[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fm3q1-jmdpzU2527qaf6us4JbpqbAllMy6_zvkc3jGVw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},584,"Syteen taikka saveen","Alkio, Santeri",1862,1930,"584-alkio-santeri-syteen-taikka-saveen","584__Alkio_Santeri__Syteen_taikka_saveen","Huvinäytelmä 1:ssä näytöksessä","naytelma",[],[],"fi",1899,null,6796,38699,false,41482,[23],"Drama",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Syteen taikka saveen\" by Santeri Alkio is a play written in the late 19th century. This work features a blend of drama and comedy centered around rural life and domestic relationships, particularly focusing on themes of family, aging, and societal expectations. The script showcases the struggles and humorous challenges of its characters as they navigate emotional complexities.  In the storyline, the main character Iisakki Peräkorpi, a widowed farmer, grapples with loneliness and contemplates taking a new wife, which sets off a comedic series of misunderstandings and familial conflicts. His daughter Miina and son Juho have various reactions to this plan, which complicates the household dynamics. Iisakki's attempts to woo his housemaid, Liisa, and the interference of village gossip and potential suitors add to the drama. The interactions among the characters reveal truths about love, responsibility, and the nature of family, ultimately leading to a heartfelt resolution that underscores the importance of understanding and unity. (This is an automatically generated summary.)",[],272,"Yksinäytöksinen huvinäytelmä kertoo leskimies Iisakki Peräkorvesta ja tämän tyttärestä Miinasta. Talonpoikaisympäristöön sijoittuva teos kuvaa isän ja tyttären välistä sanailua, vanhuuden vaivoja sekä nuoren polven haaveita huumorin keinoin.","Santeri Alkion huvinäytelmä 'Syteen taikka saveen' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 584. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SYTEEN TAIKKA SAVEEN\n\nHuvinäytelmä 1:ssä näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nSANTERI ALKIO\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1899.\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n IISAKKI PERÄKORPI, talollinen, leskimies, 60 vuoden ikäinen.\n MIINA, hänen tyttärensä, 20 vuoden ikäinen.\n JUHO, hänen poikansa, nuori talollinen.\n RIIKA, Juhon vaimo.\n LIISA, Peräkorven palveluspiika, 40 vuoden ikäinen.\n KYLÄ-MAIJA, vanha akka.\n TANAKKALA, vanhahko talollinen.\n NIERULAINEN, vanhahko talollinen.\n\nNäyttämö: Talonpoikaismalliin sisustettu kamari, perällä ja sivulla\novi. Huonekaluina muutamia tuoleja, pöytä, piironki ja sen päällä\ntualettipeili, arkku nurkassa j.n.e.\n\nPERÄKORPI (noin 60-ikäinen, osittain paljaspäinen ukko, mustat housut\nja aivina paita päällä. Paidan hihat ovat rikki. Istuu tuolilla, ajelee\npartaansa, tirkistellen kuvaansa kuvastimessa, joka on vastapäisellä\ntuolilla. Alkaa pyyhkiä rievulla leukaansa.) -- Niin se näkyy olevan,\nettä kun ihminen tulee vanhaksi niin ei enää kykene oikein kunnolla\npartaansa ajamaan... Kyllähän se muuten aina menisi, mutta kun kädet\nalkavat niin kovasti vapista ja naama vetäytyy ryppyihin (Katselee\nkuvaansa peilissä.) On sekin merkillinen Jumalan ihmetyö, että parta\nkasvaa niin kuin synti samalla, kuin päänlaki paljastumistaan paljastuu\n(Alkaa taas ajella partaansa.)\n\nMIINA (Tulee, astuu tualetin eteen huiviansa laittamaan).\n\nPERÄKORPI. Älä ... älä vaan tyr-tyrkkää minua!\n\nMIINA. Teitä!\n\nPERÄKORPI (Viskaa veitsen tuolille ja alkaa pyyhkiä leukaansa.) Äs ...\nsaamari, kun tein taas haavan! Onko minulle puhdas paita?\n\nMIINA. Puhdas paita! Mitä te sillä nyt tekisitte, kun ette kotoa\nkuitenkaan mene minnekään?\n\nPERÄKORPI. Kuka sen on sanonut etten minä mene minnekään? Sitä paitsi\ntapasi äitivainajasi joka sunnuntaiaamuna antaa puhtaan paidan, ja\nolivat ne silloin eheitäkin, liekö nyt yhtäkään.\n\nMIINA. Tottahan laittoi puhtaita paitoja omalle miehellensä, että olisi\nsen saanut vähänkin ihmisten näköiseksi.\n\nPERÄKORPI. Ihmisten näköiseksi! Sinun sanasi menevät liijan syvälle,\nkuule (Nousee.) Minä olen kuitenkin sinun isäsi, olin sitten kuinka\nvanha ja ruma tahansa (Nyrkkiä puiden:) Muista se: sinä perit kerran,\njos elät, minun rumuutenikin, eikä vaan tavaroitani.\n\nMIINA (Yhä peilaillen.) Pyh!\n\nPERÄKORPI. Laita minulle puhdas paita!... Katso miten likainen ja\nrikkinäinen tämä on.\n\nMIINA. Minä lähden kirkkoon, enkä ehdi sitä enää hakea.\n\nPERÄKORPI. Sano missä niitä on, niin haen kyllä itsekin.\n\nMIINA (Ei puhu mitään, peilailee ja sovittelee vaan huiviaan.)\n\nPERÄKORPI. Kuulitko sinä? Ota se peili mukaasi.\n\nMIINA. Hyvä Jumala, minkälainen vanhus te olette! Silloin kuin lapsenne\nlähtee kirkkoon saadakseen sielullensa ravintoa, silloin teidän\npaatunut sydämmenne pakoittaa teitä nostamaan sodan paidoista. Jos te\notatte omantuntonne päälle sen, että minä nyt alan paikata teidän\npaitojanne ja paikkaan koko kirkonajan, niin minä teen sen paikalla?\n\nPERÄKORPI (Asettuen uudelleen parranajoasemaan ja nauraen\npisteliäästi.) Jos minä näkisin sen ihmeen, että sinä paikkaisit\nminulle paidan, niin kyllä tohtisin sen synnin selkääni ottaa.\n\nMIINA (Pettyneenä.) Sen minä kyllä uskon! (Juhlallisesti.) Älkää,\nisä rakas, olko niin mammonan orja. Teidänkin olisi jo aika\nsunnuntai-aamusin ajatella vahan muutakin kuin paitoja ja parran ajoa.\n\nPERÄKORPI. Kyllä.\n\nMIINA. \"Kyllä\" te aina sanotte.\n\nPERÄKORPI. Onhan se kristillisempää edes myöntää kuin olla aina vastaan\nniin kuin sinä.\n\nMIINA. Kylläpä sitä käskisi aina olla teidän mielenne mukaan.\n\nPERÄKORPI. Saisit sinä... Ai perhana! ... kun leikkasin taasen haavan\n(Pyyhkielee verta.) Siinä sinä kanssa palpotat koko päivän! Mene jo\nsiitä tiehesi jos kerran menet.\n\nMIINA (Ilkkuen.) Minunko syyni tuokin oli?\n\nPERÄKORPI (Matkien Miinaa.) \"Minunko syyni tuokin oli.\"\n\nMIINA (Menee nauraen ja ilvehtien.)\n\nPERÄKORPI (Katsahtaa taaksensa Miinan mentyä, heittää parranajon,\nnousee leukaansa pyyhkien.) Nyt minä tahdon akan vaikka mistä! Tuo\ntulee aina vaan yltäisemmäksi mitä enemmän häntä lahjon, silkkihuiveja\nja musliineja ostelen. Jumalauta! mun pistää kovin vihakseni kun ei ole\nenää eheätä paitaa ottaa yllensä, vaikka tytär silkissä ja sametissa\nprameilee. Haukkuu vaan sitte silmät täyteen jos joskus jotain tekemään\nhänet vaadin, muutama kelvoton! (Miettii.) Mahtaisiko saada tuon\npiika-Liisan suostumaan? Hän on tosin vähän ruma ja hiukan hassahtava,\nmutta hyvä ja huolellinen työihminen niin että kyllä hän emännyyttä\nhoitamaan kelpaisi (Katsottuaan kuvaansa isossa peilissä. Huokaisten:)\nKyllä en minäkään ole kaunis, eikä minullakaan liene enää valikoiman\nvaraa, sillä nuoret ja koreat ne katsovat aina enempi naamaa kuin\nrahataskua... Se se oli saakelin hullua, etten jo kymmenen vuotta\ntakaperin nainut silloista piikaani, vaan annoin muiden johtaa itseäni.\nSilloin oli vielä verevyyttä poskissani, tukkani oli kuin rohdin tortti\nja -- siinä tytössä olisi ollut emäntää joka taholle... (Sattuu\nkatsahtamaan saappaisiinsa.) Saamari kun ovat nuo saappaatkin ravassa,\ntäytyy niitäkin vähän mustata, jos tässä kosimaan pitää ruveta (Laittaa\npaperitukon johon tahrii pesästä nokea. Keskeyttäen saappaitten,\nmustaamisen:) Ja totta puhuen, kyllä Liisa ihmiseksi kelpaa, kun puetan\nhänet. Saateipa raha puutu. Jääköön Miina tästälähin vähemmälle ja\nsyyttäköön itseänsä, kun ei vähääkään lapsen tavoin isäänsä kohtele.\nHän on aina niin kun olisi paholaisen niellyt, Jumala paratkoon! Ja jos\nminulla on vielä elämänpäivä, niin ennen pitkää putoovat vaatteet\nriepuina päältäni (Vie tupaan parranajovehkeet.) Ei minun tarvinnut\nnäitä tällaisia ennen kannella kun emäntä vainaja eli. (Istuu\ntupakoimaan.)\n\nMutta mitenkähän helkkarissa minä osaisin sille Liisalle asian puhua\nniin, ettei siinä kovin pitkiin juttuihin tarvitsisi ruveta? Hän on\nvähän yksinkertainen (Nousee, ottaa verkatakin naulalta, ja pannessaan\nsitä päälleen.) Panen tuon verkatakin päälleni, se kuitenkin antaa\nvanhallekin miehelle vähän paremman ja juhlallisemman ulkomuodon\n(Katsoo peiliin.) Noo, en minä vielä sentään niin kauhean vanhalle\nnäytä! (Istuutuu.) Perhana tietää, olisiko parempi vihkaista asiasta\nKylä-Maijalle, että se puhuisi Liisalle, vai puhunko itse ja nyt\nkohta?... Tässä todellakin tarvitsee rohkoryypyn, sillä asiata en enää\nlykkää, en! (Menee piirongin luo, ottaa sieltä pullon, josta ryyppää.\nKatsoo sitten ulos ikkunasta.) Kas, mutta tuollahan se Kylä-Maija\nmeneekin, tpruu! (Hätäisesti liikkuen.) Huudankohan minä hänet tänne,\nvai annanko olla? Jos se nyt jää, niin se jää ainaiseksi, sillä minä\nolen, herra paratkoon, tällaisissa asioissa aika pelkopöksy... Jos\nvasikan nahatkin saan, niin enpä ole ensimmäinen, eikä viimeinenkään.\nMenköön syteen taikka saveen! (Kiirehtii ulos. Vähän ajan kuluttua\npalaa takaisin ja huutaa ovesta jälkeensä:) Tule tänne Maija!\n\nKYLÄ-MAIJA (Astuu sisään reppuineen.) Kun oikein tuo isäntä vie mun\nkamariin. Voi juutas kun teillä on komea tuolettipeilikin!\n\nPERÄKORPI. Käy istumaan.\n\nKYLÄ-MAIJA. Jotta oikein käsketään istumaan. Voi paikkaa kun se isäntä\non viimeaikoina kovin lihonut ja tullut pulskaksi. Oikeinpa mä nyt\nvasta silmäni avajan, kun on kohta niin iso vatsa kun Mikin-tuvan\nvaarilla. Te olette varmaankin ollut hyvin terve?\n\nPERÄKORPI. Niin kun pukki.\n\nKYLÄ-MAIJA. Päällekin päin sen toki näkee. Ja mitäpä tarvitsee olla\nkipeä, enempää kuin laihakaan sellaisen, jolla on kyllä kädestälähtevää\nja aitankatot notkuvat sian- ja lehmänreisien painosta. Lihovatpa ne\nköyhemmätkin! Tuokin Rantalaurilan Antti, sellainen kitukontti kun on\nollut koko elämänsä ja nyt on lihonut ja paisunut kuin rovasti. Ja\nsillä on vielä velkaakin.\n\nPERÄKORPI. Tuota, älä nyt huoli niistä veloista...\n\nKYLÄ-MAIJA. Niin, kyllähän minä sen tiedän, ettei te kärsi ämmäin\njuoruja, te kun olette niin kovin siivo ja rehti. Mutta sanon minä sen\nvaikka kenelle, että velkainen talo se on Rantalaurila ja komeita vaan\nollaan, tyttäretkin niin ylöllisesti, etteivät enää nenäänsä niistä\nollenkaan paljain käsin, ei toki! Nenäliinat ja nästyykit pitää olla\nniin tryykätyt ja stärkätyt jotta....\n\nPERÄKORPI. Tuota noin, niistäköön nyt nenänsä kuinka itse parhaaksi\nnäkevät, mutta mulla oli aikomus sulle puhua...\n\nKYLÄ-MAIJA. Noo, noo niin, puhukaa vain, ei suinkaan teillä olekaan\npaljon ketään, jolle puhuisi sydämensä kipuja, kun Miinakin on niin\nnuori ja emännän Jumala korjasi pois. Ja vaikka mä sen itse sanon, niin\nkyllä mulle sopii puhua ja uskoa asiansa, ne ovat mulla niin kuin\nhaudassa, niin jus-tiin kun haudassa! Vaikka minua juoruämmäksi\nsanotaan, niin kyllä yksi on joka tietää!\n\nPERÄKORPI (Itsekseen tuskaisena.) Perhana kun saisi suunvuoroa, että\npääsis alkuun.\n\nKYLÄ-MAIJA. Mulla on paljon sydänystäviä parempain ihmisten joukossa,\noikein pitäjään komeimpia emäntiä ja on isäntiäkin, vaikka mä sen itse\nsanon. Köyhä minä olen ja kulkevainen, mutta on mulla, Jumalan kiitos,\noma mökki päälläni enkä ole ikänä saanut penniäkään vaivaishoidosta. Ja\njos minä kaikki sanon, kun kerran näin sattuu puheeksi tulemaan, niin\nolisin minä sen jälkeen, kun Mikkivainajasta leskeksi jäin, saanut\nmontakin miestä, mutta Maija ei huoli kaikista vedentuomista. Kissa!\nMinä elän kunniallisena leskenä niin kun pyhä Paavali. Minä sanoin\ntässä tuonaan yhdellekin...\n\nPERÄKORPI (Huutaen.) Ja minä sanon sinulle, jos kuulla maltat, että\nminäkin olen nyt aikonut ottaa akan.\n\nKYLÄ-MAIJA (Innokkaasti:) Tekö? Oikeinko itsellenne? No mikä on sen\nonnellisen valitun nimi, joka saa (viittaa kädellään ympäri huonetta)\nnämät kaikki ja päässee tähän emännäksi lyllyttelemään? Voi juutas, vai\njo te nyt viimeinkin... No kylläpä sille ihmiselle, joka pääsee kaiken\ntämän tavaran ja komeuden päälle, kylläpä sille, mä sanon, Jumalan\nsiunaus vuotaa kuin viina leilistä, ha ha haa. Kuka se on, rakas\nlautamies?\n\nPERÄKORPI (Myhäillen.) Enhän minä ole lautamies.\n\nKYLÄ-MAIJA. Noo, mitä sillä on väliä! Parempikin te olette kuin moni\nlautamies, paljonkin parempi kun esimerkiksi tuo Järvensivun lautamies,\njolla on niin kauhea velka selässänsä. Kuinkahan ei teitä olekin pantu\nlautamieheksi? Eivät ne ole, raukat, ymmärtäneet (Käsiä yhteen lyöden.)\nMutta taikkama! Teidän emäntä vainajan isä oli lautamies? Meikeinhän se\non sama jos te olisitte: (Vakuuttavasti.) Minä sanon teitä\nlautamieheksi, vihastukaa jos tahdotte! Lautamies teistä kuitenkin\ntulee kun te olette niin viisas, ja rikas, ja pulska (Yhä enempi\nmielistellen:) Mutta mikä on sen kullannuppeloisen nimi, sen autuaan\nlapsen, joka pääsee näiden tavarain haltiaksi?\n\nPERÄKORPI. Minä meinasin sulle puhua...\n\nKYLÄ-MAIJA (Käsiä yhteen lyöden.) Mulle puhua!? Ettäkö minua? Eihän te\nleikkiä laske? Ei saa pilata köyhää! Meinaatteko oikein todella?\n\nPERÄKORPI. Eei, minä vaan ajattelin että sinä olisit sopiva --\n\nKYLÄ-MAIJA. Voi taivas! Oikeinko todella?\n\nPERÄKORPI. Niin tuota, älä nyt huuda, minä arvelin vaan että sinä\nolisit tottunut --\n\nKYLÄ-MAIJA. No niin! Kyllä minä sen sanon, vaikkapa kohta omalla,\nsyntisellä suullani, että jos minä tulen teille emännäksi, niin\nheiluman täällä pitää joka paikka. Kamarin lattiankin minä pesen ja sen\npitää kumaata niin kuin pukaali kun me molemmat yhdessä veisaamme sitä\nvirttä, kuinka se nyt olikaan?... Maa ... maa...\n\nPERÄKORPI (Syrjään.) Nyt se vietävä luulee, että minä aijon emännäkseni\nhäntä itseänsä! Mitähän lempoa tästä vielä tulee?\n\nKYLÄ-MAIJA. Niin niin, näinpä se olikin (veisaten) Maa-aha-ha su-huur\njaa-ha-ha-havaraa, jaa ka-haik se-hen ta-havaraa... [\"Maa suur' ja\navara ja kaikk' sen tavara.\"] Niin se oli. Eikös mulla ole vielä korea\näänikin kun mä taidan niin kauniisti lurajuttaa? Eivät ne tämän\naikaiset enää moni niin osaa, huutavat vaan ja mylvivät niin kun härät.\nMutta voi paikkaa jos meistä tulis vielä pari! Kukas sitä olisi uskonut\nvielä äsken, kun minä tulin pitkin kylänraittia kantaen selässäni\ntuollaista rumaa reppua! Mutta niin muuttuu maailma. Kuka, kuka olisi\näsken uskonut että Maijasta tulee yht'äkkiä morsian ja että täällä\nruvetaan kullaksumaan, ihan niin kun pyykkiä vain, hi hi hii!...\n\nPERÄKORPI (Huutaen.) Pane nyt järveen se paasaaminen, että minä saan...\n\nKYLÄ-MAIJA. No se joutaa kyllä järveen, mutta annahan nyt, rakas\nyrkämies, mun vähän höhlytä enintä puhkuani menemään. Ymmärräthän sinä\nsen, rakas Iisakki-paappa, -- vaikka et sinä siltä mikään paappa ole,\nsinä olet pulska ja fiini kun pesty variksen poika, mutta mä nyt vaan\nsanoin paapaksikin --\n\nPERÄKORPI (Syrjään.) Heittäiskö tuon vietävän päällensä ulos?\n\nKYLÄ-MAIJA. No tuota, kyllä minä sen nyt olen tässä moni kertaan\najatellut pääni ympäri ja meinaan niin, että enköhän minä nyt sitte\ntule teille emännäksi. Kyllähän minä muutenkin elän, vaikka sen itse\nsanon, mutta kun tekin niin kipeästi tarvitsette emännän ja minä tässä\nolen joutilas, ja -- kun tekin arvelette että minä olisin sopiva, niin\nmitä siinä on muuta kun... Mutta kuule, mitähän meidän pitää tehdä mun\ntupani kanssa, pitääkö sen myödä, vai annetaanko olla? Kuinka sinä sen\nparhaaksi ajattelet? Sinun tahtoasi tässä nyt noudattaa täytyy, sillä\nmies on vaimon pää.\n\nPERÄKORPI. Koeta nyt, hyvä ihminen, pitää suusi kiini siunaaman aika,\nsinä olet aivan erehtynyt.\n\nKYLÄ-MAIJA. Noo niin, et suinkaan sinä nyt vielä olekaan minun pääni,\nmutta siksi kuitenkin tulet.\n\nPERÄKORPI. Ei ikänä, jumalauta!\n\nKYLÄ-MAIJA. Tulet sinä, elä vanno väärin, se on synti. Vaikka kuinka\najattelisitkin tasavaltaa, niin ei se menesty! Miehellä pitää talossa\nolla ohjakset. Vaikka kyllä minäkin otan ohjakset kireelle siinä mikä\nminulle kuuluu. Kuule, minä olen tässä ajatellut, että niin tyyni ei me\nikänä vie maitoa meijeriin ettei edes papinvoita saada omasta maidosta,\nilman ostamatta...\n\nPERÄKORPI (Nousee kiivaasti ja lyö jalkaa lattiaan.) Pane hiiteen nuo\njuttusi ja mene itse niin pitkälle kun maantietä riittää!\n\nKYLÄ-MAIJA. Mitä se nyt sanoi? Narrannutko se onkin minua?\n\nPERÄKORPI. Minähän, tuota, aijoin sinulle vaan kuppaamisesta puhua ja\nsinä nostat sellaisen riemun.\n\nKYLÄ-MAIJA (Istuu äänetönnä tuijottaen lattiaan. Nousee sitten\nkiivaasti:) Sen minä sanon sinulle, muutama parkkiposki, klanipää,\nkahju, että vielä sinä tätä kadut! (Lyö jalkaa lattiaan.) Minä olen\nniin kunniallista sukua kuin sinäkin. Ei mun suvussani ole moneen\nmiespolveen ollut huoria ei varkaita, ei edes valehtelijoita: Ja\ntuollaisen parkkiposkenko minä sitten ottaisin rikkaudelle, tuollaisen,\njonka leukakin on kun hallavuoden varileivän puolikas ja jonka\nensimmäinenkin emäntä kuoli niin että -- Jumalako sen tietää kuinka\nkuoli. Vainaja tapasikin mulle vaivojansa valittaa ja sanoi aina, että\nkun hän joutui sellaisen romun kanssa naimisiin ja parempiakin olisi\nkyllä saanut. Tpyi! Häpeä silmät päästäsi! (Työntää oven auki ja huutaa\nsiitä ulos:) Hoi ihmiset! Tulkaa hätään! Joutukaa rakkaat ystävät, kun\ntämä Peräkorven äijä hätyyttää täällä --\n\nPERÄKORPI (Työntää hänet ulos.) Mene sinä riivatun ämmä!\n\nKYLÄ-MAIJA. -- -- hätyyttää, hätyyttää täällä yhtä (eteisestä) yhtä\nkunniallisen miehen kunniallista leskeä. Apua, apua, hoi, hoi! Tulkaa\nrakkaat ihmiset pelastamaan edes henkii-ii!\n\nPERÄKORPI (Neuvotonna.) Voi repaletta kun huutaa. Minä senkin pöllö kun\nrupesin tuollaisen saatanan kanssa puhumaan ja luulin sitäkin\nihmiseksi. Kylläpä tästä nyt tulee korea juttu.\n\nLIISA (Tulee.) Mikä hätä sillä Kylä-Maijalla oli?\n\nPERÄKORPI (Ihastuneena.) No kuule hyvä ihminen, kun minä hullu kutsuin\nhänet tänne ja meinasin pyytää kuppaamaan, niin tämä tolvana joka ei\nikänä malta kuulla niin kauan että hänelle asian selittäisi, alkoi\nluulla että minä pyysin häntä akakseni.\n\nLIISA (Lyöden käsiä yhteen.) Voi kaksi vanhaa karvalakkia!\n\nPERÄKORPI. ja siitäkös se ilon nosti, ennen kuin sain hänelle\nselitetyksi.\n\nLIISA (Yhä nauraen.) Voi yhdeksäntoista!\n\nPERÄKORPI. Ja sitten rupesi juutas huutamaan niin kuin eläin, että minä\nmuka häntä hätyytän. Voi jumalatonta ihmistä, minkälainen sappi ja sisu\nsillä on.\n\nLIISA. No tietääkin sen. Mutta kuka isännän käski tuomaan Kylä-Maijan\nkamariin, kuka jo? Ha haa! Kuka käski! Minäkin nauran oikein koko\nsuulla, ha haa, kuka käski!\n\nPERÄKORPI. Ethän sinä uskone, että minä hänen kanssaan mitään\nvehkeilin?\n\nLIISA. Kukahan nyt tuollaisen kanssa!...\n\nPERÄKORPI. Vanha mies.\n\nLIISA. Niin toki, vanha ja reiru mies.\n\nPERÄKORPI. Aina ollut reiru mies, en milloinkaan puheitten alainen.\n\nLIISA. Niin toki, en minä ole ainakaan koskaan kuullut.\n\nPERÄKORPI. Vaikka olet oman kylän lapsia ja olet kaikki kuullut, kun\ntässä palvellutkin olet toista kymmentä vuotta.\n\nLIISA. Minä en uskoisi teistä sellaista vaikka itse näkisin.\n\nPERÄKORPI (Hämillään, epävarmana.) Kuule Liisa, tuota, olis minulla\nsullen puhumista.\n\nLIISA. Minulleko?\n\nPERÄKORPI. Niin sinulle.\n\nLIISA. Mitähän puhumista isännällä mulle, piika-ihmiselle?\n\nPERÄKORPI. Tuota ... tuota .. (korvan taustaa kynsien) se olis\nsellaista asiaa, että...\n\nLIISA. Sanokaa vaan, isäntä, kyllähän mulle sanoa sopii.\n\nPERÄKORPI. Niin että, etkö sinä rupeaisi tähän emännäksi kun ... kun\ntunnet jo kaikki talon tavat ja lehmätkin jo tuntevat sinun, tuota --\n\nLIISA (Iloisesti.) Herra hallitkoon! -- mitä tuo isäntä nyt sanoo?...\nNoo, kyllähän minä talon tavat tunnen ja lehmät kanssa, mutta.\n\nPERÄKORPI. Mitä sinä siihen sanot?\n\nLIISA. Niin mitäkö minä sanon? Voi mitä tuo isäntä nyt sanoi, olishan\nsillä nyt parempiakin kun tällaisia.\n\nPERÄKORPI. Minkälaisia?\n\nLIISA. Rikkaampia ja komeampia.\n\nPERÄKORPI. Sinä kelpaat.\n\nLIISA. Minäkö?\n\nPERÄKORPI. Minä olen sinun katsonut parhaaksi.\n\nLIISA. Minunko?\n\nPERÄKORPI. Sinun, sinun.\n\nLIISA (Käsiänsä nyplien epävarman, vaan samalla tyytyväisen näköisenä.)\nVoi kumminkin tuota isäntää?\n\nPERÄKORPI. Noo.\n\nLIISA. Mitähän Miinakin sanoisi jos te Liisaa hänelle äitipuoleksi...\nVoi juteri hallitkoon, isäntä, en minä uskalla (Vaipuvalla epätoivon\näänellä:) Ja Korvalan Juho... (Itkuun pillahtaen.) Minä olen niin\nhalpa ja köyhä, ei-eikä Ju-jumala ole edes ko-komiaa ul-ulkomuotoa\nan-antanut, y-hyy (Peittää kasvojaan esiliinalla.)\n\nPERÄKORPI. Älä nyt, Liisa, saakeli tuota ... älä nyt huuda. Kuultele\nnyt mitä sanon. Minä olen Juhollen maksanut äitinsä perinnön joka\npennin ja Miinalle maksan sen vaikka tänä päivänä. Ei sinun niistä\ntarvitse välittää. Ja ... ja tuota, (lyö kättä polveen) me laitamme\nitsemme komeiksi, Liisa!\n\nLIISA (Hymyillen.) Tuota isäntää! Millä me komeiksi tulemme kun olemme\njo niin vanhojakin.\n\nPERÄKORPI. Vanhoja? (Hyppää ylös.) Katso nyt näytänkö minä enää niin\nvanhalta kun partani ajoin ja ... ja kun mulle on verkamekko ja\nverkahousut? (Näyttelee itseään.)\n\nLIISA (Katselee hymysuin Peräkorpea.) Kyliähän ne miehet aina kelpavat\nvanhastakin, mutta --\n\nPERÄKORPI. Mutta mitä?\n\nLIISA. Sitä vain, että ei vaimoväki niin kelpaa, vaikka on mulle\nennenkin miestä kosittu.\n\nPERÄKORPI. Älä joutavia, kun sinä mulle kelpaat, niin sillä hyvä. Ja\neikä sun tarvitse pitää emäntävainajan vaatteitakaan, sellaisia, vanhan\naikaisia, saat laittaa karttuunista ja musliinista (Näppiä lyöden.)\nPerhana ollen, sinusta tulee niin komea emäntä että... Ja minä laitan\nitselleni uudet trikoohousut ja mekon ja narusaappaat (näppiä lyöden)\nniin että --. Mutta sanoppa, ketä sinulle on kosittu?\n\nLIISA. En viitsi sanoa sitä, ja muuten niin, eihän me niin komeasti,\nvanhat ihmiset?\n\nPERÄKORPI. Miks'ei?\n\nLIISA. Alkavat nauraa.\n\nPERÄKORPI. Nauraa? Ähä hää, kuka rikkaille nauraa!\n\nLIISA. Minä ole köyhä.\n\nPERÄKORPI. Vaan kun tulet mun emännäkseni et ole enää köyhä.\n\nLIISA. Mutta kyllä Miina ja Juho pitävät minua kuitenkin halpana ja\nkatsovat ylön kun minä olen niin köyhä.\n\nPERÄKORPI. Siitä viis', minähän sinut emännäkseni otan.\n\nLIISA. Noo, kyllähän se nyt niin on taas, että, vaikka mä sen itse\nsanon, niin itse minä olen aina luttini pukenut omilla vaatteillani ja\njoka kevät minä olen tehnyt kolme paitaa ja kahdet puolivillaiset\npukuvaatteet.\n\nPERÄKORPI (Kopeloiden piirongilla.) No älä muuta kun ota pois\nkihlarahat. Tästä saat nyt vähän aluksi, että sopii laittaa mitä tahdot\n(Tarjoo setelitukkoa.)\n\nLIISA (Epävarmana:) Voi rakas isäntä, kyllä minä ottaisin mutta ...\nkyllä minä muuten mutta ... en minä oikein tiedä... (Itkun ja naurun\nsekaisella äänellä). Kyllä minä vissiinkin taidan teitä rakastaa?\n\nPERÄKORPI (Hämillään.) Rakastaa? (Kynsii korvallista.) Tuota, se nyt on\nsillä tavalla, että kyllä minä ainakin rakastan sinua ja tykkään... Ja\nkun ei minusta enää kukaan pidä mitään huolta ja kun minäkin tästä\nvanhenemistani vanhenen niin ajattelin, että jos sinä tulisit tähän\nemännäksi ja hoitaisit vähän minuakin (Liikutettuna.) Vaan kun sitä\ntullaan vanhaksi, niin ei enää rakasta omaiset ei vieraat.\n\nLIISA. Kyllähän minä... Mutta kun on se Miinakin, jos pitää ruveta\nriitelemään ja --\n\nPERÄKORPI. Minä olen isäntä meillä! Jos ei Miina ole ihmisten lailla,\nniin saa mennä tiehensä. Sinä saat avaimet ja emännyyden. Kyllä minä\nolen jo kärsinytkin. Katso, minkälainen pyhäpaita nytkin on päälläni.\n(Ottaa takin päältään ja näyttää paitaa.)\n\nLIISA. Monta kertaa olen sanonut Miinalle, että kuinka sinä pidät\ntuosta isästäs niin huonon huolen ja paidoistakin on monta kertaa\npuhuttu.\n\nPERÄKORPI. Liisa tietää kaikki ja tiedäthän sinä todistaa, etten minä\nole kenellekään häjynkurinen?\n\nLIISA. Joka sen sanoo, se valehtelee.\n\nPERÄKORPI. Ota nyt tämä kihlaraha, äläkä enää mieti. Sen rakkaudenkin\nkanssa on usein sillä tavalla, että se on paljasta hölynpölyä.\n\nLIISA. Niin onkin, eikä se oikein kuuma rakkaus ole ikänä näyttänyt\nolevan hyvän edellä.\n\nPERÄKORPI. Eikä sitä vanhanpuolen ihmisiltä sovikaan vaatia niin\nkuumaa --\n\nLIISA. Kuumaa ja höyryävää.\n\nPERÄKORPI. Justiin niin kun sanot, kuumaa ja höyryävää. Tuos on, ota\npois nuo rahat.\n\nLIISA (Ottaa rahat, niiaa, kiertelee niitä tukulle kädessään ja on\nvaiti vähän aikaa. Sitten:) Voi paikkaa kuitenkin! Ettäkö minä olen nyt\noikein morsian?\n\nPERÄKORPI. Morsian sinä olet ja minä olen yrkämies.\n\nLIISA. Ja minä olen aina ajatellut etten minä ikänä ota miestä ...\nmutta kun tuo isäntä niin tahtoo.\n\nPERÄKORPI. Etkä sinä kauppaasi tule katumaan. Leipää sulla on nyt\nkuolinpäivääsi asti kun vaan äijästä pidät huolen.\n\nLIISA. Parastani tahdon koettaa ja, Jumala tietää, etten minä aijo\nMiinaltakaan päätä haukata, (nyyhkien) en ikänä, jos ei vaan hän\nminulta ensin.\n\nPERÄKORPI. Niin, mitä joutavia. Mutta eiköhän ole parasta että\nilmoitamme aikomuksestamme naapureillekin jo tänä iltana?\n\nLIISA. Ettäkö tämä nyt sitten ainakin on oikein tosi?\n\nPERÄKORPI. Saamari tuota, leikkiäkö me tässä laskimme? Laitetaan kahvia\nvaan ja minä sanon naapurin isännille.\n\nLIISA. Kuinka te vaan tahdotte. Mutta nyt pitää minun jo mennä, kun\nkirkosta aletaan tulla (Aikoo lähteä.)\n\nPERÄKORPI (Tarttuen käsivarteen. Hämillään:) Tuota, kun sinä nyt kerran\nolet mun kihlattu morsiameni, niin ... ha, haa, minä meinaan sinua\nsuudella.\n\nLIISA (Tempautuu irti.) En minä anna, en vaikka mikä olisi!\n\nPERÄKORPI. Miks'ei?\n\nLIISA. Ei? (Kiirehtien pois.) Hyvä isä, jos pyhävellipata olisi\nkiehunut maahan!\n\nPERÄKORPI (Mielissään, käsiään hieroen.) Saamarin siivo ihminen! Mutta\nolisi se nyt saanut antaa... Noo, onhan se parempi näin, vanhokkojen\nihmisten kesken (Nappia lyöden.) Vaan on minussa vielä jälellä entistä\nlikkaa ja kuraassia! Ei sitä vain joka mies 60-ikäisenä noin vaan\nsieppaa akaksensa parhaassa ijässä olevaa ihmistä... Peijakas, kukahan\nse mahtaa olla, joka häntä on kosinut? Olis hauska tietää kuka sai\nvasikannahan... Kun eivät nyt vaan nuoremmat alkaisi ryntäilemään, kun\nkuulevat että minä, vanha mies olen iskenyt. Tosin hän on jo 40 ijässä,\nmutta jos joku saisi tuon Kylä-Maija ryökäleen asiamieheksensä niin se\nkiertää enkelinkin. (Päättävästi:) Kyllä minun pitää häntä vielä\nvaroittaa. (Rientää aikeessa mennä ulos.)\n\nMIINA (Tulee ovessa vastaan.)\n\nPERÄKORPI (Säpsähtäen.) Kaa, kylläpä sieltä kirkosta nyt oli taas\nkiirettä kotiin.\n\nMIINA (Kummeksien.) Kiirettä? Tottahan saa kotiin tulla milloin tahtoo.\n\nPERÄKORPI. Noo, tulee nyt sitten. (Ulos.)\n\nMIINA (Käy katsomassa peiliin.) Mitähän tuo nyt on noin pyntännyt\nitsensä verkavaatteisiin? Jotain vehkeitä sillä mahtaa olla. Ja nuo\nikuisessa ravassa olevat saapaskohjaleensakin oli mustannut noella.\n(Peilailee.) Mutta voi taivas kun minä olen nyt komea, kun tämä\nröijykin sopii niin hyvin, enkä minä siltä isottele (Käsiä yhteen\nlyöden.) Jos yksi tietäis, mitä minä nyt ajattelen!... Se on niin\npulska poika, se Mäki-Matin Hemppa, ettei koko maailmassa ole yhtään\nmuuta sinnepäinkään!... Ja minä tykkään siitä. -- Voi jos joku olisi\nkuullut... Ainakin viisi kertaa se Hemppa katsoi minua kirkon käytävän\nylitse --\n\nKYLÄ-MAIJA (Kurkistaa peloissaan peräovesta.) Onko Miina yksin?\n\nMIINA. Ka Maija! Yksin minä olen, tulkaa vaan.\n\nKYLÄ-MAIJA. Päivää kultani. (Ottaa kiini Miinan molempiin käsiin.)\nKuule, mulla on kiirettä... Kun ei vaan isäsi tulisi tänne. (Nyyhkien.)\nKun se äsken aikoi ruveta täällä minua hätyyttämään, kunniallista\nleskeä.\n\nMIINA (Ihmeissään.) Hätyyttämään?\n\nKYLÄ-MAIJA. Niin, mutta herra pelasti oman piikansa, enkeli seisoi\nsivullani välkkyvän miekan kanssa.\n\nMIINA. Narraatte nyt, ihan varmaan.\n\nKYLÄ-MAIJA. Koska minä olen, lapsi, sulle narrannut? Mutta kuule nyt:\nKun minä sitten hetken seisoin tuolla tallin nurkan takana, näin Liisan\ntulevan tänne kamariin. Minä kohta ajattelin, että ei suinkaan mulla\nnyt ole niin kiirettä. Ja mitäs ollakaan, hyvä lapsi, minä hiplasin\nitseni tuonne ikkunan taakse... Mutta voi hyvä lapsi, kun mun polttaa\nkovin rintojani, anna, kultani, yksi pikkuinen ryyppy, pikkuruinen\nvaan.\n\nMIINA (Ottaa pullon ja lasin kaapista, kaataa ja tarjoo.)\n\nKYLÄ-MAIJA (Ryyppää.) Hoh siunatkoon, kun se jumalan vilja on vanhalle\nkovin hyvää. (Osoittaa vatsaansa.) Tuolla se nyt menee kierrellen joka\nmutkan ja kipristelee niin makeasti ja mukavasti kun ennen nuoruuden\naikana oman kullan laulu. Mutta anna, kullannuppuni, yksi korppu, mä\nhaukkaan tuonne sydänalustaani.\n\nMIINA (Antaa korpun.) No mitä te kuulitte tai näitte?\n\nKYLÄ-MAIJA (Syö.) Kuule, Liisa oli toista tuntia isäs kanssa täällä\nkamarissa.\n\nMIINA. Mitä ne täällä tekivät?\n\nKYLÄ-MAIJA. Kysy tunnoltasi. Kyllä minä tiedän paljonkin, mutta minä en\nsano, mun tapani ei ole juoruta, vaikka ihmiset niin sanovat... Kuule,\nonko sulla yhtään makkaroita tuvassa? Anna kultani yksi.\n\nMIINA. Kyllä minä annan, mutta sanokaa, mitä ne täällä tekivät.\n\nKYLÄ-MAIJA. Ei ilkiä! Minä olen kunniallinen leski, enkä puhukaan\nsellaista. Mutta kysy isältäsi ja Liisalta.\n\nMIINA. Ettehän te vaan narraa? Minä en usko Liisasta mitään pahaa, enkä\nisästänikään.\n\nKYLÄ-MAIJA. Jälestäpäinhän näet. Mutta muista mun sanoneeni: Liisasta\nsaat sinä äitipuolen.\n\nMIINA. Äitipuolen?\n\nKYLÄ-MAIJA. Niin juuri, pidä silmäsi auki.\n\nMIINA. Taivas, onkohan tuo nyt totta?\n\nKYLÄ-MAIJA. Pidä silmäsi auki, sanon minä. Mutt nyt minun täytyy mennä,\nkultuni, ennen kuin isäsi tulee. Annas nyt, piikuni, se makkara.\n\nMIINA (Ottaa piirongin alakaapista makkaran ja antaa.)\n\nKYLÄ-MAIJA. Kiitos, jäskosthon. Voi kun on korea makkara, niin kuin\npakarin rinkeli! (Panee makkaran nyyttiinsä.) Hyvästi lapseni. Vielä\nMaija on se akka, että se toimittaa sulle hyvän miehen, minä lupasin\nsen jo äitivainajallesi kun sinä olit pieni pipara, juokseva mukula. Ja\nminä en syö sanaani. Mutta kun ei tahdo olla oikein kyllä rikkaita,\npulskia ja hyviä...\n\nMIINA. Älkää niitä joutavia!\n\nKYLÄ-MAIJA. Joutavia! Älä huoli, kyllä minä tiedän. Sulle ei ole kyllä\nhyviä tässä pitäjäässä.\n\nMIINA. Ei kukaan välitäkään minusta.\n\nKYLÄ-MAIJA. Ei muuta kuin koko maailma, ihan koko maailma! Kaikki pojat\nlentävät sun perässäsi niin kun kärpäset. Mutta muista mun sanani: älä\nota köyhiä, kun rikkaitakin kyllä saat. Hyh ... kun pelästyin! Isäs\ntulee. Hyvästi lapsi! (Menee vikkelästi pois.)\n\nMIINA (Vetää oven kiini.) Tuon lörpötyksiä ei saisi koskaan uskoa,\nmutta jotain vehkeitä niillä sentään saattaa olla. (Miettii, purskahtaa\nnauramaan.) Mutta kyllä se nyt olisi todellakin hullua, jos ne yhteen\nmenoa ajattelisivat, Liisa ja isä, Liisakin melkein narrattava... Ja\nsellainen äitipuoli ja emäntäkö tässä sitten määräisi? (Nyrkkiä\npuiden:) Ei ikänä! Älä nuolase Liisa, ennen kuin tipahtaa. (Kävelee\nikään kuin sattumalta peilin luo, johon jää katsomaan.) Se Kylä-Maija\nsanoi että kaikki lentävät mun perässäni. Olenkohan minä nätti?\nTykkääköhän Hemppa minusta? Jos se vaan tykkäisi, niin (tanssien)\ntral ... lall ... laa... Mutta minäpä kysyn sitä juttua Liisalta ja\nvarjele sitä, jos se tähän äitipuoleksi kurkottelee. (Poistuu\nsivuovesta.)\n\nMIINA ja LIISA (Tulevat sisään.)\n\nMIINA. Kuule Liisa, mitä vehkeitä sulla on isän kanssa?\n\nLIISA. Vehkeitä, mitä vehkeitä?\n\nMIINA. Mitä! Älä kieräile. Kumma että kehtaatkin. Ei pidä nuolaista,\nennen kuin tipahtaa. (Nyrkkiä puiden.) Siihen on, kuule, vielä pitkä\naika, ennen kuin tuollainen tähän emännäksi pääsee.\n\nLIISA. Älä nyt haukkumaan ala. (Alkaa itkeä.) Isäsi sitä tahtoo.\n\nMIINA. Mitä sellaisen tahtomisesta.\n\nLIISA. Kuka sulle on sanonut?\n\nMIINA. Sanoi kuka sanoi. Mitä te täällä äsken puhuitte?\n\nLIISA. Niin mekö?\n\nMIINA. Te, sinä ja isä.\n\nLIISA. Älä nyt ole niin tomerana, ei täällä mitään pahaa puhuttu\nenkä ... minä olisi tahtonut, mutta isäsi se tahtoi.\n\nMIINA. Sinuako emännäksi?\n\nLIISA. Niin.\n\nMIINA. Sinä tietysti lupasit tulla.\n\nLIISA. Noo, et taitaisi sinäkään kieltää, kun niin rikkaat kosisivat.\n\nMIINA. Olet sinäkin hölmö. Mitä se isä sanoi?\n\nLIISA. Se sanoi että.. Vaan mitähän tuosta ... niin se vaan sanoi, että\nminä olisin tähän sopiva emännäksi, kun lehmätkin jo hyvin tuntevat mun\nja... (Nyyhkien:) Ja kyllä mä sen tiedän sanoa vissiin, etten minä\nsulle ainakaan olisi ilkeä, niinhän olet ollut tähänkin asti kuin oma\nlapseni.\n\nMIINA. Älä nyt Liisa tee itseäsi hullummaksi kuin olet.\n\nLIISA (Itkien:) Niin mutta kun köyhää katsotaan ylön joka paikassa, ja\nvaikka kuinka koettaisi olla mielillä, niin ei koskaan ole hyvä... Jos\nminä olisin isällesi kieltänyt, olisi pian minut pois ajanut ... ja nyt\nsinä tulet niskaan. (Itkee.) Eikä näin puolivuodessa kukaan piikaakaan\ntarvitse.\n\nMIINA. Älä nyt niin huuda.\n\nLIISA. Tottahan nyt edes itkeä saa, vatsansa täyteen.\n\nMIINA. Mutta et sinä ainakaan tähän emännäksi pääse.\n\nLIISA. Kyllähän tässä sitten on maantie edessä. (Itkien.) Voi sitä\nköyhän lasta!\n\nMIINA (Nauraa.) Ei sinun tarvitse lähteä mihinkään, kyllä sinä piikana\ntässä saat olla, kun vaan lupaat ettet enää ala äitipuoleksi pyrkiä.\n\nLIISA. Minä en ole ikänä riitaa haastanut, enkä tahdo tähän tuppautua,\nvaikka, kun se isäsi puhui päivällä siitä asiasta, niin minä ajattelin\nettä, jos et sinä olisi vastaan, niin kyllähän tämä mulle hyvä paikka\nolisi. Enkä minä sitä millään pahalla tarkoittanut.\n\nMIINA. Sovitaan pois nyt ja sano isälle, ettet sinä huolikaan hänestä.\nSanotko?\n\nLIISA. Noo, jos sinä niin tahdot.\n\nMIINA. Ettehän te voisi kuitenkaan rakastaakaan toisianne, vanhoja\nihmisiä kumpanenkin?\n\nLIISA. Kyllähän me nyt sentään kohtuudella voisimme rakastaa.\n\nMIINA (Nauraen.) Kohtuudella?\n\nLIISA. Niin, mutta olkoon nyt, kun sinä niin tahdot. Minä haen lutista\nne sinulle.\n\nMIINA. Mitkä?\n\nLIISA. Ne kihlarahat.\n\nMIINA. Joko hän kihlarahoja antoi?\n\nLIISA. Antoi hän.\n\nMIINA. Paljonko?\n\nLIISA. Kolmekymmentä markkaa.\n\nMIINA. Vai jo kihlarahoja... Ne saat pitää Liisa, eli anna isälle jos\ntahdot.\n\nLIISA. Mitäs minä kenenkään rahoja...\n\nMIINA. Pidä vaan. Älä anna isälle, kyllä sillä rahaa on. Mutta lupaa\nnyt, ettet anna hänen enää yli puhua itseäsi.\n\nLIISA. Kyllähän minä nyt koetan.\n\nMIINA. Pihaan ajettiin hevosella. Ota nyt Liisa ja siisti vähän tätä\nkamaria, jos tulee vieraita, minä menen ja pidän heitä ulkona niin\nkauan. (Menee.)\n\nLIISA (Siistien huonetta vähän aikaa äänettömänä.) Siihen levisi sekin\nmorsianna olo kuin voi lämpimän leivän päältä! Mutta kuka mun käski\nruveta kurottelemaan komeain joukkoon... Siivoa sitte vaan huoneita ja\ntee puhdasta kun rikkaat rypevät ja sulhasia odottavat... Melkeinpä\nminulta tulee itku... Mutta jos ne antavat minun pitää edes sen\nkolmekymmentä markkaa, niin taitaapa sitä Jumala Liisasta huolen pitää\ntästä lähin niin kun tähänkin asti. (Poistun sivuovesta.)\n\nJUHO, MIINA ja RIIKA (tulevat, Juho nauraen).\n\nMIINA. Älä naura.\n\nJUHO. Eihän sitä nyt itkemään ainakaan sovi ruveta silloin kun on\ntoivossa saada äitipuolen ja häät.\n\nMIINA. Käy istumaan Riika. Ei minua paljon naurata, siliä ei se ole\nvieläkään niin varmaa vaikka asiasta tulisi tosi.\n\nJUHO. Noo, annahan tulla, kyllähän sinä äitipuolen tarvitset, sellainen\nharakka.\n\nMIINA. Itse olet harakka.\n\nJUHO. Vaan minäpä otan mielellänikin äitipuolen.\n\nMIINA. Mutta minä en ole päivääkään tässä talossa jos...\n\nRIIKA. Olet varmaan! Pian sinä vihasi unohdat.\n\nJUHO. Ja vedät äitipuolen kaulaa ja pyydät anteeksi.\n\nMIINA. Ei tämän taivahan alla.\n\nRIIKA. Mutta sitä minäkin ihmettelen että vaari tuohon Liisaan hyvänsä\nkatsoi, olisihan niitä nyt muitakin ollut.\n\nJUHO. Mitä hulluja! Ne ovat narranneet Miinaa, isä ja Liisa.\n\nMIINA. Älä usko, siitä on leikki kaukana.\n\nJUHO. Taidat sinä olla paha isälle ja palvella häntä huonosti, kun\nsellaisiin puuhiin ryhtyy.\n\nMIINA. Mikä paha minä olen ollut?\n\nJUHO. Tapaa isä valittaa, että sinä olet niin tottelematon ja\nhärkäpäinen.\n\nMIINA. Narraat.\n\nJUHO. Joskopahan olisi narria, mutta pelkään vaan että sinussa on ollut\nsuurin syy siihen, että isä akanottoa ajettelee.\n\nMIINA (Itkussa suin.) Mennään tuonne ylikamariin, niin saadaan oikein\nrauhassa puhua.\n\nRIIKA. Mennään, täällä onkin niin kauhean kuuma. (Lähtevät sivuovesta.)\n\nPERÄKORPI, TANAKKALA ja NIERULAINEN (tulevat sisään peräovesta.)\n\nPERÄKORPI. Tulkaa, tulkaa vaan sisään miehet, tässä taitaa tulla pienet\njuhlat.\n\nNIERULAINEN. Mitä hiivattia täällä nyt sitten juhlitaan? Ethän sinä\nvaan ole akan touhuihin ruvennut?\n\nPERÄKORPI. Saat sanoa minulle nyt sen vanhan sananlaskun, että \"suden\nkoira vanhanakin.\"\n\nNIERULAINEN. Se on oikein! Akaton mies ei kelpaa mihinkään, sen täytyy\nlukea mukulain joukkoon. Mutta sano jo kenestä sinä teet emännän?\n\nPERÄKORPI. No tuota --\n\nTANAKKALA. Vai olet sinäkin ruvennut hulluttelemaan, vanha, vakava\nmies. Enpä minä olisi uskonut.\n\nPERÄKORPI. No tuota.\n\nNIERULAINEN. Mitä hulluja se haastelee tämä Tanakkala! Ottaisi itsekin\nuuden emännän kun vaan saisi. Mutta siitä ei huoli muut jos Kylä-Maija,\nha haa. Jos minulta vaan emäntä kuolis, niin kohta ottaisin uuden.\n\nTANAKKALA. Jos saisit.\n\nNIERULAINEN. Saisin minä paremmin kun sinä. Sinä olet sellainen\ntuppisuu, ettei sinulta tulisi kosituksikaan. Toista se on minun.\n\nPERÄKORPI (Tarjoo sikareja.) Pankaa savulle, tässä on sikareja.\n\nNIERULAINEN. Ja oikein provastin sikaria. (Ottavat ja virittävät\nsikarit.)\n\nPERÄKORPI. Kuka sitä kihlajaisiinsa huonoja sikareita ... ei niitä aina\nvietetä.\n\nNIERULAINEN. Tosi.\n\nPERÄKORPI. Istumaan käykää.\n\nTANAKKALA. Mä vieläkin sanon, että, voi lempo kun olet hullu, vanha,\nikäloppu mies.\n\nPERÄKORPI. Älä sano, ota sinäkin akka.\n\nTANAKKALA. Hui, hai, niin hulluksi en minä tule!\n\nNIERULAINEN. Saapa nähdä vaan kun Peräkorpi nyt ensin näyttää hyvää\nesimerkkiä. Mutta sano jo kuka morsian on?\n\nPERÄKORPI. Eihän se mitään erinomaisia voi olla näin vanhalle... Tämä\nse on vaan, tämä oma piika, Liisa.\n\nTANAKKALA. Pane nyt järveen! Eihän se ole oikein täysijärkinenkään?\n\nNIERULAINEN. Soo, vai Liisa. Noo, mitähän ne valikoimalla paranevat.\nValikoitsijan käteen jäävät usein luut ja niin sen käy tämän\nTanakkalankin.\n\nPERÄKORPI. Kyllä se minulle kelpaa.\n\nNIERULAINEN. Hojaa! Ei muoto murkinaksi kelpaa.\n\nPERÄKORPI. Enkä ole tässä enää minäkään parhaillani.\n\nNIERULAINEN. Perhanasti sinä oletkin vanhentunut näinä viime vuosina.\n\nPERÄKORPI. Minäkö?\n\nNIERULAINEN. Niin. Sinun olisi pitänyt jo ennen ottaa emäntä.\n\nPERÄKORPI. Sitäpä olen tässä katunut. Mutta enhän minä vieläkään niin\nkovin vanhalle näytä, näin pyhäpukeissa?\n\nNIERULAINEN (Nauraen.) Minä taisin väärin tehdä kun sulhasmiestä\nvanhaksi sanoin. Mutta totta puhuen, kun minä oikein katson, niin sinä\nnäytätkin nuoremmalta nyt, noin putsattuna.\n\nTANAKKALA. Anna nyt tuon narrata itseäsi. Ruma sinä olet, sun\nnaamasikin on kun vanha kropsu.\n\nPERÄKORPI. Niinkö sinä luulet?\n\nTANAKKALA. Niin ja se on totta puhetta. Sinä, haudan partaalla\nkääkyttelevä äijä, mitä lempoa sinä teet akalla? Siitä saat\njokapäiväisen ristin taloosi.\n\nPERÄKORPI. En minä sitä usko. Liisa on vakava ja nöyräluontoinen\nihminen ja talon tavoille jo tottunut.\n\nTANAKKALA. Usko jos tahdot, perästäpäin sen paremmin tietää.\n\nNIERULAINEN. Kas kas, se kadehtii, tämä Tanakkala!\n\nTANAKKALA. Minäkö?\n\nNIERULAINEN. Ha haa, kun meni punaseksi.\n\nPERÄKORPI. Katsokoon itsellensä Tanakkalakin akan aikanaan (Ottaa\nkaapista pullon ja laseja, kaataa ryypyt.) Tulkaa, naapurit, ottamaan\nryypyt suihin.\n\nNIERULAINEN. Kyllä minun pitää ruveta katselemaan emäntää tälle\nTanakkalallekin.\n\nPERÄKORPI, NIERULAINEN, TANAKKALA (Ryyppäävät.)\n\nTANAKKALA. Taitaa olla turha vaiva.\n\nPERÄKORPI. Ei olekaan, me alamme yhteen puuhaan Nierulaisen kanssa.\n\nTANAKKALA. Kaksi hyvää.\n\nNIERULAINEN. Niin onkin. Mulla on suuta ja Peräkorvella verestä\nkokemusta.\n\nPERÄKORPI. Meiltä se tapahtuu. Otetaan vielä ryypyt. (Kaataa.)\n\nTANAKKALA. Menee päähän.\n\nPERÄKORPI. Ei se niin vähästä.\n\nNIERULAINEN. Kyllähän mies pari ryyppyä kestää. (Ryyppäävät.)\n\nTANAKKALA. Vanhanaikaista on jo tämä ryyppääminenkin. Olisi vanhoille\nmiehille viisaampaa ruveta raittiiksi, kuin hullutella akanoton\npuuhissa.\n\nNIERULAINEN. Siihen en minä pane puumerkkiäni.\n\nTANAKKALA. Sen minä kyllä uskon, sellaisesta isosta juoposta.\n\nNIERULAINEN (Suuttuen.) Isosta juoposta? Olenko minä jolloinkin sinun\ntielläsi maannut?\n\nTANAKKALA. Taisit suuttua?\n\nNIERULAINEN. En minä ole suurempi juoppo kuin muutkaan.\n\nPERÄKORPI. Ettehän nyt riitaa haasta, aika miehet? Sopikaa pois.\n\nNIERULAINEN. Kelpaa viina Tanakkalallekin.\n\nTANAKKALA. Noo, kelpaahan se. Mutta monasti olen jo ajatellut heittää\npois koko ryyppäämisen.\n\nNIERULAINEN. Olisit heittänyt.\n\nTANAKKALA. Niinpä ei sitä ole tullut tehdyksi. Mutta olkoon sillään nyt\nse juttu. Mitä sanovat sinun lapsesi, Peräkorpi?\n\nPERÄKORPI. Tästäkö akan ottamistouhustani?\n\nTANAKKALA. Siitä.\n\nPERÄKORPI. Noo tuota ... se nyt on sillä tavalla, tuota... En minä ole\nheidän kanssansa vielä oikein puhunutkaan.\n\nTANAKKALA. Ja kihlata jo aijot.\n\nPERÄKORPI. Niin noh, heidän ei tule mitään. Talo on omani, Miinalle\nmaksan rahat vaikka paikalla, Juho on saanut osansa.\n\nNIERULAINEN. Niin, mitä siihen mukulain tulee. Itsellensä tämä vaimon\nottaa.\n\nTANAKKALA (Päätä ravistaen.) Vaikka kohtakin, mutta kotirauha siinä\nsärkyy.\n\nPERÄKORPI. Minä olen jo niin kauan saanut olla kaikkea huolen pitoa\nvailla että... Ei kukaan enää välitä minusta, ei kukaan tottele, niin\npidetään minua kuin ruotiäijää... Minä olen niin tuskastunut että ...\nkun vanhalla ijällään pitää olla ja elää kun kerjäläinen, vaikka talo on\nkun linna... Minä olen niin suuttunut päiviini että ... akan minä otan,\nmenköön syteen taikka saveen, sen huonommaksi ei minun elämäni taida\ntulla.\n\nTANAKKALA. Oletko kauan jo tätä ajatellut?\n\nPERÄKORPI. Noo, en minä kauan.\n\nNIERULAINEN. Eikä se pitkistä miettimisistä paranekaan. Mutta asiasta\ntoiseen. Kuinka sinun varsasi on kasvanut, Peräkorpi?\n\nPERÄKORPI. Kohta on emänsä kokoinen. Lähdetään katsomaan.\n\nNIERULAINEN. Mennään.\n\nPERÄKORPI. Pankaa uudet sikarit palamaan.\n\nNIERULAINEN. Savuaa vielä.\n\nTANAKKALA. Tämä ei tahdo oikein palaa.\n\nNIERULAINEN. Et sinä osaa sytyttää. Pure enempi pois päästä, niin savu\nkulkee paremmin. (Menevät peräovesta.)\n\nMIINA, JUHO ja RIIKA. (Tulevat sivuovesta.)\n\nMIINA. Täällä on pullo pöydällä. Varmaankin ne alkavat ryypätä.\n\nJUHO. Kun ei vaan vaarilla olisi aikomus jo tänä iltana juoda\nkihlajaisia?\n\nMIINA. Jos hän kertoo aikeistaan noille miehille, niin Nierulainen sen\njuoksettaa heti ympäri maailman!\n\nJUHO. Totta puhuen minä vähän pelkään, että tässä on kierroksessa\njotain. Saapa nähdä luopuuko Liisa niinkään vähällä toiveistaan.\n\nMIINA. Ettäkö hän narraisi minulle?\n\nRIIKA. En minä usko että Liisa osaisi yhtään kierrellä.\n\nJUHO. Minä menen puhuttelemaan isää kahteen käteen, ennen kuin se ehtii\nenempää ryypätä. Peijakkaan äijä, kun tässä alkaa hullutella. (Menee.)\n\nRIIKA (Siirtää tuolinsa Miinaa vastapäätä, ottaa lämpimästi käsistä\nkiini.) Voi Miina kun minun on paha olla!\n\nMIINA. Mitä varten?\n\nRIIKA. Eikö sinun ole?\n\nMIINA. Noo, mutta eihän se sinuun koske niinkään paljoa.\n\nRIIKA. Niin, mutta mitä varten pitää lasten ja isän välisuhde olla\nsellainen? Miksi et sinä Miina rakasta isääsi?\n\nMIINA. Hyvä ihminen... (Itkuun pillahtaen:) Kun hän on niin ilkeä ja\naina härnää ja...\n\nRIIKA. Isäsi on vanha, mutta ilkeä ei hän ole... Minulla on ollut isä\nja isäpuoli, (liikutettuna) ja minä tiedän minkälaista on ilkeys.\n\nMIINA. Kyllähän minäkin...\n\nRIIKA. Mutta sinussa on vikaa itsessä.\n\nMIINA. Niin onkin!\n\nRIIKA. Ja sinun pitää pyytää isältäsi anteeksi, niin hän leppyy kohta.\n\nMIINA. Nytkö?\n\nRIIKA. Nyt ja usein jälestäpäinkin. Rehellinen, lapsellinen nöyrtyminen\nvanhempain ihmisten edessä, voi, sinä et usko, miten hyvää se tekee\nnuorelle sydämmelle!\n\nMIINA. Kyllä minä uskon, mutta kun ei isä koskaan neuvo minua, eikä\nkukaan ole neuvonut, isäkin pistelee ja haukkuu vaan.\n\nRIIKA. Sen uskon, mutta ole sittenkin nöyrä ja tottele häntä.\n\nMIINA. Ne tulevat nyt, mennään tupaan, Riika. (Nousevat, panevat kädet\ntoistensa vyötäsille.)\n\nRIIKA. Minun äitini sanantapa on aina, että lapsen nöyryys on alkutie\nelämän onneen. (Innostuneena.) Ja ... ja kuule, etkö sinäkin pidä minun\näidistäni?\n\nMIINA (Liikutettuna.) Mutta sellaista äitiä kuin sinulla, ei olekaan\nkuin yhdellä tuhannesta. (Menevät sivuovesta.)\n\nTANAKKALA ja NIERULAINEN (Tulevat peräovesta.)\n\nNIERULAINEN. Taisi poika ottaa isänsä kovalle.\n\nTANAKKALA. Meidän taitaisi olla viisainta lähteä tiehemme.\n\nNIERULAINEN. Mitä varten, kun on kerran käsketty, niin juodaan nyt nämä\nkemut. Ei näitä enää toiste tule.\n\nTANAKKALA. Täällä on ilkeä olla... Saisi sovitella asiansa omain\nmukulainsa kanssa.\n\nNIERULAINEN. Älä joutavia ujostele. Ja ollaanhan tässä nyt niin\ntuttuja, että saadaan vähän naapurille nauraakin, jos naurun asiaa\ntulee.\n\nJUHO (Tulee peräovesta.) Siellä on hyvä ilma.\n\nNIERULAINEN. Kovin hyvä ilma. Oletpa sinäkin tännepäin kulkeutunut.\n\nJUHO. Lähdimme Riikan kanssa ajelemaan.\n\nNIERULAINEN. Se on oikein, ajelkaa niin kauan kun eivät lapset peräänne\nparu.\n\nRIIKA ja MIINA (Tulevat sivuovesta.)\n\nNIERULAINEN. Tuollapa tulee se nuori emäntä. (Menee Riikaa\nkättelemään.) Päivää. Minä täällä Juholle sanon, että ajelkaa niin\nkauan kun eivät mukulat perään paru.\n\nRIIKA (Niijaa Tanakkalalle.) Hyvää päivää.\n\nTANAKKALA. Päivää.\n\nPERÄKORPI (Tulee sivuovesta, astuu pahantuulen näköisenä näyttämön\netualalle. Raapii korvallistaan. Syrjään.) Saamari! (Keskustelu ei enää\nota sujuakseen. Kaikki, paitsi Peräkorpi, istuutuvat, joku ryähtelee.\nÄänettömyyttä.) Saamari tuota...\n\nNIERULAINEN. Mitä sinä nyt, Peräkorpi, niin seisoskelet ja kyräilet?\n\nPERÄKORPI. No tuota ... en minä mitään... Pankaa siitä uudet sikarit\npalamaan.\n\nTANAKKALA (Nousee ja astuu peräovelle.) Tule tänne, Peräkorpi. (Ulos.)\n\nPERÄKORPI (Seuraa.)\n\nNIERULAINEN. Sillä ukolla näyttää olevan niin kun kivun asiat.\n\nJUHO. Siltä se näyttää.\n\nNIERULAINEN. Mikä äijän päähän lie mennyt? Ei tässä ole vielä\nryypättykään paljoa.\n\nJUHO. Te vanhat miehet, te ryyppäättekin vielä.\n\nNIERULAINEN. Joo, kuollen koira tapansa heittää, mutta ei paha koira\nkuoltuansakaan.\n\nPERÄKORPI ja TANAKKALA (Tulevat. Peräkorpi istun pöydän luo, käsi\nposkella. Äänettömyyttä.)\n\nNIERULAINEN. Noo, Peräkorpi, mitä sinä nyt murehdit? (Nauraen:) Ota\nvaan itsellesi emäntä ilman epäilemättä. Eivät taida vielä nämä nuoret\ntietääkään, että isänne meinaa --\n\nPERÄKORPI. Ole vaiti!\n\nNIERULAINEN. Vaiti? No puhu itse, kun tässä istutaan suut tukossa aivan\nkuin hautajaisissa.\n\nPERÄKORPI. Ei siitä taida tullakaan mitään.\n\nNIERULAINEN. Soo, joko se nyt sillä lailla on?\n\nPERÄKORPI. Sillä tavalla se taitaa olla.\n\nTANAKKALA. Se on useinkin lasten vika kun vanhat äijät tuolla ijällä\nalkavat akanottoa puuhata.\n\nPERÄKORPI (Innokkaasti.) Niin onkin! Sen sinä sanoit oikein.\n\nNIERULAINEN. Ky-yllä ne muutenki.\n\nMIINA. Itsestänsä rupeevat hulluttelemaan.\n\nTANAKKALA (Miinaan kääntyen.) Taitanut on tähänkin olla vaan sinun\nvikasi.\n\nMIINA. Minunko?\n\nTANAKKALA. Sinun. Olet varmaankin pitänyt isästäsi hyvin huonoa huolta\nja aivan vaan itseäsi hoitanut.\n\nMIINA. Kyllä hänestä huolta pidetty on, mutta eihän sitä, vanhaa miestä\ntarvitse hoitaa kuin pikku lasta.\n\nPERÄKORPI. Pikku lasta! olenko minä pyytänyt?\n\nTANAKKALA. Minä en tiedä, vaan tapa yleisesti on sellainen, etteivät\ntyttäret välitä mitään isäinsä vaatteistakaan ennen kuin viimeinen\npaita repaleina päältä putoaa.\n\nMIINA. Paita?\n\nTANAKKALA (Naureskellen.) Niin, paita.\n\nMIINA. Onko isä sellaisia puhunut?\n\nPERÄKORPI. Ei...\n\nTANAKKALA. Ei ole puhunut, vaikka syytä kyllä taitaisi olla.\n\nPERÄKORPI (Nousee. Puhuu pahoitetulla äänellä.) Se nyt oli sellaista\nettä ... kun minä tässä olen tullut vuosi vuodelta Miinankin silmissä\nhylyksi, niin minä ajattelin, että, jos ottaisi itsellensä jonkullaisen\nemännän, sellaisen kun saa... Saateipa vanhoilla ole enää valikoiman\nvaraa... Meinasin että se sitten edes vähän pitäisi minusta huolta kun\nvanhenen.\n\nNIERULAINEN. Kyllä se oikea meininki oli. Ja kohtahan sen Miinankin tie\nvie nuorempain miesten paitojen paikkuriksi.\n\nTANAKKALA. Ole vaiti!\n\nNIERULAINEN. Vaiti?\n\nPERÄKORPI. Ei suinkaan se Liisa komea ole, eikä korkeata sukua, eikä\nrikas, mutta mitäpä niistäkään on hyötyä, jos ei ole sopua ja rauhaa.\n\nNIERULAINEN. Niin juuri.\n\nPERÄKORPI (Liikutettuna.) Kun Miina voisikin minua vähän paremmin\nkärsiä ja pitäisi vähänkään parempaa huolta tarpeistani, niin en\nsuinkaan minä tällaisia olisi ruvennut ajattelemaankaan, vanhalla\nijälläni.\n\nTANAKKALA. Älä nyt tyttöä yksin syyttele, itsepä olet hänet\nkasvattanut.\n\nPERÄKORPI. Niin olenkin, mutta...\n\nTANAKKALA. Eikä kukaan järkevä ihminen saata sanoa tätä sinun\nnaimapuuhaasi muuksi kuin hulluudeksi. Saatpa nähdä, että ennen pitkää\nkiität meitä siitä, että estämme sinua sitä tekemästä. Liisa on kyllä\nhyvä piika ja osaa hoitaa karjaa ja hänen köyhyytensä ei ole mikään\nvika. Mutta kun itsekin ehdit asiata oikein ajatella, niin tulet kyllä\nymmärtämään, ettei hän sinulle vaimoksi sovi eikä kelpaa täyttämään\nsinun emäntävainajasi paikkaa.\n\nPERÄKORPI (Mietteissään päätä vääntäen.) Taidat olla oikeassa.\n\nTANAKKALA. Kun te vaan Miinan kanssa teette keskinäisen kotirauhan,\nsovitte kahden puolen ja lakkaatte hammastamasta ja rupeette\nrakastamaan toisianne niin kuin kristittyjen tulee ja sopii, niin\nteidän on parhain olla niin kuin nyt olette.\n\nMIINA (Itkien.) Antakaa anteeksi isä.\n\nPERÄKORPI. Mitä se oli? Miinako anteeksi pyytää?\n\nRIIKA (Miinalle syrjässä, työntäen häntä isänsä luo.) Mene ja ota isäsi\nkaulaan.\n\nMIINA (Menee itkien isänsä luo ja panee käsivartensa hänen kaulaansa.)\nJos isä antaa anteeksi, niin minä koetan tulla paremmaksi.\n\nPERÄKORPI (Liikutettuna.) Jumala siunatkoon.\n\nJUHO. Kyllä isällä on myöskin syytä pyytää anteeksi Miinalta.\n\nPERÄKORPI (Liikutettuna.) On poikani, se on totta! Kirouksella minä\nolen teitä molempia monta sataa kertaa opettanut ja monta kertaa on\nminun omatuntoni jo ennen siitä soimannut. Antakaa anteeksi, lapset.\nMinä olen paatunut ihminen.\n\nMIINA. En minä mitään tahdo muistella.\n\nJUHO. Minä en syytä isää, Miinan puolesta vaan sanoin.\n\nRIIKA. Mutta me nuoret, tehdään nyt oikein pyhä lupaus, että me yhdessä\npanemme kaikki voimamme liikkeelle, sulostuttaaksemme isän vanhuuden\npäiviä.\n\nMIINA ja JUHO. Tehdään!\n\nPERÄKORPI (Pyyhkien takin helmalla silmiään.) Minua hävettää teidän\nedessänne. Kun Jumala oliskin sallinut äitinne elää, en minäkään olisi\njoutunut tällaisiin hullutuksiin.\n\nJUHO. Ja nyt itkut pois. Miina laittakoon tässä hyvät kahvikestit.\n\nPERÄKORPI. Niin todella. Mene Miina.\n\nRIIKA. Tuo Liisa tänne kahville muitten joukkoon. Ei hän ole mitään\nhäpeäntöitä tehnyt.\n\nMIINA. Todellakin! Minä tuon.\n\nPERÄKORPI. Ei yhtään häpeäntöitä, sen uskallan vannoa. Liisa on siivo\nihminen ja talomme vanha, uskollinen palvelija. Ja jos ei teillä ole\nmitään sitä vastaan, niin panen hänelle tämän päivän muistoksi\nsata markkaa säästöpankkiin.\n\nMIINA. Pankaa vaan!\n\nJUHO. Kyllä minun puolestani.\n\nRIIKA. Se on oikein, kyllä Liisa on sen monin kerroin ansainnut.\n\nTANAKKALA. Minun, joka tässä olen tahtomattani joutunut näiden\ntapausten todistajaksi, täytyy, vaikka ei tapani ole imarrella, sanoa,\nettä paljon minä olen nähnyt huonompia ihmisiä.\n\nPERÄKORPI. No noh, ihmisiä tässä ollaan kaikin, Jumala paratkoon.\n\nNIERULAINEN. Sanoit minun sanani, Tanakkala. Minä pidän noista\nnuorista, vaikka eivät antaneetkaan isänsä emäntää ottaa.\n\nPERÄKORPI. Se taisi olla vaan sen parempi, naapuri.\n\nRIIKA. Ja nyt, kun nämät vanhat meitä nuoria näin kiittelevät, niin\nmeidän asiamme on muistaa äsken tekemämme lupaus: teossa ja toimessa\nnäyttää, että vielä vuosien päästä tuon tunnustuksen ansaitsemme.\n\nMIINA (Syleillen Riikaa.) Auta, Riika, sinäkin minua pitämään\nlupaustani Jumalan avulla.\n\nEsirippu.\n\n\n\n"]