[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPjsGzkWek1GRNsolo262oleiWfIsCErYskCun1EpphY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},587,"Aikakausien vaihteessa","Wilkuna, Kyösti",1879,1922,"587-wilkuna-kyosti-aikakausien-vaihteessa","587__Wilkuna_Kyösti__Aikakausien_vaihteessa","Historiallisia kertomuksia","romaani",[],[],"fi",1910,null,30668,200610,false,41494,[23,24],"Finnish fiction","Short stories, Finnish",[26,27],"Historical Novels","Novels","\"Aikakausien vaihteessa: Historiallisia kertomuksia\" by Kyösti Wilkuna is a historical account written in the early 20th century. The narrative appears to delve into pivotal moments in Finnish history during the early 1500s, focusing on the significant social and political changes of that era. It primarily features the character Hannu Kimalainen, a young merchant caught in the tumult of this transformative period as he navigates personal and external conflicts.  The beginning of the story introduces us to Hannu, who is returning to Turku from a successful trading voyage to Danzig. He faces an immediate threat from suspicious ships that may be enemies, showcasing the tension and dangers of maritime trade during the time. As he contemplates his return home, his thoughts drift to his cousin Kirsti, hinting at a budding romantic connection complicated by external tensions. The narrative sets the stage for a dramatic transformation in both Hannu's personal life and the broader socio-political landscape, ultimately leading to portrayals of conflict and upheaval as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[],288,"Historiallinen kertomuskokoelma vie lukijan eri vuosisatojen Suomeen, 1500-luvun alun Turusta lähtien. Teos sisältää tarinoita murrosajoista, merimatkoista ja ihmiskohtaloista historian suurten käänteiden keskellä. Kertomukset elävöittävät menneen ajan tunnelmia ja suomalaista elämänmenoa eri aikakausina.","Kustaa Wilkunan 'Aikakausien vaihteessa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 587. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AIKAKAUSIEN VAIHTEESSA\n\nHistoriallisia kertomuksia\n\n\nKirj.\n\nKYÖSTI WILKUNA\n\n\nWSOY, Porvoo, 1910.\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\n Uuden ajan kynnyksellä.\n Murrosajan mies.\n Aamun miehiä.\n Luopioita.\n Tilipäivän iltana.\n Viimeinen side.\n\n\n\n\nUUDEN AJAN KYNNYKSELLÄ.\n\nKuvaus Turusta 1500-luvun alussa.\n\n\n-- Vielä ylemmäs tuuleen, hei-hei! sillä lailla! Jumalan ystävät jäävät\njälelle ja jos tätä tuulenpuuskaa kestää, niin kohta meillä ei ole\nhätääkään.\n\nTuuli vinkui köysissä, pitkä peräsimenvarsi natisi ja korkealle\nkaartuvan keulan nipukassa olevan Pyhän Christoferin puisen veistokuvan\nkasvoille pärskyi vaahtoa vastaan vyöryvien aaltojen harjoilta.\nYlhäällä märskorilla oli tähystämässä itse laivuri, nuori Hannu\nKimalainen, joka enovainajansa lesken, Gertrud Karvataskun, laivalla\npurjehti Danzigista takaisin Turkuun. Kun kaupungin saksalaiset\nporvarit, joiden käsissä tähän aikaan ulkomainen kauppa melkein\nyksinomaan oli, katselivat nurjamielisesti niitä suomalaisia, jotka\nharjottivat vielä omilla aluksillaan kauppaa, ei Hannu Kimalainen ollut\nhuolinut liittyä heidän laivueihinsa, vaan lähtenyt heinäkuun alussa\nyksinään uhkarohkealle retkelle Itämeren taa. Hän oli onnellisesti\npäässyt perille, myynyt voilastinsa sekä ostanut tilalle suolaa,\nhumaloita, saksalaista olutta ja Alamaiden kankaita. Paluumatkakin oli\nkäynyt onnellisesti, kunnes tunti pari sitten heidän lähestyessään\nRymättylän eteläistä päätä tuli Själön saarten suojasta näkyviin kaksi\nepäilyttävää alusta, jotka heti kaikin voimin alkoivat pyrkiä kohti.\nKimalainen miehineen huomasi heti niiden olevan joko vitaliveljeksiä,\nnoita »Jumalan ystäviä ja kaikkien vihollisia», tai yhtähyvin\ntanskalaisia merisissejä, joita keväästä saakka oli näillä vesillä\nliikkunut, huolimatta siitä että rauhanneuvottelut Svante Sturen ja\nHannu kuninkaan välillä olivat parasta aikaa käynnissä. Tuuli kävi\nlänsi-luoteelta ja he olivat purjehtineet siihen saakka hyvällä\nlaitasella, mutta kun nuo kaikesta päättäen vihollismieliset laivat\nilmestyivät tavalliselle kulkuväylälle, käänsi Kimalainen vastatuuleen\nluoviakseen Rymättylän pohjoispäähän ja sieltä myötätuulta laskeakseen\nTurkuun.\n\nKarvataskun alus oli aikoinaan vartavasten rakennettu kestämään\nkilpailussa merirosvojen kanssa. Se oli hätyyttäjiään sirotekoisempi ja\nheti vastaselle jouduttaessa näyttäysivät sen edut. Kun suunta otettiin\nniin ylös tuuleen kuin suinkin sieti, alkoivat kömpelötekoisemmat\nvihollisalukset huomattavasti jäädä. Tuuli oli täällä saaristossa\nkuitenkin puuskittaista ja yhtäkkiä Kimalainen, joka korkealta\nasemaltaan jännittyneenä tarkkasi vihollislaivojen liikkeitä, havahtui\nsiitä, että purjeet hänen allaan alkoivat lepattaa.\n\n-- Hoi, Eerikki, nukutko sinä, peijakkaan körri? -- huusi hän korkeassa\nperäkeulassa seisovalle vanhalle merikarhulle, joka peräsintä hoiti, --\nlaske alemmas tuuleen eläkä kuhnaile!\n\n-- Juurihan minä pääsin ylemmäs kääntämästä ja nyt siinä jo että:\n»laske alemmas!» -- murisi perämies, joka hänkin oli kiintynyt\ntakaa-ajajia tähystämään.\n\n-- Etkö sinä, sen kuhnio, näe, että purje elää ja välimatka taas\nlyhenee! -- huusi Kimalainen kärsimättömästi.\n\nPeräsintanko natisi taas ja purjeet täyttyivät uudelleen. Päivä ei\nollut vielä puolessakaan kun he pääsivät Rymättylän pohjoispäähän.\nKaapparit seurasivat vielä itsepintaisesti perässä, vaikka heidän\ntäytyikin jo huomata takaa-ajonsa turhaksi. Kun nyt Kimalaisen laiva\nkääntyi oikealle ja lähti myötätuuleen viilettämään Naantalia kohti,\nkatosivat ne kokonaan näkyvistä.\n\n-- Niistä ei nyt enää ole vaaraa, kun sinä, Eerikki, vain osaat tämän\nväylän karit välttää, -- huusi Kimalainen hyvillä mielin\nperämiehelleen, joka ylenkatseellisesti sylkäisten vakuutti vaikka\ntynnyrin parasta Lyypekin olutta juotuaan kulettavansa laivan siitä\npaikasta eheänä Turkuun.\n\nHannu jäi edelleen märskorille saadakseen ensimäisenä nähdä\nkotikaupunkinsa, josta hän oli ollut ainoastaan kolmisen viikkoa\npoissa, mutta jonne hän ikävöitsi aivankuin ei olisi sitä vuosikausiin\nnähnyt. Hän oh pitkän solakka kaksikymmenvuotias ja oli hän melkein\nlapsuudestaan saakka elänyt enovainajansa perheessä, sillä isä, joka\noli ollut piispa Maunu Särkilahden palveluksessa, oli kaatunut\nvenäläissodan aikana Viipurin puolustuksessa ja äiti oli seurannut\nhäntä hautaan vuosi sen jälkeen. Eno, jolla oli vain yksi tytär, Hannua\nkahta vuotta nuorempi Kirsti, oli tahtonut kasvattaa hänestä\nkauppaliikkeensä jatkajan ja siinä tarkotuksessa oli hän jo varhain\nsaanut seurata enoaan Saksan ja Tukholman matkoilla. Kuollessaan kaksi\nvuotta takaperin oli eno ilmottanut toivonsa olevan, että Hannu ja\nKirsti liittyisivät yhteen. Heitä olikin jo pienestä alkaen katsottu\nkuin luonnostaan yhteen kuuluviksi ja siltä kannalta he olivat itsekin\ntottuneet asian ottamaan. Mutta varsinaisen rakkaudentunteen oli Hannu\nhuomannut vasta viime talvena itsessään heräävän. Kirstiä oli alkanut\nlähennellä erään saksalaisen poika, suunnilleen Hannun ikäinen Arent\nvan Asken, ja sikäli kuin Kirsti osotti tälle suopeuttaan, esiintyi hän\nkylmäkiskoisesti Hannua kohtaan. Tämä oli ikäänkuin avannut Hannun\nsilmät näkemään, kuinka kaunis Kirsti oikeastaan olikaan ja mitä\nkaikkia hyviä ominaisuuksia hänen suloiseen olemukseensa kuului. Ja\nmitä enemmän Kirsti tuntui hänestä etääntyvän, sitä viehättävämmäksi\ntyttö kävi Hannun silmissä.\n\nKun merisisseistä ei enää ollut vaaraa, palasi Kirstin kuva taas Hannun\nmieleen. Suloisen tuskallisesti ailahti hänen rinnassaan ja\nhetkittäisin saattoi hänestä tuntua, että se on Kirsti, joka\nnäkymättömin sitein vetää Turkua kohti häntä ja hänen mukanaan koko\nlaivaa. Hän veti voimakkaasti itseensä meren ja suolan tuoksua ja antoi\nkatseensa liitää lehtevästä rannikkosaaresta toiseen. Märskori huojui\nmäärämittaisesti, tuuli suhisi purjeissa ja pani hulmuamaan hänen\npitkän vaalean tukkansa. Pyhä Christofer keulassa nousi ja laski\naivankuin se olisi ääneti kumarrellut joillekin näkymättömille\nolennoille aaltojen harjoilla.\n\nLaiva liukui Ruis- ja Hirvisalon väliseen salmeen ja hetken kuluttua\nkuului märskorilta Hannun iloinen huuto:\n\n-- Hei, miehet, ollaan jo kotikynnyksellä: linna näkyy!\n\nKohta näkyivät alas kannellekin linnan harmaat muurit, jotka jykeinä ja\nsuorasärmäisinä kuvastuivat kuulakkaa taivasta vasten. Tultiin\nlinnanselälle, jossa hiljainen aallokko keinutti muutamia ankkuroituja\nsota-aluksia. Lähempänä Korpolaisvuorta oli taas ankkurissa joukko\nhansalaisten laivoja, jotka pyöreine kylkineen ja korkeine keuloineen\nmuistuttivat jättiläissimpukoita. Tornin huipulta kuului torventörähdys\nja kun laiva liukui linnan eteläiselle sivustalle, ilmestyi\nulkovallille linnan alivouti, joka tiedusteli mitä merelle kuului ja\noliko vihollislaivoja näkynyt. Hannu, joka yhä viipyi märskorilla,\nhuusi hänelle vastaan ja ilmotti seikkailustaan saaristossa.\n\nOli sunnuntai, ja tavallinen vilkas hyörinä satamassa ja joen\nmolemmilla rannoilla oli tauonnut. Tuulimyllyt Kakolanvuorella,\nPuolalanmäellä ja Vartiavuorella seisoivat ja niiden harmaat siivet\nojentelivat taivasta kohti. Linnan ulkovarustuksella lojui\npäivänpaisteessa muutamia nihtejä ja he huutelivat Hannun laivamiehille\njoitakin kompasanoja. Etäämpää Kakolanvuoren juurelta, missä linnan\nolkikattoiset tallirakennukset olivat harmaana rykelmänä, kuului\nhirnuntaa ja pärskettä, kun huovit juottivat hevosia kaivolla olevasta\nsuuresta altaasta. Kun laiva oli tullut linnan ja Korpolaisvuoren\nväliseen väylään, herpautuivat purjeet aivankuin tuulen valta ei olisi\nulottunut tänne linnotuksen suojaamalle alueelle. Mutta siinä olikin jo\ntullitupa rannalla linnan puomin edessä ja sen luo laski laiva\nankkurinsa. Hannu kipusi vikkelästi alas, hyppäsi rannalle ja\nristinmerkin tehden huudahti enemmän iloisesti kuin hartaasti:\n\n-- Kiitetty olkoon Pyhä Christofer ja Henrik!\n\nHän oikoi ja venytteli itseään aivankuin makuulta nousten, palasi\nsitten takaisin laivaan ja pujahti korkeassa peräkeulassa olevaan\nkajuttaan. Suuresta arkusta veti hän esiin kolme kääröä. Yksi niistä\noli vietävä arkkiteini Paavali Scheelille, jolle danzigilainen kauppias\nHans Chonnert lähetti siinä Hannun mukana kirjeen ynnä lahjoja.\nToisissa oli tuomisia tädille ja Kirstille. Hän avasi Kirstille\nkuuluvan käärön ja mielihyvin tarkasteli vielä kerran sen sisältöä.\nSiinä oli punaisen silkkiliinan sisällä pienessä korukantisessa\nkotelossa kaulahelmet böhmiläisestä lasista sekä hopeasormus, jonka\nleveään kantaan oli lehtikiehkuran keskelle kuvattu pyhä neitsyt, lapsi\nsylissä. Käärittyään ne taas kokoon sälytti hän tuomisensa kainaloon ja\nlähti astelemaan linnasta kaupunkiin johtavaa tietä. Hänen sininen\nverkajakkunsa oli kiristetty vyöllä, josta riippui kauppiaille\ntavallinen kukkaro sekä vaarallisella meriretkellä tarpeellinen miekka.\nSen huotra kolahteli hänen vasenta saapastaan vasten ja ikäänkuin\nkiihotti hänen verevätä elämänhaluaan. Hän vihelteli, otti väliin\njuoksuaskelia ja napsautteli vapaan kätensä sormia. »Onkohan Kirsti\nkotona, ja saapa nähdä, kuinka hän ottaa minut vastaan?» mietti\nhän käydessään ja silmäili kotoista ympäristöä, joka tyynen\nsunnuntaitaivaan alla hymyili hänelle tervetuloa. Vasemmalla, Puolalan\nja Aningaistenmäen välisessä notkossa kohosivat tuleentuneiden\nruispeltojen takaa Pyhänhengentalon ja Pyhän Yrjänän hospitaalin\nviheriät turvekatot ja »Pietarin pelloilla» olevista haasioista\ntuulahti eltaantuneen heinän tuoksu. Oikealla puolen joen takana\ntervehtivät häntä Samppalinnan rinteille sijottuneet Katinhännän\ntutunomaiset hökkelit, joiden pitkää nurmea kasvavilla katoilla näkyi\n»laitumella» pari vuohta. Katinhännän takaa kohosivat Olavinluostarin\nharmaat muurit ja ylhäällä Vartiavuorella temmelsi joukko poikasia,\njoiden äänekästä iloa häiritsemään kohosi luostarin puolelta\nmustapukuinen munkki.\n\nTultuaan kapealle ja kaarevalle sillalle, joka Aningaisten puolelta\njohti joen yli suoraan kauppatorille, tunsi hän sieramissaan tutun\nkalanhajun. Mutta venheet ja jaalat lepäsivät rauhassa pitkin rantoja\nja siellä täällä näkyi vain joku pyhäpukuinen porvari kädet selän\ntakana käyskelevän rantapuotien välissä. Kapealla torilla, jonka läpi\nsillalta raatihuoneelle saakka ulottui kahtena pitkänä rivinä pieniä\nkivipuoteja, pyrähteli varpusparvia kaikenlaisten jätteiden ja töryn\nkimpussa.\n\nHeti torille tultuaan kääntyi Hannu vasemmalle ja lähti kulkemaan\nkapeata Jokikatua, jonka varrella asui lähekkäin sulloutuneena joukko\nvarakkaampaa porvaristoa. Vastapäätä Pyhän Annan alttarille kuuluvaa\nkivitaloa pisti päätynsä kadulle Gertrud Karvataskun puinen tupa, joka\noli rakennettu jykevätekoisen harmaakivikellarin päälle. Paitse\nkadunpuoleista asuin- ja vierastupaa kuului siihen myöskin etehisen\nerottama keittiötupa.\n\nAhtaalla pihamaalla tonki kuminan juuria hankokaulainen sika ja lähellä\nsitä kuukkaili muutamia kanoja. Sisällä asuintuvassa ei Hannu tavannut\nketään. Molemmat kadulle päin olevat, pienet päärmäakkunat olivat auki\nja toisen kynnyksellä makasi päivän raukaisema kissa. Se raotti\nsilmiään vain silloin, kun varpusparvi sattui kadulle laskeutumaan.\nKeittiössä oli vanha ja puolikuuro palvelijatar, jolta Hannu kuuli\ntätinsä ja Kirstin menneen päivämessuun.\n\nJätettyään tuomiset kotiin ja riisuttuaan miekan vyöltään lähti Hannu\nuudelleen ulos. Oltuaan viikon päivät tuulessa ja aaltojen\nkeinuteltavana tunsi hän täällä mantereen tyynessä ja lämpimässä\nilmassa itsensä kuin huumautuneeksi. Hiljaista katua edetessään tunsi\nhän korvissaan vielä tuulen suhinaa ja hiekkainen katu ikäänkuin huojui\nhänen allaan. »Kun kulen kirkkoa kohti, voi Kirsti yhtäkkiä tulla\nvastaani», ajatteli hän ehtiessään Jokikadun päähän. Siitä kääntyi hän\noikealle ja lähti hiljakseen kulkemaan kadun keskitse juoksevan puron\nvartta, joka johti Mätäjärven ja Kupittaan lähteiden vesiä Aurajokeen.\n\nTäällä alkoi kaupungin arvokkain osa, jonka useimmat talot olivat\nkivestä ja kuuluivat tuomiokirkolle. Vasemmalla oli Pyhän Ursulan kilta\nja sen rinnalla suuri kivinen _Domus clericorum_, jonne piispa\nMaunu Särkilahti oli järjestänyt yhteisen refektoorion eli ruokasalin\nkaupungissa oleville papeille. Mentyään Pikkusiltaa myöten puron yli\ntuli hän Kirkkokadun päähän ja pysähtyi hetkiseksi tuomiokirkon\nviileään porttiholviin. Väkeä palaili yksitellen kirkosta, josta kuului\nhiljainen urkujen humina. Tätiä ja Kirstiä ei näkynyt ja hän pistäysi\nitsekin kirkkoon. Varsinainen päivämessu oli jo päättynyt, mutta\nkirkossa liikkui yhtämittaa hartaudenharjottajia ja sivukappeleista\nkuului yksityisten sielumessujen hyminää. Hannu kastoi kätensä\nvihkivesiastiaan, pisti hopearahan uhritukkiin ja läheni kirkon perällä\npääkuorin vieressä olevaa Pyhän Henrikin kuoria, jonka sisäänkäytävän\npäällä oli avonainen kaappi, missä näkyi Henrik piispa murhaajaansa\npolkien. Hän kiitti tuota Turun ja koko Suomen suojeluspyhimystä\nonnellisesta matkastaan ja luki hartaasti kolme Ave Mariaa. Takaisin\ntullessaan pysähtyi hän hetkeksi Pyhän Laurentiuksen kappelin eteen ja\nvaipui katselemaan sen seinällä olevaa vanhaa lapsuudenystäväänsä,\nneitsyt Mariaa. Sinisillä silmillään katsoi se suoraan häneen ja\nhymyili ja sen kullattu kruunu sekä hopeinen mantteli kimmelsivät\nkynttiläin valosta. Se samoinkuin pääkuorin sisäänkäytävän päällä\nriippuva suuri krusifiksi, n.s. triumfiristi, olivat lapsena\nvaikuttaneet häneen erikoisen valtavasti ja painuneet iäksi hänen\nmieleensä.\n\nSilmiään siristäen astui hän hämärästä kirkosta päivänpaisteiselle\nkirkkopihalle. Hän kiersi koillispuolelle, jossa kirkon ja\nympärysmuurin välillä oli laajin ala ja josta hän kuuli yksitoikkoisen\nsaarnaavan äänen. Siellä oli kirkon seinustalla yksinkertainen\nsaarnastuoli, josta usein sunnuntaisin joku pappi tai munkki saarnasi\nsuomeksi kirkkopihassa olevalle kansanjoukolle. Saarnastuolissa oli\nHannun hyvä tuttu lapsuuden ajoilta, dominikaaniveli Laurentius, jolla\noli leveä ja omituisesti vasemmalle kääntynyt nenä. »Katsos telkkää!»\nhymähti Hannu ja hänen mieleensä muistuivat sanat:\n\n    »Isä Telkkä,\n    etkös pelkkä;\n    kiirastuleen\n    sielus tulee?»\n\nJoku poikaviikari oli kerran ristinyt hänet omituisen nenänsä takia\ntelkäksi ja sepustanut sitten tuon värssyn, jonka Hannukin oli monesti\nhuutanut kadulla liikkuvalle isä Laurentiukselle, saadakseen sitten\nsolien ja »kräntien» kautta henkensä edestä pakoon juosta. Mutta kerran\noli isä Laurentius saanut hänet kiinni Vartiavuoren rinteellä, vienyt\nhänet väkisin luostariin ja rangaistukseksi opettanut hänelle aakkoset.\nSen jälkeen heistä oli tullut hyvät ystävät.\n\nHannu nyökäytti päätään entiselle opettajalleen ja istahti muutamalle\nnurmettuneelle hautakummulle. Miehiä ja naisia istui nurmikolla tai\nkäyskeli hautojen välissä. Toiset juttelivat hiljaa keskenään ja vain\nharvat näyttivät seuraavan munkin yksitoikkoista esitystä. Muurissa\nolevan kapitulirakennuksen avonaisessa ikkunassa näkyi jonkun\nhengellisen isän sileä ja pyöreä pää, joka nyrkkeihin nojautuen silmät\npuoli ummessa tarkasteli allansa olevaa väkijoukkoa. Jollei pää\nkärpästen hätyyttäessä olisi tavan takaa liikauttanut itseään, olisi\nsitä saattanut pitää muurinkoloon sovitettuna seinäkoristuksena.\n\n-- Jumala on myöskin pelikaanin vertainen, -- jutteli isä Laurentius\nunettavalla äänellä, -- pelikaanin, joka ravitsee poikasiaan omalla\nverellään ja tekee heidät sillä eläviksi sen jälkeen kuin he ovat\ntulleet käärmeeltä surmatuiksi. Niin on myöskin Jumala tehnyt meille,\nkun paratiisin käärme oli meidät surmannut, sillä sen jälkeen teki hän\nmeidät eläviksi kalliilla verellään.\n\nPyhittyään hikeä kaljulta otsaltaan jatkoi hän:\n\n-- Jumala on myöskin salamanterin vertainen, salamanterin, joka asuu\ntulessa. On vuoria, jotka palavat alituisessa tulessa, jota kenkään ei\nvoi sammuttaa. Sellaisessa asuu salamanteri ja kukaan ei voi sinne\ntulla. Mutta se, joka tahtoo vangita tämän eläimen, virittää toisen\ntulen kauas palavasta vuoresta, ja kun eläin näkee sen tulen, pakenee\nse ulos vuoresta ja rientää siihen toiseen tuleen, ja tulee niin\nvangituksi. Niin oli myöskin Kristus tulessa, se tahtoo sanoa taivaan\nvaltakunnassa, taivaallisen isänsä helmassa, eikä kenkään voinut tulla\nhänen luoksensa. Mutta neitsyt Maria sytytti täällä maan päällä toisen\ntulen, se on palavan rakkautensa, joka hänellä oli sydämessänsä Jumalaa\nkohtaan. Kun nyt Herramme huomasi tämän tulen, karkasi hän ulos isänsä\nsylistä neitsyt Marian puhtaaseen ruumiiseen, ja niin tuli hän\nvangituksi.\n\nKun yhä harvemmat näyttivät seuraavan dominikaanin saarnaa, vaikeni\ntämä ja lausui hetken kuluttua ääntään korottaen:\n\n-- Olipa kerran...\n\nHän pysähtyi ja tarkasteli väkijoukkoa viekkaasti, jolloin hänen\nnenänsä näytti entistä enemmän kääntyvän vasemmalle.\n\n-- Olipa kerran ritari, jonka piti matkustaa vieraalle maalle, ja hän\njätti nuoren ja ihanan vaimonsa anoppinsa huostaan.\n\nHuomatessaan että kuulijakunta höristi korviaan, lausui isä Laurentius\nenemmän hyväntuulisesti kuin katkerasti:\n\n-- Kyllä te nyt minua kuuntelisitte, mutta tällä kertaa se saa loppua\nsiihen, -- jonka jälkeen hän kapusi saarnastuolista alas ja lähti\nvikkelästi tiehensä.\n\nHannun kirkas mieliala oli saarnan aikana käynyt pilveen, sillä\netäämpänä muurin vierustalla oli hän nuorenväen joukossa huomannut\nKirstin Arent van Askenin seurassa. Viimemainittu, jolla oli kallis\nFlanderin-verkainen puku, oli huomannut ensiksi Hannun ja nähtävästi\nlaskenut hänestä jonkun kokkapuheen, koskapa toiset ympärillä olijat\nnauraen katsahtivat häneen. Kirsti oli myöskin nauranut, mutta kun\nhänen katseensa oli sattunut vastakkain Hannun kanssa, oli hän\npunastuen luonut silmänsä alas. Sen jälkeen oli Hannu istunut\nalakuloisena ja heinänkortta pureskellen tuiottanut eteensä. Kun hän\nviimein nousi, olivat niin munkki kuin suurin osa kuulijoitakin jo\npoistuneet. Hengellisen isän pää kapitulirakennuksen ikkunasta oli\nkadonnut, siellä ja täällä hautojen välissä käyskeli pyhäpäivän\njoutilaisuudessa joku vanhempi porvari ja ylhäällä kirkonkatolla\nräpsähtelivät naakkojen siivet.\n\nHitaasti asteli Hannu ulos kirkkotarhasta. Tultuaan Pikkusillalle tunsi\nhän äkkiä vastenmielisyyttä mennä kotiin ja hän lähti ilman päämäärää\nkäyskelemään puron vartta ylöspäin pitkin Piispan- ja Hämeenkatuja. Hän\naikoi sitä tietä kulkea aina Kupittaalle saakka, mutta tultuaan\ntuomiorovastinpellolle näki hän lähteiden luona olevan nuorta väkeä\nkarkeloimassa. Silloin kääntyi hän oikealle ja lähti kiipeämään ylös\nGertrudinmäen itäistä jyrkännettä. Hänen allaan oikeallapuolen oli\nMätäjärven lampi pesulauttoineen sekä pieniä kaali- ja humalamaita.\nMutta kun hän pääsi mäen päälle, aukeni hänen eteensä vastenmielinen\nnäky. Mäen länsipäästä, joka oli kukkulan korkein kohta ja jota\nnimitettiin Hirsipuumäeksi, irvisti häntä vastaan teilirattaaseen\nasetettu pääkallo sekä turvonnut ruumis mädäntyneine kaulansijoineen.\nNe olivat keväällä mestatun murhapolttajan jätteitä ja mereltä tuleva\ntuulenhenki toi Hannua kohti inhottavan hajun. Hän laskeusi saman tien\ntakaisin, kiersi mäen eteläistä juurta myöten Uudenmaantielle, joka\nheti Hirsipuumäen alla olevan Pyhän Gertrudin majatalon ohi kulki\nkaupunkiin ja yhtyi Karjakatuun.\n\nKun hän seisoi majatalon edustalla ja hajamielisesti katseli\novenpielessä olevaa Pyhän Gertrudin puista veistokuvaa, joka piti\noikeassa kädessään palmunlehteä ja vasemmassa pienoiskirkkoa, havahtui\nhän siitä että hänen takanaan kuului kavionkapsetta. Kun hän kääntyi,\nennätti ratsastaja kohdalle ja lausui Hannuun vilkaistuaan miehekkäällä\näänellä:\n\n-- Kas, nuori Kimalainen, Jumalan rauha! Milloin olet matkalta palannut\nja onko sinulla mitään tuomisia minulle?\n\nHannu tervehti nöyrästi muhkeata pappispukuista ratsastajaa, jonka hän\ntunsi arkkiteini Scheeliksi ja joka arvatenkin palasi piispan luota\nKuusistosta.\n\n-- Hyvä on, hyvä on, -- nyökäytteli tuo komea prelaatti, kun Hannu\nkertoi hänelle matkastaan ja Chonnertin terveisistä.\n\n-- Olen iltamessuun saakka kotona ja sitä ennen voit tuoda minulle\nChonnertin lähetyksen.\n\nHän nyökäytti päätään ja pani hevosen liikkeelle. Kohta pysäytti hän\nsen kuitenkin uudelleen ja kääntyi perässä tulevan Hannun puoleen.\n\n-- Uskaltaisitko tehdä tänä kesänä vielä toisen retken Danzigiin? --\nkysyi hän.\n\n-- Miksi ei, jos se olisi tarpeellista, -- vastasi Hannu.\n\n-- Aittani täyttyvät jyvistä ja voi alkaa vanheta. Ne olisi saatava\najoissa myydyksi. Mutta siitähän saamme lähemmin keskustella enosi\nlesken kanssa.\n\nPölyä tupruttaen lähti hän ratsastamaan kaupunkiin, mutta Hannu alkoi\nmiettiä, että hän lähteekin uudelleen merelle. »En ole tietävinänikään\nKirstistä ja lähden heti kun lasti on purettu ja uusi saatu tilalle»,\najatteli hän. Katkeruudella muisti hän, ettei Kirsti ollut\nkirkkotarhassa tullut häntä tervetulleeksi toivottamaan ja hän vakuutti\nitselleen: »Menen heti taivuttamaan tätiä arkkiteinin tuumaan.»\n\nKun hän tuli kotiin, kohtasi hän ensimäiseksi juuri Kirstin, joka\nseisoi portaalla ja viskeli suurimoita kanoille.\n\n-- Tervetuloa kotiin, Hannu! -- sanoi Kirsti väkinäisen reippaasti.\n\n»Hänellä on uusi puku ja se on tietysti Askenin tähden», ajatteli Hannu\nja tahtoen olla välinpitämätön kysyi hän:\n\n-- Onko täti kotona?\n\nKirsti myönsi ja pitempään sananvaihtoon pyrkimättä pyörähti Hannu\ntupaan.\n\n-- No, siinäkö sinä vihdoinkin olet, -- huudahti täti iloisesti, --\nterve tulemaasi ja kiitos Pyhälle Henrikille että tervennä palaat. Käy\npöytään nyt, me olemme syöneet jo, kun sinua ei kuulunut.\n\nHän mennä lennätti jo keittiötupaan, josta kuului hänen äänekäs\npuheensa vähäkuuloiselle Vapulle. Kohta palasi hän takaisin kantaen\nsuurella tinavadilla paistettua haukea ja täysinäistä oluttuoppia. Hän\noli muhkea ja täyteläinen leski, vähän yli neljänkymmenen, ja hänen\nmustissa silmissään välähteli vielä nuorekasta eloisuutta. Hannun\nsyödessä istui hän vastapäätä, katsoi häntä lempeästi ja jutteli:\n\n-- Niin sinä olet päivettynytkin ja aivan kuin vuosikaupalla\nmiehistynyt. Ja kunnialla palasit retkeltä. Minä olenkin joka ilta\nennen Mariansoittoa käynyt kirkossa rukoilemassa Pyhää Henrikkiä sinun\npuolestasi.\n\n-- Entäs Kirsti, onko hänkin rukoillut minun puolestani? -- pääsi\nHannulta.\n\n-- Kirsti, niin, hän on sellainen lapsi vielä eikä ymmärrä toisesta\nhuolehtia, -- vastasi äiti vältellen ja jatkoi hetken päästä toisesta\nkohti:\n\n-- Aamulla minä jo tiesin, että tänään sinä tulet kotiin, sillä yöllä\nnäin sellaista unta. Pietari vainaja oli olevinaan vielä elossa ja minä\nodotin häntä Lyypekistä palaavaksi. Kun laiva laski rantaan, hyökkäsin\nminä kannelle ja Pietaria syliksi, mutta silloin huomaankin, että sehän\noletkin sinä, Hannu, ja että Pietarihan ei enää ole elossakaan.\n\nHannua alkoi vaivata tädin ystävällisyys ja hän tyhjensi oluttuopin\npohjaan.\n\n-- Tahdotko lisää olutta? -- ehätti täti sen huomatessaan, -- tietysti\nsinä tahdot, minä menen hakemaan.\n\nKun hän palasi ja asetti täyden kannun Hannun eteen, istui hän taas\nentiselle paikalleen ja alkoi jutella kuinka hyvin kauppa oli sillä\naikaa luistanut ja kuinka koko entinen suolavarasto oli jo loppuun\nmyyty. Viimeiset oli vaihetettu näädän nahkoihin eräälle Oulunsuun\nkauppiaalle ja ne taas oli myyty hyvästä hinnasta muutamalle Lyypekin\nkestille.\n\n-- Saksalaiset ovat meille kateissaan, mutta kyllä me niitä vastaan\nkeino keksitään, -- lopetti hän merkitsevästi.\n\nSamassa tuli Kirsti sisälle. Hän oli kokonaan äitinsä vastakohta,\nhentovartaloinen, vaaleaverinen tyttö, jolla oli siniset, somasti vinot\nsilmät.\n\n-- Oletko sinä jo veljeäsi tervehtinyt? -- kysyi äiti kuin\npikkulapselta.\n\n»Veljeäsi!» toisti Hannu mielessään ja tunsi että hänen on mahdoton\nantaa tuomisiaan, ainakaan nyt.\n\n-- Kuulehan, Kirsti, saat nyt mennä Runsalan nuorten kanssa joelle\nsoutelemaan, mutta elkää linnalle saakka menkö, -- sanoi äiti, ja Hannu\najatteli: »Vai niin!»\n\n-- Sinä olet nyt kahdenkymmenen vuotias, Hannu, -- alotti täti, kun\nKirsti oli mennyt. Mutta Hannu, joka oli lopettanut jo syönnin,\nkeskeytti hänet sanoen:\n\n-- Minun on nyt oitis mentävä arkkiteinin luo viemään Danzigin\nterveiset, sillä hän vartoo minua.\n\nVastausta odottamatta otti hän Scheelille kuuluvan käärön ja lähti\nulos. Tädin avuton katse herätti hänessä sääliä ja ristiriitaisin\ntuntein jätti hän huoneen. Arkkiteinin luota tultuaan viivytteli hän\nkaupungilla hyvän aikaa senkin jälkeen kun Mariansoitto oli kaikunut\ntuomiokirkosta. Sitten kävi hän suoraa levolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaanantaiaamuna varhain, kohta kun tuomiokirkosta oli soitettu\naamumessuun ja luostarinkellot Vartiavuoren takaa siihen vastanneet,\nalkoi pienessä pääkaupungissa viikon levoton hyörinä. Kilkkavin kelloin\nastelivat porvarien lehmät ahtaita katuja ja kokoontuivat eri tahoilta\nKarjakadulle häviten sitä myöten laidunmailleen. Vuohia kiipeili jo\npienempäin talojen heinävillä katoilla, joilla kaste vielä kimalteli,\nja siltaa pitkin kulkea tömisti köyhempiä porvareita viikatteet ja\nharavat olalla elomailleen Aningaisten puolelle. Joella alkoi liikkua\nveneitä ja ranta-aittojen edessä vinkuivat laivojen väkipyörät.\nTorilla, kaduilla ja joen rannoilla avattiin pieniä puoteja ja niiden\nalas lasketuille luukuille ilmestyi kangaspakkoja, nahkatavaroita,\nmausteita ja tinaisia talouskaluja. Taverneissa tyhjentelivät yötä\nmyöten saapuneet maalaiset oluttuoppeja Pyhän Henrikin ja neitsyt\nMarian kunniaksi, ja siellä missä kaloja ja muita vatsantarpeiksi\naiottuja tavaroita liikuteltiin, puikkelehti väkijoukossa säkki\nkainalossa keruulle lähtenyt dominikaaniveli, sormien hartaasti\nrukousnauhaansa ja heitellen tuimia katseita samoilla asioilla\nliikkuvaan risaiseen teiniparkaan. Eri tahoilta kuului pajoista ja\ntyöhuoneista heleätä vasaran kilkettä ja ilmassa tuntui, varsinkin\ntorin ja sillan seutuvilla, tuoreen heinän, lehmien, kalan ja\nnahkatavarain yhtynyt tuoksu. Tuulimyllyt jyräsivät ja longahtelivat\nhiljakseen aamunhengessä, Korpolaisvuoren juurella narisi savimylly ja\nlinnansalmen yli laskeusi kitisten nostosilta, jota pitkin suuret\nheinävankkurit lähtivät jyrisemään.\n\nAamu-aikaisesta oli Hannukin ollut liikkeessä. Laiva oli hinattu\ntullituvan luota Karvataskun suuren ranta-aitan eteen, jonne lastia\nalettiin tyhjentää. Täti ja Kirsti hoitivat vuorotellen laskupuotia ja\nperheen jäsenet tapasivat toisensa kunnollisesti vasta illalla.\nArkkiteini oli päivällä tavannut Gertrud-emännän ja puhunut hänelle\nasiastaan, mutta tämä ei ollut suostunut laivaansa vuokraamaan ja\nkaikista vähimmän laskemaan kasvattipoikaansa uudelle retkelle,\nennenkuin rauha Tanskan kanssa olisi päätetty. Kun Hannu ei tässä\nasiassa kyennyt sen paremmin tätiinsä vaikuttamaan, katkaisi hän\nkeskustelun lyhyeen ja siirtyi yölevolle.\n\nHannu alkoi tädin katseista ja erikoisesta ystävällisyydestä aavistaa\njotakin ja vaistomaisesti vältteli hän kahdenkesken joutumista. Mutta\nkun laivan purkaminen torstaina iltapäivällä oli päättynyt ja Hannu\ntuli kotiin, joutui hän tädin kanssa kahdenkesken asuintupaan. Täti toi\nhänelle olutkannun ja kehotti lepäämään loppuosan päivästä. Kirsti oli\nlaskupuodissa ja täti istui Hannua vastapäätä kutoen sukkaa. Toinen\npienistä peräakkunoista oli työnnetty auki ja ulkoa kuului laitumelta\npalaavien lehmien ammuntaa. Etäällä jyrähteli ukkonen.\n\n-- Saksalaiset ovat hyvin kiukussaan siitä sinun Danzigin matkastasi,\n-- alotti täti.\n\n-- Mitä se heille kuuluu? -- tokasi Hannu ja tuiotti itsepintaisesti\ntinakannun korvaan.\n\n-- Tietääpäs sen, nehän tahtoisivat kaiken suuremman kaupan omaan\nhaltuunsa.\n\nTädin sukkapuikot kilahtelivat ja hetken päästä alotti hän vähän\nlähempää.\n\n-- On se sentään ikävää elää näin alituisessa riidassa saksalaisten\nkanssa. Kyllä sopu somempi olisi, kun kerran saman kaupungin asukkaita\nollaan.\n\n-- Mutta minkäpä sille tekee, kun ne joka paikassa, raadissa jos\nmuuallakin, tuppaavat suuna päänä määräilemään, senkin pippurisaksat!\n-- sanoi nyt Hannu.\n\n-- Voisivathan suomalaisetkin olla sävyisämpiä heitä kohtaan eikä joka\njutussa kiusaa tehdä, ja...\n\nTäti mietti ja jatkoi tuokion kuluttua varovasti:\n\n-- ... ja ennen kaikkea sopisi ryhtyä lähempiin tekemisiin heidän\nkanssaan silloin kun tilaisuutta vain ilmestyy.\n\n-- Minkälaista tilaisuutta? -- auttoi nyt Hannu tätiä luovimisessa.\n\n-- No, vaikkapa naimiskaupan tilaisuus.\n\n-- Onko tätiä kosinut joku saksalainen? -- autteli edelleen Hannu, joka\nkoetti nyt ottaa asiaa leikin kannalta, niin rauhattomaksi kuin hän\nitsensä tunsikin.\n\n-- Hyvänen aika, kuka tässä nyt minusta puhuu, vanhasta ihmisestä, --\noli täti kiivastuvinaan, mutta huomasi sanoneensa sellaistakin mikä ei\nasiaan sopinut ja alkoi peruutella:\n\n-- Vaikka kertakos sitä nyt neljänkymmenen iässä naimisiin mennään,\nmutta minäkö tässä nyt saksalaisille itseäni kaupittelemaan, pyh!\n\n-- No mutta täytyyhän sitä jonkun uhrata itsensä, jos mieli naimisten\nkautta rakentaa sovintoa pippuriporvarein kanssa.\n\n-- Eihän sen silti mitään uhraamista tarvitse olla, jos menee naimisiin\nvarakkaan ja kunniallisen saksalaisen kanssa. Varmasti ei Pietari\nvainajallakaan olisi mitään sitä vastaan, vaikka näkisikin esimerkiksi\nKirstin ja nuoren Askenin naimisissa.\n\nNyt se oli melkein kuin sanottu ja täti hengähti helpotuksesta. Syntyi\nlyhyt äänettömyys.\n\n-- Isä Asken on minulta noin kautta rantain tiedustellut Kirstiä\npojalleen, -- ilmotti täti.\n\n-- Miksei hän heti suoraan tiedustellut laivaa ja laskupuotia? --\nlausui Hannu katkerasti, joi oluen pohjaan ja löi kannun tavallista\nlujemmin pöytään.\n\nTäti katsahti häneen levottomasti ja varustausi siirtymään asian\ntoiseen puoleen.\n\n-- Kyllähän minä tiedän, että Pietari vainaja toivoi sinusta ja\nKirstistä parin tulevan, ja kyllä se tietysti minullekin aivan yhtä\nmieluista olisi, mutta...\n\nHän pysähtyi ja mietti hetkisen, jatkaen sitten:\n\n-- Mutta minä olen tullut huomaamaan, että Kirstistä ei ole sinulle\nvaimoksi. Sinä tarvitset lujemman ja kokeneemman ihmisen kumppaniksesi.\n\nIkäänkuin välttääkseen sitä myrkyllistä vastausta, joka tuntui Hannun\nkielellä pyörivän, sieppasi täti tyhjän olutkannun ja riensi toiseen\ntupaan. Hetkisen kuluttua huusi hän porstuasta:\n\n-- Hannu, tulisit auttamaan minua, että saamme kellarista olutta.\nEntinen on lopussa ja Vappu on juuri navetassa.\n\nYhdessä laskeusivat he etehisen perältä alas suureen kellarin, johtavia\nportaita. Täti kulki edellä kynttilä kädessä. Oluttynnyrien luo\npysähtyessään virkkoi hän kuin jostakin mieleenjohtumasta:\n\n-- Minunpa pitää, kun kerran olemme paikalla, ilmaista sinulle eräs\nasia.\n\nHän meni kellarin perälle, antoi kynttilän Hannulle ja irrotti seinästä\nneliskulmaisen kiven. Sen takaa veti hän esiin pyökkipuisen lujasti\nraudotetun lippaan.\n\n-- Täällä säilytti Pietari vainaja liikoja rahoja, -- sanoi hän ja\navasi kannen.\n\nSiellä oli Eerikki pommerilaisen aikuisia pieniä brakteaatteja, jotka\nkiiluivat kuin hopeanapit, Turussa ja Tukholmassa lyötyjä, Kaarlo\nKnuutinpojan ja Sturein vaakunoilla varustettuja aurtuoita eli\näyrityisiä, muutamia Englannin noobeleita sekä kokonainen kasa rahaksi\nlyömättömiä hopeatankoja.\n\n-- Kun sinä olet ainoa miehenpuoli ja ikäänkuin isäntä talossa, niin\npitäähän sinun toki tietää talon asiat, -- puhui täti hiukan hämillään\ntyöntäessään lipasta kätköön.\n\nHannu tunsi olonsa yhä tukalammaksi ja kun he tulivat ylös ja täti meni\nkeittiötupaan, pujahti hän ulos. Häntä halutti jotenkin tyhjentää\nitseään ja ärtyisesti sormiaan naksutellen lähti hän kulkemaan\nJokikatua torille päin. Kadun päässä kohtasi hän Kirstin, joka yksinään\nkulki kotiinpäin. Hannu pysähtyi hänen eteensä ja kasvinsisarukset\nsilmäilivät ääneti toisiaan. Hannun katseessa oli jotakin ilkeää ja\nKirstin kasvoille levisi heleä puna. »Kuinka hän onkaan kaunis»,\najatteli Hannu, mutta itseään ärsyttäen virkkoi hän:\n\n-- Pidätkö sinä Kirsti minusta yhtään?\n\n-- Mitä sinä sellaista kysyt? -- vastasi Kirsti hätääntyneenä.\n\n-- Niin vain, että kun Askenin naivat meidän laivan ja kun sinä seuraat\nsiinä kaupassa mukana, niin puhuisit jonkun hyvän sanan minun\npuolestani, että minä saisin edelleenkin laivaa kulettaa.\n\nKirsti suuttui ja sai vedet silmiinsä. -- Hävytön! -- sanoi hän ja\nyritti matkaansa jatkamaan.\n\nMutta Hannu sulki häneltä tien levittäen molemmat kätensä.\n\n-- Etkö mene siitä, senkin ilkimys! -- tiuskui Kirsti ja nosti pienen\nkätensä lyödäkseen. Hannulle muistui mieleen, kuinka hän ennen usein\noli samalla tavoin Kirstiä kiusannut estäen häntä ovesta menemästä ja\nkuinka Kirsti oli aina samalla tavoin kohottanut kättään ja uhannut\nhäntä. Kuta enemmän Kirsti oli suuttunut, sitä kauniimmalta oli hän\nnäyttänyt ja Hannulle oli aina lopuksi tullut halu kaapata hänet\nsyliinsä.\n\n-- Entä jos minä rupeankin sinulle isäpuoleksi ja naitankin vain laivan\nAskeneille enkä sinua annakaan? -- jatkoi hän.\n\nKirsti purskahti itkuun ja nojasi kasvonsa seinää vasten. Hannun\nvaltasi äkkiä sääli ja katumus ja kokonaan toisella äänellä lausui hän,\nlaskien kätensä Kirstin olkapäälle:\n\n-- Kirsti, ethän suutu minulle, ethän?\n\nMutta Kirsti riuhtasi itsensä irti ja lähti itkien juoksemaan kotiin.\nHannu seisoi hetken puolipimeällä ahtaalla kadulla ja katsoi hänen\njälkeensä. Sekavin tuntein lähti hän sitten kulkemaan torin halki.\nRaatihuoneen eteen tultuaan seisoi hän vähän aikaa kahden vaiheella ja\nlähti sitten kulkemaan Raastuvankatua alas luostarikortteliin.\n»Menenkin Saunalaan ja, auta armias, jos joku saksalainen minua riitaan\nhärsyttää!» päätteli hän itsekseen.\n\nSiinä missä Raastuvankatu, tehtyään ensin jyrkän mutkan vasemmalle,\npäättyi luostarille johtavaan Yläkatuun, oli oikeanpuoleisessa kulmassa\nPyhän Nikolauksen kiitän kivinen talo. Kaupungin suomalaiset sanoivat\ntaloa tavallisesti Saunalaksi, sen yhteydessä kun oli suuri kivinen\nsauna kaupunkilaisten niinkuin matkustavaistenkin tarpeeksi.\nKiltan avara, holvikattoinen oluttupa oli porvarien mieluinen\nkokoontumispaikka. Siellä juteltiin kauppa-asioista ja valtiollisista\ntapauksista noina levottomina unionin aikoina. Mutta yhtä usein syntyi\nmyöskin suomalaisten ja saksalaisten porvarien kesken kiihkeä\nsananvaihto, johtaen solvauksiin ja tappeluihin, joista sitten\nraastuvanoikeudessa syntyi loppumattomia selkkauksia ja uusien riitojen\naiheita.\n\nHannun sisälle astuessa istui parin honkapuisen pöydän ääressä joukko\niäkkäämpiä porvareita. Toisessa tunsi hän saksalaiset Grotten, van\nHarvenin ja Witten, toisen ympärillä istui suomalaisia: kauppias Mikael\nLappalainen, tynnyrintekijä Niilo Murainen ja Pietari Veranleikkaaja,\njonka nimi ilmaisi hänen ammattinsa. Kaikki kolme olivat he\nkunnianarvoisia raadin jäseniä ja keskustelivat sovinnollisesti\nsaksalaisten kanssa. Hannu katsahti kyräten viimemainittujen pöytään,\nmutta kun hän ei tuntenut ilmassa mitään käryä, otti hän siivosti\npaikan toisten suomalaisten parissa ja pyysi kannun olutta.\n\n-- Mikä hänen nimensä nyt taas olikaan? -- kysyi Murainen Witteltä,\njoka vasta oli ollut Tukholmassa käymässä.\n\n-- Otto Rud, ja kuuluu olevan tunnettu kovaksi mieheksi.\n\n-- Taitaapa olla koko paholainen miehekseen. Eikö liene sama, joka\nviime kesänä kiskoi pakkoveroja Ahvenassa ja hävitti Porvoon? Silloin\nmeillä turkulaisilla on syy pelätä pahinta, jollei rauhaa hetimiten\nsaada aikaan.\n\n-- Siitä tuskin tämän sulan aikana tulee mitään, -- lausui Witte. --\nKertoivat valtionhoitajan tahallaan pitkittävän sotaa ehtiäkseen\nusuttaa lyypekkiläiset tanskalaisten niskaan. Mutta siitä ei tule\nmitään, sen verran kuin minä lyypekkiläisiä tunnen, -- lopetti hän\nitsetietoisesti.\n\nSisään oli tullut pari uutta vierasta ja heistä toinen kertoi juuri\ntavanneensa erään kökarilaisen kalastajan, joka aamulla oli\nKorponvirrassa nähnyt ankkurissa suuren laivaston. Kaikki katsahtivat\ntoisiinsa ja Murainen virkkoi:\n\n-- Kunhan ei ölantilainen, Rudko se nyt hänen nimensä olikaan, olisi\nsiellä vaaniskelemassa. Lieköhän linnalaisilla siitä tietoa?\n\n-- On kyllä, -- ilmotti uutisen kertoja, -- ja kyllä he aina jokisuun\nvartioivat.\n\n-- Kovat on ajat, -- huoahti Murainen, -- tuskin on venäläisestä\nviimeinkin rauhaan päästy, niin silloin alkaa juutilainen entistä\npahemmin kimppuun käydä. Jos tätä menoa jatkuu, niin ei tässä kohta\nporvareillakaan ole muuta neuvoa kuin mennä takamaille kalastelemaan ja\nkaskea polttamaan.\n\n-- Minusta olisi parasta että tanskalaisen annettaisiin\nvastaan häristelemättä kruunu pitää, kun omat miehet, minkä tämä\nSvante-herrakin, eivät kerta pysty valtakunnalle rauhaa hankkimaan, --\nsanoi Lappalainen ja tyhjensi vihaisesti olutkannunsa.\n\n-- Tiesi häntä, olisiko sekään parempi, -- väitti Murainen vastaan. --\nMuistetaanpas vain, mitä vanhat ihmiset ennen juttelivat pommerilaisen\nja Hannu Kröpelinin ajoista. Suo siellä, vetelä täällä. Parasta\nkaikista kun olisi oma kuningas ja sellainen, joka kykenisi pitämään\noikeata isännyyttä valtakunnassa, ettei jokainen piispa ja linnanhaltia\ntuppautuisi vallasta riitelemään.\n\n-- Huonot on ajat, huonot ja levottomat ja herra ties milloin tässä saa\ntanskalaiselle viimeisenkin leipäkannikkansa luovuttaa, -- lopetti\nMurainen, joi oluensa loppuun ja varustausi lähtemään.\n\nHäntä seurasivat vähitellen toisetkin vanhemmat miehet. Heidän\nsijalleen tuli nuorempaa väkeä, keskustelu kävi äänekkäämmäksi ja\nilmassa alkoi tuntua riidankäryä. Saksalaisten pöytään oli ilmestynyt\nmyöskin Arent van Asken. Hän oli hakenut esille kiltan vanhan\nhopeamaljan ja sitä kohottaen huusi hän:\n\n-- Vanhan Lyypekin malja, pojat!\n\nKannu lähti kiertämään ympäri pöydän.\n\n-- Olutta, tavernari, -- huusi Hannu, -- mutta oikeaa turkulaista eikä\nmitään Lyypekin solkkua!\n\nKun suomalaiset olivat saaneet tinatuoppinsa täyteen, kohotti Hannu\nomaansa ja huusi:\n\n-- Pyhän Henrikin ja Turun malja!\n\n-- Was deiwel, piha Heinrich, was ist's? -- rähähti muuan humalainen\nhansalaiskesti.\n\n-- Se on olevinaan heidän suojeluspyhimyksensä, jota he rukoilevat aina\nkun saavat saksalaisilta selkäänsä, -- selitti Arent ja kaikki\nsaksalaiset remahtivat nauramaan.\n\n    »Pippurista, pippurista,\n    pippurista silmät\n    on hansankestillä,\n    nenä inkivääristä\n    ja sydän kalmusjuurta»,\n\nalkoi heti sen jälkeen humalainen ääni suomalaisten pöydässä renkuttaa\nja viimeisiä säkeitä hoilasi koko pöytäseura.\n\n-- Mutta tiedättekö, pojat, miksi hansan pippurivänneillä on sydän\nkalmusjuurta? -- kysyi laulunalkaja.\n\n-- Minä tiedän, -- huusi Hannu, -- minun mukanani lähetti Chonnert\nmeidän arkkiteinille kalmusjuurta ja antoi minullekin aikamoisen palan,\nkehuen sitä hyväksi kohmelonlääkkeeksi. Siitä minä päättelen, että\nsaksalaiset...\n\n-- Ovat aina kohmelossa, -- keskeytti toinen, -- ja tarvitsevat\nkalmussydämen. Mutta inkiväärinenä, selittäkääpäs se, pojat!\n\n-- Mite sine haastat, perkkele? -- huusi muuan saksalainen.\n\n-- Entä mite sine maistat, teiveli, Liipekin pippuriako?\n\nLäiskis! Suomalainen sai olutkannun vasten silmiään ja paikalla oli\ntappelu käynnissä. Tuopit sinkoilivat ilmassa ja pöydät ja lavitsat\nkaatuivat kolisten kumoon. Hannu karkasi ensimäisenä saksalaisten\nkeskelle ja tarttui kurkusta tummaveristä ja liukasliikkeistä Askenia.\nTavernari koetti ärjyen ja jalkaa polkien hillitä tappelua, mutta kun\nhänen äänensä hukkui meteliin, ryhtyi hän, vikkelästi tappelijain\nvälissä puikkelehtien, pelastamaan tinakannujaan, jotka hän keräsi\ntynnyrien taakse huoneen perälle. Pari kertaa yritti hän lähenemään\nsivuseinässä palavia kynttilöitä sammuttaakseen ne, mutta kun hänet\nkummallakin kertaa jotenkin rajusti työnnettiin syrjään, istahti hän\ntiskin taa tynnyrin nenään, katseli pää kallellaan tappelun menoa ja\npuheli läähättäen.\n\n-- Tapelkaa nyt sen paholaiset, niin, niin, iskekää vaikka pääkallot\nmäsäksi toisiltanne, niin vähemmän nahkanne syhyy toisella kertaa. He,\nhe, mäikyttäkää vain kuin ryssää ja juutilaista, kyllä seinät kestävät!\n\nSuomalaisia oli vähemmän ja he joutuivat alakynteen. Heti kun Hannu oli\nkäynyt käsiksi Arentiin, oli hän saanut kimppuunsa kaksi muuta\nsaksalaista. Ahtaalle puserrettuna ei hän voinut käyttää nyrkkejään ja\nvastustajansa nujersivat hänet pylvään ja kaatuneen pöydän väliin.\nHänen pitkää tukkaansa kiskottiin ja nyrkiniskuja sateli hänelle vasten\nkasvoja.\n\nMutta tällöin saapui suomalaisille apua. Sisään työntyi kolme rotevaa\ntynnyrintekijän sälliä, ukko Muraisen väkeä, ja yhtä monta linnasta\nseikkailuille lähtenyttä, puolijuopunutta nihtiä. Hurjasti iskivät he\nsaksalaisiin takaapäin ja nämä joutuivat nyt kerrassaan ahdinkoon.\nPiestyinä ja reveltyinä pujahtelivat he toinen toisensa jälestä ulos\npimeälle kadulle.\n\n-- Hoi, tavernari, olutta voittajille! -- huusi yksi nihdeistä pyyhkien\nhihaansa nenästä valuvaa verta.\n\n-- Vai vielä olutta teille, senkin juutilaiset! Ei tippaakaan muuta\nkuin menkää koreasti matkaanne! -- ärjyi tavernan vastaan.\n\n-- Kuulkaas tätä pippurisaksaa! Lyödäänpäs, pojat, pohja oluttynnyristä\nja työnnetään se pää edellä sinne likoamaan, niin oppii tekemään\npilkkaa aika miehistä.\n\nNihti läheni uhkaavana tavernaria ja tämä näki parhaaksi täyttää\ntuopit.\n\n-- Mutta kyllä tämän kaiken korvata saatte, jos maassa vielä lakia\nja oikeutta on, -- murisi hän ja meni akkunan luo muka ulos\ntirkistelläkseen.\n\n-- Siellä ne vartoovat ja kyllä maarin siellä selkäänne lämmitetään,\nsenkin könsikät, -- puhui hän kuin itsekseen.\n\n-- Hoi pojat, mennään ja puhdistetaan katu! -- ja huutaen ja meluten\nsyöksyivät suomalaiset ulos.\n\nVikkelästi seurasi tavernari viimeisen kintereillä ja paukkuen\nlentelivät takasalvat paikoilleen. Sitten sulki hän ikkunaluukut ja\nryhtyi sisäoven kautta saapuneen vaimonsa kanssa siivoamaan huonetta ja\nkorjaamaan taistelun jälkiä.\n\nPimeillä kujasilla vastustajiaan etsiväin suomalaisten huudot etenivät\nja vähitellen palasi rauha Saunalan ympäristöön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHannu kuuli ympäriltään huutoa ja ähellystä. Hän oli likistettynä\nahtaaseen loukkoon, hänen ylleen oli kumartuneena kuumasti hengittäviä\nkasvoja turvonneine poskineen ja vihasta kiiluvine silmineen. Toisten\npään yli heristi Arent hänelle nyrkkiään eikä hän voinut itseään\nliikauttaakaan. Ulkoa työntyi sisään loppumaton jono nihtejä ja heidän\nhuutonsa kävi yhä vahvemmaksi. Mutta huudon ja melun läpi kuului\nriuhtovien miesjoukkojen takaa yhtäkkiä Kirstin ääni. Se kirkui\nhätäisesti ja vihlovasti. Hannu riuhtasihe irti päästäkseen ja heräsi\nsamassa.\n\nHän kavahti istualleen ja hieroi silmiään käsittämättä aluksi missä hän\noli. Hänen ympärillään oli pilkkoisen pimeä. Kostea lämmin ja\nsaunanhaju palauttivat vähitellen hänen mieleensä, että hän oli illalla\nkiltan talolta tultuaan ja turvonneita kasvojaan kaivolla valeltuaan\npistäytynyt saunaan ja paneutunut vaate päällä penkille makaamaan.\nMutta jatkuiko unennäkö vieläkin, sillä ulkoa kuului meteli ja pauhina\nja sen keskeltä naisäänen vihlovaa kirkumista? Hän syöksyi pihalle.\n\nTyrmistyneenä pysähtyi hän kaivon luo. Vieressä oleva Runsalan talo\npaloi ja Karvataskun piha oli valoisa kuin päivällä. Mutta mahtavia\ntuliloimoja näkyi joka taholta, punaten raskaan ukonpilven, joka lepäsi\nkaupungin yllä kuin verinen peite. Portti Karvataskun pihalle oli\nmurrettu säpäleiksi ja sen ohi näki Hannu pitkin Jokikatua juoksevan\npuolialastomia miehiä ja mielipuolisesti kirkuvia naisia lapsi sylissä.\nIhan portin vieressä näytti liikkumattomana makaavan puolialaston mies,\njonka paljaita jalkoja tulenloimo valaisi. Ilman täytti erilaisista\näänistä syntynyt kamala pauhina. Kuului hurjia huutoja, karkeasti\nkarjuvia miesääniä ja kimeitä, vihlovia naisääniä. Jossakin lähistöllä\nriehui ja rapisteli kanalauma kuin ulospääsyä etsien ja sitä säesti\nviiltävä sianvingunta. Runsalan palavassa navetassa ammuivat lehmät\nepätoivoisesti ja siihen yhtyivät hullaantuneina myöskin naapuritalojen\nelukat. Säännöttömästi soiden kumahtelivat kellot tuomiokirkon\ntornissa, linnassa päin jymähtelivät bombardat ja kartaunit, ja kaiken\ntämän sekavan metelin ja pauhinan läpi kajahtelivat eri tahoilta\npitkät, kumeat torventoitotukset.\n\nKaivon luo pysähtyessään täytti Hannun yksi ainoa tunne: että viimeinen\npäivä kaikessa kaameudessaan oli tullut. Kauhu jäykisti hänen jäseniään\neikä hän tuntenut kykenevänsä mihinkään ryhtymään. Mutta Kirstin ääni\nkuului taas tuvasta, hätääntyneenä ja epätoivoisena. Hän vavahti ja\nsyöksyi portaille. Keittiötuvan ovesta tunkeusi savua ja etehisen\nlattialla oli hän kompastua johonkin pehmeään. Siinä makasi vanha Vappu\nverisenä ja tukka hajallaan. Ovi asuintupaan oli selkosen selällään ja\nsieltä aukeni hänen eteensä seuraava näky: lähellä ovea, selin\netehiseen, seisoi rautaryntäinen ja kypäripäinen mies, oikeassa\nkädessään loimottava tuohus ja vasemmassa kiiltävä pertuska.\nPeränurkassa olevan leveän perhesängyn uutimet oli revitty siekaleiksi,\npatja kiskaistu lattialle ja poikittain sen päällä makasi Gertrud-täti,\nkaulassaan ammottava pertuskan haava. Molemmat suuret kirstut oli\nmurrettu auki ja sisällys syydetty lattialle. Toisen ääressä oli\npolvillaan samoin kypäripäinen mies, joka viskeli levitetylle liinalle\nhopeaesineitä. Kolmas kypäripää, kookas, punapartainen ja eläimellisen\nnäköinen mies tapaili nauraen ja toruen Kirstiä, joka tukka hajallaan,\nsilmät kauhusta jäykistyneinä ja yllään ainoastaan ohut palttinapaita,\nlaajan pöydän takana vältteli ahdistajaansa. Tuohusta pitelevä mies\nnauroi ja huuteli toverilleen raakoja kehotussanoja. Arkun luona\npolvillaan askarteleva mies katsahti olkapäänsä yli ja huusi hänkin\njonkun hoputussanan. Puheesta huomasi Hannu heidät tanskalaisiksi.\n\nYritettyään vuoroin kummankin pöydänpään ympäri päästä Kirstiin\nkäsiksi, hyökkäsi punapartainen äkkiä pöydän yli. Kirsti kumartui\nsilloin pöydän alle ja livahti sitä tietä etupuolelle, mutta kompastui\npunaparran pertuskaan, joka virui lattialla. Samassa oli ahdistajakin\npöydän etupuolella, kaappasi Kirstin syliinsä ja istui läähättäen\nlavitsalle. Vanki riuhtoi itseään ja hänen hennon ruumiinsa\npingottuneet piirteet näkyivät selvästi ohuen paidan läpi.\n\n-- Hannu, Hannu! -- kirkaisi Kirsti samassa, nähdessään etehisessä\nsavun keskellä kasvinveljensä.\n\nTuohuksenpitäjä yritti kääntymään oveen päin, mutta samalla iski Hannu\npuukkonsa hänen kaulaansa kypärin ja rintahaarniskan väliin ja\ntuohuksineen pertuskoineen kaatui mies raskaasti rymähtäen lattiaan.\nArkun luona oleva mies kavahti seisoalleen ja toinen heitti sylistään\nKirstin, joka vierähti äitinsä viereen patjalle. Mutta Hannulla oli jo\nkädessään kaatuneen pertuska, jolla hän rajusti survaisi arkun luona\nolevaa juutilaista kurkkuun, niin että tämä koristen nujertui seinän ja\nuunin väliseen loukkoon. Toinen sai juuri miekkansa tupesta, kun Hannu\niski pertuskan kappaleiksi hänen kypäriään vasten. Täräyksestä\nhuumautuneena vaipui mies polvilleen ja pudotti miekkansa. Hannu\ntempasi sen käteensä, löi ja pisti sillä sokean vimman vallassa\npunapartaista, joka ohkuen kaatui taapäin, niin että kypäri rämähti\nlavitsan reunaan. Samassa sammui tuohus.\n\n-- Kirsti, Kirsti, missä sinä olet? -- läähätti Hannu.\n\nLattialta kuului Kirstin valitus ja voihkina. Keittiötuvan puolelta\ntunkeutunut savu täytti jo huoneen yläosan. Se laskeusi yhä alemmas ja\nkävi jo sietämättömäksi.\n\n-- Tule, rientäkäämme, muutoin palamme tänne! -- hätäili Hannu ja\nhapuili eteensä. Hän nosti Kirstin vasemmalle käsivarrelleen ja\ntanskalaisen raskas, verinen miekka oikeassa hyökkäsi hän savun läpi\nulos pihalle.\n\nHän laski Kirstin hetkeksi maahan saadakseen ilmaa keuhkoihinsa. Hän\noli toiminut aivan vaistomaisesti ja koneellisesti eikä hän vieläkään\nkäsittänyt mitä tämä kaikki merkitsi. Mutta harkitsemisiin ei ollut\naikaa, sillä savu ja liekit alkoivat ahtaalla pihamaalla käydä\nsietämättömiksi. Runsalasta oli tuli tarttunut jo Karvataskunkin\nulkohuoneisiin ja navetassa riuhtoivat ja möyrysivät lehmät hermoja\nhuumaavasti.\n\nAinoa pelastuksen tie oli portti. Hannu nosti uudelleen käsivarrelleen\nKirstin, joka puoli tajutonna nojasi hänen olkapäälleen ja kietoi\nhennot, paljaat käsivartensa hänen kaulaansa. Hän vavahteli ja värisi,\nja hänen hiuksensa hivelivät Hannun kasvoja. Ja Hannusta tuntui\nyhtäkkiä pahalta, että hän koskaan oli voinut olla katkera Kirstille.\n\n-- Kuule, Kirsti, Pyhän Henrikin nimessä minä pelastan sinut, --\nsopotti hän Kirstin korvaan, tarttui miekkaan ja juoksi kadulle.\nTorille päin ei ollut yrittämistäkään. Siellä vilisi tulen ja savun\nkeskellä kypäripäisiä miehiä. Pertuskat, hilporit ja sotakirveet\nvälähtelivät, kuului vihlovia hätähuutoja, raakaa karjuntaa ja\npelottavaa ryskettä aivankuin kokonaisia rakennuksia olisi sortunut\nmaahan. Vastapäätä oleva Pyhän Annan prebendatalo oli pimeä, mutta\nportti oli auki murrettu ja sisältä kuului melua ja ovien ryskettä.\nPihalla vilahteli palavia tuohuksia.\n\nHannu juoksi taakkoineen purolle päin ja yritti sen vierustaa\njokirantaan, mutta vastassa kiiluivat taas pertuskat ja kypärit ja hän\nlähti juoksemaan ylös tuomiokirkolle päin. Pikkusillalle tultuaan\nkatsahti hän pitkin Kirkkokatua torille päin. Eräästä palavasta talosta\nkarkasi paitasillaan oleva mies lapsi sylissä kadulle, kiskoen kädestä\nvaimoaan, jonka paita oli rinnan kohdalta revitty ja jonka avonaista\ntukkaa perässä juokseva juutilainen tavotti kouraansa. He juoksivat\nHannua kohti Pikkusillalle päin. Mutta viereisen talon portista tölmäsi\nsamalla kadulle kypäriniekka ja survasi pertuskallaan miestä rintaan.\nHän lyyhistyi maahan, kierähti muutaman kerran ympäri ja jäi makaamaan\nsylen päähän lapsesta, jonka kimeä parkuna hukkui yleiseen pauhinaan.\nPerässä tuleva tanskalainen sai nyt vaimoa tukasta kiinni ja alkoi\nraahata häntä porttia kohti. Kun hän lyyhistyi maahan, löi toinen\nsotilas häntä pertuskan varrella hartioihin, tarttui sitten käsipuoleen\nja riuhtasi hänet seisoalleen. Yhdessä kiskoivat he sitten vaimon\nportista pihalle, josta toiset sotilaat meluten vierittelivät\noluttynnyreitä kadulle. Etäämpänä vauhkotteli ja pyöri kadulla joukko\nhullaantuneita lehmiä hännät ilmassa, kytkyen tyngät kaulassa, pärskien\nja mylvähdellen. Pari tanskalaista hääteli niitä torille päin töykkien\npertuskoillaan kylkiin. Ilmassa, joka keskiyön ajasta huolimatta oli\nkäynyt paahtavan kuumaksi, tuntui veren hajua sekä kitkerää savun ja\npalaneen lihan käryä.\n\nKun Hannu yritti sillan yli, näki hän edessään kadun päässä joukon\nvihollisia, jotka kulman takaa tullen juoksivat siltaa kohti. Hän\nheittäysi nopeasti puroon ja piilottausi sillan alle, ja tömisten\nkarkasi miesjoukko samassa hänen ylitsensä. Kyyröttäessään siellä\ntukalassa asennossa ja polvia myöten liejuun vajonneena valtasi Hannun\nhetkeksi raukea neuvottomuus ja tylsä välinpitämättömyys. Mutta sitä ei\nkestänyt kauan. Kirsti voihkasi hänen sylissään ja hän ryömi sillan\nalta esiin. Vihollisia ei näkynyt kirkon puoleisella kadun osalla,\nainoastaan muutamia pakolaisia hiiviskeli siellä kirkkoa kohti. Hannu\nlähti taakkoineen juoksemaan samalle suunnalle. Hänellä välähti mieleen\npyrkiä kirkkoon, sillä sitä paikkaa väistäisi varmaankin vihollinen.\nMutta portin edustalle tultuaan kohtasi häntä julma pettymys. Joukko\nlähiseudun asukkaita oli ajatellut yhtä hyvää vihollisesta ja etsinyt\nturvaa tuomiokirkon muurien sisällä. _Domus clericorum'ista_ oli\nsinne paennut joukko pappeja, avanneet kirkonovet ja ryhtyneet yhdessä\ntoisten pakolaisten kanssa palavasti rukoilemaan pyhimyksiä. Mutta\nsilloin hyökkäsi joukko tanskalaisia kirkkoon ja säälimätön verilöyly,\nhävitys ja temppelin kalleuksien ryöstö alkoi. Verilöylyä jatkui\nparasta aikaa kirkkopihassa, kun Hannu yritti portista sisään. Miesten,\nnaisten ja lasten ruumiita makasi hautakumpujen välissä ja toiset\nkierielivät haavottuneina ja surkeasti valittaen. Eräälle hautakivelle\noli kiivennyt iäkäs pappi, jonka paljaat, laihat sääret näkyivät mustan\nkauhtanan alta. Hänen kalju päänsä tutisi, hän ojensi kädessään olevaa\nristiä ja huusi särähtelevällä äänellä: »_Aufer immensam, Deus,\naufer iram_.» [Ota pois, Jumal', päältäm' julma vihas.] Eräs\nkirkkotarhassa riehuvista tanskalaisista tyrkkäsi hänet keihäänvarrella\nalas kiveltä ja toinen halkaisi hänen päänsä hilporinterällä. Kellot\ntornissa soivat yhtä mittaa ja tulipalojen synnyttämä tuulenpyörre\nriuhtoi torninhuipussa olevaa tuuliviiriä, joka levottomasti\nrämähdellen kieppui edestakaisin kuin lentoon pyrkien.\n\nKun Hannu pysähtyi kirkonportille, huomasi hänet porttiholvin toisessa\npäässä vartijana seisova tanskalainen ja hyökkäsi pertuska ojona häntä\nkohti. Hannu kääntyi kiiruusti vasemmalle ja lähti juoksemaan pitkin\nmuurin vierustaa. Mutta nähdessään vihollisia myöskin edessään\npiispantalon ympärillä, pysähtyi hän äkkiä, laski Kirstin maahan ja\nhyökkäsi raivostuneena perässään juoksevan tanskalaisen kimppuun.\nTämä hölmistyi vainotun äkillisestä päällekarkauksesta ja ennenkuin hän\nehti tukevata taisteluasentoa ottamaan, oli Hannu lyönyt hänen\npertuskansa sivuun ja survaissut miekkansa hänen nivusiinsa. Ulvahtaen\nkyyristyi tanskalainen muurin juurelle ja Hannu nosti Kirstin uudestaan\nkäsivarrelleen. Mutta minne paeta, sillä piispantalon luona olevat\nviholliset olivat jo huomanneet hänet? Napaturun varrella olevat\npuutalot paloivat jo ilmitulessa, joten suojelevia pimentoja ei\ntälläkään puolen ollut. Piispantalon takaa alkoi maaseutu peltoineen\nja niittyineen ja siellä ammotti palavata kaupunkia vasten\nsynkkä, läpäisemätön pimeys. Mutta sen helmaan oli Hannun mahdoton\npäästä, sillä piispantalolta karkasi häntä kohti karjuen kolme\ntanskalaista, jotka sulkivat tien sinne. Vasemmalla kädellä oli ahdas\n»Pyhänruumiinkränti», joka johti kirkkotorilta alas jokirantaan. Sen\nvarrella oli varmaan joku ulkohuone tulessa, sillä kapea kuja oli savua\ntäynnä. Kirsti kiljaisi ja pusertui lähemmäs Hannua nähdessään\ntanskalaisten lähenevän.\n\n-- Parempi vaikka savuun tukehtua kuin jäädä noiden petojen\nraadeltavaksi, -- sanoi Hannu ja hyökkäsi kujaan.\n\nHän puristi silmänsä kiinni ja mahdollisimman alas kumartuneena\nharppaili hän eteenpäin.\n\n-- Jeesus Maria, minä tukehdun! -- parkaisi Kirsti.\n\nHänen kätensä herpausivat Hannun kaulasta ja hänen ruumiinsa nytkähteli\nsuonenvetoisesti. Miekka kirposi Hannun kädestä, hänen korvissaan\nhumisi ja räiski ja ohimot jyskivät kuin haletakseen. Hän tunsi tuossa\ntuokiossa vaipuvansa maahan, mutta puristi vielä vaistomaisesti Kirstiä\nrintaansa vasten ja ryömi eteenpäin.\n\nViime hetkessä pääsi hän ulos savusta ja näki edessään joen, jonka\ntyyni vesi kiilsi pikimustana tulipalojen valossa. Joukko pakenevia\nkaupunkilaisia juoksi pitkin rantaa parin ylempänä olevan veneen luo,\njoita toiset riuhtoivat irti. Sekavin päin ja kirvelevin silmin lähti\nHannukin taakkoineen tavottelemaan veneitä kohti, mutta ennenkun hän\npääsi luo, tunsi hän takaraivossaan ankaran täräyksen. Kaikki musteni\nhänen silmissään ja voihkaisten kaatui hän raskaasti maahan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÖlannissa olevan Borgholman linnan haltija, Otto Rud, oli viikon päivät\nväijyskellyt laivastoineen Ahvenan ja Turun saaristossa samaan aikaan\nkuin Köpenhaminassa hierottiin rauhaa Hannu kuninkaan ja Svante Sturen\nvälillä. Hänen laivastoonsa kuuluvat kaksi alusta ne olivat edellisenä\nsunnuntaina Karvataskun laivaakin ahdistelleet ja sen saaristossa\noleskelusta olivat kalastajat kulettaneet Turkuun erilaisia ja\nristiriitaisia tietoja. Arvatenkin oli Rud saanut tietoonsa urkituksi,\nettä linnanpuolustusväki oli verrattain vähissä, että kunnollisia\nampuma-aseita ja varsinkin ruutia puuttui ja että linnan päällikkö,\nJosef Pietarinpoika, oli poissa, sillä perjantaita vasten yöllä (2 p.\nelok. 1509) laski hän laivoineen linnan ohi ylös Aurajokeen ja päästi\nhurjat joukkonsa tulella ja miekalla riehumaan keskiyön rauhassa\nlepäävään kaupunkiin.\n\nViisi vuorokautta viipyivät tanskalaiset kaupungissa jatkaen\nhävitystyötään voimattoman linnaväen silmien edessä. Kaikki portit ja\novet murrettiin, kirstut ja kaapit särettiin ja tyhjennettiin\nkalleuksistaan, elukat teurastettiin ja paistettiin suurilla\nkokkotulilla, joita oli viritetty torille ja kirkkopihaan ensi yön\ntulipaloilta säästyneiden puurakennusten hirsistä. Olut ja viini vuoti\nvirtanaan ja murhasta säästyneet, vangiksi otetut naiset pakotettiin\nottamaan osaa näihin villeihin orgioihin, joita mässäävät sotilaat\ntoimeenpanivat heidän kotiensa raunioilla ja omaistensa hautaamattomien\nruumisten äärellä.\n\nTiistaina sulloivat kylläisiksi mässänneet viholliset ryöstösaaliin\naluksiinsa ja siirtyivät Uudenmaan rannikolle tuhotöitään jatkamaan.\nPilkkanauruja päästellen purjehtivat he linnan ohi, josta muutamilla\nvoimattomilla laukauksilla koetettiin heidän matkaansa häiritä.\nSeuraavina päivinä alkoi sitten sieltä ja täältä ilmestyä pakolaisia,\njotka arkoina ja kauhistuneina hiiviskelivät savuavilla raunioilla.\nPerjantaina tuli kaupunkiin myöskin piispa Johannes muutamien hänen\nluoksensa turvaan päässeiden kaniikkien ja arkkiteini Scheelin\nseurassa.\n\nMoneen kauhunnäytelmään, sodan, ruton ja tulipalojen hävityksiin olivat\ntuomiokirkon harmaat muurit olleet todistajina ja sulkeneet sisäänsä\npienen, lohdutusta etsivän joukon, jonka tuli ryhtyä tuhkasta uutta\nkaupunkia kohottamaan. Jykevänä ja totisena kohotti tuomiokirkko nytkin\nkorkeata torniaan suitsevien raunioiden keskeltä, mutta surullisen näyn\ntarjosi sen sisusta kauhistuneelle piispalle ja hänen seuralleen. Vanha\nkatedraali, Hemmingin ja Maunu Tavastin hellän huolenpidon esine, oli\ntällä kertaa tullut täydellisesti osalliseksi kaupungin kohtalosta.\nEttä temppelikään ei ollut säästynyt raa'an ja saaliinhimoisen\nvihollisen temmellyksiltä, sen näki jo etäämpääkin. Tuomiokirkon komea\nja kallis kuparikatto, joka vasta pari vuosikymmentä oli\nauringonsäteitä heiastellut, oli poissa. Kirkkopihassa oli\nnuotionjätteitä, likaa ja eläinten sisälmyksiä. Ruumiit ensi yön\nverilöylystä oli viskelty kasaan erääseen muurinloukkoon ja peitetty\nverisillä lehmänvuodilla. Kirkko tuntui piispasta ja hänen\nseuralaisistaan pimeämmältä ja alakuloisemmalta kuin ennen, sillä\npoissa olivat kaikki sen kallisarvoiset ja välkkyvät koristukset.\nHävityksen jälkiä näkyi kaikkialla. Vihkivesiastia oli kumossa ja\nsijaltaan työnnetty, uhritukit palasiksi murrettuina. Kuorien ovet oli\nväännetty paikoiltaan, useista oli lukot poissa ja seinistä oli\nkiskottu rautatankoja. Synkkinä ja kiihtyneinä kulkivat kapitulin\njäsenet kuorista kuoriin tehden masentavia huomioitaan. Pyhän Johannes\nBaptistan kuorin lähellä oleva suuri vaskinen kastemalja oli kokonaan\nhävinnyt. Poissa olivat alttareilta hopeiset kalkit, kynttilänjalat,\nhalsterit ja kultaompeleiset alttariliinat. Pyhän Laurentiuksen\nkuorista oli neitsyt Marialta riistetty hänen kullattu kruununsa ja\nhopeinen manttelinsa ja surullisesti hymyili heitä vastaan alastomaksi\nriisuttu pyhä neitsyt. Poissa olivat sen alttarilla parittain seisoneet\nhopeiset ristit ja kalkit sekä kallis Pyhän Laurentiuksen halsteri.\nPyhänruumiin kuoriin astuessaan näkivät he kauhistuen, että Maunu\nTavastin marmorikoristeinen hauta oli auki murrettu ja arkunkannesta\nkiskottu irti kuparilevyjä. Irti oli myöskin koetettu kiskoa, vaikka\nsitten kuitenkin paikalleen jätetty kuorin oikeassa seinässä oleva,\nFlanderissa valmistettu kallis kuparitaulu, jonka Maunu Särkilahti\nkaksikymmentä vuotta sitten oli toimittanut Maunu Tavastin ja Olavi\nMaununpojan muistoksi. Saman hävityksen alaisena oli ollut myöskin\nPyhäinmiesten kuori, jossa piispa Johannes oli valmistanut itselleen\nleposijan kahden edeltäjänsä, Maunu Särkilahden ja Laurentius Suurpään\nrinnalle. Ja niin edelleen kuori kuorittain aina pääkuoriin saakka.\nSieltä olivat hävinneet suuret kandelaberit ja piispa Hemmingin\nkynttilänjalat, joissa olivat ympäri vuorokauden palaneet paksut,\nkierteiset vahakynttilät. Puuleikkauksilla ja intarsioilla varustetut\npiispan ja kaniikkien tuolit oli siirretty sijoiltaan ja ajelehtivat\nympäri kirkon, toiset rikkoutuneina. Suuret ja kalliit kirkkofoliantit\noli riistetty lukupulpetteihin kiinnitetyistä vitjoistaan ja useat\nniistä viety pois. Ja sama hävitystyö ylettyi sakaristoon ja sen\nyhteydessä olevaan kirjastoon. Piispan sauva ja hiippa monine\njalokivineen olivat poissa ja paljon muuta kallista kirkon omaisuutta,\nmitä piispat vuosisatojen kuluessa olivat hankkineet ja hurskaat\nuskovaiset sielunsa autuudeksi lahjotelleet.\n\nVainajille, joiden ruumiit makasivat muurin juurella tai alastomina ja\nrunneltuina ajelehtivat kaduilla, kaivettiin yhteinen suuri hauta\nkirkkotarhaan. Kun ilta-aurinko punasi kirkontornin tiiliä, nousi\nvanha, ontuva kellonsoittaja, joka kirkonlakassa nälänkuoliaana piillen\noli välttänyt surman, torniin ja alkoi soittaa kelloja. Silloin\nkerääntyivät kaikki haudalle ja itse piispa ryhtyi siunaamaan vainajia.\n\nHaudan partaalla seisovien joukossa oli myöskin Hannu. Saatuaan iskun\ntakaraivoonsa oli hän maannut joenrannalla tainnuksissa aamunkoittoon\nsaakka. Toinnuttuaan ja päästyään asemastaan selville oli hänen\nonnistunut vihollisen huomaamatta hiipiä pitkin rantaa piispanvainioon\nja sitten ruispeltojen suojassa edelleen maaseudulle. Niin oli hän\nsitten kulkenut aina Marttilaan saakka, missä hän oli viettänyt nämä\npäivät muutaman tutun talonpojan luona. Hän oli kuin pimeään rotkoon\npudonnut, missä hän eli tylsänä ja mitään käsittämättä. Kuultuaan\nvihollisen poistuneen oli hän kuitenkin lähtenyt kaupunkiin, sillä\nperjantaiyölliset kauhunnäyt ja paikka, missä Kirsti oli häneltä\nriistetty, ikäänkuin vetivät häntä luokseen. Hän oli kauan istunut\ntylsänä jokirannassa ja kun kellot olivat alkaneet soida, oli hän kuin\nunissakäyden kulkenut kirkkotarhaan.\n\nPiispan koettaessa puhua lohdutuksen sanoja masentuneelle joukolle,\nkiintyi Hannun katse erääseen muurin varjossa seisovaan nuoreen\nmieheen. Hän katsoi ja katsoi ja ikäänkuin sumun keskeltä selveni\nhänelle Arent van Askenin muoto. Mutta tuo kaunis tummaverinen\nnuorukainen oli nyt tuhkanharmaa ja hänen katseensa näytti aralta ja\npälyilevältä. Huomatessaan väkijoukossa Hannun säpsähti hän ja tuiotti\nhäneen kuin aaveeseen. Oman tilansa unhottaen valtasi Hannun sääli.\nEhkä hänkin oli menettänyt kaikkensa tässä yleisessä häviössä? Vanha\nviha suli pois Hannun sydämestä, torstai-iltainen tappelu Saunalassa\nkohosi hänen mieleensä kuin paha uni ja hän tunsi tarvetta lähestyä\nentistä vihamiestään sekä tarjota hänelle sovinnon kättä.\n\nKun hautaustoimitus oli loppunut, etsi Hannu silmillään Askenia, mutta\nhäntä ei näkynyt. Kierrettyään väkijoukossa tuli hän ulos portista ja\npysähtyi Kirkkokadun suuhun tähystellen ihmeissään ympärilleen. Silloin\nlaski joku kätensä hänen olalleen ja kun hän kääntyi, seisoi siinä ukko\nMurainen.\n\n-- Minä näin sinut haudalla enkä ollut silmiäni uskoa, -- sanoi hän\nHannun kättä puristaen, -- sillä minä ja muut, jotka silloin\nperjantaina pelastuimme veneisiin kun sinä jäit rannalle makaamaan,\nluulimme sinun kuolleen tai joutuneen vihollisen valtaan.\n\n-- Mutta Kirsti, tiedättekö hänestä mitään? -- kysyi Hannu kiiruusti\nkuin unesta havahtuen.\n\n-- Kyllä hän on turvassa, vaikka makaakin sairaana ja valittaa äitinsä\nja sinun kohtaloasi.\n\n-- Missä hän sitten on? -- tiukkasi Hannu kärsimättömästi.\n\n-- Naantalissa, ja kyllä luostarisisaret hänestä huolta pitävät. Siellä\non minunkin muorini ja muutamia muita pelastuneita. Päästyämme jokea\nmyöten turvaan, kulimme silloin yötä myöten Naantaliin ja saimme kaikki\nluostarissa katon päämme päälle. Ja kun pelättiin vihollisen sinnekin\ntulevan, lähetti abbedissa pari munkkia viemään kaikki käsillä olevat\nrahat Turkuun vainolaisen lepyttimiksi. Eikä vihollista sinnepäin\nkuulunut, vaikka koko luostari oli yötä päivää pelon ja kauhun\nvallassa, kun täältä yhtä menoa kaameat tulipalot loimottivat.\n\n-- Hänet siis joku pelasti, kun minä kaaduin? -- kysyi Hannu, joka\ntunsi taivaalleen valonsäteen pilkahtaneen, kuullessaan Kirstin\npelastuneen.\n\n-- Nuori van Asken hänet kantoi venheeseen juuri kun olimme rannasta\nlähdössä, -- vastasi vanha tynnyrintekijämestari ja katsoi häneen\nomituisesti.\n\n-- Arentko? -- lausui Hannu hitaasti ikäänkuin koettaen palauttaa\nmuistiinsa jotakin hämärää ja haihtuvaa.\n\n-- Niin. Mutta kuinka sinä oikein kaaduit? Eihän meidän kintereillämme\npitänyt olla tanskalaisia.\n\n-- Minua lyötiin takaapäin päähän. Muuta en muista.\n\n-- Millä sinua lyötiin? Ei kaiketi miekalla eikä hilporilla, sillä\nsilloin et arvatenkaan siinä seisoisi.\n\n-- Tottakai nyrkillä, koska minulla ei ollut verihaavaakaan päässä.\n\n-- Asken kertoi juutilaisen kaataneen sinut juuri kun hän juoksi\npaikalle. Silloin oli hän surmannut juutilaisen ja temmannut Kirstin\nsyliinsä.\n\nHannu mietti hetken ja sanoi sitten kuin havahtuen:\n\n-- Mutta silloinhan olisi juutilaisen ruumis maannut minun vieressäni.\nMutta mitään sellaista en nähnyt, kun aamuyöstä tulin tajuihini.\n\n-- Hm, se näyttää siis hyvinkin todenperäiseltä, -- sanoi Murainen kuin\nitsekseen.\n\n-- Mikä niin? -- kysyi Hannu silmät suurina ja aavistaen jo puolittain\nasianlaidan.\n\n-- Että se olikin Asken, joka sinua löi, -- sanoi Murainen hitaasti. --\nYksi meikäläisistä sen oli ollut veneestä käsin huomaavinaan, mutta ei\npuhunut siitä mitään ennenkuin Kirsti itse alkoi Askenia siitä\nkonnantyöstä syyttää.\n\n-- Kirsti?\n\n-- Niin, merkillistä kyllä, sillä veneeseen tuotaessa hän oli\ntainnuksissa ja luostariin tultuamme houraili vielä pari päivää. Ja\nhouriossaan hän alkoi Askeniakin syyttää eikä sallinut häntä silmiensä\nedessäkään. Silloin kertoi tapauksen näkijäkin huomionsa ja kun me\naloimme katsoa karsaasti Askenia, katosi hän pari päivää sitten\nkokonaan joukostamme.\n\n-- Minä luulin nähneeni hänet täällä haudalla, -- sanoi Hannu\nmietteissään.\n\n-- Kyllähän saksalaiset ovat sinua vihanneet, -- sanoi Murainen, --\nmutta tuollaista konnantyötä ei sentään olisi odottanut. Kyllä kai\nsiihen on täytynyt olla syvempääkin syytä kuin kauppakateus.\n\nHe kulkivat äänettöminä Kirkkokatua alas. Useimmista puurakennuksista\noli jälellä vain tuhkaa ja kekäleitä korkeiden kivijalkojen välissä.\nAlastomina ojentuivat hävityksen keskellä valkoisiksi kalkitut uunit\ntaivasta kohti. Kadulla ajelehti halpa-arvoisempia talouskaluja,\nvaaterääsyjä, kekäleitä ja tuhkaa. Ilmassa tuntui kydönomainen tuoksu.\n\n-- Olisin minäkin suonut jo levossa kuolevani, mutta alusta täytyy\nvielä alkaa, -- sanoi Murainen huoaten. -- Tämä on nyt kolmas kerta,\njolloin talostani ei ole muuta jälellä kuin kivijalka. En ollut paljon\npäälle parinkymmenen vuoden, kun Konrad-piispan aikana tällä tavoin\nlähes koko kaupunki meni tuhkaksi. Kun siitä oli päästy elämisen\nalkuun, tuli rutto ja vei puolet kaupungin asukkaista ja niiden\njoukossa oli minun ensimäinen vaimoni. Kahdeksantoista vuotta sitten,\nMaunu-piispan aikana, meni taloni samoinkuin suurin osa kaupunkia taas\ntuhkaksi ja kun uusi talo oli saatu pystyyn, sai vanhin poikani\nsurmansa Viipurin pamauksessa. Ja nyt vanhoilla päivillään piti nähdä\nvielä tämä kaikista kauhein hävitys. Kuningas, kuningas pitäisi olla,\njoka rauhan maahan turvaisi.\n\nTorilla erosi Murainen Hannusta ja meni raatihuoneelle, jonne haudalla\nolleet kokoontuivat neuvottelemaan, mistä laidasta ja millä keinoin\nelämä oli uudelleen alettava. Mutta Hannu päätti heti suoraa päätä\nlähteä Naantaliin.\n\nKirsti oli vielä sairaana, vaikka ei hourannut enää. Hän oli tavattoman\nkalpea ja hänen lapselliset silmänsä olivat kuin suurentuneet.\nSellaisena näytti hän Hannusta entistä kauniimmalta. Kasvinveljen\nnähdessään huudahti Kirsti hämmästyksestä samalla kuin heikko puna\nkohosi hänen kasvoilleen. Kun Hannu kumartui hänen puoleensa, kietoi\nhän kätensä hänen kaulaansa, mutta purskahti sitten itkuun ja sanoi:\n\n-- Annatko sinä, Hannu, minulle koskaan anteeksi, kun minä olen ollut\nsinulle niin ilkeä? Sinua minä olen aina rakastanut, mutta kun meitä\npidettiin aina toisillemme kuuluvina, tahdoin minä näyttää, ettei se\nniin vain itsestään selvää ole. Arent on konna enkä minä tosissani ole\nhänestä koskaan välittänyt, vaikka sinua kiusatakseni olenkin ollut\nhänestä pitävinäni. Olen rukoillut sitä Jumalan äidiltä anteeksi ja\nsinun ja äidin sielujen puolesta olen rukoillut, sillä luulin sinunkin\nsaaneen surmasi.\n\nHannu pyyhki kyyneleitä hänen silmistään ja tunsi rinnassaan\nsamanlaisen onnen tulvahduksen kuin pari viikkoa sitten märskorilla\nseisoessaan ja kotikaupunkia lähestyessään.\n\n-- Älä itke, Kirsti, -- kuiskasi hän, -- alotamme elämän uudestaan ja\nkaikki muuttuu vielä hyväksi.\n\n-- Mutta äiti, äiti! -- purskahti taas itkuun Kirsti, jonka mieleen oli\npalannut kaamea kuva äidin kuolemasta, -- hän ei päässyt edes\nsiunattuun maahan lepäämään.\n\n-- Minä kaivan tuhkan seasta hänen jäännöksensä ja toimitan ne hautaan,\n-- sanoi Hannu edes jollakin Kirstiä lohduttaakseen.\n\nSamalla juolahti hänen mieleensä jotakin ja hän huudahti:\n\n-- Kuulehan, Kirsti, tiedätkö missä äitisi säilytti liikoja rahoja?\n\n-- En! -- vastasi Kirsti ihmeissään.\n\n-- Kellarin peräseinässä. Minulle näytti hän ne silloin torstai-iltana,\n-- sanoi Hannu hieman punastuen. -- Vihollinen ei niitä tietenkään ole\nlöytänyt eikä tulikaan ole voinut niitä tuhota. Niistä annamme heti\nosan luostarille, että sisaret pitävät esirukouksia tätivainajan sielun\npuolesta. Ja kun saamme elämän ennalleen, niin annamme lisää, eikö\nniin?\n\nKirsti tyyntyi jonkun verran, sillä häneen vaikutti yhtä paljon Hannun\nluottava ja toivorikas mieli kuin hänen ehdotuksensakin. Itse asiassa\nolikin Hannussa yhtäkkiä uudelleen herännyt pulppuileva elämänhalu,\njoka houkutteli häntä työhön ja toimintaan.\n\nKirstin käsiä pidellen lausui hän:\n\n-- Lähden heti Turkuun ja ryhdyn puuhaamaan meille uutta asumusta.\nSiksi kun se valmistuu, paranet sinäkin. Käyn joka ilta kirkossa\nrukoilemassa Pyhää Henrikkiä sinun puolestasi.\n\nKirsti hymyili raukeasti vastaan ja täynnä elämänintoa palasi Hannu\nTurkuun.\n\nEnnen kuukauden loppua alkoi pieni pääkaupunki jälleen nousta\ntuhastaan, kuten niin monta kertaa ennenkin nelisatavuotisen\nolemassaolonsa ajalla. Tuhosta pelastuneet porvarit, niin suomalaiset\nkuin saksalaisetkin, liittyivät toisiinsa ja yhteisvoimin käytiin\ntyöhön käsiksi. Ensinnä korjattiin vilja kaupungin ympärillä olevilla\npelloilla ja sitten ryhdyttiin rakennustöihin. Rohkeutta lisäsi se, kun\nTukholmasta saapui viesti, että rauha Tanskan kanssa oli saatu toimeen.\nJa kun toiset paukuttelivat varstoja riihissä, tupruttelivat toiset\ntuhkaa ilmaan, peratessaan palaneiden rakennusten perustuksia. Jokea\npitkin laskettiin alas hirsilauttoja, kirveet ja sahat olivat käynnissä\naamusta iltaan ja porvarien, munkkien, linnannihtien ja lähiseudun\ntalonpoikain yhteisponnistuksilla alkoi kohota talvensuojia\nkatottomiksi joutuneille. Mutta moni perhe oli kokonaan joutunut surman\nomaksi, toisista pelastunut vain kuin ihmeen kautta joku perheen\nnuorimmista jäsenistä, ja siksi moni tuvanuuni jäi vielä vuosikausiksi\nentisen kodin raunioilla alastomana törröttämään. Moni kauhun yönä\npakoon päässyt porvari jäi myöskin ainaiseksi maalle, pitäen talonpojan\nelämää metsien suojassa turvallisempana kuin oloa kaupungissa, jota\nviholliset, rutto ja tulipalot alituisesti etsiskelivät.\n\nHannu oli todellakin löytänyt kellarinseinästä rahalippaan koskematonna\nja innolla puuhasi hän uutta asuinrakennusta palaneen tilalle.\nSunnuntaisin retkeili hän aina Naantaliin ja iloisena kuvaili\nvähitellen toipuvalle Kirstille, kuinka uuden tuvan seinät kohosivat\nvalkoisina ja puhtaina. Marraskuun lopulla oli se valmis sekä\nvarustettuna välttämättömimmillä talouskaluilla. Kirsti oli nyt siihen\nmäärään parantunut, että hän muutti Turkuun ja joulunaattona heidät\nsitten vihittiin avioliittoon.\n\nNiin alkoi heidän yhteiselämänsä täynnä valoisaa luottamusta\ntulevaisuuteen. Mutta eheää ja pitkäaikaista onnea ei heille oltu\nsuotu. Kuten niin moni muukin sortuivat he levottoman ja ristiriitaisen\nmurrosajan myrskyihin, jotka raivasivat tietä uudelle aikakaudelle. Se\nsyntyi tulen ja veren keskellä ja vaati paljon uhreja. Monet piispoista\nja muista valtaherroista saivat epätoivoista uhkapeliä pelattuaan ja\nomantuntonsa kanssa aikansa tingittyään astua toinen toisensa jälkeen\nmestauslavalle, ja monet niistäkin, jotka huomaamattomissa elivät,\nsortuivat muuten ajan rattaiden alle.\n\nKirsti ei tuon kauhunyön jälkeen koskaan enää palannut ennalleen.\nKalpeana ja hiljaisena liikkui hän askareissaan, kävi ahkerasti\nkirkossa rukoilemassa ja tyrskähti usein ilman näkyvää aihetta\nitkemään. Hän näki kaameita unia ja ennusti verisiä aikoja ja toisinaan\nyöllä saattoi hän äkkiä kirkaista ja takertua Hannun kaulaan, sillä\nlattian alta oli hän kuullut äitinsä valitushuudon. Ja kun Kirsti parin\nvuoden kuluttua synnytti tyttären, joka kuitenkin muutaman viikon\nvanhana kuoli, kääntyi hänen elämänsä entistä enemmän sisäänpäin.\n\nHannu koetti toimia tarmonsa takaa ja saada Karvataskun kauppaliikettä\nennalleen. Mutta metelinen aika tuhosi jälestä sen mitä rauhallisella\ntyöllä rakennettiin. Hannu kuninkaan ja Svante Sturen sijalle oli\ntullut Kristian II ja Sten Sture nuorempi, jotka uudistivat saman\nverisen leikin Ruotsin herruudesta kuin edeltäjänsäkin. Sodan takia\nkävi kauppa huonosti ja porvarien asema Turussa oli sitäkin tukalampi,\nkun linna sai niin päällikökseen kuin miehistökseen tylyjä muukalaisia,\njotka kaikella tavalla rasittivat kaupunkia. Laiva, jonka Hannu\nsuurilla ponnistuksilla oli saanut kuntoon, joutui Tukholman retkellä\nvihollisen saaliiksi ja kohta sen jälkeen kuoli Kirsti lapsivuoteeseen.\nSilloin myi Hannu talonsa ja jakoi rahat tuomiokirkolle sekä Naantalin\nluostarille, joissa tuli pitää esirukouksia hänen omaistensa sielujen\nautuudeksi. Itse otti hän vastaan laivurintoimen, jota Kuusiston\nlinnanvouti oli hänelle tarjonnut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä alkoi valeta -- toukokuun 23 päivä 1522. Nukuttuaan vain muutaman\ntunnin nousi Hannu laivankannelle, jossa maston juurella seisoi\nainoastaan yövartija liikkumatonna ja sarkakauhtanaansa kääriytyneenä.\nLuotoja ja salmia peitti vielä usvainen hämy ja laiva keinui hiljalleen\nmainingissa. Ympärillä lenteli kalalokkeja ja triiek! triiek!\nhuutelivat toisilleen valkorintaiset tiirat. Etäämpää kuului hylkeen\nomituinen, surumielinen juorotus. Lähimmällä luodolla näkyi vaalenevaa\ntaivaanrantaa vasten savupatsas, joka harmaasta kalastajamökistä nousi\nkuin suoraan kalliosta. Se kallistui länttä kohti ja siihen hetken\ntuiotettuaan sanoi yövartija:\n\n-- Rupeaa idästä tuulemaan. Taidamme tästä piankin päästä liikkeelle,\nkun jäätkin ovat yöllä hävinneet näkyvistä.\n\nHannu ei vastannut mitään. Hän seisoi laivan parrasta vasten ja tuiotti\naaltoihin, jotka hiljaa liputtelivat laitoihin. »Tänään minä siis saan\ntulla luoksenne», sanoi hän itsekseen, ajatellen Kirstiä ja lapsiaan\nsekä äsken näkemäänsä unta. Kirsti oli keinunut läpikuultavalla\npienellä jäälautalla, pidellen kummallakin käsivarrellaan pientä\näskensyntynyttä, ja kaikki kolme he olivat viittoneet hänelle. Laiva\noli täysin purjein kiitänyt kohti, mutta jäälautta oli paennut edellä,\nkunnes laiva oli yhtäkkiä ankarasti tärähtänyt ja alkanut vajota,\njolloin lauttakin oli kadonnut aaltoihin. »Ei minulla täällä enää\nmitään olekaan, mielelläni minä jo tulen luoksenne», lopetti Hannu\nmietteensä, kun kuuli samassa kannelle johtavien portaiden narisevan\njonkun askelista.\n\nLuukusta kohosi vähitellen näkyviin pitkään, mustaan kaapuun ja mustaan\nsamettipäähineeseen puettu mies, jonka ikää oli vaikea ulkonäöstä\npäättää. Hänen hienopiirteisissä parrattomissa kasvoissaan ja koko\nolemuksessaan oli jotakin nuorekasta ja hentoa ja samalla sentään\nvanhaa ja väsähtänyttä. Silmät olivat raskaat ja uneksivat ja ohimoilla\nnäkyvä tukka oli harmaa. Hän oli piispa Arvid Kurki, joka\nvarhaisimmassa nuoruudessaan oli saanut olla todistajana kamalaan\nnäytökseen isänsä kartanossa Laukossa ja joka nyt alun toistakymmentä\nvuotta oli seisonut Suomen kirkon peräsimessä, koettaen sitä\nparhaimpansa mukaan ohjata ajan myrskyissä. Varjellakseen pahemmilta\nonnettomuuksilta kirkkoaan ja kansaansa, jonka etujen ensimäinen ja\nlähin valvoja hän edeltäjäinsä tavalla tunsi olevansa, oli hän\nkoettanut osottaa kuuliaisuutta tyrannia kohtaan. Mutta lopulta oli se\ntie käynyt mahdottomaksi kulkea ja pari kuukautta sitten oli hän\njulkisesti liittynyt kuninkaan vihollisiin ja antanut apuaan Kustaa\nVaasan joukoille, jotka piirittivät Turun linnaa. Mutta kun Söyrinki\nNorby lähestyi tanskalaisen laivastonsa kanssa Turkua, silloin oli\npiispa tuntenut Kuusiston turvattomaksi ja lähtenyt maitse\nEtelä-Pohjanmaalle, mukanaan muutamia kaniikkeja sekä Turun seudun\naateliskartanoista joukko rouvia ja neitoja, jotka eivät tahtoneet\njäädä alttiiksi vihollisen väkivallalle. Hannu oli läpi saariston ja\ntanskalaisten nenän ediste tuonut laivan Närpiöön, jossa piispa\nseurueineen oli eilen noussut siihen purjehtiakseen Ruotsiin. Sumun ja\najojäiden takia oli kulkeuduttu Korsnäsin saaristoon ja ankkuroitu\nyöksi lähelle Bergötä.\n\n-- Kuinka näyttää, voimmeko tänään jatkaa matkaa paremmalla\nmenestyksellä? --- kysyi piispa Hannua tervehdittyään.\n\n-- Näyttää rupeavan idästä tuulemaan ja silloin me saamme myötätuulen\ntai hyvän laitasen, jos pyrimme Upplannin rannikkoa kohti.\n\n-- Parempi olisi sinne päästä. Mutta luuletteko ennen iltaa voitavan\nsitä matkaa suorittaa?\n\n-- Riippuu siitä minkälaisen tuulen saamme ja kuinka paljon ajojäistä\non vastusta.\n\nPiispa käveli muutamaan kertaan ääneti laivan kannen yli ja sanoi\nsitten enemmän itsekseen kuin Hannulle:\n\n-- Niinköhän me kunnialla pääsemme toiselle puolen merta? Pahat\naavistukset täyttävät mieleni ja minusta tuntuu väkisinkin kuin näkisin\nviimeisen päiväni valkenevan. Jumala ja kaikki pyhät meitä suojelkoot!\n\nHän laskeusi takaisin kannen alle ja Hannu ajatteli: »Hän tuntee sen\nmyöskin.»\n\nKun aurinko alkoi punata kallioilla kasvavia kääkkyräpetäjiä, oli tuuli\npaisunut siksi, että saattoi vetää purjeet ylös. Peräkajuttaan\nsijotetut naisetkin olivat jo nousseet ja kun piispa itse oli\ntoimittanut aamurukouksen ja jakanut ehtoollisen kaikille mukana\nolijoille, nostettiin ankkuri ja laiva lähti liukumaan ulos\nsaaristosta.\n\nUlapalle päästyä kiihtyi tuuli kiihtymistään ja kun jäitäkään ei\npahemmin ollut näkyvissä, näytti matka käyvän mitä suotuisimmin.\nPuolenpäivän aikana kiihtyi tuuli myrskyksi ja laiva tuntui kulkevan\nkuin lentäen aallon harjalta toiselle. Auringon laskiessa alkoi näkyä\nRuotsin rannikko, mutta samalla ilmestyi myöskin tielle yhä useammin\njäälauttoja, jotka itätuuli oli tälle puolen ajanut. Kuta lähemmäs\nsaaristoa tultiin, sitä vaivaloisemmaksi kävi kulku. Hannu itse seisoi\nperäsimessä ja jännitti korviaan kuullakseen myrskyn ulvonnalta\nmärskorilla olevan tähystäjän huutoja.\n\nKun oli juuri onnellisesti kierretty suuri jäälautta, rysähti laiva\näkkiä ja pysähtyi täydessä kulussaan, niin että pari takimmaista\nvanttia rusahti poikki. Oli siis ajettu karille. Aallot ja jäälohkareet\npieksivät vasenta laitaa ja laiva kallistui arveluttavasti toiselle\nkylelleen. Kajutasta kuului huikeita parkaisuja ja piispa sekä kaniikit\nnousivat kalpeina kannelle. Laskettiin nopeasti molemmat veneet\nvesille, vaikka pelastuksesta ei suuria toiveita voinut ollakaan.\nToinen vene, johon laskettiin yksitellen kaikki naiset, ja joka ensinnä\nlähti neljän laivamiehen soutamana liikkeelle, ajausi muutaman sylen\npäässä laivasta jääteliä vasten ja kaatui kumoon. Ainoastaan pari\nmiehistä pelastui jäälohkareelle, josta he kuitenkin pian kierähtivät\nalas ja katosivat näkyvistä.\n\nToiseen veneeseen laskeusivat piispa miesseuralaisineen, kaksi jälellä\nolevaa laivamiestä ja Hannu. Heidän kulkunsa jäätelien välissä ja\nkovassa aallokossa onnistui aluksi paremmin. Parin virstan päässä\nedessä oli Öregrundin ranta ja sitä kohti ohjasi Hannu venettä.\nAivankuin aamulla lähdettäessä nouseva, punasi nyt laskeva aurinko\nedessä olevan saaren kääkkyräpetäjiä. Mutta Hannu, joka tähysti veneen\nedessä kelluvia jääteliä, luuli näkevänsä siellä Kirstin keinuvan ja\nviittovan häntä luokseen, ja hänellä oli varma tunto siitä, etteivät he\nrannalle pääse.\n\nKun maalle oli enää puolen virstaa, pusersi kaksi raskasta\njäälohkaretta veneen väliinsä. Sen laidat rusahtelivat ja kun jäätönkit\nviskausivat erilleen, alkoi vene täyttyä vedellä. Hannu katsahti\npiispaan, jonka harmaa tukka liehui tuulessa ja joka alistuvan\nnäköisenä näytti rukoilevan itsekseen, sillä hänen huulensa liikkuivat\nhiljaa.\n\nHannu tunsi itsensä ihmeen rauhalliseksi ja kun vene muutaman sylen\npäässä jääteleistä alkoi upota ja hän joutui veden varaan, katsahti hän\nkuin osaveljeensä vielä kerran piispaan, jonka mustan kaavun liepeet\npoimuilivat veden pinnalla. Sitten viskasi aallonärjy heidät kauemmas\ntoisistaan, ja niin vaipui Hannu Kimalainen yhdessä Suomen viimeisen\nkirkkoruhtinaan kanssa Pohjanlahden aaltoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana päivänä tyhjensivät Kuusiston piispanlinnan rikkaista\naarteistaan Söyrinki Norbyn saaliinhimoiset joukot, jotka edellisenä\npäivänä olivat riehuneet turvattomaksi jääneessä Turussa. Hannu\nKimalaisen rakentama tupa samoinkuin suurin osa kaupunkia oli kerran\ntaasen palanut poroksi, ja oli asukkaista tyhjänä. Linnan valleilla\nriippui Junker Tuomaan hirtättämiä suomalaisia ja ryöstäen, raiskaten,\npolttaen ja murhaten levisivät tanskalaiset maaseudulle.\n\nVerisenä nousi taivaanrannalle uuden ajan aurinko.\n\n\n\n\nMURROSAJAN MIES\n\n\nMaa oli jo sulana, ilmassa oli lauhkea tuntu ja tuomiokirkon sekä\nkapituli- ja koulurakennuksen katoilla räpsähtelivät naakkojen siivet.\nPiispantalossa, joka oli koillispuolella parikymmentä askelta\nkirkonmuurista, loimotti ilta-auringon säteissä punaiseksi maalattu\nporttitorninkatto kuin suuri rovio. Portissa oli vilkas liike, yhtä\nmenoa kulki siitä sisään ja ulos pappeja, munkkeja, aatelismiehiä ja\ntalonpoikia. Arastellen puikkelehti muiden kulkijain lomitse rääsyisiä\nnaisia lapsi käsivarrellaan sekä rampaantuneita miehiä kainalokepein\ntai sokeita kalvakan lapsukaisen taluttamina, sillä oli perjantaipäivä\nja silloin jakeli piispa almuja köyhille. He eivät menneet pääovesta\nsisälle, kuten muut, vaan kiersivät pihalle odottamaan, kunnes piispa\nvanhus tulisi ulos heidän luoksensa.\n\nPiispa Martti Skytte, dominikaanimunkiston entinen ylivikarius, istui\ntyöhuoneessaan raskaassa, korkeaselkäisessä nojatuolissa. Hän oli\npuettu dominikaaniveljen yksinkertaiseen mustaan kaapuun, jota hän\narkioloissa vieläkin käytti, ja ainoastaan rinnalla riippuva kultainen\nristi osotti hänen korkeata arvoaan. Hänen sileäksi ajetut kasvonsa\nkirkkaine sinisine silmineen tekivät lapsenomaisen vaikutuksen, mutta\nmustan kalotin alta olkapäille valuva tukka oli läpeensä harmaa.\nIkkunan edessä oli kirjotuspulpetti ja sen ääressä istui iäkäs sihteeri\nJohannes Erasmi sekä teinin puvussa oleva nuori Agricola, joka toimi\npiispan kirjurina. Uunin luona penkillä istui harmaapartainen\ntaloudenhoitaja.\n\n-- Hyvä on, hyvä on, kirjotan sitten sen alle yhdessä toisten kirjeiden\nkanssa, -- sanoi piispa Agricolalle, joka juuri lopetti vasta\nkirjottamansa kirjeen lukemisen. -- Laskekaahan sisään seuraava\nodottaja, -- nyökäytti hän taloudenhoitajalle päätään.\n\nHuoneeseen astui keski-ikäinen, köyhästi puettu ja laiha pappismies.\nHän kumartui suutelemaan esimiehensä pientä ja valkoista kättä, jonka\netusormessa kimalteli leveäkantainen, Pyhän Henrikin kuvalla varustettu\npiispansormus.\n\n-- Valituksiako, poikani? -- kysyi piispa vanhus ja hänen suunsa\nympärille ilmestyi tuskallinen piirre.\n\n-- Niin, teidän isällisyytenne, -- myönnytti pappi aralla ja\nvalittavalla äänellä. -- Kymmenysosuuteni viime vuodelta ovat vielä\nsuurimmaksi osaksi saamatta ja ruokaveron tältä vuodelta olen\nainoastaan kahdesta talosta saanut.\n\n-- Onko seurakunnassa niin suuri köyhyys? -- kysyi piispa jotakin\nsanoakseen, vaikka hän arvasikin syyn.\n\n-- Ei läheskään, -- kiiruhti pappi selittämään, -- mitäs vielä, sillä\nviime kesänähän saatiin harvinaisen hyvä sato. Mutta talonpojat eivät\ntahdo maksaa sen jälkeen kun kuninkaan asiamiehet korjasivat kirkon\nhopeat ja toisen kelloista. Sanovat sen olevan kuninkaan tahdon, ettei\npapeille enää veroa makseta. Olen heitä pannallakin uhannut...\n\n-- Pannallako? -- keskeytti piispa vakavasti.\n\n-- Niin, teidän isällisyytenne, pelotellut vain olen, mutta ei sekään\nole auttanut.\n\n-- Antakaa sellaisten uhkausten olla, pannan aika on ollut ja mennyt\neikä kuningas, kuten kyllä tiedätte, sellaista hyväksy.\n\n-- Mutta entäs pyhä isä Roomassa? -- uskalsi pappi hiljaa väittää.\n\n-- Hm, kuningas on meitä paljon lähempänä, poikani, -- sanoi piispa\nkartteliaasti. -- Ja siksi toiseksi ei kuningas myöskään hyväksy eikä\nsalli, että talonpojat jättävät pappinsa leivättömiksi. Siitä asiasta\nolemme juuri kirjottaneet kuninkaalle ja hän kyllä laittaa niin, että\nse asia tulee korjatuksi. Ilmottakaa se ynnä minun varotukseni ohella\nseurakunnalle.\n\nKun pappi viipyi vielä huoneessa, kysyi piispa:\n\n-- Mutta kenties sinua painostaa kovempikin hätä?\n\n-- Kyllä, tai ei niinkään minua itseäni kuin...\n\nHän vaikeni punastuen.\n\n-- Hm, sinulla on siis perhettäkin?\n\n-- On, -- sanoi pappi maahan katsoen, -- enkä minä suinkaan ole ainoa,\n-- yritti hän puolustautua.\n\n-- Kyllä tiedän, kyllä tiedän, -- keskeytti piispa. -- Onko perhe sinun\nluonasi pappilassa?\n\n-- Ei, eihän toki, sillä piispa Hemmingin statutithan kieltävät sen, --\nehätti pappi selittämään.\n\n-- Hm, hm, niin kyllä, mutta mitäs kanoninen laki siinä asiassa säätää?\n\nPappi katsoi vaieten jalkoihinsa.\n\n-- Se kieltää papilta kokonaan yhteyden vaimon kanssa, sekä julkisen\nettä salaisen, -- sanoi piispa, -- ja Hemmingin statutit ovat vain\nhätäkeino, joka koettaa korjata tuon vanhemman määräyksen rikkomisia.\nMutta jos nyt kerran on hankkinut lapsia maailmaan, niin eiköhän\njumalallinen laki, joka on näitä molempia vanhempi, velvota niistä\nmyöskin huolta pitämään? No niin, jos hätäsi on kova, niin\ntaloudenhoitajani tuossa saa tehdä hyväksesi niin paljon kuin katsoo\nmuilta tarvitsijoilta liikenevän.\n\nHän ojensi kätensä papille, joka yhdessä taloudenhoitajan kanssa jätti\nhuoneen. Piispa käveli muutaman kerran lattian yli, istui sitten\nentiselle paikalleen ja sanoi huoaten isä Johannekselle:\n\n-- Milloinka nämä ristiriidat loppunevat? Tarkastusmatkoillani olen\nmelkein jokaisella papilla huomannut olevan lapsia, joita he eivät\nuskalla luonansa pitää. Mutta ehkä pian tulee se aika, jolloin he\njulkisesti saavat mennä avioliittoon ja elää oikeata perhe-elämää.\nMinun aikani on vielä puolinaisuuden aikaa eikä Jumala ole minua\nasettanut uusia uria avaamaan, sen minä kyllä itsestäni tunnen.\n\nSisään astui nyt muuan dominikaanimunkki, jolla oli side otsan\nympärillä ja kaapu useammasta kohti repeytynyt. Haikealla äänellä alkoi\nhän valittaa, kuinka häntä keruumatkalla ollessaan markkinarahvas\nHalikossa oli pahoinpidellyt ja kuinka kuninkaan veronkantaja oli hänet\nsen jälkeen väkisin kulettanut Turkuun.\n\n-- Mutta onhan sinulla, poikani, kai tieto siitä, että kuningas on\nkieltänyt munkkeja keruulla kulkemasta muuna kuin kymmenenä viikkona\nvuodessa? Nyt on luvaton aika ja vouti on siis noudattanut vain\nkuninkaan käskyä estäessään sinua toimessasi, -- vastasi piispa.\n\n-- Mutta pitääkö meidän totella enemmän kerettiläiskuningasta kuin\npyhää isää Roomassa? -- sanoi munkki kiivaasti.\n\n-- Siinä ollaan taas, poikani, -- huokasi piispa. -- Mutta voitko sinä,\njoka olet minua kolmekymmentä vuotta nuorempi, vakuuttaa minulle että\nnäissä meidän oloissamme on viisaampaa ja Jumalalle otollisempaa\ntotella enemmän pyhää isää Roomassa kuin kuningasta?\n\nMunkki pysyi vaiti. Piispa jatkoi:\n\n-- Minä en ymmärrä muuta kuin kehottaa sekä sinua että muita veljiä\npysymään luostarissa ja lähtemään maaseudulle ainoastaan luvallisena\naikana.\n\n-- Mutta luostarihan on typö tyhjä ja jos meidän harvojen, jotka olemme\npysyneet munkkilupauksellemme uskollisina, täytyy siellä värjötellä,\nniin kuolemme me nälkään, -- väitti munkki.\n\n-- Hm, sekin on totta, -- myönsi piispa ja katsahti epäröiden\ntaloudenhoitajaansa, joka sillä välin oli palannut huoneeseen. Tämä\npudisti päätään.\n\n-- Olen itsekin tällä haavaa voimaton teitä aineellisesti auttamaan,\nmutta minä kirjotan vieläkin kerran puolestanne kuninkaalle ja jollei\nhän suostu teille apua osottamaan, niin ... aina kun minun hinkaloni\ntäyttyvät, tulen minä teitä muistamaan, sillä Pyhän Dominicuksen\nveljeskunta on minulle rakas. Villiintynyttä markkinarahvasta meidän on\nmahdoton rangaista, mutta voutia minä olen nuhteleva hänen\nkäytöksestään. Ja muutoin on teillä jälellä-olevilla tällaisina aikoina\nkahta suurempi syy viettää nuhteetonta elämää rukouksessa ja paastossa.\n\nHän ojensi siunaten kättään ja nöyrästi kumartaen jätti munkki huoneen.\nPiispa nojautui tuolinselustaa vasten, peitti käsillä silmänsä ja sanoi\nvalittaen:\n\n-- Puolinaista, puolinaista kaikki! Minun tulisi auttaa ja minä olen\nkuin paaluun sidottu.\n\nHän antoi isä Johannekselle ohjeet kuninkaalle dominikaanimunkkien\nasiassa kirjotettavasta kirjeestä ja huoneeseen astui linnasta saapunut\nvoudinkirjuri, jolla oli kädessään paperikäärö.\n\n-- Herra Maunu Sveninpoika lähettää minut teidän isällisyytenne luo, --\nalkoi hän, kehitellen auki paperikääröä, -- kiirehtimään rästinä olevaa\nkruunun osuutta viimevuotisiin piispankymmenyksiin. Täällä rästien\njoukossa on ensinnäkin sata taaleria rahaa.\n\nKuin apua anoen katsahti piispa taloudenhoitajaan, joka virkkoi:\n\n-- Käsillä ei tällä haavaa ole niin paljoa.\n\n-- Rukiita puolitoista lästiä, -- jatkoi kirjuri.\n\n-- Ainakin yksi lästi voidaan maksaa nyt heti, jos se on aivan\nvälttämätöntä, mutta loput vasta syksyllä.\n\n-- Kaksi lästiä voita, lästi lohta, kolme kippuntaa haukia, -- luetteli\nkirjuri rästilistasta.\n\nKun hän oli merkinnyt paperiinsa mitä taloudenhoitajan ilmotuksen\nmukaan saatiin tulla heti perimään, lähti hän tiehensä ja sisään astui\nsamasta oven avauksesta tuomiorovasti Johannes Pietarinpoika. Hän oli\nkookas ja hillitysti esiintyvä mies, jonka olemuksessa oli jotakin\nsynkkää ja painostavaa. Hän oli Flemingien sukulainen sekä\nuskonpuhdistuksen kiivas vastustaja, ja tultuaan piispannimityksessä\nsivuutetuksi osotti hän iäkkäälle esimiehelleen mielellään katkeraa\nmieltä milloin vain sopi. Tervehdittyään piispaa niukalla arvokkuudella\nsanoi hän:\n\n-- Tulin kuulemaan teidän isällisyytenne mielipidettä uuteen\nkaniikinvaaliin nähden. Se kai olisi toimitettava viimeistäänkin\nValpurinmessuna?\n\n-- Minä luulen, että meidän on tällä kertaa jätettävä kaniikinvaali,\nsillä kuningas on minulle nimenomaan kirjottanut, että kapitulin\njäsenten lukumäärää on vähennettävä, -- vastasi piispa hieman\narastellen.\n\nTuomiorovastin suun ympärillä näkyi ivallinen piirre, kun hän vastasi:\n\n-- Sen jälkeen jätetään tietysti arkkiteinin, tuomiorovastin ja lopuksi\nkai piispankin virka täyttämättä, että kuningas voi korjata heidän\npalkkatulonsa.\n\n-- Kuinkas monta kaniikkia oli Hemmingpiispan ja vielä Bero II:sen\naikanakin? -- kysyi piispa.\n\n-- Se oli silloin, ja sadassa vuodessa muuttuu maailma paljon.\n\n-- Mutta jos silloin tultiin toimeen kuudella, tai tuomiorovasti ja\npiispa lukuunotettuna, kahdeksalla kapitulin jäsenellä, niin eivät\nolomme sentään ole niin muuttuneet, että ihan välttämättä tarvitsisimme\nnykyään viisitoista jäsentä kapitulissa. Minun ymmärtääkseni me,\nkatsoen valtakunnan hädänalaiseen tilaan, voimme jättää ainakin kolme\nkaniikin virkaa täyttämättä ja luovuttaa niiden tulot valtakunnan\nvelkojen maksamiseen.\n\n-- Ja tehdä se pelkästään kuninkaan käskyllä ilman pyhän isän\nsuostumusta?\n\n-- Lähimpänä miehenäni kysyn teiltä vilpittömästi, mitä te minun\nsijassani tekisitte, kun olisi valittava kuninkaan ja pyhän isän\nvälillä? -- kysyi piispa vuorostaan.\n\n-- Ainoan autuaaksi tekevän kirkon jäsenenä ja katolilaisena pappina\nminä ehdottomasti noudattaisin pyhän isän määräyksiä, -- vastasi\ntuomiorovasti varmasti.\n\n-- Seurauksiinko katsomatta?\n\n-- Ne minä jättäisin Jumalan huomaan.\n\n-- Hm, mutta jospa me, niin monet esimerkit silmäimme edessä, emme enää\nniin ehdottomasti voisikaan luottaa pyhään isään?\n\n-- Enemmänkö sitten kerettiläismieliseen kuninkaaseen ja\nkirkonryöstäjään?\n\nPiispa kohotti varottaen sormeaan ja sanoi vakavasti:\n\n-- Muistakaamme, että Jumala on valinnut hänet pelastamaan valtakunnan\nmuukalaisten sorrosta, ja jos hän yhdessä tai toisessa asiassa onkin\nerehtynyt ja mennyt liian pitkälle, niin siitä tuomitkoon Jumala. Että\nhän kipeästi tarvitsee rahoja valtakunnan tarpeisiin, sen me kyllä\nhyvin tiedämme ja jos me vointimme mukaan häntä autamme, niin tulevat\nsilloin rahat käytetyiksi paremmin Jumalan mielen mukaan kuin jos\nRoomaan lähettäisimme kaikenlaisia lahjuksia.\n\nTuomiorovasti koetti hillitä itseään ja päästä toiselta suunnalta\nesimiehensä kimppuun.\n\n-- Muutoin oli myöskin asianani, -- sanoi hän, -- saattaa teidän\nisällisyytenne tietoon eräs uusi kirkonomaisuuden ryöstö. Pari päivää\nsitten käydessäni Naantalin luostarissa valitti minulle abbedissa, että\ntuo kerettiläisoppeja levittävä maisteri Särkilahti on anastanut erään\nluostarille kuuluvan talon Taivassalon Tammistossa.\n\n-- Se on oikeastaan hänelle kuuluvaa perintöä ja on hän sen peruuttanut\nitselleen kuninkaan luvalla.\n\n-- Aina vain kuningas! Mutta saanko tiedustella, onko teidän\nisällisyytenne tehnyt mitään sitä estääkseen?\n\n-- Maisteri Särkilahti on köyhä perheellinen mies ja Naantalin\nluostarilla on tiloja yllin kyllin, -- vastasi piispa vältellen.\n\n-- Se ei puolusta ollenkaan kirkon omaisuuteen kajoamista, kaikista\nvähimmän silloin, kun on kysymyksessä luvattoman perheen elättäminen.\n\n-- Mitkä ovat luvattomia perheitä?\n\n-- Teidän isällisyytenne tietänee sen yhtä hyvin kuin minäkin, että\npapiksi vihityt eivät saa perheitä perustaa. Ja muutoin oli\ntarkotukseni valittaa sitä, että tuon Särkilahden toiminta käy yhä\njulkeammaksi. Juuri kouluhuoneen sivu kulkiessani tuli kansaa\nkuulemasta hänen saarnaansa ja kauhistuen kuulin minä niitä sanoja,\njoita he käyttivät katolilaisesta kirkosta ja sen päämiehestä. Kuinka\nkauan häntä on kärsittävä koulun rehtorina?\n\n-- Minä olen muutaman kerran ollut kuulemassa Särkilahden saarnaa,\nmutta ainakaan silloin en huomannut hänen puhuvan raamatusta\npoikkeavasti.\n\nTuomiorovastin kasvoilla näkyi terävä ja pilkallinen piirre. Piispa\njatkoi:\n\n-- Katsoen hänen tuliseen luonteeseensa olen häntä kyllä kehottanut\nesiintymään maltillisesti, eikähän hän olekaan mitään häiriöitä matkaan\nsaattanut. Hän hylkää kyllä monet kirkon hyväksymät käsitykset, mutta\nhänen oppinsa ydin on raamatunhengen mukainen, ja se se sittenkin on\ntärkeintä.\n\nAntamatta tuomiorovastille tilaisuutta vastata nousi piispa ja ojensi\nhänelle kätensä. Kylmästi tervehtien lähti prelaatti huoneesta.\n\n-- Nyt menemme köyhien luo, -- sanoi piispa taloudenhoitajalleen ja\nyhdessä lähtivät he pihalle. Kaikki sinne kokoontuneet saivat osansa\njoko vaatteita, joita viikon varrella oli sitä varten valmistettu, tai\nruokatavaroita ja pieniä hopearahoja. Varsinkin lapsia kohteli piispa\nvanhus hellien ja useita orpoja oli hän toimittanut kasvatettaviksi.\nLopuksi hän luki siunauksen ja palasi sitten työhuoneeseensa, jossa hän\nkirjotti alle sihteerinsä ja kirjurin kokoonpanemat kirjeet.\n\nAurinko oli juuri laskemallansa. Pienten pyöreiden ruutujen läpi tullen\nloivat sen viimeiset säteet huoneen panelatulle seinälle haikeamielisen\npunerruksen. Vanhus näytti väsyneeltä ja raukealta.\n\n-- Päivätyömme on vihdoin lopussa. Huomenna alamme taas Jumalan nimeen\nuusin voimin.\n\nKun sihteeri ja kirjuri olivat lähteneet, pukeusi piispa päällysnuttuun\nja lähti ulos. Hänelle oli tullut tavaksi joka ilta pistäytyä yksinään\nrukoilemassa rakkaaksi käyneessä tuomiokirkossa, jossa hän\nkolmenakymmenenä miehuusvuotenaan oli alttaripalveluksia toimittanut.\n\nAlkoi jo hämärtää kun piispa astui ulos. Mielihyvin hengitti hän\nraikasta kevätillan ilmaa. Kohmettunut hiekka ritisi hänen hitaasti\nastellessaan kirkkoa kohti. Vanha kirkonvartija seisoi sakariston\nrappusilla kuten muinakin iltoina ja avasi hänelle oven. Hiljaa kuin\nomien askeltensa kaikua peläten kulki piispa avaran sakariston läpi\nsuoraa kirkkoon. Alttarit, jykevät pilarit, ristiinnaulitun ja\npyhimysten kuvat olivat kätkeytyneet puolipimeään. Päivällä näytti\nkirkko entiseen verraten kuin alastomaksi riisutulta, sillä Otto Rudin\nja Söyrinki Norbyn ryöstöjen sekä Kustaa kuninkaan anastusten jäleltä\nolivat poissa hopea- ja kultakalleudet alttareilta ja kuorien seiniltä.\nMutta näin hämyssä saattoi vanhus kuvitella kaiken olevan ennallaan ja\nsiksi nämä lyhyet hetket iltaisin tuomiokirkossa olivat hänelle kuin\nkäyntejä entisyydessä.\n\nPyhän Pietarin kuorissa paloi vahakynttilä. Se loi himmeän valojuovan\nkeskilaivan lattian yli vastakkaiselle seinälle, jossa näkyi varjo\nmiehen hartioista ja kumartuneesta päästä. Kuorista kuului matalalla,\nlaulavalla äänellä:\n\n-- _Pie Jesu, Domine, dona ei requiem_... [Pyhä Herra Jeesus, anna\nhälle rauhas...] ja kun kuorissa messuavaa pappia ei näkynyt\nkeskilaivaan, tuntui kuin hänen seinällä näkyvä varjonsa olisi nuo\nsanat lausunut.\n\nYksityismessut olivat kielletyt, mutta joku aika sitten oli piispa\nerään hurskaan porvarinlesken rukouksista heltyneenä suostunut siihen\nettä tämän miesvainajan autuudeksi luettaisiin sielumessuja.\nToimituksen suoritti joka päivä iltamessun jälkeen eräs lähes piispan\nikäinen pappi ja tapahtui se puolittain salassa. Tämän messun aikana\nsaapui piispa tavallisesti kirkkoon ja se oli omiaan tuntuvasti\ntäydentämään hänen entisyystunnelmaansa.\n\nHetken pimennossa seisten kuunneltuaan messua astui piispakin kuoriin,\njonka lattian alla lepäsi hänen entinen esimiehensä Konrad Bitz.\nRistinmerkin tehden polvistui hän alttarin ääreen. Kauan ja hartaasti\nrukoiltuaan nousi hän ja papin jatkaessa messua lähti hitaasti\nkirkosta. Mutta sakaristoon tultuaan tunsi hän suurta väsymystä ja\nistahti yhteen pitkin seiniä olevista nojatuoleista. Huoneessa oli jo\nhyvin hämärä ja seinällä häntä vastapäätä oleva ristiinnaulitun kuva\nhäämötti enää mustana, epäselvänä kuviona. Ovi kirkkoon oli raollaan ja\nhiljaisena hyminänä kuului sieltä vanhan papin messu.\n\nPiispa painoi päänsä käsiin ja huokasi. Tässä samassa huoneessa olivat\nliikkuneet ja näillä samoilla tuoleilla istuneet hänen edeltäjänsä aina\nMaunu I:n, ensimäisen suomalaissyntyisen piispan ajoista saakka. Ja\nsiitä oli jo kolmatta sataa vuotta. Tuolla kirkon lattian alla he\nkaikki nyt lepäsivät ja sinne oli hänenkin hartain halunsa jo\npäästä....\n\nMutta miten olikaan? Hämärä tuolien yllä ikäänkuin liikkui ja tiheni ja\nsen keskeltä selkeentyi yksi toisensa jälkeen päitä, harteita ja\nvähitellen koko vartaloita. Ja niin istui puoliympyrässä pitkin\nseinustaa liikkumattomia vanhuksia ummistetuin silmin. Kaikilla oli\nyllään piispallinen viitta ja viitanpoimut ympäröivät heidän yhteen\npuristettuja polviaan. Vaikka heidän piirteensä sakenevassa hämärässä\nnäkyivät epäselvinä ja vaikka he istuivat pää kumarassa ja ummistetuin\nsilmin, tunsi piispa heidät järjestään kuin olisi eilen viimeksi ollut\nheidän parissaan, eikä hän tuntenut mitään ihmetystä, että he siinä\nistuivat.\n\nPerimpänä ja enimmän pimennossa istui Suomen kirkon perustaja, Pyhä\nHenrik, ja hänen rinnallaan molemmat venäläisten vankeudessa kuolleet\nkäännytystyön jatkajat, Rodulf ja Folkvino. Muista vähän erillään istui\nvaskenkarvaisin kasvoin Tuomas ja häntä seurasivat kolme Rantamäen\npiispaa sekä niiden rinnalla kuusitoista muuta Suomen piispanhiipan\nkantajaa. Lähinnä Skytteä istui viisi hänen lähintä edeltäjäänsä,\njoiden kaikkien aikana hän oli kaniikinvirkaa hoitanut. Tuimin piirtein\nja muita ryhdikkäämpänä istui viimeksi mainittujen joukossa unioniajan\nsotainen piispa Konrad Bitz, ja hänen piispallisen pukunsa päällä\nhäämötti rintahaarniska sekä kupeellaan miekanponsi.\n\nMutta Tuomas piispa kohotti hiukan päätään, avasi hitaasti silmänsä ja\nkysyi:\n\n-- Ovatko Häme ja Karjala saatetut jo kirkon kuuliaisuuteen?\n\n-- Ne ovat, mutta onko minun huolehtimani tuomiokirkon rakentaminen\npäätetty ja onko kaniikkien lukumäärä pysynyt neljänä, joksi minä sen\njärjestin? -- vastasi piispa Katillus.\n\n-- Tuomiokirkko on valmistunut ja minä olen vihkinyt sen toimeensa, --\nilmotti Maunu I.\n\n-- Minun piispauteni aikana hävittivät venäläiset Turun ja polttivat\ntuomiokirkon. Onko se korjattu? -- kysyi Ragvald II.\n\n-- Minä olen korjauttanut tuomiokirkon ennalleen ja laajentanut\nkapitulia kahdella uudella kaniikinviralla, -- vastasi tarmokas\nkirkkovaltias Benediktus. -- Minä järjestin kymmenysverot ja pidin\nensimäisenä piispankäräjiä sekä pappeinkokouksia. Ovatko laitokseni\npysyneet voimassa?\n\nSananvuoron otti hänen lähin seuraajansa, Hemming piispa, jonka pään\nympärillä näkyi pyhimyskehä. Hän lausui:\n\n-- Ne ovat sekä pysyneet voimassa että lisääntyneet ja kasvaneet.\nHuolimatta siitä että minun piispauteni aikana riehui Mustasurma\nmaassa, olen minä syventänyt ja vahvistanut kirkollista järjestystä.\nMinä olen kaunistanut tuomiokirkkoa ja lisännyt siihen uusia kuoreja ja\nalttareita, minä olen laajentanut kapitulia ja perustanut\ntuomiorovastin viran, toimittanut tuomiokirkolle maatiloja sekä\nkallisarvoisia kirjoja ja lujentanut kirkon valtaa. Papiston\nvelvollisuudet olen minä määritellyt statuteissani sekä saattanut\nkäytäntöön pappien naimattomuuden. Piispanistuimelle minä olen\ntoimittanut jalokivillä kaunistetun hiipan ja sauvan, puolustanut\nmaani etuja kuninkaita vastaan sekä masentanut vastahakoisia\npannakirouksella. Onko nämä kaikki säilytetty ja pidetty voimassaan?\n\n-- Olen koettanut vointini mukaan pitää yllä kirkon valtaa ja käyttänyt\npannaa niskottelijoita vastaan. Tuomiokirkossa panin alulle pääkuorin\nrakennuksen, mutta minun sallittiin hoitaa korkeata virkaani ainoastaan\nkaksi vuotta, -- ilmotti oppinut Johannes II, joka nuoruudessaan oli\nollut Parisin yliopiston rehtorina.\n\n-- Minä olen sen työn onnellisesti päättänyt. Hiippakuntani rajoista\nolin riidassa Upsalan arkkipiispan kanssa, mutta suoriusin siitä\nvoitolla -- täydensi hänen seuraajansa Johannes III Westfali.\n\nBero II Balk, joka oli tuomiokapitulin kiiruusti kokoon haalimalla\nrahasummalla saanut käydä pyhää isää Avignonissa suostuttelemassa\nsekaantumasta piispanvaaliin, lausui hiljaisella äänellä:\n\n-- Minun oli suotu onnettomana aikana kantaa Suomen hiippaa. Merirosvot\nja venäläiset haaskasivat kilvan seurakuntaani, hävittivät Turun ja\nryöstivät sekä tärvelivät tuomiokirkkoa. Voitavani olen tehnyt, mutta\nkaikkea en ole ehtinyt ennalleen saada.\n\nHänen lähin seuraajansa, Maunu II Tavast, jota Suomen aatelisto oli\n»palvellut kuin kuninkaallista majesteettia», lausui nyt lempeällä\näänellä:\n\n-- Kaikki on jälleen saatettu siihen kuntoon kuin autuaan Hemming\npiispan aikana sekä runsaasti lisätty. Minun suotiin viipyä\npiispanistuimella lähes neljäkymmentä ajastaikaa. Minä vahvistin\nKuusiston linnaa piispojen suojaksi, taistelin Ruotsin rauhattomia\nylimyksiä vastaan ja tuin Kaarlo kuningasta hänen horjuvalla\nvaltaistuimellaan. Minä kiertelin ahkerasti tarkastusretkillä ympäri\nmaatani, suojelin talonpoikia aatelisten sorrolta ja valvoin pappieni\nelämää. Jerusalemin matkaltani toin minä runsaasti kalleuksia\ntuomiokirkolle, jota minun toimestani laajennettiin uusilla\nkappeleilla. Minä järjestin ja täydensin jumalanpalveluksen, niin että\ntuomiokirkossa kaikui messu yli päivän aamuvarhaisesta iltamyöhään.\nKirkon asemaa minä vahvistin ja lisäsin sen tuloja, opetuksesta sekä\nköyhien ja sairaiden hoidosta pidin minä huolta ja hurskaiden naisten\nolinpaikaksi perustin Armonlaaksoon luostarin. Ovatko nämä kaikki\npysyneet voimassaan?\n\nKonrad Bitz, joka sotajoukkonsa etunenässä oli taistellut Kaarlo\nkuningasta vastaan, lausui lyhyesti ja karskisti:\n\n-- Minä olen säilyttänyt edeltäjäini perinnön ja unionikuningasten\navulla lisännyt tuntuvasti Suomen kirkon etuja. Vastahakoiset ja\nniskottelijat olen pitänyt terveellisessä kurissa.\n\nHänen rinnallaan istui Maunu III Särkilahti, joka tuomiorovastina\nollessaan oli Saksan keisarilta saanut Turun tuomiorovasteilla\nperintönä kulkevan palatsikreivin arvonimen. Hän lausui:\n\n-- Sotia, nälänhätää ja ruttotauteja on Suomi saanut läpi aikojen\nkestää ja mitä edeltäjät ovat rakentaneet, sitä seuraajat ovat saaneet\njo nähdä raastettavan. Vointini mukaan puolustin minä kuitenkin maani\netuja Ruotsin valtionhoitajaa vastaan, menetin varani ja sotajoukkoni\ntaistelussa vanhaa vihollistamme venäläistä vastaan, jonka käsistä minä\nystäväni Knuutti Possen kanssa pelastin Viipurin. Järjestystä ja kirkon\nvaltaa olen koettanut ylläpitää ja syventää kristillistä valistusta\nmääräämällä jumalanpalveluksissa käytettäväksi myöskin kansan omaa\nkieltä.\n\n-- Sodan ja sekasorron riehuessa olemme mekin lyhyen piispautemme\naikana vointimme mukaan koettaneet säilyttää edeltäjäimme työtä, --\nilmottivat Lauri Mikaelinpoika Suurpää ja Johannes Olavinpoika.\n\nViimeisenä lähinnä Skytteä istui Arvid Kurki. Hiljaa ja tasaisesti\nsanoi hän;\n\n-- Minä kannoin Suomen hiippaa kahtenatoista onnettomana vuotena. Turku\nja tuomiokirkko olivat piispaksi tullessani raa'an vihollisen\nhävittämät ja uudet vielä raskaammat koettelemukset koittivat maalle.\nUutta ei minun oltu suotu rakentaa, mutta entistä koetin minä voimaini\nmukaan säilyttää. Varani ja sotavoimani annoin maan puolustukseen,\nmutta ennenkuin vihollinen oli karkotettu, kutsui Jumala minut\nluokseen. Toivon kuitenkin, että uutta on ruvettu hävitetyn tilalle\nrakentamaan.\n\nNyt kääntyivät kaikkien katseet Skytte vanhukseen. Kolmekolmatta Suomen\nkirkon entistä päämiestä, joista useimmat olivat kirjottaneet nimensä:\n»Jumalan armosta Turun piispa», katsoi häneen, ja totisina ja kysyvinä\nnäkyivät hämyn keskeltä heidän silmänsä. Vanhus kohotti kättään ja\nliikutti huuliaan, mutta samalla havahtui hän ja näki seinustoilla\nhäämöttävän tyhjien tuolien. Kirkosta kuului vielä messun hyminä ja hän\nkertasi hiljaa:\n\n-- _Pie Jesu, Domine, dona mihi requiem!_\n\nHän nousi vaivaloisesti seisoalleen ja lähti sakaristosta. Portaille\ntullessaan näki hän edessään kirkkopihalla kaksi mustiin kaapuihin\npuettua miestä, joista vasta ylennyt kuu loi pitkät varjot. Toinen\nmiehistä oli pitkä ja hoikka ja piispa tunsi hänet sekä ryhdistä että\näänestä, kun hän hiljaa puheli toverinsa kanssa. Hän viivähti hetkisen\npimennossa portailla ja tunsi kuin vastenmielisyyttä lähetä miehiä,\njoiden hän arvasi vartovan häntä. »Mutta sitten lepään kyllikseni, kun\npääsen tuonne kirkon alle», ajatteli hän ja astui alas portailta.\n\nMiehet tervehtivät häntä kunnioittavasti ja pitempi sanoi:\n\n-- Vaikka onkin jo myöhäinen, halusimme teitä, isä, tavata vielä erään\nasian takia.\n\nHän oli maisteri Pietari Särkilahti ja hänen toverinsa oli\ndominikaaniluostarin priiori, nuori Mikael Karpalainen.\n\n--- Käykäämme sisälle luokseni, niin saamme hetkisen puhella, -- sanoi\npiispa ystävällisesti ja ääneti lähtivät he piispantaloa kohti.\n\nKun he olivat tulleet huoneeseen ja piispa istahtanut tuoliinsa, sanoi\nhän Karpalaiseen kääntyen:\n\n-- No, poikani, oletko jo tehnyt lopullisen päätöksen?\n\n-- Minä olen nyt päättänyt jättää luostarin.\n\nPiispan kasvoilla kuvastui pieni pettymys, kun hän virkkoi:\n\n-- Et siis voi luopua Magdalenastasi?\n\n-- En, -- vastasi Karpalainen alas katsoen.\n\n-- Siitä huolimatta että kanoninen laki kieltää hengelliseen säätyyn\nkuuluvaa menemästä naimisiin?\n\n-- Mutta tiedättehän, isä, että paljon vanhempi ja pätevämpi laki\ntaasen sallii sen, nimittäin pyhässä raamatussa ilmotettu jumalallinen\nlaki, -- sanoi nyt Särkilahti toverinsa puolesta.\n\n-- Niin, -- sanoi piispa ja loi katseensa alas, -- niin, niin, olette\noikeassa, mutta minä, ukko polo, elän vielä entisissä.\n\n-- Lopullista askelta en kuitenkaan ole tahtonut tehdä, ennenkuin te,\nisä, annatte suostumuksenne, -- sanoi Karpalainen. -- Myöskään en tahdo\nottaa sitä Taivassalon kirkkoherran virkaa yksistään kuninkaan\nsuostumuksella, vaan...\n\n-- Ota se, poikani, ota minunkin suostumuksellani, -- kiirehti piispa\nsanomaan, -- ja Jumala askeleesi siunatkoon. Minun vain tulee surku\nnähdessäni, että rakkaiden dominikaanieni joukko yhä harvenee, mutta\nJumalan tahdon täytyy tapahtua ja se vaatii uusia teitä kulettavaksi.\nMinä näen sen, mutta itse olen juurillani kiinni entisessä. Te voitte\nkulkea ehyin sydämin uutta uraa, mutta minun on päivätyöni suoritettava\njaetulla sydämellä. Minun on itsessäni koettava ja tunnettava vanhan\nmureneminen ja hajoaminen enkä pääse siitä, että se välistä koskee\nkipeästi. Tuolla kirkon sakaristossa äsken hetkisen viivähtäessäni ja\nkaikkea mennyttä muistellessani olin näkevinäni kaikki edeltäjäni\npiispanvirassa ja minusta tuntui niin vaikealta ajatellessani, etten\nole kyennyt heidän työtään säilyttämään. Mutta teitä nuoria nähdessäni\nkirkastuu minulle tulevaisuus ja silloin tuntuu minusta aina, että\nvaikken olekaan mitään näkyväistä saanut aikaan, niin sentäänkin on\nJumala minua laupiaasti tuomitseva, kun siirryn sinne edeltäjäini\njoukkoon.\n\nNuoret miehet olivat liikutettuja ja entistä kunnioittavammin\ntervehtivät he pois lähtiessään vanhaa esimiestään. Yksin jäätyään otti\npiispa kynttilän käteensä ja siirtyi makuuhuoneeseensa. Se oli pieni\nkammio valkeaksi kalkituin seinin. Nurkassa oli matala ja kapea sänky\nkovine olkipatjoineen ja karkeine villapeitteineen. Lähellä sitä oli\nrukoustuoli ja sen päällä seinällä ristiinnaulitunkuva. Rukoiltuaan sen\nedessä polvillaan laskeusi piispa levolle, risti kätensä rinnalleen ja\nsilmänsä ummistaen huokasi:\n\n-- Ah, Herra, päästä jo palvelijasi rauhaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Mikael Karpalainen erosi\nluostarin esimiehyydestä, sai Skytte vanhus vielä kantaa päivän kuormaa\nja hellettä ja vasta yhdeksänkymmenvuotiaana pääsi hän lepäämään\nedeltäjäinsä seuraan tuomiokirkon alle. Pietari Särkilahti oli jo\npaljon ennen iäkästä esimiestään mennyt lepoon. Mutta hänen työnsä\njatkajaksi ja Martti Skytten seuraajaksi oli sillä välin kypsynyt\nMikael Agricola.\n\n\n\n\nAAMUN MIEHIÄ.\n\n\nIlma matalassa luentosalissa, jossa oli tungokseen saakka tarkkaavasti\nkuuntelevia teologian ylioppilaita, kävi yhä raskaammaksi.\nLuennoitsijan muutoin kirkasta ääntä oli yhä vaikeampi erottaa, se\ntuntui kuin sammuvan ummehtuneeseen ilmaan. Syksyisen iltapäiväauringon\nsäteet olivat onnistuneet pujahtamaan eräästä sivuseinän akkunasta\nsisään, erottaen näkyviin yli salin ylettyvän sakean pölyjuovan ja\nmuodostaen sivuseinälle himmeän kuvion nelikulmaisesta,\npyöreäruutuisesta ikkunasta.\n\nSuomalainen ylioppilas Agricola oli hiukan myöhästynyt ja saanut sen\nvuoksi paikan ihan oven suussa. Melanchton oli lokakuun alusta\nselittänyt Roomalaisepistolaa ja Agricolalla oli edessään Erasmuksen\nbaselilainen Uusi Testamentti -- hänen arvokkain kirja-aarteensa, jonka\nhän edellisenä vuonna Wittenbergiin tultuaan oli ensi töikseen\nitselleen hankkinut. Mutta hän oli alakuloisena eikä voinut\ntarkkaavasti seurata oppinutta esitystä. Puolisen tuntia turhaan\nkamppailtuaan antoi hän kirjan painua polvilleen, sallien ajatustensa\nharhailla omia teitään sekä tuiottaen väsyneesti luennoitsijaan, joka\npölyisen valojuovan läpi näytti korkealla katederillaan niin avuttoman\npieneltä, kalpealta ja rasittuneelta. Lähes kaksikymmentä vuotta oli\ntuo kuuluisa jumaluusoppinut ja filologi työskennellyt Lutherin\nrinnalla Wittenbergissä ja nähnyt noiden vuosien kuluessa auditorionsa\naina yhtä täynnä ympäri Keski- ja Pohjois-Europan kokoontuneita\ninnostuneita kuulijoita.  Kun Agricola antoi silmäinsä painua puoli\numpeen, näytti pitkän ja kapean luentosalin perällä istuva Melanchton\ntavallistakin pienemmältä ja hennommalta. Hänen matala, sointuva\näänensä, jolla hän ikäänkuin hyväillen lausui rakasta kreikkaansa,\ntuntui tulevan kuin jostakin hyvin kaukaa ja se vaikutti Agricolan\nväsyneihin hermoihin omituisen uinuttavasti. Hän ei seurannut enää\nollenkaan luennon sisällystä, tuiotti vain pölyjuovan läpi\nMelanchtoniin ja antoi korviensa omia aikojaan suhtautua hänen\nääneensä, joka ilman saentuessa tuntui etääntymistään etääntyvän,\nkunnes se kokonaan sammui.\n\nMelanchton oli keskeyttänyt luentonsa, hän ummisti silmänsä ja siveli\nkämmenellä otsaansa. Silloin alkoi Augustiinikirkosta kuulua\nkellonsoittoa. Melanchton avasi jälleen silmänsä, painoi kirjan kiinni\nja sanoi hymähtäen:\n\n-- Johan me voimmekin lopettaa. Kovin se onkin tänään rasittavaa.\n\nHän nousi seisomaan ja auditoriossa syntyi liikkeen kohinaa. Mutta\nsitten taas kaikki vaikeni ja Melanchton piti lyhyen rukouksen, sillä\ntämä oli viimeinen luento sinä päivänä, Pyhäinmiesten aattona 1537.\n\nKun rukous oli vaiennut ja sen jälkeen pieni hetki oltu kumarruksissa,\nlaskeusi Melanchton katederilta alas ja pieni mies katosi kokonaan\nkuulijainsa sekaan. Kaikki alkoivat tunkea ovea kohti. Työntäen kirjan\nkainaloonsa pyörähti Agricola ensimäisenä ulos jääden portin pieleen\nvartomaan suomalaisia tovereitaan. Niitä olivat Martti Teitti, joka\nviime vuonna oli yhdessä hänen kanssaan Saksaan tullut, sekä Viipurin\nSimo eli Simon Viburgensis niinkuin hänen nimensä virallisesti kuului.\n\nEnnenkuin hän ohitseen rientävästä ylioppilasvirrasta sai näkyviinsä\ntovereita, tarttui joku hänen käsipuoleensa. Se oli eräs schwabilainen\nylioppilas, joka oli viime kevännä jonkun aikaa asunut hänen ja Teitin\nkanssa yhdessä.\n\n-- _Domine reverendissime, frater Michael finlandensis, ambulemus\npaulum_? [Kunnioitettavin herra, suomalainen veli Mikael,\nkävelläänkö vähän?] -- sanoi reippaalla äänekkyydellä tuo aina iloinen\nsaksalainen.\n\nAgricola hymähti vastaukseksi ja käsikkäin lähtivät he kävelemään ylös\nkapeata katua, joka kajahteli eri tahoille hajaantuvan ylioppilasjoukon\naskelista. Pyhätarpeita kantavia palvelustyttöjä ja perheenäitejä\npujottelihe tuon iloisesti haastelevan nuorisojoukon läpi, ylhäällä\npäätyikkunoissa näkyi kadun yli toistensa kanssa juttelevia porvareita,\nkasvoilla edessä olevan sunnuntailevon hohde, ja yli kaiken täydensi\nlauantaitunnelmaa koko pikku kaupungin täyttävä kellojen humina.\n\nKirkon ohi kulettaessa pysähtyi schwabilainen äkkiä ja virkkoi:\n\n-- Ah, ollapa että me olisimme saaneet olla täällä tasan kaksikymmentä\nvuotta sitten!\n\nAgricola katsoi häneen kysyvästi.\n\n-- Mitä? Pyhäinmiesten aattona silloin, _anno domini_ 1517? --\njatkoi schwabilainen.\n\nKun Agricola ei vieläkään näyttänyt olevan oikeilla jälillä, alkoi\nschwabilainen, jolla oli vilkas mielikuvitus ja eloisa esitystapa,\nhavainnollistuttaa asiaa seuraavasti:\n\n-- No, ajattelehan: toria pitkin astelee nopein ja päättävin askelin\nlaiha ja kalpea mies puettuna augustiinimunkin kaapuun. Hän pysähtyy\nkirkon ovelle, silmää ympärilleen ja vetää kaapunsa alta paperikäärön,\nlevittää sen ovelle ja ottaa esille pieniä nauloja...\n\n-- Ahaa, teesit! -- keskeytti Agricola innostuneena. Mutta\nschwabilainen oli päässyt vauhtiin ja jatkoi:\n\n-- ... ja vasaran lyönnit kumahtelevat, kumahtelevat, kumahtelevat --\nkertasi hän tahdilleen -- ja pelottavana kuuluu niiden kaiku Alppien\nyli Roomaan.\n\nSamassa juolahti schwabilaisen mieleen vaaliruhtinaan uni, jonka tämä\noli nähnyt vähää ennen teesien julistamista ja josta aikoinaan oli\nkerrottu ympäri Saksan, ja hän jatkoi:\n\n-- Niin, siinä seisoi peloton munkki ja kirjotti kirkon oveen ja kynä\nhänen kädessään kasvoi ja kasvoi, kunnes ulottui Roomaan ja puhkasi\nkorvat siellä istuvalta kruunupäiseltä leijonalta. Ja leijona alkoi\nhuutaa niin että vuoret vapisivat ja kaikki kuninkaat ja ruhtinaat\nriensivät vääntämään kynää munkin kädestä, mutta eivät onnistuneet.\n\nSchwabilainen veti henkeä ja puhui edelleen:\n\n-- Silloin sitä olivat elementit liikkeessä ja silloin meidänkin olisi\npitänyt olla täällä. Olisimme saaneet pertuskamiehinä seurata Martti ja\nFiilippi tohtoreita Leipzigiin eckiläisiä rökittämään. Entä Wormsissa?\nSiellä jos missään olisi pitänyt saada mukana olla. Ajatella sitä\nhetkeä, kun yksinäinen kalpea munkki astuu keisarin, kuningasten,\nruhtinasten, piispojen ja prelattien täyttämään valtasaliin...\n\nSchwabilaisen isä oli palvellut Yrjö von Freundsbergin kuuluisassa\nkeihäsmiesjoukossa ja ollut järjestyksen valvojana Wormsin\nvaltiopäivillä. Lutherin esiintyminen siellä oli tuohon yksinkertaiseen\nsotamieheen samoinkuin hänen ritarilliseen päällikköönsäkin tehnyt\nsyvän vaikutuksen. Poika oli usein kuullut isänsä siitä kertovan ja kun\nhän itse puolestaan oli lisäillen ja värittäen kuvaillut lukemattomia\nkertoja tovereilleen tuota valtavaa kohtausta, oli se juurtunut niin\nhänen mieleensä, että hän toisinaan melkein saattoi uskoa itse olleensa\nsitä kaikkea näkemässä. Usein oli Agricolakin sen kuullut, mutta yhtä\ntarkkaavasti kuunteli hän nytkin, osaksi hienotunteisuudesta reipasta\ntoveriaan kohtaan, osaksi yhä uudistuvasta mielenkiinnosta, sillä siksi\neloisasti ja värikkäästi esitti schwabilainen mieliaihettaan. Ja\nAgricola mittasi takaisin samalla mitalla, alkaen kuvailla usein\nennenkin kuvailemaansa päivällisilläoloaan Lutherin luona sekä kertoen\nkaikki pienimmätkin asiat, mitä reformaattori oli pöydässä istuttaessa\npuhunut ja mitä sanoja hänenkin kanssaan vaihettanut. Ja yhtä\ntarkkaavasti kuunteli nyt vuorostaan schwabilainen. Näin innostuttuaan\nalkoivat he sitten vuorotellen muistutella toistensa mieleen\nkummallekin ja koko Wittenbergin ylioppilaskunnalle tuttuja legendoja\nuskonpuhdistajasta, joka oppilastensa silmissä oli kohonnut\nsaavuttamattomaksi sankari-ihanteeksi.\n\nKun oli oltu hetki ääneti, lopetti schwabilainen:\n\n-- Sen miehen sanaa ei voi vastustaa vaikka hyökkäisi hänen kimppuunsa\nfilosofian, sofistien, scotistien, albertistien, thomistien ja kaikilla\nkoko helvetin aseilla!\n\nViimeisiä sanoja lausuessaan teki hän kädellään suuren, huitasevan\nliikkeen, puristi sitten hyvästiksi Agricolan kättä ja lausui:\n\n-- Täytyy tästä lähteä ukko Reuchlinin seuraan. Olen pannut päähäni\nvielä tänä iltana kamppailla loppuun Jesajan kolmannentoista luvun.\n_Pax tecum, carissime!_\n\nKun Agricola oli jäänyt yksin ja schwabilaisen rehevä ääni oli hänen\nkorvissaan sammunut, valtasi hänet entinen alakuloisuus ja hän\nikäänkuin kutistui pienemmäksi. Mitä tehdä ja minne kääntyä, sillä\ntovereineen oli hän tällä hetkellä ihan leivätönnä ja ilman tiettävää\nleivän saannin mahdollisuuttakaan? Viimeiset viikot he olivat eläneet\nmelkein yksistään leivällä ja vedellä, mutta tänä aamuna he olivat\nsaaneet tyhjin vatsoin lähteä luennoille. Jos toimeentulo alunpitäinkin\noli tässä vieraassa yliopistokaupungissa ollut heille vaivaisen\npuoleista, niin ei heidän tähän asti ollut tarvinnut sentään yhtään\npaastopäivää pitää. Mutta nyt oli suoranainen nälänuhka edessä. Ne\nvarat, joilla Skytte vanhus oli häntä ja Teittiä matkalle evästänyt,\nolivat loppuneet jo viime talvena eikä piispa ollut toistaiseksi voinut\nlisää lähettää. Sen jälkeen olivat he ansainneet jonkun verran\nopetuksella ja viime aikoina olivat he elätelleet itseään paremmissa\nvaroissa olevilta tovereilta saaduilla pikku lainoilla. Lisäksi oli\nvuokra siitä vaatimattomasta huoneesta, missä he kolmisin asuivat,\nparin kuukauden ajalta maksamatta. Elokuun alussa oli Agricola\nkirjottanut Kustaa kuninkaalle Ruotsiin, pyytäen heidän suomalaisten\nopiskelijain ylläpidoksi jotakin Turun tuomiokirkon prebendaa tahi\nmuuta avustusta, mutta mitään vastausta ei ollut kuulunut. Tänään\nviimeksi oli hän turhaan tiedustellut yliopistolla kirjettä. Ja\npuutteesta johtuvan turvattomuuden tunnon lisäksi painosti hänen\nmieltään se, ettei kuningas nähtävästi ollut pitänyt hänen kirjettään ja\nanomustaan huomion arvoisena.\n\nAlkoi jo hiukan hämärtää ja kaikkialla kuului akkunaluukkujen\nsulkemista. Pikkukaupungin porvarit vetäytyivät ystävällisiin\nkoteihinsa aattoiltaa viettämään. Sen yksinäisemmäksi tunsi Agricola\nitsensä lähtiessään hitaasti ja allapäin astelemaan Elben puoleiseen\nkaupungin laitaan, missä hän tovereineen asui erään köyhän lasimestarin\nluona. Hän näki mielikuvituksessaan toveriensa istuvan alakuloisina\nhuoneessaan ja salaa odottavan häntä pelastuksen tuojana, sillä aamulla\nhajaantuessaan olivat he sopineet, että kukin tahollaan koettaisi tehdä\nvoitavansa edes lähimpien päivien turvaamiseksi. Mutta hän oli varma,\netteivät toverit olleet onnistuneet paremmin kuin hänkään, sillä ani\nharvat heidän tuntemistaan ylioppilaista kykenivät toisia auttamaan ja\nniillekin harvoille olivat he jo velassa.\n\nHänestä tuntui vastenmieliseltä mennä kortteeriin niin tyhjänä ja ilman\navun mahdollisuuttakaan näköpiirissään. Hän jatkoi kävelyään ilman\npäämäärää, kulkeusi kaupungin ulkopuolelle joen rannalle ja istahti\nväsyneesti lähellä vesirajaa olevalle hirsikasalle. Oli jo joltisenkin\nhämärä, vastapäisellä rannalla olevien kenttien ylle oli virrasta\nlevinnyt valkoinen usvaverho, ja mustina ja raskaina vieritteli Elbe\nhänen ohitseen syksyisiä vesiään. Sumun takaa jostakin maalaiskylästä\nkuului yksinäisen koiran haukunta ja lännestä, Harzvuoriston takaa,\nkohosi täysikuu suurena veripunaisena pyörylänä.\n\nAgricola unhotti nykyisen tukalan tilansa ja nälkänsä ja hänet valtasi\neräänlainen kuulas apeamielisyys. Hän painoi päänsä käsiin, ummisti\nsilmänsä ja etäinen koti kohosi elävänä mieleen. Sama kuu on sielläkin\nkohonnut saariston takaa ja pilkistää päärmäkaistan läpi hänen\nkotitupaansa, ja kuten ennenkin kuutamoisina iltoina, kuuluu\nSärkilahden kartanosta koiran haukunta. Hän on kuin ainakin entinen\npikku Miika, joka äidin puuhatessa illallista istuu uinaillen penkillä,\nkuulee etäisen koiran haukunnan, näkee pienen himmeän akkunakuvion\nsiirtyvän siltapalkilta toiselle, mutta mieli liitelee kaihoten\nmuualla, jossakin epämääräisessä utumaailmassa. Ja kun perhe asettuu\nlevolle ja päre pankonpuussa sammuu, kumartuu äiti vielä hänen\nylitseen, korjaa peitettä ja lukee Ave Marian, ainoan jonka hän on\njoskus lapsuudessaan oppinut. Se on kamalasti vääntynyttä latinaa, joka\nhänelle teinivuosinaan on tuottanut monta hupia, mutta äiti lukee sen\nniin hartaasti, että Jumala varmaankin kuulee sen paljon auliimmin kuin\nparhaimmallakin latinalla kuolleesti toistetun rukouksen. Se vuosien\nkumartama rakas äitivanhus, kuinka hän iloitsikaan, itki ja iloitsi,\nkun hän monen vuoden kuluttua poikkesi kotiin ollessaan piispan mukana\ntarkastusmatkalla; kuinka hellävaroen hypisteli hän ryppyisillä\nkäsillään hänen mustaa barettiaan ja silitteli hänen matkalla\nrypistynyttä kauhtanaansa.\n\nKirja hänen polviltaan luisui maahan ja havahutti hänet todellisuuteen.\nHän otti sen ylös ja käänteli sen vahvoja lehtiä. Sitä tutkiessaan oli\nhänessä edellisenä talvena herännyt eräs suuri aate, jota hän siitä\nlähtien oli hoitanut ja vaalinut mielessään kuin äiti lempilastaan. Se\noli päivin ja öin kytenyt hänen mielessään, aste asteelta selviten ja\nkirkastuen sekä samalla kirkastaen hänelle hänen oman kutsumuksensa ja\nsuoden voimaa tyynesti kestää taistelussa alati uhkaavaa puutetta\nvastaan, vieläpä ylläpitää ja rohkaista tovereitaankin.\n\nÄsken oli kaikki ollut niin pimeää ja toivotonta, mutta nyt hän taas\nnäki elämäntyönsä selvänä edessään ja se kohotti hänet aineellisten\nhuolten yläpuolelle. Koko hänen entisyytensäkin oli kuin johdonmukaista\nvalmistusta siihen, eikä hän voinut olla jo varhaisimmassa elämässään\nnäkemättä korkeamman käden johtoa. Ensi kerran ilmestyi se hänen\ntielleen vanhan ja hurskaan saarnaajamunkin muodossa. Hän,\nkahdentoistavuotias poika, on kesäisenä ehtoopäivänä yksin kotona ja\nodottaa isää, äitiä ja vanhempia veljiä kalaretkeltä palaaviksi. Hän\nistuu pihakivellä ja puhaltelee ilmaan vesilinnun untuvia, joita\npääskyset lennosta kilvan tavottelevat. Silloin laskee joku kätensä\nhänen päälaelleen niin hellästi, ettei hän ollenkaan säikähdä, ja kun\nhän kääntyy katsomaan, seisoo siinä hymyilevä munkkivanhus. Se istuutuu\npihanurmelle, vapauttaa jalkansa tomuisista virsuista ja alkaa\nystävällisesti jutella hänen kanssaan. Ja kun vanhemmat illan suussa\npalaavat kotiin, ehdottaa munkki, että poika seuraisi häntä Viipurin\nkouluun ja saisi valmistua hengelliseen säätyyn, sillä hänestä on\nJumala aikonut varmaan jotakin tehdä, selittää vanhus. Äiti tulee\nliikutetuksi ja sanoo hartaimman toivonsa olevan nähdä poikansa\npappina. Isä, jäkäläpartainen, harvasanainen Olaviukko, jonka suu on\nkuin vaikenemista varten muodostunut, murisee vastaan ja sanoo pojan\nkelpaavan elää kalamiehenä niinkuin vanhemmatkin veljet. Mutta munkki\nsovittaa sanansa viisaasti, hän puhuu pyhästä Pietarista ja\njumalansanalla kalastamisesta ja paljosta muusta, ja niin tokasee isä\nlopuksi: »No jos se on Jumalan tahto, niin menköön!» ja lähtee\nliikutusta salatakseen muka jollekin askareelle. Ja niin tapahtuu se\nihme, että vanhemmat uskovat hänet vieraan munkin huomaan, ja että hän\nitse on valmis eroamaan rakkaasta kodistaan.\n\nMonta kertaa on hän liikutuksella muistellut tuota ensimäistä kotoa\nlähtöä ja yhä ihmeellisemmältä on se hänestä alkanut näyttää.\nMunkki-vanhushan tuli kuin suorastaan häntä hakemaan! Ja samanlainen\ntapaushan uudistui sitten Viipurissa. Kun hän oli koulunsa päättänyt ja\nhänen isällinen opettajansa, Johannes Erasmi, lähti piispan sihteeriksi\nkutsuttuna Turkuun, kutsui hän luokseen hänet, parhaimman oppilaansa,\nja kehotti häntä seuraamaan mukana pääkaupunkiin, sillä siellä kyllä\naukenisi hänelle jotakin. Ja hän seurasi ja sai kirjurinpaikan piispan\nluona sekä tilaisuuden jatkaa opintojaan. Mutta tärkeintä oli se, mitä\ntapahtui hänelle kohta Turkuun tulonsa jälkeen. Hän on ensi kertaa\ntuomiokirkossa, jonka mahtavat holvit ja pilarit, komeat kuorit,\nrekonditoriot ja pyhimysten kuvat sekä juhlallisessa hämyssä huokuva\nurkujen humina tekevät häneen valtavan vaikutuksen. Liikutuksesta\nväristen seisoo hän erään pylvään juuressa keskellä kirkkoa. Kun\nlatinankielinen messu ja kuoripoikien laulu on tauonnut, kajahtaa hänen\npäänsä päältä miehekäs ääni, joka kirkkaasti ja läpitunkevasti lausuu\nselkeällä suomenkielellä: »Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja\nterävämpi kuin kaksiteräinen miekka, ja tunkee lävitse siihen asti kuin\nse sielun ja hengen erottaa ja jäsenet ja ytimet, ja on ajatusten ja\nsydämen aivoitusten tuomari.» -- Säpsähtäen luo hän katseensa ylös ja\nnäkee saarnastuolissa papintakkiin puetun pitkäkasvuisen, nuorekkaan ja\nkalpean miehen, jonka silmissä palaa omituinen tuli ja joka hetken\nvaiettuaan sekä kuulijakuntaansa tarkasteltuaan kuin tilille vaatien\nalkaa saarnata tuon raamatunlauseen johdolla. Hän ei voi irrottaa\nkatsettaan saarnaajasta, jonka tuliset sanat kaikuvat temppelin\nholveissa. Seuraamatta erikoisesti saarnan sisällystä tuntee hän, että\nse on jotakin uutta ja raikasta. Uutta ja samalla vanhaa ja\ntutunomaista, joka on ollut kauan unhotuksissa. Samoin on saarnaajan\nkäyttämä kielikin. Ovathan dominikaanit ja fransiskaanitkin kyllä\nkansan kielellä saarnanneet, mutta se on ollut niin konstikasta ja\naivankuin latinaa suomalaisin sanoin, kun tämä sitävastoin puhuu mitä\ntavallisinta ja yksinkertaisinta arkisuomea ja kuitenkin niin joka\nsanassaan elävää ja luonnonraitista.\n\nKuin huumautuneena lähtee hän kirkosta, ja ihmetellessään kuka tuo\nvoimakas saarnaaja oli, kuulee hän ympärillään olevassa ihmisjoukossa\ntoistettavan nimeä Särkilahti sekä kutsuttavan häntä milloin\nkerettiläiseksi, milloin oikeaksi herran papiksi. Särkilahti! Kyllä hän\noli jo Viipurissa sen nimen kuullut, samoinkuin Saksassa vaikuttavan\npääkerettiläisen Lutherinkin, ja Turussakin hän oli jo piispan luona\nehtinyt kuulla kaniikkien harmistuneita puheita maisteri Särkilahden\nkerettiläisistä opeista. Mutta sitä mielikuvaa, mikä hänellä oli\nkerettiläisestä, oli hänen mahdoton sovittaa tuohon saarnaajaan. Ja\ninnosta palaen riensi hän joka kerta kuulemaan milloin Särkilahti\nsaarnasi tuomiokirkossa tai katedralikoulussa ja yhä hartaammaksi kävi\nhänessä halu päästä samaa sanaa julistamaan. Onnelliseen aikaan oli hän\ntullut Turkuun, sillä ei täyttä vuotta sen jälkeen sairastui Särkilahti\näkkiä ja kuoli. Mutta kun hän sitten seisoi tuomiokirkon pääkuorissa\npapiksi vihittävänä ja hänen isällinen suosijansa piispa Skytte asetti\nkalkin hänen käteensä vanhoin vihkimyssanoin: »_Accipe potestatem\nsacrificandi pro vivis et mortuis_» [Ota voima uhrata elävien ja\nkuolleiden puolesta] tunsi hän elävänä mielessään kutsumuksen jatkamaan\nja täydentämään Särkilahden alottamaa työtä. Ja tämä tietoisuus hänessä\nyhä vahvistui hänen ollessaan piispan mukana tarkastusmatkoilla ja\nnähdessään kuinka suuri valon tarve kaikkialla oli. Hän ikävöitsi vain\nWittenbergiin, uuden opin pääahjoon, ja kun aika oli tullut, aukeni\nhänelle pääsy sinnekin.\n\nOliko nyt sitten kaikki tähdännyt vain siihen, että hän olisi tullut\ntänne Wittenbergiin nälkään nääntyäkseen? Sehän oli mahdottomuus, jota\nvastaan puhui koko maailmanjärjestys. Hän oli ollut jo epätoivoon\njoutumaisillaan, mutta täällä yksinäisyydessä virran rannalla vietetty\nhetkinen oli hänelle taas kirkastanut hänen kutsumuksensa ja kohottanut\netualalle hänen valoisan elämänkäsityksensä.\n\nHän nousi ja lähti nopein askelin kulkemaan takaisin kaupunkiin. Hänen\ntullessaan kortteeriin istuivat molemmat toverit loppumaisillaan olevan\ntalikynttilän valossa, Teitti raapustellen hanhenkynällään jotakin\nkuviota hebrean kieliopin kanteen ja Viipurin Simo tutkien Tukydidesta.\nSe oli ainoa kirja minkä hän joskus oli onnistunut itselleen hankkimaan\nja tunsi hän sen jo kannesta kanteen, mutta siitä huolimatta seurasi se\naina hänen mukanaan. Simo oli heistä kolmesta vanhin ja oli jo kolme\nvuotta heitä aikaisemmin tullut Wittenbergiin. Hän oli köyhän porvarin\npoika Viipurista, käynyt sikäläisen koulun ja ollut novisina\nfransiskaaniluostarissa, mutta jättäen luostarin ennen novisiaikansa\npäättymistä tullut Turkuun, missä sai tilaisuuden matkustaa Saksaan\nopiskelemaan. Kapeine hartioineen ja köyristyneine selkineen teki tuo\nhiljainen ja itseensä sulkeutunut mies, joka sitäpaitsi oli kivuloinen,\nhyvin avuttoman ja säälittävän vaikutuksen. Kreikka oli hänen\nmieliaineensa, josta hän sellaisenaan lienee saanut ruumiillisen\nravintonsakin, kuten Teitti kerran oli leikillään sanonut, sillä oli\naivan käsittämätöntä millä hän oli itseään elättänyt niinä neljänä\nvuotena, jotka hän oli jo Wittenbergissä oleskellut.\n\nTeitti oli heistä kolmesta nuorin, lyhyen vanttera, ruskeasilmäinen ja\niloinen nuorukainen. Hän oli suomalaista aatelissukua, mutta siitä\nhuolimatta yhtä varaton kuin toverinsakin. Hän oli kuten Agricolakin\ntullut Skytten kustannuksella Wittenbergiin ja valmistui yhtä rintaa\ntämän kanssa maisteritutkintoon.\n\nKumpikin istui synkkänä ja alakuloisena. Ääneti tervehtien katsahtivat\nhe Agricolaan ja luettuaan hänen sulkeutuneesta muodostaan, ettei\nhänkään tuonut mitään iloista sanomaa, painuivat he uudelleen\nkirjoihinsa. Agricolan mieli kävi taas apeaksi ja häntä hieman hävetti,\nettä hän tuli näin tyhjänä toveriensa luo, jotka pitivät häntä\njonkunlaisena johtajanaan. Teittiä kiusasi tämä kolmen miehen\näänettömyys ja raaputustaan jatkaen virkkoi hän:\n\n-- Simo syöpi tuossa monikertaan kaluttua Tukydidestaan ja minä\nravitsen itseäni muistuttelemalla olevani vapaasukuinen mies.\n\nHän näytti Agricolalle kirjan kantta, jossa oli kirjotus: »Martini\nLaurentii Teijthi Liber, duodecim or. Emptus Abo Anno dei Mdxxxii» sekä\nsen alla kaksi vasta piirustettua kilven kuvaa, kummankin keskellä\nAndreasristi, jota Teitti-suku käytti vaakunanaan.\n\n-- Kävin ruotsalaisten kortteerissa, mutta kaikki he olivat melkein\nyhtä täpärällä kuin mekin, -- jatkoi hän ja rupesi piirustamaan\nkolmatta vaakunaa.\n\n-- Kun uskaltaisi emännältä pyytää illallista, -- huomautti Simo\narasti.\n\n-- Siten syömällä maksaaksemme vuokravelkamme. Koetappas mennä\nesittämään, -- vastasi Teitti ja Simo painoi nolona päänsä kirjaan.\n\nMutta Teitin halutti kiusata tuota avutonta vanhinta toveriaan ja hän\njatkoi: -- Eikö kaduta, ettet sittekin tehnyt munkkilupausta? Saisit\nihan varmaan nytkin täydellä vatsalla lukea pater nosterisi ja oikaista\nitsesi levolle.\n\nAgricola katsoi nuhtelevasti nuorinta toveriaan, nousi seisomaan ja\nsanoi:\n\n-- Minä lähden vielä apua etsimään, sillä eihän elämästämme näinkään\nmitään tule.\n\nHän lähti päättävästi ulos ja suuntasi kadulle tultuaan askeleensa\nentistä augustiiniluostaria kohti, missä Luther perheineen asui. Joen\nrannalta lähtiessään oli hänen mieleensä välähtänyt, että hänen on\nmentävä itse uskonpuhdistajan luo omaansa ja toveriensa hätää\nvalittamaan. Silloin asian ensinnä mieleen iskiessä se oli tuntunut\nniin yksinkertaiselta, mutta nyt kuta lähemmäs määräpaikkaa hän tuli,\nsitä epävarmemmaksi tunsi hän itsensä. Oliko lainkaan soveliasta hänen\npienine huolineen tunkeutua häiritsemään miestä, jonka harteilla koko\npaavin kahleista vapautunut kirkko lepäsi? Eikä hän ollut tullut\najatelleeksi sitäkään, kuinka sopimaton aikakin nyt oli sellaiselle\nkäynnille. Kovin myöhäinen nyt ei tosin vielä ollut, mutta ihmiset\nolivat sulkeutuneet jo koteihinsa ja kaikkialla valmistauttiin\naattoillalliselle.\n\nHänen kätensä vaipui portinkolkuttimelta alas ja masentuneena jäi hän\nseisomaan autiolle kadulle, tuntien ettei uskaltaisi sisälle pyrkiä.\nSilloin kuului portin takaa askelia, salpa lykättiin syrjään ja kadulle\nastui nuori palvelustyttö toisessa kädessä lyhty ja toisessa kori.\nLyhtyään kohottaen katsoi hän kummastuneena ja kysyvästi kuluneeseen\npappiskauhtanaan kääriytynyttä nuorta miestä, joka äänetönnä seisoi\nportin pielessä.\n\nAgricola tunsi täytyvänsä sanoa jotakin ja hän kysyi tytöltä, saattoiko\ntähän aikaan enää tavata tohtoria. Tyttö, jossa Agricolan avonainen\nkatse nähtävästi herätti luottamusta, ilmotti hänen olevan huoneessaan\nja kirjottavan. Hän piti porttia auki ja odotti vieraan astuvan sisään.\nAgricolan täytyi käydä eteenpäin ja hän tunsi kuinka sydämensä äkkiä\nalkoi rajusti lyödä. Tyttö jatkoi matkaansa ja hän hapuili yksinään\npimeässä etehisessä. Kun hän oli ennenkin pari kertaa talossa käynyt,\nlöysi hän pimeästä huolimatta tohtorin huoneeseen johtavan oven.\n\nHänen koputukseensa ei kuulunut mitään vastausta. Ympärillä oli aivan\nhiljaista, jostakin seinän takaa kuului vain kuin aavistuksena lapsen\njokellusta ja oman sydämensä lyönnin kuuli hän selvästi. Hän koputti\ntoisen kerran, mitään ei kuulunut. Pelonalaisessa jännityksessään luuli\nhän koputtaneensa kyllin lujasti, mutta todellisuudessa se oli\ntapahtunut siksi hiljaa, ettei se voinut sisälle kuulua. Mitä nyt\ntehdä? Tänne asti jouduttuaan tuntui hänestä mahdottomalta takaisinkin\npalata. Hetken vielä epäröityään, jolla aikaa hänen levottomuutensa yhä\nvain kasvoi, hapuili hän käsiinsä kääkän, veti oven auki ja astui\nsisään.\n\nHän pysähtyi oven luo pimentoon ja räpytti silmiään nähdäkseen huoneen\nperälle. Kirjotuspulpetilla paloi kynttilä, joka valasi ainoastaan\nvalkeaksi kalkitun perä- ja toisen sivuseinän. Muu osa huoneesta jäi\nsen leveän selän ja suuren, vahvatukkaisen pään varjoon, joka näkyi\nkumarruksissa pulpetin edessä. Ovi viereiseen huoneeseen oli hiukan\nraollaan ja sen takaa kuului nyt selvemmin äskeinen lapsen jokellus\nsekä varovaista pöytäkalujen asettelua. Hiljainen kärinä ilmotti siellä\nolevan tulella jotakin paistia, josta etäinen tuoksu tuntui tänne\nsaakka ja sai Agricolan tuntemaan huikaisevaa nälkää. Mutta huoneen\nperällä rapisi ja kitisi hanhensulka vihaisesti karkealla paperilla.\nVälistä se pysähtyi kokonaan ja lihakas pää nojautui vasempaan käteen.\nSitten narahti tuoli äkeästi, hanhenkynä sukelsi tuimasti mustetolppoon\nja entinen kitisevä rapina alkoi kuulua. Tuo pelottava pää muodosti\noikealle sivuseinälle jättiläissuuren, pyöreän varjon, joka synnytti\nAgricolassa omituisen ahdistavan tunteen ikäänkuin se olisi uhannut\nluhistaa hänet alleen. Hän tunsi itsensä niin tuiki vähäiseksi ja\navuttomaksi. Pelonalaisessa neuvottomuudessaan ei hän uskaltanut ryhtyä\nmihinkään keinoon kääntääkseen huomiota itseensä, ja kiihtyneitä\nhermoja vihlova hanhenkynän kitinä ikäänkuin hoputti häntä poistumaan\nhuoneesta, jossa punnittiin kristikunnan kohtaloita vuosisadoiksi.\nPulpetin ääressä kirjottava mies kasvoi hänen silmissään yhä\nvaltavammaksi jättiläiseksi samalla kuin hän itse tunsi pienenemistään\npienenevänsä.\n\nAhdistuksessaan läheni hän ovea pujahtaakseen yhtä hiljaa ulos kuin oli\ntullutkin. Mutta hän kompastui kynnykseen ja aiheutti pientä kolinaa.\nHanhenkynä huoneen perällä pysähtyi, tuoli narahti uhkaavasti ja\nlyhytkaulainen pää kääntyi puolittain ovea kohti.\n\n-- Kuka siellä? -- kuului äreä ääni.\n\nAgricola pysähtyi ja palasi hämmentyneenä äskeiselle paikalleen.\n\n-- Mitä, kuka se siellä hiiviskelee? -- kuului pulpetin luota vieläkin\näreämmin ja samalla nousi kirjottaja ylös sekä läheni raskaskulmaisia\nsilmiään siristäen ovea, kädessään vasta musteeseen kastettu kynä.\n\nAgricola kumarsi syvään ja sopersi vapisevin äänin jotakin\nanteeksipyynnön tapaista. Luther tarkasti häntä hetkisen ääneti kuin\najatuksiaan kooten ja lausui sitten:\n\n-- Ah, tekö se olette, Agricola? Luulin täällä jo joitakin luvattomia\nvieraita hiiviskelevän.\n\nYstävällinen ääni, millä nuo sanat lausuttiin, melkein oudostutti\nAgricolaa, jonka korvissa vielä eli äskeisten sanojen äkäinen sävy.\nMutta samalla tunsi hän ihmeellisesti vapautuvansa pahimmasta\nahdistuksestaan.\n\n-- Käykää lähemmäs valoa, tänne, -- ja ystävällisesti työnsi hän\nAgricolan istumaan pulpetin päässä olevalle tuolille, asettuen itse\nomalle kirjotusjakkaralleen.\n\nNähdessään nyt kynttilän valossa selvemmin nuoren oppilaansa kasvot,\nhuomasi hän heti niillä olevan masentuneen ja tuskallisen ilmeen. Ettei\nkysyvällä äänettömyydellä pakottaisi häntä heti asiaansa käymään ja\nantaakseen hänelle tilaisuutta rauhottumiseen, alkoi Luther\nleikillisesti kertoa, kuinka hänet melkein kammo valtasi, huomatessaan\ntuntemattoman miehen siellä ovipimennossa kähmivän. Jonkun aikaa sitten\noli nimittäin hänen illalla istuessaan kirjotuspöytänsä ääressä aivan\nsamalla tavoin outo mies ilmestynyt hänen huoneeseensa kuin maan alta\nkohoten. Mutta se oli paljon pelottavampi vieras, tuo jo viisi vuotta\nSachsenin kauhuna ollut hevoskauppias ja kapinannostaja Hans Kohlhaas,\njoka oli tullut häntä välittäjäkseen pyytämään ja uhannut pistoolilla\nampua itsensä siihen paikkaan, jollei uskonpuhdistaja suostuisi häntä\nkuulemaan.\n\nLopetettuaan kertomuksensa kumartui Luther lähemmäs vierastaan ja\nsanoi:\n\n-- Te olette avun tarpeessa, rakas ystävä, eikö totta? Näen sen\npäältänne ja ymmärrän että teidän on ollut vaikea tulla tänne. Mutta\npaljastakaahan nyt sydämenne ja olkaa turvallisella mielellä, kyllä\nminä opiskelevaisen ohdakkeisen tien tunnen.\n\nAgricolan valtasi äkkiä lämmin turvallisuuden tunto aivankuin lapsen,\njoka yksinään kylmässä väristyään löytää ymmärtävän ja suojaavan\nisänsä. Kostunein silmin alkoi hän kertoa omasta ja toveriensa hädästä,\nkuinka heidän suosijansa Martti piispan oli ollut mahdoton lähettää\nheille apua, kuinka hän oli kirjeellä kääntynyt kuninkaankin puoleen,\nmutta ainakin toistaiseksi ilman tulosta, ja kuinka hän viimein ei\nollut tiennyt muuta keinoa kuin tulla tänne.\n\nLuther istui edelleen samassa eteenpäin kumartuneessa asennossa, kädet\npolviin tuettuna, ja hänen jykevä leijonanpäänsä tärisi harvaan ja\ntasaisesti kuin voimakasten suonenlyöntien liikkeelle saattamana. Hänen\nmustan ruskeat, raskaiden luonten puolittain peittämät silmänsä olivat\ntarkkaavasti Agricolaan kiintyneet.\n\n-- Niin niin, sellaista se on, -- sanoi hän Agricolan lopetettua ja\nlisäsi sitten puolittain leikillään: -- Ansaitsette vain nuhteet siitä,\nettä vasta niin viime hädässä ja pelolla käännytte minun puoleeni.\nOlenhan minä täällä tavallaan isän sijassa teille muukalaisille,\nvaikka, Jumala paratkoon, monesti lienenkin teille ynseä ja\nvelvollisuuteni unohtava isä. Niinhän se on meidän ihmisten laita, että\nkun oma itsemme on pahimmasta hädästä päässyt, niin olemme kohta\nvalmiit ummistamaan silmämme toisten hädälle. Mutta katsokaamme nyt,\nmitä voimme tehdä teidän pahimman puutteenne torjumiseksi.\n\nHän nousi ja meni toiseen huoneeseen. Ovi jäi hiukan raolleen kuten se\noli ollutkin ja Agricola kuuli sieltä matalaa puhetta, sitten avattavan\njonkun kaapin oven ja jotakin metalliastiain kilahtelua. Sen jälkeen\nkuului taas keskustelua, josta saattoi erottaa tuikeasti mutta\nhillitysti puhuvan naisäänen. Agricolan valtasi taas tuskallinen\nmieliala ja häntä ikäänkuin hävetti siellä-olonsa. Hän ei olisi\ntahtonut kuulla mitään mitä viereisessä huoneessa tapahtui, mutta hänen\nhermonsa olivat taas äkkiä jännittyneet eikä hän voinut olla\nkuulematta, kuinka Luther hymyilevällä äänellä sanoi: »Kuulkaahan,\nherra Käthe, näinhän me pääsemme yhdestä ylellisyyskapineesta samalla\nkun teemme Jumalalle otollisen työn.» Mutta naisen ääni, puhuen\nvieläkin kiivaammin vaikka yhä hillitysti, keskeytti hänet. Sen jälkeen\nkuuli hän Lutherin pari kertaa toistavan nimen Katharina sekä sitten\npuhuvan jotakin vakavalla äänellä. Naisen ääntä ei enää kuulunut,\njoku metalliesine vain kilahti hiljaa ikäänkuin kynnellä tai\nkantasormuksella olisi siihen lyöty ja kohta sen jälkeen palasi Luther\nomaan huoneeseensa.\n\nHänellä oli kädessä leveäjalkainen hopeapikari. Lyöden sitä valkoista\nturpeaa kämmentänsä vasten sanoi hän iloisesti:\n\n-- Kas tässä! On vain muutettava tämä kova ja ynseä metalli leiväksi,\nsillä puhdasta rahaa minulla ei tällä haavaa ole teille antaa. Ottakaa\nse. Te voitte mennä vielä tänään Fritz-mestarin luo ja vaihettaa sen\nrahaksi. Tervehtikää häntä Martti-tohtorilta, hän on rehellinen ja\noikea kristitty, johon voitte luottaa.\n\nHän ojensi maljan Agricolalle ja nähdessään kuinka vaikea tämän oli\nottaa ja ylimalkaan koko asiaan suhtautua, jatkoi hän lyöden\noppilastaan olkapäälle:\n\n-- Älkää tätä asiaa niin suurena pitäkö ja säästäkää kiitos kaiken\nhyvän antajalle. Olkaa rohkea ja tehkää työtä iloisin mielin. Puute ja\nvastukset, nehän kuuluvat asiaan, eikä meidän kilvotuksemme kuitenkaan\nole sen miehen, jonka elämä kului työssä ja tuskassa, paljossa\nvalvomisessa, nälässä ja janossa, paljossa paastossa, vilussa ja\nalastomuudessa.\n\nKäsi vielä Agricolan olkapäällä katsoi hän tätä hetkisen ääneti ja\njatkoi sitten:\n\n-- Te olette niin tyynen ja vakavan näköinen mies, joka ei ryöpsähtele\nja sammu, vaan jossa palaa hiljainen mutta kestävä tuli. Minusta tuntuu\nettä Jumala on juuri teidät kutsunut kansanne valistajaksi. Maisteri\nSärkilahdesta, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli vähän aikaa\noppilaanani, odotin minä paljon. Hän oli tulinen ja rohkea\nkilvottelija, mutta herramme ei nähnyt hyväksi häntä kauemmin\ntyömaallaan käyttää. Kansanne ja olonne kaipaavat ehkä toisenlaista\nmenettelyä kuin mihin hän olisi kyennyt. Työaseet tulee olla työn\nluonnon mukaan. Jos täällä meillä on Rooman juonia vastaan täytynyt\nusein rautaisin kavioin potkia, on taas siellä, missä paavillinen\nhapatus ei niin haisevaksi ole käynyt, käytävä perkaustyöhön\nhellävaraisemmin käsiksi.\n\n-- Olkaa rohkea, sanon vielä, ja Jumala kanssanne! -- lopetti hän\npuristaen Agricolan kättä ja saattaen hänet ovelle.\n\nTuskin koskaan oli Agricola tuntenut itseään niin huumautuneen\niloiseksi ja omituisen keventyneeksi kuin nyt autiolle ja kuutamoiselle\nkadulle tultuaan. Hän oli kuin kohoutunut johonkin kuulaampiin\nilmapiireihin, missä hengittäminen laajensi koko olemusta.\n\nKiirein, melkein juoksevin askelin harhaili hän ahtaita ja sokkeloisia\nkatuja ilman päämäärää. Hän hymyili ja huitoi kädellään. Mutta sitten\nmuisti hän toverinsa, jotka synkkinä ja nälkäisinä odottivat häntä. Hän\npysähtyi ja huomasi kulkeneensa päinvastaiseen suuntaan. Yrittäessään\nkotiinpäin rientää muisti hän Fritz-kultasepän ja pysähtyi taas. Mutta\ntuliko hänen myydä lahja, jonka arvoista hän ei tulisi koskaan saamaan?\nEihän toki, vaan kalliina muistona tahtoi hän sen säilyttää läpi\nelämänsä. Mutta leipä, leipä! Sitä tarvittiin ennen kaikkea ja\nkiiruusti tarvittiin. Itse hän tunsi voivansa elää syömättä vielä\nvaikka kokonaisen viikon, mutta ne masentuneet toveripoloiset, ne eivät\nvoineet tulla osallisiksi hänen mielialastaan ja sillä elää.\n\nHän seisoi siinä naputellen kynnellään pikarin reunaa ja silloin\njuolahti hänen mieleensä onnellinen tuuma. Hän ehdottaa kultasepälle,\nettä hän saisi tilaisuuden sattuessa lunastaa pikarin takaisin. Asia\nnäytti hänestä mitä luonnollisimmalta ja kiiruusti lähti hän rientämään\nmääräpaikkaan. Nyt tunsi hän rohkeutta tunkeutua vaikka itse Saksin\nvaaliruhtinaan luo, jos niin tarvittaisiin.\n\nMartti-tohtorin terveiset tekivät Fritz-mestarin suopeaksi\nulkomaalaista ylioppilasta kohtaan. Hän otti pikarin pantiksi sen\ntäydestä raha-arvosta ja kiliseviä florineita taskussaan lähti Agricola\njuoksujalkaa kortteeriin, missä hän ensimäiseksi meni emännän puheille,\nsuoritti hänelle vuokravelan ja pyysi häneltä illallista itselleen ja\ntovereilleen, sillä ulkoa ei enää voinut ruokaa saada.\n\nKun hän astui toveriensa luo, oli siellä pilkko pimeä. Nenään pisti\nkitkerä, loppuun palaneen talikynttilän käry.\n\n-- Mihinkähän vankiluolaan minä olenkaan joutunut? -- sanoi Agricola,\nsillä hänelle tuli vastustamaton halu hieman leikitellä toveriensa\nkustannuksella.\n\n-- Ei, täällä on kaksi vapaata miestä, joita eivät mammonan kahleet\nsido, -- kuului pimeydestä Teitin ääni.\n\n-- Ahaa, te istutte siellä yhä kirjojenne ääressä ja luette.\n\n-- Niin, minä luulen että Simo tuossa -- hoi, Simo, oletko vielä\nelossa? -- niin, että Simo tuossa juuri lukee Tukydideen viimeistä\nsivua. Paasto on näet terottanut hänen katseensa. Minussa se taas on\nsytyttänyt mystiläisten sisäisen valon, niin että varmaankin sen avulla\nvoisin lukea Taulerin kirjotuksia, jos niitä olisi tässä esillä.\n\n-- Mutta luulenpa ettei hiukan enemmän maallista valoakin olisi\nhaitaksi eikä häiritsisi teitä opinnoissanne. Etköhän menisi sinä,\nSimo, joka olet jo viime lehdelle ehtinyt, pyytämään emännältä yhden\nkynttilän? -- sanoi Agricola, joka oli hapuillut itsensä uunin kupeelle\nlavitsalle istumaan.\n\nSiltä kohtaa, missä Simo oli hänen lähtiessään istunut, kuului\nkähmimistä ja hiljaista mutinaa, mutta sitten vaikeni taas kaikki.\n\n-- Simo, onko sinun vaikea kuulla näin niukassa valossa? Hakisit\nemännältä kynttilän, sillä omat jalkani ovat paljosta juoksemisesta\nniin puutuneet, etten kykene liikkeelle, ja Martti tuossa on\nvapaasukuinen mies, niin etten minä talonpojanpoika katso voivani häntä\nkomentaa.\n\n-- Mutta kuinka häneltä uskaltaa mennä pyytämään? -- kuului nyt Simon\npaikalta avuton ääni.\n\n-- Sano että dominus Agricola käski antaa.\n\nSimo kähni taas, mutta jäi paikalleen ja Teitti pisti väliin:\n\n-- Hän ei ole lukenut vielä loppuun eikä henno kesken jättää.\n\n-- Kuulehan, Simo, minä sanon sinulle vielä yhden rohkaisevan sanan.\n\nAgricola pisti kätensä taskuun ja pudisti sitä. Kuului rahojen kilinää\nja samalla häädettyä naurun tapaista kahdelta suunnalta. Simo alkoi\nkompuroida ovea kohti.\n\n-- Muistelen tässä jonkun kerskanneen, ettei täällä ole mammonan orjia,\n-- sanoi Agricola tyhjentäen hyvän mielensä iloiseen nauruun.\n\nKohta palasi Simo, suu leveässä hymyssä ja kädessään palava kynttilä,\njoka sijotettiin loppuneen tilalle rautajalustaan. Heti jälessä tuli\nlasimestarin muorikin kantaen höyryävää soppamaljaa, josta levisi\nsuloinen tuoksu, saaden jokaisen kolmen sieramet laajenemaan. Hän\nasetti pöydälle maljan ja suuren tinalautasen, jossa oli lusikat ja\nkolme isoa leivänkimpaletta.\n\n-- Saatte kiittää onneanne, että meillä soppa valmistui tavallista\nmyöhemmin, sillä olimme koko perhe iltamessussa, -- sanoi muori ja\nasettui kädet puuskassa seisomaan keskelle huonetta.\n\n-- Messussa? -- tarttui hänen sanoihinsa Teitti, jonka äänestä nyt oli\nkokonaan kadonnut äskeinen kuiva jurous. -- Teissä, muoriseni, taitaa\nolla jälellä koko joukko paavillista hapatusta, niin wittenbergiläinen\nkuin olettekin.\n\n-- Iltamessussa tai iltajumalanpalveluksessa, se on minusta\nsamantekevää, -- sanoi muori ja nähdessään millä voimalla soppa veti\nnuorukaisia puoleensa, lisäsi hän:\n\n-- Näyttääpä että olette hiukan paastonneet ja se on myös paavia,\ntiedän mä.\n\n-- Muori, muori, -- ehätti Teitti saatuaan itseensä muutamia\nlusikallisia soppaa, -- tehän ette ole edes lukenut tai kuullut\nMartti-tohtorin kirjottamaa katekismusta, missä sanotaan, että paastota\nja ruumiillisesti itsensä valmistaa on hyvä tapa, mutta messua siellä\nei missään mainita.\n\nMuori nyrpisti nenäänsä ja sanoi:\n\n-- Messuksi tuota ennen minun tyttönä ollessani sanottiin ja kyllä se\nnimi minulle vieläkin välttää.\n\nPuhelias muori valkoisine esiliinoineen lisäsi nuorten miesten\nkodikkuuden tuntoa ja Teitti haluten häntä vielä hetkisen huoneessa\npidättää lausui:\n\n-- Tunnustakaahan, ettekö silloin tyttönä ollessanne uhrannut jotakin\nropoa annekauppiaallekin ja siten kuitannut pieniä ylitsekäymisiänne?\n\n-- En sinä ilmoisna ikänä! -- kiivastui muori, -- vaikka kyllähän ne\ntäältä Wittenbergistäkin hyökkäsivät syntikuitteja ostamaan jo\nennenkuin se rietas oli arkkuineen kaupunkiinkaan ehtinyt.\n\n-- Silloin täällä varmaankin oli koko markkinat?\n\n-- Oli, oli toki. Mutta vielä pahempi mylläkkä täällä silloin kävi, kun\nse Zwickaun haikara pesueineen [Tarkottaa Nicolaus Storch'ia, joka oli\nZwickausta kotoisin oleva kankuri ja uskonnollinen kiihkoilija. Storch\nsuomeksi haikara.] tuli tänne mellastamaan ja Martti-tohtori oli\nWartburgissa paholaista kurittamassa. Ja tänne kai se paholainen\nsilloin ryykäsikin kostamaan ja kyllä se monen pään pyörälle saikin. Ei\nsilloin vähää kun mennäänpäs kirkkoon peliään pitämään ja säretään\nsiellä kaikki kuvat ja kaunistukset ja itse Carlstadt koluaa\ntyöpajoissa kuin mikähän nokikuono. Piti mukamas jokaisen elättää\nitsensä kättensä töillä. Ja jokainen kehui olevansa täynnä pyhää\nhenkeä. Pyh kaikkia! Sanovatkin Martti tohtorin tultuaan sanoneen, että\nhän antaa vasten kuonoa semmoisille hengille ja se minusta oli naulan\npäähän sanottu. Eikä tarvinnutkaan Martti tohtorin monta saarnaa pitää,\nkun ne Zwickaun nokikuonot täältä tiensä löysivät.\n\nMuori oli puheen alkuun päästyään istunut ja jutteli vielä senkin\njälkeen kuin nuoret miehet olivat lopettaneet ateriansa, kertoillen\nsekaisin Lutherin ja Melanchtonin naimisiinmenosta, Kohlhaasin\nmurhapoltoista ja monesta muusta, sekä kysellen, olivatko he kuulleet\nsodan olevan tulossa, sillä hänelle oli tänään kerrottu että keisari\nvielä ennen joulua tulee suurella sotajoukolla kurittamaan vanhasta\nuskosta luopuneita ruhtinaita. Vihdoin hän sentään huomasi korjata\nastiat pöydältä, toivotti hyvää yötä ja poistui huoneesta.\n\nTeitti, joka selkäänsä seinään nojaten ja jalat nostettuna toiselle\nlavitsalle oli hymysuin kuunnellut muorin juttuja, virkkoi nyt:\n\n-- Ei tämä maailma sentään ole kaikista pahin asuinsija, vai mitä veli\nSimon arvelee?\n\nVastauksen sijasta ilmaisi Simo tyytyväisyytensä maailmaan hymyllä,\njoka oli hänen kellertävillä kasvoillaan loistanut aina siitä saakka\nkun hän palasi kynttilää hakemasta.\n\n-- Mutta olemmepa, veli Mikael, tainneet unhottaa kiittää sinua tästä,\n-- kääntyi Teitti Agricolaan.\n\n-- Ei minua vaan aivan toista miestä tästä on kiitettävä ja sekin\ntoinen käski kaikki kiitokset siirtää Jumalalle, -- vastasi Agricola.\n\nTäynnä yli pursuavaa onnellisuutta käveli hän edestakaisin ahdasta\nlattiaa ja mietti, eikö hänen olisi nyt kerrottava tovereilleen\nkäynnistään Lutherin luona. Hän muisteli sana sanalta, mitä\nuskonpuhdistaja oli hänelle sanonut ja tultuaan siihen kohtaan missä\nLuther puhui Särkilahdesta ja hänestä, juolahti hänen mieleensä toinen\nasia. Hän pysähtyi nurkassa olevan pienen kirstunsa eteen ja mietti,\neikö nyt olisi soveliain hetki ilmaista suuri aatteensa tovereille ja\nvalmistaa heille pieni yllätys. Kaipasihan tämä merkillinen ilta\npäättäjäisikseen jotakin erikoisempaa.\n\nTovereihinsa kääntyen sanoi hän:\n\n-- Nykyään emme ole moneen iltaan lukeneet yhteisesti raamattua.\nHaluatteko kuulla, niin minä luen vähäisen?\n\nHänen huulillaan oli salaperäinen hymy ja hiukan ihmeissään myöntyivät\ntoverit hänen ehdotukseensa. Mutta hän oli avannut jo kirstun, josta\nhän muutamien vaatekappaleiden alta veti esiin joukon kokoon käärittyjä\npaperiarkkeja. Hän toi ne pöydälle, selaili ja kehitteli niitä auki ja\nsilmäsi välistä salaperäisesti tovereihinsa, jotka ääneti ja pyörein\nsilmin seurasivat hänen toimiaan. Saatuaan paperinsa järjestykseen,\nsanoi hän:\n\n-- Jos minä alan Mattheuksen yhdennestäkolmatta luvusta.\n\nHän silmäsi vielä tovereitaan ja alkoi sitten jännityksestä hieman\nvärähtävällä äänellä lukea paperista:\n\n-- »Ja quin he lehestuit Jerosolimat ia tulit Bethphagen oliomäen tyge\n| silloin Jeesus lehetti caxi Opetuslasta sanoden heille | Menget\nkyleen ioca on teiden edhesen | ia cocta te leudhet asintamman\nsidhottuna | ia varsan henen cansans | pästeket ne ia tokat minulle. Ja\nios iocu teille iotakin sanopi | niin sanocat | Herra niite taruitze |\nia cocta hen laske heiden.»\n\nHän pysähtyi ja veti syvään henkeä. Heti hänen ensimäisiä sanoja\nlukiessaan oli Teitti pudottanut jalkansa lavitsalta lattiaan ja\nyrittänyt kavahtamaan seisoalleen, mutta jäänyt sitten siihen asentoon\nja henkeä pidättäen kuunnellut Agricolan lukemista. Nyt läheni hän\npöytää ja yritti sanomaan jotakin, mutta sai esille vain pari »muttaa»\nja kumartui sen sijaan Agricolan olan yli katsomaan paperiin. Simo\nnoudatti hänen esimerkkiään ja alkoi toisen olan yli tähystää tuota\nmerkillistä paperia. Agricola otti hanhenkynän käteensä ja aivan kuin\nolisi opastanut tovereitaan kirjalle osotti hän sillä sanoja,\nlukiessaan edelleen:\n\n-- »Mutta näme caiki tapacduit | että se teutetäisin | quin sanottu oli\nProphetan cautta ioca sanoi | Sanocat Syonin tytterelle | Catzo sinun\nKuningas tule sinulle sivije istudhen asintamman päle | ia ikeen\nalaisen asin varsan päle.»\n\n-- Sinäkö sitä olet siihen kirjottanut? -- keskeytti nyt Teitti ja haki\nrahinsa pöydän luo. Hän katseli Agricolaa kuin jotakin outoa\nilmestystä.\n\n-- Minä, -- myönsi Agricola ujosti, -- ja minä olen päättänyt koko\nraamatun kirjottaa suomenkielellä.\n\nHän punastui ja siirsi katseensa papereihin.\n\n-- Mutta miten ... mistä se on sinun mieleesi tullut, taikka ... miten\nsinä olet alkuun päässyt? -- sammalsi Teitti, joka ei tahtonut tietää\nmiten oikeastaan suhtautua tähän uuteen ja käsittämättömään asiaan.\n\n-- Se tapahtui kevätkesällä, kun minä opettajana ollessani asuin\nyksinäni. Eräänä iltana luin tohtori Lutherin saksalaista raamattua ja\nsilloin, juuri kun luin tätä Mattheuksen yhdettäkolmatta lukua, välähti\nmieleeni kysymys, että emmekö me suomalaisetkin voisi saada\njumalansanaa omalle kielellemme niinkuin saksalaisetkin. Ensinnä se\ntuntui aivan mahdottomalta, mutta se ei kuitenkaan jättänyt minua\nrauhaan ja minä päätin edes koettaa. Koetin ensin lukiessani miettiä\nmitenkä se oikein tulisi suomenkielellä. Minä etsin ja hapuilin\nsuomalaisia sanoja ja kun sain ensimäisen lauseen koossa pysymään, tuli\nminulle kova kiiru saada se kirjotetuksi. Ja kun se oli paperilla, en\ntahtonut aluksi uskoa silmiäni ja minulle tuli niin eriskummallinen\nolo, aivankuin olisi samalla kertaa pitänyt itkeä ja nauraa.\n\nHän oli hiljaisella äänellä ja kostunein silmin kertonut tämän, kun\nTeitti sanoi:\n\n-- Kyllä kai minäkin aina lukiessani ajattelen jollakin lailla\nomankielisesti sisällystä, mutta ei minulle silti ole koskaan mieleen\ntullut, että se voisi olla suomeksi kirjotettukin.\n\nAsia näytti lähemmin miettiessä niin yksinkertaiselta ja kuitenkin\ntuntui se samalla heistä kaikista ihmeeltä. Agricola kertoi, kuinka hän\nsaatuaan muutamia lauseita paperille innostui siihen niin, että ahersi\nyökaudet suomentamispuuhassa ja käänsi siten yhtä menoa Mattheuksen\nevankeliumin loppuun ja kappaleen Markusta lisäksi. Hän oli ilmottanut\nsiitä kuninkaallekin lähettäessään hänelle elokuussa kirjeen, mutta\ntovereilleen oli hän päättänyt paljastaa aatteensa vasta sitten kun\nkuninkaalta olisi tullut vastaus.\n\n-- Etköhän lukisi vieläkin? -- huomautti nyt Simo arasti, ja\nliikutettuna siitä hartaudesta, millä toverit ottivat vastaan hänen\nuuden aatteensa, jatkoi Agricola lukemistaan. Vaikka he syönnin jälkeen\nolivatkin tunteneet itsensä raukeiksi, oli nyt uneliaisuus kaikonnut\nkauas ja hievahtamatta kuunteli kumpikin. Simo vain silloin tällöin\nojentausi henkeään pidättäen niistämään ratisevaa kynttilää, että valo\nlukijalle pysyisi tasaisena. Luvun toisensa jälkeen luki Agricola\nkäsikirjotuksestaan, lausuen sanat harvaan ja eräänlaisella\nhellävaraisuudella aivankuin olisi pelännyt niiden kosketuksesta\nsärkyvän. Kun hän jälleen pysähtyi, olivat kaikki pitemmän ajan ääneti\nja antoivat viimeisten sanojen kaikua korvissaan. Sitten otti Teitti\npöydältä suuren saksankielisen raamatun, pyöritti sitä käsissään ja\nsanoi:\n\n-- Aiotko sinä saada sen painetuksikin?\n\n-- Kuinkas muuten, -- vastasi Agricola luottavasti, -- vähänhän siitä\nilman olisi Suomen kansalle hyötyä.\n\n-- Ajatelkaahan, meilläkin on sitten omalla kielellämme tällainen\nkirja, -- sanoi Teitti saksalaista raamattua yhä käännellen.\n\nOltiin taas hetkinen ääneti, kunnes Simo virkkoi enemmän itsekseen kuin\ntoisille tarkotettuna:\n\n-- Se on sitten Biblia fennica. Paremman ilmasukeinon puutteessa tahtoi\nhän näillä sanoilla tulkita mielikuvansa siitä, että suomalainen\nkansallisuus sen kautta tulee ikäänkuin rajoiltaan selvemmin määrätyksi\nja kohotetuksi esiin jostakin epäselvästä hämystä, ja samalla hekin,\nfinlandenses, käyvät kaikille selväpiirteisemmiksi eivätkä ole enää\njoku epämääräinen heimokunta ruotsalaisten selän takana.\n\n-- Sittenkun meillä on raamattu suomenkielellä, niin ... hm!\n\nToiset katsoivat kysyvästi Teittiin ja tämä täydensi hämillään\nlauseensa:\n\n-- ... niin kukaties syntyy muitakin kirjoja suomeksi.\n\nKukaan ei vastannut, mutta kaikkien silmät kiilsivät ja näkyi, että\nheille noiden sanojen johdosta aukeni uusia ja outoja näköaloja. Heissä\nliikkuivat voimakkaina samat tunteet, joita he eivät kuitenkaan\nosanneet lähemmin määritellä tai nimittää. Että he olivat suomalaisia,\nsehän heille oli tiettyä jo lapsuudesta saakka, mutta tuo tieto oli nyt\njollakin tavoin joutunut käymistilaan ja synnyttänyt heissä uusia\nsielunliikkeitä.\n\n-- Luehan, Miika, vielä, on niin omituista sitä kuunnella, -- pyysi\nTeitti ja Agricola ryhtyi taas lukemaan ja jatkoi yhtä menoa siksi\nkunnes käsikirjotus loppui.\n\nVaikka oli jo myöhäinen, eivät he kiirehtineet nukkumaan, vaan\njatkoivat keskustelua tuosta suuresta tapauksesta ja kukin koetti\nparhaimpansa mukaan saada ulos sen mitä mielessä liikkui. Vasta kun\nkynttilä alkoi lopulleen riutua, laittausivat he vaatimattomille ja\nkoville makuutiloilleen ja huoneessa vallitsi taasen pimeä.\n\nKun kukaan ei tuntunut vielä nukkuvan, keskeytti hiljaisuuden Simon\nääni, joka ujona kuului sanovan:\n\n-- Miika, etkö ole pater nosteriakin ajatellut suomeksi? Minä rupesin\nsitä juuri itsekseni lukemaan, mutta tuntuu kovin oudolta sitä tänä\niltana latinaksi toistaa.\n\nSilloin alkoi Agricola hiljaa ja hartaasti lausua isämeitää suomeksi,\nja kun hän oli sanonut amen, ei hiljaisuutta häirinnyt enää mikään.\nMutta kukin heistä tunsi toisensa vielä pitkän ajan makaavan valppain\nsilmin ja ikäänkuin toistamiseen kuuntelevan sitä kirjotettua\nsuomalaista sanaa, joka heidän huoneessaan tänä iltana oli ensi kerran\nkaikunut. Ja heistä tuntui kuin tuossa pimeässä hiljaisuudessa olisi\nollut jotakin neitseellistä ja pyhää.\n\n\n\n\nLUOPIOITA.\n\n\nIkkuna kollegion pieneen sairashuoneeseen oli hiukan raollaan ja siitä\ntuulahti sisälle raikas kevätilma. Nähtävästi vaikutti se virkistävästi\nhuoneen ainoaan potilaaseen, joka oli noin viidenkolmatta vuotias\nkaunismuotoinen nuorimies. Hän lakkasi hourimasta ja rynnistelemästä,\nmaaten nyt levollisesti ja tirkistellen kuumeesta kiiltävin silmin\nvastapäisellä seinällä olevaa ristiinnaulitun kuvaa.\n\nHänen hoitajansa, vielä nuorempi jesuittaveli, otti kirjan käteensä,\nsilmäsi sairasta ja ettei etäisenä kohuna kuuluva »ikuisen kaupungin»\nmelu häiritsisi hänen lukemistaan, siirsi hän pyöreäruutuisen ikkunan\nkiinemmäs. Sen tehtyään istui hän lavitsalle seinänviereen ja syventyi\ntutkimaan »Pyhimysten kukkasia», jotka sata vuotta aikaisemmin olivat\nveljeskunnan perustajan Ignatius Loyolan elämässä saaneet aikaan niin\nihmeellisen käänteen. Mutta tuskin oli hän pari lausetta ehtinyt lukea,\nkun sairas keskeytti hänet lausuen kovalla äänellä:\n\n-- _Magna est distantia inter Romani et Finlandiani... Illa me habet,\nhanc desidero_. [Pitkälti on Roomasta Suomeen... Edellisessä olen,\njälkimäiseen ikävöin.]\n\nHoitajaveli katsahti ällistyneenä sairaaseen, luullen nuo sanat hänelle\ntarkotetuiksi. Mutta sairaan kasvot olivat taas arveluttavasti\ntulehtuneet ja sekavasti tirkisteli hän eteensä. Ojentaen molemmat\nkätensä jatkoi hän läähättäen:\n\n-- _O Clara, Clara, mea pulcherrima et carissima Clara! Plenus est\nanimus meus te videndi, O Clara, virgo benedicta!_ [Oi, Klaara,\nKlaara, kaunein ja rakkahin Klaarani, sydämeni halajaa nähdä sinua,\nsinä siunattu neito!]\n\nHoitajaveli, joka oli yrittänyt lukemistaan jatkamaan, höristi\nkorviaan. Mutta sairas jatkoi hetken kuluttua suomeksi ja melkein\nhuutamalla:\n\n-- Tahdon nauttia sinun lempesi suloutta, vaikka koko pyhimysten joukko\nminua siitä kieltäisi. Tahdon salaa sinua syleillä, jollei minun\nsallita julkisesti sinua vaimokseni sanoa.\n\nHoitajaveljen kasvot ilmaisivat pettymystä ja viekkaasti kysyi hän:\n\n-- _Quid dicis? Cur non latine loqueris_? [Mitä sanot? Mikset puhu\nlatinaa?]\n\nJa aivankuin uteliasta kaitsijaansa totellen jatkoi sairas puoleksi\nlaulavalla äänellä:\n\n    -- _Jam, dulcis amica, venito,\n    quam sicut cor meum diligo.\n    Intra cubiculum meum\n    ornamentis cunctis onustum_.\n    -- -- -- -- -- --\n    _Sine te non potero vivere;\n    jam decet amorem perficere_.\n\n[Jo tulen, armas ystäväni, sa jota lemmin kuin omaa sydäntäni. Käy\nsisään makuukammiooni, jonka monet koristukset täyttävät. -- Ilman\nsinua en voi elää: on jo aika tehdä tosi lemmestämme.]\n\nSairas kavahti nyt istumaan, nauroi hurjasti ja alkoi juopuneen äänellä\nhoilottaa:\n\n    -- _Magis quam ecclesiam\n    diligo tabernam,\n    ipsam nullo tempore\n    sprevi neque spernam_.\n\n[Enemmän kuin kirkkoa rakastan kapakkaa; sitä en ole koskaan\nhalveksinut enkä halveksi.]\n\nHoitajaveli pudotti kirjan lattiaan ja nousi kauhistuneena ylös.\n\n-- _Sile, impie_! [Vaikene, jumalaton!] -- huudahti hän ja teki\nristinmerkin.\n\nMutta kun sairas nauroi, huitoi käsillään ja jatkoi renkutustaan,\npakeni nuori jesuitta huoneesta. Hetken kuluttua hän kumminkin palasi\nmukanaan vanhempi veli. Yhdessä laskivat he hänet pitkälleen ja\nvanhempi ryhtyi suonta lyömään nuoremman hillitessä sairasta.\nVerenlasku tyynnytti potilasta ja kun hän vielä oli saanut\nvirvotusjuomaa sekä kääreen päähänsä, ummisti hän raukeana silmänsä ja\nalkoi tasaisemmin hengittää. Silmät pyöreinä kertoi nyt nuorempi\nkuiskaten, mitä sairas oli puhunut, ja hetkisen tätä ääneti ja huulet\nsupussa silmäiltyään sanoi vanhempi:\n\n-- _Aliquid heretici in eo, neque mirabile, quod filius episcopi\nlutherani. Ora pro eo_.\n\n[Hänessä on vielä jonkun verran kerettiläistä eikä kummakaan kun hän on\nlutherilaisen piispan poika. Rukoile hänen puolestaan.]\n\nSen sanottuaan jätti hän huoneen. Yksin sairaan kanssa jäätyään teki\nnuorempi ristinmerkin ja alkoi rukouskirjasta valittavalla äänellä\nlukea:\n\n-- _Domine, ne in furore tuo arguas me_... [Herra, elä soimaa\nminua vihassas...]\n\nLuettuaan psalmin loppuun sekä kolmasti pater nosterin, teki hän\nristinmerkin sairaan yli ja lähti huoneesta.\n\nKun hän illalla palasi kynttilä kädessä, nukkui sairas vielä, mutta\nheräsi kun valo sattui silmiin. Kuume näytti jättäneen hänet, sillä\nhänen katseensa oli selkeä. Hoitajaveli ojensi hänelle kirjeen, jonka\nhän oli tuonut mukanaan. Sen kuoressa oli osote: _Reverendiss:o D:no\nErico Ericio juniori de Sorola, Unico et carissimo illio etc. Roma, in\nCollegia germanico_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErik Erikinpoika Sorolainen nuorempi oli nykyään noin viidenkolmatta\nvuotias. Käytyään Turun koulun oli hän oleskellut jonkun aikaa\nVesteråsissa tätinsä luona, joutuen lemmensuhteisiin orpanansa Klaran\nkanssa, sekä matkustanut sitten isänsä toivomusten mukaan ja rahoilla\nrunsaasti varustettuna Saksaan, missä hänen tuli Rostockin ja\nWittenbergin yliopistoissa jatkaa opintojaan. Mutta elämä näissä\nlutherilaisuuden päämajoissa oli jo kangistunut orthodoxian kaavoihin\nja professorien ärtyneet kiistat siitä, olivatko hyvättyöt ihmisen\nautuudelle vahingollisia vai edullisia ja tuliko ehtoollisessa\nuskovaisen osaksi Kristuksen totinen ruumis ja veri vaiko ainoastaan\nhänestä virtaava hengellinen voima, kuten salakalvinistit väittivät,\neivät voineet kauan nuorta Sorolaista kiinnittää. Hän jätti Rostockin\nja Wittenbergin kuivat pergamenttiukot toistensa tukkaa vanuttamaan ja\nlähti miekka vyöllä sekä aatelisjunkkarin samettijakkuun puettuna\nratsastamaan kohti iloista Puolaa, jossa nuoren Sigismund kuninkaan\nympärillä oli paljon muitakin suomalaisia ja ruotsalaisia ja joka\nkauniille, nautintoja rakastavalle, kunnianhimoiselle ja lahjakkaalle\nnuorukaiselle oli paljon otollisempi oleskelupaikka. Vaikka hänen\nisänsä, Erik piispa, ei ollutkaan mikään tunnustettu aatelismies,\nesiintyi nuori Erik, joka oli kiihkeä aristokraatti, ulkomailla\naatelisena, sillä hän väitti esi-isäinsä olleen unkarilaisia ritareita\nja linnanpäälliköitä sekä iso-isänsä sedän, erään Petrus Brandinuksen,\nKaarle viidennen aikana kaatuneen taistelussa turkkilaisia vastaan.\n\nKrakovan iloinen ja kirjava elämä aukaisi hänen eteensä mahdollisuudet\nkaikkeen siihen, mitä hän poikavuosinaan oli uneksinut ja haaveillut.\nTäällä viivähti vielä kuin häipyvänä kangastuksena keskiaikainen\nritarielämä aseleikkeineen ja naisenpalveluksineen, ja täällä oli\nmyöskin toinen keskiajan laitos, uskonpuhdistuksen iskusta uudelleen\nelpynyt katolinen kirkko paavillisine legaatteineen, munkkeineen ja\nprelaatteineen loistavasti edustettuna. Kiihkokatoliseksi kasvatetun\nSigismundin ympärillä kehrättiin laajakantoisia suunnitelmia\npohjoismaiden saattamiseksi takaisin katolisen kirkon äidilliseen\nhelmaan, ja siinä oli työalaa sekä miekan että sanan käyttäjille, ja\nnuorelle Sorolaiselle aukeni siis kunnianhimoa kiihottavia näköaloja\nkahdellekin suunnalle.\n\nJonkun aikaa häilyi hän kahden vaiheilla, kuluttaen aikaansa iloisissa\nnautinnoissa. Vallotusretken hengelliseksi etujoukoksi valmistuneita,\nBraunsbergin, Thornin ja Rooman jesuittakouluissa kasvatuksensa\nsaaneita suomalaisia, kuten Johannes Jussoila, Petrus Petrosa ja\nValentinus Thomae paistattelihe täällä kuninkaallisen suosion\nloisteessa, ja tutustuminen näiden kanssa suuntasi Sorolaisen\nkunnianhimoiset unelmat kirkon alalle. Sillä taholla hänellä aina oli\nvarma menestysmahdollisuus, kun sitä vastoin maallisella alalla saattoi\ntuottaa vaikeuksia se seikka, että hänen aatelisessa sukujohdossaan oli\nparin kolmen sukupolven mittainen katkein olemassa ja kadehtijat siis\nhelposti voivat saattaa koko hänen aateluutensa epäilyksen alaiseksi.\nMutta kirkko avasi aateliskirjaa tiedustelematta ovet lahjakkaalle\nmiehelle vaikka kardinaalin ja paavin istuimille saakka. Sitäpaitsi\nveti katolilaisuus häntä jo sinänsäkin puoleensa, sillä sen ulkonainen\nloisto ja madonnanpalvelus tarjosivat hänen huikentelevalle ja\naistilliselle mielelleen paljon suurempaa tyydytystä kuin jäykkä ja\nalaston protestanttisuus. Ja mikä vetovoima ja houkutus olikaan\nsellaisten pyhien miesten kuin Benedictuksen, Fransiskuksen ja Ignatius\nLoyolan elämällä. Kun kiinteästi kuvitteli yhtämittaista aistielämän\nkieltämistä, huikaisevia paastoja, yövalvontoja ja itsekidutuksia,\njoiden vaikutuksesta saattoi ihanissa näyissä nähdä lempeän Kristuksen\nkylkihaavoineen ja suloisesti hymyilevän neitsyt Marian, niin silloin\nhäipyivät kalpeina mitättömyyksinä varjoon maallisen ritarielämän\ntarjoamat ilot ja mainetyöt. Sellaisena huumauksen hetkenä hän kerran\nsitten lankesi polvilleen neitsyt Marian eteen ja ihanaa liikutusta\ntuntien pyysi päästä hänen ritarikseen.\n\nKrakovassa olevista suomalaisista kiintyi hän lähinnä Valentinus\nTuomaanpoikaan, joka oli Sigismundin hovirunoilija sekä lähes\nparikymmentä vuotta Sorolaista vanhempi. Hän oli syntynyt\nKarjalohjalla, käynyt koulua Turussa sekä sitten aitosuomalaista\nseikkailuhaluaan noudattaen kulkeutunut Saksaan ja Braunsbergin\njesuittakollegiossa kääntynyt katolisuuteen. Vilnan yliopistossa\nollessaan oli hän alkanut harrastaa runoutta ja kun vasta Puolan\nkuninkaaksi valittu Sigismund, johon eri tahoilla kiinnitettiin niin\nsuuria toiveita, saapui 1589 mainittuun kaupunkiin, oli Valentinus\nThomae tervehtinyt häntä »suomalaisilla rytmeillä» ja latinankielisillä\ndistikoneilla. Tällä oli hän saavuttanut kuninkaan suosion sekä päässyt\nhoviin kaunopuhujaksi ja runoilijaksi. Hän oli täydellinen tunneihminen\nsekä sukulaishenki Sorolaiselle. Heistä tuli pian läheiset ystävät ja\nValentinuksen kehotuksesta päätti Sorolainen lähteä Roomaan opintojaan\njatkamaan sekä valmistumaan hengelliseen säätyyn.\n\nAnnettuaan isälleen karttelevia tietoja tarkotusperistään lähti hän\nmatkaan Ranskan kautta, nähdäkseen samalla maailmaa mahdollisimman\nlaajalti. Vaikkei hän vielä ollutkaan julkisesti katolisuuteen\nkääntynyt, harrasti hän jo sentään katolilaisia menoja paastoten ja\nrukoillen taivaallista neitsyttä, jonka hän oli valinnut erikoiseksi\nsuojelijakseen. Innostuttuaan itsekieltäymyksiin saattoi hän siinä\nmennä sangen pitkälle, ollen toisinaan päiväkausia mitään nauttimatta\nja rukoillen yhtenä päivänä läpi satakuusikymmentäviisi helmeä\nsisältävän rukousnauhansa. Sellaisten ponnistusten jälkeen tunsi hän\nharvinaista kasvamista ja sisäistä voimistumista sekä saattoi silloin\nnähdä loistavan päämääränsä aivan käden ulottuvissa. Mutta liian\nkireälle pingotettu jousi laukesi ja hymyilevään Provenceen tultuaan\nlankesi hän suinpäin aistillisuuteen. Hänen yöpyessään erääseen\nluostariin viettivät munkit kuten koko seutukuntakin iloisia\nviininkorjuukemuja. Kun iltamessun jälkeen oltiin refektooriossa\nillallisaterialla, päästivät munkit etelä-ranskalaisen luonteensa\nvalloilleen. Yleinen ilo ja keveä mieliala tarttui Sorolaiseen kuin\ntuli tappuroihin ja hän tyhjensi maljan toisensa jälkeen kuohuvaa\nrypälenestettä. Laskettiin keveitä sukkeluuksia ja yhtäkkiä alkoi\njoku laulaa vanhaa renkutusta: »_Magis quam ecclesiam diligo\ntabernam_», jota Sorolainen nyt houreissaan oli toistanut. Laulu\nseurasi toistaan ja kun kunnianarvoisa apotti oli kannettu omalle\nvuoteelleen, pälkähti nuorempien päähän ruveta vanhaa »narrinjuhlaa»\nviettämään. Sorolainen telmäsi täydestä sielustaan mukana ja joku\nehdotti tuota iloista pohjoismaalaista piispaksi. Se hyväksyttiin\nilohuudoilla, hänen päähänsä pistettiin paperista kierretty hiippa,\nkäteen työnnettiin koukkupääsauva, toiseen viinimalja, munkit\njärjestyivät kulkueeksi hänen jälkeensä ja iloisesti hoilaten mennä\nhuojuttiin luostarin kirkkoon. Vallaton joukko sijottui kuoriin,\nSorolainen työnnettiin saarnastuoliin ja häntä huudettiin saarnaamaan.\nJa hän saarnasi, tekstinään sanat: »Minä janoon.» Ihmisten oli määrä\njuoda viiniä eikä vettä niinkuin hevoset ja aasit, sillä sanoohan\nprofeetta: älkäät olko niinkuin hevoset ja aasit. Ja riemuhuutojen\nkaikuessa tyhjensi hän viinimaljansa.\n\nKun hän viimeinkin selvisi Provencen seikkailuista, jatkoi hän kurjana\nsyntisenä matkaansa Roomaan alkaen katumus- ja kieltäymisharjotukset\naivan alusta. Collegium germanicumiin otettiin hänet, protestanttisen\npiispan poika, avosylin vastaan ja innolla antausi hän nyt opinnoihin.\nSikäli kuin viimeinen kuperkeikka jäi ajassa taaksepäin ja hänen\nkaikista aistinautinnoista eristynyt elämänsä kollegiossa kohotti hänen\nsiveellistä tuntoaan, alkoi loistava päämäärä taas kangastaa hänen\nedessään ja eräänä sisällisen nousun hetkenä kirjotti hän isälleen\npitkän kirjeen, tunnustaen kääntyneensä katoliseen uskoon, puhuen\nkunnianhimoisista unelmistaan ja vieläpä haltioissaan kehottaen vanhaa\npaljon kokenutta isäänsäkin palajamaan katolisen kirkon helmaan.\nLisäksi oli hän isäänsä kehottanut muistamaan olevansa vanhaa aatelia,\npitämään arvostaan kiinni ja asettumaan tavallisten aatelismiesten\nyläpuolelle, sillä piispoja on Suomessa vain yksi, mutta aatelismiehiä\ntusinoittain ja mitä on hänen, piispan, rinnalla »joku Hevonpää tai\nSvinhufvud».\n\nMutta oltuaan pari vuotta kollegiossa alkoi häntä vaivata koti-ikävä ja\ntoisinaan saattoi hän jo katua koko katolisuuteen kääntymistään.\nKotonahan hän olisi voinut hankkia vahvistuksen sukunsa vanhalle\naateluudelle, ja mennä Kaarlo kuninkaan palvelukseen sekä naida\nKlaaran, joka sekin oli hänelle nyt mahdotonta. Mutta sitten hän taas\nantausi mitä ankarimpiin katumustöihin, ripitti itsensä, paastosi ja\nvalvoi ja luuli toisinaan näkevänsä edessään lempeästi hymyilevän\nneitsyt Marian. Mutta usein tuo taivaallinen madonna saikin hänen\nmielikuvituksessaan yhtäkkiä Klaaran piirteet ja hänen hurmionsa kohosi\nsilloin huippuunsa, kunnes hän huomasi sen perkeleen kiusaukseksi ja\nalkoi entistä ankarammin katumusta harjottaa. Jo Krakovasta lähtiessään\noli hän päättänyt karkottaa sydämestään Klaaran ja katkaista kaiken\nyhteyden hänen kanssaan, mutta sen toimeenpano kävi yli hänen voimiensa\nja kerran hän sitten, tulisen kaipuun rintaa polttaessa, kirjotti\nKlaaralle pitkän ja kiihkeän kirjeen ilmottaen tahtovansa häntä kerran\nvielä syleillä, vaikkapa sen sitten täytyisi luvattomastikin tapahtua.\n\nKun hän oli päättänyt sekä filosofiset että teologiset opintonsa\nkollegiossa, kirjotti hän toisen kerran isälle pyytäen kahtasataa\nflorinia matkarahoiksi, sillä hän tahtoi tulla nyt kotona käymään. Ja\nkaikkia kokemiaan muistaen sekä samalla isän, äidin ja siskojen\nmuodostamaa piiriä kotoisen takkavalkean ääressä, huudahti hän\nkirjeessään intomielin: »_Satis diu vidi, audivi, tacui: visa jam\nmonstrare, audita referre et loqui tandem utinam in patria liceat!_»\n[Tarpeeksi kauan olen nähnyt, kuullut ja vaiennut: oi jospa saisin jo\nkotona kertoa näkemiäni ja kuulemiani!]\n\nRahoja odotellessaan tahtoi hän vielä yhtä ja toista opiskella.\nLiittipä hän kirjeen loppuun uhkauksenkin, että jollei hän rahoja saa,\nei hän luultavasti koskaan enää palaa kotiin ja silloin menevät isän\nsiihenastisetkin uhraukset hukkaan. Kun vastausta ei kuulunut, kirjotti\nhän vielä isänsä ystävälle piispa Olaus Stephani Bellinukselle\nVesteråsiin pyytäen tämän välitystä saadakseen isältä mainitun summan,\njonka hän välttämättä tarvitsi. Kaikki kieltäymykset unhottaen huudahti\nhän kirjeessään ylpeästi: »_Nec pedes proficisci ullo pacto sustineo,\nnec volo, nec decet, nec debeo_.» [Ja jalan minä en kykene millään\nmokomin matkustamaan, enkä minä tahdokaan, se ei sovi enkä ole siihen\nvelvollinen.] Isän vastausta ja rahalähetystä odotellessaan heittäysi\nhän taas intohimonsa koko kiihkolla hartaudenharjotuksiin ikäänkuin\npäättäen kerta kaikkiaan väkirynnäköllä voittaa pyhyyden maineen.\nUseita päiviä paastottuaan vietti hän kokonaisen yön kirkossa\ntaivaallista suojelijatartaan rukoillen ja oli aamulla lähes\ntajuttomassa tilassa. Ankarassa kuumeessa oli hän jo viikonpäivät\nmaannut, kun nyt hänen houreesta selvitessään saapui viimeinkin isän\nvastaus lähes vuosi sen jälkeen kun hän edellisenä pyhän Johannes\nBaptistan päivänä 1607 oli lähettänyt rahanpyyntikirjeensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Kadonnut, mutta silti rakas, ainokainen poikani», luki hän kirjeen\notsikosta. Sanat olivat suomeksi ja samoin näytti olevan koko kirjekin.\nHänen sydämensä rupesi rajusti lyömään ja hän tunsi päätään huimaavan\näkillisestä veren pakkautumisesta. Laskien kirjeen rintansa päälle\nummisti hän hetkiseksi silmänsä ja koetti koota ajatuksiaan siitä\nsekavasta mielikuvien pyörteestä, jonka nuo sanat ja varsinkin niiden\nkieli hänessä panivat liikkeeseen. Isä oli aina ennen käyttänyt\nkirjeissään latinaa kuten hänkin. Suomenkieli kirjeestä löi niin\nomituisesti häntä vastaan ja ikäänkuin väänsi hänen mieltään. Se tuli\nkuin vastatuulahduksena hänen katolilaisille unelmilleen ja sellaiseksi\noli isä sen varmaan tarkottanutkin. Sitäpaitsi herätti tuo kotoinen\nkieli, jota hän ei ollut vuosikausiin kuullut, joukon unhossa maanneita\nmielikuvia.\n\nHän avasi taas silmänsä ja ryhtyi hitaasti kuin muistelemalla lukemaan\nkirjettä. »Turhaan olen sinun kirjeistäsi odottanut katuvaista mieltä»,\nkirjotti isä, »sillä olin vasta sitten päättänyt kääntyä sinun\npuoleesi. Sinä et näytä edes käsittävänkään mitä sinun uskosta\nluopumisesi merkitsee yksin jo meille, maallisille vanhemmillesi.\nMeille, sanoin minä, vaikka täällä on enää yksi, nimittäin harmaapäinen\nisä, suremassa kadonnutta poikaansa. Tokko lienet kuullut jo, että\näitisi on muuttanut iäisyyden maille? Suru sinun takiasi joudutti hänen\nlähtöään -- ja hänen viimeinen huokauksensa Jumalan tykö oli, että hän\narmossaan johdattaisi sinut eksyksistäsi kotiin.»\n\nSanat himmenivät ja särkyivät nuoren Sorolaisen silmissä ja\nväkivaltaiseen itkuun purskahtaen pudotti hän kirjeen kädestään.\nHoitajaveli, joka oli jäänyt huoneeseen, kavahti taas seisoalleen ja\nkatseli häntä neuvotonna.\n\nÄiti kuollut! Hän ei ollut sitä kuullut ja nuo sanat kajahtivat hänelle\nkuin tuomiokello. Mitä hän olisikaan nyt antanut, jos kaikki olisi\nsaanut ennalleen ja hän olisi entisenä »pikku Erikinä» saanut olla\nkotona äidin luona. Ottaessaan kaikki asiat kevyesti ja ryhtyessään\nratkaiseviin tekoihin tunnekuohun vallassa, ei hän ollut koskaan tullut\nlähemmin ajatelleeksi, miten hänen kääntymisensä ennen kaikkea äitiin\nvaikuttaisi. Niinköhän äiti todellakin on eronnut tästä elämästä siinä\nvakaumuksessa, että hänen ainoa poikansa on eksyksissä? Hänen mieleensä\nkohosi elävänä eräs pikku muisto lapsuuden ajoilta. Hän oli äidin\nkanssa kesällä vierailemassa sedän luona Laitilan pappilassa. Muutamana\npäivänä juoksenteli hän ruispeltojen välissä kukkia poimimassa. Silloin\nkuului rukiin takaa äidin ääni, joka kutsui häntä, Hän kyyristyi\npientarelle ja oli hiljaa. Yhä hätääntyneemmällä äänellä huuteli äiti:\n-- Erik, Erik, missä sinä olet? ja hän vain kyyristyi alemmas ja nauraa\nhihitti itsekseen, kun äiti ei löydäkään häntä. Viimein löysi äiti\nhänet, sulki vapisten syliinsä, suuteli ja torui sekaisin ja oli niin\niloinen kuin olisi hän juuri kuoleman kidasta poikansa pelastanut.\n\nHän ei saanut ajatuksiaan irti äidistä ja yhä uusi nyyhkytys puistatti\nhäntä. Kun hoitajaveli viimein puhutteli häntä arasti ja osaaottavasti,\nhavahtui hän ja pääsi sen verran mielialastaan irtaumaan, että kykeni\nkirjeen lukemista jatkamaan.\n\n»Olen siis nyt yksin Birgitta siskosi kanssa», kirjotti isä, »ja\nentistä raskaammin painaa edesvastuullinen piispanvirka hartioitani.\nUsein olen huoaten valittanut Jumalalle, miksi hän juuri minut,\nvähäisimmän ja heikoimman palvelijoistaan, on valinnut tähän raskaaseen\nvirkaan tänä aikana, jolloin Suomen seurakunnan on ollut purjehdittava\nniin monien salakarien läpi. Vaikka Jumala tietää, että vointini olen\ntehnyt varjellakseni laumaa susilta, niin pelkkää nurjuutta, epäluuloa\nja vihaa olen osakseni saanut niin ylempäin kuin alempainkin puolelta.\nKuinka hartaasti olenkaan kaivannut uskollista apumiestä raskaassa\ntyössäni ja siihen olin juuri sinua, rakas poikani, ajatellut ja se oli\näitivainajasikin hartain toivo. Mutta Jumala on nähnyt hyväksi vielä\ntämänkin painon päälleni panna, sillä huikentelemisellasi sinä et ole\nainoastaan vanhalta isältä apuasi riistänyt, vaan saattanut hänet\nepäluulonalaiseksi vallanpitäjäin silmissä.»\n\nHän kuuli selvästi korvissaan isän äänen. Se oli särähtelevä ja\nkatkera. Sillä äänellä puhui hän aina, kun hän äärimmilleen kiusattuna\nja huomatessaan, ettei rauhaa enää kunniallisilla ehdoilla voinut\nsäilyttää, nousi vastarintaan. Hän muisti nyt elävästi, kuinka isä\nkerran sillä tavoin esiintyen oli hämmästyttänyt itse marski Klaus\nFlemingin, joka tuli isän luo ja törkeästi käyttäytyen esitti joitakin\npapistoa koskevia mahdottomia vaatimuksia. Ja muistaessaan muutamia\nylimielisiä kohtia omista, isälle lähettämistään kirjeistä, rupesi\nhäntä hävettämään. Kuin omaa tuomiotaan tarkastellen luki hän edelleen:\n\n»Rakas poikani, sinä puhut paljon aatelisesta syntyperästäsi ja neuvot\nminua asettamaan itseni lähimmäisteni yläpuolelle. En tiedä, ovatko\nsilmäni jo niin heikontuneet, mutta mitään kerskaamisen syytä minä en\nnäe siinä, että jotkut esi-isämme ovat ehkä Unkarissa olleet ritareita\nja linnanpäälliköitä, sillä sellaiset käyttävät niin harvoin valtaansa\nJumalan kunniaksi ja lähimäistensä hyväksi, kuten sen hyvin tiedät\nKlaus herrasta ja monesta muusta. Ovatko esi-isäni olleet unkarilaisia\nritareita vai kunniallisia Suomen talonpoikia, sen asian minä jätän\nsillensä. Yksi minulle vain on tärkeätä: seisoa uskollisesti sillä\nsijalla, johon Jumala on minut määrännyt, ja kantaa vähäinen korteni\nsiihen kekoon, jonka nuo jalot miehet Agricola ja Juusten ovat alulle\npanneet. Siinä tarkotuksessa olen nämä kuluneet vuodet kirjottanut\nsuomenkielistä postillaa, jonka toivon kansalleni olevan vähäiseksi\nlohdutukseksi ja valistukseksi.»\n\nEdelleen kertoi isä hänen orpanansa ja entisen leikkitoverinsa\nLaitilan pappilasta, Ericus Gregori'n, valmistuneen papiksi ja\nauttelevan häntä vaikeissa virkatehtävissä. Rahaa ei isä sanonut\nvoivansa lähettää, sillä nykyään oli hän melkein puilla paljailla\nsaatuaan katolilaisuudesta ja sigismundolaisuudesta aiheettomasti\nepäiltynä maksaa vankeuden lisäksi raskaita sakkoja sekä autettuaan\nniitä monia suomalaisia perheitä, jotka Kaarlo herttuan verituomioiden\nkautta olivat vielä suurempaan hätään joutuneet kuin hän.\nSitäpaitsi oli hänen laajassa hiippakunnassaan monessa paikkaa sekä\nsisällisten että ulkonaisten sotien jäleltä suuri köyhyys, ja minkä\npiispankymmenyksiä kertyi, oli niitäkin vaikea rauhattoman ajan takia\nsaada Danzigiin tai Lyypekkiin myytäväksi. Mutta isä toivoi hänen omin\napuinsakin suoriutuvan, muistuttaen kuinka hän itsekin ulkomailla\nopiskelemassa ollessaan oli pitkiä matkoja jalkasin kulkenut.\n\nIsän kirjeessä oli jotakin niin masentavaa ja alas repivää. Hän tunsi\nkuin kokoon kutistuvansa ja jähmettyvänsä. Vaistomaisesti ojensi hän\nkätensä rukousnauhaa kohti, joka riippui sängyntolpassa, mutta laski\nsen kiiruusti entiselle sijalleen, kääntyi siihen selin ja vetäen\npeitteen korvilleen koetti kuin joltakin piiloutua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli iltapäivä elokuun lopulla. Ilma oli painostava ja lenseä,\ntaivaanrannalla raskaina roukkioina lepäävissä pilvissä välähteli\npitkiä salamoita ja kuului etäistä ukkosen jyminää. Jesuittaveljen\npukuun puettu Ericus Erici junior taivalsi pölyisin jaloin, kumarana ja\nväsyneenä likaista maantietä. Ennen rajuilman tuloa piti hänen ehtiä\nKrakovaan, jonka tornit näkyivät jo etäältä.\n\nViikko sen jälkeen kuin isän kirje saapui oli hän noussut\nsairasvuoteelta. Palaava terveys ja Italian kevät olivat taas nostaneet\nhänet entiseen mielialaansa. Isä pitää minua eksyneenä, mutta voikin\nolla niin, että isä on eksyksissä ja minä olen löytänyt totuuden, sillä\nkatolinen kirkkohan on paljon vanhempi ja protestantit ovat luopioita,\noli hän päätellyt. Äiti oli surrut itsensä kuoliaaksi siinä uskossa,\nettä hänen poikansa on joutunut harhaan, mutta nyt oli äiti Vapahtajan\nja neitsyt Marian luona, tiesi totuuden ja iloitsi pojastaan. Ja kun\nhän oli taas Pietarin kirkossa hartaasti rukoillut pyhää neitsyttä, oli\nhänelle äkkiä tullut sellainen tunto, että hänen on matkustettava isän\nluo ja taivutettava hänet ainoan autuaaksi tekevän kirkon\nkuuliaisuuteen. Samalla saa hän äidin haudalla rakoilla hänen\npuolestaan ja sitten palaa hän Puolaan tai Roomaan odottamaan, kunnes\ntulee tilaisuus koko Suomen käännyttämiseen. Pyhä neitsyt oli kuin\nhyväksyen hymyillyt hänelle ja niin hänestä oli yhtäkkiä alkanut\nnäyttää varsin mahdolliselta kulkea kotimaahan ilman kahtasataa\nflorinia. Hän oli vihityttänyt itsensä papiksi ja lähtenyt\njesuittaveljen puvussa taivaltamaan Wienin, Krakovan ja Danzigin kautta\nkotimaata kohti. Juhannuksen tienoissa oli hän lähtenyt matkaan ja nyt\nläheni hän Krakovata. Vaivaloisesti oli matka kesähelteellä käynyt,\nmutta ponnistuksissa ja kieltäymyksissä oli hän taas tuntenut\nsisällistä kasvamista ja lujittumista. Hän oli vaeltanut tietään\n_fronte serena, lingua parca, mente clausa, omnibus fidus, nemini\nfidens_ [Selkein otsin, niukoin kielin ja suletuin mielin, kaikille\nollen luotettava, mutta itse ei kehenkään luottaen.], kuten hän oli\nohjeekseen asettanut. Usein hän ollessaan taipaleella nälästä ja\nväsymyksestä uupumaisillaan oli hoputtanut itseään sanoilla: _pati\nquam plurima, pati, id tantum magnos efficit viros_. [Kärsi, kärsi,\nse ainoastaan tekee suuria miehiä.]\n\nVasta monien kyselyjen ja etsintöjen jälkeen löysi hän kaupunkiin\ntultuaan vihdoinkin Valentinus Tuomaanpojan vaatimattoman asunnon. Hän\nei ollut enää hovissa runoilijana, vaan toimi apulaisopettajana\nmuutamassa koulussa. Sigismund oli saanut liukaskielisempiä\nylistyspuhujia ja vanhoilla päivillään oli Valentinus saanut\nkadehtijain tieltä syrjään vetäytyä.\n\nSorolaisen sisään astuessa istui hän pöydän ääressä jonkun kirjan yli\nkumartuneena. Nähdessään nuoren ystävänsä kuvastui hänen kasvoillaan\nliikutus ja hämmästys, ja hämmästyneeksi tunsi Sorolainenkin itsensä\nnähdessään kuinka Valentinus oli sitten viime näkemän vanhentunut ja\nkäynyt kyyryiseksi. Liikutettuina syleilivät he toisiaan.\n\n-- Entisen iloisen hovirunoilijan sijasta löydät sinä täällä hylyksi\njoutuneen ukon, -- sanoi Valentinus ystäväänsä tarkastellen. Hän kertoi\nhovista pois joutumisensa ja jatkoi:\n\n-- Mutta paljon näytät sinäkin kokeneen. En ollut ensin sinua\ntunteakaan tuossa puvussa, kun lisäksi olet vanhentunut ja laihtunut.\nMutta kerrohan matkoistasi ja olostasi Roomassa.\n\nKun Sorolainen oli tehnyt selkoa omista vaiheistaan, olivat he pitkään\nääneti ja kuuntelivat kuinka raskaat sadepisarat rummuttelivat ikkunaa.\nVihdoin virkkoi Valentinus ikäänkuin arastellen:\n\n-- Etkö sinä koskaan ole mielessäsi soimannut minua?\n\n-- Mistä niin? -- kysyi Sorolainen ihmeissään.\n\n-- Siitä, että minä silloin yllytin sinua katolilaisuuteen kääntymään\nja Roomaan matkustamaan, vaikka minun olisi vanhempana miehenä tullut\nneuvoa sinua kotimaahan palaamaan. Usein olen sinua muistaessani\nsyyttänyt siitä itseäni.\n\n-- Kuinka, luuletko sinä ettei Jumala olisi minua sinuttakin johtanut\nkatolisen kirkon kuuliaisuuteen? -- kiivastui Sorolainen ja ponnahti\nseisomaan.\n\nMutta Valentinus huomasi kuinka väkinäistä hänen kiivautensa oli ja\njatkoi tyynesti:\n\n-- Ennen kaikkea tuntuu se minusta pahalta kovia kokeneen isäsi takia.\nOletko sitä koskaan ajatellut?\n\nSe sattui arkaan paikkaan, mutta Sorolainen tahtoi kaikin mokomin\nsäilyttää sen eheydentunnon, jonka voimalla hän oli Roomasta saakka\ntänne vaeltanut ja aikoi eteenkinpäin vaeltaa. Hän sanoi:\n\n-- Isäni on minut kyllä vielä käsittävä. Minä olen juuri matkalla häntä\nkäännyttämään, ja sitten alkaa koko Suomen käännytys. Vai oletko\nunhottanut mitä me täällä Krakovassa puolikymmentä vuotta sitten\nsuunnittelimme?\n\n-- Kyllä ne muistan ... hm! Kyllä me iäkkäät miehet olemme sentään\nolleet lapsellisia ... ja vakavan työn sijasta pieksäneet tuulta. Kyllä\nne muistan, ne silloiset, kuinka täällä suunnitelmia tehtiin,\ninnostuttiin, huudettiin ja huidottiin aivankuin maailman vallotus\nolisi ollut kysymyksessä. Ja mitä on saatu aikaan? Ei mitään! Sillä\naikaa kuin me suunnittelimme ja haaveilimme, ovat tapaukset kulkeneet\nomia teitään ja kulkeneet päinvastaiseen suuntaan kuin mitä me\nuneksimme. Suomea käännyttämään! Etkö sinä sitten tunne viime vuosien\ntapauksia, että Sigismundilla ja katolisella kirkolla ei ole enää\nmitään tekemistä Suomessa paremmin kuin Ruotsissakaan?\n\n-- Tiedän kyllä, että verikoira Kaarle on anastanut Ruotsin kruunun,\nmutta mikä estää sitä takaisin vallottamasta?\n\n-- Takaisin vallottamasta, niinpä kyllä, mutta kuka sen vallottaa\ntakaisin, minäkö vai sinä?\n\n-- Sigismund, sen oikea omistaja!\n\n-- Sigismund! -- ja Valentinus naurahti ylenkatseellisesti. Hänen\näänessään oli alunpitäin ollut alakuloisuuden alla katkera sävy, joka\nnyt pääsi yhä enemmän voitolle, kun hän jatkoi:\n\n-- Se tahdoton vetelyskö, naisten ja munkkien hempu? _Rex\ncrastinus!_ Kolmattakymmentä vuotta on hän nyt jo kantanut Puolan\nkruunua eikä sillä ajalla saanut mitään aikaan, ei pienimmässäkään\nasiassa toteuttanut sitä mitä häneltä odotettiin. Sillä aikaa kuin\nhänen setänsä on yötä päivää toiminut, on hän vain lojunut patjoilla\nnaistensa seurassa ja kuunnellut imarteluja. Silloin kuin Suomi vielä\nkannatti häntä, ei hän sormeaankaan liikauttanut suomalaisten\nauttamiseksi. Ja samoin on hän kaikki puoluelaisensa jättänyt\navuttomina vihollisen haltuun. Oletko esimerkiksi kuullut pater\nJussoilan, Johannes Jussoilan kohtalosta?\n\nSorolainen pudisti päätään ja Valentinus jatkoi:\n\n-- No niin, hän joutui Pernussa Kaarlen vangiksi ja vietiin Tukholmaan.\nHän olisi päässyt vapaaksi tuhannen taalerin hinnasta, mutta niin\npaljon ei kuningas Sigismund saanut aikuiseksi entisen hovisaarnaajansa\nhyväksi. Nyt äskettäin olen kuullut, että pater Jussoila on kuollut\nvankeudessa.\n\nKun Sorolainen ei puhunut mitään, jatkoi Valentinus melkein ilkeästi:\n\n-- Entä Petrus Petrosa, oletko hänestä kuullut? No niin, hänet\nvangittiin myös ja mestattiin Örebrossa julmalla tavalla. Kerrotaan,\nettä häneltä kiskottiin sydän rinnasta ja viskattiin suuhun.\n\nKasvot tuskallisesti väännyksissä tarkasteli hän minkä vaikutuksen\nhänen sanansa tekisivät Sorolaiseen. Tämä seisoi ääneti, allapäin ja\nkalpeana. Valentinus puhui edelleen:\n\n-- Ja samanlainen kohtalo uhkaa jokaista katolilaista ja\nsigismundilaista, joka joutuu Kaarlen käden ulottuviin. Mene sitten ja\nvallota Suomi takaisin katoliselle kirkolle! Ja mitä varten vallottaa?\nEttäkö laiskat munkit tulisivat vielä aatelisten lisäksi kansan\nniskoille ja kirkoissa alettaisiin suomenkielen sijasta latinaa\nhöpistä?\n\n-- Mitä, onko se Valentinus Thomae, jonka kanssa minä puhun vai\nkerettiläinenkö minun edessäni on? -- keskeytti hänet Sorolainen\nkiivaasti.\n\n-- Elähän kiivastu, -- sanoi Valentinus nyt paljon tyynemmin, -- kyllä\nminä katolilainen olen ja sellaisena kai kuolenkin, mutta yhtä ja\ntoista olen viime aikoina yksinäisyydessäni ajatellut ja monessa\nasiassa olen silmäni saanut auki. Ja tunnustan sen suoraan, että olen\nmonesti katunut lutherilaisuudesta luopumistani, jolla katkaisin paluun\nisänmaahani. Sinne minä yhä hartaammin ikävöin, mutta täällä minun\ntäytyy viimeiset vuoteni elää ja täällä kuolla. Ja miksi hyväksi?\nElämäni on kulunut hukkaan tyhjissä haaveissa ja suuruusunelmissa.\nNäkyväistä ei ole muuta kuin joukko runoja ja niistäkin useimmat\nvetelän patjakuninkaan ja narrin ylistykseksi. Jos olisin pappina\nkotipitäjässäni Karjalohjalla, kuten ensimäinen lapsuusunelmani oli, ja\nsiellä sinun isäsi tavalla tehnyt hiljaista työtä oman kansani hyväksi,\nniin tyytyväisenä voisin nyt katsahtaa menneeseen elämääni.\n\nHän puhui harmaalla äänellä, enemmän itsekseen kuin Sorolaiselle, joka\nomituista raukeutta tuntien oli uudelleen vaipunut istumaan.\n\n-- Jos minä aikanani jouduinkin valheellisten unelmain uhriksi, --\njatkoi Valentinus, -- niin se ei ole niinkään ihmeellistä, sillä\nnäyttihän silloin nuoren Sigismundin mukana alkavan uusi aika, mutta se\nminusta on ihme, että yhä vielä joutuu nuoria suomalaisia samoille\nharharetkille, vaikka turha olisi pitänyt jo nähdä turhaksi. Ja mitä\nisät saavat aikaan, sitä koettavat pojat alas repiä. Sinä et ole ainoa\nsuomalaisen piispan poika, joka kulet näillä tein. Tiennetkö että\nmyöskin entisen Viipurin piispan Paavali Juustenin poika, Kaspar, on\nkääntynyt katolilaiseksi? Hän on täällä kuningattaren hovikappalaisena.\nHm! Puuttuisi vain että Agricolankin poika olisi täällä Sigismundin\nhovia koristamassa ja Suomen käännyttämistä uneksimassa. Mutta onneksi\nhän sentään on kulkenut isänsä teitä ja se minulle antaa hitusen toivoa\nsiitä, etteivät suomalaiset ole aivan häviöön tuomittu heimokunta, joka\nkokonaisuudessaan saisi meidän muutamain tavalla kanteleensa vieraalla\nrannalla pajunoksiin ripustaa. Mutta sellaista rautapiiskaa kuin\nRuotsin Kaarle he kyllä monestikin vielä tarvitsevat, ennenkuin oppivat\nomin jaloin käymään ja käymään oikeita luonnon luomia teitä.\n\n-- Ja sinä julkeat puolustaa sitä kerettiläistä verikoiraa! -- huudahti\nyhtäkkiä Sorolainen, joka nyt väkirynnäköllä tahtoi päästä ystävänsä\nsanain vaikuttamasta masentuneisuudesta sekä kohota yli särkyneen\nmielialan.\n\n-- En häntä puolusta, -- vastasi Valentinus, -- sillä tyly ja julma\nmies hän on, mutta sittenkin, en voi olla tuntematta häntä kohtaan\nmiehenä enemmän kunnioitusta kuin hänen saamatonta veljenpoikaansa\nkohtaan. Julma hän on ja Suomelta hän verituomioillaan on lyönyt pään\npois. Kasvaneeko sitten enää uutta tilalle? Mutta jos kasvaakin, ei\nsitä Sigismund kasvata...\n\n-- En olisi uskonut sinusta tuollaista kerettiläistä tulevan, -- koetti\nSorolainen itseään kiihdyttää.\n\nValentinus hymähti surullisesti ja sanoi:\n\n-- Tuskin sinä itsekään uskot noita kerettiläistuomioitasi, tuskin\nsittenkään, vaikka minä sanoisin että semmoiset miehet kuin Luther ja\nAgricola ovat paljon enemmän kuin kymmenen laiskaa paavia ja yhtä monta\nluostarillista irstaita munkkeja.\n\nSitä sanoessaan kävi hänen äänensä taas hieman ilkeäksi ja\närsyttäväksi.\n\n-- Jumala sinun sielusi valistakoon, onneton! -- lausui Sorolainen\nväkinäisen juhlallisesti, nousi ja poistui huoneesta.\n\nValentinus Tuomaanpoika painoi päänsä käsiin ja jäi istumaan pimenevään\nhuoneeseensa, jonka lyijypuitteisia akkunaruutuja sadevesi valeli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSorolainen tunsi itsessään jotakin katkenneen eikä hän saanut sitä enää\nvireeseen. Entiseen intoon ja varmuuteen ei hän enää tuntenut voivansa\nkohota. Heti seuraavana aamuna oli hän Krakovasta lähtenyt matkaansa\njatkamaan ja oli nyt puolitaipaleella mainitun kaupungin ja Thornin\nvälillä. Matka sujui yhä hitaammin. Rahaa hänellä ei ollut enää\nollenkaan ja suurimman osan taivalta oli hän tullutkin toimeen\nluostarien ja pappilain vierasvaraisuudella. Nyt hän ei ollut kahteen\npäivään syönyt mitään, sillä Krakovasta lähtien oli omituinen arkuus\npidättänyt häntä mihinkään poikkeamasta. Aivan nääntymäisillään\nlaahusti hän jonkunlaisella tylsällä välinpitämättömyydellä eteenpäin.\n\nIltapäivällä alkoi rankasti sataa. Hän oli tuotapikaa läpimärkä, vilu\nalkoi puistattaa ja päätä pyörrytti. Jalat tahtoivat väkisinkin\nkieltäytyä tottelemasta. Eräälle kummulle päästyään näki hän virstan\npäässä edessään pienen kaupungin tai kylän, jonka laidassa näytti\nolevan jonkunlainen luostari. Mutta hän tunsi, ettei hän jaksa sinne\nsaakka kävellä. Välinpitämättömästi istui hän kivelle tien viereen,\nantoi sateen vapaasti valella itseään ja tunsi kuinka hänessä taas\nsyttyi kuume. Hän ei ajatellut mitään, tirkisteli vain ruohonkortta\njaloissaan.\n\nAlkoi jo ilta pimetä ja pilvet valuivat yhä vettä. Sorolainen havahtui\nsiitä, että kaksi ratsastajaa pysähtyi hänen eteensä. Hetkisen heitä\ntirkisteltyään tajusi hän hämärästi, että toinen ratsastajista oli\npappispukuinen, nuorenpuoleinen mies. Se tervehti häntä latinaksi ja\nkysyi osaaottavasti, oliko hän sairas. Sitten käski hän seuralaisensa,\njoka puvustaan päättäen oli palvelija, astua alas satulasta, kehottaen\nSorolaista nousemaan hänen tilalleen, ajaakseen sitten yhdessä\nluostariin. Vaikka palvelija auttoi, oli hänen kuitenkin mahdoton\npäästä satulaan. Silloin laskeutui pappi maahan ja yhdessä palvelijan\nkanssa ohjasivat he käsipuolesta sairasta, taluttaen hevosiaan perässä.\nTahdottomana seurasi Sorolainen mukana ja tunsi rinnassaan jonkunlaista\nhämärää turvallisuudentunnetta.\n\nPilkkoisen pimeässä saapuivat he luostariin, jossa dominikaaniveljet\nalkoivat sairasta jesuittaa hoivata ja johon myöskin pappi\nseuralaisineen yöpyi. Tilan puutteessa valmistettiin papille ja\nSorolaiselle, joka raukealla äänellä oli avuliasten munkkien\nkysymyksiin vain lyhyesti vastannut olevansa matkalla Roomasta\nDanzigiin, makuusijat luostarin refektoorioon. Kun priiori viipyi vielä\nhuoneessa jutellen papin kanssa, hämmästytti Sorolainen häntä äkkiä\npyytämällä päästä kirkkoon rukoilemaan. Kun hän sillä hetkellä näytti\nvirkeämmältä, ei priiori hetken epäröityään tahtonut kieltää\njesuittaveljeä hartauttaan harjottamasta. Hän opasti hänet luostarin\nkirkkoon ja sytytti kynttilän neitsyt Marian kuvan eteen. Kehotettuaan\nvierasta, ettei hän liian pitkällä hartaudenharjotuksella jäähdyttäisi\nitseään koleassa kirkossa, poistui priiori jättäen hänet yksin.\n\nSorolainen vaipui polvilleen suojelijattarensa eteen. Hän oli siinä\nasemassa kauan, tuiotti vuoroin mitään puhumatta ja ajattelematta\nsuoraan eteensä, vuoroin taas rukoili kiihkeästi ja sormieli\nhermostuneesti rukousnauhan helmiä. Hän ei päässyt siihen\nhaltioituneeseen mielialaan kuin ennen, pyhä neitsyt ei esiintynyt\nselkeänä hänen sisälliselle katseelleen ja hänen näkemystään sumensivat\nkaikenlaiset kuumeiset kuvat.\n\nHänen päätään pyörrytti ja tyydytystä saamatta nousi hän seisoalleen.\nNyt katsahti hän vasta arasti neitsyt Marian kasvoihin. Se oli Lucas\nCranachin maalaus, joka Saksasta oli aikoinaan kulkeutunut tänne\npuolalaiseen luostariin. Sillä oli hieman vinot, kylmästi siirottavat\nsilmät ja Sorolaisesta näytti se katselevan häntä ivallisesti.\n\n-- Portto! -- kiljaisi hän yhtäkkiä vimmastuneena ja ojensi molemmat\nnyrkkinsä kuvaa kohti. Mutta samalla musteni kaikki hänen silmissään ja\nhän kaatui lattialle. Tajuihinsa tuli hän vasta siitä, että hänen\nhuonetoverinsa, pappi, auttoi häntä seisoalleen. Auttajaansa nojaten\nkulki hän sitten takaisin refektoorioon. Raskaasti vaipui hän\nvuoteeseen ja kuin tahtomattaan huokasi hän puoliääneen:\n\n-- Äiti, äiti!\n\nKuullessaan nuo suomeksi lausutut sanat säpsähti pappi ja kysyi\nhätäisesti myöskin suomeksi:\n\n-- Mitä, oletko sinä suomalainen? Kuka sitten ja mistä?\n\nSorolainen havahti, horroksistaan ja karkaisi vimmastuneena ylös\nvuoteesta.\n\n-- Mitä, oletko sinäkin suomalainen? -- huusi hän astuen papin eteen,\njoka kauhistuneena peräysi hänen edellään huoneen nurkkaan.\n\n-- Mitä, oletko sinäkin suomalaisen piispan poika? -- huusi Sorolainen\nnyrkkiin puserretut kädet kohotettuina.\n\n-- Miksi raivoat, veli? -- änkytti pappi kalpeana, -- minähän olen\nhänen majesteettinsa kuningas Sigismundin hovisaarnaaja, Josephus\nJussoila, Johannes Jussoilan nuorin veli.\n\n-- Hovisaarnaaja! -- yltyi Sorolainen, -- hovisaarnaajina ja\ntuulenpieksäjinä teitä, kirottuja suomalaisia, on joka paikassa, mutta\nei koskaan siellä, missä teitä tarvittaisiin. Siellä kotona lyö pyöveli\nkansalta pään poikki, mutta te olette patjakuninkaan ja narrin\nhovisaarnaajina. Miksette pysy kotona ja tee kuningaskuntia? Mutta\nsiihenpä te hovisaarnaajat ette pysty, siksi teille on Jumala antanut\nRuotsin Kaarlen rautapiiskaksi...\n\nHänen äänensä tukehtui, hän horjahti ja oli kaatumaisillaan. Pater\nJussoila otti häntä käsipuolesta ja talutti uudelleen vuoteeseen. Hän\nriisui hänet hellävaroin ja laittoi peittoon.\n\nYhtäkkiä alkoi Sorolainen rajusti nyyhkyttää, tarttui Jussoilan käteen\nja kysyi eikö tämä tahtoisi ripittää häntä. Jussoila myöntyi siihen,\nmutta hetken kuluttua ja hiukan tyynnyttyään sanoi Sorolainen:\n\n-- Ei, lukekaa minulle vain isämeitä.\n\nJussoila alkoi lukea, mutta sairas keskeytti hänet kiivaasti:\n\n-- Ei latinaksi, lukekaa se suomeksi!\n\nHiukan empien ryhtyi Jussoila noudattamaan sairaan tahtoa. Sorolainen\nummisti silmänsä ja silloin hänestä alkoi yhtäkkiä tuntua, että hän on\npikku poikanen ja vuoteen yli kumartuneena lukee äiti hänelle\nehtoorukousta. Hän näki äidin elävänä edessään ja äiti hymyili hänelle.\nSilloin alkoi hänkin hymyillä, ja kun Jussoila kuului sanovan amen,\nkuiskasi hän: vielä kerran! ja näki yhä edelleen äidin vuoteensa yli\nkumartuneena.\n\nKun pater Jussoila pääsi toistamiseen ameneen, näytti sairas\nnukahtaneen. Hän korjasi peitettä ja laittausi itsekin levolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla Jussoilan noustessa makasi suomalainen jesuittaveli samassa\nasennossa ja sama lapsenomainen hymy huulilla. Mutta hänen piirteissään\noli jotakin jähmettynyttä ja kun Jussoila tarttui hänen käteensä, oli\nse kylmä ja kankea.\n\nSaman päivän iltana kätkettiin tuntematon jesuittaveli luostarin\nhautausmaahan ja kohta sen jälkeen nousi pater Jussoila hevosen selkään\nja lähti allapäin ratsastamaan Thornia kohti, jonne hän oli matkalla.\n\n\n\n\nTILIPÄIVÄN ILTANA.\n\n\nOli lauantaipäivä marraskuun keskivaiheilla 1599. Maa oli roudassa ja\naamulla oli Aurajoki ollut ohuessa jäänriitteessä. Harmaana rykelmänä\nlepäsivät matalat talot karjapihoineen kapean ja mutkittelevan\nLuostariyläkadun varrella. Suorina patsaina kohosi savu valkeista\ntorneista ja leveni liikkumattomaksi harsoksi teräksen harmaalle\ntaivaalle. Joka talossa näkyi ulkohuoneiden seinustoilla kuivamaan\nlevitettyjä lehmän vuotia ja lampaannahkoja, osottaen että äskettäin\noli pantu toimeen syysteurastukset. Navettain takana Vartiavuoren\nrinteellä rähisi jätteiden kimpussa joukko koiria, harakoita ja närhiä.\n\nSiinä missä Yläkatu kääntyi ylös Lyypekinmäelle, oli oikealla\nkädellä entisen Olavin luostarin alue. Sen jälkeen kun luostari\nkuutisenkymmentä vuotta sitten oli palanut ja Kustaa kuningas sen\nmuureista kuletuttanut kiviä ja tiiliä Kastelholman vahvistukseksi, oli\nsiitä nyt enää jälellä vain säännöttömiä raunioita ja jokunen tyhjänä\nammottava ikkuna-aukko. Luostarin portin kohdalta lähti kapea polku\nnousemaan ylös Vartiavuoren läntiselle nokalle, jota ammoisista ajoista\noli nimitetty Helvetiksi. Siellä piti Pitkä Sipi krouvia.\n\nHänen luonaan oli kodikasta ja lämmintä. Tuvan lattialle oli sirotettu\ntuoksuvia katajanhavuja ja leveäsuisessa uunissa räiskyi tuli. Akkunan\nedessä lähellä tiskiä istuivat myllyä pelaten seppä Markus Hollo sekä\nhaavuri ja parranajaja Kasper Piikki. Sipi oli rynkämöisillään tiskin\nnojalla ja seurasi heidän peliään. Kaikki kolme tähystivät äänettöminä\nmyllylautaan, johon oli puukolla leikattu neliöt ja poikkiviivat.\n»Eipä seppä älyä siirtää», ajatteli Sipi jännittyneenä ja koetti\nsilmäniskulla antaa merkkejä. Mutta samalla teki Hollo siirron, sai\nkolme riviin ja sanoi:\n\n-- Aina sitä seppä saa myllyn lukkoon.\n\nHe tyhjensivät oluttuoppinsa ja Piikki, joka oli kolmannen kerran\nperäseltään joutunut tappiolle, tilasi hiukan viivytellen uudet tuopit.\n\n-- Annahan vielä sitä viinaa, -- kuului nyt ovensuusta, jossa istui\nyksinään synkän näköinen, luiseva ja kumaraharteinen mies.\n\n-- Kolmasko tuopillinen? -- kysyi Sipi vastahakoisesti.\n\n-- Olipa vaikka kuudes, kyllä minä rahan maksan siinä kun muutkin.\nTuossa on, jollei muuten uskota.\n\nHän pani hopearahan pöydälle ja Sipi täytti hänen tuoppinsa.\nKulautettuaan sen puolilleen sanoi mies:\n\n-- Kyllä sitä ryypyn tarvitsee, kun on toistakymmentä kaulaa yhtenä\npäivänä katkaissut. Vai mitä sinä sanot, haavuri, joka liikut vähän\nsamanlaisissa toimissa kuin minäkin?\n\n-- Pthyi! -- sylkäisi Piikki ja alkoi järjestää puisia kolmikoitaan\nuuteen peliin.\n\nMies ovensuussa rupesi nauramaan.\n\n-- Piruako se siinä nyt itsekseen honottaa? -- sanoi Hollo vihaisesti\nja mies alkoi ikäänkuin itsekseen tuumailla:\n\n-- He, he, näytti niin hiivatin hassulta, kun Reko [Turun kirkkoherra\nGregorius Teitti] talutti Kuitian nuorta herraa mestauspölkylle. Reko\nitki ja hoiperteli ja Juhana herra lohdutteli häntä, niin että minä\nluulin, että jokohan tässä pitää Rekonkin päätä tasata, he, he.\n\nMiehet tähystivät taas kolmisin myllylautaan, tekivät ääneti siirtojaan\neivätkä olleet kuulevinaan mitä mies ovensuussa lörpötteli. Mutta\naivankuin kiusalla jaamaili tämä:\n\n-- Kyllä oli torilla väkeä tänä päivänä, oli peijakas vie. Oli niitä\nkatoillekin asti ja Hakolan ja Prinkkalan akkunat naamoja täynnä. Mutta\nkelmeni siinä monen aatelishempukan nenänpää, kun minä marski vainajan\npojalta pään litkautin, he, he...\n\nHän kulautti viinaa, muikisti suutaan ja jatkoi:\n\n-- Mutta silloinkos hyökkää rivistä se marskivainajan äpärä ja tahtoo\nmuka päästä heti veljensä jälestä taivaaseen, he, he. Minä tyrkkään\nhänet pois lavalta ja sanon, että maltahan nyt, kakara, kyllä se\nvuorosi sinullekin tulee, jahka tässä ensin Peipotin herraa tasailen.\nJa kun se sitten viidentenä pääsee leikkiin ja nousee lavalle, niin\nalapas ensinnä huutaa ja purkaa sisuasi herttuan päälle, he, he. Mutta\nsilloinpa alkoivat nihdit ympärillä huutaa ja aseitaan rämistää, niin\nettei sitä saarnaa monikaan kuullut, ja minä töykkäsin häntä kylkeen,\nettä joudupas siitä, velimies siellä taivaanportilla odottaa.\n\n-- Pthyi, paholaista! -- sylkäisi taas Piikki, teki väärän siirron ja\njoutui tappiolle.\n\n-- He, he, hee! -- nauroi kaupungin pyöveli, tyhjensi viinatuopin ja\nlähti hoipertelemaan ulos.\n\n-- Lähtipäs pakana viimeinkin, -- sanoi Hollo ja työnsi myllylaudan\nsyrjään. -- On se silläkin miehellä ammatti.\n\n-- Eiköhän sillä ruton haaskalla vain ollut kädetkin vielä verissä? --\nhuomautti Piikki, samalla kuin Sipi nosti tinatuopin ovipöydältä\nnurkkakaapin alimmalle hyllylle.\n\n-- Sillä iletyksellä täytyy olla oma vakituinen tuoppinsa, -- huomautti\nhän ikäänkuin anteeksi pyytäen sitä, että hän kunniallisessa\nkrouvissaan suvaitsi mokomata vierasta.\n\n-- Tuollapa taitaa tulla itse Jaakko herra, -- sanoi nyt Hollo, joka\noli katsellut ikkunasta alas polulle.\n\n-- Sekterikö? Niinpä tosiaan onkin, -- myönsi Piikki silmättyään hänkin\nulos.\n\n-- Häntä ei ole täällä näkynytkään ainakaan viikkoon, -- sanoi Sipi\npesää kohentaessaan. -- Hän on minulle koko lailla velassa, mutta\nryypyn hän tänäpänä sietää saada vaikka ilmaiseksi, sillä yhtä ja\ntoista sillä koiranleualla on kerrottavana tämän viikon tapauksista.\n\nHetkisen mentyä astui sisään vilkasliikkeinen, ukkoiässä oleva mies,\njonka kookas nenä ulkoni harmaan parran keskeltä punervana ja\nrypyläisenä. Verestävissä silmissä oli terävä ja samalla veitikkamainen\nilme. Puvussa ja koko miehen olemuksessa oli hiukan aatelismiestä,\noppinutta, porvaria ja renttua.\n\n-- Herttuan rauha, ystävät ja naapurit! -- tervehti hän huoneeseen\ntultuaan, aivasti sitten kirkkaasti pari kertaa ja meni pesän eteen\nkäsiään hieromaan.\n\nHän oli kaupunginkirjuri eli sekteri, kuten Pitkä Sipi häntä nimitti,\npaljon nähnyt ja monia kokenut Jaakko Teitti. Nuoruudessaan oli hän\npiispa Skytten kustannuksella opiskellut lainoppia Rostockissa ja\nWittenbergissä, ollut sen jälkeen Kustaa kuninkaan palveluksessa ja\nympäri Suomea matkustellen penkonut aatelisten vanhoja vääryyksiä ja\nkiskomisia, mitkä hän oli saattanut kuninkaan tietoon paksussa\nasiakirjapinkassa. Sen jälkeen oli hän Yrjö Pietarinpojan hyvänä\nystävänä ja puoluelaisena istunut Erik kuninkaan kuuluisassa\nlautakunnassa, mutta kääntänyt Erikin kukistuessa nopeasti turkkinsa\nnurinpäin ja esiintynyt entisen ystävänsä kiivaimpina syyttäjinä. Siten\noli hän vähitellen päässyt Juhanan suosioon ja ollut muun muassa\nkuninkaan asiamiehenä saattamassa Kaarina Maununtytärtä Liuksialaan.\nMoninaisia vaiheita ja onnenkeikauksia koettuaan oli hän nyt vanhoilla\npäivillään elellyt Turussa kaupunginkirjurin toimessa, ollen laajoine\nlainopillisine tietoineen ja terävine kielineen pormestarin ja\nraatimiesten alituisena loukkauskivenä.\n\nSipin vaimo tuli keittiöstä ja toi tiskille laajan puulautasen, jossa\noli muutamia vasta uunista otettuja rasvamakkaroita.\n\n-- Mikä suloinen tuoksu! -- huudahti Teitti sieramiaan levittäen ja\npöytää läheten. -- Mutta kulaus viinaa alle ja nautinto on\nkaksinkertainen!\n\nSipi kaatoi nauraen viinaa, jokainen otti siemauksen ja kävi ahnaasti\nmakkaroihin käsiksi.\n\n-- Enpä mokomata muista saaneeni sittenkuin poikasena kotona\nPernajassa, -- sanoi Teitti, jolla yks-kaks oli hyppysissään vain tyhjä\nmakkaratikku. -- Kyllä sinun muijasi, Sipi, osaa makkaroita paistaa,\nosaa totisesti.\n\nSipi ymmärsi yskän ja haki sekterille toisen makkaran.\n\n-- Vietetäänpäs nyt sitten teurastajaisia, -- sanoi tämä käännellen\nmielihyvin rasvasta kihoilevaa lämmintä makkaraa. -- On sitä näinä\npäivinä verta laskettukin. Tuolla tuli polulla vastaani oikein se\npääteurastaja. Taisi käydä täällä ryypyillä?\n\n-- Niin kävi. Mutta mitäs sekteri luulee, jokohan tässä nyt viimeinkin\nasettuu rauha maahan?\n\n-- Mikäpäs on asettuessa, -- vastasi puhuteltu suu täynnä makkaraa. --\nTalonpojat ovat tyytyväisiä ja viskelivät lakki reuhkojaan ilmaan, kun\nsaivat vilahdukselta nähdä herttuan viiksenpäitäkään. Ja nuo taas,\njoiden päät keikkuvat virpien nenässä Korpolaisvuorella ja raastuvan\nkatolla, tuskin enää kenenkään rauhaa häirinnevät. Marskivainajan perut\non selvitetty ja herttua on herrana valtakunnassa.\n\n-- Kai hänestä nyt tulee kuningas? -- arveli Hollo kaivellen\nmakkaratikulla hampaitaan.\n\n-- Se on selvää, -- vastasi Teitti. -- Ja, uskokaa jos tahdotte, minä\nsanoin jo kolmekymmentä vuotta sitten, kun näin hänet ensi kerran\nvanhempain veljiensä seurassa Tukholmassa, että tuosta se tulee oikea\nisänsä seuraaja.\n\n-- Mistä te sen näitte? -- kysyi Piikki yksinkertaisesti.\n\n-- Mistä? Kaikesta minä sen näin! Koko miehen olemus oli kuin: huuti,\nrakkarit, järjestys maassa olla pitää! Sen silmiä esimerkiksi! Luulenpa\nettä teillä rupeaisi housut lyömään viittätoista, jos joutuisitte\nsilmäkkäin sen miehen kanssa, ja varsinkin jos omallatunnollanne olisi\njotakin liiempaa törkyä. Polvilleen valahtivat Suomen herratkin toissa\npäivänä linnan edustalla, kun tuomiota luettaessa herttua viikset\nvihasta tärähdellen astui heidän eteensä vartijajoukon keskelle.\nPolvilleen putosi Vuolteen herrakin, putosi niin että paksu niskansa\ntärähti, vaikka hän kerran oli vannonut sylkevänsä herttuata vasten\nsilmiä, kun joutuu vastakkain hänen kanssaan.\n\n-- Hm, sääliksi käy melkein herra polosia, sillä eiväthän he muuta\ntehneet kuin tottelivat Sigismundia, jolle olivat uskollisuutta\nvannoneet, -- sanoi Sipi.\n\n-- Mhyy, -- äänsi Teitti ja siemasi olutta. -- Se on sen alamaisen\nuskollisuudenkin enimmiten niin ja näin. Olivat Sigismundille\nuskollisia niin kauan kuin se näytti olevan edullisempaa, mutta kun\nhätä tuli ja nahkaa alkoi kärvellä, niin silloin: palttua\nuskollisuudelle ja polvilleen herttuan eteen! Suotta puhua kauniita\nsanoja uskollisuudesta ja ritarin velvollisuuksista, sillä monet\nsamoista miehistä olivat aikanaan vannoneet uskollisuudenvalan myöskin\nErik kuninkaalle, mutta yks-kaks kiepahtivat he kapinan puhjetessa\nherttuain puolelle.\n\n-- Mutta Erikhän oli mielipuoli, näin sen selvästi itsekin, kun häntä\npoikasena ollessani tänne Turkuun toivat, -- huomautti Sipi.\n\n-- Se on sen mielipuolisuudenkin laita miten sen ottaa, -- vastasi\nTeitti. -- Joka tapauksessa hän oli lahjakkaampi hallitsija kuin tuo\ntyperä ja vetelä Sigismund, jolta tässä pelissä olisikin oikeastaan\npitänyt kaula katkaista. En minä silti sano, etteikö ollut paikallaan\nerottaa Eerik kuningaskin, kun hän kerta hulluttelemaan rupesi, mutta\nmiksei nyt ole mitattu samalla mitalla sille puolalaisnahjukselle, kun\non kerta yllinkyllin nähty, ettei hänessä ole miestä valtakunnasta\nhuolta pitämään?\n\n-- Mutta eikös täällä ole meikäläisten herrojen ollut vapaampi mekastaa\nkuin jos Kaarle herttua olisi herruutta pitänyt? -- huomautti Hollo.\n\n-- Niin, siinäpä se puntti onkin! -- sanoi Teitti sormiaan näpsäyttäen.\n-- Onhan täällä kohta kymmenisen vuotta eletty kuin omassa\nvaltakunnassa. Mutta jos marski ajatteli joskus Suomen kuninkaaksi\nitsensä kruunauttaa, niin kyllä totisesti hänen olisi pitänyt\nviisaammin menetellä. Tilaisuus oli mitä paras, mutta siihen oli\nKuitian nokinenä liian tyhmä.\n\n-- Oliko marski sekterin mielestä tyhmä? -- kysyi Sipi.\n\n-- Tyhmä kuin saapas! -- vahvisti Teitti.\n\n-- Ei muuta kuin raaka sisu ja jäykkä niska koko miehellä. Vaikka sen\njäykkyyden ja vääjäämättömyydenkin saattoi olla niin ja näin kun oikein\nkovalle otti. Nähtiinpä se esimerkiksi Upsalassa Sigismundin\nkruunauksen aikana. Kun joutui silmäkkäin herttuan kanssa ja herttua\nuhkasi jättää hänet säätyjen tuomittavaksi, niin nöyrtyipäs mies,\nlasketti minävaivaista niinkuin kuka muu syntinen hyvänsä. Parjanneensa\nja panetelleensa tunnusti herttuata kuninkaan tykönä, rukoili anteeksi\nja parannusta lupasi.\n\n-- Ähää, no saikos anteeksi?\n\n-- Sai sillä kertaa ja kun erilleen pääsi, niin alotti saman\npelin uudelleen. Mutta täytähän, Sipi, tuo tuoppi ja tee niitä\nharakanvarpaitasi sinne minun syntirekisteriini. Rahaa minulla ei ole\ntällä kertaa, mutta katsotaanhan sitten siinä joulun korvilla.\n\nSaatuaan täyden tuopin eteensä jatkoi hän:\n\n-- Ja mitä siihen marskin viisauteen tulee, niin ... missä se on\nnäkynyt? Sanokaapas.\n\nKun miehet eivät löytäneet vastausta, käänsi Hollo toisaalle ja vastasi\nkysymyksellä:\n\n-- Kuinkahan tämä rymäkkä olisi mahtanutkaan päättyä, jos marski\nvainaja olisi ollut vielä elossa?\n\n-- Kuinkako? Juuri siten kuin se nyt päättyi ja se vain eroa, että\nmarskin pää keikkuisi nyt ylimpänä tuolla raastuvan katolla.\n\n-- Äläst, niinkö uskotte?\n\n-- Se on selvää. Ja siinäpä se juuri olisi nähty, että marskilta\npuuttui viisautta. Ajatellaanpa nyt vain, että marski olisi vielä\nelänyt, kun herttua sotajoukkoineen tänne tuli. Talonpojat olisivat\nuudestaan tarttuneet nuijiinsa ja herttuan lähettilästen johdolla\nkerääntyneet ympäri maan Turkuun ja marski olisi yks-kaks ollut kahden\ntulen välissä. Jos hän olisikin linnan puolustusväen kyennyt pitämään\nparemmassa kurissa kuin toiset herrat, niin olisipa vihollinenkin\nsilloin ollut vahvempi ja leikki olisi saanut aivan samanlaisen lopun\nkuin nytkin.\n\n-- Olisivatkohan talonpojat enää toista kertaa uskaltaneet nuijiaan\nnostaa? Eivätpähän nytkään herttuan tullessa liikahtaneetkaan, --\narveli Sipi.\n\n-- Olisivat varmasti lähteneet liikkeelle, siksi leppymätön viha heissä\noli Noki-Klauta kohtaan. Mutta mitäs nyt, Stålarmhan oli mies kokonaan\ntoista maata, hänhän lepytteli ja suostutteli talonpoikia kuin ainakin\nviisas mies. Mitäs ne häntä vastaan olisivat lähteneet? Niin,\nStålarmilla oli kykyä ja viisautta, mutta niitä marski vainajan peruja\nei olisi seitsemänkään viisasta kunnialla selvittänyt.\n\nKun ei kukaan väittänyt vastaan, jatkoi hän:\n\n-- Jos hän viisas olisi ollut, marski vainaja, ja jos hän kerta aikoi\ntäällä omintakeista valtaa pitää, niin kokonaan toisella tavalla hänen\nolisi pitänyt menetellä. Vai onko se viisasta, jos minun pitäisi\nhevosella ratsastaa täältä esimerkiksi Viipuriin ja minä aina\nlevähdyspaikoissa sieppaisin ruuan hevosen edestä sekä muutoin sitä\nhosuisin ja rääkkäisin? Mutta marskivainajahan teki juuri niin, nylki,\nketti ja rääkkäsi talonpoikaista kansaa kuin pahin vihollinen ja siten\nitse hävitti parhaan selkänojansa. Oliko se viisasta, häh? Viisas mies\nolisi sovitellut ja tuumitellut, että koetetaan nyt miehissä pahimman\najan yli kantaa nämä rasitukset, jotka meillä on huovien ja nihtien\nylläpidosta, ja koetetaan olla yksimielisiä ja muuten hiljakseen, niin\nme saamme hoitaa täällä itse omat asiamme ja annamme palttua\nruotsalaiselle. Mutta ei, siihen ei marskilla ollut älliä. Onko nyt\nsurkeampaa peliä, että silloin kun herrat puuhaavat omaa valtaa,\npeittoavat he talonpoikia niin että ne karkaavat hätäänsä valittamaan\njuuri sille, jota vastaan herrat varustelevat. Jos mitä rakentaa, niin\nkyllä pohja pitää ensinnä pitäväksi ja lujaksi laittaa, muuten menee\nkaikki myttyyn. Näkeepä sen herttuasta. Hän pitää talonpoikaa hyvänä ja\nsiksi hänen valtansa lepää lujalla pohjalla ja siksi hänestä tulee\nkuningas, vaikka seitsemän marskia ja Sigismundia olisi vastaan\nhosumassa. Jos marskikin olisi siitä laidasta alkanut, niin sitten en\nsano, kuinka taistelu olisi päättynyt.\n\nTuvassa alkoi olla jo pimeä. Sipi nouti keittiöstä tikulla valkean ja\nsytytti tiskillä sorvatussa puujalassa olevan talikynttilän.\n\n-- Mutta kova sotakarhu se marski vainaja sentään oli, ja kyllä siinä\nolisi tainnut herttualle olla kerraksi nujertamista, -- väitti Hollo.\n\n-- Kova, kovapa hyvinkin ja karhupa hyvinkin, mutta mitä kovuudesta\nilman viisautta. Vai missä marski on näyttänyt sotapäällikön viisautta?\nSiinäkö, ettei pitänyt sotamiehiään kurissa, vaan antoi heidän ryöstää\nja peuhata minkä ikinä ilkesivät ja kun heitä nyt herttuan tultua\ntositoimessa tarvittiin, niin niskottelivat ja karkailivat linnasta\nkuin rotat tyhjästä hinkalosta. Se on sotamiehen niinkuin lapsenkin, se\ntarvitsee kuria jos sen mieli johonkin kelvata. Entäs näyttikö marski\nsotapäällikön viisauttaan seitsemän vuotta sitten Venäjän retkellä?\nSuurella sotajoukolla pääsee hän ihan Novgorodin eteen, mutta sen\nsijaan että olisi vallottanut sen ja siten pitkäksi aikaa nujertanut\nryssältä niskat, poltti ja ryösteli hän ympäristöllä talonpoikain\nhökkeleitä ja Iivanan suolakeittämöitä. Vihollinen luonnollisesti\nvarustautuu kostoretkelle, mutta tämä ei sitä ajattele, vaan kotiin\npalattuaan hajottaa päätä pahkaa sotaväen linnaleiriin. Ota sitten ja\nkokoa ne käden käänteessä ympäri maata, kun vihollinen tulee ja riehuu\nkuin paholainen Viipurin ympärillä. Niin, entä merisodassa Erikin\naikana? Hän ei saanut miehistöään tottelemaan ja sai Ölannin luona\nselkäänsä. Silloin pantiin Joensuun herra, Klaus Horn, hänen sijalleen\nja hän ajoi samalla laivastolla tanskalaiset kolmessa päivässä\nJuutinraumaan. Sitten kyllä kelpasi Flemingin taas ottaa amiraaliohjat\nkäsiinsä. E-hei, elkää luulkokaan, että hän viisauden ja ansioiden\nperusteella sellaiseen mahtiin kohosi, vaan siksi että hän osasi pelata\nsellaisten vätysten kuin Juhanan ja Sigismundin kanssa. Kun hän kirosi,\npuhui törkeyksiä ja pyyhki nenäänsä takinhihaan, pitivät he häntä\nsuorana ja rehtinä miehenä, johon muka saattoi paremmin luottaa kuin\nmuihin. Mutta sanokaapas, missä ne hänen työnsä tulokset näkyvät?\n\n-- Ei missään! -- puhui Teitti edelleen, kun toiset pysyivät ääneti. --\nTuskin kolmea vuotta on hänen kuolemastaan kulunut, kun jo kaikki hänen\nyrityksensä ja ponnistuksensa ovat -- fiuu! aivankuin tuuli olisi ne\ntiehensä pyyhkäissyt! Taikka ei, näkyy hän sentään vielä jotakin\nhedelmiä hänen kylvöistään. Nimittäin päät siellä raastuvan katolla,\nsamoinkuin Helsingissä ja Viipurissakin sekä hautakummut, raiskatut\nnaiset ja poltettujen talojen rauniot ympäri maata.\n\n-- Pitääkö sekteri sitä marskivainajan syynä, että herrain päät ovat\njoutuneet raastuvan katolle? -- kysyi Piikki.\n\n-- Kenenkäs sitten? Herttua ne kyllä poikki lyötti, mutta marski siitä\nsyyn kantaa. E-hei, kyllä minä asiat tiedän ja tiedän, että moni niistä\nälysi, mihin tässä ollaan menossa ja olisi mielellään mennyt Hornien\ntavalla herttuan puolelle, mutta eivät uskaltaneet siltä peikolta. Ja\nnyt sitä oli myöhäistä tehdä, vaan oli parasta puhua uskollisuudesta\nSigismundia kohtaan. Vaikka omaa soppaansa he ovat kaikki tyyni saaneet\nsyödä, sillä kyllä he eivät olleet paljon marskia huonommat rahvaan\nsortamisessa. Kyllä minä niiden vehkeet tunnen jo Kustaa kuninkaan\najoilta. Ei puhdasta omaatuntoa muilla kuin Horneilla. Ja aivan yhtä\ntyperiä vastustustuumissaan kuin marskikin. Jos talonpoikain kapina\nolikin kukistettava, niin eihän silti olisi tarvinnut sellaisia\nteurastajaisia toimeenpanna kuin Nyystölässä ja Suursavon pappilassa.\nKun talonpojat kerran nöyrtyivät ja aseensa pois laskivat, niin olisi\nsanonut, että no, menkää nyt kotiinne ja muistakaa vasta pysyä\nalallanne, sillä yhtä kansaahan tässä ollaan. Mutta ei, kun käydään\nvain aseettoman joukon kimppuun kuin korpit ja murhataan satalukuisesta\nlaumasta joka sorkka. Kun raajat sillä tavalla ensin lamaan lyödään,\nniin ota sitten ja taistele vierasta valtaa vastaan. Mutta siellä on\nIivari Tavastinkin, Nyystölän pyövelin, pää Viipurin raastuvan\nharjalla. Stålarm vain oli toista maata ja hänpä nähtävästi saakin\npäänsä pitää.\n\n-- Mutta nuori Juhana Fleming, hänellähän tässä kaikessa ei ollut osaa\neikä arpaa ja kuitenkin menetti hänkin päänsä, -- huomautti Sipi.\n\n-- Niin menetti ja syytönhän hän oli, vasta Puolasta tänne tullut.\nNuori ja lempeäluonteinen mies, kokonaan toista maata kuin isänsä, ja\nsittekin: pää poikki vain! Niin se on, että isäin pahat teot lankeavat\nlasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen. Jos tämä viimeinen vesa\nolikin viaton kuin karitsa, niin kyllä isällä ja isänisällä oli sen\nsijaan rekisteri harakanvarpaita täynnä. Kyllä minä Kustaa kuninkaan\naikana tulin tietämään sen suvun asiat. Viis kuus miestä löi Eerikki\nherra, Juhanan isoisä, aikanaan omin käsin kuoliaaksi ja niitä, joita\nhän muuten rääkkäsi, pieksi ja Kuitian vankikellareissa piinasi, on\nkokonainen legio. Ja kun talonpojat uskalsivat mennä kuninkaalle\nvalittamaan, saivat he tuhatta pahempaa kärsiä. Välistä piileskelivät\nkoko kyläkuntain väet talvipakkasella metsissä Flemingin väeltä paossa.\nEntä miten hän maita ja taloja allensa löi? Talonpojilta riisti hän\nniitä joko rangaistukseksi olemattomasta rikoksesta tai osti\npilkkahinnalla, kun ensin oli tehnyt heidän elämänsä mahdottomaksi. Ja\nkun joku alempiarvoinen aatelistyttö joutui orvoksi, niin heti oli\nEerikki herra tuppautumassa holhoojaksi. Sitten toimitti hän tytön\nnaimisiin jonkun palvelijansa tai alustalaisensa kanssa ja kun\nperinnöstä tuli kysymys, löi hän lakikirjan auki ja luki\nkuninkaankaaresta, että jos vapaasukuinen neito menee naimisiin\ntalonpoikaisen miehen kanssa, niin menettäköön hän rälssinsä. Tytön\nperintötilan otti hän itse haltuunsa ja maksoi, jos sattui hyvällä\ntuulella olemaan, taalerin pari korvaukseksi. Entä Knaapevainajan\njuttu. Muistatte kai Knaapen Jönssin, joka oli porvarina täällä\nTurussa? No niin, hän sai periä tädiltään, joka meni nunnaksi\nNaantaliin, muutaman talon Halikossa. Mutta Eerikki herrapa riistikin\nsen itselleen. Kun Jönssi vaati omaansa takaisin, pieksätti Fleming\nhänet raajarikoksi. Eikä siinä vielä kaikki, vaan kun Jönssi nosti\nsiitä käräjäjutun, niin toi Hebla-rouva, sillä Eerikki itse oli jo\nsillä välin kuollut, oikeuden eteen joukon palvelijoitaan väärällä\nvalalla todistamaan, että Jönssin syytös oli perätön. Niin, ja\npakottipa vielä uhkauksilla Paimion papinkin antamaan samanlaisen\nväärän todistuksen. Pappi itse tunnusti sen minulle, kun minä kuninkaan\nkäskystä kiertelin niiden vanhoja syntejä penkomassa. Niin että kyllä\nKuitian Flemingeillä oli vääryyksiä yhden suvun osalle ja siksi minä en\nihmettelekään, jos se haara tähän nuorimpaan vesaansa sammuikin.\n\nHän alkoi vihellellä ja pyöritti kädessään tyhjää oluttuoppia. Kun Sipi\nei ollut huomaavinaan hänen tarkotustaan, sanoi hän:\n\n-- Täytäpäs tuo tuoppi, niin saat kuulla vielä yhden asian.\n\nHiukan vastahakoisesti täytti Sipi hänen toivomuksensa, sillä muori oli\nvasta pistänyt päänsä ovenraosta ja kiirehtinyt häntä saunaan. Saatuaan\ntuopin eteensä istui Teitti ääneti kynttilään tuiottaen ja naputti\nsormellaan pöytää.\n\n-- No minkä asian? -- kiirehti Sipi.\n\n-- Niin, sitä vain, että jos katsotaan talonpoikiakin, niin eivät\nhekään mitään karitsoita ole. Hyi olkoon sitä heidän Nokian\nretkeäänkin! Ryöstetään ja reuhataan kuin mitkähän ukulit ja\njuopotellaan joka herraskartanon oluilla. Ja kun marski Nokialla\nsyöttää heille muutamia lupauksia, niin kohta ollaan valmiit hieromaan\nkauppaa omien päälliköidensä päistä! Entä mitä minulle keväällä jutteli\nPekka Juusten, joka oli mukana Savon kapinaa kukistamassa? Olavinlinnan\nympäristöllä asuvat talonpojat mielivät liittyä muihin Savon\nkapinallisiin, mutta eivät ehtineet, kun sotaväki tuli väliin. Silloin\nhe lähtivät yhdessä sotaväen kanssa kapinaa kukistamaan ja ryöstivät\ntoisia talonpoikia paljon pahemmin kuin yksikään huoveista. Ihan\nnahatkin lehmien selästä kertoi Juusten heidän riistäneen ja monesti\noli sotamiesten täytynyt mennä väliin heitä hillitsemään. Niin että se\nse on sitä oikeata suomalaista peliä!\n\nHän joi tuoppinsa tyhjäksi, nousi ja hoippui ovea kohti.\n\n-- Äh-häh, kylläpä tässä alkaakin olla jo kypsä saunaan menemään, --\npuheli hän nikotellen, -- saunaan ja sitten huomenna kirkkoon kuulemaan\nkun veljenpoika rauhanevankeliumia julistaa, ja sitäpä tässä vähitellen\njo tarvitaankin.\n\n-- Onko Reko maisteri sekterin veljenpoika? -- kysyi Hollo, joka\nsamoinkuin Piikkikin teki lähtöä.\n\n-- O-on, veljenpoika on. Ja pappiahan se Skytte-vainaja minustakin\ntarkotti, vaikka minua miellyttivätkin enemmän nämä maalliset toimet.\nNo, samapa tuo kohta on, oli tässä pappi tai lukkari, sillä ei näillä\nminun raajoillani enää pitkälle potkita. Kiitos vain makkaroista ja\nmuusta kestityksestä ja rauhallista sunnuntaita, Sipi!\n\nHän huojui ulos. Hollo ja Piikki taluttivat häntä polkua alas\nYläkadulle, josta edellinen poikkesi Kyrön talon nurkitse omaan\npihaansa. Piikki ja Teitti jatkoivat matkaansa katua pitkin. Heidän\naskeleensa kumahtelivat jäätyneellä kamaralla ja kuutamossa\nheilahtelivat heidän varjonsa kadunreunasta toiseen. Siellä ja täällä\nkuului navetoista illastavien lehmäin ynähtelyä, rousketta ja ovien\nnarinaa. Jossakin pihalla haukahteli koira ja siihen vastasi pitkällä\nulvonnalla toinen Mätäjärven puolelta. Raikkaassa ilmassa tuntui\nnavetan ja saunan hajua.\n\nHe tulivat torille. Täysikuu helotti etelästä ja raatihuoneen varjo\nlankesi pitkin tyhjää toria.\n\n-- Siinä se tilinteko tänään päätettiin, -- sanoi Teitti viitaten\npimennossa raastuvan edessä olevaa mestauslavaa kohti.\n\nTultuaan keskelle toria pysähtyivät he ja loivat silmänsä raatihuoneen\nkatolle. Kirkkaassa kuunvalossa näkyi harjalla rautaporien nenässä\nrivissä viisitoista kelmeätä päätä, joiden pitkähköt varjot näkyivät\nselvästi kuuraisella torilla.\n\n-- Kyllä nyt akoilla syntyy taas kummitusjuttuja, -- sanoi Teitti. --\nViipurin raastuvan katollakin kuuluvat päät muutamana sydänyönä\nveisanneen erästä Daavidin psalmia. Mutta sääli äijä poloisia! Tuo\ntuossa oikealla on Fincke ja sen rinnalla on Vuolteen herra ja sitten\nNuhialan herra. Suomen eturivin miehiä ne ovat olleet, ja usko minua,\nvälskäri, ei se ole hyväksi kansalle, että sen ensimäisten miesten päät\nheitetään noin taivaan linnuille. Kyllä täällä tästä puolin alkaa\npaljon ruotsalaisempi komento, sen saat nähdä. Mutta se on juuri\nsuomalaista, että kieputaan toinen toisensa tukassa, kunnes vieras\ntulee ja lyö niskaan, että istuuko pää lujassa.\n\nTorilla erosivat Piikki ja Teitti. Edellinen meni kotiinsa Jokikadulle\nja jälkimäinen lähti Kirkkokatua pitkin Napaturun puolelle, jossa hän\npiti asuntoa. Hyvän aikaa kuuluivat autiolla Kirkkokadulla hänen\nhorjahtelevat askeleensa, mörähtelevä yksinpuhelunsa ja nikottelunsa.\n\n\n\n\nVIIMEINEN SIDE.\n\n\nOli niin kuulas, tyyni ja leppeä päivä ikäänkuin luonto olisi,\ntuntiessaan synkän lokakuun olevan kynnyksellä, valmistanut pois\nhankkiutuvalle kesälle pienen jäähyväisjuhlallisuuden. Taivas oli aivan\npilvetön ja Kirkkojärven pinta niin selkeän tyyni, että pienet\nlehtosaaret näyttivät kuin ilmassa keinuvan. Kun tuolla ja täällä\nirtausi koivusta tuskin kellastunut lehti, liipotteli se maahan niin\nhitaasti ja varovasti kuin olisi se pelännyt häiritä juhlahiljaisuutta.\nMitään arkielämän ääniä ei kuulunut ja järvenpintaa pitkin olisi\ntarvinnut vain kirkonkellojen hyminän vieriä, niin sunnuntaituntu olisi\nollut täydellinen.\n\nMutta mikään pyhäpäivä ei nyt kuitenkaan ollut. Vielä äsken oli\nrannassa kartanon alla kaikunut pesukurikkain pauke ja pelloilta\nkuulunut kyntäjäin huuto. Vaan sitten oli pihasta tullut rantaan\nvalkohiuksinen kumara mummo ja puhunut jotakin pesijöille ja nämä\nolivat vääntäneet helmansa kuiviksi sekä nousseet peräkkäin pihaan. Ja\nkyntäjät olivat hekin päästäneet hevosensa valjaista ja yhdessä\nelonkokoojain ja nauriinnostajain kanssa vaeltaneet totisina ylös\nkartanoon. Siellä he nyt istuskelivat, Liuksialan lukuisa työväestö,\nryhmissä pihapihlajain alla sekä renki- ja piikatupien portailla.\n\nOli syyskuun 13 päivä 1612 ja vanha Malina muori oli itkun\nhiukaisemalla äänellä saattanut sanan ulos, että kuningatar lähenee\nloppuaan ja tahtoo sanoa jäähyväiset uskollisille alustalaisilleen.\nKaikkien katseet olivat suunnattuina niitä kahta parin vaaksan\nkorkuista ja pienillä värillisillä ruuduilla varustettua päärakennuksen\nakkunaa kohti, joiden takana heidän kaikkien äidillinen hyväntekijä,\nKaarina kuningatar, kävi viimeistä taisteluaan. Toinen ikkuna oli auki\nja siihen ilmestyi Malina muorin pää. Hän silmäili väkijoukkoa ja\nviittasi voudin luokseen. Tälle hän kuiskaten ilmotti että kuningatar\non taas tiedotonna kuumehoureessa ja että hän äsken tajulla ollessaan\ntiedusteli eikö isä Johannesta ole vielä kuulunut. Olisi nyt joku\nratsupalvelijoista lähetettävä vastaan kiirehtimään häntä, sillä ei\ntiedä, kuinka lähellä loppu on.\n\nAsiansa toimitettuaan palasi Malina vanhus hiljaa hiipien emäntänsä\nvuoteen luo. Se oli laaja, katoksella ja kirjailluilla uutimilla\nvarustettu sänky, joka matalan huoneen sivuseinälle muodosti kuin\nerikoisen pienemmän kammion. Etupuolen uutimet oli työnnetty syrjään ja\nsiellä lepäsi valkeiden lakanain välissä ummistetuin silmin ja lyhyeen\nhengittäen kuudenkymmenenkolmen vuotias Kaarina rouva, joka\nseitsentoistavuotiaana oli kolme kuukautta kruunua kantanut ja\nlunnaiksi siitä saanut yli neljäkymmentä vuotta täällä Suomen saloilla\nsärkynyttä perheonneaan itkeä. Syvälle tyynyyn vaipuneena lepäsi hänen\npieni, soreamuotoinen päänsä ja harmaan sileiksi olivat tasaantuneet\nhänen muinoin keltaiset kutrinsa, joita Erik kuningas oli niin usein\nhyväellen silitellyt, kun he illan hämyssä kaksin istuivat\nikkunakomerossa ja linnan saleissa hymisivät soitonsävelet ja Mälarin\nluodoilla paloivat kokkovalkeat. Sinisen suoniverkon risteilemät\nsilmäluomet värähtelivät ja peitteellä oleva tavattoman pieni,\nkuihtunut ja melkein läpikuultava käsi nyppi hermostuneesti lakanan\nreunaa. Hiljaa päätään nyökytellen istui rahilla vuoteen vieressä\nMalina, joka aikoinaan oli Ruotsista seurannut kymmentä vuotta\nnuorempaa emäntäänsä tänne vesien ja salojen taakse. Kuten emäntänsäkin\noli hän jo melkein unhottanut syntymämaansa ja äidinkielensä sekä\njuurtunut tänne hiljaisten hämäläisten pariin. Kruunustaan, miehestään\nja pojastaan erotetun kuningattaren surut olivat olleet hänenkin\nsurujaan, mutta illan varjot olivat pidentymistään pidentyneet ja\nmelkein huomaamatta olivat neljäkymmentä harmaata vuotta liukuneet ohi.\nIäisyys avasi jo esirippunsa hänen emännälleen ja pian oli hänkin\nseuraava perässä.\n\nKuume tuntui olevan taas laskemassa ja sairas näytti tyynemmältä, mutta\nmakasi edelleenkin silmät ummessa. Aivankuin kuolevan lyhyttä\nhengitystä noudattaen jakoi vastapäisellä seinällä oleva vaakakello\naikaa nopein kilkahduksin. Se oli Henrik Tott vainajan lahja anopilleen\nja sen ainoa, lyhyin hypähdyksin etenevä viisari osotti kolmea. Painona\noleva, hiekalla täytetty nahkasydän, jonka pinnalle Sigrid oli ommellut\näitinsä puolikuuta esittävän vaakunan, oli enää vaaksan päässä\nlattiasta. Aurinko oli sivuuttanut jo rakennuksen eteläpäädyn ja sen\nsäteet ojentuivat vinosti huoneeseen ja värillisten ruutujen läpi\nkulkien muodostivat kellon alle lattialle kauniin mosaikkikuvion, joka\nsiirtyi kuningattaren vuodetta kohti, sikäli kuin kellonpaino läheni\nlattiaa.\n\nMalina pisti taas päänsä ikkunasta ja kysyi voudilta, joka nyt oli\nasettunut päärakennuksen portaille, eikö kirkkoherraa vielä näkynyt\ntulevaksi. Vouti lähti solalle tähystelemään, mutta Malina palasi\nentiselle paikalleen. Hän puhutteli hiljaa sairasta tarjotakseen\nhänelle virvottavaa juomaa, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän näki\nkuumeen taas olevan yltymässä. Kuningattaren kasvot värähtelivät\ntuskallisesti, mutta sitten ne äkkiä tyyntyivät ja sairas alkoi\nhymyillä. Silmät olivat yhä kiinni ja Malina vanhus näki ikäänkuin\nkuningattaren omilla silmillä mitä tämä itsekin näki ja kuin\nheiastuksena hänenkin ryppyiset kasvonsa milloin tuskasta värähtelivät,\nmilloin vienosti hymyilivät.\n\nKuumeisina kuvasarjoina kulki sairaan sisäisen silmän ohi kohtauksia\nhänen kirjavasta elämästään, joka nyt viime hetkinä oli kuin uudesta\nelettävä. Ohdakkeinen oli taival ollut ja kosteikkoja ani vähän. Yksi\noli ollut erikoisen ihana ja ehyt onnenhetki, jonka hän pitkien ja\nyksinäisten talvi-iltojen hämyssä Liuksialan tuvassa tai kesäisin\nKirkkojärvellä soudellessa oli yhä uudelleen mielessään elänyt ja joka\nnytkin kuumehoureessa sai hymyn hänen kuihtuneille kasvoilleen.\n\nHänen päähänsä ei oltu vielä laskettu onnetonta kruunua ja hän, vasta\nseitsentoistavuotias, eli sala-avioliitossa Erikin kanssa. Oli kesäinen\nilta ja lähdettiin Mälarille soutelemaan. Erik oli viimeiset päivät\nollut tavattoman lempeä, hyvä ja oikeamielinen sekä hoitanut\nmiehuudella hallitustoimia. Hän, »pikku Kaarina», oli saanut hänet\npidätetyksi eräästä teosta, jolla olisi voinut olla sangen turmiolliset\nseuraukset, ja nyt tahtoi Erik palkita sen lemmitylleen. Kun\nkuninkaallinen venhe, jossa oli vain Erik ja hän, sylissään vuoden\nvanha Sigrid, sekä kaksi soutajaa, työnnettiin illan hämyssä\npeilityynelle järvelle, syttyi luodoissa ja etäisillä rannoilla\nkokkotulia kuin itsestään ja vedenpintaa kiirivät soitonsävelet, joita\nlehtoihin kätketyt soittajat esiin loihtivat. »Tämä kaikki on sinua\nvarten, Kaarinaiseni», sanoi Erik, otti käteensä luutun ja alkoi sitä\nnappaillen laulaa. Kuningas oli koko iltapäivän ollut huoneeseensa\nsulkeutuneena ja siellä oli hän kirjottanut ja säveltänyt Kaarinalle\nrunon, jonka hän nyt lauloi. Tuo ilta oli kaikkine pikkupiirteineen\npainunut lähtemättömästi hänen mieleensä ja milloin hän vain oli\nummistanut silmänsä elääkseen sen uudelleen, oli se harmaiden vuosien\ntakaa kohonnut hänen eteensä kuin ihana kangastus. Hän näki niin\nelävästi Erikin kosteat silmät ja kuuli hänen värähtelevän syvän\näänensä kun hän luutun kieliä nappaillen lauloi:\n\n    »Rikasten oven luo kun kuljen,\n    useinkin näen sen lukitun;\n    mun tyttön' oveaan ei sulje:\n    min' olen hänen ja hän on mun.\n    Jokainen mieltään noutakaan,\n    minä paimenuistani lemmin vaan.\n\n    Ei kultaa, aarteit' ole hällä,\n    mut niitäkö ma pyytäisin!\n    Hän sydämellään lämpimällä\n    on kallihimpi kultaakin.\n    Jokainen mieltään noutakaan,\n    minä paimenuistani lemmin vaan.»\n\nMutta kangastus särkyi ja sairaan kasvoilta hävisi kuumeenomainen\nhymynhohde. Kuvat vaihtuivat ja syvä epätoivo ja kauhu kasvoillaan\njuoksi hän nyt läpimärkänä ja rikkirevityin helmoin Odensalan metsissä.\nKamalat Sture-murhat olivat kuninkaan saaneet mielipuoleksi ja hän oli\njo kolme päivää ollut teillä tietämättömillä. Ja kun hän, Kaarina,\nseuralaisineen hänet vihdoin löysi kurjissa talonpoikaisrepaleissa puun\njuurelle kyyristyneenä, tahtoi kuningas kauhusta tuiottavin silmin\npaeta heitä kaikkia, huudellen epätoivoisella äänellä hyvää enkeliään\nKaarinaa, jota hän ei tuntenut.\n\nMutta tuo Erikin särkynyt ääni toi yhtäkkiä näkyviin toisen kuvan.\n»Kaarina, Kaarina», kuuli hän Erikin epätoivoisen ja särkyneen äänen,\n»Kaarina, kuuletko sinä ääntäni, suutele Kustaata minun puolestani!»\nNiin oli Erik huudellut Vesteråsin linnan ahtaassa vankikomerossa sen\njälkeen kun heidät oli vankeutensa viidentenä vuotena toisistaan\nerotettu. Poloinen Erik, jolle oli uskoteltu, että Kaarina lasten\nkanssa asuu samassa linnassa, vaikka hän onnensa haaksirikossa oli jo\nsilloin ajautunut Suomen rannoille ja vuodatti kyyneleitään samassa\nTurunlinnan huoneessa, missä Erik sitä ennen oli vuoden päivät synkkänä\nastellut. Vasta paljon myöhemmin oli hänelle noista Erikin huudoista\nkerrottu, mutta silti oli hän usein elävästi kuullut ne milloin\nlevottomassa unessa, milloin myrskyn ulvonnassa syysiltoina ja samalla\nhän aina oli nähnyt Erikin epätoivoisen katseen sellaisena kuin siellä\nOdensalan metsässä.\n\n»Kaarina, suutele Kustaata minun puolestani!» Niin, se viskasi näkyviin\nkuvan hetkestä, jolloin elämän okaat olivat hänen sydämeensä kaikista\nsyvimmälle tunkeneet. Tuskin oli hän lapsineen päässyt asettumaan Turun\nlinnaan, kun sinne saapuivat kruununriistäjän Juhana kuninkaan\nasiamiehet ottamaan häneltä pois seitsenvuotiasta poikaansa,\nkruununprinssiksi syntynyttä Kustaata. Mielipuolisuutta lähenevällä\nepätoivolla oli hän puristanut syliinsä vapisevan pojan, kun kuninkaan\nkätyrit aikansa houkuteltuaan olivat alkaneet käydä julkeiksi. Kustaa\nitki ja huusi ja pusertui suonenvetoisesti hänen kaulaansa ja kun hän\ntainnuksistaan heräsi, oli Kustaa poissa ja hänen kasvojaan silitteli\norvoksi jäänyt Sigrid, joka itkien vakuutteli, ettei hän ikinä äidistä\nluovu.\n\nMalina oli ollut kohtauksessa saapuvilla ja monena pitkänä iltana oli\nhän yhdessä emäntänsä kanssa, kun puhuttiin maailmalla harhailevasta ja\nvallanhimoisten setiensä vainoomasta Kustaa prinssistä, kokenut\nuudelleen saman sydäntä kiertävän tuskan. Sairaan vääntyneistä\nkasvoista ja kiihkeästä hengityksestä käsitti hän, että kuningattaren\nmielessä kuvitteli taas tuo hetki. Se pisti niin kummasti vielä\nvuosikymmenten takaa hänenkin sydämeensä ja hiljaa nyyhkyttäen kätki\nhän kasvonsa liinaan.\n\nPihalta kuului kavion kopsetta ja avonaiseen akkunaan ilmestyi voudin\npää. Mutta kun Malina ei huomannut häntä eikä kuullut hänen\nkuiskaustaan, poistui hän ja kohta sen jälkeen aukeni arkihuoneesta\nkuningattaren makuukammioon johtava ovi ja sisälle astui Kangasalan\niäkäs kirkkoherra, Johannes Henrici Agricola. Hän oli vasta vuoden\npaikkeille ollut Kangasalla, mutta heti alunpitäin oli hänestä tullut\nKaarina rouvan isällinen lohduttaja ja ahkera vieras Liuksialassa. Nyt\nkuningattaren sairauden aikana oli hän yhtä mittaa oleskellut\nLiuksialassa, kunnes pari päivää sitten, kun sairas oli näyttänyt\nrupeavan toipumaan, oli lähtenyt kirkolle virkatoimiinsa. Mutta aamulla\noli kuningatar sanonut Malinalle, ettei hän enää iltaa näe, ja silloin\noli mies ratsain lähetetty hakemaan »isä Johannesta», kuten Kaarina\nrouva häntä nimitti vanhan katolilaisen tavan mukaan. Ratsurenki ei\nollut kuitenkaan tavannut kirkkoherraa kotona, sillä tämä oli lähtenyt\nkäymään Anna rouvan luona Vääksyssä. Sinne oli juuri monien vaiheiden\nkautta saapunut kirjeitä Novgorodista Anna rouvan mieheltä Hannu\nBoijelta ja sisarenpojalta Jaakko de la Gardielta, joka suomalaisella\nsotajoukollaan oli jo vuoden päivät pitänyt Venäjää valtansa alla.\nKirjeissä oli ollut uutisia Liuksialan Kaarina rouvallekin ja\nkirkkoherra oli ollut juuri lähdössä saattamaan niitä asianomaiselle,\nkun hakemaan lähetetty palvelija saapui häntä kiirehtimään.\n\nKirkkoherra läheni hiljaa sairasvuodetta ja laski hellävaroen kätensä\nsairaan otsalle, jolle tuskalliset entisyyden kuvat olivat pusertaneet\nhikihelmiä. Vähitellen tyyntyivät kuningattaren kasvot ja hetken\nkuluttua avasi hän silmänsä. Hän katsoi kirkkoherraa kuin unesta\nheräävä, joka tarvitsee vähän aikaa tajutakseen ympäristöään. Mutta\nkuumeen ilme hänen katseestaan häipyi ja tunnettuaan isällisen\nystävänsä sanoi hän raukealla äänellä:\n\n-- Lintu poloinen räpyttää siipiään ja on valmis lentoon, mutta yksi\nside sitä vielä pidättää. Te tiedätte, rakas isä, Kustaa, minun\npoikani, minun poikani!\n\nHarmaapäinen kirkkoherra kumartui liikutettuna hänen puoleensa ja\nsanoi:\n\n-- Herramme on nyt katkaissut senkin siteen ja päästää linnun\nvapauteensa.\n\nSairas katsoi häneen kysyvällä ihmettelyllä ja kirkkoherra jatkoi:\n\n-- Vääksyn Anna rouva on saanut Venäjältä kirjeitä ja Jaakko herra\nilmottaa, että prinssi Kustaa on jo viisi vuotta sitten kuollut. Jaakko\nherra on nähnyt hänen hautansakin koivistossa Kashinin kaupungin luona.\n\n-- Jumalan kiitos, nyt minä ilolla erkanen täältä, -- kuiskasi\nkuningatar ja ummisti silmänsä.\n\nHetken kuluttua avasi hän ne uudelleen ja halusi päästä istuvaan\nasentoon, voidakseen nähdä vielä päivänpaisteiselle pihalle. Malina\nauttoi häntä varovasti istualleen ja työnsi tyynyjä hänen tuekseen.\n\n-- Viisi vuotta sitten, sanoitte te? -- kääntyi hän kirkkoherran\npuoleen ja jatkoi, kun tämä oli päätään nyökäyttäen myöntänyt:\n\n-- Sehän ilmotettiin minulle jo silloin ... Kustaa itse ilmotti, vaikka\nminä en ole tohtinut siihen luottaa.\n\nKun kirkkoherra katsoi häneen kysyvästi, kertoi Kaarina hiljaisella ja\nkatkonaisella äänellä, kuinka hän talvella viisi vuotta sitten istui\nyksinään arkihuoneessa ja hämärän tullen työnsi rukin syrjään ja\nkuunnellen lumen suihketta akkunaruutuihin antoi ajatustensa kuten\ntavallista liitää maailmalle poikaansa etsimään. Silloin vaipui hän\njonkunlaiseen unenhorrokseen ja vavahti siitä, että hänen kasvojaan\nsivusi kylmä ilmanhenki. Hämärästä ilmestyi hänen eteensä Kustaa\nsellaisena kuin hän oli kerran hänet Tallinnassa tavatessaan nähnyt,\nlaihana ja kuluneeseen mekkoon puettuna. Kun hän ojensi kätensä\nsyleilläkseen poikaansa, väistyi tämä kiiruusti ja häneen katsomatta\nsekä häipyi näkymättömiin. Silloin oli hänen mieleensä tullut, että\nKustaa on nyt jättänyt tämän elämän.\n\nKun oli hetkinen oltu ääneti, ilmotti kuningatar haluavansa tulla\nherranehtoollisesta osalliseksi. Ja kun kirkkoherra oli asettanut\nkalkin hänen huulilleen ja tuli ehtoollisasetuksen loppusanoihin:\n»-- -- kätkeköön sinun sielusi ijankaikkiseen elämään», värähti hänen\näänensä ja hänet valtasi ihana liikutus, sillä koskaan ei hän ollut\nennen seisonut kuolevan äärellä, joka olisi ollut kypsyneempi\niankaikkiseen elämään. Liuksialan Kaarina kuningattaren maallinen\nmajakin oli kuin pitkien kärsimysten sielulliseksi hiuentama ja\nkirkastama.\n\nKun pyhä toimitus oli päättynyt, laski Malina emäntänsä jälleen\npitkälleen. Silmät puoliummessa näytti hän katselevan kuin johonkin\netäisyyteen. Kirkkoherra ja Malina istuivat ääneti. Kellonpaino oli\nkoskettamaisillaan lattiaan ja mosaikkikuvio kiipesi sängynreunaa ylös.\nHetkisen kuluttua siirtyi se kuningattaren kasvoille, jotka nyt olivat\nkuin glorian ympäröiminä. Liikutuksensa unhottaen katsoivat kirkkoherra\nja Malina kaunista näkyä.\n\nMutta kellon paino oli ehtinyt lattiaan ja se pysähtyi yhtäkkiä.\nViisari osotti viittä. Malina muori havahtui, nousi seisomaan ja\nlähestyi vuodetta. Kuningattaren huulilla oli tyyni hymy, silmät\nkatsoivat yhä etäisyyteen ja kun Malina laski kätensä hiljaa hänen\notsalleen, oli se kylmä.\n\n-- Erinnyt! -- kuiskasi hän hiljaiseen itkuun hyrähtäen ja sulki\nemäntänsä silmät. Kirkkoherra kumarsi päänsä alas ja rukoili hiljaa. Ja\nhetken kuluttua levisi ulkona ääneti odottaviin väkijoukkoihin kuin\ntuntumattoman tuulenhengen levittämä tieto:\n\n-- Kuningatar on kuollut.\n\n\n\n"]