[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHkZT1z3kzqO4WrhvDd8llUJ0CtJlK8OZpr-G1tR-YuA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},590,"Kovina aikoina","Tavaststjerna, Karl August",1860,1898,"590-tavaststjerna-karl-august-kovina-aikoina","590__Tavaststjerna_Karl_August__Kovina_aikoina","Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta","romaani",[],[],"fi",1891,1892,39505,252195,false,44869,[23],"Finland -- Fiction",[25],"Historical Novels","\"Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta\" by Karl A. Tavaststjerna is a historical account written in the late 19th century. The book likely explores the hardships faced in Finland during the last famine years, particularly focusing on the struggles of ordinary people and their perseverance in the face of adversity. The narrative introduces various characters, highlighting the experiences and emotions of those affected by the famine, as well as societal implications during this trying period.  The opening of the story depicts a somber and cold spring day in 1867, with the protagonist, a northern farmer, struggling to maintain his livelihood amidst the harsh realities of hunger and economic instability. He travels with his brown horse, Rusko, loaded with rags to sell to a paper mill, showing a mix of determination and resignation. As he navigates through the desolate landscape and past a manor house, his thoughts reflect the despair and anger felt by many in his situation, and the interactions he has with the landed gentry reveal societal tensions. The scene is richly described, setting a bleak tone that illustrates the challenges the characters face and hints at broader themes of survival, social class struggles, and the impact of nature on human life. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Aho, Juhani",288,"Romaani sijoittuu 1860-luvun suuriin nälkävuosiin ja kuvaa nälänhädän vaikutuksia niin rahvaaseen kuin yläluokkaankin. Historiallinen kertomus seuraa ihmisten selviytymiskamppailua ja moraalisia valintoja äärimmäisissä olosuhteissa Hämeen maaseudulla.","Karl August Tavaststjernan 'Kovina aikoina' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 590. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOVINA AIKOINA\n\nKertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta\n\n\nKirj.\n\nKarl A. Tavaststjerna\n\n\nSuomentanut Juhani Aho\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1892.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\n\nKiemurtelevaa alamäkeä laskeutuivat ruskean hevosen vetämät rattaat\ntäynnä likaisen harmaisiin säkkeihin ahdettuja lumppuja. Mäen päällä\noli harmaataloinen hämäläiskylä, jota ei juuri voinut erottaa takana\nolevasta tummasta taivaasta. Kylän pohatan yksinäinen kaksikerroksinen\nhuone näkyi vähän selvemmin, sen nurkat ja ikkunanpielet kun kerran\nolivat olleet punamaalilla maalatut, savupiiput valkeiksi kalkitut ja\nlasit nyt vaalenneella kitillä kitatut.\n\nMäen päällä oli tienhaara; leveämpi tie jatkui kylän kautta, eikä sen\nleveyttä suuresti enentänyt siihen yhtyvä kylätie. Se oli suuri\nvaltamaantie Helsingistä Hämeenlinnaan, ja sen vanha liikeväylä pysyi\nriippumattomana kyläteiden pienistä lisistä.\n\nMies, joka myötämäessä oli kävellyt lumppukuormansa jäljessä, hyppäsi\nyhtäkkiä rattailleen, hotaisi hevostaan, ja niin pani Rusko kankeat\nkoipensa nopeampaan liikkeeseen ehtiäkseen pois kärryjen tieltä, jotka\nyhä enemmän painuivat kintereille alamäessä. Alhaalla oli syväojainen\nsuo, josta oli mustaa maata heitetty kahden puolen tietä, sekä pieni\nsilta, joka vei kaitaisen, mutkittelevan metsäpuron yli. Tässä\nasettui Rusko taas tavalliseen arkikävelyynsä ja huiskautti vain\nuppiniskaisesti tuuheaa häntäänsä, kun ajaja tapansa mukaan näppäsi\nsitä piiskallaan. Hevonen ja hevosen haltija vaipuivat molemmat omiin\najatuksiinsa. Jälkimmäinen loikoi rauhallisesti vatsallaan, piippunysä\nhampaissa, likaisten lumppujensa päällä, edellinen käyskeli alahuuli\nlerpallaan, korvat luimussa, ja koko sen takkuisesta olennosta uhosi\nkärsivällisyyden tuima päättäväisyys.\n\nOli keväinen talvipäivä kesäkuussa v. 1867. Tuuli puhalsi tuikean\nkylmästi koillisesta ja nakkeli tielle yksinäisiä suuria lumihiuteita,\njotka jäivät sulamattomiksi kylmään maahan. Hevosmiehen tylsä, laimea\nkatse harhaili yli jäykän maiseman, jossa ei vielä näkynyt vihreyden\njälkeäkään, vaikka aurinko nousi pilvien takana jo kello kolme aamulla\nja vaikka koko yö oli valoisa kuin aikainen puhde. Kevät ei vielä ollut\nsaapunut, vaikka juhannus jo oli aivan ovella, ja olipa niitä, jotka\neivät uskoneet, että se enää ollenkaan tulisikaan tänä vuonna. Nykyisen\nsukupolven aikana oli kesä tähän aikaan jo aina ollut kukkeimmillaan.\nNyt oli järven jää oikealla puolen tietä vielä valkeana, lumikinokset\npysyivät itsepintaisesti pohjoiseen päin antavissa mäkirinteissä ja\naitain kupeilla pikku koivut tuskin vielä tekivät nuppua, ja\npajupensaissa suo-ojan reunalla oli vielä pieniä kissankäpäliä jäljellä\nniin kuin maaliskuussa ennen. Hevosmies tuli ajatelleeksi, että nyt se\nkai viimeinkin tulee se viimeinen tuomio tänä vuonna, koska Jumala oli\nkääntänyt ylösalaisin koko maailman menon. Mutta sitten alkoi hän kohta\ntuumia, mitenkä ainakin loppua odottaessaan saisi sammutetuksi sekä\noman nälkänsä että Ruskon, aikoi taas hotaista ruoskallaan, mutta jätti\nsen tekemättä ja tarkasteli kuormansa päältä vanhaa apuriaan.\n\nSillä Ruskonsa avullahan hän oli päässyt yli pitkän talven, sehän se\noli häntä auttanut, kun hänen heti uudelta vuodelta oli ollut pakko\njättää torppansa Pohjanmaalla ja lähteä katoa ja rehun puutetta pakoon\ntälle pitkälle matkalle työansiota etsimään. Hän ei katunut, että oli\ntehnyt sen näin ajoissa -- päinvastoin! Kotipitäjässään hän olisi\nsaanut odottaa ansiota, ja sillaikaa olisi Rusko kuollut nälkään hänen\nkäsissään. Nyt oli hän ainakin pelastanut pääelinkeinonsa. Kyllähän ero\nvaimosta ja torpasta oli saanut hänet kovalle koetukselle, mutta kun se\nkerran oli tehty ja kun hän oli heittänyt sekä vaimonsa että kolme\nlastaan ja kaksi nälkäistä lehmäänsä Herran ja talonisännän huomaan,\nniin alkoi tulevaisuus näyttää hänestä turvallisemmalta. Rivakka\nkolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, jolla oli oma hevonen, joka ei\nliikannut eikä ollut pilan vanhakaan, tulisi kyllä toimeen, vaikka hätä\nPohjanmaalta leviäisikin yli koko muun maan.\n\nTyöpalkka, joka olisi ollut lähetettävä kotiin vaimolle, oli tosin\nkaikki mennyt hänen itsensä ja Ruskon suuhun, mutta olihan niillä\nsiellä kotona nyt kaksi vatsaa vähemmän, ja mitenkä Herran nimessä sitä\nolisi muutenkaan tehnyt! Olihan aina parempi, että yksi vaimo, kolme\nlasta ja pari lehmää näkivät nälkää kuin että hyvä hevonen ja terve\nmies vielä olisivat kurjuutta lisänneet. Ne olivat noita hänen\nkäytännöllisen, yksinkertaisen talonpoikaisjärkensä tuumia. Ja ne\nantoivat hänelle viisaan rauhan.\n\nHän oli harhaillut Pohjois-Hämeessä, jossa Rusko ansaitsi heidän\nleipänsä Tampereen tehtaiden ajoissa. Sitten oli suuremman palkan toivo\nhoukutellut häntä yhä edemmä eteläänpäin, jossa ei hätä vielä ovelle\nkolkuttanut, jossa paremmilla ihmisillä oli rahaa ja talollisilla vielä\nheiniä ja leipää. Viimeksi hän oli omalla uhallaan lähellä Hämeenlinnaa\nostanut vähillä säästörahoillaan lumppuja, joita nyt oli matkalla\nkaupitsemaan Tervakosken paperitehtaaseen. Aate ei oikeastaan ollut\nhänen oma keksimänsä, vaan hän oli saanut sen keskustellessaan erään\nhämeenlinnalaisen kauppamiehen kanssa, joka olisi tahtonut häntä\nitselleen samaan palvelukseen. Hänen pohjalainen yritteliäisyytensä oli\nauttanut häntä panemaan toimeen tämän loistavan tuuman. Nyt ei ollut\nenää kuin peninkulma tehtaalle, jossa hän toivoi voivansa nostaa uudet\npaperisetelinsä -- ehkä kokonaista kolme kappaletta, jos onni olisi\nmyötäinen.\n\nAivan ehdottomasti sylkäisi hän nyt ruskean tupakkasyljen tiepuoleen,\nalkoi viheltää reipasta laulun nuottia ja kiskaisi ohjaksiaan niin\ntiukasti, että Rusko huiskautettuaan häntäänsä isoksi vastalauseeksi\nheittäytyi taas hölkkäjuoksuun pitkän kävelynsä perästä.\n\n-- Hevonen! huusi hän, juostaanpa vähän, niin sitten saadaan suurusta\neikä tarvita ruuhen laitoja pureskella.\n\nRuskokin innostui isäntänsä hyvästä tuulesta ja lähti laskettamaan\nmelkein täyttä ravia koivukujan läpi, jonka luonto oli istuttanut\nkahden puolen tietä tuonne herrastaloon saakka, mikä näkyi kylältä\nvähän loitompana. Avonaisen portin läpi ajaa remuutti kuorma hovin\ntiluksille. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä avaroilla autioilla\nvainioilla, joilla viime vuoden laiho vielä oli kellastuneena kulona,\nvaikka sen jo tavallisessa menossa olisi pitänyt tehdä tähkää tähän\naikaan vuodesta. -- Saapi se tuokin hovilainen odottaa satoaan,\ntuumaili hevosmies sydämensä sisimmässä sopukassa vähän ilkahtaen. Nyt\nkohtasi Jumalan viha sekä herroja että talonpoikia eikä haitannut,\nvaikka edellisetkin saivat kerran vähän kokea kohtalon kovia iskuja,\njotka tavallisesti aina sattuivat talonpoikiin ja mäkitupalaisiin.\nMutta tällä kertaa eivät herratkaan pääsisi vapaiksi, vaikka\nistuivatkin koreissa kartanoissaan ja polttelivat kartuusitupakkaa,\npelasivat korttia ja maksoivat työmiehen palkan seteleillä täytetyistä\npöytälaatikoistaan. Yleensä ei heillä mahtanut ollakaan muuta\ntekemistä. Mutta nyt tähkisivät suuretkin pellot vasta heinäkuussa ja\njoutumattoman viljan kylmäisi elokuun ensi halla. Mistäpähän sitten\nottivat rahaakaan pöytälaatikkojensa täytteeksi...\n\nOikeastaan ei hänellä ollut mitään herroja vastaan, olivathan ne\npäinvastoin hyvät olemassa, kun sato tuli huono ja talonpojan piti\nlähteä työansiolle. Olihan hän itsekin useat kerrat saanut hyvillä\nehdoilla isännältään sekä siementä että rehua, mutta kuitenkin! Eikä\nhän voinut olla tuntematta vähän vahingoniloa siitä, että Jumala kerran\nitsekin jakoi oikeutta muotoon katsomatta ja että hän antoi kaikkien\nkärsiä kaikkien synneistä eikä ainoastaan talonpoikain. Sillä joskin\nherrat, joilla aina oli hyvät päivät, tekivätkin syntiä vähän vähemmän\nkuin talonpojat, syyttömiä eivät suinkaan olleet hekään! Syytön ei\nollut kukaan ihminen. Oli hän nähnyt juovuksissa sekä vallesmannin että\nruununvoudin, vaikk'eivät ne olleetkaan huutaneet ja tapelleet niinkuin\ntalonpojat. Sen tähden oli Jumalan rangaistus heillekin ansaittua.\n\nSiitä huolimatta asetteli hän housujaan ja hattuaan vähäsen, kun\nloitompaa näki herrastalon mahtavan katon häämöttävän pienen kylän\nmatalien töllien ylitse. Herrastalon suuruus vaikutti häneen, ja kun\nhän oli ajanut kylän läpi, laskeusi hän alas kuorman päältä, laitteli\nRuskon otsatukkaa päitsien alla, iski sitä pistokkaalle saadakseen\nryhtiä paremmaksi ja valmistautui juhlakulussa menemään herrastalon\nikkunain ohitse, sillä sen hän oli jo nähnyt, että tie kulki aivan\nlikitse.\n\nKuta lähemmä hän tuli mustia ikkunanruutuja, jotka niin kuin kylmät\ntarkkaavat herrasväen silmät tuijottivat tietä pitkin, sitä enemmän hän\ntunsi, kuinka hänen toivotuksensa äsken olivat olleet pahat. Sillä\ntuollahan ei ollut ainoastaan yksi päärakennus -- kaksihan niitä oli!\nSe, joka oli lähempänä tietä ja ikäänkuin piti silmällä ohikulkevia,\noli vanha, arvokas ja mustunut. Se oli kaksikerroksinen ja vetäytyi\nylhäisesti maantiestä pois lehdettömien hedelmäpuitten taakse -- ne\nolivat varmaankin omena-, päärynä ja kirsimarjapuita, arvaili hän.\n\nOli oikeastaan tyhmää, että herrasväet rakensivat huoneensa noin\nlikelle maantietä häiritsemään matkustajaparkain tierauhaa, tuumaili\nhän. Toinen rakennus oli aivan uusi ja suuri ja komea, päädyt suipot ja\nkaikkialla puuhun leikeltyjä koristuksia. Vasta maalattu se myöskin\noli, ja siinä se oli leveänä, koreana ja itsetietoisena keskellä suurta\npuutarhaa, niin että kyllä se ehkä pysyisi pystyssä tuo herra, vaikka\nhalla panisikin viljan. Pohjalainen ajatteli ohimennen, että mitähän\nherrasväet sanovat Ruskosta ja hänestä kun näkevät heidät, ja\nvarmaankin he nyt parhaillaan ikkunoista tähystelevät -- mitäpä niillä\nolisi muutakaan tekemistä! Surukseen tunsi hän kuitenkin, ettei tässä\njuuri miltäkään mahdettane näyttää, ja alakuloisena, melkein nöyränä\näskeisen uhkamielisyytensä jälkeen, ajoi hän tuulimyllyn ohitse, joka\nseisoi liikkumattomana jauhamisen puutteessa; -- sen talon kannatti\npitää omaa tuulimyllyäkin! Sitten kääntyi tie, ja hänen täytyi useita\nsatoja kyynäriä kulkea suoraan noita tuikeita, mustasilmäisiä ikkunoita\nvastaan, voimatta täältä asti nähdä, oltiinko häntä katsomassa eli ei.\nHäneen vaikutti niin vastenmielisesti se, että häntä näkymätön\nherrasväki sieltä tarkastelee, että hän ihan hypähti, kun talon\nruokakello samassa soitti päivällisille ja sen ääni kuului selvästi ja\nhelakasti läpi kylmän ilman. Kun hän vihdoinkin oli aivan puutarhan\nkohdalla, jossa oli suuri valkeaksi maalattu portti, kääntyi tie\ntaaskin, ja hän ehti pikimmältään nähdä, että noissa mustissa,\nvalkeilla uutimilla varustetuissa ikkunoissa ei ollut ketään\nkatsomassa.\n\nKunnioituksen tunne täytti hänen rintansa, kun hän kulki vanhan\nrakennuksen ohi, ja helpotuksesta huoaten hän ajoi edelleen. Parin\nminuutin kuluttua hän oli sivuuttanut hovin ulkohuoneetkin.\n\nMutta silloin tuli häntä vastaan maantiellä kaksi herraa. Kävelystä ja\nheidän puhelutavastaan huomasi jo heti, että herroja ne olivat nuo.\nPohjalainen ruoppaisi lakkia kädellään ja vastaukseksi sai hän lyhyen\nsotilaallisen hyvänpäivän toiselta lihavammalta herralta, joka oli\nkaunis, leveäharteinen mies, ryhti jäykkä ja pienet viikset ylöspäin\nkiverretyt.\n\nNe tarkastelivat tutkivin silmin häntä ja hänen kuormaansa.\n\n-- Miste olet? kysyi tuo pönäkämpi herroista huonolla suomen kielellä.\n\n-- Pohjanmaalta olen, vastasi ajaja ja seisautti hevosensa.\n\n-- Työn haussa?\n\n-- Missäpä häntä muussakaan kuin työn haussa.\n\n-- Joko siell' kotipuoli hätä kantapäät polke?\n\n-- Eiköpä ehkä jo poleksine ... lähdin sieltä jo kohta uuden vuoden\njälkeen, mutta liki se jo silloinkin piteli...\n\n-- Viet lumppuja paperitehtaaseen, näen mä. Mutta mites sitten aiot?\n\n-- Tottapahan hätä keinon keksii...\n\n-- Vähä työtä tene aika?\n\n-- Ainahan tuota työtä on, kun lie tekijätä.\n\n-- Kuules häntä vain! virkkoi herra ruotsiksi kääntyen toverinsa\npuoleen. -- Milloinka nämä meidän hämäläiset oppivat tuolla äänellä\npuhelemaan?\n\n-- Kai se kestää odottaa, vastasi toinen huulillaan tyyni hymy, johon\nkätkeytyi ivaakin puoleksi, -- kai se kestää odottaa...\n\nTummaverinen, pitkä pohjalainen oli ottanut lakin päästään puhellessaan\nherrain kanssa, ja kuta kauemmin hän katseli tuota pönäkkää\nkoukkunokkaista herraa, sitä suurempi kunnioitus hänessä heräsi. Hänen\ntalonpoikaisvaistonsa sanoi hänelle, että tuolle sitä pitää osoittaa\nkunnioitusta jos kenellekään. Toinen, joka oli rauhallisen näköinen,\njolla oli ystävällinen hymy huulilla ja katse lempeä, se oli varmaankin\nvain tämän toisen pehtori. Ja salaisesti hän tätäkin tarkasteli\nasetellessaan lakkia paikoilleen päähänsä.\n\n-- Mike nimi? kysyi pönäkkä herra taas.\n\n-- Kalleksihan nuo on sanoneet.\n\n-- Ei, vaan liikanimi?\n\n-- Kalle Pihl.\n\n-- Sotamiehen poika? Vai oletko itse ollut sotaväessä?\n\n-- En, vaan ukkovaari lie siellä ollut Ruotsin aikaan.\n\n-- No, siinepä selitys, miksi sinulla on miehen ryhtikin! lopetti hän\nkuulustelunsa ja käänsi hyvästiä sanomatta selkänsä pohjalaiselle.\n\nMutta toinen herra silmäsi vielä kerran hevosta ja miestä ja juuri kun\nolivat lähtemäisillään, sanoi hän hyvällä suomen kielellä:\n\n-- Jos ette saa tuottavampaa työtä muualla, niin tulkaa Kotkaisiin.\nHuomenna aletaan ajaa lantaa pellolle, sillä kesä tulee tuossa\npaikassa, kun kerran saadaan lämmintä ilmaa, ja silloin tarvitaan\nkaikki miehet työhön.\n\nHän nyökäytti ystävällisesti päätään pohjalaiselle, joka oli vähän\nihmeissään siitä, että herra oli puhutellut häntä näin ystävällisesti,\nja sitten poistuivat he kartanolle päin.\n\nMutta hevosmies kiipesi kuormansa päälle tuumien tätä kohtausta ja\nkoettaen arvailla, keitä nuo herrat oikeastaan olivat olleet. Ja hän\njäi siihen käsitykseen, että pönäkkä oli Kotkaisten herra ja tuo\nystävällinen ainoastaan hänen pehtorinsa.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\nKun ensimmäinen kesäpäivä puolen vuoden pituisen talven jälkeen koitti,\nsäteili se lämpöä ja siunausta yli kangistuneen Suomen niemen. Vaikka\nlämpimät ilmat tulivat niin myöhään, että ne melkein sattuivat yhteen\nkesäpäiväntasauksen kanssa, unohtivat kuitenkin kaikki hetikohta pitkän\nodotuksensa, ja toivon ikuisella luottamuksella uskoivat he, että kesä\nvielä voisi korvata myöhäisen kevään. V. 1867 ei ollut ollenkaan\nkevättä Suomessa. Lämmintä leyhähti yhtäkkiä ilma täyteen eräänä\naikaisena aamuhetkenä, etelätuuli puhalteli ja varjossa oli 25 astetta\nlämmintä, samalla kun aurinko ensi kerran monen pitkän viikon perästä\nkohosi tummansinisen taivaan kannelle suurena ja kirkkaana. Siirtyminen\nharmaasta takatalvesta häikäisevään kesäpaisteeseen oli niin nopea,\nettä sarvikarja, joka ruoan puutteesta jo oli lakannut märehtimästä\npimeissä parsissaan, alkoi iloisesti ammua ja kytkimiään kiskoa,\nhevoset hirnuivat ja polkivat jalkaa, vasikat ynisivät ja lampaat\nmääkivät lamponavetassa. Veltto sikakin nosti voimakkaalla kärsällään\npahnansa oven saranoiltaan, ja höyhenkarja soitteli puutorvia tässä\nelukkain juhlakonsertissa.\n\nIhminen heräsi kuullessaan kaiken tämän ilon ympärillään, hieroskeli\nhämmästyneenä silmiään eikä tahtonut ottaa uskoakseen, mitä näki. Hän\noli nukkunut pitkään, sillä päivä paistoi jo ikkunasta sisään, ja tämä\nvarhainen aamu oli paljon valoisampi kuin eilinen puolenpäivän aika.\n\nRiemuvoittoinen aurinko, joka tänään herätti iloa niin laajalti, heitti\nkimpun virkeitä säteitään huoneeseen ikkunasta, joka oli Kotkaisten\nkartanon toisessa päädyssä ja jonka uutimia ei ollut pitkään aikaan\ntarvinnut laskea alas suojaksi aamuauringolta. Sen kirkas valo herätti\nunestaan miehen, joka yhtäkkiä hieraisi unen silmistään, kysyi aikaa\nkelloltaan ja varovasti avasi ikkunan raolleen, heittääkseen sen\nsamassa huumautuneena selälleen ja antaakseen lämpimän aamuilman\ntulvata huoneeseen. Viikkokausien pitkän ja ikävän odotuksen jälkeen\noli se vihdoinkin tullut, tuo elinvoimainen, pelastava, uudistava kesä!\nIkään kuin palkitakseen maailmaa pitkän odotuksen kiusoista alkoivat\nauringonsäteet ja sen lämpö jo varhain aamulla imeä routaa maasta, niin\nettä maa höyrysi kartanon ympärillä, ja korkealle yli alastomain\nmetsien ja vainioiden puhalsihe leivonen yhden ainoan pitkän\nriemusävelen tuhansien iloista kiitosta tulkitsemaan.\n\nKahdeksantoista tunnin pituisina työpäivinään teki aurinko yhdessä\nainoassa viikossa merkillisiä ihmeitä. Juhannusaattona ei ollut enää\nainoatakaan lehtipuuta Kotkaisten tiluksilla, joka olisi voinut\nvastustaa auringon syleilyä. Pienet tammetkin levittivät varovasti\narkoja lehtiään illan tyynessä ilmassa, ja viinimarjapensas työnsi\ninnoissaan kyynärän pituisia uusia oksia yhtenä ainoana vuorokautena.\n\nMutta vaikkakin kesä kiiruhti parantamaan viivytyksen tuottamia\nvammoja, ei se kuitenkaan saanut ruista tähkälle ennen kuin kaksi\nviikkoa jälkeen tavallisen ajan, ja myöhästynyt kevättouko pilkisti\npeloissaan ja kellanvihreänä peltojen mullasta, kun sen oikeassa\nmenossa jo olisi pitänyt tehdä siementä. Maamies käveli levottomana\nsaroillaan ja oli iloinen, kun ajatteli apua ylhäältä, mutta tuli aivan\nalakuloiseksi, kun muisti ainoastaan esivaltaa ja pitäjän makasiinia.\n\nKotkaisten kartanossa oli ukkovaarin ajoilta säilynyt vanha tapa, että\nsinne juhannuksen aattoillaksi kokoontuivat kaikki pitäjäläiset ja\nheidän vieraansa, sekä tutut että tuntemattomat, nauttimaan\nMannersköldin perheen vieraanvaraisuutta. Entisinä aikoina, kun ukko\nvielä oli parhaissa voimissaan, ei yksikään matkustaja saanut ajaa\nKotkaisten sivu sinne yöpymättä. Puhuttiin politiikkaa, juotiin totia,\nukko kertoi 1808 vuoden sodasta -- sillä hän oli itse ollut mukana\nkahdeksantoistavuotiaana vänrikkinä -- syötiin vankka illallinen, ja\nsitten vietiin vieras yöksi yksinkertaiseen vieraskamariin toisessa\nkerroksessa. Valkoiset vuoteet olivat siellä aina valmiit\nvastaanottamaan uupuneen matkamiehen, ja harvoin ne kelin aikaan\nolivat tyhjinä yhtäkään kertaa viikossa. Kun sitten Suomen\nensimmäinen rautatie valmistui ja kulki aivan talon lähitse, tuli\nvieraanvaraisuuskin vanhanaikaiseksi, ihmiset käväisivät vain\npikimmältään talossa ja ainoastaan sukulaiset, joita oli kylläkin suuri\njoukko, ja lähimmät ystävät poikkesivat ohimennessään pidemmäksi aikaa\nKotkaisiin viipyäkseen siellä muutamia päiviä ja nauttiakseen vanhan\nkansan hyväntahtoisesta ja yksinkertaisesta vieraanvaraisuudesta.\nVeturi toi tullessaan uuden ajan ahertavat hommat ja kiireet, ei\njoudettu enää maaseudun rauhassa elämään, se avasi uusia aloja\nvanhoille vieraille, ja ne uudet alat vieroittivat heidät siitä\nhauskasta kodikkuudesta, jossa he ennen olivat niin hyvästi viihtyneet.\n\nMutta juhannusaattona tultiin monissa miehin päivällisille Kotkaisten\nkartanoon. Pitäjäläisiä, naapureita ja sukulaisia tuli kuka rautateitä\nmyöten, kuka vaunuilla tai muilla yksinkertaisemmilla ajopeleillä,\nmiten minkin sopi. Herrasaaren kapteeni ajoi rautatien ensi luokassa ja\noli lähettänyt palvelijansa ja vaununsa maantietä myöten voidakseen\npalata illalla takaisin. Juuri eilen illalla oli kulkenut ylimääräinen\njuna vieden rautatieherroja uudelle rakennettavana olevalle\nPietarin-radalle, joka jo oli kiskoitettu vähän matkaa lähtöpisteestään\nvanhalla radalla, ja rautatieherrat ajoivat mielelläänkin pari\npeninkulmaa rattailla maantietä myöten pelatakseen vistiä ja\nviettääkseen yönsä naimattoman kapteeni Thoreldin komeassa ja mukavassa\nkodissa. Tänään oli hän sitten seurannut heitä rautatielle.\n\nSiellä tulivat tuomarin ja pastorin herrasväet, vanha neiti Kumlin,\neversti Pavloff Hämeenlinnan venäläisestä rykmentistä ja lähimmät\nsukulaiset: oikeustieteen professori Mannersköld Helsingistä ja\nkanslianeuvos Mannersköld Turusta, molemmat suurine perheineen. Paitsi\nvanhaa sotaneuvos Mannersköldiä ja hänen naimatonta tytärtään Anna\nCharlottaa, joka hoiti hänen talouttaan vanhassa kaksikerroksisessa\nrakennuksessa, kuului Kotkaisten herrasväkeen vielä toinen tytär Maria,\nnaimisissa varatuomari von Blumen kanssa, joka yksityisenä miehenä oli\nhoitanut maatilaa jo viisitoista vuotta. He asuivat toisessa\nrakennuksessa. Kun heidän seitsemän lastaan luetaan mukaan, niin oli\nKotkaisten päivällispöydässä kaikkiaan neljäkymmentä suuta napsamassa.\n\nNeiti Anna Charlotta tiesi kertoa aikaisemmista pidoista, jolloin\nKotkaisten kartanossa oli valmistettu yösija kuudellekymmenellekin\nhengelle, ja sen tähden hän hiukan alakuloisena väännätti kaulan\nainoastaan kahdeltatoista päivälliseksi paistettavalta kanalta, --\nsillä oli niitä ollut päivällisiä, jolloin kartanon monet torpparit\nitsestään toivat isot määrät siipikarjaa kuultuaan että vieraita oli\nsatoja. Mutta tyytymätön ei hän sentään ollut nytkään.\n\nVaratuomari von Blume oli itse ollut rautatieasemalla tulijoita\nvastaanottamassa. Osa vieraista sai ajaa taloon, toiset mieluummin\nkävelivät lyhyen matkan, ja näiden joukossa oli kapteeni Thoreld, joka\ntahtoi vielä neljänkymmenenneljän vuoden vanhanakin käydä nuoresta\nmiehestä. Puolitiessä tuli heitä vastaan neiti Anna Charlotta, rouva\nvon Blume ja hänen kaksi vanhempaa lastaan, tytär Louise, joka\näskettäin oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja poika August, jonka\nolisi pitänyt tulla ylioppilaaksi tänä keväänä mutta joka oli saanut\nreput kirjoituksissa. Hän oli vielä niin pahoillaan siitä kolauksesta,\nettei ollut uskaltanut tulla isänsä kanssa asemalle Kotkaisten kartanoa\nedustamaan.\n\nEi tahtonut tulla loppua kättelemisestä ja tervehtimisestä, kun\ntalonväki ja vieraat tapasivat toisensa puolivälissä matkaa, auringon\nheleästi paistaessa. Kapteeni Thoreld oli mainiolla tuulella ja\nlasketteli kohteliaisuuksia, viikset korkealle kiverrettyinä, ja\nkoettaen neiti Louisen tähden olla liiaksi huohottamatta, vaikka lämmin\nahdisti häntä niin, että hiki valui virtanaan otsalta ja poskilta. Hän\npyyhki sitä pois, kiitteli viimeisestä, valitteli, etteivät von\nBlumelaiset olleet hänen käyntiinsä vastanneet ja antautui neiti\nLouisen toveriksi loppumatkaa kuljettaessa. Varatuomari von Blume\nhymyili hyväntahtoisesti sivellen suuria vaaleita viiksiään ja jatkoi\nsitten totista huolestunutta keskusteluaan maanviljelyksestä vävyjen\nkanssa, joilla oli isot edut valvottavana Kotkaisten kartanossa. Rouva\nvon Blume esiintyi emäntänä ja tuon puhelevan, nauravan kulkueen takana\nkulki onneton ylioppilaskokelas ja syytteli onnellisemmalle serkulleen\nhänelle ylioppilastutkinnossa tapahtuneita vääryyksiä.\n\nVenäläinen eversti kantoi käsivarrellaan tulipunaisella veralla\nvuoritettua sinelliään ja kuunteli ääneti herrain keskustelua\nmaanviljelysasioista; -- hän tulisi avaamaan sanasäkkinsä vasta sitten,\nkun vanha sotaneuvos vetoaisi hänen hyväntahtoiseen venäläiseen\nleikillisyyteensä.\n\nJuhannusaurinko valoi mahtavaa lämmintään tuohon kirjavaan ryhmään,\njoka vaelsi valkeaa maantietä pitkin tummien honkain välissä ja koetti\nkaikin voimin korvata entiset laiminlyödyt tekonsa.\n\nPorstuansa rappusilla otti sotavanhus tulijoita vastaan vanhoilla\nsukkeluuksilla ja patriarkaalisella arvokkuudella, vaikka vartalo jo\nolikin vuosien ja vaivojen murtama. Hän taputteli ystävällisesti\nvenäläistä everstiä selkään; samalla kun veitikkamaisuus pilkisti hänen\nkurttuisten kulmiensa alta hän sanoi jotain puoleksi pistävää, puoleksi\nleikillistä komealle kapteenille ja meni sitten selkä kumarassa mutta\ntanakoin askelin kaikkien muiden edellä sisään.\n\nIllemmalla oli talon miehillä paljon puuhaa männikkömäellä vähän matkaa\npuutarhasta. Vanhoista tervatynnöreistä, havurydöstä, aidaksista ja\npihkaisista pikkupuista tehtiin suuri kokko. Innokkaimpia olivat nuo\nmuutamaan tusinaan nousevat perheeseen kuuluvat pikkupojat.\nPihkautunein käsin, tervautunein vaattein ja nokisin housuin kantoi\ntämä kastettu ja kristillisesti kasvatettu nuoriso verrattomalla\ninnolla polttoaineita tuohon jättiläissoihtuun, joka suuren\npakanallisen auringonjumalan kunniaksi olisi sytytettävä vuoden\nlyhimpänä yönä sillä tavalla ylläpitämään valoa sammuttamattomana koko\nyön. Kun soihtu on loppuun palanut muutama tunti puoliyön jälkeen,\nottaa aamuaurinko taas suorittaakseen temppelipalvelustaan kesätaivaan\nvaloisan kupolin alla, nostaa soihtunsa itäiseltä taivaanrannalta ja\npalkitsee lämmöllään ihmisen uskon valoon ja vapauteen.\n\nKun iltatotit oli juotu vanhan sotaneuvoksen huoneessa, kun ukko oli\nkaksi kertaa ääneensä lausunut Runebergin »Kulnevin», että vanha\neversti paremmin ymmärtäisi sen sovinnollisen tarkoituksen, kun tämä\noli kyyneliin asti heltynyt hyväntahtoisuudesta vanhoja vihollisiaan\nkohtaan, vaikkei ollut juuri käsittänytkään vaikeasti ymmärrettävää\nruotsinkielistä runoa, niin kurkisti neiti Anna Charlotta ovesta sisään\nja ilmoitti, että illallinen oli valmis. Sotaneuvos pisti silloin\ntoisen kätensä everstin ja toisen vanhemman poikansa professorin\nkainaloon, jonka jälkeen he Porinmarssia hyräillen marssivat\nruokasaliin ja asettuivat sotaiseen rintamaan viinapöydän eteen.\n\nSotavanhus kastoi vähän huuliaan, eversti keikautti lasinsa\nsiekailematta pohjaan, mutta professori tyhjensi irvistäen omansa\nainoastaan puoleksi. Sitten käytiin ruokien kimppuun, neiti Anna\nCharlotta riemuitsi vieraanvaraisessa sydämessään vierasten hyvästä\nruokahalusta ja onneton ylioppilaskokelas kaatoi yleisen ilon\nmellakassa varkain kurkkuunsa ison ryypyn.\n\nAina silloin, kun oli paljon vieraita koolla, esiintyi sotaneuvos itse\nisäntänä ja Anna Charlotta emäntänä -- se oli heidän vanha oikeutensa\nja vaatimaton ilonsa. Rouva von Blume käyskenteli puolestaan miehestä\nmieheen ja ylläpiti pienillä kysymyksillä ja rakastettavalla\nkohteliaisuudellaan hilpeätä mielialaa. Kaikki olivatkin Kotkaisissa\nkuin kotonaan. Ilo oli aina vapaata, vieraanvaraisuus ei koskaan ollut\nmeluavaa, mutta aina sydämellistä, ja koko Mannersköldin perhe koetti\nhiljaisuudessa tehdä vanhan isän kodin niin valoisaksi ja huolettomaksi\nkuin se oli ollut heidän nuoruutensakin aikana. Suhde isän ja lapsien\nvälillä oli niin mallikelpoinen ja rakas, että tuo hieno suuren\nmaailman mies kapteeni Thoreldkin lämpeni ja sai hyväntahtoisen ja\nlapsellisen hymyn huulilleen.\n\n-- Pastoraalisinfonia, sanoi hän, -- oikea pastoraalisinfonia!\n\nJa se oli todellakin laaja-, suurisointuinen sinfonia, se oli valoisaa\nhymyilyä muuten totisilta huulilta, kaunista, lämmintä ja hyvää, siinä\nei ollut merkkiäkään nautinnonhimosta, se oli täyteläisen ja puhtaan\nkristinuskon hymyilyä.\n\nJa tämä se sekä veti vieraita Kotkaisiin että karkotti heidät sieltä.\nOn paljon ihmisiä, jotka eivät oikein viihdy tällaisessa lempeitten\najatuksien kirkkaassa ilmanalassa. Sillä pikkumaisuus ja itsekkyys,\npanettelu ja pahansuopaisuus kukistuvat ehdottomasti kokoon tämän\ntiedottoman sielunjalouden silmien edessä, ja onnenonkijain liehakointi\nei synnytä mitään vastakaikua.\n\nPaimenidyllimieliala oli täyteläisempi kuin koskaan ennen, vakuutti\nkapteeni Thoreld varatuomari Blumelle, kun he illallisen jälkeen\nkantoivat boolitarpeita puutarhan läpi ja veivät ne kokkomäelle. Vanha\nsotaneuvos ei ollut jaksanut seurata nuorien mukana, vaan mennyt\nlevolle pelattuaan sakkia everstin kanssa. Eversti oli tietysti\nhävinnyt, ei ainoastaan kohteliaisuudesta, mutta ehkä myöskin\ntotilasien, ryyppyjen ja jälkiruoan kera juomansa sherryn takia.\n\nNyt hän käveli rouva von Blumen rinnalla puheliaana ja tyytyväisenä\nylistäen pilviin saakka vanhaa sotaneuvosta ja verraten Kotkaisten\nkartanoa parhaimpiin aateliskartanoihin Vähä-Venäjällä, jossa hän oli\nnuoruutensa päivät viettänyt. Hän meni niinkin pitkälle, että tunnusti\nsuomalaiset kansakunnaksi »non pareil», niin kuin hänen sanansa\nsattuivat. Mutta kun nuori ylioppilas Mannersköld alkoi todistaa, että\nhän ehkä itsekin oli suomalainen, loukkautui hän, huitoi kiivaasti\nkäsillään, löi mitaleilla koristettuun rintaansa ja vakuutti, että hän\noli venäläinen, puhdas venäläinen aina vähävenäläisen sydämensä\nsyvimpään sopukkaan saakka.\n\nEnnen kuin eversti oli ehtinyt tulla pahalle tuulelle, ehdotteli rouva\nvon Blume, että hän laulaisi jonkun noita kauniita, venäläisiä\nkansanlaulujaan, joita hän esitti hehkuvan tunteellisesti, ja hänen\nmielipahansa ei ollutkaan tunkenut sen syvemmälle; kun hän ensi lasia\nboolin äärellä juotaessa lauloi lempilaulunsa kauniilla äänellään ja\nsai kiitosta ja käsientaputusta, hän unohti koko venäläismielisyytensä\ntaiteen vuoksi, joka on vanha kosmopoliitti.\n\nOli omituisen viehättävää tänä leutona kesäkuun iltana kuulla tämän\nvanhan sotatakkiin pukeutuneen partasuun laulavan oman kansansa\nlauluja, lämpimästi, lapsellisesti ja ääni kyynelistä värähdellen. Se\noli karjalaisten, Kalevalan karjalaisten ja -- venäläisten taito. Kansa\nniin nuori, että ukoillakin sykkii nuorison hellä sydän Pyhän Annan\nritarimerkinkin alla.\n\nAurinko oli laskeutunut honkien taakse ja harju hehkui iltaruskon\nvalossa. Joku renki raapaisi tulitikulla pyhähousujensa pohkeeseen, vei\ntikun lähelle kokkoa, ja tuossa tuokiossa olivat muutamat tuohikäppyrät\ntulessa. Hetken kuluttua tarttui se tervatynnöreihin ja vanhan veneen\npohjaan ja hulmahti ylös korkeuteen.\n\nKun koko tuo kolme syltä korkea kokko oli komeimmillaan, huusi muuan\nmiehen ääni vieraalla murteella:\n\n-- Kas nyt kaikkoavat mäkärät!\n\nSitten hän tarttui lähimpänä seisovaa talonpoikaistyttöä vyötäisiin,\nkäski viuluniekkaa soittamaan ja aloitti tanssin. Hän oli pitkä ja\ntummaverinen ja käyttäytyi kuin aatelismies muun talonväen keskessä,\njoka oli kokoontunut juhannuskokon ympärille.\n\n-- Missä minä olen nähnyt ennen tuon Lemminkäisen? kysyi kapteeni\nThoreld von Blumelta.\n\n-- Se on sama pohjalainen, jonka tapasimme lumppukuormaa ajamassa\nsilloin kun olit viimeksi täällä. Olen ottanut hänet talon työhön.\n\n-- Reipas mies tuo! Hän on minun mieleisiäni, sanoi kapteeni.\n\nTanssi kävi suruttomasti ja iloisesti valoisan kesäyön helmassa\njuhannuskokon ympärillä, samalla kun vainiot yltympäri heikosti\nvihersivät. Kesä oli tullut, ja vaikkakin se oli tullut myöhään -- niin\nmiksipä ei iloittaisi? Sieltä täältä kuului laukauksia loitommalla,\nviulut vinkuivat, ja pitkin harjua viettivät hämäläiset valon juhlaa\nkokkojaan poltellen.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\n\nKapteeni Thoreld oli koko pitkän nuoruutensa elänyt kaartin luutnantin\niloista elämää Helsingissä siitä pitäen kun hän yhdeksäntoista vuoden\nvanhana oli hyvillä todistuksilla läpäissyt päästötutkintonsa\nkadettikoulussa. Hän täytti heti kohta ihmeellisen hyvin ne tavalliset\nvaatimukset, jotka siihen aikaan pääkaupungin hienoimmissa piireissä\nasetettiin hyvin kasvatetulle nuorelle miehelle. Hän osasi taitavasti\nkumartaa, helähyttää kannuksiaan yhteen ja hymyillä itsetietoisesti,\nhän ihaili omia olkalappujaan ja taisi olla kiireestä kantapäähän\nsaakka kohtuullisen ylpeä. Hän ymmärsi välttävästi ranskan kieltä ja\nesiintyi tarpeellisissa tilanteissa maljan esittäjänä ja\nnimipäivärunoilijana.\n\nHänen onnistunut ulkomuotonsa, vanha nimensä ja nämä pienet\nluonnonlahjansa tekivät hänestä pian suosikin tuossa vapaasukuisessa ja\nkorkeasti vapaasukuisessa sotilasseurassa, johon silloin tällöin\nhyväntahtoisesti päästettiin joku raharuhtinaskin yhteiselämän\nulkonaista loistoa lisäämään. Hänen ajatuksensa, jotka eivät koskaan\nolleet aivan korkealle lentäneet, tulivat yhtäkkiä yhtä vapaasukuisiksi\nkuin hänen ympäristönsäkin ajatukset, ja tuo suomalainen\npeukaloisylimystö voi pian kehaista sillä, että se oli saanut hänet\nvangituksi hänen omaan luutnantinylpeyteensä. Se kantoi häntä\nkäsillään, se lellitteli hänet pilalle, ja hänen yhteytensä muun\nvähemmän jalosukuisen maailman kanssa supistui joihinkuihin pienempiin\nkahakoihin ylioppilasten kanssa kaupungin laitaravintoloissa, joissa\nmolemmin puolin osoitettiin ääretöntä ylenkatsetta toinen toiselleen,\nsekä tanssiaiskeskusteluihin kaupungin keikailevien nukkien kanssa,\nkuin myöskin sotamiesten komentamiseen. Sotatakki ei häntä koskaan\nrasittanut, ja hän olikin pukeutunut siihen vain siksi, että se\nkatsottiin siihen aikaan kaikkein hienoimmaksi ja että hänen\ntulevaisuudestaan huolehtiva äitinsä oli sen sillä tavalla määrännyt.\n\nVasta sitten, kun hän eräällä loma-ajalla oli viidenkolmatta vuoden\nvanhana rakastunut aivan nuoreen papintyttäreen, joka oli\nvaatimattomasta, mutta erittäin kunnioitettavasta perheestä, tunsi hän\nolevansa vanki. Nuori kaartinluutnantti ei oikein sopeutunut\nmaalaispappilan vakaviin ja rehellisiin oloihin, jossa oltiin\nsuorasukaisia ja teeskentelemättömiä. Mutta romantiikka oli silloin\nkukkeimmillaan, heidän rakkautensa tulisi luonteiden eroavaisuuksista\nhuolimatta kaikki vastukset voittamaan, nuoret rakastavaiset\nhaaveksivat kuutamossa ikuista onnea, ja kihlaus julkaistiin.\n\nNuori luutnantti kunnioitti sydämensä syvyydessä tuota vaatimatonta\npapinperhettä, ihaili äärettömästi morsiantaan ja oli varma siitä, että\nhän vastaisuudessa voisi istuttaa tuon tuoksuvan, kainon metsäkukkansa\nkaartin kasarmin kaupunkilaisilmanalaan. Eikä rehellisessä\npappilassakaan oltu aivan vapaita maallisesta turhamaisuudesta, ja\nsielläkin ihailtiin sitä, mikä oli hienoa ja sotilaallista. Nuoren\nluutnantin pintapuolisten periaatteiden vastapainona olivat hänen hieno\nkäytöksensä ja olkapolettinsa. Se oli sitä suvaitsevaista\nkristillisyyttä, joka antaa keisarille sen minkä keisarin on ja\nJumalalle sen mikä Jumalan on.\n\nKihlauksen jälkeisinä aikoina oli luutnantti Thoreldilla ankara\ntaistelu taisteltavana turhamaisuutensa kanssa. Hänen avioliittonsa\npakottaisi hänet luopumaan suuren maailman elämästä, jossa hän\nkuitenkin tähän saakka oli kaikki laakerinsa niittänyt. Ei kukaan hänen\nvapaasukuisista esimiehistään tai ystävistään toivottanut hänelle onnea\n-- kihlauksesta ei oltu tietävinäänkään. Jos hänellä olisi ollut tukea\nmorsiamestaan, jos tämä olisi ollut hänen läheisyydessään, niin olisi\nhän epäilemättä uhrannut paljon hänen tähtensä. Mutta tyttö oli kaukana\nmaalla ja oikean rakkauden uhraavaisuudella hän rukoili kirjeissään,\nettä toinen ei huolehtisi eikä olisi onneton -- »minä kyllä jaksan\nodottaa».\n\nLuutnanttia ei pidä kehottaa huolettomuuteen. Ja luutnantti Thoreld\ntaipui vihdoin hänen rukouksiinsa. Kihlaus vanheni vuoden, vanheni\nkaksi, jopa kolmekin -- ja neljäntenä rikkoi sen sulhanen syitään\nselittämättä. Sammunut rakkaus, sanottiin, ja se syy riitti siihen\naikaan.\n\nMutta paimenidylli ei haihtunut luutnantti Thoreldin mielestä. Hän oli\nnähnyt rakkauden uhraavaisuutta silmästä silmään, ymmärtänyt sen ja\ntullut siitä liikutetuksi eikä löytänytkään sitä enää toistamiseen.\nNaimahaluiset naiset, joita hän tanssitteli, eivät saaneet hänen\ntunteitaan väräjämään -- so. sellaisia tunteita, joita hän olisi voinut\ntunteiksi kutsua. He eivät kenties enää olisi onneltaan paljoa\nvaatineet, mutta hän vaati sitä enemmän. Hänellä oli omat kokemuksensa\nja hän oli merkillisen suljettu ja kylmä. Häntä alettiin pitää\nihanteellisena ja hänestä sanottiin, että hän oli uskollinen\nnuoruutensa unelmille, niin kuin hänenlaisensa runollisen miehen\nsopikin.\n\nJa poikamiehenä hän eli, mutta aina huolellisesti pukeutuneena,\niloisena ja hauskana. Poikamies josta naiset sanoivat, että hän, samoin\nkuin Bellman, kätki surunsa ruusunpunaiseen.\n\nKerran levisi hänestä ja eräästä kauniista näyttelijättärestä\nHelsingissä juttu, joka ehkä olisi päättynyt kihlaukseen ja naimisiin,\nelleivät toverit olisi miltei vaatimalla vaatineet, että hän sitä ennen\neroaisi pataljoonasta. Siitä asiasta ei luutnantti Thoreld puhunut\nkoskaan, toverit olivat vaiti hekin, ja ainoastaan hienon maailman\nliukkaimmat kielet uskalsivat tehdä kaukaisia viittauksia runollisen\nluutnantin viimeisestä todellisesta tunteenpurkauksesta. Mutta huhut\nolivat kuitenkin päässeet käsiksi tuohon tätä ennen moitteettomana\npidettyyn mieheen. Olihan miltei käärmettä ruokittu omasta rinnasta,\nkun hän noin olisi voinut pettää kaartin vanhan kunnian.\n\nLuutnantti Thoreld oli kaiken tämän kestäessä tullut neljänneljättä\nikään nousematta arvossa sen enempää kuin että oli päässyt vänrikistä\nja aliluutnantista oikeaksi luutnantiksi. Ja siihen hän pysähtyi.\nHän olisi voinut jättää kaartin ja saada paremman paikan ruotuväessä,\nmutta Helsinki oli tullut hänelle liian rakkaaksi. Hänen äitinsä, joka\nhoiti Herrasaaren hovia isän kuoleman jälkeen, oli onnistunut\nvuosittain saamaan irti niin paljon rahoja kuin poika tarvitsi\nluutnantin-palkkansa lisäksi, ja tämä antoi elämän mennä menoaan, oli\nvelton iloinen seuroissa, pelasi kernaasti korttia ja komensi sillä\nvälin sotamiehiään ampumaan ja marssimaan, rukoilemaan ja nukkumaan.\n\nMutta kun äiti vihdoin sairastui vanhuuttaan ja liiallista\nkahvinjuontiaan, täytyi hänen itsensä ryhtyä maatilan hoitoon käsiksi.\nTähän saakka oli hän katsonut sen vain mukavaksi, korkoa tuottavaksi\npääomaksi.\n\nSiitä pitäen alkaa hänen varsinainen elämänsä ja vaikutuksensa.\n\nKun hän eräänä iltana vanhassa kodissaan ensi kerran silmäili\nHerrasaaren kirjoja, hän kalpeni. Suruttomuudessaan ei hän suuresti\nollut pannut mieleensä äidin valituksia, että kiinnityksiä täytyi yhä\nlisätä jos mieli hänen saada vuotuinen veronsa maatilasta, sillä hän\najatteli, että tottahan sama herrastalo, joka oli sallinut isävainajan\nniin isoisesti elää, voisi huolettakin elättää hänet ja hänen äitinsä,\nkun ei hän suinkaan ollut mikään tuhlari ja kun äiti aina oli ollut\nerinomaisen säästäväinen. Mutta toista oli olla säästäväinen ja toista\nhoitaa suurta maanviljelystä, niin että se jotain tuottaisi. Ja\nkirjoistaan hän sai selville, että tila oli kiinnitetty yli puolen\narvonsa, jonka lisäksi hänellä oli kymmenisen tuhatta markkaa omia\njuoksevia velkoja Helsingissä.\n\nSilloin hän kokosi ajatuksensa. Ja tuona iltana kääntyi lehti hänen\nelämänsä kirjassa.\n\nHän laski numerot yhteen, tarkasteli, oikoi virheet ja mietiskeli.\n\nToisella puolen salia lepäsi äiti makuukamarinsa vuoteella kovissa\ntuskissa ja odotti tautinsa käännekohtaa, joka tulisi ratkaisemaan\nkysymyksen elämästä ja kuolemasta. Poika heitti hänelle hyvästinsä yön\najaksi ja jäi kirjainsa ääreen istumaan kauaksi yli puolen yön.\n\nPuhutaan ihmisistä, joiden tukka on surusta valjennut yhtenä ainoana\nyönä. Luutnantti Thoreld, joka ei koskaan ollut mitään oikeita suruja\ntuntenut, katseli itseään sinä yönä monta kertaa peilistä, melkein\nvarmana siitä, että hän tulisi löytämään hopeisia hiuksia ohimoiltaan.\nKun kello alkoi lähetä neljää aamulla, tarkasteli hän itseään vielä\nviimeisen kerran, näki, että tukka oli tasaisen vaalea ja vähän alkua\nkaljuuteen niinkuin ennenkin, ja meni huojentunein mielin, vaikkakin\nvähän hämmästyneenä levolle. Sitä ennen oli hänessä herännyt suuri\najatus, niin suuri, että hän tuskin uskalsi sitä loppuun asti ajatella.\nSe sukelsi esiin ihan yhtäkkiä, kun hän huomasi tarpeelliseksi, että\njonkun voimakkaan käden täytyy tarttua Herrasaaren taloutta johtamaan.\nVähän päästä selvisi hänelle, että tuon voimakkaan käden tulisi olla\nhänen oma kätensä, mutta vasta puoliyön jälkeen alkoi hänestä näyttää\nmahdolliselta, että hän voisi ottaa eron pataljoonasta. Hän hämmästyi\ntästä ajatustensa uudesta käänteestä niin, että hänestä ensin tuntui\nniin kuin hän olisi ollut kokonaan outo omalle itselleen, seuraavana\nsilmänräpäyksenä hän rauhoittui, mutta päätti kuitenkin nukkua ennen\nkuin mitään päättäisi.\n\nViikko sen jälkeen oli vanha rouva Thoreld kuollut, ja samalla kun\nkuolemanilmoitus julkaistiin Helsingin suurimmassa lehdessä, syntyi\nsuuri hämmästys ja monenlaisia arveluja kaartin kasarmissa, sillä\nluutnantti Thoreld oli sanaakaan siitä tovereilleen ilmoittamatta\nlähettänyt erohakemuksensa päällikölleen.\n\nTällainen tapa jättää erohakemuksensa koski hänen vanhoihin\ntovereihinsa niin kuin persoonallinen loukkaus. Eikö heillä\nviidentoista vuoden yhteistyön jälkeen olisi ollut oikeutta suurempaan\nluottamukseen hänen puoleltaan? Ei, Thoreld oli jotenkuten joutunut\nhunningolle, ja siihen olivat varmaankin syynä hänen taloudelliset\nasiansa? Thoreld oli pelannut ja pelannut suurista summista -- sen\nsuurempia selityksiä ei tarvittu tämän teon ymmärtämiseksi. Ja suureksi\nihmeekseen sai Thoreld muutamien päivien kuluttua asiaa koskevan\nkirjeen eräältä asetoveriltaan, joka aivan rauhallisesti ilmoitti\nperiaatteessa hyväksyvänsä Thoreldin menettelyn, mutta että hänen\ntoverina täytyi nuhdella häntä totisesti tästä itsekkäästä ja rumasta\nmenettelytavasta, sillä jos Thoreld olisi osoittanut vähän suurempaa\nluottamusta tovereillensa, olisi pulasta voitu päästä toista tietä.\nHänen konkurssinsa olisi ollut kunnon miesten keskeinen kunnia-asia, ja\nolisivat he sekä tahtoneet että voineet suorittaa yhteisen ystävän\nvelat, jotka suureksi osaksi olivat syntyneet toveripiirissä, sen\nsijaan että hän nyt vetää asian oikeuteen ja suuren yleisön eteen, joka\nseikka ei ainoastaan ole omansa alentamaan hänen ihmisarvoaan, vaan\nmyöskin antaa alhaison kärkkäille kielikelloille aihetta halventaa\nsellaista laitosta, jolla on niin vakaantunut maine ja arvo kuin Suomen\nvanhalla kaartilla. Kirjeessä vedottiin lopuksi hänen kunniantuntoonsa\nja ilmoitettiin, että päällikkö -- antaakseen Thoreldille\nmiettimisaikaa -- aikoi vielä viikon päivät olla ottamatta esille hänen\nerohakemustaan!\n\nKun Thoreld oli lukenut kirjeen, hän hymyili anteeksiantavasti tälle\nerehdykselle. Mutta sitten kun hän huomasi, mihin alhaisiin tekoihin\nhänen toverinsa ajattelivat hänen voineen syyllistyä, hän suuttui. Ja\nhän koetti turhaan miettiä, miten oli mahdollista, että hänen ystävänsä\nhäntä näin alhaisesti arvostelivat. Hän ei tuntenut oikein itseänsä\neikä kanssaihmisiään. Hän ei tiennyt, että miestä, joka vetäytyy\nsyrjään tai kulkee omia teitään, aina katsotaan kieroon ja että\nainoastaan se, joka antaa jokikisen punnita ja arvostella avujaan, voi\ntoivoa kannatusta, jota vastoin niillä, jotka oman ujoutensa tai\nylpeytensä tähden eivät ole joutuneet suosioon, ei ole koskaan mitään\nhyviä puolia, joita maailma voisi sellaisiksi julistaa. Jos kuka käy\nomia teitään lähimmäisiltään sitä kysymättä, niin on hän heti heitä\nloukannut. Niin on tavallisestikin, mutta vielä enemmän sellaisessa\nsuljetussa toveripiirissä, jossa vallitsevat sotakuri ja vanhat\ntraditiot.\n\nLuutnantti Thoreld oli melkein vastoin tahtoaan, sitä mukaa kuin hänen\nluonteensa kehittyi, eronnut tovereistaan ja elänyt omaa sisäistä\nelämäänsä. Hänen veltto, ivallinen puhetapansa, jota hän käytti\ntotisimmistakin asioista puhuessaan, oli tehnyt hänestä jonkunlaisen\noraakkelin, jota varsinkin nuoremmat toverit suurella hartaudella\nkuuntelivat, mutta sittemmin vaikutti hänen teeskennelty tai totinen\nylpeytensä kylmentävästi, koska näytti siltä, ettei hän itse tarvinnut\nystäviä. Kun sitten hänen viimeinen rakkausjuttunsa uhkasi tehdä\nkaartista ja teatterista sukulaisia, niin rupesi hänen arvonsa\nhorjumaan. Niin sulkeutuneella miehellä kuin Thoreld oli varmaankin\njotain, jota hän ei voinut muille tunnustaa! Ja nyt, kun hänen\nerohakemuksensa tuli näin odottamatta, selvisi yhtäkkiä kaikki hänen\nvanhimmillekin ystävilleen. Hänen velton ja iloisen tylyytensä takana\noli tietysti velkaantumista, kukaties pelipetoksia ja väärennyksiäkin,\nkun asiat kerran oikein selviäisivät! Thoreld vastasi kirjeeseen\nlyhyesti, terävästi ja kylmästi, ja rivien välistä näkyi läpikuultavaa\nivaa. Hän pyysi kumppaniansa jouduttamaan erohakemuksen myöntämistä, se\nkun ei suinkaan tulisi heille mitään häpeätä tuottamaan. Hän hämmästyi\nitsekin päättäväisyyttään, tuntui melkein siltä kuin olisi häntä joku\nsisäinen voima ajanut tähän käännekohtaan hänen elämässään. Ei hän\nomasta mielestään tuntunut toimintakykyiseltä eikä urhoolliselta --\ntämä oli vain välttämätöntä.\n\nKymmenen vuotta oli nyt kulunut siitä kun luutnantti Thoreld oli saanut\neronsa ja kapteenin arvonimen. Niiden melkein voittamattomien esteiden\nsijasta, joita hänen säikähtynyt mielikuvituksensa oli nostanut hänen\neteensä, oli kaikki käynyt tasaisesti ja jokapäiväisesti. Hänen\nkäytännöllinen kykynsä, joka kasarmissa ei ollut voinut näyttäytyä\nmuussa kuin korttien käyttelyssä, joutui nyt suurelle ja uudelle\nalalle. Neljän vuoden kuluessa oli hän asettanut Herrasaaren\nmaanviljelyksen uusille urille. Mutta yksistään maanviljelyksen avulla\nolisi hänen ollut vaikea suoriutua. Hänen samoin kuin monen muunkin\nSuomen maanviljelijän pelastus oli metsä. Herrasaaren mahtava\ntukkimetsä oli aivan uittoväylän varrella, ja kun hän oli pitänyt\npuheita parissa kolmessa kuntakokouksessa, oli väylä päätetty perata.\nKun hän oli myynyt ainoastaan neljänneksen metsästään erääseen\nHämenlinnan lähellä olevaan sahaan, jonka perustamisessa hänellä oli\nollut suurin osuus, oli Herrasaaren kiinnityssumma vähentynyt puoleen,\nhänen omat velkansa maksetut ja hän itse tullut tunnetuksi taitavana\nliikemiehenä ja maanviljelijänä.\n\nHän oli yhä enenevällä innolla antautunut tukkikauppoihin, joista hän\naavisti tulevan maallemme uuden ja suuren tulolähteen. Uusi rautatie\nPietariin tulisi kulkemaan Herrasaaren lähitse, ja kapteenin tuumat\nkulkivat yhä edemmä.\n\nHerrasaaressa oli tehty suuria muutoksia sekä sisä- että ulkopuolella.\nToisen vanhoista rakennuksista oli kapteeni Thoreld rakentanut\nuudestaan ja sisustanut kehittyneen aistinsa mukaisesti niin hienoksi\nja koreaksi, että vieraat luulivat tapaavansa palasen Pietaria täällä\nSuomen sydämessä. Toinen vanha rakennus, jonka seinät ja lattiat olivat\niänikuisista hongista veistetyt, sai jäädä muuttamattomana paikoilleen\ntoiselle puolelle nurmikenttää. Sen suuressa salissa oli meijeri ja\ntoisella puolen porstuaa olevissa pienissä kamareissa, joiden\nikkunapielet olivat sadan vuoden vanhaa lyijyä, asuivat pehtori ja\nmeijerin hoitajatar.\n\nHerrasaari ei ollut aivan sen suuren sisäjärven rannalla, joka\nkaitaisena nauhana venyi niemien ja saarien välitse synkän havumetsän\nsisään. Päärakennuksen ja järven väliin mahtui koko suuri puutarha ja\npelto. Aivan lähellä järven rantaa kulki maantie. Toisella puolen\npuutarhaa oli järven lahdelma, jonka yli tie kulki koreaksi maalattua\npuusiltaa myöten, ja siellä oli korkea ja tiheä haapa- ja koivulehto\nsuuren kivipaaden ympärillä, jota kannatti poikkihakatun, paksun koivun\nkanto; -- siinä oli mainio totipöytä kapteeni Thoreldin monille ja\nmahtaville vieraille.\n\nEnnen aikaan, kun Herrasaari ei vielä ollut veloista kiinnitetty, kulki\nkomea pihlajakäytävä suoraan pellon ja puutarhan läpi pihaan. Nyt oli\ntuota puistoa jäljellä ainoastaan puutarhassa, jossa se tuuheudellaan\nesti päivän paistamasta useihin taimilavoihin; pellolta se oli hakattu\npois, sillä se turmeli kaksi vanhinta sarkaa, ja ajotie oli kierrätetty\nvaatimattomampaa tietä myöten ulkohuoneiden ympäri pihaan. Se hipaisi\nharmajaa tallinnurkkaa ja kulki ampumalinjan poikki kartanolle.\n\nAmpumalinja oli jotain erikoista Herrasaaren hovissa. Jo kapteeni\nThoreldin luutnanttina ollessa pelättiin hänen silmiään, ja varsinkin\npelkäsivät niitä kortinpelaajat, jotka ovat taikauskoista väkeä ja\nuskovat pahan silmän vaikutukseen. Mutta sotamiehet ja nuoret tytötkin\nniitä pelkäsivät, kun ne ankarasti ja tutkivasti, hänen itsensä siitä\ntietämättään, seurasivat kaikkia heidän liikkeitään. Hän istui ja\najatteli silloin jotain aivan toista, ja kaipa tuo kajastus hänen\nomista synkistä mietteistään juuri näytti niin uhkaavalta.\n\nMoni sotamies, jolla ei ollut oikein hyvä omatunto, punastui tuon\nkatseen edessä rivissä seistessään, ja sama pelkoa ja kunnioitusta\nherättävä tuikeus seurasi niitä Herrasaareenkin. Vaikka kapteeni olikin\niloinen ja ystävällinen, oli hänen alustalaisillaan suuri kunnioitus\nhäntä ja erittäinkin hänen silmiään kohtaan. Häntä huvitti suuresti\nkiinnittää ne milloin mihinkin ja harvoin se jäi vaikuttamatta. Nyt\nantoi hänen työhuoneensa, jossa oli suuri kirjoituspöytä ikkunan\nedessä, pihalle päin ja hänen katseensa voi hallita jotenkin pitkää ja\nkaitaista solaa tallinnurkan ja erään toisen ulkohuoneen välillä, sola\nkun ulottui aina renkitupaan etäämpänä mäellä. Tämän solan poikki oli\ntalonväen vähän väliä kulkeminen ja vasten tahtoaankin täytyi\nsekä rauhallisen pehtorin että keikailevan, valkohuivisen\napulaismeijerikön kääntyä katselemaan tokko talon herra istui\npaikoillaan kirjoituspöytänsä ääressä. Rengit ojentautuivat suoremmiksi\nja ottivat naamalleen tekopyhän ilmeen, ja torpparit nostivat lakkiaan\nherralle, jonka silmät katsoivat työhuoneen ikkunasta.\n\nTätä näköalaansa kutsui kapteeni pilan päiten ampumalinjakseen. Nimi\noli tullut talonväen korviin, ja sekin oli sen omaksunut.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\n\nKapteeni Thoreld oli tänä vuonna odotellessaan sitä kesää, joka ei\nkoskaan tullut, tiheään vieraillut Kotkaisissa von Blumen herrasväen\nluona, jotka olivat hänen lähimmät naapurinsa, vaikka talojen väliä\nolikin kolme peninkulmaa. Ei hän oikein itsekään tiennyt, miksi hän\nniin hyvin viihtyi tuon hiljaisen varatuomarin ja hänen rouvansa\nseurassa, mutta muut sen kyllä olivat tietävinään. Sanottiin, että\nhänen käyntinsä tarkoittivat Louise-neitiä mutta että tuon pinttyneen\nvanhanpojan ja seuraveikon toiveet eivät olleet niinkään hyvät, sillä\ntuollaisen maailmanmatin oli vähän niin ja näin solmia uusia\nrakkaussuhteita, kun oli ollut sellaiset jutut kaartissa ollessa. Mutta\nmuuten olisi liitto kyllä ollut sopiva, vaikkakin ikäero oli jotenkin\nsuuri.\n\nJos kapteeni Thoreld olisi kuullut kielikellojen näin keskustelevan,\nolisivat Blumelaiset luultavasti piankin kadottaneet yhden\nmiellyttävimmistä ystävistään, sillä vaikka hän näyttikin elämään\ntottuneelta ja välinpitämättömältä, sitä ei hän kuitenkaan olisi\nkärsinyt, että syrjäiset sekautuivat hänen asioihinsa. Hän ei olisi\nedes itselleen myöntänyt, että hän taaskin sairasti lapsellisuuden\ntautia; se sellainen kuului menneeseen aikaan ja menneen ajan iloihin\nja suruihin. Hänen elämänsä oli muodostunut aivan tavalliseksi\nvarakkaan vanhanpojan elämäksi -- eikähän se muuten sekään ollut\nhulluimpia. Hän ei huolinut ruveta aprikoimaan, miksi hän teki työtä,\nmiksi hän laitteli Herrasaartaan ja miksi hänen tuumansa ulottuivat\npitkälle tulevaisuuteen. Hän tunsi tarvetta toimintaan, ehkä myöskin\nkaipasi tyydytystä kunnianhimolleen. Sillä sen hän kyllä huomasi,\nettä hänen vaikutuksensa kasvoi vuosi vuodelta ei ainoastaan\nammattikysymyksissä ja kunnallisissa asioissa, vaan myöskin yleisissä\nja lopulta hallitusta koskevissakin. Kaikki hänen vanhat ystävänsä\nkaartissa olivat aikoja sitten sopineet hänen kanssaan, väärinkäsitys\noli selvitetty, ja monet yhteiset metsästyspäivälliset syöty\nHerrasaaren kartanossa.\n\nMutta syvällä hänen sydämensä pohjalla eli vielä vanha paimenidylli\nmilloin epämääräisenä kaipauksena, milloin mahdollisesti kerran\ntodellisuudessa kuuluvana loppusointuna elämälle, joka oli vietetty\nwagnerimaisissa epäsoinnuissa. Ei hän sitä koskaan tarkemmin ajatellut,\nantautui ainoastaan sen viehkeän mielialan tuuditettavaksi, jonka\nseurustelu von Blumen perheen kanssa hänessä synnytti. Ja hän\nosoitti neiti Louiselle juuri niin suurta huomiota kuin sedän sopii\nosoittaa nuorelle tytölle näyttämättä lapselliselta ja joutumatta\nnaurunalaiseksi. Mutta juuri tämän nuoren naisen kanssa seurustellessa\nalkoi hänestä tuntua siltä kuin vanha aihe hänen aikoja sitten\nmenneestä elämästään olisi alkanut pyrkiä esille; se tuli uusina\nsävelinä, sulavina, uinailevina ja rauhallisina, kaukaisena kaikuna\nvanhasta sävelestä enemmän kuin uutena kasvavana sävelaaltona.\n\nNäillä hänen ajatuksillaan ei ollut koskaan ollut varmaa muotoa ennen\nkuin hän eräänä päivänä loppupuolella kesäkuuta näki vaunujen ja\nuseiden valkoisten päivänvarjojen kulkevan ampumalinjan poikki, ajavan\npihaan ja von Blumen herrasväen astuvan alas vaunuista. Tuo oli heidän\nkauan aikaa sitten lupaamansa ja sovittu vastakäyntinsä, sillä tähän\nsaakka oli varatuomari vain yksin viettänyt muutamia vuorokausia\nHerrasaaren naimattoman isännän talossa.\n\nKun hän nyt näki päivänvarjot vaunuissa, hypähti hän ylös\nkirjoitustuoliltaan ja katsahti poikamaisella innolla peiliinsä. Oli,\nhänen partansa oli ajeltu, kaulahuivi oli suorassa, kaulus puhdas ja\netuhampaan kultatäyte ei kiillellyt päivää vasten. Samassa kiiruhti hän\nulos ja ehti parahiksi ojentamaan kätensä neiti Louiselle, joka nousi\nviimeisenä alas vaunuista. Toiset olivat jo maassa rappujen edessä,\njohon oli ajettu hienoa puhdasta hiekkaa, ja ihmettelivät kukkalavoja\nikkunain alla.\n\nHän tervehti heitä kaikkia iloisesti ja ystävällisesti, mutta ei voinut\nvapautua siitä tunteesta, että hän oli tehnyt jotain kuulumatonta\nojentaessaan ensiksi kätensä neiti Louiselle ja autettuaan häntä niin\nkuin kaikkein arvokkainta vierasta alas vaunuista. Se saattoi hänet\nensin vähän hajamieliseksi, mutta hän tointui pian ja osoitti niin\nrakastettavaa kohteliaisuutta, että rouva von Blume hymyillen pyysi,\nettei hän pilaisi heitä jo heti alussa. Mutta kapteeni Thoreld tuli\nvain kahta kohteliaammaksi, ja kyllä hänellä hyvät lahjat siihen\nolikin, kun hän vain kerran pani kaikki taitonsa liikkeelle.\n\nUseimmat vanhatpojat olisivatkin hänen sijassaan tunteneet itsensä\ntyytyväisiksi. Kun yksinäisellä miehellä on täydessä kunnossa oleva oma\nkomea koti, kun hän tietää, että se kaikki on hedelmää hänen omasta\ntyöstään, kun hän näyttelee sitä perheenäidille, joka kykenee\narvostelemaan jokaista yksityiskohtaa, ja kun hän paitsi tämän\nhyväksyviä katseita näkee lapsellisten ja suurten silmien ihmetellen\nkatselevan kaikkia hienostuneen maailman mukavuuksia, niin ei voi juuri\nsanoa kehumiseksi, jos mies silloin tulee hyvälle tuulelle.\n\n-- Tätähän pitää oikein tutkimalla tutkia, vakuutteli rouva von Blume\nmutta ei näyttänyt kuitenkaan olevan niin innoissaan kuin kapteeni\nolisi toivonut. Varatuomari käyskenteli huoneesta huoneeseen, hymyili\nitsekseen ja sanoi vain:\n\n-- Vahinko vain, että tämä kaikki täytyy kätkeä maaseudulle.\n\n-- Mutta minullahan käy vieraita silloin tällöin, huomautti kapteeni.\n\n-- Jos he eivät voi arvostella teidän mukavuuksianne paremmin kuin me,\nniin ei teillä ole suurta iloa vieraistanne, virkkoi rouva von Blume\nvähän kylmästi.\n\nKapteeni Thoreldista tuntui vähän pahalta, niin kuin olisi rouva\nsanonut sen kateudesta, mutta kun hän katsahti noita rauhallisia ja\nhienoja kasvoja, ymmärsi hän epäluulonsa mahdottomaksi ja lisäsi\nleikillisesti:\n\n-- Niin, onhan minulla sitten tämä mukavuus ainakin omaa itseäni\nvarten. Minä viihdyn täällä mainiosti omasta puolestani.\n\n-- Omasta puolestanne, niin! sanoi rouva von Blume hajamielisesti.\n\n-- Niin -- herra Jumala -- sellainen vanhapoika kuin minä tulee lopulta\nitsekkääksi, puolustihe kapteeni huolettomasti.\n\n-- Ehken, sanoi rouva von Blume ja katsoi alas.\n\n-- Niin, mitäs muutakaan -- kapteeni Thoreld vähän kiivastui -- mitäs\nmuutakaan tahtoisitte, että mies sellainen kuin minä tekisi varoillaan,\nellei käyttäisi niitä taipumustensa ja mielensä mukaisesti?\n\n-- Minä en suinkaan tahdo antaa teille neuvoja, sanoi rouva von Blume,\nmutta minun, joka olen kasvanut toisissa oloissa, on vaikea mukautua\ntällaiseen komeuteen.\n\nKapteeni Thoreld tunsi tulevansa vähän kärsimättömäksi. Eihän ollut\noikein hienoa, että rouva von Blume puheli hänelle tällä tavalla, mutta\ntoisekseen hän antoi suurta arvoa hänen suoruudelleen, joka oli paljon\nparempaa kuin naisten tavallinen hymyilevä ihmettely. Ja hän kysyi\navomielisesti:\n\n-- Sanokaa, rouva von Blume, mitä te tekisitte minun sijassani?\n\nRouva katsahti kysyjää silmiin ottaakseen selkoa siitä, oliko kysymys\nivallisella mielellä tehty. Mutta kun hän kohtasi hyvän ja ystävällisen\nkatseen ja kun hän sitä paitsi oli tottunut pitämään kapteenia melkein\nystävänään, sanoi hän:\n\n-- Minä -- niin, mutta te ette saa suuttua, jos minä suorasti vastaan\nsuoraan kysymykseen! -- minä tekisin enemmän hyvää rahoillani.\n\nKapteeni loi häneen nopean, surullisen katseen, hymyili vähän\nkatkerasti ja sanoi tarjotessaan vieraille paikan suuren viuhkapalmun\nalla ulkona lasiverannalla:\n\n-- Tekisin hyvää! -- Hm! -- Se ei ole niinkään helppoa kuin luulisi!\nMinä en ehdi ajatella mitään muuta kuin asioitani. Ja hyvän tekemiseen\nvaaditaan sekä aikaa että ajatuksia, jos näet tahtoo tehdä hyvää toden\nteolla.\n\n-- Se on oikein, sanoi varatuomari, varsinkin kun liikkuva mies jo\ntoimintansa kautta hyödyttää yhteiskuntaa.\n\nRouva von Blume hymyili:\n\n-- Niin, minä melkein luulen, ettei mies voi tehdä hyvää niin kuin\nnainen ajattelee, että sitä olisi tehtävä. Hänellä ei ole sitä silmää\neikä sydäntäkään, joka tähän vaadittaisiin.\n\n-- Kunnon mies tekee hyvää tietämättään, sanoi varatuomari.\n\n-- Sehän se on ainoa lohdutus, huokasi kapteeni vähän tyytymättömänä ja\nkatsahti ovelle päin, eikö palvelija sieltä jo toisi kahvia. -- Ei,\nelämä on meille käytännön miehille useinkin koneisto, johon joutuu\nnuoruudessaan ja josta vanhana tulee ulos murrettuna, uupuneena ja\nmihinkään kelpaamattomana, sitten kun on kuluttanut kaikki voimansa ja\nsuuren osan toiveitaan. Ja saahan sitä olla tyytyväinen, jos tuo\nkoneisto, samalla kun se meidät heittää hylkytavarana ulos, toisaalla\nkiertää esille kelvollista kangasta, jossa pohjana ovat parhaat\nponnistuksemme ja kutimena oma elämänlankamme.\n\n-- Se on surullista, sanoi rouva von Blume totisesti.\n\n-- Se on tavallista maailman menoa, lisäsi kapteeni Thoreld.\n\nKesäkuun aurinko paistoi sisään verannan avonaisesta ikkunasta, lämmin\nleyhäys, jossa oli niityn ja järven tuoksua, liikutteli viuhkapalmun\nsuuria oksia, kapteeni Thoreld oli tullut pahalle tuulelle ja rouva von\nBlume katseli haaveksien, mutta päättäväinen ilme kasvoillaan ulos\npuutarhaan, jossa sireenit kukkivat. Neiti Louise selaili albumeja eikä\nnäkynyt vähääkään välittävän elämänkoneistoista.\n\nSyntyi hetken äänettömyys: kuului kuinka mehiläinen surisi oleanderin\nkukan ympärillä ja palvelijat helistelivät hopealusikoita ruokasalin\ntakaisessa huoneessa.\n\n-- Minä harvoin rupean miettimään tämän maailman menoa -- ja siinä minä\nteen oikein, sillä minun filosofiani on ristiriidassa ympäristöni\nkanssa. Se ei sovi täällä verannalla päivänpaisteessa kukkasten ja\nmehiläisten keskessä. Eikä se näy tekevän minun harvinaisia\nvieraitanikaan sen iloisemmiksi.\n\n-- Ei, minusta on ikävää, että semmoinen mies kuin te, jolla on niin\nsuuri vaikutusala, joutuu niin hyödyttömiä asioita ajattelemaan, sanoi\nrouva von Blume melkein sydämellisesti. Ajatelkaa, kuinka paljon te\nvoisitte auttaa köyhiä, jos vain luulisitte sen hyödyttävän.\n\n-- Hm -- minä autan heitä tietämättäni, niin kuin Blume sanoo. Olen\nnytkin, kiireimpänä työaikana ... no niin, mitäpä me hänestä pitemmälti\npuhelemme? Olen liiaksi järkimies voidakseni tehdä hyvää niin kuin te\ntahtoisitte, rouva von Blume. Minua ei tyydytä heittää almuja mereen\nkuivatakseni sitä aikaa voittaen, mutta sen teette te, rouva von Blume!\n_Chacun a son qoût_, niin kuin ranskalainen sanoo. Ja minä iloitsen,\nettä meillä kuitenkin muissa asioissa on samat taipumukset.\n\nOvet avautuivat ja puuhaavin askelin tuli palvelija valkeissa\nhansikkaissa ja tarjosi kahvia vieraille. Kahvin juotuaan polttivat\nherrat sikarin ja tehtiin kävelyretki puutarhaan. Mutta äskeisestä\nkeskustelusta oli kuitenkin jäänyt mieliin jonkunlaista painostusta. Se\noli koskettanut elämän suuria kysymyksiä, ja kun seuraelämässä satutaan\nniihin tulemaan, niin huomataan usein, että hyvä seurustelutapa on vain\ntarpeellinen, sileä ja kaunis peite, joka kattaa mitä erilaisimmat\nmielipiteet. Hienotuntoisten ihmisten kesken ovat mielipiteet\nepämukavia ja hävittävät helposti sen, mitä viehättämishalu on\nrakentanut.\n\nRouva von Blume, joka oli hyvin miellyttävä seuraihminen, oli\nvaromattomasti antanut hyvän tahtonsa ja ihmisrakkautensa saattaa\nitsensä lausumaan niitä mietteitä, jotka ehdottomasti tunkivat hänen\nmieleensä, kun hän näki kaiken tuon komeuden Herrasaaren hovissa. Hän\noli tottunut puhumaan suoraan ja kursailematta kapteeni Thoreldin\nkanssa tämän käydessä Kotkaisissa eikä ollut ajatellut, minkä\nvaikutuksen hänen suorapuheisuutensa nyt tekisi. Puhelu, joka oli\nalkanut niin yksinkertaisesti ja mitä parhaimmassa tarkoituksessa\nmolemmilta puolin, oli yhtäkkiä muuttunut itsepuolustukseksi kapteenin\npuolelta. Rouva oli mielestään ollut epähieno ja tungetteleva täällä\nisännän omassa kodissa ja hän kadotti kokonaan tavallisen, iloisen\nhyväntuulensa ja tuntui mielestään epäonnistuneelta.\n\nKapteeni Thoreld taas oli hiukan pettynyt toiveissaan. Hän oli\nodottanut heidän vierailuaan kenties vähän liiankin kiihkeästi\nikäisekseen, ja siitä oli tullutkin kosto miltei ihan heti paikalla.\n\nHän kuljetteli vieraitaan puutarhassa, mutta ei tuntenut enää samaa\niloista tyytyväisyyttä Herrasaarestaan kuin äsken. Hänen kauniit ja\nkomeat laitoksensa eivät olleetkaan miellyttäneet rouva von Blumea,\nvaan päin vastoin tympäisivät, ja hän piti varmana, että äidin\najatukset olivat tyttärenkin. Sillä tämäkin käyskenteli täällä niin\nkuin harmaa varpunen kullatussa häkissä -- hän ei kuulunut tänne\nlaisinkaan. Blumelaiset oli nähtävä kotonaan heidän omassa somassa ja\nyksinkertaisessa ympäristössään. Siellä hän sai aina esille vanhan\npaimensinfoniansa, täällä se särkyi. Hän oli melkein suuttunut\nkauniiseen Herrasaareensa ja hän voi ymmärtää, kuinka loisto ja komeus\nloukkaa tuota puritaanista totisuutta, jonka ankaria periaatteita\nhänkin tavallaan kunnioitti.\n\nMutta oli miten oli -- hänen täytyy hajottaa pois pilvet, ja hän\nturvautui tuohon tehtyyn iloisuuteen, jonka aina täytyy kuulua hyvin\nkasvatetun miehen sivistykseen.\n\nSen sijaan että olisi mennyt näyttämään heille kasvitarhaansa, joka oli\nhänen ylpeytensä, vei hän heidät puoleksi ruohoittunutta käytävää\nmyöten vanhaan huvimajaan, joka oli rakennettu kallion kielekkeelle\njärven rannalle. Täällä kukki jo orvokki puolukanvarsikossa, hongat\nhumisivat yksitoikkoisesti ja Herrasaari kaikkine hienouksineen oli\npuutarhan peitossa. Kapteenin onnistuikin saada mielet yhtä iloisiksi\nkuin ne olivat Kotkaisissakin, hän pani kaikki voimansa liikkeelle,\nettä äskeiset ikävät puheet unhottuisivat, ja hän sai neiti Louisenkin\nottamaan osaa puheluun pienellä, hauraalla tytönäänellään, joka\nhelposti muuttui kimeäksi, kun hän innostui.\n\nHe poimivat orvokkeja rantaäyräältä, nakkelivat voileipiä ja olivat\nluonnollisia. Varatuomari ja kapteeni keskustelivat vuodentulon\ntoiveista, puhuivat siitä, kuinka välttämätöntä olisi, että hallitus\nryhtyisi asiaan, jos hätä tulisi, ja päättivät sitä varten lähettää\nsenaattiin kirjelmän, jonka alle olisi hankittava paikkakunnan\nmaanviljelijäin nimiä. Tämä ihmisystävällinen päätös haihdutti loput\nrouva von Blumen pahasta tuulesta. Hän oli iloinen siitä, että näin\nilman laseja ja karahviineja voitiin iloita luonnon helmassa\nHerrasaaressakin ja oli jo kadottanut kaiken vastustelemishalunsa.\n\nKun päivällisaika läheni, käveli kapteeni kotiin rouvan käsi toisessa\nja tyttären käsi toisessa kainalossaan, ja kaikki olivat he tyytyväisiä\nja iloisia. Mutta ponnistukset tämän mielentilan saavuttamiseksi eivät\nolleet antaneet kapteenille ollenkaan aikaa itse nauttia rauhallisesta,\ntyynestä maalaiselämästä, joka olisi ollut hänen suurin ilonsa. Mutta\nnyt aikoi hän sitä enemmän antautua siihen päivällistä syötäessä, ja\nhän kiiruhti pihaan vähän ennen vieraitaan muuttaakseen ruokalistaa\nvähän yksinkertaisemmaksi ja ennen kaikkea katsoakseen, ettei mitään\nkalliita viinejä asetettaisi esille, niin kuin hän ensin oli ajatellut.\n\nRuokapöytä oli katettu suureen hämärään ruokasaliin, jossa tuntui\npuutarhan tuoksua ja jossa lemusi oleanderi ja myski. Kapteeni Thoreld\nrakasti myskiä ja kasvatti verannalla muutamia pieniä keltaisia\nkukkasia, jotka varsinkin iltaisin levittivät voimakasta tuoksuaan\nympärilleen ikäänkuin muistona jonkun pietarilaisen kaunottaren\nkammiosta. Tuo mietitty hienostelu jäi vierailta huomaamatta -- eihän\nhän voinut heidän tähtensä kääntää koko taloaan nurin -- ja päivällinen\nalkoi jäähdytetyllä viilipytyllä, joka tuntui niin maalaiselta ja\nyksinkertaiselta. Paistia syötäessä piti kapteeni Thoreld, punaviinillä\ntäytetty lasi kädessään, pienen puheen vierailleen, kiitti heitä ja\npyysi heitä antamaan anteeksi hänen vähän ylelliset nuorenmiehen\ntaipumuksensa ja lausui sen toivomuksen, että he tulisivat ne kokonaan\nunohtamaan, kun toisen kerran tulisivat talossa käymään.\n\nTämän puheensa hän piti niin vaatimattomasti ja rakastettavasti, että\nrouva von Blume ojensi lasinsa kilistääkseen ja pyysi äänettömällä\nkatseella anteeksi synnyttämäänsä väärinkäsitystä, kapteeni vastasi\nsuutelemalla häntä kädelle, mutta jälkiruoan jälkeen hän tarjosi\nkätensä neiti Louiselle ja talutti hänet pianon ääreen saliin,\njossa kahvi juotaisiin. Sitten pyysi hän neitiä laulamaan jonkun\nlauluistaan, kernaimmin jonkun »Sylvian lauluista», ja kun toinen heti\nsiihen suostui, niin sai kapteeni Thoreld viimeinkin esille\npaimenidyllimielialansa, hymyili vienosti nojatuolissaan rouva von\nBlumen vieressä ja löi tahtia kädellään laulun mukaan. Lämpimämmin kuin\nkoskaan ennen hyväili hän katseellaan valkeisiin pukeutunutta\nlaulajatarta, ja kun tämä laulaessaan sattui sen pari kertaa\nhuomaamaan, ihmetteli hän tuota ilmettä ja keveä puna peitti kauniisti\nhänen poskensa ja levisi kauas alapuolelle hienohipiäistä kaulaa.\n\nKapteeni Thoreld ei ollut enää oikein tapaisensa koko päivänä. Hän oli\nhajamielinen, mutta lempeä, niin lempeä, että ilkeät kielet olisivat\nvoineet kuiskata, että hän ehkä oli juonut liiaksi viiniä\npäivällispöydässä.\n\nKun Kotkaisten herrasväki illemmalla nousi vaunuihinsa, antoi kapteeni\nsatuloida ratsunsa ja seurasi heitä puolen peninkulmaa kupeella ajaen.\nKotimatkalla kulki hevonen käyden. Kun hän palasi työhuoneeseensa,\nnojasi hän päätään käteensä ja tuumi jotain. Hän tuumi kauan, ennen\nkuin otti erään paperin laatikostaan ja kirjoitti siihen muutamia\nsanoja.\n\nTuo paperi oli apulaismeijerikön, neitsyt Anna Mellilän, muuttokirja.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\n\nVaikkakin molempien hovien väliä maantietä myöten oli liki kolme\npeninkulmaa, sattuivat niiden rajat kuitenkin yhteen eräässä paikassa,\njoka oli vain puoli peninkulmaa Kotkaisista. Tänne oli kapteeni Thoreld\njotenkin suurilla kustannuksilla raivauttanut uudistorpan paikan. Se\noli kauniilla etelänpuoleisella mäkirinteellä, ja viljeltävää maata oli\nrunsaasti. Mäen alla oli puro, joka juuri tällä kohden muuttui pieneksi\nkoskeksi, ja toisella puolen puron kulki suuri maantie, jonka vuoksi\ntorpan arvo tulevaisuudessa hyvän aseman vuoksi tulisi kohoamaan.\n\nEräs Herrasaaren parhaista rengeistä oli saanut torpan paikan itselleen\nlupaan ja liki vuoden ajan perannut siinä sijaa vastaiselle kodilleen.\nMutta kevättalvella tapasi hän kylällä rautatietyömiehen, joka oli\nseppä. Se oli renginkin oikea ammatti, johon hänellä oli eniten halua.\nHänen kätevyytensä oli niin suuri, että rautatietyömies nähtyään hänen\ntakeitaan ilman muuta oli luvannut hankkia hänelle paikan valtion\ntöissä, joissa olisi ainaista ansiota vastaisuudenkin varalle.\n\nHämäläinen epäili tietysti, epäili kauan ja perin pohjin. Mutta hyvät\nehdot houkuttelivat, ja eräänä päivänä hän tuli kapteeni Thoreldin\npuheille hattu kädessään ja hämillään.\n\nMikä oli hätänä?\n\nNiin, nähkääs, hän oli nyt sitä tarpeeksi tuuminut. Siellä olisi paikka\ntarjolla rautatientyössä ja kapteenille sanoo hän suuret kiitoksensa,\nja että saisi katsoa toista miestä torpparikseen. Helppohan olisi\nsaadakin, kun oli raskain työ tehty torpan maalla.\n\nKapteeni lupasi suuria helpotuksia, jos mies pysyisi paikoillaan, mutta\nkun hämäläinen kerran on saanut jotakin päähänsä, ei sitä saa siitä\nlähtemään itse paholainenkaan.\n\nSitä paitsi piilee seikkailunhalu takkuisimmankin mäkitupalaisen\nrinnassa, ja rautatie tuhansine työmiehineen lekkui hänen mielessään\nihmeellisenä, ihanana kuvajaisena. Mutta eniten viehättivät häntä varma\ntoivo hyvistä raha-ansioista, herrasvaatteet ja talonpoikain kateus.\n\nKapteeni Thoreld houkutteli vähän aikaa, osoitti hänelle, kuinka\nepävarmoja ovat tällaiset ansiot, joissa on satoja kilpailijoita, ja\nkuinka turvallista sen sijaan on asua omalla konnullaan.\n\nHämäläinen myönsi, että niinhän se on kuin kapteeni sanoo, myönsi\nkaikki, vieläpä senkin, että hän käyttäytyy hyvin ajattelemattomasti ja\ntyhmästi -- mutta pysyi päätöksessään.\n\nSilloin kohautti kapteeni olkapäitään, antoi hänelle hyvän todistuksen\nja laski miehen menemään.\n\nKun vuodentulon toiveet olivat huonot, ei kapteeni ollut vielä saanut\nketään, joka olisi ottanut uudismökin haltuunsa, sillä sen pellot\nolivat ojittamattomat ja takalistolla oli suuri hallainen suo. Oli hän\nmyöntänyt helpotuksia toinen toistaan suurempia, mutta kuitenkin olivat\nhalulliset raapineet korvantauksiaan ja olleet itsepäisiä alentamaan\nvaatimuksiaan.\n\nUudispaikalla, jota kosken mukaan kutsuttiin Uramoksi, teki ruis jo\ntähkää, mutta valkeaksi piiluttu tupa oli tyhjä, ei savua noussut\npiipusta illalla eikä kuulunut lehmäkarjan kelloja tarhatiellä. Ei\nhirnunut hevonen haassa, ja siinä oli uudistalo somana ja sirona, mutta\nkuolleena ja tyhjänä, niin kuin uhkaavien kovien aikojen varoittava\naave.\n\nSamana iltana kun kapteeni Thoreld selkähevosella oli saattanut\nvieraitaan puoli peninkulmaa kotiin päin, oli hänet kotiin tultua\nvallannut uusi ajatus, jonka avulla saataisiin sekä mökki asutuksi että\nsyrjäänsysätyksi eräs loukkauskivi, jonka hän jo kauan oli aikonut\ntoimittaa pois tulevaisuudenidyllinsä tieltä. Tänään oli tuo unelma\nnäyttänyt vielä todellisemmalta ja mahdollisemmalta. Se siinti kuin\nkesäisen autereen takaa, mutta loukkauskivi oli tiellä uhkaavana ja\nrumana.\n\nJa silloin selvisivät hänen tuumansa. Jo heti seuraavana aamuna\nkutsutti hän luokseen apulaismeijerikön, sulki lujasti oven jälkeensä,\nja kun tyttö puolen tunnin kuluttua palasi takaisin, oli hänellä\npäästökirja taskussaan ja sen lisäksi neljä viisi hyvin suurta seteliä,\njotka hän oli saanut Herrasaaren kapteenilta myötäjäisikseen ja joita\nei ollut kielletty näyttämästä niille nuorille miehille, jotka olisivat\nniistä huvitetut. Ne olisivat tietysti vanhoja säästöjä ja lahjarahoja,\njotka hän oli saanut veljeltään, joka oli maakauppiaana Savossa. Sitä\npaitsi saisi hänen miehensä uudistorpan paremmilla ehdoilla kuin kukaan\nmuu. Ja tuosta torpasta voisi vielä aikaa voittaen tulla hyväkin talo.\nMutta kaiken piti olla valmiina syksyyn mennessä, sen oli kapteeni\nvälttämättä vaatinut. Sillä onhan Anna Mellilä tyttö, joka voi saada\nitselleen miehen vaikka paikalla. Niin nuori ja kaunis ihminen, ei\ntarvitse muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa, vaikkei olisikaan\nsellaiset myötäjäiset mukana.\n\nAnna Mellilä kulki pihan yli hyvillään ja häpeissään, ja samalla\nahdisti häntä kuin joku epämääräinen painajainen. Mutta kun hän kulki\nampumalinjan poikki, kohotti hän pystyyn kauniin päänsä ja kantoi\nvalkeaa päähinettään niinkuin voittoseppelettä. Ei hän nyt heittänyt\nsilmäystäkään kapteenin ikkunaan, mutta puristi taskussaan ratisevia\npapereita, jotka tulisivat tasoittamaan hänen tiensä ja hankkimaan\nhänelle miehen ja kodin. Mutta sen hän oli jo päättänyt, ettei miestä\notettaisikaan Herrasaaren kartanosta, sillä tämän puolen pojista\noli hän saanut tarpeekseen -- ja tarpeekseen heidän tyhmistä\nviittauksistaan! Ei, sen saisivat he nähdä, että hän menee kaikkien\nheidän nenänsä ohi ja valitsee miehen muualta! Ja sitten he saisivat\nkatua kun kuulisivat, mitä olivat menettäneet ja mitä se poika oli\nsaanut vaimon perinnöksi, joka oli hänet ottanut. Mutta juoruista ja\nilkeistä puheista ei hän sitten enää vähääkään välittäisi.\n\nHän kulki syvissä mietteissä, kun rattaat ajoivat kolisten kartanolle.\nNiissä seisoi pitkä mies, housunlahkeet pistettyinä kiiltäviin,\nsahviaanilla koristettuihin saapasvarsiin. Toinen käsi oli puuskassa\nniinkuin kapteenillakin silloin kun tämä käveli työalojaan\ntarkastamassa, toisella piteli hän ohjaksia. Rattailla oli vaatenyytty\nja hampaissa pitkävartinen piippu, jonka messinkihelat roikkuivat aina\nalas rinnalle. Hänkin kulki ampumalinjan ohi välittämättä vähääkään\nterävistä silmistä tuolla sisällä, mutta se oli kai vain siksi, että\nhän oli vasta tullut tänne. Hän katsahti kaunista tyttöä yli olkansa\ntalonpoikaiskeikarin tavalla.\n\n-- Onkos Herrasaaren kapteeni kotona? huusi hän huolettomasti pidättäen\ntoisella kädellään hevosta ja toinen yhä puuskassa.\n\n-- So, so -- riittäisi tuo vähän vähempikin. Et kai aio herran\nkamariinkaan ajaa! alkoi Anna Mellilä puhua. Hän ei ollut nyt sillä\ntuulella, että antaisi joka maankulkijan kopeilla edessään.\n\n-- Vai niin, vai tällä tavalla tässä talossa vieraita vastaanotetaan?\nvastasi vieras ja otti piipun hampaistaan asentoaan kuitenkaan muuten\nmuuttamatta.\n\n-- Metsä vastaa niinkuin metsään huutaa.\n\n-- Sinä näyt olevan niitä ihmisiä, joilta ei saa siivoa sanaa suusta.\n\nAnna Mellilä nakkasi huivinsa niskaan, katsoi terävästi miestä silmiin\nja pani hänkin kätensä puuskaan.\n\n-- Mikä mies sinä olet, joka ajat pihaan kopeasti kuin kruununmies ja\nkysyt kapteenia kuin vertaistasi?\n\n-- Minä olen Kalle Pihl, vastasi toinen lyhyesti, astui alas rattailta,\ntalutti hevosensa tallin seinään ja alkoi sitoa sitä siihen kiinni.\nEikä hän sen koommin enää välittänyt vähääkään tytöstä. Mutta tyttöä\ntaas suututti, että tuollainen tummaverinen maankulkija, joka saattoi\nolla vaikka oikea mustalainenkin, kohteli häntä tuolla lailla. Ja\nsitten hän oli myöskin utelias tietämään, mitä tuolla suurisuisella\nmiehellä oikeastaan oli täällä tekemistä. Hän oli olevinaan niin kuin\nhänellä olisi ollut asiaa tallin ohi ja virkkoi mennessään miehelle:\n\n-- Jos menet kapteenin puheille, niin on parasta, että pistät piippusi\ntaskuun ja nielet suuret sanasi, jos et tahdo tulla ulos heitetyksi!\n\n-- Minä ja kapteeni olemme kyllä ennenkin olleet puheissa, vastasi\npohjalainen varmasti ja päätään kääntämättä sitoessaan Ruskon\nmarhamintaa renkaaseen.\n\nAnna Mellilä seisoi hetken aikaa epäröivänä ja suutuksissaan eikä\nvoinut mennä tiehensäkään. Pohjalainen oli nyt sitonut kiinni hevosensa\nja lähti piippu hampaissa menemään päärakennusta kohden, mutta röyhkeä\nryhti oli jo koko lailla pehmentynyt. Kun hän kulki Anna Mellilän\nohitse, katsahti hän häneen naurahtaen, otti piipun hampaistaan ja\nosoitti sen pitkällä varrella porstuan rappuja.\n\n-- Tuollako se asuu?\n\nAnna Mellilä ei osannut muuta kuin nyökäyttää myöntävästi päätään. Tuon\nmiehen kanssa ei ollut niinkään helppo tulla toimeen. Ja tutkivalla\nkatseella koetti hän punnita hänen arvoaan. Tarkastus päättyi\npohjalaisen eduksi, sillä sellaista varmuutta ei hän ollut koskaan\nhuomannut palvelukseen pyrkijöissä. Se oli luultavasti sittenkin\ntalollinen, joka tuli kapteenin luo tukkiasioissa, tai voi se myöskin\nolla metsän ostaja, jolla oli tuhansia markkoja povitaskussa. Ei se\nolisi ehkä niinkään halveksittava, ja hän ehti jo merkitä, ettei sillä\nollut sormustakaan vasemman käden nimettömässä sormessa. Hän muutti\nyhtäkkiä äänensä ja huusi jälkeen, että kapteeni oli työhuoneessaan,\nensimmäinen ovi oikealla.\n\nTuo neuvo oli tarpeeton, sillä samassa huomasi pohjalainen terävät\nsilmät, jotka tarkastivat häntä ikkunan takaa, ja hän vei\nvaistomaisesti käden hattuunsa, mutta se liike ei kuitenkaan\nvaikuttanut niin, että silmät tuolla sisällä olisivat vähääkään\nrävähtäneet.\n\nPohjalaisen varmuus alkoi vähän laimeta, vaikka hän veikin kätensä\npovitaskuun ja tunsi siellä nahkakukkaronsa, jossa oli kolmekymmentä\nmarkkaa seteleinä ja muutamia hopearahoja lisäksi. Tuon omaisuutensa\noli hän ansainnut osaksi lumppukuormallaan, osaksi saanut ne\nkaksiviikkoisesta työstään Kotkaisissa, jossa kiirein työaika nyt oli\nohi ja josta hänet oli irtisanottu eilen. Onnellisen sattuman kautta\noli hän tullut välttäneeksi monet salakapakat lähellä uutta rautatien\nrakennusta, ja sen tähden oli hänen itseluottamuksensa rajaton, kun hän\ntänään koskematon pääoma taskussaan tuli uutta työnansiota hakemaan.\nEnnen hän tarjoutuisi Herrasaaren hienon kapteenin palvelukseen kuin\nrupeaisi vedättämään hiekkaa rautatien rakennukselle, sillä hän oli\noppinut huomaamaan, että hänen reippautensa vaikutti enemmän\npaikkakunnan rahvaaseen kuin sellaisiin seikkailijoihin kuin rautatien\ntyömiehet. Vaikka ansaitsisikin muutamia pennejä vähemmän päivässä,\nniin olisi sentään suoranaista voittoa siitä, että pysyisi erillään\nviinasta, joka tulvaili puolen peninkulman alalla kahden puolen linjaa.\n\nKapteeni oli koko ajan seurannut kohtausta, joka tapahtui hänen\nsilmäinsä edessä, vaikkeivät molemmat päähenkilöt sitä ollenkaan olleet\nhuomanneet. Se oli jotain hyvin harvinaista.\n\nHän seurasi puoleksi hymyillen meijerikön ylenkatsetta ja voi lukea\nliikkeistä hänen salaisimmatkin ajatuksensa. Ja kun pohjalainen pääsi\ntaistelussa voittajaksi, oli kapteeni siitä hiukan iloissaan, sillä hän\noli heti ensi kerran miehen nähtyään mieltynyt hänen miehekkääseen\nsuoruuteensa -- siinä oli jotain kunnollista, sotilaallista tuossa\nmiehessä. Ja hän päätti asettaa hänet koetukselle, kun hän tulisi tänne\nhänen puheilleen. Ehkä tämä oli se mies, jota hän tarvitsi!\n\nKohta kuuluikin kahden karkean kengän koputusta ovensuumatolla ja\npohjalainen astui sisään niin toisennäköisenä kuin äsken ulkona\nkartanolla, että kapteenin suupielet vetäytyivät hienoon hymyyn.\nPohjalainen huomasi sen ja tuli vähän hämilleen. Hän arvasi heti, että\nkapteeni oli nähnyt hänen tulonsa, ja tuli yhä epävarmemmaksi. Mutta\nkun kapteeni sanoi ensimmäisen sanansa, rauhoittui hän taas. Sehän oli\nystävällinen, vaikka hiukan tuntuikin naurua pidättelevän, mikä vähän\nloukkasi Kalle Pihliä.\n\n-- No -- sehän ole se pohjalainen, kun kuljetti lumppuja\npaperiruukkiin, sanoi kapteeni.\n\n-- Se on, minä olen Kalle Pihl.\n\n-- Ja mite sine tahto?\n\n-- Mitäpähän sitä muuta kuin työnansiota... Hevospäivätöitä.\n\n-- Jassoo. Joko loppu herrassöötinkin tykönä?\n\n-- Jo siellä loppui.\n\n-- No, no, -- saaraan katso tykö; -- ehkä aina löyty yhtä ja toista\nriskille miehelle.\n\nNyt ojensihe jo pohjalainen ja hiveli leukaansa. Silloin lopetti\nkapteeni yhtäkkiä kysymyksensä, katsahti huolettomasti kattoon ja\nvirkkoi:\n\n-- Oleko sine nainut?\n\nJos kapteeni olisi katsonut miestä kasvoihin, olisi hänessä heti\nsyntynyt epäilyksiä, mutta hän katsoi ulos ikkunasta, kun ei itsekään\ntuntunut oikein varmalta tätä kysymystä tehdessään. Se sattui kuin isku\nläpi pohjalaisen ruumiin. Mitä mahtoi kapteeni tuolla tarkoittaa? Hän\nei varmaankaan tahtonut nainutta miestä palvelukseensa, se oli selvää.\nPohjalainen kakistelihe, mietti hetkisen ja vastasi kieltävästi,\nymmärtämättä oikein itsekään, että hän valehteli. Nuorella\nnaimattomalla miehellä on aina paremmat toiveet, ja tuon pikku valheen\nvaimo kyllä antaisi anteeksi -- kun saisi puolet miehensä tuloista.\n\n-- Jassoo, sanoi kapteeni vielä huolettomammin. No, ymmertekö sine\nmaanviljelyksen peelle?\n\n-- Ymmärtänenhän tuota toki, kun on ollut oma torppa Pohjanmaalla neljä\nvuotta.\n\n-- Ja kuitengin naimaton mies?\n\nPohjalainen hätkähti. Joko hän joutuisi kiinni heti paikalla?\n\n-- Eihän se torppa useinkaan kykene useampia elättämään.\n\n-- Se riippu siittä, mimmottinen on torppa. Teelle Hemeenmaassa meille\nole kaikki torpparit nainut miehii. Ei key huusholli hyve ilman emente.\n\n-- Kyllähän se niinkin on.\n\n-- Mine en otta naimattomia miehii minun torppariks.\n\nKuuliko hän oikein? Aikoiko kapteeni antaa hänelle, työn haussa\nkulkevalle vieraalle, oman torpan näin kaukana kotipuolesta? Hän\nvastasi varovasti:\n\n-- No, ainahan tuon akan saanee hankituksi...\n\nKapteeni katsoi häntä silmiin ja hymyili merkitsevästi. Talonpoika\nvainusi heti paikalla, että tässä oli jotain takana. Ja hänkin veti\nsuunsa viekkaaseen hymyyn.\n\nSilloin katkaisi kapteeni keskustelun:\n\n-- Mine anta sinulle työte, saat menne tukkia uittamaan. Pane sinun\nhevonen talon työhön. Ja jos sinun paperisi on oorningiss, niin saaraan\nsitte katso. Mene nyt inspehtorin tykö ja sano, ette minä otti sinu\ntyöhön ja että hen laske sinun hevonen meittin laitumelle. Hyvesti!\n\nPohjalainen meni hyvin kummissaan ulos. Eihän hän ollut moista onnen\npotkausta osannut aavistaakaan! Hänen pitkä vartalonsa oikesi suoraksi,\nkun hän lähti hakemaan pehtoria käsiinsä. Mennessään katsahti hän\nkyökin rappusille päin, ja siellä seisoi Anna Mellilä, häneen\nkatsomatta. Olisiko tuo...? Ei suinkaan, mutta pitkän pohjalaisen pää\npölähti niin täyteen kaikenlaisia ajatuksia, että hän lyyhistyi kokoon\ntaas ja näytti vanhalta ukolta ajaessaan rattaansa kärryliiteriin.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\n\nHerrasaaren paras tukkimetsä oli enemmän kuin tunnin matkan päässä\ntalosta kahden puolen pientä jokea, joka kauniista metsäjärvestä juoksi\nläpi laaksojen ja niittymaiden Herrajärveen. Talvella oli kirves\nahkerasti keikkunut harjujen rinteillä, ja suuret määrät sekä suuria\nettä pieniä puita oli vedetty pienen joen jäälle odottamaan sulavesiä.\nKun kaikki joutui myöhään tänä vuonna, niin tuli kova kiire\ntukinuittajallekin. Suurin osa kapteenin puista solui jo pitkin Vanajan\nylävesistöjä alas Hämeenlinnaan päin ruotsinvirstan nopeudella\nvuorokaudessa. Nyt oli vain viimeiset puut korjattava pienestä joesta\nja sen lähiseuduilta.\n\nKevättulvan aikana olivat hirret siellä täällä nousseet niityille, ja\nsahipaikoissa oli niitä eksynyt metsiinkin tai ne olivat iskeytyneet\nrantakiviin kiinni. Täällä käyskenteli nyt pohjalainen rantoja pitkin\nja paistatti päivää kahden muun miehen kanssa pyöritellen puita jokeen,\nsillaikaa kun Rusko vietti makean leivän päiviä Herrasaaren suuressa\nhevoshaassa. Heillä olisi ollut ankara työ, jos se olisi ollut summalla\ntehtävä tai jos joku olisi ollut tarkastamassa, mutta nyt eivät miehet\npitäneet mitään kiirettä, pistivät tunnissa tuskin kymmenen tukkia\njokeen ja makasivat puolisen jälkeen kahden tunnin ruokalevon\npäivänpaisteessa.\n\nToinen miehistä oli pohjalainen niin kuin Kalle Pihlkin ja oli lähtenyt\nkotipuolestaan aivan samoista syistä, mutta hänellä ei pahaksi onneksi\nollut hevosta, joka olisi ansainnut rahaa isännälleen.\n\nErään ruokalevon aikana, kun he taas olivat särpäneet piimää\nleileistään, tuli puhe kotipuolesta ja saatiin selville, että toinen\nmies oli pohjalainen ja kotoisin naapuripitäjästä, ja kolmas oli\nsavolainen Kuopion puolesta. Ja muuta keskustelua ei siitä syntynyt\nkuin että Kalle Pihl pyysi nähdäkseen toisen papinkirjaa, koska tämä\noli kehunut sellaisella kulkevansa.\n\nToinen veti likaisten liiviensä povitaskusta esille kimpun hikisiä\npapereita, tarkasteli kutakin niistä päivänpaisteessa ja antoi\nvihdoinkin kädestään yhden, jossa oli joukko pyhiä kuvia ja vasemmassa\nreunassa yksinkertainen rakennus, oli kai olevinaan Turun tuomiokirkko.\nKalle Pihl otti paperin ja käänteli sitä varovasti pihkaisten sormiensa\nvälissä. Sitten hän alkoi tavailla sitä, sillä hänen omassa\npapinkirjassaan sanottiin, että hän osaa lukea. Mutta sitä eivät\nosanneet hänen toverinsa, ja he saivat nyt kuulla kirjan koko sisällön,\njonka omistaja tietysti jo osasi ulkoa sanasta sanaan. Se oli\ntalollisen pojan Kalle Lehtimaan Kauhavalta -- vai oli hänenkin nimensä\nKalle! -- joka oli hyvämaineinen ja taisi kristinopin yksinkertaisesti.\nKun Kalle Pihl tuli viimeisiin riveihin, tavaili hän vieläkin\nhitaammin: ja -- ja ... va, va ... paa ... vapaa ... ja sanoi a, v, i,\no, vio ... l, i, i, t, t -- liitt ... o, o, n -- oon ... avioliittoon.\nJa vapaa avioliittoon, kertasi hän hitaasti, niin kuin itsekseen.\n\nHän jätti paperin omistajalle takaisin, hipaisi miettiväisesti kädellä\nkasvojaan ja vaipui aatoksiinsa. Kohta sen jälkeen lähti hän yksinään\ntyöpaikalleen, puolta tuntia ennen kuin muut, ja vyörytteli tusinan\nverran hirsiä veteen ennen kuin muut ehtivät edes lopettaa ruokaunensa.\n\nKalle Pihl meni taloon yöksi tänä iltana, vaikka hän muuten makasikin\neräässä metsätorpassa lähellä työpaikkaa. Siellä hän otti hämärillä\ntallin ylisillä tavarapussinsa esille ja alkoi katon rajassa olevan\nraon läpi tulevassa valossa etsiä papinkirjaansa. Ja kun talon rengit\nkaikki kuin yhdestä suusta kuorsasivat, istui hän siinä kauan ja\ntavaili papinkirjaansa.\n\nEi tahtonut loppua tullakaan tuumimisesta tänä yönä. Se oli ainakin\nselvää, ettei hänen oma papinkirjansa enää kelvannut sen jälkeen kun\nhän oli valehdellut kapteenille! Milloin tahansa voisi kapteeni vaatia\nsitä katsoakseen, ja silloin nähtäisiin, ettei hän olekaan naimaton. Ja\njos hänet saataisiin kiinni siitä, että hän oli jo ensi näkemällä\nvalehdellut, niin kuka häntä enää sitten uskoisi. Mutta miksi hän\nsitten oikeastaan oli valehdellut? Niin -- miksi? Ei kukaan ollut häntä\nsiihen pakottanut! Nyt suututti häntä tämä tyhmä teko, joka oli\nsyntynyt vain siksi, että hän tahtoi olla kapteenille mieliksi ja\ntasoitella sen avulla tietään. Mitä hän nyt tekisi? Menisikö kapteenin\nluo ja tunnustaisi kaikki? Ei -- se olisi kovin naurettavaa, eikähän\nhän voisi sanoa mitään syytä menettelyynsä. Ei! hänen pitäisi kätkeä\nkirjansa tai ainakin hävittää se kokonaan ja sanoa, että paperi oli\nhäneltä hukkunut. Mutta silloin hänellä ei olisi niitä papereita, jotka\ntarvittiin, ja milloin tahansa voisivat ne käännyttää hänet kotiin\nirtolaisena. Siihenkään hänellä ei ollut halua.\n\nJa sitten oli kapteeni hymyillyt niin merkitsevästi puhuessaan, että\ntorpparin tulisi olla naimisissa. Niin että siinä oli varmaankin jotain\ntuossa hymyilyssä. Mitäs muuta voisi se olla kuin tuo kaunis ja ylpeä\ntyttö, jonka hän taloon tullessaan tapasi palaamasta kapteenin\npuheilta. Mitä? -- vai niin, -- niin, niin! Sitä siis tarkoitti\nkapteenin puhe noista selvistä papereista. Niin, niin, se oli\nvaarallinen juttu tämä, johonka hän vasten tahtoaan oli antautunut ja\njumala tietäköön, miten se tulee päättymään.\n\nJuuri kun hän oli uneen vaipumaisillaan, leimahti hänen päähänsä rohkea\naate, joka piti häntä valveilla melkein koko yön. Ja seuraavana aamuna\nvarhain käveli hän työpaikalleen ja hautoi koko päivän mielessään sitä\ntuumaa, jonka hän päätti heti kohta panna toimeen päästäkseen rauhaan\nkiusaavilta ajatuksiltaan.\n\nAamiaista syödessä oli Kalle Pihl tavattoman ystävällinen toista\npohjalaista kohtaan, sai tietää, että tämä vasta viikko sitten oli\ntullut paikkakunnalle ja oikeastaan aikonut rautatietyöhön, vaikka\nhyvät palkkaehdot ja hauska elämä tukkijoella olivat houkutelleet häntä\nrupeamaan Herrasaaren kapteenin palvelukseen.\n\n-- Tunnetaanko sinua hovissa? kysyi Kalle Pihl.\n\n-- Ei muuta kuin minkä näkivät minua silloin kun pyrin kapteenin\ntyöhön.\n\n-- Katsoiko se sinun papereitasi?\n\n-- Ei, mitäpä se niistä olisi katsonut.\n\n-- Mutta nimesi sanoit?\n\n-- Sanoin tietenkin! Kalle Lehtimaa katseli kummastellen kaimaansa.\nMikähän oli hänen tarkoituksensa.\n\n-- Olikos teitä monta, kun pyritte työhön silloin?\n\n-- E-ei ... minä vain ja yksi toinen, joka jo on lähtenyt pois\nkapteenin työstä. Mutta minä tiedän, että kapteeni edellisenä päivänä\noli pestannut kymmenkunnan miestä, jotka ovat menneet alas suuren\nlautan kanssa eteläänpäin. Sillä hän tahtoo, näetkös, että työ kävisi\nnopeasti. -- Lehtimaa laski vähän leikkiä tarkoittaen, että he tässä\nvain tarinoivat ja tuhlaavat kallista aikaansa, mutta Kalle Pihlillä ei\nnyt ollut aikaa sitä ajatella. Hän lisäsi mietteissään:\n\n-- Aiotko jäädä pitemmäksi aikaa kapteenin työhön?\n\n-- Kuinka niin? Aiotko sinä sitten tarjota mulle paremmat edut?\n\n-- Saahan nähdä senkin, sanoi Kalle Pihl ja siristi vasempaa silmäänsä\n-- ei se ehkä ole aivan mahdotonta sekään. -- Hän oli puhellessaan\ntehtaan konttoristien ja kauppiasten kanssa jo saanut itselleen osan\nheidän varmuuttaan ja käytti nyt sitä tapaa kaimaansa puhutellessaan.\n\nNyt tuli Lehtimaa vasta oikein uteliaaksi, mutta Kalle Pihl sanoi\nheittävänsä pitemmät puhelut iltaan -- tänään oli lauantai -- ja sitten\nhe saavat olutpullojen ääressä tuumia, onko Lehtimaa se mies, jonka\nkanssa voipi antautua asioihin, vai onko hän niitä, jotka vähän\njuotuaan kertovat kaikki, mitä tietävät.\n\nLehtimaa katseli melkein ihaillen toveriaan, joka tunsi ihmiset noin\ntarkkaan, ryhtyi työhönsä, ei puhunut monta sanaa iltaan mennessä ja\naprikoi, mitä tuolla kaimalla mahtoi olla hänelle uskottavaa, sillä hän\noli varma siitä, että se oli jotain viisasta ja että oli parasta vain\nsuostua siihen, mitä se mies ehdotti. Se tiesi, mitä teki, tuo!\n\nHerrasaaren ruokakello oli jo puoli tuntia sitten yli laajain\nvainioiden julistanut iloisen sanomansa siitä, että sunnuntailepo alkaa\nja että suuressa herrasväen keittiössä höyryävät puurovadit jo\nodottavat. Se sanoma lensi kolmena lyhyenä ja tarkoin merkittynä\nläppäyksenä, jotka nopeasti seurasivat toisiaan kauas yli talon\nviljavainioiden, mutta tukkimetsään saakka se ei kuitenkaan kuulunut,\nvaikka ilta oli tyven ja kellolla oli se maine, että se kuuluu kahteen\npitäjään yhtaikaa.\n\nSen tiesivät tukinuittajat vallan hyvin, ja sen tähden olivat he\nlähteneet työpaikaltaan niin hyvissä ajoin, että kuulivat ruokakellon\nhelisevän, kun ei taloon enää ollut kuin muutama tuhat askelta.\n\nLauantai-illan yhteisessä ilossa ei kukaan joutanut hämmästymään siitä,\nettä miehet näin pian olivat joutuneet kotiin kaukaisesta\ntukkimetsästä. Yhdessä muun joukon kanssa menivät he saunaan,\npukeutuivat puhtaisiin valkoisiin alusvaatteisiinsa ja tekivät keveissä\npuvuissaan ja hehkuvan punaisina kävelyretken piikain ylisille leikkiä\nlaskemaan.\n\nKalle Pihl oli tuttavuuksiensa avulla ja helisevää korvausta vastaan\nsaanut hankituksi puolituoppisen paloviinaa ja pari pulloa olutta,\njoita molemmat pohjalaiset yhdessä tyhjentelivät riihien takana olevan\nladon kynnyksellä. Ja tänä iltana he tekivät kaupan, jollaiset vieläkin\novat tapana liikkuvien pohjalaisten kesken ja tuottavat heille\nkaikenlaisia rettelöitä oikeuden kanssa.\n\nKalle Pihl ryyppäsi ensiksi, pyyhkäisi pullon suuta puhtaalla\npaidanhihallaan ja tarjosi toverilleen. Tämä otti pitkän kulauksen,\notti kaksi ja kolmekin, ja kun olutpullot avattiin, oli Lehtimaa jo\njotakuinkin valmis, jota vastoin Kalle Pihl karttoi tarkasti\nhumaltumasta voidakseen saada tarjouksistaan vastaavaa hyötyä. Hän\nkehotti Lehtimaata sanoilla ja esimerkillä olemaan tavaraa säästämättä,\neikä kauan kestänytkään kun hetki jo oli tullut tuon suuren ehdotuksen\ntekemiseen. Hän tarttui Lehtimaata olkapäihin, kumartui häntä kohden ja\nkuiskasi korvaan lyhyesti ja päättävästi:\n\n-- Ja nyt Kalle, nyt ostan papinkirjasi!\n\nKalle Lehtimaa luuli, että toinen laski leikkiä ja laski sitä niin\nviisaasti, ettei tämmöinen tavallinen tyhmä tollo sitä kyennyt\nkäsittämäänkään. Sen tähden hän vain irvisti ikeniään eikä virkkanut\nmitään vastaankaan.\n\n-- Ka, siinä on aika mies, joka ei edes hämmästykään, mielitteli Kalle\nPihl.\n\n-- Tottahan tuota leikkiäkin ymmärtänee, arveli Lehtimaa, vaikkei\nymmärtänyt niin mitään.\n\n-- Mutta ei piru vieköön tämä mitään leikkiä ole, kiivasteli Kalle\nPihl, jolle viina jo alkoi kohota päähän.\n\n-- Vaan et kai sinä ikipäivinä aikone nimeänikin ostaa?\n\n-- Ja miksikä en? Sinun nimesi on yhtä hyvä kuin minunkin, ja puhtaat\nsinulla on paperitkin. Enkö niitä sitten saattaisi ostaa?\n\n-- Mitäpä hyötyä siitä olisi? kysyi Lehtimaa, mielestään erittäin\nviisaasti.\n\n-- Niin no, jos et tahdo myydä nimeäsi, niin voithan kuitenkin myydä\npapinkirjasi. Minä kirjoitan sinulle kotipitäjästäsi uuden. Se ei maksa\nsinulle mitään, mutta sinä voit ansaita kymmenen markkaa. Viikon palkan\nja enemmänkin! Tuumipa asiaa!\n\nLehtimaa alkoi kuulostaa. Koko viikon palkka ja vähän enemmänkin. Ja se\ntuosta paperirääsystä, joka ajelehti taskussa ja jota ei kukaan ollut\nhäneltä kysynyt. Hänen vähän hämärissä silmissään välkähti\nvoitonpyynnin kipinä, mutta hän ei antautunut heti paikalla:\n\n-- Mutta mitä hyötyä saattaa sinulla olla siitä, että ostat\npapinkirjani? intteli hän.\n\nKalle Pihl oli nähnyt, minkä vaikutuksen hänen tarjouksensa teki, ja\nsanoi välinpitämättömästi:\n\n-- Se on vain siksi, että kapteeni tahtoo papinkirjaa nyt heti ja\nminulta jäi kotoa lähtiessä omani ottamatta.\n\nNyt veti Lehtimaa suunsa viekkaaseen nauruun, niin että koko hammasrivi\ntuli näkyviin, ja sanoi ivallisesti, vaikka samalla vähän arasti:\n\n-- Sinulla taitaa olla niin kauniit paperit siellä kotona, ettet ilkiä\nlähteä niitä muualle kuljettelemaan.\n\n-- Älä puhu roskaa asioista, joista et tiedä pölkösen pölähtävää! Minun\npaperini ovat yhtä hyvässä reilassa kuin sinunkin, mutta minä en ehdi\ntoimittaa niitä tänne tähän tarpeeseen ja sitten en saa sitä paikkaa,\nminkä kapteeni on minulle luvannut.\n\nSe tuntui niin todenmukaiselta, että Lehtimaa vaikeni ja otti\nviinapullosta pitkän ryypyn. Ensin hän sitä kuitenkin tarkasteli päivää\nvasten ja huomautti, että kohtahan se tyhjenee, mutta vei sen sitten\ntottelevaisesti huulilleen, kun Kalle Pihl selitti, että tyhjetähän sen\npitääkin.\n\n-- Ota yhdellä tielläsi kaksi naukkua ja olkoon kauppa päätetty,\nyllytteli Kalle Pihl.\n\nLehtimaa otti pullon huuliltaan, naurahti ja aprikoi.\n\n-- Olkoon menneeksi kahdestakymmenestä markasta!\n\n-- Älä vetäse, vanha veijari! Luuletko, etten minä voi saada\npapinkirjoja paljoa halvemmallakin? On niitä muitakin pohjalaisia\nrautatien töissä!\n\nHän kiskaisi pullon Lehtimaan kädestä, löi korkin kiinni ja pisti\npullon taskuunsa. Lehtimaa jäi siihen seisomaan suu auki.\n\n-- Ja kun oikein mietin, niin etkö vielä liene niitä miehiä, jotka\neivät kykene pitämään suutaan kiinni. Sinä näytät juuri olevan\nsemmoinen -- hyi helvetti!\n\nHän sylkäisi päättävästi pitkän syljen kauaksi eteensä, keräsi\nkampsunsa ja näytti äärettömästi ylenkatsovan toveriaan.\n\n-- So, so, älähän nyt, houkutteli Lehtimaa, -- sinä erehdyt, jos\nluulet, että minä olen sellainen raukka kuin luulet.\n\n-- Näytä sitten, mihin kelpaat! Anna tänne papinkirjasi, niin saat\nkymmenen markkaa. -- Kalle Pihl vei kätensä povitaskuun.\n\n-- Mutta jos joku saa sen tietää?\n\n-- Kuka piru sitä saisi tietää, jos sinä pidät suusi kiinni.\n\n-- Minä pidän, minä!\n\n-- Minä otan syyn päälleni. Sinähän voit sanoa, että olet kadottanut\nkirjasi, jos kireälle tulisit. Ja huomenna kirjoitetaan sinulle uusi\nkirja Kauhavalta.\n\n-- No, olkoon menneeksi!\n\n-- Mutta sitä ennen täytyy sinun luvata, että lähdet kapteenin työstä\njo huomenna ja menet rautatielle.\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Sen tähden vain, ettei se sovi muuten.\n\nLehtimaa aprikoi.\n\n-- Aatteles, että ansaitset kymmenen markkaa puhdasta rahaa!\n\nUusi ryyppy vaikutti lopulliseen päätökseen.\n\n-- No, olkoon menneeksi! Eihän minulla ole tässäkään talossa enää\nmitään tehtävää!\n\n-- Tuohon käteen! sanoi Kalle Pihl.\n\nHe löivät kättä ja siinä vaihdettiin kirkon kuvalla koristettu paperi\nkolmeen kolmenmarkan seteliin ja yhteen hopeamarkkaan.\n\nSitten tyhjensivät he viinapullon kaupan vahvikkeeksi.\n\nMutta kun he vähän hoiperrellen lähenivät pihaa, sanoi Kalle Pihl:\n\n-- Ja jos nyt et pidä suutasi kiinni, niin saat västinkiä itsekin.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\n\nPihaan palatessaan sattuivat pohjalaiset aivan odottamatta yhteen talon\nnuoren väen kanssa, joka saunan ja illallisen jälkeen oli matkalla\nkeinumäelle. Sinne kokoontui nuoriso lauantai-iltoina, siellä\nlaulettiin lauluja ja heitettiin lemmen katseita kun viikon vaivat\nolivat ohitse ja tiedettiin, että huomenaamuna saataisiin nukkua\naamiaiseen asti.\n\nKas niin, tuolla ovat pohjalaiset tukkimiehet, huudettiin -- ne tulevat\nkyllä mukaan. Ja kunnon miehinä täytyi heidän nyt lähteä edustamaan\nmaakuntaansa, kun heiltä sitä vaadittiin.\n\nKalle Pihl oli heti valmis, mutta heitti ensiksi tarkastavan silmäyksen\ntoveriinsa ja aikoi kieltää häntä tulemasta mukaan, sekä omasta\npuolestaan että maakuntansa puolesta, jonka mainetta hän ei tahtonut\nsaattaa huonoon huutoon varsinkaan tässä talossa.\n\nTuo puoleksi juopunut Lehtimaa arvasi heti toverinsa ajatukset, selitti\nhänen tutkivan katseensa aivan oikein, loukkautui ylpeydessään, niin\nettä hänen kiivaat pohjalaiset verensä kuohahtivat, nosti päänsä\npystyyn ja sanoi uhaten:\n\n-- Olen minä yhtä hyvä pohjalainen kuin sinäkin ja taidan kyllä\nsuoriutua niin hyvin kuin sinäkin, jos tarvitaan.\n\nKalle Pihl tunsi heimolaistensa jäykän luonteen, arvasi oikein, että\ntästä saattaisi tulla rettelöitä, ja sanoi vain tyynesti ja\nsuojelevasti:\n\n-- Eihän sinulle ole kukaan mitään sanonut. Mitä sinä sitten siinä\nrähiset?\n\nLehtimaa ei viitsinyt vastata mitään, mutta tunsi itsensä samassa Kalle\nPihlin vihamieheksi, sillä miksi tämä oli houkutellut häneltä\npapinkirjan ja miksi hän oli ollut niin tyhmä, että antoi petkuttaa\nitseään. Täällä muiden seurassa katosi se kunnioitus, jota hän kahden\nkesken tunsi Kalle Pihliä kohtaan, ja hän päätti olla ollenkaan\nvälittämättä tästä tänä iltana, varsinkaan kun ei ollut mitään kostoa\npelättävänä, sillä seuraavana päivänä muuttaisi hän jo muille\nmarkkinoille, niin kuin sovittu oli. Sen lupauksensa aikoi hän kyllä\npitää, sillä hän ei koskaan voinut olla varma siitä, ettei Kalle Pihl\nkeksisi joitakin konnankoukkuja, joilla hän saattaisi toisen pulaan. Ja\nniin liittäytyi hän talon väkeen antaen Kalle Pihlin kulkea omia\nteitään.\n\nKalle Pihl, joka turhaan oli hakenut joukosta kaunista Annaa, meni\ntallirengin luo, jolla nähtävästi oli viinapullo, koska hän näytti niin\nmahtavalta, ja pyysi, ettei tämä antaisi toiselle pohjalaiselle mitään,\nkun tämä jo ennestäänkin oli vähän juovuksissa ja muutoin pahapäinen\nhumalassa. Toinen otti neuvon korviinsa, kumma kyllä, sillä rengit\neivät olleet vielä mitään nauttineet -- muuten olisi se heitä vain\nyllyttänyt juottamaan vierasta ihan tiedottomaksi. Se on näet kilpailua\nsekin, ja voimia tarvitaan humalankin kantamiseen, joka on yhtä\nrasittava kuorma kuin mikä muu tahansa.\n\nHe tulivat keinulle, ilta oli tyven ja heitä istuutui keinuun niin\nmonta kuin siihen suinkin mahtui. Tytöt kaksittain, pienestä pelosta\nhihitellen ja posket paahtavina, puristellen käsillään penkkejä, pojat\nvälissä seisoen ja antaen vauhtia keinulle. Alussa oli oltu vähän\njäykkiä, pojat ja tytöt erillään, mutta kun oli saatu keinu käyntiin,\npääsi riemu valloilleen samassa. Oli tultu lähemmä toisiaan, tuupittiin\ntovereita kyynärpäillä ja polvilla, ja siinä oli tarpeeksi aihetta\nleikkipuheisiin. Nyt lensi keinu taivasta kohti, tytöt huusivat ja\nmiehet nauroivat, mutta kun vauhtia hiljennettiin, aloittivat tytöt\nlaulun, joka yhtä paljon kuuluu asiaan keinussa kuin aamen kuuluu\nasiaan kirkossa.\n\nEräs vanhemmista tytöistä, joka ei ollut saanut sijaa keinussa, koska\noli tullut liian myöhään, oli vainunnut viinapullon katajistosta, ja\nkun hän heti arvasi, että se oli tallirengin, joka oli raivopäisin koko\nseudulla, antoi hän sen sisällyksen vuotaa maahan. Viime sunnuntaina\noli hänellä ollut täysi työ miestä hillitessä ja hän oli mielestään\nsekä oikeutettu että velvollinen tekemään tämän kepposen. Viattoman\nnäköisenä istui hän muiden seuraan odottamaan keinuvuoroaan ja nautti\nhiljaisesti tekemästään kepposesta.\n\nVihdoin oli tullut odottajien vuoro. Kalle Pihl oli jo ottanut keinun\nhaltuunsa ja kehotti kompasanoja ladellen toisia tulemaan mukaan.\n\n-- Odottakaa minua! kuului samassa kimeä naisen ääni huutavan\nloitompaa, ja sieltä tuli Anna Mellilä, hienoksi pukeutuneena ja\nteeskentelevästi itsetietoisena. Hän oli tahallaan jättäytynyt muita\njäljemmäksi voidakseen sitten tullessaan herättää sitä suurempaa\nhuomiota.\n\nKaikki keinussa olijat kääntyivät katsomaan ja kiirehtivät häntä, mutta\ntyttö ei ollut pääsevinään ojan yli ja keikaili siellä aivan\nhurmaavasti.\n\nLehtimaa, jonka haihtuva humala taas keinussa oli uudistunut, juoksi\nkaunista tyttöä vastaan ja tahtoi herrasväen tavoin auttaa häntä ojan\nyli, mutta tyttö heitti häneen vain vieraan ja kummastelevan katseen,\nnosti helmansa puolipolveen, harppasi yli omin voimin ja heittäen\nkeikarinsa siihen hämmästyneenä seisomaan sanoi teeskentelevästi muulle\njoukolle:\n\n-- Voi, minkä tähden ette voineet odottaa minua, niin olisi tultu tänne\nkaikki yhtaikaa?\n\n-- On kai sitä muutakin tekemistä kuin odottaa tuollaisia röökinöitä,\nvirkkoi tallirenki. Hän oli löytänyt tyhjän pullonsa pensaasta ja\ntahtoi nyt kostaa Anna Mellilälle. Ja oli hänellä muitakin syitä\nsiihen, sillä hän ei voinut sulattaa sitä ajatusta, että Anna Mellilä\noli aina tehnyt pilaa hänestä, vaikka kaikki muut tytöt talossa häntä\nyksimielisesti ihailivat.\n\nAnna Mellilä astua hipsutteli keinulle ja käyttäytyi suututtavan\nherrasmaisesti, sillä hän oli päättänyt tänään osoittaa kaikille,\nkuinka vähän hän heistä oikeastaan välittää. Ja hän tiesi, että se\nsellainen toisia suututtaisi, samalla kun se sopi hänelle erittäin\nhyvin. Monen naapurin miehen oli hän sillä hurmannut samalla kun hän\noli karkottanut kaikki kärkkäät lähentelijät ainoastaan siten, että oli\nolevinaan hämmästynyt. Tuo teeskennelty hämmästys oli hyvä ase, sillä\nse ikään kuin osoitti, että hän kuului aivan toiseen seurapiiriin,\njossa oli toiset hienommat tavat.\n\nKylän maakauppias oli hänkin heittänyt rakastuneita silmäyksiä häneen,\nmutta se oli vanha ukkorahjus, joka rakastui joka tyttöön. Sen tähden\nvastaanotti Anna Mellilä hänen ihailunsa yhtä huolimattomasti kuin\nkaikkien muidenkin, sitä sen enempää ajattelematta.\n\nKeinussa seisoi Kalle Pihl eikä ollut häntä huomaavinaankaan. Anna\nMellilä kiipesi istuimelle muiden tyttöjen viereen. Kun hän oli saanut\nhelmansa järjestykseen, komensi hän:\n\n-- Kas niin -- nyt saatte alkaa!\n\nMutta kukaan miehistä ei hievauttanutkaan keinua.\n\n-- Ketäs te vielä odotatte? kysyi Anna Mellilä.\n\nNyt alkoi eräs rengeistä hiljalleen antaa vauhtia keinulle siinä\ntoivossa, että ylpeä tyttö huomaisi, ettei se suinkaan tapahtunut hänen\nkäskystään. Mutta se toivo petti, sillä Anna virkkoi:\n\n-- No, johan viimeinkin tottelitte!\n\n-- Tänäänpä on Anna oikein olevinaan, sanoi yksi rengeistä ja sysäsi\nkeinua ylemmä. -- Siinä olisi puhetoveria pohjalaisella! Onko teillä\ntuollaisia tyttöjä siellä pohjoisessa päin?\n\n-- Usein se on nähty, että ylpeys käy lankeemuksen edellä, virkkoi\nKalle Pihl.\n\nAnna Mellilä ei ollut kuulevinaankaan, hyräili vain itsekseen ja\nhuudahti, kun keinu oli täydessä vauhdissaan:\n\n-- Laulakaapas nyt jotain pojat, kun keinu käy!\n\n-- Ei kukko käskien laula! vastasi renki.\n\nAnna Mellilä oli tottunut tällaiseen kohteluun eikä ollut milläänkään.\nHän tiesi kyllä, että hän saisi heidät mihin tahtoisi. Ja hän odotti,\nkunnes tervehdyspuheet olivat ohitse. Kun sitten keinun vauhti alkoi\nhiljetä, nojautui hän taapäin, katsoi Kalle Pihliä kasvoihin ja sanoi\nniin kuin ei olisi häntä ennen huomannutkaan:\n\n-- Ka, täällähän se on pohjalainenkin! Iltaa! Täällä Hämeessä on\ntapana, että ihmiset tervehtivät tuttaviaan, mutta Pohjanmaalla on kai\ntoiset tavat?\n\n-- Yhdet ne on tavat siellä kuin täälläkin -- vastasi pohjalainen --\nmutta se on kai siinä, kuinka ensi kerran tavatessa otetaan vieras\nvastaan.\n\n-- Otetaanko sitten Pohjanmaalla vieraat huonosti vastaan? Anna Mellilä\nloisti viattomuudesta.\n\n-- Ei -- mutta niin tehdään Hämeessä.\n\n-- Sehän on ihan mahdotonta, jos vain vieras on oikea vieras.\n\n-- Näytään oltavan huonomuistisiakin Hämeessä?\n\n-- Vai niin? Ja minä muistan kuitenkin, että olemme kerran tavanneet\ntoisemme, vaikka siitä on jo monta päivää ja vaikkemme ole sitten\nnähneet toinen toistamme.\n\nSillä tytöllä oli kieli kantimessa. Pohjalainen mietti ennen kuin\nvastasi, sillä kaikki keinussa olijat istuivat ja kuuntelivat heitä ja\nmuutkin herkesivät haastelemasta. Hän heitti nopean katseen\nvastustajaansa, joka istui siinä valkea huivi niskaan sysättynä, posket\nkeinun vauhdista hehkuvina ja silmät kimmeltäen rohkeasti ja odotti,\nettä saisi tähdätä uuden pistoksen pitkään vastustajaansa. Suun ja\nsilmien ympärillä oli ivan hymyä, jonka takaa näkyi itsepäisyyttä ja\nloukattua ylpeyttä, joka oli valmis käymään kimppuun ja hurjasti\npuolustautumaan. Pohjalainen epäili antautua otteluun, sillä ehkä hän\njoutuisi tässä tappiolle. Oli parasta pysyä erillään tuosta tytöstä. Ja\nensi kerran elämässään hän tunsi hiukan kunnioitusta naisihmistä\nkohtaan.\n\nMuut seurasivat levottomasti hänen pitkää vaitioloaan. Pohjalaisen\nvarmuus oli herättänyt heissä sen toivon, että ehkä hän nyt olisi se\nmies, joka ei antaisi Annan hypätä nenälleen. Kuului murinaa:\n\n-- Pidä puoliasi, pohjalainen!\n\n-- Annatko akkaväen tukkia suusi!\n\nMutta pohjalainen vältti yhä vieläkin sanasotaan antautumasta.\n\nSilloin katsahti Anna Mellilä häneen ylenkatseellisesti ja kysyi\nympärillä seisovilta:\n\n-- Olihan täällä toinenkin pohjalainen? Ehkä hän tietää paremmin,\nmitenkä tulee käyttäytyä naisväkeä kohtaan sen, joka itse maailmaa\nkiertelee. Tämä pohjalainen taitaa ollakin kotoisin metsien sydämestä!\n\n-- Onpa tietenkin toinen! huusi Lehtimaa iloissaan. -- Onpa täällä\ntoinenkin pohjalainen, joka voi tuommoisille puoliaan pitää!\n\nSamassa hyppäsi hän keinuun, asettui Kalle Pihlin viereen ja oli valmis\nmihin otteluun tahansa. Mutta Kalle Pihl laskeutui hitaasti maahan ja\nsanoi jäykästi ja olantakaisesti:\n\n-- Joka tahtoo antautua naisten narriksi, se ruvetkoon heidän kanssaan\nsuutaan pieksämään. Mies, joka arvonsa tuntee, väistyy viisaasti.\n\nLehtimaa nauraa hihitteli, mutta yleisö näytti olevan Kalle Pihlin\npuolella, ja Anna Mellilä puri huuleensa suutuksissaan siitä, ettei\nollut saanut tuota miestä hämmentymään. Kalle Pihl kopisti raudoitettua\nkantapäätään vasten porot piipustaan, puhdisti sen huolellisesti ja\nsytytti sen sitten tyytyväisenä omaan käytökseensä.\n\nAnna Mellilä oli niin kaunis ja itserakas, ettei olisi voinut tyytyä\nnäin puolinaiseen voittoon. Hän nyykäytti kehottavasti päätään\nLehtimaalle, joka hyvästä mielestä hohtaen pani keinunsa liikkeelle, ja\nkun se oli oikein päässyt vauhtiinsa, niin hän kehotti Lehtimaata\nistumaan viereensä, sillä keinussa oli nyt hyvää tilaa, ja soi hänelle\nkaiken sen ystävällisyyden, joka alkuaan oli aiottu Kalle Pihlille.\n\nLehtimaan pää joutui aivan pyörälle, ja se humala tuntui paljoa\nhauskemmalta kuin viinahumala äsken, ja hän aavisti hämärästi, että\nkaikki kadehtivat häntä, eniten kaikista Kalle Pihl. Olikin se vähän\nmerkillistä, mitenkä tuo kaunis tyttö joka äsken ei ollut häntä\nnäkevinäänkään, nyt tyytyi häneen. Lehtimaan itseluottamus nousi\ntästä vielä enemmän kuin viinan vaikutuksesta. Hän ei herennyt\nkeinuttelemasta, ennen kuin Anna Mellilä nojasi posken käteensä ja\nvakuutti, että hän tulisi sairaaksi, jos ei Lehtimaa päästäisi häntä\nmaahan jälleen. Silloin hän seisotti keinun kiirehtien pyyntöä\nnoudattamaan, ja helpotuksesta huoaten astui Anna Mellilä alas keinusta\nkiitosta sanomatta.\n\nMutta Lehtimaa oli yhtä hyvällä tuulella ja päätti panna keinun\nmenemään ympäri näyttääkseen muille, kuinka taitava ja notkea hän on.\nSen urotyönsä oli hän oppinut jo pikkupoikana ollessaan. Ensin kiipesi\nhän keinun pylväitä myöten ylös ja katsoi, että tapit olivat varmasti\npaikoillaan. Sitten hän tuli alas taas ja alkoi keinua yhä hurjemmin,\nkunnes hän yhteen menoon teki viisitoista kierrosta. Anna Mellilä\ntaputti teeskennellen käsiään niin kuin herrain on tapana, toiset tytöt\nkauhistuivat, mutta miehistä se oli vain leikin tekoa.\n\nKun Lehtimaa kuumana ja ylpeänä tuli maahan, katseli Anna Mellilä\nympärilleen ja kysyi, uskaltaisiko kukaan muu tehdä samalla tavalla.\nTallirenki oli heti valmis ja pyöräytti ympäri kuusitoista kertaa.\nSiitä syntyi täydellinen kilpailu, ja Anna oli ihastunut. Hän jakoi\npalkintoja hymyilyjen ja leikkipuheiden muodossa ja iloitsi siitä että\noli saanut vanhan vihamiehensä tallirengin esittämään tuollaisia voiman\nnäytteitä. Muut tytöt tulivat vähitellen yhtä huvitetuiksi kuin\nAnnakin, kun miehet yksi toisensa perästä alkoivat tehdä temppujaan\nheidän edessään.\n\nLopuksi ei ollut muita jäljellä kuin kylän suutari, joka sattumalta oli\nHerrasaaren työssä, ja Kalle Pihl, jotka eivät vielä olleet taitoaan\nnäyttäneet. Anna Mellilä hymähti pilkallisesti ja sanoi ääneensä\ntoisille tytöille:\n\n-- Nyt nähdään, mihinkä suutarit kelpaa!\n\nSiitä syntyi yleinen hihitys. Kilpailu oli kiinnittänyt kaikkien\nhuomion puoleensa ja oli jo unohdettu katkeruus meijerikköä kohtaan.\nOikeastaanhan nämä huvit olivatkin hänen ansionsa, ja vaikka hän olikin\nkiusallisen ylpeä, annettiin se anteeksi, kun se ei omaan itseen\nsattunut. Ja pitihän sitä sitten nauraa sen sukkeluuksille, jotka aina\npurivat siihen, johonka sattuivat.\n\n-- No, suutari, tule nyt mukaan, niin näytetään tytöille, mihin mekin\nkelvataan, sanoi Kalle Pihl.\n\nSuutari olisi peräytynyt, sillä oli niin pitkä aika kun hän oli\nkeinussa pyörinyt, mutta kun Kalle Pihl vakuutti, että hän saisi istua\nja että he herkeäisivät heti paikalla, kun suutaria alkaisi pyörryttää,\nniin tämä kiipesi keinuun, tarttui käsipuuhun kiinni ja löi leikiksi.\nMutta Kalle Pihl pani keinun käymään, antoi sille vauhtia yhä enemmän\nja enemmän, ja kun ei suutari huutanut, antoi hän sen mennä ympäri\nkerran, kaksi, kolme...\n\nJännitys oli kohonnut korkeimmilleen. Sitä ei voinut kukaan kieltää,\netteikö Kalle Pihl olisi käyttäytynyt jalomielisesti suostuessaan\npelastamaan suutarin tyttöjen pilkalta samalla kun hän pelasti siltä\nitsensä. Kaikki olivat hänen puolellaan. Suutari oli käsin ja jaloin\nkäpristäytynyt tangon juureen kiinni, jota vastoin tuo pitkä, vikkelä\nja reipas pohjalainen piteli kiinni ainoastaan toisella kädellään, kun\nkeinu huimaavaa vauhtia teki jo kahdettatoista kierrostaan. Ei kuulunut\nvielä huutoa suutarin suusta. Oli se kunnon suutari tuo! Kun keinu teki\nneljättäkolmatta kierrostaan, kuului vähäistä valitusta tuon\nihmiskäärön sisästä. Hattu oli lentänyt maahan, mutta ei kukaan\nhuomannut, että hän oli naurettava, kun hän oli noin urhoollinen.\n\n-- Pelkäätkö putoavasi? huusi Kalle Pihl.\n\nHampaitaan kiristellen vastasi suutari, ettei hän pelkää.\n\n-- Mennään sitten vielä kaksikymmentä kertaa ympäri, niin nähdään,\nvieläkö tytöt meille nauravat.\n\n-- Mennään vain!\n\nMutta nyt muutti Kalle Pihl suuntaa. Sen sijaan, että hän tähän saakka\noli keinuttanut suutaria selkä edellä, käänsi hän keinun menemään\ntoista tietä, niin että hän itse kulki taapäin, jotenka näytti siltä\nkuin suutari olisi antanut vauhtia keinulle. Sitä temppua ei ollut\nkukaan tehnyt tätä ennen, ja se synnytti myrskyistä suosiota. Anna\nMelliläkin taputti käsiään -- sen ennätti Kalle Pihl nähdä pyöriessään.\n\n-- Nyt on sinun vuorosi pyörittää minua ympäri, huusi hän suutarille,\njohon tämä vastasi vain ulisemalla.\n\nLuettiin kolmekymmentä, luettiin neljäkymmentä. Mutta yhä vielä hurisi\nkeinu ympäri kuin myllyn siipi.\n\n-- Eikö pyörrytä?\n\n-- Jo pyörryttää, sähisi suutari. -- Eikö riitä jo?\n\nViidennelläkymmenennellä kierroksella seisahtui keinu pystyyn ja horjui\nvähän sinne tänne ennen kuin putosi alas. Kun se vielä oli täydessä\nkäynnissään, pudottautui Kalle Pihl siitä alas ja tuli suoraan\njaloilleen vähän matkaa keinusta, jota vastoin suutari yksinään\nheiluskeli pitkän aikaa sinne tänne ennen kuin keinu kokonaan\nseisahtui.\n\n-- Kelvataanko nyt? kysyi suutari ylpeästi. Me olemme tehneet kaksi\nvertaa niin monta kierrosta kuin kukaan muu.\n\nOli tullut puolipimeä. Kotimatkalla joutui Kalle Pihl kuin sattumalta\nkävelemään Anna Mellilän kanssa pikkulehdon läpi.\n\n-- Eikös oltaisi ystäviä? ehdotti Anna Mellilä.\n\n-- Onkos sitten oltu vihamiehiä, kun ei ole toisiamme tunnettukaan.\n\n-- Ei, vaan oltaisi saatettu tulla, ja sitä ei meidän pitäisi.\n\n-- Kuinka tahdot -- hyvähän on, että elää sovussa sen talon väen\nkanssa, johon kenties tulee iäkseen jäämään.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Tarkoitan vain torppaa, jonka kapteeni on luvannut minulle.\n\n-- Mitä torppaa?\n\n-- Suurta uudistorppaa, josta vielä kerran maailmassa voisi tulla\nulkokartano. Se on hyvä olemassa näinä kovina aikoina.\n\nAnna Mellilälle selvisi jotakin. Hän ei uskaltanut edes katsoa\npohjalaista silmiin, vaan kulki äänettömänä hänen sivullaan. Kun\näänettömyys oli kyllin kauan kestänyt, sanoi pohjalainen:\n\n-- Puhui se kapteeni vähän muustakin.\n\n-- Mitäs sitten?\n\n-- Hm -- ettei sellainen torppa voi tulla toimeen emännättä...\n\n-- Kaikistapa se kapteeni puheleekin!\n\n-- Niinhän se, mutta sinulle se ei tietysti puhu mitään semmoista.\n\nAnna Mellilä katsahti pohjalaista kasvoihin ja hymyili. Oliko se\ntyhmyyttä, vai oliko tuo mies yhtä viisas kuin hän itsekin.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\n\nOltiin elokuussa, jolloin yöt alkavat pidetä ja kuu paistaa.\nVaratuomari von Blume ei koskaan valittanut huonoja vuodentulon\ntoiveita, mutta oli aina levoton ja varuillaan uhkaavaa onnettomuutta\najatellessaan. Hänen vanha appivaarinsa kutsui häntä leikillään pahan\nilman linnuksi, ja rouva von Blume kehotti häntä luottamaan viisaaseen\nsallimukseen, joka kyllä kaikki parhain päin kääntäisi. Varatuomari von\nBlume kulki sen jälkeen äänetönnä ympäri, kädet selän takana, ja haki\nyksinäisyyttä. Hän oli niin harvasanainen rouvalleenkin, että tämä\nkerran valitti siitä isälleen, ja silloin pani ukkovanhus vävypoikansa\ntiukalle.\n\nOnko tuo vanhan suomalaisen arvoista tuolla tavalla surra\nonnettomuutta, joka ei vielä ole edes tullutkaan? Pää pystyyn ja\nrohkeutta rintaan! Hiljainen varatuomari käveli tavallisesti pää\nkumarassa eikä koskaan puhunut muille toiveistaan. Nyt oli hän jo\nhyvänä taloudenhoitajana ostanut suuret määrät siemenjyviä ja muutenkin\nhyvin varustautunut vastaanottamaan nälkävuotta, ja sen tähden harmitti\nhäntä, että hänen tarkkanäköisyydelleen annettiin niin vähän arvoa. Hän\nnosti kyllä päänsä pystyyn, mutta selkä taipui sen sijaan taapäin, ja\nhän sanoi appiukolle sellaisia totuuden sanoja taloudesta ja\nperhehuolista, että ukko taputti häntä olkapäälle ja myönsi, että hän\noli oikeassa.\n\nJo eilen illalla oli lämpömittari näyttänyt vain neljä astetta lämmintä\nja usva oli noussut kylmänä ja valkoisena vesistä ja soista. Heinä oli\njo aikoja sitten tehty, ja vaikkei heinän sato ollutkaan hyvä, niin\nkuitenkin kohtalainen. Mutta muuten näytti siltä kuin ei kesä olisi\njaksanut kypsyttää viljaa.\n\nKylmästä ja lumisesta kevättalvesta oli kyllä jäänyt vettä tarpeeksi\nniittymaille, mutta pellot, jotka olivat ylempänä ja joilla\nkasvillisuus alkoi myöhemmin, oli kaunis ja paisteinen kesä polttanut\npahanpäiväiseksi. Ruis oli niin harvaa, että olkikorret toisiaan\nhuutelivat ja kevätkylvöt kuihtuivat. Mutta pahinta kaikesta oli, että\ntämä harva ruis ja kuihtuva kevätvilja vielä kaksi viikkoa heinäsadon\njälkeen oli niin kypsymätöntä, ettei ollut ajattelemistakaan leikkuun\naloittamisesta.\n\nJa nyt tulivat pitkät ja pimeät elokuun yöt aamukylmineen ja sumuineen.\nRukiin olki oli vielä vihanta, ja laiha tähkä tarvitsi vielä juoksevia\nnesteitä joutuakseen; mutta kuta aikaisemmin aurinko meni mailleen,\nsitä hitaammin ne tuleentuivat. Ohra ja kaura kasvoi takkuisena,\nvaaleana ja ytimettömänä, ja tähkät olivat niin laihoja, että oli\nmelkein sama, joutuivatko ne vai ei. Tuskin näytti kannattavan niitä\nvarten panna riihtään lämpiämään.\n\nKun semmoiselta näytti monen herrastalon pelloilla -- joitakuita\nharvoja lukuunottamatta -- niin miltä sitten talonpoikain ja\ntorpparien, joilla ei ollut herrain hyvää siemenviljaa eikä heidän\nkeinotekoisia lannoitusaineitaan!\n\nHätä ja hallavuosi -- hallavuosi ja hätä -- siinä olivat tulevan vuoden\ntoiveet! Pitäjäin makasiineissa ei ollut suuria säästöjä edellisiltä\nvuosilta, sillä kunnallishoito oli vielä kapalossaan, vaikka kaikkialla\nmaassa luettiinkin piplianhistoriaa Joosepin unesta ja seitsemästä\nlihavasta ja seitsemästä laihasta naudasta ja vaikka tiedettiinkin,\nkuinka hyvin hänelle sittemmin kävi Faaraon tykönä.\n\nEräänä aamuna, kun aurinko paahtoi kuumemmin kuin koskaan ennen ja\nkultaili peltojen kurjuutta, kun taivas oli helakan sininen mutta\nvarjossa jo tuntui syyskylmä, tuli varatuomarille hänen alituinen\ntasainen levottomuutensa liian vaikeaksi kantaa. Kotkaisissa oli\nvieraana nuori insinööri, joka oli jättänyt rautatien tutkiakseen\nyksityisen yhtiön palveluksessa erästä kalkkisuonta, joka kulki vähän\nmatkaa Kotkaisista, osaksi tämän ja Herrasaaren tiluksilla. Saadakseen\nhiukan selville varatuomarin vaatimuksia, jos kalkkisuoni tulisi\nlunastettavaksi, oli insinööri Halldén käynyt häntä tervehtimässä ja\ntullut esitellyksi perheelle.\n\nNyt ehdotteli varatuomari päivälliskahvia juodessa, että he ottaisivat\nruokaa mukaansa ja lähtisivät kaikki kravustamaan Uramon virralle,\njosta ei ollut pitkä matka kalkkisuonellekaan, joten siis voitaisiin\nyhdistää hupi hyötyyn. Puolen tunnin kuluttua oltiin jo valmiit\nlähtemään, ja insinöörillä oli mukanaan mies, joka sai kantaa haavit ja\nsyötit. Se oli muuan entinen rautatietyömies, jonka insinööri pientä\npalkanlisää vastaan oli saanut palvelijakseen, sillä mies oli\npohjalainen niin kuin insinöörikin ja sitä paitsi nöyrä ja\niloluontoinen. Hän kutsui miestä Lehtimaaksi; tämä otti kaikki\nkampsut leveälle olalleen ja sai siihen vielä sopimaan puolet\npäivälliskuormastostakin.\n\nKun seurue kahdessa litteäpohjaisessa veneessä oli tunnin verran\nsoutanut liejurantaista jokea yiöspäin, tulivat rannat kivisemmiksi,\nkoivut kuvastelivat törmän yli veteen, virta kiihtyi, ja keskellä\nkuumaa päivää alkoi kuulua veden virvoittava lorina edestäpäin. Se oli\nUramon virta, jossa tuo muuten niin suopea joki oli ottanut kuohuakseen\nvähän, mutta niin vaarattomasti ja ystävällisesti, että voimakas mies\nhelposti jaksoi soutaa sitä ylös.\n\nSeurue nousi maihin, naiset ja pikkulapset jäivät koivujen alle\npäivällistä valmistelemaan sillä aikaa kun insinööri ja varatuomari\npistäysivät kalkkisuonta tarkastamaan. Lehtimaa lähetettiin läheiseen\ntorppaan hakemaan maitoa, sillä mukana tuotu oli kuumuudesta myrtynyt.\n\nHän asteli uuden aidan vartta, jonka toisella puolella ruis kasvoi\ntavattoman kauniina ruispellolla, mistä eivät entiset sadot olleet\nmehua vetäneet. Lehtimaa kummasteli, että tällainen uudispaikka näytti\nnäin varakkaalta tässä yleisessä puutteessa ja köyhyydessä.\nVastapiiluttu tupa välkkyi auringossa, ikkunain edessä riippuivat\nvalkeat uutimet ja ikkunalla oli kukkasia. Ulkohuoneet olivat yhtä\nuudet ja yhtä hyvin rakennetut kuin pirttikin, perunamaa oli tuuheaa ja\nmustanvihreää, ja saunasta nousi höyryä keskellä päivää, sillä siellä\noli emännällä nähtävästi pesu, koska joukko valkeita vaatteita oli\npantu aidalle ja nurmikolle kuivamaan. Haasta kuului lehmän kelloja, ja\nhyvä tummanruskea hevonen seisoi ja riiputteli päätään aholla, liika\nlaiskana syödäkseen tässä kuumuudessa. Näytti olevan varakasta väkeä,\njoka oli tässä talon itselleen raatanut, ja Lehtimaa oli varma siitä,\nettä saisi asiansa toimitetuksi.\n\nHän meni raollaan olevan tuvan oven ohitse suoraan saunaan, jossa hän\narvasi emännän olevan, sillä sieltä kuului pitkän matkan päähän\nvaatteiden huuhtomista ja saippuan vaahdon hyrskettä. Hän pisti päänsä\nulkoporstuan ovesta sisään ja näki kauniin naisen, kädet saippuassa\nkyynärpäihin saakka. Tuo kaunis nainen oli Anna Mellilä.\n\n-- Ei, vaan katsohan, pohjalainen! huudahti hän.\n\n-- Vai Anna Melliläkö se on emäntänä tässä talossa? kysyi pohjalainen.\n\n-- Sehän se on.\n\n-- Enpä olisi osannut sitä aavistaa? Mutta ei kai se ole kauan tässä\nollut?\n\n-- Ei ole kuin pari viikkoa.\n\n-- Ja kukas on isäntä?\n\n-- Kah, eikös hän sitä tiedä? Ei kukaan muu kuin se entinen toverinne,\npohjalainen.\n\n-- Kalle Pihlkö! Älkää nyt valehdelko? Olisiko se roisto -- se\nmaankulkija tahdoin sanoa -- saanut tämän paikan -- --? Lehtimaa seisoi\nsuu auki eikä saanut hämmästykseltään sen enempää kysytyksi.\n\n-- Niin on. Uudispaikan sai hän vaimonsa perintönä, ja se perintö\nriittää, vai mitä?\n\n-- Riittääpä riittää, vakuutti Lehtimaa aivan hämillään. Ja koko joukko\najatuksia karkasi hänen päähänsä, joka ei ollut tottunut tällaisiin\nsatumaisiin seikkoihin jokapäiväisessä elämässä. Salamana leimahti\nhänen mielessään, että Kalle Pihl oli saavuttanut onnensa ainoastaan\nsen väärän papinkirjan avulla, ja että hänen itsensähän tässä olisi\noltava se, joka omisti uudispaikan ja Anna Mellilän. Hän unohti\nkokonaan asiansa ja jäi omissa ajatuksissaan istumaan saunan\nkynnykselle.\n\n-- Eikös hänelle itselleen ole mitään uutta tapahtunut? kysyi Anna\nMellilä.\n\n-- Ei mitään erikoista. Mitäpä sitä sellaiselle maankulkijalle kuin\nminulle? lisäsi hän surumielisesti.\n\n-- Olettehan te pohjalaiset miehiä puolestanne. Katsokaa vain Kalle\nPihliä! Oliko hänelläkään paljon muuta kuin hevoskoni ja oma kuntonsa,\nja nyt istuu hän torpparina tällä uudispaikalla, josta kerran voi tulla\nerikoinen maapalsta.\n\n-- Ei ole kaikilla samaa suosiota naisväen tykönä...\n\nYhtäkkiä tuntui Lehtimaasta kuin häntä olisi kohdannut suuri vääryys,\nja hän jatkoi varomattomasti:\n\n-- ... vaikka ehkä on niitäkin, joilla olisi parempi oikeus sekä taloon\nettä talon emäntään.\n\n-- Mitä hän sanoo? kysyi Anna uteliaasti ja innokkaasti ja jätti\npesunsa.\n\n-- Sanon vain, ettei taida paperit ollakaan niin hyvässä reilassa kuin\nnäillä seuduin luullaan.\n\n-- Ohoh! sanoi Anna rohkeasti ja pani kädet puuskaan.\n\n-- Niin, niin, sanoi Lehtimaa vähän pelästyen -- enhän minä sano mitään\nvarmaa, minä vain sanon, ettei meillä maankulkijoilla aina ole niin\npuhtaita papereita.\n\n-- Älä nyt, pohjalainen! Onko sinun tapasi tuolla tavalla kulkea\ntalosta taloon ja puhua pahaa isännästä hänen poissa ollessaan?\n\nJos Lehtimaalla nyt olisi ollut papinkirja, jonka Kalle Pihl oli\nluvannut hänelle toimittaa, niin hän olisi paiskannut sen pöytään ja\ntodistanut, kenen Uramon torppa oikeastaan olisi oleva, mutta nyt ei\nhänellä itsellään ollut mitään kirjoja, ja voimatonna painui hän\ntakaisin kynnykselle. Hänen sisässään alkoi herätä merkillisen kylmä ja\npistelevä kateus Kalle Pihliä kohtaan, joka niin viekkaasti oli\nhoukutellut häneltä hänen papinkirjansa hankkimatta uutta sijaan, mutta\nsamalla hän tunsi melkein viehkeitä tunteita Annaa kohtaan, vaikka tämä\nennen oli häntä niin ylpeästi kohdellut ja vaikka hän nytkin puhutteli\nniin kuin kerjäläistä häntä, jonka nimellä Kalle Pihl oli saanut sekä\ntorpan että vaimonsa.\n\nLehtimaan oikeusfilosofia oli yksinkertaista lajia -- se oli\nlapsellisuuden, tietämättömyyden ja kateuden filosofiaa. Mutta\nkuitenkin oli asia hänestä niin tärkeä, ettei hän uskaltanut\nkeneltäkään neuvoa kysymättä siitä pitemmälti puhella. Kirjattomana\nmiehenä ei hän saisi muuta oikeutta kuin että hänet pistettäisiin\nkiinni irtolaisuudesta ja lähetettäisiin kotipitäjään. Parasta olisi\nolla vaiti ja odottaa, kunnes insinöörin tai jonkun muun kautta saisi\nuudet kirjat itselleen. Jo huomenna pyytäisi hän insinööriä\nkirjoittamaan -- ja sitten tulisi varmaankin Uramon asukkaille kiire\nhäntä paremmin kohtelemaan, ja kuka tietää, eikö kaunis Anna lopulta\nsaisi kietoa pulleata käsivarttaan hänen kaulansa ympärille.\n\nRunollisissa mietteissään omasta oikeudestaan ei hän ollenkaan\nmuistanut tuota lauantai-iltaa Herrasaaren hovissa ja kirjankauppaa\nsiellä, joka kyllä oli laiton mutta josta rangaistus tietysti tulisi\nkohtaamaan Kalle Pihliä, joka oli häntä tuohon kauppaan houkutellut.\nHänestä oli oikeutetun koston hetki niin lähellä, että hän jo piti\nUramon torppaa omanaan ja ainoastaan silloin vähän epäili, kun tuli\najatelleeksi Anna Mellilää. Tokkohan tuo niin vain suostuisi\ntunnustamaan häntä miehekseen, niin kuin laki kyllä vaati?\n\nTuo vain se nyt häntä enää arvelutti. Sillaikaa oli Anna mennyt maitoa\nhakemaan, jonka Lehtimaa vihdoinkin oli sanonut asiakseen, kun Anna oli\ntullut kärsimättömäksi hänen vaitiolostaan ja jotenkin tylysti kysynyt,\nmitä hänellä oikeastaan oli täällä tekemistä.\n\nLehtimaa seurasi Annaa katseillaan, kun tämä käveli polkua myöten\npihaan, ja yhtäkkiä olisi hänen tehnyt mieli uskoa tälle kaikki,\nantautua armoille ja heittää koko asia hänen huostaansa, sillä Anna\nkyllä tämän sotkun selvittäisi ja rupeaisi Lehtimaan puolelle, jolla\noli oikeuskin puolellaan. Nainen, jonka seikkailija noin oli pettänyt,\npitäisi tietysti rikoksen paljastajaa pelastajanaan.\n\nLehtimaa nousi ylös ja meni miettiväisen näköisenä hänen jäljessään\nmaitohuoneen ovelle. Tunnustus nousi yhä ylemmäksi huulia kohden kuta\nlikemmäksi hän tuli, ja hän osaksi pelkäsi omia ajatuksiaan, osaksi\npehmeni Annan läheisyydestä, varmana siitä, että se itkien kävisi häntä\nkaulaan ja kiittäisi häntä vapauttamisestaan.\n\nKun hän istuutui kynnykselle, käännähti Anna kiivaasti ja säpsähti.\nPohjalaisen käytös oli hänen mielestään kummallista, ja hänen\nepäselvistä sanoistaan olisi voinut päättää, että hän oli mielipuoli.\nEikä Anna ketään niin pelännyt kuin hulluja.\n\nHän läheni varovasti ovea maitoastioineen ja valmistautui hätätilassa\nomin voimineen tunkemaan ulos. Kääntääkseen hänen huomionsa toisaalle\nAnna kysäisi:\n\n-- Missäs sitä nyt tätä nykyä ollaan työssä?\n\n-- Kuljen insinöörin kanssa, joka tutkii vuoria näillä seuduin, ja\ntänään on meillä Kotkaisten herrasväet mukanamme, vastasi Lehtimaa\nhiljaisesti, iloissaan siitä, että hänen tunnustuksensa sai vielä vähän\nlykkäytyä.\n\n-- Ne ovat tulleet tuonne joelle kravustamaan, ja niille minä olen\nmaitoa noutamassa.\n\nAnna katseli häntä tutkivin silmin. Ei se tainnut hullukaan olla, koska\noli insinöörin työssä ja kulki Kotkaisten herrasväen mukana. Juuri kun\nAnna ojensi hänelle maitokannun, nousi pohjalainen kiivaasti\nseisoalleen ja katsoi pihan yli. Sieltä tuli kapteeni Thoreld\nmetsästyspuvussa pyssyineen ja torvineen. Kalle Pihl kulki muutamia\naskelia jäljempänä, ja hänen takanaan tuli toinen mies koiria taluttaen\nja kahta ammuttua jänistä kantaen. Kun Kalle Pihl näki vieraan miehen\novella, vei hän kätensä silmilleen ja varjosti auringonpaisteelta.\nSamassa hän sitten kalpeni, mutta kapteeni, joka ei ollut mitään\nhuomannut, huusi leikillisesti:\n\n-- Kattos vaan, Pihl, sinun vaimollasi olla jo miestuttuja, kun itse\nolet pois.\n\nKalle Pihl meni vähän häpeissään maitohuoneelle, samalla kun hänen\nvaimonsa iloissaan hänen takaisintulostaan huusi hänelle:\n\n-- Tääll' on se toinen pohjalainen, joka oli siellä Herrasaaren\nkeinulla silloin kun sinäkin!\n\nKalle Pihl nyökäytti Lehtimaalle päätään niin kuin olisi tavannut hänet\nvasta ensi kertaa ja meni kättä lyömättä hänen ohitsensa näyttääkseen\nkapteenille tietä tupaan. Mutta kun Anna kertoi, että Kotkaisten\nherrasväki sekä insinööri olivat joella kravustamassa, tuli kapteenille\nkiire. Hän heitti molemmat jäniksensä Annalle ja käski valmistaa ne\nheti niin hyvin kuin suinkin osasi ja oli Herrasaaressa oppinut. Sitten\ntäytyi pohjalaisen tulla opastamaan häntä herrasväen luo, ja hän meni\nkysymään heiltä, eikö saisi lisätä heidän päivällistään yhdellä\nmiehellä ja kahdella jäniksellä.\n\nPieni seurue oli asettunut koivikkoon virran rannalle, jonka vesi vuoti\nsoristen ohi; tuuli heilutteli hiljaa lehtiä ja rantaruohoja --\nkokonainen konsertti epämääräisiä luonnon ääniä, joita oli mahdoton\ntoisistaan erottaa, jotka sulivat yhdeksi ainoaksi pianissimoksi,\nseesteiseksi ja valoisaksi, ja joissa oli kesäistä rauhaa, peipon\nlaulua ja sinertävää taivasta.\n\nRouva von Blume irtautui hetkeksi päivällispuuhistaan, ja hänen\nmielensä ihastui ympäristön suloudesta. Kesä ponnisti viimeiset\nvoimansa hurmatakseen. Tuoksut, äänet ja värit loihtivat hänen eteensä\nmuistoja nuoruudesta, onnesta ja elämän yltäkylläisyydestä. Hän jäi\nsiihen seisomaan unelmiinsa silmät auki ja katse epämääräisesti\ntähdättynä johonkin puuhun tuolla näköpiirin laidassa, mutta sielu\nkuunteli noita puoleksi unohdettuja äärettömän suloisia säveliä, joita\nelämä silloin tällöin, monien vuosien kuluttua, yhtäkkiä eloon\nherättää. Ajatuksissaan painoi hän haaveksivan katseensa maahan,\nhuokasi ja meni merkillinen kiitollisuuden ja surumielisyyden,\nhellyyden ja onnen tunne rinnassaan takaisin askareihinsa.\n\nNeiti Louise oli hänkin erään rantakiven kupeella vaipunut valkean\npäivänvarjonsa alla haaveiluihinsa. Kuumuus uuvutti häntä hiukan, ja\nhän oli olevinaan nukkuva prinsessa loihditun metsän keskellä.\nRitarilla, jota hän odotti, oli jokapäiväiset, pohjalaisen insinöörin\nkasvot; se näkyikin jo tulevan tuolta pensaikosta ja sillä oli\naseenkantajanaan hänen isänsä näköinen mies. Samassa kuului myöskin\ntarinan torvi puhaltavan, ja hän heräsi horroksistaan kuullakseen\nmetsätorven äänen kaikuvan takaisin tuolta todellisesta havumetsän\nrinteestä.\n\nHän haki unisilla silmillään ritaria, joka oli torveen puhaltanut,\nmutta sillä ei ollutkaan nuoren insinöörin piirteitä, vaan\nmetsästyspukuun pukeutuneen kapteenin, ja vaikka ritari kyllä\nkohteliaasti kumarsi, ei se kuitenkaan painanut suudelmaa unisen\nprinsessan huulille. Sen sijaan pyysi se vain saada tarjota saaliinsa\npäivälliseksi ja saada siitä itsekin osansa.\n\nHetken kuluttua tulivat varatuomari ja insinöörikin löytöretkiltään.\nInsinööri tuli hyvin iloiseksi saadessaan näin odottamatta tavata\nkalkkisuonen toisen omistajan. Mutta kapteeni Thoreld katseli vähän\nvastenmielisesti tuota reipasta nuorta miestä, joka hänelle esiteltiin.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\n\nKravustamista harrastettiin sekä pohjaan upotetuilla haaveilla, jolloin\nsiihen ei tarvittu minkäänlaista taitoa, että myöskin kepeillä, joiden\nalapäihin sidottiin syötit ja sitten yhtäkkiä varovasti ja nopeasti\nvedettiin ne vasemmalla kädellä ylös, samalla kun oikeassa kädessä\nolevaan haaviin otettiin kaikki ne kravut, jotka riippuivat syötissä\nkiinni. Se oli jo urheilua, johon tarvittiin vähän taitoakin.\n\nNeiti Louise osasi taitavasti käyttää käsihaavia. Hän voi vetää\nkerralla ylös kuusi tai kahdeksankin potkivaa kuoriaista, jota vastoin\ninsinööri Halldén, joka ei ollut voinut harjaantua kravustamiseen\nPohjanmaalla, missä kravut eivät viihdy, pelotti pois joka pyrstön\nkeppejä kokiessaan.\n\nNeiti Louise nauroi niin, että rannat kaikuivat, ja neuvoi häntä\npyydystelemään pohjahaaveilla, joilla hän onnistui paremmin.\n\nKapteeni Thoreld oli aikonut päivällisen jälkeen palata kotiinsa, mutta\nnyt pidätti häntä tässä seurassa epämääräinen halu koetella itseään ja\nseurata loitompaa nuorison hommia. Joka kerta kun neiti Louisen nauru\nhelähti äänekkäästi ja iloisesti, pisti se hänen sydämeensä; tuota\nnaurua ei hän itse ollut koskaan saanut houkutelluksi esille! Oliko hän\ntodellakin jo niin vanha vai oliko se hänen tasa-arvoisuutensa\nvanhempien kanssa, joka sitoi tytön teeskentelemätöntä iloisuutta? Hän\nkoetti useampia kertoja lähetä häntä niin kuin olisi ollut\nyhdenikäinen, mutta kun hänen jo oli onnistunut saada syntymään\njonkinlaiset luonnolliset välit niin kuin yhdenikäisten kesken, tuli\nniitä häiritsemään insinööri vapaalla ylimielisyydellään ja heitti kuin\nkylmää vettä kapteenin niskaan.\n\nInsinööri oli kömpelö, vähän ujo ja näkyi käytöksellään tunnustavan,\nettei hän kelvannut seuraelämään, mutta oli samalla luonnonraikas ja\nriippumaton. Ja kapteeni ymmärsi, että insinööri paljoa paremmin kuin\nhän sopi tähän ympäristöön. Jos täällä olisi ollut joku kaunotar\npääkaupungista, olisi kapteenin ryhti ja esiintymistapa vienyt toisesta\nvoiton, mutta maalaisviattomuuden valossa vaikutti hänen hieno\nkäytöksensä kylmäävästi.\n\nHän siis tyytyi kohtaloonsa ja vetäytyi vanhempien seuraan\nsäilyttääkseen arvonsa nuorten silmissä. Mutta hän puhui niin\nsurumielisesti rouva von Blumen kanssa, että tämä todellakin alkoi\nepäillä jotain olevan olemassa kapteenin ja hänen vanhemman tyttärensä\nvälillä.\n\nYlioppilaskokelas August hymyili pilkallisesti, kun hän tarkasteli\nkapteenia, sillä hänestä oli äärettömän hullunkurista ajatellakaan,\nettä kapteeni voisi olla kohtelias tuolle hänen typerälle sisarelleen.\nSitä hänen oli aivan mahdoton ymmärtää. Olisiko mokomakin tytöntypykkä\nherättänyt rikkaan, komean kapteenin huomiota -- ei, se oli liian\nnaurettavaa!\n\nIltapäivä vaihtui vähitellen illaksi, aurinko laskihe pilvettömältä\ntaivaalta ja haavan herkät lehdetkin lakkasivat lipattamasta tyynessä\nilmassa. Varatuomari von Blumella oli lämpömittari mukanaan ja hän näki\nsiitä, että ilma nopeasti kylmeni auringon laskun aikana. Pahinta\nkaikesta oli, että torpan tuuliviiri näytti etelään päin. Ilman henki\nylempänä puhalsi siis pohjoisesta. Hän katsahti surullisesti\npilvettömälle taivaalle ja virkkoi huoaten:\n\n-- Jos pääsemme tämän yön yli kunnialla, niin saamme lähettää\nkiitoskirjeen arkkipiispalle!\n\nKapteeni naurahti tuolle ivalle, mutta rouva von Blume katsoi\nmoittivasti mieheensä, sillä hän ei pitänyt siitä, että kirkon miehistä\ntehtiin pilaa.\n\nAlettiin lähteä ja nuoriso meni keräilemään kravunpyydyksiä. Silloin\nsattui, että kapteeni Thoreld näki, kuinka neiti Louisen piti kulkea\npuuta myöten pienen puron poikki, joka laski jokeen. Tyttö ojensi\nkätensä ikään kuin apua saadakseen, sillä se seiväs, jota hän\ntavallisesti käytti pysyäkseen tasapainossa, oli jäänyt toiselle\nrannalle. Useita kertoja yritti hän lähteä yli, mutta ei uskaltanut,\nkun vielä krapuvasu esti hänen liikkeitään.\n\nSilloin tuli kapteenille yhtäkkiä halu ottaa tuo avuton, vaalea olento\nvoimakkaille käsivarsilleen ja kantaa hänet parilla askeleella yli\npuron. Se halu oli niin voimakas, että hän silmänräpäystäkään\narvelematta seisoi keskellä virtaa, missä vesi ei ulottunut yli hänen\nsaapasvarsiensakaan. Sitten hän tarttui hapuilevaan tyttöön hameiden\nkohdalta ja nosti hänet ylös pienestä vastustelemisesta välittämättä.\nHän kääntyi ympäri ja astui kaksi askelta, mutta silloinpa otti hänet\nhuono onni rekeensä. Kapteenin jalka lipesi limaiseen kiveen, ja hän\nolisi varmaankin pudottanut valkean kuormansa jokeen, ellei hän samalla\nolisi saanut kootuksi kaikkia voimiansa ja heittänyt kannettavaansa\nmenemään, niin että se kimakasti kirkaisten putosi toiselle rannalle\neikä kastellut muuta kuin vähän oikean jalkansa sukkaa. Mutta kapteeni\nitse horjahti polvilleen veteen ja kömpi likomärkänä maalle koko\nseurueen hillittömästi nauraessa rantapensaikosta.\n\nMutta kapteenin hyvä tuuli pääsi heti paikalla voitolle. Hän kysyi\ntäyttä kurkkua nauraen, oliko neiti Louise satuttanut itseään. Tämä\nvakuutti korviaan myöten punastuen, ettei hän suinkaan ollut satuttanut\nitseään, jos vain ei kapteeni ollut. Kapteeni nauroi ja kielsi, vaikka\nnenäliinallaan tukki verta, joka juoksi kädestä pienestä haavasta.\n\nTämä pieni seikkailu vain virkisti mieliä, ja varsinkin kapteeni oli\ntekoonsa tyytyväinen. Jos hän olisi heittänyt tytön jokeen, niin\nsilloin olisi nauru kaikunut toisella tavalla hänen korvissaan. Ainoa,\njoka ei oikein sydämestään ottanut osaa iloisuuteen, oli insinööri. Hän\nei saanut naurua oikein luonnollisesti helähtämään, vaikka hän nauroi\nniin, että kasvot olivat kureissa. Häntä harmitti, ettei hän itse ollut\ntehnyt näin, kun oli seisonut ihan likellä neiti Louisea, mutta hän ei\nvoinut voittaa ujouttaan -- olisihan ollutkin aivan liian uskaliasta\nottaa häntä polvista kiinni, eikä hän olisi sitä ikipäivinä uskaltanut.\n\nPuolen tunnin kuluttua oli pieni seurue jo pitkän matkaa kosken\nalapuolella, veneet liukuivat hitaasti rasvatyventä joen pintaa myöten,\njosta sumu jo alkoi kohota kylmään ilmaan. Metsän takaa kohosi\ntäysikuu, suurena ja kiiltävänä, niin että näytti siltä kuin olisi\nollut tulossa oikein runollinen ilta. Neiti Louise kyyristyi huivien\nsisään käärittynä toisen veneen kokkaan ja riemuitsi hiljaisuudessa\nsiitä, mitä tänään oli tapahtunut. Mutta insinööri, joka souti hänen\nveneessään, kutsui Lehtimaan sijaansa, alkoi jutella kääryn kanssa ja\nlauloi lopuksi jotenkin kauniilla äänellään. Kapteeni soitteli torveaan\ntoisesta veneestä niin että rinteet kaikuivat, ja rouva von Blume\nsanoi, että tarvittaisiin vain ilotulia, niin venetsialainen juhla\nolisi valmis.\n\nKun huviretkeilijät nousivat maihin Kotkaisten lähellä, osoitti\nlämpömittari enää vain kolme pykälää lämmintä, ja usvaa oli joella jo\nniin paljon, että katsottiin ajan olevan käsissä lopettaa venematka.\nOli jo ollut vaikea osata rantaan ja veneet vedettiin maalle. Ennen\nkuin he ehtivät pihaan, voivat he pieneltä kukkulalta nähdä yli koko\nusvameren, jonka kuu teki melkein lumen valkeaksi mustien, petäjäpuita\nkasvavien harjujen välissä.\n\nKulkiessaan ruispellon läpi taittoivat kapteeni ja varatuomari muutamia\nvihantia tähkiä; mehua niistä vielä kihosi, mutta aavoilla lakeuksilla\nnojautuivat tähkät toisiinsa ikään kuin hakeakseen toisistaan turvaa\nuhkaavalta yökylmältä. Ruisrääkkä narahteli milloin rukiin sisässä,\nmilloin aivan lähellä heitä ja vaikeni, kun kuuli lähenevät askeleet.\nMutta joelta ja suomailta nouseva sumu sakeni sakenemistaan,\naavemaisena ja kamalana valoisessa kuutamossa, ja sulki Kotkaisten\nsuuret viljavainiot yhä lujemmin syliinsä. Ei pieninkään tuulenpuuskaus\nsitä liikauttanut. Äänettömänä se valui alas laaksoihin ja täytti maat,\nniin että vihdoin ainoastaan myllymäki ja myllärin punainen pirtti\npisti esiin kuin saari suuresta merestä. Vähän matkan päässä oli toinen\nsuuri saari: -- Kotkaisten kartano puutarhoineen ja huoneryhmineen,\nmustana ja synkkänä, valkoisen liikkumattoman keskessä. Huoneiden\nkattojen yli kohosi suuren makasiinin katolta pitkä tanko ja sen\nnenässä liikkumaton tuuliviiri uhkaavasti osoittaen suoraan pohjoiseen\npäin. Etäämpänä hukkuivat maat yhä syvemmälle, ja ainoastaan korkeat\nkaivonvintit seisoivat siellä täällä torppien kohdalla kuin\nhuutomerkit. Neljänneksen päässä tuolla katseli suuri kylä korkealta\nmäeltään usvaista merta, jonka haamumaiset laineet vasta kaukaisten\nharjujen rinteillä laskeutuivat levolle.\n\nRouva von Blume pyysi molempia vieraitaan tyytymään yksinkertaiseen\nillalliseen heidän puolellaan, sillä sotaneuvos oli mennyt jo levolle.\nNeiti Anne Charlotte otti heidät vastaan, ja pian kaikuivat korkeat\nhuoneet nuorison naurusta. Kotkaisten yksinkertainen hyvinvointi, johon\nkuului puhtaan palttinan ja kukkasten tuoksua, vaikutti miellyttävästi\nkapteeniin. Hän olisi maksanut nyt mitä tahansa saadakseen\nHerrasaareenkin tämän tuoreen ja puhtaan ilmapiirin, jossa ei olisi\nmyskin tuoksua eikä vanhoja muistoja mutta joka oli viileä kuin immen\nmieli ja yhtä viaton ja loukkaamaton.\n\nVanhat eivät kyenneet iloitsemaan hallaa ajatellessaan, mutta nuoriso\nmelusi niin kuin ennenkin lukien päivän saaliin pariksi sadaksi\nvihreänmustaksi kravuksi, joista suurin osa heti paikalla pantiin\nkiehuvaan kattilaan illallisherkuksi valmistumaan.\n\nIllallisen jälkeen istuttiin kynttilöitä sytyttämättä suureen saliin,\njonne kuu paistoi korkeiden ikkunoiden lävitse. Varatuomari tarkasteli\nvähän väliä lämpömittaria kamarinsa ikkunassa ja ilmoitti joka kerta,\nettä elohopea laskeutui hitaasti mutta varmasti. Mutta neiti Louise,\ninsinööri ja lapset olivat näkevinään usvapukuisia keijukaisia\nkuutamossa. Heistä oli ilta nyt tavallista kauniimpi, ja lopuksi\nsoitteli neiti Louise koskenlaskijan lauluja vanhalla klaveerilla,\nsamalla kun haaveksiva kuutamo tulvi sisään harsouutimien välitse.\nKapteeni Thoreld ei voinut tuntea itseään oikein surulliseksi, vaikka\nvaara olikin uhkaamassa ulkona. Hän vaipui kuutamohaaveisiinsa hänkin\nja hyräili hiljaa neiti Louisen soittamaa säveltä. Vanhan klaveerin\narka, pehmoinen ääni oli kuin omansa säestämään kapteenin uinailevaa\nmielialaa. Oikeastaan ei hän ollut soitannollinen eikä voinut kärsiä\ntuota suurta taidetta, kun se esiintyi vaativaisena, rahanahneena ja\nkunnianhimoisena suurissa konserteissa. Hopeankirkkaat sävelet kaikkein\nkauneimman laulajattaren kurkusta saivat hänet kiikarilla tarkastamaan\nainoastaan laulajattaren ulkomuotoa. Laulua hän tuskin nimeksikään\nkuunteli. Se oli petosta kaikki, kurjaa turhamaisuutta ja temppuilua\ntusinayleisön valloittamista varten. Nauttia siitä hän ei koskaan\nvoinut jo siksi, että häntä häiritsivät kaljut päät, naisten letit,\nhatut ja tervehdykset.\n\nTäällä oli hänen konserttisalinsa ja täällä olemista hän rakasti. Näin\nhän tahtoi istua nurkkaan siirretyssä keinutuolissaan, yksin,\nvaatimattomasti ja antautuen kuutamon alakuloisuuteen. Nuoren tytön\ntuli soittaa, yksinkertaisesti, puhtaasti ja tunteellisesti. Kun hän\nnyt kerran rakasti paimenidyllejään! Hän unohti velvollisuutensa\nedustaa itseään ja vaipui häiritsemättä omaan itseensä. Tuo toimelias,\nkylmäjärkinen liikemies heittihe niin täydellisesti haaveisiinsa, ettei\nmuistanut edes insinöörin läsnäoloa. Varatuomari istui äänetönnä ja\ntupakoi, ja rouva von Blume oli mennyt katsomaan nuorinta lastaan, joka\noli herännyt lastenkamarissa.\n\nVasta kun puoliyö läheni, keskeytti kapteeni konsertin kiittäen neiti\nLouisea ja insinööriä, joka oli laulanut muutamia lauluja. Muuten ei\nsiitä olisi loppua tullutkaan.\n\nKapteenin hevonen oli tullut puoli tuntia sitten, ilmoitettiin, ja\nvaratuomari kehotti Thoreldiä puhalluttamaan sitä ennen kuin lähtisi\najamaan kolmen peninkulman taivalta kotiinsa. Mutta kapteeni luotti\njuoksijansa kestävyyteen, nousi keveihin pukkikieseihinsä ja katosi\nkylmään usvaan, jonka yli loisti kirkas kuu. Kun hän ei rasittaisi\nhevostaan, vaan antaisi sen kulkea hiljalleen, niin hän joutuisi\nparahiksi auringonnousulle kotiinsa ja olisi ensinnä näkemässä, mitä\nvahinkoja halla oli tehnyt.\n\nInsinööri vietiin ylös vierashuoneeseen ja hän heitti hyvästinsä\nkiittäen päivän vietosta, joka oli ollut hauskimpia hänen elämässään.\nVaratuomari katsoi vielä kerran lämpömittaria ja laskeutui levolle.\nPäivän koittaessa tahtoisi hän taas olla ylhäällä nähdäkseen, olivatko\nhänen pahat aavistuksensa toteutuneet vai vieläkö ratkaisu oli muutamia\npäiviä lykkäytynyt.\n\nKapteeni Thoreld oli sytyttänyt sikarinsa ja ajoi keskellä yötä\nmaantietä pitkin mukavilla rattaillaan. Harjuilla hajahteli vielä\nlämpimän kesäsydämen tuoksua, joka oli säilynyt petäjänummen sisässä,\nmutta laaksoissa lepäsi usva kaikkialla raakana ja valkoisena. Kapteeni\nkietoi takkinsa kiinteämmin ympärilleen, kun sinne laskeuduttiin, ja\nkysyi vähän väliä kuskiltaan:\n\n-- Joko on maa kuurassa?\n\n-- Ei, vastasi tämä -- ei ole vielä.\n\nMutta kun alkoi tulla auringonnousun aika eikä enää ollut kuin puoli\npeninkulmaa Herrasaareen, putosi tie yhtäkkiä harjulta alas suureen\nlaaksoon, jossa joki luikerteli niittyjen ja soitten keskellä. Kun he\nolivat ajaneet puolen peninkulman verran korkeaa harjannetta pitkin,\ntuntui vaihdos vieläkin suuremmalta.\n\n-- Nyt varmaankin kylmää, sanoi kuski, vaikkei kapteeni ollut kysynyt\nhäneltä mitään.\n\nKun he tulivat sillalle, joka vei joen yli, oli oikealla puolen oleva\nniitty lumivalkeana kuurasta. Kapteeni nousi alas rattailta, veti\nhansikkaat käsistään, tunnusteli nurmikkoa tiepuolessa vakuuttuakseen\nsiitä, etteivät hänen silmänsä ehkä olleet häntä pettäneet, ja sai\nkouransa täyteen kangistuneita, jäähileinä heliseviä heinänkorsia.\n\n-- Nyt on katovuosi valmis, sanoi kuski, kun kapteeni taas oli noussut\nrattailleen.\n\n-- Vaan eihän tuo toki kaikkialla liene hallakaan, virkkoi kapteeni ja\nnäki samassa, että sillankaide oli aivan valkea. Usvan keskeltä tuli\naurinko hiljalleen näkyviin vaaleana niin kuin olisi sekin ollut\nhallanpanema ja valmistautui täydentämään hävityksen työtä kuumilla\nmätäkuunsäteillään. Kun he ajoivat mäkeä ylös toisella puolen laakson,\nnäkivät he auringon jo alkaneen taistelunsa usvain kanssa, apunaan\npienoinen aamutuulen henkäys, joka lakaisi yhä syvempiä aukkoja\nvalkoiseen villaan. Tuolla paljasti se pellon tilkareen, täällä niittyä\npalasen, ja peiton alla oli maa kimmeltävässä kuurassa.\n\nLähellä taloa he ajoivat torpan ohitse. Pihan veräjällä seisoi torppari\navopäin ja paitahihasillaan, kädessä kimppu rukiin korsia, jotka hän\noli juuri tuonut pelloltaan maantien vierestä. Kapteeni seisautti\nhevosensa.\n\n-- No, kuinkas on? kysyi hän hiukan vapisevalla äänellä.\n\n-- On niin kuin on. Hyvää huomenta, herra kapteeni! On niin kuin on.\n\n-- Halla pannut?\n\n-- Pannut on! vastasi mies lyhyesti ja ojensi kapteenille rukiin\nkorret. Heikosti koskettamalla hän katkaisi jäätyneet tähkät.\n\n-- Jumala meitä auttakoon, herra kapteeni, itsestämme emme enää mitään\nmahda!\n\nPäivänpaisteessa seisoi talonpoika tukka epäjärjestyksessä ja kasvot\nvielä unesta jäykkinä ja näytti niin murtuneelta, että kapteeni vasta\nnyt oikein käsitti onnettomuuden suuruuden.\n\n-- Rohkeutta vain! sanoi hän. Eihän vielä liene kaikkea pannut!\n\n-- Ei vielä, mutta ensi yönä vie viimeiset.\n\nKapteeni ajoi edelleen ruisvainioidensa läpi, jotka vielä näyttivät\nolevan ennallaan, ja ohi perunamaan, joka ei vielä ollut muuttunut,\nkauniiseen kotiinsa koettaen unen helmassa unohtaa kaikki ne raskaat\najatukset, jotka valtasivat sekä hänet että hänen maansa tänä ihanan\nkauniina halla-aamuna keskipaikoilla elokuuta.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\n\nKun aamun kuningatar kultavaunuissaan huimaavaa vauhtia ajoi\nkoillisesta lounaaseen, Pohjois-Karjalasta ja Pohjanmaalta yli Maaselän\nsatapeninkulmaisen harjun, yli tuhansien järvien ja hopealle hohtavien\njokien, yli autioiden erämaiden ja viljeltyjen laaksojen alas aina\nPohjanmeren ja Suomenlahden aavoille sinertäville ulapoille, näki hän\nmaan merkillisesti muuttuneena ja kummallisen levottomuuden tuossa\nrauhallisessa, tyynessä kansassa, joka oli murtanut pienen pieniä\nvaaleanviheriäisiä pilkkuja maan suureen mustanvihreään kaarnavyöhön.\n\nAamulla aikaisin oli väki jo liikkeellä, hovinherrat, tilanomistajat,\ntorpparit -- kaikki ne, jotka maata viljelivät. Tuolla kaukana\nkoillisessa, missä vuoret olivat korkeita ja kirkot peninkulmien päässä\ntoisistaan, tuleentuivat kaskimaiden ohrat ja rukiit jyrkillä\nrinteillä. Isokasvuinen, uljas talonpoika, joka eli riippumatonta\nelämäänsä Kalevalan aikaisten urosten tavalla ja tuskin oli nähnytkään\nnimismiestä taikka pappia, näki sirosti koristelluilta rappusiltaan\nhallaisen usvan alhaalla laaksossa ja tunsi itsensä turvalliseksi.\nHänellä oli vielä metsää vaaroillaan kaskesmaiksi, ja hänen ei\ntarvinnut laskeutua laaksoihin maata muokkaamaan ja suota murtamaan,\njoiden sadon halla kuitenkin olisi vievä. Täältä oli kuusin peninkulmin\nlähimpään kirkonkylään, ja jos hän ei sinne itse veisi kymmenyksiään,\neivät herratkaan tänne asti osuisi niitä vaatimaan. Täällä ei eletty\nriidassa naapurien kanssa, sillä niitä ei ollut, ja täällä oli\ntalonpoika itse karun maansa haltija. Alempana järvien rannalla ja\nviljellyillä seuduilla, minne tervaveneet liukuivat läpi kuohuvien\nkoskien tarvitsematta pitkiin aikoihin kertaakaan airoja kastella,\nsiellä seisoi uudisviljelijä pienen pirttinsä edustalla, joka samalla\nkertaa voi olla tupa, sauna ja talli, ja ruopi huolestuneena\nkorvallistaan. Halla oli taas tehnyt tekojaan, mutta se oli kuin olisi\nollut niin meneväkin, ja metsästys ja kalastus tulisivat kyllä\nkorvaamaan sen leivän, jonka pakkanen oli vienyt pienestä\npellontilkareesta.\n\nVasta lounaampana, missä talonpojat olivat rakentaneet kyliä ja missä\nkirkkojen huippuiset katot risteineen kohosivat korkeuteen, turhaan\nsitä tavoitellen -- vasta siellä alkoi näkyä peltoja ruohoisten järvien\nrannoilla ja vasta siellä alkoi maanviljelys todenteolla. Siellä\noli hallan sumua peninkulmanpituiset juovat hajotettavina ja\npoislakaistavina. Maanviljelijä katseli avaran tupansa ikkunasta\nepätoivoissaan laajoja viljelyksiään, joissa oli ollut hänen suuren\ntaloutensa turva tulevan talven ajaksi. Hänen takanaan seisoi hänen\nvaimonsa ja itki.\n\nAamun kuningatar heltyi sydämessään kaikesta tästä näkemästään surusta,\nkun hän hiljalleen vyörytteli villaista usvapeitettä seutujen päältä,\nja päätti parhaansa mukaan parantaa vilun ilkitöitä. Mutta niin kuin\nkaikilla ruhtinattarilla oli hänelläkin enemmän hyvää tahtoa kuin\nymmärrystä, miten olisi meneteltävä, ja hän rupesi loistamaan kaksi\nvertaa lämpimämmin ja helakammin, niin että paleltuneet oljet\nvalkesivat hänen hyväilystään ja perunanlehdet mustenivat ja vaipuivat\nsurkastuneina ja surullisina maata kohden. Viholaiset ulkohuoneiden\nseinämillä vaipuivat mustiin kasoihin, ja hienot, vaaleanvihreät\nkuolleenkourat purojen varsilla punehtuivat. Kaikki sienien rikkaus\nkoivikkolehdoissa suli näkymättömiin, ja sen sijaan, että elämä olisi\nalkanut uudelleen virrata, tuli kaikki kahta vertaa surkeammaksi, kahta\nvertaa kamalamman karvaiseksi.\n\nMutta aamun kuningatar oli niin paljon yläpuolella tätä kaikkea, että\nhän luuli tekevänsä pelkkää hyvää, ja isot alat poltteli hän vain tällä\ntavalla, vakuuttuneena siitä, että vuodatti maahan taivaan siunausta.\n\nHänen loistava hyväntekeväisyytensä levisi lopuksi maan\nvarakkaimpiin seutuihin, Pohjanmaan silmänkantamattomille lakeuksille,\nVarsinais-Suomen ja Uudenmaan vanhoille viljelysmaille, joilla halla ei\nkoskaan ollut käynyt jokapäiväisenä vieraana, missä uuttera väestö jo\nkauan sitten oli kuivattanut hallanarat suot ja missä ojitetuissa\nsaroissa huojui vihreä vilja. Mutta sielläkin lepäsi hallainen usva\nsynkkänä ja sakeana.\n\nTäällä tuli suru äänekkääksi ja alkoi haikeasti valittaa. Sähkösanomat\nhätäisine tietoineen lensivät nopeammin kuin kuningattaren omat vaunut\npääkaupunkiin Uudellamaalla, jossa ne suurilla kirjaimilla painettiin\nsanomalehtiin ja josta ne levisivät yli koko maan kyyneltyneiden\nsilmien luettaviksi.\n\nKeskellä Hämeen savimaita hän tapasi veräjän suulla takkutukkaisen\ntorpparin, joka murtunein mielin jätti herralleen kourallisen\nkohmettuneita tähkiä, jotka hellävaroenkin koskettaessa käteen\nkatkesivat. Hän näki melkein samassa toisenkin herran seisovan\nmiettiväisenä ruispellollaan ja suurennuslasilla tarkastelevan\njäätynyttä tähkää, ja hän hellitti niin lämpimästi hänen päälleen, että\nherra avasi takkinsa ja pää painuksissa palasi kotiinsa, jolloin\njäätynyt heinä karskahteli hänen jalkainsa alla ja riite ojassa ritisi,\nkun hän astui pehmeään mutaan sen paltteilla.\n\nKuningatar ei huomannutkaan niitä tuhansia, joilla ei ollut peltoja,\nnoita irtolaisia, jotka varustautuivat alkamaan neljäntoista tunnin\ntyöpäivää mutta joita hallayön seuraukset tulisivat kaikista kovimmin\nkohtaamaan ja jotka muutaman kuukauden kuluttua tulisivat työttöminä\najettaviksi maantielle kerjäämään sitä leipää, josta nyt puolet oli\npaleltunut.\n\nHän näki yli neljänkymmenen peninkulman pituisen kaistaleen, joka läpi\nEtelä-Suomen kulki itää kohti Venäjälle ja sen komeaan pääkaupunkiin,\nnäki hietasärkkiä laaksoissa ja kaivanteita kukkuloilla, näki\nrepaleisia työmiehiä lapioineen ja kiviporineen; maakuopistaan ja\nmäkituvistaan ne menivät rautatietyöhönsä raivaamaan tietä\ntulevaisuuden laitoksille, jotka rautavanteilla yhdistäisivät heidän\nhallaisen maansa Euroopan äärettömiin viljavainioihin. Tätä vannetta\nmyöten tulisivat tulevaisuuden rikkaudet valumaan heidän maahansa ja\nlieventämään heidän lapsiensa hätää, mutta itse tulisivat he\njoukoittain heitetyiksi isoihin yhteisiin hautoihin siellä täällä\nmäkirinteissä, ja juhlalliset papit lukisivat kiireen kaupalla heidän\nruumiilleen Herran siunauksen, niin kuin olivat kastelukunsakin\nlukeneet.\n\nViimeksi näki aamun kuningatar jotenkin suuren kaupungin Suomenlahden\nkallioisella rannalla, missä hänen säteensä huikesivat valkeihin\nkiviseiniin, joiden sisäpuolella viisaat herrat leveillä vuoteillaan\nnukkuivat vanhurskaan unta. Turhaan etsi hän levottomuutta\npyöreäkivisiltä kaduilta ja keksi vain joitakuita talonpoikia, jotka\nkohautellen ajoivat kauppatorille päin, ja sen surun, minkä hän heidän\nkasvoillaan näki, oli hän nähnyt kaikkien valveilla olevien kasvoilla\ntässä avarassa, kauniissa maassa, jonka myöhästynyttä vihreyttä nyt\npeitti vaarallinen, petollinen aamukuura.\n\nVasta päivemmällä nousivat huolettomat ihmiset vuoteeltaan,\ntietämättöminä yön tekemistä tuhoista, iloitsivat häikäisevästä\npäivänpaisteesta ja tarttuivat askareihinsa hienoilla valkoisilla\nsormillaan, jotka eivät koskaan olleet auraan taikka lapioon ryhtyneet.\n\nVähitellen heräsi koko Suomi harjusta harjuun, rannasta rantaan,\nheräsivät kaupungit ja kylät; sekä hävitetyt pellot että säilyneet\nvainiot heräsivät ymmärtämään, että kato ja kova aika oli ovelle\nkolkuttanut.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\n\nYltäkyllin oli joutilasta leikkuuväkeä sinä syksynä Suomessa, sillä\nmonessakaan paikassa ei maksanut vaivaa korjata puoltakaan satoa\nkuivuneilta vaaleilta vainioilta, joiden vilja ei kelvannut edes karjan\nrehuksi. Hallaisimmilta seuduilta Pohjanmaalla ja Pohjois-Hämeessä\nkulki virtanaan työnhakijoita eteläänpäin. Kaikki irtain väestö keräsi\nkokoon vähät tavaransa ja lähti pitkissä jonoissa, miehet, vaimot ja\nlapset, hakemaan työtä rautatien rakennuspaikalta. Etäämpää kangasteli\nse heidän silmissään pohjattomana ansion lähteenä ja pelastuksena\nnälästä ja pakkasesta.\n\nRautatien rakennushallitus otti työmiehiä sadoittain, tuhansittain.\nMutta rautatien rakennus ei ole mikään hyväntekeväisyyslaitos, ei ollut\nvalmistauduttu sellaiseen väentulvaan, oltiin säästäväisiä periaatteen\nvuoksi, ja niin alettiin keinotella työnpuutteen perustuksella. Palkat\nalenivat puolta alemmiksi entistään, oli joutilasta väkeä yli tarpeen\nja lisää tuli. Rautatien rakennushallituksessa oli teknillisesti\nsivistyneitä miehiä, jotka eivät olleet tutkineet valtiotaloutta ja\nyhteiskunnallisia kysymyksiä. Heillä oli vain yksi päämaali: rakentaa\nrata niin vähillä varoilla kuin mahdollista. Ja monet johtavista\nmiehistä eivät voineet kieltää, etteivät he tunteneet itseään\niloisiksi, kun -- kiitos olkoon nälänhädän -- alhaisten työpalkkain\ntakia koko rakennuskulunkiarvio näytti voivan laskea ainakin\nmuutamalla miljoonalla markalla. Tuotahan voi sanoa taloudelliseksi\nvaltiovarain hoidoksi, joka aina tulisi olemaan esimerkkinä Suomen\nrautatierakennusten historiassa.\n\nHallitus kirjoitti pitkiä virkakirjeitä rautatien rakennushallitukselle\nkehottaen tätä, jos suinkin mahdollista, hankkimaan työtä kaikille\ntarvitseville, mutta vastaukseksi se sai hyvin perusteltuja selityksiä,\nettä rautatien rakennushallitus ei tarvitse enempää työmiehiä vaan on\npäinvastoin pakotettu erottamaan suuren osan entisistäkin, koska\nroutiintunut maa tekee maatyöt mahdottomiksi.\n\nSiinä olivat lupaavat toiveet talven varalle, ja niistä saivat työn\nhakuun lähteneet tietää vasta rakennuskonttorissa, sitten kun olivat jo\njättäneet kotinsa ja tuttavansa puolen sadan peninkulman päähän\nselkänsä taakse.\n\nJa nämä tuttavat saivat vuorostaan kirkossa kuulla varoituksia, ettei\npitäisi hakea työtä rautatieltä, vaikkeivät he olleet aikoneetkaan\nhylätä kotojaan, jossa tarkkuudellaan ja pettua leipään lisäten\ntoivoivat pääsevänsä poikki pitkän talvisen taipaleen.\n\nViisaat herrat malttoivat mielensä -- maata oli ennenkin kato\nkohdannut, ja vahingoittumatta oli kansa tämän maanvaivan kestänyt.\nHeidän hyvää tahtoaan ei kukaan epäillyt ja heidän virkansa oli heille\njumala antanut parhaan kyvyn mukaan hoidettavaksi.\n\nJa lopuksi he turvautuivat kaikkivaltiaaseen. Moni\nkenraalinunivormuinen kumartui rukoukseen kirkonpenkissä, niin että\nrintahelyt helähtivät penkkiä vasten ja olkapoletit niitä koskettivat.\nSillä lailla osoittivat he takana olevalle rahvaalle, että hallituskin\ntaipui jumalan rangaistuksen alle yhteiseen synnintuntoon onnettoman\nkansan kanssa.\n\nSuomen sanomalehdistö nukkui vielä siivona lapsena kapalossaan,\nsensuuri kantoi sitä käsillään ja sitä luki vain vähäinen osa\nsivistyneitä ja rikkaita, jotka mielisuosiolla vastaanottivat sen\ntasapuolisia ehdotuksia nälänhädän häätämiseksi ja todellakin uhrasivat\nylellisyydestään, kun heidän lehtensä kehotti heitä panemaan toimeen\nrahankeräyksiä ja hyväntekeväisyysiltamia. Sanomalehdet pitivät\nkunnianaan olla maltillisia ja kirjoittivat salatun ivallisesti, niin\nettä ainoastaan harvat ymmärsivät -- ja se kaikki oli perintöä Nikolain\nsotilaskomennosta kaikilla aloilla.\n\nPääkaupungissa ei vielä hädästä suuresti tietty, kun poliisijärjestys\nankarasti kielsi kerjäämisen kaduilla, mutta sielläkin osasivat\nrepaleiset vaimot ja lapset tunkea koukeroisia takateitä kyökkeihin\nkivikartanojen toisissa ja kolmansissa kerroksissa, ja harvoin\ntapahtui, että heidät sieltä ajettiin pois ilman almua.\n\nMutta maaseuduilla lähinnä rautatietä istui reippaita, työhön kykeneviä\nnuoria miehiä päivät päästään herrastalojen porstuan rappusilla\nodottaen pääsyä isännän puheille saadakseen työtä -- vaikkapa\nruokapalkoilla. Keittiöt olivat täynnä naisia ja lapsia, valmiina\ntekemään mitä tahansa leipäpalasen palkasta.\n\nKotkaisissa alkoivat neiti Anne Charlotte ja rouva von Blume\nsuurenmoisesti ruokkia kaikkein köyhimpiä. Leivottiin pettuleipää\ntynnyreittäin, keitettiin velliä muuripadoilla, ja varatuomari otti\nniin suuren joukon joutilaita miehiä talon työhön, että pehtori ei\nlopulta tiennyt, mihin heitä olisi voinut käyttää. Silloin antoi rouva\nvon Blume heidän mennä suureen puutarhaan, perata uusia perunamaita ja\nkaivaa vanhat kaalimaiksi, hernemaiksi, marjamaiksi, kukkamaiksi --\nkaikiksi, mitä huolellisen talonemännän mielikuvitus voi keksiä. Ennen\nkuin ensimmäinen syysroutakaan oli joutunut oli Kotkaisten suuri\npuutarha kylvettävässä kunnossa ikään kuin olisi ollut toukokuu eikä\nsyyskuu. Molemmat naiset johtivat itse tuota suurta vallankumousta\npuutarhassa ja seisoivat siellä kylminä syyspäivinä lempeästi\nkomennellen miehiä, jotka ulkonäöltään olivat kuin maantierosvoja,\nenimmäkseen iäkkäämpiä miehiä, joiden vaimot olivat perunamaalla tai\nloukkusivat lapsilaumojensa ympäröiminä liinoja avarassa pirtissä.\n\nHerrasaaren kapteeni ei ollut oikein huvitettu näin vähittäin\nauttamisesta. Hän otti työhönsä niin monta miestä kuin suinkin\ntarvitsi, maksoi heille hyvän palkan -- hyvinkin hyvän palkan -- mutta\nei jakanut hyvää ansiota pienempiin osiin. Hänen mielestään oli yhtä\nhyvä auttaa muutamia kunnon ihmisiä tekemään säästöjä talven varalle\nkuin kannattaa useampia raukkoja kainaloista ja sitten kuitenkin\npakosta heittää ne oman onnensa nojaan ennen kuin nälänhätä olisi\nohitse.\n\nHänellä ei todellakaan ollut oikeita ominaisuuksia työttömien\nauttamiseen. Hän kärsi siitä, kun näki heidän ryysyisinä paltoutuvan\nHerrasaaren siivotulle pihamaalle, ja hän ajoi heidät sieltä\narmotta pehtorin luo ja tuvan puolelle. Siellä he saivat, minkä\nvälttämättömimmin tarvitsivat, mutta siitä hän ei pitänyt, että he\nyhtämittaa häiritsivät hänen mukavuuttaan alituisesti muistuttamalla\nhäntä velvollisuuksista, joita hän ei kuitenkaan olisi kyennyt kaikkia\ntäyttämään.\n\nTotta kyllä -- itsekkyyttä se oli, mutta suurfilosofin itsekkyyttä.\nTapahtui, että kapteeni Thoreld tiluksillaan kävellessään kohtasi\nkerjäläisvaimon parin lapsensa kanssa. Hän ei koskaan mennyt ohi\nkysymättä äidiltä, mistä hän oli, ja kuuntelematta kertomusta\nköyhtymisen syystä, joka aina oli enemmän taikka vähemmän epäiltävä.\nAina neuvoi hän nälkäiset pehtorin luo syömään, ja saattoi tapahtua\nsekin, että hän pudotti heidän kouraansa kiiltävän kaksimarkkaisen.\n\nOmissa silmissään hän oli kova köyhille, ja kun hän puhui siitä muille,\nniin muut luulivat hänestä samaa. Ja kuitenkin oli hänen sormiensa\nlomitse pyörinyt markan rahoja ojennettuihin kouriin enemmän kuin mitä\nnaapurit koskaan saivat tietää. Mutta sitä paitsi ei ketään osoitettu\nHerrasaaresta pois ennen kuin olivat saaneet, mitä tarvitsivat:\nleipäpalan ja silakan, kenties vähän perunoitakin -- mutta tuo\nannettiin aina toisen kädellä eikä kapteenin itsensä. Sen tähden tuntui\nhänen hyväntekeväisyytensä vähän jäykältä ja kylmältä, hän tahtoi itse\npysyä loitommalla ja kammosi ympäröimästä itseään kiittelevillä\nkylläisillä.\n\nEipä ihme, jos kapteeni Thoreldin hyväntekeväisyys siis oli huonommassa\nhuudossa kuin niiden, jotka heltyneinä työttömien kurjuudesta koettivat\npuheilla ja töillä hätää lieventää, vaikka he todellisesti tekivät vain\npuolet siitä, mitä kapteenin järkevä järjestelmä sai aikaan. Hän tiesi\nitse sen vallan hyvin ja naurahti hiukan katkerasti ihmisparalle, joka\nasettaa säälin tunteen korkeammalle kuin todellisen avun. Mutta rouva\nvon Blume alkoi, hänen syksymmällä Kotkaisissa käydessään, vastustaa\nhäntä niin kiivaasti, että hän vältti keskustelua nälänhädästä, myönsi,\nettei hänellä ollut sääliä rinnassa -- ja lahjoitti kotimatkalla\nkymmenkunnan markkaa vastaan tuleville kerjäläisille.\n\nNeiti Louise, joka rakastettavana, itsekseen tuumiskellen ja\nlapsellisena käyskenteli tämän köyhyyden keskellä oikein käsittämättä\nmaan hädän syytä tai suuruutta, oli saanut erikoisen henkilön osalleen,\njota hän otti hoitaakseen seitsentoista vuotiaan tytön koko\nhellyydellä. Muuten vaivasivat hänen aivojaan kaikenlaiset ajatukset,\njotka ennen olivat olleet hänelle vieraita, mutta jotka nyt\nvastustamattomasti tunkivat esille. Hänestä tuntui todellakin vähän\nväärältä, että heillä itsellään oikeastaan oli niin hyvä olla, kun\nsadat ihmiset kuljeskelivat maantietä pitkin ja kuolivat nälkään.\n\nNiin no, -- se kai oli Jumalan rangaistus, joka oli maata kohdannut, ja\nsiihen täytyi kaikkien tyytyä. Hän puolestaan tyytyi siihen mainiosti,\nsamaten näytti hänestä, ettei vanhemmilla, ukkovaarilla, kapteeni\nThoreldilla, insinööri Halldénilla eikä muillakaan herroilla, jotka hän\ntunsi, ollut mitään hätää. Mutta kun kaikki vakuuttivat, että koko maa\nkärsii nälkää, niin tietysti he sitten kärsivät itsekin, vaikka ehkä\nhäpesivät sitä näyttää, sillä oikeastaanhan ei oikein sopinut, että\ntämmöiset herrasväet näkivät nälkää.\n\nKun hän nyt ainakin omasta puolestaan niin merkillisesti ja vasten\ntahtoaan oli pelastunut siitä maanvaivasta, jonka Jumala oli Suomen\nkansalle lähettänyt, niin teki hän tyttömäisissä aivoissaan aivan\noikean pienen päätelmänsä: hän oli tietystikin karttanut vihoittamasta\nJumalaa ja sen tähden päässyt vapaaksi rangaistuksesta, joka kohtasi\nkaikkia köyhiä. Tuo päätelmä oli hänestä niin jumalaton, että hän kätki\nsen sydämensä syvyyteen, mutta hän alkoi kuitenkin katsella asioita\ntutkivin silmin. Ja hän tuli siihen varmaan vakaumukseen, että\nherrasväet sittenkin olivat elämänsä ja sydämensä puhtauteen nähden\ntalonpoikia ylevämpiä, koska Jumala heidät näin rangaistuksista\nvapautti. Vai olisiko Jeesus ehkä kuollutkin ristinpuulla ainoastaan\nmuutamain harvain syntien edestä. Hänestä olivat kyllä hänen\najatuksensa sekä tyhmiä että sopimattomia, mutta minkäpä hän niille\ntaisi. Kerran hän puhui asiasta hyvin hämärästi Augustille, mutta\ntämä repäisi silmänsä suuriksi, varoitti häntä rupeamasta\nvapaa-ajattelijaksi ja nauroi muuten koko jutulle.\n\nVapaa-ajattelija! Se sana sisälsi kaikkein kauheinta mitä hän koskaan\noli voinut ajatella, ja hän pöyristyi omia ajatuksiaan, jotka olivat\nvieneet hänet näin kammottaville ja vaarallisille syrjäpoluille. Siitä\nlähtien kätki hän ne vielä syvemmälle, vaikka ne häntä sittenkin vielä\nsilloin tällöin kiusasivat -- piru se kai oikeastaan olikin, joka häntä\nkiusasi.\n\nKun hän näki äitinsä ja täti Anne Charlotten niin suurella\nihmisrakkaudella tekevän parhaansa hankkiakseen köyhille sekä työtä\nettä leipää, hän voi heltyä kyyneleihin nähdessään niin suurta\nanteeksiantavaa rakkautta, joka mistään huolimatta tahtoi olla\ntekemisissä sellaisten syntisten hylkyjen kanssa, jotka teoillaan niin\nsuuressa määrin olivat vetäneet Jumalan vihan yllensä. Ja kun hän kuuli\njonkun miehen vihoissaan syöksevän suustaan karkeita kirouksia tai\njonkun naisen äissään repivän lastaan tukasta saadakseen sen\nvaikenemaan, silloin kypsyi hänen mielipiteensä ihan varmaksi: --\nköyhät olivat kaikessa ansainneet Jumalan rangaistuksen. Oli vain yksi\nainoa poikkeus, ja se oli pohjalainen Lehtimaa.\n\nInsinööri Halldén oli syyskuun alussa lopettanut tutkimuksensa, ja\nsilloin oli Lehtimaa jäänyt työttömäksi, kun ei enää päässyt\nrautatiellekään, jonne jo oli alkanut tulvailla väkeä pohjoisesta päin.\nInsinööri oli kääntynyt varatuomarin puoleen ja saanut hänet ottamaan\nLehtimaan palvelukseensa. Mutta sitä paitsi hän oli neiti Louiselle\ntarkasti selittänyt miehen kurjan tilan ja todistanut, ettei tämä itse\nollut syypää siihen.\n\nMietiskelevän tytön mieleen oli erityisen syvästi vaikuttanut se, että\nainakin yksi ihminen oli syytön. Ja hän oli koettanut kaikin tavoin\nlähetä tuota yhtä ainoaa viatonta niiden tuhansien joukossa, jotka\nolivat kehnoudellaan aikaansaaneet tämän maanvaivan. Alussa se tapahtui\nsiten, että hän sunnuntaisin keittiössä tarjosi hänelle kahvikupin\nomasta kädestään, antoi hänelle yhden isänsä vanhoista nutuista --\nmuodin mukaisen, puoleksi kuluneen ja samettikauluksisen pitkän takin\n-- ja katsahti häneen missä he vain sattuivat vastatuksin. Lehtimaa\nosaltaan oli mielissään nuoren herrasneidin huomaavaisuudesta, ja kun\nsitä kesti viikkokausia, kun neiti aina katseli häntä miesjoukossa,\nsilloin alkoi pieniä itserakkaita ajatuksia itää tuon turhamielisen\nnuoren miehen sydämessä.\n\nKun syyskylvöt oli kylvetty ostosiemenellä, sai Lehtimaa työtä\npuutarhassa. Silloin tapahtui, että neiti Louise eräänä päivänä seisoi\nhänen lähellään aivan joutilaana. Lehtimaa oli varma siitä, että se on\nsiinä vain häntä katsellakseen, rohkaisi mielensä ja alkoi puhella ensi\nkerran ilman mitään erityistä syytä.\n\nLehtimaa kysäisi puheen aluksi, oliko tullut tietoja insinööri\nHalldénilta, ja neiti Louise punastui. Senhän ymmärsi Lehtimaa\nhyvinkin, että nuori tyttö punastuu, kun mies häntä puhuttelee, tarinoi\nedelleen ja sanoo odottavansa tärkeitä papereita, joita insinööri oli\nluvannut kirjoittaa kotipitäjän pastorilta, mutta joita ei vielä ollut\nkuulunut. Jos nyt neiti tahtoisi kirjoittaa ja kysyä insinööriltä, että\nmissähän ne viipyvät nuo paperit.\n\nNeiti Louise punastui yhä enemmän eikä virkkanut mitään.\n\nSilloin rohkaisi Lehtimaa mielensä, pisti lapionsa maahan ja alkoi\npuhua kapteeni Thoreldista. Neiti Louisen pitäisi pitää varansa, sillä\nrikas kapteeni eleli Herrasaaressa sellaista elämää, ettei nuorten\ntyttöjen tarvitsisi hänestä sen enempää välittää. Lehtimaa oli\nlivahtanut näihin puheisiin aivan itsestään, ilman valmistelua ja\nseuraten vain omia ajatuksiaan.\n\nEipä niin, että hän olisi ajatellut neitiä itselleen -- eihän toki --\nsellaisia hullutuksia ei hän ajatellut! -- Ei, mutta se oli kapteeni\nThoreld, joka oli auttanut Kalle Pihlin saamaan torpan ja Annan -- ja\nmistä syistä, se oli helppo ymmärtää, mutta siitä ei hän nyt vielä\ntahtonut puhua. Oikeastaan hän oli ottanut asian puheeksi insinöörinsä\nvuoksi, sillä insinööri Halldén oli kymmentä kertaa hauskempi ja\nkauniimpi mies kuin tuo kaljupää kapteeni.\n\nLehtimaa sanoi sanottavansa kylläkin selvästi, mutta neiti Louise\nnäytti siltä kuin ei olisi mitään ymmärtänyt. Eikä hän tainnut paljoa\nymmärtääkään. Se hänet kuitenkin saattoi hämilleen, että Lehtimaa tiesi\nhänen sisimmät ajatuksensa insinööristä. Ne hän luuli salanneensa niin\nhyvin, ettei kukaan muu niitä aavistanut kuin August, joka pisti\nnenänsä joka paikkaan.\n\nMutta insinöörille hän ei uskaltaisi kirjoittaa, ei ainakaan -- vielä!\nJos se tulisi ihan tarpeelliseksi, niin hän voisi kysyä lupaa äidiltä\nja sitten mahdollisesti tehdä sen. Mutta ei hän suinkaan ollut\nLehtimaalle vihainen -- päinvastoin. Oli kuin hän olisi karkeasta\npohjalaisesta työmiehestä saanut salaisimpien seikkojensa uskotun.\nHänen puhettaan kapteeni Thoreldista hän kuunteli hiljaisella\nhämmästyksellä -- mitä se häntä liikuttaa, mitä kapteeni tekee\nHerrasaaressaan? Eikä hän uskonut, että kapteeni eli sen kummemmin kuin\nisäkään, ehkä sentään hiukan hienommin ja hauskemmin.\n\nHän lähti Lehtimaan luota ystävällisesti päätään nyökäyttäen ja\nvakuutti, että Lehtimaa vain luottaisi sekä insinööriin että häneen, he\nkyllä auttavat, jos tiukka tulee.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\n\nLäänien kuvernöörit lähettivät senaattiin mitä synkimpiä vuodentulon\nkertomuksia, ja kun ne tulivat sanomalehtiin ja luettiin maaseudulla,\ntäytyi maanviljelijäin myöntää, että tila oli melkein epätoivoinen.\nAinoastaan varakkaimmilla talollisilla oli ollut siementä tulevan\nvuoden varalle, köyhemmät eivät uskaltaneet heittää ainoaa turvaansa\nmultaan, joka kenties tulisi pettämään heitä vastedes niin kuin oli\nnytkin pettänyt. Elon ostosta ei voinut olla puhettakaan, sillä hinnat\nolivat kohonneet kahta korkeammalle eikä moni pienviljelijä ollut\nsitten kevään nähnyt kuin jonkun harvan suuremman maaseudulle eksyneen\npaperirahan. Nälänhätä vei nekin takaisin niiden alkulähteeseen\nHelsinkiin. Siellä ne olivat varmassa tallessa pankkiholveihin\nkätkettyinä mynttäämättömien kultatankojen ja muiden arvotavarain\nvieressä. Ei koskaan ole pääoman omistajilla -- ja etupäässä\nhallituksella -- ollut parempia raha-asioita kuin silloin. Rahan korko\nnousi päivä päivältä, ja suuria kiinnityksiä tarjottiin vakuudeksi\npienimmistäkin lainoista. Suuret kauppahuoneet rantakaupungissa tekivät\nmainioita tekoja maan hädässä, toivat viljaa maahan, johon kunnat\nkesemmällä olivat hallitusta kehottaneet, ja myivät sen satumaisiin\nhintoihin samalla kun hallitus otti nämä keinottelijat suojelukseensa,\nlainasi heille rahaa korkeaa korkoa ja hyviä vakuuksia vastaan ja\nkartutti siten nälkäisen maan rahavaroja kaikella sillä huolenpidolla,\nmikä on hyvän esivallan velvollisuus.\n\nRautatien rakennushallitus rakensi peninkulmittain rautatietään\npolkuhinnasta, ja rahamiehet iloitsivat tästä yleisten varain hyvästä\nhoidosta, myönsivät kalliin ajan apua virkamiehille ja antoivat lainoja\nsuurviljelijöille tukkiakseen tyytymättömäin suut ja poistaakseen\nkaikki epäilykset niiltä, jotka vielä uskalsivat epäillä.\n\nVarhain tuiskutti talvi lumensa maamme monille kylvämättömille\npelloille tehden torpat ja talot autioiksi. Niiden asukkaat hakivat\nturvaansa nälkää ja kylmää vastaan toisaalta, kokoutuivat kyliin, ettei\ntarvitsisi edes kuolla yksinään, ja kaikkein köyhimmät lähtivät mieron\ntietä kiertämään. Rautatietyömiehiä erotettiin sadoittain, ja vähine\nsäästöineen asettuivat he taloihin ja mäkitupiin lähelle työpaikkaa.\nSe, jolla ei ollut perhettä, lähti jotenkin rauhallisesti talviselle\ntaipaleelle, mutta kaikki odottivat aikaista kevättä ja pikaista lumen\nlähtöä, sadetta ja päivänpaistetta, joka nopeasti sulattaisi roudan\nmaasta ja pehmittäisi penkereet lapion pystyviksi. Silloin alkaisivat\nhe työnsä taas, levittäisivät maita levälleen, unohtaisivat\nmenneisyyden ja olisivat vastedes paremmin varuillaan. Se hyvä puoli\noli aikaisella talvella kuitenkin, että kylmä ilma kuoletti tuhannet\nmiljoonat taudinsiemenet, joita väentungos rautatiellä oli synnyttänyt\nja jotka jo olivat alkaneet uhkaavasti tehdä turmioitaan. Mutta vielä\noli työmiehillä suomalaisen luonteen sitkeä vastustusvoima, vielä ei\nollut kulkutauti tunkenut majoihin ja maakuoppiin ja hyvään aikaan tuli\ntalvi levittämään terveellistä kylmyyttään, tuomaan vilua ja pakkasta,\nmutta kuitenkin läheisimmästä vaarasta pelastamaan.\n\nUramon torpan isäntä Kalle Pihl ajoi eräänä päivänä ajatuksiinsa\nvaipuneena havukuormaa metsästä pihaan. Sitten viime kesän oli hän\nmelkoisesti muuttunut, ja hän näytti mielestään aivan toiselta mieheltä\nkuin tuo entinen hevosmies, joka vaelteli halki Hämeen työansiota\netsien. Tuo pitkä, tummaverinen mies oli alkanut ajaa harvaa partaansa\nja näytti varsin komealta pienine viiksineen, joita hän kasvatti\nitselleen kapteeni Thoreldin tapaan. Hänen lyhyt lammasnahkaturkkinsa\noli uusi ja tukkansa kammattu, eikä kukaan olisi ensi näkemältä\ntuntenut häntä vanhaksi maankulkijaksi. Hän oli kuin talollinen\nkonsanaan. Hän näki edempänä kylän ylhäällä mäen päällä ja suon\nalempana, ja hän muisti ihmeellisen tarkkaan ajatuksensa juuri tässä\nsamassa mäessä, kun hän puoli vuotta sitten ensi kerran näki nämä\nseudut, joilla onni oli nyt hänellekin osansa antanut. Hän muisti\ntuumailunsa herroista ja Jumalan rangaistuksesta; ne tuntuivat hänestä\nnyt niin lapsellisilta kuin olisi hän tuumaillut niitä kymmenen vuotta\nsitten. Sittemmin hän oli tullut herroista aivan toista kokemaan, eikä\nhänellä ollut mitään syytä olla heille katkera.\n\nKaikki oli onnistunut Uramon asukkaille, aina siitä alkaen kun häät\nvietettiin ja he tänne muuttivat. Kalle Pihl ei juuri mielellään häitä\najatellut, ne oli pidetty tavallisilla menoilla, pappi oli kysynyt ja\nhän oli vastannut. Vihkiminen oli toimitettu eräänä sunnuntaina saarnan\njälkeen pitäjän tuvan sisäkamarissa muutamien vierasmiesten\nläsnäollessa. Kun sitten oli ajettu kotiin ja vietetty iloista iltaa,\nlähdettiin seuraavana aamuna Ruskon, parin lehmän, kahden lampaan ja\nkahden porsaan kanssa muuttamaan Uramoon, johon Kalle Pihl jo oli\nhuonekalut hankkinut ja jonne Anna nyt vei suuret myötäjäisensä --\nvaatteita ja talouskapineita enemmän kuin monella talontyttärellä.\nKomeassa, maalikantisessa kirstussa oli vielä kolme suurta seteliä\nvastaisten tarpeitten varalle.\n\nKaunis Anna oli nyt taitava emäntä, jolle täytyi antaa anteeksi hänen\npienet heikkoutensa.\n\nKosiminen oli käynyt kuin voidellen ja niin nopeasti, että Kalle Pihl\ntuskin tiesikään ennen kuin tyttö jo oli hänen sylissään ja tytön\nkanssa Uramon torppa sekä viisisataa markkaa. Tuon illan jälkeen,\njolloin he olivat toisensa keinulla tavanneet, ei Anna ollut hänelle\nrauhaa antanut, ja kuta kylmemmältä Kalle Pihl näytti, sitä\nkiihkeämmäksi tuli tyttö, kunnes toinen lopulta antautui. Olihan Anna\nniin kaunis ja -- Pohjanmaa niin kaukana!\n\nEi hän kuitenkaan ollut ajattelematta heittäytynyt tähän uhkarohkeaan\nyritykseen. Sekä järki että omatunto olivat häntä ankarasti\nahdistelleet, mutta kun kerran ensi askel oli näin nopeasti, melkein\nvastahakoisesti astuttu, liukui hän eteenpäin kuin kala rysään. Hän oli\nvaromattomasti mennyt nielusta sisään, ja nyt ei hän kuolemakseenkaan\nenää osannut ulos. Mutta hän tuli hyvästi -- hyvinkin hyvästi --\ntoimeen tässä rysässään -- eikä enää halunnutkaan siitä pois. Ja hän\nrauhoittui sitä enemmän kuta uhkaavammaksi maan hätä tuli. Tuosta\npapinkirjakepposesta hän kyllä suoriutuisi, sillä eihän kauppaa ollut\nkukaan ollut näkemässä, ja tässä köyhän väen tulvassa Pohjanmaalta päin\nolisi vaikea saada selville, kenenkä papinkirja oikeastaan oli. Sitä\npaitsi oli Lehtimaa moukka miehekseen ja typerä raukka, jota ei\nmiehisen miehen tarvitsisi pelätä, vaikka hän tulisikin uhkailemaan\nkäräjillä, sillä siinä sekasorrossa, joka nyt näkyi olevan tulossa,\nvoisi sukkela mies, jolla vielä on rahaa taskussa, kyllä keksiä keinoja\npelastuksekseen.\n\nEi, Lehtimaata ei Kalle Pihl enää pelännyt, vaikka hän koko syksyn\nolikin kierrellyt Uramon torppaa insinöörin kanssa, joka nyt onneksi\noli matkustanut tiehensä. Insinööriä oli hän sitä vastoin alati\nvärissyt ja odottanut, että se milloin tahansa astuisi pirttiin\nlautamiehen tai siltavoudin seurassa, mutta Lehtimaa -- se raukka -- ei\nnähtävästi ollut uskaltanut kertoa insinöörille kaikkea pelätessään\nomaa nahkaansa, ja nyt se oli jo aivan myöhäistä. Kuta enemmän aikaa\nkului, sitä varmemmaksi tunsi Kalle Pihl itsensä ja sitä selvemmiksi\nosasi hän miettiä puolustuskeinonsa ilmiantajaa vastaan.\n\nParhaiten piti hänen hyvää tuultaan vireillä onnistunut vuodentulo. Kun\nuseimmilta naapureilta oli paleltunut melkein kaikki ja kun suuret\nrikkaat talot saivat vain neljännen jyvän, pui Kalle Pihl kapan alalta\nkymmenen kappaa. Halla ei ollut hänen sarkojaan koskettanutkaan --\nperunoita lukuun ottamatta, jotka eivät kuitenkaan nekään olleet\nkokonaan paleltuneet. Hän ei tiennyt, mistä tämä tuli. Hän luki sen\nvasta peratun, väkevän peltonsa ansioksi, ja ehkä vaikutti siihen\nvirtakin, joka juoksi pellon alitse ja piti ilmaa liikkeessä, kenties\nmyöskin hyvät hengettäret ja hänen onnensa.\n\nMutta kapteeni Thoreldilla oli omat ajatuksensa asiasta, kun hän kuuli\npuhuttavan Kalle Pihlin menestyksestä. Paljoa ennen kuin kravustajat\nolivat lähteneet kotimatkalle, olivat he polttaneet tulta pellon\nnurkassa, ja siihen oli vielä puita lisätty, kun neiti Louisen tarvitsi\nkuivata sukkiaan. Saman tulen ääressä oli kapteeni lämmitellyt\nvaatteitaan ja huomannut, että savu oli leveänä huntuna laskeutunut\npellon päälle. He eivät sammuttaneet tulta pois lähtiessään, vaan\nkastelivat ainoastaan sammalen ympäriltä, jotenka savu yhä sakeni ja\nmuodostui lämmittäväksi peitteeksi. Tämän ajatuksensa hän kertoi\neräässä sanomalehdessä, siitä syntyi vilkasta keskustelua, ja se antoi\naihetta onnistuneisiin kokeisiinkin.\n\nMutta Kalle Pihl ei välittänyt siitä, mitenkä tuo oli tapahtunut, hänen\nitseluottamuksensa paisui yli rajojensa ja hänen uskonsa omaan onneensa\noli järkähtämätön.\n\nNyt, kun talvi tuli, ei hänellä ollut ainoastaan pelto kylvettynä,\nmutta myöskin viisi tynnöriä hyviä rukiita ja vähän ohria ja kauroja\neloaitan hinkalossa. Se oli suuri omaisuus näinä aikoina. Kalle Pihlin\nomantunnon moitteet kuoleutuivat, kun Jumala näin selvästi oli\nosoittanut hänelle suosiotaan, ja hän ajoi syksyn kuluessa kaksi kertaa\nkirkolle kauniin vaimonsa kanssa sekä näyttäytyäkseen että maksaakseen\nKorkeimmalle osan kiitollisuudenvelastaan.\n\nNäin tuumiessaan saapui hän torpalleen, kaatoi kuormansa pienen navetan\noven eteen ja valmistautui viemään Ruskoa talliin. Silloin ilmaantui\nhänen vaimonsa vähän levottoman näköisenä tuvan ovelle ja pyysi häntä\ntulemaan sisään, sillä siellä oli joku, joka tahtoi puhutella häntä.\nKalle Pihlin sydän alkoi vähän tykyttää, mutta hän rauhoittui heti,\nriisui hevosen, vei sen talliin ja meni vasta sitten pitkin, vakavin\naskelin pirttiin.\n\nSiellä istui Lehtimaa uhkaavan näköisenä pöydän päässä, ja näytti siltä\nkuin hän ei aikoisikaan niin pian mennä tiehensä. Hän hymähti isännälle\nja kysäisi kuulumisia.\n\n-- Mikäpä tässä lie hätänäkään, vastasi Kalle Pihl ylpeästi ja paiskasi\nlakkinsa pöytään.\n\nMutta Lehtimaa nyökäytti salaperäisesti päätään Kalle Pihlille, pyysi\nhäntä tulemaan lähemmä ja viittasi peukalollaan Annaa:\n\n-- Mitä tarkoitat? kysyi Kalle Pihl.\n\n-- Minä luulen että olisi parempi, jos puhelisimme kahden kesken, kun\nei ole akkain korvat kuulemassa.\n\n-- Sano sinä vain, mitä sinulla on sanomista! Minä en salaa mitään\nvaimoltani.\n\n-- Ohhoh! Ehkä on kuitenkin asioita, joita et aivan mielelläsi\npäästäisi hänen korviinsa.\n\nKalle Pihl katsahti synkästi vieraaseen. Sitten hän loi pikaisen\nsilmäyksen vaimoonsa ja sanoi arvokkaasti:\n\n-- Älä ole olevinasi, vaan puhu suusi puhtaaksi!\n\n-- No, koska itse sen tahdot, sanoi Lehtimaa ja alkoi kaivaa poveaan,\nniin voinhan sitten sanoa, että olen saanut papinkirjani.\n\nNäillä sanoilla, joihin Lehtimaa oli paljonkin rakentanut, ei ollut\nminkäänlaista vaikutusta.\n\n-- Mitä sinun papinkirjasi minua liikuttaa? tuli lyhyesti ja\nrauhallisesti Kalle Pihlin suusta.\n\n-- No, no -- eiköhän sentään vähän liikuta!\n\n-- Ei pikkuistakaan!\n\n-- Ajattele tarkkaan, mitä sanot...!\n\n-- Herkeä lörpöttelemästä joutavia, keskeytti Kalle Pihl ja istuutui.\n\nLehtimaata vähän hämmästytti toisen varmuus, mutta hymyillen vetosi hän\nkuitenkin Annaan ja kysyi:\n\n-- Saako vaimosi tietää koko salaisuutemme?\n\n-- Jos nyt et lakkaa juoruistasi, saat maistaa nyrkkiäni, sanoi Kalle\nPihl vihaisesti ja astui lähemmä Lehtimaata.\n\nSilloin tämä nousi ylös ja löi paperipakan pöytään, katsahti Annaan ja\nhuusi julki sen, mitä kuukausia oli sisässään kantanut:\n\n-- Tässä ovat paperit, joilla olet nainut tuon tuolla, kuuletko! Tässä\non oikeat todistukset, että hän on minun samoin kuin koko tämä\ntorppakin, kuuletko! Ja sinä, Anna -- kuule sinäkin minua, sillä\nsinulla on mies, joka humalaiselta viekoittamillaan papereilla on\nvienyt sinut vääryydellä vihille ja nyt ... ja nyt on koston päivä\ntullut ... koston päivä tullut... Kalle Pihl ... saapi ... saapi ...\nvastata ... vastata ... oikeuden ... oikeuden...\n\nTuvan ovi paukahti kiinni Lehtimaan takana, joka vähäsen vastusteltuaan\noli lentänyt päistikkaa pihalle. Hän nousi pystyyn kuin päissään, ei\nniin paljon vihoissaan kuin vakuuttuneena siitä, että hän nyt\nviimeinkin oli kaikki vastukset voittanut. Riemuiten katsahti hän\njälkeensä, kun lähti menemään kotiinsa varmana siitä, että Kalle Pihl\nennen aamun koittoa olisi lähtevä torpastaan pois, jos ei Anna jo sitä\nennen ole toimittanut häntä kruununmiesten käsiin. Hän käveli tietään\ntyytyväisenä niin kuin se, joka onnellisesti on kärsimyksensä loppuun\nkärsinyt.\n\nJo pikku poikana oli hän saanut kärsiä kaikenlaista ilkeyttä kylän\npojilta, jotka pilkkasivat häntä hänen lapsellisuutensa tähden. Hänellä\noli vielä täysikasvuisena sellaisia merkillisen lapsellisia ajatuksia\nja hommia, että häntä pidettiin melkein pehmeäjärkisenä, mutta kun hän\nmuuten oli sukkela käsittämään eikä koskaan osoittanut olevansa\nmielipuoli, niin hänelle vain naurettiin. Laiskain koulussa oppi hän\nautuuden opinkin niin yksinkertaisesti, että pääsi ripille ja\naikamiesten kirjoihin.\n\nLehtimaan hulluus oli oikeastaan siinä, että hänellä oli tavattoman\nvilkas ja rajaton mielikuvitus, jota ei mikään koulu eivätkä mitkään\nvanhemmat olleet koskaan hillinneet. Se vei hänet mitä kummallisimmille\nsyrjäpoluille ja pois tavallisesta talonpoikaishölkästä, se koristeli\nja kultaili hänelle jokapäiväiset tapahtumat, ja se petti häntä\nsydämettömästi ja niin paljon kuin häntä suinkin voi pettää, sillä\nhänellä oli aina uusi saippuakupla valmiina, kun entinen oli haljennut.\nSavossa tai Karjalassa, jossa kansa vielä runoilee ja rakastaa\nmielikuvituksen tuotteita, olisi hänestä ehkä tullut runoseppä, mutta\nPohjanmaalla, jossa ollaan käytännöllisempiä ja haaveksitaan vähemmin,\npidettiin häntä vähän hupakkona.\n\nKun Lehtimaa palasi Kotkaisiin, jossa hän koko pitkän syksyn oli ollut\nneiti Louisen suojeluksen alaisena, pisti hän pillit pussiinsa ja sanoi\nlähtevänsä talosta, vaikkei selvään ilmoittanutkaan minne aikoi. Hän\nvain hymyili salaperäisesti, puheli hämäriä sanoja vääristä papereista\nja virkkoi lopuksi, että kyllä ne saavat vielä nähdä ja kuulla, jahka\naika joutuu.\n\nNeiti Louise, joka vihdoinkin äidin luvalla oli kirjoittanut pari\nkankeaa kirjettä insinööri Halldénille Lehtimaan pyynnön johdosta, sai\nensiksi ystävällisen ja kiitollisen vastauksen, että pastori Lehtimaan\nkotipitäjässä vielä tarvitsee lisätietoja tuosta miehestä, ja kun neiti\nLouise oli ne antanut, saapui kauan odotettu papinkirja alkupuolella\nmarraskuuta. Mutta sama kirje, jossa tuo kallisarvoinen asiakirja oli,\nsisälsi myös muutamia rivejä neiti Louiselle, joka ne luettuaan vaipui\nkovin syviin mietteisiin. Insinööri kertoi lyhyesti ja ihan kuin\nsivumennen, että häntä aivan odottamatta oli kehotettu hakemaan parin\nkolmen vuoden matkarahaa Englantiin ja Amerikkaan ja että hän oli sen\nsaanutkin. Tuosta onnesta tuli hänen oikeastaan kiittää von Blumen\nherrasväkeä, sillä heidän kauttansahan hän oli tutustunut kapteeni\nThoreldiin, ja olihan koko matkaraha kapteeni Thoreldin hyvyyttä, joka\noli puheenjohtajana Suomen uudessa teollisuusyhdistyksessä. Lopuksi\nlausui hän jäähyväisensä ja terveisensä vanhemmille. Koko kirje oli\nniin merkillisen kylmä, oli kuin insinöörin katse olisi mennyt sivu\nsiitä, jolle hän kirjoitti, ja niin kuin kaikki hänen ajatuksensa jo\nolisivat harhailleet tuolla kaukaisessa kultamaassa Atlantin takana.\n\nNeiti Louise pani kirjeen pois, huokasi ja kätki tämän kirjeenvaihtonsa\nlaatikkonsa pohjimmaiseen pohjukkaan. Hänen katseensa tuli\nhajamieliseksi, hän nauroi harvoin, ja jos hänen joskus täytyi hymyillä\nmuiden tähden, oli siinä kokonainen maailma salaista surua. Rouva von\nBlume antoi asian mennä menoaan, ei häirinnyt tytärtään kysymyksillä,\nja niin laskeutui vähitellen unhon tomu menneen kesän haavekuville ja\nvei niiltä niiden kirkkauden.\n\nMutta Lehtimaa sai pahan kolauksen, kun ei hän vielä kolmen päivän\njälkeenkään kuullut mitään uramolaisista. Hän tuli levottomaksi ja teki\nasiaa kylään, mutta siellä ei kukaan tiennyt mistään mitään. Oli vain\nnähty Kalle Pihlin vaimoineen menevän maakauppiaan luo, jonka kanssa\nheillä kuului olleen pitkä keskustelu viljan hinnoista ja muista\nkaupoista. Kalle Pihl näkyi siis ottavan selkoa siitä, kannattaisiko jo\nmyydä liikeneviä elojaan.\n\nLehtimaa palasi hyvin alakuloisena Kotkaisiin. Hän ei voinut ollenkaan\nkäsittää sitä, että hänen paljastuksestaan ei olisi ollut sen suurempia\nseurauksia. Ja nyt alkoi viha maailman vääryydestä taas kuohua hänessä.\nKyllä hän kerran vielä näyttäisi Kalle Pihlille, kenenkä tavaraa Uramon\ntorppa ja kaunis Anna oikeastaan ovat!\n\nLehtimaan käynnin jälkeen Uramon torpassa kulki Kalle Pihl pää vielä\npystymmässä kuin ennen. Siinä nyt vasta nähtiin kateus ja\npahansuopaisuus oikeassa karvassaan. Eikä se suinkaan siihen\nlopettaisi, sen saisi Anna vielä nähdä. Sillä Lehtimaa kyllä keräisi\nmaankulkijoita ympärilleen heidän avullaan kostaakseen saamansa potkut.\n\nEi koskaan ollut Kalle Pihl oikeammin ennustanut. Lehtimaa oli aivan\nmuuttunut. Hän ei pysynyt enää päivääkään Kotkaisissa, vaan alkoi\nharhailla ympäri ja hakea kaikenlaisten työttömien laiskurien seuraa,\nniin että herrasväki jo alkoi joutua epätoivoon suosikkinsa tähden. Tuo\nkiittämätön ja kevytmielinen raukka, jota he koko syksyn olivat\nkainaloista kannattaneet, jätti yhtäkkiä työnsä, jota ei suinkaan ollut\nliiaksi tarjona, ja kuljeskeli kehnoimpain kerjäläisten kanssa laiskana\ntalosta taloon ansaitsematta leivän palastakaan.\n\nMutta Lehtimaa oli niin omiin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän\nollenkaan välittänyt siitä, mitä herrasväet ja muut hänestä\najattelivat. Hän haki kiihkoisin mielin jotain kotiseutunsa tuttavaa,\njoka tuntisi sekä hänet että Kalle Pihlin. Tuon todistajan avulla\nsäikäyttäisi hän muitta mutkitta Kalle Pihlin torpastaan ja välttäisi\nsiten oikeuden käyntiä, jossa on aina niin monet mutkat ja joka maksaa\nniin paljon rahaa. Muutenkin pelkäsi hän vaistomaisesti joutumista\nmitenkään sen kanssa tekemisiin.\n\nHän löysikin milloin jonkun rautatietyömiehen, milloin jonkun muun,\njoka oli nähnyt Kalle Pihlin hänen kotipitäjässään, mutta ei\nkenelläkään ollut halua antautua käräjänkäyntiin, sillä käräjät siitä\ntietysti tulisi. Eikä tuollaisella raukalla kuin Lehtimaalla olisi\nvaraa maksaa vieraita miehiään. Aivan epätietoista oli sitä paitsi,\nvoittaisiko hän mitään käräjänkäynnillä. Mahdollisesti pistäisivät ne\nhänet itsensäkin rautoihin papinkirjan kaupasta. Irtolaisten joukossa\noli miehiä, jotka olisivat todistajiksi kelvanneet, mutta heidän\npaperinsa olivat aina epäkunnossa, eivätkä he mitenkään olisi\nuskaltaneet astua korkean oikeuden eteen.\n\nLehtimaa kulki ympäri kuin levoton varjo ja puheli niin sekavasti, että\nihmiset todenteolla alkoivat pitää häntä mielipuolena.\n\nSilloin tuli hänelle sattumus yhtäkkiä avuksi, juuri kun epätoivo oli\nylimmillään. Eräänä päivänä tapasi hän maantiellä lähellä rautatien\nrakennusta repaleisen naisen ja kolme pientä lasta. Vaimo puhui\npohjanmaan murretta, ja paremman puutteessa lyöttäytyi Lehtimaa hänen\nseuraansa. Hetken kuluttua heräsi hänessä uusi, suuri ja varma toivo --\ntoivo, josta hän ei ennen ollut osannut uneksiakaan ja joka pani hänet\nvapisemaan Kalle Pihliä niin kuin metsän petoa mutta joka samalla\nvalaisi hänen omat tuumansa.\n\nKerjäläisvaimo oli Kalle Pihlin vaimo, joka oli lapsineen lähtenyt\netsimään kadonnutta miestään.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\n\nKalle Pihl valmistautui eräänä hämäränä talviaamuna lähtemään töilleen\nja Anna makasi vielä vuoteellaan, kun kuului askelia ulkoa ja joku\nastui porstuaan. Uramon torpassa pidettiin sisäovi lukossa epävakaisten\naikain ja maalatun arkun vuoksi. Kalle Pihl ei myöntänyt, että hän\nkoetti lukita pahaa omaatuntoaankin. Mutta sitä hän ei koskaan tulisi\nmyöntämään.\n\nKäsi tarttui oven ripaan ja Anna kohosi istualleen vuoteellaan.\n\n-- Kuka siellä?\n\nMiehen ääni kuului sanovan jotain, mutta sitä käskettiin vaikenemaan,\nja naisen ääni vastasi:\n\n-- Onpahan muuan, joka tahtoisi tavata Kalle Pihliä.\n\nMikä ihme tulikaan Uramon torpparille? Anna hypähti vuoteeltaan ja jäi\nkankein, unisin silmin tuijottamaan mieheensä, joka äänen kuullessaan\noli säpsähtänyt ja kääntänyt kasvonsa tuvan pimeimpään nurkkaan,\nvoimatta kuitenkaan salata kalpenemistaan.\n\n-- Mikä sinua vaivaa? kysyi Anna.\n\nSilloin kääntyi pohjalainen reippaasti vaimoonsa päin ja sanoi aivan\nkylmästi ja levollisesti:\n\n-- Ne ovat ehkä ryövärejä!\n\nAnna tarkasteli häntä uteliaasti. Lehtimaan käynnistä oli häneen jäänyt\nkipene epäluuloa ja hän oli pannut merkille, että hänen miehensä salasi\nhäneltä jotakin. Mutta kun hän nyt seisoi siinä voimakkaana ja\nhymyillen, luuli hän erehtyneensä äsken, tai ehkä se todellakin oli\nsäikähtynyt ryöväreitä.\n\n-- Akatko ryövärejä! sanoi Anna pilkallisesti.\n\n-- Onkos aikaa kysyä, kuka säikäyttää, kun sattuu säikähtämään.\n\n-- Onko Kalle Pihl kotona? kuului taas naisen ääni oven takaa.\n\n-- Mitä sinä sillä teet? kivahti Anna.\n\n-- Ne ovat kerjäläisiä, älä avaa! sanoi Kalle Pihl.\n\n-- Menkää hoviin, siellä annetaan ruokaa! Meillä ei ole mitään\nantamista! huusi Anna.\n\n-- Emme me tulekaan kerjäämään, jatkoi ääni.\n\n-- Mitäs te sitten tahdotte?\n\n-- Olisi tärkeitä asioita Kalle Pihlille ja hänen vaimolleen.\n\n-- Älä päästä heitä sisään! sähisi Kalle Pihl.\n\nAnna katsahti taas häneen ja häntä rupesi uudelleen epäilyttämään. Sitä\npaitsi tuli hän uteliaaksi.\n\n-- Kuka tietää, mitä niillä olisi asiaa...\n\n-- Tietäähän sen, mitä kerjäläisillä on asiaa.\n\n-- Sinä näyt yhä vain vielä pelkäävän ryövärejä, pilkkasi Anna -- tai\nmiksi et uskalla katsoa heitä silmiin?\n\n-- Pelkäävänkö? Se on valhe, mutta...\n\n-- Voisimmehan kerran mekin auttaa köyhiä, niin ehkä se olisi\nsiunaukseksi itsellemme.\n\nAnna puki hameensa ylleen ja näkyi aikovan mennä katsomaan, mitä nuo\naikaiset aamuvieraat tahtoivat. Kalle Pihl ei uskaltanut kauempaa\nvastustaa. Hän tekeytyi aivan välinpitämättömäksi ja alkoi puhaltaa\nliedestä tulta aamupiippuunsa.\n\nUlkona ei enää kolkutettu ja Kalle Pihl hengitti jo vapaammin, kun\nkurttuiset naisen kasvot ilmaantuivat matalaan tuvanikkunaan. Se\nvarjosti kädellä silmiään ja tirkisti hämärään tupaan. Kalle Pihliä\npuistatti niin kuin hän olisi nähnyt aaveen, mutta Anna läheni ikkunaa.\n\n-- Etkö voi jättää meitä rauhaan? huusi hän ulkona olevalle.\n\nTämä pudisti vain kieltävästi päätään ja tirkisteli yhä tupaan.\n\nSilloin välähti uusi aatos Kalle Pihlin päähän:\n\n-- Se on hullu!\n\nAnnaa pudistutti ja hän vetäytyi pois ikkunasta, mutta samassa hän\nmuisti miehen äänen.\n\n-- Missä on sinun miestoverisi, ja miksi sinä häntä piilottelet?\n\n-- Ei täällä ole miehiä, minä olen yksin ja tahdon puhutella emäntää.\nPäästäkää minut sisään!\n\n-- Se on hullu! sähisi taas Kalle Pihl.\n\nJo rupesi Annakin sitä uskomaan ja huusi ikkunan läpi uhkaavalla\näänellä, että he menisivät tiehensä.\n\n-- Vai ei minua siis päästetä sisään?\n\n-- Ei päästetä!\n\n-- Kuule sitten, Anna Mellilä -- sillä Pihl ei ole sinun nimesi! Vaan\nminun nimeni on Pihl! Näetkö tätä?\n\nNainen nosti repaleisen tytön ikkunan tasalle.\n\n-- Mene tiehesi! Sinä olet hullu!\n\n-- Tämä on Kalle Pihlin vanhin tyttö tämä, joka kulkee äitinsä kanssa\nkerjuulla. Ja tässä on hänen vanhin poikansa, ja tässä nuorin! --\nNainen nosti kaksi pientä ryysyistä lasta ikkunaan.\n\n-- Mene tiehesi -- sinä olet päästäsi vialla!\n\n-- Minä en ole päästäni vialla niin totta kuin olen Kalle Pihlin vaimo,\njonka hän jätti Pohjanmaalle lähtiessään itse eteläänpäin mennäkseen\nnaimisiin toisen kanssa, jolla ei ole häneen mitään oikeutta!\n\nAnna käännähti miehensä puoleen, joka seisoi ovella ja pui nyrkkiä\nhyökätäkseen ulos.\n\n-- Mitäs sinulla on tähän sanomista, Kalle?\n\nMutta samassa potkaisi Kalle Pihl oven auki, juoksi ulos, sai kiinni\nmiehen porstuassa, veti hänet esille ja näytti hänet Anna Mellilälle,\njoka oli kiiruhtanut jäljestä.\n\n-- Näetkö nyt, kuka se on, joka on pannut toimeen tämän kaiken? Täällä\non taas tämä Lehtimaa, jonka jo kerran ennen olen heittänyt pellolle!\nYmmärrätkö nyt, mikä se on miehiään? Nyt se on kuljettanut tänne tuon\nmaankiertäjän kotirauhaani rikkoakseen!\n\nLehtimaa koetti päästä irti, mutta Kalle Pihl puristi häntä niin\nkovasti, ettei mies saanut sanaa suustaan. Anna tuli ulos porstuasta ja\nvieras vaimokin juoksi hätään. Lapset seisoivat itkien hänen takanaan.\n\n-- Ettei tuo ilkiö häpeä haukkumasta omaa vaimoaan maankiertäjäksi!\nhuusi vieras vaimo itku kurkussa. -- Vaan niin totta kuin minä elän,\nsaa hän tästä oikeuden edessä vastata, ja siitä, että on pettänyt\nsinutkin, Anna Mellilä!\n\n-- Suus' kiinni! karjaisi Kalle Pihl raivoissaan. Lehtimaata nakeltiin\nkuin kinnasta ja turhaan koetti hän vedota silmäyksillään Annaan. Nyt\nse ainakin saisi nähdä, mitä hyvää Lehtimaa oli hänelle tehnyt, eikä\nhän enää ollenkaan pelännyt antautua puukkosille Kalle Pihlin kanssa,\njos niiksi tulisi. Hän hapuili tuppeaan, joka riippui selän alla\nvyössä, ja viimein saikin hän nopealla ruumiin tempauksella puukon\nkäsiinsä. Pohjalaisten tapoihin tottunut vaimo huomasi heti, mitä oli\ntekeillä.\n\n-- Herra Jeesus varjelkoon, se tappaa minun mieheni! kirkaisi hän ja\nhyökkäsi apuun. Samassa oli Annakin miehensä vieressä, ja vieraan\nvaimon avulla sai Kalle Pihl Lehtimaan ranteista kiinni.\n\n-- Ota puukko pois häneltä! komensi Kalle Pihl, ja samassa heiluttikin\nvieras vaimo Lehtimaan puukkoa riemuiten kädessään.\n\n-- Siinä nyt näet, millainen roisto se on! sanoi Kalle Pihl huohottaen.\n-- Mene heti noutamaan nimismiestä.\n\nAnna katseli epäilevästi ympärilleen. Ei hän osannut hevosta valjastaa\neikä hänellä ollut halua jättää miestään yksin noiden ihmisten kanssa.\nLehtimaa seurasi häntä silmillään. Nytpäs saataisiin viimeinkin nähdä!\nSe on jo kahden vaiheilla! Ja koko ajan kun hän koetti riuhtautua irti,\ntarkasteli hän jännittyneenä Anna Mellilän liikkeitä. Eihän se ollut\napuna puukkoa otettaessa, se oli siis Lehtimaan puolella.\n\n-- Pannaan tuo nuoriin, niin saat mennä itse nimismiestä noutamaan,\nehdotteli Anna.\n\nLehtimaa sai kuin pistoksen rintaansa. Se ei suinkaan voi olla hänen\ntarkoituksensa! Vai antaako se ehkä miehen paeta rauhassa ja sitten\npäästää hänet irti ja kiittää pelastajaansa?\n\n-- Sen se sietäisi, että vallesmanni saisi hänet kynsiinsä, sanoi Kalle\nPihl.\n\n-- Mikä pakko sinun oli tarttua puukkoon, kun ei ollut mitään hätää!\ntorui vieras vaimo.\n\n-- Joudu pian nimismiehen luo! kiihotti Anna yhäkin.\n\nVielä koetti Lehtimaa ylläpitää rohkeuttaan, vaikka kaikki näkyivät\nolevan häntä vastaan. Lieneehän kuitenkin vielä oikeutta maailmassa,\najatteli hän. Mutta kun Kalle Pihl oli saanut Lehtimaan puukon omaan\nhaltuunsa, päästi hän ranteet irti, sysäsi hänet luotaan ja sanoi\nylenkatseellisesti:\n\n-- Mene nyt tiehesi, äläkä toista kertaa tule! Tällä kertaa pääset\nvapaaksi vallesmannista, mutta jos näen sinusta vielä vilauksenkaan\nUramon torpassa, niin saat istua ruunun penkissä loput elämääsi. Mutta\npuukkosi, sen pidän minä.\n\nAnna nyökäytti hyväksyvästi päätään eikä vieras vaimo oikein tiennyt,\nmitä hän tekisi. Lehtimaa mietti hetken aikaa, mutta ei ymmärtänyt\nmitään. Tämän tähdenkö hän oli jättänyt työpaikkansa ja nähnyt nälkää?\nVielä kerran katsahti hän ympärilleen, mutta ei niillä kellään\nnäyttänyt olevan häntä sääli. Lapsetkin katselivat häntä kauhistunein\nitkusilmin.\n\n-- Eikö Anna usko vieläkään, että minä tahdon hänen parastaan? kysyi\nLehtimaa yhtäkkiä.\n\nKysymys sopi niin huonosti toisten ajatuksiin, että ne häntä vain\nkummissaan katselivat ja Anna sanoi ystävällisesti: -- Mene tiehesi\nmiesparka, kun kerran pääset!\n\nLehtimaa katsahti häneen niin surullisesti, että Annaa vähän alkoi\nsäälittää. Sitten meni hän mitään virkkamatta tiehensä jättäen vieraan\nvaimon vakuuttamaan Annaa asiasta. Mutta tuskin hän oli päässyt pois\nnäkyvistä, kun hänen vilkkaissa aivoissaan syntyi uusi tuuma, jonka\navulla hän ihan varmaan tulisi saamaan sekä torpan että Annan, sillä\ntottahan tämän silmät kerran kuitenkin avautuisivat.\n\nVaimo jäi lapsineen kartanolle, kun Kalle Pihl ja Anna menivät\nsanaakaan sanomatta pirttiin. Hän istuutui tuvan rappusille kylmään\naamupakkaseen, otti lapset syliinsä ja alkoi lämmitellä heitä. Puolen\ntunnin kuluttua tuli Kalle Pihl ulos, pukeutuneena lammasnahkaturkkiin\nja valmiina menemään metsään kirveineen.\n\n-- Mitä sinä vielä täällä teet? sanoi hän ja sysäsi vaimoa polvellaan.\n\n-- Odotan leipää lapsillesi ja vaimollesi.\n\n-- Mutta enhän minä tunne sinua.\n\n-- Älä hylkää omaa joukkoasi, se ei jää rankaisematta.\n\n-- Ei minulla ole muuta joukkoa kuin vaimoni tuolla sisällä.\n\n-- Etkös sinä ole Kalle Pihl?\n\n-- En ole, vaikka minua siksi kutsutaan.\n\n-- Kukas sinä sitten olet?\n\n-- Se ei sinua liikuta.\n\n-- Mutta minä tunnen sinut Kalle Pihliksi.\n\n-- Olet voinut jossain nähdä -- mistä minä sen tiedän.\n\n-- Etkö sitten tunne vaimoasi Johannaa ja omia lapsiasi?\n\n-- Enhän tunne, kun minulla on toinen vaimo, jolla ei ole lapsia.\n\n-- Älä paaduta itseäsi! rukoili vaimo ja katseli häntä kasvoihin.\n\n-- Korjaatko luusi ja paikalla!\n\n-- Älä ole noin sydämetön! Jumala sinut palkitsee, kun ajat paranevat!\nEn tahdo sinulle mitään pahaa, mutta koska sinulla on hyvät päivät,\nniin et saa antaa lastesi paleltua ja nääntyä nälkään.\n\n-- En kuule sinua. Mitä siinä pitkität puheitasi, laittaudu\ntaipaleelle!\n\nNaisen silmät säihkähtivät. Hän kohosi uhkaavana seisoalleen.\n\n-- Otatko meidät hyvällä hoitaaksesi, niin en puhu mitään?\n\n-- En ota, sanoi Kalle varmasti. -- Vähäinenkin myöntäminen olisi\nturmellut kaiken.\n\n-- Silloin katso eteesi, Kalle Pihl! -- Sinua en pelkää!\n\n-- Mutta minä näytän, että pelkäät! ja hän aikoi tunkeutua pirttiin.\n\nSamassa tuli Anna ulos kokonainen leipä ja kourallinen silakoita\nmukanaan. Hän ojensi ne vaimolle sanoen:\n\n-- Mene nyt vain! Näethän, ettei sinua täällä kuitenkaan uskota.\n\nVieras vaimo silmäili pilkallisesti leipää ja kaunista Annaa, nosti\nnuorimman lapsensa käsivarrelleen ja tarttui toista käteen, sylkäisi\nkolme kertaa kynnykselle ja syöksi suustaan sanat:\n\n-- Hyi! -- Hyi! -- Hyi! -- Kirottu olkoon hän ja hänen jalkavaimonsa!\nJa kirottu olkoon se leipä, jota he syövät! -- Hyi!\n\nJa hän meni samaa tietä kuin Lehtimaakin taakseen katsahtamatta.\n\nKalle Pihlillä ja Annalla ei ollut monta iloista sanaa toisilleen\nsanottavana, kun vieras oli mennyt. Mies nakkasi kirveen olalleen ja\naikoi jatkaa matkaansa metsään, kun vaimo heitti häneen terävän\nsilmäyksen ja kysyi:\n\n-- Etkö ole koskaan ennen nähnyt tuota vaimoa?\n\n-- Älä ole lapsellinen, Anna! Uskotko kerjäläisakkaa enemmän kuin\nminua?\n\n-- En uskokaan, mutta sillä oli semmoiset silmät ja se puhui niin\nvoimakkaasti, ettei olisi luullut valehtelijaksi.\n\n-- Vai aiot sinäkin pettää minut, juuri kun sinua eniten tarvitsen.\n\n-- Enhän minä petä sinua ... mutta ... miksi et voi sanoa minulle niin\nkuin asia on? huudahti hän.\n\n-- Olenhan minä sen jo sanonut.\n\n-- Niin -- niin! Mutta minkäs minä sille voin, että tulee niin\nkummallisia ajatuksia.\n\n-- Mitä sinä niistä sitten ajattelet! Ei kukaan voi näyttää toteen,\nettä minulla olisi ollut mitään hänen kanssaan tekemistä.\n\n-- Vaan jos vetävät sinut oikeuden eteen?\n\n-- Niin vetäkööt! Minuun eivät kateet saa kynsiään isketyksi.\n\nKalle Pihl nakkasi kirveen olalleen ja lähti menemään metsää kohden\nniin rauhallisin askelin, että Anna hänen jälkeensä katsellessaan\nrauhoittui, meni pirttiin ja lukitsi oven jälkeensä. Eihän sitä näinä\naikoina, kun maailma kihisi kerjäläisiä, uskaltanut pitää oveaan auki\npäivälläkään.\n\nPian oli tullut kylän tiedoksi, että Uramossa oli käynyt ryövärejä,\neikä Kalle Pihl suinkaan salannut, että ilkityön tekijä oli ollut\nLehtimaa. Kun huhu saapui Kotkaisiin, ei sitä alussa tahdottu uskoa;\ntuntui aivan mahdottomalta, että sellaista voisi tehdä mies, joka niin\nkauan oli saanut työtä ja ruokaa talosta ja joka oli osoittanut\nolevansa niin siivo ja hyväluontoinen. Mutta huhu tuli yhä varmemmaksi,\nKalle Pihl oli näyttänyt Lehtimaan oman puukon, jonka hän itse oli\nvääntänyt pahantekijän kädestä, ja niin täytyi kaikkien uskoa.\n\nNeiti Louise tuli kovin murheelliseksi siitä, että hänen suosikkinsa\nnäin pahasti oli palkinnut hänen ystävyytensä, -- nyt oli tuo yksi\nainoakin viaton tehnyt suuren rikoksen. Häntä puistatti, että hän niin\nmonta kertaa oli sellaisen miehen kanssa puhellut, mutta se kuitenkin\nvähän helpotti, ettei se ollut käynyt isän tai äidin tai hänen\nkimppuunsa. Varatuomari kummasteli sitä, ettei Kalle Pihl ollut\ntoimittanut pahantekijää nimismiehen käsiin, ja hänessä syntyi sen\njohdosta pieniä epäilyksiä, vaikka toisekseen saattoi hyvinkin\nymmärtää, että hätä voi tuollaiset maankulkijat pakottaa melkein mihin\ntahansa. Ainoa, joka kokonaan oli Lehtimaan puolella, oli rouva von\nBlume. Hän ei voinut uskoa Lehtimaasta näin pahaa, vaan pikemmin hän\nuskoi sitä Kalle Pihlistä. Eivätkä hänen vakuutustaan saaneet mitkään\nkertomukset järkytetyiksi, ne olivat pelkkää panettelua, tai siinä oli\njotain, jonka syytä eivät muut saaneet tietää.\n\nMutta Lehtimaata alettiin karttaa kaikkialla sekä rautatietyömiesten\nettä muiden rehellisten ihmisten seuroissa. Kaikki häntä epäilivät,\nhäntä katseltiin kieroon, hänelle sanottiin suoraan, mitä hänestä\najateltiin, ja hänen tuli vaikeaksi saada ruokaa henkensä pitimeksi.\nMutta hän ei tahtonut lähteä pois paikkakunnalta ennen kuin saisi\nasiansa selvitetyksi Uramolaisten kanssa, ja vaikkei kukaan enää\nuskonutkaan hänen puheitaan, toivoi hän yhäkin sitkeästi, että koston\nhetki olisi pian koittava ja että totuus kerran olisi maan perivä.\n\nKotkaisissa hän ei enää uskaltanut näyttäytyäkään, sitten kun häntä\nsiellä oli törkeästi solvaistu ja palvelusväki häntä ilkkuen pilkannut,\nniin että hänen mieltänsä kirveli. Kun rouva von Blume jälkeenpäin sai\nkuulla, että hän oli näyttäytynyt Kotkaisissa ja sieltä karkotettu,\nmoitti hän väkeään tästä kovuudesta ja käski tuomaan hänet luokseen,\njos hän kerran vielä ilmaantuisi taloon.\n\nMutta Lehtimaa oli vetäytynyt etäisiin sydänmaan mökkeihin ja\nulkokartanoihin asiansa menoa odottamaan.\n\nKalle Pihlin vaimon hän oli tavannut pari päivää heidän Uramossa\nkäyntinsä jälkeen, ja kun Lehtimaa oli saanut kuulla, mitenkä asiat\nsiellä olivat päättyneet, kirosi hän maat ja taivaat täyteen ja aikoi\nheti mennä nimismiehen luo antamaan itsensä ilmi, mutta älykäs Johanna\noli lasten tähden tahtonut, että asiaa olisi ajettava toisella tavalla,\njottei Kalle Pihl joutuisi vankeuteen, vaan voisi hoitaa perhettään\nkovimpain aikain yli. Kauan aikaa tuumittuaan sopivat he siitä, että\nJohanna menisi ensiksi kapteeni Thoreldin ja sitten rouva von Blumen\npuheille, jos ei Herrasaaresta mitään apua lähtisi. Sillä aikaa tulisi\nLehtimaan rauhassa odottaa. Ja hän odotti tulevaisuuttaan eräässä\nvanhassa perunakuopassa, johon hän oli rakentanut kiukaan ja jonne hän\nkävi kylältä ruokaa hankkimassa. Mutta kun kuopan omistaja sai tietää,\nkuka hän oli, käski hän hänen korjaamaan luunsa, ja nyt oli Lehtimaa\ntaas turvaton kuin taivaan lintu kylmän syystalven alkaessa. Ei hän\nollut kuullut Johannastakaan eikä siitä, miten kapteenin puheilla\nkäynti oli päättynyt. Hänen oma tulevaisuutensa näytti yhtä hämärältä.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\n\nKapteeni Thoreld oli matkustanut pois muutamiksi päiviksi, kun Johanna\nsuuri asiansa sydämellään tuli Herrasaareen kantaen nuorinta lastaan\nkäsivarrellaan. Niin pian kuin hän sinne ilmestyi, neuvottiin hänet\npehtorin luo, joka mitään kyselemättä toimitti hänelle lautasellisen\nlämmintä lientä ja suuren leipäpalasen. Johanna ei kuitenkaan tähän\ntyytynyt, vaan kysyi kapteenia itseään.\n\n-- Mitä sinä hänellä?\n\nOlisi ollut asioita, joiden takia oli tultu pitkät matkat, aina\nPohjanmaalta asti.\n\nVai niin, kapteeni ei ole nyt kotona, mutta tulee muutaman päivän\nperästä.\n\nEikö saisi jotain tehtävää siihen mennessä? Näyttihän tämä olevan suuri\ntalo, jossa olisi pitänyt olla monenlaista askaretta.\n\nEi ollut nyt työtä vieraille annettavaksi.\n\nMihinkäs hän sitten ryhtyisi odotellessaan?\n\nHm -- niin...! Häntä tarkasteltiin tutkivasti -- hän näytti olevan\nrohkeampi kuin tavalliset kerjäläiset ja lie nähnyt parempiakin päiviä.\nJa sitten hän tahtoi niin varmasti puhella kapteenin kanssa. Koetettiin\ntutkistella häneltä, mitä se mahtaisi olla, mutta turhaan. Hän vain\nkysyi, pitäisikö hänen sitten välttämättä taas palata takaisin\nrautatietyöpaikalle pienten lastensa kanssa ja parin päivän perästä\ntehdä sama matka uudelleen.\n\nPehtori oli hyväsydäminen ihminen, ja Johanna sai ruveta villoja\nkarttaamaan hänen keittiössään samalla kun lapset leikkivät kissan\nkanssa nurkassa. Tätä kesti kaksi päivää, ja kolmantena tuli kapteeni\nThoreld kotiin.\n\nHän makasi pitkän ruokalevon ja vasta sitten laskettiin Johanna hänen\npuheilleen: lapset saivat jäädä pehtorin puolelle, sillä ei heitä\nsopinut kuljettaa hienoihin herrashuoneisiin. Ja niin seisoi hän, jo\nporstuankin komeuden häikäisemänä, kapteeni Thoreldin edessä hänen\ntyöhuoneessaan, ja kapteeni Thoreld virkkoi:\n\n-- No, onko sinulla mike asia?\n\n-- Olisi minulla, herra kapteeni, tärkeä asia.\n\n-- Mike niin?\n\n-- Se koskee herra kapteenin torpparia Uramossa.\n\n-- Kalle Pihlkö?\n\n-- Kalle Pihliä. Minä olen sen vaimo.\n\nKapteeni tarkasteli kummastellen vaimoa, sanomatta sentään mitään.\nJohanna ei väistänyt ruskeita silmiään ja vaikeni hänkin.\n\n-- Hen olisi siis kaksi kerta nainut?\n\n-- Niin onkin, herra kapteeni.\n\n-- Se ole ikeve asia, sanoi kapteeni. -- Oleko sinulla todistuksia?\n\n-- Olenhan minä itse todistuksena tässä, ja sitten on minulla mukana\nkolme hänen lastaan...\n\n-- Mine pelkän, ettei se riitte. Onko sinulla sinun ja hänen\npapinkirjat?\n\n-- Omani minulla on, mutta hänhän otti kirjansa, kun lähti\nPohjanmaalta.\n\n-- Vai niin, sanoi kapteeni ja mietti. Häntä miellytti tuon naisen\nsuorapuheisuus, jossa ei ollut kyyneliä eikä turhia juttuja ja\nrukouksia. Hän ei epäillyt hetkeäkään, että nainen puhui totta, mutta\nhänen ajatuksensa harhailivat kaikenlaisissa pienissä toisistaan\nriippuvissa sivuseikoissa, ja kuta kauemmin hän ajatteli, sitä\ntoivottomammalta näytti kapteenin kasvoista päättäen Johanna Pihlin\nasia hänelle itselleen.\n\n-- Se on siis nainut falskin papinkirjan päälle? sanoi kapteeni Thoreld\nvihdoin.\n\n-- Aivan niin -- minä tunnen sen miehenkin, jolta hän on kirjat\nostanut.\n\nTaas näytti kapteeni hyvin tyytymättömältä. Minkätähdenhän se käypi\nniin hänen sydämelleen, ajatteli vaimo.\n\nKapteenin mietteet eivät suinkaan olleetkaan iloisia. Nyt tulee tämä\njuttu ja saattaa ehkä uuteen valoon asiat, jotka hän kauan sitten oli\ntoivonut unohdetuiksi ja sovitetuiksi. On se elämä kuitenkin\nmerkillinen -- koneisto toisiinsa vaikuttavia pikkuseikkoja! Ei hän\nollut taikauskoinen, mutta hänen täytyi kuitenkin uskoa kohtaloon tällä\nhetkellä.\n\n-- Istu alas! Sanoi hän hajamielisesti vaimolle.\n\nJohanna epäili. Istuisiko hän täällä, tässä hienossa huoneessa, tuon\nankaran herran läsnäollessa. Mutta kun se itse käski istumaan, niin --\nja hän silitteli tuolin samettipäällystä ennen kuin istuutui sen\näärimmäiselle kulmalle. Siinä istui hän nyt juhlallisena ja toivoi\nhiukan, että Kalle Pihl olisi nähnyt hänen istumassa Herrasaaren\nkamarissa. Eiköhän olisi vähän käytöstään muuttanut tämän nähtyään.\n\nSitten kysyi kapteeni, oliko hän jo tavannut miestään. Johanna kertoi\nkäynnistään Uramossa, ja kapteeni nyökäytti vain päätään hyväksyvästi;\nniin kuin olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, että häntä siellä\noli niin huonosti kohdeltu. Mietittyään vielä viimeisen kerran nousi\nhän ylös, helisteli rahoja laatikossa ja antoi hänelle pari kirkasta\nhopearahaa.\n\n-- Otta teme! Ja kapteeni selitti, että asia tulee venymään. Mutta\nhänen ei tarvitsisi katua, että oli kääntynyt kapteenin puoleen. Ja hän\nlupasi puhua nimismiehen ja tuomarin kanssa ja hankkia tarpeelliset\npaperit. Sitten olisi helppo asia saada Kalle Pihl vangituksi, ja sitä\nkai hän tahtoikin.\n\n-- Ei, hyvä herra kapteeni, sitä minä en tahdo, sanoi Johanna kiivaasti\nja sysäsi pois rahat.\n\n-- Mitäs sitten?\n\n-- Ettei antaisi lastensa kuolla nälkään, ja kunhan vain saisin ne\npahimman ajan yli, niin kyllä se ne sitten korjaisi, siitä olen varma.\n\nTaas vaipui kapteeni ajatuksiinsa. Hän näytti melkein unohtaneen naisen\nläsnäolon, sillä hän istui kappaleen aikaa ja rummutti sormillaan\npöytään. Tuijottaen hajamielisesti ampumalinjaa pitkin loi kapteeni\nThoreld siinä itselleen joukon aivan uusia vapaamielisiä mielipiteitä\noikeusfilosofian alalta. Hän ajatteli, että mitä hyötyä oikeastaan\nolisi panna vankeuteen tuo reipas, työteliäs mies, vaikka hän olisikin\ntehnyt kelvottoman tekosensa, kun vaimo ja kolme lasta sen kautta aivan\nvarmaan joutuisivat turvattomaan tilaan. Ja vaikka mies nyt melkein oli\nhänen käsissään, tuli hänelle halu panna toimeen aivan toiset\nperiaatteet kuin lain tavalliset. Sillä hän tiesi, että köyhän vaimon\nnykyisissä ahtaissa oloissa, kun puolet Pohjois-Suomen köyhimmästä\nrahvaasta oli mieron tiellä, olisi hyvinkin vaikea saada Kalle Pihl\ntuomituksi. Ei se kapteeninkaan avulla kävisi niin helposti eikä\nvarsinkaan ilman kustannuksia. Ja millä köyhä vaimo ne suorittaisi?\nMutta nythän se itse tulee ja pyytää, ettei lakia niin ankarasti\nluettaisi...\n\nKapteeni Thoreldin omat oikeudenkäsitteet taistelivat muun maailman\noikeudenkäsitteitä vastaan. Hän ajatteli katkeria ajatuksia\nihmislaitosten epätäydellisyydestä ja hymyili katkerasti kaikkien\nniiden kätyreille, jotka niin usein typeryydessään tekevät suurimman\noikeuden nimessä suurinta vääryyttä. Mutta samalla hän muisti, että\nyksilön velvollisuus on alistua yhteiskunnan lakeihin ja että on\nkohtalo, joka voi kostaa.\n\n-- Ei -- tämä on asia, jota täytyy ajatella perin pohjin! Hän käännähti\nhajamielisesti vaimon puoleen ja sanoi kutsuvansa hänet huomenna taas\npuheilleen. Hänen täytyi tuumia asiaa.\n\nJohanna niiasi, odotti vähän ja valmistautui lähtemään. Silloin sanoi\nkapteeni hänelle:\n\n-- Niin, se on totta -- rahat, jotka et sine huolinut! Otta ne sentään,\nvaikka saatkin olla talossa. Mutta muista se, että et puhut kenelle\nasiasta.\n\n-- Kyllä minä, herra kapteeni.\n\nJohanna poistui kiitellen ja ylpeänä siitä, että hänellä ja kapteenilla\noli yhteinen salaisuus. Kapteeni Thoreld istui kauan pöytänsä ääressä\nja mietiskeli. Ennen kuin hän meni levolle, kuulusteli hän pehtorilta,\ntulisiko Kalle Pihl huomenna päivätöihin, ja kun hän kuului tulevan,\nniin sanoi kapteeni tahtovansa puhutella häntä aamiaisen jälkeen.\n\nYöllä hän näki unta, että oli Salomo kaikessa kunniassaan, mutta heräsi\nkuitenkin pahalla tuulella. Aamiaisen jälkeen kuului askeleita oven\ntakaa, ja Kalle Pihl astui sisään varmempana kuin koskaan ennen,\nmelkeinpä uhkamielisenä. Kapteeni Thoreld oli tahallaan vaiti vähän\naikaa tehdäkseen hetken juhlalliseksi ja sanoi sitten:\n\n-- Sinusta on kummalliset huhut kulkemassa, Kalle Pihl.\n\n-- Tarkoittaako kapteeni sitä kerjäläisakkaa, joka juoksee lapsineen\ntalosta taloon ja kertoo olevansa minun vaimoni?\n\n-- Jaa, sanoi kapteeni lyhyesti.\n\n-- Mutta se ei ole minun vaimoni, jatkoi Pihl tiukasti.\n\n-- No, no, -- no, no! Hiljempi, hiljempi! Tierätkö mike rangaistus on\nkaksivaimoisuudesta?\n\n-- Mitä se minua liikuttaa?\n\n-- Se liikutta paljokin, jos mine otta asia omaksi ja todista sinu\nfalskit paperit, sanoi kapteeni kärsimättömästi ja ankarasti.\n\nMutta pohjalainen oli varustautunut kaikkein pahintakin vastaan ja\nsanoi röyhkeästi:\n\n-- Vetäkää vain käräjiin, jos teitä haluttaa, niin saan minäkin kertoa\ntämän naimiskaupan vaiheet alusta loppuun, vaikkei itse asiasta olekaan\nmitään tuleva.\n\nKapteeni Thoreld heitti häneen silmäyksen, joka ei merkinnyt hyvää.\n\n-- Mine neuvon sinua vehemmin kopeilemaan, mies! Jos mine tahto, pane\nmine sinu kuritushuoneesen!\n\n-- Sitä ei kapteeni tee, sanoi pohjalainen aivan rauhallisesti. Hänen\nvarma käytöksensä vaikutti tuntuvasti kapteeniin. Salomo kaikessa\nkunniassaan ei tiennyt oikein mitä tekisi tälle päättävälle,\nuppiniskaiselle miehelle. Ei hänelle auttanut siveyttä saarnata, eikä\nkapteenillakaan ollut siihen taipumuksia.\n\n-- Ihminen teke paljon oikeuden vuoksi, sanoi hän ja katsoi Kalle\nPihliä suoraan kasvoihin.\n\n-- Oikeus ei saa minua milloinkaan käsiinsä, mutta minä tiedän kertoa\nmerkillisiä juttuja siitä, miten Herrasaaren kapteeni houkuttelee\nvieraita ihmisiä naimaan hänen...\n\n-- Suus kiinni ja mene ulos!\n\nKapteeni Thoreld seisoi hänen edessään kalpeana vihasta, ja hänellä oli\nnyt entisen kaartinluutnantin ryhti, kun hän osoitti miehen ulos.\nPohjalainen katseli häntä kylmästi silmiin, otti hattunsa ja meni\ntyynesti ulos. Kapteeni näki hänen kulkevan ampumalinjan ohi selkä\nsuorana ja vakavin askelin, ja hänelle tuli palava halu juosta tuon\nhävyttömän miehen jälkeen ja antaa hänelle selkäsauna koko talonväen\nläsnä ollessa. Mutta samassa tuntui kuningas Salomo kovin voimattomalta\ntuota kopeaa alustalaistaan vastaan, jonka hän niin typerästi ja\nvaromattomasti oli tehnyt salaiseksi rikostoverikseen. Mutta se tunne\nkesti ainoastaan hetken verran. Sillä kohta sen jälkeen hän käski\nvaljastaa, kutsui Johannan puheilleen ja lupasi ottaa hänen asiansa\najaakseen. Puolen tunnin kuluttua hän oli jo matkalla kaupunkiin\nneuvotellakseen asianajajansa kanssa ja saattaakseen asian pikaiseen\npäätökseen.\n\nPari tuntia sen jälkeen oli Johanna saanut lapsensa pariksi päivää\nsijoitetuksi muutamaan torppaan ja meni nyt rinta ilosta paisuksissa\ntapaamaan Lehtimaata ja ilmoittamaan hänelle hyvät toiveensa. Hän sääli\ntuota siivoa miesparkaa, joka hänen tähtensä oli saattanut itsensä niin\npahaan pulaan.\n\nLehtimaa oli elänyt surkeata elämää sitten kun torppari oli karkottanut\nhänet maaltaan. Oli jo viikkokausi kulunut eikä Johannasta mitään\nkuulunut. Ensi päivät oli hän maannut ladossa heinien sisässä, mutta\nsitten oli leipä loppunut ja nälkä alkoi ahdistaa.\n\nHänellä oli yllään viimeiset jäännökset menneestä vaateparrestaan:\nvaalea nuttu, joka oli ennen ollut varatuomari von Blumen ja jonka\nneiti Louise oli suosikilleen lahjoittanut, yhdet housut, joiden alta\nnäkyivät karkeat ja likaiset liinavaatteet, vaalea kesälakki ja kenkien\npuutteessa tukku riepuja jalkaterien ympärillä. Kaula oli paljas ja hän\nkoetti turhaan lämmittää sitä nostamalla ylös takkinsa pienen ja hienon\nsamettikauluksen, joka huonosti sopi puvun muuhun kurjuuteen.\n\nHän tuli ulos ladosta kirves olallaan, takkuisena ja heinäisenä, ja\nkatsahti ympärilleen. Talvinen harmaa päivä jo hämärsi. Sisukset\nhuusivat syömistä, hän värisi vilusta ja työnsi suunsa lunta täyteen\npahinta janoaan sammuttaakseen. Sitten haukotteli hän, venyttelihe ja\nnäytti vasta nyt ymmärtävän, että oli olemassa. Kuta enemmän hän\nselvisi kohmelostaan, sitä surkeammaksi kävi hänen mielensä. Hän koetti\netsiä epäselvistä aivoistaan jotain valon välähdystä, joka muistuttaisi\nhänelle, missä hän oikeastaan oli, ja silloin hän muisti, että hän oli\njossain kaukana metsässä ja ettei hän enää voisi tässä pitäjässä mennä\nihmisten ilmoille, kun kaikki kutsuivat häntä ryöväriksi ja sulkivat\nhäneltä ovensa.\n\nLehto niityn ympärillä oli paljas ja lehdetön, siellä täällä vain näkyi\nmustempana pilkkuna joku havupuu. Oli satanut lunta siitä pitäen kun\nhän viimeksi oli ollut ladon ulkopuolella, ja kun ei näkynyt jälkiä\nmissään, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi nukkunut monta vuotta.\nPäiväin luku oli kulunut pois hänen mielestään, ja ainoa, josta hän\noikeastaan oli selvillä, oli se, että häntä paleli, että hänellä oli\nnälkä, kauhea nälkä -- ja että hänet karkotettaisiin joka torpasta,\njonne menisi lämmittelemään tai leipäpalasta pyytämään. Tuuli toi\njostain kylmää, purevaa lumiräntää, ja Lehtimaakin tahtoi mennä\njonnekin tietämättä minne, ettei kokonaan sille sijalleen kohmettuisi.\nVähitellen selvisi hänelle, että hänen kuitenkin pitäisi pistäytyä\nlähimpään torppaan kuulemaan, eikö pohjalainen vaimo olisi käynyt häntä\nperunakuopasta etsimässä.\n\nHän tuli torppaan pimeän kähmässä ja näki, kuinka tuli takassa leimusi.\nEttei pelottaisi asukkaita jätti hän kirveensä ulkopuolelle, astui\nsisään lukottomasta ovesta, tunsi lämpimän kuin palsamin ruumiissaan ja\nsai silmilleen näin kuuluvan tervehdyksen:\n\n-- Siinäpähän on taas tuo pohjalainen rosvo, vaikka on kielletty tänne\ntulemasta! -- Torpassa oli kaksi miestä, ja luottaen yhteisiin\nvoimiinsa uskalsivat he näin kovasti puhua.\n\n-- Minä menen heti pois, sanoi Lehtimaa, tahtoisin vain tietää, eikö\nminua ole käynyt kysymässä muuan vaimo sillaikaa kun olen ollut poissa.\n\n-- Kukapa kysyisi sellaista ryöväriä kuin sinä olet? vastattiin.\n\n-- Saattaa se olla joku semmoinenkin, sanoi Lehtimaa\nvälinpitämättömästi.\n\n-- Eikö sinulla ole muuta kysyttävää?\n\n-- Ei ole muuta.\n\n-- Mene sitten matkaasi! Tämä ei ole mikään rosvojen pesä.\n\n-- Eipä olekaan, sanoi Lehtimaa, ja kun en minäkään ole mikään rosvo,\nniin antanettehan kuitenkin lämmitellä, ennen kuin ajatte taipaleelle.\n\nHän lähentelihe takkavalkeaa käsiään hieroen ja ylläpitäen sananvaihtoa\nniin kauan kuin mahdollista saaden sillä tavalla aikaa lämmitelläkseen.\nKaikki hänen entinen ylpeytensä ja itsetuntonsa oli poissa, ja hän otti\nvastaan pahimmat haukkumanimetkin saadakseen vielä edes vähän aikaa\nseisoa tulen ääressä. Kun ei lähdöstä näkynyt mitään tulevan, sanoi\ntorppari päättävästi:\n\n-- Nyt riittää jo. Eikö sinulla ole mitään häpyä, mies?\n\nOli sitä vielä sentään vähän, Lehtimaa loi pitkän katseen talonväkeen\nja meni sanaakaan sanomatta ulos. Kun hän oli mennyt, pantiin ovi\nsäppiin. Ja siinä seisoi Lehtimaa talvikylmässä kesävaatteet yllään, ja\nlähimpään kylään oli peninkulman matka.\n\nMutta hän oli saanut lämmitellä ja jähmettyneet veret olivat sulaneet.\nKuta nopeammin ne alkoivat suonissa kierrellä, sitä polttavammin\nleimahti hänessä viha ja häpeä. Merkillistä kyllä puhkesi se vasta\nsitten, kun hän oli tullut tuvasta ulos ja kuullut ovea pantavan\nsäppiin. Se revähti sellaisella voimalla, että hän paukautti\nkirveenhamaralla tuvan seinään ja meni tiehensä ilkilaulua laulaen.\nHänen äänensä kuoli lumituiskuun ja kuului karkeana ja rumana\nainoastaan muutamien kyynärien päähän. Silloin tunsi hän taas nälän\nkiljuvan vatsassaan ja tehden tuikean päätöksen lähti menemään\nKotkaisiin päin. Hän kulki nopeasti tietämättä oikein minne kulki,\nnälän ajamana niin kuin sydänmaan susi, joka lähtee hakemaan ihmisiä ja\nviljeltyjä seutuja. Lehtimaan rohkeus ja toivo alkoi kasvaa hänen\nkiivaasti kävellessään, eikä hän huomannut, että se oli kylmässä\nladossa saatua kuumeen alkua, joka jo hänen suonissaan poltteli. Hän\nsamoili teitä pitkin, joilla kaikki jäljet olivat tuiskunneet umpeen,\npoikkesi milloin millekin syrjäpolulle, ja tunnin kuluttua hän näki\ntulta puitten välistä. Hän saapui yksinäiselle paikalle, jonka hän\nmuisteli ennenkin nähneensä, mutta vasta sitten, kun hän oli mennyt sen\nsivu ja kuuli kosken kohinaa, tajusi hän tulleensa Uramon torppaan.\n\nSamassa hän hengästyi, ja polvet menivät niin vetreiksi, että hänen\ntäytyi istuutua kannon päähän puhaltamaan. Hänen ohimonsa jyskyttivät\nja korvissa humisi, niin kuin olisi Uramon koski ollut suuri\nvesiputous. Topertuneiden intohimojen ja epäselväin ajatusten seasta\ntunki hänen kiihottuneeseen mieleensä yksi ainoa polttavan suuri,\nvaarallinen ja hurmaava tuuma:\n\n-- Kun laki ei voi hankkia minulle oikeutta eikä kukaan muukaan, niin\ntäytyy minun itseni hankkia sitä!\n\nSe ajatus välähti yhtäkkiä hänen päähänsä, tuli niin kuin pahojen\nhenkien puhaltamana ja tuli niin kiivaasti, että Lehtimaan täytyi\nodottaa useampia minuutteja ennen kuin sai itsehillintänsä taas\ntakaisin. Mutta silloin rupesi järki tukemaan koston himoa.\n\nHäntähän oli kohdeltu huonommin kuin kulkukoiraa, häntä oli häväissyt\nja piessyt se mies, joka sai kiittää häntä kaikesta menestyksestään.\nHäntä oli koko pitäjän kuullen kutsuttu ryöväriksi, ja tuo mies oli\nryöstänyt häneltä kaikki, jopa hänen puukkonsakin, niin että hänen\ntäytyi kuin nälkäisen pedon metsiä kierrellä. Entä sitten nuo naiset;\nensin tuo petetty ihminen, joka eli torpassa, ja sitten tuo toinen,\njoka mieroa kiersi -- olivatko ne kumpainenkaan ymmärtäneet mitä hän\ntahtoi heidän hyväkseen tehdä? Ne olivat olleet hänen vihamiehelleen\navullisina vääntämässä puukkoa hänen kädestään, kun hän tahtoi hankkia\nheille oikeutta! Ei -- ei koskaan saisi hän tuota viekasta, kopeaa\nmiestä käsiinsä, joka oli ajanut hänet nälkään ja viluun kuolemaan --\nei koskaan -- ei koskaan -- ei koskaan! Nyt oli hän kuin metsäsika\nviikon päivät piileskellyt perunakuopissa ja heinäladoissa, saamatta\nsuuntäyttä lämmintä ruokaa, odottaessaan, että koston hetki löisi.\nMutta oliko se lyönyt? Tuolla torpassa istui yhä hänen nimensä omistaja\nlämpimässä tuvassaan edessään yltäkyllin ruokaa ja juomaa ja vieressään\nkaunis nainen, sillaikaa kun hän itse... Ei -- tässä täytyy hankkia\nitse oikeutensa, koska kaikkivaltias Jumalakaan ei enää näy avuksi\ntulevan. Sillä vaikka ne kaiken muunkin olivat häneltä ryövänneet,\nkirves oli hänellä kuitenkin vielä tallella!\n\nHän kääntyi jäljilleen ja horjui kuin humalainen torppaa kohti, jonka\nohi hän äsken oli kulkenut. Takassa paloi kirkas tuli, ja hän näki\nhämärästi, että joku askaroi sen ääressä. Tuon ainoan suuren, polttavan\najatuksensa ajamana meni hän talliin, jonka ovi ei ollut lukossa, ja\nhiipi sisään. Kun ovi kävi, hirnahti Rusko luullen, että isäntä tulee\nheittämään heiniä yöksi. Sokeassa vihassaan aikoi Lehtimaa ensin iskeä\nhevosta, mutta luopui siitä tuumasta ja koetti kädellään ruuhta, joka\noli tyhjä. Kalle Pihl tulisi siis vielä ennen yötä antamaan hevoselle\nheiniä.\n\nKuumeessa palaen ja koettaen kaikin voimin ylläpitää tulista vihaansa\nvietti Lehtimaa pitkät tunnit tallin lämpimässä pimeydessä tietämättä,\noliko niitä mennyt yksi vai kymmenen.\n\nVihdoinkin kuului askeleita ulkoa, ovi aukeni, lyhdyn valo sattui\nlattian olkirehuihin ja Lehtimaa tunsi Kalle Pihlin, joka asetti lyhdyn\nmaahan aavistamatta kuka oli piiloutunut silpputynnyrin taa. Lehtimaa\npuristi molemmin käsin kirvesvarttaan ja kokosi kaiken polttavan\nvihansa ajatellakseen, mihin hän iskunsa satuttaisi. Silloin tuli Kalle\nPihl lähemmä ottamaan silppuja tynnyristä ja seisoi sivuittain\nLehtimaahan. Samassa kohosi hän suoraksi, kirveen terä välkähti lyhdyn\nvalossa, ja mies putosi raskaasti tallin lattialle. Rusko korskahti\nsäikähdyksissään pilttuussaan, mutta Lehtimaa otti lyhdyn ja näki\ntalikynttilän heikossa valossa, että hänen vihamiehensä makasi pää\nhalkaistuna hevosensa takajaloissa ja että verta juoksi suuresta\nhaavasta sonnan sekaan.\n\nTuntematta vähintäkään katumusta hän meni tallista tupaan ja työnsi\noven auki kirveellään, jonka tietämättään oli ottanut mukaansa. Anna\notti hänet hätähuudolla vastaan.\n\n-- Mitä sinä täällä teet, pohjalainen?\n\nKun hän näki Lehtimaan kiiluvat silmät ja kalvakat kasvot, lysähti hän\nsäikähdyksestä istualleen ja parkaisi:\n\n-- Herra Jumala, älä tapa minua, älä tapa!\n\nSitä ei Lehtimaa ollut aikonutkaan tehdä, mutta kun hän nyt näki, että\nhänen tekonsa tulisi heti paikalla ilmi, heilautti hän veristä\nkirvestään raivon vimmassa.\n\n-- Herra Jumala, älä tapa minua!\n\nLehtimaan kiihottuneeseen mieleen iski yhtäkkiä se ajatus, että hän oli\nvalittu välikappale Jumalan rankaisevassa kädessä.\n\n-- Pelkäätkö sinä Herran vanhurskasta tuomiota, petetty naisparka?\nkysyi hän juhlallisesti ja astui askelen lähemmä.\n\nSilloin vasta keksi Anna verisen kirveen, ymmärsi kaikki ja karkasi\ntäyttä kurkkua huutaen ovelle. Mutta kynnyksellä hän sai iskun\nniskaansa ja lensi päistikkaa porstuaan, johon Lehtimaa oli jättänyt\nlyhdyn. Sen valossa iski hän naista toisen kerran kauniiseen niskaan,\nniin että pää melkein irtosi ruumiista.\n\nSitten sulki hän oven sen enempää kuolleista välittämättä ja alkoi\ntutkia torpan ruokavaroja. Hän söi syömistään ajattelematta ollenkaan,\nmitä oli tapahtunut, ja joi janoansa sammuttaakseen maitoa ja kaljaa.\nKun nälkä oli lähtenyt, kosketti hän kädellä otsaansa ja katsahti\nympärilleen. Vielä nytkin ajatteli hän mahdolliseksi sen, että hän pian\nvoisi muuttaa tähän torppaan sen haltijaksi.\n\nMutta sitten hänelle selvisi, että hän oli tehnyt työn, joka\nrangaistaan kuolemalla. Yhtäkkiä muuttui hän varovaksi, näki, että\ntuvan seinäkello näytti vasta seitsentä ja ajatteli, että se ehkä voisi\nolla hänelle eduksi. Hän sammutti päreen tuhkaan, pisti leipää ja voita\ntaskuunsa ja lähti torpasta tähystellen varovasti ympärilleen pimeässä\nlumituiskussa. Hän ymmärsi että se oli hänelle eduksi, meni nopein\naskelin kylää kohden ja ennätti sinne vielä valvonta-aikana.\nKummallista kyllä annettiin hänelle yösija muutamassa talossa,\nluultavasti siksi, ettei häntä siinä tunnettu, ja hän vaipui heti kohta\nsikeään uneen ruotiukon viereen uunille. Kahteen viikkoon ei hän ollut\nnukkunut lämpimässä huoneessa.\n\nTurhaan etsi pohjalainen vaimo samana iltana Lehtimaata\nhänen perunakuopastaan saadakseen kertoa hänelle loistavista\ntulevaisuudentoiveistaan.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\n\nKevätpuoli lähestyi, oltiin maaliskuussa, ja ankara talvi oli kaatanut\nuhrinsa nälällä ja kylmällä, ja jos eivät kaatuneet maanneetkaan ihan\ntiepuolessa, niin kuin tappelun jälkeen, niin eivät he siitä\nkaukanakaan olleet. Kurjissa majoissa, taloissa ja kuntien\nköyhäinhuoneissa heitä sen sijaan kuoli kosolti. Olihan tosin uupuneita\nnälkäisiä, jotka olivat jääneet yksin eivätkä jaksaneet vetäytyä\nparempaan paikkaan kuolemaan vaan suistuivat kinoksiin; mutta ne\nkuuluivat harvinaisuuksiin. Hätä ei yleensä ilmennyt kauhein\nkohtauksin, se merkitsi uhrinsa monta kuukautta edeltäpäin, kidutti\nheitä nälässä, lumessa ja pakkasessa; kuume hiipi heidän repaleittensa\nalle, iski laihtuneisiin, jänteviin ruumiisiin ja antoi heille\nhetkellisen kiihotuksen voimaa heittääkseen heidät sitten värisevinä\nensimmäiseen tuvan nurkkaan. Kun horkan kohtaus oli ohitse, nousi\ntyönhakija vuoteeltaan ja lähti kulkemaan edelleen tuiskussa ja\nviidenkolmatta pykälän pakkasessa. Kymmeniä tuhansia kulki näin läpi\nvarakkaiden seutujen, ja näitä sotajoukkoja riitti kurissa pitämään\njoku kymmenkunta nimismiestä kätyreineen. Kohtaloonsa tyytyväisyyttä ja\nsuomalaisen luonteen hämmästyttävää itsensäkieltämistä, joka voittaa\nparhaimmankin sotakurin!\n\nKun tuollainen matkue lähestyi määräpaikkaansa, oli kuitenkin aina\njoku, jonka voimat eivät olleet kokonaan loppuneet, ja hänen avullaan\npäästiin lähimpään taloon, josta tietysti ei voinut ajaa ulos kuolevaa.\n\nMerkillisiä voimainponnistuksia kesti Suomen kansa tuona talvena.\nSpartalaiset heittivät aikoinaan heikot lapsensa kuolemaan: meidän\nköyhempi kansamme antaa lastensa sen sijaan neljänä viitenä ensi\nvuotena harjoittautua kovaa elämää varten yllään yksi ainoa vaate:\npaita. Ja siitä on jälkeenjääville hyötyä. Sellaiset nälkä- ja\nkylmäkoetukset, joita he kestivät, eivät joudu häpeään uusimpain\nnälkätaiteilija-urosten rinnalla.\n\nMutta Suomen kansa suoritti voimainkoetuksensa tietämättömyyden\nvaatimattomuudella, ilman röyhkeyttä ja äänekkäitä valituksia. Monen\nkärsivän mieleen johtui, jos hän oli paljon lukenut Raamattua tai\nkuullut sitä selitettävän, että Suomen kansaa ei voinut verrata Jumalan\nvalittuun kansaan, joka kantoi Herran rangaistukset ulkonaisella\nmahdilla, veti säkin päänsä päälle ja repeli tukkaansa suruvirsiä\nveisaten, sillä nämä ne ilman suuria sanoja hiljaisesti heittivät\nhenkensä jossain pimeässä tuvannurkassa. Eikä tullut heidän luokseen\nmikään kaunis vapahtajakaan kunniankruunu päässään ja pukeutuneena\nvalkoisiin vaatteisiin ruokkimaan tuhansia. Mutta sen sijaan saattoi\ntapahtua, että äiti, jolla vielä oli vähän voimia jäljellä, tarjosi\nkuusivuotiaalle pojalleen kuihtuvaa rintaa sammuttaakseen polttavaa\njanoa.\n\nVaikea talvi oli ehtinyt pääsiäiseen ja ylösnousemisen juhlaan, ja\nhätääntyneissä heräsi jo vähäinen toivon kipinä. Valo toi lämpimän\ntullessaan, ja lämpimän kanssa läheni kesä ja pelastus pahimmasta\nhädästä.\n\nKun valo koitti, paljastuivat samalla kaikki pimeyden työt. Silloin\najoi Lehtimaakin törkeänä rikoksentekijänä, puettuna kirjaviin vangin\nvaatteisiin ja laihtuneet jalat ja kädet pistettyinä raskaisiin\nrautoihin, käräjäpaikkaan, joka oli hämäläisessä kylässä lähellä\nKotkaisten kartanoa.\n\nUramon kaksoismurha loppupuolella marraskuuta oli herättänyt pelkoa ja\nkauhistusta koko paikkakunnalla. Kaikista kummallisinta oli, ettei\nmurhamies ollut murtanut auki torpanväen rahakirstua ja siitä vienyt\nheidän säästöjään, vaikka hänellä olisi ollut koko yö toimiakseen.\nEpäluulo sattui melkein heti paikalla Lehtimaahan, koska hänen\nedellinen ryöväysyrityksensä oli hyvin tunnettu ja kun hän kohta murhan\ntehtyään oli kadonnut paikkakunnalta. Häntä kuulutettiin kirkoissa ja\nsanomalehdissä, ja kuukauden kuluttua hänet vangittiin lähellä\nHämeenlinnaa.\n\nMaaliskuussa oli käräjät. Suurin talo kylässä oli jo muutamia päiviä\nollut tuomarin ja kahden hänen apulaisensa hallussa, ja avarassa\nsalissa oli Raamattu auki pöydällä lakikirjain ja pöytäkirjain\nvieressä. Kevätkäräjäin suurin ja jännittävin juttu oli Uramon murha,\njota varten parikymmentä todistajaa oli kutsuttu kuulusteltaviksi.\nMutta kuitenkaan ei yleinen syyttäjä näyttänyt oikein tyytyväiseltä\nparhaisiinkaan todistajiinsa, joiden kanssa hän oli kauan ja pitkään\nyksityisesti jutellut. Sillä vaikka Lehtimaa ei omasta puolestaan ollut\nketään todistajaa kutsuttanut, oli kuitenkin erään talon väki itsestään\nilmoittautunut esittämään painavia asianhaaroja Lehtimaan hyväksi.\nSamana yönä kun murha tapahtui oli hän nimittäin rauhallisesti nukkunut\nkymmenen tuntia ruotiukon vieressä uunilla. Se oli ratkaiseva todistus\nhänen syyttömyydestään, arvelivat he, ja seitsemänkymmenen vanha\nruotilainen oli itse tullut saapuville puhumaan vierustoverinsa\npuolesta.\n\nSyntyi inhon ja uteliaisuuden sekaista murinaa, kun tuomari huusi esiin\nmurhajutun ja Lehtimaa vietiin läpi ihmisten täyttämän porstuan\nkäräjäsaliin. Kuultiin jo etäältä hänen raskaiden jalkarautojensa\nkalina yhä selvemmin ja selvemmin, mutta käräjäsalissa ei hiiskuttu\nsanaakaan. Tunteelliset naiset säpsähtivät kauhusta, ja Lehtimaan\nsisääntulo vaikutti pelottavammin kuin hän koskaan olisi voinut itse\nitsestään uskoa.\n\nSali oli väkeä tupaten täynnä. Ensiksi istuimellaan pyöreä tuomari,\nhyväntahtoinen ja leikillinen mies, jolla oli suu hymyssä ja\nkultasankaiset silmälasit nenällä; hän oli vähän huonokuuloinen ja\nränstynyt, mutta kantoi seitsemänkymmenvuotiaaksi mieheksi kulunutta\nvihreää virkatakkiaan suurella varmuudella ja hyvillä mielin; se oli\nhankkinut hänelle sekä kaikkien paikkakunnan lautakuntain että myöskin\nkaikkien niiden nuorten juristien suosion, jotka hänen johdollaan\nolivat tuhrineet ensimmäiset pöytäkirjansa.\n\nSitten olivat siellä hänen apulaisensa, kaksi nuorta juristia\nHelsingistä, joiden tuli pian suorittaa oikeustutkinto ja joista tämä\nheidän juhlallisen tulevaisuudentoimensa raaka realismi tuntui hieman\nhullunkuriselta. He irvistelivät todistajain hullunkurisille puheille,\nnauroivat mielellään tuomarin sukkeluuksille ja osoittivat erinomaista\ntaipumusta käsittää asiat koomilliselta kannalta.\n\nHeidän jälkeensä tuli arvossa yleinen syyttäjä, pitäjän vallesmanni,\npienoinen, tavattoman kyvykäs mies, joka koko olennoltaan ja\npienimmillä liikkeilläänkin tahtoi osoittaa, että oikeus käy armon\nedellä. Hän oli lainkuuliaisuuden perikuva, turhantarkka omantunnon\nmies, täynnä lakikieltä ja juhlallinen käytöksessään sekä talonpoikia\nettä herroja kohtaan näin oikeuden edessä.\n\nHänen rinnallaan vaipui nurkkakirjuri -- köyhäin asianajaja --\noikeuslaitoksen hutilukseksi, kun hän leveällä, huolettomalla äänellään\npuhui puolustettavainsa puolesta. Hänellä olikin aikoinaan ollut puolen\ntuhatta juttua -- omallatunnollaan -- sanoi sukkelin tuomarin\napulainen.\n\nPitkällä puusohvalla istui lautakunta, kuuden miehen voimalla,\nkäyttäytyi arvokkaasti ja järkevästi, puhui vähän mutta mietiskeli\npaljon, niin kuin sopiikin pitäjän luottamusmiehille.\n\nKuulijainlehterin virkaa toimitti ontuva tuoli, ja taempana seisoi\njoukko uteliaita talonpoikia. Tuolilla istui muuan viisaustieteen\nkandidaatti, joka oli maalla tietojaan kartuttamassa. Hänellä oli\nvaalea harva tukka ja kakkulat nenällä, melkoisen hyvät vaatteet ja\nhuulilla ivallinen hymy, joka ei kuitenkaan oikein tahtonut päästä\nesille istunnon aikana.\n\nKun Lehtimaata vietiin porstuan läpi, vetäytyivät kaikki syrjään paitsi\nvanha ruotiukko, joka ohimennessä kuiskasi hänelle:\n\n-- Älä pelkää, Lehtimaa -- täällä on koko Tenholan väki, joka tietää\ntodistaa, että makasit yötä meidän pirtissämme.\n\nHänet tuotiin saliin, mutta hänen korvissaan soivat ruotiukon sanat ja\nhänen veltostuneet elimensä ikään kuin heräsivät, kun hänen täytyi\nruveta puolustautumaan. Vankeudessa ei tulevaisuus ollut häntä suuresti\nsurettanut. Hän sai siellä lämmintä, ruokaa, vaatetta ja lepoa -- ja\nmuuta ei hän alussa kaivannutkaan. Myöhemmin hän alkoi tuumia\ntekoaan. Vankilan saarnaaja toi hänelle uskonnon lohdutusta ja\nanteeksiantamusta, mutta Lehtimaalla oli omat ajatuksensa murhasta.\nVaikka hän ehkä sydämessään kaipasi sitä sovitusta, josta pastori oli\npuhunut, piti hän kiven kovaan kiinni siitä, että hän oli ollut\nvälikappale Jumalan kädessä. Mitään oikeata katumusta hän ei tuntenut\nja oli niin harvasanainen, että pastori huomasi tuomarin kysymysten\nolevan tässä paremmin paikallaan kuin uskonnon lohdutuksen.\n\nRuotiukon kuiskaus synnytti hänessä sen hiljaisesti kyteneen toivon,\nettä hän saisi palkinnon ja korvauksen kaikesta, mitä oli kärsinyt.\nOikeastaan ei hän ollut koskaan ajatellut mahdolliseksi, että hänet\ntuomittaisiin, sillä omasta mielestään hän oli ihan syytön. Hänen suuri\nkatkeruutensa oli tukehduttanut kaikki lempeät katumuksen tunteet. Hän\najatteli, viettäessään vankilassa pitkät päivänsä, että Kalle Pihl\noikeastaan ei koskaan olisi saanut rangaistustaan, jos ei hän\nkorkeamman tahdon käskystä olisi ruvennut oikeutta jakamaan.\n\nPahin kohta oli Anna Mellilän murha, sillä oikeastaanhan ei Jumalan\nvälikappaleen olisi pitänyt häntä satuttaa. Se oli tapahtunut kuin\nomaksi puolustukseksi -- ehkä oikeastaan siksi, että hän huutaen lähti\npakenemaan ja rukoili, ettei häntä murhattaisi. Hän tunsi itsensä usein\nsyylliseksi tätä tapausta ajatellessaan, ja hämärässä päässään hän\nolikin aikonut tämän puolen asiasta tunnustaa oikeuden edessä. Se\naikomus oli tähän saakka rauhoittanut hänen omaatuntoansa.\n\nNyt seisoi hän yhtäkkiä tuomarin kasvojen edessä, ajatukset myllersivät\nsekaisin hänen aivoissaan, joissa ei koskaan ollut liian suurta\nselvyyttä vallinnut, ruotiukko oli virittänyt hänessä uutta toivoa,\ntässä ei ollut aikaa enempään miettimiseen. Omatunto on merkillinen\nasia. Ajatustensa sekavassa mylläkässä muistui Lehtimaalle mieleen koko\njoukko yksityiskohtia, joita hän oli vankilassa miettinyt ja jotka nyt\nnäyttivät kaikki hänelle edullisilta.\n\nAinoa selvä todistus häntä vastaan oli hänen kirveensä, jonka hän oli\nunohtanut Uramoon, mutta ei siinäkään ollut hänen puumerkkiään, ja\nmuuten se oli samanlainen kuin kaikki muutkin kirveet. Pelastuksen\nmahdollisuus antoi hänelle voimia, ja kaikki hänen ajatuksensa\ntakertuivat hukkuvan epätoivolla siihen, että hän oli täyttänyt Jumalan\ntahtoa. Jos Jumala tahtoisi, että hän pääsisi vapaaksi, niin oli väärin\nestää hänen tahtoaan tapahtumasta ennenaikaisilla tunnustuksilla ja\nsiten ryöstää Jumalalta hänen oma valitsemansa välikappale, jonka\ntekoja ei maallinen oikeus voisi arvostella.\n\nLehtimaa oli hitaasti astunut keskelle lattiaa ja seisahtunut\ntuomarin eteen, jolle hän kumarsi kömpelösti mutta samalla melkein\nitsetietoisesti. Sitten pani hän kahlehditut kätensä ristiin ja jätti\nHerran huomaan itsensä kaikessa siinä mitä tuleman piti.\n\nTuomari luki hymisevällä äänellä ruotsinkielisen syytöskirjan ja teki\nsen niin nopeasti, ettei edes sukkelapäinen viisaustieteen\nkandidaattikaan voinut seurata mukana. Apulaiset tarkastelivat\nLehtimaata, lautakunta näytti siltä kuin se olisi hyväksynyt joka\nlauseen luetusta, vaikkei siitä tavuakaan ymmärtänyt, ja Lehtimaa\nseisoi pää painuksissa ja kädet ristissä, pani omat sanansa tuomarin\nruotsiin ja siitä syntyi kuin rukous, että kaikki kävisi hänelle hyvin.\n\nVihdoin kysyi tuomari suomeksi Lehtimaalta, mitä hänellä olisi\npuolustuksekseen esiin tuotavana. Lehtimaa töllisteli typerästi\nympärilleen eikä virkkanut mitään. Tuomari uudisti kysymyksensä, ja\nsilloin nyökäytti nurkkakirjuri kehottavasti päätään vangille, että hän\nvain vastaisi pois, mutta viisaustieteen kandidaatti hymähti\npilkallisesti tuolle moukkaparalle, joka ei ymmärtänyt ruotsinkielistä\nsyytöskirjaa. Lehtimaa katseli avuttomana ympärilleen eikä tiennyt mitä\nhän vastaisi.\n\nSyntyi jännittävä hiljaisuus.\n\n-- Tunnustaako syytetty viime marraskuun kahdentenakymmenentenä päivänä\nUramon torpassa murhanneensa torppari Kaarle Juhananpoika Pihlin ja\nhänen vaimonsa Annan? sanoi tuomari selvällä juhlallisella suomen\nkielellä. Lehtimaa säpsähti niin että kahleet kalahtivat, kun\nvihdoinkin sai selville, mistä oikeastaan oli kysymys. Hän selvitteli\nkurkkuaan ja koetti sanoa kuuluvasti 'ei' kiellon, mutta se tuli niin\nepäselvästi, että tuomari sanoi:\n\n-- No, puhu kovemmin.\n\n-- Ei! sanoi Lehtimaa kovemmin.\n\nNimismies hymähti epäluuloisen olantakaisesti ja meni vahvistamaan\nitseään olutlasilla ja voileivällä ennen kuin alkoi kuulustella\nviittäkolmatta vierastamiestään. Tämä oli hänen ensimmäinen suuri\nrikosjuttunsa, ja hän toivoi itselleen sekä mainetta että menestystä\nnäin suuren pahantekijän tuomitsemisesta.\n\nApulaiset tekivät muistiinpanojaan niin että paperi ratisi, tuomari\nnojasi taapäin tuolillaan ja näytti katsovan aivan luonnolliseksi\nasiaksi, että Lehtimaa kielsi. Heti sen jälkeen tuli nimismies ja toi\njonkun vaatteeseen käärityn esineen ja ojensi sen tuomarille. Tämä\nasetti sen juhlallisesti eteensä pöydälle, katsoi ankarasti\npahantekijään ja virkkoi:\n\n-- Käy lähemmä!\n\nLehtimaa siirsi raudoitetut jalkansa lähemmä tuomarin pöytää.\n\n-- Tunnetko tämän kirveen? kysyi tuomari terävästi ja veti yhtäkkiä\nvaatteen kirveen ympäriltä, jossa näkyi kuivuneita verijälkiä.\n\nLehtimaa seisoi aivan kylmänä, vaikka apulaiset koettivat lävistää\nhänet katseillaan.\n\n-- En, vastasi hän niin rauhallisesti, että se häntä itseäänkin\nihmetytti. Mutta Jumala oli nähtävästi hänelle avullinen.\n\nTuomarilla ei ollut syytä säikytellä vankia, jota hän vielä kerran\ntutkivasti katsahti ja kutsui sitten todistajat valalle.\n\nNe tulivat kaikki yhdessä ryhmässä, ja viisikymmentä sormea tunkeili jo\nRaamatun ja postillain päällä. Kun tuli vähän ahdasta, työnsi toinen\napulaisista lakikirjan esille, johon heti kohta sysättiin tusinan verta\nlikaisia sormia. Kolme jäljelle jäänyttä todistajaa sai vannoa\nkunnallisasetuksen päälle. Sitten vannoivat he kaikki yhteen ääneen\ntotta puhuvansa samalla kun tuomari haukan silmillä vartioitsi, että\njokainen lukisi valan sanat selvästi ja ettei kukaan vetäisi salaa pois\nsormiaan salaperäisten kirjojen päältä. Kun vala oli tehty, huokasivat\ntodistajat helpotuksesta ja kävivät kukin hyvin toimessaan kertomaan,\nmitä tiesivät asiasta.\n\nPaljon ei asia selvinnyt ensimmäisten todistajain puheesta. Lehtimaa\noli nähty iltapäivällä eräässä metsätorpassa peninkulman päässä\nmurhapaikalta, ja sitä ennen hänet oli ajettu pois saman torpan\nperunakuopasta, johonka hän oli asettunut asumaan. Hän oli ollut\nröyhkeä ja päissään ja iskenyt mennessään kirveellä seinään. Tätä\nkertoi kuusi todistajaa, jotka osasivat asiansa ulkoa ja puhuivat\nkaikki samalla tavalla.\n\nLehtimaa myönsi olleensa tuossa torpassa, mutta päissään ei hän ollut,\nvaikka olikin laulanut laulun lähtiessään osoittaakseen, ettei heidän\ntylyytensä häneen vähääkään koskenut.\n\n-- Tuntevatko todistajat tämän kirveen Lehtimaan kirveeksi? kysyi\ntuomari.\n\nTodistajat eivät tunteneet.\n\n-- No, millä se sitten seinään iski?\n\nSitä eivät he niin tarkkaan tienneet, mutta olettivat tietysti, että se\noli tapahtunut kirveellä.\n\n-- Onko tämä sitten kaikki, mitä näillä monilla todistajilla on\nsanottavana? Tuomari katsahti ärsyttävästi pieneen nimismieheen.\n\nMutta oli niitä vielä muitakin.\n\nMuutamia rautatietyömiehiä tuli esille kertomaan, että he olivat\nkuulleet Lehtimaan uhkailevan ja kiroilevan Kalle Pihliä siksi, että\ntämä mukamas oli mennyt naimisiin Lehtimaan papinkirjan turvin ja\nsaanut itselleen vaimon ja torpan pelkällä vääryydellä, mutta\nse oli tietysti valhetta kaikki. Niitä oli kuusi seitsemän miestä,\njotka todistivat samaa. Tuomari ruopi nenäänsä ja näytti hyvin\nmiettiväiseltä. Yleinen syyttäjä huomautti, että tämä on hyvin\nraskauttava asianhaara. Lehtimaa vastasi, että hänellä oli ollut syytä\nolla vihoissaan murhatulle, joka oli viekoitellut häneltä papinkirjan\nja tahtoi kertoa vielä muutakin, mutta tuomari keskeytti hänet sanoen,\nettä se ei kuulunut asiaan.\n\nEikö sitten ole mitään muita todistajia, jotka ovat nähneet Lehtimaan\nennen murhaa taikka sen jälkeen?\n\nOli, kyllä niitäkin oli. Ja esille astuivat Tenholalaiset, joiden luona\nLehtimaa oli yönsä viettänyt. He todistivat kuin yhdestä suusta, että\nLehtimaa oli tullut yösijaa anomaan mutta etteivät he olleet mitään\nmerkillistä hänessä huomanneet. Hän oli ollut uuvuksissa, ei puhunut\nmonta sanaa ja pani maata melkein heti paikalla. Ruotilainen vakuutti\nvapisevalla äänellä, että murhamies ei ikinä voisi nukkua niin\nrauhallisesti kuin Lehtimaa sinä yönä oli nukkunut Tenholan tuvan\nuunilla.\n\n-- Mihin aikaan hän tuli Tenholaan?\n\n-- Saattoi olla kello noin kahdeksan paikoilla.\n\n-- Milloinkas murhatut tavattiin?\n\n-- Seuraavana aamuna kello yhdeksän.\n\nTuomari jäi vähän tuumimaan lautakunnan kanssa.\n\n-- Mistä päin se tuli?\n\nSitä ei tiedetty. Lautakunta näytti miettivältä ja tuomari kuulusteli\nvielä sitä todistajaa, joka oli ensiksi tullut murhapaikalle.\n\nKalle Pihl oli maannut tallissa kallo halkaistuna ja Anna oli suullaan\nporstuassa. Ovet olivat auki ja kaikki muuten paikoillaan.\n\n-- Eikö ollut vereksiä jälkiä torppaan ja torpasta pois?\n\n-- Oli, oli reen jälki maantiellä, mutta torppaan ei se vienyt. Ja kun\noli koko yön tuiskunnut -- lisäsi todistaja.\n\n-- Niin no, silloinhan sinä et osaa meitä jäljille näyttää, virkkoi\ntuomari, ja apulaiset nauroivat hänen sukkeluudelleen samoin kuin\nviisaustieteen kandidaattikin.\n\nMuut todistajat kutsuttiin sisään, ja he antoivat pitkiä selityksiä\nLehtimaan kiukkuisesta mielentilasta murhattua kohtaan, mutta mitään\nasiaan kuuluvaa ei heillä ollut esille tuotavana. Tuomari käski heidän\npuhua vähän vähemmän roskaa, josta he näyttivät kovin loukkautuvan.\nMutta lautamiestenkin täytyi vetää totiset suunsa nauruun. Yleinen\nsyyttäjä keskeytti heidät silloin ja väitti juhlallisesti, että hänen\ntodistajansa olivat päivänselvästi osoittaneet, että Lehtimaalla oli\nollut rikoksellisia tuumia murhattua kohtaan, ja sellainen mies, jota\ntällaiset epäilykset raskauttavat, ei suinkaan voisi päästä vapaaksi\nvalistuneen tuomarin ja lautakunnan tuomion alta. Sitä paitsi vaati\nhän, että tuomari panisi muistiin, että Lehtimaan matkallaan torpasta,\njossa hän oli pitänyt pahaa elämää ja iskenyt kirveellä seinään,\nvälttämättömästi täytyi kulkea Uramon torpan sivuitse kylään mennessään\nja että hänen syyllisyytensä siis on yhä silmääpistävämpi.\n\nEnsimmäiset todistajat kutsuttiin uudelleen sisään ja heiltä kysyttiin\ntiestä. Mutta heidän ilmoituksensa eivät tukeneet yleisen syyttäjän\nmielipidettä. Tavallinen talvitie ei mennyt ollenkaan Uramon kautta,\nvaan runsaan neljänneksen siitä syrjään. Tuomarista oli koko kysymys\nvähemmän arvoinen, kun ei kuitenkaan voitu varmaan sanoa, milloin murha\noli tapahtunut. Lehtimaa oli kyllä kovasti epäluulon alainen, mutta\nmitään selvyyttä ei hänen rikoksellisuudestaan ollut saatu.\n\n-- Onko vielä muita todistajia? kysyi tuomari saadakseen asian\npikaiseen päätökseen.\n\n-- Ei ole, vastasi syyttäjä kärtyisesti.\n\nSilloin tunki muuan vaimo kuulijain joukosta tuomarin eteen, niiasi\nkohteliaasti ja pyysi saada tehdä valan.\n\nLehtimaa joutui vähän hämilleen, mutta tointui pian.\n\n-- Kuka sinä olet?\n\n-- Minä olen Johanna Pihl, sen murhatun vaimo.\n\n-- Mitä --? Mitä sanot?\n\n-- Minä olen sen murhatun vaimo Johanna Pihl.\n\nSyntyi yleinen uteliaisuus salissa ja kaikki kurkottautuivat katsomaan\nmurhatun vaimoa, jonka oikeastaan senkin olisi pitänyt olla murhattu.\nTuomari itsekin nousi ylös, ruopi korvallistaan, ja molemmat apulaiset\npureskelivat miettiväisen näköisinä kynänvarsiaan.\n\n-- No mutta -- miten tuhannen tavalla sinä voit olla murhatun vaimo?\nHänen vaimonsahan murhattiin samalla kertaa kuin hänet itsensäkin.\n\n-- Saanko tehdä valan? kysyi nainen ja niiasi.\n\n-- Mitä varten tahdot tehdä valan?\n\n-- Minä tahdon vannoa puhuvani totta. Kun ei kukaan ole tahtonut uskoa\nminua, niin sen tähden tahdon puhua valallani.\n\nTuomari hymähti.\n\n-- Onko sinulla asiaan mitään sanottavaa?\n\n-- Onhan minulla ja tärkeätä onkin.\n\nTuomari tarttui harvaan, harmaaseen tukkaansa. Hänelle ei ollut tämä\nkeskeytys asian menossa oikein mieleen, ja hän kysyi naiselta\nankarasti:\n\n-- Mitä se olisi? Ja onko sinulla mitään paperia sen päälle, että olet\nse, kuka sanot olevasi?\n\n-- Onpa tietenkin, sanoi Johanna ja pani papinkirjansa tuomarin eteen.\nTuomari luki sen ja kääntyi totisena lautakunnan puoleen:\n\n-- Tämä asia vain yhä sekaantuu. Sitten hän sanoi Johannalle:\n\n-- Sinä olet siis murhatun vaimo, vaikka hänellä on ollut toinenkin,\njoka murhattiin samalla kun hän itsekin -- mitä?\n\n-- Eikö minua lasketa valalle? pyysi vaimo yhäkin.\n\n-- Voit kai sitä ennen sanoa, kuka olet.\n\n-- Niin, mutta se on niin pitkä ja kummallinen juttu, ettei sitä kukaan\nuskoisi...\n\nSilloin vaati yleinen syyttäjä, joka odotti hyviä tietoja vaimolta,\nettä hänet päästettäisiin valalle, koska hänellä oli paperitkin\npuhtaat. Tuomari murahti harmissaan, luki edellä valan ja Johanna\nsaneli perästä selvällä ja iloisella äänellä, sormet vakavasti kirjan\npäällä. Kun se oli ohi, huokasi hän pitkään ja sanoi:\n\n-- Nyt ainakin täytyy uskoa minua.\n\nSitten hän kertoi selvästi, sujuvasti ja juurta jaksain kaikki\nasianhaarat murhatusta, Lehtimaasta ja itsestään, vedoten sekä\nkuulijoihin että lautakuntaan, ja hän sekoitti kertomukseensa sekä\nkapteeni Thoreldin että murhatun Annan, puhui heidän suhteestaan ennen\nAnnan naimisiinmenoa, niin kuin oli kuullut asiaa Herrasaaressa\nkerrottavan, ja esiintoi omat mielipiteensä siitä, mitenkä kapteeni oli\nhoukutellut hänen miehensä suurilla lupauksilla kaksinnaimisiin\npäästäkseen vain vapaaksi Annasta.\n\nTodistajan puheet herättivät suurta huomiota salissa, ja tuomarikin\nunohti, että niissä oli suuri osa asiaankuulumatonta. Mutta kun nainen\naikoi jatkaa uudelleen kapteeni Thoreldista, muisti tuomarikin, mistä\ntässä oikeastaan oli puhe, ja keskeytti sanatulvan vaatien hänet\npysymään asiassa.\n\n-- Ei minulla olekaan enää muuta sanottavaa, lopetti Johanna puheensa\ntyytyväisenä. Lopuksi vakuutti hän vielä, että Lehtimaa, jonka hän\ntunsi perinpohjin siivoksi mieheksi, ei mitenkään olisi voinut tehdä\nsellaista rikosta, josta häntä syytettiin.\n\nNimismies pyörähti vihoissaan kantapäillään, tuomari käski todistajat\nja asianosaiset ulos ja kääntyi lautakunnan puoleen sanoen:\n\n-- Se on yhtä pitkää kuin leveätäkin!\n\nSitten käveli hän kädet taskussa runsaan puolen tuntia istuvan\nlautakunnan edessä ja neuvotteli. Viimeinen todistaja oli oikeastaan\npuhunut enemmän murhatusta Kalle Pihlistä, joka näkyi olleen oikea\nroiston alku, kuin syytetystä, ja monien päänruopimisten jälkeen tuli\noikeus siihen päätökseen, ettei Lehtimaata oikeastaan voi todistuksien\npuutteessa tuomita rikokseen syylliseksi. Tuomari selaili lakikirjaa ja\nsai selville, että Lehtimaa on päästettävä puhdistusvalalle ja\nlaskettava vapauteen. Hänen tyyni käytöksensä oikeuden edessä, vieraan\nvaimon ja Tenholan talon väen todistukset painoivat syyttäjän\nvaillinaisia todistuksia vastaan.\n\nLehtimaa kutsuttiin sisään kuulemaan oikeuden päätöstä. Hän astui esiin\nsilmät riemusta loistaen, mutta silloin vetäisi nimismies kakluunin\npellin auki, niin että salissa kuului iso rämäys. Lehtimaa vavahti ja\nkatsahti säikähtyneenä taakseen; -- nyt vietäisiin hänet valalle,\narvasi hän. Mitenkä hän nyt suoriutuisi? Jumala oli auttanut häntä\ntähän saakka mutta nyt näytti jättävän hänet saatanan haltuun.\n\nPieni tuomari tekeytyi hyvin juhlalliseksi, apulaiset kohottautuivat\ntuoleillaan, lautamiehet kakistelivat, ja odotuksen suhaus kävi\nkuulijajoukon läpi. Mutta Lehtimaa alkoi vapista niin että kahleet\nkalisivat. Tällaista loppua hän ei ollut ajatellut. Nyt vannoisi\nJumalan oma välikappale itsensä helvettiin. Mutta nyt ei ollut aikaa\nsitä ajatella. Ja hän heitti taas asiansa kaikkivaltiaan haltuun.\n\nSiinä seisoi hän vaaleana ja vapisi. Tuomari kiinnitti häneen pitkän,\narvelevan katseen ja ryhtyi julistamaan oikeuden päätöstä. Lehtimaa\naikoi kysyä, saisiko hän esittää muutamia kohtia puolustuksekseen, kun\ntuomari alkoi.\n\nVanki kuunteli henkeään pidätellen ja koetti pakottaa itsensä\nymmärtämään ruotsalaisia sanoja. Kun ei siitä apua lähtenyt, yritti hän\ntuomarin kasvoista arvata tuomion sisältöä. Mutta tuosta sileästä,\nparrattomaksi ajetusta naamasta ei voinut mitään lukea. Näytti siltä\nkuin hän olisi lukenut jotain, joka ei liikuttanut häntä itseään eikä\nketään muutakaan. Vihdoinkin oli lukeminen lopussa, ja nurkkakirjuri\nkäänsi oikeuden päätöksen suomeksi muutamilla lyhyillä lauseilla.\nLehtimaan kasvot lävähtivät palttinan vaaleiksi, hän käännähti tuomarin\npuoleen pikaisella nykäyksellä, joka oli olevinaan kumarrus, ja sanat\ntarttuivat hänelle kurkkuun, kun hän sanoi:\n\n-- Pitääkö minun siis vannoman itseni vapaaksi?\n\nKaikkia läsnäolijoita pyrki naurattamaan, mutta tuomari alkoi suomeksi\nselittää Lehtimaalle, mikä on rangaistus siitä jos vannoo väärin ja\nkuinka väärän valan tekijä heittää sielunsa iankaikkisesti paholaisen\nhaltuun. Merkillistä, kuinka voimakkaasti tuo pikkuinen mies vaikutti.\nNuo leikilliset silmät rypistyivät uhkaavan totisiksi ja sanat tunkivat\nkuin terävät seipäät läpi Lehtimaan luiden ja ytimien. Tuomari päätti\nvaroituksensa synkällä, uhkaavalla äänellä:\n\n-- Ja voitko sinä, Karl Juhananpoika Lehtimaa, nyt Jumalan ja korkean\noikeuden edessä, oikean käden etu- ja keskisormi Pyhän Raamatun päälle\npantuna, otsa avoinna ja sydän rauhallisena kaikkien näiden rehellisten\nihmisten läsnäollessa sielusi iankaikkisen autuuden nimeen vannoa\nolevasi viaton, niin tulkoot siitä seuraukset päällesi ajassa ja\niankaikkisuudessa. -- Aamen! lisäsi hän paremman vakuuden vuoksi ja\nkatsoi polttelevilla silmillään Lehtimaata, niin että tämä tunsi niiden\ntunkevan syyllisen sydämensä sisimpään sopukkaan ja alkoi jälleen\nvapista.\n\nApulaiset panivat pois kynänvartensa ja kädet ristissä rinnan päällä\ntarkastivat häntä uhkaaviin asentoihin asettuneina. Lehtimaa katsoi\nsivulleen ja näki lautamiesten tuikeat katseet, takana olivat taas\nkuulijat kymmenine silmineen. Hänen polvinivelensä pettivät, niin että\njalkaraudat kalisivat, ja vanginvartijat tulivat häntä tukemaan. Hän\npuristi silmänsä pieniksi, kokosi kaikki voimansa viimeiseen\nponnistukseen, vetäytyi tuomarinpöydän ääreen ja paiskasi koko\nkämmenensä Raamatun päälle.\n\n-- Ainoastaan etusormi ja keskisormi! karjaisi tuomari.\n\nLehtimaa veti pois liiat sormet, ja niin alkoi tuomari juhlallisella\näänellä lukea valan sanoja.\n\nLehtimaa oli herennyt ajattelemasta, hän odotti vain joka hetki, että\npaholainen tempaisisi hänet mukaansa, mutta kun niin ei tapahtunut,\nsaneli hän sanansa tuomarin mukaan koneellisesti, vapisevalla äänellä\nja niin epäselvästi, että yleinen syyttäjä ja lautakunta tulivat\nlähemmä ja tuomari alkoi alusta vaatien, että hänen täytyy puhua niin\nettä kuuluu. Juuri kun hän melkein tiedottomassa tilassa oli päässyt\nniin pitkälle, että hänen olisi pitänyt vannoa pois sielunsa autuus,\ntuntui kuin olisi Jumala yhtäkkiä ottanut kaikki hänen voimansa. Hän\nvaikeni, kalpeni ja horjahti, kädet liukuivat pois kirjan päältä,\nvanginvartijat tarttuivat hänen kainaloihinsa estääkseen häntä\nkaatumasta, ja hänen edessään seisoi virkatakkinen yleinen syyttäjä ja\nhuusi vahingonilosta säteilevin silmin:\n\n-- Ahaa! Siinä se nyt on valapatto!\n\nLehtimaan mielikuvitus, joka aina oli ollut vilkas, oli kiihottunut\näärimmilleen oikeuden edessä, ja nyt hän oli vähällä pyörtyä.\nNeljännestunnin kuluttua oli hän matalalla ja uupuneella äänellä,\ntuolilla istuen, vanginvartijain tukemana ja uteliaiden ihmisten\nympäröimänä tunnustanut kaiken.\n\nTunnustuksen jälkeen tuomittiin tuo puolikuollut pahantekijä\nmestattavaksi ja teloitettavaksi tahallisesta kaksoismurhasta, joka\nrangaistus kuitenkin heti lievennettiin elinkautiseksi vankeudeksi\nSiperiassa.\n\nOikeudenistunto päättyi rukouksella sitten kun vanginvartijat melkein\nkantamalla olivat vieneet Lehtimaan ulos salista. Tuomarin kasvoista\nkatosi virallinen ilme, nimismies pöyhistelihe kuin riikinkukko,\napulaiset niistivät tyytyväisinä nenänsä, vaihdettiin muutamia sanoja\nasian odottamattomasta päättymisestä, lautakunta läksi pois, ja\nivallinen viisaustieteen kandidaatti kutsuttiin illanviettoon totilasin\nja kahden korttipakan ääreen, jossa hän vihdoinkin sai tilaisuuden\ntaitoaan näyttää.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\n\nKauan odotettu kesä tuli hyvissä ajoin tuoden lämpöä paleltuneille ja\nhyviä toiveita nälkäisille. Kuukautta aikaisemmin kuin viime vuonna\nvihersivät lehdot, ja niillä pelloilla, jotka oli saatu kylvetyksi,\nkohosi oras vihreänä ja mehevänä, teki tähkää ja hedelmöi hyvin entein.\nMutta suuri, vasta herännyt toivo lamautui taas pian, ja näytti siltä\nkuin ei kärsimysten mitta vielä olisi ollut täysi. Kulkutaudit lähtivät\nliikkeelle epäterveellisistä pesäpaikoistaan rautatien varrelta,\nlevisivät nopeasti kuin kulo kuivassa kanervassa ja heittivät sadat ja\ntuhannet niistä, jotka vaivoin olivat päässeet kovan talven yli,\nkurjille tautivuoteille, joilta he eivät koskaan tulisi hengissä\nnousemaan.\n\nPettuleivällä oli köyhiä Kotkaisten kartanossa saatu ruokkia aamusta\niltaan. Nyt täytyi muuttaa sairashuoneeksi suuri olkilato, jonka\nvaratuomari kernaasti oli luovuttanut rouvansa ja neiti Anne Charlotten\nkäytettäväksi. Sinne levitettiin kaikki talon joutilaat makuuvaatteet\nja peitteiksi saatiin huutokaupasta ostaa sotaväen filttejä. Samalla\nsovittiin erään nuoren Hämeenlinnan lääkärin kanssa, että hän kerran\nviikossa tulisi tarkastamaan tätä tilapäistä sairashuonetta.\n\nKapteeni Thoreld laiminlöi tietysti taas hyväntekeväisyyden. Hänellä ei\nollut mitään tekemistä sairaiden kanssa, eikä hän juuri voinutkaan\nmitään tehdä vaan jätti kaiken piirilääkärin huostaan, joka liikkui\nniin usein kuin suinkin voi piirissään. Kapteenin säälintunteet kansaa\nkohtaan olivat sitä paitsi saaneet kovan kolahduksen pohjalaisen naisen\ntakia. Johanna, joka kolmena kovimpana talvikuukautena oli saanut\nruokaa ja lämmintä sekä itselleen että lapsilleen, rupesi yhtäkkiä\ntulemaan tyytymättömäksi tilaansa -- kapteeni laiminlöi tietysti\nliiaksi häntä! -- ja alkoi korottaa vaatimuksiaan. Hän oli samaa maata\nkuin miehensäkin, mutta vielä nenäkkäämpi kuin tämä. Uramon murhan\njälkeen esitti hän vähitellen sellaisia vaatimuksia, että kapteeni\nThoreld muitta mutkitta olisi velvollinen iät kaiket elättämään häntä\nja hänen lapsiaan.\n\nHänen vaatimuksensa antoivat aihetta pieneen sananvaihtoon kapteenin\nkamarissa. Johanna oli talonväeltä kuullut kaikenlaista murhatusta\nmiehestään ja tämän toisesta vaimosta, ja hän uhkasi ilmoittaa kaikki\ntyynni oikeuden edessä, jos ei kapteeni suostuisi häntä elättämään.\nTämä oli kapteenista liikaa, hän sanoi sen ja sai hävyttömän\nvastauksen. Keskustelu päättyi samalla tavalla kuin oli päättynyt\nkapteenin viimeinen keskustelu Kalle Pihlin kanssa: -- Johanna ajettiin\nulos.\n\nEi ole kuitenkaan sama asia ajaa mies ulos kuin heittää turvaton nainen\nmaantielle. Mies häpeää sitä ja on vaiti, nainen katsoo sen raa'aksi\nhyökkäykseksi ja koko sukupuolensa häväistykseksi, vakuutti kapteeni\npuhuessaan asiasta miestuttavilleen. Viikon kuluttua tuli Lehtimaan\nmurhajuttu esille, ja siellä puhui Johanna suunsa puhtaaksi, mikä ei\nsuinkaan tuottanut kapteenille kunniaa. Ja kun hän oli lakannut\noikeuden edessä puhumasta, oli hänellä vielä laulava kielensä tallella\nja se pyöri kuin tuulimylly joka kylässä ja kartanossa kautta koko\npitäjän. Ihmisistä asia oli hauska ja huomiota herättävä, häntä\nkuunneltiin kaikkialla, hänelle annettiin ruokaa, ja vasta juhannuksen\nseuduilla loittoni Johanna pois paikkakunnalta sitten kun kaikki olivat\nkuulleet hänen esitelmänsä, jonka aiheena oli kaksinnaiminen\nHerrasaaren torpassa, ja häntä sen edestä kestinneet.\n\nKotkaisissakin oli kuultu asiasta puhuttavan, mutta kun siellä ei\npaljon juoruista välitetty, niin herätti se siellä vain hämmästystä. Ei\nuskottu, että kapteeni Thoreld olisi alentunut vehkeilemään\nalustalaistensa kanssa. Rouva von Blume otti asian kerran puheeksi\nmiehensä kanssa. Varatuomari pudisti päätään ja arveli syyksi sen, että\nkapteeni kohteli vähän ylpeästi talonpoikia ja että hän siten oli\nhankkinut itselleen vihamiehiä. Mitä vaimon todistukseen tulee, niin on\nsiinä kai jotain perää, mutta varmaankin oli kapteeni syytön itse\nmurhaan, vaikka yleinen mielipide oli toista tietävinään. Hän menetteli\nvaromattomasti, kun ei ottanut tarkempaa selkoa alustalaisistaan ja\nheidän kirjoistaan, mutta häneen itseensä ei järkeväin ihmisten\nsilmissä voinut langeta mitään varjoa.\n\n-- Entä hänen suhteensa tuohon murhattuun naiseen?\n\n-- Hm -- ne ovat asioita, joista ei voi luoda itselleen mitään varmaa\nmielipidettä.\n\n-- Mutta -- ...? rouva von Blume keskeytti sanansa.\n\n-- Mutta -- mitä sitten?\n\nNiin ... hänen huomaavaisuutensa Louisea kohtaan oli saanut rouva von\nBlumen siihen luuloon, että hänellä oli varmat aikomuksensa heidän\ntyttärensä suhteen.\n\nSehän oli hyvin ilahduttava asia, myönsi varatuomari. Mutta itse hän ei\nollut mitään huomannut.\n\nEikö ollut? No niin, kapteeni ei ollutkaan hänelle tytöstä puhunut ja\nsiksi hän ei tiennyt mitään. Mutta ... mutta ... -- olisikohan nyt\ntuollainen mies, josta oli semmoisia huhuja liikkeellä, sopiva heidän\ntyttärelleen? Onko hän heille tarpeeksi hyvä vävypoika -- luonteeltaan\nnimittäin? arveli rouva.\n\n-- On aivan varmaan, vastasi hyväluontoinen varatuomari niin\npäättävästi, että se melkein ihmetytti hänen rouvaansa.\n\n-- Niin, sinä olet aina ollut hänen ystävänsä ja niin olen minäkin,\nmutta hän ei ole enää nuori ja Jumala tietää, eikö Louise...\n\n-- Louise ei voi koskaan saada parempaa miestä, kiiruhti varatuomari\nsanomaan.\n\n-- Ehkä, mutta nuori tyttö vaatii elämältä muutakin kuin rikkautta ja\nhuolettoman kodin.\n\n-- Kapteeni Thoreld on sivistyneimpiä ja hienoimpia miehiä --\n\n-- Miksi ei hän sitten ole mennyt naimisiin? Minä epäilen kaikkia\nmiehiä, jotka ovat tulleet neljännelle kymmenelle naimattomina. Joko he\neivät kykene totisesti rakastamaan taikka ovat suorastaan ... kuinka\nsanoisin ... kevytmielisiä ... kun eivät tahdo mennä naimisiin...\n\n-- Älä sinä, hyvä ystävä, vaivaa päätäsi vanhainpoikain salaisuuksilla;\n-- useimmiten ovat parhaat miehet tässä maailmassa ne, jotka eivät ole\nonnellisia. Mitä sinä tiedät hänen aikaisemmista suhteistaan ja kuinka\nhän on niitä pyhänä pitänyt?\n\nPienoinen pilkallinen hymy ilmaantui rouva von Blumen kasvoille.\n\n-- Sinä teet vanhatpojat paremmiksi kuin he ovat! Mene nyt vain itseesi\nja myönnä, etteivät he ollenkaan sitä ansaitse.\n\n-- Miksi sinä puhut minulle tästä kaikesta?\n\n-- Siksi, että tahdon kannatusta mielipiteilleni. Hän on osoittanut\nolevansa mieltynyt Louiseen ja meidän täytyy päättää, onko häntä\nkehotettava jatkamaan vai ei.\n\n-- No, ja mitä sitten?\n\n-- Niin, minä en tiedä, onko meidän suosiminen häntä näiden juttujen\nvuoksi.\n\n-- Mutta sehän ei ole meidän asiamme vaan Louisen.\n\n-- Hän ei mitään ymmärrä.\n\n-- Sitä parempi.\n\n-- Mutta minä, joka vähän ymmärrän, minä alan yhä enemmän epäillä --\nLouisen tähden.\n\n-- Emme suinkaan voi lakata seurustelemastakaan kapteeni Thoreldin\nkanssa?\n\n-- Emme, mutta me voimme osoittautua kylmemmiksi.\n\n-- Miksi?\n\n-- Siksi, ettei hän ansaitse meidän eikä tyttäremme ystävyyttä.\n\n-- Hm! sanoi varatuomari hiljaisesti.\n\nKaksi viikkoa tämän jälkeen oli rouva von Blumella työtä ja puuhaa\nyllin kyllin. Kotkaisiin oli tullut sukulaisia muutamaksi viikoksi,\nnuorisoa piti huvittaa, ja samaan aikaan kun hän täytti emännän,\nlaupeudensisaren ja köyhäinhoitajan tehtävää, oli hänellä vielä aikaa\najatella nuorisoakin. Hän pani toimeen arpajaiset näytelmineen ja\ntansseineen Kotkaisten suuressa salissa, ja kaikki tulot olisi\nkäytettävä niitä köyhiä varten, jotka makasivat sairaina olkiladossa.\nTieto näistä huveista levisi naapuripitäjäänkin.\n\nJuhlapäivänä loisti kirkas heinäkuun aurinko. Rouva von Blumen ja neiti\nAnne Charlotten toimeliaisuus ei hetkeksikään tauonnut eikä kenenkään\npäähän pistänyt lykätä juhlaa tuonnemmaksi, vaikka kaksi pienintä lasta\noli kääntynyt kipeäksi ja vaikka rouva von Blume itse oli huonosti\nnukutun yön jälkeen noussut vuoteeltaan tuntien ankaraa päänsärkyä.\n\nTavat Kotkaisissa eivät olleet uudenaikaiset eikä siihen aikaan\ntiedetty niistä mielipiteistä, että vanhemmat ovat lapsia varten --\npäin vastoin! Eikä heitä ollut pienuudesta pitäen totutettu siihen,\nettä äidin koko elämä täytyy olla lapsille pyhitetty. Heille opetettiin\njo aikaisin, että äidillä on suurempiakin velvollisuuksia kuin\ntaputella heidän pieniä pyöreitä pohkeitaan aamusta iltaan taikka\nunohtaa koti ja mies kutitellakseen heitä leuan alta, kun heidän\nylhäisyytensä suvaitsevat olla pahalla tuulella ja huutaa. Lasten\nkasvatuksesta ei ollut vielä tehty raskasta ja ikävää englantilaista\ntiedettä eikä terveydenhoidosta kotityranniaa. Velvollisuuksia kyllä\noli sadoittain, suuria ja pieniä, mutta ne täytettiin ilman melua ja\nvaivaa, iloisesti nurkumatta.\n\nRouva von Blume oli antanut sairaille lapsilleen rohtoja, ja hän\nlohdutti heitä sillä, että he illalla saisivat jotain oikein hyvää. Hän\nehti johtaa näytelmän pääharjoitusta ja hän ennätti unohtaa, ettei koko\ntaloa ollut savustettu, vaikka lavantauti väijyi olkiladossa.\n\nMutta hän uskoi, että kun ei vain pelkää ja kun käsittää, että on aina\nmahdoton kokonaan välttää kulkutautia, niin olisi siinä varjelusta\ntarpeeksi. Tarttuvien tautienhan sanotaan kulkevan ilman kautta.\nParasta kai olisi silloin, ettei ollenkaan olisi ilman kanssa\ntekemisissä!\n\nKoko pitäjä olisi siinä tapauksessa pitänyt savustaa. Peninkulman\npäässä Kotkaisista oli lähellä uutta rautatietä täytynyt vihkiä\nhautuumaa ainoastaan rautatietyömiehiä varten, joita sadoittain kuoli\nlavantautiin ainoastaan muutamia vuorokausia sairastettuaan. Huono\nravinto teki lisäksi tehtävänsä, ja joka viikko lähti pitäjän pappi\nerityiselle retkelle tälle ylimääräiselle hautuumaalle lukeakseen\njumalan siunauksen yhteisille haudoille hietamäen kupeessa lähellä\nmaantietä. Vielä tänäänkin näkee siinä matkamies tiheän näreikön, joka\non kasvanut myrkytetystä maasta ja peittää sadoittain suomalaisen\nkulttuurin kurjia uhreja, joiden nimiä ei kukaan muista, mutta joiden\nteot ovat kuin käännekohtana heidän hallaisen, köyhän maansa\nkohtaloissa.\n\nIltapäivällä tulivat vieraat. Kaikki ympäristön ihmiset olivat\nkokoontuneet Kotkaisten suureen saliin. Siellä oli kapteeni Thoreld\nviikset kierrettyinä, siellä pieni pyöreä tuomari ja vaaleaverinen\nviisaustieteen kandidaatti. Siellä oli vielä eversti Pavloff ja kaikki\nnaapurin rouvat ja tytöt. Ja juhlan keskipisteenä tuo liki\nkahdeksankymmenvuotias sotavanhus, jolla oli harmaat pitkät hiukset,\njoka oli unohtanut luuvalonsa ja joka tahtoi näyttää, kuinka terve\nsielu voi voittaa vanhuuden ja kaiken tämän nykyisen kurjuuden ja\nlevittää iloa yleisen surun keskellä.\n\nArpojen myynti oli täydessä vauhdissaan, ja kapteeni Thoreld otti\nosalleen liki kolmannen osan kaikista myymättömistä lipuista, jotka\nmelkein kaikki olivat tyhjiä, sillä hänellä ei ollut koskaan ollut\nonnea pelissä. Mutta hän pelasi niin mielellään, kuten hän sanoi, eikä\nostanut ollenkaan hyvää tehdäkseen. Ja kaikki eivät ymmärtäneet\nleikkiä, vaan luulivat hänen puhuvan täyttä totta.\n\nSitten tuli seuranäytelmä, jossa laulettiin, soiteltiin kitaraa ja\nhulluteltiin. Esiripun laskettua taputettiin käsiä raivoisasti ja\nmuiden muassa huudettiin esille rouva von Blume, joka sitten kohta meni\nsairaiden lastensa luo ja kertoi heille niin satumaisia ja hupaisia\nasioita näytelmästä, että pienokaiset luulivat olleensa sitä omin\nsilmin näkemässä eivätkä enää ollenkaan itkeneet, että heidän oli\ntäytynyt koko ajan maata vuoteissaan.\n\n-- Se on hyvästi järjestetty, sanoi kapteeni Thoreld varatuomarille.\nUnohtaa aivan, mitä varten täällä huvitellaan. Vaaditaanpa todellakin\ntaitoa tuollaisen aikaansaamiseen tänä aikana. Sinulla on emäntä, joka\nymmärtää velvollisuutensa.\n\nVaratuomari hymyili hyvillään ja sanoi kapteenille, että tämänkin olisi\npitänyt hankkia itselleen samanlainen emäntä!\n\nKapteeni katsahti hajamielisesti von Blumeen. Olisiko se suoranainen\nkehotus? Niin -- siltäpä se melkein näytti! Hän iloitsi, että nuo\nhänestä kiertämässä olleet huhut eivät olleet saaneet jalansijaa\nKotkaisissa, ja kohta sen jälkeen hän aloitti tanssin neiti Louisen\nkanssa.\n\nTyttö oli kovin sievä valkeassa tyllihameessaan, oikea perikuva\nKotkaisten raittiista ilosta, terve, teeskentelemätön ja punaposkinen,\njolla oli kaikki mahdollisuudet kehitykseen, ja kapteenin mielestä ei\nkehenkään ollut vielä näin sattuvasti sopinut runoilijan vertaus\nruusunnupusta. Vielä hän ei ollut päätöstään tehnyt. Tämä vanhapoika,\njolla niin monta kertaa elämässään oli ollut ratkaiseva sana huulillaan\nja joka niin monta kertaa oli sen niellyt, nieli sen vielä tälläkin\nkertaa säälin tunteesta, sillä hän ei tahtonut tehdä pahaa eikä\nhäiritä. Hänestä olisi ollut julmaa tarttua tuota tylliperhosta\nsiipiin juuri nyt. Kun hän myöhemmin naurahti tälle runolliselle\nhellätunteisuudelleen, oli perhonen jo pyrähtänyt tiehensä ja mieliala\nhaihtunut.\n\nSen hän kuitenkin oli jo huomannut, ettei neiti Louisella ollut mitään\nhäntä vastaan. Tytön silmät saattoivat seurata häntä loitompaa, mutta\nsitten taas yhtäkkiä kääntyä pois, kun molempain katseet yhtyivät. Jos\ntytöllä oli vähänkään aistia ja ymmärrystä ja jos hän ei ollut toiseen\nrakastunut, täytyi hänen käsittää, että kapteeni oli parempi muita,\njotka esiintyivät näissä maalaistanssiaisissa.\n\nKapteeni Thoreld tarttui varatuomaria käsipuoleen ja vei hänet herrain\nhuoneeseen, joi hänen kanssaan lasin punssia ja sai vastaukseksi\nkatseen, joka näytti vakuuttavan, ettei isällä ollut mitään\nmuistuttamista häntä vastaan.\n\nEntä äidillä! Erään tanssin aikana hän näki rouva von Blumen istuvan\nyksinään. Kapteeni meni heti hänen puheilleen.\n\n-- No, kapteeni Thoreld! on hauska nähdä teitä nuorten joukossa --\nteitä ei voi ollenkaan erottaa heistä tänään, alkoi hän puhua.\n\nKapteeni palkitsi kohteliaisuuden kiittämällä rouvaa hänen mainioista\njärjestelyistään tänä iltana, mutta ei kuitenkaan ollut oikein\ntyytyväinen siihen äänenpainoon, millä rouva alkoi puhelun. Se ei ollut\noikein ystävällinen. Rouva von Blumen silmät harhailivat hänen\nohitsensa ja hän näytti hiukan hermostuneelta.\n\n-- Minä olen vähän väsynyt, sanoi hän arvaten kapteenin ajatukset.\n\n-- Merkillistä, kuinka hyvin tiedätte, mitä toinen ajattelee.\n\n-- Hm -- sattuuhan usein, että kaksi ihmistä ajattelee samaa asiaa.\n\nKapteeni tarkasteli häntä. Olihan tämä kehotus puhetta jatkamaan, mutta\noikein hyvää se ei ennustanut. Ja turhaan etsi hän rouva von Blumen\nkasvoista hyväntahtoisuutta.\n\n-- Rouva von Blume -- te, -- te ette ole minulle nyt oikein\nsuosiollinen.\n\nRouva katsahti häneen ja arveli, ettei hänen suosionsa suinkaan liene\nsuuresta arvosta sellaiselle miehelle kuin kapteeni Thoreld.\n\n-- Älkää sitä sanoko! Välistä on hetkiä, jolloin haluaisi tuntea äidin\nhyvyyttä ja suosiota.\n\n-- Minun suosioni on teillä ollut jo kauan, jos vain olisitte tahtonut\nkäyttää sitä hyväksenne.\n\n-- Kiitos! Tahdon käyttää sitä nyt.\n\nRouva von Blume tarttui hänen käsipuoleensa, ja he tekivät kävelyn\npuutarhaan tänä kauniina iltana. Nyt hän ei enää voinut peräytyä, vaan\nsanoi suoraan:\n\n-- Te ette tahdo sitä, rouva von Blume?\n\n-- Tahdon ja en tahdo, vastasi hän totisesti. -- Louise on vielä niin\nnuori ja hän tuntee teitä niin vähän.\n\n-- Hm -- mutta minä vanhenen päivä päivältä, ja jos te vain tuntisitte\nminut tai luottaisitte minuun...\n\n-- Sehän on asia, jota teidän tulee kysyä häneltä eikä minulta.\n\nSe tuntui niin kylmältä, että kapteeni Thoreld vähän loukkautui ja\nsanoi arvokkaasti:\n\n-- Mutta, hyvä rouva, enhän suinkaan tahdo väärinkäyttää sitä\nystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta, jota aina olette minulle\nosoittaneet. Jos teillä äitinä on jotain minua vastaan, niin en\nsuinkaan tahdo tuottaa teille mitään surua. Minä olen jo aikoja sitten\nkasvanut pois siitä iästä, jolloin tyttö viedään väkisin, enkä jumala\nparatkoon ole mikään Romeo.\n\n-- Sepä se juuri on, sanoi rouva von Blume ajatuksissaan.\n\n-- Vai niin, te haluaisitte jonkun nuoremman, jonkun, jolla ei ole\nminun menneisyyttäni -- jolla ei ole minun mainettani! sanoi hän\nnopeasti.\n\nRouva von Blume aikoi vastata, mutta kun he samassa kohtasivat muutamia\nvieraita, katsahti hän vältellen kapteenia silmiin ja liittyi heihin.\nKapteeni seurasi heitä äänetönnä hetkisen, nakkasi sitten päättävästi\npäätään ja poistui sanaakaan sanomatta. Mutta viimeisessä valssissa hän\ntanssitti neiti Louisea niin kauan ja niin kiivaasti, että tämä aivan\npyörryksissään antoi viedä itsensä paikalleen ja sanoi värähtävällä\näänellä:\n\n-- Kuinka hyvin te vielä tanssitte valssia, kapteeni Thoreld!\n\nTuo viaton lause olisi voinut loukata arempaakin itserakkautta kuin\nkapteenin. Mutta hän ymmärsi, mikä hämmästys siihen oli kätkettynä, ja\nvastasi hyväntahtoisesti hymyillen:\n\n-- Niin, niin, niitä on välistä sellaisia lapsellisia setiä, neiti\nLouise!\n\nSen valssin jälkeen valkeni Louisen silmissä. Mutta kas, kuinka hän\nolikin komea ja soma, tuo vanha kapteeni Thoreld! Ja hän kulki, ennen\ntuntematon ylpeyden tunne rinnassaan, toisten tyttöjen ohi. Tuntui kuin\nkapteeni muutamilla sanoilla olisi kohottanut hänet kaikkien hänen\nlapsuudentuttaviensa yläpuolelle omaan ylhäiseen ja hienoon\nilmapiiriinsä, johon hän ei koskaan ollut uskaltanut toivoa pääsevänsä,\nja tehnyt hänestä vertaisensa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\n\nNeiti Louise oli yhtäkkiä alkanut harrastaa aikaihmisten asioita. Hän\nauttoi äitiään ja täti Anne Charlottea taloudessa innokkaammin kuin\nkoskaan ennen, ja hän alkoi taas hoitaa sairaita, kun äiti oli\nselittänyt hänelle, että se oli jokaisen ajattelevan ihmisen\nvelvollisuus. Neiti Louisesta oli tullut hyvin ajatteleva ihminen sen\njohdosta mitä kapteeni Thoreld oli hänelle viimeksi puhunut.\n\nSe näkyi jo heti seuraavana aamuna. Hänellä ei ollut mitään halua\nmuistella, kenen kanssa hän oli tanssinut eri tanssinsa, ja jutella\nserkkujensa kanssa niistä valloituksista, joita he olivat tehneet. Hän\noli voittanut yhden ainoan suuren voiton, joka nosti hänet niin paljon\nheitä ylemmä, että hän käänsi selkänsä heidän lapsellisuuksilleen ja\najatteli elämää täysikäisen ihmisen totisuudella. Hän ei voinut\nymmärtää vanhaa serkku Hedvigiä, joka viitsi laskea sormillaan, kuinka\nmonta kertaa hän oli ollut esillä kotiljongissa, ja kun veli August,\njoka nyt vihdoinkin oli tullut ylioppilaaksi, rupesi vihjaamaan jotakin\nkapteeni Thoreldista ja hänestä, niin tiuskaisi hän toiselle niin\nvihaisesti, että tämä aivan hämmästyi sisarensa ääretöntä varmuutta.\nVeli ei ollenkaan aavistanut, mistä tuo varmuus oli tullut, ja alkoi jo\ntoivoa, että hänen sisarensa vihdoinkin oli oppimaisillaan\nkäyttäytymään. Mutta rouva von Blume oli huolissaan siitä muutoksesta,\njoka oli tapahtunut hänen tyttäressään. Ei hän oikeastaan paheksunut\ntuon tunteen heräämistä, mutta hän pelkäsi niitä kovia taisteluja,\njoita hänen viaton ja lapsellinen sielunsa tulisi kärsimään kapteenin\ntähden. Rumat huhut hänestä olivat melkein joka miehen suussa, niitä\nlisäiltiin ja laiteltiin ja hänet kuvattiin mitä sydämettömimmäksi ja\nitsekkäimmäksi ihmiseksi. Hän odotti, että hänen tyttärensä tulisi\nhänen kanssaan puhumaan rakkaudestaan, niin että hän saisi äidin\nlempeydellä valmistaa häntä tuohon yhteentörmäykseen. Mutta Louise\nsalasi kaikki ajatuksensa, ja äiti odotti joka päivä, että hän itkien\nheittäytyisi hänen syliinsä, kun joku noista liikkeellä olevista\nhuhuista oli tullut hänenkin korviinsa ja rikkonut hänen rauhansa.\n\nKului päiviä ja viikkoja eikä mitään tapahtunut. Äiti iloitsi väkensä\nhienotunteisuudesta ja ylpeili hiukan oman kasvatustapansa\ntarkoituksenmukaisuudesta. Louisen oma viattomuus suojeli häntä\nparhaiten ilkeyden ja pahansuopuuden pistoilta. Hän ei ymmärtänyt\nmitään, vaikka pahat kielet olisivat kuiskailleetkin jotakin hänen\nkorvaansa, ja rouva von Blume rauhoittui piankin aivan kokonaan.\n\nSitten tapahtui eräänä päivänä mätäkuun alussa, kun lavantauti riehui\nkuumimmillaan, että eräs pohjalainen vaimo saapui Kotkaisiin\nkurjemmassa tilassa kuin tätä ennen vielä oli nähty. Hänen pienin\nlapsensa, jota hän kantoi käsivarrellaan, kuoli heti taloon tultua, ja\ntoiset kaksi tuskin jaksoivat ottaa askeltakaan nälästä ja\nuupumuksesta. Vaimossa itsessään oli lavantauti täydellä alullaan.\nKotkaisten sairaalaan nostettiin heitä varten uusi vuode, ja vaimo sai\nhoitajakseen neiti Louisen.\n\nSaman päivän illalla vaimo alkoi jo houria, kun oli saanut lääkkeitä,\nja neiti Louise, joka vielä oli tottumaton uuteen toimeensa, rupesi\npuhelemaan hänen kanssaan, sillä sairas sanoi, että hänellä oli\nerityistä puhuttavaa Kotkaisten hienolle neidille. Kohtalo oli\nnähtävästi tuonut hänet tänne, että hän ennen kuolemaansa keventäisi\nsydämensä sille, jota se asia kaikkein eniten liikuttaa.\n\nNeiti Louisen mieli tuli aivan juhlalliseksi. Se on varmaankin\npohjalainen noita-akka tuo, joka kuollessaan tahtoo kertoa hänelle\nhänen tulevaisuutensa salaisuuksia.\n\n-- Sinä onnen lellityttö, sanoi hän heikosti hymyillen, -- sinä onnen\nlellityttö, minä tiedän, että kohtalo on aikonut sinut kullassa\nkuhisemaan rikkaan miehen rinnalla.\n\nNaisen silmät ikään kuin imeytyivät tuon jo alkulauseesta hämmästyneen\nnuoren tytön kasvoihin.\n\n-- Mutta kovat ajat tulevat sinua kohtaamaan, jatkoi hän -- se on\nsynnin ja himojen hallitsema mies, joka on tähdännyt silmänsä\nKotkaisten viattomaan karitsaan, ja jos tahdot, niin kerron hänen\npahoista töistään minua ja minun miestäni kohtaan, jonka hän kullan\nvalhekiillolla minulta houkutteli pois. Niin, niin on, eivätkä auta\nsiinä sinun pelästyneet silmäsikään, jotka eivät koskaan ole katsoneet\ntämän pahan maailman pohjattomaan syvyyteen!... Niin kuin Paapelin\nkuningas on hän elänyt porttojen kanssa, sen suuren Paapelin porton\nkanssa, jonka synnit ovat tuhannet! Ja sitten alkoi hän himoita sinun\nvalkoista lihaasi, se susi, sinun lihaasi, joka olet Kotkaisten puhdas\nkaritsa! Ja hän vietteli kulkevan, köyhän miehen, joka oli minun\nmieheni ja minun lasteni isä ... hän viekoitteli ja pyyteli häntä\nminulta yhdeksättä käskyä vastaan ja antoi hänelle porton avioksi ...\nniin, niin, se on niin totta kuin minä seison elävän Jumalan kasvojen\nedessä! Hän antoi hänelle porton avioksi sekä kultaa ja hopeaa, ja\nminä, köyhä raukka, minä näin nälkää Pohjanmaalla enkä mitään tiennyt.\nMutta sitten neuvoi minulle Herra, joka on kaikkien herrainkin Herra ja\nsen lohikäärmeenkin kukistaja, että minun pitäisi matkustaa etelään\npäin. Ja katso! minä näin mieheni ja sen Paapelin porton elävän\nylellisyydessä Uramon torpassa -- Herrasaaren kapteenin suuressa\ntorpassa -- mutta hän ei enää tuntenut minua, ei minua omaa vaimoaan\neikä omia lapsiaan kun seisoimme hänen ovensa edessä ja värisimme.\nMutta silloin lähetti Herra toisen miehen, joka kosti minut ja iski\nkuoliaaksi sekä Paapelin porton että hänen miehensä. Sen sinä tiedät.\nSe oli se Uramon murha.\n\n-- Herran tiet ovat tutkimattomat. Se syyllinen rikas mies Herrasaaren\nhovissa, se pääsi pois Jumalan vitsauksen alta ja ajoi minut\nylpeydessään mieron tielle lapsineni paleltumaan, kun minä polvillani\nanoin häneltä apua ja turvaa. Ja se on se hurtta, se Paapelin\nlohikäärme, joka nyt tahtoo sammuttaa janonsa Kotkaisten karitsan\nverellä!\n\n-- Älä katso minuun noin arkaillen äläkä pelkää ... äläkä pelkää! Minä\nolen köyhä nainen, joka kohta seison Jumalan tuomioistuimen edessä, ja\nminä tahdon vain sinulle, sinä armon lellilapsi, sanoa sen varoituksen\nsanan, että karttaisit Paapelin lohikäärmettä, kaikkein pahain himojen\nkuningasta, Pelialin ja Paapelin porton satakertaisesti synnillistä\nmiestä. Ja minä siunaan Jumalaa, joka salli minun tavata sinut ja\npelastaa sinut suden suusta ja sielusi kadotuksesta. Kiitetty olkoon\nHerra, joka antoi minun kurjan ihmisen vielä viimeisillänikin julistaa\nhänen suuruuttaan ja hänen valtaansa Paapelin lohikäärmeen ylitse, sen\nPeliaalin miehen ylitse, sen Herrasaaren kapteenin, joka kosii sinua,\nsinä Kotkaisten kaino neito, ja tahtoo viedä sinut himojensa\npesäpaikkaan ja viettää siellä synnillistä elämää aina kuolinpäiväänsä\nsaakka!\n\nVaimo veti henkeä jatkaakseen, hänen kova äänensä oli herättänyt\nmuidenkin sairasten huomiota ja sieltä täältä hämärästä näki Louise\nkuumeisten silmien tuijottavan itseensä. Häntä kauhistutti, kun hän\nkatsoi ympärilleen. Hourivan vaimon sanat olivat hervaisseet hänen\najatuksensa ja jäsenensä. Hän aikoi juosta tiehensä jo vaimon puhuessa,\ntahtoi paeta itseään, tahtoi juosta koko maailmaa piiloon ja ennen\nkaikkia noita kauheita, kamalia silmiä, jotka tuijottivat häneen joka\ntaholta, mutta hän ei voinut sitä tehdä.\n\nKun vaimo taukosi hetkeksi, onnistui Louisen päästä seisoalleen, ja kun\nhän tunsi jalat allaan, juoksi hän ovelle minkä kerkesi. Takanaan kuuli\nhän hourivan taas alkavan puhua Paapelin lohikäärmeestä, auringon valo\nhäikäisi hänen silmiänsä ja hän kiiti kuin kuolemaansa pakoon. Kotona\nmakasi äiti sohvallaan ankarasti sairastuneena, ja kun Louise kalman\nkalpeana ja itkusilmin syöksi hänen luokseen, arvasi äiti heti kohta\nmitä oli tapahtunut. -- -- --\n\nSamana päivänä seisoi kapteeni Thoreld frakkiin pukeutuneena komeassa\neteisessään ja otti vastaan vieraitaan, joita noin neljäkymmentä oli\nsaapunut rautatieltä. Uusi rautatie oli nyt kiskoitettu muutaman\nasemanvälin verran ja kun rautatien rakennushallitus sekä pari\nsenaattoria ja muuta korkeata virkamiestä olivat ensi kerran tehneet\ntänne huviretken, käytti kapteeni Thoreld tilaisuutta hyväkseen ja\nkutsui heidät ynnä muut rautatieherrat suurille päivällisille luokseen.\n\nKaikki talon torpparit olivat asemalla vieraita vastaanottamassa\nvaunuilla ja muilla ajopeleillä, mitä talosta vain löytyi, ja kun eivät\nne riittäneet, niin valjastettiin hevosia lehvillä koristettujen\nlava-aisojen eteen niitä nuorempia herroja varten, jotka eivät\nvälittäneet siitä vaikka vähän tärisikin. Tuo pitkä karavaani ajoi\ntomupilven sisässä maantietä pitkin, ja torvet toitahtivat ylämäessä,\nsillä mukana oli tätä varten erityisesti tilattu kaartin soittokunta.\nTalonpoikain hevoset kohottivat päätään soittoa kuullessaan, päristivät\nsieraimiaan ja polkivat jalkaa; ajajan oli vaikea pitää heitä tiellä,\nja tiepuolessa seisoi kummastelevia kerjäläisiä katsomassa tätä\nkomeutta, joka niin kuin unennäkö lensi ohitse eikä näkynyt kurjuudesta\nmitään tietävän. Kirkkaat messinkitorvet välkkyivät päivänpaisteessa,\nnuoret hienot herrat lauloivat mennessään, univormut kiiltelivät ja\nköyhät raukat paljastivat päänsä luullen, että itse keisari kulkee\nmaansa ympäri ja menee nyt tervehtimään Herrasaaren upporikasta\nkapteenia.\n\nKun vieraat pölyisinä ja hiestyneinä tulivat perille noin puolen päivän\naikaan, ohjattiin heidät vierashuoneisiin, joissa he saivat peseytyä,\nelleivät halunneet ottaa kylmää kylpyä suuressa uimahuoneessa järven\nrannalla.\n\nKapteeni Thoreld oli jo kauan valmistanut näitä suuria päivällisiään.\nHelsingin paras ravintolanpitäjä oli lähettänyt tänne kokkinsa pari\npäivää edeltäpäin, ja eilen tuli neljä frakkipukuista kyypparia. He\nolivat aukaisseet ovet suuren salin, ruokasalin ja verannan välillä,\nniin että nuo kaksi suurta huonetta muodostivat yhden ainoan ison\nhuoneen, jossa pöydät olivat pantuina pitkiin riveihin ja peitetyt\nhäikäisevän valkealla damastilla, mahdottoman suurilla kukkavuorilla ja\nraskailla hopea-astioilla. Jokaisen lautasen kohdalla oli seitsemän eri\nväristä lasia, ja servietit olivat käännetyt monella toinen toistaan\nsomemmalla tavalla. Jääkellarissa oli pinoittain samppanjapulloja,\nmutta kapteeni piti itse huolen siitä, että hänen hienoin\nkymmenvuotinen Bordeaux'nsa sai tarpeellisen lämpömäärän ennen kuin\nherkuttelevat huulet tulivat sen makua maistamaan.\n\nSoittokunta sijoitettiin verannalle kasvihuoneesta tuotujen kasvien\nväliin, jotka nyt koristivat sekä salia että verantaa ja tekivät kaiken\ntämän niin somaksi ja eloisaksi, että vieraat seisahtuivat\nhämmästyksissään ovelle hengittäen monenmoisia tuoksuja, joista\nkuitenkin ainoastaan yhden voi oikein erottaa, nimittäin kapteenin\nlempituoksun myskin, joka ikään kuin soitti korkeata viuluääntä tässä\ntuoksusinfoniassa. Tämä ei ollut mitään tavallista kerskailemista, vaan\naivan erikoisen hienostuneen aistin synnyttämää. Se ei ollut kehumisen\nja häikäisemisen halua, vaan nauttimishalua -- ja tavattoman\nhienostunutta halua se oli sen aikaisessa Suomessa!\n\nKapteeni oli käyttänyt kaikki taitonsa vieraiden sijoittamiseen, mutta\nviime hetkellä hän sai sen ikävän sanoman, että hänen vasemmanpuoleinen\nvierustoverinsa varatuomari von Blume ei voi tullakaan, kun hänen\nrouvansa on äkillisesti sairastunut. Se tieto häiritsi häntä hetkisen.\nMutta sitten istuttiin pöytään, ja soittokunta soitti ensimmäisen\nosaston pitkästä ohjelmastaan.\n\nSeura oli jotenkin sekainen. Päivällisillä oli melkein virallinen sävy.\nLähinnä isäntää istui pöydässä herroja, joilla oli ylimyksellinen\nlinnun naama, kalju pää, hienot kädet ja pitkät sormet, jotka käyttivät\nveistä ja haarukkaa hajamielisesti, samalla kun hienot, arvokkaat\nhuulet yhtämittaa ylläpitivät keskustelua naapurien kanssa. Kuta\npidemmälle tultiin pöydän päästä ruokasaliin päin, sitä kömpelömmiksi\nmuuttuivat päiden muodot, sitä karkeammiksi kädet, ruokahalu\nahneemmaksi ja suut vaikenivat syödessään melkein kokonaan. Pöydän\nalapäässä istui näet insinöörejä, jotka yli vuoden olivat syöneet\nrunsaat ateriansa talonpoikaistaloissa. Ne olivat iloisia, rotevia,\nterveitä ja nälkäisiä, ja heidän ruskeat kasvonsa näyttivät\nsilmäänpistäviltä valkoista paidanrintaa vasten. He naureskelivat\nitsekseen tuolle viralliselle kankeudelle toisessa päässä pöytää,\nkertoivat kaskuja, joille nauroivat läkähtyäkseen, ja hoitivat\nahkerasti lasejaan odottamatta isännän kehotuksia.\n\nKun oli syöty neljä ruokalajia kahdeksasta, alkoivat yläpään herratkin\nvähitellen sulaa. Valtioneuvokset pistelivät virkaveljiään, kenraalit\nrupesivat muistelemaan vänrikkivuosiaan, ja kapteeni Thoreld teki\nparastaan, että he tuntisivat olevansa iloisia ihmisiä, jotka ainakin\ntällä kertaa ovat unohtaneet arvonimensä ja kunniamerkkinsä. Sitten\ntulivat puheet, kun tuoksuva, makoisa kananpoikapaisti ja salaatit\nolivat kiihottaneet jo kuoleutuvaa nälkää, ja samppanja paukahti\niloisesti ruokasalissa lähellä noita ruskettuneita apulaisinsinöörejä.\nRautatierakennuksen päällikkö piti tosin vähemmin loistavan, mutta\nhyvin juhlallisen ja hyväksyvän puheen isännälle, jonka osa maamme\nsivistystyössä oli kaikille tunnettu, kiitti häntä siitä, että hän\nosasi arvostaa myöskin muiden työtä isänmaan hyväksi, ja lausui sen\ntoivomuksen, että siitä olisi hänellekin hyötyä, kun höyryhepo muutaman\nvuoden kuluttua mennä puhaltaisi hänen vieraanvaraisten oviensa ohitse.\n\nPuhuja oli oikein ylpeä puheensa viimeisestä onnistuneesta käänteestä,\naikoi jatkaa vielä muutamilla sanoilla, mutta hillitsi itsensä ja\npäätti lopettaa tähän.\n\nJuotiin kapteenin malja pohjaan, ja sitten puhui isäntä kaikille\nvieraille, jotka niin ystävällisesti olivat saapuneet läsnäolollaan\nkunnioittamaan näitä hänen pieniä pitojansa. Hän sanoi kauniita sanoja\nkorkeille virkamiehille, mutta ei unohtanut alhaisiakaan. Hän oli nyt\nmelkein kansanvaltainen mielipiteiltään. Hän kosketti ohimennen huonoja\naikojakin ja toivoi, että maan hätä pian menisi ohi. Sitten hän teki\näkkikäännöksen ja kehotti kaikkia olemaan iloisia ja näyttämään, ettei\ntässä yleisen toivottomuuden annettu reippaita mieliä masentaa. Tämä\nkäänne tuli hänelle ehdottomasti mieleen muistona Kotkaisten\nhyväntekeväisyysjuhlasta ja hän sovitti sen -- hiukan häveten -- omaan\njuhlaansa.\n\nFanfaari fanfaarin perästä soitettiin, yhä useammat puhujat käyttivät\npuheenvuoroa, kyypparit hikoilivat, jäätelövuoret sulivat\nvaaleankeltaisiksi ja punaisiksi virroiksi, samppanja helmeili ja ilo\nyleni. Suuret herrat puhuivat jo soperrellen, isomahaiset urakkalaiset\naukoivat liivinsä nappeja ja ne, joita rupesi ahdistamaan, uskalsivat\nyleisessä melussa selvitellä kurkkuaan pelkäämättä, että he\nhäiritsisivät naapurien ruokahalua.\n\nMutta soitto oli houkutellut väkeä sekä läheltä että kaukaa. Sitä\nseisoi suurina ryhminä verannan ja aukinaisten ikkunain edessä\nihmetellen, kadehtien ja kauhistuen niitä rahoja, joita nämä herrain\nilot olivat mahtaneet maksaa, samalla kun se odotti omaa osaansa\npitojen loputtua, ja kevytmielisimmät taempana hyppelivät soiton tahdin\nmukaan.\n\nEtäämpänä pehtorin rakennuksen puolella riemuitsivat kerjäläiset\nmaksuttomasta musiikista. Sellaista eivät he olleet ennen koskaan\nkuulleet, ja heille tuli palava halu päästä lähemmä, mutta eivät\nuskaltaneet, kun kapteeni oli kieltänyt lähestymästä sitä paikkaa,\nmissä herrat karkelivat ja soittelivat niin, että vesilinnut\nlähirannoilta kaikkosivat virstain päähän. Heihinkin tarttui\njuhlamieli, silmät kiiluivat, jalat liikkuivat iloisten sävelien\ntahdissa, he unohtivat hetkeksi sekä katkeruutensa että hätänsä, ja\nrohkeimmat, joiden rievut eivät olleet aivan kehnoimmassa kunnossa,\nuskalsivat kiellosta huolimatta mennä puutarhaan saakka. Ja tultuaan\nkertoivat he ihmeellisiä satuja kullasta ja sametista, univormuista ja\niloisista äänistä.\n\nPäivällisten jälkeen vetäytyi koko tämä meluavan iloinen seura ulos\npuutarhaan, jossa tarjottiin kahvia suuren pyöreän kiven päällä\nkoivulehdossa. Kansa vetäytyi nöyrästi pois, soittokunta soitteli nyt\ntaivasalla, ja vanhimmat herrat olivat menneet ruokalevolle.\n\nNuoret insinöörit istuutuivat syreenilehtoon juomaan punssia ja\nliköörejä, ja soiton lomassa he laulelivat. Talonpojat kuulivat nyt\nkummikseen omat laulunsa herrain suusta ja ihmettelivät, mitenkä noin\nhienossa seurassa voitiin sellaisia lauluja laulaa, kun oli kokonainen\nsoittokunta, joka osasi pelata paljon kauniimpia polskia ja valsseja.\n\nPaluumatka tehtiin veneillä illan tyvenessä. Puolen peninkulman päässä\ntalosta odottivat hevoset viedäkseen vieraat rautatielle. Uupuneet\nvaltioneuvokset ja senaattorit ajoivat mieluummin koko matkan, mutta\nkapteeni Thoreld seurasi nuorten mukana. Kaartin soittokunta puhalsi\nniin että jänikset lähimetsissä pistivät päänsä pensaisiin tai tekivät\nhuimaavaa laukkaa mennen pitkät kierroksensa luullen, että siitä se nyt\ntulee metsästys, jommoista ei ole ennen nähty. Mutta kun ne eivät\nkuulleet koirain haukuntaa, rauhoittuivat ne, tulivat uteliaiksi,\nlaskeutuivat rantaniityille ja pistivät pitkät, liikkuvat,\nkummastelevan näköiset harmaat korvansa kuulostellen esiin sieltä\ntäältä rantaheinikosta.\n\nSorsat lentelivät parvina tyyntä järvenpintaa pitkin ja heittäytyivät\nveteen, niin että vaahto pölisi niiden ympärillä. Kuikka huusi\nkorkealla ilmassa, ja kapteeni Thoreld vastaanotti viimeiset kiitokset\niloisista päivällisistään ja palasi yksin kotiinsa yli hiljaisen järven\nollen tyytyväinen siihen meluavaan osaansa, joka hänellä tänään oli\nollut maan edistyspyrinnöissä.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\n\nEi ollut tullut iloisia tietoja Kotkaisista sen sanantuojan mukana,\njonka kapteeni Thoreld muutamia päiviä isojen päivällistensä jälkeen\noli lähettänyt kysymään, kuinka rouva von Blume jaksoi, sekä viemään\nhänelle kauniita kukkasia. Rouva von Blume oli saanut lavantaudin ja\nmakasi nyt hourien melkein koko päivän.\n\nMutta sitä ei sanansaattaja tiennyt kertoa, että neiti Louise yötä\npäivää valvoi äitinsä vuoteen ääressä ja että hän tämän sairauden ensi\npäivänä puoli päivää oli maannut pää äidin helmassa ja antanut\nlohduttaa ja hyväillä itseään, kunnes lopuksi oli huomannut, että\nhänenhän oikeastaan olisi pitänyt lohduttaa ja hoitaa äitiään eikä\npäinvastoin. Ei tuolla samalla sanantuojalla myöskään ollut mitään\nkertomista siitä pohjalaisesta naisesta, joka oli kuollut Kotkaisten\nsairaalassa ja houriessaan kiroillut Paapelin lohikäärmettä, joka hänen\nkuumehoureissaan ei ollut kukaan muu kuin Herrasaaren hyvinvoipa\nkapteeni itse. Sanantuoja oli kyllä kuullut asiasta Kotkaisissa\nkerrottavan, mutta ei uskaltanut viedä sitä kapteenin korviin, se kun\nei muutenkaan kuulunut hänen tehtäväänsä.\n\nKapteeni Thoreld valmistautui itse lähtemään Kotkaisiin, ja eräänä\nkuumana elokuun päivänä hän ajoi sinne tavattoman kaunis kukkakori\npolvellaan ja mukanaan pullo kaikkein hienointa tokaijinviiniään.\n\nKun hän tuli perille, tapasi hän varatuomarin porstuassa, ja tämä vei\nhänet omaan kamariinsa. Ne tiedot, joita hän sairaasta antoi, olivat\nhyvin mieltä masentavia. Lääkäri ei antanut suuria toiveita hänen\nparantumisestaan. Vaikka taudin käännekohta ei ollut vielä tullut,\nolivat voimat kuitenkin vähenneet viimeisiinsä.\n\nKapteeni Thoreld katseli kysyvästi hiljaista varatuomaria silmiin.\nHänen käytöksensä oli jotensakin kylmää ja virallista, niin että\nkapteeni melkein pahastui ja kysyi, oliko hän ehkä tullut sopimattomaan\naikaan.\n\n-- Ei ... ei suinkaan...! vastasi von Blume ja koetti olla\nystävällinen.\n\nKapteeni luki tämän kohtelun varatuomarin luonnollisen alakuloisuuden\nja rauhattomuuden syyksi ja kysyi, eikö hän tahtoisi viedä kukkakoria\nja tokaijipulloa sairaalle ja samalla sanoa lämpimiä ja osaaottavaisia\nterveisiä.\n\n-- Niin ... vastasi von Blume, -- mutta minä luulen, että se ei ole\nhänelle hyväksi nyt, kun hän hourailee. On parasta jättää hänet\nkokonaan rauhaan.\n\nVastaus oli niin jyrkkä, että kapteeni säpsähti uudelleen. Hän\ntarkasteli uudelleen von Blumea ja tarttui hänen käteensä. Hän tuli\najatelleeksi, että rouva von Blume kukaties oli hourinut heidän\nviimeisestä keskustelustaan ja että hän ehkä ei ollut tyytyväinen\nkapteenin käytökseen. Hän puristi lämpimästi ystävänsä kättä ja kysyi:\n\n-- Onko hän minulle vihainen -- mitä? Eikö hän tahdo tietää minusta\nmitään?\n\n-- Sinä et arvaa aivan väärin.\n\n-- Vie sitten hänelle minun kukkaseni ja sano, että minä pyydän häneltä\nanteeksi ja odotan täällä ulkona hänen ystävällistä tervehdystään!\nViimeksi kun olin täällä, puhelin hänen kanssaan, ja hän on ehkä\nkäsittänyt minua väärin. Pyydä, ettei hän minua tuomitsisi. Kapteenilla\noli vastustamaton tarve saada kaikki sovitetuksi sairaan kanssa.\n\nVaratuomari mietti hetkisen, sanoi, ettei se mitään hyödyttäisi, kun\nsairaan ajatukset ovat aivan sekaisin, eikä sanonut voivansa luvata,\nettä vastaus olisi ystävällinen. Sitten hän meni sairaan luo. Kapteeni\nkäveli alussa levottomasti edestakaisin lattialla. Kun ei vastausta\nalkanut kuulua, otti hän sanomalehden ja alkoi lukea erästä\npääkirjoitusta maamme taloudellisesta kehittymisestä.\n\nRouva von Blumen sairaus oli alkanut pahoinvoinnilla samana päivänä kun\nLouisella oli tuo kauhea kohtaus olkiladossa. Kun tytär aivan\nepätoivoissaan ja itkuunsa menehtymäisillään juoksi äidin\nsyliin, unohti tämä kaiken kipeytensä ja otti vastaan tyttärensä\nrakkaudentunnustuksen ja hänen kalvavat epäluulonsa sillä rauhallisella\nmielellä, joka hänellä aina oli ollut. Hän istui sohvassaan ja\nlohdutteli tytärtään selitellen syitä sairaan vaimon houreisiin ja\nvakuutellen, ettei kapteeni suinkaan ollut tehnyt hänelle sen pahempaa\nkuin hekään, jotka nyt vasta olivat ottaneet hänet hoitaakseen, kun\ntauti jo oli niin pitkälle kehittynyt ja nuorin lapsi kuollut\nkurjuuteen.\n\nAina sitä mukaa kun hän koetti istuttaa tyttäreensä oikeaa käsitystä\nhourivan vaimon puheista tuntui hänen omiin aivoihinsa tarttuvan\npohjalaisen naisen kuumetta. Hänelle voi tulla sellaisia lapsellisia\nsivuajatuksia, että hän lopulta huomasi itsekin olevansa valmis\nhourailemaan. Hän otti vähän lääkettä, mutta varatuomari pelkäsi oitis\npahinta -- olihan hän koko ajan sanonut, että kaikki tämä päättyisi\nsillä tavalla, että hän muita hoitaessaan itsekin saisi saman taudin --\nja jäi kotiin odottamaan iltaa ja kuumeen kehittymistä sen sijaan, että\nolisi mennyt kapteeni Thoreldin pitoihin istumaan isännän kupeella\nlähellä valtioneuvoksia ja senaattoreja.\n\nHän oli arvannut oikein. Illemmalla eneni kuume arveluttavasti, ja\nsairaan ajatukset pyörivät koko ajan hänen tyttäressään ja kapteeni\nThoreldissa. Varatuomari sai kuulla pitkän ja sekavan kertomuksen\ntapauksesta olkiladossa, mutta ei voinut rauhoittaa.\n\nKun äiti vihdoinkin nukkui aamupuoleen yötä, otti isä tyttärensä kahden\nkesken huoneeseensa ja kielsi hänen puhumasta äidin kanssa asiasta,\nselitti sitä omasta puolestaankin, mutta tunsi samalla jonkinlaista\nkatkeruutta kapteenia kohtaan, joka tällä tavoin oli, vaikkakin\ntahtomattaan, tuottanut surua perheelle. Seuraavana aamuna tuli sitten\nlääkäri, huomasi taudin lavantaudiksi ja näytti hyvin miettiväiseltä.\n\nUseampia päiviä oli sairas sitten hourinut samasta asiasta, ja nyt tuli\nkapteeni itse kukkien ja terveisien kanssa ja pyysi itsepäisesti\nviemään niitä perille.\n\nVaratuomari meni itse hämärään sairashuoneeseen, mutta jätti kukat\nulkopuolelle -- hän tahtoi kysyä lääkärin mielipidettä ennen kuin\nantaisi ne. Lääkäri kielsi jyrkästi, mutta rouva von Blume oli\nhuomannut, että hänen ympärillään keskusteltiin kuiskaamalla. Sairaan\nvaistolla arvasi hän heti, mistä oli kysymys, ja sanoi käskevästi:\n\n-- Antakaa kapteeni Thoreldin vain tulla, minä tiedän kyllä, että hän\non täällä jossain!\n\nMutta neiti Louise, joka istui ikkunan luona tuolilla, säpsähti ja\npurskahti itkemään, hermostuneena mielenliikutuksista ja valvomisesta.\nLääkäri pudisti vihaisesti päätään ja mutisi:\n\n-- Mitä sillä pirun kapteenilla on täällä tekemistä!\n\nMutta sairas vaati kuumeensa koko innolla häntä nähdäkseen, Vaikka\nkoetettiinkin selittää, että hän vain oli lähettänyt kukkasten mukana\nterveisiä ja että se oli niiden tuoja, joka oli ajanut kartanolle.\n\n-- Päästäkää hänet sisään, minä tiedän, että hän on tuolla toisessa\nhuoneessa! ... intti hän vain vastaukseksi.\n\nNeiti Louise oli kenenkään näkemättä vetäytynyt pois, ja varatuomari\nsuostui vihdoinkin täyttämään sairaan tahdon.\n\nKapteeni tuli sisään tyynenä ja kohteliaana, suuteli rouva von Blumen\nkalpeaa, polttavaa kättä ja kiitti häntä siitä, että hän oli tahtonut\nnähdä häntä.\n\n-- Missä on Louise? kysyi sairas.\n\nLouise oli mennyt hetkeksi levähtämään.\n\n-- Herättäkää hänet sitten! Minä tahdon, että hän tulee tänne!\n\nKoetettiin saada hänet tästä päähänpistosta luopumaan, mutta hän vain\nyhä vaati:\n\n-- Käskekää Louise tänne pian!\n\nVaratuomari olisi tahtonut välttää kaikkia ikäviä kohtauksia kapteenin\nläsnäollessa. Ja lääkäri, joka oli aivan suutuksissaan, kysyi\nkärsimättömästi, tahtoiko kapteeni ehkä saada omalletunnolleen rouva\nvon Blumen kuoleman.\n\nEi suinkaan, sitä ei kapteeni tahtonut millään muotoa.\n\n-- Niin no, menkää sitten pois ja jättäkää sairas rauhaan, näettehän\nettä hän hourii!\n\nKapteeni Thoreld vetäytyi pian pois selitellen, ettei hän ollut tiennyt\nsairaan tilaa näin arveluttavaksi. Hän pyysi varatuomarilta\nystävällisesti anteeksi itsepäisyyttään, ja silloin ei tämä voinut olla\nkertomatta hänelle pohjalaisesta vaimosta ja tämän kuolemasta. Kapteeni\ntuli hyvin alakuloiseksi eikä vastannut mitään. Hetken kuluttua hän\nkysyi, missä vaimovainajan lapset ovat.\n\n-- Täällä ne vielä ovat...\n\n-- Lähettäkää heidät Herrasaareen -- onhan nyt miltei velvollisuuteni\npitää heistä huolta! Varatuomari nyökäytti hyväksyvästi päätään,\nkapteeni istuutui vaunuihinsa ja ajoi hyvin alakuloisena kotiinsa.\nRouva von Blume vaati yhä kiivaammin, että kapteeni ja Louise\ntuotaisiin molemmat hänen eteensä, niin että hän saisi sovittaa heidät.\nVihdoin sai lääkäri hänet rauhoittumaan antamalla kloraalia, ja sitten\nistui varatuomari von Blume kauan aikaa surullisena vaimonsa sängyn\nlaidalla. Neiti Anne Charlotte kävi häntä siellä yön kuluessa kerran\nkatsomassa, mutta tyttö nukkui vaate päällä niin sikeästi, ettei\nkuullut mitään. Onnellinen nuoruus! ajatteli hän.\n\nViikon päästä rouva von Blume kuoli. Hänellä ei ollut monta selvää\nhetkeä kapteeni Thoreldin mentyä, mutta rauhaan hänen suhteensa oli\nkuoleva kuitenkin jo päässyt. Hän kuoli siinä luulossa, että oli kaikki\nsovittanut ja saattanut hyvälle tolalle; hän puhui hellästi kapteenista\nja kehotti Louisea olemaan hänelle hyvä vaimo. Louise purskahti itkuun,\nmutta äiti siveli hellällä kädellä hänen tukkaansa ja vakuutti\nkapteenin luvanneen, että hän tulisi olemaan vaimolleen paljon parempi\nmies kuin pohjalainen nainen oli ennustanut. Rouva von Blumen\najatuksissa oli viimeisiin saakka hänen tyttärensä onni ja ilman\nkatkeruutta katseli hän kuolemaa silmiin.\n\n-- En minä ole tehnyt kaikkea sitä hyvää, mitä olisin voinut, sanoi hän\nviimeisenä päivänään, mutta minä tiedän, että se annetaan minulle\nanteeksi, ja minä menen ilolla kohden kuolemaa. Se ei ole minua koskaan\npelottanut -- ei koskaan! lisäsi hän hitaasti; ja yksinäinen kyynel\nvieri poskelle uupuneen luomen alta.\n\nTyynesti ja melkein hymyillen otti hän hyvästinsä omaisiltaan. Hän\nsuuteli heitä kaikkia, alkaen vanhasta isästään pienimpään poikaansa,\njoka tautivuoteeltaan kannettiin äidin nähtäväksi. Aina juhlailtamasta\nlähtien oli lapsi ollut vuoteen omana.\n\n-- Sinä olet vielä liian nuori kuolemaan. Etkä sinä kuolekaan. Tulet\nsuureksi ja terveeksi ja hyväksi pojaksi -- koettelemuksissa, lisäsi\nhän toiverikkaalla äänellä. Hänen luonnollisen yksinkertainen puheensa\nvaikutti niin voimakkaasti kaikkiin, että lääkärikin tuli liikutetuksi.\n\nMiehensä käsi suljettuna käteensä kuoli hän vähääkään valittamatta,\nosoittamatta pienintäkään surua poismennessään. Mutta talonväen\njoukossa ei ollut ainoatakaan, jonka silmät eivät olisi kyyneltyneet.\nHeidän kaikkien mieleen johtui, että tässä oli mitä puhdasluontoisin\nihminen antanut elämänsä köyhien hyväksi. Hän kuoli sen vakaumuksensa\nuhrina, että hyväntekeväisyydellä on siunauksensa ja että pelokas\nitsekkyys on kurjaa ja pikkumaista. Eikä hän tätä vakaumustaan ollut\nmilloinkaan epäillyt.\n\nPitkä oli se jono, joka eräänä elokuisena iltapäivänä hiljalleen kulki\nharjua pitkin kukkasilla koristetun ruumisarkun jäljessä. Etumaisissa\nvaunuissa istui sotaneuvos rauhallisen, melkeinpä tyytyväisen\nnäköisenä, ja hänen vieressään oli varatuomari, jonka sisäänpäin\nkääntynyt tyyni katse oli vielä tyynempi kuin tavallisesti. He eivät\njuuri monta sanaa puhuneet, mutta isä puristi joskus vastapäätä istuvan\nvaalean tyttärensä kättä. Heillä ei ollut koskaan ollut suuria sanoja\ntunteittensa ilmaisemista varten, ja jos joku olisi sitä koettanut,\nolisi se tuntunut melkein pilkalta. Heidän hiljainen surunsa vuoti\nsisäänpäin ja muodosti tyyniä lujia luonteita, joita ei kuoleman\nkauhukaan voinut järkähdyttää.\n\nNeiti Anne Charlotte tuli toisissa vaunuissa lasten kanssa. Hän oli\nitkenyt silmänsä punaisiksi.\n\nHeidän jäljessään oli pitkä jono hautajaisvieraita, joita oli yhtä\npaljon kuin juhlavieraita kesällä mutta jotka nyt olivat vähemmän\niloisia. Kolmisenkymmentä herrasperhettä ja yhtä paljon alustalaisia,\njotka omasta halustaan olivat lähteneet saattamaan emäntäänsä\nviimeiselle matkalle.\n\nKun jonon etupäässä olevat ruumisvaunut olivat ehtineet siihen\nvastamäkeen, joka on suureen kylään tullessa neljänneksen päässä\nkirkolta, tapahtui jotakin, joka saattoi useat saapuvilla olevat\nomituiseen mielentilaan. Tienhaarassa odottivat rattaat, joilla istui\nrautoihin kytketty vanki vartijansa kanssa ja näiden takana kyytimies.\n\nKylän väki, joka oli nähnyt ruumissaaton lähestyvän, oli estänyt\npahantekijää ajamasta ruumisvaunujen edellä.\n\nKun vaunut kulkivat vangin ohitse, alkoivat neiti Louisen silmät\nvilkkua, hän katseli tutkivasti vankia, unohti hetkeksi kaiken muun ja\nhuudahti isälleen:\n\n-- Se on Lehtimaa -- Uramon murhaaja!\n\nSe oli todellakin Lehtimaa, matkalla Siperiaan. Kun ruumissaatto\nläheni, kysyi hän yhtäkkiä ympärillä seisovilta, ketä siellä vietiin,\nja kun hän sai sen kuulla, vaipui hän välinpitämättömästi takaisin\nrautojensa varaan. Niin pian kuin viimeinen hevonen oli päässyt ohi,\nnykäisi kyytimies ohjaksiaan ja nyt oli saattoväessä viimeisenä\nSiperian vanki ja hänen kuljettajansa.\n\nTultiin keltaiseksi maalatulle kirkolle, jonka musta katto ja\nhuippuinen kellotapuli näkyivät mäen päältä kauaksi yli viljellyn\npeltoisen maiseman. Astuttiin alas maahan, ja vanginkuljettajan kärryt,\njotka tähän saakka olivat saaneet kulkea muiden mukana käymäkyytiä,\nalkoivat pahasti helisten ajaa eteenpäin. Mutta juuri kun ne saapuivat\nkirkon portin kohdalle, juoksutti neiti Louise vangille neljä\nsuurta valkoista ruusua, jotka hän oli laittanut kauneimmasta\nhautajaiskimpusta.\n\nHämmästynyt kyytimies pysäytti hevosensa, neiti Louise nyökäytti\nystävällisesti päätään Lehtimaalle, ojensi hänelle kukkaset ja sanoi\nviitaten päällään ruumisvaunuihin päin:\n\n-- Siellä hän nyt lepää, hän, joka viimeiseen saakka uskoi, että sinä\nolit viaton, Lehtimaa!\n\n-- Vai uskoi? sanoi vanki ihmeissään ja katseli kummastellen ruusuja,\njotka nuori tyttö oli pistänyt hänen likaiseen, mustuneeseen kouraansa.\n\n-- Niin -- enkä minäkään usko, että sinä olet niin paha kuin ne\nsanovat!\n\nLehtimaa loi nuoreen tyttöön pitkän, hämmästyneen, kysyvän katseen,\nkyytimies hotaisi hevostaan, vanginvartija nosti herrasväelle hattuaan,\nja kärryt mennä kalistivat pois. Harmaankirjava vanki käännähti\nvaivalloisesti vielä kerran katsomaan taakseen, ja sitten mennä\ntäryytti hän rattaillaan pitkää, tuhannenpeninkulmaista tietään itää\nkohti hautautuakseen iäksi päiväksi kultakaivoksiin tuolla Tyynen meren\nrannalla.\n\nTuosta laskihe omituinen, kaunis mieliala kokoontuneihin; kaikki saivat\npian tietää, kuka tuo vanki oli ollut ja miksi hän oli saanut nuo\nruusut. Kun venäläinen eversti Pavloff sai selon asiasta, tuli hän niin\nliikutetuksi, että itki ääneensä kuin lapsi -- vaikka kantoikin\nkaulassaan Pyhän Annan ritarimerkkiä. Hän tunsi muunkinlaisia Siperian\nvankeja, hän!\n\nKirstu kannettiin kirkkomaalle, ja lähellä hautaa liittyi kantajain\njoukkoon kahdeksankymmenenvuotias sotavanhus. Hän nosti pystyyn\nharmaan, paljastetun päänsä ja kantoi kuin riemusaatossa tyttärensä\nviimeiseen leposijaan kukkasten keskessä. Sillä hän oli ylpeä\nsellaisesta tyttärestä.\n\nPappi heitti multaa kirstun kannelle. Se kajahti kumeasti, hautaluku\nsoi juhlallisesti alkavan syksyn tyynessä iltailmassa, ja haudalta voi\nnähdä tuleentuneita ruisvainioita; osa viljaa oli kuhilailla. Jo paljoa\nennen oli juhlapukuista rahvasta kokoontunut kirkkomaalle, ja kun\nveisaaja aloitti virren, niin yhtyi siihen voimakkaita syviä ääniä niin\nmonta, että vanha sotaneuvos kääntyi taakseen ja nyökäytti hyväksyvästi\ntalonpojille päätään.\n\nKun pappi oli sanonut sanottavansa, syntyi hiljaisuus, ja vainajan\nsukulaiset astuivat esiin kukilla sirotettua hautaa peittämään. Mutta\nennen kuin oli ehditty montakaan kourallista multaa heittää, astui joku\nreippaasti esille ja pyysi saada sanoa muutaman sanan, ennen kuin\nliittäisi kukkansa muiden kukkien joukkoon.\n\nHerätti se vähän sekavia tunteita, kun nähtiin kapteeni Thoreldin\naikovan ruveta puhumaan tämän haudan partaalla, mutta hänen äänessään\noli niin kaunis sointu, että se pakotti väkisinkin kuuntelemaan:\n\n-- ... Ja nyt olemme me tulleet tänne kaikki tänä elokuun iltana, kun\nuusi vilja on kuhilaalla ja lupaa lievitystä maallemme sen kovan vuoden\njälkeen, jonka vaivat nyt vihdoinkin ovat voitetut. Mutta jalkaimme\njuuressa on kukkien keskellä toinenkin, jonka vaivat ovat myös\nvoitetut. Kuolon viikate on satonsa sekin niittänyt, on niittänyt\nsadon, joka jo oli kypsynyt suuren viljankorjaajan vietäväksi. Meidät\nmuutkin se on kerran ottava kypsymättöminä, hallan turmelemina ja\ntyhjätähkäisinä. Me tiedämme jokainen, kuinka vaatimattomasti ja\nkauniisti hän antoi elämänsä kärsivän kansansa hyväksi, -- se oli\nylevää velvollisuudentuntoa, jota ei ole tarvis sanoin selittää! --\nkansalaiset! -- tahdoin minä sanoa -- meillä ei ole mitään syytä\nvalittaa niin kauan kuin karu maamme voi kasvattaa sellaisia ihmisiä\nkuin hän, joilla on usko, joka siirtää vuoria...\n\nSamassa kuului läpi hiljaisuuden kimeä, kirkas veturin vihellys uudelta\nrautatieltä metsän takaa. Puhuja vaikeni hetkeksi, ikään kuin olisi\nhämmentynyt, mutta jatkoi taas kohta:\n\n-- Nyt kuuluu tuolta höyryhevon vihellys, tulevaisuuden ääni! Me olemme\nrakentaneet sille tien kansamme köyhyydellä, ja se kulkee kaatuneitten\nruumiitten yli. Kasvattakoot nämä työmiesjoukot, jotka ovat suistuneet\nrehellisessä taistelussa kovaa luontoamme vastaan, kasvattakoot he\nmeille parempia tulevaisuuden hedelmiä kuin kaikki ne pataljoonat,\njotka ovat heittäneet henkensä sodassa palkatuita murhamiehiä vastaan!\n\n-- Tämä on kummalta kuuluvaa puhetta haudan partaalla, lisäsi hän\nmiettiväisellä äänellä, mutta hän, jonka kirstun kannelle me nyt\nkukkasia sirotamme, hän tulee minulle aina olemaan uhri, joka kaatui\ntaistelussa sen tulevaisuuden puolesta, minkä hedelmiä vastaiset\nsukupolvet kerran vielä tulevat nauttimaan.\n\nKapteeni Thoreld astui alas hautakummulta ja häpesi huonoa puhettaan.\nHänellä olisi ollut niin paljon sanottavaa, ja hän oli alussa tuntenut\nonnistuvansa. Hän olisi tahtonut koota koko maailmankatsomuksensa\nmuutamiin lauseisiin ja laskea ne viimeisenä kunnioituksenosoituksena\nsen haudalle, jonka mielipiteet olivat olleet niin erilaiset kuin\nhänen. Nyt hän oli varma siitä, ettei kukaan ollut ymmärtänyt sitä,\nmitä hän oli tarkoittanut. Mutta silloin tulivat hänen ilokseen\nsotaneuvos ja varatuomari äänettöminä puristamaan hänen kättään.\n\nJa tuolta taempaa katsoivat häneen suuret, kummastelevat nuoren tytön\nsilmät, jotka näyttivät siltä kuin eivät olisi häntä enää entiseksi\ntunteneet.\n\n\n\n"]