[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFUGECOgdiQtk3x3dErJIV1cUC9eKB7gpjhtyWCnFJIE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},588,"Toisen tahran tarina","Doyle, Arthur Conan",1859,1930,"588-doyle-arthur-conan-toisen-tahran-tarina","588__Doyle_Arthur_Conan__Toisen_tahran_tarina","Ym. Sherlock Holmesin seikkailuja","novelli",[14],"rikos",[16],"brittilainen","fi",1905,1920,40904,259849,false,45335,[25,26,27],"Detective and mystery stories, English -- Translations into Finnish","Holmes, Sherlock (Fictitious character) -- Fiction","Private investigators -- England -- Fiction",[29,30],"British Literature","Crime, Thrillers and Mystery","\"Toisen tahran tarina\" by Arthur Conan Doyle is a narrative from the popular Sherlock Holmes series, likely written in the early 20th century. The story follows the iconic detective Sherlock Holmes and his companion Dr. John Watson as they unravel a critical case involving a missing, highly sensitive document that could have significant political repercussions in Europe. The opening sets the stage for a thrilling investigation, emphasizing Holmes' brilliance while introducing engaging characters from the realm of politics.  The beginning of \"Toisen tahran tarina\" reveals the urgency of a high-profile case brought to Sherlock Holmes and Dr. Watson by two prominent officials: Lord Bellinger, a former Prime Minister, and Trelawney Hope, the Secretary of European Affairs. They seek Holmes' expertise to recover a secret letter of utmost importance, which has mysteriously vanished from Lord Hope's possession. As they discuss the potential consequences of the letter falling into the wrong hands—possibly triggering conflict in Europe—Holmes begins to piece together clues while simultaneously grappling with the perplexity of a recent murder, hinting at interconnected events. The stakes are raised when a startling twist involving the murder of a figure tied to the case strikes Holmes, propelling him into action to solve the mystery while keeping the political ramifications in mind. (This is an automatically generated summary.)",[],326,"Seitsemän Sherlock Holmes -tarinaa sisältävä novellikokoelma. Nimikertomuksessa mestarietsivä ja tohtori Watson selvittävät kadonneen valtiosalaisuuden mysteeriä, jolla on kauaskantoisia poliittisia seurauksia. Kokoelma sisältää myös kuusi muuta rikostarinaa Baker Streetin etsivän uralta.","Arthur Conan Doylen 'Toisen tahran tarina' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 588. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TOISEN TAHRAN TARINA\n\nYm. Sherlock Holmesin seikkailuja\n\n\nKirj.\n\nA. CONAN DOYLE\n\n\n\nKustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1920.\n\nOy Kuopion Uusi Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Toisen tahran tarina.\n Kuusi Napoleonin rintakuvaa.\n Kolme ylioppilasta.\n Abbey Grangen murha.\n Kadonnut jalkapallonpelaaja.\n Kultasankaiset silmälasit.\n Charles Augustus Milvertonin seikkailu.\n\n\n\n\nTOISEN TAHRAN TARINA.\n\n\nTarkoitukseni oli, että \"Mustan Pekan seikkailu\" olisi ollut viimeinen\njulkaisemani kertomus ystäväni Sherlock Holmesin seikkailuista.\nPäätökseni ei ole suinkaan johtunut ainesten puutteesta. Olen\nkirjoittanut muistiin sadottain sellaisia, joista en ole vielä\nhiiskahtanutkaan. Eikä siihen ole ollut syynä yleisön harrastuksen\nväheneminenkään, innokkaastihan jokainen on seurannut tämän merkillisen\nmiehen vaiheita ja hänen omituisia menettelytapojaan. Oikeana syynä oli\nSherlock Holmes itse, joka ei mistään hinnasta olisi halunnut toimiansa\njulkisuuteen. Niin kauan kuin hän tointaan harjoitti hyötyi hän siitä,\nettä hänen menestyksistään kerrottiin. Mutta sitten kuin hän\nehdottomasti on poistunut Lontoosta ja syventynyt tutkimuksiin sekä\nruvennut harjoittamaan mehiläishoitoa Sussex Downissa, hän ihan vihaa\njulkisuutta ja on nimenomaan lausunut toivovansa, että hänen tahtoansa\non kunnioitettava. Vasta erityisesti huomautettuani, että jo\naikaisemmin olin luvannut aikanaan julkaista \"Toisen tahran tarinan\" ja\nmuutamia muita kertomuksia, suostui hän niiden julkaisemiseen.\n\nEn mainitse vuotta, en edes vuosikymmentä, kun muutamana syksyisenä\ntiistainaamuna pari kuuluisaa eurooppalaista astui vaatimattomaan\nhuoneeseemme Baker-kadun varrella. Toinen heistä, jäyhäpiirteinen,\nkyömynenäinen, käskevä ja tuikeakatseinen oli tuo kuulu lordi\nBellinger, joka kahdesti on ollut Englannin pääministerinä. Toinen\ntaasen oli kunnioitettu Euroopan asiain sihteeri, Trelawney Hope, joka\non etevimpiä valtiomiehiämme. He istuivat vierekkäin paperien\ntäyttämällä sohvallamme, ja heidän huolestunut, tuskainen ilmeensä\nilmaisi heidän tulleen luoksemme erittäin tärkeissä asioissa.\nPääministerin laiha, suonikas käsi puristi kovasti sateenvarjon\nnorsunluista koukkua, ja hänen tuikea katseensa kääntyi töykeästi\nHolmesista minuun. Euroopan asiain sihteeri punoi hermostuneesti\nviiksiänsä ja heilutteli kellonperiään.\n\n\"Kun huomasin paperin hävinneen, herra Holmes, kello 8 tänä aamuna --\nilmoitin siitä heti pääministerille. Hänen kehoituksestaan tulimme nyt\ntänne.\"\n\n\"Oletteko ilmoittaneet asian poliisille?\"\n\n\"Emme\", vastasi ministeri nopeasti ratkaisevalla tavallaan, josta hän\noli niin tunnettu. \"Sitä emme ole tehneet, emmekä voi sitä tehdäkään.\nPoliisille ilmoittaminen on samaa kuin asian ilmoittaminen suurelle\nyleisölle, ja sitä me erityisesti tahdomme välttää.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Sen vuoksi, että kysymyksessä oleva paperi on niin tavattoman tärkeä,\nettä sen julkaiseminen hyvin helposti -- voinpa sanoa aivan varmasti --\nvoisi aiheuttaa hyvin arveluttavia selkkauksia Euroopassa. En puhu\nliikoja sanoessani, että sota tai rauha ovat riippuvaisia tämän asian\npäättymisestä. Ellei paperia voida hankkia takaisin noudattamalla\nehdotonta salaperäisyyttä, niin jääköön se takaisin saamatta, sillä\nniillä, jotka ovat sen anastaneet, ei voi olla tarkoituksena mikään muu\nkuin sen sisällyksen julkaiseminen.\"\n\n\"Kyllä ymmärrän. No niin, herra Trelawney, olen kiitollinen teille, jos\nkerrotte minulle, miten paperi hävisi.\"\n\n\"Sen voin tehdä muutamilla sanoilla, herra Holmes. Kirje -- se oli\nnimittäin kirje eräältä mahtavalta mieheltä ulkomailta -- saapui tänne\nkuusi päivää sitten. Paperi oli siksi tärkeä, etten milloinkaan\njättänyt sitä asiapaperikaappiini, vaan vein sen joka ilta mukanani\nkotiin Whitehall Terraceen ja säilytin sitä öisin salkussa\nmakuuhuoneessani. Siellä se oli viime yönäkin. Siitä olen aivan varma.\nPukeutuessani päivällistä varten avasin salkun ja näin paperin olevan\npaikoillaan. Tänä aamuna se oli hävinnyt. Salkku oli yöpöydällä. Olen\nhyvin herkkäuninen, samoin kuin vaimonikin. Olemme molemmat valmiit\nottamaan vaikka valallemme, ettei kukaan voinut käydä yöllä huoneessa.\nJa kuitenkin, kuten sanottu, paperi on nyt hävinnyt.\"\n\n\"Mihin aikaan söitte päivällistä?\"\n\n\"Puoli kahdeksalta.\"\n\n\"Mihin aikaan menitte nukkumaan?\"\n\n\"Vaimoni oli teatterissa. Odotin häntä. Kun menimme makuuhuoneeseen,\noli kello puoli kaksitoista.\"\n\n\"Salkku oli siis neljä tuntia vartioimattomana.\"\n\n\"Kenelläkään muulla ei ole lupaa käydä tuossa huoneessa kuin\npalvelijattarella aamuisin, ja minun kamaripalvelijallani ja vaimoni\nkamarineidillä muuhun aikaan päivästä. He ovat molemmat täysin\nluotettavia -- he ovat olleet palveluksessamme jo jonkin aikaa. Sitä\npaitsi kumpikaan ei voinut tietää, että salkussani oli tavallista\ntärkeämpiä asiapapereita.\"\n\n\"Tiesikö kukaan kirjeen olemassaolosta?\"\n\n\"Ei kukaan koko talossa.\"\n\n\"Eikö rouvannekaan?\"\n\n\"Ei. En sanonut vaimolleni mitään koko asiasta ennen kuin vasta tänä\naamuna, kun kaipasin tuota paperia.\"\n\nPääministeri nyökäytti hyväksyvästi päätään.\n\n\"Olen jo kauan tiennyt, miten tunnollisesti te\nhoidatte virkatehtävänne\", hän sanoi. \"Olen varma siitä, että\nvelvollisuudentuntonne tällaisen tärkeän salaisuuden kohdalla\nvoittaa jopa läheiset perhesuhteetkin.\"\n\nEuroopan asiain ministeri kumarsi.\n\n\"Liioittelette, herra pääministeri, mutta tähän aamuun mennessä en\nollut sanonut tästä asiasta halaistua sanaa.\"\n\n\"Olisiko hän ehkä voinut arvata sen?\"\n\n\"Ei mitenkään -- ei hän, sen paremmin kuin kukaan muukaan.\"\n\n\"Onko teiltä aikaisemmin hävinnyt asiakirjoja?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Ketkä henkilöt täällä Englannissa tiesivät kirjeen olemassaolosta?\"\n\n\"Hallituksen jäsenille ilmoitettiin sen saapumisesta eilen. Mutta herra\npääministeri tähdensi aivan erikoisen vakavasti vaitiolovelvollisuutta,\njota hallituksen jäsenten on ehdottomasti noudatettava. -- Ajatella,\nettä juuri minä muutamaa tuntia myöhemmin kadotin sen!\" Epätoivo\nvääristi hänen kauniit piirteensä ja tietämättään hän kiskoi tukkaansa.\nHetken ajan näimme hänen todellisen olemuksensa, vaikutuksille alttiin,\ntulisen ja herkkätunteisen miehen. Mutta samassa hän oli jo taas\nsaavuttanut ylimyksellisyytensä ja puhui tyynesti ja harkitusti kuten\nennenkin. \"Hallituksen jäsenten lisäksi siitä tiesi vain kaksi,\nkorkeintaan kolme ulkoministeriön virkamiestä, eivät ketkään muut koko\nEnglannissa, sen voin vakuuttaa, herra Holmes.\"\n\n\"Entä ulkomailla?\"\n\n\"En usko, että sen olemassaolosta tiesi ulkomailla kukaan muu kuin sen\nkirjoittaja itse. Olen varma siitä, ettei tämä asia ole kulkenut\ntavallista virkatietä, hänen ministereittensä käsien kautta.\"\n\nHolmes istui hetken ajatuksiinsa vaipuneena.\n\n\"Minun täytyy kysyä vielä tarkemmin, mitä puheena oleva\nasiakirja sisältää ja miksi sen katoaminen voisi aiheuttaa niin\nennenkuulumattomia seurauksia?\"\n\nValtiomiehet katsahtivat toisiinsa, ja pääministerin tuuheat\nkulmakarvat vetäytyivät tuimasti kurttuun.\n\n\"Herra Holmes, kirjekuori jossa se tuli, on pitkä ja ohut, väriltään\nsininen. Siinä on punainen lakkasinetti, ja sinetissä leijona. Kuoreen\non kookkaalla, voimakkaalla käsialalla kirjoitettu --\"\n\n\"Vaikka nämä yksityiskohdat ovatkin erittäin suuressa määrin\nhuomionarvoisia\", Holmes keskeytti, \"minun täytyy kuitenkin saada\nasiasta täydelliset tiedot. Mitä tuo kirje sisälsi?\"\n\n\"Se on suuri valtiosalaisuus -- en usko voivani ilmaista sitä teille\nenkä liioin ymmärrä, miksi se olisi välttämätöntä. Jos te taidollanne,\njota olen kuullut paljon kehuttavan, pystytte löytämään kuvailemani\nkirjekuoren sisällyksineen, teette isänmaallenne suuren palveluksen ja\nolette ansainnut parhaan palkinnon minkä me teille suinkin voimme\nantaa.\"\n\nSherlock Holmes nousi seisomaan hymy huulillaan.\n\n\"Hyvät herrat, teillä on paljon tekemistä maamme palveluksessa\", hän\nsanoi, \"samoin on myös minulla omalla vaatimattomalla alallani. Olen\npahoillani, mutta minä en voi auttaa teitä tässä asiassa. Keskustelun\njatkaminen on niin ollen pelkästään ajan tuhlausta.\"\n\nPääministeri ponnahti pystyyn, ja hänen syvällä olevissa silmissään\nvälähti ankara katse, joka niin monesti oli saanut ministeristön\ntaipumaan hänen tahtoonsa. \"Hyvä herra, en ole tottunut...\", hän\naloitti, mutta hillitsi sitten itsensä ja istuutui jälleen. Pari\nminuuttia istuimme kaikki aivan ääneti. Sitten vanha valtiomies\nkohautti olkapäitään.\n\n\"Minun on kai suostuttava teidän ehtoihinne, herra Holmes. Olette\nepäilemättä oikeassa. Olisihan kohtuutonta odottaa, että te auttaisitte\nmeitä, ellemme me osoita teille täydellistä luottamusta.\"\n\n\"Olen samaa mieltä\", säesti nuorempi valtiomies.\n\n\"Kerron siis asian juurtajaksain, luottaen täydellisesti teidän ja\nvirkaveljenne, tohtori Watsonin vaitioloon. Vetoan isänmaallisuuteenne,\nsillä en voi ajatellakaan suurempaa onnettomuutta tälle maalle kuin se,\nmitä tapahtuisi, jos tämä asia pääsisi julkisuuteen.\"\n\n\"Voitte luottaa meihin.\"\n\n\"Hyvä. Kirje on eräältä ulkovallan hallitsijalta, jota erinäiset\npäivänpolttavat siirtomaa-kysymykset ovat kovasti hermostuttaneet. Hän\non kirjoittanut kirjeen kaikessa kiireessä ja kokonaan omalla\nvastuullaan. Toimittamissamme tiedusteluissa on käynyt selville, että\nhänen ministerinsä eivät tiedä mitään koko asiasta. Lisäksi sen\nsanamuoto on laadittu niin onnettomalla tavalla -- eräät lauseet ovat\nsuorastaan uhkaavia -- että sen julkaiseminen herättäisi epäilemättä\nmaassamme vaarallisen paljon pahaa verta. Kansalaisten mielet\njoutuisivat valtavaan kuohumistilaan -- rohkenen väittää, että viikko\nsen jälkeen kun puheena oleva kirje olisi tullut julkisuuteen, Englanti\nolisi joutunut sotaan.\"\n\nHolmes kirjoitti erään nimen paperipalaselle, jonka hän ojensi\npääministerille.\n\n\"Aivan niin, juuri hän. Ja tämä kirje -- joka voi maksaa meille\ntuhansia miljoonia ja satatuhatta miestä -- on nyt siis kadonnut aivan\nkäsittämättömällä tavalla.\"\n\n\"Onko asiasta ilmoitettu kirjeen lähettäjälle?\"\n\n\"On. Hänelle on lähetetty salakielisanoma.\"\n\n\"Mutta ehkä hän haluaakin, että kirje pääsee julkisuuteen.\"\n\n\"Ei missään nimessä. Meillä on pätevät syyt uskoa, että hän on jo\nhuomannut menetelleensä ajattelemattomasti. Jos kirje joutuisi yleisön\ntietoon, siitä olisi pahemmat seuraukset sekä hänelle että hänen\nvaltakunnalleen kuin meille.\"\n\n\"Jos asia on niin, niin kenelle sitten on hyötyä tuon vaarallisen\nkirjeen varastamisesta?\"\n\n\"Kätenne on nyt kansainvälisen suurpolitiikan valtimolla, herra Holmes.\nJos otatte huomioon Euroopassa nykyisin vallitsevan tilanteen, teidän\nei ole vaikea keksiä tuon kirjeen varastamisen syitä. Koko Eurooppa on\nkuin aseistettu leiri. Siellä on kaksi liittoutumaa, jotka pitävät\nsotilasvaltaa tasapainossa. Jos Englanti joutuisi sotaan toista ryhmää\nvastaan, se johtaisi toisen ryhmän ylivaltaan, ottipa se itse osaa\nsotaan tai ei. Ymmärrättekö?\"\n\n\"Täydellisesti. Tämän hallitsijan viholliset hyötyisivät siis, jos he\nsaisivat kirjeen käsiinsä ja julkaisisivat sen saadakseen rauhan\nrikkoutumaan hänen maansa ja meidän maamme välillä?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Entä kenelle tuo asiakirja lähetettäisiin, jos se joutuisi vihollisen\nkäsiin?\"\n\n\"Jonkin Euroopan suurvallan pääministerille. Tällä hetkellä se\narvattavasti on jo matkalla -- sellaista vauhtia kuin höyryn voima\npystyy sitä kuljettamaan.\"\n\nTrelawney Hope painoi päänsä huoaten epätoivoissaan. Pääministeri laski\nkätensä ystävällisesti hänen olalleen.\n\n\"Teitä on kohdannut onnettomuus, hyvä ystävä. Kukaan ei voi syyttää\nteitä mistään. Ette ole lyönyt laimin varovaisuustoimenpiteitä. Herra\nHolmes, nyt te tiedätte, miten asiat ovat. Mitä meidän on tehtävä?\"\n\nHolmes pudisti epäröiden päätään.\n\n\"Arvelette siis, että ellei asiakirjaa saada takaisin, syttyy sota.\"\n\n\"Se näyttää hyvin todennäköiseltä.\"\n\n\"Siinä tapauksessa -- valmistautukaa sotaan.\"\n\n\"Ne ovat kovia sanoja, herra Holmes.\"\n\n\"Ajatelkaa olosuhteita, herra. Ei voida ajatellakaan, että kirje olisi\nvarastettu kello puoli kahdentoista jälkeen yöllä, koska herra Hope ja\nhänen vaimonsa olivat huoneessa siitä lähtien, kunnes kirjeen\nhäviäminen huomattiin. Se siis anastettiin eilisiltana kello puoli\nkahdeksan ja puoli kahdentoista välillä, luultavasti lähempänä\nedellistä kellonlyöntiä, sillä hän, ken sen otti, olkoon hän sitten\nkuka tahansa, nähtävästikin tiesi sen olevan siellä ja luonnollisesti\ntahtoi saada sen käsiinsä niin pian kuin mahdollista. Niin ollen,\nherra, jos tuo kirje varastettiin mainittuun aikaan, missä voi se nyt\nolla? Ei ole minkäänlaista syytä viivytellä sen lähettämistä. Se on\nkiireesti viety niille, jotka sitä tarvitsevat. Onko meillä\nminkäänlaisia toiveita nykyään saavuttaa sitä tai edes päästä sen\njäljille? -- Se ei ole meidän yletettävissämme.\"\n\nMinisteri nousi sohvalta.\n\n\"Mitä sanoitte, on ehdottomasti johdonmukaista, herra Holmes\", sanoi\nhän. \"Huomaan asian todella olevan menetetty.\"\n\n\"Olettakaamme, saadaksemme asiasta jommoisenkin käsityksen, että\nkirjeen on ottanut joko kamarineiti tai kamaripalvelija -- -..\"\n\n\"Molemmat ovat vanhoja ja luotettavia palvelijoita.\"\n\n\"Ymmärsin, että teidän huoneenne on toisessa kerroksessa, jonne ulkoa\nei ole mitään käytävää ja jonne ei kukaan voi päästä huomaamatta. Sen\nvuoksi täytyy kirjeen varkaan olla talossa. Ketä varten se on\nvarastettu? Annettavaksi jollekin valtiolliselle vakoojalle tai\nasiamiehelle, joiden nimet minä jotenkin tarkoin tunnen. Heidän\njoukossaan on kolme, joiden voidaan sanoa olevan hyviä ammatissaan.\nAlan tutkimukseni tekemällä kierroksen nähdäkseni, ovatko he kaikki\nkotona. Jos joku heistä on poissa -- varsinkin, jos hän on hävinnyt\nviime yönä -- saamme ainakin viittauksen, mihin paperi on joutunut.\"\n\n\"Miksi pitäisi jonkun olla poissa?\" kysyi Euroopan asiain sihteeri.\n\"Hänhän voi viedä kirjeen johonkin lähetystöön Lontoossa. Sehän on\naivan yhtä uskottavaa kuin muukin.\"\n\n\"Ei suinkaan. Nämä asiamiehet toimivat aivan itsenäisesti ja ovat usein\nkireissä välissä lähettiläiden kanssa.\"\n\nPääministeri nyökäytti päätään myöntävästi.\n\n\"Luulen teidän olevan oikeassa, herra Holmes. Hän vie kyllä noin\nkallisarvoisen esineen omin käsin pääkortteeriin. Pidän teidän\ntoimintasuunnitelmaanne erinomaisena. Olkoonpa miten tahansa, herra\nHope, niin emme kuitenkaan voi tämän onnettoman asian vuoksi\nlaiminlyödä muita velvollisuuksiamme. Jos jotakin uutta ilmenee päivän\nkuluessa, ilmoitamme siitä teille, ja varmaankin tulette tekin antamaan\nmeille tiedon tutkimustenne tuloksista.\"\n\nValtiomiehet kumarsivat ja poistuivat vakavina.\n\nKun kuuluisat vieraamme olivat lähteneet, sytytti Sherlock Holmes\npiippunsa ja istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena. Avasin\naamulehden ja luin juuri jännittävää uutista murhasta, joka oli\nedellisenä yönä tehty Lontoossa, kun ystäväni äkkiä huudahtaen hyppäsi\npystyyn ja pani piippunsa kaminin reunalle.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"parempaa keinoa ei ole olemassa asian selville\nsaamiseksi. Tila on epätoivoinen, mutta ei kuitenkaan toivoton. Jos\ntietäisimme varmaan kuka kirjeen on ottanut, niin onhan mahdollista,\nettei hän vielä ole jättänyt sitä käsistään. Ja kun kaikki käy\nympäriinsä, niin on se näille hyville herroille vain rahakysymys ja\nminullahan on siinä suhteessa tukenani brittiläisen valtion rahasto.\nJos he sen myyvät, ostan sen. On luultavaa, että kirjeen anastaja pitää\nsitä hallussaan saadakseen tietää, mitä siitä tarjotaan toisella\ntaholla, ennen kuin hän koettaa onneaan toisella. On vain kolme, jotka\nrohkenevat käydä tällaiseen peliin: Oberstein, La Rothiere ja Eduardo\nLucas. Käyn kaikkien heidän luonaan.\"\n\nKatsahdin häneen.\n\n\"Onko tuo Eduardo Lucas sama, joka asuu Godolp-kadun varrella?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Häntä et voi tavata.\"\n\n\"Miksi en?\"\n\n\"Hänet on viime yönä murhattu omassa asunnossaan.\"\n\nYstäväni oli niin usein hämmästyttänyt minut seikkailuissamme, että\nolin ylpeä nähdessäni suuresti hänet hämmästyttäneeni. Hän tuijotti\nminuun ihmeissään ja sitten tempasi sanomalehden kädestäni. Luin\nseuraavaa uutista silloin kun hän hypähti tuoliltaan:\n\n\"Murha Westminsterissä.\n\n\"Salaperäinen rikos on tehty viime yönä talossa n:o 16 Godolphi-kadun\nvarrella. Talo on noita 18 vuosisadan vanhanaikaisia ja yksinäisiä\nrakennuksia, joita on joen ja Westminster Abbeyn välillä, ja on melkein\nparlamenttitalon suuren tornin varjossa. Tässä pienessä, yksinäisessä\nasunnossa on jo muutamia vuosia asunut herra Eduardo Lucas, joka on\nhyvin tunnettu mies seuraelämässä miellyttävän käytöksensä ja hyvin\nansaitun maineensa puolesta maan paraimpana tenorina. Herra Lucas on\nnaimaton, 34 vuotta vanha, ja hänen talouteensa kuuluu vanha\nemännöitsijä, rouva Pringle ja kamaripalvelija Mitton. Edellinen menee\naina aikaisin levolle ullakkokerroksessa olevaan huoneeseensa.\nKamaripalvelija oli käymässä jonkun ystävänsä luona Hammersmithissä.\nKello kymmenestä lähtien oli hra Lucas yksinään talossa. Mitä\nhänen luonaan on tapahtunut, ei vielä ole saatu selville, mutta\nkello yksitoista huomasi poliisi Barret ollessaan vartioimassa\nGodolphi-kadulla, että n:o 16 ovi oli raollaan. Hän koputti ovelle,\nmutta ei saanut vastausta. Nähtyään valoa sisästä, meni hän portaisiin\nja koputti sisäovelle, mutta ei saanut vastausta. Hän avasi oven ja\nastui sisään. Kaikki oli huoneessa hujan hajan, tuolit kumossa.\nKeskellä lattiaa makasi talon onneton omistaja ruumiina puristaen\nkädellään tuolin jalkaa. Hänen sydämensä oli puhkaistu. Arvattavasti\noli hän kuollut silmänräpäyksessä. Murhaava pistos on isketty käyrällä\nintialaisella tikarilla, jonka murhaaja on ottanut seinällä olevasta\nitämaisesta asekokoelmasta. Ryöväys ei näytä olleen rikoksen aiheena,\nsillä huoneessa olevista kalleuksista ei ole mitään hävinnyt. Hra\nEduardo Lucas oli siksi hyvin ja yleisesti tunnettu, että hänen\nväkivaltainen ja salaperäinen kuolemansa tulee herättämään huomiota ja'\nsyvää surua laajassa ystäväpiirissä.\"\n\n\"Niin, Watson, mitä tästä arvelet?\" kysyi Holmes hetkisen vaiti\noltuaan.\n\n\"Se on vain hämmästyttävä sattuma.\"\n\n\"Sattumako? Hän on yksi noista kolmesta miehestä, jotka mainitsin\nmahdollisesti osallisiksi tähän asiaan, ja hänet kohtaa väkivaltainen\nkuolema juuri samaan aikaan, kun tiedämme asiankin tapahtuneen.\nTapahtumat osoittavat, ettei murha ole mikään sattuma. Ei, hyvä ystävä,\nnämä kaksi tapahtumaa ovat yhteydessä toistensa kanssa -- niiden täytyy\nolla. Meidän asiamme on ottaa selvä, millä tavalla.\"\n\n\"Mutta virallisella poliisillahan sitten täytyy olla tieto kaikesta.\"\n\n\"Ei suinkaan. He tietävät vain, mitä näkevät Godolphi-kadulla. He eivät\ntiedä -- eivätkä saakaan tietää -- mitään Whitehall Terracesta. Me\nvain tiedämme molemmat tapahtumat ja voimme ottaa selon, missä\nyhteydessä ne ovat toisiinsa. On olemassa seikka, joka kaikissa\ntapauksissa olisi kääntänyt epäilykseni Lucasiin. Godolphi-katu ja\nWestminster on muutamien minuuttien matkan päässä Whitehall Terracesta.\n\n\"Toiset salaiset asiamiehet, joista mainitsin, asuvat Westendissä. Sen\nvuoksi oli Lucasin helpompi kuin toisten tutustua Euroopan asiain\nsihteerin talonväkeen ja saada sieltä tietoja -- se oli hänelle vain\npikku seikka. -- Ja sitä paitsi, kun kaiken piti tapahtua muutamien\ntuntien sisällä, täytyi välimatkankin olla lyhyt. Odota, mikä tämä on!\"\n\nRouva Hudson ilmestyi tuoden tarjottimella naisen nimikortin. Holmes\nvilkasi siihen, kohautti kulmiaan ja antoi sen minulle.\n\n\"Pyytäkää lady Hilda Trelawney Hopea astumaan sisään\", sanoi hän.\n\nHetkisen kuluttua astui yksinkertaiseen huoneeseemme, joka jo tässä\nkuussa oli saanut sellaisen kunnian osakseen, Lontoon rakastettavin\nnainen. Olin usein kuullut puhuttavan Belminsterin herttuan nuoremman\ntyttären komeudesta, mutta eivät minkäänlaiset selitykset, eivät\nmitkään värittömät valokuvat olleet kyenneet kuvaamaan minulle hänen\nkasvojensa erinomaista kauneutta ja ihastuttavaa väriä. Sellaisena kuin\nme näimme hänet tänä syysaamuna ei kumminkaan hänen kauneutensa\nensimmäiseksi tehnyt vaikutusta katsojaan. Hänen rakastettavat, pyöreät\nkasvonsa olivat kalpeat mielenliikutuksesta, silmät olivat kirkkaat,\nmutta niissä oli kuumeen kiilto, ihanat huulet olivat kokoon\npuristuneet ja osoittivat omistajansa koettavan hillitä mielentilaansa.\nPelko, ei kauneus, pisti ensiksi silmiin ihanan vieraamme ilmestyessä\navonaiselle ovelle.\n\n\"Onko mieheni käynyt täällä, herra Holmes?\"\n\n\"On, rouva, hän oli äsken täällä.\"\n\n\"Herra Holmes, pyydän teitä olemaan mitään virkkamatta hänelle, että\nminäkin olen käynyt täällä.\"\n\nHolmes kumarsi kylmästi ja pyysi kädellään viitaten rouvaa istumaan.\n\n\"Rouva, te saatatte minut todellakin hyvin tukalaan asemaan. Tehkää\nhyvin ja käykää istumaan ja puhukaa vaan asianne, mutta minä pelkään,\netten voi antaa teille mitään lupausta.\"\n\nNainen astui lattian poikki ja istuutui tuolille selin ikkunaan. Hän\noli kerrassaan kuninkaallinen olento, kookas, mahtava ja samalla kertaa\nläpeensä naisellinen.\n\n\"Herra Holmes\", alkoi hän sitten, puhuessaan puristellen valkoisten\nsormikkaiden peittämiä käsiään -- \"puhun teille aivan peittelemättä\ntoivoen teidänkin osoittavan yhtäläistä avomielisyyttä minua kohtaan.\nMieheni ja minä olemme avomielisiä toisiamme kohtaan kaikessa paitsi\nyhdessä ainoassa asiassa, nimittäin politiikassa. Sitä koskevissa\nasioissa on hänen suunsa kuin sinetillä suljettu. Hän ei puhu mitään\nminulle. No niin, tiedän meillä viime yönä sattuneen äärettömän ikävän\ntapahtuman. Tiedän, että jokin paperi on kadonnut. Mutta koska kysymys\nkoskee politiikkaa, kieltäytyy mieheni osoittamasta minulle täyttä\nluottamustaan. Välttämätöntä kuitenkin on -- välttämätöntä, sanon minä\n-- minunkin saada tieto kaikesta, jotta ymmärtäisin kaiken. Te olette\nainoa henkilö, paitsi näitä valtiomiehiä, joka tunnette asian\ntodellisen laadun. Pyydän teitä sen vuoksi, herra Holmes, peittelemättä\nsanomaan minulle kaiken, mitä on tapahtunut ja mitä seurauksia siitä\nvoi olla. Sanokaa minulle kaikki, herra Holmes. Älkää antako minkään\nestää kieltänne, sillä minä vannon, että mieheni etuja parhaiten\nvoidaan valvoa, jos hän osoittaa minulle täyttä ehdotonta luottamusta.\nOi jos hän edes sen huomaisi! Mikä paperi häneltä varastettiin?\"\n\n\"Kysymykseenne on minun todellakin aivan mahdoton vastata.\"\n\nNainen huokaisi ja kätki kasvonsa käsiinsä.\n\n\"Teidän täytyy käsittää, etten voi muutoin menetellä. Jos teidän\nmiehenne kerran tahtoo salata tämän asian teiltä, niin en minäkään,\njoka siitä sain tiedon sitoutuen ehdottomaan vaiteliaisuuteen, voi\nilmaista sitä, jota hän ei sano. Ette menettele oikein, jos rupeatte\nenemmän kyselemään. Kysykää mieheltänne!\"\n\n\"Häneltä olen kysynyt ja tulen teidän luoksenne vain välttääkseni\nviimeistä keinoa. Mutta puhumatta kaikkea, mitä tiedätte, voisitte\nilmaisemalla yhden ainoan kohdan tehdä suuren palveluksen minulle.\"\n\n\"Minkä kohdan?\"\n\n\"Voiko tämä tapaus saattaa mieheni valtiollisen uran vaaraan?\"\n\n\"Voi. Ellei kaikkea saada entiselleen, tulee se aivan varmaan tekemään\nhyvin onnettoman vaikutuksen.\"\n\n\"Oi!\" huudahti hän huohottaen.\n\n\"Vielä yksi kysymys, hra Holmes. Yhdestä lauseesta, joka pääsi mieheni\nsuusta, kun tämä isku häntä kohtasi, ymmärsin, että kauheita\nvaltiollisia seuraamuksia voi koitua tämän paperin häviämisestä.\"\n\n\"Jos hän kerran niin on sanonut, en minä millään tavalla voi sitä\nkieltää.\"\n\n\"Millaisia nuo seuraukset tulisivat olemaan?\"\n\n\"Ei, nyt te taas kysytte enemmän kuin minä voin vastata.\"\n\n\"Näin ollen en tahdo pitempään kuluttaa aikaanne. En voi moittia teitä,\nherra Holmes, että kieltäydyitte puhumasta peittelemättä kanssani.\nEttekä tekään puolestanne tahtone, siitä olen varma, ajatella pahaa\nminusta. Minä tahdoin päästä osalliseksi mieheni huolista, vaikka se\ntapahtuisikin vastoin hänen tahtoansa. Vielä kerran pyydän teitä\nolemaan ilmaisematta täällä käyntiäni.\"\n\nOvella katsahti hän vielä meihin, ja minä näin vielä kerran hänen\nkauniiden kasvojensa kiusautuneen ilmeen, säikähtyneen katseen ja\nsuppuun puristetut huulet, ennenkuin hävisi.\n\n\"Watson, kaunis sukupuoli kuuluu sinulle\", sanoi Holmes hymyillen, kun\novi sulkeutui hänen jälkeensä. \"Mitähän tällä kaunottarella oikeastaan\noli asiaa? Mitä hän tahtoi?\"\n\n\"Hänhän sanoi sen aivan peittelemättä. Hänen levottomuutensa oli aivan\nluonnollinen.\"\n\n\"Hm, ajattele hänen esiintymistään, Watson, hänen tukahdutettua\nmielenliikutustaan. Muista, että hän kuuluu kansanluokkaan, jossa ei\nmielellään paljasteta tunteita.\"\n\n\"Hän oli todellakin hyvin liikutettu.\"\n\n\"Muista miten omituisella painolla hän vakuutti meille miehellensä\nolevan parasta, että hänkin saisi tietää kaiken. Mitähän hän sillä\ntarkoitti? Sitä paitsi huomasit kai, miten hän istuutui niin, että valo\ntuli takaa päin. Hän ei halunnut, että me voisimme lukea hänen\najatuksiaan.\"\n\n\"Niin, hän valitsi ainoan huoneessa olevan tuolin.\"\n\n\"Ja kuitenkin, naisen perustelmat ovat niin käsittämättömiä. Muistat\nkai tuon Margatesta kotoisin olevan naisen, jota minä epäilin samasta\nsyystä. Ja sitten osoittautui, että syynä hänen liikutettuun\nmielentilaansa olikin, ettei hän ollut puuteroinut nenäänsä. Mitä voi\ntuollaisesta juoksuhiekasta päättää? Heidän jokapäiväisimmät toimensa\nvoivat sisältää äärettömän paljon, samalla kun heidän kaikkein\nomituisin esiintymisensä voi johtua siitä, ettei joku hiusneula tai\nhiuskihara ole niinkuin sen olla pitäisi. Hyvästi, Watson!\"\n\n\"Lähdetkö liikkeelle?\"\n\n\"Lähden. Aion vielä tänään käydä Godolphi-kadulla. Eduardo Lucasin\nasunnosta täytyy löytyä ratkaisu probleemille, vaikka myönnänkin, ettei\nminulla ole vielä aavistustakaan, mihin suuntaan se tulee käymään.\nHoidat kai vartijatointa, rakas Watson, ja vastaanotat uusia kävijöitä.\nPalaan päivälliselle, jos voin.\"\n\nKoko sen päivän ja seuraavankin oli Holmes sellaisella tuulella, jota\nhänen ystävänsä sanovat äänettömyydeksi, mutta toiset kiukuksi. Hän\njuoksi ulos ja sisään, tupakoi lakkaamatta, soitteli muutamia tunteja\nviulullaan, vaipui mietteisiinsä, söi voileipiä milloin sattui ja\nhätäisesti vastasi silloin tällöin tekemiini kysymyksiin. Huomasin,\nettei hän ollut onnistunut. Hän ei tahtonut ilmoittaa minulle asiasta\nmitään. Sanomalehdistä sain tietää tutkimuksen yksityiskohdat sekä\nmurhatun palvelijan, John Mittonin, vangitsemisen ja sittemmin vapaaksi\npäästämisen. Coroner lausui tunnettuun tapaansa: -- Tahallinen murha,\nmutta sen tapahtuminen pysyy yhtä hämäränä kuin ennenkin. Ei mitään\naihetta tekoon ole voitu keksiä. Huone oli täynnä arvoesineitä, mutta\nei mitään oltu pois kuljetettu. Murhatun papereita ei oltu liikutettu.\nNe tarkastettiin huolellisesti ja siinä kävi selville, että hän oli\nollut kansainvälisen politiikan innokas tutkija ja juorujen väsymätön\nkerääjä, erinomainen kielimies ja uuttera kirjeiden kirjoittaja. Hän\noli ollut läheisissä tekemisissä johtavain valtiomiesten kanssa eri\nmaissa. Mutta ei mitään erikoista huomiota herättävää löydetty paperien\njoukosta, joita hänen laatikkonsa oli täynnä. Hänen suhteensa naisiin\nnäytti olleen sekava ja pintapuolinen. Hänellä oli useita tuttuja\nnaisia, mutta vain muutamia ystäviä eikä yhtään ainoata, jonka kanssa\nhän olisi ollut rakkaussuhteissa. Hänen elämänsä oli ollut säännöllinen\nja hänen esiintymisensä kartteleva. Hänen kuolemansa oli\nsalaperäisyyden peitossa ja näytti sellaiseksi jäävänkin.\n\nJohn Mitton vangittiin vain sen vuoksi, ettei voitu mitään muutakaan\ntehdä. Häntä ei voitu syyttää mistään. Hän oli ollut sinä iltana erään\nystävänsä luona Hammersmithissä; hän oli täysin syytön. Hän oli\nlähtenyt kotimatkalle ennen kuin rikos huomattiin, mutta hänen omaa\nselitystään, että hän osan matkasta oli kulkenut jalkaisin, uskottiin,\nkoska ilma sinä yönä oli kaunis. Hän oli saapunut kotiin kello 12 ja\nnäkyi joutuneen kovin hämilleen huomatessaan tapahtuman. Hän oli aina\nollut hyvissä väleissä isäntänsä kanssa. Joitakin hänen esineitään,\nvarsinkin pieni lipas, jossa oli partaveitsiä, oli löydetty palvelijan\ntallesta, mutta hän selitti niiden olevan lahjoja isännältään, ja\nemännöitsijä vakuutti niin olevankin. Mitton oli ollut Lucasin\npalveluksessa kolme vuotta. Selville kävi, ettei Lucas milloinkaan\nollut ottanut Mittonia mukaansa käydessään mannermaalla. Tuon tuostakin\noli hän nimittäin käynyt Pariisissa, viipyen kolme kuukautta joka\nkerta, mutta Mitton sai aina jäädä Lontooseen pitämään huolta talosta.\nEmännöitsijä taas ei ollut kuullut mitään sinä yönä, jona rikos\ntehtiin. Hän ei tiennyt, oliko isännän luona käynyt ketään ja oliko\nisäntä itse päästänyt vieraan sisään.\n\nKolmena aamuna peräkkäin oli asia yhä samalla kannalla, mikäli voin\nseurata sanomalehdistä. Jos Holmes tiesikin enemmän, niin ei hän siitä\nmitään virkkanut. Mutta hän kertoi minulle, että Lestrade oli hänelle\nuskonut salaisuutensa, ja minä siten tiesin, että hän aina aivan heti\nsai tiedon kaikesta, mitä asiasta oli saatu selville. Neljäntenä\npäivänä saapui Pariisista pitkä sähkösanoma, joka nähtävästi ratkaisi\nkoko arvoituksen.\n\n\"Pariisin poliisi on äsken saanut selville asioita\", kirjoitti Daily\nTelegraph, \"jotka kohottavat huntua, joka on verhonnut Eduardo Lucasin\nsurullista kuolemaa viime tiistaita vasten yöllä Westminsterissä.\nLukijamme muistavat varmaan, että vainaja löydettiin rinta lävistettynä\nhuoneestaan, ja epäluulot kohdistuivat hänen palvelijaansa, joka\nkuitenkin voi todistaa syyttömyytensä. Eilen ilmoittivat erään rouva\nHenry Fournayen palvelijat, joka asuu pienoisessa huvilassa rue\nAusterlitzin varrella, Pariisin viranomaisille, että hän oli tullut\nmielenvikaan. Tutkimus osoittikin, että hän oli menettänyt järkensä ja\njoutunut vaarallisen mielijohteen valtaan. Poliisi on saanut selville,\nettä rouva Henry Fournaye aivan äskettäin on saapunut Lontoosta,\njossa hän maanantaina oli ollut käymässä. Hänen matkansa yhtyy\ntodistettavasti Westminsterissä tapahtuneeseen rikokseen. Valokuvien\nvertailu on lopullisesti osoittanut, että hra Henry Fournaye ja Eduardo\nLucas on ollut sama henkilö ja jostakin syystä viettänyt kaksoiselämää\nLontoossa ja Pariisissa. Rouva Fournaye, joka on kreoli, on\nluonteeltaan äärettömän tunteellinen ja viime aikoina on häntä\nvaivannut mustasukkaisuus, joka on muuttunut suoranaiseksi raivoksi.\nArvellaan hänen sellaisessa tilassa tehneen murhan, joka nykyään valtaa\nmielet Lontoossa. Missä hän on liikkunut tiistaita vasten yöllä, sitä\nei ole onnistuttu saamaan selville, mutta kuitenkin tiedetään, että\nrouva Fournayen näköinen nainen tiistainaamuna herätti suurta huomiota\nCharing Crossin asemalla hurjalla ulkomuodollaan ja kiihkeällä\nesiintymisellään. Senvuoksi on luultavaa, että hän teki murhan\nmielettömyyden tilassa, tai sen seurauksena oli, että tämä onneton\nnainen menetti järkensä. Nykyään hän ei kykene selittämään tapahtumaa,\neivätkä lääkäritkään anna mitään toiveita hänen parantumisestaan.\nSelville on myös saatu, että eräs nainen, joka lienee ollut rouva\nFournaye, puheena olevana yönä jonkun aikaa oli liikuskellut\nGodolphi-kadun varrella olevan talon edustalla.\"\n\n\"Mitä arvelet tästä, Holmes?\" kysyin minä. Luin näet ääneen uutisen\nhänen lopetellessaan aamiaistaan.\n\n\"Hyvä ystävä\", sanoi hän noustessaan pöydästä ja alkoi mittailla\nlattiaa edestakaisin. \"Olet kärsivällisin toveri koko maailmassa, mutta\nkoska en näinä kolmena päivänä mitään ilmoittanut, niin on se\naiheutunut siitä, ettei ole ollut mitään ilmoitettavaa. Tämä Pariisista\nsaapunut tiedonanto ei meitä myöskään paljon auta.\"\n\n\"Ainakin se nyt valaisee tuota Lucasin murhaa.\"\n\n\"Lucasin murha on vain mitätön juttu, jonninjoutava asia meidän\nvarsinaisen tehtävämme rinnalla, nimittäin kirjeen löytämisen ja\nEuroopan pelastamisen selkkauksesta. Vain yksi ainoa tärkeämpi tapaus\non sattunut näiden kolmen päivän kuluessa, nimittäin ettei mitään ole\ntapahtunut. Minä saan joka tunti tietoja hallitukselta ja varmaa on,\nettei missään Euroopan kulmassa voida huomata minkäänlaista selkkausta.\nJos kirje olisi tullut tunnetuksi, näetkös -- olisi asiat kyllä aivan\nhullusti -- mutta koska se ei ole päässyt julkisuuteen, niin missä se\nsitten on? Kenen hallussa se on? Mitä tämä ken odottaa, kun hän ei\npäästä asiaa julkisuuteen? Nämä kysymykset askaroivat yötä päivää\naivoissani. Oliko tuo vain pelkkä sattuma, että Lucas menetti henkensä\nsamana yönä kuin kirje katosi? Ennättikö hän saadakaan sitä käsiinsä?\nJa jos hän olisi sen saanutkin, niin miksi sitä ei sitten löytynyt\nhänen paperiensa joukosta? Veikö tuo hullu ihminen, hänen vaimonsa, sen\nmukanaan? Onko se nyt siis hänen asunnossaan Pariisissa, ja miten voin\nminä etsiä sitä sieltä herättämättä Ranskan poliisien epäluuloa? On\ntapauksia, hyvä Watson, joissa laki on yhtä vaarallinen kuin\nrikoksentekijätkin. Meillä on kaikki vastassamme, ja juuri tällä\nkerralla, jolloin suunnattomat asiat ovat kyseessä. Jos onnellisesti\nsaisin tämän asian ajetuksi päätökseen, niin olisi se varmaan paras\nennätyksistäni. Ahah! Uutta rintamalta.\" Hän silmäili ahnaasti\nkirjelippua, joka oli hänelle tuotu ja jatkoi: \"Mitä nyt! Lestrade\nnäyttää tavanneen jotakin mieltäkiinnittävää. Pistä hattu päähäsi,\nWatson, käväisemme Westminsterissä\".\n\nEnsi kertaa kävin nyt murhapaikalla. Talo oli yhtä synkkä, jäykkä ja\njuhlallinen kuin vuosisatakin, jonka perintöä se oli. Lestrade katseli\nikkunasta ja lausui meidät tervetulleiksi, kun kookas konstaapeli\npäästi meidät sisään. Meidät vietiin huoneeseen, jossa murha oli\ntapahtunut, mutta siitä ei enää näkynyt muuta jälkeä kuin kauhea tahra\nmatolla. Matto oli neliskulmainen, tavallisen kokoinen sekä keskellä\nkiiltäväksi kiilloitettua, kaunista, vanhanaikaista parkettilattiaa.\nKamiinin yläpuolella oli seinäkoristuksena aseita, joista yhtä oli\nkäytetty murhayönä. Ikkunan ääressä oli kookas kirjoituspulpetti, ja\nkaikki, mitä huoneessa oli, taulut, matot, oviverhot, osoittivat\nloistonhalua.\n\n\"Oletteko nähneet Pariisin uutisia?\" kysyi Lestrade.\n\nHolmes nyökäytti päätään myöntävästi.\n\n\"Ranskalaiset virkakumppanimme näyttävät tällä kerralla osuneen\noikeaan. Varmasti on asia niin kuin he sanovat. Rouva kolkutti ovelle,\nmies hämmästyi, arvaan, sillä hän kai luuli rouvansa olevan Ranskassa.\nMies laski hänet sisään -- hänhän ei voinut jättää rouvaansa\nkadullekaan. Vaimo kertoi millä tavalla hän oli löytänyt hänet, nuhteli\nmiestään, suuttui ja lopuksi aivan mukavasti lopetti koko jutun tällä\ntikarilla. Kaikki ei tapahtunut aivan niin käden käänteessä, sillä\nkaikki tuolit olivat kumossa ja mies piti yhtä niistä kädessään\nikäänkuin suojellakseen itseään. Me tiedämme kaikki aivan yhtä\ntäydellisesti kuin jos olisimme itse olleet saapuvilla ja nähneet\ntapahtuman.\"\n\nHolmes kohautti kulmiaan.\n\n\"Ja kuitenkin te olette kutsunut minut tänne.\"\n\n\"Niinpä niin. Nähkääs, on olemassa toinenkin seikka -- aivan mitätön\ntosin, mutta sellainen, joihin te tavallisesti kiinnitätte huomionne --\nomituinen seikka, jota te varmaankin sanotte kummalliseksi. Se ei kuulu\nollenkaan pääasiaan, murhaan -- eikä voikaan kuulua.\"\n\n\"No mikä se sitten on?\"\n\n\"Nähkääs. Tiedättehän, että me tällaisten rikosten jälkeen hyvin\ntarkasti säilytämme kaikki samassa kunnossa. Ei mitään ole siirrelty.\nJoku mies on yötä päivää ollut vahdissa. Tänä aamuna, kun ruumis oli\nhaudattu ja tutkimus lopetettu -- mikäli se tätä huonetta koskee --\nluulimme me voivamme täällä jonkun verran puhdistella. Tuo matto ei ole\nkiinni naulattu, se on vain irtaallaan lattialla. Me nostimme sitä ja\nlöysimme -\"\n\n\"Löysitte, mitä? --\" Holmesin kasvoilla kuvastui sanomatonta\nlevottomuutta.\n\n\"Olen varma siitä, ettette sadassakaan vuodessa voisi arvata, mitä me\nlöysimme. Näettekö tuota tahraa? Paljon verta on täytynyt tunkeutua sen\nlävitse, eikö niin?\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Niinpä niin. Sitten kai hämmästytte kuullessanne, ettei valkeassa\nparketissa ole vastaavaa tahraa.\"\n\n\"Eikö ole tahraa? Mutta siinähän täytyy --\"\n\n\"Niin te sanotte. Mutta siinä ei ole tahraa.\"\n\nHän tarttui maton nurkkaan, kohotti sitä ja näytti, että asianlaita oli\nniin.\n\n\"Mutta toinen puolihan on yhtä tahrautunut kuin päällyspuolikin.\nMerkkihän sellaisesta tietysti on jäänyt.\"\n\nLestrade pudisti iloisesti päätään saatuaan kerran kuuluisan\nammattimiehen hämilleen.\n\n\"Minä selitän nyt lopultakin teille asian. On olemassa toinenkin tahra,\nmutta se ei ole samalla kohdalla kuin matossa, katsokaa itse\", ja\npuhuessaan nosti hän maton toista laitaa ja paljasti lattian\nvalkoisissa parkettiruuduissa olevan punaisen tahran. \"Mitä arvelette\ntästä, herra Holmes?\"\n\n\"Tuohan on hyvin yksinkertaista. Nämä molemmat tahrat ovat olleet\ntoistensa kohdalla, mutta matto on käännetty toisinpäin. Koska se on\nneliskulmainen ja irtonainen, on se helposti käynyt päinsä.\"\n\n\"Virallinen poliisi ei tarvitse lähettää teitä noutamaan kuullakseen,\nettä matto on pyöräytetty ympäri. Sehän on päivän selvää, sillä tahrat\nvastaavat juuri toisiaan, kun mattoa käännetään tällä tavalla. Mutta\ntahdomme tietää, kuka on muuttanut mattoa ja miksi se on tapahtunut?\"\n\nHolmesin liikkumattomista piirteistä huomasin, että hän sisällisesti\ntärisi jännityksestä.\n\n\"Kuulkaa, Lestrade\", sanoi hän, \"onko portailla oleva konstaapeli\nvartioinut taloa koko ajan?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Hyvä. Totelkaa sitten neuvoani. Kuulustelkaa häntä. Ei, älkää tehkö\nsitä meidän läsnäollessamme. Me odotamme täällä. Voittehan mennä hänen\nkanssaan pihan puoliseen huoneeseen. Te saatte hänet pikemmin\ntunnustamaan ollessanne kahden kesken. Kysykää häneltä, miten hän\nuskalsi päästää ihmisiä tänne ja jättää heidät yksinään tähän\nhuoneeseen. Olkaa asiasta varma. Sanokaa hänelle tietävänne jonkun\nkäyneen täällä. Ahdistakaa häntä. Sanokaa hänelle, että täydellinen\ntunnustus pelastaa hänet rangaistuksesta. Tehkää aivan niinkuin olen\nsanonut!\"\n\n\"Hitto soikoon, jos hän jotakin tietää, niin kyllä pakotan hänet\ntunnustamaan\", karjaisi Lestrade. Hän riensi eteiseen, ja muutamia\nsilmänräpäyksiä myöhemmin kuului hänen karjuva äänensä pihan puolisesta\nhuoneesta.\n\n\"Nyt, Watson, nyt!\" huudahti Holmes aivan kuin raivoissaan. Hän\nsieppasi maton syrjään ja oli samassa silmänräpäyksessä polvillaan\nlattialla ja tutkisteli parkettiruutujen liitoksia. Yksi ruutu antoi\nperään, kun hän työnsi kyntensä liitokseen ja se aukesi saranoilla\nliikkuvan luukun tavoin. Pieni musta reikä näkyi ja Holmes pisti\nkätensä sinne tutkistellen sitä ympärinsä, mutta vetäisi sen pian\ntakaisin vihasta ja pettymyksestä karjaisten. Piilopaikka oli tyhjä.\n\n\"Joutuin, Watson, sukkelaan! Pane se paikoilleen!\" Parkettilevy pantiin\npaikoilleen ja matto oli tuskin ennätetty levittää lattialle, kun\nLestraden ääni kuului eteisestä. Hän tapasi Holmesin veltosti\nnojaamassa kamiinin reunaa vasten, kärsivällisenä ja levollisena,\nturhaan koettaen salata vastustamatonta haukotusta.\n\n\"Minua harmittaa, että olen antanut teidän odottaa. Koko asia näyttää\nteitä ikävystyttävän. No niin, hän tunnusti. Tule sisään, Mac Pherson.\nKerro näille herroille, miten ajattelemattomasi olet menetellyt.\"\n\nTulipunaisena ja katuvaisen näköisenä vetäytyi suurikasvuinen\nkonstaapeli oven sisäpuolelle.\n\n\"En tarkoittanut mitään pahaa, herra, vannon sen teille. Eräs nuori\nnainen koputti eilen ovelle -- hän erehtyi talosta ja niin jouduimme me\nkeskusteluun. Aika tulee niin pitkäksi, kun koko päivän saa olla\nvirantoimituksessa.\"\n\n\"No, mitä sitten tapahtui?\"\n\n\"Hän tahtoi nähdä, missä murha oli tehty, hän oli lukenut siitä\nsanomalehdistä\", sanoi hän. \"Hän oli hyvin arvokas nuori nainen ja\npuhui oikein hyvästi, enkä minä voinut huomata siinä mitään pahaa, että\nhän sai katsoa tänne. Kun hän huomasi tahran matolla, pyörtyi hän äkkiä\nja kaatui kuin kuollut lattialle. Juoksin pihalle noutamaan vettä,\nmutta en saanut, jonka vuoksi riensin nurkan toiselle puolelle, tuonne,\nhakemaan viinaa. Mutta ennen kuin ennätin takaisin, oli nainen vironnut\nja mennyt tiehensä. Häntä kai hävetti, arvelen, eikä senvuoksi tahtonut\nenää tavata minua.\"\n\n\"Mikä tämän maton siirsi paikoiltaan?\"\n\n\"Kävi niin, herra, että kun minä tulin takaisin, oli se hiukan rutussa.\nHän kaatui lattialle, nähkääs; se ei ole millään kiinni ja lattia on\nliukas, minä oikaisin sen jäljestäpäin.\"\n\n\"Oppikaa nyt tästä, ettette voi salata asioita minulta, konstaapeli Mac\nPherson\", sanoi Lestrade arvokkaasti. \"Te arvelitte luonnollisesti,\nettei teidän tottelemattomuuttanne milloinkaan havaittaisi, mutta\ntarkastaessani tätä mattoa huomasin heti, että joku asiaan kuulumaton\noli saanut käydä huoneessa. On onneksi teille, ettei mitään ole\nhävinnyt, sillä muuten teille olisi käynyt huonosti. Olen pahoillani,\nettä olen narrannut teidät liikkeelle tällaisen mitättömän asian\nvuoksi, herra Holmes. Mutta minä arvelin, että tuo seikka, ettei toinen\ntahra ollut toisen kohdalla, kiinnittäisi huomiotanne.\"\n\n\"Tietenkin huvitti se minua hyvinkin suuresti. Onko tuo nainen käynyt\nuseammin kuin sen kerran, konstaapeli?\"\n\n\"Ei, herra.\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"En tiedä hänen nimeään, herra. Hän oli viemässä vastausta\nilmoitukseen, jossa tarjottiin koneella kirjoittamista, mutta\nerehdyksestä tuli hän väärään taloon. Hän oli erittäin miellyttävä ja\nhieno nuori nainen.\"\n\n\"Pitkä ja kaunis?\"\n\n\"Niin, herra. Hän oli kookas. Arvelen, että sanoisitte häntä kauniiksi,\nehkäpä toiset pitäisivät häntä erittäin kauniina. 'Ai konstaapeli,\nsallikaa minun pikkuisen vilkaista tuonne sisään', sanoi hän. Hänen\nkäytöksensä oli niin kohteliasta, jos saan luvan sanoa, enkä luullut\nmitään vahinkoa koituvan siitä, että hän sai katsoa ovelta.\"\n\n\"Millaisessa puvussa hän oli?\"\n\n\"Hänellä oli päällään pitkä nuttu, joka ulottui jalkoteriin saakka.\"\n\n\"Mihinkä aikaan hän oli täällä?\"\n\n\"Juuri pimeän tullessa. Sytytettiin jo lamppuja, kun palasin viinaa\nhakemasta.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Holmes. \"Tule Watson, arvelen meillä olevan tärkeämpiä\ntehtäviä muualla.\"\n\nPoistuessamme talosta, jäi Lestrade kadun puoliseen huoneeseen, ja\nkatuvainen konstaapeli avasi meille oven. Portailla pyörähti Holmes\nympärinsä ja näytti hänelle jotakin, joka hänellä oli kädessään.\nKonstaapeli tuijotti hämmästyneenä esineeseen. \"Hyvä Jumala!\" huudahti\nhän. Holmes pani sormen huulilleen, työnsi kätensä rintataskuun ja\npurskahti nauramaan, kun me käännyimme menemään.\n\n\"Oivallista, Watson\", sanoi hän. \"Esirippu nousee murhenäytelmän\nviimeiseen näytökseen. Sinua kai ilahduttaa kuulla, ettei tule mitään\nsotaa, että hänen korkea-arvoisuutensa Trelawney Hope ei tule\npysähtymään loistavalla urallaan, ettei ajattelematon hallitsija\ntarvitse kärsiä ajattelemattomuudestaan, ettei pääministeri saa\nhoitaakseen mitään eurooppalaista selkkausta ja että me pienoisella\nsukkeluudella ja kekseliäisyydellä voimme järjestää asian niin, ettei\nse, vaikka se olisikin voinut muuttua hyvin kiusalliseksi jutuksi, tule\ntuottamaan kellekään mitään ikävyyksiä.\"\n\nOlin aivan ihastuksissani Holmesin nerokkaisuudesta.\n\n\"Oletko jo löytänyt asialle ratkaisun?\" huudahdin minä.\n\n\"Tuskinpa, Watson. Muutamat kohdat ovat vielä yhtä hämäriä kuin\nennenkin. Mutta meillä on sellaiset kortit kädessämme, että oma vikamme\non, jollemme loppuakin saa selvitetyksi. Mennään nyt suoraan Whitehall\nTerraceen saattamaan asia hyvään loppuun.\"\n\nKun saavuimme Euroopan asiain sihteerin asunnolle, tiedusti Sherlock\nHolmes, ottaisiko rouva Hilda Trelawney Hope meidät vastaan. Meidät\nkäskettiin vierashuoneeseen.\n\n\"Herra Holmes\", sanoi rouva punastuen hämmästyksestä. \"Teette\ntodellakin pahoin nyt. Kuten selitin, tahdoin, että te pitäisitte\nkäyntini teidän luonanne salassa, jottei mieheni luulisi minun\nsekautuvan hänen asioihinsa. Ja kuitenkin saatatte te minut huonoon\nvaloon tulemalla tänne ja siten osoittamalla, että olemme keskenämme\njossakin tekemisessä!\"\n\n\"Ikävä kyllä, mutta muutakaan en voinut, hyvä rouva. Olen saanut\ntehtäväkseni etsiä tuota äärettömän tärkeätä paperia ja sen tähden on\nminun pakko, hyvä rouva, pyytää teitä olemaan niin erinomaisen hyvä ja\nantamaan sen minulle.\"\n\nNainen hypähti ylös ja hänen kauniit kasvonsa muuttuivat kalman\nkalpeiksi. Hänen silmänsä olivat lasimaiset; hän änkytti ja minä\npelkäsin hänen pyörtyvän. Mielenlujuudellaan selvisi hän kuitenkin pian\nhämmästyksestään.\n\n\"Te -- te solvaatte minua, herra Holmes.\"\n\n\"En, hyvä rouva, en. -- Tästä ei ole mitään hyötyä, antakaa vain kirje\nminulle!\"\n\nHän hyökkäsi kellonnauhan luo.\n\n\"Kamaripalvelija saa näyttää teidät ulos!\"\n\n\"Rouva, älkää soittako. Jos sen teette, menevät ponnistukseni hukkaan,\nenkä saa häväistysjuttua vältetyksi. Jos luotatte täydellisesti minuun,\nkäy kaikki hyvin. Jos taas asetutte minua vastaan, niin täytyy minun\nilmaista teidät.\"\n\nRouva seisoi ylpeän uhmailevana, hän oli todellakin ruhtinaallinen\nolento katsoessaan tuikeasti Holmesia silmiin, ikäänkuin olisi hän\ntahtonut lukea hänen sisimmät ajatuksensa. Kellonnauha oli hänellä\nkädessään, mutta hän ei soittanut.\n\n\"Te koetatte säikyttää minua. Onko sellainen miehekästä, herra Holmes.\nTulette tänne peloittamaan minua, onnetonta naisraukkaa. Sanotte\ntietävänne jotakin -- mitä te sitten tiedätte?\"\n\n\"Pyydän teitä istuutumaan, hyvä rouva. Voitte loukata itseänne\nkaatuessanne. En puhu mitään, ennen kuin suvaitsette istua. Kiitoksia.\"\n\n\"Saatte aikaa viisi minuuttia, herra Holmes.\"\n\n\"Yksikin riittää, Hilda rouva. Tiedän, että kävitte Eduardo Lucasin\nluona ja annoitte hänelle kyseessä olevan paperin. Kävitte talossa\neilisiltana ja otitte kirjeen piilopaikastaan maton alta.\"\n\nRouva tuijotti häneen kasvot tuhkan harmaina ja nieli pari kertaa ennen\nkuin sai sanan suustaan.\n\n\"Te olette hullu, herra Holmes -- hullu!\" huudahti hän viimein.\n\nHolmes otti taskustaan pienen pahvipalan, joka oli leikattu eräästä\nnaisen valokuvasta.\n\n\"Otin tämän mukaani, sillä arvelin siitä olevan jotakin hyötyä\", sanoi\nhän, \"Poliisi tunsi tämän henkilön.\"\n\nRouva huohotti ja hänen päänsä heilahti taaksepäin tuolin selkänojaa\nvasten.\n\n\"Rouva, kirje on teillä. Asia voidaan vielä järjestää. En tahdo\nmitenkään tuottaa teille ikävyyksiä. Tehtäväni loppuu heti, kun olen\nantanut tuon kadonneen kirjeen miehellenne. Kuulkaa neuvoani ja olkaa\nsuora -- se on ainoa keino.\"\n\nRouvan mielenlujuus oli kerrassaan ihmeteltävä. Vieläkin hän pysyi yhtä\njäykkänä.\n\n\"Sanon teille vielä kerran, herra Holmes, että puheenne aiheutuu\nmielettömästä päähänpistosta.\"\n\nHolmes nousi.\n\n\"Surkuttelen teitä, rouva. Olen tehnyt voitavani puolestanne -- mutta\nhuomaan kaiken olevan turhaa.\"\n\nHolmes soitti kelloa. Kamaripalvelija astui sisään\n\n\"Onko herra Trelawney Hope kotona?\"\n\n\"Hän tulee kello 12.15.\"\n\nHolmes katsoi kelloaan.\n\n\"Siis neljännestunnin kuluttua\", sanoi hän. \"Hyvä, minä odotan.\"\n\nKamaripalvelija sai tuskin oven suljetuksi jälkeensä, kun Hilda rouva\njo oli polvillaan Holmesin jalkojen juuressa ja ojensi kätensä häntä\nkohtaan kyynelten vieriessä; pitkin hänen kauniita kasvojaan.\n\n\"Oi, säästäkää minua, herra Holmes! Säästäkää minua!\" rukoili hän\nepätoivoissaan. \"Älkää taivaan nimessä sanoko sitä hänelle! Minä\nrakastan häntä niin suunnattomasti, etten soisi pienimmänkään varjon\nhimmentävän hänen elämäänsä, ja minä tiedän, että tämä murtaisi hänen\njalon sydämensä!\"\n\nHolmes nosti hänet seisomaan. \"Olen kiitollinen teille, rouva, että\nvaikkapa aivan viime hetkessä, tulitte järkiinne. Nyt emme saa hukata\nsekuntiakaan. Missä on kirje?\"\n\nRouva riensi pulpettinsa luo, avasi sen ja otti sieltä pitkän sinisen\nkirjekuoren.\n\n\"Tässä se on, herra Holmes. Kumpa en milloinkaan olisi sitä nähnyt!\"\n\n\"Millä tavalla annamme sen takaisin?\" mumisi Holmes. \"Joutuin, joutuin!\nMeidän on mietittävä joku keino. Missä on hänen salkkunsa?\"\n\n\"Makuuhuoneessa.\"\n\n\"Sepä sattui onnellisesti. Joutukaa rouva ja hakekaa se tänne!\"\n\nMinuuttia myöhemmin saapui hän takaisin punainen salkku kädessään.\n\n\"Millä tavalla aukaisitte sen ensikerralla? Onko teillä toinen avain?\n-- Niin luonnollisesti teillä on. Avatkaa se, tehkää hyvin!\"\n\nHilda rouva veti poveltaan pienen avaimen. Salkku avattiin. Se oli\ntäynnä papereita. Holmes pisti sinisen kirjekuoren syvälle muiden\nasiapaperien joukkoon. Salkku lukittiin ja vietiin makuuhuoneeseen.\n\n\"Kaikki on nyt sitä myöten valmista\", sanoi Holmes, \"ja meillä on vielä\nkymmenen minuuttia aikaa. Olen mennyt pitkälle teitä suojellessani,\nHilda rouva. Olkaa hyvä ja vastapalvelukseksi kertokaa tässä\nodottaessamme, mikä oli todellinen aihe tähän perin omituiseen tekoonne\n-- mutta peittelemättä.\"\n\n\"Herra Holmes, kerron teille kaikki\", huudahti rouva. \"Oi, herra\nHolmes, ennen antaisin oikean käteni kuin tuottaisin hänelle\npienintäkään surua! Ei koko Lontoossa ole yhtään naista, joka\nrakastaisi miestänsä niinkuin minä ja kuitenkin -- jos hän tietäisi\nmiten minun on ollut pakko näin menetellä, ei hän milloinkaan antaisi\nsitä minulle aneeksi, sillä hänen oma kunniantuntonsa on niin suuri,\nettei hän voi koskaan unhottaa tai antaa anteeksi toisten vikoja.\nAuttakaa minua, herra Holmes! Onneni, hänen onnensa, meidän elämämme on\nkyseessä.\"\n\n\"Joutukaa, rouva, aika kuluu!\"\n\n\"Kaikkeen on syynä eräs kirje, herra Holmes, varomaan kirje,\nkirjoitettu ennen naimistamme, lapsellinen kirje, rakastuneen tytön\nkirje. En sillä mitään pahaa tarkoittanut, mutta kuitenkin olisi hän\npitänyt sitä rikollisena. Jos hän olisi saanut lukea tuon kirjeen,\nolisi hänen luottamuksensa minuun hävinnyt ainaiseksi. Vuosia on\nkulunut siitä, kun sen kirjoitin. Luulin jo koko asian joutuneen\nunholaan. Silloin kuulin tuolta mieheltä, Lucasilta, että hän oli\nsaanut kirjeen käsiinsä ja hän aikoi antaa sen miehelleni. Rukoilin\nhäntä olemaan armollinen. Hän vastasi antavansa kirjeen minulle vain\nsillä ehdolla, että hankkisin hänelle erään asiakirjan, jonka näön hän\nselitti minulle, ja joka oli mieheni salkussa. Hänen vakoojansa oli\nkertonut sen hänelle ja sanonut missä kirje on. Hän vannoi, ettei se\ntuottaisi miehelleni mitään ikävyyksiä. Ajatelkaa itseänne asemassani,\nherra Holmes! Mitä olisinkaan voinut tehdä?\"\n\n\"Puhua miehellenne asiasta.\"\n\n\"Minä en voinut, herra Holmes. Minä en voinut! Toiselta puolelta uhkasi\nminua täydellinen häviö ja toiselta puolelta, niin kauheana kuin\npidinkin mieheni paperien, ja päälle päätteeksi valtiollisten\nanastamista, en käsittänyt seurauksia, jota vastoin kuitenkin\nliiaksi selvään tajusin, mikä uhkasi rakkauttamme ja keskinäistä\nluottamustamme. Ja niin tein minä sen, herra Holmes! Otin vahaan kuvan\nhänen avaimestaan, Lucas hankki minulle toisen ja sillä avasin salkun.\nOtin kirjeen ja vein sen Lucasille.\"\n\n\"Mitä tapahtui hänen luonaan rouva?\"\n\n\"Kolkutin ovelle, kuten olimme sopineet. Kun Lucas avasi, jätin oven\nraolleen jäljestäni, sillä minua peloitti olla kahden hänen kanssaan.\nMuistan erään naisen seisseen ulkopuolella, kun menin sisään. Asiamme\noli pian selvitetty. Kirjeeni oli hänen kirjoituspöydällään; annoin\nhänelle asiapaperin ja hän minulle kirjeen. Silloin kuulin jonkun\nkulkevan ovessa ja tulevan portaita ylös. Lucas hyppäsi pöydän äärestä,\nkäänsi kiireesti mattoa, kätki asiapaperin salaiseen kätköön lattiassa\nja levitti maton paikoilleen. Silloin astui nainen sisään. Mitä sen\njälkeen tapahtui, on minusta kuin kauheaa unennäköä. Muistan naisen,\njolla oli synkkä, raivoava katse, ja joka huusi ranskankielellä:\n'Luuloni ei ollut turhaa. Viimeinkin tapasin sinut yhdessä hänen\nkanssaan!' -- Sitten syntyi hurja tappelu. Näin Lucasin liehuvan tuoli\nkädessään, veitsi kiilsi naisen kädessä. Hyökkäsin ulos huoneesta\npäästäkseni näkemästä tätä kauheaa näytelmää ja juoksin yhtä päätä\nkotiin; seuraavana aamuna näin sanomalehdistä, miten se oli päättynyt.\n-- Olin onnellinen sinä yönä, sillä olin saanut kirjeeni takaisin, enkä\nsilloin vielä tiennyt mitään seurauksista.\n\n\"Sain tietää samana aamuna, että olin vaihtanut pahan vieläkin\npahempaan. Mieheni epätoivo, että asiapaperi oli hävinnyt, viilsi\nsydäntäni. Tuskin voin pidättäytyä heti heittäytymästä hänen\njalkoihinsa ja tunnustamasta, mitä olin tehnyt. Mutta silloin olisin\nilmaissut sen, mitä olin tahtonut salata menneiltä ajoilta. Samana\naamuna tulin sitten teidän luoksenne saadakseni tietää rikokseni täyden\nmerkityksen. Siitä hetkestä saakka, kun te sen ilmoititte, keskittyivät\nkaikki ajatukseni siihen, että paperi oli hankittava miehelleni\ntakaisin. Sen täytyi edelleenkin olla siellä, mihin Lucas sen pisti,\nsillä hän kätki sen ennen kuin tuo kamala nainen astui sisään. Mutta\nmillä tavalla voisin päästä huoneeseen, jossa se oli? Kaksi päivää\ntarkastin taloa, mutta ovea ei milloinkaan avattu. Eilisiltana tein\nviime yritykseni. Millä tavalla menettelin ja miten onnistuin, tiedätte\njo. Toin paperin mukanani ja aioin hävittää sen, kun en keksinyt mitään\nkeinoa, miten olisin sen antanut takaisin miehelleni paljastamatta\nitseäni. Hyvä Jumala -- kuulen hänen askeleensa jo portaista!\"\n\nHerra Trelawney Hope riensi samassa huoneeseen.\n\n\"Tiedättekö jotakin uutta, herra Holmes, jotakin uutta?\" huudahti hän.\n\n\"Minulla on hiukan toiveita.\"\n\n\"Luojalle kiitos!\". Hänen kasvonsa loistivat. \"Syön tänään aamiaista\npääministerin kanssa. Voiko hänkin saada tietoa toiveistanne? Hänellä\non rautaiset hermot ja kuitenkin tiedän, että hän on tuskin silmäänsä\nummistanut sen jälkeen kuin tämä kauhea tapahtuma sattui. Jacobs, pyydä\npääministeri sisään.\"\n\n\"Rakkaani, suo anteeksi, meillä on valtiollisia asioita, odota meitä\nviiden minuutin kuluttua ruokasalissa.\"\n\nPääministeri näytti hillitsevän itseään, mutta minä voin nähdä hänen\nsilmäinsä kiillosta ja hänen suonikkaiden käsiensä nykäyksistä, että\nhänkin oli yhtäläisessä jännityksessä kuin nuori virkaveljensä.\n\n\"Teillä kuuluu olevan jotakin kerrottavaa, herra Holmes.\"\n\n\"Vain kielteisiä asioita toistaiseksi\", vastasi ystäväni. \"Olen etsinyt\nkirjettä kaikista mahdollisista paikoista, joissa se olisi voinut olla,\nja olen varma, ettei mitään vaaraa ole pelättävissä.\"\n\n\"Mutta tuo ei riitä, herra Holmes. Emmehän iäti voi elää sellaisella\ntulivuorella. Meidän täytyy tietää jotakin varmasti.\"\n\n\"Minulla on hyviä toiveita, että pääsemme varmuuteen asiassa, jonka\nvuoksi olemme täällä. Kuta enemmän olen ajatellut tätä asiaa, sitä\nenemmän olen alkanut luulla, ettei kirje milloinkaan ole päässytkään\ntämän talon seinien ulkopuolelle.\"\n\n\"Herra Holmes!\"\n\n\"Jos se olisi viety muualle, olisi se aivan varmaan jo julkaistu.\"\n\n\"Mutta miksi joku olisi ottanut sen säilyttääkseen sitä täällä?\"\n\n\"En ole varma, onko sitä kukaan ottanutkaan.\"\n\n\"No mitenkä se sitten olisi hävinnyt salkusta?\"\n\n\"En ole varma, onko se hävinnytkään sieltä.\"\n\n\"Herra Holmes, tämä pila ei ole paikoillaan. Vakuutan teille, ettei se\nole salkussani.\"\n\n\"Oletteko tutkinut salkkuanne tiistaiaamun jälkeen?\"\n\n\"En, sehän olisi tarpeetonta.\"\n\n\"Ehkä ette sitä huomannut.\"\n\n\"Se on mahdotonta, sanon sen teille.\"\n\n\"Mutta minä en ole asiasta ollenkaan varma; olen nähnyt sellaista\nennenkin tapahtuvan. Siellä on ehkä muitakin papereita. Ja kirje on\nvoinut sotkeutua niiden joukkoon.\"\n\n\"Se oli päällimmäisenä.\"\n\n\"Joku on voinut liikutella salkkua niin, että se on muuttanut paikkaa.\"\n\n\"Ei, ei. Minä tarkastin kaikki paperit.\"\n\n\"Asiahan saadaan pian ratkaistuksi, Hope\", sanoi pääministeri. \"Tuodaan\nsalkku tänne ja tarkastetaan.\"\n\nSihteeri soitti kelloa.\n\n\"Jacobs, tuo tänne salkkuni. Tämä on kauheaa ajan hukkaamista. Mutta\njollei mikään muu riitä, niin teen teidän mielenne mukaan. Kiitos,\nJacobs, anna se tänne. Avain on aina kellonperissäni. Tässä ovat\npaperit, nyt näette ne. Kirje lordi Mellowilta, Charles Hardyn\nraportti, muistiinpanot Belgradista, nootti viljan hinnoista Venäjällä\nja Saksassa, kirje Madridista, loordi Flowersin nootti -- Jumalani,\nmitä tämä merkitsee -- lordi Bellinger, lordi Bellinger!\"\n\nPääministeri tempaisi sinisen kirjekuoren hänen kädestään.\n\n\"Tässä se on -- ja kirje on aivan vahingoittumaton. Hope, onnittelen\nteitä!\"\n\n\"Kiitos; kiitos! Tuntuu kuin olisi paino pudonnut hartioiltani. Mutta\ntämä on käsittämätöntä, mahdotonta. Herra Holmes, te olette velho,\nihmeitten tekijä.\"\n\n\"Koska tiesin, ettei se voinut olla missään muualla!\"\n\n\"En voi uskoa silmiäni!\" Ihastuksissaan hyökkäsi hän ulos ovesta.\n\"Missä on vaimoni? Minun täytyy kertoa hänelle, että kaikki on jälleen\npaikoillaan. Hilda! Hilda!\" kaikui hänen äänensä portaissa.\n\nPääministeri katsoi Holmesiin veitikkamaisesti.\n\n\"Tässä on jotakin, jota emme näe silmillämme. Sanokaa millä tavalla\nkirje tuli takaisin salkkuun?\"\n\nHymyillen väisti Holmes pääministerin omituisten silmien terävää,\nläpitunkevaa katsetta.\n\n\"Meilläkin on valtiolliset salaisuutemme\", sanoi hän ottaen hattunsa ja\nläksi.\n\n\n\n\nKUUSI NAPOLEONIN RINTAKUVAA.\n\n\nSattui useinkin, että tarkastaja Lestrade Scotland Yardista pistäytyi\nilloin luonamme, ja hänen käyntinsä olivat aina tervetulleita Sherlock\nHolmesille, koska hän siten saattoi seurata tapahtumia poliisikunnan\npääkonttorissa. Lestraden kertomia uutisia palkitsi Holmes olemalla\naina tarkkaavainen kuulija, hän seurasi suurella mielenkiinnolla\nsalapoliisin yksityiskohtaisia kertomuksia ja antoi silloin tällöin\njonkun viittauksen tai lausui otaksumisen, joka perustui hänen omaan\nsuureen kokemukseensa.\n\nTänä iltana ei Lestrade ollut puhunut muusta kuin ilmasta ja\nsanomalehdissä kerrotuista tapahtumista. Sitten hän vajosi\näänettömyyteen ja tupruutteli mietiskelevän näköisenä sikariansa.\nHolmes katseli häntä tutkivasti.\n\n\"Onko sattunut mitään merkillistä tapausta nykyään?\" kysyi hän.\n\n\"Ei suinkaan, herra Holmes, ei mitään erittäin merkillistä.\"\n\n\"Kertokaa kumminkin.\"\n\n\"No niin, herra Holmes, kieltämättä eräs seikka tuottaa minulle paljon\npäänvaivaa. Mutta tapaus on niin naurettava, että minua epäilyttää\nvaivata teitä sillä. Juttu on kyllä toisaalta hyvinkin omituinen, ja\ntiedänhän, että teitä miellyttää kaikki, mikä on tavallisuudesta\npoikkeavaa. Mutta minun mielestäni kuuluu se paremmin tohtori Watsonin\nalaan kuin teidän.\"\n\n\"Onko kysymys jostakin taudista?\" tiedustelin minä.\n\n\"Ei, hulluudesta, joka on hyvin merkillistä laatua. Uskoisiko kukaan,\nettä vielä meidän aikanamme on sellaisia henkilöitä, jotka niin\nvihaavat Napoleonia, että tahtovat hävittää kaikki hänen rintakuvansa,\njotka vain saavat käsiinsä.\"\n\n\"Tuo ei nähtävästi kuulu minun alaani\", sanoi Holmes nojautuen\ntaaksepäin tuolissaan.\n\n\"Niin, sitähän minä juuri sanoinkin. Mutta jos mies murtautuu huoneihin\nsärkeäksensä esineitä, jotka eivät ole hänen omiansa, niin saapihan\npoliisikin semmoiseen asiaan sekautua.\"\n\nHolmes muuttui heti tarkkaavaiseksi.\n\n\"Murtautuuko hän huoneihin? Sehän on merkillisempää\", sanoi hän.\n\"Kertokaapa minulle tuo asia.\"\n\nLestrade katsoi muistikirjaansa.\n\n\"Ensimmäinen tapaus ilmoitettiin neljä päivää sitten\", sanoi hän. \"Se\nsattui Moise Hudsonin taidekaupassa Kensington Roadin varrella.\nKauppapalvelija oli poistunut puodista hetkeksi, mennäkseen sisempään\nhuoneeseen, kun hän sai kuulla kauhean jyskeen. Hän riensi puotiin ja\nnäki erään kipsisen Napoleonin rintakuvan, joka muiden taide-esineitten\njoukossa oli ollut pöydällä, nyt olevan palasina lattialla. Hän juoksi\nkadulle, mutta vaikka useat ohikulkijat olivatkin nähneet erään miehen\nsyöksyvän puodista, ei kumminkaan voitu saada häntä kiinni, eikä saatu\nedes tyydyttävästi hänen ulkonäköänsäkään selville. Rintakuva ei\nkumminkaan ollut kuin muutaman markan arvoinen, ja koko juttu näytti\nliian vähäpätöiseltä vaatiakseen poliisin sekautumista.\n\n\"Toinen tapaus oli kumminkin vakavampi ja merkillisempikin. Se sattui\neilen illalla.\n\n\"Vähän matkaa Hudsonin puodista Kensington Roadin varrella asuu eräs\ntunnettu lääkäri, tohtori Barnicot, jolla on melkein laajin toiminta\nThemsin eteläpuolella. Hänen asuntonsa ja vastaanottohuoneensa ovat\nKensington Roadin varrella, mutta Lower Brixton Roadin varrella on\nhänellä kirurginen laitos ja sairaala. Tämä tohtori Barnicot on\nNapoleonin innokas ihailija, ja koko hänen talonsa on täynnä kirjoja\nsuuresta keisarista, sekä kuvia ja muistomerkkejä hänestä. Joku aika\nsitten osti hän Moise Hudsonilta kaksi kipsijäljennöstä ranskalaisen\nkuvanveistäjä Devinin tekemästä Napoleonin rintakuvasta. Toinen näistä\non hänen talossaan Kensington Roadin varrella ja toinen Lower Brixtonin\nvarrella. No niin, tullessaan huoneestaan aamulla, huomasi tohtori\nBarnicot, että hänen taloonsa oli tehty murtovarkaus, mutta muuta ei\noltu otettu kuin hallissa sijaitseva Napoleonin rintakuva. Se oli viety\nulos ja särjetty puutarhan muuria vasten, sillä sieltä löytyivät\nsirpaleet.\"\n\nHolmes hieroi käsiään.\n\n\"Tämä kuulostaa omituiselta\", sanoi hän.\n\n\"Niin, minä ajattelin, että tämä huvittaisi teitä. Mutta en ole vielä\npäässyt loppuun. Tohtori Barnicotin täytyi olla sairaalassaan kello\nkaksi, ja voitte ajatella hänen hämmästystään, kun hän sinne\nsaapuessaan huomasi ikkunan avatuksi ja näki toisenkin Napoleonin\nrintakuvan sirpaleina lattialla. Kummassakaan tapauksessa ei ollut\nainoatakaan merkkiä todistamassa, oliko tämän teon tehnyt joku hullu\nvai oliko sillä rikollinen tarkoitus. Sellainen on koko asia, herra\nHolmes.\"\n\n\"Se onkin merkillinen\", sanoi Holmes, \"hyvin kummallinen. Saanko kysyä,\nolivatko nämä molemmat rintakuvat aivan samanlaisia kuin se, joka\nsärjettiin herra Hudsonin puodissa?\"\n\n\"Kyllä, ne oli tehty aivan saman mallin mukaan.\"\n\n\"Tämä vastustaa mielipidettä, että niiden särkijä on toiminut yleisen\nNapoleonvihan vaikutuksesta. Kun ajatellaan, kuinka monta sataa\nNapoleonin kuvaa täytyy olla koko Lontoossa, niin on jokseenkin väärin\nluulla, että sellainen hulluus alkaa kolmen aivan samanlaisen\nrintakuvan särkemisellä.\"\n\n\"Minä olen samaa mieltä\", sanoi Lestrade. \"Mutta huomattakoon, että\nherra Hudson on ainoa taidekauppias tässä osassa Lontoota, eikä hänellä\nole moneen vuoteen ollut sellaisia Napoleonin rintakuvia myytävänä.\nVaikka siis Lontoossa voi ollakin monta sataa rintakuvaa, on hyvin\nluultavaa, että muita ei ole ollut tässä piirissä, ja joku hullu siis\non voinut alkaa niistä, vai mitä luulette, tohtori Watson?\"\n\n\"Tuollainen hulluus esiintyy melkein miten hyvänsä, siinä ei ole mitään\nrajoja\", vastasin minä. \"Joku tuollainen mielijohde voi olla\nhenkilöllä, joka kaikissa muissa teoissaan ja toimissaan on muuten\naivan täysijärkinen.\n\n\"Joku henkilö, joka on lukenut kovin paljon Napoleonista, tai jonka\nsuku mahdollisesti on saanut kärsiä jotakin vääryyksiä Napoleonin\nsotien aikana, voi hyvin helposti saada päähänsä jonkun tuolla tavalla\nilmenevän mielijohteen.\"\n\n\"Tuo ei kelpaa, rakas Watson\", sanoi Holmes pudistaen päätään, \"sillä\nmikään mielijohde maailmassa ei voi ilmoittaa sinun omituiselle\nhullullesi, missä kaikki nämä rintakuvat ovat.\"\n\n\"Mutta kuinka voit sen sitten selittää?\"\n\n\"Minä en koetakaan sitä selittää. Minä vain huomautan, että tuon\nhenkilön hulluudessa on paljon järkiperäistä suunnittelua. Niinpä hän\nesimerkiksi vei kuvan puutarhaan, sillä hän tiesi, että melu voisi\nherättää tohtori Bernicotin perheen, jos hän särkisi sen hallissa,\njossa se oli. Minusta tuntuu tämä asia naurettavalta, mutta minä en\nuskalla kohauttaa sille olkapäitäni, sitten kuin olen saanut kokea,\nettä pari vaikeinta ja merkillisintä juttuani ovat alkaneet hyvin\nvähäpätöisellä tavalla. Muistatko, Watson, kuinka tuo kamala juttu\nAbermettyn perheestä ensiksi herätti huomiotani siten, että persilja\noli vajonnut syvälle voihin eräänä hyvin kuumana päivänä? Minä en\nsenvuoksi hymyile teidän kertomuksellenne noista kolmesta särkyneestä\nrintakuvasta, Lestrade, olenpa teille kiitollinenkin, jos annatte minun\nvielä kuulla tämän jutun kehityksestä, sikäli kun jotakin vielä saatte\ntietää.\"\n\nYstäväni saikin, kuten oli pyytänytkin, kuulla lisää, vieläpä paljon\npikemmin ja melkoista surullisemmassa muodossa kuin oli aavistanutkaan.\nOlin juuri pukeutumassa seuraavana aamuna, kun ovelleni koputettiin ja\nHolmes tuli sisään sähkösanoma kädessään. Hän luki sen ääneen:\n\n\"Tulkaa heti! 131 Pitt-katu, Kensington. Lestrade!\"\n\n\"Mistä on kysymys?\" kysyin minä.\n\n\"Sitä en tiedä, mutta otaksun, että tämä on tuon rintakuvajutun jatkoa.\nSiinä tapauksessa on ystävämme kuvansärkijä siirtänyt toimintansa\ntoiseen osaan Lontoota. Kahvi on jo pöydällä, Watson, ja ajuri odottaa\nportilla.\"\n\nPuolessa tunnissa olimme Pitt-kadulla, joka on pieni rauhallinen katu,\nja jonka lähellä on eräs Lontoon vilkkaimpia liikkeitä. N:o 131 oli\nsamoin kuin naapuritalotkin hyvin matala ja teki hyvin ikävän\nvaikutuksen. Saapuessamme perille, huomasimme joukon poikasia\nkokoontuneen portille. Holmes vihelsi heikosti.\n\n\"Tämä on ainakin murhayritys\", sanoi hän. \"Mikään vähäisempi tapaus ei\nvoi saada lontoolaista sähkösanomapoikaa seisahtumaan. Katsohan vain\nhänen pyöreitä olkapäitään ja kurotettua kaulaansa... Ja kas tässä\nWatson, ylemmät portaat ovat märät ja toiset kuivat. Jälkiä tässä kyllä\non tarpeeksi. Tuossa on Lestrade, nyt saamme pian tietää kaikki.\"\n\nTarkastaja näytti vakavalta kuljettaessaan meidät vierashuoneeseen,\njossa eräs vanhanpuolinen herra, tukka harjaamattomana ja yönuttu\nyllään, kiihtyneessä mielentilassa kulki edestakaisin lattialla. Hänet\nesitettiin meille talon omistajaksi, herra Horace Harkeriksi, Central\nPressin toimittajaksi.\n\n\"Napoleonin rintakuvat ovat taaskin kysymyksessä\", sanoi Lestrade.\n\"Juttu näytti teitä niin huvittavan, herra Holmes, että otaksuin teidän\nhaluavan tietää, että asia on nyt saanut paljon vakavamman käänteen.\"\n\n\"Mitä on sitten nyt tapahtunut?\"\n\n\"Murha. Herra Harker, tahdotteko kertoa tälle herralle, mitä on\ntapahtunut?\"\n\nYönuttuun puettu herra tuli luoksemme kasvoillaan hyvin alakuloinen\nilme.\n\n\"Koko elämäni\", sanoi hän, \"olen kerännyt uutisia muista ihmisistä, ja\nkun nyt jotakin oikein huomiota herättävää on sattunut minulle\nitselleni, olen niin hämmentynyt, etten saa kokoon yksinkertaisinta\nlausettakaan. Jos olisin tullut tänne sanomalehtimiehenä, olisin\nkysellyt itseltäni ja kirjoittanut kaksi palstaa asiasta. Nyt on laita\nniin, että saan kertoa tätä juttua ehtimiseen muille ihmisille,\nhyötymättä siitä ollenkaan. Mutta jos teiltä, herra Holmes, saan\njotakin apua tämän selittämiseen, niin palkitsee se täydellisesti sen,\nettä kerron jutun vieläkin kerran.\"\n\nHolmes istuutui kuuntelemaan.\n\n\"Kaikki näyttää koskevan sitä Napoleonin rintakuvaa, jonka ostin neljä\nkuukautta sitten ja asetin tähän huoneeseen. Minä sain sen halvalla\nHarding-veljeksiltä, joiden kauppa on aivan High-kadun aseman lähellä.\nSanomalehtityöni on useimmin suoritettava yöllä, joten voi sattua, että\nistun täällä kirjoittamassa päivän valkenemiseen saakka. Kuten\nesimerkiksi tänäänkin. Istuin kirjoituspöytäni ääressä eräässä\nhuoneessa talon yläkerroksen takaosassa, ja kello oli kolme, kun olin\nkuulevinani jonkun kulkevan täällä alhaalla. Kuuntelin, mutta silloin\noli aivan hiljaista, jonka vuoksi otaksuin melun kuuluneen kadulta.\nMutta äkkiä, viisi minuuttia myöhemmin, kuului kauhea huuto, kaikkein\nkamalin ääni, mitä milloinkaan olen kuullut, herra Holmes. Se tulee\nkaikumaan korvissani koko elämäni. Istuin ensin paikallani aivan\njähmettyneenä kauhusta, mutta vihdoin voin ottaa uuniraudan ja lähteä\nalas. Tullessani tähän huoneeseen, huomasin ikkunan olevan\nselkiselällään ja näin heti, että rintakuva oli kadonnut. Mitä rosvo\nsillä tekee, on minulle käsittämätöntä, sillä se oli kipsinen ja\ntykkänään arvoton.\n\n\"Te voitte itsekin huomata, että rosvo mentyään tästä ikkunasta ulos,\nvoi pitkällä hypyllä päästä portin edessä oleville portaille. Niin on\nmurtovaras selvästikin tehnyt. Minä taasen menin avaamaan ovea\npäästäkseni ulos sitä tietä. Tullessani pimeyteen olin kompastua\nkynnyksellä makaavaan ruumiiseen. Juoksin sisään noutamaan kynttilää,\nja silloin näin, että sillä raukalla oli syvä haava kurkussa ja oli\nyltäänsä veressä. Hän makasi selällään, polvet olivat hänellä koukussa\nja suu auki. Minä tulen uneksimaan siitä öisin. Ehdin puhaltaa\npoliisipilliini, mutta sitten lienen pyörtynyt, sillä en muista muuta,\nja herättyäni huomasin poliisimiehen seisovan luonani eteisessä.\"\n\n\"Kuka tuo murhattu on?\" kysyi Holmes.\n\n\"Ei ole mitään, josta sen saisimme tietää\", vastasi Lestrade. \"Saatte\nnähdä ruumiin ruumishuoneessa, mutta me emme vielä ole saaneet tietää,\nkuka hän on. Murhattu on pitkä, vankkarakenteinen, päivän paahtama,\nkorkeintaan kolmenkymmenen vuoden vanha mies. Hän on köyhästi puettu,\nmutta ei näytä työmieheltä. Hänen vieressään olevasta verilammikosta\nlöydettiin veitsi. En tiedä, onko murha tehty sillä, vai oliko se\nvainajan. Hänen liinavaatteissaan ei ole nimimerkkiä, eikä hänen\ntaskuissaan ollut mitään muuta kuin omena, nuoranpätkä, halpa Lontoon\nkartta ja eräs valokuva. Tässä se on.\"\n\nSe oli silmänräpäysvalokuva, joka oli otettu pienellä käsikoneella. Se\nkuvasi laihaa miestä, jolla oli terävät piirteet ja paksut kulmakarvat\nsekä omituisesti ulkoneva leuka.\n\n\"Ja mihin on rintakuva joutunut?\" kysyi Holmes tutkittuaan tarkasti\nvalokuvaa.\n\n\"Sen saimme tietää vähää ennen teidän tuloanne. Se on löydetty\nsirpaleina erään asumattoman talon pihalta Campden Hours Roadin\nvarrelta. Minä lähden sitä nyt katsomaan. Tuletteko mukaan?\"\n\n\"Luonnollisesti. Katselen vain hetkisen ympärilleni täällä.\"\n\nHän tutki ikkunan ja maton.\n\n\"Hänen jalkansa ovat olleet joko tavattoman pitkät, tai on hän ollut\nhyvin notkea mies. Ei ole ollut helppo päästä ikkunan luo ja avata sitä\nportailta -- palaaminen taasen ei ole ollut kovinkaan vaikea. Tuletteko\nmukaan katsomaan rintakuvanne jäännöksiä, herra Harker?\"\n\nSanomalehtimies oli alakuloisena istuutunut erään pöydän ääreen.\n\n\"Minun täytyy koettaa tehdä tästä jotakin\", sanoi hän, \"vaikka varmaan\ntiedän, että iltalehdet jo palstottain siitä kertovat. Tämä juuri\nkuvaa, kuinka huono onni minulla on. Muistatteko lehterin sortumista\nDoncasterilla? No, minä olin ainoa saapuvilla oleva sanomalehtimies,\nmutta minun lehteni oli ainoa, joka ei sisältänyt sanaakaan asiasta,\nsillä minä olin liian säikähdyksissäni voidakseni kirjoittaa siitä\nmitään. Ja nyt olen taaskin tullut liian myöhään, kun on tehty murha\nomassa talossani.\"\n\nKun me lähdimme, oli hän jo alkanut kirjoittaa, sillä kuulimme hänen\nkynänsä rapisevan paperilla.\n\nRintakuvan jäännösten löytöpaikka ei ollut etäällä. Ensimmäisen kerran\nsaivat silmämme nähdä sen kuvan keisarista, joka näytti tuossa\ntuntemattomassa herättävän niin sammumatonta vihaa. Se oli ruohostossa\nrikki lyötynä. Holmes poimi siitä useita kappaleita ja tutki niitä\ntarkasti. Hänen kasvojensa jännitetystä ilmeestä ja hänen hitaista\nliikkeistään ymmärsin, että hän oli päässyt jäljille.\n\n\"No?\" kysyi Lestrade.\n\nHolmes kohautti olkapäitään.\n\n\"Paljon on vielä jäljellä\", sanoi hän. \"Ja kumminkin ... ja\nkumminkin ... niin. tässä on kohtia, joista voi aloittaa tutkimisen.\nTämän yksinkertaisen kipsikuvan haltuunsa saaminen on tuon\ntuntemattoman silmissä ollut arvokkaampi kuin ihmiselämä. Se on yksi\nseikka. Ja sitten vielä yksi, hän ei särkenyt sitä talon sisällä eikä\nsen ulkopuolella, jos nyt hänen ainoa tarkoituksensa oli sen\nsärkeminen.\"\n\n\"Tuo toinenhan yllätti hänet, ja tuskinpa hän oikein tiesi, mitä hän\ntekikään.\"\n\n\"Niin, onhan se luultavaa. Mutta minä tahtoisin huomauttaa teille\nerästä tätä taloa koskevasta seikasta.\"\n\nLestrade katsoi ympärilleen...\n\n\"Talo on asumaton, ja siitä hän tiesi, ettei häntä täällä puutarhassa\nhäirittäisi.\"\n\n\"Niin, mutta onhan tuolla etempänä tämän kadun varrella toinenkin\nasumaton talo, jonka ohitse hänen on täytynyt mennä, ennen kuin hän\ntuli tänne. Miksi ei hän mennyt siihen, varsinkin kun vaara jonkun\nkohtaamisesta tuli sitä suuremmaksi, kuta kauemmin hän kantoi\nrintakuvaa.\"\n\n\"Minä luovun kaikesta\", sanoi Lestrade.\n\nHolmes osoitti suoraan edessämme olevaa lyhtyä.\n\n\"Tässä hän saattoi nähdä mitä hän teki, tuolla ei\", sanoi hän.\n\n\"Siinä olette oikeassa\", huudahti salapoliisi. \"Kun nyt ajattelen\nasiaa, särjettiin tohtori Barnicotilta otettu kuva aivan hänen punaisen\nyölamppunsa vieressä. Mutta mitä hyötyä on tämän tietämisestä, herra\nHolmes?\"\n\n\"Meidän tulee muistaa se. Vastaisuudessa voimme keksiä jotakin, johon\ntämä yhtyy. Mutta mitä meidän teidän mielestänne nyt on tekeminen,\nLestrade?\"\n\n\"Järjellisin keino on ehkä koettaa saada selville, kuka murhattu on. Se\nei voine olla vaikeaa. Kun olemme saaneet tietää, kuka hän on ja keitä\ntovereita hänellä on ollut, niin voimme sen johdolla päättää, mitä\nhänellä on voinut olla tekemistä Pitt-kadulla sekä kuka tuli häntä\nvastaan ja surmasi hänet herra Harkerin portailla. Ettekö usko sitä?\"\n\n\"Ehkä, vaikka minä puolestani en menettelisi siten.\"\n\n\"No, miten sitten?\"\n\n\"Ah, älkää antako minun mitenkään vaikuttaa teihin. Minä ehdotan, että\ntoimitte oman suunnitelmanne mukaan ja minä samoin. Sitten voimme\nverrata huomioitamme ja täydentää niitä.\"\n\n\"Niin, se on hyvä\", vastasi Lestrade.\n\n\"Jos palaatte Pitt-kadulle, tapaatte kyllä herra Harkerin. Tervehtikää\nhäntä minulta ja sanokaa minun olevan varma siitä, että joku\nvaarallinen mielenvikainen on käynyt hänen talossaan viime yönä.\"\n\n\"Mutta ettehän sitä itse uskone?\" sanoi Lestrade hämmästyneenä.\n\n\"Enkö? Ehkä en\", vastasi Holmes hymyillen. \"Mutta, joka tapauksessa se\nhuvittaa herra Harkeria ja Central Pressin lukijoita. Ja nyt, Watson,\non meillä edessämme pitkä työpäivä. Hyvä olisi, herra Lestrade, jos\nvoisitte tulla meille Baker-kadun varrelle kello kuusi iltapäivällä. Ja\nsiihen asti pyydän saada pitää tämän valokuvan, joka löytyi murhatun\ntaskusta. On mahdollista, että pyydän teitä avukseni pienessä\nyrityksessä illalla, jos nimittäin minun todistelmani sattumalta\nnäyttäytyvät oikeiksi. Hyvästi niin kauaksi ja onnea toimillenne?\"\n\nHolmes ja minä menimme yhdessä High-kadulle, ja siellä hän meni\nHarding-veljesten puotiin, josta viimeinen rintakuva oli ostettu. Eräs\npuotipalvelija ilmoitti meille, että herra Harding oli poissa kotoa,\neikä palaisi ennen kuin illalla; hän itse oli äsken tullut, eikä voinut\nantaa meille minkäänlaisia tietoja. Holmesin pettymys oli suuri.\n\n\"No niin, emmehän voi odottaakaan, että kaikki kävisi niin\nonnellisesti, Watson\", sanoi hän vihdoin. \"Me saamme nyt palata tänne\niltapäivällä hakemaan herra Hardingia. Kuten ymmärrät, tahdon saada\nselville näiden rintakuvien lähtökohdan, sillä tavalla saadakseni ilmi,\nonko niissä jotakin erikoista, joka aiheuttaa kaikkien niiden\nrikkomisen. Menkäämme nyt herra Hudsonin luo Kensington Roadin varrelle\nnähdäksemme voiko hän valaista asiaa.\"\n\nTunnin ajettuamme saavuimme toisen taidekauppiaan puotiin. Herra Hudson\noli pieni, tanakka, kasvoiltaan punakka mies, jonka käytös oli hieman\nlevoton.\n\n\"Niin, sir, juuri tässä pöydällä\", sanoi hän. \"Minun täytyy maksaa\nkalliit vuokrat ja tullit ja kaikki muut, ja siten tulee joku mies\nkadulta lyömään tavarat kappaleiksi. Niin, minä myin nuo kaksi\nrintakuvaa tohtori Barnicottille. Mitäkö ovat? Anarkisteja, tietysti!\nMuut kuin anarkistit eivät voisi saada semmoista päähänsä. Mistäkö sain\nnuo rintakuvat! Jos sen tahdotte tietää, niin olen saanut ne Gelder &\nComp:lta Church-kadun varrelta Stepneystä. Se on vanha hyvämaineinen\nliike tällä alalla. Montako minulla oli? Kolme -- kaksi ja yksi on\nkolme, nuo, jotka tohtori Barnicot osti, ja sitten vielä se, joka\nkeskellä selvää päivää viskattiin alas pöydältäni. Tunnenko tuon\nvalokuvan? En -- kyllä, minä tunnen sen! Onhan Beppo, eräs\nitalialainen, jota olen käyttänyt kaikenlaiseen työhön täällä puodissa.\nHän lähti luotani viikko sitten, enkä sen jälkeen ole hänestä mitään\nkuullut. En, minä en tiedä, mistä hän tuli tai mihinkä hän joutui.\nMinulla ei ollut mitään muistutettavaa häntä vastaan sinä aikana, kun\nhän oli täällä. Hän luopui paikastaan paria päivää ennen kuin rintakuva\nsärjettiin.\"\n\n\"Tämä on selvästikin kaikki, mitä voimme saada tietää Moise\nHudsonilta\", sanoi Holmes tullessamme puodista. \"Olihan Beppon nimi\njoka tapauksessa tämän ajoretken arvoinen. Menkäämme nyt etsimään\nGelder & Comp:ia! Ihmettelen, ellemme sieltä saa jotakin johtoa.\"\n\nNopeaa vauhtia ajoimme hienon Lontoon ohitse, Lontoon teatterien,\nLontoon suurten hotellien, Lontoon liikepaikkojen ohitse ja vihdoin\ntulimme laivatelakoiden sivu erääseen esikaupunkiin, jossa on\nsatatuhatta asukasta. Sen leveältä pääkadulta, jonka varrella ennen\nrikkaat City-kauppiaat asuivat, löysimme etsimämme kuvanveistoliikkeen.\nSen ulkopuolella oli piha, joka oli täynnä muistomerkkejä ja muuta\nsellaista, ja siihen kuului suuri huone, jossa viisikymmentä työmiestä\npuuhaili. Pitkäkasvuinen, vaaleatukkainen saksalainen johtaja otti\nmeidät hyvin kohteliaasti vastaan ja antoi selviä, varmoja vastauksia\nHolmesin kysymyksiin. Silmäys kirjoihin osoitti, että oli valmistettu\nsata kipsijäljennöstä Devinin Napoleoninkuvasta, ja nuo kolme,\njotka puoli vuotta sitten oli lähetetty Hudsonin taidekauppaan,\nmuodostivat puolet yhdestä \"ryhmästä\", jonka toinen puoli oli lähetetty\nHarding-veljeksille Kensingtoniin. Nämä kuusi olivat varmasti\nsamallaisia kuin muutkin. Saksalainen ei voinut keksiä syytä, miksi\ntahdottiin hävittää juuri ne, ja nauroi niin järjettömälle ajatukselle.\nTehtaanhinta oli kuusi shillinkiä, mutta jälleenmyyjät saivat\nkaksitoista tai enemmänkin. Rintakuva oli kokoonpantu kahdessa\nvalinmuotissa, yksi kumpaakin kasvojen puoliskoa varten. Tämän työn\ntekivät tavallisesti italialaiset siinä huoneessa, jossa nyt olimme.\nKun valaminen oli tehty, asetettiin kuvat erään huoneen ulkopuolella\nolevalle pöydälle kuivamaan ja sitten ne siirrettiin varastoon. Muuta\nhän ei voinut sanoa.\n\nMutta sitten sai hän nähdä valokuvan, ja sillä oli hyvin omituinen\nvaikutus häneen. Hän tuli tummanpunaiseksi vihasta ja kulmakarvat\nrypistyivät kokoon hänen aitosaksalaisten sinisten silmiensä päällä.\n\n\"Ah, tuoko roisto!\" huudahti hän. \"Niin, hänet kyllä hyvin tunnen. Tämä\non aina ollut hyvin arvossapidetty toiminimi, ja ainoan kerran, jolloin\npoliisi sekautui asioihimme, tapahtui se tuon vintiön vuoksi. Se sattui\nenemmän kuin vuosi sitten -- hän puukotti erästä toista italialaista\nkadulla ja tuli tänne poliisit kintereillään sekä vangittiin täällä.\nBeppo oli hänen nimensä, sukunimeä en tiedä. Se oli vallan oikein\nminulle, että sain ikävyyksiä hänen tähtensä, koska olin ottanut hänet\ntyöhöni; noiden kasvojen olisi pitänyt varoittaa minua. Mutta hän oli\nkumminkin minun parhaita työmiehiäni.\"\n\n\"Minkä rangaistuksen hän sai?\"\n\n\"Hän pääsi yhdellä vuodella, sillä hänen puukottamansa mies toipui\njälleen. Hän on varmaankin taasen vapaalla jalalla, mutta tänne ei hän\nole uskaltanut astua jalallaankaan. Eräs hänen serkuistaan on täällä\ntyössä ja hän voi varmaankin ilmoittaa teille, missä hän on.\"\n\n\"Ei, ei\", huudahti Holmes, \"älkää puhuko sanaakaan serkulle, sitä\npyydän teiltä! Tärkeä asia on kysymyksessä ja kuta enemmän siihen\nsyvennyn, sitä suurempiarvoiseksi näyttää se tulevan. Kun katsoitte\nkassakirjaan, huomasin minä, että myitte nuo rintakuvat kolmantena\npäivänä kesäkuuta viime vuonna. Voitteko sanoa minulle, milloin Beppo\nvangittiin?\"\n\n\"Sen saan helposti selville kirjoistani. Katsotaanpa, hän sai palkkansa\ntoukokuun 20 päivänä.\"\n\n\"Kiitos\", sanoi Holmes. \"Nyt en kauemmin tahdo kuluttaa aikaanne.\"\n\nKiitettyämme vielä saksalaista ja pyydettyämme häntä olemaan\nilmaisematta mitään meidän kyselyistämme, lähdimme me pois.\n\nPäivä oli pitkälle kulunut ennen kuin ehdimme syömään erääseen\nravintolaan. Sisäänastuessamme ostimme sanomalehden, jossa oli\n\"Huomiota herättävä murha. Murhaaja hullu\", ja se osoitti, että herra\nHarker oli kuin olikin onnistunut saamaan jotakin kokoon asiasta.\nKahden palstan pituudelta oli siinä mitä pöyristyttävimpiä kuvauksia\nmurhatapauksesta. Holmes asetti sanomalehden syrjään leipäkoria vasten\nja luki syödessään. Pari kertaa nauroi hän itsekseen.\n\n\"Tämä on erinomaista, Watson\", sanoi hän. \"Kuulehan vain: 'Lohdullista\non tietää, ettei voi olla erilaisia mielipiteitä tästä surkeasta\ntapauksesta sen jälkeen kuin herra Lestrade, eräs poliisikuntamme\netevimpiä jäseniä, ja hyvin tunnettu yksityissalapoliisi herra Sherlock\nHolmes ovat yksimielisiä siitä, että se omituinen tapahtumain jakso,\njoka on saanut niin kamalan käänteen, on kotoisin jonkun hullun eikä\nrikoksentekijän hämmentyneistä aivoista.' Sanomalehdistö on hyödyllinen\nlaitos, Watson, kun vain osaa sitä käyttää. Jos olet jo lopettanut,\nlähdemme taaskin Kensingtoniin kuulemaan, mitä Harding-veljeksillä on\nkerrottavaa.\"\n\nVeljekset Harding-nimisen toiminimen perustaja oli vilkas, valpas ja\npirteä pieni herra, jolla oli sangen sukkela kieli.\n\n\"Kyllä sir, olen jo lukenut asian iltalehdistä. Herra Horace Harker\nosti meiltä rintakuvan pari kuukautta siteen. Me tilasimme kolme\nsamanlaista kuvaa Gelder & Comp:lta ja ne on kaikki myyty. Minnekö? Sen\nvoin teille heti sanoa, kunhan vain ehdin silmätä kirjoihini.\nEnsimmäinen myytiin herra Harkerille kuten tiedätte, toinen herra\nJosiah Brownille, Labarnum Hodge, Chiswick, ja kolmas herra\nSanderfordille, Lower Grove Road, Reading. En, minä en ole milloinkaan\nnähnyt miestä, jota tuo kuva esittää. Muussa tapauksessa en olisi\nvoinut häntä unhottaa, sillä rumempia kasvoja tuskin olen nähnyt. Josko\nmeillä on italialaisia palveluksessamme? Niitä on montakin työmiestemme\njoukossa. Te voitte kyllä silmätä tähän kassakirjaan, jos tahdotte,\nmeillä ei ole mitään syytä pitää sitä salassa. Niin, tämä on\nmerkillinen juttu ja sangen huvittavaa olisi saada tietää, onko teidän\ntutkimuksillanne oleva mitään tuloksia.\"\n\nHerra Hardingin puhuessa oli Holmes tehnyt useita muistiinpanoja ja hän\nnäytti tyytyväiseltä saamiinsa tietoihin. Mutta hän ei kumminkaan\nsanonut mitään muuta kuin, että meidän tuli kiirehtiä ehtiäksemme\nkotiin kello kuudeksi, jolloin meidän piti tavata Lestradea. Kun\nehdimme perille, oli tarkastaja kumminkin siellä ennen meitä. Hän kulki\nlevottomana edestakaisin lattialla, eivätkä hänenkään tutkimuksensa\nnäyttäneet olleen turhia.\n\n\"No\", sanoi hän, \"oletteko onnistunut hyvin, herra Holmes?\"\n\n\"Meillä on ollut paljon tekemistä, emmekä ole työskennelleet\nmenestyksettä\", vastasi ystäväni. \"Olemme käyneet kummankin\ntaidekauppiaan luona sekä siinä tehtaassa, jossa kuvat on valmistettu,\nja minä tiedän nyt, mistä nuo rintakuvat ovat lähtöisin.\"\n\n\"Kuvatko!\" huudahti Lestrade. \"Niin teillähän on omat menettelytapanne,\nherra Holmes, enkä minä voi sanoa niistä mitään, mutta luulen kumminkin\nkäyttäneen päiväni paremmin kuin te. Olen saanut selville, kuka\nmurhattu on.\"\n\n\"Todellako?\"\n\n\"Ja tiedän murhan syyn.\"\n\n\"Suurenmoista!\"\n\n\"Meillä on eräs tarkastaja, jonka tehtävänä on pitää silmällä\nitalialaisten asuntopaikkoja. No, murhatulla oli katolilainen taikakalu\nkaulassaan, ja tuo seikka, samoin kuin hänen tumma ihonsa, saattoivat\nminut otaksumaan hänet etelämaalaiseksi. Tarkastaja Hill tunsi hänet\nheti. Hän on Pietro Venucci Neapelista, ja on ollut Lontoon pahimpia\npuukottajia. Hän kuuluu maffian-liittoon, joka kuten tunnette, on\nsalainen valtiollinen puolue, joka ei kammoksu murhiakaan päästäkseen\npäämääräänsä. Nyt voinette huomata, kuinka asia alkaa selvitä! Tuo\ntoinen on varmaankin myös italialainen ja maffian jäsen. Hän on kai\nrikkonut sääntöjä vastaan jollakin tavalla. Pietro on lähetetty häntä\netsimään. Luultavasti esittää murhatun taskusta löytämämme valokuva\ntuota toista, ja Pietrolla täytyi olla se, voidakseen varmaan tuntea\nkysymyksessä olevan henkilön. Hän pääsee uhrinsa jäljille, näkee hänen\nmenevän erääseen taloon ja odottaa häntä ulkopuolella. Taistelussa hän\nkumminkin itse saa kuoliniskun. Mitä arvelette, herra Holmes?\"\n\n\"Erinomaista, Lestrade, erinomaista\", sanoi hän. \"Mutta minä en ole\nvielä saanut selville, miksi rintakuvat on särjetty.\"\n\n\"Rintakuvatko! Niitä ette voi saada päästänne. Sehän ei ole mitään,\nsiitä saa hän korkeintaan kuusi kuukautta. Meidän on syytettävä häntä\nmurhasta, ja minulla ovat kaikki langat käsissäni.\"\n\n\"Ja mihin ensiksi ryhdytte?\"\n\n\"Lähden yksinkertaisesti Hillin seurassa ltalialaiskortteliin etsimään\nsitä, jota tuo valokuva esittää, ja vangitsen hänet murhasta. Tuletteko\nmeidän mukaamme?\"\n\n\"En luule tulevani. Kuvittelen voivamme saavuttaa tarkoituksemme paljon\nyksinkertaisemmalla tavalla. Minä en voi sanoa sitä varmasti, koska se\nriippuu -- niin, se riippuu eräästä asiasta, jota on meidän kokonaan\nmahdoton valvoa. Mutta minä toivon -- minä voin itse asiassa uskaltaa\nkaksi yhtä vastaan -- että saamme miehemme kiinni tänä iltana, jos\ntahdotte tulla meidän mukaamme, Lestrade.\"\n\n\"Italialaiskortteliinko?\"\n\n\"Ei, Chiswickiin, niin on osoite. Jos te seuraatte minua sinne tänä\niltana, Lestrade, niin minä tulen huomenna teidän mukananne\nitalialaiskortteliin, ja silloinhan ei ole mitään vahinkoa tapahtunut.\nMutta nyt tarvitsemme ensin nukkua pari tuntia, sillä minä en aio\nlähteä ennen kuin kello yksitoista illalla, emmekä varmaankaan ehdi\ntakaisin ennenkuin aamulla. Te syötte päivällistä kanssamme, Lestrade,\nja sitten saatte tuon sohvan haltuunne, kunnes on aika lähteä. Tahdotko\nsinä, Watson, nyt lähettää noutamaan pikalähettiä, sillä minun täytyy\nkirjoittaa eräs kirje, joka on heti lähetettävä.\"\n\nHolmes vietti illan penkomalla vanhoja sanomalehtikasoja vinnillä. Kun\nhän vihdoinkin tuli alas, loistivat hänen silmänsä voitonriemusta,\nmutta hän ei sanonut mitään. Minä puolestani olin askel askeleelta\nseurannut hänen kulkuansa tässä omituisessa tapauksessa, mutta vaikka\nen ymmärtänytkään, mihin hän tahtoi tulla, saatoin kumminkin käsittää,\nettä Holmes otaksui tuon kummallisen rikollisen yrittävän saada\nkäsiinsä molemmat jäljellä olevat rintakuvat, joista toinen oli\nChiswickissä. Retkemme tarkoitus oli varmaankin vangita hänet itse\ntyössä ja minä ihmettelin ystäväni viisasta menettelyä, koska hän\nsanomalehdissä päästi julkisuuteen tiedon väärästä otaksumisesta\nsaadakseen itse häiritsemättä seurata suunnitelmaansa. Minä en\nkummastunut, kun Holmes kehoitti minua ottamaan revolverin mukaani.\nItsekin hän oi aseilla varustettu.\n\nKello yksitoista olivat vaunut portin edessä. Ajoimme vähän matkaa\nHammersmith-sillan toiselle puolelle. Siinä sai ajuri käskyn odottaa.\nLyhyt kävely vei meidät eräälle kadulle, jota reunustivat pienet,\nyksinäiset rakennukset, joilla kullakin oli edessään pieni puutarha.\nErään lyhdyn valossa luimme portin päältä: \"Villa Laburnum.\" Talon\nasukkaat olivat nähtävästi kaikki menneet levolle, sillä koko talo oli\npimeä, lukuunottamatta erästä heikkoa valoa, joka säteili ulko-oven\nyläpuolella olevasta ikkunanruudusta. Aita, joka erotti puutarhan\nkadusta, loi synkän varjon sisäänpäin, ja siihen me pysähdyimme.\n\n\"Pelkään, että saamme odottaa kauan\", kuiskasi Holmes. \"Saamme kiittää\nonneamme, ettei sada. En edes usko, että me uskallamme tupakoidakaan\naikamme kuluksi. Mutta varmaan saammekin vaivamme palkituksi sitten.\"\n\nOdotuksemme ei tullutkaan pitkälliseksi. Se keskeytyi hyvin omituisella\ntavalla. Aivan äkkiä, hiljaisimmankaan äänen meitä varoittamatta,\naukeni portti ja pieni tumma olento riensi sisään, notkeasti ja\nnopeasti kuin apina. Näin hänen kulkevan ovesta tulevan valon ohitse ja\nkatoavan talon mustaan varjoon. Sitten seurasi pitkä odotus, jolloin\ntuskin uskalsimme hengittää. Senjälkeen kuului heikko, nariseva ääni;\navattiin joku ikkuna. Melu lakkasi ja taaskin seurasi pitkä\näänettömyys. Mies oli päässyt taloon. Näimme valon tuikkivan parista\nikkunasta.\n\n\"Menkäämme avatun ikkunan luo ja vangitkaamme hänet, kun hän tulee\nulos\", kuiskasi Lestrade.\n\nMutta ennen kuin olimme ehtineet liikkua, oli hän palannut. Kun hän\nsaapui valoon, huomasimme hänen kantavan jotakin valkeata esinettä\nkainalossaan. Äänettömyys teki hänet rohkeaksi. Hän kääntyi meihin\nselin, iski taakkansa maahan ja seuraavassa hetkessä kuului rasahtava\nääni. Hän oli niin kiintynyt hävitystyöhönsä, ettei hän kuullut\naskeleitamme, kun hiivimme ruohokentän yli. Tiikerihypyllä syöksyi\nHolmes äkkiä hänen päälleen ja sekuntia myöhemmin olimme Lestrade ja\nminä panneet hänelle käsiraudat. Kun käänsimme hänet, tunsin minä hänen\nkamalan rumat, raivon vääristämät kasvonsa samoiksi, joita valokuva\nesitti.\n\nMutta Holmes ei kiinnittänyt mitään huomiota vankiin, vaan alkoi\nsensijaan huolellisesti tutkia esinettä, jonka mies oli tuonut ulos. Se\noli aivan samanlainen Napoleonin rintakuva kuin aamulla näkemämme.\nHolmes tutki joka sirpaletta valoa vasten, mutta mitään merkillistä\nniissä ei näkynyt. Hän oli juuri lakannut tästä, kun ulko-oven päällä\noleva ikkuna tuli täydelleen valaistuksi. Ovi aukenikin ja talon\nisäntä, rehevä, tyynen näköinen mies, puettuna vain paitaan, housuihin\nja tohveleihin, näyttäytyi kynnyksellä.\n\n\"Herra Josiah Brown?\" sanoi Holmes.\n\n\"Niin, minä se olen, ja te olette luultavasti herra Sherlock Holmes?\nSain kirjeenne pikalähetiltä ja olen tehnyt juuri siten kuin käskitte.\nMe suljimme kaikki ovet sisäpuolelta ja olimme hiljaa. Minua ilahduttaa,\nettä otitte kiinni tuon konnan. Ettekö tahdo tulla sisään nauttimaan\nhieman virvokkeita?\"\n\nMutta Lestrade tahtoi saada vankimme pian turvalliseen paikkaan, jonka\nvuoksi heti lähdimme paluumatkalle. Vankimme ei sanonut mitään,\ntuijotti vain meihin takkuisen tukkansa alta, ja kerran kun käteni\njoutui lähelle häntä, yritti hän purra sitä niinkuin vihainen susi.\nViivyimme poliisikonttorissa, kunnes olimme saaneet tietää, ettei\nvangilla ollut muuta päällään kuin pari shillinkiä rahaa ja veitsi,\njonka pää oli verinen.\n\n\"Hill tuntee tuonkaltaisen väen\", sanoi Lestrade, kun meidän piti erota\nhänestä. \"Saattepa nähdä, että minun arveluni maffiasta on oikea. Mutta\nminä olen teille joka tapauksessa erittäin kiitollinen siitä nopeasta,\ntaitavasta tavasta, jolla vangitsitte hänet. Minä en vielä voi oikein\nsitä ymmärtää.\"\n\n\"Aika on vähän myöhäinen selitysten antamiseen\", vastasi Holmes.\n\"Sitäpaitsi on minulla pari pikku seikkaa vielä jäljellä, ja tämä\ntapaus ansaitsee kyllä tulla viedyksi perille asti. Mutta jos tahdotte\ntulla minun luokseni kello kuusi huomenna, niin luulenpa olevani\ntilaisuudessa näyttämään teille, ettette ole päässyt täyteen selvyyteen\ntässä jutussa, jolla ei ole vertaistaan rikosten aikakirjoissa. Ja jos\nensinkään annan sinulle lupaa enää merkitä muistiin ainoatakaan minun\nratkaisemistani arvoituksista, Watson, niin tämä juttu kuudesta\nNapoleonin rintakuvasta hyvin tulee puoltamaan paikkaansa sinun\ntarinoissasi.\"\n\nKun kohtasimme toisemme seuraavana iltapäivänä oli Lestradella useampia\ntietoja annettavana vangista. Hänen nimensä oli Beppo, sukunimi\ntuntematon. Hän oli italialaiskorttelissa hyvin tunnettu roisto,\njoka oli ennen kunniallisesti elättänyt itsensä kuvanveistotyöllä,\nmutta sitten joutunut harhateille ja nyt istunut vankilassa kaksi\nkertaa, ensi kerran varkaudesta ja toisen kerran, kuten tiesimme,\npuukottamisesta. Hän puhui englannin kieltä täydellisesti. Vielä ei\ntiedetty, miksi hän oli särkenyt rintakuvat, ja hän kieltäytyi\nantamasta mitään tietoja siitä. Mutta poliisi otaksui, että hän itse\noli ne valmistanut, koskapa hän oli ollut Gelder & Comp:in työssä.\nKaikkia näitä tietoja, jotka oikeastaan eivät olleet uusia Sherlock\nHolmesille, kuunteli hän kohteliaalla huomaavaisuudella. Mutta minä\ntunsin ystäväni hyvin ja huomasin, että hänen ajatuksensa olivat\nkaukana, ja hänen kasvoillaan, niiden tavallisen tyyneyden alla, ilmeni\nepävarmuutta ja odotusta. Äkkiä kumminkin hänen katseensa kirkastui,\nkuului soitto ovelta ja pian senjälkeen astui tulija sisään. Hän oli\nvanhanpuolinen herra, jolla oli harmahtava poskiparta ja punakat\nkasvot. Kädessään oli hänellä vanhanmallinen matkalaukku, jonka hän\nasetti pöydälle.\n\n\"Onko herra Sherlock Holmes kotona?\"\n\nYstäväni kumarsi hymyillen.\n\n\"Herra Sandeford Readingistä, otaksun?\"\n\n\"Niin, minä tulen kyllä hieman myöhään, mutta se on junan syy. Te\nolette kirjoittanut minulle eräästä rintakuvasta, joka on minun\nhallussani.\"\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Minulla on tässä teidän kirjeenne. Sanotte tahtovanne maksaa minulle\nkymmenen puntaa siitä Devinen Napoleonkuvan jäljennöksestä, joka\nminulla on?\"\n\n\"Niin, aivan oikein.\"\n\n\"Minä aivan hämmästyin saatuani kirjeenne, sillä en voi ymmärtää,\nkuinka te tiedätte, että tuo kuva on minulla.\"\n\n\"Voin käsittää teidän kummastuksenne, mutta selitys on hyvin\nyksinkertainen: Herra Harding, joka möi teille viimeisen jäljennöksen,\nilmoitti osoitteenne minulle.\"\n\n\"Ah, niinkö! Sanoiko hän, mitä minä siitä olin maksanut?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Mutta minä olen rehellinen mies, vaikka minulla ei olekaan runsaasti\nrahaa. Minä olen maksanut rintakuvasta vain viisitoista shillinkiä, ja\nse täytyy mielestäni teidän tietää, ennen kuin minä otan teiltä siitä\nkymmenen puntaa.\"\n\n\"Tuo tuottaa teille kunniaa, herra Sandeford, mutta minä pysyn\nkumminkin teille antamassani tarjouksessa.\"\n\n\"Siinä tapauksessa kiitän teitä paljon, herra Holmes. Olen ottanut\nkuvan mukaani, kuten pyysitte.\"\n\nHän avasi matkalaukun, ja nyt me saimme nähdä eheän kappaleen sitä\nrintakuvaa, jonka jo niin usein olimme nähneet särjettynä.\n\nHolmes otti taskustaan kirjoitetun paperin ja laski kymmenen punnan\nsetelin sen vieren pöydälle.\n\n\"Tahtoisitteko hyväntahtoisesti allekirjoittaa tämän paperin, herra\nSandeford, näiden kahden todistajan läsnäollessa? Se sisältää\nainoastaan, että te luovutatte kaikki oikeudet rintakuvaan minulle.\nTämä on vain järjestyksen vuoksi, sillä eihän milloinkaan tiedä, mitä\nvoi tapahtua. Tuhansia kiitoksia, herra Sandeford! Olkaa hyvä, tässä\novat rahat. Hyvää yötä!\"\n\nKun herra Sandeford oli mennyt, ryhtyi Holmes hyvin omituisiin puuhiin.\nHän otti eräästä laatikosta puhtaan valkoisen liinan ja levitti sen\npöydälle. Sitten asetti hän rintakuvan liinan päälle ja vihdoin löi hän\nraskaalla kepillänsä kuvaa voimakkaasti päähän. Kuva särkyi sirpaleiksi\nja Holmes tarkasteli niitä innokkaasti, kunnes hän huudahtaen\nvoitonriemusta otti yhden sirpaleen, johon joku pyöreä esine oli\nleivottu ikäänkuin manteli leipään.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi hän, \"sallikaa minun näyttää teille Borgia-suvun\nkuuluisaa mustaa helmeä.\"\n\nLestrade ja minä istuimme hetken aivan mykkinä, mutta äkkiä aloimme me\nsaman vaiston ohjaamina taputtaa käsiämme, ikäänkuin hyvin suoritetulle\ntaidetempulle. Holmesin muuten niin kalpeille poskille oli ilmestynyt\npuna; hän ei tässä silmänräpäyksessä ollut vain terävä pää, vaan\nmyöskin tarpeeksi ihminen voidakseen tuntea iloa ihailusta ja\nylistyksestä. Hänen ylpeän, vaatimattoman luonteensa kaltaista oli\nmuutenkin, että hän vieroi yleisön tunnustusta, mutta lämpeni ystävän\nkiitoksesta.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"tämä on kuuluisin helmi, mitä maailmassa on, ja\nminä olen nyt onnistunut askel askeleelta seuraamaan sitä tuohon\nrintakuvaan saakka aikain Colonnan ruhtinaan makuuhuoneesta Daere\nHotellista, josta se katosi. Te muistatte kyllä, Lestrade, mitä\nhuomiota tämän kallisarvoisen helmen katoaminen herätti ja myöskin\nmuistatte Lontoon poliisien turhat ponnistukset sen löytämiseksi.\nMinun apuani myöskin pyydettiin, mutta minä en mitenkään voinut\nsaada selvyyttä asiaan. Epäluulot kohdistuivat ruhtinattaren\nkamarineitsyeesen, joka oli italialainen, ja saatiinkin selville, että\nhänellä oli veli Lontoossa, mutta emme onnistuneet saamaan tietoa\nsiitä, oliko heillä jotakin yhteyttä keskenään. Tytön nimi oli Lucretia\nVenucci, enkä minä nyt ensinkään epäile, että murhattu oli hänen\nveljensä Pietro. Tutkiessani vanhoja sanomalehtiä siltä ajalta\nhuomasin, että hän katosi kahta päivää ennen Beppon vangitsemista\neräästä väkivaltaisesta teosta Gelder & Comp:in luona, jossa nämä\nrintakuvat valmistettiin. Nyt voitte seurata tapahtumain kulkua, vaikka\npäinvastaisessa järjestyksessä kuin minä ne näin. Helmi oli Beppon\nhallussa. Hän lienee varastanut sen Pietrolta; hän oli ehkä tämän\nrikostoveri tai välittäjä Pietron ja hänen sisarensa välillä.\n\n\"Pääasia on kumminkin, että helmi oli hänellä ja se oli hänen mukanaan\nsilloin, kun poliisi ajoi häntä takaa. Hän syöksyi työhuoneeseensa ja\ntiesi, että hänellä oli vain pari minuuttia aikaa kätkeäkseen\nkalleutensa, joka pian olisi tarkastuksessa löydetty. Kuusi Napoleonin\nrintakuvaa oli juuri asetettu kuivamaan. Yksi niistä oli vielä pehmeä.\nBeppo, joka oli taitava työmies, tarvitsi vain silmänräpäyksen\ntehdäkseen reijän märkään kipsiin, pistääkseen helmen sinne ja\nsulkeakseen aukon. Sehän oli erinomainen piilopaikka, jota ei kukaan\nvoinut keksiä. Mutta sitten Beppo tuomittiin vuodeksi vankeuteen, ja\nsillä aikaa myytiin nuo kuusi rintakuvaa eri tahoille Lontoota, eikä\nhän tiennyt, missä niistä aarre oli kätkettynä. Siitä saattoi hän\npäästä selvyyteen ainoastaan särkemällä ne kaikki. Ja hän ryhtyi\nviipymättä työhön. Eräältä serkultaan, joka oli työssä Gelderillä, sai\nhän tietää, mihin nuo kuusi rintakuvaa oli myyty. Sitten hän pääsi\ntyöhön Moise Hudsonille ja saattoi siten löytää ja hävittää kolme\nniistä. Eräältä Harding-veljesten puotipalvelijalta sai hän tiedon\nmuista rintakuvista. Ensin lähti hän Harkerin taloon ja kohtasi siellä\nPietron, joka vaati häntä edesvastuuseen helmestä. Riidellessään hänen\nkanssaan on Beppo surmannut rikostoverinsa.\"\n\n\"Mutta miksi tämä piti taskussaan hänen valokuvaansa?\"\n\n\"Saadakseen hänet käsiinsä, tiedustelemalla häntä muilta. Murhan\njälkeen otaksuin minä, että Beppo mieluummin kiiruhtaisi toimiaan kuin\nvitkastelisi pelosta, että poliisi saisi tiedon hänen salaisuudestaan.\nLuonnollisesti en voinut tietää, löysikö hän jo helmen siitä kuvasta,\njonka Harker oli ostanut; minä en edes ollut varma siitähän, että tästä\nhelmestä oli kysymys, mutta selvää oli minusta, että hän etsi jotakin,\nkoskapa hän vei pois rintakuvat ennen kuin hän ne särki. Nyt oli kaksi\nkuvaa jäljellä, ja helpostihan saattoi otaksua, että hän ensin etsisi\nsen, joka oli Lontoossa. Minä annoin talon asukkaille varoituksen\nestääkseni vielä yhtä murhaa tapahtumasta. Tällä kertaa onnistuimme\nvangitsemaan hänet, ja nyt olin varma siitä, että helmestä oli kysymys.\nMurhatun nimihän vielä enemmän vahvisti minun uskoani. Nyt olisi vain\nyksi rintakuva jäljellä, ja siinä täytyi helmen olla. Minä olen teidän\nläsnäollessanne ostanut sen omistajaltaan ja tässä se on.\"\n\nMe istuimme hetken ääneti.\n\nVihdoin vastasi Lestrade:\n\n\"Minä olen nähnyt teidän käsittelevän monta mutkikasta asiaa, herra\nHolmes, mutta milloinkaan ennen en ole nähnyt taitavampaa ratkaisua. Me\nemme vähintäkään kadehti teitä Scotland Yardissa, ei päinvastoin, me\nolemme ylpeät teistä, ja jos tulisitte sinne huomenna, ei olisi ketään\nvanhimmasta tarkastajasta alkaen nuorimpaan poliisimieheen saakka, joka\nei pitäisi kunnianaan saada puristaa teidän kättänne.\"\n\n\"Kiitos!\" sanoi Holmes. \"Kiitos!\"\n\nJa kun hän kääntyi, näytti hän minusta olevan enemmän liikutettu kuin\nmilloinkaan ennen. Hetken päästä oli hän kumminkin yhtä tyyni ja kylmä\nkuin tavallisesti.\n\n\"Pane helmi kassakaappiin, Watson\", sanoi hän, \"ja hae esiin\nCook-Singletonin väärennysjuttua koskevat paperit. Hyvästi, Lestrade!\nJos saatte jonkun uuden jutun haltuunne, annan mielihyvällä parhaan\nkykyni mukaan teille neuvoja.\"\n\n\n\n\nKOLME YLIOPPILASTA.\n\n\nVuonna 1895 sattuivat ne tapaukset, jotka pakottivat Sherlock Holmesia\nja minua viettämään muutamia viikkoja eräässä suuressa yliopistossamme.\nSyytä, miksi siellä olimme, ei minun tarvitse lähemmin selittää, enkä\nmyöskään voi ilmoittaa, missä yliopistossa olimme tai kutka olivat\nrikolliset. Olisi sangen väärin ilmaista heitä, sillä niin suuri\nhäväistys kuin tämä saa todellakin jäädä unohduksiin. Mutta\ntarpeellista arkatuntoisuutta huomioonottamalla voi jutun kumminkin\nkertoa, koska se antaa selvän kuvan ystäväni Sherlock Holmesin\nerinomaisesta taitavuudesta salapoliisina. Minä vältän vain kaikkea,\nmikä voisi ilmaista, missä tämä tapaus sattui ja kutka henkilöt siihen\nsekaantuivat.\n\nMe asuimme parissa huoneessa lähellä kirjastoa, jossa Sherlock Holmes\nsuurella vaivalla tutki vanhoja englantilaisia karttoja -- nämä\ntutkimukset johtivat niin hämmästyttävään tulokseen, että se jo yksin\nansaitsisi tulla muistiin merkityksi. Eräänä iltana tuli sinne muudan\ntuttavamme, herra Hilton Soames, S:t Lukasin yliopiston opettaja. Herra\nSoames oli pitkä, laiha herra ja luonteeltaan hyvin hermostunut ja\ntulinen. Hän oli aina levoton esiintymisessään, mutta tässä tapauksessa\noli hän niin kiihtynyt, että selvästi huomasi jotakin tavatonta\ntapahtuneen.\n\n\"Voitteko luovuttaa minulle muutamia tunteja kallisarvoisesta\najastanne, herra Holmes? On sattunut eräs hyvin ikävä asia, ja ellette\nte olisi ollut kaupungissa, en todellakaan olisi tiennyt, mihin olisin\nryhtynyt.\"\n\n\"Minulla on hyvin paljon työtä nykyään\", vastasi ystäväni. \"Ettekö voi\nturvautua poliisiin?\"\n\n\"Ei, ei, se on aivan mahdotonta. Jos poliisi kerran saa tiedon asiasta,\nei sitä voida peruuttaa, ja tässä tapauksessa on välttämätöntä, että\nkaikenlaista julkisuutta vältetään. Teidän tarkka vaiteliaisuutenne on\nyhtä tunnettu kuin kykynnekin, ja te yksin voitte minua auttaa. Minä\npyydän teitä, herra Holmes, tekemään mitä voitte.\"\n\nKun Holmes oli ulkopuolella Baker-kadun varrella olevaa \"luolaansa\"\nilman hakemistojansa, ilman kemiallisia seoksiansa, ja kun hänen täytyi\nluopua mukavista tavoistansa, silloin ei hän juuri ollut hyvällä\ntuulella. Hän kohautti vain olkapäitänsä, ja herra Soames jatkoi\nvilkasta puhettansa tehden innokkaasti liikkeitä käsillään:\n\n\"Minun on selitettävä teille, herra Holmes, että huomenna alkavat\ntutkinnot, ja minä olen yksi tutkijoista. Aineeni on kreikka ja minulla\non kreikkalainen käännös jota tutkittavat eivät saa nähdä. Se on\npainettu, ja selvää on, että oppilaille olisi suureksi hyödyksi, jos he\nsaisivat silmätä sitä ennakolta. Senvuoksi säilytetäänkin juuri tuota\npaperia erittäin huolellisesti.\n\n\"Tänään kello kolme saapui tuon käännöksen korehtuuri. Minun täytyi\ntarkastaa se erittäin tarkoin, sillä tekstin pitää olla ehdottomasti\nvirheetön. Kello puoli viiden aikaan en vielä ollut saanut sitä\nvalmiiksi, mutta koska olin luvannut tulla erään veljeni luo juomaan\nteetä, jätin korehtuurin pöydälleni. Olin poissa noin tunnin ajan.\n\n\"Te tiedätte, herra Holmes, että meidän ovemme ovat kaksinkertaiset,\nsisempi ovi on verhottu vihreällä vaatteella ja ulompi ovi on tammesta.\nAvatessani ulko-ovea huomasin ihmeekseni lukossa avaimen. Ensiksi\nluulin unhottaneeni oman avaimeni oveen, mutta koetellessani taskuani\nlöysin sen sieltä. Ainoa kaksoisavain, joka minun tietääkseni on\nolemassa, on vahtimestari Bannisterilla, joka on siivonnut minun\nhuonettani toistakymmentä vuotta, jonka rehellisyys on kaiken epäluulon\nyläpuolella. Avain oli luonnollisesti hänen, hän oli mennyt huoneeseeni\nkuullakseen tahdoinko minä teetä, ja lienee unhottanut avaimen oveen.\nHän on selvästikin tullut huoneeseeni heti minun mentyäni, eikä hänen\nunohduksensa tavallisissa oloissa olisi merkinnytkään mitään, mutta nyt\nse tuli turmiokkaaksi.\n\n\"Tultuani pöydän luo huomasin, että joku oli koskenut minun\npapereihini. Korrehtuuri oli painettu kolmelle pitkälle kaistaleelle.\nOlin jättänyt ne kaikki pöydälle, mutta nyt sain nähdä, että\nensimmäinen oli lattialla, toinen eräällä sivupöydällä ikkunan luona ja\nkolmas siinä, mihin olin sen pannut.\"\n\nHolmes katkaisi nyt vaitiolonsa:\n\n\"Ensimmäinen lehti lattialla, toinen pöydällä ikkunan luona ja kolmas\nsiinä, mihin te olitte sen pannut\", sanoi hän.\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Olkaa hyvä ja jatkakaa huvittavaa kertomustanne.\"\n\n\"Ensin luulin Bannisterin olleen niin tavattoman rohkea, että hän oli\nuskaltanut katsoa papereihini. Mutta hän on ehdottomasti kieltänyt sen\nja minä luotan hänen sanoihinsa. Nyt on kai joku nähnyt avaimen ovessa\nja tiennyt minun olevan poissa sekä mennyt sisään katsomaan papereita.\n\n\"Bannisteriin koski kovasti, kun hän sai kuulla puhuttavan tästä. Hän\noli kaatumaisillaan kumoon pelästyksestä, ja minun täytyi kaataa hänen\nsuuhunsa hieman konjakkia sekä antaa hänen istua sillä aikaa kuin minä\ntutkin huonetta. Huomasin heti, että tuo kutsumaton vieras oli jättänyt\nmuitakin jälkiä käynnistään. Ikkunanlaudalla oli lyijykynän lastuja ja\npieni palanen lyijyä. Tuo lurjus oli varmaankin jäljentänyt käännöstä\nsellaisella kiireellä, että hän oli katkaissut kynänsä kärjen ja ollut\npakotettu teroittamaan sen uudelleen.\"\n\n\"Erinomaista!\" sanoi Holmes, joka sai takaisin hyvän tuulensa, kuta\nenemmän hän kiintyi asiaan. \"Teillä on kumminkin ollut hyvä onni.\"\n\n\"Siinä ei kumminkaan ollut kaikki. Minulla on uusi kirjoituspöytä, joka\non päällystetty hienolla, punaisella nahalla. Sekä minä että Bannister\nvoimme vannoa, että se oli aivan eheä ennen, mutta nyt huomasin siinä\nrailon, ei naarmua, vaan oikean railon, ainakin kolmen tuuman pituisen.\nJa pöydällä oli vielä pieni, jostakin mustasta tahnasta tai savesta\nvalmistettu pallo, johon oli sekoitettu sahanjauhoja. Minä tiedän\nvarmaan, että nämä merkit oli jättänyt se, joka oli käynyt sisällä\njäljentämässä käännöstä. Mutta matolla ei näkynyt mitään jälkiä, eikä\nmuitakaan merkkejä hänen käynnistään. Olin aivan neuvoton, kun äkkiä\nmuistin, että olette kaupungissa, ja kiiruhdin luoksenne. Auttakaa\nminua, herra Holmes! Te käsitätte kyllä, kuinka vaikeassa asemassa\nolen: joko minun täytyy saada selville, kuka tuon on tehnyt, tai\nmyöskin on koko tutkinto lykättävä, kunnes on ehditty valmistaa uusi\nkirjoitus, eikä tätä taasen voida tehdä antamatta täydellistä\nselitystä, josta syntyisi ääretön häväistysjuttu, ja joka tuottaisi\nhäpeätahran koko yliopistolle. Ennen kaikkea tahdon saada asian\nhiljaisuudessa ja pian järjestetyksi.\"\n\n\"Mielelläni otankin sen haltuuni\", sanoi Holmes nousten ja ottaen\npäällystakin ylleen. \"Asia ei ole mitätön. Onko kukaan ollut\nhuoneessanne sen jälkeen kuin saitte paperin haltuunne?\"\n\n\"Kyllä, Daulat Ras, eräs hindulainen oppilas, joka asuu samassa\nrakennuksessa kuin minä. Hän tuli sisään kysymään minulta jotakin\ntutkinnosta.\"\n\n\"Tuleeko hän ottamaan siihen osaa?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ja paperit olivat silloin pöydällänne?\"\n\n\"Mikäli muistan, oli ne silloin kokoon kääritty.\"\n\n\"Mutta hän saattoi nähdä, että ne olivat korehtuuria.\n\n\"Se on mahdollista.\"\n\n\"Eikö kukaan muu käynyt sisällä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Tiesikö joku, että korehtuuri oli siellä?\"\n\n\"Kukaan ei nähnyt sen tuojaa.\"\n\n\"Tiesikö Bannister mitään?\"\n\n\"Ei, siitä ei tiennyt kukaan.\"\n\n\"Missä Bannister nyt on?\"\n\n\"Häneen raukkaan koski tapaus niin, että minä jätin hänet istumaan\ntuolilleen. Minulla oli kiire puhuttelemaan teitä.\"\n\n\"Jätittekö oven auki?\"\n\n\"Kyllä, mutta paperit lukitsin ensin laatikkoon.\"\n\n\"Siis, herra Soames, jollei hindulainen nähnyt, että nuo paperit olivat\nkorehtuuria, niin on lukija tullut sisään ja nähnyt ne sattumalta,\ntietämättä ennakolta niiden olevan siellä?\"\n\n\"Niin, siltä minusta tuntuu.\"\n\nHolmesin kasvoilla näkyi selittämätön hymy.\n\n\"Hyvä\", sanoi hän. \"Menkäämme nyt paikalle. Tämä ei kuulu sinun alaasi,\nWatson, sillä tämä ei ole mitään sairautta. Mutta tule mukaan, jos\nhaluat. Nyt, herra Soames, olen valmis teitä palvelemaan.\"\n\nHerra Soamesin työhuoneessa oli leveä, matala ikkuna iäkkään\noppilaitoksen vanhanaikuiselle pihalle päin. Goottilaiskaarinen ovi vei\nkuluneille kiviportaille. Opettajan huone oli alakerrassa. Ylempänä\nasui kolme ylioppilasta, kukin eri kerroksessa. Oli jo hämärä, kun\nsaavuimme paikalle, jossa tämä salaperäinen juttu oli tapahtunut.\nHolmes pysähtyi ikkunan eteen ja katseli ylös. Sitten meni hän sen luo\nja kohosi varpailleen voidakseen katsoa sisään.\n\n\"Hänen on täytynyt tulla sisään ovesta\", sanoi opettaja. \"Ainoastaan\nyhden ikkunanruudun voi avata.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Holmes hymyillen entiseen tapaansa. \"No, sitten\nlienee parasta, että menemme sisään.\"\n\nHerra Soames avasi oven ja käski meidän mennä sisään. Me pysähdyimme\nkynnykselle ja Holmes tarkasteli mattoa.\n\n\"Tässä ei ole mitään\", sanoi hän, \"eikä sitä voinut odottaakaan näin\nkuivana päivänä. Teidän vahtimestarinne näyttää täydellisesti\ntoipuneen. Mille tuolille jätitte hänet istumaan?\"\n\n\"Tuohon ikkunan luo.\"\n\n\"Vai niin, tämän pienen pöydän ääreen. Voitte tulla sisään, maton olen\njo tutkinut. Tarkastakaamme sitten tätä pöytää. Onhan helppo ajatella\nkuinka kaikki on tapahtunut: henkilö on tullut sisään ja ottanut\npaperit, kaistaleen toisensa jälkeen kirjoituspöydältä. Hän siirsi ne\nikkunanpöydälle, koska hän silloin saattoi nähdä, milloin te palasitte\nkotiin pihan yli.\"\n\n\"Sitä hän ei itse asiassa voinut\", sanoi Soames, \"sillä minä tulin\neräästä sivuportista.\"\n\n\"Vai niin! Mutta joka tapauksessa oli se hänen tarkoituksensa.\nNäyttäkää minulle nuo kaistaleet. Eikö sormienkaan jälkiä -- ei? No,\nhän otti tämän ensin ja jäljensi sen. Kuinka kauan aikaa siihen\nsaattoi kulua, ottamalla huomioon kaikki mahdolliset lyhennykset?\nNeljännestunti korkeintaan. Sitten hän viskasi pois sen kaistaleen ja\notti toisen. Sitä hän juuri oli jäljentämässä, kun teidän tulonne\nsäikäytti hänet pois ja hänellä oli varmaankin kiire, koska hän ei edes\nehtinyt panna papereita järjestykseen, jotta te ette huomaisi kenenkään\nkäyneen sisällä. Ettekö kuullut askelia portaista tullessanne\nulko-ovesta sisään?\"\n\n\"En, sitä en erityisesti pannut merkille.\"\n\n\"No, hän kirjoitti niin innokkaasti, että hän taittoi kynänsä kärjen ja\noli pakotettu vuolemaan sen uudelleen, kuten olette kertonut. Tämä on\nhyvin tärkeää, Watson. Kynä ei ollut tavallinen. Se oli hyvin suuri ja\npehmeä, ulkopuolelta oli se sininen, tehtailijan nimi oli painettu\nhopeakirjaimilla ja kappale, joka oli jäljellä, oli vain puolentoista\ntuuman pituinen. Ottakaa selko sellaisesta kynästä, herra Soames, niin\non mies käsissänne. Jos lisään, että hänellä on suuri, karkea veitsi,\nniin voihan sekin on teille hyödyksi.\"\n\nHerra Soames näytti hieman hämmästyneeltä saadessaan näin\nseikkaperäisiä tietoja.\n\n\"Voin kyllä ymmärtää kaiken muun\", sanoi hän, \"mutta en lyijykynän\npituutta.\"\n\nHolmes näytti pientä puunsirua, jossa näkyi kirjaimet \"nn\" sekä niiden\nperässä pieni tyhjä kohta.\n\n\"Näettekö tämän?\"\n\n\"Kyllä, mutta kumminkaan en voi...\"\n\n\"Watson, minä huomaan tehneeni sinulle vääryyttä. On muitakin\nsinunlaisiasi. Mitä tämä 'nn' voi olla? Te tiedätte, että Johann Faber\non tunnetuin lyijykynätehtailija. Tämä on luonnollisesti sirpale\nkynästä, jossa nämä kirjaimet ovat olleet, ja kynästä on vielä jäljellä\n'Faber' tai vähän enemmän.\"\n\nHän nosti pientä pöytää sähkövaloa vasten.\n\n\"Minä toivoin, että kirjoituksesta olisi jäänyt merkkejä kiilloitetulle\npinnalle, jos paperi olisi ollut kyllin ohutta. Mutta en näe mitään.\nKatsokaamme nyt kirjoituspöytää. Tämäkö on tuo taikinapallo, josta\npuhuitte? Kartionmuotoinen ja sisältä osaksi ontto sekä sahajauhon\nsekainen, kuten sanoitte. Tämä on todellakin huvittavaa. Ja railo\npöydässä -- ensin alkaa se pienellä naarmulla ja päättyy leveään rakoon\nja kuoppaan. Minä olen hyvin kiitollinen teille siitä, että huomautitte\nminulle tästä, herra Soames. Mihin tämä ovi vie?\"\n\n\"Makuuhuoneeseeni.\"\n\n\"Oletteko käynyt siellä sen jälkeen kuin kaikki tämä tapahtui?\"\n\n\"En, riensin suoraan teidän luoksenne.\"\n\n\"Minä tahtoisin silmätä sinne sisään, jos saan luvan. Mikä ihana,\nvanhanaikainen huone. Tahdotteko olla hyvä ja odottaa, kunnes olen\ntutkinut lattian. Ei -- ei mitään, ja tämä verho -- ah! -- sen takana\npidätte vaatteitanne. Jos jonkun täytyisi kätkeytyä tähän huoneesen,\nniin ei hän voisi päästä piiloon muualle kuin tämän verhon taakse,\nkoskapa sänky on liian matala, jotta sen alle voisi ryömiä. Eihän\ntäällä liene ketään?\"\n\nHolmes veti verhon syrjään jonkunlaisella innolla ja jännityksellä,\nmutta sieltä ei tullut näkyviin muuta kuin kolme tai neljä pukua.\nHolmes laski verhon paikalleen ja kääntyi jälleen huoneeseen päin.\n\nÄkkiä kumartui hän alas.\n\n\"Mutta mitä tämä on?\" sanoi hän.\n\nSe oli pieni kartio jostakin mustasta, pehmeästä aineesta, aivan\nsamanlainen kuin se, jonka olimme nähneet kirjoituspöydällä. Holmes\npiti sitä kädessään ja katseli sitä tarkasti.\n\n\"Vieraanne näkyy olleen täälläkin, herra Soames.\"\n\n\"Mutta mitä hänellä on ollut täällä tekemistä?\"\n\n\"Sehän lienee kyllin selvää. Te tulitte takaisin aivan odottamatta ja\nhän riensi tänne piiloon.\"\n\n\"Mutta, Herra Jumala, silloinhan mies oli täällä koko tuon ajan, kun\npuhuin Bannisterin kanssa!\"\n\n\"Siltä näyttää.\"\n\n\"Ei, te erehdytte varmaankin. Katsoitteko makuuhuoneen ikkunaa?\"\n\n\"Kolme erilaista ikkunaa samoissa puitteissa. Yhden niistä voi avata ja\nse on niin suuri, että siitä voidaan kulkea.\"\n\n\"Ja sitten se on sellaisessa nurkassa, joka näkyy hyvin vähän. Hän on\nvarmaankin tullut sisään ikkunasta, pudottanut tullessaan tuon esineen\nja vihdoin, nähtyään sen olevan auki, paennut sitä tietä.\"\n\nHolmes pudisti kärsimättömästi päätään.\n\n\"Olkaamme toki käytännöllisiä\", sanoi hän. \"Muistelen teidän kertoneen,\nettä nuo kolme ylioppilasta käyttävät samoja portaita kuin tekin,\nkulkien teidän ovenne ohitse.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Ja kaikki aikovat he tutkintoon?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Onko teillä jotakin syytä epäillä ketään heistä enemmän kuin muita?\"\n\nSoames epäröi.\n\n\"Tuo on arkaluontoinen kysymys\", sanoi hän. \"En kernaasti tahtoisi\nherättää epäluuloja, kun ei ole todistuksia.\"\n\n\"Antakaa meidän kuulla epäluulonne, niin minä koetan löytää\ntodistukset.\"\n\n\"No, sitten tahdon muutamilla sanoilla kuvata teille noita kolmea\nnuorukaista. Ensimmäisenä yläpuolella asuu eräs Gilchrist, joka on\nerinomainen oppilas ja taitava urheilija, ja on hankkinut\noppilaitoksellemme useita palkintoja krikettipelissä, kilpajuoksussa ja\nhyppäämisessä. Hän on reipas, kunnon nuorukainen. Hänen isänsä on tuo\ntunnettu sir Jabeg Gilchrist, joka joutui vararikkoon kilpa-ajojen\nvuoksi. Hänen poikansa on köyhä, mutta tarmokas ja ahkera. Hän tulee\nvarmaankin onnistumaan.\"\n\n\"Hänen yläpuolellaan asuu hindulainen Daulat Ras. Hän on tyyni ja\nhiljainen, kuten hindulaiset tavallisesti, taitava muutamissa aineissa,\nvaikka kreikassa heikko. Luotettava ja säännöllinen.\n\n\"Ylimpänä asuu Miles Mc Caren. Hän on erinomainen, kun hän vain tahtoo\ntehdä työtä, eräs yliopiston parhaimmista päistä, mutta hän on nuori ja\nhuikentelevainen. Kun hän oli täällä ensi vuottansa, oli hän tulla\nkarkoitetuksi erään pelijutun vuoksi. Koko tämän lukukauden on hän\nlaiskoitellut ja hän odottaa varmaan tutkintoa levottomasti.\"\n\n\"Häntä siis epäilette?\"\n\n\"Minä en tahdo juuri sitäkään väittää, mutta näistä kolmesta on hän\nainoa, josta voidaan ajatella sellaista kuin tässä on tapahtunut.\"\n\n\"Minä ymmärrän. Nyt tahtoisin puhutella vahtimestari Bannisteria.\"\n\nHän oli pieni, parraton, laiha, harmaatukkainen viidenkymmenen\ntienoilla oleva mies. Hän ei vielä ollut ehtinyt rauhoittua tämän hänen\ntyyneessä elämässään sattuneen häiriön jälkeen. Hänen kasvoillaan näkyi\nhermostuneita tempauksia ja hänen oli vaikea pitää sormiaan hiljaa.\n\n\"Me tutkimme parhaillaan tätä ikävää juttua, Bannister\", sanoi herra\nSoames.\n\n\"Niin, sir.\"\n\n\"Te unhotitte avaimen oveen, vai kuinka?\" kysyi Holmes.\n\n\"Niin, sir.\"\n\n\"Tuntuu omituiselta, että teitte sen juuri tänään, kun nuo paperit\nolivat täällä sisällä?\"\n\n\"Se on suuri onnettomuus, sir. Mutta samoin on käynyt minulle\nennenkin.\"\n\n\"Milloin menitte huoneeseen?\"\n\n\"Noin puoli viisi. Silloin herra Soames tavallisesti juo teetä.\"\n\n\"Kauanko olitte täällä?\"\n\n\"Nähdessäni, ettei hän ollut sisällä, käännyin heti pois.\"\n\n\"Katsoitteko papereita pöydällä?\"\n\n\"En, sir, kuinka voitte sellaista luulla?\"\n\n\"Kuinka tulitte unhottaneeksi avaimen oveen?\"\n\n\"Minulla oli teetarjotin kädessäni ja aioin palata noutamaan avainta,\nmutta unhotinkin sen.\"\n\n\"Ja ovi oli lukitsematta koko ajan?\"\n\n\"Niin sir.\"\n\n\"Ja kuka tahansa saattoi tulla ulos huoneesta?\"\n\n\"Niin sir.\"\n\n\"Kun herra Soames huusi teitä, niin kai te pelästyitte?\"\n\n\"Kyllä, sir. Mitään tällaista ei ole tapahtunut milloinkaan sinä\naikana, kun minä olen ollut täällä. Olin melkein pyörtyä, sir.\"\n\n\"Voin arvata sen. Missä olitte, kun aloitte tuntea itsenne heikoksi?\"\n\n\"Missäkö olin, sir? Aivan lähellä ovea, tietysti.\"\n\n\"Mutta tehän istuuduitte tuolille ikkunan läheisyyteen? Miksi menitte\nmuiden tuolien ohi?\"\n\n\"Sitä en tiedä, sir, minä en välittänyt siitä, mihin istuuduin.\"\n\n\"Minä en luule hänen olleen erittäin selväpäinen juuri silloin, herra\nHolmes. Hän näytti todellakin surkealta, hän oli aivan harmaa\nkasvoiltaan.\"\n\n\"Te olitte ehkä täällä, kun herra Soames lähti?\"\n\n\"Kyllä, mutta vain pari minuuttia. Sitten lähdin pois, lukitsin oven ja\nmenin omaan huoneeseeni.\"\n\n\"Ketä epäilette?\"\n\n\"Oh, minä en milloinkaan uskaltaisi epäillä ketään. En usko, että\nyliopiston nuorissa herroissa on ainoatakaan, joka voi ryhtyä\nsellaiseen tekoon. Ei, sir, minä en sitä usko.\"\n\n\"Kiitos, hyvä on\", sanoi Holmes. \"Mutta odottakaapa sentään: oletteko\nkertonut jollekin noista kolmesta herrasta, joita palvelette, että\njotakin on hullusti?\"\n\n\"Ei, sir, en sanaakaan.\"\n\n\"Ettekö ole nähnyt ketään heistä.\"\n\n\"En, sir.\"\n\n\"Hyvä. Nyt, herra Soames, tahtoisin kulkea pihan ylitse, ellei teillä\nole jotakin sitä vastaan.\"\n\nNoissa kolmessa ikkunassa oli kaikissa valoa.\n\n\"Teidän kettunne ovat luolissaan, huomaan\", sanoi Holmes. \"Eräs niistä\nnäkyy sitäpaitsi olevan jokseenkin levoton.\"\n\nSe oli hindulainen, jonka varjo lakkaamatta näkyi kierreuutimissa,\nosoittaen, että hän käveli edestakaisin huoneessa.\n\n\"Minä tahtoisin nähdä heitä lähempää\", sanoi Holmes. \"Käykö se päinsä?\"\n\n\"Kyllä toki. Heidän huoneensa ovat vanhimmat koko laitoksessa, eikä ole\nsuinkaan tavatonta, että niitä näytetään vieraille. Minä seuraan teitä\nitse.\"\n\n\"Mutta ei mitään nimiä!\" sanoi Holmes, kun koputimme Gilchristin\novelle.\n\nPitkä, solakka, pitkätukkainen nuorukainen avasi oven ja kuultuaan\nasiamme pyysi hän kohteliaasti meitä astumaan sisään. Huoneessa oli\ntodellakin muutamia esimerkkejä keskiaikaisesta rakennustaiteesta, ja\nHolmesia ne huvittivat niin, että hän välttämättä tahtoi piirustaa ne\nmuistikirjaansa; siinä hän sattui katkaisemaan kynän kärjen, sai uuden\nkynän nuorukaiselta ja pyysi lopuksi vielä veistä teroittaakseen\nomansa. Sama onnettomuus sattui hänelle hindulaisenkin luona, joka oli\nhiljainen ja käyränenäinen poika ja istui syrjäsilmällä katsellen meitä\nsekä tunsi nähtävästi suurta helpotusta, kun lähdimme. En voinut\nhuomata, että Holmes vielä olisi päässyt rikollisen jäljille. Kolmannen\noven luona kävi meille vielä huonommin, sitä ei avattu ensinkään, vaan\nsensijaan saimme kuulla sisältä joukon kirouksia ja haukkumasanoja.\n\n\"Minua ei liikuta, keitä te olette! Menkää helvettiin!\" ärjyi\nkiukkuinen ääni. \"Minulla on tutkinto huomenna, enkä salli kenenkään\nhäiritä itseäni.\"\n\n\"Mikä häpeämätön lurjus\", sanoi herra Soames, kun menimme alas\nportaita. \"Eihän hän kyllä tiennyt minun olevan mukana, mutta joka\ntapauksessa oli hänen käytöksensä kovin hävytöntä ja melkein epäiltävää\nnäissä oloissa.\"\n\nHolmesin vastaus oli hyvin omituinen:\n\n\"Voitteko sanoa minulle, kuinka pitkä hän on?\" sanoi hän.\n\n\"Sitä en voi varmaan sanoa, herra Holmes. Hän on pitempi hindulaista,\nmutta ei niin pitkä kuin Gilchrist. Ehkä noin viisi jalkaa ja kuusi\ntuumaa.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Holmes. \"Ja nyt hyvää yötä, herra Soames!\"\n\n\"Mutta hyvä herra Holmes!\" huudahti seuralaisemme mitä suurimmalla\npettymyksellä, \"ettehän aikone poistua luotani tällä tavalla. Teillä ei\nvarmaankaan ole asia selvillä. Huomenna on tutkinto ja tänä iltana\ntäytyy tehdä jotakin. Minä en voi sallia tutkinnon tapahtua, jos\nkäännös on luettu.\"\n\n\"Teidän tulee antaa asian olla näin. Huomenna varhain tulen tänne\ntakaisin ja silloin voin ehkä sanoa, mitä on tehtävä. Mutta siihen\nmennessä ette saa ryhtyä mihinkään, ette ensinkään mihinkään.\"\n\n\"En, minä ymmärrän.\"\n\n\"Voitte olla aivan levollinen. Me selvitämme kyllä tämän vaikeutenne.\nMinä otan mukaani nämä savikappaleet ja puusirut. Hyvää iltaa.\"\n\nKun olimme tulleet pimeälle pihalle, katsoimme taaskin noihin\nikkunoihin. Hindulainen kulki yhä edestakaisin, mutta toisista emme\nnähneet mitään.\n\n\"No, Watson, mikä on sinun mielipiteesi asiasta?\" kysyi Holmes tultuamme\nkadulle. \"Tämä on vain pieni seurapeli, eikö niin? Meillä on kolme\nnuorukaista. Joku heistä on syyllinen. Kenen sinä valitset?\"\n\n\"Tuon hävyttömänpä tietenkin! Ja hindulainen tuntuu myöskin hieman\nsalaperäiseltä. Miksi hän käveli edestakaisin?\"\n\n\"Se ei merkitse mitään. Niin tekee moni koettaessaan oppia jotakin\nulkoa.\"\n\n\"Hän katseli meitä omituisella tavalla.\"\n\n\"Niin sinäkin tekisit, jos joukko vieraita tulisi häiritsemään sinua\npäivää ennen tutkintoa, jolloin jokainen minuutti on kallisarvoinen.\nEi, siitä minä en välitä. Kynä ja veitset -- kaikki oli järjestyksessä.\nMutta tuo toinen...\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Bannisteria tarkoitan. Mikä osa hänellä on asiassa?\"\n\n\"Hän tuntuu olevan ehdottomasti rehellinen.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta se juuri hämmentääkin asiaa. Miksi ehdottomasti\nrehellinen ihminen ... niin, niin ... tässä on nyt suuri paperikauppa.\nMenkäämme sinne sisään.\"\n\nKaupungissa oli neljä sellaista kauppapuotia ja Holmes koetti\njokaisesta ostaa samanlaista kynää kuin se, josta nuo puusirut olivat.\nJoka paikassa luvattiin hankkia sellainen, mutta missään ei ollut\nsellaisia varastossa; sellaiset kynät ovat tavattoman suuria. Ystäväni\nei kumminkaan näyttänyt tulevan alakuloiseksi tästä epäonnistumisesta,\nvaan kohautti puolittain leikillisesti olkapäitään.\n\n\"Se ei maksanut vaivaa\", sanoi hän. \"Se oli viimeinen ja melkein ainoa\njälki, jota saatoin seurata ... ja kello on melkein yhdeksän --\nmuistelen emäntämme puhuneen jotakin viheriöistä herneistä, joiden piti\nolla keitettyjä kahdeksan ajoissa. Jos sinä säännöllisine elintapoinesi\notaksut minun nukahtavan samalla kertaa kuin sinä itse, erehdyt, sillä\nsiitä ei tule mitään, ennen kuin olen selittänyt tämän arvoituksen\nhermostuneesta yliopistonopettajastamme, hänen huolimattomasta\nvahtimestaristaan ja kolmesta ylioppilaasta.\"\n\nSitten ei Holmes enää puhunut asiasta mitään, vaan hän istui ajatuksiin\nvaipuneena myöhäisen päivällisemme jälkeen. Kahdeksan ajoissa\nseuraavana aamuna tuli hän sisään juuri kun olin ehtinyt pukeutua.\n\n\"Meidän on lähdettävä nyt, Watson\", sanoi hän. \"Voitko tulla toimeen\naamiaisetta?\"\n\n\"Voin kyllä.\"\n\n\"Soames on luonnollisesti hyvin kiihtyneessä mielentilassa, kunnes\nolemme ehtineet ilmoittaa hänelle jotakin.\"\n\n\"Onko sinulla jotakin hänelle puhuttavaa?\"\n\n\"Eipä ilmankaan.\"\n\n\"Oletko tehnyt joitakin johtopäätöksiä?\"\n\n\"Olen, rakas Watson, olen ratkaissut arvoituksen.\"\n\n\"Ainoastaanko noilla eilen saamilla tiedoillasi?\"\n\n\"Oh, enhän minä turhan tähden noussut ylös kello kuusi. Kas tässä.\"\n\nHän ojensi kätensä ja näytti minulle kolmea pientä mustasta savesta\ntehtyä kartiota.\n\n\"Eilenhän sinulla oli vain kaksi?\"\n\n\"Niin, ja tänään olen löytänyt vielä yhden. Voidaan aivan täydellä\nsyyllä otaksua, että nuo kaksi ensimmäistä ovat syntyneet samalla\ntavalla kuin tämä kolmaskin, mutta vapauttakaamme nyt ystävämme Soames\nlevottomuudestaan.\"\n\nSurkuteltava opettaja oli todellakin säälittävässä mielentilassa. Parin\ntunnin kuluttua piti tutkinnon alkaa, eikä hän vielä tiennyt, oliko\nhänen saatava aikaan julkinen häväistys, vaiko annettava rikollisen\nsuorittaa tutkintonsa muiden kanssa. Kun Holmes tuli, riensi hän häntä\nvastaan ojennetuin käsin.\n\n\"Jumalalle kiitos, että tulitte. Minä pelkäsin, että te tyytymättömänä\nolitte luopunut koko asiasta. Mitä minun on tekeminen? Onko tutkinto\ntapahtuva?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Mutta tuo lurjus, joka...\"\n\n\"Hän ei tule ottamaan siihen osaa.\"\n\n\"Tiedättekö kuka hän on?\"\n\n\"Kyllä, niin luulen. Jollei asia saa tulla julkiseksi, täytyy teidän\nluovuttaa meille itsellemme jonkunlainen tuomarivalta, ja meidän on\nmuodostettava pieni tuomioistuin. Istu sinä tuohon, Watson, ja te\ntähän, Soames, jos tahdotte olla niin hyvä. Minä asetun nojatuoliin\ntähän keskelle. Nyt voimme kyllä säikäyttää rikollista omaatuntoa.\nTahdotteko olla hyvä ja soittaa?\"\n\nBannister tuli sisään ja säpsähti, kun näki meidät yhdessä.\n\n\"Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi\", sanoi Holmes. \"Ja nyt Bannister,\ntahdotteko hyväntahtoisesti sanoa meille koko totuuden eilisestä\ntapahtumasta.\"\n\nHän tuli yhtä valkoiseksi kuin hänen tukkansakin. \"Minä olen sanonut\nkaikki, sir.\"\n\n\"Eikö teillä ole mitään lisättävää?\"\n\n\"Ei, sir.\"\n\n\"Siinä tapauksessa täytyy minun tehdä pari kysymystä. Kun istuitte\neilen tuolle tuolille, niin eikö tarkoituksenne ollut salata jotakin\nesinettä, joka olisi osoittanut, kuka oli käynyt huoneessa?\"\n\nBannister oli tuhkanharmaa kasvoiltaan.\n\n\"Ei, sir.\"\n\n\"Otaksuin vain niin\", sanoi Holmes. \"Minä myönnän suoraan, etten voi\nmitenkään sitä todistaa. Mutta se tuntuu yhtä uskottavalta kuin sekin,\nettä te heti herra Soamesin lähdettyä päästitte ulos sen, joka oli\nmakuuhuoneessa.\"\n\nBannister kostutti kuivia huuliaan.\n\n\"Siellä ei ollut ketään, sir.\"\n\n\"Sepä oli vahinko, Bannister. Tähän saakka olette puhunut totta, mutta\nnyt tiedän teidän valehtelevan.\"\n\nMiehen kasvoille ilmeni jäykkää uhmaa.\n\n\"Siellä ei ollut ketään, sir.\"\n\n\"Kas niin, Bannister.\"\n\n\"Ei, sir! Siellä ei ollut ketään.\"\n\n\"No, sitten en tahdo olla itsepäinen. Mutta minä pyydän teitä jäämään\ntänne. Seisahtukaa tuohon makuuhuoneen ovelle. Ja nyt, herra Soames,\npyydän teitä ystävällisesti noutamaan tänne nuoren Gilchristin.\"\n\nHetken kuluttua palasi Soames tuoden oppilasta mukanaan. Hän oli\nulkonäöltään miellyttävä nuorukainen, solakka ja jäntevä, ja hänellä\noli avonaiset, kirkkaat kasvot. Hänen silmänsä harhailivat levottomasti\nyhdestä toiseen ja pysähtyivät alakuloisin ilmein Bannisteriin.\n\n\"Sulkekaa ovi\", sanoi Holmes. \"Nyt ei voi kukaan meitä kuulla, herra\nGilchrist, eikä kenenkään tarvitse tulla tietämään, mitä meidän kesken\npuhutaan. Voimme olla aivan suoria toisiamme kohtaan. Me tahdomme\ntietää, kuinka te, herra Gilchrist, joka olette kunniallinen\nnuorukainen, tulitte tehneeksi sellaisen teon kuin tuo eilinen oli?\"\n\nPoika parka säpsähti ja katsoi pitkään ja moittivasti Bannisteriin.\n\n\"Ei, sir\", huudahti tämä, \"ei herra Gilchrist, minä en ole puhunut\nsanaakaan!\"\n\n\"Mutta nyt te sen teitte\", sanoi Holmes. \"Bannisterin sanojen jälkeen\nymmärtänette, herra Gilchrist, että teidän asemanne on horjuva, ja että\nainoastaan avoin tunnustus voi pelastaa teidät.\"\n\nHetken seisoi Gilchrist hiljaa ja koetti hillitä itseänsä, mutta sitten\nviskautui hän äkkiä silmilleen kirjoituspöytää vasten ja puhkesi\nkiivaisiin nyyhkytyksiin, kasvot käsiin kätkettyinä.\n\n\"No, no\", sanoi Holmes osaaottavasti, \"inhimillistä on erehtyä, eikä\nkukaan voi syyttää teitä kylmäveriseksi rikolliseksi. Ehkä olisi teille\nhelpompaa, jos minä kertoilisin herra Soamesille, mitä on tapahtunut?\nTe voitte oikaista minua, jos erehdyn. Tahdotteko? Älkää huoliko\nvastata, vaan kuunnelkaa, etten tekisi teille vääryyttä.\n\n\"Siitä hetkestä, jolloin te, herra Soames, sanoitte, ettei kukaan, ei\nedes Bannister, voinut tietää paperien olevan teidän huoneessanne,\nalkoi asia sukeutua varmaan muotoon minun mielessäni. Hänen, joka oli\npainanut käännöksen, saatoin jättää pois laskuistani, sillä hänellähän\noli tilaisuus jäljentää se silloin, kun se oli hänen hallussaan.\n\n\"Mutta myöskin tuntui minusta uskomattomalta sattumalta se, että joku\nolisi uskaltanut muitta mutkitta tulla tänne, tietämättä, että paperit\njuuri sinä päivänä olivat täällä. Tuon ajatuksen minä hylkäsin.\nSisääntulija tiesi niiden olevan täällä. Mutta kuinka hän sen tiesi?\n\n\"Kun tuin huoneenne ulkopuolelle, katsoin ikkunaa. Huvititte minua\notaksumalla minun luulevan, että joku voisi keskellä valoisaa päivää ja\nvastapäätä kaikkia noita toisia ikkunoita hiipiä huoneeseenne sitä\ntietä. Olisihan se täysin mahdotonta. Minä vain otin selon siitä,\nkuinka pitkä pitäisi olla, voidakseen sivumennessään nähdä paperien\nolevan pöydällä. Minä olen kuusi jalkaa, mutta en voinut vaivatta nähdä\nkirjoituspöytää. Kukaan minua lyhempi ei voisi nähdä sitä ensinkään.\nNyt voitte ymmärtää, miksi minulla oli syytä luulla, että pisin teidän\nylioppilaistanne oli enimmän epäiltävä.\n\n\"Tulin tänne sisään ja puhuin teidän kanssanne siitä pöydästä.\nKirjoituspöydästä en voinut saada mitään selkoa, ennen kuin te\nkerroitte Gilchristin olevan kilpajuoksija ja hyppääjä. Silloin\nymmärsin koko asian, tarvitsin vain pari lopullista todistusta\nmielipiteelleni.\n\n\"Tämä juttu tapahtui seuraavasti: Tämä nuori mies oli harjoitellut\nhyppäämistä ulkona kentällä. Hän tuli kotiin puettuna urheilukenkiinsä,\njoissa kuten tiedätte on suuria nauloja. Mennessään teidän ikkunanne\nohi, saattoi hän, pitkä kun oli, nähdä paperit pöydällä ja arvata mitä\nne olivat. Nähtyään tämän, juolahti äkkiä hänen mieleensä mennä sisään\nkatsomaan, oliko käännös todellakin siinä. Sehän ei ollut vaarallista,\nsillä saattoihan hän sanoa tulleensa katsomaan olitteko te sisällä,\ntehdäkseen teille jonkun kysymyksen.\n\n\"No, kun hän sai nähdä, että se todellakin oli käännöksen korehtuuri,\nei hän voinut vastustaa kiusausta. Hän laski pöydälle kenkänsä. Mitä te\npanitte tuolille ikkunan luo?\"\n\n\"Sormikkaani\", vastasi nuorukainen.\n\nHolmes silmäsi voitokkaasti Bannisteriin.\n\n\"Hän pani sormikkaansa tuolille ja otti liuskan toisensa perästä\njäljentääkseen ne. Hän luuli herra Soamesin tulevan pääportista ja\nvoivansa silloin nähdä hänet. Kuten tiedämme, tulikin hän sivuportista!\nÄkkiä kuuli hän tulevan ovelle ja pakeneminen oli mahdotonta. Hän\nunhotti sormikkaansa, mutta otti kenkänsä syöksyäkseen makuuhuoneeseen.\nTe näette että pöydässä oleva railo on syvempi siihen suuntaan; se\nosoittaa, että kengät vedettiin sinne päin ja herra Gilchrist pakeni\nsinne. Yhteen kengän naulaan tarttunut multa jäi pöydälle, ja\nmakuuhuoneeseen putosi toinen samanlainen pala. Minun pitää lisätä,\nettä olen ollut tänään katsomassa kentällä mustaa muhaa, ja minä otin\nsiitä palan mukaani sekä hiukan sahajauhoja, joita sirotetaan päälle\nestämään lipeämistä. Olenko esittänyt asian oikein, herra Gilchrist?\"\n\nTämä oli noussut.\n\n\"Kyllä, sir\", sanoi hän.\n\n\"Mutta taivaan Jumala, Gilchrist, eikö teillä ole mitään lisättävää?\"\nhuudahti Soames.\n\n\"On, sir, vaikka tämä kuulustelukohtaus on saanut minut suunniltani.\nMinulla on tässä teille, herra Soames kirje, jonka kirjoitin varhain\naamulla unettoman yön jälkeen. Se tapahtui ennen kuin tiesinkään\nrikokseni tulleen tunnetuksi. Tässä se on, sir. Siitä saatte lukea,\nettä olen päättänyt olla menemättä tutkintoon. Minulle on tarjottu\npaikka Rhodesiassa, ja minä matkustan ensi tilassa etelä-Afrikaan.\"\n\n\"Olen kumminkin iloinen kuullessani, ettette aikonut käyttää hyväksenne\nvääryydellä hankkimaanne etua\", sanoi Soames. \"Mutta miksi muutitte\nsuunnitelmanne?\"\n\nGilchrist viittasi Bannisteriin.\n\n\"Hän tuossa voi selittää asian\", sanoi hän.\n\n\"Niin, Bannister\", sanoi Holmes, \"tunnustakaa nyt päästäneenne ulos\ntämän nuorukaisen, koska te olitte yksin sisällä ja sitten lukinneenne\noven. Sillä en voi uskoa, että hän hyppäsi ulos ikkunasta. Tahdotteko\nnyt selittää syyn tähän tekoonne?\"\n\n\"Te olette niin teräväjärkinen, sir, että teidän olisi ollut helppo\nkeksiä se, jos vain olisitte tiennyt, että minä kerran olen ollut sir\nJabeg Gilchristin, tämän nuoren herran isän, hovimestarina. Kun hän\nmenetti omaisuutensa, tulin minä tänne, mutta en milloinkaan unhottanut\nentistä isäntääni, vaikka hänen oli käynytkin huonosti. En voinut\nkorvata muuten entisiä aikoja kuin pitämällä huolta nuoresta herrasta.\nJa tullessani tänne eilen, kun herra Soames huusi minua, näin\nensimmäiseksi nuoren herra Gilchristin sormikkaat tuossa tuolilla.\nTunsin ne heti ja ymmärsin, miksi ne olivat täällä. Jos herra Soames\nolisi saanut ne nähdä, olisi kaikki tullut heti ilmi. Lysähdin tuolille\nistumaan, eikä mikään olisi voinut saada minua siitä lähtemään, ennen\nkuin herra Soames oli mennyt. Silloin tuli nuori herrani\nmakuuhuoneesta, hän, jota minä olin kantanut sylissäni, ja tunnusti\nminulle kaikki. Eikö ollut itsestään selvää, että minä tahdoin pelastaa\nhänet, ja eikö ollut luonnollista, että minä puhuin hänelle niinkuin\nhänen isä-vainajansa olisi puhunut ja koetin saada häntä olemaan\nkäyttämättä hyväkseen rikostaan? Voitteko moittia minua, sir?\"\n\n\"En todellakaan\", sanoi Holmes sydämellisesti. \"Niin, nyt on asia\nselvillä, herra Soames, ja aamiainen odottaa meitä kotona. Nyt menemme,\nWatson. Ja mitä teihin tulee, nuori mies, niin luulen, että teillä on\nvaloisa tulevaisuus edessänne Rhodesiassa. Kerran olette vajonnut\nsyvälle, näyttäkää nyt meille, kuinka korkealle voitte kohota.\"\n\n\n\n\nABBEY GRANGEN MURHA.\n\n\nEräänä purevan kylmänä talviaamuna 1897 heräsin siihen, että joku\nkosketti olkapäähäni. Se oli Holmes. Hänen kädessään oleva kynttilä\nvalaisi hänen, minun ylitseni kumartuneita kasvoja, ja kiihko, jonka\nensi silmäyksellä huomasin niissä, ilmaisi minulle jotakin olevan\ntekeillä.\n\n\"Tule, Watson, tule!\" huudahti hän. \"Asia on täydessä käynnissä. Ei\nsanaakaan nyt, hyppää vain vaatteisiisi ja tule!\"\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin istuimme vaunuissa, jotka kiidättivät\nmeidät hiljaisia katuja myöten Charing Crossin asemalle. Ensimmäinen\nheikko aamusarastus alkoi näkyä, ja voimme silloin tällöin erottaa\nsumuisia olentoja -- työmiehiä -- jotka häilyvinä ja määrättöminä\nkulkivat ohitsemme opaalin värisessä Lontoon sumussa. Holmes kääriytyi\nlaajaan kauhtanaansa, ja minä olin iloinen voidessani tehdä samoin,\nsillä pakkanen oli todellakin pureva, emmekä kumpikaan olleet vielä\npalaakaan maistaneet. Vasta sitten kuin asemalla saimme teetä ja\nistuuduttuamme paikoillemme Kentin junaan, olimme kylliksi sulaneet\nkontistuksestamme, hän puhuakseen ja minä kuunnellakseni.\n\nHolmes otti taskustaan kirjelipun ja luki ääneen:\n\n    \"Abbey Grange, Marsham, Kent.\n\n    Klo 3.30 a. p.\n\n    Arvoisa herra Holmes! Tuntisin itseni todella onnelliseksi,\n    jos heti saisin teiltä apua eräässä asiassa, joka lupaa\n    muodostua hyvin harvinaiseksi tapaukseksi. Se koskee jotakin,\n    joka juuri kuuluu teidän erikoisalaanne. Mutta lukuunottamatta\n    sitä, että rouva on vapautettu, tulen huolehtimaan, että\n    kaikki on aivan samassa tilassa kuin minun tänne tullessanikin.\n    Mutta pyydän teitä, ettette kuluttaisi minuuttiakaan hukkaan,\n    varsinkin kun on vaikea jättää sir Eustacea tänne.\n\n                            Kunnioituksella Stanley Hopkins\".\n\n\"Hopkins on kutsunut minua seitsemän eri kertaa, eikä yhdessäkään\ntapauksessa hänen vetoamisensa minuun ole ollut turha\", huomautti\nHolmes. \"Luulen, että jokainen niistä on saanut sijansa sinun\nkokoelmassasi ja minun täytyy tunnustaa, veli Watson, että sinulla on\njonkunmoista arvostelukykyä, joka sovittakoon sen, mitä aiheettomasti\nolet ottanut kertomuksiisi. Sinun onneton tapasi, katsoa kaikkea\nkertomuksen eikä tieteellisen tehtävän kannalta, on kokonaan hävittänyt\nsen, joka olisi voinut olla ohjeena, jopa klassillisena todisteidenkin\nsarjana. Sinä syrjäytät äärimmäisen suuret tulokset kertoaksesi\njännittäviä yksityiskohtia, jotka kyllä voivat kiihoittaa lukijan\nmielikuvitusta, mutta eivät millään tavalla valaise eivätkä johda\nhäntä.\"\n\n\"No miksi et sitten itse kirjoita?\" vastasin hänelle hiukan tuikeasti.\n\n\"Sen aion tehdäkin, rakas Watson, aion tehdä sen vielä aikanaan. Mutta\ntätä nykyä minulla on, kuten tiedät, jotenkin paljon suuria tehtäviä.\nAion käyttää nopeasti lähestyvät viimeiset vuoteni käsikirjan\nlaatimiseen jossa yhteen vihkoon on keskitetty koko rikosten\npaljastamistaito. Tällä kerralla näyttävät hakemisemme koskevan\nmurhaa.\"\n\n\"Sinä siis arvelet, että tuo sir Eustace on kuollut?\"\n\n\"Niin luulen. Hopkinsin kirje osoittaa hänen olleen hyvin liikutettu,\neikä hän suinkaan ole mikään herkkätunteinen ihminen. Niin, arvelen\nmurhan tapahtuneen ja ruumis on jätetty meidän tarkastettavaksemme.\nYksinkertainen itsemurha ei olisi antanut Hopkinsille aihetta kutsua\nminua paikalle. Rouvan vapauttaminen näyttää minusta siltä, että hän on\nollut teljettynä huoneeseensa murhenäytelmän ajaksi. Me tulemme\nliikkumaan ylhäisön maailmassa, Watson: hienon hienoa paperia,\nnimimerkki 'EB', vaakuna ja romanttiselta kajahtava osoite. Arvelen,\nettä Hopkins-ystävämme arvo tulee melkoisesti kohoamaan ja meillä tulee\nolemaan hauska aamuhetki. Rikos tehtiin ennen kello kahtatoista viime\nyönä.\"\n\n\"Mistä sinä osaat sen niin varmasti sanoa?\"\n\n\"Ottamalla selvän junista ja laskemalla ajan. Paikallispoliisi\nkeskusteli tultuaan Scotland Yardin kanssa, Hopkins matkusti sinne, ja\nlopuksi hän puolestaan lähetti sanan minulle. Kaikessa tässä riittää\nkylliksi tekemistä yhdeksi yöksi. Katso, nyt olemme jo Chislehurstin\nasemalla, ja pian emme tarvitse enää olla tietämättömiä.\"\n\nAjettuamme pari peninkulmaa kapeaa maantietä, saavuimme erään puiston\nportille, jonka meille avasi vanha portinvartija, jonka kalpeat kasvot\nilmaisivat surkean onnettomuuden tapahtuneen. Tie oli komeaa\npuistikkoa, jonka kupeita vanhat lehmukset reunustivat, ja päättyi\npitkän rakennuksen eteen, jonka julkisivua pilarit kaunistivat.\nRakennuksen keskusosa oli nähtävästi hyvin vanha ja murattiköynnöksen\npeittämä, vaikka sen suuret ikkunat osoittivat äskettäin tehdyn\nuudistuksia sen ulkoasussa; rakennuksen toinen kylkiosa näytti olevan\naivan uusi. Avonaisessa ovessa oli vastassamme Stanley Hopkinsin\nnuorekas vartalo ja ylevät eloisat kasvot.\n\n\"Iloitsen tulostanne, herra Holmes, ja teidänkin herra Watson! Kadun\nkuitenkin suuresti, että vaivasin teitä tulemaan tänne, sillä sitten\nkuin Lady tuli täyteen tajuunsa antoi hän tapahtumasta niin tarkan\nselityksen, ettei täällä ole meillä enää paljonkaan tehtävää.\nMuistanette kai Levishamin murtovarkaat?\"\n\n\"Nuoko kolme Randallia?\"\n\n\"Niin, isä ja kaksi poikaa. Tämä on heidän työtänsä, siitä ei ole\nepäilemistäkään. Heillähän oli hommia pari viikkoa sitten Sydenhamissa;\nheidät nähtiin ja tunnettiin. On kerrassaan kylmäveristä esiintyä niin\npian ja samoilla seuduilla, mutta joka tapauksessa ovat he taasen\nyrittäneet. Tällä kertaa he joutuvat hirsipuuhun, siitä saavat he olla\nvarmat.\"\n\n\"Eustace on siis kuollut?\"\n\n\"Niin on, hänen pääkuorensa murskattiin hänen omalla hiilihangollaan.\"\n\n\"Kuski kertoi minulle, että murhattu on sir Eustace Brackenstall.\"\n\n\"Aivan oikein. Hän oli Kentin rikkaimpia miehiä. Rouva Brackenstall on\nteehuoneessa. Naisparka, hän on saanut kauheaa kokea. Hän oli aivan\npuolikuoliaana, kun hänet ensi kerran näin. Teidän pitää nähdä hänet ja\nkuulla hänen kertomuksensa tapahtumasta. Sitten tarkastamme yhdessä\nruokasalin.\"\n\nRouva Brackenstall ei ollut mikään jokapäiväinen ihminen. Harvoin olen\nnähnyt niin ihanaa ja miellyttävää vartaloa, niin naisellista olentoa,\nniin kauniita kasvoja. Hän oli vaaleaverinen, tukka kullankeltainen\nja silmät siniset, ja hänen ihonsa olisi aivan varmasti ollut\nvaaleaveriselle ominainen, ellei tapahtuma, jonka näkijänä hän juuri\noli ollut, olisi karkoittanut veren hänen kasvoiltaan ja tehnyt ne\nkauhean kalpeiksi. Hän oli saanut kestää sekä ruumiin että sielun\ntuskia, sillä toisen silmän päällä oli kauheannäköinen, sininen kuhmu,\njota hänen kamarineitonsa -- suurikasvuinen, töykeännäköinen nainen --\nuutterasti hauteli etikkavedellä. Rouva makasi voimattomana sohvalla\nmeidän sisään astuessamme, mutta hänen eloisa, kaunis katseensa\nilmaisi, ettei äskeinen kauhea tapahtuma ollut riistänyt hänen\nneuvokkaisuuttaan eikä rohkeuttaan. Hänellä oli päällään väljä,\nhopealla kirjailtu sininen aamupuku, ja musta päivällispuku oli\nheitetty hänen vieressään olevalla tuolille.\n\n\"Minähän olen jo kertonut koko tapahtuman teille, herra Hopkins\", sanoi\nhän väsyneesti.\n\n\"Ettekö voisi kertoa sitä minun puolestani?\"\n\n\"No niin, jos pidätte sen tarpeellisena, niin kerron näille herroille,\nmitä on tapahtunut. Oletteko jo käyneet ruokasalissa?\"\n\n\"Pidin parempana ensin saada kuulla teidän armonne kertomuksen.\"\n\n\"Olen hyvin kiitollinen teille, jos järjestätte asian. On kauheaa\najatella hänen vielä makaavan siellä!\"\n\nHän vapisi ja peitti hetkiseksi kasvot käsiinsä. Silloin laskeutui\nlaaja hiha alas ja paljasti hänen kyynärvartensa. Holmes huudahti sen\nnähdessään.\n\n\"Tehän olette saanut muitakin vammoja, rouva! Mitä nämä ovat?\" -- Kaksi\npunaista pilkkua loisti hänen öisellä valkealla, täyteliäällä\nkäsivarrellaan. Hän vetäisi kiireesti hihansa alas.\n\n\"Ei ne ole mitään. Niillä ei ole mitään tekemisiä viime öisessä\nkamalassa tapahtumassa. Jos te ja ystävänne suvaitsette istua, niin\nkerron teille mitä tiedän.\n\n\"Olen sir Eustace Brackenstallin puoliso ja olen ollut naimisissa noin\nvuoden. En luule olevan miksikään hyödyksi salata sitä tosiseikkaa,\nettei meidän avioliittomme kuulunut onnellisimpiin. -- Pelkään, että\nkaikki naapurimme kertoisivat sen teille, jos koettaisinkin sitä\nsalata. Mahdollisesti olin minäkin siihen osaksi syynä.\n\n\"Olen kasvanut etelä-Austraalian vapaassa ilmastossa, eikä tämä\nenglantilainen elämä säädyllisyyksineen ja juhlallisine tapoineen\nollenkaan sovi minun luonteelleni. Mutta pääsyynä oli tuo aivan\nyleisesti tunnettu seikka, että sir Eustace oli suuri juomari. Jo\nyhdenkin tunnin viettäminen sellaisen miehen seurassa on hirveää.\nVoinette kai käsittää, miltä itsenäisyytensä tuntevasta naisesta tuntuu\nollessaan ainaiseksi sidottu sellaiseen mieheen? Se on pyhyyden\nloukkaamista, ilkityötä, rikollista, että sellaista avioliittoa\npidetään sitovana, pätevänä. Sanon teille, että nämä teidän törkeät\nlakinne tuottavat kirousta maalle. Sallimus ei tule suomaan sellaisen\nkurjuuden jatkua.\" Hetkiseksi hän nousi istualleen sohvassa, hänen\nposkensa hohtivat ja silmät säteilivät hänen otsallaan olevan kauhean\nmerkin alla. Silloin painoi töykeän palvelijattaren voimakas käsi\nhänen päänsä jälleen takaisin tyynylle, ja hänen äkillinen\nmielenliikutuksensa purkautui äänettömiin, katkeriin kyyneliin. Viimein\njatkoi hän:\n\n\"Tahdon kertoa kaiken, mitä viime yönä tapahtui. Olette kai huomanneet,\nettä kaikki palvelijat nukkuvat talon uudessa kylkirakennuksessa. Tässä\nkeskiosassa ovat meidän asuinhuoneemme; takana on keittiö ja\nsänkykamari on toisessa kerroksessa. Kamarineitini Theresa makaa minun\nhuoneeni yläpuolella, kaikkein ylimpänä. Ketään muita ei asu täällä,\neikä mikään ääni voi hälyyttää liikkeelle tuolla kaukaisessa\nkylkirakennuksessa olijoita. Sen ovat ryövärit varmaankin aivan hyvin\ntienneet, sillä muuten he eivät olisi uskaltaneet menetellä, kuten ovat\ntehneet.\n\n\"Sir Eustace meni makuukamariin kello 11. Palvelijat olivat silloin jo\nmenneet puolelleen. Theresa vain oli tuolla ylhäällä, odottaen milloin\nminä menisin maata, auttaakseen silloin minua. Istuin tässä huoneessa\nja lueskelin erästä kirjaa vielä kello 11 jälkeen. Sitten kiersin\nkaikki huoneet ennen kuin menin ylös, nähdäkseni oliko kaikki kunnossa.\nTeen sen aina itse, sillä kuten jo selitin, ei sir Eustaceen aina\nvoinut luottaa. Kävin keittiössä, tarjoiluhuoneessa, kabinetissa, jossa\nsir Eustacen metsästys- ja muut aseet ovat, biljardisalissa, salongissa\nsekä viimeksi ruokasalissa. Lähestyessäni ikkunaa, jonka edessä ovat\npaksut verhot, hämmästyin, kun tuuli puhalsi minulle vasten kasvoja;\nikkuna olikin auki. Työnsin verhon syrjään ja edessäni seisoi\nleveäharteinen vanhanpuolinen herra, joka avonaisesta ikkunasta oli\njuuri astunut huoneeseen.\n\n\"Ikkuna on korkea n.s. ranskalainen, ja muodostaa oikeastaan oven, joka\nvie talon edessä olevalle nimikolle. Minulla oli kynttilä kädessäni ja\nsen valossa näin mainitun miehen takana vielä toisen ja kolmannen,\njotka kaikki olivat tulossa huoneeseen. Peräydyin, mutta samassa\nhyökkäsi tuo roisto päälleni ja tarttui ensiksi käsivarteeni ja sitten\nkurkkuuni. Avasin suuni huutaakseni apua, mutta hän antoi nyrkillään\nminulle kauhean iskun silmään, ja minä kaaduin lattialle. Lienen kai\nollut tainnoksissa jonkun aikaa, sillä tultuani jälleen tajuntaani\nhuomasin heidän irroittaneen kellosta vetonuoran ja sillä kytkeneen\nminut ruokapöydän päässä olevaan tammituoliin. Minut oli nuoritettu\nniin kovasti, etten voinut liikahtaakaan ja suuni eteen oli kääritty\npyyheliina, joten en voinut ääntäkään päästää. Silloin astui onneton\nmieheni huoneeseen. Hän oli nähtävästi kuullut epäiltäviä ääniä ja oli\nvarustautunut näytelmää vastaan, joka oli tapahtuva. Hänellä oli\npäällään vain paita, housut ja tohvelit jalassa, ja kädessään\nlempikeppinsä, tukeva orapihlajainen sauva. Hän hyökkäsi lähimmän\nroiston kimppuun, mutta toinen noista kahdesta -- vanhin -- kumartui\nnuolen nopeudella alas, sieppasi hiilihangon uunin edustalta ja löi\nsillä häntä päähän kamalalla voimalla. Sir Eustace kaatui sanaakaan\nsanomatta eikä enää milloinkaan liikahtanut. Pyörryin uudelleen, mutta\nsilloin se on voinut kestää vain muutamia minuutteja. Kun taas avasin\nsilmäni näin rosvojen koonneen hopeat astiakaapista ja avanneen siellä\nolleen viinipullon; heillä kaikilla kolmella oli lasi kädessään.\nMinä jo sanoin -- enkö jo sanonutkin että muudan miehistä oli\nvanhanpuolinen; toiset taasen olivat nuoria parrattomia poikia.\nLuultavasti siis isä ja kaksi poikaa. He puhelivat keskenään\nkuiskaamalla. Sitten he tulivat luokseni ja tutkivat, olinko minä\ntarpeeksi lujasti kytketty. Lopuksi he poistuivat samaa tietä, jota\nolivat tulleetkin ja sulkivat ikkunan päästyään ulos. Neljännestunti\nkului, ennen kuin voin saada huivin revityksi suultani. Huutamalla sain\nkamarineitoni tulemaan avukseni. Toisetkin palvelijat herätettiin heti\nja sana lähetettiin paikallispoliisille, joka heti ilmoitti\ntapahtumasta Lontoon poliisille. Siinä kaikki, mitä voin teille kertoa,\nhyvät herrat, ja toivon, etten: enää kolmatta kertaa tarvitse tätä\nkauheaa tapahtumaa muistella.\"\n\n\"Tahdotteko kysyä mitään, herra Holmes?\" kysäsi Hopkins.\n\n\"En tahdo enää vaivata rouva Brackenstallia\", vastasi Sherlock Holmes.\n\"Ennen kuin lähden ruokasaliin tahdon kuitenkin kuulla, mitä te\ntiedätte asiasta?\" -- hän katsoi palvelijattareen.\n\n\"Minä näin miehet jo ennen kuin he olivat talossakaan\", vastasi hän.\n\"Istuin huoneessani ikkunan ääressä ja näin kuunvalossa kolme miestä\ntuolla portilla, mutta en arvannut siihen kiinnittää huomiotani sen\nparemmin. Noin tuntia myöhemmin kuulin emäntäni hätähuudon. Riensin\nportaita alas ja tapasin hänet sellaisessa tilassa kuin hän itse jo\nkertoi, ja sir Eustacen lattialla pää halki ja verta ja aivoja ympäri\nhuonetta. Tuohan olisi jo riittänyt tekemään vaimosta mielipuolen, kun\nhän oli sidottu tuoliin ja hänen vaatteensa olivat tahrautuneet miehen\nvereen. Mutta mielenlujuutta häneltä ei ole puuttunut milloinkaan, eikä\nmiss Mary Fraser Adelaidesta rouva Brackenstallina Abbey Grangessa ole\nottanut uusia tapoja. Te olette kuulustelleet häntä kyllin kauan, hyvät\nherrat, nyt on hänen seurattava vanhaa Theresaansa omaan kamariinsa\nlepäämään, joka hänelle on aivan välttämätöntä.\"\n\nVanha nainen kietoi suonikkaan käsivartensa äidillisellä hellyydellä\nrouvan vyötäisille ja talutti hänet varovasti ulos huoneesta.\n\n\"Hän on pitänyt huolta rouvasta kaiken hänen elinikänsä\", sanoi\nHopkins, \"kasvattanut hänet lapsesta asti, seurannut häntä tänne\nEnglantiin, kun he ensi kerran noin 18 kuukautta sitten läksivät\nAustraaliasta. Hänen nimensä on Theresa Wright, ja tuollaisia\npalvelijattaria et enää löydä meidän päivinämme. -- Tätä tietä, herra\nHolmes, olkaa hyvä!\"\n\nVilkas innostus oli hävinnyt Sherlock Holmesin ilmeikkäistä\nkasvoista, ja minä tiesin, että asia ei kiinnittänyt häntä enää\nsalaperäisyydellään. Tässä oli vain vangitseminen toimeenpantava, mutta\nkeitä olivat sitten nuo jokapäiväiset roistot, joihin hänen kätensä oli\nkoskenut? Vaikeasti liikkeelle saatava, oppinut erikoislääkäri, joka\nhuomaa itsensä kutsutuksi vain tuhkarokon tähden, tuntisi kai\nsamanlaista pettymystä kuin nyt ystäväni silmissä voin havaita. Näky\nAbbey Grangen ruokasalissa oli kuitenkin siksi harvinainen, että se\nkiinnitti jälleen hänen huomiotansa ja elähdytti sammunutta\nmielenkiintoa.\n\nSali oli suuri ja korkea, laudoitus leikkauksilla varustetusta tammesta\nja seinät oli koristettu peuran päillä ja aseilla. Vastapäätä ovea oli\ntuo mainittu ranskalaine suuri ikkuna. Oikealla puolella olevat kolme\npienempää ikkunaa päästivät kylmän talviaamusarastuksen tulvimaan\nhuoneeseen. Vasemmalla oli laaja, mahtava uuni, jonka vierellä seisoi\nraskas tamminen käsi- ja selkänojalla varustettu tuoli. Tuoliin oli\nkääritty punainen nuora, jonka molemmat päät oli kiinnitetty tuolin\njalkojen ristikkoon. Kun rouva päästettiin siitä irti oli nuora\nliukunut hänen päältään, joten solmut oli voitu jättää liikuttamatta.\nNäihin seikkoihin kiinnitimme huomiomme vasta myöhemmin, nyt sen veti\npuoleensa vain kauhea näky, joka kohtasi silmiämme uunin eteen\nlevitetyltä tiikerin nahalta.\n\nSiinä oli pitkän, rotevan noin 40 vuoden vanhan miehen ruumis. Hän\nmakasi selällään, kasvot ylöspäin, valkeat hampaat näkyivät lyhyen\nmustan parran välistä. Hänen nyrkkiin puristuneet kätensä oli kohotettu\npään yli ja raskas orapihlajakeppi oli poikittain käsivarsien päällä.\nTummat kaunismuotoiset kasvot koukkunenineen olivat vääristyneet kuin\nvihasta, ja kuolon jähmetyttämissä piirteissä oli saatanallinen ilme.\nHän oli nähtävästi noussut suoraan sängystä, sillä hänellä oli päällään\nkauniisti kirjailtu yöpaita ja lahkeiden suusta näkyivät tohveleissa\nolevat paljaat jalat. Pää oli kammottavasti murskattu ja kaikkialla\nhuoneessa näkyi todistuksia sen iskun voimasta, joka oli hänet\nsurmannut. Ruumiin vieressä oli lyönnin voimasta mutkalle taipunut\nraskas hiilihanko. Holmes tutki tarkasti sekä sen että ruumiin.\n\n\"Tuo Randall näyttää olevan vahva mies\", huomautti hän.\n\n\"Vahva hän onkin\", virkkoi siihen Hopkins. \"Minulla on yhtä ja toista\nkokemusta hänestä; hän on vaarallinen henkilö.\"\n\n\"Tehän voitte vaikeudetta vangita hänet?\"\n\n\"Niin voimme. Olemme pitäneet häntä silmällä. Huhu tiesi tosin kertoa\nhänen matkustaneen Amerikkaan, mutta nyt kun tiedämme hänen seurueineen\nolevan täällä, en voi käsittää, miten hän voisi välttää kiinni\njoutumista. Me olemme jo ilmoittaneet kaikkiin satamakaupunkeihin, ja\nennen iltaa julistetaan vielä palkinto hänen kiinniottamisestaan. Minua\nihmetyttää tässä asiassa se, että he olivat niin mielettömät, että\ntekivät tällaisen rikoksen, vaikka tiesivätkin, että rouva kyllä voi\nheidän tuntomerkkinsä muistaa.\"\n\n\"Aivan oikea huomautus. Luulisi heidän varmuuden vuoksi tehneen myöskin\nrouva Brackenstallin mykäksi.\"\n\n\"He eivät ehkä huomanneet rouvan tulleen jälleen tuntoihinsa\", virkoin\nminä.\n\n\"Eivät kai. Luullen hänen olevan tainnoksissa, pitivät he tarpeettomana\nottaa häntäkin hengiltä. Mutta mitenkä tämän onnettoman miehen asiat\noikeastaan olivat. Muistelen kuulleeni ikäviä juttuja hänestä.\"\n\n\"Hän oli hyväsydämminen mies selvänä ollessaan, mutta oikea piru\njuovuksissa, tai oikeammin sanoen puolijuovuksissa, sillä hän ei\nmilloinkaan juonut itseään sikahumalaan. Silloin tuntui hänessä itse\npahahenki asustavan, ja hän saattoi tehdä mitä hyvänsä. Mikäli olen\nkuullut, joutui hän rikkauksistaan ja ylevästä nimestään huolimatta\ntekemisiin meikäläisten kanssa. Kerran aiheutti hän häväistysjutun\nsiten, että hän valeli muutaman koiran petroleumilla ja sytytti sen\npalamaan -- ja kaiken lisäksi sattuikin se olemaan hänen rouvansa koira\n-- ja vain suurella vaivalla saatiin asia vaiennetuksi. Toisen kerran\nheitti hän karahvilla kamarineitsyttä, Theresa Wrightiä. Näin meidän\nkesken sanoen, tulee elämä talossa siedettävämmäksi sen jälkeen kuin\nhän on poissa. Mitä nyt etsitte?\"\n\nHolmes oli polvillaan ja tarkasteli mitä huolellisimmin tuon punaisen\nnuoran solmuja, jolla rouva oli ollut tuoliin sidottu. Sitten tarkasti\nhän nuoran liestynyttä päätä, josta se oli katkennut roiston\nkiskastessa sen seinältä.\n\n\"Tämän katketessa täytyi kellon keittiössä soida hyvin rajusti\",\nhuomautti hän.\n\n\"Kukaan ei voinut kuulla sitä. Keittiö on talon toisessa päässä.\"\n\n\"Mutta miten voi murtovaras luulla, ettei kukaan kuulisi kellon\nsointia? Miten uskalsi hän kiskaista kellonnuoran poikki niin rajusti?\"\n\n\"En ymmärrä, herra Holmes. Te kysytte samaa, jota minäkin lakkaamatta\nmielessäni olen tutkistellut. Epäilemättä tunsi tuo roisto talon ja sen\ntavat. Hänen on täytynyt aivan tarkalleen tietää koko palvelusväen\nmenneen levolle, vaikka vielä olikin niin verrattain aikainen, ja ettei\nyksikään heistä voinut kuulla kellon ääntä keittiöstä. Sen vuoksi on\njoku talon palvelija häntä auttanut. Mutta talossa on kahdeksan\npalvelijaa ja kaikki ovat puhdasmaineisia.\"\n\n\"Niin kauan kuin ei vielä muita epäillä, voi epäilyksensä kohdistaa\nhäneen, jota isäntä heitti karahvilla, nim. Theresa Wrightiin. Mutta\nsilloin emme menettelisi rehellisesti emäntää kohtaan, johon hän\nnäyttää olevan niin lämpimästi kiintynyt. No, no, tämä on toisarvoinen\nkysymys; kun kerran saatte Randallin käsiinne, ei sitten enää ole\nollenkaan vaikea kaapata hänen rikostovereitaan. Rouvan kertomus\nnäyttää olevan tosi -- jos tässä yleensä mitään todistuksia tarvitaan\n-- kaikki näkemämme yksityiskohdat siihen viittaavat.\" Hän meni sitten\nranskalaisen ikkunan luo ja avasi sen. \"Tässä ei ole mitään jälkiä,\nmutta muutahan ei voi odottaakaan, sillä maa sen edessä on kova kuin\nkallio. Uunin reunalla olevissa kynttilöissä näyttää olleen tuli.\"\n\n\"Niin näyttääkin. Niiden ja rouvan kädessä olevan kynttilän valossa\novat roistot tehneet tekonsa.\"\n\n\"Ja mitä kaikkea he varastivat?\"\n\n\"He eivät ole paljoakaan ottaneet, ainoastaan puolentusinaa\nhopea-astiaston esineitä kaapista. Rouva Brackenstall arvelee heidän\nitsensäkin joutuneen niin hämilleen sir Eustacen murhasta, etteivät he\ntulleet tarkastelleeksi taloa sen tarkemmin, niin kuin he muussa\ntapauksessa varmaankin olisivat tehneet.\"\n\n\"Epäilemättä, mutta kuitenkin joivat he viiniä, jos oikein kuulin?\"\n\n\"Niin, rauhoittaakseen hermojansa.\"\n\n\"Se kyllä sopii. Näihin kolmeen tarjoilupöydällä olevaan lasiin ei kai\nsen koommin ole koskettu, vai kuinka?\"\n\n\"Ei. Pullo on myöskin samalla paikalla, johon he sen asettivat.\"\n\n\"Tarkastelkaammepa niitä hiukan. Aha, aha! Mitä tämä merkitsee!\"\n\nKysymyksessä olevat kolme lasia olivat yhdessä ryhmässä, kaikki viinin\npunertamia, mutta yhdessä niistä oli sakkaa. Vieressä seisova pullo oli\nvielä melkein täynnä, ja korkkiin oli viini syvälle tunkeutunut. Sekä\nkorkki että pullon päällä oleva tomu osoittavat, että murhaajat olivat\nvirvoittaneet itseään tavaralla, jota ei oltu tuotu hyvin järjestetystä\nviinikellarista.\n\nSherlock Holmesin käyttäytymisessä oli tapahtunut muutos.\nVälinpitämätön ilme oli kadonnut, ja kerran toisensa jälkeen näin hänen\nteräväin, syvällä olevain silmäinsä säihkyvän innostuksesta. Hän piti\nkorkkia kädessään ja tarkasteli sitä tarkoin.\n\n\"Millä he vetivät sen pullosta?\"\n\nHopkins osoitti puoliksi auki olevaa pöytälaatikkoa, josta näkyi\npöytäliinoja ja suuri korkkiruuvi.\n\n\"Sanoiko rouva Brackenstall niiden käyttäneen tätä korkkiruuvia?\"\n\n\"Ei. Hänhän oli tainnoksissa silloin kun pullo avattiin.\"\n\n\"Aivan oikein. Tätä korkkiruuvia ei olekaan käytetty. Tämä pullo on\navattu tasku-korkkiruuvilla, luultavasti veitsessä olevalla, eikä ruuvi\nvarmaankaan ollut puoltatoista tuumaa pitempi. Jos tarkastatte korkkia,\nniin huomaatte ruuvin kierretyksi siihen kolme kertaa, ennen kuin se\naukesi. Se on täynnä reikiä. Tämä pitkä laitos olisi tunkeutunut koko\nkorkin läpi ja yhdellä kerralla irroittanut sen. Kun saatte roiston\nkäsiinne, saatte olla varma, että häneltä löydätte tuollaisen\nkorkkiruuvilla varustetun taskuveitsen.\"\n\n\"Oivallista!\" huudahti Hopkins.\n\n\"Mutta nämä lasit antavat minulle paljon ajattelemisen aihetta, sen\ntunnustan\", sanoi Holmes. \"Näkikö rouva Brackenstall todellakin noiden\nkolmen miehen juovan viiniä -- näkikö hän?\"\n\n\"Näki. Siitä hän on aivan varma.\"\n\n\"No, niin kai se sitten on, eikä tästä asiasta ole siis sen enempää\nsanottavaa. Kaikissa tapauksissa on teidän myönnettävä näiden kolmen\nlasin välisen suhteen olevan hyvin omituinen, herra Hopkins. Ettekö\nhuomaa niissä mitään omituista? No jääköön nyt silleen. Ehkä joutuu\nspesialisti, jollainen minäkin olen, hakemaan monimutkaista ratkaisua\nsiitäkin, jossa asia on aivan yksinkertainen. Luonnollisesti täytyy\nlasien välisen suhteen olla vain aivan satunnainen. Niin ollen saan\njättää teille jäähyväiset, herra Hopkins. En voi huomata olevani teille\nmiksikään hyödyksi, asia näyttää olevan täysin selvitetty. Tahdotteko\nolla hyvä ja ilmoittaa minulle Randallin vangitsemisesta ja asian\nenemmästä kehittymisestä. Olen varma siitä, että piakkoin saan\nonnitella teitä onnellisen lopun johdosta. Tule Watson, arvelen kotona\nvoivamme aikamme hyödyllisemmän käyttää.\"\n\nKotimatkalla huomasin Holmesista, että hän oli huomannut jotakin, joka\nantoi hänelle päänvaivaa. Tuon tuostakin koetti hän karkoittaa\nepäröimisensä ikäänkuin koko asia olisi ollut päivän selvä. Mutta\nsitten hän taas joutui epäilyksen valtaan, ja rypistyneet kulmat ja\ntiedoton katse ilmaisivat hänen vielä kerran ajatuksissaan palanneen\nAbbey Grangen suureen ruokasaliin ja tuumiskelevan siellä tapahtunutta\nmurhenäytelmää. Viimein hän -- juuri kun junamme läksi liikkeelle\neräältä pikkukaupungin asemalta, hyppäsi äkillisen mielijohteen\nvaikutuksesta asemasillalle ja veti minut perässään.\n\n\"Suo anteeksi ystäväni\", sanoi hän nähdessämme junan rientävän pois ja\nkatoavan mutkan taa; \"valitan, että tällä tavalla olen saattanut sinut\nehkä joutavan mielijohteen uhriksi, mutta niin totta kuin elän, Watson,\nen voi jättää asiaa tälle kannalle. Kaikki vaistoni ovat sitä vastaan.\nSe on väärin, kaikki on väärin -- minä vannon, että kaikki on väärin.\n-- Ja kuitenkin oli rouvan kertomus aivan tyhjentävä ja kamarineidin\nkertomus varmisti sen vielä täydellisesti; yksityiskohdat olivat\noikeat. Mutta väitän sittenkin kaikkea tätä vastaan? Kolme viinilasia\n-- siinä kaikki! Mutta jollen olisi pitänyt asiaa todistettuna, jos\nolisin tutkinut kaikkea sillä tarkkuudella, jota asiaan olisin pannut,\njos olisimme olleet ensimmäisiä, jotka kävimme asiaan käsiksi, eikä\nvalmiiksi tekaistua juttua olisi tuotu kuuluvillemme ohjaamaan minua\nharhaan, enköhän silloin mahdollisesti olisi löytänyt varmempaa\nlähtökohtaa, johon olisin voinut nojata? Luonnollisesti olisin sen\nlöytänyt. -- Istu tähän penkille, Watson, kunnes Chislehurstin juna\ntulee, ja salli minun esittää itsellesi kieltämätön totuus, mutta ennen\nkaikkea kehoitan sinua vapautumaan siitä olettamuksesta, että kaikki\nse, mitä kamarineiti ja hänen emäntänsä ovat sanoneet, välttämättömästi\non totta. Rouvan ihana olento ei saa viedä harhaan arvostelutaitoamme.\n\n\"Varmasti on heidän kertomuksessaan yksityisseikkoja, joiden, jos niitä\nkylmäverisesti tarkastellaan, ehdottomasti täytyy herättää meissä\nepäilyksiä. Nämä murtovarkaat saivat melkoisen saaliin Sydenhamissa\nneljätoista päivää sitten. Sanomalehdissä selitettiin heistä yhtä ja\ntoista, jollaiset seikat luonnollisesti pysyvät muistissa niillä, jotka\nhaluavat tekaista jutun, jossa esiintyy keksittyjä ryöväreitä.\nYleisesti tunnettu tosiseikkahan on, että murtovarkaat, jotka ovat\nsaaneet hyvän saaliin, säännöllisesti ovat iloisia saadessaan nauttia\nmenestyksensä hedelmiä levossa ja rauhassa, eivätkä he antaudu niin\npian uudelleen vaarallisiin seikkailuihin. Ja edelleen: luonnotonta on,\nettä murtovarkaat toimivat noin aikaisin; on tavatonta, että roisto lyö\nnaista estääkseen häntä hälyytystä antamasta, sillä jokainenhan tietää\nsen juuri olevan parhaan keinon saada hänet huutamaan; tavatonta on\nmurhaaminen silloin kun heitä on kylliksi monta pitämään aisoissa yhtä\nhenkilöä; tavatonta on tyytyä mitättömään saaliiseen, kun suurempi on\nulottuvilla; ja lopuksi tahdon muistuttaa sen melkein olevan\nmahdotonta, että sellaiset ihmiset jättävät viinipullon juomatta. Etkö\nsinäkin huomaa jotakin kummallista näissä asianhaaroissa, Watson?\"\n\n\"Kokonaisvaikutus on tosin vaikuttava, mutta huolimatta kaikesta siitä,\nmitä olet maininnut epäiltäväksi, voi kaikki kuitenkin olla aivan\nmahdollista. Tavattomimpana koko jutussa pidän kuitenkin rouvan\nnuorittamista tuoliin.\"\n\n\"Niin tietenkin, Watson, mutta siitä kohdasta minä en ole täysin\nselvillä; ilmeistähän on, että heidän joko oli surmattava hänet tai\nmuulla tavalla tehtävä hänet kykenemättömäksi heti viemään tietoa\nheidän paostaan. Olenhan siis kaikissa tapauksissa kuitenkin osoittanut\n-- vai kuinka -- että on olemassa jotakin valheellista rouvan\nkertomuksessa? Ja päälle päätteeksi tulevat siihen lisäksi nuo kolme\nviinilasia.\"\n\n\"No, mitä noissa viinilaseissa sitten huomasit?\"\n\n\"Voitko olettaa näkeväsi ne nyt silmäisi edessä?\"\n\n\"Näen ne aivan selvästi.\"\n\n\"Meille on kerrottu kolmen miehen juoneen niistä. Eikö tuo sinua\nollenkaan hämmästytä?\"\n\n\"Ei ollenkaan. Niissä oli viiniä jokaisessa.\"\n\n\"Aivan oikein. Mutta vain yhdessä oli sakkaa, sen kai sinäkin huomasit?\nMitä sinä siitä arvelet?\"\n\n\"Viimeiseen lasiin tuli luultavasti sakkaa.\"\n\n\"Ei suinkaan. Pullossa oli sameata viiniä, ja on aivan käsittämätöntä,\nettä viini kahdessa lasissa oli kirkasta ja kolmannessa jotenkin\nsameaa. Siihen on vain kaksi selitystä, ainoastaan kaksi, Toinen on,\nettä pulloa äkisti pudistettiin, jonka vuoksi kolmanteen lasiin tuli\nsakkaa. Mutta tuo selitys ei minusta pidä paikkaansa.\"\n\n\"Mitä sinä sitten arvelet?\"\n\n\"Että vain kahta lasia on käytetty ja sakka niistä molemmista on\nkaadettu kolmanteen sen väärän käsityksen antamiseksi, että kolme\nhenkilöä on ollut siellä, ja sillä tavalla on kaikki sakka joutunut\nkolmanteen lasiin. Niin, olen varma siitä, että asia todellakin on\nsillä tavalla. Mutta jos olen keksinyt oikean selityksen tähän pieneen\narvoitukseen, kasvaa tapahtuma heti jokapäiväisestä hyvin\nihmeelliseksi, sillä se ei voi merkitä mitään muuta kuin, että rouva\nBrackenstall ja hänen palvelijattarensa tahallansa ovat valehdelleet,\nja ettei sanaakaan koko heidän jutussaan ole totta. Joku painava syy\npakottaa heitä suojelemaan todellista rikollista ja meidän on omin\nneuvoinemme otettava asiasta selvä saamatta vähintäkään apua heiltä.\nTämä tehtävä on meillä nyt edessämme. Ja nyt, Watson, on Chislehurstin\njuna täällä.\"\n\nAbbey Grangessa hämmästyttiin suuresti, kun me palasimme takaisin,\nmutta kun Holmes kuuli Stanley Hopkinsin poistuneen sieltä lähettämään\nilmoitusta pääasemalle, ryhtyi hän ruokasalia tarkastelemaan, sulki\noven sisäpuolelta ja käytti kaksi tuntia tähän tutkimukseen, joka oli\nyksi niitä vaikeimpia ja monimutkaisimpia, jotka ovat muodostaneet\nvarman perustan hänen loistaville loppupäätelmilleen. Istuen huoneen\nyhdessä nurkassa kuin harras ylioppilas kuunnellen professorin\nselityksiä, seurasin kaikkia hänen liikkeitään tämän omituisen\ntutkimuksen aikana. Ikkuna, verho, matto, nuora, tuoli -- kaikki\ntulivat vuoroonsa pienintä yksityisosaansa myöten tarkastetuiksi,\nkoetelluiksi. Onnettoman sir Eustacen ruumis oli jo viety pois, mutta\nkaikki muu oli samassa kunnossa kuin aamullakin. Äkkiä kiipesi Holmes\nsuureksi hämmästyksekseni uunin reunustalle. Korkealla hänen päänsä\nyläpuolella riippuivat nuo muutamat tuumat punaista kellonnuoraa, jotka\nvielä olivat kiinni metallilangassa. Hyvän aikaa tuijotti hän nuoran\npätkään; sitten hän koetti päästä vielä lähemmäksi sitä, asetti\npolvensa seinällä olevaa kuvahyllyä vastaan ja kohottautui ylös niin,\nettä hän yletti kädellään melkein lähelle kellonnuoran tynkää, mutta\nhänen huomionsa ei näyttänyt olevan niin paljon kiinnitetty siihen kuin\nhyllyyn. Lopuksi hyppäsi hän maahan tyytymyksestä huudahtaen.\n\n\"All right, Watson\", sanoi hän. \"Olemme jo selvillä tästä tapahtumasta,\njoka on merkillisimpiä kokoelmassamme. Mutta, rakas ystävä, miten hidas\najatuksen juoksu minulla on ollutkin, ja miten vähällä olin tehdä\noikein aimo erehdyksen. Nyt luulen ketjuni olevan kahta rengasta vaille\ntäysi.\"\n\n\"Oletko päässyt selville jo miehistä?\"\n\n\"Miehistäkö, Watson, vai miehistä. Olen yhden, mutta todella pelättävän\nhenkilön jäljillä. Hän on vahva kuin jalopeura -- sen todistaa\nvääntynyt hiilihanko. Kuusi jalkaa kolme tuumaa pitkä, sukkela kuin\norava ja näppärä näppinen sekä huomattavan kekseliäs, sillä koko tämä\nnerokas juttu on hänen keksintöänsä.\n\n\"Niin, Watson, me olemme tavanneet teon, jonka on tehnyt hyvin\nhuomattava henkilö. Mutta kuitenkin on hän tuonne kellonnuoraan\njättänyt meille tukipaikan, joka poistaa epäilykset muustakin osasta.\"\n\n\"Minkä tukipaikan?\"\n\n\"Jos tahdot kiskaista kellon nuoran poikki, Watson, mistä arvelet sen\nkatkeavan? Varmaankin siitä paikasta, josta se on kiinnitetty\nmetallilankaan. Miksi se katkeaisi kolmea tuumaa alempaa, niin kuin\ntässä on tapahtunut?\"\n\n\"Koska se on siitä kohti kulunut.\"\n\n\"Niin tietenkin. Tämä pää, jota voimme tutkia, on liestynyt, mutta\ntoinen pää tuolla katon rajassa ei ole ollenkaan liestynyt. Sinä et voi\nnähdä sitä täältä, mutta jos nouset uunin reunalle, voit huomata, että\nnuora on leikattu suoraan poikki eikä siinä ole vähintäkään kulumisen\nmerkkiä. Sinä voit seurata koko tapahtumaa. Mies tarvitsi nuoraa. Hän\nei uskaltanut kiskaista kellon nuoraa poikki peläten sen keittiössä\naikaansaamaa melua -- mitä luulet hänen silloin tehneen? Hän kapusi\nuunin reunalle, mutta hän ei yllä kyllin ylös käsillään, ja sen vuoksi\nhän nojaa polvellaan hyllyyn -- pölyssä voit nähdä polven jäljen. Minun\nkäteni ei yllä niin korkealle, vaan kolme tuumaa alemmaksi, josta\npäätän hänen olevan vähintäin kolme tuumaa minua pitempi. Katso tahraa\ntuon tammituolin istuimella -- mitä se on?\"\n\n\"Verta.\"\n\n\"Epäilemättä se on verta. Tämä tahra jo tekee rouvan kertomuksen\nperättömäksi. Jos hän istui tällä tuolilla silloin kun rikos tehtiin,\nmiten maailmassa siihen sitten voi tulla verta. Hän istui tuolille\nvasta miehensä kuoleman jälkeen. Uskallan lyödä vetoa, että hänen\nmustassa hameessaan on vastaava merkki. Me emme ole vielä\nWaterloossamme, Watson, mutta tämä on meidän Marengomme, sillä työmme\nalkoi tappiolla, mutta päättyi voitolla. Nyt minä mielelläni puhuisin\npari sanaa Theresalle. Meidän on jonkun aikaa meneteltävä varovaisesti,\njos mielimme saada tarvitsemiamme tietoja.\"\n\nTuo katkera australialainen palvelijatar on mieltäkiinnittävä henkilö.\nHarvapuheinen, epäluuloinen ja epämiellyttävä kun hän oli, meni hyvän\naikaa, ennen kuin Holmes miellyttävällä tavallaan ja nöyrällä\nsuopeudellaan sai hänet taivutetuksi vastaavaan luottamukseen. Hän ei\nedes koettanutkaan salata vihaansa kuollutta isäntäänsä kohtaan.\n\n\"Niin herra, totta on, että hän heitti karahvilla minua. Minä kuulin\nhänen nimittävän emäntääni rumalla nimellä, ja minä sanoin hänelle,\nettei hän uskaltaisi puhua sillä tavalla, jos rouvan veli olisi täällä.\nSilloin hän nakkasi karahvilla minua. Vaikka hän olisi viskannut niitä\ntusinan päälleni, en siitä olisi välittänyt, kunhan hän vain olisi\nantanut kyyhkyni olla rauhassa. Hän kohteli rouvaa aina huonosti, ja\ntämä taas on liian ylpeä välittääkseen. Hän ei edes minullekaan\ntahtonut sanoa kaikkea, mitä pahaa isäntäni teki hänelle. Hän ei\nmilloinkaan ole puhunut minulle mitään käsivarsissaan olevista\nmerkeistä, jotka tänä aamuna näitte, mutta minä tiedän varmaan, että ne\non pistetty hattuneulalla. Se kavala piru -- Jumala suokoon minulle\nanteeksi, kun puhun hänestä sillä tavalla, nyt kun hän jo on kuollut --\nmutta piru hän oli, jos nyt sellaisia maan päällä liikkuu. Hän oli\npelkkää hunajaa, kun hänet ensi kerran kohtasimme vain kahdeksantoista\nkuukautta sitten, ja meistä kummastakin tuntuu kuin siitä jo olisi\nkahdeksantoista vuotta. Emäntäni oli juuri saapunut Lontooseen, se oli\nhänen ensimmäinen matkansa -- hän ei ole milloinkaan ennen ollut kotoa\npoissa.\n\n\"Sir voitti hänen suosionsa nimellään, rahoillaan ja väärillä\nlontoolaisilla tavoillaan. Erehdyksensä on rouva saanut kalliisti\nmaksaa, niin kalliisti kuin nainen vain voi. Missä kuussako tapasimme\nhänet? Heti tänne saavuttuamme -- me saavuimme kesäkuussa ja se\ntapahtui heinäkuussa. Tammikuussa viime vuonna he menivät naimisiin.\nJaha, rouva on jälleen alhaalla teehuoneessa, hän tahtoo kai puhella\nteidän kanssanne. Mutta te ette saa kysellä häneltä liian paljoa, sillä\nhän on saanut kärsiä niin paljon kuin ihminen suinkin voi kärsiä.\"\n\nRouva Brackenstall oli samassa asennossa kuin aamullakin, mutta hän\nnäytti nyt virkeämmältä. Kamarineiti astui kanssamme huoneeseen ja\nalkoi jälleen haudella ajettumaa.\n\n\"Toivon\", virkkoi rouva, \"ettette ole tulleet jälleen kuulustelemaan\nminua.\"\n\n\"Emme\", vastasi Holmes miellyttävimmällä äänellään, \"minä en tahdo\nteitä tarpeettomasti rasittaa, rouva Brackenstall; muuta en tahdo kuin\ntehdä asian teille niin helpoksi kuin suinkin mahdollista. Olen varma\nsiitä, että olette saanut paljon kokea. Jos tahdotte kohdella minua\nkuin ystävää ja osoittaa minulle luottamusta, niin olen näyttävä, että\nsen ansaitsen.\"\n\n\"Mitä te sitten tahdotte?\"\n\n\"Että puhutte minulle totta.\"\n\n\"Herra Holmes!\"\n\n\"Ei, ei niin, rouva Brackenstall, ei maksa vaivaa. Olette kai kuullut\nmainittavan, että minulle annetaan jonkunmoista arvoa. Rohkenen\nväittää, että koko teidän kertomuksenne on keksitty.\"\n\nSekä emäntä että kamarineiti seisoivat kalpeina ja levottomina\nedessämme.\n\n\"Te olette häpeämätön roisto,\" huusi Theresa. \"Väitättekö emäntäni\nvalehdelleen?\"\n\n\"Eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?\"\n\n\"Olen sanonut teille kaikki!\"\n\n\"Ajatelkaa vielä kerran, rouva Brackenstall. Eiköhän olisi parasta olla\nnyt aivan suora?\"\n\nHetkisen näkyi epäröimistä hänen kauneilla kasvoillaan. Sitten peitti\nne äkisti joku voimakas mielijohde kuin naamio.\n\n\"Olen sanonut jo teille, mitä tiedän.\"\n\nHolmes kohautti olkapäitään ja otti hattunsa. \"Olen pahoillani\", sanoi\nhän, ja enempää virkkamatta me yhdessä läksimme pois huoneesta ja koko\ntalosta. Puistossa oli lammikko, ja sinne ohjasi ystäväni kulkunsa.\nLammikko oli jäässä, pieni avanto vain oli avattu yksinäiselle\njoutsenelle. Holmes seisoi hetkisen katsoen avantoon ja sitten\njatkoimme kulkuamme puistonportille.\n\n\"Osasinpa oikeaan tai erehdyn, on meidän kuitenkin tehtävä jotakin\nystävämme Hopkinsin hyväksi\", sanoi hän toisen käyntimme\nperustelemiseksi. \"Kokonaan en vielä tahdo ilmaista hänelle\narveluitani. -- Seuraavan näytöksen luulen tulevan näyteltäväksi\nAdelaide-Southampton linjan toimituskonttorissa, joka on Pall Mallin\npäässä, ellen vain väärin muista. On olemassa toinenkin\nhöyrylaivalinja, joka yhdistää Englannin etelä-Austraaliaan, mutta\nminusta meidän on metsästyksessämme ensiksi asettauduttava mukavimmalle\nodotuspaikalle.\"\n\nHolmesin kirjelippu lähetettiin konttoripäällikölle, joka siihen heti\nkiinnitti huomionsa. Eikä kauan viipynytkään, ennen kuin toverini sai\nkaikki haluamansa tiedot. Kesäkuussa 1895 oli vain yksi linjan\nlaivoista käynyt kotimaassa. Nim. yhtiön laivaston suurin ja komein\nhöyrylaiva, Rock of Gibraltar. Matkustajaluettelosta näkyi, että neiti\nFraser Adelaidesta oli palvelijattarineen matkustajain joukossa\nlaivassa, joka nyt parhaillaan oli jossakin Suezin kanavan etelä-päässä\nmatkalla Austraaliaan. Päällikköinä laivassa olivat melkein\npoikkeuksetta samat henkilöt kuin v. 1895. Ensimmäinen perämies, herra\nJack Droker, oli koroitettu kapteeniksi ja tuli päälliköksi yhtiön\nuuteen 'Bark Rock' nimiseen laivaan, joka parin päivän päästä oli\nlähtevä Southamptonista. Hän asui Sydenhamissa, mutta saapuisi\nluultavasti tänä päivänä aamupäivällä ottamaan vastaan määräyksiä, jos\nvain tahtoisimme häntä odottaa.\n\nHolmes ei tahtonut tavata häntä, mutta sanoi olevansa kiitollinen, jos\nvoisi saada joitakin tietoja hänen persoonastaan ja luonteestaan.\n\nArvostelu hänestä oli kerrassaan loistava. Ei ollut yhtään upseeria,\njoka olisi hänelle vertoja vetänyt. Luonteeltaan oli hän ehdottomasti\nluotettava. Jos hän olikin laivallaan tulinen ja pikavihainen,\noli hän kuitenkin samalla kertaa oikeudenmukainen, rehellinen ja\nhyväsydämminen. Nämä tiedot saatuaan läksi Holmes Adelaide-Southampton\nlinjan konttorista. Sieltä hän ajoi Scotland Yardiin. Mutta sen\nsijaan, että hän olisi mennyt sisään istui hän vaunuissa kulmat\nkurtussa ja syviin mietteisiin vaipuneena, viimein hän käski ajamaan\nCharing Crossin sähkölennätin asemalle, lähetti sähkösanoman, ja niin\nme lopuksi menimme takaisin Baker-kadulle.\n\n\"Ei, sitä minä en voinut tehdä, Watson\", sanoi hän päästyämme jälleen\nomaan huoneeseemme. -- \"Jos hän kerran tulee juttuun sekoitetuksi, niin\nei mikään maailmassa voi häntä sitten pelastaa. Pari kertaa olen\nhuomannut ottamalla selvän rikollisesta tehneeni enemmän vahinkoa kuin\nhän rikoksellaan milloinkaan oli tehnyt. Nyt olen oppinut jo olemaan\nvarovainen ja mieluimmin loukkaan nyt Englannin lakeja kuin\nomaatuntoani. Ottakaamme tarkemmin selvää, ennen kuin ryhdymme\ntoimimaan.\"\n\nTarkastaja Stanley Hopkins saapui luoksemme iltapäivällä. Hänelle ei\nkäynyt oikein hyvin.\n\n\"Luulen teidän olevan noita, herra Holmes. Luulen teillä olevan\nyli-inhimillisen voiman. Esimerkiksi nyt, miten te voitte tietää, että\nvarastetut hopeaesineet olivat lammikon pohjassa?\"\n\n\"Enhän minä sitä tiennytkään.\"\n\n\"Mutta tehän pyysitte minua tutkimaan sitä.\"\n\n\"No löysittekö ne?\"\n\n\"Löysin.\"\n\n\"Olen iloinen, jos minä todellakin olen auttanut teitä tässä\nsuhteessa.\"\n\n\"Te ette ole auttanut minua, päin vastoin olette tehnyt asian paljon\nvaikeammaksi. Millaisia murtovarkaita ne ovat, jotka ensiksi varastavat\nhopeatavaroita ja sitten heittävät ne lähimpään lampeen?\"\n\n\"Niin, tapaus on hyvin omituinen. Minä aivan yksinkertaisesti seurasin\nsitä ajatusta, että jos sellaiset henkilöt ovat varkauden tehneet,\njotka eivät tarvinneet varastamiaan hopeaesineitä, vaan ottivat ne vain\nasiaa sotkeaksensa, niin oli heidän luonnollisesti koetettava päästä\nniistä erilleen niin pian kuin mahdollista.\"\n\n\"Mutta miten voitte sellaista ajatellakaan?\"\n\n\"Muuten vain ajattelin sellaisenkin voivan olla mahdollista. Kun\nvarkaat poistuivat lasioven kautta, näkivät he edessään lammin ja siinä\nhoukuttelevan pikku avannon. Voiko parempaa piilotuspaikkaa löytää?\"\n\n\"Niin piilotuspaikkaa ... aivan niin!\" huudahti Stanley Hopkins. --\n\"Nyt ymmärrän kaiken. Oli vielä aikaista, ihmisiä oli teillä, he\npelkäsivät joutuvansa kiinni, ja sen vuoksi heittivät he ne lampeen\naikoen tulla takaisin sitten kuin oikea aika oli käsissä. Erinomaista,\nherra Holmes .. luulin teidän aikovan sekoittaa asiaa.\"\n\n\"Aivan niin; olette tehnyt hämmästyttävän keksinnön. Minä en ollenkaan\nepäile omien arvelujeni olleen mielettömiä, mutta se teidän kuitenkin\non myönnettävä, että niiden tulos oli hopeiden löytäminen.\"\n\n\"Niin, herra Holmes, tietysti, tietysti. Tehän sen hommasitte. Mutta\nkyllä se oli minulle ikävä taka-isku.\"\n\n\"Taka-iskuko?\"\n\n\"Niin, herra Holmes, sillä Randallin seurue vangittiin tänä aamuna\nNew-Yorkissa.\"\n\n\"Vähät siitä, Hopkins! Mutta silloinhan se sotii jyrkästi teidän\narveluanne vastaan, että he viime yönä tekivät murhan Kentissä.\"\n\n\"Sehän on mahdotonta, herra Holmes, kerrassaan mahdotonta ... mutta ...\non olemassa toisiakin rosvoseurueita, joihin kuuluu kolme henkilöä, tai\nvoi se olla joku aivan uusi seurue, josta poliisilla ei ole vähintäkään\ntietoa.\"\n\n\"Aivan niin, se on aivan mahdollista. Mutta mitä nyt? Aiotteko jo\nmennä?\"\n\n\"Niin aion, herra Holmes; en saa rauhaa, ennen kuin olen saanut asian\nselville ytimiään myöten. Ettekö voi antaa minulle mitään vihjausta?\"\n\n\"Olen jo antanut yhden.\"\n\n\"Minkä?\"\n\n\"Olen osoittanut sotkevani asiaa.\"\n\n\"Herra Holmes, miksi?\"\n\n\"Niin, luonnollisesti tahdotte sen tietää. Kuitenkin suosittelen tuota\nselitystä harkittavaksenne. Ehkä voitte huomata siinä piilevän jotakin.\nMutta ettekö tahdo syödä päivällistä kanssamme?... Ette! No, hyvästi\nsitten, ja antakaa meille tieto asian kulusta.\"\n\nOlimme syöneet ja pöytä oli jo tyhjennetty, kun Holmes jälleen ryhtyi\nasiasta puhumaan. Hän sytytti piippunsa ja piti tohveleihin pistettyjä\njalkojaan kamiinissa iloisesti palavan tulen edessä. Mutta äkisti hän\nkatsoi kelloansa.\n\n\"Odotan asian paljastumista, Watson.\"\n\n\"Milloinka?\"\n\n\"Nyt juuri, muutamien minuuttien kuluttua. Varmaankin kohtelin\nmielestäsi ilkeästi Stanley Hopkinsia äsken?\"\n\n\"Luotan sinun arvostelukykyysi.\"\n\n\"Hyvin hienotunteinen vastaus, Watson. Sinun on katsottava asiaa näin:\nmitä minä tiedän, ei kuulu keneenkään, mutta mitä hän tietää, se ei voi\nvälttää lain kouraa. Minä olen oikeutettu seuraamaan omaa arvosteluani,\nmutta hän ei ole. Hänen täytyy ilmaista kaikki, tai muutoin hän\nmenettelee virkavelvollisuuttaan vastaan. Epäilyttävässä asiassa en\ntahdo asettaa häntä niin kiusalliseen asemaan, ja sen vuoksi olen\nsäästeliäs tiedonannoissani, kunnes itse olen täysin selvillä asiasta.\"\n\n\"Mutta milloinka saat selvän siitä?\"\n\n\"Hetki on lyönyt. Saat olla läsnä tämän omituisen murhenäytelmän\nviimeisessä näytöksessä.\"\n\nPortaista kuului ääniä ja ovi avattiin henkilölle, joka oli näöltään\nhienompi kuin kukaan muu, joka kynnyksemme yli oli astunut. Hän oli\nkookas nuori mies, jolla oli kellahtavat viikset, siniset silmät, iho\ntroopillisen auringon paahtama ja käynti notkea, joka osoitti, että\nhänen pitkä vartalonsa oli yhtä tarmokas kuin hän itsekin oli vahva.\nHän sulki oven jälkeensä ja sitten hän seisoi kädet nyrkissä ja\nläähättäen. Hän koetti nähtävästi tukahduttaa mielenliikutustaan, joka\npyrki saamaan hänet valtoihinsa.\n\n\"Tehkää hyvin ja istuutukaa, kapteeni Droker! Te näytätte saaneen\nsähkösanomani.\"\n\nVieras heittäytyi nojatuoliin ja katsoi tutkivasti vuorotellen meihin\nkumpaankin.\n\n\"Niin, sähkösanomanne sain ja tulin siinä määräämäänne aikaan. Kuulin\nteidän olleen poliisikonttorissa, mutta siellä eivät olleet saaneet\nteitä puhumaan. Antakaa nyt kuulua, mitä aiotte minulle tehdä?\nLuultavasti vangita? Sanokaa nyt suunne puhtaaksi, herra! Te ette saa\nsiinä istua ja leikkiä kanssani kuin kissa hiirellä.\"\n\n\"Tarjoa hänelle sikari\", sanoi Holmes minulle -- \"Purkaa sitä kapteeni\nDroker, älkääkä antako hermoillenne valtaa. En istuisi tässä\ntupakoimassa kanssanne, jos pitäisin teitä tavallisena yksinkertaisena\nrikoksentekijänä, siitä saatte olla varma. Olkaa vain nyt suora minua\nkohtaan, niin voimme ehkä saada jotakin hyvääkin aikaan. Mutta\nkoettakaapas vain petkuttaa minua, niin silloin en armahda teitä.\"\n\n\"Mitä tahdotte minulta?\"\n\n\"Että te aivan rehellisesti kerrotte minulle kaiken, mitä viime yönä\ntapahtui Abbey Grangessa ... muistakaa, rehellisesti, sanon minä,\nlisäämättä mitään tai jättämättä mitään pois. Minä tiedän jo niin\npaljon, että jos hitusenkaan poikkeatte totuudesta, niin silloin\nvihellän tällä pillillä ikkunasta ja silloin on asia ainaiseksi pois\nkäsistäni.\"\n\nMerimies ajatteli hetkisen. Sitten hän hiveli päivettyneellä kädellään\npolveaan ja virkkoi:\n\n\"No niin, minä rohkaisen sitten itseni! Luulen teidän olevan mies, joka\npysyy sanassaan. Tunnustan teille sen vuoksi koko jutun. Mutta ensiksi\ntahdon sanoa yhden asian. Itse puolestani en kadu ollenkaan, enkä\npelkää mitään; olisin valmis tekemään sen uudelleen ja ylpeilemään\nteostani. Tuo villipeto, vaikka hänellä olisi niin monta elämää kuin\nkissalla, olisi hän ne kuitenkin kaikki minulle velkaa. Mutta rouva\nMaryn ... Mary Fraserin puolesta ... milloinkaan en voi häntä nimittää\ntuon kirotun koiran nimellä. Hänen puolestaan olen pahoillani. Kun\najattelen saattaneeni hänet levottomaksi, minä, joka antaisin vaikka\nelämäni, houkutellakseni hymyilyn hänen huulilleen, niin tahtoo\nsydämeni haljeta. Ja kuitenkin ... kuitenkin ... sanokaa, olisinko\nmuutakaan voinut tehdä? Niin, minunhan on kerrottava teille koko juttu,\nhyvät herrat, ja sittenkin kysyn teiltä, olisinko muutakaan voinut\ntehdä?... Minun täytyy aloittaa vähän aikaisemmasta ajasta. Te näytätte\ntietävän kaiken, ja sen vuoksi luulen teidän myöskin tietävän, että\ntapasin rouvan silloin kun hän oli matkustajana ja minä ensimmäisenä\nperämiehenä 'Rock of Gibraltarissa'. Ensi hetkestä kun hänet näin oli\nhän minulle ainoa nainen maailmassa. Päivä päivältä matkan kestäessä\nrakastin häntä yhä enemmän, ja monta kertaa olen yövahdissa ollessani\npimeässä laskeutunut polvilleni ja suudellut laivan kantta, sillä\ntiesin hänen armaiden jalkojensa astuneen sillä.\n\n\"Hän ei milloinkaan antanut minulle mitään toiveita. Hän oli niin\nrehellinen minua kohtaan kuin nainen voi olla miestä kohtaan. Minä olin\nrakastunut, hän oli vain ystävällinen ja toverillinen. Kun me erosimme\noli hän vapaa nainen, mutta minä en milloinkaan enää voinut päästä\nvapaaksi mieheksi.\n\n\"Seuraavalla kerralla, kun palasin meriltä, kuulin hänen menneen\nnaimisiin. Tietysti sai hän mennä naimisiin rakastettunsa kanssa. Arvoa\nja rikkautta -- kuka voi niitä arvokkaammin kantaa kuin hän? Hän oli\nsyntynyt kaikkeen kauniiseen ja jaloon. Minä en kadehtinut hänen\nnaimisiin menoaan, sillä niin itsekäs en ole. Päin vastoin iloitsin\nsiitä, että hän oli löytänyt onnensa eikä ollut heittäytynyt köyhälle\nmerimiehelle. Sillä tavalla rakastin minä Mary Fraseria.\n\n\"En milloinkaan ajatellut jälleentapaamistamme. Mutta viime matkallani\nminut ylennettiin, ja kun uutta laivaa ei vielä oltu laskettu teloilta,\noli minun miehistöineni pari kuukautta odotettava Sydenhamissa.\nMuutamana päivänä tapasin hänen kamarineitonsa Theresa Wrightin kylän\ntiellä. Tämä kertoi minulle hänestä ja kaikesta. Sanon teille, hyvät\nherrat, että hänen kertomuksensa teki minut melkein mielettömäksi.\nUskalsiko tuo juoppo retkale nostaa kättään häntä vastaan, jonka\nkengännauhoja hän ei ollut arvokas aukaisemaan! Minä tapasin Theresan\ntoistamiseen. Sitten tapasin Maryn itsensä ... ja tapasin vielä\ntoisenkin kerran. Sitten hän ei enää tahtonut tavata minua. Mutta\nseuraavana päivänä sain tiedon, että minun oli viikkokauden kuluttua\nlähdettävä matkalle, ja silloin päätin vielä ennen lähtöäni koettaa\ntavata häntä. Theresa oli aina ystävällinen minulle, sillä hän pitää\nMarystä ja halveksi tuota miehen roikaletta melkein yhtä paljon kuin\nminäkin. Häneltä sain kuulla talon tavoista. Mary istui tavallisesti\niltasin lukemassa pienessä huoneessaan alakerroksessa. Silloin hiivin\nviime yönä taloon ja naputin ikkunaan. Ensiksi hän ei tahtonut avata\nminulle, mutta minä tiesin hänen nyt sielunsa sisimmässä rakastavan\nminua eikä hän voinut antaa minun seistä ulkona kylmässä yössä. Hän\nneuvoi kuiskaamalla, että menisin talon toisella puolella olevalle\nsuurelle lasiovelle, josta hän päästi minut ruokasaliin. Ja taaskin\nkuulin hänen huuliltaan asioita, jotka saivat vereni kuohumaan ja\ntaaskin kirosin sitä elukkaa, joka pahoinpiteli naista, jota rakastin.\nNo niin, hyvät herrat, minä seisoin hänen kanssaan oven vieressä\nkaikessa viattomuudessa, kun mies hyökkäsi huoneeseen kuin mielipuoli,\nlateli törkeimpiä sanoja, mitä voi naisesta sanoa, ja löi Marya\nkasvoihin kädessään olevalla kepillä. Minä sieppasin hiilihangon ja\nvälillämme syntyi kaunis tappelu. Tässä käsivarressani voitte nähdä,\nmihin hänen ensimmäinen iskunsa sattui, mutta sitten oli minun vuoroni,\nja minä murskasin hänet kuin hapanneen kurpitsan. Luuletteko, että sitä\nkadun? En hitustakaan! Kysymyksessä oli hänen henkensä tai minun, tahi\noikeammin hänen elämänsä ja Maryn, sillä miten olisinkaan voinut\nheittää hänet moisen hirviön käsiin? Teinkö väärin, sanokaa? Mitä te\nhyvät herrat olisitte tehneet, jos olisitte olleet asemassani?\n\n\"Kun tuo roisto löi Marya, huudahti hän ja sen kuultuaan kiiruhti\nTheresa huoneeseen. Viinipullo oli astiakaapilla ja minä kaasin siitä\nmuutamia tippoja Maryn suuhun, sillä hän oli kauhistuksesta puoli\nkuoliaana. Sitten join pisaran itsekin. Theresa oli kylmäverinen kuin\njää, ja hän ajatteli yhtä paljon kuin minäkin, mitä meidän olisi\ntehtävä. Meidän oli saatava näyttämään siltä kuin murtovarkaita olisi\nollut talossa. Theresa opetti jutun emännälleen ja minä kiipesin\nkatkaisemaan kellon nuoraa. Sitten sidoin hänet tuoliin ja liestytin\nnuoran päätä, jotta se näyttäisi katkenneelta, sillä muutoin olisi\najateltu, että murtovaras oli tahallaan leikannut sen poikki. Sitten\nkokosin muutamia hopeisia lautasia ja maljoja, jotta teko näyttäisi\nvarkauden aiheuttamalta; ja siihen jätin heidät, käskien nostamaan\nhälyytyksen sitten kuin olin noin neljännestunnin ollut poissa.\nHopeaesineet heitin lammikkoon ja menin Sydenhamiin tuntien kerran\nelämässäni tehneeni hyvän yötyön. Ja tämä on kaikki totta, aivan totta,\nherra, vaikka se maksaisi kaulanikin.\"\n\nHolmes poltteli hetken aikaa äänettömänä. Sitten hän astui lattian\npoikki ja pudisti miehen kättä.\n\n\"Niin, niin luulen\", sanoi hän -- \"Tiedän joka sanan olevan totta,\nsillä te tuskin olette yhtäkään sanaa sanoneet, jota en edeltäpäin jo\nolisi tiennyt. Ei kukaan muu kuin joku voimistelija tai merimies voinut\nsaada kellon nuoraa sieltä ylhäältä leikatuksi, eikä kukaan muu kuin\nmerimies ollut voinut tehdä niitä solmuja, joilla nuora oli tuoliin\nkiinnitetty.\n\n\"Vain kerran elämässään oli tuo nainen ollut tekemisissä merimiehen\nkanssa, nim. matkallaan tänne; ja hänen täytyi olla hänen veroisensa\nyhteiskunnallisessa asemassa, koskapa hän kerran taisteli ankarasti\nsuojellaksensa häntä ja siten osoitti häntä rakastavansa. Nyt näette\nmiten helppo minun oli saada teidät käsiini, kun kerran pääsin oikeille\njäljille.\"\n\n\"Luulin, ettei poliisi koskaan voisi päästä salaisuutemme perille.\"\n\n\"Poliisi ei ole päässytkään siitä selville, eikä milloinkaan tule\npääsemäänkään, mikä minun mielipiteeni mukaan onkin kaikkein parasta.\nMutta tämä on hyvin arveluttava asia teille, kapteeni Droker, vaikka\nminä mielelläni myönnänkin tekonne aiheutuneen vain itsepuolustuksesta.\nEn ole varma, tuleeko teidän menettelynne selitetyksi olleen\noikeutettua oman henkenne puolustukseksi. Mutta kaikissa tapauksissa on\ntämä sellainen kysymys, joka on englantilaisen tuomioistuimen\nratkaistava. Kuitenkin tunnen niin paljon osanottavaisuutta teitä\nkohtaan, että jos te häviätte täältä 24 tunnin kuluessa, niin lupaan,\nettei kukaan teitä tule estämään.\"\n\n\"Ja sittenkö tulee kaikki tunnetuksi?\"\n\n\"Luonnollisesti.\"\n\n\"Onko tämä nyt mikään ehdotus, joka tehdään aikamiehelle. Tunnen\nkylliksi lakia tietääkseni, että Mary tulee sotketuksi juttuun.\nLuuletteko minun jättävän hänet yksinään kestämään myrskyä ja itse\nsamalla puikkisin pakoon? Ei, hyvä herra, tehkööt minulle mitä pahinta\nvain voivat. Mutta, taivaan nimessä, keksikää joku keino Mary raukan\npelastamiseksi joutumasta oikeuden eteen!\"\n\nHolmes ojensi kätensä merimiehelle.\n\n\"Tahdoin vain koetella teitä. Malmi antaa oikean äänen koko ajan. No\nniin. Otan päälleni suuren edesvastuun, mutta olen antanut Hopkinsille\noivan vihjauksen ja ellei hän voi päästä etemmäksi, en minäkään enempää\nvoi hänen hyväksensä tehdä. Katsokaa, kapteeni Droker. Täten,\ntäyttääkseni laillisen muodon, julistan teidät vangituksi; sinä Watson,\nolet englantilainen valamiehistö, enkä milloinkaan ole tavannut miestä,\njoka siihen paremmin sopisi. Minä olen tuomari. Siis, valamiehistö,\nolette kuulleet todistukset, onko vanki syyllinen vaiko syytön?\"\n\n\"Syytön, herra tuomari\", vastasin minä.\n\n\"Jumalan ääni on kansan ääni. Teidät on vapautettu, kapteeni Droker.\nJollei oikeus löydä toista rikollista, olette tekin turvassa\npuolestani. Palatkaa vuoden jälkeen rakastettunne luo, ja tehköön\nteidän kummankin tulevaisuus tänä iltana langettamani tuomion\noikeutetuksi.\"\n\n\n\n\nKADONNUT JALKAPALLONPELAAJA.\n\n\nOlimme tosin tottuneet saamaan Baker-kadulle arvoituksellisia\nsähkösanomia, mutta erityisesti on mielessäni pysynyt niistä yksi, joka\nsaapui meille synkkänä helmikuun aamuna seitsemän tai kahdeksan vuotta\nsitten, ja josta Sherlock Holmes neljännestunnin ajan koetti turhaan\nsaada selvää. Se oli osoitettu hänelle ja kuului:\n\n\"Olkaa hyvä ja odottakaa minua. Kauhea onnettomuus. Oikeanpuolinen\nlaitamies kadonnut; välttämätön huomenna -- Overton.\"\n\n\"Strandin postileima ja lähetetty klo 10.38\", sanoi Holmes lukiessaan\nsähkösanoman uudelleen ja yhä uudelleen. \"Herra Overton on nähtävästi\nollut hyvin liikutettu tätä lähettäessään ja on sen vuoksi selittänyt\nasian näin katkonaisesti. Arvelen hänen olevan täällä siksi, kunnes\nolen ennättänyt lukea Timesin ja siilon saamme asian tietää. Yksinpä\nkaikkein vähäpätöisinkin tehtävä on tervetullut tänä tapahtumista niin\nköyhänä aikana.\"\n\nAika oli tosiaankin ollut hyvin hiljainen, ja minä olin oppinut\npelkäämään sellaisia toimettomuuden aikoja, sillä, minä tiesin ystäväni\naivojen niin säännöttömästi työskentelevän, että oli vaarallista olla\nilman aineistoa niiden työskentelemiselle. Vuosien kuluessa olin saanut\nhänet luopumaan käyttämästä kiihoittavia lääkkeitä, jotka kerran\nuhkasivat katkaista hänen ihmeellisen elämänuransa. Nyt tiesin, ettei\nhän enää tarvinnut keinotekoisia kiihoitusaineita, mutta hyvin hyvästi\nmyöskin huomasin, ettei vihollinen ollut kuollut, vaan oli vain\nnukuksissa; ja sen olin myöskin tullut käsittämään, ettei tuo uni ollut\nraskasta, vaan herääminen voi helposti tapahtua silloin, kun\ntoimettomuuden aikana huomasin ryppyjä Holmesin otsalla ja kaipaavan\nkatseen hänen syvissä ja pohjattomissa silmissään. Siunasin sen vuoksi\ntätä herra Overtonia, olipa hän sitten ken tahansa, että hän\narvoituksellisella sähkösanomallaan oli häirinnyt vaarallista lepoa,\njoka oli turmiollisempi ystävälleni kuin kaikki hänen levottoman\nelämänsä myrskyt:\n\nKuten olimme odottaneetkin, tuli heti sähkösanoman jälkeen sen\nlähettäjäkin. \"Cyril Overton, Cambridgen yliopiston Trinity Collegen\nylioppilas\", voitiin lukea hänen nimikortistaan ja sisään astui suuri,\nruumiikas mies -- 100 kg luita ja lihaksia -- jonka leveät hartiat\npeittivät koko oviaukon. Hän katseli levottomasti vuoroon meihin\nkumpaiseenkin.\n\n\"Herra Sherlock Holmes?\"\n\nYstäväni kumarsi vastaukseksi.\n\n\"Kävin Scotland Yardissa, herra Holmes. Siellä tapasin\npoliisi-tarkastaja Stanley Hopkinsin. Hän sanoi tämän asian, mikäli hän\nsitä tunsi, paremmin kuuluvan teidän erikoisalaanne kuin varsinaisen\npoliisin toimintapiiriin.\"\n\n\"Tehkää hyvin ja istuutukaa, ja kertokaa asia.\"\n\n\"Tämä on kauheaa, herra Holmes, kerrassaan kauhistuttavaa! Minua\nihmetyttää, ettei tukkani ole muuttunut harmaaksi. Godfrey Staunton --\nte olette luonnollisesti kuullut puhuttavan hänestä? Hän on keskipiste,\njosta koko peli riippuu. Ennen kadottaisin muista osanottajista vaikka\nparikin kuin hänet. Mitä minun on tehtävä? Tulin kysymään sitä teiltä,\nherra Holmes. Toisia on kyllä varalla, mutta he eivät yksikään kykene\nlaitamieheksi. Stevenson on kyllä sukkela liikkeissään, mutta hän ei\nkelpaa 25:lle linjalle. Ei, herra Holmes, me häviämme, ellette te\nkykene löytämään Godfrey Stauntonia.\"\n\nYstävääni sekä huvitti että ihmetytti tämä esitys, joka esitettiin\nsellaisella tarmolla ja vakavuudella, ja jonka vakuudeksi jäntevä käsi\niski tuon tuostakin polveen. Kun vieraamme oli päässyt loppuun, ojensi\nHolmes kätensä, otti esille luettelonsa ja haki siitä kirjaimen S.\nTällä kerralla etsi hän turhaan tästä kaikenlaatuisia tietoja\nsisältävästä kultakaivoksestaan.\n\n\"Täällä on kyllä Arthur H. Staunton, toivorikas nuori väärentäjä\",\nsanoi hän, \"ja tässä on Henry Staunton jota autoin hirttämään itsensä,\nmutta Godfrey Staunton on minulle aivan tuntematon.\"\n\nVieraamme hämmästyi nyt vuorostaan.\n\n\"Mutta herra Holmes, minä luulin teidän tuntevan asioita\", sanoi hän.\n\"Jollette ole milloinkaan kuullut puhuttavan Godfrey Stauntonista, niin\nette kai tunne Cyril Overtoniakaan.\"\n\nHolmes pudisti päätään.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti atleetti. \"Minä olin ensimmäinen varamies\nEnglannin puolella Walesia vastaan ja olen johtanut yliopiston\nkilpailuja koko tämän vuoden. Mutta sehän ei merkitse mitään. Minä en\nuskonut Englannissa olevan yhtään ihmistä, joka ei tuntisi Godfrey\nStauntonia, suosituinta laitamiestä Cambridgesta, Blackheathista ja\nviidestä kansainvälisestä kilpailusta. Hyvä Jumala, herra Holmes, missä\nolette elänyt?\"\n\nHolmes nauroi nuoren jättiläisen hämmästykselle.\n\n\"Te elätte toisessa maailmassa kuin minä, herra Overton, hauskemmassa,\nterveemmässä maailmassa. Toimintani koskee monia yhteiskuntaluokkia, ja\nolen onnellinen senvuoksi, ettei minulla ole ollut vielä mitään\ntekemistä urheilumaailmassa, joka on yhteiskuntamme paras ja tervein\nosa. Kuitenkin osoittaa teidän käyntinne täällä, että siinäkin raikkaan\nilman ja jalon urheilun maailmassa voi olla työtä minulle; olkaa nyt\nhyvä, herra, ja istuutukaa ja kertokaa sitten vitkaan ja rauhallisesti\nkaikki, mitä on tapahtunut ja miten minun on autettava teitä.\"\n\nNuoren Overtonin kasvoille levisi kiusaantunut ilme, joka osoitti, että\nhän oli enemmän tottunut käyttämään lihaksiaan kuin henkisiä kykyjään,\nmutta vähitellen, toistellen ja sotkien muita asioita joukkoon, jotka\ntässä kertomuksessani sivuutan, kertoi hän meille harvinaisen juttunsa.\n\n\"Asia on seuraava, herra Holmes. Kuten jo sanoin, olen minä\n'Rugger'-puolueen johtaja Cambridgen yliopistosta ja Godfrey Staunton\non paras mieheni. Huomenna meillä on Oxford-ottelu. Eilen me kaikki\nsaavuimme tänne ja asetuimme asumaan Bentleyn yksityishotelliin.\nKlo 10 pistäysin minä katsomaan, olivatko kaikki pojat jo menneet\nlevolle; minä näet olen sitä mieltä, että ankara harjoitus ja riittävä\nuni ovat tärkeimmät menestymisen ehdot. Puhuin muutamia sanoja Godfreyn\nkanssa, ennen kuin hän meni sisään. Hän näytti kalpealta ja\nlevottomalta. Kysyin mikä häntä vaivasi. Hän sanoi voivansa aivan\nhyvin, päätä vain hiukan kivisti. Sanoin hänelle hyvää yötä ja\npoistuin. Puolta tuntia myöhemmin sanoi hotellin vartija parrakkaan\nherrasmiehen käyneen tuomassa Godfreylle kirjelipun. Hän ei ollut vielä\nmennyt levolle, ja niin vietiin kirje hänelle huoneeseen. Godfrey luki\nsen ja vaipui hervottomana tuolilleen. Ovenvartija oli siitä niin\nhämmästynyt, että hän oli aikonut tulla minua hakemaan, mutta Godfrey\noli sen kieltänyt. Juotuaan hiukan vettä, oli hän rauhoittunut. Sitten\nhän meni alas, puhui muutamia sanoja miehen kanssa, joka odotti\neteisessä, ja sitten he menivät yhdessä ulos. Ovenvartija näki, että he\njuoksivat katua pitkin Strandiin päin. Tänä aamuna oli Godfreyn huone\ntyhjä, vuode koskematta ja hänen tavaransa samassa kunnossa kuin\nedellisenä iltana. Hän oli hävinnyt muukalaisen kanssa, enkä ole\nkuullut hänestä hiiskaustakaan. En luule hänen milloinkaan enää\npalaavan takaisin. Hän oli urheilija kiireestä kantapäähän, eikä hän\nolisi keskeyttänyt harjoittelemistaan ja jättänyt johtajaansa pulaan,\nellei tuo asia olisi ollut erittäin tärkeä. Minusta tuntuu siltä,\nettemme milloinkaan enää saa häntä nähdä.\"\n\nSherlock Holmes kuunteli tätä omituista kertomusta hyvin hartaasti.\n\n\"No, mitä te teitte?\" kysyi hän.\n\n\"Minä sähkötin Cambridgeen saadakseni tietää, oliko hänestä siellä\nkuultu mitään. Vastauksen sain. Kukaan ei ollut häntä nähnyt eikä\nkuullut hänestä.\"\n\n\"Olisiko hän voinut päästä takaisin Cambridgeen?\"\n\n\"Olisi, yöjunassa -- se lähtee klo 10.15.\"\n\n\"Mutta, tehän olette saanut selville, ettei hän ole matkustanut sillä?\"\n\n\"Ei, häntä ei ole nähty.\"\n\n\"Mitä te sitten teitte?\"\n\n\"Minä sähkötin lordi Mount-Jamesille?\"\n\n\"Miksi juuri hänelle?\"\n\n\"Godfrey on orpo ja lordi Mount-James on hänen lähin sukulaisensa --\nhänen enonsa luullakseni.\"\n\n\"Vai niin. Tuo saattaa asian uuteen valoon. Lordi Mount-James on\nEnglannin rikkain mies.\"\n\n\"Niin olen kuullut Godfreyn sanovan.\"\n\n\"Ja teidän ystävänne on hänen läheinen sukulaisensa?\"\n\n\"Hänen perillisensä, ja ukko on lähes 80 vuoden vanha ja luuvalon\nmurtama sitäpaitsi. Hänen kerrotaan voivan liiduta biljaardikeppinsä\nrystysillään. Hän ei ole milloinkaan lainannut Godfreylle\nkillinkiäkään, hän on nimittäin suuri saituri, mutta Godfrey saa kyllä\nkaiken vielä aikanaan.\"\n\n\"Oletteko saanut lordi Mount-Jamesilta vastausta?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Mitä syytä olisi ystävällänne mahdollisesti voinut olla mennä lordi\nMount-Jamesin luo?\"\n\n\"Olihan olemassa jotakin, jonka vuoksi hän oli levoton edellisenä\niltana, ja jos se koski joitakin raha-asioita, niin onhan mahdollista,\nettä hän kääntyi lähimmän omaisensa puoleen, jolla niitä on\nriittävästi, vaikka kuulemani mukaan hänellä ei juuri ollut suuria\ntoiveita sillä taholla. Godfrey ei pitänyt ukosta. Hänen puoleensa ei\nhän olisikaan kääntynyt, jos hän muuten olisi saanut asian\nselvitetyksi.\"\n\n\"No, tuosta me piankin voimme saada selvän. Jos ystävänne on matkalla\nsukulaisensa, lordi Mount-Jamesin luo, niin miten selitätte tuon\nparrakkaan miehen myöhäisen käynnin ja ystävänne liikutetun\nmielentilan?\"\n\nCyril Overton painoi kätensä otsalleen. \"Minä en voi sitä selittää\",\nsanoi hän.\n\n\"No, no, minulla on joutavaa aikaa tänäpäivänä ja ilolla teen, mitä\nvoin\", sanoi Holmes. \"Vakavasti neuvon teitä olemaan ryhtymättä\nkilpailun valmistuksiin ilman häntä. Tuon syyn on täytynyt, kuten\nsanoitte, olla ehdottomasti pakottava, joka sai hänet poistumaan näin\nomituisella tavalla. Menkäämme yhdessä hotelliin saadaksemme nähdä,\nonko ovenvartijalla mitään uutta sanottavaa.\"\n\nSherlock Holmes oli kerrassaan mestari saamaan yksinkertaiset ihmiset\npuhumaan vapaasti ja pakottomasti, ja Godfrey Stauntonin huoneessa hän\nhyvin pian sai tietää kaiken, mitä ovenvartijalla oli kerrottavaa.\nEdellisenä iltana käynyt mies ei ollut mikään herra, eikä myöskään\nmikään työmies. Hän oli vain, kuten ovenvartija sanoi, tuollaisia\n\"keskiluokan ihmisiä\", noin 50 vuoden ikäinen, harmaapartainen, kalpea\nja vaatimattomasti puettu mies. Hänkin näytti liikutetulta. Ovenvartija\noli huomannut hänen kätensä tärisevän antaessaan kirjettä. Godfrey\nStaunton oli pistänyt kirjeen taskuunsa. Staunton ei ollut antanut\nkättä hänelle eteisessä. He olivat keskenään puhuneet muutamia sanoja,\njoista ovenvartija oli kuullut sanan \"aikaa\". Sen jälkeen olivat he\nrientäneet pois, kuten aikaisemmin on kerrottu. Eteisen kello oli\nsilloin puoli yksitoista.\n\n\"Odottakaa\", sanoi Holmes ja istuutui Stauntonin sänkyyn, \"te olette\npäivä-vartija, vai kuinka?\"\n\n\"Niin olen, minä menen pois klo 11.\"\n\n\"Yövartija ei nähnyt arvatenkaan mitään?\"\n\n\"Ei. Teatterista tuli muudan joukkue myöhään kotiin. Muita ei ketään.\"\n\n\"Olitteko palveluksessa koko eilisen päivän?\"\n\n\"Olin.\"\n\n\"Tuliko herra Stauntonille kirjeitä tai sähkösanomia?\"\n\n\"Tuli sähkösanoma.\"\n\n\"Sepä hauskaa! Mihin aikaan?\"\n\n\"Kuuden ajoissa.\"\n\n\"Missä herra Staunton otti sen vastaan?\"\n\n\"Täällä omassa huoneessaan.\"\n\n\"Avasiko hän sen teidän läsnäollessa?\"\n\n\"Avasi; odotin saadakseni tietää, tulisiko siihen vastausta.\"\n\n\"Veittekö te sen?\"\n\n\"En. Hän vei sen itse.\"\n\n\"Mutta hän kirjoitti sen teidän läsnäollessanne?\"\n\n\"Niin kirjoitti. Minä seisoin ovella ja hän kirjoitti sen tuolla\npöydällä ollen selin minuun. Saatuaan sen kirjoitetuksi, sanoi hän:\n'Hyvä, minä vien sen itse'.\"\n\n\"Millä hän kirjoitti?\"\n\n\"Musteella.\"\n\n\"Oliko sähkösanomalomake joku näistä, joita on tässä pöydällä?\"\n\n\"Se oli siinä päällimmäisenä.\"\n\nHolmes nousi ylös, otti lomakkeet, vei ne ikkunan luo ja tutki\npäällimäistä tarkoin.\n\n\"Olipa vahinko, ettei hän kirjoittanut lyijykynällä\", sanoi hän pannen\nne pois pettyneenä. \"Usein olen huomannut lyijykynän jäljen paperinkin\nläpi, ja tuo seikka on hajoittanut monta onnellistakin avioliittoa.\nTässä en kuitenkaan voi huomata mitään jälkiä. Ilokseni huomaan hänen\nkäyttäneen leveäkärkistä kynää, ja olenpa melkein varma siitä, että\nimupaperista löydämme joitakin jälkiä. Aivan oikein, tässähän niitä\nonkin!\"\n\nHän otti paperin, käänsi sen toisin päin ja saimme selville seuraavat\nsanat: \"Auta meitä Jumalan tähden.\"\n\n\"Tämä on siis tuon sähkösanoman loppua, jonka Godfrey Staunton lähetti\nmuutamia tunteja ennen häviämistään. Ainakin kuusi sanaa puuttuu\nsähkösanomasta, mutta mitä siitä on nähtävissämme, osoittaa nuoren\nmiehen nähneen uhkaavan vaaran lähestyvän, jota vastaan joku voi häntä\nsuojella. 'Meitä', huomatkaa! Joku toinen henkilö on myöskin osallinen\nasiaan. Kukaan muu se ei voi olla kuin tuo kalpea, parrakas mies, joka\nmyöskin näytti hermostuneelta. Missä suhteessa on siis Staunton tuohon\nparrakkaaseen mieheen? Ja kuka on tuo kolmas henkilö, jolta he kumpikin\npyytävät apua uhkaavassa vaarassa?\"\n\n\"Meidän on vain otettava selko siitä, kenelle sähkösanoma oli\nosoitettu\", virkoin minä.\n\n\"Aivan oikein, rakas ystävä. Tuo epäilemättä syvämietteinen ajatus\njuolahti jo minunkin mieleeni. Mutta muistit kai, että jos menet\nsähkölennätinkonttoriin katsomaan jollekin henkilölle annetun\nsähkösanomakuitin jäljellä olevaa osaa, niin virkamiehet eivät juuri\nhalua noudattaa pyyntöäsi. Virkavaltaisuus on tällaisissa asioissa\nhyvin suuri. En kuitenkaan epäile, ettemme voi saavuttaa päämaaliamme\nviekkaudella. Tahdon tässä teidän läsnäollessanne, herra Overton,\nkatsella näitä papereita, jotka hän on jättänyt pöydälleen.\"\n\nSiinä oli joukko kirjeitä, laskuja ja muistiinpanokirjoja, jotka Holmes\nselaili läpi nopein, hermostunein liikkein ja läpitunkevin katsein. \"Ei\nmitään huomiota ansaitsevaa\", sanoi hän lopuksi. \"Tuota noin, teidän\nystävänne oli kai terve nuori mies -- häntä kai ei mikään vaivannut?\"\n\n\"Terve kuin pukki.\"\n\n\"Oletteko milloinkaan nähnyt hänen sairastavan?\"\n\n\"En kuunaan. Kerran oli hän vuoteen omana potkusta, jonka hän sai\npelissä, ja kerran hän niukautti polvensa, mutta se ei merkinnyt\nmitään.\"\n\n\"Ehkäpä hän kuitenkaan ei ollut niin terve kuin oletitte. Minä luulen\nhänen sairastavan jotakin salaista tautia. Luvallanne pistän muutamia\nnäistä papereista taskuuni siltä varalta, että niistä tutkimuksessamme\nmahdollisesti voi olla jotakin hyötyä.\"\n\n\"Odottakaa hetkinen, vielä hetkinen!\" kuului vaivalloinen ääni,\nja kun me katsahdimme sinne päin, näimme ovella omituisen näköisen\npienen ukon. Hänellä oli päällään kulunut musta puku, päässään\nkarkea, hyvin leveälierinen hattu ja kaulassaan valkoinen kaulaliina;\nhänen ulkomuotonsa muistutti yksinkertaista maalaispappia tai\nhautaustoimiston palvelijaa. Mutta huolimatta hänen omituisesta\nulkoasustaan oli hänen äänessään terävä sävy ja hänen esiintymisensä\nosoitti tarmokkaisuutta, joka ehdottomasti veti huomion puoleensa.\n\n\"Kuka te olette ja millä oikeudella te liikuttelette Stauntonin\npapereita?\" kysyi hän.\n\n\"Olen yksityissalapoliisi ja koetan ottaa selvää hänen katoamisestaan.\"\n\n\"Vai niin, vai olette te yksityisetsivä, ja kenen kutsusta te nyt\ntyöskentelette?\"\n\n\"Tämä herra on Stauntonin ystävä ja hänet oli Scotland Yardista\nneuvottu luokseni.\"\n\n\"Kuka te olette, hyvä herra?\"\n\n\"Nimeni on Cyril Overton.\"\n\n\"Te olette siis sama, jolta sain sähkösanoman. Minä olen lordi\nMount-James. Tulin tänne ensimmäisessä Bayswater omnibuksessa. Vai\nniin, vai olette te kutsunut etsivän?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Ja aiotteko suorittaa kustannuksetkin?\"\n\n\"Luulen ystäväni Godfreyn, saatuamme hänet käsiimme, mielellään\nsuorittavan ne.\"\n\n\"Mutta ellei häntä milloinkaan löydetä, entä sitten? Miten sitten käy?\"\n\n\"Siinä tapauksessa varmaankin hänen omaisensa --.\"\n\n\"Se ei tule ollenkaan kysymykseenkään, hyvä herra\", tiuskasi pikku\nmies. \"Älkää toivoko minulta killinkiäkään, ei niin killinkiäkään.\nYmmärrättekö, herra etsivä? Olen tuon nuoren miehen ainoa omainen, enkä\nminä siinä suhteessa rupea mihinkään. Jos hän jotakin kuvittelee, niin\njohtuu se siitä, etten milloinkaan ole rahoja tuhlannut, enkä aio\nruveta sitä nytkään tekemään. Noista papereista, joita te niin\nvälinpitämättömästi käsittelette, tahdon vain sanoa, että jos niiden\njoukossa on jotakin arvokasta, niin saatte tehdä tarkan tilin siitä,\nmitä niillä toimitatte.\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", virkkoi Sherlock Holmes. \"Ehkä kuitenkin saan kysyä,\noletteko te itse mahdollisesti saanut selville tämän nuoren miehen\nnykyisen olinpaikan?\"\n\n\"En. Hän on kyllin suuri ja vanha pitääkseen itse huolta itsestään, ja\njos hän on niin typerä, että hän saattaa itsensä turmioon, niin\nkieltäydyn jyrkästi ryhtymästä häntä etsimään.\"\n\n\"Ymmärrän teidän asemanne täydellisesti\", sanoi Holmes ivallisesti.\n\"Ehkä te ette oikein ymmärrä minua. Godfrey Staunton kuuluu olleen\nvaraton mies. Jos hänet on ryövätty, ei sitä ole tehty hänen\nomaisuutensa anastamisen tarkoituksessa. Huhu teidän rikkaudestanne on\nlevinnyt ulkomaillekin, lordi Mount-James, ja mahdollista on, että joku\nryövärijoukkue on viekoitellut sisarenpoikanne pauloihinsa, saadakseen\nhäneltä joitakin tietoja teidän talostanne, tavoistanne ja\nkassakaapistanne.\"\n\nVastenmielisen, pienen vieraamme kasvot muuttuivat yhtä valkeiksi kuin\nhänen kaulaliinansa.\n\n\"Taivahan Jumala! En voinut tuollaista ollenkaan ajatellakaan.\nMillaisia pirullisia roistoja niitä onkaan maailmassa! Mutta Godfrey on\nhieno poika, kelpo poika. Ei mikään voi pakottaa häntä ilmaisemaan\nvanhan enonsa asioita. Tänä iltana vielä viedään pöytähopeat pankkiin.\nSillä välin, herra etsivä, älkää säästäkö vaivojanne! Tehkää kaikki\nvoitavanne hänen löytämiseksensä. Mitä taas rahoihin tulee, no niin,\njos tulee kysymykseen joku viitonen tai kymppi, niin antaa mennä;\nvoitte kääntyä puoleeni.\"\n\nMutta mitään tärkeämpiä tietoja ei jalosukuinen saituri voinut meille\nantaa, sillä hän tiesi perin vähän sisarenpoikansa yksityisestä\nelämästä. Ainoana lähtökohtana meillä oli tuon sähkösanoman loppu, ja\nkädessään jäljennös siitä alkoi Holmes etsiä ketjun toista rengasta.\nLordi Mount-James oli jo poistunut, ja Overton oli mennyt\nkeskustelemaan toisten jalkapallonpelaajien kanssa kovasta onnesta,\njoka häntä oli kohdannut.\n\nHotellin lähellä oli sähkölennätinkonttori. Me pysähdyimme sen eteen.\n\n\"Täytyy koettaa, Watson\", sanoi Holmes. \"Jos meillä olisi asianomainen\nvaltakirja, niin voisimme vaatia kuittikirjoja nähdäksemme, mutta niin\npitkälle emme vielä ole päässeet. En luule heidän tällaisessa\nliikepaikassa muistavan outojen henkilöiden näköä. Koettakaamme!\"\n\n\"Pyydän anteeksi, että tulen vaivaamaan\", sanoi hän rakastettavimmalla\näänellään pöydän takana olevalle nuorelle naiselle: \"Varmaankin olen\nerehtynyt eilen lähettämässäni sähkösanomassa. En ole saanut vastausta\nja sen vuoksi epäilen, että mahdollisesti unhotin nimeni pois\nsähkösanoman alta. Voittekohan te ehkä sanoa, onko niin käynyt?\"\n\nNuori neitonen aukaisi kuittikirjan.\n\n\"Mihinkä aikaan sen lähetitte?\"\n\n\"Kenelle?\"\n\nHolmes pani sormen huulilleen ja katsoi minuun. \"Viimeiset sanat\nolivat: 'Jumalan tähden'\", kuiskasi hän varmasti; \"olen hyvin levoton,\nkun en ole saanut vastausta.\"\n\nNuori neitonen irroitti yhden lomakkeista.\n\n\"Tässä se on. Nimeä siinä ei näy olevan\", sanoi hän levittäen sen\ntiskille.\n\n\"Senpävuoksi minä en sitten ole saanut vastaustakaan\", sanoi Holmes.\n\"Kylläpä minä olinkin typerä! Hyvästi, neiti, tuhannet kiitokset\navustanne.\" Kadulle päästyämme nauroi Holmes oikein makeasti.\n\n\"Entä nyt?\" kysäsin minä.\n\n\"Meillä on menestystä, paras ystävä, meillä on menestystä. Minulla oli\nseitsemän eri suunnitelmaa saadakseni nähdä tuon sähkösanoman, mutta en\nuskaltanut toivoakaan, että ensimmäinen yritykseni onnistuisi.\"\n\n\"Ja mitä siitä hyödyit?\"\n\n\"Löysin lähtökohdan tutkimuksellemme\", sanoi Holmes ja vihelsi ajurin.\n\"King's Crossin asemalle.\"\n\n\"Lähdemmekö siis matkalle?\"\n\n\"Meidän täytyy pistäytyä Cambridgessä. Kaikki saamani tiedot näyttävän\nviittaavan siihen suuntaan.\"\n\n\"Sanopas minulle\", kysäsin ajaessamme Grays Inn Roadilla, \"aavistatko\nollenkaan, miksi Staunton katosi? En luule aikaisempain tapausten\njoukossa olevan yhtään, jossa perusteet ovat näin hämärät. Sillä et kai\nsinäkään luule sellaista, että hänet ryövättiin tarkoituksessa pakottaa\nhäntä antamaan tietoja rikkaasta enostaan?\"\n\n\"Minun täytyy tunnustaa, rakas Watson, ettei sellainen selitys tunnu\nminusta kovinkaan uskottavalta. Keksin sen vain siksi, että saisin tuon\niljettävän vanhan herran asiaan kiintymään.\"\n\n\"Siinä onnistuitkin. Mutta mitä olet nyt suunnitellut?\"\n\n\"Minulla on useampiakin suunnitelmia. Sinun täytyy tunnustaa sen olevan\nihmeellistä ja merkitsevää, että tapahtuma sattuu jalkapallokilpailun\nedellisenä päivänä juuri sellaiselle miehelle, jonka läsnäolo tuntuu\nolevan aivan välttämätön puolueen voitolle. Se voi luonnollisesti olla\nsattumakin, mutta kummalliselta se kaikessa tapauksessa tuntuu.\nAmatööri-urheilussa ei käytetä vedonlyöntiä, mutta katsojat lyövät\nvetoja keskenään melkoisen suurista summista, ja ehkäpä jonkun\nkilpailuunosanottajan katoaminen hyödyttää muutamia. Se on yksi\nselitys. Toinen, joka myöskin tuntuu hyvin luonnolliselta, on, että\nnuori miehemme tosiaan on suuren omaisuuden perillinen, vaikka hänen\nvaransa tätä nykyä ovatkin hyvin vähäiset eikä ole ollenkaan\nmahdotonta, että häntä pidetään vangittuna, ja toivotaan saatavan\nkunnon lunnaat hänen vapauttamisestaan.\"\n\n\"Noissa luuloissasi et ota sähkösanomaa ollenkaan huomioon.\"\n\n\"Aivan oikein, Watson. Sähkösanoma on yhä edelleenkin ainoa suoranainen\ntekijä, joka meillä on hallussamme, emmekä saa kääntää huomiotamme\nsiitä pois. Nyt olemme matkalla Cambridgeen, saadaksemme tarkempia\ntietoja sähkösanoman tarkoituksesta. Tutkimustemme tie on tätä nykyä\nvielä hämärän peitossa, mutta suuresti minua hämmästyttäisi, ellemme\niltaan mennessä olisi saaneet asiaa selville tai ainakin tulleet\nhyvälle tolalle.\"\n\nSaapuessamme vanhaan yliopistokaupunkiin oli jo pimeä. Holmes otti\nasemalta ajurin ja käski miehen ajaa tohtori Leslie Armstrongin\ntalolle. Muutamia minuutteja myöhemmin pysähdyimme erään\nvilkasliikkeisen kadun varrella olevan suuren talon edustalle. Molemmat\nastuimme taloon, ja pitkän odotuksen jälkeen pääsimme viimeinkin\nvastaanottohuoneeseen, jossa tapasimme tohtorin istumassa muutaman\npöydän ääressä.\n\nViime aikoina olin niin vähän seurannut tapahtumia omalla varsinaisella\ntoiminta-alallani, etten ollenkaan tuntenut Leslie Armstrongin nimeä.\nNyt olen tullut tietämään, että hän oli Cambridgen lääkeopillisen\ntiedekunnan etevimpiä asiantuntijoita ja eurooppalaista mainetta\nnauttiva tiedemies. Mutta vaikka en tuntenutkaan hänen tieteellistä\nkuuluisuuttansa, en voinut olla saamatta omituista vaikutusta miehen\nulkonäöstä, hänen kulmikkaista, suurista kasvoistaan, tuuheiden\nkulmakarvojen alta tuijottavasta katseestaan j.n.e. Hän oli varmaankin\nlujaluonteinen, valpas ja älykäs, korskea, askeettinen, varovainen ja\npelättävä -- jotka ominaisuudet luulin voivani lukea tohtori Leslie\nArmstrongin ulkomuodosta. Hän piti kädessään ystäväni nimikorttia ja\nvastaanottaessaan meidät ei hänen synkät kasvonsa olleet kovinkaan\nystävällisen näköiset.\n\n\"Olen kuullut teidän nimenne, herra Sherlock Holmes, ja teidän\nammattinne, jota en millään tavalla hyväksy.\"\n\n\"Niin ollen yhtyy mielipiteeseenne jokainen rikoksentekijä tässä\nmaassa\", vastasi ystäväni levollisesti.\n\n\"Niin kauan kuin toimintanne koskee vain rikosten selville saamista,\ntäytyy sille jokaisen ajattelevan yhteiskunnan jäsenen luonnollisesti\nantaa tunnustuksensa, vaikka minä en voi käsittää, miksi ei virallinen\nkoneisto olisi siihen kylliksi riittävä. Sitä vastoin voidaan pätevistä\nsyistä moittia teidän menettelyänne senvuoksi, että te tuppaudutte\nyksityisten ihmisten salaisuuksiin, pengotte esiin perheasioita, joiden\npitäisi antaa hautautua unholaan, ja vaivaatte henkilöitä, jotka ovat\ntiukemmassa työssä kuin te itse. Tällä hetkellä pitäisi minun\nkirjoittaa väitöskirjaa sen sijaan, että puhelen teidän kanssanne.\"\n\n\"Kieltämättä, herra tohtori, ja kuitenkin on puhelu ehkä osoittautuva\ntärkeämmäksi kuin väitöskirja. Muuten, pyydän saada teille ilmoittaa,\nettä me juuri teemmekin päinvastaista kuin se, mistä nyt muistutitte,\nsillä mehän juuri ehkäisemme yksityisiä asioita joutumasta\njulkisuuteen, joka välttämättä olisi seurauksena, jos asia joutuisi\nvirallisen poliisin käsiin. Te kai pidätte minua vapaaehtoisena\nvakoilijana, joka kulkee maan säännöllisten joukkojen edellä. Olen\ntullut teiltä jonkun verran kyselemään Godfrey Stauntonista.\"\n\n\"No mitä hänestä?\"\n\n\"Tunnette kai hänet?\"\n\n\"Hän on hyvä ystäväni.\"\n\n\"Oletteko kuullut, että hän on kadonnut?\"\n\n\"Todellako!\" Tohtorin kasvoissa ei voinut huomata mitään muutosta.\n\n\"Hän poistui hotellistaan eilisiltana, eikä hänestä sen koommin ole\nmitään kuulunut!\"\n\n\"Kai hän tulee vielä takaisin.\"\n\n\"Huomenna on yliopiston suuri jalkapallokilpailu.\"\n\n\"Minä en ollenkaan suosi noita lapsellisia leikkejä. Miehen\nkohtalo minua kyllä huolettaa, sillä minä pidän hänestä paljon.\nJalkapallokilpailu ei kuulu minuun ollenkaan.\"\n\n\"Voin siis toivoa apuanne Stauntonin kohtaloa tutkiessani. Tiedättekö\nmissä hän on?\"\n\n\"Luonnollisesti en.\"\n\n\"Ettekö ole nähnyt häntä tänään?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Oliko herra Staunton terve?\"\n\n\"Aivan terve.\"\n\n\"Onko hän milloinkaan sairastanut?\"\n\n\"Ei ikinä.\"\n\nHolmes levitti erään paperin tohtorin eteen. \"Sitten ehkä tahdotte olla\nhyvä ja selittää, mikä tämä kuitattu 13 punnan lasku on, jonka Godfrey\nStaunton viime kuussa on maksanut tohtori Leslie Armstrongille\nCambridgestä. Löysin sen hänen paperiensa joukosta.\"\n\nTohtori punastui suuttumuksesta.\n\n\"En näe mitään syytä, jonka vuoksi rupeaisin selityksiä antamaan, herra\nHolmes.\"\n\nHolmes pisti laskun takaisin lompakkoonsa. \"Jos kerran pidätte\nparempana antaa selityksenne julkisesti, niin sen kyllä vielä saatte\ntehdä ennemmin tai myöhemmin\", sanoi hän. \"Olen jo sanonut, että voin\npitää salassa sellaista, jota toisten on pakko saattaa julkisuuteen ja\ntekisitte viisaammin, jos uskoisitte asian kokonaan minulle.\"\n\n\"Minä en tiedä mitään koko asiasta.\"\n\n\"Oletteko saanut mitään tietoa herra Stauntonilta Lontoosta?\"\n\n\"En tietystikään.\"\n\n\"Herranen aika, tuohon sähkölennätinlaitokseen ei voi enää ollenkaan\nluottaa.\" Holmes huokaisi syvään. \"Godfrey Staunton lähetti teille\neilisiltana klo 6.15 Lontoosta hyvin tärkeän sähkösanoman, joka\nepäilemättä yhtyy hänen katoamiseensa, ettekö ole sitä vieläkään\nsaanut. Se on kauheaa. Menen heti sähkölennätinkonttoriin tekemään\nsiitä valituksen.\"\n\nTohtori Leslie Armstrong hyökkäsi ylös tuolistaan ja hänen synkät\nkasvonsa olivat tulipunaiset raivosta.\n\n\"Pyydän teitä poistumaan huoneestani\", sanoi hän. \"Sanokaa\npäämiehellenne, lordi Mount-Jamesille, etten tahdo olla missään\ntekemisissä hänen enkä hänen asiamiestensä kanssa. Ei sanaakaan enää,\nhyvä herra!\" Hän soitti kiivaasti kelloa. \"John, näytä näille herroille\ntietä.\" Ankaran näköinen palvelija ohjasi meidät ovelle, ja me olimme\ntaas kadulla. Holmes purskahti nauramaan.\n\n\"Tohtori Leslie Armstrong on kieltämättä tarmokas ja lujaluonteinen\nmies\", sanoi hän. \"En ole tavannut ketään, joka, jos hän vain käyttäisi\nlahjojaan kelpo tavalla, paremmin sopisi täyttämään kuuluisan Moriartyn\njälkeensä jättämää tyhjää sijaa. Ja nyt, Watson poloinen, olemme\nhylättyinä ja ystävittä tässä epäystävällisessä kaupungissa, josta emme\nvoi poistua, ellemme tahdo luopua yrityksestämme. Tuo pienoinen hotelli\ntässä Armstrongin taloa vastapäätä on meille ja meidän puuhillemme\nerittäin sopiva. Mene sinä vuokraamaan meille sieltä kadun puolinen\nhuone ja varustele, mitä yöksi tarvitsemme. Minä taas puolestani koetan\nsillä aikaa ottaa asioista vähän selkoa.\"\n\nHänen tutkimuksensa veivät kuitenkin enemmän aikaa kuin hän oli\narvannutkaan, sillä kello oli jo lähes 9, ennen kuin hän saapui\nhotelliin. Hän oli kalpea ja alakuloinen, hänen vaatteensa olivat\npölyiset ja hän oli aivan nääntynyt nälästä ja väsymyksestä. Kylmä\nillallinen oli pöydällä ja kun Holmes oli tyydyttänyt nälkänsä ja\nsytyttänyt piippunsa oli hän valmis katselemaan asiaa puoleksi\nleikilliseltä ja filosofiselta kannalta, joka tapa hänelle olikin\nominaista silloin kun hänellä oli vastoinkäymisiä. Vaununpyörien kolina\nsai hänet hypähtämään ikkunaan katsomaan. Kaasulyhdyn valossa näimme\ntohtorin oven edessä umpivaunut, joiden eteen oli valjastettu pari\nkomeaa hevosta.\n\n\"Ne olivat poissa kolme tuntia\", sanoi Holmes; \"kello puoli seitsemän\nne lähtivät ja nyt ne ovat taas täällä. Se merkitsee 15-20 kilometrin\nmatkaa, ja sen hän tekee kerran tai kahdesti päivässä.\"\n\n\"Ammattiaan harjoittavalle lääkärille se ei ole mitään tavatonta.\"\n\n\"Mutta Armstrong ei ole oikeastaan mikään toimiva lääkäri. Hän on\nyliopiston opettaja ja neuvonantajalääkäri, mutta vähät hän välittää\nyleisestä sairaiden vastaanotosta, joka luonnollisesti supistaisi hänen\nkirjallista toimintaansa. Miksi tekee hän siis näitä pitkiä matkoja,\njoiden täytyy olla hyvin rasittavia hänelle, ja kenen luona hän käy?\"\n\n\"Hänen kuskinsa --\"\n\n\"No hyvänen aika, Watson, etkö luule minun ensiksi kääntyneen hänen\npuoleensa? En tiedä, tekikö hän sen ilkeydestä, vai isäntänsäkö\nkäskystä, mutta hän usutti koiran päälleni. Ei koira, eikä mieskään\nnäkynyt pitävän keppini laadusta, ja niin ollen sai asia jäädä sikseen.\nMutta tämän välinäytöksen jälkeen oli välimme muuttunut kireäksi eikä\nenemmistä tutkimuksista niin ollen tullut mitään sillä taholla. Kaikki\nmitä olen saanut tietää, kertoi minulle muudan ystävällinen\nkaupunkilainen täällä hoteliin pihalla. Hän kertoi tohtorin\nelämäntavoista ja hänen jokapäiväisistä matkoistaan. Ja ikäänkuin hänen\nsanojensa vakuudeksi ajoivat vaunut samassa hetkessä ovelle.\"\n\n\"Etkö voinut seurata niiden jäljessä?\"\n\n\"No, Watson! Sinähän olet oikein nerokkaalla päällä tänä iltana. Tuo\njohtui kyllä minullekin mieleen. Niinkuin ehkä sinäkin huomasit, on\ntässä hotellin vieressä polkupyöräkauppa. Minä hyökkäsin sinne ja\nennätin lähteä liikkeelle ennen kuin vaunut kokonaan katosivat\nnäkyvistäni. Minä saavutin ne pian ja seurasin sitten niiden jäljessä\nsopivan matkan päässä, kunnes pääsimme kaupungin ulkopuolelle. Mutta\ntuskin olimme päässeet maantielle, kun tapahtui kiusallinen tapahtuma.\nVaunut pysähtyivät, tohtori astui niistä ulos ja tuli nopeasti\nluokseni. Pirullisesti hymyillen sanoi hän pelkäävänsä tien olevan\nkapean, mutta arveli, ettei hänen vaununsa sentään estä polkupyörällä\nohitse pääsemistä. En voi mitään ihailla enempää kuin hänen\nesiintymistapaansa. Minä ajoin heti vaunujen ohi ja jatkoin sitten\nmuutamia kilometrejä pitkin valtatietä, sitten pysähdyin sopivalle\npaikalle odottamaan vaunujen tuloa. Mutta minä en nähnyt niistä enää\nvilahdustakaan, ja selvää niin ollen oli, että ne olivat kääntyneet\njollekin näkemistäni syrjäteistä. Minä ajoin takaisin, mutta vaunuja ei\nnäkynyt, ja nyt, kuten näet, ovat ne palanneet takaisin. Luonnollisesti\nei minulla alkujaan ollut vähintäkään syytä olettaa näiden matkojen\naiheutuvan Godfrey Stauntonin katoamisesta, ja selville niistä\ntahdoinkin päästä vain siksi, että kaikki, mikä koskee tohtori\nArmstrongia tätä nykyä, on meille tärkeää; mutta nyt kun huomaan hänen\nniin tarkoin pitävän silmällä jokaista, joka seuraa häntä, tuntuu asia\nminusta yhä tärkeämmältä, enkä aio tyytyä, ennen kuin olen saanut asian\nselville.\"\n\n\"Voimmehan seurata hänen jälkiään huomenna.\"\n\n\"Niinkö arvelet? Se ei ole niinkään helppoa kuin sinä näytät luulevan.\nTunnetko maisemat täällä Cambridgeshiressä? Ne eivät ollenkaan sovi\nsille, ken tahtoo piilottautua. Koko tuo seutu, jossa minä tänä iltana\nkuljin, on tasaista ja puutonta kuin kämmeneni, eikä mies, jonka jälkiä\nseuraamme, ole mikään lampaanpää, kuten hän tänä iltana selvään\nosoitti. Sähkötin Overtonille Lontooseen ja pyysin häntä ilmoittamaan\nmeille, jos asia joutuu muulle kannalle Lontoossa, ja sillä välillä on\nmeidän keskitettävä huomiomme tohtori Armstrongiin, jonka nimen\nsain Stauntonin sähkösanomasta niin vikkelästi selville tuon\nsähkösanomakonttorin kohteliaan neitosen avulla. Armstrong tietää\nnuoren miehen olinpaikan -- sen voin vaikka vannoa -- ja jos hän sen\nkerran tietää, olemme itse syypäät, ellemme mekin saa sitä tietää. Nyt\nhänellä kyllä on valtit kädessään, mutta kuten tiedät, Watson, ei minun\ntapani ole heittää asioita sikseen.\"\n\nSeuraava päivä ei vienyt meitä lähemmäksi asian ratkaisua. Aamiaisen\njälkeen sai Holmes kirjeen, jonka hän hymyillen ojensi minulle.\n\n\"Hyvä herra\", niin siinä sanottiin, \"voin vakuuttaa teidän turhaan\nmenettävän aikaanne minua vakoilemalla. Vaununi peräseinässä, kuten\neilen kaiketikin huomasitte, on ikkuna, ja jos teidän mielenne tekee\nlähteä 30 kilometrin pituiselle polkupyöräretkelle, jonka jälkeen taas\nolette samalla paikalla kuin lähtiessännekin, niin seuratkaa vain\nminua. Kuitenkin voin teille ilmoittaa, ettei tekojeni vakoileminen\nmillään tavalla voi auttaa herra Godfrey Stauntonia, ja tiedän teidän\nparhaiten palvelevan mainittua herraa siten, että heti palaatte\ntakaisin Lontooseen ja ilmoitatte päämiehellenne, ettette kykene\nsaamaan hänen olinpaikkaansa selville. Kulutatte turhaan aikaanne\nCambridgessa. Kunnioituksella _Leslie Armstrong_.\"\n\n\"Tuo tohtori on ainakin rehellinen ja suora vastustaja\", sanoi Holmes.\n\"Hän kiihoittaa uteliaisuuttani, enkä lähde täältä ennen kuin olen\nsaanut asian selville.\"\n\n\"Hänen vaununsa ovat ovella\", sanoin minä. \"Nyt hän nousee niihin. Hän\nkatsahti ikkunaamme vaunuihin noustessaan. Koetanko onneani\npolkupyörällä?\"\n\n\"Älä, älä, rakas Watson. Vaikka kunnioitankin sinun luontaista\nteräväjärkisyyttäsi, en kuitenkaan arvele sinun kykenevän kilpailemaan\narvokkaan tohtorin kanssa. Arvelen kyllä pääseväni päämaaliin\nyksinänikin. Sen vuoksi täytyy minun jättää sinut yksiksesi, sillä jos\nkaksi muukalaista yhtä-äkkiä ilmestyy samaan aikaan uinuvalle\nmaaseudulle, voi se antaa aihetta tarpeettomaan puheeseen. Ehkäpä\nhoksaat jotakin, jolla voit aikaasi kuluttaa tässä kunnioitettavassa\nkaupungissa, ja ennen iltaa arvelen voivani tuoda jo parempia tietoja.\"\n\nVielä kerran pettyi ystäväni. Hän palasi iltasella väsyneenä ja\nsaamatta mitään aikaan.\n\n\"Päiväni on mennyt hukkaan, Watson. Saatuani selville, minne päin\ntohtori aina ajaa, olen kuluttanut päiväni käymällä kaikissa kylissä\nsillä puolella Cambridgeä. Olen tutkinut melkoisen laajan alueen:\nChestertonin, Histonin, Waterbeachin ja Oakingtonin kylät, mutta\ntuloksetta. Kahden hevosen vetämien vaunujen esiintyminen ei voi olla\nherättämättä huomiota niin rauhallisissa seuduissa. Tohtori on vieläkin\nvoitolla. Onko minulle tullut sähkösanomaa?\"\n\n\"On; minä avasin sen. Tässä se on: 'Kysykää Pompeytä Jeremy Dixonilta,\nTrinity Collegessä'. Minä en ymmärrä siitä rahtuakaan.\"\n\n\"Mutta minäpä ymmärrän. Se on ystävältämme Overtonilta ja on vastaus\nkysymykseeni. Lähetän aivan paikalla kirjelipun herra Jeremy Dixonille,\nja sittenhän on kumma, ettei onni käänny meille myötäiseksi. Tuota\nnoin, oletko kuullut mitään jalkapallokilpailusta?\"\n\n\"Iltalehdessä on tarkka kertomus siitä. Oxford on voittanut. Viimeinen\nlause kirjoituksessa kuuluu: 'Vaaleansinisten tappio on kokonaan\npantava sen syyksi, että Godfrey Staunton niin odottamattomalla tavalla\nkatosi. Häntä kaivattiin joka hetki. Yhtymisen puute kolmenneljänneksen\nlinjalla sekä heidän heikkoutensa niin hyvin puolustuksessa kuin\nvastustuksessakin tekivät vaaleansinisen puolueen ponnistukset\nkerrassaan mitättömiksi'.\"\n\n\"Overtonin arvelut ovat siis toteutuneet\", sanoi Holmes. \"Omasta\npuolestani yhdyn tohtori Armstrongin mielipiteeseen, että\njalkapallo-ottelut eivät ollenkaan kuulu alaani. Mennään aikaisin\nmaata tänään, Watson; huomisen päivän arvelen tuovan mukanaan\npaljon tapahtumia.\"\n\nKauhistuin seuraavana aamuna nähdessäni Holmesin, sillä hän istui\nkamiinin ääressä morfiiniruisku kädessään. Tämän pienen esineen tiesin\nkuuluvan hänen ainoaan luonteensa heikkouteen, ja nähdessäni sen\nkiiluvan hänen kädessään, pelkäsin pahinta. Hän nauroi hämmästykselleni\nja pani sen pöydälle.\n\n\"Älä ole ollenkaan levoton, ystäväni. Tämä ei tällä kertaa ole mikään\nase pahan palveluksessa, vaan saamme siitä päin vastoin avaimen, jolla\nratkaisemme arvoituksen. Tähän ruiskuun panen kaikki toivoni. Palasin\njuuri pieneltä tiedusteluretkeltä, ja kaikesta päättäen näyttää lopusta\ntulevan hyvä. Syö oikein kelpo aamiainen, Watson, sillä arvelen tänä\npäivänä löytäväni tohtori Armstrongin jäljet, ja kun ne kerran vainuan,\naion nälästä ja väsymyksestä huolimatta seurata häntä hänen\npiilopaikkaansa.\"'\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoin minä, \"täytynee meidän ottaa aamiainen\nmukaamme, sillä hän on aikaisin liikkeessä tänä aamuna. Hänen vaununsa\novat jo ovella.\"\n\n\"Ei se tee mitään. Antaa hänen vain mennä. Hänen täytyy olla äärettömän\nviekas voidakseen minua enää eksyttää. Tule syötyäsi mukaani, niin\nesitän sinut eräälle etevälle poliisille, joka on etevä spesialisti\nsellaisessa työssä, joka meillä on edessämme.\"\n\nTultuamme pihalle, seurasin Holmesia talliin, jossa hän avasi pilttuun\noven ja talutti sieltä esiin matalajalkaisen, luppakorvan,\nruskeapilkkuisen koiran, joka oli jäniskoiran ja kettukoiran\nsekoitusta.\n\n\"Saanko esittää sinut Pompeylle\", sanoi hän. \"Pompey on paikkakunnan\nparas vainukoira, eikä liian sukkela käänteissään, kuten sen\nruumiinrakennuskin selvästi osoittaa, mutta kerrassaan uupumaton\nseuraamaan jälkiä. No, niin, Pompey, sinä et ole perin nopea, mutta\nluulen sinun sittenkin olevan liian nopea keski-ikäiselle\nlontoolaisherralle, jonka vuoksi rohkenen kiinnittää tämän nahkahihnan\nkaulanauhaasi. Ja nyt, poikani, lähdepäs nyt näyttämään meille, mihin\nsinä kykenet.\" Hän talutti sen kadun toisella puolella olevalle\ntohtorin ovelle. Koira nuuski hetken aikaa ja hyökkäsi sitten katua\npitkin kimakasti ulisten.\n\n\"Mitä sinä olet tehnyt, Holmes?\" kysäsin minä.\n\n\"Vain vanhan, kuluneen tempun, joka kuitenkin oli hyödyllinen tällä\nkertaa. Käväisin tänä aamuna tohtorin pihassa ja ruiskutin anisliuosta\nhänen vaunujensa takapyöriin. Vainukoira seuraa aniksen hajua vaikka\nmaailman ääriin, ja tohtori Armstrongin täytyy ajaa tuonenjoen yli, jos\nhän mielii haihduttaa meidät jäljiltä. Sitä viekasta roikaletta! Tällä\npaikalla hän pääsi näkyvistäni tuonnoissa iltana.\"\n\nKoira poikkesi valtatieltä heinää kasvavalle niitylle. Puolta\nkilometriä kauempana aukeni toinen leveä tie, ja jäljet kääntyivät\näkkiä oikealle kaupunkia kohti, josta juuri olimme lähteneet. Tie\nkääntyi kaupungissa etelään päin ja jatkui sitten aivan päinvastaiseen\nsuuntaan kuin lähtiessämme olimme kulkeneet.\n\n\"Tämän kierroksen hän siis on tehnyt yksistään meidän tähtemme\", sanoi\nHolmes. \"Ei ole siis ollenkaan ihmeellistä, etteivät tutkimukseni\nnoissa kylissä johtaneet mihinkään tuloksiin. Tohtori on menetellyt\ntosiaankin taitavasti, ja hauska olisi tietää, mikä on syy tähän näin\nhyvästi järjestettyyn petokseen. Tuossa oikeallamme on kai\nTrumpingtonin kylä. Ja Jumala paratkoon, tuollahan tohtorin vaunut\npyörähtävät näkyviin mutkan takaa! Joutuin, Watson, joutuin, muutoin on\nasiamme hukassa!\"\n\nHän hyppäsi veräjältä pellolle, vetäen vastaanhangottelevan koiran\nmukanaan. Tuskin olimme ennättäneet aidan suojaan, kun vaunut jo\nvierivät ohitsemme. Näin vilaukselta tohtori Armstrongin, kun hän istui\nvaunuissaan kokoon luhistuneena, pää käsiin vajonneena ja syvän surun\nmurtamana. Ystäväni totisesta katseesta voin huomata hänenkin tehneen\nsaman havainnon.\n\n\"Pelkään tutkimustemme lopun tulevan olemaan surullinen\", sanoi hän,\n\"mutta kauan ei mene enää, ennen kuin olemme kaikesta selvillä. Tule,\nPompey! Ahaa, se on tuo tupa tuolla kedolla!\"\n\nEmme voineet enää epäillä perille pääsemistämme. Pompey juoksi rajusti\nympäriinsä ja ulvoi kimeästi veräjän edessä, jossa vaununpyörien jäljet\nvielä olivat näkyvissä. Polku vei siitä yksinäiselle tuvalle. Holmes\nsitoi koiran aitaan, ja me kiiruhdimme eteenpäin. Ystäväni koputti\nmoneen kertaan oveen, mutta sieltä ei kuulunut mitään vastausta. Eikä\ntupa kuitenkaan ollut autio, sillä korviimme kuului tukahdutettua ääntä\n-- tuskan ja epätoivon huokauksia, jotka tekivät selittämättömän\nsurullisen vaikutuksen. Holmes pysähtyi epäröiden ja katsahti tielle,\njota myöten olimme tulleet. Tohtorin vaunut näkyivät olevan tulossa,\nsillä mahdotonta oli erehtyä niiden edessä olevista, harmaista\nhevosista.\n\n\"Jumalan nimessä, tohtori tulee takaisin!\" huudahti Holmes. \"Meidän\ntäytyy ennen hänen tänne saapumistaan saada selville, mitä tämä\nmerkitsee.\"\n\nHän avasi oven ja me astuimme sisään. Kuulemamme ääni kuului nyt yhä\nselvemmin ja oli kuin katkeamatonta valitushuutoa. Se kuului ylhäältä.\nHolmes riensi portaita ylös ja minä seurasin mukana. Hän työnsi hiljaa\nauki puoliavoimen oven, ja me pysähdyimme kumpikin kauhistuneina\nnäystä, joka meitä kohtasi.\n\nSängyssä makasi nuori ja ihana nainen kuolleena. Hänen tyyniä kalpeita\nkasvojaan syvine, avonaisine, kohti korkeutta tähystävine silmineen\nreunustivat tuuheat kullankeltaiset kutrit. Sängyn jalkapäässä,\npuoleksi istuvassa asennossa, kasvot peitteeseen painettuina oli eräs\nnuori mies, jonka ruumis vapisi nyyhkytyksistä. Hän oli niin syvän\nsurun vallassa, ettei hän edes katsahtanut ylöskään, ennen kuin Holmes\nlaski kätensä hänen olkapäälleen.\n\n\"Oletteko herra Godfrey Staunton?\"\n\n\"Olen, olen, mutta te tulette liian myöhään. Hän on jo kuollut.\"\n\nHän oli niin hämmennyksissä, että oli mahdotonta saada häntä\nkäsittämään, ettemme suinkaan olleet lääkäreitä, jotka olimme tulleet\nhäntä auttamaan. Holmes yritti puhua muutamia lohdutuksen sanoja ja\nselittää sitä levottomuutta, mitä hänen äkillinen katoamisensa oli\ntuottanut hänen ystävilleen, kun askeleita kuului portaista ja tohtori\nArmstrongin ankarat kasvot ilmestyivät ovelle.\n\n\"Vai niin, hyvät herrat\", sanoi hän, \"te olette päässeet tarkoitustenne\nperille, ja olettepa tosiaankin valinneet erittäin sopivan tilaisuuden\ntänne tullaksenne. Mitään meteliä en aio panna toimeen kuolinvuoteen\nääressä, mutta sanon teille, että jos olisin nuorempi mies, ei\nmenettelynne saisi jäädä rankaisematta.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, herra Armstrong, luulen tässä piilevän jotakin\nväärinkäsitystä\", sanoi ystäväni arvokkaasti. \"Olkaa hyvä ja tulkaa\nkanssamme alas, niin voimme kumpikin selittää toisillemme tätä\nonnetonta asiaa.\"\n\nMinuuttia myöhemmin olimme kaikki kolme alakerrassa.\n\n\"No hyvät herrat?\" kysyi tohtori.\n\n\"Ensiksikin on teidän saatava tietää, etten ole lordi Mount-Jamesin\npalkkaama ja mielipiteeni tässä asiassa ovat kokonaan mainittua herraa\nvastaan. Jos jokin henkilö katoaa, on minun velvollisuuteni koettaa\nsaada selville, mihin hän on joutunut, mutta kun niin pitkälle pääsen,\non asia minun puolestani loppuun suoritettu, ja jollei rikosta ole\ntapahtunut, olen innokkaampi saadakseni yksityiset häväistysasiat\nunholaan haudatuiksi kuin saattaakseni ne julkisuuteen. Jos, kuten\noletan, tässä asiassa ei ole tapahtunut mitään lain rikkomista, voitte\ntäydellisesti luottaa vaiteliaisuuteeni ja myötävaikutukseeni, ettei\nasia joudu sanomalehtiin.\"\n\nTohtori Armstrong astui askeleen ja tarttui Holmesin käteen.\n\n\"Olette kelpo mies\", sanoi hän. \"Tuomitsin teitä väärin. Kiitän\nsallimusta, että omantunnontuskani senvuoksi, että jätin Stauntonin\nyksinään tähän onnettomaan tilaan, sai minut kääntymään takaisin ja\nsiten tutustumaan teihin. Koska asiasta jo näin paljon tiedätte, on\nloppu hyvin helposti selitettävissä. Vuosi sitten asui Godfrey Staunton\njonkun aikaa Lontoossa ja rakastui siellä emäntänsä tyttäreen, jonka\nkanssa hän sitten meni naimisiin. Hänen vaimonsa oli yhtä hyvä kuin\nkauniskin ja yhtä jalo kuin hyväkin. Ei kenenkään tarvitse hävetä\nsellaista vaimoa. Mutta Godfrey on tuon itaran lordin perillinen,\nja aivan varmaan olisi tieto hänen naimisestaan tehnyt hänet\nperinnöttömäksi. Tunnen Stauntonin hyvin ja pidän hänestä hänen monien\nhyvien ominaisuuksiensa vuoksi. Tein minkä voin, auttaakseni häntä\nasian järjestämisessä. Parhaamme mukaan koetimme pitää asiaa kaikilta\nsalassa, sillä jos huhu kerran pääsee liikkeelle, niin ei viivy kauan,\nennen kuin se on jo kaikkien tiedossa. Tämän yksinäisen tuvan ja\nGodfreyn oman äänettömyyden vuoksi on asia pysynyt salassa tähän\nsaakka. Ei kukaan muu tiennyt siitä kuin minä ja eräs uskollinen\npalvelija, joka äskettäin on mennyt Trumpingtoniin hakemaan apua. Mutta\nsitten tuli kauhea isku, vaimo sairastui vaarallisesti. Hän sai\nkeuhkotaudin, pahinta laatua. Poika parka oli puolihullu surusta, ja\nkuitenkin täytyi hänen matkustaa Lontooseen jalkapallokilpailuun, sillä\nhän ei voinut päästä siitä erilleen selittelyittä, jotka olisivat\npaljastaneet hänen salaisuutensa. Koetin rohkaista hänen mieltään\nsähkösanomalla, johon hän vastasi, pyytäen minua tekemään kaiken mitä\ntehdä voin. Tuon sähkösanoman näytte te jollakin selittämättömällä\ntavalla saaneen lukea. Hänelle en ilmoittanut, miten uhkaava vaara oli,\nsillä tiesin, ettei hän voinut täällä olla miksikään hyödyksi, mutta\ntytön isälle ilmaisin koko totuuden, ja hän ilmoitti, ymmärtämättömästi\nkyllä, sen Godfreylle. Sen seuraus oli, että hän suoraa päätä kiiruhti\ntänne melkein mielipuolena, ja samassa tilassa on hän siitä lähtien\nollut, ollen polvillaan hänen vuoteensa ääressä, kunnes kuolema tänä\naamuna päätti hänen vaimonsa kärsimykset. Siinä kaikki, herra Holmes,\nja voin kai varmasti luottaa teidän ja ystävänne vaiteliaisuuteen.\"\n\nHolmes pudisti tohtorin kättä.\n\n\"Tule, Watson\", sanoi hän, ja me poistuimme surutalosta astuaksemme\nulos talvipäivän koleaan auringon paisteeseen.\n\n\n\n\nKULTASANKAISET SILMÄLASIT.\n\n\nSilmäillessäni kolmea suurta käsikirjoituspinkkaa, jotka sisältävät\nkertomuksen toimistamme v. 1894, niin tunnustan olevan vaikeata tästä\nlaajasta aineistosta valikoida tapauksia, jotka olisivat hauskoja ja\nsamalla sopivimmin ilmaisisivat ystäväni ihmeellisen kyvyn, josta häntä\nylistetään. Kun selailin niitä, löysin muistiinpanoni verenimijä\npankkiiri Crosbyn kauheasta kuolemasta. Niiden joukossa oli myöskin\nselonteko Addletonjutusta. Kuuluisa Smith-Mortimerin perintö-asia\nkuuluu myöskin sen aikuisiin tapahtumiin, joiden joukkoon myöskin on\nluettava Huretin, tuon kuuluisan boulevardimurhaajan etsiminen ja\nkiinniottaminen, josta teosta Holmes sai Ranskan presidentiltä\nomakätisesti kirjoitetun kiitoskirjeen ja kunnialegionan merkin.\nJokaisesta niistä voisin kyllä kirjoittaa, mutta kun kaikki käy\nympäriinsä, en katso yhdenkään noista monista jutuista olevan niin\nmieltäkiinnittävä kuin tapahtuma Yoxley Old Placella. jossa nuori\nWilloughby Smith sai surullisen kuolemansa, kuin myöskin sitä seuraava\ntapahtumain kehitys, joka saattoi rikoksen syyt niin harvinaiseen\nvaloon.\n\nOli kammottava, myrskyinen ilta marraskuun lopulla. Holmes\nja minä olimme istuneet äänettöminä koko illan, hän koettaen\nvahvan suurennuslasin avulla saada selvää eräästä vanhasta\nkäsikirjoitusjätteestä ja minä syventyneenä tutkimaan erästä uutta\nkirurgista teosta. Baker-kadulla ulvoi tuuli, sade riehui ja pieksi\nikkunoita. Tuntui omituiselta täällä kaupungin keskellä kokea luonnon\nrautaista kättä ja tietää, että näitä mahtavia voimia vastaan ei koko\nLontoo merkinnyt enempää kuin myyrän kaivamat multaläjät. Menin ikkunan\nluo ja katsoin autiolle kadulle. Lyhdyt kimaltelivat märillä seinillä\nja valaisivat jalkakäytävää. Yksinäiset vaunut pistäysivät näkyviin\nOxford-kadun päästä.\n\n\"Kyllä on hauskaa, Watson, ettemme tänään tarvitse lähteä ulos\", sanoi\nHolmes pannessaan pois suurennuslasinsa ja kiertäen rullalle\nkäsikirjoitukset. \"Olen tehnyt tarpeeksi työtä jo tänään. Tämä on\nsilmiä rasittavaa. Mikäli minä voin huomata on tuo vain joku\nluostaritili viidennentoista vuosisadan loppupuoliskolta. No, no, mitä\ntuo on?\"\n\nTuulen ulvonnan seasta kuului nyt hevosen kavioiden kapsetta ja pyörien\nkolinaa. Vaunut, jotka olin nähnyt, pysähtyivät ovellemme.\n\n\"Mitähän tuo tulee hakemaan?\" virkoin minä kuullessani miehen askeleet\nportaista.\n\n\"Meitä tietysti. Ja meidän poloisten on otettava päällystakkimme,\nkaulaliinamme, kalossimme ja kaikki vehkeet, joita on keksitty ilmaa\nvastaan. Älähän, vaunut vierivät jo pois. Voimme siis vielä toivoa. Hän\nolisi luonnollisesti käskenyt niiden odottaa, jos hän olisi aikonut\nsaada meidät mukaansa. Juokse, rakas ystävä, avaamaan ovea, sillä\nkaikki kelpo ihmiset ovat jo menneet levolle.\"\n\nKun eteisen lampun valo valaisi myöhäisen vieraamme kasvoja, ei ollut\nollenkaan vaikea tuntea häntä. Tulija oli nuori Stanley Hopkins, jonka\nmenestymistä Holmes monta kertaa oli edistänyt.\n\n\"Onko hän kotona?\" kysyi Hopkins kiihkeästi.\n\n\"Kotona olen, tehkää hyvin ja käykää sisään\", kuului Holmesin ääni\nylhäältä. \"Toivon, ettei teillä ole pahoja aikeita meitä vastaan\ntällaisena kamalana yönä.\"\n\nHopkins astui portaita ylös ja hänen märkä sadetakkinsa kimalteli\nmeidän lamppumme valossa. Minä autoin sen hänen päältään sillä välin\nkuin Holmes laittoi iloisen tulen palamaan kamiiniin.\n\n\"No nyt, tulkaapa Hopkins tänne lämmittämään jalkojanne\", sanoi hän.\n\"Täällä on sikareja, ja tohtori on antanut oivallisen reseptin, jossa\nmäärätään kuumaa vettä ja sitruunaa, ja se onkin erinomaista lääkettä\ntällaisena yönä. Arvaan erittäin tärkeitten asioiden pakottaneen teidät\nliikkeelle tällaisella ilmalla.\"\n\n\"Aivan niin, herra Holmes. Minulla on ollut hyvin monivaiheinen ilta,\nsen saatte uskoa. Huomasitteko viimeisessä lehdessä mitään\nYoxley-jutusta?\"\n\n\"Mitä tänään viimeksi olen nähnyt on viidenneltätoista vuosisadalta.\"\n\n\"Hyvä, muita uutisia ei olekaan kuin tuo yksi ainoa ja sekin on vielä\npäälle päätteeksi väärä, niin ettei teiltä ole mennyt mitään hukkaan.\nMinäkään en puolestani ole antanut nurmen kasvaa jalkojeni alle. Paikka\non lähellä Kentiä, seitsemän peninkulmaa Chathamista ja kolme\nrautatiestä. Läksin liikkeelle klo 3.15, saavuin klo 5 Yoxley Old\nPlaceen, jatkoin tutkimustani, saavuin takaisin Charing Crossiin\nviimeisessä junassa ja ajoin asemalta suoraan tänne.\"\n\n\"Miltä asia näyttää? Ette ole tainnut vielä saada sitä täysin\nselville?\"\n\n\"En voi löytää siitä alkua enkä loppua. Juttu on sekavampi kuin mikään\nmuu, jota olen tutkinut, ja alussa se kuitenkin näytti niin perin\nyksinkertaiselta, etten olenkaan voinut aavistaakaan joutuvani\nharhateille. Mitään aihetta tai syytä murhaan ei ole, herra Holmes. Se\nminua siinä erityisesti kiusaakin -- etten voi keksiä mitään syytä.\nEräs mies on murhattu -- se on asia, jota ei kukaan voi kieltää --\nmutta mikäli minä voin ymmärtää, ei ole olemassa minkäänlaista syytä,\njonka vuoksi tuo teko on tehty.\"\n\nHolmes sytytti sikarin ja heittäysi selkäkenoon tuoliinsa.\n\n\"Kertokaapa meille, mitä asia koskee\", sanoi hän.\n\n\"Minulla on kaikki eri seikat täysin selvillä\", sanoi Stanley Hopkins.\n\"Nyt tahdon kuulla, mitä te siitä arvelette. Mikäli minä asiaa tunnen,\non se seuraava: Muutamia vuosia sitten otti Yoxley Old Place nimisen\ntilan haltuunsa muudan Coram-niminen vanhanpuolinen mies. Hän oli\nraihnainen raukka, joka puolet päivästään sai viettää vuoteessa ja\ntoisen puolen hoippuili hän ympäriinsä huoneissa kepin turvissa tai\nantoi puutarhurin kuletella itseään rullatuolissa tiluksiaan\nkatselemassa. Muutamat harvat naapurit, jotka seurustelivat hänen\nkanssaan, pitivät hänestä, ja häntä pidettiin hyvin oppineena miehenä.\nHänen talouteensa kuului iäkäs emännöitsijä, rouva Marker, ja palvelija\nSusan Tarlton. Molemmat tulivat hänen mukanaan, kun hän tuli tilalle\nasumaan ja tuntuivat olevan ominaisuuksiltaan mitä parhaimpia naisia.\nProfessori kirjoitti jotakin tieteellistä teosta ja noin vuosi sitten\npalkkasi hän itselleen kirjurin. Kaksi ensimmäistä, jotka hän otti,\neivät olleet sopivia, mutta kolmas, herra Willoughby Smith, aivan\nnuori, juuri yliopistosta päässyt nuorukainen, näytti olleen juuri\nsellainen mies kuin hänen isäntänsä tarvitsi. Hänen tehtävänään oli\njoka aamu kirjoittaa professorin sanelun mukaan ja illoin hän\ntavallisesti etsi lainauksia ja otteita, joita tarvittiin seuraavan\npäivän työhön. Tästä Willoughby Smithistä ei ole kuultu mitään\nmoitittavaa ei kouluajalta Uppinghamissa eikä ylioppilasvuosilta\nCambridgessa. Hänen todistuksensa olen nähnyt. Ensi hetkestä saakka on\nhän ollut vaatimaton, hiljainen ja uuttera nuorukainen, jota vastaan ei\npienintäkään moitetta voida sanoa. Ja tämä nuorukainen on tänä aamuna\nsaanut surmansa professorin työhuoneessa sellaisissa olosuhteissa,\njotka osoittavat murhan tapahtuneen.\"\n\nTuuli vinkui ja täryytti ikkunanruutuja. Holmes ja minä siirryimme\nlikemmäksi takkavalkeaa nuoren poliisitarkastajan hitaasti ja kohta\nkohdalta selitellessä ihmeellistä tapahtumaa.\n\n\"Vaikka etsisitte halki koko Englannin, niin en luule teidän löytävän\nyhtään taloa, jossa elettäisiin enemmän eristettynä muusta maailmasta.\nViikkokausia voi kulua yhdenkään henkilön käymättä puutarhan\nulkopuolella. Professori oli kokonaan kiintynyt työhönsä eikä\nelänytkään millekään muulle. Nuorella Smithillä ei ollut ketään tuttua\nläheistöllä ja hän seurasi isäntänsä esimerkkiä. Kummallakaan naisella\nei ollut mitään toimittamista talon ulkopuolella. Puutarhuri Mortimer,\njoka työntää rullatuolia, on eläkettä nauttiva sotamies -- vanha kelpo\nmies Krimin sodan ajoilta. Hän ei asu päärakennuksessa. vaan puutarhan\ntakana olevassa huvilassa, jossa on kolme huonetta. Nämä ovat ainoat\nhenkilöt, joita voitte tavata Yoxley Old Placen rajojen sisällä.\nPuutarhan portti on sadan yardin päässä tiestä, joka vie Lontoosta\nChatham roadiin. Se on kiinni vain linkulla, eikä mikään estä kenen\ntahansa kulkemasta sen kautta.\n\n\"Kerron teille, mitä Susan Tarlton puhui. Hän on ainoa henkilö koko\ntalossa, joka voi asiasta jotakin sanoa. Murha tapahtui aamupäivällä\nkello 11 ja 12 välillä. Susan oli silloin yläkerrassa sänkykamarin\nviereisessä huoneessa panemassa vaatteita naulaan. Professori Coram oli\nvielä sängyssä, sillä rumalla ilmalla hän harvoin nousi ylös ennen\npäivällistä. Emännöitsijällä oli jotakin tekemistä talon takana.\nWilloughby Smith oli ollut sänkykamarissaan, jota hän käytti myöskin\nkirjoitushuoneenaan; tyttö kuuli hänen samassa hetkessä kulkevan pitkin\nkäytävää ja astuvan työhuoneeseen, joka oli juuri tytön alapuolella.\nHäntä hän ei nähnyt, mutta ei sano voivansa erehtyä hänen nopeista,\nkiireellisistä askeleistaan. Hän ei kuullut työhuoneen ovea sulettavan,\nmutta minuuttia myöhemmin kuului huoneesta kauhistuttava huuto.\nSe oli kammottavaa, tukahdutettua kiljuntaa, omituisen vierasta,\njoko miehen tai naisen ääntä. Samassa hetkessä tuntui ankara\ntuulenpuuska, joka tärisytti vanhaa taloa ja sitten oli kaikki\nhiljaista. Hetkisen seisoi tyttö jähmettyneenä pelosta, mutta lopuksi\nhän kokosi voimansa ja tuli juosten portaita alas. Työhuoneen ovi oli\nsuljettu ja hän avasi sen. Siellä sisällä makasi Willoughby Smith\npitkin pituuttaan lattialla. Aluksi hän ei voinut huomata mitään\nvammaa, mutta kun hän riensi nostamaan ruumista, havaitsi hän verta\nvuotavan kaulassa olevasta haavasta. Kaulan läpi oli pistetty pieni,\nmutta hyvin syvä haava, joka oli katkaissut valtimon. Ase, jolla teko\noli tehty, oli hänen vieressään matolla. Se oli pieni, norsunluu päällä\nvarustettu tanakkateräinen veitsi, jollaisia tapaa vanhanaikaisilla\nkirjoituspöydillä. Se kuului professorin omiin kirjoitusneuvoihin.\n\n\"Ensiksi luuli tyttö nuoren Smithin olevan jo ruumiina, mutta kun hän\nkarahvista kaatoi vettä hänen otsalleen, avasi hän silmänsä hetkiseksi.\n'Professori', sanoi hän, 'se oli tuo nainen'. Tyttö on valmis valallaan\nvahvistamaan Smithin niin sanoneen. Olipa hän vielä ponnistellut\nvoimiaan sanoakseen enempikin ja pitänyt oikeaa kättään ojona. Sitten\nhän vaipui kuolleena lattialle.\n\n\"Emännöitsijä oli myöskin tullut paikalle, mutta liian myöhään,\nkuullakseen kuolevan nuorukaisen viimeisiä sanoja. Hän jätti Susanin\nruumiin luo ja kiiruhti professorin huoneeseen. Tämä istui sängyssään\nja oli hyvin kauhuissaan, sillä kaikki, mitä hän oli kuullut, riitti\nhänelle ilmaisemaan, että jotakin kauheaa oli tapahtunut. Rouva Marker\non valmis vannomaan, että professori vielä oli yöpuvussaan, ja itse\nasiassa onkin hänen aivan mahdotonta pukeutua Mortimerin avutta, joka\noli saanut määräyksen saapua kello kaksitoista. Professori sanoi\nkuulleensa kaukaisen huudon, mutta ei sano tietävänsä enempää. Hän ei\nvoi millään tavalla selittää nuorukaisen viimeisiä sanoja: 'Professori,\nse oli tuo nainen', mutta arvelee huudahduksen olleen kuolemanhourion\naikaansaama. Hän ei luule Willoughby Smithillä olleen yhtään vihamiestä\nkoko maailmassa, eikä hän voi myöskään millään tavalla selittää\ntapahtumaa. Ensi työkseen hän lähetti Mortimerin paikallispoliisin luo.\nHiukan myöhemmin kutsui päivystävä päällikkö minut. Ei mihinkään oltu\nkoskettu ennen minun tuloani ja ankara määräys oli myöskin annettu,\nettei kukaan saa kulkea käytävillä, jotka vievät taloon. Siinä sain\nerinomaisen tilaisuuden koetella teidän menettelytapojanne, herra\nHolmes. Ei puuttunut todella mitään.\"\n\n\"Muuta kuin Sherlock Holmes\", sanoi ystäväni katkera hymy huulillaan.\n-- \"No antakaa meidän kuulla, mitä te asiasta arvelette. Mitä olette\ntoimittanut.\"\n\n\"Ensiksikin täytyy minun pyytää teitä katsomaan tätä kiireesti tehtyä\nasemakaavapiirrosta, josta saatte selville, missä professorin työhuone\non, ja muutamia muitakin asioita. Sen avulla kykenette seuraamaan\nkertomustani toimitetusta tutkimuksesta.\"\n\nHän levitti Holmesin polville kiireesti tehdyn asemapiirustuksen.\nNousin istualtani ja katsoin sitä Holmesin olan ylitse.\n\n\"Siihen on merkitty vain sellaista, jota minä pidän tärkeänä. Kaikkea\nmuuta voitte itse käydä katsomassa. -- No niin, oletetaan aluksi, että\nmurhaaja tuli taloon ja tarkastetaan millä tavalla hän pääsi sisään?\nEpäilemättä jotakin käytävää, poikki pihamaan ja takaovesta, josta\npäästään suoraan työhuoneeseen. Kaikki muut tiet olisivat olleet hyvin\nvaikeat. Samaa tietä on puheenaolevan henkilön ehdottomasti pitänyt\npoistuakin. Molemmista toisista ovista, jotka vievät puheenaolevasta\nhuoneesta, oli Susan sulkenut toisen kiirehtiessään portaita alas, ja\ntoinen vie suoraan professorin makuuhuoneeseen. Sen vuoksi kiinnitin\nensiksi huomioni pääkäytävään, jonka äskeinen sade oli kastellut ja\njosta arvelin löytäväni joitakin jalan jälkiä.\n\n\"Tutkimukseni osoittavat, että olin tekemisessä varovaisen ja kokeneen\nrikoksentekijän kanssa. Käytävällä en voinut huomata mitään jälkiä.\nMutta käytävän vieressä olevalla nurmikolla oli joku varmasti kulkenut.\nEn voinut löytää mitään suoranaista merkkiä, mutta ruoho oli tallattu,\njoten joku oli epäilemättä astunut siinä. Se on voinut olla vain\nmurhaaja, koskapa ei puutarhuri, eikä kukaan muukaan ollut sinä aamuna\nsiinä kulkenut ja sade oli alkanut jo yöllä.\"\n\n\"Odottakaa\", keskeytti Holmes, \"minne vie tuo käytävä?\"\n\n\"Maantielle.\"\n\n\"Miten pitkä se on?\"\n\n\"Noin sata yardia.\"\n\n\"Portilla teidän kuitenkin olisi pitänyt huomata jälkiä.\"\n\n\"Kaikeksi onnettomuudeksi on käytävä sillä kohdalla laskettu\ntiililevyillä.\"\n\n\"Mutta entäpä maantiellä?\"\n\n\"Se on poljettu aivan liejuksi.\"\n\nHolmes vihelsi. -- \"Vai niin! -- Olivatko heinikossa olevat jäljet\ntulijan vai menijän?\"\n\n\"Sitä oli mahdotonta saada selville. En huomannut niissä mitään\nerotusta.\"\n\n\"Suurenko vai pienen jalan jälkiä?\"\n\n\"Sitä en voinut saada selville.\"\n\nHolmes huudahti kärsimättömästi. \"Sen jälkeen on vettä tullut oikein\nvirtaamalla ja raju myrsky on puhallellut\", sanoi hän.\n\n\"Vaikeampi on siitä nyt enää ottaa selkoa kuin lukea tuota vanhaa\nkäsikirjoitusta. -- Niin, niin, sitä ei voi auttaa. Mitä sitten teitte,\nHopkins, kun pääsitte selville siitä, ettette ollut saanut mitään\nselville?\"\n\n\"Luulen saaneeni selville koko joukon asioita, herra Holmes. Ensiksi\ntutkin eteisen. Sen lattialla on kookosmatto, jolla ei näkynyt\nminkäänlaisia merkkejä. Menin sitten työhuoneeseen. Se on hyvin\nkurjasti kalustettu huone. Paras huonekalu on suuri kirjoituspöytä,\njossa on kiintonainen kaappi. Kaapissa on kaksi riviä laatikoita ja\nniiden välissä laskuovella varustettu osasto. Laatikot näyttävät\naina olleen auki, eikä niissä säilytetäkään mitään arvokasta.\nKeskiosastossa, joka oli suljettu, säilytetään muutamia tärkeitä\npapereita, mutta mitään merkkiä ei näkynyt siitä, että joku olisi\nkäynyt niitä selailemassa, eikä professori sano niistä olevankaan\nmitään poissa. Mitään varkautta ei ole tapahtunut.\n\n\"Menin nuorukaisen ruumiin luo. Se oli piirongin vieressä, tuossa\nvasemmalla, merkitsin paikan piirustukseen. Kuolinisku oli lyöty\noikealle puolelle kaulaa ja takaa päin, niin että on aivan mahdotonta,\nettä vainaja itse on voinut sen tehdä.\"\n\n\"Jollei hän kaatunut veitseen\", virkkoi Holmes.\n\n\"Aivan oikein. Tuo ajatus juolahti minunkin mieleeni. Mutta veitsen me\nlöysimme muutamain jalkain päässä ruumiista, jonka vuoksi tuo selitys\ntuntuu mahdottomalta. Sitten kuolleen omat sanat vielä. Ja kaiken\nlopuksi on tämä hyvin tärkeä todistuskappale, jonka löysimme murhatun\noikeasta kädestä.\"\n\nStanley Hopkins otti liivinsä taskusta pienen paperikäärön. Siitä hän\notti esiin kultasankaiset nenälasit, joista riippui kaksi katkennutta\nsilkkinauhan päätä.\n\n\"Willoughby Smithillä oh erinomaisen hyvät silmät. -- Ei voida\nepäilläkään, että nämä on rikoksentekijän silmiltä kiskaistu.\"\n\nSherlock Holmes otti silmälasit ja tutki niitä sangen huolellisesti.\nHän pani ne nenälleen, koetti lukea niillä, meni ikkunan luo ja\ntähysteli kadulle, katseli niitä kaikilta puolilta täydessä lampun\nvalossa, nauroi lopuksi ja istuutui sitten pöydän ääreen ja kirjoitti\nmuutamia rivejä paperille, jonka hän antoi Stanley Hopkinsille.\n\n\"Muuten en voi teitä auttaa\", sanoi hän. \"Minun on koetettava jollakin\ntavalla olla hyödyksi.\"\n\nHämmästynyt poliisitarkastaja luki kirjoituksen ääneen. Se oli näin\nkuuluva:\n\n\"Etsimänne henkilö on sivistynyt nainen, joka käy komeasti puettuna.\nHänellä on huomattavan paksu nenä ja silmät aivan lähellä sitä. Hänellä\non otsassa ryppyjä, ankara katse ja luultavasti kumarat hartiat.\nMelkein varmasti on hän ainakin pari kertaa viime kuukausien kuluessa\nkäynyt optikerin luona. Koska hän käyttää näin tavattoman väkeviä\nlaseja, eikä optikereja ole kovinkaan monta, niin ei ole vaikea päästä\nhänestä selville.\"\n\nHolmes hymyili Hopkinsin hämmästykselle, joka luultavasti kuvastui\nminunkin kasvoillani.\n\n\"Voipiko enää mikään olla yksinkertaisempaa kuin minun\nloppupäätelmäni\", sanoi hän. \"Vaikea olisi löytää esinettä, joka voisi\nolla varmempana lähtökohtana kuin silmälasit ja vieläpä niin\nhuomattavat kuin nämä. Sen, että ne ovat naisen, päätin niiden laadun\nhienoudesta ja luonnollisesti myöskin kuolevan miehen sanoista. Että\nhän on sivistynyt ja hyvästi puettu henkilö, voitte huomata siitä, että\nne ovat hyvin hyvää työtä ja puhdasta kultaa, eikä voida ajatellakaan,\nettä henkilö, joka käyttää tuollaisia silmälasia, olisi huolimattomasti\npuettu. Voitte huomata niiden olevan liian laajat nenällenne, ja\nse osoittaa, että naisen nenä on tavattoman leveä juuresta. Sen\nlaatuiset nenät ovat tavallisesti lyhyitä ja paksuja, mutta paljon on\npoikkeuksiakin, joten en aivan jyrkästi uskalla väittää sitä tässä\ntapauksessa. Minun kasvoni ovat soikeat ja kuitenkin huomaan, etten voi\nsaada sopimaan silmiäni näiden lasien keskeen tai edes lähellekään. Sen\nvuoksi ovat naisen silmät aivan nenän vieressä. Sinä voit huomata, että\nlasit ovat konkav-lasit ja tavattoman väkevät. Naisella, jonka näkö on\nollut niin heikko koko hänen elämänsä, täytyy olla myöskin ulkonaiset\nluontaiset erikoismerkit, jotka seuraavat sellaista näköä ja\nosoittautuvat otsassa, luomissa ja hartioissa.\"\n\n\"Niin tietenkin\", sanoin minä, \"nyt voin käsittää kaikki väitteesi.\nKuitenkin täytyy minun tunnustaa olevani siksi typerä, etten käsitä,\nmistä sinä voit päättää hänen useasti käyneen optikerissa.\"\n\nHolmes otti silmälasit käteensä.\n\n\"Näissä on kapeat korkkikaistaleet, jotta ne eivät painaisi nenää.\nToinen niistä on tummunut ja kulunut mutta toinen on aivan uusi.\nNähtävästikin on toinen tipahtanut pois ja sen sijaan on pantu uusi.\nTuon toisenkaan en luulisi olleen näissä kauempaa kuin muutamia\nkuukausia. Ne ovat aivan samanlaiset kumpikin, ja siitä teen sen\njohtopäätöksen, että nainen kävi samasta liikkeestä ostamassa\ntoisenkin.\"\n\n\"Pyhän Yrjön nimessä, tuohan on aivan ihmeellistä!\" huudahti Hopkins\ninnostuksissaan. \"Ajatelkaa, että minulla oli nämä luotettavat\ntodistuskappaleet, enkä niitä kuitenkaan voinut huomata! Kaikissa\ntapauksissa olisin aikonut käydä Lontoon optikerien luona.\"\n\n\"Luonnollisesti on teidän se tehtäväkin. Onko teillä vielä mitään\nlisättävää?\"\n\n\"Ei mitään, herra Holmes. Luulen teidän nyt tietävän asiasta yhtä\npaljon kuin minäkin -- ja ehkäpä hiukan enemmänkin. Me olemme tutkineet\nsitäkin, onko ketään vierasta henkilöä nähty maantiellä tai asemalla.\nSellaista ei kuitenkaan ole näkynyt eikä kuulunut. Enimmän minua kiusaa\nse, etten voi keksiä minkäänlaista syytä, joka olisi voinut olla\naiheena rikokseen.\"\n\n\"Niin, siinä suhteessa en kykene auttamaan. Mutta minä luulen teidän\nhaluavan meitä mukaanne sinne huomenna.\"\n\n\"Jollette pidä pyyntöäni vain liiallisena, herra Holmes. Juna lähtee\nCharing Crossin asemalta Chathamiin klo 6 aamulla, ja Yoxley Old\nPlaceen pääsemme klo 8 ja 9 välillä.\"\n\n\"Me lähdemme siis siinä. Jutussa on monta huvittavaakin puolta ja olen\niloinen saadessani tutustua siihen. Mutta kello on jo kohta yksi ja\nmuutamain tuntien nukkuminen ei olisi pahitteeksi. Tarjoan teille\nsohvan, joka on kamiinia vastapäätä. Spriikeittiööni tekaisen tulen ja\ntarjoan teille kahvit ennen lähtöämme.\"\n\nMyrsky oli seuraavana päivänä asettunut, mutta aamu oli kylmä meidän\nmatkalle lähtiessämme. Näimme kylmän talviauringon nousevan Thamesin\nautioitten rantojen ja pitkän synkän joen yli. Pitkän ja ikävän matkan\njälkeen poistuimme junasta pienellä asemalla muutamien peninkulmain\npäässä Chathamista. Hevosta valjastettaessa söimme ravintolassa\nnopeasti aamiaisen ja olimme siten valmiit suorittamaan tehtävämme, kun\nviimeinkin saavuimme Yoxley Old Placeen. Muudan poliisi tuli meitä\nvastaan puutarhan portilla.\n\n\"Mitä uutta, Wilson?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Eikö ole saatu tietää, että joku vieras olisi ollut liikkeessä?\"\n\n\"Ei. Asemalla ollaan aivan varmoja, ettei ketään vierasta henkilöä ole\nsaapunut eikä lähtenyt eilen.\"\n\n\"Onko tiedusteltu majatalosta ja ravintoloista?\"\n\n\"On, mutta ei ole saatu ainoatakaan tietoa, johon voisimme luottaa.\"\n\n\"Hyvä on. Chathamista on kuitenkin melkoinen matka. Siellä voi hyvin\noleskella ja huomiota herättämättä nousta junaan. Tässä on nyt tuo\npuutarhapolku, josta puhuin, herra Holmes. Se vahvistaa lausuntoni,\nettä eilen ei näkynyt askelten jälkeäkään.\"\n\n\"Kummallako puolella ruohikossa jäljet olivat?\"\n\n\"Tällä puolella. Tällä ruohikkokaistaleella polun ja kukkasryhmän\nvälillä. Nyt en jälkiä erota, mutta silloin näin ne aivan selvästi.\"\n\n\"Niin, joku on siitä varmasti kulkenut\", sanoi Holmes kumartuessaan\ntarkastamaan ruohikon reunaa. \"Nainen tuntuu huolellisesti laskeneen\naskeleensa, koskapa jälki toisella puolella on jäänyt polulle ja\ntoisella selvemmästi pehmeään multaan.\"\n\n\"Jo vain, hän näyttää olleen aika kylmäverinen.\"\n\nHuomasin välähdyksen Holmesin kasvoissa.\n\n\"Arvelette siis, että hänen on ollut pakko palata tätä tietä.\"\n\n\"Niin arvelen; muuta tietä ei ole.\"\n\n\"Tätäkö ruohikon laitaa?\"\n\n\"Niin, herra Holmes.\"\n\n\"Hm. Olisipa se hyvin omituisia -- todellakin hyvin omituista. No niin,\nluullaksemme olemme tyystin tutkineet polun. Mennäänpä eteenpäin. Tämä\npuutarhaportti on kai tavallisesti auki? Siinä tapauksessa pääsee siis\njokainen tulija vaikeudetta tänne. Hän ei aikonut murhata. Muutenhan hän\nolisi varustanut aseen, eikä hänen olisi tarvinnut turvautua\nkirjoituspöydällä olevaan veitseen. Kulkiessaan käytävässä ei hän\njättänyt jälkeäkään korsimattoon. Sitten tuli hän työhuoneeseen. Miten\nkauan hän siellä viipyi? Sitä emme tiedä.\"\n\n\"Muutamia minuutteja vain. Unohdin sanoa teille, että taloudenhoitaja,\nrouva Marker, oli siistinyt huoneen vähää ennen -- noin neljännestuntia\nennen, mikäli hän on ilmoittanut.\"\n\n\"Hyvä on. Tämä on tärkeää. Nainen tulee huoneeseen. Hän menee\nkirjotuspöydän luo. Minkä tähden? Ei suinkaan laatikoita avaamaan. Jos\nniissä olisi ollut jotakin hänelle arvokasta, olisivat ne varmaankin\nolleet lukitut. Ei, piironkiin hän mieli. Hei! Mitä tämä naarmu\nmerkitsee? Sytytäpäs tulitikku, Watson! Minkä tähden ette minulle\nsanonut mitään tästä, Hopkins?\"\n\nNaarmu, jota hän parhaillaan tutki, alkoi messinkilaatasta avaimenreiän\noikealta puolelta ja oli noin neljän tuuman pituudelta raapaissut\nvernissattua pintaa.\n\n\"Kyllä minä tuon huomasin, herra Holmes. Mutta ainahan avaimenreiän\nympärys on naarmuinen.\"\n\n\"Tämä on veres jälki, aivan veres. Katsokaa, miten messinki kimaltelee\nnaarmussa. Jos se olisi vanha, olisi messinkikin tummentunut.\nTarkastapas sitä minun suurennuslasillani. Onko rouva Marker koton?\"\n\nVanhanpuolinen surullisen näköinen nainen tuli huoneeseen.\n\n\"Pyyhittekö pölyn piirongilta tänä aamuna?\"\n\n\"Pyyhin, hyvä herra.\"\n\n\"Huomasitteko tämän naarmun?\"\n\n\"En, sitä en huomannut.\"\n\n\"Niin, ette sitä hoksannut. Pölyviuhka on pyyhkäissyt pois vernissan\njätteet. Kenellä on tämän piirongin avain?\"\n\n\"Professorilla on se kellonperissään.\"\n\n\"Onko se tavallinen avain?\"\n\n\"Ei, lukko on varmuuslukko.\"\n\n\"Hyvä, hyvä. Rouva Marker, saatte mennä nyt. No, nyt tiedämme jo vähän\nenemmän. Nainen tulee huoneeseen, menee piirongin luo ja joko avaa sen\ntai yrittää sitä avata. Hanke keskeytyy nuoren Willoughby Smithin\nhuoneeseen tullessa. Hätäpäissään avainta lukosta vääntäessään\nnaarmaisee hän ovea. Smith ottaa hänet kiinni. Hän sieppaa\npuolustusaseekseen juuri tämän veitsen ja päästäkseen kiinnipitäjästään\nerilleen, syöksee hän sen häneen. Haava on kuolettava. Smith kaatuu ja\nnainen pakenee, joko vieden mukanaan esineen, jota varten hän oli\ntullut tai ilman sitä. Onko palvelustyttö Susan täällä? Voiko kukaan\npoistua tästä ovesta sen jälkeen kuin kuulitte kuolevan huudon?\"\n\n\"Ei, hyvä herra, se on mahdotonta. Portaita laskeutuessani olisin\nnähnyt jokaisen käytävässä kulkijan. Sitä paitsi ei ovea ole\nmilloinkaan avattu. Olisin siis kuullut, jos siitä olisi kulettu\nsilloin.\"\n\n\"Se ratkaisee, mitä tietä nainen on poistunut; epäilemättä hän meni\nsamaa tietä, jota oli tullutkin. Mikäli ymmärrän, vie tämä toinen ovi\nprofessorin makuuhuoneeseen. Pääseekö sitä kautta ulos?\"\n\n\"Ei, hyvä herra.\"\n\n\"Menkäämme sinne tutustumaan professoriin. Kuulkaahan, Hopkins! Tämä on\nerittäin tärkeää tosiaankin, erittäin tärkeää; professorinkin\nkäytävässä näkyy olevan kookoskuituinen matto.\"\n\n\"Niin on. Entä sitten?\"\n\n\"Ettekö voi huomata siinä mitään omituista? Ehkä siinä ei olekaan, en\ntahdo sitä väittää. Varmaankin erehdyin. Ja kuitenkin tuntuu se minusta\nmerkilliseltä. Tulkaa opastamaan minua.\"\n\nMe kuljimme käytävän läpi, joka oli yhtä pitkä kuin puutarhaan\nvieväkin. Sen päässä oli muutamia portaita, ennen kuin tultiin ovelle.\nOppaamme kolkutti oveen ja vei meidät professorin makuukamariin.\n\nHuone oli hyvin suuri, täynnä kirjoja, joita, kun ne eivät olleet\nmahtuneet kirjahyllyihin, oli ladottu nurkkiin ja kirjakaapin vierelle.\nSänky oli huoneen keskellä ja siinä istui talon herra kaikilta puolilta\ntuettuna tyynyillä. Harvoin olen nähnyt omituisemman näköistä henkilöä.\nHänen kotkan muotoa muistuttavat kasvonsa kääntyivät meihin päin,\ntuijottaen meihin tummilla, tuuheiden kulmakarvain alta päilyvillä\nsilmillään. Hänen hiuksensa ja paitansa olivat muutoin valkeat, paitsi\nsuun ympärillä oli omituisia keltaisia täpliä. Savuke hehkui tuuhean\nparran keskessä, ja huoneen ilma oli turmeltunut huonon tupakan\nsavusta. Ojentaessaan kätensä Holmesille, huomasin siinä keltaisia\nnikotiinitahroja.\n\n\"Tupakoitteko, herra Holmes?\" kysäsi hän hyvällä englanninkielellä.\n\"Tehkää hyvin. Entäpä te, herra? Rohkenen suositella näitä, sillä\nvalmistutan niitä varta vasten omiksi tarpeikseni Ionidesin tehtaassa\nAleksandriassa. Sieltä lähetetään minulle 1000 aina kerrallaan, ja\ntuskalla täytyy minun sanoa, että minun on uudistettava varastoani aina\nneljäntoista päivän kuluttua. Ikävää, ylen ikävää, mutta vanhalla\nmiehellä on niin vähän, jolla aikaansa kuluttaa. Tupakka ja työni --\nsiinä kaikki, mitä minulla on.\"\n\nHolmes sytytti savukkeen ja tarkasteli huonetta silmäyksillään.\n\n\"Tupakka ja työni, niin, mutta nyt enää ainoastaan tupakka\", huudahti\nvanhus. -- \"Oi, mikä kauhea teko! Kuka olisi voinut aavistaakaan noin\nhirvittävää tapahtumaa. Niin etevä nuorukainen! Vakuutan teille, että\nmuutamien kuukausien harjoituksen jälkeen hänestä olisi tullut\nkerrassaan oivallinen apulainen. Mitä arvelette asiasta, herra Holmes?\"\n\n\"En ole ennättänyt vielä päästä mihinkään tulokseen.\"\n\n\"Olen kiitollinen teille, jos kykenette saamaan jotakin valaistusta\ntähän, joka meistä näyttää niin pimeältä. Tällaisen kirjatoukan ja\nraajarikkoisen kuin minä olen moinen isku kerrassaan musertaa.\nTuntuu kuin olisin menettänyt ajatuskykyni. Mutta te olette nokkela\nmies -- tottunut selkkauksiin. Sellaiset kuuluvat teidän elämänne\ntavalliseen järjestykseen. Voitte pysyttää mielenmalttinne kaikissa\nodottamattomissakin tapauksissa. Olemme todellakin onnellisia saatuamme\nteidät avuksemme.\"\n\nHolmes tähysteli lattiaa puolelta ja toiselta professorin puhuessa.\nHuomasin hänen vetelevän savuja tavattoman kiivaasti. Nähtävästi hän\noli samaa mieltä kuin isäntämme tuoreiden aleksandrialaisten\nsavukkeiden mausta.\n\n\"Niin, niin, hyvät herrat, isku oli kerrassaan musertava\", jatkoi\nvanhus. -- \"Tuo on minun suurteokseni, tuo paperipinkka tuolla. Siinä\nselvittelen asiakirjoja, joita on löydetty koptilaisista luostareista\nSyriassa ja Egyptissä, terveyteni heikontumisen vuoksi en tiedä, tokko\nenää milloinkaan kykenen sitä lopettamaan, kun apulaiseni surmattiin.\n-- Mutta hyvä herra Holmes, tehän näytte olevan vielä ankarampi\ntupakoitsija kuin minä.\"\n\nHolmes hymyili.\n\n\"Minä olen tupakan orja\", sanoi hän ottaen vielä yhden savukkeen -- jo\nneljännen -- professorin laatikosta ja sytytti sen entisen pätkästä. --\n\"En tahdo teitä rasittaa pitkällä kuulustelulla, professori Coram, kun\nkerran olen saanut kuulla teidän maanneen sängyssä silloin kun rikos\ntapahtui, joten ette kai voinut tietää mitään koko tapahtumasta. Tahdon\nvain kysyä, mitä arvelette nuorukaisen tarkoittaneen ilmeisillä\nsanoillaan: 'Professori -- se oli tuo sama nainen?\"\n\nProfessori pudisti päätään.\n\n\"Susan on maalta tullut tyttö\", sanoi hän, \"ja tunnette kai sellaisten\nuskomattoman yksinkertaisuuden. Arvelen poikaparan mumisseen joitakin\nsekavia sanoja, joista Susan sitten laati kokoon tämän mitään\nmerkitsemättömän lauseen.\"\n\n\"Ymmärrän. Ette siis osaa selittää tätä murhenäytelmää millään\ntavalla?\"\n\n\"Siihen voi olla joku sattuma syynä, ehkä se -- näin meidän kesken\npuhuen -- onkin itsemurha. Nuorilla miehillä on omat salaperäiset\nsurunsa -- ehkä hänelläkin oli joku sydämen salaisuus, josta emme\nmilloinkaan ole mitään kuulleet. Luulen hänen tehneen itsemurhan.\"\n\n\"Entä silmälasit?\"\n\n\"Niin, niin! Minä olen vain tutkija -- haaveilija. En voi selittää\nelämän käytännöllisiä puolia. Mutta kaikessa tapauksessa näemme, hyvät\nystävät, että rakkauden sitoumukset voivat ilmestyä mitä omituisimmissa\nmuodoissa. Tehkää hyvin, pankaa vielä tupakka. On hauska nähdä, että\njoku muukin niistä pitää. Viuhka, sormikkaat -- ja kukapa sen tietää\nmitä kaikkea aina löydetäänkään, kun joku tekee itsemurhan? Tämä herra\npuhui jalan jäljistä nurmikolla; mutta sellaisesta seikastahan on hyvin\nhelppo erehtyä. Ja mitä taas veitseen tulee, niin onhan se voinut\nlentää kauaksi hänen kaatuessaan. Mahdollistahan on, että puheeni on\nvain lapsen puhetta, mutta minusta tuntuu, että Willoughby Smith on\nratkaissut kohtalonsa omalla kädellään.\"\n\nTämä selitys tuolla tavalla esitettynä näytti pystyvän Holmesiin ja hän\njatkoi kävelyään lattialla edestakaisin polttaen savukkeen toisensa\njälkeen.\n\n\"Sanokaa minulle, professori Coram\", virkkoi hän viimein, \"mitä on\ntuossa kaapissa tahi teidän piirongissanne.\"\n\n\"Ei mitään varkaalle kelpaavaa. Sukupapereita, vaimoraukkani kirjeitä,\nyliopistodiploomini, joka on tuottanut minulle kunniaa. Tässä on avain,\nkatsokaa.\"\n\nHolmes otti avaimen ja katseli sitä hetkisen; sitten antoi hän sen\ntakasin.\n\n\"En usko sen maksavan vaivaa\", sanoi hän. \"Lähden ennen tuonne pihalle\nkävelemään ja asiaa harkitsemaan. On olemassa jotakin, joka viittaa\nolettamukseenne itsemurhasta. Suokaa anteeksi, että tunkeuduimme tänne\nteitä häiritsemään, professori Coram. Vakuutan, ettemme tule teitä\nhäiritsemään ennen kuin aamiaisen jälkeen. Kello 2 tulemme taas\nluoksenne kertomaan, mitä tällä välillä mahdollisesti on tapahtunut.\"\n\n\"Oletko keksinyt mitään johtolankaa?\" kysäsin Holmesilta.\n\n\"Se johtuu polttamistani savukkeista\", vastasi hän. \"Mahdollista on,\nettä olen kokonaan erehtynyt. Savukkeet tulevat sen minulle\nilmaisemaan.\"\n\n\"Hyvä ystävä\", virkoin minä, \"millä tavalla -- --?\"\n\n\"Hyvä, hyvä. Saat nyt tyytyä omiin havaintoihisi; jollet, niin ei siitä\nole mitään vahinkoa. Luonnollisesti meillä on aina tuo johtolanka, nim.\nkysellä optikerilta, mutta minä aion koettaa lyhempää tietä, jos\nonnistuisin. Kas täällähän on rouva Marker! Voimme kai puhella viisi\nminuuttia hänen kanssaan.\"\n\nOlen jo ennen maininnut, että Sherlock Holmes, kun hän vain tahtoi, voi\nhyvin miellyttävästi seurustella naisten kanssa ja saavutti helposti\nheidän luottamuksensa. Puolessa mainitsemastaan ajasta oli hän\nsaavuttanut rouva Markerin luottamuksen ja puheli hänen kanssaan kuin\nvanha tuttu konsanaan.\n\n\"Niin, herra Holmes, aivan niin kuin sanotte. Hän tupakoi aivan\nkauheasti. Kaiket päivät ja väliin yötkin läpeensä. Eräänäkin aamuna\noli huoneessa kuin Lontoon sumu. Nuori Smith parka, hän oli tupakkamies\nhänkin, mutta ei niin ankara kuin professori. Hänen terveytensä --\nniin, en tiedä onko se parempi vai pahempi tupakoimisen vuoksi.\"\n\n\"Mutta\", virkkoi Holmes, \"kaikessa tapauksessa turmelee se ruokahalun.\"\n\n\"Minä en niin tarkoin tiedä sitä asiaa.\"\n\n\"En luule professorin syövän juuri mitään.\"\n\n\"Hänen puolustuksekseen täytyy minun sanoa, että kyllä hän kuitenkin\nsyö.\"\n\n\"Uskallan panna vetoa siitä, ettei hän tänäänkään ole syönyt aamiaista\nja ettei hän tahdo nähdäkään ruokaa kaikkien niiden savukkeiden\njälkeen, jotka hän tänään on polttanut.\"\n\n\"Siinä te toki viineinkin jouduitte kiinni, herra, niinkuin väliin voi\ntapahtua kelle tahansa; hän söi tänä aamuna oikein vankan aamiaisen. En\nmuista milloin hän olisi paremmin syönyt, ja päivälliseksi hän on\nkäskenyt laitaa oikein tukevan kotletin. Minua se oikein ihmetyttää,\nsillä minä en ole sen koommin, kun tulin huoneeseen, jossa Smith parka\nmakasi kuolleena, tahtonut nähdäkään ruokaa. Kaikkea sitä pitää\nmaailmassa nähdäkin! Mutta professori vain ei ole antanut sen turmella\nruokahaluaan.\"\n\nAamun me kulutimme kuljeksimalla ympäriinsä puutarhassa. Stanley\nHopkins meni kylälle ottamaan selkoa huhusta, joka tiesi kertoa\nmuutamien lasten edellisenä päivänä nähneen tuntemattoman naisen\nChathamin tiellä. Ystäväni näytti menettäneen tavallisen\ntarmokkaisuutensa aivan kokonaan. En ollut milloinkaan ennen nähnyt\nhänen mitään asiaa näin laimeasti käsittelevän. Ei edes uutinenkaan,\njonka Hopkins kertoi palattuaan, että hän oli tavannut lapset ja ne\nvarmasti vakuuttivat nähnee naisen, joka täysin vastasi Holmesin\nselitystä, voinut vähintäkään herättää hänen mielenkiintoaan.\nPaljon suurempaa huomiota kiinnitti hän siihen, kun Susan meille\ntarjoillessaan kysymättä kertoi, että herra Smith oli edellisenä\npäivänä aamusella ollut kävelemässä ja palannut takaisin tuskin puolta\ntuntia ennen tapahtumaa. Minä puolestani en voinut huomata siinä\nmitään merkillistä, mutta huomasin, että Holmes liitti sen tuohon\nsuunnitelmaan, jonka hän mielessään oli tehnyt. Äkisti hän hypähti\nseisoalle ja katsoi kelloaan. -- \"Kello on 2, hyvät ystävät\", sanoi\nhän. \"Meidän täytyy kiiruhtaa professorin luo.\"\n\nVanhus oli juuri lopettanut syöntinsä, ja hänen tyhjät ruoka-astiansa\nosoittivat hänellä olleen hyvän ruokahalun. Hän oli todellakin\nkauhistuttava ilmiö, kun hän käänsi valkean harjansa ja hehkuvat\nsilmänsä meihin. Savuke savusi taaskin hänen hampaissaan. Hänelle oli\npuettu vaatteet päälle ja sijoitettu nojatuoliin tulen eteen.\n\n\"No, herra Holmes, oletteko jo päässyt salaisuuden perille?\" Hän sysäsi\npöydällä olevan tinalaatikon, jossa savukkeet olivat, ystäväni eteen.\nHolmes ojensi samalla kättään ja laatikko putosi lattialle. Parisen\nminuuttia olimme me kaikki polvillamme lattialla, keräten savukkeita\nkaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista. Kun jälleen nousimme\njaloillemme, huomasin Holmesin silmäin loistavan ja punan kohoavan\nhänen kasvoilleen. Vain aivan tärkeimmissä tilaisuuksissa olin nämä\nmerkit nähnyt.\n\n\"Olen\", sanoi hän. \"Olen saanut sen selville.\"\n\nStanley Hopkins ja minä katsoimme ihmeissämme häneen. Vanhan\nprofessorin kasvoilla näkyi hymyilyn väreitä.\n\n\"Todellako! Puutarhassako?\"\n\n\"Ei, täällä.\"\n\n\"Täällä! Milloinka?\"\n\n\"Nyt juuri.\"\n\n\"Laskette varmaankin leikkiä, herra Sherlock Holmes. Te pakotatte minua\nhuomauttamaan teille, että tämä on liian vakava asia tällä tavalla\nkäsiteltäväksi.\"\n\n\"Olen tarkoin tutkinut jokaisen renkaan ketjussani, professori Coram,\nja olen varma, että se kestää, Millaiset teidän perustelmanne\nlienevätkään ja mikä erikoisosa niillä on tässä murhenäytelmässä, sitä\nen vielä kykene sanomaan. Muutamien minuuttien kuluttua saanen sen\nkuulla teidän omasta suustanne. Sillä välin tahdon puolestanne kertoa\nsen mitä on tapahtunut, jotta voitte antaa minulle ne tiedot, joita\nvailla vielä olen.\n\n\"Muudan nainen astui eilen työhuoneeseenne. Hän tuli hakemaan muutamia\npapereita, jotka olivat piirongissanne. Hänellä oli siihen avain.\nTeidän avaimianne olen saanut tarkastella, mutta niissä en ole\nhuomannut mitään värimerkkiä, joka on täytynyt jäädä avaimeen piirongin\naukaisemisesta. Näin ollen te ette ole auttanut häntä, mikäli minä voin\ntodistuskappaleista huomata, tuli hän noutamaan paperia teiltä teidän\ntietämättänne.\"\n\nProfessori puhalsi savupilven suustaan. -- \"Tämähän on perin huvittavaa\nja opettavaista\", sanoi hän --. \"Ettekö enää muuta tiedä? Sitten kai\nvoinette myöskin sanoa, mihin tuo nainen on joutunut, kun kerran niin\npitkälle olette hänen jälkiään seurannut?\"\n\n\"Koetan tehdä sen. Ensin otti naisen kiinni teidän sihteerinne, jonka\nnainen pisti kuoliaaksi päästäkseen pakoon. Tätä tapahtumaa pidän vain\nonnettomana sattumana. Murhaaja ei tule aseettomana. Kauhistuen tekoaan\nhyökkäsi hän ulos huoneesta. Ottelussa oli hän onnettomuudekseen\nmenettänyt silmälasinsa ja koska hän oli hyvin lyhytnäköinen, oli hän\naivan avuton ilman niitä. Hän juoksi pitkin käytävää, jonka hän luuli\nolevan sama, jota oli tullutkin -- molemmissa on nimittäin\nkookoskuituinen matto -- ja vasta liian myöhään tuli hän huomanneeksi\njoutuneensa väärälle taholle, ja peräytymistie oli häneltä tukittu.\nMihin hän nyt menisi? Hän ei voinut lähteä takaisinkaan. Hänen täytyi\nmennä edelleen ja edelleen hän menikin. Hän nousi portaita, avasi oven\nja tuli -- teidän huoneeseenne.\"\n\nVanhus istui suu auki ja tuijotti Holmesiin. Huomasin hämmästystä ja\npelkoa hänen kasvoissaan. Sitten hän kohautti hartioitaan ja purskahti\nteeskenneltyyn nauruun.\n\n\"Aivan erinomaista kaikki, herra Holmes\", sanoi hän. \"Mutta teidän\nloistavassa selityksessänne on pieni aukko. Minähän olin itse täällä\nkoko päivän.\"\n\n\"Tiedän sen, herra professori.\"\n\n\"Ja voitteko väittää, että minä makasin sängyssä enkä huomannut, että\nnainen tuli huoneeseen?\"\n\n\"Sitä en ole milloinkaan sanonutkaan. Te huomasitte hänet, puhuttelitte\nhäntä ja autoitte piiloon.\"\n\nProfessori purskahti jälleen äänekkääseen nauruun. Hän oli noussut\nseisoalleen, ja hänen silmänsä hehkuivat kuin tuliset hiilet.\n\n\"Te olette hullu!\" huusi hän. \"Puhutte mielettömyyksiä! Minäkö olisin\nauttanut häntä pakoon -- missä hän nyt sitten on?\"\n\n\"Hän on täällä\", sanoi Holmes viitaten korkeaan kirjakaappiin, joka\nseisoi huoneen nurkassa.\n\nVanhus nosti kätensä ylös. Suonenveto väänti hänen rumia kasvojaan, kun\nhän vaipui tuoliinsa. Samassa liikahti kirjakaappi, jota Holmes oli\nosoittanut -- se oli toiselta laidaltaan saranoilla kiinnitetty seinään\n-- ja nainen astui sieltä esiin.\n\n\"Olette oikeassa\", huudahti hän vieraalla murteella, \"olette oikeassa,\ntäällä olen.\"\n\nHän oli harmaa pölystä ja piilopaikastaan oli häneen tarttunut\nhämähäkin verkkoa. Hänen kasvonsa oli pöly maalaillut aivan\nomituisiksi. Niissä oli viivoja ja pälviä. Lievemmin sanoen, häntä ei\nmilloinkaan liene voitu sanoa kauniiksi. Sillä hänen piirteensä olivat\njuuri sellaisia, jollaisiksi Holmes ne aikaisemmin oli kuvannutkin, kun\nvain siihen lisätään pitkä, itsepäinen leuka. Tullessaan äkkiä\npimeydestä valoon, huikaisi auringonpaiste hänen silmiään. Hän seisoi\nkuin kuva, voimatta nähdä meitä ja missä hän itse oli. Ja kuitenkin oli\nnäistä hänelle epäedullisista seikoista huolimatta kieltämätöntä\nylevyyttä koko hänen olennossaan. Jalossa asennossa oleva pää ja\nulkoneva leuka olivat todisteina ylevämielisyydestä ja vaikuttivat\nkunnioitusta, joskaan ei ihailua herättävästi. Stanley Hopkins tarttui\nhänen käsivarteensa ja selitti hänet vangituksi. Mutta syrjäyttävällä\narvokkaisuudella, joka pakotti tottelemaan, työnsi hän Hopkinsin\nsyrjään. Samanlaisessa tilassa kuin äsken tuolille vaipuessaan tuijotti\nvanha professori häneen.\n\n\"Niin, hyvä herra, minä olen teidän vankinne\", sanoi hän. --\n\"Seistessäni tuolla kuulin jokaisen sanan, ja tiedän teidän tuntevan\nasian kokonaisuudessaan. Minä tunnustan kaikki. Minä surmasin tuon\nnuorukaisen. Mutta oikeassa olette siinä kuin sanoitte sitä pelkäksi\nsattumaksi. En edes tiennyt, että se oli veitsi, joka minulla oli\nkädessäni, sillä epätoivoissani tartuin ensimmäiseen esineeseen, jonka\npöydältä sain käsiini ja iskin sillä häntä, päästäkseni irti hänen\nkynsistään. Se on totta.\"\n\n\"Rouva\", sanoi Holmes, \"uskon teidän puhuvan totta. Mutta te näytätte\nkaikkea muuta kuin terveeltä.\"\n\nHän oli käynyt kalman kalpeaksi ja tomun tekemät mustat rannut tekivät\nhänet vieläkin enemmän kummituksen näköiseksi. Hän istuutui sängyn\nreunalle ja jatkoi:\n\n\"Minä en voi viipyä täällä kuin vähän aikaa, mutta tahdon teille\npaljastaa koko totuuden. Olen tuon miehen vaimo. Hän ei ole\nenglantilainen. Hän on ranskalainen. En tahdo mainita hänen nimeänsä.\"\n\nNyt vasta antoi ukko elonmerkkejä.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua Annette\", huudahti hän. \"Jumala siunatkoon\nsinua!\"\n\nNainen katsahti äärettömän halveksivasti mieheen. \"Miksi sinä niin\nkynsin hampain pysyttelet kiinni kurjassa elämässäsi?\" sanoi hän. --\n\"Siitä on vain pahaa niin monelle eikä hyvää kenellekään -- ei edes\nitsellesikään. Mutta minun asiani ei ole antaa aihetta tämän sinun\nkauhean elämänlankasi katkeamiseen, ennen kuin korkeimman hetki on\ntullut. Olen jo saanut kylliksi omalletunnolleni sen jälkeen kuin\nastuin tämän kirotun talon kynnyksen yli. Mutta minun täytyy puhua,\nennen kuin se myöhäistä.\n\n\"Sanoin jo, hyvät herrat, olevani tämän miehen vaimo. Hän oli\nviisikymmenvuotias ja minä ymmärtämätön kaksikymmenvuotias tyttönen\nmennessämme naimisiin. Se tapahtui eräässä Ranskan suurkaupungissa --\nyliopistokaupungissa -- en tahdo sanoa senkään nimeä.\"\n\n\"Jumala siunatkoon sinua Annette\", mumisi vanhus jälleen.\n\n\"Me olimme vallankumouksellisia -- anarkisteja, ymmärrättehän -- hän ja\nminä ja monet muut. Aika oli levoton. Suuria asioita oli tapahtuva --\nerityisesti vainosimme tasavallan etevintä miestä, valtion päämiestä.\nSilloin surmattiin muudan poliisi. Monta vangittiin, etsittiin\ntodisteita, ja pelastaakseen oman elämänsä ja sitä paitsi ansaitakseen\nsuuren palkinnon petti mieheni vaimonsa ja toverinsa. Niin, hänen\ntunnustuksensa perusteella vangittiin meidät kaikki. Osa meistä sai\nnousta mestauslavalle, toiset Cayenneen. Minä olin jälkimmäisten\njoukossa. Mutta tuomarit eivät langettaneet minua elinkautiseen\nvankeuteen. Mieheni muutti Englantiin verirahat mukanaan ja on elänyt\nrauhassa siitä lähtien, mutta hyvin tietäen, että siitä hetkestä\nlähtien, jolloin liitto saa tiedon hänen oleskelupaikastaan, ei kulu\nkolmea päivääkään, ennen kuin oikeus tulee täytäntöön pannuksi.\"\n\nUkko ojensi vapisevan kätensä ja otti savukkeen. \"Olen vallassasi,\nAnnette\", sanoi hän. \"Olet aina ollut hyvä minua kohtaan.\"\n\n\"Vielä en ole pohjaa myöten paljastanut hänen konnamaisuuttaan\", jatkoi\nhänen vaimonsa. \"Toverieni joukossa oli yksi, joka oli lähellä\nsydäntäni. Hän oli jalo, lämminsydäminen, uhrautuvainen -- kaikkea\nsitä, mitä mieheni ei ollut. Hän vihasi väkivaltaa. Me olimme kaikki\nsyyllisiä, jos sitä kerran syyllisyytenä voi pitää, mutta hän\nei ollut. Hän kirjoitti alituiseen ja neuvoi pysymään erillään\nväkivaltaisuuksista. Nämä kirjeet olisivat pelastaneet hänet. Sen olisi\ntehnyt myöskin minun päiväkirjani. Siihen merkitsin joka päivä sekä\ntunteeni häntä kohtaan että ajatuskannan, jota me molemmat edustimme.\nMieheni löysi ne ja piti sekä päiväkirjan että kirjeet. Hän kätki ne ja\nkoetti innokkaasti saada todistuksellaan tämän nuoren miehen kuolemaan\ntuomituksi. Siinä hän ei onnistunut, mutta Aleksander tuomittiin\nrikoksellisena ja lähetettiin Cayenneen, jossa hän vielä tänäkin\npäivänä saa kitua maallisessa helvetissä. Ajattele sitä, sinä roisto,\nkonnamainen roisto, nyt, juuri tällä hetkellä! Aleksander, mies, jonka\nnimeä sinä et ole arvokas lausumaankaan, elää orjana suurimmassa\nkurjuudessa. Ja vaikka minulla on henkesi käsissäni, annan sinun\nsittenkin elää.\"\n\n\"Sinä olet aina ollut jaloluontoinen nainen, Annette\", sanoi mies\npuhaltaen savua suustaan.\n\nNainen nousi seisoalleen, mutta putosi takaisin tuskasta huudahtaen.\n\n\"Minun täytyy lopettaa\", sanoi hän. -- \"Kun rangaistusaikani loppui,\npäätin hankkia itselleni päiväkirjan ja kirjeet, jotka jätettyinä\nRanskan lähettiläälle Lontoossa varmaan hankkivat vapauden ystävälleni.\nMieheni tiesin menneen Englantiin. Kuukausia etsittyäni löysin hänen\nolinpaikkansa. Tiesin, että kirjeet ja päiväkirjanikin olivat hänellä,\nsillä ollessani Cayennessa sain häneltä kirjeen, jossa hän teki\nsyytöksiä ja muun muassa lainasi otteita niistä. Mutta minä\ntiesin, että hän, ollen luonteeltaan kostonhaluinen, ei mitään\nvapaaehtoisesti antaisi pois. Palkkasin sen vuoksi asiamiehen\nyksityisestä etsivätoimistosta ja hän tuli miehelleni sihteeriksi --\nhän oli järjestyksessä toinen sihteereistäsi, Serge, sama mies, joka\nniin äkkiä poistui täältä. Hän otti selvän siitä, että paperit olivat\npiirongissa ja otti kaavan avaimesta. Hän antoi minulle myöskin\nasemapiirroksen talosta ja kertoi työhuoneen aina olevan tyhjä\naamupäivillä, sillä aikaa kuin sihteeri oli täällä ylhäällä\nsänkykamarissa. No, rohkaisin itseni lopuksi ja matkustin tänne\nlunastaakseni paperit.\n\n\"Ne minulla olivat jo kädessäni ja olin jo sulkemassa piirongin ovea,\nkun nuorukainen tarttui minuun kiinni. Olin nähnyt hänet jo aikaisemmin\nsamana aamuna. Tapasin hänet maantiellä ja tiedustelin häneltä missä\nprofessori Coram asui. En tiennyt hänen olevan mieheni palveluksessa.\"\n\n\"Aivan niin. Aivan niin\", sanoi Holmes. \"Sihteeri palasi takaisin ja\nkertoi professorille tavanneensa vieraan naisen. Viime hetkellään\nkoetti hän vielä antaa professorille selityksen, että murhaaja oli\njuuri tuo sama naiden, josta he vähän aikaisemmin olivat puhuneet.\"\n\n\"Sallikaa minun puhua\", sanoi nainen käskevällä äänellä tuskan repiessä\nhänen kasvojaan. -- \"Kun hän kaatui, hyökkäsin minä ulos huoneesta,\nmutta väärästä ovesta, joten äkkiä saavuin tänne mieheni huoneeseen.\nHän sanoi jättävänsä minut oikeuden käsiin. Minä sanoin hänelle, että\njos hän ilmaisee minut, on minulla hänen henkensä käsissäni. Jos hän\njättää minut lain käsiin, jätän minä hänet liittolaisten huostaan. Ei\nsiksi, että tahtoisin elää itseni vuoksi, vaan täyttääkseni tehtäväni,\njonka olen saanut. Hän tiesi, että tulisin tekemään kaiken mitä sanoin\n-- että hänen kohtalonsa olisi oleva sama kuin minunkin. Sen vuoksi,\nmutta ei mistään muusta syystä, suojeli hän minua. Hän työnsi minut\ntuonne pimeään piilopaikkaan, joka on muistona vanhoilta ajoilta, ja\njonka hän yksin tunsi. Hän söi ateriansa täällä huoneessaan ja voi\nsiten antaa osan ruoastaan minulle. Olimme sopineet, että heti kun\npoliisi lähtee talosta, hän päästää minut yöllä menemään, jotten\nmilloinkaan enää palaisi. Mutta jollakin tavalla olette keksineet\nsuunnitelmamme.\" -- Hän otti esiin pienen käärön, joka hänellä oli\npovellaan ja sanoi:\n\n\"Nämä ovat viimeiset sanani. Tässä on käärö, joka on pelastava\nAleksanderin. Uskon sen teille luottaen teidän kunnian- ja\noikeudentuntoonne. Ottakaa tämä. Teidän on jätettävä se Ranskan\nlähettiläälle. Nyt olen täyttänyt velvollisuuteni. --\"\n\n\"Ehkäiskää häntä\", huusi Holmes. Samassa juoksi hän esiin ja riisti\npienen lasipullon naisen kädestä.\n\n\"Liian myöhään\", sanoi nainen kaatuessaan sänkyyn. \"Liian myöhään. Otin\nmyrkkyä ennen kuin läksin piilopaikastani. Päätäni huimaisee. Minä\nkuolen. -- Vannotan teitä, herra, muistakaa käärö!\"\n\n\"Yksinkertainen tapaus, mutta kuitenkin tavallaan opettavainen\",\nhuomautti Holmes, kun me matkustimme takaisin kaupunkiin. \"Ratkaisu\nonnistui noiden silmälasien avulla. Ellei tuo kuoleva mies olisi\nsattunut saamaan niitä käsiinsä, epäilen, tokko milloinkaan olisimme\nsaaneet arvoitusta ratkaistuksi. Vahvat lasit ilmaisivat minulle, että\nhänen, joka niitä oli käyttänyt, täytyy olla jotenkin sokea ja avuton\nne menetettyään. Kun te koetitte saada minua uskomaan, että hän oli\nastunut kapeaa ruohokkoreunaa kertaakaan ottamatta harha-askelta,\nhuomautin, kuten ehkä muistanette, että se olisi ollut oikea\ntaidetemppu. Mielessäni pidin sitä mahdottomana, jos hänellä -- mikä ei\nollut luultavaa -- ei ollut toisia silmälaseja mukanaan. Minun täytyi\nsiis vakavasti harkita tuota, että hän mahdollisesti olikin jäänyt\ntaloon. Sitten kuin huomasin molempain käytäväin olevan yhtäläiset,\narvelin hänen hyvin helposti voineen erehtyä, ja jos hän sen teki,\ntäytyi hänen luonnollisesti tulla professorin huoneeseen. Sen vuoksi\npidin varani, tulkoonpa arvoitus ratkaistuksi millä tavalla hyvänsä, ja\nminä tarkastelin huonetta tarkasti keksiäkseni piilopaikan. Matto\nnäytti olevan ehyt ja lattiaan kiinni naulattu, jonka vuoksi minun\ntäytyi luopua ajatuksesta, että hän ehkä lattian kautta oli päässyt\npiiloon. Sitä vastoin oli ehkä salahuone seinässä kirjojen takana.\nSellaisia on, kuten tiedät, hyvin yleisesti vanhoissa kirjastoissa.\nPanin merkille, että kirjakasoja oli kaikkialla huoneessa muualla\npaitsi yhden kaapin vieressä, jossa lattia oli tyhjä. Piilopaikan\ntäytyi siis olla siinä. En voinut nähdä mitään jälkiä, mutta matto oli\nväriltään tumma ja soveltui hyvin tutkimuksiin. Minä poltin sen vuoksi\nkoko joukon noita erinomaisia savukkeita ja karistelin tuhkaa lattialle\nepäilyttävän kirjahyllyn eteen. Se oli hyvin yksinkertainen, mutta\nvaikuttava keksintö. Sen jälkeen menin alas ja otin sinun\nläsnäollessasi, Watson, vaikka sinä et huomannut kysymysteni\ntarkoitusta, selvän professori Coramin ruokailusta, jonka voi olettaa\nlisääntyneen, kun hän sai ruokkia toistakin henkilöä. Me menimme\njälleen takaisin huoneeseen ja sysättyäni savukelaatikon lattialle,\nsain erinomaisen tilaisuuden tutkia lattiata. Siinä näinkin heti jäljet\ntupakanporossa ja huomasin vangin sillä ajalla käyneen ulkona\npiilopaikastaan. Niin, Hopkins, nyt olemme jo Charing Crossin asemalla\nja minä onnittelen teitä, kun niin onnellisella tavalla olette saanut\ntämän asian tutkimisen lopetetuksi. Epäilemättä ajatte nyt heti\npääkonttoriin. Ja me molemmat, Watson, menemme kai nyt yhdessä\nlähettilään luo.\"\n\n\n\n\nGHARLES AUGUSTUS MILVERTONIN SEIKKAILU.\n\n\nUseita vuosia on kulunut niistä tapauksista, joita tässä käyn\nkertomaan, ja kumminkin epäilen ottaa ne puheeksi. Vaikka olisi\nkoettanutkin olla mahdollisimman hienotunteinen ja varovainen, ei\nkumminkaan olisi ollut mahdollista julkaista niitä ennemmin. Mutta nyt,\nkun jutun päähenkilö on ulkopuolella inhimillisen lain piirin, saattaa\ntämän tapauksen kertoa ketään loukkaamatta ja kenellekään vääryyttä\ntekemättä. Siinä ilmenee niin hyvin Sherlock Holmesin kuin minunkin\nelämässäni aivan erikoinen tapahtuma, ja lukija antakoon anteeksi, että\nsalaan sellaiset aikamääräykset ja muut seikat, jotka voisivat ilmaista\njonkun muista kysymyksessä olevista henkilöistä.\n\nHolmes ja minä olimme olleet iltapäiväkävelyllämme ja olimme juuri\nkuuden ajoissa palanneet kotiin. Oli kylmä ja kolkko talvi-ilta. Kun\nHolmes sytytti lampun, huomasimme pöydällä käyntikortin. Hän katsahti\nsiihen ja viskasi sen samassa inhon huudahduksella lattialle. Otin sen\nsieltä ja luin:\n\n    \"Charles Augustus Milverton.\n           Asioitsija.\n                   Appledore Towers\n                      Hampstead.\"\n\n\"Kuka hän on?\" kysyin.\n\n\"Lontoon katalin mies\", vastasi Holmes istuutuen tulen ääreen ja\nojentaen jalkansa suoriksi. \"Onko kortin takapuolella mitään?\"\n\nMinä käänsin sen ja luin: \"Aion käydä luonanne k:lo puoli 7. -- C.A.M.\"\n\n\"Hm! Sitten hän on pian täällä. Eikö sinussakin, Watson,\ntavallisesti synny jonkunlainen mateleva, viluisa tunne, kun\neläintieteellisessä puutarhassa seisot käärmehäkin edessä ja katselet\nnoita liukkaita, kiemurtelevia, myrkyllisiä eläimiä ilkeine silmineen\nja vastenmielisine, litteine päineen? No, sillä tavalla juuri vaikuttaa\nMilverton minuun. Niistä viidestäkymmenestä murhaajasta, joiden kanssa\nolen ollut tekemisissä, ei yksikään ole ollut minulle niin\nvastenmielinen kuin hän. Ja kumminkaan en voi välttää joutumasta\ntekemisiin hänen kanssaan -- itse asiassa tuleekin hän tänne minun\nkutsustani.\"\n\n\"Mutta kuka hän sitten on!\"\n\n\"Kerron sen sinulle, Watson. Hän on kaikkien panettelijain ja\nkiristäjäin kuningas. Taivas auttakoon sitä miestä ja vielä enemmän\nsitä naista, joka joutuu Milvertonin kynsiin. Hymyilevin kasvoin, mutta\nsydämeltään marmorikovana, kiristää hän kiristämistään, kunnes on\nsaanut heidät tyhjiin imetyiksi. Hän on nero ammatissaan ja hänestä\nolisi ehkä tullut etevä mies jollakin paremmalla työalalla. Hän\nilmoittaa maksavansa suuria summia sellaisista kirjeistä, jotka voivat\nolla vaarallisia rikkaille tai ylhäisille henkilöille. Hän saa\nainevarastonsa uskottomilta palvelijoilta ja kamarineideiltä, mutta\nmyöskin kavalilta lurjuksilta, jotka jollakin tavalla ovat onnistuneet\nsaavuttamaan herkkäuskoisten naisten luottamuksen ja hellyyden. Hän ei\nsuinkaan ole kitsas. Minä tiedän, että hän on maksanut seitsemänsataa\npuntaa eräälle palvelijalle parin rivin pituisesta kirjoituksesta,\njosta oli muutaman aatelisen perheen häviö seurauksena. Milverton\nvallitsee koko liikettä tällä alalla, ja sadat ihmiset tässä suuressa\nkaupungissa kalpenevat hänen nimensä kuultuaan. Kukaan ei tiedä ketä\nhänen iskunsa kohtaa, sillä hän on aivan liian rikas ja liian viisas\nmenetelläkseen varomattomasti. Hän voi kätkeä korttinsa vuosikausiksi\nja lyödä ne esiin vasta silloin, kun voiton toivo on suurin. Olen\nsanonut, että hän on katalin mies Lontoossa, ja minä kysyn, voiko\ntavallista kurjaa raukkaa, joka kiihtymyksessä hyökkää uhrinsa päälle,\nverrata tähän roistoon, joka järjestelmällisesti mielensä mukaan\nkiduttaa sieluja ja rääkkää hermoja vain lisätäkseen ennestäänkin\ntäysinäisen kukkaronsa sisällystä?\"\n\nOlin harvoin kuullut ystäväni puhuvan noin tunteellisesti.\n\n\"Mutta lieneehän toki tuokin velikulta lain ulottuvilla?\" huomautin\nminä.\n\n\"Teoreettisesti epäilemättä, mutta ei käytännössä. Mitä hyötyä olisi\nesim. jollakin naisella siitä, että hän saisi Milvertonin suljetuksi\nvankilaan muutamiksi kuukausiksi, jos hänen oma häviönsä olisi sen\nvälitön seuraus? Hänen uhrinsa eivät uskalla häntä ahdistaa. Jos hän\nkerrankaan vainoisi viatonta henkilöä, olisi hän pian käsissämme, mutta\nhän on viekas kuin paholainen. Ei, muita keinoja on meidän keksiminen\nhäntä vastustaaksemme.\"\n\n\"Mutta miksi hän tulee tänne?\"\n\n\"Siksi, että eräs hyvin huomattavassa asemassa oleva avunpyytäjä on\njättänyt valitettavan asiansa minun haltuuni. Tarkoitan lady Eva\nBrackwellia, ylhäisten seurapiirien kauneinta naista viime huvikauden\naikana. Neljäntoista päivän kuluttua menee hän naimisiin Dovercourtin\nkreivin kanssa. Milvertonilla on hallussaan eräitä ajattelemattomia\nkirjeitä -- ajattelemattomia, Watson, ei sen pahempia -- jotka tuo\nnuori nainen on kirjoittanut muutamalle köyhälle, nuorelle\nmaalaisaatelismiehelle. Ne riittävät tekemään avioliiton tyhjäksi,\nsillä Milverton aikoo lähettää ne kreiville, ellei suurta rahasummaa\nmakseta hänelle. Olen hankkinut tämän tilaisuuden tavatakseni häntä,\nvoidakseni sopia niin edullisista ehdoista kuin suinkin.\"\n\nSamassa hetkessä kuului kadulta vaununrattaiden kolinaa. Katsahtaessani\nulos, näin hienot vaunut ja palvelijan avaamassa niiden ovea\neräälle lyhytkasvuiselle, tanakalle herralle, joka oli puettu\nastrakaaninnahkaiseen turkkiin. Minuuttia myöhemmin astui hän sisään\nhuoneeseemme.\n\nCharles Augustus Milverton oli noin viidenkymmenen vuotias mies, jolla\noli suuri, nerokas pää, leveät, sileiksi ajellut kasvot, yksitoikkoinen\nhymy ja terävät, harmaat silmät, jotka kiilsivät kultasankaisten\nsilmälasien takaa. Hänen kasvoissaan oli jonkun verran Pickwickin\nhyväntahtoisuutta, mutta tämän vaikutuksen turmelivat hänen hymynsä\nepäluotettavaisuus ja hänen levottomien, läpitunkevien silmiensä kova\nkiilto. Hänen äänensä oli yhtä lempeä ja pehmeä kuin ulkomuotonsakin,\nja hän lähestyi meitä pieni, lihava kätensä ojennettuna tervehdykseen\nja mutisi jotakin valittaen, ettei hän ollut ensi käynnillään meitä\ntavannut. Holmes ei ottanut huomioon hänen ojennettua kättänsä ja\nkatsoi häneen terävästi. Milvertonin hymy hävisi, hän kohautti\nolkapäitään, riisui yltään turkkinsa, asetti sen huolellisesti erään\ntuolin selkänojalle ja istuutui sitten.\n\n\"Tämä herra?\" sanoi hän tehden liikkeen minuun päin. \"Onko hänen\nläsnäolonsa täällä sopiva?\"\n\n\"Tohtori Watson on ystäväni ja toverini.\"\n\n\"Hyvä, herra Holmes, teidän turvattinne hyödyksi minä vain siitä\nhuomautin. Asia on niin erittäin arkaluontoinen --\"\n\n\"Tohtori Watson on jo saanut siitä tiedon.\"\n\n\"Siinä tapauksessa voimme siirtyä asiaan. Sanotte toimivanne lady Evan\npuolesta. Onko hän valtuuttanut teidät hyväksymään ehtoni?\"\n\n\"Mitkä ovat ehtonne?\"\n\n\"Seitsemäntuhatta puntaa.\"\n\n\"Ja muussa tapauksessa?\"\n\n\"Hyvä, herra Holmes, minulle on kiusallista ottaa sitä puheeksi,\nmutta, ellei rahoja makseta neljäntenätoista päivänä, niin ei\nkahdeksantenatoista varmaankaan synny avioliittoa.\"\n\nHänen vastenmielinen hymynsä oli ystävällisempi kuin ennen.\n\nHolmes istui jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena. \"Minusta tuntuu\",\nsanoi hän vihdoin, \"että te pidätte asiaa liian varmana. Minä\nluonnollisesti tunnen näiden kirjeiden sisällön ja suojattini\nvarmaankin seuraa neuvoani. Aion kehoittaa häntä kertomaan koko jutun\ntulevalle miehelleen sekä luottamaan hänen jalomielisyytensä.\"\n\nMilverton nauroi.\n\n\"Selvästikin on kreivi teille tuntematon\", sanoi hän.\n\nHolmesin kasvojen alakuloisesta ilmeestä huomasin, ettei niin ollut.\n\n\"Mitä pahaa sitten noissa kirjeissä on?\" kysyi hän.\n\n\"Ne ovat vallattomia, hyvin vallattomia\", vastasi Milverton. \"Tuo nuori\nnainen on ihastuttava kirjeen kirjoittaja, mutta minä voin vakuuttaa\nteille, ettei Dovercourtin kreivi ole osaava antaa oikeata arvoa hänen\nkyvylleen. Kun te kumminkin olette toista mieltä, niin jättäkäämme se\nseikka sikseen. Tämä on puhdas rahakysymys. Jos luulette, että\nsuojattinne etuja parhaiten hyödytetään jättämällä kirjeet kreiville,\nniin olisihan järjetöntä maksaa noin suurta summaa niiden takaisin\nsaamisesta.\"\n\nNyt hän nousi ja tarttui turkkiinsa.\n\nHolmes oli tullut kalpeaksi vihasta.\n\n\"Odottakaa vähän\", sanoi hän, \"teillä on liian kiire. Tulemme\nvarmaankin kaikilla keinoilla koettamaan välttää julkista häväistystä\nnäin arkaluontoisessa asiassa.\"\n\nMilverton istuutui jälleen ja sanoi: \"Minä tiesin varmasti, että\nkatsoisitte asiaa siltä kannalta.\"\n\n\"Mutta,\" jatkoi Holmes, \"lady Eva ei ole rikas. Minä vakuutan teille,\nettä kaksituhatta puntaa jo hyvin suuresti rasittaa hänen\nmaksukykyänsä, ja että summa, jonka mainitsitte, on paljon suurempi\nkuin hänen varansa. Minun täytyy senvuoksi kehoittaa teitä vähentämään\nvaatimuksianne ja luovuttamaan kirjeet takaisin siitä summasta, jonka\nminä voin tarjota, ja joka on -- sen voi vakuuttaa -- korkein\nmahdollinen.\"\n\nMilvertonin hymy tuli leveämmäksi ja hänen silmissään näkyi leikillinen\nvälähdys.\n\n\"Minä tiedän, että teidän sananne hänen varallisuussuhteistaan ovat\ntosia\", sanoi hän, \"mutta teidän täytyy myöntää, että hänen\navioliittonsa on hyvin sopiva tilaisuus hänen ystävillensä ja\nsukulaisillensa ryhtyä pieniin ponnistuksiin hänen edukseen. He eivät\nvoi epäröidä, kun on kysymys kuuliaislahjasta, ja he saavat olla varmat\nsiitä, että tämä pieni kirjepinkka tuottaa hänelle enemmän iloa kuin\nkaikki Lontoon kynttilänjalat ja pöytähopeat.\"\n\n\"Se on mahdotonta\", sanoi Holmes.\n\n\"Oh, kuinka ikävää!\" huudahti Milverton ottaen esille paksun lompakon.\n\"Minä en voi päästä siitä ajatuksesta, että noille naisille annetaan\nhuonoja neuvoja. Kas tässä! (Hän nosti näkyviin pienen kirjelipun,\njonka kuoressa oli vaakunalla koristettu nimimerkki.) Tämä on -- no,\nlienee tarpeetonta mainita nimeä ennen huomisaamua. Mutta silloin nämä\nkirjeet joutuvat tämän naisen miehelle, yksinomaan siitä syystä, ettei\nhän tahdo hankkia sitä pientä summaa, jonka hän helposti saisi yhdessä\ntunnissa myymällä tai panttaamalla jalokivensä. Se on kovin ikävää! --\nMutta muistatteko kuinka äkkiä neiti Milesin ja översti Dorkingin\nkihlaus purkautui? Pari päivää ennen vihkimistä ilmoitettiin Morning\nPostissa, että kaikki oli lopussa. Se on melkein uskomatonta, mutta\ntuosta naurettavan pienestä kahdentoista sadan punnan summasta olisi\nasia voitu sopia. Eikö se ole surkuteltavaa? Ja tässä nyt te,\narvostelukykyinen mies, koetatte tinkiä, kun on kysymys suojattinne\ntulevaisuudesta ja kunniasta. Te kummastutatte minua, herra Holmes.\"\n\n\"Minä olen puhunut totta\", vastasi Holmes. \"Rahoja ei voida hankkia.\nAivan varmaan on teille edullisempi ottaa vastaan tuo sievä summa,\njonka minä tarjoan, kuin turmella aivan hyödyttä tämän naisen elämä.\"\n\n\"Siinä erehdytte, herra Holmes. Häväistys tulee, nimittäin\nvälillisesti, hyvin suuresti minua hyödyttämään. Minulla on kahdeksan\ntai kymmenen samanlaista tapausta tekeillä. Jos tämä lady Evan kohtalo\ntulee tunnetuksi vakavana esimerkkinä, niin tulevat muut olemaan sitä\ntaipuvaisempia. Ymmärrättehän, vai mitä?\"\n\nHolmes hyppäsi ylös tuoliltansa.\n\n\"Mene hänen taakseen, Watson! Älä päästä häntä ulos! Nyt, sir,\nkatselkaamme tuon lompakon sisällystä.\"\n\nNopeasti kuin hiiri oli Milverton juossut huoneen sivulle ja seisoi nyt\nselkä seinää vasten.\n\n\"Herra Holmes\", sanoi hän avaten takkinsa, jolloin suuri revolveri\nnäkyi pistävän esiin sisätaskusta, \"minä olin valmistautunut siihen,\nettä te tekisitte jotakin erikoista. Se on sattunut niin usein\nennenkin, mutta onko siitä ollut mitään hyötyä? Minä vakuutan teille\nolevani asestettu hampaita myöten ja myöskin olevani valmis käyttämään\naseitani, varsinkin kun tiedän, että laki on minun puolellani.\nSitäpaitsi erehdytte täydellisesti, jos luulette minun pitävän noita\nkirjeitä mukanani. Minä en voi tehdä itseäni sellaiseen typeryyteen\nsyypääksi. Mutta nyt, hyvät herrat, tahdon ilmoittaa teille, että\nminulla on yksi tai pari pientä kohtausta tänä iltana ja matka on pitkä\nHampsteadiin.\"\n\nNäin sanottuaan astui hän eteenpäin, otti turkkinsa, laski kätensä\nrevolverille ja kääntyi ovelle. Minä tartuin erääseen tuoliin, mutta\nHolmes pudisti päätään, ja minä laskin sen jälleen. Kumartaen ja\nivallisesti hymyillen poistui Milverton, ja pari minuuttia myöhemmin\nkuulimme vaunujen oven lyötävän kiinni ja pyörien äänen etenevän.\n\nHolmes istui liikkumattomana takan edessä kädet pistettyinä syvälle\nhousuntaskuihin ja silmät tähystellen hehkuvia hiiliä. Puolen tuntia\noli hän aivan äänettömänä ja hiljaa. Sen jälkeen hän hypähti ylös, meni\nmakuuhuoneeseensa ja hänen kasvojensa ilme osoitti miestä, joka oli\ntehnyt päätöksensä. Vähän ajan kuluttua palasi hän puettuna nuoreksi\ntyömieheksi ja sytytti savipiippunsa lampusta, ennen kuin hän lähti\nulos kadulle. \"Minä tulen takaisin vähän ajan kuluttua\", sanoi hän ja\nlähti. Minä ymmärsin, että hän oli alkanut taistelunsa Charles Augustus\nMilvertonia vastaan, mutta vähän saatoin aavistaa, minkä omituisen\nlopun tämä taistelu saisi.\n\nMuutamia päiviä kulki Holmes retkillänsä puettuna äsken mainitsemallani\ntavalla, mutta minä en saanut tietää mitään hänen puuhistansa,\nlukuunottamatta muutamia sanoja siitä, että hän oli viettänyt aikansa\nHampsteadissa määrätyssä tarkoituksessa. Viimeinkin eräänä koleana ja\nmyrskyisenä iltana, kun tuuli helisteli ikkunanruutuja, palasi hän\nviimeiseltä retkeltänsä ja riisuttuaan valepukunsa, asettui hän\nistumaan tulen ääreen nauraen sydämellisesti hiljaisella tavallansa.\n\n\"Tuskinpa voinet uskoa, että minä olen naimisiin aikova mies, Watson?\"\n\n\"En millään ehdolla!\"\n\n\"Mutta sinua kai huvittaa kuulla, että minä olen kihloissa...\"\n\n\"Rakas ystävä, minä onnit...\"\n\n\"Milvertonin palvelustytön kanssa.\"\n\n\"Taivaan nimessä, Holmes!\"\n\n\"Minä tarvitsin tietoja, Watson.\"\n\n\"Mutta etkö ole mennyt liian pitkälle?\"\n\n\"Se oli aivan välttämätöntä. Olen Escott-niminen työntekijä ja minulla\non lupaava liike. Olen kävellyt hänen kanssaan joka ilta ja jutellut\nhänen kanssaan. Taivas, minkälaisia keskusteluja ne ovat olleet?\nKumminkin olen saanut tietää kaikki, mitä toivoinkin. Minä tunnen nyt\nyhtä hyvin Milvertonin asunnon kuin oman käteni.\"\n\n\"Mutta tyttö, Holmes?\"\n\nHän kohautti olkapäitään ja sanoi:\n\n\"En voi auttaa sitä, Watson, täytyy pelata korttinsa niin hyvin kuin\ntaitaa, kun on kysymys tällaisesta asiasta. Kumminkin iloitsen siitä,\nettä minulla on kilpailija, joka varmaankin on syrjäyttävä minut heti,\nkun hetki on käsissä. Mutta kuinka ihana ilta nyt onkaan!\"\n\n\"Pidätkö sinä tästä ilmasta?\"\n\n\"Kyllä, se edistää minun aikeitani, Watson, sillä aion tänä yönä tehdä\nmurtovarkauden Milvertonin asuntoon.\"\n\nMinun täytyi pidättää henkeäni ja tunsin kylmiä väreitä selässäni\nkuultuani nämä sanat, jotka hän lausui hiljaa ja päättäväisesti.\nNiinkuin äkillinen valo öiseen aikaan silmänräpäykseksi paljastaa\njokaisen yksityiskohdan lumipeitteisessä maisemassa, näin heti\npaikalla, edessäni sellaisen teon luultavat seuraukset -- yllätyksen,\nvangitsemisen, kunniakkaan uran päättymisen epäonnistumiseen ja\npilkkaan, ja ystäväni joutumisen tuon katalan Milvertonin armoille.\n\n\"Taivaan tähden, Holmes, ajattele mitä teet!\" huudahdin minä.\n\n\"Rakas ystäväni, olen punninnut kaikki. Minä en milloinkaan toimi\nharkitsematta, enkä myöskään olisi päättänyt ryhtyä niin rajuun ja\ntodellakin vaaralliseen yritykseen, jos joku muu keino olisi ollut\nmahdollinen. Jos katsomme asiaa selvästi ja avonaisesti, niin otaksun\nsinun myöntävän yrityksen siveellisen oikeutuksen, vaikka se lain\nkannalta katsoen onkin rikollinen. Hänen kotiinsa murtautuminen ei\nkumminkaan ole rikollisempi teko kuin lompakon ryöstäminen häneltä\nväkivallalla -- jossa yrityksessä sinä kumminkin olit valmis minua\navustamaan.\"\n\nMinä mietin hetken aikaa ja vastasin sitten:\n\n\"Niin, tuo on siveellisesti oikeutettua, kunhan vain aikomuksemme on\nottaa ainoastaan sellaisia esineitä, joita käytetään laittomaan\ntarkoitukseen.\"\n\n\"Juuri niin, ja koska se on siveellisesti oikeutettua, ei minulla ole\nmuuta lukuunotettavaa kuin persoonallinen vaara. Mutta eihän\ngentlemannin toki pidä siihen panna suurtakaan merkitystä, kun mitä\nepätoivoisimmassa asemassa oleva nainen tarvitsee hänen apuansa, vai\nmitä?\"\n\n\"Sinä joudut niin petolliseen asemaan.\"\n\n\"Yritys on kyllä vaarallinen, mutta muuta keinoa ei ole kirjeiden\ntakaisin saamiseen. Tuolla onnettomalla naisella ei ole niin suurta\nrahasummaa, eikä hänen perheessään ole ketään, jolle hän voisi uskoa\nasiansa. Huomenna on aika lopussa ja silloin tuo lurjus kyllä näyttää\nolevansa sanansa veroinen ja syöksee hänet turmioon. Minun täytyy joko\njättää hänet kohtalonsa huomaan tai lyödä esiin tämä viimeinen\nvalttini. Meidän kesken sanoen, Watson, on tämä kaksintaistelua tuon\nMilvertonin ja minun välillä. Kuten näet, on hänellä parhaat\nvoittamisen mahdollisuudet, mutta minun kunniani ja itsetuntoni\nkäskevät minua ryhtymään taisteluun ja taistelemaan se loppuun saakka.\"\n\n\"No niin, minä en voi sitä hyväksyä, mutta otaksun sen niin pitävän\nolla. Milloin lähdemme?\"\n\n\"Sinä et tule mukaan.\"\n\n\"Siinä tapauksessa et sinäkään lähde\", sanoin minä. \"Minä annan sanani\n-- enkä ole milloinkaan elämässäni sitä rikkonut -- että otan ajurin ja\nlähden suoraan poliisiasemalle antamaan sinut ilmi, ellet salli minun\nottaa osaa tuohon seikkailuun, joka sinulla on tekeillä.\"\n\n\"Sinä et voi auttaa minua.\"\n\n\"Mistä sen tiedät? Sinä et tiedä, mitä voi tapahtua, mutta joka\ntapauksessa on päätökseni tehty. On muitakin henkilöitä kuin sinä,\njoilla on ylpeyttä ja kunniantuntoa.\"\n\nHolmes oli tämän puheen aikana näyttänyt vaivautuneelta, mutta nyt\nhänen kasvonsa kirkastuivat ja hän taputti minua olkapäälle sanoen:\n\n\"No, no, rakas ystävä, olkoon sitten niin. Me olemme asuneet yhdessä\nniin monta vuotta, ja olisihan somaa, jos saisimme istua yhteisessä\nkopissakin. Sinä tiedät, Watson, etten ole milloinkaan salannut, että\nminusta olisi voinut tulla hyvinkin merkillinen rikoksentekijä. Nyt on\ntuo tilaisuus elämässäni tullut. Kas tässä!\"\n\nHän tarttui pieneen kauniiseen nahkalaukkuun, avasi sen ja otti esille\njoukon kiiltäviä työaseita.\n\n\"Nämä ovat\", jatkoi hän, \"ensi luokkaisen murtovarkaan tiirikoita,\nhänen timanttinen lasiveitsensä ja muita ammattiin kuuluvia\nnykyaikaisia keksinnöitä. Tässä on salalyhtyni. Kaikki on valmista.\nOnko sinulla pehmeitä kenkiä?\"\n\n\"Kyllä, kumipohjaiset tenniskengät.\"\n\n\"Hyvä on! Entä naamari?\"\n\n\"Voin tehdä sen mustasta silkistä.\"\n\n\"Huomaan sinun ymmärtävän sellaisia seikkoja. Meidän täytyy syödä\nhieman kylmää ruokaa, ennen kuin lähdemme. Nyt on kello puoli kymmenen.\nKello yksitoista ajamme Church Rowiin. Siitä on neljännestunnin kävely\nAppledore Towersiin. Ennen puoltayötä täytyy meidän olla työssämme.\nMilverton nukkuu sikeästi ja menee levolle täsmälleen kello yksitoista.\nJos kaikki käy hyvin, voimme olla kotona jälleen kello kahden ajoissa\nlady Evan kirjeet taskussamme.\"\n\nPukeuduimme frakkeihin, jotta näyttäisimme kotiin palaavilta\nteatterissakävijöiltä. Oxford-kadulta otimme ajurin ja ajoimme\nHampsteadiin mainittuamme jonkun määrätyn osoitteen. Siinä lähetimme\najurin pois ja lähdimme kävelemään päämääräämme kohden päällystakit\nleukaan asti napitettuina, sillä ilma oli purevan kylmä.\n\n\"Tämä on asia, joka vaatii hyvin taitavaa käsittelyä\", sanoi Holmes.\n\"Kirjeet ovat varmaankin Milvertonin työhuoneessa ja sen takana on\nhänen makuusuojansa. Mutta tavallisesti nukkuu hän hyvin raskaasti,\nkuten kaikki tanakat, lihavat henkilöt. Agatha -- minun morsiameni --\nsanoo palvelijain alituisesti tekevän pilaa siitä, että talon herraa on\nmahdoton saada hereille. Hänellä on myöskin sihteeri, joka\näärimmäisyyteen saakka vartioi hänen etujansa, eikä astu askeltakaan\ntyöhuoneesta koko pitkänä päivänä. Senvuoksi täytyy meidän mennä sinne\nyöllä. Ja sitten on hänellä kamala pihakoira vartioimassa taloa. Minä\nolen puhutellut Agathaa hyvin myöhään kahtena viimeisenä iltana, ja hän\non silloin kahlehtinut koiran helpottaakseen minun käyntiäni. No, tässä\non talo, tuo suuri tuossa. Nyt on meidän jo kiinnitettävä naamarit\nkasvoillemme. Voit huomata, että kaikki ikkunat ovat pimeät -- kaikki\nkäy toivoni mukaan.\"\n\nKasvojamme peittävät naamarit antoivat meille hyvin epäilyttävän ja\nrikollisen ulkomuodon, kun me hiivimme tuohon suureen, äänettömään\ntaloon. Sen toisessa päässä oli pitkä parveke, jolle aukeni useita\nikkunoita ja kaksi ovea.\n\n\"Tuossa on hänen makuuhuoneensa\", kuiskasi Holmes. \"Tämä ovi vie\nsuoraan työhuoneeseen. Se on kumminkin niin lujasti teljetty, ettemme\nvoi sitä tietä käyttää; siitä syntyisi liian paljon melua. Menkäämme\ntalon ympäri, tässä on eräs kasvihuone, joka johtaa vierashuoneeseen.\"\n\nOvi oli lukittu, mutta Holmes avasi sen taitavasti, ja seuraavassa\nhetkessä olimme me rikollisia lain silmissä. Tuskin saatoimme hengittää\nkasvihuoneen kuumaa, kosteata ilmaa. Holmes tarttui käteeni pimeässä ja\nkuljetti minua palmujen ja muiden lehtikasvien ohi, jotka raapivat\nmeitä kasvoihin. Holmesilla oli muiden lahjojensa ohessa myöskin\nmerkillinen kyky nähdä pimeässä. Hänen kätensä johtamana tunsin\ntulevani toiseen huoneeseen, jossa sikarin savua vielä tuntui ilmassa.\nHolmes hapuili edelleen huonekalujen välitse, avasi vielä yhden oven ja\nsulki sen jäljestämme. Ojentaessani kättäni tunsin muutamia takkeja\nriippuvan seinällä ja ymmärsin olevamme eteisessä. Menimme edelleen ja\nHolmes avasi varovasti erään oikealle vievän oven. Jotakin tuli\nvastaani, ja sydämeni melkein seisahtui rinnassani, mutta heti ymmärsin\nminä hymyillen säikähdykselleni, että se olikin vain kissa. Tässä\nuudessa huoneessa paloi tuli takassa ja täälläkin oli tupakansavua.\nHolmes hiipi varpaillaan sisään ja sulki sitten hiljaa oven, kun\nminäkin olin ehtinyt sisään. Olimme nyt Milvertonin työhuoneessa, ja\nverhot eräällä seinällä osoittivat, missä makuuhuone oli.\n\nTakassa palava tuli valaisi huonetta niin, että olisi ollut tarpeetonta\nsytyttää sähkövaloa, jos olisimme uskaltaneetkin. Tulisijan toisella\npuolella oli hieno verho, joka peitti ulkoa näkemiämme ikkunoita, ja\ntoisella puolella oli kuistikolle vievä ovi. Kirjoituspöytä oli\nkeskellä huonetta ja sen edessä nahkapäällyksinen tuoli. Vastapäätä\nsitä oli suuri kirjahylly, jota koristi marmorinen Athene. Hyllyn ja\nseinän välissä oli suuri kassakaappi, jonka messinkisilat hohtivat\ntulen valossa. Holmes meni hiljaa sitä tarkastamaan ja hiipi sitten\nmakuuhuoneen ovelle ja kuunteli tarkasti. Sieltä ei kuulunut\nminkäänlaista ääntä. Sillä aikaa olin minä tullut ajatelleeksi, että\nolisi viisaampaa, jos palaisimme ulko-oven kautta, jonka vuoksi\ntarkastin sitä. Hämmästyksekseni huomasin, ettei se edes ollut lukittu.\nMinä tyrkkäsin hiljaa Holmesia ja hän käänsi naamioidut kasvonsa oveen\npäin. Hän säpsähti; selvästikin hämmästyi hän yhtä suuresti kuin\nminäkin.\n\n\"Sepä oli paha\", kuiskasi hän. \"Mitä tämä merkitsee? Mutta meillä ei\nole missään tapauksessa varaa hukata aikaa.\"\n\n\"Voinko tehdä jotakin?\"\n\n\"Kyllä. Seiso oven luona. Jos kuulet jonkun tulevan, niin lukitse se,\nettä voimme lähteä pois samaa tietä kuin tulimmekin. Jos joku tulee\ntoiselta taholta, niin voimme mennä ulos ovesta, jos olemme valmiit,\ntai kätkeytyä ikkunanverhojen taakse, ellemme vielä ole suorittaneet\ntehtäväämme. Ymmärrätkö?\"\n\nNyökäytin päätäni. Ensimmäinen levottomuuden tunteeni oli hävinnyt;\nsensijaan tunsin nyt jännitystä joka oli paljon suurempi kuin ennen\nniissä tilaisuuksissa, jolloin olimme lain puolella. Tehtävämme tärkeys\nja tieto sen hyvästä tarkoituksesta, vastustajamme hurja luonne, kaikki\ntämä lisäsi seikkailun jännittäväisyyttä. Ihailulla seurasin sitä\ntyyneyttä ja nopeutta, jolla Holmes poimi esiin aseensa, ikäänkuin\ntaitava kirurgi leikkaukseen valmistautuessaan. Minä tiesin, että häntä\nhuvitti lukkojen murtaminen ja saatoin ymmärtää, millä nautinnolla hän\nryhtyi käsittelemään tätä kassakaappi-petoa, jonka kidassa oli niin\nmonen nuoren naisen kunnia ja maine. Puolen tuntia työskenteli Holmes\ntarmokkaasti -- hän oli ottanut yltään päällystakkinsa ja laskenut sen\neräälle tuolille -- eri aseillansa, jotka olivat hänen vierellänsä.\nVihdoin kuulin hiljaisen paukahduksen, raskas ovi ponnahti auki ja sen\nsisäpuolella huomasin joukon paperikääröjä, joista jokainen oli\nsuljettu ja päällekirjoituksella merkitty. Holmes tarkasti yhtä niistä,\nmutta niukassa valossa oli vaikea lukea ja Holmes otti senvuoksi esiin\nlyhtynsä. Mutta äkkiä hän pysähtyi, kokosi työaseensa, otti takkinsa ja\nryömi uutimen taakse, viittaamalla käskien minua tekemään samoin.\n\nVasta sitten kuin seisoin hänen vieressään, kuulin mitä hänen tarkempi\nkorvansa oli oivaltanut. Kuului melua jostakin, ovi avattiin ja sen\njälkeen kuului raskaita lähestyviä askeleita. Ne tulivat eteiseen ja\npysähtyivät. Ovi avattiin ja sähkövalo sytytettiin. Sitten ovi jälleen\nsuljettiin ja sikarinsavun tuoksua tunkeutui luoksemme. Sitten kuulimme\njonkun kulkevan edes takaisin parin metrin päässä meistä. Vihdoin\nnarisi jokin tuoli ja askeleet loppuivat. Senjälkeen paukahti avain\nlukossa ja minä kuulin paperien kahinaa.\n\nTähän asti en ollut uskaltanut katsoa huoneeseen, mutta nyt erotin\nuutimet varovasti toisistaan. Tunsin Holmesin olkapään painautuvan\nomaani vasten ja ymmärsin, että hänkin katsoi ulos reiästä. Suoraan\nedessämme, niin lähellä, että melkein olisimme voineet häneen koskea,\noli Milvertonin leveä selkä. Selvää oli, että olimme erehtyneet;\nhän ei ollutkaan mennyt makuuhuoneeseensa vaan oli istunut\nbiljaardihuoneessaan tai jossakin tupakkahuoneessa talon toisessa\npäässä, jonka ikkunoita emme olleet nähneet. Hänen leveä, kiiltävä\npääkallonsa oli suoraan silmieni edessä. Hän nojautui tuolissaan jalat\nsuoriksi ojennettuina ja suuri, musta sikari suupielessään. Hänellä oli\nyllään jonkunlainen aamunuttu, punainen, mustalla samettikauluksella\nvarustettu sotilaskuosinen samettitakki. Toisessa kädessään oli hänellä\njoku vihkonen, jota hän luki huolimattomasti sikarinsavua tuprutellen.\nHän oli niin mukavasti asettunut istumaan, ettei hän suinkaan aikonut\nkovinkaan pian lähteä tiehensä.\n\nMinä tunsin kuinka Holmes puristi kättäni ikäänkuin sanoakseen, että\nhän varmasti tiesi voivansa tästäkin suoriutua. En tiennyt oliko hän\nnähnyt, minkä minä selvään saatoin nähdä, että kassakaapin ovi ei ollut\nkokonaan kiinni ja Milverton saattoi huomata sen milloin tahansa. Olin\npuolestani päättänyt, että heti, kun Milvertonin katseen suunnasta\nsaattaisin nähdä hänen huomanneen kaapin oven, minä syöksyisin esiin,\nheittäisin päällystakkini hänen päänsä ylitse ja pitäisin häntä kiinni\njättäen loput Holmesin suoritettavaksi. Mutta Milverton ei\nkatsahtanutkaan ylös. Hän oli syventynyt lukemiseensa ja sivu toisensa\njälkeen kääntyi hänen kirjasessaan. Mutta lopetettuaan sen ja\npoltettuaan sikarinsa loppuun hän varmaankin menisi pois, arvelin minä.\nEnnen kuin hän oli ehtinyt niin pitkälle, tapahtui kumminkin jotakin,\njoka kokonaan muutti aseman. Useita kertoja oli Milverton katsonut\nkelloansa, ja kerran oli hän noussut ja istuutunut jälleen\ntuolilleen kärsimättömästi kohauttaen olkapäitään. Mutta mieleeni ei\njuolahtanutkaan, että hän oli voinut sopia kohtaavansa jonkun tähän\naikaan, ennen kuin äkkiä heikkoa ääntä kuului kuistikosta. Milverton\nkohosi suoraksi tuolillansa ja hiljainen koputus kuului. Milverton\nnousi ylös ja avasi kuistikon oven.\n\n\"Te tulette melkein puoli tuntia liian myöhään\", sanoi hän lyhyesti.\n\nNäin siis selvisi oven auki jääminen ja Milvertonin valvominen. Kuulin\nhameen kahinaa. Kun Milverton nousi, vedin minä uutimet yhteen, mutta\nuskalsin nyt jälleen avata ne. Milverton oli asettunut takaisin\ntuolilleen ja sikari oli yhä hänen suupielessään. Hänen edessään\ntäydessä sähkövalossa seisoi kookas, hento nainen, jolla oli harso\nkasvoilla ja leukaan saakka napitettu iltanuttu yllään. Hän hengitti\nnopeasti ja jokainen piirre hänen jäntevässä ruumiissaan vapisi\nkiihtymyksestä.\n\n\"Te olette hukannut minulta yhden yön ihanan unen, suloinen ystäväni\",\nsanoi Milverton. \"Toivon kumminkin ettei se ole tapahtunut\nhyödyttömästi. Ette kai voinut saapua toiseen aikaan, vai kuinka?\"\n\nNainen pudisti päätään.\n\n\"No niin, ellette voinut, niin ette voinut. Jos kreivitär onkin ollut\nankara emäntä, niin saatte nyt korvauksen. Kas niin, hiidessä,\ntyyntykää. Käykäämme asioihin.\"\n\nHän otti erään paperin kirjoituspöydän laatikosta. \"Te sanotte, että\nteillä on viisi kirjettä, jotka ovat vaarallisia kreivitär d'Albertin\nmaineelle. Tahdotte myydä ne. Minä tahdon ostaa ne. Se on hyvä, meidän\non siis vain määrättävä hinta. Minä tahdon luonnollisesti ensin nähdä\nnuo kirjeet. Jos ne ovat oikeaa laatua... Taivaan Jumala, tekö se\nolettekin?\"\n\nNainen oli sanaakaan sanomatta nostanut tiheän harsonsa ja avannut\nnuttunsa. Milverton näki silloin edessään tummat, kauniit,\nylpeäpiirteiset kasvot, käyrän nenän, kaareutuvat, tummat kulmakarvat,\nankaran, kiiltävän silmäparin ja suoran suun, jonka kalpeat huulet\nhymyilivät onnettomuutta ennustavasti.\n\n\"Minä se olen\", sanoi hän, \"sama nainen, jonka elämän turmelitte.\"\n\nMilverton naurahti, mutta siinä ilmeni pelkoa. \"Te olitte niin\nitsepäinen\", sanoi hän, \"miksi pakotitte minut äärimmäisyyksiin? Minä\nvakuutan teille etten omasta halustani loukkaisi kärpästäkään, mutta\njokaisen on hoitaminen omia asioitaan ja mitä saatoinkaan tehdä? Pyysin\nkohtuullista hintaa, jota ette tahtonut maksaa.\"\n\n\"Silloin lähetitte te kirjeet minun miehelleni ja hän, paras mies mitä\non ollut -- minä en edes kelvannut hänen kenkänsä nauhoja solmiamaan --\nhän kuoli surusta. Te muistatte tuon viimeisen illan; minä tulin tästä\novesta, kerjäsin ja rukoilin armoa, ja te nauroitte minulle vasten\nkasvoja, niinkuin nytkin yritätte, vaikka pelkuruutenne ei voi estää\nhuulianne vapisemasta. Niin, te ette luullut tarvitsevanne enää nähdä\nminua täällä, mutta tuona iltana opin, kuinka voisin kohdata teitä\nsilmä silmää vasten ja yksin. No, Charles Milverton, mitä teillä on\nsanomista?\"\n\n\"Älkää koettakokaan peloittaa minua\", vastasi hän nousten seisomaan.\n\"Minun tarvitsee vain huutaa palvelijoitani saadakseni teidät\nvangituksi. Mutta minä annan teille anteeksi teidän luonnollisen\nvihanne tähden. Lähtekää huoneesta, kuten tulittekin, niin en sano\nmitään.\"\n\nNainen seisoi toinen käsi kohotettuna povelle ja sama hymy kapeilla\nhuulillansa.\n\n\"Te ette saa turmella useampien elämää, kuten olette turmellut minun\nelämäni. Te ette tule tekemään useammille ihmisille sellaista pahaa\nkuin olette minulle tehnyt. Minä tahdon vapauttaa maailman\nmyrkyllisestä matelijasta. Ota tämä, koira, ja tämä! -- ja tämä! ja\ntämä!\"\n\nHän oli temmannut esiin pienen kiiltävän revolverin ja ampui kuulan\ntoisensa jälkeen Milvertonia vastaan pitäen revolverin suuta parin\njalan päässä hänen päästään. Milverton väisti syrjään ja kaatui\nsilmilleen pöydälle ähkien ja käsillään papereita hapuillen. Sitten\nnousi hän horjuen, sai uuden kuulan ja kaatui hervottomana lattialle.\n\n\"Se on lopussa!\" huudahti hän ja jäi liikkumattomana makaamaan.\n\nNainen katseli häntä kauan ja kosketti sitten jalallaan hänen\nkasvojansa. Sitten katsoi hän häntä jälleen, mutta hän ei liikkunut.\nMinä kuulin kahinaa, iltailma tuulahti huoneeseen ja kostajatar oli\npoissa.\n\nMe emme olisi väliintulollamme voineet pelastaa miestä tästä\nkohtalosta. Mutta kun nainen ampui kuulan toisensa jälkeen Milvertonin\nruumiiseen, olin minä syöksymäisilläni esiin. Silloin tunsin Holmesin\nkylmän, suonikkaan käden tarttuvan minua kalvosimeen. Minä ymmärsin,\nmitä tämä luja puristus sanoi: meillä ei ollut mitään tekemistä\ntässä asiassa, oikeus oli kohdannut roistoa, ja meillä oli omat\nvelvollisuutemme ja omat tarkoituksemme, joita emme saaneet\nlaiminlyödä. Mutta tuskin oli tuo tuntematon nainen rientänyt tiehensä,\nennen kuin Holmes äänettömin, nopein askelin oli ehtinyt toisen oven\nluo. Hän väänsi avainta lukossa. Samalla hetkellä kuulimme puhetta ja\nlähestyvien askelten ääniä.\n\nRevolverin laukaukset olivat herättäneet palvelijat. Täydellisellä\ntyyneydellä meni Holmes kassakaapin luo, otti sieltä sylin täydeltä\nkirjepakkoja ja viskasi ne tuleen. Hän uudisti saman teon, kunnes\nkaappi oli tyhjä. Nyt tarttui joku oveen ja kolkutti siihen. Holmes\nkatsoi ympärilleen. Kirje, joka oli kutsunut Milvertonin kuolemaan, oli\nvereen tahrattuna pöydällä; Holmes viskasi sen palavien paperien\njoukkoon. Sitten otti hän avaimen kuistikon ovesta, tuli ulos minun\njäljessäni ja lukitsi oven ulkopuolelta.\n\n\"Tätä tietä, Watson\", sanoi hän. \"Me voimme hiipiä pitkin\npuutarhanaitaa tähän suuntaan.\"\n\nMinä en ole milloinkaan uskonut, että voitaisiin tehdä hälyytys niin\nnopeasti kuin nyt tapahtui. Kun käännyimme, oli jokainen ikkuna tuossa\nsuuressa talossa valaistu. Portti oli auki ja ihmisiä juoksi siitä\nulos. Koko pihamaa oli täynnä ihmisiä ja eräs heistä huudahti, kun\ntulimme kuistikolle. Holmes näytti perinpohjin tuntevan paikan, hän\nriensi erääseen istutukseen ja minä seurasin hänen kintereillään. Me\nsaatoimme kuulla lähimpien takaa-ajajiemme läähättävän aivan\nkintereillämme. Tiemme sulki kuuden jalan korkuinen muuri, mutta Holmes\nviskautui sen ylitse. Kun minä olin ehtinyt puolitiehen, tunsin jonkun\ntarttuvan minua nilkkaan, mutta minä potkaisin itseni irti ja putosin\npää edellä maahan toiselle puolelle. Holmes auttoi minut ylös ja sen\njälkeen juoksimme henki kurkussa suuren Hampstead Heathin poikki ja\nsiitä edelleen. Luulen, että juoksimme noin pari peninkulmaa, jolloin\nHolmes vihdoin pysähtyi ja kuunteli. Kaikki oli äänetöntä. Olimme\npäässeet takaa-ajajistamme ja olimme turvassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlimme jo syöneet aamiaisen tämän merkillisen seikkailun jälkeisenä\npäivänä ja istuimme tupakoimassa, kun herra Lestrade Scotland Yardista\njuhlallisen näköisenä astui yksinkertaiseen huoneeseemme.\n\n\"Hyvää huomenta, herra Holmes\", sanoi hän, \"hyvää huomenta. Saanko\nkysyä, onko teillä nykyjään hyvin kiireellisiä töitä?\"\n\n\"Ei niin kiireellisiä, etten joutaisi kuulemaan, mitä teillä on\nsanottavaa.\"\n\n\"Minä ajattelin, että te, ellei teillä ole jotakin erityistä muuta\ntehtävää, tahtoisitte auttaa meitä selittämään erästä omituista juttua,\njoka sattui eilen Hampsteadissa.\"\n\n\"Varjele taivas\", sanoi Holmes. \"Minkälaista?\"\n\n\"Murhaa, joka tehtiin mitä draamallisimmissa olosuhteissa. Minä tiedän,\nkuinka kekseliäs te olette sellaisissa seikoissa ja tekisitte meille\nsuuren palveluksen, jos tahtoisitte tulla Applerode Towersiin meitä\nauttamaan. Tämä ei ole mikään tavallinen rikos. Olemme jonkun aikaa\npitäneet silmällä herra Milvertonia ja meidän kesken sanoen, oli hän\noikea konna. Hänellä oli tapana käyttää ylhäisön naisille vaarallisia\nkirjeitä rahojen kiristämiseen, ja murhaajat ovat nyt polttaneet nuo\nkirjeet. Mitään arvoesineitä ei ole otettu, ja senvuoksi on luultavaa,\nettä murhaajat ovat hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa, ja heidän\nainoa tarkoituksensa oli varmaankin estää jotakin häväistysjuttua.\"\n\n\"Murhaajat?\" sanoi Holmes. \"Oliko niitä useampia?\"\n\n\"Kyllä, kaksi. He olivat melkein joutua kiinni. Meillä on heidän\njälkensä ja tieto heidän ulkomuodostaan, ja me saamme varmaankin heidät\nkiinni. Ensimmäinen oli hyvin nopsa käänteissään, mutta toiseen ehti\neräs puutarhurin renki tarttua kiinni, ja hän pääsi irti vasta\ntaistelun jälkeen. Hän oli keskikokoinen, vankkarakenteinen mies, jonka\nkasvojen alaosa oli voimakkaasti kehittynyt, ja jolla oli mustat\nviikset ja naamari kasvoilla.\"\n\n\"Tuo kuvaus on jokseenkin vaillinainen\", sanoi Holmes. \"Sopiihan se\nesimerkiksi tohtori Watsoniin yhtä hyvin kuin johonkin muuhunkin.\"\n\n\"Siinä te todellakin olette oikeassa\", sanoi poliisitarkastaja aivan\nhämmästyneenä. \"Kuvaus sopii todellakin tohtori Watsoniin.\"\n\n\"Kumminkaan en voi palvella teitä tällä kerralla\", sanoi Holmes. \"Asia\non niin, että minä tunsin tuon Milvertonin, ja olen sitä mieltä, että\nhän oli Lontoon vaarallisimpia rikollisia, ja sitäpaitsi minä uskon\nlöytyvän muutamia rikoksia, joihin lain ei tule sekaantua, ja annan\nihmisille oikeuden joskus tehdä oikeutta itse. Niin, ei maksa vaivaa\npuhella minun kanssani siitä, olen tehnyt päätökseni. Minun\nmyötätuntoni on näiden murhaajien puolella eikä uhrin, enkä minä tahdo\nryhtyä tähän asiaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHolmes ei ollut sanonut minulle sanaakaan tuosta murhenäytelmästä,\njonka salaisia näkijöitä me olimme olleet, mutta olin huomannut, että\nhän oli ajatuksissaan koko aamun ja näytti siltä, että hän koetti\njohtaa muistiinsa jotakin. Ja kun olimme syöneet väliateriamme\npuoleksi, hypähti hän äkkiä ylös.\n\n\"Nyt tiedän sen, Watson!\" huudahti hai \"Ota hattusi ja tule mukaani!\"\n\nHän kiiruhti minun edelläni Baker-katua Regent Circukselle. Sen\nvasemmalla puolella oli eräs kauppa, jonka ikkuna oli täynnä päivän\nkaikkien kuuluisuuksien valokuvia: näyttämöiltä, konserttisaleista,\nylemmistä seurapiireistä j.n.e. Holmes osoitti yhtä muotokuvaa. Se\nkuvasi komeaa naista, joka oli hovipuvussa, timanttikoriste ylpeällä\notsallaan. Tunsin tuon käyrän nenän, kaarevat kulmakarvat, suorat\nhuulet ja tarmokkaasti pyöristyvän leuan. Ja hämmästyneenä luin sen\njalosukuisen valtiomiehen arvonimet, jonka vaimo hän oli ollut. Silmäni\nkääntyivät Holmesiin. Hän pani sormen huulillensa ja äänettöminä\nlähdimme pois.\n\n\n\n"]