[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffN4HHvG-ucIYvVgHHkA2wEjp9cUnEfM-C7YEs2qyB3Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},575,"Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet","Krohn, Julius",1835,1888,"575-krohn-julius-suomalaisen-kirjallisuuden-vaiheet","575__Krohn_Julius__Suomalaisen_kirjallisuuden_vaiheet",null,"tietokirja",[],[],"fi",1897,111519,775327,false,42453,[22],"Finnish literature -- History and criticism",[24],"History - Other","\"Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet\" by Julius Krohn is a historical account written in the late 19th century. The work serves as a comprehensive overview of Finnish literature, focusing on its development throughout various periods, from the Reformation to the 19th century, and highlighting significant figures such as Mikael Agricola. The text explores themes related to the Finnish language, cultural identity, and the evolution of literary expression during times of political and social change.  The opening of the text introduces readers to the historical context of Finnish literature, beginning with the era of the Reformation from 1542 to 1642. It emphasizes the critical role of the Finnish language during this period, noting its significance in enabling the population to access religious texts and literature. Additionally, it touches on the broader cultural shifts occurring at the time, including the influence of foreign languages and the emerging national consciousness amongst the Finnish people. As it sets the stage for a detailed examination of characters and changes in literary trends, the narrative indicates a balanced discussion rooted in both historical facts and the author's perspective on cultural heritage. (This is an automatically generated summary.)",[],605,"Teos on laaja katsaus suomalaisen kirjallisuuden kehitykseen uskonpuhdistuksen ajasta 1800-luvun loppupuolelle. Se käsittelee kirjailijoita Mikael Agricolasta Aleksis Kiveen sekä tarkastelee suomen kielen aseman ja kansanrunouden tutkimuksen historiaa. Kokonaisuus pohjautuu tekijän elämäntyöhön kansallisen kirjallisuushistorian parissa.","Julius Krohnin 'Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 575. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN VAIHEET\n\nKuvaeli\n\nJulius Krohn\n\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 86 Osa.\n\n\n\nSKS, Helsinki, 1897.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe\nJohdatuksena: Tekijän omakirjoittama elämäkerta\n\nI. Uskonpuhdistuksen aikakausi 1542(43)-1642\n\n 1. Suomenkielen asema uskonpuhdistuksen aikana\n 2. Katolis-ajan kirjallisuus Suomessa\n 3. Mikael Agricola\n 4. Agricolan aikalaiset\n 5. Ensimmäiset suomalaiset virsikirjat\n 6. Eerik Eerikinpoika Sorolainen\n 7. Ensimmäiset lainsuomennokset\n 8. Loppukatsahdus uskonpuhdistuksen aikakauteen\n\nII. Fennofiilein aikakausi 1642-1809.\n\n 1. Suomalaisen kansallistunteen heikkeneminen ja suomenkielen\n    syrjäytyminen\n 2. Suomenkielen tieteellisen tutkimuksen alku\n 3. Taneli Juslenius\n 4. Henrik Gabriel Porthan.\n    Kristfrid Ganander\n 5. Suomenkielisen runouden laatu ja rakenne\n 6. Hengellinen runous\n 7. Maallinen runous\n 8. Talonpoikais-runous\n 9. Suorasanainen hengellinen ja taloudellinen kirjallisuus.\n    Yleiskatsaus\n10. Suomenkielen virallinen käytäntö\n\nIII. Kansallinen eli Fennomaanein aikakausi\n\n A. Murteitten taistelun aika. 1809-44.\n\n 1. Ensimmäinen kansallinen heräys.\n 2. Murteitten taistelu\n 3. Suomen ja sen sukukielten tutkimus\n 4. Jaakko Juteini\n 5. Kaarle Aksel Gottlund\n 6. Taiderunoilijoita\n 7. Vanhain kansanrunoin julkaiseminen\n 8. Uudemman kansanrunouden edustajat\n 9. Uuden suomalaisen virsikirjan hanke\n10. Suorasanainen hengellinen kirjallisuus\n11. Sanomakirjallisuus\n12. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura\n13. Elias Lönnrot\n14. Yleiskatsaus murteitten taistelun aikaan\n\n B. Uuden Suomen aika vuodesta 1844.\n\n 1. Toinen kansallinen heräys\n 2. Mattias Aleksanteri Castrén ja suomenkielen tutkimus\n 3. Maamiehen ystävä ja Kanava\n 4. August Ahlqvist\n 5. Suomettaren miehet\n 6. Kirjallinen Kuukauslehti\n 7. Lyyrillisiä runoilijoita\n 8. Aleksis Kivi\n 9. Näytelmänkirjoittajia\n10. Novellin- ja romaaninkirjoittajia. Loppukatsahdus\n\nNimien luettelo\nViiteselitykset\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nEsillä oleva teos oli tekijän alkuansa aikomus julkaista kolmantena\nosana Kalevalan tutkimuksella aloittamaansa _Suomalaisen kirjallisuuden\nhistoriaa_. Koska kuitenkin ensimmäisen osan kustantajan ei enää sopinut\nottaa tätä kustantaakseen, oli luonnollisinta toimittaa se painosta eri\nteoksena. Toinen osa suunniteltua Suomalaisen kirjallisuuden historiaa,\nKantelettaren kertovaisten runojen esitys, tulee vastaisuudessa tietysti\nmyös erikseen ilmestymään.\n\nTätä teosta voipi sanoa tekijän kaiken ikänsä kirjoitelleen, aina siitä\nsaakka kuin valmisteli väitöskirjaansa _Suomenkielinen runollisuus\nRuotsin vallan aikana ynnä kuvaelmia suomalaisuuden historiasta_ 1862 ja\nkokoili elämäkerrallisia tietoja _Helmivyöhön suomalaista runoutta_\n1866. Samaan aikaan oli hän painattanut esitelmän _Suomen nykyisemmästä\nkansarunollisuudesta_ kalenteriin. Mansikoita ja Mustikoita 1860 sekä\njulkaissut useita kirjallishistoriallisia elämäkertoja kuvalehdessä\n_Maiden ja Merien takaa_ 1864-66. Lukuvuonna 1874-75 piti hän Helsinkiin\nperustetussa nais-akatemiassa luentoja suomalaisen kirjallisuuden\nhistoriasta, ja tältä ajalta, joll'ei jo aikaisemmalta, on se esityksen\npuolesta täydellinen, vaikka ainoasti Gottlund'iin ulottuva\nkäsikirjoitus, joka on ollut teoksen pääasiallisena pohjana.\nErikoisjulkaisuja ilmestyi 1870 luvulla _Koittaressa_ (Poppius'en\nelämäkerta), _Suomen Kuvalehdessä_ ja _Kirjallisessa Kuukauslehdessä_\n(esim. Katsahdus suomenkielisen sanomakirjallisuuden vaiheisin 1871);\nmyös _Kertomuksissa Suomen historiasta_ on suomalainen kirjallisuus\nhuomioon otettu. Vv. 1879-83 antoi tekijä _Biografiseen nimikirjaan_\nenimmät kirjallisuutemme historiassa mainittavain miesten elämäkerrat;\nsiihen aikaan hän vielä julkaisi _Suomalaisen virsikirjan historian_\n1880, yleiskatsahduksen _Suomalaisuuden ensimmäinen heräys_ Snellman'in\nkunniaksi _Toukokuun kahdestoista päivä_ 1881 toimitetussa albumissa\nsekä kirjallisia arvosteluita _Valvojassa_. Viimeksi esitti hän\nyliopistossa lukuvuonna 1885-86 suomalaisen kirjallisuuden historiaa\nAgricolasta alkaen nykyiseen aikaan asti. Näistä luennoista on tallella\npaitsi konsepteja, joista hän luki, kahden kuulijan muistiinpanot,\ntoinen pikakirjoituksella, toinen tavallisella kirjoituksella.\n\nTekijä puhui usein siitä, miten valmiina tämä teos hänellä oli, ainoasti\nviimeistä silitystä vailla, niin että sen milloin hyvänsä olisi voinut\njulkaista. Valitettavasti hän monien muiden töittensä estämänä -- muun\nmuassa halusi hän ensin saada painosta Kantelettaren tutkimuksen -- ei\ntähän viimeistelyyn eläissään ryhtynyt. Siitä olisi silloin epäilemättä\ntullut kaikin paikoin yhtä tasainen ja kepeälukuinen kirja, jota ei\nmillään toisen työllä ole ollut mahdollista saavuttaa.\n\nToimittajan työ on paraasta päästä ollut ikään kuin toisintojen\nkokoonpanemista; sillä päämääränä on ollut saada teos niin paljon kuin\nsuinkin tekijän omin sanoin ja ajatuksin esiintymään. Tosiasioita ja\nliitekohtia on tarpeen vaatiessa tietysti usein täytynyt lisätä, jota\nvastoin esteetisten arvostelujen täydentäminen aniharvoin on tullut\nkysymykseen.\n\nEnsimmäinen ja toinen luku sekä kolmannen luvun edellinen lohko luovat\nkukin ajastansa täydellisen kokonaiskuvan, jossa milt'ei joka-ikinen\nvähänkin merkillinen kirjateos on huomioon otettuna. Ne ovat muodonkin\npuolesta verrattain eheitä ja suhtaisia, sillä niitä kokoonpannessa on\nvoitu käyttää tekijän valmista käsikirjoitusta. Toimittajan kokonaan\nuudestaan kirjoittamia elämäkertoja ovat kuitenkin Porthan'in, josta oli\nrunsaasti lisätietoja karttunut, sekä Lönnrot'in, joka puuttui\nmainitusta käsikirjoituksesta, vaan jota ei olisi ollut sopiva\nmyöhempien konseptien mukaan aivan lyhyesti esittää, lyhyemmin kuin\nesim. Juteinin ja Gottlund'in elämäkertoja.\n\nKolmannen luvun jälkimmäinen lohko, Uuden Suomen aika, on sitä vastoin\nmonessa katsannossa vaillinainen ja epätasainen. Muodollisessa suhteessa\non toimittajalla ollut monesti vaikea tehtävä saada sujuviksi lauseiksi\nluentokonseptien katkonaisia iskusanoja, milloin ei Biografinen\nNimikirja tai joku kuvalehdissä julkaistu elämäkerta ole ollut apuna.\nTekijän esitys ulottuu vuoteen 1886, vaan niinkin pitkälle ainoasti\nkaunokirjallisten teosten suhteen. Tätä puutetta edes jossakin määrin\ntäyttääkseen on toimittaja lisäillyt elämäkertoja, suureksi osaksi\ntekijän omia kirjoittamia, etenkin 2:seen (kaikki), 5:nteen ja 6:nteen\n(kaikki) lukukappaleesen, sekä runsaasti myös rivinalaisiin\nmuistutuksiin. Huomaavainen lukija voi siten saada jotenkin täydellisen\nkuvan yleensä suomenkielisestä kirjallisuudesta 1860 luvun,\ntieteellisestä 1870 luvun ja kaunokirjallisesta, niinkuin on mainittu,\n1880 luvun keskipaikoille, jota pitemmälle toimittaja ei ole katsonut\noikeaksi vainajan teoksessa mennä, muuten kuin tilapäisesti\nmuistutuksissa.\n\nMuodollisista seikoista on vielä mainittava, että kaikki teosten\nnimitykset sekä otteet ovat kahdessa ensi luvussa kirjain kirjaimelta\nkopioidut, myöskin mitä ison kirjaimen ja kaksinkertaisen w:n\nkäyttämiseen tulee, joista kolmannessa ei enää ole ollut tarpeen lukua\npitää. Lähteitä on yleensä ilmoitettu ainoasti silloin, kun on jotain\nuutta lisätty.\n\nLopuksi pyytää toimittaja saada ilmi lausua hartaimman kiitollisuutensa\nkaikille niille, jotka tiedon-annoilla ja neuvoilla ovat hänelle tässä\ntyössä avullisina olleet, ennen muita vanhemman kirjallisuutemme\ntarkalle tuntijalle tohtori _K. Grotenfelt'ille_.\n\nHelsingissä Joulukuulla 1897.\n\nKaarle Krohn.\n\n\n\n\nJOHDATUKSENA:\n\nTEKIJÄN OMAKIRJOITTAMA ELÄMÄKERTA.\n\n\n\nJ. Krohnin elämäkerta.\n\n\"Käskystä kokoonpantu, tarpeellisten ja tarpeettomain tietoin avulla\"\n(Biografista Nimikirjaa varten, kaikesta päättäen v. 1881).\n\n\"Sukuni on Saksanmaalta, Pommerin Rügen-saaresta. Siellä Krohn'eja\nnytkin vielä kuuluu olevan kosolta, niinkuin ylimalkain koko Pommerissa\nynnä Meklenburg'issa. Haaroja on myös nähtävästi levinnyt Tanskaan sekä\nNorjaan. Rügen'istä tuli isäni isä Aabraham Krohn noin v. 1785 Pietariin\nonnen haulle. Hän oli köyhä leipurin sälli, koko hänen rikkautensa,\nsinne tullessa, oli paksu hopeinen taskukello-nauris; mutta ennen\nkuoloansa oli hän osaksi leipomisella, osaksi oluenkeittämisellä tullut\nsangen varakkaaksi mieheksi. Varakas oli hän myös lapsista, joiden\nkautta hänen sukunsa nyt on haarautunut, paitsi Suomeen, myös Saksaan\n(Sleesiaan, Sakseniin, Baijeriin, Rhein-seutuun), Ranskaan, Lontoosen ja\nMadeira-saareen. Siksi että Noan arkki tulisi oikein täydelliseksi, nai\nnuorin hänen pojistansa espanjalaisen tytön -- vanhan-aikaiseen tapaan\nryöstämällä, koska ei katolinen pappi suostunut siunaamaan avioliittoa\nvääräuskolaisen kanssa. Minun isäni, nuorinta lähin, jäi yhdessä erään\nvanhemman veljen kanssa hoitamaan perittyä oluttehdasta Pietarissa.\nPommerista tulleena oli koko suku alussa Ruotsin alamaisia; mutta koska\nsiitä luultavasti oli vastuksia liikkeelle, ostivat Pietarissa asuvat\nveljekset itselleen Suomen kansalais-oikeuden, joka teki heidät Venäjän\nkeisarin alamaisiksi, vaan samassa kuitenkin vapautti monista\nvenäläisistä rasituksista, Tämä seikka ensiksi antoi minun kohtalolleni\nkoko suuntansa. Sen kautta näet isälleni sattui mieleen halu mennä tuota\nuutta kotimaata katsomaan. Hän matkusti tänne, oppi Kiiskilässä, likellä\nViipuria, tuntemaan äitini, Julia Dorothea Dannenberg'in ja nai hänet.\nIsänsä puolelta oli minun äitinikin Pietarin Saksalaisia, mutta hänen\näitinsä taas oli suomalainen papintytär, nimeltä Passelberg, Venjoelta\nInkerinmaalta. Sen verran siis on minussa suomalaista verta.\n\n\"Naimisensa jälkeen elivät vanhempani talvet Pietarissa, kesät\nKiiskilässä (isä tietysti tuli vaan ajoittain, kun jouti työltänsä).\nKohta seuraavana kevättalvena taisi äitini jo tulla vähän aikaisemmin\nsinne, ollakseen lähempänä oman äitinsä hoitoa. Kuitenkaan en syntynyt\nKiiskilässä, niinkuin aisoissa pysyvän nuorukaisen olisi sopinut, vaan\nsatunnaisella vieraskäynnillä Viipurin kaupungissa 19 p. Toukok. 1835.\nSe oli nähtävästi jonkullainen enne, että minusta piti tulla\nkansallisuutensa ja vanhan tavan rajain yli hyppäävä aituri.\n\n\"Ensimmäisen lapsuuteni, niinkuin ylläkerrotusta johtuu, vietin\nvuoroittain Pietarissa, vuoroittani Kiiskilässä. Ensimmäisen matkani\nsuoritin siis jo 4-kuukautisena, joka siihen aikaan ei ollutkaan lasten\nleikkiä, kumminkaan kivetyllä, hirmuisesti tärisyttävällä maantiellä\nSuomen rajalta Pietariin. Kahdeksan vuotisena pääsin vielä etemmäksi.\nÄitiäni oli jo kauan haluttanut käydä ulkomailla; isäni sen viimein\nlupasikin, mutta eronhetkellä voitti äidinrakkaus uteliaisuuden. Hän ei\nvoinut erota pienoisistansa. Ei auttanut siis muu, kuin pistää vanhin\nniistä, allekirjoitettu, pussiin ja viedä mukaan. Se oli kesällä 1843.\nMinä kävin silloin Englannissa, matkustin Rhein-jokea myöten Sveitsiin,\nsieltä Itävaltaan ja Elbe-virtaa myöten Hampuriin, josta Lyybekin kautta\nkotiin. Ett'ei se matka varsin vaikutuksettansa ollut, näyttää se, että\nminulla vieläkin on selvänä kuvana muistissani moni paikka, jonka\nsilloin näin, niinkuin myöhemmin tehty vertailu on minulle todistanut.\n\n\"Seuraavana keväänä vanhempani kokonaan muuttivat Suomeen, sillä äitini\nterveys ei koskaan ollut hyvä Pietarissa. Isäni erosi tehtaasta ja osti\nKiiskilän apeltaan. Ukon aikana oli Kiiskilä, kumminkin kesällä, aina\nollut täynnä vieraita. Kaikellaiset ihmiset, erittäin taideniekat\npoikkesivat vieraanvaraiseen taloon ja oleskelivat usein viikkokausia\nyhtämittaa. Kiiskilässä on avara, kaunis puisto, noin 3-4 virstaa\nympärimitaten, jonka läpi oli teitä raivattu ja johonka oli sopiviin\npaikkoihin penkkejä istutettu, huvimajoja rakennettu. Sinne hajosivat\naina aamusilla vieraat, mikä marjoja tai sieniä poimimaan, mikä lukemaan\ntai juttelemaan. Kello 1 soitettiin sitten kahdenkertaisen asuinhuoneen\nkalterilta torveen tai laukaistiin yksi niistä pienistä tykeistä, jotka\nvallilla huoneen edustalla seisoivat, ja kutsuttiin karkulaiset jälleen\nkokoon. Lähin osa puistoa oli laitettu kukkasmaaksi, jossa rokoko-ajan\naistin mukaan useat puut ja pensaat olivat karsitut palleroin,\nlohikäärmeitten y.m. muotoisiksi. Myös seisoi siellä täällä puisia\nkuvia. Vieraissa oli varsinkin usein musiikkitaitureita, jotka yhdessä\ntalon omain ja Viipurin musiikinharrastajain kanssa soittivat duetteja,\nkvartetteja, jopa suurempiakin kappaleita. Ukko Dannenberg, joka itsekin\nmuistaakseni violoncelloa soitti, oli suurella huolella kasvattanut\näitini taitavaksi pianonsoittajaksi ja hankkinut kokonaista orkesteria\nvarten tarpeelliset soittokalut. Tämän ohessa oli ukko myös harras\nkaikellaisiin käsitöihin. Viipurin siihen aikaan hyvin iloisiin\nmaskeraateihin esim. toimitti hän usein kokonaisia naamusjoukkoja,\njoiden vaatteet, niinkuin myös muut tarpeet: eläväin päät, pyörillä\nolevat veneet y.m. suureksi osaksi Kiiskilässä sepitettiin. Siellä oli\nhänellä myös pari kammaria täynnä sähkökoneita y.m., ja yritteli hän\nyhteen aikaan 'perpetuum mobilea' eli ikiliikkujaa keksiä.\n\n\"Äitini ei ole täyttä 17 vuotta vanhempi minua; se luultavasti on ollut\nsyynä ruumiinheikkouteeni. Erittäin ensimmäinen lapsuuteni aika ei ollut\nhauska, koska yhä täytyi kivulloisuuden tähden pysyä kotona ja ikävällä\nkatsella ulos ikkunasta, kuinka muut kumppanit leikkivät ulkona. Minä\nsen kautta opin enemmän itsekseni leikkimään ja miettimään. Näin olin\ntullut 11 vuoden vanhaksi. Aika oli nyt ruveta koulua ajattelemaan.\nLuonnollisinta olisi ollut lähettää minut Pietariin johonkuhun\nsaksalaiseen kouluun; mutta vanhemmat eivät hennoneet minusta erota. He\npäättivät siis lähettää minut veljeni kanssa Viipuriin äitini sisaren\nluokse, jonka mies oli lehtorina Viipurin kymnaasissa. Siellä\nvalmistettiin meitä kaksi vuotta tähän oppilaitokseen. Sitä varten piti\nnyt oppia uusi kieli, josta ei ollut meillä siihen saakka ollut paljon\naavistustakaan, että se oli olemassa, nimittäin ruotsi. Koko sen seudun\nherrasväessä oli näet saksa yksinvaltainen. Yhtenä kesänä vaan oli\nlähiseutuun ilmautunut virkamiesperhe Viipurista (sittemmin senaatori\nTrapp'in), jonka lapset ihmeeksemme eivät meidän puhettamme ymmärtäneet\nenempää kuin me heidän. Me huomasimme kuitenkin pian, että oli\nkumpaisillakin yhteinen välityksen välikappale, suomenkieli, ja sitä me\nsitten käytimmekin yhteen sattuessamme.\n\n\"Ruotsi tuli nyt neljänneksi opetuskielekseni. Ensiksi oli tietysti äiti\nopettanut minua saksaksi lukemaan; sitten otettiin Pietarissa eräs\nsiellä olevan yliopiston ylioppilas, joka opetti venäjäksi. Sen jälkeen\nsaimme ranskalaisen 'kuvernöörin', joka kaksi vuotta muustakin\nopetuksesta piti huolen -- omalla kielellänsä. Tästä tietysti taivuimme\noikeiksi Baabelin tornin rakentajiksi. Koulunkäyntini ajalla puhuttiin\nvanhempieni kodissa joka päivä viittä kieltä: saksaa vanhempaimme sekä\nkolmen vanhimman lapsen kesken, ranskaa toisen sisaremme, venäjää\nnuorimman kanssa ja palvelusväelle ruotsia sekä suomea.\n\n\"V. 1848 tulin näin Viipurin kymnaasiin yhdistetyn alkeis-opiston\nkolmannelle luokalle. Sen-aikuisen alinomaisen 'opin saunan' avulla\nsuoritin kurssini luokka vuodessa, siksi kun v. 1853 pääsin\nylioppilaaksi. Koulunkäynti Viipurissa ratkaisevasti teki minusta Suomen\nmiehen. Siihen vaikutti niin hyvin kumppaleissa vallitseva henki, kuin\nmyös useampain opettajain, varsinkin _K.V. Ahrenberg'in, K.H.\nStåhlberg'in ja K.H.J. Ignatius'en_ palava isäinmaan-rakkaus.\nErittäinkin ensinmainittu osoitti minulle erinomaista ystävyyttä ja koki\nkaikella tavalla johtaa ajatuksiani ja tunteitani siinä asiassa. Samaan\nsuuntaan vaikutti niinikään lehtori _J.O. Fabritius_, se sukulainen,\njonka luona me asuimme. Vänrikki Stoolin tarinat, jotka häneltä sain,\nolivat ensimmäinen runollinen teos, jonka muistan lukeneeni. Sitten\nahmasin muutkin Runeberg'in runoelmat, sen jälkeen tutustuin\nruotsalaiseen kirjallisuuteen (Franzén'iin, Tegnér'iin y.m.), jota\nvastoin saksalainen runous (Schiller ja Körner poisluettuna) jäi\nmyöhemmäksi. En saa myös suinkaan tässä unhoittaa lehtori Fabritius'en\nsisarta, _Amalia Fabritiusta_ (sittemmin kuollut Polvijärven kappalaisen\nErikssonin vaimona), joka runollinen, monilahjainen, isäinmaallinen\nnainen aina kertoi minulle syntymäseutunsa Pohjois-Karjalan kauneudesta,\nsen kansan jaloudesta, ja auttoi minua Kalevalan käsityksessä.\n\n\"Ylimalkain oli tuo vaikutus, sen ajan tavan mukaan, kuitenkin\nhengeltään puoleksi, kieleltään kokonaan ruotsalainen. Rakkaus omaan\nmaahan, omaan kansaan oli pikemmin rakkautta johonkuhun menneesen,\nkadonneesen, kuolleesen, -- rakasta muistoa olleesta paremmasta Ruotsin\najasta, jonka vielä säilyneet jäännökset olivat kalliit. Mitä kieleen\ntulee, ei ruotsinkielen yhteensopimattomuus tosikansallisen edistyksen\nkanssa ollut vielä selvinnyt. Minusta tuli koulussa täysi ruotsalainen,\nkaikissa ajatuksissanikin, tunteissani. Tällä kielellä syntyivät näinä\naikoina myös minun ensimmäiset runokokeeni.\n\n\"Yhtähyvin ilmautui jo silloin koulunuorisossa yksi ja toinen todellinen\nsuomalaisuuden itu. Meissä oli, varsinkin pari vuotta vanhemman _Kaarlo\nSlöör'in_ vaikutuksen kautta, syntynyt jokseenkin vilkas kirjallinen\nharrastus. Kolme, neljä sanomalehteä toimitettiin; myös perustettiin\nKirjallisuusseura, joka toimissaan tuli niin pitkälle, että hankki\nitselleen sinetin ja sitten sen jättiläisponnistuksen jälkeen on\nlevähtänyt tähän hetkeen saakka. Yhdessä näistä sanomalehdistä, jota\nSlöör toimitti, alkoi ylimalkain ruotsalaisen tekstin seassa välistä\nilmautua joku suomalainenkin runokappale (Slöör'illä oli ollut\nherätyksenä Hannikaisen Kanava). Myös sisälsi se muistaakseni joskus\nsuomenkielen viljelemiseen kehoittavia kirjoituksia. Minuun nämät\nkehoitukset syvemmin vaikuttivat kuin, sen verran mitä tiedän,\nkeneenkään muuhun koulutovereistani. Minä rupesin hartaasti käyttämään\nhyväkseni suomenkielen opetusta koulussa; olinpa ainoa luokallani, joka\nsiihen kuuluvat läksyt luin, sillä muut osasivat kieltä käytännöllisesti\npaljoa paremmin, niin että ilman lukemattakin kutakuinkin saattoivat\npäästä läpi. Suomenkielen oppiminen siihen aikaan ei ollut leikin\nasia, kun esim. oli olemassa ainoasti alkupuoli Europaeus'en\nruotsalais-suomalaista sanakirjaa, niin että löytääkseen kutakuinkin\nsopivia suomalaisia sanoja, piti ponnistaa kaikkea kekseliäisyyttänsä,\nja keksiä edes A--L alkavia synonyymejä. Tähän aikaan myös rupesin\nlukemaan Kalevalaa laajemmalta, kuin mitä koulukurssiin kuului, ja\nyllämainitun neiti Fabritius'en avulla laittamaan Kalevalassa löytyvien\noutojen sanojen luetteloa.\n\n\"Niinkuin yllä kerroin, olin lapsena kovasti kivulloinen. Minun ruumiini\nvahvistui kuitenkin suuresti koulun ajalla, etenkin raittiin elomme\nkautta kesällä ja lupa-aikoina talvellakin. Me olimme koko päiväkaudet\nmetsässä marjassa tai sienessä tai muussa askareessa. Myöhemmin\nvaihtuivat nämät huvitukset purjehdusretkiin merellä. Tavallisesti ei\nmeitä nähty ennen päivällistä, kun kerran olimme satamasta ulos\nkiitäneet; usein oli eväs muassa, tuhkassa paistettavia perunoita ja\nvartaassa paistettavaa lihaa, ja silloin palasimme saaristosta vasta\nillan hämärtäissä. Tietysti ei laiminlyöty uimista, vaan polskaroittiin,\nsukellettiin joka salmessa, niin että siihen taitoon jokseenkin hyvin\nharjaannuin ja välistä uin sangen leveäin selkäin, kerran koko\nvirstanmääräisen poikki. Talvella hiihdettiin ahkerasti. Viimeisenä\nkouluvuotenani tuli tähän lisäksi metsästys, joka siitä ajoin on ollut\nvaarallisin epäjumalani, mutta samassa paras terveyden vahvistaja,\nruumiin virvoittaja.\n\n\"V. 1853 lopetin koulun ja pääsin sitten kesällä ensikerran katsomaan\ntuota 'luvattua maata', Savoa ja Pohjois-Karjalaa, joista niin kauan jo\nolin saanut mitä viehättävimmän kuvauksen mieleeni. Seuraten enoni\nperhettä matkustimme Savonlinnan kautta Rääkkylään, josta Fabritius oli\nkotoisin, oleskelimme siellä pari viikkoa (muun muassa sain tilaisuuden\nmahtavan talonpoikais-pohatan häissä nähdä kansan elämää) ja kiersimme\nsitten Sortavalan ja Valamon kautta kotiin. Tavallisesti paljon\nkehuttuin esineitten näkö vaikuttaa ihastuksen laimistumista; mutta\ntässä ei niin tapahtunut. Päinvastoin oli minusta todellisuus, sekä\nluonnon että kansan, vielä lumoavampi kaikkia mielenkuvitelmiani.\n\n\"Syksyllä tulin Helsinkiin ylioppilaaksi. Täällä ensimmäinen lukukauteni\nei kuitenkaan ollut oikein hauska. Olin suuren osan sitä aikaa\nrintatautisena; mutta vielä enemmän vaikutti siihen se, että tuo siihen\naikaan perin ruotsalainen Helsingin kaupunki minulle oli kovin outo.\nVaikka kyllä koulussa olin niin ruotsalaistunut, tunsin kuitenkin täällä\nselvästi, että tuo suusuomalaisuus ei voinut minua tyydyttää. 'Kaikki,\ntahi ei mitään!' on joka asiassa aina ollut tunteitteni ja ajatusteni\nperusteena. Näin myös tahdoin nyt kokonaan tulla suomalaiseksi.\nSuomenkielen oppimiseen rupesin siis täällä täydellä innolla,\nvarsinaisten luonnontieteellisten lukujeni ohessa, sillä minä olin,\nlääkäriksi aikoen, luonnontieteellis-matemaattiseen tiedekuntaan\nantaunut. Tästä pääsuunnasta poikkeutti minut kahden vuoden kuluttua\nvaarallinen ja pitkällinen rintatauti, jonka nähtävästi olin saanut\nkemiallisen laboratoorin myrkyllisten kaasuin kautta. Minun täytyi koko\nlukuvuosi 1855-56 kivulloisuuden tähden olla poissa yliopistosta kotona,\nja kun syksyllä 1856 palasin Helsinkiin, salli isäni, joka muuten ei\nvaihtelemista voinut kärsiä, minun ruveta filoloogiksi.\n\n\"Edellisenä kesänä olin terveyteni vahvistamiseksi ollut lähetetty\nmerille, kuitenkin niin, että joka maassa oli lupa viipyä joku aika.\nTäten näin uudestaan Pohjois-Saksan ja tutustuin myös vähäsen\nPohjois-Englantiin, Skotlantiin sekä Norjaan. Viimeksi vietin kuusi\nviikkoa yksinäisellä Helgolannin kalliosaarella, meressä kylpemisen\ntähden. Niinkuin arvata voipi, vaikutti tämä retki, ensimmäinen omain\nsiipein nojassa, yhtä paljon hyvää henkiseksi kehkiämiseksi, kuin\nruumiin vahvistukseksi. Elähyttäväiset tavallansa olivat myös olleet\nedelliset sotavuodet, muun muassa sen kautta, että saaristo isäni\nmaatilan edustalla oli kesällä täynnä venäläistä nostoväkeä, jonka\npäälliköt olivat kaikki lukeneita, sivistyneitä ihmisiä.\n\n\"Palattuani yliopistoon otin pääaineikseni historian sekä filosofian\njuuri nyt professoriksi tulleen Snellman'in johdon alla. Tietysti\njatkoin myös suomalaisia lukujani ja rupesin nyt todentodella\nsuomustamaan itseäni. Historiaa lukiessani, koetin aina päässäni kerrata\nluettua suomeksi, samoin kääntelin latinaa suomeksi. Tätä tehdessä piti\nalinomaa turvata sanakirjaan, niin huono Suomalainen yhä vielä olin.\nPuhumiseen olisin myös mielelläni hakenut harjoitusta, vaan sitä siihen\naikaan tuskin vielä oli saatavissa. Niin sanottuin suomikiihkoistenkin\nseuroissa ei paljon koskaan kuulunut muuta kuin ruotsia. Muistan minä\nvielä, kuinka masentuneena palasin kotiin eräänä iltana, jonka olin\nviettänyt Ahlqvist'in, Tikkasen, Polén'in ja Salmelaisen kanssa ja jossa\nolin ottanut puheeksi, eikö jo olisi meidän aika ruveta suomea edes\nkeskenämme viljelemään, vaan olin tullut nauretuksi ja erittäin\nviimeksimainitulta saanut pitkän selityksen sen tarpeettomuudesta ja\nennen-aikaisuudesta. Ainoasti Slöör'in kanssa, Viipurissa 1856 tehdyn\nvälipuheen johdosta, kävi puhe aina suomeksi.\n\n\"Suomenkielen harjoittamisen tähden vietin kesäkauden 1857 Karjalassa,\nKaavin pitäjässä; samoin koko syksyn 1858 ja alun vuotta 1859\nRautalammilla. Voitto ei tullut niin suureksi, kuin mitä ennalta olin\ntoivonut; sillä edellisellä kerralla eksyimme (kolme ylioppilasta)\naiotulta tieltämme pois hauskoihin herrasväen seuroihin, jälkimmäisellä\nesti johonkin määrään toinen rinnakkaistarkoitus, nimittäin luku\nfilosofiankandidaatti-tutkintoa varten, joka nyt täällä erämaan\nhiljaisuudessa viimeinkin oli täydellä todella suoritettava. Kaikissa\ntapauksissa on kuitenkin suomenkielentaitoni, sen verran kuin sitä on,\nsuureksi osaksi peräisin noista kolmesta olosta kansan keskellä.\nKirjallisuutta siihen aikaan vielä oli liian vähän, että se olisi voinut\nolla suureksi avuksi, yksistään Salmelaisen toimittamat sadut ja tarinat\npois luettuina, joita kääntelin ruotsiksi ja parin viikon kuluttua\njälleen koetin suomentaa.\n\n\"V. 1860 suoritin kandidaatti-tutkintoni ja vihittiin samana keväänä\nmaisteriksi. Sen jälkeisenä kesänä matkustin, taas minulle niin\nrakkaassa Savossa ja Karjalassa, tutustuen nyt myös jälkimmäisen\npohjoispäähän, Lieksaan ja Nurmekseen. Sitä vastoin jäi aiottu retki\nVenäjän puolelle, Repolaan, valitettavasti kesken.\n\n\"Syksyllä tuli painosta ensimmäinen kokoelma runojani, sisältävä muun\nmuassa _Kuun tarinoita_, yhdessä Slöör'in runoelmain kanssa (Mansikoita\nja Mustikoita nimisen kalenterin toisessa vihkossa). Ylioppilaaksi\ntultuani olin päättänyt laata runoilusta, siksi kuin voisin tehdä sen\nsuomeksi. Siihen kului kuitenkin useampia vuosia, ennen kuin olin\ntarpeeksi suomistunut, Ensimmäinen suomalainen runokokeeni on talvelta\n1856.\n\n\"Samana syksynä 1860 rupesin valmistamaan väitöskirjaa _Suomenkielinen\nrunollisuus Ruotsin vallan aikana, ynnä kuvaelmia suomalaisuuden\nhistoriasta_; sen valmistuttua v. 1862 keväällä määrättiin minut\nseuraavana syksynä suomen kielen ja kirjallisuuden dosentiksi, jossa\nvirassa olin syksyyn 1875, saaden sillä aikaa toimittaa professorinkin\nvirkaa kokonaista kuusi lukukautta. Mainittuna syksynä pääsin\nsuomenkielen lehtoriksi, jonka viran toimia jo kymmenen vuotta olinkin\n'de facto' toimittanut.[1]\n\n\"Ensimmäinen itsenäinen julkaisu _Suonion runoelmia_ ilmestyi 1865,\ntoinen lisätty painos 1869.[2] Sitä paitsi löytyy koko joukko runojani\nhajallaan Suomen Kuvalehdessä sekä kaikellaisissa tilapäisissä\njulkaisuissa. Runomittaisista suomennoksistani ovat suurimmat Körner'in\nnäytelmä _Syyn sovitus_ (Näytelmistössä 1863), ja Runeberg'in _Vänrikki\nStoolin Tarinat_, jossa toisten kanssa olen ollut osallisna.\nKaunokirjalliseen syntiluettelooni (katso Kieletärtä!) kuuluvat muuten\nvielä suomennokset seuraavista Walter Scott'in romaaneista: _Ivanhoe_\n1870, _Vanha tarina Montrosesta_ ja _Lammermoor'in morsian_ 1871, _Musta\nKeri_ (Suomen Kuvalehdessä) 1874, _Qventin Durward_ 1877 ja _Perth'in\nkaupungin kaunotar_ 1878.\n\n\"Samaan kirjallisuuden kevyt-aseiseen peltasti-joukkoon kuuluvat\nniin-ikään minun toimittamani kuvalehdet: _Maiden ja Merien takaa_\n1864-66 ja _Suomen Kuvalehti_ 1873-80.\n\n\"Tämän ohessa olen, varsinkin sen jälkeen kun omat, Suomalaisiksi\nkasvatettavat pienokaiset sitä rupesivat tarvitsemaan, toimittanut\nmuutamia kuvallisia lastenkirjoja: _Pienokaiset_ 1869, _Koti-eläimet_\n1872, _Minun äitini_ v. 1875, _Pikku joululahja_ (yhdessä _Kaarle Samuli\nSuomalaisen_ kanssa) 1878 sekä _Kylän lapset_ 1880. Vielä olen\nsuomentanut suuren osan _Andersen'in satuja_, kuusi vihkoa 1869-80[3] ja\nollut ajoittain osallisna lasten lehtein toimituksessa (Lasten Suometar\n1857, Pääskynen 1871).\n\n\"Puoleksi leikkiä, puoleksi tieteellistä totta ovat olleet _Kertomuksia\nSuomen historiasta_ (Kaarle X:n hallituksen loppuun), viisi osaa\n1869-80. Niin-ikään olen kompiloinut 6:n ja 7:n osan (1867 ja 1874) niin\nsanottuja _Gruben kertomuksia_ sekä loppukolmanneksen 5:stä (1866).\nSamoin olen suomentanut _Macaulay'n historian_ ensimmäisen osan 1866.[4]\nVarsinaiset tieteelliset kirjoitukseni koskevat myös osaksi historiaa,\nniinkuin _Henrik Lättiläisen kertomukset Liiviläisten ja Virolaisten\ntavoista, Virolaisten historialliset runot_ ynnä muutamat muut\nHistoriallisessa Arkistossa.[5] Kielitieteesen kuuluu _Viron kielioppi\nSuomalaisille_ 1872, sekä suuri joukko muistutuksia ja lisäyksiä\nCorander'in suomalaiseen lauseoppiin, jotka otettiin huomioon sen\ntoisessa painoksessa 1865.[6] Muutamat kajoovat myös suomalaisen\nkirjallisuuden historian alaan: _Virolaiset ja ylimalkaan\nlänsisuomalaiset aineet Kalevalassa_ (Suomi, II. 10) 1872, _Suomalaisen\nvirsikirjan historia_ 1880, _Suomal. Kirjallisuuden historia I.1:\nKaunotieteellinen katsahdus Kalevalaan_ 1881.[7] Tähän on luettava vielä\n_Helmivyö_ 1866, lyhyillä elämäkerroilla varustettu suomalainen\nanthologia. Pieniä tietoja kaikilta näiltä aloilta löytyy paitsi sitä\nKirjallisen Kuukauslehden vuosikerroissa.\n\n\"Ainoa jälki ensimmäisestä luonnontieteellisestä suunnastani on\n_Stöckhardt'in Kemian_ suomennos 1864. Erillään muista toimistani ovat\nniin-ikään tavallansa suomentamani 4 vihkosta _Gerok'in saarnoja_\n1867-74, jota vastaan uusin _Suomalainen virsikirja_, jonka\nparannuksessa olen ollut osallisna, pikemmin on 'mea provincia'.\nGottlund'in tavalla voisin viimein lisätä, että olen viran puolesta\nvuosittain suomentanut almanakka-kirjoitukset, mutta totuuden tähden\ntäytyy tunnustaa, että ne olen enimmiten toisella suomennuttanut.\n\n\"Jäsenenä olen Helsingin, Viipurin sekä Jyväskylän Suomalaisen\nkirjallisuuden seuroissa, Pro fauna et flora fennica seurassa,\nMuinaismuisto-yhdistyksessä, Historiallisessa seurassa y.m. Helsingin\nKirjallisuuden Seurassa olen ollut sihteerinä vv. 1865-68.\nKunniajäsenenä olen Eesti kirjameeste selts'issä sekä (kauniin\nlauluääneni tähden arvattavasti) Wanemuine-laulukunnassa Tartossa.[8]\n'Kometioihin' olen ottanut osaa kaksi kertaa: 1) silloin, kun piti antaa\nlausunto suomenkielen kelvollisuudesta opetuskieleksi v. 1870; 2)\nsuomalaisen virsikirjan parantamista varten. Edellisellä kerralla sai\nkometia tragedian lopun ja samoin näkyy tälläkin kertaa käyvän.[9] Myös\nolen ollut savokarjalaisen ylioppilas-osakunnan kuraattorina vuodesta\n1869.[10]\n\n\"Viimein -- olen kaksi kertaa nainut, ensimmäisen kerran 1862 _Emilia\nSofia Nyberg'in_, toisen kerran 1876 _Maria Vilhelmiina Lindroos'in_,\nHelsingin suomalaisen tyttökoulun ensimmäisen johtajattaren. Edellisen\nolen omalla työlläni valloittanut suomalaiseksi, joten meidän perheemme\n(luultavasti Yrjö-Koskisen jälkeen) tuli toiseksi herrasperheeksi, missä\npuolisoin kesken suomea puhuttiin; toinen vaimoni oli hyväksi onneksi\nvalmis siinäkin suhteessa.\n\n\"Jatketaan seuraavassa painoksessa, jos ei ilmau painoesteitä\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nJatkoa tähän puoleksi leikilliseen, puoleksi vakavaan elämäkertaan ei\ntekijä enää tullut kirjoittaneeksi. Ensimmäinen \"painoeste\" ilmestyikin\nhyvin pian kovan ja pitkällisen hermotaudin muodossa, joka oli saanut\nalkunsa liiallisesta rasittumisesta virsikirja-komitean työssä ja joka\nkeskeytti hänen suurimman ja tärkeimmän teoksensa, Kalevalan\ntutkimuksien julkaisemisen, niin että ne valmistuivat painosta vasta\n1883-85. Sitä ennen oli hän toimittanut uuden, Inkerin toisinnoista\nlisätyn _Kullervon runojen_ laitoksen 1882 ja sen jälkeen toimitti hän\nnimien selitykset kolmanteen helppohintaiseen Kalevalan painokseen 1887\nsekä selonteon kaikista oudonpuolisista sanoista samana vuonna\nilmestyneesen Kantelettaren laitokseen, jossa hän myös järjesti\nLönnrot'in uudistaman virsilaulujen osaston. Tällä ajalla julkaisi hän\nvielä kansanrunoutemme alalta tutkimuksen _Lunastettavasta neidosta_\nVirittäjässä 1886 sekä useita kirjoituksia Valvojassa, muiden muassa\n_Europaeus'en runonkeräyksistä_ 1887.\n\nToinen painoeste tuli tapaturmaisen kuoleman kautta Viipurin lahdella\npurjehtiessa 28 p. Elok. 1888. Se keskeytti _Kalevalan toisintojen_\npainatuksen, joista ensimmäinen vihko pääsi julkisuuteen ainoastaan\nmuutamaa viikkoa myöhemmin. Toisesta kesken jääneestä teoksesta _Suomen\nsuvun pakanallisesta jumaluus-opista_ julkaistiin neljä _Suomen suvun\npakanallista jumalanpalvelusta_ kuvaavaa lukua v. 1894, sillä välin\nkerääntyneillä todistuskappaleilla täydennettyinä. Pienempiä julkaisuja\nvainajan jälkeen jääneistä muistiinpanoista lukuunottamatta, ilmestyy\nkolmantena nyt esilläoleva teos, joka käsittelee _painettua\nsuomenkielistä kirjallisuutta_ saman johtavan aatteen kannalta, joka on\nmäärännyt tekijän oman kirjallisen toiminnan ja viitonnut koko hänen\nelämänsä uran, _suomalaisen kansallisuuden_ aatteen.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nUskonpuhdistuksen aikakausi 1542(43)-1642.\n\n\n\n1. Suomenkielen asema uskonpuhdistuksen aikana.\n\nUskonpuhdistuksen aika oli tärkeä käännekohta Suomen kansan historiassa.\nSen elämästä tai kuolemasta silloin arpaa heitettiin. Suomi oli\nvalloitettu maa, jos kohta hyvin kohdeltu, ja sen kansallisuus oli\ntoisen vallan-alainen. Virallisena kielenä meillä, niinkuin muuallakin,\noli ensialussa latina, mutta kun se alkoi väistyä 14:n vuosisadan\nkeskivaiheilla, niin sijaan ei astunut kansan oma, vaan Ruotsin\nvaltakunnan kieli. Samoin vaihtui opetuskieli kouluissa, vaikka se\ntapahtui myöhemmin, osittain 17:llä ja 18:lla, osittain vasta tällä\nvuosisadalla. Jos vielä kirkon kielenä olisi pysynyt latina taikka\nmuuttunut ruotsiksi, niin olisi Suomen kansa ollut kuolemaan tuomittu.\n\nMutta -- käyttääkseni erään historioitsijan sanoja -- Jumala on niin\npaljon vaivaa nähnyt Suomen kansasta, että olisi ihme, jos sen täytyisi\nkadota. Tässäkin voimme sitä huolenpitoa selvästi havaita.\nUskonpuhdistus tuli meille juuri otollisena hetkenä, jolloin kansamme\noli suomalaisempi kuin koskaan ennen tai myöhemmin historiallisella\najalla.\n\nKirkollisiin virkoihin tosin jo hyvin aikaisin alkoi kohota oman maan\npoikia, sillä katolinen kirkko on aina ja joka paikassa valinnut\npalvelijansa mitään säätyä tai kansallisuutta halveksimatta. Mutta\nmaalliset virat annettiin vielä 14:llä vuosisadalla melkein kaikki\nmuukalaisille. Vasta 15:llä asetettiin tuomareiksi, joskus\nlinnan-isänniksikin myös meikäläisiä. Samaan aikaan syntyi omamainen\nylimyssääty, osaksi ulkomaalaisten sukujen kotiutumisella, osaksi uusien\nsuomalaisten nousemisella niiden talonpoikien riveistä, joilla oli varaa\nratsumiehinä palvella kuningastansa sodassa, 15:llä vuosisadalla ei\npiispanhiippakaan enää peittänyt muiden kuin Suomen miesten päätä.\nKaupungeissa oli saksalaisuus kauan aikaa vallitsemassa; mutta\nvuosisadan loppupuolella Steen Stuure sen vallan kukisti. Että\nsuomalaiset kaikkia näitä tilaisuuksia käyttivät hyväksensä, osoittavat\nlukuisat suomalaiset sukunimet 15:n vuosisadan ylimyksissä, papeissa ja\nporvareissa. Aatelissuvuista mainittakoon: Kurki, Inkonen, Karpalainen,\nRankonen, Särkilahti; piispoista, paitsi Arvi Kurkea, Lauri Suuripää,\njonka isä oli Turun pormestari. Samat nimet ovat myös jonakuna\ntodistuksena, että mainitut säädyt siihen aikaan puhuivat suomea omana\nkielenään; sillä suomenkielen halveksimisen seurauksena on aina ollut\nsuomalaisten nimienkin hyljeksiminen. Silloisissa oloissa ei\nruotsalainen kansallisuus olisikaan kyennyt toista syrjälle sysäämään.\nKatolisen aikakauden koko viimeisellä vuosisadalla oli Ruotsin yhtähyvin\nkuin Suomen kansa kolmannen, nimittäin Tanskan kansan vallan alla.\nMuutenkin olivat maakunnat Ruotsin valtakunnassa paljoa itsenäisemmät\nkoko vallan suhteen. Suomi oli sen lisäksi runsaasti puolen vuotta\nsuljettu kaikesta yhteydestä Ruotsin kanssa, sillä talvis-aikana\nkuljettiin yli ainoastaan suuren hädän vaatiessa. Luonnollisena\nseurauksena siitä piti olla, että maahan muuttaneet muukalaiset tulivat\ntäysiksi suomalaisiksi mielen ja luultavasti myös kielen puolesta. Ei\nsiis liene liian rohkeata päättää, että suomi uskonpuhdistuksen alkaessa\noli kaikkein säätyin jokseenkin yleisenä puhekielenä. Vielä varmemmaksi\ntulee tämä päätös niiden tietoin kautta, mitä meillä on 16:n vuosisadan\nkeskipalkoilta eli ensimmäisistä vuosikymmenistä uskonpuhdistuksen\nperästä. Papeista on meillä sen-aikuisen miehen, piispa Agricolan,\nnimen-omainen todistus, että moni heistä oli umpisuomalainen. Hän sanoo\nUuden Testamentin esipuheessa: _Nyt ettei yxiken Pappi taicka Opettaia\nmadhaisi laiskudans_ (kansanopetuksessa) _testelehin sille peitte, ettei\nhen Latinan eike Rotzin kielen taidha -- --. Senteden ombi nyt se Wsi\nTestamenti yxikerdhaisesti Textin möte ulostulkittu_. Samaa todistaa\nAgricolan pelko, että papit hänen toimittamansa suomenkieliset kirjat\nsaatuaan kokonaan laiminlöisivät muiden kielten viljelemisen:\n\n    Joca tas Latinan wnochtta,\n    heijust se Canssans opetta.\n    Ettes nyt neme kiriat saa,\n    ele sijs Oppijs wnhodha.\n\nKaikki papit kyllä eivät liene olleet semmoisia ummikoita; mutta suurin\nosa heistä käytti epäilemättä suomenkieltä omanaan. Sen näemme siitäkin,\nettä Agricola aina kirjoitti suomeksi esipuheet kirjoihinsa, joissa hän\nenimmästi pappeja neuvoo ja kehoittaa.\n\nPorvarein kielestä ei ole meillä kyllä niin epäämätöntä lausuntoa\naikalaisen suusta, kuin minkä näimme papiston suhteen. Tässä selvästi\ntodistetussa seikassa, että papisto oli suomenkielinen, olisi kuitenkin\ntarpeeksi perustusta sille päätökselle, että arvossa alempi\nporvarisäätykin oli kieleltään suomalainen. Mutta on meillä siitä\nasiasta muitakin todistuksia, jotka tekevät porvariston\nsuomenkielisyyden aivan epäilemättömäksi. Huomattavaa on, että\nsuurimmalla osalla porvareita 16:lla vuosisadalla oli suomalaiset\nsukunimet, Vaan varmin todistus on se, että, niinkuin vasta saamme\nnähdä, porvarit vielä 17:llä vuosisadalla yleisesti puhuivat suomea.\n\nYlemmät virkamiehet ja aateli sitä vastoin näkyvät Agricolan aikoina jo\nalkaneen ruotsalaistua kieleltään. Luonnollistahan oli, että vieras\nkieli ensiksi siinä säädyssä pääsi valtaan. Heidän virkakirjoituksensa\nolivat kaikki suoritettavat ruotsiksi; heillä oli paljon enemmän kuin\nmuilla säädyillä tekemistä Ruotsinmaan ja Ruotsalaisten kanssa; tiheät\nnaimisliitot suomalaisten ja ruotsalaisten aatelisperheitten välillä\ntekivät ruotsinkielen heille kodikkaaksi. Tuskin on epäilemistä,\nett'eivät aateliset siihen aikaan jo enimmäkseen puhuneet ruotsia\nkeskenään. Ainakin ovat meille säilyneet kirjeet, joita sen ajan suuret\nherrat ovat kirjoittaneet toisillensa, kaikki ruotsin- tai\nsaksankielisiä. Oman maan kielen alkavaa halveksimista siinä säädyssä\ntodistaa sekin, että 16:lla vuosisadalla melkein kaikki suomalaiset\naatelisnimet katoavat. Karpalaisista eli Karpelaisista tulee\nCarpelan'eja. Rankosista Fincke'jä, Särkilahdesta Stiernkors.\n\nMutta yhtähyvin eivät aatelisetkaan olleet vielä kokonaan vieraantuneet\nkansansa kielestä, Kuinka se olisikaan voinut olla mahdollista? He\nolivat melkein kaikki syntyneet ja kasvaneet suomenkielisen väestön\nkeskellä; virantoimituksissansa oli heidän enimmäkseen suomea puhuminen,\nsillä kaikki virkamiehet olivat silloin vielä välittömässä yhteydessä\nkansan kanssa: ei löytynyt nykyisiä virkakuntia, jotka tekevät kaiken\ntyönsä kamarissaan, ilman että koskaan saavat puhutella tai edes nähdä\nsitä, kenen asioita ratkaisevat. Näissä seikoissa, vaikk'ei löytyisikään\nmitään todistuksia, olisi kyllin syytä siihen päätökseen, että aateliset\nja korkeammat virkamiehetkin yleisesti osasivat suomenkieltä. Mutta eipä\nmeiltä todistuksiakaan puutu. Ensimmäisen suomalaisen virsikirjan\ntekijä, Jaakko Suomalainen, rukoilee esipuheessaan _caickia Jumalisi ia\ncunnialisi Suomalaisi, ylimäisi ia alamaisi, oppeneita ia oppemattomia_,\nettä he suosiolla ottaisivat hänen teoksensa vastaan. Silminnähtävää on\ntästä, että ylhäiset yhdessä alhaisten kanssa kävivät suomalaisessa\njumalanpalveluksessa. Ensimmäinen tietty virallinen kirjoitus\nsuomenkielellä sanotaan olevan aatelismiehen, Tuure Pietarinpoika\nBjelke'n kääntämä. Ja olipa vielä 17:n vuosisadan alkupuoliskolla elänyt\nTurun hovioikeuden esimies Juhana Kurki eli Kurck (k. 1652) niin taitava\nsuomenkielessä, että hänelle ynnä muutamille muille virkamiehille\nannettiin toimeksi Abraham Kollanius'en tekemän lainsuomennoksen\ntarkastaminen. Joku ehkä kummastelee, ett'en ole tähän todistukseksi\nvetänyt tunnettua juttua mainiosta Klaus Fleming'istä. Hän oli muka niin\nhuonosti osannut ruotsia, että hänen virkaveljeinsä kuninkaan\nneuvoskunnassa oli kovin vaikea ymmärtää hänen puhettansa. Mutta koko\ntämän tarinan totuus on hyvin epäiltävä. Muistakaamme ensiksi, että\nFleming oli syntynyt ja kasvanut ruotsinkielisessä Paraisten pitäjässä,\nja sitten nuorukaisesta alkain palvellut kaikellaisissa viroissa, joissa\nei voinut tulla ruotsinkielettä toimeen. Paitsi sitä on meille säilynyt\nkoko joukko ruotsinkielisiä kirjeitä häneltä, joiden röyhkeät, väkevät\nsananparret ovat liian omituisia, että niitä voisi luulla jonkun\nsihteerin ruotsintamiksi suomenkielestä.\n\n16:n vuosisadan keskipalkoilla hallitsi, niinkuin tiedetään. Kustaa\nVaasan toinen poika, Juhana herttua, melkein itsenäisenä maamme paraita\nmaakuntia, ja oli muussakin Suomessa kuninkaan ylimmäisenä\nkäskynhaltiana. Silloin sai Suomen maa yhden ainoan kerran kehua siitä\nkunniasta, että sillä oli oma hallitsijansa, oma hovinsa; silloinpa sai\nsuomenkielikin yhden ainoisen kerran kehua siitä kunniasta, että sitä\noli käytetty hallitsijain kesken. Kerran, näet, kuuluu olleen Juhana\nherttualla kirje laitettava Ranskan silloiselle kuninkaalle, Kaarle\nIX:lle, ja siinä kirjeessä ei hän ruvennut käyttämään mitään muuta\nkieltä kuin sen kansan, jonka hallitsijaksi sallimus oli hänet\nasettanut. Samaten tiedetään hänen pitäneen suomenkielisen puheen Turun\ntorilla, koska Heikinmarkkinoilla keräytyneelle kansalle selitti syyt\nriitaansa Eerik kuninkaan kanssa. Juhana herttualla oli ollut\nsuomalainen pappi opettajana, arvattavasti sentähden että Kustaa Vaasa\ntahtoi oikein kasvattaa häntä Suomen herttuaksi, ja luultavasti oli tämä\npappi opettanut hänelle suomenkielenkin. Niiden kirjain joukossa, jotka\npantiin takavarikkoon, koska hän Turussa joutui vangiksi, oli myös\nAgricolan Uusi Testamentti. Kuinka hän sittemmin, koko Ruotsinvallan\nkuninkaaksi noustuansa, suosi ja edisti suomenkielen viljelemistä, tulee\npian puheiksi.\n\nTämä kunnia, jossa suomenkieli siihen aikaan näkyy olleen, ei kuitenkaan\nollut kaikille mieleen. Herttua Juhanan hovissa oli kaksi muukalaista,\nkansleri ja laintohtori Anterus Olavinpoika Ruotsista ja kamreeri Hannus\nTuomaanpoika Ranskasta, jotka vihasivat Suomalaisia ja suomenkieltä.\nNämät miehet muutamain samanmielisten kanssa toimittivat niin, että\nAgricolan kuoltua v. 1557 Ruotsalainen, joka ei yhtään osannut\nsuomenkieltä, pantiin Turun piispaksi. Se tapahtui vasten Juhana\nherttuan tahtoa vanhan Kustaa kuninkaan käskystä, jonka muutenkin\nviimeisinä ikävuosina nähtävää epäluuloisuutta Suomalaisten\nuskollisuudesta yllämainitut herrat taisivat kiihdyttää.\n\nLuultavasti toivoivat suomenkielen vihaajat saavansa ruotsalaisen\npiispan avulla ruotsinkielen määrättäväksi kirkossakin yksinvaltiaaksi.\nJos se on heidän tarkoituksensa ollut, josta ei kuitenkaan ole täyttä\nselkoa, koska Juusten aikakirjassaan siitä vaan lyhyeltä mainitsee, niin\nraukesi tämä väkivaltainen tuuma aivan mitättömiin. Viisi vuotta\npiispana oltuansa eroitettiin Follingius virastansa Eerik XIV:n\nkäskystä, joka nähtävästi tahtoi sillä taivuttaa Suomalaisten suosion\npuoleensa.\n\nMutta vaikka Suomalaiset näin jäykästi ja onnellisesti olivat\nvastustaneet muukalaisten julkisia yrityksiä heidän kieltänsä vastaan,\nniin oli kuitenkin jo muukalaisuus huomaamatta tunkeutunut heidän omaan\nleiriinsä. Andreas Buraeus'en kirjassa: _Orbis arctoi imprimisque regni\nSueciae descriptio_, vuodelta 1631 on meille säilynyt lause, joka hyvin\nvalaisee suomenkielen sen-aikuista tilaa. Hän sanoo, että suomalaisilla\non omituinen, muiden Skandinavian kansain kielistä peräti eriävä kieli.\nSiinä ei ole F:ää, eikä yhtään B:llä, D:llä, G:llä tai kahdella\nkerakkeella alkavaa sanaa. Siitä syystä Suomalaisen kieli on kovin\nkankea taipumaan muiden kielten ääntämiseen. Kun pitää lausua _grex_,\nsanovat he _rex, spes_ äännetään niinkuin _pes_ j.n.e. Sentähden pitävät\naatelismiehet, kauppiaat ja papit ynnä varakkaammat talonpojatkin huolta\nsiitä, että heidän poikansa kätkyestä lähtien oppivat ruotsia, sillä\nkeinolla totuttaen heidät muiden kielten omituisiin äänteihin.\n\nTämä keino epäilemättä täytti, mitä siitä toivottiin; lasten kieli\ntaipui hyvin vieraihin kieliin. Mutta sillä oli toinenkin seuraus, josta\nSuomen kansa sitten on kitunut näihin päiviin saakka. Lapset tottuivat\npitämään ruotsinkieltä omanaan suomenkielen rinnalla, ja Suomen\nsilloiseen tilaan Ruotsin suhteen katsoen oli välttämätöntä, että oman\nkielen piti vähitellen jäädä yhä enemmän syrjälle. 16:lla vuosisadalla\noli jo silminnähtävästi niin laita aatelistossa. Kun vasta taas palaumme\ntarkastelemaan kieliseikkoja Suomen maassa, olemme näkevät tämän\nmuukalaistumisen koin jo syöpyneen paljoa syvemmälle Suomen kansan\nsydämeen.\n\nMutta nyt oli juuri otollinen hetki. Kun uskonpuhdistuksen piti\ntapahtua, ei voinut olla puhettakaan muun kuin suomenkielen\nkäyttämisestä jumalanpalveluksessa Ja uskonnollisessa kirjallisuudessa.\nSiten säilyi kielellemme ja kansallisuudellemme vastaisen kehityksen\nmahdollisuus.\n\n\n\n2. Katolis-ajan kirjallisuus Suomessa.\n\nKatolis-aika ei Suomessa ole tuottanut paljon mitään kirjallisuutta.\nSuomenkielisestä tuskin voi olla puhettakaan. Sen todistaa Agricola\nesipuheessa Uuden Testamentin suomennokseen: _temen Maan kieli oli ennen\nneite aicoija, iuri vehe, ia lehes ei miteken kirioisa eli pockstauisa\nprucattu taicka kartoitettu_. Sillä juuri vähälläkin hän luultavimmasti\ntarkoitti omia, vähää ennen ilmitulleita kirjasiaan. Isämeidän-rukous,\nAve Maria, apostolinen uskontunnustus ja rippisanat ovat ainoat, jotka\ntiedämme katolisena aikakautena suomenkielellä kirjaanpannun. Mainitut\nkappaleet määräsi v. 1492 Turun piispa Maunu III Stiernkors joka pyhä\nkirkoissa julki luettaviksi kansankielisessä käännöksessä, jonka tuli\nolla kirjallisen, ett'ei satunnainen sanojen vaihtelu oppimista\nvaikeuttaisi. Ehkä on se Isä meidän, joka löytyy painettuna eräässä\nAgricolan-aikuisessa saksalaisessa teoksessa, Sebastian Munsterin\n_Cosmografey'ssa_ näitä vanhimpia suomennoksia. Siitä puuttuu\npäätössanat eli n.k. doxologia ennen Amenta. eikä se muutenkaan pidä\nyhtä ensimmäisessä aapiskirjassamme löytyvän Isämeidän-rukouksen kanssa.\n\n     Isämeidän rukous.\n\n     _Cosmographey'n_ ensimmäisessä saksalaisessa painoksessa, joka\n     ilmestyi Baselissa 1544.[11]\n\n     Isä meidhen ioko oledh taiuahissa, pühettü olkohon siŭn nimesi,\n     tulkohon siŭn waltakuntasi, olkohon siŭn tahtosi kŭwin taiuahissa\n     nyn manpällä, meidhen iokapaiwen leipä anna meilen tänäpaiwäue, ia\n     anna anteixe meiden syndiä kŭwin möe annamma meden vastahan\n     rickoillen, ia älä sata meitä kiusaŭxen, mutta päästä meitä\n     pahasta, Amen.\n\n     Agricolan Aapiskirjassa, joka painettiin Tukholmassa ainoastaan\n     yhtä tai kahta vuotta aikaisemmin.\n\n     ISe meinen, ioca olet taiuasa. Pyhetty olkon sinun nimmes.\n     Lehestulkon sinun waldakunnas. Olcon sinun tactos nijn maasa quin\n     on taiuassa. Anna miele tenepeiuen, meiden iocapeiuenen leipen. Ja\n     anna meiden syndinne andexi, ninquin me meiden welgolisten anname.\n     Ja ele iodhatta meite kiusauxen. Mutta päste meite pahasta. Sille\n     ette sinun on waldakunda, ia woima, ia cunnia ijancaikisesta\n     ijancaikisehen. Amen.\n\nUskon-opillisiin aineihin oli kieltämme ainakin suullisesti harjoitettu\nmyös niissä saarnoissa, joita tiedetään aika ajoin pidetyn kansan\nkielellä. Siten olivat useimmat tarpeelliset sanat jo valmiina ja\nkansalle tuttuna, kun kirjakielemme oli luotava.\n\nSamaten on epäilemätöntä, että tuomarein ynnä muiden virkamiesten\ntoimitukset kävivät suullisesti suomenkielin. Siitä on vielä selviä\njälkiä sen aikuisissa virallisissa asiakirjoissa: veroluetteloissa,\ntuomiopäätöksissä, kauppakontrahdeissa, testamenteissa y.m., joita on\nmeille säilynyt sekä latinan- että ruotsinkielisiä. Niissä, näet,\nlöydämme sadottain suomalaisia miesten ja paikkain nimiä, joiden\nkirjoitustapa ja taivutusmuodot usein osoittavat, mitä kieltä\nkeskustelussa on käytetty. Jos esim. miehen nimi oli Antti ja hän oli\nkotoisin Kosken Viitalasta, niin se kirjoitettiin _Anders Kosken\nWijtalast_. Jos taas rajasta oli kysymys. jonka piti kulkea Kotajärven\npoikki, niin pistettiin kirjaan _till (!) Kotajerffwen poicki_.\nPujahtipa välistä pitempiäkin lauseen-osia paperille suorastaan\nsuomeksi, esim. _Först(!) Sääksijärwen silda Tietä möden Lähdesuon\npäähän Lächdenoia möten Tairo Jokehen wasta wirta joen perän_ taikka\n_ylimeinen luosi Järwi Särki jerffui Nochko myötä Neuon wuoren odza\nnijn_ (sitten) _Haria möte Tyri Jerffwen_.[12] Näillä kielennäytteillä\non vielä se erityinen merkitys, että ovat vanhimmat kirjalliset\nmuistomerkkimme, joiden mureneita nykyinen kielitiede on\nkiitollisuudella käyttänyt.\n\nPaitsi mainittuja virallisia kirjoituksia, ei ruotsinkielelläkään\nilmestynyt juuri mitään kirjallisuutta Suomessa. Ainoa ruotsinkielinen\nkirjailia keskiajalla meidän maassamme oli eräs munkki Naantalissa,\nnimeltä _Budde_, joka muutamia Vanhan Testamentin kirjoja, pyhimysten\nelämäkertoja y.m. ruotsiksi käänsi, ja aivan epätietoista on, tokko\nhänkään oli Suomalainen syntyänsä. Hiukkaa tuotteliaampi oli kirkollinen\nvaltakieli latina, ja sillä myös meidän miehet, varmain tietoin mukaan,\nkoettelivat kirjallista kykyänsä. Papistomme, niinkuin jo tiedämme, oli\nmelkein alusta pitäen suomalainen, ja omituisesti suomalainen henki\nilmaantuu myös heidän latinankielisissä kirjoituksissansa. Tältä ajalta\non ensimmäinen Suomen historian koe, aikakirja Turun piispain elämästä,\njosta Juusten on tietonsa ottanut, niin myös vielä jommoinenkin joukko\nkirkollisia virsiä ja koululauluja, joista niiden suomentaja Hemminki\nnimenomaan sanoo, että ne ovat _Vanhain Suomen maan Pijspain ja Kircon\nEsimiesten_ tekemät.[13] Ne ovat suurella runonrakennustaidolla\nriimillisillä, monimuotoisilla runomitoilla kokoonpannut, ja maalliset\nantavat meille hyvin vilkkaan, elävän kuvan sen ajan teinein tavoista\nsekä ajatuslaadusta. Joukossa on myös muutamia historiallisia runoja.\nYksi alkaa melkein Aatamista ja puhuu kristin-uskon tuomisesta Suomeen.\nToinen kertoo Kristianin verisaunasta ja erittäin Arvi piispan\nkuolemasta. Kolmannen aineena on Nyköpingen murha v. 1317, jossa Birger\nkuningas surmasi molemmat veljensä, Erik ja Waldemar herttuat\n(jälkimmäinen oli Suomen herttua arvonimeltään). Tämä laulu, joka\nluultavasti syntyi silloin, kun tuon hirmuteon vaikuttama liikutus vielä\noli aivan veres, osoittaa siis kirjallisten harrastusten Suomessa jo\nalkaneen melkein samoin ajoin, kuin kristin-uskon valta täällä oli\nlopullisesti vakaantunut.\n\nEi mikään yllämainituista kirjallisista kokeista kuitenkaan tullut tällä\naikakaudella painetuksi. Ensimmäinen Suomea varten painettu kirja,\nlatinankielinen messukirja _Missale Aboense_ vuodelta 1488, täytyi\nteettää Lyybekissä Saksanmaalla, kun ei koko Ruotsin valtakunnassa\nsilloin vielä löytynyt yhtään kirjapainoa.[14]\n\n\n\n3. Mikael Agricola.\n\nSuomalaisen kirjallisuuden isänä me, niinkuin on tietty, kunnioitamme\npiispa Mikael Agricolaa. Hän oli syntynyt vuoden 1508 paikoilla Torsbyn\nkylässä Pernan pitäjää, jossa hänen isänsä Olavi Simonpoika oli\nkalamiehenä kartanon palveluksessa. Mikä onnellinen sattumus saatti\nhänet opin tielle, siitä ei ole meillä tietoa, sen vaan tiedämme, että\nhän tuli Viipurin kouluun, jonka sen-aikuinen rehtori Johannes Erasmi\ntunnettiin toimelliseksi ja tarkaksi virassaan. Noin v. 1530 kutsui\näsken valittu piispa Martti Skytte rehtori Johanneksen Turkuun\nkäsisihteeriksensä, ja tämä vei silloin opinhaluisen oppilaansa kanssaan\nsekä hankki hänelle puhtaaksikirjoittajan viran piispan kansliassa.\n\nTurussa tutustui nuori Agricola puhdistettuun uskonoppiin, jota Saksasta\npalannut suomalainen Pietari Särkilahti siellä jo oli saarnannut\nmuutamia vuosia. Tämä uusi oppi miellytti nuorukaista, ja hän rupesi\nitsekin innokkaasti levittämään sitä sekä Turussa että muualla, missä\nikinä kävi, seuratessaan Skytteä piispankäräjille. Agricola oli, näet.\nsuosijansa ja opettajansa kuoltua, saanut hänen virkansa piispan\npalveluksessa.\n\nNiinkuin kaikki tiedämme, lähetti piispa Skytte näinä aikoina kahdeksan\nSuomen nuorukaista omalla kustannuksellansa Saksanmaalle. Niiden\njoukossa oli myös Agricola, joka tuli Wittenbergiin talvella v. 1536.\nNeljä vuotta siellä oltuansa ja maisteriksi tultuansa 1539, palasi hän\nkotimaalle tuoden mukanaan Lutherilta ja Melanchton'ilta saadut\nsuosituskirjeet, joissa he suuresti kiittävät hänen lahjojansa ja\noppiansa sekä kehoittavat Ruotsin kuningasta, Kustaa Vaasaa, hänelle\nsoveliasta virkaa antamaan.\n\nAgricolalle uskottiinkin kohta rehtorin virka Turun koulussa, jossa hän\ntoimi yhdeksän vuotta semmoisella innolla ja taidolla, että hänen\nkoulunsa pysyi hyvässä kunnossa ja suuressa arvossa, vaikka kaikki muut\nkoulut Ruotsin valtakunnassa ensi aikoina uskonpuhdistuksen perästä\njoutuivat peräti rappiolle.\n\nMutta Agricola oli vielä korkeampiin paikkoihin, vielä suurempiin\ntoimiin aiottu. Vuonna 1548 määräsi kuningas hänet Turun piispan virkaa\ntoimittamaan, josta vanha Martti Skytte heikkoutensa tähden oli pyytänyt\neroa. Piispa kuoli v. 1550, ja 1554 peri Agricola hänen hiippansa, jonka\naluskunnasta kuningas kuitenkin oli eroittanut kaakkoisen osan Suomea\neri hiippakunnaksi Paavali Juusten'ille. Elämänsä lopulla käytettiin\nhäntä tärkeään valtiolliseenkin toimeen. Hän sai nimittäin käskyn\nseurata sen lähetyskunnan mukana, joka v. 1556 meni Moskovaan Ruotsin ja\nVenäjän välillä silloin raivoavaa sotaa sovittamaan. Tämä oli Agricolan\nviimeinen toimi. Moskovasta palatessaan rauhanteon päätettyään,\nsairastui hän kovasti, niin pian kuin oli joutunut oman maan rajain\nsisälle, ja kuoli juuri kun häntä hänen pyynnöstään ruvettiin nostamaan\nreestä ulos. Se tapahtui 9:nä p:nä Huhtikuuta 1557 Kyrönniemen kylässä\nUudenkirkon pitäjää. Ruumis vietiin Viipuriin, jossa se haudattiin\nsuurella juhlallisuudella silloiseen tuomiokirkkoon. Nyt on Viipurin\ntuomiokirkko jauhomakasiinina, ja Agricolan luut lepäävät, missä\nlevännevätkin jossakussa kuopassa sekaisin kaikkein muiden\ntuomiokirkossa haudattuna olleiden luiden kanssa.\n\nJuuri niinä vuosina, joina Agricola toimitti piispanvirkaa vanhan\nSkytten sijasta, poistettiin enin osa katolisuskon menoja, vaikka kyllä\nalku jo oli tehty aikaisemmin ja vielä kesti puolen vuosisataa, ennen\nkuin työ oli loppuun suoritettu. Agricolaa sopii siis syystä sanoa\nvarsinaiseksi uskonpuhdistajaksi Suomessa. Tässä toimessa oli hän hyvin\nharras ja innokas, kuitenkaan käyttämättä väkivaltaisia, jyrkkiä keinoja\nhyvän asian edistämiseksi. Totisena Suomalaisena hän turvasi ja luotti\nparaiten sanan voimaan, ja se ase vaikuttikin hänen kädessään enemmän\nkuin Kustaa kuninkaan kovimmat käskyt olisivat voineet saada aikaan. Hän\nantoi kansallensa Pyhät Kirjat ja pelasti sen sillä ijäksi päiväksi\npaavinvallan ikeestä. Eikä siinä kaikki: hän antoi kansallensa\nkirjallisuuden alun ja pelasti sen sillä jäljettömästä katoamisesta maan\npäältä.\n\nKaikkein ensimmäisenä tehtävänä, ennen kuin kirjallisuudesta voi olla\nmitään hyötyä, oli Suomen kansan lukuun taivuttaminen. Sentähden\naloittikin Agricola kirjallisen toimensa Aapiskirjan painattamisella,\nniinkuin hän itse Psaltarin esipuherunossa mainitsee:\n\n    Quin Abckiria ensin on,\n    sijtte Alcu-Opista wscoon.\n\nTämä kirja luultiin kauan aikaa peräti kadonneeksi, kunnes siitä meidän\naikoinamme löytyi muutamia kappaleita Upsalan kirjastossa erään toisen\nkirjan kansiksi yhteenliimatuilla lehdillä. Se sisältää, paitsi\naakkosta, uskon alkeet: kymmenet käskyt, uskonkappaleet,\nIsämeidän-rukouksen, enkelin tervehdyksen Maarialle sekä kasteen, ripin\nja alttarin sakramentit. Viimeinen lehti, jossa sen ajan tavan mukaan\nlöytyi painatusvuosi- ja painatuspaikka mainittuna, valitettavasti\npuuttuu.[15] Yleisesti on tähän asti oletettu, että Agricola heti\nAapiskirjan jälkeen olisi toimittanut jonkullaisen katkismuksen suomeksi\nv. 1543. Tämän Messenius'en tiedon-annon tekevät kuitenkin useat\nasianhaarat epäiltäväksi: ensiksi hän väärin ilmoittaa samana vuonna\nmyös Psaltarin ilmestyneeksi ja toiseksi hän puhuu Lutherin katkismuksen\nsuomennoksesta, joka tuntuu kummalliselta, kun ottaa huomioon\nAapiskirjan ja sitä seuraavan Rukouskirjan puoleksi katolisen\nsisällyksen sekä sen seikan, että Lutherin katkismuksesta ei löydy\nruotsinnostakaan tältä ajalta. Agricolan Aapiskirjansa rinnalla\nmainitsema Alkuoppi uskoon ei tarkoittane muuta kuin varsinaiseen\naakkoseen liitettyä alkeis-oppia. _Abc-kirian_ alkulehdellä hän näet\nlausuu:\n\n    Lue sijs hyue Lapsi teste,\n    Alcu oppi ilman este.\n\nSitä paitsi on mahdollista, että sana _sijtte_ ylläolevissa säkeissä\nolisi luettava tässä paikassa \"siittä\", eikä \"sitten\", taikka olisi\nväärin painettu _sijte_ (\"siitä\") sanan asemesta, joten kirjan nimenä\naivan luonnoton _Alcu-Opista_ kävisi ymmärrettäväksi. Jos kuitenkin\nAgricola on toimittanut luterilaisen katkismuksen suomeksi,[16] niin on\nse kenties ilmestynyt, niinkuin Messenius. jos kohta väärän vuosiluvun\nkohdalla, asian esittää, jälkeen Psaltarin suomennoksen, johon\nkirjateokseen sekä Agricolan luettelo että Juusten'in tiedonannot\npäättyvät.\n\nTiettävästi vuonna 1544 ilmestyi _Rucouskiria_, joka sisältää paljon\nmuutakin, paitsi mitä nimi näkyy lupaavan. Neljässäsadassa lehdessään\nsisältää se ensin almanakan ynnä siihen kuuluvien astroloogisten tauluin\nja sääntöin kanssa, kaikellaisia muita hyödyllisiä tietoja ja\nsananlaskuja,[17] latinankielisiä jumalisia lauseita, luettelon\nparatiisin iloista ja helvetin piinoista, ensimmäisen luvun Johanneksen\nja Luukkaan, toisen luvun Matteuksen ja viimeisen luvun Markuksen\nevankeliumista. Sitten seuraa esipuhe rukoilemisen tarpeellisuudesta\nynnä kehoitus papeille kansaa opettamaan tästä kirjasta, sen perästä\n_Manaus Pappien tyge_ enemmän virasta kuin maallisesta hyödystä huolta\npitämään, ja kolmanneksi _Valitos nykyistä Mailma wastan_, joka ei tahdo\nenää maksaa papille saatavia niinkuin ennen. Kaikki kolme ovat\nriimillisiin värssyihin pantuina ja valaisevaiset senaikuisten tapain\nhistorialle. Nyt vasta tulevat itse rukoukset, suomennetut useampain\nkirkko-isäin teoksista. Tämän kirjan ilmestyminen oli käännekohtana\nSuomen kirkkohistoriassa; sillä siitä ajoin alkoi kansan kieli kaikua\nlatinan sijasta kirkoissa. Se saattoi kuulua oudolta, josta syystä\nAgricola näki vielä tarpeelliseksi, moista rohkeata muutosta tehdessään\nvakuuttaa:\n\n    Kylle se cwle Somen kielen,\n    ioca ymmerdä Caikein mielen.\n\nEsipuherunon lopussa huokaa Agricola ja toivottelee:\n\n    Josca mös Wsi Testamenti\n    ilmeij tulis lepitze Prenti.\n\nUuden Testamentin suomennokseen, kaikkein tärkeimpään monesta\ntoimituksistansa, olikin hän aikaa sitten Wittenberg'issä ollessansa\nruvennut, niinkuin itse parissa kirjeessä Kustaa kuninkaalle vuosilta\n1537 ja 1538 mainitsee. V. 1542 oli koko teos jo valmis, niinkuin\nAgricola eräässä kirjeessä ilmoittaa, vaikka se varain puutteessa ei\nvoinut tulla painetuksi. Ylimalkain näkyy Agricola itse kustantaneen\nkirjojensa painatuksen, mutta tämän suuren teoksen julkaisemiseen eivät\ntainneet hänen varansa riittääkään. Sentähden kirjoitti hän tiheään\nkirjeitä Kustaa Vaasan suuressa suosiossa silloin olevalle\nsuperintendentille Yrjö Normannille ynnä kirjanpainajalle Tukholmassa.\nAmund Lauritzanpojalle, pyytäen heitä puhumaan hänen puolestaan\nkuninkaalle, niin että valtiolta saataisiin Uuden Testamentin\npainatukseen tarpeelliset varat. Luultavasti suostui kuningas näihin\nhartaihin pyyntöihin, sillä v. 1547 mainitsee Agricola kappalaisensa\nMikael Tapaninpojan olevan toimessa Tukholman kirjapainossa, luultavasti\nkorrehtuuria lukemassa, ja seuraavana vuonna 1548 ilmestyi itse kirja\n_Se Wsi Testamenti_ lyhyillä selityksillä ja siellä täällä, varsinkin\nilmestyskirjassa, kuvilla varustettuna.\n\nV. 1549 toimitti Agricola painosta kaksi kirjaa, joilla muodosti\njumalanpalveluksen ulkonaiset menot uuden opin mukaan. Ne olivat\n_Käsikiria Castesta ia muista Christikunnan Menoista_ ja _Messu eli\nHerran Echtolinen_.[18] Kumpaisessakin huomataan yhtähyvin vielä paljo\nkatolisuudesta säilyneitä temppuja. Samana vuonna ilmestyi myös _Se\nmeiden HERRAN Jesusen Christusen Pina, ylesnousemus ia taiuaisen\nAstumus, niste Neliest Euangelisterist coghottu_.\n\nNämät aikaan saatuansa ryhtyi Agricola täydellä toimella Vanhankin\nTestamentin suomentamiseen. Ensimmäinen Vanhan Testamentin kirjoja, joka\nsuomeksi ilmestyi, oli _Dauidin Psaltari_ v. 1551. Sinä vuonna\npainettiin vielä _Weisut ia Ennustoxet Mosesen Laista ia Prophetista\nWloshaetut_, joiden esipuhevärssyissä on sanottu:\n\n    Ellei Me Somalaiset szaa\n    Prentettu coco Biblia,\n    Ette me olema Kieuhet sangen,\n    en senuoxi Epeuskon langen,\n    Waan YTymen sijte ensin Jmen\n    Pyhein Prophetain Weisuin Nimen.\n    Quin Kimalainen Yrtist hake\n    medhen ia hunaian, nin Tai teke.\n\nSeuraavana vuonna tulivat viimein: _Ne Prophetat Haggaj, SacharJa,\nMaleachi_ ynnä otteitten kanssa Mooseksen laista. Nämät olivat, niin\nAgricola selittää, väliin tulleen talven tähden, joka teki\nkäsikirjoituksen lähettämisen Ruotsiin mahdottomaksi, jääneet edellisenä\nvuonna painamatta.\n\nSiihen lakkasi Agricolan kirjallinen toimi. Se oli ollut hänellä aina\nkaikkein rakkainna sydämen asiana. Sitä hän kaikkina hetkinä muisteli,\nsiitä puhui kaikissa kirjeissään. Lapsellisella ilolla hän kehuu välistä\nesim. Psaltarin käännöstä, joka on niin selkeä,\n\n    Ninquin kircas Auringo taiuahas.\n\nMutta tässä kehumisessa ei ilmau mitään pöyhentelevää itserakkautta.\nYhtenään teroittaa hän lukijainsa mieleen, ett'ei se ole hänen ansionsa,\nvaan Jumalan, joka niin suuriin töihin on antanut voimaa. Ei hän\ntahdokaan peittää, että hänen teoksessaan voi olla paljo virheitä.\nNiinpä hän sanoo esipuheessa viimeiseen kirjaansa:\n\n    Ellei caiki ole tulkittu selkexi,\n    nin me kernast anom andexi.\n\nMutta lisää kuitenkin kohta:\n\n    Se paramin techken ioca woi,\n\nja tiuskaisee liialliselle moittijalle:\n\n    Panettelia, quin neite laitta,\n    se pangan hamballens lucun aitta. --\n    Eikö se tyly ia willi on,\n    quin hyuist anda wären aruion?\n    Hyttynen vsein cwrnitaan,\n    waan coco Cameli nieletaan.\n\nHänelle, niinkuin kaikille muillekin uusien alkajille, ei ollut suotu\nomin silmin nähdä työnsä siinä arvossa, minkä ne olisivat ansainneet.\nRukouskirjasta tosin Juusten mainitsee, että se kului Suomalaisten\nkäsissä ahkerasta käyttämisestä. Mutta jälkimmäisiä ei näy otetun\ntarpeeksi yleisellä suosiolla vastaan. Psaltarin esipuheessa moittii hän\njo pappein penseyttä näillä ankarilla sanoilla:\n\n    Hwij häpie, se Wähe quin kirioitetan,\n    haruoin se sarnatan eli luetan.\n    Quingas wastat Sen HERRAN Domios,\n    ettes aighas culutat Laiskuos.\n    Oij sine surckia Locasecki,\n    etkös neite Mieleses ecke,\n    Haiseua Raato oleuas,\n    ia Matoin Eues cooltuas?\n    Jos sine sis Wircas hitast teet,\n    Nin carta cuhungas wimein ieet.\n\nJa esipuheessa viimeisiin kolmeen profeettaan huokaa hän:\n\n    Wiele Bibliast mwdh tulisit,\n    ios nemet otoliset olisit,\n    Ostetaisin ia rucataisin,\n    quin olis kylle mös coctolin.\n    Sen Aian vskon pian tuleuan,\n    ette Somen kiriain ielkin tutketan.\n    Van tuskal ne silloin käsiteteen,\n    iotca nyt Monilda hylieteen.\n    Coska sis Porsas taritan,\n    nin aua Seckis, ios se taruitan.\n\nTämä lukijain haluttomuus ja köyhyys taisi olla pääsyynä, miksi Agricola\nei enää kirjoittanut mitään. Mutta sen lisäksi tuli hänen parina\nviimeisenä ikävuotenaan rasittavainen sota, ja rauhan juuri palattua\nteki, niinkuin olemme nähneet, kuolema lopun kaikesta hänen\ntoimelijaisuudestaan.\n\nOllen ruotsinkieliseltä paikkakunnalta kotoisin, oli Agricola\nluultavasti vasta koulua käydessään ja sitten elämässä oppinut suomea.\nSe tuntuu kyllä hänen teoksissaan, joissa on paljon ruotsinvoittoisia\nlausetapoja, esim. _Minun Ysteuellen on yxi Winatarha ydhes lihauas\npaicas; Mutta se Zebaothin Herran Winatarha on nyt se Israelin Hone; he\nsatettijn_ tai _uastanotettin Seuracunnalda; Wsi Testamenti ensin\nkirioitettin nijste pyhiste Euangelisterist ia Apostolist Grekin\nkielelle; Carialaiset ylitzeiuoitettin Rotzalaisist: ioca ei\nalassäriete; ellei te ymberileikata_. Varsinkin vilisevät hänen\nkirjoituksensa ylenpaltisesti käytetyistä prepositsiooneista. Niitä hän\nliittää aivan tarpeettomasti yhteen verbein ja verbeistä johtuneitten\nsubstantiivein kanssa, esim. _ulgoshwta_ (ruots. utropa), _ulgosluuattu_\n(utlofvad), _ulgosiaghetta_ (att utdelas); _ylessöit_ (uppåto),\n_ylesauasi_ (upplät), _ylesualghistus_ (upplysning); _ylitzeuoitti_\n(öfvervann), _ylitzelangesit_ (öfverföllo); _tyghelangeuat_ (tillfalla);\n_edhesastuit_ (framstego), _edesseisoi_ (förestod). Muutenkin panee hän\nniitä semmoisiin paikkoihin, joissa ei suomenkielen luonne niitä\nsuvaitse, esim. _me iloitzima sen ylitze; hemmestuit ylitze henen\nymmerdhyxens_ tai _henen oppins päle; muistele sen päle_. Silti ei\nAgricola ollut tietämätön, kuinka semmoisten lauseitten tulisi\noikeastaan kuulua. Toisessa paikassa hän sanoo: _he naurauat henen\nylitzens_, toisessa _hen naura hende_; samoin _armachta heiden päle_ ja\n_armadha meite; Jumala kysy sen peren_ ja _mite hen kysy Jumalata_.\nSattuupa välistä samassa lauseessakin puhdas suomenkielinen lauseparsi\nkohta ruotsinmukaisen jälkeen, esim. _catzocat taiuan linduin päle_ ja\n_Catzocat Cuckaisita kedholla_.\n\nEnemmän ruotsin mukaan, kuin mitä nykyisin on tapana, kirjoittaa\nhän myös useita tästä kielestä lainattuja sanoja, esim. _stoli,\ndomari, fangeus, fati, wffrata, wghnijn, corghi_ (myös _cori_),\n_hyuestisiugnapi_. Mutta aniharvoin hänellä tapaa muita vieraita sanoja\nkuin uudemmassakin kirjakielessämme hyväksyttyjä, semmoisia kuin\n_falski, insiglasit, wsi tidningi_. Sitä vastoin tuntee hän monta\nsupisuomalaista sanaa, joiden sijasta nyt käytetään muukalaista ja\nuudestaan suomeksi tekaistua sanaa, esim. _näkypaicka_ (teaatteri),\n_käsiwirca_, (käsityö), _kiriacammio_ (kirjasto), _rahanhaltia_\n(rahastonhoitaja). Köyhäksi ei Agricolan kieltä siis suinkaan sovi\nmoittia, pikemmin sitä voi pitää todisteena aikaisemmasta suomenkielen\nviljelyksestä ainakin kirkollisella alalla. Aivan kelvottomaksi sitä ei\nmuutenkaan tule arvella, sillä hänen suomennoksiansa on verrattain vähän\ntarvinnut korjailla myöhemmässä koko Raamatun käännöksessä.\n\nPerustukseksi kirjakielellemme laski Agricola, niinkuin kaikki tiedämme,\nTurun-puolisen murteen, ei kuitenkaan yksipuolisesti. Itse hän siitä\nlausuu Uuden Testamentin esipuheessa: _ette teme coco Hijppakunda Somen\nmaxi cutzutan, ioca_ (Varsinais-Suomi) _ombi ninquin mwidhen Äitei\n--Sille ette hen ensin tuli Christituxi, ia tesse Turussa ompi Maakunnan\nEme kirko ia pijspan Stoli ia Istuin -- Senteden ombi tesse P. Wdhen\nTestamentin kirioissa Somenkieli enimiten prucattu_. Mutta lisää heti:\n_Ja mös hädhen teden, coska tarue on anonut, ouat mös mwiden kielet,\npuhet ia sanat tehen siselotetud_. Agricolan sanavaraston tarkempi\ntutkimus on osoittava, minkä verran hän on muita murteita, etenkin\nViipurin-puolista, johon kaikkein ensiksi perehtyi, hyväksensä\nkäyttänyt. Muoto-opillisista itäsuomalaisuuksista, joita ei ainakaan\nnykyään enää tavata länsimurteissa, mainittakoon esim. adjektiivein\nsuperlatiivi ja verbein refleksiivinen taivutus sekä pronomini-muodot\n_mö_ (lue: myö), _tö, hö; meiet l. meidet, teijet l. teidet, hei(j)et l.\nheid(h)et_.[19]\n\nPääasiallisesti oli Agricolan kirjailijatoimi kirkon tarpeihin\nomistettu. Mutta kuitenkin puhui hän mielellään esipuheissaan myös\nmaallisista asioista. Rukouskirjan kirjavasta sisällyksestä on jo ollut\npuhetta. Uuden Testamentin esipuheessa kertoo hän lyhyeltä, kuinka\nkristin-usko oli levinnyt Suomeen, antaen siinä muun muassa sen tiedon,\nettä ruotsalaiset _Lootolaiset Calandis_ (Ahvenanmaalla) olivat aikaa\nennen kääntyneet kristin-uskoon kuin Suomalaiset mannermaalla. Psaltarin\nesipuheessa löytyy luettelo pakanallisten Hämäläisten ja Karjalaisten\njumalista, jota yhteen aikaan kovasti epäiltiin virheelliseksi, vaan\nsittemmin yhä enemmän on opittu luotettavana lähteenä pitämään.\nEsipuheessa viimeisiin kolmeen profeettaan luettelee hän kaikellaisia\nJumalan lahjoja, mitä ihmisellä on, sekä ulkonaisia että sisällisiä,\njoista jälkimmäinen esitys on ensimmäinen sielutieteen-tapainen\nsuomenkielellä.\n\nKun vielä päätteeksi muistamme, että Pyhän Raamatun kirjat, paitsi mitä\nniissä on suorastaan uskonnollista, sisältävät kaikellaista yleistietoa,\nniin on meidän annettava Agricolalle sekin tunnustus, että hän on\nkaikinpuolin kehittänyt kieltämme sivistyksen välikappaleeksi. Täysi syy\non meidän siis kunnioittaa Mikael Agricolaa myös suomalaisen kirjakielen\nluojana.\n\n\n\n4. Agricolan aikalaiset.\n\nAgricolan painetut kirjat eivät ole ainoasti ensimmäiset suomenkielellä,\nvaan aikanansa aivan yksinäiset. Hänen viimeksi ilmestyneen kirjansa\njälkeen seuraa enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden väliaika, jonka\nkuluessa ei tiedetä yhtään suomenkielistä kirjaa toimitetun.\n\nEttä hänen rinnallansa kuitenkin on ollut muitakin yrittelijöitä,\ntodistavat pari meille säilynyttä käsikirjoitusta kirjallisuutemme\nalkuajoilta. Toisessa, joka sisältää käsikirjan ja messun, on vuosiluku\n1546 ja nimi _Mathias Johannis Westh_, luultavasti sama henkilö kuin v.\n1549 kuollut Rauman kappalainen Mathias. Kieli tässä käsikirjoituksessa\nnäet viittaa selvästi Rauman tienoilla vielä käytettyyn suomen\nlounaismurteesen; esim. konsonantin pidennys semmoisissa muodoissa kuin\n_kätten_ (= käteen), _varkkan_ (= varkaan), _hamppan_ (= hampaan),\n_lappioit_ (= lapioita).[20] Toinen on vasta mainittavan Tukholman\nsuomalaisen saarnaajan, vanhan herra _Martin_, Ruotsin maanlain\nsuomennos vuodelta 1548.\n\nEtt'ei Agricola myöskään ole ollut ilman apulaisia kirjallisissa\ntöissään, todistaa hän itse Psaltarin esipuherunossa:\n\n    Muistas sis Rucollesas heite,\n    iotca Tulkitzit Somexi Neite.\n\nJa Juusten aikakirjassaan ilmoittaa mielipahansa siitä, ett'ei hänen\nnimeänsä Psaltarin esipuheessa ollut mainittu, sanoen teettäneensä\nsuomennoksen Turun koululaisilla ja oikaisseensa sen sitten itse. Hänen\nkertomuksensa mukaan ei olisi siis Agricola tämän kirjan suhteen nähnyt\nmuuta kuin painattamisen vaivan. Mutta toiselta puolen sanoo Agricola\neräässä kirjeessä Amund Lauritzanpojalle kevättalvella 1551 syksystä\nalkain olleensa Psaltarin suomentamisen toimessa. Luultavasti on asian\nlaita semmoinen, että Agricola vielä paransi ja viimeisti muiden tekemän\nkäännöksen. _Paavali Juusten_ oli syntynyt Viipurissa isänsä Pietarin\nkartanossa noin v. 1516. Niinkuin nimi (Juustinen) näyttää, oli hän\nperäisin suomalainen. Ensimmäisen oppinsa sai hän yhdessä Agricolan\nkanssa Viipurin koulussa rehtori Johannes Erasmi'n johdon alla. Juusten\npysyi siellä vielä Agricolan lähdettyä, mutta v. 1534 muutti hänkin\nTurun kouluun. Piispa Skytte huomasi pian nuorukaisessa hyvät lahjat ja\nvihitti hänet jo v. 1540 papiksi, suojellakseen häntä kuninkaalta, joka\naina välistä otti itselleen väkisin virkamiehiä kouluista. Vv. 1541-43\ntoimitti Juusten kouluvirkaa Viipurissa ja lähetettiin sitten niinkuin\nAgricola piispan kustannuksella Wittenbergiin. Kolme vuotta siellä\noltuansa läksi Juusten pois, koska Wittenberg'in yliopisto Schmalkald'in\nsodan tähden lakkautettiin. Hän oleskeli sitten vielä vähän aikaa\nMagdeburg'in, Rostock'in ja Königsberg'in yliopistoissa ja palausi\nkotimaalle syksyllä 1547. Maisterin arvoa ei hän kuitenkaan ollut\nsaavuttanut ulkomaalla niinkuin Agricola.\n\nTurussa sai Juusten kohta seuraavan vuoden alussa rehtorin viran\nAgricolan jälkeen, josta kuusi vuotta myöhemmin v. 1554 koroitettiin\nViipurin uuden hiippakunnan piispaksi, ja 1563 pääsi hän Turun piispan\nistuimelle Follingius'en sijaan. Siinä korkeassa virassa pysyi hän\nsitten kuolemaansa asti, vahvistellen uutta oppia ja puhdistellen\nkirkkoa yhä enemmän jäljellä vielä olevista vanhan opin tähteistä.\nLopulla elämäänsä lähetettiin hänkin, samaten kuin Agricola,\nlähettiläänä Moskovaan, jossa häntä yhdessä muiden lähetystön jäsenten\nkanssa pidettiin kolmatta vuotta vankeudessa kostoksi siitä, että\ntsaarin lähettiläitä oli pahoin kohdeltu Tukholmassa, silloin kuin\nherttuat olivat nostaneet kapinan Eerik kuningasta vastaan. V. 1572\npääsi Juusten vihdoin vapaaksi tästä vankeudestaan, ja sai palkinnokseen\nJuhana kuninkaalta aatelis-arvon. Mutta se ei voinut parantaa Juusten'in\nmurtunutta terveyttä. Päin vastoin riutui hänen ruumiinsa ja synkistyi\nhänen mielensä yhä pahemmin siitä, kun hän näki Juhana kuninkaan\nyrittävän vähitellen saattaa jälleen voimaan jo poistettuja katolisia\nmenoja. Suru tästä särki hänen sydämensä; hän kuoli 22 p. Elokuuta 1576\nja haudattiin Turun tuomiokirkon korkeakuoriin.\n\nVähää ennen kuolemaansa Juusten toimitti suomeksi kaksi kirjaa:\n_Catechismus, Somenkielen tulkittus[21] udistettu ja Jumalisten ja\ncaunisten Rukoisten ja Kijtos sanain cansa enätty ja Surella wisudella\nkoottu Somalaisten hywäxi ja jocapäiwäsexi tarpexi, sekä cotona että\nmatkas_ 1574 ja _Se Pyhä Messu Somen kielen ei Pauin Mutta pyhän\nEuangeliumin ia Christilisen Seuracunnan tauan iälken visusta Somen\nTurus coottu_ 1575. Edellinen, joka ei enää ole löytyvissä, on\nkirjoitettu Moskovassa vankeuden aikana. Jälkimmäinen on parannettu ja\nlisätty painos Agricolan messu-kirjaa.\n\nMainiomman nimen kuin näillä vähäisillä suomenkielisillä teoksillaan on\nJuusten saanut siitä, mitä hän kirjoitti latinankielellä. Hänen\naikakirjansa Suomen piispoista, _Chronicon Episcoporum Finlandensium_,\nvanhin historiamme, on ijäti säilyttävä hänen muistonsa. Paitsi sitä on\nhän myös kirjoittanut kertomuksen käynnistään Venäjällä sekä postillan.\n\n\n\n5. Ensimmäiset suomalaiset virsikirjat.\n\nAgricolasta löytyy vanhoissa kirjallisuudenhistoriankokeissa se maine,\nettä hän muka oli ensimmäisen suomalaisen virsikirjankin toimittanut.\nMutta tämä tieto on nähtävästi aivan perätön, sillä Juusten\nmessukirjassaan käskee vielä laulamaan suorasanaisia kappaleita.\nAinoasti kolme virttä on Agricola sepittänyt, mutta ne kirjoitettiin\nsittemmin aivan uudestaan.\n\nEnsimmäinen suomalainen virsikirja ilmestyi kuitenkin tuskin kymmenen\nvuotta Juusten'in messukirjan perästä. Sen tekijän, _Jaakko Suomalaisen_\neli _Finnon_, elämä ja toimet ovat kummallisesti kyllä olleet hyvin\nkauan hämärässä, vaikka hän kirjallisuudessamme ansaitsee suuremman\nsijan kuin Juusten. Eikä ole nytkään se hämärä kokonaan poistettu.\nNiinpä ei tiedetä yhtään, missä ja milloin hän on syntynyt. Nimestä\npäättäin oli hän kuitenkin Varsinais-Suomesta kotoisin; hänen isänsä\nnimi oli Pietari. V. 1563 tapaamme hänet Wittenberg'in ja 1567\nRostock'in yliopiston luettelossa. Myös mainitaan hänen olleen jonkun\naikaa sotavankina Lyybekissä. V. 1568 tiedetään hänet määrätyn Turun\nkoulun rehtoriksi, jota virkaa hän toimitti yhteen jaksoon kymmenen\nvuotta. Vv. 1578-82 oli Agricolan poika Kristian rehtorina, mutta sitten\nnäkyy Suomalainen saaneen sen toimen takaisin. Sillä välin oli hän\npäässyt Räntämäen kirkkoherraksi, jonka ohessa hänelle oli annettu tulot\nkatolis-aikuisista, Turun tuomiokirkkoon kuuluvista poenitentiarius- ja\nlector-viroista. Suomalainen kuoli ruttotautiin v. 1588.\n\nSyynä yllämainittuun pitkään virkavapauteen koulutöistä oli se, että\nSuomalainen oli saanut v. 1578 Juhana kuninkaalta käskyn toimittaa\nmuutamia tarpeellisia kirjoja suomeksi. Hänen työnsä hedelminä\ntulivatkin sitten painosta _Yxi Wähä Rukous Kiria_ v. 1583, jota sata\nvuotta eteenpäin yhä painettiin uudestaan, ja _Catechismus_, jonka\nensimmäinen, luultavasti vuosien 1580 ja 1582 välillä ilmestynyt painos\non kadonnut (toinen on vuodelta 1615). Mutta Suomalaisen ansiollisin ja\nsuurin teos on hänen virsikirjansa. Tämmöinen tiedettiin kyllä\nsepitetyksi, siitä päättäen että se myöhemmissä virsikirjoissa aina on\nmainittu, mutta kauan luultiin sen joutuneen häviön omaksi. Siitä\nvihdoin löytyi Upsalan yliopiston kirjastossa yksi kappale, joka\nvalitettavasti vaan on vähä vaillinainen lopussa, niin että\npainatusvuodesta ei ole voitu saada selkoa.[22] Emme kuitenkaan suuresti\nerehtyne, jos päätämme virsikirjankin syntyneeksi noin 1580-82.\nHuomattava on, että siihen on suomennettu koko joukko virsiä 1572 vuoden\nruotsalaisesta virsikirjasta, vaan ei yhtään sen jälkeisestä, v. 1586\nulostulleesta.\n\nEsipuheessaan todistaa Suomalainen itse olevansa ensimmäinen\nsuomalaisten virsien sepittäjä. Hän aloittaa sen näin: _CAickille\nJumalisille ia vskolisille Suomalaisille -- -- toiuotan minä Jacobus\nFinno Jumalan armon_. Sitten selittää hän oppineitten ja jumalisten\nmiesten ennen aikaan sepittäneen latinankielisiä virsiä veisattaviksi\nisoissa kaupungeissa, missä kouluja löytyi ja latinantaitavia miehiä.\n_Eij ollu quitengan heidhän tactons, -- -- että sencaltaiset\nLatinankieliset wirdhet ainoasta cocouxisa weisataisin, ia maankieliset\npois heitetäisin, ia vnhotetaisin_. Mutta piru pani sitten pappein\nmieleen, että he toimittivat kaiken jumalanpalveluksen _eij omal maan ia\nymmärtäuäisel kielel, mutta waiuon wieral_. Ja kun ei kansa saanut\nvirsiä laulaa omalla kielellään, niin se ryhtyi maallisiin lauluihin, ja\npiru _ylösherätti mös hänen runoians ia laulaians, ioidhen mielen hän\nlyckäis, ia suusa tacoi iuuri soueliaita sanoia, nijn että he kyllä\näkist ia selpäst wirsiä cocon saidh ia teidh, iotca sittä muilda\nnopiamin mös opettin ia muiston pantin, quin nyt Jumaliset ia\nChristiliset wirdhet opetan ia muistetan_. Viimein nousi Luther ja\nmuitakin veisaamaan omakielisiä virsiä. Näiden esimerkki oli ollut\nyllytyksenä, _että minäkin Jumalan nimen cunnian tädhen sen rackaudhen\npuolest quin minulle on Isän maata wastan rupeisin hengelisiä wirsiä\nSuomenkielel -- -- rimitäin muidhen Christilisten maacundain tauan\niälken tekemän_.\n\nNiinkuin näistä otteista näkyy, käytti Suomalainen lyhennettyjä\npäätteitä kaikissa kirjoituksissaan, mutta varsinkin hän niitä suosi\nvirsissänsä, jota ei ole yhtään kummeksittava. Turun seuduilla oli hän\nluultavasti kaiken ikänsä asunut, sillä huvin vuoksi ei siihen aikaan\nkukaan matkustellut, eikä koulunrehtorilla ollut mitään pakkoa\nvirkatoimien tähden käydä muissa maakunnissa, niinkuin esim. Agricolan\npiispana. Se kieli, jota hän siis paraasta päästä oli kuullut, taisi\nsilloinkin jo enimmiten käyttää katkonaisia päätteitä.[23] Mikä siis oli\nluonnollisempaa, kuin että hän samaa tapaa noudatti virsissä, joita\nsuomentaessaan usein taisi olla kahdella päällä, kuinka saada\najatuksensa, suomen pitkiin sanoihin puettuna, runomittaan mahtumaan.\nPuikahtipa häneltä sittenkin välistä liikoja tavuita säkeesen, ja\nSuomalaisen virret varsinkin ne ovat, joista vanha virsikirjamme sai sen\npahan huudon, että siitä veisatessa täytyy joka säkeen lopussa niellä\npari sanaa. Osaksi on hän kuitenkin siitä syytteestä vapautettava, sillä\npaljon on myöhemmissä virsikirjan parannuksissa karttunut liikoja\ntavuita lisään sen kautta, että lyhennettyin muotoin sijaan koeteltiin\npanna täydellisempiä esim. _minun_ ja _sinun_, missä alkuperäänsä oli\n_mun_ ja _sun_.\n\nToiseen näissä virsissä haitalliseen suureen vikaan, joka tekee monesti\nihan mahdottomaksi arvata tarkoitettua värssymittaa, oli syynä vanhan\nrunomittamme väärä ymmärrys. Suomalainen oli tottunut näkemään sanain\nkoron poljettuna kansanrunoissa, ja siitä päätti olevan yhtä mille sanan\ntavuulle runokorko tuli, kun vaan tavuiden luku oli, niinkuin piti olla.\nEttä asiaa vielä myöhemminkin katsottiin siltä kannalta, eikä edes\nlaajuutta vaarin otettu, näyttää seuraava lause Petraeus'en kieliopissa:\nei suomalaisessa runossa pidetä mitään lukua tavuiden laajuudesta, kun\nvaan on määrätty tavuiden luku säkeissä ja lopussa riimi.\n\nRiimeistä eli loppusoinnuista, joilla Suomalainen muiden kansain\nesimerkkiä noudattaen oli varustanut virtensä, on suomenkieli peräti\nköyhä, jos me nimittäin emme ota lukuun johto- ja taivutuspäätteitä,\njotka eivät juuri kuulu miltään. Tästä köyhyydestä oli Suomalaiselle\nnähtävästi paljon hankaluutta. Harvoin onnistui hänen saada täydellisiä\nriimejä; enimmiten tyytyi hän vaan puoliriimiin eli assonanssiin. Niin\nesim. soinnuttaa hän yhteen _puhdas ja sulhas, sanans ja walans, wahua\nja waiua, pääst ja miest, sitä ja kijttä(ä), Jumal ja suomal_.\nPääteriimein yksitoikkoisuuden vaihetukseksi käytti hän myös noita\nsuomenkielelle omituisia kolmi- ja nelitavuisia riimejä esim. _kiruotta\nja wiruotta, paettin ja aiettin, kiristäuät ja likistäuät_, jota tapaa\nei pitäisi nykyistenkään runoseppiemme laiminlyödä, Mutta ei tämä kaikki\nkuitenkaan välttänyt, ja hädissänsä sovitti Suomalainen monesti yhteen\nsanoja, joilla ei ollut keskenään mitään yhdensointuisuutta, taikka\npisti säkeesen aivan sopimattoman sanan ainoasti riimin vuoksi. Suurta\nhuolimattomuutta riimein suhteen näemme kyllä sen aikuisissa saksan ja\nruotsin virsissäkin, mutta ei siihen määrään kuin näissä suomalaisissa,\n\nVirsien valitsemisessa oli Suomalainen verrattain omintakeinen.\nRuotsissa ilmitulleita virsikirjoja käytti hän apulähteenä muiden\nrinnalla, vaan ei suinkaan yksin-omaisena ojennusnuorana. Ruotsalaisia\nalkuperältään tai ruotsalaisesta käännöksestä suomennettuja on\nSuomalaisen 99 virrestä 56 kappaletta, siis ainoastansa vähän yli\npuolen. Suoraan latinasta käännettyjä on 10, saksasta 17. Sitä paitsi on\nvielä 16 virttä, joita ei tiedetä mistään käännetyiksi.\nViimeksimainituista voinee, niiden luonteesta päättäen, sanoa varmaan\nalkuperäisiksi ainakin 6.\n\nKäännöksissään on Suomalainen hyvin uskollinen, vaikka ei mitenkään\norjallinen. Usein hän lyhentelee virsiä käantäessään, mutta laittaa\nmielellään niinkin, että vanhan runotapamme mukaan toinen säe toisilla\nsanoilla kertoo edellisensä sisällyksen. Suomalaisen omat tekemät\nnäyttävät selvään, ettei hän ollut Jumalalta luovaa runolahjaa saanut.\nNe ovat melkein kaikki älyn avulla, käskystä kirjoitetut ja siis\nmehuttomat; ainoasti molemmat aamuvirret maistuvat hiukan tuoreemmalta.\n\nJoku aika Suomalaisen jälkeen ilmestyi vielä toinen virsiseppä\nsuomenkielellä, joka sekä sepittämäinsä virsien paljouden että vielä\nenemmän niiden hyvyyden suhteen on monta vertaa etevämpi. Tämä mies oli\nMaskun kirkkoherra _Hemminki_. Valitettavasti ei hänestäkään ole paljon\nmitään elämäkerrallisia tietoja. Sen verran vaan tiedämme, että hän oli\nMaskussa syntynyt ja että isän nimi oli Henrik. V. 1587 pääsi hän Maskun\nkirkkoherraksi, kävi v. 1593 Upsalan kirkolliskokouksessa ja kirjoitti\nnimensä tämän kokouksen päätöksen alle. V. 1618 näkyy hänen nimensä\nviimeisen kerran kymmenysluettelon alla, mutta v. 1620 on jo siinä\ntoinen nimi: Jooseppi Hemminginpoika, luultavasti hänen poikansa.\n\nHänen virsikirjastaan ei myöskään tiedetä, minä vuonna se ensikerran\ntuli painosta, Jonakuna 1610 ja 1614 välisenä vuonna sen on pitänyt\nilmestyä, sillä siihen on vielä otettu joku virsi 1610 vuoden\nruotsalaisesta virsikirjasta, vaan vuoden 1614 suomalaisessa\nkäsikirjassa, piispa Sorolaisen toimittamassa, on jo koko joukko sen\nvirsistä määrätty kirkoissa veisattaviksi.[24] Toinen painos on vuodelta\n1639, siis Hemmingin kuoltua ilmitullut. Se sisältää 241 virttä; kun\nniistä luemme pois 98 Suomalaisen virttä, viisi nimimerkillä _P.M._,\nluultavasti _Pietari Melartopaeus_,[25] ja yhden nimimerkillä _P.J.C_,\nniin jääpi Hemmingin osaksi 137 virttä. Jos näihin lisäämme 75 virttä ja\nlaulua ennen jo mainitusta keskiaikaisesta virsikokoelmasta _Piae\ncantiones_, jonka Hemminki v. 1616 suomensi, ja jos sitten otamme pois 3\nmolemmille kokoelmille yhteistä, niin nousee Hemmingin sepittämäin\nvirtten luku 209:ään, joka ei ole vähäinen joukko.\n\nSanain katkomisen, runomitan liikkaavaisuuden ja riimin huonouden\nsuhteen ovat nämät Hemmingin virret aivan Suomalaisen sepittämäin\ntapaiset. Hemminki itse siitä valittaa, että: _Eip salli soucad Suomen\nsanad Tarkoin taiten edhes tuodha_. Hän onkin kääntäessään harvoin aivan\nuskollinen, milloin vetää pari värssyä yhteen, milloin heittää värssyn\nkokonaan pois tai panee uuden lisään. Joskus ottaa Hemminki kaksikin\nvirttä ja valaa ne yhdeksi suomalaiseksi. Toisinaan on hän kääntänyt\nvaan pari värssyä vieraskielisestä virrestä, ikäänkuin alkuun ja intoon\npäästäksensä, vaan jatkaa sitten omasta päästään. Siitä syystä onkin\nhänen virsillään paljoa vapaampi, elävämpi, omituisempi luonne kuin\nSuomalaisen tekemillä. Hän oli aika mestari suomenkielessä; oikein\nihmeyttää nähdessä, kuinka rikkaasti, luontevasti ja sujuvasti se valuu\nhänen kynästään. Samaten kuin Suomalainen käytti hänkin ajatusriimiä, ja\npaljoa tiheämmin vielä. Mutta paitsi sitä on hänen virsissään sekin\nkansanrunoistamme saatu omituisuus, jota sanotaan alkusoinnuksi.\nOtettakoon mikä hyvänsä Hemmingin virsistä, niin tämä heti pistää\nsilmiin. Välistä hän aloittaa kaikki säkeen sanat samalla kirjaimella,\nvälistä vaan pari niistä. Toisinaan on samassa säkeessä kaksi\nalkusoinnun jaksoa esim. _Pahad päänäns juuri julmaa_. Toisinaan sointuu\nedellisen säkeen viimeinen ja jälkimmäisen säkeen ensimmäinen sana\nyhteen esim.\n\n    Köyhiä lapsias laupiudhes cautta\n    Cuule ja auta.\n\nVirsiä valitessaan menetteli Hemminki vielä paljoa omintakeisemmin kuin\nSuomalainen. Hänen virsikirjansa 137 virrestä on tullut ainoasti 58,\nsiis vähemmän kuin puolet, ruotsinkielen kautta. Suoraan saksasta on hän\nottanut 25 ja latinasta 16. Semmoisia, joihin ei tiedetä vastaavaa\nvirttä muulla kielellä, on 38. Viimeksimainituista on 15 (kenties 19)\naivan silminnähtävästi alkuperäisiä. Niissä liikkuu Hemmingin innokas,\nhilpeä runohenki vielä vapaammin. Tosin ei niissä ilman erittäin syvää\ntunnetta, mutta mielikuvitus oli Hemmingillä hyvin vilkas ja\nvoimallinen. Kun hän pääsee jotain kuvailemaan, varsinkin tämän maailman\nturhaa menoa ja syntisyyttä tai siitä seuraavia onnettomuuksia ja\nrangaistuksia, niin oikein kuohuu koskena kuvallisia sanoja. Näissä\nomissa virsissään käyttää Hemminki aina alkusointua sekä ajatusriimiäkin\nvälistä läpi koko virren. Ja jos oikein tarkkaan rupeamme näitä virsiä\ntutkimaan, niin huomaamme, että ne myös rakennuksessaan tavoittavat\ntaikka kumminkin ovat tavoittavinaan vanhaa runomittaamme.\n\nMikael Vexionius sanoi muutama vuosikymmen jälkeenpäin, että Suomalaiset\neivät tunnusta runoelmaa runolliseksi, jos ei siinä ole riimiä ja\n_lamdaismia_ s.t.s. että alkukirjaimet ovat samat. Esimerkiksi tähän hän\nvetää muutaman Hemmingin kirjoittaman virren:\n\n    Pojad parhad paohadcatt,\n    Neidzed nuored iloidcatt,\n    Vanhad vahvast veisadcatt.\n\nlisäten: \"näillä kaikilla oli muinoin _yksi nuotti ja nimenä runot_\".\n\nVielä selvemmin suomalaiseen runomittaan rakennettu on Hemmingin esipuhe\nsuomennokseensa kirjaa _Piae Cantiones_, jossa hän sanoo:\n\n    YStäväni ihanainen,\n    Hyvän suopa suomalainen,\n    Näitten alust tiedhä tämä:\n    Suomen saares synnyit nämäd.\n    (Paidz vähä vaevoin harvoja\n    Muolda cans tähän tuodhuja).\n    Muinen Piispad, Pappimiehed,\n    Oppined muud. Esimiehed,\n    Latinax teid lauluii näitä.\n\nTästä esimerkistä näkyy, että sen ajan oppineet olivat panneet riimin\nvanhan runomme koristukseksi ja että runomitan kokonaan perustivat\nkorolle. Ja missä kansanrunomme käyttää sananjakoa, siihen he panivat\nselviä alkupitkiä eli daktyleja. Tällä tavoin saivat neljän pitkälyhyen\neli trokeen sijaan yhden pitkälyhyen kahden alkupitkän kanssa tai kaksi\npitkälyhyttä ja yhden alkupitkän esitavuun kanssa.\n\nKieli Hemmingin virsissä ei ole niin yksipuolisesti lounaissuomalaista\nkuin hänen edeltäjänsä kirjoittamissa. Huomattava on kuitenkin _e, o, ö_\ndiftongien esiintyminen Lounais-Suomen murteen mukaisesti _i, u, y_\ndiftongien asemella, esim. _vaevoista, päevin, toevotan, töedhen, raoha,\nseoracunda, täödhen_.[26]\n\n\n\n6. Eerik Eerikinpoika Sorolainen.\n\nTämän aikakauden kirkollisista kirjoittajista on vielä mainittava piispa\n_Eerik Eerikinpoika Sorolainen_. Hän oli syntynyt 16:n vuosisadan\nkeskipalkoilla Sorolan talossa Laitilan pitäjässä. Isänsä luultavasti\noli Laitilan kirkkoherra Eerik Gregorin poika. Eerik Sorolaisen\nnuoruuden ajasta ei ole mitään muuta tietoa, kuin että hän v. 1573\nkirjoitettiin Rostock'in yliopiston kirjoihin ja että hän palasi\nulkomailta maisterin arvonimellä. V. 1578 tuli hän rehtoriksi Geflen\nkouluun Pohjois-Ruotsissa. Vähää myöhemmin, v. 1583, hänelle suotiin\nsynnyinmaassaan paljoa korkeampi, mutta myös paljoa rauhattomampi\npaikka. Juhana kuningas oli, niinkuin tiedetään, taipuvainen\nkatolisuuteen ja yritti liturgiallansa saattaa hylätyt kirkon menot\njälleen voimaan. Luultavasti oli hän huomannut Eerik Sorolaisen\nmyöntyväiseksi näihin tuumiin, koska hän pani hänet Turun piispaksi ynnä\nantoi Viipurinkin piispattoman hiippakunnan hänen hoitonsa alle.\n\nKuningas ei pettynytkään toivossaan, sillä uusi piispa oli hyvin ahkera\nhänelle uskotussa toimessa. Mutta Juhana kuningas kuoli v. 1592, ja\nkaikki hänen laitoksensa raukesivat hänen kanssansa. Nyt tuli Eerik\nSorolaiselle vaikeat, surkeat päivät. Usko taisteli uskoa vastaan,\nkansastaan vieraantunut kuningas kansan puolta pitävää herttuaa vastaan,\nja piispa Eerik Eerikinpoika seisoi puolueitten, taistelujen keskellä,\nepäillen, mitä hänen piti tehdä. Kummalle puolelle hän kallistuikin, oli\nvirka ja henki vaarassa, ja mikä vielä pahempi, kummalle puolelle hän\nkallistuikin, ei hän voinut olla pyhiä velvollisuuksia rikkomatta.\nEheänä ei Eerik Sorolainen päässytkään tästä vaikeasta välipulasta,\nmutta kuitenkin on hänelle se todistus annettava, että hän viisaasti ja\nrehellisesti koki yhdistää häntä eri haaralle vaativat velvollisuutensa.\nYhteinen Flemingiläisten kanssa oli hänellä uskollisuus kuningasta\nkohtaan, mutta toiselta puolen piti hän heitä vastaan lujasti\npuhdistetun uskon puolta. Upsalan kirkonkokouksesta palattuansa rupesi\nhän täydellä toimella poistamaan siinä kiellettyjä paavilaisia\nkirkonmenoja. Tästä voisi luulla häntä huikentelevaiseksi tuuliviiriksi,\njoka aina sovitteli tekonsa ajan tuulispäitä myöten, sillä Juhanan\naikoina oli hän yhtä ahkerasti pitänyt huolta näiden menoin\nnoudattamisesta. Mutta hän seisoi niiden suhteen korkeammalla kannalla\nkuin hänen aikalaisensa ja piti ulkonaiset menot sivuseikkoina, joita\nsopi hyväksyä tai hylätä, sen mukaan kuin yleiset asetukset säätivät.\nAinakaan ei pelko ollut tähän menetykseen syynä; sen näemme siitä, että\nhän protestanttisen intonsa vuoksi sai kärsiä Fleming'iltä julmat\nhaukkumiset ja oli vähällä tulla piestyksi, eikä kuitenkaan lakannut\ntoimestansa.\n\nMutta ei tämä hartaus puhdistetun opin puolesta eikä myöskään\npuuttumattomuus sotaan voineet lepyttää tylymielisen Kaarle herttuan\nvihaa siitä, ett'ei piispa ollut kokonaan ruvennut hänen puolelleen. V.\n1599, kun Turun linna oli joutunut herttuan valtaan, pantiin Eerik\nSorolainen siihen vangiksi ja vietiin seuraavana vuonna Linköping'in\nvaltiopäiville pappissäädyn tuomittavaksi. Vaikka hän siellä sai\nvirkaveljeinsä puolesta täydesti puhdistavaisen todistuksen, ei Kaarle\nherttua kuitenkaan päästänyt häntä entiseen virkaan takaisin, ennen kuin\npiispa oli maksanut hänelle tuhat talaria sakkoa. Myöhemminkin vainosi\nkuningas häntä lakkaamatta, yhä uhaten panna hänet pois viralta.\n\nKustaa Aadolfin noustua valta-istuimelle koittivat viimein\nEerik-piispalle paremmat päivät. Hänelle suotiin taas runsaammat tulot\nja muutenkin suosi valtiokansleri Aksel Oxenstjerna häntä monella\ntavalla. Tämän ikänsä rauhallisen loppupuolen käytti Eerik Sorolainen\nkansansa hyväksi sillä tavoin, että toimitti kirjoja suomenkielellä. Hän\nkirjoitti kaksi katkismusta, laveamman etupäässä opettajien ohjeeksi ja\nlyhyemmän kansaa varten. Edellistä, joka ilmestyi 1614, kehutaan\nitsenäisestä järjestyksestään sekä helppotajuisista selityksistänsä.\nMolemmat pysyivät käytännössä vuosisadan loppuun saakka; jälkimmäisestä\nilmestyi useita painoksia, joista aikaisin meille säilynyt on vuodelta\n1629. Myöskin toimitti hän v. 1614 suomennoksen uudesta käsikirjasta,\nMutta kaikkein tärkein ja suurin hänen teoksistaan oli _Postilla_, joka\ntuli painosta kahtena paksuna nidoksena vv. 1621 ja 1625. Se sisältää\nnoin 2,300 neljännesarkin sivua ja on merkillinen selitysten selvyyden\nsekä sisällyksen rikkauden puolesta. Kirjoitustapa siinä on helposti\nymmärrettävä ja koristelematon. Usein on Eerik Sorolainen näyttänyt\noppinsa sillä, että on pannut sekaan vahvistukseksi lauseita\nkirkko-isäin esim. Augustinuksen, Krysostomon y.m. teoksista sekä\nottanut esimerkkejä Rooman ja Kreikan historiasta. Pitkän ajan oli se\nainoana saarnakirjana Suomen kansalla ja sitä viljeltiin paikoin vielä\nmeidän vuosisatamme alussa.\n\nTuskin oli postillan toinen osa valmistunutkaan painosta, niin meni sen\ntekijä noin kahdeksankymmenvuotisena levolle, kannettuaan hiipan kuormaa\nneljäkymmentä kaksi vuotta, neljän kuninkaan aikana.\n\nEi paljoa puuttunut, että Eerik Sorolaiselle olisi tullut osaksi kunnia\nolla Agricolan aloittaman Raamatun suomennoksenkin täyttäjänä. V. 1602\nasetettiin Kaarle IX:n käskystä sitä työtä varten komitea, jossa piispa\noli esimiehenä, ja jäseninä tuomioprovasti _Pietari Melartopaeus_, Turun\nkirkkoherra _Gregorius Teitti_, Turun koulun rehtori _Markus\nHelsingius_, Viipurin koulun rehtori _Kristian Pärttylinpoika_ ynnä\nTurun kaupungin kolme suomalaista kappalaista. Mainitun komitean työstä\nei tähän asti ole tiedetty juuri mitään, vasta nykyisin on saatu\nselville, että se jo v. 1617 oli, ainakin suurimmaksi osaksi, loppuun\nsaatettu.[27] Silloin nimittäin Turun kaupungin papisto ilmoitti\nkuninkaalle pyytäneensä erästä Tukholman kirjanpainajaa, että hän\nsallisi Saksassa oleskelevan poikansa tulla Turkuun painamaan Pyhää\nRaamattua suomeksi. Tästä kirjapainon hankkeesta ei kuitenkaan sen\nenempää ole puhetta. V. 1630 kirjoitti piispa Rothovius kuninkaalle\nuudestaan samasta asiasta mainiten, että valmis Raamatun suomennos oli\nolemassa ja että monet tuhannet ikävällä odottivat sen painattamista.\nVaan sodan tähden jäi Suomalaisten hartain toivomus silläkin kertaa\ntoteuttamatta.\n\nV. 1636 anoi pappissääty valtiopäivillä, että uusi komitea asetettaisiin\nRaamatun suomentamista varten, ja painatus toimitettaisiin valtion\nvaroilla. Sen johdosta määrättiin v. 1638 tähän työhön Turun\ntuomioprovasti, sittemmin piispa, _Aeschillus Petraeus_, kreikan kielen\nlehtori Turun uudessa kymnaasissa, sittemmin heprean ja kreikan kielten\nprofessori, _Martti Stodius_, Maskun provasti _Henrik Hoffman_ ja\nPiikkiön kirkkoherra _Gregorius Favorinus_. Tämä komitea teki työtänsä\nahkerammin kuin komiteat tavallisesti tekevät, niin että teos jo tuli\npainosta v. 1642. Se on painettu suureen folio-muotoon yhtenä nidoksena,\nvarustettuna niin vahvoilla kansilla, että sillä helposti voisi lyödä\nhärän kuoliaaksi. Käännös on paraita, mitä siltä ajalta löytyy,\nalkukieleen katsoen, ainoasti saksalaista ja ruotsalaista\nRaamatunkäännöstä pidetään etevämpänä. Raamatun kieli on Agricolan\nsuomennoksiin nähden puhdistettu useista ruotsalaisuuksista, niinkuin\nartikkelein ja prefiksein ylenmääräisestä käytännöstä. Se on myös vapaa\nyksipuolisista murteellisuuksista, joten se on voinut koota kaiken\nSuomen kansan yhden, yhteisen kirjakielen alle.\n\nTässä myös ensikerran esiintyy täysin säännöllinen suomenkielen\noikeinkirjoitus. Sen vakaantumista Agricolan horjuvaisesta\nkirjoitustavasta, jolla kuitenkin on suunnitelmaan nähden suuret\nansionsa,[28] voimme jo Finnon kirjateoksissa huomata, mutta vasta\nSorolaisella löydämme ne säännöt, joiden mukaan Raamatun oikeinkirjoitus\ntarkistettiin ja jotka sitten pysyivät enemmän kuin puolentoista\nvuosisataa melkein muuttumatta voimassa. Nykyisistä kirjakielemme\noikeinkirjoituksen säännöistä ne poikkeavat seuraavissa kohdin. Pitkä\ni-äänne kirjoitetaan ij:llä, k-äänne kovan vokaalin ja toisen k-äänteen\nedellä c:llä; loppupuolella 18:tta vuosisataa tulee kuitenkin _ii_\nyleiseen käytäntöön ja _k_ syrjäyttää peräti c-kirjaimen. Nykyisiä _ks_\nja _ts_ yhtymiä vastaavat _x_ ja _dz_, 1685 vuoden Raamatun painoksesta\nalkaen _tz_, jossa on huomattava palautuminen Suomalaisen\nkirjoitustavasta Agricolan käyttämään. Nykyisten k:n, t:n ja p:n\nasemella esiintyvät nenä-äänteen jälkeen, t:n asemella myös l:n jälkeen,\nsäännöllisesti g, d, b; g:llä ja d:llä kirjoitetaan myös ne\nspirantti-äänteet, joita Agricola ja Suomalainen tavallisesti\neroitukseksi edellisistä merkitsevät gh:lla ja dh:lla.[29]\n\n\n\n7. Ensimmäiset lainsuomennokset.\n\nValtiollisella ja virallisella alalla suomenkieli tällä aikakaudella\nvalitettavasti ei tullut viljellyksi yhtä ahkerasti kuin kirkollisissa\nasioissa, mutta onpas siinäkin suhteessa pieni itu jo nähtävänä, jonka\nvaan aikain kovuus ja kolkkous esti hedelmiä kantamasta.\n\nEnsimmäinen tietty kuninkaallinen kirje Suomen kielellä tuli vielä\nAgricolan eläissä v. 1555. Se oli Helsingissä 21/11 päivätty kehoitus\n_Wdhen Linnan_ (Savonlinnan) asukkaille varustaumaan maan varjelemiseksi\nVenäläisiä vastaan ja alkaa sanoilla: _Mee Gustaff Jumalan Armon Kansa,\nRodzin Götin Wendin &c Kuningas, Mee tyghö sanonmee teille Meiden\nrackadt Alamaiset Wapahat mieheth, Papit, Nijmitys miehet, Luckarit,\nNeliennes miehet, Lwu(n)miehet ia kaicki muudt Meiden Crunun weroliset\nTalonpoijat, Samalla moto kaicki Lambodit, iotca elewet ia Aswat Wdhen\nLinnan Länisz Meidhen Szosijomme ia Armomme ennen_ &c. Tämän kirjeen\nsuomentajaksi, niinkuin on mainittu, arvellaan Tuure Pietarinpoika\nBjelkeä, joka siihen aikaan oli linnan isäntänä.\n\nSitä paitsi on meillä vielä joitakuita muitakin suomenkielisiä kirjeitä\nja asetuksia tältä ajalta säilynyt, ja luultavaa on, että muutamia\nsamallaisia on aikain kuluessa hukkunut. Kovin paljon ei niitä\nkuitenkaan ole mahtanut olla; sillä vanha tottunut tapa veti siinä\nasiassa enimmiten ruotsinkieleen. Kirjoituttivathan Nuijamiehetkin\nmuiden maakuntain talonpojille ruotsiksi, vaikka eivät kirjeensaajat\nymmärtäneet sitä kieltä paremmin kuin lähettäjätkään.\n\nPaljoa merkillisemmät kaikkia näitä pieniä hajanaisia yrityksiä käyttää\nsuomenkieltä virallisissa asioissa ovat kuitenkin ne lainsuomennokset,\njotka tehtiin uskonpuhdistuksen aikakaudella.\n\nEnsimmäisen _Ruotsin maanlain suomennoksen_ tekijä, vanha _herra\nMartti_, on jo mainittu. Hän tavataan vuoden 1550 paikoilla kappalaisena\nTukholman suomalaisessa seurakunnassa, muita tarkempia tietoja hänen\nelämästään ei meille ole säilynyt. Siinä kappaleessa tätä vanhinta\nlainsuomennosta, joka talletetaan Tukholman kuninkaallisessa\nkirjastossa, on takakannella luku 1548, arvattavasti kirjan\nsyntymävuosi. Paitsi tätä alkukirjoitusta, löytyy vielä viisi kopiota,\njotka todistavat, että sitä käytettiin hyvin yleisesti Suomessa.\n\nSeuraava suomentaja on herra Martin työstä lausunut, että se on sangen\nhuonosti tulkittu ja väännetty sekä sanoilla että ajatuksilla lain\ntarkoituksesta pois. Totta onkin, että herra Martti on välistä väärin\nymmärtänyt jonkun lakisanan. _Syynsanoia_ esim. on pantu, missä olisi\npitänyt olla _asian-omainen_ (ikäänkuin ruotsalainen sana olisi ollut\ntavattava _målsägande_ eikä _måls-ägande_); _paatin sijrtäminen_\n(ikäänkuin _båtdrägt_ eikä _bodrägt_) muka merkitsi yhtä kuin\n_kotivarkaus_. Mutta ylimalkain hänen suomennoksensa on selvä.\n\nKieli siinä on jokseenkin samallaista kuin Agricolan kirjoissa, mutta\npuhtaammin länsisuomalaista. Oikeinkirjoituksessa pistävät silmään\nmuutamat ruotsalaisuudet, joita ei kirkollisessa kirjallisuudessamme\njuuri milloinkaan tapaa. Martti näet kirjoittaa usein o-äänteen\nruotsalaisella å-kirjaimella, esim. _kåska, kotå_, v-äänteen keskellä\nsanaa fw:llä esim. _hyfwen_ (= hyvän), ja t-äänteen sanan lopussa\nkahdella t:llä, esim. _tulott, nytt_.[30]\n\nToinen suomennos, edellisestä parantelemalla tehty, ilmestyi\nPohjanmaalla. Sen tekijä _Ljungi_ (latinaksi _Ljungo_) _Tuomaanpoika_\noli syntynyt Limingassa, jossa isä Tuomas Ingonpoika eli kirkkoherrana.\nOppinsa hän taisi saada Upsalassa. Hän mainitaan ensin kirkkoherrana\nPyhäjoella v. 1576, muutti sieltä Sälöisten pitäjään 1581, Kalajoelle\n1592 ja oli lopulla samassa Pohjois-Pohjanmaan provasti. Paitsi\nkirkollisia toimiansa oli hänellä myöskin lainlukijan eli varatuomarin\nvirka hoidettavana, jota ei pidä kummeksia; siihen aikaan oli näet hyvin\ntavallista, että yhdellä miehellä oli useampia, aivan erilaatuisia\nvirkoja. Lainlukijana saikin hän sen tiedon lainsääntöin sekä\nvanhentuneiden sananpartten merkityksestä, että sitten kykeni lakia\nsuomentamaan.\n\nAikansa meteleissä piti hän, niinkuin muutkin Pohjanmaan papit, lujasti\ntalonpoikien puolta, sen verran kuin voi tehdä, väkivaltaiseen kapinaan\nosaa ottamatta. Hän kävi muutamat kerrat talonpoikain asiamiehenä Kaarle\nherttuan luona ja antoi alussa vuotta 1597 Arbogassa säädyille\nvoimallisen, liikuttavan kertomuksen Fleming'in tylystä menettelystä\nPohjanmaalla. Myöhemmin taas hän oli yhtenä talonpoikien päämiehenä\nkeskusteluissa Mustasaaressa v. 1598, joissa, Fleming'in kuoltua,\nStålarm hieroi sovintoa Pohjalaisten kanssa. Että hän yleensä tarkalla\nsilmällä katseli asiain menoa, osoittaa hänen kirjoittamansa\nruotsinkielinen kertomus Nuijasodasta. Hän kuoli v. 1611 Nyköping'in\nvaltiopäivillä ollessaan.\n\nEsipuheessa teokseensa _Ruodzin waldakunnan maan elj taloin poicain\nlaki, Ruodzin kielestä Suomeen kielelle tulkittu_, joka on kirjoitettu\nv. 1601, sanoo hän tähän työhön ryhtyneensä, kuultuaan, että Kaarle\nherttua halusi saada semmoisen kirjan toimitetuksi, ynnä myös monen\nSuomen aatelisen ja aatelittoman kehoituksesta. Itselläänkin on hänellä\nollut hyvä tilaisuus huomata, kuinka usein hyvät ajatukset pahimmalla\ntavalla väännetään, kun ei toisen kieltä ymmärrä. Sillä monasti on\ntuomarinviroissa suomalaisia miehiä, jotka eivät oikein taida\nruotsinkieltä, saatikka laissa käytettyjä vanhan-aikuisia puheenparsia;\nsamaten pannaan usein tuomareiksi suomalaisiin kihlakuntiin ruotsalaisia\nmiehiä, jotka huonosti osaavat suomea. Paitsi sitä on Ruotsissakin monin\npaikoin työansiolla Suomalaisia, joille välistä sattuu oikeudenkäymisiä.\nLopuksi sanoo hän tässä käännöksessä enimmiten käyttäneensä sitä kieltä,\nmitä puhutaan Turussa ja Turun ympäristössä, Pohjois-Suomessa ja\nPohjanmaalla, jonka kielimurre onkin kaikista puhtain ja selvin sekä\nkautta koko Suomenmaan paraiten ymmärrettävä, kun sitä vastoin Uudenmaan\nsuomi on ruotsinvoittoista, Viipurin ja Savon suomi Venäjän-Karjalan\nkielen sekaista ja Hämeen suomi aivan epämääräistä, kaikellaisista\nsuomen murteista koottua.[31]\n\nLjungi Tuomaanpoika antoi käsikirjoituksensa v. 1602 Kaarle IX:lle, kun\ntämä Pohjanlahden ympäri palasi Ruotsinmaalle. Myöhemmin, v. 1609,\nsuomensi hän myös _Kaupungin lain_. Kuningas lupasi toimittaa molemmat\npainon kautta julkisuuteen. Huolenpidon siitä uskoi hän hovikanslerille,\nlain-opintohtorille Niilo Chesnecopherus'elle, ennen mainitun\nsuomenvihaajan tohtori Anteruksen sisarenpojalle. Mutta kauas ei työ\npäässytkään edistymään, vaan lakkasi, kun 1 1/2 arkkia maanlaista oli\nsaatu painetuksi. Syyksi siihen on mainittu Kaarle IX:n kuolema ja se\nahdinkotila, johon valtakunta oli joutunut hänen loppuvuosinaan.\nSeuraavana sotaisena aikakautena menivät valtionvarat muihin tarpeihin,\nja Ljungi Tuomaanpojan lainkäännökset saivat maata arkiston hyllyllä,\nkunnes ne viimein meidän aikoinamme tulivat painosta v. 1852 W.G.\nLagus'en toimesta, ei enää käytöllisen tarpeen täyttämiseksi, vaan\nkirjallishistoriallisena ja kielitieteellisenä kummana.\n\nKielensä puolesta ovat Ljungi Tuomaanpojan suomennokset erittäin selvät\nja sujuvat; ne osoittavat tuntuvaa kielemme edistystä Agricolan ajoilta.\nPohjanmaan rannikkomurteen omituisuuksia on vokaalin heittyminen h:n\nedeltä muodoissa semmoisissa kuin _tarphexi, silthan, tulkhan,\nturmelthin_. Oikeinkirjoituksessa ilmaantuu samallaista ruotsalaisen\nkirjoitustavan vaikutusta kuin herra Martillakin, esim. _åma; hirffuen,\nluffuata_ (= hirven, luvata); _nytt, märänn_.\n\nSekä herra Martin että Ljungi Tuomaanpojan maanlain-suomennoksessa on\nvielä huomattava eräs hyvin omituinen kohta.[32] Käräjän-asian kaaren\n11:nnessä luvussa sanotaan ruotsiksi: _Och ägher Laghman vppå alla sina\nDooma Breff gifiva å Swensko_. Sen on herra Martti suomentanut: _Ja twle\nlakimiehen caicken duomioittens päälle aina kirian anda ruotzin eli\nswomen kielen_; samoin Ljungi Tuomaanpoika: _Silloin tule laamannin\ncaickein domiottens pälle kiria anda maan kielellä_. Nähtävästi oli\nsuomi aijottu viralliseksi kieleksi maassamme, vaikka sitä aikomusta ei\nmilloinkaan toteutettu.[33]\n\n\n\n8. Loppukatsahdus uskonpuhdistuksen aikakauteen.\n\nKaikki tällä aikakaudella ilmestynyt suomenkielinen kirjallisuus oli\nkäytännöllistä luonteeltaan. Historialliset ja muut tieteelliset teokset\ntoimitettiin latinan tai ruotsin kielellä. Juusten'in vieraskielisistä\nkirjoituksista on jo ollut puhetta. Mainittava on vielä _Klaus\nHermaninpoiha Fleming'in_, Kaskisten herran, ruotsinkielinen aikakirja,\nulottuva vuoteen 1591, sekä latinankielinen kertomus tapauksista\nSuomessa Sigismund'in aikana, jonka tapainen ruotsiksikin löytyy. Myös\n_Sigfrid Aronus Forsius'en_ tähti- ja luonnontieteelliset tutkimukset:\nalmanakat, astroloogiset ennustukset, Physica (käännös latinasta) ja\nMinerographia ovat kaikki ruotsinkielellä kirjoitetut.\n\nAinoa tältä ajalta mainittava kaunokirjallinen teos on niin-ikään\nruotsinkielinen. Sen nimi on: Hanhi kuningas (_Gåås Kong_), lystillinen\nja hupainen runoelma Martin päivän hanhesta, Viipurin-karjalaisen\nJohannes Sigfridinpojan ruotsintama ja painattama Tukholmassa 1619.\n\nPaitsi näitä tuli vielä painosta koko joukko väitöskirjoja, joita\nsuomalaiset miehet ulkomaiden yliopistoissa julkaisivat, sekä\nerityisissä tilaisuuksissa pidettyjä saarnoja, etenkin hautapuheita.\nUseimmiten ne kirjoitettiin latinaksi, joskus myös ruotsinkielellä.\nSamoilla ynnä muilla vierailla kielillä sepitettiin ne tilapäiset runot,\njoita oli tapana painattaa yleisten ja yksityisten juhlien muistoksi.\nSuomenkielisiä runoja ei ole tiedossamme useampia kuin neljä.\nEnsimmäinen niistä on suomalaisen jesuiitan _Valentinus Tuomaanpojan_\nriemuruno Sigismund kuninkaan tulosta Vilnaan v. 1589, joka painettiin\nJesuiitta-opiston oppilaiden toimittamaan juhlajulkaisuun.[34] Toinen\nlöytyy kahden, latinan- ja ruotsinkielisen onnittelurunon jäljessä,\njotka on kirjoitettu Turun koulun rehtorin Jaakkima Stutaeus'en häiden\nkunniaksi v. 1609, vaan painettu vasta 1611 Wittenberg'issä. Tekijäksi\nilmoittautuu ylioppilas _Olavi Yrjönpoika Suomalainen_ Huittisista, joka\nvieraalla maalla oli sairastunut pitkälliseen tautiin ja sen kautta\njoutunut kovaan raha-ahdinkoon, kun eivät kotolaisetkaan hänelle apua\nlähettäneet. Runon edellä on suorasanainen kappale, jossa hän selittää,\nminkä johdosta oli runonsa painattanut: _ETtä täsä siaa oli, eikä paljan\nPaperin edhest Färmäjän Raha anda täytynydh ja ettei Breiweiä cummingan\nenä, näjemmä, cwlla eli totella_. Kolmantena sopii pitää kuuden säkeen\npituista häärunoa, joka tavataan liitteenä saman miehen v. 1610\nsepittämässä latinankielisessä onnentoivotuksessa. Se on niin-ikään\npainettu Wittenberg'issä, jossa tekijä kuoli v. 1613.[35] Neljännen\nsuomenkielisen runon on kamariviskaali _Samuli Kroell_ kirjoittanut v.\n1624, harjoittaessaan opintoja Rostock'issa, erään yliopistosta\nmaisterin-arvolla eroavan Ruotsalaisen kunniaksi. Tämäkin on julkaistu\nyhdessä muunkielisten runojen kanssa.[36]\n\nViimeksi on huomattava Korsholman voudin _Hannu Ingenpojan_ v. 1564\ntilikirjaansa muistiinpanema loitsuruno ruttoa vastaan,[37] joka on\nmerkillinen aikaisimpana näytteenä vanhoista kansanrunoistamme ja\nesimerkkinä sen-aikuisten virkamiesten taikauskoisuudesta. Mainittu\nHannu Ingenpoika tiedetään kolmea vuotta myöhemmin olleen\nsyytteen-alaisena vilpillisestä virantoimituksesta ja tuomitun\nhirsipuuhun, niin ett'ei hänen loitsuluvuistaan näy suurta apua olleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUskonpuhdistuksen aikakausi on kumminkin ollut ainoa meidän aikaamme\nasti, jolloin suomenkielinen kirjallisuus on voinut vetää vertoja\nmaassamme ilmestyneelle vieraskieliselle. Lukumäärältään se oli yhtä\nsuuri kuin ruotsinkielinen, -- latinankielinen oli tosin kahta vertaa\nlukuisampi, -- mutta tärkeydessä se oli molempien tasalla.\n\nKaikissa tapauksissa oli tämän kirjallisuuden kautta suomenkieli\nsaatettu kirjakieleksi ja pelastettu vajoamasta raa'aksi\ntalonpoikaismurteeksi. Mitä kielestämme muukalaisetkin alkoivat arvella,\nnäkyy seuraavasta lausunnosta _Eerik Schroderus'en_ toimittamassa\nlatinais-ruotsalais-saksalais-suomalaisessa sanakirjassa vuodelta 1637.\n\"Ei ole suomen kieli niinkään viljelemätön, kuin muutamat luulevat,\nkoska sillä löytyy painettuna useimmat sekä Vanhan että Uuden\nTestamentin kirjat, vieläpä virsikirja ja katkismus, ja päivä päivältä\nyhä karttuu. Eikä se ole uusi ja nykyisin keksitty, vaan on heti Suomen\nkansan ensi syntymisestä alkain tähän päivään saakka, monen vuosisadan\nkuluessa, säilynyt eheänä, rikkomattomana; sitä ei ole saanut\nhävitetyksi venäläinen naapuri eikä Suomen maan valloittanut\nruotsalainen\".\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nFennofiilein aikakausi 1642-1809.\n\n\n\n1. Suomalaisen kansallistunteen heikkeneminen ja suomenkielen\nsyrjäytyminen.\n\nSe aikakausi, jonka olemme jättäneet taaksemme, ja se, joka nyt aukeaa\nsilmiemme eteen, ovat aivan erilaiset luonteeltaan sekä valtiollisessa\nettä kirkollisessa suhteessa. Vaikka maakuntain itsenäisyys Kustaa\nVaasan kautta oli hyvin supistunut, kävi kuitenkin Suomi kirkollisissa\nasioissaan edelleenkin omaa tietänsä. Myös valtiollisessa suhteessa oli\nmaamme kahdesti 16:lla vuosisadalla melkein itsenäisenä, nimittäin niinä\nvuosina, jolloin se oli Juhana herttuan hallittavana, ja niinä vuosina,\njoina marski Klaus Fleming taisteli Kaarle herttuata vastaan. Tällä\naikakaudella on asiain laita ihan toinen. Keskikaikkisuus pääsi\nRuotsinvallassa yhä suurempaan voimaan, ja hallinnon ohjakset\nyhdistyivät yhä enemmän Tukholmaan. Kirkollisissakin oloissa ja toimissa\nloppui kaikki itsenäisyys. Eerik Sorolaisen kuoltua määrättiin\nnimen-omaan Ruotsalainen Iisak Rothovius Turun piispaksi sillä\ntarkoituksella, että kirkolliset laitokset Suomessa saataisiin Ruotsin\nmallin mukaan järjestetyiksi, ja siitä ajoin ovat kaikki toimenpiteet\ntälläkin alalla uskollista Ruotsalaisten tekoin matkimista.\n\nHallinnollinen keskikaikkisuus yksinään jo oli omiansa laimentamaan\nSuomalaisten erinäistunnetta, mutta tähän laimentumiseen oli paitsi sitä\nvielä monta muutakin syytä.\n\nEdellinen puolisko puheenaolevaa aikakautta oli Ruotsin paraan loiston\nja voiman aika. Sen sotajoukot kulkivat voittajina Venäjän, Puolan,\nSaksan ja Tanskan maiden halki: Sen rajat laajenivat yhä kaikille\nhaaroille, ja vähällä oli koko Itämeri rannikkoineen joutua Ruotsin\nyksin-omaiseen valtaan. Sen nimeä pelättiin ja kunnioitettiin suuresti\nkoko Euroopassa. Näyttipä yhteen aikaan siltä, kuin pitäisi Tukholman\ntulla Euroopan henkiseksikin keskuspaikaksi. Kristiinan loistoisessa\nhovissa nähtiin kuuluisain valtiomiesten ja sotapäällikköin rinnalla\nCartesius'et, Hugo Grotius'et ja muita sen ajan kirkkaimpia tiedon\nkynttilöitä.\n\nTämän vallan rakentamisessa, tämän loisteen sytyttämisessä oli\nSuomalaisilla ollut runsas osansa. Useammat näiden aikain sodissa\nmainioimmat päälliköt olivat Suomesta sukuisin; Suomen poikia seisoi\ntuhansittain kaikissa tappeluissa Ruotsalaisten rinnalla. Nämät\nsankarityöt eivät olekaan jääneet aivan palkinnotta. Ne synnyttivät\nRuotsalaisissa kunnioituksen tunteen, joka ilmaantui monessa Ruotsin\nhallituksen toimessa Suomen hyväksi. Paras palkinto niistä oli kuitenkin\nse, että ne nähtävästi kohottivat kansamme siitä arkipäiväisyydestä,\njohon pienissä oloissa elävät ihmiset välttämättömästi vaipuvat.\n\nSelviä ilmauksia suomalaisen kansallisuuden arvossa pidosta ei siltä\najalta puutu. Ruotsalainen Turun professori Mikael Wexionius kirjassaan\n_Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae & subjectarum\nprovinciarum_ v. 1650 puhuu Ruotsin, Gootin ynnä Suomen liitosta\nikäänkuin useampain valtakuntain yhteydestä. Suomalainen professori\nAntti Thuronius puheessaan, jonka piti Kustaa Bjelke'lle, kun tämä\npalasi lähettiläsmatkaltaan Moskovasta v. 1659, sanoo hänen tuoneen\nrauhan koko \"Suomen maailmalle\" (_Orhi Finnico_). \"Suomen kunnia\" on\nnimenä eräällä kreikkalaisella kuusimitta-runolla, jonka suomalaisen\npapin poika Johannes Paulinus ylioppilaana Upsalassa julkaisi v. 1678.\nTässä meille leimahtaa vastaan ilmeinen rakkaus kotimaahan ja kaikkeen\nkotimaiseen. Ei missään ole senvertaista luonnonkauneutta, tuskin\nThessalian muinoin maailman mainiossa Tempe-laaksossa. Herkkuja maa\nkyllä ei anna, vaan eipä niistä huolitakaan. Suomen miehissä ei ole\npetosta eikä vilppiä, eikä sanalla sanoen mitään vikaa. Jalosukuisiakin\nmiehiä on Suomi kasvattanut, niinkuin Kurkeja, Horn'eja, Fleming'ejä ja\nCreutz'ejä, ja Suomen sotureja on nähnyt sekä Germaania että Kimbria\n(Saksa ja Tanska). Ken voisikaan kieltää, muu kuin kateus, huudahtaa\nrunoilija, että Suomalaiset ovat avaran maailman etevimpiä kansoja!\nMutta toiselta puolen oli Suomen silloisessa tilassa melkein\nvälttämätöntä, että tämän ajan tapahtumat enemmän heikensivät kuin\nvahvistivat suomalaista kansallistunnetta. Meidän pitää muistaa, että\nkaikki, mitä Suomalaisetkin tekivät, kävi yhteisellä Ruotsin nimellä,\nRuotsin valtakunta lisääntyi voitetuista maakunnista, ei Suomi;\nKäkisalmen lääniä ja Inkerinmaata ei yhdistetty, niinkuin olisi\nluonnollista ollut, meidän maahamme, vaan saivat ne eri hallinnon.\nRuotsi oli kohonnut suurvallaksi, jonka ääni kaikui mahtavana Euroopan\nasioissa; Suomi oli sen rinnalla vajonnut mitättömäksi maakunnaksi.\nRuotsin maine levisi ympäri maailman ääriä; Suomalaisista erikseen eivät\nmuukalaiset tietäneet usein mitään. Ruotsin suuruutena, Ruotsin loistona\ntuli Suomalaisille itselleenkin heidän yhteisen urhoollisuutensa palkka\nrakkaaksi, ja sitä muistellessa tuli heille itse Ruotsalais-nimikin yhä\nomaisemmaksi.\n\nVielä paljoa enemmän sekaantui Suomalaisten kansallistunne toisesta\nseikasta, joka on läheisessä yhteydessä sekä voimaan pääsevän\nkeskikaikkisuuden että myöskin Ruotsinvallan sen-aikuisen suuruuden ja\nloiston kanssa. Ruotsissa saatavat korkeat virat ynnä Tukholman hovin\nloisto houkuttelivat nimittäin pois Suomesta melkein kaikki vanhat,\nsuuret aatelissukumme. Vähitellen vieraantuivat he kokonaan pois\nkotimaastaan, muistellen sitä ainoasti silloin, kun he sieltä saivat\nhuvituksiinsa tarpeelliset rahat köyhiltä lampuodeiltansa. Eikä mennyt\nRuotsiin ainoastaan sukuaateli, vaan sinne siirtyivät aatelittomistakin\nkaikki, joilla oli etevämmät luonnon lahjat, niinkuin samainen Johannes\nPaulinus, sittemmin ansioittensa tähden ruotsinkielisenä runoilijana ja\nvaltiomiehenä aateloittu nimellä Lillienstedt.\n\nLisäksi tulee, että juuri tähän aikaan tulvasi ääretön Ruotsalais-joukko\nSuomen maahan. Korkeimmissa viroissa ei vuosisadan aikaan nähty melkein\nyhtään Suomen miestä. Niinpä ei suotu Turun hiippaa Suomalaiselle\nennenkuin v. 1728, siis enemmän kuin sata vuotta Eerik Sorolaisen\nkuoltua. Ja Viipurinkin piispoista sillä ajalla olivat puolet\nRuotsalaisia syntyperältään. Turun hovioikeuden jäsenistä ennen\nIsoavihaa oli kaksi kolmatta osaa Ruotsista kotoisin. Ruotsalaisia\nolivat luonnollisesta syystä olleet melkein kaikki Turun yliopiston\nensimmäiset professorit, mutta edelleenkin oli ennen Isoavihaa aina vaan\npuolet heitä oman maan miehiä. Myös ylioppilaista oli alussa enin osa\nRuotsalaisia, ja vaikka Suomalaisten luku pian eneni, tuli kuitenkin yhä\nedelleen monta nuorukaista meille meren tuolta puolelta, siitä syystä\nettä elanto Turussa oli huokeampi.\n\nTämä Suomalaisten virtaaminen Ruotsiin ja Ruotsalaisten virtaaminen\nSuomeen oli epäilemättä voimallisimpana syynä kansallisen erinäistunteen\nheikontumiseen ja häviämiseen maassamme. Paraimmat henkiset voimat,\njoista olisi voinut olla turvaa ja tukea kansallisuudellemme, katosivat\nyhä pois maastamme, ja kun kaikki ylemmät arvot ja paikat nähtiin olevan\nRuotsalaisten yksin-omaisuutena, niin ruvettiin omaa kansaansa\nhalvempana, huonompana pitämään. Jolloinkulloin tulee jo tähän aikaan\nnäkyviin ilmeinen ylenkatse kansallisuuttamme kohtaan. Niinpä esim. oli\nv. 1694, kun Turun tuomioseurakunta jaettiin kahtia, ruotsalaiseen ja\nsuomalaiseen, edellinen määrätty ensimmäisen uskonopin-professorin\nvirkapitäjäksi. Muutamaa vuotta myöhemmin ehdoitti nuorempi Gezelius\npiispa mainitun professorin virkapitäjäksi suomalaisen seurakunnan ynnä\nvielä Nummen pitäjän lisäksi. Mutta professori Juhana Machsenius katsoi\nsen arvonsa alennukseksi, eikä sanonut siihen suostuvansa muulla\nehdolla, kuin jos piispa itse rupeisi Turun ruotsalaisen seurakunnan\nkirkkoherraksi!\n\nOman kansallisuutensa halveksimista todistaa myös suomalaisten\nsukunimien katoaminen papistosta, jossa yliopiston perustamisesta alkain\nnimien muutokset latinan, kreikan ja heprean kielten, myöhemmin myös\nruotsinkielen mukaan tulevat yleiseksi tavaksi. Porvaristossa pysyvät\nkansalliset nimet kauemmin, mutta vuoden 1700 paikoilla oli jo monella\nkaksi nimeä, suomalainen sekä ruotsalainen, ja v. 1746 löytyy Turun\nporvareissa vaan joku harva suomalainen nimi jäljellä. Merkillistä on,\nettä nämät harvat enimmiten tavataan leskillä, jotka eivät olleet\nhennoneet panna pois nimeä, mihin ensilemmen muistot olivat kiintyneet.\n\nIsoviha tosin lopetti Ruotsin suurvallan, mutta suhteellisesti tuli\nmeidän maamme asema vielä huonommaksi. Suomi oli melkein autiona\nhävityksen jälkeen, josta se ei moneen aikaan voinut virota. Paitsi sitä\noli siitä suuri kappale pois revitty, ja tämä haava Pikkuvihan vuosina\n1741-43 vielä ammottavammaksi tehty. Ei ole siis ihmeteltävä, jos\nkansallistunne nyt ylimalkain esiintyy paljoa sekavampana. Ennen\nIsoavihaa Suomalaiset verrattain harvoin nimittävät Ruotsia\nisäinmaakseen, eivätkä koskaan käytä lausetapaa \"me Ruotsalaiset\"; vaan\nIsonvihan jälkeen omistetaan aivan kaikki, mitä ruotsalaista on: \"rakas\nRuotsimme\", \"esi-isämme Gootilaiset\", \"mainiot ruotsalaiset miehemme\",\n\"meidän Ruotsalaisten vapaus\" j.n.e. Kuitenkaan eivät kaikki Suomalaiset\nnäin ajatelleet. Yhä edelleen löytyi niitä, jotka pitivät Suomea\nrakastettuna kotimaanaan, vanhoja Suomalaisia esi-isinään ja Suomen\nkansaa omanaan. Että käytännössäkin tehtiin eroitus Suomalaisen ja\nRuotsalaisen välillä, osoittaa esim. Abraham Achrenius'en onnentoivotus\nTammelin piispalle vuodelta 1730, jossa hän riemuitsee siitä, että\nvihdoinkin Suomen mies on jälleen saanut Turun hiipan päähänsä.[38]\nTällä ajalla ilmaantuivat myös ensimmäiset erilleen pyrkimisen oireet\nSprengtporten'in ja muutamain Anjalan miesten yrityksissä koko Suomen\nirroittamiseksi Ruotsin vallasta.\n\nIsonvihan jälkeen väheni Ruotsalais-tulva Suomeen tuntuvasti, niin että\nesim. Turun hovioikeuden jäsenistä vv. 1700-60 ei ollut Ruotsalaisia\nenempi kuin oman maan miehiä ja vv. 1760-1809 ei enempää kuin puolet\nSuomalaisten lukumäärään verraten. Mutta ei tarvinnutkaan enää tuottaa\nRuotsalaisia meren takaa, omatkin miehet olivat jo suurimmaksi osaksi\nmuuttuneet Ruotsalaisiksi, eivätkä ainoastaan mieleltään, vaan myös\nkieleltään.\n\nYliopistoa perustettaissa oli Turussa suomenkieli vielä niin yleinen,\nettä Ruotsista tulleet professorit oppivat sitä puhumaan ja useimmat\nmyös kirjoituksessa käyttämään. Ylioppilaitten kesken näkyy suomenkieli\nolleen hyvin tavallinen muutamista siltä ajalta säilyneistä konsistoorin\npöytäkirjoista päättäen. Että sitä ruotsalaisetkin ylioppilaat oppivat,\nosoittavat muutamat heidän kirjoittamansa suomenkieliset\nonnentoivotus-runot.[39] Tässä yhteydessä on myös mainittava\nTukholmalaisen kirjanpainajan Henrik Keiser'in suomenkielinen esipuhe v.\n1693 ilmestyneesen suomalaisen käsikirjan painokseen. Siinä hän näet\nilmoittaa viettäneensä opintoaikansa Turun kaupungissa ja siellä\ntulleensa tuntemaan _ei ainoastans sen ylistettäwän Nationin Kieldä,\nmutta myös hänen kijtettäwät tapans, urhollisen toimens ja miehudens_;\nsen tähden ei sano säästävänsä vaivaa eikä varaa suomenkielisiä kirjoja\ntoimittaessaan, _osottain myös sillä samalla, että täälläki nijtä löyty,\njotka sitä jaloa Suomen Kieldä, ei ylöncadzeesa, waan suuresa arvosa ja\ncunniasa pitäwät_.\n\nSamaten oli kouluissa suomalaisuus niin vankka, että täytyi\nsanakirjoihin sekä muutamiin muihinkin koulukirjoihin panna suomea\nmuiden kielten rinnalle. Semmoisia kirjoja ovat _Corpusculum Doctrinae_\n1642, _Variarum rerum vocabula Latina_ 1644, Erasmus Rotterdamus'en\n_Libellus aureus_ 1665 sekä vasta mainittavan _Henrik Florinus'en_\nlatinais-ruotsalais-suomalainen sanakirja 1678, joka saksankielellä\nlisättynä painettiin uudestaan 1695 ja viimeisen kerran ilmestyi vielä\nv. 1733.\n\nPorvariston suomalaisuutta todistaa sekin, että nimenomaan heitä\nkoskevia asetuksia käännettiin suomeksi, esim. _Kuningalisen Maijestetin\nAsetos ja Käsky, Muutamitten ylitzekäymisisten ja sijwottomutten\npoispoistamisest, Waldacunnan Borgerskapin eli Cauppamiesten Kihlauxis,\nPidois, lapsenristiäisis ja Maahanpaniaisis, nijn myös waattein\nparsisa_, painettu Turussa 1664. Turun raastuvan-oikeuden pöytäkirjoista\nvuodelta 1638 käy selville, että uutta kauppajärjestystä luettiin julki\nporvaristolle ensin ruotsiksi ja tulkittiin sitten pykälä pykälältä\nsuomeksi, jota tapaa näkyy myöhemminkin noudatetun. Suurta huomiota\nherätti aikoinaan Turun valtiopäivämies-vaali v. 1659, jolloin\nsuomalaiset porvarit asettivat oman ehdokkaansa ja, väkivallalla\nvaalista syrjäytettyinä, lähettivät erityisen edusmiehen valtiopäiville\nvalittamaan kaupungin viran-omaisten menettelystä sekä vaatimaan\nitselleen samoja oikeuksia, kuin \"muitten kansain porvaristolla\" oli.\nTästä ehdokkaasta väittivät ainakin vastustajat, että hän oli\nruotsinkieleen tottumaton. Viimeksi on meillä Porthanin nimen-omainen\ntodistus siitä, että vielä alussa 1700 lukua papisto sekä useimmat muut\nvallassäätyiset maalla ynnä suurin osa kaupunkein kauppiaita ja\nporvareita keskenäisissä puheissaan enimmiten käyttivät\nsuomenkieltä.[40] Mutta tähän hän lisää: vaan kuinka kaikki nyt on\nmuuttunut ja päivä päivältä muuttuu!\n\nKoulujen opetuskielenä oli ruotsinkieli jo tämän aikakauden alussa\nsaanut pysyväisen jalansijan latinan rinnalla Suomenkin oppilaitoksissa,\njoissa sitä Kristiina kuningattaren kouluasetusten mukaan ruvettiin\nkäyttämään katkismuksen opetuksessa vuodesta 1649. Yliopistoomme se\npääsi sata vuotta myöhemmin, v. 1749, jolloin Turkulaisen Niilo\nWasström'in väitöskirja ilmestyi, \"ensimmäinen oppikoe tässä\nkuninkaallisessa akatemiassa äidinkielellä\", niinkuin tekijä itse\nilmoittaa. Tämän ajan Ruotsista tulleet piispat olivat ruvenneet latinan\nasemella yhä enemmän käyttämään ruotsia kiertokirjeissään. Maallisissa\nvirastoissa, joissa ruotsinkieli jo alkuansa oli käytännössä, vahvistui\nsen valta sitä myöten, kuin niissä kaikki toimet alkoivat muuttua\nkirjallisesti suoritettaviksi. Näiden virkatointen ja naimisliittoin\nkautta, sanoo Niilo Idman v. 1774 esipuheessa vasta mainittavaan\ntutkimukseensa suomen ja kreikan kielten heimolaisuudesta, Suomen\netevimpien sukujen niin tottuneen ruotsinkieleen, että se jo kauan aikaa\non ollut säätyläisten yleisenä puhekielenä.\n\nSuurimpana syynä lopulliseen muutokseen oli kuitenkin Ruotsin kohoova\nkirjallisuus, jolla Kustaa III:n hallitessa oli ensimmäinen, loistoisa\nkukoistus-aikansa. Silloin asuivat Kellgren ja Lidner jonkun aikaa\nmaassamme ja heidän rinnallansa alkoivat oman maan synnyttämät Franzén\nja Choraeus soitella Ruotsin harppua. Paljon oli ennenkin Suomi\nkasvattanut ruotsinkielisiä laulajoita: Lillienstedt'in, Fresen ja\nCreutz'in. mutta he olivat lauluaikansa oleskelleetkin Ruotsissa. Mutta\nnyt kuului Ruotsin laulu aivan omalla kotirannalla, kaikuipa niin\nviehättävästi kotikäen tutulla yksinkertaisuudella, ett'ei havaittukaan\näänen olevan muukalaisen. Tämä sireeni-laulu viimein viihdytti nääntyvän\nsuomalaisuuden kuolon uneen.\n\n\n\n2. Suomenkielen tieteellisen tutkimuksen alku.\n\nKoska merituuli kauan ja kovasti puhaltaa, niin näemme meren laineitten\nloiskivan yhä korkeammalle rantoja vasten, tunkeutuvan yhä pitemmälle\nmanteren oikean rajan taakse. Ne hyökkäävät silloin myös jokien suusta\nsisään, tempaavat jokivedet myötänsä ja pakoittavat ne liittolaisikseen\ntällä valloitusretkellä maan sydäntä kohti. Mutta ylempänä käy joki yhä\nvielä tavallista juoksuansa; suupuolellakin ilmoittavat siellä täällä\nnousevat pienet kuplat ja vastavireet jonkunlaista, vaikka kohta\nheikkoa, vastarintaa vieraalle vaikutukselle. Eikä aikaakaan, niin pian\nkuin merituuli on laannut, kääntyy luonnottomasti estetty virta jälleen\nalkuperäiseen suuntaansa, riemullisesti rientäen alaspäin ja tuoden\näärimmäisillekin rannikoille tervehdyksen sydänmailta.\n\nSamoin myös tällä aikakaudella tunkeusi voimallinen ruotsalaisuuden\nvirta, ajan tuulen paisuttamana, yhä syvemmälle Suomen sydänmaihin.\nSelvästi voimme kuitenkin eroittaa toisenkin virran, joka päinvastaista\nsuuntaa kulkee. Luontainen suomalaisuus, niin hyvin mielen kuin kielen\npuolesta, riutui riutumistaan lakkaamatta. Mutta samalla aikaa ilmestyy\nalussa tosin heikko, vaan vähitellen kiihtyvä kirjallinen suomalaisuuden\nharrastus, joka osoittautui Suomen kielen ja kansanrunouden, Suomen\nhistorian ynnä Suomen kaikkien olojen tutkimuksessa. Yliopistossa tämä\nharrastus syntyi, ja yliopisto pysyikin koko ajan sen varsinaisena\npesäpaikkana. Pääasiallisesti se oli tieteellinen, mutta aineitten\nlaadusta seurasi, että varsinaiseen tiedonhaluun sekaantui joku määrä\nkotimaanrakkautta, ja itse työ oli omiansa pitämään vireillä kansallisia\ntunteita. Tämän hengenliikkeen edustajia nimittää Taneli Juslenius, itse\nsen hartaimpia kannattajia, _Fennofiileiksi_ eli suomalais-ystäviksi.\nOlkoon siis meidänkin sallittu puheena olevaa aikaa nimittää\nFennofiilein aikakaudeksi. Emme kuitenkaan saa kuvitella mielessämme\nnäiden Fennofiilein harrastuksia samanluontoisiksi kuin myöhempäin\nFennomaanein eli suomi-kiihkoisten. Kenellekään heistä ei sattunut eikä\nSuomen silloisessa asemassa voinutkaan sattua mieleen vaatia oman kielen\nasettamista maassamme ruotsin sijalle, vaikka he kyllä usein sanovat\nruotsinkieltä vieraaksi. Heidän rohkein toivonsa ja vaatimuksensa oli\nvaan, että suomenkieli saisi häiritsemättä ja sortamatta säilyä edes\nsiinä alhaisessa tilassa, johon se jo oli vaipunut.\n\nEnsimmäinen, joka yliopistossamme otti tieteellisesti tutkiaksensa\nsuomenkielen luonnetta oli _Aeschillus Petraeus_, tosin _Ruotsis\nsyndynyt_, mutta _Suomen suostunut_, niinkuin suomalainen riimikronikka\nhänen laitoksekseen lausuu. Hän oli kotoisin Vermlannista, jossa isä oli\npappina, ja syntynyt v. 1593. Tuli v. 1609 Upsalan yliopistoon, jossa\nsaavutti maisteriarvon 1619, oleskeli Saksanmaalla oppiansa\ntäydentämässä vv. 1621-23, määrättiin palattuansa apulais-opettajaksi\nUpsalan fllosoofiseen tiedekuntaan ja sai, vielä kerran ulkomailla\nkäytyänsä, jumaluus-opin lisensiaatin arvon 1628. Mutta kun ei siihen\nvastaavaa paikkaa ollut avoinna, pantiin hän väliaikaisesti\njumaluus-opin lehtoriksi Turun kouluun. Näin oli onnen sallimus tuonut\ntämän miehen meidän maahamme, jonka palveluksessa hän sitten pysyikin\nkaiken ikänsä. Kun Turun koulu v. 1630 laajennettiin kymnaasiksi, tuli\nPetraeus sen ensimmäiseksi jumaluus-opin lehtoriksi, ja kun tämä\nkymnaasi kymmenen vuotta myöhemmin koroitettiin yliopistoksi, tuli\nPetraeus sen ensimmäiseksi jumaluus-opin professoriksi, koroten arvossa\nitsekin sitä myöten kuin se opisto, johon oli tullut. Sitä ennen oli hän\nsaanut myöskin tuomioprovastin viran 1634 ja, Rothovius piispan kuoltua\nv. 1652, valittiin Petraeus yksimielisesti hiipan perilliseksi. Kauan ei\nTurun hiippakunta kuitenkaan saanut pitää tätä ahkeraa, innokasta\nkaitsijaansa. Hän kuoli jo v. 1657, oltuansa ainoasti viisi vuotta\npiispanvirassa.\n\nPetraeus oli Suomeen tullessansa miehuutensa paraassa kukoistuksessa,\nviidennelläneljättä ikävuodellaan. Täydellä miehuuden voimalla rupesikin\nhän kohta Suomeen tultuansa harrastamaan uuden kotimaansa etua. Sitä\nvarten hän kaikkein ensiksi oppi suomen kielen, oppipa sen niin pian ja\nniin perinpohjin, että sitä ei voi olla ihmettelemättä. Kymmenen vuotta\nvaan oli siitä kulunut, kuin Petraeus ensin astui jalallaan Suomen\nrannoille, niin hän jo pantiin esimieheksi siihen toimikuntaan, jolle,\nkuten olemme nähneet, uskottiin Raamatun suomennoksen lopullinen\nsuoritus. Epäilemätöntä on, että tässä tarkistustyössä hänellä Raamatun\nalkukielten syväoppisena tuntijana on pääansio, jos kohta hänen Suomessa\nsyntyneillä apumiehillänsä lieneekin suurin osa itse kielen\nkorjauksessa.\n\nMainittua työtä varten oli Petraeus, niinkuin itse sanoo, koetellut\nsaada selvää suomenkielen säännöistä ja nähnyt siitä saarnatessaankin ja\njokapäiväisissä virkatoimissaan olevan hyötyä. Sillä jos pakko\nopettaakin muukalaiset suomenkielellä kutakuinkin toimeen tulemaan, niin\nkuitenkin heissä, jos eivät ole sitä tieteellisesti tutkineet, _Äitin\nkieli woitta_.[41] Ja semmoinen hapuroiminen on aina ikävä, vaikk'ei se\njuuri haittaakaan, eikä ole miksikään vaaraksi, eikä kunnon miehen nimeä\npahenna.\n\nSaman hyödyn tahtoi hän nyt saattaa muillekin, jonkatähden sepitti\ntutkimustensa nojassa ja Raamatun suomennoksessakin jo koeteltuin\napumiestensä, professori Stodius'en ja kirkkoherra Favorinus'en avulla,\nsuonien kieliopin v. 1649.[42] Tämä kirja, jonka latinainen nimi kuuluu\n_Linguae Finnicae brevis institutio_, käsittelee äänne-, muoto- ja\nlauseoppia; liitteenä seuraa Lyhykäinen runous-oppi, jonka esimerkkien\njoukossa on myös muutamia _Suomen kansan arvoituksia_.\n\nEnsisilmäyksellä jo näemme että Petraeus kyllä tunsi useimmat\nsuomenkielen muodot, vaikk'ei toiselta puolen yhtään osannut niitä\njärjestää ja selittää. Vokaalein soinnusta ei hän virka mitään;\nkonsonanttein pehmenemisestä hän tosin tuopi esiin koko joukon\nesimerkkejä, vaan arvelee tottumuksen olevan ainoan keinon niiden\nkäyttämistä oppimaan. Deklinatsiooni-sijat hän tuntee melkein kaikki,\nmutta ei kuitenkaan sano niitä olevan useampia kuin kuusi. Yhtä\nvaillinaista on myöskin, mitä hän verbein konjugatsioonista selittää,\nvaikka jotenkin täydellisesti tuntee niiden taivutuksen. Suomenkielen\nsyvemmälle tutkimiselle oli nähtävästi esteenä latinan kieliopin\nyksinvalta, josta ei tohdittu poiketa, ja joka kuitenkin vähemmin\nsoveltui niin peräti eriluonteiseen kieleen, kuin suomi on.\n\nAivan samoja jälkiä kuin Petraeus astui seuraavankin suomen kieliopin\ntekijä _Mattias Martinius_. Hän oli rusthollarin poika, syntynyt v. 1655\nTuuloksen kappelissa Hauhon pitäjää, tuli v. 1688 lehtoriksi Viipurin\nkymnaasiin ja viimein Hauhon kirkkoherraksi, jossa virassa kuoli v.\n1728. Martinius'en _Hodegus Finnicus, Eller Finsk Wägwijsare Eli Suomen\nkieleen Tien Johdattaja_, joka ilmestyi v. 1689, on jokseenkin\norjallinen mukailu Petraeus'en kieliopista. Tämän säännöt ovat usein\nsanaakaan muuttamatta, ainoasti esimerkkejä lisäilemällä ja myös\nruotsiksi selittämällä, uudestaan painetut; juuri vähän on niitä\nparannettu.\n\nPian kuitenkin avautui kielemme tutkimukselle avarampi näköala ja suomen\nkielioppi vapautui latinan orjuudesta, alkaen käydä luonnollisempaa\nlatua. Siihen oli varsinkin syynä sen vertaileminen heprean ja kreikan\nkieliin, joka tuli tavaksi 17:n vuosisadan loppupuolelta.[43] Yhtähyvin\noli tämä vertailukin perätöntä hapuilemista ja väkinäistä vääntelemistä,\nvailla todellista tieteellistä perustusta. V. 1697 julkaisi nuori\nmaisteri _Eerik Eerikinpoika Cajanus_, myöhemmin virsikirjamme\nviimeistäjänä mainittava, väitöskirjan _De linguarum Ebraeae et Finnicae\nconvenientia_, jossa hän koetti osoittaa sukulaisuutta suomen ja heprean\nkielen välillä sekä muoto-opillisessa että sanastollisessa suhteessa,\nSamat väitteet toi sitten v. 1712 laveammin ja tarkemmin perusteltuina\nesiin _Taneli Juslenius_ siinä akatemiallisessa puheessa, jonka piti\nalkaessaan luentonsa n.k. pyhäin kielten (s.o. heprean ja kreikan)\nprofessorina. Täydesti yhtäläisiä sanoja suomen ja heprean kielissä\nJuslenius tosin arvelee harvoin tavattavan, paitsi interjektsiooneja,\nesim. _ahah_! Vaan semmoisia, joita jonkun kirjaimen muuttamisella tai\nlisäämisellä sanan joko alku- tai loppupäähän voi saada\nyhdenkaltaisiksi, väittää hän löytyvän kuuteensataan ja luetteleekin\nmoniaita esimerkkejä. Vielä enemmän panee hän painoa yhtäläisyyksiin\nsuomen ja heprean kielen taivutuksessa. Niinpä esim. kumpaisellakin\nkielellä on suffiksi-pronomineita, jotka liitetään sekä nomineihin että\nverbeihin, ja joista ensimmäisen persoonan pääte on _-ni_; sitä vastoin\nei kumpainenkaan kieli suvaitse verbeihin liitettyjä prefiksejä.\nMolemmissa kielissä on verbeillä useampia konjugatsiooni-muotoja, esim.\n_teki ja tehtin (Heprean Kai ja Niphal), teeskeli ja teeskeldin (Piel ja\nPyal), teetti ja teetettin (Hiphil ja Hophal), tehwyin (Hithpaël)_.\nTodisteena sukulaisuudesta mainitsee hän myös suomalaiselle ja\nheprealaiselle runoudelle yhteisen parallellismin eli runonkerron.\nLopuksi Juslenius kehoittaa kuulijoitansa vaivaa pelkäämättä ryhtymään\nheprean kielen oppimiseen, koska heidän muka on tämän sukulaisuuden\ntähden helppo oppia sitä. Onhan, sanoo hän, Ruotsalaisenkin paljoa\nhelpompi oppia saksaa kuin meidän kieltä!\n\nNäin syntynyt luulo mainittuin kielten sukulaisuudesta synnytti pian\ntoisen vielä hullumman, nimittäin että Suomalaiset muka olisivat ne\nkymmenen Israelin heimokuntaa, jotka ovat kadoksiin joutuneet. Nuorempi\n_Olavi Rudbeck_, tämän lystillisen historiallisen arvelun keksijä,\nperustaa väitteensä siihen, ikään kuin jo todistettuun tosiasiaan, että\nSuomalaisten, Lappalaisten ja Virolaisten kieli on paraasta päästä\nhepreaa. Siinä muodossa meni sitten tämä hullutus perintönä kirjasta\nkirjaan koko puolen vuosisataa. Siitä latelee laveasti oppinut ja\nselväjärkinen _Juhana Arckenholtz_ keskellä 18:ta vuosisataa, sitä\nvakuuttaa vielä _Fredrik Collin_ väitöksessään _De origine Fennorum_,\njoka ilmestyi kahtena julkaisuna vv. 1764 ja 1766, juuri vähää ennen\nkuin Porthan ijäksi lopetti kaikki semmoiset perättömät lorut.\n\nOsoitettuaan suomenkielen sukulaisuuden heprean kanssa Juslenius sitten\nryhtyy sitä vertailemaan kreikankieleen. Muodoissa hän ei sano paljon\nyhtäläisyyttä keksineensä. Mainitsee kuitenkin, että suomenkieli, samoin\nkuin kreikan, on vokaaleista ja erittäin diftongeista rikas, ett'ei\nkumpikaan suvaitse q-kirjainta, sekä että molemmilla kielillä löytyy\nmonta eri murretta, joiden eroitus on etupäässä muutamain kirjainten\nerilaisessa ääntämisessä. Mutta sanastossa hän väittää yhtäläisyyksiä\ntavattavan sitä runsaammin. Tässäkin pitää hän kiinni siitä\nperiaatteesta, että täydellistä yhtäläisyyttä sekä äänteiden että\nmerkityksen puolesta sopii harvoin odottaa. Vaan yhtä varmana pitää hän\nkahden sanan sukulaisuuden silloinkin, kun runko on sama, vaikka pääte\non muuttunut kumpaisenkin kielen erikoisluonteen mukaan. Sitä paitsi\nsaattaa hänen mielestään joku kirjain jäädä pois, vaihtua toiseen\nkirjaimeen tai tulla lisäksi sanan alkuun, keskeen tai loppuun. Ottaapa\nhän välistä, kun muu ei auta, Rengon kielenkin avuksi ja väittää, että\ntoisinaan täytyy lukea sana taikka kokonainen lause edestakaisin,\nhuomatakseen alkuperäistä yhtäläisyyttä. Niin on esim. _sirkka_ aivan\nsama kuin kreikan άκρίς, _sorkka_ yhtä άκρος, joka kreikankielessä\nmerkitsee _huippua, päätä_. Merkityksenkin puolesta, huomauttaa\nJuslenius, voi sana toisessa kielessä olla laajempialainen kuin\ntoisessa.\n\nTämmöisten väljäin sääntöin avulla, joihin vallan hyvin sopii, mitä\npilkkakirves kerran sanoi nykyisestäkin kielitieteestä, että se pitää\nvarsin vähän lukua konsonanteista eikä vokaaleista vähääkään, ei ollut\nsitten vaikea Juslenius'en esiintuomain yhtäläisyyksien lukua lisätä\nmelkein loppumattomiin. Vielä Porthan'in aikana ilmestyi vertaileva\ntutkimus suomen ja kreikan kielistä, joka sisältää enemmän kuin 600 muka\nyhtäläistä sanaa. Tämän vertailun tekijä oli Huittisten kirkkoherra\n_Niilo Idman_ samannimisen Huittisten kirkkoherran poika, syntynyt\nÖstunassa Uplannissa Ruotsinmaalla v. 1716, kuollut v. 1790.\nKirjassansa, joka painettiin ruotsiksi v. 1774 ja myöhemmin ranskankin\nkielelle käännettynä, kumoo hän ensin sen luulon, että muka Suomalaiset\nolisivat Heprealaisten sukua, vaan päättää niiden olevan noita\nSkyyttalaisia, joista Kreikkalaiset niin paljon tiesivät kertoa, Tällä\nnimellä Mustanmeren rannalla asuessaan olivat meidän miehet yhtenään\nKreikkalaisten kanssa tekemisissä ja omistivat itsellensä silloin sekä\nsanoja että taivutusmuotoja. Kirjaimet sanoo hän suomenkielessä olevan\nsamat kuin kreikan alkuperäiset 16, ja samaten kuin kreikassa muuttuvat\nkonsonantit heimolaisiksensa, esim. _tekee, tegin, tehdä_, joita sopii\nverrata vaihdoksiin x:n, γ:n ja χ:n välillä, Kumpaisessakin kielessä\näännetään muutamia konsonantteja murteittain eri tavalla; niinkuin\nAteenalainen sanoi πλήττω, missä muut Kreikkalaiset πλήσσω, niinpä\nTurkulainenkin _kattoa, ettiä_, missä muut Suomalaiset _katsoa, etziä_.\nJohtopäätteistä ovat useammat yhtäläiset: xog- = -kas, -ινος = -inen,\n-ιχος = -hko, -μα = -ma j.n.e. Niin vertailee Idman läpi sekä muoto-että\nlauseopin keksien koko joukon yhtäläisyyksiä. Viimeksi tulevat sanavarat\nverrattaviksi aineenmukaisessa järjestyksessä. Yhtäläisiä jumalainnimiä\nluetellaan esim. _Hiisi_ = Egyptiläisten Isis, _Käkri_ = Ateenan\nperustaja Kekrops, _Menningäiset_, Agricolan mukaan avioliiton\nedistäjät, = Ύμενήίος, Hymenaeus (häitten jumala); _Väinämöinen_ =\nΦαναΐος (Zeyn liikanimiä) tai Φαινόμειος (näkyvä, loistava). Muista\nsanavertailuista mainittakoon: _epäilen_ = ελπίζω (toivon),\n_kerjäläinen_ = γεραιός (vanhus), _menen_ = μενω (pysyn paikoillani),\n_työ_ = δύη (kurjuus).\n\nPaitsi näihin vertailemisiin heprean ja kreikan kielten kanssa, oltiin\n18:n vuosisadan keskipaikoilla myös hyvin ahkerat todistelemaan suomen\nsukulaissuhteita ruotsinkieleen. Tämän sukulaisuuden keksijänä oli jo\nollut vanhempi Rudbeck, joka _Atlantica_-teoksessaan arveli sekä\nSuomalaisten että Skandinaavilaisten polveutuvan Japhefista, Noakin\npojasta, ja olleen ensin yhtenä kansana Skyyttain nimellä, mutta\nsittemmin eronneen. Samaa kysymystä pohti meidän yliopistossamme\n_Mattias Hallenius_, talonpojan poika Mynämäen Haloilasta, syntynyt v.\n1699, jumaluus-opin apulaisprofessorina kuollut v. 1748. Apulähteenä\ntutkimuksessaan, jonka julkaisi maisteriväitöksenä nimellä _De Borea\nFennia_ v. 1732, oli hän käyttänyt kuuluisan muinaistutkijamme _Elias\nBrenner'in_ tekemää suomelle ja muinais-skandinaavian kielille yhteisten\nsanojen luetteloa, sitä itse puolestaan vielä lisäillen ja ulotuttaen\nvertailunsa Ulfilaan raamatunkäännöksessä tavattavaan vanhan-aikuiseen\ngootinkieleen. Hän tuli kuitenkin siihen päätökseen, että ainoasti\nSuomalaiset olivat mainittuin Skyyttain jälkeläisiä, ja että\nRuotsalaiset olivat myöhempiä tulokkaita sekä Suomeen että\nSkandinaaviaan. Gootin kielessä tavattavat suomenkielen kanssa\nyhtäpitävät sanat hänen mielestään ainoasti todistivat, että\nGootit olivat alkuperältään Suomalaisia ja vasta myöhemmin\ngermaanilaistuneita.[44] Kokonaan Rudbeckin kannalle tässä kysymyksessä\nasettui vielä v. 1756 Lund'in yliopiston professori Liivinmaalainen\n_Arvid Moller_, joka Vesterås'issa julkaisi ruotsinkielisen kertomuksen\nViron- ja Liivinmaasta sekä tutkimuksen näiden maiden asukkaiden,\nerittäin virolaisen ja suomalaisen kansallisuuden, alkuperästä.[45]\n\nLopuksi olkoon vielä mainittu esimerkkinä, kuinka sen-aikuinen\nkielitutkimus umpisokeana hapuili, että Juslenius kehuu suomenkielen\nolevan lapin, viron ja bjarmin kielten emän, joihin lisäksi vielä sanoo\nmuutamain lukevan slavooniankielenkin ynnä sen haarat: venäjän, puolan,\nböömin, moldaavian ynnä unkarin kielen (!).[46] Itsepä hän sanoo\nkuulleensa eräältä upseerilta, joka oli ollut kolmekymmenvuotisessa\nsodassa, että Itä-Saksassa asuvilla slaavilaisheimoilla oli siksi paljon\nsuomen sanoja puheessaan, että sitä jossain määrin voi ymmärtää!\n\nNäistä vertailevan kielitutkimuksen ensialkeista, vaikka ne tosin olivat\nepävakaiset, hapuilevaiset, oli kuitenkin, niinkuin mainittiin, se\nhyöty, ett'ei enää pidetty latinan kielioppia ainoana ojennusnuorana\nmuiden kielten rakennusta tutkiessa, ja toiseksi oli tämän vertailemisen\nkautta tultu tarkemmin huomaamaan oman kielen omituista luonnetta. Siitä\nkypsyi pian hyvä hedelmä Vhaël'in kieliopissa.\n\n_Pärttyli Vhaël_, syntyi v. 1667 Oulussa, jossa isä oli kruununvoutina.\nJäi aikaisin orvoksi, pääsi Turun yliopistoon v. 1684, tuli opettajaksi\nkotikaupunkinsa kouluun 1689, muutti konrehtoriksi Vaasaan 1692,\nmäärättiin Riiassa majailevan Pohjanmaan rykmentin pastoriksi 1694 sekä\nkirkkoherraksi Ilmajoelle 1699. Venäläisten tultua Pohjanmaalle läksi\nhän pohjoiseen päin pakoon, toimitti jonkun aikaa Ruotsin puolella\nkirkkoherran virkaa Kainuun pitäjässä, joutui v. 1717 Yli-Torniossa\nkäydessään Venäläisten käsiin ja vietiin Turun linnaan vankeuteen. Mutta\npian hän jälleen päästettiin irti ja asetettiin saksankielen-taitonsa\ntähden saarnaajaksi Venäjän sotaväessä palveleville, Turussa\nmajaileville Saksalaisille. Joku aika sen jälkeen tuli hänelle vielä\nsuurempi luottamuksen osoitus valloittajan puolelta osaksi. Suomen\nkenraalikuvernööri Galitsin näet määräsi hänet v. 1719 koko Pohjanmaan\nprovastiksi, antaen hänelle samassa Vaasan kirkkoherran paikan sekä\ntulot Ilmajoen kirkkoherra-kunnasta lisäksi. Rauhan tultua palasi Vhaël\nentiseen virkaansa Ilmajoelle, mutta kuoli v. 1723 äkkiä halvaukseen,\nparast-aikaa ollessaan Tukholmassa valtiopäivillä. Hänen kielioppinsa\n_Grammatica Fennica_ ilmestyi painosta vasta v. 1733, kymmenen vuotta\ntekijän kuoleman jälkeen, lesken toimesta. Esipuheessa kehuu leski\nmiesvainajaansa syvimmäksi suomenkielen tuntijaksi, mikä vielä oli\nelänyt, ja tämä kehuminen ei ollut perätön, niinkuin myös siitä näkyy,\nettä Vhaël'in kielioppi vielä v. 1821 katsottiin ansaitsevan uudestaan\npainamista.\n\nKiireisin katsahdus tähän kielioppiin todistaakin, että Vhaël jo on\nsuunnilleen käsittänyt ja selittänyt kielemme pääasialliset\nomituisuudet. Hän tuntee vokaalisoinnun ja antaa välttäviä neuvoja\nkonsonanttein pehmentämisestä, vaikk'ei hän ole keksinyt niiden\nperussyytä. Sijoja on hänellä ensin latinan 6, mutta sitten vielä 8\nuutta; ainoasti komitatiivi ja prolatiivi puuttuvat, jotavastoin\nvokatiivi on liikaa. Akkusatiivista hän selittää, että se voi olla\nkahtalainen, totaalinen ja partsiaalinen. Pronomineista on hänen\nesityksensä hyvin täydellinen. Muun muassa hän antaa tarkat säännöt\nsuffiksein käyttämisestä, lukien suffikseihin myös verbein\npersoonapäätteet, josta näkyy, että juuri vertaileminen hepreankielen\nkanssa oli kiinnittänyt niihin huomion. Verbein muodot ovat niin-ikään\njotenkin täydellisesti selitettyinä. Kielteisestä konjugatsioonista ei\nhänellä tosin ole eri sääntöjä, mutta verbi olen on negatiivisestikin\nkäytettynä. Sanan johdon suhteen voittaa hän suuresti molemmat\nedeltäjänsä, sillä hänellä on 25 nominaalista ja 15 verbaalista\npäätettä, kun heillä vaan oli 5 edellistä ja 4 jälkimmäistä laatua.\nPartikkeleista puhuessaan osoittaa hän aivan oikein niiden olevan\nnominein sijoja. Erityisenä ansiona tälle kieliopille on vielä\nmainittava, että siinä otetaan huomioon suomen eri murteet, joihin\ntekijä lukee myös Turun-puolisen puhetavan, ollen sitä mieltä, että\nkirjakielen tulee olla niiden välittäjänä: Lauseoppia ei Vhaël'in teos\nvalitettavasti sisällä.\n\n\n\n3. Taneli Juslenius.\n\nSamoin kuin suomenkielen tutkimus, on myös Suomen historian tutkimus\ntämän aikakauden alkupuolella vielä hyvin haaveksivainen, epätarkka ja\neriskummallisilla luuloilla sekoitettu. On ikäänkuin tiede ensi alussa\nilmautuisi vain himmeänä päivän salona, jonka hämärä valaistus usein\nnäyttää meille olemattomia, epätodellisia haamuja; vasta myöhemmin, kun\npäivä täydelleen on koittanut, saavat kappaleet kaikki luonnollisen ja\ntodellisen muotonsa ja värityksensä.\n\nNiiden miesten joukossa, jotka ryhtyivät vertailemaan suomen kieltä\nheprean ja kreikan kieliin, olen jo maininnut Taneli Juslenius'en. Mutta\nsillä en ole vielä kosketellut muuta kuin vähäistä osaa tämän\nmerkillisen miehen toimista, jonka persoonassa aikakauden alkujakson\nkaikki pyrinnöt ikäänkuin huippenevat.\n\n_Taneli Juslenius_, Mynämäen samannimisen kappalaisen poika, syntyi 10\np. Kesäk. 1676 Rankan pappilassa mainittua pitäjää. Merkittävä pojan\nvastaisten harrastusten suhteen lienee, että isäkin jollain hartaudella\nnäkyy suosineen oman kielen viljelemistä, niinkuin se latinainen\nonnentoivotus todistaa, minkä hän on kirjoittanut Tuomas Rajalenius'en\nv. 1654 painattamaan suomalaiseen saarnakokoelmaan. Nuorella Tanelilla\noli ensimmäisenä taluttajana opin tiellä lähinnä vanhin veljensä Abraham\nja, tämän lähdettyä kotoa, toinen veli Gabriel. Yksitoistavuotisena\npantiin Taneli sitten Turun kouluun, jossa nosti opettajain yleisen\nihmettelyn erinomaisen tarkalla muistillansa sekä väsymättömällä\nahkeruudellaan. Kertoipa hän itse perästäpäin silloin oppineensa\nKönig'in jumaluus-opin yhdessä päivässä! Hän ei ollutkaan vielä\ntäyttänyt viidettätoista vuottansa, kun keväällä 1691 yliopistoon pääsi.\nSiitä ajasta täytyi hänen myös ruveta, niinkuin aikamiehen, pitämään\nhuolta elatuksestaan, sillä isä oli samaan aikaan kuollut häneltä. Tämä\nhuolenpito tuli hänelle sitä vaikeammaksi, koska maamme juuri seuraavina\naikoina oli katovuosien, jopa viimein nälänhädänkin alainen. Muutamat\nvuodet omassa maassa oltuansa lasten opettajana, josta ei hänelle voitu\nantaa palkaksi muuta kuin vapaa elanto, sai hän kotiopettajan paikan\nKapriossa Inkerinmaalla paremmilla eduilla. Sieltä palattuansa v. 1696\njuuri pahimman nälän aikana hän ei nähnyt neuvokseen muuta kuin ruveta\nmerimieheksi vanhimman veljensä, Uudenkaupungin pormestarin Henrik\nJuslenius'en haahteen. Siinä purjehti hän Suomen ja Riian väliä, kunnes\noli koonnut itsellensä vähän varoja, niin että taisi palata Gabriel\nveljen luo Turkuun rakkaita opintojansa jatkamaan.\n\nV. 1700 kirjoitti hän väitöksensä _Aboa vetus et nova_[47] (Vanha ja\nuusi Turku), joka on yhtä merkillinen siinä ilmaantuvasta\nisänmaallisesta innosta kuin epätieteellisestä herkkäuskoisuudestakin.\nTässä väitöksessä puhuu hän Turun kaupungin asemasta ja ulkomuodosta,\nsitten sen historiasta ja viimein sen hallinnosta sekä tavoista. Läpi\nkoko teoksensa kokee hän aina todistaa hyväksi ja kelvolliseksi, mitä\nvaan suomalaista on.\n\nTätä tehden suurentelee hän kaikki ylenmäärin, vaikka ei hän itse sitä\nhavaitsekaan kerskaamiseksi. Niinpä hän Turun tuomiokirkosta puhuessaan\nvakuuttaa, ett'ei huoli tehdä ulkomaalaisten tavalla, jotka pilvien\ntasalle ylistelevät kirkkojansa, kaupunkejansa, kyliänsä; mutta kehuu\nkuitenkin yhteen hengenvetoon, ett'ei löydy koko Ruotsin valtakunnassa\neikä luultavasti missään muuallakaan toista Jumalan huonetta, joka Turun\ntuomiokirkon voittaisi, paitsi Upsalan ikivanha temppeli. Samaten on\nmuka Turun satama paljoa parempi paraitakin ulkomailla, ainoasti\nTukholman ja Karlskronan satamat tunnustaa hän vielä paremmiksi.\nThessalian Tempe-laaksokaan ei muka ollut mitään ihanan Ruissalon\nrinnalla.[48]\n\nHistoriallinen osa niinkuin myös sitä seuraava luku Suomalaisten\ntavoista ovat kirjoitetut sen ajan käsityksen mukaan erinomaisella\nopilla -- jokaisen sivun alla on pari riviä käytettyni lähteitten nimiä\n-- mutta meidän silmissämme hyvin naurettavalla tavalla. Siitä vähät,\nettä Juslenius pitää täytenä totena kaikki hullutukset, mitä Rudbeck\nAtlantica'ssaan oli ladellut Pohjoismaiden asukasten tulosta tänne, ynnä\nne juorut Suomen muinaisista kuninkaista, jotka löytyvät 17:n vuosisadan\nkeskipalkoilla ilmestyneessä käsikirjoituksessa _Chronicon Finlandiae\nincerti auctoris_ (Suomen kronikka, tekijä tietymätön). Mutta paitsi\nsitä tuopi hän rohkeasti esiin mitä kummallisimpia arveluja, todistaen\nne hyvin loogillisilla johtopäätöksillä, joissa ei ole mitään muuta\nvikaa, kuin että kaikki perussyyt eli premissit ovat aivan tuulesta\ntemmatut. Sillä tavoin ottaa hän selvää esim. Turun kaupungin\nperustamisen ajasta. Turku merkitsee toripaikkaa, se sana on epäilemättä\naivan alkuaikoina syntynyt, sillä ilman sitä olisi suomenkieli ollut\nvaillinainen. Ja kun Suomalaiset Magog'in. Japhet'in pojan, johdolla\nvedenpaisumuksen perästä tulivat tänne, niin tarvitsivat tietysti\nkaupunkia, jonka rakensivat ja nimittivät Turuksi. Selvää on myöskin,\nettä Turku alusta pitäen on ollut kuninkaan asuntopaikkana, sillä eihän\nSuomen maassa tiedetä toista kaupunkia entuudestaan löytyneen! Saman\nveroinen on hänen todistuksensa Turun koulun vanhuudesta. Hän mainitsee\nperustukseksensa vanhan runon, jossa äiti kysyy koulusta tulevalta\npojaltansa:\n\n    Mitäs poican cotia tulit?\n    Ongo Coulu cohdallansa,\n    Turcu Uusi toimesansa.\n\nKoskapa ei mitkään kirjalliset lähteet voi tietoa antaa, mihin aikaan\nTurku on ollut uusi, niin näkyy siitä Turussa jo löytyneen koulun\nylimuistoisista ajoista asti. Eikä se koulu ollut mikään talonpoikainen\nkansakoulu, vaan aatelisopisto, missä nuoria junkkareja harjoitettiin\nkaikellaiseen aateliseen taitoon. Sillä mainittu runo kertoilee vielä,\nkuinka sama koulusta tullut poika käkesi mennäksensä kosimaan ja\nvarustettiin monilla palvelijoilla, hevosilla ynnä kalleilla aseilla:\n\n    Yljän Kilpi Cullan kijlsi,\n    Caicki muut hopian hohdit.\n\nMuutama ehkä epäilee, onko tässä koulussa annettu tieteellistäkin\nopetusta, koska Ruotsalaiset Suomenmaan valloittaessaan eivät siitä\nmitään mainitse. Mutta tämä epäilys on aivan turha; onhan Olaus Magnus\njo aikaa sitten todistanut tieteen aikeitten tulleen Roomalaisille\nSkandinaaviasta, ja Skandinaavilaisten saaneen ne vielä pohjempata\nKimmeriläisiltä. Nämätpä Kimmeriläiset nähtävästi eivät ole muuta kuin\nmeidän Kemiläiset, jotka joka lapsikin tietää selviksi Suomalaisiksi. Ei\nsiis voi päättää muuta, kuin että Ruotsalaiset, Suomenmaan\nvalloitettuaan, hävittivät täältä kaikki kirjalliset muistomerkit,\nsaadaksensa Suomalaisten kansallistunteen masentumaan! Kummallista\noikein on nähdä, kuinka epätarkasti silloin tiedettiin\nuuden-aikaisemmatkin asiat. Niinpä esim. sanoo Juslenius Agricolan Uuden\nTestamentin painetuksi v. 1554! Historiallisten tietoin joukossa näemme\nnekin kaksi mainittuna, että Juhana kuninkaan aikana 600 Suomen\ntalonpoikaa kerran karkoittivat 100,000 Venäläistä, ja että Kustaa\nAadolf suomalaisten soturein ynnä muutamain muiden avulla valloitti\nSaksan!\n\nTämmöinen on tämä teos, joka kuitenkin kaikkein hullutustensa ohessa\nsisältää hyvän kuvauksen Juslenius'en aikaisesta Turusta, niin että\nsiitä nykyäänkin vielä sopii ammentaa arvokkaita tietoja. Mutta\naikoinansa pidettiin sitä kaikin puolin kelvollisena teoksena, ja tekijä\nsaavutti sillä suuren maineen. Siitä seurasi hänelle paremmat edut\ntoimeentulonkin suhteen. Valtiosihteeri Samuli Åkerhjelm antoi, näet,\nmolemmat poikansa, jotka oleskelivat Turussa, Juslenius'en hoitoon.\nSeuraavana vuonna pääsi Juslenius heidän kanssaan Tukholmassa käymään ja\nseurasi heitä sitten Strengnäs'in kymnaasiin. Åkerhjelm'in kuoltua v.\n1702, palasi hän Turkuun, jossa nuorempi piispa Gezelius antoi hänelle\nkonsistoorin varasihteerin viran ja paitsi sitä otti hänet poikansa\nopettajaksi.\n\nOlo arvokkaan, oppineen ja kunnollisen piispan kodissa vaikutti kaikin\npuolin syvästi nuoreen Juslenius'een. Täällä kirkastui myös hänen\nsydämmessään jo alusta aikain palava kotimaanrakkauden tunne selväksi\ntiedoksi siitä, mitä hän Suomen maan ja kansan eduksi erittäin oli luotu\ntoimittamaan. Ulkonaisen aiheen siihen kertoo hän vastamainittavan\nsanakirjansa esipuheessa seuraavalla tavalla. En voi myöskään olla\nmainitsematta, mikä etenkin on ollut minulla yllyttimenä tähän työhön.\nAsuessani kotiopettajana nuoremman piispa Gezelius'en luona, oli siellä\nkerran vieraana eräs Ruotsalainen, muuten hyvin kelpo mies, joka\nkiivaasti vaati, että suomenkieli asetuksella kokonaan kiellettäisiin,\nja että kaikki avaran maamme asukkaat pakoitettaisiin käyttämään ruotsia\nsekä yhteiskunnallisissa asioissa että yksityisissä perheoloissaan,\nvieläpä että jumalanpalveluskin pidettäisiin yksin-omaan ruotsiksi.\nSilloin vanha kunnioitettava piispamme, jonka isä oli Ruotsalainen, ja\njoka itsekin oli saanut kasvatuksensa Ruotsissa, antoi sille miehelle\nmonen sekä Suomalaisen että Ruotsalaisen läsnäollessa tämän lyhyen\nvastauksen: \"kaikkein kielten pitää tunnustaman Jumalaa\". Samasta\nasiasta oli piispa perästäpäin vielä laveammin puhunut, arvellen\napostoleille juuri sitä varten kielten lahjan annetun, että he\nsaattaisivat saarnata kullekin kansalle sen omalla kielellä, niin että\nkuulijat vuorostaan voisivat omaisiinsa istuttaa totista jumalanpelkoa\nja jokapäivä keskenään ylistää Jumalaa. Helppo on arvata tämmöisten\npuheitten vaikutusta innokkaan nuorukaisen mieleen, joka siitä lähtein\npäätti kaikin voiminsa ryhtyä oman äidinkielensä tutkimiseen ja\nviljelemiseen.\n\nEnsimmäinen teos, jonka Juslenius tämän jälkeen julkaisi, maisteriväitös\n_Vindiciae Fennorum_ (Suomalaisten puolustus) v. 1703, ei kuitenkaan\nvielä koskenut suomenkieltä, vaan on pikemmin täyte edelliseen teokseen,\nkuvaillen koko Suomenmaan ansioita samalla lailla kuin ennen Turun\nkaupungin. Hän aloittaa tämän väitöksen Ciceron sanoilla: \"emme ole\nsyntyneet ainoasti oman itsemme tähden, vaan osan syntymästämme vaatii\nitselleen isäinmaa, osan vanhemmat, osan ystävät\". Mielestään hän ei\nmillään muulla paremmin voi maksaa velkaansa kotimaalle, kuin voimia\nmyöten puolustamalla kansaansa pahansuovain soimauksia vastaan.\nEnsimmäisessä luvussa osoittaa hän sitten Suomenmaan kasvattavan kaikkia\nkohtuulliseen elämään kuuluvia tarpeita, vaikk'ei ylellisiä herkkuja\nsuokaan. Toisessa luvussa tekee Juslenius tyhjäksi sen soimauksen,\nett'eivät Suomalaiset muka milloinkaan olisi kyenneet muistettaviin\ntöihin. Syyksi siihen soimaukseen arvelee hän, että, mitä Suomalaiset\novat mainittavaa tehneetkin, se kaikki on tullut muukalaisten tietoon\nRuotsalaisten nimessä. Kolmannessa luvussa hän luettelee koko joukon\nsuomalaisia miehiä, jotka ovat merkilliset sotaisten tai tieteellisten\ntöitten vuoksi -- niissä kuitenkin useampia Ruotsalaisiakin, joilla oli\nollut virkoja Suomessa. Samassa luvussa ovat Suomalaisten hyvät avut ja\ntavat kuvattuina.\n\nJo teoksen luonteesta seuraa, että kaikki, mitä Suomen maassa sekä\nkansassa on puuttuvaista tai moitittavaa, on jäänyt mainitsematta, sitä\nvastoin hyviä puolia usein liioiteltukin. Mutta ylimalkain täytyy\ntunnustaa, että Juslenius tällä kertaa paljoa paremmin pysyi kohtuuden\nrajoissa. Yhtähyvin ei hänen teoksestaan ole ollut muuten hyötyä kuin\nkotimaanrakkauden kiihoittimena; tieteellistä siitä ei juuri ole mitään\nsaatavana. Loppusanat ovat hyvin merkilliset ja selvästi kuvaavat:\n\"Nämät olen kirjoittanut kotimaanrakkauden vaatimuksesta, joka on\nkaikkea rakkautta ylin. Minä en huoli muusta, kuin että olen Suomalainen\nja, vaikka itse tuntematonna, toki saan kuulua mainehikkaasen kansaan\".\n\nJuslenius oli tarkka Raamatun alkukielten tuntija, jonka tähden hän\nGezelius'en luona oleskellessaan saikin itselleen uskotuksi muutamat\nosat piispan toimittamaa suurta Raamatun-selitystä. Ja v. 1712\nmäärättiin hän näiden pyhäin kielten professoriksi. Sitä ennen oli hän\njo v. 1705 päässyt apulaisprofessoriksi filosofiassa sekä vuodesta 1707\ntoimittanut yliopiston sihteerin vaivaloista virkaa. Parempiakin\npaikkoja yliopistossa oli hänellä pari kertaa ollut tarjona, vaan hän\noli aina käskenyt antaa niitä muille hänen mielestään ansiokkaammille.\n\nEnnenmainitussa puheessa suomenkielen sukulaisuudesta heprean ja kreikan\nkanssa, jolla hän luentonsa aloitti, ryhtyi Juslenius ensikerran\npääaineesensa, oman kielen tutkimiseen. Tässäkin puheessa puhkeaa hänen\nharras kotimaanrakkautensa yhtenään ilmi suurentelevissa lauseissa.\nNiinpä hän suomen ja heprean runoutta verratessaan ottaa esimerkiksi\nerään vähää ennen ilmestyneen suomalaisten sananlaskuin kokoelman ja\nhuudahtaa sen johdosta ihastuksissaan: \"Mikä on näitä runoja somempi kun\nniitä alkukielellä katselee? Mikä voi olla ytimellisempää?\" Samalla\nlailla hän kehuilee suomenkieltä melkein kreikan vertaiseksi murteitten\nrikkaudessa ja liikuttamisen voimassa.\n\nVakinaiseen virkaan päästyänsä, jossa hänellä oli hyvä toimeentulo ja\ntilaisuutta rakkaihin tieteellisiin tutkimuksiinsa, saattoi nyt\nJuslenius toivoa saavansa viettää lopun elämäänsä rauhassa ja onnessa.\nMutta toisin oli sallittu. Vuoden perästä täytyi hänen jo vaimoinensa,\nlapsinensa paeta vihollisen jaloista Pohjanmaalle, jossa hänen anoppinsa\nasui Pietarsaaren pitäjässä. Syksyllä, kolme päivää sen perästä kuin\nhänen vaimonsa oli synnyttänyt lapsen, täytyi jatkaa pakoa yhä\nkauemmaksi. Torniossa, johon pakenijat joutuivat Joulukuussa, kuoli\näsken syntynyt lapsukainen. Heinäkuussa he joutuivat Tukholmaan. Siellä\nelätteli Juslenius omaa ja perheensä henkeä töin ja tuskin yksityisellä\nlasten-opetuksella, siksi kuin hänelle v. 1715 suotiin lehtorin virka\nVesterås'in kymnaasissa. Puhe, jolla hän astui tähän virkaan, oli _De\nMiseriis Fennorum_ (Suomalaisten kärsimyksistä).\n\nAjat kuluivat, vuodet vierivät, ja vihdoin viimein koitti\nmaanpakolaisille palaamisen päivä. V. 1722, jolloin Turun yliopisto oli\njälleen työnsä alkanut, tuli Jusleniuskin takaisin entisiin toimiinsa.\nSamallaisena ei hän kuitenkaan enää palautunut. Sekä omat että myös koko\nkansan yhteiset kovat kokemukset olivat hänen mielensä suuresti\nmasentaneet. Kadonnut oli tuo rohkea ylpeys Suomalais-nimestä, kadonnut\nkerskaus Suomen kaikenpuolisesta rikkaudesta. Minkälainen hänen\nmielialansa siihen aikaan oli, näkyy selvästi latinankielisestä\nesipuherunosta, jonka hän v. 1725 kirjoitti muutamaan yliopistolliseen\nväitökseen. Tekijä oli tässä väitöksessään selitellyt erään Suomalaisen\nteosta, josta aiheesta Juslenius muun muassa katkerasti huudahtaa:\n\"Mitäs sulla on tekemistä Suomalaisten kanssa? Rikoshan on pitää\nhalveksitusta kansasta lukua!\"\n\nKäytännössä hän ei sittenkään lakannut oman kansallisuutensa puolta\npitämästä. Sitä todistaa hänen samanaikuinen lausuntonsa yliopiston\nkonsistoorissa, kun oli täytettävänä matematiikan professorin virka v.\n1723. \"Jos Suomalaisia aina syrjäytettäisiin, silloinkin kun heidän\njoukossaan on kykeneviä miehiä, niin pian häviäisi uskallus ja halu\ntieteellisiin harrastuksiin oman maan lapsista, josta taas olisi\nseurauksena, että maamme ennen pitkää joutuisi kaikkia hyveitä, yksin\nJumalansanaakin vaille\".[49] Väsymättömällä ahkeruudella hän myös yhä\nedelleen työskenteli virassansa, josta v. 1727 siirrettiin kolmanneksi\nja v. 1728 toiseksi jumaluus-opin professoriksi. Paitsi sitä oli hän v.\n1725 saanut myös kirkkoherran viran Turun tuomiokirkon suomalaisessa\nseurakunnassa. V. 1732 suotiin hänelle jumaluus-opin tohtorin arvo.\n\nSamana vuonna, jona hän toiseksi jumaluus-opin professoriksi\nsiirrettiin, oli hän myöskin saanut useimmat huudot piispaksi Turun\nhiippakuntaan. Hiippaa ei hänelle kuitenkaan vielä silloin suotu, vaan\nvasta v. 1734, jolloin ihmeellisestä sattumuksesta pidettiin yht'-aikaa\npiispanvaalia molemmissa Suomenmaan hiippakunnissa ja Juslenius'elle\nkumpaisessakin annettiin useimmat äänet. Nöyränä kuin aina hän valitsi\nitselleen pienemmän, Porvoon hiippakunnan. Tässäkin uudessa virassa\nryhtyi hän toimeen tavallisella innollaan ja uutteruudellaan, käyden\nalueensa kaukaisimmissakin pitäjissä omin silmin oloja tarkastamassa,\nneuvoen ja kehoitellen sekä pappeja että myös itse kansaa. Niin esim.\ntiedetään hänen v. 1737 kulkeneen veneellä Liperistä Pieliseen eli\nLieksaan ja sieltä jatkaneen matkaansa Nurmekseen; tämän matkan muistona\non vielä \"Piispankallio\" Pielisjärvessä. Varsinkin koetti Juslenius\npoistaa kansan taikauskoa ja piti erittäin tarkkaa huolta\nopetuslaitoksista.\n\nKovin pitkällistä rauhaisan työn aikaa ei ollut tälläkään paikalla suotu\nJuslenius'elle, sillä jo v. 1742 täytyi hänen toista kertaa vihollisten\ntullessa paeta perheensä kanssa, jota nyt oli 14 henkeä. Tukholmassa eli\nhän taas kaksi vuotta viratta, vaikk'ei suinkaan työttömänä.\nPitkällisillä, metelisillä valtiopäivillä 1742-43 otti Juslenius osaa\nmoneen tärkeään valtiotoimeen; muun muassa istui hän siinä säätyjen\nvaliokunnassa, joka tuomitsi onnettoman kenraali Buddenbrock'in\nkuolemaan. Samoilla valtiopäivillä ehdotti Juslenius myöskin, että\nSuomen toinen piispan-istuin muutettaisiin Porvoosta Kokkolaan, koska\nedellinen kaupunki oli niin likellä rajaa ja siten aina sodan jaloissa.\nKaiken ajan, joka hänelle liikeni valtiollisilta toimilta, käytti\nJuslenius tärkeimmän kirjallisen teoksensa valmistamiseen, johon\nepäilemättä jo monen vuoden kuluessa oli koonnut aineksia. Tämä teos oli\n_Suomalaisen Sana-Lugun Coetus_, jonka esipuheen hän \"hyvinkin\nhäiriytyneellä mielellä\" (_turbato satis animo_) allekirjoitti\nTukholmassa 15 p. Elok. 1744; painosta se ilmestyi kuitenkin vasta\nseuraavana vuonna 1745.\n\nPienempiä sanakirjoja oli, niinkuin on ennen mainittu, tullut useampia\n17:n vuosisadan kuluessa. Mutta ne kaikki olivat n.k. tulkkikirjoja,\njotka sisälsivät ainoasti tavallisimpia, arkipäiväisessä puheessa\ntarpeellisia sanoja järjestettyinä aineen mukaan, niin ett'ei niistä\nsuomalaisiin kirjoihin ryhtyvälle ollut juuri mitään apua. Paremman\nsanakirjan saaminen oli siis kipeänä tarpeena, varsinkin niille monille\nRuotsalaisille, jotka tulivat maahamme virkamiehiksi. Paitsi sitä\nhalusivat tiedemiehetkin, kielemme nyt tultua tieteellisen tutkimuksen\nesineeksi, hartaasti saadaksensa tämmöistä välttämätöntä apukeinoa.\nNiinpä esim. oppinut Linköping'in piispa Eerik Benzelius v. 1731\nkirjoitti professori Iisak Björklund'ille Turkuun: \"olisi hyvin\ntärkeätä, että joku suomenkielen perinpohjainen tuntija toimittaisi\nsuomalaisen sanakirjan, osoittaen siinä, mitkä sanat ovat alkuperäisesti\nsuomalaiset ja mitkä lakien, siirtolaisten ja kaupan kautta tulleet\nRuotsista\".\n\nJuslenius itse ei kuitenkaan mainitse näitä käytännöllisiä eikä\ntieteellisiäkään syitä yllyttiminään sanakirja-työhön, vaan ilmoittaa\ntällä tahtoneensa hankkia ulkomaalaisille apukeinon suomen kyllä\nhalveksitun, vaan ei suinkaan halveksittavan kielen oppimiseen, siksi\nettä he voisivat suomenkielisistä kirjoistamme nähdä, mitenkä\nSuomalaisetkin ovat yhtä jumalisia ja puhdas-uskoisia kuin muut\nkristityt kansat. Sitten mainittuansa yllä jo kerrotun tapauksen, joka\nniin suuresti kiihoitti hänen rakkauttansa omaan kieleen, lisää hän:\n\"Ruotsin viisaat kuninkaat eivät ole katsoneet suomenkielen hävittämistä\nsopivaksi, eikä mahdolliseksikaan. Sentähden on se tähän asti jäänyt\ntekemättä ja armollisimman Jumalan varjeluksella on niin aina jääväkin!\"\nLopuksi hän vielä arvelee: \"Jos eivät Suomalaiset köyhyytensä ja\nalhaisen yhteiskunnallisen asemansa vuoksi olisi halpana pidetyt, ynnä\nmyös heidän kielensä, niin ei työni suinkaan olisi turha ja hedelmätön\".\nSiinä siis taas ilmautuu sama epätoivo kansastansa, jonka edellisten\nvuosikymmenien kauheat vitsaukset olivat tämänkin jalon Suomalaisen\nmielessä synnyttäneet.\n\nKirjassaan löytyvät sanavarat sanoo Juslenius keränneensä sekä kirjoista\nettä kansan suusta, johon hänellä, piispana ympäri hiippakuntaa\nmatkustellessaan, olikin ollut hyvä tilaisuus. Mistä seudusta mikin sana\noli saatu, ei hän ollut merkinnyt, ensiksikin sen vuoksi ett'ei siitä\naina ollut helppo saada selvää, ja toiseksi siinä toivossa että kaikista\nmurteellisistakin sanoista yhteinen kirjakieli rikastuisi.\n\nKaikkia tähän pantuja sanoja ei hän ole kuitenkaan itse kerännyt; apua\nhän mainitsee saaneensa varsinkin kahdelta pappismieheltä. Toinen\nniistä, Oriveden kirkkoherra _Juhana Wanaeus_, samannimisen Oriveden\nkappalaisen poika, syntynyt v. 1680, kuollut v. 1746, oli käynyt läpi\nhänen sanakirjansa ja tehnyt siihen melkoisia lisäyksiä. Toinen, Vaasan\nkappalainen, _Anterus Aspegren_, talonpojan poika Suovedeltä, kuollut v.\n1751, oli oman valmistamansa sanakirjan jättänyt hänelle käytettäväksi;\ntältä saadut sanat ovatkin Juslenius'en sanakirjassa tähdellä\nmerkityt.[50]\n\nSanansa on Juslenius järjestänyt kantasanoja myöten ja varustanut ne\nsekä latinaisella että ruotsalaisella merkityksellä. Kirjainten\njärjestyksessä on hän tavanmukaisesta poikennut siinä, että on antanut\nä:n ja ö:n seurata välittömästi a:n ja o:n jälkeen. Lopussa on\nruotsalainen sanaluettelo, joka viittailee, millä sivulla vastaava\nsuomalainen sana löytyy. Ruotsalais-suomalaista sanakirjaa valmisteli\nmuuten tähän aikaan Vaasan provasti _Klaus Hedman_, suutarin poika\nHernösand'ista, syntynyt v. 1680, kuollut v. 1765. Se ei ole tullut\npainetuksi, mutta tällaisen sanakirjan käsikirjoitus löytyy Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran huostassa.[51]\n\nVähää ennen kuin Juslenius allekirjoitti sanakirjansa esipuheen, oli hän\nsaanut kutsumuksen tulla piispaksi Skaran hiippakuntaan, jonka hän\nottikin vastaan. Nähtävästi pelkäsi hän, jos palaisi kotimaahansa,\nsaavansa ehkä pian paeta vielä kolmannenkin kerran. Mutta Suomea,\nrakasta Suomeansa ei Juslenius kuitenkaan koskaan unhoittanut, niinkuin\nnäkyy niistä hartaista terveisistä, jotka hän v. 1746 lähetti omille\n\"rakkaimmille maamiehillensä\" esipuheessa suomentamaansa _Olavi\nSvebelius'en_ katkismukseen. Tämä hänen suomennoksensa on suoranaisemmin\nkuin mikään muu hänen teoksistaan säilyttänyt hänen muistoansa Suomen\nkansan kesken, jolla se puolentoista sataa vuotta on ollut ensimmäisenä\nopastajana uskonnon asioissa.[52] V. 1751 kävi vanhus vielä kerran\nvaltiopäivillä, mutta sieltä pois tultuansa nukkui hän 17 p. Heinäk.\n1752 kuoleman uneen Brunsbon pappilassa ja haudattiin Åsakan kirkkoon.\n\nJuslenius'en toimia luetellessa on vielä jäänyt mainitsematta muutamia,\njoista ei ole paljon nähtäviä jälkiä säilynyt. Hän oli, näet, aikojen\nkuluessa kerännyt kieliopillisiakin aineksia, joiden avulla hän\nsanakirjansa esipuheessa lupaa parantaa ja kartuttaa Vhaël'in\nkielioppia. Mutta siihen hänellä ei enää ollut ikää suotuna; ainoasti\nensimmäinen arkki hänen toimittamaansa, rivin-alaisilla muistutuksilla\nvarustettua, uutta Vhaël'in kieliopin laitosta on tullut painetuksi.[53]\n\nMihin hänen kieliopilliset muistiinpanonsa ovat joutuneet, on\ntietymätöntä. Ne suomalaiset runot, joita hänen myös tiedetään\nkeräilleen, Porthan mainitsee palaneen tuhkaksi v. 1711 yhdessä\nJuslenius'en koko kirjavaraston kanssa. Mitä runoja hänellä oli\nkoottuna, on siis mahdoton saada selville; mutta ett'ei niissä tainnut\nolla paljon vanhoja, varsinkaan ei tarullisia, saattaa päättää\nJuslenius'en sanakirjassa esiintyvistä mytholoogisista sanoista, joita\nei ole useampia kuin seitsemän. Niistäkin ovat vaan _Ahto, Hiisi, Lembo_\noikealla merkityksellänsä mainitut; _Mehtola_ (= hijde, willdiurs bo),\n_Tapio_ (= _skog_) ja _Tuoni_ (= _död_) ovat tehdyt pelkiksi\nappellatiiveiksi; _Wäinämöinen_ on selitetty latinaksi _Nereis_,\nruotsiksi _hafzfru_, ikäänkuin olisi luettava _Vein emoinen_.\nJuslenius'elle todistettavasti tunnettuja runoja on ainoasti kolme:\nennenmainittu ballaadi koulusta kotiin tulleesta pojasta, joka alkaa:\n\n    Anderus Pyhäjoelda,\n    Pyhäjoen poica pyhä,\n    Tuli Coulusta cotia,[54]\n\neräs Juslenius'en aikana \"tietty\", mutta nykyään aivan tietymätön runo\nkosijoista, jotka tulevat _päiivän huowoisilda ja cuun kehildä_[55] sekä\nLuojan surmarunon alkusäkeet:\n\n    Aina muita muistelemma,\n    Arwosii ajattelemma,\n\njotka jo Eerik Cajanus oli tuonut esiin suomalaista ja heprealaista\nrunoutta vertaillessaan.\n\nTuntematon ei hänelle myöskään voinut olla se _Karhuruno_, jonka Turun\nyliopiston professori _Pietari Bång_ (kirkkoherran poika Helsinglannista\nRuotsissa. syntynyt v. 1633, kuollut Viipurin hiippakunnan piispana v.\n1696) oli v. 1675 painattanut kirkkohistorialliseen teokseensa\n_Priscorum Sveo-Gothorum ecclesia_. Runon ynnä riimillisen\nruotsinnoksen siitä oli tämä tiedemies saanut suomalaisena runoseppänä\nvielä mainittavan Lapinmaan kirkkoherran _Gabriel Tuderus'en_\nlähetyskertomuksesta.[56] Bång sanoo tämmöisiä runoja yhä laulettavan\nSatakunnan (Ruoveden) sekä Savon korpimailla ja lupaa niitä julkaista,\nkun vaan saisi käsiinsä. Mutta se jäi häneltä tekemättä, samoin kuin\nmyöhemmin _Mattias Hallenius'eltakin_, joka ennenmainitussa\nväitöksessään v. 1732 lupasi sekä kerätä että julkaista Suomalaisten\nrunoja niiden pakanallisista epäjumalista, juhlista ja muista\nsemmoisista ynnä katolisesta taikauskosta.[57]\n\nV. 1733, Juslenius'en ollessa vielä yliopiston opettajana, julkaistiin\nfysiikan professorin J. Thorvösten johdolla väitöskirja nimellä: _De\neffectibus fascino-naturalibus_ (Loitsimisen luonnollisista\nvaikutuksista), joka muun muassa sisälsi viisi loitsurunoa. Sen tekijä,\n_Gabriel Maxenius_, oli uusmaalainen, joka kuitenkin nähtävästi oli\nasunut jonkun aikaa Savossa, koska omistaa kirjansa, paitsi piispa\nJuslenius'elle ynnä muille sen ajalle eteville suomalaisuuden\nharrastajille, Savon jalkaväen majuurille Henrik Juhana von Fieandt'ille\nja Leppävirtain kirkkoherralle Juhana Kyanderille. Näitä loitsurunoja\nilmoittaa hän olevan niin viljalti, ett'ei ole sitä tapausta\nihmis-elämässä, johon ei joku semmoinen sopisi. Siitä syystä sanoo hän\nvalinneensa ainoasti muutamat harvat näytteiksi, halullisia tutkijoita\nkehoittaen niitä itse kansan suusta keräilemään.[58]\n\nNäihin painettuihin todistuskappaleihin vanhan kansanrunoutemme olemassa\nolosta tulisi vielä lisätä ne loitsulukujen kirjaanpanot, joita tuon\ntuostakin tavataan hengellisten ja maallisten käräjäin pöytäkirjoissa,\nerittäinkin n.k. noitajuttuja käsittelevissä. Täten säilynyt\nsuomenkielinen runonkatkelma löytyy Narvan kaupungin neuvoston\ntuomiokirjassa jo vuodelta 1615 ja on se aivan viaton parannusluku,\nvaikka sen käyttäjä, eräs suomalainen vaimo, jota syytettiin sillä\nnostaneen tauteja, monen kidutustutkimuksen jälkeen elävältä\npoltettiin.[59] Suomessa on 1600 luvun loppupuoliskolta löydetty\nrunsaasti parikymmentä lyhyempää ja pitempääkin loitsurunoa\ntuomio-istuinten päätöksissä, erityisellä tarkkuudella paperille\npiirrettynä,[60] ja samantapaisia muistiinpanoja tavattaneen vielä 1700\nluvun alkupuoliskolta. Mutta nämät kaikki hautautuivat asian päätyttyä\narkistojen kätköön, josta ne vasta nykyinen tutkimus on vetänyt päivän\nvaloon. Juslenius ja hänen aikalaisensa niitä tuskin tiesivät ottaa\nhuomioon.\n\nYhtä kansanrunoutemme lajia tuli kuitenkin jo Juslenius'en ajalla\nmelkoinen määrä kerätyksi ja julkaistuksi, nimittäin Suomen kansan\nsananlaskuja. Niiden keräämiseen oli kohta yliopistomme perustamisen\njälkeen ryhtynyt Tammelan kirkkoherra _Lauri Pietarinpoika_, jonka\njälkeiset ovat ottaneet nimekseen _Tammelinus_. Tämä ahkera suomenkielen\nviljelijä, josta vielä useammin kerroin tulee puhuttavaksi, oli oikealta\nliikanimeltään _Aboicus_, arvatenkin siis syntynyt Turussa. Hän\nilmaantuu ensikerran v. 1641 Loimaan kappalaisena. Pääsi täältä v. 1648\nkirkkoherraksi Tammelaan, sai myöhemmin provastin arvon ja kuoli\nluultavasti v. 1671. Hänen alkamaansa sananlaskuin keräystä jatkoivat\nsitten hänen poikansa _Gabriel Tammelinus_, syntynyt v. 1641. kuollut\nprovastina Lohjalla v. 1695, sekä Paimion kirkkoherra _Henrik Florinus_.\n\nViimeksimainittu toimitti v. 1702 nämät sananlaskukokoelmat painosta\nnimellä _Wanhain Suomalaisten Taivaliset ja Suloiset Sanan-Lascut_,\nluvultaan noin puolitoista tuhatta. Esipuheessa sanoo hän niiden tulleen\nkerätyiksi ja monen pyynnöstä julkaistuiksi _Jumalan Cunniaxi, ja Suomen\nMaan caunistoxex, nijn myös nijlle otolisixi, jotca tätä kieldä oppia\npytäwät_. Sillä niissä löytyy _monda wanha puhdasta Suomen sana, jotca\nmuun kielen hembestä secoituxest näillä maan paicoilla owat unhotuxeen\njoutunet_.\n\nHenrik Florinus syntyi v. 1633 Paimion pitäjässä, jossa isä oli\nkirkkoherrana. V. 1664 määrättiin hän Hämeenlinnan koulun rehtoriksi,\nsai v. 1671 isänsä jälkeen kirkkoherran viran ja kuoli v. 1705 surusta,\nkun poikansa oli häpeällisen murhan tähden tuomittu kuolemaan.\nFlorinus'en muista kirjallisista toimista mainittakoon, että hän 1685\nvuoden Raamatun painoksen katsoi läpi ja oikaisi alkukielten mukaan. Hän\non myöskin suomentanut 1686 vuoden kirkkolain v. 1688, toimittanut ennen\njo mainitut pienet latinais-ruotsalais-suomalaiset sanakirjat ja\npainattanut muutaman suomalaisen saarnan.\n\nKuinka suuren arvon Juslenius pani Henrik Florinus'en\nsananlaskuin-julkaisuun, käy ilmi hänen yllämainitusta ylistyksestään.\nVaan vielä selvemmin osoittavat sen välitöntä vaikutusta ne monet\nsuomalaiset sananlaskut, jotka Juslenius on siitä ottanut ainoasti\nvuotta myöhemmin julkaisemaansa \"Suomalaisten puolustukseen\".\n\nOlen tässä koettanut kuvata Taneli Juslenius'en monivaiheista elämää ja\nmonellaisia toimia. Ja toivon tästä kuvauksestani käyneen selville, että\nhän, jos kohta tieteellisessä suhteessa epätarkan aikansa lapsi, ei\nkuitenkaan ollut tavallisia miehiä, Mutta hänen vaikutuksensa\nsuomalaisiin harrastuksiin ei ole kenties vielä tarpeeksi selvästi\nesitettynä, jonka tähden sallittaneen minun siitä vielä lisätä muutamia\nsanoja.\n\nOlemme nähneet, mikä tulinen rakkaus kaikkeen kotimaiseen paloi hänen\nrinnassaan, millä innolla ja voimalla hän koki puolustaa ja\nhalveksimisesta pelastaa oman maan, oman kansan, oman kielen. Tämmöinen\ntuli ei voinut olla muitakin sytyttämättä, varsinkin kun sen lietenä oli\nopistaan niin mainion ja viraltaankin korkea-arvoisen miehen sydän.\nSemmoisen miehen sanat eivät voineet olla turhaan lausutut, jota kahden\navaran hiippakunnan papisto yhdellä aikaa kunnioitti kaitsijakseen ja\npääksensä valitsemalla. Ne voivat sitä vähemmin olla turhaan lausutut,\nkoska kuohuivat sydämestä tuolla kaikkea sulattavalla innon voimalla.\nEivätkä ne olleetkaan turhaan lausutut. Se hartaus oman maan historian\nja oman kansan kielen tutkimiseen, joka Isonvihan jälkeen Turun\nyliopistossa ilmestyy, on epäilemättä suureksi osaksi Juslenius'en\nherättämä. Pidän varmana, että ilman Jusleniusta ei olisi ollut\nPorthaniakaan. Tässä kohden on erittäin muistettava, että Porthan oli\nTaneli Juslenius'en veljentyttären poika ja siis paitsi sitä herätystä,\njota edeltäjänsä yleinen toimi oli vaikuttanut, taisi saada rakkauden\nSuomen kansaan ja kieleen ikään kuin perheellisenä perintönä äidiltään.\nJa tahtoisinpa väittää, että Juslenius vielä suuremmalla syyllä kuin\nPorthan olisi ansainnut nimen Suomalaisuuden isä. Sillä Porthan, vaikka\nhän olikin paljoa suurempi tiedemiehenä ja vaikka hänkin sydämestään\nrakasti Suomen kansaa ja suomenkieltä, ei kuitenkaan ollut mies\nherättämään. Siihen tarvittiin semmoinen kiihkoinen, tulinen luonne kuin\nJuslenius'en; Porthan vakaisella, hiljaisella mielenlaadullaan voi vaan\nolla, niin kuin on ollutkin, jo herätetyn harrastuksen selvittäjänä ja\njohtajana. Muistettava on myöskin, että Porthan'in harrastus\nsuomenkielen hyväksi yksistänsä vaan liikkui tieteellisen tutkimuksen ja\nkirjallisen viljelyksen alalla, kun sitä vastaan Juslenius, niinkuin\nedempänä tulee mainittavaksi, toimi valtiollisessakin suhteessa kansan\nkielen hyväksi ja sai sille muutamia etuja myönnetyksi.\n\n\n\n4. Henrik Gabriel Porthan.\n\nPorthan, jonka nimellä Fennofiilein aikakauden jälkimmäinen puolisko\nepäilemättä on mainittava, ei ole kyllä, niinkuin edellisessä koetin\nnäyttää, pidettävä suomalaisten harrastusten kanta-isänä; mutta hänelle\ntulee kuitenkin se ikikunnia, että hän todellisen tiedemiehen\ntarkkuudella ja terävyydellä jatkoi Juslenius'en aloittamia sekä\nhistoriallisia että kielellisiä tutkimuksia, pohtien erilleen jyvät\nakanoista, todet valheista, jotka Juslenius'en ja hänen aikalaistensa\nkirjoissa vielä olivat kaikki yhdessä seoksessa. Hänelle on myös\nmyönnettävä se ainainen ansio, että hän ensimmäisenä kokosi ja osaksi\npainatti suuremman joukon kansan muinaisrunoja, joiden valtaavan\nvaikutuksen kansallistunteemme kiihdyttämiseen sekä runoutemme\nviljelemiseen pian saamme nähdä.\n\n_Henrik Gabriel Porthan_,[61] kirkkoherran Sigfrid Porthan'in poika,\nsyntyi 9 p. Marrask. 1739 Viitasaarella, siis maamme keskisydämessä,\njossa lapsuudesta kuuli ja puhui selvää, turmeltumatonta suomenkieltä,\nja jossa tämä kieli ja lapsuuden rakkaimmat muistot liittyivät yhteen\neroamattomilla siteillä. Luultavasti kuuli hän myös lasna siellä\nlaulettavan muinaisia runoja, josta hänen huomionsa sitten myöhempinä\naikoina sitä helpommin kääntyi niiden puoleen.\n\nHyvin pienenä täytyi hänen kuitenkin jo jättää kotipesänsä, sentähden\nettä isä vaipui surkeaan mielen ja ruumiin heikkouteen, joka teki lasten\nkotona kasvattamisen mahdottomaksi. Hän vietiin ensin Kruununkylään\nPohjanmaalle, jossa hänen äitinsä veli Kustaa Juslenius oli\nkirkkoherrana. Muutamat vuodet siellä oltuansa muutettiin hän sitten\ntoisen enon Pietari Jusleen'in luokse, joka oli tuomarina Piikkiön ja\nHalikon tuomiokunnissa. Edellä jo olen huomauttanut, että likeinen\nsukulaisuus piispa Juslenius'en kanssa varmaankin on ollut yllykkeenä\nPorthan'in suomalaisille harrastuksille. Siihen voin nyt vielä toisen\nseikan lisätä, Tuomari Jusleen'in vaimo oli nimittäin laamanni Eerik\nPaleen'in sisar, vastamainittavan lainsuomentajan Samuli Forseen'in\nvävyn, jonka toimesta tämä lainsuomennos viimein tuli painetuksi.\nEpäilemättä kuuli siis Porthan nuorukaisena myös siitäkin asiasta\nenemmän kuin moni muu, ja sekin taisi olla hänelle herätyksenä.\nAjatuksemme ja tekomme ovat niin hienoilla säikeillä yhdistettyinä meitä\nympäröiväin olojen kanssa, ett'ei voi olla liian tarkka mainitessa\nvähäpätöisiäkin seikkoja mainion miehen elämästä; sillä usein voivat ne\narvaamattomalla valolla selvittää hänen sisällisen muodostumisensa\nhistoriaa.\n\nV. 1754 viisitoista-vuotisena tultuansa yliopistoon, ryhtyi Porthan\ninnolla tieteellisiin opintoihin, varsinkin klassilliseen ja ennen\nkaikkea Rooman kirjallisuuteen. V. 1760 hän saavutti maisteriseppeleen\nja kaksi vuotta myöhemmin pääsi hän roomalaisen kaunopuheisuuden\ndosentiksi yliopistoon. Tämä virka oli kuitenkin aivan palkaton, eikä\npaljoa tuottavampi ollut amanuenssin toimi yliopiston kirjastossa, jonka\nhän v. 1764 siihen yhdisti. Elatuksensa hän ansaitsi etupäässä\ntuntiopetuksella yksityisessä oppilaitoksessa, jonka yhdessä muutamain\nmuiden nuorten opettajain kanssa oli perustanut. Vasta v. 1772,\nyliopiston kirjaston hoitajaksi nimitettynä, sai hän vakinaisen paikan,\nei kuitenkaan suuremmalla palkalla kuin 50 hopeatalarin. Siitä palkasta\nhän sitten järjesti koko kirjaston uudestaan ja kartutti sen\nkirjavarastoa, jolla oli ainoasti 200 talarin vuosiraha, niin suurella\nharrastuksella ja taidolla, että se hänen eläissään lisääntyi\nkolminkertaiseksi. V. 1777 hän vielä määrättiin roomalaisen\nkirjallisuuden professorin virkaan, jossa pysyi kuolemaansa asti, 16 p.\nMaalisk. 1804.\n\nPorthan'in päätyönä, niinkuin kaikki tiedämme, on ollut Suomen historian\ntutkiminen. Edeltäjäinsä perättömät arvelut ja haaveilut tyhjäksi\ntehden, rupesi hän todellista kuvausta maamme entis-oloista\nkokoonpanemaan vakavalla tieteellisellä perustuksella, tarkoin\npohdittujen ainesten pohjalla. Hänen ensimmäinen historiallinen\njulkaisunsa on nimeltä _Historia Bibliothecae Regiae Academiae\nAboensis_, jota ilmestyi 24 vihkoa vv. 1771-1787 ja lisävihko v. 1795.\nSe on Turun yliopiston kirjaston historia, mutta sisältää samalla paljon\narvokkaita tietoja yliopistomme muistakin oloista. Suurin ja tärkein\nkaikista Porthan'in teoksista on vv. 1784-1800 56:na vihkona ilmestynyt\nuusi, laveilla historiallisilla selityksillä ja noin 650:llä\ntodistuskappaleella varustettu painos Paavali Juusten'in\npiispainkronikkaa, jonka nimi kuuluu: _M. Pauli Juusten Chronicon\nEpiscoporum Finlandensium, annotationibus et apparatu monumentorum\nillustratum_. Paitsi näitä on hän julkaissut useita pienempiä\ntutkimuksia historiamme eri kohdista väitöskirjain muodossa, joita ajan\ntavan mukaan antoi ylioppilaitten johdollansa kokoonpanna ja julkisesti\npuolustaa;[62] niin-ikään on hän toimittamassaan sanomalehdessä\n_Tidningar utgifna af ett Sällskap i Åbo_ painattanut lukemattomia\nhistoriallisia asiakirjoja ja vähäisiä selityksiä. Hänen kirjoittamansa\non myös se kuvaus Suomen maasta, ensimmäinen laatuaan, joka löytyy v.\n1794 ilmestyneessä Tuneld'in maantieteen painoksessa.\n\nAikaisemmin vielä kuin maamme historiaan oli Porthan'in huomio ollut\nkääntyneenä kansamme vanhoihin runoihin. Siihen suuntaan lienevät osaksi\nvaikuttaneet Skotlantilaisen _Macpherson'in_ v. 1762 julkaisemat\nOssian'in laulut, jotka ilmestyessään herättivät suurta ihastusta\noppineissa piireissä ja myös Porthan'ille olivat hyvin tutut; mutta\ntoiselta puolen oli tämäkin harrastus hänellä, niinkuin olemme nähneet,\nkotoista perintöä. Jo v. 1766 ilmestyi ensimmäinen vihko Porthan'in\nmerkillistä teosta _De Poësi Fennica_ (Suomalaisesta runoudesta), jossa\nhän selittää Suomen runon rakennusta ja luonnetta, valiten esimerkkinsä\nkuitenkin melkein yksin-omaan myöhemmistä oppineitten tekemistä, samaa\nrunomittaa jäljittelevistä runoista, jotka painettuina olivat helpommin\nkäsillä saatavina ja joissa saattoi myös osoittaa virheitä.\nVarsinaisista kansanrunoista ennätti hän esittää ainoasti lyyrilliset\nn.k. jauhorunot, joita naisten Savossa, Karjalassa ja Kajaanin puolella\nPohjanmaalla oli tapana laulella, sekä aloittaa esitystänsä\nloitsurunoista, kun koko teos jäi häneltä kesken, niin kesken että se\nviidennessä vihkossaan, joka ilmestyi v. 1778, loppuu keskelle\nraudansynty-runoa. Eräässä saman-aikuisessa kirjeessä Upsalan oppineelle\narkkipiispalle _Kaarlo Fredrik Mennander'ille_, jonka professorina ja\npiispana Turussa ollessaan tiedetään myös suomalaisten runojen keräystä\nharrastaneen,[63] hän kuitenkin puhuu vielä 6:nnesta vihkosta, jossa\nlupaa muun muassa vertailla vanhoja venäläisiä kansanlauluja\nsuomalaisiin runoihin, voidakseen määrätä näiden jälkimmäisten ikää;\nvenäläisen ja suomalaisen runouden välimuotona pitää hän\nkreikan-uskoisten Karjalaisten itkuvirsiä, ja sanoo niitä koonneensa\njotensakin täydellisen kokoelman. Toisessakin kirjeessä vuodelta 1781\nhän yhä ilmoittaa aikomuksenaan, jos suinkin mahdollista, lopettaa\nteoksensa, johon ainakin pari vihkoa olisi lisättävä. Mutta arvelee,\nett'ei voi saada niitä omina julkaisuinaan väitösharjoituksia varten\npainetuiksi, joten hänen on täytymys antaa ne valmiiksi suunniteltuina\ntoisten kokoonpantaviksi väitöskirjain muotoon. Tosin hänellä näiden\nkokeitten korjaamisessa on usein enempi vaivaa, kuin jos itse alusta\nkaikki kirjoittaisi; vaan hänen mielestään oppilaitten harjoittaminen\nitsenäisempään työhön ja luvallisen kunnianhimon vireillä pitäminen\nkyllä maksaa tämän vaivan. Myöhemmin mietti hän teoksensa kirjoittamista\nkokonaan uudestaan ruotsiksi, mutta tämänkään aikeensa toteuttamiseen ei\nhän toisilta, yhä lisääntyviltä toimiltansa koskaan saanut aikaa.\n\nSuuren osan niitä aineksia, joita oli aikonut julkaista suomalaisessa\nrunous-opissaan, mainitsee hän kirjeessä vuodelta 1782 panneensa sinä\nvuonna ilmestyneesen väitöskirjaan _De superstitione veterum Fennorum\ntheoretica & practica_ (Vanhojen Suomalaisten tietoperäisestä ja\nkäytännöllisestä taikauskosta), jonka _Kristian Eerik Lencqvist_ hänen\nesimiehyydellään kahdessa osassa julkaisi. Mainitun nuoren miehen isä\nOriveden provasti _Eerik Lencqvist_,[64] oli käsikirjoituksena\nvalmistanut kaksi saman-aineista tutkimusta ruotsinkielellä: _Om\nFinlands hedendom och af gudadyrkan_ (Suomen pakanuudesta ja\nepäjumalan-palveluksesta) sekä tähän toisena osana liittyvän _Om\nFinlands fordna vidskepelse och trollkonst_ (Suomen muinaisesta\ntaikauskosta ja noituudesta), jotka lienevät suureksi osaksi olleet\npojan julkaisujen pohjana.[65] Mutta runonäytteistä, jotka enimmäksensä\novat itämurteen alalta, ei saata olla muuta kuin vähäinen osa tämän\nikänsä Länsi-Suomessa eläneen miehen muistiinpanemia. Myös ainesten\ntieteellinen järjestely, jossa väitöksen edellinen osa, eri\njumaluus-olentojen esitys, jyrkästi eroo saman-aikuisesta Ganander'in\nteoksesta, ilmaisee Porthan'in olleen avullisena \"Suomalaistemme\nmythologian sekavan vyyhdin selvittämisessä\", niinkuin hän itse\nmainitussa kirjeessään myöntää. Jälkimmäinen, taikatemppuja käsittelevä\nosa, joka tosin sisältää enemmän ainesten järjestelyä kuin itse\naineksia, on siitä merkillinen, että se osoittaa tähänkin kansanrunouden\nlajiin jo Porthan'in aikana huomiota pannun, vaikka se sitten pitkiksi\najoiksi jäi kotimaiselta tutkimukselta unohduksiin.\n\nV. 1789 toimitti Porthan'in johdolla toinen hänen oppilaistaan _Fredrik\nJuhana Rosenbom_ väitöskirjan _De fama magiae Fennis attributae_\n(Suomalaisille omistetusta loitsimisen maineesta), jossa tehdään selkoa\nkansamme taikauskon alkuperästä. Se arvellaan olevan osaksi itsenäisesti\nkehittynyttä, osaksi mahdollisesti opittua Lappalaisilta. Mutta\nmelkoinen osa Suomalaisten nykyistä taikauskoa selitetään olevan\nRuotsalaisilta ynnä yleensä germaanilaisilta kansoilta lainattua ja joko\nkatolis-kristillistä tai roomalais-kreikkalaista alkuperää. Myös\nmuutamissa Suomen ja Ruotsin kansan loitsuluvuissa, joista Koin ja\nNiukahduksen sanat molemmilla kielillä ovat näytteiksi painettuina,\nosoitetaan keskinäinen sukulaisuus niin likeiseksi, ett'ei ole\nepäilemistäkään toisen niitä toiselta lainanneen. Tosin ei sitä\nmahdollisuutta kielletä, että useat yhtäläisyydet eri kansojen\nkäsityksessä ovat selitettävissä yhtäläisten syiden synnyttäminä\nyhtäläisinä vaikutuksina; mutta huomautetaan samalla yhtäläisyyksistä,\njotka ovat siksi paikallista laatua, ett'ei niitä kukaan asiaa lähemmin\najatellut voi ymmärtää muulla tavoin kuin suoranaisena lainana kansalta\ntoiselle siirtyneen. Tässäkin teoksessa siis esiintyy aatteita, jotka\nilmaisevat Porthan'in kaukonäköistä katsetta.\n\nPorthan'ista kansanrunojemme harrastajana on vielä mainittava, että hän\noli ensimmäinen, joka on koettanut sovitella yhteen saman runon eri\nkirjaanpanoja. Hänellä oli se käsitys, että kaikki jonkun runon n.k.\ntoisinnot ovat yhteisestä alkutekstistä lähteneitä ja ainoasti eri\ntavalla turmeltuneita lukutapoja. Niitä toisiinsa vertailemalla,\ntäyttämällä toisesta, mikä toisessa on vajanaista, poistamalla myöhempiä\nlisäyksiä ja oikaisemalla virheellisiä paikkoja erityisten kriitillisten\nohjeitten avulla, piti hän mahdollisena päästä tämän alkutekstin\nperille. Päätoisinnoiksi, joita kokoonpanossa oli etupäässä\nnoudatettava, arvosteli hän semmoisia, jotka, samalla kuin olivat toisia\ntäydellisemmät ja eheämmät, sisälsivät jotain tiedonlisää esi-isäimme\nelin- ja ajatustavoista. Edellämainitun kesken painattamatta jääneen\nraudansynty-runon on hän siten pannut kokoon ja varustanut\nmuistutuksilla, joissa luettelee eri säkeitten toisinteluja. Kaksi tähän\nrunoon käytettyä kirjaanpanoa oli jo v. 1767 maisterikokelas _Kaarle\nRobert Giers_ painattanut kolmen muun runon mukana kemian professorin\n_Pietari Gadd'in_ esimiehyydellä julkaisemaansa väitöskirjaan _Indicia\nMineralogiae in Fennia sub gentilismo_ (Jälkiä kivennäistieteestä\nSuomessa pakanuuden aikana), mainiten nimen-omaan ne molemmat saaneensa\nPorthan'ilta.[66] Niistä voi nähdä, mitenkä Porthan toisen runon\nalkusäkeet on liittänyt toisen, muutenkin täydennetyn, runon edelle.\nTämä Porthan'in käsitys runojen alkuperäisestä täyteläisyydestä, johon\nhänen menettelynsä perustuu, ei tosin ole tieteellisesti paikkaansa\npitävä, niiden kulkuun ja kehitykseen nähden, joka on peräti toista\nlaatua kuin vanhain käsikirjoitusten muunnokset kopioitsijain käsissä;\nmutta sillä on kuitenkin ollut suuri historiallinen merkitys. Sillä\nilman sitä vakaata uskoa, että ainoasti uudelleen liitti yhteen vanhan,\nlukemattomiin katkelmiin ja toisintoihin hajaantuneen runoston, olisi\nElias Lönnrot tuskin uskaltanut ryhtyä Kalevalan kokoonpanemiseen.\n\nEnnenmainitussa kirjeessä Mennander'ille vuodelta 1778 ilmoittaa\nPorthan keräilevänsä myös Suomen kansan sananlaskuja ja aikovansa\ntoimittaa parannetun ja lisätyn laitoksen _Henrik Florinus'en_\nsananlasku-kokoelmaa vihkoittain väitöksinä painosta; vaan tämäkin tuuma\njäi häneltä toteuttamatta. Omat muistiinpanemansa sekä toisten kautta\nkokoon saamansa uudet sananlaskut oli hän kirjoittanut välilehtiseen\nFlorinus'en kirjan kappaleesen, joka hävisi Turun palossa v. 1827,\nsamoin kuin melkein kaikki hänen runokokoelmansa;[67] onneksi oli siitä\nkuitenkin ennätetty ajoissa ottaa kopioita, joiden avulla jotenkin\ntarkoin voimme vielä saada selkoa niiden lukumäärästä ja\nsisällyksestä.[68] Sitä paitsi talletetaan yliopiston kirjastossa paria\nsananlaskukokoelmaa, joita Porthan nähtävästi on käyttänyt.[69]\n\nVähimmin huomattu, vaan ei siltä vähimmän arvoinen, on Porthan'in\nvaikutus suomen ja sen sukukielten tutkimukseen. Hänellä tiedetään\nolleen aikomuksena vielä v. 1796 toimittaa ensin pienempi suomen\nkielioppi käytännöllistä tarvetta varten ja sitten toinen laveampi ja\ntieteellisempi, jota varten oli tehnyt muistiinpanoja välilehtiseen\nVhaël'in kieliopin kappaleesen, mikä on yliopiston kirjastossa tallella.\nSamoin oli hän koonnut runsaasti aineksia Juslenius'en sanakirjan\nkappaleesensa siinä tarkoituksessa, että professorinvirasta\ntäysinpalvelleena luovuttuansa voisi ryhtyä toimittamaan suurta\nsuomalaista sanakirjaa, jossa aikoi tehdä selkoa suomen sanojen\nsuhteista sekä sukukielten että naapurikielten sanoihin, siten\neroittaakseen alkuperäiset ainekset vieraista. Tätä varten oli hän\nhankkinut itselleen tietoja ei ainoastaan Suomenmaan, vaan myös\nAunuksen, Inkerin ja Vironmaan murteista. Kaukaisemmista sukukielistä\ntunsi hän paitsi lappia, -- jonka oikean suhteen suomenkieleen, ei niin\nlikeisenä sukulaisena kuin lainanottajana naapurina, hän ensiksi\noivalsi, -- hyvin myös unkarinkieltä. Sitä oli hän, näet,\nulkomaanmatkalla, jonka v. 1779 teki Ruotsiin, Tanskaan ja\nPohjois-Saksaan, opiskellut Göttingen'issä parin siellä tapaamansa\nUnkarilaisen johdolla, ja oli sittemmin vielä unkarilaisten tiedemiesten\nkanssa kirjevaihdossa, joka koski suomen ja unkarin kielten keskinäistä\nsukulaisuutta. Porthan'ilta on jäänyt jälkeen vihkonen muistutuksia\nerään Saksalaisen kirjoittamaan unkarin kielioppiin, jotka osoittavat\nhänellä olleen paljoa selvemmän käsityksen unkarinkielen luonteesta kuin\nitse oppikirjan tekijällä. Hänen papereissaan on vielä toinen vihko,\njoka saksankielellä sisältää lyhyitä otteita v. 1775 venäjäksi\nilmestyneistä tsheremissin ja votjakin kieliopeista.[70] Mordvan sekä\nvoguulin ja ostjakin kielestä oli hänellä joitakuita sanaluetteloja,\nsekä painettuja että eräs käsinkirjoitettu Göttingen'issä, ollut\nkäytettävänä. Muita vielä etäisempiä kieliä näkyy Porthan ottaneen\nhuomioon sekä samojeedilaisia että turkkilaisia, mainitseepa myös\nmongolilaisia suomenkielen tutkimuksen piiriin kuuluvina, Nämät\nPorthan'in kielitieteelliset harrastukset herättivät aikoinaan huomiota\nulkomaillakin, niin että eräs Pietarin akatemian jäsen v. 1795\ntarjoutui hänelle hankkimaan apurahaa Venäjän keisarinnalta\nkielellis-kansatieteellistä tutkimusmatkaa varten Venäjällä asuvain\nsuomensukuisten kansain keskuuteen. Porthan ei silloin enää ikäänsä\nnähden katsonut voivansa antautua niin laajaan yritykseen. Toista olisi\nollut, kirjoittaa hän muutamalle ystävälleen, jos tämä tarjous olisi\nhänelle nuorempana tehty, ja toivomuksenaan hän lausuu, että joku\ntaitava mies saisi suorittaaksensa tämmöisen retken, ennen kuin\nsuomensukuiset kansat peräti venäläistyvät. Suomenkielen lainasanoja\nselville saadakseen on Porthan sitä vielä verrannut gootin kieleen,\nvanhoihin skandinaavilaisiin murteihin, nykyiseen ruotsiin ja\nvenäjänkieleen sekä liettualais-lättiläiseen kieliryhmään, jonka\nvaikutuksen suomenkieleen hän luultavasti ensimmäisenä on huomannut.\nPorthan on myös ensimmäinen, joka on kielemme sanoja käyttänyt\nsivistyshistoriallisina todistimina. Esipuheessaan Juusten'in kronikkaan\nhän näet antaa kuvauksen muinaissuomalaisten sivistyskannasta, joka\nmilt'ei yksinomaan nojautuu kielellisiin todistuskappaleihin. Tämän\nnerokkaan ajatuksen on hän aivan itsenäisesti keksinyt, paljoa\naikaisemmin kuin indoeurooppalaisella alalla perustettiin\nkielitieteellinen muinaistutkimus eli n.k. linguistinen palaeontologia.\n\nKaikista näistä kielentutkimuksistaan ennätti Porthan valitettavasti\nvaan satunnaisina muistutuksina historiallisissa teoksissaan tehdä\nselkoa, jonka tähden ne ovat jääneetkin osaksi unohduksiin. Ainoa\nerikseen painosta ilmestynyt kielitieteellinen tutkimus on _De\npraecipuis dialectis linguae Fennicae_ (Suomenkielen päämurteista),\njosta _Johannes Sarelius_ hänen johdollaan julkaisi alkuosan\nväitöskirjana v. 1801, eikä siihenkään enää jatkoa tullut.\n\nMutta Porthan'in työ kotimaisen tieteen kohottamiseksi ei käy selville\nyksistään painettujen teosten lukumäärästä ja laajuudesta, hänen\npersoonallinen vaikutuksensa oli ainakin yhtä suuri, joll'ei vielä\nsuurempi, ja epäilemättä suurin, mikä kellään yliopistomme opettajalla\non ollut. Luentoja piti hän mitä vaihtelevammista aineista, aina sen\nmukaan kuin yliopiston tarve vaati. Sitä paitsi johti hän ylioppilaitten\nlatinan- ja ruotsinkielisiä kirjoitusharjoituksia, kehittääkseen\nmuodollista tyyliä oppilaissaan. Kerran viikossa oli hänen tapana\nylioppilaspiireissä lukea ja selittää ulkomailta saapuneita\nsanomalehtiä, tutustuttaakseen heitä yleisiin ajan rientoihin. V. 1770\noli hän muutamain nuorten tieteen ja taiteen harrastajain kanssa\nperustanut kirjallisen yhdistyksen \"Aurora-seuran\", jonka nimessä\nseuraavana vuonna edellämainittu, suurimmaksi osaksi Porthan'in\ntoimittama, ruotsinkielinen sanomalehti, ensimmäinen aikakauskautinen\njulkaisu omassa maassamme, alkoi ilmestyä.[71] Yliopiston kirjaston\nohella oli myös hänen yksityinen runsas kirjakokoelmansa jokaisen\nopiskelevan käytettävänä. Kotiinsa otti hän usein kasvattejakin; muiden\njoukossa tiedetään Franzén'in nuorena ylioppilaana saaneen nauttia hänen\npersoonallista huolenpitoansa. Inspehtorina oli Porthan kahdessa\nosakunnassa, monet eri kerrat tiedekuntansa dekaanuksena, jonka\ntehtävänä siihen aikaan oli myös ylioppilaiksi pyrkivien tutkiminen, ja\nkaksi kertaa yliopiston rehtorina. Vielä oli yliopiston raha-asiain sekä\nsille kuuluvain maatilojen hoito uskottu Porthan'ille, ja mainitaan\nhänen siitä erittäin pitäneen huolta, ett'ei yliopiston alustalaisia\nliiaksi rasitettu. Jos lopuksi otamme huomioon, että hallituskin käytti\nhäntä useampaan käytännölliseen toimeen, nimittäen hänet jäseneksi esim.\nSuomen koskenperkkauskommissiooniin, niin emme enää ihmettele sitä, että\nhäneltä niin moni omista töistänsä jäi kesken, kuin pikemmin sitä, että\nhän niinkin paljon ennätti saada aikaan.\n\nEnin osa Porthan'in teoksia on latinankielisiä; ruotsiksi on hän\njulkaissut, paitsi sanomalehtikirjoituksia, ainoasti pari tutkimusta\nRuotsin akatemian toimituksissa sekä muutamia maisterivihkiäis-runoja.\nSuomenkielellä, vaikka sitä piti \"varsinaisena äidinkielenään\", ei hän\nole mitään kirjoittanut. Sen johdosta on epäilty, tutkiko hän pelkästä\ntieteellisestä harrastuksesta Suomen kieltä ja kansanrunoutta, ikäänkuin\njotain jo häviämäisillään olevaa muinaismuistoa. Mutta joka vähänkin\ntarkemmin on lukenut Porthan'in tähän kuuluvia teoksia,[72] ei ole\nvoinut olla huomaamatta, että Porthan'in mielessä kuvastui kielemme ja\nrunoutemme tulevaisuus yhtä selvästi kuin sen entisyys. Hänen\ntutkimuksensa _De Poësi Fennica_ sisältää silminnähtävästi sääntöjä ja\nohjeita vastaisille runoniekoille. Itse hän ilmoittaa tällä työllä\ntahtovansa kiihoittaa maamiehiänsä Suomen runoja lukemaan, joita hänen\nmielestään Suomalaisen oli häpeä ei ainoastaan olla tuntematta, vaan\nihastelemattakin. Ja hän lausuu toivovansa, että joku toinen\nvastaisuudessa toimittaisi täydellisemmän suomen runo-opin, lisäten:\n\"Jos se tapahtuu, ja kansassamme herää harrastus tähän runouteen, sen\nviljelemiseen ja kehittämiseen, niin on minun tarkoitukseni täysin\nsaavutettu\". Aivan samalla lailla väitös suomenkielisistä saarnoista\n_Historiola concionum sacrarum Fennicarum_, jonka _Eerik\nTulindberg_ hänen esimiehyydellään julkaisi v. 1781, ei ole pelkkä\nkirjallishistoriallinen esitys siitä, mitä ennen on painosta tullut,\nvaan sisältää myös neuvoja saarnantekijöille, joissa ilmenee tarkka\nhuoli kielemme puhtaudesta, Yhtä todistaa se esipuherunokin, jolla\nPorthan aloitti mainitun sanomalehtensä ja jossa hän kehoittaa nuorisoa\nSuomen eteen työtä tekemään, muiden alojen ohessa, missä työtä\ntarvittaisiin, mainiten: \"kielesi on viljelemätön\" (_ditt språk är utan\nrykt_)!\n\nJa jos vielä jäisi jotain epäilyksiä Porthan'in kannasta, niin tarvinnee\nvaan viitata siihen vastalauseesen,[73] jonka hän _Åbo Tidningar'eissa_\nv. 1793 julkaisi Ruotsinmaan lehdissä esiintyneitten vaatimusten\njohdosta, että Suomenmaan kaikille asukkaille olisi pantava pakoksi\nluopua äidinkielestään ja oppia ruotsinkieltä. Osoitettuaan, mitenkä\nsemmoisten ehdotusten tekijät ovat yhtä tietämättömiä kuin itserakkaita,\nja mitenkä aika, lähempi yhteys sekä selvät edut ovat vähitellen\nvaikuttaneet ruotsinkielen taidon leviämiseen ilman minkäänlaista\npakkoa, hän lopuksi lausuu: \"Mutta jos ruotsinkielen oppiminen\nmäärättäisiin koko kansalle välttämättömäksi velvollisuudeksi, ja jos\ntarkoituksena olisi sen äidinkielen hävittäminen, niin vapaat ihmiset\nvarmaankin katselisivat asiaa aivan toisilla silmillä. Silloin he\nepäilemättä rupeisivat vertaamaan omia oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan\nmuiden lain edessä yhdenvertaisten kansalaisten oikeuksiin ja\nvelvollisuuksiin; ja ajattelevien ihmisten olisi vaikea ymmärtää, että\näidinkielen häiritsemätön käyttäminen kuuluu niihin oikeuksiin, joista\nihmisen on luovuttava siirtyessään luonnollisesta vapaudentilastaan\nyhteiskunnan piiriin!\"\n\n\nKristfrid Ganander.\n\nMilloin ikänä Porthan'in suomalaisia harrastuksia mainitaan, on niihin\naina liittyvä hänen työkumppaninsa Ganander'in nimi. Paljoa vähemmän\nhuomatussa asemassa ja verrattomasti vähempilahjaisenakin on tämä mies\nkansallisen mielensä ja -toimensa kautta ansainnut täysiarvoisen sijan\nPorthan'in rinnalla suomalaisen kirjallisuuden historiassa.[74]\n\n_Kristfrid Ganander_ oli syntynyt 21 p. Marrask. 1741 Haapajärvellä,\njossa isä oli kappalaisena. Tuli ylioppilaaksi 1759, vihittiin papiksi\nja määrättiin Pietarsaareen apulaiseksi 1763. Hankittuaan opintojensa\njatkamiseksi tarpeelliset varat, palasi yliopistoon 1765, jossa samana\nvuonna valittiin pohjalaisen osakunnan kuraattoriksi. Saavutti\nmaisteriarvon 1766 ja tuli seuraavana vuonna taas apulaispapiksi, ensin\nVaasaan, sitten Laihialle. Sai v. 1775 oman kappalaispaikan\nFrantsilassa, jossa pysyi, siksi kuin kuoli 17 p. Helmik. 1790.\n\nJo ylioppilaana oli Ganander alkanut keräillä vanhoja kansan runoja,\nsananlaskuja ja arvoituksia. Yliopistossa oli hän myös sepittänyt\nensimmäiset runokokeensa, osaksi klassillista kuusimitta-runoa, osaksi\nvanhaa kansanrunoa jäljitellen. Niitä on onnentoivotus väitökseen\nvuodelta 1763, sekä vuodelta 1766: erään papin jälkimuisto, runo\nperintöruhtinaan Kustaan (III:n) häihin ja _Riemu-Laulut Runoisissa_\nesipuheena Porthan'in teokseen _De Poësi Fennica_. Viimeksimainittu ynnä\nkaksi myöhemmin painettua,[75] jotka Ganander saman ihastuksen\nvaltaamana on kirjoittanut, todistavat siitä läheisestä ystävyydestä,\njonka yhteiset isän maalliset pyrinnöt jo aikaisin olivat solmineet\nnäiden miesten välillä. Sittemmin uskoi Porthan hänelle runsaat\nrunokokoelmansa, joista ynnä omista keräämistään Ganander ammensi\nainekset ruotsiksi kirjoitettuun teokseensa suomalaisesta\njumalaistarustosta. Tämä _Mythologia Fennica_, painettu v. 1789, ei ole\nmikään järjesteellinen esitys, vaan ainoasti aakkosellinen luettelo\nsuomen ja lapin kielten tarullisista nimistä selitysten kanssa.\nGanander'in selityksetkään eivät osoita mitään tieteellistä\narvostelukykyä, vaan on niiden joukossa paljon vertauksia kreikkalaiseen\nja skandinaavilaiseen tarustoon, jotka eivät vähääkään pidä paikkaansa.\nKuitenkin on Ganander'in teoksella aineskokoelmana pysyväinen arvonsa;\nsiitä sekä Porthan'in julkaisuista voimme, näet, jotenkin tarkoin saada\nselville, mitä runoja tähän aikaan jo oli koolla. Näissä runoissa\nilmautuu myös useita Kalevalan nimiä ja seikkoja. Niin mainitaan\nloitsuissa Pohjola eli Pimentola paikkana, mihin pahat manataan. Taudin\nkohtauksissa kutsutaan Pohjolan emäntää tai Pohjolan neittä avuksi.\nTunnettu oli runo Väinämöisen syntymisestä, vaikka kerrottuna hänen\nisästään; niin myös \"Sampsa Pellervoisen\" kylvö ja \"Rutimoraidan\"\nkaataminen sekä Joukahaisen riita Väinämöisen kanssa. Samoin olivat\ntiedossa: Väinämöisen veneenveisto ja polvenhaava; runo isosta härästä;\nKalevan pojan syntyminen, työnteko, paimenessa käynti ja kosto sepän\nemännälle; Väinämöisen purren itku; laivaretki, jossa Väinämöinen panee\nLemminkäisen soutamaan, sekä siihen liittyvä kantelen synty ja soitto;\nviimein palausta Samporetkeltä muistuttava Joukahaisen kehoitus\nVäinämöiselle ilontekoon, jota tämä pitää vielä liian aikaisena.\nValitettavasti vaan runoja ei ole kokonaisuudessaan painettu;\nGananderkin, samoin kuin Porthan'in johdolla Lencqvist, on julkaissut\nniistä ainoasti otteita, jos kohta paljoa runsaammin ja pitempiä. Mutta\ntämäkään puute ei vähennä sitä merkitystä, joka Ganander'in teoksella\nilmestyessään oli. Vielä kauan sen jälkeen pysyi _Mythologia Fennica_\nsuomalaisen taruntutkimuksen päälähteenä, niin että siitä v. 1822 oli\nuusi painos tarpeen vaatima. Edellisenä vuonna oli sitä saksaksi\nmuodostellut, aineenmukaisesti järjestäen ja virolaisia\ntodistuskappaleita lisäten, Tarton ylioppilas _Chr. J. Peterson_\n(syntynyt Riiassa 1801 ja siellä kuollut 1822), joten se tuli\nulkomaillakin tunnetuksi ja käytetyksi.[76] Myös Kalevalan kokoonpanoon\nnähden sen vaikutus ei ole vähäiseksi arvattava. Lönnrot siitä itse\nlausuu Vanhan Kalevalan esipuheessa seuraavin sanoin: \"Jo ainaki\najattelin ma ennen koottuja, liiatenki Gananderin, runoja lukiessa, eikö\nniitä Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä ja muista\nmuisteltavista esivanhemmistamme olisi mahtanut siksikin löytyä, että\nolisi heistä saanut pitempiäki kertoelmia, niinkun näemmä Greekalaisten,\nIslandilaisten ja muitten esivanhempainsa runoja siksi saaneen\".\n\nGanander'in tarullinen nimistö oli alkuansa aiottu loppuliitteeksi\nlaveaan suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan, jonka hän kolmattakymmentä\nvuotta työskenneltyään oli saanut käsikirjoituksena valmiiksi v. 1787.\nTässäkin työssä oli hän kaiken aikaa saanut Porthan'ilta apua ja\nohjausta; Porthan'in oli aikomus tätä vielä tarkastaa ennen painatusta\nja hänen tiedetään Ganander'in kuoleman jälkeen siihen ryhtyneen,\nvaikk'ei hänkään sitä ennättänyt eläissään loppuun suorittaa.\nGanander'in käsikirjoitus, joka on tallella yliopistomme kirjastossa\nyhdeksänä paksuna nidoksena, on siitä merkillinen, että se sisältää\nvertailuja viroon, lappiin ynnä muihin sukukieliin, lisäksi vanhaan\ngootinkieleen, ruotsin murteihin ja venäjään, sekä runsaasti esimerkkejä\nsiihen-astisesta suomalaisesta kirjallisuudesta niinkuin myös\nkansanrunoudesta. Kriitillisen arvostelukyvyn puute tosin haittaa\ntätäkin teosta, mutta aineskokoelmana on se ollut siinä määrin\ntäydellinen, että neljääkymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä\nRenvall'in sanakirjassa, jonka päälähteenä se on ollut, on kokonaisiin\nkirjainjaksoihin ainoasti yksi ja toinen sana tullut lisätyksi.\n\nJulkaisematta on niin-ikään jäänyt Ganander'in suurin ja aakkoselliseen\njärjestykseen valmiiksi toimitettu sananlasku-kokoelma, jossa Porthan\ntaas oli ollut hänellä avullisena, lähettämällä siihen omista\nkeräelmistään lisiä alussa vuotta 1784 ja ottamalla sen\ntarkastettavakseen saman vuoden lopulla.[77] Sitä vastoin oli Ganander\njo edellisenä vuonna 1783 saanut painetuiksi _Aenigmata Fennica_ eli\n_Suomalaiset Arwotuxet, Wastausten kansa_, joita sanoo 18 vuoden aikana\nkeräilleensä yksin-omaan kotipuolellaan Pohjanmaalla. Tämä kokoelma\nsisältää 378 arvoitusta eli, niinkuin toimittaja itse huomauttaa,\nenemmän kuin millään muulla kansalla siihen aikaan oli kirjaanpantuna.\n\nMyös muinaistieteen alalla on Ganander työskennellyt ja julkaissut\nmuutamia kirjoituksia ruotsinkielellä _Åbo Tidningar_ lehdessä. Tähän\naineesen hän viehättyi Laihian kappalaisen Israel Reinius'en apulaisena\nollessaan, jonka hautatutkimuksia hän jatkoi ensin Laihialla ja sitten\nSiikajoen tienoilla. Pahaksi onneksi on hänen kokoomansa muinaiskalusto\nteillä tietymättömillä, samoin kuin suuri osa hänen käsikirjoituksiaan,\nniiden joukossa mustalaiskielen sanakirja.[78]\n\nVielä sopii lisätä, että Ganander on mainittua Tuneld'in maantieteen\nlaitosta varten toimittanut Porthan'ille tietoja useista paikoista,\njoissa oli oleskellut ja liikkunut.\n\nNäitten tieteellisten töitten ohessa jatkoi Ganander myöhempinäkin\naikoina suomenkielen viljelystä, erittäin runouden alalla. V. 1771 hän\nsepitti hautarunon mainitun Laihian kappalaisen muistoksi sekä painatti\n_Wanhan Wuoden Muistutuxet, Uuden Wuoden Toiwotuxet_ saman pitäjän\nasukkaille.[79] V. 1784 hän toimitti kokoelman _Uudempia Uloswalituita\nSatuja_, joista 151 on suorasanaista ja 15 runomittaista. Ne ovat kaikki\nopettavaista laatua, n.k. fabuloita, ja suomennettuja latinan, ranskan,\nsaksan sekä ruotsin kielistä; ainoasti pari suorasanaisista (n:ot 129 ja\n130) ovat mahdollisesti alkuperäisiä suomalaisia kansansatuja ja siinä\ntapauksessa ensimmäiset meillä julkaistut. Runomittaiset hän sanoo\nkokeeksi oman harjoituksensa tähden ja _Pohjanmiesten innon ja maun\njälkeen tawallisijn Suomalaisijn Runoihin weisattawaxi_ kokoonpanneensa\njo edellisenä kesänä ja lähettäneensä Tukholmaan kuninkaalliselle\nsuomenkielen tulkille maisteri _Abraham Lind'ille, jolla on 120\nSuomalaista Satua ennen, nijnkuin hän on kirjan kautta tietä antanut_.\nGanander'in suorasanaisissa saduissa on kieli kovin ruotsinvoittoinen;\nrunomittaisissa ei ole sitä vikaa, vaan aine on niissä huonosti valittu\nja esitystapa kuivanlainen.\n\nYleensä ei Ganander'in runollisissa kokeissa ilmau oikeata runo-intoa,\najatukset ovat arkipäiväisiä ja kuvaukset pitkäveteisiä. Mutta runomme\nkoristuskeinoja on niissä taitavasti käytetty ja runomitta hyvin sujuva.\nNiissä selvästi näkyy tuttavuus muinaisrunoin kanssa, jonka myös siitä\nheti huomaa, että Väinämöisen ja Ilmarisen nimet usein tulevat\nmainituiksi. Tämä Ganander'in taito runoin ulkonaisessa rakennuksessa\ntekikin, että hänen mukaelmansa Vanhan Testamentin runollisista\nkirjoista, joissa ylevät ajatukset ja kauniit vertaukset olivat ennalta\nvalmiina, tavallista paremmin onnistuivat. Nämät mukaelmat ilmestyivät\nv. 1786 nimellä _Runo-Kirja_ ja sisältävät Korkean veisun, Taavetin 96:n\nja 100:n psalmin, Jobin kirjan 3:n ja 7:n luvun ynnä muutamia\nGanander'in omatekoisia runoja; lopussa on Taavetin 133 psalmi virreksi\ntehtynä. Vielä kauniimmaksi olisivat hänen mukaelmansa tulleet, joll'ei\nhän olisi liian uskollisesti pitänyt kiinni alkutekstistä; sillä se on\nhäntä varsinkin estänyt runonkertoa tarpeeksi viljelemästä. Hänen omat\nsepittämänsä runot: _Kirjoitus Luu-karsinan yli, Ajatuxet Kirkko-maalla\neli hautaus-sialla_, kaksi hautarunoa ja _Kiween-Pijrroxet haudan\npäälle_, ovat kaikki vähäpätöisiä.\n\nViimeinen Gananderin painetuista runokyhäyksistä on _Wenäjän\nNaima-Wijsu_, suomeksi ja venäjäksi, vuodelta 1787. Se on venäläinen\nrakkaudenlaulu, jossa useimmat alkukielen sanat ovat aivan\nymmärtämättömiksi väännetyt; sen verran siitä kuitenkin saa selville,\nettä hänen suomennoksensa tuskin ollenkaan vastaa alkuperäistä.\n\nLopuksi on Ganander'in julkaisuihin lisättävä pari käytännöllistä\nkansankirjaa, nimittäin _Eläinden Tauti-Kirja_ ja _Maan-Miehen Huone- ja\nKoti-Aptheeki_, molemmat vuodelta 1788, ensimmäiset ja vielä puolen\nvuosisataa ainoat laatuaan. Näidenkin ruotsinmukainen kieli osoittaa,\nkuinka suorasanainen kielemme käytäntö oli jäänyt takapajulle.\n\nGanander'in merkitystä arvostellessa ei myöskään saa unohtaa hänen\nsuoranaista vaikutustaan siihen kansaan, jonka keskuudessa hän eli.\nMuutamia vuosikymmeniä takaperin vielä puhuttiin hänen entisillä\nasuinseuduillaan \"Ganander'in ajoista\" ja kerrottiin hänestä monta\njuttua, jotka kuvailevat hänen keräilijä-intoaan: kuinka hän uutterasti\nkokoili runoja ja satuja; kuinka hän kukista ja kovakuoriaisista\nvalmisteli lääkkeitä; kuinka hän kotiin tullessaan aina kuljetti\nmukanaan, mitä tiellänsä oli käytettäväksi kelpaavaa tavannut, jos ei\nmuuta niin poimimiansa risuja ja perkaamiansa kantoja polttopuiksi. Joku\ntiesi kertoa, että hän oli \"kääntänyt runoille koko Raamatun\". Minkä\nvaikutuksen hänen suomalaiset harrastuksensa yleensä tekivät sen ajan\nrahvaasen, siitä on säilynyt soma tarina. Ganander'in kerran\nmatkustaessa Turkuun, oli renki, joka hänellä oli mukana, muutaman\nmajatalon väeltä kuullut hänestä seuraavan arvostelun: \"kas tuossa koko\nSuomi tulee!\" Kauniimpaa kiitoslausetta ei kukaan Suomen mies ole\nkansaltansa saanut.\n\n\n\n5. Suomenkielisen runouden laatu ja rakenne.\n\nGanander'in elämäntyön esittäminen on meidät johtanut suomenkielen\ntieteellisestä tutkimuksesta varsinaisen suomenkielisen kirjallisuuden\npiiriin. Siinä vaatii etupäässä huomiotamme runollinen puoli, jossa\ntosin hengellinen laji on yhä koon suhteen voittopuolella, vaan ei enää\nyksinvaltiaana. Tältä aikakaudelta on meillä jo melkoinen joukko\nmaallisiakin runoja tarkastettavana. Kuitenkin ovat ne vielä suurimmaksi\nosaksi ainoasti tilapää-runoutta, nimittäin: onnentoivotuksia väitösten\nja muiden kirjain tekijöille, riemu- ja sururunoja kuninkaallisten ynnä\nmuiden korkeiden henkilöiden syntymisestä ja kuolemasta tai myös\ntervehdysvärssyjä heidän käyntinsä johdosta, samaten hää- ja hautarunoja\nyksityisistä, joissa kaikissa, itse asian luonteen mukaan, on enemmän\nkaunopuheisuutta kuin oikeata runollisuutta. Näiden ja varsinaisen\nrunouden vaiheella ovat historialliset runot, joista toiset ovat\nkuivanlaisia riimitettyjä kronikoita, toiset sitä vastoin todella\nliikuttavat niissä ilmauvan kansallisen innon kautta. Semmoisia, jotka\neivät ole jonkun ulkonaisen tilaisuuden johdosta syntyneet, on ani\nharvoja painettuna. Mutta käsikirjoituksenakin on niitä muutamia\nsäilynyt, ja luultavaa on, että suurin joukko on käsikirjoituksina\nkadonnut. Sillä on muistettava, että siihen aikaan oli milt'ei mahdoton\nsaada kustantajaa muille kuin uskonnollisille kirjoille ja mainituille\ntilapäisille julkaisuille, joiden kulungeista esim. väitöksissä\nasian-omainen itse tai hää- ja hautajais-tilaisuuksissa hänen perheensä\npiti huolta.\n\nVaan ennen kuin ryhdymme tarkastelemaan kutakin tämän runouden lajia ja\njokaista runoilijaa erikseen, olisi vielä muutama sana sanottava sen\najan runoelmain ulkonaisesta rakennuksesta. Hengelliset virret, jotka\nolivat veisattaviksi aiotut, noudattavat enimmiten virsikirjassa\nlöytyviä runomittoja; vaikka on niitäkin, jotka ovat rakennetut Suomen\nvanhaan runomittaan. Maallisissa myös löytyy jolloin kulloin niitä,\njotka rakennukseltaan ovat uudempain kielten lauluin kaltaiset. Onpa\nsemmoisiakin, joissa on yritetty taivuttamaan suomenkieltä muinaisiin\nkreikkalais-roomalaisiin runomittoihin, sekä heksameeteriin että\npentameeteriin. Joku näistä on perustettu korolle, mutta useimmat\nlaajuudelle melkein samojen sääntöjen mukaan, joita myöhemmin Eerik\nAleksanteri Ingman sekä Lönnrot noudattivat suomennoksissansa\nklassillisesta runoudesta. Suurena helpoituksena oli kuitenkin\nsen-aikuisille runoilijoille, että inessiivin päätteenä kirjakielessä\noli ainoasti yksi _s_ ja abessiivin päätteenä samoin yksi _t_, joten\nsujuvien daktylein luku paljon karttui. Daktylina käyttivät he muuten\nhuoleti semmoisiakin sanoja, joiden kaikki kolme tavuuta ovat lyhyet.\nKoristuksena näissä, niinkuin myös uudempiin runomittoihin rakennetuissa\nlauluissa ja virsissä, käytettiin alkusointua, useimmiten niin että\njokainen säe jakautui kahteen jaksoon eri alkusoinnullaan, esim. näin:\n\n    Tuonain temmaisi täst minun muodois muuttuwa Morpheus.\n\nVaan kirjoittipa joku kuusimitta-runojaan silläkin tavoin, että aloitti\nsäkeen sanat kaikki tyynni samalla kirjaimella, monesti vielä sovitellen\nrivien alkukirjaimiin oman nimensä taikka sen nimen, jonka kunniaksi\nteos oli sepitetty. Tämmöiset liian konstikkaat värssyt ovat tietysti\naivan mauttomat, ja ne ne ovat ainoat korolle perustetut, esim.\n\n    Johana julkinen juur, joca jalosti julistat juttui.\n\nMutta vaikka siis välistä koeteltiinkin muualta lainatuita vanhempia ja\nuudempia runomittoja, niin viljeltiin sittenkin maallisissa runokokeissa\nenimmiten Suomen omaa vanhaa runomittaa. Alussa tätä aikakautta ei sitä\nkuitenkaan vielä osattu oikein käyttää. Niinkuin ennen on mainittu,\nkatsottiin riimi aivan välttämättömäksi Suomen runoissa, eikä\nsananjakoakaan osattu panna sopiviin paikkoihin. Haittana oli vielä,\nettä niissäkin käytettiin paljon katkaistuja sanoja. Tätä tapaa sekä\nPetraeus että Martinius muuten juuri kiittävät, sanoen siitä olevan\nSuomen runoudessa hyvän helpoituksen, että tarpeen mukaan saa sanoja\nsekä lyhentää että pitentää esim. _nous(e), lohdut(a), m(in)ulle,\nylpey(de)l(lä); valaise-pi, cotona-kaan_.\n\nVuoden 1700 paikoin alkaa kuitenkin jo ilmestyä puhtaasen vanhaan\nrunomittaan rakennettuja runoja, ja riimilliset, huonot runot katoavat\nkokonaan noin vuoden 1730 vaiheella. Siitäkin mitä Juslenius eri aikoina\non lausunut suomalaisen runon rakennuksesta, näkyy, mitenkä tämä asia\nselviämistään selvisi.\n\nVäitöksessään _Ahoa vetus et nova_ hän sanoo: \"Suomen runossa on 8\ntavuuta säkeessä sekä alkusointua, ja pidetään yleensä hyvä huoli\nsanojen sulosoinnusta. Siihen on nykyisempinä aikoina tullut lisäksi\nriimi\" (jonka hänkin siis piti tarpeellisena).[80] \"Runoilua\", hän\nlisää, \"talonpojatkin viljelevät yhtä suuressa määrin kuin oppineet;\nniinkuin muinaiset Arkaadian asukkaat he sepittelevät runoja missä\ntilaisuudessa ja mistä aineesta hyvänsä\". -- Puheessaan suomen ja\nheprean sukulaisuudesta, 12 vuotta myöhemmin, hän sanoo Suomen runoin\naina olevan jaettuina kaksoissäkeihin, joista jälkimmäinen toisilla\nsanoilla tahi voimakkaammilla kertoo saman ajatuksen; mutta jos välistä\nuseammat säkeet yhteen kuuluvat, niin niissä joko eri osia luetellaan\ntaikka ajatus kiihtymistään kiihtyy. -- Viimeinkin, 32 vuotta tämän\nperästä, kirjoittaa hän sanakirjansa esipuheessa: \"Meillä on omituinen\nrunouden laji, jossa on 8 tavuuta, vaan ei pidetä mitään lukua\nlaajuudesta ja mielellään aloitetaan säkeen kaikki sanat tai joka toinen\nsana samalla kirjaimella tahi tavuulla. Se on rikas kertomis- ja\nkiihtymislauseista. Riimi ei sovi Suomen runon luonteesen, vaikka\nesivanhempamme, muiden kristittyin kansain esimerkkiä noudattaen, ovat\nsepittäneet riimillisiäkin virsiä. Mutta paljoa paremmat ovat ne runot,\njoissa he ovat vapaammalla innostuksella laulaneet kotimaan tavalla\".\n\nMoni tämänkin jälkeen syntynyt runo on kuitenkin vielä jossakussa\nsuhteessa virheellinen rakennukseltansa. Muutamat arvelivat kuuluvan\nasiaan aloittaa säkeen kaikki sanat samalla kirjaimella. Toiset,\nhuomatessaan runomme trokeisen luonteen, katsoivat virheellisiksi kaikki\nsäkeet, joissa on sanajakoa, ja pitivät siis tarpeellisena karttaa\nparittomantavuisia sanoja. Jotkut, nähtyänsä, että voi sanoa sekä\n_panemaan_ että _panemahan, hartaalla_ ja _hartahalla_, rupesivat\nsovittelemaan h:ta semmoisiinkin paikkoihin, joihin se ei kuulu, esim.\n\n    Linnas samas lujahasa.\n\nKun se luulo oli yleinen, ett'ei Suomen runo välitä laajuudesta, niin\npantiin usein lyhyet tavuut nousuun, pitkät laskuun. Katkonaisia sanoja\nruvettiin kyllä vähitellen välttämään, mutta paraissakin runoissa on\nniitä aina edes joku päässyt joukkoon pujahtamaan. Toisinaan ei\nrunokerrosta tarpeellista huolta pidetty, taikka liitettiin, aivan\nrunomme luonnetta vastaan, lauseet eri säkeissä sidesanoilla toisiinsa.\n\nVasta Porthan'in teos _De Poësi Fennica_ teki täysin selviksi\nsuomalaisen runous-opin vaatimukset. Täytyy suorastaan ihmetellä sitä\ntarkkaa korvaa ja hienoa aistia, jolla Porthan osasi eroittaa\nhyväksyttävät runosäkeet hyljättävistä. Tosin ei hänkään vielä saanut\nlopullisesti ratkaistuksi kysymystä koron ja laajuuden suhteesta\nsuomalaisessa runossa, mutta hän ei ole myöskään, niinkuin hänen\njälkeisensä runo-opin tutkijat tämän vuosisadan alkupuolella,\nyksipuolisesti pitänyt toista taikka toista määräävänä. Ensiksi\nmainittuaan, että Suomen runo ei ole säejaksoihin jaettava ja että\nsäkeet ovat kahdeksantavuiset, huomauttaa hän, että siinä tavuilla ei\nole niin tarkoin määrättyä laajuutta kuin kreikkalais-roomalaisessa\nrunoudessa. Sillä vaikka runon mitta, sävelmästä päättäen, on trokeinen\nnelimitta, eivät kuitenkaan säkeet ole aina sen mukaisia. Säännölliset\nsäkeet tietysti olisivat paraat, vaan jos ei muita sallittaisi, niin\npantaisiin runoniekoille kovin ahtaat rajat. Oikeasta trokeisesta\nmitasta poikkeavaisetkin säkeet näyttävät olevan jonkullaisten\nsoinnunlakien alaiset, koska näet sopii sanoa:\n\n    Miekka wälkkypi werinen,\n\nvaan ei:\n\n    Werinen miekka wälkkypi.\n\nNäistä laeista ei hän sano saaneensa täysin selvää, niin että voisi\nantaa varmoja sääntöjä; kuitenkin mainitsee hän muutamia tekemiänsä\nhavainnoita: 1) että on parempi käyttää lyhyttä tavuuta pitkän asemesta\nkuin päinvastoin; 2) että säkeen alussa poikkeus ei ole niin haitallinen\nkuin lopumpana; 3) että säe ei saa loppua yksitavuiseen sanaan; 4) että\nsäkeen viimeinen jalka ei saa alkaa lyhyellä tavuulla, joka varsinkin\nloukkaa korvaa, jos vielä sen edellinen tavuu on pitkä. Huomattava on,\nettä Porthan pitää pitkinä ainoasti niitä tavuita, joissa on pitkä\nääntiö, kaksoisääntiö tai tavuun sulkeva kerake ja sen lisäksi\nkorko.[81] Korkoa hän eroittaa kahta lajia, pää- ja sivukoron, joista\njälkimmäinen paremmin kuin edellinen voi tehdä lyhyen tavuun pitkän\narvoiseksi.\n\nTässä teoksensa ensi osassa Porthan jo varoittaa ylen säännöllistä\nrunomittaa tavoittelemasta karttamalla kaikkia parittomantavuisia\nsanoja; vaikka itsekin pitää sananjakoa ainoasti hätätilassa luvallisena\nja sallittavana poikkeuksena. Myöhemmin tultuaan huomaamaan, kuinka\ntarpeellinen sananjako on runossa, vaatii hän sitä kaikin mokomin\nkäytettäväksi, koska runo tulee kovin yksitoikkoiseksi, jos jokainen\nsäkeen jalka on eri sanana. Etenkin missä nopeasti kehittyviä tapauksia\ntai voimallisia tunteita on kuvattava, ovat parittomantavuisia sanoja\nsisältävät säkeet välttämättömät. Vakavammat asiat kerrottakoon\nparillisentavuisilla sanoilla, vaan ei sittenkään saa niitä tulla aivan\nmonta säettä jäljekkäin.\n\nLoppusoinnun eli riimin Porthan peräti hylkää tarkoituksellisena\nkaunistuskeinona ja neuvoo varomaan, ett'ei sattumaltakaan tulisi\nperätysten paljon samanpäätteisiä säkeitä. Sen sijasta hän kehoittaa\nkäyttämään alkusointua, ei kuitenkaan liiaksi; samoin ajatusriimiä eli\nkertoa, jota ei saa laiminlyödä, vaan ei myöskään ylenmäärin monistella.\nVielä hän huomauttaa, ett'ei lauseen sanoja saa miten tahansa jakaa eri\nsäkeihin, esim. näin:\n\n    Mutta joka ombi aina\n    Laiska, ei hän paljon paina.\n\nSemmoinen virhe tekee runon kankeaksi ja on haitallinen kerron\nkäyttämiselle. Suomen runon lyhyt mitta edellyttää yksinkertaista ja\nmutkatonta lausetapaa.\n\nRunomitan rakennuksen selitettyään rupee Porthan puhumaan runon\nkielestä, jonka pitää olla selvän ja sujuvan. Ei kuitenkaan sen tarvitse\norjallisesti noudattaa puheessa tavallista sanain järjestystä;\npäinvastoin on sitä soma muutella, erittäin silloin kun runomitta vaatii\npitempää sanaa säkeen loppuun asetettavaksi. Varoittaa vielä sanojen\nkatkomisesta, joka on luvallista ainoasti sanan viimeiseen vokaaliin\nnähden seuraavan sanan vokaalilla alkaessa; sitä vastoin kehoittaa\nviljelemään h:ta vokaalien välissä, vaikk'ei väärässä paikassa, ynnä\nmuita itämurteen omituisuuksia hyväkseen käyttämään esim. _kaatoa_\n(kaataa), _eleä_ (elää), _taitavi_ (taitaa), _valeitta_ (valhetta),\n_joutununna_ (joutunut).\n\nSamoin kuin Porthan'in tutkimuksessa Suomen runon luonne oli\ntieteellisesti selvinnyt, alkoi se käytännössäkin melkein virheettömästi\nsujua. Enimmin siihen lienee vaikuttanut tarkempi tutustuminen kansamme\nmuinaisrunoihin; mutta ett'eivät Porthan'in opetuksetkaan olleet turhaan\nkaikuneet, näemme, jos vertaamme esim. Ganander'in sekä vasta\nmainittavan Weman'in runoja ennen hänen teoksensa ilmestymistä ja sen\nilmestymisen jälkeen.\n\n\n\n6. Hengellinen runous.\n\nMuutama vuosi uuden Raamatun-suomennoksen perästä, v. 1646, ilmestyi\nuusi virsikirjan painos, joka on sen puolesta merkillinen, että siihen\non ensi kerran yhdistetty täydellinen kokoelma nykyisen virsikirjan\nliitteitä: ajantieto, kirkkovuoden evankeliumit ja epistolat, katkismus,\nKristuksen kärsimisen ja Jerusalemin hävityksen historia, sekä rukous-ja\nkäsikirja. Uusia virsiä ei se kuitenkaan sisällä enempää kuin\nkymmenkunnan, nekin melkein kaikki ruotsista suomennettuja. Painoksen\nkustantaja oli Turun raatimies Sipri Salko ja sen toimittaja _Joonas\nMattiaanpoika Raumannus_. Tämä Raumannus oli syntynyt 1608 Raumalla,\njossa isä oli kirkkoherrana, tuli Turun-puolisen Uudenkirkon\nkappalaiseksi 1640 ja kuoli 1683. Hänestä on se muisto säilynyt, että\nhän \"useampain muittenkin onnistuneitten kokeitten kautta oli tunnettu\nsuomalaisena runoilijana\"; mutta näistä \"muista\" ei ole mitään enää\ntallella. Myös Raamatun suomennoksessa on hän ollut avullinen siten,\nettä on sen kirjoittanut puhtaaksi ja tehnyt siihen sisällysluettelon.\n\nHyvin ahkerat kartuttamaan virsikirjaamme olivat molemmat\nGezelius-piispat, sekä isä että poika. Heidän kustantamistaan lukuisista\npainoksista sisältävät runsaimmin lisävirsiä v. 1686 ilmestynyt\n_Suomalaisten Sielun Tawara_ sekä 1700 ja 1701 vuosien virsikirjat.\nViimeksimainittu, joka julkaistiin nimellä _Uusi Suomenkielinen\nWirsi-Kirja_ ja johon v. 1702 vielä _Yxi Tarpelinen Nuotti-Kirja_,\nensimmäinen laatuaan suomenkielellä, liitettiin, on sitten pysynyt\nmuuttumattomana kirkon ja kodin käytännössä aina vuoteen 1886.\n\nEnsiksimainitun painoksen uudet virret ovat melkein kaikki\narkkiveisuista kokoonpoimitut; siitä syystä ei ole kumma, ett'ei niiden\ntekijöistä ole paljon tietoa. Yksi mainitaan _Pärttyli Hordell'in_\nsuomentamaksi, josta ei tiedetä muuta, kuin että hän oli Tukholman\nsuomalaisen seurakunnan kirkkoherrana vv. 1633-46. Hänen kääntämänsä on\ntoinenkin virsi, joka vasta otettiin 1700 vuoden painokseen. Eräässä\nlesken lohdutusvirressä muodostavat värssyin alkukirjaimet nimen _Maria\nSimointytär_, joka luultavasti osoittaa tekijää. Ihmeellisempää on,\nett'ei 1700 ja 1701 vuosien painoksiin lisään tulleista virsistä ole\nnimen-omaista ilmoitusta, kenen kädestä ne ovat lähteneet. Yhtähyvin on\nsangen todennäköistä, että useimmat, joll'eivät melkein kaikki, ovat\n_Eerik Cajanus'en_ käsialaa. Niiden koko luonteessa, jopa erityisissä,\nusein esiin tulevissa puheenparsissa ilmaantuu silmäänpistävä\nsukulaisuus, niin että ne tuntuvat yhden miehen tekemiltä. Mutta\nCajanus'esta on säilynyt maine: \"suomalaisen virsikirjan tarkastuksen ja\npainokorjauksen hänellä olleen työnä\". Vielä enemmän tukea saapi tämä\narvelu siitä, että hän ahkerasti ja hyvällä taidolla sepitteli\nonnentoivotus-runoja yliopistollisiin väitöksiin ja että hän oli,\nniinkuin jo tiedämme, harras suomenkielen tutkija. Eerik Cajanus oli\nsamannimisen Sotkamon kirkkoherran poika, syntynyt v. 1675, pääsi\nylioppilaaksi Upsalassa 1692, vihittiin maisteriksi Turussa 1697,\nmäärättiin Turun koulun konrehtoriksi 1698 ja Kruununkylän\nkirkkoherraksi 1703. Hänen olonsa Turussa sopii siis juuri yhteen\nmainittuin viimeisten virsikirjanlaitosten ilmestymis-ajan kanssa.\nIsonvihan aikana oli hän pakoisalla Ruotsissa, tuli takaisin päästyään\nv. 1722 lääninprovastiksi ja kuoli v. 1737. Jos tässä esitetty arvelu\npitää paikkansa, niin on Eerik Cajanus'en nimi muistossa säilytettävä\nilman mitään vertaista etevimpänä virsiseppänämme. Samassa myös hän on\nHemminkiä lähinnä kaikkein tuotteliain vanhan virsikirjamme tekijöistä;\nsillä jos luemmekin pois viisi virttä, jotka 1700 ja 1701 vuoden\npainoksiin ovat tulleet arkkiveisuista, niin ei kuitenkaan hänen\nosakseen jää vähempää lukumäärää kuin 109.\n\nJos näitä virsikirjamme lopulliseksi täytteeksi tulleita virsiä lähemmin\ntarkastelemme, huomaamme pian niiden luonteen olevan ihan päinvastaisen\nedellisen aikakauden yrityksille. Niissä ilmautuu, näet, yhtä suuri\ntaito kuin toiselta puolen omintakeisuuden puute. 1686 vuoden\nvirsikirjassa on vielä yksi osa uusista virsistä huonomman runomittansa\nynnä muun suhteen johonkin määrin edelliseen aikakauteen päin\nkallistuva; mutta useimmat siinäkin osoittavat jo suurempaa taitoa. Onpa\njoukossa kymmenkunta v. 1685 ilmestyneestä arkista otettuja, jotka\ntuntuvat runollisesti samanarvoisilta kuin 1700 ja 1701 vuoden\nlisävirret. Toiselta puolen osoittautuu vielä joku yhtäläisyys edellisen\naikakauden kanssa siinä, että tämän virsikirjan 37 uudesta virrestä 6 on\nsuoraan käännetty saksasta, 3 latinasta ja 5, joita ei tiedetä\nkäännetyiksi ja jotka siis kenties ovat alkuperäisiä. Aivan toinen on\nlaita Cajanus'en toimittamissa molemmissa viimeisissä laitoksissa.\nNiiden kautta lisään tulleissa 114 virressä on ainoasti yksi\nalkuperäinen, yksi vapaampi mukailus ja yksi suoraan saksasta käännetty;\nmuut kaikki tyynni ovat 1695 vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta. Mutta\nniinkuin on jo huomautettu, ovat nämät suomennokset kaikkien\nedeltäjäinsä rinnalla aivan verrattomat. Sanat niissä kulkevat sujuvasti\nja kepeästi runomittaa myöten ja ovat enimmiten hyvällä aistilla\nvalitut. Koko lausetavassa iimautuu ylevä, runollinen henki. Myös\nsisällyksensä puolesta ovat mainitut virret paraita vanhassa\nvirsikirjassamme, sillä useimmat niistä ovat alkuperäisin 17:n\nvuosisadan jalojen saksalaisten ja ruotsalaisten virsimestarien tekoa.\nTosin on niissäkin vielä se vika, että Turun murteen lyhennyksiä on\nliiaksi käytetty, mutta tämä ei niin suuresti loukkaa toisten suurten\netujen rinnalla, ja aikoinaan sitä, niinkuin olemme nähneet, pidettiin\npäinvastoin erinomaisena etuna.\n\nYllä mainittu ainoa alkuperäinen virsi, joka tavataan 1700 vuoden\nvirsikirjassa, on tuo tunnettu _ETkös ole Ihmisparca aiwan arca_,\nrunollisessa suhteessa merkillisin tuote koko tällä aikakaudella. Sen\ntekijä on _Juhana Cajanus_, Eerik Cajanus'en isän serkku. Hänkin oli\nsamannimisen provastin poika, syntynyt Paltamossa v. 1655, tuli Upsalan\nyliopistoon 1670, jossa myös vihittiin maisteriksi 1679, pääsi\nseuraavana vuonna ylimääräiseksi filosofian professoriksi Turkuun, vaan\nei saanut vakinaista virkaa, siitä syystä että oli taipuvainen\nCartesius'en oppiin, ja kuoli nuorena työn ja taudin rasitukseen v.\n1681. Erityisenä arkkina oli mainittu virsi tullut painosta heti tekijän\nkuoleman jälkeen v. 1683.\n\nJoku aika ennen virsikirjan lopullista valmistumista ilmestyi v. 1690\nlaaja hengellinen runoteos, _Mattias Salamnius'en Ilo-Laulu Jesuxesta_,\njonkullainen runomittaan puettu evankeliumi, jaettu 29 runoon ja\nsisältävä kaikkiaan 2,265 säettä. Se kertoo lyhyesti Jeesuksen\nsyntymisestä, luettelee vielä lyhyemmin hänen työnsä ja rupee sitten\nkuvailemaan hänen kärsimistään, kuolemaansa ja ylösnousemistaan. Aine on\nsemmoinen, ett'ei mikään runotaito voi kertoa sitä liikuttavammin kuin\nevankelistain yksinkertaiset, koristelemattomat sanat. Kuitenkin jos\ntätä runoelmaa omassa lajissaan arvostelemme, niin on meidän\nmyöntäminen, että se on sangen taitavasti kokoonpantu. Varsinkin on\nsiinä vanhan runomme omituisia kaunistuksia, esim. runonkertoa,\nsopivasti käytetty. Runomitan puolesta on se milt'ei virheetön, jossa\nasiassa se aikaansa nähden on melkein ainokainen. Kuvaus on välistä\nhyvinkin elävä ja voimallinen, esim. 6:ssa runossa, joka esittää pakoa\nEgyptistä sekä 19:ssä ja 20:ssa runossa, joissa Vapahtajan kuolema ja\nsen yhteydessä tapahtuneet ihmeet ovat kerrottuina. Tämä 19:s runo on\nsiitäkin merkillinen, että vanhain runoin tavalla tekee luonnon\nkielelliseksi ja mielelliseksi. Aurinko nimittäin Vapahtajaa\nristinpuulla pilkattaessa:\n\n    Catzoi päälle corkialda,\n    Muutti muotonsa parahan,\n    Caswons pian poies käänsi,\n    Luojan surmasta surusa,\n    Aiwan hämmästyi äkistä,\n    Sanoi suulla surkialla:\n    \"Cusas on Ilo enämbi,\n    Cosc' on Luoja cuolemasa?\n    Pitäisköstä paisteheni\n    Laskeman mun lembehimmän\n    Päälle cansan kelwottoman?\"\n    Pani poijes Seppelinsä\n    Rijsui puhtahan pucunsa,\n    Suru Mantelin siwalsi,\n    Peitti Silmänsä punaiset.\n\nVaan kun sitten Vapahtaja vaivoissaan huusi: \"Jumala, miksi minut\nhylkäsit?\" niin aurinko tulee jälleen pilvistä häntä lohduttamaan.\n\n_Ilo-Laulu Jesuxesta_ oli jo aikanaan suuressa arvossa, Juslenius'en\nhyvin kehuvasta lausunnosta päättäen, ja on ollut myöhemminkin Suomen\nkansan rakkaimpia luettavia, niin että siitä tähän saakka on kaikkiansa\n16 painosta julkaistu. Valitettavasti vaan on teksti huolimattoman\nkorrehtuuriluvun kautta yhä huonontunut; vasta viimeisessä, tohtori _K.\nGrotenfelt'in_ v. 1886 toimittamassa painoksessa on se alkuperäisen\nmukaan oikaistuna. Paitsi Ilolaulua Jeesuksesta on mainittu Salamnius\nsamana vuonna vielä painattanut sururunon vanhemman Gezelius-piispan\nkuolemasta. Sekin on rakennukseltaan hyvä, mutta sisällyksen puolesta\naivan kuiva elämäkerta.\n\nKumma kyllä on tämän merkillisen miehen elämästä ollut viime aikoihin\nasti mahdoton saada vähintäkään tietoa. Aikalaisillansakin näkyy olleen\nsangen hämäriä tietoja hänestä. Stiernman v. 1719 painetussa _Aboa\nlitterata'ssaan_ sanoo hänen olleen kappalaisena jossain Pohjanmaalla;\nJuslenius sanakirjansa esipuheessa tosin tarkemmin määrää paikan,\nasettaen hänet Kalajoen kappalaiseksi, mutta panee hänelle taas väärän\nristimänimen Johannes. Ei myös tiedetä koskaan sennimistä pappia\nlöytyneen, ei Kalajoella, eikä koko Pohjanmaalla. Samoin ei ole se nimi\ntavattavana Sursill'in sukutaulussa, ei Turun yliopiston luettelossa\neikä Upsalassa opiskelleitten Suomalaisten joukossa. Vihoviimeksi sitä\nturhaan on haettu Pohjanmaan henkiluetteloista sillä ajalla. Vasta _K.\nGrotenfelt'in_ on onnistunut löytää nuoremman Gezelius-piispan\nmuistikirjasta Mattias Salamnius kahdesta paikasta; toisessa hänet\nmainitaan virkaa odottavien pappien joukossa luultavasti 1690, toisesta\nkäy selville hänen kuolleen Paraisissa 1691, ennen kuin oli vakinaiseksi\npapiksi päässyt. Että hän jo pitemmän aikaa oli toimittanut papinvirkaa,\nnäkyy eräästä Stiernman'in tiedonannosta, jonka mukaan Mattias\nSalamnius'en Pähkinälinnassa pitämä ruotsinkielinen ruumissaarna tuli\npainetuksi Turussa 1681; vaikka turhaan on häntä Inkerinmaankin\nhenkiluetteloista etsitty. Arvattavasti hän on oleskellut opintoaikansa\njossain vieraassa yliopistossa, kukaties Tartossa. Todennäköistä myös\non, että hän oli kotoisin Pohjanmaalta, jonka kirkkoherroille vanhin\npainos Ilolaulua on omistettu.\n\nToinen yhtä laaja hengellinen runoteos on nimeltä _Uudet Hengelliset\nRunot Läsnä olewaisista Ja Tulewaisista Tiloista_, painettu v. 1766. Sen\ntekijä on _Simo Achrenius_, samannimisen Sievin kappalaisen poika,\nsyntynyt v. 1729, tullut ylioppilaaksi 1749, ollut kirkkoherran\napulaisena Paltamossa ja Pietarsaarella ja kuollut vakinaiseen virkaan\npääsemättä 1758. Tämän hänen työnsä tarkoituksena näkyy olleen poistaa\nkansan vanhat pakanalliset runot samaan runomittaan puetuilla uusilla\nhengellisillä.[82] Alussa on soma kuusimittainen runo, jossa hän\nteoksensa omistaa Pohjanmaan papeille. Itse teos, joka sisältää noin\n2,300 säettä, on jaettu seitsemään runoon, joista ensimmäinen on\nkehoitus synnistä heräämään, toinen ja kolmas kuvaus Kristuksen\nansiosta, neljäs kuoleman kodista, viides tuomion tulosta, kuudes\nhelvetin valkeasta ja seitsemäs taivaan autuudesta. Esitys on yleensä\npitkäveteinen, mutta sitä elähyttää tavallista vilkkaampi mielikuvitus\nja harras jumalinen tunne. Varsinkin ensimmäinen runo innokkaasti\nsaarnaa katumusta ja parannusta; neljäs ilmoittaa kammottavalla, vaan\nvoimakkaalla tavalla haudan salaisuuksia; kuudes samaten maalailee\nhelvettiä matoineen, liekkineen. Sanat ovat runollisella aistilla\nvalitut ja sointuvat; runomitta sujuu erittäin hyvin.\n\nSimo Achrenius on sepittänyt vielä yhden hautarunon Lappajärven\nkappalaisen Tuomas Wilckman'in muistoksi 1758, siinäkin luoden\nkuolemasta ilmielävän kuvan.\n\n    Oho Tuoni tuimuttansi,\n    Cuing' on hahmosi cuwattu?\n    Se on muotos muinanengin:\n    Sinul' on sijwet siniset,\n    Lento keinot cauhistawat;\n    Wirhi wicatet olalla,\n    Julma raudasta rakettu;\n    Cumma kyntilä kädesä\n    Pimiästi palawainen;\n    Tima klasi tiuckuwainen\n    Wasamana wasemmassa\n    Ombi käydesäs kädesä,\n    Josa wähän juoxemata\n    Liene pohjalla poroa;\n    Wielä warmasti waellat\n    Walkeisa waatteisa,\n    Lumen carwan caldaisisa.\n\nEttä hänellä oli taipumusta myös leikkisään runouden lajiin, todistaa\neräs samana vuonna yliopistolliseen väitökseen painettu onnentoivotus.\nTässä runossa, joka on tosin pitkä, vaan aika sukkela, hän opettaa,\nkuinka tuohiveneitä tehdään Pohjois-Amerikassa ja kehoittaa samallaisia\nSuomessakin kokoonpanemaan.\n\nUudempain, virsikirjan mukaisten hengellisten laulujen tekijöistä on\nhuomattavin _Abraham Achrenius_, edellä mainitun setä. Hän oli Someron\nkappalaisen Simo Achrenius'en pojista nuorempi, syntynyt v. 1706 ja\npäässyt Turun yliopistoon 1725. Täällä teki hän itsensä pian huomatuksi\nrunolahjansa kautta, jota aluksi ahkerasti viljeli väitöksissä ja muissa\nakatemiallisissa juhlatilaisuuksissa. Hän kirjoitteli kolmella kielellä:\nlatinaksi, ruotsiksi ja suomeksi, ollen viimeksimainitulla kielellä\nensimmäisiä ja verrattomasti taitavimpia klassillisten runomittojen\nkäyttäjiä koko tällä aikakaudella. Paitsi maallista runoutta oli hän\nmyös jo siihen aikaan harjoittanut hengellistäkin runoilemista, jonka\nalalle myöhemmin kokonaan kääntyi. Ollessaan näet kotiopettajana kreivi\nCreutz'in perheessä Haminassa, sai hän jumalisen rouvan kautta\nvoimallisen herätyksen ja taipui pietistiseen suuntaan. V. 1730 pääsi\nhän kirkkoherran apulaiseksi Pietarsaareen, 1733 pataljoonan-papiksi\nLappeenrantaan. Näillä ajoin kiihtyi hänen jumalisuutensa yhä\nyksipuolisemmaksi, niin että hän kovan taudin jälkeen v. 1735,\nluultavasti vahingoksi kirjallisuudellemme, poltti kokonaisen vihkon\npainamatta jääneitä maallisia runoelmiansa. Vielä enemmän yli kaikkein\njärjellisyyden rajain saattoi hänet uskonnollinen levottomuutensa\nÄhtävän kappelissa Pohjanmaalla, johon hän v. 1736 oli määrätty papiksi.\nSiellä oli silloin pieni uskonnollinen eriseura, joka ei pitänyt lukua\nkirkon papeista, vaan piti jumalanpalvelustansa itsekseen. Alussa\nkoetteli Achrenius palauttaa heitä kirkon helmaan, mutta se ei hänelle\nollenkaan onnistunut; päin vastoin luopuivat kaikki hänen heränneet\nystävänsä heidän puolelleen. Jopa yhtyi viimein Achrenius itsekin\nheihin ja otti eron v. 1740 papin virastaan julkisesti kesken\njumalanpalvelusta, hypellen ja huutain saarnastuolissa, riisuen kapan ja\nkauluksen päältään sekä juosten ulos kirkosta. Teostansa häntä sitten\nvaadittiin Turkuun vastaamaan, ja asia lykättiin hovioikeuden\ntutkittavaksi. Hovioikeus osoitti tässä asiassa siihen aikaan aivan\nharvinaista suvaitsevaisuutta, sillä se vapautti Achrenius'en kaikesta\nedesvastauksesta, vieläpä ehdoitti, että hänelle annettaisiin papinvirka\ntakaisin, jota hän tyynemmäksi tultuansa oli pyytänyt. V. 1748\nsuotiinkin Achrenius'elle sitten linnansaarnaajan virka Turussa, ja 1753\npääsi hän kirkkoherraksi Nousiaisiin, jossa kuoli v. 1769, rakastettuna\nja kunnioitettuna.\n\nJo viratonna Turussa oleskellessaan, ja vielä enemmän jälleen\nvakinaiseen virkaan päästyään, harjoitti Achrenius uutteraa\nkirjailijatointa sekä ruotsin että suomen kielellä. Ruotsalaisista\nteoksista on suuri osa jäänyt käsikirjoituksiksi, mutta jälkimmäisiä on\npainettuna neljättäkymmentä pienempää ja suurempaa. Enimmät ovat\nrunomitallisia; niissä on hän jättänyt Suomen kansalle perinnöksi noin\n200 virttä, joista vaan harvat ovat käännöksiä. Useimpia hänen\nkirjojansa on meidän aikoihimme asti yhä uudestaan painettu; yleisimmin\nlevinneihin kuuluvat _Sionin Juhla-Wirret, Halullisten Sieluin\nylöskehoituxexi_, joita ensimmäinen painos ilmestyi v. 1769. Kaikissa\nAchrenius'en virsissä ilmautuu syvä synnin tunto ja ehdoton\nturvautuminen Jumalan armoon. Innollisesti hän muutamissa saarnaa\nparannusta, viitaten sen ajan sotiin ja muihin surkeihin tapauksiin,\nesim. Lissabonin maanjäristykseen, joita osoittaa Jumalan vihan\nmerkiksi. Toisissa sitä vastoin hän palavalla armon rukouksella ja\nkaiken oman ansion kieltävällä nöyryydellä heittäytyy Jumalan kasvoin\neteen; vielä toisissa kuvailee vastaista autuutta. Tämä läpikäyvä\njumalinen into ja tunteen hartaus on tehnyt Abraham Achrenius'en virret\nSuomen kansalle rakkaiksi, samoin kuin hänen suorasanaisetkin teoksensa,\nMutta ankarampaa arvostelua ne eivät mitenkään kestä. Ne ovat melkein\npoikkeuksetta hirmuisesti pitkäpiimäisiä. Sivuseikat vievät esityksen\nusein pitkille mutkille ja toisinaan sekoittavat pois koko ajatuksen\njuoksun. Värssyjä saattaa olla yhdessä virressä 50-60 ja enemmänkin.\nMonta on virttä, joissa ei ole runollista tunnetta laisinkaan, jotka\nvaan ovat kuivakiskoisinta, riimeihin pingoitettua saarnaa. Riimiä on\nniissä hyvin huolimattomasti käytetty, vaikka toiselta puolen on välistä\nriimin tähden pantu ajatukseen aivan sopimattomia sanoja. Kuitenkin on\nnäitä virsiä joku määrä karsimalla ja parantelemalla voitu ottaa\nmyöhempiin virsikirjan-ehdoituksiin. Nykyiseen uuteen virsikirjaamme on\nniistä tullut yksi ainoa. Yksi on myös otettu hänen poikansa Nousiaisten\nkirkkoherran _Antti Achrenius'en_ (1745-1810) toimittamista _Halullisten\nSjeluin Hengellisistä Lauluista_, joiden ensimmäistä v. 1790\nilmestynyttä painosta on kymmeniä kertoja uusittu.[83]\n\nHengellisistä runoilijoista tällä aikakaudella ovat vielä huomattavat\nveljekset _Frosterus, Jaakko_, Lohtajan provasti (k. 1794) ja _Abraham_,\nTurun konsistoorin notaari (k. 1766). Edelliseltä on jäänyt 5 virttä,\njälkimmäiseltä 10, ja yhdessä he ovat sepittäneet vielä 5; melkein\nkaikki ovat suomennettuja ruotsista tai saksasta, Ne ovat hyvin\nvalittuja, suomennos on vapaa, usein enemmän mukailevainen. Ajatuksen,\nkielen ja runomitan puolesta ne ovat kauniita, sujuvaisia; ainoana\nhaittana niissä ovat liiaksi katkotut sanat.\n\nMainittava on myös Loimaan provasti, sittemmin jumaluus-opin professori\nja tuomioprovasti Turussa _Gabriel Lauraeus_ (k. 1753), joka painatti\nkymmenkunnan ruotsista ja saksasta suomentamaansa virttä nimellä\n_Muutamia Hengellisiä Wirsiä_ v. 1747. Niitä voisi kyllä muuten pitää\nhyvinä, joll'ei hän vaan olisi niissä niin onnettomasti polkenut korkoa.\n\nSitä paitsi tuli joka vuosi, siitä lähtein kuin Suomeen oli saatu omat\nkirjapainot, joukottain noita jo mainittuja hengellisiä arkkiveisuja,\nvälistä tekijän nimellä varustettuna, mutta vielä useammin nimetönnä,\nSuurin osa tietysti on aivan ala-arvoista laatua, mutta muutamia on\nkuitenkin voitu käyttää uuteenkin virsikirjaamme.\n\n\n\n7. Maallinen runous.\n\nJos nyt siirrymme maalliseen runouteen ja aluksi otamme katseltavaksi ne\nrunoelmat, jotka eivät ole minkään erityisen tilaisuuden synnyttämiä,\nniin pistää meille kohta silmään _Yxi Caunis Suomen-Kielinen Weisu,\nTalontöille cunniaxi ja ylistöxexi_, jonka ennen mainittu _Gabriel\nTuderus_ oli \"nuoruudessa ylösajatellut\" ja kuuluisa muinaistutkijamme\n_Elias Brenner_ painoon toimittanut \"Suomalaisten suosiolla\" v. 1703. Se\nkuvailee hilpeästi ja taitavasti talonpojan töitä ja elämää. Ruotsin\nsen-aikuisten lauluseppäin vaikutus näkyy selvästi sen konstikkaissa\nriimeissä.[84] Tekijän elämäkerta on lyhyesti seuraava. Hän oli\nRantamäen kappalaisen Johannes Somerus'en poika ja mainitaan syntyneen\nv. 1638 Kemissä, johon pitäjään isänsä kuitenkin vasta v. 1649 tuli\nkirkkoherraksi. Tuli yliopistoon v. 1651, jossa vietti mitä\nvallattominta elämää, kestäen ylioppilas-aikanaan \"useampia tappeluja\nkuin moni harmaapäinen soturi koko elinaikanaan\". Karkoitettuna Turusta\nv. 1659 tiedetään hänen samana vuonna pyrkineen Upsalan yliopistoon.\nMissä hän vihdoin papintutkintonsa suoritti, on epätietoista. Mutta\npapin toimeen päästyänsä Lapin raukoille rajoille, jossa vielä vallitsi\npakanuuden pimeys, hän tuliselle toimintahalulleen löysi jalomman\ntehtävän, kristin-uskon valon levittämisen Suomen Lappalaisille. Hän\ntuli ensin kappalaiseksi Inariin 1669, sitten kirkkoherraksi Kuusamoon,\njohon Inarin kappeliseurakunta silloin yhdeksi Lapin seurakunnaksi\nyhdistettiin, v. 1675 ja viimein Ala-Tornion kirkkoherraksi v. 1684,\njossa virassa kuolikin v. 1705.\n\nToinen talonpoikaista elämää kuvaava runoelma on nimeltä\n_Huoneen-Speili, Josa Ensin edespannan caickein welgolisus yhteisest\nSitten Mitä erinomattain, Perhen-Isänille ja Emänille, Poijlle,\nDrängeille, Tyttärille ja Pijcoille hywin eli pahoin sopii --\nLyhykäisest Opixi caikille JaloMaxi_. Se ilmestyi ensi kerran v. 1699,\nja on siitä sittemmin otettu kymmenkunta painosta, viimeinen v. 1867.\nMutta vaikka se siis näkyy olleen kansalle hyvin mieluinen, on se\nkuitenkin aivan suloton, ikävä loru. Sen tekijä on ilmaissut ainoasti\nnimensä alkukirjaimet _J.M._\n\nKäsikirjoituksena on samoilta ajoin säilynyt vähäinen runokokoelma, joka\nsisältää viisi Suomen runomittaan käännettyä Aisopon eläinsatua. Niiden\nsuomentaja on _Juhana Henrik Hoppius_, joka Kaarle XII:n aikana palveli\nkapteenina sotaväessä, vaan sitten vihitti itsensä papiksi ja tuli\nkirkkoherraksi v. 1723 Tyrön ja 1729 Tuuterin pitäjään Inkerinmaalla,\njossa kuoli v. 1757. Kieli niissä on Inkerin karjalaista murretta.[85]\n\nPainettu kokoelma näitä n.k. fabuloja ilmestyi vasta v. 1777 nimellä\n_Caxi Neljättä Kymmendä Satua Suomalaisijn Runohin Käätty Wuonna 1775_.\nSisällykseltään ne ovat verrattomasti paremmat kuin Ganander'in\nsuorasanaiseen kokoelmaansa liittämät runomitalliset sadut.\nKertomustavassakin on enemmän elävyyttä ja sukkeluutta, vaikk'ei\nniidenkään kärki ole tarpeeksi teroitettu. Niiden tekijä on aivan\ntuntematon.\n\nHistoriallisten runoelmain tekijöistä, joihin meidän sitten on\nkääntyminen, on ensiksi mainittava _Lauri Pietarinpoika Tammelinus_,\nsama, jonka jo tunnemme ensimmäisenä sananlaskuin kerääjänä. Hänen\nkirjoittamansa on _Ajan Tieto Suomenmaan menoist ja uscost, erinomaisest\nSuomen Pispoist cungin Kuningan ajall, Lyhykäisijn rijmein coottu_ v.\n1658. Tämä on ensimmäinen Suomen historian koe kielellämme, vanhaan\nrunomittaan rakennettu, mutta myös riimeillä varustettu; luultavasti oli\nMessenius'en ruotsinkielinen Suomen riimikronikka ollut siihen\nyllytyksenä. Niinkuin nimestä näkyy, ovat siinä pääaineena Suomen\npiispain työt ja toimet. Vaan sisältää se kaikellaisia muitakin\nhistoriallisia tietoja kuninkaista, sodista, ruttotaudeista j.n.e.\nYlimalkain on se tietysti kuivakiskoinen, mutta loppupuolessa, joka tuli\nlisäksi toiseen painokseen v. 1671 ja jossa runoilija kertoo oman\naikansa tapauksista, on kuvaus usein elävä ja innokas.[86] Runouden\nalalla on sama Tammelinus vielä tuottanut viisi virttä, jotka ovat\npainettuina 1674 vuoden virsikirjaan.\n\nHuomiota ansaitseva historiallinen runoniekka tämän jälkeen on _Anterus\nAschelinus_, joka ensin oli kolleegana Turun tuomiokoulussa, sitten\nkappalaisena Askaisissa ja kuoli v. 1703. Hänellä näkyy olleen\ntavallista runsaampi runolahja, Hänen laulunsa -- varsinaisia runoja hän\nei ole kirjoittanut -- ovat kyllä enimmiten liian pitkäveteisiä, ja\nsanoja katkoo hän aivan armottomasti, mutta niissä ilmautuvat innolliset\ntunteet ja runolliset vertaukset kohottavat ne kuitenkin tavallista\nkorkeammalle. Hänen teoksiaan on säilynyt virsi suuresta nälästä v. 1697\nja Kaarle XII:n kunniaksi kirjoitettu _Uskollinen Uron-Uhri_ 1703, jotka\nluultavasti ovat alkuperäisiä. Sitä paitsi on hän v. 1702 suomentanut\npöyhkeän sotaveisun nimellä _Suomen Ilo-Ääni_ Narvan voiton yli.\n\nSamasta Narvan voitosta on tallella toinenkin runo, nimittäin\n_Ilo-Laulu_ vuodelta 1700. Se on sepitetty Oulun kaupungissa, ja tekijän\nnimen alkukirjaimet ovat _I.G.H.S._ Vanhain kansanrunoin vaikutus näkyy\nselvästi sanoissa ja sanankäänteissä, jopa kokonaisissa säkeissäkin.[87]\nLuonteeltaan on tämä runo leikkisä ja pilkallinen. Esitys ei ole\nhistoriallisesti uskollinen, vaan on mielikuvitus aineen omaan kaavaansa\nvalannut. Kerrottuansa venäläisen joukon julmasta menettelystä, kuvailee\nrunoilija, mitenkä Kaarle kuningas vähäisen väkensä kanssa tulee avuksi,\nja mitenkä tsaari, saatuaan eräältä mieheltään kuulla tämän pienen\njoukon urhoollisuudesta, heti lähtee pakoon, sillä tekosyyllä, että\nmenee poikaansa pois viemään ja pian tulee takaisin. Kun sitten tappelu\nalkaa, niin Kaarlen sotamiehet \"Suomen tutulla tavalla\" lämmittävät\nsaunan ja antavat löylyä vihollisille, jotka eivät sitä kauan kestä,\nvaan antautuvat vangiksi.\n\nNäissä runoelmissa esiintyvä voitonriemu ja ylpeys muuttui kuitenkin\nkohta surkeaksi hätähuudoksi, kun Kaarle XII:n kaukana poissa ollessa\nVenäläiset tulivat hävittäväisenä tulvana maahamme. Tästäkin Suomen\nkansan kauheimmasta ajasta on useampia runoja jäljellä. Varsinkin\nnäkyvät Suomalaisten sydämessä siihen aikaan vaihtelevat tunteet niistä\nrunoista, jotka on kirjoittanut _Sakari Lithovius_. Ne ovat ikään kuin\nnääntyvän Suomen povesta puhkeavia syviä huokauksia. Välistä, kun\nkuvailevat jotain onnellista tapausta, yrittävät ne iloansa osoittamaan,\nvaan tämä ilon ilmaus on aivan kuin sairaan hymyily, joka omaisiltaan\ntahtoo salata, kuinka vaikeasti häntä kipu kalvaa.\n\nSakari Lithovius oli porvarin poika Oulusta, syntynyt v. 1672, tuli\nylioppilaaksi 1692 ja maisteriksi 1700, pääsi v. 1702 kirkkoherraksi\nNevanlinnaan, josta Venäläisten voitolle päästyä pakeni Ruotsiin, eläen\nenimmäkseen Tukholmassa köyhänä ja viratonna, kunnes v. 1713 pääsi\nOuluun kirkkoherraksi; hän kuoli 1743. Ensimmäinen hänen runoistaan,\nvuodelta 1715, on onnentoivotus Hessin Fredrikin ja Ulriika Eleonooran\nhäihin. Juhlan vuoksi koettaa runoniekka hetkeksi unohtaa tuskansa,\nlaulaen:\n\n    \"Sijrry suru Suomalaisten,\n    Parcu poijes Pohjalaisten\".\n\nSillä Fredrikin tulossa näkee hän rauhan toivon ja huudahtaa:\n\n    \"Otollinen öljynoxa\n    Saata Suomeen suuri Saxa!\"\n\nToisessa runossaan suree hän nuoremman Gezelius piispan kuolemaa, joka\ntapahtui Tukholmassa v. 1718. Kolmannessa, joka on erinomaisen\nvoimallinen, valittaa hän Kaarle XII:n surmaa. Lopussa kiroo hän Norjan\nmaata, jossa tämä kauhea teko oli tapahtunut.\n\nNeljäs, Ulriika Eleonooran kruunauksesta, vuodelta 1719, ilmoittaa taas\nvähän toivoa, ja viides Fredrikin kruunauksesta, seuraavalta vuodelta,\niloitsee jo lähenevästä rauhasta ja toivottaa hartaasti:\n\n    Sota suuri sammucohon,\n    Pahat päiwät paetcohon,\n    Rauetcohon raju ilmat!\n    Muuttucohon murhein mustat,\n    Surkeudet sijrtyköhön!\n    Rauha armas riendyköhön,\n    Riemu runsas ruwetcohon,\n    Auring' armas astucohon\n    Waiwatuita wirwottaman,\n    Lewottomij lohduttaman!\n\nParempi kuin nämät Lithovius'en riimilliset runot on _Pärttyli\nVhaël'in_, jo mainitun kieliopin-tekijän, pyyntö Kaarle XII:lle pian\npalajamaan raadeltavina olevain alamaistensa avuksi. Tämä runo on\nniinkuin Vhaël'ilta toivoa sopiikin, rakennukseltaan hyvin hyvä. Se on\npainettu v. 1714 ja sen nimi kuuluu:\n\n    Suomen suruisen Cansan\n    Ynnä Pohjan Peräläisten\n    Waikia Walitus-Runo\n    Alla waiwan waikeimman,\n    Wenäjän werisen Miekan,\n    Tygö CARLEN Callihimman\n    -- -- -- -- --\n    Runo raudalla rakettu.\n\nSuomi siinä pelolla kysyy, missä sankarinsa niin kauan viipyy, ja huutaa\nhäntä apuun, luetellen kauheita kärsimyksiänsä. Viimein lupaa Kaarlelle\ntäydet verot tuoda sekä kaikin puolin kunniallisesti elää, jos hän vaan\ntulisi takaisin, ja lopettaa tällä huokauksella, joka yhä välistä pitkin\nrunoa on puhjennut sanoiksi:\n\n    Carle Cuuluisin Cuningas, --\n    Tule Cullanen cotihin,\n    Tuoppas Rauha tullesansi!\n\nVielä on mainittava samasta aineesta v. 1720 kirjoitettu, mutta vasta\n1734 painettu, pitkä kronikantapainen, jonka nimenä on:\n\n    Suru-Runot Suomalaiset,\n    Waiwoista walittawaiset\n    Poloisella Pohjan maalla,\n    Ruotzin rannoilla, rajoilla\n    Wallan alla Wenäläisen,\n    Witzan Herran hurscaimman,\n    Kijruhulda kirjoitetut,\n    Muille muistoxi jätetyt,\n    Nämät waiwat nähneheldä\n    Pohjan maalla poicaiselda.\n\nTekijää ei tähän asti ole tiedetty, sillä nimeänsä hän ei ole ilmaissut;\nsen verran vaan on ollut selvillä, että hän oli Pohjanmaan pappeja,\nkoska sanoo Affrén'in kapinan tähden tulleensa viedyksi Turun linnaan ja\nistuneensa siellä 13 viikkoa. Vasta nykyisin on maisteri _A.E. Niemi_\nlöytänyt Ganander'in sanakirjasta, kahdesta eri paikasta sen tiedon,\nettä tekijä ei ole kukaan muu kuin _Gabriel Joosepinpoika Calamnius_,\ntilapäisten runojen sepittäjänä ja ainoana, jonka runoja Ruotsin vallan\najalla on tullut yhteen koottuina painosta, vielä mainittava.\n\nTämä runokronikka sisältää laajan kuvauksen Venäläisten hirmuvallasta 11\neri runossa. Enimmäkseen ovat asiat siinä vaan yksinkertaisesti\nkerrottuina, mutta itse aine on niin syvästi liikuttavainen, että\nkuivinkin kertomus vaikuttaisi. Taitavasti on tekijä käyttänyt runomme\nomituisia koristuskeinoja, ja toisinaan puhkeaa hänen oma tunteensa\ntodella runollisiin huudahduksiin. Ulkomuodoltaan on tämä runo melkein\naivan virheetön. Se kyllä on monin paikoin riimillinen, mutta riimiä ei\nkuitenkaan ole missään väkisin tavoiteltu.\n\nEnsimmäinen runo kertoo, mitenkä Venäläiset maahan tullessaan\nmenettelivät, luetellen ensin tavarain ryöstämiset, sitten lasten\nviennit ja naisten raiskaukset, viimein nuot kauheat kidutukset.\nJärjestys on nähtävästi niin pantu, että lukijan mieli aina kovempien\nkiusojen kuvilla tulisi yhä syvemmältä liikutetuksi. Itse runoilija ei\nvoi olla puhkeamatta parkahdukseen:\n\n    Ohoh suurta surkeutta!\n    Ohoh Waiwa waikiata!\n    Weden wäändäpi werisen\n    Selkiöistä silmistäni,\n    Hijen hiuxista hijopi,\n    Poski päästä pusertapi.\n\nLopulla runoa kuvailee hän Suomalaisten viheliäistä elämää sydänmaissa:\n\n    Corwesa oli cotomme,\n    Maantiellä majasiamme,\n    Kirckotiemme kiwistöllä\n    Metzän petoin pesillä,\n    Carhut Cansa cumpanimme.\n\nTämä runo päättyy, niinkuin kaikki muutkin, sanoilla:\n\n    Auta ainoa Jumala,\n    Päästä päiwistä pahoista!\n\nToinen runo erikseen kertoo kirkkoin ja hautausmaiden ryöstämisestä.\nKolmas kuvailee, kuinka alussa vuotta 1716 jo alettiin toivoa\nhelpoitusta, haettiin kaukaa siemeniä ja juhtien puutteessa:\n\n    Ucko auralla ajeli,\n    Ämmä äjästä weteli.\n\nMutta Venäläinen hävitti jälleen kaikki, läpi maan kulkiessaan Kajaanin\nlinnaa valloittamaan.\n\nNeljäs runo puhuu Venäläisten retkistä Länsi-Pohjanmaalle asti; viides\nheidän menonsa lauhtumisesta, koska pelkäsivät kotiin tulleen Kaarlen\nkostoa. Mutta kuudes jo valittaa sen toivon raukenemista.\n\n    Me cuin calat cawelemme,\n    Madon pojat matelemme\n    Paitzi päättä, Haldiatta,\n    Caitziatta, Catzojatta.\n    -- -- -- -- --\n    Pian toiwomme todella\n    Mustat menot muuttuwaksi;\n    Mutta muutuit mustemmaksi.\n\nSeitsemännessä on kerrottu \"valtakunnan pettäjän\" Görtz'in hallituksesta\nja lopusta; kahdeksannessa Affrén kappalaisen kapinasta seurauksineen;\nyhdeksäs on onnentoivotus Ulriika Eleonooran kruunaukseen ja rauhan\ntoivon ilmoitus; mutta kymmenes jälleen kertoilee Venäläisten\nryöstöretkistä Ruotsiin. Yhdestoista viimein riemuitsee Hessin Fredrikin\nkruunauksesta kuninkaaksi. Lopuksi lausuu runoilija:\n\n    Ei sanat sanoen puutu,\n    wirret weisaten wähene,\n    Sananlaskusa sanowat\n    Sauwon sywät Suomalaiset.\n    Waan mun puuttupi puheni,\n    Laulu wirteni lakapi;\n    Sillä mulla mustat päiwät.\n    -- -- -- -- --\n    Muret mieltä muuttelepi,\n    Aiwuan ajatuttapi.\n    -- -- -- -- --\n    Eipä raiku raskas rinta,\n    Kulje kurjan kurcku torwi,\n    Waicka ainoset asiat\n    Wielä warsin waatisivat.\n\nIsonvihan synnyttämä on vielä Siuntion kirkkoherran _Israel Escholin'in_\n(k. 1742) _Walitus Wirsi Suomen surkeudest wänein wallan alla_,\nkirjoitettu v. 1720 ja painettu v. 1735. Historiallista kertomusta on\ntässä virressä varsin vähän, enimmäkseen se sisältää tunnustusta, että\nSuomi on synneillään kaikki vaivat ansainnut, ja huokausta Jumalan\npuoleen, että niille jo tekisi lopun. Samaan lajiin kuuluu myös\ntuntemattoman tekemä surullinen veisu Kyrön tappelusta, joka on kahden\nmuun virren mukana painettu v. 1736.\n\nOnpa Pikkuvihakin yllyttänyt runontekoon. Sitä on kuvannut _Jaakko\nMardell Widman_, lääninrahaston-hoitaja Vaasassa (k. 1769), v. 1743\npitkässä runossa, jossa on käyttänyt ainoasti paritavuisia sanoja. Runon\nnimi kuuluu:\n\n    Suru Suri Suomalaisen,\n    Parcu Påru Pohjalaisen,\n    Cotoansa culkiesa,\n    Pacon poijes pyrkiesä,\n    Muille maille matcustaisans,\n    Mucaisexi mennesänsä\n    Wältämähän Wenäläistä.\n\nSama mies on kirjoittanut vielä _Joulu-Laulun_ lapsille.\n\nJatkon Tammelinus'en Ajantietoon julkaisi v. 1752 apulaispappi\nIlmajoella, sittemmin Vähänkyrön kappalainen _Kaarle Rein_, Ilmajoen\nnimismiehen Juhana Rein'in poika, syntynyt 1712, kuollut 1781. Tämä on\noikeaan runon mittaan rakennettu ja loppuu Aadolf Fredrikin käyntiin\nSuomessa. Sitä paitsi on Rein sepittänyt kolme hautarunoa. Kaikki hänen\nrunoelmansa ovat sisällykseltään vähäarvoiset, mutta ulkoasultaan\nmoitteettomat, ja juuri häneltä sanoo Porthan saaneensa paraat ohjeet\ntutkimukseensa suomalaisesta runoudesta.\n\nViimeksi on tämän ajan historiallisista runoilijoista mainittava\nMarttilan provasti _Jaakko Zidén_, syntynyt Tyrväällä 1754, kuollut\n1801, Runeberg'in Vänrikki Stoolin tarinoissa ylistetyn sankarin isä.\nHänen runoelmistaan huomattavin on valitusvirsi Kustaa III:n kuolemasta\nvuodelta 1792, joka 130 värssyn pituisenakin on hupainen lukea. Suomen\nja Kreikan muinaistarustosta hän siinä yhtenään ottaa nimiä ja kuvia.\nMuita runoelmia on häneltä säilynyt _Kaxi Kiitos Laulu Rauhan Edestä_\n1791, sotalaulu vuodelta 1796 ja riemulaulu Kustaa IV:n Aadolfin\nkäynnistä Suomessa, painettu v. 1797. Näissä hänen lauluissaan ei ole\njuuri runollista suloutta, mutta erinomainen into ja voima. Ikään kuin\nkoskena kuohuen menevät ne menoansa, siitä huolimatta vaikka välistä\nkolisteluttavatkin sanain tavallista muotoa runomitan kareihin.\n\nNyt seuraavista tilapäisistä hovi-, hää- ja hautarunoista ei tietysti\nsaa hakea mitään syvempää runohenkeä; sen kieltää itse aine.\nTavallisesti ne ovat hyvin juhlallisia, mahdikkailla sanoilla ja\npöyhkeillä vertauksilla varustettuja, ja nähtävästi tekemällä tehtyjä.\nKuninkaallisista ja muista korkea-arvoisista henkilöistä sepitetyt ovat\nuseimmiten enemmän mielisteleväisiä, kuin mitä meidän aikanamme\nkatsottaisiin sopivaksi. Hautarunot ovat tavallisesti pitkäpiimäisiä\nvainajain avujen ja ansioiden luetteloita; niissä kuitenkin joskus\npuhkee esiin syvempikin tunne. Häärunot toisinaan meitä viehättävät\nleikillisyydellään.\n\nEnimmiten runoilija alkaa sillä, että yllyttää itseänsä laulamaan, ja\nnämät alkusanat ovatkin usein paraat, hempeimmät paikat koko runossa.\nSuurella huolella koettaa hän peitellä ja koristella semmoista, mikä\npaljaaltaan maistuisi kovin kuivalle, esim. vuosilukuja, joita\nsovitetaan runoksi seuraavaan tapaan:\n\n    Wuonna yxi tuhannetta,\n    Sata caxi colmin kerroin,\n    Wijsikymmentä winottu,\n    Wielä päälle palckioxi\n    Kesäcuusa caunihisa.\n\nMyöskin pitää runoilija huolta siitä, että jokainen pääsana saisi sille\nsopivan mainesanan, esim. _pappein parwesta pyhästä -- wiisauden\nwinheämmän -- Christuxemme kirckahimman_.\n\nOnnentoivotus-runoja oli meidänkin yliopistossamme alusta alkaen ollut\ntapana liittää väitöksiin ja muihin julkaisuihin. Niiden sepittäjät\nolivat tavallisesti nuorten maisteriksi pyrkijäin opintokumppaneita,\njolloinkulloin yhtyi heihin joku opettajistakin. Ensiaikoina\nkirjoitettiin niitä melkein yksin-omaan latinaksi. Mutta loppupuolella\n1600 lukua alkaa näkyä kreikkalaisia, jopa joskus ihmeeksi heprealaisia,\nynnä pian myös saksalaisia, ranskalaisia, italialaisia ja englantilaisia\nvärssyjä; ennen muita sai kuitenkin ruotsinkieli huomattavan sijan.\nSuomenkielisiä ei löydy monta ennen Isonvihan aikoja, mutta sen perästä\nilmestyy niitä koko joukko.\n\nLuonnollisesti ei näissäkään voinut ilmautua todellista runo-intoa;\nmutta moni niistä on kuitenkin somasti ja sukkelasti kokoonpantu.\nVäitöksen tekijää niissä ylistetään, kiitetään hänen taitoansa ja\noppiansa, jota hän on näyttänyt _Auran ahkerasa ahjosa_, pyrkiessään\n_Heliconin heltalle, cullatulle cuckulalle_, missä on saava päähänsä\n_lehtilakin_ tai _wihriöitä kihriöitä_. Muutenkin toivotetaan hänelle\nonnea ja menestystä tässä ja tulevaisessa elämässä. Enimmiten puhutaan\nmyös itse väitöksen aineesta ja sen tärkeydestä. Toisinaan on runoilija\nkuulevinansa melua Auran rannoilta, jonka syytä sitten tiedustelee\n\"lauluneidoilta\".\n\nV. 1654 perustettiin Turun yliopistoon vakinainen runo- ja ajatustaidon\nprofessorin virka, johon seuraavana vuonna nimitettiin _Eerik Justander_\nkreivi Brahen suosituksesta, kuuntelematta yliopiston konsistooria, joka\nhangoitteli kauan vastaan virkaan nimitetyn syntyperän vuoksi. Justander\neli _Juusti_, joksi hän suomalaisissa runoelmissaan kutsuu itseään, oli,\nnäet, erään Turun raatimiehen avioton lapsi; hän oli tullut\nylioppilaaksi 1645 ja maisteriksi 1653. V. 1667 muutti hän\nprofessorinvirastansa kirkkoherraksi Mynämäelle ja kuoli siellä 1678.\nHäneltä on säilynyt neljä runokoetta, joista ensimmäinen, v. 1650\npainettu, on jälkimuisto kolmella kielellä: latinaksi, ruotsiksi sekä\nsuomeksi, kreivi Brahen puolisolle. Kristiina Katariina Stenbock'ille;\ntoinen on samoin hautaruno vuodelta 1652. Kolmas on Viipurin\nuuden kirkon vihkijäisiin v. 1664 sepitetty _Gratulatio\nTavast-Runico-Rythmica_ (Hämäläis-runomitallinen onnentoivotus) ja\nneljäs _Gratulatio Tavast-Runico-Finnonica_ on onnentoivotus\nvastamainittavalle lainsuomennoksen tarkastajalle _Antti\nPachalenius'elle_, joka oli suomentanut uskonnollisen kirjateoksen\n_Cantio cygnea_ (Joutsenlaulu) v. 1667.[88] Edellinen on tehty _stante\npede_ (seisovalla jalalla), jälkimmäinen on _extemporanea_ (tilapäinen).\nKaikki tyynni ne ovat pahanpäiväisintä soperrusta, eivätkä ansaitsisi\nhuomiotamme, joll'eivät olisi ensimmäisiä tällä aikakaudella ja joll'ei\nniistä näkyisi Suomen oppineilla olleen siihen aikaan tapana edeltäkäsin\nvalmistamattakin sepittää suomeksi runoja. Hävinnyt on Justander'in\nruotsista suomentama kometia Tuhlaajapojasta, jota näyteltiin Turun\nyliopistossa rehtorinvaihdoksen kunniaksi 10 p. Kesäk. 1650.\nJustander'in ansiot ensimmäisenä asetusten suomentajana tulevat edempänä\npuheeksi.\n\nErikseen huomattavia tilapää-runoilijoita tapaamme sitten vasta\nIsonvihan jälkeisenä aikana. Ensimmäisenä heistä on mainittava _Henrik\nLilius_, kirkkoherran poika Messukylästä, syntynyt 1683, tullut\nylioppilaaksi 1699 ja maisteriksi 1707, nimitetty kappalaiseksi\nPirkkalaan 1709 sekä kirkkoherraksi Längelmäelle 1722 ja Messukylään\n1730, kuollut 1745. Hän oli kuuluisa opistansa, puhetaidostansa ja\nrunoistansa, joita myös latinaksi sepitteli. Suomeksi on hän v. 1728\njulkaissut kaksi häärunoa ynnä yhdet erittäin kauniit _Kehto-Runot_.\nVielä on hän sepittänyt onnentoivotuksen Juslenius'en sanakirjaan, jossa\nhän sanoo vierasten kielten, myös ruotsin, häneltä jääneen ruostumaan.\nSe näkyykin hänen runoistansa, että suomi oli hänellä puhekielenä.\nKaikki, mitä hän on kirjoittanut, on hyvin sujuvaa sekä kielen että\nrunonrakennuksen puolesta ja runollisessa suhteessa sen ajan parasta\ntuotetta.\n\nV. 1749, kun Kaarle herttuan, sittemmin Kaarle XIII:n, edellisenä vuonna\ntapahtuneen syntymän johdosta vietettiin Turussa juhlaa, piti yliopiston\ndosentti, sittemmin Korpon kappalainen _Kaarle Fredrik Mollerus_,\ntullimiehen poika Hämeenlinnasta, syntynyt 1715, kuollut 1787, pitkän\nrunopuheen, joka sisältää kokonaista 1.266 säettä. Alussa runoilija\nkääntyy kuulijoihin, luetellen eri säädyt, ja lausuu ilonsa siitä, että\nsuomi ensi kerran tässä paikassa kaikuu. Sitten hän rupeaa latelemaan,\nmitä kaikkea Kaarle nimiset kuninkaat, niiden joukossa myös nuo 16:lla\nvuosisadalla keksityt pakanuuden-aikuiset seitsemän ensimmäistä Kaarlea,\novat Ruotsin valtakunnan hyväksi tehneet. Viimein saavat Aadolf Fredrik\nja perintöprinssi Kustaakin ylistystä ja lopussa kehoitetaan pikku\nKaarlea esi-isäinsä jälkiä astumaan. Sanat tässä runossa ovat vielä\npöyhkeämmät ja sanankäänteet vielä konstikkaammat, kuin mikä siihenkään\naikaan oli tavallista. Mollerus on muuten mainittuna vuonna kirjoittanut\nhautarunonkin.\n\nKokonainen vihkonen tilapäärunoja ilmestyi v. 1755 nimellä _Wähäinen\nCocous Suomalaisista Runoista_. Se sisältää kaikkiansa 12 runoa,\nnimittäin: yhden hovirunon Aadolf Fredrikin käynnistä Suomessa, yhden\nonnentoivotuksen Turun vastanimitetylle piispalle, neljä hää- ja kaksi\nhautarunoa, syntymäpäivä- ja nimipäivä-runon, onnentoivotuksen uudelle\nrakennukselle ja viimeiseksi yhdet _Valitus Runot minun nykyisen tilani\nylitze_. Melkein kaikki ovat runollista arvoa vailla; toisessa\nhäärunoista, joka alkaa säkeillä _Kewät keickuin tuleepi_, on kuitenkin\nkaunis luonnonkuvaus. Viimeksimainittu valitusruno muistuttaa\nkokoonpanoltansa loitsurunoa. Näiden runojen sepittäjä, jo mainittu\n_Gabriel Joosepinpoika Calamnius_ oli syntynyt 1695 Kalajoella, jossa\nhänen isänsä oli pappina, tuli ylioppilaaksi 1712, vihittiin papiksi\nIsonvihan aikana Strengnäs'issa ja oli Ylivieskassa silloin kuin hänet\nvangittiin. Pääsi rauhanpäätöksen jälkeen v. 1724 apulaiseksi ja 1726\nkappalaiseksi syntymäpitäjäänsä, jossa virassa kuoli v. 1754. Itse hän\nsiis tätä kokoelmaa ei ole voinut painoon toimittaa, vaan on sen\nluultavasti hänen poikansa, maisteri _Gabriel Gabrielinpoika Calamnius_,\nmyöhemmin myös suomalaisena tilapää-runoilijana esiintynyt,\nisävainajansa muistoksi julkaissut.[89]\n\nPorthan'in aikalaisista ansaitsevat, paitsi Ganander'ia, erityistä\nmainitsemista Kaarle Kustaa Weman, Henrik Achrenius ja Juhana\nAbrahaminpoika Frosterus.\n\n_Kaarle Kustaa Weman_ oli kihlakunnan-kirjurin poika Liperistä, syntynyt\nv. 1740. Hän tuli ylioppilaaksi 1760 ja maisteriksi 1766, väitteli\nseuraavana vuonna heprean ja suomen kielen sukulaisuudesta ja pääsi\nväitöksensä nojalla dosentiksi suomenkielessä, ensimmäiseksi kielemme\nedustajaksi yliopistossamme. Tässä palkattomassa virassa näkyy hän\nkuitenkin toimineen ainoasti lukuvuoden 1771-72, jolloin piti luentoja\nrunouden ja varsinkin Suomen runon luonteesta. V. 1774 suoritti hän\npapintutkinnon Upsalassa ja määrättiin seuraavana vuonna sotapapiksi\nTukholmaan, jossa häntä mainittu Kaarle herttua sekä tämän veli Fredrik\nAadolf käyttivät opettajanansa suomenkielessä. V. 1776 hän nimitettiin\nkirkkoherraksi Kemiöön, jossa kuoli v. 1803.\n\nKotiseuduillansa Karjalassa oli hän varmaankin kuullut kansanrunoja ja\noppinut niistä taitavaksi runomitan käyttäjäksi. Verraten Ganander'iin,\njonka runoissa aina tuntuu vähän teeskelyä, sujuvat hänen runonsa aivan\nluonnollisesti. Suurempaa runolahjaa tosin ei ollut hänelläkään, mutta\nhänelle on omituista, että hän viljelee runsaasti kuvia ja vertauksia.\nEsim.\n\n    Nijnkuin tähdet taiwahalla,\n    Ilman kannen kirkastajat,\n    Owat Luojan laitoxesta,\n    Kaikkiwallan katzannosta\n    Toinen toista kirkkahambi,\n    Toinen toisen walaisia,\n    Nijn on ilmoinen Isämme,\n    Maan ja taiwasten tekiä\n    Tehnyt ihmisten iloxi,\n    Koko sugun kunniaxi\n    Aina aikana kunakin,\n    Mustan sumun soatesza,\n    Suuret toimet (= nerot) tähdixemme,\n    Suuret sjelut onnexemme.\n\nEnimmäkseen on Weman kirjoitellut hovirunoja. Niistä mainittakoon\nperintöprinssin, sittemmin kuninkaan Kustaa III:n häiden johdosta v.\n1766 yliopistossa lausuttu ja julkaistu _Riemu Runo Suomalainen_, jossa\nhän Mollerus'en esimerkkiä noudattaen ylistelee edellistenkin Kustaa\nkuningasten töitä, sekä kruunausjuhlan kunniaksi v. 1772 Tukholman\nkaupungin suuressa raastuvan salissa pidetty _llopuhe_. Tämän\njälkimmäisen hän samana vuonna julkaisi yhdessä toisen runon kanssa,\njossa riemuitsee Kustaan onnistuneesta vallankumouksesta, varustaen\nmolemmat rinnakkain painetulla ruotsinnoksella.\n\n_Henrik Achrenius_, ennen mainitun Simo Achrenius'en veli, oli syntynyt\n1730, eli nimismiehenä Kalajoella ja kuoli 1798. Hän oli luonteeltaan\nihan toisellainen kuin vanhempi veljensä. Hän oli suuri hulivili ja\nkoiransilmä; hänen runoissaan kuvastuu Kustaa III:n iloinen ja leikkisä,\nvaan irstas aika. Laulaminen sujui häneltä hyvin liukkaasti sekä\nvanhalla runomitalla että myös riimiksi. Häneltä onkin jäänyt koko\njoukko tilapäisiä runoja, joista kuitenkin tällä ajalla tuli painetuksi\nainoasti onnentoivotus väitökseen v. 1754, runo Kustaan häistä 1766 ja\nhallituksen viinatehdasasetusta puolustava runo viinankeitoksesta ynnä\nsiihen yhdistetty _Wiinasta Walitus Wirsi Runo Raukan kuolemasta_ 1777.\nMyöhemmin julkaistuja[90] ovat nimipäivä- ja kummiruno, \"apulaista\ntarvitseva maanmittari\", laulu papin rouville l:nä päivänä Toukokuuta ja\n_Taivallinen Morsian Tanssi_, joka on paras kaikista. Enimmät näistä\novat leikillistä laatua, muutama oikein rivokin.\n\n_Juhana Abrahaminpoika Frosterus_, ennen mainittujen Jaakko ja Abraham\nFrosterus'en nuorin veli, syntyi v. 1720 Paltamossa, jossa isä oli\nkirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1736 ja maisteriksi 1745, sai\nseuraavana vuonna koulunrehtorin ja pastorin paikan Kajaanissa, muutti\nsieltä Sotkamon kirkkoherraksi 1763, nimitettiin jumaluus-opin\ntohtoriksi 1800 ja kuoli 1809. Hän oli hyvä suomenkielen tuntija ja\ntaitaja. Tämän taitonsa on hän varsinkin osoittanut runoissansa,\nhäärunossa vuodelta 1764 sekä v. 1787 painetussa runossa _Jumalan\nPyhästä Laista_, jotka samassa todistavat hänessä olleen todellisemman\nrunokirjan kuin kaikissa muissa hänen aikalaisissansa. Näytteenä hänen\nrunotaidostaan olkoon seuraava palanen häärunosta, joka on hyvin kuvaava\ntälle hempeälle runoudenlajille yleensä.\n\n    Cosca läickyi lämmin tuuli,\n    Kilo kijlsi wetten päällä\n    Armahasta auringosta,\n    Sätehistä suloisista,\n    Silloin jouduit juontehesa\n    Linnut meille muilda mailda:\n    Pääskönen pani pesänsä;\n    Wesi lindu wieretteli,\n    Suoritteli sulkiansa,\n    Suositteli sulhastansa.\n    Weden caria caiwostansa,\n    Weden hirmu hauwin poica,\n    Wedäxen sywästä wedestä,\n    Talwi majasta mataapi\n    Kannoille rakendamahan\n    Leickiänsä lämbymäsä,\n    Silloin kätki couckuluunsa,\n    Suunsa tutkamet teräwät.\n    Mehtzot mustisa mecoisa,\n    Ucot uliat urohot,\n    Wuorten nousit notkelmista,\n    Näpittelit näppiänsä,\n    Calliolla calcuttelit,\n    Cutzuit cumpanins cocohon.\n    Teeret tulit tanderelle,\n    Cukertiwat cuusicoisa,\n    Soitit soilla soittimensa.\n    Pyytkin pyörit pensahisa;\n    Linnut pienet parvesansa\n    Kielten kilwasa kihisit,\n    Wisertelit wirsiänsä.\n    Nijnpä hekin häitä laitoit\n    Suwen suodun suosiosa. --\n    Eipä ihmet ihmisistä,\n    Että hekin ennättäwät\n    Mennä nuorna naimisehen\n    Keskellä kesä sydändä,\n    Caswon caiken cucoistaisa.\n\nJalosti runollinen esitystavassaan on myös hänen kirjasensa _Hyödyllinen\nHuwitus Luomisen Töistä_ v. 1791. joka on kansantajuinen\nluonnon-ilmiöiden selityksen koe, ensimmäinen ja kauan aikaa ainoa\nsuomenkielellä. Tämän vuoksi ynnä myös miellyttävän sisällyksensä tähden\non se hyvin useasti tullut uudestaan painetuksi, yhdeksännen kerran v.\n1850. Kieli siinä on verrattomasti puhtaampi siihen aikaan tavallista,\nvaikk'ei kuitenkaan aivan vapaa ruotsalaisuuksista. Ruotsinkielellä on\nhän samana vuonna julkaissut kertomuksen Sotkamon pitäjästä.\n\nLopuksi on mainittava, että etevin ruotsinkielinen runoilijamme tällä\najalla, _Frans Mikael Franzén_, on siksi muistanut oman kansansa kieltä,\nettä sille rikkaudestaan on suonut edes yhden murusen. Hän on nimittäin\nÅbo Tidningar lehteen 28 p. Syyskuuta 1805 painattanut suomeksi\nmukailemansa ruotsalaisen kansanlaulun \"_Bewara, Gud, wår Kung_\" nimellä\n_Weisu Kuningalle Suomen kansalda_.\n\n\n\n8. Talonpoikais-runous.\n\nPuheenaolevan aikakauden loppupuolella ilmestyy kirjallisuuteemme\nomituinen runouden välimuoto, joka on tavallaan kansanrunoutta ja\ntavallaan taiderunoutta, vaan ei kumpiakaan näiden sanojen varsinaisessa\nmerkityksessä. 18:n vuosisadan keskipalkoilta, näet, alkaa painosta\ntulla koulunkäymättömäin talonpoikain tekemiä runoelmia. Joku semmoinen\non jo vuosisadan alkupuolelta löydettävissä, mutta vasta loppupuolelta\nniitä tavataan huomattavassa määrin.\n\nLänsi-Suomessa on tämä talonpoikais-runous edellä esitetyn taidetekoisen\nrunouden suoranaista kaikua. Sekin on osaksi hengellistä osaksi\nmaallista laatua; muodon puolesta se noudattaa yksin-omaan uudempia,\nvirsikirjasta opittuja runomittoja.\n\nTalonpoikaisista hengellisistä runoilijoista merkillisin ja tuotteliain\noli _Tuomas Ragvaldinpoika_. Hän oli syntynyt Tyrväällä 1724, asuskeli\n1760 ja 1770 luvulla enimmäkseen Turussa ja muutti sitten Loimaalle,\njossa kuoli 1804. Jo nuoruudestaan vaivaisena ei hän raskaasen työhön\nkyennyt, vaan elätteli itseään tilapää-virsien sepittämisellä. Niitä on\ntullut painetuksi noin 130 kappaletta, 48 eri julkaisussa, ja paljon on\nvielä jäänyt painattamatta. Näissä on ainoasti pari varsinaista\nvirsikokoelmaa, muut ovat hää-, hauta- ja hovivirsiä, mutta nekin kaikki\nhengellistä laatua. Miellyttävää on nähdä, kuinka Tuomas, vaikka hänellä\noli tämmöisien sepittäminen elinkeinona, ei milloinkaan alennu\nimartelijaksi. Häävirsissä hän ei ylistele pariskunnan avuja eikä\nkuvaile heidän tulevaa onneansa, vaan puhuu ankarasti avioelämän\nvelvollisuuksista. Hautavirsissä hän samaten harvoin ja silloinkin vaan\nsivumennen kiittää kuollutta; pääasiana ovat kehoitukset ja varoitukset\njälkeenjääneille. Hovivirsissäkin ilmenee sama mieliala. Esim.\nilolaulussa Kustaa III:n käynnistä Suomessa hän ensimmäisessä värssyssä\nkyllä riemuitsee, mutta heti liittää siihen toisen, jossa moittii, että\nmaallista ylimystä niin suuremmoisesti vastaan otetaan, vaan\ntaivaallisen kuninkaan tulosta ei olla milläänkään. Kansalle ovat hänen\nvirtensä olleet hyvinkin rakkaat, mutta erinäistä runollista arvoa ei\nniille saata antaa. Mielikuvitusta ei hänellä sanottavasti ollut, ja\nhänen jumalinen tunteensa, jos kohta syvä, ei ole kylläksi innokas\nantamaan voimaa virsille; enimmissä vallitseekin äly. Sen lisäksi tulee,\nettä ne ovat pitkäveteisiä, ja että niissä riimi ja värssymitta ovat\nhuononlaisia. Pari niistä on kuitenkin korjaamalla ja lyhentämällä\notettu uuteen virsikirjaamme.\n\nYksityisiä hengellisiä virsiä ovat julkaisseet _Juhana Eerikinpoika_\nKasvolan kylästä Paimiosta 1764, _Antti Kreunpoika_ Nousiaisista 1768 ja\n_Antreas Livon_, kuolemaan tuomittu vanki, 1770.\n\nMaallisten laulujen tekijänä esiintyy _Juhana Juhananpoika Junnila_,[91]\nkestikievari Ihoden kylässä Pyhämaan pitäjässä. Hän on laulanut Kustaa\nIII:n murhasta 1792, kuninkaasta ja hänen perheestään 1793 ja Kustaa\nIV:n Aadolfin häistä 1799; kaikki ovat kuitenkin järin huonoja\nkyhäyksiä.\n\nItä-Suomessa tämä uudempi kansanrunous on aivan toista luonnetta. Se on\nkauttaaltaan maallista laatua ja käyttää melkein yksin-omaisesti Suomen\nkansan vanhaa runomittaa. Että siihenkin herrasmiesten sepittämät runot\novat jossakin määrin vaikuttaneet, on hyvin luultavaa, mutta se on\nvarmaan vanhempi ja on itse paljoa suuremmassa määrin vaikuttanut\naikakauden taiderunouteen. Sen juuret ovat etsittävät syvemmältä,\nentisen kansanrunon maaperästä. Eroitus on kuitenkin myös\nsilmäänpistävä. Tämä uusi laji kansanrunoutta on vanhaan verraten\nsamassa suhteessa kuin esim. Saksan kirjallisuudessa n.k. Meistersänger\n(käsityöläislaulajat) ritarillisiin laulajiin. Kaikki runollisuus on\nsiitä kadonnut, sisällys ja kuvat ovat aivan arkipäiväisiä; ainoasti\nsatiiri on jonkun-arvoinen.\n\nEnsimmäiset nimeltä tunnetut Itä-Suomen runoniekat ovat Remes-veljekset\nKiuruvedeltä, _Matti ja Paavo_, joista edellinen, aikoinaan hyvin\nkuuluisa, on julkaissut hautarunon Iisalmen provastin Henrik\nHelsingius'en muistoksi 1757, jälkimmäinen runon veljensä kuolemasta\n1765.\n\nVielä huomattavampi mies on _Pietari Wäänänen_ Kuopion puolelta\nMurtolahden kylästä nykyistä Nilsiän pitäjää. Hän oli syntynyt 1764,\notti isänsä kuoltua kotitalon hoitoonsa 1791 ja saavutti ahkerana ja\ntoimeliaana maanviljelijänä pian paikkakuntalaistensa luottamuksen. Hän\noli pitäjässään lautamiehenä ja valittiin v. 1800 talonpoikais-säädyn\nedusmieheksi Norrköping'in valtiopäiville. Täällä ollessaan julkaisi hän\nrunon Kustaa IV:n Aadolfin kruunaamisesta. Toisen runon sepitti hän\nTukholmassa 1805 saman kuninkaan ulkomaan-matkalta palaamisen johdosta.\nPorvoon valtiopäiville valittuna v. 1809 oli Pietari Väänänen säätynsä\nenimmin käytettyjä luottamusmiehiä. Niillä tutustui hän myös Suomen\nuuteen, jalomieliseen hallitsijaan ja kirjoitti Napoleonin sodan jälkeen\nrunon Aleksanteri I:stä, joka toimitettiin Pietariin keisarin itsensä\nnähtäväksi. V. 1828 muutti hän asumaan Kuopion kaupunkiin, jossa jonkun\naikaa eli ruokatavarain kauppiaana. Viimeiset ikävuotensa vietti hän\nTaipalsaarella, jossa hänen poikansa nimellä _Venell_ oli pappina, ja\nkuoli siellä 1846.\n\nToinen _Wäänänen_, vaikk'ei edelliselle ollenkaan sukua, oli _Heikki_\nnimeltä, myös _Konsaheikiksi_ sanottu. Hän oli köyhä työmies Oulusta,\njoka kylästä kylään kulkien elätti itseään viulunsoitolla ja\nrunonteolla. Hän kuoli lämpöiseen uuninkiukaasen, johon oli\nviinapäissään mennyt makaamaan. Hänen tekemänsä on v. 1801 painettu\n_Lystillinen Runo-Laulu Sijtä kummasta Kala-Kukosta_, johon oli kissa\nkarvoineen sisään leivottu ja joka Oulun tulliportilla työnnettiin\nahneelle tulliherralle kouraan. Myöhemmin on julkaistu runot Kellonkylän\nMariasta ja Oulun piioista eli Orjaväestä.[92]\n\nViimeksi on mainittava kuuluisin kaikista talonpoikaisista\nrunoniekoistamme, _Paavo Korhonen_. Hän on kuitenkin tällä aikakaudella\njulkaissut ainoasti _Kolme Hengellistä Wirttä_ 1799 ja _Huwittawaiset\nHää-Laulut_, luvultaan neljä, uudemmilla runomitoilla, v. 1807. Hänen\nvarsinainen vaikutuksensa, niinkuin yleensä koko tämän runoudenlajin\nkukoistus-aika, alkaa vasta Suomen erottua Ruotsinvallan alta, jolloin\ntalonpojissakin kansallistajunta herää.\n\n\n\n9. Suorasanainen hengellinen ja taloudellinen kirjallisuus.\nYleiskatsaus.\n\nSuorasanainen kirjallisuus tälläkin aikakaudella oli vielä melkein\nyksin-omaisesti hengellistä lajia. Ennen Isoavihaa painettiin varsinkin\npaljon saarnoja. Saarnantekijöistä näemme taaskin ensimmäisenä _Lauri\nPietarinpoika Tammelinus'en_, joka vv. 1644-70 on painattanut kaksi\nsaarna-kokoelmaa ja kolme erinäistä saarnaa. Toisia ahkeria\nsaarnankirjoittajia mainittakoon _Tuomas Rajalenius_, kotoisin\nHuittisista, joka oli ollut ensimmäisiä ylioppilaita Turussa nimellä\n_Raja_, sittemmin työskennellyt kolleegana Porin koulussa sekä\napulaisena ja kappalaisena kotipitäjässään, viimein kirkkoherrana\nTyrväällä kuollut v. 1688; _Abraham Ikalensis_, Ikaalisten kirkkoherra\n(k. 1675) ja _Kristian Procopaeus_, Loimaan kirkkoherra (k. 1693).\nPaitsi näitä on vielä joukko semmoisia, jotka ovat julkaisseet ainoasti\nyhden saarnan kukin. Enimmät näistä saarnoista ovat tilapäisiä hää- ja\nhautapuheita. Myös suomennettiin silloin Rothovius piispan\nruotsinkielinen, 20 saarnaa sisältävä kokoelma.\n\nSamaan aikaan ilmestyi muutamia muitakin mainittavia suomennoksia, esim.\ntuo kansallemme niin rakas _Juhana Arndt'in Paradisin Yrti tarha_ 1670,\njosta kahdeksas painos tuli v. 1863; samaten toisenkin mainion\nsaksalaisen pietistin _Juhana Gerhard'in Pyhät Tutkistelemuxet_ 1680,\njotka yhdennentoista kerran painettiin uudestaan v. 1875. Tämän\njälkimmäisen kirjan suomentaja, meille jo sananlaskuin kerääjänäkin\ntuttu Lohjan kirkkoherra _Gabriel Tammelinus_ on suomentanut vielä\ntoisen, useat kerrat uudestaan painetun kirjan, nimeltä _Christillinen\nMuisto-Kirja_ 1679. Suomentajana on vielä mainittava Pirkkalan\nkirkkoherra _Jaakko Raumannus_ (k. 1678), joka käänsi Augsburg'in\nuskontunnustuksen 1651 ja Luther'in suuren katkismuksen 1674. Tähän\naikaan kuuluu myös vanhemman Gezelius'en _Yxi paras Lasten tawara_,\naapiskirja ja katkismus, vuodelta 1666, jota on levinnyt kansaamme noin\n70 painosta.\n\nIsonvihan jälkeen on huomattavimpia suorasanaisia hengellisiä\nkirjailijoita, paitsi jo mainittua Abraham Achreniusta, _Juhana\nWegelius_, Tyrvään provastin poika, syntynyt Tukholmassa 1693, tullut\nTurun yliopistoon 1709, ollut vanhempainsa kanssa paossa Ruotsin\npuolella, vihitty papiksi 1720, päässyt kappalaiseksi Enontekiäisiin\n1721, opettajaksi Tornion kouluun 1726 ja viimein Oulun kirkkoherraksi\n1757, jossa virassa kuoli 1764. Hänen postillaansa _Se Pyhä\nEwangeliumillinen Walkeus Taiwallisesa Opisa Ja Pyhäsä Elämäsä_, joka\nilmestyi kahdessa osassa vv. 1747 ja 1749, kiitetään suuresti. Kolmas\npainos tuli v. 1848,[93] ja ruotsalaista käännöstä siitä julkaistiin vv.\n1853-56. Sama tekijä on vielä toimittanut kirjasen _Yxi Tarpellinen\nCoetus ja Tutkistelemus Rippi-Wäen Canssa_ v. 1762. Toinen postillan\nkirjoittaja oli Vehmaan kappalainen _Antti Björkqvist_ (1741-1809).\nHänen v. 1801 julkaisemansa _Uskon harjoitus Autuuteen_ on ilmestynyt\nkuudessa painoksessa ja myös ruotsiksi käännetty. Lisäksi mainittakoon\nruumissaarnain kirjoittajina Limingan kirkkoherrat _Mattias Pazelius_\n(k. 1771) ja _Tuomas Stenbäck_ (k. 1776) sekä Lapuan kirkkoherra _Iisak\nLithovius_ (k. 1788). Paljoa enemmän kuin alkuperäisiä teoksia on\ntälläkin ajalla käännöksiä, enimmiten ruotsinkielestä. Puoleksi\nalkuperäinen, puoleksi saksasta suomennettu on Turun kappalaisen,\nsittemmin Kemin kirkkoherran _Iisak Ervast'in_ (k. 1757) _Rucous-Kirja_\nvuodelta 1734, seitsemännentoista kerran painettu v. 1880.\n\nMaallista suorasanaista kirjallisuutta on tuskin nimeksikään ennen\nPorthan'in vaikutusta. Isonvihan perästä ruvettiin kyllä ahkerasti niin\nSuomessa kuin Ruotsissakin kirjoittamaan taloudellisista aineista, josta\ntämä aika sai nimekseen taloudellinen aikakausi. Mutta Suomen kansalle\nja kirjallisuudelle niistä harrastuksista ei lähtenyt suurta hyötyä,\nsillä kaikki semmoiset kirjat toimitettiin ruotsiksi. Suomenkielellä ei\nilmestynyt käytännöllisistä aineista koko tällä ajalla enempää kuin\npari, kolme pientä vihkosta, niinkuin: _Neuwo Palando-Wijnan\nHyödytyxestä ja Wahingosta_ 1747, _Pienden Lasten Tarpellinen Holhomus\nja Perääncatzomus_ 1756 sekä _Lyhykäinen Neuwo, Hywihin Ja Sijwollisihin\nIhmisten Tapoin, Nuorudelle_ 1761. Paitsi näitä löytyi silloin tällöin\njoku sentapainen kirjoitus almanakoissa, joita matematiikan professori,\nsittemmin Turun piispa _Lauri Tammelin_ (k. 1733) oli alkanut toimittaa\nsuomeksi vuodesta 1705. Muutamissa vuosikerroissa on myös hänen\ntekemänsä, historioitsijoillekin tärkeä kertomus Isostavihasta.\n\nVasta Porthan'in aikoina saivat umpisuomalaisetkin vähän runsaammalta\nnauttia sen ajan hengen tuotteita. Almanakoissa alkaa siitä lähtien\nsäännöllisesti ja yksin-omaan ilmestyä taloutta koskevia kirjoituksia.\nEri kirjoina julkaistuista käytännöllisistä teoksista ovat _Ganander'in_\nmolemmat lääkärikirjat ja _Juhana Frosterus'en_ luonnonkirja jo\nmainitut. Niiden rinnalle ovat vielä asetettavat _Suomenkieliset\nTieto-Sanomat_, ensimmäinen sanomalehti-yritys suomenkielellä. Siitä\npainettiin näytenumero Syyskuulla 1775 (nimellä _Suomalaiset\nTieto-Sanomat_) ja sitä toimitettiin koko seuraavan vuoden kuluessa,\nmutta lakkautettiin sitten tilaajain puutteessa. Sen koko oli puoli\noktaavi-arkkia, joka tuli painosta kaksi kertaa kuukaudessa. Lehden\nilmestymiseen oli luultavasti antanut aihetta Porthan'in v. 1771\nalkuunpanema ruotsinkielinen lehti. Vaan sisällykseltään se erosi\ntykkänään tästä vanhemmasta virkaveljestään. Se oli näet yksin-omaan\naiottu talonpojille ja sisälsi pääasiallisesti kirjoituksia\nmaanviljelyksestä ja karjanhoidosta sekä tavallisimpain ihmis- ja\neläintautien parantamisesta, liittäen siihen ainoana henkisempänä lisänä\nalkeiskurssin maantiedossa. Lehden toimittaja _Antti Lizelius_ oli\ntalonpojan poika Tyrväältä, syntynyt v. 1708, tullut ylioppilaaksi 1732\nja maisteriksi 1735, saanut kolleegan paikan Turun koulussa 1737 sekä\nmäärätty kirkkoherraksi Pöytyälle 1741 ja v. 1769 Mynämäelle, jossa\nkuoli 1795. Hän oli taitava suomenkielen tuntija, jonka vuoksi hänelle\nkaksi kertaa uskottiin uutten suomalaisten raamatunpainosten valvominen.\nEdellisellä kerralla sanotaan hänen oikaisseen monta kohtaa niin hyvin\nkäännöksen tarkkuuteen kuin myös kielen puhtauteen nähden;\njälkimmäisellä kerralla oli hänen toimenansa ainoasti k-kirjaimen\nmuuttaminen vanhentuneen c-kirjaimen sijaan. Myös sanomalehdellään\nilmoitti hän olevan sen käytännöllisen tehtävän ohella tarkoituksena\nmyös ahkeroida \"Suomen kielen selkeydestä, sen omasta, luonnollisesta\npuhen parresta, painawaisten sanain walitzemisesta ja eroittamisesta,\nniin myös niitten muista kielistä wuorottuin mahdollisesta\nwieroittamisesta\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomalainen kirjallisuus puheena olevalla aikakaudella on siis\nmoninpuolin kehittynyt, vaan ei likimainkaan niin ripeästi, kuin sen\nelinvoimainen alku lupaili. Sen suhteellinen merkitys maamme\nkirjallisessa tuotannossa päinvastoin yhä vähenee. Lukumäärään nähden on\nsuomenkielinen kirjallisuus aikakauden edellisellä puoliskolla, jos sitä\nvertaa ruotsinkieliseen, enää ainoasti niinkuin yksi kolmeen, tämä\nlatinankieliseen verraten vielä niinkuin yksi kahteen. Isonvihan jälkeen\nsuomenkielisten kirjojen suhdeluku vähitellen jälleen kohoaa\nkymmenennestä osasta lähes viidennekseen, vaan samalla myös\nruotsinkielisten julkaisujen, joka nousee melkein latinankielisten\ntasalle. Ylivaltansa koko Ruotsinvallan aikana säilytti latina etupäässä\ntieteellisen kirjallisuuden kielenä, vaikka tälläkin alalla, niinkuin on\nmainittu, ruotsi v. 1749 asettui sen rinnalle. Mutta varsinaisen\nkaunokirjallisuuden maassamme anasti ruotsinkieli alun pitäen. Eikä ole\nliioin ihmeteltävää, vaikka kyllä surkuteltavaa, että ne Suomalaiset,\njoilla oli runsaampi runolahja, kirjoittivat ruotsiksi. Ennenkin\nIsoavihaa teki Ruotsissa alkuun pantu kansankielisen taiderunouden\nviljelys tämän kielen käyttämisen helpommaksi, jota paitsi sillä oli\npaljoa suurempi hetkellinen kunnia voitettavana. Isonvihan jälkeen tuli\nlisäksi, että mainittujen Suomalaisten äidinkielenä oli ruotsi, ja että\nheidän siis olisi ollut vieläkin vaikeampi suomea viljellä,\nSuomenkieliseen runoiluun, niinkuin olemme nähneet, eivät ryhtyneet muut\nkuin keskinkertaiset lauluniekat, jotka eivät ruotsinkielellä olisi\nsaaneet ääntänsä kuuluviin.\n\nSuomalainen kirjallisuus, joka oli kansallisen kirkon helmassa syntynyt,\npysyi yhä edelleen mitä likeisimmässä yhteydessä kirkon kanssa, sillä\nmelkein kaikki kirjallisuuden harjoittajat tälläkin aikakaudella\nkuuluivat pappissäätyyn. Tämä seikka oli aivan luonnollinen seuraus\nmaamme sivistys-oloista. Porvarissäädyssä kirjallista oppia siihen\naikaan vielä harvoin löytyi, ja muussa virkamiehistössä, niinkuin\ntiedämme, oli paljon Ruotsista verekseltä tulleita jäseniä, jotka suomea\neivät osanneet ollenkaan. Papit yksistään olivat milt'ei kauttaaltaan\nsuomalaista sukuperää, sillä yleinen sääntö oli, että papiksi pyrkijä\nainoasti omassa hiippakunnassaan voi saada paikan. Suuri osa heistä oli\nsuorastaan talonpoikais-säädystä lähteneitä ja sukulaisuuden siteitä\nvahvistivat yhä uudelleen naimisliitot pappein ja talonpoikain lasten\nvälillä, varsinkin Pohjanmaalla, missä mainittu sääty oli itsenäisen\nasemansa paraiten säilyttänyt. Papit olivat muuten virkansakin kautta\nenimmän velvoitetut kansan keskellä elämään ja käyttämään sen kieltä.\n\nAinoasti yhdellä kirjallisuuden alalla, joka vielä on esittämättä,\nnimittäin lakitieteellisellä, oli koko työ jo siirtynyt milt'ei\nyksin-omaan maallikkojen käsiin. Vaan siitä työstä on meidän enemmän\nkiittäminen muutamain yksityisten virkamiesten erityistä\nasianharrastusta, kuin maahamme perustettujen maallisten virastojen\nyleistä vaikutusta, niinkuin seuraavasta kyllin selvinnee.\n\n\n\n10. Suomenkielen virallinen käytäntö.\n\nOlemme nähneet, mitenkä melkein yksin ajoin hengellisen kirjallisuuden\nkanssa oli ilmautunut muutamia kokeita kielemme käyttämiseen myös\nyhteiskunnallisissa ja virallisissa asioissa. Puheenaolevalla\naikakaudella on niitäkin paljoa enemmän, vaikka mainituista ulkonaisista\nsyistä työ edistyi hitaasti ja valmistui myöhään.[94]\n\nSuuret ja alinomaiset sodat, joihin yhtenään vietiin tuhansittain Suomen\npoikia, tekivät sota-artikkelein kääntämisen suomenkielelle\ntarpeelliseksi. Hallitus ei kuitenkaan joutanut muistamaan tätä kipeää\ntarvetta, vaan yksityinen mies, Hartikka Speitz nimeltä, täytti sen\npalkattomalla vaivallaan, vieläpä omalla kustannuksellaan.\n\n_Hartikka Henrikinpoika Speitz_ oli syntyisin Sääksmäeltä, jossa hänen\nisänsä eli Hollolan ja Satakunnan tuomiokuntien lainlukijana. Hänen\nopinnoistaan ei ole tietoa, mutta ainakin hän oli taitava latinan ja\nsaksan kielissä. Hän tavataan ensi kerran v. 1623 lainlukijana Korpon ja\nMynämäen tuomiokunnissa, vaan menetti jo seuraavana vuonna paikkansa\njonkun virkavirheen tähden. Myöhemmin esiintyy hän kaikellaisissa\noikeusriidoissa, viimein itse hovioikeutta ynnä sen presidenttiä Juhana\nKurck'ia vastaan. Tyytymättömänä päätöksistä, jotka arvattavasti olivat\nhänelle vastaisia, oli hän heitä moittinut sekä suullisesti että\nkirjallisesti ja tuomittiin sen vuoksi kuolemaan v. 1645. Tämän tuomion\nkuitenkin kuninkaan-oikeus v. 1647 helpoitti kuuden vuoden vankeudeksi.\nV. 1649 tiedetään hänen olleen vielä vankina Hämeenlinnassa,[95] mutta\nhänet tavataan samaan aikaan taas uusissa riidoissa oikeuden edessä. V.\n1654 mainitaan hän jo kuolleena.\n\nSuomennoksensa _Kustaa II:n Aadolfin sota-artikkeleista_ painatti\nHartikka Speitz rinnakkain ruotsinkielisen alkutekstin kanssa v. 1642.\nSiihen työhön hän sanoo, kreivi Pietari Brahelle omistetussa, sekä\nruotsin- että suomenkielisessä esipuheessa, ryhtyneensä _ex zelo seu\namore Patriae_ (isänmaan kiihkosta eli rakkaudesta) _ennen\ncachtakymmendä aijastaika sitten_, eli kohta sen jälkeen kuin mainitun\nkuninkaan sota-artikkelit olivat alkukielellä ilmestyneet v. 1621.\nVaikuttimen yritykseensä hän selittää seuraavin sanoin: \"_Näky\nlikimittäin Surcoitelldawa olewan, joss eij ne uskolliset Suomen\nSolldatit -- -- taidais jotakin niistä ymmerdä_\". Vielä selvemmin hän\ntuo esiin ajatuksensa eräässä, arvattavasti myös kreivi Brahelle\nkirjoitetussa kirjeessä. Hän siinä sanoo kauhistuksella nähneensä,\nkuinka yksinkertaisten ja ruotsinkieltä taitamattomain sotamies-parkain\nSuomessa tätä ennen on täytynyt mennä kuolemaan, niinkuin nauta- tai\nlammaskarjan, rikkomisista sota-artikkeleita vastaan, joiden\nsisällyksestä raukat eivät ikinä ole saaneet mitään tietoa tai\nselitystä. Yksistään ruotsinkielisellä nimilehdellä hän ilmoittaa nyt\njulkaisseensa tämän suomennoksensa Ruotsin hallituksen luultavaksi\nmielihyväksi, entisen Suomen kenraalikuvernöörin Pietari Brahen\nantamalla erityisellä luvalla ja isänmaalle sekä erittäin omalle\nkansalleen suosioksi. Nimensä jälkeen on hän vielä piirtänyt sanat\n_Tavast-Finlandus_ (Hämäläis-Suomalainen).\n\nTässä muodossa ei Hartikka Speitz'in suomennosta kuitenkaan suvaittu\npäästää julkisuuteen. Hänen täytyi toimittaa uusi painos esipuheestansa,\njoka ei enää ole kreivi Brahelle, vaan \"kristilliselle lukijalle\"\nomistettu, ja josta myös valitus suomalaisten sotamiesten surkeasta\nkohtalosta on kokonaan kadonnut. Samalla kertaa painettiin nimilehtikin\nuudestaan ja poistettiin siitä sekä ilmoitus kreivi Brahen antamasta\nsuosiollisesta luvasta että sanat \"erittäin omalle kansalleen\". Sitä\nvastoin on tekijän kansallisuudenosoituksen jälkeen lisätty _Svecus_\n(Ruotsalainen). Näyttää siis melkein siltä, kuin hallituksessa ei olisi\noltu oikein hyvillään siitä, että suomalainen mies näin julkisesti\nilmaisi kansallisen mielialansa. Tämä on kuitenkin ainoa esimerkki 1600\nluvulta semmoisesta suomalaisuuden pelosta.\n\nSeuraavana vuonna 1643 kustansi Speitz painosta useampia _vuoritöitä\nkoskevia asetuksia_, niin-ikään sekä alkukielellä että suomeksi\nkäännettyinä. Mainitussa kirjeessään, joka on vuodelta 1642, hän puhuu\nmyös aikomuksestaan vast'-edes suomentaa koko Ruotsin lain. Että hän\ntämän aikeensa on toteuttanutkin, siitä on tohtori _K.R. Melander_[96]\näskettäin löytänyt varman tiedon eräässä hänen poikansa anomuskirjeessä\nvaltiokanslerille Aksel Oxenstjernalle vuodelta 1648. Siinä, näet, poika\nrukoilee vapautusta onnettomalle isälleen, jonka ilmoittaa\nvankeudessaan, valtiokanslerin aikaisemmin antamasta käskystä,\nsuomentaneen koko lakikirjan, paitsi kirkkokaarta. Isänsä puolesta hän\nvielä pyytää, että valtiokansleri suosiollisesti toimittaisi tämän\nsuomennoksen painoon, ennen kuin suru oli kalvanut katki suomentajan\nelämänlangan; muuten voisi tapahtua, että tämä ylen tarpeellinen teos\njäisi yhä edelleen puolitekoiseksi, Suomenmaalle suureksi vahingoksi.\n\nValitettavasti kävi pojan ennustus toteen. Hartikka Speitz'in\nlainsuomennos ei ainoastaan jäänyt painattamatta, vaan sen\nkäsikirjoituskin hävisi teille tietymättömille, niin että siitä jäi\njäljelle ainoasti muisto, jonka vasta nykyinen tutkimus on saanut\nselvitetyksi. Ett'ei se enempää huomiota aikoinaan herättänyt, siihen\nlienee ollut syynä toinen lainsuomennos, joka Turun hovioikeuden\nesimiehen Juhana Kurck'in kannatuksella samoihin aikoihin valmistui, ja\nvaikk'ei sekään päässyt painetuksi, kuitenkin säilyi käsikirjoituksena.\n\nTämän suomennoksen tekijä oli _Abraham Kollanius_, samannimisen\nkappalaisen poika Karkusta. Tuli ylioppilaaksi ensin Upsalaan 1636,\njosta siirtyi Turun uuteen yliopistoon 1640. Pääsi maisteriksi\nensimmäisissä vihkiäisissä 1643, vaan ainoasti armoilla ja sillä\nehdolla, että vielä täydentäisi tietojansa yliopistossa. Haki v. 1645\nnotaarin virkaa yliopiston konsistoorilta, mutta sai kieltävän\nvastauksen, osaksi siitä syystä, että vastoin sitoumustansa oli\noleskellut maaseudulla ja laiminlyönyt opintojansa, osaksi puutteellisen\nruotsinkielen-taidon tähden. Pääsi v. 1650 hovioikeuden auskultantiksi\nja määrättiin alalaamanniksi Karjalan tuomiokuntaan, johon virkaan sai\nhovioikeuden vahvistuksen 1652. Kun tuo vahvistus Tukholmassa kumottiin,\nmäärättiin hänet seuraavana vuonna Yli-Satakunnan tuomarille\nlainlukijaksi. V. 1657 pääsi hän uudelleen Karjalan tuomiokunnan\nalalaamanniksi, mutta joutui kohta esimiehensä kanssa riitoihin\npalkasta, josta v. 1662 vielä hovioikeuteenkin valitti, ja joutui sen\njohdosta vähäksi aikaa virattomaksi. Kuitenkin, kun hänen esimiehensä\nsamana vuonna kuoli, ja tämän ottama uusi alalaamanni tuli toiseen\npaikkaan siirretyksi, sai hän virkansa takaisin. Kollanius kuoli v. 1667\nluultavasti kotipuolellaan Karkussa, jossa hänellä oli maatila Karkun\nkylässä ja jonka kirkkoon hänet haudattiin.\n\nLainsuomennokseensa oli Abraham Kollanius ryhtynyt jo v. 1645 ja\nkolmessa vuodessa saanut valmiiksi käännetyksi sekä maan- että\nkaupunginlain ynnä vielä oikeudenkäynti-järjestyksen. Tämän\nsuomennoksensa lähetti hän sitten, luultavasti presidentti Kurck'in\nvälityksellä, Kristiina kuningattarelle, jonka käskystä suomentamistyö\nmainitaan tehdyn, sillä pyynnöllä, että se valtion kustannuksella\njulkaistaisiin. Kuningatar toimitti sen heti Turun hovioikeudelle\ntarkastettavaksi, ja hovioikeus puolestaan määräsi tarkastajiksi\nalalaamanni Henrik Jaakonpojan ynnä kolme lainlukijaa Hämeestä ja\nSatakunnasta, pidättäen esimiehelleen Juhana Kurck'ille ja kolmelle\nassessorille oikeuden viimeiseksi tutkia vielä heidänkin työtään.\nTarkastajat eivät näy ollenkaan tyytyneen Kollanius'en suomennokseen,\nvaan laskettelivat sen kielestä kaupungilla pilkkaa ja rupesivat itse\npäästänsä ihan uutta suomennosta valmistamaan. Siitä pilkasta antoi\nheille hovioikeus, Kollanius'en valitettua, kovat nuhteet, jonka\njohdosta kaksi heistä luopui toimestaan ja ainoasti mainittu _Henrik\nJaakonpoika_[97] ynnä yksi lainlukijoista _Antti Pachalenius_[98]\npysyivät työssä. He tekivät kuitenkin työtään hitaasti; vasta v. 1653\nilmoittaa hovioikeus kuningattarelle sen joutuneen valmiiksi. Mutta nyt\nmoitti Kollanius vuorostaan heidän suomennostansa huonoksi, jonka tähden\nhallitus käski hovioikeuden verrata ja tarkastaa kumpaistakin. Siihen\nkoko työ sitten jäikin. Juhana Kurck, joka oli asiaa hartaimmin ajanut,\noli edellisenä vuonna kuollut; uusi komitea piti kyllä asetettaman,\nmutta assessoreilla ei näyttänyt liikenevän muilta jokapäiväisiltä\ntoimiltaan aikaa milloinkaan tähän tehtävään. Vuoden 1668 valtiopäivillä\notti Satakunnan ylisen kihlakunnan edusmies anomuksen muodossa,\nuudelleen esille kysymyksen Ruotsin lain suomentamisesta, johon hallitus\nvastasi, että valmis käännös jo oli olemassa, ja että painatuksesta\npäätettäisiin, niin pian kuin sitä oli ennätetty tarkastaa. Vaan samaan\naikaan oli ruvettu miettimään Ruotsin lakikirjan parantamista ja siitä\nsyystä lienee katsottu sopivimmaksi jättää suomennoksen painatus\ntoistaiseksi, siksi kunnes tarpeelliset uudistukset itse alkuteoksessa\noli pantu toimeen. Että Kollanius'en lainsuomennos näin jäi\npainattamatta, oli suureksi vahingoksi ei ainoastaan lainkäytölle, vaan\nmyös kansalliselle edistymiselle maassamme. Sillä Kristiina\nkuningattaren käskykirjeestä hovioikeudelle näkyy, että tämä suomennos\naiottiin asettaa lailliseen arvoon aivan ruotsalaisen alkutekstin\nrinnalle, ja epäilemättä sen lopullinen tarkastus juuri siitä syystä\npidätettiin hovioikeudelle. Jos se olisi aikoinaan valmistunut, niin\nolisi kukaties maan oma kieli jo silloin voinut tulla lakikieleksi.\n\nSinnepäin alkoi tähän aikaan asia muutenkin vähän kallistua. Hyvin\ntavalliseksi tuli, että alituomarit pöytäkirjoihinsa panivat lyhyempiä\ntai pitempiä lauseita suomeksi, ottaen asian-omaisten sanat sinänsä. Ja\nvaikka tätä tapaa 1600 luvun lopulla ruvettiin hovioikeuden puolelta\nkovasti vainoamaan ja kielto toisensa perästä lähetettiin niin\ntuomarikunnalle yleiseen kuin yksityisille lakimiehille, kesti kuitenkin\nkauan vielä 1700 luvulla, ennen kuin suomenkieli saatiin pöytäkirjoista\nkokonaan poistetuksi.\n\nPian sen jälkeen, kuin Kollanius'en lainsuomennos oli ollut hovioikeuden\ntarkastettavana, ja mahdollisesti juuri sen johdosta, että hallituksen\nhuomio nyt oli Suomen kansan tarpeihin tässä kohden kääntynyt, ruvettiin\nmyös säännöllisemmin suomennuttamaan ja julkaisemaan virallisia\nasetuksia. Jo edellisellä aikakaudella oli niitä muutama suomenkielellä\npainettukin, ensikerran v. 1615; mutta enimmiten oli niiden sisällys\ntullut ainoasti suullisesti keräjillä tulkituksi tai kirjoitetusta\nluetuksi julki.\n\nEnsimmäinen asetusten suomentaja oli ennenmainittu runouden ja logiikan\nprofessori _Eerik Justander_. Hän suomensi vuodesta 1655 alkaen,\nvirallisesta määräyksestä, vaan kauan aikaa ilman mitään palkkiota,\nkaikki asetukset, joista arveltiin olevan yhteiselle kansalle apua, ja\njatkoi tointansa vuoteen 1667, jolloin muutti pois maalle\nkirkkoherraksi. Hänen jälkeensä käytettiin 17:llä vuosisadalla ensin\nerästä toista professoria ja sitten kahta yliopiston konsistoorin\nnotaaria peräkkäin samallaisiin toimiin, joista heille maksettiin\nsäännöllistä palkkaa valtionvaroista.\n\nSuomen kielen yleisestä tilasta tällä aikakaudella puhuessani mainitsin\njo yhtenä syynä ylhäisten säätyimme ruotsistumiseen, että niin paljo\nRuotsalaisia meidän maahamme tuli virkamiehiksi. Tästä asiasta\nvalittivatkin Suomen talonpojat välistä. Niinpä esim. Hollolan molemmat\nkihlakunnat v. 1689 anoivat saadaksensa ruotuväkensä upseereiksi\nvast-edes vaan oman maan miehiä, jotka tunsivat kansan tavat sekä\nkielen, koska vieraat päälliköt pahoin kohtelivat talonpoikia.\nVastauksessansa kuningas kyllä arveli mahdottomaksi ainoasti\nsuomenkielen taidon tähden suoda kellekään viranhaussa etusijaa, mutta\nlupasi kuitenkin, jos kelvollisia Suomen miehiä (_af Finska nationen_)\non hakijoina, erittäin pitää heitä muistissa, Koko 17:llä vuosisadalla\nnäkyykin paljon pannun arvoa suomenkielen taitoon virkoja täytettäessä.\nVarsinkin tehtiin niin alhaisempain virkain suhteen, joissa oli\nvälittömästi tekemistä umpisuomalaisten kanssa. Mutta on esimerkkejä,\njotka osoittavat, että myös korkeampia virkoja hakiessa oli etuoikeus\nsuomenkieltä taitavalla. Useampia semmoisia tapauksia mainitaan\nhovioikeuden-assessoreiksi pyrkijöistä. Samaten tiedetään monesti tehdyn\nmaaherroja nimitettäissä. Muistuttipa kreivi Pietari Brahe, kun hän\nSuomeen kenraalikuvernööriksi asetettiin, ett'ei osannut maan kieltä. Ja\nv. 1669, holhoojahallituksen jäsenenä neuvotellessaan Kaarle XI:n\nkasvatuksesta, oli hän sitä mieltä, ett'ei olisi hyödytöntä, jos nuori\nkuningaskin oppisi jonkun verran suomenkieltä. Samaan aikaan, ei\nkuitenkaan tiettävästi seurauksena tästä, oli erästä Suomalaista Abraham\nThauvoniusta, entistä Turun yliopiston professoria, joka siihen aikaan\noli Narvassa superintendenttinä ja sittemmin tuli Viipuriin piispaksi,\npyydetty kuninkaan opettajaksi, vaikk'ei hän sitä kutsumusta\nnoudattanut.\n\nMainittu _Pietari Brahe_, jonka hallitus-aika \"kreivin ajan\" (s.o. hyvän\najan) nimellä on näihin asti säilynyt kiitollisen kansamme muistissa,\nedustaa joka suhteessa jalointa suuntaa Ruotsin hallituksen\nhuolenpidossa Suomen kansan hyväksi. Hänellä ei ollut, näet,\nSuomalaisten ulkonainen vaurastuminen ja sivistyminen yleiseen ainoana\nhuolena, vaan hän harrasti myös erittäin meidän kansallisuutemme\nluonnollista varttumista ja meidän kielemme edistymistä. Jo\nensikirjeessään valtionholhoojille, jossa hän yliopiston ja koulujen\nperustamisen otti puheiksi, veti hän pääsyynä esiin sen, että ainoasti\ntällä keinolla \"voidaan saada itse tästä kansasta nousemaan hengellisiin\nsekä muihin virkoihin soveliaita miehiä\". Käytännössäkin hän sitten,\nmissä vaan oli mahdollista, koki kaikin tavoin edistää maan omien\nlapsien pääsyä virkoihin. Esittäessään esim. Justander'ia yliopiston\nprofessoriksi, hän siitä erittäin huomautti, että tämä oli \"Suomalainen\nkansallisuudeltaan, jotka sillä maan-äärellä paraiten tulevat toimeen\nihmisten kanssa\". Kun ruotsalainen mies v. 1642 oli otettu lainlukijaksi\nKäkisalmen lääniin, hän sitä taas kovasti moitti ja käski vaihtaa\ntoiseen, joka oli oloihin ja kieleen perehtynyt. Samana vuonna hän\nmuistutti Viipurin läänin kuvernööriä lääninsihteerin vaalissa katsomaan\nsitä, että viransaaja molempia kieliä osaisi. Hartaasti hän myös suosi\nsuomenkielen viljelystä, tutkimista ja käyttämistä kaikilla aloilla.\nTarpeellisten varain hankkimisessa Raamatun suomennosta varten oli\nhänellä paljon osaa. Äsken jo mainitsin, että sota-artikkelein\njulkaiseminen suomeksi tapahtui hänen myötävaikutuksellaan. Petraeus\nsuomalaisen kielioppinsa esipuheessa niin-ikään sanoo sen\nkirjoittaneensa kreivi Brahen kehoituksesta ja todistaa hänen aina\nhuolehtineen yhteistä etua, alamaisten onnea ja \"että tämän kansan kieli\ntulisi kuuluisaksi\". Hyvin huomattava on myös kreivi Brahen lausunto\nvuodelta 1666, jolloin yliopiston hallituksen puolesta oli tehty pyyntö\nsaada joku Saksalainen professoriksi, siksi että tämä varsinaisen\ntieteensä ohessa voisi omaa kieltänsä Suomalaisille opettaa. Hän siihen\nkyllä suostui, mutta lausui samalla, että olisi vielä parempi, jos\nSuomessa asuvat Saksalaiset ja Ruotsalaiset oppisivat suomenkieltä,\njolla on \"sangen hieno puheenlaatu\" (_elegantia dictionis_), ja että\n\"muukalaisten taivuttaminen siihen olisi meidän maakunnillemme\nkunniaksi\".\n\nEivät kuitenkaan kaikki Ruotsin valtiomiehet näin ylevästi ajatelleet.\nErittäin jos oli joku runsastuloinen virka maassamme pois-annettavana,\njäi kansamme etu muiden näkökohtien tähden heiltä liiankin usein\nvalvomatta. Kohta Isonvihan jälkeen alkaa taas tiheään kuulua valituksia\nsen johdosta, että umpiruotsalaisia yhä pääsi maahamme virkamiehiksi.\nVuoden 1731 valtiopäivillä anoivat suomalaiset talonpojat saadaksensa\njoko suomenkieltä taitavia tuomareita taikka vannotettuja tulkkeja joka\nkihlakuntaan. Kuningas heille vastasi, ett'ei valtionvarojen vähyys\nsallinut jälkimmäistä, mutta lupasi pitää huolta edellisen haitan\npoistamisesta. V. 1734 valitti Porvoon hiippakunnan papisto piispa\nJuslenius'en sekä Helsingin kirkkoherran Juhana Forskål'in kautta, ja v.\n1738 talonpojat uudelleen samasta asiasta; edelliset vaatien asetuksia\nsuomennettaviksi tulkkien kautta jälkimmäiset, että kaikkein heidän\nvirkamiestensä piti osata suomea. Vastauksessansa jälkimmäiseen\nanomukseen sanoi kuningas jo antaneensa käskyn uuden (1734 vuoden)\nlakikirjan ynnä muidenkin Suomen yhteiselle kansalle tarpeellisten\nasetusten suomentamisesta ja lupasi myös panna tuomareiksi sekä muiksi\nvirkamiehiksi Suomessa suomenkieltä taitavia miehiä, milloin vaan\nasianhaarat sekä hakijain muu taito ja virkavuodet sen sallivat. Porvoon\npapistolle oli kuningas jo v. 1735 vastannut asettaneensa virallisen,\nvannotun tulkin asetusten suomentamista varten. Tämän tulkin vaikutus\nalkaakin pian selvästi näkyä. Vv. 1721-39 oli tullut lähes sata asetusta\nsuomen kielellä; vv. 1739-66 jo ilmestyi niitä enemmän kuin 300.\n\nRuotsin lain suomennoskin tuli jonkun ajan kuluttua painetuksi, vaikka\ntosin myöhemmin ja toisella tavalla, kuin mitä oikeastaan oli luvattu.\nYksityinen mies se taas oli, joka kyllä yllämainitun kuninkaallisen\nkäskykirjeen aiheesta, mutta ilman mitään virallista velvoitusta tai\nkehoitusta rupesi siihen toimeen. Tämä mies oli lääninsihteeri _Samuli\nForseen_. Hän oli Lohjan kirkkoherran Juhana Forsenius'en poika, tuli\nylioppilaaksi 1706 ja maisteriksi 1712, otettiin samana vuonna\nkonsistoorin notaariksi sekä seuraavana varasihteeriksi yliopistoon,\npääsi v. 1714 sihteeriksi Turun ja Porin läänin maaherran kansliaan ja\noli Isonvihan aikana paolla Ruotsissa. Kohta rauhan tultua muutti hän\njälleen takaisin Suomeen ja otti ahkerasti osaa läänin rappiolle\njoutuneitten asiain uudestaan kuntoon panemiseen. Turhaan parempia\nvirkoja haettuansa ja muitakin vastoinkäymisiä kärsittyänsä -- v. 1728\nkadotti hän tulipalossa vasta valmistuneen talonsa ynnä kaiken\nomaisuutensa ja joutui sen kautta velkoihin -- kuoli Forseen v. 1744.\nHänen lainsuomennoksensa, johon hän oli ryhtynyt 1736, tuli jo v. 1738\nkäsikirjoituksena valmiiksi ja lähetettiin, ynnä painettu näytearkki,\nkuninkaalle hovioikeuden kautta. Mutta Forseen parka pettyi toivossa\nsaavansa jotakin palkkiota työstään. Kruunu ei ruvennut kustantamaan\nedes painatustakaan, vaan ehdoitti, että Forseen itse pitäisi huolen sen\njulkaisemisesta, jossa tapauksessa hänelle olisi suotu siihen teokseen\nyksinomainen painattamis-oikeus. Tähän ehdoitukseen ei Forseen voinut\nsuostua, koska ne 300 talaria, mitä hänellä oli vuotuista palkkaa, eivät\nriittäneet oman lukuisan perheenkään elättämiseen. Eräs kirjanpainaja,\njolle teos sitten tarjottiin, vaati, että hallitus takaisi sille tuhat\ntilaajaa. Tuosta nyt käski hovioikeus kaikkia alaisiansa virkamiehiä ja\npyysi myös konsistooreja tilaajoita keräämään. Tilauslistoja olikin koko\njoukko palautunut, ja Porvoon tuomiokapituli, jolle osa teosta oli\narvosteltavaksi lähetetty, oli jo tehnyt siihen muistutuksensa, kun\nLappeenrannan sota keskeytti kaikki. Forseen itse kuoli, niinkuin\nnäimme, heti sodan päätyttyä. Turhaan anoi hänen leskensä jotain\nkorvausta valtionvaroista; hallitus vaan vastasi, että palkitseminen oli\nsen asia, joka ottaisi teoksen kustantaaksensa. Ei hovioikeus myöskään\njoutanut tarpeen mukaan tarkastamaan tätä suomennosta, jonka tähden se\nviimein ehdoitti, että oikeuksien Suomessa oli edelleenkin noudatettava\nainoasti ruotsinkielistä alkutekstiä; kuitenkin oli sen mielestä hyvin\nsuotavaa, että suomennos yksityisenä apukirjana tulisi painetuksi.\nViimein ilmestyikin Forseen'in teos v. 1759 painosta hovioikeuden\nnotaarin _Yrjö Salonius'en_ kustannuksella, jolle hänen vävynsä,\nprotokollasihteeri _Eerik Juhana Paleen_, perillisten puolesta oli\nmyönyt painattamis-oikeuden. Suomentajan nimeä siinä ei ole mainittu,\nvaan ainoasti kustantajan, jota siitä syystä kauan aikaa on luultu itse\nkääntäjäksi.\n\nTämä Forseen'in suomentama _Ruotsin Waldacunnan Laki_ on sitten ollut\ntoista sataa vuotta lainkäyttäjäimme apuneuvona ja on sen ajan kuluessa\nepäilemättä tehnyt paljon hyötyä, jos kohta sen kieli on\nruotsinvoittoista, eikä se siis ole sen puolesta yhtään verrattava\nLjungi Tuomaanpojan suomennoksiin. Toinen painos, joka ilmestyi v. 1808,\non tosin mainion lain-oppineen _Mattias Calonius'en_ \"vastauudesta\nylitsekatsoma ja moninaisesti parantama\", mutta kieltä ei siinä ole\njuuri sanottavasti korjattu. Viides painos sitä tuli julkisuuteen vielä\nv. 1863, ainoasti kahta vuotta aikaisemmin kuin Suomalaisen\nKirjallisuuden Seura ennätti toimittaa painosta aivan uuden\nsuomennoksen.[99]\n\nMuutama vuosi sen perästä kuin Ruotsin laki ensikerran suomeksi\npainettiin, ilmestyivät myös: _Acta publica, Jotca sisällänsä-pitäwät\nRuotzin Waldacunnan Perustus-Lait Arwid Carlbohmilda. Omalla\nculutuxella. Wuonna 1765. Stockholmisa, Prändätty Kuningallisesa\nSuomalaisesa Prändisä_.[100]\n\nVielä saivat Suomalaiset tällä ajalla tutustua kansainvälisiinkin\nasioihin v. 1790, jolloin Sveitsiläisen _Jacques Mallet du Pan'in_ kirja\n_Europan Waldakundain Tasa-Woiman Waarasta_ ilmestyi suomalaisessa\nkäännöksessä. Suomennoksen oli tehnyt kuninkaallinen kielenkääntäjä\n_Eerik Juhana Polon_[101] Kustaa III:n käskystä, joka siihen aikaan\nvalmisteli uutta hyökkäyssotaa Venäjää vastaan.\n\nTunnettua on, että Kustaa III yleensä koetti suositella Suomalaisia ja\nottaa huomioon heidän kansallisetkin tunteensa. Edellä on jo kerrottu,\nmitenkä hänen nuoremmat veljensä opiskelivat suomenkieltä Weman'in\njohdolla. Vähäistä myöhemmin, v. 1781, kun hänen poikansa Kustaa\nAadolfin piti opetella lukemaan, sai tämä lahjaksi Kruununkylän\nkirkkoherralta _Eerik Juvelius'elta_ hänen toimittamansa pikkulasten\nkirjan, jossa on ruotsia ja suomea joka rivillä rinnakkain.[102] Lahjaan\nliitetyssä kirjeessä tekijä pyytää, että se annettaisiin\nkruununperilliselle koko Suomen kansan puolesta, ja sanoo\ntarkoituksenaan olleen näyttää, mikä erinomainen mielihyvä siitä olisi\nSuomelle, jos hänen kuninkaallinen korkeutensa suvaitsisi oppia myös\nsuomenkieltä, niin että vastaisuudessa voisi puhutella Suomen asukkaita\nheidän omalla kielellään. Että Kustaa III tähän rohkeaan toivomukseen\nosasi panna arvoa, osoitti hän matkallaan Suomeen v. 1787, jolloin otti\nkahdeksanvuotisen poikansa mukaan ja salli tämän suomeksi lausua\ntervehdyksensä ja vakuuttaa suosiollisuuttansa Suomalaisille. Itse\nkuninkaastakin on säilynyt se muisto, että hän matkoillaan maassamme on\nmuutamin suomenkielisin sanoin vastannut suomalaisten talonpoikain\nanomuksiin.[103]\n\nKuitenkin oli tähän aikaan suomenkielen asema lohduttomampi kuin\nmilloinkaan ennen. Edellämainittu hallituksen lupaus 1738 vuoden\nanomuksen johdosta, joka koski virkamiesten suomenkielen-taitoa, oli,\nniinkuin olemme nähneet, varustettu pienellä pakoreijällä, nimittäin:\n\"jos vaan asianhaarat sekä hakijain muu taito ja virkavuodet sen\nsallivat\". Sen kautta pysyikin tämä lupaus suureksi osaksi tyhjänä\nlupauksena. Löytyy kyllä esimerkkejä siitä, että korkeampainkin virkain\navoinna ollessa pidettiin lukua hakijain taidosta suomenkielessä, mutta\nlöytyy myös monta esimerkkiä, jotka todistavat päinvastoin. Ja harvoin\ntapahtui, että hakijain kielitaitoa tutkitutettiin jollakin\nvirkakunnalla. Useimmiten tyydyttiin siihen, että joku yksityinen antoi\ntodistuksen, minkälaisia ne sitten lienevät aina olleetkaan.\n\nSamoilla 1738 vuoden valtiopäivillä oli suomenkielen asialle\nnoussut suoranaisia vastustajiakin. Kun se n.k. suuressa\nsekreetideputatsioonissa oli ensikerran otettu esille, oli kyllä\nyksimielisesti tultu siihen päätökseen, että virkoihin Suomessa olisi\netuoikeus niillä hakijoilla, joilla muitten yhtäläisten ansioitten\nohella oli paras taito maan kielessä ja tieto sen oloista. Mutta\nkuukautta myöhemmin vaati Turun hovioikeuden presidentti, nuorempi\nSamuli Åkerhjelm, tosin syntyään Ruotsalainen, vaan Suomen virkamies ja\naikoinaan Taneli Juslenius'en kasvatti, tätä päätöstä purettavaksi,\nkoska siitä muka oli vaaraa valtakunnan kokonaisuudelle. Laveassa\nkirjallisessa lausunnossaan hän muun muassa väittää jo vanhain Ruotsin\nkuninkaitten harrastaneen Suomen kansan sulattamista ruotsalaiseen,\nmikäli vaan ovat voineet, sekä perustamalla ruotsalaisia siirtokuntia\nSuomeen ja suomalaisia Ruotsiin että määräämällä kaikki tuomiopäätökset\nynnä muut viralliset asiakirjat yksistään ruotsinkielellä\nkirjoitettaviksi. Ja vaikk'ei tätä tietä oltukaan päästy tarkoituksen\nperille, eikä luultavasti koskaan päästäisikään, niin että puutteellista\nkieliyhteyttä yhä täytyisi sietää, oli hänen mielestään ainakin\nvarottava, ett'ei sen lisäksi vielä katkaistaisi yhteisten virkaetujen\nsidettä.[104] Seitsemää vuotta myöhemmin lausui Suomea varten asetetun\nkuninkaallisen kommissioonin jäsen, maamittaustirehtööri Jaakko Faggot,\nvirallisessa ehdoituksessaan Suomenmaan viljelyksen auttamiseksi,\njulkisesti sen ajatuksen, että Suomalaisten jo olisi aika oppia ruotsin\nvaltakieltä. Että tämä ajatus alkoi olla yleinen Ruotsalaisilla, ilmeni\nselvästi 1747 vuoden valtiopäiväin asettamassa \"deputatsioonissa Suomea\nkoskevia asioita varten\". Sen ensimmäinen mietintö, erään\nMyssy-puolueesen kuuluvan Ruotsalaisen kirjoittama,[105] oli tosin\nSuomalaisille erittäin edullinen, mutta lopullinen mietintö tuli,\nHattu-puolueen kokonaan voitolle päästyä, aivan vastaiseen suuntaan\nlaadituksi. Tässä näet, huomautetaan, mikä etu olisi koko valtakunnalle,\njos sen ruotsalaiset ja suomalaiset asukkaat toisiansa ymmärtäisivät, ja\nmikä helpoitus olisi ruotsalaisten perheitten siirtymiselle Suomeen,\njoll'ei siellä olisi erinäistä kieltä ja umpisuomalaista\njumalanpalvelusta vastuksena. Yhtenä keinona, jolla saataisiin\nruotsinkieli Suomessa kotiutumaan, ehdoitetaan, että olisi kehoitettava\nSuomen rahvasta niillä seuduin, missä sillä on tilaisuutta seurusteluun\nruotsinkielisen väestön kanssa, antamaan lastensa oppia ruotsia, jota\nvarten näille valtion kustannuksella olisi vielä toimitettava\nruotsinkielisiä aapisia, katkismuksia ja virsikirjoja.[106] Että\nsamantapaisia ruotsalaistuttamis-ehdoituksia jatkettiin Porthan'inkin\naikana Ruotsinmaan sanomalehdissä, olemme jo nähneet siitä\nvastalauseesta, jonka hän katsoi tarpeelliseksi niiden johdosta\njulkaista.\n\nJos tämän lisäksi muistamme, että juuri samaan aikaan kansallisuutemme\nvahvin muuri raukesi, kun ylhäisemmät säätymme kokonaan omistivat\nvieraan kielen ja siten vieraantuivat omasta kansastaan, niin emme saata\nolla näkemättä sitä vaaraa, joka kansaamme ja kieltämme uhkasi. Se on\nkyllä totta, että suomenkieltä yhä ahkerasti tutkittiin, että suomeksi\nvielä runoeltiin ja kirjoiteltiin. Mutta sitä luultavasti ei olisi\nkestänyt kovin kauan. Sillä jo v. 1804 Åbo Tidningar, painattaessaan\n26:een numeroonsa sen runon, minkä Jaakko Juteini oli sepittänyt\nPorthan'in kuoleman johdosta, muistuttaa tämän suomalaisen runouden\nolevan kuolemaisillaan, vaikka toivoo tekijältä vielä useampia\nonnistuneita yrityksiä sen hyväksi. Muutamien vuosikymmenien kuluttua\nolisi säätyläistemme kansallistunne ollut arvattavasti sitä samaa mietoa\nnurkkaylpeyttä, jolla nykyinen Skotlantilainen eroittaikse\nEnglantilaisesta, ja maamme suomenkielinen rahvas olisi vajonnut\nylenkatsotuksi Paaria-joukoksi.\n\nVaan toisin oli säädetty. Suomen kansa joutui uusiin, itsenäisempiin\noloihin, ja pian astui suomalainen kansallisuus rohkeasti esiin omaansa\ntakaisin vaatimaan.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nKansallinen eli Fennomaanein aikakausi.\n\n\n\nA. Murteitten taistelun aika 1809-1844.\n\n\n1. Ensimmäinen kansallinen heräys.\n\nPorthan oli kerran ennustamalla sanonut: \"Pietarin kaupunki viepi vielä\nkoko Suomen myötänsä!\" Ja vanhan tietäjän hautakumpu oli tuskin\nennättänyt nurmettua, niin nämät sanat jo kävivätkin toteen. Suomi\neroitettiin Ruotsin yhteydestä.\n\nEttä tämän vanhan siteen ratkeaminen tuntui kipeältä Suomen miesten\nsydämissä, sen näyttää Suomen sekä sotaväen että muunkin kansan\nurhoollinen, vaikka turha, vastarinta valloittajain ylivoimaa vastaan.\nMitenkä Suomen miehet, välttämättömän eron tapahduttua, pelolla ja\nepäilyksellä katselivat sitä uutta rataa, jolle Sallimus oli heidät\nsaattanut, näkyy siitä, että moni heistä, niiden joukossa Porthan'in\nsulosävelinen opetuslapsi, Franzénkin, muutti majansa Pohjanlahden\ntaakse, entiseen emämaahan.\n\nMutta tulevaisuuden pelko ei kestänyt kauan, se muuttui tulevaisuuden\ntoivoksi. Jalo valloittaja kutsui, ennen kuin sota olikaan aivan\npäättynyt, Suomen säädyt kokoon totutulla, vanhalla tavalla, ja samassa\nkuin hän ilmoitti yhdistäneensä Suomen ijäksi päiväksi muun\nvaltakuntansa kanssa, vakuutti hän omasta ja jälkeläistensä puolesta\npitävänsä Suomen kansan uskonnon, perustuslait ja kielen pyhänä, Tähän\nvakuutukseen hän vielä lisäsi ne sanat, joista Suomen kansa on kiinni\npitävä kalleinna tavaranansa, sanat: \"koroitettu kansakuntain joukkoon\".\n\nEivätkä keisari Aleksanterin lupaukset pysyneet tyhjinä sanoina.\nSuomenmaan uusi tila järjestettiin kaikin puolin itsenäiselle kannalle.\nSuomi sai oman hallituksensa, oman rahapankkinsa, sen sotalaitos pysyi\nerillään venäläisestä, sen virkamiehiksi ei päässyt tästä lähin muita\nkuin oman maan miehiä, ja v. 1811 yhdistettiin maamme päärungon kanssa\nnekin osat, jotka edellisten sotain kautta olivat tulleet siitä\neroitetuiksi.\n\nTästä kaikesta hälveni pian pelko Suomalaisten sydämestä, ja suloisimmat\ntulevaisuuden toiveet syttyivät sen sijaan. Suomi oli, kadottamatta\nyhtään ainoatakaan niistä eduista, jotka sille yhteys Ruotsin kanssa oli\ntuottanut: puhdasta uskon-oppiaan, kaikille oikeutta tasaavaa lakiaan ja\nvapaata perustuslaillista hallitusmuotoaan, lisäksi saava sen suuren\nedun, jota vailla se oli Ruotsin vallan aikana ollut, olla eri\nkansakuntana, olla sisällisissä asioissaan itsenäisenä valtiona. Suomi\noli, mahtavan kotkan siipien suojassa nauttien ijän-ikuista rauhaa,\nsaava häiritsemättä edistyä omalla, omituisella tavallaan. Niin\najattelivat, niin puhuivat sen ajan miehet, ja heidän rintaansa\npaisuttivat ennen tuntemattomalla voimalla kansalliset tunteet.\n\nMyöhempinä aikoina, kun uusi polvi oli noussut, joka ei omasta\nkokemuksestaan tietänyt eroitusta entisen ja nykyisen tilan välillä, on\npaljon kiistelty siitä, olisiko Suomessa kansallistunne ja sen kanssa\nerottamattomassa yhteydessä oleva rakkaus kansan kieleen voinut herätä\nja voimistua, vaikka Suomi olisi edelleen pysynyt Ruotsin yhteydessä.\n\nToivoakseni koko edellinen esitys on sitäkin kysymystä jossain määrin\nvalaissut. Niinkuin olemme nähneet, ei Suomalaisten kansallistunnetta ja\nrakkautta omaan kieleen oikeastaan ole tarvinnut herättää. Ne eivät ole\nkoskaan olleet aivan sammuksissa, ja epäilemätöntä on, että tälle\nvuosisadalle omituinen yleinen kansallistunteen kohoominen olisi\nvaikuttanut meilläkin. Siitä on hyvin todistavainen esimerkki aivan\nlähellä, Suomenlahden eteläpuolella, jossa kansalliset ja kielelliset\nseikat olivat sentapaiset, vaikka eivät juuri kuitenkaan yhdellaiset,\nkuin meidän maassamme. Virossakin nousi tämän vuosisadan alkukymmeninä\nmiehiä, jotka tahtoivat saattaa kansan kielen suurempaan arvoon, tehdä\nsen viralliseksi ja edes osaksi koulukieleksi. Samoin olisi epäilemättä\ntapahtunut Suomessakin, vaikka maamme olisi pysynyt Ruotsinvallan\nmaakuntana. Mutta melkein yhtä epäilemätöntä on, että ne sanat olisivat\nolleet tuuleen puhutut, että ne yritykset olisivat pian jälleen\nrauenneet, ja että viimein olisi myös meillä tultu siihen päätökseen,\nettä alhainen rahvas kansakoulujen kautta on muutettava samankieliseksi\nkuin herransa. Muistakaamme, että Ruotsin valtiopäivillä jo oli\nehdoitettu Suomen talonpoikain ruotsalaistuttamista sivistyskeinojen\navulla, ja ajatelkaamme, että sama menettely, jota on noudatettu\nvähäisen Ruotsin yhteyteen jääneen suomenkielisen väestön suhteen, olisi\nvoinut tulla koko Suomen kansan osaksi. Kiittäkäämme siis Jumalaa siitä,\nettä Hän, koska Suomen kansa ei omalla voimallaan näy kyenneen kohota\nsivistykseen, saattoi sen Ruotsin kansan johdon alle, mutta kiittäkäämme\nmyös siitä Jumalaamme, että Hän meidät vapautti kapaloista, kun ne\nalkoivat tukehduttaa henkeämme!\n\nMuutamia vuosia kesti vielä äänettömyyttä. Suomen kansa, pitkästä\nhorrostilasta herättyänsä, ikään kuin ojenteli jäykistyneitä raajojaan\nja hieroskeli unisia silmiään. Vihdoin se tunsi voimansa ja sai silmänsä\nauki. Silloin tietysti ei voinut olla silmäänpistämättä tuo mahdoton\nristiriitaisuus: se oli itse kansana päässyt uuteen arvoon ja asemaan,\nvaan sen kieli oli yhä edelleen hyljätyssä, sorretussa tilassa,\nsuljettuna pois valtamiesten virkahuoneista, opistojen saleista sekä\nsivistyneitten seuraelämästä. \"Suomen kieli pitää koroittaa Suomen\nvalta- ja sivistyskieleksi; se on Suomen kansan ensi tehtävä!\" Se aate\nleimahti nyt palavilla kirjaimilla Suomen nerollisimpain miesten silmäin\neteen. Näin syntyi _Fennomaniaksi_[107] eli suomikiihkoisuudeksi\nnimitetty kansalliskielellinen liike melkein samassa silmänräpäyksessä\nSuomen valtion kanssa.\n\nEnsimmäinen, joka tämän uuden aatteen julki lausui, oli ensimmäinen\nvarsinainen suomenkielinen kirjailija, _Jaakko Juteini_. Vuosina 1815 ja\n1816 nähdään jo muutamissa hänen runoissansa valituksia maamme\nherrassäädyn ylenkatseesta kansan kieltä vastaan. Hiukkaa myöhemmin v.\n1817 kirjoitti hän siitä aineesta erinäisen runon. Ankara oli tämän\nrunon nimi: _Kivipiirros häpypatsaassa Suomen oppineille_; yhtä ankara\noli myös sen sisällys:\n\n    Suomen kansa aivan kauan\n    Ravinnut on rakkahasti\n    Omiakin oppineita\n    Pohjaisessa povessansa;\n    Mutta miehet muukalaiset,\n    Lihavina levossansa,\n    Oman onnen kaivellessa\n    Hylkäsivät kotokielen\n    Valistuksen vahingoksi,\n    Häpiäksi kansakunnan,\n    Jok' on tyhmästi jätetty\n    Epäluulon erämaahan;\n    Ehkä ombi oppineilla,\n    Menon tähden mielettömän,\n    Itse häijymbi häväistys,\n    Tämän patsahan tasainen.\n\nHäpeä Suomalaisen kansallistunteen heikkoudesta, sanoo hän niin-ikään v.\n1818 ilmestyneen kielioppinsa esipuheessa, estää minua mainitsemasta\nsyitä tuohon anteeksiantamattomaan ylenkatseesen, jota oman maan miehet\nkilpaa muukalaisten kanssa, parantamattomaksi vahingoksi maamme\nvalistukselle sekä todelliselle hyödylle, ovat vuosisatojen kuluessa\nosoittaneet äidinkielelleen, vaikka tällä tuskin on vertaa muissa\nkielissä, Siksi että suomalaisen sivistyksen ratas tulisi saatetuksi\nenemmän hyvää vaikuttavaan liikuntoon, olisi välttämätöntä, että maan\nkieli autettaisiin ylös unohduksistansa. Vaikk'ei uskoisikaan\nsuomenkielen koskaan voivan tieteelliseen sivistykseen päästä,\nansaitsisi se kuitenkin harvinaisen yksinkertaisuutensa ja sulosointunsa\ntähden takaisinsaattamista alkuperäiseen puhtauteensa ja viljelemistä,\nrikastuttamista, niin että sen kautta voitaisiin myös korkeampia,\npuhdistettuja käsitteitä levittää kansaamme.\n\nMutta yleisemmin koroitti suomenkiihko äänensä vasta v. 1819. Se\ntapahtui yliopistossa, joka sitten tuli pysymään kaikkien kansallisten\npyrintöjen keskustana. Tämän yleisemmän harrastuksen herättäjänä oli\nkuitenkin muukalainen, mainio tanskalainen kielentutkija _Erasmus Rask_,\njoka matkallansa Pietariin v. 1818 viipyi muutamia kuukausia Turussa\nsuomenkieltä oppimassa. Rask oli niitä miehiä, jotka itse voivat\ninnostua ja sen kautta myös innostuttaa toisia. Kun hän tulisimmalla\nihastuksella puhui suomenkielen ihmeteltävän säännöllisestä\nrakennuksesta ynnä sen suloisesta soinnusta ja hartaasti kehoitti Suomen\noppineita sitä tutkimaan, eivät voineet nämät sanat olla kaikua\nherättämättä sydämissä, joissa samat tunteet jo ennestään olivat alulla.\nJa hänen sanansa vaikuttivat pian suurempaakin, kuin mitä hän niillä\noikeastaan tarkoitti. Hän puhui tietysti ainoasti tieteellisestä\ntutkimuksesta, mutta Suomalaisten sydämissä sai tämä harrastus kohta\nkansallisen muodon. Ihmeellinen, voimallinen, riemullinen suomalaisuuden\nkevättuulahdus kävi Turun yliopiston läpi, joka paikassa elähyttäen\nrakkautta, toivoa ja intoa. Seuraavat otteet sen aikuisista\nkirjoituksista todistavat sitä tarkemmin.\n\nYliopiston apulaisprofessorit _Juhana Gabriel Linsén_ ja _Fredrik\nBergbom_ rupesivat v. 1819 toimittamaan kirjallista lehteä, nimellä\n_Mnemosyne_, jolla etupäässä, niinkuin esipuheessa lausuivat, tahtoivat\n\"herättää halua ihanan, rikkaan ja säännöllisen suomenkielen\ntutkimiseen\". Tämän lehden 60:ssä numerossa tapaamme sangen merkillisen\nkirjoituksen _Suomalaisesta kansallisuudesta_, pääjuonteeltansa tähän\ntapaan: Ihmisen arvo on sitä suurempi, mitä omituisempi, itsenäisempi\nhänen luonteensa; samoin on myös kansojen arvo sitä suurempi, mitä\nomituisempana, vierailla aineilla sekoittamattomampana ne ovat\nsäilyttäneet kansallisuutensa. Sentähden pitää Suomalaistenkin ruveta\npitämään enemmän kiinni kansallisuudestansa. Kiittämättömyyttä se olisi\nsitä jaloa hallitsijaakin vastaan, joka on niin paljon tehnyt\nkansallisuutemme säilyttämiseksi, jos tässä asiassa olisimme penseät.\nNe, jotka sanovat kansallisuutemme jo niin heikontuneeksi, ett'ei sen\nuudestaan herättämistä enää voi ajatellakaan, puhuvat näin vasten\ntodellista vakaumustansa taikka rakkaudesta ulkomaiseen. Varsinkin on\nkansallisuudelle kieli tärkeä, sillä se on kansalaisten yhdistysside,\nsiinä ilmautuu kansan omituinen luonne kaikkein selvimmin. Suomenkielen\nviljelys on kyllä myöhästynyt, vaan ei ole vielä mahdoton. Tällä\nviljelyksellä on vaan kaksi estettä. Toinen näistä esteistä on se, että\nsuomi on hylätty sivistyneitten säätyin seuroista ja että sen viljelys\nkirjakielenä on laiminlyöty. Tästä on ollut suuri vahinko niin hyvin\nalhaiselle kansalle kuin myös sivistyneelle säädylle; edelliselle sen\nkautta, ett'ei kukaan voi kansaan vaikuttaa, joka ei osaa sen kieltä\nperinpohjin, ja jälkimmäisellekin on tullut ansaittu kosto\nylenkatseestansa kansankieltä vastaan, sillä kaikella todellisella\nsivistyksellä pitää olla juurensa kansassa, muuten sen kukoistus\nlakastuu hedelmiä tuottamatta. Toinen este on ruotsinkielen valta\nvirkakielenä, joka on vielä turmiollisempi, koska kansan asioista\npäätetään sille käsittämättömällä kielellä. Molemmat nämät esteet ovat\nkuitenkin niin helpot poistaa, ett'ei siihen olisi tarvis muuta kuin\nhiukkasen hyvää tahtoa.\n\nSama henki ilmautuu tässä sanomalehdessä yhä edelleenkin sekä\ntoimituksen omissa että lähetetyissä kirjoituksissa. Niin esim. kuuluu\nHelmikuun numerossa 1821 päällekirjoituksella _Kirjallisia toiveita_:\nEnsimmäinen merkki uuden ajan vaikutuksesta Suomenkin sivistykseen on\nnyt herännyt hartaus kotimaan kieleen, joka vaikutus on niin tärkeä,\nettä siitä päättäen uuden ajan muutkaan vaikutukset eivät voi olla\nkaukana. Sillä niinkuin ilma ruumiin toimeentulolle, samoin on kieli\nhengen elämälle välttämätön. Jonkun kielen sortaminen, tapahtui se\nvierasten tai omaisten kautta, on pyhän temppelin häväistystä. Vieraan\nkielen valtaanpääsö on kansan surma. Mutta se on rikos koko ihmiskuntaa\nvastaan, sillä siten on yksi jäsen sukukuntamme sivistysjaksosta\npoismurrettu ja kokonaisuus tulee vaillinaiseksi.\n\nNämät Mnemosynen innokkaat puolustukset suomenkielelle eivät olleet\nsuinkaan ainoat; niille kaikui vastaan monta samallaista, yhtä\nvoimakasta tai vielä voimakkaampaa. Rohkeampana entistänsä lauloi nyt\nJuteini runoelmassansa _Huilun humina_ v. 1820:\n\n    Akatemia avara\n    Ombi meillä muukalainen,\n    Koulut vierahat kotona,\n    Laki luja umbinainen.\n    Tällä lailla tohtis' olla\n    Vihollinen vartiamme,\n    Kuuro tehty tuomariksi,\n    Mykkä panduna papiksi.\n\nRuotsinkielisessä tähän liitetyssä muistutuksessa hän sitten vielä\nlisää: Siksi että suomenkieli, joka vielä on köyhä tieteellisiä aineita\ntoimittamaan, siihen soveliaaksi tulisi, olisi tarpeellista, että sen\nviljelystä yleisemmin harrastettaisiin Suomen opistoissa; ja siksi että\nse lain asioihinkin taipuisi, pitäisi Suomalaisille ensialuksi suoda\noikeus jättää paperinsa suomeksi virastoihin.\n\nVuonna 1819 oli niin-ikään Åbo Tidningar'eissa, joita dosentti Iivar\nWallenius ja professori Taneli Myréen toimittivat, asia esitetty\nkysymysten muodossa: \"Eikös pitäisi tuomarein sekä muiden virkamiesten\nosata maan kieltä? Eikös voisi heitä siihen lainsäännöllä velvoittaa?\nEikös oppineillakin ole joku velvollisuus levittää valistusta\nkansallensa?\"\n\nKaikkein suurimmalla voimalla ja selvyydellä on kuitenkin uusi herännyt\nkansallisuus-aate ilmilausuttuna dosentti _Aadolf Iivar Arvidsson'in_\nsanomalehdessä, _Åbo Morgonblad'issa_, joka tuli ulos v. 1821.\nKirjoituksessaan _Kansallisuudesta ja kansallishengestä_ hän lausuu:\nSamoin kuin yksityisillä on kansoillakin ainoasti siihen määrään arvoa,\nkuin heissä on selvä ja voimallinen omituisuus. Tätä omituista\nluonnettansa ovat kaikki vieraan vallan alla olleet kansat enemmän tai\nvähemmän kadottaneet. Pyhä velvollisuus on meilläkin kaikin voimin\nsuojella sitä vähäistä kansallista omituisuutta, joka vielä on tallella.\nVaan kuinkas tämä kansallisuus on suojeltava? Sillä tavoin että\nrakastamme kaikkea kotimaista ja siihen kaiken työmme perustamme.\nKaikkein enimmin pitää meidän suojella ja hoitaa kotimaista kieltämme;\nsillä niin kauan kuin se on säilynyt, tiedämme olevamme eri kansa.\nKielensä kadotettuaan, kansa itsekin on kadonnut. Mutta mitä me teemme\nkansallisen kielemme suojelukseksi? Yleiseen sitä ylenkatsotaan ja\nhalveksitaan. Sitä pidetään talonpoikais-kielenä, jolla ei tahdota\nsaastuttaa huuliansa; ei huomata, että harmaan, karhean kallion sisässä\nasuu jalo kulta. Jumalanpalvelus tosin toimitetaan äidinkielellä, mutta\noikeus käytetään vieraalla. Oikein hirvittää ajatellessa sitä hairausten\nja erhetysten äärettömyyttä, joka on mahdollinen, siitä syystä että\nsuomenkielessä taitamaton tuomari istuu oikeutta. Koska saamme\nKaikkivaltiasta lähestyä omalla kielellämme, miksi on Hänen ikuinen\noikeutensa salattava ulkomaan sanojen pimeyteen?\n\nSamasta aineesta puhuu yksi lähettäjäkin, lehtori _Eerik Kustaa\nEhrström_ kirjoituksessaan. _Suomenkieli kansalliskielenä_. Suomen kansa\non Ruotsin yhteydessä saanut uskontonsa, lakinsa ja sivistyksensä; mutta\nkiitollisuus siitä ei saa estää meitä näkemästä, että saman yhteyden\nkautta kansan kallein, pyhin tavara tuli turmelluksi. Ruotsinkieli\npantiin virka- ja opetuskieleksi. Siitä seurasi, että kansamme jakautui\nkahteen puoliskoon, joista toinen, ylhäiset säädyt, vieraantui pois\nsuomenkielestä. Viimein pidettiin suomenkielen taitamattomuus\nsivistyksen tuntomerkkinä. Emmekä nytkään vielä poista päältämme sitä\nhäpeää. Useimmat virkamiehet luulevat kyllin tehneensä, kun vaan\ntavallisimmista asioista puhuvat niin huonolla kielellä, että sitä\ntuskin ymmärtää. Sivistyneitten seuroissa ei kuulu suomea; lapsia\nvarjellaan suomea oppimasta; suomen puhuminen tai suomeksi murtaminen\npidetään talonpoikamaisuutena. Meidän maassamme valitetaan\nkotimaan-rakkauden puutetta; mutta kuinka sitä voisi ollakaan olemassa,\nmissä kansan eri säädyt ovat eroitetut eri kielellä.\n\nSivistyneet säädyt, joiden syystä tämä paha on tullut, ovat myös\nvelvoitetut sitä jälleen poistamaan. Sitä varten on ensiksikin\nsuomenkieli pantava yhteiseksi oppi-aineeksi. Alku on jo kouluissa\ntehtävä; sillä siinä ijässä on lasten helpompi oppia kieliä, eikä\nmyöhemmin opittu kieli koskaan tule niin rakkaaksi, kuin äidinkielen\npitää olla. Mainitun suomenkielen opetuksen voisi aivan hyvin aloittaa\njo ensisyksystä. Sitten olisi määrättävä, ett'ei yksikään nuorukainen\nsaisi päästä yliopistosta valtion palvelukseen, ennen kuin on\nsuorittanut tutkinnon suomenkielessä. Vaan ei siinä kyllin: suomi olisi\nvähitellen myös pantava yhteiseksi opetuskieleksi. Suomenkielisissä\npaikoissa se kävisikin aivan helposti. Jos vaan ennalta määrättäisiin,\nmilloin mikin aine tulisi luettavaksi kansan kielellä, niin kylläpä\ntarpeelliset oppikirjatkin ilmestyisivät. Sillä aikaa kerkeäisivät\nyliopiston professorit valmistautua, niin että voisivat ruveta pitämään\nluentonsa suomeksi; ensin ne, joiden aineita nuoriso, ensiksi\nharjoittelee, sitten lakitieteen ja jumaluus-opin opettajat, viimein\nkaikki. Kirjain puutetta ei huolisi pelätä; eihän yliopistossa luettavat\nkirjat suureksi osaksi ole ruotsinkielisiäkään, ja kyllä suomalaisia\ntarpeen mukaan ilmestyisi. Myöskin Haminan kadettikoulussa tulisi samoja\nkieliohjeita noudattaa kuin muissa opistoissa. Sitten olisi aika\nmäärättävä, jonka perästä kaikkein virkamiesten tulisi käyttää\nsuomenkieltä virallisissa kirjoituksissaan; vaan heti kohta jo pitäisi\nsallia semmoista käyttämistä niille, jotka niin tahtovat ja voivat. Ei\ntässä, lopettaa hän viimein, ole tilaa mainita kaikkea, mikä\nkansallisuuden herättämiseksi ja kansankielen koroittamiseksi olisi\ntehtävä; mutta suuri tuki tälle työlle epäilemättä olisi, jos naisetkin\nsiihen osallisiksi rupeaisivat.\n\nEi voi olla ihmettelemättä tosiaan, kuinka selvä jo siihen aikaan oli\nkäsitys Suomen kansan kipeimmästä tarpeesta sekä sen tyydyttämisen\nkeinoista. Ei voi myös olla ihmettelemättä, kuinka helpolta ja pian\ntapahtuvalta kansamme uudestisyntyminen näytti innostuksen silmissä.\nTuon kaksikielisyyden syvän juovan ummistamiseksi, joka alhaisen kansan\nja herrassäädyn eroitti, ei Linsén luullut tarvittavan muuta kuin hiukka\nhyvää tahtoa. Ensisyksynä, arveli Ehrström, pannaan suomi oppiaineeksi\nkouluihin ja muutamien vuosien kuluttua muutetaan koko opetus- ja\nvirkakieli. Nämät lausunnot olivat nuorukaisen toivelmien kaltaiset,\nnuorukaisen, joka, maailman rantaa kokematta, todellisuudessa\nvastaantulevista esteistä ja vastuksista tietämättä, kuvittelee\nmielessänsä, kuinka hän työllänsä on uudistava koko maailman. Mutta _in\nnatura non dantur saltus!_[108] -- se vanha sananlasku oli tässäkin\ntoteen käyvä. Vuosisatojen kuluessa yhä syvemmälle juurtunutta\nmuukalaisuutta poistamaan ei riittänytkään hiukkanen hyvää tahtoa eikä\nmuutamien vuosien aika.\n\nSuomen kansallisuus oli tosin nyt erinäisessä valtiorakennuksessa saanut\nvahvan perustuksen ja hartaus oman maan kieleen oli kyllä entisen\nsuhteen levinnyt yleisemmäksi, tullut voimallisemmaksi. Mutta ei tämä\nhartaus vielä millään muotoa ollut yhteinen. Vaikka sen ajan\nsuomikiihkoiset, innosta sokeentuneina, kerta kertansa jälkeen\nvakuuttavat kaikkien kansanluokkien olevan yksimielisinä siinä asiassa,\nniin pääsee kuitenkin heidän omasta suustansa joskus lauseita, jotka\npäinvastaisen todistuksen antavat. Linsén, siitä puheesta mainiten,\njonka arkkipiispa Tengström oli pitänyt Porthan'in muistoksi, sanoo\nnäin: Jos tarvitsisi muuta todistusta siihen, että suomenkielen\nviljeleminen on tarpeellinen, paitsi sitä yksinkertaista, että se on\nSuomen oma kieli, niin on etupäässä Porthan'in ajatus tuotava esiin\nniitä vastaan, jotka hartautta oman maan kieleen eivät pidä muuna kuin\npoikamaisena maineenhimona ja uusien tavoittelemisena. Samoin\nEhrströmkin myöntää niitä olevan paljon, jotka eivät siihen ajatukseen\nvoi taipua, että suomi tulisi sivistys- ja valtakieleksi, paljon taas\ntoisia, jotka tätä kyllä soisivat, vaan arvelevat sen myöhäiseksi ja\nmahdottomaksi.\n\nJulkisesti eivät nämät mielipiteet kuitenkaan liioin ilmautuneet;\nluultavasti katsoivat niin hyvin vastustajat kuin epäilijätkin\nsuomikiihkoisten puheet tylyiksi houreiksi, joiden kumoamisella he eivät\nviitsineet vaivata itseänsä.\n\nAinoa suomenkielen vihaajaan ajatuksia ilmoittava kirjoitus, nimeltä\n_Muutamia mietteitä koululaitoksestamme nyt aiotun Suomenmaan kouluin\nuudestijärjestämisen johdosta_ ja allekirjoitettu --c --s, löytyy v.\n1825 Åbo Underrättelser lehdessä. Siinä arvellaan,[109] että kouluissa\npitäisi laittaa tilaisuutta Suomen talonpoikain lapsille ruotsinkieltä\noppimaan, jos nimittäin ruotsi edelleen tulisi pysymään virkakielenä.\nMutta tämän sen yksinvallan sanookin lähettäjä aivan kohtuulliseksi,\nosaksi maassamme asuvain monien ruotsinkielisten talonpoikain tähden,\nosaksi vilkkaan kauppayhteyden vuoksi Ruotsin kanssa.\n\nToivottomain käsityksen selvimmin näemme professori Juhana Jaakko\nTengström'in kirjoituksesta _Muutamista Suomen kirjallisuuden ja\nsivistyksen esteistä_ runokalenterissa _Aurassa_ 1817. Toinen haitta,\nlausuu hän, on se, että me tosin luonteeltamme ja kieleltämme olemme eri\nkansa, vaan emme ole koskaan olleet emmekä voi koskaan olla eri\nvaltiona. Tästä tulee, ett'emme historiassa koskaan näe omaa itseämme,\nemmekä siis siitä voi saada tietoa itsestämme. Samasta syystä seuraa\nmyös, että maassamme on eri kielet vallitsemassa, eikä ole mitään\nominaista kirjallisuutta.\n\nAsianhaarat näyttivätkin todella, mikä koski toiveita suomenkielen\npääsemisestä voimaan yhteiskunnallisissa oloissa, melkein täydesti\nantavan oikeutta näille nyt viimeksimainituille arveluille. Todistusta\nsuomenkielen taidosta ei ruvettu vielä pariinkymmeneen vuoteen vaatimaan\nkeneltäkään virkamieheltä, ei edes papeilta. Gripenbergin koulu\nHaminassa, josta sittemmin kadettikoulu muodostui, oli ainoa, joka jo\nsiihen aikaan otti suomenkielen oppiaineeksi; muihin oppikouluihin se\nvasta pääsi, muutamilla harvoilla tunneilla, 1842 vuoden koulu-asetuksen\nkautta. Yliopistossa olivat professoreinsa esimerkistä innostuneet\nylioppilaat v. 1820 Turkuun tulleelle uudelle kanslerilleen,\nsuuriruhtinas Nikolaille, tuoneet anomuksen suomenkielen opettajan\nsaamisesta maamme korkeimpaan oppilaitokseen. Vastaus kuuluu tulleen\nsemmoinen, että hallitus kyllä ala-ikäisten poikienkin sekaantumatta\nosaa pitää huolta maan tarpeista. Muistettava on näet, että juuri siihen\naikaan pelättiin ja vainottiin Saksan ylioppilaitten _Demagogiselle\nUmtriebe_ (kansan-yllytys-vehkeitä) ja luultavasti katsottiin meidänkin\nrauhallisten nuorukaisten pyyntö saman vallankumous-hengen\naikaansaamaksi. Viimein perustettiin kyllä v. 1826 suomen lehtorin virka\nyliopistoon; mutta professoria siinä aineessa eivät nähneet sen salit,\nennen kuin vielä melkein vuosisadan neljännes oli kulunut.\n\nTämä todellisuuden rautakäden paino näkyy pian masentaneen\ntoivokkaimpienkin rohkeuden. Arvidsson, joka oli rohkein kaikista, oli\nMnemosynessä v. 1822 julkaisemiensa _Mietteitten_ johdosta ainaiseksi\neroitettuna yliopistosta ja seuraavana vuonna ahdistettuna jättämään\nmaansakin; hänen oma lehtensä oli lakkautettu, ennen kuin se oli\nvuotensakaan umpeen elänyt. Lopulla 1820-lukua ja koko seuraavan\nvuosikymmenen kuluessa ei näe enää juuri missään sanomalehdessä\nkirjoituksia suomenkielen koroittamisesta. Juteinikin oli vaipunut\ntoivottomuuteen ja lauloi _Runotähteissänsä_ v. 1826 katkerasti:\n\n    Koskas kuulet kouluissamme\n    Taikka lain tulkinnoissa\n    Oudon kielen kitisevän,\n    Naura nationaliteelle,\n    Virsku vieraille sanoille!\n\nSamoin vielä v. 1840 _Kustaa Renvall_ esipuheessaan suomen kielioppiinsa\nlausuu ilmi melkein yhtä suuren epäilyksen. Tulevaisuus on näyttävä,\nsanoo hän, olenko oikein käsittänyt suomenkielen hengen, jos nimittäin\nsuomenkielelle milloinkaan koittaa se onni, että sitä ruvetaan\nitsenäisesti ja perinpohjaisesti tutkimaan, josta tätä nykyä ei suinkaan\nole suurta toivoa. Sitten hän edelleen puhuu siitä, kuinka alhainenkin\nkansa, herrain esimerkkiä noudattaen, turmelee kieltänsä yhä enemmän.\nVuosisadan kuluttua Suomen lapset, totuttuansa pois äidinkielestään,\nkenties eivät enää tiedäkään, kuinka heidän rehelliset esivanhempansa\novat sitä puhuneet. Vielä olisi kuitenkin, jatkaa hän, tämä mahdollinen\nauttaa, jos vaan kansalaisissamme, varsinkin korkeammissa virkamiehissä,\nolisi hyvää tahtoa. Mutta nämät pelkäävät, että suomen koroittamisella\ntarkoitetaan kaikkein muitten kielten poiskarkoittamista Suomesta. Näin\nsuurta uhria emme millään muotoa vaadi. Istukoot vieraat kielet\nedelleenkin peräpenkillä, kun vaan sallittaisiin talon omistajallekin\ntoki vähäisen sijaa tuvassa. Ensialuksi ei tarvittaisi muuta kuin: 1)\nettä suomenkieli kaikkiin kouluihin tulisi yhteiseksi oppiaineeksi, ei\nopetuskieleksi, joksi se vasta pitemmän viljelyksen jälkeen saattanee\nsoveltua; 2) että sallittaisiin kaikkein asian-omaisten sekä suullisesti\nettä kirjallisesti suomeksi ajaa asiansa kaikissa virastoissa, josta\nseuraa, että virkamiehet pitäisi velvoittaa täydellisesti ja ilman\ntulkitta ymmärtämään tätä kieltä. _Sata vuotta meidän perästämme,\nlopettaa hän viimein, pitäkööt jälkeisemme neuvoa ja päättäkööt mitä\nenempää tässä asiassa voipi tehdä_.\n\nVähemmin toivoton, mutta kuitenkin sangen vähää vaativainen on\nprofessori _Gabriel Rein_ puheessa, jonka hän v. 1842 piti Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran vuosijuhlassa: Mitä siis meidän Suomalaisten,\nerittäinkin sivistyneitten tulisi tehdä kansallisuutemme säilyttämiseksi\nja edistämiseksi? Pitäisikö hylätä se kieli, joka tähän saakka on\ntarjonnut meille sivistyksen hedelmiä? Pitäisikö kohta kaikki sivistys\nsuomenkieliseen muotoon pukea? Ei millään muotoa; se saattaisi meidät\ntakaisin keskiajan raakuuteen. -- Puhuttuansa sitten siitä, kuinka\nsuomenkieli ensin olisi viljeltävä ja valmistettava soveliaaksi\nsivistyksen välikappaleeksi, lopettaa hän: Meidän silmämme eivät\nsuinkaan saa nähdä sitä puuta, jonka me istutamme, mutta meidän lastemme\nlapset kenties saavat iloita sen varjossa. Silloin on nyt vielä\nsyntymättömälle sukupolvelle koittava se päivä, jona suomenkieli saa\nsijansa sivistyneitten kielten joukossa, jolloin sivistynyt luokka,\npalautuen ylenkatsottuun isänkotiinsa, on ojentava kätensä niin kauan\naikaa laiminlyödylle, isäin kielelle uskollisena pysyneelle veljellensä.\n\nNäin vähiin olivat kaksikymmentä vuotta ensimmäisen kansallisen\nheräyksen jälkeen suomikiihkoisten toiveet käytännöllisessä suhteessa\nsupistuneet; näin nöyränä, ujona ilmautui suomalaisuus siinäkin\npiirissä, joka, niinkuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, sen työhön\noli itsensä nimenomaan pyhittänyt. Ja kuitenkin lausui Rein sanansa\nainoasti kaksi vuotta ennen, kuin suomalaisuuden toinen heräys uuteen\nintoon, uuteen voimaan tapahtui _Snellman'in_ ja _Saima_ lehden kautta!\n\n\n2. Murteitten taistelu.\n\nVaikk'ei suomalaisuus yhteiskunnallisella alalla, niinkuin edellisessä\nnäimme, ollut vielä saanut juuri mitään jalansijaa, ei tämä aika ollut\nkuitenkaan turhaan mennyt. Kielemme, joka tällä ajalla tuli tarkemmin\ntutkituksi ja vieraista aineksista puhdistetuksi, oli vähitellen\nvalmistunut siksi sivistyksen kannattajaksi, jona sitä nyt meidän\npäivinämme käytetään.\n\nOmituista vuosien 1809-44 väliselle ajanlohkolle on vanhan, kovin\nturmeltuneen kirjakielen hylkääminen ja kansan kieleen palautuminen.\nPitää kirjoittaa, niinkuin kansa puhuu, tuli suomalaisen kirjallisuuden\nharrastajain tunnuslauseeksi, ja: pitää kirjoittaa, niinkuin kansa puhuu\nmaamme sydänpaikoissa, joihin ei vieraan kielen turmeleva vaikutus ole\nulottunut. Tämä pyrkimys ei rajoittunut yksistään siihen, että otettiin\npuhtaita, alkuperäisiä sanoja lainattujen sijaan, että ruvettiin\nkäyttämään perinsuomalaisia lausetapoja ruotsinvoittoisten asemesta,\nvaan se tarkoitti samassa myös, että ääntämisessä piti kaikin puolin\nmukailtaman \"syvän Suomalaisen\" puhetapaa, ja vaati siitä syystä\nkitkettäväksi pois ne kirjaimet, jotka tekivät suomen oikeinkirjoituksen\noudoksi.\n\n_Juteini_ oli tässäkin asiassa ensimmäinen: _c:n, f:n ja q:n sekä x:n ja\nz:n_ hän kohta hylkäsi, samoin kahden kerakkeen käyttämisen lainasanain\nalussa. Kirjasessa _Kritik öfver lånebokstäfverna uti finska språket_\n(Lainakirjaimista suomenkielessä) 1816 hän jo todisti, ett'ei _b:tä,\nd:tä, g:tä_ vastaavia äänteitä löytynyt alkuperäisessä suomenkielessä,\nja ehdoitti siitä syystä nämätkin kirjaimet hylättäviksi. Myös painatti\nhän v. 1817 vihkosen laulujansa tällä \"perustuskielellä\", ilman b:tä,\nd:tä ja g:tä. Mutta myöhemmin hän ne otti jälleen armoihin ja piti\nniistä sitten lujasti kiinni, kirjoittaen: _parembi, rauda, kuitengin_,\nikänsä loppuun asti.\n\nYhtä uudistushaluinen oli ensialussa myös _Renvall_. Kaksiosaisessa\nväitöskirjassaan _De orthoëpia et orthographia linguae fennicae_\n(Suomenkielen oikein lausumisesta ja kirjoittamisesta) 1810-11 hän vaati\nyllämainitut kolme kirjainta pois karsittaviksi suomenkielestä, niinkin\nettä kirjoitettaisiin _kuninkas_. Ainoasti _d:n_ suhteen hän epäili,\narvellen sen kyllä tieteelliseltä kannalta katsoen sopimattomaksi, vaan\nkäytännössä vaikeaksi siitä luopumisen, koska jo oli niin yleisesti\ntunnettu. Hän, näet, toivoi kirjakielen kuitenkin pysytettäväksi\nlänsisuomalaisen kansankielen rajoissa, jolle se tähänkin asti\npääasiallisesti oli rakennettuna, ja myöhemmällä ijällä tuli hänestä\ntämän murteen mitä vanki puolenpitäjä.\n\nMutta pian seurasi jäljessä toisia, jotka tahtoivat kerrassaan hylätä\nlänsisuomen ja rakentaa uutta kirjakieltä itäsuomen murteitten\nperustukselle. Ensimmäinen heitä oli _Reinhold von Becker_. V. 1820\nruvetessaan toimittamaan suomenkielistä sanomalehteä, nimellä _Turun\nViikkosanomat_, hän kielen suhteen päätti noudattaa itäsuomen puhetapaa,\nkoska se oli puhtainta, ja koska enin osa Suomen kansaa, paitsi Savossa\nja Karjalassa, myös Pohjois-Hämeessä ja Satakunnassa sekä Oulunläänissä\nPohjanmaalla, sitä käytti. Eikä hän ainoastaan ottanut siitä paljon\nuusia sanoja ja muotoja, niinkuin verbien refleksiivisiä taivutustapoja,\nvaan mukautti oikeinkirjoituksensakin pääasiassa sitä myöten. Paitsi\nettä d armotta tuomittiin pois, kirjoitti hän esim. _kuhtu ja kututaan,\nsaattosi, puhu (= puhui), taitaavat, oikeeks, nähnynnä_.\n\nVaan niin pian kuin ensimmäinen numero lehteä oli ilmestynyt, nostivat\nvanhan kirjakielen kannattajat yleisen hätähuudon. Ennenmainittuun\n_Mnemosyne_ lehteen tuli tulvaamalla kirjoituksia, joissa moitittiin ja\nhaukuttiin Becker'iä, varsinkin oikeinkirjoituksen tähden. Koska meillä\nkerran on kirjakieli, sanottiin, niin olisi se rikastutettava\npuhdistamalla ja sanoja lainaamalla murteista, mutta hullutusta olisi\nkirjakieleksi koroittaa joku viljelemätön murre, vieläpä tuo raaka\nsavolainen. Eikä Becker'in kieli oikeastansa olekaan Savon suomea, vaan\nitäsuomen ja länsisuomen murteitten sekoitusta, jota lukiessaan tulee\najatelleeksi: tuon kirjoittaja on nähtävästi syntynyt Savossa, mutta\nsitten muukalaisten parissa kaiken aikansa seurustellut, niin että on\nunohtanut lapsuutensa kielen ja panee nyt kaikellaisia omiansa sekaan\nmuka kansan suusta otettuina puheenparsina.\n\nNousipa kuitenkin Becker'ille myös puolustajia, jotka koettivat\nlauhduttaa vastustajain tuomiota, vaikk'eivät hyväksyneet juuri kaikkia\nBecker'in uusia kirjoitustapoja. Becker itsekin selitti syyt, joiden\ntähden oli ruvennut uudistuspuuhiinsa, vaan väsyneenä riitaan rupesi\nseuraavan vuoden alusta taas käyttämään d:tä, jonka poisjättäminen oli\nollut kaikkein pahimpana loukkauskivenä.\n\nKorkeimmilleen kohosi murrekiihko _Kaarle Akseli Gottlundi'n_ kirjoissa,\njoissa entisten itäsuomalaisuuksien lisäksi nyt vielä tuli uusia\nkaksois-äänteitä ja _k_ loppuhenkosen merkkinä, esim. _moa, piä_ (=\npää), _sanomatak_, ynnä muita samallaisia savolaisuuksia, juvalaisuuksia\nsekä suorastaan gottlundilaisuuksia; sillä hän todella pani usein omia,\naivan olemattomia sananmuotoja, josta aivan syyttä oli moitittu\nBecker'iä. _Jaakko Fredrik Lagervall'in_ kautta viimein ilmestyivät\npainettuina itäisten Karjalaistenkin _paklat ja kakrat, putrot ja\ntetrit_.\n\nTätä taistelua murteista kesti pari vuosikymmentä. Kukin kirjoittaja\nnoudatti paikkakuntansa murretta pienimmissäkin asioissa. Kun\nsuomalaisiin sanomalehtiin siihen aikaan lähetettiin käsikirjoituksia,\ntehtiin se hyvin usein sillä nimen-omaisella ehdolla, ett'ei toimitus\nsaisi muuttaa yhtäkään kirjainta. Samassa sanomalehdessä nähtiin sillä\ntavoin vierekkäin mitä erilaisimpia kirjoitustapoja, ja näytti jo siltä,\nkuin toivotun paremman kirjakielen sijaan nyt olisi saatu koko joukko\npaikkakunnallisia nurkkakieliä, taikka ainakin kaksi eri kirjakieltä,\nniinkuin aikoinaan Räävelin ja Tarton kielet Virossa.\n\nSiitä vaarasta pelasti meidät _Elias Lönnrot_. Nykyinen kirjakielemme,\njonka hän lopullisesti vakautti, noudattaa sekin pääpiirteissään\nlänsisuomen äänne- ja muoto-oppia, mutta siihen on otettu itäsuomesta\navuksi puhtaampi lauserakennus ja rikkaampi sanavarasto.\n\n\n3. Suomen ja sen sukukielten tutkimus.\n\nTämä taistelu kielemme eri murteitten välillä, joka on puheena olevalle\najanlohkolle niin omituinen, että sille hyvin sopii nimeksi _Murteitten\ntaistelun aika_, kuvastuu niissä kieliopeissakin, jotka silloin\nilmestyivät ja joista Becker'in ja Renvall'in ovat huomattavimmat.\n\n_Reinhold von Becker_ oli syntynyt 26 p. Jouluk. 1788 Kangasniemellä,\njossa hänen isänsä, eron saanut tykkiväen kersantti, asui\nmaanviljelijänä. Tuli ylioppilaaksi Turkuun 1807 ja vihittiin\nmaisteriksi 1810. Määrättiin historian dosentiksi 1813 ja\napulaisprofessoriksi samassa tieteessä 1816, toimitti varsinaisen\nhistorian-professorin virkaa pitkät ajat ja sai, koska tämä virka\nkuitenkin toiselle annettiin, professorin arvonimen 1834. Ennen sitä, v.\n1829, oli hän asianomaisten kehoituksesta ottanut vastaan suomalaisen\nkielenkääntäjän viran senaatissa ja toimitti sitä aina vuoteen 1856.\nHänen kielitaitonsa kautta saivat silloin asetukset entisestä\nruotsinvoittoisesta suuresti poikkeavan, sujuvan ja puhtaan suomalaisen\npuvun. Becker oli jo lapsuutensa kodissa oppinut selvää suomenkieltä.\nTämän taitonsa enentämiseksi hän v. 1819 oli matkustanut\nPohjois-Pohjanmaalla ja Suomen Lapissa, vieläpä käväissyt hiukan\nrajankin takana Venäjän-Karjalassa. Paitsi ennenmainitussa\nsanomalehdessä, oli hän osoittanut harrastustansa puhtaan kielen hyväksi\nsuomalaisessa kieliopissaan _Finsk grammatik_ 1824. Tämä teos, jossa\nensi kerta itämurteenkin omituisuudet ovat esitettynä, tuli sekä\nmuoto-opissa että vielä enemmän lauseopissa perustuskiveksi myöhemmille\ntutkimuksille suomenkielestä. Becker kuoli 10 p. Kesäk. 1858.\n\n_Kustaa Renvall_ oli rusthollarinpoika Halikosta, syntynyt 23 p. Syysk.\n1781. Tuli ylioppilaaksi 1801, vihittiin papiksi 1806 ja maisteriksi\n1810 sekä sai v. 1811 suomenkielen dosentin paikan Turun yliopistossa.\nKoska tämä virka oli aivan palkaton, täytyi hänen henkensä elätteeksi\nhankkia itselleen toisiakin tuottavampia työpaikkoja. Sittemmin tuli hän\nkirkkoherraksi Uskelaan 1819, muutti sieltä Ulvilaan 1829 ja kuoli 22 p.\nTammik. 1841. Kielioppinsa oli hänellä valmiina jo vuoden 1820\npaikoilla, mutta Becker'in kieliopin ilmaantuminen samoihin aikoihin\nvaikutti, ett'ei hän painattanut omaansa ennen kuin v. 1840. Se ilmestyi\nnimellä: _Finsk språklära enligt den rena vestfinska dialekten_ (Suomen\nkielioppi puhtaan länsisuomen murteen mukaan).\n\nMuita suomen kielioppeja tältä ajalta on mainittava vielä\n\"_Strahlmann'in_\" v. 1816 painosta tullut ja paitsi sitä _Juteinin_ v.\n1818 ilmestynyt. Edellisen tekijä, nimeltä _Juliana Stråhlman_, oli\nsyntynyt 1749 Valkjärvellä, jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana. Tuli\nylioppilaaksi Turussa 1767, muutti sieltä Upsalaan 1768, pääsi\nopettajaksi Viipurin kouluun 1769 ja kirkkoherraksi Valkjärvelle 1780,\nkuoli 1840. Hänen teoksensa on siitä merkillinen, että se, ollen\nsaksaksi kirjoitettu, kauan aikaa oli ainoana lähteenä, josta oppinut\nmaailma voi ammentaa tietoja meidän kielestämme. Sillä on vielä sekin\nansio, että siinä suomenkieltä on verrattu unkarinkieleen. Mutta\nkokoonpanossaan on se varsin vaillinainen ja epätarkka. Sen vuoksi heti\nmainittava kielentutkija Sjögren eräässä kirjoituksessa suomenkielestä\nja kirjallisuudesta, joka ensin ilmestyi venäläisessä lehdessä ja joka\nsitten saksaksi käännettynä painettiin uudestaan v. 1821, arveli, ett'ei\nse täyttänyt, mitä siitä oli toivottu. Mutta tästäkös Stråhlman vasta\nmelua nosti. Suurella kiivaudella koetti hän kohta eri kirjasessa tehdä\nSjögren'in syytökset tyhjiksi ja veti tuskissansa kaikennäköisiä,\nlystillisiäkin todistuksia kielioppinsa muka kelvollisuudesta esiin.\nMuun muassa huomautti hän, että se oli painettavaksi hyväksytty Pietarin\nsensuurikomiteassa ja tekijällensä tuottanut Vladimir'in ritariston\nneljännen luokan kunniamerkin! Kuinka se siis voisi olla huono? Sjögren\nvastasi vuorostaan hyvin pilkallisesti.\n\nYhtä rikas kuin kieliopeista oli tämä aika myös sanakirjoista.\nEnsimmäinen niistä ilmestyi v. 1826 ennen mainitun _Rask'in_\nkehoituksesta ja toimesta. Turussa käydessään kevättalvella 1818 oli hän\nkoko innollansa ruvennut puuhaamaan uutta suomalaista sanakirjaa, jonka\navulla oppineelle maailmalle kävisi mahdolliseksi suomenkieltä tutkia.\nSiihen aikaan ei kuitenkaan löytynyt Suomessa kustantajaa, joka olisi\nuskaltanut niin suureen kirjalliseen yritykseen rahoja panna. Vaan Rask\npiti asian mielessään vielä Pietariin tultuaan, jossa hän oli päässyt\njalon Venäläisen, kreivi _Rumjantsov'in_, tuttavuuteen. Tämän rikkaan\ntieteitten suojelijan hän helposti suostutti antamaan tarpeelliset varat\nteokseen, josta sanoi toivovansa niin paljon valaistusta erittäin\npohjoismaiden historian tutkimukselle. Sitten hän pyysi toimittajaksi\n_Renvall'ia_, jonka työkyvyn oli Turussa oppinut tuntemaan; vieläpä\nlupasi koettaa hankkia hänelle suomenkielen professorin paikan\nyliopistossa, että voisi panna työhön enimmän osan aikaansa.\nJälkimmäiselle tuumalle tuli kuitenkin, niin sanottiin, Suomen\nvaltiovarain riittämättömyys esteeksi; sen sijaan suotiin Renvall'ille\nmainittu kirkkoherran virka Uskelassa. Renvall oli kaikin puolin sopiva\nhänelle uskottuun työhön. Umpisuomalaisena lapsuudessaan tunsi hän\nsuomenkieltä hyvin ja oli sittemmin erityisesti antautunut sen\ntutkimiseen. Vuonna 1811 oli hän matkustellut Savossa ja Karjalassa ja\nsiten oppinut tuntemaan myös itämurteen sanavaroja. Teos tulikin hänen\nkäsissään niin hyväksi ja täydelliseksi, kuin se voi tulla, ennen kuin\nkansanrunoutemme rikkaat aartehistot avautuivat. Sanojen selityksissä on\nse vielä tänäkin päivänä kaikista tarkin ja luotettavin. Lähteinään\nkäytti Renvall, paitsi Juslenius'en sanakirjaa, etupäässä Ganander'in,\nmutta myös Porthan'in, Taivassalon provastin Elias Lagus'en (1741-1819)\nsekä Juteinin sanakokoelmia. Suomalaiset sanat hänenkin sanakirjassaan\novat selitetyt latinaksi, enimmiten myös saksaksi, harvoin ruotsiksi.\nTämä Suomen oloihin nähden outo ja epäkäytännöllinen toimitustapa\nriippui vieraan avusta sekä ulkomaan tiedemiehiä silmälläpitävästä\ntarkoituksesta. Saksalaisten selitysten panemisessa mainitaan olleen\navullisena _Gabriel Rein'in_, joka siihen aikaan oli nuori maisteri.\n\nRenvall'in sanakirjaa käyttämällä toimitti sitten v. 1838 Pöytyän\nkirkkoherra _Kaarle Helenius_, virsiseppänä vielä mainittava,\nsuomalais-ruotsalaisen ja ruotsalais-suomalaisen käsi-sanakirjan, joten\nomain kansalaisten kipein tarve tuli tyydytetyksi. Tätä ennen, niinkuin\nhän esipuheessa lausuu, oli suomalaisen nuorukaisen, joka tahtoi tietää\njotain sanaa suomenkielellä, ollut pakko kääntyä elävän sanakirjan\npuoleen taikka käyttää Raamatun konkordanssia ja hakea vastaava paikka\nsuomalaisesta Pipliasta; muuten oli hänelle ainoaksi neuvoksi jäänyt\nruotsinkielisen sanan viljeleminen suomenkielisellä päätteellä.\n\n_Erasmus Rask_, jolle Suomen kansa niin monessa suhteessa saa olla\nkiitollinen, on myös uudestaan vireille pannut työn suomen sukukielten\nalalla. Rumjantsov oli kehoittanut häntä itse matkustamaan Itä-Venäjälle\nSuomen kansan heimolaisia tutkimaan, mutta hän oli huomauttanut, että\njoku Suomalainen olisi semmoiseen toimeen soveliain mies. Samaan aikaan\nkirjoitti hänelle nuori maisteri Sjögren Turusta ja ilmoitti, kuinka\nsuuresti hänen tekisi mieli antautua suomen sukukielten alalle.\n\n_Antti Juhana Sjögren_, suutarin poika Iitistä, syntyi 8 p. Toukok.\n1794. Erinomaisen lukuhalunsa ja hyvän älynsä kautta nosti hän jo\naikaiseen huomiota, josta syystä isää kehoitettiin panemaan poikaansa\nLoviisan kouluun. Sen läpikäytyänsä läksi Sjögren Kesäkuussa 1809\njalkaisin Porvoosen ja suoritti loistavalla tavalla pääsötutkinnon\nkymnaasiin. Täällä hän teki työtä rautaisella ahkeruudella, suuren osan\npäivää opettaen lapsia elatuksensa tähden ja jatkaen omia opintojaan yön\najalla. Kymnaasin kurssin lopetettuaan sai hän kesällä 1813\npitäjäläistensä hyväntahtoisuuden kautta kokoon hiukan rahaa ja\nkaikellaisia ruokatarpeita, niin että syksyllä saattoi mennä Turun\nyliopistoon, tietysti taas jalkaisin, mutta tällä kertaa muonakuorma\nkanssansa, jota isä omalla hevosella kuljetti. Turussa hän jatkoi\nsamallaista kaksinkertaista työtä kuin Porvoossa, omien lukujensa ohessa\nopettaen toisia, monesti kahdeksankin tuntia päivässä. Näin elätti hän\npääasiallisesti itse itseään ylioppilas-ajallansa, vieläpä lähetteli\nusein vanhemmillensakin vähän apua. Köyhyydestään huolimatta ei hän edes\npyrkinyt suorinta tietä johonkin leipävirkaan, vaan luki maisteriksi,\njoksi hän seppelöittiin v. 1819. Nyt olisi hänellä ollut tilaisuus\npäästä lehtoriksi Viipuriin; mutta mieluummin hän vielä jonkun aikaa\nkärsi puutetta, päästäksensä toiveittensa perille. Hänen kerran\nkäydessään kesäluvalla erään inkeriläisen ylioppilaskumppanin kodissa,\noli näet siellä esiintyvä monikansaisuus ja erittäin sikäläiset\nsuomalaiset suuresti vetäneet hänen huomionsa puoleensa, ja hänen täten\nvirinneen halunsa oli Rask'in käynti Turussa pannut ilmi leimahtamaan.\n\nRask'in kehoittavasta vastauksesta yhä yltyneellä innostuksella, vaikka\nkyllä juuri sillä hetkellä tarjona oleva tilaisuus meni tyhjäksi,\nmatkusti Sjögren kesällä 1819 Pietariin Venäjän kieltä sekä historiaa\ntutkimaan, jotka tuolla aijotulla matkalla olivat välttämättömän\ntarpeelliset. Ensialussa otti hän siellä vastaan kotiopettajan paikan\npiispa Cygnaeus'en luona ja sittemmin Toksovan pappilassa, voidakseen\nolla vapaana leipähuolista. Vieläkin parempi aika koitti hänelle, kun\nRumjantsov, joka oli hyvin ihastunut hänen ennenmainittuun\nkirjoitukseensa Suomen kielestä ja kirjallisuudesta, persoonallisesti\nrupesi häntä suosimaan ja v. 1823 otti hänet suuren kirjastonsa\nhoitajaksi. Seuraavana vuonna Sjögren viimein pääsi toivojensa luvatulle\nmaalle, ei kuitenkaan venäläisen ruhtinaan, vaan Suomen valtion\nkannatuksella. Hänen tekemänsä matkasuunnitelma oli sangen avara; se\nkäsitti kaikki meidän heimolaisemme Euroopan-puolisessa Venäjässä sekä\nvielä lisäksi Samojeedit Aasiassa. Mutta, vaikka matkarahaa myönnettiin\nensin kahdeksi ja sitten vielä toiseksi kahdeksi vuodeksi, ei hän\nennättänyt suorittaa muuta kuin suunnitelmansa eurooppalaista osaa, eikä\nsiitäkään täydesti enempää kuin Aunuksen, Vienan, Vologdan, Vjatkan sekä\nPermin läänin tutkimisen. Syynä tähän oli, että hän varsinaisen\nkielitutkimuksen ohessa tyystin tarkasti kaikki, mitä vaan mainittujen\npaikkakuntien täydelliseen tutkimiseen kuului: tilastoa, historiaa,\nkansatiedettä, muinaistiedettä, jopa ilmanvaiheita sekä eläin- ja\nkasvikuntaakin. Sen ohessa että hän kansan suusta kirjoitteli muistiin\nrunoja ja taruja, muun muassa ensimmäiset itse runopaikoilla\nVienanläänissä kirjaanpannut Kalevalan-aineiset runot v. 1825, toimitti\nhän myös laveita ulosvetoja kaikista eteen sattuvista arkistoista. Tämän\nmatkan kallis-arvoiset ja monipuoliset saaliit tulivat sitten esiin\nlukuisina pienempinä ja suurempina kirjoituksina: _Muistiinpanot\nseurakunnista Kemin Lapissa_ ruotsiksi 1828; _Syrjäänin kielen\nrakennuksesta suomenkieleen verraten_ 1830, _Hämäläisten aikaisemmista\nasuinpaikoista_ 1831, _Milloin ja miten Zavolotshie ja sen Tshuudit\njoutuivat Venäjän vallan alle?_ 1832, _Inkerin suomalaisista asukkaista\nsekä Inkerin nimestä_ 1833, kaikki saksaksi; _Vanhojen Suomalaisten ynnä\nmuiden tshuudilais-kansojen metallitiedosta_ latinaksi 1839, y.m.m.\nTällä välin oli jo Sjögren ansioittensa tähden v. 1829 tullut valituksi\nPietarin akatemian apulaiseksi Venäjän historiassa ja muinaistieteessä,\npuolentoista vuoden päästä ylimääräiseksi akatemikoksi sekä kaksi vuotta\nmyöhemmin akatemian kirjaston ulkomaisen osaston hoitajaksi. Siten tuli\nhänen toimeentulonsa yhä paremmin turvatuksi, mutta toiselta puolen taas\npalvelus akatemiassa, jonka Sjögren'in tarkkuus teki vielä\nrasittavammaksi, paljon esteli hänen omia tutkimuksiansa. Seurauksena\nliiallisesta työstä sai hän v. 1834 pahan silmätaudin, jonka\nparantamiseksi häntä neuvottiin Kaukason kuumiin lähteihin kylpemään.\nKun eivät omat varat riittäneet, pyysi hän akatemialta matkarahaa niillä\npaikoin asuvain, vielä aivan tuntemattomain Ossetilaisten tutkimista\nvarten. Tässä toimessa häneltä kuitenkin kokonaan unohtui terveyden\nhoito, sillä huolimatta mistään vaivoista ja vastuksista hän kulki\njylhässä vuoristossa raakojen, väkivaltaisten vuorelaisten keskellä,\nhalpa vaatteuksensa sekä suora käytöstapansa ainoana puolustus-aseenaan.\nKun hän matkaltansa parin vuoden kuluttua palasi, oli hänen toinen\nsilmänsä kokonaan soennut ja muukin ruumis saanut pahoja vammoja. Mutta\ntoiselta puolen oli hänellä taas runsas tieteellinen saalis muassaan,\njosta hän 1844 pani kokoon _Ossetin kieliopin_. Kuinka suuren arvon\ntiedemiehet panivat tälle teokselle, näkyy siitä, että Ranskan akatemia\nhänelle seuraavana vuonna antoi suuren kultaisen palkintomitalinsa,\nvaikka kilpailemassa oli kymmenen eri teosta, eikä Sjögren ollut omaansa\nedes kilpailuun ilmoittanut. Sitä ennen oli hän jo saanut vakinaisen\nakatemikon paikan.\n\nNäinä samoina aikoina olisi hänellä taas ollut tilaisuus suureen\ntieteelliseen matkaan Pohjois-Venäjän ja Siperian suomensukuisten\nkansojen luokse. Silmäinsä huonouden sekä terveytensä ylimalkaisen\nheikkouden tähden täytyi hänen kuitenkin luopua tuon nuoruudentyönsä\nloppuunsaattamisesta. Mutta hän ehdoitti sijaansa toisen Suomalaisen,\n_Mattias Aleksanteri Castrén'in_, ja antoi siten alun tämän\nnerollisimman kielentutkijamme maineesen sekä sen kautta Suomen kansalle\ntulleesen kunniaan.\n\nPienemmälle tutkimusretkelle uskalsi Sjögren itsekin lähteä v. 1846,\nnimittäin Liivin- ja Kuurinmaalle, ottaakseen selvää muinoin mahtavan\nsuomalaisen kansan, Liiviläisten, tähteistä. Tätä tutkimista hän vielä\njatkoi toisellakin käynnillä v. 1852. Sen tulos _Liivin kielioppi ja\nsanakirja_ ynnä historiallisen ja kansatieteellisen kertomuksen kanssa\nilmestyi vasta v. 1861 hänen saksankielisissä _Kootuissa kirjaelmissaan\n(Gesammelte Schriften)_. Silloin oli tekijä jo useita vuosia levännyt\nhaudassa. Monenkertaiset vilustumiset matkoilla olivat olleet syynä\nrintatautiin, joka lopetti hänen elämänsä langan 18 p. Tammik. 1855.\n\n\n4. Jaakko Juteini.\n\nKysytty on joskus sitäkin: tokko suomenkielinen kirjallisuus olisi\npäässyt alkuun, joll'ei Suomi olisi tullut eroitetuksi Ruotsista?\nTämmöisiin kysymyksiin, mitä olisi voinut tapahtua, jos niin tai näin\nolisi käynyt, on enimmiten vaikea, milt'ei mahdoton vastata, siitä\nluonnollisesta syystä että tavallisesti ei löydy todellisia,\nluonnollisia perusteita, joille vastausta rakentaa. Yllämainitussa\nasiassa on kuitenkin jonakin vastauksena, että ensimmäinen varsinainen\nkirjailija suomenkielellä, ensimmäinen, joka ei aivan satunnaisesti\nsilloin tällöin viskannut ulos jotain runoa, vaan oli oikein ottanut\nrunoilemisen ja ylimalkain kirjallisuuden elämäntyöksensä, jo alkoi\ntointansa ennen vuotta 1809.\n\n_Jaakko Juteini_ oli lähtenyt kansan \"syvistä riveistä\", niinkuin moni\nmuukin Suomen paraita miehiä. Hän oli syntynyt 14 p. Heinäk. 1781 isänsä\nomistamassa Jutilan talossa, Rahkoilan kylässä, Hattulan pitäjässä,\nHämeessä. Pienenä poikana oli hän muitten kylän lasten lailla viettänyt\nkesänsä\n\n    Metisillä mättähillä,\n    Kultaisilla kunnahilla\n    Mustan Muurikin jälessä,\n    Kimmon kirjavan keralla.\n\nMutta isän, Heikki Jutilan, kuoltua ei Jaakko suonut äidillensä rauhaa,\nennen kuin pääsi hartaimman toivonsa perille -- kouluhun. V. 1793\nvietiin hän siis Hämeenlinnan pedagogiaan. Tässä tietysti oli rehtorin\nensimmäinen toimi nuoren tulokkaan saattamiseksi opin tielle, että tuo\nsivistymätön nimi Jutila muutettiin _Judéniksi_, jonka kirjailijamme\nsitten pitikin, mutta suomalaisissa kirjoituksissaan kuitenkin aina\nsuomalaistutti _Juteiniksi_. Koulussa oli pojan, niinkuin muitten kansan\nlasten, taisteltava niitten vaikeuksien kanssa, jotka tulivat oudosta\nopetuskielestä. Mutta terävällä älyllään voitti hän ne kaikki, niin että\nhänen, sen perästä kuin vielä oli ollut yhden lukukauden Turunkin\nkoulussa, onnistui syksyllä 1800 päästä yliopistoon. Kymmenen vuotta oli\nhän nyt \"Muusain vikkeläin vesain\" kirjoissa, mutta niistä vuosista sai\nhän yhtähyvin ainoasti vähäisen osan käyttää hyväkseen \"Helikon'in\nkukkulalla\" tarjona olevaa oppia. Sillä varattomuuden tähden täytyi\nhänen kuluttaa enin osa sitä aikaa kaukana Turusta kotiopettajana. Hän\noli muutaman vuoden Navon pitäjässä Varsinais-Suomessa, loma-aikoina\nsiellä myös tehden vaarinottoja ilmanvaiheista, joista sai Suomen\ntalousseuralta hopeamitalin. Samoissa opettajan toimissa hän sitten\noleskeli ajoittain Juvalla Savossa, Ruokolahdella Viipurin läänissä ja\nElimäellä Uudellamaalla. Hyödyttömät eivät kuitenkaan nämät väliajatkaan\nolleet hänelle ihmisenä ja vastaisena kirjailijana. Sivistyneissä\nperheissä oppi hän sen opin, jota ei kirjoista voi saada, sivistyneen\nkäytöstavan, jossa suhteessa niinkuin myös hänelle osoitetusta\nystävällisyydestä hän oli kaiken ikänsä erittäin kiitollinen vapaaherra\nWreden perheelle viimeksimainitussa opetuspaikassa. Paitsi sitä oli\nJuteinilla näin tilaisuus maamme eri äärillä tutustua kansan eri\npuhetapoihin. Tämä oli hänelle sanomattomaksi hyödyksi, sillä se\nvapautti hänet suuresti yksipuolisesta murteellisuudesta\nkirjoitustavassa, jota hän muuten tuskin olisi voinut välttää, koska\nsilloinen kirjakieli ei suinkaan voinut olla minään esikuvana, vaan\njuuri oli tuoreen kansanpuheen lähteestä saaduilla varoilla virutettava\npuhtaaksi.\n\nAlusta aikoi Juteini papiksi, niinkuin meillä rahvaan lapset\ntavallisesti tekevät. Mutta kietauduttuansa epäilyksiin muutamien\nuskomme pääperusteitten suhteen, luopui hän rehellisesti tuumastansa.\nHän ei tahtonut tulla paljaaksi palkkapapiksi, joka rahan edestä saarnaa\ntoista, kuin mitä itse todeksi käsittää. Kun ei hän voinut täydellä\nuskolla ja sydämellä antautua tärkeään sielunpaimenen virkaan, päätti\nhän poiketa toiselle elämän tielle, vaikka kyllä jo oli kuluttanut\npaljon aikaa pappisviran valmistuksiin ja vaikka hänen varattomuutensa\noikeastaan olisi vaatinut häntä mitä joutuisimmin leipään pyrkimään.\n\nTotutulla ahkeruudellansa ryhtyi nyt Juteini siviilivirkamiehille\ntarpeellisiin opintoihin. V. 1810, ennen kuin hän vielä oli tutkintonsa\nsuorittanut, välähti kuitenkin hänen eteensä yht'äkkiä jo aikaisemman\nvakinaisen toimeentulon toivo. Äsken perustetussa Suomen\nhallituskonseljissa oli myös asetettu suomalaisen kielenkääntäjän virka.\nJuteini sitä haki, ja kaikki ystävät pitivät aivan varmana, että hän sen\noli saava. Hän oli jonkun aikaa jo ollut tunnettu suomalaisista\nkirjallisista kokeistansa ja nyt juuri toimittanut painosta ensimmäisen\nrunovihkonsa. Asian-omaisetkin olivat jo puoleksi luvanneet sen viran\nhänelle, -- silloin tuli odottamaton este väliin. Juteini oli\nrunovihkossansa hiukan poikennut entisestä epäsuomalaisesta\noikeinkirjoituksesta ja kirjoittanut x:n sijasta ks:n, z:n sijasta ts:n.\nHäntä tahdottiin lupaamaan, ett'ei hän virassa tätä uutta tapaa käytä;\nmutta hänen omatuntonsa ei sallinut hänen suostua semmoiseen, jota hän\nvääräksi tiesi. Mahdottomaksi taas toiselta puolen katsottiin\nvirallisissa kirjoituksissa sallia tuommoista uutta hullutusta, joka\nkaikkea säädyllisyyttä, kaikkea vanhaa, pyhää tapaa vastaan soti.\nOlisihan sillä annettu itse hallituksen keskustassa sijaa tuolle\nlevottomalle vallankumous-hengelle, joka edellisinä vuosikymmeninä oli\nkoko maailman mullinmallin pannut, koko Euroopan edestakaisin kääntänyt!\nVirka siis annettiin toiselle.\n\nEpätoivoisena nyt jätti Juteini yliopiston, oli taas kaksi vuotta\nkotiopettajana juuri Wreden luona Elimäellä, ja otti sitten vastaan\nensimmäisen hänelle tarjotun viran. Hänet otettiin näet v. 1812\nvirkaatekeväksi maistraatin sihteeriksi sekä notaariksi Haminan\nkaupunkiin. Seuraavana vuonna pääsi hän vakinaisesti samallaiseen\npaikkaan Viipurissa, johon tämän kaupungin porvaristo, hänen\nkirjallisten ansioittensa tähden, oli hänet yksimielisesti kutsunut.\nTässä matalassa, mutta kuitenkin kohtuullisen leivän antavansa virassa\npysyi hän sitten 27 vuotta, kunnes v. 1840 vanhuutensa tähden siitä\nerosi. Hänen kuntoansa viran toimituksessa todistaa, että hän erotessaan\nsai porvaristolta hopeamaljan muistolahjaksi.[110] Edelleenkin piti hän\nvielä eronsa perästä kuitenkin laivamittarin viran, jonka v. 1814 oli\nsaanut, siksi kuin kuolema 20 p. Kesäk. 1855 lopetti kaikki hänen työnsä\nja toimensa.\n\nJuteini oli, niinkuin sanottu, tämän sanan oikeassa merkityksessä\nkirjailija. Viralliset toimensa, vaikka hän niissäkin oli ahkera ja\nuskollinen, olivat hänelle vaan se vihreä oksa istuinsijaksi, jonka\nRunebergkin on sanonut välttämättömän tarpeelliseksi jokaiselle\nlaululinnulle. Hänen sydämensä oli kokonaan kiintynyt suomenkielisiin\nkirjallisiin harrastuksiin. Kaikkein hänen mietteittensä sekä tekoinsa\nvoimallisinna vaikuttimena oli se periajatus, että kukin ihminen on\nvelvollinen harrastamaan yhteistä etua enemmän kuin omaansa. Ja kaiken\nyhteisen onnen ainoaksi perustukseksi katsoi hän valistuksen, tietoin\nlevittämisen. Mutta niinkuin hän itse lauloi:\n\n    Vieraan kielen kylmä valo\n    Hallainen on omaisille;\n    Oman kielen lämmin loiste\n    Vaikuttaapi valistusta.\n\nSen tähden alkoi hän jo hyvin aikaiseen kirjoitella suomalaisia runoja\nja jatkoi tätä tointa ahkerasti myöhäiseen vanhuuteensa saakka väsymättä\nja monista hänelle siitä sattuneista vastuksista suuttumatta.\nEnsimmäiset runokokeensa oli hän sepittänyt nuorena ylioppilaana ja\nsaanut siihen isällistä kehoitusta ja opastusta Porthan'ilta sekä\nystävällisiä neuvoja Franzén'ilta. Porthan'in jälkimuisto oli, niinkuin\njo näimme, ensimmäinen hänen runojansa, joka tuli painetuksi.\n\nKohta sen perästä kuin maamme oli Ruotsista eroitettu, v. 1810, tuli jo\npainosta ensimmäinen kokoelma hänen runojansa nimellä _Kirjoituksia Jak.\nJuteinilda, I. Runokirjoituksia_. Tämä vihko sisältää 21 runoa, joista\nuseimmat pilallisia. Nähtävästi aikoi Juteini yhteen menoon toimittaa\nuseampia osia, mutta vastoinkäyminen virkaa hakiessa ja siitä seuraava\nleivättömyys katkaisi joksikuksi aikaa kaiken toivon häneltä. Katkerasti\nvalittaakin hän runossansa _Runolaisille Suomessa_, joka nähtävästi on\ntähän aikaan kirjoitettu, vaikka se on myöhemmin painettu. Hän sanoo:\nNälkä sotii Suomen maassa vasten lahjaa Väinämöisen. Oman voiton\npyytäjät ne nousevat kunniaan ja rikkauteen, mutta levein tie\nleivättömyyteen on sillä edessä, joka koettaa jotakin tehdä yhteiseksi\nhyödyksi. Minäkin olen köyhyydessäni jo kolme kertaa kuroitellut leipää\nkohden, mutta kolmasti on minut pudotettu tikapuilta.\n\n    Rakastetut runolaiset!\n    Ruunu teille runon tähden\n    Taitetahan tappuroista.\n    Vielä väännetään okainen\n    Panda päähän paistavaangin.\n    Särkekäi siis suruisina\n    Hyvät, pauhaavat pasuunat,\n    Kumisevat kandeleenne,\n    Runot hyljätkäi hyvätkin!\n\nMutta ei! älkää kuitenkaan lakatko valistuksella kansanne onnea\nedistämästä!\n\n    Runoile siis runolainen, -- --\n    Soita, laula, Suomalainen,\n    Ehkäs itse nälkään näännyt,\n    Kaadut kandelees sivulle;\n    Palkattomat päivätyösi,\n    Huvitukses hyödyllinen,\n    Ovat onneks' ihmisille.\n\nEikä Juteini itsekään laannut laulamasta. Kohta kun oli päässyt\nvakinaiseen virkaan, missä ei enää ollut murhetta jokapäiväisestä\nleivästä, vaan jäi joku muru ylikin, rupesi hän ihmeteltävällä\nahkeruudella taas kirjoja toimittelemaan. V. 1815 ilmestyi kokoelma\nJuteinin sepittämiä _Uusia sananlaskuja_, jotka 1817 lisättyinä\npainettiin uudestaan. Vielä tuli v. 1815 _Muistopatsas Suomessa\nAleksanderille I_ ja v. 1816 _Suomalainen elli runo ahkeruudesta\nSuomessa_ sekä _Venäläinen elli runo Pohjan sodasta_. Näistä kolmesta\npitkästä runosta on ensimmäinen ylistysruno Euroopan rauhan rakentajalle\nja kansain vapauttajalle Napoleon'in \"Ilmarisen pojan\" ikeestä. Sen\nkanssa yhteen painettuna oli muiden muassa tuo tuttu laulu: _Eläköön\narmias_. Toinen kertoilee, kuinka kansain alkuaikoina hajotessa ja\nlevitessä ei kukaan tohtinut mennä kolkoille Pohjan perille. Mutta\nSuomalainen ei pelännyt; hän meni ja raivasi peltonsa kylmään korpeen.\nTurhaan koetteli sitten Pohjoinen, kaikkia keinojansa sortaakseen tätä\nurhokasta valloittajaa. Se lähetti hallan hänen työtänsä hukkaamaan,\nmutta Suomalainen kylvi uutterasti yhä uudestaan; se laittoi talven\nnälän kanssa häntä näännyttämään, mutta leivän puutteessaa kokosi\nSuomalainen itsellensä ravintoa puiden kuorista; se uhitti metsän pedot\nhänen karjaansa raatelemaan, mutta Suomalainen viihdytti pedot\nlaulullansa taikka, jos ei se auttanut, ryösti heiltä turkit\nkeihäällään; se nosti sodan sekä maalla että merellä hänen päänsä\nmenoksi, mutta Suomalainen piti urheasti puoliansa; se tuotti vihdoinkin\nkaikellaiset pahat tavat häntä turmellakseen, mutta Suomalaisen raikas,\nrehellinen mieli ei taipunutkaan niihin. Näin turhaan kaikki\nkoeteltuansa, täytyi Pohjoisen viimein tunnustaa itsensä voitetuksi.\nTämän runon kanssa yhdessä ilmestyi myös ensikerran yleiseen tunnettu\nlaulu: _Arvon mekin ansaitsemme_. Kolmas runo, Venäläinen, on\nkirjoitettu Napoleon'in retkestä Venäjälle. Kaikki kolme ovat nämät\nrunot hyvin ikävät, johon on osaksi syynä itse aineen mahdottomuus,\nosaksi runojen pitkäpiimäisyys. Kuitenkin ilahuttaa meitä jolloinkulloin\nkaunis kuvaus, esim. kesän voitosta ja meritappelu Suomalaisessa,\nVenäläisessä alkupuoli.\n\nVielä tuli v. 1816 runokokoelma nimeltä _Vaikutuksia Suomalaisen\nsydämessä_, joka sisältää viisi runoa (niissä runon Runolaisillekin) ja\ntutun, soman _Laulun elämän nautinnosta_. Kohta sen perästä ilmestyi\ntaas suurempi runokokoelma nimeltä _Pilakirjoituksia_, joka sisältää 29\npilkkarunoa (näissä kuitenkin useampia jo ennen painetuita) ja kaksi\nlaulua; niistä mainittakoon: _Kieldo panettelemisesta, Perukista,\nMaailman turmeluksesta_ ja _Almusta_, myöskin _Juomalaulu_.\n\nSamana vuonna julkaisi hän vielä aapiskirjan nimellä _Lasten kirja_,\njossa poikkesi vanhasta tavasta, että aapiskirjoissa ainoasti piti olla\nhengellistä lukemista. Tämän täytteenä oli toinen kirjanen _Lyhyt\nneuvo lapsen opettajalle_. Viimeinkin tuotti vuosi 1816 kaksi\nruotsinkielistäkin kirjaa, ennen jo mainitun _Kritik öfver\nlånebokstäfverna uti finska språket_ ja _Anmärkningar uti finska\nskaldekonsten_ (Huomautuksia Suomen runon rakennuksesta).\n\nSeuraava vuosi 1817 oli yhtä runsastuloinen kirjallisista tuotteista. Se\ntoi _Lausumisia_ ja _Vilpittömiä kirjoituksia_, joista edellinen sisälsi\nvakavia runoja, jälkimmäinen virsiä, ei kuitenkaan kirkollisia, vaan\ndeismin perustukselle sovitettuja kehoituksia hyviin tapoihin ja Luojan\nvoiman ylistyksiä. _Ajanviete_ sitä vastaan oli taas enimmäkseen vihko\npilkkarunoja ja iloisia lauluja, esim. _Kaipaus ja lohdutus, Omenasta,\nKielletystä imusta_. Tämä sama vuosi toi myös kolme suorasanaistakin\nkirjoitusta: _Puhe lapsen kasvatuksesta, Tutkinnon aineita_ ja _Tutkindo\nkuolevaisuudesta_, joissa kahdessa viimeksimainitussa on ensimmäiset\nfllosooflsen kirjoituksen kokeet suomeksi. Vielä tulivat v. 1817\n_Perhekunda_ ja _Pila pahoista hengistä_, joissa kumpaisessakin Juteini\npilkkaa ja koettaa tehdä tyhjäksi taikauskoa ja epäluuloja. Nämät\nkirjoitukset ovat siitä merkilliset, että ne ovat puetut näytelmälliseen\nmuotoon, ja siis ensimmäiset sitä lajia meidän kielellämme. Edellinen on\nhuonosti kokoonpantu, mutta jälkimmäinen on useinkin sukkela.\n\nV. 1818 ei Juteini toimittanut muuta kuin vihkon _Valittuja Suomalaisten\nsananlaskuja_ ja Suomen kielioppinsa: _Försök till utredande af finska\nspråkets grammatik_. Tämä jälkimmäinen, josta jo on ollut sivumennen\npuhe, on suureksi osaksi vaan järjestämätön kieliopillisten\nvaarin-ottojen ja ainesten kokoelma, mutta yhtähyvin on sillä se ansio,\nettä se Vhaël'in ajoista oli ensimmäisiä uusia yrityksiä.\n\nV. 1819 ilmestyi taas _Huvitussanomia_, vihko suomennettuja lystillisiä\njuttuja, ja _Kummituksia_, kertomuksia nähdyistä aaveista luonnollisen\nselityksen kanssa. Myöskin painatti hän nyt, niinkuin on ennen mainittu,\nvihkosen laulujansa ilman b:tä, d:tä ja g:tä nimellä _Uusia lauluja\nperustus kielellä_. Mutta vielä samana vuonna lauloi hän _Lähtölaulunsa\nelli hyvästijättönsä Väinämöiselle_, jossa ilmoittaa päättäneensä\nkokonaan lakata runotoimestaan.\n\nSyy tähän Juteinin päätökseen oli seuraava. Niinkuin hänen teostensa\nluettelosta ja parista esimerkistä on näkynyt, oli Juteinin runotar\npääasiallisesti opettavainen. Se enimmiten saarnasi hyviä tapoja ja\ntaisteli turhia ennakkoluuloja vastaan. Yhtähyvin ei se ollut mikään\nyksivakainen itkusuu, vaan salli leikkiäkin toden vaiheella, salli\nviatonta iloa, vaikkapa oluthaarikan ja viinalasinkin ääressä, hyväin\nystäväin seurassa. Ja opetuksissansa, saarnoissansakin se kaikkein\nmieluimmin aina käytti aseinaan pilkan teräviä nuolia. Näissä\npilkkarunoissaan ei Juteini säästänyt ketään, milloin tuomaria tokaisi,\nmilloin pisti pappiakin. Tohtipa hän laulaa siitä, kuinka tämä\n\n    Sielun laskeepi sisälle\n    Iankaikkiseen ilohon,\n    Kosk' on hinda hyppysissä.\n\nToisessa runossa oli hän piloillaan valitellut maailman muka turmelusta,\nkoska pappi\n\n    Kandoi muinen pitkän kaavun,\n    Ett'ei ensingän näkynyt,\n    Suden händä häilyväinen;\n    Mutta nyt on lieve lyhyt,\n    Lyhyt saarnakin suloinen.[111]\n\nKolmantena mainittakoon vielä _Paha lammas_.\n\nKummako siis, jos koira älähti, kun kalikka niin kipeästi koski. Eräs\npappi, kappalainen _Fredrik Juhana Ahlqvist_ Virolahdella, viimeinkin\ntuskissaan tarttui kynään ja kyhäsi pitkän runon nimellä _Jälkipuhe\nmuutamista sihtierin J. Juteinin pilkkakirjoituksista_. Tätä runoa\nlevitettiin käsikirjoituksina postin kautta ympäri koko maata, ja\ntietysti ei jäänyt Juteini itsekään yhtä kappaletta saamatta. Se alkoi:\n\n    Voi, Juteini, juttujasi!\n    Villitsijä, veisujasi!\n    Mitäs konna kirjoittelet?\n    Mitäs lasket leuvostasi\n    Aivan ilman ajatusta?\n\nSitten moittii hän Juteinia katkerasti siitä, että hän oli pilkannut\npappeja, uhkaapa rangaistusta esivallan puolelta, joka on luvannut\nsuojella kaikkia säätyjä. Sen lisäksi vielä haukkuu hän häntä\njuomalauluin tekemisestä ja väärän opin levittämisestä.\n\nKauan ei Juteini kuitenkaan malttanut pysyä päätöksessään. Jo seuraavana\nvuonna ilmoitti hän pitkällä runolla _Huilun humina elli takaisin tulo\nVäinämöisen hyvästi jätöstä_ kyllä jättäneensä kanteleen Väinämöisen\nhuostaan, mutta kuitenkin vielä mielivänsä\n\n    Pajupillin pirinällä -- --\n    Hyminällä hiljaisella\n    Tässä tulkita totuutta.\n\nYhtähyvin oli hän seuraavina vuosina melkein aivan vaiti. Ainoasti v.\n1824 tuli painosta kertomus _Nimipäivä_. Mutta 1826 kiihtyi Juteini taas\nuuteen runo-intoon. Silloin toimitti hän suuren runovihkon _Runon\ntähteitä_, joka ei kuitenkaan enää sisältänyt yhtään pilkkarunoa eikä\nleikkilaulua. Kaikki olivat yksivakaisia mietteitä. Samana vuonna\nilmestyi myöskin runo _Kissan poika_, jossa hän moittii pienten\nkissanpoikain nukuttamisesta veteen; niin-ikään vielä hengellinen runo\n_Sangari Sionissa_, joka on saman-aineinen kuin Salamnius'en Ilolaulu\nJeesuksesta, vaan ei millään muotoa sen vertainen elävässä\nkuvaamistaidossa. Neljäntenä tämän vuoden tuotteena oli suorasanainen\nvertaus _Viisauden vaellus maan päällä_. Vuonna 1827 tuli myöskin\nsuorasanainen kirjanen _Erhetyksen vaikutus_, jonka aineena on\nlapsenmurha. Samana vuonna toimitti Juteini taas ruotsinkielisenkin\nkirjan _Anteckningar af tankar i varianta ämnen_ (Muistiinpantuja\nmietelmiä eri aineista), joka tuotti hänelle vielä enemmän harmia kuin\nkaikki pilkkarunot. Juteinia vastaan nostettiin nimittäin oikeudessa\nkanne kristin-uskon vastaisten oppien levittämisestä, ja seuraavana\nvuonna hovioikeuden päätöksestä poltettiin hänen kirjansa julkisesti\nTurun torilla pyövelin käden kautta.\n\nMitä itse tuohon tuleen tuomittuun kirjaan tulee, joka enimmäkseen\nsisälsi mietteitä ja tutkimuksia uskon ja autuuden asioissa, niin on\nsille tullut kova kohtalo hyvin kuvaavainen sen ajan ahdasmieliselle\nluonteelle. Sitä ei kyllä voi kieltää, että Juteinin ajatukset monessa\nsuhteessa jyrkästi erisivät vallitsevasta uskon-opistamme, esim. siinä\nettä hän ei tahtonut tunnustaa Kristuksen kuolemaa ristinpuussa armon\nperustukseksi, arvellen kirkon oppia tästä asiasta jäännökseksi\nvanhoista uhreista. Mutta eivät Juteinin mietteet kuitenkaan olleet\nmillään muotoa pilkkaavaiset, vaan ilmaisevat totuutta etsivää henkeä,\njota olisi ollut kunnioittaminen, vaikka arvelisikin sen olevan\neksyksissä.\n\nJuteiniin tämä asian päätös kovin kipeästi koski. Ensi tuskassansa\npoltti hän kaikki, mitä hänellä oli painamattomia runoelmia, ja lausui\ntaas julkisesti päätöksensä lakata iäksi päiväksi kirjallisista\ntoimista.\n\nMutta sitä lupausta ei hän kuitenkaan pitänyt tälläkään kertaa paremmin\nkuin edellisellä. Kun senaatti, johon hän vetosi, oli v. 1831 kumonnut\nhovioikeuden tuomiopäätöksen, ja kun aika vähän oli lievittänyt sydämen\nkipua, rupesi Juteini kuitenkin jälleen mielitoimeensa, V. 1833, näet,\nruvettiin Viipurissa toimittamaan suomenkielistä sanomalehteä, nimellä\n_Sanansaattaja Viipurista_, ja siihen antoi hän yhtenään sekä runoelmia\nettä muita pieniä kirjoituksia, sekä vanhoja että uusia. Alussa ei hän\ntohtinut panna muuta kuin virsiä ja niiden tapaisia vakaisia runoja,\nmutta vähitellen näkyy synkeys hänen mielestänsä valjenneen, niin että\nhän alkoi taas kirjoittaa leikillisiäkin kappaleita. Useammat hänen\nrakkaus- ja muista lauluistansa ovat tällä ajalla syntyneet.\nSanansaattajan ensimmäisissä vuosikerroissa ovat Juteinin antamat\nrunoelmat aina nimetönnä, mutta vv. 1840 ja 1841 on niiden alla\nnimimerkki V-- s-- (Vanha suomalainen).\n\nV. 1844, kun suomalaisen kansallishengen toinen heräys tapahtui, rohkeni\nJuteinikin taas ruveta painattamaan runoelmansa omalla nimellään useiksi\neri kirjasiksi. Ensimmäisen vihkosen alkuun katsoi hän kuitenkin\ntarpeelliseksi panna puolustuksen siitä, että hän, vastoin 1828\nlausuttua luopumustansa, kuitenkin nyt jälleen oli ruvennut\nkirjailijatoimiin. Mainittuansa syyksi sen, että tuomionsa oli tullut\nkumotuksi, sanoo hän pitävänsä vähemmänkin leiviskän maahan kaivamisen\nluvattomana, varsinkin kun hänellä nyt, virasta erottua, oli paremmin\naikaa, ja muutenkin rakkauden äidinkieleen poistavan kaiken epäilyksen.\nLoppuvuotensa vietti Juteini suomenkielisten teostensa parantelemisella\nja järjestämisellä, aikoen ne toimittaa kaikki yhteen kerättynä\nuudestaan painosta. Siitä hänet esti kuolema, mutta lapsellisella\nkunnioituksella on hänen poikansa, kielen-opettaja Jaakko Judén,\ntäyttänyt isävainajansa aikomuksen. Vv. 1856-58 ilmestyi painosta\nyhteensä yhdeksän vihkoa _Jak. Juteinin kirjoja_.\n\nItse tuon uuden kansallisen herätyksen vaikutuksesta häneen ei ole\nmeillä paljon tietoa. Kirjoituksessa _Pari sanaa suomeksi 1844_ hyväksyy\nhän sen vaatimuksen, että suomi tulisi virkakieleksi, ja lohduttaa maan\nruotsalaisia sillä, että ruotsalaisissa paikkakunnissa virkamiesten\ntulisi osata myös ruotsia. Mutta toiselta puolen ilmoittaa hän suurta\ntoivottomuutta suomenkielen valtaanpääsöstä, siitä syystä että kaikki\nkirjamiehet sitä eri tavalla kukin oman puheenpartensa mukaan\nkirjoittavat ilman tutkimatta, ilman mitään yhteistä kirjoitustapaa. \"Ei\nkuorma kulje matkan päähän, jos ei vetäjät yhtä pidä\". Kuuluupa\nvastahakoisuus tuota kirjallisuudessa ilmautuvaa kirjavuutta vastaan\nviimein tehneen koko suomalaisuuden harrastuksen ukolle\nvastenmieliseksi. Suupuheen mukaan, jonka luotettavaisuutta en\nkuitenkaan voi taata, oli Juteini viime vuosinansa muuttunut melkein\nsuomalaisuuden vastustajaksi.\n\nSallittakoon minun nyt vielä puhua pari sanaa Juteinin luonteesta ja\nvaikutuksesta kirjailijana. Todellista runoniekkaa hänessä ei ollut;\npikemmin oli hän luotu fllosoofiksi ja puhetaituriksi. Suorasanaiset\nkirjoituksensa, esim. useammat tutkimukset kirjassa _Tankar i varianta\nämnen_, ovat hyvin miellyttävät lukea, sen puolesta että niissä ajatus\nilmautuu hyvin omituisessa, välähdyksen tavoin valaisevilla vertauksilla\nkaunistetussa muodossa. Mutta runoelmissa sitä vastaan on äly liiaksi\nyksinvaltiaana. Juteini itse on yllämainitussa kirjassaan kokenut myös\nselittää runouden luonnetta tavalla, joka hyvin valaisee hänen oman\nrunolahjansa luonnetta. Hän sanoo: \"Runouden tarkoituksena pitää olla\nvarsinkin ihmiskunnan hyödyttäminen ja parantaminen. Järjen ja tunteen\ntulee johtaa totuus ikään kuin poltinkohtaan, jossa sen vaikutus on\nvoimallisimpana. Paljas mielikuvituksen runous on kaleidoskoopin eli\nkaunokiikarin kaltainen, jonka vaihtelevaiset kuvat ja hohtavat värit\neivät voi tuottaa pysyväistä mielihyvää, sen tähden että niillä ei ole\n(hyödyllistä) tarkoitusta\".\n\nTämän Juteinin käsityksen runoudesta tuntien, me emme enää kummeksi,\nettä hänen runoelmansa enimmäkseen ovat runomittaan puettua proosaa,\nvaikka kyllä innokasta kuvilla ja vertauksilla koristettua proosaa. Aine\nniissä on enimmiten aivan ajatteellinen, filosoofinen, ja opettavainen\ntarkoitus silmäänpistävä. Niinkuin olemme nähneet, ilmautui tämä\nopettavainen tarkoitus alussa paraiten pilkan muodossa. Se oli usein\nkehoittavinansa pahaan tapaan, tehdäksensä sitä oikein naurettavaksi ja\ninhoittavaksi. Muutamat näistä pilkkarunoista ovat jokseenkin\nonnistuneita. Mutta ylimalkain ei Juteinin pilkka kuitenkaan ollut\noikein terävä; sen kärki oli useimmiten tylsänlainen. Myöhempinä aikoina\nei hän enää kirjoittanutkaan mitään pilkkarunoja, vaan antoi opetuksensa\naivan yksivakaisessa muodossa. Seurauksena Juteinin runottaren\nfilosoofisesta, opettavaisesta luonteesta oli myös sen taipumus lyhyihin\naforismeihin ja epigrammeihin. Juteini toimitti v. 1844 muun muassa\nvihkosen omia tekemiänsä sananlaskuja, nimellä _Sananlaskun koetuksia ja\nrunon tähteitä_, ja jätti muutoinkin jäljellensä summattoman joukon\npieniä \"runon aineita\" ja \"runon päitä\", joiden synnystä tiedetään\nkertoa, että hän, niin pian kuin hänelle joku ajatus juontui päähän,\nkohta pani sen muutamilla värssyillä paperille, vaikka hän olisi ollut\ntulisimmassa työn puuhassa taikka hänen olisi siksi täytynyt sydän-yöllä\nnousta sängystä. Joutessaan venytteli hän noita pätkiä sitten runoiksi,\nmutta hyvin moni jäi tietysti alkuperäiseen muotoonsa ja painettiin\nhänen kuoltuaan semmoisenaan.\n\nRunoissansa on Juteini sotinut kaikkia paheita ja pahoja tapoja vastaan,\nmutta useimmin ja innokkaimmin moitti hän aina näitä kolmea:\nomanvoiton-pyyntöä, taikauskoa ja eläintenrääkkäystä. Omanvoiton-pyynnön\nsyyksi hän luki senkin, että ylhäiset säädyt Suomessa olivat hylänneet\nkansan kielen. Uskoa taikoihin ja kummituksiin pilkkasi ja moitti hän\nyhtenään ja ylimalkain ei hän uskonnonkaan suhteen sallinut sokeaa,\najattelematonta uskoa. Niinkuin jo on mainittu, seisoi hän deismin\nkannalla ja oli 18:n vuosisadan hyvää tarkoittavan, mutta pintapuolisen\nvalistusfilosofian edustajia maassamme. Eläimiä hän sanoi ihmisen\nmykiksi velipuoliksi, arvellen sitä ajatusta, ett'ei eläimillä ole\nkuolematonta sielua, yhtä vääräksi kuin sitä, että ainoasti\naatelismiehet saavat omistaa rälssitiloja. Tämän vuoksi saarnasi hän\nyhtenään ja kiivaasti, että heitä piti kohdella lempeästi, arvellen\nsyntiseksi esim. metsästystä, jopa melkein eläväin teurastamista\nruuaksi. Tämä hänen mielialansa ei näyttäynyt ainoastaan kirjoituksissa,\nvaan teoissakin; sillä usein tapahtui, että Juteini, nähdessään jonkun\ntalonpojan armottomasti lyövän hevostansa tai muuta elukkaa, antoi\npahantekijälle kohta paikalla kelpo selkäsaunan sauvastansa.\n\nToinen puoli Juteinin runoilijaluonteessa on lapsellinen, viaton\niloisuus. Yksi hänen periajatuksiansa oli, että tässä mailmassa hyvää ja\npahaa on tasan, ja jos jälkimmäistä toisinaan tahtoo ollakin enemmän,\nniin pitää tyytyväisyydellä ja toivolla jälleen saattaa vaaka\ntasapainoon.\n\nJuteinin runoelmia, niinkuin hän usein valittaa, ei ostettu paljon.\nMutta muutamat niistä ovat levinneet ympäri koko maan ja tulleet kansan\nyhteiseksi omaisuudeksi enemmän kuin tuskin minkään muun runoilijamme\nteokset tähän asti. Semmoisia ovat varsinkin _Suomalaisten laulu\nSuurelle Ruhtinaalle, Laulu Suomessa (Arvon mekin ansaitsemme) ja Laulu\nelämän nautinnosta_, jotka aikanaan olivat lauletut ja rakastetut, niin\navaralta kuin suomenkieli kaikui.\n\nVaikka siis hänen kirjansa ylipäätään eivät ole voineet paljoa vaikuttaa\nkansaan, on kuitenkin yhdessä kohdin hänen kirjallinen vaikutuksensa\nollut silminnähtävä ja suuri, nimittäin siinä että hän herätti\ntalonpojissamme kansallistunteen, näyttäen monessa runoelmassansa, että\nSuomen kansa ei olekaan se halpa, mitätön rahvas, jona sitä on pidetty,\nvaan että \"Arvon mekin ansaitsemme\". Myöskin oli hän melkein ainoa, joka\nennen vuotta 1844 suomenkielellä katkerasti moitti maassamme vallitsevaa\nmuukalaisuutta kielen suhteen ja innokkaasti vaati suomenkielen\nkoroittamista valtakieleksi. Sen ajan suomalaisissa sanomalehdissä näkyy\ntosin joskus joku ainoa kirjoitus tästä aineesta, mutta ne harvatkin\novat erinomaisen miedot ja varovaiset. Sentähden sopinee pääasiallisesti\nJuteinin ansiona pitää, että jo kolmansilla kymmenillä kieliliikkeen\nensimmäinen alku ilmausi talonpojissakin, niinkuin näkyy tunnetusta\nKorhosen runosta.\n\nJuteinin kirjat yhdessä Becker'in Turun Viikkosanomain kanssa ne myös\nolivat, jotka ensin herättivät nuoren apteekkioppilaan _Elias\nLönnrot'in_ hartauden suomenkielen viljelykseen. Näin voimme ensialussa\nsilmin seurata suomalaisuuden menemistä perintönä miehestä mieheen.\nUutten ajatusten herääminen on siinä aivan kulkutautien leviämisen\nkaltainen. Kun ne ovat täydessä voimassa, on ikään kuin koko ilma olisi\ntäynnä tarttumus-ainetta, ja harva voi välttää niiden vaikutusta. Mutta\nalussa voipi selvään nähdä, kuinka tauti yhdestä sairaasta toiseen\ntarttuu. Juteinin ansio tässä suhteessa on luultavasti hänen suurin,\ntiettävästi hänen pysyväisin ansionsa. Hänen kirjoituksensa tuskin\nnykyään enää tullee toisten kuin tutkijain silmäin alle; hänen enimmin\nlevinneet laulunsa alkavat jäädä unohduksiin runsahampain runoin tähden.\nMutta se ansio, että hän on ensiksi herättänyt itsetunnon Suomen\ntalonpojan sydämessä, että hän on viitannut Lönnrot'ille sen tien, jota\ntämä Suomen kansan onneksi on astunut, se ansio on Juteinilla ijäti\nkatoamatonna,\n\n\n5. Kaarle Aksel Gottlund.\n\nJuteinin into suomalaisuuden puolesta välittömästi sytytti vielä toisen\nsuomalaisessa kirjallisuudessa merkillisen miehen innon. Ollessaan\nkotiopettajana Juvalla Juteini kuuli puhuttavan eräästä sen pitäjän\nherraspojasta, jolla kehuttiin olevan tavattoman hyvät lahjat ja jonka\nsanottiin yritelleen laulujen sepittämistä niin hyvin ruotsiksi kuin\nmyös joskus suomeksi. Hän haki heti tilaisuuden tätä poikaa\nkohdatakseen, joka oli vasta noin yhdentoistavuotias, luetti itselleen\nhänen kokeensa ja puhkesi sitten, häntä käteen tarttuen, näihin\nsanoihin: \"Älä, veikkonen, huolikaan enää ruotsalaisista runoista!\nRuotsalaisilla on kyllin niitä, jotka heidän kielellään runoilevat ja\nheidän puhettaan viljelevät; mutta meidän suomalaisesta puheestamme ei\nvälitä yksikään. Sitä alennetaan ja poljetaan, vaikka se on kaikkia\nmuita suloisempi. Harjoita sinä, poikaseni, ainoasti tätä omaa kieltäsi,\nniin sinusta tulee aikaa myöten koko mies ja maamiehesi vielä siunaavat\nsinua!\"\n\nPoika, jolle Juteini ne sanat lausui, oli _Kaarle Aksel Gottlund_. Hän\noli syntynyt 24 p. Helmik. 1796 Ruotsinpyhtään pitäjässä, jossa hänen\nisänsä, Mattias Gottlund, oli kappalaisena. Hänen syntymäpaikkansa oli\nruotsinkielinen; vanhempain perheessä, sen ajan tavan mukaan, ei myös\nkuultu suomea. Hän olisi siis saanut aivan ummikkoruotsalaiseksi kasvaa,\nell'ei isä, joka oli suomalaista talonpoikaista sukuperää, olisi\nhankkinut pojalleen pientä suomalaista leikkikumppania Savosta. Suurta\napua ei ollut muuten tästäkään, sillä Antti, se oli toverin nimi, oppi\nkiireemmin ruotsia kuin oppilaansa suomea, ja kaikki puhe heidän\nkeskenään kävi pian edellisellä kielellä. Toiseksi muuttui asia vasta\nsilloin, kun, isän päästyä Juvan kirkkoherraksi, tultiin aivan\nsuomalaiseen seurakuntaan; olipa poika täällä pian jo niin tottunut\nsuomenkieleen, että hän, jos kohta kovin virheellisesti, oli ruvennut\nsitä pieniin runokokeihinkin viljelemään.\n\nLiikutettuna Juteinin puheesta oli Gottlund lujasti, oikein\nkädenlyönnillä, luvannut noudattaa hänelle annettua neuvoa. Mutta lapsen\nmieli on niinkuin lammen pinta; sitä on helppo saada liikkeelle, mutta\nyhtä helposti myös liikutus jälleen asettuu, jäljettömäksi katoaa, Poika\nkohta yllämainitun tapauksen perästä lähetettiin Porvoon kymnaasiin;\nuusissa opinharjoituksissa, uusissa oloissa saatu kehoitus, annettu\nlupaus pian haihtui mielestä. Toista herätystä oli vielä tarvis.\n\nGottlund oli, päästyään ylioppilaaksi keväällä 1814 ja opiskeltuaan\nyhden lukuvuoden Turussa, päättänyt olla kokonaisen vuoden kotonaan. Oli\njo syksypuoli, 9 päivä Lokakuuta 1815, kun hän kerran tapansa mukaan\nlähti metsästysretkelle, kumppaneina kaksi seudun talonpoikaa.\nSoudettaissa Jukajärven selkää myöten rupesi toinen miehistä laulamaan.\nHän lauloi vanhan runon, jota oli muinoin tapana veisata, kun karhun\nkanssa otteluun mentiin. Gottlund kuunteli ihmetyksellä, ihastuksella\nrunon syviä, synkkiä sanoja. Niissä hän kuuli kaiun kansansa silloin\nvielä melkein tietymättömissä olevasta muinaisrunoudesta. Hänelle\nmuistui taas mieleen, mitä Juteini oli puhunut suomenkielen ihanuudesta;\nhänelle muistui myös mieleen, mitä hän itse silloin oli luvannut.[112]\n\nTästä lähtein alkoi hän ahkerasti keräellä vanhoja runoja, joita siihen\naikaan Juvalla, niinkuin ylimalkain Savossa, vielä laulettiin sangen\npaljon. Kohta levisi huhu tuosta eriskummallisesta nuoresta herrasta,\njoka vanhan kansan muistoja niin suuressa arvossa piti ja niistä\nrahaakin maksoi. Talonpoikainen rahvas ajatteli aivonsa halki\nkeksiäksensä, mitä etua hänelle noista \"loruista\" voisi olla. Muutama\nselitti sen sillä lailla, että pappilan Kalle varmaankin oli lyönyt\nvetoa toisen herran kanssa, kumpi heistä määrätyssä ajassa saisi enemmän\nrunoja kokoon. Herrasväkikin nauroi ja pilkkaili luuloitellen, että hän\nkentiesi vaan käytti runonkeruuta peitteeksi toisille, vähemmän\nviattomille ajanvietteille. Mutta Gottlund jatkoi työtänsä lakkaamatta,\nniin kummastelijoista kuin pilkkaajistakin huolimatta, ja latoi arkin\narkkinsa perästä kirstunsa pohjaan tallelle. Vähitellen siihen\ntotuttiin, ja viimein myös ulkopitäjiltä sivumatkustavat velhot ja\ntietäjät alkoivat poiketa Juvan pappilaan runoja \"nuorelle herralle\"\nlaulamaan. Suurena lohdutuksena ja vahvistuksena tässä pyrinnössään oli\nGottlund'ille se seikka, että hänen vanhempansa sitä ensi alusta asti\nilman vastahakoisuudetta, pianpa vielä suosiolla katselivat. Kirkkoherra\nitsekin rupesi tutkimaan suomen kieliopin sääntöjä sekä suomentamaan\nkirjoja, äiti, joka oli syntyisin Porvoosta ja umpiruotsalainen, oppi\nrakkaudesta poikaansa vähitellen jokseenkin hyvin ymmärtämään suomea.\nKesällä v. 1816 läksi Gottlund opintojaan jatkamaan, tällä kertaa\nUpsalan yliopistoon, missä silloin vielä oli niin paljon Suomen poikia\noppia harjoittamassa, että olivat erinäisenä suomalaisena osakuntana.\nKumppaneissa oli useampia Savolaisia, muiden muassa eräs toinen\nJuvalainen _Abraham Poppius_; heidän kauttansa arvattavasti levisi\nUpsalassakin tieto siitä, että Gottlund oli kerännyt vanhoja suomalaisia\nrunoja ja niistä tutkinut Suomalaisten muinaisuutta. Se oli syynä tuohon\ntavattoman suureen luottamukseen ja kunnian-osoitukseen, että professori\nPalmblad, Ruotsin kirjallisuuslehden _Svensk Litteraturtidning'in_\ntoimittaja, kääntyi 21-vuotisen nuorukaisen puoleen ja pyysi häntä\nkirjoittamaan arvostelua äsken ilmestyneestä _Friedr. Rühs'in_ kirjasta\n_Finnland und seine Beiwohner_ (Suomi ja sen asukkaat). Kukas tämmöiseen\ntoimeen olisi ollut halullisempi kuin Gottlund? Hän kävi kohta työhön\nkäsiksi ja sepitti v. 1817 pitkän, monta lehden numeroa täyttävän\nkirjoituksen, jossa rohkeasti, ankarasti pohti ja seuloi tuon oppineen\nsaksalaisen mietteitä, erittäin Suomen jumalaistaruista. Sangen\nvaillinainen, koska siihen aikaan vasta muutamat kultasiruset\nmuinaisesta runoaarteestamme olivat löydettynä, on tietysti tässä\nilmautuva Gottlund'in omakin tieto, harhailevainen moni hänen\npäätöksistään; mutta useammassa kohdin on hän kuitenkin jo osannut\noikeaan kohtaan ja luonut uutta valoa aineesensa. Todella\nprofeetallisilta kuuluvat seuraavat sanat, joilla hän koki tuoda esiin\nkäsityksensä Suomen kansan runojen arvosta: \"Tämän kirjoittaja tahtoisi\nväittää, että jos ne kerättäisiin järjesteelliseksi kokonaisuudeksi,\nmuodostukoon siitä sitten kertomaruno tai näytelmä tai mikä muu hyvänsä,\nniin siitä syntyisi uusi Homeeron ja Ossian'in laulujen tai\nNiebelungenlied'in vertainen teos; ja omituisen luomisvoimansa loistossa\nja kunniassa, heränneenä itsenäisen henkensä tuntoon, suomalainen\nkansallisuus nostaisi sekä oman että myös vastaisen ajan\nihmettelemisen\".\n\nSeuraavana vuonna kirjoitti Gottlund yliopistollisen väitöksen, joka\nsen-aikuisen tavan mukaan oli latinankielinen, _De proverbiis fennicis_.\nNiinkuin nimi osoittaa, oli hän aineeksi valinnut Suomen kansan\nsananlaskut, tuoden niitä esiin sata kappaletta, jotka kaikki oli\nSavosta kerännyt, ja koettaen niitä tieteellisesti järjestää. Samana\nvuonna 1818 Gottlund myös painatti vihkosen keräilemiänsä runoja,\nmuinaisia ja nykyisiä sekaisin. Tämä oli ensimmäinen painosta tullut\nvarsinainen suomalaisten kansanrunoin kokoelma; Porthan ja hänen\naikalaisensa, niinkuin jo tiedämme, olivat ainoasti painattaneet otteita\ntodisteiksi runo-opillisiin ja jumalaistarullisiin teoksiinsa. V. 1821\nilmestyi toinenkin vihko Gottlund'in _Pieniä runoja Suomen poijille\nratoxi_. V. 1828 toimitti hän vielä _Väinämöiset_ nimisen kokoelman\nuudempia Savon talonpoikain runoja. Ne ovat kuitenkin aivan mitättömiä,\nusein ruokottomiakin; eikä hän sanonutkaan niitä painattavansa niiden\nrunollisen arvon tähden, vaan sivistyshistoriallisina näytteinä\nnykyis-ajan kansanrunoudesta.\n\nRühs'in kirjaa lukiessaan oli Gottlund ihmeekseen nähnyt siinä\nmainituksi, että useammissa paikoin Ruotsissa sekä Norjassa asui\nSuomalaisia. Tämä tieto suuresti herätti hänen tutkimushaluansa, ja\nvielä samana vuonna 1817 kesällä läksi hän niille vuoriseuduille, missä\nheitä sanottiin löytyvän. Sillä kertaa hän kulki Helsinglannin ja\nTaalainmaan korpiperukat läpi; seuraavalla pitemmällä matkallansa\n1821-22 kävi hän suomalaisen asutuksen oikeissa pesäpaikoissa\nVermlannissa ynnä myös lähinnä sen maakunnan rajaa olevissa\nnorjalaisissa pitäjissä. Tarkoituksena hänellä oli kuulustella tämän\nväestön muistoja, ottaakseen selvän siitä, olivatko ne siellä\nalkuperäisiä asukkaita vai myöhempiä siirtolaisia; hän tahtoi myös\ntutkia heidän murrettansa ja kerätä heidän runojansa, verratakseen niitä\nSuomenmaan murteihin ja runoihin, niin että voisi nähdä, tokko ja missä\nkohdin kieli eron perästä oli muuttunut, ja saattaaksensa heidän\nrunoistansa päättää meidän runojemme vanhuutta ja alkuperäistä muotoa.\nGottlund saikin selville, että nuot Suomalaiset vasta myöhempinä\naikoina, enimmäkseen Kaarle herttuan aikana, olivat sinne muuttaneet ja\nettä he vielä puhuivat melkein muuttumatonta Savon suomea. Mutta hänen\nrunokeräelmänsä jäivät tutkimatta, vieläpä julkaisematta makaamaan arkun\npohjalle, josta ne vasta hänen kuolemansa jälkeen meidän päivinämme ovat\nuudestaan kaivetut esille. Ainoa vermlantilainen muinaismuistelma, jonka\nhän itse julkaisi mainitussa väitöskirjassaan, oli suorasanainen\ntoisinto siihen asti aivan tuntematonta Sampo-runoa.\n\nOleskellessaan näillä salomailla ja tultuaan likempään tuttavuuteen itse\nasukkaitten kanssa, Gottlund ei voinut olla huomaamatta, kuinka\nsorretussa tilassa he olivat niin varallisuutensa kuin myös\nkansallisuutensa puolesta. Heidät oli ennen muinoin houkuteltu pois\nkotimaastaan \"suuresta Suomesta\", koska heidän tiedettiin olevan\nravakoita korven raivaajia, uutteria uudistaloin rakentajia. Mutta kun\nmyöhemmin Vermlanti varsinkin tuli vilkkaan vuorityön pesäpaikaksi, joka\nvaati paljon puita, ruvettiin Suomalaisia ahdistamaan sillä syyllä, että\nheidän kaskenviljelyksensä kovin paljon metsää hävitti. Tällä\nvuosisadalla heitä tosin ei enää metsän petoin tavalla vainottu niinkuin\nennen, mutta yhtähyvin ei ollut heillä vakinaista omistus-oikeutta\nitseraivaamiinsa tiloihin. Vielä surkeampi oli se, että he eivät saaneet\nomalla kielellään mitään opetusta, ei edes uskonnollista. Kirkoissa,\njoihin heillä paitsi sitä oli mahdottoman pitkät matkat, saarnattiin\npelkkää ruotsia, josta siihen aikaan enin osa heistä ei ymmärtänyt\nmitään. Lukukinkereillä lukkari kyllä ajoi lasten päähän muutamia\nkappaleita ruotsalaisesta katkismuksesta, mutta se unohtui yhtä pian,\nkoska vaan oli koneellisesti opittua ulkoläksyä.\n\nGottlund'in palavaa sydäntä tämä kansan kurja tila syvästi liikutti, ja\nkoko innollansa ryhtyi hän toimiin asian auttamiseksi. Pieniä runojansa\nhän jälkimmäisellä matkallaan anteliaasti jakeli; myös oli hän Suomesta\nuseammalta kustantajalta hankkinut tuhansia kappaleita varsinkin\nhengellisiä kirjoja. Itse hän opetti kansaa niitä lukemaan, missä tämä\ntaito jo oli unohduksiin joutunut. Sen ohessa hän vielä kävi suurempiin,\ntehokkaampiin puuhiin. Hän toi v. 1823 Tukholmassa parast'-aikaa\nistuvien säätyjen eteen Ruotsin sekä Norjan Suomalaisten nimessä tehdyn,\nenemmällä kuin 600 allekirjoituksella varustetun anomuskirjan, jossa\nmainituille Suomalaisille pyydettiin täysi omistus-oikeus heidän\ntiloihinsa ja lupa erota eri seurakunniksi, joihin saivat palkata\nomakielisiä pappeja. Edelliseen pyyntöön suostuttiin helposti, mutta\ntoinenkos se vasta nosti suurta melua! Pitikö keskelle Ruotsin kansaa\nsyntyä vieras itsenäinen kansakunta, valtakunta valtakunnassa? Muutamat\nVermlantilaiset suoraan väittivät, ett'ei heidän maakunnassaan muka\nollutkaan mitään Suomalaisia; likempänä tehdaspaikkoja asuvat, näet,\nosasivat myös ruotsia, eivätkä vieraitten kuullen uskaltaneet puhua omaa\nkieltänsä. Gottlund silloin tuotti eläviksi todisteiksi Tukholmaan\nkaksitoista miestä, yhden kustakin pitäjästä, Mutta siitä huuto vielä\nhirveämmäksi nousi. Gottlund kun käveli katua myöten Suomalais-joukkonsa\nperässään, niin alkoivat pelkurit jo nähdä ilmikapinan edessänsä.\nKeksittiinpä siinä viimein muka Venäjänkin virittämiä salajuonia, joka\ntyytymättä siihen, että se oli Suomenmaan ryöstänyt, nyt vielä tahtoi\njalansijan oikein Ruotsin keskisydämessä ja siksi oli lähettänyt yhden\nalamaisensa -- koska Gottlund oli Suomesta -- kansan nostajaksi ja\nvillitsijäksi! Vermlannin Ruotsalaisten omanvoiton pyynti ja muiden\nlapsimainen pelko olivat näin syynä siihen, että Suomalaisten\nkohtuulliset toiveet raukesivat tyhjiksi. Mutta Gottlund'in yritys ja\nnähty vaiva on kuitenkin pysyttänyt hänen nimensä ijäti kulumattomassa,\nkiitollisessa muistossa Vermlannin sekä Kaakkois-Norjan korpimailla. Sen\ntodistaa se lakkaamaton ystävällinen kirjevaihto, jota noiden seutuin\nrahvas viimeisiin asti viljeli hänen kanssaan; niin myös parin\nVermlantilaisen käynti Helsingissä vanhaa ystäväänsä katsomassa pari\nvuotta ennen hänen kuolemaansa; niin-ikään viimein kaikkein noista\nSuomalaisista kirjoittaneiden Ruotsalaisten ja Norjalaisten yksimieliset\nlauseet. \"Gottlund\", sanoo yksi heistä, \"on nimi, joka kaikissa\nVermlannin suomalaismetsissä on tuoreessa muistissa. Kaikki, mitä heille\nhänen käyntinsä jälkeen on tullut osaksi, esim. veronhuojennukset ja\nuutten kirkkoin rakentaminen\", -- vaikka niissä ainoasti ruotsia\nsaarnataan, -- \"luetaan hänen ansioksensa. Tämä suomalainen ylioppilas\non näille salolaisille yhtä suuriarvoinen henkilö kuin Kustaa Vaasa\nTaalalaisille\".\n\nNäitten yhteiskunnallisten, puolivaltiollisten pyrintöjen rinnalla\npysyivät myös kirjalliset harrastukset yhä edelleen vireillä Gottlund'in\nmielessä. Upsalassa oli hän jo v. 1819 siellä oleskelevain\nylioppilaitten keskuudessa ottanut puheeksi, että kotimaahan palattua\nruvettaisiin toimittamaan suomenkielistä sanomalehteä. Tämä oli aiottu\nsivistyneen säädyn luettavaksi, niinkuin Gottlund sitten kertoi,\n\"poistaivuttaakseen heidän mieltänsä ruotsinkielestä ja käännyttääkseen\nsitä omaamme\". Becker'in alkuunpanemat Turun Viikkosanomat, jotka\nseuraavana vuonna ilmestyivät, tulivat kuitenkin esteeksi tuuman\ntoteuttamiselle, vaikka kyllä hänen sanomalehdellänsä oli aivan toinen\nsuunta, kääntyessään ainoasti talonpoikaiseen kansaan, ei sivistyneen\nherrasluokan puoleen, ja tarkoittaessaan ainoasti tietojen levittämistä\nrahvaalle, ei kansallista herätystä. Sanomalehden sijasta päätettiin nyt\nyhteisin voimin toimittaa kirja suomenkielellä, joka sisältäisi\ntieteellisiä tutkimuksia etupäässä omasta maasta, kansasta, kielestä\nsekä historiasta ynnä myös runokokeita niin hyvin alkuperäisiä kuin\nsuomennoksiakin. Täten tahdottiin raivata tietä suomalaiselle\nkansalliskirjallisuudelle ylevämmässä merkityksessä.\n\nToisten lupaamat kirjoitukset viipyivät kuitenkin vuosi vuodelta. Vaan\ntästä säikähtymättä ryhtyi Gottlund yksinäänkin työhön ja sepitti koko\nkirjan itse. Hyvä onni oli, että nuoret suomalaiset taiteilijat, jotka\nolivat luvanneet siihen tarvittavat kuvat piirustaa, veljekset _Magnus\nja Vilhelm von Wright_ ja _Robert Ekman_, sekä kivipainajat _H.J.\nStrömmer_ ja _A. Hård_, paremmin muistivat suomalaista sananlaskua:\n\"sarvesta härkää, sanasta miestä\". Käsikirjoituksen valmiiksi tultua\neivät olleet sittenkään vielä kaikki vaikeudet voitettuina; kirjan\npainosta saaminen oli yhä vaikeampi tehtävä. Turhaan Gottlund tarjoili\nsitä kirjankustantajille sekä Ruotsissa että Suomessa; tieteellistä\nkirjallisuutta viljelevä yleisö siihen aikaan oli näissä molemmissa\nmaissa niin tuiki vähäinen, että yksityiset harvoin uskalsivat kustantaa\nsemmoisia kirjoja. Yksi kirjakauppias Turussa monen mutkan perästä\nviimein olisi kuitenkin suostunut, mutta hän vaati, että teos\nkäännettäisiin ruotsiksi, sillä tieteellinen kirja suomenkielellä\n--sehän toki oli aivan mahdotonta! Samaa virttä myös lauloivat\nGottlund'in useimmat sukulaiset, ystävät ja tuttavat niin hyvin Suomessa\nkuin Ruotsissa. Mutta Gottlund'in luonteen pääominaisuuksia, niin hyvään\nkuin pahaankin, oli kukistumaton, perisuomalainen itsepäisyys. Esteet ja\nvaroitukset eivät häntä peloittaneet, ne päinvastoin ainoasti\nkiihoittivat. Hän päätti itse kustantaa kirjansa, tarjoten sen\nhalullisille ennalta tilattavaksi. Itse hän myös, kustannusten\nsäästämiseksi, maalasi kivipiirrokset värillisiksi. Lopullista estettä\nei tullut siitäkään, että suurin osa kahden vuoden kuluessa valmiiksi\nmaalattuja kuvia hävisi häneltä eräässä tulipalossa. V. 1831 valmistui\nviimein paksu nidos _Otavaa eli suomalaisia huvituksia_, jota toinen,\nhoikempi osa seurasi v. 1832; mutta kolmas osa, joka jo oli pantu\npainoon alussa vuotta 1833, jäi tulematta tilaajain vähyyden tähden.\nSeuraavana vuonna 1834 muutti Gottlund Tukholmasta, jossa suurimman osan\naikaa Otavaa toimittaessaan oli oleskellut, naineena miehenä takaisin\nSuomeen, asettuen ensialuksi Kuopioon.\n\nHeti ilmestyessään sai Gottlund'in Otava sangen suuren huomion ja ihmeen\nosakseen, saipa se tämän huomion ja ihmeen täydestä syystä. Aineet,\njoita se sisälsi, olivat hyvin taitavasti valitut tarkoituksen mukaan,\nollen kaikki sitä laatua, joka voi sivistyneitäkin, oppineitakin\nmiellyttää ja isänmaallisen luonteensa kautta kansallisia tunteita\nvirittää. Ensiksi tulee pitkä esipuhe, jossa Gottlund kertoo omasta\nhenkisestä kehityksestänsä ja syistä, jotka olivat hänet suomalaisuuteen\nsekä erittäin tähän työhön saattaneet. Nykyiselle tutkijalle se on\nerinomaisen hauska ja opettavainen lukea, vaikka tämmöistä meillä outoa\nmemoaarein-tapaista laveata itsestään puhumista lieneekin silloin\npaheksittu. Sitten seuraa tieteellisiä tutkimuksia meidän kansamme\nmuinaisuudesta sekä myös varsinaisesta historiasta, nimittäin: Vanhain\nSuomalaisten viisaudesta ja opinkeinoista, jossa Gottlund\ntodistuskappaleina tuo esiin suuren joukon Suomen kansan sananlaskuja\naineenmukaisessa järjestyksessä; vanhoista kansallisista soittokaluista\nja entisestä ajan luvusta; Ritvalan Helka-juhlasta; Kuusiston linnasta\nsekä kaikellaisista vanhoista muistomerkeistä. Niihin ovat vielä\nluettavat useammat merkillisten Suomen miesten elämäkerrat.\nMuinaistieteen ja historian rinnalla on myös vertailevainen kieli- ja\nkansatiede saanut sijansa. Me löydämme tässä tutkimuksen\nVenäjän-Karjalaisista ja heidän kielestään sekä virolaisia, vatjalaisia\nja lappalaisia runoja suomennoksella varustettuina. Tieteellisten\nkirjoitusten välissä on myös runsaasti runoelmia sekä omia että\nkäännöksiä. Gottlund näkyy oikein tahtoneen näyttää, että suomenkieltä\nsopii käyttää vaikka mihin runomittaan ja runouden lajiin. Paitsi vanhan\nsuomalaisen runon mittaa on hän, näet, koetellut monellaisia\nmuinaisklassillisia sekä nykyajan runomittoja, onpa myös yritellyt\nkaikellaisia konsteja runollisella alalla, semmoisia kuin logogryyfejä\nja anagrammeja. Käännöksissä tapaamme muinaisklassillisista Homeeron\nsäkeitä ynnä Anakreon'in runonpäitä sekä Sapphon katkelmia, uudemmista\netupäässä Bellman'in juomalauluja, joita Gottlund itsekin useammissa\nomissa koetti jäljitellä.\n\nMinkä arvoiset olivat sitten nämät ensimmäiset yritykset tieteen ja\ntaiderunouden alalla? Valitettavasti vaatii totuus tähän vastaamaan,\nett'ei kyky ollutkaan Gottlund'in voimallisen tahdon mukainen. Hänellä\noli liian herkkä mielikuvitus ollakseen tarkka tieteellinen tutkija;\nhänessä oli liika vähän mielen jaloutta ollakseen oikea runoilija,\nTieteellistä epätarkkuutta olisi kuitenkin voinut peittää vilkas,\nkekseliäs henki, jos se olisi pukeutunut huvittavaiseen, suurelle\nyleisölle helppotajuiseen muotoon; mutta Gottlund'in kirjoituslaatu\ntässä oli raskaanlainen ja vielä enemmän rasitettu lukemattomilla\nmuistutuksilla sekä muistutusten muistutuksilla. Runoelmat puolestaan\novat enimmiten kuivia, arkipäiväisiä sisällykseltään ja usein\nvirheellisiä mitaltaan; Gottlund, vaikka hänessä oli mielikuvitus\nvilkas, oli vailla hienompaa kauneuden aistia. Merkillisenä poikkeuksena\novat vaan _Paimenlaulut_, noin parikymmentä luvultansa, jotka hän\nsepitti kansassa tavallisiin torvisoiton sävelmiin. Niissä on moniaita\nraikkaita kaikuja Suomen saloilta, joiden koristelematon, puhtaasta\nmielestä tuleva suloisuus välittömästi viehättää. Ne levisivätkin siitä\nsyystä kohta kansaan, tullen oikeiksi kansanlauluiksi, ja kansan\nlaulellessa niveltyivät vähitellen pois ne pienet kielivirheet ja\nepätasaisuudet, jotka niitä painettuina vielä haittasivat,\n\nKieli tässä Otavassa kaikkein enimmin sai moitetta osakseen. Gottlund\nnäet -- sen hän itsekin nöyrästi tunnustaa -- ei ollut silloin vielä\noikein oppinut suomea; se näkyi selvästi tiheissä virheissä ja vielä\nenemmän sanain sepityksessä. Uudet, oudot alat, joilla hän viljeli\nsuomenkieltä, tietysti vaativat suuren joukon uusia sanoja; mutta niiden\nkeksiminen ei Gottlund'ilta ollenkaan onnistunut, niin että tuskin\nyksikään on tullut yleisempään käytäntöön. Esimerkkeinä mainittakoon:\n_kauppakasakka (kontorist), peäpurjehtija (admiral)_ -- ruotsalainen\nmerkitys on aina sulkumerkkeihin pantuna vieressä, joka olikin hyvin\ntarpeellista, koska ei muuten olisi sanaa ymmärretty. Melkein vielä\nsuuremman moitteen nosti se seikka, ett'ei Gottlund, niinkuin edellä on\nmainittu, oikeinkirjoituksessaan noudattanut yleistä kirjakieltä, vaan\nitsepintaisesti piti kiinni siitä periaatteesta, että jokainen\nkirjoittaisi oman pitäjänsä puhetavan mukaan.\n\n\"Ei yrittänyttä laiteta\", sanoo vanha suomalainen sananlasku. Sitä olisi\nollut mielessä pitäminen Gottlund'inkin teosta arvostellessa. Niin ei\nkuitenkaan aina tehty; vaillinaisuuksien, virheitten ja tekijän\nomituisen luonteen tähden ei kyllin otettu huomioon sitä ansiota, joka\nkuitenkin on Otavalla ikuisena pysyvä, että se kaikkein ensiksi on\nuskaltanut käydä raivaamaan tietä korkeammalle kansalliskirjallisuudelle\nmeidän kielellämme. Toiselta puolen taas Gottlund'in mieli, kun ei hänen\nteostaan otettu niin suosiolla vastaan, kuin hän oli toivonut, vaan\nkatkeroittui, ja luonteensa mukaisella ärtyisyydellä hän yhä enemmän\nkiintyi tuohon yksipuoliseen savolaisuuteensa, jota toiset moittivat.\n\nTämä hänen murteellisuudenharrastuksensa ei kuitenkaan estänyt häntä\nsaamasta ainoata oman kielen opettajapaikkaa maassamme, suomen lehtorin\nvirkaa Helsingin yliopistossa, joka Keckman'in kuoltua v. 1838 oli\ntullut avoimeksi. Se seikka todistaa paraiten, kuinka perättömät\nsittemmin olivat Gottlund'in valitukset alinomaisesta sorrosta, sillä\nOtavan tähden lykättiin silloin syrjään suomenkieltä todella hyvin\ntaitava mies. Tässä virassa Gottlund pysyi siitä saakka eli vuodesta\n1839 elämänsä loppuun asti, joka sammui 20 p. Huhtik. 1875.\n\nVakavalle aineelliselle pohjalle päästyänsä, oli hänellä jälleen\nesteetön tilaisuus kirjallisten töittensä jatkamiseen. V. 1840, kun\nyliopisto vietti olemassaolonsa 200-vuotista juhlaa, painattikin hän\nsuuren eepillisen runoteoksen nimellä _Runola_. Gottlund'ille, joka\nsiinä valittaa yksin laulavansa omalla halveksitulla kielellään, on\nunissa ilmestyvinään itse Väinämöinen. Tämä lupaa hänet viedä\nedesmenneitten uroitten maille, missä hän saisi kuulla suomenkieltä\nalkuperäisessä runsaudessaan. Kuuden portin ja kujan kautta, joiden\njokaisen edessä joku -tar päätteinen jumaluusolento tulee vastaan ja\nsanoo sanottavansa, he viimein ovat saapuvinaan Runolan linnaan, joka on\npelkistä runoista koottu. Siellä Gottlund on yrittävinään halailemaan\nMieluatarta eli Kaunihitarta, vaan herääkin samassa. Lopussa, hän\nkehoittaa nuoria, vastavihittyjä maistereita, joille on teoksensa\nomistanut, runoilemaan suomeksi, että hekin kerran Runolaan pääsisivät.\nTämäntapaiset allegooriset runoelmat ovat ylimalkain mahdottomat nauttia\nmeidän aikanamme, mutta lisäksi tulee, että Runola on kokoonpantu ilman\nvähintäkään runollista taitoa. Sitä paitsi on siinä ruokottomuutta, jota\nmyös Otavan runoissa joskus ikäväkseen tapaa, niin paksulta paikoittain,\nettä oikein iljettää. Ruotsinkielisessä esipuheessa Gottlund selittää\nryhtyneensä tähän työhön luodakseen jotain suomalaista tarua, joka\nvastaisi Kreikkalaisten Olympos- ja Parnassos-myytejä, ja tarkemmin\nkuvatakseen eri Luonnottarien muotoja, jotka kansanrunoissa ovat kovin\nvaillinaisesti esitettyinä, ynnä yleensä saadakseen aikaan jotain\nsuurempaa alkuperäistä runoteosta, koska semmoista suomenkielellä ei ole\nvielä olemassa, jota voisi nimittää täydelliseksi taideteokseksi, eikä\nyleensä muuta kuin pelkästään lyyrillisiä laulukappaleita,\n\nTämän kirjoitti Gottlund viisi vuotta sen jälkeen, kuin Kalevalan\nensimmäinen painos oli ilmestynyt! Että Lönnrot sillä oli heti saanut\npaljoa yleisemmän kiitoksen ja kunnioituksen osakseen, kuin itse ikinä\nsai Otavallaan, ei Gottlund voinut milloinkaan anteeksi antaa, vaan tuon\ntuostakin puhkesi hänen katkera mielensä ilmi. Kun useat sanomalehdet\nolivat karanneet kiinni Runolan esipuheesen, puolustelihe Gottlund\nHelsingfors Tidningar'eissa v. 1843, valittaen, että aina häntä\nmoitittiin, joka kerta kuin Lönnrot'ia ylistettiin. Sanoo sitä\nkärsineensä kokonaista kolme vuotta, niin että nyt oli jo aika antaa\nsamalla mitalla takaisin. Ei ollut koskaan halveksinut Kalevalaa\n(kaukana siitä!), vaikk'ei ollut voinut, yleiseen huutoon yhtyen, sitä\njumaloida. Rakasti ja kunnioitti myös Lönnrot'ia, niinkuin jokaista\ntotista kotimaan ystävää, -- vaikka moni muu luultavasti oli sille\nenemmän uhrannut kuin hän, -- mutta ei voinut sietää sitä\najattelematonta ja arvotonta imartelemista, jonka alaiseksi hän ja hänen\nteoksensa olivat joutuneet. Mitä sitten merkitsee Kalevala ja\nKanteletar? Sitä, että Lönnrot, niinkuin moni muu ennen häntä, on\nkerännyt ja painattanut runoja. Eroitus on vaan siinä, että muut ovat\npainoon pannessaan valinneet paraita, mutta Lönnrot on mättänyt\nkerrassaan kaikki. Että hän on järjestänyt erinäiset kansanrunot yhdeksi\nkokonaisuudeksi -- jonka ajatuksen oikeastaan Gottlund on ensinnä ilmi\nlausunut -- pidetään Lönnrot'in suurimpana ansiona, mutta siinäpä juuri\nhän ei laisinkaan ole onnistunut. Jos todella katsotaan sopivaksi\nnimittää Kalevalan ja Kantelettaren koneellista kokoonpanijaa niiden\n\"toiseksi isäksi\", niin olisi johdonmukaista kutsua näiden kirjojen\nkustantajaa, painajaa, nitojaa ja -- ostajaa niiden kolmanneksi,\nneljänneksi j.n.e. isäksi!\n\nRunolassaan Gottlund vielä tarjoo tilattavaksi, paitsi Otavan kolmatta\nosaa, Muistelmia matkoiltansa Ruotsin ja Norjan Suomalais-metsissä,\nKielitärtä eli tutkimuksia suomen kieliopin perusteista, Valaistajaa eli\nasiakirjoja Suomen vanhemman historian valaisemiseksi sekä Seulajaisia,\nvihkottani ilmestyviä kirjallisia arvosteluja. Mutta kaikki nämät jäivät\nkannatuksen puutteessa julkaisematta, niinkuin myös useimmat Otavan\ntoisessa osassa painovalmiiksi ilmoitetut teokset.\n\nSitä vastoin ryhtyi hän Snellman'in herätyksen johdosta toteuttamaan\ntuumaa, joka oli ollut hänellä mielessä jo ennen Otavan julkaisemista.\nHän päätti nyt ruveta toimittamaan sivistyneelle yleisölle\nsuomenkielistä sanomalehteä, joka ilmestyikin v. 1846 nimellä\n_Suomalainen_ ja jatkui _Suomi_-nimisenä vielä vv. 1847-49. Sekä\nkirjoitustavan että sisällyksen puolesta on tämä Gottlund'in yritys ihan\nyksinäistä laatua koko sanomalehti-kirjallisuudessamme. Kieli on tosin\naivan toisellaista kuin Otavassa; jos siinä vielä löytyykin joku virhe,\non se kuitenkin luontevampi, sujuvampi, tuoreempi, kuin mitä kaikki muut\nsiihen aikaan vielä kirjoittivat. Mutta se on jonkullaista runollista\nsuorasanaisuutta tai suorasanaista runollisuutta, täynnä alkusointua ja\nrunomitallista poljentoa sekä vertauksilla ja sukkeluuksilla höystettyä.\nSisällys on yhtä omituinen. Se ei ole nykyaikaisen sanomalehden, sillä\npäivän tapauksista ja kysymyksistä on tuskin hiiskahdustakaan. Se ei ole\nmyöskään tavallisen kirjallisen lehden; tieteellistä tosin hiukan\nlöytyy, samoin joku määrä runoja ja novelleja sekä omia että toisten\nlähettämiä, mutta ne eivät enintä sijaa täytä. Valta-aineita on\nGottlund'illa oikeastaan kaksi: erittäin arvokkaita muistelmia\nsuomalaisuuden sisällisestä historiasta tämän vuosisadan alkupuoliskolla\nja hyvin sukkelia, vaan yhtä suuressa määrin kirjoittajan omasta kuin\nasian puolesta surkuteltavia kynäsotia muita suomenkielen harrastajia,\nerittäin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseniä vastaan. Alussa hän\ntosin oli ilmoittanut tahtovansa elää sovinnossa kaikkein kanssa, mutta\nkoska hänen käyttämäänsä kieltä oli moitittu jo ennen lehden\nilmestymistäkin ja yhä moitittiin, niin hän kohta huusi:\n\n    Tulkaa pojat painisille,\n    Totta teistä loppu tuloo,\n    Hätäpäivä päälle saapi!\n\n\"Mitäpä luulisitte\", kysyy hän Suomalaisen 11:ssä numerossa, \"koko tämän\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran painavan, ellei heillä olisi tätä\nLönnrotia, jonka kanssa hyö ovat vehkuroineet -- eipä se maksaisi niin\nmitään; vähäpäs se maksaa vielä siittennik (meijän silmissämme), sillä\nmyö vaaittaisimme jo paljon semmoiselta miesjoukolta, joka 600 miehen\npaksusti 15 vuotta on tätä ropottanut!\"\n\n_Suomalaisessa_ oli sitä paitsi useita valtiollisia pilajuttuja, joista\nyhden sen-aikuisia kreikan-uskoisten käännytyshankkeita koskevan, _Uskon\nkauppias_ nimisen tähden lehti kesken vuotta lakkautettiin. _Suomikin_\noli alinomaa painoesteen alaisena, koska sensori yhä vainusteli\nsalajuonia kaikissa Gottlund'in kirjoituksissa. Häntä peloitti, kun\njotain kohtaa ei oikein ymmärtänyt, ja yhtä paljon, jos ajatus tuntui\nliian selvältä; silloinhan Gottlund veitikka varmaan oli siihen jotain\noikein vaarallista kätkenyt. Siitä syystä eivät yhtenäkään vuonna\n_Suomen_ kaikki viikkonumerot päässeet julkisuuteen; viimeistä\nvuosikertaa ilmestyi ainoasti 7 numeroa.\n\nKun _Suomalainen_ kiellettiin, painatti Gottlund loppunumeroin\nkorvaukseksi kirjan _Sampo, runollisto vuonna 1847_. Esipuheessa hän\nselittää sillä tavoitelleensa suomenkielistä runokalenteria muiden\nkielten esimerkin mukaan. Erittäin näkyy hänellä olleen siihen\nyllyttimenä _Fredrik Berndtson'in_ v. 1845 toimittama, ensimmäinen\nSuomessa ilmestynyt ruotsinkielinen runokalenteri _Necken_. Tämä Sampo\nsisältää kuudettakymmentä pientä runoa, jotka kuitenkin enimmäkseen\nolivat jo ennen Otavassa tai Suomalaisessa julkaistuja. Kaikki ne ovat\nkäännöksiä; melkoinen osa on Bellman'in laulujen suomennoksia, joita\nGottlund vielä vv. 1863-64 painatti erikseen suuremman kokoelman nimellä\n_G.M. Fredmannin lauluja ja hiluja_.\n\nViimeksi on Gottlund'in suomenkielisistä toimituksista mainittava\nväitöskirja _Jumalasta ja Hänen monenaisesta nimittämisestä moailman\nerinäisillä kielillä_, jolla hän v. 1850 haki uutta Suomen kielen ja\nkirjallisuuden professorin virkaa kilpaa Mattias Aleksanteri Castrén'in\nkanssa. Tällä oli hänen tarkoituksensa vielä voittaa Castrén'in keksintö\nural-altailaisesta kieliyhteydestä ja todistaa kaikkein maailman kielten\nalkuperäinen sukulaisuus. Mutta saman vuoden kieliasetuksen nojalla\notettiin koko painos väliaikaisesti takavarikkoon, niin ett'ei Gottlund\njoutunut sillä edes väittelemäänkään. Kolmea vuotta myöhemmin,\nLönnrot'in kanssa samasta virasta kilpaillessaan, kirjoitti hän, kun ei\nennättänyt saada lupaa suomeksi väittelemiseen, ruotsinkielisen\nväitöskirjan _Försök att förklara de finska stamordens uppkomst_ (Yritys\nselittää kantasanoja suomenkielessä), jossa hän niin-ikään ulotutti\nkielelliset vertauksensa enempään kuin puoleen tuhatta eri kieleen ja\nmurteesen. Kun tämä taas tuli ala-arvoisena hylätyksi, koetti Gottlund\nvielä kolmannen kerran August Ahlqvist'in kera onneansa v. 1863.\nVäitöskirjansa _Forskningar uti sjelfva grundelementerna af det finska\nspråkets grammatik_ (Tutkimuksia suomen kieliopin perus-aineksista) sai\nhän silloin kyllä hyväksytyksi, vaikka sekin oli mitä hullunkurisinta\nlaatua, mutta ei yli-ikäisenä voinut enää päästä ehdollekaan itse\nvirkaan. Nämät vastoinkäymiset nähtävästi vaikuttivat, että hänen\nvihansa nyt kääntyi yliopiston opettajistoa vastaan. Koko konsistoori ei\nmuka ollut muuta kuin joukko laiskureita, jotka eivät mitään\ntoimittaneet, hän Gottlund sitä vastoin sai vanhoilla päivillään enemmän\naikaan kuin he kaikki yhteensä! Sitä todistaakseen painatti hän vv.\n1864-66 paksua kirjateosta nimellä _Läsning för Finnar uti blandade,\nfosterländska ämnen_ (Lukemisia Suomalaisille sekalaisissa,\nisänmaallisissa aineissa), joka sisältää kaikennäköistä, mutta ennen\nkaikkea hänen omia, monia riitajuttujaan.\n\nRuotsinkielellä on Gottlund sitä paitsi julkaissut historiallisia ja\nmuinaistieteellisiä kirjoituksia sanomalehdissä sekä eri kirjasena\ntutkimuksen Sampo-tarusta 1872; kaikkia niitä kuitenkin haittaa sama\narvostelukyvyn puute. Nuorempana ollessaan oli hän antanut\nruotsinkielisiä runoelmiaan useihin Ruotsissa ilmestyviin\nrunokalentereihin; siellä oli hän niin-ikään ruotsiksi painattanut\nkokeensa selittää Tacitus'en arvostelua Suomalaisista, _Försök att\nförklara Taciti omdömen öfver Finnarne_, 1834 ja samana vuonna\ntoimittanut rahvaanlehteä _Tidning för Bondeståndet_ ynnä siihen\nliittyvää lastenlehteä. Ruotsiksi kirjoitetut ovat myös hänen viimeisinä\nikävuosinaan painattamansa poleemiset lentokirjaset, esim. _Två flugor i\nen smäll_ (Kaksi kärpästä yhdellä iskulla) 1867, _Näsperlan_\n(Näsäkuokka) 1868 ja _Gud, verlden och menniskan, betraktade från en\nviss, annan synpunkt_ (Jumala, maailma ja ihminen, katsottuna eräältä\n_toiselta_ näkökannalta) 1870, joiden nimet jo ovat hyvin kuvaavat hänen\nkautta koko elämän omituiselle luonteelleen.\n\nMitenkä on sitten tämä luonne kaikkine ansioineen ja vikoineen oikein\nkäsitettävä? Siihen on Yrjö Koskinen Kirjallisen Kuukauslehden\nensimmäisessä vuosikerrassa 1866 vastannut vertauksella, joka asettaa\nGottlund'inkin elämäntyön historian valoon. \"Synkässä korpimaassa\nrakentaa toisinaan uutis-asukas töllinsä, raivaa peltonsa, polttaa\nkaskensa, raataa ja häärää salon herrana, huolimatta miltä hänen työnsä\nmuiden silmissä näyttää. Hänen työalansa on hänen koko maailmansa, hänen\nilonsa ja kerskauksensa, ja kaikki hänen apunsa on ainoastaan omassa\nkyvyssä ja voimassa. Mutta hänen jälkihinsä siirtyy sitten muitakin\nuutis-asukkaita, tölli ei seiso enää yksinään keskellä korpea; kylä\nsyntyy, syntyy yhteiskunta sääntöinensä, lakeinensa. Silloin on korven\nrauha pilattu vanhalta korvenpojalta, joka on tottunut itse oikeuttansa\ntekemään eikä tahdo tietää yhteiskunnan asettamista rajoista. Mutta\nyhteiskunta käyttää kovaa lakia ja saattaa joskus rangaista\nrauhanrikkojana sitä samaa miestä, jonka asunto siinä seisoi, ennen kuin\nyhteiskunta olikaan. Kuka voipi sanoa, mikä on tämmöisessä tapauksessa\noikeus, mikä vääryys? Mutta se mielestämme kumminkin on kieltämätöntä,\nettä korpimaan raivaajalle on kunniansa annettava, -- ja semmoisena\nraivaavana uutis-asukkaana, semmoisena korven karkeana poikana on\nkirjallisuudessamme Kaarle Aksel Gottlund\".\n\n\n6. Taiderunoilijoita.\n\nAinoa kirjailija, joka antoi apua Gottlund'in Otavaan, oli nimimerkki\n_Kallio (Bergh)_. Hänelläkään ei ollut muuta kuin viisi omatekoista\npikku laulua tarjottavana. Mutta runollista arvoa on niillä yksin\nenemmän kuin koko muulla Otavalla.\n\n_Samuli Kustaa Bergh_ syntyi v. 1803 Oulussa, jossa isä oli\nsatulantekijänä. Tuli Turun yliopistoon 1822 ja suoritti Helsingissä\ntuomarintutkinnon 1830 loistavalla menestyksellä. Kun hän jonkun aikaa\noli ollut auskultanttina Vaasan hovioikeudessa, rupesivat silmät\nheikkenemään niin peloittavalla tavalla, että hänen täytyi luopua\nkaikesta kirjallisesta työstä, eikä aikaakaan, niin oli hän aivan sokea.\nSemmoisena eli hän pitkän ajan, vuoteen 1853 asti. Paitsi Otavan toiseen\nosaan painettuja, on Kallio vielä julkaissut muutamia runoelmia Oulun\nViikkosanomissa 1840. Kovin on sääli, ett'ei niitä ole useampia, sillä\naikanansa, vasta alkavassa suomalaisessa kirjallisuudessa olivat ne\naivan verrattomat. Muutamat niistä, niinkuin _Oma maa_ ja _Ystävälleni\n(Milloin muistelet minua)_, ovat yleisesti tunnetut ja kauneutensa\ntähden hyvin suositut. Kallio mainitaan myös olleen harras\nmusiikinharjoittaja, taitava huilunsoittaja.\n\nYhteydessä Gottlund'in kanssa on jo mainittu hänen pitäjäläisensä ja\nopintokumppaninsa _Abraham Poppius_, joka hänen kanssaan harrasteli ei\nainoastaan suomalaisen kansanrunouden keräystä, vaan myös omintakeista\nsuomenkielistä runoilua. Poppius on tämän ajan onnistuneimpia\nrunoniekkoja, melkein Kallion vertainen ja paljoa tuotteliaampi. Hän oli\nluutnantin poika, syntynyt Juvalla 30 p. Lokak. 1793. Läpikäytyänsä\nPorvoon kymnaasin hän pääsi Turun yliopistoon 1813 ja meni sieltä\noppiansa täydentääksensä Upsalaan 1817. Näinä ylioppilas-aikoina heräsi\nhänessä runointo; useimmat hänen runoelmistaan ovat vuosien 1815-22\nväliltä. Hänen ensimmäinen julkaisunsa oli kuitenkin tieteellistä\nlaatua, väitöskirja _De reciproca conjugationum forma in lingua fennica_\n(Suomenkielen refleksiivisistä verbinmuodoista), joka ilmestyi Upsalassa\n1818. Poppius tahtoi näin tutuksi saattaa oman kotimurteensa ja sen\nvaroilla rikastuttaa yhteistä kirjakieltämme; mutta hän ei koskaan\ntaipunut Gottlund'in tuumiin, joka jo siihen aikaan harrasti erinäistä\nsavolaista kirjakieltä. Siitä asiasta oli kumppanuksilla alinomainen\nkina keskenänsä, vaikka he muuten hyvässä ystävyydessä elivät.\nSeuraavana vuonna oli Poppius'ella tilaisuus ottaa osaa toiseen\ntieteelliseen, vielä tärkeämpään julkaisuun, joka ensikerran käänsi\noppineen maailman silmät kansamme rikkaihin runoaarteihin. Saksalainen\noppinut, tohtori _H.R. von Schröter_ toimitti näet Upsalassa käydessään\nv. 1819 kokoelman suomalaisia kansanrunoja painosta niin hyvin\nalkukielellä kuin saksaksi käännettyinä, nimellä _Finnische Runen_, ja\ntässä työssä oli hänellä, suomenkieltä aivan taitamattomalla, Poppius,\njoka itsekin oli kotipuolellaan keräillyt runoja v. 1813 ja sananlaskuja\nv. 1815, hyvin tarpeellisena apumiehenä.\n\nYliopistoluvut päätettyänsä Poppius v. 1823 vihittiin papiksi\nTukholmassa, missä sai apulaisviran suomalaisessa seurakunnassa. Mutta\njo kaksi vuotta myöhemmin toi hänet oman maan ikävä takaisin Suomeen.\nEnsin pääsi hän linnapapiksi Viipuriin 1825 ja siitä sitten v. 1833\nsyntymäpitäjänsä Juvan kappalaiseksi. Tässä virassa hän pysyi\nkuolemaansa asti, joka hänet kohtasi 19 p. Kesäk. 1866.\n\nEnsimmäiset runokokeensa painatti Poppius v. 1821 Arvidsson'in lehteen\n_Oskyldigt Ingenting_, jota jaettiin ennen vuoden loppua lakkautetun Åbo\nMorgonblad'in tilaajille. Pari kappaletta antoi hän myös samaan aikaan\nilmestyvässä Mnemosynessä julkaistavaksi. Sittemmin lähetteli hän\nrunoelmiansa aina suomenkielisiin lehtiin. Muutaman hän vähää ennen\nlähtöänsä Viipurista ennätti painattaa vasta perustettuun\nSanansaattajaan. Tipahtipa niitä myöhemminkin joskus mainittuun lehteen\nsekä Maamiehen Ystävään, Kanavaan ja Suomettareen. Poppius'en jälkeen\njääneitten paperien seassa on myös muutamia hengellisiä runoelmia ja\nmahdollista on, että joku osa Sanansaattajassa löytyvistä nimettömistä\nvirsistä ovat hänen tekemiänsä. Mutta ylimalkain ei hänen runolahjansa\nnäy olleen siihen lajiin taipuvainen.\n\nPoppius, niinkuin on mainittu, on paraasta päästä vaan nuoruuden\ninnossansa runoillut. Sittemmin leipähuolet, virkatoimet ja kaikkein\nenimmin yleisön silloinen kylmäkiskoisuus suomalaiselle laulannolle\nmasensivat hänen äänensä. Kokonaan ei hän sentään luopunut runonteosta\nvanhoillakaan päivillänsä. Häneltä on jäänyt jälkeen keskeneräinen\nnäytelmäkoe, joka on kirjoitettu 1850 luvulla. Ja vielä vuosikymmen\nmyöhemminkin, muutamia vuosia ennen kuolemaansa, tervehti hän Suomen\nuudestaan herännyttä perustuslaillista elämää pitkällä runolla, verraten\nvaltiopäiviä Kalevalan Sampoon. Samoin myös harjoitteli hän viimeisiin\nasti suorasanaista kirjallista tointa. Hänen suomentamansa on\nsaksalaisen Zschokke'n kirja _Viinamyrkystä surullinen tarina_, joka\nilmestyi Kirjallisuuden Seuran toimituksissa 1844. Tekeillä oli hänellä\nmuun muassa kertomus miehestä, joka Kaarle herttuan vihaa paeten v. 1599\nmuutti yhteen Saimaan saareen ja siellä eli yksinään kuuluisan\nRobinson'in tavalla. Niin-ikään alkoi hän kirjoittaa Juvan pitäjän\nkertomusta, jota varten oli tarkoin kerännyt lisiä kaikista hänelle\nkäsiin sattuvista painetuista lähteistä.\n\nPoppius'en viimeisiä toimia vielä oli runoteostensa parsiminen ja\nkorjaileminen. Koko joukko niistä löytyy parannetussa muodossa\npuhtaaksikirjoitettuna hänen paperiensa joukossa. Nähtävästi aikoi hän,\nuuteen toivoon kiihtyneenä suomalaisuuden voimallisemmasta edistymisestä\nelämänsä loppuvuosina, painattaa kaikki runoteoksensa yhteen vihkoon.\nSen hankkeen, niinkuin useammat yllämainitut, keskeytti häneltä kuolema;\nmutta sittemmin on Savo-Karjalainen Osakunta, joka ylpeydellä lukee\ntämänkin raatajan suomalaisuuden uutismaalla omaksensa, täyttänyt\nvainajan tahdon julkaisemalla hänen kootut runoelmansa _Koitar_ nimisen\nalbumin ensimmäisessä osassa 1870.\n\nJo Arvidsson suuresti kiittää Poppius'en ensimmäisiä julkaisuja. \"Nämät\nrunoelmat todistavat\", hän lausuu niitä esittäessään lehtensä\nlukijoille, \"että muinainen suomalainen henki vielä voi herätä ja,\nkumminkin yhdessä miehessä, jo on herännyt, ja että neron voima saattaa\nsulattaa sen yhteen uudempain taiteenmuotojen kanssa\". Näissä sanoissa\non paljon totta. Poppius'en runoiluun näkyy kansanrunoutemme syvästi\nvaikuttaneen. Mieluimmin hän käytti vanhaa suomalaista runomittaa ja\nkäytti sitä suurella taidolla, joka osoittaa, että se oli hänelle\nlapsuudesta hyvin tuttua. Hänen runoelmistaan enimmät ovat aivan kuin\nKantelettaren runoja; ne ovat koruttomia, mutta tuntehikkaita, ja niissä\non sama suloisesti tuoksuva henki, esim. _Poika ja tyttö, Epäilys, Jos\nma laulaja olisin_; joukossa on kuitenkin joku kuivakiskoisempikin,\nJuteinin runojen tapainen. Toisinaan hän koettaa kansallista\nrunomittaamme vielä kehittää, osaksi samaan malliin kuin Juhana Cajanus,\nesim. _Kukkaisten taivas_; tai muulla tavalla, niinkuin esim. runossa\n_Rakkautta kaipaava_. Poppius'en runoelmissa joskus ilmaantuva\nepäselvyys ja hämäryys lienee Ruotsin n.k. fosforistisen suunnan\nvaikuttama. Aiheensa hän valitsi, paitsi luonnosta ja elämästä, myös\nklassillisesta tarumaailmasta, esim. _Laurin saalis_ ja _Punnittu Amor_.\nMyöhemmällä ijällä tuli lisäksi kansallinen aines, niinkuin runossa\n_Laulun huomen_, joka ilmestyi v. 1845, heti Snellman'in herätyksen\njälkeen, samoin v. 1861 painetussa, terävässä pilkkalaulussa\n_Valistuksen vaikutus_ sekä mainitussa valtiopäivä-tervehdyksessä.\n\nSaman-aikuisia lyyrillisiä runoilijoita mainittakoon vielä veljekset\n_Ticklén_, Pyhäjoen Pyhäjärven kappalaisen pojat. Vanhempi veljeksistä,\n_Pietari Ticklén_, oli syntynyt 1792, tuli Turun yliopistoon 1811,\nvihittiin papiksi 1815 ja seppelöittiin maisteriksi 1823, oli enimmän\najan opettajana Oulussa, kunnes v. 1829 pääsi Teuvan pitäjän\nkirkkoherraksi, jossa virassa kuoli 1838. Hänen lyyrillisiä runoelmiansa\nlöytyy Oulun Viikkosanomien parissa ensimmäisessä vuosikerrassa.\n\nNuorempi veli _Eero Ticklén_ oli syntynyt 1794, tuli ylioppilaaksi 1815,\nvihittiin papiksi 1817 ja kuoli kappalaisena Kärsämäellä 1827. Ainoa\nhänen sepittämänsä runo on _Neidon valitus_, joka on painettuna\nvanhemman Sakari Topelius'en julkaisemien vanhojen runojen ja\nnykyisempien laulujen joukossa. Tälle on tullut se kunnia osaksi, että\nRuneberg sen käänsi ruotsiksi, luullen sitä kansanlauluksi, niinkuin hän\nitse tunnustaa Helsingfors Morgonblad'issa 1832. \"Minulla on tätä ihanaa\nrunokappaletta ruotsiksi kääntäessäni ollut sama tunne, kuin sillä, joka\nyrittää kukkaiskasvia kiskoa irti ja siirtää yhdestä maaperästä toiseen.\nJoka hetki olen pelännyt vahingoittavani sen hentoja juuria\n--käyttääkseni vertausta -- ja hienoja lehtiä, ja toivotonna epäillyt,\nolenko sitä voinut varjella niin, ett'ei siinä olisi liiaksi oman käteni\nhävittävää jälkeä\".\n\nBellman'in lauluja suomensi, paitsi Gottlund'ia myös _Juhana Fredrik\nGranlund_. Hän oli syntynyt aviottomana lapsena 8 p. Maalisk. 1809 Porin\nkaupungissa, josta kuitenkin äitinsä kanssa pian muutti Vesilähteen\nasumaan. Pari vuotta käytyänsä täällä olevaa Ahlman'in koulua,\nlähetettiin hän puotipojaksi Turkuun. Siinä virassa löysi hän, vaikka\noli tehtävissään varsin ahkera, yhtähyvin myös aikaa kirjojen lukemisen,\njopa pienien laulujen sepittämiseen, josta kumppanien kesken sai\nliikanimen \"piispa\". V. 1842 pääsi hän tehtaanhoitajaksi Porin\nseuduille. Mutta pian kyllästyi hän päällikkyyden moniin harmeihin ja\npalasi rauhallisempaan, jos kohta alhaisempaan kirjanpitäjän virkaan.\nTällä kertaa otti hän paikan Frenckell'in kirjapainossa.\nSäästäväisyydellään kokosi hän vähäisen summan, jolla v. 1850 osti\nneljänneksen Lillja'n kirjapainosta, ja v. 1856 tuli hän, niin-ikään\nkaupan kautta, koko Frenckell'in kirjapainon isännäksi.\n\nV. 1837 oli Granlund painattanut _Muutamia käännöksiä C.M. Bellman'in\nlauluista_, jotka ovat Gottlund'in suomennoksia verrattomasti etevämmät.\nSittemmin julkaisi hän myös omia runoelmia, enimmäkseen leikillisiä\nBellman'in tapaan, esim. _Punssipullon kuolemasta_, mutta myöskin\ntotisempia, esim. tuon kauniin _Kevälaulun_ (\"Touon aika lähenee\") 1845.\nEdelliset ovat laatuansa paraita, mitä suomenkielellä on kirjoitettu.\nNämät runoelmat ovat osaksi koottuina hänen painattamassaan _Vähäsessä\nlaulukirjassa_, jota on ilmestynyt useita painoksia vuodesta 1856. V.\n1848 julkaisi Granlund Suomen oloihin sovittamalla mukailemansa\nnäytelmän, nimellä _Sisaren sukkeluus_. V. 1849 hän suomensi Hallstén'in\n_Lyhyen Suomen historian ja maantieteen_, joka painettiin Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran kustannuksella ja oli ensimmäisiä suomenkielisiä\nkoulukirjoja. Paitsi näitä on hän osaksi itse kirjoittanut, osaksi\nsuomentanut koko joukon pieniä rahvaankirjasia. Myöskin sanomalehtiä on\nhän ajoittain toimittanut, nimittäin _Tähteä_ 1864-67 ja _Kristillisiä\nsanomia_ 1869. Granlund kuoli 14 p. Jouluk. 1874 naimatonna, suvutonna,\njoten hänen säästämänsä varat joutuivat valtion omaksi; Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuralle oli hän tosin aikonut lahjoittaa omaisuutensa,\nmutta ei tullut ajoissa testamenttiaan kirjoittaneeksi.\n\nVanhan klassillisen runouden suomentajana kilpaili menestyksellä\nGottlund'in kanssa _Eerik Aleksanteri Ingman_. Hän oli maamittarin\npoika, syntynyt Lohtajalla 14 p. Helmik. 1810, tuli ylioppilaaksi\nTurkuun vähää ennen paloa, joten alkoi vasta Helsingissä opintonsa,\nvihittiin maisteriksi 1836, suoritti lääketieteen lisensiaatti-tutkinnon\n1838. Määrättiin samana vuonna kaupunginlääkäriksi Kristiinaan, mutta\npalasi v. 1842 jälleen Helsinkiin, apulaisprofessoriksi yliopistoon. V.\n1858 hän pääsi varsinaiseksi lääketieteen professoriksi, mutta kuoli\nmuutama kuukausi nimityksen jälkeen 14 p. Toukok. 1858.\n\nEnsimmäisessä yliopistollisessa väitöskirjassaan v. 1832 hän jo oli\nyrittänyt suomennosta Iliaadin ensimmäisestä laulusta, rakentaen siinä\nvärssymitan tavuitten laajuudelle, kreikkalaisen ja roomalaisen runouden\ntapaan, jota myös piti alkuperäisesti suomalaisena. V. 1834 hän samalla\ntavalla käänsi koko vihkon Anakreon'in lauluja sekä yhden Sapphon\nsepittämän. Kirjoittipa hän itsekin pienen alkuperäisen kuusimittaisen\nidyllin _Elias ja Anna_ (Lönnrot'in Mehiläiseen 1837), joka kuitenkin on\nrunollisessa suhteessa aivan mitätön. Täten antoi hän alun siihen\nvärssynrakennuksen tapaan, joka sitten noin 30 vuotta vallitsi\nsuomalaisessa runoudessa. Tieteellisesti esitti hän ajatuksensa tästä\naineesta lyhyesti väitöksessään, laveammin sitten Snellman'in\nLitteraturblad'issa 1852 kirjoituksessa _Om finsk hexameter_\n(Suomalaisesta kuusimitta-runosta).\n\nSama perisuomalaisuuden harrastus osoittihe siinä hänen mielipiteessään,\nettä vieraskieliset historialliset sekä maantieteelliset nimet pitäisi\nvääntää suomen kielen omien äännelakien mukaisiksi ja niin esim.\nkirjoittaa _Pulonja_ (= Boulogne), _Tanssikki_ (= Danzig), _Luorita_ (=\nFlorida), _Keeveli_ (= Gefle), _Ismirna_ (= Smyrna). Tämä kirjoitustapa\ntuli käytäntöön yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painattamassa\nyleishistoriassa, mutta hylättiin kuitenkin pian mahdottomuutensa\ntähden.\n\nMyöskin omassa tieteessään yritti Ingman käyttää rakasta\nsuomenkieltänsä. Hän painatti Suomen lääkäriseuran toimituksiin v. 1849\nsuomeksi tutkimuksen: _Ovatko taudit itsenäisiä olentoja?_ Tämä\nkirjoitus, jossa hän vastusti yhtä professori Immanuel Ilmon'in\nPohjoismaiden tautihistoriassaan esittämää periajatusta, antoi aiheen\nankaraan sanakiistaan, jossa Ilmoni myös moitti sitä, että Ingman\ntieteellisessä tutkimuksessa, joka ei ollut talonpojille aiottu, oli\nkäyttänyt tuota oppineille ylen tuntematonta suomenkieltä.\n\nVielä on Ingmanista mainittava, että hän eräällä ulkomaan matkallansa\npoikkesi Unkariin ja oppi Magyarein kielen, josta on suomeksi kääntänyt\nVörösmarty'n kuuluisan herätyslaulun.\n\nSuomenkielisen näytelmärunouden ainoana edustajana tällä ajanlohkolla,\njoll'emme ota lukuun Juteinin näytelmäntapaisia kertomuksia, on _Jaakko\nFredrik Lagervall_. Hän oli kappalaisen poika, syntynyt Kontiolahdella\n19 p. Heinäk. 1787. Isänsä virkauraa hän ei kuitenkaan jatkanut, vaan\npalasi iso-isän kersantti Oxeman'in ammattiin. Hän sai v. 1805\nrustmestarin paikan Karjalan jääkäriväessä, jolloin luultavasti samassa\nmuutti perityn sukunimensä siksi komeammaksi, jolla häntä sitten aina on\nmainittu. V. 1806 hän koroitettiin kersantiksi ja otti semmoisena osaa\n1808 vuoden sotaan. Oravaisten tappelun jälkeen hän tuli sairaaksi ja\njätettiin erääsen tienviereiseen taloon hoidettavaksi; mutta sieltä\nläksi väki pian itsekin piiloon salolle ja Lagervall jäi ihan yksikseen\nautioon tupaan. Hyväksi onneksi korjasivat hänet kuitenkin jäljestä\ntulleet Venäläiset ja veivät sairashuoneesen. Kun sodan loputtua uusi\npestattu Suomen sotaväki asetettiin v. 1812, sai Lagervall luutnantin\npaikan jääkärirykmentissä ja koroitettiin v. 1817 kapteeniksi. V. 1827\nmuutettiin Suomen jalkaväen rykmentit tarkk'-ampuja-pataljooniksi,\njolloin Lagervall samalla arvolla jatkoi palvelustaan kuudennessa\nniistä, V. 1830 muutettiin neljä noista pataljoonista meriväeksi ja\nsilloin Lagervall sai eronsa. Hän vuokrasi nyt Koitsanlahden\nkuninkaankartanon Parikkalassa ja ryhtyi maanviljelykseen. Vanhoilla\npäivillään sokeaksi tultuaan, meni hän asumaan vävynsä luokse Saimaan\nkanavan rannalle. Viimein muutti hän syksyllä 1865 Helsinkiin, jossa\nkuoli 7 p. Marraskuuta.\n\nNuoruudessaan jo oli Lagervall oppinut useampia vieraita kieliä.\nMyöhemmin rauhallisessa Parikkalassa oli Lagervall'illa kyllin\njoutoaikaa hänelle nähtävästi rakasta kaunokirjallisuutta lukemaan, ja\nsai hän siitä myös yllytystä omiinkin runollisiin kokeihin. V. 1831\nilmaantui _Satu Sallisesta_ ja _Uni_, joista edellinen on eepillinen\nruno eräästä hänen omakeksimästään muinaisesta Suomen sankarista,\njälkimmäinen mukailus muutamasta Oehlenschläger'in runoelmasta. V. 1834\npainatti hän _Ruunulinnan_, Suomeen Kurkijoen tienoille sovitetun\nmukailuksen Shakespeare'n Macbeth'ista. Vuosi 1847 toi neljä pientä,\nalkuperäistä näytelmää, useimmat vanhain piplian-aineisten mysteerioin\ntapaisia: _Tuhkapöperön, Kainin, Josephin ja Judithin_. Näiden lisäksi\ntulee vielä mainita pari pienempää runoa Lönnrot'in Mehiläisessä ja\nKanavassa sekä _Jaakot_, v. 1855 ilmestynyt suorasanainen kertomus\nStenius-kirkkoherrain toimista Pielisjärven seudun viljelyksen\nedistämiseksi. Ruotsiksikin on hän kirjoittanut kaksi eepillistä\nrunoelmaa, sangen lavean _Brudskaran_ (Hääjoukko) 1831 ja pienemmän\n_Blindt allarm, ett studentäfventyr_ (Tyhjää melua, ylioppilaskepponen)\n1838, sekä _En Karelsk jägares sorgliga minnen_ 1866 (suorasanaisia\nmuistelmia Karjalan jääkäriväestä Kustaa III:n ja IV:n aikana).[113]\n\nLagervall'illa ei oikeastaan ollut runoilijan lahjaa, vaikk'ei voi\nkieltää hänellä löytyneen hiukan kuvitusvoimaa. Hänen runoelmansa ovat\nkaikki jokseenkin arkipäiväisiä, mikä erittäinkin pistää silmään\nRuunulinnassa, jossa on alkuteoksesta ainoasti ulkotapaukset, vaan ei\nrahtuakaan sen runollisesta hengestä. Suurena haittana oli myös, että\nhän tässä, niinkuin muissakin näytelmissään, käytti kansamme vanhaa\nrunomittaa, joka kertonsa kautta tulee kovin pitkäveteiseksi. Hänen\nkokeillaan on kuitenkin se merkitys, että ne ovat ensimmäiset\nnäytelmärunouden yritykset suomenkielellä. Siitä syystä levisi ainakin\nRuunulinnan maine ulommaksi oman maan rajoja. Ruotsissa ja\nEnglannissakin kerrottiin kirjallisissa aikakauskirjoissa se ihme, että\noli ilmestynyt _Bunulinus, murhekuvaus_, suomenkielinen mukailus\nMacbeth'ista!\n\nSuorasanaisesta kaunokirjallisuudesta, joka tässä yhteydessä sopinee\nmainita, ei, paitsi Juteinin teoksia, ole muuta huomattavaa kuin v. 1838\nilmestynyt pieni kertomus kansan elämästä, nimeltä _Haaksirikko,\nsuomalainen perustuskielinen taru_. Juoni on siinä mitä yksinkertaisinta\nlajia, kuvaus tuntuu sangen vaillinaiselta ja puolinaiselta ja\nesitystapa paikkapaikoin liiaksi saarnailevalta. Kuitenkin on sillä\nkunnia olla ensimmäinen alkuperäisen novellin koe suomenkielellä. Sen\ntekijä _Niilo Aejmelaeus_ oli koulun-opettajan poika Vaasasta, syntynyt\nv. 1812, tuli ylioppilaaksi 1828, vihittiin papiksi 1835 ja kuoli\nkonsistoorin notaarina Porvoossa 1854.\n\nNiinkuin edellä esitetystä on käynyt selville, ovat uudemman\ntaiderunoutemme kehitykseen vaikuttaneet ensi sijassa vanhat\nkansanrunot, joihin huomio näinä aikoina yhä enemmän alkaa kääntyä, ja\ntoisessa sijassa viime vuosisadan ruotsalainen (Bellman, Kellgren) sekä\nmuinaisklassillinen runous. Vähemmän on siihen vaikuttanut muiden\nnykykansain (Shakespeare, Oehlenschläger) sekä Ruotsin uudempi\nkirjallisuus (Fosforistit, Tegnér). Omassa maassamme kohoavan\nruotsinkielisen jättiläisrunoilijan ensimmäisiä kantelenhelähdyksiä oli\ntällä ajalla vasta vähäinen kaiku _Joutsen_ laulussa päässyt koko Suomen\nkansan kuuluviin. Tämän Runeberg'in runon suomentaja oli _Kaarle Saxa_,\nkappalaisen poika Suomussalmelta, syntynyt v. 1796. Tuli yliopistoon\n1815, oli vv. 1817-19 opettajana Kajaanin alialkeiskoulussa, pääsi\nkappalaiseksi syntymäseurakuntaansa 1822, ja kuoli 1849, vuotta ennen\nHyrynsalmen kirkkoherraksi nimitettynä. Hänen suomentamiansa runoelmia\nlöytyy useammissa sanomalehdissä sekä oululaisen Frans Iisak Fortell'in\nv. 1828 julkaisemassa ensimmäisessä osassa _Koottuja suomalaisia\nlauluja_. Luultavasti on hän myös kirjoittanut sen kertomuksen\nSuomussalmen kappelista, joka löytyy Lönnrot'in Mehiläisessä. Paitsi\nsitä on hän kotipaikoiltaan kokoellut vanhoja runoja, joita jo v. 1823\noli painokuntoisiksi toimittanut nimellä _Muinosia Suomalaisten synty-ja\nrunolauluja_, vaan jotka sitten jätti vanhemman Sakari Topelius'en\njulkaistavaksi.\n\n\n7. Vanhain kansanrunoin julkaiseminen.\n\nOlemme nähneet, mitenkä Porthan'in kansalliset harrastukset menivät\nperinnöksi sille miespolvelle, jonka piti luoda Suomen kansalle uusi\nkirjakieli ja uusi kirjallisuus. Selvimmin tämä harrastuksen\nperiytyminen on huomattava kansanrunouden alalla. Viimeisenä\ntodistuksena Porthan'in runokeräyksistä on muudan Mäntyharjun rovastille\nEmanuel Berner'ille osoitettu kirje vuodelta 1801, jossa hän kiittää\ntämän lähettämistä runoista ja lausuu sen toivomuksen, että saisi\nkäsiinsä myös Aunuksen runoja. Jo seuraavalla vuosikymmenellä tapaamme\nPoppius'en, Gottlund'in, Arvidsson'in[114] ja Becker'in keräilemässä\nvanhoja kansanrunoja. Julkisuuteen heidän kokoelmistaan ei kuitenkaan\ntullut muuta kuin ne pari pientä vihkosta, jotka Gottlund Upsalassa\npainatti jaellakseen lukemisiksi Vermlannin Suomalaisille, se\nvähänen, minkä Schröter käytti ulkomaalaisia varten aijottuun\nkirjakauppa-uutiseensa, sekä muutamat yksityiset sanomalehdissä\njulkaistut näytteet.\n\nKunnia siitä, että on ensimmäisenä ryhtynyt toimittamaan täydellisempää\nsuomalaisten runojen kokoelmaa, niiden oman kauneuden tähden ja oman\nkansan ihailtavaksi, tulee Sakari Topelius'elle, tunnetun suuren\nruotsinkielisen runoilijamme isälle.\n\n_Sakari Topelius vanhempi_, niinkuin häntä eroitukseksi samannimisestä\npojastaan on tapana kutsua, oli syntynyt Oulussa 13 p. Marrask. 1781;\nhänen isänsä oli maassamme aikoinaan hyvin kuuluisa kirkkomaalari Mikael\nToppelius. Hän tuli ensin Turun yliopistoon, missä nautti Franzén'in\nohjausta v. 1797, oli kaksi vuotta kotiopettajana Muhoksessa, muutti\nUpsalaan 1799, sai samana vuonna Tukholman lääkintä-ylihallitukselta\nhaavuritieteen oppilaan arvon ja määrättiin v. 1801 alilääkäriksi\nlinjalaivaan, joka muun Ruotsin laivaston kanssa läksi merelle\nEnglantilaisia vastaan. Vv. 1803-04 hän Suomen Talousseuran lähettämänä\nkävi seitsemän kuukautta kestävällä rokotusmatkalla, joka ulottui\nPohjois-Savosta aina Kemijärvelle saakka. Sillä matkallaan joutui hän\nmyös taisteluun toista kansan turmiota, sen taikauskoa vastaan.\nKemijärvellä esim. hän sukkelalla tavalla rankaisi ylt'-ympäri kuuluisan\nvelhon Matti Kallahanvaaran. Hän tekeytyi, näet, sairaaksi ja kutsutti\nluokseen noidan. Tämä hyvin yksitotisesti selitti taudin tulevan siitä,\nettä kolmen kirkon väki kävi Topeliusta kiusaamassa, ja kantoi sitten\nsairaan, joka oli olevinaan kovin heikko itse käydäkseen, selässään\nkirkkoon. Siellä useammat pitäjän herrasmiehet, Menninkäisiksi\npuettuina, välkkyvällä fosforilla voideltuina ja päässä sarvet,\nhyökkäsivät päälle, ryöstivät Topelius'en parantajansa käsistä ja veivät\nluukammioon, vaan itse poppamiehelle antoivat aika selkäsaunan,\nhuolimatta hänen manauksistaan. Viimein he katosivat ja noidan täytyi\nkantaa takaisin kestikievariin parannettavansa, joka pitkin matkaa yhä\nkallisteli itseään syrjälle, niin että kaasi kantajansa lumeen. Päälle\npäätteeksi ilmoitettiin koko kepponen parast'-aikaa koossa olevalle\nkäräjäväelle, niin että noidan aivan nolattuna ja pilkan-alaisena oli\ntäytymys muuttaa paikkakunnalta.\n\nOltuaan virkaatekevänä lääkärinä Uudessa Kaarlepyyssä ja Oulussa, jatkoi\nTopelius opintojaan Lund'issa ja Köpenhaminassa, harjaantuakseen myös\neläinlääkärin virkaan, suoritti lääketieteen kandidaatti-tutkinnon 1808\nja palveli sodan ajan saaristolaivastossa. Rauhan tultua pääsi hän\nköyhäin lääkäriksi Tukholmaan. Suoritettuaan Upsalassa vielä\nlääketieteen lisensiaatti-tutkinnon 1811, palasi hän samana vuonna\nkotimaahansa, jossa sai kaupunginlääkärin viran Uudessa Kaarlepyyssä ja\nvuotta myöhemmin myös piirilääkärin paikan samoilla seuduin. V. 1820\nkeväällä ajoi hän eräällä virkamatkalla jäihin, josta johtunut\nvilustuminen ainaiseksi mursi hänen terveytensä, kunnes kuolema hänet\nvapautti 23 p. Tammik. 1831.\n\nIsältänsä, jonka perheessä oli vielä suomi puhekielenä, ja joka\nkirjoitti sujuvasti suomea, välistä runomitallakin, oli Topelius perinyt\nrakkauden kansansa kieleen. Isäänsä oli hän myös ylioppilaaksi tultuaan\nseurannut tämän matkustellessa rokottajana Pohjanmaalla ja mahdollisesti\njo näillä matkoilla tutustunut suomalaisiin kansanrunoihin, vaikk'ei\nniitä vielä silloin liene kirjaanpannut. Missä määrin Porthan on häneen\npersoonallisesti vaikuttanut, on vaikea päättää, koska hän Turussa on\nluultavasti vaan yhden lukukauden ollut opiskelemassa. Mutta varmaa on,\nettä Porthan'in herättämä harrastus suomenkieleen ja kansanrunouteen ei\nole voinut olla häneen, ainakin välillisesti, vaikuttamatta. Ensimmäisen\nrunonkeräyksensä toimitti Topelius mainitulla virkamatkallaan 1803-04,\njolloin hänellä toimensa kautta oli hyvä tilaisuus päästä läheiseen\nyhteyteen kansan kanssa. Myös siltä ajalta, jolloin hän oleskeli\nvieraalla maalla, löytyy yksi hänen muistiinpanemansa kansanlaulu,\nkirjoitettu Lund'issa 1808 arvattavasti jonkun suomalaisen sotamiehen\nsanelun mukaan. Niin-ikään on hän ollessaan lääkärin-apulaisena Oulussa\nmuutamalla toimitusmatkallansa Pulkkilaan v. 1807 saanut tämän\nseurakunnan kappalaiselta _Jaakko Frosterus'elta_ kymmenkunnan loitsua\nsisältävän käsikirjoituksen.\n\nVarsinaiseen keräystyöhön ryhtyi hän kuitenkin vasta Suomeen\nvakinaisesti palattuaan. Asuen ruotsalaisessa piirikunnassa hän ei tosin\nvoinut virkamatkoillaan tässä suhteessa hyötyä, mutta laajan ystävä- ja\ntuttavapiirinsä avulla sai hän kootuksi suuren joukon runojen\nkäsikirjoituksia, joita oli tallella monessa Pohjanmaan pappisperheessä,\nmuiden muassa Ganander'in ja Lencqvistt'in keräelmiä. Ja kun mainittu\ntapaturma hänet koko loppu-ijäkseen kahlitsi sairastuoliinsa, niin\nonnellinen sallimus johti ikäänkuin lohdutukseksi samaan aikaan hänen\nluokseen kaksi Vienan läänin kulkukauppiasta, jotka avasivat hänen\neteensä ennen aavistamattoman runoaarteiston. Tämä tapahtui 10 p. Kesäk.\n1820, ja sen jälkeen alkoi hän varta vasten kutsuakin kotiinsa\nVenäjän-Karjalan laukunkantajia, kustantaen heidän matkansa ja kestiten\nheitä, että pysyisivät hyvällä päällä; ne eivät kuitenkaan näy kaikki\nosanneen runoja laulaa. Etevin Topelius'en luona käyneistä\nrajantakaisista runontaitajista oli Vuokkiniemen pitäjästä Tsenan\nkylästä Jyrki Kettunen, joka tuli Uuteen Kaarlepyyhyn alussa vuotta\n1821. Kettuselta saatu runsas runosaalis, josta enin osa, esim. pitkä\nruno Lemminkäisestä sekä Luomisruno ynnä Sammon taonta ja ryöstö sisälsi\njotain ennen aivan tuntematonta, epäilemättä vahvisti Topelius'en\najatusta runojen julkaisemisesta. Tämä ajatus oli hänellä\ntodistettavasti jo v. 1819 Becker'in käydessä tekemässä luetteloa hänen\nkokoelmistaan, mutta vasta vuodesta 1822 alkoi hän toimittaa painosta\nkeräilemiänsä _Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä\nlauluja_, joita ilmestyi kaikkiansa 5 vihkoa. Apuna toimitustyössä oli\nhänellä ollut nuorena kuollut veljenpoika _Frans Mikael Toppelius_.\nViimeisen vihkon toimittivat v. 1831 hänen kuolemansa jälkeen painoon\nnuorempi veli _Kustaa Toppelius_[115] ja vastamainittava suomenkielen\nlehtori yliopistossa _Kaarle Niilo Keckman_.\n\nNiinkuin jo nimestä näkyy, ei Topelius'en kokoelma sisällä yksistään\nvanhan kansan runoja, vaan myös uudempia, tunnettujen talonpoikaisten\nrunoseppien tekemiä, vieläpä herrasmiestenkin sepittämiä taiderunoja\nviime vuosisadalta. Kumpaistakin laatua on jokaisessa vihkossa,\nkuitenkin tarkoin eroitettuna toisistaan. Runoja toimittaissaan teki hän\nainoasti pienempiä muutoksia ja tasoitteli vähän oikeinkirjoitusta;\nmitään yhdenmukaisuutta kielessä hän ei tavoitellut, vaan piti\nluonnollisena, että runojen kotiperä puheenparresta voitaisiin havaita.\nMuutaman julkaisemansa runon on hän kahdesta eri toisinnosta pannut\nkokoon.[116] Paikat, mistä mikin runo on saatu, ilmoittaa Topelius,\nvaikk'ei aivan tarkoin; nähtävästi hän ei julkaisun tieteelliseen\npuoleen pannut huomiota ja tapahtui tämä ilmoittaminen vasta toisesta\nvihkosta alkaen muiden kehoituksesta. Sitä vastoin on hän ensimmäinen,\njoka on tullut ajatelleeksi, että runomme mahdollisesti eivät olekaan\nsiellä syntyneet, missä ovat näennäisesti täydellisimpänä säilyneet.\nToisen vihkon esipuheessa hän lausuu: \"Muutamista keksitään myös\netelämpi sekä runoin että kansan syntymämaja, koska esimerkiksi Lapin\nmaan rajoilla runo mainittee tammipuusta, joka ei luonnan kasva koko\nPohjan maalla\".\n\nSuurin merkitys on Topelius'ella kuitenkin sen vaikutuksen kautta, joka\nhänen julkaisullaan on ollut Lönnrot'iin. Aivan samaan tapaan, näet,\nLönnrot julkaisi ensimmäisen matkansa tulokset pienissä vihkosissa,\njoita ilmestyi kaikkiansa neljä vv. 1829-31, nimellä _Kantele taikka\nSuomen kansan sekä vanhoja että nykysempiä runoja ja lauluja_.\nTopelius'en keksintö, että runoja löytyi ulkopuolellakin maamme rajoja,\netenkin Vienan läänissä, antoi myös aiheen Lönnrot'in matkustuksiin\nsinne ja Kalevalan paraitten osien kokoonsaamiseen. Vaan ennen kaikkia\nomisti Lönnrot Topelius'elta hänen kansallisen käsityksensä. \"Vähästä\narvosta\", se oli Topelius'en periajatus, \"on se kansa, joka ei kieltänsä\nrakasta, sillä kieli on se suuri liitto, se vahva sidet, joka tekee\nkansan kansaksi, valtakunnan vahvaksi; ja suomen kaunista, taipuvaa ja\nsuloista kieltä, kuka maamme mies sitä ei kalliina pitäisi?\"\n\n\n8. Uudemman kansanrunouden edustajat.\n\nPuheenaolevalla ajalla astuu myös suurempi joukko yksityisiä\nrunoniekkoja kansamme syvistä riveistä kirjallisuutemme rintamaan.\nHeidän edustamaansa uudempaan kansanrunouteen, niinkuin jo on mainittu,\novat vaikuttaneet sekä vanhat kansanrunot että edellisen aikakauden\nsuomenkieliset, herrasmiesten sepittämät tilapää-runot. Tilapäistä\nlaatua, näet, ovat näiden talonpoikaisten runoniekkojen tuotteet\nsuurimmaksi osaksi: häissä, hautajaisissa, talkoissa ja muissa pidoissa\nsyntyneitä hetkellisiä mielijuohteita eli n.k. improvisatsiooneja.\nOsaksi ne ovat kuitenkin mietiskelemällä kokoonpantuja. Maamiehen työ on\nsitä laatua, ett'ei se ajatusta estä muilla aloilla liikkumasta.\nPitempien mietelmärunojen sepittämiseen menee usein kauan aikaa, välistä\nvuosikausiakin. Niin esim. mainitaan erään runoniekan tehneen runoa\nuudesta kirkosta, jota aloitti silloin, kun sen perustuskivi pantiin, ja\njohon sitten lisäsi yhä uusia säkeitä, sitä myöten kuin kirkko kohosi.\n\nVanhemman kansanrunouden vapaata mielikuvituksen lentoa näissä runoissa\nharvoin tapaa; tavallisesti ne liikkuvat arkipäiväisen todellisuuden\npiirissä. Niiden tehtävä rahvaamme keskuudessa on ollut sama kuin\nnykyisen sanomakirjallisuuden, ja aineitten valinta on ollut sen\nmukainen. Mitä merkillistä pitäjällä tapahtui, siitä piti heti tehtämän\nruno. Semmoisia runon aineita ovat kirkkoin ja ruukkien rakennukset,\njärvenlaskut y.m. Runoniekka kuvailee hyvin tarkasti, miten kaikki on\ntapahtunut, laulaa kirkon penkkinensä, nauloinensa ja ruukin\nrattainensa, kehrinensä; lopuksi lukee kiitokset työn sekä teettäjille\nettä tekijöille. Näiden aineiden omasta laadusta seuraa, että niistä\ntehdyt runot eivät ole juuri muuta kuin värssyyn pantua proosaa,\nkalunkirjoitusta runoksi. Toisia aiheita runontekoon antavat merkilliset\nluonnon tapahtumat: valitusrunoja syntyy katovuosina, riemu- ja\nylistysvirsiä taas hyvän vuodentulon johdosta. Vielä on runoja rakasten\npappien ja muitten suosittujen virkamiesten kuolemasta tai poismuutosta.\nVaan ei runoniekka aina pysy oman pitäjänsä rajoissa; hän laulaa myös\nkoko kansaa koskevista asioista. Paljon on runoja uusista tärkeistä\nasioista ja hankkeista, esim. Saimaan kanavasta, kiitoslauluja\nkeisarille, valitusrunoja hänen kuolemastaan, sotalauluja, riemurunoja\nrauhasta; joskus tapaa historiallisiakin runoja. Kaikista kansallisista\naiheista on kuitenkin yksi ollut muita tenhosampi runoniekkoja lauluun\nnostattamaan: suomenkielen sorrettu tila. Katkerat ja surulliset ovat\nheidän valituksensa siitä, että kansan kieli on ollut kahleissa\npidettynä ja herrojen seuroista ulos suljettuna; korkealle raikkuu\nheidän riemunsa joka kerta kun joku luonnoton, ikivanha este murtuu;\nsydämellinen on heidän kiitoksensa kaikille suomenkielen edistäjille ja\npuolustajille, erittäin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Kuitenkaan\nei voi kieltää, että paraillakin runoniekoilla on halpa käsitys siitä,\nmitä kieli kansalle on. He eivät paljoa vaadi, he toivovat vaan, että\nvirkamiehet osaisivat kansan kieltä ja antaisivat paperinsa myös\nsuomeksi.\n\nKertovaisten runojen ohessa, jotka vastaavat uutisosastoa\nsanomalehdissä, on vielä opettavaisia runoja, joita voisi verrata\nsanomalehtien pääkirjoituksiin. Runoniekoilla oli enimmiten suurempi\noppi kuin muilla talonpojilla. Raamatun, joka niin kauan on ollut Suomen\nkansan melkein ainoana tiedonlähteenä, he tavallisesti perinpohjin\ntunsivat. Lisäksi tulivat ne tiedonmuruset, joita he muutamista siihen\naikaan ilmestyvistä viikkolehdistä ja muusta vähäisestä\nkirjallisuudestamme olivat voineet itsellensä koota. Tällä opillansa he\ntoisinaan hieman kopeilivatkin ja mättivät sitä runoihinsa välistä\nliiaksi. Opettavaisia runoja on kahta laatua. Niitä on semmoisia, joissa\nrunoniekka ilmaisee tietonsa jostakin aineesta, mielellään loitsurunojen\ntavalla tunkeutuen syvimpiin syihin ja syntyihin. Toisia on, jotka\nkoskettelevat kansan tapoja. Niillä runoniekat ovat paljon hyvää\nvaikuttaneet. Sekä yksityisten että koko pitäjäin, maakuntain tai\nsäätyin vikoja ja paheita he vetävät yleisön silmien eteen, milloin\npauhaten kuten Juutalaisten muinaiset profeetat ja osoittaen Jumalan\nrangaistuksena yleisiä onnettomuuksia, niinkuin sotia, kulkutauteja,\nkatovuosia y.m., milloin taas nostattaen kaikki pilkan henget\nliikkeille. Sarvipäitä kokkapuheita, kirvellyttäviä ivauksia,\npisteleväisiä valekiitoksia satelee onnettoman uhrin päälle, sattuen\nkipeimmille paikoille, arimpiin kohtiin. Moni näistä rangaistusrunoista\non uudemman kansanrunoutemme paraita tuotteita. Niitä ovat välistä\nsepittäneet useammat runoniekat yhdessä, kukin puolestaan lisäten\njotakin edellisen jatkoksi.\n\nSattuupa välistä niinkin, että pilkkaajata toinen virkaveli samoilla\naseilla kostaa. Silloin syntyy runokahakka, joka soimausten runsaudessa\nja ruokottomuudessa, jos kohta ei aina terävyydessä, vetää vertoja\nRuotsin kirjallishistoriassa niin mainiolle Kellgren'in taistelulle\nThorild'in kanssa. Valheita ja perättömiä syytöksiä vilskuu näissä\nkiistelyissä yhtähyvin kuin oppineitten kirjallisissa riidoissa. Välistä\nvastaaja ei puhu ainoastaan omasta puolestansa, vaan puolustaa\nkokonaista seurakuntaa tai säätyä, jota toinen on soimannut.\n\nUudemman ja vanhemman kansanrunoutemme välillä on sekin eroitus, että\nrunon tekijä on nimeltänsä tunnettu. Tätä nimen säilymistä on edistänyt\nse seikka, ett'ei runoja enää ainoastaan muistin säilytettäväksi\nuskottu, vaan tavallisesti levitettiin myös kirjoitettuina, jopa\npainettuina. Itse runosepätkin pitivät lukua siitä, että heidän nimensä\ntulisi kuuluisaksi. Vielä suurempi on eroitus uudempien ja vanhempien\nrunojen arvossa. Harvoin enää ilmautuu mitään syvempää tuntoa, jalompaa\nintoa, todellisempaa runohenkeä, joka kerrottavansa ikään kuin\nkirkastaa. Useimmiten runoniekka esittää ainettansa aivan realistisella\ntavalla, semmoisena kuin sen luonnossa näkee. Vertauksia ja kuvia on\nvähän ja nekin harvoin uusia, omituisia; enimmät ovat Raamatusta,\nvirsikirjasta tai vanhoista runoista lainattuja. Jos vertaus toisinaan\non uusi, niin sitä sitten yhdessä runossa niin monta kertaa jätkytetään,\nettä se käy ikäväksi. Muutenkin tulevat runot usein pitkäveteisiksi.\n\nTämän luettuaan moni ehkä kummeksinee, kuinka Suomen uudemmasta\nkansanrunoudesta sen enempää enää viitsii puhua. Toiselle kielelle\nkäännettynä ei se juuri minkään arvoista olisikaan. Mutta suomenkielen\nrunollinen luonne, sen rikkaus kuvailevista lausetavoista, alkusoinnun\nsekä kerron suloisuus vaikuttavat sen, ett'ei näitä runoja saata aivan\nhalveksittavina pitää. Jos niissä sitä paitsi tapaamme, vaikka kohta ei\nsyvää eikä ylevää, vaan kuitenkin vakavaa ja harrasta rakkautta hyvään\nja toteen, omaan maahan ja kansaan; jos tämän tunteen näemme puettuna\nkoristelemattomaan, mutta lapsellisella yksinkertaisuudella viehättävään\nkieleen ynnä sujuvaan ja sulavasti soivaan runomittaan; jos muiden\nhuonompain joukosta löydämme rihmallisen semmoisia, jotka\npitkäpiimäisyyden kuoresta irti perattuina, kiiltävät kalliina\nrunohelminä, -- niin täytynee Runottaren ihanimpiinkin antimiin\ntottuneen myöntää, että on oikeus puhua Suomen kansan runollisuudesta\nvielä tällä vuosisadalla. Rahvaallemme, jolle muinaisten runoin\nmuistosta haihduttua ei olisi muuta runollista ravintoa jäänyt kuin\nvirsikirjan pahanpäiväisesti katkotut ja runnellut laulut tai vielä\nhuonommat, sisällyksensäkin puolesta usein kelvottomat arkkiveisut, on\nnäistä runoista ollut suuri hyöty. Niiden ansioksi on luettava, ett'ei\nkauneuden tunto Suomalaisissa ole peräti turmeltunut; ne ovat heidän\nmieltänsä ylentäneet, niin ett'eivät he, niinkuin monen muun maan\nrahvas, ole kokonaan kiintyneet maallisiin, rahallisiin asioitsemisiin.\nMuistettava on myös opettavaisten ja pilkkarunoin terveellinen vaikutus\nkansan tapoihin, kun käydään päättämään, onko näistä runoista Suomen\nrahvaalle ollut etua.\n\nUudemman kansanrunoutemme yleistä luonnetta tarkasteltuamme, tulisi\nmeidän siis vielä tutustua muutamiin sen etevimpiin edustajiin. Mitä\nelämäkertoihin tulee, niin ei kuitenkaan saa mitään erinomaista odottaa,\nsillä heidän elämänsä on tavallisesti kulunut kaikessa hiljaisuudessa\nkotipellon pientarilla, kotijärven lainehilla.\n\nTämän ajan talonpoikais-runoilijoista on osaksi edelliseen aikakauteen\nkuuluvana jo mainittu _Paavo Korhonen_ eli _Vihta-Paavo_, jonka nimi on\nollut laajalti tunnettu sekä talonpojille että herroille. Hänen runonsa\novat levinneet kaikkiin Suomen seutuihin ja yli maan rajainkin\nsamonneet, Inkeriin ja Venäjän Karjalaan saakka. Eivätkä ne ole\nainoastaan suusta suuhun kulkeneet; hänen runojansa on myös\nsanomalehdissä ja erikseen arkkiveisuina tullut painetuksi enemmän kuin\nminkään muun kansanrunoilijan. Vieläpä on hän ainoa, jonka sepitelmiä on\nyhteen kerätty ja erinäisenä kirjateoksena julkaistu.\n\nPaavo Korhonen syntyi v. 1775 Vihtajärven talossa Rautalammilla, Hänen\nlaululahjansa tuli ilmi hyvin aikaisin. Ulkonaisena herättimenä hänellä\noli eräs nimismies Kokki, niillä tienoilla tunnettu lahjakontti ja\nrahankiskoja. Tästä hän, näet, laittoi pilkkalaulun, jonka maine heti\nlevisi pitäjälle. Kaikkianne, missä vaan pitoja oli, kutsuttiin häntä\nsitä laulamaan. Kohta ruvettiin Korhosella muitakin runoja teettämään.\nMyöhemmin, kun hänen kuuluisuutensa yhä eneni, tuli usein kaukaisista\npitäjistä lähettiläitä pyytämään häneltä runoja, etenkin pilkallisia.\nVaan eivät Korhosen runot ole kaikki näin teettämällä syntyneet; omaksi\nhuvikseen hän ulkotöillä ollessaan aina sepitteli runoja. Myös on monta\nsemmoista, joita hän pidoissa äkkiä innostuneena laikahti laulamaan.\nNämät hupaisen hetken lapset ovat useimmiten sen kanssa kadonneet, kun\nei niitä aina älytty eikä keritty paperille panna. Yhtä lyhyt-ikäisiä\novat monet Korhosen kirjoitetuistakin runoista olleet; sillä hän jakeli\nniitä kenelle hyvänsä huolimatta siitä, mihin ne joutuivat. Mieleltään\nmuutenkin nöyränä ei Korhonen runoelmistaankaan suurta lukua pitänyt.\nHävinneiden runojen lukumäärän voi arvata hänen omasta vastauksestansa,\nkun häneltä kysyttiin, kuinka monta oli kaikkiansa sepittänyt:\n\"saattaisi niitä tulla, mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos\nkaikki koottuna siihen mahtuisivatkaan!\"\n\nIsänsä kuoltua olisi Paavon vanhimpana poikana pitänyt ruveta talon\nisännäksi; mutta sen kunnian ja edesvastauksen heitti hän nuoremmalle\nveljelleen, pitäen huoletonta elämää parempana. Tähän päätökseen taisi\nolla toinenkin syy: hän näet tiesi olevansa viinaan menevä ja pelkäsi\ntalon rappiolle joutuvan, jos itse siinä tulisi hallitsemaan. Mieleisin\ntyö oli hänelle kalastaminen ja metsänkäynti, varsinkin oli hän taitava\nketunpyytäjä. Kaikki, mitä saaliistaan sai rahaa, antoi hän\nsäännöllisesti äitinsä haltuun, sillä välipuheella että saisi pari\nryyppyä päivässä. Äitiänsä hän viimeiseen asti hellyydellä ja\nrakkaudella kohteli, ja yleensä eli talonväen kanssa sovinnossa; ennen\nkärsi pientä vääryyttäkin, kuin rupesi riitelemään. Selvällä\nymmärryksellään ja etevällä runotaidollaan, johon tuli lisäksi\ntalonpojissa siihen aikaan harvinainen oppi, olisi hän kohonnut vielä\nsuurempaan maineesen ja arvoon, joll'ei olisi antautunut viinan surkeaan\norjuuteen. Itse hän sitä karvaalla mielellä ajatteli, vaan ei kyennyt\nsiitä vapautumaan. Kuinka hän siihen oli joutunut juuri runontekonsa\nkautta, kuvailee hän seuraavin sanoin:\n\n    Palkka mullen maksettihin,\n    Vieteltihin viinan kanssa,\n    Pyyettiin putelin kanssa. --\n    Se oli opista voitto,\n    Että jouvuin juomariksi,\n    Ratkesin kylänratiksi.\n\nTämän vian tähden hän ei katsonut itseään kelvolliseksi vieraaksi Herran\npöydälle, eikä käynyt enää pyhällä ehtoollisella, sen jälkeen kuin oli\nripille päässyt. Kuolema hänet kohtasi syksyllä 1840. Hän oli lähtenyt\nkalaan, vaan ei ollut tullut takaisin. Useampia päiviä etsittyään löysi\nhänet veljensä veneestä, jonka tuuli oli syrjäiseen lahdelmaan ajanut.\nKuinka yleisen kaipauksen hän jätti jälkeensä, osoittavat ne runot,\njoita hänen muistokseen tekivät monet runoniekat, paitsi muita _Fredrik\nCygnaeus_ ruotsinkielellä.\n\nKääntykäämme nyt tarkastelemaan Paavo Korhosen runoja, joita Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran kustannuksella Lönnrot toimitti painosta v. 1848.\nNiistä näemme, että häneltäkin puuttuu ylevämpää runointoa. Mutta\nterävällä ymmärryksellään hän asiat selvästi esittää, välistä elävästi\nkuvaillen ja aina hyvää puolustaen. Kun sen lisäksi näemme, että hän\nrunsaista oppivaroistansa osasi runoihin panna säätyveljilleen\ntuntemattomia ja miellyttäviä tietoja, niin emme voi sitä kummeksia,\nettä nämät häntä niin suuressa arvossa pitivät. Vielä on hänelle\nansioksi luettava, että hän runoja tehdessään malttoi mielensä eikä\nniitä liiaksi venyttänyt. Kertovaisten runojen joukossa on hänellä kaksi\n1808 vuoden sodasta, useampia kirkonrakennuksista ynnä muista\nseurakunnan hankkeista, yksi 1817 vuoden riemujuhlasta, jossa hän\nlyhykäisesti esittää uskonpuhdistuksen koko historian. Opettavaisissa\nrunoissaan panee hän useimmiten neuvonsa vanhan ukon suuhun, joka\nkummastuksella ja mielikarvaudella katselee nykyisen maailman menoa.\nSiten kuvaa esim. runo _Turhuudesta_ elämää kirkkomäellä. Lystillinen\nmonin paikoin on runo _Viinasta_. Moiterunoista mainittakoon runo\n_Mustilaisista_ ja varsinkin _Herrojen kyytiajosta_. Jos hän näissä\nsäälimättä rankaisi syyllisiä, niin hän toisissa esiintyi aina valmiina\npuolustamaan säätyänsä ja maamiehiänsä, milloin heitä syyttömästi\nsoimattiin, esim. runossa _Savonmaan herjaamisesta_. Kiitosrunojakin on\nhän paljon kirjoittanut sekä herrasmiehille että talonpojille, muiden\nmuassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Näille ovat myös sukua ne\nvalitusrunot, joita hän on kirjoittanut keisari Aleksanteri I:n ynnä\nmuiden kuolemasta. Kalevalan sankareista on kaksi Korhosen sepittämää\nrunoa, nimittäin _Väinämöisen veljenpojasta_ ja _Ilmarisesta_ (hevosen\nkengittäjänä). Mutta turhaan niistä etsii jälkeäkään Kalevalan\nihanteellisesta maailman käsityksestä ja runollisesta esitystavasta.\nSiinä vaan ovat nämät runot Kalevalalle sukua, että niissä paljon\nloitsitaan ja kaikki kalut ovat eriskummaisia. Niinpä esim. Väinämöisen\nveljenpoika kasvattaa oravaa hevoseksi, joka terävin kynsineen hyvin\nkelpaa liukkaalla jäällä liikkumaan; yhtä ihmeelliset ovat ajoneuvotkin:\nrahkeet tervaksista, vemmel karhun rintaluista j.n.e. Viimeksi on\nmainittava, että jo Korhonen kirjoitteli myös uudenmuotoisia lauluja.\n\nLuonnollista oli, että Korhosen esimerkki vaikutti lähinnä hänen omiin\npitäjäläisiinsä. Ei voikaan mikään muu pitäjä Suomessa ylpeillä niin\nmonesta tunnetusta runoniekasta kuin Rautalampi, ja pienempiä sanaseppiä\non siellä löytynyt milt'ei joka kylässä. Paitsi Paavo Korhosen omaa\ntytärtä _Anna Reetaa_, joka muun muassa on kirjoittanut isänsä\nkuolemasta, ovat vielä Ihalainen ja molemmat Lyytiset nimeltänsä\ntunnetut.\n\n_Juhana Ihalainen_ syntyi v. 1798 erään loisvaimon aviottomana lapsena\nja sai jo pienenä poikasena itse elätellä henkeään kerjäämällä pitkin\npitäjää. Myöhemmin rupesi hän ensin renginpalvelukseen, jossa oli\nkuusi vuotta, ja sitten, jouduttuaan kovan taudin alaiseksi,\nräätälin-ammattiin; mutta yhä jatkuva tauti hänet teki tähänkin työhön\nkykenemättömäksi, niin että hänen täytyi loppu-ikänsä taas elää\nruotivaivaisena toisten armoilla. Puuttuva kasvatus saattoi hänet alussa\nhuonoille teille, varkauteen, josta hänelle tuli raippavitsa-rangaistus.\nVaan aikaisin hän näkyy kääntyneen vakaisiin ajatuksiin, niinkuin hänen\nrunonsa näyttävät, jotka kaikki ankarilla, joskus pilkansekaisilla\nsanoilla moittivat kansassa vallitsevia pahoja tapoja. Hän kuoli v.\n1856.\n\n_Pentti Lyytinen_, talollisen poika, oli syntynyt v. 1783.\nTuli v. 1813 kotivävyksi Toholahden kestikievariin, jonka sitten peri\nomaksensa. Paraalla iällänsä oli hän lautakunnan jäsenenä ja\nkuudennusmiehenä. Juoppouden tähden täytyi hänen kuitenkin luopua näistä\nluottamusviroista. Paria vuotta ennen kuolemaansa jätti hän\nkestikievarinkin toimen ottopojalleen. Hän kuoli v. 1871. Lyytinen osasi\nkirjoittaa, vieläpä hyvin kauniisti n.k. helmikirjoitusta,[117] joten\nhänen runojansa on säilynyt suuri joukko. Painettuna löytyy moni niistä\nViipurin Sanansaattajassa ja Maamiehen Ystävässä sekä Suomettaressa.\nLuonteeltaan oli Lyytinen hyvin iloinen ja leikillinen, jopa hiukan\nkevytmielinen. Se ilmautuu myös monessa hänen runossaan, esim. tuossa\nlystillisessä laulussa _Kestikievarin viran painosta_. Huomattava on.\nettä hän usein, hyljäten vanhan kansallisen runotavan, viljeli uudempia,\nvirsikirjasta mukailtuja värssy mittoja.\n\nHänen veljensä poika _Opatti Lyytinen_, syntynyt Vesannolla Rautalammin\nkappeliseurakunnassa 1832, kuuluu oikeastaan vasta seuraavaan aikaan.\nTämäkin on kirjoittanut, paitsi runoja, myös lauluja, jotka häneltä jo\nsujuvat paljoa paremmin kuin miltään vanhemmalta runoniekalta. Hänellä\non hellempi tunne ja ylevämpi runo-into kuin aikaisemmilla\nrunolaulajilla. Uudemman taiderunouden vaikutus häneen näkyy selvästi.\nHänen nuoruuden kyhäelmiänsä on painettuna Suomettaressa 1855-56 ja\nLasten Suomettaressa 1856; niistä mainittakoon _Linnun laulu_ niminen.\nMyöhemmin näyttää hänen runosuonensa ehtyneen, joku ainoa runopätkä\nlöytyy julkaistuna Kuopiossa ilmestyneessä Savo-lehdessä.[118]\n\nKun v. 1845 eräs pietarilainen taiteilija oli kutsuttu Helsinkiin Elias\nLönnrot'in muotokuvaa maalaamaan, päättivät muutamat kansanrunouden\nystävät samalla miehellä kuvauttaa myös joitakuita kansanrunoilijoita.\nYlioppilas _Sakari Cajander_, innokas suomalaisuuden ja suomalaisen\nkirjallisuudenkin harrastaja,[119] lähetettiin heti semmoisia hakemaan\nja hän toi niitä kolme: _Olli Kymäläisen, Pietari Makkosen ja Antti\nPuhakan_. Sekä Porvoossa että Helsingissä otettiin heidät hyvin\nkohteliaasti vastaan. Heitä vietiin katselemaan kaikkea, mitä vaan\nerinomaista oli nähtävänä, heitä käytettiin ylioppilaitten kokouksissa\nja heille pidettiin suuria juhlapitoja. Joka paikassa he lauloivat\nrunojansa, ja Kymäläinen kanneltakin soitteli. Heidän yhteisestä\nkuvastansa julkaistiin jo samana vuonna jäljennös mainitussa _Necken_\nnimisessä kalenterissa.\n\n_Olli Kymäläinen_, mökkiläisen poika, syntyi Leppävirroilla v. 1790,\nmuutti Heinävedelle 1840. Täällä oli hän kauan aikaa myllärinä Karvion\nmaakartanon tiluksilla, Runontekoon mainitaan hänen ruvenneen 47\nvuotiaana, siis vasta muutamia vuosia ennen muuttoansa, ja hänen\nensimmäinen runonsa olleen kotipitäjän \"Leppävirtain puolustus\"\nKuopiolaisten moitteita vastaan. Loppu-ijällään hän luopui myllärin\nammatista ja rupesi torppariksi. Maanviljelyksen heitti hän kuitenkin\nkokonaan perheelleen, itse sepitellen kaikellaisia koneita, johon\nhänellä oli erityinen taipumus. Hän kuoli v. 1855. Kymäläinen on\nverrattomasti etevin kaikista tämän vuosisadan talonpoikaisista\nrunoilijoistamme; sen myöntänee jokainen nykyisen kansanrunoutemme\ntuntija, vaikka ei suostuisikaan Runeberg'in ylistyssanoihin tälle runo\nveljellensä: \"jos sinä, Olliseni, kirjoittaa osaisit, niin tulisi\nsinusta paljoa etevämpi runoseppä, kuin minä olen\". Valitettavasti on\nkirjoitustaidon puute vaikuttanut sen, että useimmat hänen runoistansa\novat jälleen unohtuneet ja kadonneet, Hänen laulutoverinsa Sormunen,\njoka enimmät kuului osanneen, oli naidessaan kerettiläisvaimon luvannut,\nett'ei semmoisiin muka jumalattomiin renkutuksiin enää puuttuisi, ja\nolikin melkein kaikki unohtanut, kun niitä häneltä tiedusteltiin.\nJommoinenkin joukko on niitä kuitenkin saatu kootuksi Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran arkistoon. Runoilu sujui Kymäläiseltä yleensä\nhyvin helposti ja sulavasti; varsinkin kuvailee hän luonnon ihanuutta\nlämpimällä tunteella. Meille säilyneistä runoista on erittäin kaksi\ntässä suhteessa huomattavaa: _Kiitos Luojalle hyvästä vuoden\ntulosta_ Viipurin Sanansaattajassa 1840 ja _Runo Punkaharjusta_\nNecken-kalenterissa 1845. Myös tiedetään Kymäläisellä olleen kauniin\näänen ja hänen laulua hartaasti harjoitelleen.\n\n_Pietari Makkonen_ syntyi v. 1785 Hanhijärven talossa Kerimäellä, Hänen\nnuoruutensa ja yksi osa mies-ikääkin kului köyhyydessä, mutta sitten hän\ntuli ahkeran työn kautta varakkaaksi. Äidiltä opittuansa lukemaan,\nahmaeli hän kaikkia kirjoja, mitä vaan sai käsiinsä. Runoja ja lauluja\nhän varsinkin luki mielellään, josta sai kauneudelle herkän korvan ja\ntunnon. Myöhemmin myös kynätaitoon harjaannuttuaan, tuli hän halukkaaksi\nitsekin kirjallisuutta kartuttamaan. Lukiessaan ei hän milloinkaan\numpisilmin uskonut, mitä kirjoissa sanottiin, vaan mietiskeli ja\ntutkiskeli, soveltuiko kirjan-oppi kokemukseen. Minkä tällä tavalla oli\ntodeksi havainnut, sen hän puki runon muotoon muillekin opiksi.\nKuitenkin oli hän jo 50 vuoden vanha, kun hän kirjoitti ensimmäisen\nrunonsa. Aihe siihen oli seuraava. Makkosen kotikylään oli tullut juoppo\nkoiransilmä nimeltä Kokki, joka oli siellä alkanut tehdä kolttosiaan.\nTästä Makkonen suuttui ja päätti rangaista häntä pilkkarunolla. Vaan ei\ntoinenkaan ääneti ollut, ja siitä syntyi heidän välillänsä julma\nrunokahakka, jossa ei sanoja säästetty. Viimein he sopivat keskenään,\neikä Makkonen sen koommin enää kenellekään antanut runojaan Kokista;\njälkimmäinen ei ollut yhtä jalomielinen. Makkonen rupesi nyt sepittämään\nrunoja muistakin aineista ja tuli siitä taidostaan sangen kuuluisaksi.\nKelvollisuutensa tähden oli hän muutenkin hyvässä arvossa\npitäjäläistensä kesken, niin että valittiin kuudennusmieheksi sekä\nkirkon rakennuskassan hoitajaksi. Hän kuoli v. 1851. Naimisistaan oli\nhänellä poika _Antti_, joka oli myös perinyt isänsä runolahjasta.\n\nLaadultaan ovat Makkosen runot enimmäkseen opettavaisia; hän niillä\ntarkoittaa säätynsä valistumista, väärien luulojen häviämistä ja tapain\nparannusta. Tämä runolaji on tavallisesti kuivanlaista ja\nkylmäkiskoista, koska siinä on enemmän älyllä sijaa kuin tunteella.\nMutta Makkosen opetusrunoja lämmittää se, että niissä selvästi näkyy,\nkuinka hartaasti hän soisi kansansa edistymistä ja sivistymistä. Niissä\nmyös viehättää elävä kuvaustaito, hilpeä leikillisyys, joka usein vähän\npilkaksikin kääntyy. Runossaan _Viinan töistä_, jonka tähden pääsi\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseneksi, hän viinaa ikäänkuin\nihmistä puhuttelee, moittien sitä kavaluudesta ja konnankujeista; sitten\nvielä surkuttelee viinapannua, viinan äitiä, joka sikiönsä pahain töiden\ntähden on vankeuteen pantu ja saanut kruunun leiman poskeensa. Kuno\n_Ukkosesta_, joka pelon-alaisille lapsille selittää tämän ilmiön\nsyntyä, sisältää kauniin luonnonkuvauksen. Semmoisissa runoissa, joissa\nitse ainekin on runollisempi, esiintyy Makkosen runolahja vielä\nselvempänä, niin esim. runoissa _Ilolaulu Suomen kielen kasvannosta_\n(Necken-kalenterissa) ja _Ei ou yksin elänyttä_ (vastaus Gottlund'ille),\nsamaten laulussa _Suomen kielestä_ sekä runossa _Punkaharjusta_, jos se\nnimittäin, niinkuin muutamat arvelevat, olisi hänen eikä Kymäläisen\ntekemä.\n\nToisia molempia melkein miespolvea nuorempi on _Antti Puhakka_. Hän oli\nsyntynyt Kontiolahdella 24 p. Huhtik. v. 1816. Isältänsä, jonka\nkuollessa hän oli ollut vasta 15-16 vuoden vanha, oli hänelle jäänyt\nperinnöksi korpeen äsken perustettu uudistalo ja useammat ala-ikäiset\nsisarukset. Miten hänen piti tulla toimeen, miten elättää koko sitä\njoukkoa? Näissä mietteissä käveli hän synkällä salolla, kolkossa\nkorvessa, ja tuska ahdisti hänen rintaansa. Mutta yht'-äkkiä tuntui,\nkuin olisi jää hänen sydämmessään puhjennut, ja siitä kumpusi\nensimmäinen runo. Hän lauloi kuinka: \"Isä heitti itkemähän, äiti tänne\närjymähän -- maalle muulle mustemmalle, -- joss' ennen metsän petoset\n--karhut kiljui kankahalla -- peurat juoksi poikinensa\".\n\n    Läksi sinne, läksi tänne,\n    Mustat puut mukana kulki,\n    Hongat huojui kumppalina:\n    Rimmit suuret liikkumatta,\n    Korvet kylmät kuokkimatta.\n\nSe oli Puhakan runolähteen synty. Lohtuneena, virkistyneenä hän palasi\nkotiin. Siellä hän tarttui työhön sillä innolla ja voimalla, jota ei\nmikään este voi tieltä kääntää. Semmoiseksi oli isä, ankara mies, häntä\npienestä pitäen kasvattanut. Muutamien vuosien kuluttua oli talo jo\nhyvässä kunnossa.\n\nSamaa rohkeutta ja jäykkyyttä kuin korpitalon isännäksi ruvetessaan,\nosoitti Puhakka myöhemminkin monessa tilassa. Siihen aikaan hänen\nkotiseudullaan jokainen, joka kosia tahtoi, aina pyysi erästä\npuoliherraa avukseen. Joll'ei tämä ollut matkassa, niin oli muka turha\nvaiva yrittääkään, se oli yleinen ajatus. Mutta Puhakka, kun läksi\ntaloonsa emäntää pyytämään, otti uhallakin vaan tavallisen talonpojan\npuhemiehekseen ja asia onnistui kuitenkin aivan hyvin, josta mainitun\nherrasmiehen arvo ainaiseksi aleni. Muissakin suhteissa hän aina\nmielellään taisteli joutavia ennakkoluuloja ja taikauskoa vastaan. Niin\nesim. kerran, sairaana ollessaan, tuotti hän luokseen mainion tietäjän\nsillä tekosyyllä, että tämä häntä parantaisi; mutta tarkoitus ei\nollutkaan mikään muu kuin saada oikein selvää poppamiesten kaikista\nkonsteista, että sitä paremmin voisi niitä pilkata ja tehdä tyhjäksi.\n\nPienestä pojasta oli Puhakalla ollut erinomainen tiedonhalu.\nKirjoittamaan hän oppi lukkarilta, vaikka häntä seurakunnan silloinen\npappi siitä muka joutavasta työstä epäsi. Myöhemmin hän mainitulta\nylioppilas Cajander'ilta sai kirjoja, joiden avulla opetteli oikein\nkirjoittamaan. Muutamista näistä kirjoista sai hän myös ohjeita\nrunonrakennukseen, josta hänelle oli paljon iloa. Mutta sanomattomaksi\nnousi hänen ihastuksensa, kun hän samalta ylioppilaalta sai Kalevalan ja\nKantelettaren. Vanhoihin kansanrunoihin oli hän jo sitä ennen\nkotitienoillaan tutustunut ja itsestään ruvennut niitä keräilemään.\nMyöhempinä aikoina hankki hän itselleen vähitellen kokonaisen kirjaston,\nsitä myöten kuin alkava suomalainen kirjallisuus karttui, eikä pitänyt\nsitä yksistään omaksi hyödykseen, vaan lainaili ympäri pitäjää,\nhuolimatta siitä että kirjat pahoin kuluivat.\n\nKirjoitustaitoansa hän rupesi käyttämään myös muuhun paitsi runontekoon.\nSiihen aikaan juuri Pohjois-Karjalassa ahkerasti ostettiin verotaloja\nperinnöksi. Puhakka, kun hänkin samaa hankiskeli, paljoksui sen\nvirkamiehen vaatimuksia, joka semmoisia asioita talonpojille\ntavallisesti toimitteli. Hän yritti itse ja sai nähdä, että maksut\nolivat monta vertaa vähemmät, kuin mitä asian-ajaja ilmoitti. Se tieto\nlevisi, ja tästä alkaen pyysi moni talonpoika Puhakkaa asiamiehekseen\nsekä näissä että muissa asioissa.[120]\n\nSama, silloin harvinaisempi kirjoitustaito ynnä myös hänen terävä älynsä\nteki, että Puhakalle yhä enemmän uskottiin kunnallisia toimia. Milloin\nsen maakunnankin hyödyksi oli jotain puuhattavaa, otti hän aina siihen\nosaa; niinpä on hän esim. Höytiäisen laskemisessa ollut osallisena.\nSiitä alkaen kuin meillä valtiopäiviä on pidetty eli vuodesta 1863 aina\nvuoteen 1882, paitsi vuonna 1867, on Puhakka ollut Liperin tuomiokunnan\nedusmiehenä talonpoikaissäädyssä, jossa hän vilkkaasti ja puheliaasti,\nvälistä runomitallakin, otti osaa keskusteluihin, harrastaen edistystä\nja vapautta kaikilla aloilla. Toisellekin puolelle Suomen rajaa on hänen\nvaikutuksensa ulottunut, sillä Vienan ja Aunuksen läänistä Kontiolahden\nkautta suurin joukoin kulkevissa Karjalaisissa kuuluu hän paljon\nvahvistaneen kansallisuuden tunnetta. Hän kuoli 30 p. Maalisk. 1893.\n\nPuhakan runoissa ei ilmau varsinaista runo-intoa; hän ei osaa Kymäläisen\ntavalla kuvailla luonnon ihanuutta, eikä niinkuin Makkonen koristella\nrunojansa kuvilla ja vertauksilla. Hän esittää asiat aivan semmoisina,\nkuin ne todellisuudessa ovat, mutta hän ne osaa niin elävästi ja\nhumoristisesti tuoda ilmi, että niitä kyllä huviksensa lukee. Oikea\nmestari on hän pilkkarunoissa; niiden kautta hän varsinkin on\nkuuluisaksi tullut ja niiden tähden häntä on kovasti pelättykin. Paha\nvaan, että suuri osa vitsailee semmoisia kohtia kansan elämässä, ett'ei\nniitä sovi julkaista. Muutamia vuosisatoja takaperin, Fischart'in ja\nRabelais'in aikoina, olisivat ne naurattaneet ylhäisimpiäkin seuroja;\nmutta nykyinen hienompiaistinen aika ei niitä enää sietäisi. Vaikka\npainattamattomina, ovat kuitenkin nämätkin, niinkuin muut Puhakan\npilkkarunot, osaksi kirjoitettuin kopioin kautta, osaksi suusta suuhun\nlevinneet, ja vaikuttaneet terveellisesti kansan tapoihin. Eikä hän\nainoasti talonpoikien pahoja tapoja runoissansa ruoskitse, rohkeneepa\nhän myös herrojenkin, virkamiesten, vikoihin ryhtyä, jolla myös on\npaljon hyvää aikaan saanut. Paras kaikista hänen pilkkarunoistaan, jonka\nkautta hän tuli tunnetuksi ympäri koko Suomen, on _Tuhman Jussin\njuttureissu_. Se kuvailee kaikkia niitä vastuksia, jotka kohtaavat\nsuomalaista talonpoikaa, kun virkakielenä on sille vieras kieli.\nVähemmän onnistuneet kuin vanhan runomitan käyttämisessä, jossa Puhakka\non harvinaisen taitava, ovat hänen kokeensa uudemmilla runomitoilla;\nkuitenkin on hänen laulujensakin joukossa yksi laatuaan aivan verraton,\nnimittäin tuo syvätunteinen, kaikessa yksinkertaisuudessaan sydämen\npohjaa liikuttavainen _Surulaulu 1850 vuoden kiellosta_. Puhakan\nrunoelmia löytyy useita painettuina sanomalehdissä; hänen jälkeensä\njääneitä käsikirjoituksiansa on suuri kokoelma Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran hallussa.\n\nMuita talonpoikaisia runoniekkoja tunnettiin Savon puolella: _Paavo\nTuovinen_ Maaningalla, joka 1820 luvulla on kirjoittanut runon _Suomen\nkielen sorrosta_ ja toisen _Suonen kielen kasvannasta; Taavetti\nSavolainen_ Kuopiossa, joka muun muassa on sepittänyt sururunon Paavo\nKorhosen kuolemasta; _Iisakki Pietikäinen_ Pielavedellä ja _Vilho\nLaitinen_ Suonnejoella. Karjalan puolella esiintyivät: Liperissä _Olli\nKarjalainen eli Karjaliini_, syntyisin Kerimäeltä, joka on kuvannut oman\nelämänsä _Kulkurunossa_ ja lähettänyt Lönnrot'ille, paitsi omia, myös\nvanhan kansan runoja; _Pentti Hirvonen_ Rääkkylässä, joka on kyhännyt\nkuvauksen _Professori Lönnrotista_ lääkärinä; _Lassi Mähönen_\nTohmajärvellä Värtsilässä, etupäässä laulujen tekijä. Pohjanmaalta\nolivat _Elias Tuoriniemi_, seppä Pyhäjärvellä, joka eli noin vuoden 1810\nvaiheilla ja jolta on painettuna Topelius'en kokoelmassa yksi _Juttu\njuomareista_, toinen _Suuresta tupakan puutteesta_, kolmas _Kirpusta_\n(\"tämä on juoru joutavasta, työ on tehty tyhjän eestä\"); sekä _Benjamin\nSeppänen_ ja lukkari _Eerik Bisi_ Suomussalmella, joiden runoja,\nniinkuin myös edellä mainitun Pietikäisen, löytyy Lönnrot'in\nMehiläisessä.\n\nHuomattava seikka on, että nämät kaikki, samoinkuin Pohjois-Hämeesen\nkuuluvan Rautalammin runoniekat, ovat _savolaisen asutuksen alueella_\nsyntyneet ja kasvaneet. Itse he mielellään runoissaan ilmoittautuvat\nSavolaisiksi ja käyttävät usein runonkerrossa _Savo_ nimitystä\nvastineena käsitteelle _Suomi_; esim. Korhonen:\n\n    Suvaitseeko Suomen kansa,\n    Salliiko Savon isännät,\n\nja Puhakka:\n\n    Päästeä Savon sanoille,\n    Sitehistä Suomen kielen.\n\nSyystä siis sopii uudempaa kansanrunouttamme pitää nimenomaan\nsavolaisena ilmiönä.\n\nTämäkin kansanrunous on nykyisin jo vanhentunut. Muinainen runomitta ei\nenää luontevasti ja virheettömästi suju, ja entinen runolaatu on\nkadottanut yhteiskunnallisen merkityksensä. Mutta onko Suomen kansan\nrunohenki siihen sammuva? En sitä usko! Runollisuus on Suomen rahvaan\nluonteesen ja mieleen niin syvälle juurtunut, ett'ei sitä milloinkaan\nsaa kokonaan irroitetuksi. Niinkuin Saimaan umpivedet Suomen sydämessä\novat meren yhteyteen auenneet, niin on Suomen ja erittäin Savon rahvaan\ntähän asti syrjässä piillyt sivistys tuhannen kanavan kautta tullut\nyhteyteen maailman sivistyksen äärettömän ulapan kanssa. Suomen\ntalonpojankin näköala aukenee; ylevämpiä, avarampia ajatuksia herää\nhänen mielessään ja hänen sydämensä aallot kohoovat korkeammalle\nläikkymään. Nämät uudet tunteet, uudet mietteet eivät vielä ole runoksi\npuhjenneet; mutta kerran tulee laulu jälleen kaikumaan Suomenniemellä\nheleämmin, suloisemmin, runsaammin kuin milloinkaan ennen![121]\n\n\n9. Uuden suomalaisen virsikirjan hanke.\n\nOli luonnollista, että se kansallinen ja kielellinen uudistus, joka\nSuomen erottua Ruotsista on kaikilla kirjallisuutemme aloilla\nhavaittavana, ulottui myös hengelliseen kirjallisuuteen. Erittäin\nkääntyi huomio virsikirjamme moniin ja suuriin puutteihin.\nLisäkehoituksen antoi vielä v. 1817 uskonpuhdistuksen muistoksi vietetty\nriemujuhla, jossa tilaisuudessa asetettiin komitea myös suomalaisen\nvirsikirjan parantamista varten. Vanhain, pidettäviksi päätettyjen\nvirtten korjaukset toimitti tämä komitea pääasiallisesti itse; mutta\nsijaan pantavien ja muuten lisättävien aikaansaamiseksi se myös kehoitti\nmuita asiaa harrastavia olemaan avullisina. Se julisti useampana vuonna\nkaksi palkintoa virsikokoelmista, jotka vähintäin sisältäisivät 20\nkelvollista virttä. Näin karttui vuosien kuluessa melkoinen joukko\nhengellisiä lauluja, joiden tekijöistä tai suomentajista ovat erittäin\nmainittavat: Ulvilan provasti Pentti Jaakko Ignatius, Pöytyän provasti\nKaarle Helenius ja Kalajoen provasti Juhana Frosterus. Myös komitean\nesimies, arkkipiispa Jaakko Tengström, on itse monta virttä sepittänyt\nja toisten tekemiä muodon puolesta silittänyt.\n\n_Pentti Jaakko Ignatius_, virsikirja-komitean jäsen, syntyi v. 1761\nTuusulassa, jossa isä toimitti kirkkoherran virkaa iso-isän puolesta,\nTuli ylioppilaaksi 1775 ja vihittiin papiksi 1780. Pääsi kirkkoherraksi\nUlvilaan, monessa muussa seurakunnassa sitä ennen palveltuaan, v. 1824\nja kuoli 1827. Oli johtajia siinä liikkeessä, joka Lounais-Suomessa\nnousi vastustamaan Ruotsinvallan loppuaikoina yleistä uskonnollista\nvälinpitämättömyyttä ja tapojen turmelusta. Hänen kokoelmansa _Uusia\nsuomalaisia kirkkovirsiä_, joka ilmestyi v. 1824, sisältää 230 virttä,\nniissä 47 alkuperäistä ja muut mukaelmia. Vaikka ne ylipäänsä eivät\nosoita mitään suurempaa runollista kykyä, on niistä kuitenkin 8 katsottu\nsen arvoisiksi, että ovat otetut nykyiseen virsikirjaamme. Paitsi näitä\nvirsiä on Ignatius, joka mainitaan olleen aikansa etevimpiä\nsaarnamiehiä, julkaissut muutamia saarnoja sekä suomen että ruotsin\nkielellä. Ruotsiksi on hän vielä toimittanut painosta pari taloudellista\nkirjoitusta, toisen katovuosien kovain seurausten välttämisestä\nPohjois-Suomessa, toisen viinan vaikutuksesta kansan työntekoon ja\ntapoihin.\n\n_Kaarle Helenius_, sanakirjan tekijänä jo aikaisemmin mainittu, syntyi\nv. 1784 Yläneellä, jossa isä oli kappalaisena; iso-isä oli ollut\nrusthollarina Kirrin rusthollissa Säkylässä, Tuli ylioppilaaksi 1803,\nvihittiin papiksi 1808 ja maisteriksi 1810, pääsi jumaluus-opin\nkandidaatiksi 1812 ja lisensiaatiksi 1818. nimitettiin Pöytyän\nkirkkoherraksi 1824, jossa virassa kuolikin 1855. V. 1825 määrättynä\nvirsikirja-komitean jäseneksi, ryhtyi hän työhön suurella innolla, jonka\nvertainen ei kuitenkaan ollut menestys. Alkuperäiset virsikokeensa on\nhän, paitsi v. 1837 toimittamassaan _Uudessa suomalaisessa\nvirsikirjassa_, julkaissut Turun Viikkosanomissa 1820 luvulla. Paitsi\nnäitä on hän myös toimittanut painosta suomennoksen 1819 vuoden\nruotsalaisesta virsikirjasta nimellä _Uudet suomalaiset kirkkovirret_\n1826, joka ei tyydyttänyt aikansakaan vähäisiä runollisia vaatimuksia.\nArvoa vailla ovat niin-ikään ne monet maalliset lystilaulut, jotka hän\nsalanimellä _Kaarle Simonanpoika Pöytyällä eli Kirri Simonpoika_\npainatti ensin Turun Viikkosanomiin, sitten osaksi eri arkeiksi.\n\n_Juhana Eerikinpoika Frosterus_, syntyi v. 1751 Haukiputailla, jossa isä\noli kappalaisena. Tuli ylioppilaaksi 1767, vihittiin papiksi 1771 ja\ntuli viimein Kalajoelle kirkkoherraksi 1809 ja kuoli Turun hiippakunnan\nvanhimpana pappina 1838. Lähetti komitealle pari kertaa virsiä ja sai\nniistä vähäisempiä palkintoja. V. 1826 painatti hän virtensä, 53\nluvultaan ja melkein kaikki alkuperäisiä, nimellä _Muutamia kristillisiä\nvirsiä_. Ne ovat kuitenkin jokseenkin laihat ja hengettömät, jonka\ntähden ei yksikään ole päässyt nykyiseen virsikirjaamme. Paitsi sitä on\nFrosterus vielä vanhoilla päivillään julkaissut _Käsikirjan\nChristillisyyden opisa_ 1829. Nuorempana on hän kääntänyt suomeksi\ntoisen osan August Herman Franke'n matkapostillaa 1780 sekä painattanut\n_Suru-Runot_ isänsä kuolemasta 1788.\n\n_Jaakko Tengström_, Suomen ensimmäinen arkkipiispa, syntyi 4 p. Jouluk.\n1755 Kokkolassa, jossa isä oli apulaispappina ja koulumestarina. Tuli\nylioppilaaksi 1771, maisteriksi 1775, pääsi siveys-opin dosentiksi 1778\nja 1780 ylimääräiseksi apulaisprofessoriksi filosofiassa. Siirtyi sitten\njumaluus-opilliseen tiedekuntaan, jossa pääsi apulaisprofessoriksi 1783\nja varsinaiseksi 1790. Nimitettiin Turun hiippakunnan piispaksi 1803.\nHänen suuria ansioitaan ruotsinkielisenä kaunokirjailijana ja\ntieteilijänä, kirkon ja valtion miehenä ei tässä ole paikka luetella.\nMainittakoon ainoasti hänen kirjoituksensa lapsille, joita yksi kokoelma\ntuli suomennetuksikin v. 1836 nimellä _Ajanviete lapsille_.[122]\n\nTengström kuoli kesken suomalaisen virsikirja-komitean työtä 26 p.\nJouluk. 1832; mutta komitea saattoi sen valmiiksi ja painatti v. 1836\nehdoituksensa kahtena paksuna nidoksena nimellä _Uusia virsiä, kirkosa\nja kotona veisattavia_. Tässä tarjottiin Suomen seurakunnalle kokonaista\n752 virttä, Valitettavasti ei ollut työ laisinkaan luonnistunut. Kieli\nja runomitta olivat tosin sileät, sujuvat, mutta henkeä ja voimaa\npuuttui uusilta virsiltä peräti. Niin myös olivat säilytetyt vanhat\nvirret muutetut aivan tuntemattomiksi, mehuttomiksi; niihinkin oli\npainunut ajan järkiperäisen eli ratsionalistisen maailmankatsannon\nleima. Sen vuoksi ei voinutkaan olla puhetta ehdoituksen hyväksymisestä\nkirkolliseksi kirjaksi. Yhtä vähän onnistunut oli se suomennos 1819\nvuoden ruotsalaisesta virsikirjasta, jonka samana vuonna julkaisi Lemin\nkirkkoherra _Jaakko Roschier_ (1787-1838) nimellä _Psalmikirja,\nruotsista suomeksi käätty_.\n\nNäin jäi virsikirja-asia entiselleen nukkumaan, kunnes v. 1863 toinen\nsuomalaista virsikirjaa varten asetettu komitea kokoontui uutta\nehdoitusta valmistamaan. Tämän komitean esimiehenä oli _Elias\nLönnrot_.[123]\n\n\n10. Suorasanainen hengellinen kirjallisuus.\n\nEnin osa suorasanaista kirjallisuutta tälläkin ajanjaksolla on\nhartauskirjoja, jotka melkein kaikki ovat suomennoksia. Kielen puolesta\nne vielä noudattavat vanhaa, ruotsinvoittoista kirjakieltä. Siinä kohden\nteki kuitenkin pietismi jyrkän käänteen. Nuori, innokas herännyt\npapisto, joka katkoi kuivettuneen oikeaoppisuuden kahleet, tuli etenkin\nPohjanmaalla enimmiten myös kansanmieliseksi. Ja tämä kansallinen mieli\nvaikutti, että he myös ottivat käyttääkseen puhdasta, mehevää\nkansankieltä. He eivät näet hyväksyneet tuommoista pahanpäiväistä\nruotsinsekaista mongerrusta \"shielusta\", \"ylösrakennuksesta\",\n\"ymbärins-käändymisestä\" y.m., vaan ammensivat kansanpuheen raikkaasta,\nrunsaasti uhkuvasta lähteestä. Uusi henki ei mahtunut \"kalottipäisten\nkaavapappein\" ruostuneihin kaavoihin.\n\nUskonnollisessa kirjallisuudessa ensimmäinen uutta suuntaa edustava teos\non _Kemell'in_ kuuluisa suomennos _Thomas a Kempis'en_ kirjaa\n_Kristuksen seuraamisesta_ 1836, joka on vaikuttanut syvästi ja\nlaajalti, erittäin ja ensiksi heränneihin hengellisiin kirjailijoihin ja\nsaarnamiehiin. _Klaus Juliana Kemell_ oli syntynyt 5 p. Marrask. 1805\nYlivieskassa, jossa isä oli kirkonpalvelijana. Tuli ylioppilaaksi 1824,\nvihittiin papiksi 1827, joutui kappalaisen sijaiseksi Alavieskaan, jossa\nkuoli, ennen kuin vakinaiseen virkaan oli päässyt, 21 p. Tammik. 1833.\nKemell oli taitava runojenkin suomentaja. Useampia hänen runollisia\nkäännöksiään löytyy Oulun Viikkosanomain ensimmäisissä vuosikerroissa,\nniissä tuo mestarillinen mukailus Bellman'ista _Ystävä kullat_.\nMainittava on vielä, että hän oli alkanut kerätä aineksia\nmustalais-kielen sanakirjaan, joka kuitenkin tuli poltetuksi hänen\nkuolemansa jälkeen.\n\nToinenkin saman liikkeen herättämä uskonnollinen kirjailija _Antero\nWilhelm Ingman_, ennen mainitun Eerik Aleksanteri Ingmanin nuorempi\nveli, sopinee tässä yhteydessä esittää, vaikka hänen kirjallinen\nvaikutuksensa varsinaisesti kuuluu myöhempään aikaan. Hän oli syntynyt\nLohtajalla 7 p. Heinäk. 1819, tuli ylioppilaaksi 1838 ja maisteriksi\n1844. Tieteihin oli hänellä harras halu, josta syystä hän mielellään\nolisi jatkanut jumaluus-opillisia tutkimisiansa ja pyrkinyt yliopiston\nopettajaksi. Mutta herännäisliikkeeseen liittyneenä ei hänellä ollut\nmitään toivoa päästä pyrintönsä perille. Vallanpitäjät pitivät, näet,\ntätä liikettä kirkolle, jopa valtiollekin vaarallisena. Siitä syystä oli\nesim. etevä ruotsinkielinen hengellinen runoilija _Lauri Jaakko\nStenbäck_ tullut estetyksi dosentinpaikkaa yliopistossa saamasta, toisia\neteviä herännäispappeja oli lähetetty kauas pohjan perille syrjäisiin\ntoimiin. Myös Ingman läksi, sen jälkeen kuin oli papiksi vihitty,\nvapaaehtoisesti Pohjanmaalle, apulaiseksi Niilo Kustaa Malmberg'ille\nAlahärmässä. Hän oli valinnut tämän paikan siitä syystä, että Malmberg\noli herännäisliikkeen mahtavimpia johtajia; tämän mestarin huulilta\ntoivoi hän saavansa kuulla jumalallisen totuuden puhtaimmassa\nmuodossaan. Muutamien vuosien kuluttua havaitsi hän kuitenkin\nkauhuksensa, että johtaja itse oli aivan väärällä tiellä, salaa\nharjoitti inhoittavinta juoppoutta ja irstaisuutta. Tämä huomio herätti\nhänessä epäilyksiä koko suuntaa vastaan ja palautti hänet ankarain\nkirkollismielisten piiriin. Ajan pitkään ei kuitenkaan jäykän\noikeauskoisuudenkaan kanta häntä tyydyttänyt; pian hän siitäkin jälleen\nluopui ja tuli nyt mutkittelemattomaksi, ihmissäädelmistä lukua\npitämättömäksi raamattukristityksi.\n\nYlioppilaana oli Ingman myös hartaasti yhtynyt yliopistossa elpyneesen\nsuomalaisuuden harrastukseen. Väitösnäytteekseen v. 1841 oli hän ottanut\nsuomentaakseen Thukydideen historian ensimmäiset kahdeksan lukua.\nHerännäisyyden vaikutuksesta sai tämä suomalaisuuden harrastus sitten\nomituisen suunnan. Häntä rupesi kauhistuttamaan Kalevalan pakanallisuus.\nHän tahtoi nyt rakennettavan suomalaisuuden peruskiveksi laskea\nyksistään Jumalan sanan ja täst'-edes voimansa ainoasti hengelliseen\nkirjallisuuteen pyhittää. Siinä toimessa ei hän enää huolinut edes\nKalevalan kieltäkään jäljitellä, jota tähän saakka oli paraana ohjeena\npitänyt, vaan otti uudeksi ojennusnuorakseen Pohjanmaan raikkaan\nkielen, semmoisena kuin sitä Kemell oli ruvennut käyttämään. Tämän\nuuden harrastuksen ensimmäisenä hedelmänä ilmestyi Lutherin\n_Evankeliumi-postilla_ 1848-51, jonka suomentamisessa myös toinen\n\"Pohjanmaan pappi\" _Frans Oskar Durchman_[124] oli ollut hänellä apuna.\n\nPäästyään Ylivetelin kappalaiseksi 1855, sai hän kirjallisuutemme\nhyväksi suorittaa vieläkin tärkeämmän työn; Suomen pipliaseuran\nkehoituksesta toimitti hän, näet, uuden _Raamatun-suomennoksen_, joka\ntuli painosta 1859. Siinä työssä on hän liikkunut varsin varovasti,\nkorjaten ainoasti pahimmin loukkaavat kielivirheet; sillä hän ymmärsi,\nettä, vaikka moni sivistyneempi vieläkin katsoi tämän kielenpuhdistuksen\nriittämättömäksi, suuri osa oppimattomista päin vastoin pelkäsi\nja kammosi pienintäkin koskemista tuohon vanhuutensa kautta\npyhyyden leiman saaneesen Jumalan sanan ulkomuotoon. Myöhemmissä\nraamatun-suomennoksissaan, joihin hän ryhtyi, sen jälkeen kun v. 1861\noli pipliakomitean jäseneksi määrätty, on hän tehnyt tehtävänsä\nperinpohjaisemmin. Näissä käännöksissä, jotka selityksillä varustettuina\nja nimellä _Raamatun selityksiä_ julkaistiin 7 vihkona 1868-77, on hän\nponnistaen suomenkielen kaikkia voimia koettanut saada niin sanatarkan\nja samassa niin mehevän, voimakkaan käännöksen kuin mahdollista. Onpa\nhän runollisissa osissa, niinkuin esim. profeetain kirjoissa, yrittänyt\nalkusoinnunkin viljelemisellä enentää runollista vaikutusta, jossa\nseikassa hän kuitenkin monesti on vähän liikoihin mennyt.\n\nSitä ennen oli jo Ingman'in alkuperäinen toivo saada kokonaan antautua\ntieteelliseen työhön toteutunut. Tultuaan jumaluus-opin kandidaatiksi\n1860 ja lisensiaatiksi 1861, kutsuttiin hän v. 1862 yliopistoon\ntoimittamaan raamatunselitys-opin professorin virkaa, johon sitten\nvakinaisesti määrättiin 1864. Molemmat väitöskirjansa on hän\nkirjoittanut ruotsiksi, jolla kielellä on julkaissut myös suuren joukon\nmuita jumaluus-opillisia tutkimuksia.\n\nVarsinaisten virkaan kuuluvien toimiensa ohella oli hänellä vielä aikaa\nharrastella suomenkielen lauseopin selvittämistä puheenjohtajana\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielitieteellisessä osastossa (kts.\nKirjallista Kuukauslehteä) sekä kirjoittaa Hämäläistä Osakuntaa varten,\njonka inspehtorina hän oli, pari sangen hauskaa esitelmää suomalaisuuden\nsuhteista vuosisatamme ensimmäisinä vuosikymmeninä.[125]\n\nIngmanilla oli myös professorina tapa pyhäaattoina jatkaa entistä\nsielunpaimenen-virkaansa ja kodissaan pitää raamatunselityksiä.\nTämmöisessä toimessa kohtasi hänet 5 p. Syysk. 1877 kuolema,\nkadehdittava senkin puolesta, että se tempasi pois hänet pikaisesti,\nilman vaivoitta. \"Ei ole syytä rukoilla Jumalaa, että Hän varjelisi\näkillisestä kuolemasta ylimalkain\", oli hän itse kerran lausunut, \"vaan\nainoasti pahasta äkkikuolemasta, paatuneessa tilassa\".\n\n\n11. Sanomakirjallisuus.\n\nMuussa suorasanaisessa kirjallisuudessa ansaitsee tällä ajalla enimmän\nhuomiotamme sanomakirjallisuus. Uuden käänteen siinä suhteessa sai\naikaan ennen jo mainittu _Reinhold von Becker'in_ lehti _Turun\nViikkosanomat_ v. 1820. Se oli kokonaan alhaiselle kansalle aiottu,\nsamoin kuin Lizelius'en Tietosanomat; mutta Becker oli sentään\ntehtävänsä paljoa korkeammalta, jalommalta kannalta käsittänyt. Hän oli\nymmärtänyt, ett'ei talonpoikakaan ole luontokappale, jota käy paljaalla\nappeella tyydyttäminen. Turun Viikkosanomissa tosin myös, niinkuin hyvä\nolikin, joskus annettiin tarpeellisia neuvoja taloudellisista\naskareista. Mutta niiden pääsisällys kuitenkin tarkoitti talonpojan\nhengenviljelystä, ei vaan pellon parannusta. Turun Viikkosanomat tulivat\nkansalle oikeaksi tietoaarteeksi, jossa nykyajan sivistyksen kaikki\nalkeet olivat sille tarjona. Kerkeinkin katsahdus ensimmäisten\nvuosikertain ainehistoon todistaa sen heti. Niissä on kertomuksia\nluonnontieteiden alalta: _Tulivuorista, Metalleista, Kuinka suoloja\nsaadaan, Kaffe-pavuista, Elefantista, Strutsista eli nälkäkurjesta,\nValaskaloista. Kesälinnuista, Valosta ja lämpimästä, Maan liikunnosta ja\nääristä, Auringosta ja sen ympäri kulkevista planeetoista_ y.m. On\ntoisia kertomuksia maista ja kansoista, esim. _Mustalaisista,\nLappalaisista, Virolaisista, Turkkilaisista_, joiden lisäksi tulee\nlyhykäinen, vaan täydellinen maantiedon oppi ja Euroopan kartta. On\nsitten kuvauksia sekä omasta että myös yleisestä historiasta, esim.\n_Suomalaisten esivanhemmista ja heiän entisistä asuinpaikoistansa,\nNuiasoasta, Mahometista ja hänen oppilaisistansa, Lutheruksesta, Kuinka\nAmerikka löyttiin_ ynnä lyhyt yleinen katsahdus historian\nmerkillisimpiin kansoihin ja erittäin vielä Suomen historia hyvin\nsuppeassa muodossa. Paitsi näitä kaikkia, on selityksiä nykyajan\nyhteiskunnallisista laitoksista ja keksinnöistä, niinkuin\nvapautettavasta _Maakaupasta, Säästöbankin perustamisesta Turun\nkaupunkiin, Bankeista ja paperirahoista, Talonpoikaisten lasten\nkoulitsemisesta, Lancasterin kouluista_ ja _Kansan valistuksesta_\nyleiseen. On niin-ikään selityksiä maamme valtiollisesta tilasta, esim.\nlyhykäinen esitys perustuslakiemme pääpykälistä, _Suomen säädyistä_\netuoikeuksineen, ynnä yleinen katsahdus _Valtakuntain syntyyn_ ja\nolemukseen. On vihdoin viimein kirjoituksia, jotka koskevat vanhaa\nrunouttamme, esim. _Väinämöisestä, Veisun arvosta_ sekä _Veisujen ja\nrunojen tahtimitoista_. Liioiteltua ei siis liene, jos päätämme, että\nSuomen talonpoikaisessa kansassa jo siihen aikaan usein tavattava\nhämmästyttävän avara tieto maailmasta on Becker'in lehdestä saanut\nalkunsa ja perustuksensa.\n\nToinen ansiollinen puoli Turun Viikkosanomissa, tässä todellisessa\nkansanlehdessä, oli sen selvä ja hauska esitystapa ja sujuva, puhdas,\nperinsuomalainen kieli. Becker itse lehtensä esipuheessa sanoo sitä\ntarkoittavansa, ett'ei hänen kirjoituksensa \"niinkuin herrojen suomea\nkirjoittaissa tuntusi ruotista käätylle\". Ja siinä pyrinnössään hän\nolikin ihmeteltävään mestariuteen päässyt. Turun Viikkosanomain kieli\nnytkin vielä sopisi supisuomalaisen ja kansantajuisen kirjoitustavan\nesikuvaksi, saatikka sitten ilmestymis-aikoinaan, kun suomenkielisissä\nkirjoissa enimmiten käytettiin mitä kurjinta, iljettävintä soperrusta.\n\nNämät suuret ansiot eivät jääneetkään palkitsematta. Turun\nViikkosanomain ei tarvinnut, niinkuin Suomenkielisten Tietosanomain,\nvalittaa \"ulottuvaisien ostajien\" puutetta. Tilaajoita ilmaantui kohta\nnoin 2,000:n paikoin. Levisipä tieto tästä uudesta yrityksestä ja sen\nmenestyksestä aina ulkomaille asti. \"Missä on etelämaiden kansoissa\nsemmoista nähty\", kummasteli muudan saksalainen sanomalehti, \"että\ntalonpojat niin suuressa määrin tilaavat sanomalehtiä. Eikä kuitenkaan\",\nlisää lehti viimein sangen naiivisesti, \"näy siitä seuraavan mitään\nkapinaa Suomessa\".\n\nOn jo ollut puhe siitä metelistä, jonka lehden itäsuomalainen kieliasu\nsai aikaan. Vuoden perästä Becker, niinkuin on mainittu, antoi sen\nverran myöten, että lupasi jälleen käyttää kirjoituksissaan d-kirjainta,\nkuitenkin sillä välttämättömällä ehdolla, että kunkin lukijan sitä piti\nääntää oman murteensa mukaisesti: Itä-Suomessa poisheittämällä, Hämeessä\nr:ksi tai l:ksi vääntämällä. Kolmannen vuoden lopulla hän vastuksista\nkyllästyneenä viimein heitti koko sanomalehden toimittamisen, jota hänen\napumiehensä edellisenä vuonna, maisteri _Kaarle Niilo Keckman_, sitten\nvielä jonkun aikaa melkein yhtä taitavasti jatkoi. Vaan sen jälkeen\njoutuivat Turun Viikkosanomat kykenemättömäin käsiin, kituivat\nkitumistaan niin sisällyksensä suhteen kuin myös tilaajain vähenemisen\nkautta, kunnes vihdoin kuolivat nälkään 1831 vuoden lopulla.\n\nSitä ennen oli niille kuitenkin jo syntynyt kumppani, nimittäin _Oulun\nViikkosanomat_ vuodesta 1829. Vaikka näin Hyperborealainen syntyään,\ntämä uusi lehti ei kuitenkaan luonteessaan näyttänyt mitään jälkeä siitä\njäykkyydestä ja yksitotisuudesta, josta Pohjan peräläisiä tavallisesti\nmoititaan. Päinvastoin se otti leikinteon päätoimekseen, rupesi\nLemminkäiseksi suomenkielisten sanomalehtien joukossa, jättäen vakavan\nVäinämöisen osan Turkulaiselle. Pääsisällyksenä Oulun Viikkosanomissa,\nnäet, olivat runot, laulut ja kertomukset, joista suuri osa naurettavia.\nNekin tarinat, joissa ei aine itsessään pelkkää pilantekoa ollut,\nkerrottiin niin lystillä tavalla kuin mahdollisesti ja varustettiin\nuseimmiten jollakulla sananlaskulla nimen asemesta. Opettavaista oli\nverrattain vähemmän, se, mikä oli, talouteen koskevia neuvoja.\nToimittajina olivat ensi vuosina koulun-opettajat _Simo Vilho\nAppelgren_[126] ja _Pietari Ticklén_. Apuna, varsinkin runoin\nlähettämisellä, olivat papit _Saksa_ ja _Kemell_, vanha kruununvuoti\nTorniossa _Jaakko Heickell_ (1779-1840) sekä lääkärit _Kustaa Toppelius_\nja _Elias Lönnrot_. V. 1840 Oulun Viikkosanomat, pari kertaa jo\naikaisemmin levähdettyään, nukkuivat pois.\n\nMutta sillä välin oli taas Suomen toisessa päässä syntynyt kolmas\nsanomalehti: _Sanansaattaja Viipurista_, joka alkoi toimensa v. 1833\nentisen saksankielisen viikkolehden jatkona. Tämä näkyi tahtovan\nyhdistää molempien edellisten virkaveljeinsä tarkoitukset, Se sisälsi\nnäet koko joukon opettavaisia kirjoituksia, etenkin Suomen historiasta,\nvaan sen ohella myös koetti huvitella tarinoilla ja runoelmilla.\nToimittajana ensi vuosina oli kappalainen _Kustaa Vilho Virenius_[127]\nja hyvänä apumiehenä, niinkuin tiedämme, _Jaakko Juteini_. Vuonna 1841\nSanansaattajakin, kerta ennen tauottuansa kahdeksi vuodeksi, lakkasi\ntulemasta.\n\nToista laatua kuin tähän asti esitetyt kolme kansanlehteä oli _Elias\nLönnrot'in Mehiläinen_, joka ilmestyi vv. 1836-37 ja 1839-40. Senkin\nvaikutus kyllä etupäässä tarkoitti talonpoikaista kansaa, vaan se oli\nennen mainittuihin verraten niinkuin nykyaikaan Tanskassa alkunsa\nsaaneet kansan-opistot ovat tavallisten kansakouluin suhteen. Elävän\ntiedon antaminen omasta maasta ja kansasta, josta yksin\nisäinmaan-rakkaus voi viritä väkeväksi, kaikki esteet voittavaksi\nliekiksi, ynnä myös muuten opinhalun herättäminen huvittavilla\nluennoilla -- se oli Mehiläisessä, samoin kuin näissä kansan-opistoissa,\npäätarkoituksena, opin alkeitten levittäminen vaan syrjäasiana. Niistä\nkahdesta arkista, joita Mehiläinen kerran kuukaudessa kanteli siivillään\nympäri Suomennientä, toinen aina oli täytetty kansanrunoilla, sekä\nmuinaisilla että myös uudemmilla, ynnä kansan suusta kerätyillä\nsananlaskuilla ja arvoituksilla. Jokaisen perästä seurasi aina laveat\nsanain- ja asiainselitykset. Tällä tavalla tahtoi Lönnrot tehdä\ntunnetuiksi ne esi-isien kalliit aarteet, joiden maine jo silloin oli\nkohottanut Suomen kansan arvoa koko oppineessa maailmassa, vaan josta\nmeidän omat talonpoikamme eivät vielä tienneet juuri mitään, paitsi\nnoilla Karjalan rajamailla, mistä vanhat runomme olivat löytyneet.\nSamallainen kansallistunteen herättämisen tarkoitus oli monella\nmuullakin kirjoituksella Mehiläisessä, joissa Lönnrot jakeli syvää\ntietoansa esi-isiemme muinaisista tavoista ja mietteistä.\n\nToinen Mehiläisen kuukaus-arkeista sisälsi osan jotakuta yhtenäistä\nkirjateosta. Tällä tavalla tuli 1836 ja 1837 vuoden vuosikertojen mukana\nLönnrot'in suomennos saksalaisen _K.Fr. Becker'in_ maailmanhistorian\nensimmäistä osaa nimellä _Muistelmia ihmisten elosta kaikkina aikoina_;\nniinikään vv. 1839-40 _Juhana Fredrik Kainosen_ eli _Kajaanin_[128]\nkirjoittama, itsenäinen ja kieleenkin nähden etevä _Suomen historia_\nsekä _Lönnrot'in_ ja Vesilahden kappalaisen _Kustaa Ticklén'in_[129]\nyhdessä toimittama _Venäjän historia_, eri teoksena julkaistu 1842. Itse\npääarkit paitsi sitä vielä sisältävät täydellisen esityksen\n_luvunlasku-opista_ ja ensimmäisen _suomen kieliopin suomenkielellä_.\n\nNäiden Mehiläisen liitteiden arvo on sitä huomattavampi, jos ottaa\nlukuun, että puheenaolevalla ajalla ei niitä paitsi ilmestynyt muita\noppikirjan tapaisia, kuin Suomussalmen apulaispapin _Juhana\nAhlholm'in_[130] suppea _Yhteinen maailman historia_, siitäkin ainoasti\nedellinen osa 1830, Turun kymnaasin opettajan _Juhana Fredrik\nWallin'in_[131] vähäinen _Luvunlasku- eli Räkninki-kirja suomallaiselle\ntalonpojaalle_ 1835 sekä _Elias Lönnrot'in_ omatoimittama _Suomalaisen\ntalonpojan kotilääkäri_ 1839.\n\n\n12. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.\n\nAlussa vuotta 1831 käveli pitkin Helsingin katuja syvissä ajatuksissa\nnuori lääkäri _Martti Juhana Lindfors_.[132] Hänkin oli innokas\nsuomalaisuuden harrastaja ja siinä hän mietiskeli, mitenkä saisi\nkielemme ja kirjallisuutemme koroitetuksi alhaisesta, arvottomasta\ntilastaan. Yht'-äkkiä hän kirkaisi riemastuksesta, riensi\npuolipyörryksissä ilosta samanmielisen toverin luokse ja huusi hänelle\nvastaan: \"nyt sen tiedän!\" Tyyntyneellä mielellä hän sitten kertoi\nkeksintönsä, jonka johdosta vielä samana iltana kokoontui joukko nuoria\nyliopiston opettajia suomenkielen lehtorin _Kaarle Niilo Keckman'n_\nkotiin.[133] Siellä 16 p. Helmik. 1831 päätettiin panna Lindfors'in\ntuuma toimeen ja yhdistyä seuraksi, jonka päätehtävänä olisi\nsuomenkielen tutkiminen ja arvokkaan suomenkielisen kirjallisuuden\naikaansaaminen sekä talonpoikia että herrassäätyisiä varten. Se oli\n_Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran_ synty.\n\nTähän seuraan liittyi kaikki, mitä yliopistossamme oli parasta ja\nnerokkainta. Perustajien joukosta pistävät ensiksi silmään vanhat\ntuttavamme suomalaisuuden taistelussa: Mnemosynen entinen toimittaja,\nkaunopuheisuuden ja runouden professori _Juhana Gabriel Linsén_ (Seuran\nesimies 1833-41), historian apulais-opettaja _Reinhold von Becker_ sekä\nylioppilas _Eerik Aleksanteri Ingman_. Sitten astuvat näkyviin maamme\netevimmistä miehistä eri aloilla: runoilija _Juliana Ludvig Runeberg_,\nluonnontutkija _Juhana Jaakko Nervander_, historioitsija _Gabriel Rein_\n(Seuran esimies 1841-53, 1863-67) ja kasvatustieteilijä _Aksel Aadolf\nLaurell_, kaikki neljä siihen aikaan yliopiston dosentteja;\nfilosofiantohtori, viimein kirkollisten ja kouluasiain päällikkö\nsenaatissa _Harald Viktor Furuhjelm_, lain-opin apulais-opettaja\n_Juhana Jaakko Nordström_ ja jumaluus-opin professori, sittemmin\narkkipiispa _Eerik Gabriel Melartin_ (Seuran esimies 1831-33),[134]\nmuita mainitsematta. Vielä herättävät huomiotamme muutamat nimet, jotka\nmyöhemmin esiintyvät suomalaisuuden vastustajina: edellä jo mainittu\nlääketieteen professori _Immanuel Ilmoni_, jumaluus-opin\napulais-opettaja, sittemmin Kuopion piispa _Robert Valentin Frosterus_\nja filosofiantohtori, sittemmin kirkkohistorian professori _Pentti Olavi\nLille_.\n\nPerustetun seuran asetuksiin tehtiin pian tarkempia määräyksiä sen\ntoiminnasta. Seuran tehtäväksi tuli niiden mukaan: sekä rahvaalle\nhyödyllisten että valistuneille lukijoille sopivaisten uusien\nalkuteosten tai suomennosten toimittaminen (myöhemmin myös\nkoulukirjojen, erittäin sanakirjojen hankkiminen); Suomen historian,\nkielen ja kirjallisuuden tutkiminen, jota varten erityinen aikakauskirja\noli toimeen saatava; vanhain suomenkielisten tai Suomea koskevain\nkirjateosten ynnä muinaiskalujen kokoileminen, vaan ennen kaikkea\nsuomalaisen kansanrunouden keräyttäminen ja julkaiseminen. Seuran\nvuosikokous päätettiin pitää _Porthan'in_ kuolinpäivänä, 16 p.\nMaaliskuuta, ja seuran sinettiin hyväksyttiin kuvattavaksi vanha\nkantelemme sekä sen ympärille piirrettäväksi sanat: \"Pysy Suomessa\npyhänä\".\n\nVähän oli Seuralla aluksi varoja, ainoasti se mikä jäsenmaksuista\nkarttui. Siitä syystä oli Seuran täytymys heti ensimmäinen\ntoimituksensa, v. 1834 valmistunut _Kultala_, suomennos _Zschocke'n\nOoldmacherdorff_ nimistä oivallista rahvaankirjaa, jättää yksityiselle\nkirjakauppiaalle kustannettavaksi. Tämän kirjan suomentaja oli usein\nmainittu lehtori _Kaarle Niilo Keckman_, joka Seuran perustavassa\nkokouksessa oli valittu sen esimieheksi, vaan siitä kunniapaikasta pian\nluopunut, vähäistä myöhemmin ottaen työläämmän ja siihen aikaan melkein\npalkattoman sihteerin toimen vastaan.[135] Keckman oli Franzén'in\nvelipuoli, syntynyt 25 p. Kesäk. 1793 Oulussa, jossa isä eli kauppiaana.\nTuli ylioppilaaksi 1809 ja maisteriksi 1815, pääsi seuraavana vuonna\nyliopiston kirjastoon amanuenssiksi ja toimitti v. 1821 luettelon siihen\nasti ilmestyneistä suomenkielisistä painotuotteista nimellä Förteckning\nå härtills vetterligen tryckta finska skrifter.[136] Julkaistuaan vielä\nväitöskirjan _De formis conjuyationum in lingua Fennica meditationes_,\n(Mietteitä verbein taivutusmuodoista suomenkielessä) 1829, nimitettiin\nhän äsken perustettuun suomen lehtorin virkaan, ensimmäiseksi kielemme\nvakinaiseksi edustajaksi yliopistossamme. Luennoillaan käänsi hän\nkuulijainsa huomion etupäässä suomalaiseen kansanrunouteen, esittäen\naluksi Kanteletarta, myöhemmin Kalevalaa. Lehtorina hän jatkoi myös\nkirjallishistoriallisia ja kieliopillisia tutkimuksiansa ja keräili\naineksia uutta suomalaista sanakirjaa varten. Mutta kaikki hänen\naikeensa keskeytti ennen-aikainen kuolema, joka hänet kohtasi 9 p.\nToukok. 1838. Ainoa häneltä siinä virassa valmistunut teos oli mainittu\nKultala, joka jäi pysyväiseksi muistoksi hänen etevästä\nsuomenkielen-taidostaan, ja jolla oli aikoinaan suuri merkitys ei\nainoastaan hyvänä kansankirjasena, vaan myös sopivana lukukirjana, kun\nsuomi pääsi kouluihin oppiaineeksi 1840 luvulla.\n\nVähän oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla myös työvoimia tarjona.\nSillä oli kuitenkin yksi työkyky käytettävänään ja sen ikuiseksi\nkunniaksi on luettava, että se tätä työntekijäänsä aikanaan ymmärsi\nkannattaa. Ilman mainitsematta jokainen tietää, että tarkoitan _Elias\nLönnrot'ia_. Juuri se seikka, että Lönnrot'in v. 1831 täytyi lakkauttaa\n_Kanteleen_ vihkojen julkaiseminen, niiden tuottaman rahallisen tappion\ntähden, näkyy suomalaisuuden ystäville antaneen aihetta huolehtimiseen\nja neuvotteluun, jonka tuloksena oli Lindfors'in keksintö. Seuran\nperustavassa kokouksessa valittiin Lönnrot sihteeriksi, ja on hän\nkirjoittanut neljä aikaisinta pöytäkirjaa -- suomeksi Seuran\nnimen-omaisesta päätöksestä, joka ei tahtonut näyttää itse epäilevänsä\nsuomenkielen sopivaisuudesta kirjallisiin toimituksiinsa.[137]\nEnsimmäisen apurahansa, 100 paperiruplan suuruisen, päätti Seura vielä\nsamana vuonna Kesäkuun kokouksessaan tarjota Lönnrot'ille, joka oli\nlähtenyt toiselle keräysmatkalleen. Tämä päätös ei kuitenkaan tullut\ntoimeenpannuksi matkan keskeytymisen tähden. Epäilemätöntä on myös, että\nSeuran olemassa olo ja yhteys Seuran jäsenten kanssa ylläpitivät\nLönnrot'in henkisiä harrastuksia Kajaanin syrjäisessä kaupungissa, jossa\nhän ensi työkseen sai taistella mitä kauheinta aineellista kurjuutta\nvastaan nälkätalvena 1832-33. Lopulla vuotta 1833 teki Seura viimein\npäätöksen Lönnrot'in vielä julkaisemattomien runokokoelmien\npainattamisesta, joita hänen tiedettiin yhä uusilla matkoilla\nkartuttaneen. Kukaan ei kuitenkaan voinut silloin vielä aavistaa, mikä\nmerkitys niillä oli oleva kansallisessa kirjallisuudessamme.\n\nKun _Kalevala taikka Vanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinosista\najoista_ kahta vuotta myöhemmin 1835 valmistui painosta, valtasi Seuran\njäsenet tunne, joka meidän nyky-oloissamme on tuskin mahdollinen\ntäydesti tajuta. Ajatelkaamme köyhää, tuntematonta, korven kasvattamaa\npoikaa, joka astuu ulos maailmaan, palavana halusta ottamaan osaa\nihmiskunnan suureen taisteluun kauniin, hyvän ja jalon edistämiseksi.\nKaikki häntä kummastellen katselevat, nauravat hänen tottumatonta\nliikuntoansa, pilkalla tiedustellen, kuka hän on, että luulee itsensä\nmahdolliseksi niin monen suurisukuisen ja kokeneen sankarin rinnalla\nseisomaan, ja millä hän voi todistaa kykenevänsä niin suuriin tehtäviin.\nVaan silloin hyvä haltia äkkiä antaa hänelle käteen kalliin, kirkkaasti\nsäkenöivän miekan, isän vanhan perinnön, yht'-aikaa epäämättömän\ntodisteen hänen kuninkaallisesta sukuperästänsä sekä mahtavan aseen\nvastaisia omia sankaritöitä varten. Ja sen nähtyään pilkka ja nauru\nvaikenevat, muuttuen kunnioitukseksi, ihastukseksi, ja nuorukainen itse\ntuntee ujoutensa antavan sijaa toivorikkaalle rohkeudelle.\n\nKuvailkaamme mielessämme tätä kaikkea ja muistakaamme, mitä meillä\nomakielistä kirjallisuutta siihen saakka oli ilmestynyt. Olihan\nsuomalainen kirjallisuus, jos hartauskirjat pois luemme, vasta\nensimmäisellä idullansa; sekin vähä, mitä löytyi, oli ala-arvoista,\nmelkein kaikki käännöstä. Silloin kuin ajateltiin Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran perustamista, ei suinkaan rohjettu toivoa, että\nasian laita niin pian muuttuisi. Vaan nyt tuli heti toisena Seuran\ntoimitusten sarjassa ilmi alkuperäinen teos, joka oli asetettava\nparaitten rinnalle koko maailman kirjallisuudessa, suuri kansan-eepos,\njota ainoasti Kreikkalaisten kertovaiset runoelmat vertailussa\nvoittavat. Eikä siinä kyllin; suomalainen kirjallisuus sai teoksen, joka\nkielellisessäkin suhteessa soveltui esikuvaksi uudelle, vasta-alkavalle\ntaiderunoudelle. Kieli tässä oli alkuperäistä, rikasta ja sointuvaa,\nolematta siltä, niinkuin monen muun kansan vanhoissa runotuotteissa,\nylen vanhan-aikuista ja vaikeatajuista.\n\nKalevalan vaikutus ei kuitenkaan tuntunut aivan kohta niin suuressa\nmäärin kuin olisi odottanut. Kansa ei siitä alussa välittänyt ollenkaan,\npitäen sitä perin pakanallisena kirjana, eikä sen vaikutus kansaan ole\nvielä nytkään aivan suuri. Sivistyneihinkin se vaikutti ainoasti osalta,\nensiksi vaan siihen pieneen joukkoon, joka suomenkieltä harrasti; enin\nosa ei, näet, voinut sitä lukea, kun ei sen kieltä ymmärtänyt. Siitä\nsyystä ei Seura uskaltanut ajatella useamman kuin 500 kappaleen\npainattamista ja tämänkin vähäisen painoksen, jota riitti myödä\ntoistakymmentä vuotta, se katsoi paraaksi painokustannusten hinnasta\nluovuttaa Kultalan kustantajalle. Vasta sen jälkeen kuin _Mattias\nAleksanteri Castrén_ v. 1841 oli julkaissut Seuran palkitseman\nruotsinnoksensa, tuli Kalevala yleisemmin tunnetuksi niin omassa maassa\nkuin myös ulkomailla, jossa siitä kuuluisa saksalainen kielimies ja\ntaruintutkija _Jacob Grimm_ kirjoitti hyvin kiittävän arvostelun v. 1845\nja ranskalainen oppinut _L. Léouzon le Duc_, samana vuonna toimitti\nsuorasanaisen käännöksen omalle kielelleen.\n\nVähäistä ennen, kuin Kalevala ilmestyi, oli Seura päättänyt lähettää\nLönnrot'ille suorittamatta jääneen 100 ruplan asemesta 300 ruplaa\npaperirahassa hänen keräystyönsä avuksi, ja seuraavana vuonna 1836\nvarusti se hänet 1,000 ruplalla pitemmälle matkalle, jonka tarkoituksena\noli saada kootuksi, paitsi uusia lisiä runoihin, myös sananlaskuja ja\narvoituksia ynnä satuja. Etupäässä tämän viimeksimainitun retken\ntuloksena tulivat sitten painosta Seuran toimitusten kolmas, neljäs ja\nviides osa, ensimmäiset Seuran omat kustantamat, nimittäin: _Kanteletar\ntaikka Suomen kansan vanhoja lauluja ja virsiä_, kolme kirjaa ynnä\nnuottiliite 1840, _Suomen kansan sanalaskuja_ 1842 ja _Suomen kansan\narvoituksia_ 1844. Myös Suomen kansan satujen ja tarinain toimituksen\noli Seura v. 1842 tarjonnut Lönnrotille, mutta muiden töittensä tähden\noli hänen täytynyt siitä kieltäytyä. Vielä on siitä kannatuksesta, jonka\nLönnrot sai Seuran puolelta, mainittava, että se vv. 1839-40 tilasi 100\nkappaletta _Mehiläistä_ kirjavarastossaan säilytettäväksi.\n\nViimeksi on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toiminnasta puheena\nolevalla ajalla huomattava _Suomi_-sarjan alkuunpano. Tämänniminen\nisäinmaallis-tieteellinen aikakauskirja, jommoista jo Seuraa\nperustettaessa oli ajateltu, saatiin toimeen vasta v. 1841, silloinkin\nyksityisten kustannuksella ja ruotsinkielisenä. Kolmea vuotta myöhemmin,\nkun ei yritys kannattanut, Seura otti sen omassa nimessään\njulkaistavakseen sillä päätöksellä, että siihen otettaisiin myös\nsuomenkielisiä kirjoituksia, jota tilaisuutta kuitenkin aniharva käytti\nhyväksensä _Suomi_-kirjan koko ensi jakson kuluessa.[138] Niinkuin\nSeuran pöytäkirjoista ja sen aikakauskirjan ensimmäisistä vuosikerroista\nnäkyy, oli tässäkin yrityksessä sekä alkuun- että toimeenpanijana _Elias\nLönnrot_.\n\n\n13. Elias Lönnrot.\n\nMeidän kansamme on ollut vähän tunnettu, vielä vähemmässä arvossa\npidetty. Se on tosin raivannut nämät Pohjan perät ihmis-asunnoiksi; se\non huolimatta hallan tiheistä hävityksistä ne yhä uudestaan kyntänyt\nsekä kylvänyt ja muuttanut kolkon korven viljamaiksi, sivistyksen\nvainioiksi. Vaan kukas muukalainen sen huomaa, kukas sen muistaa? Ja jos\nmeidän kansamme täältä pois kuolisi, katoaisi, ottaisi toinen, sen\nsijaan tuleva kansa nämät meidän esi-isäimme työn hedelmät omiksensa,\nansioksensa. Niistä, jotka vaivannäöllään ja lujalla kestäväisyydellään\novat nykyisen tilan perustaneet, ei olisi vähän ajan kuluttua tässäkään\nmaassa enää puhetta.\n\nMeidän esi-isämme ovat Ruotsin muinaisen loistavan ja mahtavan vallan\nrakentamiseen tehokkaasti osaa ottaneet. Runsas kolmas osa Ruotsin\nsotajoukosta oli kansallisuudeltaan suomalainen, ja voitoista sekä\nvalloituksista Euroopan itäosissa olisi kohtuutta myöten vielä suurempi\nosa meidän ansioksemme luettava, koska Suomen soturit siellä sangen\nusein yksin taikka melkein yksin saivat kestää sodan koko kuorman. Mutta\nkukas sen huomaa, kukas sen muistaa? Ruotsin lippu, jonka alla meidän\nsankarimme taistelivat, on saanut kaiken kunnian, Ruotsin valta kaiken\nedun heidän teoistansa. Yhden kerran vaan tekivät Suomen soturit itsensä\nerikseen tutuiksi; se tapahtui niinä aikoina, jolloin he ihmisen pyhintä\naarretta, uskonvapautta, puolustaessaan kolmekymmen-vuotisessa sodassa\nluiden ytimeen asti tuntuvilla sivalluksillaan iskivät Hakkapeliitain\nnimen Etelän kansain muistoon. Vaan vuosisatain kuluessa ovat ne\narpimerkit menneet umpeen; jopa tahtovat silloin pelastetut Saksan\nprotestantit nyt kieltää Ruotsalaisiltakin kaiken kunnian tästä\npelastuksesta. Koko tuo silloin niin tuntuva Ruotsinvalta on nyt\nluhistunut raunioiksi, Ruotsin maine vaalennut hämäräksi taruksi;\nHakkapeliitoista ja niiden urhoteoista ei tiedä enää kukaan.\n\nMutta meidän aikoinamme on Suomen kansan nimi Kalevalan kautta uudestaan\nlentänyt ulos maailmalle, paljoa avarammalle kuin koskaan ennen,\nkirkkaammalla loistolla kuin koskaan ennen. Ja tämä maine ei enää voi\nkadota, tämä loisto ei enää saata sammua; ne ovat pysyvät samallaisina\nsilloinkin, kun Suomen kansa vaivuttuansa hautaan on muuttunut pelkäksi\nhistorialliseksi muistoksi. Tätä mainetta, tätä loistoa ei voi mikään\nmuu kansa, vaikka kuinka voimallinen, milloinkaan meiltä anastaa, sillä\nSuomen kansa on siihen painanut ijäti kulumattoman omistusleimansa. Mikä\nihmeellinen taikavoima on tämän aikaan saanut? Se on se voima, joka\nkansalla on ilmaistessaan sisimmän, omituisimman henkensä omituisimmalla\nvälikappaleellansa, kielellä. Kansan ahkeruudella ja toimella kokoeltu\nvarallisuus voi hävitä, sen urhoudella rakennettu valta voi raueta, sen\nviisaudella säädetyt lait ja valtiolaitokset voivat tulla kumotuiksi;\nmutta mitä se kirjallisuudessa on jaloa ja suurta luonut, se elää\nvuosisadasta vuosisataan, vuosituhannesta vuosituhanteen, niin kauan\nkuin ihmiskunta on olemassa.\n\nJa milloin _Suomen kansaa ja Kalevalaa_ mainitaan, on niihin aina\nliittyvä myös kolmas nimi, ikimuistettavan _Elias Lönnrot'in_. Tämä on\nhänen maailmanmaineensa, ainoan suomalaisen miehen, joka sen sanan\ntäydessä merkityksessä ja pysyväisesti on saavuttanut.\n\nMutta vaikka Lönnrot ei olisikaan Suomen kansan vanhoista runoista\nsaanut Kalevalaa kokoon, jäisi hänelle sittenkin suomalaisen\nkirjallisuuden historiassa kieltämättä ensimmäinen sija tällä\nkirjakielemme ja kirjallisuutemme kehittymisen ajalla. Jo\nkansanrunoutemme kerääjänä sekä suomen ja sen sukukielten tutkijana,\nsuomalaisen sanakirjan tekijänä, nykyisen kirjakielen vakaannuttajana ja\nuusien sivistyssanojen sepittäjänä, oppikirjain ja opettavaisten\nsanomalehtien toimittajana ynnä viimein virsiseppänä on Lönnrot\nraivannut niin suuria aloja kansalliselle viljelyksellemme, että\nitsekukin näistä aloista yksin riittäisi säilyttämään hänen nimeänsä\nrakastettuna ja kunnioitettuna Suomalaisten muistissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSukunimen _Lönnrot_ omisti itselleen 1760 luvulla Elias Lönnrot'in\niso-isä Matti,[139] luultavasti Sammatin kappelissa olevan\n_Vahter'-ojan_ mukaan, jonka varrelle hän kuitenkin vasta 1780 luvulla\nasettui torppariksi. Hän oli ammatiltaan räätäli, mutta sen ohella\ntaitava sorvari ja viulunsoittaja. Myös värssyjä hän osasi panna kokoon\nja oli muuten hyvin leikkisä luonteeltaan. Hänen vanhin poikansa Fredrik\nJuhana, meidän Lönnrot'imme isä, elätti itseään samoin räätälintyöllä\nja, milloin se ei häntä huvittanut, kaikellaisilla muilla käsitöillä,\njoissa oli varsin näppärä. Häneltäkin on säilynyt muutamia huumorillisia\nlaulunsipaleita, ja hänellä sanotaan olleen hyvä lauluääni. Lönnrot'in\näiti Ulriika oli myös kotoisin Sammatista ja omaa sukua Vahlberg. Hän\noli kätevä ja hyväpäinen nainen, mutta umpimielinen.\n\nVanhempainsa seitsemästä lapsesta oli _Elias_ keskimmäinen, syntynyt 9\np. Huhtik. 1802. Tämän ristimänimensä sai hän seuraavalla omituisella\ntavalla. Kun Sammatissa ei ollut omaa pappia, täytyi lapsi viedä\nKarjalohjalle saakka kastettavaksi ja tämä toimi uskottiin läheisen\ntorpan muorille. Tie oli pitkä ja ilma pyryinen, niin ett'ei muori, jota\nlapsen itkukin pitkin matkaa oli vaivannut, perille tultuansa enää\nmuistanut vanhempain mukaan antamia nimiä. Ei siis ollut muu neuvoksi\nkuin yhdessä papin kanssa etsiä almanakasta uutta. Vanhemmat kotona\neivät ollenkaan pitäneet pojan nimestä. Äiti oli sanonut suutuksissaan,\nettä: \"olisi hänet sitten pannut vaikka Tuisku-Jaakoksi\" ja isä oli\nleikillisesti lisännyt, että pojasta oli tehty \"hulikka\" (vrt. Eikka =\nElias). He eivät voineet silloin aavistaa, että juuri tämä nimi tulisi\nenimmin arvossa pidetyksi sekä Sammatin kappelissa että koko Suomen\nmaassa.\n\nElias Lönnrot'in synnyinpaikka on Paikkarin torppa Valkjärven rannalla,\njonne vanhemmat olivat rakentaneet oman asunnon v. 1800, elettyään sitä\nennen hyyryhuoneissa. Täällä vietti Lönnrot lapsuutensa keskellä luonnon\nihanuutta, jota hän jo aikaisin oppi ymmärtämään, mutta aineellisessa\nköyhyydessä ja puutteessa. Petäjäistä ja jäkälää, nykyisin\nEtelä-Suomessa tuskin muuten kuin kuulon kautta tunnettuja\nleivän-sijaisia, käytettiin vielä siihen aikaan hänen kotipuolellaan\nyleisenä ravinnonlisänä. Suomen sodan aikana, jolloin hätä\npaikkakunnalla oli ylimmillään, täytyi hänen lähteä vielä kerjuulle\ntoisiin pitäjiin, aina Tammelaan ja Turun tienoille asti. Näillä\nmatkoilla kerrotaan hänen joutuneen venäläisten sotamiesten käsiin,\njotka pistivät hänet kaivoon, lopettamatta kuitenkaan hänen henkeään.\n\nElias Lönnrot oli lapsena tavattoman ujo ja hiljainen. Sukulaistensakin\nluona saattoi hän seisoa iltakauden uuninpatsaasen nojaten virkkamatta\nsanaakaan, omiin mietteihinsä vaipuneena. Jo aikaisin ilmautui hänessä\nerinomainen lukuhalu; saadakseen olla rauhassa muilta lapsilta, kiipesi\nhän usein kirjoineen puihin piiloon. Tämä henkinen ravinto sai hänelle\ntoisinaan korvata ruumiillisen ravinnon puutteen. Kerran nähdessään\ntalon piikojen jauhavan jyviä oli hän tullut äitinsä luo ja ilmoittanut:\n\"äiti, minun on nälkä\". Mutta kun äidin oli pakko vastata, ett'ei ollut\nhänellä mitään antamista, oli poika arvellut: \"jaso, minä luen sitten\".\n\nVähän suuremmaksi tultuaan täytyi hänen ottaa neula käteensä ja ruveta\nauttamaan isää, joka toivoi hänestä taitavaa räätäliä eikä ollut oikein\nhyvillään pojan yksin-omaisesta taipumuksesta lukemiseen. \"Kun et kelpaa\nräätäliksi, niin ei sinusta tule mitään miestä\", oli isän vakaumus.\nMutta pian kävi selville, ett'ei tässä ankaruus auttanut; jokaista\ntilaisuutta käytti Elias jatkaakseen lukujaan jossain piilopaikassa ja\niltaisin meni hän usein järvelle soutelemaan, luonnon helmassa\nuneksiakseen. Vanhimman poikansa Henrik Juhanan neuvosta, joka oli jo\naika mies ja räätälin ammatissa hyvin eteväksi oppinut, päätti isä\nviimein, että Elias oli pantava kouluun, \"että edes oppisi ruotsia\".\n\nLähin koulu oli Tammisaaressa, johon mainittu veli läksi häntä viemään\nv. 1812. Siellä olo ei hänelle kuitenkaan mikään helppo ollut. Ravintona\noli hänellä milt'ei yksin-omaan kuivaa ruokaa, jota sai kotoansa, eikä\nsitäkään aina riittävästi. Hän ei kuitenkaan tahtonut kenellekään\nilmaista puutettansa, vaan mieluummin näki nälkää. Kerran sen talon\npiika, jossa hän asui, oli huomannut, että pojan viimeinen leipä kesti\ntavattoman kauan, ja ilmoittanut asian emännälleen. Kun tämä sitten oli\ntiedustellut häneltä syytä siihen, oli poika selittänyt: \"jos minä sen\nalan, niin se loppuu\". Toinen vaikeus oli hänellä koulun opetuskielestä,\nruotsista, jota hänen oli erinomaisen tukala oppia. Hänen oli pakko\nlukea ulkoa ruotsinkielinen katkismus ja piplianhistoria sekä vastata\nkirjan sanojen mukaan, kun ei omin sanoin kyennyt selittämään luetun\nsisällystä. Ruotsinkielen osaamattomuutensa vuoksi sai hän vielä\ntoisilta koulupojilta pilkkaa kärsiä.\n\nVarojen puutteessa täytyi hänen jo vuoden päästä jättää tämä koulu ja\npalata kotiin, jossa isän ja veljen johdolla jatkoi räätälin-oppiaan.\nMutta kaikki loma-ajat käytti hän lukuihinsa ja etsi sitä varten\nlymypaikkoja vanhan tapansa mukaan, ett'ei herättäisi toisten huomiota.\nV. 1815, kaksi vuotta poissa oltuaan, pääsi hän uudelleen kouluun, tällä\nkertaa Turkuun. Sinne vei hänet sama vanhin veli, jonka ainaiseksi\nansioksi on luettava, että hän yleensä tuli opin tielle, ja joka hänelle\nsitten pitkin matkaa vähistä varoistaan perheellisenä miehenä antoi\ntuntuvaa apua. Unohtua ei myöskään saa tämän vaimo Stiina Liisa,\nsyntyisin Björklund ruotsinkielisestä Tenholan pitäjästä, joka tosin\nsaattoi torua miestään liiallisesta anteliaisuudesta veljeä kohtaan,\nvaan tarpeen tullessa itse pani pantiksi oman vihkimäsormuksensa\nsaadakseen irti rahoja Eliaksen lukuihin.\n\nTurussa oli Lönnrot vähällä saada repposet pääsytutkinnossa\npuutteellisen ruotsinkielen-taitonsa tähden, joka mainitulla väliajalla\nluonnollisesti ei ollut voinut edistyä. \"Saat matkustaa kotiisi samaa\ntietä, kuin tulitkin veljesi kanssa, joll'et vastaa ruotsiksi\", oli\nkoulun rehtori jo uhkaillut, mutta lopulta kuitenkin ottanut hänet\nvastaan. Tätä koulua käydessään oli Lönnrot'illa yhtäläiset aineelliset\nvaikeudet voitettavana. Omia koulukirjojakaan ei hänellä ollut, vaan\nluki hän tovereinsa kirjoista, kun nämät ruokailivat tai muuten eivät\nniitä tarvinneet, istuen nöyrästi heidän asuntonsa portailla. Siitä\nhuolimatta pääsi hän pian toisten tasalle, jopa edelle, varsinkin\nlatinankielessä.\n\nMutta tätäkin koulua sai hän käydä ainoasti kolme vuotta. Hänen täytyi\njälleen jäädä kotiin ja ryhtyä neulaan käsiksi, elättääkseen itseään.\nRakkaita opintojaan ei hänen kuitenkaan tarvinnut kokonaan jättää.\nOpettajaksi hänelle tarjoutui kappalaisen-apulainen Juhana Lönnqvist,\njoka oli saanut tietää hänen opinhalustaan; tämän johdolla hän muun\nmuassa harjoitteli algebraa. Saman apulaisen kehoituksesta kävi hän\nsitten vanhalla teinein tavalla keräilemässä apuvaroja sekä omasta että\nnaapuripitäjistä, ja saatuansa sillä tavoin kuusi viljatynnöriä kokoon,\nläksi hän keväällä 1820 Porvoon kymnaasiin, jonne mainittu opettaja vei\nhänet omalla hevosellaan. Vaan siellä hän ei ollut opiskellut monta\nviikkoakaan, kun taas tuli uusi käänne hänen elämänsä uralla.\n\nKoulun rehtorille oli, näet, saapunut Hämeenlinnan apteekkarilta, Lauri\nJuhana Bjugg'ilta, kirje, jossa tämä tiedusteli, eikö oppilaissa olisi\nketään, jota haluttaisi tulla apteekki-oppiin hänen luokseen. Lönnrot\noli heti kohta valmis tulemaan, ja apteekkari, joka ei hänestä muuta\nkuin hyvää saanut kuulla, otti hänet mielellään. Apteekissa oli\nLönnrot'illa runsaasti työtä, ja hyvin ahkera hän oli toimessaan. Mutta\nharvoja lomahetkiään käytti hän vielä ahkerammin tietojensa\nkartuttamiseen. Hän lueskeli nyt latinaa, kreikkaa, algebraa ja\nkasvioppia; varmistuakseen ensiksimainitussa kielessä hän luki H.\nSjögren'in koko paksun latinais-ruotsalaisen sanakirjan ulkomuistiin.\nLuonnollista kuitenkin oli, ett'ei tämmöinen omin päin lukeminen ollut\nkoulussa oppimisen veroista, ja hän sen hyvin tunsikin. Siitä syystä hän\nteki tuttavuutta Hämeenlinnan koulun oppilaitten kanssa ja koetti lukea\nrinnan heidän kanssaan. Mutta tuskin siitäkään luvusta olisi ollut\ntoivottuja tuloksia, joll'ei koulun rehtori, Henrik Långström, olisi\nkoulupoikien kautta saanut vihiä tuosta merkillisestä apteekkioppilaasta\nja ruvennut häntä yksityisesti opettamaan tunnin viikossa.\n\nLönnrot oli ollut apteekissa jo alun kolmatta vuotta, kun eräänä päivänä\npiirilääkäri Eerik Juhana Sabelli, joka oli apteekkarin lanko ja asui\nsaman rakennuksen yläkerrassa, alkoi huvin vuoksi puhutella tämän\noppilaita latinaksi. Muut pojat sitä mongersivat aivan pahanpäiväisesti,\nmutta Lönnrot vastasi lääkärille sujuvalla ja selvällä latinankielellä.\nTämä kummastuneena rupesi hänen tietojansa tarkemmin tutkimaan ja\nhuomattuaan, mikä kelpo taimi tässä oli surkastumaisillaan, toimitti\nhänet yksissä neuvoin Långström'in kanssa vapaaksi apteekki-opista,\njohon hän oli sitoutunut kuudeksi vuodeksi, sekä auttoi häntä\nrahalainalla yliopistoon. Matkarahoiksi lainasi hänelle vielä\nkauppapalvelija Juhana Vilhelm Lucander 40 riksiä sanoilla: \"ei sinun\nhuoli pelätä, että minä karhuan; maksa, milloin voit\". Tuskin tarvinnee\nlisätä, että Lönnrot omintakeiseen asemaan päästyänsä tunnollisesti\nsuoritti nämät luottovelat. Omaistensa avusta hän osoitti\nkiitollisuuttaan kautta koko elämänsä mitä kauneimmalla tavalla.\n\nYliopiston kirjoihin piirsi Elias Lönnrot nimensä 10 p. Lokak. 1822.\nOmituiseksi sattumukseksi voi katsoa, että samalla viikolla 5 päivänä\nmyös Runeberg ja Snellman olivat tulleet ylioppilaiksi. Mutta sitä\nvoimaa, joka nämät kolme Suomen suurinta miestä yht'-aikaa on tuonut\nesiin kansastamme, emme saa pitää pelkkänä sattumuksena; se oli\nsallimusta. Siinä selvästi näkyy Jumalan kaikkivaltias ja armollinen\nkäsi, joka pienistäkin ja halveksituista kansoista pitää isällistä\nhuolta; siinä ilmoittautuu Hänen tahtonsa, ett'ei tämä vähäinen Suomen\nkansa ole hukkuva, vaan elävä ja työskentelevä koko ihmiskunnan hyväksi.\n\nVähällä oli vaan niin käydä, ett'ei Lönnrot'ia olisi otettu vastaan\nsiihen ylioppilas-osakuntaan, mihin hän syntymäpaikan oikeudella pyrki,\nnimittäin uusmaalaiseen, joka nykyisin viettää vuosijuhlansa hänen\nsyntymäpäivänään ja Agricolan kuolinpäivänä. Syyksi estelemiseen tuotiin\nesiin se, että hän Turussa koulupoikana ollessaan oli jonkun aikaa\ntoimittanut muutaman osakunnan vahtimestarin eli n.k. kansakuntapojan\ntehtäviä. Vasta sitten kun osakunnan inspehtori, lääketieteen professori\nJuhana Agapetus Törngren, oli selittänyt mitenkä vähän arvossa pidettyjä\ntoimia nekin olivat, joilla apostolit aikoinaan olivat henkeään\nelättäneet, päätettiin suostua Lönnrot'in pyyntöön.\n\nNyt ei hänen opintojensa jatkumiselle ollut muuta estettä, kuin ainainen\nvarojen puute. Tällä kertaa kuitenkin suosi onni Lönnrot'ia. Professori\nTörngren, joka oli mieltynyt nuorukaiseen, hankki hänelle kesällä 1823\nkotiopettajan paikan Eurassa ja uskoi hänelle sitten samallaisen\ntehtävän pitemmäksi aikaa omassa kodissaan. Paitsi toimeentulon puolesta\nhuoletonta oloa, kesäisin Laukon kartanossa Vesilahdella ja talvisin\nensin Turussa, sitten Helsingissä, tuotti jokapäiväinen seurustelu\nhienosti sivistyneessä perheessä arvaamattoman edun Lönnrot'in\nhenkiselle kehitykselle. V. 1827 hän suoritti filosofian\nkandidaatti-tutkinnon, ottamatta osaa samana vuonna vietettyihin\nmaisterinvihkijäisiin, ja rupesi sen jälkeen lukemaan lääketiedettä;\nsille uralle nähtävästi apteekissa olo, Sabelli'n ja Törngren'in\ntuttavuus ynnä kuuluisan Israel Hwasser'in luennot olivat saaneet hänet\nviehättymään. Lääketieteen kandidaatiksi hän pääsi 1830, lisensiaatiksi\n1832, määrättiin vielä samana vuonna virkaatekeväksi piirilääkäriksi\nKajaaniin, johon seuraavana vuonna vakinaisesti nimitettiin. Mutta tämä\nkaikki oli hänelle ainoasti leipälukua, hänen varsinaisilla\nharrastuksillaan oli aikoja sitten aivan toinen suunta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin on mainittu, sai Lönnrot ensimmäisen herätyksensä jo apteekissa\nollessaan. Siellä hän lueskeli Becker'in toimittamia Turun\nViikkosanomia, joissa suomenkieli virtasi ennen tuntemattomalla\npuhtaudella, ja lauleskeli Juteinin lauluja, joissa hänen halpana\npidetty äidinkielensä osoitti kykenevänsä korkeampainkin tunteitten\nkannattajaksi. Vaan varsinkin hän ihmettyi ja ihastui Topelius'en\npainattamista vanhoista suomalaisista runoista, joita ensimmäinen vihko\ntuli ilmi samana syksynä, jolloin hän pääsi ylioppilaaksi. Näiden\nvaikutusten johdosta hänkin päätti omistaa elämänsä suomenkielen\ntutkimiseen ja viljelemiseen sekä yli kaiken kansamme vanhain\nrunoaarteitten kokoilemiseen.\n\nTilaisuus viimeksimainittuun työhön tarjoutui hänelle pikemmin, kuin oli\nvoinut aavistaakaan. Vesilahdella oli vanhain kansannaisten huulilla\nsäilynyt Laukon kartanoon liittyvä runomittainen tarina Klaus Kurjesta\nja Elina rouvasta, joka kaikista yksityisistä kansanrunoistamme on\nkieltämättä mahtavin ja suurenmoisin. Tämän yhdessä muutamien muitten\nlaulujen kanssa on Lönnrot kirjoittanut muistiin mahdollisesti jo\nensimmäistä kesää Laukossa viettäessään, ja kerrotaan hänen saaneen\njokaisesta löytämästään uudesta runosta ylimääräisen kupillisen kahvia\nrouva Törngren'iltä.\n\nProfessori Törngren'in perheessä oli hänen myös tilaisuus\npersoonallisesti tutustua Reinhold von Becker'iin, jonka esimiehyydellä\nhän sittemmin julkaisi maisteriväitöksensä: _De Väinämöine, priscorum\nFennorum numine_ (Väinämöisestä, Muinais-Suomalaisten jumalasta). Aiheen\ntähän väitökseen antoi hänelle Becker'in v. 1820 Turun Viikkosanomissa\njulkaisema kirjoitus _Väinämöisestä_, joka suorasanaisen selityksen\nohessa sisältää ensimmäisen yrityksen panna kokoon Väinämöistä esittäviä\nrunoja jonkullaiseen historialliseen järjestykseen. Lönnrot'in\nväitöksestä on valitettavasti säilynyt ainoasti edellinen keväällä 1827\nilmestynyt osa, jälkimmäinen, jo valmiiksi painettu, hävisi Turun\npalossa.\n\nTulipalon tuottama vahinko tuli kuitenkin tässä kohden täysin korvatuksi\nsen kautta, että se esti Lönnrot'ia välittömästi jatkamasta lukujaan\nyliopistossa, joka oli määrätty siirrettäväksi Helsinkiin. Väliajan hän,\nnäet, päätti käyttää pitempään matkaan, nähdäkseen isänmaataan vähän\navarammalta, tutustuaksensa kansankieleen eri paikoissa ja ennen kaikkea\nkootakseen kansanrunoutta. Aikomus oli hänen matkustaa kautta Hämeen,\nSavon ja Suomen Karjalan Vienan lääniin asti, jonne Topelius'en keräämät\nrunot olivat hänelle viitanneet tien, ja palata takaisin Pohjanmaan\nkautta. Tätä tarkoitusta varten oli hän vähistä varoistaan säästänyt 100\nruplaa paperirahaa, ja siksi että ne riittäisivät, oli hän tehnyt\npäätöksen suorittaa matkansa jalan. Sen mukaisesti oli hän myös\npukeutunut, josta syystä hänelle usein sattui hupaisia seikkailuja.\nLiikkeelle hän läksi kotoansa 29 p. Huhtik. 1828, vaeltain Hämeenlinnan,\nHeinolan, Mikkelin ja Savonlinnan kautta Karjalan puolelle Kesälahdelle,\njossa tapasi paraan laulajan koko matkalla, nimittäin Juhana Kainulaisen\nHumuvaaran kylässä. Mainitun miehen runoista on muudan Lemminkäisen\nkosintaa ja kuolemaa esittävä, ainoa laatuaan, Kalevalan kokoonpanoon\ntuntuvasti vaikuttanut. Kesälahdelta Lönnrot kulki Kiteen pitäjän kautta\nTohmajärvelle, josta muuttaen alkuperäistä suunnitelmaansa pistäysi\nSortavalaa ja Valamoa katsomassa, ja jatkoi sitten matkaansa\nIlomantsiin, jossa sai taas runsaasti runoja. Vielä runsaammin hän olisi\nniitä saanut, joll'ei olisi Sortavalasta palannut aivan samaa tietä,\nvaan kulkenut Salmin kihlakunnan kautta. Mutta erehdyttävä huomio\nrunojen vähenemisestä Laatokan puolella sekä tieto, ett'ei Aunuksen\nläänissä juuri ollenkaan osattaisi runoja, vaikuttivat sen, ett'ei hän\nSortavalasta enää kääntynyt itäänpäin. Näin ollen mainittu poikkeus sai\nainoasti sen aikaan, ett'ei hän ennättänyt pohjoisemmaksi Nurmeksen\npitäjää Pielisjärven päässä ja että hänen matkansa alkuperäinen määrä,\nVienan Karjala, jäi saavuttamatta. Paluumatka kävi verrattain nopeasti\nKuopion, Jyväskylän ja Tampereen kautta Laukkoon, jonne hän saapui 4\npäivänä Syyskuuta. Rautalammilla, jossa tutustui Paavo Korhoseen ja\nPentti Lyytiseen, hän kuitenkin viipyi jonkun aikaa.\n\nTämän viidettä kuukautta kestäneen matkan saaliita rupesi Lönnrot\njulkaisemaan _Kantele-nimisissä_ vihkosissa, niinkuin on mainittu,\npääasiallisesti noudattaen Topelius'en julkaisutapaa. Mutta hän\nmenetteli vielä paljoa vapaammin yhdistellessään runojen toisintoja ja\ntasoitellessaan niiden kieltä. Jo paluumatkallaan, kertoo hän itse\neräässä kirjeessä,[140] oli hän kestikievareissa ja muissa\nlevähdyspaikoissa järjestellyt runsaita runokokoelmiaan, voidakseen ne\nHelsinkiin saavuttuansa jättää painoon; mutta muut puuhat ja niiden\nlisäksi _näiden runojen uudestaan toimittaminen_, joka etenkin\noikeinkirjoitukseen nähden oli tuntunut hänestä tarpeelliselta, olivat\nviivyttäneet painatusta. Seuraavana vuonna 1829, arvostellessaan\nTopelius'en siihen asti ilmestyneitä vihkosia Helsingfors\nTidningar'eissa, Lönnrot muun muassa lausuu: \"Näitä kansan runoja tulee\nmeidän pitää pyhänä perintönä, jonka yhdessä kanteleen kanssa olemme\nsaaneet esi-isiltämme; siltä kannalta katsoen tulee meidän, mikäli\nmahdollista, laittaa ne yleistajuisiksi, koko kansan luettaviksi\". Ja\n_Kanteleen_ ensi osan esipuheessa hän selittää: \"Aikomukseni näiden\nsuomalaisten runoin julkaisemisella on kahtalainen: ensiksi soisin, että\nyhteinen kansa, nähtyänsä heidän runonsa olevan suuremmasta arvosta,\nkuin he ite niitä ovat tottuneet pitämään, ei enää kuin tähän asti on\ntapahtumia, heittäisi niitä, tai vaihettaisi Ruotille murtaviin lauluin;\ntoiseksi toivoisin niistä ei ainoastansa jotain voittoa ja etua Suomen\nkielelle, vaan myöskin jonkunlaista tiedonlisäntöä esivanhempaimme\nmenneistä ajoista, joidenka muisto aina on meille rakas ja huvittava,\nsamalla tavalla kuin miehelle lapsuutensa muistot ovat rakkaat ja\nihanat\". Näistä lausunnoista voi selvästi huomata sisimmän syyn\nLönnrot'in vapaampaan menettelyyn. Mitä hän julkaisi ei ollut aijottu\nkoskemattomaksi muinaismuistoksi yksistään oppineitten ihailua varten,\nvaan _ensisijassa kansankirjaksi_ ja perustukseksi kansalliselle\ntulevaisuudelle.\n\n_Kanteleen_ ensimmäiset kaksi vihkoa ilmestyivät v. 1829, kolmas 1830 ja\nneljäs 1831, kaikki hänen omalla kustannuksellaan aikana, jolloin\nhänellä oli kiireisiä lukuja ja karttuvia velkoja. Viidennen, valmiiksi\ntoimitetun, vaan painamatta jääneen Kanteleen-osan esipuheessa, joka on\nkirjoitettu 20 p. Huhtik. 1831, hän lausuu ikään kuin puolustautuakseen:\n\"Moni ehkä päättää minun sopimattomasti käyttäivän ja muistamata omaa\nparastani, kun sillä lailla kulutan aikani ja vähät varani turhiin\nrunoin etsinnässä ja niiden präntättämisessä; muutamat ovat sitä\nedessänikin soimanneet. Saattaa niin olla muka; -- toisinansa olen\nitekkin miettinyt luopua työstä, josta ei ole muuta kuin vaiva ja\nkulutus. -- -- Mutta vaikea on luopua luonnostansa ja luovuttuakin\npalajamme usein, mihen luonto vaatii\".\n\nSamassa esipuheessa ilmoittaa hän lujan päätöksensä uudelleen koettaa\npäästä venäjänkarjalaisten laukkukauppiasten kotimaahan, joiden lauluun\nitsekin oli sillä välin kerran Laukossa saanut tutustua. Lopulla\nToukokuuta v. 1831 läksi Lönnrot Helsingistä Rautalammin, Pielaveden ja\nIisalmen kautta Kajaanin kihlakuntaan. Pitkin koko matkaa vaivasi häntä\nkova vilutauti, niin ett'ei voinut kirjoittaa enempää kuin muutaman\nrivin kerrallaan. Lisäksi heikonsi hänen voimiaan soveliaan ravinnon\npuute sydänmaissa, joissa hän vaelsi. Kulkiessaan Kuhmoniemen kirkolta\nSuomussalmen puolelle ei hän kolmeen päivään saanut syödä muuta kuin\npettuleipää maidon kanssa. Kaikesta huolimatta oli hän kuitenkin jo\nehtinyt lähelle Kuusamon pitäjää ja oli juuri astumaisillaan yli rajan,\nkuin hänelle tuli odottamaton este. Hänet saavutti, näet,\nlääkintöhallituksen käsky tulla viipymättä takaisin Helsinkiin\nvastustamaan sillä välin maahamme ilmautunutta koleeraruttoa. Lönnrot\ntotteli ja palasi Iisalmen ja Kuopion kautta Helsinkiin, jonne saapui 22\np. Elokuuta.\n\nMäärättynä koleeralääkäriksi Helsingin sairashuoneesen ja\nkoleerantarkastajaksi Porvoon, Sipoon, Nurmijärven, Hämeenlinnan sekä\nSääksmäen alueilla, ryhtyi Lönnrot pelottomasti taistelemaan tautia\nvastaan, joka viimein häneen itseensäkin tarttui ja piti pari päivää\nelämän ja kuoleman vaiheilla, Keskipalkoilla Lokakuuta kirjoittaa hän,\nettä rutto oli lakannut, ja 20 p. Marraskuuta tapaamme hänet taas\nmuistiinpanemassa runoja Sääksmäellä kuuluisassa Ritvalan kylässä, jossa\njo Gottlund seitsemän vuotta aikaisemmin oli käynyt.\n\nMatkaa Venäjän Karjalaan ei hän myöskään heittänyt mielestään.\nLääketieteelliset tutkinnot suoritettuaan ja julkaistuaan\ntohtorinväitöksensä _Om Finnarnes magiska medicin_ (Suomalaisten\nparantamisista loitsimisen kautta) läksi hän 13 p. Heinäk. 1832 Laukosta\nTampereen, Jyväskylän ja Kuopion kautta Nurmekseen, josta meni yli rajan\nRepolan puolelle ja pitkin rajaa pohjoiseen päin Akonlahteen asti.\nEdemmäksi hän ei tällä kertaa ajan vähyyden tähden ennättänyt, vaan sai\nkiiruhtaa Kuhmoniemen, Kajaanin ja Kuopion kautta Helsinkiin, jossa\nhänen kolmas matkansa päättyi 17 p. Syyskuuta.\n\nPiirilääkärin viran Kajaanissa, syrjäisimmän koko maassamme, oli Lönnrot\nottanut vastaan siinä toivossa, että sieltä käsin olisi paraiten\ntilaisuudessa jatkamaan matkustuksiansa Vienan lääniin. Alussa\nkuitenkin, niinkuin on mainittu, oli hänellä työtä yli inhimillisten\nvoimien niiden kulkutautien ehkäisemisessä, joita näillä seuduin\nvallitseva hirveä nälänhätä oli synnyttänyt. Siinä taistelussa myös\nhänen oma terveytensä murtui. Viisi viikkoa hän sai maata heikkona\nsairaana, ja yleisesti oli jo levinnyt huhu hänen kuolemastansa. Ikään\nkuin muistoksi tästä kovan kokemuksen ajasta hän sitten seuraavana\nvuonna julkaisi _Gustava Schartau'n Hyväntahtoisia neuvoja katovuosina_\nsuomennettuina ja lisättyinä 1834.\n\nMutta vielä samana vuonna, 8 p. Syysk. 1833, oli hän lähtenyt\nneljännelle matkalleen, jonka suuntasi Kajaanista Suomussalmen kautta\nVuokkiniemeen Vienan läänissä, käyden tämän pitäjän pohjoisimmassa\nkylässä Vuonnisessa asti. Viimeksimainitussa paikassa tapasi hän etevän\nrunolaulajan Ontrei Malisen ja toisen nimeltä Vaassila Kieleväisen. Tämä\njälkimmäinen osasi kertoa, vaikk'ei itse runoja enää tarkoin muistanut,\nVäinämöisestä ja muista tarullisista henkilöistä yhtä ja toista\nsemmoista, jota ei Lönnrot ennestään tiennyt; kun taas sattui, että hän\noli unohtanut jotain, joka Lönnrot'ille oli tunnettua, niin tämä häntä\nsiitä muistutteli ja sai häneltä siten kaikki Väinämöisen urostyöt\nyhdessä järjestyksessä. Takaisin Kajaaniin palasi Lönnrot 24 p.\nSyyskuuta.\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuraa varten oli Lönnrot jo keväällä 1833\nruvennut puuhaamaan ennen julkaisemattomain runokokoelmiensa\nvalmistamista painokuntoon. Hän siitä kirjoitteli Seuran sihteerille,\nKeckman'ille, pyytäen häntä lähettämään ne kokoelmat ensimmäiseltä\nmatkalta, jotka oli jättänyt hänen huostaansa; vaatimattomasti lisäten,\nettä olisi pitänyt parempana päin vastoin toimittaa uudet keräyksensä\nHelsinkiin ja pyytää häntä niitä korjailemaan, joll'ei olisi pelännyt\ntoisen olevan vaikeata ottaa selkoa sekavista käsikirjoituksista.\nAlkuansa oli Lönnrot ajatellut ainoasti Kanteleen tapaista julkaisua ja\nsitä varten tiedustellut, haluaisiko Seura saada runot julkaistuiksi\npienemmissä vihkosissa vai kaikki yhdessä koossa, siten kuitenkin että\nvanhat runot järjestettäisiin eri jaksoon ja nykyisemmät taas erikseen.\nMutta työn kuluessa selvisi hänelle uuden julkaisutavan mahdollisuus.\nKeckman'ille hän siitä kirjoittaa 17 p. Elokuuta: \"Mitenkä kävisi tuo,\njos Seura pränttäyttäisi uudestansa kaikki Suomen runot, jotka sen arvon\novat ansainneet, ja niitä koottaisi järjestykseen, niin että mitä\nVäinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä j.m. on eri paikoissa\nlöyttävä, lyötäisi taikka jatkettaisi yhteen ja _lectiones variantes_\n(erilaiset lukutavat) pantaisi ala kuhunkiin paikkaan taikka\nloppulehtilöihin. Sihenki työhön olisin mielelläni rupiava, vaikka se\nkyllä tarvitsisi parempatakin _auctoria_, vaan luulisin tuon käyvän\njoksiki, jos sinä sitte ennen pränttäämistä niitä vähä korjaisit ja\nparantaisit niissä paikoissa, joissa olisin erehtynyt. Lemminkäisen\nrunot koin sillä tavalla yhteen lyödä ja siitä tuli noin kaksi\ntäysinäistä arkkia, jotka (Eerik Aleksanteri) Ingman täällä ollessaan\nkirjotti ittelleen, niin että häneltä saat nähdä, minkä mukaan toisiakin\nrunoja samalla lailla luulisin tarvihtavan yhdistää\". Saman kirjeen\nkonseptista, joka on päivätty 25 p. Heinäkuuta, käy selville, mitenkä\nLönnrot oli saanut tämän ajatuksen. \"Jo entisiäki (Kanteleen) osia\ntoimittaissa näytti minusta parahaksi lyödä yhteen niitä sipaleita,\njotka kattoin olevan yhestä. Sillä laadulla tulivat moniahat jotenki\npitkäksi, n.k. Käärmeen, Raudan ja Tulen synnyt, joita eri paikoista\nainaki saadan eri sanoilla. Samalla tavalla olen aikonut tehdä nytki\nniiden runosipaletten kanssa, jotka nähtävästi ovat yhestä aineesta\".\nNiinkuin saman runon eri toisinnot, olivat Lönnrot'in mielestä samaan\nhenkilönimeen liittyvät runot yhteen kuuluvia ja siis yhdistettäviä.\nMitenkä hän tämän käsityksen oli perinyt Becker'iltä, on jo huomautettu.\nEttä hän valitsi Lemminkäis-runot ensimmäiseksi kokeeksi, osoittaa taas\nTopelius'en vaikutusta, jonka julkaisemien runojen joukossa Jyrki\nKettusen Lemminkäisestä on ensimmäisiä ja pisimpiä. Tähän hän, näet,\nyhdisti ennenmainitun Juhana Kainulaisen runon, molempia vielä\ntoisinnoilla täydentäen. Lönnrot'in _Lemminkäinen_, joka on 825 säkeen\npituinen, sisältää niin muodoin kaksi osaa:\n\nL. 1. Oluen synty ja kutsut pitoihin sekä Lemminkäisen retki Päivölään\nynnä pako Saareen.\n\nL. 2. Lemminkäisen kosinta Hiidestä eli Vuoresta ja hänen surmansa.\n\nMolempia osia eroittaa viiva toisistaan eikä niillä näin järjestettyinä\nole muuta yhteistä kuin henkilönnimi.\n\nSamaan tapaan aikoi Lönnrot myös Väinämöisestä, Ilmarisesta ja\nmahdollisesti vielä Kaukomielestä, jota kuitenkin epäili Lemminkäisen\ntoisintonimeksi, panna kokoon runojakson, itsekustakin erikseen. Ajatus\nsuuremmasta kokonaisuudesta heräsi hänessä vasta sen jälkeen, kuin\nSyyskuussa oli käynyt Vienan läänin runoalueen pohjoisessa päässä, jonne\nkansanrunomme etelästä päin kulkeutuessaan ja kaiken aikaa kehittyessään\nolivat viimeiseksi joutuneet. Vaan tämä ajatus selvisi hänessä\nvähitellen, ikäänkuin itsestään. Matkalta palattuaan oli hän ensiksi\nryhtynyt järjestämään runoja Väinämöisestä, yhdistäen niihin kuitenkin\nmyös semmoisia, jotka yhtä paljon tai enemmän Ilmarista kuvailevat.\nLönnrot'in _Väinämöinen_ on 1,720 säkeen pituinen runo ja sisältää\nseuraavat kansanrunot.\n\nV. 1. Väinämöinen pyytää ongella Vellamon neitoa.\n\nV. 2. Väinämöinen takoo itselleen kultaneidon.\n\nV. 3. Väinämöisen alta ampuu Lappalainen hevosen, niin että hän suistuu\nmereen, ja vesilintu laskee hänen polvelleen munat, joista muodostuu\nmaailma.\n\nV. 4. Väinämöinen ajelehtii Pohjolaan ja lupaa päänsä päästimeksi\nlähettää Ilmarisen, joka takoo Sammon.\n\nV. 5. Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät Sampoa ryöstämään Pohjolasta.\n\nV. 6. Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät kilvan kosimaan Pohjolan neitoa;\nIlmarisen viedessä morsian valittaa niinkuin Kojosen pojan runossa.\n\nV. 7. Väinämöinen voittaa kilpalaulussa Joukahaisen, joka lunnaiksi\nlupaa hänelle sisarensa.\n\nV. 8. Väinämöinen kosii ilman vempelellä istuvaa kaunista Katrinatarta\nja tämän vaatimuksesta venettä veistäessään saa polveensa haavan.\n\nV. 9. Väinämöinen käy Tuonelassa ja Vipusen vatsassa kolmea veneen\nveistossa uupunutta sanaa hakemassa.\n\nV. 10. Väinämöisen lähtiessä vesille, tarttuu vene hauin hartioille,\njonka luista tehdyllä kantelella Väinämöinen sitten soittelee.\n\nVäinämöisen kokoonpanossa on huomattava kaksi pääosaa: vienanpuolinen\nSampojakso (3-5) liitteineen (1-2, 6-7) ja se suomenpuolinen runojakso,\njota jo Becker oli kokoonpanossaan käyttänyt (8, 10) ja jonka sisään\nLönnrot vielä sovitti Tuonelassa ja Vipusessa käynnin vienanpuolisen\nlaulutavan perustuksella. Näitä osia ei toisiinsa liitä mikään muu kuin\nsäe:\n\n    Sisar nuoren Joukahaisen,\n\njoka on sovitettu ensimmäisen osan lopusta, Kilpalaulannosta, toisen\nosan alkuun, Ilman immen kosintaan, kertona säkeelle:\n\n    Neito kaunis Katrinatar.\n\nIlman sisällistä yhteyttä ovat myös Sampojakson liitteet keskustansa\nympärille järjestettyjä. Ainoana läpikäyvänä lankana on Väinämöisen\nosallisuus kaikkiin perätysten kerrottuihin tapauksiin.\n\nSamaan aikaan kuin _Väinämöinen_, valmistui Lönnrot'ilta Vuokkiniemen\nhäärunoista järjestetty kokoelma _Naimakansan virsiä_, jonka 499\nsäkeesen sisältyy:\n\nN. 1. Alkuvirsi.\n\nN. 2. Vävyn virsi.\n\nN. 3. Kutsujen virsi.\n\nN. 4. Lähtövirsi.\n\nN. 5. Tulovirsi.\n\nKun Lönnrot sitten rupesi yhdistelemään kaikkia yllämainittuja\nerikoisrunoelmia: Lemminkäistä, Väinämöistä ja Naimakansan virsiä,\nyhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi, niin oli hänellä yhä tarkoituksena\ntehdä siitä \"runokokousta Väinämöisestä\" ja hän olisi mielellään\npysyttänyt tällekin kokoonpanolleen nimen \"Väinämöinen\", joll'ei olisi\npelännyt sekaannusta erään samannimisen ruotsinkielisen näytelmärunon\njohdosta.[141] Tämä _Runokokous Väinämöisestä_ sisältää kaikkiaan 5,052\nsäettä ja on jaettu 16 \"laulantoon\" seuraavalla tavalla.\n\nRV. 1. (= V. 3). Väinämöisen ammunta ja maailman luominen.\n\nRV. 2. (= V. 4). Väinämöisen ensimmäinen käynti Pohjolassa.\n\nRV. 3. (= V. 8). Ilman vempelellä istuvan Pohjan immen kosinta ja\n                 Väinämöisen polven haava.\n\nRV. 4. (= V. V. 4). Sammon taonta.\n\nRV. 5. (= L. 2). Lemminkäisen kosinta ja surma.\n\nRV. 6. (= V. 9). Tuonelassa ja Vipusessa käynti.\n\nRV. 7. (= V. 6). Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinta.\n       (= N. 1). Alkuvirsi häissä.\n\nRV. 8. -- --     Iso härkä.\n       (= L. 1). Oluen synty ja kutsut pitoihin.\n       (= N. 2-5). Häävirsiä.\n       (= V. 6). Morsiamen valitus matkalla (Kojosen pojan runoa).\n       (= N. 5). Tulovirsi häissä.\n\nRV. 9. (= L. 1). Lemminkäisen toinen käynti Pohjolassa ja pako Saareen.\n\nRV. 10. -- --    Kullervon kosto Ilmarisen emännälle.\n       (= V. 2). Ilmarisen kultaneidon-taonta.\n        -- --    Ilmarisen toinen kosinta Pohjolasta.\n\nRV. 11. (= V. 5). Sammon röstöön lähtö.\n        (= V. 10). Laivaretki ja kalanluisen kantelen synty.\n\nRV. 12. (= V. 5). Sammon ryöstö.\n        -- --     Sampsa Pellervoisen kylvö ja iso tammi.\n\nRV. 13. -- --     Auringon ja kuun päästö.\n\nRV. 14. -- --     Koivuisen kantelen synty.\n\nRV. 15. (= V. 7). Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanta.\n        (= V. 1). Vellamon neidon onginta.\n\nRV. 16. -- --     Väinämöisen tuomio ja poislähtö.\n\nRunokokousta Väinämöisestä kokoonpannessaan ilmoittaa Lönnrot\nnoudattaneensa sekä sitä järjestystä, jossa oli kuullut Väinämöisen\ntoimista laulettavan ja suorasanaisesti kerrottavan, että sitä, jota\nluuli \"itse laulantoaineitten luonnon seuruutensa vaativan\" s.t.s.\najallista järjestystä. Aluksi hän näkyy irroittaneen _Väinämöisen_\nmolemmat jaksot toisistaan, muuttaneen Joukahaisen sisareksi\nnimittämänsä ilman immen Pohjan immeksi ja lomittain sisätysten\nsovittaneen edellisen jakson keskus-osan (3-5) sekä koko jälkimmäisen\njakson (8-10), jonka osista enimmät tavataan Vienan puolella myös\nSampojakson yhteydessä (niin muodoin: V. 3-4. 8. 4. 9. 5. 10. 5). Sitten\nhän lienee siirtänyt Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinnan (6)\nSammon-ryöstön (5) edelle, koska tämän tapauksen jälkeen kosiminen\nPohjolasta ei enää voi tulla kysymykseen, sekä Tuonelassa ja Vipusessa\nkäynnin (9) jälkeen, koska Väinämöisellä pitää olla vene kosimaan\nlähtiessään. Niin-ikään on hän _Lemminkäisen_ onnettomasta\nkosintaretkestä Hiiteen eli Vuoreen (L. 2) tehnyt Pohjolan retken, jonka\ntietysti on täytynyt tapahtua ennen Väinämöisen ja Ilmarisen\nkilpakosintaa (V. 6) sekä edellisen valmistusta tähän kosintaan (V. 9).\nSitä vastoin tuli Lemminkäisen retken Päivölään (L. 1) Pohjolaan\nsiirrettynä luonnollisesti seurata Kilpakosintaa (V. 6), jota taas\nsaattoi hyvin lopettaa Ilmarisen ja Pohjan neidon hääpidoissa\nlauletuiksi sovitetuilla _Naimakansan virsillä_ (N. 1-5). Aiheeksi välin\nrikkoutumiseen Pohjolan kanssa tarjoutui ihan itsestänsä runo Kullervon\nkostosta Ilmarisen emännälle, joka kansan runoissakin on joskus\nSampo-jaksoon liittynyt, ja tämän jälkeen seuraamaan soveltui paraiten\nKultaneidon taonta (V. 2), palautettuna alkuperäisemmälle Ilmarisen\nnimelle. Ainoasti paremman paikan puutteessa on Lönnrot asettanut\nVäinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannon (V. 7) loppupuolelle aivan\nerikseen, yhdistäen siihen Vellamon neidon onginnan (V. 1).[142]\nYhdistyssiteeksi näiden välille on hän lyyrillisistä runoista\nsommitellut parinkymmenen säkeen pituisen kertomuksen Joukahaisen\nsisaresta, joka sitä suree, että on luvattu ikäkululle miehelle, ja\nsanoo mieluummin menevänsä sisareksi Siikasille, veikoksi veden\nkaloille. Viimeiseksi on Lönnrot asettanut runon Väinämöisen tuomiosta\nja poislähdöstä, jossa hänen käsityksensä mukaan oli kuvattuna\npakanuuden väistyminen kristin-opin tieltä.[143]\n\nRunokokouksensa Väinämöisestä, joka valmistui ennen Joulua v. 1833,\nlähetti Lönnrot seuraavan vuoden alussa Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuralle tarkastettavaksi. Kuitenkin pyysi hän, että sen painattaminen\nkaikissa tapauksissa jätettäisiin kevääsen. Siksi hän vielä toivoi\nsaavansa uusia runoja muutamilta eteviltä laulajilta, joista oli\nsyksyllä kuullut puhuttavan, vaan joita ei silloin ollut tavannut kotona\ntai voinut käydä tapailemassa.\n\nEikä Lönnrot tässä toivossaan pettynyt. Viidennelle matkalleen hän läksi\nKajaanista 13 p. Huhtik. 1834 Suomussalmen kautta, jonne myös palasi 28\np. samaa kuuta, käytyään rajan takana useissa Vuokkiniemen ja Uhtuen\npitäjien kylissä. Sillä matkalla yhdytti hän muiden muassa Vienan läänin\nkuuluisimman laulajan 80-vuotiaan Arhippa Perttusen, jonka runot olivat\nhyvässä järjestyksessä ja erittäin täydellisiä, niin että niitä riitti\nuseammaksi päiväksi kirjoittaa.\n\nRunokokoukseen lisättäviksi keräytyneet uudet ainekset olivat\nrunsaammat, kuin mitä Lönnrot osasi arvatakaan. Kun hän lopulla kevättä\nsaapui Helsinkiin, sijoittaakseen niitä paikoillensa, luuli hän jo\nJuhannukseksi valmistuvansa. Mutta siihen työhön meni koko kesä, jonka\nkuluessa hänen täytyi palata Kajaaniin, ja meni osa syksyäkin. Uuden\nkäsikirjoituksen sai Lönnrot loppuun kirjoittaneeksi 11 p. Marraskuuta\nKuhmoniemellä. Viimeistely ja puhtaaksikirjoitus vaativat vielä nekin\naikansa, niin että hän saattoi esipuheensa allekirjoittaa vasta 28 p.\nHelmik. 1835.\n\nHyvin käsittäen, että jo _Runokokous Väinämöisestä_ oli jotakin muuta\nkuin yhden ainoan sankarin elämäkerta, oli Lönnrot, paitsi nimiä\n_Väinämöinen_ ja _Väinämöisen Kantele_, sille ehdoittanut nimeksi\n_Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen_, taikka _Suomen Mythologia\nvanhoilla runoilla toimitettu_ tahi myös _Väinölä ja Pohjola_,\n\"nimittäin paikoista, joissa kirjassa mainitut enimmät asiat\ntapahtuivat\". Kahdesta jälkimmäisestä ehdoituksesta on johtunut teoksen\nlopullinen nimitys: _Kalevala_ -- käsikirjoituksen ensi vihkon kannella\nvielä _Väinölä -- taikka Vanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan\nmuinosista ajoista_.\n\nTämä n.k. _Vanha Kalevala_ sisältää 32 \"runoa\" ja 12,078 säettä. Se on\nsiis enemmän kuin kaksin verroin lisätty laitos Runokokousta\nVäinämöisestä. Runojen järjestys on siinä muuttamatta säilytetty.\nLisäyksistä on heti ensimmäisessä runossa huomattava kertomus\nVäinämöisen syntymisestä, jolla Kalevala alkaa yhtä sopivasti, kuin se\npäättyy hänen poislähtöönsä. Sampo-retken jälkitapauksista ovat uusia\nTautien synty ja parantaminen sekä Karhuntappo, jotka ovat asetetut\nkahden puolen Auringon ja Kuun päästöä, niin että jälkimmäinen Kantelen\nsoitto seuraa vasta karhun peijaisissa syntynyttä iloa. Lähesviimeisessä\nrunossa on ballaadi Anni tytöstä, \"aino\" neidosta, sovitettu Joukahaisen\nsisaren nimelle, kuitenkin niin että Runokokouksen välikertomuksesta on\nsäilytetty ajatus mereen hukuttautumisesta.[144]\n\nLisäksi on mainittava, että Vanhassa Kalevalassa on runsaasti ja pitkiä\notteita loitsurunoista, joita Runokokouksessa on ainoasti vähässä määrin\nja hyvin säästeliäästi käytetty.\n\nMikä oikeus oli Lönnrot'illa kansanrunojemme yhteen liittämiseen, on\nusein kysytty. Onko kansallamme missään muinaisuudessa ollut\nKalevalan-tapaista kokonaisrunoelmaa, josta nykyiset kansanrunot\nolisivat aikojen kuluessa hajaantuneita ja pirstaantuneita osia? Siihen\nkysymykseen täytyy ehdottomasti kieltämällä vastata. Mutta jos kohta\nKalevalaa ei ennen Lönnrott'ia ollut olemassa, oli se kuitenkin\nsyntymässä kansanrunojemme vuosisatoja kestäneen vaelluksen ja\nkehityksen tuloksena. Lönnrot on tässä kohden ainoasti jatkanut ja\ntäydentänyt runolaulajain työtä.\n\nRunolaulajain tavalla on Lönnrot menetellyt kaikessa muussakin\nsuhteessa. Samoin kuin jokainen runolaulaja sovittelee muualta\nkuulemansa runot oman murteensa mukaisiksi, on hän tasoitellut\nkansanrunojen kieltä sekä sananmuotojen että sanavaraston puolesta. Ja\nniinkuin runolaulaja vapaasti vaihtelee säkeitä kaikkien laulamiensa eri\nrunojen välillä, muutellen niitä yhdestä kertovaisesta runosta toiseen,\ntunnelmarunosta kertomarunoon, kertomarunosta loitsurunoon ja\npäinvastoin, ei Lönnrotkaan ole rajoittanut työtänsä siihen, että olisi\nliittänyt ainoasti saman runon toisintoja yhteen, vaan vallan\neriaineisiakin runoja on hän käyttänyt mielinmäärin toistensa\ntäytteeksi. Milt'ei kaikista runoista, joita Suomen kansa on laulanut,\nlöydämme säkeitä Kalevalassa; mutta tuskin ainoatakaan runoa löydämme\nsemmoisena, kuin se kansan suusta on lähtenyt, vaikka ottaisimmekin\nlukuun kaikki sen toisinnot. Lisiä muista runoista tapaamme joka\npaikassa, milloin pitempiä, milloin lyhyempiä säejaksoja. Myös samassa\nsäkeessä huomaamme toisinaan kahden eri runon vaikutusta. Lönnrot, näet,\nkoetti aivan runolaulajan tavoin oppia kaikki sekä omat että muiden\nkeräelmät ulkomuistilta, joten hänen tiedossaan oleva säevarasto\nsulautui paljoa täydellisemmin, kuin jos hän olisi yksinomaan\nkirjallisia muistiinpanoja käyttänyt. Hän oli vielä siinä suhteessa\nrunolaulajain kannalla, ett'ei ollut omantakeinen runoilija. Samoin kuin\nne sepustukset, joita nämät ovat joskus itsenäisesti yrittäneet, ovat\nLönnrotinkin harvat omat runokokeet peräti ala-arvoisia. Hänen\nrunollinen kykynsä, niinkuin myös runolaulajain, rajoittuu etupäässä\nrunojen ja säkeitten kokoonpanemiseen. Mutta juuri tässä kokoonpanossa\non hän osoittanut niin syvää käsitystä ja hienoa aistia, ett'emme voi\nolla tänä päivänä ihmettelemättä, mitenkä hän on voinut saada jotain\nniin runollista aikaan. Minkä ihmettelyn Kalevala heti ilmestyessään\nherätti, on edellä mainittu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLönnrot, niinkuin Ilmarinen Sampoa takoessaan, ei kuitenkaan vielä,\nvaikka kaikki muu maailma ihastui, tyytynyt tähänkään ahjonsa\nmuodostamaan, vaan jatkoi yhä matkustuksiaan, lisään kultia ja hopeita\nkootakseen. Hän oli tuskin saanut Kalevalan käsikirjoituksen päätetyksi,\nkun Huhtikuussa 1835 taas suoriusi viisi viikkoa kestävälle\nkeräysretkelle Venäjän-Karjalaan, kiertäen Repolan, Rukajärven,\nJyskyjärven, Uhtuen ja Vuokkiniemen pitäjissä. Sillä matkalla hän tapasi\nArhippa Perttusen sisaren, joka oli naitu Latvajärveltä Kellovaaran\nkylään, itäisimpään Vienan läänin laulupaikoista. Runoja hän sai\nmuutenkin runsaasti, \"kokonaisen paperikirjan\" täyteen, myös paljon\nKalevalaan kuuluvia. Mutta hän näki paremmaksi tällä kertaa olla\nviivyttämättä sen painatusta ja vasta vuosien päästä yht'aikaa lisätä,\nmitä sillä välin olisi uutta keräytynyt.\n\nSamana vuonna teki hän vielä kaksi retkeä, toisen vähää ennen Juhannusta\nTornion kautta Aavasaksalle ja siitä viisi peninkulmaa pohjoiseen\nensimmäisille lappalaisasutuksille, toisen Elokuun lopulla Suomussalmen\nkautta rajan takana olevaan Lapukan kylään.\n\nSeuraavana vuonna Lönnrot valmistautui pitkälle keräysmatkalle, jota\nvarten haki ja sai kokonaisen vuoden virkavapauden. Hän jätti Kajaanin\n16 p. Syysk. 1836 ja sai Suomussalmella matkatoverikseen ennenmainitun\n_Juhana Fredrik Kajaanin_, joka kuitenkin jo Uhtuesta kääntyi takaisin.\nKulkunsa hän suunnitti Pistojärven, Tuoppajärven ja Pääjärven ympärillä\noleviin kyliin siinä toivossa, että saisi runoja yhä runsaammin, mitä\npohjoisemmaksi pääsisi. Mutta todellisuus ei tällä kertaa vastannut\nhänen toiveitaan. Jo Pistojärvellä loppuivat runot, eikä niitä löytynyt,\nvaikka hän, vietettyään Kuusamossa Joulun, jatkoi matkaansa Kieretin ja\nKantalahden kautta aina Kuolaan saakka. Sieltä hän palasi Paatsjoen,\nInarin, Sodankylän, Kuolajärven, Kuusamon sekä Suomussalmen kautta ja\nsaapui kotiinsa Toukokuussa 1837. Tämä retki oli Lönnrot'in\nvaivaloisimpia sekä harvan asutuksen ja ruuan puutteen että huonojen\nkulkuneuvojen tähden. Lisäksi sai hän kärsiä asukasten epäluuloisuutta\nja oli kerran vaarassa tulla ryöstetyksi. Vaan kaikista vastuksista\nhuolimatta Lönnrot läksi jo alussa Kesäkuuta uudelleen liikkeille, kulki\ntaas Suomussalmen kautta Vuokkiniemen puolelle, mutta kääntyi sieltä\netelään päin Kontokin, Luvajärven ja Repolan kautta takaisin rajan yli\nPielisjärvelle. Suomen puolella hän sitten kierteli Joensuun,\nSortavalan, Kurkijoen ja Ruokolahden kautta Lappeenrantaan sekä palasi\nSavonlinnan, Kontiolahden ja Nurmeksen tietä Kajaaniin, jonne saapui 20\np. Marrask. 1837. Pitkin matkaa sai hän runsaasti runoja. Vaan monin\nverroin runsaammin hän olisi saanut, jos olisi osannut poiketa vielä\nvähäistä etelämmäksi Käkisalmen tienoille ja Inkerinmaalle.\n\nSuureksi osaksi 1836-37 vuoden matkalla kerätyistä lyyrillisistä ja\nballaadi-runoista alkoi Lönnrot nyt panna kokoon _Kanteletarta_.\nMuutamassa kirjeessä 22 päivältä Toukokuuta 1838 hän ilmoittaa niitä jo\npuolen vuotta joka päivä järjestelleensä ja muovaelleensa, johon työhön\narvelee pari kuukautta lisäksi tarvitsevansa. Mitenkä häneltä siihen\nkului pari vuottakin, käy selville Kantelettaren ensi kirjan\nesipuheesta, joka on allekirjoitettu hänen syntymäpäivänänsä, 9 p.\nHuhtik. 1840. \"Sitte siltä matkalta kotiuttua olemma pian\nheittämättömällä työllä näitä yksiä lauluja ja virsiä präntin alle\nkorjaelleet, sovitelleet ja suunnitelleet, enimmän osan sillä ajalla\nvähintäki neljä kertaa uudestaan puhtaaksi kirjotelleet. -- --Mainittuun\nniin usiasti uudistettuun puhtaaksi kirjottamiseen on, paitsi muuta,\nseki syynä ollut, että, kun työmme alla aina tulimma vaillinaisia\npaikkoja yhdessä eli toisessa kohtaa havatsemaan, syksyillä 1838 ja 1839\nniiden tähden uudelleen läksimmä (Suomen) Karjalaan, josta myös\nkummallakin kertaa saimma paljo lisäyksiä ja toisinnoita ennen\nkoottuhin\". Edellisellä kerralla tiedetään Lönnrot'in keränneen runoja\nerittäin Ilomantsissa, jälkimmäisellä Pielisjärven ympäristössä.\nKantelettaren valmistumista viivyttivät vielä _Mehiläisen_ toimittaminen\nja ennenmainitun lääkärikirjan painatus.\n\nSamaan aikaan oli Lönnrot valmistellut myös _loitsurunojen_ julkaisua.\nVaan kun muilta, yhä karttuvilta töiltänsä ei nähnyt voivansa sitä\nloppuun saattaa, jätti hän järjestämänsä kokoelman v. 1846 Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran haltuun, toiste tulevaisuudessa julkaistavaksi.\nAinoa, minkä hän tähän aikaan loitsujen ja taikojen alalta painatti, oli\njatkettu ja täydennetty laitos hänen väitöstänsä _Om Finnarnes magiska\nmedicin_ Suomen lääkäriseuran toimitusten ensi osassa 1842.\n\nPaitsi runoja, oli Lönnrot mainitulla matkallansa kerännyt suuret määrät\nSuomen kansan sananlaskuja sekä arvoituksia ennen koottujen lisäksi, ja\nniitäkin vähitellen valmistanut painokuntoisiksi. _Sananlaskujen_\nlaitoksen alkulauseen hän allekirjoitti 23 p. Lokak. 1841 sekä\n_arvoitusten_ 13 p. Jouluk. 1843; painosta ne tulivat, niinkuin\ntiedämme, vv. 1842 ja 1844. Molemmat ovat pelkästään aakkoselliseen\njärjestykseen toimitettuja kokoelmia. Edellinen sisältää 7077,\njälkimmäinen 1679 kappaletta toisintoineen ynnä 135 Viron kansan\narvoitusta.\n\nMonilla matkustuksillansa halki Suomen oli Lönnrot'illa ollut\ntilaisuutta tutustua maamme eri murteihin ja hankkia itselleen yleinen\nsuomenkielen tuntemisen taito, jonka vertaista ei kenelläkään hänen\naikalaisellaan ollut. Vähitellen hänen huomionsa oli yhä enemmän\nkiintynyt kielemme tutkimiseen. Vuoden 1836-37 matkalla oli hänellä jo\nnimenomaisena määränä koota myös aineksia uuteen suomen kielioppiin sekä\nsanakirjaan. Samalla matkalla oli hän joutunut lapinkielen piiriin ja\nsillä aloittanut tutkimuksensa suomen sukukielten alalla.\n\nNäiden kielellisten kokoelmain ja tutkimusten avulla, se oli Lönnrot'in\najatus, oli riidan-alainen kirjakielemme perinpohjin selvitettävä, ennen\nkuin se jälleen vakaantuisi; jollei siitä tullut kerrallaan hyvä,\nsaattoi se joutua vielä kerran käymiseen ja kuohuksiin. Niiden sekä\nkansanrunoudenjulkaisujensa kautta saikin hän aikaan kirjakielemme\nuudistuksen. Sillä mikään kirjailija-nero hän ei ollut tämän sanan\nkorkeammassa merkityksessä. Hänen oma kirjoitustapansa oli alussa kovin\nkokoonsullottua ja kankeata[145] sekä osaksi vielä murteellista;\nmyöhemmin, Kantelettaren esipuheesta alkaen, esiintyy se\nluonnollisempana ja yksinkertaisempana, vaan aina kuitenkin vähän\njäykänpuolisena. Tässä on aivan sama ilmiö kuin Kalevalan\nyhteenliittämisessä, jonka hän, olematta itse luova runoilija, on\nsuorittanut niin, että sitä tuskin olisi voinut taitavammin, kauniimmin,\njalommin kokoonpanna. Kumpaisessakin työssä vaikutti hänessä sama\nluonnonvaiston kaltainen kansanhenki, joka ylimalkain on luonut kansan\nkielen ja runouden.\n\nNiin pian kuin oli saanut Kantelettaren käsistänsä, oli Lönnrot jo\nlähtenyt uudelle, yksin-omaan kielelliselle tutkimusretkelle 16 p.\nTammik. 1841. Ilomantsin, Impilahden ja Salmin pitäjien halki oli hän\nsaapunut Aunuksen lääniin, jossa aikoi tutkia n.k. Liygin kieltä, ja\nTulemajärven, Veskelyksen sekä Säämjärven kautta päässyt Petroskoille\nasti, kun hänet rajalla tarkastamatta jääneen passin tähden pakoitettiin\nsamaa tietä kotiin palajamaan. Vasta Lokakuussa pääsi hän jälleen\nliikkeelle ja kääntyi sillä kertaa Kajaanista pohjoiseen päin: ensin\nOulun kautta Kemiin, jossa sai Castrénin matkatoverikseen, sieltä\nRovaniemelle, Kemijärvelle ja Kuolajärvelle sekä Inarin kautta\nKarasjoelle Norjan puolelle. Täällä hän opiskeli Norjan lappia kuuluisan\nlähetyssaarnaajan _Nils Vibe Stockfleth'in_ johdolla, joka vuoden alussa\noli hänen vieraanaan Kajaanissa oleskellut ja häntä seurannut matkalla\nIlomantsiin. Sitten hän siirtyi Kuolaan, tarkemmin tutustuakseen myös\nVenäjän lappiin, ja joutui Kemin kautta viimein Arkangeliin, jossa aikoi\nruveta tutkimaan samojeedinkieltä. Vaan huomattuaan, ett'ei siitä\nkielestä ollut suoranaista apua suomenkielen selvitykselle, jätti hän\ntämän tutkimuksen Castrén'ille ja palasi itse Kargopol'in sekä\nLotinapellon kautta Suomeen, matkan varrella ottaen selkoa ennen\ntutkimattomasta vepsänkielestä. Kajaaniin hän saapui ummelleen vuoden\nkuluttua eli keskivaiheilla Lokakuuta 1842.\n\nPerehtyäkseen vielä vironkieleen, matkusti Lönnrot kesällä 1844 Viron-ja\nLiivinmaalle. Enimmän osan aikaa hän oleskeli Tarton kaupungissa, jossa\ntutki viroa tunnetun lääkärin ja kielimiehen _Friedrich Robert\nFählmann'in_ avulla. Siellä hän myös otti osaa oppineen virolaisen\nseuran, _die Gelehrte Ehstnische Gesellschaft'in_, kokouksiin ja\nkeskusteli seuran jäsenten kanssa muun muassa suomen- ja vironkielen\noikeinkirjoituksesta. Varsinaisena työnään hänellä oli mainitun seuran\nvirolaisten sanakokoelmien kopioiminen; viron sanastosta hän, näet,\ntoivoi saavansa suomenkieleen alkuperäisiä sanoja ruotsinkielestä\nlainattujen sijaan. Tämän työn ääressä istui hän uutterasti useita\nkuukausia aamusta aikaisin myöhään iltaan. Välillä hän matkusteli\nmaaseudulla seitsemän viikon ajan Tarton-puolista kielimurretta\ntutkimassa. Mutta täällä kansan sorron-alaisen tilan näkeminen vaikutti\nhäneen niin tuskallisesti, että se retki oli hänelle kaikista\nraskaimpia. Tunteensa valtaamana ei hän koko matkallansa ollut voinut\nkäydä ainoassakaan aateliskartanossa. Itse Tartossa oli hänen samasta\nsyystä vaikea viihtyä. Joll'ei hänellä olisi ollut niin paljon kiireistä\ntyötä, on hän itse lausunut, ett'ei ollut oikein aikaa siihen ajatukseen\nantautua, niin olisi hän pelkästä mielipahasta sairastunut. Kotimatkalle\nhän kiiruhti Joulukuussa Pietarin ja Räävelin kautta, viipyen kuitenkin\nmuutamia päiviä Kattilan seurakunnassa Länsi-Inkerissä, jossa muutamalta\nvanhalta akalta sai muistiinpannuksi vatjankielisiä häärunoja.\n\nTähän loppuivat Lönnrot'in tieteelliset matkat. Hänen oli tosin vähän\naikomus sen kirjeenvaihdon johdosta, johon v. 1845 oli joutunut _Jacob\nGrimm'in_ kanssa, käväistä Saksanmaalla, tarjotakseen apuaan niille\noppineille, jotka halusivat tutustua Suomen kieleen ja kansanrunouteen.\nMutta hän luopui pian siitä aikeestansa, koska tunsi, että velvollisuus\nhäntä vaati käyttämään aikaansa työhön, josta oli enemmän suoranaista\nhyötyä.\n\nLönnrot oli v. 1844 saanut virkavapautta, jota hänelle sitäkin ennen oli\nuseat kerrat myönnetty, kokonaiseksi viideksi vuodeksi ja oli päättänyt\nnämät vuodet käyttää pääasiallisesti suomalaisen sanakirjan\ntoimittamiseen. Myös suomen kieliopin kokoonpanemista oli hän ajatellut\nja muutamia sitä koskevia kirjoituksia julkaissut _Mehiläisessä_ sekä\n_Suomi_-kirjassa, (_Bidrag till finska språkets grammatik_ 1841-42 ja\n_Muukalaisuudesta Suomessa_ 1844). Mutta nähdessään, ett'ei hänelle\nmitenkään riittänyt aikaa kaikkia kieliopillisia keräelmiänsä\ntäydellisesti järjestämään, hän tavallisella vaatimattomalla\nalttiudellaan antoi muistiinpanonsa Kuopion kymnaasin rehtorin _Fabian\nCollan'in_[146] käytettäväksi tämän ruotsinkielellä julkaisemaan suomen\nmuoto-oppiin, _Finsk språklära I. Formläran_, joka tuli painosta v.\n1847.\n\nUutta sanakirjaa piti Lönnrot tarpeellisena etenkin siihen runsaasen\nsanavarastoon nähden, jolla vanhat kansanrunot olivat rikastuttaneet\nkirjakieltämme. Siinä suhteessa oli jo Keckman tehnyt valmistavaa työtä\npoimimalla outoja sanoja Lönnrot'in Kanteleesta sekä Kalevalasta. Kun\nKeckman'in kuoltua ei ollut ketään työn jatkajaa, täytyi Lönnrot'in\nsekin taakka ottaa omille hartioilleen. Vaan ryhtyessään sanakirjan\ntoimittamiseen, huomasi hän välttämättömäksi vielä tarkemmin keräyttää\nrunoseutujen sanastoa. Koska ei itse enää katsonut voivansa panna aikaa\nmatkustuksiin, lähetti hän Kesäkuussa 1845 nuoren ylioppilaan _Taneli\nEuropaeus'en_ keräystyöhön, antaen hänelle matka-apua omista varoistaan\n200 paperiruplaa ja pyytäen lisää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta.\n\nMutta tämän matkan tulos oli aivan toinen, kuin sen tarkoitus.\nSuunnatessaan askeleitaan idemmäksi niitä seutuja, joissa Lönnrot oli\nkäynyt. Ilomantsin kautta Salmin kihlakuntaan ja Aunuksen lääniin, oli\nEuropaeus joutunut uusille, ennen tuntemattomille runolähteille ja\nsanojen etsimisen sijaan kokonaan viehättynyt runojen keräykseen, jonka\npiti olla hänellä ainoasti sivutyönä. Muitten muassa oli hän\nIlomantsissa Mekrijärven kylässä kohdannut laulajavanhuksen Simana\nSissosen, joka runotaidossa veti vertoja Vienan läänin paraimmille.\nTuskin oli Lönnrot saanut Europaeus'en tuomat runot käsiinsä ja niitä\nsovitellut paikoillensa välilehtiseen Vanhan Kalevalan kappaleesensa,\nkun hän näki, että siitä täytyi tehdä aivan uusi laitos.\n\nLönnrot ei kuitenkaan ruvennut Kalevalaa uudestaan kokoonpanemaan,\nennenkuin talvella 1847. Silloin oli jo vanha painos loppuun myöty, ja\nkiirettä lisäsivät synkät enteet suomalaista kirjallisuutta pian\nkohtaavasta iskusta. Eräälle ystävälle, joka oli varoittanut häntä sen\njohdosta, että hän oli auttanut Snellman'ia perustamalla uuden\naikakauskirjan, _Litteraturblad'in_, lakkautetun _Saima-lehden_ sijalle,\nLönnrot vastaa ruotsinkielisessä kirjeessä 13 p. Helmik. 1847:\n\"Varoitukseesi voi olla hyvinkin syytä, mutta toiselta puolen pitää myös\npaikkansa, että se ystävyys, jonka tähden ei uskalleta mitään uhrata, on\nvähän tai tyhjän arvoinen. Jos vielä Litteraturblad'in täytyy lakata ja\nminultakin kielletään kirjoittaminen, niin saatanhan lohdutella sillä,\nettä semmoinen on ollut kohtalon kulku, ja sitä ahkerammin lukea toisten\nkirjoituksia, niin kauan kuin sekään on luvallista. Vaan tehdäkseni\ntyötä, niin kauan kuin on päivä, ett'ei yö tulisi, jolloin ei kukaan voi\ntyötä tehdä, olen päättänyt ruveta toimittamaan uutta Kalevalan\nlaitosta\".\n\nAlkuansa oli Lönnrot ajatellut tämänkin työn suorittavansa noin puolessa\nvuodessa. Mutta pian hän tuli kokemaan, että se vaati paljoa enemmän\naikaa. Näinä vuosina oli _Europaeus_ väsymättä jatkanut keräyksiään,\nulotuttaen matkustuksensa pohjoisimmista Vienan läänin runopaikoista\nInkerin laulurikkaille maille, jopa Tverin Karjalaan asti. Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran lähettiläinä olivat myös ylioppilaat _August\nAhlqvist, Sakari Sirelius ja Fredrik Polén_ liikkuneet Suomen Karjalassa\nsekä maisteri _Henrik August Reinholm_[147] Käkisalmen ja Pietarin\nvälisellä Karjalan kannaksella. Lisäksi tulivat _Arvidsson'in_ Seuralle\nvv. 1837-38 lahjoittamat savolaiset kokoelmat sekä ne vienanpuoliset\nrunot, joita _Sjögren_ jo v. 1825 ja _Castrén_ v. 1839 olivat\nmatkoillansa muistiin panneet. Lönnrot'in käytettävänä olivat siis monin\nverroin runsaammat ainekset kuin Vanhaa Kalevalaa kokoonpannessa.\nSilloin hän sanoo olleen vaikean saada runoja edes 200 säkeen\npituisiksi, nyt oli päinvastoin varominen, ett'eivät ne venyisi liian\npitkiksi.\n\nTyötä hidastutti sekin, ett'ei Lönnrot saanut tähän panna kaikkea\naikaansa. Häntä oli, näet, pyydetty toimittamaan suomalaista osastoa\n_Otto Meurman'in_ venäläis-ruotsalais-suomalaiseen sanakirjaan[148] ja\nse vei puolet hänen ajastansa. Paitsi sitä oli hänellä painatettavana\n_Ruotsin, suomen ja saksan tulkki_ 1847 sekä _Paavo Korhosen\nviisikymmentä runoa ja kuusi laulua_ 1848. Saadakseen rauhemmassa\ntyöskennellä, siirtyi Lönnrot lopulla vuotta 1848 Kajaanista\nVesilahdelle tuttuun Laukon kartanoon, jossa hän usein ennenkin oli\nhäiritsemättömän tyyssijan löytänyt. Siellä valmistui viimein uusi\nKalevalan laitos Tammikuussa 1849; esipuheen Lönnrot allekirjoitti\nnimipäivänään 17 p. Huhtik. 1849.[149]\n\nUusi Kalevala sisältää kaikkiansa 50 runoa ja 22,795 säettä. Se on siis\nmelkein kahta vertaa Vanhaa Kalevalaa suurempi. Se on myös runollisessa\nsuhteessa koko joukon edellistä etevämpi. Lisäksi on tullut useita ennen\ntuntemattomia kertomarunoja, niinkuin Väinämöisen ohrankylvö, Ahdin ja\nKyllikin valat, Kalervon ja Untamon veljesriita sekä Kullervon kosto\nUntamolle, jotka kaikki Europaeus'en oli onnistunut matkoillansa löytää.\nErittäin runsaasti on Lönnrot siroitellut mietelmiä ja kuvaelmia\nlyyrillisistä runoista, jotka tuntuvasti lisäävät Uuden Kalevalan\nkauneutta. Vielä on hän perinpohjin parantanut kaikki runomitan,\nalkusoinnun tai kerron puolesta puutteelliset säkeet, sen kautta\nkuitenkin poiketen yhä kauemmaksi kansanlaulusta, jota Vanha Kalevala on\npaljoa lähempänä.\n\nRunojen keskenäiseen järjestykseen on Lönnrot tehnyt ainoasti muutamia\nmuutoksia, jotka runoelman kokonaisuudelle ovat silminnähtäväksi eduksi.\nLuonnottominta vanhassa laitoksessa oli se, ett'ei ainoastaan\nVäinämöinen, vaan myös häntä kauan kadehtinut Lappalainen ilmestyy ennen\nmaailman luomista. Saatuansa toisintoja, jossa tämän Lappalaisen\nasemella esiintyy Joukahainen, samoin kuin joskus Joukahaisen sijalla\nLappalainen, Lönnrot päätti eroittaa Väinämöisen ammunnan Maailman\nluomisesta ja asettaa sen Kilpalaulannan jälkeen, jonka irrallisesta\nasemastaan runoelman lopusta kaikkine liitteineen siirsi alkupuolelle\nrunoelmaa. Vielä tulivat tähän yhteyteen vedetyiksi Sampsa Pellervoisen\nkylvö ja Ison tammen runo, jonka oksista noita, kansanrunoissa toisinaan\nLappalaiseksi nimitetty, valmistaa nuolia; ensin koetteeksi\nKilpalaulannan ja Väinämöisen ammunnan väliin, sitten sopivammin\nKilpalaulannan edelle Maailman luomista välittömästi seuraaviksi\ntapauksiksi. Viimeinen korjaus, johon Lönnrot kauan epäiltyään ryhtyi,\noli _Väinämöisen_ vaihtaminen _Vein emoiseen_. Huomattavia muutoksia on\nvielä Sampo-retken jälkitapauksissa. Koivuisen kantelen synnyn, joka\nRunokokouksessa seuraa Auringon ja Kuun päästöä ja Vanhassa Kalevalassa\nKarhuntappoa, on Lönnrot, yritettyään sitä sijoittaa Tautien\nparantamisen jälkeen, viimein asettanut arvokkaimpaan paikkaansa, Sammon\nryöstön, Kalevalan päätapauksen, välittömään yhteyteen. Mahtavamman\nvaikutuksen on hän saanut aikaan myös sillä, että on Karhuntapon\nsiirtänyt Auringon ja Kuun päästön edelle, joten tämä jää Väinämöisen\nsankariteoista viimeiseksi.\n\n1849 vuoden Kalevala tuli pikemmin ja yleisemmin tunnetuksi sekä\nkotimaassa että ulkomailla kuin 1835 vuoden Kalevala. Jo v. 1852\njulkaisi siitä saksankielisen runomitallisen käännöksen Pietarin\nakatemian jäsen _Anton Schiefner_ helsinkiläisen kirjanpainajan\nkustannuksella. Tämä käännös on tosin kuivakiskoinen ja runoton, mutta\nsillä on kuitenkin se ansio, että on suuresti lisännyt meidän\nkirjallisuutemme ulkomaisten ystäväin lukua. Sittemmin on Kalevalasta\nilmestynyt täydellisiä ja osittaisia käännöksiä, selontekoja ynnä\ntutkimuksia useimmilla Euroopan sivistyskielillä. Pohjois-Amerikallakin\non oma englanninkielinen käännöksensä, jota on ilmestynyt vuodesta 1888\nmonta painosta. Vaan siellä on Kalevalalla aivan erityinen\nmerkityksensä. Se on ollut todistettavasti mallina Yhdysvaltain\nkansallisrunoilijalla Longfellow'illa, kun hän v. 1855 Intiaanein\nsuorasanaisista tarinoista pani kokoon kertomarunonsa _The song of\nHiawatha_, jonka runomittakin on Kalevalan.[150]\n\n       *       *       *       *       *\n\nLönnrot'in aavistus \"yön tulosta, jolloin ei kukaan voi työtä tehdä\"\ntoteutui ennemmin, kuin hän itsekään osasi arvata. Jatkaakseen kesken\njäänyttä sanakirjatyötä, oli hän pyytänyt pitennettyä virkavapautta\ntaikka myös eroa virastansa eläkkeen kanssa ja saanut siihen\nanomukseensa myöntävän puoltolauseen sekä lääkintähallitukselta että\nsenaatilta. Mutta korkeimmasta paikasta tuli kieltävä vastaus,\nnähtävästi silloisen kenraalikuvernöörin Menshikov'in esityksestä, joka\nkammosi kaikkea toiminnanvapautta varsinkin näinä rauhattomina\nkansankapinain aikoina. Vuotta myöhemmin, 8 p. Huhtik. 1850,\njulistettiin yleinen kielto painattaa uusia suomenkielisiä kirjoja muita\nkuin semmoisia, jotka tarkoittavat uskonnollista mielen ylennystä tai\ntaloudellista hyötyä.\n\nVaan Lönnrot näki tehdä työtä pimeimmissäkin oloissa. Niin kytkettynä\nkuin oli käytännölliseen virkaansa, jonka toimet olivat entisestään\nmelkoisesti lisääntyneet, riitti hänelle aina aikaa henkisiin\nharrastuksiinsa. Silloinkin, kun suomalaisen kirjallisuuden piiri oli\nahtaimmilleen rajoitettu, löysi hän siitä kyllin alaa hyödylliselle\nvaikutukselle. Paitsi uutta lisättyä _arvoitusten_ laitosta, jota\nmainittu kielto ei koskenut, sai hän v. 1851 painatetuksi suomennoksen\nsaksankielistä G.H. von Schubert'in lastenkertomusta _Merenvirta_.[151]\nRohkenipa hän v. 1852 ruveta jälleen sanomalehteä julkaisemaan,\nnimittäin _Oulun Viikkosanomia_, jolle sen kustantajan oli ollut\nmahdoton koko Oulusta löytää halukasta toimittajaa. Kaksi vuotta hän\nsitä toimitti mitä tukalimman painotarkastuksen alaisena. Mitään\nsemmoista, joka tarkoitti määrättyä paikkakuntaa tahi henkilöä, ei ollut\nlupa painattaa. Niin esim. ei saanut kirjoittaa maakunnan vuodentulosta,\nsillä se olisi voinut poiketa läänin kuvernöörin annettavasta\nvirallisesta kertomuksesta. Samasta syystä sana _lautamies_, joka muka\nosoitti erityistä virkaluokkaa, oli vaihdettava sanaan _rikas mies!_\nMutta Lönnrot ei ollut niitä, jotka vastuksiaan vaikeroivat tai niillä\npuolusteleivat. \"Kaukana meistä olkoon\", hän lausuu lukijoilleen\nensimmäisen toimitusvuoden lopulla, \"näitten sanomain suhteen syyttää\nulkonaisia esteitä, joitten tähden niitä muka ei olisi taidettu paremmin\nkirjoittaa. Semmoisia esteitä Oulun Viikkosanomilla tänä vuonna ei ole\nollut eikä peljätä vastakaan tulevan niin kauvan, kuin niitä toimitetaan\nluvallisella tarkoituksellaan yhteisen, semminkin talonpoikaisen kansan\ntietoin, taitoin ja tapain paranemiseksi, ja mikäpä pakko olisi muihin\naineisiin sekautua, koska siinä on ainetta yltäkyllin jos sadaksikin\nvuodeksi, johon ikään nämät sanomat tuskin tulevat, eivätkä tuskinkaan\".\nSuurimman elämäntyönsä suoritti Lönnrot epäilemättä Uutta Kalevalaa\nkokoonpannessaan; kukaties vielä vähäistä suurempana esiintyy hänen\npersoonallisuutensa siinä vaatimattomuudessa, jolla hän heti sen jälkeen\ntyytyi kirjoittamaan kansalleen elämän mitä jokapäiväisimmistä asioista.\n\nKauan ei kuitenkaan kestänyt, ennenkuin Lönnrot'ille aukeni uusi,\nentistä laajempi vaikutus-ala. V. 1850 oli yliopistoomme perustettu\nSuomen kielen ja kirjallisuuden professorin virka, ja sitä olisi Lönnrot\njo silloin voinut hakea, joll'ei olisi ollut aivan vasten hänen\nluontoaan kilpailla toisen siihen kykenevän kanssa. Sittenkin, kun virka\nCastrén'in äkillisen kuoleman kautta oli joutunut uudelleen haettavaksi,\nja vaikk'ei ollut ketään muuta mahdollista viran täyttäjää, Lönnrot\nepäili kauan, kunnes yliopiston opettajain ja oppilaitten hartaat\npyynnöt saivat hänet taivutetuksi. Väitöksensä hän kirjoitti\nvepsänkielestä, _Om det nordtschudiska språket_, 1853 ja tuli samana\nvuonna virkaan nimitetyksi.\n\nTämä väitöskirja sekä seuraavana vuonna Suomen tiedeseuran toimituksiin\npainettu tutkimus Inarin lapin murteesta, _Ueber den Enare-lappischen\nDialekt_, ovat melkein ainoat puhtaasti tieteelliset julkaisut hänen\nprofessori-ajaltaan. Käytännölliset kansamme sivistystarpeet vaativat\nsilloinkin hänen koko huomiotansa. Kun vapauttaja-keisarin Aleksanteri\nII:n astuessa hallitus-istuimelle myös suomenkieli pääsi vapaaksi\nkahleistansa, ja sitä yhä enemmän ruvettiin viljelemään sekä opillisilla\nettä yhteiskunnallisilla ja valtiollisilla aloilla, tarvittiin tietysti\nääretön joukko uusia sanoja uusille käsitteille. Ja kukapas siihen\ntyöhön olisi ollut tottuneempi ja taitavampi kuin Lönnrot. Jo\nlääkärikirjaa toimittaessaan oli hänellä suomalaisista oppisanoista\nollut omien sanojensa mukaan \"tuskin arvattava työ\". Uusien\nsepitettävien sanojen vuoksi oli hän myös pitänyt velvollisuutenaan\nottaa osaa mainittuun Meurman'in sanakirja-työhön. Yliopistollisilla\nluennoillaan oli hän ruvennut kääntelemään kaiken-aineisia kirjoja\nsuomeksi, sillä lailla neuvoen oppilaitaan, miten kieltämme oli\ntaivutettava tieteellisiin aineihin. Ihmeteltävää oli silloisille\nkuulijoille, kuinka selviksi, sujuviksi vaikeimmatkin kohdat kääntyivät\nmestarin käsissä, ja varsinkin, kuinka hän suomenkielen omista varoista\nkeksi sadottain sanoja, joita useimpain nykyisten sivistyskielten on\ntäytynyt lainata. Arvaamattoman suuri osa nyt käytännössä olevista\noppisanoista on lähtenyt hänen pajastansa; perinpohjainen\nkielivarastomme tunteminen sekä herkkä kieliaisti tekivät hänestä niin\nverrattoman sanasepän, että harva hänen ehdoituksistaan on tainnut tulla\nhylätyksi. Erittäin on kasviopillinen sanasto v. 1860 painetussa _Suomen\nkasvistossa_ kokonaan hänen luomansa. Suuresti rikastunut on myös\nlakitieteellinen sanastomme _Kauppakaaren ja maakaaren_ suomennoksen\nsekä _J.Ph. Palmén'in lainopillisen käsikirjan_ käännöksen kautta, jotka\nilmestyivät: edellinen 1857 vuoden Suomi-kirjassa, jälkimmäinen\nvaltiopäivä-vuonna 1863.\n\nPaitsi mainittuja teoksia, julkaisi Lönnrot tällä ajalla pari\nkansankirjasta Raittiuden ystäväin toimituksissa, nimittäin: _Kolme\npäivää Sairion kylässä_, enimmäksi osaksi mukaelmaa, 1854 ja _Wilhelmi\nLinter'in historian_, jonka alkuteos on kreivi Manteuffel'in\nvironkielellä kirjoittama. Vielä painatti hän nälkävuonna 1857, sen\njohdosta että hallitus oli lähettänyt hänet hädän-alaisille seuduille\nopettamaan jäkäläleivän tekotapaa, lehtisen nimellä _Neuvoja erästen\njäkäläin käyttämisestä ruuaksi_.[152]\n\nV. 1862 otti Lönnrot täysin palvelleena eron professorinvirastaan ja\nvetäytyi maalle asumaan kotikappeliinsa Sammattiin. Siellä ryhtyi hän\njälleen jatkamaan ja loppuun saattamaan kesken jäänyttä\nsanakirja-työtänsä, jonka tuloksia _Kustaa Eerik Eurén_ oli sillä välin\nsaanut käyttää v. 1860 ilmestyneesen sanakirjaansa. Lönnrot'in oma suuri\n_Suomalais-ruotsalainen sanakirja_ valmistui painosta 14:nä vihkona vv.\n1866-80. Se sisältää kaikkiansa noin 160,000 sanaa. Renvall'in\nsanakirjaan verraten, jossa on sanoja ainoasti 22,000, on se siis koko\njättiläinen. Mutta ainesten tieteellisessä käsittelemisessä ei\nLönnrot'in työtä voi asettaa Renvall'in rinnallekaan. Sanakirjansa\nruotsinkielisessä jälkipuheessa Lönnrot itse lausuu, ett'ei hän sitä\npidä minään kriitillisesti toimitettuna suomenkielen sanakirjana, vaan\npikemmin aakkosellisesti järjestettynä aineskokoelmana, joka käsittää\nkaikki sitä toimittaessa saatavilla olleet suomalaiset sanat. Tämä\naineskokoelma, hän lisää, jääköön tieteellisesti seulottavaksi toiselle\nsanakirja-sepälle, joka ei ainoastaan voimiltansa ole nuorempi, vaan\njoka myös laveammalta tuntee suomen sukukieliä ja jolla on käytettävänä\nnykyaikaisen tutkimuksen runsaat apuneuvot. Tiettävästi vaikutti\nLönnrot'in työtapaan se huoli, ett'ei ennättäisi eläissään saada täysin\npohdituiksi aineskokoelmiansa, jotka sillä välin olivat alituisessa\nvaarassa jonkun tapaturman kautta joutua häviöön.\n\nSillä Lönnrot'in ei ollut Sammatissakaan suotu käyttää aikaansa\nyksin-omaan sanakirjan toimittamiseen. Ei ainoastaan taudinkohtauksissa,\nvaan kaikissa muissakin asioissa kysyttiin alituisesti hänen apuansa ja\nneuvoansa. Silloisen pappien puutteen aikana katsoi hän\nvelvollisuudekseen pitää huolta myös jumalansanan julistamisesta\nSammatin kirkossa. Hänen perustamiansa ovat kunnan kansakoulu, lukutupa\nja lainakirjasto.[153]\n\nSitä paitsi oli hänellä yksin ajoin suoritettavana toinen suuri ja\ntärkeä työ. V. 1863 oli hän kutsuttu suomalaisen virsikirja-komitean\njäseneksi ja valittu sen esimieheksi. Siihenkin tehtävään hän oli\nmonessa suhteessa hyvin valmistautunut. Luovaa runolahjaa, niinkuin on\nmainittu, ei hänellä tosin laisinkaan ollut. Sitä vastoin oli hän\nosoittautunut taitavaksi runoelmain suomentajaksi. _Suomi_-kirjassa 1845\non nimellä _Kokeita suomalaisessa laulannossa_ muutamia hänen\nkääntämiänsä lyyrillisiä lauluja, etupäässä Runeberg'in. Samassa\naikakauskirjassa 1855 on kappale Odysseiasta, _Odysseen vastaan-otto\nFaiakilaisten saarella_; monta katkelmaa Iliaadista on hän myös\nsovittanut suomentamiinsa _Muistelmiin ihmiskunnan elosta_, jotka\nilmestyivät _Mehiläisen_ liitteenä. Runomitta-oppi oli hänellä aina\nollut erityisenä mieliaineena. Vanhaa kansallista mittaa oli hän\nlaveasti selitellyt esipuheissa Kalevalan molempiin laitoksiin ja\nkuusimitan rakennuksen suomenkielellä yhteydessä Odysseiasta käännetyn\notteen kanssa. Lisäksi tuli se kokemus ja taito, jonka hän oli\nsaavuttanut Kalevalan sekä Kantelettaren runoja kokoonpannessaan,\nhänelle avuksi laitellessaan vanhoja, usein kansan-omaisia\narkkiveisujamme kelvollisiksi kirkkovirsiksi.\n\nVirsikirja-komitean ensimmäinen ehdoitus vanhan virsikirjan\nuudistamiseksi valmistui v. 1867. Seuraavana vuonna ilmestyi vihko\nlisäysvirsiä niitä tilaisuuksia varten, joiden tarpeeksi ei vanhassa\nvirsikirjassa ollut virsiä ollenkaan taikka ei riittäväiseen määrään. V.\n1871 painatti komitea toisen ehdoituksensa, jossa oli noudattanut\nedellisestä tulleita muistutuksia. Koko toimessa oli Lönnrot ollut ei\nainoastaan nimellisenä, vaan myös todellisena johtajana ja ahkerimpana\ntyömiehenä. Hän oli kohta ottanut neljänneksen vanhan virsikirjan\nnumeroista osakseen ja sitä paitsi painattanut aika ajoin pienempiä\nlisävihkoja, joten enin osa uusista virsistä on lähtenyt hänen\nkynästään. Näitä erikoisjulkaisuja lueteltakoon: _Vanhoja ja uusia\nvirsiä_ 1865, _86 virttä erinäisiä tiloja varten_ 1867 ja _10 virttä\nerinäisiä tiloja varten_ 1868, _50 virttä vanhoista arkkivirsistä_ 1869\nja _25 virttä enimmäksi osaksi vanhoista arkkivirsistä_ 1870 sekä _26\nhaluttua virttä_ 1870 ynnä _Muutoksen-ehdotuksia uuteen suomalaiseen\nvirsikirjaan_ 1870; myöhemmin ilmestynyt on _43 virttä saksalaisesta\nvirsiaarteesta_ 1874. Komitean erottua toimitti Lönnrot v. 1872 ihan\nyksin oman ehdoituksen, nimellä _Suomalainen virsikirja väliaikaiseksi\ntarpeeksi_, jossa vanhat virret, monelta haaralta tulleitten pyyntöin\naiheesta, olivat korjatut enemmän entisen mukaisiksi, niin paljon kuin\noli mahdollista sanoja ylenmäärin katkomatta tai kieltä muulla tavalla\nsortamatta. Sitäkin hän yhä paranteli, niin että v. 1883 saattoi\njulkaista uuden _Väliaikaisen suomalaisen virsikirjan_, johon vielä\n_Viimeiset korjaukset_ tekijän kuoleman jälkeen seuraavana vuonna\ntulivat painosta. Kaikilla Lönnrot'in virsillä on se ansio, että ovat\nkansantajuisia ja yksinkertaisia; toisinaan kuitenkin ovat liiaksikin\narkipäiväisiä. Omatekoisia niiden joukossa luonnollisesti ei ole monta,\nvaan ovat enimmät joko käännöksiä vieraskielisistä virsistä tai\nmukailuja arkkiveisuista.\n\nSamana vuonna, jolloin sanakirja valmistui, 1880 sai Lönnrot käsistänsä\nvielä kolmannen kirjallisen työn, joka vuosikymmeniä sitten oli jäänyt\nhäneltä kesken, nimittäin _Suomen kansan muinaisien loitsurunojen_\nlaitoksen. Viimeisinä ikävuosinaan toimitteli hän myös uutta\nKantelettaren laitosta, mutta ennätti siitä saada ainoasti kolmannen\nkirjan eli n.k. _virsilaulut_ suoritetuksi, niin että siinä\nKantelettaren painoksessa, joka ilmestyi v. 1887, molemmat edelliset\nosat täytyi entisellään säilyttää.\n\nJos näitä Lönnrot'in myöhempiä kansanrunojen julkaisuja käy\narvosteleminen, niin kiitos niistä ei voi olla yhtä suuri kuin\naikaisemmista Kalevalan ja Kantelettaren kokoonpanoista. Oli\nluonnollista, että Lönnrot'illa loitsulukuja Kalevalaan sovitellessaan\ntäytyi olla valta valita säkeitä tarpeen mukaan eri toisinnoista. Vaan\nloitsurunoilla yksinään ei ole sitä kaunokirjallista merkitystä, joka\noikeuttaisi niin vapaan menettelyn, että sen vuoksi kaikki tieteellinen\narvo julkaisulta täytyy kieltää. Ja tämä menettely tekee vielä oudomman\nvaikutuksen, kun samasta loitsusta on painettu välistä toistakymmentä\n\"toisintoa\", joista tuskin yhtäkään on semmoisenaan kansan suusta\nkirjaanpantu. Uuden Kantelettaren vanhasta laitoksesta poikkeavat runot\novat yleensä liian pitkiksi venytetyt sekä ventovierailla aineksilla\nsekoitetut. Sama vika haittaa myös lisäksi tulleita runoja, joista\nsuurin osa on saatu inkeriläisistä kokoelmista; niissä usein alku ja\nloppu kuuluvat kokonaan eri runoihin, jotka kansanlaulussa aivan\nsatunnaisesti ovat yhtyneet. Mutta siitä ajasta, jolloin Lönnrot itse\nkeräsi runoja ja kansanlauluun välittömästi tutustui, olikin jo kulunut\nmelkein puoli vuosisataa.\n\n19 p. Maalisk. 1884 pääsi Lönnrot suoraan työstänsä vanhurskaan lepoon,\nainoasti pari viikkoa sairasvuoteella maattuaan. Koko myöhemmällä\nijällään oli hän ainoasti kerran ollut kolmeksi viikoksi toimettomuuteen\ntuomittuna v. 1870, jolloin rappusista horjahtaissaan oli taittanut\njalkansa. Tämä pitkä ikä ja erinomainen terveys selittää osaksi, mitenkä\nhänen oli mahdollista saada eläissään niin paljon aikaan. Mutta sitä\nJumalan lahjaa Lönnrot ymmärsi myös hoitaa ja hyvin käyttää. Ruumiin\nliikuntoa ja voimistelua ei hän koskaan laiminlyönyt. Alinomaiset\ntutkimus- ja virkamatkansa suoritti hän suureksi osaksi jalan. Vielä v.\n1869 arveli hän jaksavansa astua ympäri Suomen kahteen kertaan.\nViimeisinäkin vuosina hän virkistyksekseen hiihteli ja souteli. Sitä\nvastoin ei hän harrastanut urheiluna metsästystä, eikä onkimista, jota\npiti eläinrääkkäyksenä. Hänen elintapansa olivat sekä ruuan että\nvaatetuksen puolesta tavattoman yksinkertaiset ja kohtuulliset. Erittäin\nsopii tässä huomauttaa, että hän jo v. 1834 solmi raittiusliiton\ntapaisen Kajaanissa sekä että hän professorina, niinkuin on mainittu,\notti innolla osaa v. 1853 perustetun Raittiuden ystäväin seuran\ntoimintaan.\n\nTyö ja taasen työ oli Lönnrot'in koko elämän sisällys. Aamun aikaisina\nhetkinä osasi hän tehdä työtä yhtä hyvin kuin illan hämyisillä\npuhteilla; eikä ollut niin pientä loma-aikaa kotona, vierailla tai\nmatkalla ollessa, jota hän ei olisi tiennyt jollakin tavalla\nhyödyllisesti käyttää. Hänen työntekoansa joudutti vielä tarkka\njärjestyksen-aisti sekä harvinainen kyky koota kulloinkin voimansa\nmäärättyyn tehtävään. Siihen, mikä oli sivulla hänen varsinaisesta\ntyöstään, ei hän kajonnut. Esim. maanviljelykseen, vaikka hänellä oli\nsekä Kajaanissa asuessaan Polvilan maatila että myöhemmällä ijällä pari\ntilusta Sammatissa, ei hän itse mitenkään puuttunut. Hetken puuhissa,\nmaailman häärinässä ei hän koskaan kuluttanut aikaansa.\n\nMutta ennen kaikkea teki hänen elämäntyönsä niin suureksi ja siunatuksi\nse nöyrä, rauhaisa, jumalinen mieliala, joka hänen sydämessään vallitsi.\nHän oli vaatimaton aina ujouteen asti; omia ansioitaan ei hän minäkään\npitänyt. Vaan siitä syystä ei hän mitään vaikeuksiakaan tuntenut, eikä\nhän milloinkaan, niin vähäiseksi kuin arvostelikin oman kykynsä,\nepäillyt tehtävänsä mahdollisuutta. Mihinkään mieskohtaisiin riitoihin\nei Lönnrot sekaantunut; kenestäkään hän ei puhunut, ei edes uskonut\npahaa. Hänen viimeiset sanansa olivat: \"en luule, että minulla tässä\nmaailmassa on yhtäkään vihamiestä\"; johon hän vielä lisäsi: \"toivonpa\nVapahtajani kautta olevani sovinnossa myös Jumalan kanssa\". Perustuksena\nLönnrot'in koko luonteessa oli lempeys ja hyväntahtoisuus, jonka\npinnalla viaton iloisuus ja leikillisyys väreili. Hän oli -- tätä\nvertauskuvaa on eräs Uudenmaan talonpoika hänestä puhuessaan somasti\nkäyttänyt -- niinkuin päivänpaiste, sen jälkeen kuin on hiukan sataa\nripoitellut.\n\nValtiollisiinkaan taisteluihimme ei Lönnrot ylimalkain ole ottanut osaa;\nhän on aina tyytynyt hiljaisen työntekijän kutsumukseensa. Tähän\nhiljaisuuteen ei kuitenkaan ollut syynä väliäpitämättömyys kansamme\nelinkysymyksistä, sillä kukaan ei ole suomalaisuuden asiaa edistänyt\nenemmän kuin Lönnrot. Siihen ei myöskään ollut vaikuttimena\npelkurimaisuus, sillä tarpeen vaatiessa hän kyllä rohkeni totuuden ja\noman kansan puolesta astua esiin. Sen ovat kyllin todistaneet hänen\ninnokkaat puheensa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä, hänen\nankarat sanansa Porthan'in patsaan paljastajaisissa ja varsinkin hänen\nluja käytöksensä siinä komiteassa, jonka tuli antaa lausunto\nsuomenkielen käyttämisestä virkakielenä. Mutta luonnonmukaista oli, että\nvarsinainen johtaja siinä taistelussa, jonka tuli saattaa kansastaan\nvieraantunut sivistynyt sääty takaisin kansallisuutensa tuntoon ja\nkäsitykseen, ei voinut lähteä suomenkielisen rahvaan keskuudesta, vaan\noli nouseva ruotsalaistuneen säätyluokkamme omista riveistä. Siitä\nsyystä tarvittiin kansallisessa uudistustyössämme Elias Lönnrot'in\nrinnalla vielä _Juhana Vilhelm Snellman_.[154]\n\n\n14. Yleiskatsaus murteitten taistelun aikaan.\n\nElias Lönnrot'in elämäkerta on vienyt meidät kauas yli puheenaolevan\naikakauden rajojen. Mutta ennen kuin sen jätämme, on meidän vielä\nluotava lyhyt yleiskatsaus suomalaisen kirjallisuuden asemaan maassamme.\nSen varsinaisena tukena oli tälläkin ajalla kansallinen kirkkomme.\nErittäin vaikutti suomalaisen kirjallisuuden kohottamiseksi mainittu\nherännäisliike, joka kansanvaltaisen suuntansa kautta raivasi sille\ntietä sivistyneihinkin koteihin. Pietisti-perheissä, jotka pitivät\nkaikki hartaushetkensä yhdessä palvelijainsa ja alustalaistensa kanssa,\ntuli suomenkieli heidän uskontonsa kieleksi ja sitä tietä jälleen\nomaiseksi.\n\nVaan muissakin kuin hengellisissä piireissä oli, kirjallisten\nharrastusten levitessä, suomalainen kirjallisuus saanut edustajia.\nNiinpä olemme nähneet edelläesitetyn ajanjakson kirjailijain joukossa\nlääkäreitä, lakimiehiä, sotilaita ja asioitsijoita. Sen kautta kehittyi\nmyös kirjallisuutemme entistä monipuolisemmaksi. Kuitenkaan ei sen vielä\nvoi sanoa kohonneen yläpuolelle n.k. rahvaankirjallisuutta, muutamia\nainokaisia teoksia lukuun ottamatta.\n\nKirjallisuus sanan korkeammassa merkityksessä oli vielä kauttaaltansa\nvieraskielistä, ja oli siinä ruotsinkielellä ehdoton etusija nyt\nlukumääräänkin nähden. Yliopiston tieteellisistä opinnäytteistä ilmestyi\ntosin yhä suurin osa latinaksi, mutta senkin piirin uhkasi ruotsi pian\nja varmasti valloittaa. Ruotsinkielisenä esiintyy meillä jo enimmiten,\nniinkuin olemme nähneet, suomalainen kielitiede, ja sama oli laita myös\nSuomen historian tutkimuksen. Viimeksimainitulla alalla ilmestyi tähän\naikaan arvokkaita aineskokoelmia sekä erikoistutkimuksia, etupäässä\n1808-09 vuoden sodasta. Ensimmäinen kokonais-esitys historiastamme\nlöytyy saksalaisen professorin _Friedrich Rühs'in_ ennen mainitussa\nteoksessa _Finnland und seine Bewohner_, joka oli painettu Leipzig'issä\n1809 ja kahden -- Ruotsinmaalla julkaistun -- käännöksen kautta oli\ntullut Suomessakin tunnetuksi. Toisen näistä ruotsinnoksista,\nmelkoisesti lisätyn ja parannetun, oli _Arvidsson_ toimittanut 1827 ja\nsiitä tehnyt vielä yhteenvedon Suomen kouluja varten, joka painettiin\nTurussa 1832.\n\nRuotsinkielinen kaunokirjallisuus maassamme oli tämän vuosisadan alussa\nverrattomasti heikompi kuin edellisellä. Franzén'in jätettyä Suomen, oli\nlaulu täällä milt'ei laannut. Runollista tuotantoa edustivat ikään kuin\nviran puolesta latinan ja kreikan kielten opettajat yliopistossa,\n_Juhana Gabriel Linsén_ ja _Aksel Gabriel Sjöström_, jotka uutterasti\nkääntelivät ruotsiksi klassillista runoutta sekä sepittelivät tilapäisiä\nrunoelmia, varsinkin maisterivihkiäisiin. Suomessa oli myös _Arvidsson_\nruotsalaisilta Fosforisteilta oppimaansa tapaan kirjoitellut runoja;\nvaan koottuina hän julkaisi ne vasta Ruotsiin siirryttyään nimellä\n_Ungdoms rimfrost af Sonen i Örnskog_[155] (Nuoruuden huudetta,\nilmituonut Kotkanmetsän poika) 1832.\n\nMutta v. 1830 lähetettiin Franzén'ille täältä arvosteltavaksi\nvaatimattomasti painettu vihkonen pieniä runoelmia, jonka johdosta\nvanhus vastaukseksi kirjoitti seuraavat profeetalliset sanat: \"Kauniin\nlahjanne käsiin saatuani en tärkeiltä virkatoimilta ole joutanut muuta\nkuin siellä täällä ihailemaan jotakuta kevään kukkaista taikka\nkuuntelemaan jotakuta leivon liverrystä. Siitä kuitenkin jo näin, että\ntosirunoilija on ilmestynyt entisessä kotimaassani. Vaan kun sitten olin\nsaanut kaikki tyystin lukeneeksi, varsinkin molemmat viimeiset osastot\nkirjan lopussa, niin näin, että suuri runoilija on syntymäisillään\nSuomessa\". Vihkosen tekijä, josta sittemmin tuli ei ainoasti Suomen,\nvaan kaikkein pohjoismaiden suurin runoilija, oli -- kuka meistä ei\nhäntä tuntisi -- _Juhana Ludvig Runeberg_. Kohta tämän ensimmäisen\nvihkosen perästä v. 1832 ilmestyi hänen kansallinen kertomarunonsa\n_Elgskyttarne_ (Hirvenhiihtäjät) ja sitä seurasivat: toinen vihko\npienempiä runoja 1833, _Hanna_ 1836, _Julqvällen_ (Joulun-aatto) ja\n_Nadeschda_ 1841, kolmas runovihko 1843 ja _Kung Fjalar_ (Fjalar\nkuningas) 1844. Runeberg'in jäljissä astui pian useita muitakin\nisänmaallisia runoilijoita esiin: _Fredrik Cygnaeus_, jonka teoksia\ntältä ajalta ovat _Jääkynttilät_ (suomalainen nimi!) 1837 ja\n_Höstispiggarne_ (syksyiset jääkynttilät) 1841 ynnä ylevä\nmaisterivihkiäis-runo vuodelta 1840; _Lauri Stenbäck_, jonka\npuhdassävelinen runokokoelma tuli painosta 1840; sekä nuori _Sakari\nTopelius_, joka promotsiooni-runoilijana v. 1844 ensimmäisen lehvän\nomaankin, kuihtumattomaan seppeleesensä sitoi.\n\nOmituista oli, että kansallisuuden aate meillä herätti eleille\nvieraskielisen kirjallisuuden. Mutta silloisissa oloissamme se oli\nvälttämätöntä. Ylemmät säätyluokkamme olivat puheenaolleen ajanjakson\nkuluessa yhä vaan täydellisemmin ruotsalaistuneet. Jos tähän aikaan\nolisi syntynyt joku suuri suomenkielinen runoilija, niin hänellä ei\nolisi ollut sivistynyttä lukijakuntaa. Kalevalan vastaanotto on siinä\nsuhteessa hyvin opettavainen. Ainoasti ruotsinkielisellä runoudella oli\ntie avoinna säätyläistemme sydämiin, ja että se vaikutusvaltaansa käytti\nniissä sytyttääkseen rakkautta omaan kansaan ja tämän kieleen, on sen\nainaiseksi ansioksi ja kulumattomaksi kunniaksi luettava. Yhtä suuri\nkuin Lönnrot'in ja Snellman'in on kieltämättä myös Runeberg'in\nkansallinen merkitys.\n\n\n\nB. Uuden Suomen aika vuodesta 1844.\n\n\nl. Toinen kansallinen heräys.\n\n1840 luvun alkupuolella näytti jo siltä kuin äsken elpynyt suomalainen\nkirjallisuus jälleen uneen nukahtaisi. Vv. 1842-43 ei ilmestynyt enää\nainoatakaan suomenkielistä sanomalehteä koko maassamme. \"Vartija, mitä\nkuluu yö?\" kirjoittaa _Fredrik Cygnaeus_ huolestuneena Helsingfors\nTidningar'eissa 1842 suomalaisen raamatunkäännöksen riemujuhlan\njohdosta. \"Kansalta, jonka esi-isät jo kaksi vuosisataa takaperin ovat\nsaaneet aikaan tällaisen jättiläisteoksen, on oikeutettu vaatimaan\njoltisenkin suuria satoja kotimaisen kirjallisuuden vainiolla. -- --\nPuhutaan tosin Kalevalasta, Kantelettaresta, seitsemästätuhannesta\nsananlaskusta -- ja kukapa ei mielellään ottaisi niitä yhä uudelleen\npuheiksi. Mutta mistä tulee niiden ihmeellinen, jääkiteentapainen\nkimallus, joka keskellä hyistä luontoa lumoaa henkiset silmämme?\nMenneitten vuosisatojen tuulahdukset ovat keskellä oppimattoman kansan\njäämerta kasanneet nämät hengentuotteiden lasikirkkaat, pilvenkorkuiset\nvuoret. Ja yksi ainoa mies on nöyrällä, hartaalla, hiljaisella,\nkestävällä voimallaan saattanut ne päivänvaloon sekä nykyisyyden että\ntulevaisuuden ihmeteltäviksi. Hän tosin olisi oikeutettu, jos tahtoisi,\nylpeilemään siitä, mitä yksin on saanut aikaan. Vaan voimmekohan me muut\nhyvällä omallatunnolla anastaa saman oikeuden?\" Yhtä epäileväisiä\najatuksia oli hän jo kahta vuotta aikaisemmin yliopiston\n200-vuotisjuhlassa ilmi tuonut. \"Kun riemumaistereina seisotte tällä\nsamalla paikalla\", lausuu hän tervehdyksessänsä nuorille\nseppelöittäville, \"silloin tiedätte, oliko se loisto-aika, jolloin\nFranzén'in viimeiset laulut helähtivät, jolloin Hirvenhiihtäjät ja\nHanna, Kalevala ja Kanteletar ilmestyivät, ruusuisen aamun koitetta vai\niltatähden väräjämistä yön pimetessä\".\n\nVielä epätoivoisempana kuvailee saman yliopistollisen ilonvieton aikana\nkansamme tulevaisuutta Cygnaeus'elle yksityisessä kirjeessä _Juhana\nVilhelm Snellman_. \"Pyydän sinua todistamaan minulle seuraavat väitteeni\nvalheeksi:\n\n1) Onneton isänmaamme on vuosisatoja kestäneen epäitsenäisen asemansa\nkautta joutunut siihen tilaan, että siellä _ei löydy mitään\nisänmaallista harrastusta_; sillä:\n\n2) Sivistynyt (ruotsalainen) osa kansaa ei sivistymättömän (suomalaisen)\nhenkisestä tai aineellisesta edistymisestä pidä _rahtuakaan_ huolta.\nVilkaise ympärillesi ja katso: liikuttaako yhtäkään hallituksen jäsentä\njonkun maaseudun kurja aineellinen tila, tai onko yksikään yliopiston\nmies hetkisenkään vaivannut päätään suomenkielisen rahvaan\nsivistystarpeen tähden? En puhukaan niistä lukemattomista, joilla ei ole\nomastatunnosta haittaa, kun on valittavana toisella puolen isänmaa ja\ntoisella palkat, kunniamerkit y.m.\n\n3) Kansan suuri joukko on pitkällisen sorron vaikutuksesta kääntynyt yhä\nsisäänpäin; se saattaa ehkä moittia nimismiestä tai pappia, -- mutta\nmaaherra on sille jo pikku jumala ja senaattori jotakin verratonta.\nAjatustakaan mistään mahdollisesti paremmasta tilasta, kunnan, pitäjän,\nläänin, maan asiain harrastusta, sillä lienee tuskin koskaan ollut,\nmuussa muodossa kuin villikansoilla, nimittäin julkisodassa.\n\n4) Tätä suurta joukkoa on mahdoton kohottaa, niin kauan kuin\nlainkäyttö-ja opetuskielenä on ruotsi, jonka vuoksi ei sivistyneissä\nvoikaan löytyä isänmaan-harrastajia; sillä niitä voi nousta ainoasti\n_kansakunnasta_, eikä välinpitämättömästä vieraasta rodusta. Mikä\nhenki tässä vallitsee, ilmenee peittelemättä siinä perinjuurisessa\nylenkatseessa, jolla ruotsalainen rannikkoasukas kohtelee suomea\npuhuvaa, ett'ei _yksikään_ sivistyneistämme 1809 vuoden jälkeen ole\ntehnyt _ainoatakaan_ yritystä vierittääkseen tuota kauheata\ntaakkaa kansan niskoilta, siinä on todistusta tarpeeksi _heidän_\nisänmaallisuudestaan.\n\n5) Tahdon kuitenkin olla inhimillinen ja olettaa, että ne harvat, jotka\nyleensä mitään ovat ajatelleet, ovat luulleet voivansa muodostaa\nylimysluokan, joka kykenisi vastustamaan liiaksi vahingollista\nvaikutusta idästä päin. Mutta siitä on muodostunut virkamies-ylimystö,\njoka _sekä matelee että sortaa kansaa_. Saman hyvän aikomuksen\nmielelläni edellytän niilläkin olleen, jotka ovat harrastaneet\nruotsin-tai saksankieltä. Mutta toivon, että he ottavat huomatakseen\nerehdyksensä. Sillä keinotekoinen yhdysside ei kestä, vaikka sillä olisi\nsivistyksenkin jalo väripaine, kun ei siinä ole yhtään kansallisuuden\nsäijettä.\n\n6) Ei _tätä nykyä_ enää ole korjattavissa, mitä on laiminlyöty. Hallitus\nmaassamme ei sitä suvaitse. Sivistyneet eivät sitä käsitä, ja jos he sen\nkäsittäisivätkin, on työskenteleminen siihen suuntaan vastoin _heidän_\netujaan. -- _Suomalainen kansakunta_ on siis hautaansa laskettu. Sen\nnäet jo Suomalaisen kasvoista ja kuulet hänen lauluistaan, että hän\ntietää herenneensä elämästä. -- Kaikki nämät väitteeni perustuvat\nseuraavaan selviöön: _Suomi ei saavuta mitään väkivallalla; sivistyksen\nvoima on sen ainoana pelastuksena_.\n\n7) Kaatua kansakunnan mukana, olkoon menneeksi; mutta sen kera\nkuoleminen orjan olkivuoteella ei käy laatuun ihmiselle. Siis -- --\n\n8) Jos tahdot sovittaa loppupäätöstä jollain tavoin allekirjoittaneesen,\nniin on hän vastaava: minä olen tehnyt velvollisuuteni, jos huudan julki\nkaikkiin maailman ääriin, mitä tässä olen sinulle kuiskaillut, ja\ntodistan sen maamme historialla jälkeen vuoden 1809. -- Siitä seuraa\nmyös, että mainittu mies saa panna nahkansa ja sydämensäkin alttiiksi\ntämän surkeuden näkemiselle ja joksikuksi ajaksi palata siihen kurjuuden\nkotiin, joka on myös hänen omansa\".\n\nPalattuaan ulkomailta, josta oli yllämainitun kirjeen lähettänyt,\ntakaisin kotimaahansa v. 1842, Snellman jäi tänne, niinkuin tiedämme, ei\nainoastaan \"joksikuksi ajaksi\", vaan koko elämäkseen. Siitä huolimatta\nettä hänellä oli tarjona kunniakas tiedemiehen asema Ruotsissa, tyytyi\nhän, kun ei voinut saada sijaa omassa yliopistossamme, vähäiseen\nalkeiskoulun rehtorinvirkaan Kuopiossa. Täältä Suomen sydämestä alkoi\nhän v. 1844 antaa ulos _Saima_-lehteänsä, jonka äänessä ei suinkaan enää\ntuntunut epäilyksen värinää. Sen äänen voima oli samallainen kuin\nSaimaan tyynien vesien, jotka viimein pyrkiessään ulos maailmalle\nkuohuvana Imatran koskena ryöpsähtävät, särkien tieltänsä kovimmatkin\nesteet. Ja se ääni kajahti ympäri Suomen maata ikään kuin tuomiopäivän\npasuuna, joka herätti kuolleen Suomen kansan unestansa.\n\nIlman armotta hävitti Snellman sen suloisen unelman, että täällä muka\noli kaikki, niinkuin piti olla, että meidän maamme oli erinomaisen\nonnellinen maa ja meidän kansamme erittäin kelpo kansa, jota virttä sen\najan sanomalehdet alati lauloivat. Säälimättä hän näytti, kuinka Suomen\nkansa oli jäänyt takapajulle joka alalla, sekä valtiollisessa ja\nyhteiskunnallisessa elämässä että kirjallisissa riennoissa ynnä\nelinkeinoissakin. Ja kaiken tämän katumus- ja parannussaarnan läpi\nkaikui aina yksi ja sama sävel: meidän kurjuuteemme on syynä se, että\nmeillä ei ole kansallishenkeä, ja kansallishenkeä ei voi olla olemassa,\nmissä kansan oma kieli ei ole sen sivistyskielenä.\n\nHeti lehtensä ensi numerossa Snellman koskettaa tätä kipeän arinta\nkohtaa. Suomella, hän lausuu, ei ole kansallista kirjallisuutta.\nSuomeksi tosin löytyy joku määrä uskonnollista hartauskirjallisuutta\nsekä rikas kansanrunous, mutta niistä eivät kansan n.k. sivistyneet\nvähääkään välitä. Sen vuoksi on heidän koko sivistyksensä pelkkää\nlainatavaraa, pintapuolista läksynlukua, ilman mehua ja ydintä. Sillä\nsivistys, joka ei ole kansallinen, ei saata olla tosi, inhimillinen\nsivistys; se on ainoasti ulkonainen käytöstapa, apinan ja koiran\nkasvatukseen verrattava. Semmoisella sivistyksellä ei ole mitään\nmerkitystä kansakunnan elämässä, ei mitään omantakeistakaan elämää eikä\nvoimaa kehittyä. Myöhemmin hän vielä kirjoittaa: Se, mikä nykyään\nomistaa itselleen nimen \"kansan sivistys\", on haluton, voimaton ja\nkaikkeen toimintaan kykenemätön kerjäläinen, joka elää valhe-elämäänsä,\nei oman työnsä ja ansionsa nojassa, vaan niillä muruilla, jotka\nrikkaitten pöydältä putoilevat. Ja tämän johdosta hän tekee kysymyksen:\n\"voiko kansan sivistys aleta sen kautta, että sen oma kieli otetaan\nsivistyskieleksi?\"\n\nSnellman'in tarkoitusperä oli sama kuin aikaisempain Fennomaanein:\nsuomenkielen koroittaminen luonnolliseen asemaansa virastoissa,\nkouluissa sekä kirjallisuudessa. Kuitenkin näemme suuren eroituksen\nhänen ja esim. Arvidsson'in vaatimusten välillä. Snellman oli\nkauttaaltansa käytännöllinen mies, joka ei tavoitellut enempää, kuin\nmitä oli mahdollista kunakin hetkenä toteuttaa. Virka- ja oikeuskielestä\nei hänellä _Saima_-lehdessä ole vielä mitään ehdoitusta. Mitä kouluihin\ntulee, ehdoitti hän ainoasti, että ala-alkeiskouluissa piti\nhelpoitukseksi umpisuomalaisille lapsille opetettaman edes muutamia\naineita suomeksi. Vaatimustensa pääpainon hän pani suomenkieliseen\nkirjallisuuteen. Uutta polvea tarvitaan, sitä hän teroitti mieleen,\njolla paitsi rakkautta Suomalaisen nimeen ja suomenkieleen on myös taito\ntätä kieltä käyttää. Ja se on kasvatettava etupäässä kirjallisuuden\navulla, koska ei ole toivoa kaukaan aikaan saada korkeampaa\nkouluopetusta suomeksi. Tähän kirjallisuuteen nähden Snellman ei\ntinkinyt rahtuakaan. Ankarasti hän tuomitsi sitä tapaa, että\nkotimaisistakin aineista kirjoitettiin ruotsiksi. On jo aika, hän\nhuudahti, lopettaa tyhjät puheet ja kirjoitukset \"suomenkielestä\" ja\nryhtyä pontevaan työhön \"suomenkielellä\"; sitä tehtävää ei saa jättää\nvasta tulevalle sukupolvelle. Te nuoret miehet, jokainen ruotsin sana\nteiltä on tästä lähtein verrattavasti pois hukattua Suomen ja teidän\nomalle nimellenne kunniaa tuottamatta; ainoasti äidinkieli voi antaa\nteidän kirjoituksillenne ja nimellenne sijaa maailmassa!\nKirjallisuudella, jota rahvaskin voi lukea, hän vielä huomautti, on\nsekin suuri etu, että siitä voi olla suoranaista hyötyä. Muutamat ovat\npuhuneet muka ylenmääräisestä uhrautumisesta; mutta tässä ei ole kysymys\nintoilijan alttiiksiantaumuksesta, vaan välttämättömästä täytymyksestä.\nSillä joko ollaan vieraan sivistysmuodon ja kielen orjia ja siinä\ntapauksessa on tämä ijes päältä pois luotava, taikka omistetaan tämä\nsivistys ja kieli ja silloin on luovuttava omasta kansallisuudesta.\n\nIhmeyttävää on nähdä, kuinka yleinen Snellman'in aikaansaama kansallinen\nheräys oli. Etenkin se ilmeni yliopistossa, jossa kaiken aikaa heikko\nliekki oli kytenyt. Vv. 1832-1837, vielä yliopiston dosenttina\nollessaan, oli _Juhana Ludvig Runeberg_ toimittanut kirjallisuuslehteä\n_Helsingfors Morgonblad'ia_, joka sen-aikuisessa nuorisossa oli pitänyt\nvireillä isänmaallista mieltä. Erittäin mainitaan hänen kuvauksensa\nmaisemista sekä kansan luonteesta ja elämästä Saarijärvellä, joka\nilmestyi lehden ensimmäisessä vuosikerrassa, yksin ajoin kuin hänen\nsaman-aineinen runoelmansa _Hirvenhiihtäjät_, herättäneen ihailevaa\nrakkautta omaan maahan ja kansaan laajoissa ylioppilaspiireissä.\nMyöhemmissä vuosikerroissa on käännöksiä Kalevalasta, joiden kautta halu\nitse alkuteokseenkin tutustumaan tuli yleisemmäksi. Vielä löytyy tässä\nlehdessä painettuna ruotsinkielinen mukaelma Paavo Korhosen valitusrunoa\nsuomenkielen sorretusta tilasta.[156] V. 1832 olivat myös ilmestyneet ja\nsuurta huomiota herättäneet ensimmäiset maisteriväitökset\nsuomenkielellä, _Eerik Aleksanteri Ingman'in ja Volmari Styrbjörn\nSchildt'in eli Kilpisen_. 1834 vuoden alussa oli äsken perustettu\nsavokarjalainen ylioppilas-osakunta innostuksella ottanut suomen\nviralliseksi kieleksi uuteen nimikirjaansa, ja samana vuonna vietetyssä\nkevätjuhlassa olivat useat tämän sekä toisten osakuntain jäsenet\nLönnrot'in esityksestä lupautuneet suorittamaan suomenkielessä tutkinnon\nennen yliopistosta eroamistansa, vaikka sitten aniharva tämän\nlupauksensa täytti. V. 1840 oli _Mattias Aleksanteri Castrén_ päässyt\nyliopiston dosentiksi ja ryhtynyt luennoillaan selittämään Kalevalaa. Ne\nhän oli tavallisesti aloittanut isänmaallisilla puheilla. Me olemme\nolleet ylenkatsottu sukukunta, se oli hänen ajatustensa ponsi, meistä on\nsanottu, ett'emme kykene mihinkään korkeampaan sivistykseen, ett'ei\nmeillä ole mitään taipumusta tieteellisyyteen eikä yhteiskunnalliseen\njärjestykseen. Myös Ruotsalaiset, jotka ovat osoittaneet meille\nhyväntahtoisuutta, ovat aina koettaneet saada meidät siihen\nvakaumukseen, että olemme ainoasti heidän kauttansa se, mitä olemme, ja\nettä ilman heitä emme mitään olisi. Siten on heidän onnistunut meissä\nitsessämmekin ylläpitää epäilystä omaan voimaamme ja oman\nkansallisuutemme halveksimista. Nyt vasta me huomaamme, että meissä on\nsisällinen voima, joka pyrkii esiin. Ja kun me sen kerran käsitämme,\nniin miksi emme kaikin voimin koettaisi päästä irti siitä henkisestä\nholhoustilasta, jossa Ruotsalaiset niin kauan ovat meitä pitäneet?\n--_Antero Vilhelm Ingman_ kertoo[157] siitä vaikutuksesta, joka näillä\nCastrén'in luennoilla oli hänen kuulijoihinsa: \"Me hänen silloiset\näkkinäiset oppilaisensa emme vielä tajunneet tuota opettajamme syvemmän\ntieteellisyyden korkiaa lentoa. Mutta rakkauden suomenkieleen sai hän\nkuitenkin meihin istutetuksi, niin että me solmesimme keskenämme ikuisen\nsovinnon, aina vaikuttamaan suomalaisuuden alalla\".\n\nVaan nyt tämä kansallinen liekki kiihtyy ilmivalkeaksi. \"Me olemme\nruotsinkieleen kiintyneet, mutta meidän on uhrautuminen kansamme\ntähden\", tulee yleiseksi tunnussanaksi. Ruotsinkieliset sanomalehdet\nalkavat panna ohjelmaansa \"suomalaisia tarkoitusperiä\" (_finska syften_)\nja käsittelevät yhä useammin kansallisia kysymyksiä. Myös uusia kirjoja\nilmestyy, joissa esitetään kotimaisia aineita sekä ylistellään\nsuomenkieltä ja suomalaista kansallisuutta. V. 1845 nuorempi _Sakari\nTopelius_ alkoi toimittaa kuvallista teosta _Finland framstäldt i\nteckningar_ (Suomi kuvissa esitettynä). Samana vuonna olivat nuoret\nmaisterit _Herman Kellgren, Robert Tengström ja Kaarle Tigerstedt_[158]\nruvenneet toimittamaan isänmaallista albumia, _Fosterländskt album_,\njoka sisälsi yksin-omaan kirjoituksia Suomen kielen, kirjallisuuden ja\nhistorian alalta ynnä käännöksiä suomensukuisten kansojen\nrunoudesta.[159] Sitä paitsi julkaisi _Tengström_ erityisen valikoiman\nsuomalaisia kansanlauluja ruotsalaisessa käännöksessä nimellä _Finsk\nanthologi_. Mainittuna vuonna tuli vielä painosta pohjalaisen\nylioppilas-osakunnan albumin _Joukahaisen_ toinen osa, joka runsaan\nisänmaallisen sisällyksensä kautta huomattavasti erosi ensimmäisestä v.\n1843 ilmestyneestä osasta.[160] Seuraavana vuonna 1846 painattivat\nHaminan kadettikoulun oppilaat, _Fredrik Cygnaeus'en_ vaikutuksesta\nkansallisiin harrastuksiin innostuneina, albuminsa _Finska kadetten_,\njonka koko myöntihinnan he lahjoittivat Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuralle. Näihin aikoihin ilmestyi myös ennen puheena ollut _Fredrik\nBerndtson'in_ runokalenteri _Necken_, todisteena siitä, miten maahamme\nylioppilaana siirtynyt Ruotsalainenkin saattoi käsittää suomalaisuuden\naatteen.[161]\n\nKun ennen mainitut kolme talonpoikaista runoniekkaa v. 1845 kutsuttiin\nHelsinkiin, pääsi heidän mukanaan suomenkieli pääkaupunkiimme\nvierailemaan. Eikä se enää ainoasti vieraana esiintynyt. Isännän virkaa\nse jo sinä vuonna toimitti savokarjalaisen osakunnan vuosijuhlassa.\nSuomenkieltä ruvettiin nyt yliopistossamme ahkerasti opiskelemaan.\nMatkoiltansa äsken palannut Castrén oli saanut lukuisasti kuulijoita.\nNaisetkin Helsingissä, samoin Porvoossa ja Kuopiossa, olivat innolla\nruvenneet lukemaan suomea. Vieläpä koulunuorisoon tarttui tämä innostus.\nYlioppilas Sakari Cajander'ille, joka oli tarjoutunut antamaan\nyksityisiä tunteja suomenkielessä, ilmoittautui Helsingin lyseen\noppilaita niin suuri joukko, ett'ei hän voinut kaikkia ottaa vastaan.\nSamat pojat olivat keskenään päättäneet lähteä sisämaahan kolmeksi\nvuodeksi oppimaan suomea, voidakseen palattuansa Lönnrot'in ja\nCastrén'in jäljissä astua esiin kansallisuuden pyhän asian puoltajina.\nEikä siinä kyllin, vaan Maaliskuussa 1846 karkasi kolme miehen-alkua,\njoista vanhin oli 14 ja nuorin 11 vuotias, todellakin tämmöisessä\naikomuksessa ja saatiin kiinni vasta tuolla puolen Porvoon!\n\nSuomenkielen harrastaminen oli sanalla sanoen tullut muotiasiaksi.\nKaikellaisiin sokerileivoksiin pantiin nyt suomenkieliset värssyt,\nkirjoille ja musiikkikappaleille annettiin suomenkieliset nimet. Oikein\nluonteen-osoittavaa silloiselle suomi-innostukselle on v. 1845 painosta\ntullut _Kukku-polka_ jossa ihana kansanlaulumme oli väännetty\ntanssisävelmäksi ja käki maalattu kansilehteen. Tuo juuri ulkoa tuotu\nmuotitanssi piti sävelmänsä kautta saatettaman isänmaalliseksi, mutta\nkiireissä ei muistettu oikein ottaa selvää siitä, mitä sana \"kukkuu\"\nkansanlaulussamme oikeastaan merkitsee!\n\nKuitenkin tehtiin myös vakavampia yrityksiä suomenkielen kohottamiseksi.\nKuopiossa ja Viipurissa saatiin yksityisten lahjoitusten kautta\nperustetuksi suomenkielinen osasto ala-alkeiskouluihin. Useita\nkoulukirjojakin tähän aikaan suomennettiin, niinkuin: Borenius'en\n_Luvunlaskun oppikirja_ 1844; Platon'n _Geografia eli maan-opas_ 1844;\nWinge'n _Yhteinen historia_ 1845 ja Bredow'in samanniminen teos 1847;\nHeikel'in _Mittauden oppikirja_ ja Euklideen _Neljä ensimmäistä kirjaa\nynnä viidennen määritykset_, molemmat 1847; Eklöf'in _Kolmiomitanto_\n1848; sekä ennen mainittu Hallstén'in _Lyhy Suomen historia ja\nmaantiede_ 1849. Puolet mainituista kirjoista painettiin Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran toimituksiin. Näiden ohessa ruvettiin\nkoulunkäynyttä nuorisoa varten julkaisemaan kaunokirjallisia käännöksiä.\nTässä suhteessa huomattavin yritys on kirjasarja _Annikka taikka\nsuomennoksia ulkomaalaisten kauniista kirjallisuudesta_. Sen\nensimmäisenä kolmena osana ilmestyivät: Almqvist'in ja Oehlenschläger'in\njutelmat _Kappeli_ ja _Eräkäs_, August Ahlqvist'in ja Paavo Tikkasen\nsuomentamina v. 1846 sekä v. 1848 Stagnelius'en näytelmäruno _Martyrat_,\njonka suomentaja oli _Kaarle Martti Kiljander_.[162] Myös kansankirjasia\ntoimitettiin näihin aikoihin ahkerasti. Niistä mainittakoon: _Samuli\nRoos'in_[163] suomennos Ule'n luonnontieteellistä kirjaa _Mintähden ja\nsentähden_ 1845 ja samana vuonna ilmestynyt _Antero Varelius'en_ teos\n_Enon opetuksia luonnon asioista_: kolme vihkoa _Lukemisia Suomen kansan\nhyödyksi, savokarjalaisten oppivaisten toimittamia_, 1845-47, jotka muun\nmuassa sisältävät esityksen maamme sisällisestä tilasta ja hallinnosta\nynnä suomennoksen tärkeimmistä perustuslaeistamme; vielä kaksi\nsuomennosta Trapp'in lainopillista käsikirjaa 1847 ja 1849; lopuksi\nsentapaiset kirjat kuin _Genoveva_ ja _Robinpoika Kruusen ihmeelliset\nelämänvaiheet_, molemmat vuodelta 1847. Suomenkielinen sanomalehdistökin\nheräsi jälleen eloon _Maamiehen ystävän_ kautta, jonka Snellman pani\nalkuun 1844, ja lähinnä seuraavista vuosista toi jokainen lisäksi uuden\nsanansaattajan: 1845 Hannikaisen _Kanavan_, 1846 Gottlund'in\n_Suomalaisen_ ja viimein vuosi 1847 _Suomettaren_. Uusi _Suomalaisen\nKirjallisuuden Seura_ perustettiin entisen avuksi _Viipurissa_ 1845 ja\nalkoi toimintansa seuraavan vuoden alusta.\n\nTämä suomalaisen kansallisuuden toinen heräys sai huomiota osakseen myös\nulkomailla. Saksalaisessa aikakauskirjassa _Das Ausland_ (Ulkomaa)\nlöytyy v. 1845 seuraava lausunto _Joukahaisen_ toisen vihkon johdosta,\njoka sisälsi suomenkielisiäkin kirjoituksia: \"Suomessa ei enää tyydytä\nvanhojen suomenkielisten runojen keräämiseen kirjastojen pölystä tai\nkansan muistista, vaan nyt toimitetaan myös uusia alkuperäisiä\nkirjateoksia ja aikakauskirjoja suomenkielellä. Ilmiö on outo, omituinen\nja ainoa laatuaan; sillä ketä ne ovat, jotka seisovat tämän tyhjästä\nluodun kirjallisuuden kätkyen ääressä? Ovatko ne Suomalaisia, jotka\nRuotsin vallan alta irti päästyänsä nyt pystyttävät oman maan ja oman\nkirjallisuuden lippua? Eivät suinkaan, enemmin ne ovat Suomen\nRuotsalaisia, entisten siirtolaisten jälkeläisiä, jotka aivan\nmerkillisellä tavalla harrastavat ei ainoastaan Suomen vanhaa runoutta,\nvaan todella uutta Suomea, ja ihmeellisellä innolla koettavat kohottaa\nSuomalaisten kieltä kirjataidon ja kirjallisuuden kieleksi. -- -- Olkoon\nvaikutin mikä hyvänsä\", lopettaa arvostelija, \"tämä pyrintö itsessään on\ntodistus varsin suuremmoisesta inhimillisestä sivistyksestä, ja tämä\nuhrautuminen sekä se uupumaton ponnistus, jolla päämäärää kohti\npyritään, ansaitsevat kaikkea kiitostamme\".\n\nRuotsissakin uudet suomalaisuuden pyrinnöt luonnollisesti tulivat\ntunnetuiksi, mutta siellä ne enimmäkseen herättivät närkästystä ja\nvihastusta. Omassakaan maassa eivät ne suinkaan jääneet vastustusta\nvaille. Jo v. 1844 esiintyi Åbo Tidningar'eissa \"eräs Suomalainen\" (_en\nFinne_),[164] joka asettui jyrkästi Snellman'in vaatimuksia vastaan.\nSuomenkielen kohottaminen sivistyksemme kannattajaksi, se oli hänen\najatuksensa juoksu, oli mahdoton, tarpeeton, kohtuuton, vieläpä\nvahingollinen. Se ei ollut mahdollinen siihen nähden, että suomalainen\nkansallisuus on aina ollut toisen kansallisuuden alainen; kun sen\nkehityksestä Ruotsin vallan aikana ei ole ollut kysymystäkään, niin\nvielä vähemmän siitä voi olla puhetta monin verroin mahtavamman naapurin\nvaltikan alla, Eikä se ollut tarpeellinen, koska muuallakin on tultu\ntoimeen, vaikka sivistyskieli on ollut toinen kuin kansan käyttämä,\nniinkuin esim. Irlannissa, jossa englannin kieli on ollut vallitsevana,\nja samoin Pohjois-Amerikassa, jossa Irokeesien ynnä muiden\nIntiaani-heimojen kielet ovat saaneet pysyä alkuperäisellä asteellaan.\nEi se myöskään ollut kohtuullinen, sen kautta näet ruotsinkielinen\nrahvas ja ruotsinkieleen vanhastaan tottunut herrassääty kadottaisivat\ntiedolla ja taidolla saavuttamansa etuoikeutetun aseman suomenkielisen\nväestön rinnalla, joka saisi lahjan ilman mitään ansiotansa. Siitä olisi\nvielä vahinkoakin, sillä sivistys maassamme oli jo niin pitkälle\nehtinyt, että viljelemättömän suomenkielen kehittäminen sen tasalle\nvaatisi seisausta olojemme edistyksessä; yksityisiltäkin sivistyneiltä\nveisi suomenkieleen perehtyminen niin paljon aikaa, ett'eivät kerkiäisi\nhankkimaan itselleen tarpeeksi muita hyödyllisempiä tietoja, Mainittuna\nvuonna puolusti sama lähettäjä yhä mietteitään nimellä \"maltillinen\nSuomalainen\" (_sansad Finne_) ja häntä avusti vielä Morgonbladet'issa\nmuuan \"rehellinen Suomalainen\" (_redlig Finne_) ja seuraavana vuonna\ntaas Åbo Tidningar'eissa nimimerkki _Suomalainen_, joka ilmoitti\npuhuvansa useiden vakavain maamiesten puolesta. Näitä kirjoittajia ja\nheidän hengenheimolaisiansa kutsuttiin siihen aikaan yhteisellä nimellä\n_Irokeesi-ystäviksi_, koska tämän Intiaani-heimon kohtalon olivat\nasettaneet ikään kuin esikuvaksi Suomen kansan tulevaisuudelle. Toiselta\npuolen tuli nimitys _Fennomaani_ eli suomikiihkoinen, joka edellisellä\najanjaksolla vielä verrattain harvoin esiintyy, nyt yleisesti käytetyksi\ntunnussanaksi.\n\nEikä mainittu vastarinta rajoittunut pelkkiin sanoihin, se muuttui pian\nankaraksi vainoksi, ankarimmaksi mitä suomalaisuus koskaan on saanut\nkokea. Jo v. 1846 lakkautettiin _Saima_-lehti muka yleiselle\njärjestykselle vaarallisena ja seuraavana vuonna kiellettiin\n_Kanavakin_, joka suomenkielellä oli uskaltanut yhteiskunnallisiin\nkysymyksiin kajota, enää ilmestymästä. 1848-49 vuosien kapinat\nEuroopassa antoivat kiitollisen aiheen muutamille _Suomen_ miehille\ntehdä suomalaisuuden harrastajat valtiollisestikin epäluulon alaisiksi.\nSiten saatiin aikaan 1850 vuoden kielto, jonka tarkoituksena oli yhdellä\niskulla tehdä loppu kaikista yrityksistä suomenkielen kohottamiseksi\nyläpuolelle rahvaankirjallisuuden ahtainta piiriä. Vuotta myöhemmin, kun\nyliopiston rehtori ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimies _Gabriel\nRein_ kävi kenraalikuvernööri Menshikov'in puheilla Pietarissa\nsaadakseen aikaan edes jotain lievennystä tähän kieltoon, kävi selville,\nettä hänelle oli esitetty suomikiihkoisia laillisen hallituksen\nvihollisiksi, joiden oli muka aikomus perustaa suuri itsenäinen\nvaltakunta kaikkien Venäjällä asuvain suomensukuisten kansojen avulla.\nRein'in huomautettua, mitenkä mokoma ajatus oli sula hulluus ja\nmahdottomuus, oli ruhtinas ainoasti arvellut: \"onhan maailmassa niin\nmonta mieletöntä!\"\n\nNiistä kirjallisista yrityksistä, jotka mainittu asetus ehkäisi,\nmainittakoon v. 1850 tilattavaksi tarjottu jatko _Annikka_-sarjaa sekä\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran v. 1853 suomennuttama koulukirja\nCornelius Nepos'en _Jalojen sankarien elämäkertoja_. Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran yhteyteen v. 1849 perustettu _Suomalaisen\nromaani-eli kauniskirjallisuuden yhdyskunta_ ei saanut säännöilleen\nvahvistusta, ja Seuran omat säännöt täytyi muuttaa mitä ahtaimpien\nmääräysten mukaan.\n\nOnneksi ei tämä asetus kaikessa ankaruudessaan kauan kestänyt.\nEnsimmäisenä sen osoitti mahdottomaksi nuori ylioppilas _Yrjö Koskinen_.\nHän oli v. 1851 tarjonnut _Suomi_-kirjaan painettavaksi _Kertomuksen\nHämeenkyrön pitäjästä_, joka oli etevästi esitetty ja otettiin siitä\nsyystä mielihyvällä vastaan. Mutta asetukseen nähden kehoitettiin\ntekijää kääntämään sitä ruotsiksi. Hän pysyi kuitenkin jäykkänä\npäätöksessään, että sen piti tulla painetuksi suomenkielellä taikka\nsaisi se jäädä julkaisematta. Kirjoitus lähetettiin silloin tekijän\ntietämättä korkeimpaan paikkaan Pietariin tarkastettavaksi, josta sille\nsaatiin erityinen painolupa.\n\nItämainen sota saattoi jo asetuksen unohduksiin, kun oli Suomenkin\nkansalle yhteinen valtiollinen vaara selvitettävä. Tuli sitten\nhallitsijanmuutos, jonka ensimmäisiä seurauksia oli kiellon vaikutuksen\nlakkauttaminen. Siten pääsi _Annikan_ neljäs osa, joka sisälsi\n_Kiljander'in_ suomennoksen Nicander'in murhenäytelmää _Taikamiekka_,\nilmestymään v. 1855 ja seuraavana vuonna tuli myös mainittu Cornelius\nNepos'en lukukirja painosta. Viimein kumottiin koko asetus ainaiseksi\nSnellman'in esityksestä v. 1860.\n\nAleksanteri II:n valta-istuimelle nousu loi Suomeenkin keväisen ajan.\nUusi elämä virkosi, uudet toiveet elpyivät. Ensimmäisenä esiintyi\nnytkin _Yrjö Koskinen_, joka siihen aikaan oli apulais-opettajana\nsyrjäisessä Pietarsaaren kaupungissa. Heti keväällä 1855 hän\nSuomettaressa lausui julki ajatuksensa _Suomalaisista kouluista_,\nvaatien korkeampia suomalaisia oppilaitoksia perustettavaksi, alussa\nedes yhden yli-alkeiskoulun, joka keskelle maata sijoitettuna kyllä\nsaisi kaikilta tahoilta oppilaita sekä talonpoikais-lapsia että\nherrassäätyisiäkin. 1857 vuoden alussa hän jälleen kirjoitti sen\njohdosta, että oli puhe uuden oppikoulun perustamisesta Jyväskylään:\n_Tarvitaanko Jyväskylässä yli-alkeiskoulua ja mimmoista?_ siihen\npäättävästi vastaten: _Suomenkielinen yli-alkeiskoulu Jyväskylään taikka\nei ollenkaan koulua_. Ja jo seuraavana vuonna 1858 tuli tämä hänen\nehdoituksensa toteutetuksi.[165]\n\nV. 1857 oli myös _Kaarlo Ferdinand Forsström_ esiintynyt Suomettaressa\nvaatien, että tuomareille ensialuksi myönnettäisiin lupa kirjoittaa\npöytäkirjansa suomeksi ja että vastaisuutta varten kaikki tuomareiksi\npyrkijät velvoitettaisiin, ennen yliopistosta pääsöänsä, suorittamaan\nkirjallinen tutkinto suomenkielessä. Suullinen tutkinto yliopistossa oli\njo edellisenä vuonna 1851 vuoden asetuksen mukaan astunut voimaan niiden\nsuhteen, jotka aikoivat hakea tuomarin virkaa paikkakunnassa, missä\nkansa suurimmaksi osaksi oli suomenkielistä. Ja samana vuonna 1857 oli\nhallitus ruvennut antamaan ulos virallista lehteänsä suomeksi, nimellä\n_Julkiset Sanomat_. Vuodesta 1860 alettiin niin-ikään _Asetuskokousta_\nsuomenkielellä toimittaa. V. 1862 kutsuttiin kokoon komitea, jonka tuli\nantaa lausunto suomenkielen käyttämisestä laki- ja virkakielenä. 1 p.\nElok. 1863 sai Snellman viimein aikaan keisarillisen lupauksen\nkieliasetukseksi, joka tarkemmin määrättiin v. 1865.\n\nTähän aikaan alkoi suomenkieli yliopistossakin saada vakavaa jalansijaa.\nEnsimmäiset suomenkieliset tohtoriväitökset, _Fredrik Polén'in_ ja _Yrjö\nKoskisen_ ilmestyivät v. 1858. V. 1862 solmittiin maisteri _Frans\nVilhelm Rothsten'in_ luona[166] Länsisuomalaisten piirissä liitto, jonka\njäsenet sitoutuivat puhumaan suomea sekä keskenään että kaikissa muissa\nsopivissa tiloissa. Tämä _Suomen ystäväin_ liitto laajennettiin vielä\nsamana vuonna yli koko maan ulottuvaksi seuraksi, jolla on ollut noin\n600 jäsentä.\n\nSiihen aikaan alettiin myös muutamissa sivistyneissä perheissä käyttää\nkotikielenä yksin-omaan suomea. Niiden perustajat -- se on muistettava\n-- olivat milt'ei kaikki ruotsin- tai saksan-, jopa venäjänkielisistä\nkodeista lähteneet ja useat heistä olivat vasta täysi-ikäisinä oppineet\nensimmäiset suomenkielen alkeet. Mutta ei ollut enää syytä epäillä eikä\naikaa epäröidä. Nyt, jos milloinkaan, oli kansallinen uudistus meillä\nviimeinkin toteutettava.\n\nTästä lähtien ei, niinkuin tähän asti, voi kaikkia ansiokkaita\nkirjateoksia luetella, vaan on täytymys sekä rajoittaa että valikoida.\nMutta samalla on se nautinto, että saa esittää yhä enemmän todellista\nkirjallisuutta, eikä vaan semmoista, jolla yksistään tutkijan silmissä\non jotakin arvoa.\n\n\n2. Mattias Aleksanteri Castrén ja suomenkielen tutkimus.\n\nMolempien niiden ajanlohkojen vaiheella, joita Snellman'in esiintyminen\neroittaa, seisoo Castrén. Hän on liiaksi nuori edelliseen luettavaksi ja\ntaas liiaksi lyhyt-ikäinen jälkimmäiseen oikein soveltuakseen. Epäillä\nvielä sopii, kuuluuko hän kumpaiseenkaan, kun ei ole rivilläkään\nrikastuttanut suomenkielistä kirjallisuutta eikä edes varsinaisesti\nsuomenkielen tutkijana työskennellyt. Mutta sittenkin on kielemme ja\nkirjallisuutemme historiassa suorastaan mahdoton mennä hänen ohitsensa,\nsiksi läheisessä suhteessa niihin on hänen koko elämäntyönsä,\n\n_Mattias Aleksanteri Castrén_ syntyi 2 p. Jouluk. 1813 Kemin pitäjän\nkappelissa Tervolassa, jossa isä oli pappina, ja muutti jo pienenä\npoikana vanhempainsa mukana Rovaniemelle. Täällä hän aikaisin tottui\npohjoisen ilman-alan omituisia vaivoja kestämään; täällä oppi hän myös\ntaitavaksi koskenlaskijaksi, tarkaksi pyssymieheksi ja käteväksi\npuukonkäyttäjäksi, jotka taidot kaikki sitten olivat hänelle sangen\nhyödylliset, Hengenherätystä taas tuossa köyhässä sydänmaassa mahtoivat\nerään sedän ja erään enon kasvi- ja kielitieteelliset harrastukset\nantaa. Isän kuoltua v. 1825 jäi perhe suureen varattomuuteen; yksi\nenoista kuitenkin auttoi anteliaasti, niin että lasten opetus kävi\nmahdolliseksi. Oulun triviaali-koulun läpikäytyään pääsi Castrén\nylioppilaaksi 1830 ja maisteriksi 1836.\n\nJuuri siihen aikaan olivat Lönnrot'in löytämät vanhat kansanrunot taas\nherättäneet vilkkaampaa suomalaisuuden harrastusta. Ensi alussa kääntyi\ntämä harrastus enemmän näin saatuin runollisten, tarullisten ja\nkielellisten aarteitten tutkimiseen kuin oikeastaan suomenkielisen\nkirjallisuuden viljelemiseen. Tästä sai Castrén'inkin elämäntyö\nsuuntansa määräyksen. Kerätäkseen kielellisiä ja jumalaistarullisia\nselityksiä Kalevalaan itse runojen löytöpaikoilta, matkusti hän v. 1839\nSuomen ja Venäjän Karjalassa. Matkan tulokseksi sopii lukea mainittu\nKalevalan ruotsinnos vuodelta 1841, joka on uskollisella ja samalla\nrunollisella tavalla suoritettu. Rinnatusten Kalevalan-tutkimusten\nkanssa oli Castrén tehnyt myös vertailevia kielitieteellisiä. Y. 1838\noli hän matkustellut Suomen Lapissa, jatkaen lapinkielen oppimista\nkansan suusta, jonka jo ennen oli alkanut vähistä sen-aikuisista\nlappalaisista kirjoista. Samoin oli hän tutkinut viron, vieläpä hiukan\nturkinkin kieltä. Hänen ensimmäinen kielitieteellinen julkaisunsa oli\nväitöskirja: _De affinitate declinationum in lingua fennica, esthonica\net lapponica_, (Nominein taivutuksen yhtäläisyydestä suomen, viron ja\nlapin kielissä), jolla hän v. 1839 pääsi dosentiksi suomalaisissa ja\nmuinais-pohjoismaisissa kielissä. Tämä paikka oli kuitenkin palkaton,\neikä siitä ollut edes toivoa päästä mihinkään vakinaisempaan toimeen,\nkun avoimena ollut suomenkielen lehtorinkin virka -- Castrén'in hakemus\nasiamiehen huolimattomuuden kautta myöhästyi -- oli tullut täytetyksi.\nItse oli Castrén niin varaton, että tähän-astisillekin tieteellisille\nmatkoilleen vaan oli päässyt, ensin mainitulle Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran, toiselle erään ystävän avulla. Sitä enemmän on\nihmeteltävä rohkeus, jolla hän jatkoi tieteellistä uraansa.\n\nAinoa tuki, joka tätä rohkeutta kannatti, oli toivo päästä osalliseksi\nPietarin akatemian hankkimaan retkeen Siperian tutkimiseksi. Vaan sekin\ntoivo oli varsin häilyväinen; sillä vaikka Sjögren oli siihen Castrén'ia\nv. 1838 ehdoittanut, oli koko hanke silloin tullut epämääräiseen\ntulevaisuuteen lykätyksi. Mutta 1842 vuoden alussa tämä toivo viimein\nsai vakaan, todellisen muodon; akatemia päätti lähettää\nkielitieteellisen tutkijan Siperiaan ja uskoi tämän tehtävän\nCastrén'ille. Hän oli parast'-aikaa Lönnrot'in seurassa ja\nkustannuksella Suomen Lapissa, josta he pitkittivät matkansa Venäjän\nLapin ja Karjalan kautta Arkangel'iin saakka. Täällä sai Castrén taas\ntoisen ilahduttavan sanoman, että hänelle oli Suomen valtiovaroista\nmäärätty 1000 hopearuplaa Euroopan Samojeedein tutkimista varten. Näin\nsaattoi hän siis tieteen hyväksi käyttää sen väliajankin, joka vielä oli\nkuluva, ennen kuin akatemian kustantama, vuodeksi 1843 määrätty retki\noli alkava. Marraskuussa 1842 läksi hän nyt Arkangel'ista itäänpäin ja\ntuli vasta Marraskuussa 1843 Obdorsk'in kaupunkiin Siperiassa. Koko\ntämän vuoden oli hän oleskellut Samojeedein sekä näiden keskellä\nkulkevain Syrjäänein seurassa, tutkiskellen kumpaisenkin kansan kieltä,\nvanhoja tapoja sekä taruja. Tultuansa näin viimein toiveittensa\nluvattuun maahan, täytyi hänen vaan valitettavasti kohta jälleen siitä\npoislähteä. Matka Arkangel'ista Obdorsk'iin on ollut vaivaloisin\nkaikista hänen retkistään. Ajellessaan tundralla sai hän välistä\nläpikastuneena lumituiskusta istua tuntikausia Pohjan jäisessä\nmyrskyssä. Asua tuli majoissa, joissa lattialla oli rakojen kautta\nsisään tuiskunneita lumikinoksia ja joissa piti kirjoitella susiturkki\npäällä, taikkapa teltoissa, joissa epäilytti: \"pitikö koko aika pitää\nsateesta läpikastunut puoli liossa, vai kääntää toinen kuivaksi jäänyt\nylös vuorostaan osaansa saamaan\". Tästä kaikesta oli Castrén'in terveys\nkokonaan murtunut. Lääkärin käskystä täytyi hänen mennä takaisin\nkotimaahan, jossa hän sitten viimeisti matkalla jo kyhäilemänsä\n_Syrjäänin kieliopin alkeet_ 1844 ja Helsingissä sotamiehenä olevan\nTsheremissin avulla valmisti vielä _Tsheremissin kieliopin alkeet_ 1845,\nmolemmat latinan kielellä. Syrjäänin kielen alalta hän julkaisi myös\ntohtoriväitöksensä _De nominum declinationibus in lingua syrjaena_ 1844.\n\nJälleen vahvistuneella terveydellä läksi Castrén lopulla Helmikuilta\n1845 suurelle Siperian-retkellensä, jolta vasta palasi ummelleen neljän\nvuoden päästä. Ensimmäisen vuoden tutki hän Ostjakkeja ja Samojeedeja\nIrtish- sekä Ob-jokien latvapuolella, ja muutti sitten v. 1846\nJenisei-joelle, jonka suun läheisyydessä, Turuhansk'issa, kolkoimmalla\npohjan perällä hän vietti enimmän osan sitä vuotta. Näin perin pohjin\ntutkittuansa sen puolen Samojeedeja, palautui hän taas jokea myöten\netelään, matkalla ottaen selvää ennen aivan tuntemattomien, n.k.\nJenisein Ostjakkein kielestä. Keväästä 1847 syksyyn 1848 oleskeli hän\nJenisein latvoilla sekä Sajan'in vuoristossa, jopa käväisi pikimmältään\nmyös Kiinan rajankin takana. Tarkoituksena oli hänellä muutamien siellä\nennen olleitten, vaan nyt jo tatarilaistuneitten Samojeedi- ja\nOstjakki-heimojen etsiminen. Täällä tutustui hän samassa Tatarien,\nsitten Baikal-järven takana käydessään vielä Tungusien ja Burjatienkin\n(Mongolien) kieleen. Yllä kerrottuin laveain tutkimusten suureet saaliit\nolivat kuitenkin kalliilla hinnalla maksetut. Tälläkin matkalla oli\nCastrén saanut kokea sanomatonta vaivaa ja puutetta, erittäin Jenisein\nsuulla. Sen kautta oli hänen terveytensä enimmästi ollut niin huono,\nettä hän ajottain tuskin pysyi koossa. Olipa kerran verenkohtaus\nBaikal-järven aroilla v. 1848 jo melkein äkkiä lopettaa hänen elämänsä.\nIhmeellistä on, kuinka hän näin heikkona kuitenkin sai niin äärettömän\npaljon työtä valmiiksi.\n\nMatkansa loppuaikoina oli Castrén huolissaan siitä, mitenkä voisi\ntoimeentulonsa laittaa semmoiselle kannalle, että saisi aikaa\nkokoelmiensa tieteelliseen järjestämiseen ja toimittamiseen. Joku häntä\nkehoitti kirkkoherran virkaa hakemaan, mutta Castrén tulisella\nkiivaudella kielsi. \"Ennemmin\", kirjoitti hän vastaukseksi, \"asuisin\nruotivaivaisena jossain yliskammarissa, kuin 30 hopeapenningin edestä\nuhraisin tieteeni; ihmisen elämä on niin lyhyt, ett'ei tarkimmallakaan\nyhdenmukaisuudella voi saada paljoa aikaan\". Pietarin akatemia kuitenkin\nosaksi huojensi tämän huolen sillä, että otti hänet ylimääräiseksi\napulaiseksi 600 ruplan palkalla. Tarjottiin hänelle vakinaistakin virkaa\npaljoa suuremmilla eduilla, vaan koska sitten olisi täytynyt jättää oma\nmaa, ei hän siihen suostunut.\n\nVasta v. 1851 Maaliskuun 14 päivänä saattoi viimein kotimaa tarjota\njalolle pojalleen sopivan turvallisen paikan. Silloin Castrén\nvastaanotti uuden, yliopistoomme perustetun Suomen kielen ja\nkirjallisuuden professorin viran, jonka valtakirjan kansleri ja\nperintöruhtinas, sittemmin keisari Aleksanteri II, omin käsin toi\nhänelle. Nyt koitti Castrén'ille häiritsemätön onnen aika. Vapautettuna\ntoimeentulon huolista taisi hän täydellä voimallaan ryhtyä tärkeihin\ntöihinsä. Saksankielinen _Ostjakin kieliopin koe_ oli häneltä\nvalmistunut v. 1849; professorin virkaa varten oli hän kirjoittanut\nväitöksen _De affixis personalibus linguarum altaicarum_ (Altailaisten\nkielten persoonallisista liitteistä); nyt hän pani enimmän aikansa\nsamojeedin kielioppiin, johon hän viiden vaivaloisen vuoden kuluessa oli\nkerännyt aineksia ja jota hän aikoi elämänsä päätyöksi. Sen ohessa piti\nhän luennoita Suomen suvun sukulaissuhteista sekä jumalaistarustosta.\nIloon mielenmukaisesta, hyvin edistyvästä työstä liittyi onni saada oma\nkoti perustetuksi. Mutta tämä kirkas hetki Castrén'in elämässä oli liian\nlyhyt-aikainen. Tundrilta saatu keuhkotauti oli kyllä täällä kotona\nnäennäisesti poistunut, mutta se teki salaisesti työtään, siksi kun 7 p.\nToukok. 1852 sai tehtävänsä täytetyksi.\n\nSurun ja kaipauksen katkeruutta lievitti kuitenkin osaksi se havainto,\nettä vainajan vaivannäkö, vaikka hän kesken työnsä suoritusta\npoistemmattiin, ei ollut turha. Hänen kokoelmansa huomattiin jo alkuaan\nolevan niin hyvässä järjestyksessä, että niistä toinenkin voi arvokkaita\nteoksia kokoon panna. Näin saatiin ennen mainitun Pietarin akatemikon\n_Anton Schiefner'in_ jalomielisellä avulla Castrén'in kuoleman jälkeen\npainosta: _Samojeedin kielioppi_ ynnä _Sanaluetteloita_ 1854-55,\n_Tungusin kielen peruspiirteet_ 1856, _Burjatein sekä Koibalein ja\nKaragassein (tatarilaistuneitten Samojeedein) ynnä Jenisein-Ostjakkien\nja Kottein kielten kielioppien kokeita_ 1857-58, kaikki saksankielellä.\nToisten ystäväin toimesta taas ilmestyivät ruotsiksi nimellä _Nordiska\nresor och forskningar_ (samaan aikaan tai myöhemmin myös saksalaisessa\nkäännöksessä): Castrén'in _Matkakertomukset_ kahdessa osassa 1852 ja\n1855, _Suomalaisen mythologian luennot_ 1853, _Kansatieteelliset luennot\nAltain kansoista _ 1857 sekä kaikellaiset pienemmät kirjoitukset kahtena\nnidoksena 1858 ja 1870.\n\nCastrén avasi tieteelle ihan uuden, äärettömän avaran ja tärkeän\ntyöalan. Hän perusti koko ural-altailaisen sukukunnan vertailevan\nkielitieteen. Ennen häntä oli tähän kuuluvain kansain heimolaisuudesta\nkeskenään ollut ainoasti hämärä aavistus; hän sen todisti ja järjesti\nnämät kansat sen mukaan. Selvitettyään suomalais-ugrilaisten kansojen\nkeskenäistä yhteyttä, hän osoitti Suomen suvun kaukaisempaa\nheimolaisuutta Samojeedein, Turkkilaisten, Mongolein ja Tungusein\nkanssa. Tähän kieliheimolaisuuteen hän myös perusti ajatuksen Suomen\nsuvun lähdöstä Altai-vuorilta. Siellä hän oli löytänyt niin hyvin\nTurkkilaisten ja Samojeedein kuin myös Ostjakkein viimeiset jäljet. Ja\nkoska Ostjakit epäilemättä ovat Suomen sukua, päätti hän siitä, että\nAltai on myös \"Suomen kansan alkukehto\". Itse hän katsoi tämän havainnon\nsangen tärkeäksi kansallisessakin suhteessa, ei vaan tieteellisessä.\n\"Melkein koko Suomen suku\", sanoi hän, \"on viime aikoihin asti seisonut\nhuomaamatta jätettynä ja hyljättynä maailman historiassa. Tuntematta sen\nmuinaisia oloja, on pidetty sen hajanaisia haaroja hyödyttöminä oksina\nihmiskunnan sukupuussa. Mutta kun kerran sukulaisuus suomen ja\nsamojeedin kielten välillä on toteen näytetty, mikä valo sen kautta\nkoittaa Suomalaisten muinais-ajalle, laajoille sukulaissuhteille ja\nmaailmanhistorialliselle arvolle!\" Mitenkä näitä Castrén'in päätelmiä\ntulevaisuudessa muodosteltaneenkin, varmaa ainakin on, että hänen\nsuurten tutkimustensa jalot ilmituotteet ovat Lönnrot'in Kalevalan\nrinnalla tuntuvasti kohottaneet kansallistunnetta omassa maassamme,\nsamassa kuin ne ovat tehneet Suomen kansan nimen enemmän tunnetuksi ja\nkunnioitetuksi ulkomailla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEikä siinä kyllin. Castrén'in innostava esimerkki on myös epäilemättä\nosaltansa vaikuttanut siihen vilkastuvaan harrastukseen, joka on\nnähtävänä suoranaisesti suomenkielen alalla. Yhä useampia kielioppeja ja\nerikoistutkimuksia ilmestyy, joita kaikkia on enää mahdoton ottaa\nhuomioon. Esitettäköön tässä ainoasti ne kielemme harrastajat ja\ntutkijat, jotka vielä Castrén'in eläissä kirjoittivat suomeksi.\nLönnrot'ia lukuun-ottamatta, ei niitä ole kuin kolme, nimittäin:\n_Volmari Styrbjörn Schildt eli Kilpinen, Henrik Konstantin Corander ja\nKustaa Eerik Eurén_.\n\n_Volmari Styrbjörn Schildt eli Volmari Kilpinen_, joksi hän itseään\nkirjoituksissaan nimitti, oli syntynyt Laukaalla 31 p. Heinäk. 1810;\nhänen isänsä oli kapteeni Uudenmaan rykmentissä. Hän pääsi ylioppilaaksi\n1825, suoritti filosofian kandidaatti-tutkinnon 1833 ja seppelöittiin\nmaisteriksi 1836, tuli lääketieteen lisensiaatiksi 1838 ja tohtoriksi\n1840. Määrättiin piirilääkäriksi Jyväskylään 1839, jossa virassa pysyi\nvuoteen 1889, ja kuoli 8 p. Toukok. 1893. Arvidsson'in kirjoituksista\nkiihtyneenä harrasteli Kilpinen kaiken ikänsä suomenkielen edistymistä.\nMaisteriväitöksekseen hän suomensi ensimmäiset kaksi lukua _Xenophon'in\nAnabasis'ta_ 1832; samoin myöhemmin neljä ensimmäistä kirjaa ynnä osan\nviidettä _Euklideen alkeista mittaustieteessä_ 1847. Siihen aikaan vielä\nsuurta korkeampaan sivistykseen kuuluvien sanojen puutetta yritti hän\nauttaa sepittämillänsä uusilla, joista koko joukko löytyy hänen\nkirjoituksessaan _Muutama sana suomenkielen rikastuttamisesta_,\nSuomi-Kirjassa 1844. Mutta tässä sepittämisessä ei hän onnistunut yhtä\nhyvin kuin Lönnrot, josta syystä useimmat hänen ehdoittamistaan sanoista\novat jääneet käyttämättä. Kuitenkin on hän, niinkuin kerran leikillä\nkehui, muun muassa suomalaisen _tieteen ja taiteen_ isä. Vielä huonompi\nmenestys oli toisella hänen mielituumallaan, että nimittäin\nsuomalaisessa kirjoituksessa ruvettaisiin pitennysmerkkinä\nkaksoisvokaalien asemesta käyttämään hänen keksimiänsä \"venykkeitä\".\nHänen kirjoituksiansa siitä aineesta on _Suomi_-kirjassa 1856: _Sananen\nsuomenkielen ulkomuodosta ja venytysmerkistä_, samoin toisen jakson ensi\nosassa: _Sanapuvullinen kysymys_; Kirjallisessa Kuukauslehdessä ynnä\nmuissa aikakautisissa julkaisuissa sekä erityisessä kirjasessa, joka\nilmestyi nimellä: _Nītæ næitæ, nītelmiæ, væitelmiæ, vestelmiæ,\nsotielmia, sovinto, Jyvæskylæssæ, Keski-Somen kirjapainiossa_ 1889.\nKäytännöllisesti on hän koettanut edistää sitä muutosta kirjojen\npalkitsemisella, jotka tämmöisellä tavalla painettiin, niinkuin\n_Kiljander'in_ ensimmäinen _Nadeschdan_ suomennos vuodelta 1860, _J.\nSārisen_ kääntämä kaksi-osainen Leo'n _Kristillinen uskonnon ja kirkon\nhistoria eli tosine_ 1862-63 y.m. Paitsi jo mainittuja kirjoituksia on\n_Suomi_ kirjassa vielä pari Schildt'in tutkimusta _Suomalaisista\nsukunimistä_ 1857 ja 1859. Vielä on hän toimittanut _Kansan Lehteä_\nJyväskylässä vv. 1868-70.\n\nVaivaloiset virkatoimet estivät Schild'iä mielensä mukaan jatkamasta\nkirjallisia pyrintöjänsä. Mutta sen sijaan hän käytännöllisillä aloilla\npontevasti toimi suomalaisuuden hyväksi. Hän oli paikkakuntalaistensa\netupäässä siinä hankkeessa, jolla saatiin aikaan suomenkielinen\noppilaitos Jyväskylään. Hän oli myös ensimmäinen maamme lääkäreistä,\njoka käytti virkakirjoituksissaan suomenkieltä. Hänen lukuisista ja\nsuurista lahjoituksistaan paikkakuntansa henkisten rientojen\nkannattamiseksi mainittakoon ainoasti 40,000 markan suuruinen\npohjarahasto suomenkielisen yliopiston perustamiseksi Jyväskylään.\n\n_Henrik Konstantin Corander_ oli syntynyt 21 p. Syysk. 1814 Mikkelissä,\njossa isä oli nimismiehenä. Tuli ylioppilaaksi 1833 ja maisteriksi 1836\nsekä vihittiin papiksi 1837. Oli vuodesta 1843 opettajana, enimmäkseen\nViipurissa. Suoritti filosofian tohtoritutkinnon 1857 ja nimitettiin\nsuomenkielen dosentiksi yliopistoon 1860, mutta pysyi kouluvirassaan\nvuoteen 1867, jolloin pääsi kirkkoherraksi Antreaan. Kuoli 16 p. Tammik.\n1878. Hänen toimittamansa on ensimmäinen _Suomalajnen kjelioppi koulujen\ntarpe'eksi_, vuodelta 1845; niin myös ensimmäinen suomenkielinen\ndosenttiväitös: _Suomalaisten nimukka- ja lausukka- (eli tehdikkö-)\nsanojen jakauntumisesta taivutuksen suhteen_ 1859. Sitä paitsi on hän\njulkaissut latinankielisen tohtoriväitöksen suomenkielen alalta 1853 ja\nruotsinkielisen oppikirjan suomenkielessä 1866.[167]\n\n_Kustaa Eerik Eurén_ syntyi 24 p. Syysk. 1818 Porin kaupungissa, jossa\nisä kuului alhaisempaan porvariväkeen. Turun kymnaasiin tultuaan täytyi\nhänen jo vuoden kuluttua erota varattomuutensa tähden. Hän sai sitten\nkirjanpitäjän paikan Leineperin rautatehtaassa Ulvilassa.\nKäytännöllisten töittensä tähden ei hän kuitenkaan kokonaan jättänyt\ntieteellisiä opintojaan. Päivän oltuansa tehtaan palveluksessa pani hän\npuolet yöstä lukuihinsa. Tällä rautaisella ahkeruudella onnistui hänen\nv. 1841 päästä yliopistoon, jossa suoritti maisteritutkinnon 1844. Sen\njälkeen antautui hän koulun palvelukseen, toimittaen ensi alussa\nkymnaasin-apulaisen virkaa Turussa. V. 1852 määrättiin hän raamatun\nalkukielten lehtoriksi ja v. 1857, jolloin Hämeenlinnan kymnaasi\nperustettiin, muutettiin hän sinne historian lehtoriksi. Samassa\nuskottiin hänelle tuon uuden opiston ensimmäiset järjestämistoimet sekä\nvv. 1857-63 sen johto rehtorina. Hämeenlinnassa hän kuoli 13 p. Helmik.\n1872.\n\nKymnaasin apulaisena suomea opettaessaan oli Eurén saanut kokea\nsoveliaan kieliopin ja sanakirjan puutetta, ja koko innollaan ryhtynyt\ntämän puutteen täyttämiseen. V. 1846 tuli painosta _Grunddragen till\nfinsk formlära_ (Suomenkielen muoto-opin pääpiirteet), jossa hän\nkoulunuorison hyödyksi käytti Lönnrot'in ja Castrén'in tutkimuksia. Tätä\nlyhyytensä vuoksi vaikealukuista kirjasta seurasi v. 1849 lavea _Finsk\nspråklära_ (Suomen kielioppi) sekä sitten v. 1851 _Finsk språklära i\nsammandrag_, alemmille kouluille aiottu lyhennys. V. 1852 täytti\nsuomenkielistenkin kouluin tarpeen _Suomalainen kielioppi\nSuomalaisille_.[168] Viimeksi ilmaantui v. 1860 _Suomalais-ruotsalainen\nsanakirja_, sekin, niinkuin on mainittu, pääasiallisesti Lönnrot'in\nrunsaitten kokoelmain ja tutkimusten avulla. Kaikki nämät teokset ovat\nerinomaisessa määrässä helpoittaneet ja jouduttaneet kansankielen\ntuntemisen leviämistä ylhäisempiin säätyihimme, jota paitsi kieliopit\novat suomenkielen muoto-opille antaneet lopullisen vakavuuden. Vielä on\nEurén toimittanut osaksi suomentamalla, osaksi itse sepittämällä toista\nsataa kansankirjasta. Hänen aikaisemmista suomennoksistaan mainittakoon:\nBeecher-Stowe'n _Setä Tuomon tupa_ 1856, _Suomalaisia Uuteloita_ 1858\nsekä Goldsmith'in _Maapapin Wakefjeldissa elämä_ 1859; alkuperäisistä\nkirjoituksista ovat huomattavat useain Suomen historiassa merkillisten\nmiesten elämäkerrat, viisi vihkosta vuodelta 1858. Myös on hän\ntoimittanut moniaita sanomalehtiä, nimittäin _Talousseuran Sanomia_\n1851-53, _Sanomia Turusta_ 1854 sekä perustamaansa _Hämäläistä_ 1857-71.\n\n\n3. Maamiehen ystävä ja Kanava.\n\nSitä periaatettansa, että oli kirjoitettava suomenkielellä, eikä\nainoastaan suomenkielestä, koetti Snellman itsekin toteuttaa ryhtyessään\nrinnan _Saima_-lehden kera toimittamaan _Maamiehen ystävää_. Tämän\ntarkoitus oli rahvaanlehden ja sen mukainen oli myös sen sisällys. Se\nkertoili _Uusilaatuisesta navetanrakennuksesta, Erinäisten riistain\nkasvannosta ja elatus-aineesta ynnä Kylmänneistä potaatista_, huomautti\nettä: _Jo nyt pitää ruveta eläville havuja syöttämään_, ja selitteli,\nvaroittaakseen kotiviinan poltosta: _Mitä siitä rankista karjalle hyvää\non?_ Sitten se osoitti: _Kuinka viisas mies lapsensa kasvattaa_, sekä\nkyseli: _Osaattakko, pojat, lukuja laskea?_ tai _Olettako, miehet,\nurkuja kuulleet?_ Vielä se opetti, että: _Ei mene aurinko mihinkään ja\nJos aurinko seisoo, kyllä kuu juoksee_; puhuipa joskus myös _Ulkomaan\nasioista ja Kuopion pitäjän miehistä_. Niinkuin muutamista näistä\npäällekirjoituksista voi arvata, osasi Snellman pukea jokapäiväisimmät\naineet huvittavaiseen muotoon ja siten pitää vireillä lukuhalua ja\ntiedonharrastusta. Vaan päämääränä tätäkin lehteä toimittaessaan oli\nhänellä kansallistunteen herättäminen. Heti ensimmäisessä numerossa hän\noli esittänyt: _Mitkä Suomalaiset ovat?_ ja seuraavassa ottanut puheeksi\n_Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran_, sitten kertonut: _Mikä tieto\nvanhoilla Suomalaisilla oli Jumalasta ynnä Kristin-opin levittämisestä\nSuomenmaassa_ sekä lopuksi tehnyt selkoa _Kalevalasta_.\n\nVuosineljänneksen kuluttua näki Snellman kuitenkin mahdottomaksi työlään\nkouluvirkansa ohella pitää huolta kahdesta sanomalehdestä, jotka\nkumpaisenkin oli melkein yksin täyttänyt ja paraasta päästä\nalkuperäisillä kirjoituksilla. Siitä syystä täytyi hänen jättää\nsuomenkielisen lehden toimittaminen sen 15:stä numerosta alkaen toisiin\nkäsiin, voidakseen kokonaan antautua elämänsä päätehtävään: sivistyneen\nsäädyn palauttamiseen oman kansallisuutensa tuntoon. _Maamiehen ystävä_\neli vielä toistakymmentä vuotta, aina vuoteen 1855.\n\nSnellman'in elämäkerta on niin tunnettu ja suuremmalta osalta jo niin\ntäydellisesti esitetty valtioneuvos _Th. Rein'in_ etevässä kuvauksessa,\nettä tässä riittänee muutamain rajaviivain piirtäminen.\n\n_Juhana Vilhelm Snellman_, suomalaisen merikapteenin poika, oli syntynyt\nTukholmassa 12 p. Toukok. 1806. Muutti seitsenvuotisena vanhempainsa\nmukana Kokkolaan, josta v. 1816 lähetettiin Oulun triviaalikouluun. Tuli\nylioppilaaksi 1822 sekä perinpohjaisten opintojen jälkeen maisteriksi\n1832 ja dosentiksi filosofiassa 1835. Jatkoi tutkimuksiansa Ruotsissa,\nTanskassa ja Saksassa vv. 1839-42, julkaisten useita huomiota\nherättäneitä tieteellisiä ja kaunokirjallisia teoksia, joista\nmainittakoon Saksassa painettu tutkimus persoonallisuuden aatteesta\n_Versuch einer speculativen Entwickelung der Idée der Persönlichkeit_\n1841 ja Ruotsissa ilmestynyt valtio-oppi, _Läran om staten_, 1842.\nSamaan aikaan hän kotimaassa antoi ulos aikakauskirjaa _Spanska Flugan_\n(Espanjan kärpänen, eräänlaisen laastarin nimitys) 1839-41. Rehtorina\nKuopiossa vv. 1843-49 hän toimitteli, paitsi valtiollista _Saima_-lehteä\n1844-46, kirjallisia kuukauslehtiä _Kallavesi_ 1846 ja _Litteraturblad\nför allmän medborgelig bildning_ 1847-49. Turhaan haettuaan avonaiseksi\ntullutta filosofian professorin virkaa yliopistossamme 1848 ja estettynä\nsaamasta yksityisillä varoilla pääkaupunkiin perustettavan kauppakoulun\njohtajan paikkaa, jonka toiveessa oli jättänyt kouluvirkansa Kuopiossa,\ntyöskenteli hän jonkun aikaa konttoristina Borgström'in kauppahuoneen\npalveluksessa ja elätteli muuten satunnaisilla töillä perhettänsä\nHelsingissä. V. 1855 Aleksanteri II:n noustua valta-istuimelle koitti\nhänellekin toinen aika. Hän ryhtyi heti _Litteraturblad'ia_, jota\nväliajalla oli hoitanut _Sven Gabriel Elmgren_,[169] jälleen itse\ntoimittamaan. Seuraavana vuonna hän nimitettiin \"siveys-opin ja\ntieteiden järjestelmän\" professoriksi ja v. 1863 hän kutsuttiin\nraha-asiain toimiston päälliköksi kotimaiseen hallitukseemme. Hänen\nmuistoansa senaattorina on aina säilyttävä, paitsi 1863 vuoden\nkieliasetusta, rahanmuutos vuodelta 1865 sekä sankarimainen taistelu\nSuomen kansan hengissä pitämiseksi nälkätalvena 1867-68. Snellman erosi\nsenaatista 1868, mutta otti senkin jälkeen innokkaasti osaa\nvaltiolliseen elämäämme. Aateloituna v. 1866 oli hän läsnä kaikilla sitä\nseuraavilla valtiopäivillä. Litteraturblad'insa oli hän lopettanut 1863,\nvaan kirjoitteli vielä 1870 luvulla ahkerasti suomenmieliseen\n_Morgonbladet_-lehteen. Muista sen-aikuisista kirjoituksista\nhuomattakoon _Finska studenten_ (Suomen ylioppilas) 1875. Myös on\nmainittava, että hän johti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimia sen\nesimiehenä vv. 1870-74. Snellman kuoli 4 p. Heinäk. 1881 Kirkkonummella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSnellman'in vaikutus suomenkielisen sanomakirjallisuuden alalla ei\nrajoittunut yksistään _Maamiehen ystävän_ perustamiseen, vaan sai tämä,\nniinkuin on mainittu, pian seuraajia, jotka astuivat siitä vielä askelen\neteenpäin. Ensimmäinen Snellman'in esimerkistä alkunsa saanut uusi\nyritys oli Pietari Hannikaisen _Kanava_, joka syntyi Viipurissa 1845. Jo\ntilaus-ilmoituksessaan se lupasi tuoda huvittavaa ja hyödyttävää\nlukemista kaikille säädyille. Se ei siis aikonut tyydyttää ainoasti\ntalonpoikaisen kansan tarpeita, vaan pyrki sovittamaan sisällyksensä\nmyös sivistyneelle lukijakunnalle kelpaavaksi. Ja tämän aikomuksensa se\npani täytäntöön sangen suurella taidolla. Huvittavainen osa sisälsi\nrunoelmia, novelleja ja näytelmiä, sekä omia että suomennettuja. Samaan\nkaunokirjalliseen osastoon voimme vielä lukea arvostelut uusista\nkirjoista, sekä koti- että ulkomaisista, ynnä arvostelut Viipurin\nsaksan- ja ruotsinkielisistä teaatterinäytännöistä.[170] Hyödyttävässä\nosastossa on selvästi havaittavana _Saima_-lehden vaikutus. Sillä Kanava\ntarkastelee milloin tätä, milloin tuota laitosta ja olojen kohtaa\nmaassamme, rohkeasti osoittaen, mitä oli väärää ja vaillinaista, sekä\nehdoitellen parannuskeinoja. Tämäntapaiset kirjoitukset, joista\nmainittakoon: _Vankihuoneitten laitoksista, Hollikyydin järjestämisestä,\nTilojen osituksesta, Elinkeinojen vapaudesta, Kansakouluista, Estääkkö\nmikä suomenkielistä kirjotuksia ottamasta oikeuksiin? ja Suomenkielen\nkäyttämisestä_, koskivat usein kipeästi asian-omaisiin virkamiehiin,\njoita tietysti enimmin suututti se, että heidän toimensa täten joutuivat\nennen kuulumattomalla tavalla itse kansan arvosteltaviksi. Seurauksena\noli, että noita tunnettuja variksenjalkoja -- -- -- alkoi yhä tiheämmin\nnäkyä lehden palstoilla, kunnes se 1847 vuoden lopulla kokonaan\nkiellettiin ilmestymästä,\n\n_Pietari Hannikainen_ oli syntynyt 24 p. Elok. 1813 Säämingin pitäjässä,\njossa isä oli lautamiehenä. Kävi Savonlinnan piirikoulua, joka siihen\naikaan oli saksankielinen, ja tuli v. 1833 yliopistoon, mutta erosi\nsiitä jälleen jo v. 1835 ja rupesi maamittarin-apulaiseksi. Tällä\nvirkatiellä sai hän v. 1857 kommissiooni-maamittarin paikan Viipurissa\nja v. 1866 samallaisen Uudellamaalla.\n\nHannikaisen olo yliopistossa sattui samaan aikaan, jolloin Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran perustamisen jälkeen alkoi ilmautua muutamia, jos\nkohta vähäisiä suomalaisuuden oireita, Hän oli niitä, jotka\nkevätjuhlassa 1834 päättivät suorittaa vapaehtoisen tutkinnon\nsuomenkielessä; hän oli myös niitä harvoja, jotka siitä päätöksestä\ntekivät totta. Pysyväisempiä hedelmiä rupesi tämä hänessä itänyt\ninnostus kuitenkin vasta vuosikymmentä myöhemmin tuottamaan. Että se\ntapahtui Snellman'in vaikutuksesta, osoittaa jo hänen ensimmäisten\nrunokokeittensa ilmestyminen _Saima_-lehden palstoilla 1844.\n\nSanomalehden toimittajaksi, joksi hän Snellman'in esikuvaa noudattaen\nitse seuraavana vuonna rupesi, oli Hannikainen monin puolin erittäin\nsopiva: hänellä oli kaunokirjallisuuteen taipumusta; hänellä oli sujuva,\nselvä, kepeä kirjoitustapa, vaikka kieli ei ollut kyllin huolellisesti\nkarsittua; hän oli kansan keskuudessa kasvanut, joten tunsi sen tarpeet\nja puutteet perinpohjin. Ja ennen kaikkea oli hänellä tähän toimeen\nuupumaton harrastus. Kun _Kanava_ kiellettiin ilmestymästä, julkaisi hän\nviatonta maanviljelyslehteä _Lukemisia maamiehille_ vv. 1849-50;\nyhteiskunnalliset kirjoituksensa lähetti hän Suomettareen. V. 1856 pani\nhän alkuun Viipurissa lastenlehden, nimeltä _Aamurusko_, joka kuitenkin\npian muuttui valtiolliseksi ja jatkui 1858 vuoden loppuun asti. Vv.\n1861-62 toimitti hän niin-ikään Viipurissa ilmestyvää _Otavaa_.\nV. 1864, _Suomettaren_ tultua jokapäiväiseksi, kutsuttiin hän sen\npäätoimittajaksi ja oli vielä seuraavana vuonna toimituksen jäsenenä.\n\nNäissä sanomalehdissä löytyvät myös kaikki Hannikaisen kaunokirjalliset\nteokset. Kanavassa jo tapaamme _Silmänkääntäjän_, sangen lystikkään\nilveilyksen kahdessa näytöksessä, joka sitten myös painettiin erikseen\nv. 1847 ja samana vuonna esitettiin Kuopiossa seuranäytelmänä, antaen\nnäin ensimmäisen alun draamalliselle taiteelle suomenkielellä.\n\nTämän näytelmän juonessa, lausuu Snellman arvostelussaan,[171] vallitsee\nsatunnaisuus, jota päähenkilö taitavasti käyttää hyväksensä. Aluksi\nJussi Oluvisella ei ole muuta tuumaa kuin ruveta herraksi, jonka vuoksi\nhän lähtee vaan matkalle, ilman mitään ennakolta mietittyä suunnitelmaa.\nVasta Hölmölän kestikievarin nöyrä käytös ja puhe saattavat hänet\nesiintymään silmänkääntäjänä. Siten juoni, jos kohta se on peräti\nyksinkertainen, tulee täyteen uusia, arvaamattomia seikkailuja. Ja\nvaikka sen kehitys on satunnaisuuden vallassa, niin seuraa kuitenkin\nkaikki kestikievarin ja Oluvisen omasta luonteesta varsin\njohdonmukaisesti. Nämät luonteet, niinkuin myös sivuhenkilöjen, ovat\naivan tosiperäisiä, ja koko kuvauksen perustuksena on se historiallinen\ntotuus, että meillä ulkomaalainen on merkinnyt yhtä kuin herra,\nSuomalainen samaa kuin talonpoika.\n\nSilmänkääntäjällä on todellisen komedian ansiot siinäkin, että se on\ntäydesti tasapuolinen. Se ruoskii toiselta puolen talonpojan\nherrastelemisen halua ja herkkäuskoisuutta, mutta toiselta puolen myös\nherrassäätyä näyttämällä, kuinka talonpoikakin, kun vaan on kyllin\nrohkea ja hävytön, on jo täysi herra. Hienointa siinä on, että Oluvinen\ntämän hyvin tietää ja vielä itseksensä nauraa sille vähäiselle taidolle,\njota tähän tarvitaan. Yksityisistä koomillisista kohtauksista\nmainittakoon se, jossa kestikievari piiallensa osoittaa raamattua\ntuntevansa, sekä se, että silmänkääntäjän kummallisia eläviä ei tunneta\ntavallisiksi kotieläimiksi, vaikka niitä nimen-omaan näiden näköisiksi\nsanotaan. Liiaksi kouriin tuntuva burleski eli ilvehtivä aines kuitenkin\nvaikuttaa, ettei Silmänkääntäjä enää oikein sovellu nykyisen\nteaatterimme näyttämölle.\n\nNiin-ikään Kanavassa julkaistuna oli _Antonius Putronius_, Suomen\noloihin hyvin sukkelasti sovitettu mukailus Holberg'in näytelmästä\nErasmus Montanus. Myöhemmin suomensi Hannikainen _Näytelmistöä_ varten\nSchiller'in huvinäytelmät _Selima_ (Turandot) ja _Liukaskielinen_\n(Parasit) 1861 sekä ranskankielestä _Pietar Patelin'in_ 1864. Toisia\nsuomennoksia on ollut Suomalaisen Teaatterin käytettävänä, vaikka eivät\nole painosta ilmestyneet, esim. laulunäytelmä _Preciosa_; julkaisematta\njääneet ovat myös alkuperäiset: _Lapsuuden ystävät_ ja _Neitsyt Siiri_\n(Brahe).\n\nEnsimmäinen Hannikaisen novelli, joka erikseen tuli painetuksi, oli\n_Serkukset, jutelma Ulla tädiltä_ 1848; alkuluonnos siihen oli, näet,\nerään naisen tekemä. Myöhemmin ilmautui muutamia hänen novellejaan\n_Talvikukkasia_ nimisessä kokoelmassa 1865. Viimeksi vanhoilla\npäivillään julkaisi hän kaksi vihkoa _Jutelmia läheltä ja kaukaa_\n1882-84. Hannikaisen novelleissa on ranskalaisen kertomistavan kepeys,\nsujuvaisuus ja jännittäväisyys; tapaukset seuraavat toisiaan nopeasti,\neikä esitys ole koskaan pitkäveteistä. Mutta hän ei pidä huolta\nluonteiden kehityksestä, ei myöskään paikan ja ajan värityksestä; mitä\nhän kertoo, voisi olla tapahtunutta missä ja milloin hyvänsä. Välistä\npanee hän toimeen aivan mahdottomia yhteensattumuksia. Hannikaisen\nkertomukset kuuluvat siihen novellikirjallisuuden lajiin, jota\nnimitetään följetongi- ja sensatsiooni-kirjallisuudeksi. Jotkut niistä\novat aiheeltansa historiallisia, esim. _Salojärven kukkanen_ (Nuijasodan\najoilta), _Torkel ja Viipurin linna_ sekä _Ukon kertomus_. Toiset ovat\nkansan-elämästä otetut, niinkuin _Kruunutilalainen_. Enimmät kuitenkin\nliikkuvat keskisäädyn piirissä, esim. _Punainen lähde_ ja _Pitäjän\npappi_.\n\nHannikaisen runokokeet eivät ole erittäin huomattavia. Ne ovat\nenimmäkseen suomennoksia ja saksalaisen koulukasvatuksen vaikutuksesta\nsuureksi osaksi valitut Schiller'in ja Göthe'n pienistä runoelmista.\n\nPaitsi kaunokirjallista on Hannikainen julkaissut yhtä ja toista\nmuutakin kansantajuiseen kirjallisuuteen kuuluvaa. Sitä lajia on esim.\n_Pitäjäänkirjasto_ 1869. Hannikaisen suomennoksista mainittakoon vielä\n_Viron satuja_ 1847 ja samana vuonna ilmestynyt _Asian-ajaja_,\nensimmäinen lainopillinen käsikirja suomenkielellä.\n\nV. 1879 otti Hannikainen eron virastansa ja asettui maatilalleen\nParikkalaan, jossa vielä elää ijäkkäimpänä suomalaisuuden\nkunniavanhuksista.\n\n\n4. August Ahlqvist.\n\nPikemmin kuin mitä Snellman saattoi toivoakaan, ilmautui myös\nensimmäinen sitä uutta polvea, joka oli oppinut suomenkieltä rakastamaan\nja jolla alkoi olla taitoa sitä käyttää. Jo _Saima_-lehden ensimmäisessä\nvuosikerrassa ilmestyy muutaman suomenkielisen runon alla ja seuraavassa\nvielä useammin nimimerkki _A. O...n_ tai _A. Oksanen_, joka nykyään on\nmeille kaikille tunnettu August Ahlqvist'in runoilijanimenä.\n\n_August Engelbrekt Ahlqvist_ oli syntynyt 7 p. Elok. 1826 Kuopiossa ja\ntullut, tässä kaupungissa saatuansa opin alkeet, ylioppilaaksi 1844.\nEnsimmäiset kaksi vuotta oli hän kuitenkin vähävaraisuuden vuoksi poissa\nyliopistosta kotipaikoillansa. Tämän ajan käytti hän toimittaakseen\npainosta ensimmäisen maantieteen oppikirjan Suomalaisia varten,\n_Geografia eli maan-opas_, jonka oli jo koulupoikana suomentanut, v.\n1844 ja seuraavana vuonna vielä toisen kääntämänsä koulukirjan _Yhteinen\nhistoria lyhykäisesti Suomen kansalle_. Hänen samoihin aikoihin\n_Saima_-lehdessä julkaisemansa runokokeet olivat enimmäkseen\nsuomennoksia Runeberg'in idylleistä ja epigrammeista; nämät ilmestyivät\nv. 1845 myös yhteen kerättyinä nimellä _Runoelmia Runeberg'ilta_.\n\nPääkaupunkiin vihdoin päästyänsä otti Ahlqvist luonteelleen ominaisella\ninnolla ja voimalla osaa kaikkiin yliopisto-nuorison kansallisiin\nharrastuksiin. Savokarjalaisen osakunnan v. 1846 julkaisemaan toiseen\nvihkoon _Lukemisia Suomen kansan hyödyksi_ saatiin häneltä\nsuomennokset Runeberg'in _Pilven veikkoa_ sekä Almqvist'in novellia\n_Putkinotkon uudispaikka_ (Grimstahamns nybygge). Toisen Almqvist'in\nnovelleista _Kappelin_ hän oli suomentanut samana vuonna aloitettuun\n_Annikka_-sarjaan. Sitä paitsi oli hän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\nlähettiläänä kesällä 1846 käynyt Suomen Pohjois-Karjalassa keräilemässä\nrunoja Lönnrot'in uutta Kalevalan laitosta varten. Seuraavana vuonna\nAhlqvist antoi Suomettareen, jonka perustajia hän oli, paitsi runoelmia,\nsekä alkuperäisiä että suomennettuja, tuon ihmeen kauniin ja\nsyväaatteisen _Sadun_ Suometar-neidosta ja tämän sisaruksista.\nMainittuna vuonna hän myös matkusteli Itä-Pohjanmaalla sekä Vienan\nläänissä näiden maakuntain kielimurteita tutkimassa.\n\nMutta varsinaisesti kielitieteen alalle antautui Ahlqvist vasta\nfilosofian kandidaatti-tutkinnon suoritettuansa v. 1853. Käytyänsä\nkesällä 1854 yhdessä _Kaarlo Slöör'in_ kanssa runonkeruulla Käkisalmen\npuolella sekä Pohjois-Inkerissä, oli hän ruvennut tutkimaan\nLänsi-Inkerissä asuvain Vatjalaisten kieltä, josta tuloksena oli Suomen\nTiedeseuran toimituksissa seuraavana vuonna ruotsiksi ilmestynyt _Vatjan\nkielioppi_. Nähtävästi oli Lönnrot, jolta hän oli saanut apua ja neuvoa\njo ensimmäisissä kirjallisissa yrityksissään, vaikuttanut tähän hänen\nharrastustensa suuntaan. Osaltansa lienee siihen myös vaikuttanut\nCastrén'in kuolema ja hänen töittensä keskeytyminen. Ahlqvist katsoi\nhäpeäksi Suomen kansalle, jos tämä perintö jäisi vieraille, ja päätti\nsiitä syystä uhrata kaikki voimansa suomen sukukielten tutkimiseen. Oli\nkuitenkin yksi, joka ei voinut hyväksyä tätä hänen päätöstänsä, ja se\noli Snellman. Arvostellessaan mainittua vatjan kielioppia\nLitteraturblad'issaan 1856 Snellman surumielin lausuu: \"Yhä enemmän\nkasvaa uusien kielioppien luku suomen sukukielten alalla; myös Ahlqvist\non nyt lopullisesti tullut kieliopin-tekijäksi. Arvostelija ei voi sitä\nasiata auttaa; haikealla tunteella täytyy hänen nähdä niin monen voimat\nkuluvan suomen kielioppiin ja kielentutkimukseen. Tuntuu siltä, kuin\nahkeroittaisiin saadakseen ajoissa hautapatsasta valmiiksi sille\nkielelle, joka sen alle on haudattava. -- -- Ahlqvist on sekä\nsuomennoksissaan että omissa vähäisissä kyhäyksissään osoittautunut,\nkirjoituslaatuun ja kieleen nähden, paraita toiveita antavaksi\nsuomalaiseksi proosakirjoittajaksi. Hän on myös antanut hyviä lupauksia\nuuden-aikaisesta suomenkielisestä runoudesta, ja hänen kaunis\n_Savolaisen laulunsa_ on varmaankin kauan kaikuva. Hän on kenties vielä\njoskus hetkeksi palaava näihin nuoruutensa harjoituksiin; mutta hänen\nkoko elämänsä ponnistus on nyt kuitenkin kääntynyt aivan toiseen\nsuuntaan, ja se työala, jonka hän on valinnut, Venäjällä asuvain\nsuomalais-heimojen kielten tutkiminen, vaatii kyllä useamman kuin yhden\nmiehen koko voiman\".\n\nSnellman'in ennustus kävi jossakin määrin toteen, sillä tieteen palvelus\ntuli tästä lähtien Ahlqvist'in varsinaiseksi työksi, ja ainoasti\nlomahetkiä saattoi hän enää omistaa Runottarelleen. Sitä kielellistä\ntutkimusmatkaa, jonka hän oli aloittanut Inkerissä, kesti melkein\nyhtämittaa lähes viisi vuotta. Syksyllä 1854 oli hän oleskellut Tarton\nkaupungissa, opiskellen vironkieltä ja tutkiskellen virolaista\nkirjallisuutta. Muistona siitä ajasta on hänen kirjoituksensa _Viron\nnykyisemmästä kirjallisuudesta_ 1855 vuoden _Suomi_-kirjassa. Keväällä\n1855 hän läksi Aunukseen Vepsäläisten kieltä tutkimaan, josta tehdyt\nmuistiinpanot, _Anteckningar i nordtschudiskan_, sitten painettiin\nSuomen Tiedeseuran toimituksiin 1859. Kotimaassa vähän käytyänsä, meni\nhän alussa vuotta 1856 uudelleen matkoille. Kazan'in kaupungissa sekä\nsen ympäristöillä hän tämän vuoden opiskeli Tatarien, Tshuvasshien ynnä\nmyös vähän Tsheremissien kieltä. Seuraavan vuoden alusta hän siirtyi\nSimbirsk'in lääniin Mordvalaisten keskuuteen, mutta palasi loppupuolella\nvuotta takaisin Kazan'iin. Täältä hän matkusti keväällä 1858 vielä\nedemmäksi Siperian puolelle ja kävi ensin Voguuleja, sitten Castrén'ilta\ntutkimatta jääneitä Pohjois-Ostjakkeja, ja kotimatkallansa viimein\nPermiläisiäkin tervehtimässä.\n\nMatkoilta palattuansa suoritti Ahlqvist filosofian\nlisensiaatti-tutkinnon 1859, jota varten jo v. 1854 oli julkaissut\nväitöksen suomenkielen tutkimuksen historiasta ennen Porthan'ia, _Bidrag\ntill finska språkforskningens historia före Porthan_. Seuraavana vuonna\ntuli hän suomalaisten kielten dosentiksi yliopistoon. Dosenttiväitöksen\naineena oli hänellä moksha-mordvan verbioppi, _Läran om verbet i\nmordvinskan mokscha-dialekt_; koko tämän murteen kielioppi tuli painosta\nsaksankielisenä Pietarissa 1861 ja sai seuraavana vuonna\ntiedeakatemialta palkinnon. Hedelmänä hänen matkoiltansa on myös\nkirjoitus _Venäläisiä sanoja suomenkielessä_ 1857 vuoden Suomi-kirjassa.\nKäytyänsä vielä kielitieteellisellä opintomatkalla Tanskassa, Saksassa,\nItävallassa ja Unkarissa vv. 1861-62 Ahlqvist painatti Suomi-kirjaan\nruotsinkielisen kirjoituksen _Unkarinkielen sukulaisuudesta suomenkielen\nkanssa_ 1863. Samana vuonna hän nimitettiin Lönnrot'in jälkeen\nprofessoriksi Suomen kielessä ja kirjallisuudessa.\n\nEpäilemätöntä on, että Ahlqvist sillä ajalla, jonka nämät kieliopilliset\ntyöt kuluttivat häneltä, olisi voinut paljoa suuremmassa määrin\nsuoranaisesti hyödyttää kirjallisuuttamme. Mutta yksin noista\nmatkustuksista Venäjälläkin on karttunut kirjallisuudellemme\nhuvittavaiset matkakertomukset, jotka ensin eri kirjeinä ihastuttivat\nSuomettaren lukijoita huumorillisilla kuvauksillaan meille oudoista\noloista ja sitten v. 1859 ilmestyivät uudestaan painosta eri kirjana\nnimellä _Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858_.\nPaitsi sitä ei runouskaan jäänyt Ahlqvist'ilta aivan unohduksiin.\nProfessoriväitöksen aineena oli hänellä _Suomalainen runous-oppi_, tosin\netupäässä _kielelliseltä kannalta_, ja yhä välistä oli häneltä saatu\nedes suomennoksia vieraitten kielten paraista runoteoksista. 1856 vuoden\nSuomi-kirja sisältää kauniin käännöksen Runeberg'in runoelmaa _Döbeln\nJuuttaassa_, ja juhlassa, jota v. 1859 täällä vietettiin suuren\nsaksalaisen runoilijan Schiller'in muistoksi, luki Ahlqvist\nsuomentamansa _Laulun kellosta_.. Seuraavana vuonna 1860 painatti hän\nkaikki sepittämänsä omat runoelmat ynnä muutamat käännökset yhteen\nkirjaksi nimellä _Säkeniä_. Ja kun tähän aikaan oli ruvettu Helsingissä\nharrastamaan näytelmäin esittämistä suomenkielellä, yhtyi Ahlqvist\nsiihen harrastukseen siten, että suomensi mainittuna vuonna Benedix'in\nilveilyksen _Riita-asia_ (vapaasti mukailemalla) ja Molière'n komedian\n_Väkinäinen naiminen_ ynnä v. 1863 Näytelmistöä varten Schiller'in\ntragedian _Kavaluus ja rakkaus_. Työläässä professorinvirassaankin,\njohon ensi vuosina 1863-65 liittyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\nsihteerin toimi ja loppu-aikoina 1884-87 yliopiston rehtorin tehtävät,\nAhlqvist aina löysi aikaa kaunokirjalliseen tuotantoon. Jo v. 1863 tuli\nuusi lisätty painos _Säkenien_ ensimmäistä \"parvea\" ja toinen parvi\nseurasi 1868. Sen jälkeen ilmestyi molemmista vähennetty ja enennetty\nlaitos 1874 sekä neljäs enennetty painos 1881; niissä on uudestaan\npainettuna myös hänen promotsiooni-runonsa, ensimmäinen suomenkielinen,\nvuodelta 1869.[172] Kutsuttuna 1863 vuoden virsikirja-komitean jäseneksi\nAhlqvist julkaisi _Virren-ehdotuksia taikka 76 virttä_, osiksi entisistä\nkorjailtuna, osiksi vast'uudesta suomennettuina, 1866. Vielä toimitti\nhän painosta _Valittuja Suomen kansan sananlaskuja_ selityksillä\nnuorisoa varten 1869 sekä _Uuden suomalaisen lukemiston_ 1873.[173]\n\nMyös tieteellisen tutkimuksensa Ahlqvist tästä lähtien suuntasi siten,\nettä siitä olisi mahdollisimman suuri hyöty kirjakielellemme.\nSensuuntainen teos on _Suomen kielen rakennus, vertaavia kieliopillisia\ntutkimuksia_, jossa Ahlqvistin laajat tiedot sukukielissä ovat käytetyt\nsuomenkielen hyväksi. Siitä valmistui kuitenkin ainoasti ensimmäinen\nosa, _Nominien synty ja taivutus_, v. 1877. Samassa tarkoituksessa\ntoimitti hän _Kieletärtä_ eli \"tutkimuksia, arvosteluja ja muistutuksia\nSuomen kirjallisuuden ja kielitieteen alalta\", kaikkiaan seitsemän\nvihkoa, vv. 1871-75 sekä perusti v. 1876 yliopistonuorison keskuudessa\n_Kotikielen seuran_. Tämän nuorison suomenkielen opintojen edistämiseksi\noli hän v. 1869 painattanut _Suomalaisen murteiskirjan tahi lukemisia\nviron, karjalan, vatjan, vepsän ja liivin kielillä_.\n\nVasta vv. 1877 ja 1880 katsoi Ahlqvist voivansa lähteä uusille\ntutkimusmatkoille Ostjakkein ja Voguulein keskuuteen. Eikä hän näiden\nmatkojen kielitieteellisistä tuloksista ennättänyt eläissään julkaista\nmuuta kuin ensimmäisen osan teostansa _Ueber die Sprache der\nNord-Ostjaken_ (Pohjois-Ostjakkein kielestä) 1880. Saadakseen kokonaan\nantautua monien edellisiltäkin matkoilta suorittamatta jääneiden\nkokoelmainsa toimittamiseen, oli hän täysinpalvelleena ottanut eron\nyliopistosta 1888 ja juuri saanut voguulilaisen sanakirjansa\npainokuntoiseksi,[174] kun kuolema hänen työnsä keskeytti 20 p. Marrask.\n1889.\n\nAhlqvist on kirjallisuutemme historiassa pääasiallisesti runoilijana\narvosteltava. Hänen ensimmäiset runokokeensa ovat Snellman'in herättämän\ninnostuksen vaikutuksesta syntyneet. Niissä ilmaantuu syvä isänmaallinen\ntunnelma. Yleisimmin tunnettu on _Savolaisen laulu_, jäljennös\nRuneberg'in Maamme-laulua; mutta runollisessa suhteessa etevämpiä ovat\nuseat muut, niinkuin _Tuopa tuopi tuiman tunnon, Silloin saisi Tuoni\ntulla_ ja _Miksikä aina suret?_ Ihmeellistä vaan on, että näissä on niin\nepätoivoinen mieliala, joka myös hänen suorasanaisessa _Sadussansa_\nilmenee.[175] Ahlqvist ei nähtävästi tohtinut vielä toivoa menestystä\nsuomalaisuuden pyrinnöille. Rohkeammaksi koroittuu hänen äänensä vasta\nrunossa _Suomen valta_ (Nouse, riennä Suomen kieli!), joka on\nkirjoitettu 1860, samana vuonna kuin Säkenien ensimmäinen parvi\nilmestyi. Tässä Säkenien osassa on myös joukko lempilauluja, jotka eivät\nkuitenkaan vedä vertoja hänen isänmaallisille runoilleen. Sitä vastoin\non hänen kaikkein paraita tuotteitansa ballaadi _Koskenlaskijan\nmorsiamet_. Säkenien toisessa parvessa olisi odottanut tapaavansa jo\nenemmän voitonriemua suomalaisuuden edistymisestä. Mutta senkaltaisia\nrunoja ei ole monta, oikeastaan ei muuta kuin runo _Porthan'in\nkuvapatsaan paljastettua_, sekin laimea ja kuiva. Isänmaallisia runoja\non vielä _Unelmia_, vaikk'ei se ole entisten vertainen, ja _Kun 1734\nvuoden laki tuli uudestaan suomennettuna ulos_, joka myös on varsin\nkaunis. Hyvin tuntuvasti vaikutti Ahlqvist'in runouteen hänen ja muitten\nsuomenmielisten välillä yhteen aikaan vallinnut eripuraisuus. Runosta\n_Päivä koittaa!_ näkee hänen arvelleen toisten olevan väärällä tiellä,\npanevan liian äkisti pois vanhan; samaan suuntaan käyvät runot\n_Valtiollista_ ja _Meidän vieraissa-käynnit_. Monesti puhkeaa esiin syvä\npersoonallinen katkeruus, esim. _Lapsuuteni paikoilta_ ja _Eräsnä\nkatkerana hetkenä_; usein myös tyytymättömyys omaan itseensä ja ankara\nsisällinen taistelu, niinkuin runoissa _Kynälampi_ ja _Sydämeni\nasukkaat_, Siihen liittyy vielä välistä epäilys omasta työstä ja sen\nmerkityksestä: _Eräänä syntymäpäivänäni, Mun kesäni_. Joskus tämä mielen\nrauhattomuus antaa sijaa hurjalle nautinnonhalulle, _Kerran\nviinikellarissa_; mutta toisena hetkenä se pakoittaa runoilijaa hakemaan\nlohdutusta ja apua ylhäältä: _Nosta silmäsi!_ Tältä ajalta ei ole\nhänellä lempilauluja, mutta sen sijaan liikuttavia kuvauksia\nperhe-elämän iloista ja suruista.\n\nNiinkuin kaikesta näkyy, on Ahlqvist puhtaasti lyyrillinen,\nsubjektiivinen runoilijaluonne. Hän on niitä runoilijoita, lausuu eräs\narvostelija,[176] jotka ovat \"niin täydellisesti yhdistäneet\nrunollisuutensa kehkiämisen heidän oman sielunsa historiaan, että\nkirjansa ovat heidän sydämmensä kohtausten tarkkoja peilikuvia.\nTunnollisuutensa (tunteellisuutensa) on hänen kuvaus-aistiansa\nrikkaampi, soinnullisuus on hänen runoudessaan muodostustaitoa etevämpi.\n-- Hänen runollinen näkyalansa ei ole juuri avarampia; ihmishengen ja\nulkomaailman korkeimpia kysymyksiä hän karttaa, mutta sydämmen\nsisälliseen maailmaan hän on kokonaan kotiutunut. Sukkeluuttakin puuttuu\nhäneltä kokonaan. -- Säästäväisesti, melkein liiankin säästäväisesti hän\nkäyttää loistavia kuvia ja mietelmiä\".\n\nVertauskuvien käyttämisessä on Ahlqvist silminnähtävästi seurannut\nSuomen kansanrunoutta. Sen sekä Runeberg'in runouden vaikuttamaa on myös\nhänen selvä, yksinkertainen esitystapansa. Kieli on hänellä niin\nrunollista ja sointuvaa, että hän siinä kauan on pysynyt esikuvana.\nSamaa kielitaitoa on hän osoittanut monessa runokäännöksessään, erittäin\n_Laulussa kellosta_, jossa hän on alkuteoksen vaikeita ja vaihtelevia\nrunomittoja mestarillisesti jäljitellyt. Virsien suomentajana ja\nsepittäjänä sitä vastoin ei hän ole mitään erinomaista saanut aikaan.\n\nMoni suuri runoilija ei ole ollut yhtä etevä proosakirjailijana; niin on\nmyös Ahlqvistin laita. Hänen _Satunsa_ on tosin hyvin kaunis ja\nkirjoitustavan puolesta muita parempi. Mutta hänen suorasanaiset\nkäännöksensä eivät ole vapaat ruotsalaisuuksista eivätkä vailla\njonkinlaista kankeutta. Samat puutteet haittaavat myös _Muistelmia\nmatkoilta Venäjällä_, jotka kuitenkin sisällyksensä puolesta ovat hyvin\nhupaisat lukea. Niissä Ahlqvist antaa havainnollisia kuvauksia elämästä\nVenäjällä, vaikka suomensukuisista kansoista, oikeista tutkimuksen\nesineistä, sen sijaan varsin vähän tietoja, paljoa vähemmän kuin Castrén\nmatkakertomuksissaan. Enemmän kansatieteellistä ainesta sisältää hänen\nmyöhemmiltä matkoiltansa kirjoitettu kertomus _Unter Wogulen und\nOstjaken_ (Voguulein ja Ostjakkein keskuudessa) 1883, mutta vahingoksi\nnuorelle suomalaiselle kirjallisuudellemme se, samoin kuin hänen hauska\ntutkimuksensa länsisuomalaisten kielten sivistyssanoista _De vestfinska\nspråkens kultur ord_ 1871 ja siitä uudistettu laitos _Die Kulturwörter\nder westfinnischen Sprachen_ 1875, ei ole suomeksi ilmestynyt.[177]\n\n\n5. Suomettaren miehet.\n\nSyksyllä 1846 järjestettiin savokarjalaisen ylioppilasosakunnan\nkeskuudessa kuraattorin _Sakari Joakim Cleve'n_[178] esimiehyydellä\nerityinen suomalainen \"osake\" eli osasto, jonka tarkoituksena oli koota\n\"kaikki suomen kirjoittamista ja puhuntaa halustavat ja rakastavat\"\nyhteisiin keskusteluihin \"äitinkielellä\". Tämän suomalaisseuran\npöytäkirjoissa, joita toimitti ylioppilas _Fredrik Polén_, esiintyy\nikäänkuin yrityksen hyvänä haltijana usein _Suometar_,[179], milloin\nriemuitsevana jäsenten lukuisasti ollessa koolla, milloin vähälukuisille\nnäyttäytyen \"epäilevän, sulhoansa odottavan morsiaisen tapaan toivon\nlempiöillä kyynälillä silmissänsä\".\n\nSeuraavan vuoden alussa, 12 p. Tammik. 1847, perustivat kolme seuran\ninnokkaimmista jäsenistä, ylioppilaat _August Ahlqvist, Taneli Europaeus\nja Paavo Tikkanen_, yhdessä länsisuomalaisen kandidaatin _Antero\nVarelius'en_ kanssa, suomenkielisen viikkolehden ja antoivat sille\nyhteisen lemmittynsä, _Suomettaren_, nimen. Sangen uskallettua tosin\noli, varsinkin siihen aikaan, jolloin ei vielä ollut tavallista nähdä\nnaisia kaikissa viroissa, että tämmöisen nuoren neitosen annettiin\nryhtyä toimiin, joissa niinkuin näimme, eivät miehisemmätkään voimat\naina kestäneet. Mutta kenties luotettiin juuri Suomettaren\nnais-etuuksiin, arveltiin, että ankarimmissakin herroissa toki löytyisi\nsen verta kohteliaisuutta, ett'eivät heti kohta panisi tukkoa suun\neteen, jos tyttölapsen kieli joskus liikkuisikin vähän liian vapaasti.\n\nKuinka paljon perää tässä toivossa oli, näytti kyllä pian kokemus. Mutta\ntoisessa tuumassaan Suomettaren miehet eivät erehtyneet. Tähän asti,\nniinkuin olemme nähneet, suomenkielisiä lehtiä oli lentänyt milloin\nmistäkin Suomen sopukasta; vaan pääkaupungissa ei ollut suomalaisuudella\nvielä yhtään jalansijaa. Suometar vasta otti Helsingin asuntopaikakseen.\nSydän, se ikäänkuin naisen pettämättömällä luonnollisella aistilla\npäätti, on ensin valloitettava; kyllä kaikki muu sitten saadaan samassa.\n\nTässä maamme henkisessä sydänpaikassa Suometar alkoi tärkeän,\nmonivaiheisen elämänretkensä. Alussa se ei huolinut paljon muusta kuin\ntieteistä ja taiteista. Paitsi että päälehdenkin sisällys melkein\nkokonaan tätä laatua oli, seurasi sitä vielä kerran kuukaudessa\nlisälehti, joka pelkkää kaunokirjallisuutta, vieraista kielistä\nsuomennettuja novelleja, sisälsi. Eikä se ollut kumma, kun muistamme,\nettä Suomettaren ensimmäiset toimittajat olivat kaikki nuoria\nyliopistolaisia.\n\nMutta tuli sitten toinen vuosi, tuo usein mainittu 1848, jolloin ei\nSuometar-neitokaan valtiollisesta riehunnasta säilynyt. Se lykkäsi\ntieteet ja taiteet loukkoon ja alkoi pitää pitkiä saarnoja\nvallankumouksista ja tasavalloista, Kossuth'ista, Cavaignac'ista,\nLamartine'sta ynnä muista kansanvillitsijöistä ja kapinannostajista.\nEikä siinä kyllin, se oli ruvennut, Kanavan varoittavasta esimerkistä\nhuolimatta, omassakin maassa kaikellaisia parannuksia vaatimaan, ennen\nkaikkea sitä, että suomenkieli oli koroitettava luonnolliseen asemaansa\nmeidän maassamme.\n\nKaksi vuotta ja vähän päälle kesti tätä puuskaa Suomettaren päässä.\nSitten se äkkipäätä -- 17:nnessä numerossaan 1850 -- jätti sekä\nestetiikat että politiikat ja alkoi siitä lähtien syöttää lukijoillensa\npelkkää Piplian historiaa, ynnä joskus vaihetukseksi vähän neuvoja\nmaanviljelyksestä. Ja 26:nteen numeroonsa se viimein jätti kaikki\npuheensa kesken. Me jo tiedämme, mikä kova pakko oli tähän vaikenemiseen\nsyynä.\n\nSitä ihmeellisempää on, että Suometar heti seuraavan vuoden alussa\nrohkeni jälleen koroittaa ääntänsä, toimittaakseen Suomen kansalle\ntietoja edes \"luvallisista aineista\". Hyväksi onneksi näitten\nluvallisten aineitten raja vähitellen taas väljeni. Tästä nyt alkava\nvuosikymmen oli Suomettaren paraan kukoistuksen ja kunnian aika.\nMaisteri _Fredrik Polén_, joka Toukokuussa 1851[180] oli ruvennut lehden\ntoimitukseen yhdessä dosentti _Herman Kellgren'in_ kanssa ja 1853 vuoden\nalusta ottanut koko toimituksen huolekseen, oli keksinyt kaksi sangen\ntehokasta keinoa lukijapiirinsä laajentamiseksi. Hän rupesi, näet,\nantamaan tilaajain kerääjille joka 11:nnen kappaleen lahjaksi, ja hän\nkehoitti talonpoikiakin lähettämään lehteen kertomuksia oman pitäjänsä\nasioista. Minkä suotu etu edellisissä, sen kunnianhalu jälkimmäisissä\nvaikutti; pitihän toki saada naapuritkin lukemaan, mitä meidän talon\nmies oli kirjoitellut. Paitsi sitä vaikutti, ilman kehoituksittakin,\nuteliaisuus näkemään, mitä kuulumisia omasta pitäjästä \"aviisissa\" oli.\nTuli sitten vielä samaan aikaan Itämaan sota lisäksi, jonka tapaukset\nniin likeltä meitäkin koskivat, ja olivat joka miehelle haluttavat\ntietää. V. 1851 oli Suometar uudelleen alkanut 91:llä, sano\nyhdeksälläkymmenellä yhdellä tilaajalla! V. 1854 niitä oli jo 2000,\nseuraavana vuonna 4100 ja v. 1856 viimein 4600.\n\nTäydesti Suometar tätä menestystä ansaitsikin. Se leikkipuhe, jota sen\nmonien talonpoikaisten kirjeenvaihtajien johdosta silloin laskettiin,\nettä Suometar on sanomalehti, jota koko Suomen kansa toimittaa koko\nSuomen kansalle, sisälsi kalliin totuuden. Sillä nuot maalaisten\nkirjelähetykset, vaikka monesti vähäpätöiset ja mitättömät, kuitenkin\nmelkein jokainen toivat kortensa lisäksi siihen täydelliseen ja tarkkaan\ntietoon omasta maasta ja kansasta, niiden tarpeista ja mielipiteistä,\njota paitsi paraiten ajatellut parannustuumat ovat paljaita\npilvilinnoja. Ja näiden \"lähetettyjen\" kirjoitusten rinnalla tuli\nSuomettarelle runsaasti toisellaisiakin, jotka sisälsivät tiedolla ja\ntaidolla sepitettyjä kyhäyksiä mitä erilaisimmista aineista. Kaikki ne\nnimet, joita nyt ylpeydellä luettelemme suomalaisuuden etutaistelijain\nniminä, loistavat tällä vuosikymmenellä Suomettaren palstojen\nkoristuksena. Enimmän sijan täyttävät tietysti päätoimittajain omat\nkirjoitukset, Polén'in sekä Tikkasen, joka v. 1856 oli palannut\ntoimitukseen.\n\n_Polén'in_ sujuva kynä esitti helppotajuisella tavalla niitä monellaisia\naineita, joista sanomalehden pitää puhua; _Tikkanen_ kirjeissään Jukka\nLintuselle levitteli tietoja erittäin valtiollisista asioista. Näiden\nrinnalla nähtiin vielä _Ahlqvist'in_ huvittavia matkakertomuksia ja\nihania runoelmia: _Forsström_ pöytäkirjain ja muiden virallisten\nkirjoitusten kaavoilla valmisteli kansan kieltä viralliseksi kieleksi;\n_Antti Manninen_ sekä entinen Kanavan toimittaja _Hannikainen_, jotka\ntalonpoikaisen kansamme oloja tunsivat tarkemmin kuin \"herrat\nHelsingissä\", osoittelivat parannusta vaativia kohtia meidän\nyhteiskunnassamme. _Yrjö Koskinen_ viimein alkoi jo silloin näyttää sitä\ntaitonsa ihmeteltävää monipuolisuutta, joka Suomen kansalle kaikissa sen\nriennoissa on niin tukevana ja ankarana apuna ollut. Välistä toi hän\nhistoriallisissa kertomuksissa esi-isiemme teot ja tilan ikään kuin\nsilmien eteen; välistä ryhtyi hän nykyis-ajan polttavimpiin kysymyksiin\nkäsiksi, niinkuin vaivaishoitoon ja kansakouluun. Erään kerran hän\nGyldén'in korkokartan avulla loitsi ylös ammoisten aikojen peiton alta\nelävän kuvan Suomenmaasta siltä ajalta, kun tämä vielä oli\nSuomensaarena; toisen kerran taas hän vei mukanaan ulos maailman\näärettömään avaruuteen katsomaan niitä ihmeitä, joita se sisältää. Mutta\nloistavin oli aina hänen neronsa, vaikuttavin hänen äänensä, kun tuli\npuheiksi Suomen kansan kipein tarve, korkeamman opetuksen ja virallisen\nhallinnon saaminen omakieliseksi. Hänen kirjoitustensa kautta Suometar\noli luonteensa uudestaan muuttanut, oli pukenut sotahaarniskan päälleen\nja tullut siksi suomalaisuuden Orleans'in neitsyeeksi, joka rohkeasti,\nriemullisesti johti meitä voitolle.\n\nUlkomuodoltaankin oli Suometar nyt uljaampi, kuin koska se ensi kerran\nuskalsi astua yleisön silmien eteen. Se oli vähitellen kasvanut milt'ei\nkahta vertaa kookkaammaksi. V. 1863 se jälleen pieneni, vaan alkoi sen\nsijaan ilmautua kahdesti viikossa, ja vuosina 1864-65 se jo ilmestyi\njokaisena arkipäivänä, maailman suurten lehtien tavalla. Näinä vuosina\nse oli ensin _Tikkasen ja Hannikaisen_, sitten jälleen _Polén'in_ johdon\nalla.\n\nMutta pian sai Suometar kokea, ett'eivät sen voimat vielä kestäneet niin\nraskaan taakan kantamista. Sitä myöten kuin se suureni, oli sen myös\ntäytynyt kallistua. Ja tämä viimeinen suurennus ja kallistus olivat\nolleet niin äkilliset, ett'eivät lehden ystävät ja kannattajat jaksaneet\nsen mukana seurata. V. 1866 täytyi Suomettaren siitä syystä kokonaan\nlakata ilmestymästä, eikä sen seuraavina kamalina katovuosina ollut\nyrittämistäkään uudelleen esiintyä. Vasta v. 1869 uskalsi sen tytär\n_Uusi Suometar_ lähteä emonsa jälkiä astumaan.[181]\n\nSuomettaren miehet, niinkuin heidän elämäkerroistansa selviää, olivat\nmitä erilaisimpia luonteiltaan, taipumuksiltaan ja lahjoiltaan. Mutta\nyhtäläinen heissä kaikissa oli rakkaus Suomen kansaan sekä alttius sen\npalvelukseen, ja juuri tämä rakkaus on säilyttänyt niin pienten kuin\nsuurten nimet historiamme lehdillä. Kadehdittava oli todella tämä aika,\njolloin hyvä tahto ja oikea harrastus riitti vähäkykyisemmänkin\ntyöntekijän muistoa ikuistuttamaan.\n\nSuomettaren perustajain elämäkerroista on _Ahlqvist'in_ edellä esitetty.\n\n_Taavetti Emanuel Taneli Europaeus_ oli syntynyt 1 p. Jouluk. 1820\nSavitaipaleella, jossa isä[182] oli kirkkoherrana. Heti ylioppilaaksi\ntultuaan 1844, jota ylemmäksi oppiarvossa ei koskaan pyrkinyt, antautui\nhän innostuksella kansallisen tieteen palvelukseen. Hänen\nrunonkeräys-matkansa vv. 1845-48 ja niiden suuremmoiset tulokset ovat jo\ntulleet puheeksi Lönnrot'in uuden Kalevalan-laitoksen yhteydessä. Itse\non hän julkaissut ainoasti _Pieni Runoseppä_ nimisen \"kokouksen\nparaimmista Inkerinmaan puolelta kerätyistä runolauluista ynnä\njohdatuksia runon tekoon\" 1847. Sitä paitsi on hän painattanut\nv. 1854 paraista Kalevalan ja Kantelettaren ynnä muutamista muista\nennen julkaistuista runolauluista kokoonpannun kirjan nimellä\n_Karjalan kevätkäköinen_. Vielä on hän näinä vuosina toimittanut\n_Ruotsalais-suomalaisen sanakirjan_, joka ilmestyi Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran kustannuksella kahdessa osassa 1852-53, sekä\nsuomentanut Heikel'in _Mittauden oppikirjan_ 1847. Jo viimeksi\nmainittuna vuonna oli hän Castrén'in kehoituksesta ruvennut tutkimaan\nSuomen suvun entisillä ja nykyisillä asuinmailla löytyviä hautakumpuja\nja paikannimiä. Niiden kaivamiseen ja kokoonpoimimiseen hän tästälähin,\nmyöhemmin myös suomalais-ugrilaisten lukusanojen vertailemiseen\nindoeurooppalaisten ynnä muiden maailman kielten kanssa, kulutti enimmän\nosan jäljellä olevaa elämäänsä. Kuinka paljon hän tällä on tiedettä\nhyödyttänyt, on yhä sangen epätietoista, osaksi suurestikin\nepäiltävää. Huomata kuitenkin sopii hänen pääteoksensa _Tietoja\nsuomalais-ungarilaisten kansain muinaisista olopaikoista_, joka\njulkaistiin Suomi-kirjassa 1868 ja 1870. Vieläkin haaveellisemmat\nkuin Europaeus'en tieteelliset kirjoitukset, olivat hänen\nvaltiollis-yhteiskunnalliset sepustuksensa. Niistä mainittakoon:\n_Kirjoituksia Suomen kansan tärkeimmistä asioista suurimmaksi osaksi\nsyrjäsensuureista paenneita I. Onko Suomen kansa voimihinsa päästettävä\nvain eikö?_ 1862 sekä hänen omaperustamansa _Kansakunnan lehti_, jota\nilmestyi ainoastaan 4 numeroa lopulla vuotta 1863 ja yhtä monta\nseuraavan vuoden alussa.\n\n15 p. Lokak. 1884 sammui Ohtan sairashuoneella liki Pietaria\nEuropaeus'en monen puutteen alainen elämä, Halpa oli ollut se kuori,\njoka tämän hengen peitti, ja heikkona myös hengen valo sen sisällä\nliekehtinyt. Mutta se henki oli kuitenkin väsymättömimmän,\nalttiiksiantauvimman, itsensä kokonaan unohtavan työntekijän -- voisipa\nsanoa -- perikuvallisen työntekijän, joka ei koskaan palkkaa kysynyt, ei\nedes arvoa tai mainetta tavoitellut, vaan jonka ainoana haluna ja\npyrintönä oli itse työ tieteen hyväksi ynnä isänmaan kunniaksi. Ja hänen\nnuoruutensa työ, jonka hän juuri näillä ominaisuuksilla sai\nsuoritetuksi, on hänet jälkimaailman muistossa säilyttävä, niin kauan\nkuin Uutta Kalevalaa luetaan ja ihastellaan.\n\n_Antero Varelius_, talollisen poika, on syntynyt 14 p. Heinäk. 1821\nVarilan kylässä Tyrväällä. Nimensä Varelius sai hän tämän kotikylän\nmukaan, tullessaan Porin kouluun 1837. Ylioppilaaksi hän tuli 1843 ja\nmaisteriksi 1847, vihittiin seuraavana vuonna papiksi ja pääsi, oltuaan\napulaisena ja kappalaisena useassa paikassa, kirkkoherraksi Loimaalle\n1869, jossa vielä elää ja ottaa osaa nykyajan harrastuksiin, niinkuin\nviimeksi hänen suuri lahjoituksensa Huittisten kansan-opistolle\ntodistaa.\n\nToinen kansallinen heräys oli syvästi vaikuttanut juuri silloin\nylioppilaaksi tulleesen Varelius'een ja saattanut häntä ryhtymään\nisänmaallisiin toimiin niin hyvin kaunokirjallisella kuin tieteellisellä\nalalla. Jo v. 1845 oli hän julkaissut ensi osan _Enon opetuksia luonnon\nasioista_ ja v. 1846 toimittanut painosta Sääksmäen _Ritvalan\nHelkavirret_, selityksillä varustettuina. Suomettaren ensimmäiseen\nvuosikertaan hän antoi muun muassa pari suomennettua novellia: Mosen'in\n_Ismaelin_ ja Oehlenschläger'in _Luostariveljekset_, jotka molemmat myös\nerikseen samana vuonna ilmestyivät. Seuraavana vuonna hän painatti\nomatekoisen huvinäytelmän _Vekkulit ja Kekkulit_. V. 1847 oli hän\nPietarin akatemian antamalla apurahalla matkustellut omassa maassa\nkansatieteellisillä tutkimuksilla, joiden tulokset ilmestyivät, paitsi\nsaksaksi akatemian toimituksissa, myös ruotsiksi 1847 vuoden\nSuomi-kirjassa nimellä _Bidrag till Finlands kännedom i ethnografiskt\nhänseende_ (Lisiä Suomen tuntemiseen kansatieteelliseltä kannalta).\nVielä julkaisi hän 1854 vuoden Suomi-kirjassa lavean _Kertomuksen\nTyrvään pitäjästä_ sekä v. 1856 toisen osan _Enon opetuksia_. Myös on\nhän ollut apulaisena Europaeus'en ruotsalais-suomalaisen sekä Lönnrot'in\nison suomalais-ruotsalaisen sanakirjan toimittamisessa. Papiksi\ntultuansa on hän sitä paitsi suomentanut joukon hengellisiä kirjasia,\nsekä kirkkolakikomitean valvonnan alla pannut kokoon uuden\nkirkkolaki-ehdoituksen. V. 1868 hän kansantajuisessa kirjasessa selitti\n_Mikä mies oli Agricola?_\n\n_Paavo Tikkanen_ syntyi Iisalmella 2 p. Maalisk. 1823. Hänen isänsä\nAntti Tikkanen oli varakas ja itsenäinen talonpoika, seudullaan kuulu\n\"prokuraattorin\" nimellä, koska oli niitä harvoja, jotka jo silloin\nuskalsivat ponnistella virkavaltaa vastaan. Äiti oli Kiuruveden vanhaa,\nmahtavaa Remes-sukua, joka Porthan'in ajoilta on meille tunnettu. Poika\nosoitti niin suurta lukuhalua, että päätettiin laittaa hänet opin\ntielle. Koska Savossa ei vielä ollut kymnaasia, täytyi hänet käyttää\nPorvoossa asti, josta hän v. 1841 pääsi yliopistoon. V. 1847\nseppelöittiin hän maisteriksi ja sai 1860 tohtorin arvon. Nuorena\nylioppilaana jo oli hän alkanut harrastaa suomenkielisen kirjallisuuden\nkartuttamista. Savokarjalaisten toimittamissa _Lukemisissa Suomen kansan\nhyödyksi_ on hänen suomennoksiansa Runeberg'in _Hauta Perhossa_ sekä\nOersted'in selitys ukkosesta; jota paitsi hän itse on siihen\nkirjoittanut johdatuksen yleiseen maantietoon ynnä Suomen maantiedon.\nNäinä aikoina, niinkuin on mainittu, hän myös suomensi Oehlenschläger'in\n_Eräkäs_ nimisen jutelman Annikassa 1846. Vielä samana vuonna antoi hän\nomia suomalaisia runojansa Berndtson'in toimittamaan ruotsinkieliseen\n_Necken_-kalenteriin sekä painatti Suomenmaan kartan, ensimmäisen, jossa\nnimet olivat suomalaiset. Vuosi 1847 tuli vihdoin hänen\nelämänsuunnallensa ratkaisevaksi. Suomettarelle, jonka toimitukseen hän\nnuorukaisen innostuksella oli antautunut, sai hän antaa suurimman osan\nelämäänsä. Jo vuoden kuluttua lehden perustamisesta oli hän jäänyt\nmelkein yksin siitä huolta pitämään, siksi kuin sen täytyi lakata 1850.\nVuodesta 1853 oli hän jälleen alkanut avustaa Polén'in toimittamaa\nSuometarta ja v. 1856. astunut hänen rinnalleen sekä seuraavana vuonna\nhänen sijalleen toimittajaksi. Vv. 1857-59, 1861-63 oli lehden\ntoimituksen taakka taas yksin-omaan hänen hartioillaan. V. 1860 hän sitä\nkantoi yhdessä _Ahlqvist'in_ ja v. 1864 _Hannikaisen_ kanssa. Viimeiseen\nasti pysyi hän vanhalle Suomettarelle uskollisena apumiehenä. Uuteenkin\nSuomettareen otti hän sen ensimmäisenä vuonna osaa.\n\nHänen sepittämistään kirjoista mainittakoon vielä: _Suomen\nsuuriruhtinanmaan nykynen tilasto_ 1848 ja samana vuonna rahvaallemme\nkehoittavaksi esimerkiksi lentokirjana levitetty _Pitäjänkoulu Lajusissa\nLihvinmaalla_, sekä tohtoriväitöksenä julkaistu _Väkiluvun ja\nasukasvaiheiden suhteita Suomessa_ 1859. Myös kokoili hän ahkerasti\nlisiä Suomen ja etenkin syntymämaakuntansa Savon historiaan. Sen ohessa\noli hänellä asioitsijatoimiakin. Yhdessä Kellgren'in kanssa perusti hän\nv. 1849 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon sekä vähää\nmyöhemmin kirjakaupan. Mutta v. 1858 sattunut tulipalo, joka hänen koko\nomaisuutensa hävitti, teki lopun noista ulkonaisista toimista.\nKirjallisetkin keskeytyivät v. 1870, jolloin hän tuli mielisairaaksi.\nSiinä tilassa hän kuoli 7 p. Marrask. 1873.\n\nTikkasella on se ansio, että hän oli aikansa mies. Koska oppineemmat,\nnerollisemmat miehet eivät muuten kuin lyhyemmiksi ajoiksi tai\nsatunnaisilla avuilla ryhtyneet siihen tärkeään tehtävään, joka\nSuomettarella oli, niin on hän Suomen kansalta saava ainaisen kiitoksen\nsiitä, ett'ei ruvennut liian tarkasti ja pelkurimaisesti punnitsemaan\nvaarojansa ja vastuksiansa, eikä myös kykyänsä ja lahjojansa, vaan kävi\nuljaasti kiinni työhön siinä toivossa, että rehellinen mies on tehnyt\nvelvollisuutensa, kun on tehnyt voimiansa myöten.\n\nVielä paremmin soveltuu toiseen Suomettaren päätoimittajista, _Rietrikki\nPolén'iin_, se kiitos, että on käyttänyt hänelle uskotun leiviskän\npaljoa hyödyllisemmin kuin moni muu suuremmalla luonnonlahjalla\nvarustettu. _Fredrik Polén_, samannimisen kappalaisen poika, syntyi\nPieksämäellä 23 p. Huhtik. 1823. Polén'in suku on saanut alkunsa\nIsonvihan aikana Suomeen tulleesta krakovalaisesta suutarista, joka nai\ntalontyttären Kiuruveden kappelista. Heidän jälkeisensä saivat\nalkuperäisen kansallisuutensa tähden nimen _Puolakka_, joka Polén'in\nisän tullessa Oulun kouluun latinoittiin _Polenius'eksi_ ja yliopiston\nrehtorin kautta siitä lyhennettiin nykyiseen muotoonsa. Polén'in äiti\noli Paavo Tikkasen äidin sisar, joten siis molemmat Suomettaren\nvoimaansaattajat olivat serkuksia.\n\nPolén tuli Porvoon kymnaasiin 1839 ja ylioppilaaksi 1845, vihittiin\nmaisteriksi 1850, luki jumaluus-oppia 1852-56, mutta kääntyi sitten\njälleen filosofisten tieteiden uralle ja pääsi v. 1860 tohtoriksi,\njulkaistuaan väitöskirjan _Johdanto Suomen kirjallishistoriaan_ 1858.\nElettyänsä muutamia vuosia Helsingissä kirjallisella työllä sekä\nkirjapainon johtamisella, täytyi hänen sen jälkeen kuin onneton takaus\noli hänet vararikkoon vienyt, antautua opettajantoimeen, jota jo\nennenkin oli joskus väliaikaisesti harjoittanut. V. 1868 hän pääsi\nsuomenkielen lehtoriksi Viipuriin, josta muutti historian ja maantieteen\nsekä suomenkielen kolleegaksi Kuopioon 1874 ja viimein uskonnon ja\nsuomenkielen lehtoriksi Mikkeliin 1877. Hän kuoli 24 p. Jouluk. 1885.\n\nPolén oli tullut yliopistoon kansallistunteen voimallisimman herätyksen\nhetkellä; täydellä innolla liittyi hänkin niiden joukkoon, jotka\nrupesivat suomalaista kirjallisuutta viljelemään. Annettuansa vv.\n1847-49 runoelmia sekä suorasanaisia kirjoituksia _Suomettareen_, tuli\nhän v. 1851 siihen toimittajaksi, ja vv. 1853-55 oli koko toimitus hänen\nhuolenaan. Näinä vuosina juuri, niinkuin on mainittu, osaksi\nhelpontuneitten valtiollisten olojen, osaksi Itämaan sodan herättämän\nlukuhalun vaikutuksesta, mutta sangen suureksi osaksi myös Polén'in\nkäytännöllisen taidon kautta, karttui lehden tilaajamäärä\nhämmästyttävällä tavalla ja itse lehti varttui suomalaisuuden\nmahtavimmaksi äänenkannattajaksi, liittyen ratkeamattomaan yhteyteen sen\navulla herätetyn suomalaisen talonpoikaisen rahvaan hartaimpain\npyrintöin ja toiveitten kanssa, Myöhemminkin oli Polén vielä vv.\n1865-66[183] Suomettaren toimittajana. V. 1856 toimitti hän myös, paitsi\nSuometarta yhdessä Tikkasen kanssa, sen lisälehtenä ilmestyvää _Lasten\nSuometarta_; vv. 1859-63 kirjallista kuukauslehteä nimeltä _Mehiläinen_\nja vv. 1860-62 lastenlehteä _Varpusta_; sitten Viipurissa\n_Suomen-lehteä_ 1872-74, Kuopiossa _Suomen Kirkkosanomia_ 1877 ja\nMikkelissä _Pellervoa_ 1881-84. Apuna on hän niin-ikään ollut _Pietarin\nSunnuntailehdessä_ 1871-72. Muutamat mainituissa lehdissä olleet\npitemmät kirjoitukset ovat erikseenkin tulleet painetuiksi, jota paitsi\nPolén on Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta\nkokoonpannut ja suurimmaksi osaksi itse kirjoittanut _Kirjallinen\naarreaitta_ nimisen teoksen. Samassa seurassa oli hän monta vuotta\nesimiehenä. Helsingin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella\noli hän aivan nuorena ylioppilaana v. 1847 käynyt keräilemässä vanhoja\nrunoja ja satuja Savossa ja Suomen Karjalassa.\n\nPolén'in toveri Suomettaren toimituksessa vv. 1851-1852 _Abraham Herman\nAugust Kellgren_ oli syntynyt 21 p. Tammik. 1822 Kuopiossa, jossa isä\noli kauppiaana. Tuli ylioppilaaksi 1838 ja maisteriksi 1844.\nSavokarjalaisen osakunnan kuraattorina 1844-46 toimitti hän painetuksi\nensimmäisen vihkon _Lukemisia Suomen kansan hyödyksi_, johon ajatuskin\nlienee häneltä lähtenyt. Samaan aikaan otti hän osaa _Fosterländskt\nalbum'in_ toimittamiseen sekä oli avullisena Robert Tengström'in\nsuomalaisen anthologian julkaisemisessa. Lisäksi toimi hän Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran sihteerinä 1845-46. Jo v. 1843 oli hän oleskellut\nBerliinissä vertailevaa kielitutkimusta oppimassa kuuluisan Bopp'in\njohdolla ja vv. 1846-48 kävi hän näitä opintojansa jatkamassa Saksassa,\nRanskassa ja Englannissa. Ulkomailla hän julkaisi eräässä\nkielentutkijain kokouksensa pitämänsä esitelmän _Die Grundzüge der\nfinnischen Sprache mit besonderer Rücksicht auf den ural-altaischen\nSprachstamm_ (Suomen kielen peruspiirteet ottamalla erittäin huomioon\nural-altailaisen kielikunnan) 1847. Hänen varsinainen tutkimus-alansa\noli kuitenkin sanskriitti, jossa hän pääsi dosentiksi 1849. Sittemmin\ntutki hän vielä muita itämaisia kieliä hakeakseen Wallin'in kuoltua\navoimeksi jäänyttä itämaiden kirjallisuuden professorin virkaa. Sen hän\nsaikin v. 1854, mutta kuoli pian sen jälkeen, 26 p. Syysk. 1856.\n\nKellgren oli yliopistomme kyvykkäimpiä opettajia ja oli sekä\ntieteellisten teostensa että etevän persoonallisuutensa kautta tullut\nhyvin tunnetuksi ulkomaillakin. Hartaana Suomen kielen ja kirjallisuuden\nystävänä olisi hän, jos olisi saanut elää, epäilemättä vielä paljon\nniiden hyväksi vaikuttanut.\n\nPietari Hannikaisen jälkeen, jonka elämäkerta myös on edellä esitetty,\nvanhin eloon jääneistä Suomettaren miehistä on _Kaarlo Ferdinand\nForsström_. Hän on syntynyt 8 p. Elok. 1817 Mäntyharjulla, jossa isä oli\nnimismiehenä. Tuli ylioppilaaksi 1836 ja suoritti tuomaritutkinnon 1840.\nPääsi v. 1850 virkaatoimittavaksi tuomariksi Ala-Karjalan tuomiokuntaan\nja nimitettiin samaan virkaan vakinaisesti 1859. Siirtyi v. 1864\nMäntyharjun tuomiokuntaan, jossa vielä toimii, asuen Ristiinan\npitäjässä.\n\nKeväällä 1856 pitäessään keräjiä Tohmajärvellä Forsström kirjoitti\nensimmäiset pohjakirjat ja vähäisemmissä asioissa pöytäkirjatkin\nsuomeksi. Syksyllä samana vuonna hän teki jo laveammassa rikosjutussa\nkertomuksen suomen kielellä, liittäen kuitenkin ruotsinkielisen\nkäännöksen hovioikeuden varalle. Tämä kertomus ilmestyi seuraavana\nvuonna painostakin nimellä _Viina ja murha eli ensimäiset kihlakunnan\noikeuden protokollat suomeksi_. Vielä on Forsström julkaissut suomeksi\n_Kirjoituksia lakiasioista_, kolme vihkoa, 1862-63, (neljännen ruotsiksi\nlakisanain suomentamisesta 1864), sekä v. 1883 vihkosen\n_Käräjäasioita_.[184]\n\nEttä vähemmälläkin opilla ja lyhyemmälläkin ijällä voi jättää pysyväisen\nmuiston jälkeensä, siitä on todisteena toinen Suomettaren\nkirjeenvaihtaja _Antti Manninen_. Tämä merkillinen mies oli syntynyt 30\np. Kesäk. 1831 Mikkelin pitäjässä, jossa isä oli kirkonmiehenä. Jo\naikaisin osoitti hän erityistä halua hankkia itsellensä tietoja sekä\njakaa näitä muillekin. Mikäli vaan varat myönsivät, osti hän itsellensä\nkirjoja, joita ahkerasti lueskeli ja joiden avulla opetteli pyhä-iltoina\nluokseen kokoontunutta kylän nuorisoa. Jo Suomettaren ensi vuosina oli\nManninen siihen alkanut kirjoitella ja siten tullut Paavo Tikkaselle\ntuttavaksi. Luultavasti tämän välityksellä hän oli saanut usealta\nkustantajalta suomenkielisiä kirjoja myötäväksi ja sai siinä sivussa\ntietysti myös omaa lukuhaluaan tyydytetyksi. Erittäin harrasti hän\nmaanviljelystä koskevaa kirjallisuutta ja oli tätä tarkoitusta varten\noppinut ruotsiakin. Mutta hän ei tyytynyt ainoastaan lukemiseen, vaan\nteki myös kokeita, joiden tuloksia sitten julkaisi. Ensimmäisenä\nilmestyi v. 1856 hänen käsikirjansa maatalouden hoitajille _Taito ja\ntoimi_. Seuraavan vuoden alussa saatuaan kehoituksen valmistautumaan\nopettajaksi johonkin niistä maanviljelyskouluista, joita siihen aikaan\nmaahamme perustettiin, ja saatuaan matka-apua, hän läksi Ultunan\nmaanviljelys-opistoon Ruotsiin. Sieltä palattuansa hän jonkun aikaa\nHelsingissä kuunteli yliopistollisia luentoja, erittäin kemiallisia.\nKäytyään vielä Mustialassa, hän saman vuoden lopulla tuli Jouhkolan\nmaanviljelyskoulun johtajaksi Tohmajärvelle ja siirtyi sieltä v. 1860\nLeväisten opistoon liki Kuopiota. Mainittuna vuonna hän julkaisi\nkukaties paraan teoksensa _Mietteitä katovuosista Suomessa_, joka sai\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon; sitä ennen oli hän\npainattanut _Lyhykäisen maanviljelys-opin kysymyksissä ja vastauksissa_\n1858. V. 1861 perustettiin Mannisen toimesta Kuopion maanviljelysseura,\njonka sihteeriksi hän valittiin. Tähän aikaan kutsuttiin hän myös\njäseneksi siihen komiteaan, jonka tuli antaa lausunto maamme\nkansakoulu-laitoksen järjestämisestä. Samana vuonna pani hän yhdessä\ntoisten kanssa alulle kirjapainon ja _Tapio_-nimisen lehden, jonka\npäätoimittajana hän oli. Vv. 1862-66 antoi hän vielä ulos useita\nmaataloutta koskevia kirjoituksia, sekä omatekoisia että suomennoksia.\nEpäilemättä olisi hän yhä suuressa määrin rikastuttanut käytännöllistä\nkirjallisuuttamme, joll'ei kuolema olisi katkaissut hänen\nelämänlankaansa 20 p. Lokak. 1866.\n\nEtevin kaikista Suomettaren avustajista on kieltämättä _Yrjö Koskinen_.\nEi tarvitse muuta kuin lukea hänen ensimmäisiä lentoisia kirjoituksiaan\nkansallisuus-kysymyksessä, huomatakseen, että Suomen kansan asiaa oli\nryhtynyt ajamaan harvinainen johtajakyky.\n\n_Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen_, triviaalikoulun kolleegan Yrjö Jaakko\nForsman'in poika, syntyi Vaasan kaupungissa 10 p. Jouluk. 1830. Vaikka\nkasvaneena ruotsinkielisessä perheessä ja muuten umpiruotsalaisissa\noloissa, oli hän jo kouluaikana nuoruutensa koko innolla antaunut\nsuomalaisen kansallis-aatteen omaksi. Saima-lehdestä kajahtanut\nherätyshuuto oli myös maamme ruotsinkielisten paikkakuntain\nherrassäädyssä sattunut sydämeen. Suomen kielen luonnoton asema Suomen\nkansan omassa maassa oli usein ollut puheen-aineena vanhempain kodissa,\nja sen kautta oli nuorukaisessa kehittynyt vakaumukseksi, että\nsuomenkielellä tuli olla sama asema Suomessa, kuin ruotsinkielellä\nRuotsissa, ranskankielellä Ranskassa, ja että olevaisille oloille oli\nannettava ainoasti väliaikainen oikeus; jota mielipidettä hän sitten\nmiehenä onkin järkähtämättömällä johdonmukaisuudella ja vakavuudella\npyytänyt sekä sanoissa että teoissa toteuttaa. Ylioppilaaksi tultuaan v.\n1847 rupesi hän suurella hartaudella oppimaan suomea, käyttäen siihen\nvarsinkin loma-aikoja, jolloin oleskeli Hämeenkyrössä, missä isä\nvuodesta 1845 eli kirkkoherrana. Tällä ajalla hän jo kirjoitti, ikään\nkuin kielen ja historian tutkimuksen harjoitukseksi ennen mainitun\n_Kertomuksen Hämeenkyrön pitäjästä_, jonka sai suomeksi julkaistuksi v.\n1852, lujuudellaan voittaen ne esteet, mitkä syntyivät 1850 vuoden\nasetuksesta. Saavutettuaan maisterin arvon 1853, muutti hän Turkuun,\nmissä oli virkaa toimittavana koulun-opettajana ja samassa myös aloitti\nsanomakirjallisen toimensa Åbo Tidningar lehden apumiehenä. Seuraavana\nvuonna sai hän apulaisviran Vaasan kymnaasissa, joka siihen aikaan oli\nkaupungin palon vuoksi Pietarsaareen muutettuna. Tämän opiston\nrunsasvarainen kirjasto antoi hänelle tilaisuutta historiallisten\ntutkimusten jatkamiseen ja saattoi häntä miettimään Nuijasodan historian\nkirjoittamista. Valmistautuneena siihen työhön vielä arkistointutkimisen\nkautta Ruotsissa, painatti hän v. 1857 ensimmäisen osan teostansa\n_Nuijasota, sen syyt ja tapaukset_. Toinen osa tuli täydellisesti ilmi\nv. 1859;[185] mutta sen kaksi ensimmäistä lukua hän jo edellisenä vuonna\njulkaisi väitöskirjan muodossa. V. 1860 hän vihittiin tohtoriksi ja\nläksi sitten yliopistolta saadulla apurahalla tieteelliselle matkalle\nRuotsiin, Saksaan, Ranskaan ja Englantiin. Miltä olo ja elo noissa\nnykyajan sivistyksen pesäpaikoissa näyttivät Suomalaisen silmissä, sen\nhän kuvasi elävästi ja omituisesti kirjeissänsä, joita julkaisi Polén'in\n_Mehiläisessä_. Tätä aikakauskirjaa hän muutenkin kaiken aikaa kannatti\nkirjoituksilla isänmaallisista kysymyksistä. Sillä välin oli historian\nprofessorin paikka yliopistossamme tullut avoimeksi, jota hän myös haki.\nVastoin ystäväinsä ja suosijainsa neuvoa hän kirjoitti tämänkin\nväitöskirjansa, _Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta_ 1862,\nsuomenkielellä, joka, niinkuin arvattava oli, saattoi useat konsistoorin\njäsenet ankaraan vihastukseen, vaan ei kuitenkaan estänyt häntä\npääsemästä ensimmäisenä ehdolle. Hän määrättiin sitten v. 1863 yleisen\nhistorian professoriksi, jonka viran v. 1876 vaihtoi Suomen ja\npohjoismaiden historian professorin virkaan.\n\nHelsinkiin siirryttyänsä on Yrjö-Koskinen ollut suomalaisen puolueen\nyleisesti tunnustettuna johtajana. Pääkaupungin suomenkielinen\nsanomakirjallisuus on suureksi osaksi hänestä saanut alkunsa sekä\nvahvan, tehokkaan tukensa: _Helsingin Uutiset_, jota hän yhdessä\nveljensä _Jaakko Forsman'in_ ja _Agathon Meurman'in_ kanssa toimitti\nvaltiopäivien aikana 1863, _Kirjallinen Kuukauslehti_ 1866-80 sekä _Uusi\nSuometar_. Jokaisessa tärkeämmässä asiassa, joka on koskenut Suomen\nkansan valtiollisia, yhteiskunnallisia tai taloudellisia etuja, on näin\nYrjö-Koskisen ääni kuulunut, aina puolustaen kansamme oikeutta\nkansalliseen itsenäiseen päätösvaltaan ja erittäin suomenkielisen\nenemmistön oikeutta täysivaltaisesti osaa ottamaan isänmaan asioihin.\n\nHänen yhteiskunnallinen toimintansa ei ole kuitenkaan yksistään\nsanomakirjallisuuden alaan rajoittunut. Porvoon hiippakunnan\nkoulun-opettajain edusmiehenä on hän esiintynyt pappissäädyssä 1872,\n1877 ja 1882 vuosien valtiopäivillä. V. 1877 valitsi hänet\ntalonpoikaissääty pankki-valtuusmiehekseen. V. 1882 hän nimitettiin\nsenaattoriksi. Aateloituna v. 1884 hän otti viralliseksikin\nkirjailijanimensä _Yrjö-Koskinen_, ensimmäisen suomenkielisen nykyisessä\nritarihuoneessamme, ja piirsi vaakunaansa sanat: \"vakaa, valpas,\nvilpitön\", jotka ovat olleet hänen koko elämänsä ohjeena.\n\nTieteelliselläkin alalla on Yrjö-Koskinen toiminut harvinaisella\ntuotteliaisuudella ja monipuolisuudella. Suomalaisessa kirjallisuudessa\ntulee hänen teoksillansa olemaan aina pysyväinen arvo; samaten kuin\nhänen selvä kirjoitustapansa, johon Ranskan klassillinen koulu johonkin\nmäärään on vaikuttanut, melkoisesti on muodostanut suomalaista\nsuorasanaista kirjoituslaatua. Paitsi yllä jo esiin tuotuja teoksia\nmainittakoon tässä ainoasti seuraavat Suomen historiaa koskevat:\n_Oppikirja Suomen kansan historiassa_ 1869-73 (uusi painos 1881-82);\n_Olavi Maununpoika Pariisissa ja Suomalaisten opinkäynti ulkomailla\nkeskiajalla_ 1862; _Lähteitä Isonvihan historiaan_ 1865;\n_Yrjö Maunu Sprengtporten'ista ja Suomen itsenäisyydestä_ 1870;\n_Savo ja Savonlinna, utukuvia muinaisuudesta_ 1875; _Tutkimus\nmaan-omistusseikoista Suomenmaassa keskiaikana_ 1881; niin myös\nsuuri joukko yksityistutkimuksia ja elämäkertoja Suomi-kirjassa,\nHistoriallisessa Arkistossa y.m. Yleistä historiaa koskevista teoksista\nhuomattakoon: _Kertomuksia ihmiskunnan historiasta_ (Vanha ja erittäin\nKeski-aika) 4 osaa, 1864-67; _Sur l'antiquité des Lives en Livonie_\n(Liiviläisten entisyydestä Liivinmaalla) 1867; sekä _Johtavat aatteet\nihmiskunnan historiassa_ 1879, joka viimeksimainittu on filosofinen\nkatsaus ihmiskunnan valtiolliseen kehitykseen, nojautuva laveitten\ntutkimusten kautta saavutettuun itsenäiseen käsitykseen. Suomenkielen\nopettajana Pietarsaaressa ollessaan pani hän kokoon pari oppikirjaa:\n_Läseöfningar i finska språket_ (Lukuharjoituksia suomenkielessä) 1855\nja _Finska språkets satslära_ (Suomenkielen lauseoppi) 1860.\n\nMyöskin runoutta ja kaunokirjallisuutta on Yrjö-Koskinen nuorempana\nharjoittanut. Runoelma _Österbotten_ Åbo Tidningar lehdessä 1854, ainoa\nminkä hän ruotsiksi on painattanut, veti jo aikaisin huomiota puoleensa.\nHänen suomalaisista runokokeistansa on yksi, _Suomen salossa_, oikein\ntullut yleiseksi kansanlauluksi. _Mansikoita ja Mustikoita_ kalenterin\nensimmäisessä vihkossa 1859 löytyy hänen sepittämänsä historiallinen\nnovelli _Pohjan piltti_, jonka tapaukset liikkuvat Pohjanmaan\nasuttamisen ajoilla. Tähän kirjallisuuden haaraan saattaa myös lukea\nkirjan _Opiksi ja huviksi, lukemisia Suomen perheille_ 1863. Viimeksi\nmainittakoon, että Yrjö-Koskinen on ollut Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuran esimiehenä vv. 1874-92 ja siinä asemassa tarmokkaasti toiminut\nsuomalaisen kirjallisuuden edistämiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiiden miesten joukosta, jotka antoivat apuansa Suomettarelle ja olivat\nläheisessä yhteydessä sen toimittajien kanssa, sopii tässä yhteydessä\nvielä muutamia esittää, nimittäin: _Eero Rudbeck eli Salmelainen, Oskar\nBlomstedt, Edvin Avellan ja Agathon Meurman_.\n\n_Eero Rudbeck eli Salmelainen_ oli syntynyt 17 p. Huhtik. 1830\nIisalmessa, jossa isä oli henkikirjurina. Kävi koulua Kuopiossa ja oli\nSnellman'in paraita oppilaita. Tuli ylioppilaaksi 1849 ja maisteriksi\n1857, pääsi kymnaasin-apulaiseksi Kuopioon 1858 ja kuoli 29 p. Kesäk.\n1867. Hän oli suurella innolla ryhtynyt suorasanaisen kansanrunoutemme,\nkokoonsovittamiseen ja painokuntoiseksi valmistamiseen. Hänen työnsä\nkautta ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella ilmestyi\n_Suomen kansan satuja ja tarinoita_ neljä vihkoa vuosina 1852, 1854,\n1863 ja 1866. Itsekin hän kävi ylioppilas Albin Rothman'in kanssa v.\n1850 Seuran antamalla matkarahalla keräämässä kansansatuja\nPohjois-Hämeessä. Myös rupesi hän vertailemaan niitä samallaisiin\ntuotteihin muissa kansoissa ja ylipäänsä tutkimaan kansantarinan\nluonnetta. Tätä ainetta koskee eräs hänen kirjoituksensa\nLitteraturblad'issa 1854 sekä hänen väitöskirjansa _Om Finnarnes\nfolkdikt i obunden form_ (Suomalaisten kansanrunoudesta suorasanaisessa\nmuodossa) 1857. Kansamme muinaisuutta koskeva tutkimus on vielä\n_Vähäinen kertoelma muinois-suomalaisten pyhistä menoista_\nSuomi-kirjassa 1852. Itä-Suomen ja Venäjän Karjalan kansansatujen\nsujuvaa, kaunista, runollista kieltä, johonka hän oli niin hyvin\nperehtynyt, hän myös käytti useissa pienissä suomennoksissaan ja\nmukailuksissaan, joista mainittakoon lukemisto _Pääskyisen pakinat_ 1857\nsekä lehdet _Lukemisia kansalle_ 1855-56.\n\n_Lukemista nuorisolle_ 1856 (lakkasi 18:een n:oon) ja _Lasten Suometar_\n1857 (alkukuukaudet, sitten se jäi Kaarlo Slöör'in toimitettavaksi).\nSekä esitystavan että kielen puolesta ovat Salmelaisen kirjoitukset\nnytkin vielä esikuviksi kelpaavia mestariteoksia. Sen kautta ne ovatkin,\nyhdessä itse kansantarinain kanssa, suuresti olleet apuna uudemman\nsuomalaisen proosakielen muodostumiseen. Varsinaisesti luovaa henkeä ei\nSalmelaisella kuitenkaan ollut. Yhteen aikaan toivottiin hänestä\nopettajaa yliopistoomme; mutta vastoinkäyminen tohtoriväitöksessä\nmasensi arkatuntoisen miehen mielen siihen määrään, että hän murtui.\n\n_Oskar August Frithiof Blomstedt_ oli syntynyt Huhtik. 5 p. 1833 Kurun\nkappelissa, jossa isä oli lukkarina. Tuli ylioppilaaksi 1853 ja\nmaisteriksi 1860. Määrättiin Kokkolan uuden ylialkeiskoulun rehtoriksi\nja järjestäjäksi 1861 sekä latinan lehtoriksi Ouluun 1864. Kävi 1865-66\nkasvatus-opillisella ja kielitieteellisellä matkalla Saksassa,\nItävallassa ja Unkarissa. Pääsi filosofian tohtoriksi sekä dosentiksi\nsuomen ja unkarin kielissä 1869. Määrättiin samana vuonna Helsingin\nkansakoulujen tarkastajaksi. Kuoli 18 p. Helmik. 1871.\n\nBlomstedt'in väitöskirjat tohtorin ja dosentin arvoa varten vuodelta\n1869, _Suomen verbien -vi eli -pi päätteestä tutkimus_ ja _Halotti\nBeszéd ynnä sen johdosta vertailevia tutkimuksia unkarin, suomen ja\nlapin kielissä_, ovat ensimmäiset suomenkieliset suomalais-ugrilaisen\nkielitieteen alalla.[186] Latinankielen lehtorin virkaa varten oli hän\njulkaissut v. 1863 _Mietteitä latinan-opetuksesta alkeis-opistossamme,\nH.G. Porthan'in opetustavan johdolla_, ja mainitussa virassa oli hän\ntoimittanut suomeksi _Romalaista kirjallisuutta_, nimittäin Tacitus'en\n_Germanian_, Sallustius'en _Jugurthan_ ja Cicero'n _Puheita_, 1865-66.\nNuorempana oli hän harrastanut myös Suomen historiaa, julkaisten useita\ntutkimuksia Suomen sodasta: _Vältvääpeli Roth'in urotyöt Ruovedellä_\n1857 vuoden Suomi-kirjassa. _Kuvaelmia 1808 vuoden sodasta Suomessa_\n1858 sekä _Kapina Kauhajoella_ 1862. Samoihin aikoihin oli hän ollut\napumiehenä Suomettaressa 1855-60.\n\n_Edvin Avellan_ syntyi Ahlaisten kappelissa 1 p. Toukok. 1830. Hänen\nisänsä oli opettaja ja maanviljelijä _Kustaa Aadolf Avellan_, joka on\ntunnettu suomenkielen, etenkin sen oikeakielisyys-seikkojen tutkijana,\nja joka on muun muassa julkaissut kolme pitempää lauseopillista\nkirjoitusta ruotsiksi _Suomi_-kirjassa 1849, 1850 ja 1853. Poika tuli\nylioppilaaksi 1848 ja pääsi suoritettuaan Turussa opinnäytteen\nkouluvirkoja varten kolleegaksi Hämeenlinnaan 1855. Täällä alkoi hän\nvuodesta 1859 opettaa kaikkia aineitansa suomeksi, eikä sitä häneltä\nkielletty, koska suomenkielisten lasten opettaminen siten hyvin\nmenestyi. V. 1862 siirtyi hän Poriin, mutta otti jo v. 1865 heikontuneen\nterveytensä tähden eron opettajantoimesta ja rupesi maanviljelijäksi.\nSiitä asti on hän innolla ottanut osaa kotipuolensa aineellisiin ja\nhenkisiin yrityksiin, muun muassa Porin suomenkielisen opiston\nperustamiseen. Kaikilla valtiopäivillä vuodesta 1877 on hän ollut\nAli-Satakunnan sekä, sen tultua jaetuksi, Ulvilan tuomiokunnan\nedusmiehenä talonpoikaissäädyssä. Sanomalehtiin on hän ahkerasti\nkirjoitellut vuodesta 1856 alkaen. Sitä paitsi on hän sekä suomentanut\nettä itse pannut kokoon useita maataloutta koskevia kirjoja. Myös\nmuutamia kaunokirjallisia teoksia on hän 1870-luvulla suomentanut,\njoista mainittakoon: _Fredrik Berndtson'in_ runomitallinen näytelmä\n_Elämän taistelusta_ 1873, Runeberg'in _Runoelmia_ 1874 ja Schiller'in\n_Orleansin neitsyt_ 1875.\n\n_Agathon Meurman_ syntyi Liuksialan kartanossa Kangasalla 9 p. Lokak.\n1826. Isä oli palvellut luutnanttina suomalaisessa tykistössä, äiti oli\nAadolf Iivar Arvidsson'in sisar. Meurman tuli ylioppilaaksi 1844, meni\n1847 vuodeksi Mustialan maanviljelys-opistoon ja osti 1849\nkanssaperillisiltään isänsä kartanon. On ollut vuodesta 1872\nvaltiopäivillä tuomiokuntansa edusmiehenä talonpoikaissäädyssä sekä\ntämän säädyn valitsemana pankki-valtuusmiehenä vuodesta 1882, jolloin\nmuutti Helsinkiin asumaan. Hänen julkaisujaan mainittakoon:\nsanakirjallisia _Ranskalais-suomalainen sanakirja_ 1877, _Sanakirja\nyleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten_ 1883-90 ja\n_Venäläis-suomalainen sanakirja_ 1895; kansantajuisia, historiallisia ja\nyhteiskunnallisia _Veroista Suomessa_ 1878, _Maatilojen yleiset\nrasitukset Suomessa_ 1880, _Isänmaan puolustuksesta_ 1882, _Suomi ennen\nja nyt_ 1890. _Nälkävuodet 1860-luvulla_ 1892, _Kuinka suomenkieli pääsi\nviralliseksi_ ja _Ehtoollispakko ja eriuskolaislaki_ 1893 sekä _Juha\nPynninen ja kansakirjastot_ 1895; suomennoksia neljä vihkoa _J.V.\nSnellman'in Kirjoituksia aikakauskirjallisuuden alalla_ 1879-83, johon\nhän on myös liittänyt Snellman'in elämäkerran. Mutta suurimman\nelämäntyönsä on Meurman suorittanut sanomakirjallisuuden alalla. Hänen\nensimmäinen suomenkielinen kirjoituksensa _Mustialan vuositutkio_ löytyy\nSuomettaressa 1848. Varsinaisesti alkoi hän suomeksi kirjoitella\nkuitenkin vasta v. 1863, jolloin oli osallisena _Helsingin Uutisten_\ntoimituksessa. Sen jälkeen hän lähetteli kirjoituksiansa _Kirjalliseen\nKuukauslehteen_, jonka toimitukseen hän kuului vv. 1869-72, sekä _Uuteen\nSuomettareen_, jonka ahkerimpia avun-antajia hän näihin asti on ollut.\nHänen kirjailijatoimestaan ruotsinkielellä, on paitsi esitystä\nkansakoulumme järjestämisestä _Om finska folkskolans organisation_, joka\nsai Suomen Talousseuran palkinnon 1856 ja seuraavana vuonna erikseen\npainettiin, mainittava kansallismielisten _Morgonbladet_ ja _Finland_\nlehtien avustaminen sekä jälkimmäisen toimittaminen vv. 1886-88.\nMeurman'in artikkelit sisältävät aina huomiota nostavia, omaperäisiä,\nkokemukseen perustettuja arveluita päivän kysymyksissä, suuresti\neroavaisia sanomalehdissä tavallisista kammari-viisastelemisista.\nLisäksi ne ovat höystetyt mitä lystimmällä leikillisyydellä ja\nsukkeluudella, joka tekee, että aineesta vähemmin huolivakin niitä\nkirjallisina tuotteina huviksensa lukee. Vaan ennen kaikkea niissä\nviehättää se miehuullinen, maailmaa pelkäämätön suoruus, jolla ne\ntotuutta, olkoonpa monesti subjektiiviselta kannalta, lausuvat ilmi,\nsekä se puhdas, lämmin ja syvä henki, joka niistä aina huokuu. Se, mikä\nMeurman'in yhteiskunnallisissa kirjoituksissa ikään kuin kirpelöi, ei\nole pelkästään tuota klassillista attikalaista suolaa, vaan maan suolaa\nsanan kristillisessä merkityksessä.\n\n\n6. Kirjallinen Kuukauslehti.\n\nSamana vuonna, jolloin vanha Suometar lakkasi, ja ennen kuin Uusi\nSuometar saatiin toimeen, perustettiin pääkaupungissamme toinen\nsuomalaisuuden enimmin vaikuttaneista äänenkannattajista _Kirjallinen\nKuukauslehti_ 1866. \"Me olemme katsoneet tarpeelliseksi\", selittävät sen\nperustajat alkulauseessa, \"että tavallisten sanomalehtien rinnalla\nlöytyy lehti semmoinen, joka voipi tarkastaa valtiolliset ja\nyhteiskunnalliset asiat enemmin yleiseltä kannalta kuin tavalliselle\nsanomalehdelle on mahdollinen, sen kun enemmin täytyy olla päivän\nvaihtelevain mielipiteiden äänenkannattajana. Sen ohessa olemme\nkatsoneet ihan tärkeäksi yleiselle sivistykselle maassamme, että niin\npaljon kuin mahdollista seurataan nykyajan rientoja ja harrastuksia\ntiedetten, taidetten ja yhteis-elämän alalla. -- Kirjallisuutemme\nedistykselle luulemme varsinkin tänkaltaisen lehden tarpeelliseksi, jopa\nvälttämättömäksi. Semminkin tarvitsee alkava suomenkielinen kirjallisuus\nvirkistyäksensä valvomista ja huomiota. -- Toimitus, joka katsoo oman\nkansallisen kielemme pikaisen koroittamisen maamme sivistys- ja\nvirkakieleksi kansamme hengen-asiaksi, ei ole voinut olla kahden\nvaiheella, millä kielellä tämmöinen aikakauskirja olisi toimitettava.\nMeidän vakuutuksemme tässä kohden on saanut vahvistusta hartaasta\nhalustamme liittää tämä yritys niihin kansallisiin harrastuksiin, jotka\novat meidän aikamme kunnia ja kansamme tulevaisuuden toivo. Olemme\nmyöskin luulleet suomenkielisen aikakauskirjan varsinkin tällä ajalla\ntarpeelliseksi. Viimeinen armollinen asetus suomenkielen käyttämisestä\nmaamme virkakunnissa ja oikeustoissa sekä muutkin asianhaarat ovat\ntehneet suomenkielen tarkan tuntemisen ja osaamisen yhä\ntarpeellisemmaksi, jopa ihan välttämättömäksi maamme sivistyneille.\nNiille perhekunnille ja yksityisille, jotka eivät kokonaan tahdo\nummistaa korviansa ja silmiänsä ajan ja kansan vaatimuksilta, tulee\nsentähden sopiva suomenkielinen lukemisto ihan erinomaiseksi tarpeeksi.\n-- Tällä ei suinkaan ole sanottu että Kirjallinen Kuukauslehti olisi\nyksin-omaisesti aiottu niille säädyille, jotka etenkin ovat ottaneet\nsivistyneen nimeä kantaaksensa, vaan luulemme lehtemme kelpaavan\njokaisen sivistyneen ja sivistystä harrastavan luettavaksi, kuulukoon\nhän mihin säätyyn ja kansalaisluokkaan tahansa. Kaikki koetukset\nsäätyluokkain nojassa rakentaa rajaa muka sivistyneiden ja\nsivistymättömäin välillä, pidämme haitallisina ja vahingollisina. Harras\ntoivomme on sitä vastoin, että kansallinen yhteys ja yleinen sivistys\npiankin on tasoittava sen juovan, joka vielä meidän maassa löytyy eri\nkansalaisluokkain ja säätyin välillä. Kirjallinen Kuukauslehti on pitävä\nsuurimpana kunnianansa, jos se sivistyksen välikappaleena voipi siinä\nkohden jotain vaikuttaa\".\n\nYritys, niinkuin siinä myös huomautetaan, ei ollut suomenkielelläkään\naivan uusi, vaan oli sen lähinnä edeltäjänä _Polén'in_ mainittu vv.\n1859-63 ilmestynyt _Mehiläinen_, joka vuorostansa katsoi olevansa\njatkona _Lönnrot'in_ aikaisemmalle samannimiselle kuukauslehdelle.\nKirjallisen Kuukauslehden päämerkitys on siinä, että siitä tuli\nyliopiston suomenmielisten pysyväinen äänenkannattaja. Semmoisena se\nvaikutti viisitoista vuotta lukijainsa sivistysmäärää kohottaen ja\nkielemme yleistä kehitystä edistäen sekä totuttaen, joka ei ollut\nvähimmän tärkeätä, kirjoittajiansa käyttämään suomenkieltä\ntieteellisissä aineissaan. Moniaat, jotka ruotsinkielellä olivat\nalkaneet kirjallisen toimintansa, käyttivät siitä lähtien julkaisuissaan\nyksin-omaan suomea. Toiset, jotka varsinaisia tieteellisiä\ntutkimuksiansa yhä muilla kielillä harjoittivat, tottuivat ainakin\nyleistajuiset kirjoituksensa suomeksi toimittamaan. Ne, jotka eivät\nsuomea vielä kyllin osanneet, lähettivät aluksi artikkelinsa\nruotsinkielisinä Kirjalliselle Kuukauslehdelle suomennettaviksi. Samasta\nharrastuksesta johtuu myös, että kirjallisuudessamme löytyy useita\nteoksia, jotka ovat alkuansa ruotsiksi kirjoitetut, vaan yksistään tai\nensiksi suomenkielisessä käännöksessä ilmestyneet. Mitä työtä, vaivaa ja\nuhrautumista tämä kaikki on kysynyt ja vaatinut, tuskin voi aavistaakaan\nnykyisin nouseva kirjailijapolvi, jolla on kodista ja koulusta lähtien\nsuomenkieli ollut omana sekä valmiina joka alalla käytettäväksi.\n\nKirjallisen Kuukauslehden perustajat olivat nuoret maisterit _Kaarlo\nBergbom, Juhana Viktor Calamnius, Jaakko Forsman ja Frithiof Perander_.\nEdelliset kaksi pysyivät toimituksessa aina vuoteen 1875.\nViimeksimainitun sijalle astui jo v. 1868 maisteri _Bernhard Fredrik\nGodenhjelm_, joka sitten aikakauskirjan koko olemassa oloajan piti\nhuolta sen kielellisestä asusta, eikä ainoastaan kirjoitusten\nkorjailijana, vaan hyvin usein myös, niinkuin on huomautettu, ruotsiksi\nkirjoitettujen suomentajana. V. 1869, Jaakko Forsmanin siirtyessä Uuteen\nSuomettareen aputoimittajaksi, ryhtyi hänen vanhempi veljensä _Yrjö\nKoskinen_, joka oli ollut johtavana henkenä jo lehteä perustettaessa,\nitse toimitukseen ynnä hänen kanssaan _Agathon Meurman_, pysyen molemmat\nsiinä vuoteen 1872.[187] Vuodesta 1876 otti Yrjö Koskinen yksin omassa\nnimessään julkaistakseen Kirjallista Kuukauslehteä, jonka viimeinen\nvuosikerta tuli ulos 1880. Lehden vaikutus ei kuitenkaan siihen\npäättynyt, sillä heti seuraavan vuoden alusta ilmestyi sen jatkona\nnuoremman yliopiston opettajain polven näihin asti toimittama\n_Valvoja_.[188]\n\n_Juhana Viktor Calamnius_ oli syntynyt 18 p. Toukok. 1838\nKruununkylässä, jossa isä oli kappalaisena. Tuli ylioppilaaksi 1857,\nfilosofian kandidaatiksi 1862 ja lisensiaatiksi 1866. Suoritettuaan\nvielä teologian kandidaatti-tutkinnon 1876, nimitettiin notaariksi\nKuopion tuomiokapituliin ja viimein tuomioprovastiksi 1885, jossa\nvirassa kuoli 26 p. Kesäk. 1891. Oli pari kertaa valtiopäivilläkin\nhiippakuntansa edustajana. Hänen ensimmäinen julkaisunsa vuodelta 1864.\n_Taivalkoski_-niminen novelli, on ruotsinkielinen, samoin myös\nhänen seuraavana vuonna painettu väitöskirjansa _Aristoteleen\nkauneuden-opista_. Mutta Kirjallisen Kuukauslehden ilmestyttyä on hänen\nkirjallinen toimensa, samoin kuin _Bergbom'in_, jonka elämäkerta tulee\nmyöhemmin esitettäväksi, ollut yksin-omaan suomenkielinen. Huomattavin\nhänen kirjoituksistaan on _Kynäkuvia muinais-ajan sadustosta, kirjeitä\nSuleimalle_, vuosikerroissa 1866-68, 70-71; myös eri kirjana ilmestynyt\nv. 1875 nimellä _Kreikkalaisia satuja_. Muista teoksista mainittakoon:\n_Muinaistiedustuksia Pohjanperiltä_, Suomi-kirjassa 1868; _Metelinkirkon\nhaltia_, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimittamassa\n_Novellikirjastossa_ 1870; sekä suomennokset _Aristoteleen Runous-oppi_\n1873 ja _Platon'in Faidoni_ 1882.\n\n_Jaakko Oskar Forsman_, Yrjö-Koskisen nuorempi veli, syntyi Vähänkyrön\npappilassa 30 p. Heinäk. 1839. Tuli ylioppilaaksi 1857, filosofian\nkandidaatiksi 1862 sekä lakitieteen kandidaatiksi 1868 ja tohtoriksi\n1874. On ollut vuodesta 1869 ylimääräisenä suomenkielen ja 1879\nvakinaisena rikoslain-opin ja oikeushistorian professorina\nlain-opillisessa tiedekunnassa. On vuodesta 1882 istunut valtiopäivillä\nKuopion hiippakunnan valitsemana jäsenenä pappissäädyssä. Hänen\nensimmäiset julkaisunsa ovat _Kettu Repolainen_, suomennos saksalaista\n_Reineke Fuchs_ tarinaa, joka ilmestyi kalenterissa _Mansikoita ja\nMustikoita_ 1859, ja _Tietoja maailman kansoista, heidän tavoista,\nuskonnoista ja vaiheista_, mukaelma saksasta, 1860. V. 1863 alkoi hän\nvaikutuksensa sanomalehti-alalla _Helsingin Uutisten_ vastaavana\ntoimittajana. V. 1865 oli hän osallisena vanhan _Suomettaren_ ja vv.\n1866-68 _Kirjallisen Kuukauslehden_ sekä vv. 1869-78 _Uuden Suomettaren_\ntoimituksessa. Hänen lakitieteellisistä julkaisuistaan mainittakoon\nainoastaan tohtoriväitös _Pakkotilasta kriminaali-oikeudessa_, joka on\nensimmäinen suomenkielinen väitöskirja tällä alalla.[189]\n\n_Juhana Julius Frithiof Perander_ oli syntynyt 15 p. Marrask. 1838\nLestijärvellä, jossa isä oli pitäjän-apulaisena. Tuli ylioppilaaksi\n1858, vihittiin maisteriksi 1864 ja tohtoriksi 1879. Nimitettiin\nfilosofian dosentiksi 1870 sekä viimein vakinaiseksi kasvatus-opin\nprofessoriksi 1884. Kuoli 28 p. Jouluk. 1885. Hänen suomenkielisistä\nkirjoituksistaan ovat mainittavimmat hämäläis-osakunnan albumissa\n_Kaikuja Hämeestä_ ilmestyneet kaunotieteelliset Kalevalan tutkimukset:\n_Tragillisesta periaatteesta Kullervo-runoissa_ 1872; _Kalevalan\nAino-runosta_ 1874; _Sisar Kalevalassa_ 1886.\n\n_Bernhard Fredrik Godenhjelm_ maalaustaiteilijan Berndt Abraham\nGodenhjelm'in poika, on syntynyt Pietarin kaupungissa 7 p. Maalisk.\n1840. Muutti seitsenvuotisena vanhempainsa mukana Helsinkiin, mutta\nvietti kesät, niinkuin ennenkin, Kymin pitäjässä, jossa myös oppi\nsuomenkielen. Tuli ylioppilaaksi 1858 ja maisteriksi 1864, nimitettiin\nsaksankielen lehtoriksi yliopistoon 1866. On yhdessä puolisonsa _Iida\nGustaavan_ kanssa, joka on syntyisin _Lindroos_, omistanut elämänsä v.\n1869 perustetulle Helsingin suomalaiselle tyttökoululle ynnä siihen v.\n1881 liitetylle jatko-opistolle. Hänen kirjallisesta toimestaan, joka on\nollut kauttaaltansa suomenkielinen, huomattakoon: _Saksalais-suomalainen\nsanakirja_, ensimmäinen täydellisempi uudemmista sivistyskielistä\nsuomeksi, 1873; _Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa_ 1884;\n_Runous ja runouden muodot I._ 1885.[190] Runoelmiakin on hän\nkirjoitellut, niiden joukossa useita kertovaisia, esim. _Kaupin linna_\nja _Gezelius_, sekä ottanut osaa Vänrikki Stoolin tarinain\nsuomentamiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirjallisen Kuukauslehden apumiehistä riittänee esittää muutamat\netevimmät, nimittäin: _Otto Donner, Kaarlo Ferdinand Ignatius, Thiodolf\nRein, Juhana Reinhold Aspelin_ ja nuorena kuollut _Kaarle Alfred\nCastrén_.\n\n_Otto Donner_ on syntynyt 15 p. Jouluk. 1835 Kokkolassa, jossa isä oli\nkauppiaana. Tuli ylioppilaaksi 1857, vihittiin maisteriksi ja tohtoriksi\n1864 ja kävi sitten useammat kerrat ulkomailla opintojansa jatkamassa.\nHänellä oli erittäin tarkoituksena sanskriitin-kielen oppiminen sekä\nsiihen perustuvaan, uuteen vertailevaan kielitieteesen tutustuminen.\nTässä aineessa hän tuli dosentiksi 1870 ja ylimääräiseksi professoriksi\n1875. Intiaan päin oli jo viitannut hänen tohtoriväitöksensä _Indernas\nföreställningar om verldsskapelsen, jemförda med Finnarnes_\n(Intialaisten käsitykset maailman luomisesta verrattuina Suomalaisten\ntaruihin) 1863. Mutta siinä oli samassa ilmaantunut myös toinen\nedellisen rinnalla ja yhteydessä käyvä harrastus, nimittäin vanhain\nkansanrunojemme tutkimiseen. V. 1866 hän ryhtyi Kalevalan toisintojen\njärjestämiseen painoa varten. Tämä yritys jäi tosin häneltä kesken,\nmutta se antoi kuitenkin aiheen siihen uuteen runonkeräykseen, jonka\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura 1870-luvun alkupuolella pani toimeen,\nlähettäessään muiden muassa _Aksel Borenius'en_[191] Venäjän Karjalaan\nLönnrot'in keräyksiä uudistamaan ja täydentämään, ja jota on jatkettu\naivan viime aikoihin asti. V. 1871 painatti Donner Tiedeseuran\ntoimituksiin lavean saksankielisen selityksen Sammon merkityksestä _Der\nMythus von Sampo_. Kalevala veti luonnollisesti jo aikaisin hänen\nhuomionsa myös likisukuisiin Viron runoihin ja Suomi-kirjassa vuonna\n1866 julkaisi hän kirjoituksen: _Kalevipoeg jumalaistarulliselta ja\nhistorialliselta kannalta katsottuna_. Myöhemmin laajenivat nämät\ntutkimukset vielä enemmän. Käytyään v. 1874 Ruotsin Lapissa, hän\npainatti kokoelman _Lappalaisia lauluja_ Suomi-kirjaan 1876, jossa hän\nniitä samassa vertasi muidenkin heimokansain runoihin ja niin koetti\nottaa selvää koko Suomen suvun runouden synnystä.\n\nVähitellen oli Donner kuitenkin yhä enemmän omistanut aikansa\nsuomalaisen kielikunnan kielten vertailevaan tutkimukseen. V. 1872 oli\nhäneltä ilmaantunut katsahdus tähän-astisiin töihin mainitulla alalla:\n_Öfversikt af den finsk-ugriska språkforskningens historia_. Vv. 1874,\n1877 ja 1888 tuli painosta kolme osaa _Vertailevaa suomalais-ugrilaisten\nkielten sanakirjaa_ saksaksi, muita pienempiä teoksia mainitsematta. V.\n1883 sai hän aikaan Suomalais-ugrilaisen Seuran perustamisen.[192]\n\nVaikka pääasiallisesti tiedemies, on Donner harjoittanut myös muita\nkirjallisuuden haaroja. Nuoruudessaan on hän julkaissut ruotsinkielisen\nrunovihkon _Dikter_ 1863 sekä jonkun ainoan suomenkielisenkin runoelman.\nVielä on hän esiintynyt etevänä valtiollisena kirjailijana. Hän toimitti\n_Helsingfors Tidningar'ia_ vv. 1864 ja 1866 ja auttoi erittäin\n_Morgonblad'ia_, myöhemmin myös _Finland'ia_, kirjoituksillaan. Tässä\nosoitettu taito teki, että hän on ollut valittuna edusmieheksi kaikille\nvaltiopäiville vuodesta 1877 sekä pappissäädyn puolesta\npankki-valtuusmieheksi vuodesta 1885.\n\n_Kaarlo Eemil Ferdinand Ignatius_ on syntynyt 27 p. Lokak. 1837 Porissa,\njossa isä oli apulaispappina. Tuli ylioppilaaksi 1855, vihittiin\nmaisteriksi 1860 ja tohtoriksi 1864. Määrättiin dosentiksi pohjoismaiden\nhistoriassa ja Suomen tilastotieteessä 1865, pääsi samana vuonna Gabriel\nRein'in väliaikaisesti järjestämään tilastolliseen toimistoon tämän\napulaiseksi sekä vakinaisesti perustetun viraston päälliköksi 1870.\nOltuaan porvarissäätyyn valittuna 1877, 1882 ja 1885 vuosien\nvaltiopäivillä, nimitettiin senaattoriksi viimeksimainittuna vuonna.\n\nIgnatius'en aikaisemmat historialliset teokset, joista mainittakoon\n_Finlands historia under Karl X Gustafs regering_ (Suomen historia\nKaarle X:n Kustaan hallitus-aikana) 1865, ovat kaikki ruotsiksi\nkirjoitetut. Hänen myöhemmistä julkaisuistaan ovat suomeksi ilmestyneet\nm.m. _Tilastollinen käsikirja Suomenmaalle_ 1872 ja _Suomen maantiede\nkansalaisille I_. 1880-90, osaksi yht'-aikaa ruotsinkielisen alkuteoksen\nkanssa, osaksi ennen sitä. Suomenkielisiä ovat myös useat hänen\ntiedon-annoistaan _Historiallisessa Arkistossa_, samoin lukuisat\nkirjoituksensa Polén'in Mehiläisessä, Kirjallisessa Kuukauslehdessä sekä\nUudessa Suomettaressa, jonka paraita apumiehiä hän alusta pitäen ja\nkauan on ollut.\n\n_Kaarle Gabriel Thiodolf Rein_, usein mainitun Gabriel Rein'in poika, on\nsyntynyt 28 p. Helmik. 1838. Tuli ylioppilaaksi 1853, vihittiin\nmaisteriksi 1860 ja tohtoriksi 1869. Nimitettiin filosofian dosentiksi\n1863 ja professoriksi 1869. Oli yliopiston rehtorina vuodesta 1887\nvuoteen 1896, jolloin määrättiin virkaa toimittavaksi yliopiston\nsijaiskansleriksi. On esiintynyt aatelissäädyssä melkein kaikilla\nvaltiopäivillä vuodesta 1872. Hänen pääteoksensa ruotsinkielellä on\n_Försök till en framställning af psykologin_ (Sielutieteen esityksen\nkoe), josta kaksi osaa on valmistunut 1876-91.[193] Sekä ruotsiksi että\nsuomeksi on ilmestynyt _Oppikirja muodollisessa logiikassa_ 1882 ja\nyksistään suomenkielellä _Sielutieteen oppikirja_ 1884 (toinen painos\n1896).\n\n_Juhana Reinhold Aspelin_ on syntynyt 1 p. Elok. 1842 Messukylässä,\njossa isä oli apulaispappina. Tuli ylioppilaaksi 1862, suoritti\nfilosofian kandidaatti-tutkinnon 1866 sekä lisensiaatti-tutkinnon 1876.\nNimitettiin ylimääräiseksi professoriksi pohjoismaiden muinaistieteessä\n1878 ja valtioarkeoloogiksi 1885. Matkusteli vv. 1868-69\nmuinaistieteellisillä tutkimuksilla kotimaassa, osaksi Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran, osaksi valtion antamilla apurahoilla. Jatkoi\nnäitä tutkimuksia Venäjällä asuvien suomensukuisten kansojen keskuudessa\nvv. 1871-74 sekä kävi vielä vv. 1887-89 Siperiassa sikäläisistä\nkalliokirjoituksista selkoa ottamassa. Sai perustetuksi Suomen\nMuinaismuisto-yhdistyksen 1870. Erityiseksi ansioksi on Aspelin'ille\nluettava, että hän tätä meillä uutta tutkimus-alaa on alusta pitäen\nsuomenkielellä viljellyt. Hänen lukuisista muinaistieteellisistä\njulkaisuistaan mainittakoon: _Kertomus Maalahden pitäjästä_\nSuomi-kirjassa 1866, _Korsholman linna ja lääni keskiajalla_ 1869,\n_Kokoilemia muinaistutkinnon alalta I_. Suomi-kirjassa 1871, _Savonlinna\n1475-1875_ ja _Suomalais-ugrilaisen muinaistutkinnon alkeita_\ntohtoriväitös 1875, _Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumusaloilta_,\nsuuri kuvateos suomalaisen ja ranskalaisen selityksen kanssa, 5 osaa\n1877-1884, _Kaarina Maununtyttären muisto_ ja _Suomen asukkaat\npakanuuden aikana_ 1885.\n\n_Kaarle Alfred Castrén_ oli syntynyt 26 p. Marrask. 1845 Sotkamossa,\njossa isä oli pitäjänkirjurina; äiti oli omaa sukua Cajan,\nhistorioitsija Kajaanin sisar. Jo koulupoikana matkusti hän yksityisellä\napurahalla kesällä 1864 halki eteläisen Pohjanmaan, pohjoisen Hämeen\nsekä Savon, pannen muistiin kansan suusta taruja Suomen viime sodasta.\nNämät aineksensa hän sitten painatti nimellä _Muistelmia vuosien\n1808-1809 sodasta_ seuraavana vuonna 1865, jolloin myös pääsi\nyliopistoon. Ylioppilaana hän julkaisi, paitsi arvokkaita kirjoituksia\nKirjallisessa Kuukauslehdessä, niinkuin _Suomalaisuus 1738 vuoden\nvaltiopäivillä_ 1872, eri teoksena v. 1867 _Kertoelmia Kajaanin läänin\nvaiheista vv. 1650-1750_. Hän oli, huolimatta varattomuuden tuottamista\nvaikeuksista, saanut suorittaneeksi filosofian kandidaatti-tutkinnon\n1871 ja oli juuri aikeissa toimittaa laveaa yleistajuista teosta _Suomen\nsota vv. 1808-1809_, kun keuhkotauti teki lopun hänen elämästänsä 22 p.\nHuhtik. 1873 suureksi vahingoksi Suomen historian tutkimukselle.\n\n\n7. Lyyrillisiä runoilijoita.\n\nAugust Ahlqvist'in rinnalla ja jäljissä ilmestyi pian joukko pienempiä\nlaulajia tervehtimään uuden kansallisen kevään tuloa. Niiden parvet\ntaajenivat, niiden äänet voimistuivat, sillä ikään kuin ilmassa tuntui,\nettä nyt oli suomenkielen lauluaika.\n\nHyvin merkillistä on, että suurin osa tämän ajan lauluniekoista on\nkotoisin \"Vanhasta Suomesta\". Näyttää siltä kuin tämän saksalaistuneen\nosan maatamme vasta yhteinen herännyt suomalaisuuden aate olisi muuhun\nSuomeen henkisesti yhdistänyt ja äkkiä purkanut esiin siinä kauan\npidätetyt tunteet. Paitsi Pietari Hannikaista,[194] on meille täältä\ntullut _Konstantin Schröder, Pietari Mansikka, Antti Räty, Kaarlo Slöör,\nAleksanteri Rahkonen, Olli Berg eli Vuorinen ja Arvi Genetz eli Jännes_.\n\nVanhin mainituista runoilijoista ja osaksi edelliseen ajanlohkoon\nluettava on _Konstantin Schröder_. Hän oli syntynyt 29 p. Kesäk. 1808\nUukuniemellä, jossa isä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1826,\nvihittiin papiksi 1834 ja nimitettiin v. 1837 kirkkoherraksi\nValkeasaareen Inkerinmaalle, jossa virassa kuoli 9 p. Elok. 1868. Myös\noli hän Suomen Julkisten Sanomain ensimmäinen toimittaja vv. 1857-58.\nSchröder'in runoelmia ja suorasanaisia kirjaelmia löytyy jo\nSanansaattajassa ja Mehiläisessä, sittemmin Maamiehen Ystävässä,\nKanavassa ja Suomettaressa, toisinaan salanimellä _Lieto_. Hänen\nsievänlaisista tunnelmarunoistaan mainittakoon esim. _Vait!_\n\n_Pietari Mansikka_, talollisen poika Kelkkalan kylästä Viipurin\npitäjästä, oli syntynyt 29 p. Heinäk. 1825. Hänessä heräsi jo pienenä\nlapsena halu päästä kouluun, mutta vanhempain varat eivät siihen\nriittäneet. Kuitenkin sai hän vanhemmalta veljeltään Juhanilta, joka oli\nmuutaman vuoden käynyt Viipurin sen-aikuista piirikoulua, opetusta\nkirjoituksessa, luvunlaskussa sekä maantieteen ja historian alkeissa.\nHänen mainitaan olleen näissä opinnoissaan niin uutteran, että äiti\nrupesi pahoittelemaan kynttiläin haaskausta, joiden luuli turhaan\npalavan. Talonpoikaiseen elämään tyytymättömänä läksi hän 19-vuotiaana\nKäkisalmeen siltavoudiksi, mutta luopui pian tästä toimesta ja rupesi\nseuraamaan tuomaria puhtaaksikirjoittajana, paremmin perehtyäkseen\nruotsinkieleen, jota oli jotenkuten oppinut. Käkisalmessa olonsa aikana\noli hän myös lukenut ahkerasti kaikellaisia kirjoja. V. 1848 hän muutti\ntakaisin Viipuriin, jossa pääsi palovartio-korpraaliksi, mutta otti\nkivulloisuuden tähden siitäkin virasta eron 1857. Palkinnoksi toimestaan\nsai hän, paitsi vähäistä eläkettä, kaupungin maistraatilta\nravintolaoikeuden, jonka kuitenkin antoi arennille, itse työskennellen\npuhtaaksikirjoittajana ja asian-ajajana. Hän kuoli 20 p. Maalisk. 1871.\n\nVähäisiä värssyjä sepitteli Mansikka jo lapsena ja sitten taas\nKäkisalmeen jouduttuaan, jossa rakkaus taisi panna hänen runolähteensä\npulppuamaan. Mutta näitä runojansa hän ei minkään arvoisina pitänyt,\nvaan sanoo ne \"metsässä käydessään etulatinkina ampuneensa jänisten\njälkeen ja pyitten perään\". Kolmannen kerran heräsi hänen runo-intonsa\n1856, jolloin _Corander-Veljesten_ toimittama _Sananlennätin_ rupesi\nViipurissa ilmestymään. Siihen lehteen hän lähetti runon uudelle\nvuodelle ja sai toimitukselta kehoituksen enemmän tuomaan, jota sitten\nusein noudattikin.\n\nMansikka on yleensä enemmän älyllä, kuin tunteella ja mielikuvituksella\nsepittänyt runojansa; harvoin niissä ilmautuu oikeata runo-intoa. Paljon\nnäkyy hänen luontoperäistä runokirjaansa haitanneen Juteinin runoelmien\nlukeminen, joiden arkipäiväisiä ajatuksia ja kuivanlaista lausetapaa hän\nliian usein on mukaillut. Mansikka on runomuotoon pannut monta ainetta\npiplianhistoriasta, samaten katkismuksenkin. Monta laulua ja runoa on\nhän myös tehnyt tärkeistä tapauksista, esim. 1854-55 vuoden sodasta.\nKaikki nämät ovat tietysti runollisesti vähäpätöisiä. Löytyypä kuitenkin\njoitakuita runoja, joissa lämpimämpi tunne puhkeaa ilmi ja vilkkaampi\nmielikuvitus esiintyy. Paraita ovat hänen vertausrunonsa, joissa on\nusein syvä ajatus, esim. _Oravan valitus_.\n\nPaitsi runoja on Mansikka vielä kirjoittanut suoranaisen kertoelman,\njopa yrittänyt näytelmänkin tekoon.\n\n_Antti Räty_, suutarin poika, syntyi Kuokkaniemen kylässä Sortavalan\npitäjässä 22 p. Elok. 1825. Vanhempain muutettua Pietariin, sai poika\nsiellä opetuksensa, arvattavasti suomalaisen seurakunnan kansakoulussa.\nMielellään olisi hän mennyt edemmäksikin opin teille, mutta varattomuus\n-- vanhempain kuolo jätti hänet aikaisin orvoksi -- tuli\nylitsepääsemättömäksi esteeksi. Hän palasi siis Sortavalaan ja oli\ntunnetulla lahkon perustajalla, kirkkoherra Renqvist'illä, apuna tämän\nhengellisiä kirjoituksia suomentaessa. Paitsi sitä alkoi hän jo siellä\nkääntää muitakin kirjoja ja sepittää runoelmia, joita lähetteli\nGottlund'in _Suomi_-lehteen 1847. Seuraavana vuonna hän muutti\nViipuriin. Siellä oli, näet, Kanavan toimittaja Hannikainen\nsaanut toimeen sen, että monet kaupunkilaiset, kieltäen pois\nuudenvuodentoivotuksilla-käynnit luonansa, maksoivat pieniä apurahoja\nsuomalaisen kansakoulun ylläpitämiseksi. Tähän kouluun otettiin Räty\nHannikaisen kehoituksesta opettajaksi. Syksyllä erosi hän kuitenkin\njälleen toimestaan ja lienee jo silloin tullut Helsinkiin. Jonkun ajan\nkuluttua hän sitten muutti Nurmijärvelle, jossa elätti itseään\nyksityisellä kansan lasten opettamisella. Pitkä ikä ei ollutkaan hänelle\nsuotu, onneton taipumus väkeviin turmeli hänen ruumiinsa voimat niin,\nettä hän kuoli jo 15 p. Marrask. 1852.\n\nNoiden muutamien työvuosiensa kuluessa oli hän kuitenkin ehtinyt saada\naikaan sangen paljon. Pietarista saadun saksankielen taitonsa avulla hän\noli ahkerasti suomennellut senkielistä rahvaankirjallisuutta. Erittäin\non hänen kauttansa koko joukko taitavan kirjailijan Kristof von\nSchmidt'in kertomuksia tullut Suomen kansan luettavaksi: ennen mainittu\n_Genoveva_ 1847; _Pyhän Eustakiuksen merkilliset elämänvaiheet_\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksissa 1848; _Uusi Genoveva\ntahi Roosa Tannenpurista_ 1851; _Josafat_ sekä _Joulun-aatto_ 1853.\nHänen kääntämänsä on vielä Aleksanteri Dumas'in _Kertomus Wilhelmi\nTellistä ja Sveitsinmaan vapauttamisesta_, minkä ilmestyminen v. 1849\noli auttavana aiheena niille, jotka saivat aikaan 1850 vuoden kiellon.\nEnimmän osan hänen Suomi-lehteen lähettämistään lauluista, joiden\njoukossa kuitenkin on paljon suomennoksia, ynnä 1850 vuoden\nSuomettaressa ilmestyneet painatti Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeura vihkoksi, nimellä _Lauluja Suomen neitoisille_ 1850. Alkuperäisiä\nrunoja sisältää myös _Pieni Kanteletar_ 1853, ainoasti suomennettuja\nsitä vastoin samana vuonna ilmestynyt kokoelma _Hengellisiä virsiä_.\nYlimalkain oli Rätyn runolahja sangen mitätön, jos kohta onkin joukossa\nyksi ja toinen sievänlainen runo. Kieli on hänellä sujuva, selvä,\nrunollinen ja ylipäätään puhdas. Suureksi osaksi tästä syystä, vaikka\ntietysti myös alkuteosten kansantajuisuuden vuoksi, ovat hänen\nsuomennoksensa olleet erittäin rakkaat kansalle ja tulleet yhä uudestaan\npainetuiksi.\n\n_Kaarlo Aleksanteri Slöör_ on syntynyt 18 p. Tammik. 1833 Viipurissa,\njossa isä oli seppänä. Tuli ylioppilaaksi 1851 ja maisteriksi 1857.\nSeuraavana vuonna hän muutti Pietariin, siellä olevan suomalaisen\nseurakunnan kansakouluin kaitsijaksi, mutta palasi Suomeen syksyllä\n1865, kun hänelle _Suomalaisen Virallisen Lehden_ toimitus uskottiin.\nTämän viran ohessa sai hän 1874 paikan kenraalikuvernöörin kansliassa.\n\nVirkatöittensä loma-aikoina on Slöör harrastanut suomalaista\nkirjallisuutta. Hän oli ensimmäinen, joka _Macbeth'in_ suomentamisella\nKirjallisuuden Seuran toimittamaa Näytelmistöä varten 1864 aloitti\nShakespeare'n saattamista suomalaiseen muotoon. Samassa Näytelmistössä\noli jo aikaisemmin v. 1861 julkaistuna hänen käännöksensä Scribe'n\nhuvinäytelmää _Ensimäinen rakkaus_. Slöör on myös ollut osallisena\nVänrikki Stoolin tarinain käännöksessä sekä yleishistoriallisessa\nteoksessa _Kertomuksia ihmiskunnan historiasta_ (enin osa viidettä\nvihkoa 1866). Aikaisemmin ylioppilaana, hän suomenteli ja sepitteli\nalkuperäisiäkin lyyrillisiä runoelmia, joita salanimellä _Santala_\njulkaisi _Mansikoita ja Mustikoita_ nimisessä kalenterissa 1860-61.\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran matkarahalla kävi hän v. 1854,\nniinkuin on mainittu, yhdessä Ahlqvist'in kanssa runoja keräämässä. Vv.\n1868-70 hän toimi Seuran sihteerinä.\n\n_Aleksanteri Rahkonen_, myllärin poika, oli syntynyt 26 p. Kesäk. 1841\nYkspään herraskartanon maalla Viipurin pitäjässä. Muutamia vuosia\nmyöhemmin muuttivat vanhemmat Viipurin kaupunkiin, jossa heillä oli\npieni talo. Isän kuoltua äiti meni toisiin naimisiin vaskiseppä Elias\nMeurosen kanssa, joka koulutti poikapuolensa kaupungin ruotsalaisessa\nkymnaasissa. V. 1862 ylioppilaaksi päästyänsä Rahkonen teki\nkirjallisella kyvyllänsä nimensä sangen pian tunnetuksi Helsingin\nsuomalaisissa piireissä. Hän otti hartaalla innolla ja suurella\nmenestyksellä osaa suomalaisten kansantajuisten luentojen pitämiseen\nHelsingissä, joita v. 1863 alkuun pantiin; näitä luentojaan, samoin kuin\nrunoelmiaan ynnä muita kirjoituksiaan, antoi hän kuvalehteen _Maiden ja\nMerien takaa_. Runoelmansa hän keräsi kahdeksi pieneksi vihkoksi, jotka\njulkaisi nimellä _Sääskiä_ vv. 1865-67. Nämät Sääskien \"parvet\"\nsisältävät enimmäkseen suomennoksia, joilla hänen tarkoituksensa oli\npoistaa suomalaisten laulujen puutetta, ja ovat ne muodon puolesta hyvin\nsujuvia ja sointurikkaita, esim. _Kevätlaulu_ (\"Niitty jälleen\nvihannoipi\"). Hänen omat runokokeensa ovat vähemmin onnistuneita;\nmainittakoon kuitenkin _Käen kukunta_ ja _Imatralla_. Vielä kysyttiin\nhänen taitoansa Vänrikki Stoolin tarinain edellisen osan\nsuomentamisessa, jossa hänelle uskottiin erittäin huumorillisten\nkappaleiden kääntäminen. V. 1868 hän suomalaisella runomitalla mukaili\npienen näytelmän, jolle pani nimeksi _Kukka kultain kuusistossa_. Kaiken\ntämän kautta nousseet tulevaisuuden toiveet eivät kuitenkaan täydesti\ntoteutuneet; epäsäännöllinen elämä keskeytti luvut yliopistossa ja mursi\nhänen voimansa. Hän jätti Helsingin 1869 ja asui sitten enimmiten\nViipurin kaupungissa tai sen seuduilla. Jonkun aikaa oli hän\nkansakoulun-opettajana Viipurin ulkosatamassa Uuraassa, toisen lyhyen\najan Pietarin kaupungin suomalaisessa seurakunnassa. Kirjallista työtä\nhän sielläkin vielä yhä jatkoi: kirjoitti v. 1869 _Laukkuryssä_ nimisen\nnäytelmän tanskalaisen aiheen mukaan ja rupesi tutkimaan Viipurin\nläänin, erittäin Vuoksen seutuin, luontoa ja kansaa. Hedelmänä tästä oli\nhyvin hauska ja ainerikas käsikirja Imatran-kävijöitä varten, joka\nkuitenkin tuli ilmi ainoasti saksalaisessa käännöksessä 1874. Toinen\nsamaa ainetta koskeva laajempi teos, _Kertomus Antrean pitäjästä_, ei\ntullut painetuksi puutteellisen aineenjärjestyksen tähden, mutta\nsisältää paljon tärkeätä. Kansantapoja erittäin kuvaavat luvut siitä\novat julkaistut Suomen Kuvalehdessä 1874. Seuraavassa vuosikerrassa on\nniin-ikään samallaisia kuvaelmia Suistamolta. Nämät työt, vaikka tosin\njo miehistyneemmän hengen lapsia, olivat yhtähyvin vaan suitsuvan lampun\nviimeisiä liekehtimisiä. Hivuttavainen rintatauti teki lakkaamatta\nturmiollista työtänsä ja lopetti Rahkosen elämän 1 p. Toukok. 1877.\n\n_Olli Berg eli Vuorinen_, talollisen poika, syntyi 29 p. Helmik. 1842\nUukuniemellä. Ikävöi jo aikaisin opin uralle ja pääsi vihdoin v. 1860\nMaaskolan maanviljelys-kouluun likellä Viipuria. Sen oppimäärän\nsuoritettuaan jäi vielä vuodeksi samaan kouluun aliopettajaksi. Sitten\noli vv. 1864-68 maanviljelyksen hoitajana ja käsitöiden opettajana\nSiitosen kansakoulussa Kymölässä. Opetuksen näkeminen siellä sytytti\nhäneen halun päästä itsekin samalle alalle työskentelemään.\nTäysi-ikäisenä, naineena miehenä hän meni Jyväskylän seminaariin 1868,\ntuli sieltä 1872 Rantasalmelle kansakoulun opettajaksi ja sai seuraavana\nvuonna samallaisen viran Haminan kaupungin ylemmässä kansakoulussa\npoikia varten. Ensimmäiset runoelmansa Vuorinen painatti Viipurissa\nilmestyvään Otava-lehteen 1862-63, sitten samaten Ilmariseen,\nPääskyseen, Suomen Kuvalehteen ja Jyväskylän seminaarilaisten\nalbumeihin. Myös on hän antanut osaksi alkuperäistä, osaksi suomennettua\ntekstiä useihin laulukokoelmiin. Koottuina on hänen runoelmiansa\nkahdessa vihkossa, nimeltä _Sepitelmiä_ 1875 ja _Kotikuusen kuuluvilta\npieniä pakinoita_ 1881. Suomentanut on hän vielä Sankey'n _Lauluja\nKaritsan kiitokseksi_, 8 vihkoa, 1876-81.[195]\n\nOlli Vuorisen _Sepitelmissä_, lausuu eräs arvostelija,[196] ansaitsee\netenkin ulkomuoto kiitosta. Hänen suurta taitoaan runojen\nmuodostamisessa osoittaa sekin seikka, että hän menestyksellä on\nviljellyt vaikeimpia runomittoja. Erittäin onnistunut on hän\nloppusointujen keksimisessä, Kaikissa hänen runoissaan vallitsee raikas,\nluonnollinen henki; kivulloinen hentomielisyys on hänelle aivan\nvierasta, Paraimmat ovat ne kappaleet, joissa ilmaantuu jotain\nleikillistä; sellaisia ovat esim. _Kova pää, Lumisilla ollessa,\nLuistinretki_. Muutamat hänen epigrammeistaan, joilla on yhteisenä\nnimenä _Niitä näitä, runon päitä_, ovat niin-ikään hyvin luonnistuneet.\nToisinaan kuitenkin runoilijan leikillisyys yltyy katkeraksi ivaksi;\nsyvää ironiaa, oikein sydäntä vihlaisevaa, sisältää kappale _Juokaa\nmiehet, juokaa!_ Sitä vastoin ne kertovaiset runot, joita hän myös on\nyrittänyt kirjoittamaan, eivät ole onnistuneita.\n\nViimeinen mainituista Vanhan Suomen edustajista, _Arvi Oskar Kustaa\nGenetz eli Jännes_, on syntynyt 1 p. Heinäk. 1848 Impilahdella, jossa\nisä oli kruununvoutina. Tuli ylioppilaaksi 1866, filosofian\nkandidaatiksi 1871 ja lisensiaatiksi 1877, jona vuonna myös nimitettiin\nsuomenkielen dosentiksi. Määrättiin kohta sen jälkeen normaalilyseen\nlehtoriksi Hämeenlinnaan, josta koulun mukana siirtyi Helsinkiin 1887.\nNimitettiin professoriksi Suomen kielessä ja kirjallisuudessa 1891 ja\nsuomalais-ugrilaisessa kielitieteessä 1893. Valittiin Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran esimieheksi 1892.\n\nOli jo v. 1867 mainitun seuran kustannuksella käynyt Suojärven murretta\ntutkimassa; vv. 1871 ja 1872 niin-ikään Aunuksen ja Vienan lääneissä\nVenäjän Karjalan kielimurteihin tutustumassa sekä runoja keräämässä. V.\n1876 hän Turjan niemellä tiedusteli Venäjän Lappalaisten kieltä ja\nkansatieteellisiä oloja, Vv. 1887 ja 1889 hän matkusteli Venäjällä\nPermin, Vjatkan ja Samaran kuvernementeissa sikäläisiä suomen sukukieliä\ntutkien. Näiden matkojen tuloksista mainittakoon: _Kertomus Suojärven\npitäjäästä_ Suomi-kirjassa 1870 ja _Kuvaelmia kansan elämästä Salmin\nkihlakunnassa_ samana vuonna ilmestyneessä _Koitar_-albumissa;\n_Vepsän pohjoiset etujoukot_ Kielettäressä 1872; _Matkamuistelmia\nVenäjän Lapista_ Suomen Kuvalehdessä 1877-79; _Tutkimus Venäjän\nKarjalan kielestä_ 1881 ja _Aunuksen kielestä_ 1884, molemmat\nSuomi-kirjassa.[197]\n\nGenetz on paitsi suomen kielioppia, josta ensimmäinen kouluja varten\naiottu laitos ilmestyi v. 1881, tutkinut myös runomitan käytäntöä\nsuomenkielellä. Erittäin on hän kuusimitta-runolle keksinyt sääntöjä,\njotka ynnä Runeberg'in _Hirvenhiihtäjäin_ neljännestä laulusta tekemänsä\nsuomennoksen painatti Koittareen jo v. 1873. Kokonaisuudessaan julkaisi\nhän etevän käännöstyönsä 1884. Omiakin runoelmia on hän antanut\nylioppilas-albumeihin, Suomen Kuvalehteen, Kirjalliseen Kuukauslehteen\ny.m. Niiden joukossa on erittäin huomattava tulinen _Herää Suomi_, johon\nnuorempi veli _Eemil Genetz_ on sepittänyt yhtä mahtavan sävelmän.[198]\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellä esitettyjen runoilijain aikalaisista muussa Suomessa ansaitsevat\nhuomiotamme, paitsi Pohjanmaalaista _Juhana Bäckvall'ia_, joka\noikeastaan kuuluu vanhempaan sukupolveen, _Paavo Cajander_ ja _Juhana\nHenrik Erkko_. Nämät kaksi nimeä, yhdessä näytelmänkirjoittajina vasta\nmainittavain _Aleksis Kiven_ ja _Antti Tuokon_ kanssa, jotka\nlyyrillisiäkin runoja ovat sepittäneet, edustavat Hämäläisten runoutta\nmitä arvokkaimmalla tavalla.\n\n_Juhana Bäckvall_ oli syntynyt 28 p. Kesäk. 1817 Haapajärvellä, missä\nhänen isänsä Heikki Herranen oli talollisena, Tuli ylioppilaaksi 1839,\nvihittiin papiksi 1842 ja tuli, oltuaan apulaisviroissa pohjoisimmalla\nPohjanmaalla, kappalaiseksi Oulunsaloon 1855 ja Oulun kaupunkiin 1856,\nsiirtyi sitten kirkkoherraksi Kesälahdelle 1865, Koivistolle 1870 ja v.\n1876 taas Ouluun, jossa kuoli 21 p. Jouluk. 1883. Bäckvall ilmautui\nensin kirjallisuuden alalle siten, että antoi pienempiä runoelmia sekä\nsuorasanaisia kirjoituksia Lönnrot'in Mehiläiseen. Samaten autteli hän\nsittemmin Maamiehen Ystävän toimitusta. Viimein otti hän itse\ntoimittaakseen _Oulun Viikkosanomia_, jota työtä jatkoi vv. 1854-65.\nHänen alkaessaan nämät Lönnrot'in lähinnä edellisinä vuosina julkaisemat\nsanomat olivat yksistään opettavainen rahvaanlehti, vaan muuttuivat\nsitten vähitellen valtiollisiksi. Paitsi sitä on Bäckvall suomentanut\nHolberg'in komedian _Ei ole aikaa_ Näytelmistöä varten 1867 sekä\nlaittanut v. 1860 Topelius'en _Luonnonkirjan_, myöhemmin v. 1876 myös\n_Maamme-kirjan_, ensimmäisen suomalaisen painoksen.\n\n_Paavo Eemil Cajander_ syntyi 24 p. Jouluk. 1846 Hämeenlinnassa, jossa\nisä eli nahkurina. Tuli ylioppilaaksi 1863 ja maisteriksi 1873.\nNimitettiin suomenkielen lehtoriksi yliopistoon 1890. Ahkerana ja\ntaitavana suomentajana ei hänellä ole vertaistansa kirjallisuudessamme!\nVaikeimpainkin runoteosten käännöksissä on hän yhdistänyt tarkan\nuskollisuuden ja ytimekkään lyhyyden suuren runollisen kauneuden kanssa.\nHänen suomennoksiansa lueteltakoon: Björnstierne Björnson'in novelli\n_Kalatyttö_ 1869; mukailtu laulunäytelmä _Yökausi Lahdella_ 1870;\nLudwig'in romaani _Taivaan ja maan välillä_ 1875; _Josef Julius\nWecksell'in_ etevä, kotimainen murhenäytelmä _Daniel Hjorth_ 1877;\nRuneberg'in _Hanna_ 1880 ja _Joulu-ilta_ 1881 sekä vuodesta 1879\nilmestyneet mestarilliset _Shakespearen dramojen_ suomennokset, jotka\ntäydelleen vetävät vertoja Hagberg'in mainioille ruotsinnoksille.\nMyös on Cajander ollut osallisena Vänrikki Stoolin tarinain\nsuomentamisessa.[199]\n\nCajander'in omia lyyrillisiä runoelmia valitettavasti ei vielä ole\nkoottu, vaan ovat ne hajallansa ylioppilas-albumeissa: _Kaikuja\nHämeestä_ sekä Snellman'in ja Lönnrot'in muistoksi julkaistuissa,\nKansanvalistus-seuran kalentereissa, Suomen Kuvalehdessä y.m..[200] Hän\nei ole myöskään ollut siinä suhteessa erittäin tuottelias, mutta mitä\nhän on julkaissut, on ollut sekä muodon että sisällyksen puolesta\neheintä ja parasta, Luonteeltansa ovat hänen runonsa enimmäkseen\nobjektiivisia, usein ballaadintapaisia, esim. _Vapautettu kuningatar_ ja\n_Runolaulaja_.\n\n_Juhana Henrik Erkko_ syntyi 16 p. Tammik. 1849 Orimattilan\nkirkonkylässä Eerakkalan talossa, jonka mukaan hän muodosti nimensä;\nvanhemmat olivat sukunimeä vailla. Ensin pitäjän kiertokoulussa oltuaan\nja sitten vuoden aikaa Jyväskylässä yksityis-opetusta saatuaan, kävi hän\nkansakoulu-seminaarin läpi 1867-72. Opettajauransa hän alkoi Rokkalan\nyksityisessä kansakoulussa Johanneksen pitäjässä. 1874 vuoden alusta\notettiin hänet Vilken alkeiskoulun johtajaksi Viipuriin. Koulun lakattua\n1893 sai hän valtiolta vähäisen, 800 markan eläkkeen.\n\nErkon lyyrillisiä runoja on monta eri aikoina ilmestynyttä kokoelmaa:\n_Runoelmia_ kolme vihkoa 1870, 1872 ja 1876, _Paimenet_ 1878, _Valikoima\nrunoelmia_ 1881, _Uusia runoelmia_ 1885 ja _Havaittuani_ 1886. Myös on\nhän kirjoittanut suorasanaisia kertomuksia: _Kotoisia tarinoita_ kaksi\nnidosta 1881 ja 1883, sekä näytelmiä: _Kokkimajuri_ ja _Sotaiset\nveljekset_, jotka ilmestyivät Viipurin Kirjallisuuden Seuran\ntoimituksissa 1873. Vielä on hän toimittanut Viipurissa sanomalehteä\n_Ilmarista_ vv. 1875-76 ja _Ilmiö_ nimistä yleistajuista aikakauslehteä\n1881.[201]\n\nKaikista lyyrillisistä runoilijoistamme on Erkko ollut ainoa oikein\ntuottelias. Muut ovat enimmäkseen vaan nuoruutensa kevät-aikana\nlaulaneet ja sitten vaienneet, mutta hän on kaiken ikänsä runoillut, ja\nse jo osoittaa todellista luonnonlahjaa. Sitä paitsi on hän kohta alusta\nkohonnut, ikään kuin Minerva Jupiter'in päästä, ihan täydellisenä sillä\nalalla, jolla on pysynytkin etevimpänä, pienoiskuvissaan luonnon ja\nihmissydämen elämästä. Näitä on heti hänen ensimmäisen runovihkonsa\nilmestyttyä verrattu Runeberg'in idylleihin ja epigrammeihin.\nSukulaisuus niiden välillä on tosiaan niin suuri, että voisi luulla\nRuneberg'in esikuvain häneen vaikuttaneen; niitä hän ei kuitenkaan\nsilloin vielä tuntenut muuten kuin huononpuolisista suomennoksista.\n\nParaat Erkon runoelmista löytyvät koottuina erinäisiksi jaksoiksi\nnimellä _Paimenelta_ (ensimmäisessä ja toisessa vihkossa), _Paimenet_\n(eri vihkona) ja _Kesäpoimintoja_ (Valikoimassa). Nämät sisältävät\nosaksi erittäin somia \"genre\"- eli laatukuvia paimenten elämästä. Niissä\nviehättää meitä raikas luonnollisuus, jota ei mikään teeskennelty\nsentimentaalisuus häiritse. Niissä on jotakin paratiisin alkuperäisestä\nilosta ja kainostelemattomuudesta. Paimenpoikaset ja -tyttöset leikkivät\nvapaasti keskenänsä tuntematta minkäänlaista ujostelemista, ja rakkaus\nsyntyy heidän tietämättänsä. Esimerkkeinä mainittakoon: _Paimenen laulu,\nIltalaulu ja Kesä-aika_. Näiden kaltaisia runoja, joita voisi nimittää\npastoraaleiksi, ei kuitenkaan ole suurin osa. Enimmät ovat ihan\nsubjektiivista laatua, lyhyitä lyyrillisiä tunteen kajahduksia taikka\nmietelmiä. Luonteeltansa ne ovat yleensä leikillisiä ja muodoltansa\nusein epigrammeja, joissa loppu on tavallisesti hyvin näppärä.\n\nJuuri samallaisia runoja löytyy muuten ulkopuolellakin mainittuja\njaksoja, siinä määrin samallaisia, että on vaikea käsittää, miksi\nrunoilija ne on eroittanut paimenlauluista. Niissä on monta aivan yhtä\nkaunista ja täydellistä. Useat näistä runoista ovat hyvin läheistä sukua\nvanhoille kansanrunoille, ovat ikään kuin kaikuja Kantelettaresta, esim.\n_Siksi itken_ ynnä _Kodista ja kotiin_.\n\nV. 1881 julkaisemansa _Valikoiman runoelmia_ on Erkko jakanut kolmeen\nsarjaan, pannen jaon perustukseksi niiden ilmestymisen ajan. Nämät\nsarjat kuvastavat hänen kehitystänsä runoilijana. Ensimmäisen sarjan\nrunoissa (1868-72) tapaamme harvoin syvempiä aatteita ja tunteita, ne\novat vielä ikään kuin itsetajuttoman luonnon ääniä. Mutta viattomassa\nhilpeydessään ja erinäisessä suloudessaan ne voittavat kaikki myöhemmät\nErkon Runottaren tuotteet. Kuitenkin löytyy jo niiden joukossa myös\nmietelmärunoja, jotka usein aivan liian abstraktisesti ilmi lausuvat\nyleisesti tunnettuja ajatuksia ja siitä syystä tuntuvat arkipäiväisiltä\nja kuivahkoilta, niinkuin _Ihmis-onni_.\n\nToisenkaan sarjan runoissa (1872-78) ei tunne ole erittäin syvä eikä\nvoimakas. Niissä on mietiskely enemmän kuin tunne-elämä edistynyt.\nRakkauskin, jota ne jo useasti esittävät, on pelkkää toivotun rakkauden\nhaaveilua, ja sen esine vaihtuu alin-omaa. Eikä niissä juuri voi huomata\nmitään sisällistä sydämen taistelua; joskus kuitenkin saa jonkun\naavistuksen siitä, mitä myöhemmissä runoissa oli puhkeava ilmi, esim.\n_Tomussa_.\n\nKumpaisessakin sarjassa Erkko aniharvoin uskaltautuu ulos varsinaisesta\nalastaan, ja silloin hän onnistuu ainoasti kuvauksissaan\nkansan-elämästä, jotka ovat erinomaisen pirteitä ja huvittavia.\nSellainen on runo _Kamppiaiset_, ja samanvertaisia ovat useat muut,\nesim. _Hevospaimenet yömajalla, Paimenet tulilla ja Perheen\njouluhartaus_. Joskus, niinkuin vihkossa _Paimenet_, on hän koettanut\nyhdistää näitä kuvaelmiaan suuremmaksi kokonaisuudeksi; kuitenkin on\nside niiden välillä jäänyt kovin hölläksi.\n\nErkko on myös sepitellyt ballaadirunoja, vaan ylimalkain huonolla\nmenestyksellä. Hänellä ei ole kylliksi kuvausvoimaa esittääkseen sitä,\nmitä ei omin silmin ole nähnyt. Tätä puutetta on hän koettanut korvata\npöyhkeällä, luonnottomalla kirjoitustavalla ja eriskummaisilla\ntapauksilla, niinkuin runoissa _Vangittu äiti, Vyyhtynyt ja Loisen\npoika_. Myöhemmin on hän kuitenkin parempia ballaadeja julkaissut, esim.\n_Äiti_ Uusissa runoelmissa.\n\nHeikonpuoliset ovat niin-ikään Erkon enimmät isänmaalliset laulut.\nNiissä puuttuu pontta, ja useat ovatkin pelkkiä luettelorunoja. Yhtä\nvähän onnistuneina voi pitää hänen allegoorisia runoelmiansa, joissa hän\nluonnontapahtumia käyttää vertauskuvina ihmis-elämälle, kts. _Maapallo_.\nTämän kaltaiset ovat kylmiä, teeskenneltyjä ja hämäriä. Jonkinlainen\nepäselvyys on usein muutenkin haittana Erkon aikaisemmissa runoelmissa.\n\nKolmannen sarjan runoissa (1878-81) tuntuu siltä, kuin runoilijan mieli\nsyventyisi, ajatus laajentuisi. Hänen esitystapansa on tullut vähän\nenemmän objektiiviseksi, niinkuin voi huomata runosta _Leppärukki_. Nyt\ntapaa joskus, vaikka harvoin, myös onnistuneita isänmaallisia lauluja,\ntosin hyvin subjektiivisessa muodossa, esim. _Nöyristy, ihminen!_ Usein\ntulee näkyviin syvä jumalinen tunnelma, esim. _Korkein, Rukous,\nMatkamies, Tuoni ja elämä_. Vaan välistä pistää jo epäilys esiin,\nniinkuin runossa _Puhdas tosi_. Näiden rinnalla näkee kyllä vielä joskus\nleikillisiä, esim. _Nuori vieras ja Tuettu pää_, mutta verrattain\nharvoin. Ylimalkain on tämän sarjan runoissa yksivakainen henki päässyt\nvallalle. Naiivisuus eli luontoperäisyys on niistä milt'ei kokonaan\nhaihtunut. _Kesäpoimintoja_ ei siinä suhteessa voi asettaa edellisten\npaimenlaulujen rinnalle, vaikka niidenkin joukossa on muutamia erittäin\nkauniita, esim. _Ruusun luonne, Kalastaja, Kaksi kosijaa_.\n\nVielä enemmän käy sama kehityksen suunta selville Erkon _Uusissa\nrunoelmissa_. Niissä löytää enää aniharvoin lystillisiä, niinkuin\n_Häiriö_. Entisen iloisuuden sijaan on niihin painunut surunvoittoinen\nmieliala, joka ilmenee milloin kadonneen viattomuuden kaipauksena, esim.\n_Utelias kuu_ ja _Miks' eletään_, milloin yleisenä maailmankaihona,\nesim. _Epäsointua ja Risumummo_. Vuotta ennen kuin tämä runovihko\nilmestyi, 1884, oli Erkko päässyt valtion varoilla matkustamaan Saksaan,\nSveitsiin ja Italiaan. Ulkomailla päivättyjä runoja onkin hänellä suuri\njoukko, mutta niitä voisi yhtä hyvin luulla kotona kirjoitetuiksi. Hänen\nsubjektiivinen luonteensa ilmenee jälleen siinä, ett'eivät ulkonaiset\nseikat ole voineet häneen vaikuttaa. Useassa runoelmassa tulee vaan\nnäkyviin hänen koti-ikävänsä. Tosin täytyy myöntää, että hänen\nrunoilunsa on tullut monipuolisemmaksi, mutta varsinaista edistystä ei\nsiinä sittenkään voi huomata.\n\nViimeksi mainitussa kokoelmassa _Havaittuani_ tuntuu siltä, kuin Erkko\ntuomitsisi koko aikaisemman runoilunsa ja luulisi vihdoin löytäneensä\noikean runolaatunsa. Vihkon nimikin viittaa siihen, että hän olisi\nhavainnut entisen ajatuskantansa, varsinkin uskonnon asioissa, vääräksi\nja pyrkisi siitä vapautumaan. Toinen puoli vihkon runoja esiintyy\n\"virsinä\". Ne kyllä ovat uskonnollista lajia, mutta eroavat monessa\nsuhteessa siitä, mitä meillä on kristillisissä virsissämme. Vaikka\nniissäkin on monesti hyvin runollinen henki, ja vaikka ne ilmaisevat\ntulista taistelua ja syvää ajatusta, haittaa niitä yksi vika, joka\njohtuu siitä, että runoilija on joutunut aivan uuteen ajatuspiiriin: ne\novat nimittäin hämäriä.\n\nErkon suorasanaisista kertomuksista vielä puhuakseni, ovat ensimmäiset,\njoissa hän kuvaa kansan-elämää, paraiten onnistuneita. Etevin niistä on\n_Salapolttaja_. Lausetavassa huomaa selvästi Aleksis Kiven vaikutusta,\nerittäin mitä takaheiton käyttämiseen tulee. Erkon myöhemmät novellit\novat keskinkertaisia, ja vielä vähemmän onnistuneita ovat hänen\nsuorasanaiset näytelmänkokeensa.[202]\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuoremmista runoilijoistamme[203] mainittakoon tässä ainoasti _Uno von\nSchrove, Pietari Juhani Hannikainen ja Kaarlo Kramsu_.\n\n_Uno Otto Gabriel von Schrove_, nimismiehen poika, oli\nsyntynyt Joutsassa 28 p. Tammik. 1853. Tuli ylioppilaaksi\nJyväskylän suomenkielisestä alkeis-opistosta 1872 ja suoritti\nopettajakandidaatti-tutkinnon 1881. Määrättiin v. 1885 suomenkielen\nkolleegaksi Porvoosen ja kuoli ulkomailla Görbersdorf'in\nparannuslaitoksessa rintatautisia varten 2 p. Lokak. 1886. Hänen\nrunoelmiansa, joista etenkin ballaadintapaiset, esim. _Morsian_, ovat\nhuomattavat, löytyy albumissa _Kaikuja Hämeestä_, Kirjallisessa\nKuukauslehdessä sekä Suomen Kuvalehdessä, jonka aputoimittajia hän oli.\n\n_Pietari Juhani Hannikainen_ syntyi 23 p. Jouluk. 1854 Nurmeksessa,\njossa isä oli lukkarina, Tuli ylioppilaaksi Jyväskylän suomenkielisestä\nalkeis-opistosta 1875 ja vihittiin maisteriksi 1882. Määrättiin laulun\nja soitannon lehtoriksi Jyväskylän seminaariin 1893. Hänen\nrunoelmissaan, jotka ovat ilmestyneet _Koitar_-albumissa, Suomen\nKuvalehdessä y.m., ilmaantuu vieno, hellä tunteellisuus. Muodoltaan ne\novat erittäin sointuisia ja laulukkaita, esim. _Lauluun pyyntö_.\nSuomalaista soitannollista kuukauslehteä _Säveleitä_ on Hannikainen\ntoimittanut vv. 1887-90.\n\n_Kaarlo Robert Kramsu_ oli merimiehen poika Oulusta, syntynyt 22 p.\nJouluk. 1855. Tuli ylioppilaaksi 1874, oli useassa paikassa sanomalehden\ntoimittaja ja kuoli mielisairaana Niuvanniemen parantolassa lähellä\nKuopiota 26 p. Elok. 1895. On julkaissut kaksi vihkoa _Runoelmia_ 1878\nja 1887. Niistä ovat varsinkin hänen isänmaalliset, Vänrikki Stoolin\ntarinain tapaiset kertovaiset runonsa huomattavat, niinkuin _Hannu\nKrankka_ ja _Taneli Luukkonen_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmeellistä kyllä ei meillä kukaan ole koettanut suurempaa eepillistä\nrunoelmaa suomeksi kokoonpanna, Sen suuntainen yritys on tosin _Thure\nJuhana Dahlberg'in_ v. 1862 julkaisema kokoelma _Runoja Herkules\nuroosta_, joka on Kalevalan jälkeen laajin teos Suomen vanhalla mitalla;\nmutta runollisessa katsannossa ei sillä ole mitään merkitystä. Sama\nDahlberg on suomentanut Björnstierne Björnson'in novellin _Iloinen\npoika_ 1862 sekä Kneisel'in näytelmän _Viuluniekka_ Näytelmistössä 1863,\nmolemmat erittäin sujuvalla ja luontevalla kielellä. Hän oli syntynyt 23\np. Maalisk. 1836 Pielavedellä, jossa isä oli siltavoutina, tullut\nylioppilaaksi 1861, suorittanut kameraali- ja tuomarintutkinnon 1865 ja\nkuollut 4 p. Toukok. 1870, ennen kuin vielä oli vakinaiseen virkaan\npäässyt.\n\nEepillinen on myös _Malakias Costiander'in_ klassilliseen kuusimittaan\npuettu runoelma _Jaako, Kyröskosken poltissa kerran_ 1848. Se on\nkuvauksessaan varsin vilkas ja onnistunut, mutta aineeltansa aivan\nvähäpätöinen. Costiander oli syntynyt 11 p. Jouluk. 1815 Kostulan\nkylässä Hämeenkyrössä, jossa isä oli lautamiehenä. Sen-aikuisen\nkirkkoherran toimesta hän pääsi Porin kouluun, josta Turun kymnaasin\nkautta tuli yliopistoon keväällä 1839. Hänen oli aikomus lukea papiksi,\nmutta siitä tuumasta täytyi hänen kohta luopua ruumiinvian tähden. Vielä\nsamana syksynä otti hän vastaan koulumestarin viran Nurmijärvellä, jossa\npysyi kuolemaansa saakka 1 p. Marrask. 1870. Mainitun runoelmansa oli\nhän sepittänyt kansantarinan perustuksella vielä kymnaasissa ollessaan.\nSittemmin osoitti hän harrastustaan eepilliseen runoiluun suomentamalla\nRuneberg'in _Hirven-ampujat_, joka painettiin 1855 vuoden Suomi-kirjaan.\nSamoin alkoi hän suomentaa Virgilius'en _Aeneidia_, josta ensimmäinen\nrunomus ilmestyi 1858 vuoden Suomi-kirjassa. Nämät käännökset todistavat\nmyös runollista kykyä, vaikka jyrkimmästi laajuudelle perustettu mitta\ntekee niiden nauttimisen mahdottomaksi. Myöhempinä aikoina suomensi hän\nvielä Auerbach'in novellin _Juoseppi lumessa_ 1863 sekä useita pieniä\nhengellisiä lastenkirjoja. Kirjallisuuteemme on hän viimein vaikuttanut\nsillä, että oli Aleksis Kiven ensimmäinen opettaja ja sitten\njokapäiväinen seurakumppali lukukausien väliaikoina, jolloin hänen\nrunollinen harrastuksensa epäilemättä viritti nuoren runoilijan intoa.\n\n\n8. Aleksis Kivi.\n\nMerkillistä on myös, että suorasanainen kertovainen kirjallisuus niin\nkauan pysyi köyhänä. Ja vielä merkillisempää on, että draamallinen\nkirjallisuus meillä ehti sen edelle. Tällä alalla, näet, astui esiin\nAleksis Kivi, ensimmäinen ja kieltämättä etevin kirjailijanero\nsuomenkielellä.\n\n_Aleksis Kivi_, räätälin poika, oikealta nimeltänsä _Stenvall_, oli\nsyntynyt 10 p. Lokak. 1834 Palojoen kylässä Nurmijärvellä. Hänen\niso-isänsä oli ollut merimiehenä ja iso-äitinsä sen ajan asunut\nHelsingissä, josta toivat ruotsinkielen taidon mukanaan. Hänen isänsä\noli kaupungissa vähän kouluakin käynyt ja saanut siellä oppia pikkusen\nkirjoitusta ja luvunlaskua, mutta oli viinaan menevä. Äiti oli jumalinen\nja ymmärtäväinen ihminen, jolta poika sai hyvät tietonsa Raamatusta ja\nomisti katsantokantansa maailman asioista. Neljästä veljeksestä oli\nAleksis nuorin, ainoa sisar oli kuitenkin häntä vielä nuorempi. Jo\naikaisin ilmaantui hänen lahjakkaisuutensa taipumuksena ja haluna\nmaalaamiseen. Hänen ensimmäinen taulunsa kuvasi taivasta ja helvettiä;\nse oli tekaistu tuvan seinälle tervalla, sillä vasta vähää myöhemmin\nhankkivat vanhemmat hänelle oikean värilaatikon. Isä toivoi pojastansa\nräätäliä, mutta tämä piti parempana kulkea pyssyineen metsässä, josta\nhän jo kaksitoista-vuotiaana toi kotiin ensimmäisen saaliinsa, ison\nteeren. Hänen ensi askeleitansa opin tiellä ohjasi, paitsi oma isä,\nNurmijärven silloinen kiertokoulun-opettaja, mainittu Malakias\nCostiander; luultavaa on, että hänen kehitykseensä on myös vaikuttanut\ntoinen pitäjässä samaan aikaan oleskeleva kirjailija Räty.\n\nSeitsentoistavuotiaana pääsi Aleksis Helsinkiin kouluun, mutta siihen\nloppuikin onnellinen aika hänen elämässään. Kun vanhemmilta puuttui\ntarpeellisia varoja, sai hän usein kärsiä sekä nälkää että kylmää.\nHuonon toimeentulon murtamalla terveydellä pääsi hän viimein 1857\nyksityistä tietä ylioppilaaksi: Koulun ja yliopiston loma-ajat vietti\nhän kotonaan, kuluttaen aikaansa metsästykseen ja kalastukseen sekä\nkirjoittelemiseen. Erittäin suurella mielihyvällä hän kuunteli\nkansantarinoita; varsinkin oli hän mieltynyt muutamaan vanhaan ukkoon,\njoka oli mainio satujen kertoja. Pyyntiretkillään tutustui hän myös\nperinpohjin kotiseutunsa luontoon.\n\nAivan vähäpätöinen tapaus sai Kiven koettamaan kykyänsä kirjallisella\nalalla. Eräänä päivänä näki hän maitoa kantavan tytön kaatuvan mäessä ja\nsärkevän ruukkunsa, ja siitä hän heti tekaisi pienen hauskan tarinan.\nTämä on kuitenkin hävinnyt, samoin kuin muutkin kouluajan ja\nensimmäisten ylioppilasvuosien kirjalliset tuotteet. Sen vaan tiedämme,\nettä ne luultavasti kaikki olivat ruotsiksi kirjoitetut; niin esim.\n_Brölloppsresan_ (Häämatka), jonka pohjalla hän sittemmin pani kokoon\n_Nummisuutarinsa_. Erään ranskalaisesta aiheesta kirjoittamansa\nnäytelmän oli hän vienyt nähtäväksi Fredrik Oygnaeus'elle, joka siitä\nlähtien rupesi häntä suosimaan ja puoltamaan.\n\nYlioppilaana ajatteli Kivi kandidaatti-lukujakin, mutta häneltä puuttui\ntarpeellista kestävyyttä, jonka tähden tuon tutkinnon suorittamisesta ei\nkoskaan mitään tullut. Sen sijaan luki hän ahkerasti Kalevalaa,\nHomerosta, Shakespearen draamoja ja Don Quixote'a, jotka kirjat Raamatun\nohella ovat häneen tuntuvasti vaikuttaneet. Lähimpänä aiheena Kiven\nesiintymiseen julkisuudessa oli se, että Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuralle oli jätetty 150 ruplaa palkintona annettavaksi paraimmasta\nsuomenkielisestä näytelmäkappaleesta. Kivi kirjoitti silloin runomitalla\nensimmäisen _Kullervon_ luonnoksensa, josta tutkijakunta, sen\npuutteellisuuksista huolimatta, katsoi voivansa myöntää tekijälle\npalkinnon, koska hänellä oli \"toivollinen tulevaisuus Suomen\nkirjallisuudessa\". Neljää vuotta myöhemmin kirjoitti hän, tehtyjen\nmuistutusten johdosta, näytelmänsä uudestaan, tällä kertaa\nsuorasanaisena, jossa muodossa se myös painettiin Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran _Näytelmistöön_ 1864.\n\nTämän väliajan oli Kivi elänyt mitä suurimmassa puutteessa ja\nkurjuudessa. Viimein eräs lämminsydäminen nainen, neiti Lotta Lönnqvist,\njoka oli huomannut hänen luonnonlahjansa, rupesi häntä auttamaan,\nvuokraten hänelle huoneen Siuntiossa, lähellä omaa asuntoaan ja antaen\nhänelle ruokaa kotonaan. Siellä hän eli kokonaista seitsemän vuotta ja\nsiellä hän kirjoitti melkein kaikki, mitä on saanut luoduksi. Lopulla\nvuotta 1864 valmistui häneltä uusi kappale _Nummisuutarit_, joka saatiin\npainetuksi erään hänelle ennen tuntemattoman, meille hyvin tunnetun\nnäytelmätaiteemme edistäjän avulla. Tästä huvinäytelmästä sai tekijä\nseuraavana vuonna valtion määräämän palkinnon, 2500 markkaa, jotka\nkuitenkin kohta menivät velkojen maksuun. Lähinnä seuraavina vuosina\nilmestyivät: toinen vähäisempi komedia _Kihlaus_ Kirjallisessa\nKuukauslehdessä ja _Kanervala_, kokoelma runoelmia, 1866 sekä v. 1867\nmurhenäytelmä _Karkurit_ Näytelmistössä ynnä yksinäytöksinen _Yö ja\nPäivä_. V. 1869 oli hänen aikomuksensa, jollakin tavoin turvatakseen\ntulevaisuuttaan, mennä oppiin Uudenmaan läänin maanviljelysneuvojan\nluokse, joka oli myös luvannut ottaa hänet vastaan. V. 1870 piti hänen\nsinne lähteä Siuntiosta. Mutta tämänkin tuuman teki hänen\nkivulloisuutensa tyhjäksi. Jo jonkun aikaa oli häntä vaivannut suuri\nhermojen kiihtymys, joka pakoitti hänet melkein kokonaan lakkauttamaan\ntyöskentelemisen. Vielä kuitenkin sai hän valmiiksi _Lea_ näytelmänsä,\njoka painettiin Viipurin Kirjallisuuden Seuran julkaisemaan sarjaan\n_Näytelmiä_ 1869. Mutta kun se samana vuonna Helsingissä esitettiin, ei\ntekijä sisällisen levottomuutensa vuoksi voinut tulla itse näytäntöä\nkatsomaan. Se olikin hänen viimeinen omintakeinen teoksensa; seuraavana\nvuonna 1870 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimittamaan\n_Novellikirjastoon_ painettu romaani _Seitsemän veljestä_ oli häneltä\naikaisemmin valmistunut. Myöhempään _Margareta_ nimiseen näytelmäänsä,\njoka ilmestyi v. 1871, on hänelle maisteri _Eemil Nervander_[204] juonen\nosoittanut. Hänen tautinsa yhä yltyessä ja pahetessa, oli hänet\nkevättalvella 1870 tuotu sairashuoneesen Helsinkiin. Siellä hänen\njärkensä valo viimein kokonaan sammui; mielipuolena vietiin hänet\ntakaisin kotiseudulleen Tuusulassa asuvan veljensä luo, joka häntä\nhoiti, saaden Nurmijärven pitäjältä viisi tynnyriä jyviä vuodessa\nelatuksen avuksi. Täällä kuolema vihdoin teki lopun onnettoman\nrunoilijan kärsimyksistä vuoden viimeisenä päivänä 1872.\n\nAleksis Kiven _Valitut teokset_, joiden joukossa kaksi ennen\njulkaisematonta: _Koti ja kahleet_, idyllinen kertoelma, sekä näytelmä\n_Leo ja Liina_, ilmestyivät Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimesta\nkahtena nidoksena 1877-1878.[205] Niihin liitetyn tekijän elämäkerran on\nkirjoittanut _Eliel Aspelin_.[206]\n\n_Kullervo_ on, niinkuin näimme, Aleksis Kiven ensimmäinen julkisuuteen\ntullut teos. Että nuori kirjailija, joka tunsi tavallista suurempaa\nvoimaa itsessään, ryhtyi tähän kansalliseen aineesen, ei ole\nihmeteltävää. Aineen syvä traagillisuus ikään kuin houkuttelee pukemaan\nsitä draaman muotoon. Mutta toiselta puolen on se melkein mahdoton\nnäyttämöllä esitettäväksi. On aivan kuin tahtoisi esim. noiden\nklassillisten jättiläisten, Titaanien, taistelua Jumalia vastaan, heidän\nastimiksensa vuoria päällekkäin latoen, näytellä nykyisessä\nteaatterissamme, taikka pukea Vanhan Testamentin aikuinen Goljath\nUudenmaan pataljoonan univormuun hihoineen, jotka eivät ulotu edes\nkyynäspäihin, ja lakkineen, joka törröttää korkealla kiharametsän\npäällä, niinkuin variksenpesä hongan latvassa.\n\nKullervo-näytelmässä tietysti ei voi olla puhetta kapalojen\nrepäisemisestä muuten kuin sivumennen, eikä ollenkaan suunnattoman aidan\npanosta. Kasken kaataminen on sopinut mainita, vaan ei puitten\nsortuminen yhdellä vihellyksellä. Karhujen ja susien kotiin tuonti on\nyhtä vähän ollut säilytettävissä, kuin sekään runon piirre, että\nKullervo yksin suorittaa kostotyönsä.\n\nPahempi on, että useat lisääntulleet seikat eivät ole yhtään sen ajan\nmukaisia, jota on ollut tarkoitus kuvata. Niinpä esim. Kimmo\nkeskustellessaan Kullervon kanssa näytelmän alussa rupeaa pilkkaamaan\nuskoa Tuonelaan. Luonnotonta on niin-ikään, että Kullervon vanhemmat\nhäntä heti ensi hetkestä kammovat Ilmarisen emännän tapon tähden, joka\nheidän kannaltaan ei olisi pitänyt olla mikään rikos. Sekin, että äidin\nhaamu pyytää Sinipiikaa lepyttämään Ukkoa, on outoa vanhaan suomalaiseen\nuskontoon nähden.\n\nJos tätä näytelmää vielä vertaa kansanrunoon, niin siinä usein kaipaa\nrunon herttaista sydämellisyyttä ja hellää tunteellisuutta, joka\nerittäin äidin rakkauden kuvaamisessa ilmenee. Kalevalan rinnalla tuntuu\nKiven teos yleensä proosalliselta, johon myös sen suorasanainen puku\nosaltansa vaikuttaa; runomuoto, taitavasti käytettynä, olisi sille\nepäilemättä sittenkin ollut edullisempi.\n\nKullervon kohtalon traagillisena perisyynä ei näytelmässä esiinny\nsukukosto, jonka vasta Perander on kansanrunossa keksinyt, vaan on siinä\nseurattu aikaisempaa Cygnaeus'en käsitystä. Tämän mukaisesti on Kiven\nKullervo ylös- ja ulospäin suuriin tekoihin ja maineesen palava\nsankarihenki, joka onnettomuudekseen on orjan halpoihin arkitöihin\ntuomittuna, Ainoasti harvoin, aivan alussa on kysymys vanhempain\nkohtelun kostamisesta. Tämä käsityksen suunta on tietysti myös\nmahdollinen, ja täytyy tunnustaa, että Kivi on sen taitavasti perille\nvienyt. Tavallansa sen kautta poistuu tuo heikko kohta Kalevalassa, että\nKullervo sittenkin panee täytäntöön kostotuumansa, vaikk'eivät hänen\nvanhempansa olekaan surmatut, eikä siis sukuoikeuden kannalta katsoen\nenää ole kostoon syytä. Hyvin nerokas keksintö on Kullervon otsaan\npoltettu orjanmerkki, jota hänen on erinomaisen vaikea kärsiä. Joka\nkerta kuin sitä hänelle muistutetaan tai häntä vaan orjaksi nimitetään,\nleimahtaa hän ilmituleen. Kuinka syvästi hän tuntee tilansa, kuvaa\nparaiten hänen kamalanrunollinen vertauksensa vangista vuoressa.\n\n     On teräsvuori, joka tuhansia penikulmia korkeuteen kohoaa, tuhansia\n     tunkee syvyyteen ja sama on sen leveys ja pituus. Keskellä tätä\n     vuorta, sen sydämessä löytyy komero, niin pieni, että vanki, joka\n     siellä nääntyy, tuskin kymeröissä mahtuu siinä istumaan, eikä läpeä\n     niin suurta, että hyttynen hengittää taitaisi, juokse tästä ulos\n     raikkaasen ilmaan. Tähän kuumaan ahtauteen vanki ainiaksi\n     tuomittiin, sillä kuolla ei hän saa, vaan tukahtua ikuisesti\n     täytyy, ja ikuisesti enenee kolossaan tulinen kuumuus. Niin hän\n     kauas kätketyssä kammiossaan asua saa vuosituhansien kuluessa;\n     mutta tämä on tuska!\n\nNäytelmän alussa Kullervon sydän ei kuitenkaan ole vielä niin suljettu\nja kovettunut kuin myöhemmin. Hän rukoilee takaisin entistä aikaa,\njolloin kaikki oli vielä tapahtumatta. Silloin olisi hän kutsunut\nVäinämöisen kanteleineen lauhduttamaan veljesten vainoa ikisovinnoksi.\nSilloin olisi hänen itsensäkin kelvannut miehistyä isän ortten alla ja\nMetsolan linnoissa piehtaroida, kirkas keihäs kädessä. Näin metsän pedot\nhävitettyään, olisi hän viimein sukupuuttoon lopettanut ylpeän Pohjolan\nsuvun ja vapauttanut Kalevan kansan sen veron-alaisuudesta. Se olisi\nollut laillista sotaa, hänen mielensä mukaista sankarityötä! Mutta\nsamassa saa hän tietää, että on myöty pilkkahinnasta Ilmariselle.\n\nHeikko on Kullervon yksinpuhelu paimenessa ynnä se kohta, jossa hänen\nveitsensä katkeaa. Hänen toivottaissaan voivansa loitsia metsän pedot\nkarjan kimppuun, ilmestyy Ajatar luvaten toteuttaa hänen toiveensa.\nToiselta puolen tulee Sinipiika hänelle ilmoittamaan, että hänen\nvanhempansa ovatkin elossa; mutta tämä sanoma saapuu liian myöhään.\nKullervon mielessä on nyt ainoasti kosto. Kuitenkaan ei ole alkuansa\nhänen aikomuksensa surmata Ilmarisen emäntää, vaan ainoasti hävittää\nhänen omaisuuttansa. Sitten vasta, kun emäntä sättii häntä orjaksi, hän\ntyöntää veitsellänsä tämän rintaan.\n\nTietämättänsä osuu Kullervo vanhempainsa asunnolle. Tässä kohden on\nkansanrunon esitys ristiriitainen eikä Kivikään ole sitä parantanut.\nKuvaelman alussa Kalervo kertoo paenneensa tappelusta, heti kun näki\npienen poikansa kaatuvan: mutta selittämätöntä on, mitenkä hän\nhuomaamatta on voinut päästä pakoon. Vanhemmat eivät ensi hetkessä tunne\nKullervoa, kun hän heiltä anoo pisaran kylmää vettä, ilmoittaen itsensä\nmurhamieheksi. Erinomaisen voimallisesti on kuvattuna hänen tuskansa\ntehdystä työstä. Hän muistelee, kuinka kaunis murhattu emäntä oli. Ja\nhänestä tuntuu aika, joka siitä oli kulunut, niin ijankaikkisen\npitkältä,\n\n     _Kullervo_: Yöseen metsiä kulkenut olen, väsyneenä seison tässä nyt\n     ja odotan päivän nousua, mutta kauan viipyy kelmeä koi, joka meille\n     aamusta tiedon antaa. Toki luulen, että tuolla idässä, toisella\n     puolella kunnasta tuossa, hän jo pyristelee siipiänsä.\n\n     _Kalervo_: Nouseva kuu se on, nyt on meillä puoliyö!\n\nOmaisten kammo Kullervon murhan johdosta on jo mainittu. Lopulta\nkuitenkin kaikki heltyvät ja hän saa jäädä vanhempainsa luoksi. Hän ei\nkuitenkaan menesty kodin pienissä askareissa, vaan karkaa metsälle\nkarhukeihäs kädessä. Erittäin mahtavasti purkautuu täällä hänen\nmielensä:\n\n     Hävitys ja kuolema! Oi, olis tämä keihäs Ukon vasama ja minä\n     pitkäisenä pilven partaalla istuisin, niin tietäisinpä työni.\n     Kulovalkean hurjan ympäri mailmaa sytyttäisin, jyristäen\n     kukistaisin taivahat maan helmaan, ja syvyyteen kaikki vaipuisivat\n     viimein. Näin lakeutta tekisin ja ilman herrana valta-istuimellani\n     istuisin noilla tasaisilla tantereilla. Niin juuri. Mutta miksi\n     tämä? Mitä kaikesta tästä? Ei autuutta jumalien, ei kirottuin öitä\n     Tuonen tulisilla paateroilla eikä näitä päiviä täällä, vaan\n     kaikesta loppu! Mitättömyys paras ja kaikki antaisin, jos saisin\n     tyhjyyden.\n\nKohtaus sisaren kanssa ei ole onnistunut. Mutta sen jälkeen seuraava\nmonoloogi on vaikuttava.\n\n     Sydän kivestä ja koura rautainen, ne täällä ovat parhaat edut. Nyt\n     vasta oikean olentoni käsittänyt olen, ja jos viaton hiilillä mun\n     edessäni korventuis, niin enpä tuosta suuresti huolisi, vaan\n     haukotellen kekäleitä hänen ympärilleen kohentelisin.\n\nEpätoivoissaan hän tulee välinpitämättömäksi kaikesta, ja tehty rikoskin\ntuntuu hänestä jokapäiväiseltä, mitättömältä. Kotiin palatessaan on hän\njo täydesti paatunut ja puhuu hirvittävällä raakuudella, ei laisinkaan\nsiihen suuntaan kuin Kalevalassa. Ensin käyttää hän vaan himmeitä\nsanoja, mutta kun isä, vihastuksissaan hävitetystä veneestä, kutsuu\nhäntä merkityksi juhdaksi, niin hän peittelemättä ilmoittaa asian, josta\näiti paikalla pyörtyy. Kullervo itse päättää olevan ajan \"alas Tuonen\nuumentoihin mennä niin kuin nuoli. Kosk'ei menty tästä korkeuteen päin,\nniin alas mustaan syvyyteen, että silmät tulta lyö!\" Mutta silloin\nhänelle johtuu mieleen että hänen oli vielä kostamatta Untamolle.\n\nKun hän sitten kostonsa täytettyään vuoren harjulta katselee Untolan\npaloa, tuntee hän ikään kuin katumusta; on sen punerruksessa näkevinänsä\nUntolaisten verta, jota itse on vuodattanut. Samassa hän muiston\nsilmällä näkee kuoleman saaliin isänsä kodissa ja tuntee senkin\ntyökseen; myös Ilmarisen emännän surma kuvautuu nyt hänen eteensä.\nKuitenkin hän palaa kotiinsa, jonka tietysti tapaa autiona, Ainoasti\nKimmo on siellä elossa, hänkin mielipuolena. Kullervon kehottaessa\nKimmoa kanssansa yhdessä iloisesti elämää jatkamaan, tämä ei häntä\ntunne, vaan kysyy orjanmerkkiä hänen otsallaan. Silloin Kullervo tekee\npäätöksen lopettaa omankin elämänsä. Hän menee metsään, jossa joutuu\nsisarensa turmion paikalle, ja on juuri täyttämäisillään aikomuksensa,\nkun Kalevalaiset saapuvat. Ilmarinen tahtoo heti hyökätä hänen päälleen,\nmutta pidätetään. Kullervo hänelle paljastaa rintansa ja käskee\niskemään. Väinämöiseltä sitten tiedustelee oloa Tuonelassa, kääntää\nviimein toisten huomion nousevan päivän kajastukseen ja sillä aikaa\nlävistää itsensä miekalla. Tämä loppukohtaus ei ole oikein tyydyttävä.\n\nPääansiona tässä näytelmässä on Kullervon luonteen kuvaus, vaikk'ei se\nvedäkään vertoja kuvaukselle Kalevalassa. Mestarillisella tempulla, joka\ntodistaa Shakespeare'n vaikutusta, on hän tehnyt tämän luonteen\nsuuruuden ja jylhyyden vielä tuntuvammaksi, sen kautta että on rinnalle\nasettanut kaksi muuta ihan erilaista luonnetta. Toinen on Kimmo, joka on\njoutunut orjaksi yht'-aikaa Kullervon kanssa, mutta jokapäiväisellä\nluonteellaan käsittää sen välttämättömäksi sallimukseksi ja tyytyy\nsiihen siivosti. Vasta sitten kuin Kalervon suku todella on kuollut\nsisaren turmeluksen seurauksista, hän kadottaa järkensä, mutta pysyy\nsiinäkin tilassa passiivisena. Toisena, koomillisena vastakohtana\nKullervolle on linnunpyytäjä Nyyrikki, joka aina mielistelee läsnäolijaa\nja puhuu pahaa poissaolevasta sekä on valmis tekemään kaikki kurjan\nhenkensä ja nahkansa säilyttämiseksi.\n\nPaitsi tätä taipumusta koomillisuuteen, on Kivi Kullervossaan osoittanut\nmyös taitoa esittää talonpoikaista elämää, joka ei siinä kappaleessa\nkuitenkaan ole aina paikallansa. Mutta oikeaan elementtiinsä pääsi hänen\nkuvaamiskykynsä _Nummisuutareissa_.\n\nKoomillisuuden perustus on yleensä siinä, että joku toiminta tai\nolokohta ei ole tarkoituksensa mukainen, jolloin sitä perikuvaansa\nverrataan. Tässä näytelmässä on pääjuonena se, että Nummisuutari ja\nhänen vaimonsa kaikin mokomin tahtovat naittaa pois poikaansa ennen\nkasvattitytärtä Jaanaa, saadakseen itse korjata korpraalin testamentissa\nluvatut viisisataa riksiä. Siinä on jo rahanhimo avioliiton oikean\nvaikuttimen, rakkauden, vastakohtana. Mutta yhä koomillisemmaksi tulee\njuoni sen kautta, että Topias ja hänen poikansa yksinkertaisuudessaan\neivät ole tarkoin perustaneet asiaa, vaan ovat ottaneet leikin todeksi\nja luulleet saaneensa morsiamen ja hänen kasvatus-isänsä suostumuksen.\nKun Esko suurten ja tärkeitten valmistusten jälkeen saapuu aiotun\nmorsiamen taloon, viettää tämä parast'-aikaa häitänsä toisen kanssa.\nTapaus voisi saada traagillisenkin käänteen, jos olisi todellinen\nrakkaus kysymyksessä, mutta Esko tyytyy kohtaloonsa hyvin helposti,\njosta näkee, ett'ei tämä ollut syvälle koskenut, ja se saa aikaan\nkoomillisen vaikutuksen. Perheen rahan-ahneus tulee muuten vielä\nrangaistuksi sillä, että juuri hääretki ja sen varustukset tuovat\nmukanansa melkoista rahavahinkoa (Eskon temmellykset hääpaikalla ja\nIivarin rentusteleminen kaupungissa). Mutta Jaanan hyvyyden kautta\ntaittuu tältäkin vahingolta koskeva kärki. Oikea koomillisuus esiintyy\nmyös monessa muussa pikkuseikassa, esim. klarinetin soittajan\nasettamisessa tielle odotettua hääjoukkoa vastaan sekä siinä ilossa,\njoka syntyy, kun \"mustalaiskuorma\" soittajan kera saapuu, ja joka yhä\nyltyy, kun Iivari ja Sakeri ilmoittavat tuovansa oikean \"rahakuorman\";\nsitä täydellisempi on pettymys, kun suuren palkinnon toivossa kiinni\notettu luultu varas osoittautuu Jaanan isäksi, joka pienellä kepposella\non toimittanut itselleen maksuttoman kyydin.\n\nKappaleen pääansio ei kuitenkaan ole itse juonessa, niinkuin\nranskalaisten huvinäytelmäin, sillä se on kaikissa tapauksissa\njokseenkin mutkaton ja yksinkertainen. Se on n.k. luonne-komedia, jonka\nesteetikot syystä asettavat kaikkein korkeimmalle asteelle. Useat\nhenkilöt ovat siinä täydesti koomillisia. Vanha _Topias_ on tavallansa\njumalinen mies, jolla on yhtenään raamatunlauseita ja puheenparsia\nmaailman turmeluksesta suussa; mutta siitä huolimatta on hän kovin ahnas\nrahalle ja viinaan taipuva. Kun kanttori häntä kehoittaa uhraamaan\nkysymyksessä olevan perinnön onneksi köyhälle tytölle, eikä sitä\nvääryydellä puoleensa kietomaan, hän siihen vastaa kiertelemällä, että\nse on hänen vaimonsa Martan asia. Tai kun kanttori häntä varoittaa\nväkijuomista, joihin ihmissuku on eksynyt luonnon tieltä, Topias kyllä\nmyöntää, että\n\n     Ihminen on poiskadonnut lammas. Mutta yksi naukki, hyvä kanttori,\n     ei tee pahaa, vaan antaapa meille uusia voimia.\n\nMyös _Esko_ käyttää, samaten kuin hänen isänsä, mielellään Raamatun\nvertauskuvia, ja on hänen uskonnollisuutensa totisempaa laatua. Mutta\nhän on heikko luonne, joka antaa toisten vaikuttaa itseensä. Hän ei ole\nijässään väkeviä maistanut eikä huonoilla teillä kulkenut, niinkuin itse\nkehuu, ja on kaikin puolin hiljainen ja siivo mies. Morsiamen näkeminen\nhäätalossa tosin hänen sydäntänsä karvastelee, mutta hän päättää olla\nasiasta mitään hiiskumatta. Teemun soimauksetkaan eivät saa häntä vielä\närsytetyksi. Vasta Mikko Vilkastuksen ehdoittama paininlyönti, jossa hän\njoutuu alle kynsin, saa hänen luontonsa liikkeelle, vaan sittenkään se\nei kuohahda yli reunojensa, ennen kuin tämä panee hänet uskomaan, että\ntoinen oli epärehellisellä tempulla vienyt voiton. Heidän huonosti\ntoimitetulta asialta kotiin palatessaan ja kaikki myötäannetut rahat\nkulutettuaan koettaa Mikko vielä viekoitella Eskoa valehtelemaan. Mutta\nsiihen on hän taipumaton. Helpompi on hänet saada juotetuksi\nhumalaan, jossa tilassa hän on vähällä kuristaa vastaan tulevan\nklarinetinsoittajan. Vaan hänessä on silloinkin se kunniantunto, ett'ei\nsuostu lähtemään odotettavaa rangaistusta pakoon. Varsinaisesti\nkoomillinen on vastakohta hänen yksinkertaisuutensa ja kuvitellun\nälykkäisyytensä välillä; isäkin pitää häntä yhtä viisaana kuin mitä itse\nmielestään on, vaan äiti tietää asian laidan.\n\n     _Topias_: Me ymmärrämme toinen toisemme tarkoitukset, ehkä välisti\n     vähän haastelemmekin esikuvain ja tunnusmerkkein kautta; emme ole\n     niin tyhmiä.\n\n     _Esko_: Tyhmyydelle minä olen vihainen ja äreä kuin rakkikoira,\n     mutta viisaus ei ole kaikille annettu.\n\nEskon itsepäisyys tulee oikein näkyviin kun hän välttämättä tahtoo\npistää omankin puumerkkinsä naimakirjaan. Toiselta puolen on hän valmis\nmatkimaan, mitä muut hänelle päähän pistävät.\n\n     _Topias_: Noh, minä en ole se, joka pistää jotain hampaan koloon ja\n     kävelee kuin lautapää härkä. Mutta pyydä myös anteeksi kanttorilta.\n\n     _Esko_: Antakaat minulle anteeksi, kanttori, älkäät pistäkö mitään\n     hampaanne koloon ja älkäät kävelkö kuin lautapää härkä!\n\n     -- -- -- -- --\n\n     _Sepeteus_: Vastaa minua, poika! Mikä on häitten tarkoitus?\n\n     _Esko_: Sillä on monta tarkoitusta.\n\n     _Sepeteus_: Sen päätarkoitus.\n\n     _Mikko_ (erittäin Eskolle): Että mies tulee vaimonsa pääksi.\n\n     _Esko_: Että mies tulee vaimonsa pääksi.\n\n     _Sepeteus_: Mutta sen taivaallinen, sen juhlallinen tarkoitus?\n\n     _Mikko_ (erittäin Eskolle): Peli ja musiiki ja palavat olkilyhteet.\n\n     _Esko_: Peli ja musiiki ja palavat olkilyhteet aidanseipäissä.\n\nSekä isässä että molemmissa pojissa on vielä koomillista kauhea emännän\npampun pelko; sillä vaikka kaikki ovat vahvoja miehiä, on talossa täysi\nakkavalta.\n\nKovasti koomillinen on niin-ikään kanttori _Sepeteus_. Hän on\nkunnian-arvoinen kelpo mies, täynnä moraalia ja viisautta. Mutta tämän\nviisautensa tuo hän monesti esille liiaksi juhlallisella tavalla, joten\ntulee naurettavaksi. Hän osoittaa alin-omaa oppiansa Raamatun ja\nhistorian esimerkeillä, toisinaan luonnontieteissäkin filosofeeraamalla.\n\n     Uusia voimia! Kuinka lyhytmielisesti haasteltu! Uusia voimia! --\n     Mutta eihän tule minun toki kovin tätä ihmetellä; sillä näinhän\n     haastelevat kaikki muutkin, muistamatta joka mullerruksen\n     ruumiissamme, veressämme ikivoimaa kuluttavan, ja että tämä kulutus\n     on palkitsematon. Mahdamme alati mieleemme painaa tämän: jo\n     äidinkohdussa on jokaiselle annettu ikivoimasta vissi määrä, ja\n     tämän varan käytöksen mukaan ikämme mitta myös asettuu, ja koska se\n     tyhjennetty on, kätkee elämän lanka. Tämä on totuus, jonka\n     havaitsen luonnossa ja johon vahvistuksen kirjoissa löydän.\n\nTämä luonteiden todenmukaisuus ja tosikoomillisuus tekevät Nummisuutarit\nikuiseksi tuoreeksi näytelmäksi, niin että sitä voi väsymättä vaikka\nkuinka monta kertaa nähdä esitettävän, jota vastoin koomillinen juoni\nyksin pian kadottaa viehätyksensä, kun on kerran tullut tutuksi.\nPerinsuomalaista pitkämielisyyttä siinä edustavat, Eskon ohella, vielä\nhäätalon isäntä Karri ja sulhasmies Jaakko. Edellisessä on myös\nsuomalaisen taipumus filosofeeraamiseen kuvattuna. Paitsi sitä on tämä\nnäytelmä täynnä lystillisiä kansan suusta otettuja puheenparsia,\nsanansutkauksia ja pieniä juttuja, joista mainittakoon kertomus\nkymnasistin saarnasta. Monestakin sen sukkeluuksista on tullut n.k.\n\"lentävä sana\" jokapäiväiseen puhekieleemme.\n\n_Kihlaus_ on asetettava Nummisuutarien rinnalle täysiarvoisena, vaikka\npienoisena kuvauksena. Siinä on perusjuonena räätäli Aapelin yritys\nsaada kaunis Herrojen-Eeva omakseen, joka hänelle hyvin huonosti\nonnistuu. Tämä tulee koomilliseksi sen kautta, että Eevan kirje on ensin\nherättänyt hänessä koko tuuman, ja että hän vasta pitkien arvelujen\njälkeen, kaiken yön pasteerailtuansa, on rohjennut tehdä päätöksensä,\nsekä että tytön äkäisen luonteen tähden asian myttyyn meneminen on\nhänelle oikeastaan onneksi. Aapeli on perin rehellinen ja siveä, mutta\nheikko, epä-itsenäinen luonne, sekä suuri pelkuri, joka suostuu\nkaikkeen, mitä Eeva sanoo, arvellen että tämä ehkä vaan hänen luontoansa\nkoettelee. Eenokki on vähän kanttori Sepeteuksen kaltainen. Hänkin on\nusein juhlallinen puheessaan ja viljelee mielellään raamatunlauseita;\nesim. puhuessaan pahaa Eevasta, hän kohta muistaa vertauksen raiskasta\ntoisen silmässä ja malasta omassa. Peräti koomillinen on hänen saarnaa\nmatkiva kihlajaispuheensa.\n\nKiven edellämainituissa teoksissa, varsinkin Kullervossa ja\nNummisuutareissa, haittaa toiminnan edistymistä vielä liikanainen\nvenytteleminen. Vuoropuhelut ovat tarpeettoman laveita ja väliseikkoja\non paljon. Myös kieli on yleensä alhaista laatua ja usein raaka.\n_Karkureissa_ ovat nämät viat suurimmaksi osaksi vältetyt. Dialoogit\novat siinä suppeammat ja vähemmän on tarpeettomia sivukohtauksia. Kieli\nmiellyttää jaloudellaan ja ylhäisyydellään. Itse juonessa, joka perustuu\nkahden vanhan ylimyksen keskenäiseen vihaan ja heidän lastensa väliseen\nrakkauteen, on jännittävä voima. Kuitenkaan ei tämä näytelmä kiinnitä\nmieltämme samassa määrin kuin esim. Nummisuutarit. Siinä on, näet,\nesitettynä kirjalijalle aivan vieras maailma, jota hän ainoasti\nkirjoista lukemalla on tullut tuntemaan. Hän on koettanut kuvata\nhienojen aatelisherrojen elämää, mutta näiden tapoihin viittaavaa ei\nsiinä ole muuta kuin vieraskieliset hyväily- ja kiroussanat: _mon cher,\nmordieu, Donnerwetter_. Niidenkin suhteen mainitut herrat usein\nunohtavat asemansa, turvautuen supisuomalaisiin haukkumasanoihin,\nniinkuin: \"sä sitkeä ja uppiniskainen kami!\" Perin talonpoikamaiselta\ntuntuu myös puhemiehen käyttäminen. Kuvauksessa on vielä se puute,\nett'ei siinä ole vähääkään ajallista tai paikallista väritystä, vaikka\nilmoitetaan tapauksen olevan Suomessa. Sitä paitsi on juonessa useita\nluonnottomia ja mahdottomia kohtia. Niin on esim. tehtävä kirjallinen\nnaimasopimus, jommoista ei meillä ole tapana. Yhtä outoa on valeparran\nja -puvun käyttäminen, ja kummaa, että molemmat pojat niissä niin kauan\nvoivat pysyä tuntemattomina, usein sattuvista rooli-hairahduksista\nhuolimatta. Myrkkypullo. jonka Elma tyhjentää, ja joka sisältääkin\nunijuomaa, muistuttaa niin-ikään pikemmin etelämaalaisia oloja.\n\nEivät luonteetkaan tässä näytelmässä ole niin elävästi kuvatut kuin\nedellisissä. Ainoasti molempain isäin sekä varsinkin vanhan Martti\npehtorin kuvausta sopii pitää onnistuneena. Mutta toiselta puolen ei voi\nkieltää, että Karkurit sisältävät yksityisiä, hyvinkin kauniita kohtia,\njoiden vertaisia runoilija ei sitä ennen ollut luonut, erittäin missä\nElman ja Tykon rakkautta esitetään. Olkoon näytteenä kappale Elman\nhyvästijättö-puheesta elämälle.\n\n    Käs' kädessä ma Kalman herran kanssa\n    Nyt seison, sen jo huomaan; mutta hieno\n    On kätensä kuin nurmell' illan kaste;\n    Ja rientääkseni luokses, ylkäni,\n    Mun sieluni nyt siipens' kohottaa\n    Ja kiitää läpi auerten ja sumuin\n    Päin korkeuden sinilakehen.\n    Jos siellä löydyt, kaunokiharainen,\n    Niin kohta syleilemme, hymyillen\n    Kuin aamu Edenin; mut jos sä astut\n    Maan murheisella kamaralla vielä,\n    Niin autuasna korkeudessa\n    Sua varron mä, hääpäiväämme ma varron.\n    Ja silloin pilvipeitteen pimeän\n    Mun asuntoni ympärille kierrän\n    Ja hämäryydess' uneksuen varron,\n    Siks' kuin hän ovelleni kolkuttaa,\n    Siks' kuin hääpäiväni on valjennut.\n    Sa päivä, riennä, viivy; viivy, riennä!\n\n_Yö ja päivä_ on verrattain vähempiarvoinen kappale. Vastakohdat ovat\nsiinä samat kuin Karkureissa: vanhempain keskenäinen vihamielisyys ja\nlasten välinen rakkaus, joista kuitenkin kehkeytyy onnellinen sovinto.\nErittäin kauniisti kuvattuna on näkönsä jälleen saaneen tytön ihastus\nhänelle auenneesen Jumalan luontoon.\n\nKertomus _Seitsemän veljestä_ sitä vastoin on nerollisin Kiven teosten\njoukossa ja ylimalkain tähän-astisessa suomenkielisessä\nkirjallisuudessa, huolimatta kaikista sen puutteista ja\nvaillinaisuuksista. Totta on, että se on hieman pitkäveteinen, niin että\nainakin alkupuoli tuntuu raskaalta lukea. Moni on luultavasti jättänyt\nkesken lukemisen, mutta se on ollut suuri vahinko. Sillä tämä teos ei\nole tavallista kevyttä kaunokirjallisuutta. Se ei kohta ensi lukemisella\nhuvita, mutta kuta useamman kerran sen käy läpi, hitaasti ja tutkimalla\nlukien, sitä enemmän siihen ihastuu ja kiintyy. Pitkäveteinen se on\nvarsinkin alin-omaisten keskuspuheittensa kautta, joita olisi pitänyt ja\nvoinut vetää kokoon, niillä tarkoitettua luonnekuvausta miedommaksi\ntekemättä. Kaikkein enimmän luultavasti häiritsee lukijaa se, että nämät\npuheet esiintyvät paljaaltansa puhujan nimen jälkeen, ilman yhdistäviä\nlausetapoja \"hän sanoi\" tai \"sanoi hän\". Näin ne tekevät sen\nvaikutuksen, kuin olisivat suunnitellut näytelmää varten, vaikka\ntoiselta puolen niiden eepillinen laveus on aivan epädraamallinen.\nSeitsemää veljestä on myös moitittu siitä, ett'ei kertomuksessa löydy\noikeata perusjuonta, ett'ei ole keskenäistä yhteyttä kuvausten välillä,\njotka muka ainoasti perätysten seuraavat toisiaan. Perusjuoni on\nkuitenkin mielestäni hyvin selvä: tuon luonteeltaan väkivaltaisen ja\nvoimallisen sekä kotikasvatuksen vaillinaisuuden kautta raa'aksi jääneen\nveljesjoukon kasvattaminen elämän kovassa koulussa kunnollisiksi\nihmisiksi. Ja tämä perusjuoni on aivan johdonmukaisesti läpi saatettu.\n\nNuoruutensa ajan Jukolan veljekset kuluttavat hurjissa leikeissä ja\nmetsänkäynnillä, johon heillä näkyy olleen peritty taipumus; isäkin oli\nlaiminlyönyt maanviljelyksen tilallaan metsästyksen tähden. Vanhempain\nkuoltua on heidän ottaminen talo haltuunsa; sen johdosta he arvelevat,\nettä olisi emäntäkin tarpeen, ja menevät viisi veljestä yhtäaikaa samaa\ntyttöä kosimaan, vaan saavat myös yhteiset rukkaset. Sitten he joutuvat\naapiskouluun lukkarin luokse, joka vuorotellen kahdeksanvuotiaan\ntyttärensä kanssa heitä luettaa, käyttäen opetuksen välikappaleina\ntukistamista, häpeänurkkaan panemista ja eväitten piiloittamista. Tästä\ntuskaantuneina veljekset karkaavat ja lähettävät, tavatessaan matkalla\nKuppari-Kaisan, hänen mukanansa uhkauksia sekä lukkarille että\nprovastille, joka oli heitä vaatinut lukemaan. Kun lisäksi ovat\njoutuneet toistamiseen tappeluun naapureinsa Toukolaisten kanssa,\npäättävät he jättää kotitalonsa arennille ja muuttaa takamaille asumaan.\nTässä suhteessa he hyvin muistuttavat Cooper'in amerikkalaisia\nsquattereja, jotka eivät voi kärsiä mitään naapureita.\n\n     _Juhani_: Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä huolisimme, vaikka\n     pöllähtäisi tulessa tuhaksi ja tomuksi koko tämä maailma, paitsi\n     Impivaara ja sen ympäristö? Täällä elämme kuin huhdassa vaan,\n     omalla kannallamme ilman kuurtamista ja kaartamista kiukkuisista\n     ihmisistä. Täällä on meidän hyvä olla. Metsä on niittumme,\n     peltomme, myllymme ja pesämme iankaikkinen.\n\n     _Timo_: Ja liha-aittamme.\n\nVeljekset asuvat savupirtissä, jota käyttävät sekä asuintupana että\nsaunana; siellä on myös sija heidän mukanaan kuljettamillansa elukoilla:\nkahdella koiralla, kissalla, kukolla sekä hevosella, jolla on tuvassa\noma hinkalonsa. Niinkuin villit, elävät he metsästyksestä ja osoittavat\nmyös luonteissansa suurta villiyttä. Kun he ovat saaneet suden kuoppaan,\nvaan Timo ymmärtämättömyydessään sen päästänyt pois, niin he hänelle\nsiitä äkeissään kauheasti kiroilevat ja uhkailevat. Samoin\nJoulun-aattona pehuilla istuessaan he yltyvät keskenänsä tappeluun,\njonka johdosta talokin syttyy palamaan. Erittäin mahtavasti on siinä\ntilaisuudessa kuvattuna myös heidän hurja pakonsa halki korven\ntalviyössä ilkialastomina ja susien takaa-ajamina. Hauskoja kuvauksia\nentisestä metsästäjäin-elämästä Suomessa on muuten useita. Paitsi\nTaula-Matin tarinoita, joiden säännöllisenä päätöslauseena on: \"ja\nsitten me ryypättiin\", mainittakoon esim. kertomus veljesten\nsorsanpyynnistä ja karhunjahdista. Kerran on heidän täytymys henkensä\npelastamiseksi ampua kuolijaaksi neljättäkymmentä muutaman\nkartanonherran härkää, jotka ovat heitä ahdistaneet Hiidenkivelle ja\npitäneet piiritettyinä kolme päivää. Tämä seikkailu tulee heille\ntietysti kalliiksi, mutta kääntyy samalla heidän onnekseen, sillä se\npakoittaa heitä maatyöhön, suuren kasken ajoon, vahingon korvaamiseksi.\nMutta toiselta puolen oman viljan saanti viekoittaa heitä itse\nvalmistamaan viinaa, jonka nautintoon sitten hillittömästi antautuvat,\nkunnes sen seuraukset heitä säikyttävät. Syttyy vielä uusi tappelu\nheidän ja Toukolan miesten välillä, jossa muutamat näistä kaatuvat. He\novat jo epätoivoisina menossa sotaväkeen, kun vastaan tuleva nimismies\nheille ilmoittaa, ett'ei ketään ollut kuollut, samalla tuoden\nprovastilta tervehdyksen sekä anteeksiannon. Tämä nimismies on erittäin\npatriarkkaalinen ukko, oikea kansan isä, jonka ystävällisyys yhdessä\nprovastin hyvyyden kanssa vaikuttaa veljeksissä täydellisen\nmielenmuutoksen. He huomaavat, että jos muut ovat olleet pahoja heitä\nkohtaan, niin ovat he myös antaneet siihen aihetta. Tehdäkseen\nvuorostansa provastille mieliksi, he lähettävät nuorimman ja terävimmän\njoukostaan, Eeron, jahtivoudin luokse koulutettavaksi ja oppivat sitten\nhänen johdollansa lukemaan kahden talven kuluessa. Metsänriistan\nväheneminen pakoittaa heitä sill'aikaa vakinaisesti maanviljelykseen\nturvautumaan ja hallan hävitys suon raivaamiseen niityksi. Tässä kohden\non kertomus pienoiskuva Suomen maanviljelyksen historiasta. Sitä myöten\nkuin veljesten toimeentulo paranee, edistyy myös heidän asumuksensa.\nPirttiin laitetaan uloslämpiävä uuni, pannaan uusi lattia yli koko\nhuoneen alan ja laitetaan oikeat ikkunat; lisäksi rakennetaan erikoinen\nsauna. Samassa muuttuvat heidän elintapansakin. Ennen jos olivat jonkun\naikaa ankarammalla työllä vaivautuneet, he nukkuivat sen jälkeen\nkolmekin vuorokautta yhteen menoon; mutta tästä lähtien pitävät ainoasti\npyhänä lepopäivää. Viimein he palaavat isänsä taloon Jukolaan, jossa\nviettävät ihanaa sovintojuhlaa kaikkien entisten vihollistensa kanssa.\nVanhin veljeksistä, Juhani, saa omakseen ennen kosimansa Venlan.\nToisetkin veljet, paitsi Simeonia, menevät naimisiin, ja kertomus\npäättyy heidän erilaisten kotiensa kuvaamiseen.\n\nMoitittu on Seitsemää veljestä vielä siitä, että se sisältää paljon\nraakuuksia. Totta onkin, että niitä on paksulta varsinkin alussa, mutta\nkertomuksen edistyessä tämä meitä loukkaava ominaisuus yhä vähenee.\nTaiteilija on ensin ikään kuin leveämmällä ja karkeammalla pensselillä\nvetänyt, jättäen jälkeensä useita törkeitäkin löntteröitä, mutta\nvähitellen ruvennut kuvaamaan yhä hienommilla ja vienommilla piirteillä.\nKuvaustapa siten kehittyy sisällyksen mukaisesti ja on täydesti\nrealistinen. Jos vertaa tätä teosta esim. Hirvenhiihtäjiin, niin täytyy\nmyöntää, että Runeberg'in kuvaus, samalla kuin se on realistinen, on\nenemmän idealistinen, ja että siinä hienommalla huumorilla ja\nsuuremmalla taiteellisuudella on lievennetty loukkaavia piirteitä; mutta\ntoiselta puolen on tässä enemmän alkuperäistä voimaa. Runeberg on\ntaiderunoilija, Kivi luonnonrunoilija; edellisellä on korkeamman\nsivistyksen kautta jalostunut kuvaus-aisti, jälkimmäisessä puhkee ilmi\nluova kyky semmoisenaan. Kiven oppi ja sivistys, niinkuin olemme\nnähneet, oli hyvin vaillinainen ja sitä paitsi oli hän luonteeltaankin\nrealistisempi kuin Runeberg. Yksi seikka on lisäksi vaikuttanut\nerilaisuuteen, nimittäin kuvattava kansan-aines. Pohjois-Hämeen\nSavolaisten luonne on tiettävästi paljoa hienostuneempi ja runollisempi\nkuin Uudellamaalla asuvain Hämäläisten, jotka ovat yleensä kovasti\nproosallisia.\n\nOnpa sitäkin väitetty, että tässä kerrotut tapaukset, niin realistisesti\nesitetyiltä kuin tuntuvatkin, ovat paikan ja ajan puolesta aivan\nmahdottomat. Kuitenkin todistavat Wetterhoff'in ynnä muiden\nmetsästyskertomukset, niin myös Heinäkankaan karhuntapot, Hämeen ja\nUudenmaan välillä olleen laajoja erämaita. Nurmijärven rosvojen tunnettu\nelämä, joka tämän vuosisadan alkupuolella pani mielet liikkeelle\nHankoniemestä Porvoosen asti, sekä vielä nykyisin paikoittain kansassa\ntavattava suuri raakuus poistavat viimeisetkin epäilykset kuvauksen\ntodenmukaisuudesta.\n\nUseitten veljesten luonteet ovat selvin piirtein esitetyt. _Juhani_ on\ntuittupäinen, tulinen ja innokas. _Aapo_ on hiljainen, haaveksivainen ja\nrunollinen; hän on satujen ja kertomusten osaaja, joita on toisinaan\nliiankin runsaasti tapausten juoksun tiellä, sekä alituinen\nneuvon-antaja, samoin kuin vanha Nestor Homeeron Iliaadissa. _Simeoni_\nedustaa jumalisuutta; hän käyttää raamatunlauseita ja hurskaita\nmietelmiä puheensa höysteenä. _Eero_ on parantumaton pilkkakirves.\nMuitten veljesten luonteet ovat vähemmän esiin astuvia. Lopussa ovat\nmyös heidän vaimonsa kuvattuina, ja on huomattava, että niiden joukossa\non useita \"morakoita\". Idealistinen on ainoasti Eeron kainon ja\nhiljaisen vaimon kuvaus.\n\nNämät eri luonteet ilmoittautuvat enimmiten keskenäisissä puheluissa,\njoissa myös moni yleinen piirre kuvattavan kansan luonteessa tulee\nnäkyviin; niinkuin sen taikauskoisuus, omituinen käsitys\nluonnon-ilmiöistä, esim. ukkosesta, sekä taipumus filosofiseen\nmietiskelyyn. Kuitenkin, kuten on huomautettu, haittaa keskusteluja se\nvika, että ne ovat liiaksi pitkäveteisiä, usein väsyttäväisiä. Sitä\nvastoin ovat kertovaiset osat kaikki ytimekkäästi esitettyjä ja niin\nelävästi, kuin tapahtuisivat aivan silmien edessä. Välistä ne ovat\nmahtavan voimakkaita, toisinaan ihastuttavan suloisia, erittäin\nloppupuolella teosta. Onnistuneimpia ovat: Aapon kuvaus hyvästä\nemännästä; Juhanin perin koomillinen kertomus kaupungin keikarista ja\nkoketista; yksisilmäinen yöllinen peikko; ensimmäinen Joulu-ilta\nImpivaaralla; ilveksenhiihto ja yöleiri karhun tapettua;\nkotiintulijaisissa tanssi, jota ei kukaan rohkene pitkään aikaan\nensimmäisenä aloittaa; pyhä-ilta Eeron kodissa; sekä useat viehättävät\nluonnonkuvaukset.\n\n_Lea_ näytelmässä on jälleen aine, jota kuvailija ei ole omin silmin\nnähnyt. Vaan tämä on kuitenkin hänelle lapsuudesta asti aivan tuttu\näidin kertomusten ja oman lukemisen kautta. Sen vuoksi ovat siinä\nhenkilöjen luonteet yhtä hyvin onnistuneet kuin kansan-elämästä\notetuissa kappaleissa.\n\nRaamatussa mainittu publikaani _Sakeus_ esiintyy heti näytelmän alussa\nmaalliseen tavaraan kiintyneenä, mutta vielä herkkänä omantunnon\näänelle. Siitä seuraa ristiriita hänen luonteessaan. Tyytyväisyydellä ja\nilolla hän lukee rahojansa, vaan muistaa samassa, että ne ovat suureksi\nosaksi vääryydellä saatuja; kuitenkin lohduttaa hän itseään sillä,\nett'eivät muutkaan ennen häntä siinä virassa ole toisin menetelleet.\nVielä silloin kun tyttärensä kehoituksesta päättää mennä Jeesusta\nkuulemaan, on hän horjuvalla kannalla: lähtiessään käskee hän Lean\npitämään tarkkaa huolta rahalippaasta, samoin Joaan vartioitsemaan\npuutarhaa, ja aikoo yhdellä tiellä kiristää vuokramaksut toisesta\ntalostaan. Vasta palattuansa on hän kokonaan muuttunut. -- _Joas_ on\nulkokullattu fariseus, jossa myös on suuri rahanhimo. Oikean mielensä\nhän ilmaisee heti ensimmäisessä yksinpuheessaan. Pian se myös pistää\nesiin, kun hän vaatii myötäjäisiä enemmän, kuin Sakeus tahtoo antaa;\nvaikka hän juuri vähäistä ennen on vakuuttanut, ett'ei huoli muusta kuin\nitse tytöstä. Erittäin kuvaavat ovat hänen rukouksensa, joissa hän\nylistää omaa itseänsä sekä pyytää rangaistusta ja kadotusta\nvihamiehillensä. -- _Lea_ on mitä suloisin haaveksivan ja itsensä\nuhraavan naisen perikuva, hyvin Elman kuvan kaltainen, vaan siitä vielä\nkirkastettu. Tämä luonne on jotain ihan toista kuin Kiven kuvaamain\nkansannaisten. Se osoittaa, että hän oli oppinut käsittämään\nsivistyneitäkin naisia, vaikka hänellä oli ollut niin vähän tilaisuutta\nseurustella heidän kanssaan. Useimmat niistä kohtauksista, joissa Lean\nalttiiksi-antautuvaisuus tai rakkaus ilmenee, esim. hänen herätessään\nAramin suudelmasta ja käskiessään Aramia lähtemään, vaan samalla häntä\npidätellessään, ovat ihaninta runoutta, mitä ajatella voi. Joskus on\nLean lempeys hyvin taitavasti, välistä vähän pistelijäästikin asetettu\nvastakohdaksi Joaan ilkeydelle.\n\n     _Joas_: Mikä hulluus!\n\n     _Lea_: Viisaus taivaallinen!\n\n     _Joas_: Lea, Lea, sinä olet soaistu.\n\n     _Lea_: Nähtyäni maailman valkeuden.\n\nMestarillista on se, että Jeesusta ei ole tuotu näyttämölle, joka ei\nolisi ollut sopivaakaan, vaan kuitenkin annettu hänen henkensä vaikuttaa\nkoko ajan, aivan kuin hän itse olisi läsnä. Lean sydän ensiksi muuttuu;\nvaltaava on hänen kuvauksensa siitä vaikutuksesta jonka Jeesuksen\npersoonallisuus on häneen tehnyt. Sitten kääntyvät Sakeus ja Rubens,\nviimein Lean kautta myös saduseus Aram. Joaan kirous ja toisten\nsiunaukset lopettavat näytelmän. Jeesuksen saarnan sydämiä puhdistava ja\nrakkautta sytyttävä voima ilmenee läpitse kappaleen mitä suloisimmalla\ntavalla. Tämä antaa koko kuvaukselle loistavan ja ikään kuin kirkastavan\nyleisvalaistuksen. Kirjoitustapa on hyvin toisellainen kuin muissa Kiven\nteoksissa: kauttaaltansa hieno, idealistinen, täynnä vienointa tuoksua\nja itämaalaisista vertauksista uhkuva. Joskus vaan tavataan joku ainoa\nNurmijärven raaoista puheenparsista, esim. kun Joas vaatii Aramia\nheitettäväksi ulos, niin \"että koivet ryskää\".\n\nKiven viimeisessä näytelmässä, _Margaretassa_, niinkuin jo on mainittu,\nei ole juoni hänen oma keksimänsä. Esityksessä ilmaantuu kivulloista\nsentimentaalisuutta.\n\nKiven lyyrilliset runoelmat ovat milt'ei kaikki kertovaisia, Niissä on\nhienoja ajatuksia, syviä tunnelmia ja kauniita kuvauksia. Kuitenkin\nhaittaa niitä runoilijan taipumus kuvata ylen laajasti. Mutta enimmän\nhäiritsee niiden nauttimista peräti huolimaton runopuku. Riimistä Kivi\njoko ei ollenkaan pidä lukua taikka, kun joskus yrittää, käyttää sitä\ntakaperoisesti. Esimerkkinä mainittakoon: _Keinu_, jossa kuitenkin\nriimin puutteen korvaa antiikkiseen tapaan vaihteleva runomitta, ja\n_Metsämiehen laulu_, joka on muuten miellyttävä, vaan siinä suhteessa\nvaillinainen, että viidestä värssyn säkeestä ainoasti ensimmäinen ja\nkolmas ovat loppusointuisia. Muun kankeuden lisäksi tulee armoton\nsanojen katkominen vanhan virsikirjan tapaan, jota tekijä vielä\npuolustaa sillä, että se muka oli myös tulevaisuuden suomea. Kiven\n_Valituissa teoksissa_ on näitä runoja siitä syystä täytynyt, jos kohta\nsuurimmalla varovaisuudella, kielen puolesta korjata, ett'ei niiden\nsisällinen kauneus kokonaan peittyisi muodollisten epämukaisuuksien\nalle.\n\nNiin suuri kuin Kiven vaikutus on ollut kirjallisuutemme kehitykseen, ei\nhänellä kuitenkaan ole ollut suoranaisia seuraajia. Nykyinen realistinen\nkirjallisuutemme ei ole ottanut vaikutusta Kivestä, vaan ulkomaisista\nkirjailijoista. Kiven voisi sanoa edustavan tulevaisuuden realismia.\nSillä vaikka hänkin peittelemättä kuvaa oloja ja ihmisiä semmoisenaan,\nnäkyy kuitenkin kaikissa hänen teoksissaan, mutta etenkin Seitsemässä\nveljeksessä, ett'ei raakuus ja pahuus ole maailman periaate, vaan\nsivistys ja siveys.\n\nSe realismi, joka nykyisin on vallalla, on kahta lajia. Toinen ei tahdo\nmuuta kuin leikellä yhteiskunnan mätähaavoja fysioloogin tieteellisellä\nharrastuksella. Toinen, pohjoismainen realismi tahtoo käytännöllisen\nlääkärin tavoin paljastaa nämät haavat siinä tarkoituksessa, että ne\nparannettaisiin. Tämä jälkimmäinen suunta kirjallisuudessa on ajan\nhengen vaatima ja sillä on suuri, vaikka ainoasti ohimeneväinen tehtävä.\nSe on moraalisesti tärkeä, mutta ei ajan pitkään voi tyydyttää. Se on,\nnäet, liiaksi yksipuolinen ja hylkää kaiken runouden, mikä sotii sen\ntarkoitusta vastaan. Se on toisessakin suhteessa yksipuolinen, nimittäin\npessimistinen. Se tahtoo maalata maailman niin mustaksi, ett'ei siihen\njää mitään muuta kuin mustaa. Näin se joutuu päinvastaiseen\nliiallisuuteen kuin tuo idealismi, joka kuvaa kaikki ruusunkarvaiseksi.\nAleksis Kiven realismissa sitä vastoin on pahaa ja hyvää rinnakkain sekä\nniiden suhteen uskoa siveellisyyden voimaan ja sivistyksen voittoon.\n\n\n9. Näytelmänkirjoittajia.\n\nAleksis Kiven aikalaisista ovat näytelmänkirjoittajina huomattavat\n_Kaarlo Bergbom_ja _Antti Tuokko_ sekä myöhemmistä[207] _Evald Ferdinand\nJahnsson_ ja _Minna Canth_.\n\n_Kaarlo Juhana Bergbom_, hovioikeuden-assessorin poika, syntyi\nViipurissa 2 p. Lokak. 1843. Tuli yliopistoon 1859, vihittiin filosofian\nmaisteriksi 1864 ja tohtoriksi 1869. Nuorena jo lähetettynä kouluun\nHelsinkiin, jonne myöhemmin myös koko perhe muutti isän senaattoriksi\nnimityksen johdosta, ei hän silloin vielä perin ruotsalaisessa\npääkaupungissamme voinut oppia suomenkieltä. Sitä varten kävi hän kaksi\nerää Saarijärvellä, viettäen siellä ensin ylioppilaana yhden kesän ja\nsitten sinä vuonna, jona maisteriksi vihittiin, koko vuoden. Täten\nhankki hän itselleen hyvän käytännöllisen taidon suomenkielessä, jota\npian myös kirjallisuutemme hyväksi käytti. Hänen tohtoriväitöksensä _Om\ndet historiska dramat i Tyskland_ (historiallisesta draamasta Saksassa)\nja hänen ensimmäinen suuri murhenäytelmänsä _Pombal och jesuiterna_\n(Pombal ja jesuiitat), joka esitettiin ruotsalaisessa teaatterissa 1865,\nvaan ei ole tullut painosta julkaistuksi, olivat vielä ruotsiksi\nkirjoitetut. Mutta v. 1866 perustettuaan yhdessä mainittuin\nsamanmielisten promotsiooni-tovereinsa kanssa _Kirjallisen\nKuukauslehden_, on hän yksin-omaan suomenkielin esiintynyt. Paitsi\neteviä arvosteluita ja kirjallisia katsauksia, on hän tässä\naikakauskirjassa julkaissut muutamia pienempiä novelleja: _Julian_ 1867,\n_Aarnihauta_ 1868, _Sydämmiä ihmistelmeessä_ 1869, sekä syvästi\nliikuttavan kaksinäytöksisen murhenäytelmän _Paola Moroni_ 1870.\n\nEpäilemättä olisi Bergbom kirjallisuuttamme rikastuttanut vielä monin\nverroin useammalla teoksella, joll'ei hänen koko voimaansa ja kaikkea\naikaansa olisi vaatinut toinen suuri isänmaallinen työ, nimittäin\nsuomalaisen teaatterin perustaminen ja johtaminen.\n\nNiinkuin on mainittu, astui suomenkieli ensi kerran näyttämölle v. 1847,\njolloin Hannikaisen _Silmänkääntäjä_ Kuopiossa kaupungin nuorten\nherrojen ja neitien toimesta näytettiin. Sitä samaa nähtiin sitten\nmuuallakin joskus harvoin, seuraavina vuosina. Helsingissä ei yritetty\nsuomenkielistä seuranäytelmää ennen kuin v. 1858. Täällä panivat\nyrityksen alkuun ylioppilaat, jotka yhteen aikaan olivat muodostaneet\noikean \"draamallisen yhtiön\" sekä ruotsalaisten että suomalaisten\nkappaleiden näyttelemistä varten. Myöhemmin jatkoi näitä\nyrityksiä \"Suomalainen seura\", joka muun muassa rohkeni v. 1865\nmurhenäytelmäänkin, Schiller'in _Syyn sovitukseen_, ryhtyä. Siihen\naikaan perustettiin tohtori _Oskar Toppelius'en_ johdolla Helsingissä\nteaatterikoulu, jossa kasvatettavain näyttelijäin piti esitellä niin\nhyvin suomen- kuin ruotsinkielisiäkin näytelmiä. Muutamien vuosien\nkuluttua kuitenkin tämä hanke raukesi ilman sanottavia seurauksia.\nParemmin menestyi sitä vastoin pyrintö saada näytelmäkirjallisuutta\naikaan suomenkielellä. Osaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, osaksi\nyksityisten toimesta ilmestyi 1860 luvun alkupuoliskolla koko joukko\nnäytelmäsuomennoksia, joista useimmat ovat edellä mainitut, ja niinkuin\njo tiedämme ilmaantuivat tällä vuosikymmenellä melkein kaikki _Aleksis\nKiven_ alkuperäiset näytelmät, jotka ikäänkuin ennakoitsevat suomalaista\nteaatteria.[208]\n\nTämmöinen oli suomalaisen draamallisen taiteen laita, kun Bergbom asiaan\nkäsiksi ryhtyi. Seuranäytelmillä oli totutettu yleisöä teaatterissa\nsuomeakin kuulemaan; näytelmäkirjallisuuden alkuunpanemisella oli\nvastaiselle suomalaiselle teaatterille käyttövaroja valmistettu. Mutta\nkumpikaan keino ei vielä voinut luoda suomalaista teaatteria toivosta\ntodellisuuteen. Siihen tarvittiin varsinaisia näyttelijöitä, todellisia\ntaideniekkoja. Sen käsitti jokainen suomalaisen teaatterin harrastaja,\nmutta yksin Bergbom uskalsi semmoisia siihen hankkia.\n\nHänen onnistui saada Helsingin ruotsalaisen teaatterin etevin\nnaisnäyttelijä mieltymään ja innostumaan tähän tuumaan. Rouva _Hedvig\nCharlotta Raa_,[209] -- ikuisesti pysyvä Suomen kansan kiitollisessa\nmuistossa -- teki mahdottomat mahdolliseksi: hän, Ruotsinmaalla\nsyntynyt, oppi meidän kielemme, jota moni omassa maassa sanoi\nmahdottomaksi oppia, ja 10 p. Toukok. 1869 näyteltiin Kiven _Lea_\nihastuneelle yleisölle.\n\nSeuraavinakin vuosina jatkoi Bergbom näitä kokeitansa joka talvi. Kuinka\nväsymätöntä intoa, kuinka järkähtämätöntä lujuutta ne vaativat, kun ei\nollut ainoasti tuhansia luonnollisia vaikeuksia, vaan vielä kaikellaisia\nkansallisuutemme asian vihollisten juonia voitettavana, sitä on nykyisen\nsukupolven vaikea mielessään kuvaillakaan. Ja kuitenkin, mitä oli\noikeastaan näillä ponnistuksilla, näillä vaivoilla aikaan saatu?\nAinoasti se, että Helsingissä jonkun kerran vuodessa sai ihaella\ntodellista draamallista taidetta suomenkielellä. Mutta milloin ja kuinka\nkauan edelleen sitä saataisiin nauttia, oli perin epätietoista, vallan\nsattumuksen nojassa. Eikä ollut draamallinen nautinto vielä oikein\ntäydellinen, sillä sivuhenkilöin puolesta olivat ja pysyivät nämätkin\nyritykset ainoasti seuranäytelminä. Viimeinen askel oli vielä astumatta,\nsuomalainen teaatteri täyteen elämään ilmestymättä.\n\nUskalsipa Bergbom vihdoin tuoda esiin sen rohkean ehdoituksen, että\nvarsinainen suomalainen näyttelijäjoukko perustettaisiin. 22 p. Toukok.\n1872 yhtyi joukko suomalaisen teaatterin harrastajia, niissä myös paljon\nedusmiehiä par'-aikaa koossa olevilta valtiopäiviltä, asiasta\nkeskustelemaan. Taiteellisesti tyydyttävän suomenkielisen näyttämön\nmahdollisuuteen tällä hetkellä lienee juuri harva läsnäolevista\nitsepäällään uskonut aivan lujasti. Mutta Bergbom'iin kaikki luottivat,\nja koska hän asian mahdolliseksi uskoi, niin uskoivat kaikki muutkin\nhänen uskoonsa, ja melkoinen takaussumma suomalaiselle teaatterille\nkirjoitettiin kokoon. Vielä samana vuonna 13 päivänä Lokakuuta alkoi\ntämä kansallinen taidelaitos toimensa Porissa, ja on siitä alkain\nedistynyt yli kaikkien, tahtoisinpa sanoa, yli alkuunpanijankin\ntoiveiden. Mutta meillä ei olekaan toista kansallista laitosta, joka\nolisi saanut siinä määrin taitoa, intoa ja rakkautta osakseen, kuin\nsuomalainen teaatteri johtajaltaan Kaarlo Bergbom'ilta[210] ynnä hänen\nsisareltaan _Emilie Bergbom'ilta_, joka on hänen uskollinen auttajansa\nkaiken aikaa ollut.\n\n_Antti Törneroos eli Tuokko_, talollisen poika, syntyi 3 p. Maalisk.\n1835 Iitin pitäjässä. Tuokko, jota hän kirjailijanimenään piti, oli\nsuvun alkuperäinen nimi, vaikka Hämeen tavan mukaan pois käytännöstä\njäänyt. Ensimmäinen tietty esi-isä Tuokon Antti oli viime vuosisadalla\ntullut Mäntyharjusta Iittiin ja tuonut mukanaan kanteleen, jota talossa\nkauan aikaa muistona ukosta tallennettiin. Nuori Antti sai ruotsalaisen\nnimensä Loviisan kouluun tullessaan. Ylioppilaaksi hän pääsi 1858 ja\nmaisteriksi 1864. Samana vuonna tuli hän opettajaksi juuri silloin\nperustettuun Helsingin ala-alkeiskoulun suomalaiseen osastoon. Kun tämä\nv. 1871 jälleen lakkautettiin, asettui Tuokko Vihdin pitäjään ja toimi\nyksin-omaan kirjallisella alalla. Vv. 1878-82 hän oli Jyväskylässä\n_Päijänne_-lehden toimittajana. Viimeiset ajat hän asui vuoroin\nmaaseudulla, vuoroin Helsingissä, jossa kuoli 8 p. Helmik. 1896.\n\nTuokon pääteos on _Saul_, murhenäytelmän mukainen runoelma viidessä\nnäytöksessä, joka ilmestyi v. 1868. Sen ohella on hän julkaissut joukon\nlyyrillisiä runoja, joista mainittakoon _Birger Jarl'in linna_. Ne ovat\nkaikki hajallansa kalenterissa Mansikoita ja Mustikoita, Maiden ja\nMerien takaa lehdessä, Suomettaressa, hämäläis-osakunnan albumeissa\nj.n.e. Näissä samoissa on myös sangen suuri joukko suomennoksia\nvieraskielisestä lyyrillisestä runoudesta; niin-ikään Annikan\nviidennessä osassa 1872, jossa paitsi Franzén'in _Selma-lauluja_ y.m. on\nRuneberg'in _Hauta Perhossa_ ja Tegnér'in _Aksel_. Vielä on mainittava,\nettä Tuokko on ollut etevimpiä osan-ottajia _Vänrikki Stoolin tarinain_\nsuomennostyössä. Kokonaan kirjallisuuden palvelukseen antauduttuaan on\nhän suomalaista teaatteria varten suomentanut paljon näytelmiä sekä\nooperanlibrettoja, joista jälkimmäiset enimmäksi osaksi ovat painetut,\nniinkuin myös Runeberg'in perhenäytelmä _En voi_ 1880. Julkaisematta\nsitä vastoin ovat vielä kaikki muut näytelmäsuomennokset, joista\nmainittakoon: Schiller'in _Maria Stuart_ ja _Wallenstein_ sekä\nTopelius'en _Regina von Emmeritz_.[211] V. 1859 Tuokko kävi Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran antamalla apurahalla Länsi-Inkerissä runoja\nkeräämässä, josta matkasta kirjoitti kertomuksen Suomi-kirjaan 1860.\n\n_Saul_ näytelmän aine, lausuu _Fr. Cygnaeus_[212] laveassa ja\nseikkaperäisessä arvostelussaan, on hyvin valittu, koska se, paitsi että\non syvästi traagillinen, on tuttu koko Suomen kansalle. Toiselta puolen\non tapaus tarpeeksi kaukana meistä sekä ajan että paikan suhteen, joten\nmielikuvituksella on valta sitä jossakin määrin vapaasti esitellä,\ntodellisuuden vaatimuksineen heti päälle tunkeumatta. -- Tuokolla vaan\nvalitettavasti ei ollut ollenkaan draamallisuuteen taipumusta\nrunoilijaluonteessaan. Siitä syystä hän ei ole osannut antaa tälle\nnäytelmälleen lyhyyttä ja ytimekkäisyyttä, joka olisi pannut siihen\nvoimaa ja pitänyt sen koossa. Äärettömän pitkät ja ikävystyttävät ovat\nsiinä monoloogit, erittäin Doeg'in, ja dialoogit eli vuoropuhelut ovat\nmonesti vaan useain yksinpuheitten jaksona. Lisäksi ovat henkilöjen\nluonteet heikosti ja epäselvästi kuvatut. Saul on väliin julma, väliin\njalo; eikä hänellä ole sitä sankarisuuruutta, joka nämät molemmat\nvastakkaiset ominaisuudet yhdistäisi kokonaisluonteeksi. Tuntuu aivan\nsiltä, kuin runoilija olisi pelännyt hänen joutuvan liian syylliseksi ja\nsen vuoksi antanut hänen toimintansa kokonaan riippua Doeg'in neuvoista.\nEi edes Doeg ole luonnistunut, hän on yksin-omaan ilkeä. Onnistuneita\novat tässä näytelmässä ainoasti lyyrilliset kohdat. Viehättävästi on\nkuvattuna David'in ja Mikal'in rakkaus, samoin David'in ja Jonathan'in\nystävyys. Tässäkin, niinkuin kaikissa Tuokon runoelmissa, on erinomaisen\nkaunis, runollinen ja sujuva kieli sekä hyvin täydellinen riimi.\nAinoasti lauserakennusta vastaan sopii muistuttaa, että se on toisinaan\nvähän hämärä.\n\n_Evald Ferdinand Jahnsson_, laivurin poika, syntyi Kivimaan kappelissa\n22 p. Syysk. 1844. Käytyään koulua Turussa tuli ylioppilaaksi 1864 ja\nmaisteriksi 1869. Suoritti jumaluus-opillisen tutkinnon 1885. Eli\nväliaikaisena koulun-opettajana ja pappina eri paikoissa, viimeksi\nvuodesta 1887 vakinaisena kolleegana Turussa, jossa kuoli 7 p. Syysk.\n1895.\n\nJahnsson on kirjoittanut kaunokirjallisia teoksia, sekä ruotsiksi:\n_Korpens berättelser_ (Korpin kertomuksia), 3 vihkoa, 1873-81,\nhistoriallisen novellin _Rådmannens dotter_ 1878; että suomenkielellä,\njolla hän julkaisi ensimmäisen kertomuksensa _Herra Niilo_ 1870; sitten\nnäytelmät _Lalli_ 1873, _Bartholdus Simonis_ 1881, _Raatimiehen tytär_\n1882 ja viimein romaanit _Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa,\nkertomus Tuomas piispan ajoilta_ ynnä _Muuan suomalainen soturi\nKristiina kuningattaren aikakaudelta_, molemmat 1884. Hänen\nkirjailijatoimensa on siitä merkillinen, että hän on valinnut aineensa\noman maamme historiasta. Jossain määrin on hän myös osannut saada\nkuvauksiinsa tarpeellista ajan ja paikan väritystä, ainakin mitä\nulkonaisiin seikkoihin tulee. Näytelmissä on dialoogi vilkas ja moni\nkohta hyvin keksitty, esim. se että Lallin vaimo on kristitty; samoin\nLallin viipyminen kuolevan vaimonsa luona viimeisen taistelun kestäessä,\njonka vuoksi häntä luullaan petturiksi ja Suomalaiset pakenevat. Toisia\nluonnottomia kohtia kuitenkin löytyy; niitä on esim. Kertun kuolema\ntarkoituksetta ulos ovesta viskatun miekan kautta. Mutta luonteet eivät\nole kyllin selvästi ja eheästi kuvatut, ne usein ikään kuin heiluvat\nsinne tänne. Lalli esiintyy vuorotellen urhoollisena ja heikkona,\nvoimallisena ja velttona, jalona ja julmana.[213] -- Bartholdus'essa ja\nAnnassa samoin vaihtelee rakkaus ja viha monta kertaa, eikä ilmaudu,\nettä olisi edellisestä tunnelmasta seuraavalla kerralla mitään jäljellä.\nToimintakin on hajanaista; se ei johdu henkilöitten luonteesta, vaan\nseuraavat tapaukset toisiansa usein hyvin satunnaisesti. Ei yksikään\nhänen näytelmistänsä ole oikein menestynyt näyttämöllä, paraiten\nkuitenkin Bartholdus Simonis. Myös hänen romaaneissaan voi huomata samat\nansiot ja virheet. Kekseliäisyyttä tapausten sovittamisessa häneltä ei\npuutu, ja kertomustapa on hänellä sujuva. Mutta luonteet ovat aivan\nyleisin piirtein kuvattuja, niissä ei ole mitään yksilöllistä\nomituisuutta. Tapauksissa taas on paljon luonnotonta, tekemällä tehtyä.\n\n_Minna Canth_, omaa sukua _Johnsson_, syntyi Tampereella 19 p. Maalisk.\n1844. Isä oli silloin työmiehenä pumpulitehtaassa, mutta siirtyi sitten\nkauppiaaksi Kuopioon, jossa tytär kävi läpi ruotsalaisen tyttökoulun. V.\n1863 tuli Minna Johnsson ensimmäisten oppilaiksi pyrkijäin joukossa\nJyväskylän seminaariin. Siellä hän v. 1865 meni naimisiin\nseminaarinlehtorin Juhana Ferdinand Canth'in kanssa. V. 1879 kuoli mies\nja jätti jälkeensä seitsemän ala-ikäistä lasta, joiden toimeentuloa\nturvatakseen rouva Canth seuraavana vuonna muutti Kuopioon, ruvetakseen\nkauppaliikettä pitämään. Täällä hän kuoli 12 p. Toukok. 1897.\n\nMiehensä eläissä jo oli hän osoittanut kirjallista harrastusta. Lehtori\nCanth'in toimittaessa _Keski-Suomea_ 1874-75 ja _Päijännettä_ 1878 oli\npuolisonsa hänellä tässä työssä avullisena. Rouva kirjoitti\nPäijänne-lehteen muun muassa muutamia pieniä jutelmia kansan-elämästä,\njoista kolme painettiin uudestaan kokoelmaan _Novelleja ja kertomuksia_\n1878. Ne eivät vielä herättäneet minkäänlaista huomiota, vaikka yksi\nniistä _Ensimmäiset markkinat_, oli hyvinkin onnistunut. Yleisemmin\nhuomatuksi ja tunnetuksi tuli Minna Canth vasta _Murtovarkaus_ nimisen\nnäytelmänsä kautta, joka Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta sai\nKristiinan kauppiaan Vilhelm Parmasen lahjoittaman palkinnon 1881 ja\nilmestyi painosta 1883. Tämän jälkeen on hän julkaissut näytelmät\n_Roinilan talossa_ (Suomalaisen teaatterin palkitsema 1883) ja\n_Työmiehen vaimo_ 1885.[214]\n\nMolemmat ensiksi mainitut näytelmät liikkuvat, samoin kuin Aleksis Kiven\nNummisuutarit ja Kihlaus, kansan-elämän pohjalla, Kuitenkin on heidän\nvälillänsä suuri erilaisuus huomattava. Minna Canth'illa on enemmän\nkirjallista sivistystä, hän on myös epäilemättä saanut enemmän tutustua\nteaatterin vaatimuksiin. Juoni on hänellä kekseliäämmin sommiteltu ja\nmutkikkaammin kokoonpantu. Toiminta on nopeammin edistyvä ja dialoogi\nvilkkaampi; ei ole liikanaisia välitapauksia, eivätkä puheet ole\npitkäveteisiä. Kiven näytelmissä tavattavat eepilliset ainekset eivät\nsiis tässä ole haitaksi. Mutta toiselta puolen kaipaa Kiven henkilöjen\ntäyttä, kaikenpuolista reaalisuutta ja elävyyttä. Minna Canthin\nnäytelmät eivät näet ole, niinkuin Kiven, etupäässä luonteenkuvauksia,\nvaan on niissä juoni pääasiana. Yhtä hyvin on myös Minna Canth edes\nmuutamia luonteita erinomaisen mestarillisesti kuvannut.\nMurtovarkaudessa on Hoppulainen iloisen ja hyväntahtoisen, mutta heikon,\nhuomispäivästä huolimattoman velikullan kuva, täydesti savolainen\ntyyppi, leikkipuheineen, sananlaskuineen ja runoineen. Hän ei tosityöhön\nkykene:\n\n     Milloin laiska työn tekee? Talvella ei tarkene, kesällä ei kerkiä,\n     syksyllä on suuret tuulet, keväällä vettä paljon.\n\nKuitenkaan ei hänelle voi olla hymyilemättä, ei häneen voi olla\nmieltymättä. -- Roinilan talossa on Sillankorvan Anna oikea juoruakan\nperikuva, joka hirveästi hätiköi päästäksensä kertomaan ja tekee kaikki\nsiinä toivossa, että saisi kupillisen kahvia tai viinaryypyn\npalkaksensa. Hyvin kuvattu on myös jumalinen, tämän maailman menoon\ntyytymätön Leena. -- Muissakin henkilöissä löytää usein sattuvia\npiirteitä, semmoisia ovat noita Murtovarkaudessa sekä Roinilan talossa\npohjalainen Mauno ja leikkisä Elli. Mutta monesti myös tapaa\ntalonpojille aivan sopimatonta sentimentaalisuutta, joka lisäksi vielä\npilaa luonteenkuvausta: Murtovarkaudessa Helenan ja Niilon, Roinilan\ntalossa Annan. Jälkimmäisessä on Olli liian yksipuolisesti paha,\n\nJuoni _Murtovarkaudessa_ on ylimalkain taitavasti keksitty. Vanhat\nisännät päättävät lastensa, Niilon ja Loviisan, naimisesta. Loviisa on\nsiihen hyvinkin taipuvainen, eikä Niilokaan heikkoudessaan pane vastaan.\nKohtaus lapsuutensa ystävän Helenan kanssa, joka on palannut kaupungista\nmonivuotisen palveluksen jälkeen, tekee kuitenkin Niilolle asian aivan\nmahdottomaksi. Loukkaantunut Loviisa kääntyy noidan puoleen. Tämä\ntoimittaa murtovarkauden ja jättää Helenan huivin, jonka on hänen\nkodistaan salaa vienyt, varkauspaikalle. Helena, joka vähäistä ennen on\nsitonut saman huivin isänsä haavoittuneen käden ympäri, tämän lähtiessä\nulos yöllä noidan viinankeitosta huolta pitämään, luulee sen tähden\nisäänsä varkauteen syypääksi ja ottaa rikoksen päälleen, kun häntä siitä\nsyytetään. Noita koettaa vielä enemmän hyötyä rahat takaisin\ntoimittamalla, mutta Hoppulainen sattuu näkemään, kun hän ne sitä varten\nkätkee, ja tekee hänelle kepposen, joka saattaa hänet vahingossa itse\nilmaisemaan tekonsa. Sivutapauksista, jotka näytelmän kehitykselle ovat\ntärkeitä, mainittakoon pojan parantaminen lehmän asemesta toisessa\nnäytöksessä, joka erehdys noidassa kypsyttää päätöksen ryhtyä johonkin\nerinomaiseen tekoon maineensa ylläpitämiseksi. Milt'ei tarpeeton sitä\nvastoin on koko neljäs näytös, niinkuin eräs arvostelija[215] on\nhuomauttanut. Muutamia mahdottomiakin tapauksia löytyy tässä\nnäytelmässä: ainoasti puoli tuntia varkauden jälkeen jo tuodaan\nvanginkuljettaja Helenaa kiinni ottamaan; Helena vankikammiossaan\naukaisee ikkunan ja puhelee sen kautta Hoppulaisen kanssa; Niilo pääsee\nHelenan luokse vankihuoneesen; tuskin on asia ilmi tullut, niin Helena\njo on irti. Luonnoton on myös noidan pöydällä musta kirja.\n\n_Roinilan talossa_ syttyy satunnainen riita talon tyttären Annan ja\nrenkimiehen Maunon välillä, joka molemminpuolisen ylpeyden kautta\nkiihtyy, niin että vihassa eroavat toisistansa. Olli, joka on hankkinut\nitselleen talon salaamalla nuoren tytön hyväksi tehdyn testamentin ja\nsuostuttanut Roinilan isännän lupaamaan hänelle tyttärensä, saa aikaan,\nettä Mauno tulee talosta pois ajetuksi. Talon poika Eero, joka on Maunon\nystävä, juoksee hänen perässään, pyytääkseen häntä palaamaan.\nKiihdyksissään on Mauno juonut päihinsä ja joutunut tappeluun, jonka\nOlli on pannut toimeen. Eeroa, joka on ollut muassa, ei kuulu useaan\npäivään takaisin. Olli tuo Sannan, joka kertoo kosken sillalla\nkuulemansa sanat ja näyttää rannalta löytämänsä Eeron lakin. Tämän\njohdosta ajetaan Maunoa takaa ja otetaan hänet viimein kiinni. Itse hän\nluulee tappelusta syytteesen joutuneensa, muut kuvittelevat murhasta\nolevan kysymyksen. Kaikki selviää, kun Eero tulee elävänä kotiin ja tuo\nvielä kaivatun testamentin mukanaan, jonka olemassa olosta oli saanut\ntietoa juuri mainitun tappelun aikana.\n\nSekä Murtovarkaudessa että Roinilan talossa vilisee kansan sukkeluuksia,\npistopuheita ja sananparsia, joita on hyvin osattu sekaan panna. Ne ovat\nyhtä sattuvia kuin Kiven näytelmissä, mutta hienompia, joka on osaksi\ntekijän, osaksi myös kuvattavan Savon kansan ansioksi luettava.\n\n_Työmiehen vaimossa_ on Minna Canth astunut jättiläisaskelen eteenpäin.\nAine on siinä paljoa suuremmoisempi, taistelu syvemmin traagillinen. Se\nkuuluu ennen mainittuun pohjoismaiseen realistiseen suuntaan, joka\ntarkoittaa aikakauden heikkouksien ja vikojen parannusta. Tämmöinen\ntarkoituskappale saattaa olla ikävä ja, vaikka hetkeksi mieltä\nkiinnittäisi, pian vanheta, mutta semmoisestakin voi oikea nero luoda\nmestariteoksen. Kerrassaan mahtava, masentava on tämän kappaleen\nvaikutus näyteltäissä. Arvostelijat ovat tosin väittäneet, ett'eivät eri\nkohtaukset siinä ole sidotut yhteen samalla välttämättömällä syyn ja\nseurauksen täytymyksellä kuin esim. Ibsenin draamoissa, mutta kyllä ne\nseuraavat kuitenkin johdonmukaisesti ja luontevasti toisiansa. Toiminta\non ylimalkain hyvin järjestetty. Kohta ensimmäisessä näytöksessä astuu\nesiin sulhasen kevytmielisyys ja halpamaisuus; selvästi tulevat näkyviin\npaheen siemenet, joista ei voi koitua muuta kuin pahoja hedelmiä. Toisen\nja seuraavain näytösten aikana ne ilmaantuvat aina voimakkaammassa\nmuodossa; vaikutus ja jännitys yhä kiihtyvät, siksi kuin viimeisen\nleiväntoivon vienti miehen kautta ynnä siitä seuraava epäluulo ja uhka\nherrasväen puolelta tekevät onnettoman Johannan mielipuoleksi ja\ntuottavat hänelle kuoleman. Useissa paikoin on pikkuseikoilla\nerinomaisesti enennetty vaikutusta, esim. morsiamen uloshuutamisella ja\nhurraamisella juuri tuskan hetkenä; niin myös Topon humalaisilla\nrenkutuksilla samassa kuin Johanna tulee hulluksi.\n\nKuvaus on yhtä voimallinen, kuin valitettavasti tosi. Naisen sortuminen\ntapahtuu osaksi puutteellisten lakien, osaksi väärien tapojen ja\nkansankäsitteiden vaikutuksesta, joihin hän itse ottaa osaa. Miehen ja\nnaisen siveellisyydestä vallitsevat eri käsitteet ovat elävästi\nesitetyt. Riston selittäessä luvalliseksi huviksi narrata tyttöjä\n--jotka syyttäkööt itseänsä, jos heidän hullusti käy -- muut tytöt vaan\nnauravat. Syystä kuitenkin on työväen elämässä viina suuremman sijan\nsaanut. Mies ottaa vaimonsa säästöt ja juo ne suuhunsa, vieläpä anastaa\ntilatun kankaankin. Jumalinen Leena Kaisa kyllä ei hyväksy Riston\njuoppoutta, mutta arvelee Johannan olevan siihen syypään. Samoin häissä\nei kukaan moiti Ristoa, mutta kun Johanna tahtoo purkaa, käyvät kaikki\nhänen kimppuunsa. Muutamia luonnottomuuksia tässäkin näytelmässä tapaa:\nJohanna menee heti tainnoksiin saatuansa selville sulhasensa petoksen\ntoista vastaan; Risto on kohta valmis kosimaan toista, vaikka vaimon\nruumis on vielä talossa; luonnoton on myös kosto revolverilla.\n\nLuonteen kuvauksista on _Johannan_ erittäin onnistunut. Hän on lempeä ja\nalttiiksiantava, mutta samalla heikko luonne. Hänen syyllisyytensä on\nsiinä, että viehättyy menemään uljaalle ja reippaalle Ristolle, vaikka\nei voi olla aivan tietämättä tämän taipumuksesta kevytmielisyyteen.\nJuoppo ei Risto kuitenkaan ennestään taida olla, siksi tulee hän vasta\nsitten, kun saa niin paljon Johannan säästämiä rahoja käsiinsä.\n--_Homsantuu_, mustalais-tyttö, on tulinen ja tarmokas luonteeltansa.\nHänessä, joka on sortoon ja ylenkatseesen tottunut, ei petos tee\nmasentavaa vaikutusta, se häntä ainoasti kiihoittaa; mutta lopulta se\nvie hänetkin turmioon. Mestarillista on näiden molempain naisluonteiden\nasettaminen vierekkäin; Homsantuussa on vaan liikanainen hellyys Ristoa\nkohtaan. -- _Risto_ ei oikeastaan ole paha luonteeltaan, vaikka\nkevytmielinen ja itsekäs. Mutta viinanhimo ja väärään tapaan perustuva\nusko, että hänellä on oikeus ottaa vaimoltansa kaikki, tekee hänestä\nhirmuvaltiaan. Kuitenkin on hän melkein liian kurjaksi tehty. -- _Toppo_\non täydellinen ajattelemattoman juopottelijan tyyppi. Hän ei kykene\nauttamaan edes silloin, kun Johanna tulee mielenvikaan. Yleensä tuntuu\ntässä siltä, kuin Minna Canth'in olisi vaikea miehissä uskoa ja löytää\nmitään hyvää.\n\n\n10. Novellin- ja romaaninkirjoittajia. Loppukatsahdus.\n\nAleksis Kiven aikalaisista ovat alkuperäisten kertomusten kirjoittajina\nesiintyneet _Kaarle Jaakko Gummerus_ ja _Theodolinda Hahnsson_, joille\n_Pietari Hannikaisen_ rinnalla tulee tienraivaajain kunnia erittäin\nnovellikirjallisuutemme alalla.\n\n_Kaarle Jaakko Gummerus_ on syntynyt 13 p. Huhtik. 1840 Kokkolassa,\njossa isä oli pappina. Tuli ylioppilaaksi 1861 ja maisteriksi 1869.\nPääsi suomen ja ruotsin lehtoriksi Jyväskylän alkeis-opistoon 1875. On\nnimimerkillä _--l--b--s_ kirjoittanut sangen suuren joukon novelleja,\njotka ovat julkaistuina Suomettaressa 1862-66, kuvalehdessä Maiden ja\nMerien takaa, Uuden Suomettaren alku-vuosikerroissa sekä myöhemmin hänen\nomissa toimittamissaan sanomalehdissä. Erikseen ovat painetut seuraavat\nkertomukset: _Veljekset_ 1862, _Rahvaan tytär, miljoonain hallitsia_\n1868, _Ylhäiset ja alhaiset_ romaani 1870, _Peritäänkö vihakin?_ 1877;\nuseampia on myös tullut ilmi yhteisellä nimellä _Alkuperäisiä\nsuomalaisia Uuteloita_, 3 nidosta, 1863-73. Suomentanut on Gummerus,\npaitsi muuta, pari tanskalaisen Holberg'in näytelmää _Jeppe Niilonpoika_\nja _Don Ranudo di Colibrados eli Köyhyys ja Ylpeys_ Näytelmistöä varten\n1863 ja 1867. Vielä suurempi merkitys kuin alkuperäisen\nkertomakirjallisuutemme alalla on hänellä ollut opettavaisten\nrahvaanlehtien toimittajana. Jo nuorena ylioppilaana oli hän yhdessä\nAugust Hagman'in kanssa v. 1863 pannut alkuun _Luonnotar_ nimisen\nkuukauslehden, joka ei kuitenkaan vuotta kauemmin elänyt. Kymmenen\nvuotta myöhemmin 1873 ryhtyi hän yksinään toimittamaan _Kyläkirjastoa_,\nparina ensimmäisenä vuonna Helsingissä ja sitten Jyväskylässä. Sen\nyhteydessä on hän vuodesta 1878 julkaissut _Kyläkirjaston Kuvalehteä_\nsekä vuodesta 1881 tämän lisänä vielä _Lasten Kuvalehteä_.\n\nGummerus'esta lausuu muudan arvostelija Kirjallisessa\nKuukauslehdessä:[216] \"Hän osaa kertoella sujuvasti ja taitavasti, hän\nkeksii pian vaihtelevaisia juonia, hän taitaa yhtä hyvin esitellä\nhuvittavia kuin liikuttavia tapauksia. Kuitenkin eräs huolettomuus ja\npintapuolisuus estää näitä avuja lukijaan täydellisesti vaikuttamasta.\nUsein, kun mielihyvällä seuraamme jotain jännittävää seikkaa, tämä\nyht'äkkiä katkaistaan jokapäiväisimmällä käänteellä, ja usein, kun\njonkun päähenkilön mieliluonne lupaa meille viehättävän kehityksen, hän\nyht'-äkkiä muuttuu tavallisimmaksi romanisankariksi. Kuitenkaan emme saa\nvähäpätöisiksi arvostella semmoisia kansantajuisia romanikirjailijoita,\nkuin _--l--b--s_ on, vaikka kenties heidän ansionsa runollisuuden\nkorkeampien vaatimusten mukaan ei liene erittäin huomattava. He\ntarjoovat jokapäiväistä kirjallista leipää suurelle ihmisluokalle, joka\ntuskin, paitsi virsikirjaansa, lukee muita kirjoja kuin romaneja, ja\nvaikuttavat siis mahtavasti yleisön sivistykseen sekä siveyden että\nrunollisuuden puolesta\".\n\n_Sofia Theodolinda Hahnsson_, kappalaisen tytär, omaa sukua _Liman_,\nsyntyi 1 p. Helmik. 1838 Kiikan kappelissa Tyrvään pitäjää. Muutti v.\n1848 Pälkäneelle, jonne isä oli tullut kirkkoherraksi. Sieltä hän v.\n1864 meni naimisiin maisteri _Juhana Adrian Hahnsson'in_ kanssa.\nKokkolasta, missä hänen miehensä oli suomenkielen kolleegana, siirtyivät\nhe v. 1871 Hämeenlinnaan.[217] Theodolinda Hahnsson on ollut uuttera\nkirjailija. Hän on kirjoittanut novellit: _Haapakallio_ 1869,\n_Kaksoisveljekset_ 1870, _Kuuselan kukka_ 1872, _Muistoja Naantalista_\n1874 ja _Mäkelän Liisu_ 1880 sekä näytelmät: _Ainoa hetki_ 1873, _Savon\njääkäri_ ja _Viinantehtailija_, molemmat 1877. Myös on hän toimittanut\nvihkon _Pikku kertoelmia_ 1878, enimmäkseen mukaelmia ynnä kokoelman\nentisiä julkaisujaan nimellä _Kotikuusen kuiskeina_ 1884.[218]\n\nTheodolinda Hahnsson'in teoksissa on ansiona sujuva kieli, soma ja\nmiellyttävä esitystapa, lämmin ja teeskentelemätön tunne sekä puhdas\nisänmaallinen ja siveellinen henki. Siitä syystä ne ovatkin olleet hyvin\nsuosittuja, niin että useammista on jo ilmestynyt toinen painos.\nYhtähyvin ei niillä suurempaa taiteellista arvoa ole. Henkilöjen\nluonteet ovat kovin ihanteellisia; niitä on koetettu kuvata niin\nherttaisen suloisiksi ideaali-ihmisiksi, että niitä on vaikea\ntoisistansa eroittaa. Satunnaiset kohdat vaikuttavat myös liian paljon\ntapausten kehkiämiseen. Enimmän tuntuvat nämät puutteet tietysti\nnäytelmissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäyteen taiteellisuuteen pääsi novellikirjallisuutemme, joka enemmän\nkuin mikään muu kirjallinen ala on riippuvainen jokapäiväisen puhekielen\nkehityksestä, vasta sitten kohoomaan, kun suomenkielisissä oppikouluissa\nkasvatettu uusi polvi valmistui sitä viljelemään. Eikä kirjailijanimien\n_Samuli S(uomalaise)n, Juho Reijosen, Juhani Ahon ja Teuvo Pakkalan_\nlukijakuntana ole enää ainoastaan oppimaton suomalainen rahvas tai\nharvalukuinen suomalaisuuden harrastajain joukko, vaan taajat\nsuomenkielisten sivistyneitten ja sivistyvien rivit, niin voipa sanoa\nkoko Suomen kirjallinen yleisö, sillä ruotsinkielisellekin nämät nimet\nsekä alkuteosten että käännösten kautta ovat hyvin tunnetuiksi tulleet.\n\n_Kaarlo Kustaa Samuli Suomalainen_, juvelisepän poika, syntyi Pietarissa\n8 p. Helmik. 1850. Suomalaisen seurakunnan koulun läpikäytyänsä\nlähetettiin hänet koulunjohtajan Kaarlo Slöör'in toimesta, joka pojan\nhyvät lahjat huomasi, Jyväskylän suomalaiseen alkeis-opistoon.\nYlioppilaaksi tuli hän v. 1868, maisteriksi 1873 ja määrättiin\nmatematiikan lehtoriksi uuteen Kymölän seminaariin 1880.\n\nSuomalainen on ollut erittäin ahkera ja tuottelias kirjailija.\nAlkuperäisiä on seuraavat teokset: _Novelleja_ kaksi sarjaa 1876 ja\n1885; lasten kirjat _Lauri ja Aina_ 1875, _Pikku joululahja_ (yhdessä\nSuonion kanssa) 1878 ja _Lapsuuden ajoilta_ 1881; molemmat ensimmäiset\nvihkot _Venäjää_ Kansanvalistus-seuran toimittamissa Maantieteellisissä\nkuvaelmissa 1878. Lukuisista suomennoksista, joissa harva vetää vertoja\nSuomalaiselle, mainittakoon: Vernen _Matkustus maan ympäri 80:ssä\npäivässä_ ja Sandeaun _Lokkiluoto_ 1874, Hevésyn _Räätälinkisälli\nAndreas Jelkyn merkilliset elämänvaiheet neljässä maailman-osassa_ 1875,\nAuerbach'in _Avojalka_ 1876, Pushkin'in _Kapteenin tytär_ 1876, Gogol'in\n_Taras Bulba_ 1878 ja _Kuolleet sielut_ 1882, Topelius'en _Nuoruuden\nunelmia_ 1879, Turgenjev'in _Metsämiehen muistelmia_ 1881 ynnä _Kuningas\nLear arolla_ 1886. Vielä on Suomalainen ollut osallisena Vänrikki\nStoolin tarinain suomentamisessa, julkaissut _Suomalaisia\noikeakielisyys-keskusteluja ajan ratoksi suomenkieltä suosiville Suomen\nnaisille_ kaksi vihkoa 1885-86, toimittanut kaikellaisia\nluonnontieteellisiä ja käytännöllisiä kirjoja suomeksi sekä perustanut\nSortavalassa oman lehden, nimellä _Laatokka_, v. 1882, itse toimittaen\nsitä vuoteen 1884.\n\nSuomalaisen ensimmäiset Novellit ovat enemmän kaikua luetuista\nulkomaisista kirjoista kuin alkuperäisiä sanan täydessä merkityksessä.\nNe ovat näppärästi keksittyjä ja sukkelasti kokoonpantuja sekä sujuvasti\nesitettyjä, mutta ovat tekemällä tehtyjä, eivätkä siitä syystä tunnu\nluonnollisilta. Poikkeuksena on kuitenkin syvätunteinen _Halla-aamu_\nniminen kertomus, joka perustuu kertojan omaan elämänkokemukseen.\n--Jälkimmäisessä novellisarjassa on suuri edistys huomattava. Siinä on\ntodellisia kuvauksia elämästä, joita on esitetty joko leikillisessä\nmuodossa, esim. _Kalalta_, taikka liikuttavalla tavalla, esim. _Piispan\nEllu_. Tässä viimeksimainitussa on hiihtoretki suden jäljissä\nerinomaisen taitavasti kuvattu. Siinä myös ilmenee Suomalaisen\nkristillinen käsityskanta, että pahankin Jumala voi kääntää hyväksi.\n\n_Juho Reijonen_, maakauppiaan poika, syntyi Nurmeksessa 27 p. Huhtik.\n1855. Tuli ylioppilaaksi Kuopion suomalaisesta lyseestä 1872 ja\nvihittiin papiksi 1881. Pääsi kappalaiseksi Virolahdelle 1890. Julkaisi\nensimmäiset kertomuksensa _Koitar_-albumissa 1880. Erikseen on\nilmestynyt _Vaihdokas_, kuvaus vanhan kansan elämästä, 1884[219] sekä\n_Kertoelmia_, kolmessa vihkossa, 1884-85.[220] Näissä hänen pienissä\nkertomuksissaan ilmaantuu hieno, runollinen tunne.\n\n_Juhani Aho_, kappalaisen poika, oikealta nimeltänsä _Brofeldt_, syntyi\nLapinlahdella 11 p. Syysk. 1861 ja tuli ylioppilaaksi 1880 Kuopion\nsuomenkielisestä lyseestä. Hänen ensimmäinen julkaisunsa oli _Sipolan\nAapon kosioretki_, Helppohintaisessa novelli- ja romanijaksossa 1883\n(samana vuonna ollut Uudessa Suomettaressa). Seuraavat kertomukset:\n_Siihen aikaan kun isä lampun osti_ ja _Kello_, ilmestyivät\nKansanvalistus-seuran kalentereissa 1884-85. Itsenäisinä teoksina\ntulivat v. 1884 vielä painosta _Rautatie, Kievarin pihalla ynnä Muudan\nmarkkinamies_ sekä v. 1885 _Papin tytär_.[221]\n\nJuhani Aho kuuluu niihin nykyajan realistisiin kirjailijoihin, jotka\ntahtovat niin perin tyystin ja tarkkaan kuvata todellisuutta, niinkuin\nse maailmassa on ja ilmautuu, kaikkine pienine haaroineen ja vielä\npienempine haarukoineen. Tällä kertomistavalla on suuret vaaransa jos\netunsakin. Se vetää tapausten ja henkilön kuvaukset olemattomasta\npilvimaailmasta alas tähän todelliseen, joka, jos kohta monta kertaa\nmatoinen, kuitenkin monta vertaa enemmän vetää puoleensa\nmyötätuntoisuutemme, koska se on omanäkemämme, omakokemamme. Kaikki\nsiinä tuntuu meistä niin tutulta, niin kodikkaalta ja sen kautta niin\nhauskalta. Mutta toiselta puolen voi kertomus välistä niin kokonaan\nvaipua pienoisuuksiin, että itse pääasia jääpi peittoon. Voipi toisinaan\nnoiden pikkuseikkain kuvaaminen niinkin tulla pääasiaksi, ett'ei kertoja\nhuomaa jättäneensä ytimen, aatteen paikan tyhjäksi. Edellisestä\nhairauksesta huomaa Juhani Ahon kertomuksissa joskus jälkiä. Hyvin\nharvoin hän kuitenkin on pitkäveteinen, ja ajatuksensa hän aina pitää\nkoossa. Hänen kertomuksensa, niin pienet kuin suuret, ovat kaikki\ntäydellisiä yhtenäiskuvia. Erityisseikat, ainakin tärkeimmät, ovat\nikäänkuin jäsenet elävässä ruumiissa, joita ei saisi silpoa pois sen\nkokonaisuutta vahingoittamatta, ja joilla on kullakin tehtävänsä sisällä\nvallitsevan hengen tarkoitusten täyttämisessä.\n\n_Rautatie_ on paraana esimerkkinä semmoisesta kirjasta, jossa on kovasti\nvähän kerrottuna, vaan jota ei kuitenkaan voi olla mielenkiinnolla\nloppuun lukematta. Kertomuksen läpikäyvänä aatteena on tuon oudon\nihmeen, rautatien, vaikutus takasalolaisen mieleen; sitä vaikutusta\nedistävät ja enentävät kaikki kerrotut pikkuseikat, siksi kuin viimein\nei mieli enää voi malttaa, täytyy mennä tätä kummaa katsomaan ja\nkoettamaan. Tuo yhä suureneva vaikutus on suurimpia ansioita tässä\nkuvauksessa ja se se luopikin koko joukon tapauksia -- vaikka semmoisia\noikeastaan ei ole olemassa; sillä ne ovat sisällisiä, mielessä\nkehittyviä, eivätkä ulkonaisia, silmin nähtäviä. Huomatkaamme, kuinka\nensimmäinen sanoma rautatiestä tulee Matille pehtorilta: se ei vaikuta\nmuuta kuin suuttumusta, huulten kokoonpuristusta; luonteeltaan luulokas\nSuomalainen pelkää itseään narrattavan. Mutta kun provasti ja hänen\npruustinnansa asian todeksi vakuuttavat, silloin ei auta tietysti enää\nepäileminen; täytyy, kuin täytyykin, uskoa. Ei kuitenkaan vielä sillä\nole herännyt uteliaisuus tuota laitosta omin silmin näkemään: \"tiedänhän\nminä, minkälainen se on, kun provasti on selittänyt\". Matkalla Matti\ntapaa miehen, joka on ollut sen rautatien teossa, vaan se on taas muka\nnarrailemista, kun ei, näet, se mies ollut seppä. Matti päättää olla\najattelematta koko asiaa, kun ei siitä kuitenkaan tahdo oikein selvää\nsaada. Mutta ihmeen vetovoima on liian suuri, se tunkeutuu väkisenkin\najatuksiin. Taas tulee ihminen vastaan, joka puhuu rautatiestä ja kysyy,\nonko Matti sitä jo nähnyt. Ukko parka joutuu pahaan pulaan: ei huolisi\nvalehdella, eikä kehtaisi tunnustaa, ett'ei tunne, minkä jo kaikki muut\nnäkyvät tuntevan. Hän pelastaa itsensä nyt tuommoisilla epämääräisillä\nvastauksilla, jommoisia kansassamme usein kuulee: \"liehän tuota jo\njotain nähnyt\". Yksinpä tiellä sitten sattuvat tähdenlennotkin\nvaikuttavat samaan suuntaan. Eihän niitä ennen tullut näin paljon\nkerrassaan; mahtaa olla maailman lopun enteitä samoin kuin tuo\nrautatiekin. Kotona tekisi tietysti mieli kohta kertomaan uutista\nakalle, mutta toiselta puolen estää se pelko, että jos hän sen ajaa\nvalheeksi. Käydään saunassa, syödään illallista, eikä Matti vielä puhu\nmitään, vaikka kielen kantaa hirveästi kutittelee. Yöllä ei hän saa unta\nlevottomuudeltaan. Seuraavana päivänä viimeinkin puhkeaa, ja aivan\noikein arvattu: Liisa ei usko mitään, sanoo ukon tulleen narratuksi.\nMutta yhtähyvin hänessäkin tuo kerran kylvetty siemen itää. Hän\nvuorostaan ei saa unta; seuraavana aamuna hän keksii asian päästäksensä\nkäymään oikein peräämässä tuota uutista.\n\nYhteistä tälle ja pienemmille Juhani Ahon kertomuksille on myös\nherttainen, leikkisä mieliala, joka tekee vähäistä pilaa kuvattavien\nhenkilöjen pienistä heikkouksista, niitä pahoin ivailematta. Niinpä on\nlaita jutussa oppipojasta, joka ylpeilee uudesta kellostansa; niin\nlystissä kertomuksessa vanhanpojan Sipolan Aapon myöhäisestä\nkosioretkestä; niin tarinassa kestikievarista, joka mahtavaa nimismiestä\nkyllä kumartelee, vaan muille matkalaisille on röyhkeä; niin myös\nmainiossa kuvaelmassa isän lampunostosta. Mestarillisesti on\nviimeksimainitussa saatettu silmiemme eteen tuo pikkuinen turhamaisuus,\nettä piti sanottaman: tässä talossa oli ensimmäinen lamppu pappilan ja\nkauppamiehen jälkeen; sitten samasta ylpeydestä tuleva isännän suuttumus\nPekka-ukolle, joka vielä päreen itselleen sytytti, vaikka lamppu jo\nkatosta paistoi; viimein Pekan välinpitämätön vanhoillisuus, joka on\nniin hidas uutta hyvääkin älyämään ja omistamaan. Tässä kertomuksessa,\nsamoin kuin Rautatiessä on vielä se erinäinen ansio, että uuden ja\nvanhan ajan yhteentörmäys tekee ne tavallaan historiallisiksi. Kuvattu\nyksityinen tapaus saa sen kautta syvemmän merkityksen koko kansassa\ntapahtuneen tapainmuutoksen osoitteena.\n\nAivan toista luonnetta kuin ylempänä mainitut on _Munaan markkinamies_.\nTässä emme tapaa samaa kevyttä huumoria; tässä on edessämme synkästi\nsurullinen ja syvästi liikuttava murhenäytelmä. Pääpersoonana on\nluontonsa vaatimuksesta korkealle yrittävä, mutta ympäristönsä tylyyden\nja kylmäkiskoisuuden kautta aina alaspainettu ja viimein sorrettu henki.\nHyvälahjainen, tietoja janoova poika jääpi ilman opitta, siitä syystä\nettä on syntynyt avion ulkopuolella. Sattumalta hänelle käteen joutunut\nKanteletar kehittää hänessä kumminkin yhden luonnonlahjan, taipumuksen\nrunoiluun. Mutta mitä hän siinä suhteessa saa kaunista aikaan, siitä ei\nhuolita kuitenkaan. Ikäväksi sanovat hänen ensimmäisiä yrityksiänsä\npaimenkumppanit, sopimattomiksi hänen virsiänsä hurskas Johanna. Oma\nvaimo ei edes huomaakaan, että on jotakin hänen kuultensa laulettu.\nYksistänsä ilkeät pilkkarunot ja rivot laulut löytävät aina illastelevan\nyleisön. Melkein jokapaikassa häntä muutenkin kohdellaan tylysti tai\nniinkuin outoa ihmettä. Kerran vaan hän tulee lempeään, ystävälliseen\npiiriin, mutta siitäkin onneton rakkaus hänet jälleen ulos survaisee. Ei\nole kumma, jos semmoisissa oloissa sydämen paremmat tunteet kuivuvat\npois, ja hänestä tulee roisto sekä renttu. Tässä surullisessa\nelämäkerrassa on paljon Kullervon kohtalon sukuista, ja Sampan lähtö\nisän kodista pilkka- ja kostolaulua kajahutellen, niin että kaikki kansa\nkummastuen katsoo hänen jälkeensä, muistuttaa mieleemme Kullervon\nriemusoitannan Ilmarisen emännän tapon jälkeen.\n\nHuomattavaa edistys-askelta Juhani Ahon kirjailijauralla edustaa _Papin\ntytär_, ei ainoastaan kertomistavan vilkkauteen ja ytimekkäisyyteen\nnähden, vaan myös siihen katsoen, että tässä on suunniteltuna suurempi\nkokonaisteos. Kuitenkin ilmautuu kertomuksessa vielä jonkunmoinen\nkokoonpanon heikkous, joka osoittautuu siinä, ett'ei periaate aina ole\noikein yhdenmukainen, eikä päähenkilön luonne aivan selvä. Periaatteena\nsiinä näkyy olevan ihmisen luonnollisen vapaudentunnon ponnistaminen\nmasentavaa, väärin ymmärrettyä kasvatusta sekä tavallisen elämän\nkahlehtivaa vaikutusta vastaan ja sen lopullinen sortuminen, kun on\nhavainnut taistelun mahdottomaksi. Suurella taidolla on kuvattu, kuinka\nvanhemmat kumpikin tavallaan koettavat kukistaa tyttäressä havaittua\ntaipumusta ruveta aitumukseksi tytöille tavallisesti sallittuja ahtaita\nrajoja vastaan. Isä vaan käsittää ulkopinnan; hän pilkkaa\npuuhunkiipeämistä, kun katsoo semmoiset mieliteot tyttölapselle\nsopimattomiksi. Äiti, joka tyttäressä näkee oman nuoruutensa uudestaan\nhaudasta nousevan, tunkeutuu syvemmälle itse sieluun. Hän arvaa nuo\noudot ulkonaiset ilmiöt levottoman, ulos ja ylös pyrkivän hengen\nosoitteeksi. Hän ei oikein tiedä mitä tehdä -- hänen oman kasvatuksensa\naikaansaama perinjuurinen itsenäisyyden puute on mestarillisesti kuvattu\n-- muisto muinaisista omista haluista ja ikävöimisistä tahtoisi häntä\nmyöntyväisyyteen taivuttaa, ja hän antaakin jonkun ajan asiain mennä\nmenoansa. Mutta sitten häntä kuitenkin taas peloittaa.\n\n     Joka sillä lailla lapsena alkaa, sen luonnossa on jotain, joka ei\n     vanhempana tyydy -- -- -- Ehkä olisi parempi tukehuttaa semmoinen\n     jo alussa, niinkuin hänelle itselleenkin oli tehty -- ett'ei se\n     pääsisi mieleen juurtumaan koko elämän ajaksi -- -- -- Olihan\n     hänenkin täytynyt silloin ja täytynyt aina jälkeenpäin.\n\nJa niin hän aina kielii isälle, joka koettaa poistaa kaikki ankaruudella\nja ivalla. Tuota haaveksimista ja ikävöimistä tavallisuuden rajain\nulkopuolelle ei kuitenkaan saa tukehtumaan tytössä; ainoasti rakkaus\nvanhempiin saadaan kylmenemään ja lapsen iloinen sydän umpeen\nsulkeutumaan. Semmoisena hän tulee kouluun, jonne isä hänet lähettää\nhienoja kohteliaisuuden tapoja oppimaan. Lähtöhetkellä äiti mielessään\nsurkuttelee tyttöstänsä, kun ajattelee, kuinka tämä kuvailemisissaan\nkouluelämästä ja suuremmasta maailmasta on pettyvä. Sillä siellä\nkukistaminen vasta alkaa: \"vaikka parastahan lieneekin, että se tapahtuu\najemmalla\". Ja sitä kukistamista jatkuu koulussa vielä armottomammin\nkuin kodissa, mutta se tapahtuu tavalla, joka ei ole oikein edellä\nkerrotun kanssa yhteydessä. Koulussa tosin Ellin toiveet ja tunteet\ntulevat usealla tavalla armottomasti loukatuiksi; mutta aniharvoin se\ntapahtuu luonnollisen hilpeyden tai haaveksivaisuuden tähden, useimmiten\non syynä hänen maalaispukunsa ja hänen taitamattomuutensa kaupungin\nlasten huvituksissa, tanssissa sekä kiistelemisessä. Vastakohta ei ole\ntässä Ellin oman luonteen ja tavallisen, arkipäiväisen elämän, vaan\nkömpelyydessään sisällisesti kelvollisen moukkamaisuuden ja ulkoasussaan\nhienomman, mutta samassa turhamaisen seuraelämän välillä. Sen vuoksi\nkouluajan kuvaus, niin taitava ja hauska kuin se onkin, tuntuu hiukan\nvieraalta tässä yhteydessä.\n\nEllin luonne ei myöskään tule oikein selville. Perusteena nähtävästi\npitää olla tavallisuudesta ulos pyrkivä henki. Lapsuuden aikana onkin\naivan luonnollista, että se näyttäytyy paljaana tyhjänä haaveksimisena.\nMutta ihme on, ett'ei kouluajalla, jolloin koulukirjain ohessa\nkaikellaista muuta kirjallisuutta sanotaan olevan tarjona, luultavasti\nmyös, vaikk'ei siitä puhuta, kehittymisen tilaisuutta muulla tavalla, se\nsittenkään saa mitään sisällystä. Tosin mainitaan sivumennen Ellin\nmieltyneen lukemiseen, niin että mielellään vielä olisi jatkanut\nlukujansa, mutta siitä ei sitten kotona tulekaan enää puhetta, ei edes\nhänen toiveissaan ja ikävöimisissään. Hän vaan haaveksii yhä eteenpäin\nilman mitään tarkoitusta. Silloinkin kun ylioppilas herättää\nkaikellaisia ajatuksia, ei niillä ole sen enempää sisällystä. Pois\n--ulos -- noista ahtaista ummehtuneista oloista! Siinä on kaikki. Mihin\n--mitä varten -- mitä tekemään? siihen emme saa mitään vastausta, Tämä\nkaiken todellisen sisällyksen puute suuresti vähentää meidän\nmieltymystämme Elliin ja hänen kohtalonsa surkuttelemista. Mitä elämistä\nansaitsevaa hänessä oikeastaan kukistetaan? Onhan jokseenkin\nyhdentekevää, onko tyhjä olemassa vai ei. Ja paitsi sitä: kukistetaanko\nhäntä oikein täydellä todella? Ainakaan kotiintulon jälkeen ei kukaan\nhäntä enää kukista. Äiti tosin ilmoittaa oman mielipiteensä, että\nrunoelmain lukeminen on syntiä, vaan ei nimen-omaan kiellä sitä; isä\npäinvastoin siihen kehoittaa. Tyttö noudattaakin aivan omaa tahtoansa.\nTulee sitten apulaisen kosinta, jota isä suosii ja josta äitikin\narvelee, että siihen on paras suostua, koska ei tytöt tavallisesti\nkuitenkaan saa sitä, jota tahtoisivat; mutta ei kumpikaan vähääkään\npakoita. Kihlaus tulee toimeen tytön oman vapaehtoisen myöntymisen\nkautta, kun hän kuulee, että ylioppilas, johon hän on mieltynyt, on\nhäntä muistamatta lähtenyt pitkille matkoille. Voisi arvella, että Ellin\ntahto edellisen kautta jo on niin kukistettu, ett'ei hänellä ole mitään\nvoimaa vastustaa. Edellinen kehitys koulussa ja kotiintulon jälkeen ei\nkuitenkaan anna siihen arveluun mitään syytä. Tekijä tahtoo nähtävästi\ntehdä hänestä jonkunlaisen ahtaitten olojen marttyyrin, mutta siksi on\nElli liian pehmeröinen; hän ei murru, hän vaan omaa kehnouttansa vaipuu\nmaan tasalle, johon hän täydellisesti kuuluukin. Äiti sitä vastoin on\ntodella semmoinen marttyyri: häneltä on kielletty kaikki luonnollinen\nilo, kaikki maallinen hengenkehitys, kaikki oma tahto. Siksi hän on\ntullut niin murtuneeksi, itselöttömäksi raukaksi. Vaan tyttären olot\novat suurimmaksi osaksi olleet toiset.\n\nMarkkinamiehessä ja Papin tyttäressä ei Juhani Aho vielä esiinny aivan\ntäydellisenä taiteilijana, mutta kuitenkin kirjailijana, joka on\nmestariksi kehittymäisillään. Näissä teoksissa myös ilmenee hänen\ntaipumuksensa pessimismiin, joka katselee maailmaa sen synkältä\npuolelta.\n\n_Teuvo Oskar Pakkala_, kultasepän poika, isän nimeltä Frosterus, syntyi\nOulussa 9 p. Lokak. 1862, tuli ylioppilaaksi Oulun suomalaisesta\nalkeis-opistosta 1882. On kirjoittanut kertomukset _Lapsuuteni muistoja_\n1885 ja _Oulua soutamassa_ 1886.[222]\n\nLopuksi on vielä puheiksi otettava eräs suorasanaisten kirjailijain\nluokka, joka on uusi ja meille omituinen, nimittäin kansankirjailijain\ns.o. kirjailijain, jotka kuvaavat talonpoikaisen kansan elämää itse\nsiihen kuuluvina. Tällä ilmiöllä, joka muualla on ollut aivan\nsatunnaista laatua, on meidän kirjallisuudessamme suuri ja pysyväinen\nmerkitys. Yhdessä vanhain kansanrunoilijain ja uudempain talonpoikaisten\nrunoniekkain kanssa nykyiset kansankirjailijat edustavat sitä henkistä\nvoimaa, joka kansamme \"syvistä riveistä\" on eri aikoina pyrkinyt esille.\nJa tuskinpa mikään muu kansa on siinä määrin itse välittömästi luonut\nkirjallisuutensa kuin Suomen kansa.\n\nMitenkä outo tämä uusi kirjallinen ilmiö kuitenkin alussa myös\nmeikäläisille oli, näkyy parista arvostelusta, jotka ensimmäinen ja\netevin kansankirjailijamme, _Pietari Päivärinta_, sai osakseen, kun\nhänen perhe-elämällinen kertomuksensa _Elämäni_ julkaistiin\nKansanvalistus-seuran toimituksissa 1877. Toinen arvostelijoista, Östra\nFinland'in toimittaja lehtori _Vilhelm Gabriel Lagus_ tutkistelee siinä\nuskossa, että tämä Päivärinta on sama kuin Kansanvalistus-seuran\nsilloinen sihteeri _Jaakko Päivärinta_ (alkuperäiseltä nimeltä _Svan_),\nhyvin tarkoin, missä määrin oppineen maisterin on onnistunut asettua\n\"vanhan talonpojan kannalle\", tullen siihen päätökseen, että\nkertomukselta puuttuu luonnollisuutta ja henkilönmukaisuutta! Toinen,\nprofessori _Yrjö Koskinen_ arvostelee teosta Kirjallisessa\nKuukauslehdessä[223] yleensä hyvin edullisesti, mutta johtuu lopussa\nsiihen ennustukseen, ett'ei tekijä, joka vaan tilapäisesti, niinkuin\nkertomus osoittaa, oli kirjantekoon ryhtynyt, enää tulisi yrittelemään\nmitään senkaltaista. Vieläpä lisää: \"tuskin saamme sitä vahinkonakaan\npitää; sillä arvattavasti se ei kahdesti onnistuisi!\" Mutta tokko taisi\nkukaan siihen aikaan arvata, että Pietari Päivärinnasta tulisi niin\ntuottelias kirjailija, kuin hän sitten on ollut, ja että hän saisi niin\nlukuisia seuraajia, kuin hänen jälkeensä on tullut.[224]\n\n_Pietari Päivärinta_, huonemiehen poika, syntyi Ylivieskassa 18 p.\nSyysk. 1827. Oli ankaran kasvatuksen alaisena pietistisessä kodissaan ja\nsai jo aikaisin omalla työllään ansaita leipänsä. Meni naimisiin 22\nvuotisena tyhjin käsin, eläen ensin vieraan huoneen nurkassa ja ostaen\nsitten velaksi osan Ylikorpi-nimisestä uudistalosta, jossa vähitellen\nvaurastui. Ahkeran työnteon ohella opetteli lukkariksi; äidiltänsä\nhän oli perinyt kauniin lauluäänen, isä oli aikoinaan hänelle\nkustantanut opettajan vielä harvinaisessa kirjoitustaidossa. Pääsi\nlukkarinsijaiseksi Alavieskaan 1856 ja vakinaiseksi lukkariksi\nOulunsaloon 1861 sekä kotipitäjäänsä Ylivieskaan 1868. On sittemmin\nollut monessa luottamustoimessa m.m. edusmiehenä kaikissa\nkirkolliskokouksissa vuodesta 1876 ja valtiopäivillä vuodesta 1882\nvuoteen 1891.\n\nPäivärinnassa kyti jo varhain vastustamaton lukuhalu, jota hän koetti\ntyydyttää hankkimalla itselleen niitä vähiä kirjateoksia ja aikakautisia\njulkaisuja, joita siihen aikaan suomeksi ilmestyi. Alavieskassa\nollessaan hän ensiksi rupesi kirjoittelemaan sanomalehtiin. Oulunsalossa\nkesäkyntöä tehdessään heräsi hänessä ajatus yrittää panna kokoon kansan\nmuistelmia eräästä Isonvihan aikuisesta tositapauksesta nimellä\n_Seurakunnan-kosto_, joka painettiin Oulussa 1867. Varsinaisen\nkirjailijauransa aloitti hän kuitenkin vasta v. 1876. Silloin oli hän\ntaittuneen jalan tähden vuoteen-omana ryhtynyt kyhäämään kertomusta\n_Elämäni_, ottaakseen osaa Kansanvalistus-seuran julistamaan\npalkintokilpailuun paraimmasta talonpoikaisen kansan kotielämää\nkuvaavasta teoksesta. Tällä hän ei tosin saavuttanut täyttä palkintoa,\nmutta sai kuitenkin vähemmän palkkion sekä lisäksi tekijänpalkan, kun se\nseuraavana vuonna painettiin.\n\nSen jälkeen on Päivärinta julkaissut: _Elämän havainnoita_, ensin Suomen\nKuvalehdessä 1879-80, sitten eri sarjana viisi vihkoa, vv. 1880-84;[225]\nhistoriallisen jutelman _Pentti ja Inka_ Kansanvalistus-seuran\nkalenterissa 1882; kuvaelmat kansan-elämästä _Naimisen juoruja_ 1882,\n_Tintta-Jaakko_ ja _Torpanpoika_ 1883, _Kylään tullessa_ 1884 sekä _Minä\nja muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia_ 1885.[226]\n\nPietari Päivärinta on, niinkuin sanottu, itse kansan mies; mitä hän\nkansan elämästä tuo esiin, sen on hän omin silmin nähnyt ja kuullut.\nMilloin hän tämän rajan yli menee, niinkuin jutelmassa _Pentti ja Inka_,\nei hänen enää onnistu kuvaileminen. Enimmiten hän kertoo matkoilla\ntavanneensa lukijalle esitettävät henkilöt. Tekijän oma persoona tulee\nsiten alati näkyviin, josta on kertomukselle sekä etua että haittaa.\nPäivärinnan tapa kuvata on yksinkertainen, luonnollinen, vaatimaton.\nJuoni ei ole mutkikas eikä erittäin kekseliäs, mutta sen sijaan on\nhänellä tarkka silmä ja terävä huomio sekä kyky luoda hyvin esiin\npääkohdat. Kieli on raikasta ja mehevää; lauserakennuksessa on vieno\nsointu.\n\nPäivärinta on syvästi perehtynyt kansan oloihin ja käsitystapoihin. Me\nnäemme silmiemme edessä Pohjolan kansan pinnaltaan karkeana, vaan\nsisällisesti jalona. Me näemme sen taistelun kovaa ja antimistaan\nniukkaa luontoa vastaan; etenkin kiinnittävät huomiotamme\nuudistalollisen ponnistukset oman huoneen saamiseksi ja omantakeisen\ntoimeentulon hankkimiseksi. Me näemme vielä sen raakuuden ja\ntaikauskoisuuden rehoittavana, mutta myös siinä heräävän pyrkimyksen\nsivistykseen ja valistukseen ja lopuksi kansallisen hengen\nvalveutumisen. Päivärinnan teosten saattaa siis yleensä sanoa kuvastavan\nSuomen kansan sisällistä kehitystä tällä vuosisadalla. Samoin kuin Kiven\nSeitsemällä veljeksellä, on niillä, paitsi kaunokirjallista merkitystä,\nlisäksi tämä sivistyshistoriallinen arvo.\n\nEnin osa Päivärinnan kertomuksia on pieniä, tilapäisiä\nsituatsiooni-kuvia, joissa ulkopiirteet ovat hyvin selviä, keskustelut\nja niissä ilmenevät luonteet omituisia. Varsinkin on kansannaisen\nsieluelämä syvällä ja hienolla käsityksellä kuvattuna, esim. _Vaimoni_,\njonka vertaista tuskin uskoisi siinä säädyssä löytyvän. Pitemmissä\nkertomuksissa pistävät viat ja vaillinaisuudet enemmän silmään. Niissä\nhaittaavat toiminnan yhtäjaksoisuutta monet ja laveat sivutapahtumat ja\nsyrjämietteet ynnä yleensä esteettisen suhtaisuuden puute.\n\nPäivärinta on kansamme kaikista tunnetuin ja suosituin kaunokirjailija.\nHänen kirjallisen toimensa vaikutus maassamme kohoovaan valistukseen ei\nole siitä syystä vähäksi arvattava. Myös ulkopuolella maamme rajoja on\nse ensinnä kääntänyt huomion suomalaisen proosakirjallisuuden, samoin\nkuin aikoinaan Kalevala runoutemme, olemassa oloon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimeisinä vuosikymmeninä on suomenkielinen kirjallisuutemme alkanut\nvarttua siksi, mitä omantakeinen kansalliskirjallisuus muissa maissa on.\nMyös suhteellisesti -- maassamme ilmestyvään ruotsinkieliseen verraten,\nlatinankielisestä ei ole enää puhettakaan -- on se kasvanut ja yhä\nkasvamassa. Eikä toisin voi olla; sillä se, mikä niin aavistamattoman\nkorkealle kohotti ruotsinkielisen kirjallisuuden vuosisatamme\nkeskivaiheilla -- mainittakoon ainoasti Runeberg'in _Fänrik Ståls\nsägner_ (Vänrikki Stoolin tarinat) 1848 ja 1860 sekä Topelius'en\n_Fältskärns berättelser_ (Välskärin kertomukset) 1853-67 -- oli\nsuomalaisen kansallisuuden aate. Mutta kun mainittu kirjallisuus\nisänmaallisuuden elähyttämänä aikansa on vaikuttanut maamme\nsivistyneihin, luoden heihin suomenmielisyyttä, on aivan luonnollista,\nettä tämä aate ulkomuotonsa, kielensäkin puolesta suomalaistuu. Mitä\nuusiin kirjallisiin tuotteihin tulee, on painopiste jo siirtynyt\nsuomalaiselle puolelle.\n\n\n\n\nNimien luettelo.\n\n\nTeetetty käytännöllistä tarvetta varten. Sisältää milt'ei yksin omaan\nkotimaisia nimiä. Niistäkin on joitakuita tarpeettomia karsittu, sekä\nyleensä ainoasti asiallisempiin kohtiin viitattu.\n\nA.\n\nAboicus, kts. Tammelinus.\nAchrenius, Abraham 69, 132-4.\nAchrenius, Antti 134.\nAchrenius, Henrik 150.\nAchrenius, Simo 130-2.\nAejmelaeus, Niilo 242.\nAgricola, Mikael 20-1, 25-6, 28-38, 39, 53.\nAhlholm, Juhana 278.\nAhlqvist, August Engelbrekt 311, 315-6, 342, 366-74, 375, 378, 383.\nAhlqvist, Fredrik Juhana 210.\nAho, Juhani 462-8.\nAkiander, Mattias 358.\nAlmberg, Antti Fredrik 379.\nAminoff, Torsten Kustaa 393.\nAppelgren, Simo Vilho 276.\nArckenholz, Juhana 78.\nArvidsson, Aadolf Iivar 186, 190, 235, 237, 244, 316, 328.\nAschan, Pekka 358.\nAschelinus, Anterus 137.\nAsp, Kaarle Henrik 108.\nAspegren, Anterus 93.\nAspelin, Eliel 426.\nAspelin, Juhana Reinhold 405.\nAvellan, Edvin 394-5.\nAvellan, Kustaa Aadolf 394.\n\nB.\n\nBecker, Reinhold von 194-5, 196, 247, 273-5, 280, 295.\nBerg, Olli 412-3.\nBergbom, Fredrik 183.\nBergbom, Kaarlo Juhana 373, 398, 445-8, 458.\nBergh, Samuli Kustaa 234.\nBerndtson, Fredrik 231, 341, 395.\nBerner, Emanuel 244 (vrt. Viite n:o 182.)\nBisi, Eerik 265.\nBjelke, Tuure Pietarinpoika 22, 55.\nBjörkqvist, Antti 157.\nBlom, Eerik Juhana 447.\nBlomstedt, August Frithiof Oskar 393-4.\nBorenius, Aksel August 403.\nBorenius, Aleksanteri Ferdinand 342.\nBorg, Kaarle Kustaa 283.\nBrahe, Pietari 162, 167-8.\nBrakel, G. A. 303, 305.\nBrenner, Elias 80, 135.\nBrofeldt, kts. Aho.\nBuraeus, Andreas 24.\nBudde, Jöns 27.\nBång, Pietari 96.\nBäckvall, Juhana 414-5.\n\nC.\n\nCajan kts. Kajaani.\nCajander, Paavo Eemil 399, 415.\nCajander, Sakari 258, 262, 341.\nCajanus, Eerik 77, 96, 126-8.\nCajanus, Juhana 128, 248.\nCalamnius, Gabriel Gabrielinpoika 148.\nCalamnius, Gabriel Joosepinpoika 141-3, 148.\nCalamnius, Juhana Viktor 400, 452.\nCalonius, Mattias 170.\nCannelin, Kustaa 171, 358.\nCanth, Minna 452-7.\nCarlbohm, Juhana Arvid 171.\nCarstenius, Henrik 146.\nCastrén, Kaarle Alfred 405-6.\nCastrén, Mattias Aleksanteri 202, 285, 312, 316, 339, 349-55.\nCederberg, Juhana Antero 28, 42, 52, 137.\nChoraeus, Mikael 72.\nChrons, Eerik Antero 244.\nChurberg, Valdemar 348.\nCleve, Sakari Joakim 374-5.\nCollan, Fabian 313, 340.\nCollin, Fredrik 78.\nCorander, Aksel Gabriel 12-3, 357.\nCorander, Henrik Konstantin 356-7.\nCostiander, Malakias 421-2.\nCreutz, Kustaa Filip 72.\nCrugerus, Henrik 75.\nCygnaeus, Fredrik 255, 329, 333-4, 341, 424, 427, 450.\n\nD.\n\nDahlberg, Thure Juhana 421.\nDanielson, Juhana Richard 399.\nDonner, Otto 77, 402-4.\nDurchman, Frans Oskar 271.\n\nE.\n\nEerikinpoika, Juhana 154.\nEhrström, Eerik Kustaa 186-9.\nEklöf, Juhana Henrik 342.\nElimaeus, Olavi 46.\nElmgren, Sven Gabriel 52, 361.\nEmlekyl, kts. Nervander.\nEnlund, Juhana 450.\nErkko, Juhana Henrik 416-20.\nErvast, Iisak 157.\nEscholin, Israel 143.\nEurén, Kustaa Eerik 322, 357-9.\nEuropaeus, Pietari Aadolf 380.\nEuropaeus, Taavetti Emanuel Taneli 314-7, 375, 380-1.\n\nF.\n\nFavorinus, Gregorius 53, 75.\nFinno, kts. Suomalainen.\nFleming, Klaus Hermanninpoika 59.\nFloman, Vilhelm 358.\nFlorinus, Henrik 71, 98.\nFogel, Martin 81.\nForseen, Samuli 169-170.\nForsius, Sigfrid Aronus 59.\nForsman, August Valdemar 113, 117.\nForsman, Jaakko Oskar 390, 398-9, 400-1.\nForsström, Kaarlo Ferdinand 347, 386-7.\nFortell, Frans Iisak 243.\nFranzén, Frans Mikael 72, 110-1, 152, 179, 206, 245, 329, 447, 449.\nFrese, Jaakko 72.\nFrosterus, Abraham 134.\nFrosterus, Jaakko 134.\nFrosterus, Juhana Abrahaminpoika 150-2.\nFrosterus, Juhana Eerikinpoika 268.\n\nG.\n\nGadd, Pietari 106-7.\nGanander, Kristfrid 113-9.\nGeitlin, Juhana Gabriel 358.\nGenetz, Arvi Oskar Kustaa 413-4.\nGezelius, Juhana vanhempi 126, 157.\nGezelius, Juhana nuorempi 87, 89, 126.\nGiers, Kaarle Robert 106-7.\nGodenhjelm, Bernhard Fredrik 398-9, 401-2, 412, 426.\nGottlund, Kaarle Aksel 108, 195, 217-34, 298.\nGranlund, Juhana Fredrik 238-9.\nGrotenfelt, Kustaa 56, 58, 60, 70, 129, 130, 148, 258.\nGummerus, Kaarle Jaakko 458-9.\n\nH.\n\nHagman, August 458.\nHahnsson, Juhana Adrian 459.\nHahnsson, Sofia Theodolinda 459-60.\nHallenius, Gregorius 96.\nHallenius, Mattias 80, 96.\nHallsten, Aleksanteri Kustaa Julius 239, 342.\nHannikainen, Pietari 362-6, 378, 383, 408-9.\nHannikainen, Pietari Juhani 420-1.\nHausen, Reinhold 27.\nHedman, Klaus 94.\nHeickell, Jaakko 276.\nHeikel, Henrik 342.\nHeikel, Iivar August 100.\nHelenius, Kaarle 198, 267-8.\nHelsingius, Markus 52.\nHemminki 27, 46-9.\nHertzberg, Rafael 97.\nHirvonen, Pentti 264.\nHjelt, August 93, 103, 105.\nHoffman, Henrik 53.\nHoppius, Juhana Henrik 136.\nHordell, Pärttyli 126.\nHultin, Tekla 112.\n\nI.\n\nIdman, Niilo 72, 79.\nIgnatius, Kaarlo Ferdinand 404.\nIgnatius, Pentti Jaakko 267.\nIhalainen, Juhana 256.\nIkalensis, Abraham 156.\nIlmoni, Immanuel 240, 281.\nIngenpoika, Hannu 60-1.\nIngman, Antero Vilhelm 270-3, 279, 339.\nIngman, Eerik Aleksanteri 239-40, 280, 300, 338.\n\nJ.\n\nJaakonpoika, Henrik 164.\nJahnsson, Aadolf Valdemar 348.\nJahnsson, Evald Ferdinand 451-2.\nJunnila, Juhana Juhananpoika 154.\nJuslenius, Taneli 73, 77-81, 83-100, 121-2, 168.\nJustander, Eerik 146-7, 166-7.\nJuteini, Jaakko 108, 174, 182, 185, 190, 193, 198, 202-17, 218, 277.\nJuusten, Paavali 27, 39-41, 59, 102.\nJuvelius, Eerik 171.\nJännes, kts. Genetz.\n\nK.\n\nKajaani, Juhana Fredrik 277, 309.\nKallio, kts. Bergh.\nKallio, Aukusti Herman 459.\nKarjalainen, Olli 264.\nKeckman, Kaarle Niilo 247, 275, 279, 281-3.\nKeiser, Henrik 70.\nKellgren, Abraham Herman August 340, 377, 383, 386.\nKemell, Klaus Juhana 270, 276.\nKiljander, Kaarle Martti 342-3, 347, 356.\nKilpinen, kts. Schildt.\nKivi, Aleksis 422-445.\nKollanius, Abraham 163-6.\nKoplijni, Jöran 116.\nKorhonen, Anna Reeta 256.\nKorhonen, Paavo 155, 216, 253-6, 265, 296, 316, 338.\nKramsu, Kaarlo Robert 421.\nKreunpoika, Antti 154.\nKroell, Samuli 60.\nKrohn, Julius Leopold Fredrik 1-15.\nKukkonen. Alpertti 257.\nKurikka, Matti 445.\nKurki eli Kurck, Juhana 22, 161, 163-5.\nKymäläinen, Olli 258-9, 261.\n\nL.\n\nLagervall, Jaakko Fredrik 195, 240-2.\nLagus, Elias 198.\nLagus, Wilhelm Gabriel 58, 161.\nLaitinen, Vilho 264.\nLauraeus, Gabriel 134.\nLeinberg, Kaarle Gabriel 31, 60, 75.\nLencqvist, Eerik 104.\nLencqvist, Kristian Eerik 104.\nLilius, Aukusti 371.\nLilius, Henrik 147.\nLillienstedt, Juhana 66-7, 72.\nLind, Abraham 117.\nLindfors, Juhana Martti 279, 280, 283.\nLinsén, Juhana Gabriel 183, 280, 328.\nLithovius, Iisak 157.\nLithovius, Sakari 138-9.\nLivon, Antreas 154.\nLizelius, Antti 158-9.\nLyytinen, Opatti 257.\nLyytinen, Pentti 257, 296.\nLöfgren, Niilo Viktor Alfred 379.\nLönnrot, Elias 107, 115, 195, 216, 229, 231, 249, 258, 264, 269,\n276-9, 283-5, 286-327, 343, 375.\n\nM.\n\nMakkonen, Pietari 258, 259-61.\nMalmberg, kts. Mela.\nManninen, Antti 378, 387-8.\nMansikka, Pietari 407-8.\nMartinius, Mattias 76, 121.\nMartti, herra 55-6, 58.\nMaxenius, Gabriel 96.\nMela, Aukusti Juhana 399.\nMelander, Kurt Reinhold 52, 163.\nMelartin, Eerik Gabriel 280.\nMelartopaeus, Pietari 47, 52.\nMennander, Kaarlo Fredrik 103.\nMeurman, Agathon 316, 390, 395-6, 399.\nMeurman, Otto 316.\nMoller, Arvid 80.\nMollerus, Kaarle Fredrik 147-8.\nMunster, Sebastian 25.\nMurman, Juhana Vilhelm 358.\nMyréen, Taneli 185.\nMähönen, Lassi 264.\n\nN.\n\nNervander, Eemil Fredrik 379, 425.\nNervander, Juhana Jaakko 280, 425.\nNiemi, August Robert 107, 141, 248, 327.\nNordström, Juhana Jaakko 59, 280.\nNylander, Abraham 385.\n\nO.\n\nOksanen, kts. Ahlqvist.\nOppman, Romulus Mauno 358.\n\nP.\n\nPaasonen, Heikki 459.\nPachalenius, Antti 146, 165.\nPakkala, Teuvo Oskar 489.\nPaleen, Eerik Juhana 170.\nPalmén, Ernst Kustaa 399.\nPalmén, Juhana Philip 321.\nPaulinus, kts. Lillienstedt.\nPazelius, Mattias 157.\nPerander, Juhana Julius Frithiof 398, 401, 427.\nPetraeus, Aeschillus 44, 53, 74-6, 121, 168.\nPietikäinen, Iisakki 264-5.\nPipping, Fredrik Vilhelm 282.\nPohto, Matti 282.\nPolén, Fredrik 315, 348, 375, 377-9, 384-5, 398.\nPolon, Eerik Juhana 171.\nPoppius, Abraham 220, 234-7.\nPorthan, Henrik Gabriel 71, 99, 100-13, 114-6, 122-5, 179, 281.\nProcopaeus, Kristian 156.\nPuhakka, Antti 258, 261-5.\nPäivärinta, Pietari 469-72.\nPärttylinpoika, Kristian 52.\n\nR.\n\nRaa, Hedvig Charlotta 447.\nRagvaldinpoika, Tuomas 153.\nRahkonen, Aleksanteri 410-1.\nRajalenius, Tuomas 84, 156.\nRask, Erasmus 183, 197-200.\nRaumannus, Jaakko 157.\nRaumannus, Joonas Mattiaanpoika 125.\nReijonen, Juho 462.\nRein, Gabriel 100, 191-2, 198, 280, 346.\nRein, Kaarle 144.\nRein, Kaarle Gabriel Thiodolf 338, 360, 399, 404-5.\nReinholm, Henrik August 315.\nRemes, Matti 154.\nRemes, Simo 154.\nRenqvist, Henrik 408.\nRenvall, Kustaa 116, 191, 193, 196, 198, 322.\nRindell, Edvard 377.\nRoos, Samuli 343.\nRoschier, Jaakko 269.\nRosenbom, Fredrik Juhana 105.\nRothman, Albin 392.\nRothovius, Iisak 53, 65.\nRothsten, Frans Vilhelm 348.\nRudbeck, Eero 392-3.\nRudbeck, Olavi vanhempi 80.\nRudbeck, Olavi nuorempi 78, 81.\nRühs, Friedrich 220-1, 328.\nRuneberg, Juhana Ludvig 238, 243, 259, 280, 293, 323, 329, 338, 340,\n343, 367, 370, 372-3, 383, 395, 413-5, 422, 447, 449, 473.\nRäty, Antti, 408-9.\n\nS.\n\nSaarinen, J. 356.\nSalamnius, Mattias 128-130.\nSalmelainen, kts. Rudbeck.\nSalonius, Yrjö 170.\nSantala, kts. Slöör.\nSarelius, Johannes 110.\nSavolainen, Taavetti 264.\nSaxa, Kaarle 243, 276.\nSchiefner, Anton 318, 353.\nSchildt, Volmari Styrbjörn 339, 355.\nSchroderus, Eerik 61.\nSchrove, Uno Otto Gabriel von 420.\nSchröder, Konstantin 407.\nSchröter, H. R. von 235.\nSeppänen, Benjamin 265.\nSetälä, Eemil Nestor 33, 39, 46, 75, 80-1, 96, 100, 148, 399, 400.\nSigfridinpoika, Johannes 59.\nSimonanpoika, Kaarle, kts. Helenius.\nSimonpoika, Kirri, kts. Helenius.\nSimontytär, Maria 126.\nSirelius, Sakari 315.\nSjögren, Juhana Antti 197, 199-202.\nSjöström, Aksel Gabriel 328.\nSlöör, Kaarlo Aleksanteri 7, 10, 367, 393, 410, 461.\nSnellman, Juhana Vilhelm 192, 293, 327, 334-8, 343, 347-8, 359-62,\n364, 368, 395, 480\nSorolainen, Eerik Eerikinpoika 50-4.\nSpeitz, Hartikka 161-3.\nStenbäck, Lauri Jaakko 271, 329, 341.\nStenbäck, Tuomas 157.\nStenvall, kts. Kivi.\nStiernhjelm, Georg 81.\nStiernkors, Maunu 25.\nStodius, Martti 53, 75.\nStrahlenberg, Philip Johann von 81.\nStråhlman, Juhana 197.\nSundergelt, Olavi 75.\nSuomalainen, Jaakko 22, 42-5, 53.\nSuomalainen, Kaarle Kustaa Samuli 399, 460-2.\nSuomalainen, Olavi Yrjönpoika 60.\nSuonio, kts, Krohn.\nSvenonius, Enevald 77.\nSzinnyei, Joszef 379.\n\nT.\n\nTammelin, Lauri 158.\nTammelinus, Gabriel 98, 156.\nTammelinus, Lauri Pietarinpoika 98, 137, 144, 156.\nTandefelt, Otto 268.\nTapaninpoika, Mikael 33.\nTarvanen, kts. Tandefelt.\nTeitti, Gregorius 52.\nTengström, Jaakko 110, 268-9.\nTengström, Juhana Jaakko 189.\nTengström, Juhana Robert 340.\nThuronius, Antti 66.\nTicklén, Eero 238.\nTicklén, Kustaa 278.\nTicklén, Pietari 237, 276.\nTigerstedt, Kaarle Konstantin 340.\nTikkanen, Paavo 340, 342, 375, 378, 382-4, 387.\nTolpo, Niilo Maunu 344.\nTopelius, Sakari vanhempi 105, 243, 245-9, 297, 301.\nTopelius, Sakari nuorempi 329, 340, 415, 450, 461, 473.\nToppelius, Frans Mikael 247.\nToppelius, Kustaa 247, 276.\nToppelius, Oskar 446.\nTrapp, Robert 343.\nTröster, J. 81.\nTudeer, Eemil Oskar 399.\nTuderus, Gabriel 96, 135.\nTulindberg, Eerik 112.\nTuokko, kts. Törneroos.\nTuomaanpoika, Ljungi 56-8.\nTuomaanpoika, Valentinus 60.\nTuoriniemi, Elias 265.\nTuovinen, Paavo 264.\nTörneroos, Antti 449-51.\n\nV.\n\nVallenius, Iivar 185.\nVallin, Juhana Fredrik 278.\nVanaeus, Juhana 93.\nVarelius, Antero 343, 375, 381-2.\nVasenius, Kustaa Valfrid 60, 135.\nVasström, Niilo 72.\nVechter, Esaias 173.\nVecksell, Josef Julius 415.\nVegelius, Juhana 157.\nVelin, Juhana 81.\nVernan, Kaarle Kustaa 148-150.\nVesth, Mattias Johannis 39.\nVexionius, Mikael 48, 66.\nVhaël, Pärttyli 81-3, 94-5, 139\nVichman, Yrjö 394.\nVidman, Jaakko Mardell 143.\nVirenius, Vilho Kustaa 276.\nVuorinen, kts. Berg.\nVäänänen, Heikki 155.\nVäänänen, Pietari 154-5.\n\nY.\n\nYrjänänpoika, Tuomas 46.\nYrjö-Koskinen, Yrjö Sakari 14, 60, 233, 346-8, 378 ,388-92, 399, 470.\n\nZ.\n\nZidén, Jaakko 144.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Nimitettiin ylimääräiseksi professoriksi suomen kielessä ja\nkirjallisuudessa v. 1885. Hoiti vv. 1884-8 varsinaisen professorin\nvirkaa vielä seitsemän lukukautta.\n\n[2] Kolmas painos: _Suonion kootut runoelmat ja kertoelmat_ ilmestyi\n1882.\n\n[3] Seitsemäs v. 1895.\n\n[4] Kansantajuisiin kirjoituksiin on lisättävä _Suomen suku_ 1887.\n\n[5] Mainittava on myös historiallinen monografia _Maksimilian Aukusti\nMyhrberg'istä_, joka ilmestyi Suomen Kuvalehdessä 1875 ja eri kirjana\n1881 (Mainioita miehiä n:o 2).\n\n[6] Lisättävä: _Lappalaisia tekstejä sanakirjan kanssa_ 1885.\n\n[7] Oli silloin jo valmiiksi painettu, mutta tuli kirjakauppaan vasta\n1883.\n\n[8] Myöhemmin myös Die Gelehrte ehstnische Gesellschaft'in kutsumana.\n\n[9] Uusi suomalaisen virsikirjan ehdoitus hyväksyttiin kuitenkin 1886:n\nvuoden kirkolliskokouksessa vähäisillä muutoksilla.\n\n[10] Vuoteen 1883.\n\n[11] Myöhemmissä painoksissa on painovirheitten luku suuresti\nlisääntynyt.\n\n[12] Kts _R. Hausen_. Bidrag till Finlands Historia I. s. 70 ja 117.\nViimeksimainitulla sivulla tavataan myös verbinmuoto: _ymberi käypi_.\n\n[13] Painetuksi ne tulivat vasta lopulla 16:tta vuosisataa (1582)\nnimellä: _Piae Cantiones ecclesiasticae & scholasticae veterum\nepiscoporum in inclyto regno Sueciae passim usurpatae_; toisessa (1625\nvuoden) painoksessa on _passim_ sanan sijalla: _praesertim Magno Ducatu\nFinlandiae_.\n\n[14] Toinen _Manuale Aboense_, ilman painopaikkaa vuodelta 1522, on\nkirkkoherra _J.A. Cederbergin_ toimesta tullut uudestaan painetuksi v.\n1891.\n\n[15] Täydellisen kopion siitä on julkaissut professori K.G. Leinberg v.\n1884.\n\n[16] Vrt. muistutusta Juusten'in katkismukseen.\n\n[17] Suomenkielisinä mainittakoon _Satehixi peijuen sappi, Poudixi Cuum\nkehä_ ja _Pyhe Clemet Taluen too, Petarin Stoli Keueen szoo, Vrbanus\nKesen ensin alka, Sykysyn Bertholmeus palka_, joista edellinen\n(päällekirjoituksella _Judicium finnonum_) on nähtävästi kansanomainen\nsananlasku.\n\n[18] Uudestaan painettuna ne löytyvät _E.N. Setälän_ ja _K.B.\nWiklund'in_ julkaisemassa ensimmäisessä osassa Suomen kielen\nmuistomerkkejä.\n\n[19] Samallaisia t-päätteisiä monikon akkusatiivin muotoja tavataan\nkuitenkin myös _West'illä_ ja _Finnolla_, josta voisi päättää, että\nniitä Lounais-Suomessakin siihen aikaan käytettiin.\n\n[20] Kts. _E.N. Setälän_ esipuhetta ennenmainittuun kokoelmaan Suomen\nkielen muistomerkkejä I.\n\n[21] \"Suomenkieleen tulkittu\" tai \"suomenkielen tulkitus\".\nJälkimmäisessä tapauksessa sana \"uudistettu\" selvästi tarkoittaisi\nkäännöstyötä ja viittaisi aikaisempaan (Agricolan?) suomennokseen.\nKirjan nimi ei ole alkuperäisessä oikeinkirjoituksessaan säilynyt.\n\n[22] Löytäjä oli kirjoittaja itse. Sittemmin on löytynyt Suomalaisen\nalkuperäinen (?) käsikirjoitus, joka talletetaan yliopistomme\nkirjastossa. Se on virsien puolesta täydellinen, mutta esipuhetta\nvailla. Upsalan kappaleen on uudestaan painattanut _J.A. Cederberg_ v.\n1893.\n\n[23] Muita suomen lounaismurteen omituisuuksia Suomalaisen kirjoissa\nmainittakoon esim. illatiivimuodot _laupiutten, wärytten_ ja kielteinen\ntaivutus verbein imperatiivissa _älkän rijdelkän, älkän olcon_.\n\n[24] Ensimmäistä painosta on kauan pidetty kadonneena, kunnes sen _E. N.\nSetälä_ löysi Upsalan kirjastossa v. 1893. Samalla matkallaan tapasi hän\nTukholman kuninkaallisessa kirjastossa kolmannenkin, tähän asti kateissa\nolleen virsikirjan-laitoksen, joka ilmestyi v. 1621 _Wiburin Pispan M.\nOlonin Elimaeuxen tiedhost ia soosiost_. Sama Elimaeus on myös\njulkaissut suomalaisen evankeliumi- ja epistola-kirjan v. 1618. Niinkuin\nhänen nimensä osoittaa, oli hän luultavasti Elimäen pitäjästä itäiseltä\nUudeltamaalta kotoisin ja siis syntyänsä suomalainen. V. 1609 tiedetään\nhänen tulleen Tukholmaan koulun-rehtoriksi, v. 1612 päässeen\nkirkkoherraksi saman kaupungin Isoonkirkkoon sekä nimitetyn v. 1618\nViipurin piispaksi, jossa virassa hän kuoli v. 1629. Hänen painattamansa\nkirjat ovat kielen puolesta huomattavat, sillä tahtoen suomea\nkirjoitettavaksi tavalla, _ioca ey ainoastans lässä Turkua asuillen,\nmutta mös Hämäläisillen, Savolaisillen, Carijalaisillen, ia\nPohialaisillen yhteinen ia hyvin ymmärdettävä ombi_, on hän kieleensä\nottanut joitakuita itäsuomalaisuuksia. Hänen apumiehensäkin\njulkaisutyössä, _Tuomas Yrjänänpoika_, Tukholman seurakunnan\nkappalainen, oli itäsuomalainen (Suomal. Kirjall. Seuran\nKeskustelemukset 7/11 1894).\n\n[25] _Pietari Henrikinpoika Melartopaeus_ oli syntynyt Turussa, eli\nkirkkoherrana Kemiössä vv. 1558-85, toimitti sitten koulunrehtorin\nvirkaa Strengnäs'issä Ruotsinmaalla. Määrättiin piispa Erik Sorolaisen\npyynnöstä tuomioprovastiksi Turkuun v. 1594, vaan muutti v. 1605 jälleen\nRuotsiin, jossa hänelle tuli superintendentin paikka tarjoksi\nMariestad'issa. Siellä hän kuolikin v. 1610.\n\n[26] Erityisyytenä Hemmingin kielessä on myös potentsiaalin käyttäminen,\njota aikaisempain kirjailijain kielessä aniharvoin tapaa. Tämä\nverbin-muoto ilmaantuu sekä aktiivisena että passiivisena, vieläpä\nkonditsionaali- ja optatiivi-muotoihin yhdistyneenä, esim. _lieneis,\ncantaneos, älvös hyljäne_.\n\n[27] Kts. Historiallinen Arkisto X. s. 118 (_K.E. Melander_) ja XII. s.\n32 (_S.G. Elmgren_) sekä Finland 1889 n:o 254 (_J.A. Cederberg_).\n\n[28] Vrt. suomenkielisten sanojen ja lauseitten kirjoittamista\nkeskiaikaisissa asiakirjoissa sekä herra Martin ja Ljungi Tuomaanpojan\nheti alempana mainittavissa lainsuomennoksissa.\n\n[29] Edellinen on kuitenkin 1685 vuoden Raamatun painoksesta melkein\nkokonaan hävinnyt, säilyen ainoasti kahden u:n välissä esim. _sugun_. --\nEroitus vanhan ja uuden oikeinkirjoituksen välillä on vielä siinä, että\nkahdella kirjaimella merkittyjä pitkiä vokaaleja esiintyy enimmäkseen\nainoasti sanan ensitavuussa; etempänä kuitenkin yleisesti nominien\nillatiivi-sijassa. Tässä kohden on Agricola paljoa vapaammalla kannalla.\nSyy on nähtävästi kielellinen, valtaan päässeen lounaismurteen\nvaikuttama.\n\n[30] Kielellisen näytteen herra Martin maanlain-suomennoksesta on\ntohtori _K. Grotenfelt_ julkaissut Virittäjässä (II. s. 21) v. 1886.\n\n[31] Ruotsinkielellä, jolla esipuhe on kirjoitettu: _hauer ingen\nwissheet med sig, ty hon är af allahanda finsko saman hemtat_.\n\n[32] _K. Grotenfelt'in_ huomauttama edellämainitussa julkaisussa.\n\n[33] Samaa todistaa eräässä Kaarle IX:n aikuisessa lakiehdoituksessa\noleva määräys Suomessa asuvain aatelisten suomenkielen taidosta. _Och\näger en Frälsisman thesse tungemål medh rätta kunna skrifwa och lääsa:\nSwenska och Finska, ther i han fadder är, Latin och Tydska_\n(aatelismiehen tulee oikein osata lukea ja kirjoittaa seuraavia kieliä:\nruotsia ja suomea, missä hän on syntynyt, latinaa ja saksaa). Huomattava\non, että tämän lain-ehdoituksen toimittamiseen otti osaa kolme\nsuomalaista aatelismiestä. Toisessa ehdoituksessa Ruotsin valtakunnan\nlaiksi, joka samaan aikaan oli tekeillä, vaan jonka valmistamisessa\nyksin-omaan ruotsalaiset miehet olivat osallisena, ei tavata vastaavaa\nmääräystä (_J.J. Nordström_, Handlingar rörande Sveriges historia II. 1.\ns. 46; vrt. Uusi Suometar 25/2 1894).\n\n[34] Tekijän elämästä tiedetään, että hän v. 1580 kirjoittautui\noppilaaksi Braunsberg'in Jesuiitta-kolleegioon ja sieltä lähetettiin\nVilnan akatemiaan v. 1587, josta myöhemmin pääsi kaunopuhujaksi Puolan\nkuninkaan hoviin. Paitsi mainittua suomenkielistä runoa on hänen\nopintoajaltaan myös muutamia latinan- ja kreikankielisiä säilynyt (_K.G.\nLeinberg_, Historiallinen Arkisto XI. s. 177).\n\n[35] _Grotenfelt_, Historiallinen Arkisto XII, s. 2-7.\n\n[36] _V. Vasenius_, Historiallinen Arkisto IX, s. 290.\n\n[37] _Yrjö Koskinen_, Historiallinen Arkisto I. s. 94.\n\n[38] Samaa todistavat ne lentokirjaset, joita oli liikkeillä Turun\npiispan vaalissa v. 1756 ja joissa yhtä ehdokkaista nimen-omaan sillä\npuolustettiin, että hän oli Suomalainen. Ne näkyvät herättäneen Ruotsin\nhallituksenkin huomiota, koska niiden johdosta tuli sekä\ntuomiokapitulille että yliopistolle kuninkaallinen kirje, jossa\nkäsketään poistamaan kaikki kansallisen tyytymättömyyden syyt ja samalla\nankarasti kielletään tekemästä eroitusta ruotsalaisen ja suomalaisen\nkansallisuuden välillä. Mainituissa käskykirjeissä lausutaan myös ilmi\nse huoli, että nämät aatteet juurtuisivat yliopiston nuorisoon, jossa\noli oireita siihen suuntaan näkynyt, ja että ne nuorten virkamiesten\nmukana kulkeutuisivat maaseuduille sekä siellä yhä laajemmalle\nleviäisivät ja menisivät perintönä lapsillekin. (_A.H. Snellman_,\nPohjalaisen osakunnan historia II. s. 202-9).\n\n[39] Kts. _K. Grotenfelt_, Historiallinen Arkisto XII. s. 9.\n\n[40] Åbo Tidningar 1793, n:o 13. Turun porvariston silloisia\nsekakielisiä oloja hyvin kuvaavat ovat pari vv. 1732 ja 1735 painettua\n_Eskola Gubbens Wisor_ (Eskolan ukon laulua), uudestaan julkaistut v.\n1865.\n\n[41] Suomeksi keskellä kieliopin latinaista esipuhetta!\n\n[42] Tätä kielioppia on kauan pidetty kaikista ensimmäisenä. Parista\naikaisemmasta yrityksestä on kuitenkin meillä nykyisin vähän tietoa. V.\n1580 mainitaan erään jesuiitaksi kääntyneen suomalaisen papin _Olavi\nSundergelfin_ saaneen toimeksi kirjoittaa suomen kieliopin, jonka avulla\nkatolinen katkismus oli sitten suomennettava (_K.G. Leinberg_,\nHistoriallinen Arkisto XI. s. 174). Toinen maine suomen kieliopista\nlöytyy kuuluisan filosoofin _G.W. Leibniz'in_ jälkeenjääneiden\nmuistoonpanojen joukossa. Sen tekijäksi ilmoitetaan _Henrik Crugerus_\nTurusta, jonka nimisiä henkilöitä tunnetaan parikin: toinen v. 1591\nTurun tuomiokirkkoon haudattu _Henrik Juhananpoika Crugerus_ ja toinen\nNaantalin kappalaisena vv. 1643-52 esiintyvä _Henrik Crugerus_. (_E.N.\nSetälä_, Lisiä suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen historiaan,\n_Suomi_-kirjassa III, 5. s. 238-9.)\n\n[43] Ensimmäinen, joka yliopistossamme on vertaillut suomenkielen sanoja\nheprean- ja kreikankielisiin, oli ruotsalainen professori _Enevald\nSvenonius_ vv. 1658-62 ilmestyneessä väitöskirja-sarjassa _Gymnasium\ncapiendae rationis humanae_ (Ihmisjärjen vangitsemisen harjoitusta).\nKts. _O. Donner, Öfversikt af den Finsk-Ugriska språkforskningens\nhistoria_ s. 74 ja 82.\n\n[44] Kts. _E.N. Setälä, Lisiä, Suomi_ III. 5. s. 259-271.\n\n[45] Nimellä: _Kort Beskrifning öfwer Est- och Lifland, jemte\nundersökning om Dessa Länders Inbyggares, i synnerhet det Estniska och\nFinska Folkslagets Ursprung_.\n\n[46] Suoranaisia vertailuja suomen ja unkarin kielten välillä olivat\ntehneet jo 1600 luvun jälkimmäisellä puoliskolla saksilainen _J.\nTröster_ Siebenbürgen'issä Unkarissa, hampurilainen _Martin Fogel_ ja\nruotsalainen _Georg Stiernhielm_: molemmat viimeksimainitut olivat\nniiden välisen sukulaisuudenkin selville saaneet. Ruotsalaisista olivat\nvielä 1700 luvun alussa tätä kysymystä käsitelleet nuorempi _Olavi\nRudbeck_ sekä _Philip Johann von Strahlenherg_, joka Venäjällä\nsotavankina ollessaan tutustui useimpiin suomalais-ugrilaisiin\nkansoihin. Suomalaisista on ennen Porthan'ia tutkinut unkarinkieltä\nainoasti _Juhana Welin_. hänkin Ruotsissa oleskellessaan. Welin oli\nkirkkoherran poika Lapualta, tuli ylioppilaaksi Turussa 1724 ja\nmäärättiin apulaisprofessoriksi fllosoofiseen tiedekuntaan. Läksi v.\n1735 Tukholmaan, jossa oleskeli kaksi vuotta ja kirjoitti lavean\nvertailun suomen ja unkarin kielten sanastojen välillä kuninkaallisen\nkirjastonhoitajan _Kustaa Benzelstiernan_ kehoituksesta v. 1736. Jatkoi\nsitten matkaa ulkomaille, eikä liene sieltä palannut kotimaassa käymään,\nvaikka v. 1738 määrättiin vakinaiseksi logiikan ja metafysiikan\nprofessoriksi Turun yliopistoon. Hänen mainitaan saaneen surmansa\nPariisissa muutamassa tulipalossa v. 1744. (Kts. _Setälä_. Lisiä, Suomi\nIII, 5. s. 183, 211, 255-9, 271-6).\n\n[47] Löytyy ruotsinnettuna _Suomi-kirjassa_ I. 1 (1811).\n\n[48] Edempänä teoksessaan hän samalla tavoin liioitellen kiittelee\nkaikkia oman maan tuotteita, innokkaasti puolustaen kotimaista\nteollisuuttakin. Niinpä hän esim. kehuu suomalaista liinavaatetta\nSleesiassa ja Westphal'issa valmistettua paremmaksi, melkeinpä\nhollantilaistakin, vaikk'ei sitä tahdo suorastaan väittää, ett'ei\nherättäisi kateutta!\n\n[49] _A.H. Snellman_. Pohjalaisen osakunnan historia II. s. 197.\n\n[50] Että Juslenius on käyttänyt hiippakuntansakin papiston apua,\ntodistaa eräs jälkikirjoitus Porvoon tuomiokapitulin kiertokirjeesen\nvuodelta 1736, joka säilytetään Tuusulan kirkon kopiokirjassa (_Aug.\nHjelt_, Pari muistoa Suomen kielen tutkimisesta viime vuosisadalla,\nVirittäjässä II. s. 89).\n\n[51] Kts. Finlands minnesvärda män I. s. 97.\n\n[52] Sen sijalle ja osaksi vielä rinnalle tuli uusi \"Kristin-oppi\"\nhyväksytyksi vasta 1893 vuoden kirkolliskokouksessa.\n\n[53] Ainoa tietty kappale tätä arkkia löytyy yliopistomme kirjastossa.\n\n[54] Löytyy vielä laulettuna Inkerissä, jossa tavallisesti alkaa\n_Anterus ylimön poika, ylimmäisen miehen poika_ (_J.K._, Ennen\ntuntematon ritariballaadi Suomen keskiajalta, Valvojassa 1885 s. 517).\nItä-Suomessakin on siitä katkelmia säilynyt.\n\n[55] Että se olisi ollut toisinto runoa \"Suomettaren kosijat\" (kts.\n_Suomenkielinen runollisuus Ruotsinvallan aikana_ s. 109) on mahdoton\nolettaa, sen jälkeen mitä tästä runosta on tekijän omissa\nKalevalan-tutkimuksissa selville saatu.\n\n[56] Tuderus'en ruotsinkielellä kirjoitettu kertomus Kemin Lappalaisten\npakanallisesta epäjumalan-palveluksesta ja niiden käännyttämisestä\nkristin-uskoon tuli painetuksi vasta v. 1773. Mahdollisesti on Bång\nTuderus'elta saanut senkin pitemmän karhurunon, jonka v. 1675 lähetti\nkirjeessä _Lapponia_ teoksen kuuluisalle tekijälle _J. Scheffer'ille_\nUpsalaan (kts. _E.N. Setälä_. Pari suomalaista poimintoa Upsalan\nyliopiston kirjastosta).\n\n[57] Viimeksimainitun veli _Gregorius Hallenius_ on väitöksessään v.\n1741 painattanut katkelman Piispa Henrikin surmarunoa, joka on tältä\najalta säilynyt myös muutamissa käsikirjoituksissa (kts. _E.N. Setälän_\njulkaisua _Länsi-Suomi_ sarjassa II).\n\n[58] _J.K_., Ensimmäiset painetut Kalevalan runot. Kirjallinen\nKuukauslehti 1870 s. 47.\n\n[59] Kts. Suomen Museo 1894 s. 45.\n\n[60] Kts. _Rafael Hertzberg. Vidskepelsen i Finland på 1600 talet_ (s.\n58-68). Välistä ovat kirjurit loitsun sanoja väärentäneetkin siinä\nhurskaassa luulossa, että niissä pitäisi jotain oikein pahaa piillä;\nniin on esim. säe _satehet sateleman_ (s. 64), jos tarkastaa pöytäkirjan\ntekstiä, selvästi päälle kirjoittamalla korjattu synkeämmäksi _sadatet\nsadaleman_, ikäänkuin olisi puhe \"sadatuksesta\".\n\n[61] Paitsi _Gabriel Rein'in_ v. 1864 julkaisemaa elämäkertaa, on tässä\nkäytetty _E.N. Setälän_ Lisiä suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen\nhistoriaan (Suomi III. 5) ja _I.A. Heikel'in_ Filologins studium vid Åbo\nuniversitet (Åbo universitets lärdomshistoria 5) ynnä toimittajan omia\nmuistiinpanoja.\n\n[62] Taikka, niinkuin suurempia, vihkottain ilmestyviä teoksiansa,\nainoasti väitöstilaisuudessa puolustaa ja painosta kustantaa. Tällä\ntavoin saatiin siihen aikaan moni tärkeä teos julkaistuksi, joka muuten\nvarojen puutteessa olisi täytynyt jättää painattamatta.\n\n[63] _.A. Hjelt_, Virittäjä II. s. 90. -- Mennander oli syntynyt 1712\nTukholmassa, jossa isä oli suomalaisen seurakunnan pastorina, opiskeli\nTurussa ja Upsalassa, sai Turun yliopistossa fysiikan professorin viran\n1746, siirtyi jumaluus-opilliseen tiedekuntaan 1752, nimitettiin Turun\npiispaksi ja yliopiston sijaiskansleriksi 1757 sekä Upsalan\narkkipiispaksi 1775, jossa virassa kuoli v. 1786. Mennander, joka oli\ninnokas Suomen luonnon ja historian tutkija, on suuressa määrin\nPorthan'in harrastuksiin vaikuttanut. Myös suomenkieleen hän oli\ntieteellisesti perehtynyt; kolmannessa, uudelleen korjatussa\nRaamatun-painoksessa, joka v. 1758 ilmestyi, on hänellä huomattava\nansio. Hänen arvokkaat suomalaista kielentutkimusta, Suomen historiaa ja\nmaantiedettä koskevat kokoelmansa joutuivat Turun yliopiston kirjastoon,\njonka mukana valitettavasti paloivat v. 1827.\n\n[64] Porvarin poika Turusta, syntynyt v. 1719, tullut ylioppilaaksi\n1735, maisteriksi 1745 ja dosentiksi 1746, vihitty papiksi ja määrätty\nKarjalohjalle samana vuonna, muuttanut Piikkiöön 1748, Taivassaloon\n1749, Sauvoon 1754, Turkuun 1756, Karjalohjalle takaisin 1764 ja viimein\nOrivedelle 1773. jossa kuoli hiippakuntansa vanhimpana pappina 1808.\n\n[65] Molemmat löytyivät hänen jälkeensä jääneestä arvokkaasta\nkäsikirjoitus-kokoelmasta, josta ainakin suuri osa vanhemman _Sakari\nTopelius'en_ lahjoittamana joutui yliopiston kirjastolle, mutta\nhävisivät nekin nähtävästi Turun palossa v. 1827. Vanhempi Lencqvist on\nmuuten _Åbo Tidningar_ lehdessä julkaissut suuren joukon kirjoituksia\netupäässä Suomen historian, mutta myös kieli- ja kansatieteen sekä\nmaantieteen, tilaston ja taloustieteen alalta. (Kts. _Aug. Hjelt'in_\nkirjoittamaa elämäkertaa Historiallisessa Arkistossa IX. s. 35).\n\n[66] _Julius Krohnin jälkeen jääneistä muistoonpanoista_ I. Valvojassa\n1890 s. 543. Mainittu _Giers_ oli syntynyt Kokemäellä v. 1741, tuli\nylioppilaaksi 1760 ja maisteriksi 1769, määrättiin virkaatoimittavaksi\nkolleegaksi Poriin 1771 ja vakinaiseksi Turkuun v. 1784, jossa virassa\nkuoli 1791. Ikänsä Länsi-Suomessa eläneenä hän tuskin itse lienee\nmuistiinpannut noita kolmea muutakaan runoa; yhden, järjestyksessä\nviimeisen, hän ilmoittaakin saaneensa esimieheltänsä professori\nGadd'ilta.\n\n[67] Ainoasti pari historiallisen runon katkelmaa on Porthan'in\nkäsialalla säilynyt ynnä yksityisiä säkeitä hänen kieliopillisissa ja\nsanakirjallisissa muistiinpanoissaan. Aivan äsken on kuitenkin _A.R.\nNiemen_ onnistunut löytää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa\nkaksi huomattavaa kopiota Porthan'in aikuisista runokeräelmistä (kts.\n_Suomi_ III. 14).\n\n[68] Näistä kopioista _Gottlund'in_ tekemä, jota säilytetään Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran arkistossa, ulottuu S-kirjaimen alkuun ja sisältää\nalun toista tuhatta sananlaskua. Toinen, Vaasan hovioikeuden-assessorin\n_Kaarle Henrik Asp'in_ (1781-1846), oli ollut lainana Lönnrot'illa hänen\ntoimittaessaan painosta Suomen kansan sananlaskuja (vrt. tämän kirjan\nesipuhetta sekä Asp'in kirjettä Lönnrot'ille 1/XI 1840). Porthan'in\nkokoelmia on myös _Juteini_ julkaisussaan käyttänyt (kts. mainittua\nAsp'in kirjettä) sekä _Ganander_ julkaisemattomassa käsikirjoituksessaan\n(kts. sitä). Sitä paitsi on satoja yksityisiä sananlaskuja Porthan'in ja\nGanander'in sanakirjallisissa kokoelmissa, näytteinä sanojen\nkäytännöstä, säilynyt.\n\n[69] Toinen 292 + 22, toinen 583 sananlaskua sisältävä; talletetaan\nsamassa kotelossa kuin yksi irtonainen lehtinen Porthan'in omalla\nkäsialalla kirjoitettuja ruotsinkielisiä sananlaskuja.\n\n[70] Niin myös v. 1769 painetusta tshuvasshin kieliopista, jota kieltä\nsiihen aikaan usein luettiin suomalais-ugrilaisten joukkoon.\n\n[71] Se eli vv. 1771-78 ja 1782-85 ja sitä jatkettiin nimellä _Åbo nya\ntidningar_ 1789 ja _Åbo tidningar_, Jaakko Tengström'in ja Franzén'in\ntoimittamana, 1791-1809. V. 1803 oli Porthan ryhtynyt uuden kirjallisen\nlehden hankkeesen, josta hänen kuitenkin täytyi luopua hallituksen\nepäluulon tähden.\n\n[72] Niistä on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura uudestaan painattanut\nvalikoiman, nimellä _Henriä Gabrielis Porthan Opera selecta_ I-V.\n1859-73.\n\n[73] Löytyy uudestaan painettuna _Tekla Hultin'in_ v. 1892 julkaisemassa\nkokoelmassa _Suomalaisuuden herätys_.\n\n[74] Täydellisen elämäkerran, josta tähän on useita lisätietoja ynnä\nloppukuvaus otettu, on _A.V. Forsman_ julkaissut Joukahaisen X:ssä\nvihkossa.\n\n[75] Vanhemman _Sakari Topelius'en_ kokoelmassa _Suomen kansan vanhoja\nrunoja ynnä myös nykyisempiä lauluja_ I. s. 47 ja 50.\n\n[76] Painettuna se on ilmestynyt Tallinnassa 1821 eri kirjana sekä _J.H.\nRosenplänter'in_ aikakauskirjassa _Beiträge zur Kenntniss der\nehstnischen Sprache_ XIV (Pärnussa 1822).\n\n[77] Siitä on säilynyt Mikkelin pormestarin _Julius Nygren'in_ v. 1865\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuralle lahjoittama kopio, josta voi nähdä\nGanander'in omien sananlaskujen, luvultaan noin 1,400, olleen ainoasti\nsivun toiselle puolikkaalle kirjoitetun ja Porthan'in lisien toiselle\npalstalle vastaaviin paikkoihin järjestetyn. -- Apumiehenään itse\nkeräystyössä nimittää Ganander kohta mainittavassa Runo-kirjassaan\nKruununkylän räätälin _Jöran (Yrjö) Koplijnin_, joka _niinkuin tarkka\nSuomen kielen ystäwä_ oli lähettänyt hänelle _Suomalaisia Sananlaskuja_.\n\n[78] Muinaiskalut joutuivat kulkupuheen mukaan Englantiin. Ainakin\ntiedetään hänen nuoremman poikansa Tuomaan isänsä kuoltua lähteneen\nRuotsiin ottaen mukaansa kaksi kirstullista jälkeen jääneitä\nkirjoituksia, siinä toivossa että saisi ne myödyksi ja kustannetuksi,\nvaan kun tämä toivo petti, ruvenneen merimieheksi ja purjehdittuaan 28\nvuotta palanneen Maalahdelle, jossa eli loppuikänsä suuressa\nkurjuudessa.\n\n[79] Edellinen on _A.V. Forsman'in_ löytämä ja julkaisema; jälkimmäinen\nhävisi Turun palossa 1827.\n\n[80] Oikeastaan \"rythmi\" eli värssytahti riimillisissä runoissa.\n\n[81] Porthan'in aikuisessa kirjakielessä (vrt. Muistutusta Raamatun\nkielestä) tavataan pitkävokaalisia tavuita vielä verrattain harvoin ensi\ntavuuta etempänä. Sitä paitsi lienee hän huomannut, ett'ei runokielessä\nyleensä käytetä pitkävokaalista korotonta tavuuta. Eroitusta pitkien ja\nlyhyitten i-diftongien välillä ei hän tuntenut, jonka vuoksi päättää\nvirheellisiksi joitakuita oikeitakin säkeitä; mutta näkyy semmoista\neroitusta kaivanneen, kun lausuu hyväksymisensä murteelliselle\nkirjoitustavalle: _waiwanen_ (pro: _waiwainen_).\n\n[82] Loitsurunoista lainattuja säkeitä tavataan heti ensimmäisen runon\nalussa: _Tule töitäs tundemahan, Waiwojas walittamahan_; samoin sivulla\n46: _Kiroon kirjawan tywehen, Sala (!) laudan lappehesen, Cus' ei\nluutoinda lihaa, Suonettoinda pohkiota_.\n\n[83] Tämä n.k. _Pikku Sioni_ on, samoin kuin isän toimittama _Iso\nSioni_, tullut kansallemme suosituksi laulukirjaksi niihin liittymäin\nkansan-omaisten sävelmäin kautta, jotka ovat verrattomat ja vielä\nodottavat arvonsa mukaista sisällystä.\n\n[84] Tätä painettaissa huomautti t:ri _V. Vasenius_, että sama runo\nlöytyy jo v. 1685 ruotsiksi julkaistuna Tuderus'en nimellä, jonka\ntiedetään ruotsinkielellä painattaneen vielä yhden runon v. 1697 ja\nkaksi v. 1702 (kts. _P. Hansell_, Samlade Vitterhetsarbeten XVI. s. 37).\nSuomalainen on selvästi mukailu ruotsalaisesta. Siitä seuraa kysymys:\noliko suomentaja Tuderus itse vai ehkä _Elias Brenner_, jonka kääntämät\nainakin lienevät Ovidius'en säkeet nimilehdellä?\n\n[85] Kts. _J.K._, Muutamia Esopin eläinsatuja suomeksi Ison Vihan\najoilta, Kirjall. Kuukausl. 1873. s. 83.\n\n[86] Uudestaan on se julkaistu _J.A. Cederberg'in_ toimesta v. 1891.\n\n[87] Esim. _Itze ilman HERRA JESUS, Aiwan autuas Jumala, Piti Pilweszä\nKäräjät, Selkiäszä selwät Neuwot_.\n\n[88] _Se on Meidän Herran Jesuxen Christuxen wijmeisest puhest, Ristin\npäälle rippuesa_. Alkuteoksen on ruotsiksi kirjoittanut Porvoon\nkirkkoherra _Henrik Carstenius_.\n\n[89] Kts. _K. Grotenfelt'in_ uutta julkaisua käsinkirjoitetun kopion\nmukaan sekä esipuhetta _Suomi_-kirjassa III. 3. Kappaleen itse kirjaa\nlöysi _E.N. Setälä_ Upsalan kirjastossa (Suomal. Kirjall. Seuran\nKeskustelemukset 7/11 1894).\n\n[90] Vanhemman _Sakari Topelius'en_ vanhojen runojen ja nykyisempien\nlaulujen kokoelmassa.\n\n[91] Hänen nimensä tavataan sekä näin kirjoitettuna että muodossa\n_Jonila_, joka lienee ruotsalaisen oikeinkirjoituksen mukaan väännetty.\n\n[92] Vanhemman Sakari Topelius'en kokoelmassa.\n\n[93] Neljäs v. 1896.\n\n[94] Kts. _J.J. Tengström_, Finland och Finska lagöfversättningarna,\n_Suomi_ II. 2-4, ja _W.G. Lagus_. Om Finska lagöfversättningar,\nTiedeseuran _Bidrag'eissa_, uusi sarja 6.\n\n[95] _J.W. Buuth_. Historiallinen Arkisto X. s. 356.\n\n[96] Historiallinen Arkisto XII. s. 392.\n\n[97] Näkyy olleen korkea-arvoinen mies. Asui Akaan pitäjässä ja\nmainitaan viimeksi v. 1660.\n\n[98] Oli ensin lainlukijana Satakunnassa, viimein alalaamannina Karjalan\ntuomiokunnassa, kuoli 1670 luvulla. _Cantio Cygnean_ suomentajana edellä\nmainittu.\n\n[99] _G. Cannelin'in_ vuodelta 1865. Vielä kerran perinpohjin uudistettu\nsuomennos, ilmestyi saman seuran toimesta v. 1896.\n\n[100] Tämänniminen kirjapaino, jonka omistaja Juhana Arvid Carlbohm\nnäkyy olleen, esiintyy ensikerran mainittuna vuonna 22/4 päivätyssä\nkuninkaallisessa julistuksessa.\n\n[101] Rusthollarin poika Hollolasta, syntynyt 1740, tullut ylioppilaaksi\nTurkuun 1759, palvellut Tukholman virastoissa ja käytetty muun muassa\nsuomenkielen tulkkina sotaoikeuksissa sekä uusien sota-artikkelein\nsuomentajana, lopulla ikäänsä päässyt raatimieheksi Helsinkiin, jossa\nkuoli 1821.\n\n[102] Se painettiin mainittuna vuonna Tukholman kuninkaallisessa\nsuomalaisessa kirjapainossa nimellä _En liten Barna-Bok. -- Yxi Pieni\nLasten-Kirja_.\n\n[103] Kts. Historiallinen Arkisto VI. s. 217.\n\n[104] Tämä lausunto ei kuitenkaan jäänyt ilman vastalauseita\nSuomalaisten puolesta, joista pontevimmin esiintyi Turun edusmies,\nkauppias _Esaias Wechter_. Kts. _K.A. Castrén_, Kirjallinen Kuukauslehti\n1872, s. 1.\n\n[105] Nyköping'in provastin _Serenius'en_, joka kuoli piispana\nStrengnäs'issä 1776 ja oli pappissäädyn etevimpiä jäseniä. Tämä mietintö\nsisältää muun muassa seuraavat määräykset suomenkielen eduksi: \"Kaikkien\nSuomen virkamiesten, jotka ovat välittömästi tekemisissä alhaisen\nrahvaan kanssa, niinkuin alituomarein, kruununpalvelijain ja\ntullivirkamiesten sekä sotaväen alapäällikköjen, tulee olla maassa\nsyntyneitä taikka kumminkin maan kieleen pystyviä, niin ett'eivät\ntarvitse tulkin apua puhutellessaan talonpoikia ja porvareita. Samoin\ntulee Turun hovioikeudessa ja yliopiston kaikissa tiedekunnissa 2/3\njäsenistä olla maan omia miehiä sekä alempien virkamiesten ilman\npoikkeusta, ja niidenkin, jotka ovat Ruotsalaisia syntyperältään, pitää\nvälttämättä osata suomenkieltä. Lisäksi on pidettävä huoli siitä, että\nkaikissa Tukholman kolleegioissa on ainakin yksi jäsen Suomalainen sekä\nalemmista virkamiehistä kaksi tai useampia suomenkieltä taitavia\".\n(_E.G. Palmén_, Historiallinen Arkisto VI. s. 164-172).\n\n[106] Kts. _Yrjö Koskinen_, Suomen kansan historia s. 429.\n\n[107] Ensikerran tämä nimi esiintyy Ruotsissa v. 1810 ilmestyneessä\naikakauskirjassa _Lyceum_, sen ensimmäisessä vihkossa.\n\n[108] Luonnossa ei tapahdu hyppäyksiä.\n\n[109] Numerossa 71.\n\n[110] Samana vuonna seppelöittiin hän yliopiston riemujuhlassa\nkunniatohtoriksi fllosoofisessa tiedekunnassa.\n\n[111] 1856 vuoden painoksessa: Saarna sitäkin lyhembi!\n\n[112] Näin Gottlund itse esittää asian Otavassa (s. VII). Kuitenkin\nmainitsee hän päiväkirjassaan jo 9 päivänä Heinäkuuta panneensa kirjaan\nloitsurunoja. Epäilemättä oli hän saanut herätystä myös edellisenä\nlukuvuonna Turun yliopistossa, jossa Porthan'in työn muisto vielä eli ja\njossa hänen vanhemmista tovereistaan ainakin Poppius, Sjögren ja\nArvidsson suomalaista kansanrunoutta harrastivat. Tämä seikka ei\nkuitenkaan vähennä mainitun tapauksen merkitystä, sillä Gottlund'in\nsenjälkeisen keräystyön tulokset, kaikkiansa noin 700-800 runoa, olivat\nmoninverroin suuremmat kuin kenenkään muun ennen Lönnrot'ia.\n\n[113] _Suomi_-kirjassa II. 6. s. 255.\n\n[114] _Aadolf Iivar Arvidsson_ oli syntynyt 7 p. Elok. 1791 Padasjoella,\njossa isä oli kappalaisena, tuli ylioppilaaksi 1810, vihittiin\nfilosofian maisteriksi ja tohtoriksi 1815 ja nimitettiin yleisen\nhistorian dosentiksi 1817. Kirjoitti muistiin muutaman kansanrunon jo\nkoulupoikana 1808 Laukaalla, jonne isä oli tullut kirkkoherraksi.\nSuuremman joukon kansanrunoutta hän keräsi kesällä 1819 yhdessä\nHaapaniemen lehtorin _Eerik Antero Chrons'in_ kanssa Pohjois-Savossa.\nSamalla matkalla tutki hän suomenkieltä, jota jo lapsuudesta hyvin\nosasi, ja otti innokkaasti osaa siihen taisteluun, joka syntyi Becker'in\nViikkosanomain johdosta, asettuen useimmissa kysymyksissä nykyajan\nkannalle. Myös vironkieleen hän tähän aikaan tutustui ja julkaisi\n_Rosenplänterin_ aikakauskirjassa XV kirjoituksen _Ueber die ehstnische\nOrtographie_. jossa hän osoittaa puutteet Virolaisten vanhassa\noikeinkirjoituksessa ja kehoittaa heitä suomenkielistä noudattamaan.\nRuotsiin siirtymään pakoitettuna meni hän Tukholman kuninkaallisen\nkirjaston palvelukseen 1825 ja yleni sen esimieheksi 1843. Kotona\nkäydessään v. 1827 hän vielä jatkoi suomalaisen kansanrunouden\nkeräyksiään. Paljoa enemmän tunnetuksi on hän kuitenkin tullut\nruotsalaisten kansanrunojen julkaisijana (_Svenska fornsånger_ 3 osaa\n1834-42) sekä ruotsinkielisten Suomen historiaa koskevien tutkimustensa\nkautta; myös ruotsinkielisenä runoilijana oli hän aikoinaan huomattu.\nValtiollisena kirjailijana esiintyi hän pari kertaa Ruotsissakin (_Suomi\nja sen tulevaisuus_ 1838 ja _Suomen nykyinen valtiomuoto_ 1841,\nsalanimillä _Pekka Kuoharinen_ ja _Olli Kekäläinen_, molemmat\nruotsiksi). Arvidsson kuoli käynnillä kotimaassaan, Viipurissa 21 p.\nKesäk. 1858.\n\n[115] _Kustaa Toppelius_ oli syntynyt Oulussa 1786, suoritettuaan\nopintonsa Upsalassa määrättiin v. 1812 apulaisprofessoriksi Tukholman\nlääkärinopistoon, josta kuitenkin jo 1815 haki pois kaupunginlääkäriksi\nOuluun, ainoasti kotimaahan takaisin päästäkseen; tässä vaatimattomassa\nvirassa hän kuoli 1864. Hänen urhokas osanottonsa Ruotsin sotiin vv.\n1808-14 sekä hänen tarmokas yhteiskunnallinen toimintansa, varsinkin\nOulun palossa v. 1822 ja 1832-33 vuosien kadon aikana ovat kerrottuna\nkuvalehdessä _Maiden ja Merien takaa_ 1865. Erittäin vielä harrasteli\nhän Suomen kielen ja kirjallisuuden kohottamista sen alhaisesta tilasta,\njärkähtämättömästi uskoen, että ne olivat pääsevät valtiaiksi Suomessa,\nja itsekin ottaen osaa työhön tämän asian puolesta. Luultavasti on hän\nauttanut veljeänsä runojen keräyksessäkin, ja sitä paitsi on hän\nkirjoittanut suomenkielellä koko joukon omia runoja ja lauluja, joista\nuseimmat ovat tavattavana Oulun Viikkosanomain ensimmäisissä\nvuosikerroissa; erikseen painettu on runo _Oulun kaupungin palosta_\n1832. -- Myös _vanhempi Sakari Topelius_ on nuoruudessaan sepitellyt\nrunoja sekä suomeksi että ruotsiksi, vaikk'ei häneltä ole muuta painettu\nkuin ruotsinnos Juhana Cajanus'en virttä.\n\n[116] Tarkan tutkimuksen Sakari Topelius vanhemman runokeräyksistä on\n_A.R. Niemi_ julkaissut _Suomi_-kirjassa III. 13.\n\n[117] Ikään kuin pieniä helmiä perätysten pistelemällä.\n\n[118] Eräs vieläkin nuorempi runoniekka Rautalammilla. _Alpertti\nKukkonen_, syntynyt v. 1835, on kirjoittanut runon näistä kaikista\n_Entisistä Rautalammin runoniekoista_. Kts. _K. Grotenfelt'in_\njulkaisemaa teosta _18 Runoniekkaa_ 1889, joka on elämäkerrallisilla\ntiedoilla varustettu ja huolella toimitettu valikoima\nkansanrunoilijaimme runoja ja lauluja.\n\n[119] _Sakari Cajander_, samannimisen kruununvuodin poika\nLeppävirroilta, oli syntynyt 6 p. Huhtik. 1818 ja tullut ylioppilaaksi\n1843. Opetti ylioppilastovereilleen suomenkieltä sekä piti heille\nesitelmiä Kalevalasta ja Kantelettaresta. Julkaisi mainittuna vuonna\n1845 _Lemminkäinen kokohon haravoitu, joutomiesi Sakari Sakarinpojalta_\nI, joka sisältää uudempia kansan runoja ja tarinoita. Toinen v. 1847\nilmestynyt osa kertoo vuoropuhelussa _Mustialasta_ ja maanviljelyksestä,\njonka tutkimukseen hän kokonaan antautui. Myös vaatetuksessa ja puheessa\nhän halusi esiintyä suomalaisena talonpoikana. Sittemmin hän siirtyi\nRuotsiin, jossa eli suurimman osan ikäänsä, käyden tutkimusmatkoilla\nTanskassa, Englannissa y.m. Ruotsiksi ilmestyivät hänen enimmät\njulkaisunsa tällä alalla, suomeksi vaan kaksi kirjasta: _Lyhykäisiä\nosoituksia Suomen maan viljelyksessä_ 1853 ja _Lyhykäisiä osoituksia\nSuomen emännille lehmäkarjan sekä maidon hoidossa ja juuston teossa_\n1856. Ruotsinkieliset ovat myös hänen valtiolliset kirjoituksensa,\njoista muudan oli niin arveluttavaa laatua, että se Ruotsissa\npoltettiin. Keväällä 1895 hän palasi kotimaahansa, jossa oli joskus\nennenkin käväissyt, ja oleskeli jonkun aikaa Helsingissä pitääkseen\nluentoja maanviljelyksestä. Mutta kuolema, joka hänet kohtasi Porvoossa\n9 p. Toukok., teki lopun hänen levottomasta elämästään.\n\n[120] Väitteessä, että hän asian-ajajana olisi välistä poikennut\noikeuden suoralta tieltä, ei siitäkään syystä saata olla perää, että\nhänen täytyi olla hyvin varoillaan herrasmiesten suhteen, jotka eivät\nsuopeilla silmillä katselleet, mitenkä kansa heidän ohjistaan irtautui.\nTämä oikaisu, josta saa kiittää erästä asiantuntijaa, on toimittajan\nvelvollisuus julkaista, koska mainittu erehdys löytyy kalenterissa\nMansikoita ja Mustikoita ja saattaisi eksyttää vastaisia tutkijoita.\nYleisesti tunnettua onkin, että ne, jotka tavalla tai toisella\nvähempiosaisten aseman parantamista harrastavat, joutuvat epäluulon ja\npanettelun alaisiksi parempiosaisten kesken, joiden on etuoikeuksistaan\nvaikea luopua.\n\n[121] Tätä kalenterissa Mansikoita ja Mustikoita v. 1860 lausuttua\nennustusta näkyy tekijä v. 1885 pitämissään luennoissa alkaneen epäillä,\nkoska kirjoittaa: \"Olisi ollut tulevaisuuden toivoa, vaan ei ole\ntoteutunut. Kansan runous näkyy hukkuneen yhteiskunnallisiin ja\nasioitsemispuuhiin\". Kuitenkin tekijä jo itse huomauttaa siitä\nsuorasanaisesta runoudesta, jota nykyiset kansankirjailijamme niin\netevällä tavalla edustavat, ja viimeisinä aikoina on myös uudempain\nrunomittain käyttämisen taito, mallikelpoisen kirjallisuuden ja\nkansan-opistojen kautta, silminnähtävästi edistynyt. Vastainen\nrunoutemme ei kuitenkaan enää tule jakautumaan talonpoikaiseen ja\nherrassäädyn harjoittamaan, vaan on oleva yhtä ja samaa kansallista\ntaiderunoutta.\n\n[122] Sen suomentaja _Otto Tarvanen_ (Tandefelt) on useita muitakin\nhyödyllisiä ja huvittavaisia kansankirjasia toimittanut. Hän oli\nkapteenin poika, syntynyt Tarvolassa Saarijärvellä 1811, tuli\nylioppilaaksi 1830, eli posti-virkamiehenä ja kuoli Rantasalmella 1860.\n\n[123] Sekään ei saanut työtänsä lopullisesti vahvistetuksi, vaan\nasetettiin 1876 vuoden kirkolliskokouksessa vielä kolmas komitea,\nesimiehenä tämän kirjan tekijä. Tämä komitea sai ehdoituksensa\nvähäisillä muutoksilla hyväksytyksi toisessa kirkolliskokouksessa 1886.\n\n[124] Papin poika, syntynyt Kuivaniemellä 1813, tullut ylioppilaaksi\n1831 ja vihitty papiksi 1835. Ollut apulaisena useassa paikassa,\nvuodesta 1842 Isossakyrössä. Samana vuonna eroitettu kuudeksi\nkuukaudeksi virastaan luvattomain hartauskokousten pitämisestä. Päässyt\nkirkkoherraksi Koivulahteen 1858, Iihin 1867 ja viimein v. 1875\nVöyrille, jossa kuoli 1880. On yhdessä Ingmanin kanssa vielä julkaissut\n_P. Raamatun ja Lutheeruksen oppi_ selitettynä _vastoin sen kavaloita\nvääräntäjiä näinä aikoina Suomenmaalla_ 1848, ja sitä paitsi yksin\nsuomentanut Lutherin kirjan _Lyhyt tapa tutkia kymmeniä käskyjä, uskoa\nja Isä meitää_ 1844.\n\n[125] Painettuina ne löytyvät Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1871 ja\nalbumissa _Kaikuja Hämeestä_ 1872.\n\n[126] _Simo Vilho Appelgren_ oli syntynyt v. 1786 Säräisniemellä, jossa\nisä oli kappalaisena, tuli ylioppilaaksi 1803 ja maisteriksi 1810, pääsi\nOuluun kolleegaksi 1813 ja rehtoriksi 1825, nimitettiin kirkkoherraksi\nKokkolaan 1838 ja kuoli 1854.\n\n[127] _Kustaa Vilho Virenius_, papin poika Säkkijärveltä, oli syntynyt\n1798, tullut ylioppilaaksi 1815 ja maisteriksi 1819, päässyt Viipuriin\nvankilansaarnaajaksi 1820 ja kappalaiseksi 1824, sekä v. 1836\nkirkkoherraksi Uudellekirkolle, jossa kuoli 1864.\n\n[128] _Juliana Fredrik Kajaani_ oli Sotkamon nimismiehen _Juhana\nCajan'in_ poika, syntynyt 1815 ja tullut ylioppilaaksi 1832. Harrasteli\nluonnontieteitä ja filosofiaa, mutta kääntyi jumalisen äitinsä kuoltua\n1837 uskonnolliselle alalle ja vihittiin papiksi 1842. Kauan muuteltuaan\npitäjästä pitäjään apulaissaarnaajana, heikkona terveydeltään ja\naineellista puutetta kärsien, sai hän viimein v. 1857 kappalaisenpaikan\nPiippolassa, jossa pysyi kuolemaansa saakka 1887. Ylioppilaana hän\nLönnrot'in seurassa v. 1836 matkusti Venäjän-Karjalaan, kooten paitsi\nrunoja melkoisen joukon satujakin Vuokkiniemen ja Uhtuen pitäjistä.\nSuomen historiastaan toimitti hän myöhemmin uuden, lavennetun ja\ntäydennetyn painoksen, josta ensimmäinen _Pakanuuden ja paavin-uskon\najat_ käsittelevä osa ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\ntoimituksissa 1846. Valitettavasti hän ei hermosairaudeltaan saanut tätä\nmiellyttävää teostansa jatketuksi. Samasta syystä ei hän vuoden 1863\njälkeen voinut enää virkaansakaan hoitaa.\n\n[129] _Kustaa Ticklén_ oli ennenmainittujen kahden Ticklén'ien veli,\nsyntynyt Pyhäjärvellä 1807, tuli ylioppilaaksi 1825, vihittiin papiksi\n1830, oltuaan opettajana Turussa ja Porissa pääsi kappalaiseksi\nVesilahdelle 1837, siirtyi sieltä muuanne 1850, mutta palasi v. 1858\nsinne takaisin kirkkoherraksi, jossa virassa kuoli 1882.\n\n[130] _Juhana Ahlholm_ oli torpparin poika Oulaisista, syntynyt 1802,\ntuli ylioppilaaksi 1825 ja samana vuonna papiksi, pääsi v. 1840\nvakinaiseen kappalaisenvirkaan Lappajärvelle, jossa kuoli 1875.\n\n[131] _Juhana Fredrik Wallin_ oli räätälin poika Turusta, syntynyt 1799,\ntuli ylioppilaaksi 1819 ja papiksi 1820, pääsi opettajaksi Turun\nalkeiskouluun 1824 ja kymnaasiin 1830 sekä kirkkoherraksi Kaivolaan 1841\nja kuoli 1850.\n\n[132] _Martti Juhana Lindfors_, Kiteen kirkkoherran poika, oli syntynyt\nPorvoossa 1800, tullut ylioppilaaksi 1818, maisteriksi 1823 ja\nsuorittanut lääkärintutkintonsa 1825. Vihittiin lääketieteen tohtoriksi\n1832, oli vv. 1836-47 piirilääkärinä Kuopiossa, mutta erosi sitten\nvirastansa, harjoittaen yksityistä lääkärin tointa ja käyttäen joskus\njoutilaat hetkensä suomenkielen opettajana Kuopion kymnaasissa. Otti\njälleen vastaan piirilääkärin-viran v. 1860 Pielisjärvellä, mutta erosi\nsiitäkin 1866 vanhuutensa tähden, eläen viimeiset vuotensa Kuopiossa\n1869. Otti neuvottelevana jäsenenä hartaasti osaa Snellman'in\nSaima-lehden toimitukseen. Julkaisi Litteraturblad'issa 1852 sangen\nnerokkaan vertausjutun _Väinämöinens resa till Antero Vipunen_\n(Väinämöisen matka Vipusen luo).\n\n[133] Näin on tämä tapaus kerrottuna _Maiden ja Merien takaa_ lehdessä\n1864 s. 12. Vähän toisin sen esittää _A.V. Ingman_ Muistelmissaan\n(Kirjall. Kuukausl. 1871 s. 219): \"Eräänä pyhäaamuna Lokakuulla vuonna\n1830 oli kaksi suomalaista maisteria, Elias Lönnrot ja Martti Lindfors,\ntoistensa kanssa Helsingissä vilkkaassa keskustuksessa eräästä vanhasta\nsuomalaisesta kirjasta, jonka uudestaan painamista Lindfors katsoi\ntarpeelliseksi, ja tästä hetken aikaa tuumailtuansa veikkonsa Lönnrot'in\nkanssa, joukahti hänen mieleensä kyllä kummallinen ajatus: hän sanoi\nyht'-äkkiä kiiltävin silmin, katsoen toverinsa totisiin kasvoihin:\nminäpä keksin keinon; kuuleppas! me asetamme suomalaisen kirjallisuuden\nseuran Helsingissä ja niin me kyllä saamme suomalaisia kirjoja\npainetuksi\".\n\n[134] _Eerik Gabriel Melartin_ on hartaana suomalaisuuden ystävänä tässä\nerikseen huomattava. Hän oli kappalaisen poika Kärkölästä, syntynyt\n1780, tuli ylioppilaaksi 1797 ja maisteriksi 1802 sekä dosentiksi\nKreikan kirjallisuudessa 1804. Muutti seuraavana vuonna Viipuriin\nsaksalaisen lyseen opettajaksi ja määrättiin v. 1810 kaikkien Viipurin\nläänin oppilaitosten tarkastajaksi, jossa virassa pysyi vuoteen 1814;\nsitä ennen v. 1812 oli hän saanut jumaluus-opin professorin viran\nTurussa. Nimitettiin viimein arkkipiispaksi 1833 ja kuoli 1847. Jo 1825\nvuoden koulukommissioonissa koetti hän saada suomenkieltä oppiaineeksi\nalkeiskouluissa ja ehdoitti suomenkielisten oppikirjain toimittamista\nsitä varten, että vastaisuudessa voitaisiin opetustakin suomeksi\ntoimittaa. Hänen jälkeensä jääneissä papereissa löytyy myös kirjoitus\nministerivaltiosihteerille vuodelta 1837, joka sisältää ehdoituksen\nsuomenkielen viralliseksi julistamisesta. Suomenkieli olisi määrättävä\nkäytettäväksi \"tuomio-istuimissa, opistoissa, hallinnollisissa\nvirastoissa y.m. maan virallisena kielenä ruotsin asemella, paitsi\nruotsalaisissa seurakunnissa, missä itse rahvas käyttää\nviimeksimainittua kieltä\". Kuitenkin olisi asian järjestämistä varten 15\ntai 20 vuoden määräaika säädettävä, \"jonka kuluttua suomenkieltä on\nyksin-omaisesti käytettävä kaikissa tiloissa, missä ruotsi nyt on\nkäytännössä\". (Kts. Gottlund'in Suomi-lehteä 1846 ja Biografista\nNimikirjaa).\n\n[135] Ainoa palkkio, jonka Keckman koko sihteerin-ajallaan sai Seuralta,\noli 200 paperiruplaa (= 228-9 Smk.) kerta kaikkiaan.\n\n[136] Tästä sai alkunsa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran v. 1857\njulkaisema Luettelo suomeksi präntätyittä kirjoista, jolla\ntäydellisyyteen nähden ei ole vertaistansa maailman\nkirjallisuusluetteloissa. Sen tekijä oli Fredrik Vilhelm Pipping,\nkauppiaan poika Turusta, syntynyt 1783, tullut ylioppilaaksi 1799 ja\nmaisteriksi 1805. nimitetty seuraavana vuonna Kreikan kirjallisuuden\ndosentiksi ja v. 1814 professoriksi tieteitten historiassa ynnä\nyliopiston kirjastonhoitajaksi, jossa virassa pysyi vuoteen 1845,\nkutsuttu v. mi kirkollis-asiain päälliköksi senaattiin ja sieltä eronnut\n3855, kuollut 1868. -- Merkillinen ja muistettava auttaja hänen työssään\noli eräs talonpoikainen mies, kirjansitoja ja kulkukauppias Matti Pohto,\nsyntynyt Ylistarossa 1817 ja surmattu kirjainhaku-matkalla Viipurin\npitäjässä 1857, samana vuonna jolloin Pipping'in luettelo valmistui.\n\n[137] Lönnrot'in lähdettyä Helsingistä tulivat Seuran ruotsinkieliset\nkeskustelemukset ilman mitään erityistä päätöstä myös samalla kielellä\nkirjaan pannuiksi. Ruotsinkielisinä pysyivät Seuran pöytäkirjat aina\nvuoteen 1861. Silloin oli taas yliopistoon palannut Lönnrot esimiehenä\nja sihteerinä hänen läheisin nuorempi ystävänsä, ylimääräinen\nsuomenkielen lehtori ja kielenkääntäjä senaatissa _Kaarle Kustaa Borg_.\n\n[138] Viimeinen (20:s) osa tätä jaksoa on vuoden 1860 ja ilmestyi v.\n1862. Toinen (1883-87) ja kolmas (vuodesta 1888 vielä jatkuva) ovat\nyksin-omaan suomenkielisiä.\n\n[139] Hänen isänsä _Eerik Losteen_ oli suomalainen sotamies KarjaIohjan\nemäseurakunnasta.\n\n[140] 27 päivältä Marrask. 1823 Rantasalmen rovastille _Joakim Aadolf\nCleve'lle_; oli yksi niitä harvoja, jotka hänen matkansa merkityksen jo\nsiihen aikaan täysin ymmärsivät.\n\n[141] _G.A. Brakel, Väinämöinen, lyriskt försök i tre akter_,\nTukholmassa 1829.\n\n[142] Tosin kansanrunon perustuksella, vaan päinvastaisessa\njärjestyksessä.\n\n[143] Lönnrot'illa oli se käsitys, että kansanrunon _Marjatta_ (oik.\nMarjetta eli Marketta) tarkoitti _Neitsyt Maariaa_ ja Metsolan (vasta\nuudessa Kalevalassa: Karjalan) kuninkaaksi ristitty poika itse\nVapahtajaa. Siitä syystä hän jo vanhassa, ja vielä enemmän uudessa,\nKalevalan-laitoksessa yhdisti tähän runoon osia Luojan virrestä.\nVäinämöisen poislähtöön on nimen-omaan Lönnrot'in lisäämää kanteleen\njäljelle jättäminen viimeisen kerran laulettua. Samantapainen\nloppukohtaus löytyy muuten ennenmainitussa (s. 303 Muist.) _Brakel'in_\nruotsinkielisessä laulunäytelmässä, jossa päähenkilö, _Väinämöinen_,\nkristin-uskon ja ruotsalaisvallan voitolle päästyä, sulkeutuu\nhautakumpuun, jättäen kuitenkin sen kukkulalle kantelensa heläjämään.\nMyös Esaias Tegnér'in saman-aikuinen _Frithiofs saga_ (Frithiof'in\nsatu), joka ilmestyi v. 1825, viittaa viimeisessä laulussaan uuden uskon\ntuloon ja voittoon.\n\n[144] Mainitussa ballaadissa tyttö lopettaa itsensä hirttäymällä\naittaansa.\n\n[145] Niinkuin Ahlqvist on osoittanut, koetti Lönnrot jäljitellä\nklassillisten kielten, kreikan ja latinan, synteettistä (yhdisteellistä)\nlausetapaa.\n\n[146] _Fabian Collan_ oli syntynyt 1817 Iisalmella, jossa isä oli\nkirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1834 ja vihittiin maisteriksi 1840,\nnimitettiin historian dosentiksi 1843, siirtyi saman aineen lehtoriksi\nKuopioon 1844 ja palasi v. 1850 yliopistoon filosofian\napulaisprofessoriksi, jossa virassa kuoli jo seuraavana vuonna. Oli\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerinä vv. 1841-44 ja toimitti\nsamaan aikaan _Helsingfors Morgonblad'ia_, josta tuli innokas\nsuomalaisuuden äänenkannattaja ja tienraivaaja Snellman'in\n_Saima-lehdelle_. On paitsi lukuisia historiallisia, valtiollisia ja\nfilosofisia kirjoituksia julkaissut pari tutkimusta suomalaisen\nmythologian alalta, nimittäin: _Väinämöisestä ja Ilmarisesta_ sekä\n_Bjarmeinmaasta ja Pohjolasta_, molemmat ruotsiksi Helsingfors\nMorgonblad'issa 1838 ja 1839.\n\n[147] _Henrik August Reinholm_ oli syntynyt 21 p. Maalisk. 1819\nRaumalla, jossa isä eli maaviskaalina. Tuli ylioppilaaksi 1837 ja\nfilosofian kandidaatiksi 1844 sekä maisteriksi 1847, vihittiin papiksi\n1854 ja saavutti tohtorin-arvon 1857. Palveli Viaporin luterilaisen\nseurakunnan pappina vuodesta 1856 kuolemaansa asti 15 p. Kesäk. 1883.\nOli Suomen monipuolisin muinaismuistojen keräilijä. Runojen kerääjänä\noli hän aikanansa ainoa, joka pani myös niiden löytöpaikat tarkoin\nmuistiin; sillä ei ainoastaan Lönnrot ja Europaeus, vaan myös\ntiedemiehet semmoiset kuin Castrén ja Ahlqvist olivat tämän tärkeän\nseikan milt'ei kokonaan laiminlyöneet. Tutkijana ei Reinholm ollut yhtä\netevä ja vielä lisäksi hitaanlainen valmista aikaan saamaan. Hänen\nsuomenkielisistä julkaisuistaan mainittakoon: _Suomen kansan laulantoja_\nI, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantama 1849, _Suomalaisia\nkasvunimejä_ 1850 vuoden _Suomi_-kirjassa, sekä ruotsinkielisistä\nväitöskirja _Om finska folkens fordna hedniska slägt- och dopnamn_\n(Suomalaisten kansojen muinaisista pakanallisista suku- ja\nristimänimistä) 1853. Julkaisematta jääneistä kokoelmista, joita on sata\npaksua kääryä Muinaismuisto-yhdistyksen hallussa, on huomattavin\n_Ilokas, Suomen kansan ajanviettoja_ vuodelta 1851.\n\n[148] Teos valmistui vasta v. 1851 nuoremman veljen _Agathon Meurman'in_\nloppuun saattamana; Lönnrot'in työtä oli jatkanut _Taneli Europaeus_.\n\n[149] Tästä toimitti Lönnrot vielä lyhennetyn laitoksen kouluja varten\nv. 1862; se ei kuitenkaan ollut onnistunut, eikä sitä liene paljon\ntarkoitukseensa käytetty.\n\n[150] Semmoisena kuin se Schiefner'in käännöksessä esiintyy, s.o. ilman\nsananjakoa.\n\n[151] Sitä vastoin ei Lönnrot saanut painolupaa saman tekijän\n_Puuristi_-nimiselle kertomukselle. Molemmat ilmestyivät näihin aikoihin\nvironkielellä venäläisissä paino-oloissa!\n\n[152] Täydellisyyden vuoksi sopii mainita toinenkin sen-aikuinen\nlehtinen, jonka Lönnrot painatti: _Minkätähden kuolee niin paljo lapsia\nensimäisellä ikävuodellansa_, 1859.\n\n[153] Viimeksi on hänen testamentti-varoillaan saatu Sammattiin\nemäntäkoulu.\n\n[154] Tähän Lönnrot'in elämäkertaan, joka suurimmaksi osaksi on\nuudestaan toimitettu, on käytetty etupäässä maisteri _A.R. Niemen_\nkirjoituksia (Johdanto Kalevalan selityksissä 1895, _Elias Lönnrot'in\nlapsuus_ Valvojassa 1895 ja _Elias Lönnrot Kajaanissa_ Virittäjässä\n1897) ynnä julkaisemattomia keräelmiä sekä toimittajan omia tutkimuksia\n(kts. _Kalevalan esityöt_ Valvojassa 1896).\n\n[155] Tämä salanimi on käännös hänen oikeasta niinestänsä _Ar-vids son_.\n\n[156] Ruotsintaja, niinkuin valtioneuvos _Th. Rein_ on selville saanut,\nei ole kukaan muu kuin itse Snellman, jonka suomalaisista harrastuksista\nse on aikaisin ilmaus.\n\n[157] Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1871, s. 223.\n\n[158] Kaikki kolme olivat olleet Castrén'in ensimmäisiä kuulijoita ja\n_Ingman'in sekä Fabian Collan'in_ kera muodostaneet mainitun\nsuomalaisuuden liiton. Kellgren'in elämäkerta tulee myöhemmin\nesitettäväksi. _Juhana Robert Tengström_, joka Ingman'in kertomuksen\nmukaan oli liiton varsinainen \"sielu\", oli professori Juliana Jaakko\nTengström'in poika sekä Castrén'in, Kellgren'in ja Tikkasen lanko. Hän\nsyntyi Turussa 24 p. Toukok. 1823, tuli ylioppilaaksi 1839 ja seurasi\nsamana kesänä Castrén'ia matkalla Venäjän Karjalaan. Läksi v. 1843\nKellgren'in kera opintomatkalle Saksaan, suoritti yhdessä Kellgren'in ja\nTigerstedt'in kanssa filosofian kandidaatti-tutkinnon sekä vihittiin\nmaisteriksi 1844. Filosofian dosentiksi nimitettynä 1846 teki uuden\nmatkan Berliiniin ja Kellgren'in mukana Pariisiin, jossa kuoli\nlavantautiin 13 p. Marrask. 1847. Hänen kirjoittamansa ovat kuvaukset\nKalevalasta _Fosterländskt_-albumiin ensimmäisessä ja _Joukahaisen_\ntoisessa osassa. -- _Kaarle Konstantin Tigerstedt_, ruukin-omistajan\npoika Kuopiosta, syntynyt 7 p. Toukok. 1822, nimitettiin historian\ndosentiksi 1846 ja saman aineen lehtoriksi Turkuun 1859, josta virasta\notti eron 1891.\n\n[159] Sen kolmannessa ja viimeisessä, 1847 vuoden vihkossa ilmestyi myös\nRuneberg'in _Vårt land_ (Maamme-laulu) ensi kertaa julkaistuna.\n\n[160] Tässä kuitenkin ilmestyi _Lauri Jaakko Stenbäck'in_ runo _Mitt\nfinska fosterland_ (Suomalainen isänmaani).\n\n[161] Sen ensimmäisessä vuosikerrassa 1845 on muun muassa painettuna\nBerndtson'in omakirjoittama näytelmäruno _Fennomanen_.\n\n[162] _Kaarle Martti Kiljander_ oli syntynyt 22 p. Syysk. 1817 Kaavilla,\njossa isä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1838, vihittiin papiksi\n1842, määrättiin ensin rukoushuoneen-saarnaajaksi Lapinlahdelle, sitten\nnotaariksi Kuopion tuomiokapituliin ja pääsi viimein kirkkoherraksi\nNilsiään 1866. Oli useat kerrat valittuna mainitun tuomiokapitulin\nassessoriksi ja kuoli tarkastusmatkalla piispaa seuratessaan Muhoksessa\n6 p. Syysk. 1879. Kiljander oli käynyt Porvoon kymnaasia ja nauttinut\njonkun aikaa Runeberg'in opetusta, joka nähtävästi oli vaikuttanut hänen\nrunollisiin harrastuksiinsa. Ne puhkesivat kuitenkin ilmi vasta\nSnellman'in herätyksen johdosta. Hänen toimittamansa oli vielä neljäs v.\n1855 ilmestynyt _Annikan_ osa, suomennos Nicander'in murhenäytelmää\n_Taikamiekka_. Myöhemmin ilmestyivät hänen Runeberg'in suomennoksensa:\n_Nadeschda_ 1860 ja _Fjalar kuningas_ 1876 sekä _Salaminin kuninkaat_\n1880. Viimeksi mainittu, niinkuin myös uusi Nadeschdan suomennos 1879,\noli toimitettu painosta hänen kuolemansa jälkeen. Vielä on Kiljander\nmainittava 1863 vuoden virsikirja-komitean jäsenenä.\n\n[163] _Samuli Roos_ oli talollisen poika Eurajoelta, syntynyt 1 p.\nTammik. 1792. Tuli ylioppilaaksi 1811 ja maisteriksi 1819 sekä\nlääketieteen lisensiaatiksi 1821. Oli piirilääkärinä ensin Kajaanissa\n1823-32, siis välittömästi ennen Lönnrot'ia, sitten Ylä-Karjalassa\n1832-40. Sen jälkeen eli yksityislääkärinä kotipuolellaan ja kuoli 14 p.\nMarrask. 1878. Kaiken joutoaikansa Roos pani suomalaisen kirjallisuuden\nkartuttamiseen. Erittäin toimitteli hän ahkerasti terveys-opillisia ja\ntaloudellisia neuvokirjoja rahvaalle. 1860 vuoden _Suomi_-kirjaan\npainatti hän suomentamiansa _Phaidron aisopolaisia satuja_.\nKäsikirjoituksena jäi häneltä suomennos Sjögrenin\nlatinalais-ruotsalaista sanakirjaa sekä saksalais-suomalainen sanakirja.\n\n[164] Mainitaan olleen Tammelan kirkkoherra _Niilo Maunu Tolpo_\n(1770-1853).\n\n[165] Pikemmin kuin mitä hän itsekään oli rohjennut toivoa; sillä vielä\nvähäistä ennen oli tekijä Yrjö Koskisen kanssa keskustellut siitä, tokko\nedes harmaapäisinä vanhuksina saisivat nähdä yhden suomenkielisen\noppikoulun toiminnassa!\n\n[166] _Frans Vilhelm Rothsten_ on syntynyt 14 p. Syysk. 1S33 Porissa,\njossa isä eli puuseppänä. Tuli ylioppilaaksi 1851 ja maisteriksi 1857.\nOn ollut ajoittain suomenkielen opettajana parissa Helsingin koulussa,\nsiinä toimessa osoittaen harvinaista taitoa, vaan muuten, virkoihin\npyrkimättä, pannut kaiken aikansa kirjallisiin töihin. On sepittänyt\ntarkan _Latinalais-suomalaisen sanakirjan koulujen tarpeeksi_, joka\nilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksissa 1864 (toinen\npainos 1883), sekä toimittanut sana- ja asiaselitykset helppohintaiseen\nKalevalan-painokseen vuodelta 1870. Näiden hänen työnsä näkyväin\nhedelmäin ohessa on hän vielä hiljaisuudessa ollut suurena apuna monessa\nmuussa kirjallisessa sekä tieteellisessä yrityksessä. Niin on hän esim.\nvalvonut kielen puhtautta _Valdemar Churberg'in Uudessa romani-jaksossa_\n1874-78 sekä antanut neuvoja ja lisiä _A.V. Jahnsson'in_ v. 1871\nruotsiksi ilmestyneesen suomenkielen lauseoppiin. Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran sihteerinä vuodesta 1870 on hän tehokkaalla\ntavalla ottanut osaa myös useimpien Seuran toimituksien, etenkin\nsanakirjojen ja maanviljelys-oppikirjojen julkaisemiseen.\n\n[167] Ei ole sekoitettava ennen mainittuun veljeensä _Aksel Gabriel\nCorander'iin_, joka julkaisi ruotsinkielisen suomenkielen lauseopin\n_Finsk sattslära_ 1861. Hän oli syntynyt Mikkelissä 23 p. Maalisk. 1827,\ntuli ylioppilaaksi 1845 ja maisteriksi 1850. Oli pari vuotta opettajana\nHelsingissä ja sitten lehtorina Viipurissa vuoteen 1874. Kuoli 29 p.\nSyysk. 1877. On vielä painattanut _Kertoelman Suur-Savosta eli\nMikkelistä_ 1848, joka on ensimmäinen pitäjänkertomus suomenkielellä.\nToimitti Viipurissa _Sananlennätintä_ 1856 yhdessä veljensä kanssa ja\nyksin 1857-58 sekä _Otavaa_ 1862-63. Oli vv. 1857-75 Viipurin\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerinä.\n\n[168] Tässä yhteydessä sopinee mainita, että samana vuonna, 1852,\nilmestyi ensimmäinen muun kielen oppikirja suomeksi. Se oli _Juhana\nVilhelm Murman'in Harjoittava ruotsinkielen-oppi alkaville_. Murman oli\nsyntynyt 12 p. Tammik. 1830 Haukiputaalla, tullut ylioppilaaksi 1852 ja\nvihitty papiksi 1857. Oltuaan pappina ja opettajana monessa paikoin\nSuomessa, siirtyi v. 1868 Inkeriin, jossa kuoli Keltun ja Rääpyvän\nseurakuntain kirkkoherrana 31 p. Tammik. 1892. On kirjailijana liikkunut\nhyvin erilaisilla aloilla ja aikoinansa ollut erinomaisen tuottelias.\nHänen huomattavin teoksensa on _Setän opetuksia_, ensimmäinen vihko\n_sielutieteessä_ 1856, toinen _sielunviljelyksestä_ 1860, jotka nekin\novat laatuaan esikoisia kirjallisuudessamme. Yhdessä _Pekka Aschan'in_\nkanssa on hän myös toimittanut oppikirjan _Eläintiede suomalaisille\nalkeiskouluille_ 1866. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lähettiläänä on\nhän ollut kahdella tutkimusmatkalla Pohjanmaalla, v. 1854 kansanrunoja\nja v. 1862 historiallisia muistoja keräämässä. Edellisen retken\ntuloksista on hän julkaissut saman vuoden Suomi-kirjassa ensimmäisen\nlaveamman esityksen Suomalaisten muinaisista taikatavoista ja -tempuista\nruotsiksi: _Några upplysningar om Finnarnes fordna vidskepliga bruk och\ntrollkonster_, sekä suomeksi _Kertomuksen jälkimmäisestä\ntiedustusmatkasta Pohjanperällä_, niin-ikään Suomi-kirjassa 1865.\nInkerissä hän on vielä painattanut _Selityksen häätavoista Inkerinmaan\nSuomalaisissa seurakunnissa_, 1872. Mainitun ruotsin kieliopin jälkeen\nseurasivat _Juhana Gabriel Geitlin'in_ latinan ja saksan kieliopit 1858\nja 1861, _Kustaa Cannelin'in_ kreikkalainen ja _Vilhelm Flomam'in_\nranskalainen kielioppi 1863, suomennos _Mattias Akianderin_ venäjän\nkielioppia 1864 sekä viimein _Romulus Maunu Oppman'in_ englannin\nkielioppi 1867.\n\n[169] _Sven Gabriel Elmgren_, kappalaisen poika Paraisista, oli syntynyt\n25 p. Lokak. 1817. Tuli ylioppilaaksi 1836 ja maisteriksi 1840. Suoritti\njumaluus-opin kandidaatti-tutkinnon 1844, mutta antautui yliopiston\nkirjaston palvelukseen, jonka vakinaiseksi amanuenssiksi pääsi 1848 sekä\nvarahoitajaksi 1862 ja jossa palveli vuoteen 1891. Oli vv. 1846-61\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerinä ja painatti kertomuksen\nseuran edellisestä vaikutuksesta 1847 vuoden _Suomi_-kirjaan. Antoi\n_Fosterländskt album'iin_ m.m. tutkimuksen _Mikael Agricolasta_ sekä\nuseita kirjallishistoriallisia elämäkertoja nimikirjaan _Finlands\nminnesvärda män_ (Suomen muistettavat miehet), joka ilmestyi vv.\n1853-57. Hänen muista ruotsinkielisistä julkaisuistaan on mainittavin\nkaksiosainen väitöskirja _Öfversigt af Finlands litteratur_ (Suomen\nkirjallisuuden luettelo ja yleiskatsaus) 1861 ja 1865. Kuoli 2 p.\nMarrask. 1897.\n\n[170] Ilmoituksia otti _Kanava_ vastaan myös ruotsin-, saksan-ja\nvenäjänkielillä. Se oli, näet, samoin kuin _Sanansaattaja Viipurista_,\naikoinaan ainoa Viipurissa ilmestyvä sanomalehti. Saksankielinen\n_Wiburgs Wochenblatt_ oli lakannut 1832; ruotsinkielinen _Wiborgs\nannonceblad_ oli Sanansaattajan vuosikertojen välillä ja jälkeen\nilmestynyt vv. 1837-39, 42-44, ja virkosi vielä _Kanavan_ kuoltua eloon,\nvaikka ainoasti vuodeksi 1848.\n\n[171] Kts. Litteraturblad 1848 n:o 12.\n\n[172] Myöhemmistä runotuotteista huomattakoon _Sotamarssi_ vuodelta 1889\nja samana vuonna juuri vähää ennen kuolemaa kirjoitettu _Punkaharjun\ntytön laulu_.\n\n[173] Ensimmäisen _Suomenkielisen lukemiston_ kouluja varten toimitti v.\n1850 Vaasan kymnaasin apulainen, sittemmin Ulvilan kirkkoherra _Aukusti\nLilius_.\n\n[174] Se painettiin v. 1891 Suomalais-ugrilaisen Seuran toimituksiin,\njoissa myöhemmin myös Ahlqvist'in voguulilaiset kielinäytteet ynnä\nkielioppi ilmestyivät 1894.\n\n[175] Ihmeellisintä on että tämä \"kansatieteellinen unelma\" taisi päästä\npainotarkastuksen läpi. Tämän seikan selittää ainoasti sen ilmestyminen\npienissä kappaleissa 1847 vuoden Suomettaren palstoilla, joten\nkokonaisuus ei heti tarkastajan silmään pistänyt. Kuinka ahtaat\npaino-olot muuten siihen aikaan olivat, osoittaa paraiten eräs kohta\nrunossa _Miksikä aina suret!_ 1849 vuoden Suomettaressa, jossa se\nensikerran löytyy julkaistuna, on näet _Suomeni_ sanan sijalle täytynyt\npainattaa _Saimani_!\n\n[176] _K(aarlo) B(erghom)_, Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1869 s. 19.\n\n[177] Ainoasti vähäinen avunlisä tähän teokseen: _Tutkimus\nsivistyssanoista obilais-ugrilaisten kansojen kielissä_ 1882, on\nsuomenkielellä julkaistu. Sitä vastoin ovat kaikki hänen Kalevalaa\nkoskevat kirjoituksensa: _Tutkimus Kalevalan tekstissä ja tämän\ntarkastusta_ 1886 ja _Kalevalan Karjalaisuus_ 1887, niinkuin myös _Elias\nLönnrot, elämäkerrallisia piirteitä_ 1884, kaikki suomeksi kirjoitetut.\nEnsiksimainittu on suomenkielisenä promotsiooni-kutsumuskirjana\nensimmäinen laatuaan. Myös yliopiston rehtorina on Ahlqvist ensimmäisenä\nkäyttänyt suomenkieltä avajaispuheissaan, jotka ilmestyivät painettuina\nheti hänen kuolemansa jälkeen 1889.\n\n[178] _Sakari Joakim Cleve_ syntyi 3 p. Jouluk. 1820 Rantasalmella,\njossa isä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1838, maisteriksi 1844,\nfilosofian dosentiksi 1848 ja tohtoriksi 1850. Nimitettiin lehtoriksi\nKuopion kymnaasiin 1851 sekä v. 1862 kasvatustieteen professoriksi,\njosta virasta otti eron 1882. On järjestänyt Suomen korkeamman\noppikoulun ja sitä varten perustanut Helsinkiin mallikoulun, johon\ntoimitti suomenkielisenkin osaston 1867. Kun tämä päätettiin\nlakkautettavaksi 1871, oli hän Helsingin suomalaista alkeisopistoa\nperustamassa, samoin kuin Helsingin suomalaista tyttökoulua 1869. On\nvielä järjestänyt Helsingin kansakoululaitoksen sekä jäsenenä 1862\nvuoden kansakoulu-komiteassa valmistanut sen ehdoituksen, joka\npääasiallisesti on perustuksena nyt voimassa olevalle asetukselle. On\nperustanut Suomen Kasvatustieteellisen yhdistyksen sekä sen\naikakauskirjan 1864. On myös ollut v. 1874 perustetun\nKansanvalistus-seuran ensimmäinen esimies. Hänen pääteoksensa on\n_Koulujen kasvatus-oppi_, joka ilmestyi suomalaisessa käännöksessä 1886.\n\n[179] Nimitys on Lönnrot'in keksimä; Kantelettaren runo, jossa se\nensiksi esiintyy, on ainoasti vapaa suomennos virolaista _Salme-runoa_.\n\n[180] Siihen asti oli sitä alusta vuotta toimittanut länsisuomalainen\nmaisteri _Edvard Rindell_.\n\n[181] Uudella Suomettarella on tähän saakka ollut ainoasti kaksi\npäätoimittajaa: _Antti Almberg_ 1869-70, ja _Viktor Löfgren_ Kesäkuusta\n1870 alkaen. -- _Antti Fredrik Almberg_, Maskun kirkkoherran poika,\nsyntyi 18 p. Heinäk. 1846, tuli ylioppilaaksi 1863 ja maisteriksi 1869,\nnimitettiin suomenkielen-kääntäjäksi senaattiin 1876. Käytyään vv.\n1874-75 tutkimusmatkalla Unkarissa, on hän tutustuttanut Suomalaisia\ntämän veljeskansan oloihin useilla teoksilla: _Unkarin maa ja kansa_\n1876, _Unkarin kielen oppikirja_ yhdessä unkarilaisen _Joszef\nSzinnyei'n_ kanssa 1880, _Unkarin albumi I_ 1881. _Maantieteellisiä\nkuvaelmia 10-11. Unkari_, 1882-83, sekä suomennoksilla (esim. Jókai'n\n_Uusi Tilanhaltija_ 1878). On sitä paitsi ylimääräisenä unkarinkielen\nlehtorina yliopistossa vuodesta 1881 antanut opetusta mainitussa\nkielessä. -- _Niilo Viktor Alfred Löfgren_, hovioikeudenneuvoksen poika,\nsyntyi Viipurissa 25 p. Marrask. 1843, tuli ylioppilaaksi 1862 ja\nfilosofian kandidaatiksi 1870. Oli v. 1865 apumiehenä _Maiden ja Merien\ntakaa_ lehden toimituksessa. Suomensi 1869-70 kaksi Emlekyl'in (Eemil\nNervanderin) novellia: _Honkain tarinat_ ja _Uotilan isäntä_, joiden\nalkuteokset ovat jääneet julkaisematta. Otti myös osaa Vänrikki Stoolin\ntarinain suomentamiseen.\n\n[182] _Pietari Aadolf Europaeus_ (1753-1825). Oli kielten ja nähtävästi\nmyös kansanrunojen harrastaja. S. 244 ylhäällä mainittu Porthan'in\nkiitoskirje on, sen mukaan kuin t:ri _E. Lagus_ on selville saanut,\nhänelle, eikä Berner'ille kirjoitettu.\n\n[183] Jälkimmäisenä vuonna yhdessä maisteri _Abraham Nylander'in_\nkanssa.\n\n[184] Viimeksi hän on v. 1896 painattanut _Mietteitä I.\nLainkäyntikielistämme ja II. Lainkäynti-säädäntömme parantamistoimista_.\n\n[185] Toinen uudistettu painos ilmestyi 1877.\n\n[186] V. 1871 ilmestyi vielä _Aminoff'in_ väitös _Etelä-Pohjanmaan\nkielimurteesta tutkimus_, joka on vertailevaa laatua ja ensimmäisenä\nedustaa uuden-aikaista murretutkimusta maassamme. Mutta samana vuonna\nilmestyi asetus, joka kielsi suomen- ja ruotsinkieltä\nkielitieteellisissä väitöskirjoissa käyttämästä ja joka oli voimassa\nvuoteen 1886. -- _Torsten Kustaa Aminoff_ oli syntynyt 11 p. Marrask.\n1838 Nilsiässä, jossa isä oli maamittarina. Palveli vv. 1855-61\nsotaväessä, viimein vänrikin arvolla, ja suoritti sillä välin\nylioppilastutkinnon 1857. Vihittiin maisteriksi 1869 ja nimitettiin\nhistorian lehtoriksi Haminan kadettikouluun 1871, jonka jälkeen saavutti\nvielä tohtorin-arvon 1873. Kuoli Helsingissä 18 p. Elok. 1881. Jo\nsotamiehenä Virossa majaillessaan oli hän opiskellut vironkieltä, niin\nettä v. 1869 saattoi toimittaa _Virolais-suomalaisen sanakirjan\nsatukokoukseen: Eestirahva ennemuistesed jutud_, jonka Kreutzwald'in\nteoksen Suomalainen Kirjallisuuden Seura kolmea vuotta aikaisemmin oli\npainosta kustantanut. Käytyään v. 1871 Ruotsin ja Norjan rajamailla\nasuvain Suomalaisten luona, julkaisi hän arvokkaan kielitieteellisen\ntutkimuksen _Tietoja Vermlannin Suomalaisista_ Suomi-kirjassa 1876. Sitä\nennen oli hän savokarjalaisen osakunnan albumiin antanut kaksi\nhuomattavaa historiallista kirjoitusta _Savolaisten sija Suomen\nasutushistoriassa_ 1870 ja _Lyhyt silmäys itäisten suomensukuisten\nkansain historiaan_ 1873. Kesällä 1878 teki hän Suomen Tiedeseuran\nkustannuksella matkan _Votjakkein_ luo, jonka tuloksista on suurin osa\nvasta hänen kuolemansa jälkeen tohtori _Yrjö Wichman'in_ toimesta\nilmestynyt.\n\n[187] Heidän sijallaan olivat väliajalla toimittajina maisterit _Paavo\nCajander_ 1873-74 ja _Samuli Suomalainen_ 1875, kaunokirjailijoina vasta\nmainittavat, sekä _Aukusti Juhana Mela_ 1873-75. Viimeksi mainittu\nsyntyi 8 p. Maalisk. 1846 Kuopiossa, jossa isä oli henkikirjurina. Tuli\nylioppilaaksi 1865 ja maisteriksi 1873 sekä luonnonhistorian ja\nmaantieteen lehtoriksi suomalaiseen normaalilyseesen 1888. Muutti\nalkuperäisen nimensä Malmberg Melaksi 1876. On luonnontieteellisen\nkirjallisuuden ensimmäinen varsinainen sekä etevin edustaja\nsuomenkielellä. Mainittakoon ainoasti: _Suomen eläimistö_ 1872;\n_Lyhykäinen kasvioppi ja kasvio_ 1877; _Suomen luurankoiset_ 1882;\n_Zoologia kansalaisille I_, pääasiallisesti Brehm'in mukaan, 1891-96.\n\n[188] Valvojan päätoimittajina ovat olleet: _Juhana Richard Danielson_\n1881-84, _Thiodolf Rein_ 1885-87, _Ernst Kustaa Palmén_ 1888-91, _Oskar\nEemil Tudeer_ 1892-96 ja _Eemil Nestor Setälä_ 1897. --_Danielson_,\nkappalaisen poika, on syntynyt Hauholla 7 p. Toukok. 1853, ylioppilas\n1870, yleisen historian dosentti 1878 ja professori 1880,\nvaltiopäivämies. Suomenkielisistä teoksista huomattakoon: _Suomen\nyhdistäminen Venäjän valtakuntaan_ 1891; _Suomen sisällinen itsenäisyys_\n1892; _Viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen_ 1894;\n_Suomen sota ja Suomen sotilaat 1808-09_ 1896. -- _Palmén_, professorin\npoika, on syntynyt Helsingissä 26 p. Marrask. 1849, ylioppilas 1866,\npohjoismaiden historian dosentti 1877 ja professori 1884,\nvaltiopäivämies. Teoksista: _Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\nviisikymmen-vuotinen toimi ynnä suomalaisuuden edistys_ 1881; sekä\nValvojasta: _Neljä merkkivuotta Suomen oppikoulun historiassa_ ja\n_Suomen valtiovarojen hoidosta_ 1889, _Taistelu lakiemme puolesta\n1840-luvulla_ 1896. -- _Tudeer_, tuomarin poika, on syntynyt Mikkelissä\n30 p. Elok. 1850, ylioppilas 1867, kreikan kielen ja kirjallisuuden\ndosentti 1879 ja ylimääräinen professori 1885. Valvojasta:\n_Matkamuistelmia Kreikasta_ 1883; _Homeeros ja Kalevala_ 1885; _Runous\nja vapaus_ 1888. -- _Setälä_, talollisen poika, on syntynyt Kokemäellä\n27 p. Helmik. 1864, ylioppilas 1882, suomalais-ugrilaisen kielitieteen\ndosentti 1887, Suomen kielen ja kirjallisuuden professori 1893. Teoksia\nmainittakoon: _Suomen kielen lauseoppi_ 1880; _Lauseopillinen tutkimus\nKoillis-Satakunnan kansankielestä_ 1883; _Yhteissuomalainen\näännehistoria 1-2_, 1890-91; _Lisiä suomalais-ugrilaisen\nkielentutkimuksen historiaan_ 1891; _Oikeakielisyydestä suomenkielen\nkäytäntöön katsoen_ 1894.\n\n[189] Viimeksi on v. 1896 ilmestynyt alkuosa hänen kirjoittamaansa\nlaveata _Suomen lainsäädännön historiaa_.\n\n[190] Lisäksi: _Lyhyt runous-oppi_ ja _Runous-opin pääkohdat_ 1891.\n\n[191] _Aksel August Borenius_ on syntynyt 19 p. Maalisk. 1846 Porvoossa,\njossa isä oli kymnaasinlehtorina. Tuli ylioppilaaksi 1863 ja filosofian\nkandidaatiksi 1871. Kävi vv. 1871, 1872 ja 1877 keräämässä vanhoja\nrunoja ja niiden sävelmiä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\nkustannuksella, jonka kirjaston ja arkiston hoitajana myös oli vv.\n1876-79, pannen nämät aivan uuteen kuntoon. On m.m. julkaissut:\n_Selityksiä runonkeräyksistäni ja niiden johdosta muutamia mietteitä\nKalevalasta_ Kielettäressä 1872; _Missä Kalevala on syntynyt?_ Suomen\nKuvalehdessä 1873; _Suomen keskiaikaisesta runoudesta I. Luojan virsi_\nVirittäjässä 1886.\n\n[192] Viime aikoina on hän etenkin edistänyt siperialaisten\nkalliokirjoitusten kokoilemista, julkaisemista ja tutkimista.\n\n[193] Sekä ennen mainittu _Juhana Vilhelm Snellman'in elämä_, joka on\nmyös suomeksi ilmestynyt 1896.\n\n[194] Myös _Godenhjelm'in_ voi tähän lukea sekä itse kirjan tekijän.\nRyhmitys on muuten kokonaan toimittajan.\n\n[195] Myöhemmin on hän julkaissut kokoelman _Raittiusrunoja_ 1889 sekä\nkertomuksen _Salmelan heinätalkoot_ 1891.\n\n[196] _B. F. G(odenhjelm)_, Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1876 s. 43.\n\n[197] Lisättäköön: _Itätsheremissiläiset kielennäytteet_ saksalaisen\nkäännöksen kera Suomalais-ugrilaisen Seuran toimituksissa 1889 ja\n_Kuollan Lapin murteiden sanakirja ynnä kielennäytteitä_ Tiedeseuran\nBidrag'eissa 1891.\n\n[198] Kokoelman runojansa julkaisi Arvi Jännes nimellä _Muistoja ja\ntoiveita ystäville jouluksi_ 1889. Promotsiooni-runoilija 1897.\n\n[199] Ilmestyivät 1867-70; yksin on Cajander uudistanut suomennoksen\nmallikelpoiseksi 1889. On myös uudestaan suomentanut Topelius'en\n_Maamme-kirjan_ ja _Luonnon-kirjan_ 1886.\n\n[200] Erikseen ovat vielä huomattavat hänen tervehdyssanansa v. 1890\nseppelöidyille maistereille.\n\n[201] Myöhemmin ilmestyneitä ovat runokokoelmat: _Kuplia_ 1890 ja _Ajan\nvarrelta_ 1896, eletty kertomus _Uskovainen_ 1890 sekä näytelmät\n_Tietäjä_ 1887, _Aino_ 1893 ja _Kullervo_ 1895.\n\n[202] Tämä arvostelu tietysti ei koske vuoden 1886 jälkeen ilmestyneitä\nnäytelmärunoja.\n\n[203] Ennen vuotta 1886 esiintyneistä.\n\n[204] _Eemil Fredrik Nervander_, kuuluisan luonnontutkijan ja runoilijan\n(_Jephtas bok_ 1840) _Juhana Jaakko Nervander'in_ poika, on syntynyt\nHelsingissä 16 p. Marrask. 1840. Tuli ylioppilaaksi 1858 ja suoritti\nfilosofian kandidaatti-tutkinnon 1869. On salanimellä _Emlekyl_\njulkaissut kaunokirjallisia teoksia, sekä ruotsin- että suomenkielisiä.\nJälkimmäiset, nimittäin ennen mainitut novellit _Honkain tarinat_ 1869\nja _Uotilan isäntä_ 1870 sekä v. 1884 ilmestynyt _Katri, kertomus 17\nvuosisadasta_, ynnä suomalaisessa teaatterissa v. 1879 esitetty näytelmä\n_Pieni Suometar_, ovat kaikki toisten kääntämiä. Nervander on\nmuistettava myös Suomen taidehistoriallisten muinaismuistojen ahkerana\nkeräilijänä ja tutkijana.\n\n[205] Uutta painosta valmistetaan parast'-aikaa. Edellisen oli\ntoimittanut _B.F. Godenhjelm_.\n\n[206] _Eliel Aspelin_, Juhana Reinhold Aspelin'in nuorempi veli, on\nsyntynyt 9 p. Lokak. 1847 Ylivetelissä, jossa isä silloin oli\nkappalaisena. Tuli ylioppilaaksi 1865, filosofian kandidaatiksi 1871 ja\nlisensiaatiksi 1878. Nimitettiin estetiikan ja taidehistorian dosentiksi\n1880 sekä ylimääräiseksi professoriksi 1892. Julkaisi tutkimuksen\nAleksis Kivestä ja hänen teoksistaan jo v. 1872 Kirjallisessa\nKuukauslehdessä. On sittemmin esiintynyt etevänä\nelämäkerran-kirjoittajana: _Johannes Takanen_ 1888, _Verner Holmberg_\n1890, _Elias Brenner_ 1896. Hänen muita julkaisujaan mainittakoon:\n_Siipialtarit, tutkimus keskiajan taiteen alalla_, väitöskirja 1878;\n_Kalevalan tutkimuksia I_, 1882; _Suomen taiteen historia\npääpiirteissään_ 1891: _Kansa Saksan kertomarunoudessa, 1750-1850_ 1894:\nsekä salanimellä _Ellei_ suomennetut Dickens'in _Kotisirkka_\nNovellikirjastossa 1870 ja Ibsenin näytelmä _Kuninkaan alut_ 1884.\n\n[207] Ennen vuotta 1886 ilmestyneistä. Onnistuneen aiheensa puolesta\nmerkillinen on myös _Matti Kurikan_ v. 1884 painettu _Viimeinen\nponnistus_, kuvaus Inkerin kansan elämästä orjuuden lakkauttamisen\najoilta.\n\n[208] _Näytehnistön_ suomentajista mainittakoon vielä _Eerik Juhana\nBlom_, syntynyt 22 p. Toukok. 1817 Iisalmella, jossa isä oli\nkappalaisena. Hän tuli ylioppilaaksi 1836 ja maisteriksi 1840, toimitti\nensin kouluvirkoja eri paikoissa, vaan sitten vihitti itsensä papiksi ja\nnimitettiin Heinävedelle 1855 ja Sysmään 1860. Kuoli 20 p. Huhtik. 1887.\nBlom on tunnettu monista sujuvista suomennoksistaan. Suorasanaisista\novat mainittavat, paitsi Näytelmistöön painetut Lessing'in draamat\n_Emilia Galotti_ 1861 ja _Minna von Barnhelm_ 1864, Conscience'n novelli\n_Ravintolan isäntä_ 1863. Runomitalla on hän kääntänyt Tegnér'in\n_Frithiofin sadun_ 1872 ja Runeberg'in _Hirvenhiihtäjät_ 1876, joista\nedellinen ei kuitenkaan ole yhtään onnistunut. V. 1873 painatti hän\nnimellä _Niitä näitä runouden alalta_ vihkosen suomennoksia Runeberg'in,\nFranzén'in, rouva Lenngren'in y.m. pienistä runoelmista. Omiakin\nsepitelmiä on hän julkaissut, ensi kerran Saima-lehdessä 1845 ja\nsittemmin Suomettaressa.\n\n[209] Omaa sukua _Forsman_, kultasepän tytär Tukholmasta, syntynyt 20 p.\nMarrask. 1838. Meni v. 1866 Helsingissä naimisiin etevän näyttelijän\n_Frithiof Raa'n_ kanssa, sekä tämän kuoltua norjalaisen kirjailijan\n_Kristian Winter-Hjelm'in_ kanssa 1874.\n\n[210] Vaikka, niinkuin on mainittu, Bergbom suomalaisen teaatterin\njohtajana ei ole mitään näytelmää omassa nimessään julkaissut, on hänen\nkuitenkin siinä asemassa ollut tilaisuus suuressa määrin vaikuttaa\nuusimman näytelmäkirjallisuutemme kehitykseen. Kuinka suuri osa hänellä\non ollut monessa näyttämöllämme esitetyssä ja myöhemmin julkaistussa\nnäytelmässä, on vastainen suomalaisen kirjallisuuden historian tutkimus\nselvittävä.\n\n[211] Etevänä runomitallisten näytelmäin suomentajana huomattakoon myös\n_Juhana Enlund_. Hän syntyi Raumalla 29 p. Kesäk. 1836. Kun Suomen\nruotusotaväki v. 1854 asetettiin, meni hän Turun ja Porin läänin\npataljoonaan ja palveli siinä, viimeksi vältvääpelin arvolla, siksi kuin\nSuomen sotaväki v. 1868 hajoitettiin. Sitten tultuaan Helsinkiin, sai\nhän viran rautatiehallituksen kansliassa, jossa v. 1897 pääsi\nvakinaiseksi kamreeriksi. Enlund on hienolla runoaistilla ja sujuvalla,\nkauniilla kielellä suomentanut seuraavat näytelmät: Oehlenschläger'in\n_Aksel ja Valpuri_ 1873, Lessing'in _Nathan viisas_ 1876, Hertz'in\n_Kuningas René'n tytär_ 1878 ja Björnson'in suorasanainen _Leonarda_\n1880. Myös on hän sepittänyt sävelmän Yrjö Koskisen runoelmaan _Suomen\nsalossa_.\n\n[212] Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1869 s. 20-22, 306-312.\n\n[213] Kts. _J. W. C(alamnius'e)n_ arvostelua Kirjallisessa\nKuukauslehdessä 1874 s. 52.\n\n[214] Myöhemmin on Minna Canth'ilta vielä ilmestynyt m.m. seuraavat\nnäytelmät: _Kovan onnen lapsia_ 1888, _Papin perhe_ 1891 _Sylvi_ 1893 ja\n_Anna Liisa_ 1895; kertomukset: _Hanna_ 1886, _Köyhää kansaa_ 1886,\n_Salakari_ 1887, _Lain mukaan_ ja _Kauppa-Lopo_ 1889, _Novelleja_, kaksi\nosaa, 1892; aikakauskirja _Vapaita aatteita_ 1889-90.\n\n[215] _V(asenius)_, Valvojassa 1882, s. 139.\n\n[216] _K(aarlo) B(ergbom)_, 1869, s. 101.\n\n[217] _Juliana Adrian Hahnsson_, kauppiaan poika, oli syntynyt Raumalla\n4 p. Maalisk. 1834. Tuli ylioppilaaksi 1852 ja maisteriksi 1860. Kuoli 9\np. Toukok. 1888. On julkaissut _Muoto-opillisen selityksen Eurajoen,\nLapin, Rauman, Pyhänmaan, Laitilan ja Uudenkirkon pitäjien kielestä_\nSuomi-kirjassa 1866-72 sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\nkustantamaa laveata _Ruotsalais-suomalaista sanakirjaa_ kaksi vihkoa\n1884 ja 1888, jota teosta, vaikka supistetun suunnitelman mukaan ovat\njatkaneet: maisteri _Aukusti Herman Kallio_ sekä hänen kuoltuaan tohtori\n_Heikki Paasonen_. -- Theodolinda Hahnsson meni v. 1896 uusiin naimisiin\nsenaattori Yrjö-Koskisen kanssa.\n\n[218] Myöhemmin ilmestyneitä ovat kertomukset: _Huutolaiset_ 1887,\n_Joululahjat_ ja _Martta_ 1891, _Kaksi_ 1893, _Marjapojat_ 1894 sekä\nnäytelmä _Sodan uhatessa_ 1888.\n\n[219] Uusi, vähän muutettu laitos 1886.\n\n[220] Myöhemmin vielä: _Uusia kertoelmia_ 1889 ja _Sivuteitä_ 1891.\n\n[221] Myöhemmin ilmestyivät: _Hellmannin herra_ ja _Esimerkin vuoksi_\n1886; _Kuvauksia_ 1889; _Helsinkiin_ 1889; _Yksin_ 1890; _Lastuja_,\nkolme kokoelmaa, 1891, 1892, 1896; _Papin rouva_ 1893; _Heränneitä_ ja\n_Maailman murjoma_ 1894; _Panu_ 1897.\n\n[222] Nuori kirjailija, johon tämän kirjan tekijä jo aikaisin kiinnitti\nhuomionsa, on sittemmin kaksiosaisella romaanillansa _Vaaralla_ 1891 ja\n_Elsa_ 1894 saavuttanut yleisen tunnustuksen. Vielä on hän julkaissut\nnovellikokoelman _Lapsia_ 1895.\n\n[223] 1878, s. 86-87.\n\n[224] Myöhempien kansankirjailijain luetteleminen ei tähän esitykseen\nenää kuulu. Heidän yhteiseen novellikokoelmaansa _Syvistä riveistä_,\njoka ilmestyi vv. 1888-90, oli tekijä aikonut kirjoittaa johdannon,\nmutta sitäkään aijetta ei hänen ollut suotu toteuttaa.\n\n[225] Toiset viisi vv. 1886-89.\n\n[226] Myöhemmin ilmestyivät: _Isäin pahat teot lasten päällä_ 1887;\n_Jälkipoimintoja_ 1889; _Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen\nseurauksista_ 1893 sekä viimeksi _Valitut teokset_, kolme osaa, 1895-96.\n\n\n\n"]