[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVyHDU7vGl6jaQFgr3EHuMZIdPI8MYK52Ozd4WPA3kOI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},579,"Aikamme kuvia I-III","Alkio, Santeri",1862,1930,"579-alkio-santeri-aikamme-kuvia-i-iii","579__Alkio_Santeri__Aikamme_kuvia_I-III","Novellikokoelma","romaani",[],[],"fi",1889,null,45039,279214,false,41531,[23,24],"Fiction","Short stories",[26],"Novels","\"Aikamme kuvia I-III\" by Santeri Alkio is a collection of novellas written in the late 19th century. The book delves into the lives of Finnish characters in various social settings, exploring themes of class, morality, and everyday struggles. It presents a diverse array of situations that reflect the societal norms and issues of the time, exemplified through its characters’ interactions and decisions.  The opening of the collection introduces Santeri Harakkainen, a humble cottager who encounters Mielonen, a prominent magistrate, in a town square. Their interaction leads to an exploration of social hierarchy and self-perception as Santeri grapples with the notion of inferiority in the presence of the influential Lautamies. This part highlights Santeri's eagerness to please and his feelings of unworthiness, all while presenting a humorous and insightful portrayal of their ensuing conversation about trivial matters, such as buying supplies and the nuances of drinking socially. The reader is drawn into the simplicity yet complexity of their lives, setting the tone for the rest of the novellas, which promise to reflect on human nature through relatable narratives. (This is an automatically generated summary.)",[],278,"Kolmiosainen teos sisältää realistisia kertomuksia 1800-luvun lopun suomalaisesta kansanelämästä. Tarinat kuvaavat maaseudun arkea, säätyeroja ja ihmiskohtaloita torppareista kunnan mahtimiehiin. Kokoelma tarkastelee aikakauden moraalisia ja sosiaalisia kysymyksiä sekä arkisia kohtaamisia eri yhteiskuntaluokkien välillä.","Santeri Alkion 'Aikamme kuvia I-III' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 579. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AIKAMME KUVIA I-III\n\nNovellikokoelma\n\n\nKirj.\n\nSANTERI ALKIO\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1889-91.\nWerner Söderströmin kirjapainossa.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI:\n\n \"Miesten parahia\"\n Olutta ja härjän heiniä\n Kohtuus\n Oliko Mikko lurjus\n Käypää tavaraa\n Lepopäivänä\n\nII:\n\n Rikkaampi kuin Vauhkosen emäntä\n Rinni-pahanen\n Mattiparka\n Maineen uhreja\n Nuo Rutakkalan hyvät isännät\n Pyhä vala\n\nIII:\n\n Harjoittelia\n \"Suuri palkka\"\n Vaikeassa asemassa.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n\n\n\"Miesten parahia.\"\n\n\nSanteri Harakkaisen mieli kävi oikein hyväksi, kun kaupungin torilla\ntapasi muitakin oman paikkaisia, nimittäin tuon Mielosen Lautamiehen.\n-- Pitäispä mennä tutuksi tekemään ja kyselemään joko Lautamies pian\nkotiinpäin lähtee...\n\nJa Santeri menikin ystävällisesti hymyillen ja tarjosi kättä.\n\n\"No päivää, onpa Lautamieskin tullut kaupunkiin.\"\n\n\"Jassoo, Santeriko se olikin ... no päivää päivää.\" Mielonen seisahtui\nja antoi kättä. Santeri hymyili ja naurahteli oikein iloisesti. Ei hän\nkotipaikalla olisi milloinkaan uskaltanut mennä Mieloselle kättä\ntarjoomaan, itse kun oli vaan sellainen, halpa torpparimies ja\nLautamies taas niitä kunnan mahtimiehiä ja muutenkin miesten parahia.\nMutta kuinka lie nyt Santeri rohvaissut itsensä ... meni koska menikin\nkättelemään, koska ei ketään muita tuttavia näkynyt Lautamiehelläkään\nseurassaan.\n\n\"Joko Lautamies pian kotiinpäin lähtee?\" rupesi Santeri kyselemään.\n\n\"Pianhan sitä pitää lähteä, ei minulla enää suuria ole asioita.\"\n\nSanteri innostui esittelemään, että jos yhdessä lähdetäisiin ja kertoi,\nettei hänelläkään enää ole muita asioita, kuin ostaa apteekista Mikon\nLiisalle 10 p. Elekseeriä ja Faarin muorille puolen naulaa\nnuuskatupakkaa. Mielonen ilostui, kun Santeri apteekia mainitsi,\nhänenkin piti tuoman emännälle Lehmän Muusia. Sen asian hän nyt\nSanterin haltuun uskoi.\n\n\"No, noo, sitä tulee nyt vaikka kuinka pitkältä!\"\n\nJa Santeri oli oikein riemusta ratketa kun sai Lautamiehen asiaa\ntoimittaa. Sovittiin, sitten yhtymäpaikasta ja erottiin asioillensa.\n\nSanteri kääntyi vielä taaksensa katsomaan... Olipa totisesti oikein\nhupaisti tehdä seuraa semmoisen aika miehen kanssa kuin Mielosen\nLautamies... Se on niitä miesten parahia.\n\nHän kiirehti puodiin, käski panemaan puoli naulaa Venäjänlehtiä ja\nsanoi, että hänellä on kova kiire, kun on yhdessä matkassa Mielosen\nLautamiehen kanssa ja se odottaa häntä.\n\n\"Häh? Mielosen Lautamieskö?\" kysyi puotipalvelia.\n\n\"Niin, tunnetteko te hänet?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Eikös hän ole aikamies?\"\n\n\"Saattaapa olla.\" Ja puotilainen naurahteli. Santeri rupesi kertomaan\nLautamiehen avuja ja rikkauksia, pyysi lopuksi sikarin suuhunsa. Ei hän\ntuota nyt juuri kaupan tekiäisiksi ajatellut niin pienen kaupan päälle,\nmutta kun tässä nyt oli niin tutustuttu. Puotilaiset antoivat\nSanterille sikarin ja nauroivat takapuolella. Sitten meni Santeri\napteekiin, rynnisti muita ostajia kauppapöydän edestä syrjälle ja\ntahtoi hänelle panemaan ensin, kun Mielosen Lautamies odottaa.\n\n\"Mitä?\" kysyi apteekilainen otsaansa rypistäen. Santeri ryömäsi\nkauppapöydälle, pyyhki takin hijalla hikeä otsastaan, kehui Mielosen\nLautamiehen häntä odottavan, ja että se Lehmän Muusi tuleekin sille\nLautamiehelle.\n\nApteekilainen väänsi suunsa ilveelliseen hymyyn ja rupesi kyselemään\nmuiden ostajain asioita. Santeri Harakkaisen päähän nousi kiukut...\nEikö tuo mokoma luikkari tiedä mikä mies Mielosen Lautamies on? Hän oli\nkovin loukattu ja mutisi itsekseen kuin apteekilainen vaan muille ensin\nantoi.\n\nMutta hyvissä ajoin hän ehti, sai odottaa kauan, ennen kuin Lautamies\njoukkoon joutui.\n\nKun Lautamies tuli, ei hän paljon Santeria huomannutkaan, sivumennen\nvaan kysyi, josko tämä oli häntä odottanut.\n\n\"Noo, ei se haittaa tee, eipä tässä ole ollut kiirettä mihinkään.\"\nSanteri ajoi hevosensa perään ja juoksi itse Lautamiehen häkkikärryn\nviereen.\n\n\"Älkää nyt ajako Lautamies, tuota, tässä olisi sitä Muusia.\" Hän\nkurotti myttyä.\n\n\"Jahaa, en olisi sitä enään muistanutkaan.\" Mielonen kääntyi ottamaan,\nkurotti kättänsä, mutta horjahti hiukan.\n\n\"Tpruu siinä!\"\n\nHän tempasi kovasti suitsista ja hevonen peräytyi äkkiä muutaman\naskeleen. Mielonen horjui selkänojaa vasten ja pää retkahti rumasti.\n\n\"Noo siinä!\" Ja Mielonen alkoi vihatiestä repiä ohjaksista.\n\nSanterin rupesi käymään sääliksi hevosta.\n\n\"Älkää nyt Lautamies, ... menee mustan suupielet rikki.\"\n\nMielonen ei pannut mitään huomiota Santerin puheesen, mutta kun sai\nmustan hiukan asettumaan, ojensi vaan synkeänä kätensä johon toinen sai\npistää lääkemytyn. Sanaa sanomatta lähti hän jälleen ajamaan ja Santeri\nsai olla vikkelöissään kuin ehti perään kiirehtivän hevosensa\nrattaille. Saatuansa itsensä mukavasti istumaan kiinnitti hän katseensa\nLautamieheen ja hymähti hiukan epävarmasti... Kovin oli mielestänsä\nkopeasti kohdellut.\n\n\"Kyllä hän on hiukan tuitukassa,\" hän puoliääneen lausui ja rupesi\nitsekseen ajattelemaan, että minkälainen mies se oikein on, tuo\nMielosen Lautamies, kun hevostakin noin rääkkää...\n\n\"Tule tänne Santeri!\" kuuli hän Lautamiehen huutavan ja näki\npidättelevän hevostansa kävelemään. Santeri vähän sävähti... Mitähän\nnyt mahtanee sanoakaan tuo matkatoveri? Hän oikein pelkäsi, että rupee\nhaukkumaan, kun hän äsken uskalsi kieltää hevosta rääkkäämästä... Ne\novat niin ylpeitä nuo isoset ettei köyhä saisi puhua mitään...\n\nMutta Lautamiespä tarjosikin vaan ryypyn pullostaan, kun Santeri\npeläten meni ääreen.\n\n\"Ota tästä ryyppy.\"\n\n\"Mitä te nyt mullen ryyppyä ... älkää turhia ... Lautamies ryyppää nyt\nvaan itse.\" Santeri oikein tutisi mielenliikutuksesta, kun Mielonen\nnoin hyväntahtoinen oli ja noin korea kuvaisesta pullosta ryyppyä\ntarjosi ... ei sanaakan maininnut äskeisestä.\n\n\"No, ota ryyppy kun annan,\" sanoi Lautamies kovuudella, ikäänkuin\nlaiskaa poikaa lukemaan pakoitetaan. Eikä Santerin enää tehnyt mieli\nvastaan sanoa, otti pullon, ja pani huulillensa, tarjosi sitten\ntakaisin.\n\n\"Kiitoksia paljon, sepä olikin hyvää, oikein paremman tapin takaista.\"\n\n\"No, päästä suuhus asti,\" käski toinen.\n\n\"Kyllä se nyt jo piisaa... Tuota ... en minä ole tottunut paljon\nryyppäämään.\" Santeri Harakkainen katsoi nöyrästi hymyillen\nLautamieheen, ikäänkuin rukoillen tyhmyyttänsä ja oppimattomuuttansa\nanteeksi.\n\n\"Ryyppää nyt kun käsken, äläkä siinä turhia siekaile, kun mielesi\nkuitenkin tekee.\"\n\nSanteri maistoi vielä huuliinsa, antoi sitte pullon takaisin, kiitteli\nja kehui aineetta. Mielonen otti itse hyvän kulauksen.\n\n\"Kyllä ryypätä saa, kun ryyppää kohtuudella,\" hän sanoi ja löi tulpan\nkiini.\n\n\"No niin, ei suinkaan se ketään vahingoita, kun kohtuudella ... mutta\nminä en tuota ole tottunut viljelemään paljon ollenkaan,\" toimitti\nSanteri.\n\n\"Olen minä viljellyt aina,\" kehui Mielonen ylpeillen, \"mutta minä olen\nviljellyt kohtuudella. Ei sitä saa siltä itseänsä juovuksiin juoda,\nvaikka ryyppää.\"\n\n\"Joo, joo, kyllähän se sellaista on, mutta...\"\n\n\"Vai ootko nähnyt, että minä olisin ollut liiaksi juovuksissa koskaan?\"\n\n\"Enkä olekaan. Koska minä olisin nähnyt Lautamiestä juovuksissa.\"\n\n\"Eikä ole kukaan nähnyt. Kyllähän sitä nyt toisinaan tulee vähän\nryypättyä, mutta ei se siltä ole mitään juovuksissa olemista, kun\nitsensä ja asiansa hoitaa.\"\n\nSanteri vakuutti asian kaikin puolin olevan totta.\n\n\"Muutamat, kun ne vähän ryyppäävät, tulevat kohta noloiksi, niin\netteivät ollenkaan ymmärrä asioitansa. Ei sillä lailla saa ryypätä!\"\n\nLautamies nykäsi hevosensa juoksemaan. Santerille oli äsken jo\njohtunut, ikään kuin itsestään mieleen, että \"kuinkahan tuo Lautamies\nnyt noin on ryypännyt, eipä se juuri tapaa niin...\" Mutta nyt kuin tämä\noli hänelle sanonut oikein jutunjärjen, selvittänyt, kuinka hyvin hän\nasiansa hoitaa, niin Santerikin muisti, että hyvin hän oli aina\nhoitanut ne, ei paljon koskaan ollut puhuttu hänen hulluttelemisestaan\njuovuksissa. Kyllähän aina vähin, mutta joskus sitä viisaskin erehtyy.\n\nJa Mielonen kuvastui Harakkaisen Santerin mielessä yhä enemmän kunnon\nmieheksi... \"Osaa ryypätäkin niin, ettei mitään haittaa tee... Ei sitä\nmoni osaa.\"\n\n\"Santeri, tule tänne!\"\n\nKun kerran Lautamies kutsui, niin eihän Santeri menemättä viitsinyt\nolla... Ja saattaahan tuota huviksensa nyt vähän kävelläkin, pitkä kun\noli matka.\n\n\"Ota ryyppy, Santeri.\"\n\n\"Älkää nyt joutavia minullen aina, kun ei minulla ole ollenkaan teille\nantaa, ryypätkää nyt vaan itse,\" esitteli Santeri.\n\n\"Älä siinä juonittele, mitähän minä sinun viinoistasi.\"\n\nSanteri otti, pani vähän huuliinsa, ei uskaltanut paljoa suuhunsa\npäästää...\n\nOlispa oikein rumaa nyt itseänsä juovuksiin ryypätä kun on Mielosen\nLautamiehen kanssa yhdessä joukossa... Pian sen matalan meren kylmää,\nei sitä kaikki tiedä niin määräänsä, kuin Lautamies...\n\nSanteri antoi pullon Lautamiehelle ja ajatteli mielessään sopivaa\npuheen ainetta.\n\n\"On niitä muutamia miehiä siinä meidänkin kylässä mennyt\nraittiusseuraan, mutta ei mun ole hänehen tullut mentyä vielä,\" rupesi\nSanteri juttelemaan.\n\n\"Hm...\" Lautamiehen suu meni vähän hymyyn ja vakavana katseli hän\npilviä kohden.\n\n\"Se on lapsellista touhua se. Ei sitä aikaiset miehet viitsi sellaisia\npuuhia pitää.\"\n\nSanteri oikein hämmästyi... Kuinkahan se Lautamies nyt tuolla lailla?\nOnhan siinä puuhassa aivan täysiaikaiset miehet ja ne edistyksen\nharrastajat... Puhuu aivan samoin kuin tuo, vanha patajuoppo, Sorviston\nSuutari... Hän rupesi tuumimaan ettei hän ollut oikein ymmärtänyt\nLautamiestä, taikka tämä ei ollut häntä ymmärtänyt. Rupesi siis\nuudestaan asiasta puhumaan.\n\n\"Mutta kyllä olisi mukavaa, ettei ollenkaan ryypättäisi, kun sen viinan\nkautta tulee niin paljon vahinkoa.\" Santeri tirkisteli Mieloseen,\najatellen, että nyt kai sitä jo pitäisi ymmärtää mitä hän ajatteli.\nLautamies huomasi, että Santeri oli oikein ruvennut miettimään tuota\njuttua. Siitä syystä hän innostui pitämään selvityspuhetta.\n\n\"Kyllä ryypätä saa, kun ryyppää kohtuudella!\" hän sanoi ja oikein\nähkäsi innostuksesta. \"Ei minun mieleni koskaan viinaa tee, mutta\nmaistan kun sattuu... Noo, juopoille se nyt kyllä sopii tuo\nraittiuskin, ja taas sellaisille jotka eivät missään seuroissa käy.\nMutta kun paljo pitää olla ihmisten kanssa tekemisissä, niin kuin\nminunkin, niin ei sitä sovi olla ... jopa sitä kadottaisi arvonsa.\"\n\nMielosen iloksi, huomasikin Santeri, mitä tarkoitettiin.\n\n\"No mitäs varten teidän tarvitseekan raittiiksi ruveta, eikä teidän\ntodesta sovikaan, niinkuin jo sanoitte. Mutta köyhäin, meikäläisten\nkyllä sopii ja tarpeellistakin on,\" tuumaili Santeri.\n\n\"Aivan niin ... teikäläisten sopii kyllä.\"\n\nLautamies nykäsi hevosensa juoksemaan, Santeri meni rattaillensa. Näki\nsieltä, miten Mielonen useat kerrat otti pullon taskustaan ja suuteli\nsitä. Rupesi lopulta jo oikein ihmeeksi käymään... Kuinkahan jaksaakaan\ntuo Lautamies noin paljo ryypätä? Jo minä nahaksi menisin, jos tulla\ntavoin...\n\nMutta hyvin vaan istui Mielonen rattaillaan, suorana, könevänä ja\nrupesi aina kovemmin ja kovemmin ajamaan. Santerin rupesi käymään\nsääliksi hevostaan, oikein teki mieli jäämään, mutta ei tahtonut\nviitsiä ... eihän sitä usein saa sellaisessa seurassa kaupungista\ntulla ... ja kun jo ryyppyjäkin oli antanut...\n\nHän kiirehti hevostansa perään ja koetti rauhoittaa tuntoansa. Mutta\nkun rupesi vaahtokakkaroita vierimään pitkin valkosen kylkiä, niin jo\npidätti Santeri kävelemään.\n\nOnpa oikein riivattu ajamaan tuo Lautamies, kun ei yhtään hevostansa\nsääli!...\n\nSanterin tuntoa vaivasi, kun hevonen niin puhalsi ja hikoili. Hän\najatteli ja katseli toverinsa perään, huomasi iloksensa että senkin\nhevonen pidättyi kävelemään tuolla matkan päässä. Jo meni mieli oikein\nhyväksi: seurallinen, hyvä mies onkin tuo Lautamies, kun ei tahdo\ntoveriansa jättää, vaikka tämä köyhempikin olisi.\n\nValko sai taas juosta hölkkästä, että olisi matkatoveri saavutettu.\n\n\"Ka ... tpruu!\"\n\nSanteri näki hatun maantiellä ja riensi sitä ottamaan ylös.\n\n\"Kas helkkari, kun olikin hyvä, sievä, musta hattu!\" hän äänekkäästi\nhuudahti. \"Sepä nyt oli onni! Ei aina tuollaisiakaan löydä.\" Hän\nkiirehti rattaillensa ja katseli mielissään hattua.\n\n\"Sepä oli kerrassaan onni!\"\n\nJa Santeri koetti hattua päähänsä, tosin oli se vähän iso, mutta eihän\nse haitannut, kun niin helpolla oli saanut. Sydän hytkähteli niin\nsomasti, kun ajatteli että hattu päässä saa kotikylään mennä ... ja nyt\nensin Lautamiehen luo...\n\n\"Saa nähdä, mitä sanoo Lautamies, eikö ruvenne edes mielittelemään...\nSoo valkonen!\"\n\nLautamies oli sillä aikaa ehtinyt pois näkyvistä, kun Santerin hevonen\ntaas sai hiljakseen nutustella tuon hatun löytämisen johdosta.\n\n\"So, sooh!\"\n\nValko sai ohjas-periä lavoillensa ja se alkoi aika kyytiä kiitää\neteenpäin. Santerin täytyi pitää toisella kädellä kiini hattua\npäässänsä, ettei pääsisi pois lentämään. Pian saavutti hän Mielosen\nnäkyviinsä. Santeri näki, että sen hevonen lotusteli hiljaa.\n\n\"Unettamaanpa on ruvennut äijää,\" hän ajatteli, \"kun noin tuolla\neteenpäin kuojuu. Muutenkos se niin hiljaa ajaisi!\"\n\nMutta likemmäksi tultua näki Santeri, ettei Lautamiehellä ollut hattua\npäässä.\n\n\"No mutta...\" Hän kourasi hatun päästään käteensä, katseli ja muisteli\nminkälainen lakki oli ollut Mielosella.\n\n\"Jumaliste! tämä onkin Lautamiehen hattu!\"\n\nJa hän juoksi Lautamiehen luokse, joka rattaillaan rumasti rötköttäen\nnuokkui. Ei näkynyt hattua rattailla...\n\n\"Kuulkaa Lautamies! Onko tämä teidän hattunne?\"\n\nToinen ei herännyt, nuokkui vaan ja rötkötti. Santeri ei tahtonut\nuskaltaa ruveta töyttimään ... mutta kun ei muukaan tahtonut auttaa,\nniin...\n\n\"Kuulkaa, onkohan tämä teidän hattunne?\"\n\nLautamies heräsi örähdellen ja katsoa töllötti älyttömästi Santerin\nkasvoihin, osoittamatta vähääkän ymmärryksen merkkejä.\n\n\"Onkohan tämä teidän hattunne?\"\n\nJo tuli vähän tajullensa Lautamies, kun kuuli ihmisen puhetta.\n\n\"Tpruu! ... häh!\"\n\nSanteri uudisti sanottavansa. Hevoset seisahtuivat ja Lautamies\ntöllötti pilviin. Sitten hän äkkiä tunteli päätänsä, rykäsi ja rupesi\nkoperoimaan häkkikärryn pohjaa.\n\nTaju hänessä nähtävästi vähitellen heräsi. Kun oli turhaan koperoinut,\npääsi häneltä ikään kuin väkinäinen huokaus ja silmät harailivat\njonkullaisella hätäisyydellä ympäristöä. Santerikin tunsi itsensä\nmasentuneeksi, kun noin kamalasti käyttäytyi tuo matkatoveri. Hiljaa,\narvelevaisesti sanoi hän:\n\n\"Tässä on Lautamiehen hattu.\" Mielonen tarttui hattuun kiini kuin\nhaukka ja pani sen päähänsä.\n\n\"Mitä sinä mun hattuani!...\" hän ärjäsi sydämystyksissään äkeästi.\n\nSanteri hämmästyi enemmän, tunteille teki oikein ilkeätä.\n\n\"Tuolta minä sen otin tieltä, kun oli pudonnut teidän päästänne. Vai\nluuleeko Lautamies, että minä olen sen teidän päästänne ottanut?\"\n\nSanteri ajatteli, että täytyypä ottaa ja puhella tässä oikein\njärjellisesti ja selittää Lautamiehelle, kuinka asia oikein oli, ettei\nedes pahaa sopua tulisi turhan päitten.\n\n\"Älä tule kuule juonittelemaan parempaisi kanssa, Santeri!\" Mielonen\nputi nyrkkiä ja katseli Santeria kuin härkä.\n\n\"Kaa ... no luuleeko Lautamies, että minä...\"\n\n\"Muista kuule, Santtu, kenenkä kanssa kuriittelet ... minä näytän sulle\noikein...\"\n\nMielonen rupesi osoittelemaan tulla rattailta alas. Santeri alkoi\nitsestänsä jäädä kärryjen takapuolelle, eikä hän oikein tahtonut päästä\nselville siitä, pitikö hänen ruveta pelkäämään, vaiko etsimään lyömä\nasetta. Lautamies rähmi hoijakassaan, Santerin olisi tarvinnut mennä\nystävällisesti häntä maahan auttamaan. Mutta ei hän mennyt, ajatteli\nvaan omaa kohtaansa. Vaan Lautamies ei tullutkaan maahan, jäi vaan\nkontallensa hoijakan pohjaan ja näytti siinä miettivän.\n\n\"Vai sinä roisto tässä!...\" Hän rupesi uudestaan liikkumaan, kuin\nmuisti vihansa.\n\n\"Minäkö roisto?\" Santerikin suuttui, päätti ottaa kumppaninsa oikein\nlujalle haukkumisesta. \"Jottako minä olen roisto, häh?\"\n\n\"Sinä, sinä juuri olet roisto, junkkari... Oo hevonen lurjujen\njoukosta!\" Mielonen sai itsensä istuimelle istumaan, tempasi ohjaksista\nja sai hevosensa täyteen lentoon. Santeri oli niin silmittömästi\nsuutuksissaan että oli vähällä unohtaa valkosensa, joka alkoi kiirehtiä\ntoisen perään.\n\n\"Entä repale on tuokin, vaikka niin kehutaan!\" hän äänteli, kun meni\nrattaillensa ja rupesi siitä lakkiansa etsimään johon muisti sen äsken\npanneensa. Mutta sitä ei löytynyt, ei mistään, pudonnut oli ihan\nvarmaan. Voi kun Santeri nyt rupesi kiroilemaan ja matkatoveriansa\npanettelemaan! Hän käänsi hevosensa takaisin ja alkoi aika kyytiä ajaa\nlakkiansa hakemaan. Mielonen mennä körötteli tietänsä ja hautoi\nmielessään äkäisiä tuumia.\n\n\"Kun meinaa, raato, 'speijaamaan' ruveta parempiansa!...\"\n\n\"Ääh!\" Hän antoi hevoselle selkään ja rääkäsi tavattomalla nautinnolla\nja itseensä luottaen:\n\n\"Ei siihen kykene paremmatkaan, kuin Harakkaisen Santtu!\"\n\nEtäältä hän äkkäsi vastaansa tulevan pitkän jonon tervakuormia. Hän\ntunsi itsessään tavattoman miehuullisten tunteiden hallintoa, kun oli\nsaanut Santerin niin miehen tavoin haukutuksi.\n\n... Joutaisivat ne nuokin tietää, mikä mies minä olen...\n\nMielonen röyhisti rintaansa, koetti asettaa itsensä suorassa ja\npönäkästi istumaan. Vaikealta se tuntui, kun juopunut veri niin\nitsepintaisesti tahtoi ruumista huljuttaa. Kun piti päätä kohdallaan\nja kiinnitti silmänsä yhteen kohti, niin sitten tuntui paraiten\npidättyvän ... kun vähänkin käänsi silmiä toisaalle, niin kohta\nhuljahti yläruumis, eikä sitä tahtonut saada enään pidättymäänkään. Jo\ntulivat tervakuormat lähellä ... silmät kiintyivät tähtäämään hevosen\nkorviin... Kas hullua, kuinka mukavasti ne viirailevat, nuo korvat!...\n\nJa Lautamiehen koko huomio ja ajatus kiintyi hevosen korviin, niin,\nettei oikeastaan huomannutkaan ketä vastaan tuli. Sen vaan äkkäsi, että\nkun nykäsi suitsista, hevosen korvat sitä vikkelämmin viirailivat, pää\nnousi pystöön ja hepo otti reiman hyppäyksen.\n\n\"Älä aja mies! -- Tpruu tpruu! -- Älä aja yhteen! -- Hulluko se on,\ntuo? ... voi ... tpruu!... Katsokaa sen hullua! ... ka ka, no, siinä se\nnyt oli!\"\n\nMielonen kyllä kuuli, kun miehet huusivat ja pari tyttöä parkui, mutta\nei hän viitsinyt turhista hätäillä, tempoi vaan hevosta vuoroon\nkumpaisestakin ohjaksesta.\n\n... Mitä ne hulluja hätivät? ... pelkäävät raukat, kun näkevät hyvällä\nhevosella ajettavan!...\n\nMutta hevonen ällistyi tervamiesten huutamisesta, kun oma isäntä vaan\nyhä kärtti, ja tempasipa yhteen erään tervakuorman kanssa.\n\nSe oli vähän kovallainen täräys, kun häkki-rattaat kiersivät nurin\nojaan, pyörät taivasta kohti, musta jäi kylelleen ojanreunalle\nlepäämään ja Lautamies itse onnellisesti tipahti ojanpohjaan rapakkoon.\n\nTervamiehet riensivät hätäytyneinä apuun. Saivat heti selville, että\nLautamies ilki-elävänä purskutteli ravassa ja teki jo alku-yrityksiä\nkontataksensa pois nurin käännettyin rattaidensa alta. Miehet rupesivat\nnauramaan, kun näkivät ettei henki ollut kysymyksessä, alkoivatpa vielä\nilkeästi suutansa piestä. Ryhtyivät sitten hevosta ensimäisenä\nauttamaan ja antoivat Lautamiehen yksin miettiä pelastuskeinojaan.\n\nKun miehet saivat hevosen pystöön ja rattaat ylös ojasta, jättivät he\nauttamis-tuumat sikseen. Jouten vaan katselivat ja puheillaan\nviiltelivät Mielosen sydäntä, kun tämä koetti kokoilla pikku\ntavaroitaan, jotka olivat sinne tänne lentäneet. Ensimäisenä he\nrupesivat ryyppyjä vaatimaan, kun Lautamiehen viinalekkerin näkivät.\nMelkein tyhjäksi sen tyhjensivät, iso joukko kun oli miehiä. Tulivat\nhiukan hutikkaan.\n\n\"Kuule mies, mistä sinä olet kotoisin?\"\n\nTuo kyseliä oli varmaankin joukon isäntä, ainakin se Mielosestakin\nsiltä näytti.\n\nMielonen oli juuri vaipunut katsomaan rikkautunutta kohtaa häkki-kärryn\nistuimessa.\n\n\"Noo, mitäs se nyt tähän kuuluu? hän kurjallaisesti hymyillen vastasi.\n\n\"Eipä mitään. Mutta onko sulla rahaa maksaa, kun ajoit rikki tuon minun\nrattaani pyörän? Sinun täytyy maksaa siitä 5 markkaa, kun niin\nsikamaisesti ajat.\"\n\n\"Jos ei ole rahaa, niin takki pantiksi, onpa hänellä hyvä takki\", sanoi\njoku.\n\n\"Raha ei tee meillä mitään kiusaa.\" Ja kun Mielonen sen sai\nsanotuksi, niin hän röyhisti rintaansa ja rupesi näyttämään enemmän\nmiehuulliselta.\n\n\"En minä siitä niin paljoa maksa\", hän sanoi, \"se oli vahinko ... tuli\nvähän liiaksi ryypättyä ... johan te sen nyt ymmärrätte.\" Hän katseli\nsurkutellen miehiä, kun eivät ne näyttäneet ymmärtävän.\n\n\"Ryyppää kohtuudella sika!\" huudettiin ja katseltiin Mielosen\nryvettynyttä asua.\n\nMielonen ei päässyt puuhun, ei pitkään, kun ei häntä ymmärretty.\n\n\"Voi moukkia\", huokasi Lautamies raskaasti, \"kun pitää joutua\ntekemisiin kaikellaisten roistojen kanssa.\"\n\n\"Häh, mitä piruja ... mekö roistoja?\" alkoi yksi kysellä. Toisetkin\nhörkistivät korviansa... Tuollaistako se junkkari nyt rupeaa sanomaan,\nkun ensin ajaa ojaan itse ja muut saavat ylös auttaa?\n\nMielonen pelästyi, kun havaitsi, että muut olivat kuulleet mitä hän\najatteli. Ja miehet raivosivat, uhkasivat panna uudestaan ojaan.\n\n\"Maksa pois, että pääsemme lähtemään\", vaati isäntä jurosti käskemällä,\nja koetti rauhoittaa muita vakavemmasti käyttäytymään.\n\nMielonen henkäsi, rupesi sovittelemaan ja veti esiin helpottavia asian\nhaaroja.\n\n\"Tyytykäähän nyt kahteen markkaan kun tuli mullekin vahinko ... tuota,\nminä olen sellainen mies jotta, ette taida arvatakaan.\"\n\nMielonen näytti arvokkaan salamieliseltä.\n\n\"Ole mikä olet, älä siinä joutavia jaarittele, maksa pois ja muista\nettet toiste sillä lailla juo!\" puheli tervamiesten isäntä.\n\n\"No älä nyt kovin ... kyllähän sitä jokainen pian sen verran juo.\nOlette itse jo juovuksissa joka ainoa.\"\n\n\"Omasta viinastas oot juottanut!\"\n\nMiehet nauraa räkättivät ja saivat tuosta paljon puheen ainetta.\nLautamies koetti selvitellä kalujaan, mutta ei onnistunut päästä niin\npitkälle että olisi saanut hevosen valjaisiin. Taas ruvettiin vaatimaan\nmaksua ja Lautamies tarjosi kaksi markkaa.\n\n\"Sepä nyt vasta on juutalainen!\" ihmetteli muudan, ja tästä johduttiin\nsiihen, että he joukolla rupesivat vaatimaan uusia ryyppyjä. Nyt\nsuuttui Lautamies, luultavasti jo oikein perinpohjaisesti, sillä hän\nkaivoi taskun esiin, otti sieltä leveästi pienen tukon seteleitä ja\nantoi yhden 5 markkasen tuolle vaateliaalle.\n\n\"No kyllä mulla rahaa on, enemmän kuin tuollaisilla!\"\n\nToiset nauroivat ja rupesivat kehumaan.\n\n\"Rahaa on sillä miehellä kun roskaa ... petoa, kun on rikas!\" toimitti\nmuuan suupaltti, toiset nauroivat ja säestivät. Isäntä huuteli jo\nmatkaan lähtemään.\n\n\"Antakaa sen miehen jo olla rauhassa\", pyysi tyttö.\n\n\"Vaiti nyt, kirkkoväärti antaa meille vielä, vanhan tutun vuoksi,\nlähtöryypyt.\"\n\n\"Kirkkoväärti!\" matkivat ja nauroivat toiset.\n\nMielonen istui ojan partaalla ja nojasi päätä käsiinsä. Yksi meni\ntöyttäämään.\n\n\"Anna nyt veikkonen lähtö ryypyt niin pyhin takkisi savesta, ettei\nemäntä kovin...\"\n\n\"Ole nyt jo...\" ja Lautamies rupesi kiroilemaan.\n\nJo siihen tuli nurjasti katsellen Santeri Harakkainenkin, lakittomin\npäin. Teki mieli suorastaan ohitse ajaa, mutta ei päässyt. Kyseli\ntervamiehiltä mikä tuolle miehelle oli tullut, ja hänelle kerrottiin.\nLautamies oli jo taas ryhtynyt silojansa selvittelemään, eikä kohta\nhuomannut Santeria, ennen kuin sitten, kuin tervamiehet lähtivät ja\nSanteri aikoi ohitse ajaa.\n\n\"Jassoo, joko se Santeri tuli\", hän sanoi innokkaasti, kuten hyvin\nkaivattua toveria tavatessa ainakin. \"Mulle kävi vähän hullusti, kun\nnuo raadot (hän katsoi kuinka kaukana tervamiehet jo menivät) nuo\nraadot ajoivat mun tässä kumoon.\"\n\nSanteri aikoi mennä ohitse, mutta uteliaisuudesta pidättyi kuitenkin\nkuulemaan mitä Lautamiehellä olisi sanottavaa. Nousi rattailta ja meni\nääreen.\n\n\"Kun raadot ajavat yhteen, muutamat roistot... Kun saataisiin tämä\nhevonen nyt valjaisiin niin... Auta nyt velikulta vähäsen.\"\n\nSanteri ei hätäillyt auttamaan. Mielonen oli hyvänpäiväsesti selvinnyt\nja puuhasi innokkaasti.\n\n\"No?\" Mielonen katsahti Santeriin aikoen kiirehtiä häntä, mutta huomasi\nsamassa, ettei tällä ollut lakkia.\n\n\"No, tuota, missä sinun lakkisi on?\"\n\n\"Vai missä on!\" Santeri rupesi tuikeasti kiroilemaan ja kehui, että kun\nhän oli löytänyt Lautamiehen hatun ja pannut sen päähänsä, niin oli\nhänen oma lakkinsa pudonnut, jota ei enää löytynyt.\n\n\"Teidän pitää maksaa mulle lakin hinnan\", rupesi Santeri vaatimaan.\n\nLautamies katsoi hämmästyksestä hymyillen Santeriin.\n\n\"Häh? Jottako?... Jopa sinä nyt oikein pyörit!\"\n\nSanteri selvitti tarkemmin, mistä syystä hän Mieloselta lakin hintaa\nvaati.\n\nToista jo oikein nauratti.\n\n\"Kylläpä olisit viisas. Ensin juot ja pudotat lakkisi ja sitten pitäisi\nminun maksaa. Sinäpä nyt vasta hävytön olet... Tuleppa nyt vähän\npitämään tuota hihnaa, että saan tämän toisen kiini.\"\n\n\"Enkä tule, en vaikka...\" Santeri kaahasi rattaillensa.\n\n\"Kyllä minä kylässä valaisen, millä tavalla se isoo komea Mielosen\nLautamies kulkee, toimitan jumaliste jokaiselle!\"\n\nKun Santeri lähti, rupesi Mielosta valtaamaan pelko, että jos tuo nyt\nsaa mielin määrin, oikein vihamiestä huutaa, niin siitä tulee\nriivatusti ilkeä juttu.\n\n\"Santeri hoi! Santeri! Älä aja, Santeri!\"\n\nTämä pidätti hevosensa ja rupesi kuultelemaan.\n\n\"Palaa nyt vielä tänne!\"\n\nSanteri käänsi hevosensa. Mitähän sillä nyt mahtaa olla, jokohan maksaa\nlakkini? hän ajatteli. Ajoi oikein juoksua ja hymyili mielessään.\n\n\"No?\"\n\n\"Mihinkä sinulla nyt sellainen kiire, odota hetkinen kuin minäkin\nehdin, niin mennään yhdessä\", toimitti Lautamies.\n\nSanteri tulistui, oli vähältä paikalla kääntää hevosen takaisin.\n\nLautamiehelle tuli hätä... Jos juttelee kaikkea mitä on nähnyt, niin...\n\n\"Tuota ... no, mitä sinä tahtoisit siitä lakistasi? Jos se nyt minun\nsyyni oli niin täytyyhän minun se maksaa.\"\n\n\"Kaksi markkaa.\"\n\n\"Sinullahan oli vaan vanha, ijänpäiväinen lakki, eihän se niin paljoa\nmaksa?\"\n\n\"Vai oli se vanha! Sen se maksaa.\"\n\n\"Ota markka vahingon apua, sen saat. Kyllä siinä oli sun omaakin\nsyytäsi.\"\n\nRuvettiin hieromaan sovintoa ja lopulta antoi Lautamies puoli toista\nmarkkaa. Tultiin ystäviksi, pantiin Lautamiehen hevonen valjaisiin ja\notettiin ryypyt. Lähdettiin ajamaan ja Lautamies käski Santerin tulla\nhäkki-rattaillensa.\n\nOtettiin ja ryypättiin.\n\n\"Kuule Santeri\", rupesi Mielonen koreasti ja opettavaisesti puhumaan.\n\"Älä nyt huoli jutella siellä omalla paikalla näitä kaikkia. Nuo\nriivatut kun ajoivat niin sikamaisesti, että en huomannut yhtään kuin\npyörät ottivat yhteen.\"\n\nLautamies katsoi sivulta Santeriin ... mahtaako tuo juupeli edes uskoa,\nmitä ihminen sanoo?\n\n\"Hm ... noo, mitähän noista\", myönteli Santeri.\n\n\"Ja kun jo lakkisikin maksoin.\"\n\n\"No niin.\" Santerin teki mieli sanoa, ettei sen maksaminen ollut mikään\narmotyö, hänen mielestänsä, mutta ei viitsinyt kun oli jo muutenkin\nsovittu.\n\n\"Kun näin reisussa ollaan, niin ollaan niin kuin yhtä miestä.\"\n\n\"Niinpä tuota sopii.\"\n\nMutta Lautamiestä yhä epäilytti, kun ei Santeri tuon vahvemmin,\nvakuuttanut ... rupeaa peto jaksattamaan kaikkea...\n\n\"Ota Santeri ryyppy tästä.\"\n\n\"Mitä te sitä nyt aina...\"\n\n\"Ota vaan ja muista pitää suus kiinni, et sinä sitä kadu. Tuota ...\ntuota, jos olet mies niin annan sulle palan heinimaata sieltä Suoniityn\nlatvasta, ilmaseksi, hyvän tutun vuoksi vaan.\"\n\nSanteri riemastui niin, että oli vähältä nauramaan ruveta pelkästä\ninnostuksesta.\n\n\"Mitäpä minä rupeaisin sellaisia joutavia kellekään juoruamaan! eihän\nsiitä minulle olisi mitään hyötyä, teille vaan kun olette lautamies ja\nmuuta, olisi vähän ilkeätä.\"\n\nLautamies katsoi nurjasti Santeriin ... mistähän tuo kollo sen\nymmärtää, että se niin ilkeätä olisi...\n\nMutta Santeri luuli jo kumppaninsa kanssa olevansa niin tuttavan\nkannalla, että sopisi ruveta veljellisesti kiusaamaan:\n\n\"Jopa tuli teidänkin vahingossa liiaksi ryypättyä.\" Ja Santeri nauraa\nkurnutti ystävällisesti.\n\n\"No ei sitä minulle usein tule, mutta kyllähän se toisinaan viisaankin\npettää... Noiden tervamiesten syy se oli nytkin, tuo vahinko, kun niin\nnolosti ajoivat, sen vietävät... Ei minulle viinan tähden kesken tule\nvahinkoa, ei!\"\n\nSanteri ei viitsinyt enää kiusata, ajatteli vaan hyvillä mielin kun oli\nsaanut maksun pudonneesta lakistaan ... ja sitä heinämaan kappaletta.\nPitää vaan pitää suunsa kiini, että edes antaa... On se kunnon mies,\ntuo Mielosen Lautamies!\n\n\n\n\nOlutta ja härjän heiniä.\n\n\nOli tavattoman hyvä luokoilma, tuuleskeli hiukan ja aurinko paahtoi\nniin täydeltä terältä...\n\nKalle Pietusen väki oli heinän teossa siinä vainioluhdassa, joka on\naivan likellä kylää (sitä eroittaa kylästä vaan pieni mäen kaula), ja\nmuuten käy tuo samainen luhta toisesta päästä kiini maantiehen. Siinä\noli oikein erinomaista kylvöheinää, apilaa ja timoteeta sekasin. Ja\nkylläpä ylpeilikin Kalle Pietunen heinästään!\n\nLuokona oli nyt iso joukko. Oikein oli hupainen sivullisenkin katsella,\nmiten paksulta siinä makasi hyvältä tuoksuvaa heinää. Heinämiehet\nkehuivat, ylistelivät heinää ja isäntää. Kehuivat häntä kylän\ntaitavimmaksi maanviljeliäksi. Kalle riemastui sydämessään, heitti pois\nharavan kädestään ja alkoi laapustella niityllä miehestä mieheen ja\nkertoa upeillen maanviljelystouhuistaan. Johtui mieleen, etteivät ne\nmuutkaan isot maanviljeliät kuulu tekevän työtä, ankarassa kurissa\nvaan pitävät väkensä ja sillä kurin hyötyvät paremmin kuin nuo\nvanhanaikuiset kitupiikit, jotka tekevät itse kuin orjat. Ja Kallen\nrinta kohosi kuin katseli niittyänsä ... iso maanviljeliä oli hänestä\ntulossa. Kalle puhui työväelleen kullekin erittäin ja neuvoi haravan\nkäyttelemisen eri temput ... hänhän sen tiesi juuri pisteesen, hän,\njoka oli kyennyt tällaisen heinän kasvun aikaan saamaan. Työväki\nihmetteli: onhan sitä nyt ennenkin luokoa pidelty!... Nuorempi väki\nsuututteli, vanhemmat nauroivat partaansa ja kehuivat isäntää.\n\n\"No noin sitä pitää!... Jos minä olisin isäntä niin en konsanaan työhön\nilkiäisi kiini ottaa.\"\n\nKallea ensin vähän hävetti ... mahtoiko pilkalla puhua tuo torppari\nTuomas... Mutta Tuomas on vanha, rehti mies, ei mikään kurillinen eikä\nhunsvotti...\n\nJa Kalle rauhottui.\n\n\"No en minä siltä vallan joutilaana\", sanoi Kalle, \"mutta kun ei tässä\nnyt ole mitään järki kiirettä niin...\"\n\n\"Niin, ja eikä isännän työllä paljoa kostu. Komento se on joka maksaa\",\nvakuutti Tuomas vakavasti.\n\nKalle rupesi huomaamaan, että tuo Tuomas on oikein nätti järkinen ja\nymmärtäväinen mies.\n\n\"Mutta meidän paikalla ei sitä vielä ymmärretä\", innostui hän sanomaan,\n\"vaan kun minä tästä ehdin, niin kyllä niille opetan, kuinka taloa\nasutaan.\"\n\nKalle ryähti.\n\n\"Tuota, kuules Kreeta, sinä jätit tuossa kokonaan kääntämättä alimaiset\nheinät! Sieppaa uudestaan haravallasi siitä... Kas noin.\" Kalle otti\npiian kädestä haravan ja opetti. --\n\n\"Päivää, Kalle, päivää!\" huudeltiin maantieltä.\n\n\"Ka päivää!\" Kalle näki maantiellä tuttujansa, lähti puoli juoksussa\nsinne menemään. Olipa hauskaa että näkivät juuri paraillaan piikaa\nopettamassa.\n\nKallen sydän riemuitsi.\n\n\"Päivää ... päivää.\" Siinä käteltiin. Keisissä istui kaksi vanhaa\ntuttua, jotka vielä olivat poikamiehiä.\n\n\"Mihinkä miehet nyt ajelevat?\"\n\n\"Lähdettiin vaan tänne asioille\", sanoi Tolkun Matti, nauraa\nvirnistellen toverillensa. \"Etkö mukaan lähde?\"\n\n\"Mihin sitä sitten mentäisiin?\"\n\n\"Kevariinkin mentäisiin, ja... Vai uskallatko sinä enää sellaisiin\nlähteä, kun sulla on akka?\"\n\n\"Akasta minä viisi!\" Ja Kalle katseli suurennellen heinäväkeensä päin.\n\"Mutta mulla on tässä vähän heinäväkeä, eikä se työ tahdo käydä jos ei\nole itse joukossa.\"\n\n\"Älä nyt niin ahnehdi\", sanoi toinen toveri, tuo Tuomarin Iikkoo.\n\"Kyllä ne siinä työtä ilman sinuttakin tekevät. Eikä sinusta paljon\napua lienekään ... laiska kun näyt olevan, eihän sulla ole edes\nharavaa.\"\n\nToverit nauroivat ja nauroi Kallekin.\n\n\"Lähde mukaan, lähde. Sano työväellesi vaan, että rupeavat panemaan\nluokoa latoon\", kehoitti Tolkun Matti.\n\nKalle suostui, pyysi ettei jätettäisi ja hyppäsi aidan yli takaisin\nniitylle. Katsoi kelloansa ja käski väen ruveta päivälliselle. Itse\nsanoi käyvänsä näiden miesten kanssa tuolla kylässä, johon ne häntä\nvieraaksi mieheksi asioissaan iki soki vaativat.\n\n\"Pitäkää nyt kello 1:teen lepoa ja ruvetkaa sitten panemaan heiniä\nlatoon... Ja kylläkai minäkin takaisin ehdin siksi.\"\n\nKalle mennä viiletti jo tiellepäin.\n\n\"Sinulla on tuossa hyvä niitty\", rupesi Tolkun Matti kehumaan, kuin\nKalle nousi keisiin.\n\n\"Jaa, eikös ole sitten. Ei sellaista heinää kasvakaan joka pojan\nniitty.\"\n\n\"Ei totisesti.\"\n\n\"Mutta harvat täällä uskaltavat vielä antaa rintapeltonsa heinää\nkasvaa.\"\n\n\"Niin, eihän ne näy ... mutta kyllä hyvin näyttää tuo kasvaneen ja\npoudalla nyt tulee tehdyksikin.\"\n\n\"Poudalla tulee tehdyksi\", todisti Kalle toimessaan, ja jatkoi vielä:\n\"Joka tällaisella poudalla jättää heinänsä kastumaan, se on aika\nnahjus.\"\n\nSamaa sanoivat toisetkin.\n\nJo tultiin kestikevariin, joka oli yksinäinen, vähän muusta kylästä\nerillään oleva talo.\n\nEnsin meni sisään Tolkun Matti ja löysi emännän yksin kotoa. Puhui\nasiansa: kehui olevansa kovin nälkäinen, kun koko päivän oli ollut\nsyömättä \"reisussa\" ja pyysi olutta.\n\nEikä emäntä sitä ihmetellyt, että nälkäänsä olutta pyydettiin, sillä\nharvoin ne, nuo matkustajat naapurikylistä, pyysivät nälkäänsä\nsellaisia jokapäiväisiä aineita, kuin leipää, voita, perunoita,\nlihaa, y.m.\n\nEmäntä puhui hiukan itsekseen sillä hän mieluimmin mutisi huuliinsa\nkuin rasitti toisen korvia.\n\n\"Jaa kuinka\", kysyi Tolkun Matti, \"saisko sitä olutta?\"\n\n\"No, eiköhän sitä nyt...\" Emäntä pyyhkieli hameen liepeisiin käsiänsä,\njoilla oli juuri perunoita kuorinut. Ottaen kellarin avaimen koukusta,\nmuurin otsikolla, kysyi ulos mennessään:\n\n\"Paljonko pitäisi olla?\"\n\n\"Josko tuota nyt kuusi pulloa\", sanoi Matti, nähtävästi tarkkaan\naprikoiden, mikä tuota olisi oikein kohtuullinen määrä nyt aluksi.\n\nEmäntä seisahtui, mutisi taas jotain ja Matti kai pelkäsi, että\nruvetaan kieltämään oluen antamista.\n\n\"Meitä on kolme miestä\", ehätti hän sanomaan. Enempää väittelemättä\nhaki emäntä olutta ja Matti kutsui kumppaninsa tupaan.\n\nJa ne nälkäiset miehet ahmivat suurella halulla ensimäiset pullot\npohjaan. Heillä varmaan oli oikein suolia kuristava nälkä, kun eivät\npaljon puhellakaan ehtineet ensimäisten pullojen aikana.\n\n\"Kuulkaapas emäntä\", meni Tuomarin Iikkoo emännän ääreen puhumaan,\n\"minä ostaisin vielä kuusi pulloa olutta.\"\n\nHän oli oikein hengessä tuo ostaja, notkautteli polviaan ja puhui\nläähättäen asiansa.\n\n\"Jottako nyt vielä?\" Emäntä katsahti ostajan silmiin ... ja niiden\ntoistenkin jotka kahden puolen pöytää vastakkain istuivat ja\ntarinoivat ... varistelivat piipun poroa pöydälle läiskyneen oluen\nsekaan. Sitten kääntyi hän, sen enempää puhumatta, työhönsä takaisin,\neikä ollut tietävinään koko asiasta.\n\nOstaja jo tuskastui... Emäntähän välinpitämättömällä käytöksellään\nkerrassaan loukkasi hänen matkustaja-arvoansa ja oikeuksiaan... Kumma\nkun kehtaa, vaikka ollaan niin tuttuja ja likeltä!...\n\n\"No emäntä, menkää nyt noutamaan olutta!\" tiuskasi Iikkoo jo\nkiivaanlaisesti.\n\nEmäntä nousi, otti kellarin avaimen koukusta ja meni ulos.\n\nHupaista oli miehillä taas kun kuusi pulloa pöytään saatiin. Mieli\nrupesi vallattomaksi, puhe alkoi lauluksi muodostua.\n\nSiihen tuli eräs jalkaisin matkustaja väsyneenä ja nälkäisenä. Miehet\nkatselivat häntä karsaasti: mitähän tuollainenkin kevariin tulee,\nlurjus, mikä liekin ... ei ainakaan herralta näytä, eikä varakkaalta,\nkun käyden kulkee. Mutta matkustaja ei huolinut miehistä mitään, tuskin\nhän heitä ajattelikaan, meni vaan emännän luoksi puhelemaan.\n\n\"Olette varmaankin emäntä?\" hän kysyi.\n\n\"Kyllähän minä sen tapainen...\" kuului vähäisen ajan kuluttua vaitoinen\nvastaus. Vieras katseli kummastellen: onpa aika kielevä eukko!...\n\n\"Jos emäntä olisi hyvä ja toimittaisi minulle päivällistä. Olen aamusta\nsaakka kävellyt ja tarvitsisin hiukan saada vahvistaa itseäni.\"\n\nEmäntä toimi kumarassa ollen, katsahti siitä hiukan vieraan\njalkineisiin ja taas työhönsä ... vielä toisella silmällä pöksyihin,\ntakkiin, liiviin ja leukaan, mutta ei silmiin saakka: Kas mokomaa!\nkaikille sitä pitäiskin tässä olla valmiina kestikevarissa ruokaa\nlaittamaan... Vieraan ulko-asu varmaankin herätti emännässä tuon\nsuuntaisia ajatuksia, sillä leuka kohosi ja alahuuli venyi neljännes\ntuuman ulommaksi ylihuulta. Jonkun tapaisen äänen, jonka vieras käsitti\nsanaksi: \"noo\", hän huultensa takana hymisi ja poistui kamariin.\n\nVieras kummastui. Teki mieli mennä kamariin uudistamaan pyyntönsä,\nsillä alkoi ajatuttaa että mahtaa olla kuuro. Mutta sitten rupesi hän\nolettamaan ja luulemaan, että emäntä mahdollisesti toimeen ryhtyy...\nIstutaan penkille, koetetaan odottaa niin kauan kuin tulee ... näkeehän\nsitte jos ryhtyy puuhaan...\n\nHän istui penkille, pani laukun viereensä ja laskeusi sen päälle\nnojailevaan asemaan odottamaan.\n\nToiset miehet elostivat omissa toimissaan, mutta mitä enemmän he\nitseänsä ravitsivat, sitä laajemmaksi heidän vaikutus-piirinsä leveni:\nalkoivat tallustella lattialla ja täyttää huonetta innokkaalla\nhuutamisellaan.\n\n\"Kuulesta ... sinä Matti, osaatko sinä laulaa tätä:\n\n    \"Kaisalla oli kuppa-sarvet aina kainalossa ja lossa.\n    Kustulla oli Faarttin kello liivin lakkarissa...\"\n\nKalle Pietunen lauloi, löi jalalla ja nyrkillä tahtia. Ensin yhtyi\nhäneen Tuomarin Iikkoo ja sitten Tolkun Matti.\n\n    \"Ja Kaisalla oli kuppasarvet aina kainalolla ja lolla...\"\n\nPäät nytkyivät, nyrkit paukkuivat ja ... jo innostui Kalle tanssiksi\npanemaan.\n\nJa vieras nauraa hytkähteli penkillä... Mokoma, kun miehisten miesten\ntoimilla nauraa!...\n\n\"Mikä sinua naurattaa?\" rupesi ensin Tolkun Matti kiinteästi\nkyselemään.\n\n\"Enhän minä mitään... Onhan jokaisella lupa huvitella tavallaan. Nauru\nhuvittaa minua.\"\n\n\"Mutta minua ei huvita, tiedä se!\" ärähti Tolkun Matti ja toiset\nkatselivat vihaisesti pöydän takaa.\n\n\"Samapa tuo, kun se vaan minua huvittaa.\" Ja vieras taas naurahti,\ntoisten mielestä ylvästellen.\n\n\"Mitä se kerjäläinen siellä?...\" huusi Kalle Pietunen julmasti.\n\nJa tällä tavalla siitä sekautui oikein sekava vyhti, niin että\nemäntäkin ahdistui kamarista tupaan.\n\n\"No, mutta mikä täällä nyt on?\" Sen emäntä puhui oikein selvällä\nkurkkuäänellä. Iikkoo meni selvittämään, että tuo roisto, kerjäläinen,\ny.m. oli ruvennut pilkkaamaan heitä... \"Ja varjele sitä ihmistä joka\ntällaisista pojista ilvettä tekee!\" Hän hypähti kohoksiin, löi käsiä\nyhteen ja oli todellakin ihan kuin sydämystyksissään. Toiset jo\nhätyyttelivät vierasta.\n\n\"Jos ei nyt olla koreasti, niin...\" Emäntä sekautui käsihapusin\njoukkoon.\n\n\"Emäntä, laskekaa minut vieras-huoneesen! Minä en tahdo näiden sikain\nkanssa taistella!\" huusi vieras ja astui vaateliaana emännän eteen,\npakoittautuen kuitenkin jälleen heti kääntymään päin ystävällisiin\nkylänmiehiin, jotka haukkuivat ja ärhentelivät ympärillä.\n\n\"Laskekaa heti minut näiden käsistä toiseen huoneesen!\" vaati vieras.\n\n\"Kaikkia sitä nyt tässä vieraskamariin...\"\n\nEmäntä kekautti ylvästellen päätään taaksepäin ja väänsi alahuulta\npitemmälle.\n\n\"Mitä! häh? Eikö minulla ole täysi oikeus saada teillä käyttää\nvieraskamaria?\" Vieraalla oli kädet puuskassa ja poskiltaan punotti hän\nkuin keitetty rapu.\n\n\"Ei sitä tässä kaikkia maantien kulkiaimia kamariin lasketa, ei\ntarvitse luullakaan... Ensin ruvetaan tappelemaan ja mellastamaan ja\nsitten vielä pitäisi kamariin laskea...\"\n\n\"Mitä! minunko syyni se on, että nämät juopot tässä, joita olette\njuottaneet, rupeevat kimppuuni käymään?\"\n\n\"Ketä minä olen juottanut, ketä? ... sinä...\"\n\nToiset miehet olivat pysyneet hiukan loitompana, niin kauan kuin vieras\nemännän kanssa riiteli. Mutta nyt he taas rupesivat hätyyttelemään:\n\n\"Vai sinä tässä isäntänä, rutku!\"\n\nVieras huomasi, että tässä todellakin aiottiin ruveta väkivaltaa\ntekemään. Hän innostui kiroilemaan.\n\n\"Tämä näyttää olevan oikein rosvojen pesä!\" hän kiljui ja sivui\ntaskustaan revolverin.\n\n\"Joka askelenki astuu, niin läpi ammun kuin suden!\" Hän piti revolveria\nojennettuna miehiin.\n\nEmäntä rupesi siunailemaan ja parkumaan. Miesten meni siivet laukkuun:\npakenivat niin kauas kuin suinkin pääsivät tuvassa ja änkyttivät jotain\nsellaista kuin: \"Älähän nyt hulluttele mies!\"\n\nVieras huomasi, että kyllä tässä sentään suhdalla saa henkensä\nsuojelluksi ja häneltä olisi melkein purskahtanut nauru, jos ei olisi\nollut niin nälkä. Hän pisti revolverin taskuunsa ja kysyi emännältä\njosko hän saa ruokaa.\n\nEmäntä itki.\n\n\"Kun tuolla tavalla rupeatte hulluttelemaan, niin kuka sen tietää mikä\nte olettekaan\", itki hän katkerasti.\n\n\"Vai niin, vai minä hulluttelemaan!...\" Vieras rupesi sarattamaan tätä\nkestikevaria ja uhkasi mennä nimismiehen luo.\n\nToiset miehet olivat hämmästyksestä toinnuttuaan lauhtuneet iki\nhyväksi.\n\n\"Tulkaa ottamaan täältä olutlasi ja sovitaan pois\", tuli Iikka\nkehoittamaan ja veti vierasta takin hijasta.\n\nVieras kääntyi riivatusti.\n\n\"En minä ole teidän oluttanne vailla, kyllä minulla on itselläkin rahaa\nostaa, mitä tarvitsen.\"\n\n\"No, no, ei sitä riidan päälle...\"\n\n\"Teidän pitää toimittaa minulle ruokaa heti paikalla!... Tämäpä nyt on\nhelvetinmoinen kevari!\"\n\n\"Eikö te nyt ottaisi vaan olutta, kun ei meillä tässä ole mitään\nruokalaitoksia valmiina ... pitäisi ruveta keittämäänkin\", puheli\nemäntä ruikuttavalla äänellä.\n\n\"Olutta!\" kiljasi vieras, \"tiedättekös etten minä juo ikänä olutta,\nminä olen raitis. Mutta onko se totta, ettei teillä ole antaa\nmatkustavaiselle ruokaa, voita, leipää, silakkaa ja piimää? Eikö\nperunoitakaan?\"\n\nEmäntä toimiskeli loukossaan, eikä puhunut mitään.\n\n\"Mitä? Sanokaa!\"\n\n\"On helposti, mutta kaikkiako sitä tässä nyt pitää niin kovin\npassata ... tiedä, olisko edes maksaa...\"\n\nViimeisetkin kärsivällisyyden oireet, jotka vielä kiekailivat vieraassa\nja kauan olivat jo lähtöä hankaileet, lehahtivat nyt, kuin kurki\nlentoon. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja veti taskunsa esille.\n\n\"Jos te pelkäätte, ettei minulla ole rahaa, niin täytyy minun sekin\nnäyttää, että sitä on sen verran kuin yksi peruna-ateria maksaa.\"\n\nJa hän näytti kohtalaista seteli-tukkoa.\n\nEmännän mieli alkoi taipua. Rupesi vähän vikkelämmin liikkumaan ja pani\nperunoita pannuun, nouti aitasta lihaa sekaan ja teki yhtä ja toista\nvalmistuksia kelpo päivällistä varten. Jo avasi vihdoin vieraskamarin\novenkin, ja laski vieraan sinne... Ei sitä tiedä mikä mies tuo on, kun\nrahoja on noinkin runsaasti, vaikka on huonoinen nuttu...\n\nKalle Pietusen joukko oli ollut jo pihallakin, mutta tulleet uudestaan\ntupaan. Hoh, kun siellä nyt oli helppoa, kun ei tuo riivattu ollut enää\nrevolverin kanssa uhkaamassa!... Olkoon nyt siellä kamarissa, vaikka se\nonkin liikaa arvoa tuollaiselle kulkurille ... mutta:\n\n\"Emäntä hoi, hakekaa vielä kuusi pulloa olutta!\"\n\nMutta jo nyt pani akka piutaan, tiesi muka hän, mikä on kohtuullinen\nmäärä. Ei sanonut enää antavansa, puhui vaan siitä, että tässä\ntappelette ja muuta.\n\nEi sitä tiedä, mikä mies se on, tuo vieras, ajatteli hän.\n\nVaan ei siinä niin vähällä päässyt ... annoit yhden, niin annat\ntoisenkin kerran. Kalle Pietunen sanoi olevansa reisaavainen yhtä hyvin\nkuin tuollaisetkin jotka jalkaisin saapastavat ympäri maanpiiriä.\n\nSuun piekseminen auttoi, että emäntä muutti mielensä. Koitui kun\nkoituikin taas pöytään kuusi pulloa varoituksen kanssa, hiljaa olemaan.\nJa miehet rupesivat paisuttamaan ravistuneita ruumiitaan. -- --\n\n\"Ja trom, trom, trom ... ja Kaisalla oli kuppasarvet aina kainalossa ja\nlossa... Tuota, tältä oluelta lihoo mies kuin härkä.\"\n\n\"No, tämä kevarikin, miltä muulta olisi lihonut? Laiha oli ennen kuin\nkorento ja nyt punottaa kuin härkä.\"\n\n\"Ja äänikin on muuttunut niin saakuristi, että öyhkyy kun härkä,\nöhöm ... öhöö!\"\n\nToverit öyhkyivät jokainen, -- mistä lie tullutkaan sellainen yhteinen\npuuska? Öyhkyivät vaan ja koettelivat josko he jo saattaisivat härjän\ntavalla öyhkyä.\n\n    \"Ja Kustulla oli Faarttin kello liivin lakkarissa ja rissa...\"\n\n\"Älä nyt laula Kalle, sun luokos kastuu\", keskeytti pihalta tullessaan\nTuomarin Iikkoo.\n\n\"Häh? ... ja Kaisalla ooli...\"\n\n\"Siellä tulee sadet.\"\n\n\"Tulkoon, kyllä ne luon latoon saavat, onpa väkeä ö-höm!\"\n\n\"Makaavat kuin porsaat vaan, kun ei ole isäntää\", nauroi Tolkun Matti.\n\n\"Mun väkenikö? Häh? Älä usko, ne pelkäävät minua kun syntiä, pojat!\"\n\n\"Ähä, hä, hä, juodaan me vaan, korjatkoon köyhät luokoa!\"\n\n\"Niin hei!... Älä itke Kalle, vaikka luokos kastuu. Juodaan me vaan, me\nmiehet!\"\n\n\"Minäkö itkisin? ... voi sun... Ja täälä on Kalle, se Pietusen Kalle,\njoka ei ole surun Kalle...\"\n\nUlkona pirskutti sade ikkunaruutuja vasten, mutta sisällä kevarissa oli\nKalle Pietusenkin niin turvallinen ja hauska laulaa rillittää ja\ntyhjentää olutlasi toisensa perään.\n\n       *       *        *       *       *\n\nKello oli 11 kun Kalle Pietusen väki meni päivällistä syömään.\nSiirtyivät siitä sitten levolle varjoisiin paikkoihin ladon seinän\nvieremillä lepoa nauttimaan. Naiset peittivät kasvonsa huiveilla,\nmiehet takeilla, ollakseen suojassa villi-kärpäsiltä jotka\nitsepintaisesti tekivät alinomaisia rynnäköitään laulaen köörissä\nhermoja härnääviä ryöväri-laulujaan.\n\nYksi toisensa perästä saivat heinämiehet unen päähän kiini ja laskivat\nsäännöllisessä tahdissa ilmoilla nenänsä kautta hurjan voitto-marssin\nsäveleitä.\n\n\"Horoo ... groo... Horoog ... grooh...\"\n\nJa se mahtoi pistää kärpästen vihaksi, tuo ylvästeleminen. He tutkivat\njokaisen sokkelon ja rotkon noissa monikomeroisissa vaatteiden\nlaskoksissa ... eikö missään löytyisi ihmisen verta? Ja missä löysivät\nsattumalta vartioimattomaksi jääneen kohdan, esimerkiksi käden, siihen\nheti kuolemaa ja turmiota tuottavalla aikomuksella iskivät kärsänsä\nkiinni, imeäksensä viimeisenkin verenpisaran tuosta riivatusta\nylvästeliästä. Silloin käsi pian huimalla vauhdilla pakeni ja kärpänen\nlensi nauraen vähän matkan päähän, ilkkuen: \"Kerskaa vielä! kerskaa\nvielä!\"\n\nTällä tavalla jatkettiin taistelua vaihtelevalla onnella. Väliin yksi,\nväliin toinen makaavista heräsi, katsoi kelloa, jos sitä sattui\nolemaan, jos ei, niin aprikoitsi muuten kuinka paljo aikaa lie kulunut.\n\nMutta kun toiset vielä nukkuivat rauhassa, niin täytyi laskea\ntaipumuksensa puntariin, koetteeksi kumpi voittaa: lähteäkö luo'olle,\nvai laskeako vielä painavan pään lepäämään nurmelle? Jälkimäinen voitti\naina.\n\nMikä velvollisuus mun on nousta muita herättämään ja olla ahkerampi\nkuin toisetkaan!...\n\nJa se näytti niin verrattomalta tyhmyydeltä, omistaa itselleen\ntuollaista velvollisuutta, että sydän oikein riemusta hetkahteli kun\nsai laskea päänsä rauhassa varjoon ja tuntea, ettei ollut suorastaan\nmitään muuta velvollisuutta kuin odottaa käskyä.\n\nNoin kello puoli kolmen ajoissa nousi Torpparin Tuomas kuitenkin oikein\njaloillensa. Kävi ensin ottamassa siemauksen juomaleilistä ja rupesi\nsitten herättelemään toisia.\n\n\"Eiköhän jo pitäisi ruveta luo'olle kiirehtimään, näkyy pilviä nousevan\ntuolta, taitaa sade tulla.\"\n\nMiehet ja naiset nouseskelivat, ensin istumaan, silmiä hieromaan ja\nkismittelemään sekä kulettelivat kaljaleiliä kädestä käteen.\n\n\"Ho'hooi, kun on kovin lämmin!\"\n\nOli oikein hauska kismitellä, kun ei isäntää ollut joukossa ... sai\nodottaa vaan määräystä, vaikka ei kellekään joukossa ollut isännyyttä\nuskottukaan eikä määräämisen oikeutta... Olihan isäntä sanonut\ntulevansa siksi kuin isäntää tarvitaan.\n\nTuomas, kun oli vanhin joukosta, omaksui kuin vaistomaisesti itselleen\njonkullaista käskiän virkaa. Käski siis toisia menemään jo heiniä\ntakkoihin panemaan ja lupasi itse mennä tuosta mäestä takkavitsan\nitsellensä noutamaan. Kun Tuomas meni pois, ei kukaan enää katsonut\nitseänsä senkään vertaa isännäksi.\n\n\"Ho'hooi, kuinkahan tästä nyt taas jaksaa.\"\n\nRengit ja päiväläiset istahtivat vielä piippuun panemaan. Yksi oikaisi\nitsensä selälleen ... siksi ajaksi vaan kun ehtisi yhden piipun täyden\npolttaa ... toiset seurasivat esimerkkiä. Piiat ottivat sukkakutimet ja\nodottivat miehiä. Mutta ennen kun ehtivät näiltä tupakatkaan oikein\nhyvästi loppuun palaa, valahtivat silmät kiini, kuin niin kovin\nraukaisi. Se oli niin rakasta tuo uni... Saisi edes pari hyvää\nsiemausta vielä kuorsata, niin sitten tuota jaksaisi...\n\nNaiset kutoivat rauhassa noin puolen tunnin verran, mutta sitten toinen\npiika otti huomataksensa pilvi-joukon tuolla taivaalla kiertelemässä.\n\n\"Hyvät ihmiset!\" hän rupesi mamkoimaan, \"ei tämä makaaminen kelpaa nyt\nenää mihinkään, kun tuossa tuokiossa tulee sade ja kastelee luo'on.\"\n\n\"Totta totisesti, niin se on!\" Toisetkin naiset hämmästyivät, heräsivät\nnyt vasta niin kuin huolettomuuden unesta. Koppoivat kaikin rivakasti\nharavat käteensä, lähtivät työhön ja kohlivat mennessään miehiä\nhereille.\n\nTässä syntyi oikein omantunnon kiire. Jokaisen sydän tarvitsi\nlohdutusta ... kun pilvet niin uhkaavina lähenivät ja oli maattu lähes\n4 tuntia. Mutta ikään kuin yhteisestä neuvosta sai jokaisen tunto\nyhtäsuuntaista lohdutusta:\n\n... Kun ei kukaan ollut ryhtynyt herättämään, niin mikä velvollisuus\nminun ulisi ollut, sehän on vallan selvä ja helpottava asianhaara.\n\nOltiin polttavassa kiireessä. Haravat oikein vinkuivat naisten käsissä\nja miehet kantoivat juoksujalassa heiniä latoon. Voi turkanen kun ne\nolivatkin kuivia! ... oikein ritisivät. Vaikka jo edelläpuolisen olisi\nlatoon pantu, olisivat kyllä kelvanneet.\n\nMutta kun oli saatu latoon 12 taakkaa, tuli sade. Ja se vuosikin niin\nsuurina pisaroina, että läpi vaatteiden heti menivät kuin kuulat...\nVäki juoksi latoon.\n\nHuh, kun sitä satoikin! Siinä hetkessä kastuivat heinät aivan\nlikomäriksi.\n\nTuomas ehti vitsoinensa parahiksi sadetta pitämään toisten joukkoon.\n\nSiinä istuttiin noloina ladolla ja katseltiin ulkona pisaroivaa veden\ntulvaa. Ei puhuttu juuri mitään erinomaisia, arveltiin vaan, että\nkummapa oli, kun tänäkin päivänä sade tuli.\n\n\"Olisi pitänyt mennä kohta puoli päivältä luo'olle, niin nyt saataisiin\nmaata,\" sanoi eräs puolikasvuinen pojannullikka.\n\nJokainen kohta kavahti: Mitä tuo poika-riivattu tuollaisia rupee\nhokimaan... Kyllähän sen nyt muutkin tietävät, mutta kenenkä sitä\nsitten on syy? Ei minun ainakaan!\n\n... Ja jos alkaa, ruoja, vielä kotona lörpötellä, että tässä maattiin\nnyt vähän, niin kuin entistä runsaammin, niin...\n\nMelkein yhteen ääneen ruvettiin kiivaasti suutamaan poikaa.\n\n\"Kuka sitä sateen edellä tietää ja ymmärtää hätiä! Rupea nyt kotonakin\nsellaisia hölppäämään! Jolla on kello niin kellottakoon. Kuka käski\nlähteä isännän juominkiin, miksi ei pysynyt täällä.\"\n\n\"Jos tuollaisia puhut kotona, saat leu'oillesi että maukuu,\" uhkasi\ntoinen renki.\n\nPoika parka oli pahemmassa kuin pulassa, koetti oikein jo puolessa\nitkussa vakuuttaa ettei hän avaa suutansa niin ristin sielulle koko\njutusta.\n\nSade taukosi hetkeksi. Lähdettiin edes niitylle kävelemään, kun ei\ntietty mitä tässä nyt olisi oikein tehtävä.\n\nSilloin jo isäntäkin tuli tovereinensa. Jo kaukaa työväki tulon\nhuomasi. Mieli oli heillä nyt ramea, vähän ilkeätä oli isäntää kohdata.\nMutta kovin näkyi tuo poukkoilevan tuolla luhdassa, kun koetti\njalkavaroillaan väkensä luoksi ponnistella... Jo katosi väestä\nkunnioituksen ja pelon tunne ... tahtoi ruveta naurattamaan.\n\n\"No mitä se -- sen päitä, e-eipä te o-olekaan saaneet lu-luokaan\nlatoon!\" Ja siihen Kalle vielä liitti muutamia paholaisen nimiä perään.\n\nHeinä-väki rupesi yhteen suuhun vastustamaan:\n\n\"Kun tuli sade! Mihinkäs siitä päästiin!\"\n\nKalle sytytteli hajanaista sikarin päätä, josta liepareita irtausi\nsuuhun. Niitä koetti hän pois sylkeä, mutta siirtyivät ainoastaan\nleu'alle.\n\n\"Tphyi!\" Mutta ei se siitä sen paremmaksi tullut.\n\n\"Hek, hek, hek ... sonnin heiniä sait Kalle. Mitäs minä sanoin?\"\nTuomarin Iikkoja kutkutti tuo hupainen juttu.\n\n\"Mitä ... sinä sanoit? öhö ho...\" Kalle katseli pitkin nenänsä vartta,\nosoitteli tulitikulla valkeata sikarin rääsyyn, mutta ei osunut\nkohdalle. Sitten alkoi hän taas haukkua väkeänsä, sanoi heitä härjiksi\nja jätkiksi, y.m.\n\n\"Härjän heiniä tuli, he he... Laiskaa väkeä,\" tuumaili Tolkun Matti.\n\n\"Tuota ... mennään uudestaan Kevariin.\" Se oli Tuomarin Iikkoo joka\nehdotuksen teki ja lähti edellä yrittämään hevosen luo, toiset perässä.\n\n\"Härjän heiniä tuli, he heh...\" nauroi Matti. Kalle Pietunen kirosi ja\nmennä kompuroi tielle päin.\n\n\"Ei tuosta nyt sentään köyhdy ... tällainen poika ... ei, eijo!\" Kalle\nputi nyrkkiä väelleen.\n\n\"Noo, noo, sakramenskattu, mennään nyt kevariin!\" Matti tarttui Kallen\nhijaan ja veti häntä mukaansa.\n\nJo ehdittiin vihdoin tielle, päästiin, kun yritettiin, rattaille. Matti\nhujautti hevosta ohjaksilla selkään.\n\n\"Juodaan pystyyn ne sun sonnin heinäs, Kalle he, he, hek.\"\n\nKallen jo oikein pisti vihaksi.\n\n\"Onko se mun syyni, että nuo laiskat antavat iltasateen he-heiniä\nkastella?\"\n\n\"No, hä, hä, hä, eihän se sun syysi ollut, mutta... Oo hevonen viina\npaikkaan!\"\n\nHeinäväet katselivat ja nauroivat niin kauan kuin meneviä näkivät.\n\n\"Vai meidän syy se oli, että heinät kastuivat! Miks'ei ollut itse\nkellottamassa.\"\n\nMiehet panivat tupakaksi ja jaarittelivat, naiset odottelivat että\njohonkin lähdetäisiin.\n\n\"Ei edes nyt sanonut mihin tästä mennään,\" paneskeli Torpparin Tuomas.\n\nRupesivat kuitenkin ottamaan viikatteita alas ladon piiltä ja seinän\nraoista, sekä hiomaan niitä.\n\nSade oli lakannut. Aurinko taas paistoi täydellä terällä. Mutta heinä,\nniin kaadettu, kuin kaatamatoinkin oli liko-märkää. Siinä oli oikein\nilkeä kävellä, kun housut ja hameenliepeet niin kastuivat.\n\n\"Hyi!\"\n\nVaan täytyihän sitä nyt jotain tehdä, että olisi aika kulunut iltaan ja\nsitten sopinut kotiin lähteä. Laskettiin arveluita ja leikkiä\nisännästä. Se teki oikein hyvää tunnoille, kun Kalle uudestaan kevariin\nmeni... Tuskinpa huomenna viitsii enää sanaakan koko laiskuudesta\npuhua, kun itse nyt noin huilaa ... syyttäköön itseänsä!\n\nMielet kävivät rattoisiksi ja ajatukset juoksivat ikään kuin itsestään\ntuota suuntaa.\n\nJa Kalle Pietunen istui olutpöydässä, rötkötti leuka rintaa vasten ja\nlauleli:\n\n    \"Kustulla oli Faarttin kello liivin lakkarissa ja rissa...\"\n\n\n\n\nKohtuus.\n\n\nLautamies Härkälä tuli tupaan pajasta, jossa oli ollut katsomassa\nkuinka seppä Paljeström siellä työskenteli.\n\nHärkälä veti suunsa miettiväiseen nauruun ja sanoi emännällensä, seppää\ntarkoittaen:\n\n\"Pitäisiköhän sille tarjota viinaa?\"\n\n\"Eihän ... eikös hän ole raittiusseurassa?\"\n\n\"Raittiusseurassa\", hytkähti Härkälä, \"kyllähän se luullakseni on,\nmutta arvelen että kyllä hän ryyppää kun vaan saa ... ja tekee\nmieluisammin ja parempaa työtä sitten.\"\n\n\"Kunko on juovuksissa?\"\n\n\"Ei, vaan kun häntä lahjoittelee ... narraa ... ei juovuksiin asti ...\nymmärrätkö?\"\n\nEmäntä ymmärsi kyllä näin selvän puheen ja suostui välinpitämättömästi;\nteki kuitenkin vielä muistutuksen:\n\n\"Entä jos ei hän ryppää...\"\n\n\"Hah joutavia, kyllä hän minulta...\"\n\nLautamies tunsi ilomielin, että hänellä oli niin paljon yhteiskunnassa\narvoa, että hän voi saada yhden sepän raittiuslupauksensa rikkomaan.\n\nTuli iltapuolen aika ja lautamies käski Paljeströmin kamariin. \"No\nmestari\", alotti hän, \"kuinka on sen raittiuden kanssa, passaako\nryyppy?\"\n\n\"En minä enään olekaan ehdottomasti raitis\", kiiruhti seppä ikäänkuin\npulasta päästäkseen.\n\nLautamiehen silmät hiukan avautuivat, kun hänen hupaiset toiveensa\nsaada olla sepän langettaja raukesivat tyhjään.\n\n\"Vai et olekaan enää; no sitten...\" Härkälä meni kaapista pulloa\nottamaan.\n\n\"No, istu\", sanoi hän, pantuansa pöydälle pullon ja \"ryypynmitan.\"\n\n\"Vai niin ... hm ... no, mitä varten raittiusseurasta erosit? Ota\nryyppy.\"\n\nSeppä ryyppäsi.\n\n\"Erosinpahan ... noo, ei juuri mistään muusta syystä, vaan arvelin,\nettä saattaahan sen kohtuuden muutenkin pitää.\"\n\n\"Jaa, jaa, mutta tottapa sinulla jotain muutakin syytä oli?\"\n\n\"Sitä jäsenmaksua pidin pahana, kun joka vuosi pitää maksaa ... kun on\nomatekoisessa raittiudessa niin ei tarvitse maksaa mitään...\"\n\n\"Jaa, jaa.\"\n\n\"Eikä se ehdoton olekaan oikein sopivaa ... kohtuus on parhainta ja\nkyllä minä nyt jo saatan kohtuuden pitää ilman seurattakin.\"\n\n\"Vai niin ... joo'o.\" Lautamies oli koko ajan muodostellut suutansa ja\noli nyt onnistunut saada ylähuulensa samallaiseen viisaasen kurttuun\nkun oli nähnyt tuomarin tekevän vaikeita asioita käsitellessä. Hän\nkatseli miettiväisesti ja viisaasti kattoon, luultavasti enemmän\nmiettien, näkikö Paljeström kuinka viisaalta hän näytti, kuin\nPaljeströmin raittiusasiaa.\n\n\"Niin on, kohtuus on paras!\" sanoi hän vihdoin niin mahtipontisesti kun\nolisi hän lauaissut pistoolin. Sitten kaatoi hän taas ryypyn itselleen\nja sepälle.\n\nIstuntoa jatkettiin ja puhuttiin järkevästi maailman asioista ja\nlautamies käsitti että hänen piti ruveta \"kruusailemaan\" puheitansa\nenemmän sivistyneeltä näyttääkseen. Vähän pitkällaisen levon jälkeen\nmeni seppä vihdoin pajaan. Oltuaan siellä puolen tuntia tuli hän taas\ntupaan ja vaati lautamiehen kamariin. Talon renki, joka oli pajassa\nsepän apulaisena, sai niin kauan jouten odotella.\n\n\"Antakaapas lautamies vielä ryyppy\", sanoi seppä kun oli kamariin\npäästy.\n\n\"Onkohan se enää oikein kohtuutta?\" kyseli lautamies.\n\n\"No ... antakaa nyt vain. Taotaan sitten sen hurjemmin.\"\n\nLautamies suostui. Istuttiin, ryypättiin, pantiin piippuun j.n.e.\nNäissä toimissa kului Paljeströmin aika hupaisesti, mutta lautamies\nnäytti tuskastuneelta. Hän oli niin perin onneton että unohti ryyppyjen\nkaatamisenkin siihen määrään, että sepän jo täytyi muistuttaa:\n\n\"Kaatakaa nyt lautamies vielä ... viinamatoni ovat liikkeellä ja ne\ntahtovat lisää.\"\n\nLautamies pudisti päätänsä ja nousi seisomaan ikään kuin aikeessa\nlähteä pois huoneesta, ja sanoi:\n\n\"Ei hiidessä seppä!... Ei nyt enään. Kuinkas nyt on kohtuuden laita?\"\n\n\"Kohtuuden! Enhän minä nyt ole juovuksissa!\"\n\nEmäntä pisti päänsä kamarin oven raosta ja sanoi:\n\n\"Matti pyysi seppää jo tulemaan pajaan.\"\n\n\"Matti... Eihän se ole minun komenteeraajani, en minä tänä päivänä enää\nmene pajaan, nyt huilataan, sanokaa Matille niin. Antakaapas nyt\nryyppy ... saakuri...\"\n\n\"Ei nyt enää ... mun pulloni menee vallan tyhjäksi.\" Härkälä todella\ntaisi niin ajatella, koska hän loi pulloonsa säälivän katseen.\n\n\"No perhana! eihän se nyt tuohon lopu?\"\n\n\"Loppuu se. -- No yhden ryypyn saat, mutta sitten täytyy tyytyä.\"\n\n\"Antaa nyt sitten edes sen, täytyy muualta lisää hankkia.\" Hän sai sen\nja sitten pistettiin pullo kaapin oven taa. Kun Paljeström oli\nlähtenyt, kävi lautamies vielä pulloansa kamarin kaapissa katsomassa ja\nsanoi sieltä tultuaan emännälle:\n\n\"Hullua, kun kehtasi vielä raanata vaikka jo kyllä sai... Sellaisia ne\novat ne raittiusmiehet ... ei työstä tullut enää mitään kun viinaa\nhaisti olevan, muutama...\" Niin paneskeli Härkälä ja piti vielä\nemännälle oikein pitkän ja asianmukaisen esitelmän \"kaikkien\nkelvottomain turhista puuhailemisista, jotka lopulla kuitenkin menivät\n'panskrottiin', niinkuin Paljeströminkin raittius\" j.n.e.\n\nMutta Paljeströmin viinamadot mahtoivatkin olla liikkeellä jok'ainoa\nsorkka, sillä kiivaasti tallusteli hän pitkin kylän raittia\nkestikevaaria kohden. Sillä matkalla hänen ruumiinsa sai tarpeeksi\ntekemistä matkan rasittavista vaivoista. Vaan henkensä varmaan\nväsymättä työskenteli, koska hän avasi suunsa ja mustaan yöhön lähetti\nvaraston henkensä tuotteita, rekivirsien ja paholaisen nimien muodossa.\n\n       *       *        *       *       *\n\nKestikevarin kamarissa istui muutamia paikkakunnan herras-miehiä\nhyväksensä käyttäen isännän vierasvaraisuutta. Keskustelu oli\nvilkkaanlainen ja jokaisen huomio niin siihen kääntynyt, että hyvin\nvähän huomiota voitiin lainata tapauksiin ympäristöllä. Kuitenkin tunki\nsinne heidän korviinsa Paljeströmin rämisevä laulu. Kuunneltiin\nhetkinen ja oltiin puuhassa lähteä katsomaan kuka tuo rääsy oli.\n\nKevarin piika, joka herroille oli toti-vettä toimittanut ja muuten\npassaillut, kuuli tuon herrojen uhkan ja mutisi sen johdosta:\n\"Menkäähän kyllä, että pääsisi tästä makaamaan ... vaikka taitaa tuokin\nhoila vielä itsensä tähän remuamaan laittaa... Uskaltaakohan isäntä nyt\ntuolle antaa, kun on herroja ... eipä taida...\"\n\nNiin arveli ja mietiskeli piika tuvan takkakivellä istuen ja selkäänsä\nlämmitellen.\n\nKamarissa vieraidensa parvessa istui kevarin isäntä ja alkoi vähitellen\ntuntea laulajan äänen sitä mukaa kuin se läheni. Hän selvitti sen\ntoisille lempeästi naurahdellen:\n\n\"Sekin on ollut jonkun viikon raittiusseurassa ... siinäkös sekin\noli ... hih...\"\n\nMutta sitä mukaa kuin sepän laulu läheni, tuntui vavistuksia isännän\nsydämessä, sillä seppä todellakin lähestyi sopimattomalla ajalla. Vaan\nmitäs auttoi; ovella jo paukkui sepän nokinen nyrkki ja kevarin isännän\ntäytyi lähteä avaamaan vieraiden laulaessa: \"Sepä on koko sika j.n.e.\"\n\n\"So hiljaa, hiljaa Paljeströmi! täällä on herroja ja...\"\n\n\"Ja mitäs minä huolin herroista, hei herroista!...\"\n\n\"No tukitko suus seppä!\" Isäntä oli jo avannut oven ja seisoi sepän\nedessä portailla.\n\n\"Tuota isäntä ... passaako nyt niin kuin muulloin passaa?\"\n\n\"Ei saakuri, etkö kuule, ei nyt sovi kun on herroja ja vallesmannikin!\"\n\nIsäntä puhui kuiskaamalla.\n\n\"Mitäs me huolimme herrain kelloista, meillä on urakka, isäntä! Antakaa\ntänne puoli tuoppia, rahalla ... ei pyydetäkään velaksi, niin kuin\nherrat.\"\n\n\"Tuki nyt suusi hurja! Etkö ymmärrä ettei nyt sovi, ei sovi ...\nymmärräthän ... siitä on sakko.\"\n\n\"Sakko! No; s----na, eipä sitä sakkoa ennen!...\"\n\n\"Tuki nyt...\" Isäntä näin sanoessaan katsoi hyväksi peittää kädellään\nPaljeströmin suun. Tämä horjahtui portaista alas, mutta ainoastaan\nsiksi ajaksi auttoi suun tuke, kun seppä taas pääsi jalkeille.\n\n\"Mutta minä olenkin se poika, joka ilmoitan sun päällesi viinan\nmyymisen, sinä...\"\n\nIsäntä ilmaisi nyt mielialansa voimallisilla käsitempuilla, joiden\ntarkoituksena oli Paljeströmin vieminen ulos portista ja sullominen\nrapakkoon. Sitten palasi hän takaisin, lukitsi oven ja meni vieraiden\njoukkoon.\n\n\"Menikö se?\" kysyttiin.\n\n\"Meni se.\" Sillä näytti koko asia olevan unohdettu.\n\nPian alkoi kuitenkin ulkoa, juuri ikkunan alta kuulua:\n\n\"Tämä kevari on suuri viinaporvari ja krouvari!\"\n\nTuon kuultuaan näytti isäntä jonkullaisia hämmästyksen oikein ja\nhän naurahti ikään kuin armoa rukoillen. Nimismies hymyili\nhyväntahtoisesti, selvään tahtoen näyttää, että hän oli paljasta armoa.\nSivulliset, joihin asia vähemmin koski, näyttivät onnettomimmilta.\n\nSeppä ei yhteen huutoon kuitenkaan hellittänytkään, vaan ruisrääkän\nsitkeydellä jatkoi mieluisaa ilmiantoaan lasin takana pimeässä yössä.\n\nYhä kylmempää oli isännän hiki ja yhä ystävällisemmin täytyi\nnimismiehen naurahdella poistaakseen isännän tuskaa.\n\n\"Älkää nyt isäntä turhia ... olemmehan tässä kaikki ystäviä, ei tässä\nnyt tuommoisista mitään piitata, he heh\", täytyi nimismiehen ruveta,\nlain kunnioitus mielessään, sanomaan:\n\n\"Niin, niinhän nyt toki\", säestivät toiset, mutta Paljeströmi jatkoi\nuskollisesti ilmiantoaan. Vasta sitten kun nimismies vihaisesti\nmuristen oli mennyt ulos sepälle lainkuuliaisuutta opettamaan, ja\njälleen takaisinkin palannut, palasi seuraankin vapauden henki.\n\n       *       *        *       *       *\n\nTavalliseen aikaan oli Paljeströmin perhe tänäkin iltana laskeutunut\nmakuulle, isää odottamatta, sillä hän usein viipyi työssään myöhäiseen\nyöhön.\n\nPerheesen kuului vaimo kolmen lapsen kanssa.\n\nRauhallisesti nukuttiin pienessä mökissä, ja miksei olisi nukuttu\nrauhallisesti, koska perheen isä oli hyvä. Miksei voi nukkua rauhassa\nperhe, jonka tuki ja turva on rauhaisa, kunnollinen isä.\n\nMestari Paljeström oli viime aikoina ollut semmoiseksi tunnettu, vaikka\nei kauan, sillä suuresta juomarista, joka hän oli ollut, oli hän\nkoettanut ruveta itseänsä semmoiseksi muodostamaan, rupeamalla\nehdottomasti raittiiksi. Ennen tätä aikaa oli hän ollut juovuspäissään\nperheensä hirmu ja kauhistus.\n\nTämä oli pimeä syysyö. Sepän vaimo heräsi herkästä unestaan kuulemaan\nlaulua, jota ei hän ollut pitkään aikaan kuullut. Se oli hänen miehensä\ntunnettu räminä, jota hän oli tottunut pitämään kauhean mylläkän edellä\nkäyvänä enteenä. Hän alkoi valittaen huutaa ja herätti siten lapsetkin\nylös.\n\nLaulu kuului vielä jotenkin etäältä, mutta se läheni aina, joka oli\nmerkki siihen että pakenijain ei ollut hyvä siekailla. Hiljainen\nvalitus kuului mökissä kiireisen pukeumisen ohella. Pian lipittivät he\njokainen, äiti nuorinta lasta kantaen, toisia mökkejä kohden, paeten\nuhkaavaa vihuria, jota perheen isä, nyt kauan tästä toimesta erillään\noltuaan, toi. Paljaalla kaukaisella huminallaan saatti hän kotiväen jo\nkauhusta pakoon lähtemään.\n\nVihdoin Paljeström saapui huoneensa ovelle. Porstuan oven luuli hän\nolevan lukossa, vaikka se oli vaan kiinni vedetty; siihen hän saappaan\nkorolla niin lujasti kojautti, että se komisten lensi takaseinään.\nSitten tuli tuvan oven vuoro, joka ikään kuin ukkosen ampumana\ntempaistiin auki, niin että saranat roskuen irvisivät.\n\n\"Hoi helvetti! aivanko tämä on autio koko pesä kuin jätetty ryövärien\nluola!\" karjui seppä ja astui hammasta purren ja kädet kokollaan sänkyä\nkohden, mutta sai kouraansa paljaita vaatteita vaan.\n\nNyt teki hän pitkän luettelon helvetin asukkaista, jonka toimen ohessa\nhän etsi tulitikkuja ja löysikin niitä vihdoin. Hän sytytti sitten\npäreen ja asetti sen pihtiin. Takkakivellä sattui olemaan pata, johon\nhän vähän satutti kättänsä. Tämä oli niin sapelle käypä ja kiukuttava\nasia, että täytyi ottaa kirves ja ruhtoa sillä tuo musta ilkiö takalla\nvallan pieniksi. Tuo tyydytti koston himoa.\n\nSitten hän meni ulos ja rupesi isällisen rakkauden koko voimalla\nkutsumaan takaisin kotolaisia, jotka hän ymmärsi pois paenneen. Mitään\nvastausta ei kuitenkaan kuulunut. Epätoivoisena palasi hän noituen\ntupaan. Useammalla eri tempuilla vielä itseään huviteltuaan, rupesi\nhän, viinan jumalaa hartaasti rukoillen, riisuutumaan levolle. Mutta\nvaatteet takertuivat jollain tapaa riisuessa, niin että niitä oli vähän\nvaikeallainen irroittaa.\n\n\"Kyllä minä teille näytän...\" seppä tuskastuneena arveli, otti puukon\nja alkoi sillä repiä vaatteitansa. Tuo teko häntä niin verrattomasti\nhuvitti, että vielä vähän ajan kuluttua silmäellessään vaatteitaan,\npurskahti nauruun, arvellen:\n\n\"Saittepa te ... tarpeenne.\"\n\nMonista puuhistaan väsyneenä hän vihdoin kellistyi lattialle makaamaan,\nsillä vuodetta ei hän halunnut käyttää. Siinä maatessaan hän vielä muun\nmuassa sorisi:\n\n\"Tuokin ... lääsmannikin ... vain mua lyömään rupesi, kun sanoin että\nkevari viinaa myy ... se saa itsekin sieltä ... aina siellä juov ...\nvoi ... ei niiden herrain kanssa auta ... mutta, mutta...\"\n\nOvet jäivät koko yöksi auki. Oli oikein erinomainen sattuma ettei\nvarkaita ilmestynyt noita särkyneitä padan kappaleita huostaansa\nkorjaamaan!\n\n       *       *        *       *       *\n\nJo hyvin aikaisin aamulla istui Paljeström käsi poskella harmittelevan\nnäköisenä rikkilyötyjä tavaroitaan katsellen.\n\nPelokkaasti tupaa kohden katsellen saapui pakoon lähtenyt perhe kotiin.\n\n\"Jesus siunatkoon!\" pääsi äidin huulilta, nähtyään minkälainen\njärjestys huoneessa vallitsi. Hän astahti askeleen taaksepäin ja antoi\nsijaa lapsille, joiden myös teki mieli sisään kurkistaa.\n\nVähän syrjäisesti muljautti isä ovelle päin, mutta kääntyi sitten\nselin, näyttäen jonkullaista häpeän tunnetta tuntevan. Vihdoinkin\nuskalsivat pakolaiset sisään mennä, kukin tavallaan kummastustaan\nilmoittaen. Katseltiin perheen isää oudoilla katseilla. Äänettömyyden\nperästä löysi perheen äiti vihdoin sanat, joilla mielestään katsoi\nsoveliaaksi puheen alottaa.\n\n\"No mitähän pahaa nuo astiat ovat sinulle tehneet, ettäs olet ruvennut\nniitä pienistämään?\"\n\nPaljeström nosti sumuiset silmänsä ylös ja vikansa tuntevan näköisenä\nhän painuneella äänellä virkkoi:\n\n\"Voisitko olla minua härnäämättä, minä tunnustan vikani.\"\n\nVaimo näki että mies nyt oli hyvin kykenemätön riitelemään. Siispä piti\ntilaisuutta hyväksensä käyttää.\n\n\"Kyllähän se on se sama, härnää sinua, eli on härnäämättä... Voi\ntaivahan herra tätä siivoa ja vahinkoa!\"\n\n\"Mutta ole tämä kerta...\" mies pyysi.\n\n\"Hmh, hmh, hmh\", pani vaimo eikä ollut kuulevinaan miehen pyyntöä,\n\"parahinta olisi tästä jo heti kerjuulle lähteä kun!...\"\n\n\"Ole vaiti!\"\n\nVaimo säikähti ja (surunko vai kiukun kiihoittamana?) alkoi vuodattaa\nkyyneliä.\n\nLapset olivat tällä välin jo ehtineet viedä ulos joukon savi-astian\npalasia ja koettaen olla juopposilla, opettelivat niitä isän tavalla\nsärkemään.\n\nMiehen sydäntä särki ja vaimon oli kiukusta pakahtumaisillaan.\n\n\"Missä olette olleet?\" kysyi seppä taas kun vaimo itkeissään ei\njoutanut puhua.\n\n\"Mitä sinä siitä?...\"\n\n\"Kuule rakas, hyvä ystäväni, jos vaan suinkin voit, niin ole nyt\nmurisematta, minulla on hyviä aikomuksia, rukoile Jumalaa että voisin\nne toimeen panna.\"\n\n\"Niin sinä silloinkin sanoit, kun raittiusseuraan rupesit; tuossa se\nnyt oli.\"\n\n\"No niin, minä olisin kentiesi voinut olla juomatta, mutta kun sinä\naina murisit siitä markasta, jonka pitää joka vuosi seuralle maksaa,\nniin minä rupesin päätöksessäni horjumaan ja noin se nyt kävi. Voi!\nmiksi et ilman vastustamatta antanut minun sitä maksaa ja koettaa.\"\n\n\"Niin ... et saattanut olla juomatta! Mitä minä huolisin siitä\nmarkasta, mutta saattaahan sitä olla muutenkin juomatta jos tahtoo.\"\n\n\"Sinun olisi pitänyt tietää, etten minä voi olla juomatta muuten.\nRaittiusseurassa se kentiesi olisi voinut tapahtua.\"\n\n\"Siitäpä syystä, kun et saata olla juomatta, onkin turha maksaa vielä\nlisäksi tuota markkaakin.\"\n\n\"Mutta suotko että minä rupean uudestaan ... enköhän koeta?\"\n\n\"Olenko minä kieltänyt! Kyllähän kun on tämmöisen vahingon tehnyt,\nsopisi jotain koettaa jos vaan olis vähänkin ihmisyyttä, mutta mitä\nsinä...\"\n\n\"Kun sinä voisit olla kerrankin härnäämättä.\" Miehen ääni oli\nvalittavan vaikeroiva, ja hän nojautui taas kyynäspäänsä nojaan.\n\n\"Herra Jumala! ... eikö sulle sen kuvaselle saisi enää puhuakaan,\nmuutama...\"\n\n\"Saa ... mutta ihmisittäin.\"\n\n\"Ihmisittäin? Oletko itse ollut ihmisittäin?\"\n\n\"En, en, Jumala paratkoon, mutta toivoisin edeskäsin voivani olla jos\nsaisin apua ... vaan...\"\n\n\"Apua\", vaimo matkien ivallisesti naurahti, ja jatkoi sitten kuin\nsarvesta huutaen: \"Tottahan nyt mies voi, jos vaan olis tahtoa ...\nmutta sinulla ei ole tahtoakaan. Sinä yritätkin vaan meidän hätäämme ja\nkurjuuttamme suuremmaksi... Millä nyt keittää, kun pata on rikki... Ka\nHerra Jumala, se on pienistänyt vaatteensakin! ... ja pyhävaatteet nyt\novat päällä, voi!...\"\n\nVaikeroiden laski vaimo kätensä ristiin ja istui penkille.\n\nPaljeström lähti ulos. Hän sattui juuri paraiksi näkemään, miten\nseitsemän vuotias poikansa ajoi kiivaasti takaa viiden vuotiasta\nsisartaan, joka kädessään vei särjetyn saviastian kappaletta.\n\nVeli kirosi ja nimitteli sisartaan portoksi.\n\nIsän silmissä maailma musteni tuon kuullessaan. Hän tiesi, että lapsi\noli tuon sanan monasti, hänen juovuspäissä ollessaan, hänen omasta\nsuustaan kuullut.\n\n\"Poika, poika, mitä sinä huudat?\" kysyi isä hämmästyksissään. Poikanen\nseisahtui ja näytti käsittävän että häntä oli pahanteosta tavattu.\n\nIsä seisoi ja katseli poikaansa, mutta ei kyennyt häntä nuhtelemaan.\nÄitikin tuli ulos...\n\n\"Mihin nyt? Pitääkö nytkin viinan hakuun?\"\n\n\"Pitää!\" seppä hammasta purren kiljasi. Sitten hän kiireesti lähti\nkylään päin rientämään.\n\nItkevä sydän hukkuen haparoitsi pelastuksen perään, mutta saavutti\nkylmän jään-reunan, josta toivottoman paatumuksen hyinen virta\nvikkelästi esiin hyökkäsi ja sammutti toivon...\n\nJa kotona saratteli vaimo ja lapset kiistelivät ulkona.\n\nHärkälän lautamiestä nauratti, kun sai kuulla mitä seppä oli tehnyt.\n\n\"Semmoista se on\", hän sanoi, \"raittiusmiesten kohtuus, kun se vaan\nsaadaan oikein karvassaan näkymään.\" Ja hän piti itsensä oikein\ntoimellisena miehenä kun oli saanut semmoisen asian maailman\nvalkeuteen.\n\n\n\n\nOliko Mikko lurjus?\n\n\nIhmiset sanoiset että hän oli oikein rehellinen, kunnon mies tuo\nRantalahden Mikko. Ei ollut mikään turhan puhelias, eikä \"filisteeri\",\nei koskaan ollut käräjissä käynyt, ei edes niin paljoa, että\ntodistamassa naapurien välisissä rajariidoissa. Kaikki kyläläiset\nkehuivat Mikkoa, ja se on jo paljon, kun kaikki kyläläiset kehuvat.\nMutta siinä ei kyllä, he myöskin toimessa osoittivat luottavansa\nMikkoon.\n\nTässä hiljattain, eräänä keväänä, juuri siinä vähää ennen tervanpolton\naikaa, oli koolla joukko kylän miehiä. Puhuttiin tervan poltosta,\ntervan hinnoista y.m. Johduttiin puhumaan siitäkin, kuin viinaa\nsaataisin, kun kaikille yhtäläinen tarve lähestyy tuon tervanpolton\naikana.\n\n\"Yksi hakemaan kaikille\", sanoi Nietulan Aatami.\n\n\"Niin kai se on parhain\", sanoi Rantalahden Erkki, \"ja sopivin menemään\non toisen tuvan Mikko.\"\n\n\"Mikko tosiankin\", sanoi joku toinen isäntä, \"silloin tulee kunnolla\nsuoritetuksi.\"\n\nToiset miehet hymisivät tyytyväisesti. Ruvettiin kyselemään josko Mikko\nlähteä viitsi.\n\n\"Samahan tuo, jos niin tahdotte, mutta saisi tuota nyt joku muukin\nmennä.\"\n\nMutta kun Mikko kerran lupasi, niin ei enää ajateltukaan muita\nkuulustella. -- Eräänä ehtoona Mikko valmisteli lähtöä: veti tervatut\nrattaat liiteristä ulos ja rupesi rasvaamaan. Totisena mies siinä\npuuhasi, nosti pyörästä kellelleen, pisti tuen orren alle, väänsi\nruuvin pois navan päästä, veti pyörän ulos ja alkoi takeltaa keltaista\nporsaan rasvaa napaan. Sitten pisti pyörän tilalleen, ruuvasi ruuvin\nkiini ja antoi kädellään aika huilauksen pyörälle, siten rasvaa navan\nympärillä tasoittaaksensa.\n\nSukevasti meni pyörä, ainoastaan hiukan narisi paksussa rasvassa.\n\n\"Noh\", morahti hän tyytyväisesti, otti tuen pois alta, nosti toisen\npyörän ja uudisti sen kanssa samat temput.\n\nSiihen tuli hiljaksensa kävellen toisen tuvan Erkki.\n\n\"Malttaapa panna paljon rasvaa\", hän paremman puheen puutteessa sanoi,\nkun siinä laiskana toisen työtä katseli.\n\nMikko katsahti lakinpellin alta vakavasti Erkin silmiin ... mahtoiko\ntuo pilkataksensa sanoa? Ei se tainnut sentään mitään tarkoittaa, ilman\naikojaan lie vaan sanonut...\n\n\"Panen rasvaa kun panen, en minä viitsi porsaita kaupitella\", hän\nvihdoin äännähti ja heilautti pyörän pyörimään.\n\n\"Ei kitaja\", sanoi Erkki.\n\nToisiakin miehiä rupesi jo saapumaan pihaan.\n\nMikko laski pyörän alas, pyyhkäsi hikeä otsaltaan ja tunsi siinä ehkä\nhiukan ylpeyttä itsessään, kun näki kyläläisten kokoutuvan hänelle\nasioitansa tuomaan. Hikeä pyyhkiessä kääntyi lakin peili syrjälle,\nmutta Mikko oikasi sen ... ei ollut tottunut sillä komeilemaan että\nlakin peiliä sivulla pitäisi.\n\n\"En tiedä tuota\", rupesi hän sanelemaan, \"tuo Maijan Kaaperi tässä\nsanoi, ettei sitä nyt enää saakaan ostaa muille, sitä viinaa, kuin\nitselleen.\"\n\nToiset eivät tulleet oikein tolkulle, vaan katselivat kysyväisinä\nMikkoa.\n\n\"Ettäkö mitä?\" kysyi toisen tuvan Erkki, silmiänsä sirristellen ja\ntirkisteli Mikon lakin keulan alle.\n\n\"Jottako ei saisi toisen toiselle ostaa?\" tutkaili Ollilan Hentrikki.\n\n\"Niin, sitä kai se Kaaperi arveli.\" Mikko kynsäsi korvantaustaa,\nrytkäytti kärryin pyörästä, jotka huljahtivat edestakaisin ja\nhölkähtivät omituisesti. Hän näytti syvästi miettivän asiaa.\n\n\"Mutta eihän se ole mahdollista\", arveli Hetkelän Tuomas ja rupesi\nhänkin kärryn pyöriä hölkyttelemään. \"Mitä se kenellekään kuuluu, mitä\nkukin toiselle ostaa.\"\n\n\"Ei tuota ymmärrä\", sanoi Erkki, \"mutta minä tuumaan että tuo lienee\nvaan Maijan Kaaperin juttuja.\"\n\n\"Niin minäkin luulen, mutta olisi se sentään parempi kuulustaa asiaa\nensin. Jos siinä olisi vähänki perää, niin en minä ainakaan lähde\nkaupunkiin\", vakuutti Mikko.\n\n\"No saakeli tuota!\" innostui Nietulan Aatami sanomaan. \"Mistä sitä\nkukaan tietää perään kysyä. Kun viinaa tulee, niin me ja'amme sen\nhyvässä hiljaisuudessa. Kuka sitä sakottamaan rupeaisi!\"\n\n\"Ettäkö minä rupeaisin vastoin esivallan lakia tekemään?\" kysyi Mikko\npainolla, ja jatkoi, kun ei toinen ruvennut vastaamaan:\n\n\"Saat kääntää ennen kirkon nurkan nurin.\"\n\nToiset hymyilivät, eivät ruvenneet vastustamaan Mikon ajatusta, sillä\nhe uskoivat että hän puhui sitä mitä hän ajatteli.\n\nMutta Nietulan Aatami sanoi, että se on turhaa peljätä sellaista lakia,\njota ei olemassakaan ole.\n\nToiset miehet tuunailivat, arvelivat sinne tänne ja rupesivat viimein\nyksimielisesti hokemaan:\n\n\"Hm. -- No niin. -- Kyllähän se niin on ettei sellaista lakia ole.\"\n\nJa kun asiaa oikein monipuolisesti harkittiin, niin Rantalahden\nMikkokin tuli vakuutetuksi, että Maijan Kaaperi oli vaan juttuja\nlasketellut.\n\n\"Vai ei muka ihmiset saisi yhdessä ostaa viinaa ... yhdessä tahi yksin,\nkuinka kullekin parhaiten soveltuu! -- Kuka hullu ostaisi yksin\nviittäkolmatta kannua! ja ... ja...\" Ukot rupesivat oikein makeasti\nnauramaan... Ihan hullusti oli Maijan Kaaperi taas kerran saanut heitä\nnarrata, arvelivat.\n\n       *       *        *       *       *\n\nRantalahden Mikko tuli kaupungista. Alkoi kokoutua kylänmiehiä\nkaupunki-tuliaisille.\n\n\"Kylläkö möivät viisikolmatta kannua yhdelle miehelle?\" alkoivat\nnaapurit kysellä ja hymähtelivät vielä tuolle Kaaperin jutulle.\n\n\"No sen tietääkin!\" huudahti Nietulan Aatami. \"Kun rahan syrjää\nnäyttää, niin lujassa pitää olla jos ei lähde.\"\n\nKaikki nauroivat, uteliaina odotellen mitä selvitystä asiaan Mikko itse\nantaisi.\n\n\"Sainhan tuota\", hän vihdoin sanoi, mutta ei ryhtynyt sen pitempiin\nselvityksiin. Kyllä näytti siltä, kun olisi miehellä ollut jotain\nenemmänkin sanottavaa. Mutta suunsa piti vaan kiini ja antoi toisten\narvioida. Rupesi sitten viinaa jakamaan.\n\nMutta toisia ihmetytti Mikon käytös, kun toimi rehellisesti ostetun\ntavaran jaossa niin hajamielisesti ja epäröivästi, kun olisi\nvarustettua kalua mitannut. Rupesivat arvelemaan, ettei kaikki asiat\nole niin kuin olla pitää. Puhe hiukan tukahtui ja katseltiin vaan\nviinanjako-touhua.\n\n\"Mahtanut ryypyn ottaa\", arvelivat toiset Mikosta.\n\nVaan kuinka lie sattunutkaan siten, että juuri kuin Nietulan Aatami\npiti itseänsä varten mittaa alla ja Mikko siihen tynnöristä vakavasti\nloritteli, astui nimismies jahtivoudin ja erään lautamiehen kanssa\ntupaan.\n\nTuo tapaus teki kylänmiehiin vähän ikävän vaikutuksen. Rantalahden\nMikon käsissä rupesi tynnöri itsestään huiskumaan ja tutisemaan niin\nettä viina alkoi solittaa sinne tänne, kahden puolen mittaa, joka taas\nAatamin käsissä huljui.\n\n\"Äläs ... äläs! ... nyt menee maahan!...\"\n\nAatami koetti kaksin käsin pidellä mittaa, mutta yhä hullummaksi asia\nkävi: viina juoksi lattiaan kun noiduttu.\n\n\"Kaa! ... kaa!...\" hoki hädissään Aatami ja koki tutisevin käsin pitää\nmittaa kohdallaan.\n\n\"Aivanhan te kaadatte maahan!\" Erkin täytyi mennä hätään ja nostaa\ntynnöri pystöön ettei kaikki maahan juoksisi.\n\n\"Mitäs tämä meno on?\" rupesi nimismies kyselemään ja astui lempeästi\nhymyillen miesten keskelle. Rantalahden Mikko katsahti salaa herraan,\nsamassa tunsi hän kuuman hien rupeevan tippumaan alas otsalta. Sitä\nalkoi hän mekon hijalla tuhria.\n\nEi kukaan puhunut mitään. Kylän miehet vilkkuilivat salaa nimismieheen\nja taas Rantalahden Mikkoon, ryähtelivät, muuttelivat jalkojansa,\npistelivät sammuvia piippuja taskuihinsa ja loivat tuon tuostakin\nvauhkoja katseita viinalekkuihinsa jotka tyhmän näköisinä töröttivät\nlattialla ruunun palvelian jaloissa. Eivät mokomat ymmärtäneet\nnäkyvistä kadota... Vielä olivat isäntänsäkin tällaiseen pulaan\nsaattaneet...\n\nNimismies astui likemmäksi Mikon tynnöriä ja kopautti siihen\nsauvallaan.\n\n\"Kuka teistä on tätä viinaa ostamassa ollut?\" hän kysyi.\n\n\"Minä\", mörähti Rantalahden Mikko kohta.\n\nNimismies katseli Mikkoa ... oli mielestänsä kovin juro mies.\n\n\"Nämät lekkerit ovat teidän?\" Hän kääntyi toisiin kylän miehiin ja\nkopuutteli lekkereitä sauvallaan.\n\nEi kukaan vastannut, pois päin vaan kääntyilivät.\n\n\"Kaikille se on yhteistä\", sanoi taas Mikko.\n\nNimismies ei ruvennut ollenkaan kiukkuansa purkamaan, rauhallisesti\nvaan alkoi sanoa:\n\n\"Lienee parasta, että kaikki tuohon tynnöriin takaisia kaadellaan,\nsillä se on minulle sopivampi hoitaa, kun kaikkia noita lekkuja. Minä\nnimittäin otan tämän viinan takavarikkoon ja te\", hän viittasi Mikkoa,\n\"tulette oikeudessa vastaamaan, olemisesta yleisölle avullisena viinan\nmyynnissä.\"\n\nMikon käsi vapisi, kun hän sen nosti otsallensa, ikään kuin tuskaa\npoistaaksensa.\n\n\"Oliko se sittenkin niin, kuin se Maijan Kaaperi sanoi\", hän\nvärisevällä äänellä virkkoi.\n\n\"Jaa, mitä?\" kysyi nimismies.\n\n\"Tässä vaan tuo Maijan Kaaperi kertoi.\" Ja Mikko jutteli nimismiehelle,\nmiten Maijan Kaaperi oli kertonut ettei viinaa saa ostaa joukolla\nyhteen, mutta etteivät he olleet uskoneet.\n\n\"Mahdoitte uskoa\", sanoi nimismies.\n\nNietulan Aatamin luonto rupesi jo nousemaan.\n\n\"Mitä h----ttiä! kuka sen sellaisen asetuksen on tehnyt?\"\n\nNimismies ei viitsinyt vastata, kysymys oli kovin tyhmä. Miehiänsä vaan\nkäski viina-astian ulos viemään.\n\nToisetkin kyläläiset uskalsivat jo pihalla ruveta puhumaan.\n\n\"Tuota, milläs tavalla sen 25:tta kannua sitten saa ostaa jos ei sitä\njakaa saa väliinsä?\" kysyi Ollilan Hentrikki.\n\nNimismies rupesi hyväntahtoisesti selittämään viina-asetusta. Hän\nsanoi, että, jos teillä on perheessänne niin ja niin monta henkeä, niin\nte saatte ostaa 25:tta kannua, mutta jos ei ole, niin saatte tyytyä\nostamaan niistä puodeista, joissa myydään kannuttain. \"Mutta yhdessä ei\nsaa ostaa, eikä toinen toiselle tuoda\", hän sanoi.\n\n\"Mutta se maksaa enempi niissä kannun-puodeissa\", muistutti Erkki.\n\n\"Enemmän maksaa, paljon enemmän!\" huusi Aatami.\n\n\"Ei auta. Joka juo, ja viinaa tarvitsee, maksakoon hyvän hinnan\",\nilkkui nimismies.\n\n\"Mutta minä en ymmärrä\", sanoi Ollilan Hentrikki, \"mitä vahinkoa siitä\nolisi, jos toinen saisi toiselle tuoda viinaa. Onpa se vähän ilkeätä\njos tätä naapurin Mikkoakin nyt sakotetaan, kun ei ole mies ennen ikänä\nkäräjissä ollut ja nytkin aivan meidän kehoituksesta lähti kaupunkiin\nyhteiselle asialle, ja jos se nyt noin hullusti menee.\"\n\n\"Eikö herra vallesmannin sopisi jättää sitä asiaa sentään silleen.\"\npyysi Erkki.\n\nNimismies pudisti päätänsä ja sanoi ankarasti:\n\n\"Ei käy laatuun. Jokaisen täytyy ehdottomasti lakia noudattaa.\"\n\n\"Mutta minä en usko, että siitä tulee sakkoa!\" alkoi Nietulan Aatami\nväittää. \"Katsokaas nyt\", hän sanoi nimismiehelle, \"jos me panemme\ntäältä kylästämme miehen ostamaan meille jokaiselle yhdessä,\nesimerkiksi tarikoita, niin onko siitäkin sakkoa?\"\n\n\"Sinä mies teet minusta leikkiä, vai kuinka?\" kysyi nimismies, ankarana\nastuen Aatamin eteen.\n\n\"Enkä tee leikkiä ... vai leikkiä.\" Aatami pakeni herran edellä.\n\n\"No mitäs sitten.\" Nimismies kääntyi tuimana pois. Miehet jokainen\nodottivat vastausta, mutta sitä ei tullut. Pois vaan alkoi nimismies\nhankkiutua.\n\n\"Mutta mihinkä tämä viina nyt pannaan?\" kysyi joku vielä.\n\n\"Myydään huutokaupalla\", sanoi nimismies ja ajoi pois.\n\nMiehet jäivät kiroilemaan ja osalta leikkiä laskemaan. Aprikoivat,\njosko heille annettaisiin siellä huutokaupassa, tahi ei. Lupasivat\nmuutamat koettamaan mennä, toiset vannoivat, ei maksavansa ei\nviittäpenniä enää toisi kertaan siitä jonka jo kerran olivat ostaneet.\n\n\"Tuo on selvää ryöväystä!\" huomautti Ollilan Hentrikki.\n\n\"Ihan niin, totta jumaliste!\" vannoi Aatami.\n\nMiehet olivat oikein raivoon joutumaisillaan kun asiaa tällä tavalla\nrupesivat käsittämään.\n\n\"Lakkaisivat valmistamasta koko rankkia\", tuumaili Erkki, \"kun sen\nkanssa noin rupeavat herrat juonittelemaan, niin ei sitä tiedä koska\nsaa sakon.\"\n\n\"Ei, katos, herrat siitä tulot köömäävät, ne kun sitä polttavat. Sitä\nvartenhan sitä kotona polttamastakin kiellettiin\", puhui Aatami\nkiivaasti.\n\nKaikki olivat asiasta aivan samaa mieltä.\n\nMutta Mikko ei ollut mennyt ulos toisten joukkoon, yksin vaan\nmöhdysteli tuvassa, käveli edestakaisin lattialla, istui toisinaan ja\nkynsi päätänsä niin vimmatusti, että tuo näytti Jobin tuskalta. Äänteli\nvähin:\n\n\"Hmh, hmh, hmh...\" ja sitten jotain epäselvää hampaiden välistä.\n\nVihdoin toisetki miehet tulivat meluten tupaan ja hämmästyivät kun\nnäkivät Mikon tuskan.\n\n\"Lempoako tuossa nyt noin... Ei me sen köyhempiä olla\", rupesi Nietulan\nAatami lohduttamaan.\n\nJäykän katseen loi Mikko Aatamiin, laski siitä taas alas ja paneusi\npään käsien nojaan lepäämään.\n\nToiset kiroilivat vieläkin välinsä herrain juonia ja katsahtelivat\nsyrjästä Mikkoa ... teki mieli sanoa jotain lohduttavaa hänelle, mutta\nepäilytti, josko tuohon mikään pystyy.\n\nVihdoin Mikko kiivaasti nousi ylös ja yöhkäsi noustessaan kuin\närsytetty sika. Toiset katsoivat odottavaisesti häneen ... joko mahtoi\ntulla viisaaksi ja puhalsi huolet pois sydämestään.\n\nMikko katsoi tuimasti toisiin.\n\n\"Teiltä meni vaan rahaa muutama vaivainen markka joka jo muutenkin\nolisi ollut hukkaan mennyttä, mutta minulta meni kunnia!\" hän huusi ja\npaukautti pöytään jykevällä nyrkillään. Se jyrähti kuin moukarin isku\nja silmistä valahti samalla kaksi suurta vesihelmeä.\n\n\n\n\nKäypää tavaraa.\n\n\nOlipa siinä koolla miehiä tuossa Kirkonkylässä oikein aikatavalla,\nkaiken ikäisiä ja kokoisia. Mieliala oli kiihkeä, odottava, mutta\nsamalla rattoisa ja hilpeä. Laskettiin leikkiä hurjalla tavalla.\nOdotettiin jotain ja puhuttiin siitä usein, mutta ei väsytty ensinkään;\nei kukaan ajatellutkaan pois lähteä kesken aikojaan, sillä odotuksen\ntiettiin maksavan vaivan.\n\nOdotettiin nimismiestä huutokaupalla myymään takavarikkoon otettua\nviinaa. Päivä oli lauantai.\n\nNimismies ilmestyi määrälleen, asettui apulaisineen toimelliseen\nasemaan ja alkoi toimituksen.\n\nJa innostus miesjoukossa kasvoi yhä sitämukaan kuin varasto väheni ...\nhuusivat kuin riivatut, jopa melkein kaksinkertaiseen hintaan. --\n\"Vieläkö sun lekkus on tyhjänä, Aatami?\" kysyi Maijan Kaaperi joka jo\nmelkein alussa oli saanut kannun panoksen astiaansa.\n\n\"Vielä, mutta tuo kannu on minun, maksoi mitä maksoi, vaikka sitten...\"\nAatami ei joutanut lopettaa, sillä hän ryhtyi päättävästi huutamaan.\nMies huusi kuin vihan tiestä, lisäsi aina ennen kuin toinen hyvin ehti\nlupaustaan lopettaakaan. Toiset alkoivat töllistellä pitkään ja\nriemastuivat kiusaa tekemään Aatamille ... lisäsivät aina vaan.\n\n\"Hassuksihan on Nietulan Aatami nyt tullut!... Ennen tuiki tarkka mies,\neikä mikään juomari ja nyt tuolla tavalla hulluttelee.\"\n\n\"Voi helkkari!\" naurettiin.\n\n\"Näkyy aikovan huutaa tuon kannun vaikka mitä maksaisi!\"\n\nTakalan Heikkikin jo innostui peliin, kun toiset pojat häntä alinomaa\nkiusasivat:\n\n\"Eipä uskalla huutaa Takalan Heikki ... raittiusmies!\"\n\n\"Jo uskallat huutaa sinäkin Heikki... Lisää pahuuksissa, Aatamin\nkiusalla!\"\n\nOlkoon menneeksi, Heikki ajatteli ... lakkaavat he kiusaamasta...\n\n\"Viisi penniä vielä!\"\n\nHeikki kavahti omaa ääntänsä ... tuntui rikokselta leikin vuoksikaan\nkoko asiaan sekautua. Naapurit katsoivat oudostellen naurussa suin ...\njokohan lankee Takalan Heikkikin... Mieli mahtaa ikävöidä viinuskia...\nSellaisia ne ovat ne raittius-miehet!...\n\n\"Ensimäinen, toinen ja... No Aatami?\" Mitä, eikö Aatami enää\nlisääkään?... Heikin nousi veri päähän ja hän katsahti hätäisesti sinne\npäin, missä Aatami oli. Näki jonkun kumppaneistaan juuri kuiskivan\njotain Aatamin korvaan. Aatami katsahti Heikkiin, nytkäytti hiukan\npäätänsä ja lähti astumaan väkijoukon taakse. \"Ja kolmas kerta!\" Pieni\nvasara kopahti vaan hiljaa, mutta Heikki sävähti, kun olisi se ollut\ntykin laukaus. \"Kuka sai?\"\n\n\"Heikki Takala.\" Muut sen sanoivat, ei Heikki itse.\n\n\"No mikä sen\nHeikin ... mene ottamaan viinasi pois!\" Toverit nauraa räkättivät\nilkeästi.\n\n\"Tuo nyt kävi niin kuin miehen kädestä!\"\n\nToimitusmies jo kiirehti, käski tulla korjaamaan omansa pois.\n\n\"Enkä menekään, mitä sillä teen\", sanoi Heikki.\n\n\"Maahanko annat kaataa?\"\n\n\"Pankoon mihin mieli tekee.\"\n\n\"Älä hulluttele! Tuossa tyhjä astia, ota siihen, jos et itse juo, niin\non tässä muita. Maksaa pitää sinun kuitenkin.\"\n\nSillä aikaa jo myötiin toista kannua ja Aatami oli taas huutamassa. Hän\nsaikin sen nyt vähemmällä kilpailulla ... ei enää uskallettu\nylimääräisiin... Tekee pian kepposen, tuo veitikka!...\n\n\"No, no, mitta tyhjäksi! Kuka siellä on, joka ei omaansa ota?\"\n\nHeikki sieppasi hänelle tarjotun lekun, ikäänkuin vihantiestä ja meni\nottamaan saaliinsa. Sitten mitattiin Aatamille.\n\n\"Puolikolmatta hintaansa se nyt minulle maksaa, tuo viinakannu, tottapa\nnyt saa ryypätä\", jutteli Aatami, kun lekkuineen poistui pois pöydän\nluota.\n\n\"Niin, oliko sinullakin osaa siihen Rantalahden Mikon viinaan?\"\nkysyttiin.\n\n\"Olipa hyvinkin.\"\n\nAatami koetti maistaa lekkeristään. Nimismies näki sen ja rupesi\nhuutamaan riivatusti.\n\n\"Ei täällä saa ryypätä!\"\n\n\"Vai ei saa\", ihmetteli Aatami, meni edemmäksi ja rupesi toisten\nkuullen mutisemaan: \"Vai ei vieläkään saa pitää omanansa, vaikka\nkahdesti on ostanut. Missähän sitä oikein saa ryypätä?\" kysyi hän, niin\nettä nimismieskin sen kuuli.\n\n\"Kotonasi!\" huusi tämä.\n\nAatami meni ilkkuen erään nurkan taakse. Riemuitsi mielessään muka\nkeksimästään juonesta, saada ryypätä muuallakin kuin kotona. Kun,\nnimittäin, pakenee nimismiehen pöydän äärestä pois nurkan taakse\npiiloon, niin laki on täytetty... Tuostapa vasta upeasti sopii toisille\nylpeillä!...\n\nMitä? ... siinäkö se olikin se keksintö!... Aatami oikein säikähti, kun\ntakapuolille päästyään näki joka nurkassa sellaista kuhinaa.\nPuoliääneen miehet puhelivat, kuiskailivat ja naureskelivat, tupakoivat\nja viittailivat lekkujen sekä pullojen pohjilla taivasta kohden. Mutta\nei Aatami kauan antanut itseänsä hämmästyttää, vaan ryhtyi veikeänä\nseuraa pitämään.\n\nInnokkaasti lyötiin siinä korttia kahdessa parvessa.\n\n\"Hiiden hupainen lauantai-ilta tästä tuleekin\", ihanteli muuan.\n\n\"Ja kun saadaan nyt ryypätä oikein vallesmannilta ostettua viinaa!\"\n\n\"Tuskinpa viitsisi herramme meitä nyt juopumuksesta vaivata, vaikka\npikkasen niin kun horomessuunkin menisimme.\"\n\n\"Joko vielä, hän meidän rauhassa ryypätä antaa\", sanoi Aatami. \"Käski\njo äsken mun kotiini mennä ryyppäämään, kun pihassa aioin hiukan\nmaistahtaa.\"\n\n\"Jaa, mutta se onkin sinun kanssasi eri juttua kuin meidän muiden\nkanssa\", nauroi Maijan Kaaperi. \"Sinä olit jo siinä koplassa, kun tätä\nviinaa tuotiin ja herramme silmissä tulit jo silloin lain hylyksi.\"\n\nNaurettiin.\n\n\"Laittoi se vaan, Rantalahden Mikko, meille hupaisen illan. Olisi\ntäällä nyt, niin heti antaisin ryypyn, hyvästä tahdosta\", sanottiin.\n\n\"Mikko suree kun vaivainen, ensikerran sai sakkoa.\"\n\n\"Surkoon hevonen! Olisi nyt tullut tänne, huutanut kannun itselleen ja\nhukuttanut surunsa sinne.\"\n\n\"Niin, saakuri, ostanut omaa viinaansa! Mutta se on vähän sukkela\nasetus, se!\"\n\n\"Minäpä huusin omaa viinaani!\" kehui Aatami. \"Mutta ei se käy niin\nminun närilleni kuin se, että tuota Mikkoa sakotettiin, pitäjään\nrehellisintä.\"\n\n\"Ja mitähän se nyt on sen parempi, että sen viinan täällä vallesmanni\nmyy?\"\n\n\"Etkö ymmärrä? Että useampi mies saa ja että saadaan täällä nyt pitää\ntällainen hupainen lauantai.\"\n\n\"Niin, ja että tulee rahoja herroille!\"\n\n\"Ja kun me nyt täällä oikein juomme, niin vallesmanni saa meitä monta\nyhdellä kertaa juopumus sak--\" Mutta viimeisen puhujan sana jäi\nkurkkuun, kun nimismies tuli pauhaten takapuolille ja hajoitti\nkauppatuttavansa kuin akanat tuuleen.\n\n\n\n\nLepopäivänä.\n\n\nOli sunnuntai-aamu. Juhlallisena, majesteetillisena nousi Jumalan\naurinko elähyttämään, lämmittämään syntistä maailmata. Korkean vaaran\nsuojassa, mäen rinteessä seisoo tuo pitäjään kirkko ikäänkuin piilossa\nnäiltä kultaisen ruhtinattaren ensimäisiltä aamusyleilyksiltä.\n\nVaan jo vihdoin se ulettui tuon matalan kellotapulin huipussa olevaan\nkultaiseen ristiin, johon se puhalsi osan hengestään saattaen ristin\nlumoavasti kimaltelemaan ja siten tehden sen ikään kuin vaikutuksensa\nkeskipisteeksi tuossa laaksossa.\n\nSe oli niin lumoavan ihana aamu, tuo kirkonkylä niin rauhaisa, niin\ntyyni, ettei itse aurinkokaan ensi silmäyksellä nähnyt muuta kuin\ntyyneyttä, rauhaa ja lepoa. Mikä suloinen, viehättävä näytelmä!\nAurinkokin siitä riemastui, loi muutaman iloisen kuperkeikan. Taideteos\nnäyttää matkan päähän kauniimmalta. Aurinko ei tuota muistanut, vaan\nalkoi ihastuneena kohota korkeammalle, tulla likemmäksi, tarkastaa\nkaikkia pieniä yksityis-seikkoja tuossa viehättävässä kirkonkylässä.\n\nAurinko hajoitti säteensä lukemattomina silminä, määräyksellä tungeta\njokaiseen koloon ja rakoon, tuudittaa ja palavasti suudella kaikkia, --\nihmisiä, eläimiä, kasveja ... elollisia ja elottomia maan päällä, yksin\nmaan tomuakin.\n\nMikä ääretön rakkaus ja hyvän suopaisuus!\n\nJa säteet hajausivat uskollisina toimittamaan tehtäviänsä.\n\nSuuri joukko lensi kylään, missä elollista olentoa eivät löytäneet\nmuuta kuin joukon pikku lintusia, mitkä kotipuissa rakkaasti\ntervehtivät tuttuja ystäviään, sekä karjajoukkoja, jotka tarhoissa\nuneksivat ja odottivat karjapiikain saapumista nännien tyhjentämiseen.\nUseat säteet ryntäsivät lempeällä väkinäisyydellä ihmis-asuntojen\nikkunoista sisään, löytääksensä noita luomisen ruunuja -- ihmisiä,\nherättääkseen heitä lepopäivän tehtäviin, kiittämään luojaansa joka\nheille niin paljon lahjoistansa jakoi. Harvain sänkyihin löysivät\nsäteet tiensä, mutta niihin ne sitten vuodattivatkin palavan kuumia\nsuudelmia, ikäänkuin korvatakseen sitä, että niin harvat tulivat\nnäkyviin. Muutamat tuosta kovasti palavissaan heräsivät, ähkyivät,\nnousivat katsomaan kelloa ja menivät jälleen jonnekin makuulle ...\npakoon Auringon lämpimiä hyväilyksiä. Säteet etsivät tyystiin tyhjäksi\njääneet vuoteet ja lisäsivät paahtamis-voimaansa, ikään kuin\npakoittaakseen tuolta tyhjäksi jääneiden peittojen alta eläviä ihmisiä\nnäkyville tulemaan. Aikansa tuota tehtyään ja nähtyään toivonsa ja\nponnistuksensa turhaan raukeevan, siirtyivät vähitellen muualle ja\nlöysivät kun löysivätkin pakolaisia jostain piilopaikoista ja sen\nlisäksi uusiakin tuttavia. Onnistumisesta kiihtyi säteitten\ninnostus ... ne lisäsivät yhä voimaansa ja saivat vähitellen naisväkeä\nnousemaan ylös. Riemullisesti tervehtivät säteet heitä, kun ovista ulos\npistäysivät ja vapaasti silmäiltäviksi tulivat, punaisissa ja valkeissa\nkesä-puvuissa ... ohjasivat askeleensa ensimäisinä vesikaivolle\nhuuhtoaksensa kasvojaan raittiilla vedellä.\n\n\"Mikä kaunis Jumalan ilma!\" pääsi monesta suusta kohta kun raitis vesi\noli virutellut silmistä pois unen painavan voiman.\n\nNe näyttivät niin onnellisilta, niin tyytyväisiltä, nuo tytöt ... ne\nvirittelivät kanteloitaan, helkyttelivät niiden kieliä ja lumoavasti\nkajahtelivat raikkaassa aamu-ilmassa heidän luontaisten kanteleittensa\nviehättävät säveleet. Ei huolet heitä painaneet, ei rumain töiden musta\npeikko heidän omiatuntojaan rasittanut ... ne olivat elämän kanssa\ntäydessä sopusoinnussa.\n\nJa Auringon säteet riemuitsivat tuosta, he tiesivät heillänsä\ntänäpäivänä olevan suuren ansion tuon tyytyväisyyden herättämisessä, --\n\n    \"Täällä pohjantähden alla\n    on nyt kotomaamme\",\n\nkuului eräästä pihasta nuoren tytön laulu. Iloa ja tyytyväisyyttä\nilmausi laulajan kasvoilla.\n\n\"Katso!\" kuiskasi riemuissaan, eräälle kumppanilleen, auringon säde,\njoka laulajaa hyväili, \"katso miten herttaista olen tänä aamuna saanut\naikaan.\"\n\nJa säde välähteli riemusta ... ei ehtinyt edes silmäystään luoda\ntoveriinsa, tuosta ihastuksensa esineestä.\n\n\"En jouda\", sanoi toinen lyhyesti.\n\n\"Mihin tirkistelet sitten?\"\n\n\"Ohjaa katseesi minun muassani tuonne ruispellon pientarelle, jos\nmaltat. Siellä makaa nuorukainen, jota olen jo toista tuntia\ntirkistellyt, saamatta häntä heräämään vaikka lukematoin joukko\nmeikäläisiä on, kuten huomaat, jo ryhtynyt minun kanssani samaan\nkeinoon.\"\n\nUteliaisuus pakoitti säteen jättämään ihastuksensa esineen ja\nseuraamaan toveriansa ruispellon pientarelle.\n\nRaskaasti nukkui siinä nuorukainen. Paksut hikihelmet virtailivat\nkasvoilta ja hän kuorsasi hirveästi. Kärpäset ja sääsket hyörivät\nahkerasti hänen ympärillään ja kaikkialla, missä vaan paljasta ihoa oli\nnäkyvillä, kutittivat minkä jaksoivat. Säteitten voima oli oikein\npolttava. Olipa se aika raskasta unta, kun kaikkea tuota jaksoi sietää!\n\n\"Mikä se on tuo kiiltävä esine tuolla hänen päänsä takana pellossa?\"\nkysyi joku säde, jonka asema esti häntä täydellisesti siihen näkemästä.\n\n\"Se on\", vastasi toinen heti, \"sellainen astia, josta ihmiset juovat\nsilloin, kuin rupeavat kiroilemaan ja menettävät säädyllisen\nkäytöksensä.\"\n\n\"Ahah?\" kiljasivat säteet melkein yhteen äänen. Tuo tuli siitä, että\nnuori mies alkoi liikkua, kohotti ensin toista kättänsä vaistomaisesti,\npoistaaksensa poskeltansa parmaa, joka siinä mielivaltaisesti melusi ja\npuri. Sitten hän kohotti toisenkin kätensä kasvoja kohden, hieroi\nsilmiänsä ja vähän aikaa kompailtuaan kohosi mörähtäen istumaan.\nRaskaalta näytti hänen elämänsä, sillä hän laski raskaan päänsä käsien\nnojaan ja oli hetkisen liikkumattomana siinä asemassa. Vihdoin hän taas\nliikkui, koetti nousta jaloilleen. Uteliaina seurasivat Auringon säteet\nhänen elehtimistään. Huonosti onnistui ylös nousu, sillä pääpuoli\nruumista painoi niin raskaasti ja hän valahti nenälleen toiselle\npientareelle.\n\n\"S----na!\" hän mörähti oikein sydämellisellä rukousäänellä.\n\nAuringon säteet kauhistuivat, vetäysivät varjoon pienen pilviverhon\ntaakse, joka onneksi sattui ohi kulkemaan. Kun taasen uskalsivat alas\nkatsoa, näkivät ainoastaan nuorukaisen käden joka kallisti tuota\nkiiltävää lasipulloa, josta äsken oli ollut keskustelua. Muuten oli\nmies peittynyt laihon varjoon, piiloon säteitten hyväilyksiltä. Mutta\nniiden uteliaisuus oli rajaton, kun he kuulivat epäselvää mörinää ja\nähkimistä tuolta varjosta.\n\nNuori mies kohosi taas seisomaan ojassa ja istahti takaisin äskeiselle\npaikalleen, sekä rupesi tarkastamaan takkiansa, joka kahden puolen oli\nrintapieluksista halki revitty.\n\nJa säteet loivat häneen läpitunkevia silmäyksiä ... tahtoivat tutkia\nsydäntä ... epäilivät, että äsken kuulivat kokonaan väärin.\n\nNuori mies kirosi taas takkiansa katsellessa... Säteitten mieli kävi\nraskaaksi, itkuiseksi... Nuori mies pyhkäsi otsaansa ... ei jaksanut\nsietää säteitten kyyneliä, jotka siinä virtana vuosivat hikipisarain\nmuodossa. Hän otti taas pullonsa, ryyppäsi siitä, ähkäsi ja heitti\npois. Laski sitten päänsä käden nojaan ja tuijotti suoraan eteensä.\n\nSäteet tunkivat likemmäksi, tahtoivat lämmittää sydäntä, missä kolkko\nkylmyys näytti vallitsevan. Vaan he eivät tällä kertaa hyvässä\ntarkoituksessaan onnistuneet... Pintaa vaan kuumasi ja rasitti,\nvoimatta sydäntä sulattaa.\n\nRaskas huokaus pääsi nuorukaisen rinnasta ja hän jatkoi puhuen:\n\n\"Herra Jesus, mitä minä olen tehnyt ... lupaukseni rikkonut... Pitääkö\nmun nyt uudestaan ruveta juomaan?... Mitä sanovat nyt rikoksettomat\ntoverini, kun näin kurjasti lankesin?... Kovin tuntuu himoni olevan\nrajaton nyt\"... Hän otti pullonsa ja ryyppäsi taas. Heitti sen sitten\nraivokkaasti sivulle ja ärjäsi sanomattomalla vimmalla:\n\n\"Vaikka ei suinkaan juomisen kiusausta voi maailmasta hävittää itse\npää-enkelikään, kun nimismiehetkin huutokaupalla viinaa myyvät!\"\n\nPilvenlonkare souteli taivaan lakea ja sattui Auringon eteen, kuten\nnenäliina, pyhkimään säteitten kyyneliä ja estämään niitä näkemästä\nnuorukaisen kasvavaa vimmaa. Kun pilvi ohitse ehti, oli nuori mies\nkadonnut näkyvistä.\n\nSäteet etsivät kauan turhaan, riensivät sitten kylään. Loivat peläten\nkatseen jokaiseen näkyville tulevaan henkilöön, sillä he pelkäsivät\nnäkevänsä noita kurjia, epätoivoisia katseita.\n\nJo oli kylässä liikettä ja elämää. Säteet ihastuivat, ne oikein\nnaureskelivat, kun näkivät ihmisiä tyytyväisinä ihailemassa suloista\naamua. Se oli vielä niin aikaista aamulla, että ainoastaan elämän\nhaluiset ihmiset olivat ylös nousseet. Ne joille elämä oli raskasta,\njotka unen helmoissa tahtoivat virua, unohtaa kaikki, kun oli\nsunnuntaiaamu, laiskain makuupäivä, eivät olleet vielä näkyvissä.\n\nErittäinkin naisia säteet ihaillen tirkistelivät ja mieluisasti\nkatselivat, sillä he olivat virkumpia, eloisampia, soivat säteitten\nesteettömästi hyväellä itseään ... eivät paenneet varjoisiin paikkoihin\nvetelästi loikomaan, kuten miehet.\n\n\"Hih, kuinka herttaista!\" muutamat riemastuneina huudahtivat.\n\n\"Ka, ka tuolla!\" huudahti joku. Ja suuri joukko ryntäsi katsomaan\nerääsen ahtaasen, huoneitten välissä olevaan solaan, jonka edessä oli\nollut vanha, leveä ovi seinänä perunamaata vasten. Tuon oven yli oli\nsäde nähnyt miehen pään, josta heti muille ilmoitti. Mies kaatoi oven\npois edestään, tuli perunapellolle ja antoi siten säteille vapauden\nsilmäellä itseään.\n\nSiinä köntisteli Nietulan Aatami ilki elävänä. \"Vooi!\" huusivat säteet.\nMiehellä oli otsassa haava, josta verta oli kovasti vuotanut ja\npunannut koko naaman. Lakkikin oli mieheltä kateessa.\n\nHyväsydämiset säteet tahtoivat tungeta nuoleksimaan terveeksi tuota\nhaavaa, mutta se kipristeli ja pakotti Aatamin kostealla ruoholla\npainelemaan hellää kohtaa ja estämään säteitten lääkäritointa. Hän\noihkasi tuskallisesti kun ruohoilla otsaa kosketti.\n\n\"Voi riivattua hulluutta!\" hän ähkäsi pidätetyllä äänellä. \"Mikä\nsaikaan minun matkaan tänne eilen?... Olisin pysynyt kotona, niin olisi\neheä otsa, rahat ja lakki tallessa.\"\n\nAatami lähti kävelemään likellä olevaa metsää kohden ja katseli\nvauhkasti ympärilleen, josko häntä kukaan näkisi.\n\nMetsän reunalla oli mökki, jonka likitse Aatamin oli mentävä. Sitä\ntahtoi hän välttää ja kaartaa hiukan kauempaa.\n\nSäteet tahtoivat yhä pakkautua otsaa lääkäröimään. Tahtoivat jotain\nhyvää tehdä tuolle miehelle joka niin kurjalta näytti.\n\n\"Ooh helvetti, kun polttaa!\" ruikutti Aatami, kumartui taas ottamaan\nmaasta kasteisia vereksiä ruohoja, niillä haavaa kostuttaaksensa. Tällä\nkertaa se teki niin hyvää, että hän oikein seisahtui, tuntien suloista\nviihdytystä.\n\nAatami ei nähnyt, mutta säteet sen kyllä näkivät, kun pikkuinen\ntyttönen juosta lylleröitsi mökiltä päin Aatamia kohden.\n\n\"Katso!... Katso!... Katso! voi kaikkiko nyt itkevät?\" kuiskailivat\nsäteet toisilleen.\n\n\"Ui, pikku tyttäremme, kultasemme, miksi itket? Mikä sunkin sydäntäsi\npainaa?\" Mutta tyttönen ei kuullut säteitten kuiskutuksia, meni vaan\nepäillen otsaansa painelevan Aatamin luo. Tyttö seisahtui, katseli\npelokkaasti Aatamia.\n\n\"Onko isä teitäkin lyönyt?\" hän vihdoin uskalsi kysyä.\n\nAatami pelästyi kovasti, kun lapsen äänen kuuli. Ei hän sitä ennen\ntiennyt tämän läsnä olostakaan.\n\n\"Hääh?\" hän kysyi vaistomaisesti, -- vaikka oikeastaan kyllä kuuli mitä\nkysyttiin.\n\n\"Mun isänikö teitäkin on lyönyt?... Vooi, voi herra, kun on kasvonne\nverissä!\"\n\nAatami katsoa tuijotti lasta, joka surkutellen, silmät sirrissä hänen\nveristä naamaansa tirkisteli.\n\n\"Kuka se on sinun isäsi?\"\n\n\"Se on se Antti.\"\n\n\"Mikä Antti?\"\n\n\"Se Leenan Antti.\"\n\nAatami alkoi nyt muistaa niin kuin hämärää untansa, että se olikin\njuuri Leenan Antti, jonka kanssa hän oli tekemisessä ollut.\n\n\"No ketä se isäsi on sitten muita lyönyt?\"\n\n\"Äitiä se löi yöllä kun kotia tuli.\" Lapsi rupesi itkua hynkkäämään.\n\"Se oli saanut viinaa eilen avisoonissa ... ja minuakin aikoi lyödä,\nmutta kun ei äiti antanut.\"\n\n\"Tyttö hoi?... Mitä sinä siellä ... tule heti pois!\" huusi nyt äiti\nmökin ovelta ja tyttö lähti juoksemaan sinne. Aatami lähti kiirehtimään\nmetsään itsekseen mutisten:\n\n\"Se ... se oli ihan varmaan joka minuakin löi... Mutta ... mutta\nmuistelen antaneeni itsekin sille.\"\n\n\"Oi, oi, kuinka surkeata!\" huokasivat säteet, kun monien turhain\nponnistusten perästä heittäysivät seuraamasta Aatamia, joka katosi\npuiden varjoon metsässä. -- Joukko säteitä oli koko aamun tirkistellyt\nLeenan Antin mökkiin, nähneet siellä riitaa, toraa ja miten Antti\nkuritti vaimoansa. Surkeata oli tuo ollut nähdä ja pikku tyttösen itku\noikein sydäntä särkevää kuulla. Mutta nyt rötkötti Antti seljällään\nvuoteella ja röhisi kuin sika, niin, ettei vaimo ja tyttö ilenneet\ntuvassa olla, vaan pakenivat ulos.\n\n\"Katsokaa äiti, kuinka korea tämä Auringon kukka, katsokaa!\" huusi\ntyttö, riemullisesti hyörien pienen, kivien välissä olevan\nkukkapenkerensä luona.\n\n\"Kaunis on\", sanoi äiti, mutta loi ainoastaan syrjäisen silmäyksen\nkukkaan. Murheellisen näköisenä pesi vaan puukuppeja saavissa tuvan\nseinustalla.\n\n\"Ja katsokaa tätäkin, tätä punaista ruusua, äiti! Saanko äiti ottaa\nsiitä yhden rintaani kun kirkkoon mennään ... saanko äiti?\"\n\nSäteet riemuitsivat.\n\n\"Ota kultaseni, ota vaan!\" he kuiskailivat ja leikkivät lemmittynsä\nkasvoilla pusertaen hänen otsastaan helppoa hikeä.\n\n\"Emme pääse, lapsi-parkani, kirkkoon tänäpäivänä... Jos isäsi heräisi\nsillä aikaa niin...\"\n\n\"Menkää vaan! ... menkää vaan! ... me tulemme liittoon ... liittoon ...\nnukutamme äijää tuolla sängyssä ettei ennen iltaa herää ... ei\nherää!\" ... säteet koettivat huutaa ja kuiskaella. Kokosivat itsensä\nyhä lukuisammissa joukoissa paahtamaan Anttia, väsyttämään ja\nrasittamaan ettei heräisi ennen iltaa.\n\nMutta ei äiti eikä tyttö ymmärtäneet säteitten kuiskailua, tytönki\nmieli vaan itkuiseksi kääntyi ja pikkuiset aivonsa saivat koko\nkirkonajan työskenellä elämän varjopuolia harkiten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaljon on kirkossa väkeä. Sinne tahtovat säteetkin tirkistellä:\nsiellähän tapaa iloisia, tyytyväisiä ihmisiä, siellähän lepoa ja\nrauhaa... On niin hauska sinne tirkistellä!\n\nHartaasti saarnaa pappi, neuvoo ainoata, oikeata autuuden tietä. Säteet\nnuoleksivat ihmisten kasvoja ja saavat matkaan raskasta kuorsausta.\nMiesten ja naisten päät huojuvat alaspäin, silmät ja suu ovat ummessa\nja nenän kautta käy raskas hengitys, ikään kuin se valppaana vartiana\ntällä hetkellä tahtoisi toimittaa kuulo-aistin virkaa, joka rauhassa\nuneksii ja virkavapautta nauttii. Säännöllisesti huojuu useain\nylä-ruumis pappia kohden ikään kuin yhtä mittaisesti kumarrellen ja\nvakuuttaen: \"Niin se on, niin se on, herra Pastori!\"\n\nToiset taas valvovat uskollisesti, eivät uhallakaan laske unta\nsilmiinsä ... antavat niiden vaan vaellella ympäri kirkkoa ihmisestä\nihmiseen, alttaritauluun, kynttiläruunuihin ja joskus pappiin.\nKatoovaiset aistit tosin tahtovat vietteliäin neuvosta juonitella,\nmutta niitä vastaan on uskollisina apukeinoina inkivääriä, lakeristaa\nja sokeria, sotimassa viekoituksia vastaan.\n\nSäteet syleilivät kaikkia, nukkuvia ja valvovia, mutta eivät saa selkoa\nkenenkään sydämen tunteista. He koettavat herättää nukkuvia ja nukuttaa\nvalvovia... Näköala on vaihteleva, mutta samalla niin yksitoikkonen ...\nhe tahtovat nähdä jotain toimintaa. Tosin silloin tällöin joku parvi\nnuorisoa saapastaa kovalla kolinalla pois kirkosta ja saavat toisia\npaitansa kääntelemään ja heitä tirkistelemään ja siellä säteetkin\nuteliaina heti kintereillä seuraavat, mutta saavat niin lyhyeltä\nkatsella heitä, sillä ne pakenevat näkyvistä kirkon seinämille. Mutta\njo vihdoin yksi joukko löytää tiensä saarnatuoliin ja tapaavat siellä\npapin...\n\n\"Kas siinä on elämää ja tointa!\" Säteet jäävät katsomaan ja kuulemaan.\n\nJa pappi silmäilee ympäri kirkkoa, näkee noita valvovia sanankuulioita,\njos nukkuviakin. \"Kas noissa on rakkautta sanaan, ne ahmivat sieluunsa\nautuuden sanaa!\" hän ajattelee, päättää siitä mitä silmäin edessä on.\nHän tahtoo tehdä tehtävänsä uskollisesti, ravita noita valveilla olevia\nsieluja. Jo heittää tekstinkin sikseen, koska ei siinä hänen mielestään\nniin syvä viisaus piile, kuin muutamissa valituissa kohdissa, jotka\nsattumalta mieleen johtuivat.\n\n\"Älkäät olko niin kuin fariseukset\", hän sanoo ja johtuu siitä\nkehoittamaan seurata publikaanin esimerkkiä.\n\nValveilla olevat katsahtelevat nuokkuviin kanssaihmisiinsä, huokailevat\nhurskaasti ja ajatusten läpi juoksee: \"Nuokin raukat, kotiin mentyänsä\nluulevat palvelleensa Jumalaa...\"\n\n\"Peratkaat ensin pois malka omasta silmästänne ja katsokaa sitten, jos\non raiska teidän veljenne silmässä,\" sanoo pappi taas. Mutta suurimman\nosan valveilla olevain huomio on äskeisen huomautuksen johdosta\nkiintyneenä aprikoimaan makaavain kanssa-ihmistensä sielun tilaa.\n\nSuuri joukko nuoria miehiä, jotka yhdessä penkissä olivat maanneet\nvastaavan penkin selkänojaa vasten, rupesivat heräilemään, hieroivat\nsilmiänsä ja kopuuttivat sitten, ankarasti saappaillaan paukuttaen,\nulos ja onnistuivat saamaan hetkeksi kaiken huomion papista vedetyksi\nitseensä.\n\nSäteet ulkona tungeskelivat voimakkaasti, tahtoivat läpi katsoa tuon\nvalkoiseksi kalkitun kivimuurin. Ja nuoret miehet, jotka kirkosta\ntulivat, seisahtuivat siihen porrasviereen.\n\n\"Ketä ovat nuo?\" säteet siellä yläilmoissa kuiskaelivat. \"Näyttävät\nreippailta nuorukaisilta ja kuitenkin niin väsyneiltä ja uneliailta.\"\n\n\"Mihin mentäisiin?\" kysyy muuan nuorukainen toisilta.\n\n\"Tuonne ruis-vainioon.\"\n\nSinnepäin lähdettiinkin.\n\n\"Seurataan, seurataan!\" ja säteet seurasivat uteliaina lakin läpi\npäänlakea polttaen.\n\n\"Oli se aika rymäkkää se ryyppääminen viime yönä,\" rupesi joku\nsanomaan.\n\n\"Niin! Ja Takalan Heikin raittius meni oikein mustaan männikköön.\"\n\nNuorukaiset nauroivat niin riemullisesti kun olisi jokainen muistellut\nkultaansa.\n\n\"Kuuluu ruispellossa maanneen yönsä, se Heikki ja heti kun on kotiinsa\ntullut, on lähtenyt ajolle pitäjäälle,\" sanoi taas joku, kun\nnaurun-katkatus oli vähän laannut.\n\nSäteet olivat kuulleet.\n\n\"Vai se, vai se se olikin, Takalan Heikki! Jaa ... jaa ... jaa...\" he\nkeskenänsä kummastelivat nyökyttelivät surullisesti siroja kultaisia\npäitänsä.\n\n\"Vai on lähtenyt vielä ajolle,\" ihmettelivät toiset pojat.\n\n\"Saiskohan vielä jostain viinaa?\" kyseli joku. Toinen tiesi että muuan\nsalakapakoitsia oli eilen hyötynyt osalleen kaksi kannua, ja arveli,\nettei tuo ollut vielä kaikkea myönyt.\n\n\"Mennään ja pelataan yksi kannu.\" Hän, joka ehdotuksen teki, näytti\ntaskustaan korttipakkaa. Toiset suostuivat ilomielin. Lähdettiin\njuoksujalassa ruisvainioon ... ei enää väsymys painanut.\n\nMuutamia pieniä ukonpilviä kohosi taivaanrannalle liitelemään.\n\n\"Tulee sade,\" sanoi joku nuorukaisista.\n\n\"Niin, niin,\" huokailivat säteet, \"ei se olekaan vaan sadetta, paljasta\nsadetta, ... ne ovat meidän kyyneliämme, jotka kohta alkavat vuotaa,\njos te ette mene kotiin ja heitä rumaa aikomustanne.\"\n\nSäteet hätäilivät, pyyhkivät silmiään noilla pienillä pilvysillä.\n\nMutta pojat olivat jo alottaneet pelinsä, ehtiäkseen loppuun ennen\nsadetta.\n\n\"Voi kun on pahaa, voi kun on pahaa! ei tätä huvita katsella!\" Säteet\npeittivät silmänsä isommalla pilviverholla ja itkivät siellä takana.\n\nAinoastaan kirkolle, tuonne vaaran kupeelle, saattoivat vielä muutamat\nkatsella. Kaukaa kuului sinnekin jo ukkosen jylinää ... nukkuvat\nheräsivät toinen toisensa jälkeen.\n\n\"Peratkaat, peratkaat pois itsestänne se vanha hapatuksen taikina!\"\nkehoittaa pappi innokkaasti saarnansa lopussa.\n\nNe, jotka inkiväärillä olivat keinotekoista valppautta hankkineet,\nkatsahtelivat surullisesti noiden kurjain päälle, jotka hämillään\nsyntisistä silmistään unta pois hieroivat.\n\n\"Noissa on vielä kokonaan koskemattomana se vanha hapatuksen taikina,\noo herra!\" Ja he, nuo valvojat, katsovat uskollisesti pappiin, tahtovat\nkohottaa ruumistaan pitemmäksi, että pastori paremmin heitä huomaisi,\nhavaitsisi että he valvovat ... ovat valvoneet koko saarnan ajan, lähes\nkaksi tuntia.\n\nJo ehtii pappi rukouksiin, kehoittaa kuulijoitansa hartaasti kiittämään\nJumalaa siitä, että Hän on antanut Armonsa Auringon tänäkin päivänä\nloistaa ja suonut heidän yhdessä tämän siunatun hartaus-hetken viettää.\nSiinä innostui hän vielä kuvaamaan onnea, joka oli suonut, kaikki\ntässä, läsnä olevaiset, syntyä ja kasvaa kristillisessä yhteiskunnassa\nmissä kristillinen esivalta kaikkia suojelee ulkonaista maallista\nväkivaltaa vastaan ja missä Jumalan Armo sana on jokaisen kotona\npainetuissa kirjoissa löyttävänä ja saatavana. Sitten hän vielä vertasi\ntätä tilaa pakana-raukkain kurjaan kohtaloon.\n\nSitten seurasi pitkät kuulutusten lukemiset. Jo liikkui ilmassa\nmuutamia äkkinäisiä, vinheitä tuulen puuskauksia, jotka päristivät\nkovasti kirkon ikkunoita, joita säteitten lukematon lauma äsken niin\nlämpimästi suuteli. Säteet ovat nyt vetäytyneet piiloon, ainoastaan\nsilloin tällöin lurkauttavat vaippansa takaa, mutta vetävät sen taasen\neteensä. Hienohelmaisia salamoita leimahtelee ja niitä seuraa aina\nkumea jyräkkä pilvissä. Ihmiset eivät ehdi odottaa kuulutusten loppua,\nvaan kiirehtivät kirkosta, ehtiäksensä kotiin, ennen sateen tuloa.\n\nMutta mikä se on, joka saa heitä pidättymään? Tuohon maantielle\nkirkkoaidan viereen heitä kokoontuu ja kamala kuiske käy suusta suuhun.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyy pastori, kun paiskaa kättä Nimismiehelle,\ntuossa kärryillä, missä tämä istuu, vieressään Takalan Heikki --\nkäsiraudoissa.\n\n\"Murhan teki, tämä, tuolla...\" virkkoi nimismies kumealla äänellä ja\nviittasi päällään taaksepäin, johonkin kylään.\n\nNaiset ympärillä siunailivat ja itkivät ... kyseltiin ja vastattiin.\n\n\"Juovuksissa olivat?\" kysyi pappi vielä, kun oli jo saanut muutamia\nmuita selvityksiä.\n\nHeikki istui, pää alaspäin painettuna, ja kun joskus kasvojansa\nkohotti, näkyi, että ne olivat kuin ruumiin kasvot, jäykät, elottomat.\n\n\"Raittius-seurassa olit sinäkin?\" kysyi pastori surullisella äänellä.\n\n\"Voi raukka, sellaisia löyhiä ne ovat ihmiselliset lupaukset ja\nliitot.\"\n\nHeikki oli jo tuossa kuullut paljon nuhteita, mutta tuo näytti erittäin\nkoskevan. Hän kohotti kasvonsa ja loi nimismieheen kuuman silmäyksen.\n\n\"Te möitte minulle viinaa\", hän katkerasti virkkoi. \"Jos en siellä\nhuutokaupassa olisi joutunut kiusaukseen, en ikänä enää olisi\nkaupungista viinaa tuonut... Mutta minua kiusattiin ... olin heikko\nkestämään...\"\n\nNimismies vaaleni hiukan ja näytti aikovan vastata ankarasti, mutta se\nkeskeytyi, kun Heikin äiti tuli väkijoukon läpi, valittaen ja huutaen.\n\n\"Herra Jesus, mun omaa lastani!\" Harmaahapsisen äidin kädet lensivät\nensin taidottomasti käsirautoihin ikään kuin koettelemaan, josko vanhat\nsilmät totta puhuvat. Ja kun käsin tunsi todellisuuden, luikui hän\nsiitä voimattomana polvilleen maahan ... ristitetyt kädet kohosivat\nitsestään taivasta kohden ja rinnasta tunki surkea ... surkea,\nkivisenkin sydämen pohjukkaa täristävä valitushuuto. Kädet valahtivat\nvoimattomina keisin reunalle ja jäivät ikäänkuin nimismiestä\nviittaamaan, samalla kuin äiti epätoivon kamalan katseen häneen loi ja\nvaipuvalla äänellä valitti:\n\n\"Miksi, miksi, Jesuksen tähden, myitte viinaa Heikilleni?\"\n\nNimismies vavahti.\n\n\"Tein velvollisuuteni lain palveliana\", hän änkytti.\n\n\"Lain ... lain...\" kertasi äiti pariin kertaan, varmaan itsekin\nkäsittämättä miksi hän niin teki. Polvillaan hän hieroi maassa ...\nhapuili käsillään, ikään kuin hukkuva, mihin vaan sai, mutta laski aina\nirti ... hapuili toiseen kohti... Vähäinenkin pidätys lisäsi hirveätä\ntuskaa. Hänen valituksensa oli yhtämittaista tuskallista hälinää.\n\n\"Äiti!\" Kaikkein kauhistuneet katseet kääntyivät äidistä poikaan, joka\nkatkerasti itkien kurotti raudoitettuja käsiänsä äitiä kohden, kuten\nlapsi ainakin, joka hädässään äidin syliin turvaa.\n\n\"Äiti!\"\n\nEi voinut Heikki syleillä ... ruunun rautakourat puristivat käsiä...\nMutta jo tajusi äiti ... hän syleili suuteli ... hän nuoleksi lapsensa\nposkia.\n\nÄäneensä itki kirkkoväki, ei kukaan kysellyt mitään, sydämet vaan\npuhuivat ja saarnasivat.\n\nTaas pilkistivät Auringon säteet pilvien lomasta silmänräpäyksen. Mutta\nne eivät voineet tuota näkyä katsella, vaan vetäytyivät surkeasti\nvalittaen kotiinsa. Nyt kuului valitus ihmisillekin. Ensin leimahti\nsalama, ikään kuin hätäytynyt Auringon säde joka toisten joukosta oli\neksynyt yksikseen maan päälle liitelemään. Sitte hyrähti pilvien takana\nitku entistä kamalammin. Jo nyt pettivät nuo vaipat ja verhotkin, jotka\ntähän saakka olivat näyttäneet pidättävän kyyneltulvaa: ne vuosivat\nmaahan paksuina, raskaina pisaroina.\n\n\n\n\n\n\nII.\n\n\n\n\nRIKKAAMPI KUIN VAUHKOSEN EMÄNTÄ.\n\n\nYlpeäksi luonnostaan sanoivat ihmiset Vauhkosen pulskeata emäntää, ja\ntaisipa olla syytäkin. Mutta ei häntä siitä erikoisen paljon moitittu,\nmiellyttävä ja sievä kun oli näöltään, vaikka jo vähän yli keski-iän.\nSiitä syystä ehkä ajattelivat hyvät ihmiset pienen ylpeilemisen\nkuuluvan hänen etuoikeuksiinsa. Kun on hyvännäköinen, niin annetaan\nniin paljon anteeksi.\n\nHerra tiesi, mistä syystä, mutta totta se vain on, että Vauhkosen\nemännän ei ollut tarvinnut kinkerillä lukea moneen herran vuoteen.\nHelpoksi olikin ruvennut vanha pappi, useille isännille ja emännille\nvain ystävällisesti päällään noikkasi, kun nämä lukemaan tarjousivat.\nTiesihän pappi sen: lukevat ne muutenkin! Mökkiläisten on toista; kun\nsuuret lapsikakarajoukot ovat vastuksina, niin taitavat lukemisen\njättää huolettomuuteen, jollei heitä muistuttele! Niin oli kinkeri\nmuodostunut sellaiseksi, että mökkiläiset luetettiin järjestään, mutta\ntalokkaita valikoiden; niissäkin oli, näet, toisenlaisia ja\ntoisenlaisia.\n\nJa emännät, jotka lukemasta vapautettiin, tekivät papistolle juustoja\noikein rasvamaidosta. Ollaanhan ihmisiksi kahden puolen!\n\nMutta sitten tuli papille apulainen, Mikkonen oli hänen nimensä.\nPitäjäläiset sanoivat, että kovinhan se on nuori, aivan poika vielä.\nHän ehtikin juuri kinkerin ajaksi. Ihmiset rupesivat kyselemään\ntoisiltansa, onkohan uusi pappi kova lukemista tiukkaamaan. Ei häntä\nyleensä kovaksi sanottu, luettamattakin kuului jättävän joitakuita,\nniinkuin ennenkin, erittäinkin niitä, joilla on hyvänlaiset lukumerkit.\n\nMutta oikein rauhaan ei Vauhkosen emäntä päässyt näillä\nvakuutuksilla. \"Hyvät lukumerkit kun on\", sanottiin, \"niin päästää\nlukemattakin.\" Kukapa sen tietää, mitä ne papit ovat sotkeneet sinne\nkirkonkirjoihin ... ei ole tainnut merkkienpanoon juustot auttaa...\n\n\"Kuules, Antti\", sanoi Vauhkosen emäntä miehelleen eräänä päivänä,\n\"oletko huomannut, kun pastori iltasilla kävelee tuossa maantiellä?\"\n\n\"Olen minä.\"\n\n\"Meidän kartanoa se usein katselee, oletko havainnut?\"\n\n\"Taitaahan tuo katsella.\"\n\n\"Mutta ei hän tunne meitä, sinua ja minua.\"\n\n\"Joskopa ei tuntisikaan.\" Antti oli vähän väsyksissä eikä juuri\nvälittänyt sellaisista asioista. Aikaa vain haaskautuu, kun pitää\nherrain kanssa kamarissa istuskella...\n\nMutta emännällä oli omat ajatuksensa asiasta; hän selvittikin ne\nAntille melkein vihoissaan. Ymmärrätkö, mies, että kun kinkeri tulee,\nniin mitenkä se pastori tietää, mistä me ollaan! Kyllähän Antti sen\nsitten jo ymmärsi, sillä lukeminen ei suinkaan ollut hänen vahvoja\npuoliansa. \"Noo, saisipa tuon nyt käskeä taloonkin\", sanoi, näyttäen\nvälinpitämättömältä, vaikka jo alkoi pitää hänkin asiaa erittäin\ntärkeänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä käveli nuori apulaispappi Mikkonen maantiellä juuri\nVauhkosen kartanon edustalla. Mieltä painoi raskaasti velkataakka, joka\nkouluaikana oli kasvanut melkoisen painavaksi ja josta juuri äsken oli\nsaanut ikävän muistutuksen; oli nimittäin eräältä velkojalta tullut\nkirje, jossa tämä aivan yksinkertaisesti arveli, että sopisi kait sitä\nnyt jo maksaa, kun oli virkaan päässyt.\n\nSe harmitti ja suututti Mikkosta. Eikö tuo hyvä ihminen ymmärrä, ettei\napulaisen palkka kauas riitä!\n\nHänen mielestänsä oli maailmanjärjestys jotenkin kiusallinen:\nkaikenlaisilla ihmisillä, joilla ei ole mitään henkisiä varoja, niillä\non rahoja; joilla taas on henkisiä aarteita, heillä usein on toinen\ntasku tyhjä eikä toisessa mitään.\n\nTilanne rupesi taas tuntumaan tukalalta ja ajatukset uhkasivat ryöstää\nkoko elämänonnen... Huh! Rahamiehet ovat vielä olevinaan muutenkin kuin\nparempia ihmisiä, muutamat...\n\n\"Tuossakin elää varmaan yksi rahanpalvelija.\"\n\nHän katseli Vauhkosen rakennuksia. Olikin niissä katselemista!\n\nSiihen Mikkosen lähettyville maantielle ilmestyi ukko, Vauhkosen Antti\nitse, kumarrellen ja lakkia nostellen.\n\n\"Hyvää päivää.\"\n\n\"Jumal' antakoon\", murahti Mikkonen ja katseli syrjittäin vihaisesti\nVauhkosta.\n\n\"Mihinkäs maisteri nyt on menossa? Vaikka ei minun, tuota, mitään tule,\nmutta kysynhän, kun sattuu.\"\n\nMikkonen ilmoitti, ettei hän juuri minnekään ole varsinaisesti menossa.\nNiin saatiin kiinni puheen päästä, ja Vauhkonen rupesi tupaan\nhaastelemaan:\n\n\"Eikö maisterilla nyt olisi aikaa tupaan käydä piiputtelemaan? Meidän\non oltu kirkkoherrankin kanssa aina hyviä tuttuja, tuota... Tehkää nyt\nniin hyvin.\"\n\nJa Mikkonen tekikin niin hyvin, lähti kuin lähtikin tupaan... Saapihan\ntuonne mennä.\n\nVauhkonen ihastui, kun maisteri vähin kehoittamisin lähti, tuli yhä\npuheliaammaksi ja rupesi selvittelemään taloudellisia asioitaan.\n\n\"Tuon tallin tekaisin viime talvena, kun vanha rupesi jo niin huonoksi\nkäymään. Meillä on neljä hevosta ja tämän keväinen varsa viidentenä.\nOnko pastori nähnyt meidän hevosia?\"\n\nEi pastori sanonut nähneensä.\n\n\"Kyllä ne juuri tuntee meidän hevoset, tuota.\" Vauhkonen naurahti\nhyvillään. \"Ne ovat vähän niinkuin ruuan ääressä olleita. Eikö pastori\nkäy katsomaan varsaa, se on tallissa ja emä.\"\n\n\"Mennäänpä vaan\", lupasi pastori.\n\nVauhkonen aukaisi tallin oven ja astui sinne perälle, missä varsa\nkarsinassa emänsä lähellä oleili. Hän rupesi siinä varsaa hyväilemään.\nTamma alkoi kadehtia, kurotti kaulan pitkälle, siirotti korviaan ja\nratkesi ääntelemään.\n\n\"Katsokaas, kun se kadehtii tuo tamma.\"\n\n\"Korea varsa\", kehui pappi.\n\n\"On se, ja sitten niin iso. Tästä samasta tammasta meillä on jo kaksi\ntäysikasvuista hevosta. Se on hyvä tamma ja tekee hyviä varsoja, olipa\nori melkein vaikka minkälainen hyvänsä.\"\n\n\"Hm, vai on niin hyvä.\"\n\n\"On se, vaikka kyllähän sitä nyt on aina koetettu katsoa, että orikin\non hyvänlainen, mutta sittenkin. Tämä varsa on ruunun oritta, joka on\nLeppälän patruunalla; se on juoksurin sukua.\" Kertoessaan jätti\nVauhkonen varsan siihen, meni tamman parteen ja rupesi sitä\ntaputtelemaan.\n\n\"Katsokaas, kun tällä on vankka kaula vielä, vaikka on jo toisella\nkymmenellä ja vaikka on tamma; se on niin kuin oriilla.\"\n\nJopa täytyi papin ruveta kehumaan tammaa. Vauhkonen kävi hyville\nmielin:\n\n\"Kylläpä pastori tuntuu ymmärtävän hevosasioita.\"\n\n\"Ainahan sitä nyt vähin.\"\n\n\"Niin, niin. Vaan niitä on herrasmiehiä, jotka eivät ymmärrä hevosista\nniin mitään. Mutta meidän maamiesten täytyy ymmärtää, meille on hevonen\nkuin toinen käsi. -- Älkää nyt, pastori, lähtekö, mennään tupaan.\"\n\nEmäntä oli kamaria puhdistellut ja tuli naureskellen tervehtimään\npastoria, kun kuuli tupaan tultavan.\n\nKun kamarissa oli saatu paperossit kuntoon, rupesi juttu taas käymään.\n\n\"Mitäs pastori pitää meidän pitäjäästä?\"\n\nPastori ei osannut siihen sanoa juuri sitä ei tätä, vähän aikaa kun\nvasta oli pitäjäässä ollut. Noin ylimalkaan hän sentään sanoi pitävänsä\npitäjäläisistä.\n\n\"Tämä on varakasta pitäjästä,\" tuumi taas isäntä.\n\n\"Varakastapa taitaa olla, kylläpä se siltä näyttääkin.\"\n\n\"Varakasta se on, mutta kyllä niitä on köyhiäkin. Sekalainen on\nseurakunta. -- Häh, mitä sanot emäntä?\"\n\n\"Minä kysyn vaan, että tapasiko se Putilainen sinua?\"\n\n\"Niin, tapasi hän kyllä.\"\n\n\"Mitä sinä sanoit hänelle?\"\n\n\"Sanoin, että koettakoon nyt jollain keinoin hankkia edes inträssin.\"\n\n\"Mitä sinä sillä lailla menet lupaamaan!\" huusi emäntä kiivaasti ja\ntuli kamarin ovelle. \"Kehuvat ihmiset, että hän on menevää kalua, menee\nsinne koko retules.\"\n\n\"Noo, älähän nyt,\" rupesi isäntä suhittelemaan ja katsahteli, mitä\npastori tästä mahtanee ajatella. Emäntä kääntyi mutisten tupaan ja\nkatsahti hänkin pastoriin, jotta ymmärtäneekö edes, ettei se, josta\npuhutaan, ole tässä ainoa saatava meillä?\n\nIsäntä rupesi pastorille selvittämään juttua.\n\n\"Se on vaan,\" hän sanoi, \"yksi köyhä talollinen metsäkylässä, jolta\nmeillä on vähän saatavaa.\"\n\nPuhuessaan meni hän piirongin luo ja otti sieltä laatikosta muiden\npaperein joukosta yhden, jonka kanssa tuli pastorin tykö tyytyväisesti\nhymyillen.\n\n\"Kas tässä on hänen velkakirjansa, se pitäisi tekemän vähän ylitse\nviisisataa markkaa. Mutta kun ei ole moneen vuoteen maksanut\nkorkojakaan. Minä olen ajatellut, että eikö sitä pitäisi panna\nhakemukseen?\" Hän lausui tämän ikään kuin papilta kysyäkseen neuvoja,\nja jätti paperin hänen käteensä. Mikkonen kysyi ihmeissään isännältä:\n\n\"Niin, mitä tahdotte minun tekemään tämän paperin kanssa?\"\n\n\"Minä vaan ajattelin, että jos pastori olisi viitsinyt katsoa paljonko\nse on korkoa kasvanut?\"\n\nPapin täytyi ruveta laskemaan. Koko sen ajan keinutteli isäntä itseään\ntyytyväisenä keinutuolissa. Kun pappi oli saanut lasketuksi, ilmoitti\nhän tuloksen.\n\n\"Jaa\", sanoi isäntä, \"kyllä minäkin olen ajatellut, että niille\npaikoille se on.\" Hän otti paperin, vei sen kaappiin ja toi sieltä koko\ntukon muita samallaisia.\n\n\"Mitähän tuon korko mahtaisi tehdä?\" hän aivan jokapäiväisiä ajatellen\nkysyi ja asetti yhden paperin papin eteen.\n\nMikkosen posket punottuivat ja hän nousi tuskastuneena ylös.\n\n\"Antakaa anteeksi\", hän siivosti sanoi, \"mutta minä en nyt jouda,\nminulla on vähän kiire.\"\n\n\"No, no, älkää nyt, antaa vaan olla, tuota... Mutta odottakaahan nyt,\nemäntä tuo kahvia\", isäntä hätäillen puheli, otti paperinsa pöydältä ja\nrupesi itse niitä soututuolissa katselemaan.\n\n\"Minä vaan ajattelin\", hän jatkoi, \"jos pastori tahtoisi eli joutaisi\nniitä laskea. -- Emäntä! eikö se kahvi jo ole valmista?\"\n\nEmäntä ilmoitti kohta tuovansa.\n\n\"Mistä pitäjäästä pastori onkaan kotoisin?\" kysyi isäntä taas.\n\nTämä mainitsi sen.\n\n\"Vai niin. Minä olen kuullut, että olette talonpoikaisista vanhemmista,\nvai oletteko?\"\n\n\"Olen. Isäni on räätäli.\"\n\nSe vasta ihmetytti isäntää.\n\n\"Vai räätäli! No onkos hän ollut niin varakas, että on jaksanut\npoikansa kouluttaa papiksi asti?\"\n\nMikkonen ei tiennyt oikein, mitä tuohon pitäisi vastata. Sanoihan\nkuitenkin: \"Eihän isälläni mitään varoja ole ollut, köyhä mies hän on.\"\n\n\"Vai niin. No sitten on varmaan joku auttanut erittäin.\" Vauhkonen\nkatseli osanottavaisena Mikkosta. Mies parka, kun olet köyhä!\n\nEmäntä toi juuri kahvia ja antoi siten pastorille tilaisuuden jättää\nvastaamatta.\n\n\"Pastori tekee nyt niin hyvin...\"\n\nIsäntä odotti yhä vastausta, mutta pastori vaan joi kahvia.\n\n\"Mihinkä asti nyt on ehditty pitämään kinkeriä?\" alkoi emäntä kysellä\njotain puhetta matkaan saadakseen. Pastori ilmoitti sen ja tuli muuten\nvilkkaammaksikin emännän läsnä ollessa ... osoitti hänelle oikein\nsäädyllistä kohteliaisuutta.\n\n\"Pelkääkö emäntä kinkeriä?\" hän nauraen kysyi. Emäntä vähän\nhämmästyi... Onkohan mahtanut katsoa lukumerkkeihini?\n\n\"Naisväki täällä näyttää yleensä kovin pelkäävän kinkerilukua\", nauroi\npastori ja jatkoi sitten: \"En minä lueta paljoa.\"\n\nEmäntäkin jo sai itsensä jotain sanomaan:\n\n\"Pelätähän sitä saakin kun...\" Emäntä nauroi heleästi ja katsoi\nluottavaisesti pappiin, \"kun ei näin ijällisenä tule enään niin\nahkeraan ulkolukua luettua.\"\n\nPappi nauroi hyväntahtoisesti.\n\n\"Älkäähän nyt emäntä kovin peljätkö, en minä tahdo olla vaativainen.\"\n\nJuttu emännän kanssa rupesi käymään keveäksi ja pastoriakin jo oikein\nhuvitti. Mutta sitten emäntä yht'äkkiä kesken kaiken sanoi isännälle:\n\n\"Kuule isäntä, anna nyt pastori laskee paljonko sen Tuomaan velka on\nkorkoa kasvanut.\"\n\nPappi pelästyi ja rupesi itseänsä nuhtelemaan: miksi rupesinkaan raukka\nnäin kauan oleilemaan! Mutta uskoikos tuota, että akkakin rupeaa\nkirotulla koron laskemisella hätyyttämään...\n\nHän nousi ylös ja rupesi mongertamaan kiireestä ja kauan viipymisestä.\n\"Ai, ai, kello on jo kohta seitsemän!\" Sen ohessa isäntä melkein\nsurullisella äänellä kertoi emännälle, että hän kyllä oli jo asiasta\npuhunut pastorille, mutta kun tällä oli niin kova kiire. Pastori meni\njo ovessa, kun emäntä vasta tuli tolkulle asiasta.\n\n\"No istukaahan nyt herra pastori!\" hän rupesi huutamaan. \"Ei nyt pidä\ntalolle sitä häpeätä tehdäkään, että yhdeltä kahvikupilta lähteä.\nTehkää nyt niin hyvin ja istukaa, minä tuon toisen.\" Emäntä lähti\nliikkeelle ja sai väkipakolla pastorin istumaan vielä ja toista\nkahvikuppia odottamaan.\n\nIsäntää oli äsken jo melkein unettanut, kun ei pastorin ja emännän\nkeskustelut yhtään huvittaneet. Mutta tuossa tohakassa hänkin virkosi\nikihyväksi.\n\n\"Pian nyt tulee taas käräjätkin\", hän alkoi pastorille kertoa.\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Ei suinkaan pastorilla ole käräjä-asioita, vai kuinka?\"\n\nEipä ollut.\n\n\"Minä olen sinne haastattanut tuolta Kuraaselasta yhden miehen. Minun\non häneltä saatavaa toista sataa markkaa, eikä maksa ollenkaan.\"\n\nEmäntä tuli juuri sisään ja kuuli viime sanat.\n\n\"Niin, siltäkö Kuraaselan mieheltä?\" hän kysyi. \"Se on kanssa yksi\nmuutama... Pastori ei usko minkälaisia lurjuksia ne ihmiset ovat\nosalta. Kun ne saavat velaksi, niin maksusta ei välitetä, ei niin\nmitään.\" Hän katsoi kärsivän tavalla pappiin, odottaen sieltä hiukan\nosanottoa ja myötätuntoisuutta tässä pimeydessä.\n\nPappi hymyili.\n\n\"Maksaisivat kai ne muuten, mutta jos eivät jaksa. Kun eivät saa\nrahoja, niin milläpä maksavat, hyvä emäntä.\"\n\n\"Mutta kyllä niillä on pahaa tahtoakin\", vakuutti emäntä.\n\n\"Pastori ei tunne niitä\", hymyili isäntä.\n\nPastori myönsi sen kyllä mahdollisesti olevan totta.\n\n\"Onko pastori tästä naapurista, joka täällä mäellä on, mitään kuullut?\"\nalkoi isäntä salaperäisenä udella.\n\n\"Jaa kenestä?\"\n\n\"Tästä vaan, tästä Mäki-Vauhkosesta\", auttoi emäntä joka jo ymmärsi,\nmitä isäntä tarkoitti.\n\n\"En ole kuullut\", sanoi pastori puolittain äreästi.\n\n\"Niillä on suuret asiat\", jatkoi isäntä yhä salaperäisenä, ikään kuin\nepäillen, josko hän pastorille ollenkaan ilmoittaakaan koko asioita.\n\n\"Velkaako tarkoitatte?\" Pappi veti suutaan omituiseen hymyyn, osasi\nnäetten jo arvata mitä laatua se asia oli, joka Vauhkosen mielestä oli\n\"suuri asia.\"\n\n\"Velkaa on\", hän sanoi ja pudisti päätänsä arvelevaisesti, \"on niin,\nettä saa nähdä kuinka se mies seisoo, jos tulee loukkaus vuosia.\"\n\n\"Ja poikaansa on vielä ruvennut kouluuttamaan yliopistoon\", liittyi\nemäntä kertomaan raskauttavana asianhaarana. \"Rahat pitää sinne nyt jo\naivan velaksi ottaa. Tuo meidän mies sille on antanut. (Kääntyen\nisännän puoleen.) Kuinka paljon sinä laskitkaan jo antaneesi?\"\n\n\"Toista tuhatta, markkaa.\"\n\nPastori älähti jotain ja Vanhkosen puolisot saattoivat otaksua sen\nihmettelyksi Mäki-Vauhkosen asiain kurjasta tilasta ... ymmärtäähän\npastori, kuinka hullusti siinä asiat ovat!\n\n\"Kyllä ne sanovat että sillä pojalla on hyvä pää\", jatkoi emäntä,\n\"mutta kun ei ole itsellä varoja kouluttaa, niin ei sitä pitäisi lentää\nylemmäksi kuin siivet...\"\n\n\"Mitähän siitä nyt on vaikka kouluttaakin velaksi. Jokaisellahan sitä\nsaa olla oma tahtonsa ... älä siinä sellaisia\", rupesi isäntä\nhätyyttämään, sillä hän alkoi pastorin liikkeistä epäillä, ettei tätä\nasia miellyttänyt.\n\n\"Oma tahtonsa\", matki emäntä, \"entä jos kuolee, niin kuka sitten sulle\nmaksaa? Minä olen jo sanonut tässä isännälle, ettei saa enää antaa;\npysyköön suutari lestissänsä. Eikö niin pastori? Mitäpä niiden\ntarvitsee kaikkein papiksi pyrkiä, sellaisten.\"\n\n\"Niinpä niin, aivan niin.\" Pastori naureskeli ja tarjosi kättä.\n\"Hyvästi nyt vaan ja kiitos!\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi. Kiitos käynnistä. Pastori tekee nyt niin hyvin ja\nmuistaa toistekin käydä ... on ollut nytkin niin hupaista että...\"\nEmäntä ei osannut oikein määritellä, kuinka hupaista olikaan ollut.\n\nIsäntä oli nolona. Hän ajatteli, että pastori ei ollut oikein\ntyytyväinen... Mikä sen tietää, mistä ne herrat kulloinkin suuttuvat!\n\nPastori näki kyllä, että isäntää joku vaivasi. Osittain hän osasi\narvata syyn tuohon. Asia rupesi häntä huvittamaan tiellä pois\nmennessään... Tulen kun tulenkin teitä vielä joskus huvittelemaan,\nkelpo Vauhkoselaiset!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhlapäivä se muuten onkin lukukinkeripäivä. Vaikka sitä vähin\npelätäänkin, niin sitten kuin kohu ohi menee ja pääsee papista\nnuhtelematta, niin on kuin oisi lahjan saanut.\n\nJa ne onnelliset sitten, joita ei lueteta! Kylläpä sen näkee heidän\nsilmistään, mitä ajattelevat silloin kun pappi noikkaa päällään\nystävällisesti ja käskee istumaan alas. Yksin kinkeripäivää varten\nheidän kannattaisi vuoden elää.\n\nMutta -- armahda niitä, joita pappi nuhtelee! No, eipä sekään\noikeastaan nyt niin sydämelle käypä asia ole, sillä tavallisesti vaan\nköyhiä ja mitättömiä ihmisiä nuhdellaan ja he ovat siihen jo kyllä\nmuutenkin tottuneet. Elämä on tavallisesti johdonmukainen: heille se\nnäyttää aina nurjan puolensa, toisille taas paremman puolensa.\n\nMutta toisinaan se tekee kummallisen kuperkeikan: näyttää paremman\npuolensa köyhille ja huonomman puolensa rikkaille. Kenties se silloin\nleikittelee.\n\nTämä uusi pappi olikin kätyrinä onnelle, kun se kuperkeikkoja heitti.\nHän, tuo pappi näetten, tuon tuostakin sanoi, äideille, joilla\nnähtävästi oli ainoa pumpulinen kirkkohameensa yllä ja neljä viisi\nlasta ympärillä, vaan jotka, lukivat mikä paremmin, mikä huonommin,\nlukivat kuitenkin.\n\n\"Äidin ei tarvitse lukea.\"\n\nMutta sitten hän toisinaan, huomaamatta emäntäin kaksinkertaisia\nleukoja ja \"hyvyydellä\" hankittua kohteliaisuutta sekä kunnioitusta\nvelkovaa ulkoasua, sanoi:\n\n\"Kas tuosta sopisi alottaa.\" Viittasi silloin sormellaan tarkoitettuun\nkohtaan Uudessa Testamentissa.\n\nIhan näin hän teki Vauhkosen emännällekin. Tämä pelästyi, niin että\noikein horjahti. Tarkoittikohan se pastori edes...\n\n\"Niin mitä?\" kysyi emäntä huomauttaaksensa pastoria että hän se oli.\nSitä saattaa kyllä vahinko tulla papille tuossa kiireessä, niin ettei\naina äkkää ketä lukemaan käskee...\n\nPastori katsahti emännän silmiin, siitä kirkonkirjaan ja sormi harhaili\npitkin sorkka-riviä.\n\n\"Emäntä on hyvä ja lukee tuosta.\" Hän osoitti Uuteen Testamenttiin.\n\nVauhkosen emäntä koetti ruveta lukupuuhiin. Muutkin ihmiset sitä\noudoksuivat ... mahtaako edes nähdä emäntä, kun noin punottaa.\n\nEmäntä koetti hymyilläkin, kun otti kirjan käteensä.\n\nJo totisesti tuli melkein selville yksi värsy, kun pastori autteli\nystävällisesti. Mutta sitten rupesi emäntä silmiänsä räpyttelemään ja\nvalittamaan, että näkönsäkin viimeaikoina on niin huonontunut, ettei\ntahdo nähdä kirjaa ollenkaan.\n\n\"Antaapa olla, koetetaan vähin ulkoakin\", sanoi pappi.\n\nEmännän suu liikkui ja meni surkeaan hymyyn. Nähtävästi hän aikoi\njotain sanoa, mutta pappi ehätti ennen.\n\n\"Mistä Katikismus on otettu?\" Kun pappi teki kysymyksen, katseli hän\ntuonne toisten ihmisten päälle, sinne, missä lukkari ja väkkäri\nluettivat.\n\n\"Enpä taas muistakaan oikein, kuinka tuo luku alkoi\", suputteli emäntä\nitsekseen, mutta niin kovasti, että se kuitenkin kuului.\n\n\"No tiedätte nyt muuten kuitenkin mistä Katikismus on otettu?\"\n\nEmäntä jännitti ajatuksiaan ja teroitti katseensa muistelevan\nnäköiseksi.\n\n\"Eikö emäntä tiedä mistä Katikismus on otettu?\"\n\n\"En, en minä nyt sitä muista, vaikka kyllä minä sen tiedän, mutta ...\nei ... vaan tule mielehen.\" Tämä näytti olevan vaikea tunnustaa.\n\n\"Emäntä lukee ensimäisen käskyn.\"\n\n\"Mitä se on, vastaus, meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa...\"\n\nTuon pitemmälle ei hän päässyt.\n\n\"Mistä asiasta puhutaan Alttarin sakramentissa?\" kysyi pappi taas.\n\nEi kuulunut vastausta. Emäntä seisoi hiljaa, henkeään vetämättä, mutta\nei mikään sattumuskaan kuiskannut korvaan selvitystä noihin\nongelmoisiin kysymyksiin. Ihmiset ympärillä rupesivat kuiskuttelemaan\nja kovin julkeasti tirkistelemään Vauhkosen kiusattua emäntää.\nMuutamain jo rupesi käymään sääliksi akkaparkaa.\n\nPappi punastui yht'äkkiä.\n\n\"Tuleppas tänne, sinä pikkupoikanen siitä.\"\n\nKovin pieni kaunis poika isänsä saappaissa astua laahusti pöydän\nääreen.\n\nIhmiset lakkasivat sähisemästä, hengittämästäkin. Tarkattiin vaan, että\nmitä se pappi nyt oikeastaan aikonee.\n\n\"Mikä sinun nimesi olikaan, poikanen?\"\n\n\"Aukusti.\"\n\n\"Vai niin. No kenenkä poika?\"\n\nPoika teki selvän siitä. Emäntä hiplasi noin puolen askelta sivulle,\nteki mieli kysyä, joko hän vapaaksi pääsee, mutta ei uskaltanut.\n\n\"Mistä Katikismus on otettu, Aukusti?\"\n\n\"Pyhästä Raamatusta.\"\n\n\"Niin, no se on oikein. Kuuliko emäntä nyt?\"\n\n\"Kyllä minä...\"\n\nIhmiset ympärillä katselivat toisiaan ja purivat huuliaan.\n\n\"Lueppa, Aukusti ensimäinen käsky.\"\n\nPoika lateli sen hyvin puhtaasti.\n\n\"Niin, no niin se on. Mutta sanoppas nyt vielä, mistä asiasta puhutaan\nAlttarin sakramentissa?\"\n\n\"Herran Ehtoollisesta.\"\n\n\"Aivan oikein poikaseni. Tässä on nyt sinulle lahjaksi uusi Katikismus,\nota se ja lue hyvin. Ole muutenkin ahkera lukemaan, niin sinä olet\n_rikkaampi_ kuin moni täällä.\" Hänen vakava katseensa vaelsi yli\nväkijoukon ja pysähtyi juuri viime sanassa Vauhkosen emäntään. Hän\nkumarsi emännälle merkiksi, että nyt saisi poistua.\n\n\n\n\nRinni-pahanen.\n\n\nMatka-rinnit ovat aina koko kylän omaisuutta: kun yhdellä on, niin sitä\nlainaavat kaikki.\n\nEllu Karttusella oli semmoinen; siinä tallin seinustalla se melkein\naina ajelehti sateessa ja räystäs-vuodossa kunnes rupesi luhisemaan ja\nhuonoksi käymään. Erään kerran lainasi hän sen noille Pakaraisen lesken\npojille kaupunkimatkaa varten. Mutta lesken pojat olivat huolettomia,\neivät vieneetkään kalua kohta kotiin vaan jättivät ajelehtimaan pihalle\ntarhan puoleen.\n\nSiinä sen talven mittaan ohi kulkeissaan näki Laukun Hermanni, ja kun\nhän kevätpuoleen tarvitsi lähettää pojat holliin, eikä itsellä ollut\nsopivaa, nättiä häkkiä reelle pantavaksi, jolla olisi saatu heiniä ja\nmuuta rojua hollitarpeeksi viedä, niin hän muisti tuon pienen häkin\nPakaraisen tarhakartanolla. Kun Laukun Hermanni meni Pakaraiseen ja\najoi asiansa, niin pojat sanoivat että rinni oikeastaan onkin Karttusen\nEllun ja käskivät viedä sinne kun tarvitsemasta lakkaa.\n\nMutta kun Laukun pojat tulivat hollista väsyksissä, eivät he viitsineet\nkohta lähteä Karttuseen rinniä viemään, vaan sysäsivät sen jauhopuodin\nvälyseen ja unohtivat sinne koko kesäksi.\n\nSitten seuraavana syys-talvena poltti Leenan Tuppu havu-tuhkaa ja pyysi\nLaukusta hevosta, saadaksensa tavaransa viedä lasitehtaalle. Antoi\nHermanni hevosen, perin hyvänapuinen mies kun oli, ja reen päälle löysi\nTuppu itse jauhopuodin välysestä tuon Karttusen Ellun rinnin.\n\nHermanni suuttui, kun näki, etteivät pojat olleetkaan rinniä\nkotiin vieneet ja rupesi pojille haukkumaan. Mutta nämätkö eivät\nolisi osanneet itseänsä puollustaa! Se tapahtui kerrassaan\nasianmukaisella tavalla: mitähän olisikaan Karttusen Ellu kesällä\ntehnyt rinnillänsä ... vieköön Tuppu nyt kotiin, kun tarvitsemasta\nlakkaa.\n\nMutta Tupun mielestä oli rinni jo kovin huono, kaiteet jo osittain\nlahot ja puolapuita poikki... Jääköön siihen Tupun navetan seinustalle\nsiksi, jos sattuu uusi matka tulla tehtyä lasitehtaalle, niin onhan\nvalmiina. Eipä taida se Karttunenkaan sitä tarvita koska ei jo ennen\nole pois noutanut ... ja vanha rämäkin kun on jo, on tainnut uuden\nsijaan laittaa... Ja jos ei niinkään, niin saa hän minulta aina omansa;\nkeväämpänä vien pois kun en enää tarvitse.\n\nMutta -- -- auttakoon! Tuppu kuoli Kynttilin aikana! Mistä akka sitten\nolisi tiennyt mistä mies-vainaja lie hyötynyt tuon rinni-rämän.\nOlipahan vaan sopivaa, että itsellä oli sellainen, kun miehen jättämiä\ntuhan vähiä meni lasitehtaalle viemään, että saisi hautausrahoja.\n\nTupulta jäi jälkeen velkaa ja lapsia. Velkoojat vaativat huutokaupalla\nmyömään sekä mökin että irtaimen.\n\nPääsiäis-maanantaina oli huutokauppa. Matka-rinnikin siinä myytiin ja\nsen sai tuo Lumppukauppias Metkunen ja maksoi siitä kaksikymmentä\npenniä. Muutakin rojua sai Metkunen huutokaupassa, muun muassa\nTuppu-vainajan puolitalaisen tahon.\n\n\"Hyvin osaa kaupotella tuo Metkunen\", sanottiin siinä, \"ostaa ensin\nrinnin ja sitten sen tavaraa täyteen.\"\n\nSiihen tuli myöskin Pakaraisen lesken vanhempi poika.\n\n\"Kas\", hän sanoi, \"onpa siinä ihan kuin Karttusen matka-rinni.\"\n\n\"Lienee Tuppu sen itsellensä jollain kurin Karttuselta kaupotellut,\nvähäkö haalasi se vainaja!\" Niin miehet arvelivat.\n\nMetkunen haki hevosen kotoansa, pani ensin rinnin reelle, sitten muut\ntavarat ja vei kotiinsa.\n\nEräänä päivänä hän kauppamatkoillansa sattui menemään Karttuseen.\n\n\"Mutta perhana soita, Metkunen! sulla on minun matka-rinnini. Mistä sen\nolet saanut?\" rupesi Ellu sanomaan kun Metkusen kuorma lähestyi.\n\n\"Häh, sinun? Pyhi huulias, velikulta, vai sinun. Leenan Tuppu-vainaan\navisoonista ostin ja maksoin 20 penniä.\"\n\n\"Mutta minun se on ja minä otan omani pois. En ole sitä Tupulle\nmilloinkaan myönyt.\"\n\n\"Vai pois\", Metkunen nauroi, \"olispa se hupainen juttu!\"\n\n\"Otan minä pois omani, kun otankin, näinpä sen sitten missä hyvänsä.\nPari vuotta on rinni jo ollut kateessa, enkä ole tiennyt, missä se on\nollut. Ota pois reeltäsi ja jätä siihen.\"\n\n\"Ohoh, mies. Minä olen kalun rehellisesti ostanut, totta jumal'iste! En\nanna vaikka... Mutta ota sinä hinta Tuppu-vainaan leskeltä.\"\n\n\"Mitä minä hänestä. Jos sinulla on hänen kanssansa asioita, niin\nsuorita itse. Minä otan rinnin!\"\n\nJa Ellu totisesti rupesi sitä riistämään pois reen päältä.\n\n\"Kyllä, kuule veikkonen, rinni pysyy sinulta siinä ihan varmaan!\"\nMetkunen otti kaakkinsa suitsiin, käänsi sen pihasta pois menemään,\nantoi ruoskaa selkään, istui kuormalle ja meni viheltäen tiehensä.\n\nKarttunen jäi pitkillä nenin ja kovin suuttuneena katselemaan kun\nMetkunen tiehensä meni ... tunsi itsellensä tehtävän julkista\nvääryyttä. Onpa se helkkarin roisto tuo Metkunen, kun pitää toisen\nomaisuutta vaikka kyllä kuulee kuinka asia on!...\n\nKoko illan oli Karttunen pahalla tuulella, kiroili ja sadatteli, että\nkuka sen viimeiseksi oli lainannut tuon rinnin. Ei hän sitä muistanut\nitse, eikä muutkaan. Hän kävi jo Tupun Leenankin luona, mutta akka ei\ntiennyt muuta kuin, että kauan oli rinni jo heilläkin ollut, nyt olivat\nsaamamiehet sen myyneet ja pitäneet rahat itse. Ei hän ollut siitä\nhyötynyt eikä ruvennut liioin takaisin maksamaan.\n\nIllalla kun Karttusen renki tuli kotiin, jutteli isäntä hänellekin\nasian.\n\n\"Olisitte ottanut vaan pois\", tuumaili renki.\n\n\"Hm, no, ei se ole juuri niinkään, mutta annan haaston muutamalle\nlurjukselle, niin kyllä näkee mitä maksaa...\"\n\nJa totisesti, Karttunen ei saanut rauhaa, ennen kuin iltapäivällä\njoutui matkalle Mielosen lautamiehelle haastoa viemään. Mennessään\naprikoitsi itsekseen, miten oikeastaan tuon haastattaisi, joko\nsuorastaan varkaudesta, vaiko varastetun kalun salaamisesta. Mutta kun\nei tuosta päässyt mihinkään varmaan päätökseen niin ajatteli lopuksi,\nettä neuvokoon Mielonen, tuopa tuon ymmärtää, kun on vanha lautamies.\n\nVaan Mielonen kun kuuli Ellun touhun, pani sen kerrassaan mitättömäksi,\nleikiksi. Vai kaikista tässä nyt käräjiin! ... eipä ole hullumpaa\nkuultu. \"Velikulta, tulitko ajatelleeksi, että se on vaan 20 pennin\nasia ja kustannukset nousevat monin kymmenin kerroin?\"\n\n\"Ajattelinpa kyllä, mutta Metkunen kun tekee koiruutta, niin joutaapa\nsaada maksaa.\" Karttunen hymyili makeasti.\n\n\"Älä hiidessä, älä nyt pöllöttele! Jumal'iste, en minä ainakaan ota\nhaastaakseni.\"\n\nEllu ei enää nauranut, vaan lähti vihoissaan pois. Kovin oli,\nmielestänsä, tuo Mielonen paisunut ylpeäksi, porhoksi, kun ei enää\nviitsinyt tavallisista jutuista haastaakaan!... Taikka liekö tuttu\nMetkusen kanssa ja yksissä juonin...\n\nMutta sitten, kun tuossa harmillisena kotiinpäin asteli, muisti, että\nNietulan Aatami oli viime käräjissä tehty lautamieheksi. Sepä oli\nhauskaa, että tuon muisti! Aatami oli kunnon mies, ei vielä liiaksi\nsivistynyt, ei rikki-viisas eikä porhoksi paisunut...\n\nMiten lie uskaltanutkaan niin röykkeästi kieltäytyä haastamasta tuo\nMielonen?... Oikein vaatisi asia jo, että antaa hänellekin haasto...\n\nSeuraavana päivänä asetti Karttunen hevosen ja lähti Nietulan uuden\nlautamiehen pariin.\n\nMiehet olivatkin vanhoja tuttuja, Aatami tuli pihalle vastaan ottamaan,\nvei itse kamariin ja tarjosi tupakkaa. Karttusen mieli kävi hyväksi,\nkun ei virka vielä ollut pahalle paisuttanut tuota vanhaa tuttua.\nOikeastaan olisikin ollut vahinko, jos ei nyt olisi ollut joitakin\nhaastoja jätettävänä, kun ensikerran tapasi Aatamia lautamiehenä.\nPaljon oli miehillä muutakin jutustettavaa, niin että vähällä oli\nunohtua pääasia. Mutta somempi ja mahdikkaampi sen olikin ottaa sitten\nesiin, niin kuin sivuseikkana vaan.\n\n\"Kuule, tuota, sinun pitää mennä haastamaan tuo Metkunen käräjiin\nvarastetun kalun salaamisesta.\"\n\n\"Ohoh, noo kyllä se tapahtuu. Minkälainen juttu se muuten on?\"\n\nKarttunen rupesi juttelemaan, kertoi asian alusta loppuun. \"Eihän se\nniin suuri asia ole, mutta ruveta nyt antamaan omaisuutensa mennä noin,\nniin pian sitä jää puille paljaille.\"\n\n\"Jos se niin on, niin antaa saada rokkiinsa.\"\n\n\"Mutta paljonko menee sitä haastorahaa?\n\n\"Markka kymmenen penniä. Pitääkö todistajia haastaa?\"\n\nKyllä, kaksittain piti niitäkin haastaa ja Aatami sanoi niitä\nhaastettavan kuudesta kymmenestä pennistä kappaleen.\n\nSaapa maksettavia tuo Metkunen. Miks'ei jättänyt rinniä ja sopinut\nsuosiolla, olisi päässyt vähemmillä menoilla. Mutta ruveta lurjuilemaan\nKarttusen kanssa ... ohoh mies!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylläpä hämmästyi Metkunen kun haaston sai. Rupesi noitumaan kuin lätti\nja puuhasi antaa vasta haaston väärästä kanteesta ja kunnian\nloukkauksesta.\n\n\"Jos tahdot\", sanoi Nietulan lautamies hyväntahtoisesti, \"niin kyllä\nminä saatan samalla matkalla haastaa Karttusen.\"\n\nNo sitähän juuri tahtoikin Metkunen. Maksoi rahat ja luetteli\ntodistajat.\n\nMutta ennen kuin Aatami pois lähti Metkusen luota, rupesi hän tätä\nkehoittamaan sovintoon, riitatoverin kanssa. Vaan Metkunen loukkautui.\nVai sopimaan nyt... \"Näytänpä Karttuselle, mikä on laki! Niin, ihan\ntotta, minä näytän Karttuselle, mikä on laki ja oikeus.\"\n\nTuli sitten päivä, jolloin tämä tärkeä asia oli oikeuden ratkaistavana.\nNe rupesivat siinä, kun kyllä oli joutilasta aikaa, kehoittamaan\nasianomaisia sopimaan.\n\n\"Juttunne on naurettava, kovin turhanpäiväinen.\"\n\nVai turhanpäiväinen! Karttunen ei hänellä sanonut olevan ainakaan\nmitään syytä pelkoon. Totisesti, hän ei tahtonut riitaa, vaan oikeutta.\nMetkunen irvisteli, sanoi, että jos Karttunen pelkää, niin sovittakoon\nja maksakoon kulungit, muuten saa oikeus tuomita.\n\nEikä asia siitä sen valmiimmaksi tullut ennen kuin iltapäivällä oikeus\nsen tutkittavakseen otti. Toverit astuivat sisään, edellä Karttunen,\nperässä Metkunen... Kylläpä nyt saat rykääsi Karttunen!\n\n-- Metkus-roisto, kun olisit sovittanut mulle, niin et tarvitsisi siinä\nnyt niin vapista!\n\nPian oli juttu käsiteltynä. Selvähän se olikin kuin päivä.\nTodistajiakaan ei vannotettu, muuten vaan uskottiin suoraa puhetta. --\nOdotettiin eteisessä, kun oikeus suljettuin ovien takana tuomiota teki.\n\nSaa nähdä mitä oikeus nyt tuolle Metkuselle tuomitsee?...\n\nOdotappas nyt Karttunen, näet pian kenellä on oikeus!...\n\nKutsuttiin tuomiota kuulemaan. Sisään menivät todistajatkin mies\nmieheltä asianomaisten kanssa. Muitakin kuulioita ovenrakoon\ntungeskeli. --\n\n\"Oikeus on ottanut asian tutkittavaksi...\"\n\n-- Jahah, näeppäs nyt riitatoveri, miten sun käy!\n\n\"-- -- Elias Karttunen saakoon rinninsä takaisin, kuten laillisen\nomaisuutensa...\"\n\n\"-- -- Katsoen siihen, että nähtävästi turha riidan halu on\nkiihoittanut asianomaisia asiansa oikeuteen vetämään, sakotetaan\nkumpanenkin -- -- asetuksen -- -- § nojalla vetämään sakkoa oikeuden\nvaivaamisesta 5 talaria. Kulungit kuitataan asianomaisten kesken.\"\n\n\"Ja jos toiste vielä tällaisia asioita oikeuteen vedätte\", jatkoi\ntuomari vielä, \"niin saatte sakkoa kaksin kerroin.\"\n\nLautamiehet nauravat, tuomari puree huultansa. Metkunen ja Karttunen\nlaapustavat ulos allapäin ja painavat eteisessä lakit pörröisiin\npäihinsä. Näyttävät salaa, silloin tällöin sirauttavan toisiinsa.\n\n-- Etpä voittanut sinä, jos en minäkään!...\n\n\n\n\nMattiparka.\n\n\nI.\n\nHän oli tullut maailmaan vähän vasten ihmisten tahtoa: ei ollut näetten\nisää iloitsemassa pojan tulosta, eikä äitikään lempeästi hymyillyt;\nihmiset sanoivat, että hammasta kiristellen vaan itkeskeli ja\notaksuivat, että hän ajatuksissaan toivoi Matin sinne, missä pippuri\nkasvaa. Mutta Matti ei silloin välittänyt isästä eikä liioin lähtenyt\npippurin kasvumaille. Siinä vaan äitinsä patinoilla ajelehti päivästä\ntoiseen, antoi palttua toivotulle kuolemalle ja kasvoi kuten muutkin\nihmislapset.\n\nHyvinkin yksikseen ja omin neuvoin hän sai toimeen tulla, heti kun\nvähänkin rupesi kynnelle kykenemään. Ja kukapa hänestä olisi\nvälittänytkään, Mattiparasta? Kun hän rupesi kerjuulle kykenemään, niin\nlähti äiti \"reisuun.\" Sanoivat kylässä, että hän oli mennyt miestä\nhakemaan. Pitäkööt kyläläiset huolta pojasta!\n\nJa kylläpä ne pitivätkin hänestä huolta: antoivat ruokaa ja\nhärnäilivät, opettivat suuta pieksämään ja hulluja jaarittelemaan. Niin\nopetetaan elätti-vareksiakin ja sanokaapas, koska niiden vatsa on tyhjä\nollut?\n\nLukemaankin hän oppi, vieläpä kirjoittamaankin. Sitä vasta ihmetteli\nkylän vanhin, kun asiasta puhuttiin Matin ripille päästyä. Oli ollut\nvähällä unhottaa koko pojan, sanoi kylän vanhin. \"Mutta kuka hänet on\nopettanut lukemaan?\" Kukaan ei sitä niin tarkalle tiennyt, mutta\npitivät sen pääasiallisesti pojan terävän pään syynä. Sellaiset\noppivat, vaikka ei opetettaisikaan!... Sitte yksi ja toinen tiesi, että\ntuolla eräässä töllissä hän oli talvis-aikoina asuskellut, kenties\nsiellä oli oppinut. Sielläpä niitä oli ollut paljon lapsia itselläkin,\neikä Matin lukemaan opettaminen ollut tullut mitään maksamaan, kun\nmuitten ohella oppi.\n\n\"Kelpo poika, kun on lukemaan oppinut!\" Ei ihmiset siihen muuta\ntienneet sanoa.\n\nSen johdosta kun Matti joutui puheen alaiseksi, muistettiin taas\näitiäkin. Yksi oli kuullut sitä, toinen tätä missä oli muka milloinkin\nnähty kaukana retustelemassa kenenkä seurassa kulloinkin.\n\n\"Oli silläkin sydän\", sanoivat ihmiset, \"kun niin jätti lapsensa.\"\n\nEi kukaan muistanut isää.\n\n\"Kaikista se Jumala huolen pitää\", sanottiin Mattia tarkoittaen ja\ntunnettiin lämpimiä tunteita. \"Mattiparka, kyllä hän nyt jo aina\neteensä katsoo!\"\n\n\nII.\n\nSamppa Luutanen päivitteli nuoren akkansa kanssa. Kovin olikin ikävä\nasia: arpa oli viime keväänä langettanut hänelle velvollisuuden ensi\nsyksynä astua vakinaiseen pataljonaan kolmeksi vuodeksi. Nyt oli\nMarraskuun 1 päivään enään jälellä vaan kolme kuukautta; siksipä asia\npelottikin enemmän.\n\nNuori vaimo tuossa voivotteli, arveli että aivan nurin se menee koko\nonni ja talon hoito, jos isäntä menee pois, hänelle kun tässä vielä\ntulee pienikin hoidettavaksi.\n\n\"Hassusti se käy\", tuumi Samppa, kynsi korvantaustaa jo monennen kerran\nja huokasi.\n\n\"Lähden Amerikkaan\", sanoi hän vähän ajan kuluttua ja katsahti kohta\nvaimoansa, että onko toivoa luvasta, vai ruvenneeko itkeä tillittämään.\nEmäntä hiukan sävähti, mutta omituinen piirre hänen kasvoissaan\nilmaisi, että ehdotus ei ollut järin vastenmielinen. \"Hm\", hän pani,\n\"mutta mitenkä sinnekään pääset? Et saa matkapassia.\"\n\nOh! sekös sillä eukolla vaan onkin pelkona...\n\n\"Noo, jos talon luulet saavasi hoidetuksi, niin ehkäpä matkapassitkin\nsaadaan.\"\n\n\"Kyllähän se tukalaa olisi täällä kaikesta yksinpuolin huolta pitää,\nmutta...\"\n\nSiihen jäi sana. Pitäähän sitä rakastaakin, ettei nyt noin vaan\n\"pitkällä puulla\" sovi miestänsä valtameren tuollepuolelle työntää.\n\n\"Jos vaan annat luvan mulle lähteä, niin tässä ei kauan siekailla\",\nsanoi Samppa.\n\nVaimon oli vaikea sanoa. Paha niin, paha näin. Vihdoin hän selvitti:\n\n\"No, jos mennä tahdot, niin täytyyhän sitä täällä toimeen tulla ja ...\nja nuorenahan sitä ihmisen täytyy yrittää.\"\n\n\"Hm\", hymähti Samppa, \"ei suinkaan sitä meillä nyt niin yrittämisen\nvuoksi olisi tarvis Amerikkaan, mutta parempihan on ansaita rahoja tuon\nkolmisen vuotta kuin olla ilmaiseksi orjana.\"\n\nAkka oli aivan samaa mieltä, että niin olisi asia paljon parempi.\n\nTehtiin liitto: Samppa lähtee Amerikkaan kuin vaan saa passit; asiasta\nei puhuta kenellekään luotua sanaa.\n\nMutta miten saada passit? Siinäpä olikin sotkuinen kysymys, joka tuotti\npaljon päänvaivaa. Olihan sitä liikkunut juttuja, miten yksi ja toinen\noli koiranjuonilla paperit taskuunsa saanut ja sitten noin vaan\npujahtanut, kuten muutkin matkustajat; mutta kuinka sitä silläkään\ntavalla...\n\n\"Hitto tuokoon! mutta kyllä se sentään on toista tienata rahoja\nAmerikassa, kuin tuolla kolme vuotta virua... On se aivan toista\nAmerikassa! Olispa vaan tuossa joku joka hankkisi nimiinsä mulle\npaperit, niin heti maksaisin sievät rahat!\"\n\nSiihen tielle ikkunan alle saapui joukko nuoriamiehiä, pyhäpäivä kun\noli. Niillä nuorilla on aina vehkeitä, vetävät puoleensa huomion,\nvaikkapa se kuinka tärkeissä asioissa muuten kiini olisi: Samppa rupesi\nsinne ensin tirkistelemään ja sitten emäntä.\n\nYksi näkyi joukossa oikein olevan poikaa, nuori hän oli ja\npienenlainenkin, mutta lihavahko möhkäle, halvan arvoisissa vaatteissa\nja \"suu päänlaella.\" (Kansalla on näetten omituinen tapansa sanoa suun\nolevan silloin päänlaella kun sitä ylenmäärin soitetaan.)\n\n\"Kuule\", kuiskasi emäntä, \"mitähän tuo Maailman-Matti tekisi, eiköhän\nse?...\"\n\n\"Jaa, tosiaankin!\" Mieskin mielistyi asiaan. Aina ne akat keksivät\nkaikki pikemmin kuin miehet! Molemmat katsoivat vielä ikkunasta. Siellä\nse vehkeili Maailman-Matti, niin että oikein täytyi ruveta\nnaureskelemaan. \"Se on hupainen veitikka tuo Matti, ihan varmaan tekee\nsenkin jutkun!\"\n\n\"Laita kahvia\", sanoi Samppa mielihyvissään, \"minä käyn kutsumassa\nhäntä tänne.\" Hän pani tupakkaa pitkään piippuun ja läksi ulos. Jutteli\nsiellä vähän aikaa poikain kanssa ja kuiskasi vihdoin Mattia tupaan.\n\n\"Matti saa rengin pestin\", rupesivat toiset sanomaan ja niin luuli\nMatti itsekin, kun Samppa perässään vei kamariin asti.\n\n\"Pane piippuun, Matti.\" Samppa toi tupakka-laatikon pöydälle. Vähän\noudolle tuntui Matista, kun oikein isännät noin miehiksi kohtelivat.\nRengiksi ihan varmaan pyytää, rupesi Matti ajattelemaan.\n\nSamppa alkoi puhella yhtä ja toista. Oli oikein sydän kurkussa kun\ntahtoi ennättää liian kesken pää-asiaan, vaikka järki kehoitti\nlörpöttelemään ensinnä jotain muuta ja sitten vasta odottamatta\nhyökkäämään ydinkohtaan.\n\nMatti tunsi itsensä täällä oudoksi, ei ilve-tuulikaan enään\npuhallellut. Vakaisena hän vaan tupakoitsi ja koetti näyttää\narvokkaalta kuin ukot ainakin.\n\n\"Vanhako se Matti jo on?\" kyseli emäntä kamariin tullessaan ja katsoi\nniin tuttavasti Mattiin.\n\n\"Kahdeksannellatoista.\"\n\n\"Vai, jo se niin on ijällinen, Mattikin\", sanoi isäntä ihmetellen.\n\n\"Joo'o\", emäntä huokasi, \"kaikista se hyvä Jumala huolen pitää. No ei\nsuinkaan siitä äidistäsi ole mitään kuulunut?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"No tuota, etkö sinä jo ole Amerikkaan tuumannut lähteä, Matti?\"\n\nSampan ääni värähti, kun hän tämän sanoi. Silmät vilkahtivat Matista\nemäntään ja emännästä taas Mattiin. Emännän silmiin ne sähköisesti\nvaikuttivat: panivat nekin salaa ja omituisesti sirrittäen Mattia\ntirkistämään.\n\n\"Kukapa minunlaistani Amerikkaan kustantaa\", sanoi Matti huolettomasti.\nHän ei huomannut ollenkaan omituisuutta kysymyksessä.\n\nNe rupesivat molemmat, Samppa ja emäntä, sanomaan joutavaksi Matin\ntuumia, ettei muka kukaan häntä sinne kustantaisi. \"Hooja, huonompiakin\nsinne autetaan ja tylsäpäisempiä!\"\n\nMatti tunsi rintansa paisuvan innosta, kun tämä isäntäväki häntä\nniinkin miehenä piti.\n\n\"Kyllä mä sen sanon\", tuumi Matti rohkeasti jo itsekin, \"että kyllä\nminä sieltä tollarit toisin niin pian kuin joku muukin.\"\n\n\"Noo toki\", vakuutti emäntäkin.\n\n\"Miks'ei\", sanoi Samppa ja puhui sitten siitä, että huonommatkin ne...\n\n\"Menisin minä ainakin Amerikkaan\", ilmoitti Samppa vihdoin, \"mutta kun\non tuo sotaväkeen meno, niin ei pääse.\"\n\n\"Miksi ei pääse?\" kyseli Matti nähtävästi tietäen isännän esteen syyn.\nMutta tuntui siltä kuin hänellä hampaiden takana jo olisi ollut\nSampalle valmiit päästökirjat, niin mahtavalta hän näytti.\n\n\"Ei saa passia\", toisti Samppa viekkaasti Mattiin katsoen.\n\n\"Sa-ha-haa!\" vakuutti Matti nauraa höröttäen ikään kuin Sampan\nuteliaisuutta kiihoittaaksensa ja nousi innoissaan kävelemään.\n\n\"No millä tavoin?\" kuiskasi Samppa. Hän kallisti päätänsä ja venytti\npitkäksi kaulaansa... Sanoppas sinä, kelpo Matti, millä keinoin!...\nVaikka kyllä mä tuon itsekin tiedän, mutta...\n\n\"No johan niitä passeja saa\", sanoi Matti, \"kun teillä on rahaa kyllä,\nniin menkää kaupunkiin. Kyllä siellä on herroja, jotka tekevät vaikka\nmitä.\"\n\nSamppa näkyi pettyneen luulossaan Matin neuvosta. Senpä tähden hän\npäätä pudistaen hylkäsi koko ehdotuksen hankalana. \"Mutta jollain\nmuulla tavalla olisi helpompi\", hän tuumi ja katsoi nyt vuorostaan\nsalaperäisesti Mattiin, ikään kuin näyttääksensä, ettei hän ollut\npäättänyt josko sanookaan Matille ajatustaan.\n\nMatti kävi uteliaaksi ja rupesi kyselemään. Samppa iski vaan silmää,\notti kaapista viinapullon, kaasi ensinnä itselleen ryypyn ja tarjosi\nsitten Matillekin. Tämä esteli, mutta otti kuitenkin kernaasti.\n\"Ryypätään kun rookataan\", hän sanoi. Näytti muuten alkavan vähin\ntutustua talossa ja rupesi jo kokkiansa laskettelemaan. Mutta jo\nvihdoin taas muisti asian.\n\n\"Millä kurin te sitten tuumisitte päästä lähtemään?\" alkoi hän\nuudestaan kysellä. Samppa otti siinä juuri ryyppyä, ettei akka ehtisi\nhätään. Kaasi vielä Matillekin ja sanoi nähtävästi karvasta haikua\nkurkustaan kakien:\n\n\"No etkös ole kuullut, millä tavalla meni Matilainen? Ota ryyppy!\"\n\n\"Niin persana, hän meni tuon Hermannin, tuon Kaapon Hermannin passilla\nja lähetti sitten Hermannille passin takaisin ja vapaapiletin siitä\nhyvästä.\"\n\nSamppaakin nauratti ja hän katsoi sukkelasti Mattiin.\n\n\"Otas vielä ryyppy, Matti\", hän kehoitti. Toinen otti estelemättä;\najatteli hänkin, että jos emäntä tulee pian, niin vie pullon pois.\n\n\"Luulisitko Matti, että tässä likitienoilla olisi joku, joka uskaltaisi\nryhtyä samaan kauppaan?\" Tätä kysymystä lausuessaan oli Sampan äänessä\nkummallinen sävel.\n\n\"Enpä tiedä\", sanoi Matti arvelevaisesti.\n\nEmäntä toi juuri kahvikalut pöytään ja kaatoi kuppeihin. Samppa odotti\näänetönnä että Matti jotain sanoisi. Matti taas kainosteli emäntää,\narvellen ettei tällaisista asioista saisi puhua kuin miesten kesken.\nMistähän osasikaan poika tuota jo kainostella!\n\n\"Niinpä nyt ollaan hiljaa, että...\" emäntä sanoi.\n\n\"No, etkö jo muista ketään?\" kysyi Samppa vihdoin.\n\nMatti äkkäsi, ettei emäntää tarvitse kartella. Mutta ymmälle hän silti\njoutui, ei juuri ollut sanaa suuhun tulevaa.\n\n\"Enpä oikein tiedä\", hän päätä kyhnien sanoi.\n\nEmäntä ei ruvennut utelemaan, antoi miesten tuumia ja kahvia juodessaan\ntuon tuostakin silmäili salavihkaa Mattia... Mitähän tässä sanoisi,\nettä saisi tuon puhumaan?\n\nSampasta oli odotus tuskallista. Jättäen kahvin puoli juomiin nousi hän\nja astui Matin eteen.\n\n\"Etkö sinä, Matti, tahdo lähteä Amerikkaan?\" Hän lausui tuon käheästi\nkuiskaten ja laskien kämmenensä Matin olalle, jäi hän siihen, outo hymy\nhuulilla vastausta odottamaan.\n\n\"Lähden kyllä!\" Matti pöyhähti seisomaan Sampan rinnalle. Tämän\nsilmistä leimahti iloinen välähdys: Ei, jumaliste, mene enään ainakaan\nmuille kertomaan, eikä minua tässä pulaan saattamaan!...\n\n\"Mikä puhe teillä nyt on?\" Emäntä hiljaa kysäsi ikään kuin ei olisi\nosannut aavistaakaan asiaa. Samppa oli niin innoissaan, ettei osannut\nkeksiä mitään kiertopuheita, jos olisi tahtonutkin. Suoraan vaan,\nsormiansa naksauttaen sanoi:\n\n\"Me menemme Matin kanssa Amerikkaan! Matti hankkii passit ja minä\nrahat, eikös se ole tasaista kauppaa?\"\n\nMattikin oli noussut lattialle astelemaan, mutta hiukan nololta hän\nnäytti ja asiata aprikoivalta. Samppa kaasi ryypyt. Ruvettiin sitte\npuhumaan asian yksityisseikoista. Matti saatiin rohkaistuksi, vieläpä\nhän innostuikin asiaan niin että olisi heti puuhaan ryhtynyt, jos ei\nolisi ollut yö vastassa. Asiassa päätettiin, että Matti tulee\nhuomisehtoolla uudestaan, tekemään itselleen päästökirjan täällä\nkamarissa ja sitten jonakin ehtoona käy sen avulla nimismiehen passit\nsaamassa; Samppa varustaa itsensä valmiiksi lähtemään jonakin yönä;\nkellekään ei puhuta sanaakaan. Amerikasta oli Sampan puhe lähettää\nkohta sinne päästyään Matille passi ja matkapiletti. Ja niin erottiin.\n\n\nIII.\n\nEräänä päivänä, noin pari viikkoa edellisen jälkeen levisi kylässä\nakkain kesken juttu, että Luutasen Samppa on lähtenyt Amerikkaan,\nkarannut kruunulta ja akaltaankin, kun ei ollut sillekään mitään\nilmoittanut. Mentiin katsomaan Luutaseen, onko siinä perää, kun\npuhutaan. Perääpä oli, koska emäntä itkua tuhersi ja sanoi, ettei hän\nymmärrä vaikka päänsä puhki ajattelisi, mihinkä Samppa on mennyt.\n\n\"No eikö hän sullekaan sanonut?\" kyseltiin.\n\n\"No ei, hyvät ihmiset! Mitäs minä sitten sanoisin, etten tiedä ... vai\nluuletteko te...\"\n\n\"Eei, ei toki luulla mitään. Mitäs sitä nyt sitten semmoista! mitäpä\nsulle olisikaan hyötyä valehtelemisesta. Mutta kummapa se oli, kun noin\nmeni ettei sullekaan sanonut... Amerikkaan hän kai kuitenkin on\nmennyt.\"\n\nEmäntä rupesi väittämään, ettei hän sentään vieläkään usko Sampan\nAmerikkaan menneen, mutta missähän vaan lienee.\n\nKoko kylässä oli se kohta puheen aiheena, mutta vasta muutamain päiväin\nkuluttua se ehti nimismiehelle, joku meni ja kertoi: \"Siitä meidän\nkylästä karkasi Amerikkaan Luutasen Samppa, niin ettei sanota\nakallensakaan ilmoittaneen. Asevelvollisuutta pakoon sanovat hänen\nmenneen.\"\n\nNimismies otti asian tarkoin korviinsa, jopa niin että lähti itse\ntutkimaan kuinka paljon perää puheessa olisi.\n\nPaljonkos hän siellä kylässä sitten sai selvää asiasta! Sampan emäntä\nitki kuollaksensa eikä pienintäkään sanonut tietävänsä, mihin mies oli\njoutunut. Muut ihmiset eivät tienneet niinkään paljoa.\n\nMutta sitä nimismies pahimmin aprikoitsi, mistä Samppa on passit saanut\nja ihmettelivät ne sitä muutkin.\n\nKun siinä jalkoihinsa katseltiin, ihmeteltiin ja silloin tällöin\narveluitansa lausueltiin, sanoi nimismies:\n\n\"Niin, täältä on mennyt Amerikkaan se Rikun Mattikin, vai miksi\nMaailman-Matiksi sitä sanotaan?\"\n\n\"Ohoh!\" Miehet ja akat katselivat toisiinsa.\n\n\"Mattiko Amerikkaan?\"\n\n\"Milläpä hitolla Matti Amerikkaan!...\"\n\nSitten tuli sen talon väkeä, jossa Matti oli renkinä ollut ja\nkertoivat, että Mattia ei ole muutamaan päivään näkynyt kotona. Tästä\ntuli nyt jotain uutta asiaa.\n\n\"Mutta missä Rikun Matti sitten on?\" Siinä syntyi kova sähinä. Ei\njoudettu kuullakaan nimismiestä, huutaen kukin vaan kertoi\narveluitansa. Joku huusi kovemmin kun muut ja sitä kuunneltiin. Hän\nkertoi, että se ja se oli nähnyt Matin kaupungissa, oli siellä\nolutkapakassa ryypiskellyt erään hampuusin kanssa ja rahoiltansa\nkerskunut.\n\n\"Rahoiltansa kerskunut!...\" Silläpä kannatti nauraa, että nyt\nMaailman-Mattikin jo rahoiltansa kerskaa. Ja he nauraa hekottivatkin\ntäyttä kurkkua.\n\n\"Ei sitten ole asiat oikein\", sanoivat, kun rupesi ääni alenemaan.\nNimismiehenkin ääni alkoi nyt jo kuulua: \"Eikö sitten Maailman-Matti\nole lähtenyt Amerikkaan? Eikö hänellä ole ollut aikomustakaan?\" hän\nhuusi. Kaikki hymyilivät vakuuttavasti ja pudistivat päitänsä: Milläpä\nMatti olisi Amerikkaan mennyt ja ... ja eikä kukaan ollut kuullut\ntuosta puuhasta mitään puhuttavankaan.\n\nMatin isäntä haettiin paikalle.\n\n\"Annoitteko te sille rengillenne, Rikun Matille päästökirjan?\" kyseli\nnimismies.\n\nUkko oli vakainen ja katsoi oudostellen kyseliää. \"Päästökirjan? Eei.\nMissä hän sitten on päästökirjaa näytellyt?\"\n\n\"Ettäkö te ette ole antanut Matille päästökirjaa?\"\n\n\"Een, mitäs minä nyt vielä hänelle semmoista ja mitä hän sillä olisi\ntehnyt?\"\n\nNimismies vihelsi ja näytti keksineen jotain. \"Osaako Matti\nkirjoittaa?\" hän kysyi.\n\n\"Osaa hän!\" huusivat miehet iloiten, että edes jotain tiesivät.\n\n\"Sitten hän nähtävästi on toimittanut matkapassit Samppa Luutaselle.\"\n\nIhmiset avasivat silmänsä: \"Sellaisiako se Matti-junkkari?...\"\n\nNimismies helpotti joukon uteliaisuutta kertoen sitten miten Matti oli\nnoutanut päästökirjan avulla, joka piti olla isännän antama,\nesteettömyyden todistuksen. Matin isäntä rupesi nauraa-höröttämään.\n\n\"E-he-hen minä ole sille antanut päästökirjaa.\"\n\n\"Kas vaan sitä Mattia!\"\n\n\"Jumaliste! Tässä toissa sunnuntaina vei Luutasen Samppa Matin meidän\njoukostamme tupaansa ja siellä viipyi Matti koko illan\", kertoi muudan\nnuori mies. Kaikki ymmärsivät, mitä hän sillä tarkoitti.\n\n\"Jassoo\", sanoi nimismies. Pani muistiinsa kertojan nimen, kyselipä\nvielä lisääkin. Sitten hän meni uudestaan tutkimaan Sampan emäntää.\n\nLuutasen emäntä kyllä tunnusti Matin heillä käyneen silloin ja silloin,\nmutta ei kuolemaksensa sanonut tietävänsä, mitä olivat Sampan kanssa\nkamarissa haastelleet. Itki muuten ja sanoi sitäkin, että Samppa oli\njättänyt häntä aivan yksikseen pian tulossa olevan pienen lapsen\nkanssa.\n\nNimismies oli osanottavainen, kyseli yhtä ja toista. Akka vastaili ja\nhyvä olikin vastaamaan. Mutta kuulijat rupesivat vähän salaisesti\nsilmää iskemään ja pitkään emäntää katselemaan: onpa tuo vähän sukkelaa\npuhetta! Yht'äkkiä juolahti mieliin: Samppa ei olekaan mennyt hänen\ntietämättänsä!...\n\n\nIV.\n\nMatti löytyi kaupungista, puhui kohta itsensä pussiin, pistettiin\nlinnaan, viipyi siellä kuukauden ja tuotiin sitten välikäräjille.\n\nIhmiset menivät katsomaan Rikun Mattia käräjäpaikalle. Sietääpä nähdä\nsitä vesseliä nyt ruunun vaatteissa!\n\n\"Mitä sille Matille nyt kuuluu?\" kyselivät naurussa suin. Mitäpä\nerinomaista Matille sitten olisi kuulunut. Hän nauroi, jutteli oloja\nlinnassa, kertoi tovereista, joiden kanssa oli siellä tutuksi tullut ja\nluetteli heidän taitojansa. Paljon olikin Matti jo oppinut kaikellaisia\nkujeita ja vankilan puhetapoja. Oikein tuntui hupaiselta vanhoille\ntutuille, kun kuukauden oli vaan poissa ollut ja niin oppinut: ei\ntarvinnut kyläläisten suutansa sovittaakaan totiseksi, nauru sieltä\nkuitenkin pakkasi. Matti riemastui, kun näki naureskeltavan: pitävät\noikein kunniassa! Ei sille naureta koskaan, jolle ei myötätuntoisuutta\nosoiteta.\n\nKoettivat muutamat siinä yksinkertaisuudessaan puhuttaakin häntä,\nkysellä käräjäasian johdosta yhtä ja toista. Mutta Matillapa vasta\nolivat sopivat vastaukset! ... ei ollenkaan enää puhunut pussiin\nitseänsä. Ja kyselijöille naurettiin vasten naamaa.\n\n\"Onpa poikaa jo linnassa opetettu!\"\n\nSitten vietiin Matti käräjätupaan. Monikin siihen jäi vielä istumaan\nsiksi kunnes juttu päättyy. Onpa hupainen kuulla mitä ne sille\nantavat!... Ilkeä juttu on pojalla, jos päälle tulee...\n\nKauan se kestikin tutkia. Oli niin paljo todistajia. Ne kertoivat\nsiellä eteisessä ja toisessa tuvassa, sitten kun olivat olleet tietonsa\npuhumassa, että Matti osaa vastata ja kierrellä kun poika.\n\n\"Sanoa sitä! Linnassa ovat toiset lurjukset opettaneet\", sanottiin.\n\nJo vihdoin päättyi asia. Todistajat ja kaikki tulivat toiseen tupaan\n\n\"Mitä tuli?\" kyseltiin.\n\n\"Kuusi kuukautta tuli ja kunnia pois\", kertoi kuka vaan ehti.\n\n\"Ai, ai!\"\n\n\"No ei siitä ainakaan itketä\", ylpeili Matti.\n\n\"Ka petoa, ei se vaan surulliselta näytä\", ihmeteltiin.\n\n\"Mitähän tuosta kuudesta kuukaudesta, mutta kunnia on pahin, kun senkin\nmenetti.\"\n\n\"Hm, no, kyllähän. Mutta olisi se Matinmoiselta mieheltä muutenkin\nmennyt, ehkä vasta.\"\n\n\"Niin, ja käskeepä tehdä sellaisia jutkuja, laki on laki.\"\n\n\"Niinpä, mutta olis tuossa nyt saanut Samppakin saada. Syytä oli\nhänessäkin, kun narrasi pojan paulaan.\"\n\nTunnustettiin, että Samppa olisi kyllä joutanut saada.\n\n\"Mutta ei häneen enään ulotu ruumin koura!\"\n\n\"Ei ulotu.\" Sillä naurettiin. Olipa sopivaa, että oli päässyt pois\nsukeltamaan kynsistä!\n\nMatti piti yleisen huomion itseensä käännettynä, hän pieksi kieltänsä\nja suu oli taas \"päänlaella.\" Valitti, että on jo oikein ikävä linnaan,\nkun siellä on niin hiton lystiä seuraa. Ja kun hän kertoi\nseuralaisistansa, niin tuntuivat ne todella niin lystin hupaisilta,\nettä rupesi melkein muidenkin mieli tekemään käydä ainakin katsomassa\nsiellä.\n\n\"Kumma, ettei tuo edes sure kunniaansa\", ihmetteli muudan.\n\n\"Kunniaansa!\" nauroi ja matki toinen, \"kuka häntä olisi neuvonut\nkunniaansa missään arvossa pitämään?\"\n\nNiinpä totisesti! Kyllähän sen nyt jo jokainen huomasi kun siitä\nhuomautettiin, ettei Mattia kukaan ollut opettanut kunniastansa\npitämään. Mitäpä hän sitten osasi tietää sen menettämisestäkään.\n\n\"Mutta kyllä vaan hänestä tulee aika veijari, kun hän nyt on vielä\nkuusi kuukautta opissa\", arveli joku, kun äskeisestä oli selville\ntultu.\n\n\"Tulee vaan!\"\n\nJa sillä mielellä rupesivat ihmiset lähtemään kotiinsa.\n\nMuutamia akkoja meni Luutasen kautta, kun emäntä ennakolta käräjistä\nlähteissään oli käskenyt tulla. Siellä rupesi hän akoille siinä kahvia\nkeittäessään panettelemaan tuota surkeata lurjusta, kun oli vähältä\nsotkea hänetkin juttuun.\n\n\"Sanosta muuta, hyvä ihminen!\"\n\nAkat katsahtelivat odottavasti kahvipannuun, joka porisi tuolla\nmustassa takassa ja näkivät, miten keveällä sydämellä emäntä tuossa\nlattialla liikuskeli...\n\nMutta vankinvartian luona istui Matti yksikseen ja ajatteli siinä\ntuomiotaan. Sen johdosta johtui hän itsestään alkulähteille asti,\ntuonne Luutasen kamariin, missä Sampan kanssa ryypättiin ja emännän ja\nSampan kanssa juoni solmittiin. Tuntui vähän karvaalta, ettei ollutkaan\nkäynyt niin kuin silloin luultiin. Rupesi sitten ajatteluttamaan, että\nkuinkahan se kuitenkin niin kävi, että tuohon tuli suostuttua. Hän\nmuisti olleensa kahden vaiheilla. Jospa olisi tullut evättyä! Mutta\nsiinä samassa muistui mieleen akan liukas ja lipevä kieli sekä\nsupattava, kuumeen tapainen kuiskutus!... Oli kai sitä silloin\nryypättykin; perhana! ... kaikki oli ollut niin houkuttelevaa!...\n\nMatti ei sitä ymmärtänyt miksi se oli ollut niin houkuttelevaa. Mutta\nsen hän tunsi ja ymmärsi, että jos Samppa vaan olisi yksin siinä ollut,\nei hän olisi suostunut lopultakaan. Vaan se ämmä...\n\nHän muisti olleensa jollain tavoin hurmautuneena. Olikin se emäntä\npuhunut kovin tuten ja ystävällisesti, niin ettei Matti muistanut\nmointa koskaan saaneensa emäntäin puolelta kokea. Tuo huomio nyt, tällä\nhetkellä nosti kiukut päähän.\n\n\"Tuhat tulimmainen, sitä ämmää!\"\n\nÄänellinen kiukun purkaus seotti tuskalliset ajatukset ja johti ne\nhuomaamatta vankilaelämän hauskuttaviin puoliin.\n\n\"No soromnoo, yhdentekevää!\" Sinne jäivät ajatukset ja keräsivät\nvankilan ilot ja hauskutukset yhteen kokoon.\n\n\"No soromnoo, yhden tekevä, ei siellä ikävä tule!\" Ja Mattia nauratti\njo oikein iloisesti.\n\n\"Isäntä hoi! Joko pian lähdetään linnaan? Täällä tulee pian ikävä.\"\n\n\n\n\nMaineen uhreja.\n\n\nKöyhäin ihmisten lapset ne ovat kuin varattoman maanviljeliän pellon\nkasvu: kun kypsyvät siksi, että johonkin kelpaavat täytyy kasvattajan\nniistä luopua, jättää ne maailman markkinoille, vaikkapa sydäntä\nkirveltäisikin.\n\nNiin se oli laita tuon vanhan ojurin Jaakko Kuorasenkin lasten. Kun,\nnäetten, pääsivät ijässä kymmenen tienoille, rupesivat aina syömään\nenempi, kuin isä-ukko jaksoi työllään ansaita.\n\nNuorin lapsista oli Mari ja isä oli aina itsekseen ajatellut, että\ntuolle täytyy leivän riittää kotona hiukan pitemmälle, kuin niille\ntoisille, ja sopiikin riittää, kun ei enään ole toisia syömässä. Ja\nnäin tavoin kului aika niin, että tyttö oli jo kahdentoista, kun hän\nvielä oli isän ja äidin luona, teki kaikellaista pikkuaskaretta, mitä\nmökissä oli ja mitä tehdä saattoi, sekä juoksi toisinaan vapaana kuin\ntalollistenkin lapset. Mutta siihen aikaan juuri rupesivat kyläläiset\nmoittimaan Jaakko Kuorasta siitä, että isoa tyttö-lorkkia tuossa pitää\nlaiskottelemassa ja sillä niukkoja ansioitansa syöttää... Tyttö\nsaattaisi jo paimenena leipänsä ansaita. Jaakko pani pahaksensa\nkyläläisten juorut, ja eukkoparan sydämelle ne vielä kovemmin kävivät.\n\n\"Mitä heidän siihen tulee, itse mä hänen elätän\", sanoi Jaakko ja äiti\nsanoi samaa. Mutta tyttö itse tuumi toisin, tahtoi kaikin mokomin\npäästä palvelemaan ... ei muka viitsi enään olla kyläläisten\nsilmätikkuna.\n\nSiitä se alkoi, eikä se monia päiviä puheena ollutkaan, ennen kuin\nvanhemmat jo antoivat luvan. Menköön, jos sopivan paikan saa, missä\nkristillisen mielensä säilyttää voi.\n\nPappilaanpa juuri satuttiin tarvitsemaan paimentyttöä ja Kuorasen\nJaakon Mari sai siellä paikan. Tuosta ilostuivat vanhemmatkin: \"Oikein\nHerra sen salli, että Mari pääsi sellaiseen paikkaan\", siunasi äiti ja\nisäkin äännähti hyväksyvästi että samahan se oikeastaan onkin, jos\nlapsi on kotona tahi sellaisessa palvelus-paikassa. Niin tuli Mari\npappilaan ja viihtyi siellä niin hyvin, että otti pestin pestin perään,\nviipyi siellä vuoden toisensa jälkeen, jotta pappila tuli hänelle\noikein kuin kodiksi. Kun ikä ja kokemus kasvoi, kohosi hän kyökki- ja\nsisä-piiaksi. Oliko sitten enään puhettakaan palaamisesta\ntalonpoikaisoloihin, raskaihin ja roskaisiin töihin!\n\nJa kun Mari toisinaan kävi kotona vanhoja katsomassa, niin oikein\nisänkin sydämen heltymään sai kertomalla pappilan väen hyvyydestä...\nHerran kiitos, että lapsi pääsi palvelemaan sellaiseen paikkaan!...\n\nTuossa kahdeksantoista ikäisenä hän rupesi kotona useammin puhumaan\nAukusti-maisterista, miten se oli ystävällinen ja hauska, puhui\nMarillekin aivan kuin kaltaisillensa. Väliin oli oikein hullunkurisen\nhauskaa, ja kun Mari niistä kotona kertoi nauratti isää ja äitiä, että\nvanha mökki kajahteli raikkaista kikatuksista.\n\n\"Totisesti, lapsemme pidetään arvossa pappilassa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuo suloiset metsiköt, jotka alkavat maatalojen kotinurkista, kuinka\nmonta salaista juttua niillä olisikaan kerrottavana, jos joskus\nsaisivat puhelahjan ja alkaisivat lörpötellä maailmalle kaikkia niitä\nasioita, joita nuoret huulet, rakkauden tuulten puhallellessa ovat\nsiellä kuiskaelleet. Mutta puut ovat nuorten uskottuja, eivät hiisku\nmaailmalle niin sanaakaan. Oman perheen kesken vaan jaarittelevat\nomalla kummallisella kielellään. Mikä sointu tuossa kielessä! ...\nkylläpähän sen ihmiset tuntevat. Siksipä ne niin usein käyvätkin sitä\nkuulemassa. Joko ilo sydäntä lennättää, tai suru sitä maahan painaa,\nniin tuo metsänkielen sointu vaikuttaa tarkoituksen mukaisesti: se\nrauhoittaa ja saa uneksimaan.\n\nSitä taivasta sitten, joka kaunisten tyttöin silmäin eteen avautuu, kun\nmättäälle istahtavat lupausten tekijöitä muistelemaan! Ja kun köyhä\ntyttö, joka vasta äsken lähti vanhempain leivättömästä mökistä, saa\nmielikuvaelmiinsa sulkea pappilan maisterin, niin ... eipä luultavasti\nole olemassa inhimillistä tilaa, johon kuvaelmansa vaihettaisivat...\n\nTuotakin onnellista pappilan Maria! Ensinnäkin siitä syystä, että hän\noli todella kauniimpi kuin useat pitäjään herrasväen tyttäret, toiseksi\nsiitä, että Aukusti-maisteri oli sen vannoen vakuuttanut ja kolmanneksi\nsiksi, että ensi jouluna saisi Kuorasen matalaan mökkiin viedä\nverrattoman ilonsanoman: Tyttärenne on kihloissa Aukusti-pastorin\nkanssa. Ne syntyivät, nuo kuvaelmat silloin kuin kevät vielä teki\nvalmistuksiansa, muun muassa puhkoi vasta hiirenkorvia pappilan lähellä\nolevan puiston koivujen alastomista oksista. Ihmeellistä, miten\nsopivasti ne sattuivatkin: Marin toivelmat saivat ruveta kasvamaan\nrinnan koivunlehtien kanssa! Mutta ne pääsevät vaan niin pieniksi\nkokonaisuudessaankin nuo koivunlehdet, ja jo syksyllä lakastuvat. Vaan\nMarin onni ja toivelmat?... Syksystä on jouluun enään vaan aikaa\nmuutama mitätön viikko. Oh, se voi tapahtua, että jo lehtien varistessa\nvoi tuon uutisen Kuorasen mökkiin viedä. Joudu vaan aika pian, joudu,\nsinä ihana toivottu syksy! ... ei rakkaudensyksy, vaan sen oikea\nlumoava julkinen aamunkoitto!...\n\nMuutamia kellastuneita lehtiä makasi jo pappilan puiston poluilla,\nilmoittaen sille, joka allapäin ja pahoilla mielin kulki, että syksy\ntodella alkaa jo olla kädessä. Niitäkö lie tuossa Marikin tarkastellut,\nkun erästä puiston etäisimpää kujaa myöten pimeän hämärtäessä ehtoolla\nastuskeli. Mutta mitä merkitsee tuo levoton liike, tuo alinomainen\ntirkisteleminen polkua pitkin kotiin päin, ja tuo silmäin kamala loisto\nja leukaperäin kummallinen kulmikkaisuus? Ennen, näetten, oli poskien\nympyrä niin viehättävä, että se kätki kerrassaan kaikki kasvojen\nsärmäiset kulmat.\n\nVihdoin hän näki jonkun tulevan polkua pitkin. Se näky vaikutti, että\nhänen ruumistaan joku sisällinen tunne hiukan puistatti.\n\n\"Tulithan kuitenkin!\" huudahti tyttö itkun sekaisella äänellä ja astui\ntulijaa kohden.\n\nTulija oli mies, ja raukeeva hymy huulilla hän astui kädet ojennettuina\nMariaa kohden ja aikoi nähtävästi syleillä. Tyttö vältti.\n\n\"Ei\", sanoi hän.\n\n\"Noo?\"\n\n\"Ei\", uudisti Mari jyrkästi.\n\n\"Mutta miksi ei?\" Mies aikoi nauraen tehdä tuon tempun väkivaltaisesti.\n\n\"Ei nyt\", uudisti tyttö jyrkästi ja väistyi yhä. Mies jäi oudostellen\npaikoilleen.\n\n\"Minulla on sinulle jotain sanottavaa\", alotti Mari, mutta henki tukki\nkurkun, että täytyi vähäsen odottaa ennen kuin voi jatkaa:\n\n\"Sinä et ole enään muutamiin aikoihin tahtonut tavata minua?...\" Se oli\ntodellisen tuskan tulkki, se ääni jolla tuo kysymys ilmoille pyrki.\n\n\"No sinä tiedät itse olevan syyn siinä\", vastasi mies koettaen\ntavoitella mitä luonnollisinta äänen painoa, \"siinä että ... että minua\non pidetty silmällä. Mikä sinua vaivaa kun noin vapiset?\" Mutta\nhänenkin äänensä jo vavahteli. Kylläpä tuo Mari katsoikin\nläpitunkevasti ja kantelevasti...\n\n\"Sano minulle totuus, Aukusti! Narrasitko sinä minua vaan, kun lupasit\nminut ottaa?...\"\n\nYlioppilas ei joutunut juuri entistä enemmän hämille, näyttipä, että\nhän oli jotain tuollaista osannut aavistaakin.\n\n\"Älä nyt tuommoisia muistele\", hän virkkoi, \"rakastuneitten välillä\npuhutaan aina yhtä ja toista, jolla ei todellisuudessa ole oikeastaan\nmitään merkitystä. Ymmärräthän, etten minä ylioppilaana ollessani voi\nkäydä naimisiin.\"\n\n\"Oi Jeesus, miksi valehtelit Aukusti?\" Hän heittäysi vieressään\nolevalle kivelle ja oikein takoi otsaansa siihen valittaen, ei otsan,\nvaan sydämen kivusta.\n\nYlioppilas astui lähemmäksi lohduttamaan. Aikoi ottaa kädestä ja ruveta\nkauniisti puhelemaan.\n\n\"Älähän nyt rakas Mari...\"\n\n\"Rakas!\" Tyttö löi tarjotun käden pois.\n\n\"Ajattelehan toki, minä olen papin poika ja ... ja...\" Aukusti sekautui\nsanoista. Kukapa saattaisikaan puhua järjestykseen, kun sillä lailla\nkatsotaan! Mutta kun tyttö peitti käsillä silmänsä ja rupesi\nvalittamaan, saattoi hän taas jatkaa.\n\n\"Niin, minä rakastin sinua ja innoissani sanoin tuon sanan, jonka nyt\nnoin olet sydämmellesi laskenut. Mutta semmoista tapahtuu varsin usein\nnuorten, ja semminkin ylioppilaitten elämässä. Unohda pois ja valitse\nitsellesi sulhanen kaltaisistasi, joilta voit vaatia pysyvän\nuskollisuuden.\"\n\nYlioppilas mielestänsä sai asian tällä niin luonnolliselle tolalle,\nettä Marin tuska jo näytti melkein lapselliselta ja ainakin kokonaan\nitsekkäältä.\n\n\"Voi mitä sinä puhut!\"\n\nAukusti naurahti, näytti mielestänsä jo tuhmalta tuo ruikutus.\n\n\"Lakkaa nyt jo tuossa\", hän sanoi melkein niin kuin lapselle, jota\nkielletään leikkimästä. Hän aikoi lähteä pois. Mari sai yht'äkkiä\noikein luonnottoman reippauden. Hän riensi ja otti Aukustin takin\nhiasta kiini.\n\n\"Sinäkö kehoitat minua valitsemaan toista ja vaatimaan tältä pysyvää\nrakkautta?\" kysyi Mari. Ääni oli kummallisen terävä.\n\n\"Niin\", sanoi Aukusti yksinkertaisesti luullen, että puhe otetaan\nhyvinkin huomioon. \"Sellaista se on maailman meno, ei aina tulla\nnaimisiin menneeksi sen kanssa, johon ensimäisenä rakastutaan. Anna\nvaan olla, niin kyllä se ohi menee.\"\n\nMarin katse oli kovettunut.\n\n\"Aiotko sinä papiksi?\" kysyi hän.\n\n\"Mitä se sinuun koskee? (Aukusti katseli ihmetellen, että mitä se nyt\nutelee.) Aion\", sanoi hän vihdoin.\n\n\"Kehoitatko papiksi tultuasikin vielä minun kaltaisiani vaatimaan\nuskollisuutta mieheltä?\"\n\nNyt rupesi Aukusti kummastelemaan.\n\n\"Mitä sinä nyt?...\"\n\n\"Minä kysyn vaan, vaaditko sinä, että se nainen, jonka kerran itseesi\nlaillisena vaimona vihität, on puhdas?\"\n\n\"Tietysti!\" sanoi Aukusti röyhkeästi.\n\n\"Oletko sinä itse puhdas, viaton?\"\n\nYlioppilaan suu meni ivanauruun.\n\n\"Se on asia, jota ei sinun tarvitse huolehtia\", hän sanoi ylpeästi.\n\n\"Vai niin!\" huusi Maria räikeästi. Raivoisasti, mutta melkein\nkuulumattomiin sortuvalla äänellä hän tuskan perästä jatkoi:\n\n\"Minä olen raskaana ja ... ja sinun on syy!\"\n\nNyt tapahtui Aukustin kasvoissa muutos, joka suloisesti hiveli Marin\nkoston himoa.\n\n\"Raskaana?\"\n\nMaria pyrki naurattamaan ... ei iloista vaan vimmattua, kostosta\nnauttivaa.\n\n\"Mari! sinä kauheasti peloitat minua. Sano, ettei se ole totta.\" Hänen\näänensä oli nöyrä, rukoileva.\n\nAsema oli vaihtunut: Mari oli kylmä ja kova, mies vapiseva ja\ntuskainen.\n\n\"Ja jos ei sanani olisi totta, olisimmeko sitten siveellisesti\npuhtaita?\"\n\n\"Siveellisesti puhtaita! Se ei kuulu tähän. Mutta sano, puhutko\ntosiaankin totta?\"\n\n\"Totta, niin totta kuin...\"\n\n\"Jumal'auta! älä sano niin.\"\n\n\"Kasvoistanikin sinä näet, että se on totta.\"\n\nAukusti katsahti tarkemmin niihin ja vaikka oli jo hämärä, erotti hän\nkuitenkin. Hän kirosi ja ähkäsi sitten: \"Minun maineeni!...\"\n\n\"Ja minun.\"\n\nAukusti asteli tuskitellen sinne tänne. Vihdoin hän äkkiä pysähtyi ja\nsanoi erinomaisen innokkaasti:\n\n\"Sinun täytyy saattaa sikiö olemattomaksi!\"\n\nMari vetäytyi edemmäksi, kauhistuen ääntä ja katsetta.\n\n\"Sinun täytyy ottaa rohtoja!\" kihisi mies ja läheni Maria.\n\n\"Älä tule\", kielsi Mari jyrkästi ja jatkoi sitten: \"Lapsi jo kasvaa.\"\n\n\"Mutta sinun täytyy saattaa se olemattomaksi, vaikka millä keinoin!\nMinun tähteni... Ajatteles, kun tulee tiedoksi, että minä...\"\n\n\"Että sinä olet isä.\" Mari naurahti ilkeästi.\n\n\"Niin\", sähisi Aukusti.\n\n\"Olisiko asia silloin sinulle pahempi? Minulle se on yhdentekevä.\"\n\nTämä kävi niin nuorukaisen luonnolle, että hän kiroten huusi: \"Minä\ntapan sinut!\"\n\n\"Tee se, niin ei minun tarvitse tappaa sikiötäni, johon kehoitat\nminua.\"\n\nNuorukainen alkoi taas astuskella polulla. Mari ei näkynyt suostuvan.\nUusia keinoja oli tarvis. Taas juolahti mieleen joku keino. Hän oikein\njuoksi Marin luo.\n\n\"Kuule, Amerikkaan täytyy sinun mennä!\"\n\n\"Sinuako häpeästä pelastaakseni?\"\n\n\"Vaikkapa niin, mutta myöskin itseäsi. Kun tapaus siellä menee ohitse,\nniin voit tulla takaisin. Ajattele tarkoin: tämä on oman tulevaisuutesi\nehto.\"\n\n\"Sikiöni surmaaminenko?\"\n\n\"No, ei niin tarvitse sanoa, sinä voit antaa sikiön vaan mennä.\"\n\n\"Eikö se olisi ihmismurha! Sano nyt sinä, pappi.\"\n\nNuorimies taas vimmastui.\n\n\"Älä nyt ole olevinasi kovin viisas. Puhtaimmassakin ihmiselämässä voi\nolla tapauksia, jolloin inhimillisen siveyden lain täytyy murtua.\"\nAukusti pyörähti kantapäällään.\n\n\"Kuule!\" huusi Mari. \"Eikö Jumala rankaise lapsenmurhasta kun siihen on\npakoittamassa nuoren papin maineen säilyttäminen?\"\n\nIva koski tarkoitettuun kohtaan ja ylioppilaan täytyi vetää muutamia\nhenkäyksiä ennen kuin keksi sopivan vastauksen.\n\n\"Tarpeetonta on sinun minua ivaella, sillä se ei minuun pysty. Sano,\nlupaatko lähteä Amerikkaan, ja sinulla on huomenna matkarahat?\"\n\n\"Minä _en_ lähde.\"\n\n\"Sinun täytyy! ... minun tähteni, itsesi tähden... Tuon kolmannen\ntäytyy kadota muiden tietämättä. Tule sitten takaisin, jos tahdot.\"\n\nMari kääntyi inhoten pois.\n\n\"Herra Jumala\", hän äännähti, \"ja tuokin aikoo papiksi!\"\n\nHammasta purren alkoi Aukusti astuskella polulla... Sanoisikohan\ntuolle, että otan hänet vaimokseni, kun hän on ensin käynyt\nAmerikassa?... Mutta hän ei usko!...\n\n\"Kirottu olkoon se päivä, jona tuo taloomme tuli!\" hän ohimennen\nääneensä vaikeroitsi.\n\n\"Miksi? Minäkö tulin sinua viettelemään? Minäkö tunkeilin sinun\nseuraasi?\"\n\nAukusti vaan voihkasi, eikä vastannut mitään. Mari jatkoi:\n\n\"Olin puhdas ja viaton tullessani pappilaan; vanhempani juuri sitä\nvarten panivatkin minut sinne, että säilyisin paremmin maailman\nviettelyksiltä. Mutta voi!...\" hän purskahti itkemään. \"He erehtyivät,\nsuuresti erehtyivät... Teillä lankesin ja tulin ... portoksi, ja sinä\nyksin olet syypää, juuri sinä!\"\n\n\"Älä huuda niin, taikka minä...\"\n\n\"Minä huudan nyt, niin että kaikuu, sillä en tiedä saanenko enään monta\ntilaisuutta sinulle puhua. Minä luotin ja uskoin sinuun siitä syystä,\nettä olit papin poika ja jo melkein itsekin pappi. Luulin, ettei se voi\nolla perkeleellinen petturi joka aikoo Jumalan seurakunnan paimeneksi.\nKuulin sinun niin kauniisti saarnaavan ja varoittavan perkeleen ja\nmaailman viettelyksistä... Sinä itse nyt soimaat minua, joka tulin\nteille juuri turvaa etsien!...\"\n\nNyt käytti Aukusti miehen erinomaista etuoikeutta, hän peitti\nkädellänsä tytön suun. Kamppailua kesti hetkisen, kunnes mies taas\nkokeeksi uskalsi hellittää. Eikä Mari enään huutanut, hän alkoi vaan\nitkeä nyhkyttää. Oltiin vähän aikaa hiljaa.\n\n\"Kuule\", virkkoi Aukusti nyt lempeällä rukoilevalla äänellä taas,\n\"ajattele asiaa, äläkä saata minun ja omaa tulevaisuuttasi onnettomaksi\nnyt, kun vielä voidaan asiaa auttaa. Vanhan rakkautemme nimessä, minä\noikein rukoilen...\"\n\n\"Niin senkö rakkautemme, jonka viattoman hedelmänkin tahtoisit\nmurhata?\"\n\n\"Älä puhu siitä! Minä sanoin äsken, mitä hätä suuhuni toi. Mutta\nkuitenkin kun tarkemmin asiaa ajattelet, niin sinun tulevaisuudellesi\nei ole miksikään eduksi, jos tämä minun syynäni ilmi tuleekin. Sinun\nkaltaisiasi on monta samaan tilaan joutunut ja joutuu vastakin. Lähde\ntosiaankin Amerikkaan, se olisi tässä meille kumpasellekin suureksi\neduksi.\"\n\nTyttö näkyi miettivän. Aukustin mielessä välähti toivon säde.\n\n\"Matkarahoja saat kyllä\", ehätti hän muistuttamaan.\n\n\"Jos menenkin, niin en ainakaan sinun tähtesi\", virkkoi Mari vihdoin.\n\nNuorimies oikein riemastui. \"No kun vaan menet\", oli hän vähällä sanoa,\nmutta hillitsi itsensä. Hän ymmärsi voittaneensa.\n\n\"Mieti asiaa huomiseen\", hän sanoi. \"Etu ehdotuksestani on sinulle\nsuurempi kuin minulle.\"\n\nHän lähti kävelemään pois päin.\n\n\"Älä mene!\" kielsi tyttö.\n\nYlioppilas ei vastannut eikä seisahtunut liioin. \"Taipuu\", hän\nitsekseen puhui.\n\n\"Älä mene!\"\n\nMutta toinen meni vaan.\n\n\"Älä mene!\" Loppupuolessa sortui ääni itkuksi ja sitä riitti kauan ja\nkatkeraa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna lähti Aukusti-maisteri Helsinkiin. Palvelijat\nihmettelivät, mikä kiire sille nuorelle herralle tuli, kun ei eilen\nehtoolla vielä mitään puhuttu lähdöstä. Muutakin omituista siinä oli:\nrovasti ei tullut ollenkaan pihalle jäähyväisille ja muulloin oli hän\nsiinä seisonut muiden muassa lähtöhommia katselemassa, kun nuoriherra\noli Helsinkiin valmistaunut; talon tytär oli ihmeen tuiskea, mikä lie\nhäntäkin suututtanut? Ja rouva oli kuin kipeä, oikein puhui\nvalittavalla äänellä ja käveli huonosti; nuoriherrakin lähti kuin\nvihoissaan. Sanalla sanoen, joku seikka täytyi olla hullusti\npalvelijain mielestä.\n\nKoko päivän oli talossa olo niin outoa ja raskasta. Tuo Marikin, mikä\nhäntäkin vaivaa? Palvelijat kuiskasivat toisillensa, iskivät silmää ja\nsanoivat: \"Suu poikki!\" Heissä heräsi aavistuksia.\n\nPäivällä sai rouva kuiskatuksi Marin kanssansa kahdenkesken\nvintti-kamariin. Tyttöä vapisutti, mutta meni hän kuitenkin. Rouva itki\nsiellä jo hänen mennessään. Mikäpäs siinä auttoi, Marin täytyi itkeä\nmyös.\n\n\"Minä tiedän kaikki\", sanoi rouva jotenkin ankarasti, kun oli saanut\nitkunsa hiukan loppumaan. Mari ei puhunut mitään, koetti vaan saada\nitseänsä hillityksi hänkin.\n\n\"Hän sanoi sinulle ehdottaneensa jotain\", sanoi rouva. \"Oletko aikonut\nsuostua?\"\n\nTytön itku seisahtui, henkeä salpasi... Tarkoittikohan rouva Amerikkaan\nmenoa, vai lapsenmurhaa?...\n\nMaria rupesi hirvittämään, niin että teki mieli juosta ulos. Mutta\nsitten rupesi rouva puhumaan. Nuhteli ensin ja jopa sanoi Maria\nrakkaaksi lapseksensakin, siinä kun ltkein voivotteli kahdenpuolista\nhirveätä häpeätä.\n\nKyllä Marilla oli esteitä Amerikkaan menolle ja erittäinkin, kun tuli\npuhe isästä ja äidistä, niin se pani itkemään siksi toivottomasti, että\nrouvankin täytyi nyhkyttää. \"Eivät koskaan laskisi Amerikkaan, vaikka\nmiten olisi asiat\", sanoi Mari.\n\nMutta rouva selitti asian monipuolisemmin ja teroitti erittäin niitä\nsilmin nähtäviä etuja, joita Marilla olisi lähdöstä ja totta puhuen\nMarin vanhemmillekin.\n\nJa Mari myöntyikin vihdoin.\n\n\"Myöskin on sitä parempi, mitä pikemmin ehdit matkaan.\"\n\n\"Niin taitaa olla.\"\n\nRouva katseli hellästi tyttöä.\n\n\"Mari raukka\", hän huokasi.\n\nTyttö alkoi itkeä.\n\n\"Älä itke, se tuntuu minusta kahta raskaammalta vielä\", valitti rouva.\nJa Mari koetti lakata, ettei vaan enään lisäisi hyvän rouvan tuskaa.\n\nKohtapa saatettiinkin palata käytännöllisiin asioihin, kun vaan itkut\nhiukan herkisivät.\n\n\"Mutta sinun lähtösi ei saisi herättää mitään erityistä huomiota,\netteivät pahat kielet sovittaisi sitä yhteen poikamme lähdön kanssa.\nEiköhän olisi parasta määrätä sinun lähtösi kolmen viikon päähän?\"\n\nMari suostui.\n\nMitäpäs siinä sitten muuta enään oli tekemistä vinttikamarissa ja\nmolemmat saattoivat lähteä askareillensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Mari ilmoitti vanhemmillensa lähtötuumastansa hämmästyivät nämät\nkovin. \"Mitä teet Amerikassa?... Elät kai sinä täälläkin.\" \"Kun tyttöjä\nmenee muitakin niin paljon\", selitti Mari. Äiti varsinkin oli vastaan,\nmenipä vielä pappilaan ja pyysi rouvankin maalaamaan tyttöparalle\nAmerikka niin mustaksi kuin osaisi. Rouva kehui koittaneensa, mutta\nhassuksi näkyi tyttö tulleen; on paras antaa mennä, sittenpähän\nnäkee...\n\nPitäjäällä ei pitkille ehditty Marin lähdöstä puhuakaan ennen kuin hän\njo oli mennyt.\n\n\"Vai on hänkin mennyt\", sanottiin sitten.\n\n\"Miksikähän Marikin meni, hyvä paikka kun oli?\" Akat rupesivat\nlaskemaan arveluitansa yhteen. He ovatkin kummallisen teräväsilmäistä\nväkeä, jos jotain erinomaista huomaavat, iskevät silmää ja sanovat\ntoisillensa, mutta eivät koko maailmalle. Nyt olivatkin arvelut\ntavallista paremmin tuttujen kesken säilytettäviä, koska täytyi\nAukusti-maisterinkin nimi sekoittaa, heidän mielestään hiukan\nroskaiseen juttuun. Kyllä siitä hiukan humistiin vähän aikaa, mutta\nparin viikon kuluttua oli koko seikka melkein unohdettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuinka moni suomalainen noissa Amerikan kaivoskaupungeissa iltasin\nuneksien katseleekaan tuikkivia tähtiä ja muistelee kotimaatansa! Ja\ntytöt, nuo meidän kielosemme, miksi menevätkin sinne lakastumaan? ...\nhäpeätänsäkö peittääksensä? Kun siellä lakastuu, kuolee kohta, kun\ntäällä taittuu, voi jälleen herätä eloon. Noita öitä Amerikan\nkaivosseuduilla, sitä elämää ja sitä ilmaa!... Sanovat kyllä ne, jotka\novat kokeneet, että kun siihen tottuu, ei pidä tuota kaikkea enään niin\npahana. Aivan niin. Se on epäilemättä hyvin terveellinen ja\nkäytännöllinen tottumus...\n\nMutta eivät siihen kaikki totu, eikä tottunut Pappilan Marikaan.\nPakosta vaan oli ruvennut keittäjäksi eräälle miesjoukolle. Oli hän\nsiellä jo ollut noin seitsemän kuukautta, kun hän eräänä pimeänä iltana\npyrki kaupungista vieressä olevaan metsään päin. Jotain koria kantoi\nhän käsissään, kulku oli vaikeata ja raskasta.\n\n\"Jeesus ... kestänköhän edes sinne kortteeriin\", huokasi hän\nponnistellessaan. Mutta jo täytyi ruveta lepäämään. Ilma oli kylmä ja\nlunta paksulta. Kun hän pysähtyi, ei enään jaksanutkaan nousta. Siinä\nsyntyi hirveä kamppailu...\n\nVähän aikaa jälkeen päin saapui paikalle muudan suomalainen mies. Hän\nnäki ihmisen makaavan siinä tunnotonna, kenties kuolleena. Mies\nlähestyi.\n\n\"Herra Jeesus! ... emäntämme ja...\" hän huudahti.\n\nMies oli niin hirmustuneena siitä mitä tuossa näki, että oli vähällä\nmaahan vaipua. Mutta kohta käsitti hän, että pikainen toiminta olisi\ntarpeen. Hän huomasi, että Marin suoni löi, siispä mahdollisesti voisi\nvielä pelastua, mutta se toinen... Myöhemmin heräsi Mari omassa\nkortteerissa, tointui vielä hiukkasen elämälle.\n\n\"Missä on lapseni?\" kysyi hän kun tuli hiukan järjille. Miehet, jotka\nhäntä hoitelivat, pudistelivat surullisesta päitänsä.\n\n\"Lapseni?\"\n\n\"Kuollut\", kuiskasi joku korvaan.\n\nSitten sekausi Mari taas, eikä enään selvinnytkään. Miesten\nponnistukset kävivät turhiksi, Mari ei elänyt vuorokauttakaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan vihittiin papiksi Aukusti ja määrättiin apulaiseksi\nerääsen maaseurakuntaan. Ensin kuitenkin hän täydensi onnensa, meni\nmorsiamensa luo, joka tällä kertaa oli hänen arvoisestansa säädystä, ja\nsolmi avioliiton kultaiset siteet. Morsian oli niin onnellinen kuin sai\nomata tuon herttaisen Aukustin ihan yksin ... ja Aukusti oli onnellinen\nja kertoi yhtämittaa, ettei hän ennen ollutkaan rakastanut ketään ...\nei todella ketään... Ja Marin vanha äiti, hän itki kotona ja odotti\nkirjeitä. Kävi toisinaan murheellisen sydämensä purkamassa pappilan\nrouvallekin. Rouva ensiaikoina lohdutteli, mutta katsoi sitten\nsydämensä vaatimuksesta tarpeelliseksi ilmoittaa muijalle suuren\nepäilyksensä siitä, että Mari, nuorena ja kauniina tyttönä, tuskin\nolisi voinut kestää pahassa maailmassa esiytyviä viekotuksia.\nYksinkertainen mummo sai kuitenkin sen vähitellen päähänsä, että\nviettelys oli mahdollisesti jo tapahtunut täällä kotona, pappilassa.\nKun hän tämän ajatuksensa kerran, katkerasti itkien ilmoitti pappilan\nrouvalle, kadotti tämä mielensä tasapainon. Muori sai ankaran painavat\nnuhteet... Olisikin epäillyt renkejä syypääksi, mutta nuortaherraa...\n\nJa rouva oikein mustui kiukusta. Muorin täytyi pyytää anteeksi. Ei se\noikein tahtonut onnistua. Mutta kun rouva monen monituiseen kertaan\nuudisti ihmettelynsä siitä hävyttömyydestä, jota oli saanut akan\npuolelta kokea siitä hyvästä, mitä Marille oli pappilassa tehty, niin\njo muori nöyrtyi oikein rukoilemaan ja rouva lupasi anteeksi antaa.\n\nVaan jälkeenpäin itki muori vielä monta monituista kertaa ja kätki\nkaikki poveensa, eikä koskaan enään mennyt asiasta puhumaan pappilan\nrouvalle. Sillä hänessä yhä vaistomaisesti vallitsi kummallinen\nvakuutus, vakuutus, jonka ilmaiseminen oli saattanut rouvan mielen pois\ntasapainosta.\n\n\n\n\nNuo Rutakkalan hyvät isännät.\n\n\nKukapa ei olisi kuullut puhuttavan Rutakkalan kylästä, jossa ennen\nmuinoin tultiin niin hyvin toimeen, mutta jossa nykyaikana useat\nisännät kynsivät korvansa taustaa ja älähtävät kipeästi, kun joku\nmökkiläinen uskaltaa puhua maanviljelijäin hyvistä toimeentulon\nehdoista.\n\nMutta nuo useat Rutakkalan miehet ovat sentään hyvin kelpomiehiä:\nriitelevät vastaan kuntakokouksissa, vahvistavat puumerkillä\nnimikirjoituksensa ja vastustavat jyrkästi tyttökoulua; niinikään\nvihaavat he uusia aatteita ja pelkäävät lukukinkeriä; kunnioittavat\nerinomaisesti esi-isäinsä peri-aatteita, mutta näkevät mielellänsä,\nettä niiden persoonalliset muistuttajat pihatuvista (missä ne\nilmaiseksi talon pieniä viljavaroja nakertavat) kootaan isäinsä tykö;\nnauravat naapurin sanomalehti-tilauksille ja ennustavat ihmeellisellä\nvakuutuksella tämän edessä olevata konkurssia.\n\nJa joka oikein puolueettomasti ottaa asiaa harkitaksensa ja\ntutustuaksensa isäntäin mielipiteisiin, niin täytyykin myöntää, että\nheillä on sangen vakaville perusteille rakennetut periaatteet. Eivät he\nturhaan ikävöitse menneitä aikoja, sillä silloin se eläminen sentään\nmaksoi vaivan. Renkejä saatiin palkatuksi 15-20 riksillä ja\nvuosivärkeillä eli parseleilla, joihin kuului valkoiset hurstihousut ja\npusrokki, sekä isännän vanha saapaspari. Piikain palkka oli 8-12\nriksiä, palanen käsityömaata ja Kynttelistä Vappuun tehdä itsellensä\n(s.o. omia käsitöitänsä). Päivämiehille ei suorastaan tarvinnut maksaa\npaljon muuta kuin ruoka-aterian ja jos kessuja antoi piippuun, sai\nisäntä jo mainetta.\n\nKuitenkin niin ihmeen hyvin silloin kaikki tulivat toimeen! Rengit ne\nmelkein järjestään joivat palkkansa viinassa, jota keitti oman talon\nvaari ja muori möi. Rahat eivät siinä tapauksessa menneet ollenkaan\npois talosta. Kaikki pysyi \"isänmaassa\", sanan ahtaimmassa\nmerkityksessä.\n\nToisin on nyt laita -- -- paratkoon! Palvelijain palkat nielevät talon\npienet tulot. Antavatko he palkastaan penniäkään omaan taloon? Mitä\nvielä, ei niin kunetta. Kaikki menee kauppiaille paperosseihin ja\nulkomaan kräämään niin tyyni, että oikein hävettää sanoa. Sitten\nseuraavat omat pojat ja tyttäret perässä ja kulettavat samaa tietä\nloput tuloja.\n\nKuinka äärettömät ovatkaan menot tähän aikaan, verrattuina vaari\nvainajan aikaisin! Sitä paitsi kuuluvat pellot entis-aikaan kasvaneen\nniin ihmeen hyvin ja siitäpä sitä koitui kasallekin. Mutta nyt jo\nnekin, mitkä vaarivainaja kuokitti, ovat palaneet loppuun, kuluneet ja\nkovettuneet, että ovat kitsaat kuin kuiva passeerivuota.\n\nPitäiskö sitä sitten isäntäparan pitää häpeänänsä, jos asiat\nalakäteenkin menisivät tällaisten olosuhteiden vallitessa? Eihän toki,\nhän on viaton kuin lapsi. Hän koettaa henki happamissa rääpiä\nvaarivainajan maita ja hämmästyttää tuhlaavaa perhettään sekä muuta\nyhteiskuntaa joskus sellaisella urostyöllä, että raivauttaa suonkylkeen\npuolen-, välistäpä kokonaisen tynnyrinalankin uutta peltoa, ja sen\ntehtyä pitää naapureille ja kylänsä miehille puheita siitä, miten\nraskasta ja kannattamatonta suon pelloksi raivaaminen nykyaikana on.\nMutta hän ei tahdo ristissä käsin istua, vaan raataa kuin karhu. Sitten\nseuraa kotiväelle säästäväisyyden esitelmiä, josta itse Rikhardi-vaari\nolisi voinut ylpeillä.\n\nNäin ollen, se on suorastaan vihapuhetta, jos joku rappiotilan syyn\npanee isännän selkään, eikä se ole paremmin osattu, jos emäntä-kultia\nsellaisella syytöksellä rasitetaan. Sillä useammiten ovat nämät kaksi\npersoonaa yksi liha ja yksi veri, joka ominaisuus esiytyy paraiten\nsiinä, että emäntä huopaa aina isäntää, kuin tämä puhuu palvelioille ja\npäivämiehille maanviljelijän ahtaasta tilasta.\n\nMutta nyt juuri viime aikoina on Rutakkalaan eksynyt muutamia\naikakauden hengen pilaamia miehiä, jotka vähässä ajassa saattavat\njohdattaa koko kylän perikadon partaalle. He saattavat poistaa monet\nesi-isäin kunnianarvoiset tavat ja sitten jättää isännät omin neuvoinsa\ntulevaisuutta kohti haparoimaan. Auttakoon ja taluttakoon sitten ken\nvoi, kun ei enään noita muinaisuuden kunnianarvoisia osviittoja ole\nopastamassa ja tietä viittomassa! Tulee oikeastaan surku noita\nRutakkalan entisyyden kannattajia.\n\nMutta nuo tulokkaat, heitä kohtaan ei juuri helleimmät tunteet herää,\nsillä he oikeastaan näyttävät tarkoituksella pyrkivän konkurssiin. Ovat\nnäetten tuhlanneet suuria rahasummia uusiin maanviljelys-koneisiin ja\nuskaltaneet kääntää vaari-vainajain tallaamia pyhiä nurmikkoja nurin\nnärin, riiviöt. Ja sitten oikein rintapeltoja, jotka historian\ntakaisesta muinaisuudesta ovat pitäneet talon leipä- ja puurovärkkien\nkasvamisesta uskollisesti huolta, kylväneet itikan rehulla!\n\nVakavammat ihmiset siunasivat itsensä Herralle ja pesivät kätensä siitä\nrikoksesta, että jumalanviljan kasvupaikat saastutettiin.\n\nMutta sitten oli nuorempia isäntiä, jotka eivät asiaa juuri\nsynnillisyyden kannalta katsoneet, vaan takanapäin naureskelivat\npartaansa sen haaksirikon suloista esimakua maistellen, joka noille\nyrittelijöille oli tulossa. Aurat heitä oikeastaan heti ensi näkemästä\nmiellyttivät, mutta hinta oli niin kallis, että pani pään tutisemaan.\nSopii siis hiukan odottaa, kunnes tuossa rupeavat vasarat paukkumaan,\nniin saa huokealla.\n\nVaan odottaminen alkoi käydä muutamille pitkäksi. Riivatun kauan ne\nkestivätkin, nuo yrittelijät. Kyllähän sen jokainen tunsi ja tiesi,\nettä niin niiden lopulta kuitenkin täytyy käydä, mutta olivat osalta\nniin uteliaita, että kaupunkimatkoilla jo katselivat auroja ja\nkuulustelivat hintaa. Siitä seurasi, että johonkuhun meni jo ylpeyden\nhenki: ostivat auran, veivät upeillen päällimmäisenä kuormansa päällä\nkotiinsa, kävivät koettelemassa eivätkä katuneet kauppaansa.\n\nMutta talvi on aina talvi, osaa kyllä tarkkaan kuluttaa kesän ansiot.\nMitäpä aurakaan noin äkin jaksaa sitä kohtaa parantaa, vaikkapa uskoisi\nsen ihmeitä tekevän. Työväen palkat pysyvät korkeina, räätäliä ja\nsuutaria täytyy hirveän paljon pitää, kauppias ottaa tavaroista ilkeän\nvoiton, pitää laittaa aittaan uusi katto ja ostaa siihen naulat;\npahimmaksi katkesi kelikin keväällä juuri silloin, kun oli aikomus\nsaada kotiin sahapuita kaupunki-lankkuja varten. Polttopuitakin olivat\nakat polttaneet niin ihmeesti. Sitten oli sen lisäksi vielä kunnanvero,\nvaivaisjyväin maksu ja ruununvero... Totisesti alkoi tämä\nmietityttää...\n\n\"Akka, älä pane voita perunavadin syrjään! ... köyhtyy sitä tässä\nmuutenkin.\"\n\nJa nuo palvelijat, torpparit ja itselliset, kuinka helkkarin pulskat\npäivät juuri samaan aikaan! Palvelijain kun ei tarvitse muuta kuin\nsyödä ja palkkaa odottaa, torpparit elävät ruhtinaallisesti, jopa\nsiihen määrään, että muutamat koristavat hevoskoninsa seljan\nnasta-mäkivöillä. Itselliset, nuo miekkoset, jotka kaiket talvet vaan\njoutilaina jollittelevat, josko toisinaan puukuorman metsästä käyvät\nvarastamassa.\n\nMitä ihmettä ne mahtavat syödä?\n\nSe oli kysymys, jota talolliset harkitsivat, saamatta siitä kuitenkaan\nsen selvempää, kuin että jotakin he mahtavat syödä, ja kun kerran\ntuohon päätökseen tultiin, niin mikään ei estänyt ajattelemasta, että\non se mökkiläisen elämä sentään siunatun hyvä tähänaikaan. Kävivät\nniiden kakarat kyllä toisinaan kerjäämässäkin, mutta muutamain isäntäin\nja emäntäin mielestä oli se jonkullainen yritys vanhanpäivän varan\nkokoomiseksi. Muutamat!... Silloin kuin talokkaat kärsivät huonon ajan\ntähden, rupeaisivat itselleen rikkauksia kokoilemaan!\n\nMutta tuo rikas käsityöläisten luokka. Kuinka suuria rikkauksia\nmahtoivatkaan koota, kun niin suuria palkkoja ottivat? Moni talollinen\nolisi melkein vaihtanut taloa ja virkaa, jahka vaan tuon siunatun opin\nolisi voinut saada mukana. Toiset jo siihen määrään suuttuivat tuohon\nrikastumiseen, että ostivat ompelukoneita itselleen, ja emännät, jotka\nrehellisesti puhuen aina ovat näppärämpiä kuin isännät koettivat tehdä\nisännille takkeja, y.m. Mutta seuraus oli niin päinvastainen toiveille,\nettä koneet lopulta jäivät yksinomaan tyttärien haltuun paitain ja\nnenäliinain tikkausta varten. Isäntäin täytyi taas harmissaan pyytää\nräätäleitä, kun he katsoivat suorastaan häpeäksi nykyajan miehinä\nesiytyä akkain ompelemissa takeissa. Sepä taas tuntui kukkarossa ja\nsaattoi kynsäsemään korvan taustaa. \"Mikä ihme tässä lopulta tullee?\"\nTämän alakuloisuuden ohessa katosi halu aurankin käyttämiseen. Mitäpä\nsiitä apua lähtee, kun ei ole edes lantaa mitä panna noille\nuutispelloille!\n\nSitten istuttiin talvikaudet uuninpankolla, katseltiin kuinka rengit\nsöivät monta silakkaa ja tyhjensivät päälle emännän harikkohulikan,\npiiat kävellä tepsuttivat pieksukengissä, kun ei enään karvaiset\nkelvanneet; tiet pysyivät kinoksista puhtaina toisinaan useampia\nviikkoja ja lumiauran ajajat saivat suorastaan ilmaiseksi rahaa.\n\n\"Olisi pitänyt edes sitä tienistiä ottaa!\"\n\nMutta sekin oli mennyttä siksi talveksi.\n\nSiinä uuninpankolla hautui monena päivänä ja monissa aivoissa\najatuksia, että minkähänlainen laitos se meijeri olisi? Siitä oli\njuteltu niin monellaista, kehuttu ja laitettu. Kyllähän se olisi\nuskaliasta ruveta sellaiseenkin yritykseen, mutta jotain sitä tässä\nsentään täytyisi tehdä. Asiasta puhuivat isännät keskenänsä ja emännät\nkeskenänsä, sekä väliin kaikki yhdessä.\n\nSieltä päin, missä meijereitä oli jo olemassa, toivat kulkuakat paljon\nkummia juttuja. Kuuluivat niissä myrkkyä panevan maitoon ja olipa\ntehonnutkin, koskapa vasikat olivat kuolleet sitä juotuaan, ihmisten\nvatsat olivat tulleet kipeiksi ja paljon renkejä ja piikoja mennyt\nsentähden pois taloloista ja jättäneet isännät ja emännät yksikseen\nahneutensa hedelmiä nauttimaan.\n\nNe olivat arveluttavia juttuja ne ja monasti jo emännät tuumivat\nisännille:\n\n\"Eiköhän me kirnuta vanhalla lailla, taitaapa se Jumala huolen pitää\ntästälähin, niin kuin tähänkin asti.\"\n\nIsännistä toiset hymähtelivät myöntäväisesti ja toiset tenäsivät\nvastaan.\n\nMutta kuitenkin se joka päivä rupesi olemaan jutun ja ajatuksen\naiheena. Asia kehittyi itsestänsä niin pitkälle, että eräänä\ntalvi-iltana yhteisen päätöksen mukaan kokonnuttiin Pajuniemen\nHermannin taloon keskustelemaan meijerin rakentamisesta. Ei asia tässä\nkokouksessa vielä kuitenkaan järin pitkälle päässyt, vaikka jauruttiin\nkello 5-9. Päätettiin kokoutua uudestaan, vaikka toiset kyllä\narvelivat, että kyllä se perhana soita on parempi, jotta annetaan\nakkain kirnuta vanhalla tavalla.\n\nVaan toisessa kokouksessa jo kirjoitettiin pöytäkirja ja muutamia\nosakkeita otettiin.\n\nKun toiset, nimittäin ne, jotka jo olivat pillinsä pussiin pistäneet ja\npäättäneet antaa akkain kirnuta vanhalla tavalla, kuulivat, että ne\ntoiset todellakin ovat ruvenneet meijeri-puuhiin, niin jo alkoivat\nuudestaan tuumiskella asiaa ja lähtivät kylälle likemmin\nkuulustelemaan. Palattuaan sieltä kotiin, sanoivat emännille:\n\n\"Mutta kuules akka, mitähän jos mekin ottaisimme osan siihen\nmeijeriin?\"\n\nEmännät seisauttivat ahkeraan hyrräävän rukin pyörän, oikaisivat\nvartaloitansa, panivat kädet sirosti lanteille ja katsoivat\nluottavaisesti kukin ukkonsa puoleen.\n\n\"No en minä tiedä, hyvä ystävä\", he tavallisesti sanoivat, \"ei tuossa\nnyt taitaisi tuhatta tapata, jos ei sataa voittaakaan. Tee kuinka\ntahdot, sinäpä tuon paraiten ymmärrät.\"\n\nJa sitten ukot mielihyvissään akkainsa luottamuksesta, hamuilivat\npäivällis-ateriaksi, mitä siinä hopussa sattuivat kaapista\nlöytämään, kun ei joudettu keittoa odottamaan, panivat toisen takin\npäällensä, lisäsivät tupakoita massiinaa, vaihtoivat vaillinaisen\ntulitikkulaatikon kokonaiseen, sytyttivät piiput matkaksi palamaan ja\nkävelivät levollisesti osakkeita ottamaan.\n\nKun sieltä kotiin astelivat varustettuna uudella annoksella meijerin\ntuottavaisuus-kuvitelmia, kyselivät kotiin päästyä emänniltä, kuinka\npaljon keskimäärin lehmät päivässä antavat maitoa. Ei sitä ollut niin\nvähän. Tuleepa, kun tuleekin tuosta sievä tulolähde!\n\n\"Kuuleppas emäntä, pistä nyt siinä pikkasen kahvia.\"\n\nEmännät muistivat kihlaus-aikaa...\n\nOn se sentään tuo meidän äijä hyvä mies!... Rukiit narisivat pehmeästi\nkahvimyllyn silmässä...\n\n\"Rukiitako sinä jauhat, Maija?\"\n\n\"Rukiitapa hyvinkin, mies kulta, sanoithan itse, ettei kahvia saa panna\npannuun kuin pyhä-aamuina.\"\n\n\"Pane nyt sentään oikeita kahvia, eipä se tahdo oikein maistua hyvälle\ntuo ruiskahvi, suuruksen maku on siinä niin pistävä.\"\n\n\"Niin ja päänkipua ei se lievitä yhtään ... onkin tuossa ollut niin\npääni kipeä, että joutaakin saada oikeata kahvia. Mutta kuules hyvä\nmies, sun pitää pyytää räätäliä, että hän panee uuden päällisen tuohon\nturkkiisi, on oikein paha nähdä sinun sillä enään metsään menevän.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä se seisoo Rutakkalan meijeri kaikkein nähtävänä ja toivoa\nherättävänä. Oikein tahtoi ikävä tulla, kun ei pikemmin valmistunut.\nMutta sitten kun se valmistui, ylpeilivät miehet siitä ja katsoivat\nperään, että akat kaikki maidon sinne lähettivät.\n\nJopa sait matkapassin, köyhyyden tauti!...\n\nPaljon kokoontuikin Rutakkalasta maitoa siihen aikaan... Mahtoivat\nkilpailla emännät, kenellä enin olisi vietäväksi meijeriin. Mutta pian\nkyllästyivät kilpailuun ja asettuivat tavalliseen menoon. Muutamat\nemännät rupesivat katsomaan tarkoin asian perään, että kannattaako sitä\noikeastaan noin rajusti meijeriin viedä. Rupesivat laskemaan, ja\nihmeellistä, -- meijeriin vienti tuotti suoranaista tappiota!\n\n\"Niin se on, totta totisesti\", sanoivat isännille. Muutamat isännät\naavistivat akkain jutussa salajuonen piilevän eivätkä uskoneet\nensinkään, toiset rupesivat aprikoimaan. Asiat menivät siinä suhteessa\nniin pitkälle että meijerin välistä täytyi ruveta kirnuamaan vettä, jos\nkirnuta tahtoi. Muutaman kuukauden päästä puhuttiin isollaisesta\ntappiosta, jota koko liike oli tuottanut. Mentiin kysymään\nisännöitsiältä.\n\n\"Niin tappiota on tullut, miksi ette tuoneet maitoa?\" sanoi tämä.\n\nSitten kynsästiin päätä.\n\n\"Hm, vai niin... No se meidän akka sanoo, että parempaan puoleen tulee,\nkun kotona tekee voita, eikäpä tuota lienekään maitoa tähän aikaan.\"\n\n\"Täytyy laittaa maitoa, niin kyllä meijeri kannattaa\", kehui\nisännöitsijä, \"tuovatpa sinne muutamat maitoa, kannattaapa niiden.\"\n\nNiin, ne nuo muutamat, ne olivat vaan niitä, joita odotettiin\nkonkurssiin.\n\nIsännät menivät kotiinsa, kertoivat emännille, että ne ja ne kuuluvat\nhyötyvän meijeristä kovin.\n\n\"Niin, no tottahan, niillä on karjaa ja heiniä!\"\n\nNiin, niin se oli, totta tosiaankin, isännätkin huomasivat, istuivat\npenkille ja rupesivat aprikoimaan, mistä päästä tässä alkaisi, että\nsaataisiin meidänkin taloon karjaa ja heiniä.\n\n\"Älä käryytä niitä kahvia, akka, aina, kelpaavat nuo rukiitkin näin\narkina.\"\n\n... Ho'hoi, tuossa on poika mieheksi tulossa, ryhtyköön hän aikoinaan\nuusiin mullistuksiin, jos tahtoo...\n\nPäät tutisivat, näytti olevan vuosien ja kovin vaivalloisen työn takana\nsuuremmat heinävarat ja lehmälaumat. Mielet kävivät apeiksi ja pistipä\nvähän vihaksikin, että nuo muutamat olivat aikoinaan jo ehtineet haalia\nkarjaa ja rehua... Puhuppa vielä meijerin tappiosta isännöitsijä! Puhui\nhän taas jonkun ajan päästä ja arveli, että jos ei enempää tule\nvastakaan maitoa, tulee tappiota yhä.\n\n\"Ei tule enempää, ainakaan meiltä.\"\n\n\"Eikä meiltä, itse kun kirnutaan niin kannattaa paremmin.\"\n\n\"Jaa, niin se on!\"\n\nNiin, näettekös, isot heinäpatruunat, kyllä sitä meilläkin maitoa on,\nmutta viljellään kotona tarkemmin, eikä tyhmyyksissään tuoda meijeriin\ntuhlattavaksi...\n\n\"Pannaan istumaan koko värkki ja myydään pois, jos on ostajaa.\"\n\n\"Älkää miehet tyhmyyksiä... Hankkikaa vaan heiniä ja karjaa niin kyllä\nmeijeri kannattaa!\"\n\n\"Hoh, velikullat, ettäkö te saisitte rikastua?... Viisaitapa olisitte,\nmutta ei anneta narrata. On sitä tässä muillakin elämän kokemusta...\"\n\n\"Pannaan vaan miehet nyt meijeri istumaan!\"\n\n\"Pannaan kun pannaankin ja myydään pois, jos on ostajaa!\" -- --\n\nHä, hä, hä, lehmi-patruunat! Siinä se nyt seisoo meijeri lukittuna.\nMihin nyt panette maitonne? ... hä, hä... Ostakaa meijeri itsellenne\njos jaksatte, eli jos me myymme teille; -- --\n\n-- Ho'hoi, kasva poikaseni, veny pian isoksi, että isä ja äiti pääsevät\npihatupaan syytingille ja sinä saat vartuttaa itseäsi näihin tämän ajan\nviljelys-tapoihin, jos mielit... \"Oletko nähnyt Kalle, minkälainen\nheinä siinä Pajuniemen Hermannin Rintaniityssä on?\"\n\n\"Hyvä on, isä, oikein miestä rintaan, apilata ja timoteeta.\"\n\n\"Hm, parin vuoden päästä annan talon sulle, saat sitten koettaa\nsinäkin. Minä tuota en enään jaksa semmoisiin ... täytyy tällä tavalla\nmennä minun aikani.\"\n\n\n\n\nPyhä vala.\n\n\nKas, miten uhkeana ja vankkana se seisoi tuossa mäenrinteessä tuo uusi\nkansakoulurakennus! Olisipa se ollut joku käsittävä olento ja osannut\naavistaa, kuinka ristiriitaisin tuntein hänen synnyttäjänsä katselivat\nmiten kerros kerroksen päälle kohosi, kunnes siitä vihdoin muodostui\nvankallainen rakennus rajapyykki entisyyden ja tulevaisuuden\nkäännekohdalle, olisipa se tämän käsittänyt, niin olisi varmaankin\nhiukan epäillyt oikeuttansa asettua määrätylle paikalleen...\n\nKyllä tosin tuntui, kun sitä noin syrjästä katseli, että tunsi se\nitsekin asemansa ja tehtävänsä. Sen suuret ikkuna-silmät näyttivät\nikään kuin voitollisesti ilkkuvan vastustuspuolueen voimattomia\nvihanpurkauksia. Se tunsi lepäävänsä vahvalla perustuksella ja tarkoin\nsaumatulla kivijalalla ja vakavasti arvelevan: \"Työläs on sinun potkia\ntutkainta vastaan!\"\n\nSe oli keväinen aika, kun tuo koulurakennus vastapuhjenneiden\nkoivunlehtien, kukkasien ja virkeästi vihertävän nurmikon kanssa\nyht'aikaa kasvoi ja valmistui ensimäistä kevät-ahavaa imemään valkeaksi\npälkityille kyljilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli paisteinen kirkas päivä. Lastut ja jätteet koulukartanolla oli\nlakaistu ja haravoitu kasoihin ja rappusten edusta tuoreilla kuusen\nhavuilla koristettu.\n\nSisältä, koulusalista oli kaikki työkalut ja roskat pois korjattu,\nseinille oli ripustettu tuoksuvia köynnöksiä ja uusi kateeteri\nympäröity kuusilla. Muutamia henkilöitä puuhaili siellä paikkoja\njärjestellen. Katolla tangon nenässä liehui lippu -- tuulen\nväräytellessä se viittoi ja kuulutti ympärillä oleviin kyliin, että\ntäällä oli jotain tekeillä.\n\nIhmisiä liikkui ja hyöri pellollaan kyntämässä, äestämässä sekä ohria\nja perunoita kylvämässä. Joskus kun perunain heittelijät oikaisivat\nselkänsä, kun kyntäjä ajoi auran maahan ja antoi hevosen huoattaa,\nsilloin menivät silmät kuin itsestään tuonne mäen törmälle, missä ennen\nvaan hiukan koivuviidakkoa kivien välissä kasvoi. Saattoipa se\nkatsojissa monellaisia ajatuksia herättää!\n\nMuinais-aikana, silloinkin kun Liekolahden ukko oli kouluiässä,\nkoulutti Sakari-vainaja vaan Liekolahden piha-tuvassa. Oli sekin aika!\n\nSitä muisteli ukko tuossa kun odotteli että perunansiemenen nakkelijat\nvaon täyteen ehtisivät ja hän saisi ruunan kanssa taas viiltää uuden ja\nsuoran.\n\nSiellä Sakari-vainajan koulussa oli ollut elämää. Toisinaan oli\nopettaja ollut kovallainen, oikein ahkera paju-patukan käyttäjä. Mutta\noppimaan oli saanut, muutamat hyvästikin, niin että arvo-asemiinkin\nolivat niillä tiedoillaan elämänsä varrella päässeet.\n\n\"Hävittävät ne itsensä tähän aikaan,\" rupesi ukko sanomaan, kun vaolle\nlähti. Siitäpä toisten korvat pystyhyn nousivat. Millähän\nhävittävätkään itsensä?\n\n\"Soo ruskea! Ei talonpojan lapset tarvitse tuollaisia kouluja, ei\ntotisesti. Eipä niitä ole ennenkään tarvittu, niin mitä paremmin nyt...\nNo mitä sinä siinä!\"\n\n\"Totta puhuu vaari,\" sanoi eräs mäen eukko. \"Mitähän nyt rikasten olisi\nlukua, mutta kun köyhätkin sinne panevat niin... Parempi olisi, jos\ntekisivät vellituvan siitä.\"\n\nNuori isäntä, joka myöskin muiden mukana perunoita vakoon heitteli,\nhymyili.\n\n\"Ei oppi ojaan kaada,\" hän sanoi, vaikk'ei erityisellä innolla. Mitäpä\nhyödyttäisi ukon kanssa väitellä!\n\nVaan mökin akka oli vielä kiivaampi kun ukko, rupesi oikein kiukun\ntiestä huutamaan.\n\n\"Noo, mutta ei sitä sellaista oppia köyhät tarvitse kuin kansakoulussa\nannetaan! Mitä köyhäin kakarat...\"\n\n\"Olettekohan ollut edes kertaakaan tutkinnossa kuulemassa, miten\nhauskalta tuntuu, kun lapsilla on niin paljon tietoa?\" kysyi nuori\nisäntä.\n\n\"En ole, ja koskapa köyhällä on aikaa sellaisiin.\"\n\n\"Onko isäkään ollut?\"\n\n\"Enkä olekaan,\", ukko välinpitämättömästi murahti. Olispa siinäkin, kun\nsellaisissa olisi tässä kuleskeltu, näkyi hän ajattelevan. Pojassa\nheräsi iloinen ajatus:\n\n\"Ettekö lähde nyt, kun saadaan tämä pelto kylvöön? Koululla on tutkinto\ntänäpäivänä ja sitten tulevat pitämään jotain juhlaa tuohon uuteen\nkoulurakennukseen. Lähtekääpäs mukaan isä!\"\n\nNuorimies katseli isäänsä innostuneena. Vanhus silmäili koulutalolle\npäin ja tuohon lippuun, joka siellä varressa hiljakseen tuulen mukaan\nlekutti.\n\n\"Mitäpähän tuolla tekisin,\" hän virkahti ja lähti uudelle vaolle pojan\nkiihkeästi häntä silmillään seuratessa.\n\n\"Vaikka ette mitään tekisikään, mutta muuten vaan!\" Tämä huudahdus oli\nkehoittavaa innostusta täynnä.\n\nVanhuksen katse meni taas sattumalta lippuun.\n\n\"Ehdittäneekö tästä edes,\" hän jo epäröiden sanoi ja katseli kuinka\nleveällä vielä oli kylvämätöntä peltoa.\n\nAhah, ukko jo ajattelee lähteä, jos ei vaan ole mitään esteitä. Onpa\nnoilla sini-valkeilla lipuilla kummallinen vetovoima: lekuttavat niin\nettä saavat kuusikymmentalviaan sydämmenkin innosta läpättämään.\n\n\"Hoo, miks'ei ehdittäisi! Ja jos ei muuten, niin minä kutsun Erkin\nkotohaasta vakoamaan, kyllä nuo toiset ehtivät nakella.\"\n\n\"Mitäpä tuolla sentään teen, vanha jo olen ... ei minuun enään\nkoulutiedot pysty\", saneli ukko, kenties pojan innostuksella hymyillen.\n\n\"Koulutiedotko pysty!\" matki ja nauroi toinen. \"Vaikkapa ne nyt eivät\npystykään, niin kuulemaan ja näkemään, muuten vaan.\"\n\nJo, jo rupesi myöntymään.\n\n\"Noo, saattaisihan tuonne nyt...\" hän sanoi, suu hymyssä ja äänellä,\njonka piti tulkita vastahakoisuutta. Mutta itse asiassa oli hän\nvoitettu. Isäntä toimitti rengin perunoita vakoamaan ja lähti ukon\nkanssa pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuossa 2 aikoina päivällä oli hyvin tyyni; liputkin uuden\nkoulurakennuksen katolla lojuivat pitkin vartta, ikään kuin uneen\nvaipuneena. Mutta sitten ilmestyi kylätielle ihmisjono, etumaisena\nkansakoulunopettaja ja poikaoppilaat, sitten tytöt ja vihdoin lasten\nvanhempia ja muuta yleisöä vakava, juhlallinen joukko. Rupesi jo heille\nkoulukartano mäen nystyrän takaa näkymään, lippu ensimmäisenä. Tuulen\npuuskaus kulki ohitse, se hehautti lippua kerran, kaksi, ja autteli\nsitä riemulliseen mielen osoitukseen.\n\nJuhlakulkue saapui koululle. Intoillen astuivat pojat rappusille ja\nikään kuin sisäänsä ahmivat koulutalon tuoresta kuusipuiden tuoksua.\n\nSaapuvat vähitellen kaikki sisään. Lapset asetetaan piiriin kateeterin\nympärille, muu väki sujottautuu edemmäksi seisoskelemaan. Opettaja\nottaa äänen raudastaan, antaa lapsille merkin ja ulkomuistista\nveisataan virsi. Virren loputtua astuu kateeterille pappi, pitää puheen\nopista ja sivistyksestä, lämpimän ja innokkaan.\n\nYleisö kuuntelee hiljaa, hiiskumatta. Papin lopetettua keräysivät pojat\nuudestaan opettajan ympärille, asettuivat vakavina ja juhlallisina\npiiriin ja tähdäten tarkoin opettajansa kasvoihin odottivat he merkin\nantoa.\n\nHiljaa hymisivät opettajan mukana ensinnä alkuäänen. Pojat näyttivät\ntuossa niin juhlallisilta, että oikein pakkasi naurattamaan mielihyvän\ntunnosta, kun nuo juuttaat ja alituiset kiusankappaleet kaikkialla\nsaattavat olla noin vakavia...\n\n    \"Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa!\"\n    -- -- -- -- --\n\nSe kajahti reippaasti, voimakkaasti. Juhlallisuus tarttui kaikkiin\nläsnäoleviin, jännitettynä, vakavana kuunteli kukin ja tarkkasi\npoika-naskaleja, jotka vannoivat:\n\n    \"Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa!\n    Sinuun koskea ei vieras valta saa.\n    Sinua suojelemme, vaaroiss' varjelemme,\n    Ollos huoleton, poikas valveill' on!\"\n\nKummallista. Ensinnä pyrki ihmisiltä nauru, kun ajattelivat, että nuo\npojat noin osaavat teeskennellä vakavuutta. Mutta laulun kestäessä\nmenivät monet kädet itsestään ristiin ja sen loputtuakin jäi moni\nsilmä, jossa kyynel kimalsi, tuijottamaan punottaviin poikiin. Ei\nkukaan sitä enään ajatellut teeskentelyksi ... ne lauloivat niin koko\nsydämensä innolla, että muutamain 9-10 vuotisten nulikkain olivat kädet\nnyrkissä ja olkapäät kohoilivat innosta... Nuo pojat olivat laulaessaan\nniin naurettavan mahtavia, että kuulijoille tuppasi sydän suuhun, teki\nsiellä kurkussa niin kummallisen käänteen, että alkuperäinen nauru\nmuuttui lämpimiksi kyynelhelmiksi ja teki oikein mieli mennä\nsuutelemaan heitä järjestään, ihan jokaista erikseen...\n\nJoku taas astui pitämään puhetta. Ei se saanut oikein huomiota\npuoleensa, kaikkein silmät vaan seurasivat poikia ja ajatukset\naskartelivat niissä. Ne olivat vieneet kaikkein sydämet, mikä sitten\nolisi enään kehoittanut mitään puheita kuulemaan, kun sydän oli jo pois\nannettu!\n\nPuhe loppui vihdoin.\n\n\"Antakaa poikain nyt vielä laulaa!\" kuului ääni ihmisjoukosta ja sitä\nseurasi yleinen hyväksymisen mutina.\n\nJa pojat lauloivat ensinnä pari muuta laulua, mutta sitten taas:\n\n    \"Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa!\"\n    -- -- -- -- --\n\nVanhemmat, naapurit, isoisät ja isoäidit, pappilan herrasväki ja\nopettaja y.m. kuuntelivat valaa. Sen kaiku tunkesi hyminänä sydämen\nsyvimpiin sokkuloihin ja teki olon juuri kun turvallisemmaksi,\nvakavammaksi. Ääni tuntui jäävän sinne säilyyn, ikävinä hetkinä, jos\nisänmaan kohtalo joskus sattuisi itkettämään, taas esiin otettavaksi.\nSe oli siellä niin tarkkana jäljennöksenä, että vanhatkin kuulivat\nsisässään laulavan:\n\n    \"Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa!\"\n    -- -- -- -- --\n\nSamalla kuvastui mieleen joukko pikku poikasia, jotka uljaasti,\ninnokkaasti, kädet nyrkissä ja posket punottavina huusivat, niin että\njokaisen äänen piti erikseen kuuluman.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun laulun loputtua oli rukous pidetty, lähti Liekolahden ukko muiden\nmuassa pois. Akat ja ukot rupesivat kilvan ylistämään laulua.\n\n\"Kaunistapa oli\", sanoi Liekkolahden ukkokin muiden väliin, mutta\nkatsahti samassa ikään kuin hätäisesti ympärilleen, että mahtoiko poika\ntuota kuulla. Ei hän sitä olisi tahtonut näet. Mutta poika kuuli sen ja\nymmärsi samassa, että vaikutus isässä kestäisi koko lopun elämäikää.\nVanhoihin jää kaikki, mikä kerran jää, niin sitkeästi, ettei eroakaan.\n\nSillä \"isänmaallisella laululla\" on kumma vaikutus: kun se lausutaan\noikeassa paikassa ja oikein sattuvasti, voi se vanhoja nuorentaa ja\nvaivaisistakin sankareita saada.\n\n\n\n\n\n\nIII.\n\n\n\n\nHarjoittelia.\n\n\nHarjoittelia Tuppelin järjesteli kohta tulevaan junaan meneviä\npapereita. Olikin aika helkkarin kiire. Ja sellaisesta kun ei vielä ole\nmitään hyötyäkään, harmia vaan: saattaa hassutuksia tekemään ja\nsotkemaan. Tuppelinillekin toisinaan käteen sattui lyijykynän sijaan\nlakkatanko, lakkatangon sijaan lyijykynä, milloin sysäsi kynänsä\nmustepullon sijasta papyrossin tuhka-askiin j.n.e.p. Kaikki\nmerkillisiä, odottamattomia pikku kolttosia, jotka itse asiassa ovat\nnaurettavan turhanpäiväisiä, mutta tosikiireessä hidastuttavat\nhirmuisesti työtä. Vähemmästäkin nuori veri kiehuu!\n\nJoku koputteli avoimella pilettiluukulla.\n\n\"Antakaapas minulle piletti!\" sanoi sieltä joku, hänkin kiireissään,\nikään kuin viimeinen sekuntti olisi käsissä ollut. Tuppelinin hampaat\nyhdistyivät ja kieli lähisteli suunlakea päästäen sihisevän äänen.\nPilettiluukulle loi hän myrkyllisen katseen. Sieltä kurkisteli hikinen,\ntyhmä naama, vielä sen takaa toinen, joka kovin näytti olevan\nolevinaan.\n\n\"Antakaapas piletti, juna jo tulee.\" Ja mies koputteli pilettilautaseen\nrahallaan, ikään kuin vakuuttaaksensa että sillä on taivaallinen voima.\n\nTuppelinin otsalla helmeili hikipisaroita. Ulkoa kuului jo\nasemakellon ääni ja veturin vihellys. Juuri silloin vetäsi hän kokoon\nkirjepakettia, mutta nuora katkesi ja kirjeet pyörivät lattiaan.\n\n\"Saa ... perr...\"\n\nEräs, hiljakkoin Amerikasta palannut miekkonen tulla haahitti ikkunan\nohitse gummisaappaissa lohnustaen. Jo hänkin ehti pilettiluukulle\nsamassa kuin kirjemytty uudestaan oli nuoraan tulossa. Toinen kuului\nvastatulleelle kertovan, ettei sieltä saa pilettiä pyytämälläkään. Tuo\nvielä lisäsi Tuppelinin kiukkua: osasi aavistaa mitä oli tulossa.\n\n\"Tiketti tänne näin!\" Amerikasta tullut ärhenteli kun porho ainakin ja\nantoi muitten odotushuoneessa olevain tietää että hän se tuntee\n\"asetukset ja taksat kun on kulkenut enämmän kuin...\"\n\n\"Älä nyt hätääsi kuole!\" täytyi Tuppelinin huutaa. Salista alkoi kuulua\nnaurunhihitystä ja Amerikasta palannut sohisi hiljempaa. Mutta posti\nolikin nyt valmis ja Tuppelin juoksi pilettiluukulle.\n\n\"Mihin?\"\n\nMolemmat ostajat ilmoittivat.\n\n\"Pitää olla jemtti raha.\"\n\n\"Ei ole, mutta eikös teillä ole pieniä?\" kysyi Amerikkalainen.\n\n\"Ei, eikä täällä olekaan mikään pankki, eikä rahanvaihtokonttori.\"\n\n\"Sepä nyt... Tapaa Amerikassa olla joka paikassa rahaa sen verran että\nirti saadaan. Minä olen kulkenut niin monessa...\"\n\n\"Tänne se raha!\"\n\n\"Tuoss' on.\"\n\n\"Onko sinulla justi raha?\" kysyi Tuppelini toiselta.\n\n\"On. Eikö se maksa 2 markkaa ja 30 penniä?\" Hän pani rahansa\nlautaselle.\n\n\"Se maksaa 2 markkaa 40 penniä.\"\n\n\"Soo...\" Mies alensi päänsä pilettiluukun tasalle ja yritti siitä\nkurkistelemaan Tuppelinin silmiin, että puhuuko tuo edes totta, vai\njuonissaanko lörpöttelee.\n\n\"Tuo tänne 10 penniä!\n\n\"Mutta ... mutta...\" Mies katseli epäröiden toisten ihmisten puoleen\nsalissa ikään kuin heiltä neuvoa saadaksensa. \"Kaksi markkaa ja 30\npenniähän ne ovat maksaneet. Ovatko ne kallistuneet?\"\n\nYksi mutisi joukossa yhtä, toinen toista. Mikä siitä selvää sai.\n\n\"Joutuin, joutuin!\" kiirehti Tuppelin, \"ei minulla ole aikaa tässä\nruveta selvittelemään, miksi kukin asia on niin, eikä näin.\"\n\n\"No, no tuota, vai ovat ne kallistuneet.\" Mies kaiveli taskustaan\nkymmen pennisen.\n\n\"Mitähän varten ne ovat kallistuneet?\" Hän taas kumarsi päänsä\npilettiluukulle, mutta se paiskattiin kiinni niin että mies peläten\nnenäänsä ottavan veti sen vikkelästi takaisin. Samassa vieri juna\nasemalle.\n\nTuppelinilla ei ollut enää kiirettä, sillä tarpeelliset tehtävät oli\nhän ehtinyt paraiksi toimittaa. Nyt hän heitti virkatakin selkäänsä\npistämättä käsiä ensinkään hihoihin, asetti vaakunalakin sovitellen\npäähänsä ja katsahti sitten pitkin ruumistaan. Pöksyt istuivat hyvästi\nja lahkeet lepäsivät niin sievästi tuossa Ruotsista tuotuin\nvaatekenkäin päällä; hyvän muotoiset ne olivat itse kengätkin. Kaikki\ntuo huomio oli silmänräpäyksen työ, sillä siinä käytetyt ajatukset\nolivat vanhastaan muodostetut, monasti käytetyt ja aina varalla. Rintaa\nröyhistäen astui hän konttorista ulos ja tuuppasi mennessään portailta\npari poikanulikkaa maahan. Kumarsi isosesti konduktörille joka\ntervehtien astui junasta. Ryhtyi sitten silmäilemään pitkin vaunuriviä,\njosko ketään tuttuja sattuisi matkassa olemaan. Sisään meni posteljoni\nja muita junan palvelusväkeä paketteja ja paperivihkoja käsissä. Niiden\nperään Tuppelinikin antausi, kun ei junassa näkynyt muuta kuin noita\nhuomiota herättämättömiä tavallisia, vieraita kasvoja.\n\nKonduktöri oli tullut lähemmäksi, nähtävästi aikeessa jutulle ruveta,\nmutta siihen jäi, merkkipilliänsä nauhasta heiluttelemaan.\n\nAkkoja ja lapsia oli taas ulkoa tuppaunut saliin, kylmähkö kuin oli.\nMutta Tuppelin kävi vihaiseksi ... tuossa kun kaikkein tien tukkivat ja\npahaa löyhkää huoneesen tuovat!\n\n\"Pois salista! Ulos! Ei teillä ole täällä mitään tekoa.\" Hän tuuppi ja\nsysi poikasia ovelle päin ja antoi vaimoväelle vihaisia silmäyksiä,\nohjeita ja neuvoja.\n\nKaikellaisten paperivaihtojen ja muiden pikkutoimitusten suoritettua\nlähti juna vihdoin eteenpäin. Tuppelini katsoi vielä vähän aikaa sen\nperään kunnes alkoi vilustaa ja lähti sitten sisään. Odotus-salissa\nvarroskeli pari, kolme miestä, jotka kohteliaasti kumarrellen\ntervehtelivät. Tuppelin tunsi miehet, olivat vaan siitä likitienoilta,\nkauppias Kuittinen ja toiset talokkaita. Ne olivat tuttavia vakinaisen\nasemapäällikön kanssa, kävivät aina konttorissa asiansa toimittamassa\ny.m. Tuo tuttavuus pisti Tuppelinin vihaksi ... kai ne taasen\nkonttoriin tuppauvat, muutamat moukat! Mutta hän osasi masentaa\nliikanaisia tuttavuuden yrityksiä, katseli vaan kysyväisesti ivahymyllä\ntoisten tuttavuutta teetteleviin silmiin, ikään kuin haluten kysyä,\nettä mistä miehet ovat kotoisin.\n\nRinta pystössä, pönäkkänä astui Tuppelin salin läpi konttoriin, veti\noven perässään kiinni ja väänsi salvan lukon eteen. Tuopa tuotti suurta\nnautintoa, iloa, että on olemassa apukeinoja joilla voi itseään\nnenäkkäistä vieraista varjella.\n\n\"Kaikkia täällä konttoriin lasketaankin!\" Häntä ihmetytti vakinaisen\nasemapäällikön luonne, kun saattaa tuttavan kannalle asettua moukkain\nkanssa. Tuo oikein suorastansa inhotti.\n\nHän heitti takin pois ja ryhtyi availemaan tullutta postia. Joku\nväänteli avaimesta, kai aikeissa tulla sisään. Kun ensi narahduksen\nkuuli, sävähti Tuppelin, mutta kohta muisti hän että salpa on edessä.\n\n\"Täällä on nyt toiset tavat\", mutisi hän itsekseen nautinnolla. Salista\nkuului hiljaista puhetta ja kuiskeita. Harjoittelia arvasi mistä ne\npuhuvat, koettipa tarkemmin kuullellakin.\n\n\"Tässä on nyt toinen järjestys\", hän jälleen tyytyväisenä virkkoi.\nRupesi sitten hitaasti ja levollisesti tutkimaan tulleitten kirjeitten\nosoitteita.\n\nTehtailia Varmasen, provastin ja nimismiehen kirjeet hän viskoi\neri läjiin. Oli siinä kauppias Kuittisellekin joku kirje ja\nvekseli-ilmoitus. Viimemainitun hän otti tarkemman tarkastelun\nalaiseksi, saadakseen lasia vasten läpi lukemalla selvän, suuriko summa\ntuossa oli kysymyksessä. Viskasi sitten kirjeen eri paikkaan. Amerikan\nkirjeitä oli koko joukko. Ne hän ilman muuta sysäsi sivulle yhteen\nkasaan. Kynsäsi pettyneenä korvansa taustaa, itse kun ei ollut yhtään\nkirjettä saanut.\n\nOli kulunut junan lähdöstä jo noin neljännes tuntia. Taas väännettiin\nsalin puolelta varovaisesti avainta. Tuo säväytti hiukan, mutta kohta\nmuistui mieleen että lukkopa olikin salvassa ja rauhallisesti alkoi hän\ntutkia Nya Presseniä.\n\nNyt koputettiin ovella.\n\n\"Mikä siellä on?\" hän ärjäsi ärtyisesti.\n\n\"Enkö minä saisi sanomalehtiäni? Minun nimeni on Kuittinen\", kuului\nsalista ääni.\n\n\"Ei posti ole vielä järjestetty.\"\n\nTuppelin jatkoi rauhallisesti Nya Pressenin lukemista, taittoi sen\nsitte kokoon ja kirjoitti siihen tehtailia Varmasen nimen. Nousi,\nsytytti paperossin, otti Suomettaren, kävi sohvalle pitkälleen ja alkoi\nnautinnolla lukea erästä Sigurdin kuvaelmaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä aikaa salissa noin kymmenkunta henkilöä odotteli postin\njakamista. Ensin vartoilivat seisomajalassa ja kun pitkäksi alkoi\nkäydä kävivät istumaan ja odottelemaan. Siinä oli neljä viisi\nAmerikan-leskeä, pari kolme postilaukulla varustettua poikasta,\nKantolan ja Upukan isännät, kauppias Kuittinen, sekä vielä joitakin\nmuita, mitä lie olleet, ja asemamies.\n\nKuittinen kävi vähän hämille kun koeteltuaan saada ovea lukosta,\nhuomasi sen salvatuksi.\n\n\"Jassoo, nyt onkin sellainen herra joka ei laske liikaa kansaa sisään\",\nhän nyreissään sanoi ja kääntyi asemamieheen, ikään kuin tälle olisi\nerittäin tahtonut huomionsa päähän teroittaa.\n\n\"Juu\", myönsi tämä. Hänkin näytti tietävän jotain koska niin\nsalaperäisesti katseli.\n\nKuittinen kävi istumaan rahille.\n\n\"Kovin se näyttääkin ylpeältä ja turhanpäiväiseltä asemapäälliköksi\ntämä poika\", virkkoi Kantolainen.\n\n\"Niin kuin perhanakin!\" innostui Kuittinen sanomaan.\n\n\"Täällä onkin totuttu niin hyvään. Ei suinkaan sitä lienekään niin\nkohteliasta asemapäällikköä missään kuin meillä on vakinainen\", arveli\nKantolainen.\n\n\"Se on totta, se,\" todisti Kuittinen.\n\n\"Mistä lie kotoisin tämä poika?\" uteli Kantolainen.\n\n\"Poika,\" matki Upukka nauraen.\n\n\"Niin, poika, poika, mikäpä se muukaan. Vai herraksiko tahtoisit\nsanoa?\"\n\n\"Sanoppa vasten naamaa siksi!\"\n\n\"Sanon kyllä, jos siksi tulee, vai luuletko että pelkään?\"\n\n\"Mitäpä tuosta nyt pelätäkään, mutta...\"\n\nSyntyi naurun-tirskunaa. Hauskastippa kuluikin aika vaikka vähän\nviipyäkin piti.\n\n\"Hän kuuluu olevan kotoisin tuolta, tuolta ... ka enpä nyt muistakaan,\nvaikka niin tuttu pitäjään nimi piti olla. Mutta talon poika hän\nainakin on,\" tiesi joku.\n\nKaikki kummastelemaan: \"Vai talon poika ja tuollainen herra on tullut.\"\n\n\"Ei tuo virka nyt niin korkeata rintaa kestäisi.\"\n\n\"Kovin on unohtanut sekin lapsi isänsä,\" muuan eukko ristissä käsin\nhuoki. Toinen eukko kävi likemmäksi miehiä kuiskuttelemaan, kertoi,\nettä eräänä päivänä oli suurella ryminällä ajanut akat pois\nodotus-huoneesta, haukkunut y.m.\n\nAsia pidettiin erittäin raskauttavana. Onpa koko hirviö, kun ihmiset\nkäyvät asioitansa ajamassa ja sillä lailla...\n\n\"Sanokaas muuta. Sitäpä minä kysynkin että onko sillä valtaa?\"\n\n\"Vai valtaa!\" nauroivat toiset. \"Jos totta puhuen vallasta puhutaan,\nniin jokaisella muilla on tässä valtaa, mutta ei hänellä. Meillä valtaa\non, meitä varten tämä on laitettu. Mutta mikä hän on? renkipoika,\nmeidän renki.\"\n\nTyytyväisyys valtasi kaikki. Lujemmin painettiin puuta. Onpa sentään\nhelkkarin lystiä, olla yhtenä omistajana tällaisessa talossa!\n\nYhteisestä riemusta havahti Kuittinen ensimmäisenä.\n\n\"Ei, mutta,\" hän ähkäsi, \"tätä odottamista ei enää kestä harjankaan\nkärsivällisyys.\" Ja hän meni taas koputtelemaan ovelle.\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Enkö jo saisi sanomalehtiäni?\"\n\n\"Odottakaa, ei posti ole vielä järjestetty.\"\n\nKuittinen peräytyi suututellen ovelta.\n\n\"Sitäpä nyt järjestetään,\" hän paneskeli.\n\n\"Niitä pitäisi opettaa noita nuoria poikasia. Kun mekin nyt täällä näin\nhäntä palvelemme, niin hän voi luulla itsensä miksi hyvään,\" tuumi\nKantolainen. Toiset innostuivat siihen. Pitäisipä totisesti opettaa!\nKullakin oli mukava sana jonka pitivät erittäin sopivana ja tepsivänä\nlausua sellaisessa tilaisuudessa. Siitä tuli hauska valikoima haukkuma\nja \"nenäämä\" sanoja. Ja oikein jo sydämiä innosti itsekunkin\najatellessa, että itse sattuisi tilaisuuteen lausua niin ja niin...\n\nHe keskustelivat salin etäisimmässä päässä. -- Tuppelin konttorissa\nlepäili ja luki Suometarta. Kuuli toisinaan puheen huminaa salista,\nmutta ei eroittanut mitä se oli. Paransi tyynyä ja mutisi:\n\n\"Järjestystä tässä täytyy pitää.\" -- Mutta Kuittinen taas selvisi\njupakasta kiirehtimään.\n\n\"Ei saakeli, mutta makuulle tuo lienee pannutkin,\" hän äännähti ja\ntoisten nauraessa marssi taas uhitellen koputtelemaan. Nyt löi jo\nnyrkillä oveen, se tärähti kovasti niin että toisetkin siitä jo\nsävähtivät. Mutta Kuittinen jatkoi paukutustaan ja toiset odottivat\näimistyen, mitä tuosta seuraisi. Asemamies lähti ulos, ettei\nharjoittelia vimmoissaan luulisi häntä tuohon syylliseksi ja häneen\nvihaansa ajaisi.\n\nKuittisen koputellessa alkoi sisästä ensinnä kuulua räiskettä ja\npläiskettä, ikään kuin joku kiukkupäissään olisi siellä mellastanut.\nVihdoin vetästiin luukku ovessa vingahtaen auki.\n\n\"Onko siellä Varmasen postin ottaja?\"\n\nKuittinen sai väistyä. Mikä herra luulitkaan olevasi kuin ensimmäisenä\ntukit!\n\nYksi poikasista meni ottamaan Varmasen postin, toinen pappilan.\n\n\"Kuka siellä vielä postia tahtoo?\"\n\n\"Minä.\" Kuittinen astui lähemmäksi.\n\n\"Kuka minä?\" Tuppelin kysyi, kun ei viitsinyt selkäänsä koukistaa\nkatsoaksensa, Joutaapa kanssa sanoa nimensä, ettei luulisi tässä niin\nkovin tuttu olevansa.\n\n\"Kuittinen,\" vastasi tämä.\n\n\"Jahah, tuossa on pankista vekselin ilmoitus.\"\n\n\"Vai niin. Maksetaan itse, ilman vieraan apua. Eikö muuta ole?\"\n\nTuppelin vähän joutui hämille tuosta, kun ei Kuittinen sitä tehnyt.\nKatui jo melkein, että oli tuota sanonutkaan. Olipa omituista: koko\najan kun oli kuvitellut tämän asian riemua tuottavan ja tuon saksan\nhämille joutuvan. Nyt vaan itseä tuntui hävettävän.\n\n\"Muuta ei ole,\" sanoi hän.\n\n\"Eikö Suometarkaan?\n\n\"Jassoo, tuleeko teille Suometar?\"\n\n\"Tuleepa hyvinkin.\"\n\nTuppelin nouti pöydältä lehden.\n\n\"Muutako ei ole?\"\n\n\"Ei.\"\n\nAstui esiin uusia henkilöitä. Tuppelin sill'aikaa jo kävi pöydän luo\nistumaan.\n\n\"Onko Maria Tupakaiselle tullut Amerikasta kirjettä?\" kysyttiin.\n\n\"Ei ole.\" Ei hän tarkastellutkaan, asioiksensa vaan selaili edessään\nmuutamia kirjeitä.\n\n\"Onkohan Leena Sivumäelle?\" Ei ollut Leenallekaan kirjettä. Mutta\nlöytyi siitä sentään jollekulle, kuin sattui vaivatta käteen tulemaan.\n\n\"Onko Sameli Tienpäälle ja Maijaliisa Pöhlölle?\"\n\nTuppelin purskahti nauramaan.\n\n\"On täällä monellekin pöhlölle, mutta ei Maijaliisalle.\"\n\n\"Kelle sitten?\"\n\nSiinä joutuikin Tuppelin pulaan, täytyi valehdella että ei ne\nolleetkaan kuin joillekin muille, vaikka väärin nimen luki.\n\nMutta akoille jäi vakuutus että Maijaliisalle oli kirje, ehkäpä\nrahakirje, mutta ei tuo ilkiö vaan antanut.\n\nVihdoin ne menivät pois viimeisetkin ja Tuppelin jäi rauhaan. Hän laski\nhelpoituksen huokauksen, avasi konttorin oven ja alkoi astuskella\nodotus-huoneen lattialla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nItsestänsä siinä juoksi mieleen äskeiset kokemukset. Mieli oli vielä\nhiukan kuohuksissa siitä ettei yleisö nähtävästi pitänyt häntä\nsellaisessa arvossa kuin olisi mielestänsä vaatinut. Jo ennen monasti\noli tuon huomion tehnyt, kuin vakinaisen asemapäällikön kanssa sattui\nyht'aikaa olemaan toimistossa. Häntä, Tuppelinia kun ihmiset\npuhuttelivat, oli niillä useammiten ikään kuin käskeväisyyttä ryhdissä,\nkohtelivat kuin jotain käskyläistä; vakinaisen asemapäällikön kanssa\nkuin olivat tekemisissä, käyttäytyivät ihan toisin: kunnioittavasti,\nmutta samalla tuttavallisesti. Erittäinkin _tällä_ asemalla, missä\nhän nyt oli jonkun aikaa ollut virkaa-tekevänä, oli hän tuon huomion\ntehnyt.\n\nTuttavallisesti ja kunnioittavasti...\n\nMiten oli tuollaista asemaa mahdollinen saavuttaa? Hän yht'äkkiä alkoi\nkarehtia isäntäänsä. Olihan hänkin jo koettanut yhtä ja toista keinoa\npäästä yleisön kanssa samallaisiin suhteisiin, mutta vielä ei se ollut\nonnistunut. Ainoastaan aniharvoin näki jonkun käytöksessä kaivattua\nväriä. Mutta sekin oli niin satunnaista. Pääasiallisesti oli hän\nkoettanut saavuttaa tarkoitustaan sillä, että kohteli yleisöä ankaran\nisällisesti, nuhteli, ärjyi kun niin sattui, eikä milloinkaan alentunut\nyksinkertaisten ihmisten leikkiä ymmärtämään. Itse kyllä teki leikkiä\nkun siksi tuli, mutta kai siinäkin oli omituinen värinsä: akat ja ukot\npitivät sitä ivana, pilkkana.\n\nToisinaan johtui Tuppelin tekemään tiliä itsensä kanssa, luomaan\nkatsauksen taaksepäin. Elontie oli hiljaista, mutta varmaa kohoamista\n-- ainakin omasta mielestä. Väliin nousu näytti oikein kukon\nharppaukselta kun muisti, miten vielä kuusi vuotta takaperin kävi\nlehmiä paimentamassa, tappeli toisten paimenten kanssa joista moni\nhänet viskoi mihin tahtoi, savesi nyrkit ja kasvot; toiset sille\nnauroivat ja hän oli puolittain alaskaateella toisten joukossa. Mutta\nsitten, mikä lie pälkähtänyt vanhemmille päähän kun hänet kouluun\nlaittoivat -- hyvä pää kun sanottiin olevan.\n\nJa nyt kun vertaili itseään rinnan noiden paimen kumppalien kanssa,\njotka ennen, vaan muutamia vuosia takaperin häntä melkein itseänsä\nala-arvoisempana pitivät, tuntuipa melkein siltä, kun olisi kotkana,\nsiivin lennellyt näiden ylipuolella. Toisinaan meni mieleen, miten\nensivuosina kun koululomilla kotikylässä asusti, ukot ja akat hänelle\naina pitivät puheena, että jos joskus sattuisi, sinusta Tuomas, joku\nvirkamies tulemaan, niin älä ole kopea ihmisille, niin kuin nuo suuret\nherrat ovat; paremmin edistymäänkin pääset, jos olet nöyrä ja n.e.p.\nTuosta hän muisti innostuneensa aina, ja kummallisen paljon hän siihen\naikaan pitikin noista oman kyläisistä. Ne olivat silloin niin ...\nniin ... niin ... ei sitä oikein osaa sanoa, mutta ainakin ne olivat\nystävällisempiä. Nyt kun siellä kävi, katselivat ne karsain silmin,\nmelkein ivahymyllä muutamat.\n\nKyllähän sekin vaikutti: siihen aikaan oli koko koulu-nuorison korkein\nihanne tuo sama juttu, että heistä pitäisi tulla kansallismielisiä,\noikein malli-virkamiehiä. Melkeinpä taudillinen innostus vallitsi koko\nlaumassa. Jahka vaan päästäisiin tästä, niin näytetään noille vanhoille\nvirkamies-jukureille esimerkkiä. Koulupojillahan oli itsillä niin\nkarvaita kokemuksia siitä, ettei heitä pitäneet edes herran alkuinakaan\nmuut, kuin palveliat ja semmoiset.\n\nTuppelin erosi koulusta ja meni harjoitteliaksi rautatielle. Siihen oli\nmonenlaiset syyt. Ensiksikin että aineellinen puoli pitkällä lukutiellä\npelotti, jopa jo ahdistikin, että lukeminen kävi ikäväksi,\nrasittavaksi. Ja sitten suurin ja pätevin: olihan se jotain, päästä jo\nvirkamieheksi, kuin toiset toverit vielä kirjain ääressä hikoilivat.\n\nKun hän tältä kannalta asiata aprikoitsi ja esitteli niille jotka hänen\nkohtalostaan jotakin välittivät, niin ne hyväksyivät sen. Osoittihan\npäätös järkevää käytännöllisyyttä. Kylän miehet ja muut sanoivat:\n\n\"Onni todellakin, että kansa saa virkamiehiä omista lapsistaan.\"\n\nTotta kyllä, että niitä oli kotikylässäkin sellaisia, jotka Tuppelinin\nTuppua jo koulupoikana pitivät ylpeänä ja korskana, mutta toiset\narvelivat että kyllähän ne koulupojat aina sen verran herrottelevat.\nArvelivat siitä muuten lapsellisuudeksi, joka poistuu, kun miestyy.\n\nNiin tuli hän rautatielle, muodostellen mielessään kaikellaisia, mutta\npää-asiassa erinomaisen hauskoja edellytyksiä. Vaan pian esiintyi\nharmittavia kokemuksia, kaikellaisia. Sattui, näetten sielläpäin\nsilloin tällöin kulkemaan noita entisiä tuttuja, oman kylän miehiä,\ntyöjusuja, lahtareita ja muita sen kaltaisia. Ne tulivat kuin hyvätkin\ntuttavat oikein kädestä tervehtimään ja jo vaunusillalta usein\nhuusivat:\n\n\"No päivää! kuinka se Tuomas nyt jaksaa?\" Nauroivat ja hymyilivät niin\ntuten ja ystävällisesti, kuin olisivat hyvänkin \"trastu-kampraatin\"\ntavanneet. Toiset edes sanoivat Tuppeliniksi. Mutta Tuomas... Kaikkein\nhiton moukkain tuttavana sitä pitää ihmisen olla!\n\nEnsimmältä tuollaisissa tapauksissa Tuppelinin silmä arasti vakoeli\nympärille, että josko jo joku parempi ihminen olisi huomannut ja jo\nnauraa-räköttäisi, häntä pilkaten. Jos sitten ei julkista naurua\nhuomannut, koetti hätäisesti jossain välissä sanoa tuolle \"tuttavalle\"\npari sanaa. Sillä omituinen orjallisuus, vanha tottumus tuntui\nvaistomaisesti velvoittavan pyhkimään päältään sitä luuloa että hän\nmikään ylpeä olisi.\n\nMutta vähitellen poistui tuo arkuus ja ylpeyden maine ei enää\npeloittanut niin kuin ennen. Rupesipa tuntumaan melkein luonnolliselta,\nettä talonpojat ylpeäksi nimittäisivät. Huomaamatta, ihan itsestään\nmielipide tuossa suhteessa muuttui. Mahtoi siihen vaikuttaa sekin,\nettei enää ollut tilaisuudessa seurustelemaan talonpoikaisten kanssa\nsamassa merkityksessä kuin ennen. Siellä kotikylässähän ei ollutkaan\nherroja! No oli tosiaankin, oli siellä tuo vanha juoppo Rallunfors,\nmuuan virkaheitto. Mutta mitä semmoisesta jota ei kukaan pitänyt muuta\nkuin varoittavana esimerkkinä. Kummako sitten että periaatteet likimmän\nympäristön makuisina pysyivät. Johdonmukaisesti tekivät ne nyt samoin,\nmuodostuivat likimmän seurapiirin mukaisiksi. Tähän piiriin ei enää\ntalonpoikia kuulunut, ainoastaan sen verran mitä virkatoimissa sattui.\n\nJa ne, nuo talonpojat esiintyivät siellä kovin tietämättöminä,\ntaitamattomina, aina kyselevinä, neuvon tarpeessa olevina. Tuppelin\noppi vähässä ajassa, niin että osasi noille jokapäiväisille kyseliöille\nantaa tietoja ja neuvoja, tarvitsematta kysellä päämieheltänsä.\n\nKovin paljon oli noita tietämättömiä kyseliöitä. Ne näyttivät muuten\nniin yhdellaisilta ja yhden näköisiltä. Jopa oikein rupesi tuntumaan\nsiltä, kuin samat miehet ja samat akat olisivat joka päivä, jopa\nmonikertaan päivässä käyneet asemalla toimittamassa ihan samoja asioita\njotka jo monikertaan oli toimitettu. Väliin kuin itsellä sattui olemaan\njotain hauskaa tekeillä, suututti oikein, kuin aina vaan tuli\nkeskeyttäjiä. Ja jos ne näköjään olisivat olleet edes oikeita ihmisiä,\nmutta kun yhdessä näki yhtä, toisessa toista kummaa, eikä uskaltanut\nheille tuosta edes pistellä, niin se oikein pani ähkymään. Ensimmältä\ntuli toimeen sillä ja sai luontonsa tyydytetyksi, että hengessään vaan\nmustia nimiä luki ja mykkänä toimitti tehtävänsä. Vaan sittemmin, kerta\nkerran perään alkoivat pakottavat sisälliset liikutukset puhjeta, ensin\nmurinana (koiran murinana) sittemin puoliääneen ja vihdoin ärjyen. Kun\nensikertoja ärjyntä pääsi, antoi se aina tapauksen ohitse mentyä\najatuksen aihetta. Vaivasi semmoinen outo, ensikertalaisuuden tunne:\ntäytyi asettaa tekonsa omaan eteensä arvosteltavaksi. Itse jäi asiasta\nkuitenkin kohta jähmeään, välinpitämättömään tilaan. Mutta ulkoa päin\nsai tunnustuksen. Nuo, joille hän ärjyi, niissä oli niin kovin paljon\nvikoja, joita herrasväki huomasi, oli tyhmyyden vikoja ja luonnon\nvikoja. Kun Tuppelini suuttui ja ärjyi, nauroivat muut. Hän otti ne\nkiitos-nauruiksi ja yltyi itsekin nauramaan. Olipa hupaisa urheilla,\nkun oli niin kiitollisia katselioita! Toisinaan tuttavat sanoivat häntä\nkiukkuiseksi. Mutta jostakin syystä hän ymmärsi tuonkin olevan\nkunniaksi. Vanha asemapäällikkö, hänkin sanoi olleensa nuorena kiivas,\nmutta vanhempana oppineensa jo kärsimään. Tuo näytti siis itsestään\nkuuluvan asian luontoon. Mutta ei hänenkään, tuon vanhan asemapäällikön\nkärsivällisyys vielä neljällä jalalla seisonut. Se ontui väliin oikein\nvaivaisen tavalla. Ja silloin oli Tuppelinilla hauskaa. Näetten, kävi\ntuolta vanhalta karhulta niin maukkaasti, ettei olisikaan saattanut\nolla nauramatta.\n\nVäliin johtui mieleen noita mielikuvituksia kouluajoilta, kun\ntuumittiin koulusta päästyä antaa virkamiehille oikein malli. Oikein\nnauratti nuo lapselliset tuumat nyt isoa miestä. Mutta sen ohessa\nheräsi itseä kohtaan jonkullainen hiljainen kunnioituksen tunne sen\nrikkaan kokemuksen johdosta, minkä oli saavuttanut. Melkein sääliksi\nkävi tovereita jotka vielä koulun penkeillä hautoivat noita lapsellisia\ntuumia. Joskus heitä tapasi ohitse kulkevassa junassa. Ne lensivät\nsieltä kuin harakat, tervehtimään. Ei heidän tervehtimistään hävetä\ntarvinnut, olivathan he siroja poikia melkein kaikki. Mutta kun heidän\nkäsiänsä pudisti, kun puhutteli heitä, tuntui se melkein siltä, kuin\nkokeneena isänä, tahi ainakin vanhempana veljenä olisi heille\njäähyväisiä sanoessa tehnyt mieli neuvoa, että muista lukea läksysi,\näläkä vaan päätäsi rikki juokse. Kun sitten näiden entisten toverien\nnähden konduktörille erityisen huolettomasti päällään noikkasi\nmerkiksi, että juna saisi lähteä, ja kun tuossa hädässä monta kättä\nkouraan pistettiin, jäähyväisiä sanottiin ja hyvää vointia\ntoivotettiin, niin tuntuipa se melkein sille, kuin maailman kulun\nohjaaminen, ainakin jossain määrin olisi ollut hänen käsiinsä\nuskottuna.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän sulki konttorin oven, otti avaimen pois, ettei kukaan luvattomasti\nsisään tulisi, sillä postiaika oli mennyt ohitse. Asematoimiston kyllä\npiti olla avoinna, mutta saattoivathan otaksua hänen olevan jossain,\npoissa konttorista, jos joku sattuisi tulemaankin. Sitten heitti hän\ntakin päältään, sytytti paperossin, istui pöydän ääreen ja rupesi\nhuviksensa katselemaan kirjeitä. Ensimäisenä sattui käteen Kuittiselle\nmenevä kirjekortti. Tekipä mieli lukea mitä tuolle hölmöläiselle\nkirjoitetaan.\n\n\"Hölmöläiselle!\"\n\nHäntä oikein nauratti kun sattui niin mukava nimitys.\n\nMutta tuon tyytyväisyyden ilmauksen perästä otsa heti synkistyi kuin\nnäki mitä kortissa oli. Sen oli kirjoittanut joku arvokas henkilö, jota\nTuppelininkin täytyi pitää arvossa, se sisälsi tärkeän asian, joka\nehdottomasti olisi vaatinut, että kortti olisi tänä päivänä tullut\nvastaanottajan haltuun.\n\n\"Hitto sentään!\" hän harmitellen käsi korvan juuressa äänteli. Ei\nsuinkaan muuten, mutta jos tuo lähettäjä peijakas alkaa kysyä perään,\nmissä kortti on viipynyt ja sen johdosta tulee ripittämään. Tuo asia\nkiusasi koko lailla. Jo heräsi sellainenkin ajatus, että mitä olisi,\njos lähettäisi piian viemään... Mutta sitten hän arvaa, että minä\ntäällä luen kirjekortteja! Ei tuokaan kelvannut. Lopulta selvisi\nkuitenkin asia ja päästi pulasta.\n\n\"Eihän minun olekaan velvollisuus siinä silmänräpäyksessä huomata kelle\nkaikille kirjeitä on tullut, kun pitää postia jakaa niin hopussa, että\ntuskin ehtii pussin auki saada.\"\n\nRauhoittuneena viskasi hän kortin pöydälle ja ryhtyi sitten jatkamaan\ntointansa.\n\nSillä aikaa tuli joku odotushuoneesen. Kuului siellä hiljaa ja\nepävarmasti astelevan oven edessä ja uskalsi vihdoin koputtaa. Mutta\nTuppelin ei tuosta häiriytynyt, eikä koputus antanut hänelle aihetta\nryhtyä mihinkään toimenpiteisin. Vielä toisenkin kerran kuului\nsamallainen koputus, mutta Tuppelin ei avannut. Jahka koputtaa kovemmin\nniin avataan. Vaan siihen se jäi ja koputtelia meni ulos. Tuppelin\nkurkisti ikkunasta perään, näki että se oli joku akka, syrjäkyläinen,\nmikä lie ensikertalainen. \"Menköön!\"\n\nVähän ajan kuluttua tuli piika konttoriin. \"Täällä on eräs vaimo, joka\npyytäisi saada rahakirjettänsä.\"\n\n\"Mikä se vaimo on?\"\n\nPiika mainitsi nimen. Tuppelin katsoi kelloaan. \"Ei nyt ole posti-aika,\neikä minulla muutenkaan ole aikaa. Tulkoon jälkeen puolisen.\"\n\n\"Hänellä on pitkä matka. Eikö sitä voisi nyt antaa.\"\n\n\"Ei, ei minulla nyt ole aikaa.\"\n\nPiika lähti pois.\n\nTuppelinille tuli kovin paha olla kun piikakin nähtävästi niin piti\ntuon vaimon puolta ja nyreissään pois meni. Hän juoksi kyökkiin, käski\nvaimon mennä odotushuoneesen, saisi kirjeensä. Vaimo rupesi kehumaan ja\nkiittelemään. Mieli meni siitä hyväksi. Ja kun vaimo kirjeen saatuaan\nmielihyvissään sitten vielä oikein jumalan nimen kautta kiitteli,\ntyhmästi ja yksinkertaisesti kyllä, niin ei tuo sittenkään ilkeältä ja\nsietämättömältä korvaan kuulunut.\n\nKun ei nyt ollut oikeastaan mitään järin kiireistä tehtävää, pani hän\nsohvalle pitkälleen ja nukkui pian. Noin puoli tuntisen kun oli siinä\nnukkunut, koputettiin ovelle. Se oli ensinnä hiljaista, säädyllistä\nkoputusta. Tuppelin havahtui ja kuuli sen. Katsoi kelloaan ja huomasi\nettä asematoimiston avoinna olemisen aika oli paraillaan, mutta ei\nmennyt avaamaan. Olikin niin helkkarin lysti ja levollinen maata, ettei\njuuri pienten asiain olisi pitänyt saada velvoittaa siitä ylös\nnousemaan.\n\nVähäisen väliajan perästä koputus uudistettiin, nyt hiukan kovemmin ja\nvarmemmin. Päänalus kävi jo epämukavaksi ... liekin siinä peijakkaassa\nharakan höyheniä! Häiritsiä kuului astelevan edes-takaisin\nodotushuoneessa.\n\n\"Odottele vaan poika, minä makaan.\" Ja hän ummisti silmiä ja odotti\nunta. Mutta ei se makuukaan enää oikein maittanut. Jos vaan pois olisi\ntuo mennyt tuolta odotus-huoneesta, niin heti olisi ylös noussut ja...\n\nMutta nyt! Voi turkanen, kun löi koko nyrkillä kuin navetan oveen.\nKädet ojona ja hammasta purren riensi Tuppelin ovelle ja avasi luukun.\n\nHän asetti naamansa luukulle oikein kasvoista kasvoihin nähdäksensä\nsitä miestä, jota kohtaan niin verinen viha oli sydämmessä syttynyt.\nTotisesti, siinähän seisoi Kuittinen, ei kukaan muu kuin Kuittinen ja\nTuppelinin täytyi sitä sietää ja nähdä vielä, että tuo kohteliaasti\nhymyillen tervehteli.\n\nMutta vastata ei voinut Tuppelin.\n\n\"Hyvää päivää!\" sanoi Kuittinen toisen kerran korkeammalla äänellä ja\nkumarsi syvään. Vaan Tuppelin keksi keinon: asetti suunsa ivahymyyn ja\nkatseli äänetönnä Kuittista, ajatteli, että jos ei tämä masenna miestä,\nniin ei sitten mikään.\n\n\"Mikä siinä on syynä, ettei herra Tuppelini juuri koskaan vastaa\nminun tervehdykseeni?\" Kuittinen tätä sanoessaan laski tuon\nmaakauppias-naamansa ihan Tuppelinin kasvojen likitienoille ja jatkoi:\n\n\"Pidän tuota niin kummallisena seikkana että tahdoin kysyä, olenko minä\njollain tavalla loukannut teitä, taikka mistä tuo johtuu?\"\n\nTuppelinin kasvoihin hyökkäsi veri ja koneellisesti ponnahti selkä ihan\npillisuoraksi.\n\n\"En vastaa tervehdykseenne,\" hän äänsi juuri kuin välipalaksi. Siinähän\ntarvitsikin aikaa miettiä. Tuollainen kysymys! Se oli kuitenkin\nulkopuolella kaiken tähän asti kärsityn tyhmyyden. Mutta sillä aikaa,\nkun näitä mietti, ehätti Kuittinen jatkamaan.\n\n\"Minusta näyttää niin omituiselta, että vaikken minä ole teille\ntuntematon, te ette kuitenkaan tervehdi.\"\n\n\"No ... no ... no eikö minulla ole vapaus tehdä siinä suhteessa mieleni\nmukaan, vai pitäiskö minun kumarrella teitä ... häh?\" Tuppelin luuli\ntuosta kumartelemis-kysymyksestään löytäneensä surmaavan valtin ja\ntirkisteli luukusta palavin silmin vihollistaan.\n\n\"Kumarrella!\" huusi Kuittinen nauraen. \"En peto soikoon, en minä\nkärsisikään kumartelemista ja teillä on tietysti vapaus menetellä\nmielenne mukaan. Mutta minusta näyttää niin hullunkurisen pöyhkeältä ja\nnaurettavalta kuin nuori mies, joka ei vielä ole edes mikään virkamies,\nluulee olevansa...\"\n\n\"Joll'ette paikalla tuki suutanne niin minä näytän teille...\"\n\n\"Näytän,\" matki Kuittinen nauraen kuin lapselle. \"Älkää puhuko niin\nlapsellisia isolle miehelle.\"\n\nTällä tavalla alkoi väittely. Tuppelin riehui palavissa päin, huitoen\nkäsillä ja polkien jalkaa.\n\n\"Minä pyytäisin saada ulos ne tavarat, mitkä minulle ovat tulleet\",\nilmoitti Kuittinen vihdoin kun riiteleminen rupesi väsyttämään.\n\n\"Semmoiselle miehelle ei anneta täältä mitään!\"\n\nNyt paisui Kuittisen luonto yli äyräittensä, pani suun puhumaan sydämen\nkyllyydestä ja nyrkin säestämään ilmassa. Asemamies tuli sisään, pyysi\npäästä konttoriin, sai kuitenkin hetkisen odottaa kun Tuppelin asetteli\nriehuvia tunteitaan. Tämän väliintulo kuitenkin keskeytti riidan siksi,\nettä Kuittinenkin lähti ovelta pois päin. Mutta kun asemamiehelle\nvihdoin ovi aukaistiin, puikahti Kuittinenkin sisään.\n\n\"Teillä ei ole lupa tulla konttoriin!\" kiljui Tuppelin, mutta ilman\nmitään seurausta.\n\n\"Minä _tahdon_ saada ulos tavarani!\"\n\nKuittinen lausui sen matalalla äänellä, mutta siinä oli niin\nkummallinen sävel, että Tuppelin sävähtäen katsoi häneen. Samassa meni\nasemamies ulos. Kuittinen seisoi konttorissa ja katseli palavin silmin\nTuppelinia. Sanaakaan sanomatta otti viimemainittu rahtikirjat esiin ja\nniitä selaillessaan pääsi taas sanomaan:\n\n\"Te olette niin rajattomasti tyhmän ylpeä mies, etten minä vielä\nmilloinkaan ole samallaista tavannut.\"\n\n\"Se on varsin hauskaa kuulla,\" vastasi Kuittinen, \"ettei yhteiskunta\nole ylenpaltisesti rasitettu minun kaltaisteni ihmisten kautta, mutta\nteidän kaltaisianne, herra paratkoon, niitä on hyvin paljon; ja sitä\nminä pidän paljon valitettavampana seikkana.\"\n\nTuppelin selaili asioiksensa papereita pöydällä.\n\n\"Te käytte täällä niin kuin suurikin herra joka päivä!\" huusi Tuppelin\nkatkerasti.\n\n\"No mutta ... mikähän minua estäisi käymästä täällä! Oletteko te niin\nheikko ja kykenemätön, ettei minun asiaini toimittaminen teiltä oikein\nsuju?\"\n\n\"Teitä pitäisi _kumarrella_ ja pokkuroida, sitä te vaatisitte\nmutta e-he heei täällä ainakaan!\"\n\nTuppelin äänsi nautinnolla tämän.\n\nKuittinen lähestyi puuskuen:\n\n\"Ketä varten on tämä toimisto laitettu? Sitäkö varten että tuollaiset\nkelvottomat saisivat täällä vaan maata nokka taivasta kohden, johon\nmeikäläiset saisivat armon tuoda kumarrellen kypsiä paisteja avattuun\nsuuhun? Sitäkö varten, ha haa?\"\n\n\"No ei...\"\n\n\"Vai ei. No se on tietysti armo ettei niin vaadita. -- Mitä se rahti\ntekee?\"\n\nTuppelin ei puhunut mitään, nousi äkkiä ja meni toiseen huoneesen.\nKuittisella oli sopivaa aikaa jatkaa.\n\n\"Mistä ihmeestä te olette saanut tuollaisen tavan kohdella ihmisiä? Kun\nei mies ole vielä sen suurempi kuin harjoittelia, niin ei se nyt ole\nvielä sellainen mahtiasema, paikka josta niin sopisi siipensä nostaa.\nSe on, hyvä nuori herra, rumaa luulla olevansa jotain kun ei kuitenkaan\nvielä ole paljon mitään, ja...\"\n\n\"Minä en kuuntele, en välitä sinun saarnoistas, en ... en mitään!\"\nTuppelin löi välioven kiinni, mutta avasi jälleen: \"Jollet nyt mene\nulos, niin minä hankin tänne miehiä ja näytän mitä se on...\"\n\n\"Joutavaa, joutavaa,\" keskeytti Kuittinen, \"en minä silloin enää puhu\nsanaakan, en minä niin jupi hullu ole. Mutta siitä minä olen varma,\nettet _sinä_ voi olla välittämättä minun puheistani.\" Kuittinen\nseisoi jo toisen huoneen kynnyksellä. Toinen liikkui ja väänteli\nitseään raivoissaan meluten.\n\n\"Mutta koska minä saan ne tavarat?\"\n\nTuppelin tuli konttoriin ja ilmoitti rahtisumman. Kuittinen maksoi.\n\n\"Kuitatkaa. Nimi tuohon.\" Tuppelin viskasi paperit toisen eteen ja\nselkänsä taakse osoitti paikkaa mihin nimi olisi kirjoitettava. Toinen\notti hymyillen kynän.\n\n\"Ei niitä ole tarvinnut ennen kuitata.\"\n\n\"Vaan nyt tarvitsee.\"\n\n\"Aivan niin, kylläpä saatan kuitata. Emme me tosin ole tällaiseen hiton\nvälikäteen asemapäällikkömme kanssa koskaan joutuneetkaan.\" Hän\nkirjoitti.\n\n\"Ette tietysti.\"\n\nTuppelin huomasi pöydällä tuon kovanonnen postikortin. Hän koetti\nsysätä, ikään kuin sattumalta kirjekasan sen päälle.\n\nKuittinen puheli kirjoitettuaan.\n\n\"Ottakaa esimerkkiä meidän vakinaisesta asemapäälliköstä, niin, hitto\ntuokoon, ette tule kauppaanne katumaan, sillä...\"\n\n\"Tukkikaa nyt jo tuo kirottu suunne!\" ärjyi Tuppelin. Toinen oli taas\nsaavuttanut tasapainoa ja saattoi puhua maltillisemmin:\n\n\"Tuossa kai oli minulle kirjekortti, jollen väärin huomannut vai\nkuinka?\" Hän katsoi vakoellen kirjeläjään ja vuoroin Tuppeliniin. Tämä\njoutui nähtävästi hämille, mutta koetti hätäymistään peittää:\n\n\"Mikä kirjekortti?\" Ääni hiukan vavahti, vaikka se koetti olla jyrkkä.\n\n\"Tuossa...\" Kuittinen aikoi osoittaa paikkaa tahi ottaa korttia\nkirjeiden alta.\n\n\"Älkää siinä te...\" Tuppelin tempasi kirjeläjän eteensä, penkoi, sitä\nvihoissaan ja löysi vihdoin kortin. \"Onhan siinä,\" hän nolona äänsi ja\nviskasi kortin Kuittisen eteen. Tämä vilkasi heti sen sisällön.\n\n\"Mutta miksi, miksi totisesti te tahdoitte tätä peitellä vielä, kun\nette olisi tahtonut antaa?\" Kuittisen veri nähtävästi taas lämpisi.\n\n\"Peitellä!\" Tuppelin koetti saada äänensä luonnolliseksi, \"vai\npeitellä! Mitä, mitä te kaivelette?\"\n\n\"No sitä vartenhan minulla on kaksi silmää,\" ärjyi Kuittinen, \"että\nnähdä mitä ympärilläni tapahtuu. Te olette häjynkurinen nuorimies!\"\n\nMerkillinen velttous laskeusi Tuppelinin koko hermostoon, sillä nyt\ntuntui tuolla miehellä olevan syytä sanoa mitä hän sanoi.\n\n\"Mutta...\" Tuppelin ei tiennyt itsekään mitä hän aikoi sanoa, eikä ajut\nkeksineet mitään pätevää. Pelonalainen hervakkuus yhä vaan lisäntyi.\n\n\"Mitä aijotte sanoa?\" Kuittisen mielestä oli Tuppelin jo niin pulassa,\nettä katsoi sopivimmaksi kiusata häntä vastaamaan. Mutta kun ei\nvastausta kohta tullut, innostui hän sanomaan: \"Tiedättekö että minä\nolisin kärsinyt suuren vahingon, jollen olisi tätä korttia saanut\ntänäpäivänä. Ja vielä peitellä! Tuo on jo liian suurta hävyttömyyttä.\"\n\n\"Mi-mikä velvollisuus minulla on...\"\n\n\"Velvollisuus, velvollisuus, se teidän kaltaisilla on aina suussa!\"\npauhasi Kuittinen.\n\n\"Velvollisuus teillä on palvella kansaa rehellisesti, muutama...\"\n\n\"Eikö tuota nyt jo sopisi lopettaa?\" sanoi Tuppelin melkein kuin\npyytäen, mutta koettaen saada suunsa välinpitämättömään ivahymyyn.\nNähtävä masennus Kuittista kuitenkin lepytti.\n\n\"Sopii kyllä sen nyt jo lopettaa,\" hän sanoi, \"mutta pankaa mieleenne\nmitä olen sanonut, sillä hyvin moni täällä ajattelee teistä samoin kuin\nminäkin. Ei tuollainen kelpaa. Jos täällä tulette pitemmälle olemaan,\nniin kyllä me siksi miehiä olemme että yhden pojan opetamme ihmisten\ntavoille. Olkaa kiltti, älkääkä luulko niin joutavia että me isot\nmiehet rupeaisimme kumartelemaan ja pokkuroimaan jonkun nuorukaisen\noikkuja.\" Hän nauroi ivallisesti. Tuppelin sähisi jotain mutta mitään\nselvää sanaa ei siitä tullut.\n\n\"Niin, kuka antaa minulle tavarani?\" kysyi Kuittinen ja rupesi\nlopultakin hankkimaan lähtöä.\n\n\"Siellä on asemamies.\"\n\n\"No hyvästi sitten. Minä pyydän anteeksi jos olen liikoja puhunut,\nmutta minä luulen ettei siinä aivan paljon liikoja ole.\"\n\nHän lähti.\n\nTuppelin jäi sekavin tuntein tuijottamaan hänen jälkeensä. Torkosi\nsitten pudistelemaan itseänsä kuin raivossa ja istahti nojatuoliin.\nSydän löi epätasaisesti, toisinaan hyvin kiivaasti, kun mieleen johtui\njoku ponteva lause jonka oli unohtanut sanomatta. Toisinaan taas se\ntuntui lakkaavan sykkimästä kun mieleen muistui joku sana, jonka tuo\nmies tuntui todellisesta syystä sanoneen. Omituisella ikävällä hän\noikein kaipasi itsestään vihan tunteita Kuittista vastaan. Väliin\ntuntui joku sellainen ilmaus ja sitten sydän taas kiivaasti pamppaili,\n-- mutta kohta joku toinen seikka kumosi innostuksen ja syyllisyyden\ntunto kasvoi.\n\nTuo kummallinen masentava tunne johdatti ajattelemaan, että mistä se\njohtui? Mutta vaikealta kuitenki näytti saada selvää.\n\n\"Minunko kaltaisiani virkamiehiä monta?\"\n\nAlkoi jo rauhoittua. Tietysti se on sitten luonnollista! Virkamiehen\nasema yhteiskunnassa jo oikeuttaa...\n\nSamassa piskahti mieleen nuo koulunaikaiset kuvitelmat ja noiden oman\nkylän ukkojen neuvot ja toiveet. Ne näyttivät taas melkein\nluonnollisilta ja syyllisyyden paino palasi päälle kuin synti. Pääsi\nhuulilta pakoittava huokaus:\n\n\"Kun voisikin ... kun voisikin luonteensa saada ystävälliseksi\nkaikille, niin epäilemättä sitten kaikki luistaisi suotuisammin.\"\n\nYht'äkkiä heräsi sanomaton halu että tulisi joku, jonka kanssa saisi\ntoimittaa asioita _juuri nyt_ kun ei ollut toimiston avoina\nolemisen aikakaan. Olisi siten niin hauska näyttää, että luulot hänen\nyreydestään ovat perättömiä. Hän riensi innoissaan pistämään avaimen\nlukkoon, katsoi vielä varmuudeksi kelloon että oli toimiston kiini olon\naika. Mies joutui niin pitkälle että kävi ovesta kurkistelemassa eikö\njo ketään näkyisi. Olisi pitemmällekin mennyt, mutta siellä Kuittisen\nkuormia paraillaan pantiin ja häntä hävetti mennä sinne.\n\nTämän innostuksen puuskan ohessa alkoi olo tuntua työttömälle ... niin\nhalusta olisi nyt tahtonut jotain tehdä. Mieleen pälkähti eräät tilit\njotka oli tehtävät. Ne nyt otettiin käsille ja ryhdyttiin työhön. Nyt\nkului aika. Muutamia papereita oli jonnekin hävinnyt. Niitä etsiessä\npakkasi oikein suutuksi käymään. Laskuissakin tahtoi sekautua.\n\n\"Hitoilleko ovatkin joutuneet nuo paperit?\"\n\nKäsi tahtoi sekin vapista; kaikki tuntui ylösalaisin olevan.\n\n\"Tuo hätiköimisen vika ... sekin minua vaivaa.\"\n\nUudestaan täytyi ryhtyä erästä kuittia etsimään. Ei ollut enää pitkältä\nsen junan tuloon johon nuo paperit piti jättää. Pääsi ponteva kirous\nsamalla kun erästä laatikkoa kiini työnsi. Kirous tähtäsi Kuittista,\njoka oli niin kauan viivyttänyt ... ja muutenkin! Kun kärsimättömyys\nkerran oli saanut valtoihinsa, niin jopa saattoi taas vihata Kuittista.\n\n\"Mihin hitoille se paperi...\"\n\nMutta ajatukset askartelivat äskeisessä riidassa ja pöyristyttivät taas\nkovin, kovin...\n\nTuli sisään muuan vanhahko ukko nöyrästi tervehtien ja kumarrellen.\n\n\"Mitä teillä?\"\n\nSydän oli tuon paperi pahasen tähden ja muutenkin niin \"pystössä\", että\nvaati todellista ponnistusta jos sai tuon lausutuksi edes vähän\nihmisittäin. Mikä tuon äijä-rahjuksen tuohon nyt toikaan juuri kuin...\n\nUkko selvitti asiansa: oli tullut noutamaan sen ja sen kylän postia ja\ntuomaan meneviä kirjeitä; pyytäisi myöskin herra \"inspehtuurin\"\nkirjoittamaan adressia kirjeisiin... Kyllähän ne kotonakin, pojat ja\nakat kirjoittavat kirjeitä, mutta eivät pysty \"adressia\" panemaan\nj.n.e.\n\n\"Ei, ei se nyt käy laatuun,\" keskeytti Tuppelin kärsimättömästi ja\nviittasi, ettei ukko ottaisi kirjeitä esille. \"Ei nyt ole postiaika,\nmutta tulkaa puolentoista tunnin kuluttua.\"\n\n\"Mutta eikös nyt pian tule masiina?\"\n\n\"Tunnin kuluttua.\"\n\n\"Eikös inspehtuuri nyt joutaisi?\"\n\n\"Ei, ei mitenkään. Kuulittehan sen jo. En minä jouda niihin osoitteita\nkirjoittaa. Menkää muualle laittamaan ne valmiiksi, niin saatte sitten\njättää ne postiin. No...\" Hän avasi oven ukon eteen ja teki hyvin\nselviä viittauksia. Ukko lähti ja puheli mennessään:\n\n\"On täällä ennen kirjoitettu, mutta se onkin ollut toinen herra,\nmissähän se nyt on?\"\n\n\"Ei ole kotona.\"\n\nKun ukko pääsi ulos, otti Tuppelin avaimen lukosta. \"Mikä sen nyt\ntoikaan tähän taas juuri tuollaisen\", hän pahoitteli itsekseen.\n\nOven hän sulki. Mutta tuntui siltä kuin kotka-siipeen olisi pahoin\nvioittavasti sattunut paimenpoikain tarkkaan tähdätty heittokivi.\n\n\n\n\n\"Suuri palkka.\"\n\n\nKovin oli ikävä asia rovastilla, laskea käsistään tuota uskollista\nisäntä-renkiä Tuomasta; hänhän oli saattanut pappilan maat niin\nverrattomaan kuntoon. Ne tuottivat nyt melkein kaksin verroin siitä,\nmitä kuusi vuotta takaperin, jolloin Tuomas taloon tuli ja johdon\nkäsiinsä sai. Ja nyt oli Tuomas aamulla pyytänyt eroansa palveluksesta,\nAmerikkaan muka aikoisi mennä.\n\nPappi tunsi sen, tuossa soututuolissaan tupakoidessaan ja miettiessään,\nettä Tuomas oli talouden hoitamisessa mies paikallaan ja että se\nkaksisataa markkaa, minkä tälle oli palkkaa maksanut vuosittain, oli\ntuottanut hyvin runsaan koron. Mutta sepä nyt mietityttikin: oliko\nTuomaan _taito_ jäänyt taloon, vai mahtoiko viedä sen muassaan?\nOliskin tuosta päässyt selville; niin ... jos kerran taito taloon jää,\nniin mitäpä tuolle palkkojakaan korottelemaan, mutta jos muassaan vie,\nniin ... olisi ehkä syytä lisätä vaikka satasen selkään.\n\nKylläpä siinä oli pulaa. Ja rovastinkin rahoista, jos satamarkkasen\ntuhlaa, panee sellaiseen paikkaan johon edullisesti saattaisi olla\npanemattakin, niin, -- sanalla sanoen: satamarkkaa on poissa\nkukkarosta.\n\nTupakan savu tuoksahteli rovastin huulilta, väliin harvempaan väliin\ntiheämpään, ja toisinaan kuului tyytymätön ähkinä.\n\nIlma, rovastin tytär tuli huoneesen tuoden kahvia.\n\nTämä huomasi rypyt papan otsalta ja rupesi syytä tiedustelemaan.\n\n\"Tuota Tuomaan puuhaa vaan mietin,\" kuului rovastin vastaus.\n\nTytär tunsi jo myöskin Tuomaan puuhat ja innostuksen tuli leimahti\nhänen silmistään, kuin hän kiihkoisesti huudahti papalle:\n\n\"Niin eikö totta pappa, tuo alhainen sivistymätön väestö ei tunne\nisänmaan rakkautta, ei rahtuakaan?\"\n\n\"Enpähän tiedä,\" ärähti pappi ja rupesi kahvia juomaan.\n\nNeiti jo oli taasen aikeessa avata suunsa jotain hyvää ja kaunista\nsanoaksensa, mutta eteisestä kuuluva jalan kapse pidätti häntä. Tuomas\nastui sisään.\n\nRovasti kutsui istumaan; ja isänmaallisesti innostuneena mitteli tytär\nsilmillään miestä kiireestä ihan kantapäähän asti.\n\n\"Ainakinko se Tuomas on aikomuksessaan pysynyt?\" kysyi rovasti saatuaan\nkahvinsa juoduksi.\n\n\"Niin minä olen sitä ajatellut, että meneminen sitä taitaa olla\nparasta.\"\n\nRovasti oli vähän aikaa ääneti, sitten vakavasti katsellen Tuomasta hän\nkysyi:\n\n\"Ovatko ne syyt nyt sitten, jotka sinua muka matkaan pakoittavat, niin\njyrkät, ettei niitä voi poistaa?\" Pappi hymyili ja näytti olevan siinä\nluulossa ettei toinen kykenisi hänelle tyydyttävää vastausta antamaan.\n\n\"Kyllä ne ovat sellaiset syyt, ettei siinä auta melkein mikään... Minä\nen voi, näettekös, täällä enää perhettäni elättää, sillä...\"\n\n\"Turhia,\" ehätti rovasti keskeyttämään, \"olethan tähän asti voinut.\nMutta tuo lause on vaan kaikkein Amerikkaan lähteväin keppihevosena,\njolla he ratsastavat. Syy on vaan se, että kaikki tahtovat nyt\npuuveitsellä hopeaa leikata, rikastua.\" Rovasti oli puhuessaan noussut\nylös ja käveli nyt kiivaasti edestakaisin kamarin lattialla. Tuomas\naikoi jotain sanoa, mutta neiti ehätti ennen:\n\n\"Tuomas,\" sanoi hän erinomaisella painolla, \"tiedättekö te mikä on\nisänmaa ja isänmaan rakkaus?\"\n\n\"Tiedänhän tuota minä, mutta...\" yritti Tuomas alakuloisesti\nvastaamaan. Vaan neiti keskeytti:\n\n\"Niin, mutta mitä? Ettekö tunne isänmaan rakkautta? Oi, luulenpa\nett'ette sitä tee! Sanokaa rakastatteko vähänkään noita tuomia, jotka\ntuolla pihalla noin ihanasti kukoistavat ja kukkivat? Tunnetteko\nvähänkään vetovoimaa siihen paikkaan, missä tupanne mäenrinteessä\nseisoo, missä niin ihana kasvimailma kesällä olentoanne ja perhettänne\nsyliinsä sulkee? Kuinka voitte jättää vaimonne ja lapsenne, onko\npienintäkään rakkauden sidettä enään tallella? Ja ... ja...\" Neiti\nsekautui. Kielen päällä pyöri niin paljon jaloa ja pontevaa, että ...\nettä siinä täytyikin niin käydä.\n\nTuomas pyhkäisi kämmenen selällä silmäänsä. Sitten hän hiljaa sanoi:\n\n\"Neiti Ilma kyllä tietää, että minä rakastan perhettäni ja isänmaatani\nja ett'en ole mikään huikentelija. Mutta neiti on hyvä ja sanoo\nminulle, mitä minä voin hyötyä kukkasien kauneudesta kun ei minulla ole\nperheelleni riittävästi leipää?\"\n\n\"Tehän saatte papalta suuren palkan!\" huudahti Ilma neiti vähääkään\nymmälle joutumatta.\n\n\"Niin, mutta se ei riitä ajan pitkään, sillä minun maani ei kasva\naina.\"\n\nNyt joutui neiti ymmälle.\n\n\"Maa ei kasva aina,\" matki hän. \"Mitä tarkoitatte, eihän teillä olekaan\nmaata?\"\n\n\"Senpä vuoksi onkin sen kasvullisuus hyvin epävarma.\"\n\n\"Minä en ymmärrä teitä.\"\n\n\"Minun maani on minun työn teossani...\"\n\n\"Niin, niin.\"\n\n\"Niin, minun perheeni elää minun kätteni työstä. Mutta minäkin tulen\nvanhaksi ja työhön kykenemättömäksi. Sitäkin aikaa varten tarvitsisi\njotain olla.\"\n\n\"Mutta onhan palkkanne kaksisataa markkaa, pitäisihän siitä riittää\nsäästöönkin? Tulevathan muutamat toimeen sadallakin markalla?\"\n\nTuomas pudisti päätänsä.\n\n\"Ei riitä,\" sanoi hän, \"neiti muistakoon että minulla on nykyään kuusi\nlasta.\"\n\n\"Mutta monella miehellä ei ole niinkään suuri palkka kuin teillä.\"\n\n\"Eikä myöskään monella niin iso lukuinen ja heikko perhe kuin minulla.\"\nTuomas alkoi kääntyä äreäksi. Mutta neiti oli kukistamatoin:\n\n\"Niin, niin vaan saahan Mariakin jotain ansaita.\"\n\n\"Nuorin lapsistamme on kahden kuukauden vanha ja sitä vanhempi\npuolentoista vuoden, raajarikkoinen raukka, joka ei ylös kykene, kuten\nneiti tietää. Ei siinä ole toivoa äidin ansioon.\"\n\n\"Mutta saattaisivathan isommat lapset hoitaa niitä pienempiä.\"\n\n\"Eivät ne siihen päinsä kykene ja siksi toiseksi, ne jotka ijän\npuolesta kykenisivätkin, ovat poikia eikä niistä ole lasten hoitoon,\nniin kuin jos olisivat tyttöjä.\"\n\n\"Muistan tuossa, että onhan tapana sanoa: 'missä kiehuu ruokaa\nkuudelle, siinä kiehuu samassa seitsemälle,' eikähän nuo pienemmät\nvielä paljon ruokaa kuluta. Kaksi vuotta takaperin elitte vielä hyvin\ntuolla palkallanne.\"\n\nTuomas nousi tuskistuneena seisomaan ja näytti olevan aikeessa lähteä.\nHän sanoi surullisesti hymyillen. \"Neiti osaa jutella kyllä kauniisti,\nmutta ette ole näitä asioita kokenut.\"\n\nRovasti oli syrjäisenä koko ajan seurannut tarkkaan keskustelua. Nyt\nhän seisahti Tuomaan eteen ja kysyi:\n\n\"Onko siis päätöksesi peruuttamaton?\" Äänessä oli jotain osanottoa.\n\n\"Kyllähän minä niin olen ajatellut, että minä koetan onneani.\"\n\n\"Tuomas saa nyt mennä toimiinsa. Tule ehtoolla uudestaan tänne.\"\n\nTuomas meni. Samassa juoksi sisään talon seitsemän vuotias poika.\n\n\"Pappa, antakaa minulle kymmenen penniä!\" pyysi poika kauniisti,\nisäänsä kiinni tarttuen.\n\n\"Aina sinäkin\", äännähti rovasti tyytymättömänä. Otti kuitenkin\nkukkaronsa esiin.\n\n\"Mitä teet sillä?\" kysyi hän. Poika selitti tarkoituksen. Leipuriin\nsanoi menevänsä. Poika sai mitä pyysi. Tuo olikin melkein jokapäiväinen\nvero.\n\nIlma oli juuri aikeessa lähteä kahvitarjoimen kanssa huoneesta, vaan\nrovasti pidätti.\n\n\"Koetapa laskea kuinka paljon Tuomaan palkasta tulee kunkin hänen\nperheensä jäsenen osalle vuoden kunakin päivänä.\"\n\n\"Jaa, mutta sitäpä pitää koettaa!\" Neiti pani tarjoimen pois, etsi\npaperiliuskan ja alkoi innokkaasti laskea. Laskunsa loppuun saatua ei\nhän puhunut mitään, vaan äänetöntä hämmästystä osoittaen tuijotti\npaperiin.\n\n\"Mitä tuli?\" pappi kysyi hymysuin katsellen tytärtään. Tämä viipyi\nvähän ennen kuin vastasi:\n\n\"Kahdeksan penniä.\"\n\n\"Kahdeksan penniä!\"\n\n\"Niin eikä varsin täyteen sitäkään.\"\n\nRovasti nyökytteli ajattelevaisesti päätänsä ja neiti sanoi\ninnokkaasti:\n\n\"Herra Jumala, pappa, me emme saa estää jos Tuomas tahtoo lähteä.\"\n\n\n\n\nVaikeassa asemana.\n\n\nI.\n\nAnderssonin silmät kohosivat vitkalleen kirjasta jota oli lukenut, ja\nasettuivat tähtäämään katonlakeen. Oikeastaan ei hän mitään erityisesti\ntarkannut koska silmäterät näyttivät olevan hajallaan, vaan hän etsi\nsieltä tähystimilleen sellaista alaa, joka ei mitenkään huomiota\npuoleensa vetäisi eikä häiritsisi ajatuksia pois siitä aineesta jonka\nkohdalla tahtoi niitä pysyttää. Noin puolen minuutin kuluttua häiriö\nkuitenkin tapahtui: hän hykähti hiljaa, pudisti hiukan päätänsä ja\nrupesi uudestaan lukemaan. Nyt olivat ajatukset jo niin paljon\nhajautuneet, että hän kesken lukemisensa katsoi kelloaan, mutta unohti\nkohta kuinka paljon se oli. Otti sen uudestaan käsiinsä ja sai nyt\nselville että se osoitti neljänneksen yli 1. Hän pani kirjan kiini,\nnousi seisomaan, suoristi venytellen ruumistaan ja painoi molemmin\nkäsin rintaansa, joka oli tullut araksi tuossa kun lukeissa sitä pöytää\nvasten huolettomasti nojaili. Pari kertaa hän pitkillä, laahustavilla\naskeleilla käveli yli lattian, kädet selän takana, meni sitten\nvesipullon luo ja joi lasillisen. Siitä taas rintaa ja ruumista\nsuorimaan voimistelu-asentoon ja painelemaan käsillä araksi käyneitä\nluita.\n\n\"Ah ah!\" Rinta oli todella arka. Pöytää vasten nojallaan on yleensä\nhyvin vaarallinen lukea, siitä voi kehittyä keuhkotauti. Andersson\nkatsahti pöydän reunaan, juuri tuohon kohtaan jossa oli istunut ja\nrintaluunsa kipeiksi saanut.\n\n\"Mitähän jos sen reunan töppäisi?\" Ja heti alkoi syntyä mielikuvituksia\nmille tuo näyttäisi. Ei se varmaankaan somaksi muodostunut, koska\nnähtävästi kohta koko ajatuksen hylkäsi ja astui ikkunasta ulos\nkatselemaan.\n\nHän oli apulaisena eräällä maaseudun rovastilla ja asui\nullakkokamarissa, minkä ikkunasta oli näköala puutarhaan ja sen ylitse\nkylään päin. Ensi vuotta Andersson asui täällä. Viime Jouluksi kun oli\nvasta papiksi valmistunut ja sitten tammikuulla muuttanut tänne.\n\nNyt oli kesäkuu. Puutarha muodostui ja kehittyi joka päivä\ntäydellisemmän näköiseksi ja viehätytti yhä enemmän Anderssonia. Noin\nviikko sitten oli hän siitä jo tehnyt luonnoksen paperille, se oli\nonnistunutkin jotakuinkin. Häntä itseänsä se oikein miellytti. Kun pani\nkäden torvelle ja siitä läpitse tirkisteli, tuli kuva hyvin\nluonnolliseksi, niin että melkein sai vieraskin selville mitä siinä oli\ntarkoitettu. Nuo puutarhaa reunustavat suuret ja vanhat pihlajat olivat\nsuurella huomaavaisuudella kuvatut, jota vastoin penkereet ja\nmarjapensaat y.m. olivat vähemmän innostaneet.\n\nPuutarhan ylitse oli laajahko näköala kylään ja kirkonmäelle. Pienellä\ntähystimellä, jonka Andersson oli tässä rippikoulun edellä ostanut, oli\nverrattain hauska katsella koululaisten vehkeitä tuolla kartanoilla ja\nkirkkomäen pateilla. Jos leikkivät siellä, taikka pitivät pahaa elämää,\njoka muuten olikin edellisen kanssa aivan sama asia, niin kyllä tiesi\ntuon pappi. Oli se hänelle koko kelpo apulainen tuo tähystin.\n\nNytkin Andersson seisahtui tavalliselle paikalleen ikkunan luona.\nEnsinnä vetivät huomion puoleensa puutarhan puut, jotka joka päivä\nvielä kesäpukuansa kehittivät, sekä istukaskasvit, jotka oikein\nsilmissä kasvoivat ja lehdillään peittivät harmaan, kuivan mullan\nnäkymättömiin. Tuo havainto, joka päivä uudistuneena herätti mielessä\naina kesäisiä ihanteita. Hajamielisenä ja tarkoituksettomasti siirsi\nhän tuosta katseensa kylään ja kirkkomäelle. Jo siellä herätti joku\nhuomiota; silmäkulmat rypistyivät, mutta ei sittenkään saanut\ntyydyttävää selvää. Täytyi ottaa pöydältä kaukoputki. Nyt näki: ne\nolivat rippikoululaisia joita siellä juosta vilisti useampia peräkkäin\nja katosivat erääsen kartanoon. Apulainen avasi ikkunan ja asettui\nkiihoittuneen näköisenä kuultelemaan josko mitään rähinää sieltä\nkuuluisi. Mutta hän rauhoittui kohta, veti ikkunan kiini ja pani\ntähystimen pöydälle.\n\nTäytyi taas katsoa kelloa, se oli nyt 20 min. vailla 2. Kahden aikaan\npiti rippikoulua alottaa. Sinne täytyi ruveta valmistelemaan: sopiihan\njos aikaa on vielä pistäytyä puutarhaan muutamaksi minuutiksi. Peilin\nedessä suittiin tukka, leuassa oli muutamia harvoja haivenia, niitäkin\nsuurella huolellisuudella muutama kerta vetästiin pörheäksi, hajalleen\nja sitten tutkittiin peilissä josko tuo jo parralle näyttää.\nLuultavasti se jo kohtuullisia vaatimuksia tyydytti, koska suu kävi\ntyytyväiseen hymyyn ja käsi hellästi sivasi pikku alkuasukkaita leuan\npäässä.\n\n\"Hjaa ... a.\" Notkea käännös, hattu päähän, sauva käteen, sitten\nrapuille ja vikkelästi ulos.\n\nSe oli elämän halusta hehkuva nuorukainen, joka pappilan pääovesta\npoukahti pihalle, valkea juurihattu päässä ja siro sauva kädessä.\nHuulet vinkuivat hiljaa erästä ylioppilasten juomalaulun säveltä ja sen\nvaikutus näytti tunkevan jalkoihin asti.\n\nMutta kaikki nämät ulkopuoliset elämänilon merkit katosivat heti kun\napulainen äkkäsi pihan toiselta puolen hänen luoksensa pyrkivän vaimon,\njoka kyykähtelemisillä ja muilla erityisillä nöyryyden merkeillä koetti\nvetää papin huomiota puoleensa.\n\n\"Herr Maisteri...\"\n\nAndersson kuuli sen ja seisahtui. Pilven tapanen laskeusi otsalle,\nvetäen siihen muutamia surullisia ryppyjä ja huulet jäivät iloisesta\nvihellyksestä tyytymättömyyttä osoittavaan kurttuun. Vaimon\nesiintyminen teki vastenmielisen vaikutuksen...\n\n\"Olisiko Maisterilla aikaa hetken puhua minun kanssani?\" Se oli hyvin\nnöyrää, oikeinpa rukoilevaa puhetta. Apulaisen otsanahka hiukan\nliikahti kun hän kysyi, mitä vaimolla olisi asiaa.\n\n\"Sielun asioissa olisin tahtonut vähän neuvoa saada...\"\n\nAnderssonin rinnassa liikahti jotakin ja silmä vilisti pakoon, kun akka\ntutkien koetti siitä vastausta lukea. Hänellä oli jo kello kädessä,\ntirkisteli siihen pari eri kertaa, ikään kuin löytääksensä sopivaa\nvastausta.\n\n\"Halusta kyllä,\" hän vihdoin sanoi, \"sen tekisin mutta minä olen\nmenossa rippikoulua pitämään, eikä minulla nyt ole aikaa.\"\n\nAnderssonia nähtävästi helpotti kun tämän sai sanotuksi, sillä\ntyytymättömyyden merkit kasvoilta poistuivat ja hän muuttui osanottavan\nnäköiseksi: syy esteesen oli selvä ja pätevä.\n\n\"Koskahan olis Maisterilla aikaa, olisiko ehtoolla, kuin rippikoulusta\npäästään? Olisin niin halusta puhunut, kun olen pitkästä matkasta\ntullut.\"\n\n\"Mutta ettekö voisi mennä rovastin puheille?\" keskeytti Andersson.\n\n\"Niin ... kyllähän minä ajattelin teidän kanssanne saada puhua, mutta\nmenenhän minä rovastinkin puheille... Mutta eikö Maisteri ehkä\nillalla?\"\n\n\"No ehkä...\" hän katsoi kelloansa taas ja rupesi lähtöä tekemään.\n\"Mutta antakaa nyt anteeksi, minun täytyy mennä kouluun.\"\n\n\"Niin niin, eihän siinä mitään anteeksi annettavaa. Mutta Herran\narmosta ja lunastuksen kalliista lahjasta olisi niin hupainen puhua\nsellaisten kanssa, joilla on kokemusta autuuden tiellä.\"\n\n\"Niin, niin, aivan niin, mutta menkää nyt rovastin luokse juttelemaan,\nkyllä hän on halukas. Minun täytyy lähteä. Herran haltuun.\" Apulainen\npisti kättä akalle. Tämä otti siitä kuin lahjasta ja näytti osittain\nolevan tyydytetty tästä kohteliaisuuden osoituksesta.\n\nAkka meni kyökkiin. Andersson katsoi taaksensa vähästä matkasta ja kun\nnäki, ettei eukko enää ollut näkemässä, pistäytyi puutarhaan vielä\nmuutamaksi minuutiksi. Siellä oli viettelevän hauska astella, tuolla\npuutarhan toisessa reunassa olevassa lehtokujassa jonka kahden puolen\nsyreenit ja nuoret pihlajat paraillaan kukkivat. Mieli oli hiukan\nomituinen tuon äskeisen kohtauksen jälkeen, mutta ympäristö vaikutti\nnyt siihen tasoittavasti ikään kuin lumoten ja kätkien ikävät ajatukset\nesirippujen taakse.\n\nKävellessään sattui hän silmäämään erääsen loitommalla olevaan\nlehtimajaan ja seisahtui, naama hiukan kärsimättömyyttä osoittavana.\nHän näki siellä kaksi nuorta miestä innokkaasti korttia lyömässä.\nToinen niistä, ylioppilas, valkea lakki sysättynä takaraivolle, nojaili\nhuolettomasti kyynäspäillään puutarhapöytää vasten, toinen oli papin\npoika joka nykyään kuului rippinuorison joukkoon. Hän oli vilkas,\nelehtivä ja osoitti muuten käsillä olevaan huvitaiteesen olevan täysin\nperehtynyt. Ylioppilas nähtävästi osoitti vähemmän intoa peliin ja\nnäyttikin siis ikään kuin koneelta, jota nuorempi käytti. Pelaajat\neivät huomanneet Anderssonia, jonka vuoksi papinpojan käytöksessä\nilmeni enemmän vapautta, kuin kenties siinä tapauksessa, että olisi\nrippi-isänsä tiennyt päältä katselevan.\n\nApulainen ei voinut olla menemättä lehtimajalle. Syrjästä kiersi hän\nsinne, etteivät olisi liian aikaisin huomanneet.\n\n\"Huugo\", äännähti hän hiljaa, moittivalla äänellä. Huugon huulet\nlakkasivat viheltämästä, katse lensi sävähtäen apulaiseen ja poskien\nväri vaihtui. Kohta hän kuitenkin jälleen palautti katseensa kortteihin\njoita aiheettomasti kädessään selaili, hieno, epäileväinen hymy\nhuulilla. Ylioppilaan suu meni vähäsen nauruun, mutta häntä oikeastaan\nunetti.\n\n\"Tuo ei ole sopiva huvitus rippikoululaiselle,\" virkkoi apulainen ja\ntähtäsi katseillaan Huugoa.\n\n\"Tämähän on ainoastaan viatonta huvitusta, eikä mitään uhkapeliä\",\npuolusti Huugo innokkaasti ja vakuutettuna asiansa oikeudesta.\nApulainen kyllä voi uskoa, ettei tämä uhkapeliä ollut, mutta hän tiesi\nHuugon olevan sellaiseenkin jo pienemmässä muodossa harjaantuneen ja\narveli voivansa hyvällä syyllä otaksua tämänkin pelin lähtevän samasta\nintohimon lähteestä.\n\n\"Minä jo sanoin,\" virkkoi apulainen äreästi, \"että se ei ole\nmikään sopiva huvitus hänelle, joka valmistautuu ensikertaa\nHerranehtoollisella käymään... Ja minä _toivon_ että minua\nuskotaan.\" Ja se toivo saikin Huugon silmät taas arasti vilkahtamaan\napulaiseen ja siitä, ikään kuin apua etsien toveriinsa.\n\n\"No lienekö se nyt sentään niin vaarallista,\" sanoi tämä.\n\nAndersson suuttui.\n\n\"Minä luulen, ettei sinulla Rantanen, ole mitään tekemistä tämän asian\nkanssa ja toivon, että minulla on oikeus periaatteeni mukaan ohjata\nniitä, jotka minun tulee Herranehtoolliselle laskea.\"\n\n\"No ... no, älähän nyt hiidessä....\"\n\n\"Jaa, jaa, mutta se on asia, jossa minä en suvaitse leikin tekoa.\"\nApulainen lähti kiivaasti pois.\n\nRantanen jäi kummastuneena katsomaan miten toinen vihoissaan mennä\nviuhkasi.\n\n\"Perhana, miten hartaana ja ankarana hän esiintyy!\" hän sitten\nvirkahti, nousi kiivaasti ja näytti yhä olevan hämmästyksissään\nAnderssonin käytöksestä, ikään kun ei olisi kyennyt sitä selittämään.\n\n\"Mitä me hänestä\", sanoi Huugo, \"pelataan peli loppuun.\"\n\nMutta toinen ihmetteli vielä.\n\n\"Enpä totisesti olisi uskonut häntä noin muuttuneeksi. Hän nähtävästi\nselvään otaksui, että minä viekottelen sinua, sillä hänen katseensa\nnäytti sellaiselta.\" Ja Rantasen kasvoilla kuvastui harmi. Huugo\nlykkäsi alaleukansa vakuuttavasti pitkälle:\n\n\"Eikö hän sitten tiedä, että minä ilman houkuttelemattakin pelaan\nja ... ---- vieköön, hän pelaa itsekin!\"\n\nRantasta rupesi naurattamaan toisen innostus. Hän yritti sanomaan\njotain, mutta Huugo keskeytti:\n\n\"Ja mitä ihmettä hänen tarvitsee minun tavoistani huolta pitää? --\nKoska pappa vielä elää niin saa apulainen luullakseni olla rauhassa\nminun kasvatuksestani ja sieluni tilasta.\" Huugo nauroi makeasti.\n\n\"Mutta hän tulee kuitenkin olemaan rippi-isäsi ja siinä tapauksessa en\nsentään enään niinkään kummana pidä että hän hiukan sekautuu sinun\nasioihisi\", arveli toinen vakavammin, enemmän todessa kuin leikissä.\n\nTämä vaikutti ikävästi Huugoon, sillä hän ei vastannut muuta kuin\narvelevaisesti: \"Hmm...\"\n\nApulainen kulki riukeasti lehtimajan ohitse, eikä katsonutkaan sinne,\nmutta Huugo kuitenkin piti varmana että hän näki heidän peliä\njatkavan. Ensin hän tuosta tunsi iloa, ikään kuin arvonsa olisi tuon\ntapauksen johdosta asteen kohonnut, kuin oli saanut hyvän toverin\nläsnä ollessa osoittaa ettei hän \"apulaista\" pelännyt, ja ettei hän\nollut mikään tuollainen tavallinen \"rippilapsi\", jota papilla on\noikeus vaikka sormensa ympärille kiertää. Pitäisihän _tuon_ se itsekin\nymmärtämän.\n\n\"Lopetetaan peli\", sanoi Rantanen äkkiä ja viskasi loput kortteja\nkädestään.\n\n\"Miksi?\"\n\n\"No eipä juuri miksikään, mutta tosiankaan en minä voi sietää sitä\najatusta että hän luulee minun sinua viekottelevan.\"\n\n\"Oletpa aika lapsi!\" Huugon oli nähtävästi paha olla. Hän keräsi\nvastustelematta kortit, kehoittamatta toista enään jatkamaan ja astui\nlehtimajan ulkopuolelle katsomaan Anderssonin jälkeen. Tämä näkyi juuri\nmenevän pihaveräjästä ja sitä kiini pannessaan katsovan lehtimajalle\npäin. Huugo säpsähti. Tuo katse varmaankin tarkoitti häntä? Omituinen,\nlamaava tunne valtasi mielen ja hänellä ei enää ollut juuri mitään\nhauskaa sanottavana, kun toverinsa kanssa astui ulos puutarhasta.\n\nAndersson oli suuttunut. Hän meni kiivaasti harppien kylän läpi\nkirkolle ja unohti toisinaan kätensä heilumaan kahden puolen ja\nsauvansa keskeltä toiseen käteen. Hänellä oli muuten vakavissa oloissa\ntapana aina pitää kädet selän takana ja heiluttaa siellä sauvaa\nniinkuin häntää. Kirkkomäeltä näki hyvän matkaa tielle. Se oli suureksi\neduksi rippikoululaisille, sillä he saattoivat pitää vahtia ja lakata\naikaisin vehkeilemästä kun pappi tuli. Nytkin kävi samoin. Anderssonin\nsaapuessa paikalle oli kaikki ihmeen rauhaisaa ja hiljaista.\nKoululaiset seisoskelivat tahi istuskelivat puitten ja hautapatsaitten\njuurilla, mitkä lukien, mitkä hiljaa keskenänsä haastellen.\n\nJa Andersson kuitenkin tiesi jotenkin tarkkaan, miten he siellä\nmellastivat kun hän oli kotona!\n\nToisinansa hän noille poikanulikoille asiasta puhui, kertoi tietävänsä\nkaikki pienimmätkin rikokset ja pahan elämän pitämiset, mutta ettei hän\ntahtoisi heitä kovimman mukaan rangaista, jos vasta koettaisivat olla\nnöyrät ja harjoittaisivat ihmisellisiä tapoja. Ankarasti hän uhkasi,\nsanoi, että jos jonkun hulluttelemiset ja juonet pääsevät erääsen\nmäärättyyn mittaan, joka muuten oli hänen oma salaisuutensa, -- niin\nhän ilman armotta jättää laskematta ripille. Tuo mitta ei ollut pitkä,\nsitä hän vakuutti. Kaikki kyllä aavistivat sitä samaa, mutta useimmat\nunohtivat itsensä ja omasta mielestänsäkin lipuivat aina likemmäksi ja\nlikemmäksi tuota määrää. Vasta kun askel oli otettu, huomattiin. \"Herra\nJ--la, jos se tulee maisterin tietoon!\" Ja he oikein sydämen\nhartaudella rukoilivat Jumalaa, ettei \"asiat\" tulisi maisterin tietoon.\n\nAnderssonia kuitenkin aina erityisesti viihdytti se, kun näki että\nkoululaisilla oli siksi pelkoa hänestä, etteivät suoraan silmäin alla\nruvenneet koiruutta tekemään. Mutta nyt oli asia muuttunut, yksi oli\njulkisesti osoittanut olevansa ulkopuolella hänen kurinpito-valtaansa!\n\nHän oli aikonut nyt kutsua kohta koululaiset sisään, mutta tuo ajatus\ntaas, uudistuneena tuossa kirkon rappusilla, alkoi myllertää niin että\nhän katsoi paremmaksi mennä vähäksi aikaa yksinään sisään saadakseen\ntunteita itsessään hiukan asettumaan.\n\nKirkonovi räjähti raskaasti kiini hänen jälkeensä ja synnytti omituista\nkaikua. Ei Andersson tuota huomannut, eikä muutakaan ympärillään, sillä\nkoko huomionsa oli kiintynyt yhteen ainoaan seikkaan ja se harmitti, se\nkiukutti kovin... Jos olisikin Huugo jonkun toisen miehen poika, ei\ntulisi kysymykseenkään laskea häntä ripille, sellaista kovakorvaista,\nitsepintaista ja nähtävästi huolettominta rippilasta!\n\n\"Ei tulisi kysymykseenkään!\" Andersson oikein seisahti, puristi käden\nnyrkkiin ja sojotti sen suoraan, uhkaavasti eteensä.\n\nTuo mekaanillinen mielenosoitus vaikutti hiukan rauhoittavasti. Hän\nalkoi astuksella laahustavin askelin pitkin käytävää ajatuksissaan ja\nkädet selän takana. Ajatukset olivat hiukan sotkeuneet tuon\nmielenosoituksen johdosta. Ne piti nyt saada selville. Ensinnä siinä\nseulan pohjaan jälleen selkeni tuo, josko jonkun toisen, Huugon sijassa\nolevan estäisi pääsemästä ripille. Pitempi ajatus tuotti vastakkaisen\nselvityksen ja äskeinen mielenosoitus rupesi näyttämään rikokselta.\n\n\"Herra J--la! Sinun edessäs ei ole persoonan muotoon katsomista.\" Se\noli nyt selvä asia. Rietas vihan henki oli häntä noin sokaissut! Mutta\nnyt seurasi hiljainen nöyrä rukous Jumalan puoleen, saada anteeksi\näskeiset rikolliset ajatuksensa. Kun rukous huulilta haihtui, tuntui\nrauhakin samassa saapuvan. Vaan kohtaus jätti mieleen ajatuksen\nrippikoulun pitämisen merkityksestä yleensä ja nyt juuri erittäin tämän\npäivän, jolloin hän koulun lopetti ja laski lapset koteihinsa\nlopullisesti Herran Pyhälle Ehtoolliselle _valmistettuina_.\nEnsinnä asian pintapuolisempi vaikutus lämmitti itsekkäämpiä tunteita,\nsillä olihan tuon nuorukais-joukon kohtalo ja arvo tänä päivänä\nomituisen rajoittamattomasti hänen kädessään. Tuo oli ihmiselle hupaisa\najatusala ja katkeruuden tunteet jotka jo äskeisen kautta olivat\njättäneet lohdutukselle sijaa, poistuivat yhä edemmäksi tämän\nviehättävän tunteen tieltä. Hän ymmärsi tarkkaan, miten orjantapaisella\nnöyryydellä nuo lapset toivoivat ettei ripille pääsy tulisi mitenkään\nestetyksi. Kuvia lasten sydämmistä, pelkoisista, tuijottavista silmistä\n-- sillä hetkellä kun hän heille kullekin erikseen päästön sanoja\nlausuelee, -- oli niin selvinä hänen mielessään että niitä olisi voinut\npaperille piirustaa. Hänen veti oikein kuumaksi, kun ajatteli, että\njollekulle täytyisi sanoa: sinua ei voida vielä ripille laskea.\nSuloista viihdytystä tunsi hän sielussaan, kun tämän vastapainoksi voi\najatella päätöstään: laskea kaikki _eroituksetta_.\n\nKuvat vaihtuivat sen johdosta. Niissä oli nyt pelkkiä iloisia,\nelämänhalusta hehkuvia lapsia. Tämä kuva oli hänen tekemänsä ... sitä\nsuurempi ilo ja nautinto, koska tiesi että hän voi, jos vaan tahtoo,\ntäydentää tuon ensimmäisen kamalan kuvan, tahi myöskin toteuttaa tämän\njälkimmäisen perusaatteen.\n\nJa kukapa ei tahtoisi mieluummin nähdä elämän halun innostamia iloisia\nlapsia kuin orjamaisen huolen murtamia! Hän oli täydellisesti\nvakuutettu, että jokainen oikea ihminen olisi asiasta hänen kanssansa\nsamaa mieltä.\n\nMutta minkä ihmeen vuoksi tuo ensimmäinen kuva näytti niin kamalalta?\nMitä varten ne lapset oikeestaan pitävät sitä niin pahana, jos eivät\nensi yrityksellä ripille pääse? Onko heillä niin sanomaton ikävä Herran\npöytään vai yhteiskunnallisen arvon persousko tuon vaikuttaa.\n\nYhteiskunnallisen arvon! Herra ... jos nuo lapset vaan sitä\najattelisivat!...\n\nJa pappi tunsi itsessään, miten tämän ajatuksen synnyttämä tuskallinen\nkylmyys pusersi sisässä ikäänkuin lämpöä kokoon. Jälkimmäinen kuva,\ntuo, missä niitä elämän halusta hehkuvia lapsi-kasvoja oli, kadotti\näskeisen sisällyksensä ja vaikutuksensa: sen pohjapiirroksessa ihan\nselvään voi eroittaa Valheenisän työtä.\n\n\"Hyvä Jumala, mitä minä taidan tässä tehdä? Oliskohan ensimmäinen taulu\nparempi?\"\n\nHän veti jo toista syrjään... Orjallinen, alakuloinen, rangaistujen\nkatse sieltä kohtasi!\n\n\"Raadollista ja särjettyä sydäntä...\"\n\nEi, mutta näitä painaa ainoastaan maailman kunnian himo! Sydän on kova,\npaatunut. Sen pitää tulla särjetyksi. Kas niin, tämä on hyvä; minä\npanen heidät melkein kaikki pois. Sitten on mahdollisuus särkeä heidän\nsydämmensä. Herra minua siinä auttakoon!\n\nMutta sydän tahtoi kukistua, sillä niin ikävä oli tuon taulun vaikutus.\nSe kuitenkin näytti aatteen mukaisimmalta ja mahdollisimmalta. Siis\n_melkein_ kaikki on nyt otettava kiini, eikä laskettava ripille!\n\nMutta kutka yksikseen lueteltuina?\n\nSe oli pitkä kysymys. Andersson ei ollut persoonallisesti tutustunut\njuuri yhteenkään, paitsi Huugoon, oli vaan kuin koulumestari ainakin,\npääasiallisesti pitänyt silmällä kirjaimellista tietoa ... hän olikin\nollut ankara sen perään.\n\n\"Puukstavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi.\" Tuokin nyt sattui\njohtumaan hänen mieleensä.\n\nMutta henkihän liikkuu kirjaimen ohella, sitä ainakin ovat lain laatiat\nedellyttäneet, koska ripille pääsemisen välttämättömänä ehtona on osata\nlukea tärkeimmät uskonopin pääkappaleet; hengen mukaan on murheellinen\nsärjetty sydän tarpeellinen. Voiko jälkimmäistä olla ilman edellistä,\ntaikka edellistä ilman jälkimmäistä?\n\n\"Jaa, kukapa sen voi selvittää!\" Ja apulainen lohduttautui sillä, sekä\nlisäsi siihen vielä sen, että käytännössä ainakin on otaksuttu, ei\nvoivan olla murheellista ja särjettyä sydäntä ilman lukemisen kautta\nsaavutettua tietoa, mutta kirjaimellista taitoa voi huokeammin seurata\ntuo opin _hengen_ mukaan välttämätön ehto.\n\nJärjen mukaan se näyttikin otaksuttavalta tuo. Se tuntui hiukan\nvapauttavan häntä yksityisenä ihmisenä edesvastuusta siihen määrään,\nettä puhkesi ääneen sanomaan:\n\n\"Ja otaksumisiin se kaikessa tapauksessa täytyy perustua, sillä ihminen\nnäkee mitä silmäin edessä on, mutta Herra katsoo sydämmeen.\"\n\nMutta kyllä tuntui otaksumisien teko yleensä hyvin vaikealta kun piti\ntutkia yhtaikaa toista sataa sydäntä. Moni tästä laumasta, hänen\ntutkimuksiensa mukaan, tuntui olevan hyvin alkuperäisellä kannalla.\nMonta oli, joiden alkukasvatus oli kokonaan laimiinlyöty: niillä oli\nkovin alhainen lu'un taito ja perin hämärät käsitteet Kristinopin\nyksinkertaisimmista totuuksista.\n\n\"Mitenkä olen onnistunut näitä valaista? Mitenkä viidessä viikossa\nrakentaa sen, mikä viidentoista vuoden aikana on, parhaimmassa\ntapauksessa jätetty koskematta, mutta pahimmassa tapauksessa tehty\nkaikki rakennusaineetkin kelvottomiksi?\"\n\nNämät kysymykset tulivat vakavina, vastausta vaativina. Parin, kolmen\ntunnin kuluttua olisi vastaus jo myöhäinen! Kun ei, suoraan sanoen, ole\nensinkään lukutaitoa, voiko olla semmoisilla mitään uskoa, tahi edes\nkäsitystä siitä mitä pitäisi uskoman?\n\n\"Miten esimerkiksi on laita Matti Annanpojan?\"\n\nTämä nuori mies, joka Anderssonin mieleen johtui ensimmäisenä, oli\näpärä ja jo kaksi kertaa tätä ennen yrittänyt ripille, mutta aina\nreputettu. Ensikerran rippikouluun tullessaan, osasi hän hiukan\ntavausta, mutta oikolukua ei ensinkään. Toisella kertaa osasi hän\njotakuinkin lukea ulkoa Herran rukouksen puoliväliin asti, mutta ei sen\npitemmälle sisästäkään. Nyt kolmannella kerralla oli hän unohtanut\nniin, että osasi vaan muutamia sanoja mainitun rukouksen alusta lukea\nsisästä ja tavata Uutta Testamenttia hiukan huonommasti kuin ensi\nkerralla.\n\nNykyään oli poika palveluksessa kapteeni Leinillä. Eräänä päivänä oli\nkapteeni tullut rovastin luokse puhumaan tuon pojan asiasta ja lausunut\nsuoraan vakavana mielipiteenänsä ettei Matti tule siitä sen\nvalkosemmaksi vaikka elämäikänsä rippikoulua kävisi. Rovasti oli\nyhtynyt samaan mielipiteesen. Andersson oli ensinnä jyrkästi\nvastustanut. Mutta rovasti selvitti kasvatusopillisen periaatteensa\nmukaan, että tuollaiset vaan paatuvat, mitä enemmän heidän suhteensa\nosoitetaan vaativaisuutta. Kapteeni ilmoitti että yleisen järjestyksen\nvuoksi on parasta laskea pojan ripille, koska sillä on morsian siinä\ntilassa, että täytyy vihkimisen saada toimitetuksi pikapuoliin, jollei\ntahdota lisäksi yksi äpärä kunnan niskoille. Tämän sanoi kapteeni\nhymyillen, ikään kuin jo edeltäkäsin riemuiten viimeisen valttinsa\npätevyydestä.\n\n\"Onko niin?!\" Tämä kysymys tuli yht'aikaa kumpaseltakin papilta.\n\n\"Niin se on,\" ja kapteeni kertoi asian tarkemmin.\n\n\"Jaa, kyllä se on välttämätöntä, että hän lasketaan ripille, taikka\nmuuten ei sitä voida koskaan tehdä, sillä tuo seikka varmaankin tulee\npaaduttamaan häntä yhä enemmän,\" päätti rovasti.\n\nJa apulainen suostui. Matti Annanpoika piti päästettämän ripille ilman\nkirjaimellista tietoa ja hyvin mitättömillä takeilla henkisestä\ntarpeesta. Mutta oli pantava sulku paatumukselle ja annettava tilaisuus\nlailliseen vihkimiseen ja vapautettava kunta elättämästä lehtolasta.\n\nApulainen kuitenkin otti Matti Annanpojan erityisesti tutkittavaksensa\nja kyseli muun muassa:\n\n\"Mikä oikeastaan on estänyt ettet sinä ole voinut paremmin oppia\nlukemaan?\"\n\n\"Ei minua ole opetettu?\"\n\n\"Eikö ole opetettu.\"\n\n\"Ei ole. Ja nyt jo, kun on näin isoksi tullut, ei ole aikaa lukemiseen,\npitää työssä olla aina.\"\n\n\"Hm.\"\n\nAndersson oli muuten tullut huomaamaan, että poika yleensä oli nöyrä,\neikä ensinkään röyhkeä-luontoinen. -- -- --\n\nNytkin, kirkon käytävätä astellessaan, tuli hän tuota ajatelleeksi. Hän\ntiesi itse paraiten, että Matti Annanpoika ei omannut selvää käsitystä\nHerranehtoollisen merkityksestä ja tämä kuitenkin oli määrätty ehto.\nTuo ajatus tuotti tuskaa. Ei hän enää saattanut ainoastaan hyvän tavan\nkannalta arvostella kapteinin ja rovastin kanssa tekemäänsä päätöstä\nMatin suhteen, sillä hänen mielestänsä tulisi Matti ihan varmaan\nsyömään ja juomaan itsellensä tuomion ja kadotuksen ja hän itse,\nAndersson, on syypää jos laskee hänet siihen, vaikka tietää kuinka asia\non.\n\n\"Matti Annanpoika ... mitä Herran nimessä pitää minun sinun kanssasi\ntekemän?\"\n\nTuskallisesti värisevällä äänellä apulainen tämän äänsi... Onkohan\npappi tällaisessa tapauksessa edesvastauksessa?...\n\nHän oli seisahtunut kuoriin ja sattumalta kävivät hänen silmänsä\nsuureen alttari-tauluun, mikä kuvasi maailman Vapahtajaa sillä hetkellä\nkun Hän lausui: \"Tulkaat minun tyköni te kaikki, jotka työtä teette ja\nolette raskautetut, minä tahdon teitä virvoittaa!\"\n\nKristus-kuva oli tässä majesteetillinen, sen ryhti ja ulottava avoin\nsyli niin vakuuttava, että se jo melkein voi tehdä herättävän\nvaikutuksen.\n\nAndersson ensinnä katsoi kuvaa tavan vuoksi ... silmät jäivät vaan\nsiihen, ehkäpä värivivahduksia tarkkaamaan. Mutta sitten kääntyi huomio\nitse kuvan luontoon. \"Tulkaat minun tyköni.\" Hän jo ajatteli\ntaiteilijaa, joka noin mestarillisesti oli osannut tulkita tuon\ntapauksen ... \"kaikki jotka työtä teette...\"\n\n\"Ah!\" Hänen kätensä lensivät innokkaasti selän takaa eteen ja\npaukahtivat yhteen. Tämähän selvitti hänellekin tuskallisen kysymyksen!\n\nOnhan Matti Annanpoika nöyrä!... Jumala tietää, hän voi olla\nmahdollisempi ehtoollisvieras kuin kukaan noista toisista. Kristus ei\nkutsu tässä oppineita, vaan _kaikkia_. Ei hän siis hylkää\nsitäkään, joka kelvottoman kasvatuksen kautta on jäänyt luvuntaitoa\nvaille.\n\n\"Ryövärinkin hän otti armoihinsa...\"\n\nAnderssonin tuska alkoi poistua. Hän saavutti iloa siitä, että sai\nlaskea Matti Annanpojan ripille, luottaen Herran armoon, eikä tarvinnut\nkäyttää tämän teon perusteena niitä syitä, jotka kapteinin ja rovastin\nkanssa yhdessä päätettiin päteviksi, mutta jotka hänelle tuottivat\ntuskaa ja epäilyttävää sydämmen kipua. Niitä käyttämällähän olisi\nHerran Pyhä tullut viskatuksi sikain eteen, vaan siitä syystä että\nolisi kunta vapautettu elättämästä yhtä lehtolasta! Mutta nyt. Hän\ntunsi Matti Annanpojan paljon nöyremmäksi monta muuta ... kenties\nhyvä-lukijoissa on kelvottomampia? On, varmaa on!... Vaan niiden kanssa\nei Anderssonilla taas ollut mitään tekemistä, ei voinut estää heitä,\nsillä heidän puolestansa vastasi kirkkolaki. Mutta vaikka hän tunsikin\ntuossa suhteessa vapauttansa, näytti hänestä vähän kummalta ettei\nhänellä ollut oikeutta käyttää side-avainta hyvä-lukijain suhteen, jos\nheidän julkiset rikoksensa eivät olleet sitä laatua, että niistä\nmyöskin lain mukaan voisi rangaista. Vaikka nuo kuinka olisivat\ntuollaisia jokapäiväisiä pikkusyntejä harjoittaneet eivätkä osoittaneet\nvähimmässäkään määrässä katumusta, ei hän olisi katsonut lain mukaan\nvoivansa heitä ripiltä kieltää. Hän myönsi itsekseen, että _hän_\nei tulisi tuota valtaansa käyttämäänkään, mutta hyvän kurinpidon vuoksi\nolisi hän suonut vallan itsellänsä olevan. Olisihan sillä voinut\npeloittaa!\n\n\"Jospa saisikin pitää rippikoulua edes yhden vuoden!\"\n\nSiihen hän innostui; sittenhän voisi pappikin koettaa mitä hän voi\nvaikuttaa! Kun hän tuon ajatuksen sai, rupesi taas tuntumaan kovin\nkurjalta, että viiden viikon kouluuttamisen jälkeen piti antaa\ntodistuksen tuolle kirjavalle, kovin kurittomalle laumalle, että he\nomasivat käsitteet...\n\nNyt kuului heleä kilinä toisesta päästä kirkkoa. Yksi ikkunan ruutu\ntuli sälisten lattiaan ja pieni kivi putosi kopahtaen erään istuimen\nnojalautaan ja vieri siitä lattiaan. Andersson säikähti hirveästi ja\nkavahti seisomaan istuimelta, mihin hän oli itsensä mietiskelemään\nunohtanut.\n\n\"Ikkuna rikki!\"\n\nTuon hän kohta ymmärsi poikain syyksi, sillä kiven äänen hän kuuli ja\nnäki sen vierivän käytävälle. Hän juoksi kirkosta ulos.\n\nLapset olivat kirkkotarhassa kokoontuneet yhteen kohti. Hätäinen\nsopottava kuiske ja siunaaminen salpautui kohta, ikäänkuin olisi\nviimeinen henkäys ulos lehattanut, kun pappi ilmestyi kirkonovelle ja\ntuiman silmäyksen loi odottavaan joukkoon.\n\n\"Kuka heitti kiven kirkkoon?\"\n\nSe oli merkkilaukaus. Kovin pelotti ja musersi tuo ankara ääni ja\nuhkaava silmä, se tuntui lapsista kuin sodanjumalan verenhimoiselta\nkatseelta ja he melkein kyyristyivät maahan paetaksensa sen näkyviltä.\nJonkun olisi ollut kysymykseen vastattava, mutta siitä ei tullut\nmitään; kunkin silmät vaan odottavina kääntyivät erästä poikaa kohti,\njoka katseli alas ja jalallaan silitti pehmeätä hiekkaa maassa.\n\nPappi näki tuon ja arvasi jo kuka oli syyllinen.\n\n\"Minä kysyn kuka särki kirkon ikkunan?\" Tämä oli äskeistä voimakkaampi\nkysymys.\n\n\"Tukkilan Iikka.\"\n\nTuon virkkoi pieni, raihnaiselta näyttävä tyttö, papin silmiin\nuskollisen orjan tavoin katsoen. Koko joukko hiukan kohahti kun\nkääntyivät ääntä kohden, siitä Tukkilan Iikkaan, Iikasta pappiin ja\ntaas Iikkaan. Viimemainittu ei juuri liikahtanut, katseli vaan sen\nsaappaan kärkeä, jolla hiekkaa tasoitteli. Poskille ilmestyvä puna\nkumminkin ilmaisi, että hän tunsi tuota, ikäänkuin sähköistä painoa,\njoka laskeutui hänen päällensä kun toveritkin taas häneen katsoivat\njotain odottaen. Jo vilkahtivat silmätkin pois maasta ja löysivät\nvilistäessään papin silmät kiinteästi häntä tutkimassa. Mutta jalallaan\nsilitti hän yhä hiekkaa, se näkyikin olevan varsin tärkeä tehtävä,\nkoska silmätkin taas samaa työtä katsomaan takertuivat.\n\n\"Tule minun kanssani kirkkoon\", käski pappi.\n\nIikka ei liikahtanut, ainoastaan vikkelästi lurkautti vieressään\noleviin poikiin, siitä taas maahan ja -- suu oli hymyssä, posket\npunaisina.\n\nHän itse, samoin kuin toisetkin, taisivat epäröidä, että Iikan mitta\nolisi nyt täysi.\n\nKun Andersson sai Iikkaa käsketyksi mukaansa, lähti hän itse edellä.\nKääntyi muutaman askeleen päässä katsomaan, että tuleeko se poika.\n\n\"Mitä, etkö sinä aijo totella minua?\"\n\nTämä kysymys helähti hyvin kiukkuiselta, se tuntui kovalta, kiinteältä\nikään kuin koronkiskurin ääni. Jo se veti Iikan kuin itsestään ulos\nrivistä, mutta siinä samassa tarttui papin käsi kaulustaan ja sysäsi\npoikaa kappaleen matkaa edelle. Iikka alkoi laapustella vakavasti ja\npisti kädet housuntaskuihin. Ei näyttänyt olevan kiirettä kirkkoon.\nRappusille ehdittyä liikkuminen muuttui vieläkin vakavammaksi.\nAnderssonin luonto nousi ja sormien päät koskivat pivoon ... olisiko\nturkata tuohon nenälleen sen nahjuksen! kielellä pyöri jo kova, ankara\nsana, mutta se puserrettiin takaisin ja sen sijaan kuului jotakuinkin\näreästi:\n\n\"Joutuin, nahjus!\" ja samalla hiukan varoen töytäys selkään.\n\nPappi itse avasi Iikalle kirkon oven ja sulki sen jälleen. Taas\nsynnytti ovi räikeätä pauketta ja sitä seurasi kumea kaiku. Se kuului\nhyvin tuolle joukolle, joka ulkona jännitti korvakalvojaan ja\nkiihkeydellä odotti kaiun loppua, kuullaksensa siellä syntyvää\nkeskustelua, jonka otaksuivat papin puolelta tulevan niin\nkova-ääniseksi että kuuluisi heille asti. Odotus oli kuitenkin turha.\nUteliaisuus pakoitti toisia hiipimään likelle seinää, mutta seuraus ei\nollut sen parempi, kuului ainoastaan muutamia katkonaisia ääniä.\n\nJoukossa rupesi syntymään taas vilkkautta ja sähinää. Alettiin laskea\narveluita siitä, mitä tuolla sisällä tapahtuu.\n\n\"Saattepa nähdä, niin Iikka pannaan pois.\"\n\n\"Ei tuollaisesta\", toinen arveli, \"sehän olisi vahinko.\" Sitten alkoi\nväittely. Se jatkui pidätetyillä äänillä vähän aikaa, mutta paisui\nkohta kovemmaksi, kunnes taasen hiljeni Pappilan Huugon toiselta puolen\nkirkkotarhaa astuessa heidän luoksensa.\n\n\"Mikä täällä tapahtui?\" hän kysyi.\n\nKohta oli useampia valmiina kertomaan.\n\n\"Jassoo.\" Hugo jatkoi matkaansa edemmäksi hiukan hymyillen.\n\n\"Kovalle nyt panee Iikan\", virkkoi taas joku.\n\n\"Mutta hän on niin hyvä lukemaan, ettei häntä silti pois pantane\",\njatkoi toinen. Vaan samassa kuului kirkon ovi avautuvan, ensin kuului\npitkä, ilkeä saranain kitinä, sitten räiskäys ja kirkon synnyttämä\nkumea kaiku.\n\n... Hss... Maisteri tulee käskemään sisään... He alkoivat astella\nrappusia kohden, sillä muutenkin oli jo saatu olla ulkona lähes puoli\ntuntia yli ajan. Mutta kirkon eteisestä rappusille ilmestyikin Tukkilan\nIikka, kirjat kainalossa. Poika katsahti sivumennen joukkoon, tuossa\nkun asteli alas. Ei hän ollut enää punainen, mutta suupieleen koetti\nhän väkivallalla vääntää hymyä, kun melkein selkänsä taakse virkkoi\ntoisille: \"Hyvästi nyt!\"\n\nJoku koetti pidätetyllä äänellä huutaa ja kysyä Iikalta, kuinka siellä\nkävi, mutta Iikka ei seisahtunut, eikä ruvennut vastaamaan. Suoraan\nvaan asteli vakavana pois ja vielä kirkon veräjästä katsahti\ntoverijoukkoon ... näki että ne kaikki katsoivat häneen. --\n\n\"Herra isä! hän on pantu pois.\"\n\nMutta ne jotka tuota kuiskivat hämmästyivät oman äänensä korkeutta ja\npelkäsivät, että se ehkä oli rikollista sanoa noin ja mahtoi kuulua\napulaiselle joka oli hiljaa tullut kirkon ovesta ja avoimin päin nyt\nseisoi rappusilla katsellen joukkoa siksi, kun näki että kaikki hänen\nhuomasivat. Toisessa tilaisuudessa olisi hänen suunsa tuosta havannosta\nehkä hiukan hymyilemään langennut, mutta nyt ei se sitä tehnyt.\n\n\"Tulkaa sisään\", Ääni oli syvä, se ilmaisi, että hän oli juuri tehnyt\nteon, joka antoi paljon miettimisen aihetta. Hän palasi kirkkoon\ntakaisin. Lapset seurasivat, ei kilvassa rappusille rynnäten, vaan\nhiljaa, vakavina, peräkkäin: askeleet olivat raskaat ja silmistä loisti\nkauhu ja epäilys.\n\n... Herra J--la! kuinka monta nyt mahdetaan pannakkaan pois?\n\nEi nyt pojat kirkon ovea paukuttaneet, kukin piti velvollisuutenansa\nestää sitä kiinni räjähtämästä, ettei pauke ja rähinä lisäisi papin\nvihaa. Kun jo kaikki toiset olivat sisään menneet tuli vasta toiselta\npuolen kirkkotarhaa Huugo. Miten hauskan, reippaan ja iloisen näköinen\nhän oli!... Huulet vinkuivat hiljaa ja sorea sauva liehui viuhuen\nilmassa. Kolmannelle rappuselle hän maasta kiepsahti; hyppy oli reipas\nja vapaa, koko käytös tulkitsi tunnetta vapaasta elämisoikeudesta.\n\nHuh... Hän itsekin sävähti kun niin välinpitämättömästi antoi\nkirkonoven räjähtää. Mutta ei hän apulaiseen katsonut -- jos olisi sen\ntehnyt, olisi epäilemättä huomannut, että tällä oli palanen poskilihaa\nhampaiden välissä, Tuo olisi tuottanut Huugolle hauskuutta siihen\nmäärin, että varmaan olisi unohtanut kävellä varpaillaan, joten hän nyt\ntunnollisesti teki, pyrkiessään erityiseen penkkiinsä, jossa ei ketään\nmuita istunut. Vasta siihen ehdittyään katsahti hän Anderssoniin ja\näkkäsi tämän poskipäiden hehkuvan... Jaha, kannattaapa tänä päivänä\ntosiaankin istua kirkossa kuulemassa mitä hän sanoo _noille_!\n\nHuugo käänsi päätänsä, ... mitähän ne nyt tekevät nuo? Ennen\ntavallisesti kuului tavaton lukemisen lopotus, nyt katsovat töllöttävät\nhe Anderssoniin kuin kuvakaappiin!\n\nTuo havainto teki Huugoon ikävän vaikutuksen... Mitä hittoa he tuolla\ntavalla? Silmä kääntyi taas apulaiseen. Pelkäävätköhän ne _tuota_\nmiestä noin?\n\nJa sitten häntä suututti tuo Anderssonin synkeys ja äänettömyys. Miksi\nei hän edes puhunut? Ja Huugon tosiaankin tuli paha olla.\n\nTuolla vaan Andersson kirjaan tähtäsi synkeänä kuin yö ja antoi muiden\npeloissaan kärsiä. Vihdoin näkyi kuitenkin tuohon väsyvän, koska\nkärsimättömästi pani kirjan pois ja rupesi astuskelemaan käytävällä.\nTuo tapaus teki helpottavan vaikutuksen kaikkiin kirkossa oleviin.\nSilmät, ja niiden mukana osittain ajatukset, pääsivät kahleistaan ja\nliitelivät, kuten vapautettu viheriävarpunen, tietämättä oikein mihin.\nSiihen olikin hyvä tilaisuus, koska pappi nyt seisoi liikkumattomana\nalttaritaulua katsellen.\n\nKului siten noin 5 minuuttia ja linnut saivat palata häkkeihinsä:\napulainen palasi kiirein askelin alttarin luota ja asettui paikallensa\npienen pöydän taakse.\n\n\"Miksi Kristuksen piti olla Jumala ja ihminen?\"\n\nTämä oli ensimmäinen kysymys, ääni oli lempeä, sointuva, se tuntui\nikäänkuin helähtelevän ajatuksen johdosta, johon tuo kysymys johti.\n\n\"Vastaa sinä Pattinen\", hän jatkoi.\n\nSyntyi hiukan kohinaa kun kaikkein piti välttämättä katsoa Pattista.\n\"Hss\"! Tämäkin tuli papilta hyväntahtoisesti.\n\nPattinen luki kappaleen kuin vettä valaen.\n\n\"Harvempaan, harvempaan\", muistutti Andersson hymyillen, kun Pattinen\nsellaista vauhtia riensi. Sitä katsomaan kääntyi Huugokin. Hän näki\nmuutakin uutta ei vaan Pattisen suhteen: ei missään enää noita tuomitun\nkatseita ... kaikkialla vaan pidätettyä sisällistä riemua osoittavia\nkasvoja. Hyvin se osasikin tuo Pattinen, ei erehtynyt kertaakaan,\npäästi kun avatusta ovesta. Se poika saa olla varma pääsystään, niin\najattelivat kaikki ja hymyilivät sydämmissään, kun näkivät papin\nhyvälle tuulelle joutuneen... Ansio on Pattisen, kiitoksia Pattinen!\nsinä olet kunnon poika, lasket niin että pappi hurmautuu... Sinä\nvaikutat pappiin, autat taidollasi muitakin ripille pääsemään, sinä\nkelpo Pattinen!\n\nPappi oli äskeisen jälkeen ensinnä rauhoittunut jaloa Kristus-kuvaa\nkatsellessaan, sillä hän sai ymmärrykseensä ettei Tukkilan Iikka ollut\nraskautettu eikä siis kaivannut virvoitusta. Tekonsa hänen suhteensa\nnäytti siis ihan oikealta! Jo muutenkin äsken vallinneen syvän huolen\nperästä tuli ilo rajattomana, ylitse vuotavana, se uhkui suusta ja\nsilmistä ja vaikutti sähköisesti lapsiin. Heille kävi samoin,\nihastuivat rajattomasti, kun näkivät papinkin niin tehneen.\nAnderssonille ei ollut vastenmielistä nähdä lapsia iloisina ja\ntyytyväisinä, se vaan vakuutti häntä itseä siinä. Tuo tunne tuuditti\nrauhaisaan ihanteiden maailmaan, se hurmasi ottamaan asioita ihan siltä\nkannalta kun ne silmissä näyttivät. Ja siitä seurasi koululaisille\nlopultakin sangen suosiollinen loppututkinto.\n\n\nII.\n\nSaman päivän ehtoona seisoi vanha talonpoika rovastin eteisessä, outona\nsohlien rovastin kamarin oven lukkoa, kunnes vihdoin aukesi ja hän\nkurkisti sisään. Ei ketään näkynyt siellä. Astui sisään, rykäsi ja\nalkoi kuunnella josko joku alkaisi liikkua lähihuoneissa. Mutta kun ei\nmitään kuulunut ryähti hän uudestaan ja rupesi odottamaan. Vihdoin\ntäytyi palata eteiseen koputtelemaan, jos sieltä paremmin kuuluisi.\nEteisestä hän pojallensa virkkoi, tuolle koulusta eroitetulle Tukkilan\nIikalle, joka kuistissa odotti, ettei koko pappilassa näy olevan\nketään. Mutta jo vihdoinkin oli liikehtiminen huomattu sisällä, sillä\neräs tyttö tuli jostain ovesta kurkistamaan. Tukkila palasi eteiseen ja\nkumarsi.\n\n\"Ketä te etsitte?\"\n\n\"Rovastia olisi pitänyt saada tavata.\" Tukkila astui likemmäksi\najatellen, että rovasti olisi samassa huoneessa jossa reitikin.\n\n\"No olkaa sitten niin hyvä ja odottakaa vähän aikaa, pappa tulee kohta\nkonttoriin.\"\n\n\"Noo.\" Tukkila rupesi seisolemaan ja katselemaan eteistä kaikin puolin.\nSiinä oli päällystakkeja nauloissa, miesten ja naisten hattuja ja\nsitten sauvoja ja sateenvarjoja tuossa.\n\nTukkila meni tuntelemaan tuota mukavaa renkkua, jossa keppejä ja\nsateenvarjoja seisoi pistettynä.\n\n\"Sepä on mukava, eikä olekaan ollut miehellä tylsä puukko, joka sen on\nveistänyt.\" Hän koetti onko raskas.\n\n\"Kas perhana, no mutta mikähän siinä niin paljon painaa!\" Kohta sai hän\nkuitenkin ymmärrykseensä, että se on joko takkia, tahi vaskea.\n\n\"Mahtaa vaan olla tuokin kallis kalu!\" Käski sitten Iikankin tulla\nkatsomaan ja sanoi ihmettelevänsä, että tuollaista konetta vaan\neteisessä pidetään. Oli siinä muutakin merkillistä, esimerkiksi nuo\nnaisten hatut.\n\n\"Saakuri kun ovat koreita ja ruusatuita\", tuumi ukko hymyillen ja\nkoetti omaan päähänsä, josta Iikka tirskahti nauramaan.\n\nNoin puoli tuntia oli kulunut siitä kun tyttö oli päänsä ovenraosta\npistänyt, niin rovastin konttorista kuului askeleita ja ovi lykättiin\nraolleen merkiksi, että sai tulla sisään.\n\nIsä meni, poika jäi porstuaan. \"Mitäs sille Tukkilalle nyt kuuluu?\"\nalkoi rovasti kysellä kun oli tervehdystempuista suoriuduttu. Tukkila\nkävi vakavaksi.\n\n\"Noo, sen pojan tähden tulin tänne katsomaan.\" Hän näkyi ikään kuin\nmiettivän muutaman silmänräpäyksen ennen kuin jatkoi:\n\n\"Oliko se ikkunan särkeminen nyt niin ankara rikos, että sen tähden\npiti oikein ripiltä kieltää?\" Tukkilan ääni värähteli, sillä hän\najatteli että jos sattuu tyhmästi sanomaan, niin rovasti suuttuu, eikä\nsitten auta mikään keino. \"Eikö herra rovasti nyt sitä armahtaisi\nkun...\"\n\nSiihen loppui Tukkilan puhe.\n\n\"Hjaa,\" sanoi rovasti painavasti ja jatkoi sitten päätä hiukan\nravistaen: \"Se on kokonaan maisterin asia, näettekös, sillä hän, joka\non pitänyt rippikoulun, hän myöskin päättää ketä lasketaan ripille;\neihän sitä toinen voisikaan tehdä. Ja kaikessa tapauksessa, tuskinpa\ntuota poikanne asiaa voi auttaa.\"\n\n\"No mutta eikös nyt rovasti sentään voisi, jos ... sillähän on hyvät\nlukumerkit sillä poikapahalla?\"\n\n\"Jaa, mutta nähkääs, hyvä Tukkila, myöskin käytös täytyy tulla\nkysymykseen tällaisessa paikassa,\" sanoi rovasti hymyillen.\n\n\"Liekö tuo meidän poika sentään ollut muita pahempi... Onnettomuudeksi\nsattui vaan vahinko hänen kohdallensa.\"\n\nRovastin katse hiukan synkistyi. Eikö nyt pappi osaisi ihan\nnaulanpäähän, kun koulujunnuja arvostelee!...\n\nVähän ajan kuluttua hän virkkoi:\n\n\"Voitte mennä maisterin luo puhumaan asiasta.\" Hän osoitti\nliikkeillänsä, että Tukkila saisi mennä. Mutta ei Tukkila ollut niin\nkiireessä, näytti vaan jotain sanottavaa mietiskelevän. Vihdoin hän\nhitaasti kohosi seisomaan ja arveli äänellä, joka ilmaisi hänen suoraan\nsanoen epäilevän rovastin hyväntahtoisuutta:\n\n\"Kyllähän teillä valta olisi, kun vaan...\" (Eipä uskaltanut jatkaa.)\n\n\"Jaa, mitä arvelette sanoa?\" Se oli kiivas kysymys, joka koetteli jos\ntuolla talonpojalla on rohkeutta puhua suunsa puhtaaksi rovastille.\n\nTukkila sävähti ja rupesi kiertelemään.\n\n\"Arvelin vaan,\" hän sanoi, \"että kun tuo poika nyt kerran on hyvä\nlukemaan niin sopisihan sen laskea ripille. Huonompi lukuisiakin on\nlaskettu.\"\n\n\"Minähän olen sanonut, että se on apulaiseni asia, eikä minun, ettekö\nte nyt kuule!\" Rovasti huusi ja löi kädellä polveensa.\n\n\"No älkäähän nyt suuttuko\", pyysi Tukkila. \"Minä vaan ajattelin, että\neikö rovasti tahtoisi luettaa sitä poikaa? Hän on täällä.\"\n\n\"Ei! mitäs minä hänestä...\" Rovasti teki kädellään kiivaasti hylkäävän\nliikkeen: (Mieshurja, mitä minua koskee poikajunkkarisi lukutaito!)\n\nTukkila nousi taas lähteäkseen:\n\n\"Minä menen läänin-rovastin tykö ... tuota... (Nyt tuntui olevan sydän\nsuussa.) Sittenpä on kumma, jos ei nyt enää lukemallakaan ripille\npääse.\" Hän hapuili lakin käteensä ja tarttui avaimeen,\n\n\"No siellä ei _sinulla_ ole mitään tehtävää!\" virkkoi rovasti\nkiivaasti ja ylenkatseellisesti. Sitten hän jatkoi vielä ikään kuin\npakoituksesta:\n\n\"Kasvattaisit lapsesi sen mukaan, ettei meikäläisillä olisi syytä\nryhtyä kurinpitoon. Vai luuletko sen olevan meille, papeille, hauskaa.\"\n\nMutta Tukkilan kivinen luonto ei mukautunut surkuttelemaan.\n\n\"Kasvattanut olen häntä mielestäni kunnialla Jumalan ja ihmisten\nedessä\", hän sanoi ja ääni rupesi sortumaan omien tunteiden\nliikutuksesta. \"Jos hänestä konna tulee, ei se ole minun syyni, sillä\nen minä ole ymmärtänyt paremmin kasvattaa. Mutta lienevät ne nuo\nparempainkin ihmisten lapset sellaisiin rikoksiin syypäitä, kun kivien\nheittelemiseen, eikä siitä ole vielä ennen häpeärangaistukseen\ntuomittu.\" Ääntä ei enää lopulta värittäneet hellemmät liikutukset,\nvaan siinä tuntui jo tylyä kovuutta. Hän avasi jo oven, mennäkseen ulos\njäähyväisittä mutta kun rovasti rupesi puhumaan, niin jäi vielä\nodottamaan.\n\n\"Sinä puhut hävyttömästi asiasta, jota et vähääkään ymmärrä!\" Rovastin\nääni ilmaisi kiukkua ja tuntui siltä, kuin olisi hän ollut valmis\nvielä selvemmin lausumaan ajatuksensa, mutta ei tullut suuhun sopivia\nsanoja. Hän nousi kiivaasti ja astui toiseen huoneesen.\n\n\"Niin, missä se maisteri asuu?\" huusi Tukkila rovastin perään. Tämä ei\nkohta vastannut, oli nähtävästi kahden vaiheilla, josko hänen olisi\npakko vastata, tahi ei. Huusihan kuitenkin toisesta huoneesta:\n\n\"Siellä se on huoneessaan!\"\n\n\"Niin, enpä minä tiedä missä hänen huoneensa...\"\n\n\"Vintissä.\" Samassa tuli rovasti takaisin konttooriin, ennen kuin\nTukkila ehti mennä.\n\n\"Te todellakin taidatte arvella, että me papit harjoitamme vaan\nmielivaltaamme tuossa ripille laskemisessa... Ette edes häpeä sellaisia\najatuksia vielä julkisuudessa esiin tuoda!\"\n\nTukkila oli jo taas vähän laimentunut, niin että taipui anteeksi\npyytämään.\n\n\"Minä pyydän anteeksi\", hän sanoi, \"jos minä tyhmyydessäni olen väärin\npuhunut. Mutta kun se poika on käynyt kansakoulunkin läpi, niin\najattelin että olisi tuo nyt saanut yhdellä yrittämällä ripille\npäästä.\"\n\nRovastin suu meni hymyyn ... (kaikkeapa ajatteletkin, rakas ystävä!)\n\n\"Kansakouluko sitten on omiansa kasvattamaan lapsia kelvollisiksi\nHerran pöytään\", hän virkkoi. \"Ei sitä tee mikään kansakoulu, sillä\nsiellä pikemmin kristillisyyden itu kuolee.\"\n\n\"Taitaapa niinkin olla... No niin ne sanovat että niissä korkeasti\noppineissa on paljon sellaisia, jotka eivät usko Jumalaa olevankaan,\nmutta ei se meidän poika sellainen...\"\n\n\"Älä nyt tyhmyyksiä! Minä sanoin, että ei kansakoulu tee ihmistä\nkelvolliseksi Herran pöytään. Sen tekee yksin _nöyryytys_,\nkasvatus Jumalan mielen jälkeen. Tunteeko Tukkila sen tehneensä?\"\n\nKysymys lausuttiin painolla ja se lankesi tarkoituksen mukaisesti\nTukkilan sydämelle.\n\n\"Eihän sitä, Jumala paratkoon, meikäläiset osaa Jumalan tahdon mukaan\nitsekään elää, mitä sitten lapsia kasvattaa... Rovasti tuota\nosannee...\"\n\n\"Mitä? Mitä sinä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Niin, en minä mitään, sanon vaan että rovasti tuota osannee paraiten\nJumalan mielen jälkeen kasvattaa, kun on Jumalan mies. En minä sillä\nmitään muuta.\"\n\nMutta rovasti arveli tuossa piilevän jotain kiusallisia piikkejä ja\npiti tarpeellisena ottaa siitä selon.\n\n\"Olenko minä sanonut, että minä _osaan ja voin_ sen jälkeen\nkasvattaa? Ei sitä ihminen voi omasta voimastaan, mutta minä olen\n_koettanut_ Herran avulla. Vai onko sinulla jotain muistuttamista\nlapsiani vastaan?\"\n\nVastaamatta suoraan rovastin viime kysymykseen, piti Tukkila vaan\nlujasti kiinni kysymyksen pääytimestä ja sanoi:\n\n\"_Koettanut_ tuota olen minäkin, mutta turhaksi näkyy käyneen, kun\npoikani oli pahin joukosta, koska kuuluu nyt ripille lasketun tuo\nLeinin renkikin.\"\n\n\"Se on tapahtunut kasvatusopillisista syistä, joita et sinä kykene\nkäsittämään.\"\n\n\"Enkä kykenekään, mutta se on vaan kumma, että kun niitä sellaisia on,\njotka eivät muuten pääse ripille, niin kyllä pääsevät, kun menevät\nhänelle palvelukseen.\"\n\n\"No hän tietysti ohjaa ja kasvattaa heitä.\" (... Mitähän ihmettä tuo\nmies kaivelee?)\n\nTukkilan suu meni nauruun. Hänen mielestänsä oli rovastin lausunto niin\nsuuressa ristiriidassa sen kanssa, mitä pitäjäläiset ymmärsivät tuosta\nkapteinin kasvatustavasta, että oikein väkipakolla pyrki ilmoille\nilveillen:\n\n\"Sellaistako se on se kasvatus Jumalan mielen jälkeen?\" Tukkila nauraa\nhytkähti. Mutta hän hämmästyi itsekin kohta rohkeuttaan ja koetti\nparannella lausettaan hyväksitekevillä liikkeillä. Vaan kiukkuisella\nihmettelevällä äänellä virkkoi rovasti:\n\n\"Millä oikeudella sinä olet tullut tällaista käräjää pitämään minun\nhuoneeseni? ... verratonta hävyttömyyttä. Parasta kun menee heti ulos.\"\n\n\"No ei siitä nyt tarvitsisi suuttua, ei se ole niin vähäinen asia,\njonka vuoksi minä tullut olen. Ja kun rovasti sanoi, että kapteeni\nkasvattaa renkejänsä, niin oliko se nyt niin väärin, että minä kysyin,\njosko oikeaan päin kasvattaminen on sellaista?\" Tukkila puhui kovalla\näänellä, ikään kuin olis ollut siihen oikeus.\n\n\"Minä olen osoittanut sinulle ovea ja osoitan vieläkin, tuossa se on!\"\nNyt ymmärsi Tukkila sen, sillä rovasti osoitti ovea kiihkeillä ruumiin\nliikkeillä.\n\nOvessa mennessään puheli Tukkila itsekseen:\n\n\"Sepä nyt on merkillistä, oikein hel...\" Hän pani jo oven peräänsä\nkiini -- \"vetin moista, kun ei saisi enää asiastansakaan puhua.\"\n\nIikka odotti portailla. Kun isä vihdoin tuli, katsahti hän syrjittäin\npoikaan ja vasta ohi mentyään virkkoi nurjasti:\n\n\"Aijotko jäädä siihen seisomaan, vai?\"\n\n\"Mitä se rovasti sanoi?\" kysyi poika ja astui askeleen seurataksensa\nisää.\n\n\"Ei se asia siitä sen kummemmaksi tullut, suuttui vaan kun mikäkin.\"\nIsä seisahtui kuistin edessä. Poika liikkui vastahakoisesti ulos.\n\n\"No miksi ette mennyt maisterin puheille vielä?\"\n\n\"Mitäpä se siitä paranisi, yhteiset juonet niillä kuitenkin on. Eikä\nsitä nyt viitsi jokaisen luona käydä armoa kerjäämässä. Mennään\nläänin-rovastin puheille, niin sittepä on kumma jos ei tapahdu.\" Ukko\nlähti astelemaan portille päin. \"Tottapa sinä olet sen ansainnut\",\nsanoi mennessään.\n\n\"Minä en ole sitä ansainnut paremmin kuin muutkaan!\" kiljasi poika\nitkuun pillahtaen ja kiirehti isänsä perään. \"Siellä muut heittelivät\nkiviä yhtäpaljon kuin minäkin, mutta kun se vahinko sattui minulle\ntulemaan... Paljon suurempaakin ilkeyttä muut ovat tehneet, mutta kun\nei ne ole tullut papin tietoon\", ruikutti poika.\n\n\"No älä poraja\", ärähti isä, \"ei herrain kanssa itku auta. Juudaskin\nsai olla Ehtoollisella vaikka myi Vapahtajan, mutta meidän pappiemme\nmielestä näkyy olevan se suurempi rikos, kun vahingossa särkee\nkirkon-ikkunan.\" Ukko hymähti, ristiriitaisuus näytti kovin suurelta.\n\n\nIII.\n\nMyöhemmin illalla kertoi rovasti apulaiselleen kaikki, mikä koski\nkohtaustansa Tukkilan kanssa, ilmoittipa vielä nauraen miten tämä oli\nuhannut mennä läänin-rovastin luokse asiasta valittamaan. Sitte hän\nlausui julki oikeutetun ihmettelynsä siitä, miten itsekkäisyys\ntalonpojissa yhä kasvaa ja arveli, että tulevaisuudessa on heidän\nkanssansa kerrassaan mahdoton toimeen tulla. Kaikki nämät jutut taas\nkuohuttivat apulaisen kiukkua. Hän oli jo ajatellut sitä, että olisko\njollain tavalla armahtanut tuota Tukkilan poikaa. Mutta nyt kun\nuhattiin _väkivallalla_ häntä tuohon pakoittaa, niin ei koskaan!...\nVai nostaa vielä skandaali pappia vastaan sellaisen junkkarin tähden,\njoka kirkon-ikkunoita särkee! ... kerrassaan hävyttömyyteen menevää\nitsekkäisyyttä!\n\nTuota sanoi hän jo rovastillekin, ja tämä tuumaili:\n\n\"Hm ... jaa, sellaista sitä saa kokea pappisvirassa.\" Perään hän vielä\nhymyili, merkiksi, että hänellä oli suuri kokemus tuon laatuisten\nasiain suhteen.\n\n\"Se on kerrassaan hävytöntä!\" jatkoi apulainen vielä ja meni sitten\nkiihtyneenä pois rovastin huoneesta.\n\nTultuaan omaan huoneesensa, sulki hän ovensa, aikoen oikein rauhassa\nruveta asiata miettimään. Mutta ei hän siellä viihtynyt, rupesi\ntuntumaan olo ahtaalta, ei saanut mieli tyydytystä edes pitkäsilmällä\nkatselemisesta, kun ei ollut kylliksi malttia asettua rauhaan niin\nkauaksi että olisi jotain oikein tarkkaan nähnyt.\n\nOli suorastaan ikävä ja sitä poistaaksensa meni hän puutarhaan. Kyllä\ntosin näkemiset siellä ensinnä hiukan vetivät huomiota puoleensa ja\npoistivat siten jonkun verran ikävää, mutta sitten se taas palasi, kun\nkaikki näkeminen äkkiä vanheni ja muuttui kyllästyttäväksi... Koko\nolennossa vallitsi kummallinen hajanaisuus, ei mihinkään hauskaan\nasiaan saanut vaapperoita ajatuksiansa siksi kiinnitetyksi, että se\nolisi huvia tuottanut.\n\nJa mikä oikeastaan vaivaa?\n\nHän oli kovin tyytymättömänä itseensä ja tutki tuota seikkaa. Mutta\nottaapa siitä selvän! Mahtoiko tuo isännän kertomus tätä vaikuttaa? Kun\nhän tuota ajatteli, tuntui vastaus olevan myöntävä. Mutta ei hän\nsaattanut mitenkään ymmärtää sitä todeksi, sillä eihän hänen\nvakuutuksensa mukaan tuon talonpojan esiintymistä kannattanut mikään\ninhimillinen oikeuden tunne. Hän muisti miten oli melkein koko lopun\npäivää miettinyt tuota samaa asiaa ja lopulta tullut siihen varmaan\nvakuutukseen, että oli Tukkilan pojan suhteen tehnyt aivan oikein. Ja\nolihan hän sitten tullut niin tyytyväisenä kirkosta.\n\nTässä hän muisti, miten herttaisen nöyrästi jukuripäisimmätkin olivat\nhäntä hyvästijättäessä käyneet kiittämässä ja miten iloisina lähtivät\nnekin, jotka parannuksen päälle laskettiin. Tuo yksin vaan... Nyt hän\nymmärsi, että olisi voinut olla rauhallisempi jos tuonkin kanssa olisi\nvoinut menetellä samoin kuin toisten. Mutta kun ei hän edes heltynyt\nitkemään, kuin poispanotuomionsa kuuli, kerran vaan kylmästi, melkein\nhävyttömän pintapuolisesti pyysi anteeksi ja suorastaan itsepintaisesti\nväitti, että kyllä muutkin olivat kiviä heitelleet ja vallattomuutta\nharjoittaneet. Ei konna edes hyvästi sanonut lähteissään. Ja sellaisen\ntähden nyt läänin-rovastin luokse! Mitä hän siihen osaisi tehdä. Ennen\nkaikkea tarvitseisi tuo paatunut raukka ankaraa kristillistä kasvatusta\nja koulua. Varmaankin on eduksi hänelle, että saa vielä toisen verran\naikaa rippikoulussa kristillistä opetusta...\n\nJa nyt hän käsitti tehneensä tuota poikaa kohtaan oikeastaan hyvin\nkiitettävän teon, jahka vaan poika ja hänen vanhempansa osaisivat sitä\narvostella. Sitä pitäisi heille käydä selvittämässä, kummapa olisi jos\neivät kiittäisi! Suorastaan saattaisi heitä johdattaa ajattelemaan,\nettä heidän pojastaan on rippi-isä pitänyt suurempaa huolta kuin\nmuista...\n\nTämä ajatus innosti ja hän teki varmaan päätöksen käydä Tukkilassa.\nVaan tästä ihanasta ajatuksesta rupesi pelottamaan se, että kävisi\nmahdottomaksi tungeta heidän itsekkäisyytensä läpi.\n\nSepä nyt merkillistä! Tyyneys jota juuri oli saavuttanut, alkoi hienona\nhöyrynä haihtua ja lähteissään värisytti ruumista vienosti. Askeleet\nkäytävällä kadottivat tasaisen tahtinsa ja siiroilivat sinne tänne,\nkuin kuluneen koneen pyörä. Ajujen työnä oli yksinomaan järjestää\ntunteita.\n\nItsekkäisyys... Miten kiusallinen, voittamaton vastus! Tekeekö se\ntämänkin yrityksen mahdottomaksi? Jospa ei itsekkäisyyttä maailmassa\nolisikaan, miten keveäksi ja hauskaksi kävisi työskennellä Jumalan\nvaltakunnan eduksi ... ja paimentaa sieluja! Nii-in, jospa ei sitä\nolisi, olisi papin tehtävä helppo, kiitollinen...\n\nTuo ihanteellinen toivelma taas vaikutti sydämmessä innostavasti, mutta\nse surkastui kohta, kun joku todellisuuden varjo sattui eteen. Samassa\nkuin otsa tämän johdosta rypistyi, huomasi hän ylioppilas Rantasen,\njoka oli tulemassa häntä kohden ja tullessaan tarkasteli kasvipenkkejä.\n\nRantanen oli Anderssonin ylioppilastoveri, mutta erittäin tunteellinen\nei väli, semminkään viimeaikoina ollut. Sen otaksui Rantanen\npääasiallisesti johtuvan siitä, että Andersson papiksi tultuaan koetti\nmuuttaa käytöksensä enemmän vakavaksi ja aina puollusti kiihkeästi\nkaikkia vallassa olevia järjestelmiä. Rantanen toisinaan tuosta teki\npilkkaa, muistuttaen Anderssonin entisyyttä vähän aikaa takaperin. \"Kun\nvanhetaan, niin vakaannutaan\", puolusti Andersson itseänsä ja otti\nloukkautuaksensa leikistä, joka vaan koski hänen puollustamiaan\nperiaatteita. Paljon tosin seurusteli Rantanen pappilassa, mutta\nsuhteensa Hugoon ja tyttöihin oli likempi kuin Anderssoniin.\n\nNyt huomasi Andersson kuitenkin tulevansa kerrassaan iloiseksi\ntavatessaan Rantasen, sillä tuntui niin tarpeelliselta saada vaihettaa\najatuksia jonkun kanssa. Rantanenhan oli kuitenkin ystävänsä.\n\nHän suuntasi heti askeleensa tulijaa kohti ja tervehti ystävällisesti.\nRantanenkin heitti kohta kasvitarhan katselemisen ja lähti astumaan\nAnderssonin kera.\n\n\"Sinä olet lopettanut rippikoulusi tänään?\" virkkoi Rantanen.\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Montako laskit parannuksen päälle?\"\n\n\"Kaksi.\" Andersson katsahti epävarmasti Rantaseen, sillä hän alkoi\naavistaa, että tämä taas kaivelee jotain. Rantanen ei ollutkaan\ntäydellisen vakava, mutta siitä ei sentään saattanut päättää, josko hän\njuuri kysymyksessä olevalla asialla hymyili.\n\n\"Yhden panin kokonaan pois.\" Tuo ei herättänyt toisessa juuri mitään\nhuomiota.\n\n\"Kuka se oli?\" kysyi hän välinpitämättömästi.\n\n\"Tukkilan Iisakki.\"\n\n\"Noh?\" Nyt katsoi Rantanen kysyväisesti kumppallinsa.\n\n\"Miksi Tukkilan Iikan?\"\n\nAnderssonissa hiukan niin kuin läiskähti toista laitaa vasten, kun\nRantanen tuon asian niin kummaksi otti vasta sitten, kun kuuli että se\nTukkilan Iikkaa koski.\n\n\"Mitä ihmettä siinä sitten on?\" hän kysyi.\n\n\"Minä tunnen tuon pojan, kelpo poika, ainakin kaltaisiinsa nähden\nluku-mies.\"\n\nHerrat kulkivat tuomen alatse, jonka oksat käytävän kohdalla hilppoivat\npäähän. Andersson seisahtui, taittoi valkeassa kukassa olevan oksan\nkäteensä, antaen toisen sillä aikaa uteliaasti vastausta odottaa.\n\n\"Eikö muita syitä sitten voisi olla, joidenka johdosta olisi oikeus\nestää ripille pääsemästä?\" Andersson nyt puolestaan katsoi toveriinsa,\nikäänkuin ivaillaksensa tämän yksipuolisuutta.\n\n\"Tietysti,\" äänsi toinen kohta, \"mutta minä nyt tulin vaan ajatelleeksi\ntuota koska se useammiten tapaa olla ripille pääsemisen esteenä. Hän\nvarmaankin on tehnyt rikoksen?\"\n\n\"Hän särki kirkon-ikkunan.\"\n\n\"Ehdollaanko?\"\n\n\"Siltä se minusta ainakin näytti.\"\n\nMutta nyt luuli Andersson, että Rantanen ei käsitä häntä oikein, taikka\nrupeaa hän ainakin väittämään vastaan. Siitä syystä katsoi hän\ntarpeelliseksi alottaa alusta koko jutun ja selvittää syynsä perin\npohjin. Hän kertoi tuon vilkkaasti, innostuen yhä enemmän kuta\nedemmäksi ehti, aina siihen saakka kun vanha Tukkila oli käynyt\nläänin-rovastilla uhkaamassa.\n\nKertomuksen kestäessä olivat he istuutuneet lehtimajaan ja sytyttäneet\npaperossit. Kun Anderssonin kertomus oli loppunut, rupesi hän\nodottamaan arvostelua. Ei hän itsekään sitä miksikään huomannut, että\nhän arvostelua odotti niin _suurella_ halulla.\n\nRantanen katsoi miettien pilviin.\n\n\"Mitä arvelet siitä, tunnustatko tekoni oikeutetuksi?\"\n\nAndersson lausui tuon vapaalla äänellä, jonka piti tulkitseman, ettei\nhän ollut asiasta ollenkaan kahden vaiheella, mutta antaa kuitenkin\nluvan toisellekin arvostella tekoansa.\n\nRantanen katsoi Anderssonin silmiin ja nauroi.\n\n\"Sinä et milloinkaan ole tunnustanut minun auktoriteetiani\nkirkollisissa asioissa. Mitä merkitystä sillä sitten on, että minä\ntässä rupeaisin sinun tekojasi arvostelemaan.\"\n\n\"Noo, jos ei muuta, niin voimmehan taas kerran väitellä.\" Hän oli jo\njokseenkin tasoittunut, sillä sanan vaihto toisen kanssa, vaikkapa\nse tapahtuikin juuri tuosta ikävästä asiasta, teki olemisen\nsuotuisammaksi.\n\n\"Koska niin tahdot, niin saatan sanoa sinulle, että teit väärin siinä\nkun et laskenut tuota poikaa ripille,\" sanoi Rantanen nauraen.\n\nAndersson oli odottanut tuollaista vastausta. Mutta ollen täysin\nvakuutettu siitä, ettei Rantanen voisi tuoda päteviä todistuksia\nväitteilleen, kysyi hän keveästi hymyillen:\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Ensiksikin siitä syystä, että tuon ikkunan särkeminen ei ollenkaan\ntodista, että poika olisi muita paatuneempi, kun ei kukaan voi\ntodistaa, että hän olisi sen tehnyt ehdollaan.\"\n\n\"Niinpä kyllä, mutta hän on useassa muussa tilaisuudessa osoittanut\ntavatonta vallattomuutta.\"\n\n\"Ei se ainakaan todista mitään, sillä monasti on vallattomilla pojilla\npaljon tunteellisempi sydän kuin noilla toisilla, jotka käyvät kuin\ntervassa.\"\n\nAndersson naurahti innokkaasti:\n\n\"Luulempa\", hän sanoi, \"että minulla tämän pojan suhteen on suurempi\nkokemus kuin sinulla.\" Sitten hän kertoi uudestaan tuosta miten\nylpeästi ja nöyrtymättä poika kirkosta lähti. \"Minä väitän, että siinä\npojassa on tavallista suuremmassa määrässä paatumuksen vaikutusta,\" hän\nlopetti.\n\n\"Myönnän kyllä, että hänen käytöksensä tuossa tapauksessa osoitti\npaatumusta, mutta sinähän häntä suorastaan loukkasit, kun väitit hänen\nehdollaan särkeneen kirkon-ikkunan. Jota rehellisempi luonto pojalla\non, sitä syvemmin voi hän syytöksestäsi loukkautua.\" Rantanen puhui\nvakuuttaen.\n\n\"Sinä otaksut tuollaisen pojan omatakeisuuden liian korkeaksi,\" sanoi\nAndersson hieman päätä ravistaen, mutta selvään osoittaen epäröimistä\nsiitä millä itseänsä puollustaisi. \"Voipi olla,\" hän jatkoi, \"että\netevälahjainen _koulupoika_ loukkautuu, jos opettaja jossain\nsuhteessa huomattavan mielivaltaisesti hänen suhteensa menettelee.\nMutta tuollaisessa _kansanlapsessa_ ei omanarvon tunto voi olla\nsiksi kehittynyt että hän, esimerkiksi jonkun papin tekoa edes\nymmärtäisi kurottautua arvostelemaan muka oikeuden mittakaavan mukaan.\nKun tällaiset pojat uppiniskaisuutta osoittavat, tapahtuu se minun\nkäsittääkseni yksinomaan laimiinlyödyn kasvatuksen ja ilkeyden\nperusteella. Jos siinä on omanarvon tuntoa, niin ei se ole\ninhimillistä, vaan pikemmin tuollaista järjetöntä ylpeyttä. Sitä paitsi\non luullakseni kansassa yleinen kunnioitus pappeja kohtaan siksi\nvaltaava, että tuollaisten nulikkain mieleenkään ei voine johtua, että\npappi joskus toimissaan tekisi väärin.\"\n\nRantanen oli hiljaisena kuunnellut Anderssonia ja lyhyen äänettömyyden\nperästä kääntyi hän puheessaan hiukan toisaalle.\n\n\"Onko tuon Leinin vaikutuksesta taas joku poika päässyt ripille?\" hän\nkysyi.\n\n\"Leinin vaikutuksesta? Mitä sinä sillä tarkoitat? Kyllä on yksi hänen\nluonansa palveleva poika, joka ennen on kahdesti ollut koettamassa,\nnyt laskettu ripille. Mutta Leinin _vaikutuksesta_, mitä se\ntarkoittaa?\"\n\nRantanen nauroi.\n\n\"Tietäähän sen koko pitäjään ihmiset, että joka ei muuten pääse\nripille, hän menköön kapteinille palvelukseen, kyllä pääsee.\"\n\n\"Kuule, mikä se juttu on?\" Apulainen rypisti otsanahkaansa ja osoitti\nsuurta uteliaisuutta. Toinen nauroi vielä.\n\n\"Eikö Lein ole sitten käynyt sinua kehoittamassa laskemaan tuota poikaa\nripille?\"\n\nAndersson joutui nähtävästi levottomaksi.\n\n\"Kyllä oli,\" hän virkkoi, \"mutta luuletko, että joku voisi\nystävyys-suhteiden, taikka jonkun muun vallan nojalla pakoittaa minua\ntekemään toisin, kuin tiedän oikeaksi?\" Hän osoitti katseillaan\nolevansa valmis loukkautumaan jos toinen uskaltaisi tuota väittää.\n\n\"Enhän minä sitä nyt erittäin tahdo inttää,\" sanoi Rantanen laiskasti.\n\n\"Niin kuin sanoin,\" jatkoi Andersson, \"puhui Lein kyllä minulle tuon\npojan ripille laskemisesta, mutta se ei olisi siihen vaikuttanut\nmitään, jollei minulla olisi itselläni ollut siihen periaatteelliset\nsyyt.\"\n\n\"Mahdollista kyllä, että sinulla oli siinä siveelliset syyt. Mutta nyt\non asia sellainen, että kauan aikaa on ollut tapana, että sellaiset\njukuripäät, jotka eivät mitenkään muuten pääse ripille, menevät\nkapteini Leinille palvelukseen mahapalkoilla ja tämä taas heille\ntoimittaa siitä hyvästä ripillepääsyn.\"\n\n\"Mutta mitä minulla on sen asian kanssa tekemistä?\" keskeytti Andersson\nkiihkeästi. \"Minä tosin en voi tietää mitkä syyt ennen ovat\nvaikuttaneet, mutta itsestäni ovat tässä persoonalliset vaikuttimet\nolleet kaukana.\" Hän katsoi vakuuttavasti ja lujasti Rantaseen.\n\n\"Olkoon niin, mutta kansa ei nyt, enempää kuin ennenkään, ota\nuskoaksensa, että kapteinin suhteen eivät persoonalliset vaikuttimet\nolisi kysymyksessä. Minä olen vakuutettu, että tuo poika itsekin, josta\nnyt on puhe, uskoo täydellisesti, että se on tapahtunut kapteinin\nmyötävaikutuksella. Muuten on tuo kansan kesken täydellisenä\nvakuutuksena.\"\n\n\"Olkoon mitä onkin!\" huudahti Andersson. \"Eihän se ole minun syyni,\nettä tekojani väärin tuomitaan ja arvostellaan.\"\n\nRantanen varisti tuhan pois paperossinsa päästä ja näytti ikään kuin\nmiettivän vastausta. Andersson lävisti häntä katseillaan.\n\n\"Ei suinkaan muuten,\" virkkoi edellinen vihdoin, \"kuin siinä, että\ntällaisten tapausten kautta papiston arvo kansan silmissä vähenee.\nKatsos nyt, kun sinä panit pois Tukkilan pojan niin pienestä\nrikoksesta, jota tuskin kukaan katsoo edes synniksi, ja poika kuitenkin\noli tietojen puolesta hyvin varustettu, niin kukaan ei ajattelekaan\nmuuta kuin että teit tuon vihassa. Kun toiselta puolen taas laskit\nripille yhden 'kapteinin pojan', niin ennakkoluulo on kansassa siksi\nvaltaava, että he uskovat sinun tehneesi tuon persoonallisista syistä.\nKyllä kansa jo tuntee ja käsittää kristinopin ydintä siihen määrään,\nettä se osaa arvostella tällaisia tapauksia. Ja jos kansassa kerran\nkehittyy vakuutus, että papisto itse sakramenttioikeuksien\nkäyttämisessä menettelee mielivaltaisesti, niin, -- sinä käsität mitä\ntuosta seuraa.\"\n\nRantasen paperossi oli sammunut, hän sytytti sen uudelleen ja\nAnderssonkin kurkisti samasta valkeata omaansa. \"Sinä teet kuitenkin\nminua kohtaan väärän syytöksen siinä, mikä koskee tuota Tukkilan\npoikaa\", äänsi Andersson nähtävästi aikeessa jatkaa. Mutta toinen\nkeskeytti:\n\n\"Ajatteleppas, jos tuon ikkunan olisi rikkonut Huugo, mitä olisit siinä\ntapauksessa tehnyt?\" Hänen suunsa oli viattomassa hymyssä, tuossa kun\njäi odottamaan Anderssonin vastausta. Toisen poskipäät kävivät\npunaisiksi ja hän epäröi ennen kuin löysi sopivaa:\n\n\"Niin no\", sanoi hän vihdoin, \"kyllähän siinä olisi ollut vaikea\nvalita.\"\n\n\"Mutta ripiltä et olisi häntä kuitenkaan kieltänyt,\" jatkoi toinen.\n\n\"Kenties ei.\" Andersson koetti naurahtaa.\n\n\"Mutta katsotko nyt kristinopin mukaiseksi rangaista yhtä rikoksesta,\njosta et mahdollisesti jotain toista voisi rangaista?\" kysyi Rantanen.\n\n\"En ensinkään. Mutta enhän minä ole sanonut, etten olisi Huugoa\nrangaissut yhtähyvin kuin tuota toistakin, jos valtani siihen\nulettuisi. Vaan koska ei se siihen uletu, en myöskään pidä\nomalletunnolleni rasituksena sitä, vaikka täytyisikin jättää hänet\nrankaisematta.\" Andersson luuli jo voittaneensa, mutta toinen oli\nsitkeä ja kiusallinen.\n\n\"Sinä siis laskisit Huugon ripille, vaikka olisit vakuutettu, että hän\nkirkon-ikkunan särkemisellä on tehnyt itsensä siihen kelvottomaksi.\nEtkö sinä siinä tapauksessa olisi häntä auttamassa kelvottomasti\nnauttimaan Herran pöydästä?\"\n\n\"Sanoin jo, ettei minun valtani ulotu häneen. Ymmärrätkö, mitä se\nmerkitsee? En minä katso itseäni vastuunalaiseksi sellaisten oppilaiden\nteoista, joiden ylitse ei minulla ole valtaa.\" Andersson nyt jo selvään\nosoitti loukkautuneensa.\n\nToinen yhä hymyili.\n\n\"Mutta mikä sinulta on ryöstänyt vallan Huugon suhteen?\" Tämä\nlausuttiin painolla ja Andersson tajusi täydelleen sen merkityksen.\nHänen ei tullut vastattua, ainoastaan nöyrän, anteeksi pyytävän katseen\nhän toveriinsa vilautti. Kun ei vastausta ruvennut kuulumaan, virkkoi\nRantanen:\n\n\"Pidätkö siis tämän Tukkilan pojan mahdottomampana kasteenliitoa\nuudistamaan kuin Huugon? Kaiketi sinä muistat tuon tapauksen aamulla,\nkun me Huugon kanssa korttia löimme?\" Hän katsoi suoraan apulaisen\nsilmiin. Tämä väisti, nousi mitään vastaamatta ja astui muutaman kerran\nedestakaisin lehtimajassa.\n\n\"Sinä et voi aavistaa veli, miten raskas on papin tehtävä, kun se\nlankee omille niskoille\", hän vihdoin virkkoi seisahtaen Rantasen eteen\nja hänen silmäyksensä kertoi sisällisestä tuskasta.\n\n\"Minä aavistan kyllä, että se on kovin suuren edesvastauksen alainen.\"\n\nRantanen nousi ja alkoi astua Anderssonin rinnalla. Vähän aikaa oltiin\nvaiti, kunnes Andersson taas sanoi:\n\n\"Minä en ymmärrä mitä minun oikein pitää tekemän tuon Tukkilan pojan\nkanssa.\"\n\n\"En minä osaa neuvoa antaa, mutta minusta nähden on kuitenkin parasta\nettä teet vakuutuksesi mukaan.\"\n\n\"Olisiko tuo paikallaan laskea häntä silloin Ehtoolliselle, kuin tulee\nmuitakin, jotka olen luvun parantamisen päälle luvannut ja saavat tulla\nripille täysikasvuisten joukossa?\"\n\nRantasesta näytti tuo pula niin luonnolliselta, että velvollisuuden\nmukaan täytyi siihen osaa ottaa.\n\n\"Sitä en minä sinun sijassasi tekisi\", hän lausui. \"Ajatteles, kun\nlapset lasketaan uudistamaan kasteensa liittoa, edellytetään tietysti,\nettä he silloin tuntevat ihania, riemullisia tunteita siitä\ntaivaallisesta onnesta, jonka osallisuuteen saarnaat heitä laskevasi.\nVoidaksensa kokonaan antautua näiden tunteiden valtaan, olisi\njohdonmukaista, että jokainen yhteiskunnan jäsen, mutta ennen kaikkia\npappi, koettaisi poistaa heiltä sellaisia aiheita, jotka voivat\nhäiritseviä tunteita herättää. Kun nyt pappi tuomitsee osan lapsista\noikeudettomiksi ikäistensä kanssa astua Herran pöytään, mutta antaa\nheidän mennä ikäisempäin ihmisten kanssa, niin siitä luonnollisesti\nseuraa, että heidän sydäntänsä kalvaa syvä häpeän tunne. Josko tuo\nkorvaa heissä muut puutteet ja tekee heidät mahdolliseksi, sitä ei\nminun järkeni ainakaan käsitä. Siksi toiseksi, eihän ateria ole silloin\nhalpa-arvoisempi, kun siitä ijäkkäämmät ihmiset nauttivat? Ainakaan ei\nminusta ole ollenkaan tarkoituksen mukaista, että joku tuomitaan\nhäpeärangaistukseen Herran pöytään.\"\n\nAndersson oli tarkkaavaisena kuullellut ja toisinaan, ikäänkuin ahmien\nsilmillään, ottanut vastaan toisen suusta tulevia sanoja.\n\n\"Kyllä siinä on perusteita\", täytyi hänen tunnustaa.\n\n\"Niin minäkin luulen\", sanoi Rantanen, \"ja mikä vielä myöskin pakoittaa\nvarovaisesti menettelemään, on se että _kansa jo käsittää tuollaisia\nseikkoja_. Mitä enemmän papit menettelevät tavaksi tulleiden\nperusteiden mukaan, sitä enemmän he menettävät kansan luottamusta\nsanoihinsa. Tämän seikan huomaa ihan selvään siitä, että lahkolaisopit\nsaavat kaikkialla niin suurta kannatusta. Minusta nähden voisi papisto\nvähällä vaivalla tukevasti kannattaa valtion kirkkoa, jos vaan\ntahtoisivat poistaa käytännöstä omia väärinkäytöksiään. -- Ei, mutta\nnyt minun täytyy lähteä, koska jo näyttää olevan myöhäinen.\" Hän pisti\nkättä Anderssonille ja jätti hyvästi.\n\nViime mainittu jäi vielä puutarhaan ja käydessään katsahti silloin\ntällöin pois menevän jälkeen. Ensi askeleilla Rantasen poistuessa,\ntuntui ikään kuin helpottavalta, kun jäi vapaus saada yksin ajatella.\nMutta kohta palasi jonkullainen ikävä, kun ajatuksissa esiytyi\nkysymyksiä, joita tuo pois menevä oli sinne johdattanut.\n\nTuolla hän jo meni, Rantanen, näkyi jollekulle pihan puolelle\ntervehtivän.\n\n\"Mutta miksi en noita kaikkia ole ennen noin ajatellut!\" Andersson\nvirkahti. Toveri katosi näkyvistä puiden varjoon pappilan kujassa ja\napulainen henkäsi raskaasti. Tuntuipa olevan kova halu, melkein jo\njalatkin vetivät sinnepäin, rientämään Rantasen perään saadaksensa\nhänet edes muutamissa suhteissa tunnustamaan, että \"ei se ole niin\nvaarallista.\" Käsi sivasi otsasta alkaen alaspäin, pitkin kasvoja,\nsormet puristivat ja kulkivat jokaisen loman kautta, kunnes vihdoin\nehtivät leukaan, typistyivät siitä nilkomaan harvakarvaista partaa,\njonka ympärille tiviisti, ahnaasti sulkeutuivat. Käsi nykäsi siitä\nliian kovasti, pää nuljahti hiukan eteenpäin ja suu aukesi, mutta\nsulkeutui jälleen tiviisen suppuun... Mutta jo heijastaa silmistä\nvapauden iloinen välähdys, käsi erkanee parrasta ja heilahtaa\nvakuuttavasti... Epätasainen astunta taukoo ja sielussa tuntuu suloinen\nlepo... Ei askeltakaan tässä huumauksessa, ettei vaan tuo tunne jälelle\njäisi... Takaperin melkein tekee mieli astua, koska se tuntuu sinne\npäin vetävän...\n\nNyt se kuitenkin jätti, pakeni. Hän tunsi taas seisovansa alastomana\näskeisten aatosten keskellä, niiden rasittamana. Suloinen huumaus oli\nvaan ollut ajatusten sekaannuksen hedelmä, jonkullainen unelma,\navo-silmin nähty. Se oli syntynyt muutamasta sielussa ohitse kiitävästä\nhattarasta, joka oli siihen määrään miellyttävä, että unohti sen\nrinnalla kaikki muut ... tuota kun lähti koko olentonsa yhdistetyillä\nvoimilla tavoittelemaan.\n\nSiinä hän seisoi itse jälellä, raskas paino ja pettymys kumppalina.\n\nIlta-aurinko lähetti viimeisiä säteitään puutarhaan; ne pilkistelivät\nvaan sieltä täältä isojen puiden lehtien välitse ja heijastivat\nylhäältäpäin kuuleata punertavaa valoa, kuin kaukaisesta tulipalosta.\nPuiden varjot käytäväin kohdalla olivat salaperäiset, säteet\npilkistelivät lehväin raoista, ikään kuin jostain hienosta aineesta\nmuodostuneina soittoina, tätä tummuutta valaisemaan.\n\nHaaveksimisen tilaisuus oli tuossa jokaisena kesäiltana, kun aurinko\nkauniisti laski. Andersson oli siinä monasti uneksinut avosilmin,\najatellut itseänsä kappalaisena, ehkäpä kirkkoherrana ... ja sitten\nomaa pappilaa ja sen puutarhaa ja Sandraa ja... Nytkin hän oli\nuneksinut, mutta todellisuus ryösti kohta sen onnen.\n\nEi hän ollut juuri ahkera tupakoitsija, mutta nyt sytytteli paperossin\ntoisensa perään, käveli kun jonnekin joutuakseen ja rypisteli\notsaansa...\n\nRovasti tuli puutarhaan, katseli ihaellen ensinnä ympärillensä ja\ntakertui vihdoin erityisesti tarkastelemaan erästä kasvipenkkiä.\n\n\"Aadolf!\" hän huusi tarkastellen yhä penkkiä ja näytti siltä, että hän\nolisi jotain sen johdosta jutellut Anderssonille.\n\n\"Aadolf!\" Rovasti katsoi apulaiseen päin ja arveli luultavasti että\nhänen huutonsa olisi pitänyt kuuluman. Mutta asianomainen ei huomannut\nsitä.\n\n\"Mikähän hänellä nyt...\" Rovasti loi tutkivan katseen vielä sinnepäin\nja lähti sitten astumaan toisaalle. --\n\n\"Niin ... niin...\" Andersson seisahtuu ja mutisee itsekseen: \"Sen minä\nteen!\" Nähtävästi oli mies saanut päähänsä jotain hauskaa, koska\npudistelihe ikään kuin haittaavia ajatuksia voitollisena päähänsä\nheittääksensä. Kohta oli katsekin toisellainen: se tulkitsi vapautusta\nikävästä huolesta.\n\nHuomio jo ehti kiintymään luontoon ja paraiten tuohon hauskaan ilmiöön\nkun säde-soitot tuolta suurimman pihlajan lehväin välitse tunkivat niin\ntarkkapiirteisinä ja aineen muotoisina.\n\n\"Niin, sen minä totisesti teen!\" hän siinä taas vahvalla vakuutuksella\nvirkkoi ja lähti astumaan huoneesen päin. Nyt vasta hän huomasi\nrovastin toisella puolella puutarhaa ja kääntyi sinne.\n\n\"Nyt tulee varmaan hyvä sato viinimarjoista, jollei vaan näillä\nviikoilla tulisi myrskytuulia kukkia hävittämään,\" hän sanoi, kun näki\nrovastin pensaita katselevan.\n\nVanha pappi katsoi ensinnä vakoellen apulaistansa, ennen kuin sanoi:\n\n\"Ei tässä tuulet milloinkaan hedelmiä hävitä suuremmassa määrässä. Nuo\npuut estävät hyvästi tuulen tien. Mutta rankka-sateet ne toisinaan\nruhjovat lähes sukupuuttoon.\"\n\nNäin oli päästy puheen alkuun. Sen juostessa pisti apulainen väliin\nikään kuin ohimennen:\n\n\"Minä tuossa päätin itsekseni, että lasken sen Tukkilan pojan ripille.\"\nHän jäi melkein henkeä vetämättä odottamaan esimiehensä lausuntoa.\nRovastin suu meni hienoon hymyyn.\n\n\"Ehkäpä se olikin parasta,\" hän sanoi, \"säästyyhän sen kautta ainakin\nturhista rettelöimisistä.\"\n\n\"Niin minäkin arvelen.\"\n\nRovasti taitteli kuivettuneita oksia eräästä pensaasta.\n\n\"Sinulla taisi olla hiukan taisteluita tuon asian johdosta,\" hän\nvirkkoi ja katsoi nauravalla syrjäsilmällä apulaiseen. Viime mainittu\nhymähti ... pitääköhän tunnustaa, vai eikö...\n\n\"Olihan minulla\", hän tunnusti.\n\nRovasti oli saanut kuivat oksat karsituksi ja sovitteli niitä\nkäsissään. Hän virkkoi mietteissään:\n\n\"Kyllä minäkin tunnen niitä taisteluita nuoruuteni ajoilta. Mutta kun\nvanhetaan ja vakaannutaan, niin nuo kysymyksetkin sydämmessä käyvät\nharvinaisemmiksi,\" ja hän naurahti, \"sitä elää nutustellaan ja\ntoimitaan vaan vanhain kaavain mukaan.\" Hän hymyili niin tyytyväisesti\nja herttaisesti, että se tarttui apulaiseenkin. Rovasti meni istumaan\neräälle sohvalle, Andersson seurasi perässä ja sytytti paperossin.\n\n\"Mitä setä olisi nyt minun sijassani tehnyt tuon pojan kanssa?\" kysyi\napulainen, valmiina vastaan ottamaan jotain hupaisaa vastausta.\n\n\"Hjaa\", rovasti katseli taivaalle, \"kyllä kun minä joltakulta olen\nkieltänyt ripille pääsyn, on hän siihen saanut myös tyytyä.\"\n\nApulainen katseli tarkkaan esimiestään tämän harvakseen sanellessa.\nRupesi sitten ääneensä nauramaan kun tuntui siltä että setä sitä\ntahtoi. Ukko yhtyi itse joukkoon, päästäen pari kolme kunnian arvoista\nhytkähdystä.\n\nMikä herttainen ukko tuo setä! Apulainen tunsi koko olennossaan\ntuollaista levoittavan, hyväätekevän tunteen läsnäoloa. Painajaisesta\nei ollut haiventakaan jälellä. Hän katseli sedän valkeata tukkaa,\nkunnianarvoista partaa ja rauhallisia tyytyväisiä kasvoja. Siinä hän\ntuudittautui ikään kuin suloiseen levolliseen uneen, jonka nä'yissä ei\nkummitelleet mitkään painajaiset, eikä huolestuttavat, jokapäiväisen\nelämän kiusalliset möröt... Elää nutustellaan ja toimitaan vaan vanhain\nkaavain mukaan...\n\nSilläpä kannatti iloisesti nauraa, ajatus oli niin käytännöllinen...\n\nAnderssonia vielä hiukan jälestäpäinkin kututti, kun tuo pysyi\najatuksissa... Pitää ensinnä vaan hankkia kaavat ja sitten ruveta\nelämään horjumatta niiden mukaan.\n\n\"Nuoressa mielessä herää usein halu suuriin maailman parannuksiin\",\npuhui rovasti, \"ja semminkin nuorissa papeissa, melkein poikkeuksetta\nherää erinäisiä haluja koko kirkon uudestaan järjestämiseen. Mutta\nijankaikkiset lait ja aina varmat pettymykset kukistavat pian sellaiset\nhalut. Silloin tulee ajatelleeksi, että olisin tehnyt viisaimmin, jos\nkohta olisin asettunut olevaisten olojen mukaan.\"\n\nHän piti kiini sohvan istuimesta, juuri kuin aikeessa kohottaa itseänsä\nkäsien varaan ylös ja katseli pulskeata taloansa. Apulainen kuunteli\nrauhallisesti. Jonkunlainen himmeä kajastus äskeisestä keskustelusta\nRantasen kanssa värvytti ajatuksien reunassa ja sai matkaan hiukan\nikävää. Mutta rovastin olento tuossa, olihan se selvä, personallinen\ntodistus siitä, mitä hän puhui... Sepä poutii Rantasen ajatukset!\n\n\"Jaa tuota, oliko joku vaimo luonanne päivällä?\" kysyi Andersson.\n\n\"Oli.\"\n\n\"Hän olisi tahtonut minunkin kanssani puhua, mutta olin juuri kirkkoon\nmenossa. Mitä hänellä oli puhuttavaa?\"\n\n\"Hihhulit olivat saaneet akkaparan pään hieman pyörälle\", sanoi rovasti\nnaurahtaen, \"ja sitten hän tahtoi tietää, mitenkä hän pääsisi\ntuskastaan.\"\n\n\"Ja te neuvoitte häntä?\"\n\n\"Puhuinhan minä hänelle yhtä ja toista ja sanoin muun muassa, että hän\non sairas ja käskin hierottaa ja kupituttaa, niin kyllä paranee.\"\n\nApulainen naurahti.\n\n\"Ne hihhulit ovat\", jatkoi rovasti, \"semmoisia, että jos heille\nvakavasti puhuu ja selittää, niin he eivät usko, mutta kun tekee\nleikiksi koko puuhan, niin parhaalla pääsee.\"\n\nTyttö tuli puutarhaan kutsumaan illalliselle.\n\nSiitä lähdettiin. Apulaisella oli hyvä olo. Tosin äskeiset hetket ja\npäivän taistelut pistivät mieleen silloin tällöin. Mutta unilta ne vaan\ntuntuivat, joita näkemästä nyt oli herännyt paljon parempaan\ntodellisuuteen. Kun asiaa kerran tältä kannalta selvisi ajattelemaan,\nniin olipa jo hiukan vieras niille asioille, jotka päivän kuluessa\nolivat sydäntä rasittaneet. Nyt jo saattoi puustakatsojana määritellä\ntänpäiväisten tuskain syyt; nehän olivat olleet: ensinnäkin tuon pojan\njuttu ja sitten pääasiallisesti samasta johtuneena järjestelmiä koskeva\nkysymys. Edellisen suhteen tunsi hän päässeensä päätökseen, joka\niloitti ... hyh, se olikin ollut menemässä väärään suuntaan! Onpa hyvä\nettä kääntyi oikealle... Tuo jälkimmäinen sitten, eihän se enää\nnäyttänytkään miltään kun jo edellinen oli selvitetty. Olikohan siihen\nollutkaan mitään aihetta? Tuskinpa, sillä olihan se pojan juttu ihan\npersonallista laatua, eihän sillä ole mitään tekemistä järjestelmäin\nkanssa...\n\nAndersson ilakoitsi... Rantanen lie juonillaan ottanutkin seottaaksensa\nnuo asiat, kun näki miehen jo muutenkin vaikeassa asemassa... Aika\njunkkari se Rantanen! Oikeastaan nyt, kun saattoi selvällä vapaalla\ntunnolla arvostella, voi ihan tarkkaan huomata, että Rantanen oli\ntaluttanut esiin maailmanparantajain keppihevosen ja olisi tuota päätä\nistuttanut toisen sen selkään!\n\nMiten helpolta nyt sentään tuntui, kun oli päässyt tuosta vaarallisesta\nratsastuksesta. Hän katseli rovastia, joka tuossa kapealla käytävällä\nhiljakseen asteli edellä... Siinä on ukko, joka ei enää istu\nmaailmanparantajain keppihevosen selkään...\n\nOikein tuo ajatus Anderssonia hauskasti kututti, että mitä hauskaa\nsiitä syntyisikään, jos Rantanen keppihevostansa rovastille tarjoaisi.\n\nKyllä se on ukko, joka ei istuisi, ajatteli hän. Mutta se on viisasta\nelämän politiikkia ja apulaisella ei ole mitään järjellistä syytä olla\nesimerkkiä seuraamatta!\n\nHän huokasi keveästi.\n\n\"Todellakin on nyt erinomaisen suloinen kesäilta.\"\n\n\"Jaa\", sanoi rovasti, \"tämä on todellakin kaunis, tuskin raatsisi mennä\nollenkaan sisään.\"\n\n\n\n"]