[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxosToOuROze5bzWBhXCudg0GmreAen92L4XTQ-Pc2-c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},59,"Maaemon lapsia","Järnefelt, Arvid",1861,1931,"59-jarnefelt-arvid-maaemon-lapsia","59__Järnefelt_Arvid__Maaemon_lapsia","Kertomus","romaani",[],[],"fi",1905,null,25598,161294,false,15514,[23],"Fiction",[25],"Novels","\"Maaemon lapsia\" by Arvid Järnefelt is a novel written in the early 20th century. The story begins in a historical context where ancient conquerors invade a land, provoking a struggle between the invaders and the native gods. The main character introduced in the opening portion is Kinturin Janne, a torppari (tenant farmer) who grapples with the challenges of poverty, family responsibilities, and a sense of loss as he navigates the complexities of his life.  The beginning of the novel sets a vivid backdrop of a world steeped in ancient myths and the harsh realities of rural life. Kinturi is portrayed as a hardworking father with nine children, struggling to provide for his family amidst financial strain and social pressures. In the opening chapters, he visits the local store, where a blend of humor and sorrow emerges in his interactions with the shopkeeper and the townspeople. As Kinturi purchases mouse traps—a symbol of his attempts to control his chaotic situation—his inner turmoil begins to unfold, revealing his fears of losing his home and his alienation from his wife, Mari. Through Kinturi's eyes, the reader is drawn into the themes of personal struggle, community ties, and the timeless quest for dignity in the face of adversity. (This is an automatically generated summary.)",[],354,"Järnefeltin teos alkaa historiallisella katsauksella kristinuskon tuloon ja muinaisuskon väistymiseen. Kertomus etenee kuvaamaan ihmisten elämää ja valintoja yhteiskunnassa, jossa totuuden etsintä ja inhimillisyys nousevat esiin erilaisten kohtaamisten kautta.","Arvid Järnefeltin 'Maaemon lapsia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 59.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MAAEMON LAPSIA\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nArvid Järnefelt\n\n\nOtava, Helsinki, 1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkulause\n 1. Satimessa\n 2. Kulkukauppias\n 3. Nuoriherra\n 4. Rauhalahti\n 5. Syntymäpäivä\n 6. Herra Vendell\n 7. Maanalaiset voimat\n 6. Enkelien töitä\n 9. Viisas kuin käärme ja laupeas kuin kyyhkynen\n10. Kinturin kuolema\n\n\n\n\nTämmöinen on tarina:\n\nMuinaisina aikoina tulivat vallottajat tähän maahan, tulivat kiiltävin\npeitsin, kirjavin kypärin, sotakunniassa loistavaa ristiä edellänsä\nkantaen. Kalevan miehet nousivat jumaliansa puolustamaan, kylät\npaloivat, ryskyen kaatuivat pyhät lehdot. Vallottajan miekka ja tuli\nvoitti. Vastahakoinen kansa karkotettiin korpiin kuolemaan, mutta\nheikko kansa kastettiin uusien herrain alamaisiksi.\n\nKansoja vallotetaan ja kukistetaan, ihmisiä karkotetaan ja\nnöyryytetään, mutta kukistuvatko jumalat, ja voidaanko jumaliakin\nkarkottaa? Vai minne joutuivat Ilmattaret, minne Päivättäret,\nKuuttaret, minne Ahti vellamoineen, minne Tapio sinipiikoinensa? Minne\nkaikki ne haltijat, jotka ihmiskieltä taitaen olivat ilman pitkiltä\npihoilta ihmiselle puhuneet, -- jotka meren hyrskyissä hänelle miehuutta\nlaulaneet, -- jotka tähtiöinä hänen haaveitansa herättäneet, tai\nmetsäsalojen poluilla hänen runomielensä virittäneet ja hänen\nyksinäisyytensä ikävän vaihtaneet riemuun?\n\nJos miehet hävisivät, hävisivätkö jumalat?\n\nEivät hävinneet, kaikki elävät vielä tänä päivänä, joka meille paistaa.\n\nVallottajain tietämättä, tahtomatta, oli hurmeiseen maahan istutetun\nristin mukana seurannut myös Totuuden Henki, joka ei ole koskaan tulen\nja miekan kanssa liittoa tehnyt.\n\nMaahan tultuansa se kutsui kansan hylkäämät jumalat eteensä ja puhui\nheille näin:\n\n\"Minun nimessäni menköön kerran kaikki takasin, mikä tulella ja\nmiekalla rakennettu on, niin että joka on ottanut, se on kerran antava,\nja joka on ryöstänyt, se on kerran jälleen lahjottava, ja joka on\nherraksi tullut, on itsensä palvelijaksi tekevä. Eikä se ole miekalla\nja tulella takasin menevä, vaan minun enkelieni avulla. Katso, minä\nteen teidät enkeleikseni, ja teidän puheenne olkoon ihmisille jälleen\nkuuluva, kunnes kaikki täyttyy ja minä näen kahtia hajonneen\nihmiskuntani jälleen yhtyneenä\".\n\nNäin puhui totuuden henki.\n\nJa antoi enkeleille aikaa tuhannen vuotta, ja antoi heille äänen, joka\nhiljaisena kuin aamutuuli soi ihmisten tunnoissa.\n\nSe ääni soi vielä tänäkin päivänä, joka meille paistaa.\n\n\n\n\n1.\n\nSatimessa.\n\n\nSumuisena marraskuun päivänä, hämärtäissä, eli juuri siihen aikaan,\njolloin tienristeyksessä oleva maakauppiaan puoti tavallisesti oli\ntyhjänä ja hän itse pääsi hetkeksi kamariinsa päivällisunille,\npamahtikin puodin ovi suurella räminällä auki ja notkean vieterivivun\npäässä roikkuva ovikello, hurjasti edestakasin viuhtoen, hätääntyi\npitkään häivytykseen:\n\n-- Tänne, tänne, täällä tulee Kinturin Janne, ettekö kuule, Kinturin\nJanne, joutuin joutuin, joutuin, Kin -- Kin -- Kinturin Janne, kin -- kin --\nkingelikin -- kin -- kin -- kin --\n\n-- Jaha, jaha, -- vastasi kauppias kamaristaan, ja rupesi tekemään nousua,\nvaikka jo oli ehtinyt käpristyä sohvalle loikomaan, seinään päin\nkääntyneenä, takki ihanasti hartioille heitettynä, jalat ahtaista\npatinoista sukkasilleen vapautuneina.\n\n-- Se on Kinturin Janne! -- puheli hän ja veti ähkien patinat jälleen\njalkaansa, -- sen tuntee kohta soitosta, -- eipä luulisi että se on se\nkitupiikki, rämisyttelee ovia kuin paras rusthollari.\n\nJa tuli lönksöttäen puotiin, punanaamaisena, valkosia silmäripsiänsä\nräpyttäen, mutta kohta Kinturin nähtyään suli hyvälle tuulelle, ja\nreippaalla ystävyydellä tervehti, sekä kysyi kuulumiset.\n\nKinturin Janne, torppari, yhdeksän lapsen isä heitti tiskille\nkokonaisen tappovasikan sekä kolme kiloa torpan parhainta kirnuvoita.\nSitten asettui nojalleen tiskiä vasten, ja paljon merkitsevällä,\nkunnioittavalla ja kohteliaalla kuiskauksella kysyi olisiko myydä --\nhiirenloukkuja?\n\n-- No mikäs nyt? Syövätkö hiiret viljaa? Ei taida Kinturin viljat enää\nlaariin mahtuakaan? Täytyy vissiin säkeissä pitää?\n\n-- Se on asia, se on asia, -- myönnytteli Kinturi, hyvin ymmärtäen\nkauppiaan iänikuiset pilat muka hänen rikkaudestaan.\n\nHeillä oli sellaiset välit ja parakraahvit keskenänsä, että Kinturin\noli kerran kaikkiaan sovitusta määrärahasta myyminen hänelle jokainen\ntappovasikka, kuusiviikkoiseksi juotettuna, samoin myös tuominen\npuotiin kaikki voi, mikä torpassa kirnuttiin, ja mitä ikänä muuta\nsaattoi olla myytävänä.\n\nTämä välipuhe näytti Kinturista kohtuulliselta, sillä hän nautti\npuolestaan suuria etuja puodissa. Ei hän tarvinnut rahaa, kun tuli\nostamaan, ja velkaa, joka hänelle vuoden pitkään kahvista, jauhoista,\nsuolasta, sokerista ja tupakista karttui, ei kauppias milloinkaan\nsopimattomasti kiristänyt, vaan tyytyi aina odottamaan ensi\nvasikkoihin. Sillä kauppias oli todenteolla hyvä mies, ja Kinturi kävi\nmielikseen puodissa.\n\nErittäinkin tunsi Kinturi vielä ylpeyttä siitä läheisestä\ntuttavallisuudesta, mikä heidän välillään oli huolimatta siitä, että\nkauppiasta saattoi pitää herrasväkeen kuuluvana. Kinturi vihasi ja\nkarttoi herrasväkeä, niinkuin kaikki hänen esi-isänsä olivat aikojen\nalusta tehneet. Mutta tämä kauppias se oli talonpojasta ponnistainnut\nherraksi ja monet herrat vetänyt nenästä, joten hän oli Kinturille\ntodistuksena, että \"onpa sitä meilläkin älyä, kun kysymys tulee\".\nSuuresti hän sentähden kunnioitti kauppiasta ja koko tätä puotia, sekä\nylpeili, kuten sanottu, läheisestä tuttavuudestaan kauppiaan kanssa.\nKinturin suurimpia nautintoja oli tulla puotiin, kun siellä oli paljon\nväkeä, ja tuon tuttavuuden osottamiseksi hakea itse esille mitä\ntarvitsi, -- ottaa esimerkiksi omin käsin koukkupää-kepillä alas kimppu\nsuitsia, valita niistä mieleisensä, ja sopia kauppiaan kanssa hinnasta\nnoin niinkuin ohimennen, kesken muuta kaupankäyntiä. Toisinaan hän\nsaattoi itse mennä tiskin taaksekin, avata naulalaatikon, lukea\nkäteensä sata kappaletta kolmituumaisia ja ottaa ne haltuunsa,\nkauppiaalle vaan hiukan päätä nyykäytettyään. Kauppias vastasi aina\nsamalla tavalla: hiukan vaan nyykäytti ja iski silmää. Tai hyvässä\nlykyssä lisäsi: \"mittaappas sinä Kinturi öljyä Sareenskalle, kun tässä\non niin kiiru\". Semmoisina hetkinä tutut ja vieraat puodissaolijat\nkatsoivat Kinturiin suurella kunnioituksella, jopa nuo palkkojensa\nvuoksi ylimieliset sahalaisetkin, otsatukkavarsat, menivät äänettömiksi\nja vaipuivat turhaan arvailemaan hänen ja kauppiaan välejä.\n\nMutta nyt tuli Kinturin Janne, kuten sanottu, hiirenloukkua ostamaan;\neikä puodissa ollut ketään muita ostajia; ei myös Kinturin Janne ollut\nenää entinen Kinturin Janne.\n\nKauppias otti alas joukon erilaisia satimia, yhä laskien pilaa torpan\nmuka täyttyneistä viljamakasiineista.\n\n-- Vai olisivatko hiiret päässeet skafferiin sokerin ja vehnäsen\nkimppuun? -- pani hän, ystävällisesti silmää iskien.\n\nKinturi iski takasin ja koetti nauraa entisellä tavalla, niinkuin vaati\nheidän aina leikkisä välinsä, josta he eivät vielä milloinkaan olleet\npoikenneet. Mutta eipäs voinutkaan tällä kertaa kestää, vaan tuli\ntotiseksi ja rupesi häpeissään niitä loukkuja muka lähempää\ntarkastelemaan.\n\nEi yksikään miellyttänyt häntä. Ne paukahtavat liian kovasti, sanoi\nhän. Hän tahtoi sellaisia, jotka eivät lauetessa antaisi ääntä. \"Minä\nolen niin vikkelä heräämään. Jos totta puhutaan, niin ne hunsvotit\npitävät meillä sellaista peliä, -- hiiret meinaan, -- ettei niiltä saa\nenää nukuttuakaan. Ja tässä tulee jo vanhuus, tietääkös herra kauppias.\nSe kustantaa, kun taksvärkin päälle yön mittaan silmät seljällään\nheittelee ruumistaan kyljeltä kyljelle.\"\n\n-- Ja mikä ne hiiret tupaan ajaa, vaikka makasiinit on täynnä tavaraa! --\nsanoi kauppias kääntäen taas vaan leikin puolelle. -- Varros nyt, minä\nannan Kinturille kohta sellaisen kojeen, ettei paukahda olleskaan.\n\nHän veti esiin merkillisen laitoksen. Siinä oli varsinaisen satimen\nsivussa lakkinen vesisäiliö ja tämän päällä komero, johon pieni\nrautalankaverkosta tehty sola nousi satimesta.\n\n-- Katos nyt, Kinturi. Kun hiiri on mennyt sisälle, niin putoo tuo pieni\nläkkiplootu aukon eteen. Nyt rupee hiiri reistaamaan itseänsä ulos ja\nkiipee ylös tuonne noin komeroon. Mutta kas silloin komeron pohja\npettää ja hiiri putoo veteen, ja taas menee pohja paikoilleen ja plootu\naukee loukun suun edestä. Niin tämä värkki upottaa viisi-kuusi hiirtä\nyhtenä yönä, eikä Kinturi tiedä mistään, nukkuu kuin posu, se kone käy\nkuin rasvatuilla pyörillä, -- ei kuulu mitään.\n\n-- Aih -- ihmetteli Kinturi. Hän tarkasteli tuota viekasta laitosta,\nihmetteli, eikä voinut olla kehasematta ihmisjärjen terävyyttä. -- Tuosta\nnoin ensin, -- matki hän kauppiasta, -- sitten ylös komeroon, -- ja\nploiskis! Eläkä mene enää minnekään, ei pääse, siinä sitä ollaan, --\nturkane sentään! -- Hän käänteli nakkia ja tirkisteli sen sisälle ja taas\nkäänteli. -- Mihinkäs siitä pääsit! Et mihinkään! -- Niin se on, herra\nkauppias, -- ajatukset eivät tahdo antaa yöllä rauhaa; meinaan: tuppaa\nfunderamaan liiaksi. Ja Kinturi aikoi lopullisesti jättää leikkisyyden\nvälit. Hänen nenänvarttansa kutkutti ja silmät vettyivät. Hän tahtoi\npuhua kauppiaalle kaikki surunsa. Kauppias oli hyvä mies, sen Kinturi\noli itse nähnyt; oli nähnyt kuinka hellästi se osasi kasvattivarsaansa\ntaputella, kuinka lempeästi hyväili kissaa, kuinka kuherteli vaimonsa\nkanssa, -- ne olivat kuin vastanaineet ainakin, -- ja kerrottiinpa vielä,\nettä oli auttanut sisarensa pojan -- hulttioimen -- suuresta rahapulasta,\nkadottaen itse tuhansia. Miksikäs ei semmoiselle tuttavalleen\nsydäntänsä avaisi ja asioitansa kertoisi!\n\nJa niinpä siis Kinturi ensi kerran poikkesi leikillisyydestä ja ratkesi\npuhumaan pimeästä tulevaisuudestansa, sillä hullusti olivat hänen\nasiansa ennenkin olleet, mutta nyt oli käynyt vielä hullummin: hän oli\nriitaantunut isännän kanssa. Isännän riihestä oli näet kauroja\nkadonnut, jotka oli koottu puimahuoneen nurkkaan, ja isäntä oli pannut\ntoimeen suuren etsimisen kaikkien alustalaistensa luona. \"Minä en ole\nsinun kaurojasi varastanut\", karjasin minä hänelle ja haukuinpa vielä\nkaikista entisistäkin, mutta se käski vaan polisin käydä sisälle, ja\nniin perhanat tulivat ja käänsivät kaikki nurin, -- aitassa heittivät\nmuijan klänningit maahan, -- uuspeilit! Onko lupa tulla ihmisten\nasuntoihin? Vai saanko minä lähettää polisin hänen nurkkiansa penkomaan\nmilloin vaan lystään? -- No, eivät löytäneet kaurojansa meiltä, mutta\nvihapäissään se otti polisit todistajiksi ja käski minun pois koko\ntorpasta. Sanokaa te, herra kauppias, saako hän niin tehdä?\n\n-- Onko Kinturilla paperia torpan päälle?\n\n-- Ei ole paperia, mutta eikö mahda sentään sana pitää, kun on\nminullakin todistajat? Torppa on ollut isälläni ja isän isällä. Joka\nsen metsään perkasi ja kiviaidalla ympäröitsi, tarvitseeko sekin vielä\npaperia?\n\n-- Se on sitten vaan niinkuin lupauksen päälle? Ei, ei se kelpaa. Kaikki\npitää olla paperilla. Menkää nyt Kinturi ja tehkää pian sovinto isännän\nkanssa.\n\nKinturi huokasi ja rusahti ikäänkuin pienemmäksi entistään, rinta\nvajosi sisemmäs ja silmät jäivät tuijottamaan tiskillä olevia muruja.\n\n-- Johan minä sitäkin olen koettanut. Kovasti se kävi luonnolle, mutta\nkoetinhan minä. Ja isäntä sanoi: \"kun maksat velkasi ja suostut uuteen\nveroon, niin jää\". Minä olen, näette, hänen tukeistaan rakentanut\nkamarihuoneen tuvan viereen. Mutta mistäs minä rahat otan?\n\nKauppias alkoi vainuta, että Kinturi ehkä aikoo häneltä rahoja\ntiedustella ja rupesi kääntämään purjetta poispäin näiltä\nsydämmellisyyden vesiltä. Hän kiipesi ähkien polvilleen tiskille\nkattolamppua sytyttelemään. Sieltä hän sanoi kyllä hänkin saaneensa\nennen muinoin kovia kokea pelkkien liikeasiain vuoksi. Rahaa ei tule\nsisään ja vekselit lankee, maksupäivä ei koskaan odota. Monta kertaa on\nkaikki niinkuin tulessa. Ruoka ei maita, uni ei tule silmiin, täytyy\nvaan käännellä kyljeltä kyljelle.\n\n-- Jah, jah, -- kyljeltä kyljelle, -- matki Kinturi. Kokemuksien yhteisyys\nilahutti häntä siihen määrään, että molemmin käsin täytyi pyhkiä pitkin\nkutisevaa nenänvartta vuotavia kyyneleitä. Hyvä, hyvä mies se on tämä\nkauppias. Jos se kiristelikin pennisiä, niin mitäs kauppias muuta\nmahtaa! Kerrassaan hyvä!\n\nLamppu syttyi ja valaisi häikäisevästi kaikki puodin pienimmätkin\nesineet.\n\n-- Noh, ei sovi moittia, onhan lopultakin ruvennut hyvin käymään, --\nsanoi kauppias ruuvaillen liekkiä ylemmäs. Hän pudotti itsensä kömpelösti\ntiskiltä alas ja ähki pois kaikki muistelmansa. Kuitenkin antoi hän\nKinturille vielä hyvän neuvon, -- parhaan minkä tiesi.\n\n-- Kuinkas vanha se Kinturin muija jo onkaan?\n\n-- Kolmekymmentä ja kahdeksan ajast'aikaa.\n\n-- Oho, vielä voi Kinturi sitten saada puolitusinaa lapsia tykö. Kuinka\nmonta niitä olikaan entisiä?\n\n-- Yhdeksän on elossa ja kolme on kuollut, -- sanoi Kinturi elpyen\njälleen, ojentui ilosen ylpeästi ja odotti kauppiaan kehasua. Mutta\nkauppias alkoi torua.\n\n-- Onkos se laitaa, Kinturi? Köyhtyisi siinä moni varakaskin, jos\nsemmoinen lapsilauma olisi elätettävänä. Mikä niitä niin paljon\nmaailmaan laittaa? Se on pelkkää tyhmyyttä sellainen!\n\nJa hän kumartui lähemmäksi Kinturia, ja vaikka puodissa ei ollut muita,\nrupesi kuiskuttelemalla neuvomaan, kuinka lapsia voi välttää.\n\nKinturi katsoi suu auki kauppiaan silmiin, ymmärtämättä hänen\ntarkotustaan.\n\nSamassa hulpahti puotiin roikka sahalaisia. Ja kun kauppias lopetti\ntaas samaan huudahdukseen: \"onkos se laitaa, semmoinen lauma!\"\nrupesivat he myös ivaamaan Kinturia hänen lapsiliutansa vuoksi.\nJokainen heistä oli häntä viisaampi. Ja he puhuivat ääneen siitä mitä\nkauppias oli juuri ikään kuiskutellut. Rivoja he olivat kovin suustaan.\n\nKinturi hiostui.\n\nHarvoin hän metsätorpastaan osui näille sivistysmaille, mutta kovia\nkolauksia hän aina sai, kenen kohtasikin. Koetti nauraa ja pitää samaa\nääntä kuin muutkin, mutta sydän oli tuskassa ja halusi pian takasin\nmetsään, niinkuin lintu, joka on eksynyt ihmisasuntoon.\n\nTuli onnettomuudeksi puotiin vielä valttarin lihava rouva vasikanlihaa\nja voita kysymään, ja kun kuuli, että kauppias torui Kinturia\nköyhyydestä, sanoi puolestaan närkästyksellä:\n\n-- Köyhe? Ei pite puhu köyhe. Kun teke paljo lapset ja juopottele ja\nosta kaffet ja vehneleibe, sitte tule köyhe. Kuka keske kaffet juoda,\nkun on köyhe?\n\nJa pyörähti kantapäällään omaa kiivauttaan.\n\nKinturin teki mieli hypätä ilmaan ja haukkana iskeä rouvan niskaan, tai\nmuuten pöllyyttää sitä ja viskata sitten ulos puodista. Se oli Kinturin\nkipakka veri, joka niin käski; mutta esi-isät neuvoivat: kumarra\nkiltisti rouvalle ja sano: \"taitaa olla niin\", ja mene sitten matkaasi\nmetsään.\n\nKinturi totteli aina esi-isiä. Hän kumarsi rouvalle ja sanoi: \"taitaa\",\nkallistui kuitenkin sitten käsien varaan tiskiä vasten ja rouvan\nkuullen, toimellisella kohteliaisuudella, käski kauppiaan panna\npaperiin kilon parasta kolmen markan kahvia ynnä saman verran\npalasokuria -- , \"ja antakaa vielä markan edestä vaikka vehnäsiäkin,\nkoska näkyy olevan tuoreita\".\n\nTämä kosto ei tosin ollut esi-isäin suostumuksella, mutta hän lunasti\nsillä verensä intohimoisen repelemishalun, ja esi-isät tyytyivät.\n\nKesti kauan ennenkuin kauppias sai Kinturin tilaukset kokoon. Rouva\nrupesi katselemaan hiirenloukkua. Silloin Kinturi, joka etsi\nlisä-kostoa, otti vielä senkin ja nyykäytti kauppiaalle, että \"tämäkin\notetaan\".\n\nJa vaikka Kinturi ovessa kuuli kauppiaan vaativan rouvalta lihasta ja\nvoista kaksikertaa suurempaa hintaa kuin minkä itse Kinturille maksoi,\nnautti hän vielä siitäkin kostosta. \"Kukkaro nurin, rouva kulta, ja\nrahat maalle vaan!\" ajatteli hän ja oli mielessään vetävinään ulos ja\nkääntävinään nurin vielä rouvan hametaskunkin.\n\nKauppias ei häntä lainkaan harmittanut. Kauppias teki hänen mielestään\nmitä ammattinsa mukaisesti pitikin, kiskoessaan hänestä, Kinturista,\nkaikkea mahdollista voittoa. Mutta se rouva! Turkane sentään, jospa\nolisi saanut lentää sen niskaan!\n\nAjaessaan kotiin hän yhä hikoili, kun muisteli niitä sahalaisten ja\nkauppiaan neuvoja. Mutta valtatieltä syrjään poikettuaan, ja sen mukaan\nkuin lampunvalon häikäsemät silmänsä jälleen tottuivat pimeään, kun\nnenästä haihtui petruulin ja silakan haju ja korvakin unohti\npuotikellon kilahduksen, väljentyi hänen ahdistunut mielensä jälleen,\nja rauhottuen hän katseli tihkuvassa usvassa häämöttäviä mäntyjä, kun\nne taajentuivat yhä tiheämmäksi seinäksi ja hän vihdoin uppoutui\ntutusti huokuvaan kotikorpeensa.\n\nSe hiirenloukku, jota Kinturi toi mukanaan, tuntui hänestä olevan nyt\nse taikakalu, joka oli vielä auttava hänet jaloilleen. Sillä ainoastaan\ntuo unettomuus oli ehkä syynä hänen ruumiinsa voimien heikontumiseen,\njoka oli häntä ensin niin pelästyttänyt. Kun hän vaan saa hiiret\nhävitettyä ja jälleen nukkuu yönsä, on hän tekevä työtä taas kuin\nkarhu. Itse hän menee päivätöihin, mutta yöltä hän varastaa kaksi\naamutuntia, jolloin on kuudan, ja ajaa tukkia metsästä maantien\nsyrjään, josta ne on joululumilla hyvät toimittaa sahalle, ja silloin\ntienaa viitosen päivää kohden. Putte ei ole nirsu. Sille kun ripottaa\nvähän jauhoa silpun päälle, rouskuttelee se nurkumatta yön läpeensä.\n\nJa kotiin tultuaan Kinturi pyyhkäsi Putteansa vähän oljilla, loi\nlannan, lykkäsi reen vajaan, ja meni tupaan.\n\nPerhe oli jo illastanut.\n\nHän asetti loukun pöydälle, antoi kahvit, vehnäset ja sokerit\nvaimollensa, Marille, ja istui sanaakaan sanomatta syömään perunoita.\n\nMari katsahteli häneen kysyvästi, mutta ei mitään kysynyt, sillä näki\nselvästi, että mies oli nyt vaikenemisen päällä. Suuresti häntä\nihmetytti tämä runsas kahviaineiden tulva. Kahvia oli Kinturi tosin\nMarille aina kovimpinakin aikoina hommannut, vaikka itse ei kahvista\njuuri vähääkään välittänyt, mutta tämmöinen suuri määrä, ja vielä\nvehnäsiäkin, oli sentään tavatonta; ja Mari rupesi epäilemään, että se\nehkä tahtoi häntä jotenkin pistellä. Hän tuli surulliseksi myöskin\nkatsellessaan Kinturia, joka siinä niin sanattomana söi, kenenkään\nvoimatta ymmärtää mitä se siinä ajattelee ja vihottelee.\n\nLapsia oli tuvassa viisi kappaletta pieniä ja yksi suurempi,\nviidentoista vuotias Iita, joka heti isän tultua läksi miesten\nliikkeitä teeskellen talliin apetta Putelle laittamaan. Hukassa olisi\nKinturi ollutkin, ellei hänellä olisi ollut sitä Iita-tyttöänsä; se oli\nhänen lohdutuksensa ja ilonsa, sillä aikuiset pojat olivat jo aikaa\nsitten hänet jättäneet, kun ei Kinturi voinut heille mieluista työtä\ntarjota ja päivätyöt taloon tuntuivat heistä rengintöiltä. Mutta\nmenköötkin vaan pojat sahoihin ja kaupunkiin, kun on kerran sellainen\ntyttö kotona! Niinhän se ärjyy hevoselle kuin vanha tallirenki, ajaa\njäitse saareen ja tuo sieltä heinäkuorman, nostaa hevosenjalat\nkengittäessä, pinoo rangot rekeen, hakkaa halot, äestää keväisen\nkaurapellon. -- Pienistä lapsista oli poikia ainoastaan yksi, Jaakko,\nnoin kuuden vuotias, muut tyttäriä.\n\nLapset ympäröivät hiirenloukun, koettaen arvailla sen tarkotusta;\nkajota ei siihen kukaan uskaltanut isän ollessa tuolla vaikenemisen\npäällä, ei edes Jaakkokaan, se isän heikkoranteinen lempipoika.\n\nSyötyään otti isä satimen, täytti siinä olevan läkkiastian vedellä,\nripotteli jotain murennusta satimen lokeroihin, käski lasten mennä\nmaata ja sulkeutui itse tuvan viereiseen kamariin.\n\nTämän tuvan-viereisen kamarin hän oli rakentanut toista vuotta sitten,\nja siitä pitäin oli nukkunut erillään muusta perheestään. Mari makasi\nlasten kanssa tuvassa.\n\nKamariin tultuansa Kinturi asetti satimen uunin ja seinän väliseen\nnurkkaan, mistä hiirillä oli kulkutie, heittäytyi sitten vuoteelleen ja\noli hiljaa.\n\nEikä kulunut kuin pieni kotvanen, niin jo alkoi nurkassa rapista.\n\nHiiri varmaan tutkien kiertelee loukkua. Nyt se koskettelee sitä, nyt\nvähän rämisyttelee jotain sen liikkuvista osista.\n\nSitten ei kuulu taas pitkään aikaan mitään. Eikä apua odottamisesta.\n\nKinturin ajatukset irtautuvat satimesta ja lähtevät kiertelemään\ntuttuja latuja. Kulkevat aina ensin siihen kotitarkastukseen, joka oli\nniin tärisyttänyt koko hänen elämäänsä ja kääntänyt kaikki asiat nurin\npäin; kulkevat ja hiipivät isännän ympärille, panevat toimeen ankaroita\nsanakiistoja sen kanssa, väliin kiihottuvat käsikähmäänkin, jolloin\nKinturi aina peittoo hänet pahanpäiväiseksi; ja siirtyy sen tehtyään\nkauemmas entisyyteen, siihen aikaan jolloin hän meni Marin kanssa\nvihille ja otti isältänsä vastaan torpan.\n\nMutta jo taas rapisee.\n\nRapisuttelee pahus, mutta ei mene sisälle. Se vissiin oudostelee kojeen\nkiiltäviä läkkiplootuja. Ja Kinturi kiepsahtaa sängystään, ottaa\nuunista tuhkaa, sylkäsee ja hivuttelee läkkituoppia tahraisemmaksi.\n\nSitten paneutuu taas hiljaa loikomaan ja odottelemaan. Ja ajatukset\njälleen kokoontuvat ja lähtevät joukossa liikkeelle, sikin sokin\nniinkuin kymmenen kylän hevoset lumireen eteen valjastettuina. Näin\nalkaa uneton yö.\n\nKuukin rupesi jo toiselta reunalta paistamaan ikkunanpieleen; siitä\nnäki Kinturi, että oli jo keskiyön yli päästy. Selvästi hän kuuli,\nkuinka tuvassa Mari rauhallisesti kuorsahteli, -- se hänen Marinsa, jonka\nkanssa he olivat parhaan ikänsä yhdessä eläneet. Ennen, kun he vielä\nmakasivat molemmat tuvassa ja samassa vuoteessa, ja kun ajatukset näin\nrupesivat kulkemaan, ei hän tarvinnut kuin kallistaa päänsä niin, että\nse kävi nukkuvan Marin olkaan, -- silloin sai rauhan ja turvan.\n\nMutta nyt he olivat jo toista vuotta erillään maanneet. Sillä kyllä\nsekä Kinturi että Mari olivat sitä lastenpaljoutta ajatelleet, josta\nkauppias varotti, vaikkeivät he ymmärtäneet siihen parempaa neuvoa kuin\ntoisistaan vierottumisen. Tosin hänen pienimmät lapsensa olivat\ntodistuksena siihen, ettei hänellä ollut tarpeellista luonnonlujuutta,\nmutta siitä pitäin kuin tämä kamari oli saatu, olivat he vierottuneet\ntoisistaan hyvinkin pian. Sitä vierottamista auttoi vielä sekin seikka,\nettä Kinturi, voidakseen välttää kaikkia hellyyksiä, teki itsensä\nkovaksi ja äreäksi; mutta Mari taas käsitti hänen ärtyisyytensä omalla\ntavallaan ja asettui siihen luuloon, ettei Kinturi enää välitä\nhänestä, ja eli siis elämäänsä vaan lasten seurassa. Eikä tietysti\naavistanut mimmoisilla viljamailla Kinturi häntä kuletti, mimmoisilla\nhopeahely-valjailla ajellutti ja mimmoisen kultatalon hänen\nasunnoksensa antoi -- unetonna heitellessään itseään kamarinsa vuoteella.\n\nJa taas kulki Kinturin ajatuksissa hänen avioliittonsa historia alusta\nalkaen ja tähän päivään saakka.\n\nHän oli vasta toisella kolmatta sinä kesänä kun ensi kerran näki Marin.\nJa Mari oli sinä kesänä täyttänyt vasta kahdeksantoista, solakka\nherrasväen palvelustyttö, pehmeä tukannuppu ylpeästi päälaella -- ja\npuhvihihat.\n\nMitä herrasväkeä ne olivat, joiden kanssa Mari oli näille seuduille\ntullut, ei Kinturi vieläkään oikein ymmärtänyt. Niinkuin muuttolinnut\njoskus istahtavat mäelle tai toiselle, niin osui tämä seutu sinä kesänä\näkkiä herrasväen tulopaikaksi. Niitä tuli valkosia neitosia ja\nmonenvärisiä parasolleja, nuorukaisia, puseroihin ja polvipöksyihin\npuettuja, herroja ja rouvia. Kävivät katsomassa kevätpuroja, luulivat\nlampaita vasikoiksi, hyvin olivat sääliväisiä kaikkia elukoita kohtaan.\n\"Aih, mikä ihana mänty! Katsokaa sen oksia, katsokaa kuinka\nvoimakkaasti ne vääntyvät!\" Semmoisia ne puhuivat. Ja joskus istuivat\npiirtämään niitä samoja mäntyjä. Joskus kuuntelivat niiden huminaa,\nkatselivat pilvenhattaroita, ojentelivat käsiänsä järveen päin ja\npuhuivat isän maasta. Kaikkea ne rakastivat, pieniä kiviäkin\nkeräilivät, ja itkivät kukkasia, kun tuli niittoaika. Talon isäntä\nniitä vähän ymmärsi, muut eivät ollenkaan. Mutta isännän pään ne\npanivatkin pyörälle, josta oli suurta pahennusta. Se rupesi näet niistä\nottamaan mallia, toimitti tyttärilleen hatut päihin ja pani kouluun.\nHänen tapansa muuttuivat herrasmaisiksi ja sen vuoksi hänen piti saada\nmyös enempi rahaa irti maastaan. Hän rupesi myymään metsiä, ja\nensimäiseksi möi metsän Kinturin isänmaan päältä, sen metsän, josta\nkinturilaiset olivat rakennuspuunsa ja tarveaineensa ottaneet. Siitä se\npahennus tuli. Saiko niin menetellä? Sillä nyt tuli torpalle suuri\nhätä, kun rakennusaineet olivat ostettavat. -- Mutta ei siinä kyllä.\nTorpan löysivät herrasväet samoillessaan metsiä sienien poiminnassa ja\nheidän mielestään oli Kinturin niemi ylen sievä, jonka vuoksi he\nrupesivat kyselemään talon isännältä torppaa huvilapaikaksensa. Siihen\naikaan isäntä riitaantui kinturilaisten kanssa lopullisesti, sillä hän\nolisi mielellään myynyt torpan, mutta vanha Kinturi haukkui isäntää,\nkun hän kehtasi sellaista esittääkään. Torpan oli Kinturin isä ja\niso-isä raivanneet korpimetsään järven rannalle, sekä varmuuden vuoksi\nympäröineet alueen kiviaidalla, johon oli mennyt iso-isän parhain ikä.\nMutta isäntä nyt herrasväen opastamana todisti, ettei mitään sellaista\nlakia, joka erikoisesti suojelisi kiviaidalla ympäröityjen maa-alojen\nnautinto-oikeutta, ollutkaan olemassa, ja että kirjotettu paperi oli\nainoa turva, mutta sellaista paperia ei Kintureilla ollut. Ja nyt olisi\nvarmaan hullusti käynyt, ellei se sama herrasväen palvelustyttö, Mari,\njohon Kinturi oli rakastunut, olisi torppaa heille pelastanut. Mari\nnäet jutteli herrasväelle että sillä paikalla muka oli paljon\nkäärmeitä, josta herrasväki pelästyi niin, että kaikki puheet torpan\nostosta raukesivat siihen paikkaan.\n\nTästäpä Marin viisaasta menettelystä Kinturi olikin huomannut, että\nMari myös häntä rakastaa, ja rakastui itse vielä enemmän siihen Mariin.\n\nJa Kinturi muisteli noita aikoja, muisteli kuinka vaikea hänen ensin\noli ollut päästä Marin puheille kyökkiin, kuinka he toisinaan ehtivät\nvaihtaa pari sanaa ja kuitenkin niistä ymmärsivät rakkautensa ja\nriemuitsivat, -- kuinka hän sitten rupesi käymään kyökissä herrasväen\nollessa poissa kotoa, -- sitten herrasväen nukkuessa, -- kuinka Mari\nosaksi siitä syystä menetti paikkansa, kuinka he sen jälkeen menivät\nnaimisiin, kuinka hän otti haltuunsa isältä torpan, ja kuinka talon\nisäntä suostui häneen ainoastaan sillä ehdolla, että torpan vero\nnostettiin melkein kaksinkertaiseksi entisestä.\n\nKovat päivät tulivat Kinturille eteen sen veron vuoksi kohta alusta.\nMutta hän oli nuorra voimakas kuin karhu. Lapsia he rupesivat saamaan\njoka toinen vuosi, ja kahdesti syntyi kaksoset. Marillekin tuli kovat\neteen. Se tukannuppu näytti vuosien vieriessä painuvan yhä alemmas, ja\nyhä enemmän täytyi hänen myös luopua siitä alituisesta siistiämisestä,\nruoka-astiain kiiltävinäpidosta, kukkain kasvattamisesta ja ikkunain\nverhoomisesta pitsikartiineilla, joita herrasväen hyviä tapoja hän\nensin oli niin suurella sitkeydellä noudattanut. Lapset repelivät\nhyllyjen reunoista hänen vaatekoristuksensa, tahrasivat seinäpaperit,\nkolistelivat pöydät ja tuolit loville, ja Mari näytti vihdoin\nhuomaavan, että siisteys on liian raskas taakka torpan paljolapsiselle\nemännälle. Hän muuttui vähitellen tavalliseksi maalaiseksi ja olisi\nkokonaankin unohtanut herrasväen tavat, ellei Kinturi itse olisi\ntahtonut hänen niissä pysyvän. Kas Kinturi ei tahtonut myöntää, ettei\nhän jaksa Mariansa elättää semmoisena kukkana kummoisena oli sen\nluoksensa ottanut. Ja ponnisteli viimeisiin asti, ettei vaan hänen\nMarinsa tuntisi köyhyyden kouria. Kahvia ja sokeria piti Marin\nsentähden saada, myös leninkinsä kaikki laittaa niinkuin ennen.\n\nMutta itsekseen Kinturi jo kauan sitten näki, että asiat huononemistaan\nhuonontuvat.\n\nMitä pitemmälle yö kului, sitä synkemmiksi kävivät hänen ajatuksensa,\nsillä hän alkoi laskea velkojansa, laskea niitä ensin yhdestä päästä,\nsitten toisesta, ensin ilman korkoja, sitten korkoineen. Puolipimeässä,\nkun ikkunaruudut kolkkoina erottuivat pilventakaista kuuta vasten eikä\nmitään elämän ääniä kuulunut, ei lasten pilpatusta eikä Marin\ntouhuamista, silloin suureni sielun silmä sitä tarkemmaksi, eikä mikään\nenää haihduttanut pois näkemästä uhkaavaa todellisuutta semmoisena kuin\nse oli, vaan mitä pitemmälle hän laski velkojansa, sitä selvemmin\nymmärsi, ettei mitään pelastuksen paikkaa ollut. Tänään oli\nviimeinenkin toivo mennyt. Sillä kauppias oli kiivennyt tiskille, kun\nKinturi oli ruvennut rahantarpeestaan puhumaan, ja kauppias oli\nkuitenkin Kinturin ainoa luottomies. Selvästi näkyvä seuraus, -- jos\nsilmiä ei totuudelta ummistanut, -- oli oleva, että isäntä ottaa hänen\ntorppansa sen syyn nojalla, ettei Kinturi voi velkaansa maksaa, ja myy\nsen paikan vieraille. Ei ikinä! Ei ikinä sitä saa tapahtua! Hän on\nkääntävä sata tynnyrinalaa ylös alasin, ja tuhannen sylen ojat hän on\nkaivava, mutta sitä häviön häpeätä hän ei ota vastaan, ei rupea\nvaivaistalon asukkaaksi eikä anna lastensa ympäri maailmata hajota. Ei\nikinä! Hänen voimansa kasvavat jättiläisen voimiksi sen kummituksen\nedessä. Mutta samassa hiipii jo toinen ajatus: et sinä Kinturi ole enää\nse mikä olit nuorempana, mies, jolla oli väsymättömät voimat ja\nteräksinen tarmo. Viime aikoina olet tuntenut hienoa uupumusta ja levon\ntarvetta. -- Ja tämä ajatus se oli kamalin, se ajoi hikeen koko hänen\nruumiinsa, se painoi hänen rintaansa, se tukki häneltä hengityksen.\nSillä voimien menetys -- se on toki viimeisenkin toivonkipinän\nsammumista. Ja hän näkee silmiensä edessä kammottavan näyn, kuinka he\nlähtevät kotitorpastansa ja hänen Iitansa kuulee viimeisen kerran Puten\nhirnunnan.\n\nSe uhkaava kukistuminen kasvoi hänen ylitsensä, hänen sivutsensa,\nalitsensa, päällitsensä, -- kasvoi ja oli joka hetki tukahuttaa hänet.\n\nMutta kesken tätä painajaista tulee häneen äkkiä hurja ajatus: aukaista\novi, astua tupaan, istua Marin vuoteen laidalle, herättää hänet ja\nlaskeutua hänen viereensä itkemään. Mari ottaisi käsin hänen\nkaulastaan, lohduttaisi häntä, -- hän unohtaisi kaikki surut Marin kätten\nhyväillessä hänen päätänsä. Ja se tuntui Kinturista niin onnelliselta,\nhänen sydämmensä sykähti siitä ajatuksesta niin riemastuen, että hän\ntodella nousi vuoteeltaan ja hoiperteli pari askelta ovelle päin.\n\nMutta tuhannet äänet rupesivat hänelle huutamaan:\n\n\"Mitä sinä ajattelet, Kinturi! Etkö ole kiven kovaan päättänyt pysyä\npoissa tuvasta?\"\n\nKinturi vastasi:\n\n\"Ja enkö minä saa surujani hänelle itkeä? Tai eikö hän ole minun\nMarini?\"\n\nJa kun hän katsahti omaan vuoteeseensa, tuntui sinne palaaminen hänestä\nniinkuin palaaminen kidutuspenkkiin. \"Kinturi, tule takasin, pane\nmaata!\" huusivat äänet.\n\nMutta Kinturi liikahti sittenkin tuvan ovelle päin. Ja valtaveri\nkouristi hänen sydäntänsä ja häntä pyörrytti oma aikeensa. Mutta hän\ntempasi oven auki ja astui alusissaan tupaan.\n\nMari tuntui samassa heräävän, nousi puoli-istuvilleen ja sanoi\nunenpöpperössä nopeasti:\n\n\"Mitä sinä haet?\"\n\nKinturi oli etsivinään jotain pankolta ja vastasi vielä tavallistakin\närtyisemmällä äänellä:\n\n\"Perhanaanko sinä olet sen kaljatuopin pannut?\"\n\n\"Siinähän se on höyläpenkillä edessäsi\" -- sanoi Mari ja heittäytyi\ntoiselle kyljelleen seinään päin.\n\nKinturi meni höyläpenkin luo ja pitkissä siemauksissa joi väljähtynyttä\nkaljaa. Sitä tehdessään hän kuuli, että Mari oli jälleen nukkunut.\n\nSilloin hän kääntyi ja meni takasin kamariin.\n\nSyvään huoahtaen ja raukeana hän heittäytyi jälleen vuoteelle laimeasti\npuhutellen esi-isiään, ja heitä uskotellen, että oli todellakin vaan\njanoansa tuvassa käynyt. Ja yhtä laimeasti esi-isät kehuivat hänen\nlujaluontoisuuttansa.\n\nSemmoinen hervottomuus tuli hänen ylitsensä, että hänen silmänsä\ntodellakin ummistuivat, ja ennen kuin hän aavistikaan, loiskahteli jo\nmieli kuperkeikkaa vapauden ihanilla vainioilla.\n\nOhhoh, mikä lepo ja rauha autuaitten mailla! Aurinko paistaa, kiurut\nvisertävät. Kinturi itse kyntää Luojan hyötyisätä kesantoa: kuohkeana\nkääntyy musta multa auran tieltä ja vaossa taivaiset västäräkit\nhyppelevät. Ei ole raja-aitoja, ei näy kivipyykkejä, vaan jokaisen on\nse minkä hän itsellensä muokkaa. Ei myös lapset köyhyyttä tuota, vaan\niloa ja rikkautta. Pojat kasvattavat kotivarsoja ja tytöt hoitavat\nnuorempiansa ja kaikille riittää mielityötä kotitanhuvilla. Kas,\nsiinähän jo tulee Aukustikin kesannolle: \"antakaas isä kun minä\nlopettelen\", sanoo hän. \"Lopettele vaan\". Ja poika nuorin voimin nostaa\nsahran, ravistelee, kääntää, ja lähtee uutta vakoa aukasemaan. Kinturi\nistuu ojan reunalle, pyyhkii hikeänsä, ihaellen katselee nuoren\nrotevuutta. Sitten nousee, panee piippuun, lähtee astelemaan\nkotimäelle, ja jo kaukaa kuulee kuinka Marin pirta paukkuu. Pihalla hän\nottaa nuorimman lapsen syliinsä ja tulee tupaan. Hän pysähtyy avatun\noven kynnykselle. Mari ei heitä huomaa, vaan kutoa helskyttelee, pehmeä\ntukannuppu korkealla päälaella, liivisillään, sukkasillaan, eikä lyhyet\npaidan hihat ylety kyynäspäihin. Kinturi laskee lapsen maahan. Silloin\nMari katsoo taaksensa ja iloisesti naurahtaen kääntyy kangastuolinsa\npenkillä. Ja he katsovat toisiansa ja lukevat toistensa tunteet. On\nkuin Kinturi sanoisi hänelle:\n\n\"Vaikka täällä taivaissa lapsen syntyminen onkin aina uusi siunaus ja\nuusi onni vanhemmille, en minä kuitenkaan tule sinun luoksesi,\nkultainen Marini, sillä minä en tahdo sinulle uutta tuskaa tuottaa, en\ntahdo uutta rasitusta sinun armaille jänteillesi, enkä lisätyötä sinun\nheikontuneille käsiranteillesi.\"\n\nJa on kuin Mari vastaisi hänelle kangastuolinsa penkiltä:\n\n\"Johan sinä puhut niinkuin muistelisit matoisen maailman asioita.\nEivätkö minun tyttöni ole kasvaneet ja eivätkö kaitse minun karitsojani\nja hoida minun pienoisiani? Ja jos vaikka tuhatkertainen tuska minua\nodottaisi ja jos työlleni ei päiviä riittäisi, kieltäisinkö minä sinua,\nkun sinä minun luotani lepoa haet? Ja jos taivas minua siunaa, niin\ntyönkö pelosta minä hänen armonsa lahjoja hylkäisin?\"\n\nKun Kinturi näkee nämä Marin ajatukset, alkaa hän vapista onnesta,\nsuuresta, sykähyttävästä onnesta. Ja ottaa pari askelta tullakseen\nMarin luo.\n\nMyös Mari tahtoo tulla hänen luoksensa ja nousee kangastuoliltansa ja\nlähestyy häntä.\n\nMutta juuri kun Mari tuli ja oli nostamaisillaan kätensä hänen\nkaulalleen, pamahti jokin, ja Kinturi hyppäsi istuvilleen vuoteessansa\nja heräsi.\n\nKaikki oli sitä samaa vanhaa. Kelmeä, sumuntakainen kuu oli jo kerinnyt\nkohdalle. Tuuli huiskutteli tuttua paljasta koivunoksaa ikkunan edessä.\nAukusti oli kaupungin töissä, neljä päivää oli tehtävä taloon, kauppias\noli etukäteen vasikat ja voit ostanut, Iita oli tallin päällä, Hilta\nherrasväen palveluksessa -- --\n\nMikä ihmeen pamaus se oli?\n\nTäysi hiljaisuus vallitsi. Mutta jonkun ajan kuluttua rupesi hiiri\nnakertamaan satimen rautaverkkoa, ja Kinturi ymmärsi, että hän olikin\nkuullut ainoastaan pienen läkkiplootun putoamisen loukun suun eteen.\n\nNyt oli siis vihdoinkin hiiri joutunut kiinni.\n\nSe nakerteli levottomasti ja kiihkoisesti, välillä pysähtyi\nkuuntelemaan. Mutta ylös komeroon nousemisesta ei tullut mitään.\n\nKinturi nousi vuoteeltaan ja kyyristyi nurkkaan sekä otti satimen\nkäsiinsä. Sen etuosassa istui hiiri kokoonlyyhistyneenä,\nliikkumattomana, mutta kuutamon heikossa valossa näkyi selvään vaan sen\nmustan kiiltävät tyrmistyneet silmät, jotka sanomattomassa kauhussa\ntuijottivat rautaverkon läpi Kinturiin, jotakin pelastuksen tilaisuutta\nodottaen.\n\n\"No, kas, onhan siinä murusia vielä, syö niitä, ja kauniistihan minä\njuttelen sinulle, ei vihaa, ei kiukkua. Luule vaan ja usko lujasti,\nettä pelastut. Olet emähiiri, näen minä, -- ja näen myös, ettet uskokaan\nolevasi häviössä, -- et ymmärrä tätä konetta. Mutta katos minä tiedän,\nettä sinun asiasi ovat peräti lopussa. Semmoinen kone se on tämä\".\n\nJa Kinturi löysi naulan ja aikoi sillä likistää hiiren hengiltä. Hän\npisti naulan rautaverkon läpi.\n\n\"Katos peijakasta! Vai kävit sinä hampain kiinni. Äläpäs huoli, ei\nnaulaa hampailla katkaista. Tahtoisit vissiin mieluummin veteen hukkua,\nmitämaks?\"\n\nMutta hiiri ei ottanut noustakseen solaa myöten komeroon, vaikka\nKinturi sitä sinne ahdisteli.\n\n\"Sama se on, hiiri rukka, mihin kuolee, jos veteen elikkä sitten naulan\nkärkeen. Vai mitä sanot? Ainako vaan kattelet? Taisi pienet poikaset\njäädä pesään vikisemään? Nekin pitäisi murusilla syöttää, tienmä. Aih,\naih, ne sinua odottavat: kyllä se mamma pian tulee, mamma se on niin\nviisas, ei se loukkoon joudu. Mutta jouduitpas. Koska joutuupa joskus\npappakin. Joutuu se pappakin, sanon, vaikka on viisautta yli koko\nperheen. Joutuu pappakin, vaikkei lapset luulis, kun he iltapuhteella,\nvalkean loimutessa hänen polvellensa kiipee ja kätensä hänen kaulaansa\npujottaen kyselevät hänen viisauttaan.\n\n\"Ei, hiiri rukka! Ei me päästä, et sinä enkä minä. Ei meidän hampaamme\nrautaan pysty. Eikä ole sitä olentoa, joka meidät päästäisi\".\n\nKun Kinturi huomasi istuvansa permannolla ja vetistelevänsä, suuttui\nhän, otti satimen, meni ja heitti sen ovesta ulos lumelle, tahallaan\ntällöin antaen läkkiplootun pudota pois satimen suun edestä. Ja niinpä\nsatimen lentäessä hän näki sen edellä lentävän pienen mustan kerän,\njoka maahan tultuaan samaa kyytiä kierähti talon alle.\n\nMutta Kinturi sulkeutui takasin omaan kamariinsa, ja alkoi vetää\nhousuja jalkaansa. Sillä hänen täytyi käyttää hyväksensä\naamu-kuudanta, ajaakseen tukit metsästä maantielle, josta hän\nne aikoi joulukuutamoilla viedä sahalle.\n\n\n\n\n2.\n\nKulkukauppias.\n\n\n\"Mikä se noin ratisee?\" sanoivat Vaanikkalan kylän pojat toisilleen ja\npörhistivät korvansa. \"Mikä kumma sieltä tulee?\" ihmettelivät myös\npyykkärit rannassa. \"Nyt se viedään!\" päättelivät muonamiehet\ntahkokivellä, missä he viikatteitansa laskivat, ja hyppäsivät pystyyn.\n-- Ja kaikki pojat, akat, miehet joka taholta juoksivat sitä kalinata\nkohden, joka kuului pajan tieltä.\n\nKulkukauppias, kulkien kylään päin, oli raskasta selkäkuormaansa\nkantaen juuri nousemassa jyrkkää rantamäkeä, jonka takaa ei näkynyt\nvielä kuin sileä taivaanranta. Hiki päässä hän oli ponnistanut jo\npuoliväliin, kun äkkiä kuuli räminän hänkin ja katsahti ylös mäelle.\n\nSiellä tuotiin Vaanikkalan isännän vastaostettua niittokonetta\nrantapellolle. Kone laskeutui, kahden hevosen vastaanpidellessä, mäen\npäältä. Keltaset rautapyörät, punaset akselit ja kiiltävät teräs-osat\ntoisena aurinkona jo kaukaa häikäsivät näköä. Seppä, se puolikuuro,\nvihanen mies, tärisi koneen päällä, keltasessa istuinkupissa istuen ja\nhevosia hilliten, jotka rautain räminätä säikkyen vauhkoina töytäilivät\nhajalle. Ja pojat tanssivat taivasta vasten kauppiaan silmään kuin\npienet paholaiset. Poikien perästä hulmusi akkain hameet.\n\nParrakas kulkukauppias heiskautti pahotellen kättään. \"Eikö mokomata\nlie ennen nähty!\" Niin nuo juoksevat kuin olisivat päästään vialla,\neivät edes huomaa häntä, -- häntä, Miihkalia, joka ennen tähän kylään\ntultuansa sai kaikki ympärilleen ja itse kuninkaana istui tavaroineen\nkedolla tai pirtin permannolla. Ohitse nyt juoksevat, eivät katsahda,\neivät kysy mitä laukussa uutta, mitä sitsiä, mitä kankahia, mitä\nnauhasia, nappia, mitä helmilöitä, kukkaroita, lompakoita, huiveja,\nkellonvitjoja, kauluksia, ja vielä mitä muuta monenlaista.\n\nMokomakin masina!\n\nOlisi kauppias ehkä sittenkin pyörtänyt heinäväen mukaan, -- ehkä olisi\ntullut tilaisuus levittää siellä laukun sisältö johonkin\npellonpientareelle katseltavaksi. Mutta hän huomasi väen joukossa\nainakin yhden herraskaisen ja niin ollen oli parasta pysyytyä\nloitompana. Kauppias alkoi siis kompuroida edelleen ylämäkeen, ja mäen\npäälle vihdoin päästyänsä aukeni tyhjä kylä hänen eteensä. Huoahtaen\nhän laski raskaan laukun selästänsä tien puoleiselle kivelle ja itse\nistui maahan, asetti lakin viereensä ja alkoi punasenkirjavalla\nliinalla pyyhkiä kaljua päätänsä.\n\nHirtehinen! Ei missään vielä heinää näkynyt tehtävän, mutta tottapa\nsillä on uusi kone, koska ei malttanut edes oikeata heinäaikaa odottaa\neikä kohoavia ukkospilviä pelännyt. Ja Miihkali juuri oli varannut\nparhaimman ajan tätä kylää varten, -- sen ajan, jolloin miehet vielä\ntallinparvella istuen haravanpiikkejä vuoleskelevat ja vaimoväki leipoo\nja hein'ajan kaljoja panee. Jos ei nyt tässäkään kylässä kaupat vetele,\nniin kääntyy kaikki hullusti päin. Ei hän ollut vielä niin köyhää ja\nkurjaa retkeä eläessään tehnyt kuin tämä tänkeväinen oli ollut, eivät\nmyös koirat olleet milloinkaan ennen häntä niin vihasesti haukkuneet.\nTottapa niin, kun oli lähtiessään unohtanut viemästä kynttilää kirkkoon\npyhän Miihkalin kuvan eteen.\n\nJa syntinen Miihkali ihmetteli maailman kieroa menoa, -- erittäinkin\ntämän nykyisen ajan käsittämätöntä mullistusta. Toistakymmentä vuotta\nhän oli Suomen saloilla kauppaa käynyt, eikä vielä koskaan ollut ikävä\nhänen mieleensä väkipakolla tunkenut. Mutta nyt se tahtoi tulla, eikä\nMiihkali tiennyt millä sitä enää karkottikaan.\n\nPalata kotipihoille, Karjalan kotikankahille? Ei ole siellä enää isän\nperua, ei maata, toisen rengiksi joutuisi, jos sinne menisi. Ja toisen\nrenkinä ei Miihkalin käsi auraan pysty, toisen renkinä ei käy\nMiihkalilta nuotanveto eikä haulikon käyttö. Ei, mieluummin Miihkali\nkuljeskelee reppu selässä minne nokka vie tai minne sylki tuo, mutta\nsentään vapaana, oman työnsä määrääjänä, ennenkuin palkasta toisen ojia\nkaivaa ja vierasta aitaa vitsottaa. Ehei, kun yksin, niin yksin, mutta\nsentään vapaana!\n\nTaisihan asiat olla ennen muinoin toisin.\n\nKertoihan isävainaa senkin ajan olleen, jolloin ei kauppaa käyty, vaan\nelettiin iso-isän kultaisessa kodissa. Ja veljet ja sisaret ja vävyt ja\nminiät ja langot ja kälyt kaikki yhdessä kylässä vanhan taaton\nympärillä asuivat. Kertoipa muinen isävainaa, kuinka hänen poikana\nollessaan iltapuhteella kotiväki honkaisehen pirttiin kokoontui ja sai\nsiihen vielä vieraankin kylän miehiä. Oli silloin aikaa kansan kokoon\ntulla. Ja vieraat vanhan taaton kanssa käsi kädessä lauloivat, toisten\nkuunnellessa, istuen pirtin pitkillä penkkilöillä, naiset kaikki\nnaurusuulla, miehet mielellä hyvällä. Lauloivat ja kertoivat vapaista\nKalevan uroista, kansasta, joka ei ollut vieraiden veroherrain\norjuudessa, vaan yhtä laulukuningasta kuuli ja yhtä oppi seppo\nIlmarista.\n\nMuistui Miihkalin mieleen hänen isänsä honkainen pirtti, muistui\nveljet, siskot, kaikki kotiväki, josta hän oli vuosikausiksi eronnut,\nkun näille kauppamatkoille läksi. Muistelipa vielä entistä\nmorsiantansa, josta ei tiennyt, vieläkö se häntä odotteli vai oli jo\ntoiselle mennyt. Muisteli vanhaa, hajonnutta kotiansa.\n\nJo taaton aikana, -- kun metsän riista kiellettiin, -- oli isä kertonut\nkovien aikain tulleen sillekin kulmalle ja laulamasta laulumiestenkin\nherenneen -- tai idän maille painuneen. Silloin isä-ukkokin sanoi\nkäyneensä taatolle valittamaan: ei minusta, sanoi, ole näiden veroin\nmaksajaksi, myön peruni, menen savotan töihin, siellä palkka maksetaan.\nMutta vanha taatto virkkoi siihen uunin päältä: \"metsät sinulta\nkielletään, mutta ei älyä viedä, ka, kun ei niin, niin kohtako jo\nherrain rengiksi? Ei, Ontrei poikani; ota reppu selkääsi, täytä savotan\nrihkamilla, vie kaupaksi. On vapautta sinnepäin kun ei ole tännepäin.\nAvarat on maailman tanhuat tallustellaksesi, ei ole rajoa missään, sama\ntuuli siellä kuin täällä, sama päivyt, sama kuudan, samat myös inehmon\nlapset. Ah, älä vapauttasi myö. Ei rupea Karjalan mies toisen\nrengiksi!\"\n\nJa Miihkali muisteli myös mitä sittemmin hänen oma isä-ukkonsa oli\nhänelle sanonut, kun lähetti ensi kertaa yksin neuvoin Suomen puolelle.\n\"Kaksi on tielläsi kovoa, yksi on Suomen vallesmanni, toinen on oma\nikävä. Toista kierrä, -- toista vielä uhommin vältä.\" Ja sen ikävän\nvälttämiseksi oli isä jo aikojen alusta, silloin kuin Miihkali vielä\npoikana häntä seurasi aina Limingalle ja Kemiin asti, tai myös Turun\nlääniä ja Kokemäen rikkaita seutuja hänen kanssaan kierteli, koettanut\nhänen mieleensä painaa noita vanhoja kotipuolen lauluja. Mutta eihän\nMiihkali silloin ymmärtänyt tarkotusta. Miihkali unohti laulut, kun ei\nvuosikymmeniin ollut niitä muistellakseen tarvinnut. Ja nyt niitä olisi\ntarvittu. Nyt -- nyt ne olisi pitänyt muistaa. Miihkali oli alkavinaan, --\njokunen runon sana, kaksi, pyöri hänen kielellänsä, mutta \"kuinka se\nnyt taas olikaan?\" ja \"eihän se niin ollut.\" Auttamattomaksi tunsi\nMiihkali olonsa ja ikävä juurtui juurtumistaan.\n\nEikä se isän puhe vallesmanninkaan varomisesta paikkaansa enää pitänyt.\nEnnen oli kyllä niin asiat, mutta nythän oli kaikki mullin mallin.\nVallesmannit olivat käyneet Miihkalin ystäviksi, -- sitä ei isä olisi\ntainnut uneksiakaan, -- mutta ei Miihkalilla enää hätää heidän tähtensä.\nPahempi oli sijaan tullut. Sillä nyt olivat hänen parhaat\nkauppa-paikkansa hänelle kylmenneet. Missä hän ennen, tosin\njulkiportaita kiertäen, tunsi hyvän tien takapihan kautta\nherrastaloihin, -- missä herrat ja rouvat ennen aikaan kerääntyivät\nkyökkiin hänen laukkunsa ympärille ja naurusuin salasivat häntä\nvallesmannilta tai maakauppiaitten silmiltä, siellä nyt samat rouvat\najoivat kyökistä ja usuttivat koiria hänen kinttuihinsa. Mikä oli tämän\nmaailman niin mullistanut! Kaiken kaupan täytyi käydä vaivaisissa\nmäkituvissa, joissa ei ollut ostajia, vaikka kyllä katselijoita. Äh,\nnoita Suomen kollopäitä torppareita! Niitä ei Miihkali sietänyt. Ne\nolivat hänelle kaikki kuin itkeviä tihkusilmä-akkoja, vaivaisia,\nnykerrettyjä talonpojan orjia.\n\nJa suutuksissaan Miihkali taas heiskahutti kättään koko moskalle,\nkoetti ruveta jotain hyräilemään, ettei enää ajattelisi, mutta ei\nmuistanut laulun sanoja, ja vääntäytyi sentähden nurmelle mahalleen,\npää käsien varaan, parrottunut turpa maata kohden, siihen nukkuakseen.\n\nSillä aikaa niittokone jo oli ajettu rantapellon pitkien apilasarkain\npäähän.\n\nKaikki muonamiesten lapset, ja myös kaikki aikuiset, jotka hetkiseksi\ntöiltään pääsivät, olivat juosseet rantapellon veräjälle, mistä seppä\najoi niitylle.\n\nIsäntää odotettiin tulevaksi.\n\nSeppä tarkasti vielä kertaalleen koneenosat ja öljyili vaan muutamia\npaikkoja. Pojat pysyivät piirissä koneen ympärillä, uskaltamatta\nrähistä vihasen sepän vuoksi.\n\nMutta eivätpä aikuisetkaan mitään puhuneet.\n\nJa syynä äänettömyyteen oli se, että katsomaan oli tullut myös nuori\nhelsinkiläinen herra, joka oli asettunut kesähyyrylle Vaanikkalan talon\nyläkertaan.\n\nEnsi kertaa useat kylän ihmiset häntä nyt oikein nähdäkseen saivat\nkatsella. Ja heidän uteliaisuutensa jakaantui sentähden yhtä paljon\ntämän nuoren herran osalle kuin koneenkin. Suu auki he tutkivat\nerikoisuuksia herran ulkonäössä, ruumiinrakennuksessa, vaatteissa, --\ntarkastelivat hänen kellonvitjojaan, kaulustaan, omituisia\nhienopohjaisia napeilla varustettuja kenkiään, hänen pitkää ja\ntavattoman hienoa paperossiansa. Perin kaunis hän oli kaikkien\nmielestä. Nenäkin oli niin hienoselkäinen, korkeanlainen, ylähuulessa\nvähäiset tummat viiksenalut, ja pieni parran tupsu alahuulen alla.\n\nKyllä oli ennenkin herroja nähty lukemattomia. Mutta uteliaisuuteen oli\nerikoinen syy. Omituisia puheita kulki näet kylässä tästä samasta\nylhäissukuisesta herraspojasta. Sanottiin, että isä, joka oli joku\nkorkea sotaherra, oli lähettänyt pojan tänne maalle parantumaan, kun\npoika oli pääkaupungissa viettänyt hurjaa elämää.\n\nSenpätähden kaikki nyt katselivat sitä niin paljon puhuttua nuorta\nherraa. Ei olisi katsottu, ellei hän, sellaisten puheiden alainen,\nkuitenkin olisi ollut niin kaunis ja hieno. Muutamat unohtivat\ntykkänään mitä varten olivat tänne juosseetkaan ja uppoutuivat niin\nkatselemiseen, että sylki alkoi vuotaa pelkästä suun aukipitelemisestä.\nTäytyihän ihmetellä että semmoinen herra lähetettiin kaupungista --\nparantumaan maalle, jossa ei ollut lääkäreitä eikä sairaaloita,\nainoastaan kanervakankaita ja sammalkorpia.\n\nNuori herra seisoi avonaisen veräjän luona, jonka kautta niittokone oli\npellolle ajettu, -- seisoi kalpeana, kasvot laihuudesta vähän painuneina,\nimi hermostuneesti paperossiansa, niin että posket upposivat suuhun ja\nruskeat silmät kävivät hajamielisesti esineestä esineeseen. Hän näytti\nikäänkuin tuntevan, että hiljaisuus oli syntynyt hänen tähtensä, eikä\nlöytänyt mitään mahdollista suhdetta talonpoikiin. Jo aikaa sitten hän\nolisikin lähtenyt tiehensä tästä katseiden ja arvostelujen\nristitulesta, mutta hänenkin teki mieli nähdä minkä vaikutuksen kone on\ntekevä talonpoikiin. Olihan tuo kone hänen yhteiskuntaluokkansa keksimä\nlaitos kaikkine merkillisine pyörineen ja terineen. Ja sentähden se\nikäänkuin tuki hänen asemaansa.\n\n\"Tuolla se jo tulee!\" -- sanoi Kinturi, joka muutamien muiden kanssa\nseisoi toisen saran päässä, viikatteesensa nojautuneena. He olivat\njuuri saaneet sarkain päät avatuiksi, ja kuivasivat hikeään, lakit\ntakaraivolla.\n\nKinturin herra, Vaanikkalan rusthollari näkyi tulevan mäen päältä. Se\ntuli pyylevänä kekkelehtäen ja Kinturin jo kieltä syhytti häntä\nkatsellessa.\n\nKinturin ajanlaskujen mukaan oli se herrasväkien kotiutuminen näille\nseuduille ollut ainoastaan ensimäinen merkki niihin suuriin\nmullistuksiin, joihin hän sitten loppuiällään oli saanut olla\ntodistajana tässä Vaanikkalan talossa.\n\nKun hän sentähden tänä kuumana kesäpäivänä, jolloin heinänteko olisi\nollut aljettava, oli viikatteineen saapunut rantapellolle ja näki\nhevosparin valjastetuksi niittokoneen eteen, pusersi hän huulensa\nyhteen ja rupesi räpyttelemään silmäluomiaan. \"Tietysti, tietysti\", oli\nhän ajatellut, \"pitäähän se semmoinen meidänkin patruunalla olla.\nJukoliste!\"\n\nYhtämittaisena rappuna oli tämän Vaanikkalan isännän elämä noussut aina\nvaan ylemmäs ja ylemmäs. Ja vaikka he sen kanssa olivat sekä\ntasaväkiset että yhdenikäiset ja kaiken nuoruutensa yhdessä kasvaneet,\noli isäntä siitä herrasväkien tulosta saakka ruvennut pröystäilemään\nKinturin edessä. Jos olot olisivat entisellään olleet, olisi Kinturi\nantanut sille selkään, kuten oli pari kertaa ennen tehnyt, mutta eipä\nollut enää siihen herraan kajoomista. Erittäin sitten kuin se oli\nsaanut suustansa ne onnettomat sanat \"maksa velkas, niin saat jäädä\",\nsen jälkeen se oli niin paatunut, ettei häntä voinut Kinturi enää\nsilmiin katsoa. Vuori oli heidän välillensä kasvanut. Ja samassa kuin\nmielessä oli selkään antaminen, tuppasi käsi sille jo lakkia nostamaan.\nOven suuhun jäi myös seisomaan, kun hänen eteensä tuli hänen\nkamariinsa, missä hän -- lihavuutensa takia enää keinutuoliin mahtumatta\n-- istui haikuja vedellen sohvalla Suomettarensa takana.\n\nKaikki kääntyivät mäkeen päin katsomaan. Pyöreät sorakivet sinkoilivat\nrusthollarin jaloissa ja kuuma tomu pölysi päivänpaahteisella tiellä,\nkun hän asteli alamäkeä, kyynärän pituinen varjo perässään.\n\n-- Herruus tuppaa ruumiiseen kuin pakkanen raajakenkiin, -- sanoi Kinturi\ntoisille.\n\nJa todella tuli isäntä voitonvarmana, uusi mahti rungossansa.\n\n-- Ajahan sinä nyt ensin, -- sanoi hän sepälle.\n\nSeppä peruutti hevoset koneen eteen, nousi istuimelle ja äänettömän\njännityksen kohottua ylimmilleen ajoi koneen liikkeelle. Käärmeenä\nsähisevä ja hytkähtelevä terä upposi apilan syvyyteen, joka vaan vähän\npaneutui terän kohdalla matalammaksi.\n\nJa nauraen katseli isäntä kuinka miehet epäilivät ja nostelivat\nniitettyä heinää nähdäkseen oliko kone todella saanut irti kaiken sen\nminkä oli lyyhistänyt matalammaksi. Sänki oli lyhyttä, maata myöten,\neikä missään ollut tupsuja jättänyt.\n\nJa toisen suupielen mielihyvästä vavahdellessa isäntä huusi\npöyhistellen heille:\n\n-- Se kaataa kuuden miehen edestä!\n\n-- Aina miestä myöten, -- sanoi Kinturi, jonka ei olisi enää tarvinnut\ntyöhön tullakaan sillä hän oli jo aikoja sitten sanottu irti torpasta\nja olisi jo keväällä pitänyt muuttaakin. Olipa häätötuomiokin tullut,\nmutta Kinturi ei kuitenkaan ollut vielä tähän päivään asti uskonut\nisännän totta tarkottavan ja pysyi sitkeästi torpassaan sekä suoritti\ntarkalleen kaikki päivätyöt, vaikkei niihin koskaan enää käskettykään.\nNiin hävyttömäksi hän ei olisi itse Vaanikkalan isäntääkään voinut\nuskoa, että olisi toista kotoa ruvennut maantielle ajamaan. Hän luuli,\nettä isäntä vaan kurilla tällaista peliä piti.\n\n-- Vai miestä myöten! -- huusi isäntä. -- Eikö minulle annettu takauksia\nsen päälle, että koneella on kuuden miehen voima!\n\n-- Tarvitsis koettaa puhuivatko totta, vai jos ovatkin isännälle krääpiä\nmyöneet, -- arveli Kinturi.\n\n-- Koettaa niin sitä pitäisi, -- ja isäntä on hyvä sitten ja lisää öljyn\nhinnan ja miehen päiväpalkan ja vielä kahden valakan voimat.\n\nTämä naula veti: Isäntä rupesi todella jotakin päässänsä laskemaan. He\ntiesivät, että monissa miehin puhuttaissa se joutuu aina ymmälle ja\ntyhmistyy.\n\n-- Ja kun vielä hinta pannaan ja prosentit -- sula vahinko siitä tulee,\nellei se enemmän edestä niitä.\n\nMiehet olivat jo edeltäpäin keskenään suostuneet yllyttää isäntä\nkilpakoetukseen ja yhdellä kertaa todistaa hänelle, että miesvoima on\nsittenkin kaikkia koneita luotettavampi. Kun isäntä ei kieltänyt eikä\nkäskenyt, asettuivat he kohta toinen toisensa viereen viikatteita\nhiomaan, alkaaksensa kilpaniiton.\n\nMutta kun nyt seppä pääsi takasin sen saran päähän, mistä oli lähtenyt,\nrupesi isännän neljäntoistavuotias poikavekara kiusaamaan, että isä\nantaisi hänen ajaa niittokonetta.\n\nPojan silmät kiiluivat halusta päästä koneen istuimelle.\n\nJa kaikkien hämmästykseksi isäntä tarttui poikaan rinnuksista ja\npaiskasi hänet ylös istuimelle.\n\n-- Anna soida!\n\nSe oli vaan uhkamieltä. Hän antoi poikanulikan kilpailla kuuden\njäntevän miehen kanssa!\n\nMiehet alkoivat niittää.\n\nKinturi, kaikista valituksistaan huolimatta vielä tanakka ja ketterä\nmies, heilui ensimäisenä. Hän otti leveältä ja huuhtoi kumarassa,\nmelkein maata myöten. Toiset tulivat hartaasti perässä, ja kaikkien\nheidän niskansa ja hajallasäärin-olemisensa todisti miten tiukalle\nsiinä voimia pinnistettiin.\n\nNuori herra oli ihastunut tähän kilpailuun, ja erittäin siihen, että\nkone niin loistavalla tavalla tulee voittamaan miehet.\n\nYhä kiihkeämmin imien paperossiansa hän rienteli poikien parvessa\nkoneen ja miesten väliä.\n\nJokin hyvämieli näytti hänet mukaansa temmanneen. Ikäänkuin hän tällä\nhetkellä olisi unohtanut oman surullisen vakaumuksensa siitä, että hän\non jokin taivaan ja maan välillä heiluva tarpeeton ruoko, ja olisi nyt\nodottamatta saanut tuntea todellista yhteyttä ihmismaailman kanssa. Ja\nkoneen lähestyvä ja taas etenevä rätinä, ja kiurut ja sirkat ja\nmettiäiset, jotka surisivat apiloissa, kaikki auttoivat sitä hyvää\nmieltä, puhuen hänelle: ei maailma ole niin toivoton kuin näyttää,\ntulevaisuus on iloa, valoa, yhteyttä, ja sinäkin vielä tulet toiseksi.\n\nKuitenkin, kun hän innoissaan näin rienteli paikasta toiseen, rupesi\nhuomiota vetämään puoleensa eräs toinen seikka, joka oli hänelle\narvotuksena. Väki ei ollut lainkaan innostunut eikä mitenkään\niloissaan. Lukuunottamatta muutamia poikia ja isäntää itseänsä, joka\nkädet lakkarissa rehennellen voitonriemuisena katseli ajavaa poikaansa,\nolivat muut tosissaan ja selvästi toivoivat miesten ottavan voiton\nkoneesta. Kun hän kääntyi kahden vaimon puoleen, jotka seisoivat\nveräjällä katsomassa, ja ilmaisi näille arvelunsa, että niittokone nyt\njo oli paljon edellä, niin tosin toinen vaimoista, suu nöyrässä\nhymyssä, myönsi koneen olevan voiton puolella, mutta seuraavana hetkenä\nnuoriherra huomasi heidän kiihkosta kalpeina seuraavan kilpailua,\nikäänkuin olisivat vielä viimeiseltäkin toivoneet koneen joutuvan\ntappiolle. Miehet taas ponnistivat voimiaan aivan kuin tappio olisi\nollut heille mikäkin hengen asia. Eivät nauraneet, vaan olivat vihasen\nja kiihottuneen näkösinä.\n\nMiksi eivät kaikki olleet yhtä iloset siitä, että oli keksitty\ntämmöinen nerokas kone, joka kuuden miehen vaivat säästää ja siirtää\nkoko raskauden ihmisiltä vetojuhdille?\n\nJa yhä selvemmin hän tunsi, että jotakin tässä tapahtui semmoista, jota\nhän ei ymmärtänyt, jotakin paljon tärkeämpää kuin hän oli luullut\ntullessaan katsomaan niittokoneen käyntiä.\n\nPuolen tuntia levähtämättä niitettyään miehet palasivat takasin saran\npäähän, ja näkivät kohta, että kone oli sillä valin kaatanut enemmän\nkuin kahdesti sen minkä he.\n\nIsäntä kiipesi nyt itse puhkien niittokoneen istuimelle ja ajoi sitten\nhengästyneenä heidän ohitsensa.\n\n-- Joko piisasi? -- ivaili hän.\n\nKovasti henkeä puhaltaen ja kuumasta höyryten miehet nojautuivat\nviikatteihinsa ja huusivat kaljaa. Yksi heistä kirosi kuuluvasti\nisännän perään, joka pään keikahdellessa ja takin täristessä\ntyytyväisenä eteni heistä.\n\nVähän aikaa seistuaan miehet noutivat takkinsa ja kovasimensa, ja koko\nväki rupesi totisena lähtemään niityltä.\n\nSilloin nuoriherra päätti mennä miesten mukaan ja liittyä heidän\nseuraansa.\n\nHän ei ollut vielä milloinkaan tosissaan keskustellut talonpoikien\nkanssa, ja jos olikin joskus sitä koettanut, niin se ei ollut ollenkaan\nonnistunut. Hän oli esiintynyt heidän edessään jonkinlaisena\nsukkeluuksien sanojana, jolle he pitivät velvollisuutenaan nauraa,\nvaikkei naurattanut eikä ollut edes sukkelaa. Tyhmempää suhdetta tuskin\nolisi voinut keksiä, -- suu meni väärään, posket rupesivat vavahtelemaan,\nnauru oli luonnotonta, sanat tulivat suusta turhan meluavasti ja\näänekkäästi. Ja hän matki jostain syystä heidän murrettansa, ja kuuli\nitse kuinka hän käytti sitä väärin. Mutta mitään muuta suhdetta kuin\ntuota sukkelan herran näyttelemistä ei hän ollut voinut tähän asti\naikaansaada. Ja kuitenkin hän tiesi varmaan, että heidän ja hänen\nvälillä on suuri, voimakas yhdysside, nimittäin se, että he olivat sen\nsaman maalaisen luonnon lapsia, jota ainoata hänkin sydämmessään\nrakasti. Pohjalla oli jokin suuri yhdysside, mutta silmissä ja kielellä\noli vaan väärinkäsitystä, eikä mikään puheenaine tuntunut koskaan\nolevan se oikea.\n\nMutta nyt hänellä oli kuin olikin oikea puheenaine.\n\nHän joudutti sentähden askeliaan ja saavuttikin miehet mäen rinteellä.\n\nKinturi sen huomattuaan, erosi edelle, sillä hän ei rakastanut puhella\nherrassäätyyn kuuluvien kanssa ja aina mieluummin vältti heitä. Mutta\nne kaksi muonamiestä pysähtyivät vastaanottamaan herran tarjoomia\npitkiä paperosseja ja sytytettyään ne hänen tulestaan ja vilkaistuaan\nsyrjään, josta päin epäilivät heille naurettavan, läksivät nuorenherran\nkanssa rinnan kylään päin.\n\nNuoriherra rupesi nyt, myötäymmärrystä tavottaen, juttelemaan kuinka\nhänkin oikeastaan vihaa kaikkia niittokoneita, sillä sen kautta häviää\nvanha runollinen heinänteko. Hän sanoi \"runollinen\", mutta huomasi\nkohta, että sitä sanaa talonpojat eivät ymmärrä ja rupesi toisella\ntavalla selittämään, kuinka hauska oli ennen katsella niittomiehiä ja\nharavaväkeä, mutta nyt se ehkä kaikki häviää tuon ratisevan koneen\ntieltä.\n\nMiehet myöntelivät ja hän itsekseen ilostui, että oli aivan odottamatta\nlöytänyt tien tuohon hienoon yhteisyyteen itsensä ja heidän välillään.\nJa siihen nyt lujemmin tarttuakseen hän rupesi vielä runollisemmin\nkuvaamaan entistä heinäntekoa. Mutta vaikka miehet myöntelivät moneen\nkertaan ja eri äänenpainoilla, eivät he omasta puolestaan yhtyneet\npuheeseen. Sen sijaan he käänsivät puheen ja rupesivat tiedustamaan\nsellaisten koneiden hintoja ja parhaita lajeja. Kysyivät, ovatko\nenglantilaiset vai amerikalaiset koneet parempia, -- seikkoja, joista hän\nei tosin voinut antaa mitään tietoja.\n\nJa yksi sanoi ihan päinvastoin:\n\n-- Olispa joka miehellä maata, kyllä sitte koneetkin kelpaisivat.\n\nJosta lauseesta nuoriherra selvään huomasi, ettei syy heidän\nkonevihaansa riippunutkaan runollisuuden rakkaudesta. Ja ettei siis\nnytkään mitään keskinäistä ymmärrystä ollut olemassa.\n\nToinen sanoi vielä:\n\n-- Sen tietääkin, ainahan koneella paremmin niittää kuin näillä\ntällaisilla, mutta kun se perhana --\n\n-- Älä sinä noin rumasti herran kanssa --\n\nNuori herra kiirehti sekaantumaan:\n\n-- Ei, ei, sanokaa vaan mitä sitten: kun se perhana -- ?\n\n-- Niin, meinaten, kun se perhana -- en paremmin osaa sanoa -- pääsee\nkaikki työt teettämään tuommoisilla poikanaskaleilla ja panee miehet\npois. Miehet saa koittaa sahoihin ja kaupunkeihin. Mutta mitä työtä\ntämmöinen kaupungissa saa, joka on ikänsä maata kyntänyt?\n\nNuoriherra luuli vihdoinkin voivansa olla heille hyödyllinen; hän\nsanoi:\n\n-- Ruvetkaa itse viljelemään maata, valitkaa itsellenne joku paikka ja\nrakentakaa siihen oma mökki --\n\nMiehet katsahtivat suu auki toisiinsa. Yksi muonamiehistä sanoi:\n\n-- Ei ole maata.\n\nTähän nuoriherra aikoi nostaa kätensä osottaakseen noin ylimalkaan\nmetsiin päin ja sanoakseen: onhan tuollakin maata -- ja tuolla -- ja\ntuolla, sillä ei hän vielä milloinkaan, metsissä ja korpimailla\nharhaillessaan -- joka oli hänen suurimpia nautintojaan -- ollut tullut\nedes ajatelleeksi että ne olivat jonkun omaisuutta. Aina hän oli myös\nihmetellyt, miksi ei niin moneen sopivaan paikkaan, niemen kärkiin --\nlahden poukamiin oltu rakennettu noita ihania pikku mökkejä, joita hän\nei olisi vaihettanut komeimpiin kaupungin palatseihin. Mutta juuri kun\nhän aikoi nostaa kätensä osottaakseen miehille maita, hänet pysäytti\najatus, että hän ehkä sanoo jotakin tyhmää, ja hän vaikeni. Muonamies\njatkoi:\n\n-- Eihän se meidänkään isäntä mistään hinnasta anna maata vuokralle,\nvaan tahtoisi häätää entisetkin torpparit.\n\nJa toinen muonamiehistä sanoi:\n\n-- Olisi Rauhalahden kartanon maanviljelysneuvoksellakin lääniä vaikka\ntuhannelle torpalle, mutta eipä vaan anna maitaan viljelyksen alle.\nKasvakoon maa ennemmin kanervaa ja puolukan varsia, mutta älä tule\npyytämäänkään arennille.\n\nKinturi, joka oli kaiken aikaa kulkenut vähän edellä ja toisella\nkorvallaan kuunnellut keskustelua, jättäytyi nyt niin paljon\nettä saattoi sanoa myrkyllisen sanansa siitä suuriläänisestä\nmaanviljelysneuvoksesta, joka oli hänen erikoisen vihansa esineenä. Hän\ntarkotti maanviljelysneuvosta, mutta sanoi kaikista herroista yleensä:\n\n-- Mistä herrat löysiä miehiä töihinsä ottaisivat, jos köyhä väki maata\nsaisi. Kyllä ne tietää, miksi eivät mailleen päästä!\n\n-- Mutta sehän olisi kauheata, jos niin on kuin te sanotte, -- puhkesi\nnyt nuoriherra puhumaan. -- Siitä täytyy kirjottaa sanomalehtiin! Te\nsiis sanotte, ettei teille vuokrata maata? Niinkö?\n\n-- Ei pahinta korpimaatakaan.\n\n-- Ja siksi, että olisitte köyhiä ja tarjoutuisitte halvasta töihin?\nNiinkö?\n\n-- Mitäs ne muuta tahtoo!\n\n-- Se on hirveätä! herrat siis tahtovat, että löytyisi köyhiä maattomia,\njotka olisivat pakotetut tulemaan tehtaihin. Tästä minä kirjotan.\nKatsokaas -- se maanviljelysneuvos -- se on minun tuttuni -- taikka\noikeastaan hänen tyttärensä on minun morsiameni, -- mutta ei se mitään\ntee, kyllä minä paljastan kaikki asiat, jos se mies kerran on\nsellainen.\n\nKinturi meni taas edelle.\n\nNuoriherra sanoi miehille käyvänsä heidän luonaan vielä tarkemmin\nasioita tiedustelemassa, ja erosi heistä mäen päällä. \"Sitäkö se\nolikin!\" sanoi hän itsekseen, mennessään nopein innokkain askelin,\nmaahan katsoen ja pieniä viiksiänsä kiivaasti hypistellen, taloon päin.\n\nMiehet pysähtyivät katsomaan hänen jälkeensä.\n\n-- Mikähän pappa se oli? -- sanoi yksi heistä.\n\n-- Ja mitä se sanomiin meinasi kirjottaa?\n\n-- Mahtaako tuommoinen mitään kirjottaa. Taisi vaan piruuttaan puhua --\n\n-- Olleeko täysmielinenkään --\n\nJa miehet poikkesivat omille teilleen; toiset menivät pitkin kylätietä,\nmissä seisoi pieniä mäkitupia toinen toisensa vieressä; toiset taas\nmenivät metsätielle. Mutta juuri kun he tulivat sille kohdalle metsää,\nmistä polut erosivat eri torpille päin, kuului Kinturin torpasta päin\nkimakkaa ja vihasta koiran haukuntaa. Miehet seurasivat Kinturin polkua\nvähän matkaa ja näkivät, että koira haukkui kulkukauppiasta, joka suuri\nlaukku selässä näkyi juuri astuvan tuvan ovesta sisälle.\n\nSiiloin miehet menivät Kinturin torpalle. Eivät he tosin milleen\nostoksille menneet, mutta juttelemaan sen tutun kauppiaan kanssa, jolla\nviime aikoina oli ollut niin paljon haastamista.\n\nJa siellä, sillaikaa kuin kauppias levitti rihkamansa Marin eteen,\nsyntyi miesten kesken puhe taas vuokra-asioista.\n\nKulkukauppias selitti heille, ettei maat olleet jokapaikassa maailmaa\nniin jaetut kuin täällä. Hän sanoi, että heillä päin, Suomen rajan\ntuolla puolen, maat jaetaan talonpoikien kesken perheen suuruuden\nmukaan ja joka kymmenes vuosi.\n\nVielä sanoi, että isä Tsaari aikoo kurittaa Suomen herroja, ottaa\nheiltä maat ja jakaa maattomille. Kielsi mitään vuokrakirjoja enää\ntekemästä ja kielsi myös ensi syksynä ja keväänä viljaakaan kylvämästä,\nsillä -- sanoi hän -- maamittareita tulee kesällä kuin harmaita kissoja,\nettä kaikki pellot sotkeutuvat.\n\nMiehet kuuntelivat, ja poskipäät punasina tulivat ulos Kinturin\ntuvasta. Palamaan syttyivät miesten sydämmet. Sillä niin käy aina\nihmissydämmen, kun se alkaa kuulostella vapauden tuulten puhallusta, ja\nkun aavistus herää, että hänen kitumisensa voi vielä tämän ajallisen\nauringon alla eikä vasta haudan takana onneen vaihtua.\n\nKaikki olisivat kohta lujasti uskoneet näitä kulkukauppiaan puheita,\nellei Kinturi itse olisi niitä vielä epäillyt.\n\nMutta sentäänkin puheet kulkivat toiseen kylään ja löysivät matkallaan\nkaikkialta virikettä niinkuin maassa kytevä valkea kuivista\nsammaleista. Toisesta kylästä kulkivat kolmanteen, jossa niitä kohtasi\nsanoma, että samaa oli jo sielläkin kuultu. Ja neljännessä,\nkirkonkylässä, oli sitä kuultu sapelivyö-santarmilta itseltänsä.\n\nAlustalaiset alkoivat kaikkialla kokoontua parviin ja kujilla ja\ntakapihoilla he salaista neuvoa pitivät.\n\nJa maasammaleissako ja katajissako vaan valkea kyti? Ei, loitompana se\njo leimahteli, niinkuin orava se viskautui kuusiin, sähähdellen\npaloivat jo petäjät, kulona kulki sanoma salojen halki.\n\n\n\n\n3.\n\nNuoriherra.\n\n\nJos maailmassa kävi kulo, eli jos sydämet syttyivät ja nousivat\nkapinaan tai ihmiset uusia yhteiskuntia rakensivat, -- siitä eivät\ntienneet mitään ne mehiläiset, jotka Vaanikkalan rusthollin vanhassa\nmetsistymään jätetyssä riikuna- ja kirsikkapuutarhassa surisivat. Sata\nvuotta olivat surisseet, sata vuotta vielä aikoivat surista, niinkuin\nsata vuotta sama sinitaivas oli mitenkään muuttumatta heidän yllänsä\nkaareutunut ja samat kukat joka kevät, mettä tarjoten, heidän\nympärillensä puhjenneet.\n\nKumminkaan ei ollut kaikki mehiläistenkään mielestä niinkuin olisi olla\npitänyt, -- ei lähimainkaan. Niityiltä olivat kukat tänävuonna parhaaseen\nkukoistukseensa hävitetyt, jonka vuoksi puutarhaan oli ilmestynyt\ntäyteen vieraiden kupujen mehiläisiä. Mutta ei siinä vielä kaikki paha.\nKiusallisinta oli, että Vaanikkalan isäntä oli hajotuttanut vanhan\npäärakennuksen ja sen sijalle rakennuttanut uuden, kaksikerroksisen,\nponttilaudoilla vuoratun, jonka oli vetänyt niin lujaan vernissaan,\nettä inhottava haju täytti koko puutarhan, hukutti tuntemattomaksi\nkukkain tuoksuvivahdukset ja synnytti siten mehiläisten maailmassa mitä\nsuurinta hämminkiä. Keltasia lastuja, tiilikivenmuruja ja kalkkirapaa\noli veistoksilta jäänyt ruohokkoon, -- sekin oli inhottavaa. Mutta\nkerrassaan surkeata oli se, että vanhan rakennuksen oli täytynyt antaa\ntilaa uudelle, -- sen vanhan, yksikerroksisen, joka tosin joskus\nmuinaisina aikoina oli ollut punamullalla sivelty, mutta sittemmin\nvanhuuttansa harmaantunut ja sammaloitunut, -- jonka pystypäin seisovien\nvuorilautain alla olivat sadat ampiaispesät ja miljoonien mehiläisten\nsateenpitopaikat. Oli hävittänyt vanhan ja rakentanut uuden,\ninhottavan, kiiltävän laitoksen, joka ei voinut muuta kuin työntää\nluotansa jokaisen tuntehikkaamman olennon. Oli tavotellut rakentaa sitä\nherraskartanon malliin, mutta arvatenkin hänen oli toisen kerroksen\nikkunoihin päästyä lopultakin tullut surku tukkien määrää, koska\nikkunain yli oli raskinut panna enää vaan pari varvia ja lyönyt kohta\nkaton päälle. Räystäät tulivat näin ikkunain yli, joten katto muistutti\nkorviin asti painettua hattua, sekä ilmaisi maantienkulkijoille sen\nmitä isäntä oli tahtonut juuri salata, nimittäin, ettei talo ollutkaan\nmikään herrastalo. Varmaankin tätä asiata parantaaksensa hän vielä\nrakennutti korkean suljetun kuistin ovien eteen, -- ja sen aivan ilman\nmitään räystäitä, sekä maalasi kohta siniseksi.\n\nKottaraiset, ylen pitkävillaiset linnut, -- jotka olivat myös entisen\nvanhan talon sammaltuneiden räystäiden alle pesineet, tulivat tänä\nvuonna, niinkuin aina ennenkin varhain keväisillä. Ja mikä pettymys ja\nmikä kauhistus heitä kohtasi!\n\n-- Kyllä, kyllä minä sinut kostan, -- lauloi yksi, joka nyt sai luvan\ntehdä pesänsä vanhaan kuuseen. -- Odota sinä, kyllä minä kostan! Kun sinä\npääset valtiopäivämieheksi ja musta silkkihattu päässäsi kolmen aikaan\npäivällä kävelet Helsingin esplanaadilla, olen minäkin siellä, lennän\nja merkitsen valkosella sinun mustan hattusi, että kaikki ihmiset,\njoiden ohi vaellat, nauruansa pidättäen tukkivat suitansa!\n\nMutta mitäs siinä mehiläistenkään ja ampiaisten vihat ajan pitkään\nauttoi! Ja tottuuhan vihdoin pahempaankin kuin keltaiseen liinaöljyyn.\nOnpa niitä sitäpaitsi oksanreikiä ja rakosia vernissatuissakin\nlaudoissa. Sade pullistaa ja pouta ravistaa. Ja niin mehiläiset jo\nloppukesän kuluessa alkoivat lähestyä ja tutkistella uutta taloa.\nLentelivät suristen pitkin seiniä, pysähtyivät, taas kohosivat, taas\nalenivat, tai sivuttain liikkuivat paikasta toiseen. Päivä paahtoi sinä\nkesänä vielä elokuunkin lopulla yhtä kuumasti kuin heinäaikana. Ja\npaahtoi jo varhaisesta aamusta alkaen.\n\nSiihen aikaan jokunen heistä uskalsi toisen kerroksen päätyikkunan\ntasalle asti -- lensi ja ensin peräytyi pitsikartiinia, jota sisältä\ntuleva vetotuuli löyhytteli avonaisesta ikkunasta, mutta kierroksen\nmentyään mehiläinen teki uuden yrityksen ja pullistuneen kartiinin\nhulmuamisesta huolimatta lensi kuin lensikin sisälle. Mutta siinä,\npelkästä mielenjännityksestä voimat pettivät ja mehiläinen putosi\nkirjotuspöydälle. Siivet värisivät, vaan eivät nostaneet enää lentoon,\nja takajalkain laahatessa hervottomina perässä mehiläinen alkoi\netujaloillaan hätäisesti ja liukastellen kömpiä sileiden paperien\npäällä. Oli pudonnut sille paikalle, mihin oli kirjotettu: Surkeita\nepäkohtia, ja vielä jotakin muuta alkua. Ja suurella vaivalla, siipien\nyhä väristessä ja toisinaan auttaessa -- ei lentoon, vaan ainoastaan\ntekemään surisevia kuperkeikkoja -- oli juuri päässyt sen kirjotetun\npaikan ylitse, kuin hyvänhajuinen, hieno nenäliina painautui hänen\npäällensä, viskasi hänet ikkunasta ulos, ja nuoriherra itse istui\npaperiensa ääreen.\n\nHän otti esille juuri surkeat epäkohdat ja silmät tottumattomissa\nrypyissä luki vielä kerran alusta alkaen siihen saakka mihin kirjotus\noli keskeytetty, piirsi sitten jatkoksi muutamia ankaroita sanoja,\nsitten pari vielä kovempaa, ja yhä tuimempaa jatkoa miettiessään alkoi\nkynänpäätä pureskella. Mutta tällöin hänen katseensa vähitellen\nkohdistui yhteen kohti. Puutarhan ylitse se näki Vaanikkalan suuren\nkivinavetan, ja vastakkain sattuvien, hämähäkinverkkoisten ikkunain\nläpi navetantakaisen, kohtisuoraisessa päivänpaisteessa sinertävän\nnurmirinteen, jossa tuuli heilutteli pitkiä horsmia. Ei se katse nurmen\nsinervyyteen pysähtynyt, vaan ainoastaan ilahtuen kimmahti takasin\nnavetan läpi, palasi puutarhan yli taas yläkerran avonaisen ikkunan\npimeyteen, ja meni mustista silmäteristä suoraan ihmisen sisälle. Kynä\nhiljaa vaipui, tottumattomat rypyt silisivät silmien välistä pois,\nlapsellisen hyvänmielen ilme alkoi väreillä huulilla. Ja niin hän pani\nsyrjälle surkeat epäkohdat, otti esille postipaperin, ja kirjotti\nsiihen: \"Rakas isä\", sekä alkoi rapistella paperille rivin toisensa\nperästä. Hän nosti toisen jalkansa tuolille ja istahti sen päälle.\nRuumis köyristyi paperin yli ylenmääräisestä kirjottamisen innosta.\nKärpäset surisivat ympärillä, hiki pisaroitui hänen otsalleen, hän ei\nhuomannut kuumuutta, pyyhki vaan nenäliinalla otsaansa ja käsiään ja\ntaas kirjotti. Jo mehiläisetkin olivat jälleen löytäneet sisälle. Yksi\npaukutti kattopaperia, toinen pyrki lentohyökkäyksillään puhkasemaan\nikkunalasia, kolmas kiersi hurjassa vauhdissa ympäri huonetta, joka\nnäin oli surinaa täynnä. Mutta ei nuoriherra nyt kirjottamiseltaan\nmitään huomannut eikä kuullut.\n\nEi kuullut edes kuinka ovi aukeni ja sen läpi pistäytynyt pää tervehti\nhäntä.\n\nKun ei tervehdykseen tullut vastausta seurasi päätä koko muukin\nihminen. Se katsahti ympärilleen ja astui sitten kirjotuspöytää\nkohden, -- lyhyen puoleinen herrasmies, päälaki hiukan kalju, viikset\npunertavat ja karkeat, mutta muu parranajelu sekä mustan vaatetuksen\nkuosi ja kauluksien ynnä mansettien valkeus niin huolellisesti\nhoidettuina, että viiksien karkeus tuntui sekin hänessä vaan\nhienoudelta. Hän tuli pöydän luo ja sanoi:\n\n-- Mitäs sinä kirjottelet, Edvard?\n\n-- En mitään. Kas Vendell, milloinka sinä tulit? Ja näin varhain?\n\nMuutamia ihmisiä mainitaan aina sukunimellä, eikä kukaan, olipa kuinka\nhyvä tuttu tahansa, ota milloinkaan selkoa heidän ristimänimestään,\nyhtä vähän kuin he itse kellekään puhuvat omaisistaan, kotopaikastaan\ntai muista personallisista asioistaan. Semmoinen oli herra Vendell,\nnuori lääkäri, toveruudestaan ja hiljaisuudestaan tunnettu.\n\nKuitenkin oli herra Vendellin käden päällä sininen ankkurinkuva ja\nselvät kirjaimet S. V., joista olisi aina voinut muistaa myöskin hänen\netunimensä. Näitä kirjaimia herra Vendell tosin vältteli asettamasta\nnäkyviin ja häpesi, ikäänkuin ne olisivat olleet hänelle todistuksena\najoista, joita hän ei tahtonut muistella, -- hän oli tainnut joskus aikoa\nmerimieheksi. Jokin hämärä rakkauden historia lienee sitten tehnyt\nkäänteen hänen elämässään ja saattanut hänet sivistyksen kaikkein\nsyvimmille ja hienoimmille poluille. Paitsi sitä, että hän oli lääkäri\nja soittoniekka, oli hänessä omituinen pessimistisyyden piirre --\nvarmaankin tuon vuosikausia kestäneeen onnettoman rakkauden tuote, --\njoka siihen kädessä olevaan entisyyden leimaan ei ollenkaan sopinut,\ntai suhtautui tämä leima siihen pessimismiin niinkuin valkoinen\npystykaulus hänen karkeihin viiksiinsä: teki hänet sitäkin hienommaksi.\n\n-- Saavuin tänne varta vasten huomauttamaan, että sinun, Edvard, täytyy\nvihdoinkin lähteä mukaan Rauhalahteen. Minä olen nyt tullut sinua\nhakemaan.\n\nToinen rypisti haluttomasti silmäkulmansa eikä vastannut mitään.\n\n-- Kuulitko, Edvard? Me ajamme nyt Rauhalahteen. Kauemmin ei voi enää\nviivyttää, se rupeaa todellakin näyttämään jo liian omituiselta.\n\nEi sittenkään tullut vastausta.\n\nMutta Vendell näytti olevan taas tuolla itsepäisyyden tuulella, jolloin\nhän vei tahtonsa läpi huolimatta mistään esteistä. Ei hänen\nhyväntahtoista sitkeyttänsä kukaan pystynyt ajan pitkään vastustamaan.\n\nHän meni kaapille, veti laatikon auki, tarkasti siellä olevia\nliinavaatteita ja tuli kaksi erilaista kaulusta kädessään jälleen\nkirjotuspöydän ääreen.\n\n-- Kummanko näistä nyt panet kaulaasi? Minusta ainakin tämä suora\npystykaulus pukee sinua paljon paremmin kuin nuo taitetut. Vai mitä\nitse sanot?\n\nEdvardin olisi tehnyt mieli käydä kiinni siihen mieheen ja paiskata\nvasten seinää, tai tallata jalkoihinsa niin ettei hänestä olisi jäänyt\nkuin liejuinen paikka maahan. Se esiintyi kuin itsevaltias. Voidakseen\nmieltään hillitä Edvardin täytyi välttää katsahtamasta Vendelliin\npäinkään. Hän pelkäsi tällä kertaa nähdä Vendellin isoja korvia, jotka\nhäntä niin usein olivat hermostuttaneet; -- ne korvat muuten oli\nVendellillä suuren soitannollisuutensa vuoksi, hän soitti mainiosti\npianoa.\n\nMutta herra Vendell ei ollut huomaavinaan Edvardin kiukkua. Hän tiesi\nhyvin, että Edvard joskus ei voinut häntä sietää. Ja jäi äänettömäksi\nja rupesi liikahtamatta paikaltaan itsepäisesti odottamaan Edvardin\nvastausta. Kunnes Edvard vihdoin kärsimättömänä nousi ja päästäkseen\nenemmästä piinasta, -- hän tiesi että kun Vendell alkaa jotakin jauhaa,\nniin se jauhaa loppuun asti, -- sanoi kiukustuneena:\n\n-- No, lähdetään sitten! -- Ja lisäsi: koska minulla on muutenkin vähän\nasiaa sinne.\n\n-- Vähän asiaa? -- sanoi Vendell. -- Onko se vähän, että on oman\nmorsiamen syntymäpäivä?\n\nEdvard meni viereiseen huoneeseen peseytymään, sekä pani oven jälkeensä\nkiinni merkiksi, että Vendellin ei ollut sinne tuleminen.\n\nKuului kuinka hän siellä tuskitellen ja tiuskuen haki kaapista\nvisiittivaatteita. Sitten kuului kuinka hän kaateli vettä vatiin ja\nalkoi läiskytellen peseytyä.\n\nMutta herra Vendell, yksin jäätyään, ennenkuin istui, vilkasi\nkirjotuspöydälle ja hänen silmänsä sattuivat heti \"Surkeisiin\nepäkohtiin\", joilla Edvard oli peittänyt isälle kirjottamansa kirjeen.\n\nHerra Vendell ei voinut olla kumartumatta pöydän yli.\n\n\"Surkein vääryys on, että kun maata löytyy yltäkyllin, sen viljelemistä\ntahallisesti vaikeutetaan. Kaiken maan täytyy olla viljelykselle\nvapaan\" -- oli siihen kirjotettu. Ja toisessa paikassa luettiin: \"Maa on\nsen, joka sitä viljelee.\" -- Ja vähän alempana: \"Me olemme parasiitteja.\"\n\n\"Varmaan on tarpeen, että löytyy maattomia eli toisin sanoen\nleivättömiä, jotka olisivat valmiit nälkäpalkoista tekemään rikkaiden\nhaluamia töitä\", -- luki herra Vendell yhä suurenevin silmin. Mutta kun\nhän uteliaana käänsi lehden, ei jatkoa ollutkaan. Sen sijaan paljastui\nkirje isälle.\n\nHerra Vendell oikasi ensin itsensä ja aikoi jättää lukematta, mutta\npalasi kuitenkin viiksiänsä hermostuneesti pureskellen jälleen pöydän\nluo, kumartui ja luki:\n\n\"Nyt kirjotan sinulle, rakas pappa, sanoakseni että maalle tuloni taisi\ntodella olla minulle olla suureksi hyödyksi, tai siinä on ehkä jotain\naivan ratkaisevaa minun suhteeni, vaikka sitä silloin vastustinkin.\nMaalle tulo on vaikuttanut minuun nyt aikaihmisenä samalla tavalla kuin\nennenmuinoin, kun meitä lapsina tuotiin kesäksi kaupungista. Voin yhä\naivan samalla tavalla innostua puroista, kanervakankaista ja\nharhailemisesta metsissä ja vuorilla. Täällä en voi edes käsittää\nmitään juomahalua. Täällä muutun niin laiseksi, että jälleen rupean\nujostelemaan ihmisiä, ja muisto siitä olennosta, mikä olen kaupungissa,\nkammottaa minua enemmän kuin ketään teistä. Tämä luonto on minulle\nEllida-vainajan ja mamma-vainajan asemasta. Jos ei olisi näitä koivuja\nja sammalia ja männynrunkoja, niin tuntisin itseni ihan kodittomaksi,\neikä parantumisestani olisi toivoa.\n\nMutta eihän kesä ja tämä dolce far niente aina kestä; pian minun täytyy\njälleen muuttaa kaupunkiin, ja toivoton olisi tilani siis sittenkin,\nellei nyt olisi tullut jotakin ratkaisevaa lisäksi. Minulle ei ole\ntehnyt hyvää täällä niin paljon yksinäisyys, kuten sinä ja tohtorit\nodotitte, vaan päinvastoin olen juuri täällä tullut yhteyteen\nsellaisten ihmisten ja olojen kanssa, joita en tiennyt maailmassa\nolevankaan. Me elämme kaupungissa, emmekä tiedä mistään. Tämä maailma\non niin kummallinen ja rakennettu niin suurelle vääryydelle. Ja kuka on\nrakentanut, ellemme me juuri itse. Ajatteles, kaikkihan tulee\noikeastaan maalta, niinkuin se leipä jota me syömme, ja kaikki ihmiset\novat oikeastaan maalta kotosin, ja kuitenkaan ei kukaan ajattele niitä,\njotka kyntävät ja kylvävät. Minä olen vasta täällä ensi kerran\nymmärtänyt kuinka surkeassa asemassa toinen puoli ihmisiä on, juuri ne,\njotka muutenkin saavat enin raastaa. Te kaikki, jotka johdatte\nyhteiskuntaa, te ette ole pahoja, niinkuin sinä, pappa, et ole paha. Ja\nkuitenkin on täällä maalla niinkuin me sivistyneet olisimme juuri\ntahallamme, pettämisen ja nylkemisen aikeessa ja vieläpä ihan\npirullisella viekkaudella järjestäneet kaikki omaksi eduksemme. En voi\nenää ilolla kävellä metsissäkään. Mutta minä kerron alusta asti kuinka\nse on minuun vaikuttanut.\"\n\nNyt kuului Edvardin ääni oven takaa toisesta huoneesta:\n\n-- Et suinkaan sinä vaan siellä lue minun kirjettäni?\n\nHerra Vendell hypähti pöydän luota. Hän ei ollut uteliaisuudessaan\nhuomannut kyllin kuulumattomasti kääntää lehteä.\n\n-- Kuinka voit ajatella minusta jotain sellaista, -- hän huusi takasin.\n\nMutta hetken kuluttua painautui taas pöydän yli.\n\n\"Jo keväällä kun minä asetuin tänne ja kun täällä maalla oli vielä\nsellaista että kuten tiedät paikotellen on kokoonpainunutta lunta ja\ntoisin paikoin taas ei ole lunta, menin minä kerran illalla kävelemään\nja tulin ruman, paljaaksi haaskatun metsän läpi ihan odottamattani\nyhteen torppaan, joka oli omituisen kauniilla mäellä ja kiviaitojen\nympäröimä. Kun en nähnyt mitään ihmisiä, menin minä lähemmäksi, tulin\nportista sisälle ja rupesin katsomaan vanhan petäjän keltasenpunasta\nkylkeä, johon ilta-aurinko paistoi. Silloin pyrähti lapsilauma jostakin\nläheltä, ja ne juoksivat minua pakoon sisälle. Minä rupesin katsomaan\nmitä ne siinä olivat tehneet, ja näin semmoisella lumettomalla\npaikalla, siinä petäjän juurella, lastuista rakennettuja pikku katoksia\nja tikuilla aidattuja tarhoja, joissa oli rivittäin pieniä vihertäviä\nmännynkäpyjä. Ne olivat tietysti lehmiä, jotka seisoivat navetoissa.\nIhan juuri niinkuin mekin muinoin pieninä leikimme Ellidan kanssa, kun\nmamma hirveiden muuttopakkausten jälkeen oli vihdoin vienyt meidät\nmaalle, eikä siellä enää ollut katukiviä. Kuinka hyvin Ellidakin olisi\nymmärtänyt, että he, kun oli paljasta maata, vaikka maa olikin vielä\nkosteata, heti rupesivat semmoista leikkimään! Selvästi tunsin, että\nkaikki ihmiset ovat oikeastaan samaa, -- ja samoja hienoja tunteita\nliikkuu heissä, vaikka me luulemme heitä vaan talonpojiksi.\n\nNyt äskettäin minä jälleen muistin tuon torpan ja päätin mennä\nkatsomaan millaiselta se näyttää, kun puut ovat lehdessä. Taas kuljin\nsaman rumasti hakatun metsän läpi, mutta torppa oli sitten niin kaunis,\nettet voi kuvailla, -- ei tavallisessa merkityksessä, vaan jossain\nuudessa. Ei ollut mitään kukkasia, vaan ainoastaan puhdas nurmi ja\nkattoa ei näkynyt pihakoivujen tähden. Minulla oli maalauslaatikko\nmukana, mutta ei tullut mitään maalaamisesta. Kohta huomasin, että oli\npaljon väkeä ja jotain tavatonta tapahtui. Ja niin olikin. Torpassa\nistui vallesmanni ja kaksi polisia -- mitä inhottavia uniformujä niillä\nnyt on! -- ja oli vielä joitakin lihavia talonpoikia. Ne olivat siellä\nkuin kotonaan, ja pitivät huutokauppaa. Kaikenlaista torpan tavaraa oli\nlattialla. Kun he luulivat, että minäkin olin tullut jotain ostamaan,\nniin käskivät he minutkin sisälle ja olivat muka hirveän kohteliaita.\nMutta minä koko ajan tarkastin vaan torpan lapsia, jotka seisoivat\novensuussa vaikka olivat omassa kodissaan, ja yksi melkein\ntäysikasvanut tyttö itki haikeasti, niin että koko ruumis tärisi, kun\nruvettiin hevosta huutamaan. Kuinka minä en huomannut huutaa sitä\nhevosta, siirtääkseni sitten sen heille takasin ja vaikka koko\ntorpankin ostanut, en minä voi antaa itselleni anteeksi. Ne siellä\nhuusivat rakennuksia erikseen ja eri ostajat niitä saivat. Minulle\nsanottiin, että torppari on ajettu pois, kun oli riitaantunut isännän\nkanssa. Hän oli olevinaan hyvin toimelias, mutta minä näin, että hän\nolisi ollut valmis lyömään tuskasta päätänsä seinään. Ajatteles, he\nsanoivat, että hänellä muka ei ollut laillisia papereita ja torppa oli\npysynyt vaan edellisten maanomistajain lupauksilla! Mutta kuinka voi\nolla mahdollista, että tähän maailmaan syntynyt ihminen ei saa pitää\nsitä paikkaa, jota hän ja hänen isänsä ovat kuokkineet ja vielä kaikki\npellonkivet aidoiksi koonneet? Ajattele jos meitä näin ajettais! Eikö\nse ole hänen ja kaikkien hänen lastensa koti, jossa he tuntevat\njokaisen polun ja jokaisen männyn ja kiven? Saako ihminen repiä toista\nihmistä tämän kodista, ja kuinka tämmöinen asia voi riippua paperista?\"\n\nHerra Vendell hätkähti taas pöydän luota, sillä oli niinkuin Edvard\nolisi liikahtanut ovelle päin, ja huusi toiseen huoneeseen, niinkuin ei\nolisi ollut edes aikeissakaan lukea kenenkään kirjeitä:\n\n-- Minun täytyi lähettää Rauhalahden hevonen pois, mutta onko teidän\nisännällänne edes kunnollisia kääsejä antaa?\n\nEdvard huusi vastaan:\n\n-- Sillä niitä on jos minkälaisia, on vaikka vaunujakin, -- inhottavalla!\n-- Ja pesuvesi alkoi taas läiskyä.\n\nMutta kun Vendell kuuli veden läiskeen, hän piti mahdollisena katsahtaa\nvielä kirjeen loppuun, jättäen ajan täpäryyden takia pois sen mikä oli\nvälillä. Ja lopussa seisoi -- mikäli herra Vendell ehti sieltä täältä\nvilkaista:\n\n-- \"Olen löytänyt elämäni tehtävän -- tahdon taistella tämän sorretun\nkansanluokan puolesta. -- Vielä minustakin tulee mies, rakas pappa. Saat\nnähdä! Tämä ei ole mitään hetkellistä innostusta. Minä tahdon sovittaa\nkaiken entisen, millä olen sinulle surua tuottanut. Pian kirjotan\njälleen. Vastaa tähän kirjeeseni!\"\n\nHerra Vendell tuli hyvin totiseksi luettuaan loppuun.\n\nKun Edvard sitten ilmestyi peseytyneenä ja pukeutuneena samaan\nhuoneeseen, sanoi herra Vendell:\n\n-- Jos sinulla todella ei ole tällä kertaa halua lähteä, niin --\n\n-- Kas se on kaunista: ensin se väkisin panee toisen pukeutumaan, ja\nsitten \"ei lähdetäkään\".\n\nJa vähän ajan perästä he todella istuivat rinnakkain mukaviin\nkääseihin.\n\nKun he jo ajoivat, sanoi herra Vendell:\n\n-- Taisit vähän närkästyä minuun.\n\n-- En voi sietää syntymäpäiväretkiä kesällä.\n\n-- Mutta ajattelehan itse: onko koskaan kuultu, että sulhanen\ntuollaisella mielellä lähtee morsiamensa kotitaloon, jossa päälliseksi\nei ole kokonaiseen kuukauteen käynyt!\n\n-- Onko siitä jo niin pitkä aika? -- sanoi Edvard rypistäen haluttoman\nhajamielisesti silmäkulmiaan. Sitten katsahti Vendelliin ja he molemmat\nnaurahtivat.\n\nHe ajoivat lähes penikulman matkan puhumatta sanaakaan toisilleen.\nKunnes Edvard rupesi jatkamaan siitä mihin he olivat lopettaneet:\n\n-- Katsos, minulla on aina se tunne, että koko tämä asia on isäni\npuolelta pantu vireille yksipuolisesti minun hyväkseni, että näet minä\nmuka sen kautta jotenkin \"parantuisin\" taikka niin -- . Mutta ajattele\nkuinka kömpelöä se on Martan suhteen!\n\n-- Jos olisit todella rakastunut, et varmaankaan noin kaivelisi itseäsi.\n\n-- Sinä et siis luule, että olen rakastunut?\n\nNäin kysyen Edvard katsahti Vendelliin ja ihmetteli miksi tämä vähän\npunastui.\n\n-- Luuletko sitä edes itsekään?\n\nEdvard huokasi eikä vastannut tähän kysymykseen ennen kuin taas pitkän\nmiettimisen perästä:\n\n-- Kuinka sanoisin? Olisinhan minä tavallani silmittömästi\nihastuksissani, mutta sittenkuin asiasta rupesi tulemaan totta, ja\nerittäin nyt täällä maalla, tunnen että siinä ihastuksessa on minun\npuoleltani jotain epärehellistä.\n\n-- Et ole toisin sanoin enää ihastunut.\n\n-- En todellakaan tiedä tahtoisitko että olisin ihastunut vai että en\nolisi! -- sanoi Edvard vähän hermostuneesti. Sitten hänen silmäkulmansa\nvetäytyivät kärsiviin ryppyihin, ja kauan ja vaikeasti etsien oikeaa\nvastausta hän sanoi:\n\n-- Ei niin, vaan Martta on rakastunut toiseen olentoon kuin siihen, jota\nminä oikeastaan olen. Jos hän minua tuntisi, niin ei ehkä ollenkaan\nolisi rakastunut. Meillä ei taida olla mitään yhteistä pohjaa. Hekin\nsiellä odottavat, että minä parantuisin, ja se tapahtuu tietysti heidän\nmielestään siten että minä rupean siistiksi maatilan haltijaksi, mutta\nminä en usko ollenkaan siihen elämään, jota he elävät, enkä koko heidän\nRauhalahteensa. Mitä ihmeitä he niin paljolla maalla tekevät? Kaksi\npenikulmaa vaan Rauhalahtea ja Rauhalahtea!\n\nHerra Vendell katsahti ajatuksistaan hajamielisesti ympärilleen, eikä\nvastannut mitään.\n\nSiihen kuivui heidän keskustelunsa.\n\n\n\n\n4.\n\nRauhalahti.\n\n\nLaajat ovat Rauhalahden kartanon metsäiset takamaat, sankat sen korvet,\njoiden pehmeä maasammal ei ikinä näe sinisen taivaan pilkistystä,\njoiden vanhat puut, kaukana lauttausväyliltä, kaatuvat palokärjen\nkuorittaviksi. Ja maatuessaan ne ovat vieneet sammaleen alle muistonsa\nmuinaisista vainon ajoista, jolloin vapaa kansa ylivoimaa korpiin\npakeni ja sinne hukkui, mutta alistuvainen kansa, vallottajaan suostuen\njäi asuinsijoille, petti uskonsa, jätti Tapionsa, jätti kaikki\nkotoisetkin haltijansa, runonsa virsiin vaihtoi, laulajansa\nsielunpaimeniin, miekalla tuotuun sielunlunastukseen suostui.\n\nVuosisatoja on niistä ajoista vierinyt ja vanhojen lahopuiden unet ovat\nenää houreita. Jo ovat vallottajain lasten lapsien lapset unohtaneet\nkantaneensa vallottajan veristä miekkaa, jo ovat myös vallotetut\nunohtaneet olleensa kerran vapaina. Yksi on nyt muka jumala näiden kuin\nnoidenkin, yksi jumala, joka pyhän tahtonsa mukaan on maailman kahteen\nleiriin jakanut, herroihin ja palvelijoihin. Ja tämän uskon alla on\nrauha maahan tullut. Kukoistavat lait ja asetukset, leviävät vihreät\nvainiot, kohoavat kultaristikirkot, joihin nöyrä kansa polvillensa\nlankeaa ja messukaapun eteen päänsä paljastaa.\n\nVihertävät vainiot, kukoistavat lait ja asetukset, mutta entisyyden\nmuistot maatuvat korven sammalien alla.\n\nEikö elä enää muinainen vapauden henki?\n\nKorpi yksinänsä huokaa, tyhjänä ja autiona.\n\nPois korvesta se, joka onnen iloa ja vapauden valoa nähdä tahtoo.\nIhmisrinnasta sen sittenkin täytyy löytyä. Pois autiosta tyhjyydestä\nlakeille sivistyksen asunnoille.\n\nSamota päivä, samota toinen, harvenee sankkakin kuusikko, päättyy\npisinkin korpi. Jo alkaa näkyä kantoja kaadettujen puiden jäliltä, jo\nkurottautuu joku koivunkin huikula kuusten välitse valoa kohden, jo\nvaihtuu mustikka puolukan varsiin, jo tuntuu talvitien jälki, jo\nvälähtelee puiden välitse sininen lammenpinta, maat jo alenevat\npajupehkoisiksi vesijätöiksi, luonnonniityiksi lehtosaarinensa, jo\nyhtyy talvitiehen toinen, jonka nurmeen ratas on railot syönyt ja\nhevosenkenkä keskiväylän polkenut. Tie poimuttelee kummulta kummulle,\nmilloin nousee näkösälle, milloin kiertelee notkelmissa. Ja tuossa jo\nonkin ihmisasumus; tuossa toinen havumetsän laidassa, tuossa kolmas,\nneljäs -- kokonainen kylä kulon polttaman harjanteen rinnassa, -- mökki\nmökin vieressä niinkuin pääskyn pesät käpristyneinä vuoren harmaaseen\nkivikkoseinään. Mitä peläten? Miksi ei väljemmille aloille? Miksi ei\nalavammille ahoille? Miksi lehmä ei apilankukkia etsi, vaan\nsuolaheinäsiä palokannon kainalosta kitkee? Veropäiviäkö mies on\ntehnyt, kun riutumus rinnassa kotiin palajaa ja sanaa sanomatta\nvuoteeseensa painuu? Veromarjasiako tyttö poimii, verovihtojako neito\nlehdikosta taittelee, kun ei laula eikä ilakoi?\n\nYhteiskunnallisiako epäkohtia olemme lähteneet hakemaan,\ntaloudellisiako syitä tutkimaan, joiden tähden rikkaudet ovat ihmisten\nkesken epätasaisesti jakautuneet? Ei. Sitä runon ja vapauden pyhää\ntulta olemme lähteneet hakemaan, joka ei voi ihmisrinnasta koskaan\ntyyten sammua. Missä ovat sen liekit, missä kajastelee sen loimu?\n\nEi asu vapauden voima täällä kivikkoharjanteella, ei ole ajat näissä\nkylissä runontekoaikoja.\n\nPois siis täältäkin se, joka onnen iloa ja vapauden valoa ihmisten\njoukosta löytää toivoo. Pois täältä väsymyksen harmaalta soramäeltä,\nmissä laululle ei aikaa löydy, missä jänteet ja jäsenet, sormet ja\nvarpaat, aivot ja ajatukset kaikki veron maksussa työskentelevät,\nniinkuin kone, joka puuttuu henkeä.\n\nJa tuossapa jo tie yhtyy kolmanteen tiehen, jossa ei enää rattaan\nrailot tunnu. Sannotettuna ja ojitettuna se laskeutuu lakeuksille ja\nsen sivussa käy telefoonitolpat, ja langat ilosesti laulavat.\n\nJo aukenevat hovin ulkokartanoiden vuoroviljelykseen pannut\napilaniityt, jo tulevat vastaan puhdistetut puistot ja harvennetut\nhakamaat, jo vihantelevat pääkartanon kotivainiot, ja mitä lähemmäksi\ntullaan, sitä syvemmät ovat ojat, sitä harjavammat kesantosarat. Näetkö\nviheriäistä lehmuskumpua kiertelevien salmien ja ihanien lahtien\nviimeisessä poukamassa, heleäin laihojen ja lehtoisten mäkien keskellä?\nSinne kaikki tiet johtavat. Siellä, missä vuorien seisauttama tuuli\nlehahtelee lämpimämmin kuin missään muualla ja myös päivänpaiste on\nsuuremmiksi ja tummemmiksi kasvattanut puiden lehdet ja syvemmän\nvehreiksi ruohikot ja rannan kaislat pitemmiksi, -- siellä pilviä\npitävien lehmusten ja ikivaahterain alla on Rauhalahden kartanon\nvalkonen rakennus. Valkonen se on, mutta vaahterain vehreässä\npimennossa sekin valkea vihertää, vihertävät sammaltuneet räystäät ja\nniiden syvyydessä pesivien pääskysten rinnat, vihertävät tummat\nikkunalaudat ja mustat ruudut sekä niiden pitsiuutimet.\n\nPihatantereella liikkuu siropukuista väkeä, pihalla ja puistikoissa,\nsillä paljon on alituiseen väkeä Rauhalahden kartanossa, on omaisia,\non myös vieraita, on miniöitä, on lankoja, on kälyjä, on serkkuja,\non orpanoita, on serkkujen serkkuja ja näiden ystäviä ja vielä\nystävienkin ystäviä, jotka saapuvat ja taas matkustavat pois ja\ntaas saapuvat ja taas matkustavat. Mikä tulee viikoksi, mikä\npariksi, mikä pistäytyy päiväksi. Ja lapsia vilisee kaikkialla,\nja niiden hoitajia, niiden kantajia maitopulloineen ja\ntyöntövaunuineen ja kapaloineen. Toiset leikkii hiekassa, toiset\nnurmella, lintujen kanssa kilpaa viserrellen. Täysikasvuisemmat\nleiriytyvät milloin mitenkin, eri leiriin sentään neitoset ja\nnuorukaiset kroketteineen, lawntennisineen, huviretkineen, lauluineen\nja tanssineen, -- eri leiriin tädit pääkipuineen ja kahviselikkeineen ja\n\"toista-oli-ennen-meidän-nuoruudessamme\" -huokauksineen ja\n\"nykyajan-nuoriso-osaa-vaan-huvitella\" -valituksineen. Mutta kaikki\novat sittenkin yhtä onnellista joukkoa, jota seurustelu lämmittää\nsisältäpäin ja kesäiset päivät ulkoa, -- onnellista vapaudessaan,\nonnellista huolettomuudessaan -- onnellista yksin jo siksikin, että\nsyrjäisten kadehtiessa saavat lukea itseänsä kuuluisan ja rikkaan\nRauhalahden tuttavapiiriin.\n\nSiellä, pehmoisten mattojen päällä, vanhanaikainen merenvahapiippu\nkädessä, tasaisesti keinahtelevassa keinutuolissansa istuu hän itse,\nkaiken keskus, kaikkien talvi- ja kesäteitten keskus, kaikkien\nsilmänkantamattomien vainioiden keskus, kaikkien kyntöjen ja kylvöjen\nkeskus, myös kaikkien hyvän toivomusten, terveyden toivomusten ja\npitkän ijän toivomusten keskus, sukulaishellyyden ja omaisrakkauden\nympäröimä maanviljelysneuvos, Rauhalahden kartanon lempeä aatelisherra.\n\nHän on jo koko lailla harmaantunut sekä päästään että parrastaan. Hän\nistuu enemmän kuin kävelee -- istuu alituiseen keinutuolissansa ja\nsavuringit nousevat. Hän ei enää liiku maillaan kuten ennen käskyjä\njakelemassa, vaan häneltä tullaan kysymään. Levollinen raukeus on\npainautunut hänen jäseniinsä, harmaat viikset ovat tupakinsavun\nvaikutuksesta kodikkaasti kellastuneet ja silmäinalukset\nlempeämielisesti pussiutuneet. Jos hän joskus nousi ja lähti maitansa\nkatsomaan, niin ei hän sitä tehnyt tarkastamisen aikeessa, vaan hän\nteki sen ainoastaan nauttiakseen kaikesta mitä edessään näki, -- siitä\nettä kaikki oli niin hyvässä kunnossa, -- että kaikki kävi niinkuin\nitsestään. Hän voi vapaasti pyhittää vaikka kokonaisen päivän vanhojen\nhistoriallisten kirjeiden lukemiseen, sillä Rauhalahdessa säilytetään\nesi-isien kirjeitä ja vastauksia niihin ammoisilta ajoilta; -- se on\nRauhalahden tilan suuri ylpeys. Ei sitä historiallista kuuluisuutta,\njoka ei olisi ollut -- ellei sukulaisuussuhteissa niin ainakin jossain\ntekemisissä Rauhalahden kanssa. Paitsi useilta Suomen sodan sankareilta\noli siellä omakätisiä kirjeitä muun muassa Armfeltilta, Aminoffilta,\njopa kuningas Kustaa III:ltakin, -- jotka kaikki olivat tyystin\nkoteloihin suljetut ja sitten hienoihin nahkakantisiin osastoihin\njärjestetyt. Muutamat kaikkein arvokkaimmat olivat lasirasioihin\nlevälleen asetetut. Näiden kirjeiden keskellä liikkui\nmaanviljelysneuvos kuin pyhätössä. Hän tunsi ne numerolleen,\nsisällykselleen ja melkein puustavilleenkin, mutta sittenkin\nlukemistaan luki niitä ja luki kokoontuneelle perheelleen, sukulaisille\nja vieraille aivan kuin olisi pyhää toimitusta suorittanut.\n\nMaanviljelysneuvoksella on lapsia seitsemän, ja lapsenlapsiakin jo\ntoista kymmentä. Mutta hän on vielä vanhoilla päivillään mennyt uusiin\nnaimisiin -- olennon kanssa, joka on koko maailman kummastuttanut sillä,\nettä vastoin kaikkea tavallisuutta on osannut säilyttää mitä parhaimmat\nvälit lapsipuoltensa kanssa, on osannut muuttua Rauhalahden\ntaloudellisen elämän johtajaksi ja kuitenkin pysyttää sen entisenä\nniille, joilla siinä on vanhat koti-oikeudet. Kuuluisa hän on myös\nsiitä taidosta millä osaa erilaisimpien ihmisten kanssa seurustella, --\nosaa syventyä tilapäisimpiinkin keskusteluihin, elävimmällä hartaudella\nseurata toisen ajatuksenjuoksua, -- ja kuitenkin samassa tietää, mitä\nkyökissä tapahtuu, missä tilassa mitkin hänen hoitoonsa uskotuista\nlapsenlapsista ovat, mitkä niistä ovat nukutettavat, mitkä syötettävät,\nmitkä ulkoilmaan lähetettävät.\n\nMutta jos oli tämä kaikki suurta ja hyvää, niin vielä suurempaa ja\nonnellisempaa oli isännän ja emännän keskinäinen väli.\n\nNiinkuin he kumpikin erikseen kelpasivat esikuvaksi toinen isännästä\ntoinen emännästä, niin he yhteisesti kelpasivat avioparin ihanteeksi.\nMahdoton oli läheisintenkään sanoa kumpi heistä oli vallan päällä,\nsaati sitten syrjäisten päästä tuon arvotuksen perille. Ja senvuoksi jo\ntämän tärkeän kysymyksen ratkaisemattomuus kiinnitti heihin uteliasta\nhuomiota, niin että kaikkia heidän erikoisimpiakin suhteitaan\nseurattiin tämän kysymyksen selville saamisen aikomuksessa.\nTavallisesti heidän välillään tapahtui ainoastaan pari kolme sanaa:\nRouva tuli, kumartui keinutuolissa istuvan miehensä korvaan jotakin\npuhumaan. Sen jälkeen he katsahtivat toisiinsa, vaihtoivat\nkuulumattomasti muutamia sanoja, ja jos olivat eri mieltä, niin\nympärilläolevien vieraiden katseet janoisina ja jännittyneinä\nuppoutuivat heidän kasvojensa ilmeihin, -- mutta odotetun kiivastumisen\ntai edes jonkun kärsimättömän olkapäänkohautuksen asemesta mies\nnaurahtaen taputti häntä kädelle, vaimo myös naurahtaen sanoi: hyvä on!\nja meni ilosena. Ja kuka tietää mitä tärkeitä asioita saattoi silloin\nolla päätettynä! Eikä kukaan voinut sanoa mieskö teki päätöksensä kohta\nkun huomasi mitä mieltä vaimo oli, vai vaimoko luopui omastaan, kun sai\ntietää miehensä ajatuksen.\n\nJoskus, sattumalta, jäivät ne valkoiset kaksoisovet auki, jotka monien\nmattoisten salien sarjassa ja aina avonaisten vierashuoneiden läpi\ntavallisesti näkyivät suljettuina. Silloin nekin vieraat, jotka muuten\neivät kotolaisten tavoin sisäisimmissä huoneissa käyneet, saivat nähdä\ntämän \"kaikkein pyhimmän\". Esineet siellä näkyivät hyvin hämärästi,\nikkunat olivat verhotut, puolipimento siellä vallitsi; mutta sen\nhämärän keskellä kiilteli kahden vierekkäin seisovan korkean ja\nmahtavan vuoteen kultaiset nuput ja häämöitti valkoinen marmori-kristus,\njoka verholakeisen alla siunaten levitti käsiänsä yhdistettyjen\nvuoteiden ylitse.\n\nJa jonka silmät uteliaina tunkeutuivat tämän kaikkein pyhimmän läpi,\nhänen sydämessään, jos hän oli nuori, kävi iloinen vavahdus, ja hänen\najatuksissaan se utuinen joku, hänen ihanteensa tuli hänen luokseen,\npani hellästi kätensä hänen kaulansa ympäri ja sanoi: pois epäilykset\nja hedelmättömät seulomiset, elämä on iloinen, elämä on varma ja\ntaattu, sen tarkotukset ovat selvät, luonnolliset. Se, mikä näkyy\ntuolla verhojen pimennossa, on elämän turvallinen satama, sen\ninhimillinen päämäärä. Myrsky ja onnettomuus ja epätoivo on ainoastaan\nsiellä, mikä on kodin ja avio-onnen ulkopuolella.\n\nJa joko nyt löysimme sen väljän ja vilposen pirtin, jonka hirret ovat\nvapauden veistämät ja laki onnen salvostama?\n\nKuule kuinka soitanto kajahtelee sen kultaisen kodin saleissa, kuinka\nhuilun liritykset kevyesti hyppelevät, kuinka tuntehikkaasti viulun\nsävel värähtelee pianon pehmeässä säestyksessä! Ja kuultuasi kuule ilon\nsohinata, joka nousee kun nuorukaiset ja neitoset valkopuvuissansa\ntanssiin valmistuen piireihin asettuvat!\n\nKorpi huokukoon yksinänsä, tyhjänä ja autiona. Täällä löysimme mitä\nhaimme. Täällä on onni, täällä on se vapaus, jota paitsi ei ihmisrinta\nhengitä. Täällä asuvat ne taiteen ja runouden hengettäret, jotka kolean\nmaailman ihmiskodiksi muuttavat.\n\n\n\n\n5.\n\nSyntymäpäivä.\n\n\nOlipa Rauhalahden onnellisilla haltijoilla sentään surunsa heilläkin.\n\nMaanviljelysneuvoksella oli seitsemän tytärtä, mutta ei ainoatakaan\npoikaa. Kelle siis kartano oli joutuva?\n\nNäistä tyttäristä olivat muut naimisissa paitsi nuorin, neiti Martta.\nKaikki nuo vanhempain tytärten avioliitot olivat mitä onnistuneimpia.\nVävyt olivat poikkeuksetta sangen huomatuita miehiä tai ainakin\nlupasivat siinä suhteessa varmaa tulevaisuutta; kaksi oli\nsotilasuralla, toiset kaksi valtion virkamiehinä, yksi oli pankkimies\nja yksi yliopiston dosentti. Mutta suuren Rauhalahden haltijaksi ei\nheistä ollut yhdestäkään.\n\nSentähden oli maanviljelysneuvoksen ainoa ja hartain toivo ollut, että\nedes se henkilö, joka oli kerran saava hänen nuorimman, lempityttärensä\nMartan, olisi ollut myös mahdollinen kartanoa vastaanottamaan.\n\nMutta niin ei käynyt. Seuraavista syistä:\n\nMaanviljelysneuvoksella oli nuoruuden toveri, nyt jo vanha, korkea\nsotaherra keisarikunnan palveluksessa, tunnettu paitsi\nurhoollisuudestaan myös hyväntahtoisuudestaan, ylen kova-äänisestä\npuhetavastaan -- hän huusi aina ikäänkuin olisi pitänyt myrskyn läpi\ntulla kuulluksi, -- ja vielä: täydellisestä neuvottomuudestaan kaikissa\nasioissa, jotka eivät koskeneet sotilas-ammattia. Kun tuli kysymys\nesimerkiksi joistakin ristiriitaisuuksista tunteiden alalla, niin tämä\nurhokas soturi joutui kokonaan tolalta. Silmät suurenivat ja\npyöristyivät ja hän näytti peräti säikähtyneeltä. Kaikeksi\nonnettomuudeksi hän vielä jäi elämään yksin, sillä hänen huolehtiva,\nsyvätunteinen vaimonsa kuoli aikasin, jättäen neuvottoman, sapelia\nrämistelevän miehen sotilaallisiin käsiin heidän ainoan elossaolevan\nlapsensa, Edvardin. Poikaa silmittömästi rakastaen, mutta ymmärtämättä\nmitään lasten kasvatuksesta isä nyt koetti suurilla rahoillaan korvata\ntäydellistä neuvottomuuttaan tässä suhteessa. Mitään varoja säästämättä\nhän toimitti pojalle parhaat opettajat sekä tieteissä että taiteissa ja\npani näiden opettajien yli vielä erikoiset tarkastajat ja tirehtörit. --\nKaikista toimenpiteistä huolimatta näytti kasvatus kuitenkin menevän\nhukkaan.\n\nNuorimies, yliopistoon tultuansa, ei ruvennutkaan kartuttamaan\ntietojaan, vaan alkoi toveriensa kanssa hurjastella. Ja asia paheni\nvuosi vuodelta, kunnes meni yli kaikkein rajojen. Ei hän ottanut enää\ntunnustaakseen mitään sovinnaisia siteitä, vaan aivan kuin\nuhkamielisenä jokapaikassa nousi sovinnaisuutta vastaan ja päihtyneen\nhillittömillä teoilla pilasi auttamattomasti mainettansa.\n\nIsä ryhtyi laajoihin, kaltaisiinsa toimenpiteihin tämän onnettomuuden\nehkäisemiseksi. Itse hän tosin ei osannut millään tavalla vaikuttaa\npoikaan, sillä vaikka kuinka olisi päätänsä vaivannut, ei hän\nymmärtänyt muuta kuin sanoa yksinkertaisesti: elä viitsi juoda! eikä\ntiennyt mitään sen kummempaa lisätä. Mutta neuvottomuudessaan hän\nkääntyi useiden sielunpaimenten puoleen, joita tunsi entisiltä ajoilta\nsiellä täällä ympäri maata, kirjottipa itse arkkipiispallekin neuvoa\npyytäen. Arkkipiispa vastasi kauniilla kirjeellä, lausui toivonsa, että\nHerra johtaa nuorukaisen kerran hänen, arkkipiispan, personalliseen\ntuttavuuteen, sekä suositteli, kunnes tämä tapahtuu, muutamia\nhengellisiä teoksia pojan luettavaksi, kuten myös yksi ja toinen\nrovasteista oli neuvonut. Muuan neuvoi vielä henkisen ravinnon ohella\nmyöskin ulkomaan matkaa tai yleensä muuttamista totutulta\npaikkakunnalta. Ja sotaherra seurasi uskollisesti kaikkia neuvoja; hän\nalkoi pojalleen lähetellä hengellisiä kirjoja yhden toisensa perästä,\nhankki hänelle sopivia matkatovereita ulkomaanretkelle, sekä koki\nkaikin tavoin taivuttaa häntä arkkipiispan personallista tuttavuutta\nhakemaan.\n\nMutta ei arkkipiispat eikä piispat tai rovastit, ei myös hengelliset\nkirjat, eivätkä ulkomaanmatkat mitään vaikuttaneet.\n\nJa tähänpä nuorukaiseen, joka paitsi ylhäistä sukunimeään ei maailman\nsilmissä edustanut yhtään mitään, oli Martta neiti rakastunut, -- se\nMartta neiti, joka oli maanviljelysneuvoksen lempitytär, -- joka oli\npehtorin lempilapsi, kaiken väen lempilapsi, vanhain vaahterain ja\nlehmusten lempilapsi, veden aaltosien, rannan hiekan ja rantakivien\nlempilapsi, myös päivänkukkain, kellokukkain lempilapsi, kaikkien\nkartanon tilusten, metsäin ja kumpujen lempilapsi, kaikkien\npihapolkujen ja myös kaikkien huoneiden, avautuvien ja sulkeutuvien\novien ja rappusten astuinten lempilapsi.\n\nKun sotaherra huomasi, että nuorien välillä oli jotakin -- ja sitä ei\nvoinut olla huomaamatta neiti Martan alituisen punastumisen vuoksi, --\nniin hän ihastui. Sillä hän oli kysynyt neuvoja myöskin maallikoilta --\ntuttaviltaan kuuluisuuksilta lääkeopin alalla, ja nämät olivat muun\nmuassa arvelleet, että naimisiin menemisellä pitäisi aivan varmaan olla\nedullinen, rauhottava ja tyynnyttävä vaikutus hänen poikaansa. Tuo\nhurmaava huomio, että neiti Martta oli Edvardiin kiintynyt, eli että\nEdvard siis saisi vaimokseen hänen vanhan, kunnon ystävänsä tyttären,\npani hänen sapelinsa aivan ylenmääräisesti innosta rämähtelemään.\nKuumeisella kiihkolla hän tarttui asiaan ja -- mitään parempaa hän ei\nosannut: -- huusi ennen kaikkea sen heti julki koko maailmalle, niin\nettä kihlaus todella tulikin aivan itsestään julkiseksi.\n\nSotaherra oli ihastunut, mutta maanviljelysneuvos ei ollut ihastunut,\neikä ollut koko muu kartano ihastunut.\n\nTämä seikka oli päinvastoin Rauhalahden painostava onnettomuus.\nTaakkana se lepäsi kaikkien sydämmellä, se oli maanviljelysneuvoksen ja\nkartanon vävyjen mykkä suru, se oli kartanon tätien sekä kaikkien\nniiden surusupatuksia, jotka himoitsivat kuulua Rauhalahden\nläheisempään tuttavapiiriin ja joille tämä asia oli siihen salaisena\navaimena sekä ylennyksenä vieraampien rinnalla. Ei kukaan sanonut\nääneen, mutta kaikki tunsivat, ja se tunteminen oli pohjasävel myös\nkaikissa äänekkäissäkin keskusteluissa, sillä sen kautta pantiin oikein\nkoetukselle kuka kuului rauhalahtelaisiin kuka ei.\n\nJos sentähden maanviljelysneuvos olisi hallitusohjiaan vaan\nlöyhentänyt, niin varmaan olisivat nuo mykät katseiden vaihdot ja\nsupatukset ilmi nurinaan puhjenneet; suuri korvia tärisyttävä melu\nolisi noussut, niinkuin leirissä, kun olkikuvot vuorilla sytytetään ja\nsotilaat aseitansa kalistellen juoksevat rintamaan, jokainen tahtoen\nolla ensimäisenä päällikkönsä ympärillä. Eikä se suunnaton melu olisi\nsuinkaan vaiennut ennenkuin kihlaus olisi ollut purettu.\n\nMutta maanviljelysneuvos ei löyhentänyt hallitusohjiansa.\n\nSillä Martan tahto oli hänelle ylin kaikesta, ja kun hänelle, niin koko\nkartanolle.\n\nEi maanviljelysneuvos vähimmällä viittauksellakaan osottanut\ntyttärelleen olevansa hänen vaaliansa vastaan tai edes tyytymätön\nsiihen. Ja kun ei maanviljelysneuvos, niin ei kukaan muukaan.\n\nEi niin, ettei Martta olisi sitä tiennyt. Sillä hänen tarvitsi vaikka\nvaan vahingossakin sattua sanomaan jotakin toista herraa\nhyvännäköseksi, niin häntä vastaan heti tulvahti jokataholta aivankuin\nhyökyaalto vakuutuksia, että todella sen kauniimpaa ja siistimpää ja\nhienompaa herraa ei ole koko maailmassa, että sanalla sanoen tuo Martan\nmainitsema herra on jotakin suurenmoista! -- Ja myös oli aivan\nsilmiinpistävä se into, jolla Martan äitipuoli -- tietysti\nmaanviljelysneuvoksen yllyttämänä -- oli ruvennut panemaan toimeen\nkaikellaisia juhlia ja tulituksia, joihin aina koottiin valituinta\npääkaupunkilaista nuorisoa.\n\nSemmoinen juhla oli nyt myöskin sinä Martan syntymäpäivänä, jona hän\ntäytti 20 vuotta.\n\nViikon oli leivottu, paisteja paistettu ja kaljoja pantu. Viikon oli\nvärilyhtyjä liimailtu, viikon köynnöksiä sidottu, viikon myös uusia\nlauluja ja tansseja harjoteltu.\n\nJa kun Martta sen päivän aamuna laukauksien ja laulun herättämänä\nilmestyi verannalle, olivat sen pylväät köynnöksissä, ylhäältä alas\nasti ruusuilla kukitettuina, ja vieraita oli jo suuri joukko\nsaapuvilla, kaikilla kukkavihot, joita he kilvan hänelle tarjosivat.\n\nJa tätit, jotka olivat koko viikon kirjotelleet joka suunnalle\nkirjeitä, puhuivat aivan kuin sopimuksesta: \"katsos nyt, Martta, kuinka\nsinä olet huomattu: täällä ei ole ainoatakaan kutsuvierasta, kaikki\novat itsestään muistaneet merkkipäivääsi!\" Ja heidän silmäyksensä\nlisäsivät: \"mutta saammepa nähdä muistaako eräs toinen mitään!\"\n\nSentähden, kun päivä oli jo kulunut puoliväliin ja kaikki olivat varmat\nsiitä, että eräs ei ollut mitään muistanut, ja kasvoilla teeskennelty\npahottelu, sydämmissään siitä riemuitsivat, niin ei ollut vähäinen\nkummastus, kun portit lensivät auki ja herra Vendell ajaa karautti\nEdvardin kanssa pihalle.\n\nMitä verannalla oli ihmisiä kaikki hyökkäsivät ulommaisia kaidepuita\nkohden, kurottautuen toinen toisensa selän takaa. Ja Edvardin nimi\nlensi suusta suuhun tappion huokasevana kuiskauksena, niinkuin\njännitetty jousi saamatta ampua olisi vireestä päästetty. Sillä sinä\nhetkenä tuntui niinkuin kaikki paistit olisivat turhaan paistetut,\nkaikki kaljat turhaan käyneet, kaikki köynnökset turhaan sidotut,\nkaikki värilyhdyt turhaan kokoonliimatut ja kaikki kutsumakirjeet\nturhaan kirjotetut.\n\nEntä herra Vendell sitten! kuinka on selitettävä, että herra Vendell\ntuossa ajoi esille Edvardin kanssa? Tosin olihan aamulla joku kysellyt,\n\"missä viipyy herra Vendell\", mutta nyt oli ilmeistä, että herra\nVendell oli kuin olikin käynyt muistuttamassa Edvardille. Kuinka se oli\nselitettävissä, ja mitä varten?\n\nEikö herra Vendell siis enää ollutkaan yhtä kartanon kanssa, tuntenut\nsamoin kuin kaikki muut, -- hän, joka oli tähän asti ollut ikäänkuin\nsieluna tässä tuntemisessa, -- hän, joka olematta mitenkään sukua talon\nväelle oli kuitenkin sen melkein suosituin vieras, asui siellä pitkiä\naikoja ja kohdeltiin aivan kuin olisi ollut omainen? Ja eikö herra\nVendellin vielä enemmän kuin kenenkään muun etuihin olisi sopinut, että\nEdvard olisi maannut tämän päivän Vaanikkalassa ja niin\nlaiminlyömisellään taas osottanut mikä mies hän oikeastaan oli? Eikö\nherra Vendell vihdoin ollut se nuori mies, jota Martta piti parhaimpana\nystävänään ja johon moni oli pannut semmoisiakin toiveita, että se\nvielä \"lyö Edvardin laudalta?\"\n\nJa nyt tämä sama Vendell -- olisi tehnyt mieli antaa sille tuntuva\ntöykäys niskaan -- toimittaa tieten tahtoin Edvardin esille!\n\nEdvard hyppäsi rattailta, jätti Vendellin, ja, silmät paljon väen\ntähden tyytymättömissä rypyissä, ainoastaan vähän nosti hattuansa\nkaikille yhteisesti, sekä meni isäntäväkeä kättelemään.\n\nMutta Martta neiti seisoi kahden ystävättärensä rinnalla. Hän ensin\nkalpeni mielenliikutuksesta, sitten nousi poskille punaset täplät,\njotka kalpeus jyrkästi jakoi kahtia.\n\nEi mitään kukkavihkoa, ei ainoatakaan ruusua ollut sulhasella hänelle\nantaa!\n\nMutta juuri kun Edvard, jouduttuaan keskelle kukkaköynnöksiä ja naisten\ntekotuoksuja, itsekin huomasi suuren laiminlyöntinsä ja tunsi koko\nyleisön tuomitsevat katseet jäsenissänsä, kuuli hän takaansa Vendellin\nhuudon:\n\n-- Edvard hoi, tässä ne ovat, sinä unohdit pääasian!\n\nJa näki Vendellin tulevan kantaen suurta pyöreätä naisten hattukoteroa.\nKun se avattiin, oli siinä niin erinomaisia ja niin maukkaasti yhteen\nkoottuja ruusuja, että ehdoton pettymyksen huudahdus kuului kaikkialta\nkuin yhdestä suusta.\n\nMistä ja milloin Vendell oli nuo hankkinut, sitä Edvard ei voinut\nymmärtää, hän nyt ainoastaan hämärästi muisti, että Vendell oli\nVaanikkalasta lähdettäissä sovitellut jotain tuontapaista koteroa\nrattaille istuimen alle. Neiti Martta näytti ihastuvan ruusuista niin,\nettä silmät säteilivät ja punaset täplät sulivat kohta yhteen ja\nlevisivät hehkuvaksi punaksi yli koko kasvojen.\n\n-- Kiitoksia, Edvard! -- kuinka kauniita! -- tuhansia kiitoksia! -- hän sai\nsanotuksi ja silmät yhtäkkiä vettyivät ja hänen täytyi lähteä\nhuoneesta.\n\nKaikki ajattelivat, että se oli ilon itkua. Mutta Edvard kuitenkin\ntunsi, että koko seura pitää Martan kiitollisuutta aivan liiallisena ja\npahottelee, että Martta oli näin osottanut yhä siis olevansa\nsilmittömästi rakastunut. Martan lähdettyä kaikki puhkesivat ylistämään\nhäntä, ja useat käänsivät tällöin Edvardille selkänsä nähtävällä\ntarkotuksella antaa hänen haavottua vähäpätöisyytensä tunnosta Martan,\nkartanon ihaellun nuorimman tyttären rinnalla.\n\nTuskin olivat välttämättömimmät esittelyt suoritetut ja vanhemmat\nherrat jälleen istuneet mukaviin asentoihinsa verannalle, jatkamaan\nkeskeytynyttä väittelyään valtiollisesta asemasta, sekä nuoremmat ja\nnaiset, tuntien tarpeettomuutensa alkaneet vetäytyä pois, kun Edvard\noikasi itsensä ja sanoi kovalla, melkein uhkamielisellä äänellä:\n\n-- Omituista kuinka paljon tällä kartanolla on viljelemätöntä maata;\najaessamme ei tahtonut loppua tulla!\n\nKaikki kääntyivät sinnepäin, ja ne, jotka olivat poistumassa, palasivat\nEdvardin äänen kuultuansa takasin. Kaikki olivat hämmästyneet hänen\nrohkeata asettumistansa yleisen mielialan herraksi ja keskustelun\njohtajaksi. Tämmöinen rohkeus sekä veti muutamia puoleensa että herätti\ntoisissa kiihkeätä näsäyttämisen halua.\n\n-- Se tahtoo sanoa -- alotti yksi kartanon vävyistä, pankkiherra, jolla\noli hyvin lyhyiksi leikatut vaaleat viikset, -- herra maisteri tarkottaa\nRauhalahden metsiä?\n\nTämä vävy teititteli Edvardia, koska ei lainkaan tunnustanut häntä\nMartan sulhaseksi. Edvard vastasi:\n\n-- Tarkotan sellaista maata, jota voisi viljellä, mutta jota kartano ei\nviljele, ja siten estää muita viljelemästä. Se on vääryyttä!\n\nTuo tuli kuin pommi. Useimmat katsahtivat toisiinsa, ja joku koomikeri\npullisti tällöin niin merkillisesti silmiänsä, että muutamat\npuolikasvuiset tytöt rupesivat ovensuussa tyrskimään ja katosivat\nkolistellen pois.\n\nSitten tuli pitkä äänettömyys. Kun se päivän valtiollista asemaa\nkoskeva kysymys, josta herrat olivat keskustelleet ennen Edvardin\ntuloa, oli ollut hyvin mieltäkiinnittävä, niin pankkiherra, nolatakseen\nEdvardia ja vastaamatta hänelle enää sanaakaan, rupesi äänettömyyden\nperästä hyvin rauhallisesti jatkamaan keskeytynyttä esitystään 1772\nvuoden hallitusmuodosta.\n\nKoko Rauhalahti oli tottunut kuuntelemaan häntä auktoriteettina\nvaltiollisissa kysymyksissä. Hän oli lakitiedetten tohtori, juureva\njuristi ja ankara perustuslain mies. Aina ja alinomaa hän piti\ntietoisuudessaan koottuina kaikki ne moninaiset langat, joita seuraten\nsaattoi historialliselta, lainopilliselta ja valtio-oikeuden kannalta\ntodistaa Suomen autonomian perustuslaillisen pohjan -- puuttuvista\npapereista huolimatta.\n\nErittäin mestarillinen ja ehdottomasti vakuuttava oli se päätelmäketju,\njolla hänellä oli tapana osottaa, miksi Aleksanteri I:sen Porvoon\nvaltiopäivillä antama suullinen lupaus perustuslakien pysyväisyydestä\ntuli sitovaksi kaikille vastaisille hallitsijoille.\n\nHänen todistelunsa oli mehevää kuulla, ja mieltä hipova oli erittäin se\ntäsmällisyys, jolla hän jokaisen huippulauseensa lätkäytteli esille.\n\nKuitenkin, kaikitenkin, niin mieltäkiinnittäviä kuin nuo päivän\npolttavat kysymykset olivatkin, herätti myös se, mitä Edvard oli\nsanonut, uteliaisuutta, niin että herrojen keskustellessa passiivisesta\nvastarinnasta ja \"vapaista sanoista\" muutamat siirtyivät kaikessa\nhiljaisuudessa lähemmäksi Edvardia ja rupesivat -- tosin vaan\npuoliääneen -- väittelemään hänen kanssansa maa-asioista.\n\nNäin syntyi kaksi erillään olevata, yht'aikaista keskustelua. Ja vaikka\npankkiherra koetti yhä loisteliaammalla puhetaidolla ja ääntänsä yhä\nkorottaen saada nurkkakeskustelun tukahutetuksi, niin huomasi hän pian,\nettä häntä kuunneltiin ainoastaan puolella korvalla, ja puolella\nkoetettiin seurata mitä verannan toisessa päässä puhuttiin. Sitä paitsi\nhän näki, että nuoriso ja naiset seisoivat kääntyneinä sinne päin, ja\nhän alkoi jo hermostua. Hän ei tarvinnut kuin pienoiseksi hetkeksi\nvetää henkeänsä ja pysähtyä, niin silloin jo kiilana tunkeutui hänen ja\nhänen kuulijainsa väliin Edvardin ääni:\n\n-- Voiko semmoinen asia riippua puuttuvista papereista? Torppa oli ollut\nhänen isänsä, isän-isänsä ja vielä isän-isän-isänsäkin aikana heidän\nhallussaan ja jokainen tilkku oli heidän muokkaamansa, mutta nyt tulee\nuusi maanomistaja, jonka alle torppa kuuluu, ja sanoo: \"pois! sinulla\nei ole papereita ja muiden lupaukset ei koske minuun!\" Eikö tämä ole\nkuulumatonta!\n\n-- Se on kyllä ikävää -- puuttui nyt jo rovastikin tähän\nnurkkakeskusteluun, yksi niistä, jotka aikoinaan sotaherran\nkehotuksesta olivat turhaan koettaneet parantaa Edvardia. -- Se on kyllä\nikävää, mutta toiselta puolen omistusoikeuden pyhyys --\n\nEdvard ei antanut hänen lopettaa.\n\n-- Mikä oikeus kellään on siihen maahan, jota toinen viljelee?\nAnastuksen oikeus ainoastaan. Mutta luonnon mukaan maa ei ole\nkenenkään, vaan niinkuin ilma sen joka hengittää.\n\n-- Rakas ystävä, -- rovasti sanoi siihen, -- tuo on vastoin kaikkea\nsäädettyä lakia ja järjestystä, se nostaisi ihmiset keskenään\ntaisteluun ja veisi meidät takaisin aikoihin, jolloin ei mitään\nyhteiskunnallista järjestystä vielä ollut, -- se veisi täydelliseen\nanarkiaan.\n\n-- Luvalla sanoen, minusta juuri nyt olemme täydellisessä anarkiassa, --\nsillä tämä on laitonta, tämä on anastusta, ryöväystä!\n\n-- Malttakaahan -- aikoi rovasti alkaa, mutta ei nytkään päässyt kiinni.\n\n-- Ja kyllä minä tiedän, sanoi Edvard, -- miksi maita ei anneta\nviljeltäväksi, se on siksi, että olisi köyhiä, jotka tulevat teidän\ntöihinne muutamasta pennistä! Siinä se on koko juttu!\n\nTaas tuli äänettömyys, jonka kuluessa kaikki koettivat tajunnassaan\nsulattaa Edvardin uutta väitettä. Mutta pankkiherra sulatti sen\nensimäiseksi. Hän nähtiin nyt nousevan ylös ja sanomatta mitään\nrupeavan tekemään lähtöä verannalta. Häntä seurasivat kohta muutamat\nmuut, ja vihdoin nousivat kaikki sijoiltansa, joten aivan odottamatta\nsaatiin kauan hankittu tilaisuus yleiseen mielenosotukseen Edvardia\nvastaan.\n\nEdvard jäykistyi uhkamieliseen asentoonsa, käsivarret ristissä rinnan\nyli, ja näki tyyneesti kuinka koko seura vähitellen hajaantui\nverannalta vaan siksi, ettei hän ottanut ensin poistuakseen.\n\nEdvard haki silmillään vaan vielä Marttaa. Martta seisoi yhä sisäoven\nluona ja katsoi suoraan hänen silmiinsä. Oli hyvin kalpea. Hänen\nsuuret, auenneet silmänsä ilmaisivat uteliaisuutta, hämmästystä ja\nkauhua, niinkuin lapsen silmät, jolle on kerrottu hirvittävä satu.\n\nEdvard oli lukevinaan niistä tuomionsa: Semmoinenko sinä olitkin!\nodotin sinulta nöyrtymystä, ja sinä tulet uhkamielisenä! Hyvästi!\n\nJa niin rakastunut kuin Edvard oli ollutkin noihin silmiin, olisi\nniiden suosion tavottaminen tällä hetkellä tuntunut hänestä petokselta\nsekä Marttaa että häntä itseänsä kohtaan. Sentähden hän kääntyi\nMartasta melkein ylpeällä päännykäyksellä, ikäänkuin olisi hänelle\nvastannut: hyvästi sitten!\n\nNiin vetäytyi Marttakin pois, eikä huoneessa ollut enää muita kuin\nEdvard ja maanviljelysneuvos.\n\nMaanviljelysneuvos olisi myöskin lähtenyt, mutta hänkin oli huomannut\nilmeen Martan silmissä, vaikka käsittänyt sen toisella tavalla. Oli\nkäsittänyt, että Martta rukoili häntä ja että siis hänen ainoa\nisällinen tehtävänsä oli lempeydellä puhutella Edvardia ja saada hänet\nvielä sittenkin järkiinsä.\n\nJa niin, aivan odottamatta Edvardille, joka luuli kaikki välit\nrikkoneensa, rupesi maanviljelysneuvos puhumaan hänelle sangen\nleppeällä ja tutunomaisella äänellä, rauhallisesti keinahdellen\nverannalle siirretyssä kiikkutuolissansa.\n\n-- Minä tiedän nuo puheet, rakas Edvard, -- jokainen sanasi on minulle\ntuttu, ja niin kummalta kuin sinusta ehkä kuuluukin, minä itse olen\naikoinani ajatellut melkein niinkuin sinä nyt. Olen kaiken tuon läpi\nkäynyt. -- Muistanpa ajan, jolloin palasin Münchenistä, jossa olin\nRiehliä kuunnellut, palasin, ja korvissani vielä soivat tuon suuren\nopettajan voimakkaat sanat meille, hänen oppilailleen: \"maan sydämmeen,\nkansaan, valistamaan, nostamaan, herättämään!\" Täynnä aatteita, kuumana\nja hehkuvana minä asetuin tänne vanhaan perintökartanoomme. Tahdoin\npanna koko elämäni täyttääkseni opettajani neuvon. Mutta pian -- liian\npian -- huomasin, että tuo kaikki oli suureksi osaksi pelkkää haavetta.\nEi se ole kaikessa kohdassa niin kuin Riehl sanoo. Paljon on toisin --\npaljon, paljon. \"Gör bonden rätt, men aldrig godt\", sanotaan, ja siinä\non paljon perää.\n\n-- Antoiko setä siis heille maata? -- kysyi Edvard, vielä entisellä\näänellä, vaikka maanviljelysneuvoksen leppeys olikin jo pehmentänyt\nhänen mielensä.\n\n-- Minä tunsin olevani semmoisessa asemassa kuin lääkäri, joka koko\nikänsä on valmistanut parantavaa nestettä, mutta kun lääke valmistui,\nniin se, jolle se oli juotettava, ei huolinutkaan ottaa sitä suuhunsa.\nNiin minä seisoin kansan keskellä lusikka kädessä, mutta syödä ei\nkukaan tahtonut.\n\nEdvard aikoi vieläkin kysyä oliko se lääke maan antaminen maattomille,\nmutta hän ei tahtonut enää loukata setää. Hän arvasi, että setä puhuu\nniistä kouluista, joita oli aikoinaan koettanut kansan keskuuteen\nperustaa. Ja setä jatkoikin itse:\n\n-- Olenko antanut heille maata, sanot sinä. Etkö luule, että olen sitä\nkoettanut? Anna sinä heille maata, puhtaaksi he sen nylkevät, -- metsän\nhaaskaavat ja myyvät salaa. -- Tai tarkotatko, että antaisin maata heidän\nomakseen, lahjoittaisin heille osia Rauhalahdesta? Ehkä se olisi\nkristillistä, en tahdo kieltää, mutta sen hyötyä uskallan epäillä.\nTorppareista saisimme kyllä siten rusthollareita. Ja mitäs sitten? Nämä\nrusthollarit ottaisivat itselleen torppareita, joita he nyt vuorostaan\nnylkisivät, -- ja pahemmin vielä kuin me osataankaan. Rikas talonpoika --\nonko mitään sen vastenmielisempää ilmiötä? Se se vasta nylkeä osaa!\n\nRaskaan painon ilme alkoi paneutua Edvardin kasvoille, ikäänkuin\nhänessä olisi odottamatta horjahtanut oma luottamus siihen mitä oli\nisälleen kirjottanut, -- siihen ainoaan, joka oli häntä siveellisesti\nkohottanut.\n\nTuntien jo antautuvansa hän kuitenkin vielä koetti kertoa sitä\ntapausta, joka oli hänet ensin herättänyt näitä asioita ajattelemaan, --\nkertoi Kinturin häädön hänen torpastaan.\n\nEn voi koskaan unohtaa -- se oli julmaa katsoa -- vallesmannit ja\nkaikellaiset polisit rehentelivät tuvan penkeillä -- lapset itkivät -- se\noli heille samallalailla koti kuin meilläkin on koteja -- jospa meitäkin\najettaisiin noin omista kodeistamme! --\n\nMaanviljelysneuvos pudisti päätänsä.\n\n-- Tiedätkö, rakas Edvard, minä luulen että sinä tuossa asiassa\nliiottelet. Enhän tahdo kieltää heilläkin tunteita olevan, mutta,\nmikäli minä kansaa tunnen, en ole koskaan huomannut heissä mitään\nkiintymystä johonkin erikoiseen paikkaan -- luonnonkauneuteen tai\nsellaiseen. He vaihtavat mielellään paikkaa -- aineellisen edun\nperustuksella. Mitä taas olen varmasti huomannut, se on, että he\nosaavat vuokramaitansa ainoastaan laihduttaa ja vierasta metsää\nhaaskata. Sinä et tunne kansaa, Edvard, ja -- suo anteeksi -- et myöskään\nmaalaisia oloja.\n\nEdvard tunsi tämän perästä olevansa ikäänkuin kukistunut.\n\nHän huokasi raskaasti.\n\nNyt maanviljelysneuvoskin huomasi tuskaisen ilmeen hänen kasvoillaan,\nmutta oli siitä vaan hyvillään ja uudella innolla ryhtyi asiaan kiinni,\nsillä tämä masentuminen herätti hänessä jonkunlaisia toiveita Edvardin\nsuhteen. Antaen äänellensä iloisen reippauden hän sanoi;\n\n-- Jos sinä olet todella huvitettu näistä maataloudellisista asioista,\nniin voisin suositella koko joukon valaisevaa kirjallisuutta siltä\nalalta. Kirjastoni on kokonaan käytettävänäsi. Tuleppas tänne!\n\nJa setä vei Edvardin kirjastohuoneeseensa, suureen matoilla peitettyyn\nkorkeaikkunaiseen saliin, jonka seinät olivat katosta permantoon asti\nkirjahyllyjen vallassa.\n\n-- Kas tässä -- ystäväni! -- hän puheli, vetäen esille nidoksen toisensa\nperästä kaikellaisia torpparikomiteain mietintöjä ja tilastollisia\nkokoelmia. Ja jokaista niistä hän erilaisin valituin sanoin\nsuositteli. -- Paljon on, kuten näet, tehty työtä tämän kysymyksen\nselventämiseksi, mutta asia ei ole niin helppo kuin luulisi.\n\nJa Edvard meni yhä pienemmäksi ja pienemmäksi oman itsensä tunnossa.\nMaanviljelysneuvoksen äänen erinomaisessa reippaudessa alkoi sitäpaitsi\ntuntua selvää tarkotusperäisyyttä; ikäänkuin hän olisi jo laskenut\nhänen ympärilleen niitä salaverkkoja, joilla aikoi vetää hänet kuivalle\nmaalle.\n\nEdvard oli sentähden onnellinen, kun huoneeseen tuli muita ihmisiä ja\nhän sai tilaisuuden hiipiä kirjastohuoneesta. Niin pieneksi ei hän\nollut vielä ikinä itseään tuntenut.\n\nIson salin läpi tullessaan hän näki tyttölauman töytäävän ohitsensa,\njokin uusi huviretki-ehdotus mielessä, huutaen ja lyöden yhteen\nkäsiänsä. Kirjastohuoneeseen purkauduttuaan he kuitenkin kuuluivat\nyhtäkkiä hiljenevän. Maanviljelysneuvoksen ääni kuului heille puhuvan.\nEi Edvard ruvennut kuuntelemaan, vaan poistui vielä kiireemmin, sillä\nhän arvasi, että maanviljelysneuvos puhuu heille jotakin puolustavaa ja\nsovittavaa hänestä.\n\nEdvard kulki verannan läpi, joka oli jälleen täynnä herroja, kulki\nniinkuin olisi aikonut mennä puutarhaan, mutta portaista alas tultuaan\nkääntyikin oikealle, missä oli punanen pisteaita ja sen takana\nväenpuoliset rakennukset, kulki niinkuin olisi tahtonut avata portin ja\nmennä kenenkään huomaamatta menojaan. Mutta sitten pysähtyikin aidan\neteen, nojautui siihen huokaisten ja alkoi alakuloisena, hermostuneesti\nkuivaa ruohonkortta hampaissaan pureskellen, epämääräisesti eteensä\ntuijottaa. Siinä aidan toisella puolella liikkui kuivalla kalliolla\nkana etsien jyväsiä ja tuon tuostakin itsekseen hiljaa kaakahdellen\nniinkuin ikävästä. Ja ikävän harmaaksi paistoi iltapäivän aurinko\nkuivuneen nurmen ja sen läpi hohtavan kallion.\n\nEdvard ajatteli: \"Jos tässäkin olin väärässä, niin en enää ikinä\nparannu. Kaikki on siis ollut turhaa!\"\n\nVielä vähä aikaa, ja Edvardin kasvoille nousi ivahymy. Hän viskasi\nkorren pois, kääntyi päin kartanoa, pyyhkäsi käsillään kasvojansa\nniinkuin unta karkottaakseen, ja läksi sitten vihellellen takasin.\n\nMutta se oli jo toinen Edvard.\n\nKun hän näki neitosparven asettuneen verannalle, hän pysähtyi, laittoi\nkaulahuivinsa uuteen solmuun ja kohautti tukkaansa. Äsken vielä niin\nalakuloiset lapsekkaasti huolestuneet silmät olivat nyt uhkamielistä\nkopeutta täynnä ja suun ympärillä leikki itsetietoisen varmuuden\nväreet.\n\nMeni suoraan verannalle neitosten keskelle, ja oli taas mitä tottunein\nseuramies ja oli kaunis ja oli huimaavan rohkea heidän lähestymisessään\nja joi heidän maljojansa ja järkytti heidän mieliänsä puheillaan\nvapaasta rakkaudesta. Juotuaan muutamia laseja kuohuvaa\nsyntymäpäivä-sampanjaa, hän viskasi esiin väitteen että kihlaus\nsemmoisenaan on jotakin luonnotonta ja häpeällistä, koskapa siinä\nluonto ja rakkaus alistetaan riippuviksi tuloista tai asemasta.\n\nSiitä se väittely vasta virisi!\n\nEi tahdottu neitosia enää saada huviretkilaivaankaan astumaan, sillä he\npysähtyivät joka käänteeseen ja laivasillallakin vielä väittelivät.\n\nEi tullut myös tanssista mitään, kun oli huviretkeltä palattu, -- ei\ntullut, vaikka nuoret herrat jo aikaa sitten olivat ujoutensa\nvoittaneet ja vaativat tanssiin rupeamista, -- ei tullut, vaikka jo alkoi\nolla ilta ja laulurastas haavistossa ilakoitsi, -- vaikka värilyhdytkin\njo olivat ripustetut ympäri puutarhaa ja verannan pylväiden väliin, --\nvaikka soittokin jo oli usean kerran kajahtanut, tanssiin kehottaen.\nRastas ilakoitsi, musiikki soitti ja lyhdyt tuikkivat kenenkään\nkuulematta ja näkemättä. Keskustelun rätinä ja pauke, sen\nsanasingahdukset, sen väitteet ja vastaväitteet vallottivat kaiken\nilman ja maa-alan. Ja liike oli siinä niinkuin muurahaiskeossa, johon\non palava kekäle heitetty, ja kekäleen nimi oli vapaa rakkaus.\n\nMutta Edvard oli sen heittäjä ja riehui kaiken keskellä.\n\nHän oli hyvin paljon juonut, ja hänen henkiset voimansa, sukkeluutensa,\ntaistelutarmonsa ja myös kauneutensa olivat kohonneet ylimmilleen.\n\n-- Sanokaa mitä tahdotte -- kuului yhtäkkiä erään rohkeasta\nuudenaikaisuudestaan tunnetun neitosen ääni, ja kätösillään hän oli\nsulkevinaan korvansa kaikelta muulta rätinältä: -- minä olen hänen\npuolellansa!\n\nSe oli merkki, jota oli odotettu.\n\nHänen puolellensa huusi yhdestä suusta itsensä suuri neitosparvi,\nkäsiänsä yhteen taputtaen: \"me myöskin, me myöskin!\"\n\nMutta Edvard oli jo heidän edellänsä. Hän tosin hetkeksi vaikeni, mutta\nsen hän teki ainoastaan päihdyttääkseen itseänsä vieläkin enemmän. --\nIkäänkuin paeten sitä, että kukaan tässä seurassa rupesi hänen\npuolellensa, -- kasvot täynnä uhmaa ja juopuneen voimaa hän yhä jatkoi\nhyökkäyksiänsä.\n\n-- Vai olette te minun puolellani?\n\nJa hän pilkkasi neitoset pahan päiväisiksi, nauroi heidän vaatteittensa\nläpinäkyväisyyttä ja heidän siveellistä avokaulaisuuttansa, jonka\nkaiken tarkotus oli vietellä kristillisen avioliiton lupauksiin. Mutta\nhänpä ei aikonut mennä satimeen, vaan joka ei hänelle uskaltanut tulla,\nsille hän ei uskaltanut mennä. Markkinatavaraksi sanoi heidät, joka oli\npaksujen porvarien katseltavaksi asetettu. Sorti alas kaiken\nsivistyksen sähköineen ja kulkuneuvoineen, tieteet sanoi mitättömiksi,\ntaidetta pilkkasi. Koko päivään ei sanonut tässä suuressa Rauhalahdessa\nainoatakaan taiteellista esitystä kuulleensa, vaikka kyllä kymmenet\nolivat eri koneilla soitelleet. Nauroi ihmisten opittua\ntunteellisuutta, jota he esittivät nuottien mukaan. Pani kaikki\nala-arvoiseksi, matkivaksi, tyhmän porvarilliseksi.\n\nTämän jälkeen kääntyivät kaikki hänestä pois, epätietoisina mitä olisi\ntehtävä, kun näin häikäilemättömiä sanoja kuului.\n\nKaksi vävyä seisoi ovensuussa. Ne puhuivat:\n\n-- Mikä omituinen sekotus sivistyksestä ja raakuudesta!\n\nJa rupesivat luettelemaan hänen sukulaisiansa, mutta eivät hänen\nvanhempiensa kummaltakaan puolelta löytäneet muuta kuin pelkkää\nylhäisöä, joka oli heitä itseänsä korkeammalla arvoasteella.\n\nMartta, kalpeana ja värisevänä, istui kahden sisarensa välissä. Nämät\nolivat Edvardin sanojen tähden vimmoissaan ja tuon tuostakin\nkumartuivat Martan editse keskenänsä kiihkeästi neuvottelemaan. Toinen\nheistä kuiskasi Martan korvaan sen hirmuisen arvelun, että Edvard ei\naikonut puheillaan vähempää kuin julkisesti purkaa kihlauksen. Martta\nitse oli sanaton mielenkuohusta, sillä hän oli melkein varma siitä,\nettä Edvard todella tarkotti juuri heidän välisiä suhteitaan.\n\nSisaret olivat äärimmäisesti loukkaantuneet Martan puolesta. Toinen\nsanoi:\n\n-- Minä sinun sijassasi nousisin nyt heti paikalla ja sanoisin kaikkien\nkuullen: olet vapaa minun puolestani!\n\n-- Ei, ei, ei, -- sanoi Martta, lujasti puristaen hänen kättään ja katsoi\njännittyneenä koko ajan Edvardiin.\n\nVihdoin toinenkin sisarista, joka ensin oli ollut kahden vaiheilla,\nkalpeni ja sanoi:\n\n-- Se on selvä. Hän tahtoo tehdä skandaalin. Sinun täytyy ehtiä ennen\nhäntä. Tee niinkuin Lilli sanoi: nouse ja paiskaa hansikas vasten hänen\nkasvojansa!\n\nNyt tuli niiden kahden vävyn viereen vielä kaksi muuta vävyä ja\nalkoivat sanoa:\n\n-- Hänet pitäisi saada nukkumaan.\n\nToinen sanoi:\n\n-- Hänet pitäisi ajaa ulos. Toimittakaa ensin Martta pois täältä, ettei\nhän näe.\n\nJa vävyt rupesivat lähestymään joka puolelta Edvardia, joka yhä jatkoi\nraivokasta pahettansa.\n\nSilloin yksi vävyistä tuli Martan luo ja kutsuen sormella sanoi:\n\n-- Tuleppas tänne!\n\nMartta nyt huomasi mitä heillä oli tekeillä ja nousi hätäisenä\nkysellen: missä on Vendell? -- Ja kiirehti saliin yhä kysellen ja hakien\nhäntä. Ja hakiessaan kuuli kuinka Edvardin ääni siirtyy toiseen\nhuoneeseen ja muuttuu raivoisaksi ja yhtyy epämääräiseen temmellykseen\nja huonekalujen kolinaan. Martta tuskin pysyi jaloillansa.\n\nMissä on herra Vendell?\n\nJa kaikki ihmiset sanoivat: mikä onneton syntymäpäivä! Missä, missä on\nherra Vendell?\n\n\n\n\n6.\n\nHerra Vendell.\n\n\nHerra Vendell oli jo kohta Rauhalahteen palattuansa mennyt rantaan\nveneveistämölle, missä pehtori viimeisteli rakentamaansa haapaista\nsoutuvenettä.\n\nSirona se lepäsi höylänlastujen keskellä teloillaan, vaskihankoinensa,\nruskeaksi vernissattuna, kokka koholla. Ja herra Vendell löi etulaitaan\npronssipäisiä nupia, joista oli jo muodostunut M.A.R.T..\n\nSemmoista venettä kuin tämä pehtorin rakentama ei olisi ammattimieskään\ntullut rakentaneeksi; -- ei olisi oksattomampia lautoja löytänyt, ei\ntarkemmalla huolella niitä toisiinsa liittänyt eikä suuremmalla\nhartaudella kaaria sovittanut tai nauloja päättänyt. Ukolla oli suuret,\npyöreät silmälasit päässä, kun hän mittaili ja merkkaili.\n\nVenetekeleensä hän oli jo alkanut varhaisimmasta keväästä, mutta oli\nsitten yltynyt yhä suurempaan tarkkuuteen, joka oli vienyt aikaa. Vielä\noli syy viipymiseen sekin, että silmälasit rupesivat näyttämään\nainoastaan kauvempaa katsoen, joten piti päätään taakse työntämällä\nlöytää se oikea välimatka näkemiselle. Sitten oli vielä siinä\ntuumastukissa, jonka herra oli hänelle lahjottanut, kolmet erilaiset\nmitat, nimittäin enkelskamitat, vanhat ruotsalaiset ja uudet sentit.\nSenvuoksi oli mittapuu joka kerta vietävä näkömatkan päähän, josta\nmittain kirjotus oli ääneen tavattava. Tämäkin vei aikaa. Mutta pehtori\nnautti työstään ja tarkkuudestaan.\n\nKoko tämä pitkällinen veneenteko oli saanut alkunsa siitä, että Martta\nneiti oli kerran pehtorin kuullen sanonut: \"voi-voi, kuinka minua\nhaluttaisi saada oma, ihan oma vene!\"\n\nNe sanat olivat painautuneet pehtorin sydämmelle, sillä hän rakasti\ntätä neitiä enemmän kuin ketään muuta kartanon lukuisista asukkaista.\nOli nähnyt hänen kasvavan sylilapsesta aikuiseksi. Pienenä tyttönä se\noli usein tullut hänen veistoksilleen, juoksennellut piilu tukkia\nmyöten ja toisinaan istahtanut hänen viereensä kyselemään. Eikä vielä\naikuisenakaan ollut luopunut lapsuuden tavasta kulkea pehtorin kanssa\npidellen hänen hihastaan. Ei neiti aavistanut kuinka se vanhaa pehtoria\nlämmitti.\n\nHerra Vendell ja pehtori eivät olleet kolmeen tuntiin vaihtaneet\nsanaakaan keskenänsä, sen jälkeen kuin Vendell oli tullessaan vaan\nsanonut tuoneensa kartanoon Martta neidin sulhasen. Herra Vendell oli\npahalla tuulella.\n\nHän oli Martan syntymäpäiväksi harjottanut säveltämänsä elämänkaihoa\nkuvaavan pianofantasian, jonka oli aikonut soittaa aamulla, heti kun\nMartta nousee ylös. Martta oli kuitenkin ollut niin levoton ja\nkiihkoissaan siitä kysymyksestä ilmestyykö Edvard Rauhalahteen vai ei,\nettei soitosta tullut mitään, vaan oli Vendellin suinpäin täytynyt\nlähteä Vaanikkalaan.\n\nMutta jotenkin kolmen tunnin kuluttua pehtori nosti lasit otsalleen, ja\nkatsahtaen työstään sanoi:\n\n-- Mikähän virka sillä oikein on?\n\nHerra Vendell heräsi ajatuksistaan, katsoi kelloonsa ja vastasi:\n\n-- Eihän sillä mitään virkaa vielä olekaan.\n\nJonkun ajan kuluttua pehtori taas sanoi:\n\n-- Ihmiset vaan tahtovat puhua siitä herrasta kaikenlaista.\n\n-- Mitä ne puhuvat? kysyi herra Vendell äkkiä elähtyen.\n\nMutta ennenkuin toinen rupesi vastaamaan hän taas raukesi ja sanoi\nhuokaisten:\n\n-- Paljonhan sitä puhutaan.\n\n-- No niin, niin on, -- pani pehtori -- paljon puhutaan. Hän huokasi samalla\nlailla kuin herra Vendell.\n\nJa vaikenivat taas tuntikausiksi.\n\nMutta kun jo rupesi olemaan niin pimeä, että tuskin näki työtä tehdä,\nnousi pehtori polviltaan veneen alta, katsahti vielä kerran pitkin sen\nkumpaakin laitaa, kallisti ikäänkuin suuntaa tähdäten pari kertaa\npäätänsä eri puolille ja sanoi painavasti:\n\n-- Nyt se on valmis.\n\nJoutuipa vene siis sittenkin valmiiksi Martta neidin syntymäpäivänä. Ja\nnyt he rupesivat kohta puuhaamaan sen vesille laskemista. Pehtori meni\nvaljastamaan hevosta reen eteen, jolla he olisivat vieneet veneen\nrannalle. Herra Vendellin taas oli määrä toimittaa niin, että neiti\npääsisi hetkeksi irtautumaan vieraista ja tulemaan rantaan venettänsä\nkatsomaan.\n\nMutta juuri kun pehtori oli mennyt pois ja herra Vendell lähteäkseen\nvaan vielä puisteli vaatteistaan höylän lastuja, aukesi veistämön ovi\nja Martta juoksi hätääntyneenä sisään.\n\n-- Olen hakenut sinua kuin hullu. Tule pian minun kanssani, tule\nviipymättä!\n\n-- Mikä on tapahtunut?\n\n-- Elä kysy, saat itse nähdä -- he tahtovat sitoa hänet ja viedä pois\n-- oh, hän on niin päihtynyt, ettei pysy jaloillansa. Tämä on hirveätä!\n\nVendellin suun ympärillä värähti hetkeksi taas sama elähtymisen väre.\nHetkeksi hän ei kuunnellut mitä Martta sanoi ja harasi molemmin käsin\nharvan tukkansa läpi. Sitten vasta rupesi todella tiedustamaan mitä oli\ntapahtunut, ja vähän ajan perästä hän oli jälleen valmis tekemään\nkaikki mitä Martta vaati. Tarmokkaasti hän juoksi ylös kartanolle,\njättäen Martan jälkeensä.\n\nJa kun Martta mielenliikutuksesta ja tuskasta väsyneenä hiljaa astuen\ntuli sinne, oli Vendell Edvardin kanssa jo ajanut Rauhalahdesta.\n\nVieraat rupesivat kohta sen perästä lähtemään.\n\nJääkylmänä Martta otti vastaan heidän enemmän tai vähemmän avonaiset\nsurkuttelunsa, joten ne loppuivat hyvin lyhyeen. Sanatonna hän myös\nkulki kotiväen ohi ja tuskin kuuluvasti sanoi hyvää yötä\nvanhemmillensa. Niin että kihlauksen rikkoutuminen, josta Rauhalahti jo\noli varma, jäi kaikille sittenkin arvotukseksi.\n\nVasta omaan huoneeseen päästyänsä Martta antautui itkemään. Mutta se\nitku ei nytkään ollut surua sen johdosta mitä oli tapahtunut, vaan\nainoastaan helpotuksen itkua ja rajatonta kiitollisuutta Vendelliä\nkohtaan, joka oli ottanut tämänkin tehdäksensä ja tehnyt sen niin\ntaitavasti, niin melutta, niin hienosti. Semmoista ystävää ei varmaan\nollut kellään koko maailmassa. Ja lisäksi hän tiesi yhtä varmaan kuin\n2 kertaa 2 on 4, että Vendell, hänen mielentilaansa ajatellen, vielä\ntänä iltana saapuu Vaanikkalasta takaisin kertomaan hänelle kuinka\nkaikki oli käynyt, kuinka Edvard oli rauhottunut ja nukkunut\nvuoteeseensa, kuinka kaikki oli jälleen hyvin. Tiesi ja odotti\nturvallisena.\n\nTyyni oli järvi yöllä, kun lyhdyt jo olivat sammuneet kartanon\npihalla, -- kun päiväinen tohina ja sen myrsky oli jo vaijennut ja\nkentät seisoivat tyhjinä, pihan koivut hyljättyinä, lehvät riipuksissa,\nkenttien tyhjyyttä ihmetellen.\n\nTyyni oli lahden pinta ja äänetön oli yö. Sorsat vaan mulskahteli\nkahilikkojen hämärässä. Lahden keskustassa väreili vielä auringon\njättämän yötaivaan himmeä heijastus, ja siihen liukui hiljaa venhe, --\nseisahtui vähitellen, kun perässä istuja oli nostanut melan vedestä.\nKokkapuolella pohjassa istui valkopukuinen neiti, otsa nojautuneena\nvasten käsivartta ja veneenlaitaa. Eivät puhuneet sanaakaan, -- olivat\njuuri lopettaneet puhumasta.\n\nPerässä olija oli herra Vendell -- kokassa oli Martta. Ja vene oli se\npehtorin rakentama.\n\nNyt nostaa Martta vähän päätänsä ja sanoo:\n\n-- Että sinäkin voit noin puhua -- sitä en olisi ikinä odottanut -- ja\ntulet vielä kertomaan minulle tuollaisia!\n\n-- Martta, sinun parastasihan minä --\n\n-- Olet aivan samallainen kuin kaikki muut --\n\nJa Martta pyyhki kyyneleitään nenäliinan ainoalla vähän kuivemmalla\npaikalla. Sitten, kun oli itkulta mahdollista, jatkoi:\n\n-- Sinulla on olevinaan niin syvät käsitykset kaikesta, --\navioliitostakin sanoit -- kuinka se taas olikaan -- että korkein on olla\nihan vapaa, -- mutta mitä siitä, kun et kumminkaan voi toisia auttaa, --\netkä sinä ole kertaakaan hänelle sitä puhunut! -- sinä olet yhtä\nväliäpitämätön kuin kaikki muut, -- tai ehkä vielä tahdotkin, ettei\nsiitä mitään tulisi, niinkuin ne toiset.\n\n-- Unohdat, että minä hain hänet tänne.\n\n-- Sen sinä teit siksi että minä pyysin, -- et ollenkaan hänen tähtensä.\n\n-- Tunnustan suoraan, että olin luullut sinun jättävän hänet, kun kerran\nsaat nähdä millainen hän on, -- minä sitäpaitsi en ole vielä kaikkea\nkertonut.\n\n-- Ja vaikka kertoisit vielä kymmenen kertaa pahempaa, se ei mitään\nvaikuta.\n\n-- Semmoista rakkautta minä en ymmärrä.\n\n-- Sinä et ymmärrä, sillä sinä yleensä et ymmärrä semmoista -- et ole\nehkä koskaan ollut rakastunut.\n\nVendellin ääni värähti, kun hän sanoi:\n\n-- Sitä et sinä voi tietää.\n\n-- Minä sanoin ehkä.\n\nVendell sanoi vielä väräjävämmällä äänellä:\n\n-- Olen ollut ja olen nytkin.\n\nMutta Martta ei kuullut näitä sanoja, sillä hän itse sanoi yhtaikaa:\n\n-- En huoli mistään muusta, -- enkä välitä kestään, joka ei välitä\nhänestä, -- vaikka hän, -- niin, vaikka varastaisi, tai vaikka tappaisi\nkenen tahansa, vaikka oman isäni, -- en sittenkään luopuisi hänestä.\n\nSitten Martta yhtäkkiä oikasi itsensä ja sanoi silmät leimuavina:\n\n-- Minä sanon sinulle, että hän oli oikeassa! -- ensin siinä mitä sanoi\nmaasta ja sitten vielä siitä kihlauksesta. Mitä ihmettä meidän täytyy\nodottaa, jos me kerran rakastamme toisiamme ja vielä hänen\nparanemisensa on kysymyksessä! Luuletko sinä, että minä sitten olen\nniin erittäin hyvä! En ollenkaan. Tiedä, että voin koska tahansa\nheittää tämän kaiken, ja menen elämään niinkuin hänkin, rupean vaikka\n\"semmoiseksi naiseksi.\"\n\n-- Martta!\n\n-- Niin juuri! Minulla on sellaisia hetkiä, etten ollenkaan tiedä\nolisiko siinä mitään pahaa, -- ainakaan ei olisi hänen vuoksensa.\n\nKun Vendell kokonaan vaikeni, purskahti Martta hetken kuluttua\nuudestaan itkuun.\n\nKauan, kauan he olivat ääneti.\n\nNiin liukui vene lahden keskeltä jälleen rannan hämäryyteen.\n\nKun he sitten kulkivat hiekkarannasta ylöspäin ja menivät ruohikolla\nolevan rantaladon ohi, risahti siellä jokin, jonka vuoksi he kumpikin\nkatsahtivat taakseen. Mutta kaikki oli jälleen hiljaa eikä myös mitään\nerinomaista näkynyt. Se olikin vaan vanha Vilanteri, pehtori; hän oli\nasettunut ladon nurkan taa kuullakseen mitä he puhuvat hänen\nvenheestään, jota hän oli koko kesän rakentanut. Mutta vaikka ukko\nolisi kuinkakin korviaan höristänyt, ei hän kuullut odotettua\nylistelyä. Raskain askelin he sanaakaan sanomatta astuivat hitaasti\nkartanolle päin, toisistaan sylenmatkan päässä.\n\nJa pian senjälkeen näkyi Vendellin kamarissa syttyvän yksinäinen\nkynttilänliekki.\n\nHän oli jättänyt hyvästi Martalle, sillä jo kauvan sitten oli ollut\npäätetty, että hän matkustaa heti syntymäpäivän jälkeen. Aamuksi oli jo\nhevonen käsketty.\n\nHuokaillen ja puhkuen hän nyt viimeistä yötä kulki edestakasin pienessä\nkesähuoneessaan, istahti toisinaan tuolille; kumartui avatun\nmatkalaukkunsa eteen, heitti sinne jonkun kirjan, vaipui mietteihinsä,\nasetti kirjan viereen mansettinsa, kauluksensa, taas vaipui\nmietteihin. Vastahakoiselta ja tuskaiselta näyttivät nämä hänen\nlähtövalmistuksensa. Sillä todella hän oli ollut ja oli yhä rakastunut.\nJa kehen muuhun hän oli ollut ja oli yhä rakastunut, ellei juuri\nMarttaan!\n\nHerra Vendellin silmäterät olivat suurentuneet ja kiihkoisina paloivat\nkuopissansa.\n\nEi hän voinut suostua siihen ajatukseen, etteivät he enää Martan kanssa\ntoisiansa tapaisi. Ei voinut myöskään ymmärtää omaa äskeistä itseänsä.\n\nMistä vaikuttimesta hän oikeastaan oli katsonut tarpeelliseksi vaieta\nja olla kertomatta kaikkea mitä tiesi Edvardista? Ettei Martta muka\nluulisi, että hän vaan siksi tahtoo puhua pahaa Edvardista, että itse\non Marttaan rakastunut! Ettei hän luulisi, että minä luulen, että hän\nluulee...! Mikä ikuinen vaikutinten seulominen! Sepä onkin minun\nelämäni jäytävä onnettomuus! Niin juuri, onnettomuus, turmio, se oli\nhyvä sana, en ota sitä takasin!\n\nMitä on rakkaus?! -- Jos minä todella rakastan Marttaa, niin kuinka voin\nsallia, että sama Martta syöksyy suinpäin onnettomuuteen!\n\nKun sydäntäni komisti ja huuleni vapisivat, ajattelin: se on merkki\netten saa kertoa. Mutta minä olin raukka, minä en voittanut turhaa\nvavistusta, minun olisi pitänyt huutaa julki! Hänen onneansa minä\netsin. Tietysti, tietysti, tietysti! Nyt minä sen vielä teen! Jätän\ntähän pöydälle kirjeen, maalaan sen miehen semmoiseksi kuin hän on, ei\nyhtään paremmaksi, ei hituistakaan!\n\nJa herra Vendell kulki pitkin askelin edestakasin, silmät säkenöivinä,\nkoko kasvot hehkuksissa.\n\nMaalaan hänet inhottavaksi raukaksi. Saastaiseksi roistoksi! Mustaksi\nkuin korppi, ihan mustaksi!\n\nVihdoin hän pui molemmin käsin nyrkkiä päänsä päällä ikäänkuin olisi\ntehnyt kauan kypsytetyn valan. Sinisen selvinä näkyivät tällöin hänen\nkäsiensä voimakkaasti pullistuneiden suonien keskellä kirjaimet S. V.\nSemmoinen olisi varmaan Vendell ollut katsella, ellei hän olisi\nmilloinkaan saanut Marttaa nähdä eikä olisi siten saanut lujaa uskoansa\nsivistykseen, vaan jäänyt mastoihin kiipeilemään.\n\nTässä raivon tilassa hän istui pöydän ääreen kirjottamaan kirjettä.\n\nKuitenkaan ei Vendell enää edes raivon tilassa voinut olla\nvälinpitämätön siitä, mimmoinen se kynä ja mimmoinen se paperi oli,\njolle hänen oli kirjottaminen. Myös oli hänen aivan mahdoton istua\ntomuisen pöydän ääreen ja kirjottaa siinä tunnossa, että takin hihat\ntahraantuvat.\n\nKun siis pöytä siitä edestä oli puhtaaksi pyyhitty, kun\npostipaperiarkki oli sovitettu asianomaiseen vinoon kirjotusasentoon,\nkun läkkipullo oli avattu ja kun oli valoa vasten tarkastettu ettei\nteräskynässä ollut karvoja, silloin vasta Vendell oli valmis alkamaan.\nHän nosti sentään vielä kynän ylös poikittain pitkin otsaa päättääkseen\nvaan aivan ensimäisistä alkusanoista.\n\nSilloin alkoi nenä hänen isojen sieramiensa kohdalla värähdellä ja\nsilmät täyttyivät kyynelillä. Hän tarttui kynään oikealla tavalla, ja\nkirjotti:\n\n\"Otan takasin kaikki mitä tänä iltana Edvardista puhuin. Erittäin kadun\nmitä sinulle kerroin siitä Helsingissä niin paljon pahennusta\nherättäneestä teosta, kun hän kolmen aikaan päivällä käveli maalatun\nnaisen kanssa esplanaadilla; annoin asialle toisen värin kuin\nmillaisena olen sitä itse pitänyt ja yhä pidän. Ja hänen teostansa\najattelin jo silloin, kuin siitä puhuttiin, -- että se oikeastaan ei\nsisällä muuta kuin pilkkaa ja uhmaa sitä porvarillista kaksinaisuutta\nvastaan, jossa tuo hieno, esplanaadilla kello 3 liikkuva\nsäätyläisluokkamme elää. Minä näen siinä teossa jotain miehekästä,\njotain miellyttävää luonteen leveyttä, jotain, joka on paljon enempää\nkuin tavalliset kulttuurikukkamme. Jos kerran sellaisia naisia\ntarvitaan, niin tässä ne ovat ja tulkoot esille! -- Tosin tekee Edvard\nnäitä tekoja juovuksissa, mutta en minä edes hänen juoppoudessaan näe\nmuuta kuin semmoista joka todistaa hänen edukseen. Hänellä on paljon\nhienompi omatunto kuin muilla, ja senvuoksi hän juo. Hän tuntee liian\nitsetietoisesti sivistyselämämme valheellisuuden, voidakseen elää siinä\nselväpäisenä. Hänelle ei riitä tarmoa irtaantuakseen peritystä\nvalhe-elämästä, mutta hän ei myös voi saada mitään elämänhalua siitä,\nja tuon haluttomuutensa hän korvaa juomisella. Kuinka paljon, paljon\nedempänä hän on niitä porvarillisia puolikykyjä, jotka selväpäisinä ja\ntyytyväisinä kulkevat samoja valherappusia ylöspäin, mitään onttoutta\nallamme aavistamatta!\n\nVielä sanon sinulle, koska luulen voivani sillä edes johonkin määrin\nlohduttaa sinua, että erityisen sattuman kautta, juuri tänä aamuna\nVaanikkalassa käydessäni, olen saanut vihiä hänen sisällisimmistä\nsielunliikkeistään -- tosin hänen tietämättään, -- ja että luullakseni\nhän tarvitsee ainoastaan apua ja tukea, niin kaikki vielä voi muuttua.\nErittäin tärkeätä on myös, ettei hän huomaa, että häneen tahdotaan\nvaikuttaa. Tietysti minä koetan parastani, enkä ainoastaan sinun\ntähtesi, vaan hänen itsensä tähden, -- ja ehkä enin kaikesta oman\nitsekkään uteliaisuuteni tähden, sillä olen aina ollut hyvin huvitettu\nhänestä.\n\nNyt hyvästi, Martta. Kun sinä tätä luet, olen minä jo kaukana. On hyvin\nluultavaa, että matkastani Atlantin yli tulee tosi.\"\n\nEntinen tyyni herra Vendell nousi kirjeen lopetettuansa pöydän\näärestä, -- sama liikkeissään hillitty ja kohtuullinen, puvussaan ja\nkäytöksessään säntillinen ja huolellinen Vendell, jota ei koskaan\nkukaan muullaisena nähnyt. S. V. oli vetäytynyt taas tuskin näkyvään\nsineensä, kasvoilla lepäsi rauhallinen ja tasainen punaruskeus,\nviiksien karkeus oli taas vaan hienoutta hänen lumivalkean\npysty-kauluksensa rinnalla.\n\nYksinäinen kynttilä sammui ja hänen uutimettoman, pienen kesähuoneensa\npimeys tuli välittömään yhteyteen tähdistä väräjävän taivaan kanssa.\n\n\n\n\n7.\n\nMaanalaiset voimat.\n\n\nOletteko nähnyt maan raukeamaa, kuusia, honkia, kiviä, katajia -- yhteen\nruhjoutuneina, juuret ilmassa, tyvet maata kohden? Se on jylhä\nhävityksen näky.\n\nMaanalaiset vedet ovat hiekkapenkereen alle syöneet salaisen onttouden\nVuosisatain aikana on se penger, onttoutta aavistamatta, tehnyt\nnurmettumista ja sammaloitumista, kanerva kukkiansa kasvattanut, kataja\nhakenut ravintonsa sorakivien koloista, petäjä latvaansa laajennellut.\nNiin kuusi kuin kataja ja honka ovat juuriansa kuulematta vuosisatain\nkuluessa humisseet toistensa korvaan uskon, että he kalliopohjalla\nkasvavat, joka ei ilmoisna ikänä sorru.\n\nMutta tulee päivä, jona penger ei enää lisäpainoa kestä. Ensin\nvierähtää vaan joku kivi, joka tuki toista kiveä. Se oli ensimäinen\nmerkki. Silloin yhdessä silmänräpäyksessä vyöryy alas kaikki, minkä\nvuosisadat ovat kasvattaneet, vyöryy ja hirmupauhussa ruhjoutuen\nraukeaa syvyyteen, petäjät ja kuuset mullin mallin, mustat juuret\nmaalle.\n\nMutta oletteko nähnyt samallaisen hävityksen tapahtuvan\nihmismaailmassa?\n\nEi niin, että häviää joku mäentöyräälle satunnaisesti kyhätty ja\nsuullisen lupauksen varaan perustettu torppa, -- että vallesmannit ja\npolisit tulevat matalaan tupaan, istuvat penkeille ja vasarakaupalla\nmyyvät pienen kodin vähäiset irtaimistot, hevosen, kaksi lehmää ja\nkolme lammasta, ei niin että jotkin paljaskinttulapset hajotetaan\nympäri maailmaa ja isä ja äiti vanhoilla päivillään joutuvat\nvaivaistaloon.\n\nVaan niin, että sortuu kartano itse, jonka alla ei mitään onttoutta\nepäilty, jonka lupakirjat olivat selvillä papereilla, joka oli\nperuslaeilla sidottu ja ikivaloilla vakuutettu, jota yhtä tuhannet\nkäsnäiset työmiehen kädet olivat vuosisatain kuluessa rakennelleet ja\nlevitelleet, jota yhtä myös sadat torpparit, omat hökkelinsä unohtaen,\nolivat tilkinneet ja vuorailleet, jonka ojia ojennelleet, jonka peltoja\nperkailleet. Missä onni kukoisti ja eli taiteen henki, missä huilut\nsoivat, missä nuoret lauloivat ja tanssi, ja vanhat levon siunausta\nnautti, se pyhä koti raukesi kuin pettäväinen penger, maanalaiseen\nonttouteen luhistuen.\n\nNiin kävi Rauhalahden kartanon.\n\nAavistamatta, kohtalon kauheana yllätyksenä!\n\nSillä niinkuin aina ennenkin, syksyhämärän laskeutuessa maahan, metsäin\nkadotessa sumuiseen usvaan, pihan pimetessä, -- niinkuin aina ennenkin\noli rauhallinen lamppu syttynyt maanviljelysneuvoksen pehmytmattoisessa\ntyöhuoneessa ja erottanut huoneen pihan kosteitten sumujen keskellä\nlämpimäksi kotirauhaksi. Niinkuin aina ennenkin oli maanviljelysneuvos\nasettanut lampunlasin sytytetyn sydämmen päälle ja pujottanut lasin\nylitse varjostimen, jonka viheriä valo tutusti heijastui hänen\ntyytyväisyydestä pyöristyneihin poskipäihinsä ja leppeäryppyisten\nsilmäkulmain alle. Niinkuin aina ennenkin hän oli istahtanut\nkeinutuoliinsa, siihen vanhaan punapuiseen, jossa hänen esi-isänsäkin\nolivat istuneet, ja luisen paperiveitsen osottamalta kohti avasi\nnahkakantisen kirjan, jossa oli selvää tekstiä ja leveät reunat.\nNiinkuin aina ennen myös hänen rouvansa, vietettyään hämärähetken\nmiehensä työhuoneessa, kun lamppu syttyi, nousi sohvalta, jossa he\nolivat istuneet, ja meni nurkkahyllyn ääreen täyttämään sitä suurta\nmerenvahapiippua, jota eräs maanviljelysneuvoksen esi-isistä, eräs\nSuomen sodan sankareista, oli tässä samassa huoneessa aikoinaan\npolttanut, -- täytti ja oli juuri asettanut pöydälle, ja itse, rauhasta\nja onnesta hymyillen suudellut miestään ja sanonut hänelle hyvästit\nillalliseen asti. Juuri sinä hetkenä kuului palvelustytön askeleet\nsalista, ja rouva otti vastaan avonaisen paperin työhuoneen\nkynnyksellä.\n\n-- Tämä on sinulle, Rafael, -- sanoi rouva ja saamatta selkoa mitä siinä\nseisoi toi sen miehellensä.\n\nMaanviljelysneuvos oli tuskin ottanut paperin käsiinsä ja tuskin\naukaissut sen kuin hänen silmäteränsä mustuivat ja kamala kalpeus\njyrkästi piirtäytyi suupieliin.\n\nTämän nähtyään rouvan sydän sykähti kipeästi, mutta hän sanoi vaan\nrauhallisesti:\n\n-- Mitä se on, Rafael?\n\nMaanviljelysneuvos nousi ylös ja kääntyi vähän poispäin. Nytkin sama\nkotilampun viheriä valaisi hänen kasvojansa. Mutta kaikki veri oli\nniistä paennut, ja kun hän koetti naurahtaa, rauhottaakseen vaimoansa,\neivät huulet taipuneet, ja naurahdus ilmaisi enemmän kuin salasi. Nyt\nrouva näki, että paperi tärisee miehen vakavassa kädessä.\n\n-- Mitä se on, Rafael? -- hän huusi, itsekin jo kalveten.\n\nPalvelustyttö juoksi samassa työhuoneeseen ja sanoi hätääntyneenä:\n\n-- Niitä tuli kaksi sisälle, muut jäi ulos.\n\n-- Keitä niitä? -- kysyi rouva hämmästyneenä.\n\n-- Rouva, siellä on miehiä ja vallesmanni ja polisi, yksi on upseeri --\nse tuli sisälle -- ja sotamiehiä.\n\n-- Rafael, -- huusi rouva, -- tämä on kotitarkastus! -- Ja hän taisi\ntuskin pysyä pystyssä sydämen kouristuksen vuoksi.\n\n-- Siltä näyttää, sanoi maanviljelysneuvos, koettaen kerta toisensa\nperästä oikaista itseään ja tulla mielensä herraksi. Sillä pitkällinen\nelämä keinutuolissa, kotikahvien höyryissä ja piippu tupakin savuissa\noli hänet veltostuttanut, ja vaikka hänen vanha aatelismielensä heti\nheräsi, ei ruumis jaksanutkaan niin äkkiä valveutua. Hän rupesi\njuomaan, mutta puolet vedestä läikkyi tärisevästä lasista maahan. Eikä\nhän juotuaankaan saanut voimaa jalkoihinsa, vaan rupesi jälleen\nistumaan ja peitti kasvot käsiinsä.\n\n-- Missä sinulla on \"Vapaat Sanat\"?\n\n-- Ne jääkööt paikoillensa. Jumalan nimessä, elä ilmaise kellekään, että\nminä -- että minä olen näin voimaton -- kirotut jalkani!\n\nHän ponnisti viimeiset voimansa, nousi käsin itseänsä sohvan selkään\ntukien ja tavotteli seinältä revolveria.\n\n-- Minä ammun heidät joka miehen!\n\n-- Rauhotu Rafael, jumalan nimessä, Rafael, sinä voit pahoin, istu\ntähän --\n\n-- Heidän täytyy tietää kenen luo ovat tulleet. Minä ammun -- !\n\n-- Sinä et ajattele -- Rafael! Rafael! -- tule järkiisi! Sinä olet sairas,\nminä kutsun pehtorin.\n\nJa nähtyään että miehensä, voimatta tavottaa revolveria, jälleen vaipui\nsohvalle, rouva uskalsi jättää hänet ja juosta apua hakemaan.\n\nHän suuntautui salin ja eteisen väliselle ovelle, joka kylmän aikaan\npidettiin suljettuna. Mutta kun hän työnsi sen auki, seisoi pimeässä\neteisessä ulko-oven edessä santarmi, pitkä vaskihelapää miekka\nkupeella, ja torjui mykällä kädenliikkeellä rouvan ulosmeno-aikeen.\nSiitä ei saanut mennä.\n\nRouva ei ensin tiennyt mitä ajatella.\n\n-- Ne eivät päästä minua ulos, Rafael, -- huusi hän hämmästyneenä,\nloukkaantumisesta vapisevin huulin miehensä työhuoneeseen.\n\n-- Mitä tämä on, herra nimismies? -- kääntyi hän virkapukuisen,\nkultanappisen nimismiehen puoleen, joka, tullen kyökin ja ruokasalin\nkautta, astui nyt arvokkaana Rauhalahden isoon saliin.\n\nNimismies kohautti vastaukseksi olkapäitänsä, niinkuin olisi tahtonut\nsanoa: ikävä velvollisuus! Mutta ei sanonut mitään. Ei myös voinut\ntässä ikävässään salata hienoa tyytyväisyyttään siihen, että hän nyt\nniin paljon merkitsevänä asteli siinä samassa salissa, jossa hän vasta\njokunen kuukausi sitten, ilman minkäänlaista virkapukua, ujona,\njonkinlaisena vallesmanni pahasena, maanviljelysneuvoksen käskyläisenä\nistui muiden vieraiden takana ovensuussa ja ujoudesta vavisten ratkaisi\nkysymystä, onko soveliasta asettaa teeleipiä polvelle siksi aikaa kuin\nkaataa kuumaa nestettä vadille jäähtymään.\n\n\"Ikävä velvollisuus\", puhui hänen rypistynyt silmäinvälyksensä, mutta\nnenävartta myöten kävi hieno, näkymätön kutku, joka oli vielä\nsuloisempi kuin se nautinto, minkä nuuska hänen nenällensä tuotti.\n\n-- Minun mieheni voi pahoin, -- minun täytyy tavata pehtoria. Käskekää\ntuon miehen heti avata minulle ovi! -- sanoi rouva.\n\nSama olkapäiden kohautus oli vallesmannin vastaus, ja hän meni\nkohtaamaan tuntematonta, vierasta, sinipunervatakkista upseeria, jolle\nse eteisessä oleva santarmi oli avannut salin oven.\n\nUpseeri sekä vielä kaksi tuntematonta sivilipukuista miestä menivät\nmaanviljelysneuvoksen työhuoneeseen. Vallesmanni osotti heille tietä.\n\nSilloin rouva juoksee telefonille ruokasaliin.\n\nHän soittaa.\n\nEi vastausta.\n\nSoittaa uudelleen. Hallo! Halloo!\n\nEi mitään vastausta.\n\nKaksi santarmisotamiestä, jotka olivat jääneet vahdeiksi kyökkiin\nmenevälle ovelle nauravat hänelle ja koettavat vieraalla kielellä\njotakin selittää.\n\nMutta rouva ei heitä ymmärrä.\n\n-- Eeh baarina! sanoo kättänsä heiskauttaen toinen santarmeista,\nruskeasilmäinen, mustaverinen aromaan asukas, ja koettaa\nkädenliikkeillä tehdä itsensä ymmärretyksi. Hänen on nähtävästi tullut\nsurku rouvaa. Molemmin käsin hän on murtavinaan kahtia jotakin ja\nviskaavinaan pois. \"Da, da\" hokee hän tällöin, ja taas murtaa ja taas\nviskaa.\n\nKun rouva jälleen soittaa, juoksee palvelustyttö hänen luoksensa ja\nsanoo nähneensä kyökin ikkunasta kuinka langat katkaistiin.\n\nSilloin rouva viskaa telefoonitorven luotaan kuin käärmeen. Vieläkään\nuskomatta, että kaikki ovet ovat häneltä teljetyt, hän, ikäänkuin\ntulipalossa apua hakevainen, suuntautuu milloin salin eteiseen päin\nmilloin takasin kyökin ovelle.\n\nSitten hän ottaa äkkiä itseään molemmin käsin ohimoista ja juoksee\nsaliin, mennäkseen miehensä työhuoneeseen. Mutta ovella on vallesmanni,\njoka taas kohauttaa olkaansa ja selittää, että häntä on pyydetty\nvalvomaan, että toimitus saisi tapahtua häiritsemättä.\n\n-- Enkö minä ole omassa kodissani? Millä oikeudella te suljette minulta\novet? Millä oikeudella te tulette sisälle minun tietämättäni? -- huusi\nrouva lyöden rintaansa. Ja melkein raivostuneena hän jatkoi:\n\n-- Ymmärrättekö, tämä on minun, minun kotini, ja te kiellätte minua\nomassa kodissani! -- Mikä te luulette olevanne -- te, _Pekka Hentunen_?\n\n-- Minä olen virkamies.\n\n-- Niin, virkamies! Mutta kuka on sinut kuskipojasta kouluun auttanut?\nJa minkä maan kouluissa sinä olet käynyt? Vastaa! Et vastaa! Siksi että\nhäpeät, raukka? Häpeä itsesi maan alle! -- Ovi auki!\n\nNimismies säpsähti tätä ojennetuin käsin annettua käskyä, kääntyi, ja\nniin hiljaa kuin mahdollista raotti oven maanviljelysneuvoksen\ntyöhuoneeseen, sitten avasi sen kokonaan, kieltäen kuitenkin menemästä\nsisälle.\n\nTärisyttävä näky kohtasi rouvaa.\n\nKirjotuspöydän kaikki laatikot olivat vedetyt ulos ja niiden sisällys\nlevitetty mullin mallin pitkin permantoa. Kaappeja ja niiden laatikoita\nparaikaa availtiin, myöskin se laatikko, jossa säilytettiin Rauhalahden\nesi-isien historiallisia kirjeitä. Makuusohva oli leikattu auki.\nKorkeitten, koko seinän peittävien kirjahyllyjen ääressä,\nastinpalleilla, seisoi kaksi miestä, heitellen alas nidoksia, joita oli\nkorkea läjä lattialla, historiallisia teoksia, mietintöjä\nirtolaisuudesta ja maataloudesta, kaikki sekasin. Muutamia kirjoja he\nantoivat alas lyhytkasvuiselle upseerille, joka, silmälasit päässä,\nkirjapakkojen ympäröimänä, rauhallisena ja toimeensa perehtyneenä\nselaili kirjoja, lyhytnäköisesti kulettaen nenäänsä riviltä riville.\n\nMutta tämän hävityksen keskellä seisoo Rauhalahden vanha, harmaantunut\nherra, kalpeana ja liikkumattomana kuin marmoripatsas, kädellään\npöytäänsä nojaten.\n\nKun nimismies huomasi, että rouva liiallisen mielen jännityksen\nraukaisemana oli vaipunut sohvalle ja, osottamatta enää mitään halua\ntottelemattomuuteen, sanattomana vaan tuijotti työhuoneeseen, lähestyi\nhän sohvaa ja päätti antautua vähän tuttavallisempiin selityksiin.\n\n-- Ymmärtäkäähän toki minua: -- olenhan minä tehnyt virkavalan; mitä voin\nminä?\n\nRouva ei liikahtanut eikä kääntänyt päätänsä.\n\nNimismies jatkoi:\n\n-- Rouva sanoo siihen: ottakaa ero virasta, -- mutta se on helppo sanoa.\nMinä olen perheellinen mies, minulla on vaimo ja lapset. Mistä minä\nleivän otan?\n\nJa kun rouva ei sittenkään liikahtanut, sanoi nimismies:\n\n-- Uskokaa minua, tämä toimitus on minulle yhtä epämiellyttävä kuin\nteille. Enkä minä ole sitä alkuun pannut. Maanviljelysneuvoksen\nviholliset ovat hänen ympärillänsä, paljon lähempänä kuin luulettekaan.\n\n-- Mitä Hentunen tarkottaa? -- kavahti rouva.\n\n-- Te olette ilmiannetut. Teidän omat torpparinne.\n\n-- Se on valhe! huusi rouva kohottautuen, mutta heti hän taas vaipui\nentiseen hervottomaan asentoonsa.\n\n-- Omat torpparinne, arvoisa rouva. He ovat antaneet ilmi ja\ntodistaneet, että maanviljelysneuvos on uhannut sanoa irti ne\ntorpparit, joiden pojat noudattavat kutsuntaa. Semmoisia ne on, kyllä\nminä ne konnat tunnen.\n\n-- Se on valhe, se on hirmuinen herjaus! He eivät ole sitä tehneet.\nMieheni on kyllä ollut ankara alustalaisillensa, vaan vääryyttä hän ei\nole koskaan tehnyt. Heistä ei olisi kukaan pystynyt tähän konnantyöhön!\n\n-- Luvalla sanoen, rouva, te ette tunne talonpoikia. He eivät tarvitse\nmitään syytä. Puhe käy heidän keskellänsä, että he saavat maan\nomakseen, sittenkuin herrat karkotetaan. Siinä kaikki, Lupaa\ntalonpojalle maata, hän pettää kenen hyvänsä. Semmoisia ne ovat, kyllä\nminä tunnen. Kurjan leipäkannikan vuoksi!\n\n-- Rafael, Rafael, -- huusi rouva käsi sydämmellä työhuoneeseen päin\naivan kuin olisi apua huutanut.\n\nMaanviljelysneuvos katsoi silloin ympärilleen, huomasi vaimonsa ja\nojennetuin käsin riensi hänen luoksensa.\n\n-- Rafael, hän sanoo, että meidän torpparimme ovat ilmiantaneet.\n\nMaanviljelysneuvos nyykäytti päätänsä ja samalla hänen päänsä painui\ntoivottomasti alas.\n\n-- Valitettavasti siinä taitaa olla perää, samaa sanoi tuokin tuolla, --\nhän puhuu saksaa.\n\n-- Oo, Rafael, mitä tästä tulee! He karkottavat sinut maasta. Rafael,\nRafael, kaikki on lopussa!\n\n-- Karkottavat maasta, karkottakoot, mutta että minun torpparini -- sitä\nen olisi aavistanut, omat mieheni -- se on kamalinta kaikesta! Minä tulen\nhulluksi.\n\nRouva veti hänet sohvalle viereensä, unohti oman kauhunsa ja hellästi\nlohdutellen pujotti kätensä vanhuksen kaulan ympärille.\n\nNimismies oli tyhmän uteliaana jäänyt suu auki tuijottamaan Rauhalahden\nkukistuvaan herraan, voimatta ymmärtää miksi juuri tuo asia\nsaattoi tässä olla \"kamalinta kaikesta\". Hän heräsi vasta kun\nmaanviljelysneuvos, odottaen hänen poistumistaan, katsahti häneen\ntuuheitten kulmiensa alta. Silloin hän tahtomattaan hätkähti, ja\nhuomattuaan arvolleen sopimattoman hätkähdyksensä, pian kokosi ryhtinsä\nviimeiset jäännökset, kääntyi, ja niin mahtavana kuin mahdollista\nsiirtyi kynnyksen yli työhuoneeseen.\n\nKului neljää pitkää tuntia ennenkuin työhuoneen kirjasto oli maahan\nhajotettu. Sitten alkoi ison kirjaston tarkastus.\n\nJa kynttilät olivat jo melkein loppuun palaneet, ja aamu jo sarasteli,\nkun toimitus vihdoin päättyi. Kaikissa huoneissa oli hävitys käynyt,\nkaikki oli alasviskattu, avattu, auki oli murrettu yksin sekin\nmahonkinen rasia, joka sisälsi rouvan kirjekokoelman hänen tyttö- ja\nmorsius-ajoiltansa. Riutuvasti läpättivät kynttiläinliekit valkenevien\navattujen huoneiden ristivedossa.\n\nEnnen lähtöänsä Rauhalahden kotitarkastajat kokoontuivat saliin ja\nupseeri alkoi huonolla saksallaan tehdä jonkinlaista hyvästijättöä\nmaanviljelysneuvokselle ja rouvalle, jotka seisoivat vierekkäin. Hän\nsanoi löytäneensä tosin paljon semmoista, mikä saattoi raskauttavasti\nvaikuttaa ja olla lisätodistuksena ilmiannettuihin tosiasioihin, jotka\nsisälsivät valtiorikoksen ja joihin nähden maastakarkotuksen rangaistus\noli pidettävä miltei armahduksena. Personallisena arvelunaan hän\nkuitenkin lausui, että asia voisi tulla myöskin kokonaan unohdetuksi,\njos maanviljelysneuvos esimerkiksi tahtoisi asianomaiseen paikkaan\nantaa vakuutuksen siitä, että kutsunnat vastedes tällä paikkakunnalla\ntulevat tapahtumaan häiriöttä. Semmoinen asian käänne olisi hänen\nnähdäkseen molemmilta puolin suotavin, ja tarjosi hän sen tähden siinä\nsuhteessa personallisesti palvelustaan.\n\nHetken oli maanviljelysneuvos vaiti, ja menneet onnen vuodet kulkivat\nhänen näkönsä editse.\n\nHetken painoi myös rouva kädellään sydänalaansa vasten, ja katse\nharhaili autiossa kodissa, huoneesta huoneeseen, ja pysähtyi\nviimeiseen, jossa marmori-kristus häämöitti, levittäen käsiään\nhajalleen työnnetyn, alasraastetun kaksoisvuoteen ylitse.\n\nHetken aikaa heissä molemmissa liikahti ajatus: äänetön myöntymyksen\nnyykäys odottavalle muukalaiselle -- ja kaikki palautuu entiselleen,\nRauhalahden lukemattomat nopeat kädet nostavat paikoilleen kaiken mikä\non alas kukistettu, nostavat ja jälleen järjestävät, eikä kotilehmusten\ntakaa kohoava aurinko ole yön sekasorrosta vähintäkään jälkeä\nhavaitseva, havahtuu koko Rauhalahti entiseen elämäänsä, rikkoutuneen\nkotirauhan repivä haava menee umpeen -- paranee -- --\n\n-- Rafael! -- vavahti rouvan ääni hänen painautuessa miehensä käsivartta\nvastaan.\n\nMutta maanviljelysneuvoksen ruumis oli jo aikaa sitten päässyt hänen\nhenkensä tasalle. Ei vavissut hänen äänensä, ei sorahdellut hänen\npuheensa, ei rävähtänyt silmänsä, vaan horjumattomana, vankkana, kuin\nikuinen tammi hän seisoi muukalaisen edessä, ja rauhallisena virtana\ntulivat ne muutamat sanat, joilla hän vastasi:\n\n-- En tiedä onko teidän maassanne aatelia. Meidän maassamme on. Se ei\nole vielä koskaan vääryydelle selkäänsä notkistanut.\n\nJa hän nosti vaimonsa pään nähdäkseen hänen silmiinsä ja luki niiden\nkirkkaasti kimeltävien kyynelten takaa: niin, Rafael, juuri niin!\n\n-- Nu da, nu da, -- pani muukalainen, ikäänkuin sanoakseen, että jotakin\nsellaista hän oli odottanutkin, ja lyhyeen kumartaen poistui.\n\nMuut eivät ymmärtäneet saksankieltä. Niin paljon he kuitenkin\nymmärsivät, ettei tässä oltu tehty mitään sopimusta leipäkannikasta.\nNoloina, toisiansa ovensuussa töykkien he kiirehtivät päällikkönsä\njälkeen, ja katosivat pian ulos aamuhämärään.\n\nKahden päivän kuluttua saapui karkotuskäsky.\n\nRauhalahti oli täyttynyt sähkösanomista ja osanottavista sukulaisista.\nHirmuinen hälinä ja kiire oli noussut, kaikki oli mennyt sekasin.\n\nMitä enemmän aikaa kului ja mitä lähemmäksi lähtöpäivä tuli, sitä\nsuurempia vaikeuksia alkoi esiintyä talon hoitoon ja asiain\njärjestämiseen nähden.\n\nMaanviljelysneuvos valvoi yöt silmiä ummistamatta, ja tulevaisuus hänen\nmielestään synkkeni synkkenemistään. Vaikka hän tuolla ratkaisevalla\nhetkellä olikin niin täydellisesti osannut päästä ruumiinsa herraksi,\nja vaikka vielä jälestäkin päin, kun karkotuskäsky jo oli tullut, hän\nihmisten edessä oli onnistunut säilyttämään ylpeän ryhtinsä, ei hän\nkuitenkaan aina voinut itseänsä hillitä, vaan antoi vallan mielensä\nmasennukselle. Ollessaan kahden kesken vaimonsa kanssa, kun ei ollut\nihmisten tähden välttämätöntä teeskennellä, hänet joskus kohtasi miltei\nmielenhäiriötä lähestyvä hermotäristys, niin että hän kulki huoneessaan\nja löi tuskissaan päätänsä seinään.\n\nSemmoinen on ihminen, joka kodistansa karkotetaan. Kaikki horjahtaa,\nkaikki käsitykset pimenevät, ei hän enää näe minkään alkua eikä minkään\nloppua, ja olevaisen päivän paiste on hänelle järjettömyyttä.\nNurkumatta voi hän ummistaa silmänsä viimeiseen uneen, tietäen ettei\nhän niitä ikinä enää aukase omaa kotiansa näkemään; mutta tulla elävänä\ntemmatuksi irti omalta maaperältänsä, niiltä poluilta, joita on\nlapsuudessa astunut, niiltä vainioilta, jotka ovat hänen silmäinsä alla\nkukoistaneet, se on enemmän kuin ihminen voi murtumatta kestää. Se on\nhänelle kaiken sortuminen, niinkuin jos ikihonka, maanalaisten voimain\nvaikutuksesta temmaistaisiin irti, latva löisi maahan, ja mustat,\nvuosisatain kasvattamat juuret ilmaa kohden viskautuisi.\n\n\n\n\n8.\n\nEnkelien töitä.\n\n\nMissä ovat enkelit silloin kuin kaikki kukistuu, kun kaikki hajoaa ja\nliitoksistaan irtaantuu?\n\nEivätkö enkelit ole niitä entisyyden jumalia, jotka ikiluojalta saivat\nkäskyn kahtia hajonneen kansan jälleen yhdeksi yhdistää?\n\nMissä ovat siis jumalat hajaannuksen ja hädän hetkellä?\n\nVai ovatko he itse tämän hajaannuksen ja hädän synnyttäneet, että he\nnäin ihmiset yhteen pakottaisi?\n\nVoi etteivät he saaneet aseita maailmaa muuttaaksensa! Voi että heidän\näänensä on hiljainen kuin aamutuuli, joka vaan ihmisten tunnoissa\nsoipi!\n\nSuuret ja meluisat ovat ihmisten kaupungit, ei enkelien ääni siellä\nkuulu, ja erotakseen ihmiset sinne kokoontuvat, ei yhtyäkseen. Siellä\nvallottajat vaunuilla ajelevat, mutta vallotetut kuormia kantavat;\nsiellä vallottajat palatseissa asuvat, vallotetut kellareissa; siellä\nihmiset samankaan katon alla asuvina eivät tunnusta toisiansa yhdeksi\nsukuperäksi, eivät yhden pöydän ääreen istu, eivät kädenannolla\nlähesty, vaikka toinen joka päivä toisen vuodetta laittaa, kaikki hänen\nalusensa ja liinasensa, sukkansa ja paitansa pesee ja silittelee,\naamusta iltaan hänen ympärillään siivoo, lakasee, raastaa, hänen\nkertaakaan mieleensä juolahtamatta, kuka on se ihmislapsi hänen\nvieressänsä? minkä äidin tuudittama? minkä kodin kasvattama? minkä\nkohtalon alainen? Tietää vainen etunimen, jolla jakaa käskyjänsä. Eikö\nsiis missään koko maan piirillä eikä kaikella kaupungin alalla enkelit\nole saaneet vallottajia ja vallotettuja yhteen?\n\nOn harmaan vihertävä talo kaupungin laidassa, jota kaikki ihmiset\nhäpeävät. Rappeutuneena se seisoo hiukan erillään muista rakennuksista,\nja kadun säädetystä suorasta suunnastakin se poikkeaa. Arveluttavan\nmaineensa tähden on se lähimpien naapurien hartaasta pyynnöstä, yleisön\ntoivomuksesta, järjestysvallan suostumuksella ja vihdoin kaupunginisien\nomasta päätöksestä jo aikaa sitten tuomittu maahan hajotettavaksi.\nMutta arentisopimus on ikuiseksi laadittu, eikä asukkaiden häätämiseen\nviisaimmat lakimiehetkään ole pykäliä löytäneet. Se ei ole toki mikään\ntorpan kontrahti! Niinkauan kuin kaupunki seisoo ja vallottajat\nvaunuissa ajavat ja palatseissa asuvat, ja niinkauan kuin vallotetut\nkellareissa asuvat, ja rääsyissä käyvät, niinkauan on tämä talokin\nkukistumatta seisova. Ja vaikka ihmiset sen maahan tasottaisivat,\nnousisi se raunioista jälleen arentioikeutensa lujalle perustalle\nseisomaan.\n\nMutta jos ihmiset sitä taloa häpeävät, mitä tekevät enkelit?\n\nKatso, kuinka talvisen pakkasaamun kirkastuessa, kun öinen taivaanranta\njo kellastuu ja näkymätön koitar viskaa valkoset säteensä korkealle\ntaivaan laelle, Tapion sinipiiat ja ilman immet, jätettyään metsät ja\npilvien pihat, sen kaupunkilaisen talon ympärillä leikkiä lyövät!\n\nSillä tämä on koko maan piirillä ja kaikella kaupungin alalla ainoa\npaikka, missä vallottajain ja vallotettujen lapset ovat yhdenarvoisina\nyhtyneet.\n\nSe talo ei ole vallottajan palatsi, ei myös vallotetun hökkeli. Se on\nhökkeli, joka on korulla ja komeudella täytetty ja matkii palatsia.\nTekosilkkiä ovat sen verhot ja varjostimet, tekosamettia sen kukkaiset\ntuolit. Valekulta kiiltää sen korkean kaksoisvuoteen kulmapalloista.\nValheväri punertaa myös sen nuoren ihmisen poskilla, joka vuoteessa\nnukkuu, eikä se väri voi aamuvalon tähden enää niiden kalpeutta\npeittää.\n\nOlipa aika jolloin näillä poskilla oma puna punersi, kun hän pienenä\ntorpan tyttönä noilla samoilla kätösillään ahomarjoja poimi ja jumalat\nhänen viattomiin silmiinsä mättäiltä tirkistelivät. Tuli aika ettei\ntorppa enää häntä elättänyt, tuli maailmalle lähtö alaikäiselle. Eron\nhetkellä kävi äitiin kiinni, eikä saatu päästämään. Isä itki, mutta\nrupesi kuitenkin repimään irti. Kun isä jo oli saamassa irti, silloin\ntyttö äkkiä päästi äidin, mutta tarttui isän kaulaan vielä lujemmin.\nVasta yksissä voimin isä ja äiti saivat irtaantumaan ja veivät väkisin\nrekeen. Ensin tuotiin leipurille palvelukseen, sitten sai paikan\nkaupungissa, ja siellä unohti ahomarjat ja jumalat.\n\nMutta kuka toinen on, joka hänen olkaansa vasten on juopuneena\nnukkunut? Hienot ovat hänen kasvonsa, jalomuotoiset kaikki hänen\njäsenensä, palatsin kaunein valiolapsi hän on, enkelien eksyttämä\ntorpan tyttären poluille. Olipa aika, jolloin jumalat hänenkin\nsilmiinsä katsoivat, kun hän auringonpaahteisena päivänä istui\nkirjotuspöytänsä ääressä kynänvartta pureskellen ja ajatuksissaan koko\nmaailman muutti ja myllersi, hävitti kaikki raja-aidat, vapautti kansan\nja kaikki korvet viljelykselle avasi. Silloin istui enkeli nurmikolla,\npitkiä horsmia lystiksensä heilutellen, ja näki navetan kautta, sen\nvastakkain sattuvien ikkunain läpi, puutarhan ylitse, suoraan hänen\nsilmiinsä. Ja olisi antanut hänen mieleensä käärmeen viisauden ja hänen\nsydämmeensä kyyhkysen laupeuden, niinkuin kaikille, jotka jumalien\nääntä kuuntelevat.\n\nVoi ettei enkeleille annettu aseita! Voi että heidän äänensä on\nhiljainen kuin aamutuuli, joka vaan ihmisten tunnoissa soipi!\n\nMutta katso! Jo tulee se, joka on viisas kuin käärme ja laupeas kuin\nkyyhkynen. Jo enkelit iloitsevat.\n\n\n\n\n9.\n\nViisas kuin käärme ja laupeas kuin kyyhkynen.\n\n\n-- Täältäkö minä sinut löydän, Edvard, keskellä päivää naisten ja\npullojen seasta!\n\n-- Kuka sinä olet?\n\n-- Vai niin! Vaikeampi pitäisi olla minun sinua tuntea: silmät\nmuljottavat, tukka sekasin, vaatteet tuhkaan ryvettyneet! Kuinka mones\nvuorokausi onkaan jo menossa?\n\n-- Sinä o-olet Vendell!\n\n-- Ja minkä äänenkin olet jo saavuttanut! Mestarillista!\n\n-- Kuule sinä Vendell, sinä olet hyvä mies, mutta älä rupea minua\nparantamaan. Katsos, piispat ja arkkipiispat ovat sitä turhaan\nkoettaneet; mitä sinä luuletkaan olevasi?\n\n-- Ei taitaisi parannus sinua juuri pilatakaan, mutta valitettavasti\nminä en nyt semmoiseen jouda. Minulla on muuta asiaa. Terveydeksesi!\n\n-- Siinä tapauksessa hae itsellesi tuhkaton istumapaikka. Jaha, sinä et\nuskalla asettaa silinteriäsi edes pianolle, -- pidä vaan päässäsi. Kuule,\nVendell, sinun näkyy olevan vaikea keksiä sopiva alkulause; annas kun\nminä alotan sinun puolestasi: Edvard, sinä tiedät, että Rauhalahti on\nnyt isännätön talo ja että --\n\n-- Hyvä, hyvä, -- erehdyit kuitenkin. Etkö todellakaan ole tähän päivään\nasti huomannut, että minä itse olen Marttaan rakastunut? No, muuttuiko\nnyt naamasi! Ymmärrätkö nyt, etten ole koskaan erityisesti tahtonut\nettä sinä parantuisit. Ja olenpa suoraan sanoen nytkin siitä jotenkin\nvälinpitämätön. Niin että nyt sen tiedät.\n\n-- Vendell, rakas, sinäkö rakastunut Maittaan! Ja minä kun en semmoista\nolisi aavistanutkaan, -- sinä raukka --\n\n-- Kun kaikki suhteet sinun ja hänen välillä tietysti täytyy pitää\nrikkoutuneina -- ainakin sinun puoleltasi, eikö niin? --\n\n-- Vendell, elä viitsi puhua siitä asiasta --\n\n-- No niin, kun kaikki on teidän välillänne lopussa -- ja kun Rauhalahti\ntodella välttämättömästi kaipaa miespuolista hoitajaa, -- ymmärräthän\nitse ettei Martta yksin voi ajan pitkään suurta hovia hallita, vaikka\nhän sitä väittäisikin --\n\n-- Väittääkö hän sitä?\n\n-- Kyllä hän sitä väittää: antakaa minun koettaa, sanoo hän, -- edes yksi\nvuosi vielä eteenpäin! -- Mutta elä sekota minua. Niin, -- ja kun nyt koko\nsukukin kehottaa minua siihen, -- ei ainakaan kellään ole sitä vastaan, --\nolen minä aikonut kosia häntä.\n\n-- Jaha --\n\n-- Mitä? Se taisi kummastuttaa sinua?\n\n-- Ei, ei, minä vannon, että Martta ei voisi saada parempaa miestä --\n\n-- No niin, se ilahuttaa minua. Minä aijon siis kosia häntä. Mutta,\nsiinä on eräs suuri \"mutta\". Katsos, jos minun on ottaminen vastaan\nRauhalahti, tulee asemani kömpelöksi sen puolesta, että täytyy hakea\nsuuria kiinnityslainoja, joilla lunastan vävyt --\n\n-- Minä autan sinua, sinä saat kaikki minulta etkä tarvitse ollenkaan\nkiinnittää.\n\n-- No kas niin, tunnustaakseni se olikin salainen toivoni. Kätesi tänne\nja kiitos!\n\n-- Vai niin Vendell, että sinusta siis tulee Rauhalahden isäntä, ja\nrupeat polttamaan piippua ja istumaan keinutuolissa, niinkuin setä\nennen!\n\n-- Rauhalahden herra minusta tulee, jos vaan kaikki käy niinkuin\najattelen. Mutta nyt on niin, että asialla olisi kiire, sillä tärkeätä\non juuri se, ettei Martta saisi omin päin hallita kartanoa vielä yhtä\nvuotta, kuten hän tahtoisi. Hän tekee siitä talosta lopun. Ajattele\nsitä tyttöä: se on saanut päähänsä, että koko maatila on vähitellen\nluovutettava pieninä palstatiloina sen omille torppareille ja muille\nmaattomille!\n\n-- Vai niin?\n\n-- Niin, oletko moista kuullut! Keltä se on tuon saanut, vai liekö itse\njostain lukenut, en ole päässyt selville. Maan omistaminen -- ? sanoo\nhän -- on hirveätä vääryyttä --\n\n-- Kuinka -- kuinka se oli, sanos vielä kerran.\n\n-- Maan omistaminen on nyt yhtäkkiä tullut hirveäksi vääryydeksi muka.\n\n-- Sinä et ymmärrä: hän tarkottaa suuren maan omistamista, jota ostetut\nvoimat viljelevät -- sitä hän tarkottaa.\n\n-- No eikö se ole hassua! Mutta hän vaan hokee: \"maa on sen, joka sitä\nviljelee\", -- \"me, olemme parasiitteja, kansan kuristajia\", -- \"kansa on\nvapautettava\" -- Sanalla sanoen, tyttö on aivan suunniltaan ja valmis\nmihin hurjuuksiin hyvänsä, jos hänelle vaan annetaan valtaa ja aikaa, --\nja sedän hän kirjeillään kietoo sormensa ympäri missä asiassa tahansa,\nkuten hyvin tiedät. Tahdotko nähdä mitä setä kirjottaa hänelle\nNorjasta? Saat itse kuulla: -- \"Viihdymme erinomaisesti täällä vapaassa\"\n-- jaha tuo alku ei kuulu asiaan. --\n\n-- Lue kaikki --\n\n-- \"Viihdymme erinomaisesti täällä vapaassa ja vilposessa Norjassa, --\nniinkin hyvin, että jos minulle nyt sanottaisiin: saat tulla takasin,\nminä jäisin kahden vaiheille. Ei niin, että olisin jo unohtanut armaan\nsynnyinmaani, vaan niin, että personallista kotia ei minulla siellä\nenää löydy. Mitä silloin meni rikki, sitä en saa tunteissani enään\nehjäksi. Mutta minä olen siihen jo asettunut, eikä se minua enää\nmurra. -- Mitä tulee sitten sinun aatteihisi Rauhalahden tulevaisuuteen\nnähden, niin tietysti kaikki riippuu siitä, rakas lapseni, onko\ntodennäköistä, että sinä myymällä kartanosta palstatiloja köyhälle\nväelle ja pitkällä maksuajalla voit lunastaa muut osakkaat. En tahdo\nkuitenkaan mieltäsi masentaa, vaan toivon sydämmestäni, että joitakin\nmahdollisuuksia vielä ilmaantuu sinun niin hartaan halusi\ntoteutumiseksi. Katsonhan muuten minäkin maailmaa jo toisilla silmillä\nkuin ennen. En tuntenut ennen sitä onttoutta, jonka päällä me kaikki\nelimme. Nyt sen tunnen. Paljon pitäisi olla toisin, -- koko pohja pitäisi\nolla toinen, sen minä myönnän, mutta en vaan enää pysty ajattelemaan\nitseäni toteuttajaksi. Minä olen siihen liian vanha. -- Mutta sinä, nuori\ntäyteen tarmoosi heräävä tyttöni -- ja sinun tuleva miehesi, jota en voi\nlakata sinulle toivomasta -- \" -- Etkö luule, Edvard, hänen tarkottavan\nminua? No niin: -- \"sinä ja sinun miehesi jota\" -- ja niin edespäin --\n\"toteuttakaa te mitä hyväksi ja jaloksi ymmärrätte, -- siihen toivoo\nteille voimia ja pitkää ikää teidän\" -- Hä? Mitä sanot? Tyttö hupakon\ntyhmyydet ovat kuin ovatkin tarttuneet ukkoon.\n\n-- Aasi! Sinä olet täydellinen aasi, Vendell!\n\n-- Mitä nyt?\n\n-- Se, mikä ihmisessä on viisainta, sitä sinä sanot tyhmyydeksi! Minä\nkysyn sinulta: mitä maailma siitä paranee, että sinä nyt vuorostasi\nrupeat istumaan Rauhalahden keinutuolissa ja polttelemaan piippuja?\nEmmekö ole sinun kanssasi satoja kertoja puhuneet, että elämä -- niinkuin\nse nyt on, on nurin päin, -- että taide ei ole taidetta eikä sivistys ole\nsivistystä? Ja nyt tulee ihmisiä, jotka juuri sitä tuntevat ja tahtovat\nvapauttaa kansan, että maailmasta vihdoin jotain tulisi, -- ja sinä\nsanot: se on tyhmyyttä! Sinussa taitaa sittenkin olla joku määrä\nnousukkaan verta, Vendell parka!\n\n-- Anna tulla vaan, kyllä kestetään.\n\n-- Mutta se Martta, huomaan minä, onkin sellainen tyttö, ettei teistä\nvävyistä kukaan tule viisaudessa hänen rinnalleen.\n\n-- Vai niin sinä nyt ajattelet!\n\n-- Tukea teidän pitäisi häntä ja kannattaa kaikin tavoin hänen\naikeitansa, -- kaikissa tapauksissa iloita, että on yksikin valoisa pää\nteidän joukossanne.\n\n-- Jos hän todella on niin viisas, niin hän varmaani on jumalatar, sillä\nviisaus ei ole sittenkään hänen etevin ominaisuutensa. Lienetkö koskaan\ntoden teolla katsahtanut hänen silmiinsä?\n\n-- Sinä poloinen taidat puhua hänen ulkonäöstään. Ei Vendell, -- kauniita\nja siveellisiä on joka askeleella, myös on joka paikassa rikkaiden\nkartanoiden tyttäriä, mutta että joku sellainen sanoo: me olemme\nparasiitteja, -- kas se on todella jotain. Vuorena seisoo hän teidän\nkeskellänne, Vendell, niin lapsi kuin onkin. Minä sanon sinulle, että\nse tyttö on timantti tavallisten rapakivien seassa, niin, juuri se sama\nMartta, jossa sinä näet vaan ulkonaista kauneutta, juuri se Martta,\nsanon minä, se sama Martta -- --\n\n-- Älä viitsi huutaa hänen nimeänsä tämmöisessä paikassa.\n\n-- Mimmoisessa paikassa?\n\n-- Tämmöisessä. Et muista missä olemme. Katso ympärillesi. No, no,\nEdvard, enhän minä niin pahaa tarkottanut. Mikä sinun nyt tuli? Miksi\nnoin luhistuit? Seis, mihin sinä juokset? Älä toki ilman\npäällysvaatteita! -- Edvard, kuule minua! Edvard! Minä tulen mukaasi!\n\nMutta. Edvard oli jo mennyt.\n\nTarkkaavasti ja punnitsevasti herra Vendell jäi siihen pitkäksi aikaa\nkuuntelemaan ja katselemaan Edvardin jälkeen, -- kuunteli ja katseli\nniinkuin kelloseppä, joka pysähtyneen koneen on saanut jälleen käymään.\n\nSitten katsahti ympärilleen ja kun ei ketään ollut huoneessa, istui\nhattu päässä pianon ääreen.\n\nDiskantti oli aivan epäsoinnussa.\n\nSensijaan olivat matalat äänet mahdollisia, ja ei Vendell diskanttia\nnyt tarvinnutkaan, sillä se elämänsurua kuvaava pianofantasia, jonka\nhän oli Martan syntymäpäivää varten harjottanut, kulki kokonaan vaan\nmatalissa äänissä, ja sitäpä hän nyt rupesikin soittamaan. Eikä hän\nsoittanut ainoastaan yhtä suurella innolla kuin olisi soittanut silloin\nsiellä, vaan vielä paljon innostuneemmin ja voimakkaammin. Eivät myös\nhänen sormensa olleet milloinkaan ennen niin hyvin tehtäväänsä tehneet.\nSävelvirrat erkanivat, yhtyivät, toinen juoksi toiseen semmoisella\nvauhdilla ja voimalla, että hänen omaakin selkäänsä alkoi karmia. Hän\noli tällä soitolla jättävinään ikihyvästit Martalle. Suruahan se oli,\nsynkkää surua, niinkuin oli alunpitäin aijottukin, -- mutta sittenkin\njoku merkillinen, surua korkeamman innostuksen väre rupesi -- erittäinkin\noikean käden voimakkaasta kosketuksesta -- tuntumaan pohjalta, kehittyi\nkehittymistään, kunnes lopulla muutti koko sävellyksen kahleista\nvapautuneen sielun nousuksi ylimpiin korkeuksiin.\n\nVendell heräsi haltioistaan vasta sitten kuin huoneeseen oli tullut\nsiivooja, avannut ikkunan tuoreelle pakkas-ilmalle ja ruvennut\nlattialta lasinsirpaleita lakasemaan. Silloin Vendell nousi pianon\näärestä, pyyhki hihalla silinterinsä ympäri, pudisti tuhkaa\nvaatteistaan, nyki takkinsa suoraksi, ojensi kauluksensa ja läksi kotia\nvalmistelemaan matkaansa Atlantin yli.\n\nHänen tehtävänsä vanhassa maailmassa oli suoritettu loppuun.\n\n\n\n\n10.\n\nKinturin kuolema.\n\n\nJo ovat palanneet pakolaiset, jo ovat kotimaan satamat karkotetuille\njälleen avautuneet, jo ovat kotimaan rannat olleet valkosina tervetulon\nhuiskutuksista, jo ovat kotiportit olleet köynnöksiin kukitettuina ja\nkotikatot liputettuina.\n\nSaivat takasin maansa, jotka mailtansa karkotettiin, -- mutta Kinturit\neivät vaan vielä ole maitansa takasin saaneet.\n\nMitä erityisesti Kinturin Janneen tulee, niin -- takasinpalaamisesta\npuhumattakaan -- eipä enää ollut edes olemassakaan sitä mökkiä, jonka\nhänen esi-isänsä olivat kiviaidoilla aidottaneet, jossa hän itse oli\nsyntynyt, jossa kasvanut, johon nuoren vaimonsa tuonut, jossa\nkuunnellut lapsiensa pilpatusta. Kinturien kuokkimat pellot ovat\nVaanikkalan muihin viljelyksiin yhdistetyt. Kiviaidat ovat vielä\npaikallaan, polutkaan eivät ole vielä kaikin paikoin umpeen kasvaneet,\nsama vääräoksainen honkakin on jäänyt entisen portin kohdalle\nhumisemaan, mutta itse mökki on poissa, sen paikka on auralla\nkäännetty. Vanhan tuvanpuolen polttivat riihipuina, kamarin tukkeja\nolivat vieneet sikoläätiksi Vaanikkalan ison navetan viereen.\n\nVaanikkalan isäntä oli kuin olikin päässyt valtiopäiville, jossa hänkin\nmitä innokkaimmin oli vaatinut karkotettujen takasinkutsumista ja\nlaillisten olojen palauttamista. Hän oli lihonnut niin kovasti, että --\nkeinutuoleista puhumattakaan -- ei yksikään lehti leveimmilleen\nlevitettynä hänen leveyttään enää voinut peittää. Ja mitä enemmän\nlihosi, sitä sitkeämmin vakaantui uudessa käsityksessään että on\nolemassa suuri erotus maan omistajan ja maan viljelijän välillä, sillä\nmaan omistaja on se, joka ei viljele maata, mutta maan viljelijä on se,\njoka ei omista maata. Ja saada häntä enää tästä vakaumuksesta olisi\nollut yhtä vaikea kuin saada häntä laihtumaan. Kinturi ei voinut enää\nollenkaan nähdä häntä silmiensä edessä, vaan oli muuttanut toiseen\nkylään, vanhaan, tienvarrella olevaan mäkitupaan Marinsa kanssa\nasumaan. Ja vasta sieltä käsin, kun samallaisia isäntiä näkyi\nyhtälailla kaikkialla muuallakin, alkoi hänen erikoisvihansa\nVaanikkalan isäntää kohtaan antaa myöden, jopa niinkin, että hän\nsaattoi joskus tarjoutua sinne ansiotöihinkin. Sitäpaitsi alkoi kuulua\nettä isäntä oli joutunut omien neitityttäriensä armottoman kurin\nalaiseksi ja vielä ruvennut pahoin juomaan, erittäinkin valtiopäiviltä\npalattuaan. Kinturin tuli isäntäpahaa surku. Hän ajatteli: se katuu\ntekojaan!\n\nKinturi kävi töissä milloin missäkin, -- teki kaikellaista pientä\nnaperrusta kelle hyvänsä, joka palkan maksoi, sillä ken työnsä\nkauppaamisella elää, ei hänen auta isäntiä valikoida. Joutuipa hän\nsillä tavalla kerran Rauhalahteenkin töihin, sinne vanhan vasikkaläävän\nkivijalkaa ulkopuolelta rappaamaan. Siinä hän, muulle väelle\ntuntemattomana ukkona, paikkaili kivijalan rakosia, seisahtui tapansa\nmukaan tuontuostakin työssään ja tuijotti eteensä; välistä puheli\nmurahdellen itsekseen. Kun sitten kuuli askelten kopinaa, heräsi\najatuksistaan ja ryhtyi jälleen toimeliaasti työhön, ettei luultaisi\nlaiskaksi.\n\nRappaus ei ollut vielä loppuunsuoritettu, kun hän käskettiin kartanon\npuutarhaan. Siellä hän sai tehtäväkseen penkoa puhtaaksi\nhyötymansikkamaata ja riipsiä irti syksystä jääneitä lonkeroita.\n\nTäällä hänet tapasi ja tunsi se Vaanikkalassa asunut nuoriherra, jonka\nnyt sanottiin lunastavan kartanon haltuunsa. Silmät innosta säihkyvinä\nnuoriherra kuvaili Kinturille kuinka maaolot tulevat kohta perinpohjin\nmuuttumaan; selitti, että kaikki verot maan muokkauksista ja\nparannuksista kokonaan poistetaan, ja veroja ruvetaan yleisiin\ntarpeisiin ottamaan ainoastaan sellaisesta maaperästä, joka asemansa\ntai viljavuutensa vuoksi on muita maita edukkaampi. Silloin suurten\nmaiden omistajat tulevat pakotetuiksi luovuttamaan viljelemättömät\nmaansa halukkaille viljelijöille, koska maita ei enää kannata\nviljelemättöminä pitää ja heidän entiset työvoimansa siirtyvät omaa\nmaata muokkaamaan. -- Kinturi ei voinut tätä puhetta aivan ymmärtää, ehkä\nsen vuoksi, ettei osannut uskoa kuulevansa mokomalta herrasmieheltä\njuuri sellaista, mitä oli kaiken ikänsä omissa luissaan tuntenut; tai\nehkä senkin vuoksi, että Edvard puhui liian nopeasti. Liian nopeasti\npuhui Edvard taas sen vuoksi että oli itsekin vasta äskettäin lukenut\nasiasta suuren ajattelijan Henry Georgen kirjoissa, ja että tämä\nkysymys koski hänen sisimpiä sydänasioitansa, joka yksin, niin kummalta\nkuin se kuuluukin, oli antanut hänelle siveellisen nousemisen voimaa.\n\nMoiset puheet herättivät Kinturissa kuitenkin luottamusta Edvardiin.\n\nKohteliaisuudesta nuorta herrasväkeä kohtaan hän aina näiden\nläsnäollessa koetti näyttää iloselta ja reippaalta, läskipä joskus\npientä pilaakin, sekä nauroi, molemmin käsin kuivaten vuotavia\nsilmiään. Mutta nuori herrasväki taisi sittenkin huomata, ettei\nKinturin ollut hyvä olla.\n\n-- Eikö Kinturin tule ikävä lapsia? -- kysyi Martta kerran häneltä.\n\nNämät sanat kuultuaan Kinturi yhtäkkiä käännähti poispäin ja hänen tuli\nhyvin tärkeäksi kumartua katsomaan mistä mansikan-juuresta muutamat\nlonkerot tulivat. Mutta poskensivu, joka sittenkin näkyi Martalle, oli\ntullut ruskean tiilen karvaiseksi. Erotus hänen suhteissaan\nherrasväkeen yleensä ja nyt erikoisesti tähän kartanon nuoreen\nherrasväkeen oli siinä, ettei hän viimemainittujen edessä tekeytynyt\ntyhmäksi ja ymmärtämättömäksi, jommoiseksi hän ennen aina ja\niankaikkisesti oli herrasväen edessä tekeytynyt. Mutta että hän olisi\ntunteitansa ilmaissut, se ei toki tullut nuoreenkaan herrasväkeen\nnähden kysymykseen. Että hän ei ollut voinut lastensa kotia säilyttää,\nsaati heille jotain perintöä jättää, vaan alaikäisetkin heistä olivat\nmaailmalla, se oli hänen elämänsä kipeä haava. Sille kohtaa astuminen\noli niinkuin astuminen madon päälle: koko mato monin kerroin kiertyy\ntuskasta; tai vielä niinkuin kynttilän syttyminen öisen varkaan silmien\nedessä: varkaan sydän sätkähtää eivätkä jalat auta pakoon.\n\"Suuttuikohan se, kun ei mitään vastaa?\" ajatteli Martta itsekseen.\n\nMutta samassa Kinturi olikin jo päässyt selville mihin mansikkaan\nlonkerot kuuluivat. Ja sai tunteensa peitetyiksi.\n\n-- Joutaako niitä ikävä olla! -- sanoi hän, kääntyen tavallisella\nketterällä toimellisuudellaan, ja vilkutti pyöreitä silmiään, valmiina\npilapuheisiin. -- Jaakko pojankin taitaa käydä hyvin.\n\n-- Vai niin -- sanoi Martta ja häpesi itsekseen sitä ettei ollenkaan\ntiennyt mikä Kinturin lapsista oli Jaakko.\n\nKinturi kertoi hänelle, että Jaakko oli otettu puotipojaksi\nkauppiaalle, ja kysyi eikö neiti ollut sitä siellä huomannut. \"Niin se\nmenee siellä kuin viskattu kerä ikään makasiinista puotiin ja taas\npuodista makasiiniin. Meidän Jaakkohan se on.\"\n\nJa hän kertoi vielä muista lapsistaan, järjestään jokaisesta, yhä\nhöystäen puhettaan leikkisillä sanasutkauksilla.\n\nYhtä leikkisästi hän torjui nuoren herrasväen tarjouksen, että hän\nsaisi itselleen valita sopivan maapalan mistä vaan halusi Rauhalahden\nmaalta. Eivätkä he voineet keksiä miten auttaa häntä vielä muulla\ntavalla kuin vaan maksamalla hänelle sen palkan, minkä hän oli\ntyöpäivistään saapa. Näkyi selvästi ettei Kinturi tunnusta olevansa\nminkään aineellisen avun taipeessa, ja sydämmeensä hän ei päästänyt.\n\nKinturi sai kovan yskän, ja rapattuaan hätimmiten läävän kivijalan\npäähän asti poistui Rauhalahdesta.\n\nParin viikon kuluttua tuli Rauhalahteen vaimoihminen hakemaan Kinturia.\nSe oli Mari.\n\nEi kukaan tiennyt hänelle neuvoa minne päin Kinturi oli täältä\nlähtenyt, sen kuin että oli sanonut menevänsä töitä hakemaan.\n\nSilloin vaimo sanoi pahaa aavistavansa, sillä ei Kinturin ollut\nmilloinkaan tapana näin kauan viipyä poissa, vaan aina hän oli käynyt\nkotona katsomassa ja raha-ansioitaan tuomassa. Ja vaimo läksi häntä\nhakemaan. Kulki kylästä kylään, paikasta paikkaan, juoksi ympäri koko\npitäjän, kunnes löysi hänet tuntemattomasta kylästä, erään pienen mökin\nmatalasta kamarista, jonka joku armelias muonamies oli hänelle\nsairastamista varten luovuttanut. Siinä oli Kinturi jo viikon maannut\nilman hoitoa. Oli niin huonona, ettei hänestä ollut enää pois\nvietäväksi, ja niin kankeana, että Mari tuskin sai hänen yllensä\npuhtaan paidan, jonka oli onneksi tuonut mukanaan. Mutta sai hän sen\nkuitenkin. Hankki myös puhtaamman peitteen, käänsi Kinturin makaamaan\nselälleen ja ojensi hänen molemmat kätensä peitteen päälle kupeita\nmyöten. Sitten hän kolusi nurkista pois hämähäkin verkot, pyyhki\npermannon märällä rievulla ja toi katajaista. Tämän tehtyään hän istui\nja tottumuksesta haki silmillään rukkia tai jotain muuta työtä aikansa\nkuluksi, mutta silmät eivät löytäneet mitään tuttua esinettä tästä\numpivieraasta huoneesta. Ei ollut siinä tuttua muuta kuin hänen\nKinturinsa piirteet. Laihtuneihin kasvoihin ei hän niiden kärsivän\nilmeen vuoksi raskinut kauan katsoa, mutta peitteen päälle ojennettuja\nkäsiä hän katseli kauan. Valkosten paidanhihojen altakin hän tunsi\nKinturin tanakat, tutunsuuntaiset, ikäänkuin johonkin tarttumaan aina\nvalmiit käsivarret. Sitten katsoi käsiä ja ihmetteli ettei koskaan\nennen ollut niitä näin tarkkaan katsellut. Semmoiset mahtavat suonetkin\nkun niissä olivat! Kyllä oli moni, moni työ niiden alla valmistunut,\nmoni kuokka oli tyngälle kulunut, moni varsi lahonnut. Käden selkä oli\ntummanruskea, käsnäinen ja karkea, kämmen ja sormien alukset\npaksunahkaiset, mutta kiiltävän sileiksi ja vaaleanpunasiksi kuluneet.\nKoukistuneet olivat hänen sormensa aina, niinkuin olisivat olleet\nsahran kurkeen luodut. Ja juuri sitä koukistusta katsoessa Mari nyt\nensikertaa noiden käsien mukana häpesi kaikkea sitä tyhjää naperrusta,\nmitä maailma oli niiden tehtäväksi viime vuosina pannut, ja vaan niiden\nkäsien katselemisesta myös ensi kertaa ymmärsi kaiken hänen jäykän,\nvuosikausia kestäneen vaitiolemisensa ja vieraantumisensa -- ymmärsi, ja\nhiljaa itseänsä vuoteen ääressä keinutellen itki.\n\nKinturi ei saanut yskältä ja kuumeelta sanotuksi muuta kuin että loppu\nlähestyy, osotti kukkaroansa, josta Mari löysi pienen avaimen ja\n3 mk 16 penniä. Avain kuului Kinturin nurkkakaappiin, jossa Kinturi nyt\nilmotti olevan vähän säästöjä Marin varalle. Nämät asiat vaivoin\nselitettyänsä hän tahtoi Maria keittämään kahvit.\n\nAivan hyvin Mari tiesi, ettei Kinturille noin kovassa kuumeessa kahvi\nmaita ja että tarkotus oli vaan saada Mari itse juomaan. Se oli sitä\nKinturin vanhaa kahviylpeyttä. Jos olisi ollut jostain ottaa vehnäset,\nolisi Kinturi niitäkin vaatinut. Mari siis keitti kahvin, ja haikeasti\nitkien joi hänen nähtensä neljä kuppia. Kinturi tällöin raotteli tuon\ntuostakin silmäluomiansa katsoakseen täyttikö Mari hänen viimeistä\ntahtoansa. Mutta sittenkuin Mari oli nämä juhlakahvit juonut, ei\nKinturi sen enempää silmiänsä enää avannutkaan.\n\nHänen hengityksensä kävi epätasaisesti, milloin pitkään ja\nharvakseltaan, milloin taas nopeasti, ikäänkuin olisi enempää ilmaa\ntavottanut. Yskä antoi vähitellen myöden, kuume pakeni ruumiista ja\nkalpeus nousi kasvoille. Nyt Mari ymmärsi, että kuolema todella tekee\ntuloaan. Lääkäriin turvautumisen ajatuksesta oli Mari jo aikoja sitten\ntottunut pois. Kaksi oli hänen lapsistaan kuollut: toinen oli kuollut\nmatkalla lääkärille, toinen -- kun ei ollut varoja lääkäriä kotiin tuoda.\nMuut olivat Marin omista keitoksista saaneet lievennystä. Kun hänellä\nei ollut täällä mitään niitä keitoksia, joita oli kotona ennen\njuottanut vilustuneille lapsilleen ja kun hän kuitenkin toivoi, että\nruumiinlämmön palautuminen vielä voisi pelastaa Kinturin, ei hän muuta\nkeinoa tiennyt kuin lukitsi oven, riisui kaikki vaatteensa, meni\npeitteen alle Kinturin luo ja painautui hänen kainaloonsa. Tässä hänet\ntapasi itku. Sillä kun hän lämmittäen sivusi kädellään pitkin Kinturin\nkylkeä, tunsi hän kaikki ruumiinmuodot niiltä ajoilta, jolloin he eivät\nvielä olleet toisistaan vierottuneet. Erittäinkin itketti häntä se\nsuuri kuoppa, joka oli muodostunut kohta kylkiluiden alle. Itketti\nmyöskin kuunnella sydämmen tykkimistä, kun hän painoi korvansa Kinturin\nrinnalle.\n\nVaikkei Kinturi enää jaksanutkaan herätä ja avata silmiänsä, jaksoi hän\nkuitenkin -- Marin lämmityksistä elähtyneenä -- vielä nähdä unia. Hän näki\nkoko ajan unia taivaasta. Ja näki niinkuin takasin maan pinnalle.\n\nNiinkuin usein ennen, niin nytkin taivas hänen suureksi ilokseen ei\nesiinny minään paljoväkisenä juhlasalina, jonne tultua pitäisi\nujostella parempia ihmisiä, niinkuin herrasväkeä ja sillä tavalla. Vaan\nmilloin hänen kulkiessa taivaan esipihoilla ovi sattuu raolleen, hän\nnäkee siellä puhtainta luonnon luontoa, näkee mehevän nurmen, jossa\nvasikat käyvät ja päivänen korkealta paistaa heidän selkäviivansa\nkirkkaiksi; toisen kerran hän oli tulevinaan etummaisena lastensa\njonossa osottamaan heille viljelysmaita, ja silloinkin oli kaikki\nselvää, ei pienintäkään paperiarkkia tarvittu mihinkään kontrahtiin. --\nOh, kuinka hänen sydämmensä riemuitsi ja kiitollisuudesta paisui! Nyt\nhän jälleen kokoo hajonneen lapsilaumansa, näkee Iitan voimakkaat\nrakkaat liikkeet, saa taas tunnustella Jaakko pojan hienoja\nkäsiranteita. Ja hän antaa lapsilleen suuren, hyötyisän maan, ja sanoo:\nkaikki on teidän mitä te itse viljelette. Ja he kasvavat, menevät\nnaimisiin, lisääntyvät sukukunnasta sukukuntaan. Itse hän vaan ylhäältä\nheitä näkee ja johtaa, ja on vielä lähempänä heitä kuin ennen\nkotimäellä.\n\nMutta yhä uudestaan vaihtuvat unet, yhä uusia näkyjä kulkee hänen\neditsensä.\n\nVihdoin tapahtuu näin:\n\nKun hän taas seisoo taivaan esipihoilla, katso Jumalan ääni kysyy\nenkeleiltä:\n\n-- Onko Kinturi kelvollinen taivaaseen otettaa?\n\nEnkelit vastaavat: hän on kelvollinen, sillä hän on eläessään oppinut\nluopumaan pellostaan ja karjastaan ja kodistaan ja lapsistaan, ja\nvieläpä on oppinut omien kättensä työllä palvelemaan niitä, jotka ovat\nkaiken tämän häneltä riistäneet.\n\nKinturi itkee ja antaa sydämmestään viimeistenkin herrasvihain mennä.\n\nMutta vielä hän kerran siitäkin unesta heräsi tuskalliseen\nhengästykseensä.\n\nViimeinen uni alkoi taas tämän maailman kärsimyksistä. Hän oli\nkuulevinaan kuinka hiiren hampaat purivat rautalankaan. Hän näki hiiren\nsilmät rautaverkon läpi. Taas nuo liikkumattomat mustat silmät täynnä\nkammoa tuijottivat satimesta. \"Kaikki on hukassa -- en enää milloinkaan\nnäe poikasiani!\" ajatteli Kinturi, sillä houreissaan hän luuli itse\nolevansa se hiiri, ajatteli kaikki hiiren ajatukset ja ominaan tunsi\nsatimen hirmuhetket. Kinturi lakkasi hengittämästä, avasi silmänsä,\nkatseli tajuttomana ympärilleen ja hieno vapistus kävi yli koko hänen\nruumiinsa.\n\nSilloin kuului hänelle ystävän ääni:\n\n-- Ole huoletta, viimeisellä hetkellä aukasen Minä satimen suun ja\npäästän sinut vapauteen.\n\nVoi sitä kevennyksen ihanaa tointumusta! Olipa sittenkin olento, joka\nvihdoin ymmärsi ettei häntä mitkään muruset auta, vaan ainoastaan\npäästäminen vapauteen!\n\nJa todella: nyt hän jo astuu satimesta. Jo humahtaa vapauden tuuli, jo\naukeavat taivaan siniset portit... Ja Kinturi näkee allansa maaemon ja\nkaikki sen lapset sellaisessa valossa, jota ei yksikään eläväinen vielä\nole nähnyt. Taivaan porttien kynnyksellä hänet kuitenkin tapaa ihana\nraukeemus niinkuin pitkän päivätyön perästä, ja hän sanoo:\n\n-- Kohta tulen teidän luoksenne, mutta jos on sallittu levähtää, niin\nlevähtäisin ensin --\n\n-- Antakaa Kinturin levähtää! -- kajahtaa taivaan portilta ääni korkean\nkirkas.\n\nJa autuas hymy huulilla hän huokaa syvään ja ummistaa silmänsä -- --\n\nMari odottaa milloin hän taas herää hengittämään. Mutta mitään\nhengähdystä ei tule. Ei myös sydän tykähdä. Eikä Marin ruumiinlämpö voi\nenää estää Kinturin kylmenemistä.\n\n\n\n"]