[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCxmZRQsmhFZbMyjY5ciNmniI-j8e9lutnHdsSsMgHcw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},580,"Mennyt","Alkio, Santeri",1862,1930,"580-alkio-santeri-mennyt","580__Alkio_Santeri__Mennyt",null,"romaani",[],[],"fi",1892,29345,187557,false,43000,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Mennyt\" by Santeri Alkio is a novel written in the late 19th century. The book centers on the character Eero Laivurinen, who, determined to rise above his humble beginnings as a farm laborer, dreams of becoming a schoolteacher and assumes the responsibilities that accompany his aspiration. As he navigates his newfound life, he grapples with personal struggles, societal expectations, and family obligations that challenge his hopes for a better future.  At the start of the story, we are introduced to Eero Laivurinen, whose potential is recognized by his village, sparking aspirations for a brighter future. As he grows older, the weight of others' expectations compels him to consider a life beyond manual labor. Eero ultimately gains the opportunity to attend a seminary, followed by a teaching position—a dream that soon becomes complicated with the burdens of family debts and the responsibility of caring for his ailing mother and disabled sister. The narrative explores Eero's journey as he confronts societal pressures, his own ambitions, and the harsh realities of life that continually test his resolve. (This is an automatically generated summary.)",[],247,"Romaani kertoo teräväpäisestä Laivurisen Eerosta, jota kyläläiset kannustavat opintielle. Eero pääsee opiskelijaksi Jyväskylän seminaariin, mutta teos tarkastelee myös haaveiden ja todellisuuden välistä kuilua sekä menneisyyden vaikutusta ihmisen elämään.","Santeri Alkion 'Mennyt' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 580. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MENNYT\n\nKirj.\n\nSanteri Alkio\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1892.\n\n\n\n\n\n\nVanha kyläkoulumestari sen ensin pani liikkeelle, sen jutun, että\nsalvumies Laivurisen poika on teräväpäisin kaikista kylän pojista. Kun\nukko Laivurinen sai tuon tietää, kysyi hän asiaa vielä varmuuden vuoksi\nitse koulumestarilta, ja tämä tunnusti todella niin sanoneensa. Siitä\npitäen isä sitä jutteli kylässä, missä milloinkin oli työssä. Ja\nihmiset rupesivat erityisen uteliaina tarkastelemaan Laivurisen Eeroa,\nonko pojassa mitään erinomaista teräväpäisyyttä. Kyllähän hänessä\nvarmaan oli jotain toisenlaista kuin muissa paimenissa, sillä\nvähitellen tuli pysyväksi sananparreksi, että Eero on hyvin\nteräväpäinen poika.\n\nPidettiin aivan luonnollisena asiana -- ja siitä puhuttiin melkein\nliiankin usein --, että jos vain isä Laivurisella olisi varoja, niin\npitäisi panna poika kouluun ja tehdä siitä pappi. Mutta yhtä\nluonnollinen asia oli sekin, että poika jää perintöammattiinsa, sillä\nisällä ei ollut ensinkään varoja liikenemään sellaiseen.\n\nPoika rupesi lähentelemään kahtakymmentä ja yhä selvemmin ymmärtämään,\nmitä ihmiset puhuivat hänestä. Hän ajatteli usein sitä. Ja mitä\nuseammin ajatteli, sitä raskaammalta alkoi kirves tuntua, savi kävi\nojanpohjassa yhä vaivalloisemmaksi nostaa: hän ajatteli, ajatteli yhä\nkiinteämmin mitä ihmiset puhuivat.\n\nHän oli muuten kyllä hyvin siivo poika, ja maksettiin hänelle hyviä\nrenginpalkkoja. Mutta nyt hän rupesi kuvittelemaan, ettei Jumala ole\nhäntä rengiksi luonut.\n\nAjatukset kirkonpöntöstä oli hän jo aikoja sitten jättänyt, mutta\nsiellä oli nyt toinen, nimittäin kansakoulunopettajan kateederi; se\nistui ajatuksissa kuin painajainen.\n\nVihdoin se puhkesi ilmi. Hän uskoi sen kenelle hyvänsä, joka vain\nkuulla tahtoi, ja lisäsi aina: \"Kun olisi vain rahaa, niin...\"\n\nTästä ruvettiin puhumaan, ja Eeron lahjat näyttivät todella yhä enemmän\nerikoisilta, niin että miehet, hyvät kylänmiehet, rupesivat\najattelemaan sitä synniksi, jos tällaisten lahjain pitää kulua puiden\nhakkuussa ja ojankaivussa.\n\nSiitä tuli vihdoin täysi tosi. Hyväntahtoiset isännät lupasivat mikä\nrahaa, mikä takausta. Eero valmistautui jonkun johdolla\npääsytutkintoon. Hän meni Jyväskylään, pyrki seminaariin ja pääsi.\n\nSitten meni kaikki jo itsestään. Paljonlaisesti häneltä koulussa kului,\nsillä luonnostaan haluten olla eturivin miehenä katsoi hän ehdottomaksi\npakoksi elää mukana. Rahaa ne maksoivat vaatteet, pikku tuutingit y.m.\nRahan lähteet tahtoivat ehtyä, ja joskus oli tosi pulakin. Mutta niistä\nsuoriutui väliin toisella, väliin toisella tavalla, niin että hän\ntavallisen ajan kuluttua jätti seminaarin selkänsä taakse tuoden sieltä\nparemmanpuoleiset arvosanat taskussaan.\n\nOnni potkaisi häntä vieläkin. Hän sai samana suvena paikan N----n\nkansakoulussa. Palkkaa tosin ei ollut kuin 900 markkaa ja siihen\nlisäksi niitä näitä luonnossa. Mutta Eero otti sen kuitenkin vastaan,\nkun oli kerta hakenut, ja meni sinne. Olihan siinäkin palkkaa aluksi.\nHän laski, että hyvässä kädessä hän maksaa siitäkin velkansa kuudessa,\nseitsemässä vuodessa. Sydän hehkui silloin onnesta ja ilosta. Kukapa,\nhän ajatteli, viisi vuotta takaperin, kun raakana työjusuna ojaa\nkaivoin tahi metsässä puita kaadoin, kukapa olisi ajatellut, että näin\npian olen valmis opettaja ja jo ainakin kahdeksan vuoden kuluttua\nvelaton mies!\n\nJumala oli suonut onnea Laivurisen Eeron matkaan, niin sanoi Eero itse\nja niin sanoivat kotikyläläiset.\n\nSitten vielä: kun on elämänhalua hehkuva nuorimies, kun on melkein\ntuhanteen markkaan nouseva palkka, jos kaikki lasketaan, vapaa asunto\nja lämpö, kun on palkankorotuksen toivo ja osallisuus leski- ja\norpokassaan, -- niin täytyypä sanoa, että hän on oikein aika\nkytöjuurakko, sellainen nuorimies nimittäin, -- jollei siinä asemassa\nollen ajattelisi, että miehen ei ole hyvä yksinänsä olla. Laivurinen ei\nollut sellainen. Heti ensi vuotena paikan saatuaan hän nai erään\nköyhän, hiukan sivistystä saaneen tyttösen.\n\nMutta kohta jälestäpäin lisääntyi hänen perheensä toisellakin tavalla.\nIsä oli kuollut pari vuotta sitten. Äiti oli jäänyt tyhjäksi, köyhäksi\nja turvattomaksi. Siihen tuli vielä raajarikkoinen sisar-raukka, joka\nkokonaan saattamatonna ja tajuttomana makasi sängynloukossa. Kotikunta\nkyllä oli parina vuotena antanut vaivaisapua. Mutta kun Eero pääsi\nseminaarista ja sai paikan, päätti vaivaishoitohallitus, että hän\noikeastaan onkin velvollinen pitämään huolta puutteenalaisista\nomaisistaan. He kirjoittivat asiasta Eerolle. Tämä ensin pahastui ja\nkysyi, luulevatko he hänen täällä kultamaassa olevan. Mutta hän\nkeskusteli asiasta vaimonsa kanssa, ja he tulivat siihen yksimieliseen\npäätökseen, että otetaan muori ja sisar tänne. Laitetaan joku sänky\nkyökin loukkoon, niin saavat siellä maata. Pannaan piika pois, niin\nsilläkin säästetään ... saattaahan se äitivanha vielä edes astioita\npestä ja muussa pikkuaskareessa autella.\n\nSittemmin, kun tämä päätös oli tehty ja Eero vielä tarkemmin tuli asiaa\najatelleeksi, oli hänestä aivan luonnollista, ettei hän viitsisikään\nsanoa kotipitäjänsä vaivaishoitohallitukselle, ettei hän jaksa äitiänsä\nelättää. Vasta sitten hän huomasi näin ajattelevansa, kun päätös oli jo\ntehty. Se innosti häntä itseään ja vaimoa, tuntuipa sinä päivänä olo\nkumpaisestakin ikäänkuin varmemmalta: voitiinhan siten tosityössä\nnäyttää, ettei tässä eläminen sentään ole niin kovin kymmenen kynnen\nnenässä. Niin ottivat he muorin ja sisaren luoksensa.\n\nLaivurinen tuli muutenkin erittäin huomatuksi pitäjässänsä. Hänellä oli\nintoa muillekin asti. Kaikkien hyvien asiain harrastaja hän oli. Muun\nmuassa raittiusseuran perustaja ja esimies, monien muiden seurain\nasiamies ja ainoa puhuja ja esitelmänpitäjä koko pitäjässä. Ennen\nLaivurista olivatkin olot siellä takaperoisella, korpikylän kannalla.\nMutta Laivurinen puhalsi henkeä, viritti kuntalaisissa osanottoa ja\nintoa harrastuksiin.\n\nIhmiset ja erittäinkin edistyksen harrastajat sanoivat usein: \"Ihan\nmättääseen menisivät täällä puuhat ja harrastukset ilman sinua\". Paljon\nolikin totuttu häneen luottamaan ja aina vain kaikenmoisia satunnaisia\njohtotoimia hänen selkäänsä panemaan. Kyllä hän ne suorittikin innolla\nja taitavasti. Pitäjäläiset joutuivat tunnustamaan, että heillä on\naivan verraton kansakoulunopettaja.\n\nMutta eräänä kevätlukukautena rupesi häntä omituisesti väsyttämään.\nRuumis osoitti arveluttavia riutumisen merkkejä, ja henki kadotti\nvähitellen pirteän elinvoimaisen luonteensa.\n\n\n\n\nI.\n\n\nPieni mies, suuri pää, terävät, surumieliset silmät, kulmikas otsa, iso\nnenä, poskilla harva parta sekä ylähuulessa samansukuiset viikset ja\nkasvot laihanpuoleiset, -- sellainen oli kansakoulunopettaja Eero\nLaivurinen.\n\nPunaiseksi maalattu, lisärakennuksella jatkettu, kahdelta taholta\npuutarhan ympäröimä talo, joka oli aivan kylän laidassa, pääty\nmaantielle päin, siinä kansakoulutalo, jossa Eero Laivurinen oli\nopettajana ja isäntänä.\n\nKello 8:n ja 9:n välillä aamulla sekä 3:n ja 4:n välillä ehtoolla oli\nhänen jo toista kuukautta nähty tekevän säännöllisiä kävelymatkoja\nkylän läpi harjulle, missä viivyskeli aina pitemmän aikaa, kunnes\npalasi sieltä suoraan kotiin.\n\nHarjulla kasvoi muutamia vaivaisia mäntyjä kivien lomissa. Ne olivat\ntodella oikeita vaivaisia: joka jäsen väärä, vino, suhdaton, muodoton.\nKaikkien juurilla ei ollut edes maata, sen kun olivat elukat tallanneet\nja polkeneet sorkillaan. Sellaiset, joille näin oli käynyt,\nkamppailivatkin jo kuoleman kanssa, mutta se oli siivoa, hiljaista,\nvalittamatonta kamppailua. Sen huomasi ainoastaan siitä, että neulaset\nkeskikesällä alkoivat, ensin punertaa, sitten kellastua ja vihdoin\njärjestänsä tippuivat alas ja peittivät kuoresta paljaiksi kalutut\njuuret, ikäänkuin salataksensa asian todellisen laidan.\n\nTuolla kuivalla, näivettyneellä harjulla oli kuitenkin omituisuutensa,\nviehätyksensä. Se oli ainoa korkeampi paikka kylän luona, ja sieltä oli\nerinomainen näköala kirkonkylään saakka, sekä koko tienoon viljaville\npelloille.\n\nOli heinäkuun alkupuoli. Laivurinen nähtiin taas tavallisella\nkävelyllään. Hän oli juuri puolitiessä, nousussa harjulle, kun\nhengästyneenä seisahtui ja aikoi levätä. Mutta kohta hän ikäänkuin\nsäpsähtäen hylkäsi sen ajatuksen, lähtien entistä kiivaammin nousemaan\npuolijuoksua. Kiirehtiminen täytyi kuitenkin kohta lopettaa, ja sitten\nhän vitkalleen kävellen jatkoi matkaansa, kunnes saapui ylös. Siellä\nkääntyi hän tieltä polun tapaiselle, joka mutkitteli kivien ja\nkituliaiden mäntyjen sekä katajapensaiden välitse. Arvelematta, jopa\nerityisellä kiireelläkin hän kulki, kunnes saapui erääseen omituiseen\nsoppeen, pensaikkoon, jonka muodostivat toisiaan likekkäin kasvavat\nmäntyvaivaiset. Niiden keskelle oli jäänyt pieni tila, ehkä sentähden,\nettä muutamat nostamuskivet siinä peittivät maata. Yhdelle näistä\nkivistä istahti Laivurinen, ja hän oli yht'äkkiä puolittain kadonnut\nnäkyvistä -- havumajaan.\n\nHän huoahti kuin kotiin päässyt, loi tuttavallisen yleissilmäyksen\nympäröiviin mäntyihin. Näki kaikkien olevan ennallaan, sovitteli\nitseään yhä tyytyväisen näköisenä kivelleen, loi hajamielisen katseen\nalas kylään, sytytti paperossin ja rupesi nähtävästi nautinnolla\npolttamaan.\n\nMaisema ja kylä alhaalla, jotka tässä muodostivat jonkunlaisen\nnäköalan, ne olivat varmaankin Laivuriselle silloin, kun hän tämän\npaikan löysi, tuottaneet huvia, ehkäpä nautintoakin. Mutta näköala oli\njo käynyt tutuksi ja vanhaksi; hän silmäili sinne ainoastaan\nhajamielisenä, välinpitämättömänä.\n\nKuitenkin mies erinomaisen hyvin viihtyi siellä. Ehkäpä juuri paikan\nyksinäisyys siihen vaikutti.\n\nNyt ei hän paljoa ulommaksi katsellutkaan, enimmäkseen vain noita\nkäpertyneitä ja kummallisen koukkuisia mäntyjä. Mies saattoi katsella\nyhteen, samaan kohtaan pitkän ajan, ennenkuin silmä siitä siirtyi\nhiukan sivulle, toiseen omituisuuteen. Laivurinen viipyi siinä noin\npuolen tuntia ja näkyi viihtyvän erinomaisen hyvin. Pari eri kertaa\nastui hän jo muutaman askeleen poispäin, mutta palasi taas takaisin ja\nistui entiseen paikkaansa. Kivien päälle oli kasautunut joukko\nmännynneulasia. Niitä hän asetteli ja muodosteli, menetellen niiden\nsuhteen kuin lapset. Vihdoin mies kuitenkin liikahti levottomasti,\nkatsoi kelloaan ja lähti pois, mutta yht'äkkiä vähän matkan päästä\npalasi takaisin, hajoitteli sauvallaan neulaset huolellisesti ja lähti\nsitten. Ennenkuin hän ehti tielle, seisahtui vielä kerran ja katseli\nvakoilevasti ympärilleen. Kun ei ketään näkynyt, heitti hän sauvan\nniskaansa, piti käsin kiinni sen kumpaisestakin päästä, pullisti\nrintaansa ja hengitti syvään. Kun temppu oli suoritettu, silmäili hän\ntaas hätäisesti ympärilleen, juuri kuin jotakin peläten tahi häveten.\nKun ei ketään näkynyt, jatkoi rauhoittuneena matkaansa kylään päin.\n\nHänen ehdittyään nimismies Bendellin talon kohdalle juoksi sieltä pieni\npoikanen ilmoittamaan, että pappa oli kutsunut opettajaa sisään.\nLaivurinen meni, mutta jo ovessa kysyi:\n\n\"Mitä sinulla nyt?\" Hän ei tänään kuitenkaan näyttänyt mitenkään\nvaivatulta, päinvastoin iloiselta.\n\n\"Mitä sinulla nyt!\" matki Bendell nauraen. \"No, onko sinulla sitten\nniin tulinen hätä, ettet edes istumaan jouda?\"\n\n\"Eikä olekaan\", sanoi Laivurinen hävähtäen ja istui. \"Ajattelin vain,\nmitä sinulla on, kun kutsumaan panit.\"\n\nBendell tarjosi tupakkaa.\n\n\"Savuta.\"\n\n\"Kiitos.\"\n\n\"Jaa... Henkivakuutus-yhtiöltä sain tänään kirjeen. Eivät ole\nhyväksyneet sinun hakemustasi.\"\n\n\"Vai ei.\"\n\n\"Eivätkä ilmoita vielä syytäkään, miksi ei.\"\n\n\"Tietäähän sen sanomattakin.\"\n\n\"No mutta miksi eivät ilmoita!\" Bendell tahtoi kaikin mokomin ajaa syyn\nhenkivakuutusyhtiön herrain pahan tahdon tiliin, sillä joka kerta kun\nhän loi silmänsä Laivuriseen, huomasi hän, että tähän oli ilmoitus\nkipeästi vaikuttanut.\n\n\"Mistä he niin normaaliterveitä saavat\", pahoitteli Bendell. \"Tohtori\nkanssa sellainen... Mutta kuule! Syksyllä sinun täytyy koettaa\nuudestaan. Sinä näytätkin nyt jo taas paljon paremmalle.\"\n\n\"Näytänkö?\"\n\n\"Ihan totta.\"\n\n\"Saadaanpahan sitten syksyllä nähdä.\" Laivurinen huokasi suu hymyssä,\nsanoi hyvästi ja lähti.\n\n\"Sinullapa on kova kiire\", ihmetteli toinen.\n\n\"Noo ... siellä on kotona toimia. Käy katsomassa.\"\n\n\"Samoin, samoin!\"\n\nLaivurinen meni taaksensa katsomatta, vaikka toinen seurasi pihalle\nsaakka.\n\nEhdittyään kotiin huomasi siellä olevan aivan tyhjää ja hiljaista. Hän\nmeni katsomaan kyökkiin. Siellä ainoastaan piikatyttönen askarteli\nkeittoastiain kanssa, ja saattamaton, raajarikkoinen sisar makasi\nsängyssään kyökinloukossa. Tyttö ilmoitti rouvan ja lasten menneen\nkylään; muorista ei tiennyt sanoa mihin lie mennyt. Laivurinen palasi\nhuoneeseensa ja istui soututuoliin.\n\n\"Tiesinhän minä sen ... aavistinhan minä, etten saa henkivakuutusta!\"\nhän siinä itsekseen jupisi, heilautti kärsimättömästi ruumistaan ja\ntuijotti suoraan eteensä.\n\nSiitä oli kulunut kaksi kuukautta, kun oli henkivakuutusta varten ollut\nlääkärin tarkastuksessa. Sen jälkeen se oli ollut hyvin usein mielessä.\nJos eivät vakuuta, en välitäkään, oli hän toisinaan ajatellut; kuka sen\ntietää, miten kauan elää... Saa vain sinne pienistä tuloistaan suuren\nosan syytää. Mutta, ajatteli hän taas toisinaan, hyvä se olisi... Nuo\nvelatkin...\n\nSilloin aina kun velat tulivat mieleen, herpaisi oudosti, tunsi\nikäänkuin kutistuvansa pienemmäksi, voimattomammaksi ja vajoovansa\nhiljakseen jonnekin... Oli kulunut jo kuusi vuotta siitä, kun paikan\nsai, ja -- siinäpä ne velat vielä olivat.\n\n\"Jospa ... jospa ne vakuuttaisivat!\" Sillä hän aina miehistyi ja odotti\npäätöstä. Toisinaan oli jotenkin varma, että vakuutusyhtiön päätös\ntulee myöntävä, ehkä hiukan koroitetuin ehdoin. Sellaisina hetkinä\ntuntui olevan lujaa maata jalkain alla. Tuossa hän nyt istui\nmuistissaan seuloen, millä mielellä kulloinkin oli päätöstä odottanut,\nkoettaen kaikin puolin olettaa, että noinhan hän juuri itsekin ajatteli\n_enimmäkseen_, ettei hän ottaisi vakuutusmaksua maksaakseen\nlopultakaan. Jos olisi saanut itsensä narratuksi ja muistiansa\npetetyksi, ei asiassa olisi ollut mitään huolettavaa. Eihän tässä\nolisikaan sitten mitään toivon petosta!...\n\nMutta eipä saanut muistiansa narratuksi. \"Toivoit sinä! Ajattelit sinä\nvakuuttaa henkesi -- velkaisi tähden!\" kuohui ajatuksissa aina, vaikka\nmitä olisi eteen pistänyt. Kun todellisuus vihdoin yksinomaisena\nvaltiaana jäi luomaan ajatuskuvia, pisti yht'äkkiä mieleen kysymys:\npaljonkohan minulla oikeastaan on velkaa? Samassa valtasi omituinen\npelko, ja hän jo ajatteli jättää koko asian. Olkoon! Mitä minä sen\nlaskemisesta hyödyn! Mutta hänessä kuohui kiihko päästä laskemaan.\nKesti vähän aikaa epäröidessä. Tuntui siltä kuin oikea käsi olisi\nhapuillut kynään, laskuja tekemään, ja vasen käsi kaikin voimin\nvastustellut. Mutta sitten, aivan kuin sattumalta, vasen käsi hervahti\nja oikea sai tehdä tehtävänsä.\n\nHän koki ensinnä laskea päässä. Oli niin tulinen hoppu ja \"vähäpätöinen\nasia\", -- vähäpätöinen asiahan se on, koetti hän välistä ajatella, --\nettei edes sietäisi kynää ottaa sitä varten. Mutta koko huomio kiintyi\nnumeroihin...\n\n\"Mitä?\"\n\nNosti yhtäkkiä hien koko yläpuoleen ruumista, ja hätäisesti etsi hän\nliivintaskusta kynän. Omituisen kiihkeästi ja uhkamielisenä työnsi hän\nnumeroita paperille. Hienpuuskaus, joka välillä hiukan hellitti,\nsyöksyi pinnalle uudelleen ja poltti. Muisti oli tänään erinomaisen\nelävä: asiat juoksivat mieleen tarkoin ja selvinä. Kun vihdoin kaikki\noli saatu paperille merkityksi, saavutti ikäänkuin väliaikaisen levon.\nSen kestäessä hän kauan aikaa muisteli olisiko vielä jotain unohtunut.\nKun ei enää mitään mieleen johtunut, tuntui hetkisen siltä, kuin\nvelat olisivat samassa tulleet maksetuiksi. Tuo oli ainoastaan\nsilmänräpäyksellinen hairahdus, josta kohta selvisi, kun muuan pikku\nasia vielä muistui mieleen ja sen koneentapaisesti kirjoitti entisten\njatkoksi.\n\nHän ei ollut vielä laskenut numeroita yhteen. Tuijottaen paperiin\najatteli hän, oliko oikein muistanut velkain vuosipäivät ja laskenut\noikein korot. Hän viivytteli tahallaan yhteenlaskua, lepäili ja kokosi\nikäänkuin voimia siihen. Hiki oli kuivunut, ajatukset ja hermosto oli\nvähitellen vaipunut puuduttavaan lepoon.\n\nVihdoin Laivurinen kuitenkin havahtui kuin unesta ja ryhtyi laskemaan.\nHän laski moneen kertaan kunkin rivin, aivan kuin virhettä etsien, ja\npiti erittäin tarkkaa lukua myöskin penneistä. Käsi vapisi hiukan, kun\nvetäisi viimeisiä numeroita. Silmää liikauttamatta tuijotti hän siihen,\nveti syvään henkeä ja äännähti kummallisella painolla:\n\n\"Herra Jumala! Niinhän se on kuin aavistinkin... Eiväthän ne ole\nvähentyneet juuri ollenkaan.\"\n\nRintaa painoi tuskallinen ahdistus, ja kuumeentapaisesti alkoi hän\nuudestaan laskea.\n\n\"Oikein se on!\" Hän heitti kynän kädestään; se meni hyppien lattiaan.\nRaskaasti ohahtaen nousi mies kävelemään.\n\n\n\n\nII.\n\n\nAjatukset lensivät vauhdilla. Mielikuvitus toimi kummallisen\nhämäräpiirteisenä, mutta jokainen piirre tuntui sittenkin kiusallisen\ntodelliselta. Toivelmat ja aikeet edellisiltä vuosilta näyttivät kuin\ntyhjiksi menneiltä arpanumeroilta, joita katsellessa ja vetoa\nodottaessa on vuosikausia mieltänsä innostanut. Nuo toivelmat olivat\nkohottaneet rintaa ja lisänneet elinvoimaa vielä aivan vähän aikaa\nsitten. Mutta nyt ne rojottivat maassa rääsyinä, repaleina irvistellen.\nKyllähän tosin jo joku kuukausi sitten oli ruvennut epäilemään niitä,\notaksumaan tuulentuviksi, hajoaviksi saippuakupliksi. Vanhan tavan\nmukaan hän oli kuitenkin aina epäilykset poistanut ja toivoen\nsilmäillyt tulevaisuutta kohti. Mutta nyt...\n\n\"Noinko todella onkin terveyteni laita?\" Kun tuon jäähdyttävän\najatuksen rinnalla sen lisäksi yhä kummittelivat nuo numerot edessä,\npaperilla, niin ajatukset joutuivat auttamattomaan sekasortoon. Se oli\npainavaa, kiduttavaa, se ei suonut mitään syvemmin ajatella, ei\nmihinkään seisahtua. Hän huomasi nyt tämän seikan ja ajatteli olevansa\nhukassa, ellei tästä tilasta pääse. Nyt ponnisti hän kaikin voimin\nlöytääksensä risteilevien, toivottomien kuvitelmain joukosta yhdenkään\nvaloisamman, jonka nojaan saattaisi, vaikkapa vain hyvinkin heikolle\npohjalle, ruveta rakentamaan _uusia_ elämän toivelmia.\n\nOli luullut, ettei hänellä sentään olisi enää noin paljon velkoja.\n\n... Mikä pettymys! Vavistuksella tunnusti hän itselleen, -- se\ntunnustus tuli ikäänkuin uhitellen, -- ettei hän ole ollut mies\npitämään menojansa tarpeeksi silmällä.\n\n\"Olen ollut semmoinen...\" hän ähki kärsimättömästi. Ja kun oli luullut\nitseänsä kaikissa suhteissa mieheksi, jolla oli kykyä.\n\n\"Mikä pettymys!...\"\n\n\"Mutta millähän oikeudella minä oikeastaan annoin itselleni tässäkin\nsuhteessa niin paljon arvoa?... Yhdeksänsadan markan tulot! Pitihän\ntietää, etteivät ne riitä edes minun perheeni menoihin... Mitä sitten\nvelkoihin!\"\n\nMutta totuuden ilmitulemisen tuottama suurin tuska oli jo nähtävästi\nhaihtumassa sen verran, että mies kykeni ajattelemaan. Hän astuskeli\nmuutamaan kertaan yli lattian tekemättä yhtään harha-askelta. \"Hm\",\näänsi hän seisahtuessaan pöydän viereen ja alkoi etsiä pöytälaatikosta\njotain.\n\n\"Hullu minä olen ollut ... narrannut itseni tyhjällä, olemattomalla...\nMutta ei se nyt itkusta parane!\" äänsi hän uhitellen ja alkoi mennä\nulos. \"Itkusta ei se parane!\" ärjäisi hän uudestaan. \"Täytyy tehdä\ntässä jotain ... ehkäpä tuon sitten saattaisi unohtaa.\" Mieli tuli jo\nmelkein iloiseksi, kun saattoi ajatella unohtamista. Kaappasi\nkäsikirjoituksen pöytälaatikosta ja riensi ulos.\n\nOvessa mennessään muisti, etteivät vaimo ja lapset olleet kotona.\nIhastui siitä. \"Millä olisinkaan heiltä peittänyt tuskani! Mitä olisin\nsanonut?\" Ja vaimolle kertoa tästä asiasta näin kuumana, ennenkuin itse\non ehtinyt vähän asettua... Saada vielä vaimo rinnallaan samaan\ntuskaan, sitä ei hän olisi luullut jaksavansa sietää.\n\n\"Vaimon täytyy olla huolista vapaa\", hän ajatteli. \"Jos minun täytyisi\nvielä nähdä hänet tässä rinnallani suremassa asioita, joista yksin\nminun, miehen, tulee pitää huolta ... se olisi elämäni surma...\"\n\n\"Nähdä vaimo itkemässä leipähuolissa!\"\n\nSellainen ajatus vapisutti ja kiukutti: jospa totisesti minun pitäisi\nsellaista nähdä! hän yhä uudelleen ajatteli. He olivat tottuneet\npitämään talouttansa jotakuinkin toimeentulevan perheen taloutena.\nTuo huomio pani taas veren kiihkeämpään liikkeeseen. Muutoksen\nhuomattuaan hän heti koetti poistaa tuota ajatusta, estää sitä\nteräväpiirteisemmäksi kehittymästä -- jottei uudistuisi äskeinen\nkohtaus.\n\nYhtäkkiä johtui mieleen, että oli ennenkin melkein aina tiennyt,\nainakin aavistanut, ettei hän ole mikään hyvin toimeentuleva mies ja\nettä toimeentulo yhä huononee, mikäli perhe kasvaa; ja vielä senkin,\netteivät hänen velkansa juuri olleet vähentyneet.\n\n\"Oikeastaan minä olen sen tiennyt joka päivä\", hän ääneen virkkoi\nmelkein tyytyväisenä, \"enkä minä ennenkään ole sitä näin hullusti\nottanut.\"\n\n\"Mutta miksi, miksi se nyt juuri tällaista helvetin hätää tekee?\"\nhän kysäisi. Syyksi pääasiallisesti pani myttyyn menneen\nhenkivakuutushakemuksen ja \"taudin tapaisen\", joka oli tänä suvena\nhivutellut ja härnännyt.\n\nLaivurinen oli tullut puutarhaan ja käynyt istumaan eräälle penkille.\nHuomionsa kiintyi nyt muassa tuotuun käsikirjoitukseen. Heti alkoi hän\nsitä lukea, pakottaen itseään siihen:\n\n\"-- -- -- Sillä, niinkuin sanottu, kukaan ei ole siveellisesti\noikeutettu yhteiskunnassa elämään ja nauttimaan sen antamia\netuisuuksia, jollei hän jollain tavalla koeta tälle yhteiskunnalle\nkorvata, palkita sitä hyvää, mitä hän siltä nauttii.\"\n\n-- Unohtuipas, ajatteli hän ihastuen, minä saatan tähän nyt jo kiintyä,\nvieläpä innostuakin.\n\n... Mutta olenkohan minä _sitä_ sentään ennen noin varmaan\ntiennyt?... Olen aina elänyt toivelmien vallassa, olettanut, että aika\ntuo uusia neuvoja, sivutuloja, ja mihin kaikkiin lienenkään\nperustanut?... Nyt alkanee totuus irvistellä, kun tuulentuvat\nhajoavat..\n\nHän lausui tämän heti edellisen ajatuksen perään, kysyen itseltään ja\ntaivaalle tuijottaen, ikäänkuin sieltä vastausta etsien. Pian hän\nkuitenkin havahtui, huomasi hairahduksensa, -- ajatuksissa olivatkin\nmolemmat asiat sekaisin. Hän alkoi jatkaa harjoitustaan, lukea\nesitelmää, jonka oli erästä aiottua iltamaa varten valmistanut.\n\n\"-- -- -- Kuitenkin, kuinka monet, joilla on aineellisessa suhteessa\nerinomaisen edullinen asema ja jotka saavat asemastansa kiittää juuri\nyhteiskunnan heille valmistamia etuja, kokonaan lyövät laimin nämä\npyhimmät velvollisuutensa! Katsotaan vain sitä, että oma kukkaro aina\navautuu ja sulkeutuu varsin edullisella ajalla. Kylmäverisinä saattavat\nhe katsella, miten yhteinen hyvä lentää kuperkeikkaa heittäytyen\nperikadon kuiluun. Heillä kyllä olisi mahtavat apukeinot käsissä ja he\nvoisivat yhdellä kädenojennuksella estää tuollaisen kuperkeikan. Mutta\nhe eivät tahdo, he eivät halua tehdä muuta kuin sitä, mistä oma, rakas\n_minä_ hyötyy ja voittaa.\" -- -- Saakeli sentään, että siihenkin\ntuli nimi pistetyksi!... Jos nyt olisikin varoja, mutta ... voi!\n\nHän nousi levottomasti, sillä mieleen oli johtunut ylioppilas Vieruksen\ntakausjuttu. Oli nimittäin joku aika sitten mennyt takaamaan\nystävälleen ylioppilas Vierukselle erään kauppias Nerkkulan kanssa\nyhteisesti tuhannen markan lainan.\n\n\"Mikähän sai minut siihenkin nimeni pistämään? Olisihan pitänyt tietää,\nettä minulla on omissakin asioissani kyllin tekemistä\", hän vaikeroiden\nvirkkoi ja nousi kävelemään, sillä yhtäkkiä uudelleen herännyt\nlevottomuus esti häntä jatkamasta lukuaan. Kirjoituksen piti hän\nkuitenkin kädessään varalla -- jos kesken kaikkea jotenkin saisi\nvarastetuksi ajatuksensa siihen.\n\n\"No, totta se on!\" jupisi hän ja hoivasi kädellään vakuuttavasti, \"ei\nminulla ainakaan vielä ole mitään syytä pelätä Vierusta.\"\n\nNyt avasi hän taas vihkon ja koetti kiinnittää siihen ajatuksiaan\npäästen pari lausetta eteenpäin.\n\n... Mutta jos hän kuolisi? pistäysi väliin ajatus. -- \"Mutta miksi hän\nkuolisi? Minä vain turhaan itseäni peloittelen. Hän on terve mies,\npaljon terveempi kuin minä... Minun ... laitani, kuinkahan se\noikein lieneekään? Jos se sittenkin olisi rintatauti, kun eivät\nhenkivakuutukseenkaan ottaneet? Henkivakuutus on pelkkä afääri, eikä\nsiinä varmaankaan turhanpäiten hakijoita hylätä.\" Hän koetteli\nrintaansa. Se ei nyt tuntunut kipeältä. Mutta öillä hän toisinaan oli\nherätessään ollut hirveästi hiessä. Sellaista oli sanottu keuhkotaudin\nmerkiksi. Hän otaksui myös tulleensa kummallisen heikkohermoiseksi:\npieninkin vastenmielisyys sai pois tolilta. Ehkäpä tähän\ntämänpäiväiseenkin on alkusyy heikkohermoisuudessa?\n\nKysymyksen kertasi Laivurinen ääneen jupisten. Mielessä tuntui, että\njos vain tämän voisi luotettavasti todistaa, niin hänellä ei nyt\nolisikaan mitään hätää \"enempää kuin ennenkään;\" sairas mielikuvitus\nvain näkee asiat vastenmielisemmässä valossa. Tämä rupesi mielessä\nvähitellen kehittymään vakaumukseksi. Viime aikoina luuli usein\ntavanneensa luonteessaan samansuuntaisia vivahduksia. Useita sattumia\nja tapauksia muistui mieleen.\n\n\"Siitä, ihan siitä tämä johtui, heikkohermoisuudesta ...\nsairaalloisista mielijohteista\", äänteli hän.\n\nHelpotti, melkeinpä siinä tuntui olevan täydellinen pelastus.\nHeikkohermoisuus ja sairaalloisuus olivat vain olevinaan pikkuasioita,\nhelposti autettavia... Hyvä, että nyt tietää syyn kaikkiin hassuihin\nmielijohteihin! Tietää niitä karttaa, poistaa... Miksei sitä\nosaisi? Kun jo edeltäkäsin tietää, että kaikki johtuu vain\nheikkohermoisuudesta!... Tuntui hyvin rauhoittavalta vastaisen varalle,\nkun voi ajatella tuollaisen tuskan syyt vain teennäisiksi, s.o., että\ntuskain syytä todellisuudessa ei ole olemassakaan, kaikki on ihan\nniinkuin ennenkin ... sairaalloisia mielijohteita vain!...\n\nTultuaan tuosta melkein vakuutetuksi saattoi hän levollisesti kääntyä\najattelemaan, minkälaiseksi oikeastaan heikkohermoisuus ja kivulloisuus\nolivat viime aikoina hänet tehneet.\n\nPääasiallisin juonne siinä oli, että hän huomasi tulleensa kummallisen\nkärtyisäksi. Tuo seikka itseäänkin monesti rasitti: se johti\nhullutuksiin ja kiukuttelemisiin, joita jälkeenpäin sai hävetä ja\nkatua.\n\nValistusharrastukset olivat häntä ennen erinomaisesti innostaneet, jopa\nsiihen määrään, että hän itseään melkein liikanaisesti rasitti\npuuhaillessaan niiden hyväksi. Mutta se kaikki oli ollut vain elämää;\ntoisinaan saattoi pitää puuhien tuottamaa nautintoa, hyvää omaatuntoa,\nvieläpä mainettakin jonkinmoisena omaisuutena.\n\nNyt, tänä keväänä, oli yhtäkkiä alkanut olla toisin: melkein kaikki\npuuhat ja toimet kyllästyttivät ja jo pelkkä ajatuskin, että olisi\nryhdyttävä tosi-innolla työskentelemään jonkin aatteellisen asian\nhyväksi, väsytti. Toisinaan hän kuvitteli ja otaksui olevansa hyvinkin\nsairas ja pelkäsi kuolevansa. Silloin aina kohta johtui kysymään\nitseltään, mistä se kuolema nyt siinä paikassa tulisi? Ja miksi se\njuuri hänet veisi, hänet ... _hänet_? Kun oikein ajattelemaan\nrupesi, ei se tuntunut mahdolliselta. Mahdotontahan se on... Eikä tämä\nnyt vielä mitään sellaista kipua liene? Paljonhan on muitakin ihmisiä,\njotka sairastelevat silloin tällöin, koko elämänikänsä, eivätkä kuole\nnuorina, eivät keski-ikäisinäkään. -- Nyt häntä kuoleman ajatus\nvapisutti oudosti. \"Mutta jospa minulle sattuisi piankin kuolema\ntulemaan, ennenkuin ehdin raha-asiani järjestää?... Kuinkahan Herran\nnimessä?... Ne olisivat kerrassaan huonolla kannalla.\" Häntä painoi\nraskaasti ja kauan. Vihdoin, ikäänkuin väkisin asiasta irtautuakseen\nhän huudahti:\n\n\"Minä järjestän ne toiselle kannalle!... Ihan heti, kun vain tässä\nehdin ja alkuun pääsen.\" Loppu tuli vastahakoisesti, puoliväkisin.\n\nJo ennen oli Laivurinen vähitellen ruvennut kaihtamaan saamamiehiään.\nHäntä rasitti ja kiusasi se palvelevaisuuden-pakko, johon otaksui\nolevansa velvoitettu alistumaan heidän suhteensa. Tänään hän sen\nhavaitsi muuttuneen inhoksi, vihaksi. Hän huomasi syvästi vihaavansa\nerittäinkin yhtä saamamiehistään, talokas Vaittista. Viha pystytti\nuudelleen tänään jo jotenkin epävarmana luhistelevan toivon.\nVimmassaan, joka oli osittain silmitöntä, ei hän niin tarkoin\nperustellut, miten saisi kaikki käymään niinkuin ajatteli. Pois vaan\n_sellaisesta_ alamaisuudesta! Laina täytyy hankkia muualta,\ntoisenlaisilta ihmisiltä ... suorittaa pois _sellaiselle_ ja\nnäyttää, että hän voi raha-asioissakin tehdä vapaan miehen tekoja.\nHänellä kyllä olisi luottoa. -- \"Jos ei minulla, niin ei sitten\nkenelläkään!\" -- ei tarvitsisi oljennella kaikenlaisten myyräin orjana,\nkuin mikä ikään!...\n\nYhtäkkiä heränneestä omanarvontunnosta kohoili rinta voimakkaasti.\nKiihoittuneena aikoi hän taas ruveta esitelmäänsä lukemaan,\nmuodostellen jo ajatuksissaan uusia käänteitä erityisiin kohtiin: pitää\nantaa niille rikkaille aika löylytys, mokomille aineenorjille,\nihmisetanoille!...\n\nMutta samassa hän kiintyi katselemaan viereisellä maantiellä muuatta\nsatunnaista tapausta.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nJoukko matkustavaisia pidättyi hevosiansa juottamaan naapuritalon\nkaivolle. Olikin nyt lämmintä ilmassa! Tie tomusi, tukki suut, silmät\nja korvat. Heinäkuu oli käsissä ja kuumia poutailmoja jo ollut pitemmän\naikaa. Mitäpä siinä teki matkustaja muuta kuin pidättyä joka kaivolle\nmikä likelle sattui, juomaan itse ja juottamaan hevosiansa. --\n\n\"Älä aja, Mikko! Hoi! Älä aja, pidätä... Annetaan vettä hevosille!\"\nhuusi joku peräjoukosta etumaiselle.\n\nMikko oli juovuksissa, huojui ja hoippui kuin mikä; vielä päälliseksi\nnäytti puoleksi nukkuvan. Useat muutkin ajajat nukkuivat, mikä makasi\nrattailla selkiselällään, pää alaspäin, mikä missäkin asennossa virui\nja rötkötti. Yksi ja toinen heräsi huutamaan, mitä oli milläkin\nsanottavaa, useimmiten joutavaa, vieläpä sikamaistakin. Kielet\nsammalsivat, silmät olivat oudosti muljollaan viinasta ja unesta.\n\nMutta Miska ei seisahtunut vaikka haukuttiin ja nimiteltiin monella\nnimellä, eteenpäin vain ajoi ja haukkui vastaan. Mutta se, joka ajoi\nMiskan perässä, suisti kaivopihalle, ja toiset menivät perästä.\nMiskankin täytyi palata, kun ei yksin viitsinyt mennä. Palatessaan hän\nkiroili ja pauhasi, ikäänkuin olisi mikäkin mies ollut. Eräs\nvanhemmanpuolen mies -- isännäksi kuuluivat toiset sanovan -- oli\nhyvästi juovuksissa hänkin, istui hirrenpätkällä, kun nuoremmat\njuottelivat hevosia, jaksatti toisille jotain vanhaa, nuoruudenaikaista\ntappelujuttua. Juttu oli olevinaan hauska ja kummallinen. Äijä kertoi,\nmiten hän eräänäkin yönä tappeli. Oli ollut jo makuulla tytön vieressä,\nkun tuli kaksi muuta -- nimetkin mainitsi. Ne tulivat tervatampein ja\npannunvarsin ja rupesivat niillä paukuttelemaan tuoliin ja pöytään ja\nhäntä pois ajamaan. \"Mutta karhu nousi sängystä\", hän kertoi. (Toiset,\nerittäinkin pojat, kuuntelivat ihastellen, jännityksellä.) Ja sitten\nkun \"karhu\" oli noussut sängystä, ampunut kaksipiippuisella ja vetänyt\nvielä lasketun kuusituumaisen, niin -- olivatpa lähteneet. Hätä oli\ntullut käpälän alle.\n\n\"Saakeli, no löittekö te?\"\n\n\"No, etkö sinä nyt, sen tohlo, kuule, kun juuri kerron, että halkaisin\nkäsivarren!\"\n\nToiset nauroivat. \"Se on kuuro tuo poika.\"\n\n\"Mutta Maija, missä Maija on? Nukkuuko se kärryssä, vai?\" rupesi joku\nkyselemään. Yleinen, huomio kääntyi siihen. Mentiin katsomaan ja\nlöydettiin Maija makaamassa kärrynlavalla, lautahäkin pohjassa.\n\n\"Nouse ylös, Maija!\" kiljuivat miehet ympärillä ja kävivät käsin\nretuuttelemaan vaatteista ja mistä mikin.\n\n\"Tulkaa juottamaan konianne, sen vietävät!\" huusi joku, joka jo oli\nomallensa saanut vettä. Muutamat lähtivät kaivolle päin, mutta yksi jäi\nvielä Maijaa herättelemään. Vihdoin se onnistuikin. Silloin tuli\nisäntäkin naureskellen paikalle. \"Eikö Maija nouse?\"\n\n\"Makaa perhana, kuin olis' sulhanen vieressä.\"\n\nHäkin laidan yli kohosi hitaasti pää; pörröinen tukka oli pitkä,\nkauniin keltainen, oikea pellavatukka.\n\n\"Joo ... jo nousee.\"\n\n\"Hä-äh?\" veti Maija pitkään ja veltosti. Kovasti ponnistaen kohosi hän\nseisomaan, katseli älyttömästi ympärilleen ja sopersi muutamia sekavia\nsanoja.\n\n\"Oo ... se on jo kuin kukko, riski ja selvä!\" huusi isäntä turvaten\nitseään häkin laitaa vasten.\n\n\"Riski ja selvä ... riski ja selvä ... hek, hek, hek...\"\n\nMaija puri hammasta, väänsi päätä ja painui uudelleen alas.\n\n\"Aivanko se nyt makaamalla ... makaamalla kuittaa kaupunkireisun. Älä\nhiidessä ... tule alas Maija, hevostasi juottamaan ... pitää juottaa\nhevosia ja -- kuuletkos, -- saat itsekin ryypyn!\"\n\nMuuan oli kaahinut pyörälle seisomaan, otti Maijaa käsivarresta ja\nkehoitti nousemaan. Toinen saapui apuun toiselta puolen. Isäntä nauroi\nja kehoitti nostamaan alas, ryyppyä ottamaan. Toiset tekivät käskyn\nmukaan, nostivat tytön pois kärryistä. Siitä syntyi suuri ilo,\nerinomainen naurun aihe: tyttö ei tahtonut kyetä seisomaan, vaikka\nhäkin laidasta kiinni piteli.\n\nHän oli noin kahdeksantoista vuoden ikäinen, sievänlainen tyttö.\nVaatteetkin oli pukenut yllensä koreat: hänellä oli uudet, sievät,\nmatalaruojuiset kengät, valko- ja punaraitaiset sukat, uutukainen\nmusliinihame ja omakutoinen suvikappa. Sanalla sanoen hän oli\npukeutunut juhlapukuun markkinoille, koreilemaan ja huvittelemaan.\n\nMiehet pyrkivät likelle juttelemaan, kukin satuansa sanomaan,\npiirihyppyäkin pyörimään tempasivat. Maija virkistyi vähitellen, sai\npuhelahjankin ja rupesi kiroilemaan. Toisinaan hän lauloi, nauroi ja\ntanssia kompuroi miesten kanssa. Maijan oli hauska ja miesten oli\nhauska. Isäntäkin yhtyi joukkoon, jopa pyörimäänkin. Muuan vanha,\nhiljainen eukko tuli sekaan, koetti repiä pois Maijaa ja hillitä\nmiehiä. Mutta Maija suuttui ja haukkui, käski ämmän mennä hiiteen.\nMiehet eivät suuttuneet eivätkä muutenkaan välittäneet, ilkkuivat vain\nja käskivät ämmän töppösiinsä kursimaan. Ämmäkin vihdoin suuttui ja\nmeni haukkuen pois. Miehet juoksivat pullojaan hakemaan: Maija on\nhupainen matkatoveri, pitää palkkioksi ryyppy tarjota. Toiset vetivät\nsillä aikaa Maijaa kaivolle, että saisi vedellä päätä huuhtoa. Matkalla\nMaija kaatui, ryvetti uudet vaatteensa, joilla oli koreilemaan\nlähtenyt. Suu, joka tavallisissa oloissa saattoi olla supukka, oli\nrumasti väärällään, ja kasvojen ilme surkea.\n\nLäheisen talon kartanolta oli kokoontunut miehiä kurkistelemaan.\n\"Pitävätpä surkeata peliä tuon tyttöparan kanssa\", sanoivat he. Mutta\nnauroivat kuitenkin: mikä lintu liekään tuo naikkonen. Tuli vihdoin\nnaisiakin siihen surkuttelemaan Maijaa. \"Tuollaisia ne ovat miehet\",\nsanoivat, \"koko piruja matkakumppaniksi. Kun miehet ovat juovuksissa,\nhoitavat naiset niitä. Mutta miehet ovat tuollaisia! Tyttöparan\nrääkkäävät kuin villit. Itse kuitenkin juottaneet ovat, narranneet,\npyövelit!\" Ja naisten teki mieli mennä hätään, mutta miehet eivät\nlaskeneet.\n\nTiellä taas miehet kilpailivat, kuka saisi Maijan ryyppäämään\npullostaan. Maija soti vastaan kynsin hampain, puhutteli miehiä rumilla\nnimillä eikä luvannut huolia. Itkikin hän jo. Mutta kun ei mikään\nauttanut, suostui vihdoin isännältä ottamaan; lupasi antautua tämän\nkanssa hyviin väleihin, ruveta isäntäsille ja emäntäsille. Isäntä\nolikin leskimies.\n\nTästä tuli uutta ilonaihetta: Maija isännälle morsiameksi, yksille\nrattaille pitää mennä, käsi kaulalle ja rakastaa! Isäntä innostui,\nrupesi pojille äikittelemään: \"parempi olen vielä vanhanakin kuin te!\"\nPojat kyllä osasivat asiaa maalata: vanhapoika, suuri junkkari ... osaa\nse vaan tyttöjä suositella...\n\nMuitakin matkustavaisia ajoi ohitse, toiset juovuksissa, toiset\nselvinä, mikä haukkui, mikä nauroi, mikä mitäkin huuteli. Kaikki vain\nhuomasivat tuon mellakan.\n\nTäytyi vihdoin lähteä. Käsikynkästä isäntä Maijan rattaiden ääreen\ntalutti. Maija koetti nousta sinne, mutta putosi maahan ja kaatui\npitkälleen. Miehet tulivat ja nostivat kärryihin.\n\nJo rupesivat vakavammat miehetkin päätä ravistelemaan. Isäntä meni\nMaijan viereen. Molempain päät retkahtelivat ja pukahtelivat.\nMatkakumppanit nauroivat ja mellastivat: \"hupainen reisu\", sanoivat,\n\"jopa sai Vaittinen emännän! sai kuin saikin.\"\n\nKylän miehet naureskelemaan ja naisten kanssa riitelemään. Matkustajat\nkatosivat tomupilveen. Sieltä kuului vielä huutoja ja juoppojen\nmeteliä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nLaivurisen huomio kiintyi koko ajaksi naapuritalon kaivolta kuuluvaan\nmeteliin. Velan johdosta, joka hänellä oli Vaittiselle, tuon joukon\nisännälle, oli hänen ja Vaittisen välillä olemassa erityinen suhde,\nmikä saattoi hänet vielä tarkkaavaisemmin seuraamaan tapauksia tiellä.\n\nTyttö, -- Maija -- oli Laivurisen entisiä oppilaita; hän oli pari\nlukukautta käynyt kansakoulussa. Oli koulussa osoittautunut kelpo\ntytöksi, eikä opettajalla ollut vieläkään mitään syytä epäillä häntä.\nTytön vanhemmatkin Laivurinen tunsi. He olivat siivoja, köyhiä ihmisiä\nja varmaan rakastivat tytärtänsä: olisivat varmaan itkeneet ja harmaata\npäätänsä repineet, jos olisivat sattuneet tätä näkemään! Tuo kaikki\njohtui omituisen lämpimästi Laivurisen mieleen. Rakkaiksi tulevatkin\nvanhemmilleen ja opettajilleen kiltit tytöt. Eivät ne koskaan mieltä\nmurra, ovat aina oppivaisia ja palvelevaisia...\n\nLaivurisen kiukku leimahti. -- -- --\n\nOttaessaan lainansa Vaittiselta oli hän juuri tullut virkaan.\nSilloinkin hän järjesteli asioitaan, tukki saadulla summalla useita\npikku velkoja. Ja kun velkakirjassa oli kaksi vankkaa takausmiestä ja\nitsellä edessä toivehikas tulevaisuus, niin ei hän katsonut\nvelvollisuudeksensa Vaittista millään erityisellä tavalla kohdella.\nVaittinen olikin hänen mielestään moukka, suuri jaarittelija, itsensä\nja hevostensa kehuja. Ensin kuitenkin tullessaan miehen tuntemaan\nLaivurinen melkein hänestä piti. Sopivapa onkin olla tuollaisen\nveloissa, ajatteli, kunnioittaa opettajaa kuin rovastia! Ja hän luuli\ntodella siihen aikaan, että Vaittinen kunnioittaa opettajaa kuin\nrovastia!\n\nMutta sitten alkoi hän saada Vaittisesta alinomaisen vieraan. Ajan\npitkään se rupesi kyllästyttämään, kun nuoruuden ajan hullutuksista,\nakkain riidoista, velkomisjutuistaan ja sen semmoisista saattoi\njaksattaa väliin puolen päivää. Jaksoi sitä vielä sentään sietää, kun\nei pitänyt itseään millään tavalla orjuuttavassa asemassa Vaittisen\nsuhteen... Ainahan niitä tuollaisia täytyy viisaampain sietää,\nlohdutteli hän itseään.\n\nVäliin joku ystävä huomasi tämän tuttavuuden ja kysäisi syytä siihen.\n\"Velassa olen hänelle\", vastasi Laivurinen, kun oikein iloisella\ntuulella oli ja sai siitä hupaista leikinaihetta. Kun totisempana oli,\nsanoi syyksi mitä milloinkin.\n\nMutta vuosien kuluessa muodostui asia omituiseksi ihan huomaamatta. Kun\naineelliset asiat rupesivat ajatteluttamaan ja kun väliin tuli raskas\nolo juuri silloin, kun ne mieleen johtuivat ja tahtoi, mitä pikemmin\nsitä parempi, saada ne pois mielestään kuvitellen sitä pahaksi,\naiheettomaksi luulotteluksi, -- silloin alkoi huomata, että hän jollain\ntavalla kaihosteli enemmän Vaittista kuin muita samanlaisia tuttuja.\nKun tämän kerran huomasi, oli se siitä lähtien useamminkin mielessä, ei\nvain silloin kun Vaittista tapasi. Tuo ajatus, kuvitelma tuli lopulta\nniin luopumattomaksi, että sitä saattoi pitää suoranaisena orjuutena.\nMiksi pitääkin, hän silloin ajatteli, henkisen työn tekijäin olla\naineen omistajain orjina? Eikö juuri henkinen työ, tiede, ole loihtinut\nesiin niitä välikappaleita, joilla aineellista omaisuutta kootaan?\nMiksi ... miksi ovat olot niin nurinkurisia, että ainoastaan nämä\npaturit, jotka ovat tarpeeksi vähän ihmisiä uhrataksensa mitään\najastaan ja omaisuudestaan itsensä kehittämiseksi, Jumalan kuvan esiin\nloihtimiseksi itsestään, -- että ainoastaan sellaisilla olisi\nleipähuolista vapaa tilaisuus siihen! Eikö ole totta, että ainoastaan\nhalvat ihmiset voivat rikastua, koska he ovat kyllin halpoja uhraamaan\nsielunsakin rikkauden...?\n\nNiin hän silloin tuumaili. Mutta se tuotti iloa, pirullista iloa:\noikeanpa kuvan sain sellaisesta, saakelin sattuvan!\n\nKalvava (se oli tullut kalvavaksi) orjuudentunne ei kuitenkaan\npoistunut. Aina ajattelutti: mikä sen tietää, milloin tulee ja vaatii\nsaatavansa pois? Hän tunsi jo miehen. Oli vakuutettu siitä, että heti\nvaatisi, jos vähänkin suututettaisiin. Siitä saakka hän alituiseen\nmietiskeli, miten saisi velan muutetuksi ja lainan jonkun toisen\nhuostaan. --\n\nJa nyt hän sai tilaisuuden salaa puitten varjosta tarkastella erästä\npuolta saman miehen luonteessa.\n\nKun hän näki, miten Maija nostettiin isännän rattaille, astahti hän jo\nkiivaasti aidan luo aikoen hypätä siitä yli, rientää ottamaan kurkusta\nkiinni tuota miestä ja huutamaan hänelle täyttä kurkkua:\n\n\"Senkin saatana!\"\n\nJuuri niin hän ajatteli ärjäistä painavalla, musertavalla äänellä ja\nnautti jo sen vaikutuksesta. Mutta juuri aitaan tarttuessaan peruutti\nhän päätöksensä aivan ilman mitään erityistä syytä. Kuin huumauksesta\nheräten hän jupisi:\n\n\"Mutta mitä se hyödyttää?\"\n\nHäntä hallitsi muutaman silmänräpäyksen jonkinlainen veltto\nvälinpitämättömyyden tunne. Mutta samassa, kun joukko lähti ajamaan ja\nVaittinen laski kätensä tytön vyötärölle, syntyi hänessä uudestaan\nmyrkyllinen viha ja hän kirosi. Kohta sen jälkeen hän vihasta valittaen\nhuokasi:\n\n\"Kun tuolla tavalla kehtaavat nuo raakalaiset häväistä ihmisten\nlapsen!\"\n\nHän tunsi niin sanomatonta sääliä Maijaa kohtaan, että jo taas rupesi\nmelkein katumaan, ettei sittenkin mennyt Vaittista kurkusta\npuristelemaan.\n\n\"Noin tallaavat ne minun kylvämääni laihoa, nuo raa'at mammonan\npalvelijat ... nuo, jotka pitävät itseänsä pitäjän etumaisina, oikein\nmalli-ihmisinä! Mitä on hyötyä työstäni ... elämästäni?...\"\n\nPikkutytön pää pistäysi ulos huoneen ikkunasta.\n\n\"Missä isä on?\"\n\n\"Täällä on!\"\n\n\"Äiti pyytää tulla syömään.\"\n\n\"Jahah.\"\n\n\"Odottakaa, isä, minä tulen noutamaan isää.\"\n\nTyttö katosi ikkunasta, ja samassa alkoi huoneesta kuulua herttaista\npikkujalkain kapittamista.\n\nJo tyttösen ensimmäinen huuto oli Laivuriseen vaikuttanut omituisen\nhellästi. Onhan minulla omat herttaiset lapseni!... Pikku Lyylini...\n\nLyyli tuli juosten isän luo, hyväillen ja leperrellen. Olikin\nherttainen lapsi, nelivuotias, iloinen ja veikeä. Ja Laivurinen unohti\nsiinä hetkessä koko illan tuskat, kun sai lapsen syliinsä ja lähti\nastumaan sisään. Lapsi tahtoi alas, itse juoksemaan, veräjää\naukaisemaan.\n\nMutta juuri kun astui puutarhan veräjästä pihan puolelle, leimahti kuin\nsalama mieleen: jos nyt kuolisin, niin ihmiset sanoisivat: kovinpa oli\nhänelläkin velkoja... Lapsi juoksi edellä huonetta kohti iloisesti\nlaulaa hyräillen.\n\n\"Minä maksan ... maksan ... maksan\", jupisi Laivurinen hämmingissä,\nikäänkuin sanan voimalla painaakseen alas paraillaan kehittyvää\nmielikuvaa. \"Ja mikäs estää minua vieläkin suurempipalkkaista paikkaa\nhakemasta? ... koettamasta?\"\n\n\"Lyyli hoi! Tule isän syliin.\"\n\nHän tempasi lapsen syliinsä äkillisessä ilon huumauksessa, jonka\nseuraava ajatus tuotti.\n\n\"Isän rakas, pikku Lyyli... Isä pitää huolen lapsestaan ... ei kukaan\nmuu.\"\n\nHänen äänensä värähteli oudosti ja hän puristi lasta rintaansa vasten.\nLyyli kietoi riemuiten kätensä isän kaulaan ja painoi päänsä tämän\nleukaan.\n\nLaivurinen tunsi suloista elämänmakua, ikäänkuin muinoisten\ntuulentupien kuvat olisivat taas yhtäkkiä ilmestyneet viehättävinä,\ntosiperäisinä ja tavoiteltavina.\n\nJa hänen oli sanomattoman hyvä olla: suudella tuota pikku enkeliä,\nrakasta, kultaista isän tyttöä ... pitää leukaa tuon kultaisen pikku\npäälaen nojassa suloisesti haaveksien lapsen puhallellessa lämpimiä\nhenkäyksiä isän kaulalle.\n\nHän astui sisään huoneeseensa. Raollaan olevasta kyökin ovesta kuului\nkeskustelua ja hän suuntasi heti siihen huomionsa.\n\n\"-- -- Se on niin merkillistä, että -- -- täytyy sekautua joka asiaan\",\nkuuli hän vaimonsa sanovan kiivaasti, sekä jatkavan vielä jotain\nhiljempaa tyytymättömällä äänellä. Sen jälkeen alkoi kuulua muorin\nääni, mutta siitä hän ei saanut selkoa juuri ollenkaan, ainoastaan\njoitakuita sanoja. Ne hän kuvitteli tuon äänen mukaan teräviksi,\npistäviksi, kiusallisiksi.\n\nJonkunlainen kärsimätön kiukun leimaus välähti mielessä ja hän oli\nvähällä rynnätä tuonne sisään huutamaan: \"teidän täytyy lakata\ntorailemasta, taikka minä ... minä!\"\n\nMutta mitäs tämä muoriin vaikuttaa! muisti hän pian ja hymähti\nkatkerasti. Ei muori ota ymmärtääksensä, ja jos ymmärtääkin, niin\ntoiseksi kääntää ja itse alkaa omia kärsimyksiään valitella...\n\nHän ei muistanut enää ruokaa, istui vain lapsi sylissä soututuoliin.\nYksi jokapäiväisimpiä elämänhuolia painui nyt omituisen raskaana\nhartioille. Miksi, miksi sekin rasitus vielä pitää meillä olla, että\nmuori ryöstää vaimoltani vapauden ja elämänonnea? Ja minulta samassa?\njatkoi hän ajatustaan. Ennen ei hän ollut tähän asiaan suurta huomiota\npannut, oli ajatellut sitä vain yhdeksi välttämättömistä vastuksista.\nNyt sekin alkoi näyttää liikanaiselta.\n\nKyökistä ei kuulunut enää mitään. Siellä vallitsee sanaton vihanenkeli,\najatteli Laivurinen.\n\n\"Kunpa Liina edes jaksaisi kärsiä, eikä ottaisi sitä niin sydämelleen\",\nhuokasi hän. Olisi tuntunut paljoa helpommalta. Ja mitäpä Liinan\ntarvitsisi huolia muorin marinoista! Tukkisi korvansa, pitäisi itse\nsuunsa kiinni ja tulisi tänne kanssani nauramaan. Ne ovat kaikki vanhat\nakat sellaisia, aina niissä on kärsimistä.\n\nLyyli oli nukahtanut syliin. Eipä isästä ollutkaan toveriksi, johtui\nLaivurinen surumielin ajattelemaan.\n\n\"Lapsi kai tuntee turvallisuutta tuossa\", virkahti hän jälleen, ja\nmieli meni hyväksi.\n\n\"Mutta mikä turva minä enää olenkaan\", hän kohta taas huomasi\nkatkerasti.\n\nLiina tuli sisään. Tullessaan katsoi ovesta kurkistellen oliko sisällä\nniitä, joita etsi. Suu meni iloiseen hymyyn, kun huomasi heidät.\nLaivurisen kasvoilla kuvastui myöskin heti iloisempi ilme: hän ei ollut\nluullut näkevänsä Liinaa iloisena tänään. Rouva tuli viereen, laski\nkätensä Laivurisen päälaelle ja kumartui hyväilemään nukkuvaa lasta.\n\n\"Pikku lintuseni.\" Sitten hän kehoitti illalliselle ja arveli ruoan jo\nvähän jäähtyneenkin.\n\n\"Mutta miksi sinä niin sanatonna?\" kysyi hän.\n\nLaivurinen alkoi kierrellä. Hän ei olisi mielellään ilmaissut\nluulojansa, jos ne olivat perättömiä, eikä olisi tahtonut ollenkaan\nottaa esille akkain riita-asiaa. Yhtä ja toista teki vain vakavuutensa\nsyyksi, oli väsynyt y.m. Mutta lopuksi ikäänkuin vahingossa kysyi:\n\"Oliko teillä riitaa äsken?\"\n\n\"Kenellä?\"\n\n\"Sinulla ja muorilla.\"\n\n\"E-e-i\", veti rouva pitkään, \"miksi niin?\"\n\nLaivurinen ilostui.\n\n\"Minä vain luulin\", sanoi hän, \"kun tulin ulkoa, niin olin kuulevinani\nkyökistä jotain sellaista.\"\n\nTuli selville, että kyökissä oli puhuttu jostain emännästä, joka oli\nsekautunut omituiseen parjausjuttuun, josta uhkasi tulla\noikeudenkäynti.\n\nLaivurinen meni iloisena syömään leperrellen heränneen Lyylin kanssa.\nNuoremmat lapset Otto ja Lempi nukkuivat jo. Ennenkuin isä rupesi\nsyömään, kävi hän lasten vuoteen luona. Herättänytkin hän olisi ne,\nmutta äiti pelkäsi, että he alkavat itkeä ja parkua. Täytyi jättää se\nja ainoastaan kuvitella mielessään, miten hän nyt ryskyttäisi ja\nleikkisi heidän kanssaan, jos he olisivat valveilla.\n\nRuvettiin syömään.\n\nLaivurinen kertoi pöydässä, että henkivakuutusyhtiöltä oli nyt tullut\nkieltävä vastaus hänen vakuutushakemukseensa.\n\n\"Todellako?\" huudahti rouva, ilmeisesti pelästyneenä.\n\n\"Todella, tietysti. Mutta en minä siitä nyt sentään niin suuria\nvälitäkään.\" Mutta rouvan näkyvä mielenliikutus sai Laivurisen\nkärsimättömälle tuulelle.\n\n\"Mitähän niitä joutavia puuhaakaan\", virkahti muori, ahkerasti\nlipitellessään puuroa suuhunsa, \"menoja on muutenkin.\"\n\n\"Sinun tautisi on sitten varmaankin jo hyvin arveluttavalla kannalla\",\njatkoi rouva katsellen kiinteästi miestään.\n\n\"Hm, luultavasti\", äänsi Laivurinen.\n\n\"Miksi ei mennä Rannaston Tiinan pariin, että se keittäisi lääkettä.\nKyllä tauti menisi. Mutta kun ollaan niin kovin, ettei\", paneskeli\nmuori.\n\n\"Mitä ollaan?\" kysyi Laivurinen hymyillen.\n\n\"Herrasia.\"\n\n\"Älkää, äiti, eihän tässä nyt tarvitse ruveta riitaa haastamaan\", pyysi\nLaivurinen.\n\n\"Riitaa! -- sys siunatkoon, vai riitaa! Kun koetan teille hyvää opettaa\nja neuvoa, niin se on riitaa\", rupesi muori. Hän lopetti pian\nsyömisensä ja meni muristen pois. Rouva oli pysynyt koko ajan\nsanakiistasta erossa; se teki Laivuriselle hyvää. Muorin mentyä he\nkumpainenkin hymähtivät, ja Laivurinen otti iloisemman katseen.\n\n\"Mutta kyllä sinun, hyvä ystävä, täytyy taas ensi tilassa käydä\nlääkärin luona ja antaa tutkia itsesi, onko se aina pahenemassa.\"\n\n\"Ei se pahentunut ole, enkä minä lääkärin luo mene, ennenkuin olen edes\nne lääkkeet käyttänyt, mitä minulla nyt on.\"\n\n\"Tunnetko sen sitten varmaan?\"\n\nLaivurista liikutti vaimon omituisen vieno ja hellä katse sekä ääni.\n\n\"Ei nyt vielä sentään tiedä _sitä_ surra\", virkahti hän.\n\n\"Mitä sitä?\"\n\n\"Niin, kuolemaa pelätä.\"\n\nVaimo alkoi itkeä,\n\n\"Minua vaan peloittaa\", hän sanoi, \"että tautisi on jo pahalla jälellä,\nkun ei henkivakuutustasikaan hyväksytty. Tauti kumminkin lienee syynä\nollut. Ja silloin kun tarkastettiin, et vielä itse tietänytkään\nkivustasi paljon mitään.\"\n\n\"Toivotaan sentään; jos nyt jo itkemään ruvetaan, niin kuolemme\nitkuun\", päätti Laivurinen ja nousi pöydästä. Samassa herahti\nnauramaan.\n\n\"Katso!\" sanoi hän ja osoitti Lyyliä, joka oli nukahtanut tuoliin,\nmissä oli lautaseltaan puuroa syönyt.\n\nMolemmat nauroivat. Lapsen pää oli suloisesti valahtanut rinnalle. Äiti\nmeni korjaamaan vuoteelle ja Laivurinen pistäysi omaan huoneeseensa.\n\nHän oli juuri aikeissa istua, mutta samassa tuntui kuin jokin aate\nolisi päässä kypsynyt varmaksi päätökseksi, ja hän virkahti:\n\n\"Jaa, niinpä teenkin ja heti. Kello on vasta 8... Sen minä totisesti\nteen.\" Hän pisti päällysnutun yllensä ja huusi Liinalle, että aikoi\nkäydä Airaksisessa. Rouva tuli kummastelemaan, kun näin myöhään. Mutta\nsitä ei Laivurinen ehtinyt paljon kuunnella.\n\n\"Ei Airaksinen sitä kiellä, on hän siksi ystäväni\", jupisi hän ulkona\nmennessään. \"Hänen _täytyy_ taata minulle sellainen laina...\nSellainen vain, että saan maksaa Vaittiselle... Minun täytyy päästä\nhänestä erilleni ehdolla mil-lä hy-vän-sä!\"\n\n\"Ja rauhaa perheeseeni, rauhaa minä tahdon! Ostan mökin tuolle\näitivanhalle ja elätän siellä. Maksoi mitä maksoi! Mutta rauhaa minä\ntahdon, ennen kaikkea Liinalle.\"\n\n\"Ja sitäkin pelkään, että jos sellaista kauemmin kestää niin... Sillä\nkyllä minä varmaankin rakastan vielä sitä muorirukkaa, niin oikullinen\nkuin hän onkin.\n\n\"Ja leimaus sentään! Jospa kerran pääsisi vapaaksi siitä ajatuksesta,\nettä mulla on Vaittiselle velkaa.\"\n\nKuin tuulessa riensi hän kylän läpi. Airaksisen puoti oli vielä auki ja\nkauppa käynnissä. Astuessa puotiin hervaisi häntä oudosti ja syntyi\nyhtäkkiä ajatus kääntyä takaisin. Mutta hän astui kuitenkin sisään.\nHeti osoitti puotimies kamariin menemään ja kehui, että kauppias on\nsiellä. Hän oli oudosti hämillään; vaivasi ajatus, että nuo ihmiset\njok'ikinen lukevat hänen ajatuksensa ja katselevat surkutellen. --\n\n\"Oo! Mutta mikä erinomainen miehen nyt sai matkaan? Painahan puuta,\nvelikulta.\" Sillä tavoin otti Airaksinen vastaan. Laivurinen säpsähti.\nAjatteleekohan se sitä viittä sataa markkaa, josta on takuussa?\nleimahti Laivurisen mielessä heti kysymys. Vai on tämä erinomaista,\najatteli hän kohta ... Erinomaista... Vai näyttää tuloni\n_erinomaiselta ja harvinaiselta_? Hm... Tärkeitä asioita,\najattelet. Eipähän niinkään tärkeitä, et saa tietää vaikka...\n\n\"Mitä kummaa siinä sitten?\" ehti hän vihdoin kysyä, joka hermo valmiina\ntarkkaamaan, sanoisiko Airaksinen jotain, mistä kävisi päättäminen,\nettä hän aavistaa.\n\n\"No perhana, istuhan. Eihän sinua saa enää nähdä kuin rahan edestä.\"\n\nLaivurinen sävähti punaiseksi kuin veri ja teki turhan\nnauramisyrityksen.\n\n\"Rahan edestä?\" äänsi hän, enemmän matkien, kun ei ollut muutakaan\nsanottavaa.\n\n\"No, no älähän suutu sentään. Kaikissa tapauksissa: alatko virkistyä?\"\n\n\"Enpähän tiedä. Mutta en minä joudakaan istua. Tahdoin ostaa vain yhden\nkirjan paperia. Tuletko antamaan vai?\"\n\n\"Mutta istuhan...\"\n\n\"En. Tulen toiste, kun on aikaa.\"\n\n\"Tuota ... no voi hiisi, kun miehellä on hätää\", luki Airaksinen, kun\nmeni toisen perässä puotiin.\n\n\"Sinä se tienaat rahoja vain yöt päivät\", virkahti Laivurinen puodissa,\nja suu oli naurussa.\n\n\"Valehteletpahan! Sinäpä niin teet. Sun palkkas juoksee yhtämittaa kuin\nsyntivelka.\" Airaksinen nauroi, ja muut puodissa olijat yhtyivät.\nLaivurinen säpsähti, teki pari turhaa koetta nauraaksensa. Sen perästä\nhän sanoi hyvästi ja meni.\n\n\"Syntivelka\", matki hän, kun pääsi tielle.\n\n\"Ei, ei koskaan _häntä_... Häntä _en_ pyydä\", äänteli hän\nvapisten mielenliikutuksesta ja jatkoi vitkaan kulkua kotoa kohti.\n\n\n\n\nV.\n\n\nLaivurinen makasi yönsä hyvin huonosti, erittäinkin iltayöstä. Jos\nunonen joskus hiljaa lähenteli, hienosti leyhytellen huumaavia\nsiipiään, niin silloin, aivan aavistamatta kuin ryöväri, ryntäsi esiin\njoku harmillinen ajatus. Ja kaikki vähäpätöisyydetkin ne nyt\nkuvastuivat mielessä suurina ja kovin kiusallisina. Ne olivat ikäänkuin\nliittoutuneet väkivallalla kukistamaan, saattamaan epätoivoon. Niitä\nilmestyi yhä uusia, yhä kamalammissa muodoissa.\n\nPahinta kaikesta oli se, että rinta tuntui hellältä ja hengitys kävi\nraskaammaksi. Sellaiselta se ei ollut tuntunut moneen viikkoon, vaikka\nkyllä aikaisemmin keväällä, jolloin hän kävi tohtorin luonakin muutamia\nkertoja. Viime viikolla oli hän jo ollut siinä luulossa, että tauti on\nhelpottanut. Mutta ei! Nyt sekin kävi kimppuun kuin musta painajainen,\njulmana, säälimätönnä, peloittavana. Vuoteella hän ähki, toisinaan\nmelkein valitus ja itku pyrki. Monta kertaa kysyi vaimokin: \"miksi et\nnuku? Mikä sinua vaivaa?\" Täytyi ilmoittaa, ettei häntä oikeastaan\nmikään kiusaa, ettei vain tahdo uni tulla, eikä itsekään tiedä miksi\nei. Kun saattoi tätä oikein vapaalla äänellä valehdella ja huomasi,\nettä vaimo uskoi ja nukkui uudelleen, niin mieli meni paremmaksi.\nVihdoin luonto voitti ja uni valloitti. Aika oli silloin jo kulunut yli\npuolen yön.\n\nAamulla hän oli väsynyt ja pahoinvoipa, rinta arka ja kipeä. Yleensä\noli mieli rauhallisempi kuin eilen ja yöllä, sillä lepo oli sen verran\nvirkistänyt, että saattoi jotenkin tasamielisenä ajatella eilisiä\nasioita.\n\nNyt oli sunnuntai-aamu. Ilma oli erinomaisen paisteinen ja kaunis.\nPaksu yökaste, joka vielä kimalteli puitten lehdillä ja ruohikossa,\nteki raitistavan vaikutuksen kuin vesilasi kuumalla säällä. Ihmisiä\nkäveli maantiellä hiljakseen kirkkoa kohti, mistä kuului aamukellon\njuhlallinen kajahtelu.\n\nLaivurinen nojaili avoimeen ikkunaan ja sulki huomioonsa kaikki nämä\nseikat. Yhtäkkiä päätti hän lähteä kirkkoon. Hänellä ei ollut tapana\nkäydä siellä muuta kuin kerran vuodessa ripillä ja joskus sattumalta\nmuuten. Esteenä ei ollut matkan pituus, vaan se, ettei sinne tullut\nmentyä. Mutta nyt tuli ikäänkuin ikävä sinne. Kellot kutsuivat, ihmiset\nkulkivat juhlallisina, luonto ja kaikki oli juhlallista. Sielussa\nheräsi omituinen osanoton halu, ikävä ja kaipuu. Hän ilmoitti asian\nvaimollensa ja kehoitti tätäkin lähtemään. Molemmat rupesivat\nvalmistautumaan.\n\nPukeutuessaan kirkkoon ajatteli hän, mistähän oikeastaan oli nyt tullut\ntämä päähänpisto? Hän kuvitteli, mitä ihmiset mahdollisesti\najattelevat, kun hänet kirkossa näkevät. Vapaa-ajattelijaksi ja\njumalankieltäjäksi hän tiesi muutamain yksinkertaisten ihmisten häntä\nsanovan. Siitä hän ei välittänyt oikeastaan mitään, sillä otaksui,\nettei kukaan järkevä ihminen sellaisia usko.\n\nTuon arvelun Laivurinen tiesi levinneen siitä, ettei hän käynyt\nkirkossa ja että hän joskus, puheen tullessa tästä asiasta, oli\nlasketellut hiukan vapaammin.\n\n\"No parempi olisi ollut pitää suu kiinni\", hän sanoi itsekseen\npukeutuessaan, \"eihän siitä mitään hyötyä lähde, että yksinkertaiset\nihmiset vääriä käsityksiä pitävät; pahaakin voisi siitä seurata. Mutta\nmitä oikeastaan teen kirkossa?\" hän ajatteli. \"Tiedän minä itse saman\nminkä pappikin. Hartauden harjoituksia varten en taas halua sinne,\nkaikki ovat siellä niin _olevinansa_; se näyttää minusta hävyttömältä\ntotuuden ja Jumalan pilkalta.\n\n\"Kyllä on totta, että tämä on itsekkäästi tehty\", hän jupisi, \"on se\".\nMutta mitä minä sille taidan, itselleni, luonnolleni, ajatuksilleni!\nEnhän sille mitään voi, että _näen_, että ajattelen näkemieni\njohdosta ja että johtopäätökseni tulevat sellaisiksi? Kunpa\nsaattaisinkin pitää suuni kiinni ja ajatella vain, ihan itsekseni. Ei\nminua kukaan soimaisi. Kävisin kirkossa ja ajattelisin, saisin ajatella\nmitä hyvänsä, kun en vain puhuisi sitä mitä ajattelisin. Minä olisin\nhyvä ihminen ja kristitty! Ei minua epäiltäisikään. Hyvässä lykyssä\nvielä kiittäisin heitä, kehuisin kirkossa kävijöitä ja sanoisin: 'kas\nnoin, tuo on oikean kristityn tapa!' Silloin varmaan sanoisivat\nuskovaiseksi. Mutta kun en sitä tee, kun olen hullu, kun juttelen\ntuttavilleni mitä ajattelen, niin siitä leviää tieto, että olen\nvapaa-ajattelija.\n\n\"Mutta mikä vapaa-ajattelija minä olen! En ainakaan enää ole. Etsivä\nminä olen, totuutta etsivä, etsivä sielu.\"\n\nHe olivat vihdoin valmiit ja lähtivät.\n\nMuori oli hyvin jumalinen. Hän tuli iloiseksi, kun näki Eeronkin\nkirkkoon menevän. Ehkäpä Herra omansa löytää, ajatteli äiti, kunpa\nlöytäisi Eeronkin!\n\nKirkossa oli ollut paljon ihmisiä. Niitä, erittäinkin nuorisoa,\ntulvaili ulos pääovesta kirjavissa, osittain loistavissa, koreilevissa\nkesäpuvuissa. Joukkoja hajausi kirkkotarhaan huvittelemaan ja syrjästä\ntoisia katselemaan.\n\nLihava kirkonkuudennos Tolvanainen ja kauppias Airaksinen tapasivat\ntoisensa pääkäytävän rappusten edessä ja tervehtivät kättä lyöden. He\nväistyivät sitten siitä ihmistungoksesta syrjään ja painautuivat\nnojalleen erästä hauta-aitaa vasten, kumpainenkin ahnaasti silmäillen\nkirkosta hälisten tulevaa ihmisjoukkoa.\n\n\"Kovin lämmin ilma; tahtoo oikein raukaisemaan ruveta\", sanoi\nTolvanainen väsyneesti haukotellen. Toinen vain hymyili vastaukseksi.\n\n\"Mikä huvi-iltama siellä koululla taas on?\" kysyi Tolvanainen rypistäen\nsilmäkulmiaan.\n\n\"Onpahan vain sellainen, tavallinen\", sanoi toinen yhä tarkastellen\nihmistulvaa.\n\n\"Niitä kaikkia semmoisia pidetään sunnuntaipäivinä ja vielä\nkansakoululla.\"\n\n\"Mitä pahaa siinä on?\" kysyi Airaksinen ja kiinnitti tarkemmin\nhuomiotaan.\n\n\"Mitä pahaa! Onko mielestäsi kristillistä pitää sellaisia reijuja\nsunnuntaipäivinä? Onko se oikeata sabatinpäivän viettämistä?\"\nTolvanainen räpytteli silmiään ja jäi odottelemaan vastausta.\n\n\"Kukapas sitä nyt sitten niin oikealla tavalla ... tuskinpa kukaan.\nMutta parempi on kuitenkin, että nuoriso käy näissä siveellisissä ja\nsivistyttävissä iltamissa kuin että juostaan yökuluissa ja\nraittitansseissa.\"\n\n\"Ei ollenkaan parempi! Niistä tulee vain tekopyhiä ja jumalankieltäjiä\nniinkuin heidän mestarinsakin on.\"\n\n\"Mikä mestarinsa?\" kysyi Airaksinen, joka otti asian leikilliseltä\nkannalta.\n\n\"Heidän mestarinsa. Kukas on heidän mestarinsa?\"\n\n\"Ettehän te vain pirua tarkoita?\"\n\n\"Pirua\", matki Tolvanainen moittien. \"No niin, pirukin kyllä on heidän\nmestarinsa; sepä se juuri onkin päämestari. Mutta minä tarkoitin nyt\noikeastaan alapäälliköitä.\"\n\n\"Mitähän te oikeastaan tarkoitatte?\"\n\n\"No, eikö niiden iltamain mestarina ole opettaja?\"\n\n\"On kyllä, Laivurinen. Mutta, ettäkö hän olisi pirun alapäälliköitä...\nEi helkkarissa...\"\n\n\"En minäkään sitä nyt niin räystäältään tahdo sanoa ja sinä vielä\nvähemmän. Mutta jumalankieltäjä hän on, eikö ole?\" Tolvanainen katsoi\nterävästi Airaksisen kasvoihin. Toinen joutui ymmälle.\n\n\"Tuota\", hän sanoi, \"en minä tiedä, onko hän nyt sentään juuri\njumalankieltäjä. Eikä hän olekaan.\"\n\n\"Onpa hän!\" huudahti toinen kiihkeästi. \"On hän, mutta sinä et tahdo\nsitä sanoa. Koko pitäjä sen jo tietää. Eikä sellainen mies ole sopiva\nnuorisoa johtamaan.\"\n\n\"Älkää sentään niin pitkälle menkö. Kukas olisi sopivampi\nedistyspyrinnöitä johtamaan täällä kuin Laivurinen? Ja hänen\nuskonnolliset mielipiteensä, olivatpa ne mitkä hyvään, ei hän niitä\nkellekään tyrkytä.\"\n\n\"Vaikkapa. Mutta ei hän käy kirkossakaan.\"\n\n\"Ei, se on totta, kirkossa ei hän käy, mutta sehän on sivuasia.\"\n\n\"Ei hän käy. Eikä se sellainen elämä ole muuta kuin pakanuutta. Vai on\nse sivuasia.\"\n\n\"Hm, noo...\" nauroi toinen.\n\n\"Naura sinä, mitä naurat, mutta ei se juuri ole naurun asia\nLaivuriselle.\"\n\n\"Eihän itkunkaan asia?\"\n\n\"Kun ei vain. Kyllä vanhalla kristillisyydelläkin on vielä ystäviä.\"\n\n\"Kyllä te olette kuitenkin väärässä Laivurisen suhteen\", väitti\nAiraksinen, nyt jo vakavammin. \"Hän ei tosiaankaan ole kristillisyyden\nvihollinen, mutta puutuneita kirkollisia oloja, niitä hän saattaa\narvostella vähän noin, näin, vapaamielisesti.\"\n\n\"Lahkolaiset ja jumalankieltäjät ne menevätkin yhtä tietä. Molemmat\nvihaavat oikeata autuaaksi tekevää kirkonoppia. Kyllähän ne tunnetaan.\"\n\n\"Eihän nyt aivan yhtä, sillä... Mutta katsokaa nyt! Laivurinen tulee\ntuossa kirkosta.\" Tolvanainen kääntyi kuin säikähtyneenä. Laivurinen\nhuomasi samassa molemmat ja tuli luokse. Vaimo seurasi mukana.\nTervehdittiin ystävällisesti, sillä he olivat kaikki hyviä tuttavia.\n\n\"Onpa opettajakin tänäpäivänä kirkolla\", alkoi Tolvanainen\nystävällisesti sanoa.\n\n\"Tuli lähdettyä\", sanoi Laivurinen, \"mutta unettamaan tahtoi ruveta.\"\n\n\"Eikö Herran sana ole tarpeeksi voimakas pitämään hereillä?\" kysäsi\nTolvanainen.\n\nLaivurinen ei käsittänyt siinä olevan tavallista syvällisempää\ntarkoitusta. Siksipä hän vastasikin leikillään:\n\n\"Nukkuihan Tolvanainen itsekin! Minä sentään en nukkunut, vaikka kyllä\nsain luonnollisilla keinoilla sitä vastaan taistella.\" Kaikki\nnauroivat, mutta Tolvanainen oli hämillään. Rouva Laivurinen huomasi\nsen ja rupesi nuhtelemaan ukkoansa:\n\n\"Sinä olet... Onko se nyt kumma, jos vanhaa miestä unettaa pahemmin\nkuin sinua.\"\n\n\"Eikä, mutta minä vain sanon.\"\n\nMutta Tolvanainen alkoi suuttua.\n\n\"Katso ensin, ettei ole malka omassa silmässäs, ennenkuin rupeat\netsimään raiskaa toisen silmästä\", hän sanoi äreästi ja lähti\nkävelemään pois.\n\n\"No mutta ... tuota, enhän minä mitään loukkausta tarkoittanut. Ihan\nvain suotta leikilläni\", koetti Laivurinen parannella. Mutta\nTolvanainen meni.\n\nLaivurinen vielä vaimolleen ja Airaksiselle selitti, kuinka tuiki\nviattomassa tarkoituksessa hän sen sanoi. Rouva nuhteli ja oli\nharmissaan.\n\n\"Niiden kanssa pitäisi olla hyvin arka, noiden tuommoisten vanhain,\nrikasten kanssa\", sanoi Airaksinen.\n\n\"Siitä minä viisi!\" huudahti Laivurinen, \"oli rikas tai köyhä! Ja kun\nse oli vielä ihan totta. Mutta olkoon\", hän sanoi hoivaisten\nvälinpitämättömästi kädellään, \"joka syyttä suuttuu, se lahjoitta\nleppyy.\"\n\nHe lähtivät kolmisin astumaan kotiin päin keskustellen Tolvanaisen\nomituisesta menettelystä. Airaksinen kertoi, mitä Tolvanainen oli\nhänelle jutellut. Laivurinen otti sen hupaiselta kannalta eikä pannut\nsiihen sen suurempaa merkitystä. Hän näki siinä vain ymmärtämättömäin\nvanhoillisten voimatonta potkimista edistysrientoja vastaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nIltama koululla oli päättynyt ja yleisö mennyt pois. Ainoastaan\nmuutamia miehiä oli vielä jäänyt; he istuivat nyt Laivurisen\npuutarhassa tarinoiden ja nauttien kauniin illan viileydestä. Siinä oli\nnimismies Bendell, kauppias Airaksinen, Suutari Entonen, opettaja\nLaivurinen itse sekä vielä muutamia talonpoikaisia nuoria miehiä.\n\nKaikki olivat hauskalla tuulella, Laivurinenkin melkein vallaton. Hän\noli juuri kertonut toisille käyneensä tänään kirkossa sekä mitä\nTolvanainen oli hänestä sanonut Airaksiselle, miten se mies oli\nsuuttunut j.n.e.\n\n\"Pakana sinä oletkin tietysti, et sinä mikään kristitty ole\", sanoi\nnauraen Bendell.\n\n\"No, entäs sinä?\" Laivurinen kysyi myöskin nauraen.\n\n\"Samoin tietysti ... ainakin yleisön mielestä.\"\n\n\"Niin, mutta sinä olet omasta mielestäsikin, mutta en minä.\"\n\n\"Kas niin! Kas sillä tavalla sopii sanoa, kun tulee syytteen\nalaiseksi!\"\n\n\"Siitä minä viisi... Mutta koska sinä tahi joku teistä on kuullut minun\nkieltävän Jumalan?\" Laivurinen kääntyi kaikkien puoleen vielä\nhymyillen, mutta kuitenkin sen näköisenä, että hän käsitteli asiaa jo\nvakavammalta kannalta. Kukaan ei suoraan tunnustanut kuulleensa;\nvastaukset olivat hiukan kierteleviä, osalta leikillisiä.\n\nAiraksinen nauroi kaikkein eniten ja kiusasi:\n\n\"Monta kertaahan sinä sitä olet sanonut!\"\n\nLaivurisen kasvoille nousi kärsimätön ilme.\n\n\"Ei\", hän sanoi, \"te teette leikiksi koko asian, mutta minä en katsele\nsitä niinkään leikilliseltä kannalta.\"\n\n\"Katsele totiselta tai leikilliseltä kannalta, mutta nyt sinä kuulet\nmeiltä suoran totuuden. Pakana sinä olet, et käy edes kirkossa\",\nvirkkoi Bendell. Erittäinkin Airaksinen nauroi aivan hulluuteen asti.\nLaivurinen loi vihaisen katseen häneen, ei puhunut kuitenkaan mitään\neikä ryhtynyt riitelemään, vaan alkoi selvittää. Mitäpäs tuossa noiden\npilkkakirveiden kanssa voisikaan!\n\n\"Tosiaankin\", alkoi hän ikäänkuin jutun alusta, asettuen itsekin\nuudestaan leikillisemmälle kannalle, \"en ole tiennyt ennenkuin vasta\nviime aikoina, että ihmisillä on sellainen käsitys minusta. Itseni\nsuhteen en siitä mitään välittäisi, mutta toimeni tähden on sellainen\nharhaluulo vähän ikävä...\"\n\n\"Niin, niin, Tolvanainen ottaa sulta viran\", keskeytti Bendell, ja\ntoiset alkoivat nauraa.\n\n\"No niin, vaikkapa niinkin. Mutta minun teki mieleni vain sanoa teille,\nettä tänäpäivänä, kun olin kirkossa, minä ajattelin ja kuvittelin\nolevani oikein reformeerattu kristitty. Sillä, uskokaa tai ei, mutta\nminun sydämeeni oikein koski tuo ihmisten ulkokultaisuus, tekopyhyys,\nmaneeri, jonka muka tulisi merkitä uskonnollista elämää.\"\n\n\"Hm.\"\n\nToiset asettuivat tarkkaavaisina kuulemaan.\n\n\"Esimerkiksi kirkkoyleisö\", jatkoi Laivurinen, \"minkälaista se on! Ja\nminä olen kuitenkin vakuutettu, että he meidän, minun ja sinun\nrinnallasi (hän sanoi Bendellille) pitävät itseänsä jumalisina ihmisinä\nja ehkäpä pappikin pitää. Kirkossa tuli sattumalta mieleeni ajatus,\nettä mitähän Kristus ja apostolit ja Lutheruskin sanoisivat, jos he nyt\nilmestyisivät tämän seurakunnan keskelle? Sitten vertailin entis-ajan\npappeja ja pappien asettamistapaa nykyisiin. Silloin oli opettajina\nainoastaan sellaisia henkilöitä, jotka olivat käyneet Pyhän Hengen\nkoulua. Nyt on Pyhän Hengen koulu vain sivuseikka. Pänttää vain päähäsi\n'puhdasoppinen' järjestelmä, niin ei mikään estä papiksi pääsemästä.\"\n\n\"Uskotko sinä sitten Pyhän Hengen koulua?\" kysäisi Bendell.\n\n\"Uskonko minä vai olen uskomatta, se on tässä sivuasia, mutta\nkristillisessä kirkossa se on pääasia.\"\n\n\"Ei sitä, Pyhän Hengen koulua, ole kirkossa syrjään heitetty\", virkkoi\nAiraksinen, \"sillä tunnettu asia on, ettei julkisissa synneissä elävää\nihmistä vihitä papiksi.\"\n\n\"Ole vaiti!\" huusi Laivurinen, \"kyllähän ne saattavat paperilla olla\nolemassa sellaiset säännöt, mutta ei käytännössä. Sitä paitsi on se\npaljas siveellisyyskysymys, joka on aivan eri asia. Mutta siitä luulen\nolevani jotenkin varma, että monet 'lukevat' itsensä papiksi kysymättä\nitseltään, onko heillä Pyhän Hengen kutsumus.\"\n\n\"Kuule, mutta kuka nykyaikana voi sydämiä tutkia niinkuin Kristus\nteki?\" kysyi Airaksinen.\n\n\"Seurakunta tietenkin\", ehätti Bendell.\n\n\"Seurakunta, niin\", sanoi Laivurinen. \"Mutta seurakunnille ei tähän\naikaan anneta ensinkään tilaisuutta siihen. Pitäähän pappi ottaa yhden\nainoan vaalisaarnan jälkeen. Ja niin oppineet miehet kuin papit\nsaattavat kyllä valmistaa saarnan! Mutta siitäkö seurakunta tuntee\nhänet? Eipä tunnekaan.\" Sitten Laivurinen ryhtyi selittämään, miten\nolisi meneteltävä. Papin pitäisi olla seurakunnan tutkittavana pitemmän\naikaa; kokeneitten kristittyjen pitäisi saada tehdä muistutuksia\nsaarnain johdosta y.m.\n\n\"Taitavat olla harvassa ne miehet, jotka uskaltaisivat tutkia pappien\nuskonnollista kokemusta ja tehdä muistutuksia\", arveli Airaksinen.\n\n\"Niin, niin luultavasti nyt olisikin, sillä papisto on kasvanut\nerityiseksi korkeaksi ylimysluokaksi. Harvoin pappi enää köyhän\nkristityn veljeksi sopii. Pappien maalliset edut ovat niin suuret, niin\nhyvin valvotut, että tarvittaisiin enempää kuin heikkoa ihmisvoimaa,\njotta ne voisi aina uhrata siinä, missä Kristuksen rakkaus niin vaatii.\nPappi on _herra_ meidän aikanamme. Eikä sellainen sovi köyhän\ntyömiehen veljeksi hengellisessäkään suhteessa.\"\n\n\"Sinä unhotat yhden tärkeän seikan\", huomautti Airaksinen, \"nimittäin\nkehityksen, joka yhteiskunnassa on tapahtunut sen jälkeen kun\nkristillinen seurakunta perustettiin. Silloin eivät oppineet uskoneet\nKristusta, vaan oppimattomat. Kehityksen mukana kehittyi kristinoppi\ntieteeksi. Onhan siis ymmärrettävä asia, miksi niille, jotka rupesivat\ntällä alalla tiedemiehiksi, teologeiksi, annettiin johtajaoikeus.\"\n\n\"Niin, niinhän se olisi pitänyt olla, mutta niin ei ole\", väitti\nLaivurinen.\n\n\"Sinä tiedät kyllä, etten minä kehitystä vastusta. Mutta sitä minä\nvastustan, että joinakuina aikoina hyväksyttyjen ohjelmain oppiminen\npidetään etusijassa, jota vastoin kielletään hengen vapaus ja tämän\nnojalla saavutettava vapaa kehitys. Esimerkiksi, jos syntyy\nlahkolaisliikkeitä, jotka tavallansa ovat vapaamman ajatuksen ja\ntutkimishalun tuotteita, niin helvettiin ne tuomitaan. Tänäänkin\nkirkkoherra juuri saarnasi lahkolaisista ja sanoi, että ainoastaan\nkirkonoppi vie oikeaan, mutta kaikki lahkolaisopit väärään. Minä juuri\najattelin, että millähän oikeudella hän tuomitsee, kun ei itse tiedä\nenempää kuin muutkaan suruttomat ihmiset.\"\n\n\"Eiköhän?\" keskeytti Airaksinen.\n\n\"Ei!\" huusi Laivurinen kiihkeästi, \"suruton ihminen hän on, niinhän\njumalisetkin sanovat hänestä. Ja onko sitten oikein ottaa kansalta\nraamattu pois ja panna omia muodosteluja sijaan?\"\n\n\"Ei hän omia muodostelujaan...\" väitti Airaksinen, \"Uskontunnustus on\nvanhempi kun koko suomalainen kirkko, ja sitä hän...\"\n\n\"Niin on, kirkolliskokouksissa on äänestämällä päätetty, mitä uskotaan,\nmitä ei\", huomautti Laivurinen ivallisesti.\n\n\"Se oli välttämätöntä, sillä suuret uskonnolliset riidat pakottivat\nmuodostamaan uskontunnustuksia, joissa suuremman joukon käsitys\nuskonnosta oli pienemmälle tilalle yhteen sovitettu\", jatkoi\nAiraksinen.\n\n\"Siinäpä se juuri on!\" sanoi Laivurinen hermostuneesti,\n\"muodostelemisissa se onkin erehdys! Muodostelmat ne vaikuttavat\nveltostuttavasti ja eksyttävästi sellaiseen, joka on ruvennut etsimään\n_elämää_ uskosta.\"\n\n\"Luonnollinen ihminen puhuu asiasta niin kuin sinä puhut\", sanoi\nAiraksinen.\n\n\"Ja sinäkö tässä puhut uskovaisena?\" huudahti Laivurinen.\n\n\"En puhukaan. Mutta minä uskon yksinkertaisesti, että kirkonoppi on\noikea ja autuaaksi tekevä, kun vaan sen mukaan uskoo ja elää.\"\n\n\"Et sinä usko, ei sinulla ole mitään uskoa!\" väitti Laivurinen melkein\nhalveksien. \"Se on kauppamiehen puhetta\", jatkoi hän vielä. Siinä oli\npuoli leikkiä, puoli totta. Se vaikutti seuraan hiukan masentavasti, ja\nkeskustelu katkesi vähäksi aikaa. Mutta sitten otti Entonen puhuaksensa\nlahkolaisista, joita oli kuutta eri joukkoa pitäjässä ja jotka osalta\noikein myrkyllisesti vihasivat toisiansa ja hyökkäsivät vastakkain\nsopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa, erittäinkin seuroissaan;\nnämä olivatkin muodostuneet kevytmielisemmille ihmisille huvi- ja\nnaurupaikoiksi. Kirkkoherra ei vaatimallakaan sekaannu asettelemaan\nnäitä riitoja. Kirkossa sen sijaan hänen äänensä jylisee ukkosena\ntuomiten kaikki lahkolaiset alimmaiseen helvettiin...\n\nTämä kertomus poisti ne hankaukset, jotka äskeinen persoonallisuuksiin\nmenevä väittely oli saanut aikaan.\n\n\"Pappi tietysti koettaa pysyä puolueitten ulkopuolella, mutta samallapa\nhän asettaa itsensä niiden tuomariksi. Puolueettomalta näyttävää\npersoonallista sekautumattomuutta voi selittää kahdella tavalla: joko\nei hän uskalla antautua taisteluun, taikka hän on liian ylpeä ja\nylhäinen ollaksensa väestöön nähden muuna kuin arvostelijana tahi\ntuomarina\", virkkoi Laivurinen Entosen lopetettua.\n\n\"Niin\", jatkoi Entonen, \"mutta tässä on vielä sekin huomattavaa, että\nkirkon aseet eivät ollenkaan ole nykyään tähdättyinä julkisia syntejä\nvastaan, vaan raatelemaan toisiaan sisällisen eripuraisuuden surkeassa\nhumussa. Julkiset synnit saavat ainoastaan vanhan tavan mukaan\nsyrjäletkauksia, milloin sisällisiltä riidoilta sattuu olemaan\nväliaikaa. Järjestettyä sotaa syntiä vastaan ei nykyään käydä, ainakaan\nnäillä tienoin.\"\n\nAiraksinen oli jo vähän aikaa levottomilla liikkeillä osoittanut, että\nhänellä olisi jotain sanottavaa, hänelläkin.\n\n\"Mutta milloin kavaltaja tulee laumaan ja saarnaa antikristuksen väärää\noppia, silloin tietysti täytyy ensinnä tähdätä voimansa kavaltajaa\nvastaan ja sitten, kun se on karkoitettu, ryhtyä vasta uusiin\nvalloituksiin!\"\n\n\"Kuka tässä on sitten kavaltaja?\" kysäisi Laivurinen.\n\n\"Jonkun tietysti täytyy olla kavaltaja, kun kerta niin monta oppia on.\nOn ainoastaan yksi lammashuone ja yksi paimen, luultavasti täytyy olla\nyksi tiekin.\"\n\n\"Samaa tietä saattaa kulkea monta joukkoa.\"\n\n\"Miksikäs ei. Mutta sitten pitää kuitenkin olla yksi toivo ja yksi\ntunnustus.\"\n\n\"Kuka on sanonut, ettei näillä kaikilla niin olisi? Yksi toivo, se on\nautuuden toivo, yksi tunnustus, se on Jumalan kaikkivaltiaisuuden\ntunnustus.\" Kun Laivurinen oli tämän sanonut, katsahti hän nopeasti\nympäri seuran. Kaikkien siimat olivat tarkkaavaisesti kiintyneinä\nhäneen.\n\n\"Se on kovin laaja tunnustus\", sanoi Airaksinen vihdoin.\n\n\"Jos se on laaja, niin sano nyt, mikä on esim. täällä vallitsevista\nopinsuunnista tarpeeksi rajoitettu ja oikea?\"\n\n\"Kirkon oppi\", vastasi toinen arvelematta päästäen suunsa hiukan\nhymyyn.\n\n\"Kristus sanoo: 'Älkää olko pahaa vastaan.' Mutta jos kirkko nyt pitää\nKristusta muuten ohjenuoranaan, niin miksi se niin kevytmielisesti\nhylkää juuri tämän? Enkä minäkään kirkon _oppia_ halua moittia,\nvaan menettelytapaa.\"\n\n\"Noo ... kyllähän siinäkin virheensä on. En minä sitä halua kieltää,\nmutta...\"\n\n\"Niinpä ei liioin saisi asettua niin ankarasti tuomariksi. Tuomarin\nviran omaksuminen on suuri virhe. On epäilemättä virheitä muissakin:\nyhdessä lahkossa yksi, toisessa toinen. Mutta voiko olla mahdollista,\nettä ihmisiä tuomittaisiin näistä virheistä? Ei suinkaan. Virheet ja\nerehdykset annetaan anteeksi toiselle niinkuin toisellekin. Tässähän on\nanteeksiantamuksen suuri oppi! Taistelun kuumuudessa kirkon ja eri\nlahkojen välillä unhoitetaan tämä. Johtajana on vallan- ja kunnianhimo.\nTosi uskonnollisuuden kehittäminen ja julkisten paheiden ruoskiminen\njää vain sivuasiaksi. Suruttomia, välinpitämättömiä ja pikku paheiden\nharjoittajia, jotka eivät suorastaan ryhdy toimintaan kirkkoa vastaan,\npidetään kirkon helmalapsina ja parempina ystävinä kuin jossain\nsuhteessa hiukan eroavia lahkolaisia. Kun sitten yhteiskunnallisen\nedistyksen ja siveyden harrastajat ryhtyvät poistamaan paheita,\nniinkuin esimerkiksi juoppoutta ehdottoman raittiuden periaatteen\nmukaan, niin suuri joukko kirkonmiehiä herää ja rientää julkisuudessa\ntodistamaan: 'ehdoton raittius on harhaoppi. Kristus itse valmisti ja\nryyppäsi viinaa Kaanaan häissä!' Ja tästä, juuri samasta asiasta\nminäkin olen saanut papin niskaani.\"\n\n\"Ehkäpä siihen on muitakin syitä\", virkkoi Airaksinen naurahtaen.\n\n\"Saattaa kyllä, mutta juuri raittiusasian tähden alkuperäisin tuli\nvälimme kylmäksi.\"\n\n\"Hjoo, joo\", ohautti Airaksinen ja katseli avaruuteen. \"Luonnollinen\nihminen ei ymmärrä niitä, kuin Jumalan hengen ovat, sillä ne ovat\nhänelle hulluus\", jatkoi hän vielä. Hän sanoi sen aivan ajattelematta,\npuheen jatkoksi vain, mutta säpsähti heti kun oli saanut sen sanotuksi,\nsillä vasta silloin hän äkkäsi jo äsken lausuneensa jotain samaan\nsuuntaan. Laivurinen ei tällä kertaa kuitenkaan närkästynyt. Jonkun\nverran pilkallisella äänellä hän vastasi:\n\n\"Sitäpä sinä nyt aina matkit.\"\n\nSeura alkoi hajota. Mennessään eräs keski-ikäinen talonpoika\nkismitellen istumisesta kontistuneita jäseniänsä sanoi keskellä\nlähtöhälinän omituisen räikeällä äänellä:\n\n\"Näitä viisaat tutkivat, mutta ne ovat tutkimattomat.\"\n\nKun Laivurinen jäi yksin, tunsi hän olevansa kuin jotain vailla. Vähää\nennen kuin vieraat alkoivat lähteä, oli ollut innostunut ja varma. Tämä\nkaikki oli nyt kadonnut. \"Näitä viisaat tutkivat\", ajatteli hän yhä\nuudelleen, ei itse lauseen vuoksi, vaan saadakseen täysin selville,\nmitä sanoja oikeastaan oli sillä tarkoittanut. Mies ei ollut koko\niltana puhunut monta sanaa eikä ollut hänen kanssaan ennestään likempi\ntuttava. Laivurinen mietti: tarkoittiko mies tutkijoita yleensä vai\nyksinkö häntä, Laivurista? Lopulta hän päätyi siihen, että mies oli\ntarkoittanut juuri häntä; äänessä ja silmäyksessä oli keksivinään\ntarkoituksellisen ja persoonallisen vivahduksen. Se sinään, hän\najatteli, kun oli tähän päässyt, mutta olikohan muitakin samanmielisiä?\nSellainen tuntui hyvin mahdolliselta. Hän huomasi yhtäkkiä vapisevansa\nkummallisessa kiihkossa, tuntien itsensä erinomaisen tyhjäksi ja\nvähätietoiseksi mieheksi, jolla ei ollut keneenkään mitään\nvaikutusvaltaa, jonka aatteita pidetään lapsellisena haaveksimisena ja\njonka opille ja tutkimuksille ei panna mitään arvoa. Ensin hän soimasi\nmuita ymmärtämättömyydestä. Mutta se meni ohi, ja sitten hän alkoi\nankarasti arvostella itseään ja makasi vihdoin niinkuin lennosta\nammuttu lintu, toivottomana ja itseänsä syyttäen metsästäjän jalkain\njuuressa, tuntien katkerin mielin, ettei enää ole voimia lentää. -- --\n\n\"Mistä ... mistähän se johtuu, että minussa kaikki into ja halu viime\naikoina on niin lakastunut?... En ole enää missään suhteessa\nerinomaisempi kuin muutkaan ... aivan vain tavallinen ihminen\", jupisi\nhän itsekseen ja löi kädellä polveensa.\n\n\"Tavallinen ihminen henkisessäkin suhteessa; aineellisessa ei minusta\nole ollenkaan mihinkään... Köyhä, oikein sinisen köyhä raato!...\"\n\n\"Ei tarvita muuta kuin että minulla todellisuudessa on rintatauti ja\nminä kaadun, kuolen kuin koira, ilman että kukaan ... kukaan, paitsi\nomaisiani, kaipaa minua... Taikka oikeammin: että minua tuomitaan\nhirveästi, sillä täytyisihän omaisteni tehdä konkurssi...\"\n\nRinta kohoili tuskallisesti ja silmät tuijottivat yhteen kohti.\nVetotautisen tavalla heitteli hän käsiään ja jalkojaan ikäänkuin siten\npoistaaksensa kärsimystä.\n\n\"Ja sekin vielä!\" hän kiljaisi ääntänsä hilliten, hypähti raivokkaasti\nylös ja alkoi kiirein askelin kävellä edestakaisin. Muistui näet\ntakausjuttu mieleen.\n\n\"Ei muuta tarvitsisi kuin että kuolisi!\" huudahti mies pidätetyllä\näänellä ja suu meni puolinauruun. Yhtäkkiä hän lakkasi kävelemästä ja\nrupesi hengittämään syvään, tehden ikäänkuin kokeita keuhkoillaan. Hän\nhuomasi, että hengitys kävi hiukan raskaanlaisesti ja että rintaan\nilmestyi hienoinen, outo pistos. Oli kyllä ennenkin pistänyt, mutta ei\njuuri siihen kohtaan. Hän koetteli käsin: rintaluut olivat arat ja ...\nsolisluu? Ei ... se oli totta, siinä ei nyt tuntunut mitään huomattavaa\nkipua. Joskus ennen oli solisluissa tuntunut siltä kun niitä olisi joku\npienellä puuvasaralla hiljakseen koputellut. Nyt oli se tuska poissa,\nmutta sen sijaan tuo uusi outo pistos...\n\n\"Mikähän minun oikeastaan on?\" vilahti taas mieleen ylimalkainen\nkysymys... Olen tullut niin kärtyiseksikin, äreäksi, oikein karhuksi...\n\nKeuhkotauti jäi siihen, ja sattuma johti ajatuksen toiselle tolalle.\n\n\"Minun ja ystäväinikään suhde ei ole enää sama kuin ennen, johtui hän\najattelemaan... Miksei tämänpäiväinenkään yhdessäolo viihdyttänyt minua\neikä heitäkään ... ei heitäkään, sen tiedän ihan varmaan! Näkihän sen\nsilmistä ja käytöksestä... Ja sitten minä loukkaan, niinkuin nytkin\naivan turhanpäiväisistä asioista... Arkoja hekin ovat kuin\nlasipullot...\n\n\"... Mutta muutenkin. Minä näen, että he karttavat minua, ovat\numpimielisempiä kun ennen ja vieraampia. Ja niin minäkin olen.\nUmpimielinen minäkin olen... Enkä minä innostu enää, minä olen kuin\npuolikuollut... Ja sentähden tietysti en minä enää miellytäkään muita\nihmisiä, eivätkä muut miellytä minua...\n\n\"Ei se sellainen ole elämää\", hän virkkoi.\n\n\"No ... saattoihan se olla satunnaistakin\", hän jälleen jatkoi, hiukan\nitseään lohdutellen.\n\n\"Mutta ... unhoitanhan minä taas kokonaan perheeni!\" Hän lähti\nkiiruhtamaan pois puutarhasta. Tämä ajatus taas vaikutti omituisen\nelähyttävästi. Voimallisella itseluottamuksella hän ajatuksissaan\nikäänkuin sylkäisi vastuksia vasten silmiä.\n\n\"Elän minä kuitenkin!\" hän virkkoi vakuuttavasti. \"Elävät ne\nhuonommatkin, kelvottomammatkin... Ja ... ja kuka sitä on sanonut, että\nminun, juuri _minun_ pitäisi saada ruusujen ja kukkasten päällä\ntanssia?... Jos minulla kerta on lahjoja ja elämänkykyä, niin tietysti\nminun täytyy kestää vastuksia!...\" Hän tunsi itsensä niin voimalliseksi\nja reipastuneeksi että pyyhkäisi käytävällä puolijuoksuun.\n\n\"Lapset minun täytyy tänne saada vaikka ... ja Liina myös!\" Sydämessään\nnuhteli hän itseään siitä, että oli niin kauaksi saattanut perheensä\nunhottaa. Viime aikoina hän oli vain yhteen jaksoon kärsinyt ajatusten\nsortoa ja lyönyt laimin perheensä ... \"sellaista seuraa!\" jupisi hän\nääneen.\n\n\"Siinähän ne ovat, joita varten elän, joita varten _tahdon_ elää!\"\n\nJuuri kun hän ehti puutarhasta pihaan, ajoi sinne myöskin kauppias\nNerkkula. Laivurisen sydän hervahti oudosti, kun huomasi tulijan. Mutta\nse tunne meni kohta ohitse ja hän meni iloisena tervehtimään.\nHarvinaistapa onkin nähdä kaukaisempia... Likeiset tulevat siitäkin\nsyystä melkein jokapäiväisiksi, ikävystyttäviksi...\n\n\"No terve!\"\n\n\"Tervetuloa!\"\n\n\"Etpä sanoisi tervetuloa, jos tietäisit minkälaisella asialla tulen.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Vierus on kuollut.\"\n\n\"Kuollut?!\" äänsi Laivurinen hiljaa. Suu valahti auki, ja silmät jäivät\ntajuttomasti tuijottamaan Nerkkulaan.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nNerkkula oli mennyt. Laivurinen istui synkkänä, mutta jotenkin tyynenä\npöytänsä ääressä. Pääasiallisesti ajattelutti häntä nyt se, miten hän\nsanoisi vaimollensa tämän, ettei se hänessä erityistä hämmästystä\nherättäisi... Jos kovin pelästyy, jos rupeaa itkemään ... ja miksei\nitkisi, kun 500 tulee entisen selkään... Ja hän kun ei ole tiennyt koko\ntästä asiasta ... se tulee ihan aavistamatta hänelle...\n\n\"Vierus kuoli... Sopiva ja varma keino päästä veloistansa.\" Hän\nnaurahti kummallisesti. Samassa johtui mieleen: jos Liina sattuisi nyt\ntulemaan, niin kysyisi hän varmaan syytä huoleeni, sillä nyt\nepäilemättä näytän sellaiselta... Mitä sanon hänelle? Millä selitän?\nTätä asiaa täytyy valmistaa ennenkuin sen hänelle ilmaisen...\n\nHäntä vapisutti. Mutta heti seurasi miellyttävä tunne siitä, että vielä\noli tilaisuutta lykätä ilmoittaminen tuonnemmaksi! Johtui mieleen ottaa\njoku kirja käsille. Jos Liina tulee, niin olen lukevinani; sehän on\nselvä syy miettiväiseen ulkonäköön... Pitää vain olla joku mietityttävä\nkirja...\n\nHän hiipi varpaillaan kirjaston luo, etsi sieltä kuumeentapaisesti ja\notti vihdoin Ryeggin kasvatusopin. Hän kävi jälleen istumaan kuin\nvarkain. Saatuaan kirjan eteensä auki ja ruvettuaan lukemaan (sen\ntähden vain että näyttäisi lukevan) tunsi hän hyväätekevän pudistuksen\nitsessään. Nythän minulla on täysi syy olla ajatuksissani!\n\nAivan odottamatta kiintyi hänen huomionsa syvemmältä seuraaviin\nlauseisiin:\n\n\"Siveydelliseen vapauteen määrätty ihminen on oma tarkoituksensa; hän\nei voi, niinkuin jokin asia tulla välikappaleeksi. Me emme kasvata\nihmistä sen vuoksi, että hänestä olisi muille hyvää, vaan että hän\nensikädessä itsellensä jotakin oikein olisi.\"\n\n\"Hm.\"\n\n\"Me emme kasvata ihmisiä sen vuoksi\", luki hän uudelleen kertoen koko\nlauseen.\n\n\"Niinpä tosiaankin\", päätti hän iloisesti, \"sehän on oivasti\nlausuttu ... tarkoitus nimittäin on oivallinen.\"\n\n-- Kasvattaa ihmistä ainoastaan itseänsä varten ... sehän onkin\nluonnollista, ajatteli hän... Jos joku kasvatetaan muita varten, on se\nikäänkuin hevosen taikka teuraseläimen kasvattamista: palvelemaan,\nuhrautumaan muille, uhraamalla omat etunsa...\n\nMutta elänkös minä itseäni varten?... Jos niin on laita, missä nyt on\ntuo elämä?\n\nHän rupesi käsi poskella miettimään ... kaivoi ja penkoili\najatuksillaan siinä kuin aarteen kaivannolla.\n\n-- Sanalla sanoen, jos nyt minä esimerkiksi olisin -- minä nyt vain\nkuvittelen sitä -- että olisin kasvatettu ja itse kasvattanut itseäni,\nomaa, yksilöllistä itseäni varten, niin minä, esimerkiksi, en olisi\nmennyt takaamaan Vierusta. Ja sitten, nyt kun olen kyllästynyt\nyhteiskunnallisiin harrastuksiin, kun eivät ne minua hyödytä\n_aineellisesti_, -- päinvastoin: ne vahingoittavat, oikein\naikalailla vahingoittavatkin! -- minä saattaisin niistä yhtäkkiä luopua\nja ruveta harrastamaan omia, yksityisiä etujani _aineellisella_\nalalla... Niin juuri, _aineellisella alalla_... Sepä minua nyt\ntotta vieköön huvittaisikin! Nyt olisin valmis mihin juutalaistemppuun\nhyvänsä, kun vain saisin voittaa, voittaa ja rikastua!...\n\nHäntä värisytti omituinen kiihko.\n\n\"Sanalla sanoen, jos olisin pitänyt vähemmän esitelmiä, lahjoitellut\nvähemmän listoihin, tuhlannut vähemmän aikaa sanomalehtikirjoituksiin\nja olisin sen sijaan ansainnut rahoja sivutoimilla, luvallisilla ja\nluvattomilla keinoilla niinkuin muutkin, jotka tulevat hyvin toimeen,\n-- niin minä olisin hyödyttänyt itseäni. Ja sehän se on pääasia! Nyt\nolisin kunnioitettu mies, varakas mies... Jaa'a ja minulla olisi paljon\nenemmän ystäviä!\"\n\nHän vaipui taas mietiskelemiseen.\n\n-- Minkäarvoisia ovatkaan minulle nuo luullut henkiset aarteet nyt?...\nOnko minulla edes _niitä_?... Se on kyllä omituista, mutta nyt\nminä tunnen olevani tyhmä kuin pässi...\n\nHän oikaisi tuskallisesti vartaloaan.\n\n-- Ei niillä, joilla on aineellisia varoja, ole koskaan tällaisia\n_painoja_. Jos he kaipaavat, satunnaisesti tahi muodin vuoksi,\nhenkistä ravintoa tai huvia, on se heille alttiina pienestä\naineellisesta uhrauksesta. Mutta minä pöllö, maailman parantaja\n(minäkin, jumaliste, olen sellainen!), minä kun luin ensin itseni\nvelkaan enkä sitten tyytynyt siihen, että toimitin virkani, vaan kaikki\nväliajat -- jolloin minun olisi pitänyt ansaita rahaa -- tuhlasin\nsenkin seitsemissä puuhissa, tyrkytin ilmaiseksi sivistystä niille,\njotka olisivat voineet sitä ostaa! He nauroivat minulle, pilkkasivat\nminua, vihaamaankin rupesivat... Ja minä vain kuin mikäkin apostoli,\ntuhlasin aikani, menetin omani ja perheeni onnen... Luulottelin,\netteivät he ymmärrä elämää, olin sankarimainen...\n\nHän naurahti myrkyllisesti.\n\n\"Ja he ymmärtävät elämää tuhat kertaa paremmin kuin minä!\"\n\n\"Esimerkiksi tuo Vaittinen\", hän jatkoi, \"luullakseni hän nauttii\nelämästä.\"\n\nKovakouraisesti viillellen meni läpi ruumiin ajatus: ja sellaisen\nmiehen kädessä on minun elämäni onni...\n\n\"Sinäkin, sinäkin, sinäkin Vierus-parka! Miksi et pysynyt renkinä,\nsyönyt surutonta leipää. Olisit saanut kuolla kiroamatta ja olisit\nhiukan minuakin säästänyt.\" Hän puhui hiljaa, surullisesti päätänsä\nnyökytellen.\n\n\"Vierus-parka, ystäväraukkani, missä sinä nyt olet?\" Silmä herahti\nkosteaksi ja kurkkuun nousi paksu pala. Hän pyyhkäisi kyyneleet, ja\npari heikkoa maininkia äskeisestä heilautti vielä ruumista. Ajatus\njuoksi uusille aloille: Missä olet, veli Vierus? Missä henkesi\nliitelee? Oletko tässä luonani kuulemassa ja näkemässä?...\n\n\"Siitä olen vakuutettu, että henkesi elää!\" hän virkahti ääneen hyvin\nvakuuttavasti.\n\n\"Aatteemme oli yhteinen...\"\n\nMutta nyt levisi ajatus niin laajalle, että huomio vähitellen tylsistyi\nja ikäänkuin väsyneenä ja hervahtuneena hiljalleen laskeusi levolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Älkäät siis surulliset olko sanoen: mitä me syömme, taikka mitä me\njuomme? eli millä itseämme verhoomme? Sillä kaikkia näitä pakanat\netsivät, sillä teidän taivaallinen isänne tietää teidän kaikkia näitä\ntarvitsevan.\"\n\nÄäni, muorin ääni kuului kyökistä saakka, kun hän luki ja tuntui\npanevan äänelleen niin omituista painoa. Se sattui erityisellä tavalla\nLaivuriseen, herätti hänet puolinukuksista ja keräsi kiireesti kaikki\najatukset seuraamaan lukemista. Hän oli juuri nousemaisillaan ylös\naikoen mennä kyökkiin käskeäkseen muorin uudelleen lukea tuon lauseen\nihan samalla äänenpainolla kuin äskenkin, mutta samassa astui rouva\nhuoneeseen. Aivan kuin jostain rikoksesta tavattuna Laivurinen\nkummallisesti epäröiden istahti jälleen ja siirsi kasvatusopin eteensä\nja oli sitä suurella kiinnolla tutkivinansa. Vaikka hän katsahti\nvaimonsa kasvoihin ainoastaan varkain, pelästyi hän kuitenkin, sillä jo\ntuo vilkaus saattoi hänet ajattelemaan: lieköhän Liina huomannut\njotain? ... aavistaneeko hän? Mutta samassa juolahti mieleen äkkiä:\nminähän lyön häntä kovin laimin! ... jo monta viikkoa olen lyönyt\nlaimin, unohtanut ja elänyt itsekseni. Kenties se tulee siitä?...\n\nLiina oli äänetönnä laskenut kätensä Eeron hartioille ja tuntui siinä\nikäänkuin odottavan. Laivurisen huulilla jo pyöri äreä sana, sillä\npulaan joutuneena häntä kovin hermostutti ja kiukutti \"sellainen\ntunkeilevaisuus.\" Hän nyt kyllä kohta äkkäsi, että se olisi väärin,\nmutta ei kuitenkaan voinut hillitä itseänsä kysymästä:\n\n\"Mitä sinä nyt?\" Hän käänsi päätä ja katsoi vaimoansa koettaen vääntää\nsuutansa teennäiseen nauruun. Vaimo otti kätensä pois olkapäältä.\n\n\"Mitä sinä nyt?\" matki hän syvästi loukkautuneena, ja itku kuulosti\nolevan kurkunpäässä.\n\n\"Niin, minä vain kysyin, oliko sulla jotain erityistä... Eihän siitä\nnyt sillä tavalla...\" Laivurinen koetti teeskennellen saada asian\ntavalliseksi.\n\nVaimon rinta kohoili syvästi. Koettaen taistella itkua vastaan, joka ei\nkuitenkaan onnistunut, hän sanoi:\n\n\"Oi, miksi sinä, Eero, olet ruvennut kohtelemaan minua sillä tavalla\nkuin minä olisin aina liikaa?\" Hän lausui lopulta niin kiireesti kuin\nolisi tuo kaikki ollut ulkoa opittu läksy. Lopuksi ei hän voinut enää\npidättää itseänsä, vaan purskahti valtavaan itkuun.\n\nEeron sydän löi kovasti. Syyllisyyden tunto ja samalla puolustava\nritarillinen ajatus, että hänen oli koetettava yksin kestää surut,\ntaistelivat hänessä kovaa taisteluaan; sydän joudutti tekemään pikaista\npäätöstä, sillä asema oli kovin hankala ja selvitystä vaativa.\n\nVaimo itkeä nyyhkytti vieressä, ja mies aprikoi, millä lakkauttaisi\nitkun?\n\n\"Kuule, minulla on kyllä huolia, ja jos sinä vielä itket, niin...\"\nMiehen ääni värisi. Hän joutui neuvottomaksi, kun huomasi kohta, että\noli sanonut jotain hyvin tyhmää... Huolia!... siitähän vaimo heti\npääsee tolalle.\n\n\"Minä kyllä näen, että sinulla on _huolia_\", sanoi vaimo. \"Mutta\nluuletko minulle olevan huokeata nähdä sinun huolehtivan ja olla itse\ntietämätönnä sen syystä. Etkö sinä tiedä, että epätietoisuus on\nhirveämpi kärsiä kuin tieto?... Ja luultavasti asia koskee minua yhtä\nlikeisesti kuin sinuakin?\"\n\nLaivurinen katsahti sävähtäen vaimoonsa, kun kuuli viime lauseen.\nHän tunsi seisovansa nöyryytettynä kuin tuomarinsa edessä. Hän\npelkäsi kuin paha poika, joka toisten joukossa on juuri osoittanut\nsuurta sankaruutta, mutta joutuessaan isän rangaistavaksi tuntee\nmitättömyytensä. Mielessä vilahti ajatus, että hän on sanomattoman\nkelvoton mies, vieläpä rikollinenkin. Tuo kaikki kiiti suhisten läpi\naivojen. Lopuksi hän unohti kokonaan vastata vaimolleen.\n\n\"Olenko niin kehno vaimo, etten ensinkään ansaitse luottamustasi\nenää?... Ja luuletko, ettei _minullekin_ varma tieto olisi parempi\nkuin epätietoisuus?\" virkkoi vaimo taas.\n\n\"Mitä sinä aavistat?\" oli Laivurinen vähällä kysyä. Mutta sen hän jätti\nja ähkäisi tuskaisesti:\n\n\"Älä puhu sillä lailla!... Puhu toisin, armeliaammin...\" Hän tyrskähti\nkerran, ikäänkuin kovasti pakkautuvaa itkua pidätellen. Sitten\nliikahteli kuin kuumeessa, siirsi tuolin vaimonsa tuolin viereen, otti\nhäntä kädestä, puristi sitä hiljaa, mutta ei voinut katsoa silmiin.\nVaimon kasvoille nousi silmänräpäyksessä hellä, osanottava ilme.\n\n\"Kuule, kuinka se on?... Onko sinulla keuhkotauti, Eero?\" Hän nosti\nkätensä kaulalle.\n\n\"Sitäkin epäilen\", mies sanoi. Mutta oikeastaan hän itse, nyt tässä,\npiti sitä pikku asiana. Hän kuitenkin äkkäsi, että vaimo pitää sitä\npahimpana... Eikä hän itse usko tautia vaaralliseksi...\n\n\"Kuule, Liina... Minä olen tehnyt sinua ja lapsia kohtaan suuren\nrikoksen!\" Laivurinen melkein huusi viimeisen sanan.\n\nVaimo hämmästyi.\n\n\"Minkä rikoksen?\"\n\nLaivurinen tyynnytti itseään ja aikoi ruveta selittelemään, eikä se\nenää niin vaikealta tuntunutkaan kun oli saanut tuon ensimmäisen sanan\nsanotuksi. Mutta hän pidättyi puolisanaan. Viereisestä huoneesta\nkuului:\n\n\"Herra laskee raskaan kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa\nmeitä.\" Molempain puolisojen korvat kiintyivät siihen. Muori tuntui\nulkomuististaan niitä kertoilevan, hiljalleen tassutellessaan.\n\n\"Eei ... ei hän tule auttamaan tällaisissa asioissa, ei!\" sanoi\nLaivurinen tavattoman katkerasti, ikäänkuin olisi otaksunut muorin\ntuota hänelle sanoneen.\n\n\"No mutta, sano jo ... mitä?\"\n\n\"Kuule ... kun Vierus on kuollut ja minä olen hänellä takaajana\nviidensadan markan lainassa.\"\n\nNyt oli kivi vierinyt sydämeltä, sen tunsi asianomainen itse paraiten.\nHän aikoi polttavalla kiireellä selittää asiaa tarkemmin.\n\n\"Mutta hänellähän on viidentuhannen markan henkivakuutus\", ehätti vaimo\nsanomaan.\n\n\"Häh?! Mistä sinä sen tiedät?\"\n\nTiesihän vaimo sen, oli kuullut Vieruksen tädiltä. Viime keväänä oli\nhän sen hankkinutkin, henkivakuutuksen. Oli kuullut sen jo eilen,\nsamoin kuin Vieruksen kuolemankin, mutta mikä lie muistista vienyt, kun\noli unohtanut kertoa.\n\nLaivurinen tuli niin iloiseksi, että sydän oli hypätä ulos rinnasta.\n\nSelviteltiin ja kerrottiin sydämellisen innokkaasti kahden puolen.\n\n\"Voi kuin et ennen sanonut\", Laivurinen lopuksi virkahti, \"minä kun jo\nluulin, että omain velkaini lisäksi tulee vielä tämä.\"\n\n\"Rakas ystävä, kun olin unhottanut koko asian\", päivitteli vaimo ja\nkertoi, että eihän hän ollut tiennytkään miehensä olleen Eero Vieruksen\nkanssa asioissa.\n\n\"Niin, niin, mistäpäs sinä sitä.\"\n\nVaimonkin kasvoille oli noussut ilon hohde.\n\n\"Herra laskee raskaan kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa\nmeitä\", kertasi hän hymyillen ja laski kätensä miehensä päälaelle.\nLaivurinen hymähti.\n\n\"Se on omituista\", virkahti hän.\n\n\"Herra puhuu totta sanassaan.\"\n\n\"Kyllähän se on totta se.\" Laivuriseen teki tapaus syvän vaikutuksen,\nsillä hän ei pitkään aikaan ollut uskonut mitään voivan tapahtua tällä\ntavalla. Sydän tuntui omituisen keveältä ja iloiselta. Nuo _omat_\nasiat ne näyttivät tällä kertaa kääpiöjutuilta vain. Ei niitten vuoksi\nensinkään kannattaisi surra. Tästä syystä ei hän pitänyt tarpeellisena\nniitä Liinallekaan kertoa. Eihän se maksa vaivaa. Liina ei kuitenkaan\nymmärrä elämää siltä kannalta kun hän nykyään katselee... Hyvä mieliala\nvain pilaantuisi...\n\nViereisestä huoneesta alkoi kuulua lasten iloista hälinää. Siellähän on\nlisää iloa, vielä enemmän elämää! Puolisot siirtyivät sinne, eikä\nRyeggiä tarvittu enää tänä iltana.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKesä on mennyt, syksy on tullut. Kaiken kesää teki Laivurinen melkein\njok'ikinen päivä vahvoja päätöksiä heittää hyödytön huolehtiminen ja\nruveta elämään kuin viimeistä päivää, huolettomasti ja iloisesti. Ja\nväliin hän saattoikin toteuttaa ajatuksensa melkein kokonaiseksi\npäiväksi. Mutta aina sattui pieniä tapauksia, ja ne kävivät mielelle\nkuin olisivat olleet suuriakin asioita...\n\n\"Ei\", sanoi hän usein, kun tapasi itsensä synkissä ajatuksissa, \"ei\ntämä sovi, minä tapan itseni tällä lailla...\"\n\nJa hän koetti taas.\n\nKun vanhat ihanteet johtuivat toisinaan mieleen ja muisti, miten\ntulisella innolla puuhaili ennen niiden toteuttamiseksi, niin tuntui\ntuo entisyys lapselliselta, mutta kuitenkin kaivattavalta. Toisinaan\nhän vieläkin innostui, innostui kuin nuori kokematon maailmanparantaja\nainakin. Se kesti kerrallaan vain hyvin lyhyitä aikoja, väliin vain\nmuutamia minuutteja, sitten oli kaikki ohitse. Hän huomasi tämän\nomituisen seikan ja tutki sen syitä.\n\nSattuipa niinkin, että tätä ajatellessaan tuli siihen huomioon, että\nhän onkin jo kovin vanha mies ... kolmekymmentä kolme vuotta!... Jaa'a,\npaljon on jo nuorempia miehiä... Silloin selvisi, että vanhenemaan kai\ntässä rupeaa. Miksi minä enää intoilisinkaan? Nuoremmatkaan eivät\nkaikki intoile, miksi sitten minä, joka jo olen aikani intoillut?\n\nLepoahan juuri kaipaankin, ajatteli hän. Miksi etsin tahi aion etsiä\nuusia vaivoja? Minuahan kovin rasittavat kaikki velvollisuudet ... ja\nvelvollisuudentunnostahan kai se tämä omituinen kaipuukin lähtee. En\nminä sellaisiin velvollisuuksiin enää kykene, minä olen vanhentunut,\nnuoruuden into on lamautunut.\n\nHän rupesi ikäänkuin vaistomaisesti kunnioittamaan kokemustaan ja\nvanhentumistaan ja pitämään sellaisia ihmisiä, jotka elivät\nhuolettomasti ja vapaasti, ajattelemattomina ja joutavanpäiväisinä\ntyhjäntoimittajina. Hänen ajatuksensa ja puheensa muodostuivat\nkummallisen ivallisiksi ja pisteliäiksi. Tämä tapa rupesi häntä\nhuvittamaan, -- eikä hänellä ollutkaan muuta hauskuutta. Tällä\nmenettelyllä saattoi tahtomattaankin loukata ihmisiä, sillä tottuneena\nsiihen ei hän aina huomannutkaan miten pitkälle kulloinkin meni.\nToisaalta ei hän kärsinyt muitten käyttävän ollenkaan samanlaista\npuhetapaa häneen nähden. Suuttui, jos joku koetti.\n\nUsein hän kyllä huomasi tämän heikkoutensa, mutta ei voinut sitä\nvastustaa.\n\nUskonnolliset asiat olivat viime aikoina joutuneet ahkeran käsittelyn\nalaisiksi. Ei mistään omantunnon pakosta -- sitä ei hän myöntänyt --,\naivan vain siitä syystä, että ne vahvasti viehättävät häntä.\n\nNoin vuosi takaperin tunnusti hän olleensa melkein jumalankieltäjä. Nyt\nhän kertoi siitä ylpeillen, kun oli päässyt vakaumukseen siitä, että\nJumala todellakin on olemassa. Entisen kantansa tässä asiassa sanoi\njohtuneen välinpitämättömyydestä. Saatuaan nyt uskonnollisen\nvakaumuksen hän tunsi ikäänkuin sisällisen pakon vaativan siitä\npuhumaan.\n\n\"Aatteeni ovat kyllä omituisia\", hän sanoi usein, \"mutta ne ovat\nomintakeisten tutkimusteni tuloksia, selviä johtopäätöksiä.\" Usein hän\nantautui tästä puhumaan, melkeinpä se olikin ainoa asia, josta hän\nvielä innostui.\n\nErään kerran, kun Tolvanainen, joka myöskin oli kansakoulun johtokunnan\njäsen, sattui käymään Laivurisen luona, teki opettajan kovasti mieli\nruveta vieraansa kanssa keskustelemaan uskonnollisista asioista.\nTolvanainen itse, joka oli vahva evankelinen, johdatti puheen\nsinnepäin. Oli puhe Laivurisen taudista.\n\n\"Niin\", sanoi Tolvanainen, \"te olette nyt pitkällisen taudin käsissä\nniinkuin hurskas Job. Mutta onko teillä Jobin usko?\"\n\nLaivurisen suu meni ivanauruun.\n\n\"Job uskoi hänkin uudestaan vasta sitten kun rikastui ja parani.\nKöyhänä ja sairaana oli hänkin epäuskoinen.\"\n\nSiitä aloitettiin. Laivurinen kertoi käsittävänsä, että kertomus\nJobista on romaani. Muuten sanoi hän pitävänsä juutalaisia\npakanakansana, samanlaisena kuin muutkin sen aikaiset kansat olivat;\nmutta heidän historiastaan on selvään nähtävänä, että Jumala\nvälillisesti ilmaisi tärkeitä totuuksia profeettain kautta, mutta että\nprofeetat niihin usein sekoittivat omia käsityksiään j.n.e.\n\nTolvanainen pudisteli päätänsä.\n\n\"Opettaja juttelee järjen kieltä\", hän sanoi salaperäisesti hymyillen,\n\"eikä luonnollinen ihminen ymmärrä niitä kuin Jumalan hengen ovat,\nsillä ne ovat hänelle hulluus.\"\n\nTolvanainen lausui tämän hiljaa ja vakuutellen ikäänkuin nuhdellakseen\nLaivurista. Äänestä kävi muuten päättäminen, että hän valmistautui\ntaisteluun. Laivurisen laita oli sama. Hän tunsi vastustajansa ja piti\nhänen uskonnollista kantaansa löyhänä tekopyhyytenä. Hän kuohui intoa\nja väittelynhalua.\n\n\"Järjen kieltä, kuinkas muuten?\" virkkoi Laivurinen. Hymyili jo\ntulevalle vastaukselleen. Astutpa satimeen kerrankin, Tolvanainen!\n\n\"Niin järjen kieltä\", vakuutteli toinen. \"Kyllähän raamattu monessa\nsuhteessa on vastoin järkeisoppia. Mutta järki täytyy ottaa vangiksi\nuskon kuuliaisuudelle.\"\n\n\"Ei, ei raamatun totuudet ole vastoin järkeä, mutta yleinen\nselittämistapa, se on vastoin järkeä.\"\n\n\"No niin.\"\n\n\"Mitä no niin? Onko se sama asia?\"\n\n\"Tietysti. Joka ei Moosesta ja profeetoita usko...\"\n\n\"Ei, ei, älkää sekoittako. Mutta sanokaa vain, ovatko raamatun totuudet\nja niiden selittäminen _teidän_ kannaltanne sama asia?\"\n\n\"On, kun niin selitetään kuin Lutherus selittää.\"\n\n\"En minä sitä usko!\" huudahti Laivurinen melkein häikäilemättömästi.\n\n\"Niin, niin, te ette usko, kyllähän minä sen tiedän. Mutta sillä, ettei\njoku usko, ei ole todistettu, että raamattu olisi vain satukokoelma.\nKyllä niitä on, jotka uskovat.\"\n\n\"Enhän _minä_ ole sanonut raamattua satukokoelmaksi. Minä vain\nolen sanonut, että sitä selitetään väärin.\"\n\n\"Niin selitetään, tekin selitätte väärin\", pilkkasi Tolvanainen.\n\n\"Se on kyllä mahdollista\", myönsi Laivurinen avomielisesti. Tolvanainen\nkäytti tilaisuutta jatkaaksensa:\n\n\"Aivan sama on, jos pidätte totena osia raamatusta taikka ei ensinkään\nmitään. Sillä kun te sen teette järjen avulla, eikä uskon, niin ei se\nteitä mitään auta.\"\n\n\"Se on kyllä totta\", myönsi Laivurinen, \"jos nyt olisi niin, ettei\nminulla olisi ensinkään uskoa, -- ajatellaan nyt, ettei minulla ole\nensinkään uskoa, jota minulla kuitenkin on! -- ja minä tahtoisin päästä\nkäsittämään raamattua. Mitä minun silloin on tehtävä? Enkö saa tutkia\ntätä kirjaa järkeni avulla, kun ei minulla ole muuta apukeinoa?\nAjatelkaa nyt vieläkin, ettei minulla olisi ensinkään uskoa, mutta\nääretön halu päästä totuuden tietoon? Niin, ja ajatelkaa vielä, että\nminulla olisi suuri halu olla kristitty, esimerkiksi siitä syystä, että\nminä ihailisin kristityn mainetta?\"\n\nLaivurinen jäi silmät suurina tirkistelemään Tolvanaisen kasvoihin\nsaadakseen selvää, oliko tämä häntä ymmärtänyt.\n\n\"Ymmärsittekö?\" kysäisi hän, kun ei toinen ruvennut vastaamaan.\n\n\"Ymmärsin kyllä, mutta minä nyt olen sellainen maanmoukka, etten minä\ntällaisissa järkikeskusteluissa osaa pitää puoliani.\"\n\n\"Sanokaa niinkuin ymmärrätte\", pyysi toinen kiihkeästi.\n\n\"Asia on sillä tavalla\", alkoi Tolvanainen muistelevan näköisenä, \"että\nsellainen ihminen, jolla kerran ei ole mitään uskoa, ei ole oikeutettu\nväittelemään näistä asioista.\" Laivurinen käsitti, että tarkoitus oli\nloukata.\n\n\"Minähän sanoin, että minulla _on_ uskoa.\"\n\n\"Eihän opettaja usko mitään ... senhän kaikki tietävät\", virkkoi\nTolvanainen, mutta joutui samassa hämille.\n\n\"Millä oikeudella te niin sanotte?\" kysyi Laivurinen kiukustuneen\nnäköisenä.\n\n\"Minä sanon sen sillä oikeudella, koulun johtokunnan jäsenenä, että\nminä pidän hyvin vaarallisena, kun sellaisia asioita opetetaan meidän\nlapsillemme.\" Hän nähtävästi aikoi jatkaa, mutta joutui pois tolalta ja\nvilkaisi hätäillen Laivuriseen. Tämä oli kovin hämmästynyt tuosta\näkillisestä hyökkäyksestä ja suu meni kummastelevaan hymyyn. Mutta\naivan kintereillä leimahti silmissä tulisesti, ja hän murahti, joko\naikeessa vastata tahi kysyä jotain. Tuon ajatuksen hän näkyi kuitenkin\npainavan alas ja nousi päätä ravistellen seisomaan. Tolvanainen sai\ntästä menettelystä sen käsityksen, ettei Laivurisella ollut mitä\nvastata. Tyytyväisenä itseensä kömpi hän uunin luo, kopisti sinne perät\npiipustaan ja jonkinlaiseksi vahvikkeeksi äsken sanotulle äänsi\nvakuuttelevasti:\n\n\"Hjoo, joo, niin se on.\"\n\n\"Mitä 'hjoo joo'?\" kysäisi Laivurinen luonnottoman kovasti ja seisahtui\nTolvanaisen eteen levollisesti katsellen, kun tämä pani omasta\nmassistaan piippuun. Tolvanainen pelästyi, niin että oli vähällä\npudottaa piippunsa, sillä ei hän ollut juuri mitään tuollaista\najatellut.\n\n\"Niin ... en minä mitään... Sanon vaan, että niin se on.\"\n\n\"Mikä on niin? Mikä, mikä oikeastaan on niin?\"\n\nTolvanainen joutui yhä enemmän hämille, ja Laivurinen sai siitä intoa.\n\n\"Se vaan\", änkkäsi Tolvanainen, \"ettei sitä sellaista oppia saisi\nopettaa lapsille koulussa.\" Mutta nyt joutui hän yhä enemmän tolalta,\nsillä Laivurisen tiukan katseen edessä johtui hän yhtäkkiä\najattelemaan, että hän puhuu jotain hyvin tyhmää.\n\n\"Vai niin ... vai sitä ... vai vielä te sitä toistelette. Hmh. Mutta\nsanokaas, mitä vaarallista minä olen opettanut teidän lapsillenne?\"\n\nLaivurinen kysyi tätä lempeästi, melkein kuin lapselta.\n\n\"Ei minun lapsilleni\", alkoi Tolvanainen.\n\n\"No, no, älkää lörpötelkö, minä tarkoitan _lapsille yleensä_?\"\n\n\"Tuota ... en minä tiedä, mutta niin ne sanovat.\"\n\n\"Kutka sanovat? Mitä sanovat?\" Laivurinen ei sitä juuri\ntarkoittanutkaan, vaikka ehkä huomaamattaan kohteli Tolvanaista\nikäänkuin nuhteen alaista oppilasta.\n\n\"Sitä sanovat\", virkahti Tolvanainen silmiä nostaen, \"että opettaja on\nsellainen, joka ei usko Jumalaan.\"\n\n\"Enkö minä usko Jumalaan! Sanotteko te niin?\"\n\nJostakin syystä sai Tolvanainen nyt hiukan enemmän rohkeutta.\n\n\"Enhän minä sitä nyt niin varmaan tiedä\", hän sanoi, \"mutta sellaisesta\nihmisestä, joka on koko elämänsä laskenut Kristukseen ja elää sitä\nvarten, sellaisesta ihmisestä tuntuu teidän ajatuksenne --\npakanalliselta\", jutteli Tolvanainen nyt jo suurella varmuudella.\n\n\"Valehtelette!\" ärjäisi Laivurinen kiivastuen. \"Te ette pidä Kristusta\nojennusnuorananne enempää kuin muutkaan, enempää kuin minäkään\", jatkoi\nhän.\n\n\"Mutta minun uskoni tuottaa kuitenkin levon minun sielulleni, ja se on\npääasia.\"\n\n\"Niin tuottaa minunkin uskoni\", vakuutti Laivurinen.\n\n\"Tokkohan?\"\n\n\"Epäilettekö sitten, etten minä puhu totta?\"\n\n\"Sanoittehan tekin äsken, että minä valehtelen.\"\n\nLaivurinen astui pari kertaa äänetönnä lattian ylitse.\n\n\"Siis emme usko kumpainenkaan toisiamme?\" hän kysyi teennäinen hymy\nhuulilla.\n\n\"Siltäpä näyttää, ikävä kyllä\", myönsi Tolvanainen, mutta ei hymyillyt.\n\nTolvanainen alkoi lähteä pois. Hän tarjosi kättä hyvästiksi.\n\n\"Muuttakaa mielipiteenne ... niistä saattaisi tulla muuten ikävämpiä\nseurauksia\", sanoi hän isällisesti, vieläpä itsevaltiaasti.\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Oman kuolemattoman sielunne ja virkanne tähden. Kansalla on hyvin\nikävät tiedot teidän uskonnostanne.\"\n\nHän meni ulos.\n\nLaivurinen tulistui hirveästi, sillä nyt hän yhtäkkiä huomasi, että\noli hyvin kehnosti puolustanut itseänsä. Herra auttakoon, miten\nlienevätkään käännelleet ja väännelleet ajatuksiani. Ja mitä minä olen\nlapsille puhunut? En mitään, en totisesti mitään erinomaista. Mutta\nsitten hän kohta joutui ajattelemaan, että Tolvanainen vain\nuskonvimmassa lörpötteli, pisteli ja peloitteli. Ja hän alkoi\nrauhoittua.\n\nMutta jälestäpäin vakavammin ajatellessa tätä seikkaa kasvoi epävarmuus\nkasvamistaan. Antamatta mitään vihiä ajatuksistaan ja tarkoituksistaan\npani hän tarkan huomaavaisesti merkille yleisön käytöksen eri\nvivahdukset. Näihin saakka oli hän otaksunut ihmisten silmissä olevansa\ntavallisen uskonnollisen väittelijän arvossa; olipa vielä luullut\nsitäkin, että ne käsittävät ja ymmärtävät hänen mielipiteitänsä,\npitävät häntä, jollei juuri uskovaisena, niin ainakin näitä asioita\nkäsittävänä miehenä.\n\nNyt luuli hän huomaavansa ihmisten käytöksessä jotain kätkevää,\npeittelevää. Tuo hermoja kiihdyttävä uteliaisuus muutamissa kuulemaan,\nmitä hän sanoisi siitä ja siitä asiasta, alkoi häntä yhtäkkiä\nkyllästyttää ja rasittaa. Kasvoi mieleen vähitellen kuvitelma, kunnes\nse oli lopuksi olevinaan selvä varmuus, että kaikki ihmiset aina\nvastaan tullessa tiellä tahi missä hyvänsä tavatessa ajattelevat\nhänestä: \"kas jumalankieltäjää!\" Tuo ajatus kiusasi omituisesti ja pani\nhänet karsain ja epäluuloisin silmin katselemaan kaikkia. Tämä\notaksuminen ja kuvittelu kasvoi siihen määrään, että hän ajatteli joka\ntalossa ja mökissä puhuttavan aina vain tästä ja ainoastaan tästä.\n\nTämän johdosta joutui hän itsensä kanssa tarkkaan tilintekoon. Kuinkas\nse oli ... mitenkäs minä ajattelinkaan vuosi takaperin? hän joskus\nkysäisi itseltään. Ja hän tuli aina täyteen vakaumukseen, että se oli,\nse silloinen uskonto, täyttä jumalankieltämisoppia. Hän muisti\nomituisen selkeästi, että silloin oli toisinaan vallannut ikäänkuin\nsalaperäinen kammo ja pelko näiden mielipiteitten ja aatteitten\njohdosta. Se oli ollut tuollaista vienoa, sielunpohjassa uinailevaa\nkaihoa, joka väliin ilmestyi omituisena pelkona esimerkiksi siitä, että\nJumala ehkä rankaisee näistä ajatuksista. Mikä Jumala? hän muisti\nsitten ajatelleensa, kun huomasi, ettei uskonut Jumalaa olevankaan.\nSilloin joutui toisinaan outoon uupumustilaan ja ajatuskyky seisahtui.\n\nMutta nyt oli toista. Siitäpä syystä hän suuttui ihmisiin, kun luuli\nkaikkien häntä tuomitsevan aatteista, jotka hän oli jo aikaa jättänyt.\nRaakana ja raukkamaisena piti hän sitä tapaa, että muitta mutkitta,\nkuten muutamat kiihkoilet lahkolaiset tekivät, kuljetaan talosta taloon\nlukemassa omaa uskontunnustusta. Mutta hän etsi tilaisuutta\nväittelyihin saadakseen niissä kantansa yleisölle selväksi. Sen lisäksi\nrupesi hän ankaraksi: paljasti raakuutta uskonnon valossa. Toisinaan\nhän taas tunsi sammumatonta halua pistellä ja paljastaa tekopyhyyttä:\n\"kylläpä valehtelevatkin Jumalalle, koettavat petkuttaa!\" oli hänellä\ntapana sanoa.\n\nKerran oli puhe tanssista sen johdosta, ettei raittiusseurain\nkokouksissa suvaita tanssia, eikä Laivurinen, yleisen mielipiteen\nvuoksi, itsekään suvainnut.\n\n\"Miksi selitetään, että taivaassa on alituinen tanssi? Jos tanssi\nmaailmassa on kerran lihallisten intohimojen tuote, niin miten sitä\nvoidaan taivaassa harjoittaa?\" Kun Laivurinen tätä kysyi suu vielä\nhymyssä, niin pudistettiin salaisuudessa päitä.\n\n\"Ei suinkaan taivaassa tanssita\", selitti hän lopuksi. \"Mitä henget\ntarvitsevat tanssia!\"\n\nTämä oli jo sulaa pakanuutta.\n\nSamalla kertaa katseltiin Dorén piirtämiä raamatun kuvia.\n\n\"Omituista itsekkyyttä ihmisissä\", sanoi Laivurinen, \"että Jumalan kuva\ntehdään aina ihmisen muotoiseksi. Kasvot usein ovat eurooppalaiset,\nmutta puku itämaalainen.\" Tähän liittyi joku ajattelemattomuudesta\npuhumaan liikoja, mutta Laivurinen tukki suun. Vakavammat ihmiset\nkävivät asiaan kiinni.\n\n\"Jumala loi ihmisen kuvaksensa\", sanoi joku.\n\n\"Niin sielun; ihmisen sielu on Jumalan kuva.\"\n\n\"Hm.\"\n\nTähän päättyi juttu. Onkos mokomampaa kuultu kristilliseltä ihmiseltä,\nsanottiin jälestäpäin.\n\nHänen oli myöskin kuultu väittävän, ettei ruumis, tuo multaläjä,\nmilloinkaan nousisi ylös haudasta, vaan että ainoastaan henki nousee ja\nyhdistyy Jumalaan. \"Mitäpä tehtäisiinkään lihalla ja luilla taivaassa\",\noli hän arvellut, \"ei siinä ole mitään Jumalasta lähtenyttä, joten se\nei voi siihen jälestäpäinkään liittyä.\"\n\nTätä kaikkea sitten tulkittiin niinkuin tulkittiin. \"Ei hän usko\nylösnousemustakaan!\" sanottiin, \"eikä ijankaikkista elämää\", lisättiin\nsiihen luonnollisena seurauksena. \"Ihan samanlainen on kuin vanha\nKolströmin herra, joka sanoi ja uskoi, että siinä puu makaa, mihinkä se\nkaatuu.\"\n\nSiihen liittyi vielä lisäksi muita asioita. Muuan pitäjän kuulu räätäli\nluuli saaneensa joistakin kirjoituksista selville mitä sana sosialisti\nmerkitsee. \"Rikkaat tapetaan ja köyhille jaetaan tasan rikasten maat ja\ntavarat; avioliittoa ei ollenkaan solmittaisi niinkuin nyt, tehtäisiin\nainoastaan vuoden kontrahteja j.n.e. Sellaista on sosialismi\", kertoi\nräätäli. Mutta siihen hän vielä lisäsi, että opettaja Laivurinen on\nselvä sosialisti ja että opettaja on sen itse sanonut.\n\n\"Oh ohh-hoh sitä miestä!\"\n\nIhmisissä rupesi hiipimään ensin ujompana ja hiljaisempana, mutta\nsitten yhä voimakkaampana ajatus: \"no mutta eikö se olisi pantava pois\nviralta?\"\n\nValistuneempi nuoriso oli jyrkästi Laivurisen puolella sekä muutamat\nLaivurisen varsinaiset ystävät. Mutta siitä ei yleisö paljoa\nvälittänyt. \"Ovat samanlaisia\", sanottiin.\n\nEi Laivurisella ollut juuri milloinkaan monia likeisempiä ystäviä\nollut. Niiden harvainkin kanssa, jotka kuuluivat näihin, olivat välit\ntämän suven kuluessa jossakin määrin kylmentyneet. Toisinaan hän kyllä\nkaipasi heitä luokseen, mutta kun he tulivat taloon, toivoi hän melkein\nkohta, että he menisivät pois. Seurassa kaipasi hän yksinäisyyttä ja\nyksinäisyydessä seuraa.\n\nPitkään aikaan ei Laivurinen varmuudella tiennyt näistä kiertopuheista,\nvaikka kyllä aavisti jotain. Hän piti alentavana suorastaan tiedustella\nmitään, ja muuten ei saanut paljoakaan tietää. Mutta erään kerran, kun\nhän uhitellen kertoi jollekin ystävälleen eräästä väittelystään jonkun\nkanssa ja nauroi, sanoi toinen varoitellen:\n\n\"Ole varovaisempi puheissasi, veli.\"\n\n\"Häh? Mitä sitten?\"\n\nNyt sai Laivurinen tietää liikkuvista jutuista. Hän vajosi sen johdosta\nyhä enemmän masentavan mielialan valtaan ja ryhtyi likeisimmiltä\nystäviltään kiireen kaupalla vielä paremmin asiaa kuulustelemaan.\nBendell ei ollut siitä kuullut paljon mitään; sen, mitä oli kuullut,\npiti akkain juoruna, perinpohjin naurettavana. Hän nauroi itsekin ja\nsai Laivurisenkin nauramaan.\n\nAiraksinen sanoi heti, että totta ne ovat kaikki. Hän kertoi kuulleensa\nniitä paljonkin, mutta ei ollut \"uskaltanut\" eikä \"saattanut\" puhua\nmitään. Häneen Laivurinen suuttui: luuli huomaavansa lempeässä,\nnöyrässä äänessä, jolla tuo sanottiin, kavaluutta. Anteeksiko muka olet\npyytelevinäs, kun niin sanot!... Vai et ole uskaltanut ilmaista...\nTämän perästä ei hän enää koskaan oikein luottanut Airaksiseen. Ainoa,\njoka itsestään, kysymättä tuli kertomaan, oli suutari Entonen.\nHäneltäpä Laivurinen vasta saikin perusteet kuulla. Entonen näkyikin\npitävän asiaa tavallaan omanansa: hän keskusteli siitä innokkaasti,\nikäänkuin se olisi häntä itseään hyvin läheisesti koskenut. Se\nmiellytti Laivurista. On kuin onkin, hän päätti, Entonen uskollisin\nystäväni.\n\nVasta nyt tunsi Laivurinen asian perinpohjin. Virkavahvistuskirja\ntäytyy saada mitä pikimmin, päätti hän. Itseänsä moitti hän siitä,\nettei jo ennen ollut sitä vaatinut. Mutta olihan suhde ollut\nkuntalaisten kanssa niin hyvä. Joskus oli johtokunnan kanssa ollut\nsiitä puhetta, mutta asia oli aina tehty leikiksi: \"Emme kuitenkaan\nsinua pois laskisi, vaikka menisitkin\", olivat johtokunnan jäsenet\nvakuutelleet.\n\nKeskusteltuaan Entosen kanssa kävi hän heti kirkkoherran luona, joka\noli koulunjohtokunnan esimies, ja pyysi tätä ensi tilassa toimittamaan\nhänelle virkavahvistuskirjan.\n\n\"Mikä kiire sillä nyt on? Sen vuoksi pitäisi pitää johtokunnan kokous.\"\n\n\"No vaikka vaan. Mutta kyllä minä sen nyt tahdon saada.\"\n\n\"Jaa jaa, no miksei.\"\n\nKirkkoherran käytös oli aivan tavallinen, sillä hän ja Laivurinen eivät\nolleet koskaan olleet missään erittäin tuttavallisessa suhteessa. Mutta\nkuitenkin Laivurinen pois mennessään ja jälestäpäin muistellessaan\nkirkkoherran käytöstä tunsi sen ajatuksen rupeavan vaivaamaan, että ei\npappi tarkemmin kysellyt syytä siihen, miksi hän nyt niin kiireesti\ntahtoo virkavahvistuskirjan? Miksi nyt juuri? Hän ei sanallakaan\nmaininnut myöskään huhuista. Ne ovat siis kirkkoherran tiedossa...\n\nJonkinlainen levottomuus sydämessä odotti hän kokouspäivää.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMuutamia päiviä ennen johtokunnan kokousta oli Laivurinen sairastunut.\nTauti tuntui vilustumiselta, vaikka hän ei tiennytkään missään\nvilustuneensa. Tosin sinä päivänä oli hiukan sateinen ilma ja\nkolkonlainen tuuli, mutta Laivurinen oli pysynyt sisällä melkein koko\npäivän. Siitä huolimatta oudot vilunväreet iltapäivällä karsivat\nselkäpiitä. Ne alkoivat alhaalta, väliin kantapäistä saakka, nousivat\nvärisyttäen ja kirvellen ylöspäin, leviten kaikkialle. Päätä alkoi\nhuimata, ja painostava väsymys laskeusi jokaiseen jäseneen.\n\nHän joutui makuulle. Koetettiin kaikenlaisia lämmittäviä lääkkeitä,\nmitä kotona oli ja mitä naiset luulivat hyviksi ja auttaviksi. Paksut\npeitteet saivat hänet vihdoin kovin kuumaksi ja hikoilemaan, ja hän\nvaipui levottomaan uneen. Yöllä hän houraili. Se oli kummallinen tila.\nToisinaan luuli ymmärtävänsä kaikki varsin hyvin, näki muorin ja\nLiinan, kun ne siinä vuoteen lähettyvillä liikkuivat, mutta\nkoettaessaan nousta hän painui alas kuin lyijy; kun hän aikoi jotain\nsanoa, meni sana kieleltä ja pistäysi esiin aivan uusi, satunnainen,\nväliin vallan hullunkurinen mielikuva, josta sitten sanoikin jotain.\nSaattoi kyllä huomata itsekin, kun jotain hullua oli sanonut, että\ntoista oli aikomus sanoa, mutta kun ajatteli korjata erehdystään,\nunohtui jo mielestä koko asia ja taas tuli jotain vallan toista. Väliin\nhän tunsi itsensä kovin tuskalliseksi, mutta toisin vuoroin ei\nhuomannut mitään kipua. Päinvastoin tuntui hyvinkin miellyttävältä. Ja\nkun pisti mieleen oikein hyvä ajatus, saattoi innostuakin. Kun taas\nilmausi ilkeitä mielikuvia ja ne tuntuivat olevan hyvin todellisia,\nvirtaili tuskanhiki pitkin ruumista ja mieli teki rynnätä, paeta...\n\nMuutamasti yön kuluessa pistäysi sekin ajatus mieleen, että mitähän jos\ntämä nyt olisikin kuolemantekoa? Jos kuolema tuossa paikassa nyt\ntempaisi pois ja ... ja...\n\nMutta sitäkään ei jaksanut ajatella, taikka oikeastaan ei viitsinyt\npitemmälle, sillä koko olennossa vallitsi niin kummallinen velttous,\nyhtäkaikkisuus ja välinpitämättömyys kaikesta. Sen rinnalla kyllä\nkatkera sielullinen kärsimys pälyili ja tirkisteli joka nurkasta,\npainoi ja kidutti yhtämittaisella epätiedolla. Mutta kun ei siihenkään\nvoinut kiinnittää ajatuksiaan eikä kyennyt selittämään mitään, niin se\njäi vain kalvavaksi vaivaksi, jonka olemassaolon tuntee itsessään,\nmutta ei tiedä sen oikeata olinpaikkaa. Kaikki jäi toistaiseksi\nlykkimiseen ja yhä palavaan vaistomaiseen kaipuuseen: kunpa vain pian\nymmärtäisi... Nyt ei jaksa, ei viitsi ... kukapa nyt viitsii!\n\nKolmantena yönä aamupuoleen sai hän nauttia muutaman tunnin virkistävää\nunta. Siitä herättyään huomasi olevansa paljon parempi. Mutta pää oli\nraskas ja sumuinen, tuntuipa siltä kuin se olisi ollut savua täynnä.\nHeti palasi muisti kuitenkin takaisin uniin ja harhakuviin, joiden\nkamppailukenttänä hänen aivonsa olivat olleet. Siinä muistui kovin\nhämärästi mieleen varsin omituisia ja kummallisia näkyjä, niin että\nteki mieli vieläkin nähdä ja tarkemmin tutkia ... viehätyksen vuoksi.\n\nVilu oli kadonnut. Hän aikoi nousta ylös, mutta ei kyennyt; täytyi\npysyä vuoteessa puolenpäivän tienoille. Suussa oli koko päivän\ninhottava maku.\n\nVaimo oli koko yön ollut erittäin tarkkaavainen, pitänyt hellää huolta,\ntotellut ja noudattanut sairaan pienintäkin viittausta ja toivomusta.\nPienimpiä ja turhimpiakin apukeinoja hän koetti yöllä poistaakseen\nvilua, ja kun houre tuli, toimitti kylmiä kääreitä. Laivurinen oli\nhuomannut kaiken tämän, kun oli tajussaan, ja heltyikin sen johdosta;\nväliin hän taas oli kärsimätön ja kiukkuinen. --\n\nPuolenpäivän aikaan hän nousi ja lähti ulos jaloittelemaan. Naiset\nkyllä vastustivat, mutta se ei auttanut: hän tahtoi vilvoittaa\npäätänsä. Ilma oli raikas. Tuuli hyväili suloisesti vielä polttavia\nohimoita ja tuntui karkoittavan sumua päästä. Ajatuskyky selveni ja\nreipastui. Puutarhan käytävällä käveli hän edestakaisin kaula paksussa\nkääreessä ja talvipalttoo hartioilla.\n\nSattumalta, kesken muita ajatuksia piskahti mieleen: näinkös huono minä\nnyt olen?... Mitenkähän minä olenkin näin huono? Käsissä ja jaloissa ei\nole voimaa, ei ensinkään ... ja kun kättä kohotan, vapisee minussa joka\nluun solmu... Koko suven olen jo ollut huono ... ja mitä tämä nyt\njättääkään jälkeensä?\n\nMitäpä mahdotonta nyt enää olisi kuolemankaan tulossa?... Eihän minussa\npaljon vastusta olisi ... pian se minut saisi nutistetuksi...\n\nAlkoi tuntua niin omituiselta, kuin olisi edessä ollut hyvin pitkä\nmatka ja matkakapineet olisivat vielä olleet järjestämättä ja muitakin\nkotiasioita toimittamatta. Sitten tuntui koko olennossa erityinen\nvastenmielisyys lähtöä vastaan ... aika näytti niin sopimattomalta.\n\nTuuli, joka muuttui yhä viileämmäksi, alkoi vaivata ja hienoja\nvilunväreitä vyöryili, ensin sääriä ylös, sitten yhä ylemmäksi, ja ne\nhajosivat vihdoin kirveltäen selkään.\n\nHän pelästyi ja kiirehti sisään. Kiirehtiessään hän vasta huomasi, että\njalat olivat raskaat ja että hän oli hyvin väsynyt. Huoneeseen\npäästyään heittäysi makaamaan.\n\n\"Oh-hoh-hoh\", hän äänsi mielihyvän ja levon tunnosta, kun oikaisi\nitsensä vuoteelle. Rouva tuli peitettä panemaan.\n\n\"Antaa olla ilman peitettä.\" Hänessä heräsi halu urheilla, koettaa,\nkestäisikö vilustumatta, sillä nyt ei vilua tuntunut. Mutta rouva ei\nsuostunut. Jotain mutisten lempeästi, määräilevästi, tuppasi hän peiton\ntiiviisti Laivurisen ympärille. Jostain syystä tuntui se Laivurisesta\noikein hyvältä ja hän suostui vastustelematta olemaan peiton alla ja\nkatseli vaimoansa; tämä näytti nyt erikoisen miellyttävältä,\npehmeämmältä ja viehättävämmältä kuin pitkiin aikoihin. Puku oli\njokapäiväinen, mutta siinä oli jotain sievempää ja somempaa kuin\ntavallisesti. Astunta, puhe ja koko käytös oli niin arasteleva, ujo,\nsointuva, ja toimellinen, mutta meluton. Posket olivat kalpeat ja\nsomat, silmät hienolla vetisellä, ehkä yön valvomisesta; ne näyttivät\nkärsivällisen väsyneiltä.\n\nLaivurinen tunsi lämpöä, lepoa ja rakkautta. Koskas minä olen sinua\ntällä tavalla vaalinut? tuli hän ajatelleeksi. Hän oli joskus\nkärtyillyt ja ärhennellyt, kun vaimo pieniä, satunnaisia\npahoinvointiaan sairasteli. Kuinka paljon olenkaan hänelle velkaa!\najatteli hän haikeasti. Kuinka paljon vähemmin hänen nuoruudenunelmansa\novatkaan toteutuneet kuin minun... Ei kukaan ole uhrautunut hänen\nhyväkseen... Hän on kaikkine kipuineen ja pahoinvointineen uhrautunut\nmeidän kaikkien hyväksi ... ja hänen, perheenisän hyväksi eniten,\nhänen, jonka olisi pitänyt _kantaa_. Hän olikin luullut väliin\nkantavansa raskainta taakkaa. Mutta mitä on minun taakkani! -- hän\najatteli. -- Jos minä kuolisin, jäisi hän lasteni kanssa kuin\npuolisonsa menettänyt lintunen poikasineen ihan ilman mitään maallista\nturvaa...\n\n\"Liina kultaseni...\"\n\nKyynel tipahti poskelle, ja hän kurottui kultasensa kaulaan, painoi\nsitä puoleensa, suuteli pitkään ja tulisesti. Tämä synnytti syvää\nlämpöä. Vaimo jäi siihen pitkäksi aikaa ja alkoi itkeä. Kumpainenkaan\nei puhunut mitään, mutta toinen ymmärsi toistaan. Mitäpä tässä\npuhelemaan kömpelöä kieltä, pilaamaan ja sotkemaan ihania tunteita ja\nsydämien vienoa keskustelua...\n\n\"Onko nyt lämmin?\" kysyi rouva vihdoin ja paranteli vielä peitettä.\nLämmin oli. Vieläpä luuli Laivurinen iltapäivään kokonaan parantuvansa.\n\n\"Tottahan paranetkin.\"\n\nTässä toiveessa oli varmaankin koko sydämen ajatus, koska rouva taas\npurskahti itkemään.\n\nLapsia oli tullut huoneeseen, he keräytyivät äidin ympärille hameesta\nkiinni pitäen isän sänkyyn tirkistelemään. Mutta hiljaisuutta ei kauan\nkestänyt. He alkoivat sähistä ja väitellä. Äidille tuli hätä, rupesi\nsuhdittamaan: isä on väsynyt, isän täytyy saada nukkua. Kovin häntä\npeloitti, että isä taas ärtyisi lasten melusta. Mutta isä ei ärtynyt.\nLempeästi ja sovitellen hän sanoi:\n\n\"Menkää, lintuseni, menkää äidin kanssa, että isä saa vähän nukkua.\nEhtoolla, kun isä paranee, saatte leikkiä isän huoneessa.\"\n\nLapset tottelivat ja menivät riemuiten pois... \"Illalla, kun isä\nparanee...\" j.n.e.\n\nPihalle tultiin hevosella. Rouva katsahti ikkunasta.\n\n\"Kirkkoherra tulee jo... Mitenkä hän näin aikaisin!\", äänsi hän\ntyytymättömänä.\n\nSanaa sanomatta Laivurinen nousi, tuskallinen ilme kasvoilla ja rupesi\npukeutumaan.\n\n\n\n\nX.\n\n\nUseita johtokunnan jäseniä istui Laivurisen huoneessa. Keskustelu kävi\nkankeasti sillä jutun aineena oli kovin jokapäiväisiä asioita ja\nmuutenkin näytti olevan kuin jotain painavaa mielissä. Laivurinen istui\njoukossa melkein mykkänä. Hänelle eivät puhuneet muut eikä hän muille.\nHän oli käärinyt paksun huivin kaulaansa ja pukenut päällystakin\nyllensä ja näytti matkamieheltä muiden rinnalla.\n\nKankeata keskustelua oli Laivurinen melkein mitään elonmerkkiä\nilmaisematta kuunnellut noin puolen tuntia. Sitten hän liikahti\ntuolillaan kärsimättömästi ja hänen vakoileva kysyvä katseensa kiersi\nmiehestä mieheen.\n\nTähän saakka oli keskustelu käynyt melkein Laivurista huomaamatta.\nMutta nyt jokainen hiukan sävähti ja katseet lensivät yhteen.\nKeskustelu katkesi paikalla, ja jokainen näytti tuumivan, mistä jatkaisi\nLaivurisen kanssa. Mutta kukaan ei ensi hetkessä keksinyt mitään.\nKirkkoherra turvautui sormiaan hivuttelemaan ja muut piippujaan\nasettelemaan. Kun Laivurinen tarjosi tupakkaa, piippuun pantavaa ja\npaperossia, päästiin jo helpommalle ja Tolvanainen keksaisi jo\nsanottavaakin.\n\n\"Kovin on opettaja nyt mennyt heikoksi. Ette taida virkavahvistuskirjaa\nkauan tarvitakaan.\" Hän hymyili ystävällisesti, surkuttelevasti. Jo\näsken tullessaan oli hän opettajan heikkoudesta puhunut.\n\n\"Eipähän sitäkään tiedä\", virkahti Laivurinen kuivasti.\n\n\"Nyt pitäisi jo enemmän huolehtia _toisenlaisesta_\nvirkavahvistuskirjasta\", jatkoi Tolvanainen, \"vahvistuskirjasta, joka\nvaltuuttaisi Karitsan häihin.\" Hänen suunsa oli laupiaassa hymyssä, ja\nkirkkoherraan katsahti hän kuin kiitosta odotellen. Laivurinen kuohahti\nhermostuneesti:\n\n\"Mistä syystä te tuollaisella erityisellä tarkoituksella minulle sitä\nsanotte?\" kysäisi.\n\nToiset johtokunnan jäsenet katselivat hämillään pitkin neniään.\nTolvanainen ihastui, kun huomasi, että hänen puheensa koski.\n\n\"Mutta miksikäs opettaja sitten suuttuu siitä, että minä sanon sillä\ntavalla?\" kysyi Tolvanainen terävästi ja posket alkoivat hehkua.\n\n\"Siitä syystä, että tunsin äänenpainosta teillä olevan jonkin erikoisen\ntarkoituksen.\"\n\n\"Minkä erikoisen tarkoituksen?\"\n\n\"Mitäs minä sitä selittelemään... Itse paraiten tiedätte.\"\n\n\"Sepä nyt merkillistä puhetta on, tuota...\" alkoi Tolvanainen. Mutta\nkirkkoherra keskeytti sovitellen:\n\n\"Väittelynne ei tunnu kääntyvän rakentavaksi\", hän sanoi. \"Ehkä on\nparasta että käymme asiaamme?\"\n\nLaivurinen olikin jo joutua hämille, sillä hän itsekin huomasi liian\nrajusti ottaneensa kiinni Tolvanaisen sanoista... Eikähän nuo toiset\ntiedä minun ja Tolvanaisen entisistä suhteista, ajatteli hän\nharmitellen.\n\nKirkkoherra esitti johtokunnalle asian. Opettaja Laivurinen oli\nvaatinut virkavahvistuskirjaa ja sitä varten pyytänyt johtokuntaa\nkokoon.\n\n\"Onko johtokunnan jäsenillä mitään muistuttamista opettaja Laivurisen\npyyntöä vastaan?\" kysyi hän lopuksi.\n\nHuoneessa syntyi hiljaisuus, joka lopulta muuttui tuskalliseksi. Toinen\nvartosi ja velkoi silmäyksillään toistaan puhumaan. Laivurinen joutui\nlevottomaksi eikä voinut pidättää itseään sanomasta:\n\n\"Nähtävästi on jotain muistutettavaa minua vastaan. Olkaa hyvät ja\nsanokaa, mitä on sanottavaa.\" Hän hymyili ylpeästi, ja ääni värähteli\nhiukan. \"Silloin on rauta taottava, kun se on kuuma\", lisäsi vielä.\n\nMiehet olivat tukalassa tilassa. Melkein yhtaikaa kääntyivät kaikkien\nsilmät Tolvanaiseen, joka hieman tavallistaan punaisempana kasvoiltaan\nistui totisena ja nähtävästi pyöritteli sanaa kielellään.\n\n\"Paha on puhua, paha puhumattakin olla\", alkoi hän. Kasvoille hyökkäsi\nveri, ja ääni vapisi. Hän jatkoi: \"Mutta kun kerran sitä kysytään, niin\ntäytyy sanoa, että opettajan uskonnollisista mielipiteistä on viime\naikoina levinnyt hyvin pahoja huhuja ympäri seurakunnan. Ja se on paha\nja vaarallinen asia, se.\"\n\n\"Sekö, että sellaisia juttuja on levinnyt?\" kysyi Laivurinen\nnaurahtaen.\n\n\"Olen minäkin kuullut hiukan jotain sellaista\", sanoi kirkkoherra\nvakavasti, ottamatta huomioon Laivurisen keskeytystä. \"Mutta en ole\ntätä ennen saanut tilaisuutta kysyä asiaa opettajalta itseltään. No,\nonko totta, että te olette sellainen vapaa-ajattelija?\" Hän kääntyi\nLaivurisen puoleen ikäänkuin ainakin tuomari tutkiessaan syytettyä.\nLaivurisen kasvoilla vaihteli väri, ja hän katseli alaspäin ikäänkuin\nvastausta miettien.\n\n\"Niin ... se riippuu siitä, minkälaista vapaata ajattelemista\ntarkoitetaan\", sanoi hän vihdoin näennäisesti jotenkin tyynesti.\nJälestäpäin muistellessaan näitä minuutteja ja erittäinkin sitä\näänenpainoa ja tapaa, millä kirkkoherra teki ensi kysymyksensä,\nihmetteli opettaja, mistä se voima silloin tuli hänelle, jolla hillitsi\nitsensä. Yleensä arveli sen syyksi, että hän silloin kenties oli\nvarustautunut sellaiseen.\n\n\"Aivan niin\", myönsi kirkkoherra hyväntahtoisesti. \"Mutta jätetään nyt\nne pitemmät mutkaiset tiet ja pyritään suoraan päämaaliin. Omistatteko\nte luterilaisen kirkon uskontunnustuksen?\"\n\nLaivurinen naurahti ja painoi kurillisesti leukansa paksun huivin alle.\n\n\"Minä en suinkaan kiellä teitä pyrkimästä suoraan päämaaliin. Mutta\nennenkuin ryhdyn tekemään uskontunnustustani, uskallan kysyä, millä\nperusteella sitä tässä tilaisuudessa vaaditaan?\" Laivurinen katsahti\nterävästi vuorotellen kuhunkin.\n\nKirkkoherra hymyili.\n\n\"Mutta, hyvä Laivurinen, täytyyhän meillä olla oikeus sellaisen\nkysymyksen tekoon koulun johtokuntana. Ettehän tekään voi sitä kieltää,\njos järkevästi ajattelette.\"\n\n\"En tietysti. Mutta ottiko kirkkoherra huomioon, etten minä kysynytkään\noikeutta, vaan perusteita?\"\n\n\"Jassoo ... jaa, sitä en huomannut. Ja sama asiahan se onkin... Niin,\nno ... kansalla kun on yleinen tieto siitä, että te olette...\"\n\n\"Onko se _tieto_?\"\n\n\"Kyllä se on tieto.\"\n\n\"Mistä saatu?\"\n\n\"Epäilemättä teidän omista puheistanne.\"\n\n\"Kukahan niitä on kuullut? Ovatkohan kyenneet edes oikein\nymmärtämään...\"\n\n\"Sitä en tiedä\", sanoi kirkkoherra, jo kärsimättömästi. \"Mutta sen minä\ntiedän, että tässä päästään paljon vähemmällä, jos ei niin tarkkaan\ntutkita kiertävien huhujen perusteita. Ne saattavat kylläkin olla\nperättömiä, mikä olisi ainakin minulle varsin mieluinen asia. Voittehan\nvastata kysymykseeni.\"\n\n\"Tietysti. Mutta kirkkoherra on hyvä ja koettaa asettaa itsensä minun\ntilalleni: ettekö luule, että siinä tapauksessa tutkisitte, miten\nhuhut, joista ollaan niin suuressa määrässä vastuunalaisia, kuin minä\nnyt tässä, ovat saaneet alkunsa. Sallikaa minun siis vielä, kun tässä\nsyytettynä seison, kysyä: mitä sanovat oppilaani, lapset?\" Laivurisen\nkurkkuun nousi paksu pala, mutta hän nielaisi sen väkisin alas.\n\nKirkkoherra katsahti kysyvästi johtokunnan jäseniin, pysähtyi\nTolvanaiseen ikäänkuin häneltä jotain odottaen. Sieltä tulikin:\n\n\"Mitäs lapset ... eivät ne ymmärrä sellaisia asioita.\"\n\nKirkkoherra käänsi mitään virkkamatta pettyneenä kasvonsa toisaanne.\nLaivurinen huudahti:\n\n\"Mitäkö lapset? Eikö tässä ole juuri kysymys siitä, millä tavalla minä\nopetan lapsia? Jos eivät lapset ymmärrä mitään, niin mitä merkitystä\nsillä sitten on että niille ensinkään mitään opetetaan?\" Hän naurahti.\n\n\"Noo niin, mutta\", veti Tolvanainen pitkään.\n\n\"Jos teidän lapsenne todistavat, että minä olen opettanut heitä\npilkkaamaan Jumalaa, niin minä olen valmis luopumaan virastani\", jatkoi\nLaivurinen, tukevasti lyöden kättä polveen.\n\n\"En minä ole siitä kuullut\", sanoi kirkkoherra. \"Mutta siitä olen\nkuullut, että opettaja julkisesti soimaa _valtionkirkkoa_, vieläpä\nkieltää erityisten raamatunpaikkain totuuden. Olen kuullut, että\npuhutte näistä julkisissa paikoissa ja henkilöille, jotka asiaa sen\nenempää ymmärtämättä naureskellen kertovat niitä pitkin kyliä.\nSellainen on syytös teitä vastaan.\"\n\nKirkkoherra katsahti ankaran totisena johtokunnan jäseniin, ikäänkuin\nnäille vielä huomauttaakseen, että nyt se oli tehty, kanne. Tolvanainen\nsai ystävällisen hymyilemisen puuskauksen. Laivurinen nähtävästi joutui\nhämille. Hän nousi ja astui muutaman kerran levottoman näköisenä yli\nlattian.\n\n\"No niin\", sanoi hän sitten hiljaa, \"minä tahdon antaa selityksen\nnäihin kysymyksiin. Teillä on kyllä tavallansa oikeus sitä vaatia,\nsillä olenhan minä teidän valtanne alainen.\" Viimeisissä sanoissa\nsortui ääni katkeruudesta. Hän istui ryähtäen tuolille, aukaisi\npäällystakin ja otti huivin pois kaulastaan. Kaikesta päättäen\nvalmistui hän antamaan laajaperäistä ja peittelemätöntä selvitystä. Hän\nvalmistautui siihen kuten raskaaseen, voimia kysyvään kamppailuun.\n\nEnsin ryhtyi hän tekemään selkoa mielipiteistään valtionkirkon suhteen.\nSe selitys oli laaja: Siinä ei ole enää Kristuksen henki määrääjänä,\nvaan tapa ja tilaan sopiva laki. Papisto on kohonnut virkakunnaksi,\njoka ikäänkuin kirkontornista katselee maassa matelevaa laumaa; ei ole\nmontakaan, jotka uskaltaisivat laskeutua kuraan ja korpeen etsimään\nkadonneita lampaita ja kantamaan niitä kotiin. Ihmisiltä kieltää\npapisto vapauden tutkia raamattua ja panee omat ohjelmansa sijaan\nj.n.e. Oli mustin valhe, että hän milloinkaan olisi pilkannut uskontoa.\n\"Miten, Herran nimessä, vakava mies voi pilkata sattumaltakaan vakavaa\nasiaa, jota hän sydämestään kunnioittaa?\" kysyi hän. Raamatun\nkertomuksissa ja tapauksissa oli hän aina nähnyt Jumalan ohjaavan\nkäden. Pyhä, iankaikkinen totuus oli hänen mielestään raamatussa\nlöydettävänä, vaikka se olikin siinä tarunsekaisten ja historiallisten\nkertomusten sisään kätkettynä, kuin kulta soran sekaan.\n\n\"Kyllä minä vapaa-ajattelija olen\", jatkoi hän, \"minä tutkin asioita ja\npunnitsen niitä. Minulla on kyllä useista uskonopin kappaleista eri\nkäsitys kuin mitä te pidätte oikeana. Mutta en minä sille mitään voi.\nEnkä minä oppilailleni omia, poikkeusmielipiteitäni opeta. Sille en\nmitään taida, että käsitän juutalaiset uskontoineen pakanakansaksi,\njohon Jumalan henki kuitenkin välillisesti vaikutti ja jossa Jumala\nsiten etupäässä kehitti yhä jatkuvaa luomistyötänsä. Minä pidän heitä\nkansana, joka tämän kehityksen alaisena ollessaan tunsi ikäänkuin\nilmassa liikkuvana todellisen siveysaatteen suunnan, tavat ja lain,\ntunsi Jumalan tahtoa puolinaisesti, aavistuksena; semmoisena kansana,\njoka lapsena haparoi lapsen tavalla, mutta jonka rinnalla meidän\naikamme henkinen kehitys on jo kasvaneen miehen kehitystila. -- Mutta\nen minä tätä minäkään uskonkappaleenani pidä, ajattelen vain, että niin\n_voisi_ olla. Sivuasioitahan nämä ovatkin itse uskontoon nähden?\"\n\nHän katsahti kiihoittuneena ympärilleen, ikäänkuin vastausta odottaen.\nNähtyään, ettei kukaan aio vastata, jatkoi hän:\n\n\"Kristillisyyttä ihailen korkeimpana ihanteenani. Mutta oikein\ntosikristittyä on vaikea tavata, ainoastaan joitakuita sellaisia\ntunnen. Mutta se, että sellaisia tunnen, vahvistaa minunkin uskoani\",\nlopetti hän mietteissään, aivan kuin olisi noita ihanteitaan paraillaan\nsielunsa silmillä katsellut.\n\n\"Minä ikävöin ja kaipaan aina jotakin, en usein tunne itsekään mitä\",\njatkoi hän melkein kuin itsekseen. \"Mielikuvitukseni muodostelee\naatteitani, täydentelee ihanteitani, tuottaen siten hengelleni\ntyydytystä ja iloa, kaipausta ja surua aina sen mukaan minkälaisilla\naloilla se kulloinkin liitelee.\"\n\nOltiin hetkinen hiljaa.\n\n\"Järki, järki\", äänsi Tolvanainen vihdoin ja katsahti kirkkoherraan.\n\n\"Järki\", myönsi kirkkoherra.\n\n\"Järki, järki\", uudisti Tolvanainen innostuneena esimiehensä\nkannatuksesta.\n\n\"Järki!\" kiljaisi Laivurinen luonnottoman kovasti. \"Millä minä muulla\ntutkin tällaisia asioita kuin juuri järjelläni? Ei minulla ole muita\napukeinoja. Ja mitäs on teologia muuta kuin järjen muovailua?\"\n\n\"Hiljempaa!\" sanoi kirkkoherra ankarasti. \"Sen perästä mitä tässä olen\nkuullut ja mitä olette puhunut, on minun mahdoton antaa teille\nvaltakirjaa.\"\n\nLaivurinen vavahti. Hän oli jo melkein unohtanut, että oli _siitä_\nkysymys.\n\n\"Mutta...\" hän äännähti juuri kuin aikoen ruveta puolustautumaan. Se\njäi kuitenkin siihen. Sen sijaan tysrkähti hän kerran hyvin\nomituisesti, ikäänkuin itkua teetellen, pudisti raivokkaasti päätä ja\nriensi puolijuoksua ulos, pihalle.\n\nKirkkoherra liikahteli kiivaan näköisenä ja ryhtyi hankkeisiin lähteä\npois. Muuan johtokunnan jäsenistä, Kankkunen, katkaisi äänettömyyden:\n\n\"Mutta eiköhän me tehdä vääryyttä?\" hän sanoi.\n\n\"Miten?\" kysäisi kirkkoherra omituisen vikkelästi. Kankkusen aikoma\nvastaus jäi puolitiehen, kun opettajan rouva tuli sisään tuoden kahvia.\n\n\"Mihin opettaja on mennyt?\" kysäisi hän huomatessaan, ettei tämä ollut\nhuoneessa. Viipyi vähän, ennenkuin tuli vastaus. Kankkunen kertoi\nvihdoin hänen menneen ulos. Kirkkoherra katseli syrjäsilmällä rouvaa,\njonka liikkeet muuttuivat yhtäkkiä kummallisen hätäileviksi. Tuskin\nehti hän kunnolla saada kahvin tarjotuksi, kun jo kiireellä riensi\ntoiseen huoneeseen ja sieltä jatkoi samaa kyytiä ulos.\n\nUlkona oli ruvennut uudestaan rajusti tuulemaan; nurkissa vihelsi ja\nmylvi oudosti; eräs vesitorvi päästi tuontuostakin pitkän, inhoittavan\nulvonnan.\n\nRouvan poistuttua oltiin Laivurisen huoneessa hiljaa. Kaikkien huomio\nteroittui kuuntelemaan ulkoapäin tulevia ääniä.\n\n\"Mikähän siellä noin ulvoo?\" kysäisi kirkkoherra, kun vesitorvi alkoi\nulvahdella.\n\n\"Tuuli kait jossain\", arveli joku.\n\n\"Niin\", jatkoi kirkkoherra, \"arveliko Kankkunen, että me teemme\nväkivaltaa?\"\n\n\"Arvelin, ettei meillä olisi syytä niin loukata opettajaa sellaisten\njuorujen vuoksi. Hän on hyvä opettaja, miehet. Ainakin kun minä olen\nollut täällä uskontotunneilla, on hän opettanut uskontoa erittäin\nkauniisti.\"\n\n\"Eihän sitä voi kieltää, ettei hän hyvä opettaja olisi\", myönsi\nkirkkoherra, \"mutta kun on uskonnosta ja kirkosta sellaiset käsitykset\nkuin hänellä, niin ei saata hyväksyä häntä lasten opettajaksi. Mitä\nerikoisesti minuun tulee, niin olen kirkon esimies seurakunnassa ja\nsamalla seurakunnan luottamusmiehenä velvoitettu pitämään silmällä\nlasten opetusta koulussa, minkä vuoksi minä puolestani en suostu\nhänelle antamaan valtakirjaa tällä kertaa. Kavaltaisinhan minä silloin\nseurakuntalaiseni ja antaisin hyväksymiseni aatteille, jotka jäytävät\nkansankirkon perusjuuria! Nyt tosin ei Laivurinen vielä ole saattanut\nkoulussaan kieltämisoppia opettaa, mutta sen verran on minulla tietoa\nja kokemusta, että kun hän itse tulee opissaan oikein varttumaan ja\nkasvamaan, niin oppilaat saavat siitä karvaat hedelmät poimia. Tuo\nsuunta on kansakoululaitoksessamme hirveästi päässyt valtaan. Mutta\nminä en suinkaan tahdo asemaani Herran viinimäessä niin väärin käyttää,\nettä valmistaisin niille sijaa, jotka tahtovat työtämme tyhjäksi\ntehdä.\"\n\nHän oli noussut seisomaan ja puhui harvinaisen innokkaasti, käsillään\nviittoen.\n\n\"Oikein\", äänsi Tolvanainen.\n\n\"Kyllähän se on niinkin\", myönsi Kankkunen, \"mutta minä vaan pelkään,\nettä kun emme vain tekisi tässä pelossamme kärpäsistä härkäsiä ja kun\nei vaan viimeinen villitys tulisi pahemmaksi kuin ensimmäinen.\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\" kysyi pappi.\n\n\"Tarkoitan vaan sitä, ettei Laivurinen asiaa kuitenkaan tähän jätä.\"\n\n\"Ettäkö valittaa?\"\n\n\"Niin minä luulen.\"\n\n\"Ei sitä tarvitse pelätä\", sanoi Tolvanainen leveästi. \"Silloin hän\nmenettäisi virkansa.\"\n\n\"Aivan niin\", vakuutti pappi. \"Hän on nyt kyllä paljastanut tässä\nitsensä. Mutta en minä tahtoisi häneltä virkaa ottaa. Minun mielestäni\nmeidän ensi tehtävämme on nyt antaa hänelle kristillinen varoitus\nohjaamaan ajatuksiansa oikealle tielle.\" Hän hiljensi äänensä\nsalaperäiseksi ja puhui kuiskaamalla: \"Ehkä hän peräytyy ja rupeaa\nainakin pitämään suunsa kiinni. Kyllä Laivurinen hyvä opettaja on ja\ninnokas, en minä sitä kiellä.\"\n\n\"Hyvä hän on\", vakuutti Kankkunen, ja tuo neljäs mies, joka ei ollut\nkoko aikana lausunut vielä luotua sanaa, örähti hänkin joukkoon\nmyöntävästi.\n\n\"Mutta liian itsekäs hän on\", muistutti Tolvanainen.\n\n\"Kyllähän sitä jokainen on itsekäs, jos sitä katsotaan\", vastasi\nKankkunen tarkoittavasti. \"Tässä minun ymmärtääkseni on itsekkyys\ntoiselta puolen paljon suurempi. Kirjoitetaanko tästä pöytäkirjaan\nmitään?\" kysyi hän kirkkoherran puoleen kääntyen.\n\n\"Mitäs tässä on pöytäkirjaan kirjoitettavaa, kun ei sitä\nvaltakirjaakaan anneta.\"\n\n\"No en minä tiedä, ajattelin vaan, että jos kirjoitetaan niistä\nvaroituksista, niin en minä ainakaan siihen yhdy.\"\n\nKirkkoherra hymyili ylenkatseellisesti.\n\n\"Ohoh... Vai niin\", ilveili hän.\n\nKankkunen nousi kiivaasti, otti lakkinsa, murahti hyvästiksi ja meni.\nToiset jäivät hiukan pitkään katselemaan.\n\nRouva tuli noutamaan kahvikuppeja. Silmissä oli itkun jälkiä.\n\n\"Minnekähän se isäntä tästä?...\" alkoi pappi kahvista kiitellessään,\nkoettaen näyttää leikkisältä. Leikkiähän tämä on koko juttu!\n\nMutta rouvan kasvot vääntyivät omituisesti, kun hän aikoi vastata. Jo\novessa hän meni, kun vasta selkänsä taakse ilmoitti:\n\n\"Makaa... Hän on kipeä.\"\n\nItkemään kuului rouva rupeavan, kun oven jäljestään kiinni sai.\nJohtokunnan jäsenet katsahtivat toisiinsa. Sitten rupesivat pappi ja\nTolvanainen keskustelemaan siitä ja itseänsä puolustelemaan. --\n\n\"Ei tästä niin olisi pitänyt suuttua\", arveli kirkkoherra, \"pitäähän\njokaisen ihmisen sietää arvostelua ja muistutuksia.\"\n\n\"Ja rovastia kohtaan osoittaa tuollaista uppiniskaisuutta!\" huudahti\nTolvanainen. Kun pappi näkyi äänettömänä hyväksyvän tämän mielipiteen,\nrohkaisi se Tolvanaista jatkamaan. Hän päätti mennä katsomaan toiseen\nhuoneeseen, ehkäpä aikoi nuhdellakin opettajaa. Kirkkoherra kielteli\nparilla sanalla ollen sitä mieltä, että heidän tulisi lähteä\njäähyväisiä sanomatta, kun isäntäväki kerran heitä pakoilee. Mutta\nTolvanaista ei enää voinut mikään pidättää. Hän kuiskutteli jotain\n\"kunnan omista huoneista\", meni raottamaan ovea ja kurkisti sisään.\n\n\"Onko opettaja täällä vai?\" hän kysyi. Sielläpä näkyi olevan, makasi\nvuoteessa paksun peitteen alla, ja rouva valmisteli vieressä jotain\nlääkkeitä. Kaksi lasta nojaili hiljaisina ja äänettöminä vuodetta\nvasten. \"Onko opettaja tullut niin kipeäksi, että oikein makuulle?...\"\nkyseli Tolvanainen ja astui sisään. Sairas makasi kasvot seinäänpäin.\nRouva käänsi Tolvanaiselle selkänsä, ja lapset tuijottivat pelokkaina\nvierastaen häntä. Kun Laivurinen kuuli, että joku tuli sisään, käänsi\nhän äkkiä päätään ja katsahti, mutta kääntyi jälleen. Nyt tuli\nkirkkoherrakin huoneeseen, ja rouva työnsi lapset kyökkiin.\n\n\"Vilustunut?\" kysäisi pappi, kun oli vähän aikaa äänetönnä katsellut\nsairasta, jonka ruumis vähän väliä värähteli vilun vaikutuksesta.\nSitten hän alkoi kysellä mitä lääkkeitä rouva käyttää sekä neuvoi\nhyvänsävyisesti yhtä ja toista. Vihdoin hän astui likemmäksi.\n\n\"Meidän kokouksestamme luultavasti ei nyt enää tule mitään?\" Hän teki\ntämän kysymyksen Laivuriselle. Tämä ei vastannut kohta, mutta\nhengenvedoista voi päättää, että hän valmistausi jotain sanomaan.\n\n\"Niin ... mitäpäs siitä\", hän virkahti vihdoin, \"ettehän te anna\nminulle valtakirjaa!\" Hän käännähti vuoteella niin, että kasvot tulivat\nnäkyviin. Niissä asusti kuumeen puna. Hengitys oli hätäilevä ja raskas.\n\nPappi alkoi hyvin ystävällisesti ja isällisesti selittää, miten he\nolivat veljellisestä rakkaudesta päättäneet varoittaa ja neuvoa häntä\npois sellaisesta ajatussuunnasta. He pitävät -- \"se oli aivan koko\njohtokunnan mielipide\" -- Laivurista kyllä hyvänä opettajana eivätkä\nmitenkään laskisi häntä pois muuttamaan. Eikä hänen mielestänsä\nLaivurinen nyt valtakirjaa tarvitsekaan, \"ei suinkaan tässä nyt\nsemmoista tule kysymykseen. Kun paranette, niin ehtiihän tuon\nsittenkin.\" Sitten hän kääntyi juttelemaan Laivurisen sairaudesta ja\nalkoi tätä kehoittaa kuulemaan rakkauden ääntä... Siinä hän takertui\nhiukan. Tolvanainen oli jo ison aikaa näyttänyt levottomalta. Nyt hän\ntarttui kiinni kuin haukka ja pisti väliin:\n\n\"Niin, rakkauden ääntä!\" Tämän hän aivan kuin hengen pakotuksesta\nhuudahti. \"Rakkauden ääntä on jo aika kuulla, sillä kirves on laskettu\nsinunkin elämäsi puun juurelle. (Laivurinen käänsi ähkäisten kasvonsa\npois.) Et tiedä aikaa, et hetkeä, milloin kuoleman Herra tulee ja\nkysyy, missä on sinun leiviskäsi. Paljon antoikin Herra sinulle, sinä\nolet niitä viiden leiviskän palvelijoita. Mutta oletko varma, ettet ole\nkätkenyt leivisköitäsi maahan? Oletko varma, ettet kaupotellut niillä\nvaan irstasta, Herralle kelpaamatonta tavaraa, sellaista tavaraa,\nmaailman viisautta ja himoja, jotka ovat Herralle kauhistus?\"\n\nPuheensa lopetettuaan jäi Tolvanainen uhkaavan näköisenä tuijottamaan\nkirkkoherraan. Syrjäinen saattoi siitä saada sen käsityksen, että\nviimeinen kysymys tehtiin kirkkoherralle. Hän oli ehkä tavoitellut\nhyväksymiskiitoksia papilta. Tämä ei kuitenkaan ruvennut kiittelemään,\nsillä kasvoilla oli tyytymättömyyttä osoittava ilme.\n\nRouva Laivurinen liikkui levottomana huoneessa, milloin korjaten jotain\npöytäpeittoa, tuolia tahi muuta sellaista, ja katsahti tuon tuostakin\nhermostuneesti Tolvanaiseen.\n\nKirkkoherra iski kuudennokselle nuhtelevasti silmää ja viittasi\nkieltävästi kädellään. Tolvanainen ymmärsi sen kehoitukseksi jatkamaan,\nryähti ja alkoi:\n\n\"Eikö...\"\n\nSairas liikahti levottomasti ja ähkäisi huomiota herättävästi.\n\n\"No Tolvanainen!\" pääsi papilta kuin vahingossa syvästi moittiva\nhuudahdus. Tolvanaiselle pidättyi sana puolitiessä suuhun ja hän jäi\nuteliaasti kyselevänä tuijottamaan pappiin.\n\n\"Älkää puhuko\", kuiskasi pappi uudestaan, varaksi. Hän oli levoton kuin\npahantekijä. Jos menee pois ilman selvityksiä, näyttää se tyhmältä, jos\nei mene, näyttää sekin tyhmältä.\n\nRouva läheni vuodetta ja paranteli luisuneita peitteitä.\n\n\"Ai, ai, me epäilemättä vaivaamme sairasta läsnäolollamme?\" virkahti\npappi.\n\nLaivurinen käänsi kasvonsa pappiin.\n\n\"Ei ensinkään\", hän virkkoi luonnottoman vahvalla äänellä, \"minulle on\npäinvastoin erinomaisen huvittavaa...\" Hänen suunsa vääntyi omituiseen\nnauruun.\n\nKirkkoherra loukkaantui ja muuttui ankaran totiseksi.\n\n\"Huvittavaa ei se taida olla\", hän sanoi, \"mutta asia, josta tässä on\npuhuttu, on tunnollemme siksi kallis ja sen pitäisi olla kallis\nkaikille kuolevaisille, että noin röyhkeällä tavalla ei sitä pitäisi\nkenenkään kohdella, vaikkapa olisikin... Siksi toiseksi on syy\nvirallinen, jonka vuoksi tässä seisomme valitettavasti teitä\nhäiritsemässä. Kun jäimme yksiksemme huoneeseenne, emme voineet niin\nvaan, hyvästiä sanomatta mennä.\"\n\nNyt astui Tolvanainen askeleen likemmäksi.\n\n\"Minä katson velvollisuudeksemme rukoilla tässä paikassa\", virkahti hän\nodottamatta ja laski jo kätensä ristiin.\n\nLaivurinen kavahti istualleen. Rouva riensi huudahtaen miehensä luo ja\ntyönsi mennessään hiukan Tolvanaista.\n\n\"Säästäkää minua!\" kähisi Laivurinen kuin suuren taakan alta.\n\n\"Luuletteko te ... hyvät herrat, minua sellaiseksi ... raukaksi, että\nminä rupeaisin tässä ruikuttamaan ja matelemaan teidän edessänne ...\nsellaisen ... _sellaisen_ jälkeen?\" Hänen hampaansa koskivat\nyhteen.\n\n\"Oh hoh hoh\"! alkoi kirkkoherra, huiskuttaen merkitsevästi etusormeaan.\n\n\"Minäkin olen ihminen ... ihminen! Ajatelkaahan... Ja vaikka te\npuhuisitte enkelien kielillä, niin minä en usko teitä... Minä en voi\nsitä uskoa muuksi kuin... Teillä ei ole sydäntä! Missä teidän sydämenne\non?\"\n\nVaimo tarttui nyt kaulaan ja yritteli painamaan rintansa suun eteen.\nLaivurinen ponnisteli ensinnä vastaan, vaikka heikosti, ja kallistui\nsitten huohottaen vuoteelle. Vaimo polvistui lattiaan vuoteen viereen,\npainoi kasvonsa tyynyihin ja itki ääneen. Kirkkoherra ja Tolvanainen\nhiipivät pois ja olivat parin minuutin kuluttua kotimatkalla.\n\nLaivurinen oli kauan aikaa ääneti ja makasi kasvot seinään päin.\nAinoastaan tuontuostakin kuuluva tuskallinen ähkinä ja epätasainen\nhengitys ilmaisivat, että hän valvoi. Vaimo seisoi vuoteen vieressä\nhänkin mitään puhumatta. Vihdoin Laivurinen käänsi kasvonsa vaimonsa\npuoleen ja katsoi tätä nöyrästi, rukoilevasti silmiin.\n\n\"Voi hyvä Jumala, isäkulta, mitä nyt teit\", virkahti vaimo\nsurullisesti.\n\n\"Häh?\" kysäisi sairas, vaikka epäilemättä kyllä kuuli. Hänen\nkasvoilleen tuli uudelleen levoton ilme. Vaimo kertasi äskeisen\nlauseensa voivotellen.\n\nLaivurinen ei vastannut mitään, mutta näki kyllä, että hän sitä\najatteli.\n\n\"Jätä, jätä minut rauhaan!\" huudahti hän vihdoin ja käänsi taasen\nkasvonsa seinään päin. \"Minua piinataan kuoliaaksi\", jatkoi hän, \"sääli\nsinä edes ja jätä rauhaan.\"\n\nMitään virkkamatta kohensi vaimo peitteitä ja meni pois, silmät\nuudelleen kyyneltyneinä. Mutta samassa kuin rouva painoi oven kiinni,\nkatui Laivurinen jo, että oli hänet ajanut pois. Suu avautui huutamaan\ntakaisin ja anteeksi pyytämään ja selittämään, ettei hän tahtonut\nvaimoaan loukata... Mutta kun syrjäiset henkilöt olivat niin väärin\ntuominneet ... ja kohdelleet hävyttömästi, niin ei hän voinut oikein\nhillitä itseään eikä huomannut, mihin viha ajoi...\n\nEnnenkuin ajatus ehti sanoiksi, laimeni into jo ja koko olemuksen\nvalloitti tavaton halu nukkua ... nukkua ja unohtaa. Uni ei kuitenkaan\ntullut helposti. Sen sijaan tuntui kuume yhtäkkiä valloittavan. Se tuli\näkkiä kuin rajuilma. Heti kun kummallisesti pelästyen ehti ajatella,\nettä jokos se nyt tulee taas ... oli jo kokonaan kuumeen vallassa...\n\n\n\n\nXI.\n\n\nBendell oli istunut monta tuntia Airaksisen luona. He pelasivat tammea,\njaarittelivat ja huvittelivat.\n\n\"Harvoin näkyy Laivurinen enää teidän joukossanne\", virkahti Airaksisen\nvaimo ohi kulkiessaan.\n\n\"Hjaa...\" Molemmat pysähtyivät ja muuttuivat miettivän näköisiksi.\n\n\"Saa nähdä, eikö hänelle tule hyvinkin pian kuolema\", jatkoi Airaksisen\nemäntä.\n\n\"En minä sentään luule, että hän vielä kuolee\", sanoi Bendell. \"Kun hän\nvaan heittäisi tuon katkeran surumielisyyden ja alkaisi ahkeraan\nseurustella jälleen ihmisten kanssa, niin se varmaankin auttaisi paljon\nhänen parantumistaan.\"\n\n\"Ei keuhkotautisen kanssa ole hyvä seurustella ... siitä saattaa\ntarttua.\"\n\n\"Joutavia, ei se niin tartu\", huudahti Bendell.\n\n\"Tarttuu kuin tarttuukin\", väitteli emäntä ja kertoi siitä jonkun\nesimerkin.\n\n\"Ei se pidä paikkaansa tuo esimerkki\", kielsi Bendell, \"mutta se pitää\npaikkansa, että yksinäisyys Laivurista rasittaa ja hän joutuu siten\nkaikenlaisiin synkkiin mietiskelyihin. Kyllä me, veikko, lyömme häntä\nliian paljon laimin\", sanoi hän.\n\n\"En minä tiedä ... näyttää siltä, kuin ei hän paljon välittäisi mistään\nseurasta. Hän on niin kärty ja kiukkuinen.\"\n\n\"Hän on, se on totta se\", myönsi Bendell.\n\n\"Ja minä arvelen\", jatkoi Airaksinen, \"ettei hän nyt vielä ole niin\nhuono, ettei voisi päivillä pistäytyä naapurissa, hänellä kun on kyllä\naikaa.\"\n\n\"Onpa niinkin. Mutta se juuri on synkkämielisten tavallisia tapoja,\nettä he karttavat ihmisiä. Heitä pitäisi muitten etsiä ja tunkeutua\nheidän pariinsa ja koettaa siten poistaa tuota yksinäisyyden ikävää.\"\n\n\"Hm.\"\n\n\"Tänäpäivänä pitäisi siellä olla, Laivurisen luona, koulun johtokunnan\nkokous virkavahvistuskirjan antamista varten Laivuriselle\", tiesi\nemäntä, joka nyt tuli takaisin huoneeseen ja kuuli miesten juttelevan\nvielä hänestä.\n\n\"Ai, jaa, se on totta se! No saas nähdä, viitsivätkö olla niin\nhävyttömiä, että noiden liikkuvien huhujen johdosta alkavat häntä\nkiusata\", arveli Bendell.\n\n\"Tuskinpa sentään\", sanoi Airaksinen. \"Kyllä tosin Tolvanainen tässä\neräänä päivänä kertoi siitä ja vakuutti, että hän tekee ainakin\nmuistutuksen, mutta tuskinpa siitä tulee mitään.\"\n\n\"Eivät ne kehtaa, semminkin jos Laivurinen on itse paikalla.\"\n\nPuodista alkoi kuulua kovaäänistä puhetta, jonka ohessa tuontuostakin\nmainittiin Laivurista. Se herätti huomiota; Airaksinen meni likemmäksi\novelle kuulemaan ja siirtyi siitä vihdoin puotiin. Puodissa oli useita\nostajia, mutta kaikki seisoivat kuunnelleen, kun muuan akka kertoi,\nmiten rovasti oli päättänyt panna opettajan viralta, kun opettaja ei\nusko ruumiitten ylösnousemista. Laivurinen oli tullut niin kipeäksi,\nettä taitaa kuolema tulla.\n\nTästä nyt alkoivat akat puodissa huutaa. Yleinen mielipide kallistui\nkohta opettajan puolelle. Kirkkoherralla oli paljon syntejä, niistä\nkerrottiin ja niitä muisteltiin. Monta kertaa oli kieltäytynyt sairaan\nluokse menemästä, lapsia kastamasta; hän oli tulojensa suhteen tuiki\ntarkka ja vaatelias.\n\nAiraksinen kutsui Bendellinkin akkoja kuuntelemaan. Siihen tuli pari\nmiestäkin lisäksi.\n\n-- Kylläpä oli palkkaa kirkkoherralla, yli kymmenen tuhatta! --\nLaivurinen oli köyhä ja vielä köyhemmästä itsensä kouluttanut. Tältä\nnyt tahtoo pappi riistää elannon ja toimeentulon.\n\n-- Kyllähän sekin on väärin, suuri synti ja rikos ajatella, että ei ole\nylösnousemusta, mutta itsehän kukin asiansa vastaa.\n\n\"Ja kukas papin sydämen ajatukset tuntee?\" kyseltiin.\n\n\"Tosiaankin, kuka ne tuntee ... saarnaa vain sitä varten, että saa\npalkan.\"\n\nJo olivat siihen juttuun ja parjaukseen sekautuneet Airaksinen ja\nBendellkin. Jälestäpäin tulleet tiesivät asian oikean laidan: ei\nopettajaa viralta ollut pantu, mutta nuhteita oli annettu siitä, että\nhäpäisee pappeja. Kankkusen isäntä oli ollut Laivurisen puolesta ja\npannut vastalauseen johtokunnan päätöstä vastaan.\n\n\"Se on sentään mies, se Kankkunen\", kehuivat miehet.\n\n\"Ainoa miehinen mies koko johtokunnassa.\"\n\nMutta kipeä, kovin heikko oli Laivurinen kaikkien tietojen mukaan.\nHänestä tuli illan sankari, oikea marttyyri. Koulunjohtokunnan,\nerittäinkin Tolvanaisen ja kirkkoherran saama tuomio ei ollut\nkadehdittava.\n\nBendell ja Airaksinen poistuivat nauraen puodista.\n\n\"On ne, nuo ihmiset sentään omituisia ... tänäpäivänä ne ovat kuun,\nhuomenna auringon puolella\", nauroi Bendell.\n\n\"Se oli Laivuriselle suoranaiseksi voitoksi\", jatkoi Airaksinen.\n\nMutta ilta oli jo myöhänlainen ja Bendell lähti kotiinsa. Matkalla\npisti hänen päähänsä yhtäkkiä ajatus mennä katsomaan, kuinka sairaaksi\nLaivurinen oikeastaan oli tullut.\n\nHän tapasi rouvan eteisessä.\n\n\"No, kuinka täällä nyt on asiat?\" kysyi hän.\n\n\"Eihän ne hyvinkään. Äsken oli hän kovasti kuumeessa, mutta nyt on jo\nparempi.\"\n\nRouva kehoitti käymään sisään, mutta Bendell vastusteli: sairas\nvaivautuu liiaksi ... ja kun ei hänellä asiaakaan ole. Mutta rouva yhä\nvaan innokkaasti kehoitteli:\n\n\"Hän niin mielellään näkee, että joku edes tulee katsomaan ... kun\nkaikki unohtavat.\" Tuossa äänessä oli vieno surullinen sointu ja ujosti\nlausuttu sydämeen käypä moite \"unohtamisesta\" ja \"hylkäämisestä\".\nBendell tunsi sen herkästi ja vastustelematta enää astui sisään\najatuksissaan nuhdellen itseään ja ikäänkuin anteeksi pyytäen.\n\nLaivurinen makasi silmät ummessa. Mutta kun Bendell astui muutaman\naskeleen lattialla, avasi hän silmänsä. Bendell huomasi sen kohta ja\ntervehti hiljaa, niinkuin sairasta tervehditään. Laivurinen vastasi\nmelkein iloisesti.\n\n\"Miten jaksat?\" kysyi Bendell.\n\n\"Alkaahan se nyt taas mennä, mutta päivällä minussa oli kovasti\nkuumetta... No, tietysti olet kuullut mitä täällä on tapahtunut?\"\nkysäisi hän vilkkaasti ja nousi istumaan vuoteelle.\n\n\"Kuulin, kuulin... Ne saakelin...\"\n\n\"Eikö herra nimismies nyt jouda istumaan ja vähän huvittamaan tuota\nmeidän ukkoa?\" keskeytti rouva sisään tullessaan.\n\n\"Niin, ota takki päältäsi ja istu vähän aikaa\", liittyi kehoitukseen\nLaivurinen.\n\nKehoitukset tuntuivat niin sydämellisiltä, jopa rukoilevilta, että\nBendell vähääkään enää empimättä heitti päällystakkinsa naulaan ja\nsiirsi tuolinsa Laivurisen vuoteen viereen ollaksensa oikein kodikas ja\nmiellyttääksensä.\n\n\"Mitenkä se kaikki oikein tapahtui?\" kysyi hän halukkaana kuulemaan.\n\nLaivurinen alkoi kertoa ja rouva täydensi kertomusta omilla\ntiedoillaan. Kertomuksensa lopetettuaan vaipui Laivurinen hiljaiseen,\nsurumieliseen mietiskelyyn. Rouva ja Bendell jatkoivat arvostellen\njohtokunnan menettelyä. Rouva kertoi pahoin pelkäävänsä, että\nLaivurisen suuttumisesta tulisi pahempia seurauksia.\n\n\"Hänellä kun on niin tulinen luonne... Ja semminkin kuin sairaana,\nkipujen rasittamana tulee härsytetyksi, niin on se kuin tulen pumpuliin\npistäisi.\"\n\n\"Ei siitä mitään\", vakuutti Bendell. \"Tietäähän täällä kuka hyvänsä,\nmiten heikkohermoiseksi Laivurinen on tullut. Itse saavat hävetä,\netteivät osaa hienotuntoisemmin sairasta kohdella.\"\n\n\"Ja ajatelkaa!\" huudahti Laivurinen puolustuksesta innostuneena. \"Jos\nminä nyt olisin eksynyt lammas, niin tuollako tavalla paimen sitten\njohdattelee minua laumaan takaisin?\" Hän katseli surullisesti hymyillen\nBendelliä.\n\n\"Tietysti\", vastasi Bendell. \"Ennen johdatettiin ihmisiä oikealle\ntielle jalkapuurangaistuksella.\"\n\n\"Tämä on samaa laatua\", jatkoi Laivurinen keveästi, \"tämä on tavallaan\nkirkollinen panna, johon minut on julistettu: jotta saisin\nvirkavahvistuskirjan, täytyy minun ajatella aivan samoin kuin\nkirkkoherra, taikka oikeammin niinkuin hän käskee ajatella.\"\n\n\"Mutta nyt ovat ihmiset sinun puolellasi.\"\n\n\"Miten?\"\n\nBendell kertoi keskustelusta Airaksisen puodissa. Se nähtävästi\nvirkisti Laivurista.\n\n\"On se sentään omituista\", sanoi hän, \"että kansan mielipide on usein\nkärsivän puolella. Niin kauan kuin minä vielä olin voimissani ja tuli\npuheeksi, että minulla on omat mielipiteeni uskonnosta, joilla minä\nmuka teen jotain vahinkoa, niin he pitivät minua rikollisena.\"\n\nRouva rupesi nauramaan.\n\n\"Nauran ennen kuin sanon\", hän virkkoi, \"ja jos se ei liittyisi niin\nikävään tapaukseen, nauraisin oikein sydämeni pohjasta tuolle\nTolvanaiselle.\" Hän nauroikin oikein sydämensä pohjasta, ja miehet\nodottivat huvitettuna mitä seuraa.\n\n\"Te ette usko, miten hullunkurisen näköinen hän oli, kun kirkkoherra\nkielsi häntä puhumasta meidän ukolle.\" Toisetkin alkoivat nauraa.\n\n\"Kyllä on sentään häpeä\", sanoi Bendell, kun naurun puuska oli mennyt\nohitse, \"että sellaisia henkilöitä kuin Tolvanainen valitaan niin\ntärkeihin kunnallisiin virkoihin. Mikä edistysmies hän on? Eikä hän\nvietä edes mitään mallielämää; vaimonsa kanssa tappelee ja muuta.\"\n\nRouva pääsi käsiksi nyt oikein akkain elementtiin ja kertoi moniaita\nhauskoja juttuja. Hän tiesi Tolvanaisen emännän olevan miehelleen siitä\nmustasukkaisen, että tämä seurustelee usein \"uskovaisten\" vaimojen\nkanssa, jopa niiden kanssa kahvitteleekin omassa kamarissaan sillä\naikaa kuin emäntä saa hyöriä muissa talouspuuhissa. Sellaisista nostaa\nemäntä riidan ja haukuskelee; isäntä suuttuu ja lyö: ei sallisi\nsellaisista puhuttavan. Uskovaiset akatkin kulkevat isännän puolesta\nemännälle riitelemässä. Mutta niiltä kuuluu hyvästi pitävän puolensa,\nantaa likavettä niskaan j.n.e.\n\nEikö sitten se emäntä ole uskovainen? Kyllä hän oli ollut, mutta\nisännän outo menettely on hänet tehnyt epäuskoiseksi: hänen mielestään\nei sellainen puu kanna hyviä hedelmiä. Jottako hän on nyt sitten\nkokonaan uskoton? Ei juuri kokonaan, mutta hyvin paatunut kuuluu\nolevan.\n\n\"Se uskonto se on...\" virkkoi Bendell ja pudisteli päätänsä nauru\nhuulilla.\n\n\"Mitä uskonto on?\" kysäisi Laivurinen terävästi.\n\n\"Syypää moniin tuollaisiin rettelöihin.\"\n\n\"Ei se ole uskonnon syy\", väitti Laivurinen, \"vaan uskottomuuden.\nSiksi, ettei heillä ole ollenkaan uskoa, on heidän uskontonsa niin\nnurinpuolinen. No niin, jonkinlainen uskonto heillä kyllä saattaa olla,\njolla peittelevät itsensä, mutta ei uskoa.\"\n\n\"Hm. Mutta mikä nyt sitten on se oikea usko?\"\n\n\"Älä kysy niin jokapäiväisesti\", sanoi Laivurinen hiukan vallattomasti.\n\"Se on oikea usko, josta vuotavat oikeat työt Kristuksen esimerkin ja\nopetuksen mukaan; sellaisessa uskossa on elämää.\"\n\n\"Perustat siis nykyään töihin?\"\n\n\"Enpähän kuin uskoon; sillä uskosta vuotavat työt. Ja Kristuksen mukaan\nei laki ole mahdoton täyttää, päinvastoin, se on mahdollinen. Mutta\nselitettäessä väärennellään.\"\n\nBendell katseli hiukan oudostellen ystäväänsä, joka puhui omituisen\nvakuutettuna ja innokkaasti. Hän puhkesi vihdoin ihmetellen sanomaan:\n\n\"Sinun mielipiteesi ovat kummallisesti muuttuneet... Mutta minkäs\nvuoksi sinulta kielletään valtakirja, jos sinä uskot noin?\"\n\n\"Siksi että minun uskontoni ei ole kirkkoherran mielen mukaan.\"\n\nLaivurinen hymyili ivallisesti, mutta muuttui jälleen heti totiseksi.\n\n\"Onpa se kummallista\", ihmetteli Bendell. \"Ennen kyllä puhuttiin näistä\nasioista ja arvosteltiin niitä käytännölliseltä kannalta. Mutta jos\nsinä nyt olet ehdoton uskovainen, niin minun täytyy pitää asiaa hyvin\nomituisena. Muistathan, että meillä oli muutamia erityisiä kohtia\nraamatusta, esimerkiksi nuo Mooseksen taulut?\"\n\n\"Kyllä minä sen muistan ja ajattelen vieläkin, että Mooses itse ne\nteki. Mutta aate, aate oli Jumalasta. Ja sehän se onkin pääasia.\"\n\n\"Mutta se ei ole kirkollinen ajatustapa.\"\n\n\"Mitä minä siitä huolin! Ei se minua liikuta, kun se on vaan\nvakaumukseni mukainen. Ja yleensä ei senkään tarvitse liikuttaa meitä,\nmiten kukin jumalallinen aate on maailmaan tullut, sillä emme\nkuitenkaan voi tunkeutua luomistyön salaisuuksiin. Kukin saa pitää\nniistä omat mielipiteensä.\"\n\n\"Mitä tämä luomiseen kuuluu?\"\n\n\"Kuuluupahan. Sillä minä ajattelen, että ennen ilmestyneiden ja\nnykyään ilmestyväin uusien aatteiden syntyminen on yhä jatkuvaa\n_luomistyötä_. Kymmenissä käskyissä annettiin maailmalle järjestetty\nlaki.\"\n\nBendell oli hyvin ihmeissään siitä, mitä kuuli tuolta mieheltä, jonka\nkanssa hän kyllä oli ollut likeinen ystävä, mutta josta harvoin oli\nsaanut selville, mitä hänessä oli syvemmällä. Etenkään eivät viime\naikoina keskustelut olleet päässeet useinkaan kuin hyvin pintapuolisiin\nasioihin. Noin vuosi takaperin mentiin monena iltana hyvinkin\nyksityisseikkoihin, mutta siitä oli tavattoman pitkä aika ... hyvin\npitkä. Hän huomautti Laivuriselle, että _hänkin_ oli luullut\nLaivurista todellisuudessa ateistiksi. Mutta ei väittänyt hänkään\nkoskaan suoraa tunnustusta kuulleensa. Jostakin oli vain semmoinen\najatus mieleen jäänyt.\n\nNäin tunkeutuivat he itse huomaamatta askel askeleelta syvemmälle ja\nsyvemmälle. Laivurinen tunnusti, että hän kyllä joskus ennen lienee\nollut sellainen. Mutta nyt tämän kevään ja kesän kuluessa oli hän\npaljon mietiskellyt. Se on muka ollut melkein ainoa asia, johon hänen\nmielensä on enää kyennyt kiintymään. Hän oli kovin murehtinut ja\nhuolehtinut viime aikoina: aineelliset olot olivat tiukat ja\nkeuhkotauti ahdisteli. Jos lopettaa elämän, niin ei hän itsensä vuoksi\npelkää, mutta perheen toimeentulo huolettaa. Tämä oli antanut hänen\nhengellensä työtä, ja olipa se ollut joltinenkin kehitysaikakin. Hän\ntunsi muutamissa kuukausissa vanhentuneensa vuosikymmeniä. Oli\nenimmäkseen alakuloinen, kaipasi ja ikävöi jotain. Seuraelämästäkin oli\nvetäytynyt pois, kun se tuntui niin rasittavalta. Ainoastaan kahden\nkesken hyvän ystävän kanssa saattoi jutella ... ainoastaan tällä\ntavalla kuin nytkin. Hänen kehityksensä oli nyt ehtinyt näille\ntienoille. Ei tiennyt, mihin suuntaan se nyt tulisi menemään, kun oli\nantautunut vapaasti sen kuletettavaksi, ohjaten itse sitä ymmärryksensä\nmukaan. Ainoa huvitus on yksinäisessä mietiskelyssä. Joskus on tullut\nniistä muillekin virketyksi viattomassa tarkoituksessa. Siitä nyt\njohtokunta hyökkää niskaan ja kieltää sen ainoankin huvin, mikä hänellä\nenää elämässä on.\n\nHän kertoi pitkältä ja heltyi toisinaan niin että ääni vienosti\nvärähteli. Kun kerta kertomuksen alkuun pääsi, ei huomannut sitä\nhellittääkään: sieltä pulppusi kuin kauan peitteessä olleesta\nlähteensilmästä. Sydän uhkui täyteläistä yltäkylläisyyttä. Kauan\nhautuneet ajatukset, tuskain ja taistelujen muodostelemat, vyöryivät ja\nvirtailivat nyt, kun sulku oli avattu, vastaanottavaan suvantoon,\ntarkkaavaisena kuuntelevan ystävän korvaan ja sydämeen.\n\nEnnen oli hän laskenut vain pieniä määriä ja sulkenut sitten sulut...\n\"Siellä on niin paljon, etten rupea kertomaankaan\" oli hän ajatellut.\nJa siksi toisekseen, häntä oli aina peloittanut ja kiusannut\najatus, ettei kukaan ymmärtäisi häntä _oikein_, vaan kenties\nkäsitettäisiin väärin ... eikä hänellä olisi kärsivällisyyttä ruveta\naina juurta jaksain oikomaan...\n\nMutta nyt olivat sulut puhjenneet ja Bendell oli ollut niin harvinaisen\nhieno, vastaanottavainen, ja näyttänyt ymmärtävän kaikki.\n\nLaivurista innosti. Sairas ruumiskin tunsi huojentavaa, jopa\nvoimistuttavaa virkistystä, se tuli kuin hierotuksi ja pestyksi.\nKateessa ollut rakkaudentunne, sellainen omituisempi, harvinaisempi,\njoka joskus valloittaa koko sielun, kun iltakauden saa jaaritella\nystävänsä kanssa ja tuntee yhtäkkiä valtaavaa halua sanoa kaikki ...\nkaikki -- oli vetänyt Laivurisen kokonaan mukaansa.\n\nRouva toi teetä. Laivurinen nojaili kyynärpäätään vasten vuoteella ja\nBendell aivan vuoteen vieressä olevaa pöytää vasten. Bendell otti teetä\naivan vastustelematta eikä puhunut sanaakaan kotiinlähdöstä. Rouva\nliikkui keveästi ja hienosti, kasvojen ilme oli rauhallinen ja\nrakastettava.\n\nEi mitään ärsyttävää, ei epäilyttävää eikä salaperäistä.\n\nKaiken tämän huomasi Laivurinen yhdellä silmäyksellä kertomuksensa\nlopetettuaan ja hänessä heräsi yhtäkkiä tavaton elämänhalu ja\nvoimallinen voittajantunne.\n\n\"Ja sinulle eivät he tahdo antaa valtakirjaa virkaasi\", sanoi Bendell\nihmettelevällä äänellä, kun näki, ettei Laivurinen enää jatkanut.\n\n\"En minä siitä nyt enää väiltäkään\", sanoi Laivurinen iloisesti, \"sillä\neivät he, jos poiskin tahtoisivat sysätä, saa mitään laillista syytä\nminua vastaan. Minä olen jo ollut niin monta vuotta, että pitää olla\nlailliset syyt.\"\n\n\"Eikä siitä koskaan mitään tulisikaan! Kyllä täällä niin paljon\nvastapainoa on sinun puolestasi\", vakuutti Bendell varmasti. Vakuutus\nnäkyi vaikuttavan Laivuriseen rauhoittavasti.\n\n\"Saattaisi niinkin olla\", hän sanoi, \"mutta niinkuin mainitsin, en\nvälittäisi siitä koko asiasta niin suuresti ... jollei minulla olisi\nmuita huolia\", lisäsi hän. \"Jos tästä toinnun ja miehistyn vielä,\nniin täytyy koettaa etsiä paikkaa muualta, parempipalkkaista ja\nmuutenkin... Jos taas asia toiseksi kääntyy, niin mitäs siitä!\" Hän\nhymyili surullisesti. \"Turpeen alla ei enää valtakirjoja tarvita.\"\n\nJuuri tässä silmänräpäyksessä selvisi Bendellille hämmästyttävä asia:\ntämähän olikin taas Laivurinen... Ja mies, joka koko suven oli ollut\nsillä tilalla, hän olikin ollut toinen. Miksei hän ollut ennen tuota\nmuutosta huomannut? Mutta Laivurinen ei ollutkaan ennen puhunut\n_sillä lailla_, hän ei ollut puhunut _turpeesta_.\n\nMiten eloisa ja toimiva mies olikaan Laivurinen ennen!...\n\nBendell rupesi vapisemaan, kun näki edessään nuo kellastuneet,\nkuihtuneet kasvot, sairaan, voimattoman ihmisen, joka hengittää\ntyöläästi, rykii ankarasti silloin tällöin, sylkee havuilla täytettyyn\nsylkysäiliöön ... kuinka monta tuhatta basillia sylkeneekään\nkerrallaan?\n\nTuossako nyt on Laivurinen? Hän, joka niin verrattoman innokkaasti otti\nosaa edistyspyrintöihimme. Hän, jota katsottiin aina itseoikeutetuksi\njohtajaksi, jos puuhattiin juhlia, iltamia, tahi mitä tahansa? Hän,\njonka poissaolo sellaisista tuntui aina jättävän aukon ohjelmaamme...\nHän, jonka me aina tunnustimme oikeutetuista syistä itsekkääksi, sillä\nitsekkyys oli hänellä niin etuoikeutettua ja samalla loukkaamatonta...\nTuossako hän nyt on, jota aina, kun oli puhe valistuneesta\nkansanmiehestä, pidettiin sellaisen esikuvana? Hän, Bendell meni\npitkälle. Tuhansia eri muistelmia, kuin sarja menneitten varjoja,\nvaelteli ohitse. Hän huomasi senkin, ettei Laivurinen äsken\nelämästään kertoillessaan ollut itse sanallakaan maininnut\nedistysharrastuksistaan. Se vielä lisäsi hänen kunnioitustaan.\n\nLaivurinen makasi uupuneena pitkästä juttelemisesta ja katseli vuoteen\nreunalta lattiaan väsyneillä, innottomilla silmillään.\n\nHiljaa istui Bendell. Viime aikoina oli hän siihen jo kyllä tottunut,\nnimittäin hiljaa istumaan. Moni ilta kului melkein sanaa vaihtamatta:\nyhdessä istuttiin, mutta kumpikin luki sanomalehteään. Hiljaisuutta\nsellaisina iltoina katkaisi vain joku satunnainen huomautus, Laivurisen\nrykiminen tahi kun toinen raapi tulta ja sytytti yhä sammuvaa\npaperossiaan. Ja kun hän sellaisina iltoina meni pois Laivurisen luota,\nmeni hän melkein suuttuneena. Saattoipa toisinaan olla sydämistynytkin\nLaivuriseen, joka kävi yhä sanattomammaksi, innottomammaksi, jopa\nväliin äreydellään loukkasikin. Seuraavina iltoina hän meni jonkun\nkerran muualle iltaansa viettämään, mutta jo vähän ajan kuluttua taas\npalasi tänne.\n\nVähitellen oli kaikki kehittynyt. Ja Bendellistä oli alkanut tuntua\nsiltä, kuin oikea Laivurinen olisi jossain matkoilla ja tämä nykyinen\nolisi vain joku väliaikainen, jossa ei ole kuin varjo siitä\noikeasta ... eikä tähän näyttänyt viitsivän oikein tutustuakaan...\n\nKunpa se oikea Laivurinen tulisi pian! Siihen tapaan kuvasteli\nmielessä kärsimätön ikävä aina kun Laivurinen oli vähimmin entisensä\nkaltainen. Silloin tällöin vilahti mielessä kuin puukonpistos, ajatus,\nettä Laivurisen varjokin saattaisi kadota; kätkeytyä jonnekin\nkirkkotarhaan ... varjo, josta henki jo tuntui kadonneen taikka ainakin\njoksikin aikaa matkalle lähteneen. Mutta tämä kuvitelma täytyi aina\npoistaa jollain pontevalla oletuksella, eikä se ollutkaan varsin\nvaikeata. Sillä koko tuo tunne otti hyvin mielellään vastaan\nkaikenlaisia oletuksia, ja katoamisen pelko jäi sen johdosta vallan\nhimmeäksi ja todettomaksi.\n\nTämän ohessa oli tullut seuratuksi taudin kehitystä ainoastaan ummessa\nsilmin, minkä johdosta oli jäänyt melkein kiteytyneeksi vakaumukseksi,\nettä tauti ennen pitkää hellittää, menee tiehensä ja jättää jälelle\nikävöidyn, kelpo Laivurisen. Tuollainen oletus nähtävästi oli aina\nvallinnut Laivurisen omassakin perheessä, jossa ei oltu _koskaan_\npuhuttu kuoleman mahdollisuudesta; siitä se luonnollisesti siirtyi\nsyrjäisiin. Ja kun useampia joskus yhdessä oli Laivurisen luona ja\npuhuttiin tämän sairaudesta, niin, vaikkapa silloin juuri olisikin\nsattunut ilmautumaan päinvastaisia huomioita, oli jokaisella suu täynnä\nvakuutuksia, että siinä ja siinä suhteessa on huomattavana selviä\nparantumisen oireita. Rouva puhui siitä aina kiihkeimmin.\n\nVäliin, kun Laivurinen oli erikoisen synkkämielinen, katkaisi hän äkkiä\njutustelevan ympäristönsä toivelmat; hän sanoi harmittaaksensa toisia\njotain ilkeätä, pisteliästä. He kiusaavat minua, ajatteli hän. Silloin\nkaikki yhteen suuhun huutamaan: \"Älä ole niin synkkämielinen! Ole\niloinen ... täytyy ainakin koettaa olla ja unohtaa, se auttaa\nparantumistasi.\"\n\nNytpä Bendell vasta oikein alkoi ymmärtää tuota katkeraa hymyä,\nilkeältä näyttävää leimausta silmissä, kiusallista vaikenemista ja\npyrkiväin ajatusten pakollista nielemistä, joita kaikkia sellaisten\ntapausten sattuessa voi Laivurisessa huomata!\n\nTätäkö se olikin, toivottomuutta? Elämänsä päivärinnassa vaeltavan,\npaljon elämältä toivoneen miehen kirkasnäköisyyttä? Hänkö itse katseli\njo silloin kohti mustaa hautaa ja tunsi sinne astelevansa varmoin,\nperäyttämättömin askelin, kun muut, syrjästä katsojat vielä näkivät\nvain tavallisilla, likinäköisillä silmillään! Tästäkö syystä tuo\nkärsimätön, epätoivoinen väläys silmissä, joka ilmaisi, ettei häntä\nymmärretty, kun puhuttiin hänelle elämänpelistä, jonka hän tiesi jo\nauttamattomasti menettäneensä!\n\nJa me, minä toisten mukana, olemme aina hienosti häntä äreydestä\nsoimailleet, moittineet, tehneet päätöksiä, ettei hänen luoksensa enää\nuskalla mennä eikä viitsikään ... vieläpä melkein uhalla koettaneet\nhäntä iloiseksi saada ja laskeneet leikkiä juuri niistä asioista,\nkuolemasta ja haudasta...\n\nMiten hirvittävästi hän mahtoi kärsiä! Ja sittenkin me sanoimme\nkeskenämme, ettei hän suvaitse meitä; mutta mehän juuri emme häntä\nsuvainneet!\n\nBendellille nousi yhtäkkiä niin sanomaton syyllisyydentunto ja\nrakkauden puuska, että hän jo kavahti pystyyn ja aikoi langeta\nLaivurisen vuoteen viereen syleilläkseen ja tuhansin kerroin anteeksi\nrukoillakseen, valmiina mihin uhraukseen hyvänsä sairaan ystävänsä\npuolesta. Mutta kun hän nousi tuoliltaan, loi sairas häneen samassa\nkysyvän silmäyksen. Se tympäisi Bendelliä oudosti, hän kadotti\nhalunsa äskeisen päätöksensä täyttämiseen, sillä se alkoi näyttää\nlapselliselta, ja sitten valtasi hänet pelko, ettei Laivurinen\nymmärtäisi häntä oikein. Hän istahti uudestaan ja sytytti savukkeen.\n\n\"Sinä, veliseni, taidat olla pian matkamies\", lausui hän melkein\ntahtomattaan, tietämättään mitä sanoi. Jostakin syystä tuntui hänestä\nkuitenkin kohta siltä kuin hän olisi sanonut jotain hyvin tyhmää ja\nakkamaista. Hän alkoi pelätä, että Laivurinen suuttuisi.\n\nMutta Laivurinen ei suuttunut. Äänessä välinpitämättömyys ja varmuus,\njota Bendell ihmetteli, sanoi hän:\n\n\"Eipähän sitä tiedä... Mutta en minä nyt sentään vielä luule matkamies\nolevani.\"\n\nBendell rupesi kuvittelemaan, että _hän_ tällä kertaa otaksui,\nuseista syistä, Laivurisen lopun olevan paljon lähempänä kuin tämä itse\nluuli. Bendelliä värisytti. Hänen mielestänsä kuolema jo astuskeli\nnäillä mailla, viikate oli jo sojossa uhkaamassa.\n\nHäntä koko ajan vaivasi tuo äskeinen kuolemalla peloittelunsa ja hän\najatteli vain miten voisi korjata sanansa. Kun nyt huomasi, että\nLaivurinen itsekin vielä luulotteli kuoleman olevan jonkun matkan\npäässä, alkoi hän kehoittaa tätä etsimään parempaa lääkärinapua, edes\nHelsingistä.\n\n\"Sinun täytyy\", lopetti hän kiihkeästi, \"ennenkuin on liian myöhäistä,\nvelikulta.\"\n\nSairas kuunteli vakavana ja antoi maltillisesti toisen puhua loppuun.\nLyhyen vaitiolon jälkeen vastasi hän tuskin huomattavasti hymyillen:\n\n\"Hyvähän sitä on niin sanoa. Mutta kun toinen tasku on tyhjä eikä\ntoisessa ole mitään, niin... Ei ne sellaiset ole meikäläisiä,\nkansakoulunopettajia varten.\"\n\nHän käännähti vuoteella, ikäänkuin jokin tuskallinen tunne olisi siihen\npakottanut. Kun Bendell jälestäpäin eräässä tilaisuudessa muisteli\ntuota sointua, millä sairas sanoi \"meikäläisiä varten\", sekä sitä\nseurannutta kärsimätöntä liikettä, niin häntä värisytti. Nyt ei\nhuomannut siinä mitään erinomaista, vaan alkoi innokkaasti väittää\nvastaan:\n\n\"Älähän ... ethän sinä nyt niin köyhä ole...\"\n\n\"Mitäs minulla on!\" huudahti Laivurinen. \"Ei mitään muuta kuin velkaa.\"\n\n\"Noo ... sinä olet, veliseni, aina liian pessimistinen. Sinun täytyy\nvieroittaa se itsestäsi; ainakin koettaa vieroittaa.\"\n\n\"Hm.\"\n\nSiinä se oli. Bendell huomasi suureksi mielipahakseen, että Laivurinen\ntaas vaelteli noilla yksinoikeutetuilla aloillaan. Sellaisten\nkohdatessa oli puheluun aina ennenkin tullut auttamattomasti pää. Teki\njo mieli lähteä, mutta tänä iltana hän ei olisi tahtonut mennä,\nennenkuin Laivurinen taas asettuisi, jottei jäisi mitään sumuista\n_väliin_, kun tänään vuorovaikutus taas oli saatu avatuksi. Hän\notti sanomalehden pöydältä ja alkoi sitä asioikseen silmäillä, mutta\najatus askarteli yhä Laivurisessa, jota syrjäsilmällä salaisesti\nyhtämittaa tarkasteli.\n\n\"Jaa'a\", päätti hän vihdoin ikään kuin aameneksi kaikkiin ajatuksiinsa,\nnousi ja sanoi mitä lempeimmällä ja varovaisimmalla äänellä:\n\n\"Kotiin kai tästä pitää lähteä.\"\n\n\"Mihin sinulla on kiire?\" kysyi Laivurinen ikäänkuin hätäillen ja\npeläten, että Bendell on häneen kyllästynyt.\n\n\"Istuhan vielä\", jatkoi pyytäen.\n\nSuhde oli kumpaisenkin puolelta niin arka, että Bendell jo ajatteli\njäädä vielä hetkiseksi. Samassa alkoi eteisestä kuulua miehen\naskeleita, ja Airaksinen tuli sisään. Hän tervehti ystävän tavoin,\nseisahtui vuoteen viereen hajasäärin ja kysyi:\n\n\"Mitenkä täällä nyt jaksetaan?\"\n\n\"Niinkuin näkyy\", vastasi Laivurinen. Se kuulosti melkein\nvastahakoiselta puhelulta. Mutta tuskin oli saanut sanansa sanotuksi,\nkun yskänpuuskaus tuli ja pani hänet yskimään pitkäksi aikaa ja\nsylkemään sitkeää limaa. Rouva, joka oli kuullut yskimisen toiseen\nhuoneeseen, tuli ja rupesi pitelemään otsasta kiinni.\n\n\"Jaa'a, eipä näy hyväkään olevan\", sanoi Airaksinen.\n\nHän kävi istumaan ja rupesi Bendellin kanssa haastelemaan. Kun yskä\nvihdoin helpotti, virkkoi Airaksinen:\n\n\"Kuule, velikulta, eiköhän sinun sittenkin pitäisi lähteä sinne\nHelsinkiin aikanansa, ennenkuin on myöhäistä. Tuo yskä voi päästä aika\nvauhtiin ... ja jos se sittenkin on keuhkotautia.\"\n\nHän vavahteli vähän aikaa odotellen vastausta, mutta Laivurinen ei\nvirkkanut mitään.\n\nRouva oli kädet lanteilla jäänyt seisomaan vuoteen viereen ja kysyi,\nkun yskä näytti vihdoin kokonaan tauonneen, eikö hän tarvitsisi mitään.\n\n\"En\", ärähti Laivurinen lyhyeen.\n\n\"Etkö tahtoisi ottaa lämmintä maitoa.\"\n\n\"Etkö kuullut jo, että minä sanoin en.\"\n\nRouva hymähti itsekseen surullisesti ja meni pois. Kohtausta oli\nvieraiden ollut pakko seurata ja rouvan mentyä virkahti Airaksinen\npuolileikillä, puolitodella:\n\n\"Sinä olet tullut hirmuisen äreäksi, kuule!\"\n\nLaivurinen säpsähti ja vilkaisi nopeasti Airaksiseen. Mutta tämä alkoi\nsamassa nauraa kitkuttaa, ei naurun pakosta, vaan teeskenneltyä, noloa\ntekonaurua, hyvittelevän, imartelevan näköisenä, kenties aikeissa\nlieventää sanainsa vaikutusta. Mutta tuskin oli Laivurinen huomannut,\nettä hän väänsi suunsa hymyyn, ja kuullut ensimmäisen äänteen tuosta\nnaurusta kun hänen kasvoillensa ilmestyi halveksiva ylenkatse.\nAiraksinen huomasi senkin, sillä Laivurinen ei halunnutkaan peitellä.\nVieras muuttui heti ankaran totiseksi, huokasi, painoi suunsa lujaan\nkiinni ja tahtoi näyttää loukkaantuneelta.\n\n\"Ei maar\", hän sanoi, tarkoin säilyttäen kasvoillaan pahan mielen\nilmeen, \"täytyy jo lähteä kotiin.\"\n\nBendell yhtyi seuraan. Molemmat jättelivät Laivurista kädestä hyvästi.\nKaikki olivat äänettömiä ja alakuloisia.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nOmituista kyllä vaikutti johtokunnan menettely sen, että iso osa\nkuntalaisia alkoi puolustella Laivurista. Tämä tapahtui tositoimessa\nsiten, että käytiin opettajaa tervehtimässä ja moitiskeltiin\njohtokunnan menettelyä. Muuten ei johtokunnan puolelta enää pantu\nkortta ristiin asian johdosta. Se näkyi unohdetun.\n\nLieneekö tämä myötätuntoisuus vaikuttanut, että Laivurinen syksyn\npuoleen huomattavasti virkistyi. Koulun avaamisen aika lähestyi, ja hän\nvalmistautui toimeensa.\n\nYstävät huomasivat hyvillä mielin, että pirteä mielikin vähitellen\npalasi ja pilkisteli silloin tällöin esiin.\n\nMutta muutamat pelkäsivät, että kaikki tämä olisi vain väliaikaista,\njos Laivurinen itse ryhtyisi koulua pitämään. Siitäpä syystä he\nkehoittivat häntä palkkaamaan sijaisen, ottamaan kipunsa nyt oikein\ntilille, kun siitä oli kerran alkanut voiton saada ja toivo oli\nuudestaan herännyt. Mutta siihen ei häntä saanut kukaan suostumaan.\n\n\"Millä minä sijaisen palkkaan?\" kysyi hän, kun sitä ehdotettiin. \"On\nminulla entisestäänkin velkaa, vielä nyt uutta tekemään tällaisessa\ntilassa. Ja tosiaankin, kuka minulle enää uskoisi velkaa!\"\n\nSillä oli kehoittajain suu tukittu. Ei ollut sellaista miestä, joka\nolisi rahaa tarjonnut, sanonut: ota tästä, palkkaa sijainen, parantele\nja hoitele itseäsi ja tule terveeksi!\n\nJa Laivurinen avasi itse koulunsa. Työ, tuo rakkaaksi tullut työ veti\nhänet kokonaan mukaansa. Mieli kiintyi siihen, ja kun oikein innostui,\nunohti väliin puoleksi päiväksi kestävän, hivuttavan taudin koko\nolemassaolon. Nälkäkin palasi, toisinaan niin kiivaana, että hän luuli\nvoivansa syödä kuin metsämies. Mutta kun tuli syöntiaika, ei syöminen\nkäynytkään. Koetettiin jos jotakin lääkettä, mutta ei niistä apua\nlähtenyt. Nyt lohdutteli hän rouvan kanssa itseään sillä, että kyllähän\npalaa ruokahalukin, kun ehtii... Olisikin tavatonta, jos niin pitkän\npotemisen perästä heti täysin parantuisi! Iltaisin hän oli myös aina\nhyvin väsynyt, mutta sen otaksuttiin johtuvan syömättömyydestä. Mitäpä\nvoimaa voikaan olla syömättömällä ihmisellä! Ruokahalua koetettiin\nsitten jos jollain keinolla palauttaa. Rouva erittäin oli ahkera, jos\nmitä neuvottiin; aina hän hankki ja tyrkytti Laivuriselle. Väliin oli\njokin lääke vaikuttavinaan, mutta se oli varsin lyhytaikaista.\n\nTämä oli kuitenkin tavallaan pääsiäisen aikaa perheessä. Eihän\npuuttunut muuta kuin ruokahalua, ja sitten olisivat kaikki asiat\nparhain päin. Istuskeltiin iltakaudet Laivurisen työhuoneessa ja\nnautittiin elämästä kuin suuren vaaran partaalta pelastuneina.\nUsein olivat tulevaisuuden toiveet jutun aiheena. Niistä puheltiin\nkuin vastanaineet, rakenneltiin tuulentupia, jopa hilpeästi\nnaureskeltiinkin. Puhuttiin paikan muutosta ja suuremman palkan\ntoiveista.\n\nTähän aikaan saattoi Laivurinen jo innostua muistakin asioista.\nRaittiusseura oli pitkän aikaa levännyt. Sille tahtoi esimies antaa\ntaas uutta virkeyttä ja eloa. Hän piti toimikunnan kokouksen, nuhteli\ntoimikuntaa laiminlyömisestä ja otti osan omaankin selkäänsä. Hän\nnuhteli kuten alamaisiansa ja oli täynnä tulista intoa. Minä olen ollut\nsairas koko suven, hän sanoi, en ole jaksanut mitään. Mutta teidän\nolisi pitänyt toimia; kun olette terveitä, ei teitä olisi estänyt\nmikään. Toimikunnan jäsenet olivat kaikki nuorukaisia, osalta\nLaivurisen entisiä oppilaita. He pitivät nuhteita syystä annettuina.\n\"Mutta mitäs me toimimme ilman teitä\", sanoivat. Pian siitä kuitenkin\nsovittiin, syyt tasattiin, ja nuoret miehet innostuivat.\n\nPäätettiin pitää iltama ja laadittiin ohjelma.\n\n\"Kuka pitää puheen?\" kyseltiin. Silmät kääntyivät Laivuriseen.\n\n\"Esimies, tietysti\", sanottiin.\n\n\"En minä vielä jaksa\", väitti Laivurinen, \"olen heikko ja voimaton. En\ntotisesti jaksa puhua.\"\n\nMutta hänen täytyi suostua, kun sitä ehdottomasti kaikki vaativat.\n\"Kukas sitten puheen pitää, jos ette te?\" Totta se oli, ei olisikaan\nollut kynnelle kykenevää puhujaa. Ja iltamasta ei näin pitkän väliajan\nkuluttua olisi voinut olla puhettakaan ilman paremmanpuoleista\nesitelmää.\n\nTuli kokouspäivä. Toimikunta olikin sen laittanut hauskaksi iltamaksi,\noikeinpa juhlaksi. Laulukuorokin oli tilapäisesti harjoitettu. Kansaa\nkokoontui satalukuisin määrin. Tässähän olikin taas jotain uutta: eihän\nollut mitään parempia huveja pidetty pitkään aikaan. Väkeä tuli,\nenimmäkseen nuorisoa, ja huone täyttyi.\n\nLaivurisen sydäntä paisutti omituinen iloisuus: ei koskaan ollut\nnuoriso näihin tilaisuuksiin noin lukuisasti saapunut. Tulipa vielä\nharvinaisempiakin vieraita, tuli isäntiä ja emäntiä; siinä vielä\niloitsemisen syytä. Ja vihdoin kuiskasi hänelle joku korvaan, että\nTolvanainenkin istuu taaempana. Siitä heilahti Laivurisen sydän:\nsyntynee taistelu tässä? vilahti ajatus mielessä. Ainoastaan kerran\nennen, pari, kolme vuotta takaperin oli Tolvanainen käynyt\nraittiusseuran kokouksessa ja silloinkin nostanut ikävän väittelyn.\n\nTämä oli sunnuntaipäivän ehtoopuoli.\n\nEntinen laulukunta, joka välillä oli jo ollut hajaantuneena, oli nyt\nkoonnut itsensä ja esitti aluksi muutamia lauluja. Sitten astui\nLaivurinen puhumaan.\n\nEnsi silmäyksellä, jonka hän loi vastapäätä olevaan ihmisjoukkoon,\nlöysi hän Tolvanaisen. Kuudennos katseli sieltä ivahymy huulilla ja\nkasvot hehkuvina. Laivurinen tahtoi joutua hämille, oli niin paljon\nihmisiä ja sitten suoranaisia arvostelijoita... Nyt pitää puhua\nhyvästi, hän ajatteli. Jos nyt huonosti onnistuu enkä saa tätä\nnuorisojoukkoa innostumaan, on se raittiusasialle vahinko ja vielä\nitsellenikin. Tuo mies ei kuitenkaan saata suutansa kiinni pitää. Mutta\njos saan nuorison innostumaan, ovat he puolellani ja _tuo_ joutuu\npilkan alaiseksi... Hän alkoi puhua. Otti ensinnä sopivan vertauskuvan\npäästäkseen matkaan. Mutta alussa herpaisi outo, painostava tunne,\nniin että äänikin tahtoi langeta. Vertaus näytti yhtäkkiä\nepäjohdonmukaiselta ja -- kuulijakunta sähisi, useat juttelivat\nkeskenänsä.\n\nPuhuja jännitti, harhaili hiukan epäröiden sinne tänne. Aivan\nsattumalta löysi puhuessaan pari sopivaa asiaa, joiden kautta saattoi\nkääntää ajatustaan ja sai vertauksensa tarkoitusta vastaavaksi.\nHermosto alkoi pitää ryhtinsä, ajatuskin liikkui nyt varmalla pohjalla\nja -- siitä seurasi selvä ja erittäin hyvin muodostettu lausejakso.\n\nOpettaja oli päässyt alkuun, seisoi varmasti ja puhui empimättä,\nvilkkaasti. Hän tarkasteli kuulijakuntaa, kutka kuuntelevat, kutka\neivät. Yhä useampain huomio kääntyy häneen, melu ja sopotus vähitellen\ntaukoaa.\n\nKaikki kuuntelevat tarkkaavaisina, ainoastaan muutamia pikku poikasia\nhäärii taaempana sähisten. Mutta joku rupeaa tyrkkimään heitä ja vaatii\nolemaan vaiti.\n\nPuhuja tuntee itse puhuvansa harvinaisen hyvin, hän näkee sen yleisön\nkäytöksestäkin. Innostuu yhä: tämän illan voitto on hänen ja\nraittiuden.\n\nToisinaan täytyy hänen pysähtyä hengittelemään, sillä hermosto tahtoo\nitsepäisistä ponnistuksista huolimatta luhistua ja voimat loppua...\nSilloin painuu ääni, värisee kurkussa, josta ei tahdo olla voimaa ylös\nkohota. Mutta hän onnistuu siinäkin, seisahtuen aina, kun on sanonut\njonkun ponsilauseen: yleisö saa sitä sillä aikaa sulatella ja märehtiä,\nkun puhuja henkeänsä vetää.\n\nMutta sitten, ennenkuin oli ajatellutkaan, tulee voimista ehdottomasti\nloppu: käsivarret alkavat auttamattomasti väristä ja sääret rupeavat\nluhistelemaan.\n\nKun olisi edes vettä! ajattelee hän.\n\nMutta sitä ei ole. Täytyy äkkiä keksiä sopiva loppumuodostus... Samassa\nvilahtaa masentavasti ajatuksissa: näinkö olenkin heikko, sairas,\nvoimaton, kuolemalle menevä?...\n\nHienoisesti väristen hän lykkää tuota ajatusta tuonnemmaksi ja mieleen\njuolahtaa sattumalta: \"ruumiini raihnas ponnistust' ei siedä...\"\n\nSen hän lausuu muuta ajattelematta. Mutta kohta löytää mielikuvitus\nsiinä rikkaan, ammennettavan lähteen. Ääni alkaa värähdellä, heltymys\ntahtoo pyrkiä voitolle ja ajatukset vaitonaisina juosta. Mutta\nennenkuin mitään on menetetty, saa hän ohjakset käsiinsä, ajatuksen\nhaltuunsa ja lopettaa tarkoituksenmukaisilla loppusanoilla.\n\nPuhuja astui hyvin uupuneena, mutta samalla tyytyväisenä alas\npuhujapaikalta. Laulukunta esiintyi. \"Kuule kuinka soitto kaikuu!\"\nlaulettiin. Siinä ei ollut niin paljon taidetta, mutta kyllä rakkautta.\n\nLaivurinen oli saanut vetää henkeänsä. Hän oikein ahmi noita säveliä,\nja innostus alkoi hehkua poskipäistä. Jo tunsi hän itsensä entisekseen\nja ihmetteli, että oli antanut nuorison niin kauan odottaa tätä iltamaa\nja raittiusasian levätä.\n\nMutta nyt tulisi aate saamaan uudestaan jalat allensa! Hän ryhtyisi\ntyöhön taas kuin mies. Nuorisossahan vallitsee verraton into! Pitää\ntakoa rautaa silloin kun se kuuma on.\n\nLaivurinen johti iltamaa. Hän toimitti nyt jonkun lausumaan runoa. Sen\nperästä seurasi pari kuvaelmaa, jotka saivat yleisön siksi innostumaan,\nettä kuului voimakasta kättentaputusta.\n\nViimeiseksi astui Laivurinen taas puhujapaikalle ja lausui\nlopetussanat. Niissä oli verraton määrä intoa ja tulevaisuuden\ntoiveita. Ja kun hän poistui, kuului ensin yhdestä nurkasta \"hyvä!\" ja\nsitten kohta toisaalta. Siitä syntyi oikein vallaton hyvä-huutojen\nmelske.\n\nSe oli tauonnut ja syntyi tavanmukainen myrskyä seuraava hiljaisuus\nmuutamaksi silmänräpäykseksi.\n\n\"Minun huoneeni pitäisi rukoushuoneeksi kutsuttaman, mutta te olette\nsen tehneet ryövärien luolaksi.\"\n\nÄäni, joka lausui tämän heti hyvä-huutojen tauottua, kuului selkeänä ja\npuhtaana yli kaiken. Sadat päät kääntyivät sähisten sitä kohti\nhämmästyneinä ja uteliaina. He löysivät sieltä Tolvanaisen pienehkön,\npyylevän persoonan seisomassa muitten istuvien keskellä ja ylpeästi ja\ntulisesti silmäilemässä ympärilleen kuin sotaratsu. Vihdoin hänen\nkatseensa pysähtyi Laivuriseen ikäänkuin jotain odotellen.\n\n\"Minun huoneeni pitäisi rukoushuoneeksi kutsuttaman, mutta te olette\nsen tehneet ryöväritten luolaksi!\" uudisti hän uhkaavasti katsellen\nLaivurista. Huoneessa oli niin hiljaista, että muutamat eivät liene\nraatsineet henkeänsä vetää.\n\nLaivurinen huomasi vihdoin, että Tolvanainen häntä todellakin vaati\nesiin.\n\n\"Niin minäkö?\" kysyi hän tahallaan tehden kysymyksensä koomillisen\nyksinkertaiseksi.\n\n\"Herra sanoo, että viimeisillä maailman ajoilla ilmestyvät väärät\nprofeetat ja villitsevät kansaa\", jatkoi Tolvanainen kiihkoisesti\nhymyillen.\n\nLaivurinen aikoi nyt jotain vastata, mutta Tolvanainen ehätti vielä\njatkamaan:\n\n\"Kaikki mitä te teette, se tehkää Herramme Jeesuksen nimeen.\"\n\nAsema kävi yhä jännittävämmäksi, sillä Tolvanaisen huomautukset tekivät\nmoneen syvän vaikutuksen. Tiedettiin, että Tolvanaisen lopetettua\ntulisi Laivurisen vuoro.\n\n\"Oletteko te tässä tilaisuudessa toimineet siihen nimeen, joka kaikki\nkaikessa on?\" Siihen hän lopetti ja jäi vaativasti katsellen odottamaan\nvastausta. Kaikkien huomio kääntyi nyt Laivuriseen, joka valmistautui\nvastaamaan.\n\n\"Minä en ollenkaan tahdo epäillä\", alkoi hän hiukan värähtelevällä\näänellä, \"ettei Tolvanainen olisi tarkoin ajatellut seurauksia\nvaatiessaan minua näin suuren nuorisojoukon keskellä väittelemään\nuskonnollisista asioista. Mutta nuo raamatunlauseet, jotka\nolette rohkeasti uskaltanut vetää esiin tässä seurassa, enemmän\npersoonallisten sivutarkoitusten kuin välttämättömyyden vaatimuksesta,\novat siksi pyhät, etten minä katso sopivaksi ilman pitempää\najattelemista ruveta niiden johdosta väittelemään. Sillä mikäli minä\nymmärrän, ne eivät ole tarkoituksenmukaisesti valitut, jos niiden\nperusteella teillä todellakin olisi aikomus tämän iltaisia toimiamme\ntuomita.\"\n\nSitten antoi hän seikkaperäisen selvityksen, miksi ei uskonnollisia\nmenoja pidetä näissä iltamissa: he käsittävät raittiusasian kokonaan\nyhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Ja koska kerran yhteiskunnallinen\nedistys niin henkisellä kuin aineellisellakin alalla on tunnustettu\noikeutetuksi, niin raittiusasiankin sellaisenaan täytyy olla\noikeutettua. Eikä sellaisilla, jotka eivät itse edes hyväksy\nraittiusasiaa, ole mitään oikeutta tulla sanomaan, että sillä ja sillä\ntavalla pitää työskennellä.\n\n\"Mutta Tolvanainen luultavasti tahtoisi, että _ehdottoman_\nraittiuden asiaa ajettaisiin yksistään uskonnon puitteissa, vai\nkuinka?\"\n\nLaivurinen lopetti kysymykseensä. Ainakin puolet käsittivät\ntarkoituksen, sillä Tolvanainen osoitti varsin usein käytännössä, ettei\nhän ollut mikään raittiusmies.\n\nTolvanaista ei tarvinnut kauan odottaa. Välttäen suoraan vastata\nLaivurisen kysymykseen alkoi hän kertoa, miten raittiuspuuhat\nvieroittavat kansan lapset ja nuorukaiset pois kristillisyydestä ja\nkasvattavat heissä itsevanhurskauden ja tekopyhyyden haisevia\nrikkaruohoja; miten nykyajan sivistyneet työntävät uskonnon syrjään,\nsanoen sitä vain vanhaksi saduksi. Kouluhuoneisiin saavat kokoontua\nkaikki peliaalin joukot Antikristuksen ympärille, joka sokaisee Herran\nvalittujen silmät. Tehdään epäjumalia sellaisia kuin raittiuskin ja\nniitä palvellaan irstaisella maailman melulla ja riemulla ja sillä\ntäytetään himoitseva sydän niinkuin tuhlaajapoika täytti ravalla\nvatsansa j.n.e.\n\nLaivurinen hyppäsi ylös tulisessa kiihkossa ja oli juuri aikeessa\npäästää sanatulvan. Mutta samassa muuan arvokas henkilö nousi penkistä,\nryähti ja näkyi haluavan saada ensinnä sananvuoron. Laivurinen jättikin\npuhevuoron mielellään, sillä hän tunsi vaistomaisesti, ettei hän voisi\noikein vastata siitä, mitä hän nyt aikoi sanoa.\n\nTuo toinen oli Tolvanaisen veli. Hän ryähteli ikäänkuin hämillään\nmuutaman kerran ja lausui sitten:\n\n\"Minun mielestäni veljen esiintyminen täällä on niin hävytöntä ja\nitsekästä, että sitä ei saata enää kuunnella. Vaikka en olekaan\nraittiusmies, tunnustan minä kuitenkin sydämestäni, että raittiusseura\non tehnyt nuorison keskuudessa pitäjässämme niin jalon työn, ettei\nveljen kaltaiset moukat kykene sitä arvostelemaankaan. Minun mielestäni\nolisi meidän puolelta, jotka emme kykene mitään toimimaan, paljon\nkauniimpaa, jos kiittäisimme opettajaa ja kaikkia niitä, jotka\nharrastavat nuorison sivistystä seurakunnassamme. Ja minä puolestani\npyydän lausua kiitokset erittäinkin opettaja Laivuriselle hänen\njaloista harrastuksistansa.\"\n\nKuului yleistä hyväksymisen sohinaa.\n\nMuutamat henkilöt olivat tällä välin vilkkaasti toimineet ja\nkuiskailleet toistensa korviin.\n\n\"Mitä veljen puheeseen tulee...\" alkoi Tolvanainen huutaen saadakseen\näänensä kuuluviin.\n\n\"Minä pyydän huomauttaa\", sanoi Laivurinen yhtaikaa kuin edellinenkin.\nMutta nyt oli jo syntynyt huoneessa rähinää. Bendell, joka oli kerännyt\nlaulukunnan paikoilleen, kuiskasi Laivurisen korvaan:\n\n\"Ethän sinä viitsi enää tuhlata sanoja tuollaiselle hölmölle? Hänen\nveljensä sanat tekivät hyvän vaikutuksen. Annetaan laulajille nyt\nviimeinen sananvuoro.\"\n\nLaivurinen nyökäytti myöntävästi päätänsä ja vetäysi syrjään. Bendell,\nvaikka ei kuulunutkaan laulukuntaan, astui musikaalisena miehenä\nlaulajain parveen innosta hehkuen. Kohta kajahti voimakkaasti:\n\n    \"Jos sydän sulla puhdas on\n    Ja mieli vakaa pelvoton,\"\n\n(Tolvanainen alkoi väkijoukon läpi tunkeutua pois.)\n\n    \"Niin yhdy meihin, tänne jää\n    Ja pyhä vanno vala tää:\n    Tää Suomen maa mun toimen saa,\n    Sen eestä vaan, mä ainian\n    Teen työtä saakka kuolemaan!\n    -- -- -- -- --\n    Teen työtä saakka kuolemaan!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaivurinen lepäilee sohvallaan, ei nuku, vaan uneksii. Yksi pienoisista\nnukkuu huivilla kiinni sidottuna soututuolissa. Ovi rouvan kamariin on\nhiukan raollaan, ja sieltä kuuluu hauska teelasien kilinä. Pöydällä käy\nherätyskello ontuen ja epävarmasti. Lamppu palaa valaisten hiukan\npunertavalla valolla, laulaen honottavalla, pirisevällä äänellä, joka\nkuuluu korvaan kuin hyvin kaukainen ja epäselvä kulkusen kilinä.\n\n\"Totta se on, se oli hyvin hauska iltama\", virkahti Laivurinen. Hän\nnousi tyytyväisen näköisenä ylös, pani tupakkaa pitkään piippuun ja\nkävi uudestaan lepäämään.\n\nNyt hän vaipui ajattelemaan sitä kostoa, minkä hänen ystävänsä olivat\nTolvanaiselle toimittaneet.\n\n... Nuorisossa alkaa jo olla arvostelukykyä, ajatteli hän. He ovat\noikein verrattomia, en minä edes ole uskaltanut noin paljoa\nodottaakaan...\n\n\"Ja jos minä paranen\", hän virkahti innostuen ja kohosi istualleen.\nMutta samassa sydän ikäänkuin ehtyi ja kutistui ja heikkoudentunne oli\nvähällä temmata hänet mukanaan. Pakotellen sitä alas painumaan ja\npysytellen äskeisessä ajatusjuoksussaan koetti hän tyrkkiä pois\nkammottavaa painajaista, joka tunkeili hänen kimppuunsa ovista ja\nikkunoista.\n\n\"Minä en jätä tätä nuorisoa\", virkahti hän uhmaavasti. \"En minä jätä\nainakaan tuon johtokunnan vuoksi! Onpa tässä nouseva polvi kokonaan\nminun miehiäni... Minähän tässä kylväjä olen! Ja minunko pitäisi nyt\njättää heidät, kun oras juuri alkaa tehdä toukoa?\"\n\nTänä iltana uudistunut iloinen vakaumus siitä, etteivät kuntalaiset\nkaikki ole Tolvanaisia, painui mieleen, jäi itämään, kasvoi ja\nkehittyi.\n\n\"Nuoriso sentään mahtanee ainakin osittain ymmärtää minua.\"\n\nPari kyyneltä kihosi silmiin.\n\nJa jos minä kuolisinkin... Ainakin nuoriso ymmärtäisi ja ehkä joskus\ntulevina aikoina tunnustaisi minun jotain tehneen ja kiitollisena\nmuistaisi.\n\nIhana vavistus kulki läpi ruumiin... Miten he muistelisivat häntä, kun\nhän olisi kuollut?\n\n... Niin he puhuisivat, niin he sanoisivat, että siinäkin meni nuori\nmies kesken aikaansa, että hän teki tehtävänsä miehen tavalla.\nNiinköhän he sanoisivat?... Heidän täytyisi sanoa niin... Moni itkisi,\nsillä he vasta oikein tuntisivat ja ymmärtäisivät minua...\n\nHeidän lapsensa muistaisivat minua, puhuisivat minusta. Vihamiehenikin\ntahtoisivat pyytää anteeksi heltyneenä yleisestä osanotosta. Mutta\nminun suuni ei enää puhuisi, vaan hengen silmillä katselisin ja\nantaisin anteeksi. Niin, minä antaisin anteeksi! En vihaisi enää\nketään. Eikä _siellä_ olekaan vihaa...\n\nJa sitten minä riemuitsisin siitä, että kuolemani sai heidät\nymmärtämään minun tarkoituksiani ja että minäkin olin pieni, hyvin\npikkuruinen valonsoihtu tuhansien joukossa, jotka Luoja heitti tälle\nkorven kulmalle sytyttämään, olemaan välikappaleina yhä jatkuvassa\nluomistyössänsä...\n\nKyllä he arvostelisivat minun työni silloin liian suureksi...\n\n\"Arvioivatkohan ne sen liian suureksi?\"\n\nLiian suureksi ne arvioisivat, hän ajatteli. He varmaankin pelkäsivät,\nettä minun aloittamani työ tulisi kärsimään poismenostani. He\nkatselisivat sitäkin vain tavallisilla lyhytnäköisillä silmillään, he\nkun kuvittelisivat, että kansallisen valon levittäminen on vain\nihmisellistä työtä!... Mutta ei se ole ihmisellistä työtä... Luojan\ntyötä se on. Minäkin satuin Luojan käteen sattumalta pikkuiseksi\nvälikappaleeksi, siinä kaikki. Jos en minä tehnyt tehtävääni, tulee\ntoinen. Jos taas sain siemenen kylvetyksi hyvään maahan, niin tulee\njälkeeni viljelijöitä, kasvattajia. Minä satuin olemaan kylväjä...\n\nJa siinäpä se onkin! Monikin, joka saa valonkipinän sydämeensä,\ntiedonhalun ja kaipuun, ei tiedä mistä se on tullut, milloin se on\ntullut, eikä edes mikä se on. Se tulee sieluun kuin varas yöllä,\nitsestään, ilmoittamatta tuloansa, antamatta tietoa varmasta\nilmestymisajastaan -- niinkuin kaikessakin luomisen työssä. Vasta\nsitten kun se on kasvanut kiinni, kun se rupeaa kantamaan hedelmiä,\nhuomaa asianomainen itsekin, mitä sukua kasvi on...\n\n\"Eikä sitä sovi kysyä mistä se tuli tai kuka sen toi\", hän virkahti\nääneen, kokonaan kiintyneenä asiaansa.\n\nEikä sitä kysytäkään, jatkoi hän ajatellen. Itsestänsä se tuli,\najattelee moni. Mutta ei se itsestänsä tullut, Luoja sen toi ... jonkun\nvälikappaleensa kautta.\n\n\"Siinäpä se juuri on, ettei kukaan huomaa tuota välikappaletta. Siinä\npykälä on! Jos se huomattaisiinkin, olisi valon levittäminen\nihmisellistä työtä, aivan jokapäiväistä... Mutta nyt se on jumalallista\ntyötä.\"\n\n\"Tee on valmista, ukkoseni!\" kuului rouvan ääni toisesta huoneesta.\n\n\"Minä tulen.\"\n\nHän nousi. -- -- --\n\n    \"Tää Suomen maa mun toimen saa\n    Sen eestä vaan, mä ainian\n    Teen työtä saakka kuolemaan!\n    -- -- -- -- --\n    Teen työtä saakka kuolemaan!\"\n\nlauloi hän innokkaasti tahtia lyöden ja varustaen uutta tupakkaa\npiippuun, kun lähti teelle.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSyyslukukausi oli jo kulunut parempaan puoleen, kun Laivurinen eräänä\npäivänä sanoi vaimollensa:\n\n\"Mitähän, kuules ... minua on taas ruvennut öillä hiottamaan...\nToisinaan se kuohuu kuin lähteen silmästä.\"\n\nLaivurinen katui kuitenkin kohta, että oli puhunutkaan mitään, sillä\nhänen mielestänsä kuvastui asia sen äänen johdosta, millä se tuli\nsanotuksi, paljon vaarallisempana, kuin hän tahtoi itsekään uskoa. Ja\nsiksi toiseksi: hän oli kovin kyllästynyt vaimonsa alituisiin\nparantelemispuuhiin.\n\nAivan oikein. Heti huudahti rouva:\n\n\"Mutta nyt sinun täytyy mennä tohtorin luo!\"\n\n\"Olen sitä itsekin ajatellut\", vastasi Laivurinen päästäkseen vapaaksi\nkehoituksesta. Sitten hän kuitenkin alkoi heti ehdotella, että lääkärin\nluona käynti lykättäisiin jonkun verran eteenpäin, ja arveli, että tuo\nhikoileminen mahdollisesti olisi satunnaista.\n\nRouva kyllä aikaisemmin kesällä oli pakottanut usein tohtorin luokse,\nvaikka siitä ei aina totta tullutkaan. Viime aikoina hän oli vähitellen\nsiitä hellittänyt ja tullut välinpitämättömämmäksi, ehkä siitä syystä,\nettä tauti oli näyttänyt helpottaneen.\n\nNyt hän tarttui asiaan uudella innolla eikä hellittänyt ennenkuin mies\nsuostui ja lupasi lähteä \"taas kerran.\"\n\nKun lähtöaika tuli, rupesi kovasti peloittamaan... Saa nähdä mitä\nlääkäri sanookaan. Rupesi oikein hirvittämään ja valtasi sellainen\nvaistomainen pelko, että lääkäri veisi häneltä sen toivon, joka syksyn\nkuluessa oli uudestaan alkanut elehtiä.\n\n\"Onkohan minulla voimaa katsoa totuutta vasten silmiä? Kyllähän itseni\ntähden, mutta... Voi minun lapsiani!\"\n\nSe vei ruokahalun jo lähtöpäivän edellisenä päivänä, ja aina kun vaan\nmielikuvitukseen pujahti lääkäri ja \"mitähän se mahtanee sanoa?\"\nkarsivat kylmät väreet selkäpiitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTohtorilla oli paljon sairaita. Laivurisen täytyi odottaa luoksepääsyä\nnoin tunnin verran. --\n\nHän astui sisään tuijottaen lääkärin silmiin lukeakseen tämän ensi\nkatseesta tuomionsa. Ensin ei hän saanut selvää eikä olisi kyennytkään\nsiihen, sillä häntä huimasi oudosti ja pyörrytti. Lääkäri katseli\nminuutin verran ahnaasti, tutkivasti, silmäkulmat rypistyneinä\nlempeihin, surullisiin poimuihin. Sitten hän astui askeleen mykkänä\nseisovaa Laivurista kohti ja kysyi, yhä tuijottaen tämän kasvoihin:\n\n\"Teillä on keuhkotauti ... vai?\"\n\nLaivurinen ei ollut ennen käynyt tämän lääkärin luona, mistä syystä\nhäntä ei tunnettu. Kysymys ei kuitenkaan tehnyt aivan masentavaa\nvaikutusta, kenties siitä syystä, että ihmiset olivat kyselleet jo\nmonta vuotta, silloinkin, kun hän oli aivan terve, eikö hänellä ole\nkeuhkotauti. Kaikki päättelivät sitä hänen kalpeanlaisesta\nulkomuodostaan. --\n\n\"Pelkään itsekin sitä, ja sitä varten pyytäisin herra tohtorin\ntarkastamaan\", vastasi hän.\n\nLääkäri siirteli ja muutteli kapineita pöydällään, mutta loi\ntuontuostakin Laivuriseen pitkän, tutkivan katseen. Sairaan rintaa\nalkoi yhtäkkiä ahdistaa, vaikka asianomainen olisi kaikella muotoa\ntahtonut, ettei sen kulku tällä kertaa olisi mitenkään häiriytynyt...\nSaattaisi antaa \"sellainen satunnainen syy\" lääkärille aihetta\notaksumaan, että asiat ovat hyvinkin hullusti.\n\nHänestä näytti, että lääkäri salavihkaa kuunteli hänen hengitystään.\nTuossa tukalassa odotuksessa ollen tunsi hän vastustamatonta halua\nsanoa lääkärille, ettei hän uskoisi sen vielä keuhkotautia olevan,\nmutta mitenkä lienee... Hän sanoikin sen. Lääkäriin ei ilmoitus tehnyt\nmitään vaikutusta, mutta hän astui nyt luokse, yhä kiusallisen\nmiettiväisenä.\n\n\"Ehkä katsotaan\", hän nyt virkahti kiireesti, ikäänkuin yhtäkkiä olisi\ntehtäväänsä herännyt. \"Olkaa hyvä ja ottakaa vaatetta pois.\" Laivurinen\nalkoi kiireesti riisuutua.\n\n\"Mikä ammatti?\"\n\n\"Kansakoulunopettaja.\" --\n\nTohtori tutki kauan ja tarkkaan. Hän teki tuontuostakin kysymyksiä:\nOnko iso kouluhuone? Minkälaiset asuinhuoneet? Onko tapana kävellä\niltaisin? Minkälaatuisia ravintoaineita paraastaan käytetään? Onko iso\nperhe? y.m. Väliin hän kuunteli paljaalla korvalla, väliin\nkuulotorvella. Toisinaan taas keskisormen keskimmäisellä niveleellä\npaukutteli rintaluita ja solisluita. Päätettyään kauan kestäneen\ntarkastuksen käski hän pukeutua ja istui.\n\n\"Se on huono toimi terveydellisessä suhteessa tuo kansakoulunopettajan\ntoimi\", sanoi lyhyen vaitiolon perästä. \"Hyvin suuri prosentti\nsairastaa keuhkotautia.\"\n\n\"Hm, niin taitaa olla.\"\n\n\"Ettekö voisi vaihtaa nykyistä tointanne esimerkiksi maanviljelijän\nammattiin?\"\n\n\"Ei se käy laatuun. Siinä pitäisi olla varoja, ja niitä juuri minulla\nei ole.\"\n\n\"Eikö siihen voisi keksiä mitään keinoja? Eikö ole sellaisia sukulaisia\ntaikka ystäviä, jotka voivat auttaa?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Sepä on ikävää se.\"\n\nSeurasi taas äänettömyys, jonka aikana lääkäri miettien katseli ulos\nvastapäisestä ikkunasta. Laivurinen ei enää voinut pidättää itseänsä\nkysymästä:\n\n\"Mitä herra tohtori arvelee? Vika lienee jo hyvinkin suuri?...\"\n\nLääkäri repäisi samassa paperiliuskan ja alkoi kirjoittaa reseptiä.\nAivan kuin kuulematta Laivurisen utelemista kääntyi hän kesken\nkirjoittamistaan häneen päin ja sanoi:\n\n\"Välttämättä täytyy teidän kuitenkin toistaiseksi lakata koulua\npitämästä.\"\n\nLaivurinen pelästyi.\n\n\"Se ei käy laatuun, ei mitenkään\", änkytti hän.\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Siksi, että minä olen köyhä, perheellinen mies ja palkka on pieni.\"\n\nLääkäri jatkoi kirjoittamistaan.\n\n\"Kyllä sen täytyy käydä laatuun!\" huudahti hän ystävällisesti\nhymyillen. \"Teidän pitää nyt säästää itseänne kaikesta rasituksesta.\"\nSitten hän avasi reseptin, jonka jo oli umpeen taittanut, luki siitä\nohjeet lääkkeiden käyttämiseen, neuvoi ravintoaineita ja antoi muita\nohjeita. Sitten hän antoi reseptin.\n\n\"Mitä olen velkaa?\" kysyi Laivurinen hiljaa. Näytti siltä, ettei hän\nolisi jaksanutkaan kovemmin puhua. Hän maksoi, mutta kysyi samassa\nuudestaan, millä asteella tohtori luuli taudin olevan.\n\nVastahakoisen näköisenä tuli lääkäri aivan eteen, katseli vähän aikaa\nsurullisesti suoraan silmiin. Sitten viittasi kädellään vasemmalle\npuolelle rintaa ja huokasi:\n\n\"Hjaa'a... Kyllä siellä on pahanlainen vika.\"\n\n\"Onko?\" pääsi Laivuriselta aivan tahtomatta.\n\n\"Teidän täytyy olla nyt hyvin tarkka ja hoitaa itseänne aivan sen\nmukaan kuin olen määrännyt\", sanoi lääkäri. \"Voisi olla mahdollista\nsaada taudin vauhti asettumaan. Kun olette nyt nämä lääkkeet käyttänyt,\nniin sitten olisi teidän välttämättä käytävä täällä.\"\n\nLaivurinen ei enää kysynyt mitään. Hänen ajatuksensa hiukan\nsekautuivat, eikä hän pois mennessään ajatellut juuri muuta kuin ihaili\nlääkärin ystävällistä käytöstä. Heti kun hän oli astunut eteiseen,\nkutsui lääkäri virallisella äänellä seuraavan. Useita henkilöitä oli\nodottamassa. Sisällä kuului lääkäri kyselevän vasta tulleelta, mitä\nasiaa oli. Tämä kaikki rupesi hänestä aivan käsittämättömästä syystä\nnäyttämään kovin koneelliselta... Mutta mistä ... mistä hän sen niin\ntarkkaan tietää? heräsi hänen ajatuksissaan kysymys aivan samassa kun\nnoita häntä ympäröiviä seikkoja paraillaan ajatteli. Sekava, pelon ja\ntoivon välinen tunne nosti veren ylöspäin, ja ajatus palasi lääkärin\ntyöhuoneeseen tutkimaan ja muistelmain avulla saamaan tarkempaa selvää\nlääkärin salaperäisestä käytöksestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän oli tullut kotiin, makasi sängyssään ähkien ja voihkien. Uni ei\ntullut silmään, tuskalliset ajatukset kartoittivat sen kuin pimeys\nvalkeuden. Kovin hän olikin nyt heikko ja matkasta väsynyt. Kuka pitää\nhuolta minun lapsistani, mikä on heidän kohtalonsa?... Tuo kysymys\npalasi aina, yhä uudelleen, sydäntä särkevänä ja lahjomattomana.\n\nTuleeko minunkin lasteni kohtalo olemaan tuo tavallinen orpojen\nkohtalo?... Kuka eteen tulee, se tuuppaa, kuka virheen näkee, se toruu.\nTuo kylmä, kova orpojen kohtalo, joka vie suoruuden luonteen arvoista\nja painaa heihin orjan leiman? Voi, sekö oli heidänkin kohtalonsa,\nLyylini, Ottoni, Lempini... Ja minä kun olin haaveillut...\n\nKyyneltulva oli viljalta vuotanut kotimatkalla. Mutta nyt ei enää\nitkettänyt... Ainoastaan silloin tällöin nousi karvasteleva pisara,\njoka poltti matkalla ahavoitunutta poskea. Muuten oli se kuivaa,\nkalvavaa sydämen tuskaa, jota ei edes itku lievittänyt.\n\nVaimo oli illalla itkenyt ja muori oli itkenyt, kun hän oli\nkaupunkiuutiset sanonut. Eivätkä he olleet voineet keskustella mitään,\nsillä aina, kun vaimo aikoi jotain kysyä, tuli itku...\n\nMahtoiko vaimo nukkua?\n\nLaivurinen teroitti korvansa toisinaan sitä kuulemaan. Mutta ovi oli\nkiinni ja seinän läpi eivät nyyhkytykset olisi saattaneet helposti\nkuulua.\n\nIkäväksi tuli yö. Kun mielikuvat oikein synkistyivät, silloin hän aina\nkohosi vuoteelta vilvoitellakseen. Ja yhä, vaikka melkein jo\nepätoivoisena, koetti hän uudelleen olettaa, että tohtori oli ottanut\nasian liian vakavalta kannalta.\n\nKello kahden tienoissa yöllä tuli vaimo. Kynttilä, joka hänellä oli\nkädessä, valaisi unettomia, tuskanloisteisia silmiä. Siis hänkään ei\nole nukkunut! ... selvisi Laivuriselle samassa, kun katsahti noihin\nkasvoihin: hänkin valvoo, hänkin suree, hänkin pelkää!... Ja hänelläpä\ntuleekin olemaan raskain taakka, kun minä menen pois.\n\nVaimo seisahtui vuoteen viereen, katseli tarkkaan ja huolestuneena\nmiehensä kasvoja. Mies koetti pitää silmäkannet ummessa ja olla\nnukkuvinaan, johdattaakseen vaimoa lohdulliseen eksytykseen. Mutta\nkohta täytyi hänen kuitenkin avata silmänsä.\n\n\"Etkö sinäkään nuku?\" kysäisi hän.\n\n\"Eipä tule uni.\"\n\nMolemmat katselivat toisiaan silmästä silmään. \"Ei sitä nyt vielä auta\nsentään niin raskaasti ottaa\", virkahti Laivurinen vihdoin. Vaimo sai\nhieman lohdutusta.\n\n\"Niin!\" huudahti hän innokkaasti. \"Minäkin rupesin sitä ajattelemaan,\nettä mistä lääkäri voi sitä niin tarkkaan tietää...\"\n\nRouva puhui kiireesti ja yhä toivehikkaammin, jotta Laivurinen edes\nmuodon vuoksi yhtyisi häneen. Tuo puhelu vaikutti Laivuriseen kuin\ntenhoisa lääke, sillä väsynyt ja riutunut ajatusvoima kiintyi\npelastuksen itsepintaisella toivolla vaimon lausumiin ajatuksiin. Hän\nalkoi kertoa, että oli pitkin yötä itsekin juuri tuota samaa ajatellut.\n\nTämä oli paljon sanottua, kun sitä Laivurinen sanoi. Kuvaamaton ilme\nvälähti rouvan silmistä. Hän asetti kynttilän tuolille, otti itselleen\ntoisen ja asettui vuoteen viereen istumaan. Nyt tiesi kumpainenkin\nkertoa lukemattomia tapauksia, miten sekin ja sekin jo oli ollut niin\nheikkona, että jalka haudassa, toinen partaalla, ja miten lääkäri oli\njo antanut kuolemantuomion. Mutta sitten oli tullut apu, mistä\nmillekin, yhdelle yhtäältä, toiselle toisaalta. Usein olivat aivan\nyksinkertaiset ja halveksitut lääkkeet parantaneet... Mitähän, jos sitä\nalettaisiin koettaa?... Jotain pitää koettaa... Ei sitä tiedä, mistä\napu tulee... Halveksittu mätäs kuorman kaataa...\n\nHe innostuivat, aikoivat vahvaa luottamusta tuntien sylkeä kuolemaa\nvasten naamaa, panna jyrkän vastalauseen kaikkia toivottomia\nennustuksia vastaan ja elää ... elää ... elää!\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nSyyslukukausi koulussa alkoi kallistua loppupuolelle. Toisinaan, kun\nLaivurinen pahemmin väsyi, täytyi antaa oppilaille lupapäiviä\ntavallista tiheämpään. Tämän johdosta levisi pitäjälle taas uusia\nviestejä opettajan sairaudesta, josta vähään aikaan ei ollut\nvarsinaisesti puhuttu.\n\nEräänä päivänä tuli miehisiä vieraita kaksittain, vieläpä aivan\nharvinaisia. Ne olivat kaksi isäntää, jotka olivat olleet koulun\njohtokunnassa silloin kun Laivurinen tuli pitäjään. Silloin he kyllä\nolivat olleet ystävyksiä opettajan kanssa, jopa siihen määrään, että\nolivat hänelle menneet takaamaan yhteisesti tuhannen markan lainan\nVaittiselta, lainan, joka vieläkin oli maksamatta.\n\nOppilailla oli tänäänkin lupa. Laivurisen pää oli hyvin kipeä. Hän\nloikoi sohvallaan puolihorroksissa, kun eteisestä astui sisään ensin\nSantavaara ja sitten Kärppälä.\n\nLaivurinen kohotti vaan hiukan päätänsä. Ketä lieneekään tulossa\nlainakirjain hakijoita taikka... Mutta huomattuaan Santavaaran kavahti\nhän istumaan, riensi tervehtimään, puhui jotain harvinaisesta vieraasta\nja näytti iloiselta. Mutta kun ovi toisen kerran aukesi ja Kärppäläkin\nastui sisään, hytkähti Laivurisen sydän ilkeästi. Mieleen oli johtunut\nVaittisen laina ja sen johdosta ajatus: siitä ne nyt tulevat puhumaan\nja maksua vaatimaan. Koko ajatus kiintyi tuohon kiusalliseen havaintoon\nsiksi, että tullessaan -- Kärppälää kädestä tervehtimään hän vasta\nkäden lyönnin jälkeen huomasi tervetulleeksi sanoa.\n\nVieraat olivat oudoissaan, hämillään. Puhelu laihtui laihtumistaan ja\nkävi kovin jokapäiväiseksi. Kukin ajatteli vain _sitä_ ja kumpikin\npuolue aavisti toisen ajattelevan juuri _sitä_. Useampain viime\nvuosien ilmoista tehtiin perusteellisia ja tarkkoja havaintoja. Siinä\npuhelu kauan kierteli ja livahti lopuksi aivan kuin itsestään\nLaivurisen sairauteen. Tämä jo alkoi tuntua siltä kuin oltaisiin\nparemmin oikealla alalla.\n\n\"Kyllä se on paha\", johtui Kärppälä sanomaan, \"paha se on, kun ruumiin\nterveys katoaa. Mutta kun ihmisellä on tieto, vahva tieto ja vakuutus\nsiitä, että elämä oikein silloin vasta alkaakin, kun ruumiillinen\nkuolema kohtaa, niin sille, joka Jumalan lupaukset uskoo ja vahvana\npitää, hänelle on kuolema vain voitto.\"\n\nMolemmat iskivät kuin yhteen puhuneina katseensa Laivuriseen.\n\n\"Niinhän se on\", virkahti sairas yksinkertaisesti ja\nvälinpitämättömästi.\n\nKärppälä ryähti. Pitääpä toimittaa itsensä paremmin ymmärretyksi, hän\najatteli.\n\n\"Mutta jos ei ole\", jatkoi hän, \"uskoa tulevasta elämästä, niin\nkyllähän sitten kuolema peloittaa.\"\n\n\"Niin minuako?\" kysyi Laivurinen.\n\n\"Ei, mutta minä tarkoitan niinkuin yleensä.\"\n\n\"Jaa, jaa\", naurahti Laivurinen, \"minä luulin teidän minua\ntarkoittavan.\"\n\n\"En minä opettajaa...\"\n\n\"Mutta siksi toisekseen, köyhäin ihmisten, sellaisten kuin minunkin,\npitää ajatella niin paljon maallisia asioita, ettei jää aikaa paljon\nsille toiselle.\" Laivurinen naurahti keveästi, sillä hän tunsi nyt\nlähestyttävän pääasiaa ja hän tunsi itsensä omituisen vahvaksi\nkestämään näitten miesten karhuamista.\n\n\"Maallisia ei saisi ajatella\", tokaisi Kärppälä.\n\n\"Mutta minkäpä sille tekee! Niitä täytyy ajatella niin kauan kuin\nmaailmassa ollaan.\"\n\n\"Maallisilla asioilla mekin tulimme opettajaa vaivaamaan... Niin se on\nkuin opettaja sanoo, ettei niistä pääse niin kauan kuin täällä ollaan.\"\nHänkin nauroi.\n\n\"Vai niin... No niin, kyllähän minä arvasinkin.\" Laivurisen kalpeille\nposkille nousi hiukan punaa.\n\n\"Teki mielemme tulla katsomaan opettajaa ja päätimme, että samalla\nsopisi vähän puhua siitä Vaittisen asiasta... Kuinka sitä saataisiin\nkorjatuksi, jos opettajakin ... niinkuin sattuisi tuosta huonommaksi\ntulemaan. Ei suinkaan sitä nyt tiedä, mutta niinkuin se on ihmisen\nelämän: tässä tänäpäivänä, kussa huomenna, niin terveen kuin\nsairaankin.\"\n\nTuskin oli Santavaara lopettanut, kun jo Kärppälä tarttui asiaan:\n\n\"Ei suinkaan me nyt muuten, mutta se Vaittinen siitä on jo useinkin\npuhunut ja valitellut.\"\n\n\"Vai niin! Mutta mitä siinä Vaittisella on kiirettä, hän aina saa\nomansa teiltä.\"\n\n\"No on se niinkin.\"\n\nKun Kärppälä sai tämän sanotuksi, ryähti hän varakkaan miehen tavalla.\nLaivurisen katse muuttui totiseksi.\n\n\"Nykyään en minä voi tehdä siihen asiaan mitään ... en ollenkaan\nmitään\", virkahti hän.\n\n\"Sepä on paha se\", tuumi Kärppälä.\n\n\"Niin on\", jatkoi Santavaara.\n\n\"Ei suinkaan se minullekaan mikään hauska asia ole\", sanoi Laivurinen\ntuikeasti. Toiset oikein säpsähtivät, katselivat sivuillensa ja puhe\nseisahtui.\n\n\"Ehkäpä siitä nyt selvä tulee, jos paranen\", jatkoi sairas vähän ajan\nkuluttua. \"Jos taas en parane, niin täytyyhän siitä sittenkin jollain\ntavalla selvä tulla.\"\n\nKärppälä nosti päätään:\n\n\"Mitenkä siitä sitten tulisi selvä?\"\n\n\"Noo, liekö noita milloinkaan selvittämättömiä asioita jäänyt. Ainahan\nkuoleman jälkeen täytyy huonoistakin asioista selko tehdä\", vastasi\nLaivurinen kurillisesti. Mutta Kärppälä ei jaksanut enää tällaista\nsietää, vaan sanoi, sappi kuohahtaneena:\n\n\"Paha vaan, jos pitäisi tässä vahinkoon joutua.\"\n\n\"Pahahan se on, mutta en minä nyt voi sitä asiaa auttaa. Näettehän\nitse, etten kykene edes paljon liikkumaan.\"\n\nTuumittiin, tuumittiin, kukin katsoi pitkin nenäänsä ja tuumaili.\n\n\"Mutta jos opettaja saisi niinkuin uudet takausmiehet\", alkoi Kärppälä.\n\nLaivurinen naurahti siihenkin.\n\n\"Jos se kerran tulee takausmiesten maksettavaksi, niin kyllähän te\njaksatte sen siinä maksaa kuin joku toinenkin.\" Laivurinen uskoi\nvarmasti tähän aikaan, että hänen omaisuutensa riittäisi likimäärin\nvelkain maksuun.\n\n\"Niin se on; mitä siinä sellaisia ehdotteleekaan\", yhtyi puheeseen\nSantavaara.\n\n\"Ehdotteleekaan?\"\n\n\"Niin juuri. Kuka sitä nyt tuossa tilassa lähtee takausmiehiä\nhakemaan.\"\n\nLaivurinen hämmästyi: tuohan kalskahtaa miehuulliselta!... Hän ei\nvoinut olla enää sanomatta:\n\n\"Minä kuitenkin toivon, että minun omaisuuteni sentään riittää\nvelkoihini.\"\n\nMutta Kärppälää vaivasi Santavaaran myönnytys. Hän oli pitkän ajan\nsyvissä mietteissä. Sitten hän sanoi:\n\n\"Kyllähän Santavaaran sopii sanoa sillä tavalla, mutta toista se on\ntässä muiden.\" Äänestä kuuli kyllä, että hän oli asiaa kauan miettinyt.\n\n\"Niin ... mitä sinä nyt, millä tavalla sanoa?\" kysyi Santavaara.\n\n\"Sillä tavalla vain, ettet välitä, vaikka pitäisikin maksaa.\"\n\n\"No et sinäkään siitä häviä\", tuumaili toinen naurahtaen.\n\nLaivurisen mieli alkoi synkistyä kaikista vastaanponnistuksista\nhuolimatta. Puhuvathan nuo tuossa _hänen_ asioistaan ikäänkuin ei\nhäntä enää olisi olemassakaan!... Santavaaraan hän oli äsken\noikein mielistynyt. Mutta nyt taas meni mieleen ajatus, että\nrikkauksiltaankohan se tuossa vain mahtaileekin?\n\n\"Kyllähän se on niin, että joka menee takaamaan, se menee\nmaksamaankin\", ähkäisi Kärppälä.\n\nLaivurinen iski häneen myrkyllisen silmäyksen ja käännähti niin, että\ntuli istumaan melkein selin vieraisiin. Hän oli sydämestään suuttunut\nnyt lopullisesti Kärppälän sanoista. Toiselta puolen kuitenkin outo\nvallanalaisuuden tunne, joka häntä aivan äsken alkoi painaa, pidätti\nteräviä sanoja puhkeamasta.\n\nKas sinä olet kristitty, sinäkin Kärppälä! ajatteli hän sinä ja'at\ntavarasi vaivaisille, johdatat sairaita ja kuoleman kanssa\nkamppailevaisia pois maallisista asioista... Sinä kiellät heitä\najattelemastakin, vieläpä autatkin heitä!...\n\nPuhelu oli melkein kokonaan katkennut; satunnaisia päätelmiä ja\nhuomioita -- siinä kaikki.\n\nVieraat rupesivat vihdoin lähtemään.\n\n\"Kyllähän sen nyt täytyy antaa olla sen asian, jos tästä rupean\nparantumaan.\" Laivurinen veti jo helpotuksesta henkeä, kun näki\npääsevänsä vieraistaan.\n\n\"Niin ... kun saisitte aluksi edes korot\", rupesi Kärppälä.\n\n\"En minä voi nykyään mitään. Jos minulta vaaditaan, niin minun täytyy\ntehdä konkurssi.\"\n\nSantavaara tuli kättä tarjoomaan.\n\n\"Ei sanaakaan nyt enää siitä asiasta\", hän sanoi pontevasti. \"Hyvästi\nnyt vain, opettaja, ja tulkaa terveeksi älkääkä murehtiko tästä\nasiasta.\"\n\nLaivurinen katsahti hämillänsä ja kunnioittavasti puhujan silmiin. Tämä\npainoi silmänsä alas.\n\nKärppäläkin jätteli kädestä hyvästi, mutta näytti siltä kuin hänellä\nolisi ollut vielä hyvinkin paljon sanottavaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli muutama päivä väliä, kun Laivurinen huomasi ikkunastaan, että\nVaittinen ajoi pihaan. \"Varmaan Kärppälän käskystä\", mutisi hän.\n\nVaittinen tuli huoneeseen suu täynnä sanoja ja juttuja. Hän kertoi\nkuulleensa, että opettaja oli tullut pahemmin kipeäksi. Sanoi\nsanoneensa, että pitääpä käydä katsomassa, kun tuttujakin ollaan ja\nmuuta...\n\n\"Voi Herra auttakoon, kun olette mennyt heikoksi!\" huudahti hän.\n\"No, tottapa tohtorin luona on käyty? Niin miks'ei, kysymättäkin sen\ntietää... Mutta mitäs siihen tekee: kun tauti tulee, kyllä sitä kestää\nterveyttä rahalla ostaa.\"\n\nSitten hän kertoi kuinka hänellä oli ollut kaksi kertaa sormessa koi;\nkerran oli koko ruumis ollut ajoksia täynnä; olipa hän joku vuosi\ntakaperin maannut yskässäkin kolme päivää. Emäntä-vainajansa tähden oli\nollut kahdesti tohtorin luona ... \"ja ... ja kyllä sitä saa koettaa,\njoka kerta sairastamaan alkaa\".\n\nNyt riitti puhetta. Laivurisen ei tarvinnut kuin kuunnella ja toisinaan\nmyöntää: \"niin se on\", taikka \"jopa\". Tuo riitti mainiosti hänen\npuolestaan.\n\nSitten alkoi Vaittinen jaksattaa muiden ihmisten asioista: rikkaudesta,\nköyhyydestä, onnesta ja onnettomuudesta, ja pääsi siitä aivan\nhuomaamatta käsiksi Kärppälään, kehui, että tämä on rikastunut kuin\npeijakas. Millä lie rikastunut? Kun ei Laivurinen ollut sitä kuullut,\ntiesi Vaittinen joukon syitä ja rupesi niitä luettelemaan. Lopuksi\ntuli: \"Se on tarkka ja kiinteä kuin mikä. On jo meillä käynyt monta\nkertaa sanomassa, että pitäisi ruveta opettajaltakin tahtomaan sitä\nsaatavaa, jossa hän on takaamassa. Mutta minä olen sanonut, että älähän\nnyt turhia, kyllähän opettaja aina velkansa maksaa ja...\"\n\n\"Eilen kävivät täällä molemmat\", keskeytti Laivurinen äreästi, \"ja\nsanoivat, että te olette vaatinut.\"\n\n\"Minäkö vaatinut! Eei... Kuinka ne sillä lailla valehtelevat. En minä\nole sanallakaan vaatinut. Santavaarako sanoi?\"\n\n\"Luullakseni Kärppälä.\"\n\n\"Kuule, vai sanoi Kärppälä niin! En minä ole vaatinut ... mitäs minä.\nKerran sanoin, että jos saisin inträssin.\"\n\n\"En minä nyt jaksa maksaa, ainakaan tätä nykyä.\"\n\n\"Ei suinkaan sitä nyt niin, mutta minä vain ajattelin, että jos\nniinkuin sopii, niin...\"\n\n\"Ei sovi... Ei ainakaan ennen kuin saan palkkaneljännekseni.\"\n\n\"Vai niin. No ei sillä ole kiirettä. Tulenko minä silloin tänne?\"\n\n\"Sopiihan sitä nyt vastakin, ja jos riittää, niin kyllähän tuodaan\nsinne.\"\n\n\"Sopii kyllä. Ja minä vaikka käyn täällä, ettei sitä varten tarvitse\nmeille tulla. Ei, en minä ole kiiruhtanut, enkä kiiruhda, mutta kun\nopettaja nyt itse tahtoo maksaa, niin kyllähän se rahakin kelpaa.\" Hän\nnauroi hyväntahtoisesti. \"Se on sellaista, että kyllä se kelpaa.\"\n\nVaittinen huvitti Laivurista koko päivällisajan, kaksi tuntia.\n\nIltapäivällä saivat lapset taas lupaa, sillä opettaja oli tullut\nkipeäksi.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nNyt on kevätlukukauden aika koulussa. Mutta Laivurinen makailee\npuolipukimissa vuoteellaan. Sukatkin ovat jaloissa, ne ovat hyvin\ntäyteläiset, sillä jalat ovat alkaneet paisua. Silloin tällöin\nkurkistaa ovesta muori, tuleepa joskus vuoteen viereenkin, kyselee,\neikö mitään tarvitsisi...\n\nKouluhuoneesta kuuluu epäselviä ääniä, milloin opettajan, milloin\noppilaitten. Jonkun aikaa on siellä jo ollut toinen opettaja.\n\nRouva on tänään kaupungissa kysymässä lääkäriltä, olisiko tuo jalkain\npaisuminen vesitautia... Ja mikä auttaisi niitä sulamaan; sekä saamassa\nuutta neuvoa ruokahalun palauttamiseksi.\n\nSairashuoneessa on hiljaista... Ainoastaan himmeä kajastus kouluhuoneen\näänistä taikka kyökistä päin kuuluva omain lasten melu tai maantietä\nsilloin tällöin ajavan reen kopina ja kulkusten helinä sitä häiritsee\nhiukan. Ulkona on pakkanen ja ilma ruman harmaa.\n\nLaivurisella on pöydällä vuoteen vieressä valikoima kaikensisältöisiä\nkirjoja ja muutamia sanomalehtiä. Mutta hän ei lue. Nykyisyyden eteen\non hiljaa laskeutunut esirippu ja ajatukset vaeltelevat kaukaisissa\najoissa, joista ne hiljalleen lähentelevät nykyisyyttä kuin pienoinen\njärvipursi sumuisena, lämpimänä yönä.\n\nMatkaan ne lähtivät kotikuusen kuuluvilta, missä paimentorvi heilui\npoikasen kaulassa ja juostessa takoi rintaluihin... Ja hän ajatteli ja\nmuisteli sitä pikkuista tuohikonttia, jonka itse tekaisi vanhan ja\nränstyneen sijaan. Olisi sen tuntenut vaikka sadan seasta, sillä siitä\nhän oli monena herran päivänä täyttänyt nälkäisen vatsansa. Se seurasi\naina, mihin paimeneksi meni, sillä se oli oma ja sopiva. Monella eri\ntavalla emännät sen täyttivät.\n\nMutta se muisto ei enää tuntunut pahalta, että joskus nälkää näki. Sen\nsijaan salojen rajaton vapaus ja toverien verraton seura -- ne, ne\nolivat elämää, josta rikkaasti ja loppumattomasti pyörähteli esiin\nuusia tauluja ja muistoja. Toinen oli toistaan viehättävämpi.\n\nOli hänen ollut pahakin olla, hän oli saanut selkäänsä, oli saanut olla\nsankarina ja useimmiten kehuttuna teräväpäänä. Rangaistukset ne\ntuntuivat nyt leikiltä ja kärsimykset joutavalta lapsellisuudelta.\n\nKoko tuo aika kuvastui mieleen kuin mansikkainen mäkirinne, missä\nväsyksiin asti piehtaroitiin ja vihdoin laskeuduttiin pitkälleen,\npoimittiin vielä siitäkin yli kyllän. Painettiin poski vasten\nsukkelasti kutkuttavaa mansikkamätästä ja nukahdettiin...\n\nSe oli lyhyt, hetkellinen, ihana houre: hän luuli nytkin painavansa\nposkea mätästä vasten. Oli tuntevinaan sitä tuoksua ja sitä sukkelaa\nkutkuttamista...\n\n\"Etkö tarvitse mitään?\" kysyi muori ovea raottaen.\n\n\"Häh?... En.\"\n\nPoskeen tuntui vastenmielisen nihkeältä tyyny, huoneen ilmassa oli\nlääkkeiden hajua ... ulkona huuruinen, harmaa pakkanen. Hän voihkaisi\nkatkeroitunein mielin. Mutta aivan itsestään lipui ajatus jälleen\nrenkipäiviin. Vainiolla ojain kaivussa, metsissä puiden hakkuussa --\nkaikkialla tuntui omituinen kaipuu, kalvava ikävä. Hän muisti\nmerkillisen terävästi, ettei hän ymmärtänyt mitä ikävöi. Ei sillä ollut\nmitään määrättyä esinettä, ei kaivatulla mitään tarkkaa muotoa.\nTyhjältä vain tuntui, vaikka ei tiennyt mikä on tyhjä. Vihdoin se\nvähitellen selvisi, kun aina hiljakseen etsi, eikä hän ollut\ntyytyväinen ennenkuin löysi. Siinähän se oli, miltei tarkkapiirteisissä\npuitteissa: Sattumalta hän oli oppinut kirjoittamaan, lukemaan oli\nmainio, tutut sanoivat teräväpäisimmäksi mieheksi koko kylässä. Oli\nharvinainen lukuhalu ja erinomainen muisti. Surkuteltiin hukkaan\nmeneviä lahjoja ja miehissä tuumittiin, miten ne saataisiin käytäntöön.\nTämän ohella kiertyi hiukkasen kokoon varoja ... hyvin hiukkasen,\nkolmisen sataa markkaa vain. Mutta siitä ihmiset rupesivat luottamaan,\nlupasivat auttaa... Ja tuli lähdetyksi seminaariin. Siellä se ensin\ntuntui kuin ilmassa liikkuvan ja olevan kohta saavutettavissa tuo\nikävöity... Koht'sillään saa astua täydellä jalalla elämään,\ntodelliseen, ihanaan, vapaaseen, ikävöityyn _elämään_...\n\nToivo kuitenkin päivä päivältä petti. Alituinen kieltäytyminen ja\ntuskallinen ponnisteleminen, nekö lienevät kadottaneet kaivatun\nnäkyvistä tai estäneet sitä tuntemasta. Tiedon aarteet kyllä kasvoivat\nja sydämessä oli yhä jonkinmoinen epäilevä tunne siitä, että kerran\nvielä löytyisi kätkössä olevan kultamurusien piilopaikka. Jotain kyllä\nlöytyikin ja oli hetkiä, jolloin luuli havartaneensa kiinni aarteen\nreunasta ja se tuntui jo varmasti olevan käsissä, ja elämä tuntui\nsilloin aina iloiselta, oikein _elämältä_ ... ihan sellaiselta,\nmiltä hänen kuvittelunsa mukaan elämän aina pitäisi tuntua, mutta mitä\nse ei ollut. Sellaista oli niinä aikoina, jolloin tutkinnot hyvin\nonnistuivat, hän näytti voivan kohota yli toverijoukon ja sai muilta\ntunnustusta. Se oli kuitenkin aina vain hetkellistä: aarre lipui\nhuomaamatta käsistä ja katosi.\n\nSitä seurasi yhä uusi ponnisteleminen, odottaminen ja työ. Mutta ei se\nkaikki ikävää ollut, sillä toverit ne, ne sentään antoivat elämälle\nmakua. Toverit!... Niiden kera muisteleva ajatus hiipi ja hajausi\nympäri isänmaan: minkähänlaisissa oloissa se, ja sekin eleskelee nyt?\n\nMutta tuli vihdoinkin aika, jolloin löysi kaivatun elämän ja jolloin jo\niloitsi siitä, että oli saavuttanut sen, mitä oli kaivannut; jos jotain\nvielä huomasi puuttuvan, tiesi tarkoin mitä se oli ja uskoi senkin\nsaavuttavansa ennen pitkää. Tämä oli silloin, kun sai päästökirjan\nseminaarista ja pääsi opettajaksi tänne.\n\n_Nyt_ kuvitteli hän itseään koneentapaiseksi, joka oli tehtaassa\nvalmistettu ja sieltä yhtä kyytiä vietiin työkentälle...\n\n\"Sitä aikaa!\"\n\nTulin tänne, jouduin yhtäkkiä erityisen kunnioituksen esineeksi,\nerityiseksi neroksi, kukkulinnan herraksi!... Ympärilleni kokoontui,\nikäänkuin he minua vain olisivatkin odottaneet, joukko oikein\nalkuperäisiä kytöpoikia... Pantiin toimeen iltamia... Ja sitä intoa\nsitten, kun pidin puheita ja esitelmiä!...\n\n\"Ja harrastuksetpahan virisivät.\"\n\nPilkkasivatkin, mutta mitä siitä, kun melkein silmin saattoi nähdä,\nmiten edistyksen vieno oras kohosi rikkaruohoisesta maasta ja kimalteli\nkullalle...\n\nTyttömaailmasta ilmestyi näyttämölle yksi, nelilehtinen apila\nkolmoisten tuhantisessa parvessa. Ensin ei häntä huomannut, mutta\nsitten sattumalta ... ja sitten ei voinut enää silmistänsä laskea:\ntäytyi saada se poimituksi, ottaa säilyyn... Niitä harvoin tapaa,\nnelilehtisiä. Köyhässä, varattomassa kaupunkilaisperheessä tyttö\nkasvoi. Sieltä hän sen poimi ja toi kotiinsa. Kaikki oli näin löydetty.\nHän kaiveli ja penkoili elämän aarteella mielin määrin, nauttien siitä\ntäyteläisin siemauksin.\n\nSe oli elämää, noina muutamina vuosina. Ei mikään toive näyttänyt\ntoteuttamattomalta eikä mikään vastus voittamattomalta.\n\nTämän eteen laskeusi himmeä esirippu, alussa tosin läpikuultavana,\nmutta yhä paksumpana ja peittävämpänä, kunnes se vihdoin kääräisi hänet\nkuin tiukkaan kapaloon, josta ei nähnyt _eteenpäin_ tuumaakaan.\nTuossa kääreessä hän riuhtoi aikansa, koetti vapautua ja kiinnittää\nmielikuvituksen herkän silmän tulevaisuutta kohti. Mutta kapalot\nkääriytyivät yhä tiukemmalle... Ajatus voi askarrella ainoastaan\nolevaisissa oloissa, jotka olivat kasvaneet omaan olemukseen kiinni ja\njäivät vaipan sisään...\n\nKeuhkotaudin hirveä kummitus liihotteli torjumattomana ympärillä. Sillä\ntuntui olevan ikäänkuin siivet, joita se räpytteli raivoisasti,\ntoisinaan niin rohkeasti, että tuntui ja pakotti, milloin selkäpiitä,\nmilloin rintaluita. Sen ohelle ilmestyi velkojia ja takausmiehiä, jotka\nkukin tavallaan määräilivät hänen maailmassansa. Vaikka ne eivät olisi\nmitään puhuneetkaan, niin tuntui kuitenkin siltä, kuin ne olisivat\najatelleet. Ja sehän oli samaa, kuin jos olisivat puhuneet... Ei, se\noli pahempaa. Jos olisivat aina puhuneet mitä ajattelivat, niin olisi\nsiinä ollut jotain varmuutta. \"Meitä sinun pitää ajatteleman, yhä\nmuistaman!\" tuntuivat ne ajatuksissaan kiljuvan.\n\n\"Minä se olen!\" kähisi keuhkotaudin basilli ilkeästi irvistellen...\n\nNuoriso, jossa hän näki kylvönsä orastavan, hymyili parvittaan perällä,\nkuten omat lapset silloin, kun on suuria vieraita, joita ainoastaan\nvelvollisuudesta kestitään.\n\nMutta tälläkin ajalla oli jotain, joka veti mieltä pois kiusallisista\npainajaisista: mieli kiintyi katkeamattoman halukkaasti tutkimaan\nsalatuita asioita. Siinä teki sen merkillisen huomion, että se, mikä\noli ennen ollut selvää, tuli nyt epäselväksi; mutta kun asetti\nrinnakkain oman entisyyden ja nykyisyyden, huomasi sentään itsensä nyt\nkehittyneemmäksi. Sitä suuremmalta näytti vajanaisuus, epäselvyys,\njonka perille ei voinut tunkeutua.\n\nVälähti vielä pienoinen valopilkku, tuo syksyinen aika, jolloin\nkoulukin avattiin ja jolloin elämänovi taas näytti olevan raollaan,\njolloin ihanteet näkyivät tahtovan uudelleen palata ja palasivatkin,\nmutta arkoina kuin västäräkki keväisellä jäätiköllä asettuivat\nentisille sijoilleen...\n\nNyt on nykyisyys käsissä. Päätä pudistelevina ja salaperäisinä\nlääkäreitä... Koulussa sijainen opettajana... Omaisuus tuskin\nvelkoihin riittävänä ja lapset, nuo omat pienet lintuset, joista\nmielikuvituksissa niin usein loi suuria ihmisiä, isänmaallisen\nviinamäen työmiehiä... Jos itsekin kaadun, kaatuvat nekin, nuorina\ntaimina, orpoina... Eläke tuskin riittää ruumiin ravinnoksi. Mikä on\nheidän kohtalonsa, heidän, jotka Jumala meille antoi?... Voisiko toivoa\nheille minun kohtaloani, että sallimus heitä johdattaisi henkisille\naarreaitoille? Vai tulevatko he tavallisina ikävöimättöminä,\nkaipaamattomina ihmisinä elämään ainoastaan syödäkseen?... Silloin he\neivät ymmärtäisi isänsäkään tarkoituksia, tuskin kunnioittaisivat\nmuistoani... Kenties vihaisivat isäänsä, joka ei ole kokoillut rahoja\nheille perinnöksi...\n\nSuun ympärillä väreili katkera, hymyn tapainen ilme, kun ajatus tähän\nehti. Mutta ehkä ei niinkään, ajatteli hän jälleen lohdutellen\nitseänsä.\n\n... Niin, tietämättöminä ja kaipaamattomina tavallisina ihmisinä heidän\nolisikin ehkä parempi ... eivät osaisi kaivatakaan elämältä muuta kuin\nsitä, mitä saavat, ja sehän se on pääasia, onnellisuuden ehto, ettei\nikävöi, ettei osaa kaivata mitään muuta kuin minkä saavuttaa askel\naskeleelta...\n\n\"Täällä on nimismies\", tuli muori ovesta ilmoittamaan.\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Nimismies on täällä. Käskenkö minä tänne vai?\"\n\n\"Käskekää.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat jo vähän aikaa keskustelleet niitä näitä, kun Bendell veti\ntaskustaan lompakon ja otti sieltä kokoontaitetun paperin. Hän tarjosi\nsen sitten Laivuriselle mitään virkkamatta ja hiukan punastuen.\n\nLaivurinen katsoi Bendelliä uteliaasti.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi hän. Kamala aavistus lensi päähän: olisikohan se\njokin velkahakemus?!\n\n\"Ole hyvä ja katso.\"\n\nBendell oli mennyt toiselle puolelle huonetta ja piirteli sormellaan\nkuvioita ikkunaruutuun hiljaa viheltäen. Laivurinen avasi paperin\nvapisevin käsin ja luki:\n\n    \"Allekirjoittaneet sitoutuvat yhteisesti, lainana, toimittamaan\n    viisisataa markkaa kansakoulunopettaja Eero Laivuriselle\n    sairausapua, jos hän lähtee esimerkiksi Helsinkiin saamaan\n    apua nykyisessä taudissaan.\"\n\nAlla oli kymmenen nimeä.\n\nBendell kääntyi Laivuriseen. Tämä nousi soututuolista, missä oli\nistunut siitä saakka kuin Bendell tuli, astui hiljaa Bendellin luo,\notti kädestä, pudisti sitä. Hän ei näyttänyt jaksavan oikein puhua,\nmutta sai vihdoin sanotuksi:\n\n\"Kiitos, veikko... Mutta kyllä se on jo liian myöhäistä minulle.\"\n\nSitten ei hän enää voinut pidättää, vaan alkoi nyyhkyttää niin rajusti,\nettä Bendellin täytyi häntä estää kaatumasta ja johdattaa vuoteelle.\n\n\"Kiitos ... myötätuntoisuudestanne\", kuiskasi hän sieltä vielä kesken\nliikutustansa.\n\nBendell kääntyi taas ikkunaan, minkä hikeen äsken kuvia piirteli, ja\npoisti nenäliinallaan tunkeilevia kyyneleitä toisen toisensa perään...\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva tuli kotiin ja meni suoraan Laivurisen huoneeseen. Jo silmistä\nluki sairas, ettei varsin hyviä uutisia kuulunut.\n\n\"Mitä sanoi lääkäri?\"\n\n\"Noo ... ei juuri mitään erittäin, lääkkeitä antoi.\"\n\n\"Lääkäri oli kummastellut jalkain paisumista ensin. Mutta kun oli\nkuullut, että äänikin kähisi ja että vatsa oli huono, niin oli sanonut,\nettä kyllä ne menevät itsestänsä takaisin ja että ne johtuvat kaikki\nsamasta.\"\n\nSitten otettiin lääkkeitä.\n\n\"Vai niin, näitäkö vaan annettiin?\"\n\n\"Niitä. Miten niin?\"\n\n\"Eikä mitenkään.\"\n\nLaivurinen tunsi jo kyllä lääkkeet. Nämä olivat ainoastaan satunnaisia\ntuskia helpottavia ja unettavia. --\n\nIllalla nousi sairas soututuoliin lepäilemään. Ovi oli raollaan toiseen\nhuoneeseen. Sieltä hän kuuli vaimonsa ja muorin hiljaisen keskustelun.\nHuomio kiintyi sitä seuraamaan. Hän kuuli:\n\n\"Lääkäri sanoi, ettei hän voi enää elää kuin korkeintaan kaksi\nviikkoa.\"\n\nMuorilta pääsi pidätetty huudahdus.\n\nLaivurinen jäi liikahtamatta paikalleen, sillä veri tuntui yhtäkkiä\nlakkaavan juoksemasta. Vähän ajan kuluttua nousi hän hitaasti, hiipi\nsängyn luo, laskeusi siihen alassuin ja tuhersi kasvonsa tyynyihin.\n\n\"Kahden viikon kuluttua?\" äännähti hän vihdoin itsekseen kähisevällä\näänellä ja huomasi samassa, ettei hän sen jälkeen, kuin vaimonsa\nilmoituksen kuuli, ollut _ajatellut_ juuri ensinkään mitään.\n\n\"Kahden viikon kuluttua\", matki hän uudestaan, melkein\nitsetiedottomasti ja kenties ollenkaan sitä ajattelematta.\n\nTaas alkoi kuulua kuiskuttava ääni raollaan olevasta ovesta. Hän\nteroitti kuuloansa. Ei erottanut tarkkaan, ainoastaan muutamia sanoja:\nsiellä muori rukoili, varmaankin polvillaan ja pää laskettuna ristissä\noleviin käsiin. Sairas kuvitteli, että hänen vaimonsa tällä kertaa oli\nmukana koko hengellään ja sydämellään... Kovemmin! teki hänen mielensä\nhuutaa, sillä hän olisi halunnut niin mielellään kuulla joka ainoan\nsanan. Mutta hän peräytti jälleen aikeensa. Ei tahtonut häiritä. Hän\nseurasi sydämellään sitä ajatusta, jonka hajanaiset sanat hänessä\nsynnyttivät, vajosi siihen niin kokonaan, että vasta kotvasen kuluttua,\nkun ei enää muorinkaan ääni kuulunut, taas muisti äskeisen:\n\n\"Niin ... niin ... ettäkö kahden viikon kuluttua olen _mennyt_...\"\n\n\n\n"]