[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxhPjInJGkG1BVKtL6ojAZ3O_bgn2TlP0GnCGWrCIlpY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},591,"Uusi suomalainen lukemisto","Ahlqvist, August",1826,1889,"591-ahlqvist-august-uusi-suomalainen-lukemisto","591__Ahlqvist_August__Uusi_suomalainen_lukemisto",null,"muistelmat",[14],"kansanperinne",[],"fi",1883,57555,370497,false,43717,[23],"Finnish language -- Readers",[25,26,27,28,29],"Essays, Letters & Speeches","Mythology, Legends & Folklore","Poetry","Short Stories","Teaching & Education","\"Uusi suomalainen lukemisto\" by August Ahlqvist is a collection of literary works written in the late 19th century. This anthology aims to promote the Finnish language and literature, featuring various genres such as prose, poetry, folktales, and proverbs, showcasing contributions from multiple authors. The compilation likely serves as a resource for the education of Swedish-speaking youth in Finland, providing them with cultural insights and literary examples that reflect their heritage.  The opening of the work includes a prefatory note that explains the merging of two separate projects intended for educational purposes, which were published together for convenience. It outlines the structure of the collection, indicating a mix of stories, poems, proverbs, and folklore, thus establishing its purpose as a multifaceted reading resource. The first parts presented include tales that illustrate witty exchanges and moral lessons, capturing the essence of rural Finnish life, highlighting socio-economic conditions, and reflecting on traditional values and community interactions within various narratives. (This is an automatically generated summary.)",[],291,"Ahlqvistin toimittama kokoelma sisältää suomenkielisiä tekstejä historian, luonnontieteen ja kansanperinteen aloilta. Teos koostuu tarinoista, sananlaskuista, arvoituksista sekä tunnettujen kirjailijoiden runoista ja asiaproosasta. Lukemisto tarjoaa laajan katsauksen 1800-luvun suomalaiseen kirjallisuuteen ja sivistykseen.","August Ahlqvistin toimittama 'Uusi suomalainen lukemisto' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 591. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","UUSI SUOMALAINEN LUKEMISTO\n\nToimittanut\n\nAug. Ahlqvist\n\n\n\nG. W. Edlund, Helsinki, 1883.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI. Suorasanaista eli Proosaa.\n\n   1. Tarinoita. Kirj. _Juteini_\n   2. Kultalan kylä viheliäisyydessään. _Keckman_\n   3. Arvoituksia\n   4. Vuodenajat Lapissa. _Oulun W. Sanomista v._ 1856\n   5. Sananlaskuja\n   6. Ruohoista ja kukkasista. _Frosterus_\n   7. Kultalan kylä hyvässä kunnossaan. _Keckman_\n   8. Arvoituksia\n   9. Kuningas Eerikki IX:n valloitusretki Suomeen.\n      Pyhä Henrikki. _Kajaani_\n  10. Peurasta (Porosta). _Keckman_\n  11. Sananlaskuja\n  12. Metsän jumalat ja haltiat muinaisilla Suomalaisilla. _Krohn_\n  13. Hämähäkki. _Lönnrot_\n  14. Arvoituksia\n  15. Piispa Maunu Tavast. _Krohn_\n  16. Pääsiäinen Venäjällä. _Ahlqvist_\n  17. Maan, meren kulkija laiva (Satu)\n  18. Sananlaskuja\n  19. Piplia ja Keisari. _Polén_\n  20. Majavasta. _Keckman_\n  21. Wiipurin piiritys v. 1495. _Krohn_\n  22. Wiipurin Pamaus. _Krohn_\n  23. Arvoituksia\n  24. Kasanin Tatarilaiset. _Ahlqvist_\n  25. Työnteko ja arkielämä Tyrväällä. _Warelius_\n  26. Naantalin naisluostari. _Krohn_\n  27. Rahoista, _v. Becker_\n  28. Eräästä muistopuheesta. _Renvall_\n  29. Sopuli. _Oulun W. Sanomista v. 1854_\n  30. Suomalaisen kirjallisuuden alku. _Krohn_\n  31. Sananlaskuja\n  32. Ijankaikkisuuden ihanasta päivästä ja tämän elämän\n      kaameasta yöstä. _Kemell_\n  33. Elefantti. _Lönnrot_\n  34. Arvoituksia\n  35. Suomenmaan valtiollinen tila ja asukasten luonne\n      16:llä vuosisadalla. _Y. Koskinen_\n  36. Kuolevaisuuden tunteet. _Juteini_\n  37. Sananlaskuja\n  38. Klaus Fleming. _Y. Koskinen_\n  39. Porolla-ajaminen. _Andelin_\n  40. Sananlaskuja\n  41. Rehellisyydestä Suomessa. _Polén_\n  42. Työväen ja palkoillisten kohtelusta. _Manninen_\n  43. Kaksi nappia. _Hannikainen_\n  44. Maanpetoksesta. _Cannelin_\n  45. Paavo Korhonen. _Lönnrot_\n  46. Woguulit. _Ahlqvist_\n  47. Lapuan tappelu. _Blomstedt_\n  48. Matka tervaveneessä Oulujoella. _K. A. Castrén_\n  49. Sananlaskuja\n  50. Silmänkääntäjä. _Hannikainen_\n      Loppu-Toivotus. _Kilpinen_\n\nII. Runoutta.\n\n    1. Lasten virsi\n    2. Nuorukaisen virsi\n    3. Maailman menon turhuudesta. _Cajanus_\n    4. Davidin 1 psalmi\n    5. Davidin 137 psalmi\n    6. Isänmaan edestä. _Suonio_\n    7. Maamme. _Runeberg -- Kiljander, Tuokko_ y.m.\n    8. Ruhtinaalle. _Franzén -- A. Oksanen_\n    9. Savolaisen laulu. _A. Oksanen_\n   10. Suomen valta. _A. Oksanen_\n   11. Oma maa. _Kallio_\n   12. Laulu Suomessa. _Juteini_\n   13. Suksimiesten laulu. _Suonio_\n   14. Birger Jarlin linna. _Tuokko_\n   15. Elämän nautinto. _Juteini_\n   16. Kehtoruno. _Lilius_\n   17. Kevät. _Granlund_\n   18. Kukkasen taivas. _Poppius_\n   19. Kedolla. _Gottlund_\n   20. Uimalaulu. _Warelius_\n   21. Koskenlaskijan morsiamet. _A. Oksanen_\n   22. Soidin. _Kallio_\n   23. Entisestä ja nykyisestä ajasta. _Paavo Korhonen_\n   24. Odysseys ja Nausikaa. _Lönnrot_\n   25. Kesän viimeinen kukka. _Moore -- Tuokko_\n   26. Mainen kosto. _Erkko_\n   27. Tytön muistikirjaan. _Erkko_\n   28. Suomalainen sonetti. _A. Oksanen_\n   29. Ystävälleni. _Kallio_\n   30. Lohdutus haudalla. _Kemell_\n\nLisäys.\n\n I. Agricolan kieltä.\n\n    1. Davidin 52:s Psalmi\n    2. Isämeidän-rukous\n\nII. Isämeidän-rukous Suomen lähimmillä heimokielillä.\n\n    1. Aunuksen-Karjalan kielellä\n    2. Tverin-Karjalan kielellä\n    3. Watjan kielellä\n    4. Wepsän kielellä\n    5. Wepsän kielellä, toisin\n    6. Wiron kielellä, Tallinnan murteella\n    7. Wiron kielellä, Tarton murteella\n    8. Liivin kielen itä-murteella\n    9. Liivin kielen länsi-murteella\n\nIII. Lyhyitä elämäkerrallisia tietoja niistä kirjoittajista, joiden\n     teoksista tähän kirjaan on otettu kappaleita\n\n[Suomalais-ruotsalainen Sanakirja ja Kymmenen runoa Kalevalasta sekä\nSuomalais-ruotsalainen Sanakirja niihin on tästä e-kirjasta jätetty\npois, koska ne ovat täydellisemmin saatavissa muualta.]\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\n_Tähän kirjaan on yhdistetty kaksi allekirjoittaneen ulosantamaa eri\nteosta. Kummallakin on tarkoituksena Suomen kielen ja kirjallisuuden\nopettaminen maamme ruotsiksi sivistyvälle nuorisolle, ja kumpaakin on,\nainakin paikoittain, käytetty rinnan samoissa opistoissa. Tämän tähden\nnäytti niiden yhdistäminen suotavalta asialta, ja kuin molemmat olivat\nloppumaisillaan kirjakaupasta, suostui allekirjoittanut ne\nmuuttamattomina yhdeksi kirjaksi painattamaan. Ostajalle on tästä\nyhdistyksestä suurin etu, sillä tämä kirja ei maksa enämpää kuin\nLukemisto yksinänsä tähän asti on maksanut.\n\nNe näihin teoksiin kuuluvata kaksi eri sanakirjaa olisi tosin voitu\npanna yhteenkin. Mutta Kalevalan sanat olisivat yhteisessäkin\nsanakirjassa olleet pidätettävät runomurteen asussa (mikäli tämä tulee\nkysymykseen), samoin kuin Lukemiston sanat arvattavasti yleisen\nkirjakielen puvussa. Sanastojen yhteensulattamisesta olisi täten sekä\nsyntynyt sekavuutta ja kirjavuutta teoksessa että tullut tekijälle uusi\nvaiva ja kustantajalle uusi rahanreikä, jota jälkimmäistä kirjan hinnan\nhelppona pitäminen ei suinkaan olisi suvainnut. Näistä syistä ovat\nLukemiston ja Kalevalan sanakirjat, paikka paikoin vaan korjailtuina,\njätetyt olemaan erillänsä ja painetut kumpikin tekstiensä taakse.\n\nHelsingissä, Lokakuun lopulla v. 1883.\n\nA. A._\n\n\n\n\n\n\nI. SUORASANAISTA ELI PROOSAA.\n\n\n\n\n1. Tarinoita.\n\n\n1.\n\nMies sanoi toiselle, joka suuresti kehui oppiaan: \"Jos minä tietäisin\nkaikki, mitä et sinä vielä tiedä, niin olisin minä oppinein mies koko\nmaan piirissä.\"\n\n\n2.\n\n\"Minkä tähden on teillä harmaapäänä vielä musta parta?\" kysyi\nmatkalainen ukolta. \"Sen tähden\", vastasi ukko, \"että hiukseni ovat\nkahtakymmentä vuotta vanhemmat partaani.\"\n\n\n3.\n\nTalonpoika löi lapiolla naapurinsa koiran kuolijaksi, jonka tähden hän\njoutui oikeuteen. \"Mitä varten olet sinä naapurisi koiran lapiolla\ntappanut?\" kysyi tuomari. \"Se puri minua\", vastasi talonpoika. \"Miksi et\nsinä tuota varrella rangaisnut?\" sanoi tuomari. \"Eipä hänkään minua\nhännällänsä purrut\", oli vastaus.\n\n\n4.\n\nAsianajaja, joka ihmisten riidellessä oli rikastunut, teki testamentin\nja lahjoitti kaiken omaisuutensa hulluille, mainiten: \"hulluilta minä\nsen saanutkin olen.\"\n\n\n5.\n\nKaksi miestä joutui tiellä vastasuin. Yksi sanoi ylpeästi: \"pois tieltä;\nminä en lurjusta pakene.\" Toinen äänsi: \"mutta minä pakenen\", ja meni\ntieltä pois.\n\n\n6.\n\nRuhtinas kohtasi muinoin tylyn miehen, jonka hän palkolliseksi luuli, ja\nkysyi häneltä: \"kuka sinun isäntäsi on?\" \"Itse olen isäntäni,\" vastasi\nmies ynseästi, ruhtinasta tuntematta. \"Ah, sinulla on huono isäntä\"\nsanoi ruhtinas, ja käänsi hänelle selkänsä.\n\n\n7.\n\nKuningas tapasi talvella köyhän miehen, jolla olivat melkoisen kepeät\nvaatteet pakkaista vastaan. Kuningas alkoi puheen ja valitti viluansa.\n\"Jos te, armollisin Majesteetti, tekisitte niin kuin minäkin, -- ei\nsitten vilu teitä haittaisi\", sanoi köyhä. \"Kuinkas sinä teet?\" kysyi\nkuningas. \"Minä kannan nyt päälläni kaikki vaatteeni\", vastasi köyhä.\n\n\n8.\n\nEräs arkaluontoinen herra kaupungissa sai haavan sormeensa. Hän alkoi\nsuurella kiireellä kutsua lääkärin verta sulkemaan. Lääkäri tuli ja,\nnähtyänsä pienen haavan, lähetti kutsujan samalla kiireellä apteekista\nlääkitystä tuomaan. Tämän tähden kysyi haavoitettu: \"onko haava aivan\nvaarallinen?\" \"Ei suinkaan\", vastasi lääkäri; \"vaan jos ei joutua tehdä,\nniin se paranee lääkityksettä.\"\n\n\n9.\n\nValtakunnan hovissa aterialle istuttaessa kielsi kuningas, pilalla,\npanemasta lusikkaa yhdelle herralle, jonka hän tiesi sukkelaksi\nmieheksi, ja kuin liemiruokaa eteen annettiin, sanoi hän: \"se on konna,\njoka ei lientä syö\". Herra ei huolinut lusikkaa vaatia, vaan teki sen\nitsellensä leivän kuoresta, jonka myös söi, ja sitte sanoi: \"se on mies,\njoka lusikkansa syö\".\n\n\n10.\n\nEnnen, kuin matkustaja antoi ajaa yli huonon sillan, kysyi hän\nkyytipojalta: \"eiköhän tässä liene kukaan veteen hukkunut?\" \"Ei\nsuinkaan\", vastasi kyytipoika. \"Menneellä viikolla upposi tähän veljeni;\nvaan sekin löydettiin jälleen toisena päivänä.\"\n\n\n11.\n\nRatsasmieheltä, joka hevoistansa vaan yhdeltä sivulta ahkerasti\nkannusti, kysyi toinen: \"eikö sinulla ole kannuksia molemmissa\nkantapäissäs?\" \"Ei tarvitse\", vastasi hän; \"kuin minä saan yhden sivun\nkulkemaan, niin toinenkin mukaan menee.\"\n\n\n12.\n\nAkka haasteli ihmeitä toiselle ja sanoi myös nähneensä kalmistossa\naaveen, joka päätöinnä irvisti hänelle. \"Kuinka se sitte irvisti, kuin\nei sillä päätä eikä hampaita ollut?\" kysyi toinen. \"No, sanoppas sitä\nihmettä, kaima kulta!\" vastasi akka.\n\n\n13.\n\nVarkaan yöllä tultua köyhän miehen majaan ja nurkissa etsien jotakin\nsaadaksensa, mainitsi köyhä vuoteelta: \"mitäs, veikkonen, siellä\npimeässä turhaa etsit, kussa en minä päivälläkään mitään löydä!\"\n\n\n14.\n\nTorppari, joka lähetettiin kantamaan ruohoilla peitetyssä korissa\nkrapuja isäntänsä ystävälle toisessa kylässä, tahtoi tien vieressä\nkorinsa sivulla vähän levähtää; mutta nukkui uneen, ja sillä aikaa\nmenivät kravut korista tiehensä. Surkeilla silmillä katseli hän nyt\ntyhjää koria, ja lähti kori kädessä kuitenkin kirjettä viemään. Kirjeen\nsaaja luki sen, ja sanoi siinä krapujakin olevan. \"Kiitos Jumalan, että\nne ovat siellä\", huusi torppari; \"minä luulin niiden tiellä hävinneen.\"\n\n\n15.\n\nSuuri ja lihava herra vaelsi jotenkin myöhään kaupunkia kohdin ja kysyi\ntalonpojalta, joka, palaten samasta kaupungista, tiellä hänen vastaansa\ntuli: \"luuletkos minun vielä kaupungin portista läpitse pääseväni?\"\n\"Aivan hyvin, herra\", vastasi talonpoika; \"pääsin minä siitä aamulla\nheinäkuormankin kanssa.\"\n\n\n16.\n\nKauan aikaa kotoa pois oltuansa palasi herra vieraasta valtakunnasta\njälleen kotomaalle, ja kohtasi tiellä talonpojan, kotoisin samoilta\npaikoilta. Tältä tiedusteli hän maansa asioita ja kysyi myös: \"vieläkö\nsiellä on niin monta narria kuin ennen?\" \"Ei enää teidän matkaan\nmentyänne\", vastasi talonpoika.\n\n\n17.\n\nTyhmä mies tapasi ankeriaan hernemaassansa järven rannalla, ja luuli sen\nkäärmeeksi. Tämän sai hän suljetuksi tuohikonttiin ja vei paatilla\nupottaaksensa järveen. Ankerias, veteen päästyä, rupesi mutkaellen\nuimaan, jota katsellen mies sanoi \"ähäh, nyt saat siellä kimarrellen\nkuolla.\"\n\n\n18.\n\nMies valitti lääkärille poikansa kivuloisuutta, josta ei saunakaan ole\nauttanut, ja kysyi häneltä neuvoa sen parantamiseen. \"Vahvista häntä\nammeessa vilulla vedellä\", sanoi lääkäri. \"Eikö veteen mitäkään lisäksi\npanna?\" kysyi mies. \"Ei muuta kuin poika\", vastasi lääkäri.\n\n                                                _Juteini_ (Judén).\n\n\n\n\n2. Kultalan kylä viheliäisyydessään.\n\n\nEntiseen aikaan oli Kultalan kylä ollut jotenkin voimakas; ei juuri ylen\nrikas, mutta niin että joka talossa elettiin hyvin. Mutta nyt oli siellä\nvarsin huono tila ja köyhyys. Rikasta eli varakasta ei ollut kuin juuri\nmuutama talonpoika, krouvari ja mylläri. Muitten tykönä oli köyhyys ja\nviheliäisyys silminnähtävät. Sadasta talonisännästä lähetti\nkaksikymmentä lapsensa kerjäämään; kuusikymmentä tulivat jotenkuten\naikaan, vaikka sangen velkaantuneet, ja vaan muutamat olivat vielä niin\nvoimassa, että jaksoivat ulostekonsa maksaa ja pystössä pysyä.\n\nJo huoneitten ulkonäöstä taittiin arvata, kuinka huonosti sisällä mahtoi\nolla. Seinät olivat monessa mutkassa, katot tuulelta raiskatut ja\nsillensä jääneet, ilman korjaamatta; akkunanklasit rikki ja reijät\nrievuilla kiinni tukitut tahi tuohilla paikatut. Kuin sisälle\nmentiin, tuli paha löyhkä eli haju vastaan; likaa oli joka paikassa,\npöydät ja penkit pesemättä, laattia oli sekä rikki että myös musta,\njuuri kuin ei olisi koskaan nähnyt vettä; niin siihen oli likaa\npaatunut. Samassa tuvassa, jossa ihmiset asuivat, nähtiin porsaita ja\nkanoja, ja vielä sikojakin ja vasikoita. Varsin harvat olivat ne, joissa\noli eri huone eli kyökki, kussa ruuat keitettiin, mutta kyökkikaluja eli\nkeittoaseita oli aivan vähä, ja nekin myös huonoja eli kelvottomia, ja\nmakasivat siellä ja täällä pesemättä. Kryytimaissa ei ollut yhtään\nsiivoa tahi järjestystä; hyvä kyllä, jos saatiin potaatteja sikain ja\nihmisten tarpeeksi. Aidat olivat kehnot, ett'eivät estäneet sikoja ja\nmuita eläimiä sisälle pääsemästä. Huoneitten edessä oli sontaläjiä, ja\nniiden päällä ja ympärillä huiskin haiskin peltoaseita, puita, halkoja\nja kaikenlaisia kaluja, joita muutoin ei saatu katon alle. Miehet ja\nvaimot kulkivat rikkinäisillä tahi paikatuilla, likaisilla vaatteilla\neli ryysyillä, usein viikoittain ilman silmiänsä ja käsiänsä pesemättä.\nHeidän pienet lapsensa saivat usein puoleen päivään asti kätkyessä maata\nilman korjuuta, ja jotka olivat vähän vanhemmat, juoksivat ulkona\nmelkein alastomina taikka rypivät tunkiolla, tahi sisällä uunin takana.\n\nEi ollut siis ihme, jos sellainen saastaisuus siitti kaikenlaisia\ntauteja. Mutta ennenkuin ymmärtävää ja oikein oppinutta lääkäriä\nhaettiin, niin mentiin jonkun vanhan ämmän, tahi tietäjän, tahi noidan,\ntaikka puoskarin, tahi senkaltaisen tykö, joka ei muka niin suurta\nmaksoa vaatinut. Ja jos isäntä tahi emäntä oli sairas, ett'ei kyennyt\ntyöhön, silloin kävi talouden työt kaikki takaperin. Tässä hädässä\ntäytyi sentähden myydä talon irtainta kalua tahi viljaa tahi karjaa,\ntahi joku osa talon maatakin, taikka rahaa lainata suurta korkoa\n(intressiä) vastaan. Ja näin sitten elettiin siksi että velka oli\nsuuremmaksi kasvanut, kuin että sitä maksaa voitiinkaan: josta\nluonnollisesti seurasi ulosotto eli kaiken tavaran poismyyminen\nauksjonin kautta, ja niin tultiin vaimoineen lapsineen maantielle.\n\nVarakkaammilla ja rikkaammilla talonpojilla oli toki paremman näköinen\nelämä, enemmin tavaraa ja kaluja sekä vaatteita. Mutta tavattiinpa\nheilläkin paljo kyllä siivottomuutta ja huolettomuutta. Sillä\nalinomaa joka haaralla ympärinsä nähden silmäinsä edessä naapurein\nkerjäläis-elämää ja saastaisuutta, harjausivat hekin siihen, ett'eivät\npitäneet juuri paljon parempaa siivoa. Arkipäivinä he olivat likaisissa\nryysyissä; mutta sunnuntaina siihen sijaan he ylpeilivät koreissa ja\ntyyriissä vaatteissa. Eikä heillä ollut muuta puhumista, kuin valituksia\npahoista ajoista, esivallasta ja kylän väestä. Sillä kuin melkein kaikki\ntaloudet kylässä olivat velkautuneet, niin harvat olivat, jotka voivat\nmaksaa. Ja kuin, sitte viimeisen sodan, seurakunnalla oli suuri, monen\ntuhannen ruplan velka, lankesi korkojen ja kaikkein yhteisten ulostekoin\nmakso varakkaampain niskoille. Tästä he olivat pahoilla mielin ja\nmurisivat.\n\nMuutoin olivat Kultalassa toinen toistansa vastaan, ja alinomaa kuului\nriitaa ja toraa. Yksi ei uskonut toista; kukin kiroili ja soimasi\ntoista; jokaisella oli aina jotakin pahaa toisesta sanomista. Siellä ei\nollut uskoa eikä uskollisuutta, mutta vaan valhetta ja petosta. Köyhät\nkadehtivat rikkaita; rikkaat rasittivat ja vaivasivat köyhiä. Niiltä,\njotka hädässänsä heiltä lainasivat rahaa, ottivat he hävittömästi suuren\nkorkorahan, 12, 20 ja enemmänkin sadalta, ilman että se heidän\nsydäntänsä liikutti taikka omaatuntoansa vaivasi. Köyhät taas puolestaan\nkokivat sitä kostaa konnan tavoin; salaa he vahingoitsivat rikkaiden\npuita ja istutuksia, varastivat kryytimaan kasvuja ja puiden hedelmiä,\nkanoja ja halkoja, ja mitä vaan eteen sattui, jota helposti saattivat\nottaa. Ei siellä ollut sanaan eikä valaankaan luottamista. Avioväenkin\nvälillä oli alinomaa vainoa, riitaa ja toraa. Tätä näkivät lapset joka\npäivä, eivätkä parempaa oppineet.\n\nVaikka nyt kansa oli näin silminnähtävästi huonossa tilassa, ja vaikka\njokainen moitti esivaltaa ja valitti pahoja aikoja, eikä ollut muka\nrahaa kenelläkään, koska tarpeelliset maksot piti suoritettaman, olivat\nhe kuitenkin ylpeät ja tahtoivat elää suuresti. Eivätpä juuri liialla\ntyöllä itseänsä vaivanneet. Varakkaat, hiljemmin mennessänsä töihinsä\ntahi varemmin työstä tullessansa, sanoivat itseksensä: \"Jumalan kiitos,\nnäinpä hyvä on! miksikä itseänsä ylimäärin vaivata, koska aikaan\ntullaan!\" Köyhät taas ja työmiehet, kesken työtänsä istuen tuon\ntuostakin kädet ristissä ja tupakkapiippu suussa, sanoivat: \"no\nihmisiähän mekin olemme; levätä tuota nyt aina tarvitsee.\"\n\nMutta lauvantaina tahi sunnuntaina oli jokaisella rahaa, krouvissa\njuodaksensa ja iloitaksensa. Siellä nyt räyhättiin ja huudettiin:\n\"tuokaapa enemmin viinaa! hui hai! kortteja tänne!\" Ja niin meni kurkun\nkautta koko viikon ansaittu saalis, ja vielä enemminkin. Pelatessa yksi\nhukkasi rahansa, ja toinen taas joi kaiken voittonsa. Ei arkipäivinäkään\nkokonaan unhotettu krouvia: aina sinne sopi pistäytä, sillä ei tämä väki\njuuri mielellään sietänyt, että kurkku olisi kuivana. Mutta kotona oli\nvaimoilla ja lapsilla tuskin vatsan täytettä. Koska taas oli rahaa\ntalossa, jos vähänkin, niin piti kahvea laitettaman: silloin keitettiin\nja rustattiin, syötiin ja juotiin, ikään kuin olisi joka päivä ollut\nviimeinen. Sanottiin muka: \"Herra Jumala, harvoinhan tällainen tila\nmeitä kohtaa. Saaneehan tuota nyt kerran edes elää vähän paremmin.\nMitäpä tästä elämästä muutoin olisikaan!\"\n\nJuhlapäiviä ei puuttunut, ja niitä piti aina vietettämän. Jos\nkaupungissa ja likitienoissa oli markkinat, niin sinne piti muka\nmentämän katsoaksensa, kuinka siellä krouveissa elettiin, ja\nkuullaksensa, mitä uutta maailmaan kuuluu. Sielläpä nousi useimmiten\nriitoja, tappeluja ja oikeudenkäymisiä, jotka aina saattoivat sekä ajan\nettä rahan kulutusta, eikä mitään hyvää tahi hyödytystä. Ei suinkaan\nsellainen elämä talon tavarata kartuttanut, vaan pikemmin sitä vähensi.\nJa kuitenkin kirosi ja valitti kukin tämän tähden pahoja aikoja,\nesivallan toimituksia ja vielä omankin kylänsä väkeä.\n\n                                          _Keckman_ (Kultala).\n\n\n\n\n3. Arvoituksia.\n\n\n 1. Hakkaa yöt, hakkaa päivät, ei koskaan lastua saa?\n\n 2. Huutaa yöt, huutaa päivät, ei koskaan ääni sorru?\n\n 3. Iso kukko tervaharja, pyhän pellon pyörtänöllä?\n\n 4. Kahdesti syntyy, kerran kuolee?\n\n 5. Kataja mäellä kasvaa, ylös tyvin, alas latvoin?\n\n 6. Lihainen läävä, luiset lehmät?\n\n 7. Matalampi sikaa, korkeampi hevoista?\n\n 8. Nauraa, mutta ei haasta?\n\n 9. Perhe syöpi, pöytä laulaa?\n\n10. Yksi tynnyri, kahdenlaista olutta täynnä?\n\n_Arvoitusten sanat_. 1. Seinäkello. 2. Koski. 3. Kirkko, tahi\nKellostapuli. 4. Lintu. 5. Hevosen häntä, t. Parta. 6. Suu ja hampaat.\n7. Satula. 8. Seinänrako. 9. Porsaat imevät, emä röhkää. 10. Muna.\n\n\n\n\n4. Vuodenajat Lapissa.\n\n\nKuin Lapinmaa on niin kaukana pohjan puolella, on sen korkeimmilla\ntuntureilla alinomainen talvi. Kevät, suven alku, alkaa tavallisesti\nvanhasta Urbanuksen päivästä eli 6:sta päivästä Kesäkuuta ja ylettyy\nvanhaan Juhannukseen asti eli 6:een päivään Heinäkuuta, Tämä aika\nvastaa Suomessa Toukokuuta. Sinä kuukautena sulavat jäät järvistä, lumi\nalhaisista maista, ruohot rupeavat kasvamaan ja lehdet puissa\nviheriöitsemään. Ehkä aurinko tähän aikaan paistaa yöt ja päivät\nlaskeumatta, on ilma kuitenkin öillä niin talvenmoinen, että vetää veden\nmelkein aina jäänhileesen aamupuolella yötä. Erilainen on kuitenkin tämä\naika eri vuosina. Vuosina 1810, 1820 ja 1850 alkoi suven tulo varhain\nToukokuussa; mutta kevät eli 6:sta päivästä Kesäkuuta 6:een päivään\nHeinäkuuta oli kylmä ja yhtä luminen kuin talven aikakin. Vuonna 1856\noli kevät aivan kylmä ja talvikin kesti Urbanukseen asti vanhan luvun\njälkeen. Juhannuksen etuviikolla ajettiin vielä pulkalla, mutta oli\nkuitenkin jo niin lämmin, että syvemmätkin järvet, jotka kauemmin jäässä\npysyvät, sulivat. Tenonjoki aukenee aina Toukokuun 10:n päivän ja\nKesäkuun 1:sen päivän välillä. Tänä vuonna alkoivat jäät Tenossa liikkua\n31:nä päivänä Toukokuuta suurella tulvalla, ja sitä kesti 4 tahi 5\npäivää, ennenkuin joki kerkesi jäistä puhdistua. Heinäkuu ja Elokuu\nainoastaan ovat suviaikaa. Tällä ajalla kasvavat ja tuleentuvat maan\nkasvut. Kylminä suvina tapahtuu, että harvat kasvut kerkeävät kypsyä.\nJos suvi on lämmin, niin on se aivan ihana ja suloinen. Erinomattain on\nsuven aika niin kauan ihanaa kuin aurinko laskeumatta paistaa. Vanhasta\nPerttulista alkaa syksy, joka tavallisesti ulottuu kuukauden ajan. Sillä\najalla on luonto jo kadottanut kauneutensa; kaikki kasvut ovat\nlakastuneet, ja odotetaan ainoastaan talven tuloa. Niinkuin syksyt ovat\nsateisia Suomessa, niin ovat ne myös Lapissa; mutta ilmat ovat\ntuntureilla jo niin kylmiä, että siellä aina pyryää lunta, kuin\nalhaisissa maissa vettä sataa. Useana vuonna tulee talvi jo Mikkelistä;\nmutta toisina sen tulo viipyy aina Marraskuuhun asti. Niinä vuosina,\nkuin näin tapahtuu, tulevat järvien ja jokien jäät heikkoja ja niin\nmuodoin vaarallisia kulkea. Ikäväksi tulee myös silloin poroin hoito.\nPäivät lyhenevät ja pimeydessä on paimenen työläs ja vaivaloinen\njuoksennella porolauman perässä, joka tuulisina aikoina on erinomattain\nvirkku karkaamaan yhdestä paikasta toiseen. Se useasti sulava ja\njällensä jäätyvä lumi tulee monasti paksuksi jääkuoreksi jäkälämaalle,\nniin että ruuankin puute pakoittaa poron kulkemaan. Ehkä Toukokuu,\nporoin poikimisen aika, on vaivaloinen poroin hoitajille, niin on\npitkällinen talventulo vielä vaikeampi. Talven aika, jonka saa lukea\nMikkelistä Kesäkuun alkuun asti, on aivan epätasainen. Alinomainen\ntuisku ja ankara pakkainen ovat talven omaisuuksia. Aivan harvoin on\nsuojainen ilma. Kuin tunturit menevät pohjaisesta etelää kohden, niin\nharvoin alhaisissa maissa muita kuin pohja- ja etelätuulia tunnetaan,\nehkä tuntureilla myös muitakin tuulia kärsitään. Pohjatuuli on talven\naikana aina lämpöisempi kuin etelätuuli; suven aikana on se\nperin-vastoin. Ilma on aivan puhdasta; sentähden ottaa pakkainen,\nyhdessä sen alinomaa liikkuvan tuulenviiman kanssa, tuntuvaisemmasti\nihoon kuin muissa maamme osissa. Kovaa pakkaista ei erällä kestä enempää\nkuin kolme päivää. Jos se kestää enemmän aikaa, on suoja odotettava.\nAlku Tammikuuta ja koko Helmikuu ovat kylmimpiä aikoja vuodessa. Pyry ei\nhankittele tullessansa, vaan syntyy yht'äkkiä ja taukoaa myös yht'äkkiä.\nEi missään talvisena aikana ole ilma niin muutteleva kuin Lapissa; sillä\nyhtenä päivänä on monenmoinen ilma, jonka pohjaisesta tuleva lämmin ja\netelästä tuleva kylmä kaiketi vaikuttaa.\n\n                                     (Oulun Wiikko-Sanomista v. 1856.)\n\n\n\n\n5. Sananlaskuja.\n\n\nAika vanhin, avaruus suurin.\n\nAlku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo.\n\nEi huuto hädästä päästä, parku päivistä pahoista.\n\nHyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmaksi.\n\nIllan virkku, aamun torkku: se tapa talon hävittää.\n\nKenen jalka kapsaa, sen suu napsaa.\n\nLisänä rikka rokassa, hämähäkki taikinassa.\n\nMalttaa köyhä keittää, vaan ei malta jäähdyttää.\n\nNuorra vitsa väännettävä.\n\nOrahasta touon tunnen, miehen nuoren nousennasta.\n\n\n\n\n6. Ruohoista ja kukkasista.\n\n\nTaitaako joku ajattelevainen ihminen ilman ihmettä, iloa ja nöyrää\nJumalan kiitosta katsoa ruohoin ja kukkaisten paljoutta, hyödytystä ja\nkauneutta! Kaiken maan kansi kasvattaa niitä runsaasti ja niin\nmoninaisia, että he laatuansa eli erinäisten sukuinsakin puolesta ovat\nmonia tuhansia. Kaikkivaltias Herra on määrännyt heille erinäiset\nasuntosijat, joissa he menestyvät, toiset lämpimihin maihin, toiset\nkylmempihin, toiset vuorille, toiset laaksoihin, toiset soihin, toiset\nveden pohjassa kasvamaan, tahi avaran syvän meren päällä suuressa\npaljoudessa ajelemaan. Kaikki maa on täynnänsä Herran hyvyyttä. Ruohoin\npaljoudesta luontokappaleet tietävät valita ne, jotka heille ovat\notollisimmat elatukseksi; mikä yhdelle on vahingollinen ja jonka hän\njättää, sen toinen laatu korjaa ja se on hänelle hyväksi. Ei ole mitään\nturhaa ja kelvotointa; yksin sienet ja kuivat jäkälät ja puun naavat\novat väkevä ruoka muutamille eläimille. Sammal pidetään halpana, mutta\nsen juuressa kuitenkin kaikkinainen siemen kuivalla maalla pääsee\njuurtumaan; muutoin sen itu kuivettuisi.\n\nRuohot ovat elatukseksi ei ainoastaan kaikkinaisille eläimille maan\npäällä, vaan myös ihmisille. Ne antavat ruuan terveille, ja lääkityksen\nsairaille.\n\nMitä on nisu, mitä ruis, ohra, kaura, herneet muuta kuin ruohot, joiden\nsiemenet ovat ihmisille paras ruoka? Mitä ovat moninaiset marjat ja\nmonta muuta ruohon laatua muuta kuin ruoka ja virvoitus? Jos me kysymme\nlääkäreiltä, mistä he ottavat ne moninaiset voiteet, niin saamme tiedon,\nettä parahimmat ja soveliaimmat ovat otetut ruohoista ja yrteistä:\njoska me ne oikein tuntisimme!\n\nMuutamat ruohot ovat tarpeelliset vaatteiksi, niinkuin hamppu, pumpuli,\npellava, jotka, koska ne ovat kuluneet, kelpaavat paperiksi, jonka\nhyödytys on sangen suuri, sillä sen kautta on myös Jumalan sana\nhelpommasti uloslevitetty kaikkeen maailmaan: suuret ovat Herran työt\nja sangen hyödylliset.\n\nNiin antaa Jumala maan runsaasti kasvattaa ruohoja kesän pitkään, ja\nyksi laatu joutuu pikemmin, toinen myöhemmin, että uutista olisi\nelatukseksi ulottuvaisesti.\n\nKuta enämmin me tulemme tuntemaan ruohoin ja kukkaisten paljouden,\nihmeellisen rakennuksen, hyödytyksen, kauneuden ja kuinka Jumala heidän\nsiemenensä valmistaa, sitä enämmin ihme meidät voittaa, että\npienimmätkin ruohot todistavat Jumalan viisautta, voimaa ja hyvyyttä.\nSalomonin kunnia ja koreus ei ollut näihin verrattava, sametti ja\nhienoin silkki on karkea teko sitä vastaan kuin Jumala on kukkaset\nkutonut ja kaunistanut. Niin myös heidän hajunsa on juuri suloinen, että\nse virvoittaa heikot ja pyörtyväiset, tekee myös koko ilman\nterveelliseksi ja suloiseksi. Mutta kenen tähden on Jumala heidät niin\nihmeellisesti kaunistanut niin moninaisella kaunistuksella? Eipä eläimet\nkuitenkaan älyä heidän kauneuttansa, eipä he tiedä niistä muuta, kuin\nettä he niitä syövät ja tallaavat. Eikö ne ole siis ihmisten tähden\nkaunistetut, eikö ne ole niin suloisiksi ja hyvänhajullisiksi luodut,\nettä me ihmiset siitäkin herätetyksi tulisimme tuntemaan meidän luojamme\nhyvyyttä, joka meitä kaikella tavalla ilahuttaa? Koska me siis näitä\nnäemme, niin on se ikäänkuin kukkaset vetäisivät meidän ajatuksemme\npuoleensa ja leppeästi sanoisivat meille: \"katsokaat meidän päällemme,\nälkäät meitä ylenkatsoko; teidän Luojanne on meidät näin kaunistanut\nilahuttamaan teidän silmiänne, antanut meille hyvän hajun teitä\nvirvoittamaan, tehnyt meidät terveellisiksi, teiltä kipua poisottamaan;\nja mikä ei meistä kelpaa teille ruuaksi, ne kelpaavat muille eläville,\nja muut ovat teille palvelukseksi\". Älkäämme siis olko tunnottomat, vaan\niloitkaamme Jumalassa, joka meitä suuresti rakastaa ja ilahuttaa.\nAjatelkaamme myös, kuinka Jumala on kaiken tämän maan kannen valmistanut\nyhdeksi suureksi pöydäksi, jolla hän joka päivä ravitsee lukemattomat\nsekä ihmiset että eläimet, suuret ja pienet. Kiittäkäämme häntä nöyrästi\nja ottakaamme se opetus, jolla Herra Jesus meitä uskoon oikasee sanoen:\n\"Jos Jumala näin vaatettaa pellon ruohon, joka tänäpänä seisoo, ja\nhuomenna pätsiin heitetään, eikö hän paljon enämmin teidän sitä tee, te\nvähäuskoiset.\" Matth. 6.\n\n                  _Frosterus_ (Hyödyllinen huvitus luomisen töistä).\n\n\n\n\n7. Kultalan kylä hyvässä kunnossaan.\n\n\nKultalan kylä oli nyt oikea kultakylä. Siellä se seisoi satoisimpain\nkryytimaiden keskellä, ikäänkuin peitettynä hedelmäpuilta, piiritettynä\nniityiltä ja kultaisilta jyvämailta, juuri kuin Paradiisissa. Tiet\npeltoin välillä olivat siivotut ja sileät niinkuin polkutiet\nkryytimaissa, ja molemmin puolin maanteitä oli istutettu hedelmäpuita\nniin kauas kuin kylän alustaa oli.\n\nJa joka sinne tuli, ei luullut tulevansa johon-kuhun kylään, vaan\nkomeaan markkinapaikkaan tahi pieneen kaupunkiin. Sillä huoneet olivat,\njos ei juuri suuret, kuitenkin kaikki hyvin raketut ja hyvässä korjuussa\nylähältä alas asti; akkunat olivat kirkkaat ja selkeät; ovet ja pielet\naina pestyt ja maalatut, huoneet olivat melkein kaikki tiilikatoilla,\nsillä yhteisen kylänasetuksen kautta olkikatot olivat kielletyt valkean\nvaaran tähden. Koska uutta kattoa pantiin, niin se piti tiilillä\nkatettaman. Monella katon harjalla myöskin nähtiin ukontulen-johdattaja;\nmelkein joka akkunassa kukkia; taloin vieressä oli pieniä sievästi\nsiivottuja kryytimaita ja niissä hyvästi hoidettuja mettiäis-pesiä.\n\nIhmiset jokaista kadulla tervehtivät ystävällisesti, ja sanoivat\ntoisillensa sivuitse mennessä vilpittömiä leikkisanoja. Kyllä näkyikin\nheidän päältänsä, että he elivät suosiossa keskenänsä ja olivat oloonsa\ntyytyväiset. Eikä saattanutkaan olla muutoin. Myös arkipäivinäkin\ntöissänsä kaikki olivat, ei koreissa, vaan puhtaissa ja sievissä\nvaatteissa; ei nähtykään likaisia ryysyjä. Nähtiin kyllä ruskeoita ja\nahvettuneita kasvoja, mutta ei likaisia eikä siivoamattomia pörröpäitä;\nvoimaa ja terveyttä loisti kaikkein silmistä. Muiden kyläin nuoret\nmiehet kernaimmin katsovat Kultalan tyttöjä; sillä ne olivat ei\nainoastaan varsin sievät ja näppärät, mutta myös talouden töihin\ntottuneet, taitavat ja säästäväiset. Moni rikas muun kylän talonpoika\notti vaimoksensa tytön Kultalasta; jos ei sillä ollutkaan paljo rahaa,\noli kuitenkin paljo hyviä avuja. Ja jos nuori mies Kultalasta aikoi\nnaimisiin, sai hän valita maakunnan tyttäristä. Harvoin Kultalan mies\nsai vasikannahan, jos olikin tyttärellä enemmin tavaraa; sillä se\ntiettiin tulevan hyviin käsiin. Sekin varsin paljon kartutti kylän\nhyvää oloa ja voimaa.\n\nEtt'ei Kultalassa nähty kerjäläisiä ja joutilaita, on tiettävä. Mutta ei\nedes nähty ulkonäöltäkään köyhiä ihmisiä. Sillä vaivaisten-huoneen\nasukkaillakin oli kyllänsä syödä ja juoda ja siivo puku. Joka meni\npienimpäänkin, köyhimpään taloon, luuli tulevansa herrashuoneesen.\nLaattiat olivat puhtaat, penkit, tuolit, pöydät ilman liatta ja viatta,\nakkunat ja peilit aivan kirkkaat -- lyhyesti sanottu, ei ollut niinkuin\nmonen talonpojan likaisissa huoneissa muissa kylissä. Teki oikein mieli\nasua siellä näiden kunnon ihmisten kanssa.\n\nKesällä, sunnuntaipäivinä, kuin oli kaunis ilma, oli Kultalassa iloinen\nelämä. Siellä oli paljo ihmisiä kaupungista. Se suuri, uudesta rakettu\nkestikievaritalo, jonka -- kukapas olisi uskonut? -- yksi niistä\nkahdesta-neljättä köyhästä kullantekijäin-liittolaisesta oli perinnön\nkautta ja ostamalla omaksensa saanut, oli täynnä kaupunkilaisia, jotka\nnauttivat virvoituksia. Toiset tulivat tuttavain talonpoikain\nhuoneisiin: istuivat siellä kryytimaissa, nauttien maitoa, hedelmiä,\nmettä tahi mitä oli muita kylän herkkuja; taikka istuivat viheriäisessä\nruohossa leikiten ja iloiten; tahi puhtailla penkeillä huoneiden edessä\nvarjossa, katsellen sivuitse edes ja taas kulkevia ihmisiä; elikkä he\ntulivat pihlajan tykö, kussa kylän nuorukaiset välistä tanssasivat\ntoisten laulaessa tahi soittaessa. Ymmärrettävä on, että nämät kaupungin\nherrasväet eivät olleet kiittämättä ja kostamatta tätä iloa ja\nhuvitusta, jota he Kultalassa nauttivat, ja kaikki vieraiden varaksi\ntehdyt rakennukset ja kaunistukset huoneissa ja kryytimaissa kyllä\nmaksoivat vaivan ja kulutuksen. Myös talvellakin tuli usein vieraita\nreellä ajaen. Ja missä olikaan parempaa tahi hupaisempaa paikkaa?\n\nMuiden kyläin asukkaat tätä näkivät ja kuulivat, ja olivat kummissaan,\nmiksi heillä myöskin ei ollut niin. He jo luulivat täyteen toteen, että\nKultalalaiset tunsivat taikoja. Mutta siihen sijaan että olisivat\nkuulustelleet, millaiset ne taijat olivat, jäivät he vaan istumaan\nvanhaan likaansa, ja elivät niinkuin ennenkin. He osoittivat vaan\nkateutta ja vainoa Kultalasta puhuessa, ja pilkaten sitä kutsuivat\nkullantekijäin kyläksi. Mutta tämä _liikanimi_ ei ollut mikään _likanimi_.\n\nEivätkä siitä Kultalaiset paljon huolineet. Sillä mihin vaan tulivat,\nheitä kohdeltiin kunnialla ja hyvyydellä. He elivät tätä hyvää\nelämätänsä, ja olivat niin muodoin iloiset. Koko viikon työtä tehtyänsä\nhe pitivät sunnuntain oikeana lepopäivänä. Krouviin he nyt eivät\nmenneet. Olipa heillä kotonansa virvoittavia juomia. Mutta talvella\nnuorukaiset usein tanssasivat. Muutamat miehet ja pojat olivat\nkouluttajalta, Juhanalta, oppineet viulua soittamaan ja pilliä\npuhaltamaan. Ja olivatkin jo melkoiset mestarit. Usein nuoret laulua\noppineet pojat ja tytöt lauloivat yhteisesti suuria, koreita veisuja,\njoita tuskin sai kuulla kaupungissakaan. Vanhat miehet ja vaimot kävivät\nperheineen illoilla toistensa tykönä, kussa heitä ravittiin\ntalonpoikaisella ruualla, ja aika vietettiin iloisilla ja\nystävällisillä puheilla. Juopuneista ihmisistä, tappeluista, riidoista,\nkäräjäinkäynnistä tai muusta ylöllisyydestä tahi irstaisuudesta ei\nkuultu puhuttavankaan. Sillä sekä parempi olo että koulussa saatu\nparempi oppi oli heidät totuttanut kunniallisempaan ja siistimpään\nelämään, jota muutoin ei havaittu muissa kylissä. Jo ensi näöltä\nkaupungissa tunnettiin ja eroitettiin Kultalalaiset muista talonpojista.\nHeidän pukunsa oli yksinkertainen ja puhdas, ei liian pulska tahi\nkallis, heidän puheensa hiljainen ja siivo, heidän käytöksensä oli ilman\nulkokultaisuutta, mutta tarkka, hyväsydäminen ja siisti.\n\nEi pidä kuitenkaan uskoa, että tämä siisti ja kiitettävä elämä tuli\nainoastaan opetuksesta ja ihmisten paremmasta tilasta; kylän yhteiset\nasetukset myöskin paljon vaikuttivat. Sillä muutamat talonpojat,\ntultuansa rikkaammiksi, tahtoivat taas ruveta elämään ylöllisesti ja\nsuunnattomasti. Muutamat tahtoivat tulla ylpeiksi, antoivat\ntyttärillensä ylimäärin pulskia vaatteita, pukivat itsensä kalliisiin\nverkoihin ikäänkuin kaupungi herrat, ja pyysivät kaikin muodoin elää\nsuuresti. Toiset rupesivat taas kortteihin elikkä viinaklasiin\nkrouvissa. Mutta tätä suuresti pahastuivat kaikki kunnon ihmiset, ja he\nsanoivat: \"joko nyt taas ruvetaan sillä tavalla elämään, ja pitääkö taas\nruveta kaikki menemään takaperin!\" Ja oli yhteinen mielipaha ja\nnärkästys niitä vastaan, jotka luopuivat yksinkertaisesta, kiitettävästä\nelämänlaadusta; ja vaadittiin, että kylän hallitusmiesten piti paremmin\nja tarkemmin valvoa hyviä tapoja kylässä.\n\nTämä hallitusmiehille tehty soimaus ei ollenkaan tehnyt pahaa mieltä\nheille, mutta siihen sijaan heitä oikein ilahutti. Ja niin tuli toimeen\nyhteinen ankara kylänasetus; siinä oli kielletty kaikki kopeus ja\nylöllisyys vaatteissa ja joka ijälle määrätty hänen pukunsa; kortin\npelille ja kaikelle pelille rahasta ja rahanarvosta, juopumiselle,\nsadatuksille ja hävyttömille puheille, tappeluksille ja muulle\nvallattomuudelle määrättiin kova rangaistus ja sakko. Tästäpä tuli,\nett'ei kukaan ylpeillyt eikä ylöllisiä noudatellut; että jos tulikin\njoskus kellenkään halu tehdä mitään ylöllistä, hävitöntä tahi väärää,\nhäntä kuitenkin siitä peljätti ja esti häpeän ja rangaistuksen pelko.\n\nJoka vuosi tämä asetus luettiin koko kansalle. Silloin piti vanhain ja\nnuorten, miesten, vaimoin ja lasten olla kuulemassa. Jos nähtiin\ntarpeelliseksi, niin tehtiin lisäyksiä. Ja koska se oli ylösluettu,\nkysyi aina ensimmäinen hallitusmies: \"Tahdotteko noudattaa ja seurata\ntätä asetusta, joka on hyvän voimamme, sopumme ja kunniamme perustus?\"\n-- Ja kaikki, sekä vanhat että nuoret, vastasivat yksimielisesti\nkorkialla ja selkeällä äänellä: _Me tahdomme_.\n\n                                           _Keckman_ (Kultala).\n\n\n\n\n8. Arvoituksia.\n\n\n1. Akka loukossa, sata hammasta suussa, puree, vaan ei niele?\n\n2. Halli mäellä haukkuu, luut suusta tippuu?\n\n3. Kahdella jalalla astuu, kahdeksalla kantaa?\n\n4. Laattian levyinen, lehden kevyinen?\n\n5. Metso puussa, suolet maassa?\n\n6. Ori hirnui Helsingissä, täällä valjahat välähti?\n\n7. Rautainen lintu, liinainen häntä?\n\n_Arvoitusten sanat_. 1. Häkilä. 2. Loukku. 3. Reki, jolla on kaksi\njalasta, kahdeksan kaplasta. 4. Savu pirtissä. 5. Kengät orrella, paulat\nriippuu, t. Kirkonkello ja lämsä. 6. Ukkonen. 7. Neula ja rihma.\n\n\n\n\n9. Kuningas Eerikki IX:n valloitusretki Suomeen. Pyhä Henrikki.\n\n\nKuningas Eerikki IX eli Pyhä läksi, asetettuansa järjestykseen\nkristillisyyden asiat Pohjais-Ruotsissa ja ei kauan sen jäljestä kuin\noli hallitukseen tullut, eli todenmukaisen laskun jälkeen v. 1157,\nSuomea käännyttämään. Suomalaiset olivatkin vähäistä ennen Suomen\nniemelle täydellisemmästi muuttaneet. Eerikillä oli sotajoukko myötänsä\nynnä pappeja, ja näiden seassa Upsalan pispa _Henrikki_, jonka arvellaan\nhäntä tähän retkeen kehoittaneenkin. Laivastolla tuli Eerikki meren yli,\nja luullaan hänen nousseen maalle Turun seuduilla. Muutoin ovat tiedot\ntästä Suomelle niin tähdellisestä retkestä vaillinaiset. Kuningas\nEerikin vanha elämäkertomus sanoo: \"hänen Suomeen samonneen, joka sillä\najalla oli pakanainen ja teki Ruotsille suurta vahinkota: tarjonneen\nkansalle kristillistä uskoa ja rauhan tekemistä kanssansa: ja kuin eivät\nkumpaistakaan tahtoneet ottaa, hänen usein sotineen heitä vastaan ja\nheidät miekan terällä voittaneen, kostaen miehuullisesti kristittyin\nmiesten verta, jota nämät kauan ja usein olivat vuodattaneet.\"\nSuomalaiset, jotka olivat varustamattomat, tulivat tappeluissa\nvoitetuiksi. Kuningas Eerikki näyttää nyt valloittaneen erinomattain\nlounaisen perukan Suomen nientä, eli erittäin niin kutsuttuin\nSuomalaisten maan. Pohjaan ei taitanut tulla edemmäs nykyisen Porin\nkaupungin seutuja. On moni luullut hänen tällä kerralla Ruotsalaiset\nuudisasukkaat Uusmaahan muuttaneen, joka ei kuitenkaan näytä\ntodenmukaiselta. Ahvenanmaa, joka jo varhemmin kuului Ruotsin vallan\nalle, oli kyllä vanhastaan Ruotsalaisilta asuttu, ja ehkä lienee heitä\njo asunut ennestään muutamilla Eteläis-Suomenkin luodoilla ja paikoilla;\nmutta se varsinainen uudisasunto on nähtävästi tänne myöhemmin\nistutettu. Kuningas Eerikin sydämen mainitaan olleen niin hellän, että\nhän purahti itkuun, kuin oli Suomalaiset voittanut; ja kuin kysyttiin\nsyytä tähän hänen itkuunsa, sanotaan hänen vastanneen: \"minä olen\niloinen ja ylistän suuresti Jumalata, että meille soi voiton; vaan sitä\nmurehdin, että niin monta heidän sieluansa tänäpänä tuli kadotetuksi,\njotka olisivat taitaneet saada ijankaikkisen elämän, jos kristillisen\nuskon olisivat tahtoneet ottaa vastaan.\" Sama Kuningas Eerikin\nelämäkertomus sanoo vielä lisäksi: \"Eerikin kutsuneen etehensä jäljelle\njääneen lyömättömän Suomalaisten kansan, asettaneen Pyhän Henrikin\nkristillisyyden ylläpitäjäksi maahan, säätäneen sinne pappeja sekä\nvahvistaneen kaikki muut asiat, jotka kristilliseen uskoon kuuluvat\", --\njohonka kristillisen uskon vahvistamiseen, sen ajan laatua myöten, taisi\nkuulua linnan rakentaminen, joka perustettiin Aurajoen suulle ja oli\n_Turun linna_. Vasta saamme nähdä sen yläpuolella kaupunginkin syntyvän,\njota vielä nyt ei ollut. Muutoin rakennettiin nyt arvattavasti\nkirkkojakin muutamille paikoille, ja monet syyt viittaavat sitä, että\n_Nousiaisten_ kirkko nyt alussa tehtiin emäkirkoksi, josta pitäen\nkristillisyyden valo, ikänänsä kuin kaunis aamurusko, tulee vähitellen\nnousemaan Suomen kansalle.\n\nVielä samana kesänä purjehti Eerikki kuningas takaisin kotimaahansa,\njättäen jäljellensä Suomeen Henrikki pispan pappein kanssa ja osan\nsotajoukosta, joka, päämiehinensä, arvattavasti jo oli asettunut Turun\nlinnaan. Tämä Henrikki oli Englannista syntyisin ja neljäs pispa\nUpsalassa. Kuninkaan poikettua rupesi hän innolla voitettuja Suomalaisia\nuuteen uskoon käännyttämään. On vanha sanoma, tosiko tahi _teeskelty_,\nhänen pakanoita kastaneen Turun vierellä olevassa _Kupittaan_\nlähtehessä, jota sentähden Pyhän Henrikin lähteheksi kauan kutsuttiin.\nNäyttää kuin olisi Henrikki jo alusta alkaen ollut valmis henkensäkin\ntässä kristillisyyden työssänsä, jos niin vaadittaisiin, menettämään. Ja\nniinpä kävikin seuraavalla talvella. Tästä hänen martyyrikuolemasta on\nkaksi erityistä kertomata legendoissa säilytetty. Yksi sanoo hänen\neräälle miehentappajalle kirkon rangaistuksen päättäneen ja tämän\nsentähden tappaneen hänen. Toinen taas, joka todenmukaisemmalta näyttää,\nkertoo asian seuraavalla tavalla. Henrikki matkoillansa tapasi Köyliön\npitäjässä vaimoihmisen, joka siihen määrään oli pakanallisessa\nepäuskossansa kiinteä, ett'ei pitänyt mitään pispan opetuksista, eikä\nantanut ruokaa näljästyneelle jumalanmiehelle. Henrikki käski nyt\ntulkkinsa väkisin ottaa, mitä tarvittiin, ja jätti lähdettyänsä kaikista\nkolminkertaisen makson vaimolle. Heti pispan mentyä tuli tämän vaimon\nmies _Lalli_ kotiinsa. Siitä vaimo kertomaan tästä vallattomuudesta,\nlisäten pispan vielä muutakin siveyttömyyttä tehneen. Siitä Lalli heti\npispan jälkeen, saavutti hänen Köyliöjärvellä ja kysyi, minkätähden oli\ntämänlaista tehnyt. Pispa nosti lakkia ja tervehti; mutta samalla\nsivalsi häntä Lalli kirveellä päähän, niin että paikalle kuoli. Lalli\notti nyt pispan hiipan, pani päähänsä, leikkasi häneltä peukalon, jossa\noli kallis kultasormus, ja meni kotiinsa. Legenda sanoo vielä seuraavan,\njota emme uskottavaksi tähän panekaan. Henrikki oli muka aavistanut\nkuolematansa ja edeltä lähettänyt seurassaan olevan pojan lähimmäisestä\ntalosta noutamahan härkäparin, jota ei vielä oltu koskaan sahrain edessä\nkäytetty. Näiden härkäin piti vetämän hänen ruumista, saada mennä miten\nja minne tahtoivat, ja missä härjät seisahtivat, piti risti\nrakennettaman, joka oli Repoilan pellolla Nousiaisissa, mutta missä\nuupuivat ja paneusivat maata, siinä piti kirkko rakennettaman, ja se oli\nNousiaisten kirkko, johonka myös pispa haudattiin. Nousiaisista saamme\nnähdä Henrikin luut vasta muutettavan Turkuun, josta ne myöhemmin\nWenäjälle viedään. -- Mutta kuin pispan surmaaja Lalli oli päässyt\nkotiinsa, niin tapahtui kummia, josta ei tainnut murhatyötänsä kiittää.\nHiippaa kuin rupesi päästänsä ottamaan, niin ei se lähtenyt muuten kuin\nettä päänahkakin ja tukka kiskottiin irti: samaten ei sormus lähtenyt\nkädestä muuten kuin sormen kanssa. Vanhanaikuisessa suomalaisessa\nrunossa, jossa tätä pispan kuolemata kerrotaan, on luettava, erään\npaimenen kotiinsa tulleelta Lallilta kysyneen:\n\n    \"Kusta Lalli lakin saanut,\n    Mies paha hyvän hytyrän,\n    Pispan hiipan hirtehinen?\"\n\nMutta kuin Lalli lakkia päästänsä tavoitti, niin \"hiukset himahtelivat\",\nja kuin sormuksen sormesta veti, niin \"lihat ne liukahtelivat\". Tämän\nLallin kotipaikan luulevat muutamat olleen Köyliöllä, toiset taas\n_Saaristen_ tilalla Mynämäen pitäjässä. Henrikki tehtiin kuolemansa\njälkeen Pyhäksi; häneltä rukoiltiin paavinajan pimeydessä apua,\nerinomattain Suomessa, mutta Ruotsissakin; hänen pulskasti rakennetulle\nhaudallensa Nousiaisissa tehtiin joukkovaelluksia; hänen kuviansa\nkunnioitettiin maaseurakunnissa; hänen muistoksensa pidettiin vuosittain\njuhlia, ja ylipään kehuttiin ja kunnioitettiin häntä Suomenmaan\nhaltiaksi ja holhojaksi. Hän luetaan muutoin Suomen ensimmäiseksi\npispaksi, vaikka hänellä tiettävästi ei ollutkaan muu mielessä, kuin\npanna Suomikin Upsalan hiippakuntansa alle. Suomen apostoliksi häntä\npikemmin voisi vertaella, niinkuin hän olikin kristinopin ensimmäinen\nmartyyri seurakunnassamme. Turun tuomiokapitulin sinetissä on vielä\nnähtävä hänen leikattu peukalo sormuksinensa kuvattuna, ja tuomiokirkkoa\nnimitettiin perustetuksi \"autuaallisen Neitsy Maarian ja Pyhän Henrikki\npispan ja martyyrin kunniaksi\". _Ylistaron_ kylässä, Kokemäen pitäjätä,\nnäytetään vielä eräs vanha huone, jossa Pyhän Henrikin olisi muka\npitänyt saarnanneen vähäistä ennen martyyrikuolematansa.\n\n                                                    _Kajaani_.\n\n\n\n\n10. Peurasta (Porosta).\n\n\nTämä Lapin ja Suomen pohjais-puolella oleva haarasarvinen eläin, jonka\nlihaa mieluisesti syödään, jonka nahasta Lappalaiset tekevät itsellensä\nvaatteita ja turkkeja, ja jota he pitävät hevosenansa, kutsutaan, kuin\nse on kesu, _poroksi_ eli _aljuporoksi_, mutta villinä _peuraksi_ eli\n_petraksi_; tätä eroitusta ei oteta kuitenkaan aina vaariin, mutta\nmolempia nimiä sanotaan vuorottaisin. Naarasporon nimi on _vaadin_\ntaikka _vaaja_. Uros- (eli koiras-) poron nimi on _hirvas_ sekä myös\n_härkä_. Muutoin niillä on eri nimet ikänsä jälkeen: _vasa_ eli\n_vasikka_ on yhdenvuotinen poro, _vuonilo_ kahdenvuotinen vaadin,\n_urakka_ kahdenvuotinen uros, _vuossa_ kolmenvuotinen uros;\nkolmenvuotinen vaadin kutsutaan paljaastaan _vaatimeksi; kuntus-härkä_\nja _kuntus-vaadin_ ovat neljän vuotiset porot ja kelpaavat jo silloin\nahkion eteen; _kosotus, maakkana, nimiloppu_ eli _aika härkä_ on\nviidenvuotinen ja sitä vanhempi uros. Vaatimen nimi, joka ei vielä ole\npoikinut, on _stainakka_, ja mahovaatimen _ruuno_.\n\nPeura (eli poro) kuuluu imettäväin eläväin luokkakuntaan ja on\n2-sorkkaisten pääsukua. Sen pituus on kahden kyynärän paikoilla ja\nkorkeus liki puolentoista; kuitenkin ovat villit eli peurat suuremmat\nkesuja, ja metsissä asuvat suuremmat kuin tuntureissa elävät. Pää on\njoksikin pitkä; kuono on paksu- ja lyhytkarvainen; silmät suuret ja\nikäänkuin ulos pullistuneet; korvat pitkät ja munanmuotoiset; kaviot eli\nsorkat suuret ja leveät. Koko ruumis on peitetty tihiöillä karvoilla,\njotka kaulalla ja häppäillä ovat pitemmät ja valkoiset. Häntä on yli- ja\nalapuolelta valkoinen; niin myös reidet takapuolelta ja jalat yli\nsorkan. Kuonon ylipuoli ja silmäin ympäristöt ovat mustat; selkä ja maha\nmustanruskeat. Muutoin muuttavat he karvansa vuoden jälkeen, niin että\novat kesällä mustemmat ja talvella valkoisemmat eli harmaammat.\nMuutamissa paikoissa, niinkuin Jokmok-nimisessä pitäjässä Lapinmaalla,\nkuuluu olevan varsin valkoisia peuroja, jotka semmoisina pysyvät sekä\nkesällä että talvella.\n\nSarvet ovat monihaaraiset, mutta vaatimen sarvet ovat vähän\npienemmät. Ne kaksi haaraa, jotka menevät silmäin ylitse, kutsutaan\n_silmän-kaihtimiksi_, mutta hakataan enimmiten pois, sentähden että ne\novat esteenä poron syödessä eli jäkälöitä jyrsiessä. He pudottavat\nvuosittain sarvensa, vaikka ei samalla aikaa; uroot syksyllä ja vaatimet\nkeväillä, koska ovat poikineet. Vaatimella on neljä udarta. Peuran\nkulkeissa eli juostessa kuuluu ääni juuri niinkuin päreitä taitetaan,\njonka sanotaan tulevan siitä, että sivulla olevat pienet sorkat lyövät\nitse sorkkaa eli kaviota vastaan.\n\nNäitä eläimiä ei löydy enää kuin Europan, Aasian ja Amerikan\npohjaisimmilla puolilla; mutta ennen maailmassa on niitä löytynyt\nSaksankin maalla. Niin kirjoittaa se kuuluisa Roomin sotasankari Julius\nCaesar, joka eli vähän ennen Kristuksen syntymää, että Saksalaiset\ntekivät itsellensä vaatteita peuran nahoista. Niin myös on 14:ssä\nvuosisadassa löytynyt peuroja Ranskanmaan ja Hispanian välillä olevain\nPyreneanvuorten tienoissa. Ei ole sentähden ihmeteltävä, jos niitä olisi\nRuotsin eteläisissäkin maissa ollut, jota on siitä arvattu, että siellä\non muutamissa paikoissa löydetty peuran sarvia.\n\nPeurat eli villit porot ovat mielellänsä enimmiten suurissa joukoissa.\nUsein niitä tavataan sata ja enemmänkin yhdessä. Kesuja eli aljuporoja\non Lappalaisilla suurissa laumoissa. Ne ovat heidän rikkautensa, joka\nmäärätään lauman suuruuden jälkeen. Niitä Lappalaisia tavataan, joilla\non tuhat poroa; mutta tavallinen omaisuus on kaksi ja kolme sataa. Porot\npidetään ulkona joka vuodenaikana, eivätkä tule milloinkaan sisälle\nhuoneisiin. Kesäisenä aikana niinkuin myös keväillä ja syksyllä muutamat\npalkivat (eli hakevat elatuksensa) lumivuorten välissä tuntureissa ja\ntalvella metsämaissa; niitä kutsutaan _tunturiporoiksi_ ja ne\novat pienimmät kaikista poroista. Niitä taas, jotka aina palkivat\nmetsämaissa, kutsutaan _metsäporoiksi_, ja ne ovat pienemmät peuroja,\nmutta suuremmat tunturiporoja. Näiden eläinten ruoka on kesällä ruohoja,\nlehtiä, marjoja, sieniä ja senkaltaista, mutta talvella peuranjäkälöitä,\njoita ne vainunsa kautta tuntevat olevan lumen alla. Koska _naavikko_\n(eli jäkälämaa) on niin syöty, ett'ei siellä enää ole _luppoja_ (eli\njäkälöitä), niin Lappalainen hakee poroillensa toisen _palkimen_.[1]\nEikä hän talvis-aikana tarvitse muuta kuin vaan seurata porojansa: johonka\nne pysähtyvät ja rupeavat kaivamaan lumeen, siihen hän saapi tehdä\n_kotansa_ (majansa), sillä siinä on poroille jäkälöitä. Lappalaisilla on\nkoiria, jotka pitävät karjan koossa. Jos porot rupeavat erkaumaan paljon\ntoisistansa, niin koirat juoksevat haukkuen ympäri ja ajavat ne taas\nyhteen.\n\nJuhannuksen aikana ruvetaan vaatimia lypsämään, ja sitä kestää aina\nLokakuuhun asti. Heinäkuussa, joka paras maidon aika on, lypsää\nkohtuullinen vaadin neljänneksen kannua vuorokaudessa. Poron maito on\nvoimallisempi kuin lehmän. Siihen sekoitetaan paljo vettä, jota ilman se\non kovin väkevä syödä. Siitä maidosta, jota ei tuoreena nautita, tehdään\njuustoa ja myös voitakin, mutta varsin harvoin. -- Joulun aikana ovat\nporot lihavimmat teurastettaa.\n\nLappalainen saa elatuksensa poron lihasta ja maidosta; sen nahasta tekee\nhän vuoteensa ja vaatteensa; suonista lankaa, jolla hän ompelee\nvaatteensa; luista saapi hän lusikoita. Kesällä porot kantavat kuormia,\nmutta talvella ne pannaan vetämään _ahkiota_ eli _pulkkaa_ (joka on\nLappalaisen veneenmuotoinen reki). Ajaminen ahkiossa on varsin hupainen,\nja poro juoksee nopiasti; mutta siihen pitää olla tottunut. Välistä\ntapahtuu, että poro juostessansa suuttuu, kääntyy ympäri ja rupeaa\netujaloillansa pieksämään sitä, joka istuu ahkiossa; hänellä ei ole\nsilloin muuta neuvoa kuin kaataa ahkio kumoon ja nakkauta sen alle. Poro\npieksää vähän aikaa ahkion pohjaa, siksi että leppyy, ja rupeaa sitten\ntaas juoksemaan.\n\nPeurain kokousaika on lopulla Syyskuuta eli Mikkelin aikana. Villit eli\npeurat kokoutuvat silloin suuriin joukkoihin. Uroot tappelevat niinkuin\nkoirat ja puskevat toisiansa; välisti tapahtuu, että kaksi peuraa\nsarvillansa niin takertuu toinen toiseensa, ett'eivät enää pääse\nerillensä, mutta heidän täytyy siihen paikkaan kuolla nälkään. Vaatimet\npoikivat Toukokuussa paljaalle maalle tahi lumelle, yhden, varsin\nharvoin kaksi vasikkaa. Vasikka, joka on pieni ja hoikkasäärinen, voipi\njo muutamaan päivän perästä seurata emäänsä, joka hellästi hoitaa sitä\nja, jos se on kadonnut, hakee sitä surkeasti röhkyen. Peuroja\npyytäessänsä eli ampuessansa kuuluvat Lappalaiset Norjan puolella\nottavan koiran kanssansa, joka hakee ylös peuran jäljen ja seuraa niitä.\nHavaittuaan olevansa liki sitä paikkaa, jossa peura makaa, sitoo\nLappalainen kiinni koiran kuonon, ett'ei se hauku. Jos hän ei ole\nkuolijaksi ampunut, mutta vaan haavoittanut peuraa, että se vielä\nsaattaa juosta pakoon, päästää hän koiran irti sitä ajamaan. Enimmiten\nkuuluu peura siiloin kääntyvän ympäri puskeaksensa koiraa, ja sillä\naikaa ennättää Lappalainen uudestaan laahata pyssynsä. -- Koska\nsemmoinen hanki on, että se kantaa suksimiehen, vaan ei peuraa, ajaa\nLappalainen sitä hiihtäen, ja tappaa sen taikka pyssyllä tahi keihäällä.\nPeuroja pyydetään myös ansoilla, ja ne tulevat pian kesuiksi.\n\nPorojen sanotaan elävän 16 ja vielä 21:kin vuoden vanhoiksi. Peurat\ntaitavat elää vielä vanhemmiksi.\n\nLopuksi on mieleni tähän panna, mitä 1776 vuoden ruotsinkielisissä Turun\naviiseissa on kirjoitettu _Poronkorjuusta Paltamon pitäjässä_.\n\n\"_Kiannon_ kylässä, joka Paltamon kylistä on likinnä Kuusamota, on\ntalonpojilla poroja. Ensi sulalla päästetään porot metsään poikimaan.\nPorot erkauvat toisistaan ja elättävät itsensä koko kesän ruohoilla,\nkortteilla, petäjän ja kuusen haoilla ja olletikin haavan lehdillä.\nPeuran-jäkälöistä eivät ne sillä aikaa huoli. Syksyllä kokouvat ne taas\nsuuriin joukkoihin; enimmiten semmoisissa paikoissa, joissa ovat\ntalvella harjauneet saamaan jäkälöitä. Kuitenkaan ei se aina tapahdu,\nmutta talonpojat saavat välistä pari viikkoa ja kauemminkin aikaa hakea\npeurojansa.\n\n\"Syksyllä, ensi lumella, pyydetään porot taas, sillä lailla että otetaan\nkiinni yksi poro, joka on kaikista kesuin, ja sen kaulaan ripustetaan\nkello. Tämä kellokas talutetaan aidattuun paikkaan, jota kutsutaan\n_poronpelloksi_, ja johonka kaikki muut porot seuraavat. Siellä saadaan\nne ilman suuretta työttä kiinni.\n\n\"Talvella elätetään porot tutuilla paikoilla, joissa kasvaa jäkälöitä.\nVanhin ja kesuin poro sidotaan, kello kaulassa, vissiin paikkaan\nmetsässä, jossa on jäkälöitä, ja kaikki muut porot pysyvät likellä sen\nympärillä; kuin kellokas sieltä talutetaan, seuraavat muut jäljestä.\n\n\"Taitavat ja toimelliset maanmiehet kokoavat myös jo syksyllä, paljaalta\nmaalta, jäkälöitä pieniin läjiin ja rukoihin, jotka talvella viedään\nkotiin, poroille elannoksi, koska sattuu olemaan paljo ajoja, ett'ei\nniitä saata päästää metsään. Muutamat Iiläiset ja Kemiläiset kuuluvat myös\nkokoavan näitä jäkälöitä ruuaksi karjallensa, joka niistä voipi varsin\nhyvin. Ennenkuin niitä annetaan karjalle syödä, pannaan ne ensin suuriin\nammeisiin, joihin kaadetaan kuumaa vettä päälle, ja annetaan sitten\nhauteena eläimille, jotka niitä kuuluvat mieluisasti syövän.\n\n\"Kolmen vuoden vanhoina ruvetaan poroja harjoittamaan ahkion eteen.\nTalvella pidetään niitä olletikin vetämään lumessa. Niillä ajaa\ntalonpoika heinänsä kotiin ja viljansa huuhtamailta; niillä tekee hän\nkäräjä- ja muut matkansa. Joka talossa, jolla on poroja, taidetaan\nsyksyllä teurastaa 8, 10 ja vielä 14:kin kappaletta; hyvästä\nhärkäporosta taidetaan saada 8 leiviskää lihaa ja 2 leiviskää talia.\"\n\n                     _Keckman_ (Turun Wiikko-Sanomissa v. 1823).\n\n\n\n\n11. Sananlaskuja.\n\n\nAnna koiralle lihaa, saat luuta takaisin!\n\nApu lapsesta: kalan perkkaa, kaksi syöpi!\n\nEi vara venettä kaada, tuki suovaa tuhoa.\n\nHullun eväs ensin syödään.\n\nKala se on kiiskikin, lapsi se on tytärkin.\n\nLyhyet valheen jäljet.\n\nNosta koira kaivosta: puistaa vettä päällesi!\n\nParempi kunniata kourallinen, kuin häpeätä helmallinen.\n\nSiihen puuhun lintu lentää, kussa urpia näkee.\n\nTulee mies meren takainen, vaan ei turpehen alainen.\n\n\n\n\n12. Metsän jumalat ja haltiat muinaisilla Suomalaisilla.\n\n\nKaikista jumalallisista olennoista metsän haltiat olivat esivanhempiemme\nmielestä armahimmat. Luonnollinen olikin siihen syy. Kansa, joka\npääasiallisesti metsästyksestä sai elatuksensa, tietysti enimmin\ntarvitsi siinä piirissä hallitsevain haltiain apua. Ukko, yläilmoissa\njyrisijä, saattoi tosin näyttää mahtavammalle, hirmuttavaisemmalle.\nMutta metsän lempeät antiluojat, jotka jokapäiväisen ravinnon soivat,\npysyivät kuitenkin mieluisempana.\n\nSalojen ylinnä hallitsijana oli _Tapio_, kummun ukko, metsän eli\nkorven kultainen kuningas, salon herra, maan isäntä. Hän oli jo vanha\nhalliparta mies; havuhattu oli hänellä päässä; naavaturkki yllä. Korkean\nhattunsa tähden sai hän itsekin joskus nimen _Hippa. Kuippana_ oli taas\ntoinen nimi, joka osoitti, että hän oli pitkä varreltaan niinkuin hongat\nhänen kankaillansa. Tarkka oli hän kaikissa toimissansa; tarkkuus olikin\nvälttämätön omaisuus sille, jolla aina oli tekemistä metsän kesyttömäin\nkarjain kanssa. Hänen rinnallansa rehotti puolisonsa _Mielikki_ (välistä\nmyös _Mimerkki_ ja _Simanter_) metsän mieluisa emäntä, viidan eukko,\nsuon emäntä. Hän oli puhdas, kaunismuotoinen vaimo, siniviitassa,\npunasukissa. Mielenlaatunsa oli hyvin lempeä ja antelias, josta syystä\nhäntä mainittiinkin armaaksi antimuoriksi, mieluisaksi, ehtoisaksi\nemännäksi. Samaten oli hänkin ylen tarkka ja taitava.\n\nMonimutkaisissa toimissansa tarvitsivat nämät metsän haltiat paljon\napulaisia, josta syystä Tapiolan väki oli sangen lukuisa. Siellä oli\n_Nyyrikki_, Tapion poika, mies puhdas eli kaunis, siniviitassa, punainen\nkypärä päässä. Siellä oli Tapion tyttäret. Yksi oli _Hillervo_ eli\n_Tellervo_, metsän tyttö tylleröinen, keltatukkainen, korea, jolla oli\nutupaita, hienot helmat. Toinen oli _Tuulikki_, mielineiti; kolmas pieni\n_Tuometar_. Paitsi sitä oli metsän emännän palveluksessa sadoittain\npiikoja, tuhansittain käskynkuulijoita. Heitä sanottiin tavallisesti\nkaikkia _Metsän tytöiksi_ tai _Sinipiioiksi_; jälkimäisen nimen olivat\nsaaneet pukunsa tähden. Jokaisella puulajilla oli yksi näitä piikoja\nhaltiana. Siellä oli _Hongatar_, hyvä emäntä, _Katajatar_, kaunis neiti,\n_Pihlajatar_, piika pieni, _Lemmes_, leppien hoitaja. Mutta tuomi, tuttu\nmuista puista, armain kaikista kasveista, oli saanut haltiakseen yhden\nTapion omista tyttäristä. Samaten näkyy eri elävälajeiilakin olleen eri\nhaltiansa. _Käreitär_ esim. oli kettujen emona. _Hongatar_ oli ollut\nkarhun imettäjänä ja itse metsän emäntä tuudittajana. Oravaa, jonka\nhienot nahkaset rahoina kulki, hoiti Tapion oma poika Nyyrikki, ja\nTapion tytär Hillervo piti huolta kalliista sankosta. Paitsi yllä\nnimettyjä sinipiikoja oli vielä yksi nimetöin. Mutta vaikka nimetöinnä,\noli tämä kuitenkin suurimmassa kunniassa, sillä hän oli hyvin vireä\ntoimissaan. Useammin kuin ketään muuta hänen hänen sisaruksistaan\nrukoeltiin siis avuksi tätä _metsän piikaa pikkaraista_, simasuuta,\nsimapillin puhujaa.\n\nAsuntonsa oli Tapiolaisilla suurten soiden takana, Pohjan perillä,\njylhimmän, korven keskellä. Siellä kuumoitti _Tapio_- eli _Tuomivaaran_\neli _Lumimäen_ etelärinteellä, keskeltä varvikkoa, _Metsolan_ eli\n_Tapiolan_ talo, muilla nimillä myös _Havulinnaksi, Lumilinnaksi,\nSarvilinnaksi_ sanottu. Linnaa seisoi koko kolme vierekkäin: yksi\npuinen, toinen luinen, kolmas kivinen linna. Näissä asuskeli Tapio\nväkinensä, aarteinensa. Hänen avarassa aitassaan, jonka kulta-avaimet\naina riippuivat renkaassa itse emännän vyöllä, seisoi kultaisen kunnaan\nkeskellä, mättään päällä, metinen amme, hapata hihitellen. Toisten\ntaruin mukaan oli taas siinä kannellinen arkku eli lipas, täynnä simaa\neli mettä, Tapiolan makeata olutta. Siitäpä olikin Mielikki liikanimensä\nSimanter saanut, kuin hänellä oli siman lähde hallussaan. Tapiolan\nsuurinna rikkautena oli kuitenkin hänen karjansa, metsän moninaiset\nelävät ja linnut.\n\nKaikkinapa aikoina ja kaikille pyytäjille ei metsän viljaa suotukaan.\nVälistä nukkui metsän emäntä kaiken päivää, eikä viitsinytkään nousta\naittaansa avaamaan. Taikka jos istuikin valvehella, niin istui hän\nkaiken väkensä kanssa arkipaidoissa, ryvenneissä ryysyissä, kaskivirsut\njaloissa. Muotonsakin oli musta, pesemätöin, koko katsanto kamala. Sillä\nne näyttivät tulijalle, ett'ei hän ollut heille suotu vieras.\n\nToista aivan oli, kuin metsään astui tarkka joutsen jännittäjä, rivakka\nsuksimies, joka osasi hiihtää salon impien iloksi, metsän emännän\nmieliksi. Vielä enemmän tervetullut oli hän jos paitsi sitä myös taisi\nlaulaa mahtavat loihtulaulut ja hyvillä antimilla taivuttaa puoleensa\nmetsän haltiain mielet. Metsän piika pikkarainen silloin kohta alkoi\nsoittaa simapilliään, kunne sai metsän emännän herätetyksi unesta. Tämä\nnousi kiireesti ja puki päälleen parahat pyhäpukunsa, oikein antipaidat,\nonnihameet. Käsiinsä hän pani kultakääreet, sormiinsa kultasormukset,\npäähänsä kultapätineet, korviinsa kultarenkaat, kaulaansa heleät helmet.\nSamaten muu Tapion väki kaikki kullassa kuhisi, hopeassa hohti. Jopa\nmetsäkin pyhävaatteisiin puettiin: haavat haljakkoihin, lepät\nlempihameisiin, hongat hopeavöihin, koivut kultakukkasiin; kuiviin\nkantoihinkin ripustettiin kultakalkkaroita. Koko metsään levisi samassa\nmakein siman haju. Tapion väki näytti itsensä tällä lailla ensin, istuen\nkomeimmassa linnassaan, joka oli kivestä, kultaisilla ovilla varustettu\nja kuusi kultaista ikkunaa joka kulmanteella. Sitten he riensivät\naukaisemaan aittansa ja laskivat viljan ulos metsämiehen saaliiksi.\n\nEikä pysähtynyt Metsolan mieluisain haltiain apu siihenkään, että he\npäästivät karjansa ulos ampujan pyydettäväksi. He myös auttoivat häntä\nsitä saavuttaessa. Nyyrikki veisti pilkut puihin, rakensi rastit\nvaarojen kukkuloille, niin että metsämies osasi juuri sille paikalle,\nmissä saalista runsaimmalta löytyi. Tuulikki, Tapion tytär, ajoi viljan\nulos piiloista aukeille ahoille. Kuin vilja oli laiska juoksussansa, hän\njoudutti sitä koivuisella vitsallaan. Fanipa hän myös kämmenensä\nmolemmin puolin aidaksi, ett'ei elävät uralta poikkeisi. Jospa he\nkuitenkin läksivät syrjään, Tuulikki kaappasi ne korvista tai sarvista\nkiinni ja talutti takaisin. Haot kaikki sysäsi hän pois tieltä, katkaisi\nvastaan sattuvat puut ja kaatoi aidat, ett'ei mikään olisi kululle\nesteenä. Niin-ikään hän laittoi sillat ja portaat vesien, soitten yli,\nvieläpä veteli kosken kuohuistakin läpi. Tällä tavoin toi hän viljan\naivan pyytäjän saapuville. Toisin kerroin taas, kuin metsän elävät kovin\narkoja olivat, Tellervo, Tapion toinen tytär, ynnä Mielikki, metsän\nemäntä, itsekin tulivat kytkemään ne kiinni, ett'ei pääsisi metsämiehen\nlikeltä pakenemaan.\n\nKesäajoin nähtiin saloilla paitsi Tapiolan karjoja myös ihmisten kesyt\nkarjat. Navetoissa olivat ne, niinkuin jo tiedämme, yksistään Ukon\nsuojan alla. Ulkonakin hän ilman impien ja lähdeneitojen avulla piti\nhuolta heistä. Mutta enimmiten oli tämä hoito kuitenkin metsän\nvarsinaisten haltiain, Tapion väen, toimena. Mielikki, laveakämmen\nkarjan eukko, laittoi pisimmät piikansa, parahat palkkalaisensa,\nHongattaren ja Katajattaren, ynnä myös tyttärensä Tellervon sekä\nTuomettaren karjalle paimeniksi. Tellervo suki lehmät sileiksi, ja\nsaattoi ne illalla takaisin taloon, maitolampi lautasilla. Nyyrikki\nlatoi petäjät latvoinensa, pisti pitkät kuuset portaiksi veteliin\npaikkoihin, ett'ei karja niihin uppoutuisi. Jospa ei karja itsestään\nkotihin mennyt, Pihlajatar ja Katajatar katkoivat koivuvitsat ja ajoivat\nsen odottelevan emännän luokse. Itse Tapio ukko, sillä aikaa kuin lehmät\nsaloa samoelivat, pani koirillensa (karhuille ja susille) sieraimiin\nsienet, ett'ei heille tuntuisi karjan haisu. Samaten sitoi hän heiltä\nsilmät umpeen, kääri korvat, ett'eivät mitään näkisi eikä kuulisi, mistä\npaha himo voi nousta. Jospa he kuitenkin olivat karjasta tiedon saaneet,\nhän vei ne kokonaan pois, kätki koloihin, kytki kiinni hopeisilla\nhihnoilla ja sitoi kuonot vaskisilla tai rautaisilla turpasuitsilla.\n\nNäin kertovat vanhat runot Tapion väestä. Toiset tarut ja pakanuuden\najasta vielä säilyneet taikatemput mainitsevat sitä vastaan karjan ja\nmyös peltojen haltiaksi _Kekrin_ eli _Köyrin_. Oliko tämä Kekri sama\nkuin Tapio, vai lieneekö se, niinkuin luultavammalle näyttää, itse\ntaivaan Ukon liikanimiä, sitä ei nykyänsä vielä voi varmaan päättää.\n\n                                                      _Krohn_.\n\n\n\n\n13. Hämähäkki.\n\n\nLahden kartanossa kävi kerran kesällä vanha kersantti, joka oli\nkaukaista sukua herralle taikka rouvalle, en muista oikein, kummalle.\nHän viipyi siinä silloin useampia viikkoja heinäajasta syyspuoleen, ja\ntuli koko kartanon väelle hyvin merkilliseksi sen kautta, että hän aina\nuseampia päiviä ennen sanoi seuraavan ilmanlaadun. Minä olin siinä\nluulossa, hänen viisautensa tulevan siitä herran kammarin seinällä\nriippuvasta klasisesta ilmapuntarista, jonka luonnon ja ilmoitukset hän\nmuka tajuaisi paremmin kuin herra itse; mutta niin se ei kuitenkaan\nollut. Kuin minä muutamana pyhäiltana rohkenin kysyä häntä siitä,\nvastasi hän: \"minulla ei ole parempaa ilmapuntaria, eikä tarkempaa\nsäiden ennustajaa kuin yksi hämähäkki tuolla pihan puolella nurkalla;\njos tahdot tulla kanssani, niin minä siitä paikalla sanon, minkälainen\nilma meille näinä ensi päivinä on tuleva.\"\n\nMe menimme, ja hän osoitti minulle tavallisen hämähäkin, keskinkertaista\nsuuruutta. \"Näetkö tuota\", sanoi kersantti, \"kuinka se nyt asuu pesänsä\nsuulla, juurikuin sisälle menemässä? Kuin se sillä tavoin on, niin on\nsiitä vissi merkki, että päivän, kahden, päästä tulee sade, niinkuin\nmeillä nytkin on huomenna sade, koska hämähäkki on juuri pesänsä suulla;\njos hän olisi vähän ulompana, niin sade tulisi vasta ylihuomenna, ja\nhänen vieläkin ulompana ollessaan, mutta kuitenkin pesään päin, ikäskuin\nyrittämäisillään sinne lähteä, emme taitaisi vielä ylihuomennakaan, vaan\nvasta keskiviikkona, sadetta odottaa. Jos nyt tahdot silmällä pitää\nhämähäkkiä, niin näet, kuinka hän huomenna juuri ennen sateen tuloa\nvetäypi sisään pesäänsä. Jos hän ei kuitenkaan menisi kokonansa sisään,\nvaan peräpuoli jäisi ulkopuolelle, niin sateista ilmaa ei tulisi\nkestämään päälle kahden taikka kolmen päivän, mutta jos hän menee aivan\nnäkymättömiin, niin kehnot, sateiset ilmat eivät mene niin pian ohitse,\nja jos hän sisään mentyänsä vielä päälle päätteeksi kokoaa eli kutoo\npesänsä suun kiinni, niin tiettävästi seuraa myrskyiset ja syksyisellä\najalla kylmät ilmat, mutta talvella lunta ja pakkaista.\n\n\"Kuin sitte sateisenakin aikana käyt hämähäkkiä toisinaan katsomassa,\nniin näet, että hän hyvän ilman edellä tulee etumaisilla jaloillansa\npesänsä suulle, ja mitä paremmaksi ilma tulee, sitä ulommaksi siirtää\nhän jalkojansa, kunnes itsekin, ilman oikein hyväksi tullessa, puolella\nruumiillansa seisoo ulkopuolella. Kuin hämähäkki on ulkona verkkojansa\nkutomassa taikka korjaamassa, niin voipi vaikka kuinka suuren veikan\npanna, että ilma monta päivää sen jälkeen on kaunis ja selkeä.\n\n\"Ulkoilmassa ovat hämähäkit talvisella ajalla, kuin muutkin itikat,\ntainnuksissa, mutta huoneen lämpimässä elävät he samoin kuin kesälläkin,\npaitsi että he kutistuvat ja kurttuvat, kuin heillä silloin ei ole\nruokaa. Useampia kuukausia elävät he syömättäkin, niinkuin senkin olen\nnähnyt ja tiedän perin vissiksi sanoa, sillä kerran panin syksyllä\nLokakuussa suuren hämähäkin klasiin, ja pidin sitä siellä, rievulla\nklasin suun sidottuani, aina toiseen keväimeen asti ilman ruuatta. Se\nkyllä hoikkeni ja kouristui kokoon talvella, eikä kutonut sillä ajalla,\nmutta keväällä eli se kuin ennenkin.\n\n\"Jos nyt tästä opit tähdelle panemaan hämähäkin eloa ja toimituksia, niin\nsen parempaa ilmaklasia et kaipaa, sillä hämähäkki on paljon tarkempi\nsään ja ilman tietäjä kuin kaikki ilmaklasit ovatkaan, ja olisi jo\nainoastansa senkin vuoksi hyödyllinen luomus, vaikka sen elämällä\nluonnon järjestyksessä kyllä, lienee joku muukin mahtavampi tarkoitus,\njota emme vielä ole käsittämään tulleet, sillä hämähäkkikin on Jumalan\nluoma, ja kaikki kappaleet, mitkä Jumala tehnyt on, ovat sangen hyvät.\n\n\"Nyt tulee minun vielä lisätä, ett'ei ilmanlaadun ennustaminen hämähäkin\ntoimituksista ole minun ilmi saamani ja keksimäni, vaan että se oli eräs\nsuuri sotaherra, nimeltänsä _Qvatremère Disjonval_, joka sen tuli\nensiksi hoksaamaan. Hän oli vuonna 1787 Hollantiin vankeuteen joutunut,\nja 7 vuotta ikävissään Utrechtin linnassa viettäen kokenut aikaansa\nhuvittaa hämähäkkien elon ja toimitusten tarkkaamalla; ja siitä, mitä\nhän oli tullut heistä oppimaan, taisi hän vuonna 1795 muutamia viikkoja\nedeltäpäin sanoa veden tavattoman laskeumisen Reini-joessa. Vuonna 1793\nHelmikuun 4:nä päivänä, koska kaikki Hollannin maalla jo luulivat talven\nloppuneen, varsinkin kuin päivät olivat erinomattain kauniit ja\nlämpimät, ennusti Disjonval suurta ilmanmuutosta, sillä hän havaitsi 3\nhämähäkinverkkoa päälletysten, joista ei ollut päivällä ennen alkuakaan\nollut, ja 5 päivää myöhemmin rupesikin vettä kanavissa riittelemään,\nkunnes saman kuun 13:nä päivänä kaikki maavedet olivat umpijäässä ja\ntalvi kovimmallaan.\n\n\"Vielä suuremman merkillisyyden saivat hänen hämähäkeistä ottamat\nennustuksensa sodan aikana talvella vuotten 1794 ja 1795 välillä,\njolloin hän niiden kautta saattoi maanmiehensä Ranskalaiset koko\nHollannin maan valloittamaan, jolla keinoin myös itse pääsi\nvankeudestansa vapaaksi. Syksyllä edellämainittuna vuotena tiesi hän\nennustaa, niin kylmän talven tulevan, että kaikkein jokein ja kanavain\njäitä pitäisi taidettaman hevosilla kulkea, joka Hollannissa ylen\nharvoin tapahtuu. Eikä se nytkään Joulukuun alulla siltä näyttänyt, kuin\nolisi hänen ennustuksensa toteutunut, jonka tähden Ranskalaiset jo\nrupesivat rauhantekoa Hollantilaisten kanssa tuumaamaan. Ennenkuin\nsiitä tuli mitään valmista, sai Disjonval salaa laitetuksi sanan\nRanskalaisille, että hämähäkit kerkeämättä ja erinomattain uutterasti\nkutoivat verkkojansa monin kerroin, jonka tähden ei suinkaan tarvitsisi\nodottaa päälle kahden viikon, ennenkuin kova pakkanen olisi käsissä.\nRanskalaiset uskoivatkin hänen ennustuksensa, luopuivat rauhanteosta, ja\njo ennen Joulukuun loppua tuli niin kova pakkanen, että he 29:nä päivänä\ntaisivat Waalijoen yli hevosilla ajaa. Mutta kuin pari viikkoa\njälkeenpäin vesi jokiloissa alkoi kohota ja tulla samaskaiseksi,\nluultiin ilman jälleen lauhtuvan ja Ranskalaisia hätyyttävän, jos eivät\nsitä ennen rientäisi maasta pois. Sentähden lähetti Disjonval jälleen\nuuden sanan heille, pakkasen ennen kolmea vuorokautta vielä kovemmaksi\ntulevan, ja siinäkin hämähäkit eivät pettäneet häntä. Kolmannella\npäivällä tuli kylmä tuuli ja päivällä jälkeen semmoinen pakkanen, että\nRanskalaiset kulkivat jäätä myöten yli Reini-joen Utrechtiin ja\nvapauttivat Disjonvalin samassa kuin valloittivat linnankin. Viisi\npäivää myöhemmin tuli ilma taas niin lauhaksi eli leudoksi, että\nranskalaisia kenraaleja rupesi peloittamaan, mitenkä saisivat sata\ntuhatta sotamiestänsä säilytetyksi Hollannin maassa, sillä heille ei\nollut vielä ennättänyt täyttä ampuvärkkiä tulla. Mutta silloinkin tiesi\nDisjonval heitä hämähäkeistänsä lohduttaa ja rohkaista uuden pakkasen\nsanomalla, joka ei kauan viipynytkään tulemasta, ja jota seurasi koko\nHollannin maan valloittaminen ja sen joutuminen Ranskalaisten käsiin.\nTästä kertomuksestani huokeasti ymmärtänet senkin, kuinka pienillä\nseikoilla usein on suuri vaikutus: jos Disjonval ei olisi vangiksi\njoutunut, niin arvattavasti hän ei olisi oppinut hämähäkeistä tulevan\nilman laatua tietämään, ja ilman sitä tiedotta, jonka hän lähetti\nRanskalaisille, olisi sota jo ensi alussansa rauhanteolla päättynyt, ja\nHollanti jäänyt valloittamatta.\n\n\"Jos muuten mielesi tekee ruveta hämähäkkejä ilmanennustajina pitämään,\nniin on parasta, että itse pitemmän ajan otat vaarin heidän olostansa ja\ntoimituksistansa kuin myöskin tulevasta ilmanlaadusta; ainoastansa sillä\ntavoin totut sukkelasti seuraavan ilman heistä tietämään; niin kaiketi\nitse olen tottunut.\"\n\n                      _Lönnrot_ (Oulun Wiikko-Sanomissa v. 1853).\n\n\n14. Arvoituksia.\n\n\n1. Hepo juoksi, ohjat seisoi, kaikki valjahat vapisi?\n\n2. Isä ilman syntymättä, pojat kyydillä ajavat?\n\n3. Kaksi kultaista käkeä, yli orren tappelevat?\n\n4. Lehtoon ei mahdu suureenkaan, peltoon mahtuu pieneenkin?\n\n5. Mies metsään menee, sata seivästä seljässä?\n\n6. Niemi, niemi, saari, saari, saaressa sata pesää, muna kussakin\npesässä?\n\n7. Paita alla, iho päällä, paidan päästä päivä paistaa?\n\n_Arvoitusten sanat_. 1. Virta rantoinensa. 2. Heinäsuova eli Pieles ja\nkorret. 3. Silmät päässä. 4. Hara, Karhi, t. Äjes. 5. Sika. 6. Kaalimaa,\nt. Naurismaa, t. Potaattimaa. 7. Kynttilä ja valkea päässä.\n\n\n\n\n15. Piispa Maunu Tavast.\n\n\nKolmentoista virstan päässä Turusta on peninkulmaa pitkä ja puolta leveä\nsaari, nimeltä _Kuusisto_. Sen itäkulmalla on kumpuinen niemi, joka\nmuinoin oli luotona, ja kummulla näkyy kaksi seinänrauniota pystyssä\nynnä suuri joukko lohkareita hajallansa maassa. Nämät seinät ja\nlohkareet ovat ainoat jäännökset Suomen katoolisten piispain mainiosta\n_Kuusiston linnasta_, jossa he muinoin istuivat mahtavana ja loistavana,\nja jonka muurit heillä monta kertaa olivat turvana, veristen Wenäläisten\ntai julmain Juuttein hävitellessä maata. -- Kuusistossa oli Turun\npiispoilla ollut kartano aina noin vuodesta 1300 asti vaan itse\nkivilinna tornineen siihen rakennettiin vasta myöhemmin.\n\nSilloin oli Turun hiipan kantajana _Maunu Olavinpoika Tavast_, kaikista\nSuomen katoolisista piispoista kuuluisin, josta eräs muinainen\nhistorioitsija mainitsee, hänen olleen jalon (magnus) ei ainoasti\nnimeltään, vaan myös teoiltaan. -- Maunu oli syntynyt v. 1357 Alasjoen\n(nyt Tavastilan) kartanossa Mynämäen pitäjää. Hän oli siis Suomalainen\nsyntyisin, niinkuin kaikki muutkin Turun piispat aina 14:n vuosisadan\nlopusta 16:n keskipaikoille asti. Samaten oli hän, niinkuin nimestä sopi\npäättää, sukuperäisin oman maamme kasvattama. Tavastit olivat Suomen\nvanhimpia aatelissukuja ja siihen aikaan kaikkein mahtavimpia,\nrikkaimpia.\n\nSuurisukuisella nuorukaisella oli silloin kaksi tietä tarjona: taikka\nrupesi hän ritariksi eli sotaherraksi, taikka antoi päänsä keritä ja\nvihkiä itsensä papiksi. Kumpikin tie taisi saattaa mainioksi ja\nmahtavaksi. Josko ei katsottukaan oikein sopivaksi korkeavirkaiselle\npappis-miehelle pyytää sankarin nimen sotatantereella, niin oli hän\nkuitenkin kuninkaan neuvokunnassa ritarin vertainen ja taisi\nhengellisellä voimallansa saada ylpeimmänkin herran niskat nöyrtymään.\nMaunu Tavast valitsi jälkimäisen tien. Kotimaassa koulut käytyään, läksi\nhän ulkomaille oppiansa lisäämään ja sai maisterin arvon silloin\nmaailman mainiossa Pragin yliopistossa Bööminmaalla. Sitten oli hän\njonkun aikaa kanslerina silloisella Tanskan, Norjan ja Ruotsin\nyhteisellä kuninkaalla, Eerikki Pommerilaisella, jonka suureen suosioon\nhän sitten tuli ja aina edelleenkin pysyi. Sieltä kutsuttiin hän\narkkidiakoniksi Turkuun, jossa virassa jo oli v. 1410, jos ei ennen,\nvaikk'ei siitä ole tietoa. V. 1412 kuoli Turussa piispa _Bero Balk_, ja\nhänen jälkeensä valitsi nyt Turun tuomiokapituli arkkidiakoninsa Maunu\nTavastin. Tämä läksi tavan mukaan Roomaan paavilta vaalin vahvistusta\nsaamaan, viipyi palatessaan koko talven Pariisissa ja kävi sitten\nTanskanmaalla suosijansa Eerikki kuninkaan luona, joka hänen suurella\nkunnioituksella vastaanotti ja runsailla armonosoitteilla lahjoitti.\n\nPiispantoimissaan oli Maunu hyvän ja uskollisen kirkon paimenen\nesikuvana. Hänen aikanansa olivat ylimalkaan piispain ja muiden\nkirkkoylimysten tavat pahasti turmeltuneena. Suurilla tuloillansa he\nelivät ylellisesti, juoden ja mässäten, olivat ahneita, röykkeitä,\nvallanhimoisia, ja väärinkäyttivät hengellistä valtaansa maallisten\netuinsa edistämiseksi. Mutta Maunu piispa piti ihan toisellaista elämää.\nHänen tapansa olivat yksinkertaiset ja puhtaat, ylellisyyttä hän ei\nsuvainnut, vaan käytti saataviansa aina kirkon ja puutteenalaisten\nhyväksi. Kaikissa hänen kartanoissaan elätettiin suuri joukko köyhiä ja\nvaivaisia, sokeita ja rampoja. Myöskin laitettiin hänen aikanaan\nhospitali niitä onnettomia varten, jotka spitalitautia sairastivat. --\nValtaansa ja voimaansa hän ei käyttänyt yksityiseksi hyödykseen, vaan\npyysi sillä aina auttaa Ruotsin valtakuntaa ja varsinkin omaa kansaansa,\njolle hän, niinkuin vasta saamme nähdä, monasti hankki helpoitusta\nraskaista kuormista sekä suojaa sortoa ja polkemista vastaan. --\nPapistonsa tavoista ja toimista piti hän myöskin tarkan vaarin ja kävi\nitse syrjäisimmissäkin paikkakunnissa piispankäräjiä pitämässä. Sitä\ntehden täytyi hänen monta vaivaa ja vaaraa nähdä; sillä tiet, missä\nniitä olikaan, olivat enimmiten vaan ratsain kuljettavia polkuja.\nSentähden kuljettiin, missä vaan oli mahdollista, järviä ja jokia\npitkin, koskipaikoissa ja kannaksissa kantaen venettä maata myöten,\ntaikka säästettiin matkat talveksi, jolloin lumihanki oli sileänä tienä.\nSuur-Savosta (nykyisestä Mikkelistä) Sysmään matkustaessaan täytyi\npiispan kerta viettää yönsä salolla, taivaan kannen alla, sillä koko\nsillä välillä ei vielä ollut yhtään ainoata taloa. Mutta sitten\nrakennutti piispa siihen paikkaan, Wahvajärven rannalle nykyisessä\nHirvensalmen pitäjässä, uudistalon, jossa olisi suojaa vastaisille\nmatkaajoille.\n\nKuinka Maunu piispa kirkkoja rakenteli ja koristeli ynnä\njumalanpalveluksen loistoa enensi, siitä tulee puhuttavaksi toisessa\nluvussa. Mutta nyt on ensiksi vielä kerrottava muutamista muista\nansioista, jotka olivat sangen suuret hänen aikalaistensa ja\nuskolaistensa silmissä. Katoolin uskon mukaan piti määrätyt päivät joka\nviikko ja välin koko viikkokaudet yhtä mittaa _paastota_, s.o. olla\nlihaa ja muuta rasvaista ruokaa (arkiruokaa) syömättä, ja tyytyä kalaan\nsekä kaaliksiin. Aika-ajoinpa ei saatu mitään muuta nauttia kuin ainoasti\nleipää veden kanssa. Paitsi tätä kidutettiin lihaansa jouhista\nkudotuilla paidoilla, kovilla vuoteilla ja välistä pieksemiselläkin,\njoksi käytettiin monisiimaista, väkäraudoilla varustettua ruoskaa.\nTuskin lienee epäilemistäkään, että Maunu piispa näitä uskonharjoituksia\ntarkoin täytti, vaikk'ei siitä meille erikseen ole jäänyt mainetta. Sitä\nvastaan häntä nimenomaan siitä kiitetään, kuin oli niin ahkera ja harras\nuskonsa vaatimissa alinomaisissa rukouksissa. Katoolinuskoisen oli,\nnäet, joka päivä luettava säätty määrä rukouksia. Sitä varten oli heillä\nhelminauha suuremmilla ja pienemmillä helmillä, toiset merkiten\nIsämeitiä, toiset Ave-marioita (rukouksia neitsyt Maarialle) y.m., joita\nrukoillessa aina laskettiin yksi joka rukouksesta menemään sormien\nlomitse, ja niin tiedettiin, milloin säätty määrä tuli täyteen. --\nPaitsi yksityisiä rukouksiansa Maunu piispa joka paikassa, mihin tuli,\nitse veisasi messun kerran aamusella, toisen illalla ja kolmannen kerran\nvielä välillä. Kaikkein näiden jumalisten töiden lisäksi hän\n64-vuotisena kävi Palestinan maalla, sillä pyhäin miesten ja vielä\nenemmän Wapahtajan haudalle vaeltaminen pidettiin erinomaan otollisena\ntyönä.\n\nTässä lueteltuin ansioiden ynnä myös suuren sukunsa ja mahtavuutensa\nvuoksi oli hän papistossa rakastettu ja suuressa arvossa pidetty,\nniin että hän v. 1421 yksimielisesti valittiin Upsalan arkkipiispaksi.\nMutta ihmeellisesti kyllä hänen suosijansa Eerikki kuningas ei tähän\nvaaliin suostunut. Sitä vastaan olisi Maunu kuoltuansa epäilemättä\nkerran tullut pannuksi pyhäin miesten joukkoon, jos ei uskonpuhdistus\nsitä ennen olisi koko katoolin uskon menoineen karkoittanut Suomen\nmaasta.\n\n                                                      _Krohn_.\n\n\n\n\n16. Pääsiäinen Wenäjällä.\n\n\n\"Kristos voskres! Kristus on ylösnousnut!\" kajahti ääni sunnuntaiaamuna\n28 p. huhtikuuta (v. 1856) huoneessani, ennenkuin olin vuoteelta\nennättänyt nousta, ja edessäni seisoi iloisella katsannolla\nportinvartia täydessä alaupsierin puvussa, hän on nim. entinen sotamies.\n\"Totisesti on Kristus ylösnousnut!\" tulee tähän vastata, ja sitä ynnä\nsuun- ja juomarahan antamista en minäkään laiminlyönyt, jonka kanssa\nukko meni toisille talon asukkaille samaa onnellista sanomaa\njulistamaan.\n\nKristos voskres! Meillä on siis pääsiäisen iloinen päivä! Mikä suuri\njuhla! Totuuden ankaran ja vilpittömän saarnaajan ovat pimeyden ja\nitsevaltaisuuden puoltapitäjät kietoneet, tuominneet ja kuolettaneet.\nSynkeä suru sydämessä seisoo koko ihmiskunta tämän sankarinsa haudalla,\nepäillen, haikeroiden, todellako ja iäksi päiväksikö pimeys vallan\nvoitti, koska sen ruhtinat nyt niin riemastelevat. Lyhyt on kuitenkin\ntämä heidän riemunsa, sillä juuri kuolemallansa on valon sankari heidät\nvoittanut ja kahlinnut, epäilemättömänä herää hän kuolluista, valo\nlevenee kaikelle maailmalle ja kaikki ihmiskunta riemuitsee.\n\nTämmöinen on pääsiäis-juhlan aine ja sisällys. Eikä Wenäläinenkään puutu\nriemua sitä viettäessään. Hän on paastonnut kokonaista kuusi viikkoa ja\netenkin ankarasti viimeisen eli piinaviikon, jolla virkakunnat ja koulut\neivät istu ja jonka kuluessa rahvas ripilläkäymisellä tahi muun\nulkokäytöksen täyttämisellä kokee valmistaa omantuntonsa pääsiäisen\nnautinnolle. Silminnähtävällä levottomuudella odottaa jokainen tämän\nhirmuisen ajan loppua, ja kaksi viimeistä päivää varsinkin ovat pitkät\nkuin nälkävuodet. No, viimein kuitenkin alkaa pääsiäislauantain ilta\npimetä. Jokainen peseksen puhtaaksi, pukeutuu juhlavaatteihin ja astuu\nkirkkoon. Ja hyvän aikaa täällä rukoiltua ja tuohus kädessä seisottua\nsen kammion ympärillä, joka keskellä kirkon laattiaa kuvaa Kristuksen\nhautaa, kaikuu juhlallinen kiitosvirsi, kellot rupeavat soimaan, ja\nkaikki todistaa, että se surkea puoliyö on ohitse. Kaikki ehättävät nyt\nkotiin, jossa munaröyköt, sianliikkiöt ja viina odottaa. Tuskin yksikään\nmuistaa nyt enää tämän juhlan kallista alkuperää, jokainen ajattelee\nvaan vatsansa ja sen tyydyttämisen päälle, samoin kuin paastonkin aikana\nuseampi lienee surenut oman vatsansa tyhjyyttä enemmän kuin Kristuksen\nviatointa piinaa ja kuolemaa. Sen sijaan heitäksenkin pääsiäisen tultua\njokainen kaikkea nauttimaan, mitä vaan ikänänsä voipi, ja valon ja\nvapauden juhla muuttuu kaikenkaltaisen lihallisuuden ja hekkuman\nvapaviikoksi. Tätä iloa kestää nim. koko seuraavan viikon, jolloin ei\nköyhinkään tee työtä, vaan käypi kestiä, ja kokee varojansa myöten\nviinakullalla virvoittaa sieluansa. Joka päivä aina seuraavaan\nsunnuntaihen asti kaikuvat kellot koko puolenpäivän-edellyksen, ja kuin\nmuutamien virstain laveudella seisoo noin 60 kirkkoa, niinkuin esim.\nKasasissa, niin arvaa jokainen, mikä helinä ja humina venäläisessä\nkaupungissa pääsiäis-viikolla on.\n\n                                                  _Ahlqvist_.\n\n\n\n\n17. Maan, meren kulkija laiva.\n\n(Satu.)\n\n\nOli muinoin kolme veljestä; kaksi kauppiasta, kolmas Tuhkimo\nMuuritsa. -- No, sen maan kuninkaalla ei ollut muuta perillistä kuin\nyksi ainoa tytär. Tämä kuin joutui täysiaikaiseksi, että oli aika\nnaimiseen mennä, koki kuningas estellä sitä, kuin oli vaikea erota\nainoasta lapsestansa, ja kuuluutti ympäri valtakuntansa, ei antavansa\ntytärtään muille kuin sille, joka maalla ja merellä kulkijan laivan\nsaisi.\n\nNo, laaditaan sitä laivaa ympäri koko valtakunnan; vaan eihän saada\nsyntymään. Siitä jo rupeaa Tuhkimo Muuritsankin veljet laivan\nlaadintahan. Vanhin veli palkkasi päiväläisiä paljon ja kulki niiden\nkera metsään, sieltä laivan aineita saadaksensa. Mennessään sinne\nyhtyi hän tiellä vanhaan akkaan, joka pitkällään makasi liassa; akka\nelossa oli vielä, vaan ei ollut hänellä voimaisuutta päästä siitä ylös.\nAlkaapa silloin se akka pyytää poikaa avuksensa, sanovi: \"auta, hyvä\nmies, minut tästä!\" -- No, olisihan se autettava ollut; vaan mies ei\nmalttanut viipyä matkallansa, mutta kulki ohitse akasta, sanoen; \"en\nminä, akka-rukka, jouda sinua nyt auttamahan; minulla päiväläisiä on\npaljo, niitä katsoa pitää.\" Mennen siitä edellensä ei kauaksi ennättänyt\nvielä, kuin tulee ukko häntä vastaan, kysyvi: \"minnepä menet, mies?\" --\n\"Laivaa menen laatimahan,\" vastasi toinen, \"maan, meren kulkijata\nlaivaa.\" -- \"Vai niin,\" sanoi ukko, \"vai semmoinen sinulla on tehtävä:\nno otapa minut päiväläiseksi.\" -- Poika ei kuitenkaan ottanut häntä,\nsanoi: \"en mie sinusta kuhjuksesta huoli, on minulla päiväläisiä\nparempiakin;\" ja kulki kiireesti edelleen. Kotvasen käytyänsä tuli sitte\npäiväläisilleen eräälle kankahalle metsään, jossa kasvoi kauniita puita\nhyvästi; niin ruvetaan siinä nyt laivan tekoon. Laaditaan, laaditaan\nlaivaa, min kerjetään; vaan ei tahdo työnsä heiltä syntyä; ka, hyvähän\ntätä on tämmöistä laivaa saada, mikä sillä tavoin joka paikan kulkisi!\nTuosta kuin ei lisää lähtenyt heidän työstänsä, eikä muuta neuvoa nähty,\njätettiin koko laivan laadinta sillensä, ja lähdettiin kotihin. Siellä\ntoiset veljet kysyvät kohta: \"jokos syntyi laivan teko, kuin sie kotiin\ntulit?\" -- \"Ka, syntyihän se laiva, mikäs sen oli syntyessä; vaan eihän\nse maalla kulje,\" virkkoi työstään tulija; \"mikä liekin nyt kuninkaalta\nmielen hupsentanut, kuin hän perättömiä vaatii!\"\n\nMitäs siitä; ei malta toinenkaan veli kotonaan olla, vaikka kuuli, miten\noli veljelle käynyt; vaan laitaksen laivan laadintaan hänkin, ja palkkaa\napulaisia paljon, saadakseen työnsä toimeen. Sille kävi nyt samoin kuin\ntoisellenkin; laiva saatiin valmiiksi, vaan ei saatu maalla kulkemahan.\n-- Tuhkimo Muuritsa sillä aikaa asuu kotonansa, uunin rinnalla venyy\nrauhassa, ajatellen mielessänsä: \"annahan toiset ensinnä koettelevat!\"\neikä ole asiasta ollaksensa; vaan kuin tulee keskimäinen veli kesken\ntyönsä kotiin, tuumii jo vuoronsa Tuhkimo: \"annapa mie lähden\nkoettamahan, eikö syntyisi se semmoinen laiva minulta!\" Lähteekin tuosta\nnyt matkalle, päiväläistä ei mitään ota eikä evästäkään muuta kuin lihan\nluuta konttiinsa vähän ja leipää muutaman veron. Itsekseen vaan menee;\nastuu, astuu, tietä pitkin kulkee, niin tulee sen vanhan akan luokse\nhänkin, niinkuin toisetkin veljensä. Akka liassa makaa pitkällään yhä ja\nrukoelee apua, sanoen: \"auta minut, hyvä mies, tästä!\" -- \"Ka, auttaa\npitää,\" sanoi Tuhkimo, ja auttoi akan seisomahan jaloillensa. Tämä\npäästyään seisahalle antaa siitä hyvästä nyt Tuhkimolle vaskipillin\nsemmoisen, sanovi: \"otahan tämä, vielä sen matkoillasi tarvitset!\" --\n\"Kiitokset antamastanne!\" vastasi Tuhkimo, pisti pillin poveensa ja\nläksi astumaan edellensä. Siellä tulee nyt matkan päässä vanha ukko\nvastaan hänelle niinkuin veljillenkin, ja sanovi: \"minnepä menet sie?\"\n-- \"Menen laivaa laatimaan,\" sanoi Tuhkimo, \"maalla, merellä kulkijata\nlaivaa, millä kuninkaan tyttären saisi.\" -- \"No, ota minut\npäiväläiseksi!\" virkkaa siihen ukko. -- \"Tule vaan, vanha mies,\" vastasi\nTuhkimo, otti ukon matkaansa; ja läksivät kahden miehen astumahan.\n\nKotvasen kuljettuansa tulivat sitte kankaalle semmoiselle, kussa kävi\ntyöhön rupeaminen; niin tekee Tuhkimo Muuritsa valkean, saadakseen pataa\ntulelle, jotta ruualle päästäisiin, kuin oli nälkä käydessä tullut.\nMutta ukko eroaa hänestä, sanovi \"keitähän sie rokka valmiiksi tässä,\nmie lähden metsästä kokkapuita katsomahan,\" ja menikin metsähän\nsamassa. No, Tuhkimo on keittämisen toimessa nyt kankaalla siinä,\nkatsoo, korjaelee valkeata, kunne on jo rokka valmiiksi saamaisillaan,\nniin rupeaa pataa nostamaan tulelta, kuin tulee äkkiä purjelaiva\nsemmoinen, kangasta myöten solottaa siihen, se vanha ukko isäntänä\nperässä. -- \"Joko se on laiva valmiina?\" kysyi Tuhkimo ukolta. -- \"Ka,\njohan,\" vastasi ukko; \"tässä sen näet.\" -- \"No, sepähän työ sinulta\nvälehen joutui,\" sanoi Tuhkimo iloissaan siitä; \"tule nyt, toverini,\nrokkaa syömään, kuin olet semmoisen työn laatinut, lieneehän sinulla\nnälkä.\" -- Ukko seisahuttaa siitä laivansa ja menee Tuhkimon luokse\nruualle. Syödään siinä yhdessä ja tupakoidaan, lepäellään kotvasen niin\nvasta menee Tuhkimo Muuritsa laivaa katsomahan, sanoo ukolle: \"emmekö\nlähde nyt kuninkaan tytärtä saamaan?\" Ukko ei lähtenyt, sanoi vaan\nTuhkimolle: \"mene vaan yksinäsi, mitä siellä minä vielä teen, eihän\nvanhoista kosihin.\"\n\nNo, Tuhkimo Muuritsa kuin ei ukkoa matkaansa saanut, läksi yksinään\nlaivalla purjehtimahan. -- Laski, laski maata, merta suorahan vaan, niin\ntulee vastahan mies, kysyvi: \"minnepä matka?\" -- \"Kuninkaan tytärtä\nsaamaan,\" vastasi Tuhkimo. -- \"Otapa minut keralla!\" pyrki toinen. --\n\"Kukas sie olet?\" kysyi Tuhkimo. -- \"Mie olen Lihansyöjä, Luunpurija,\"\nvirkkoi mies, \"ota toveriksesi, ehkä matkallasi tarvitset.\" -- \"Tule\nvaan, kuin mielesi laatinee!\" sanoi Tuhkimo, otti miehen laivaansa; ja\nsaatiin laivassa purjehtimaan edelleen. -- Kuljetaan vähän matkaa\nyhdessä, niin tuleepa vastahan mies ja kysyy samoin kuin toinenkin:\n\"minnepä miehillä matka?\" -- \"Kuninkaan tytärtä saamaan,\" sanoi Tuhkimo;\n\"kukapas sie olet?\" -- \"Mie olen Oluen- ja Viinanjuoja,\" vastasi tämä,\n\"ota, mies matkaasi.\" -- \"Tule, kuin tulet,\" sanoi Tuhkimo, \"onhan\nlaivassani tilaa,\" otti senkin miehen siitä, ja pantiin laiva liikkehelle\ntaaskin. Tehdään taivalta kolmen hengen siinä, niin tehdäänkin, niin\ntulee jo mies niin ikään vastahan heitä, kysyvi: \"minnepä miehillä\nmatka?\" -- \"Kuninkaan tytärtä saamaan,\" vastasi Tuhkimo entiseen\ntapaansa; \"kenpäs sie, mun matkojani kyselijä?\" -- \"Mie olen\nKylmänlöyhyttäjä,\" virkkoi mies, \"ota kerallasi, ehkä tarvitset.\" --\n\"Ka, kuin mielesi laatii, niin tule,\" sanoi Tuhkimo Muuritsa, otti\nKylmänlöyhyttäjänkin matkaansa, ja saatiin kulkemaan edelleen. -- Eipäs\nkovin kauaksi kerjetty, kuin tuli matkaaja vastahan taaskin ja kyseli,\nminne olivat menossa. Se mies oli nyt Pitkänjuoksija, ja pyrki\nkeralla hänkin. -- Mitäs; Tuhkimo Muuritsa kuin oli hyvänsopuisa,\nherkkäluontoinen mies, ei tehnyt sillenkään estettä enemmin kuin\ntoisillenkaan; vaan otti Pitkänjuoksijankin laivaansa, ja lähdettiin\nviiden miehen purjehtimahan edelleen aina.\n\nNo, nyt ei tule miestä enää mitään; vaan kuljetaan rauhassa edelleen,\nkunneka kuninkaan linnahan päästään. Siellä Tuhkimo Muuritsa laivansa\nseisahuttaa pihalle, ja käypi itse kuninkaan puheille niissä\ntyövaatteissaan vaan, joissa hän oli, sanovi: \"täällä se nyt, armollinen\nkuningas, olisi maan, meren kulkija laiva teidän pihassanne valmiina;\njoko lähtenee nyt tyttärenne minulle?\" -- \"Eihän kiirettä ole\nsemmoista,\" vastasi kuningas ja meni katsomahan laivaa pihalle, olisiko\ntuo asiaan päin vähäisenkään. No, ihmeeksensä löytää hän sen kaikella\ntapaa hyväksi, ett'ei kyllin voi kiittää rakennusta; vaan säälittää\nkuitenkin tytärtään antaa niin huonolle miehelle kuin hänestä Tuhkimo\nompi, jonka tautta alkaa esteitä tehdä kaikenlaisia. Hänellä on kolme\nsataa syöttöjänistä linnassansa; niin sanoo tuosta Tuhkimolle: \"vasta\nannan tyttäreni, kuin noita jäniksiäni päivän paimentanet.\" -- Mitenkäs;\ntäytyihän Tuhkimon tyytyä tähän, kuin ei muutoin palkkaansa saanut; vaan\neihän se ollut hänelle mielehen kuitenkaan semmoinen kauppa.\n\nHuomeis-aamuna lasketaan jänikset irrallensa kaikki, ja käsketään\nTuhkimo Muuritsan ne paimentaa ja iltaisella kotihin tuoda; muutoin ei\nnaimis-kaupasta tulisi mitään. No, Tuhkimo laitaksen heitä paimenehen;\nvaan tuskin pääseekään jänikset tanhuasta, kuin hajosivat jo sinne,\ntänne metsään kaikki, mikä minne, kuka kunne; menepä, niistä pidä selvä!\nKuin ei nähnyt enää päätäkään, läksi Tuhkimo hiljallehen jäljestä ja\nkäydä huppuroi metsää joutessansa. Siten kuluu päivä iltaan saati, niin\nottaa Tuhkimo sen akan antaman vaskipillin povestansa ja puhaltelee\nsuotta aikojaan siihen, kuin ei muutakaa tekemistä ollut. Vaan tästäkös\nnyt kummat synnytteleksen! Vaivoin saikaan kerran vaan pilliinsä\npuhaltaneeksi, niin jänikset samalla tulivat hänen ympärilleen kaikki.\n\"Ompas kalua tässä kalussa!\" arvelee siitä nyt Tuhkimo, soittaa\npiipahuttaa välistä aina pillillänsä, kunne saa jänikset kerallaan\nlinnaan, niin käypi suorastaan kuninkaan eteen, sanovi jänikset\npaimentaneensa ja pyytää häneltä tytärtä. -- Ei kuitenkaan annettu\nluvattua morsianta vielä sillä; kuningas tekee esteitä yhä, sanovi:\n\"äsken mie tyttäreni sinulle annan, kuin sie kaikki lihat syönet mitä\nlinnassani ompi; et saane vaan syöneeksi, niin ei tule naimisestasi\nmitään.\" -- \"No, syönmähän lihanne, liekö noita äiä?\" sanoi Tuhkimo;\nmuisti, näet, toverinsa, jotka oli matkaansa ottanut, ja toivoi apua\nheiltä. Päästyänsä kuninkaan luota, meni sitte toveriensa luokse, puhui\nasiansa siellä Lihansyöjälle, Luunpurijalle, ja pyysi häntä niitä\nkuninkaan lihoja syömään. Tämä oli tähän vallan valmis, ja meni kohta\nkuninkaan liha-aittaan, oli yötä siellä; niin aamulla katsomaan\ntultaessa viimeisiä luita jo imeksi, ja nälkää huuti vielä yhä.\n\nKerrotaan asia nyt kuninkaalle, että jo on liha-aitta typi tyhjänä; ja\nTuhkimo Muuritsa menee perästä hänkin ja pyytää morsianta, sanoen lihat\njo syöneensä. -- \"Äsken sen saat,\" sanoi kuningas, \"kuin sie viinat,\noluet kaikki juonet, mitä mun kellarissani löytyy.\" -- \"No, juonmahan,\"\nvirkkoi Tuhkimo, \"janopa tuo on tullutkin paljosta syömisestä, suolaista\noli lihanne aitassa.\" -- Siitä meni hän toveriensa luokse, kertoi heille\nasiansa, ja pani Oluen- ja Viinanjuojan kuninkaan kellaria tyhjentämään.\nToinen kuuli ilomielin tämmöistä käskyä, joi tynnyrit tynnyrien perään\nvatsaansa, ja aamulla, kuin katsomahan tultiin, oli jo viimeisiä tappia\nimeksimässä, sekä huuti janoansa vaan. Tästähän nyt huolta kuninkaalle\ntuli, mitä työtä nyt Tuhkimolle määrätä, kuin se kaikki näkyi\naikoihin saavan; säälitti, näet, vieläkin semmoiselle miehelle tytärtä\nantaa. Arveleehan, ajattelee asiata, niin luulee jo keinon keksineensä,\nja sanoo Tuhkimolle, kuin tulee taas tytärtä pyytämähän: \"jo nyt annan\ntyttäreni, kuin annankin, käyhän miehinesi ensinnä saunassa kylpemässä,\nniin saamme häitä pitämähän sitte.\" Varoilla oli kuningas kuumennuttanut\nvaskisaunansa niin variksi, että kymmenen sylen päästä vartiat oli\npolttaa, ja luuli Tuhkimo Muuritsan miehinensä sinne nyt sulavan;\nvaan mitenkäs kävikään?\n\nMiehet kuin läksivät kylpemähän, niin Kylmänlöyhyttäjä meni edellä,\nastui ensiksi ovelle, ja kuin henkäsihen vaan, niin saunan seinät\nhuurtehesen kävivät. -- Siitä tuli sitte Kylmänlöyhyttäjän jäljessä\ntoisetkin saunahan kaikki, jossa kylpivät nyt kyllältehen, kuin oli\nlöylyä nyt parahiksi; mutta kylpemästä päästyään meni Tuhkimo Muuritsa\ntoverineen kuninkaan eteen ja sanoi: \"nyt me, kuninkaisemme, saunasi\nkylvimme, saa jo häitä laatimahan!\" -- Kuningas ei usko puhetta; vaan\nniin saunaan tulee katsomahan, siellä jo on kylvetty ja oltu, ja kaikki\novat saunan seinät huurassa yltänsä. Säälittää, säälittää kuitenkin\nkuningasta, eikä antaisi hän tytärtään mielikaupassa tuommoiselle\nkuojukselle kuin Tuhkimo oli, vaan sanoo päästäkseen hänestä: \"huomenna\nhäitä pidämme, siksi pitää sinun elävätä vettä ulkomailta loittoa\ntuoda; saanethan tuonkin toimeen, kuin jo vaikeampia olet kokenut.\" --\nTuhkimolle annettiin siitä putelli käteen, johon hankkia sitä elävätä\nvettä hänen; vaan Tuhkimo kantoi putellin toverilleen Pitkänjuoksijalle,\nja käski hänen sillä vettä käymään. No, tämä kuin matkaa teki\njoutuisasti, niin ei ollut yö vielä puolessakaan, kuin tulla koikki jo\nputellineen veden haennasta linnaan takaisin. Mitäs; nostatetaan\nkuningas siitä nyt kesken yönsä valvehelle; ja Tuhkimo Muuritsa pistää\nsen putellin, jossa elävätä vettä oli, käteen hänelle. No, eihän se\nkuningas mitä temppua osaa Tuhkimolle enää panna, kuin hän kaikki oli\ntoimeen saanut. Ruvetaan jo häitä laatimaan viimeinkin; ja Tuhkimo\nMuuritsa saapi nyt kuninkaan tyttären naiseksensa, niinkuin alusta lupa\noli. -- Sen pituinen se.\n\n\n\n\n18. Sananlaskuja.\n\n\nAikaisin kirkkoon, myöhän keräjään.\n\nEi koira koiran hännälle polje.\n\nEi siihen puuhun väärää ole, jossa orava on.\n\nHullu omaansa laittaa, toinen hullu kiittää.\n\nIllasta ilmaa kiitä, vuonna toisna morsianta, kolmanna kotivävyä,\npartasuuna poikaasi.\n\nKaikki köyhän halmeessa itää.\n\nLupa on leikkiä puhua, ehk'ei tarvis irvistellä.\n\nMinkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.\n\nOlkivuosi ohravuosi, hillavuosi hallavuosi.\n\n\n\n\n19. Piplia ja Keisari.\n\n\nEn tiedä, rakas lukijani, tunnetko uudemman ajan historiata, vai onko\ntämä aika sinulle ihan outoa ja pimeätä. Se nyt ei liene sinun oma\nvikasi: et ole ehkä ollut tilaisuudessa käydä koulua, etkä myöskään\nlukea minkäänlaista kansain historiata. Mutta siihen saat tilaisuuden,\njos kirjakaupasta ihmiskunnan historian ostat, sillä semmoinen löytyy\nsiellä Suomenkin kielellä. Kallis se ei ole, ja siitä saat paljon\nopettavaa ja huvittavaa tietoa. Kuin esim. luet vuoden 1812 tapauksista,\nniin hämmästyt, miten silloin sotia käytiin Europassa. Saat siitä lukea\nRanskanmaan keisarista Napoleon I:stä, joka silloin levitti pelkoa ja\nhätää koko Wenäjänmaan asujamille. Hän oli vitsauksena Jumalan kädessä\nrankaisemaan Kristuksesta ja totisesta Jumalan pelvosta luopuneita\nkansoja. Hän oli kukistanut koko Europan mannermaan, mutta Wenäjä seisoi\nvielä häntä vastaan. Tätäkin maata hän tahtoi valloittaa ja niinmuodoin\nlaskea viimeisen kiven siihen suureen Paapelin torniin, jota hän\nmiekallansa oli rakentanut, luullen olevansa kukistamattoman. Hänellä\noli 617 tuhatta hyvästi varustettua miestä, joilla astui yli\nNiemeninjoen ja löi Wenäjän sotajoukot toinen toisensa perään.\nIlmoitukset Napoleonin voitoista ja Wenäläisten tappioista vaikuttivat\nsurua ja murhetta keisari Aleksanteri I:n hovissa; rohkeus ja uskallus\nalkoi kaikilta kadota. Mutta yksi mies oli, joka ei antanut surusanomain\nsotatantereelta mieltänsä painaa; hän oli levollinen, rohkea ja\niloinenkin. Se mies oli ruhtinas Galitsin. Keisari Aleksanteri älysi\nruhtinaan rauhallisen mielentilan ja ihmetteli sitä. Kerran sattui\nruhtinas tulemaan keisarin työhuoneesen, jossa silloin ei ollut ketään\nmuita. \"Miksikä te, hyvä ruhtinas, olette niin levollinen ja huoletoin?\"\nkysyi keisari. Vastaukseksi otti ruhtinas taskustansa pienen piplian ja\nojensi sen keisarille antaaksensa. Keisarin kuin piti juuri ottaa pyhä\nkirja käteensä, putosi se laattialle. Ruhtinas otti piplian ylös niin\navonaisena kuin se oli sattunut laattialle pudotessaan jäämään, ja antoi\nsen keisarin käteen. Avonainen luku oli Psaltarin 91 psalmi, jonka\nensimäisiä värsyjä keisari silmäeli ja luki heti paikalla ruhtinaan\nkuullen: \"_Joka korkeimman varjeluksessa istuu, ja kaikkivaltiaan\nvarjossa oleskelee; hän sanoo Herralle: minun toivoni ja linnani: minun\nJumalani, johonka minä uskallan_.\" -- \"Ah, jospa Teidän Majesteettinne\ntätä toivoa ja linnaa etsisitte ja siihen pakonne ottaisitte!\" lausui\nruhtinas, kuin keisari mainitut värsyt oli lukenut. Aleksanteri astui\nhiljaisesti huoneen toiselle puolelle, rupesi piplia kädessä istumaan ja\nluki siitä avaantuneen luvun alusta loppuun asti.\n\nKohta sen jälkeen keisari määräsi kaikissa valtakuntansa kirkoissa\npidettäväksi yleisen katumus- ja rukouspäivän. Keisarillisen hovin\nkirkossa vietettiin myös tämä päivä, ja kaikki hovin jäsenet olivat\nsiinä silloin läsnä. Pappi, joka rukouksen piti, oli, tietämättä mitään\nkeisarin ja ruhtinas Galitsinin kohtauksesta, valinnut saarnansa\ntekstiksi kaksi ensimmäistä värsyä 91 psalmista. Jälkeen puolenpäivän\nkutsutti keisari toisen hovisaarnaajansa tykönsä ja käski hänen lukemaan\njonkun luvun pipliasta. Pappi avasi piplian ja rupesi lukemaan psaltarin\n91 lukua. \"Taukoa!\" huusi keisari, joka luuli ruhtinas Galitsinin\npuhuneen pappien kanssa ja käskeneen heitä mainittua lukua pipliasta\nkeisarille saarnaamaan ja lukemaan. \"Kuka teitä on käskenyt tätä psalmia\nnyt juuri lukemaan?\" kysyi keisari. \"Jumala itse,\" vastasi pappi\nvakaisella äänellä, ja katsoi rohkeasti keisaria silmiin. \"Mitä sillä\nymmärrätte?\" kysyi keisari. \"Teidän Majesteettinne käsky tuli minulle\naivan odottamattomasti ja se hämmästytti minua paljon,\" vastasi pappi.\n\"Syvästi sydämessäni tuntien, miten tärkeätä se olisi, että täksi\njuhlalliseksi hetkeksi saada sovelias luku pyhästä raamatusta valituksi,\nlankesin minä polvilleni ja rukoilin Jumalaa minulle osoittamaan ne\nvärsyt, joita minun nyt pitäisi lukeman, ell'ei Teidän Majesteettinne\nitse niitä määräisi. Rukoellessani muistui mieleeni 91 psalmi, joka niin\nlujasti tunkihen minun ajatuksiini, että minä katsoin sitä rukoukseni\nkuulemiseksi.\"\n\nKeisari ei virkkanut mitään, vaan vaipui syviin ajatuksiin. Hän\nhuomasi Herran puhuvan hänelle sanassansa merkillisellä tavalla. Hänen\nsieluunsa syttyi tämän sanan kautta järkähtämätöin luottamus Jumalaan,\nsotajoukkojen Herraan. Hän uskoi nyt, että Jumala olisi parain tuki ja\nturva hädässä, ja tämä usko kasvoi lujaksi vakuutukseksi. Sen uskon\nkautta hän itse ja hänen uljas kansansa oppi Jumalaan luottamaan, ja\nJumala kukisti ilman ihmisellisittä aseitta voimallisen Napoleonin ja\nhänen suuren sotajoukkonsa tomuun ja tuhkaan, pelastaen siten\nWenäjänmaan vihollisen vallasta.\n\nAh, jospa keisarit, kuninkaat ja ruhtinaat, samoin kuin kansatkin, aina\nottaisivat pakonsa piplian Jumalaan! Hänessä he löytäisivät vahvemman\ntuen ja paremman avun kuin linnoituksissa ja kanooneissa sekä sodan\nkaikissa taidoissa ja keksinnöisssä.\n\n                                                  _Polén_.\n\n\n\n\n20. Majavasta.\n\n\nNiitä merkillisiä eläviä, joita majaviksi kutsutaan, löytyi ennen\nmaailmassa paljo Suomessa, koska oli enempi ja avarampia autiomaita ja\nvähempi ihmisiä. Nyt ei niitä löydy enää kuin harvoin pohjaisissa\nmaissa, asumattomilla paikoilla. Majava on kyynärän pituinen tahi vähän\npitempi. Pää on munan muotoinen ja turpa eli kuono lyhyt ja paksu.\nEtuhampaat ovat yläpuolella maksankarvaiset, ja alapuolella punertavat.\nSillä on lyhyet turpajouhet, pienet silmät, lyhyet, ymmyrkäiset ja\nkarvoihin melkeen kätketyt korvat, paksu ja lyhyt kaula; selkä on\nkoukkuinen. Jalat ovat lyhyet, olletikin etujalat, joilla on viisi\neroitettua varvasta, mutta takajaloissa, jotka ovat suuremmat, on\nuimanahka varvasten välillä. Häntä, joka on puolen ruumiin pituinen, on\nleveä ja latuskainen ja neljänneksi osaksi karvainen; mutta sitten\nhännänpäähän asti on suomuja, joidenka välissä näkyy lyhyitä karvoja.\nSuomut ovat kuusikulmaiset ja sinertävät. Majava on karvoiltansa\nmustanruskea; mutta peruskarva eli villa on vähän keltaisempi. Muissa\nmaissa sanotaan tavatuksi aivan valkoisia ja aivan mustia majavia, mutta\nmeidän maassamme ei ole kuulunut milloinkaan näkyneen sellaisia.\n\nMajava asuu mieluisimmasti kaukana ihmisten asuinsijoista, vesissä ja\nmetsäisissä autiomaissa, jossa hän saapi olla rauhassa ja rakentaa\nhuoneitansa. Jos joku löytyy ihmisten tienoilla, niin se on yksin ja\nasuu luolassa, jonka hän on kaivanut joen tahi meren rannalle. Mutta\nautiomaissa ovat ne suurissa joukoissa, ja rakentavat siellä huoneensa\nja majansa, josta niillä ehkä taitaa olla nimensäkin. Ne kokoutuvat\nKesäkuussa tahi Heinäkuussa joen tahi järven rannalle, ja hakevat siellä\nasuinsijaksensa laakean eli tasainen ja soisen paikan, joka on\nlehtipuiden varjossa, ja olletikin, jos on vähäinen lahti, joka menee\nsisälle metsään.\n\nEtt'ei kuivana aikana vesi vähenisi huoneen vieressä, tekevät he ensin\nsulun eli tokeen sen paikan alapuolelle, johonka he aikovat rakentaa\nhuoneensa. Tämän sulun perustukseksi panevat he ensin puita\npoikkipuolin, ja pistävät sitte muita seisomaan vinossa virtaa vasten;\nniiden päälle pannaan multaa, oksia ja kaikellaista, siksi että sulku on\nniin korkea kuin tarvitaan; tämmöinen sulku on neljää tahi viittä\nkyynärää paksu, tiheä, ett'ei vesi pääse läpi, ja niin lujasti\nkokoonpantu, että se kestää pitkät ajat.\n\nSaatuansa tämän sulun valmiiksi, alkavat he rakentaa huoneensa, mutta\nkaivavat ensistä ojan rakennuspaikan ympärille. Huoneen rakennukseksi he\nottavat suurempia ja pienempiä likitienoilla kasvavia lehtipuita,\nniinkuin haapoja, koivuja, pajuja ja senkaltaisia, joita he ovat\nihmeellisesti sukkelat kaatamaan, Saadaksensa kumoon korttelia paksun\nhaavan, ei tarvitse yksi majava enemmin kuin tunnin ajan. Tätä työtä\ntehdessänsä seisoo hän takajaloillansa, vähän nojattuna kovaa häntäänsä\nvastaan. Etukäpälänsä pitää hän suunpielissä ja poimii niillä ulos\nlastuja sitä myöten kuin ne tulevat suuhun. Hän seisoo vähän vinossa\npuuta suhteen ja vetäypi jyrsiessänsä vähitellen takaperin ympäri puuta.\nSaatuansa puun kumoon, oksii eli vesoaa hän sen sileäksi, niinkuin se\nolisi kirveellä veistetty. Sitten jakaa hän sen kyynärän pituisiksi\npalasiksi, taikka pitemmiksi tahi lyhemmiksi, sitä myöten kuin puu on\npaksu ja hän näkee jaksavansa viedä suuremman tahi pienemmän puun\nrakennuspaikalle, johonka hän sen kuljettaa sillä tavalla, että pitää\nsen sylissänsä etujalkain välillä ja niin taikka kantaa tahi lykkää sen\nedessänsä taikka vetää perässänsä. Vedessä pitää hän puun samalla\nlailla, sillä hän uipi takajaloillaan eikä tarvitse ollenkaan\nliikuttaakaan etujalkojansa. Mullan ja saven, jonka hän tarvitsee\nrakennukseensa, kaivaa hän ylös maasta etukäpälillänsä, kokoaa sen\nyhteen kasaan eli läjään, panee etukäpälänsä kahden puolen sen\nympäri ja päänsä sen ylitse, ja lykkää sen niin edellänsä mihinkä\ntahtonsa. Jos puita sattuu olemaan tiellä, perkkaa hän ne pois ja tekee\ntien selväksi. Sileäksi tulee tie vähitellen mullasta ja savesta, jota,\nmajavan viedessä, jääpi aina vähä joka paikalle.\n\nMajavain huoneet, jotka enimmiten ovat joen tahi järven eteläisellä,\nharvoin pohjaisella puolella, ovat välistä yksinäiset, välistä on niitä\nmonta yhdessä paikassa. Niillä on myös eri suuruus, sillä välistä asuu\nyhdessä huoneessa yksi tahi kaksi paria ja välistä taas aina kuusikin\nparia, mutta joka parilla ovat omat vuoteensa ja salatiensä. Tämmöinen\nhuone on ymmyrkäinen tahi pitulainen, ja kuin se on suurin, 15\nkyynärää ympäri lukien. Korkeus on 5 tahi 6 kyynärää. Perustukseksi on\nensin pantu hirsiä melkoiseen järjestykseen, mutta niiden päälle on\nhuiskin haiskin syösty puita ja multaa. Katto on holvattu eli pyöreä,\nmullalla ja turpeilla peitetty ja muutoin niin silitetty ja laitettu,\nettä siinä tuskin näkee olevan majavan asuinsijan, mutta luulisi vaan\nolevan vähäisen mäen. Useammissa huoneissa on kolme kertaa päällitysten,\njoissa kussakin on majavan vuoteet, tehdyt kuivasta ruohosta. Nämät\nkerrat ovat sentähden, että majava, sen jälkeen kuin vesi joko nousee\ntahi laskeksen, muuttaa makauspaikkansa, sillä maatessansa pitää hän\nruumiinsa kuivalla, mutta häntänsä ja takajalkana vedessä. Kahden puolen\nhuonetta on ovet, toinen maalle päin, toinen veden pohjalle, ja se on\nniin syvällä, että se talvella on jään alla.\n\nTämmöisten suurten huonetten rakentamiseen tarvitaan koko joukko\nmajavia, joilla on kaikilla eri työnsä: muutamat kaatavat puita ja\nveistävät niitä sileäksi, toiset vievät niitä rakennuspaikalle, toiset\nlatovat niitä järjestykseen, muut kaivavat salateitä tahi tuovat mutaa,\nkiviä, savea, ja niin edespäin. Joku on sanonut havainneensa, että\nniillä on näitä töitä tehdessänsä päämies, jota kaikki tottelevat;\nmutta lieneekö tässä perää? Tuskin uskoisin. Nämät työnsä tekee majava\nkesäöinä, kuin on ilma jäähtynyt. Päivillä makaa hän huoneessansa ennen\nmainitulla ruohovuoteellansa veden ääressä. Juuri kaukana olevissa\nerämaissa, jossa hän saapi olla rauhassa, on hän päivilläkin ulkona,\nolletikin, jos on ilma pilvinen ja sateinen. Jos kuivana aikana vesi\nvähenee, suurentavat eli pitentävät he tokeen, että enemmin vettä\nkokoutuisi, ja jos taasenkin sadeaikana vesi nousee ylön korkeaksi,\naukasevat he tokeesen reiän eli läven, josta liika vesi juoksee pois. --\nNämät majavanhuoneet ovat niin lujat, että kestävät monta miehenikää.\n\nMajava on luonnostansa sekä maa- että vesielävä. Että hän on aivottu\nenimmiten oleskelemaan vedessä, näkyy hänen lyhykäisistä jaloistansa,\ntakajalkoin uimanahasta ja hänen latuskaisesta hännästänsä. Onkin hänen\nliikuntonsa mantereella vähän hitaanlainen, vaikka ei kuitenkaan niin\nhidas kuin hylkeen; mutta vedessä hän on virkku ja uipi niin nopeasti,\nettä häntä tuskin voi veneellä saavuttaa tahi seurata. Uidessansa,\nolkoon veden alla tahi päällä, hän liikuttaa harvoin etukäpälöitänsä,\nmutta pitää ne vedessä leuan alla, ett'eivät estä kulkua, soutaa\ntakajaloilla ja häntä on melana.\n\nLevätessänsä makaa majava taikka seljällään tahi mahallaan.\n\nMajavan ääni on melkein kuin porsaan ääni; ja sieramistansa hän antaa\näänen, joka on vähän sinnepäin kuin pyyn, vaikka ei niin kova ja heleä.\n\nRuuaksensa syöpi hän haavan, koivun ja pajupuiden kuoria ja lehtiä,\nmutta ei ollenkaan lepän, pihlajan tahi tuomen; tuntureissa, taikka\njossa ei ole lehtipuita, syöpi hän ruohoa ja vähäisiä pajuja, joita hän\nsattuu löytämään. Joku on sanonut, majavan myös syövän kaloja, krapuja\nja sellaisia, mutta sitä epäillään; ja jos se jolloin-kulloin olisi\ntapahtunut, niin se on mahtanut olla suuren näljän tilassa. Syödessänsä\nistuu hän takajaloillansa niinkuin orava, ja nostaa etukäpälöillänsä\nruuan suuhunsa.\n\nSyksyllä. vähän ennen kuin tulee pakkanen ja jää. kokoaa hän\ntalvitarpeeksensa viheriäisiä haavan ja muiden sanottuin puiden oksia ja\nvarpuja. Tästä on myös merkki, tuleeko talvi pikemmin tahi myöhemmin,\nsitä myöten nimittäin kuin majava rupeaa kokoamaan talvivaraansa. Nämät\nhän panee syvälle veteen majansa viereen, ett'ei häntä jää estä\nsaamasta niitä käsille. Hän ottaa niitä talvella vähitellen ylös\nvedestä, jyrsii pois kuoren ja jääneen kapulan viskaa hän taikka tokeen\npäälle tahi huoneensa katolle. Kevätpuolella ja suvi- eli suojapäivinä\nHelmi- ja Maaliskuussa lähtee hän välistä, jos talvivarat näkyvät olevan\nloppupuolella, ulos majastansa puolen tahi neljänneksen peninkulmaa\nmetsään vereksiä haapoja hakemaan, joita hän kaataa ja tuopi kotiinsa.\nSilloin kaivaa hän, jos vaan saattaa, salateitä lumeen, ett'ei kukaan\nnäe, missä hän kulkee ja asuu.\n\nMajavat elävät parittain, koiras ja naaras yhteisellä vuoteellansa.\nNaaraat synnyttävät Maaliskuussa 2 tahi 3 (harvoin 4) poikaa. Neljän\nviikon perästä tuopi hän niille jo varpuja heidän syödäksensä, ja kuuden\nviikon perästä seuraavat pojat häntä ulos. -- Majavan pojat eivät tule\nkesuksi niinkuin monet muut villit eläimet, jos ne kuinka pienenä\nsaataisiin kiinni, mutta pitävät luontonsa, eivätkä taida oppia mitään\nmuuta kuin sitä, jota he luonnostansa tekevät. Majavan lihaa syövät ne,\njotka niitä pyytävät. Sen maku sanotaan olevan vähän sinnepäin kuin sian\nlihan, mutta häntä kuuluu haisevan ja maistuvan melkeen kalalta. --\nTakajalkain välillä on kaksi kolmen, neljän tahi viiden tuuman pituista\npussia, joihinka kokoupi kuista eli rasvaista ainetta, jolla on väkevä\nhaju ja joka on keltaisen-karvainen, mutta kuivettuaan muuttuu\nruskeaksi. Tämä kuinen aine on se, jota kutsutaan _majavan haustaksi_ ja\njota pidetään lääkityksenä. Meidän maassamme ei saada sitä niin paljon\nkuin apteekkeihin tarvitaan, ja sitä tuodaan sentähden muualta.\nWenäjältä tuotava hausta kuuluu olevan parempi kuin se, joka Englannin\nkautta tuodaan Pohjois-Amerikasta. -- Majavan nahasta, jota pidetään\nhyvin kalliina, tehdään lakkeja, turkin sepaluksia, vaimoväen muffeja,\nja niin edespäin. Olletikin ovat mustat nahat kaikkein kalliimmat.\nKarvat ovat kahtalaiset: pitemmistä tehdään sukkia, vanttuita ja\nsenkaltaista; mutta lyhemmistä, jotka ovat villaiset ja hienommat,\ntehdään hattuja, joita kutsutaan _kastorihatuiksi_, sillä majavan\nlatinainen nimi on _castor_.\n\nVahingot, joita majavat tekevät, ovat että ne pilaavat lehtimetsiä ja\nettä heidän sulkunsa eli tokeensa välistä saattavat suuret tulvat eli\nvedenpaisumukset matkaan.\n\nMajavia pyydetään monella lailla, niinkuin verkoilla, joita kudotaan\nlujasta, hanhen kynän paksuisesta nuorasta ja niin suurilla silmuksilla,\nettä koiran pää mahtuu sisälle. Tämmöinen verkko on välistä 20 kyynärää\npitkä ja 3 tahi 4 kyynärää leveä eli syvä, ja pannaan joen poikki, jossa\non havaittu majavan kulkevan. Verkko taidetaan myös pantaa heidän\nhuoneensa eteen, jos on tietty, missä se on. Silloin myös on tavallinen,\nettä mies seisoo varalla huoneen edessä keihäs kädessä, ja sillä pistää\nmajavan, kuin se tulee ulos. Huoneestansa ne ajetaan ulos koirilla,\njoita sinne päästetään sisälle, ja välistä savulla, jota sisälle\npuhalletaan. Välistä tapahtuu, että kuin nuottaa vedetään, niin majava\njoutuu nuotan perään. Tuohustamalla on myös saatu majavia, niin myös\nketunsangoilla.\n\n                                   (Turun Wiikko-Sanomista v. 1823.)\n\n\n\n\n21. Wiipurin piiritys v. 1495.\n\n\nEnsimmäinen tieto Wenäläisten aiotusta retkestä tuli Suomeen Räävelistä\nWironmaalla. Sieltä oli piispa kirjoittanut Turun silloiselle piispalle\nMaunu Stjernkors'ille eli Särkilahdelle, ja tämä oli heti saattanut\nsanan edemmäksi Ruotsiin, pyytäen kiireisintä apua. Itse puolestansa oli\nMaunu, Suomen etevimpänä miehenä, ruvennut varustamaan vastarintaa. Hän\nkävi Wiipurissa ja saatuansa siellä tarkempia tietoja Wenäjän joukkoin\ntulosta ja paljoudesta, lähetti arpakapulat kulkemaan ympäri Suomen\nnientä. Sotaan nyt piti varustautua joka miehen ken vaan oli täyttänyt\nviisitoista vuotta. Itse palasi piispa sitten Turkuun tätä nostoväkeänsä\njärjestelemään.\n\nVihoillinen samoisi maahan Rajajoen yli, Syysk. 24 eli Matinpäivänä.\nHeitä kuuluu olleen 60,000 miestä, joita ylipäällikkönä johdatteli\nruhtinas Danilo Wasilinpoika Shtjena ja hänen allansa voivoda\n(sotapäällikkö) Jaakop Sakarjitsh sekä ruhtinas Wasili Feodorinpoika\nShuiski, toinen tuoden Novgorodin miehet, toinen väen Pihkovan\nalustalta. Wenäläisillä oli muassansa kaikellaisia piiritysaseita,\nmuiden muassa mahdottoman suuria tykkejäkin, muutamat 26 jalkaa\npituudeltansa. Vihoilliset lähenivät murhaten, polttaen, ja uhkaelivat\nennen ei seisahtavansa, kuin olisi itse Tukholmakin tuhkana.\n\nKun Rajajoen yli tullaan Suomeen, on Wiipurin kaupunki linnoineen ikään\nkuin porttina. Sen portin saranat olivat siis ensin auki kiskottavat,\njos Wenäläinen täysin turvin tahtoi mennä lännemmäksi. Mutta\nSuomalaisetkin tämän hyvin tiesivät ja olivat Wiipurin suojaksi tuoneet\nurhoollisimmat päällikkönsä ynnä paraiten varustetun väkensä. Isäntänä\nlinnassa istui rohkea Ruotsin ritari Knuutti Posse, ja Suomen miehistä\noli hänellä apuna Henrikki Eerikinpoika Bitz, Pohjais-Suomen laamanni,\nTönne Eerikinpoika Tott, Maunu Frille, Maunu Laurinpoika ynnä monta\nmuuta. Jokainen oli tuonut muassansa joukon rohkeita, sotaleikkiin\nharjauneita palvelijoita, ja Maunu piispakin oli lähteissään jättänyt\nWiipuriin 60 paraita huovejansa. Paitsi tätä varsinaista sotaväkeä oli\njo sinne saapunut suuri joukko talonpoikia Uudeltamaalta, ja toisia oli\npian tulossa. Lokak. 1 p. siunasi Maunu piispa Turun lääniläisten\nsotalipun, jonka jälkeen pani heidät idän puoleen marssimaan. --\nKyminkin joen seuduilla oli kaadettu murroksia ja varustettu\nvartiaväkeä, Klaus Henrikinpoika Hornin, Etelä-Suomen laamannin, ynnä\nHerman Flemmingin, Louhisaaren herran, johdon alla. Niiden piti sitä\nrajaa suojella, jos joku vihoillis-parvi Wiipurin ohitse luikahtaisi\nsinne. Näin varustettuna odottivat Suomalaiset pelotoinna, vaikk'ei\nhuoletoinna, verisien vihoillistensa tuloa.\n\nMatinpäivänä, Syysk. 24 p., levisi Wenäläisten leiri \"alle Wiipurin\nvihannan\". Kolmen peninkulman avaralta näkyi Wenäläisten majoja ja\nvarustusvallia; tuhansittain kihisi vihoillisten väki joka paikassa.\nKolmeen ensimmäiseen viikkoon eivät kuitenkaan vielä saaneet kaupunkia\nkaikin puolin saarretuksi (piiritetyksi), niin että apuväkeä ja muita\ntarpeita yhä vielä saattoi tulla lisää. Wiipurin kaupunki on, näet,\nrakennettu pitkälännän, kapean niemikaistaleen päähän, joka antaa idästä\nlänteenpäin. Kaupungin takana on salmi, jonka keskellä linna seisoo\nsaaressa. Etelään päin leviääpi avara selkä, josta Uuraan salmen kautta\npäästään ulos merelle. Pohjosessa polvittelee Suomenvedenpohja noin 7\nvirstaa luoteesen (länsipohjaiseen) päin. Tämän jotenkin leveän selän\nyli Wenäläiset eivät voineet päästä; sillä kaikki suuremmat alukset oli\nkaupungin väki epäelemättä korjannut pois heidän käsistään. Tullaksensa\nWiipurin läntistäkin puolta ahdistelemaan, ei heillä sentähden ollut\nmuuta neuvoa, kuin kiertää ympäri koko Suomenvedenpohjan. Tämän selän\nluoteisehen pohjukkeesen juoksi Juustilan joki, joka nyt on Saimaan\nkanavan suuna. Sekin oli kovin syvä ja leveä, että siitä aluksetta olisi\npäästy yli. Vielä täytyi mennä pari virstaa ylemmäksi, missä Watikiven\nkoskessa (se on kanavaa kaivettaessa kokonaan perattu) oli kaalamo eli\nkahlauspaikka. Siitä oli Wenäläisten ollut ennenkin tapana samota\nWiipurin linnan sivuitse.\n\nEstääksensä vihoillisen ylipääsöä siinä paikassa, lähetettiin, yöllä\nLokak. 12 p. vasten, Wiipurista jommoinenkin joukko. Siinä oli 100\naatelis-palvelijaa eli huovia sekä Uudenmaan nostoväkeä 800 miestä.\nPäälliköiksi oli pantu Maunu Frille, Niilo Pentinpoika ja eräs\nSaksalainen, nimeltä Winholt. He sousivat venheillänsä Lavolaan, joka on\nJuustilanjoen suussa, ja astuivat siellä maalle. Mutta samassa levisi\nhuhu, että nyt Wenäläinen jo tulee. Uudenmaan talonpoika-rahjukset,\njotka eivät ennen olleet sotaa käyneet, tuosta säikähtivät niin\npahanpäiväisiksi, että juoksivat, min vaan käpälät kerkesivät, takaisin\nvenheisiinsä. Niihin kuin sitten rupesivat kiireissään tunkeumaan, niin\nuppoutui puolet aluksia meren pohjaan. Aatelispalvelijat sillä välin\nolivat miehuullisesti torjuneet vihoillista päältään ja vihdoin\najaneetkin hänet pakohon. Tuosta myös rohkenivat talonpojat ja alkoivat\nuudestaan tulla rantaan. Veneitä ruvettiin nostamaan ja ajamaan vettä\nulos. Tässä toimessa vielä oltiin, kuin toinen suurempi vihoillis-parvi\nkarkasi päälle. Niitä ei aatelis-palvelijat kyenneet vastustamaan, vaan\nalkoivat yhä tapellen peräytyä rannan puoleen. Sen kuin talonpojat\nhuomasivat, niin taas kaikki kapuamaan venheisiin: työntävät venheet\nrannalta ja lähtevät soutamaan selälle päin. Sillä lailla jäivät rohkeat\naatelis-palvelijat melkein kaikki turmion omaksi; mitkä vihoillinen\nteloitti tanterelle, mitkä vei vangiksi mukaansa. Niiden joukossa olivat\nretken päällikötkin, paitsi Winholt, joka, veteen hypähtäen, kaappasi\nveneestä laahaavan köyden kiinni ja sillä keinoin pelasti henkensä.\nHänen kanssaan palautui vielä 8-10 aatelispalvelijaa, niissä kuusi\nMaunu piispan kuudestakymmenestä huovista. Talonpoika-nahjuksia oli\nhukkunut noin 100 miestä. Wiipurissa oltiin kovasti vihoissaan näille\nUusmaalaisille, jotka pelkuruudellansa olivat tehneet koko retken\ntyhjäksi ja jättäneet niin monta urheata sotakumppalia surman suuhun.\nItse Posse lausui pilkkaellen, että jos 400 Uusmaalaista sattuu\nkuulemaan kahden Wenäläisen ääntäkään, niin he jo kohta kiitävät\nkäpälämäkeen.\n\nNyt oli Wenäläisillä vapaa pääsö Wiipurin läntiselle puolelle, ja\npian ilmaantui salmen takaiselle rannalle, s.o. Tervaniemelle,\nvihoillis-joukko, jossa oli 450 ratsumiestä, ja jalkaväkeä sen mukaan.\n-- Samassa rynnättiin itäiseltäkin, Pantsarlahden puolelta kaupunkia\nvastaan. Muurin edustalle kuljetettiin risuvihkoja, pitkiä kankia ja\ntikapuita, joilla pyrittiin päästä muurin yli. Jommoinenkin joukko,\nkahden lipun kanssa, tunkeusi tuohon rantasolukkaan meren ja muurin\nvälillä, joka oli Mustainveljein luostarin edustalla (missä nyt on\nkalaranta). He tahtoivat näin kahdelta kohdin ahdistaa muuria, siksi\nettä kaupungin olisi pakko jakaa voimansa kahteen osaan. Mutta turhaa\noli Wenäläisten ryntääminen; Suomen väki heidät säikähtämättä syöksi\ntakaisin, ja vihdoin täytyi vihoillisen tyhjin toimin palauta leiriin.\n\nTämmöiseen rynnäkköhön ei Wenäläinen nyt pitkään aikaan uskaltanut käydä\nuudestaan. Hän sen sijaan\n\n    Pani pyssyt paukkumahan,\n    Umpiputket ulvomahan,\n    Avokurkut ammomahan.\n    Jalot joutset joikumahan,\n    Alla Wiipurin vihannan,\n    Alla suuren Suomen linnan.\n\n    Ampui kerran, ampui toisen,\n    Ampui kerran noin alatse,\n    Ampui toisen, niin ylitse.\n    Ampui kolmannen kohalle.\n    Jopa liikkui linnan tornit,\n    Räystähät rämähtelivät,\n    Patsahat pamahtelivat,\n    Kivet linnan kiikahteli,\n    Tornit maahan torkahteli.\n\nNäin laulaa vanha suomalainen runo, ja Ruotsin riimikronika kertoo\nseuraavalla tavalla: Wenäläisillä oli muiden seassa kuusi summatointa\ntykkiä, joista ammuttiin tynnyrin pohjan suuruisia kiviä. Näillä he\nampuivat kaksi tornia maahan ja muurikin niiden välillä alkoi mureta.\nPian kaatui kolmaskin torni, ja se niin pahasti kaatui, että siihen\nkohtaan muuria aukesi rikko, josta mahtui kaksi humalasäkkiä rinnakkain\nsisään. Mutta linnanväki ei näistäkään vahingoista vielä ollut millänsä.\nKnuutti Posse korjautti ahkerasti pienemmät viat ja tuon suuren rikonkin\neteen laittoi jonkunlaisen varustuksen. Näissä toimissa kului viikko\nviikkonsa perästä, Marraskuun loppupäivät olivat jo käsissä eikä Wiipuri\nvieläkään valloitettuna. Pian oli talvi tuleva lumineen, pakkasinensa,\njolloin piiritystyötä jatkaa oli vaikea, milt'ei mahdotoin. Siitä syystä\npäätettiin Wenäläisten leirissä, uudestansa yrittää rynnäkköä kaupunkia\nvastaan. Maksoi mitä maksoikin väkeä, sillä lailla täytyi päästä sisään,\nkoska heitä oli monin verroin enemmän kuin linnassa suojelijoita.\n\n                                                      _Krohn_.\n\n\n\n\n22. Wiipurin pamaus.\n\n\nTuskin alkoi Antinpäivä, Marrask. 30 p., valjeta, niin ilmoittivat\nvartiamiehet Wiipurin torneista, että vihoillinen oli tulemassa muuria\nkohti. Se läheni kolmena joukkona, kunkin etunenässä liehuva lippu ja\nmonta tuhatta miestä lipun perässä, ja heidän tullessaan, pitkät keihäät\nkädessä, tanner näytti liikkuvalta metsältä. Kukin joukko pyrki\nkaupunkihin eri kohdaltansa, kantaen pitkiä tikapuita edessänsä. Yksi\njoukko riensi suoraan sitä suurta rikkoa kohti, joka kolmannen tornin\nkaatuessa oli muuriin auennut. Tämän joukon lipun kantajana reipasteli\nrivakka ja urhea ruhtinas. Hän ryntäysi rikon kautta, kiipesi sieltä\nmuurin päälle ja muu joukko perässä. -- Sillä välin olivat muutkin\nparvet lähenneet muuria. He olivat nostaneet tikapuunsa muurin kupeille\nja niitä myöten myöskin pääsneet ylös.\n\nNyt näkyi Wiipurin häviöhetki tulleen. Wenäläisiä muurin päällä kihisi;\nkolmesta tornista liehuivat voiton merkkinä heidän lippunsa; kahden\npasunan riemuitseva ääni kumisi muurilta yhtenään, kutsuen vereksiä\njoukkoja lisään ja rohkaisten tappelussa olevien mieltä. Tällä tavoin\noteltaessa oli nyt kulunut seitsemän tuntia. Wenäläiset jo alkoivat\nvetää tikapuitansa muurin päälle ja laskea ne alas sisäpuolelle,\ntullaksensa niitä myöten alas kaupunkiin. Mutta äkkiä jyrisytti maata\nkauhea pamaus. Yksi torni, joka oli täynnä Wenäläisiä, syttyi tuleen ja\npirskahti miehinensä päivinensä pilviä kohti. Tornin alla oli, näet,\nruutia paljo, ja Posse oli sen saanut sytyksiin. Samassa ryntäsi\nkaupungin väki rohkeammin päälle ja rupesi tempaamaan Wenäläisten\ntikapuita maahan. Paljo hukkui tällä tavoin Wenäläisiltä väkeä, kuin\njuuri paraillaan laskeutuivat tikapuita myöten alas. Ja muihin, jotka\nvielä muurin päällä olivat, tuli äkillinen huimaus. Heidän kesken nousi\nhirveä huuto ja meteli; he karkasivat muurin ulkopuolelle jääneille\ntikapuillensa ja alkoivat niitä myöten laskeuta alas. Mutta kuin\ntietysti eivät voineet päästä kaikki kerrassaan, niin syntyi muurin\npäällä julma tungos. Taampana olijat hädissänsä eivät malttaneet odottaa\nsiksi, kuin toiset heidän edessään olisivat kerinneet alas. He rupesivat\ntunkemaan ja sysimään, niin että väkeä muurin reunalta rumahteli\nsatamäärin alas. Tällä tavalla surmattiin monta tuhatta Wenäläistä, ja\nmitkä siitä pääsivät eheänä, pakenivat leirihinsä takaisin.\n\nNäin oli Wiipuri nyt pelastettu surman suusta. Kummastuksella katselivat\nsankarit, jotka sitä olivat suojelleet, tätä tekoansa, eivätkä oikein\nuskoneet itsekään, että ilman erinäistä ihmettä olivat kyenneet\ntorjumaan päältänsä niin summattomat laumat. He arvelivat nähneensä\nilmoissa pyhän Anteruksen ristin kaupungin ylitse, ja raastuvan katolla\nolivat muka liehuneet pyhän Olovin ja Eerikin liput, säikähytellen\nWenäläisten sydämiä. Barbaran yönä, Jouluk. 4. p. vasten, läksi osa\nWenäläisiä matkalle, ja ennen Jouluk. 15 p., Annan juhlaa, oli heidän\nleirinsä aivan tyhjänä. Leiri värkkinänsä jäi Suomalaisten käsiin,\nsiinä oli 34 suunnatointa tykkikiveä, ja puujalat, joiden päällä tykit\nolivat seisoneet. Tieto piirityksen lakkaamisesta kerkesi Turkuun\njouluyönä, juuri kuin tuomiokirkossa aljettiin veisata kiitosvirttä: Te\nDeum, Wiipurista oli kirje tullut Kyminjoen vartioille, ja ne sen heti\ntoimittivat Turkuun.\n\nWiipurin piirityksen aikana oli Wenäläis-joukko käynyt Savoakin ynnä sen\nuutta linnaa ahdistelemassa. Mutta, linnan isäntä Pietari Niilonpoika\najoi heidät takaisin, ennenkuin vielä olivat kerinneet suurta vahinkoa\ntehdä. Heidän jäljissänsä samosi hän yli rajankin, ja poltti 800 taloa.\n\nNäin olivat Wenäläisten yritykset joka paikassa kääntyneet turhaksi.\nVaan rajaseuduissa, mistä olivat kulkeneet, oli kuitenkin kaikki\nhävitettynä: talot poltetut, vilja ja karja ryöstetty ja paljo asukkaita\ntapettu tai viety Wenäjälle. Nekin, jotka heidän käsistänsä säilyivät\nmetsissä ja korvissa, olivat pakkasesta ja näljästä turmeltuneet\npahanpäiväisiksi; silmät olivat paisuneet nyrkinkokoisiksi ja moni,\nlämpimään tultuansa tai ruokaa saatuansa, kaatui kuolijana maahan.\n\nKansan muistissa on \"Wiipurin pamaus\" säilynyt näihin päiviin saakka;\nkummia tarinoita siitä ynnä Knuutti Possestakin on mennyt suusta suuhun,\npolvesta polvehen. Possen hokee kansa olleen taitavan tietäjän, joka\nkuin sauvallansa piirsi laivan kuvan rannan hietikkoon, niin siihen heti\nsyntyi laiva mastoinensa, ja kuin hän pussista pudisteli höyheniä,\nmuuttui joka höyhen ratsumieheksi täysissä aseissa. Milloin hänen teki\nmieli käydä Sten Stuuren puheilla Ruotsissa, hän Wiipurin muurille\nnousten vaan heilutti suitsia; samassa ilmaantui hevonen, joka hänet\nilman kautta vei perille ja jälleen takaisin yhden vuorokauden kuluessa.\nJo seuraavan vuosisadan keskellä juttelee myös Ruotsin historioitsija\nOlaus Magnus täytenä totena kummallisen tarinan Wiipurin pamauksesta.\nWiipurin lähistöllä, sanoo hän, on maanalainen luola; siihen kuin jotain\nheitetään, niin kuuluu samassa kauhea pamaus, ja kaikki lähellä olijat\nmenevät pyörryksiin, niin etteivät taida puhua, kuulla eikä pysyä\npystyssä. Tätä keinoa käytetään Wenäläisen päälle rynnätessä, ja siitä\nkaatuu paljon suuremmat joukot kuin suurimmasta tykinluodista ikinä.\nNäiltä pyörtyneiltä vihoillisilta linnan väki ryöstää aseet, vaan ei\nviitsi tappaa heitä. Sillä toinnuttuansa he kiireimmiten pötkivät pakoon\neivätkä uskalla koskaan tulla takaisin. Mutta rauhan aikana vartioidaan\ntätä luolaa tarkasti, ett'ei siihen oman väen vahingoksi putoaisi\nmitään. Toinen tarina Wiipurin pamauksesta tietää, että Posse suuressa\nkattilassa puolen vuorokautta keitti sammakoita, käärmehiä, elävää\nhopeata, lipeätä ja kalkkia. Sitten oli kätkenyt oman väkensä maan\nrakoihin, kellareihin sekä polstareihin, ja vanhalla ukolla\nlaukaisuttanut sekoituksensa tuleen. Vihoillisia oli siitä kaatunut\ntuhansittain, vaan olipa kaatunut Possen omaakin väkeä, jotka eivät\nhänen käskynsä mukaan olleet piiloon menneet. Tätä kattilaa oli muka\nkauan aikaa pidetty tallella Wiipurin linnassa.\n\n                                                    _Krohn_.\n\n\n\n\n23. Arvoituksia.\n\n\n1. Herrain herkku, kuningasten ruoka, ei vadilla kanneta, eikä\npöydälle panna?\n\n2. Kaksi maan haltiata, hiihtää hivuttelevat aina yksiä latuja?\n\n3. Kaksitoista varista katolla, yksi ammuttiin, montako jäi?\n\n4. Kilkkaa, kalkkaa luisten lukkojen takana?\n\n5. Kirppuna metsään viedään, möykkynä kotia tuodaan?\n\n6. Mies mullassa, tukka tuulessa?\n\n7. Mies tuvassa, tukka tuulessa?\n\n_Arvoitusten sanat_. Äitinmaito. 2. Aurinko ja kuu. 3. Yksi jäi, se\nammuttu, muut lensivät pois. 4. Kieli. 5. Nauriin siemen ja nauris. 6.\nNauris kasvaessaan. 7. Valkea ja savu.\n\n\n\n\n24. Kasanin Tatarilaiset.\n\n\nKasan ei ole aivan Wolgan reunalla, vaan noin 6 virstaa tämän joen\nidänpuoleisesta rannasta, pienen Kasanka-nimisen joen varrella. Wolgan\noikea ranta on korkea hietaäyräikkö, vasen (pohjaisen ja idänpuoleinen)\nranne sitä vastaan hyvin matalaa niitty- ja suomaata, jonka joki\ntulvillansa ollen monen virstan laajuudelta peittää vedellä, ja keväällä\nkokonaisen kuukauden pitää järvenä. Tämä on syy siihen, että kaupunki on\nnäin kaukana kaupankäynnille niin tarpeellisesta joesta, joka suurina\ntulvavuosina tännekin asti tekee suurta vahinkoa esikaupungeissa. --\nKasan on Tatarilaisten perustama. Kuin mongolilais-tatarilainen\nmaailmanvalta hajosi pienempiin osiin, asettui eräs heidän\nruhtinoistansa tähän Wolgajoen rannalle ja perusti valtakunnan, joka\nseisoi noin 300 ajastaikaa eli vuoteen 1552 asti. Monien reistausten\nperästä onnistui tällöin Wenäläisille suuriruhtinas Ivan Wasiljevitsin\njohdolla Kasanin valtaaminen. Hirmuisen verenvuodatuksen pidettyänsä\nhävitti tämä ruhtinas sen entisen linnan, kukisti kaikki mahometiläisten\nkirkot ja ajoi kaupungin tähän uskoon kuuluvat asujamet sen edustalla\nesikaupungeissa elämään. Pysyttääksensä voiton varmemmaksi rakensi hän\nkaupungin entisen tatarilaisen linnan sijalle europalaisen sotataidon\nmukaan varustetun linnan useammilla torneilla, jotka samoin kuin\nmuuritkin vielä seisovat ja ulkonäöltänsä ovat samanlaiset kuin esim.\nSavonlinnan tornit Suomessa. Myös muutti hän Wenäjältä rahvasta\nkaupungin asukkaiksi, ja siitä ajasta on se niin venäläistynyt, että\nsiinä paikan entisiä asujia Tatarilaisia ei ole kuin noin kuudenneksi\nosaksi koko väkiluvusta.\n\nNämät Tatarilaiset ovat Krimin Tatarilaisten kuin myös Turkkilaisten\nkanssa yhtä kansaa, ja tämä on kielensä puolesta heimolaisuudessa Suomen\nkansojen kanssa. Muista kaupungin asujamista keksii oudonkin silmä pian\nTatarilaisen hänen runnokkaasta ja solakasta varrestansa, mustista ja\nvilkkaista silmistänsä, ja suoranenäisestä sekä kauniista muodostansa.\nHänen ihonkarvansa ei ole mustempi kuin muidenkaan Europalaisten, ja\nmonesti näet aivan valkeaverisiäkin Tatarilaisia. Hänen käyntinsä ja\nulkokäytöksensä on tasaista ja hiljaista, jonka tähden se aina\nkutjasteleva Wenäläinen kutsuukin häntä haukkumanimellä _havinaksi_\n(herraksi). Luonteensa puolesta on hän puhtautta rakastava, tyyni ja\nrehellinen; missä hän valehtelee tahi harjoittaa koiruutta, on se muilta\nopittua. Kuin hän tavaraa myödessänsä näkee kenen muukalaiseksi,\nilmoittaa hän oikean hinnan kohdallensa, ja jos sitten venäjän tapaan\nvielä rupeat tinkimään, sanoo hän: \"minä en ole Wenäläinen, olen\nmahometiläinen, ja meidän laki kieltää kohtuutointa hintaa ottamasta\".\nHäpeällä seisot Kristin uskosi kanssa miehen edessä, etkä voi hänen\nlauseesensa mitään virkkaa.\n\nMaalla ovat maanviljelys ja karjanhoito Tatarilaisten elatuskeinot,\nja kiivaimmatkin Wenäläiset myödyttävät, että tämä kansa samoin kuin\nTschuvaschitkin ovat paljoa taitavammat ja ahkerammat maanviljelijät\nkuin Wenäläinen. Kaupungissa on Tatarilainen yksi kolmesta: joko\nkauppamies, käsityöläinen tahi rahtimies. Ensimmäisen luokan\nkauppamieheksi jaksaa harva tästä kansasta kiivetä. Sitä enemmän\nrakastavat he rihkamakauppaa, ja missä heitä enemmältä löytyy, niinkuin\nKasanissakin, kuluu harva päivä, ett'ei luonasi käy näitä itämaalaisia\nsaksoja, tulitikkuja, saippuata, halaattia (makuunuttuja),\nhyvänhajullisia voiteita ja muuta semmoista kaupalla. Käsitöistä on\nsaippuan ja nahkan valmistaminen heiltä varsinkin sujuvaa. Kasanin\nsaippua on ympäri koko Wenäjän kiitettyä, ja täältä tulevat juhdit ja\nsahvianit ulompanakin kuuluisat. Molemmat ovat Tatarilaisten tekoa. Vaan\nmuihinkin käsitöihin on tämä kansa hyvin taipuvaa, niin että harva\ntyöhuone löytynee Kasanissa, olipa sen isäntä Wenäläinen, Saksalainen\ntahi muu, jossa ei joku osa työmiehistä olisi Tatarilaisia. Täkäläisen\nyliopiston kirjapainossa, jossa on noin pariin kymmeneen työmieheen,\novat enimmät näistä tätä kansaa (käyttäjä on Saksalainen).\n\nNiinkuin tuttu on ja edellisestäkin näkyy ovat Tatarilaiset Mahometin\nuskoa. Kasanissa ja sen esikaupungeissa on heillä kymmenkunta\n_metschedejä_ (kirkkoja). Joka kirkolla on kaksi, toisinaan kolmekin,\n_mullaa_ (pappia) ja yksi eli pari _aschantia_ (lukkaria). Harvemmassa\nlöytyy _ahunia_, jotka meidän tiloihin verrattuina vastaavat\nkontrahtirovastia, ja piispaa (_mufti_) ei ole koko Wenäjän\nvaltakunnassa kuin yksi, jolla on istuimensa Ufan kaupungissa. Tällä,\njoka myös on korkein tuomari hengellisissä asioissa, on palkka\nkruunulta, mutta muilla papeilla ja kirkonpalvelijoilla ei ole\nmääräpalkkaa; he ovat siihen tyytyväiset, mitä seurakunnan jäsenet\nvapaehtoisesti tuovat heille, ja saavat myös osan siitä lahjasta, jonka\njokainen on velvollinen kymmenennellä osalla irtaimesta tavarastansa\nvuosittain antamaan vaivaisille ja köyhille. Mahometiläinen on harras\nuskonharjoituksissa. Viisi kertaa päivässä pitää hän rukouksia, nim.\nauringon noustessa, kello yhden ja neljän paikoilla, auringon lasketessa\nja viimeisen kerran yön alkaessa. Joka sairastaa, on matkalla tahi\nmuuten ei voi tätä käskyä jolla-kulla ajalla täyttää, hänen täytyy\njäljestäpäin sitä useamman kerran pitää rukouksia, niin että niiden\nmäärä kunkin päivän päälle tulee täysi. Kaikki muut miehet, sillä\nvaimoilla ei ole lupa käydä kirkossa, toimittavat rukouksensa\nmetschedissä. Tämä on nelisnurkkainen, soikea, kaksinkertainen rakennus\npuusta tahi kivestä, jonka alakertaa käytetään monenlaisiin tarpeihin,\nniinkuin kouluksi, kauppapuodeiksi j.n.e. Yläkerta on kirkkona. Sen\nharjalta nousee korkealle pyöreä kaitainen torni (_minaret_), jonka\nnastalla mahometiläisten omituinen merkki puolikuu kullittuna paistaa.\nHeillä ei ole kelloja; kirkkoon kutsutaan he siten, että lukkari\nminaretin ympäri kulkevasta rautahäkistä joka haaralle huutaa\nsurullisenkaltaisella nuotilla: _Allah on korkein! Minä todistan, että\nMuhamed on hänen lähettiläisensä! Tulkaa rukoilemaan! Tulkaa autuutta\netsimään! Allah on korkein! Muuta Jumalaa ei ole kuin Allah_!\nAamurukoukseen huutaessaan lisää hän tähän: _rukous on parempi kuin\nuni_! -- Tämän huudon perästä tulee rahvas metschediin. Sen porstuassa\neli etuhuoneessa on pitkin seiniä hyllyjä, joille sisäänmenijät jättävät\npäällyskenkänsä. Itsessä kirkossa ei ole penkkiä; lattia on peitetty\njoko kirjaompeleilla koristetulla villaisella tahi vaan oljesta\nkudotulla puhtaalla matolla. Paitse tätä ei siinä metschedissä, jonka\nminä Kasanissa näin, ollut muuta erinomaista kuin opetusistuimen\nkaltainen saarnastuoli, kaksi tavallista kynttiläkruunua, muutamia\nlamppuja seinillä ja Mekkaan päin oleva ikkuna, monivärisistä ruuduista\ntehty. Matolle istukset seurakunnan jäsenet riveihin, pannen jalat\nristiin allensa. Kellä turbaani on päässä, se irtauttaa sen peräliepeen\nhartioillensa riippumaan. Muuten pidetään niin hyvin turbaani kuin\nlakkikin päässä. Tätä ei suvaittu kuitenkaan minulle, vaan minun\nkäskettiin ottaa lakki päästäni, lieneekö tähän syynä ollut tämän muiden\npäävaatteuksesta eroava muoto vai mikä muu. Noin kymmenen minuutin ajan\ntoimitti jokainen yksinäistä hartauttansa, rukoillen ja päätänsä maahan\nkumartaen. Rukoillessa pitää mahomettiläinen kätensä lanteillaan,\npyhkäsee vähän väliä niillä silmiänsä ja kasvojansa, ikäskuin unta\nkarkoittaakseen. Toisinaan asettaa hän kätensä eteensä avonaisen kirjan\ntavoin, ja toisin paikoin taas panee peukalojensa päät korvanlehdille,\ntoiset sormet hajoittaen pystyyn, ja rukoilee näin jonkun ajan. Mitä\nnämät äkkinäistä oudostuttavat temput kuvaavat, en tiedä. Rukoiltua\nmainitun ajan, nousee mulla saarnastuolille ja lukee siinä luvun\nalkoranista. Tämän lukemisen toimittaa hän messunlaatuisella\nnuotilla, joka ei kuulu pahalta, ja jonka oppimista sanotaankin suureksi\npääasiaksi papinkoulussa. Sen tehtyä laskeksen hän alas, menee ja\nistuksen seurakunnan etunenään, päin Mekkaa osoittavaan ikkunaan, ja\nmessuaa tässä taas rukouksen. Hän kumartaa useasti, syvään ja kauan,\nja seurakunta tekee hänen mukaansa. Tällä päättyykin jumalanpalvelus,\nyleensä kestänyt noin kolme neljännestä tuntia.\n\nMahometin uskonopista ei tässä ole tilaisuutta puhua. Kerran sanoi muuan\nkatoolinen piispa eräässä julistuksessansa mahometiläisyyden olevan vaan\n\"lahkokunnan Kristin uskosta\", joka lause hänen tilassansa lienee ollut\nvähän liikanaista. Melkein yhtä tahtoi eräs mullakin, jonka kanssa\nasiasta puhuin, päättää, sanoen: \"me uskomme saman näkymättömän\nkaikkivaltiaan Jumalan päälle kuin tekin, kristityt. Vaikka hänellä\non 99 nimeä, ei hänen voimaansa ja viisauttansa kuitenkaan voi täysin\nmäärin käsittää. Hurskaalle antaa hän onnen ja menestyksen jo tässä\nmaailmassa ja iankaikkisen elämän tulevassa. Jumalatointa\nrangaistakseen antaa hän pahan liikkua maailmassa, ja rankaisee pahateon\nvielä tulevassakin elämässä.\" Tästä tulevaisuudesta oli hänellä\nkumminkin mahometiläisyyden tavalliset lihalliset ajatukset. Taivaassa\nsanoi hän aina elettävän riemussa ja hyvillä päivillä. Syödä on siellä,\nmitä vaan mieli ennättää ja muistaa haluta, ja tämän yltäkylläisyyden\nkanssa on se etu yhdistettynä, jota syömärillä tässä maailmassa ei\nole, että ruokahalu aina on hyvä. Helvettinsä kuvaa mahometiläinen yhtä\nlihallisesti ja paljon peloittavammaksi kuin kristittyjen kylmä\nmieli sen jaksoi ennen aikaan edesasettaa. Rukousten ja muiden\nuskonharjoitusten täyttämisellä on hänen kuitenkin paljoa helpompi\nvälttää helvettiä kuin kristityn.\n\nKunkin metschedin kanssa on koulu yhdistettynä. Maalla toimittaa mulla\nopettajankin virkaa, vaan kaupungissa pidetään tavallisesti koululla\nerittäin opettaja, jonka vaivat palkitaan samoin kuin mullankin\nvapatahtoisilla lahjoilla. Lapset pannaan kouluun noin 8 vuoden iässä,\nja käyvät sitä noin 5 vuotta, jos heitä ei tarkoiteta mullaksi tehdä.\nTäksi oppivaisten täytyy käydä koulua 12-15 vuotta, joista viimeiset\nkorkeamman opin saamiseksi tavallisesti vietetään Bokharan kuuluisissa\npapinkouluissa Aasiassa. Kouluun tulevat lapset päivännousu-rukouksille\nja ovat siinä koko päivän, kaksi kertaa syöden mukanansa tuotua evästä,\njosta myös yhteisessä kattilassa keittoruokaakin tehdään. Koulussa\nistuvat lapset lattialla samoin kuin kirkossa istutaan. Oppiaineet eivät\nole suuret: sisältäluku, rukousten ulkoaoppiminen ja kirjoitus on\nkaikki, mitä tavallisesti vaaditaan. Kuin alkorania ei saa lukea muuten\nkuin sen alkuperäisellä s.o. Arapian kielellä ja sen lukeminen\nkoulussa myös on välttämätöin asia, niin saattaa joku parempipäinen\nkoululapsi edellämainitun opin lisäksi myös tulla vähän tuntemaan tätä\nkieltä. Sen tarkempi tunteminen kuin myös taito Persian kielessä\neroittaa mullan muusta rahvaasta. Mutta jo sekin vähäinen tieto, jonka\nyhteinen kansa näin muodoin saa, kohottaa Tatarilaiset suuresti\ntäkäläisen kristityn rahvaan rinnalla, ja ei vähäinen ole sivistyksen\nrakastajan nautinto, kuin näkee esim. vanhan ja köyhän Tatarilaisen\nomakielisiä kirjojansa lukevan paljon selvemmästi kuin kirjanluku\njuoksee häntä vastaavilta ukoilta esim. Suomessa. Tämän luvuntaidon kuin\nmyös luvunhalun tässä kansassa todistaa selvimmästi se seikka, että\nKasanissa usein painetaan alkorania suuret painokset ja joka vuosi\ntuhansi-määrin hengellisiä kirjoja Tatarin kielellä. Muiden kuin\nhengellisten ja taloutta koskevien kirjain painaminen kiellettiin\ntältäkin kansalta muutama vuosikymmeninen takaperin, jota kieltoa vielä\n(v. 1856) ei ole peruutettu. Tatarilaisten kirjojen sensori Kasanissa on\neräs saksalainen rohvessori. Näiden painamista varten löytyi täällä joku\naika takaperin yksin omituinen kirjapainokin, joka tätä nykyä kuitenkaan\nei taida olla voimassa. Kaikki tämä tapahtuu kansassa, joka ei elä\nyhdessä ryhmässä, vaan hajallansa muiden kansojen seassa, jolla ei ole\nenemmän pipliaseuroja kuin muitakaan yhdistyksiä ja jonka tila, kuin\nsodassa voitetun konsanansakin, on monin puolin määritelty ja tarkasti\nkatsastettu. Epäilemättä todistaa tämä asioiden laita kansan suuria\nluonnonlahjoja.\n\n                                                  _Ahlqvist_.\n\n\n\n\n25. Työnteko ja arkielämä Tyrväällä.\n\n\nMiesten ja naisten yhteisinä töinä ovat: lehdentaitto, heinänteko,\nviljan korjaus ja riihitys, survominen, jauhattaminen, ojanluominen,\nsonnan luominen ja hajoitteleminen; \"väkipuolukset\" (lapsuuttansa\ntaikka vanhuuttansa heikkovoimaiset) paimentelevat eläimiä, noukkivat\nmarjoja, katsovat lapsia ja tekevät mitä muuta helppoa työtä on.\nMiesten erittäin ovat kaikkinaiset veitsityöt ja kirvestyöt sekä\nkotona että metsässä, juhdanajo sekä tiellä että pelloilla,\nkylväminen, loukuttaminen, hevoisten holhous, kalastus, metsästys ja\nlinnustus; vaimoväen ovat karjan ruokkiminen, lypsäminen, keritseminen,\nleipominen, keittäminen ja muu ruuanlaitto, klihtaaminen, kehrääminen,\nkutominen ja neulominen. Missä miehistä on puutos, siellä ryhtyvät\nnaiset vähän miehisiinkin töihin, ja vastasukaan, missä naisia on\nvähemmäksi, siellä auttavat miehet niiden askareita.\n\nTalvis-aamuina noustaan kello 5 aikaan, viritetään pari kolme pärettä\n\"pihtiin\", joka seisoo pitkän tuolin edessä; välisti poltetaan vielä\nyhtä pärettä ovipielessä. Jos nyt tässä valossa, ennenkuin pirtti\nsavua täyteen tulee, katselet ympärilles, niin näet \"lavanalla\"\nkahdenmaattavia sänkyjä rinnatusten, jalkopäät seinää vastaan:\nperimmäinen, jonka tykönä näet ruokakaapin ja seinäkellon ja vieressä\nkehdon (missä sitä tarvitaan), on isännän ja emännän vuode. Samallaisen\nsängyn näet ovipielen ja pihanpuoleisen seinän välillä; kahta vuodetta\npäällitysten ei ole missään. Peräseinässä on lusikkahäkki, jossa\njokaisella hengellä on oma puulusikkansa, oviseinässä parikin\nkirveshäkkiä, sivuseinillä kairoja, puraita, sahoja, kerinpuita ja muita\nkaluja nauloissa ja häkeissä, niin myös perheen vähäisiä kaappeja. Pöydän\nalla on kola, jossa pidetään vasara ja hohtimet, kovasimia, sieroja\nj.m.s.; \"parvella\" säilytetään höyliä, päreorsilla kuivataan päreitä ja\n\"halko-orsilla\" lautoja, jakohirren ja päreortten välillä leipiä\nvartaissa. Lisäksi on muutama istuin ja yhtä monta rukkia kuin\nvaimoihmistäkin; vasta kevätpuoleen tuodaan kangasaseet (eli\n\"kangastuolit\") pirtin täytteeksi. Pirtti on hyvin lämmin, jos se vaan\njotensakin pitää lämpymänsä. -- Nyt sopii yksin tein kurkistaa\nporstuakamariinkin, joka on uudenaikaisesti rakennetussa talossa. Tämä\non monessa talossa kaiken talven lämpymillä, kumminkin niissä, joissa\nhaltiat eivät taivu pirttiin makaamaan; valoaineena pidetään täällä\nosaksi pärettä osaksi kynttilää, ja laattia on melkein yhtä likainen\nkuin pirtissäkin; huonekaluina ovat: sänky, samallainen kuin\npirtissäkin, pöytä akkunan alla, pari istuinta, kaappi ja arkku; muun\ntilan ottavat maito- ja piimäastiat, viinapullot ja lekkerit j.m.s.\n(missä ei ole kamaria lämpymillä, pidetään pytyt pirtin peräpenkillä ja\nkellarissa). Muissa kamareissa, joita harvoin lämmitetään, on puhdas\nlaattia, sohva, tuoleja, pöytä, sivulle levitettävä sänky ja mitä\nparasta kalua on talossa. Seinäin saveaminen ja maalaaminen on vasta\nnäinä vuosina ruvennut tavaksi tulemaan, samaten kuin laattiaryysäkkeet\neli \"matot\", ja kamarikaluista \"piironki\" ja \"senkit\". Rumia kuvia\nripustellaan kauneillenkin seinille. -- Päivän tullessa lakkaavat miehet\npuhdetyöstänsä, suurustelevat ja lähtevät ulkotyöhön; vaimoväki korjaa\npihdin loukkoon, lakasee laattian ja siivoilee muitakin paikkoja\npirtissä. Kello 1 jälkeen tulevat miehet päivälliselle, sitten menevät\ntaas ulkotöihinsä, joista päivän lopulla palaavat \"pirtille\", taas\nkäsitöittensä kimppuun. Ehtoota syödään varhemmin taikka hiljemmin,\nkoska vaan emäntä saa ruuan valmiiksi, ja maata mennään kello 9 aikaan.\nArkipäivinä syödään omin väin pöydän alaisessa päässä (joka on lavanalle\npäin), eikä siinä tarvita lautasia enemmän kuin pöytäliinaakaan; astiat\novat enimmästi puusta, paitsi kivivateja, joita kanssa on puuvatein\nrinnalla. Mutta vieraalle laitetaan ruoka pöydän yliseen päähän, liinan\neli \"tuukin\" päälle, puisen taikka posliinisen lautasen ja veitsen\nkanssa: tähän aikaan on jo melkein joka talossa ottimetkin eli\n\"kahvelit\" ja pöytäveitsiä. Isäntä syö vieraan kanssa (sanotaan: \"isäntä\nvieraan väärti\"). Arkiotilassa on vaimoihmisillä, semminkin nuorilla,\ntapa seisoa, koska syövät miesten kanssa pöydältä; muutoin ei heillä\nolekaan juuri määrätyitä aterianaikoja, vaan ravitsevat itsensä, koska\nkerkiävät ja missä sopii. -- Miesten päivätöinä on talvella karjanruuan,\nhakoin, poltinpuitten, hirtten ja muitten metsätavarain tuominen, niin\nmyös kotona puitten ja halkoin hakkaaminen, hevoisten ruokkiminen ja\nsonnanveto, jossa viimeksi mainitussa naisväkikin on apuna, kumminkin\nluomassa navetosta rekeen. Naiset tekevät käsitöitänsä päivin-puhtein,\nniin paljon kuin kerkiävät karja-askareilta ja ruuanlaittamiselta.\n\nKeväällä ja suvella noustaan varhemmin ja mennään maata myöhemmin kuin\ntalvella. Nuori väki muuttaa Wapun ja Erkin aikaan yövuoteensa pirtistä\nulkohuoneisiin, joissa ilma on raitis ja vilpoinen, Mikon aikaan taas\npirttiin. Suvilaihoja \"kattamassa\" ja muussa sontityössä, ojia luomassa\nja perkaamassa, lehdessä, heinässä, elopellolla ja pellavain korjuussa\novat miehet ja naiset eroituksetta; hyväin taloin emännät vaan saavat\nolla kotona askareitten ja ruuanlaitoksen tähden. Evästä kannetaan\nkontissa, piimää ja kaljaa leilissä ja \"plekussa\". Kelvollinen isäntä on\nensimmäisenä väkensä edellä suvitöissä, sillä iso eroitus huomaitaan\nolevan, jos väki kuulee: \"menkääs työhön\" taikka \"tulkaas työhön\".\nHeinänaika, joka on Heinäkuun loppupuolella, pidetään raskaimpana;\nsilloin noustaan auringon kanssa, haukataan vähä \"suuruspalaa\", ja\nruvetaan niittämään, jota kaikki täysivoimaiset, naiset samaten kuin\nmiehetkin, niin myös palvelevaiset väkipuolukset, tekevät noin 4 hetkeä.\nSe eroitus on kuitenkin, ett'eivät naiset hio vikahdettansa, vaan ovat\njo edeltäpäin valinneet miehistä kukin hiojansa, tavallisesti sen, jonka\nmuutenkin pitää rakkaimpana; tämän ei tarvitse sentään paljaasta\nrakkaudesta hioa vikahdetta, vaan saa heinästä päästyä autetultansa\nviinakorttelin, liivikankaan taikka muun vähäisen palkinnon. Koska\naamukaste rupee ruohosta katoamaan ja päivän helle rasittamaan, lakataan\nniittämästä, syödään suurusta ja pannaan murkinaunelle pariksi hetkeä.\nSitten haravoitaan, jota lapsimaisetkin tulevat tekemään, ja kannetaan\nrukoja loppupäivää; mutta jos ilma on sateinen, niin niitetään toisen\npäivän varaksi. Päivällisellä ollaan kello 3 aikaan ja ehtoollisella\ntyöstä päästyä, auringon laskeissa, jonka jälkeen päästään yölevolle;\nsadepäivinä ovat murkinaunet pitemmät, ja maataan päivällisenkin päälle.\n-- Sen sijaan kuin miehillä on erityisenä tehtävänä kaikkinainen\nkirves- ja juhtatyö (aidanpano, kyntö j.n.e.), saavat naiset suvis-aikana\nperkaella maita ohdakkeista ja rikkaruohoista ja lisäksi tehdä\nkotoaskareita ja käsitöitä, minkä verran joutuvat.\n\nSyksyllä on riihityö mainittavin, johon ruvetaan kohta kuin rukiit ovat\nleikatut. Aamuilla ollaan riihellä, siitä päästyä leikataan suviviljoja\nja tehdään muita ulkotöitä. Riihet latoinensa ovat jo vanhastaan olleet\nulkona taloista, vaikk'ei juuri kaukana; nykyisinä aikoina on muutama\nrakennettu moisiomaihin. Tavallinen vanhanaikainen riihi on niin\nlaitettu, että puiminen ja kaikki työ tehdään samassa huoneessa, jossa\nelotkin kuivataan, vaikka se välistä on peräti lämmin työväelle. Kiuas\non avoin, sen vieressä \"lavanalustan\" puoli laattiaa vähää korkeampi\nkuin muu laattia, joka on paksuista visuun liitetyistä hirsistä ja\nkutsutaan \"tapannoksi\"; ylhäällä ovat \"parret\", joille elot\n\"ahdetaan\", kautta riihen, paitsi kiukaan kohtaa, ja vielä ylempänä\n\"vartaat\", pitkin katon alustaa, joihin suvilaihon sitomia ripustetaan.\nTäysi riihiväki on neljä vahvaa henkeä ja yksi väkipuolus. Tappamaan\nruvetessa ladotaan elot tapannoille, sitoma sitoman kylkeen, sitten ne\nneljä henkeä tappaa varstoilla ja se väkipuolus kääntelee sitomat.\nVarstain kluput ovat vähäiset ja käyvät taajaan ja matalalta (muutoin\nkolahtelisivat parsiin), kaksi lyö kerroittain samaan paikkaan, lappajat\nkulkevat riihen päästä päähän, toinen pari yhtä toinen toista puolta,\nsiksi että joka paikka on tullut kahteen kertaan tapetuksi. Sitomain\nsiteet katkotaan kohta alussa taikka sitten kuin on kerta tapettu;\nrukiin eloista leikellään latvat paikoin kerran, paikoin vasta kahteen\nkertaan tapettua. Sitten pudistellaan oljet ja ajetaan ovesta ulos; nämät\nlatvat ja muut rehut ja tähät kootaan haravalla ja luudalla lavanalle,\n\"riiho\" (jyvät vihneinensä) jää laattialle. Taas pudotellaan uusia\nsitomia parsilta, ladotaan uusi laattiallinen ja tehdään samat temput\ntoistamiseen; sitten taas kolmanteen ja useampaan kertaan. Koska koko\nriihellinen näin on tapettu, lähtee yksi tappajista suurukselle, toiset\njäävät pöyhimään ja puhdistamaan riihoa, josta haravoiten laaisten\nperkaavat tähkiä; viimeiseksi lapioitaan riiho läjään kynnys-alle ja\noljet sidellään lyhteiksi. Kaikki tämä työ käy niin sutevasti, että joka\nhengelle on aina tekemistä, eikä koskaan tarvitse toisen toista odotella\n(sanotaan: \"tiellä laiska riihessä on\"). Se edellä suurukselle lähtenyt\npalajaa riiheen viskaajaksi, koska toiset lähtevät pois. Mainittu työ on\ntehtävä tavallisella viskimellä, josta parhaat jyvät lentävät edemmäksi,\nvastaiseen seinään asti (nämät kutsutaan \"seinäisiksi\"); heikommat\njäävät puolilaattiaan (kutsutaan \"kieleisiksi\") ja vihneet lähimmäksi\nviskaajaa. Sitten pohdetaan kumminkin ne kieleiset, jotka ovat\nvihneitten rajalla, taikka kaikkikin jyvät, jos oikein puhtaan puhtaita\ntahdotaan. Riihessä koottuja tähkiä kutsutaan \"periksi\", ohran ja\nkauran vihneitä \"ruumeniksi\". Ei ole sanottavaa eroitusta talvilaihoin\nja suviviljain riihitysmuodolla, paitsi mitä kunkin lain eri luonto\nvälttämättömästi vaatii. Niin pian kuin jyvät ja vihneet ovat saadut\nkorjuusen, survotaan rehut ja latvat niin myös perät riihen laattialla,\nja kannetaan \"ruumenkomiin\". Riihityön päätteeksi, koska kaikki viljat\novat korjuussa, pidetään \"surviaiset\"; näiksi täytetään riihet oljilla,\njoita sitten, koko päivä pitkän aamupuhteen kanssa, survotaan silpuiksi,\nomin väin ja päivämiehin. Survojat ovat parittain (niinkuin tappajatkin)\nja kukin lyö kumppaninsa kanssa kerroittain; parit kulkevat toinen\ntoisensa perässä ympäri riihen laattiaa, väkevimmät edellä, heikoimmat\njäljessä. Riihi survojinensa on jotensakin hyppysalin kaltainen ja olisi\nyhtä hupainenkin, jos ei siinä olisi niin kauheasti tomua eikä niin\nraskasta työtä. Petkele on ainoa kalu, jolla silppuja tehdään;\nsilppumyllyä ei ole kenelläkään, enemmän kuin puimakonettakaan. Mutta\nviskuri on juuri nimeksi. -- Uudenaikaisissa riihirakennuksissa on luva,\njossa puidaan ja survotaan, mutta näitä ei ole vielä paljoa. Riihen\nlämmitys on isännän velvollisuutena. -- Myöhemmin syksyllä on pellavain\nruokkous, josta naiset pääsevät tavallisiin talvitöihinsä; miehet\nloukuttavat puhteella. Kyntäminen, aitain ratkominen, hakoin karsiminen,\nkasken hakkaus, niitunperkaus, pihannostamus ja kalastus ovat miehillä\npäivätöinä, siksi kuin talvikeli tulee. Palkoillisilla on tapa pysyä\npaikassansa Pyhäinpäivä-sunnuntaihin asti huolimatta Marraskuun 1:stä\npäivästä eli Pyhäinpäivän \"santista\", jos se on alku- taikka\nloppuviikossa.\n\n                                                   _Warelius_.\n\n\n\n\n26. Naantalin naisluostari.\n\n\nEdellä jo mainittiin, että Maunu Tavast piti hartaimman huolen kaikista\nkirkollisista laitoksista. Ottakaamme niistä nyt ensin puheen aineeksi\nluostarit ja varsinkin Naantalin naisluostari, joka Maunu piispan\ntoimesta oli perustettu ja jota hän koko ikänsä suojeli hellimmällä\nrakkaudella.\n\nSiihen aikaan, näetten, arveltiin semmoisen elämän olevan pyhimmän ja\nJumalalle otollisimman, kuin kaikista maallisista töistä ja askareista\nluopuen vietettiin aikansa alinomaisessa rukoelemisessa, virsien\nveisaamissesa ja jumalisten ainetten miettimisessä. Tämmöisiä maailman\ntoimista eronneita ihmisiä sanottiin _eräkkäiksi_, jos he itseksensä\nkorvessa elivät, vaan _munkeiksi_ (miespuolet), ja _nunniksi_\n(naispuolet), koska asuivat yhdessä, yhteistä jumalanpalvelusta pitäen.\nMunkkein tai nunnain asuntoja sanottiin nimellä _luostarit_. Tämmöisiä\nluostareita löytyi kaikissa kristikunnan maissa hyvin paljo ja monta\nmonituista laatua eri säännöillä ja asetuksilla, ja Suomessakin oli\nennen Maunu piispaa neljä, kaikki munkkeja varten. Näiden lisäksi\nperusti Maunu vielä v. 1441 uuden Franciskolais-luostarin Raumaalle.\nMutta nämät viisi eivät Suomamalaisten mielestä vielä olleet kylläksi;\nhe olivat, näin sanoo Naantalin luostarin perustuskirja, jo kauan\nhalunneet saada myös nunna- eli naisluostarin maahansa. Sillä munkkein\nja nunnain pyhän elämän ja alinomaisen jumalanpalvelemisen uskottiin\nolevan autuudeksi ei ainoasti heille itselle, vaan koko heidän\nkansalleen, ynnä sen lisäksi tuottavan maallistakin siunausta ja onnea\nkoko maalle, missä asuivat.\n\nMaunu Tavast oli, heti piispaksi tultuansa, ruvennut hankkeisiin tätä\nasiaa varten. Ensiksi aiottiin tätä luostaria Pyhän Annan nunnaston\nsääntöin mukaan laittaa ja rakentaa likelle Turun kaupunkia. Mutta siitä\nei tullut mitään, ja Telgen herrainpäivillä v. 1438 toi Maunu piispa\nesiin toisen ehdotuksen. Hän anoi lupaa ja apua Brigitan luostarin\nperustamiseen, joka sisältäisi sekä nunnia että munkkeja ja siis hänen\nmielestänsä olisi hyödyllisempi kansalle \"saarnaamisen, ripittämisen ja\nanieitten (synnin anteeksianto-kirjain) jakamisen suhteen\" kuin paljas\nnaisluostari. Tähän ehdotuksen herrainpäivillä suostuttiin, ja annettiin\neräs kruunun talo Maskun pitäjässä siksi tarpeeksi. Siihen haetti nyt\nMaunu Tavast muutamia munkkeja ja nunnia Wadstenan luostarista ja rupesi\nsitä rakennuttamaan; vaan pian nähtiin paikka sopimattomaksi ja\nsentähden muutettiin luostari Raision pitäjään _Ailoisten_ eli Ailisten\ntalon maalle, jonka ritari Henrikki Klaunpoika Djäkn ynnä hänen rouvansa\nLucia Olovintytär Tavast olivat lahjoittaneet siksi tarpeeksi.\n\nTämä uusi luostari, joka pyhitettiin Pyhälle Neitsyelle, Pyhälle\nJohannes Kastajalle, Pyhälle Brigitalle, Pyhälle Annalle, ja joka\nnimeksensä sai Vallis Gratiae (Armon lakso), ruotsiksi Nådendal\n(Naantali), rakennettiin nyt v. 1443 suurella ahkeruudella ja innolla.\nMaunu Tavast omalla kulutuksellansa rakennutti siihen korkean kuorin\nsekä sakariston, ja hänen kehoituksestansa tuli muiltakin ylhäisiltä\nsekä alhaisilta lahjoja. Luostarin viereen oli kuningas antanut luvan\nperustaa kauppalan, jossa olisi krouveja ja ravintoloita sekä\npyhävaeltajia että muita matkustajia varten. Tästä kauppalasta paisui\nNaantalin kaupunki, joka nyt on vähäpätöinen, vaan yhteen aikaan oli\nniin vaurastunut, että siinä oli kaksi pormestaria. Maunu piispa\nsekä auttoi perustamaansa luostaria rakentamisen aikana, että\njäljestäpäinkin yhä lahjoitteli siihen omillansa tai kirkon\nvaroilla ostettuja taloja, ja väsymättä yllytteli muita semmoiseen\nanteliaisuuteen.\n\nNaantalin luostarille niinkuin muillenkin karttui suuria tuloja\ntestamenteista, joissa kuolevat säätivät jonkun lahjan luostarille\nannettavaksi, siksi että heidän sielunsa puolesta pidettäisiin rukouksia\nja messuja; myöskin maksettiin suuret summat hautasijoista luostarin\nkirkossa tai hautausmaassa, sillä niin toivottiin pikemmin päästävän\ntaivaasen. Myöskin oli kaikkein munkeiksi tai nunniksi pyrkijöiden\nsuorittaminen pääsöraha, joka vastasi heidän yksivuotista elatustaan\nluostarissa; useammat paljon enemmänkin antoivat. Paitsi sitä oli monta,\njotka luostarin ankarain sääntöin alle antaumatta vaan pyrkivät\nluostarin muurein sisälle, ulkonaisten eli maallikkoveljein ja sisarten\nnimellä vanhat päivänsä rauhassa ja hiljaisuudessa viettämään; nekin\nantoivat tullessaan runsaat lahjat luostariin. Sen lisäksi sai luostari\nkaikki sakot rikoksista, jotka oli tehty sen asukkaita taikka\nalustalaisia vastaan. Mutta kaikkein suurin tulo oli anieitten\nmyömisestä. Papisto, näet, oli sille uskottua virkaa, katuville julistaa\nsyntein anteeksi antamusta, ruvennut sillä tavoin väärinkäyttämään, että\nalkoi rahasta jaella anteeksianto- eli aniekirjeitä, joissa muka oli\nsuotu niin ja niin monen päivän, kuukauden tai vuoden synnit anteeksi,\naina sitä myöten kuin pahantekijä tahtoi maksaa. Eikä siinä kyllä, että\njo tehdyistä synneistä anteeksiantamusta kaupittiin, saipas sitä myös\nostaa edeltäkäsin vasta aiotuista, tehtävistä pahanteoistaan. Tämmöinen\nhelppo päästökeino synneistä tietysti kovin viehätti sen ajan raakaa,\noppimatointa kansaa, ja äärettömät summat virtasivat sillä tavoin\nmunkkien arkkuihin.\n\nLuostariin usein lahjoitettiin kokonaiset talotkin, ja toisia se yhä\nosteli lisäksi omilla rahoillansa. Näin oli sille aikain kuluessa\nkarttunut hyvin suuri joukko maatiloja, varsinkin Turkua läheisissä\npitäjissä: Nummella, Rantamäellä, Raisiossa, Ruskossa, Maskussa,\nLiedossa, Piikkiössä, Paimiossa, Paraisissa. Lemussa, Rymättylässä,\nTaivassalossa, Sauvossa. Halikossa, Uskelassa, Mynämäellä, Wehmaalla,\nLaitilassa, ja Perniössä; vaan oli niitä kaukaisemmissakin Suomen\nmaakunnissa: Saloisten ja Mustasaaren pitäjissä Pohjanmaalla; Ulvilan,\nEurajoen, Huittisten, Pirkkalan ja Hämeenkyrön pitäjissä Satakuntaa,\nJanakkalassa Hämeenmaalla, Pohjan, Karjan, ja Porvoon pitäjissä\nUudellamaalla ynnä Wiipurin tienoilla Karjalassa. Olipa niitä myös\nmuutamia Ruotsinmaallakin. -- Itse luostarissa oli runsaasti\nkaikellaisia, kullasta kuvattuja ja hopeasta huoliteltuja ristejä ja\nkalkkeja, pyhäin kuvia ja muita kalliita kaluja ynnä myöskin rahoja.\nNäin rikkaana oli aikanansa Naantalin luostari!\n\nLuostarin rakennuksista ei nyt seiso pystyssä muuta kuin kirkko ja\nvähäinen palanen munkkihuoneen seinää; mutta ruhkaläjistä on kuitenkin\nvielä onnistunut saada jokseenkin selvä käsitys, kuinka avara ja\nminkämuotoinen luostari ennen muinoin on ollut. Se seisoi Naantalin\nkaupungin vieressä, korkealla Nunnanniemellä, josta näkö on hyvin ihana.\nKaupungista päin tulija astui ensin ulkoportin kautta ulkopihaan\neteläpuolella kirkosta, jonka muurissa oli asuntoja ulkonaisille eli\nmaallikkoveljille ja sisarille ynnä vieraille. Keskellä pihaa taisi\nseisoa aurinkokello ja vaivais-tukki. Kirkon lounaisen kolkan sivuitse\ntultiin portin kautta munkkien pihaan, jonka vasempaa kylkeä ympäröivät\nmunkkien asuntohuoneet, kirjastot y.m. Siitä vei taas aina lukossa\npidetty portti sisimpään eli nunnain pihaan, pohjais-puolella kirkkoa.\nSen ympärillä asuivat nunnat kaksinkertaisessa huoneessa: munkkien\nasunto oli vaan yhdellä kerroksella. Nunnain pihaan ei ollut kenenkään\nmiespuolen lupa päästä paitsi piispan, kuin kävi luostaria\nperäänkatsomassa, ja häntäkin sisään päästäessä oli pitkät mutkat ja\ntemput tehtävät. Munkkienkaan pihaan ei päästetty ketä hyvänsä, sillä\nluostarin asukasten piti niin paljon kuin mahdollista olla erillään\nulkomaailmasta. Kirkko, joka vielä seisoo, vaikka sen entiset\nkoristukset ovat aikaa ryöstetyt, on komea rakennus paksuilla muureilla\nsisältään kahdella patsasrivillä jaettu kolmeen eri osaan. Sen\nläntisessä päässä oli korkea kuori (nyt kellotornin jalkana), missä\nnunnat pitivät jumalanpalvelustaan juhlallisissa tiloissa; munkeilla oli\nalttarinsa itäpäässä, jossa nytkin on tallella senaikuinen alttarikaappi\npuuhun veistettyine kuvineen. Tavallista jumalanpalvelusta pitäessään\nistuivat munkit alhaalla kirkossa, ja nunnat lehterillä eli parvessa\nkirkon pohjois-puolella, johon ovi vei suoraan nunnain asunnon\nylikerrasta; munkkein ja nunnain piti nim. kirkossa olla erillään.\n\nNäiden muurein sisässä kului munkkein ja nunnain elämä\njumalanpalveluksessa ja laupeudentöissä. Nunnaksi pyrkijän oli ensin\nmuutamat vuodet koitteeksi asuminen luostarin yhteydessä; jos hän\nmääräajan kuluttua päätöksessään pysyi, niin häneltä hiukset leikattiin,\nhän puettiin sisarten pukuun ja juhlallisesti vihittiin; sen tehtyä hän\nei enää saanut luostarista erota. Brigitan sääntöin mukaan ei saanut\nkoeteltava olla 18 vuotta nuorempi, ja varsinaiseksi nunnaksi ei voinut\npäästä ennenkuin 25 vuoden ijässä.\n\nNunnia piti Brigitanluostareissa sääntöin mukaan olla 60 ynnä sen\nlisäksi 13 pappismunkkia, 4 diakonia ja 8 palvelijamunkkia (tämä luku\nvastaava Kristuksen 13 apostolia ja 72 oppilasta). Harvoin lienee\nkuitenkin Naantalissa ollut koko tämä määrätty luku täydelleen; mutta\nett'ei luostarimme kuitenkaan kovin köyhä asukkaista ollut, näkyy siitä,\nkuin kerran rutto tappoi siitä 35 henkeä, eikä sittenkään mainita sen\nolleen autiona. Koko luostarin päänä oli _abbedissa_ niminen; munkeilla\noli sen lisäksi eri päällikkönsä, jota sanottiin _yliripittäjäksi_\n(confessor generalis). Nunnain pukuna oli sarkainen paita, päällyshame\nmyöskin harmaasta sarasta, samaten tröijykin, jonka hihat olivat niin\npitkät, että sormien hyppysetkin peittivät. Sen yli oli lupa pitää\npäällysvaatetta, joka talvella oli vuorattu lampaannahkalla; se pantiin\nrinnan päällä puikolla kiinni. Otsa ja suurin osa päätä oli peitetty\nmyssyllä, joka takana niskassa neulalla kiinnitettiin. Sen päällä oli\nhuntu mustasta palttinasta, kiinnitetty yhdellä neulalla otsassa, ja\nyhdellä kummankin korvan kohdalla; huntuun vielä pistettiin valkea\nliinarätti neulalla kiinni. -- Pappismunkeilla oli tunnusmerkkinä\nkaapuun rinnan vasemmalle puolelle ommeltu punainen risti ja sen sisässä\npieni valkoinen risti: diakoneilla pieni valkea ympyrä ja sen sisässä\nneljä leimunnäköistä punaista tilkkua; palvelijamunkeilla valkea risti.\n\nBrigitan luostareissa vallitsivat ankarat säännöt. Nunnaksi rupeaja\npyhällä valalla vannoi elää naimatoinna sekä olla nöyränä ja köyhänä. Ei\nkelläkään luostarin jäsenellä saanut olla puolen äyrin vertaa yksityistä\nomaisuutta, eikä hän sormin koskeakaan saanut kultaan ja hopeaan muuten\nkuin jumalanpalveluksessa ja tikkaellessa. Aamusella noustua piti\nnunnain olla aivan ääneti siksikuin suuri messu oli pidetty, ja\nillallinen syötiin myöskin suurimmassa hiljaisuudessa. Paasto oli kova:\nyksi paasto kesti Adventista Jouluun asti, toinen alkoi Perjantaina\nennen ensimäistä sunnuntaita paastossa ja päättyi Pääsiäisenä; sitten\ntaas Pyhänristin päivästä Mikkeliin ja Pyhäinmiesten päivästä\nAdventtiin. Päivänä ennen Maarian päiviä, apostolein päiviä ja muutamia\nmuita juhlia paastottiin vedellä ja leivällä. Paastottomina aikoina\nsyötiin Sunnuntaina, Maanantaina, Tiistaina ja Tuorstaina lihaa\npäivällisellä, vaan silloinkin ei illalliseksi annettu muuta kuin maitoa\nja kalaa. -- Rukouksia pidettiin ja virsiä veisattiin koko päivä vähä\nväliä Neitsyt Maarian kunniaksi. -- Siksi että nunnilla yhä olisi\nkuolemansa mielessä, oli kirkkotarhassa aina valmiiksi kaivettu hauta,\njonka partaalla abbedissa sisarten kanssa joka aamu kello 9 kävi hiekkaa\nheittämässä, virttä veisaamassa ja rukoelemassa. Kirkon ovella seisoivat\nruumispaarit, multaa päällä, joiden sivuitse kulkiessa oli itsekseen\nlukeminen: \"mullasta olet tullut ja mullaksi sinun jälleen pitää\ntulemaan\". -- Nunnilla oli kullakin pienoinen kammionsa, jossa hän\nmakasi olkivuoteella, ilman hurstitta, villavaipan alla. Muiden sisarten\nyhteydessä ei hän ollut muuten kuin pöydässä, jumalanpalveluksessa tahi\ntyössä. Jumalanpalveluksen loma-aikoina sisarekset ompelivat, neuloivat\nsukkia, tikkaelivat kirkonkoristuksia, hoitelivat sairaita (eräs\nNaantalissa käytetty lääkärikirja on vielä tallella) ja viljelivät\npuutarhoja. Munkeillakin oli eri puutarhansa, ja paitsi sen viljelystä\nynnä sairasten hoitoa he myöskin harjoittelivat oppia. Mainioin\nNaantalin oppineista munkeista oli loppupuolella 15:ttä vuosisataa elävä\n_Johannes Budde l. Reck_, joka käänsi useampia kappaleita Raamatusta\nruotsiksi ja kirjoitti useampain Ruotsin pyhäin vaimoin elämäkerrat y.m.\nLuostareissa, ja niin epäilemättä Naantalissakin, aina oli koulut,\njoissa ympäristön lapsia opetettiin. Rauman luostarikoulu oli juuri\nMaunu piispan aikoina niin suuressa kuulussa, että sinne Ruotsistakin\nvirtaeli oppilaita.\n\n                                                      _Krohn_.\n\n\n\n\n27. Rahoista.\n\n\nVanhimpina aikoina, ennenkuin metallia opittiin rahoiksi mynttäämään,\ntehtiin kaikki kaupat vaihtamalla. Ne kalut, jotka pidettiin\nyhdenvertaisina, vaihdettiin suuta-suuksin; toisten väli suoritettiin\npienemmillä kaluilla. Senkaltaiset tavarat, joita pystyi vähempiin osiin\njakaella, ja jotka aina pysyivät kohtuarvossansa, olivat soveljaimmat\ntoisten hintamääräksi ja väliksi; sentähden ruvettiin niitä ensin rahan\nasemessa pitämään. Yhdellä kansalla oli yksi lai tavarata rahan\nsijaisena, toisella toinen. Jolla karjankorjuu oli paraana\nelatuskeinona, se määräsi kauppakaluin hinnat raavasluvulla; niin että\nesimerkiksi leiviskä rautaa sanottiin maksavan puolen raavasta, tynnyri\nsuoloja kaksi raavasta, ja niin edespäin. Toinen, kalansaaliilla elävä\nkansa, piti kaloja rahan asemessa; kolmannella, joka viljeli maata, oli\njyvät rahana. Vielä nytkin löytyy Aasiassa, Afrikassa ja Amerikassa\nkansoja, joilla tupakat, suolat, pienet näkinkengät eli karinkaukalot ja\nmuut semmoiset kalut pidetään rahan sijassa. Muutamilla Pohjan puolessa\nasuvilla kansakunnilla, jotka saivat vahvasti metsänviljaa, olivat ennen\nnahat toisten tavarain yhteisenä hintamääränä. Tämä oli vanhimpain\nSuomalaistenkin laita, joiden kielessä _raha_ on vanhimpina aikoina\nmahtanut merkitä yhtä kuin nahka nykyisessä kielessämme; sillä\nLappalaiset kutsuvat nytkin nahkoja rahoiksi. Oravan nahoilla\nsuoritettiin myös ulosteot ensimäisinä Ruotsin vallan aikoina niissä\nSuomen maakunnissa, joissa tilojen suuruus oravan jälkeen vielä luetaan.\n\nSitten, kuin metallit tulivat tutummiksi, otettiin muutamat niistä aikaa\nmyöten toisten tavarain hintamääräksi, joksi ne myös olivat sangen\nsoveljaat, osittain sen suhteen, että ne aina pysyivät melkein samassa\narvossansa, osittain sillä, että niitä taittiin särjettää pieniin osiin,\nsitä myöten kuin piti maksettaman, ja osittain senkin vuoksi, ett'eivät\nniin väleen kuluneet kuin moni muu rahan asemesta kädestä käteen kulkeva\nkalu. Vanhan Testamentin kirjat ja muut vanhat historiat näyttävät, että\nkuin kultaa, hopeata ja vaskea ruvettiin toisten tavarain hintamääränä\npitämään, tapahtui kauppa ensin sillä tavalla, että ostaja punnitsi\nmyöjälle niin monta naulaa ja leiviskää jota-kuta metallia, kuin hän oli\nostettavasta luvannut. Mutta sen suhteen, että kauppiaat eivät aina\njoutaneet särkemään metallia sellaisiin kappaleisiin, kuin kaupan\nteoissa tarvittiin, hakkauttivat muutamat heistä metallinsa jo\nedeltäkäsin vissin mitan painaviin murikoihin, ja piirsivät niihin\nmerkin eli numeron, josta nähtiin, paljonko kukin kappale painoi. Ilman\nsitä panivat he myös nimensä, puumerkkinsä tahi jonkun muun merkin\nnäille metallikappaleille. Muutamilla oli myöskin sellainen vormurauta,\njolla tällaiset merkit yhdellä kertaa niihin lyötiin. Senkaltaisia\nvormurautoja ja niillä tehtyjä merkkiä sanottiin _preiliksi_, ja niillä\nlyötyjä rahoja _myntiksi_. Ensimäiset myntit eli preilatut rahat olivat\nvälistä neliskulmaiset, välistä soikeat, välistä pyöreät. Jos kalun\nmyöjä tahtoi, punnittiin ne, ennenkuin vastaan otettiin; mutta sillä\nettä rahat niinä rehellisyyden aikoina aina löyttiin täysipainoisiksi,\nruvettiin niitä ilman punnitsematta vastaanottamaan siitä painosta, joka\nniissä merkin eli preilin jälkeen piti oleman. Vaan aikaa myöten\nalkoivat kavalat ihmiset tehdä niillä kaikellaista petosta. Muutamat\npanivat rahoihinsa vähemmän metallia, kuin niissä preilin jälkeen piti\noleman. Toiset sekoittivat kulta- ja hopearahoihinsa halvempaa metallia,\nja muutamat vuolivat toisten tekemiä rahoja pienemmiksi. Näiden ja\nmuiden petosten suhteen päätettiin, että kaikki maakunnan rahat piti\nvannotetuilta virkamiehiltä myntättämän ja senkaltaisella preilillä\ntehtämän, että jokainen siitä tunsi ne kelvollisiksi. Ett'ei kenenkään\npitänyt taitaman vuolla rahain ympärystä ja sillä tavalla vähentää\nniiden painoa, merkittiin rahan ulkosyrjä kirjoituksella tahi muilla\nmerkeillä, jotka myntätyissä rahoissa nytkin enimmiten nähdään olevan.\nOikein puhtaasta kullasta ja hopeasta myntätyt rahat havaittiin olevan\npehmeämmät ja kuluvan pikemmin kuin ne, joihin vähä muuta metallia oli\npantu. Sen tähden päätettiin, että määrätty vähäinen osa vaskea piti\nkulta- ja hopearahoihin saataman pantaa, ja sillä että pienemmät\nhopearahat, joita useimmin pideltiin, tulivat kulumaan enemmän, pantiin\nniihin runsaammin vaskea kuin isompiin. Tästä syystä on esimerkiksi\nRuotsin pienissä rahoissa hopea kovempaa ja halvempaa kuin isommissa.\nMuutamassa hallituskunnassa Kreikan maalla tehtiin ennen vanhaan\nrahoja raudasta, jotka olivat niin raskaita ja vaikeita liikutella,\nett'ei kenenkään tehnyt mieli niitä paljon itsellensä koota, ja että\nvarkaatkin harvoin viitsivät niihin koskea. Liian raskasta on vaskikin\nmuiksi kuin pieniksi rahoiksi. Yhtähyvin tehtiin ennen Ruotsissa\nsuurempiakin rahoja vaskesta, joita, niinkuin jokainen tietää,\n_louduiksi_ kutsuttiin.\n\nKaikkein valtakuntain paraat ja suurimmat rahat ovat olleet kullasta ja\nhopeasta. Ne maat, joilla ei näitä kalliimpia metallia ole tarpeeksi\nasti löytynyt, ovat hankkineet niitä muualta. Kulta on 15 kertaa\nkalliimpaa kuin hopea, niin että esimerkiksi luodin painava kultaraha on\nyhtä kallis kuin 15 luotia painava hopearaha. Vaan vasken hinta on aivan\nmuutteenalainen ja erinäinen erinäisissä maissa. Vuonna 1803 maksoi\nesimerkiksi luoti hopeata 50 luotia vaskea Pietarpurissa, mutta 100\nluotia vaskea Pariisissa. Paljon tulee myös vasken hyvyyden päälle.\n\nEnsimäiset metallirahat nimitettiin useimmiten painonsa jälkeen, ja\nniihin oli preili lyöty ainoastansa metallin hyvyyden ja täyden painon\ntodistukseksi. Vanhimmat _markan kappaleet_ esimerkiksi painoivat\n_naulan_, ja olivat siitä nimensä saaneet, että _markka_ (eli _mark_)\nRuotsin kielessä merkitsee _naulan_. Kuudessa markassa vaskirahaa oli\nsiis kuusi naulaa vaskea, kolmessa hopeamarkassa kolme naulaa hopeata,\nja niin edespäin. Vielä drotninki Kirstin aikaiset vaskiäyrit olivat\nhopeariksin kokoiset. Vanhoista kirjoista nähdään, että Ranskanmaan ja\nEnglannin entiset hopearahat myöskin olivat naulan painavat. Myntättävän\nmetallin puutteessa ovat valtakuntain täysipainoiset rahat aikaa myöten\npienennetyt, ja keveämpi eli kehnompi myntti pantu käymään samasta kuin\nvanhat painavammat ja paremmat rahat. Ne valtamiehet, jotka sota-aikoina\nrahain pienentämisellä kokivat auttaa valtakuntaa ja esivaltaa rahan\npuutoksesta, pettivät sen kautta yhtähyvin sekä itsensä että yhteisen\nkansan. Sillä jonka kehnommaksi raha tehtiin, sen enemmän sitä\ntarvittiin. Jos esivalta olisi sata kertaa kuuluttanut, että uuden\nkeveämmän myntin piti käymän samasta kuin vanhan painavamman rahan, ei\nkukaan kuitenkaan ollut niin tuhma, ett'ei hän raskaampaa rahaa\nparemmaksi ymmärtänyt ja isommassa arvossa pitänyt. Ulkomaalla sai\nkauppias vähemmän tavaroita uudella kuin vanhalla rahalla. Sentähden\notti hän myös kotimaassa enemmän uutta kuin vanhaa rahaa tavaroistansa,\nja samaten alkoivat myös kaikki muut tehdä. Näin tyyristyivät kaikki\nhinnat, rahan kehnotessa. Virkamiehet, jotka saivat kruunulta\npalkaksensa yhtä suuren summan uutta kuin vanhaa rahaa, alkoivat\nvalittaa, ett'eivät tulleet aikaan, jos ei heidän palkkojansa yhtä paljon\nlisätty, kuin raha oli halvennut. Ja heillä olikin täysi syy valittaa,\njonka tähden esivallan piti ajoittain lisäilemän heille enämmän palkkaa:\nmutta sitä myöten kuin palkat lisättiin, tarvitsi taas kruunu\nenämmän rahaa. Esivallan anoessa otti siis kansa maksaaksensa verot\nkorotuksella uudessa rahassa. Joka oli lainannut toiselle vanhaa\nmynttiä, tahtoi maksoansa samassa rahassa, taikka uutta halvempaa rahaa\nkurssin jälkeen. Tällaisista asioista tuli monta riitaa, ja esivallankin\ntäytyi tunnustaa, että uusi raha oli halvempana pidettävä ja että\nvanhasta piti väliä maksettaman. Muutama valtakunta ja valtias kehnonsi\nvielä senkin kautta mynttinsä, että panetti liiaksi halpaa metallia\nrahoihinsa. Pian tuli yhtähyvin tämä petos havaituksi ja kaikkien\naikojen historia on kyllin näyttänyt, että tällaiset rahan halventamiset\neivät ole olleet muuta kuin petosjuonia, joista aina on ollut paljo\nvahinkoa kaikille valtakunnan säädyille, ja voittoa ainoastaan\nmuutamille pettäjöille. Koska Kaarle 12 aikaan Ruotsin valtakunta joutui\naivan suureen rahanpuutokseen, myntättiin 37 miljoonaa pieniä\nvaskipolettia, jotka pantiin käymään hopeatalarin arvosta, ja kruunu\nlupasi ne oikeilla hopearahoilla takaisin lunastaa. Vaan kuin ulkomaan\nkelmit tekivät ison joukon samankaltaisia polettia ja kovin velkaantunut\nvaltakunta ei voinut lunastaa enemmän kuin osan näistä polettirahoista,\nteki kruunu pankrutin ja jätti suuren osan niistä lunastamatta, heidän\nvahingoksensa, joiden käteen olivat joutuneet. Samat vaskiset\nhopeatalarit, joita muutamia vieläkin maassamme löytyy, kävivät sitten\näyrin eli tengan arvosta. Monta muuta mulkkausta on metallirahoilla\naikojen kuluessa tehty. Muilla kuin esivallalla ei ole oikeutta rahaa\nmyntätä, mutta joka tahtoo, saapi mynttihuoneessa metallinsa myntätyksi\nvähäistä maksoa vastaan.\n\n                     _v. Becker_ (Turun Wiikko-Sanomissa v. 1822).\n\n\n\n\n28. Eräästä muistopuheesta.\n\n\nMeidän Herrassa nukkunut provasti-vainajamme Gustav Avellan oli syntynyt\nmaalliseen elämään Nummen pitäjässä vuonna 1742, Lokakuun 28 päivänä.\nIsänsä vähän palkan ja siitä tulevan köyhyyden tähden täytyi tämän\npoikasen, monen vaivalloisuuden ja puutteen alla, Turun koulun ja\nakatemian harjoitukset läpitse käydä, ja lasten opettamisella hänensä\nelättää. Jo aikaisin oli hänen mielensä teeskellyt papin virkaan,\njonkatähden hän myös, hyvän valmistuksen jälkeen, v. 1764 vihittiin\npapiksi, vanhan isänsä apulaiseksi. Kaksi vuotta siitä (v. 1766)\nseppelöitiin hän maisteriksi, kävi kirkkoherran-tutkinnon ja muutettiin\nlääninprovastin apulaiseksi Öölannin saarimaihin. Neljän vuoden perästä\n(v. 1770) pääsi hän Uudenmaan sotapapiksi ja muutti saarnaamaan\nJakkarbyn kartanoon läsnä Porvoon kaupunkia. Vaan ei hän sielläkään\nkauan viipynyt, sillä kahden vuoden takaa (v. 1772) valitsivat Öölannin\nHammarlannin miehet hänen kappalaiseksensa, jossa pitäjässä hän ennen\noli provastin apulaisena ollut; ja taas kaksi vuotta siitä (v. 1774)\nkutsuivat Stockholmin suomalaisen seurakunnan kirkkoraati ja jäsenet\nhänen kappalaiseksensa. Tässä virassa viipyi hän neljä vuotta, raskaan\ntyön ja moninaisten toimitusten alla, jotka hän teki sillä ahkeruudella\nja taidolla, että silloin hallitseva Ruotsin kuningas Gustav kolmas\nymmärsi hänen, sekä hyvän taitonsa ja puhtaan elämänsä että väsymättömän\nvireytensä ja toimellisuutensa puolesta, ansainneen paremman viran, ja\nsentähden v. 1778, ilman vaalitta, määräsi hänen tämän Kokemäen pitäjän\nkirkkoherraksi. Näin esivalta tämän hyvän palvelijan palkitsi ja\nsanankuulijat häntä rakastivat, että hänen täytyi niin usein paikasta\npaikkaan muutella, evankeliumin sanaa siellä ja täällä julistamaan.\n\nNäiden nuoruudenijän monien muutosten jälkeen, 36 vuoden vanhana, tuli\nsiis provasti-vainaja tämän Herran seurakunnan kirkkoherraksi, ja sai\ntäällä pysyväisen kotopaikan, josta ei hän koskaan pyytänytkään lähteä.\nHänen vahva aikomisensa oli, täällä rauhassa kuluttaa ne loput\nvuosikaudet, jotka elämän ja kuoleman Herra armosta oli hänelle suopa.\nTämän hänelle rakkaan lauman keskellä ovat siis kuluneet hänen\nmiehuutensa toimelliset ja vanhuutensa väsyneet vuodet. Kaikkivaltiaan\nviisaan ja hyvän neuvon jälkeen suotiin hänelle se onni, jota moni\ntoivoo, vaan harvalle annetaan, saada enämmän kuin puoli sataa\najastaikaa olla paikallansa yhden lauman paimenna.\n\nMutta jos teidän sielunpaimenenne monet vuodet ovat kuluneet ilman\nmuutoksetta, niin on teidän seassanne, kunnioitettavat Kokemäen miehet,\nsinä aikana monet muutokset tapahtuneet. Harvat teistä muistavat tämän\nkirkkoherran tänne tuloa ja hänen ensimmäisiä toimituksiansa. Se\nHerralle pyhitetty huone, jossa hän täällä ensin julisti Jesuksen\nevankeliumia, on nyt vanhentunut ja raukeamallansa: toinen, kauniimpi\npyhyyden maja on hänen toimestansa teille valmistettu, jossa me nyt\nolemme koossa Herran kasvoin edessä; ja tämäkään ei ole enää uusi. Niin\novat myös teidän isänne ja äitinne, jotka kuulivat tämän opettajan\nensimmäiset saarnansanat, jo menneet tuonen matkoille, tahi ovat\nkumminkin menemällänsä. Uusi suku on kasvanut heidän sijallensa, ja\ntämäkin jo taas valmistelee itseänsä hautansa lepokammioon. Monet\nlapsukaiset, jotka tämä vainaja oli Jesukselle ristinyt, ovat jo maan\npovessa: monet nuorukaiset, häneltä ensi kerran Jesuksen altarin\narmolahjoilla ravitut, ovat tuonelan majoissa: monet häneltä yhteen\nsiunatut parikunnat ovat päättäneet päivänsä. Vihdoin läksi myös hän\nitse tuonen tietä kulkemaan, huoaten: Herra Jesus, ota minunkin henkeni!\nAutuaat ovat ne, jotka ovat monta Jumalan valtakuntaan neuvoneet! --\nNäin vanhat vähittäin katoovat ja kaikki uudistuvat. Eipä ole olevata,\npysyvätä tämän maailman menoissa: kaikki kaatuu, kaikki muuttuu, kaikki\npuuttuu, Luojan luotujen seassa. Mutta kiitos Jumalan! Yksi on meillä\npysynyt ja pysyvä, Jesus ja hänen ansionsa autuus, hänen sanansa\nsuloisuus. Saarnaajat muuttuvat, temppelit raukeavat, sukukunnat\npuuttuvat, vaan evankeliumin saarna on muuttumatoin. Taivas ja maa on\nhukkuva, mutta Herran sanasta ei pidä piirtoakaan hukkaantuman.\n\nTämän, nyt Herransa ijäiseen rauhaan menneen palvelijan virantoimitus\nnäiden hänelle uskottuin seurakuntain keskellä on paremmin tuttu teille,\ntäällä kasvaneille, kuin meille, kaukaisille. Tultuansa tervehti hän\nteitä: minä olen outo ja muukalainen teidän seassanne. Vaan ei hän kauan\nvieraana pysynyt; pian tuli hän teidän parhaaksi ystäväksenne. Pian\nsaitte havaita saaneenne kirkkoherran, Jumalalle ja ihmisille otollisen.\nIjällisemmät teistä kyllä muistatte, ilolla ja kiitoksella muistatte,\nhänen, miehuutensa voimain ja ruumiinsa terveyden aikoina, olleen\nahkeran ja väsymättömän, vakaan ja valppaan virkansa töissä. Te\nmuistatte hänen hyvänä paimenena kainneen laumaansa, palavasta sydämestä\njulistaneen teille kaikki taivaan neuvot, kaikki sovinnon sanat sieluin\npelastukseksi. Te muistatte, kuinka milloin lain kovat käskyt, milloin\nevankeliumin suloiset sanomat hartaasti vuosivat hänen huuliltansa,\nkuinka hän vireästi pyysi seurakunnissansa kartuttaa sekä sisällisen,\nelävän uskon voimaa että myös sen hyviä hedelmiä sydämessä ja elämässä:\nkuinka hän ahkeroitsi kasvattaa kaunista, raitista, siveää ja jumalista\nmenoa ja järjestystä kristikunnassa: kuinka lasten ja nuorukaisten\naikainen, hyvä harjoitus Jumalan sanassa ja autuudenopin puhdas\ntunteminen oli hänelle mieluinen. Ei hän jättänyt eksyväistä johtamatta,\nei synnin unessa makaavaista herättämättä, ei epäilevää neuvomatta, ei\nmurheesen vaipuneita lohduttamatta, ei sairaita virvoittamatta eikä\nkuolinvuoteella rohvaisematta. Hänen sanansa olivat saarnastuolissa\nsomaiset, rippikoulussa kauniit, lukusijoilla lujat, sen hengen ja\nvoiman jälkeen, jonka ylipaimen hänelle oli lahjoittanut. Autuas on se\npalvelija, jonka Herra tullessansa löytää näin tehneen!\n\nNämät hänen hartaat toimituksensa, hänen väsymättömyytensä virkatöissä\nja hyvä oppinsa kaikissa sielunpaimenelle tarpeellisissa asiossa olivat\naikanansa sekä esimiehille, että muille kaukaisillenkin, hyvin tutut ja\nhyväksi arvatut; joidenka palkaksi ja merkiksi myös pispa jo vuonna 1810\nantoi hänelle hyvin ansaitun provastin nimen ja kunnian. -- Mutta hän\nvanheni vuosi vuodelta, ja vanhuus voittaa sankaritkin. Jo nuorempanakin\noli hänen välittäin tauti temmannut virantöistä majansa yksinäisyyteen\nsynkeitä hetkiä viettämään. Vaan vanhuus kovensi kivulloisuuden ja\nlisäsi väsymyksen ruumiin ja sielun vaivalloisuuksiin. Näiden kuormalta\nrasitettuna ja vähittäin vaipuvana, täytyi tämän vainajan vihdoin\nvaiketa, ja uskoa virkansa ennen iloiset toimitukset nuorempain\nopettajain haltuun. Jo seitsemän toista kymmentä vuotta sanotaan\nkuluneen siitä, kuin hän viimeisen erän tässä pyhässä sijassa\nevankeliumin saarnaajan virkaa toimitti. Siitä ruveten on hänen täytynyt\nolla vieroitettuna virkatoimituksista, eroitettuna maailmasta, ja\nvoimatoinna kuluttaa vanhuutensa monet vuosikaudet kammiossansa,\nodottaen ehtoon hetkeä, jona hän saisi ilolla sanoa: \"Nyt sinä, Herra,\nlasket palvelijas rauhaan menemään sanas jälkeen, sillä minun silmäni\novat nähneet sinun autuutesi.\"\n\nMitä tulee provasti-vainajan yhteiseen elämään, niin todistetaan joka\ntaholta, hänen olleen puhtaan, raittiin, rehellisen ja toimellisen\nkaikissa menoissansa ja kansaelossansa. Joskus hän kukaties näkyi\näkkiseksi, kiivaaksi ja tylyksi; usein kukaties hänen sanansakin\nkuuluivat kovalta: mutta sydämensä oli aina ystävällinen, hyvänsuopuinen\nja rauhaa rakastava. Ei hän köyhiä ryöstöllä rasittanut, eikä lesken\nviimeistä ropoa rapannut. Ei tyhmät ilot, eikä turhat leikit vietelleet\nja viivytelleet häntä aikaisin virkansa töitä valvomasta. Vakaalla\njumalisuudella ja vahvalla turvalla uskoi hän elämänsä menot ja\nmuutokset taivaallisen isänsä haltuun, ja käytti aikansa päivät\nJumalalle kunniaksi, kristillisyyden menestykseksi ja lähimmäistensä\nhyödyksi, niin myös omaisten onneksi ja lastensa kristilliseksi\nkasvattamiseksi; ehkä hänessä, niinkuin muissakin vaimosta syntyneissä,\nolivat virheensä, sillä virhe tulee viisaallenkin, ja erhetykset kuka\nymmärtää?\n\nKohta tultuansa Kokemäen kirkkoherraksi antoi provasti-vainaja itsensä\naviosäätyyn silloin olevan Porin koulurehtorin, sitten Wehmaan\nprovastin ja kirkkoherran tyttären kanssa, nuoren neitsyen Lovisa\nBrander, jonka rakkaan puolisonsa kanssa hänen suotiin suloista avioeloa\npitää aina elämänsä loppuun asti. Tämä rakas puoliso, nyt surevaksi\nleskeksi jäänyt rouva, huojensi hänelle huolenkin hetket, toimitti\ntaitavasti askareensa, ja oli kaiketi miehellensä mieluinen. Heidän\navioliittonsa siunasi Herra kuudella perillisellä, kahdella pojalla ja\nneljällä tyttärellä, jotka kaikki rakastettuin vanhempainsa huoneessa\nlapsena kasvoivat kuin kedon kukkaiset, menestyivät viisaudessa ja\narmossa Jumalan ja ihmisten edessä, ja kaikki täyteen ikään asti\nilahuttivat isänsä ja äitinsä päiviä. Kutka nämät perilliset ovat, ja\nkuhunka ne jo nyt ovat hajaantuneet, on teille, tämän pitäjän miehille,\ntuttu, niinkuin myös että he vielä tänäpänä surulla kaipaavat hautaan\nkätkettyä isäänsä, paitsi yhtä tytärtä, joka kuusi vuotta sitten on\nmaan poveen tallelle pantu. Tämän provasti-vainajan lasten lapset ovat\nnyt luvulta yksi kolmatta. Ja on merkittävä erinomainen Herran neuvo,\nettä provasti-vainajan koko aikana Kokemäen pappilassa ei ollut yhtäkään\nkuoleman tapausta, ei palkoillistenkaan seassa.\n\nNäin oli provasti-vainajamme saanut menestyä ja tulla pitkäijälliseksi\nmaan päällä, niin että hän jo kymmenettä vuotta oli kaikkein vanhin koko\nTurun hiippakunnan papeista. Mutta \"ei päivä niin pitkä, ett'ei yö\nperässä: niin elämätä kuolema noutaa\". Vihdoin lähestyi myös tämänkin,\nkauan palvelleen ja vuotten painosta väsyneen uskollisen palvelijan\nlähdentöpäivä. Hän oli kauan ollut uskollinen vähän päällä; nyt ymmärsi\nkorkeuden Isä, hänen olevan valmistuneen ottamaan suurempia tavaroita\nvastaan. Katoavaisten sijaan tahtoi Herra nyt uskoa hänelle\nkatoamattomat, ijäiset osaksi. Hänen vuosilukunsa täytettiin, hänen\npäivänsä joutui ehtoolle. Monesti oli hän huoannut korkeuteen: \"Vartia,\nkuinka kuluu aika? Koska minun kelloni lyö?\" Nyt löi hänen kellonsa, ja\nhän nukkui.\n\nJo nuoruudesta ruveten oli provasti-vainajamme kivulloinen ja vilulle\narka, josta hänelle tuli monta surupäivää, jotka hänen monesti estivät\nelämän iloa maistamasta ja toisinansa virkansakin töitä mielensä jälkeen\ntoimittamasta. Tämä kivulloisuus lisääntyi vähittäin, ja otti vihdoin\nniin ylikäden, että hän harvoin sai terveyden suloista lahjaa nautita.\nJoskus suotiin hänelle muutamat terveemmät päivät, ja ne olivat\nriemupäivät ei ainoastansa hänelle ja hänen omaisillensa, vaan myös\nsanankuulijoille, jotka ikävöitsivät provastinsa parannusta, saadaksensa\nhänen taas nähdä Herran temppelissä virkatöissänsä. Mutta näitä\nilopäiviä ei annettu viimeiseltä usein. Vuosi vuodelta tuli kivulloisuus\nkatkerammaksi, ja vanhuuden väsyttäväiset vaivalloisuudet kuluttivat\nvähittäin niin hänen voimansa ja elämänsä langan, että hänen kynttilänsä\nvihdoin hiljaisuudessa sammuuntui, ja hän, elämästä kyllästyneenä,\nlunastustansa odottaen, sai lähteä katoavaisuuden majasta maanantaina\nviime Syyskuun 24:nä päivänä, 89 vuoden 10 kuukauden ja 26 päivän\nijällä, Kokemäen kirkkoherrana oltuansa yli 54 ajastajan.\n\nKaikkina hänen maallisen vaelluksensa päivinä ja kaikissa tiloissa oli\nKristus ollut hänen elämänsä, ja sentähden oli kuolema nyt hänellä\nvoittona. Nyt on hän hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksunsa\npäättänyt ja uskon pitänyt. Herra oli hänen pelastanut kaikesta pahasta\nteosta, ja auttanut taivaalliseen valtakuntaansa. Hänellä on jo\nvanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava ei\nainoastansa hänelle, vaan kaikille niille, jotka kärsiväisesti Herran\ntulemista odottavat, ja kuolemaan asti uskollisesti kilvoittelevat.\n\n                                                 _Renvall_.\n\n\n\n\n29. Sopuli.\n\n(_Lemnus norvegicus l. borealis_.)\n\n\nKuin muutamat ruotsalaiset ja suomalaiset sanomat ovat epäilleet tämän\nelävän suomalaisesta nimestä ja arvelleet merkittävän Sopulilla jotakin\nmuuta elävätä kuin sitä ruotsiksi kutsuttua _fjell-lemmel_, niin puhumme\ntässä nyt mitä tiedämme tästä _sopuliksi_ mainittavasta otuksesta.\nVissiin taisivatkin vanhat Suomalaiset ennen ollessaan pohjais-puolella\nWenäjän maalla kutsua muuta sopuliksi kuin tätä pientä nyt puhuttavaa;\nsillä tämän nahkalla ei tietääksemme liene käyty kauppaa. Eivätkö liene\nniitten vieläkin Siperian metsissä olevain _sobel_[2] nimisten eläinten\nnahkat olleet Suomalaisillakin kaupan kaluina. Niitten hinnan sanotaan\nvieläkin olevan 5 ja 30 hopearuplan välillä kappaleesta, joka on\npienempi näädän[3] nahkaa. Kuin näitä eläviä tietääksemme ei ole Suomen\npohjaisimmillakaan mailla, kutsutaan nyt siellä yleiseen sopuleiksi\nniitä pieniä ruskeankeltaisia mustankirjavia, vatsan alta valkeita\neläviä, jotka välistä lähtevät suurissa laumoissa kulkemaan\nasuntopaikoiltansa. Tämä sopuli on päästä hännän nenään noin korttelin\npituinen ja asuu Ruijan eli Norjan tuntureilla. Vaikka talvi on siellä\nkova, sikiävät he kuitenkin enemmin kuin mitkään muut imettävät elävät.\nTunturien lumiset rinnat ovat välistä aivan täynnä reikiä, joissa nämät\nasuvat. Sopulit syövät poron jäkälää, ruohoja, vaivais-koivun kukkia ja\nkasvuin juuria; mutta talveksi eivät he kokoa elatusta. Ne sikiöivät\nmonta kertaa kesässä ja emä synnyttää kerralla 5 ja 6 silmitöintä\npoikaa. Kuin niitä sikiää miljoonittain, niin alkaa ruoka tältä\npaljoudelta puuttua, joka mahtanee pakoittaa heitä kulkuun. Jos emme\nväärin muista, oli näitä eläviä tuntureilta mahdottomasti kulussa v.\n1840. Niitä ilmausi Rovaniemeen, Kuusamoon ja Pudasjärvelle.\nLuonnontutkijat ovat merkinneet näitten 2 ja 3 kertaa lähtevän kulkuun\n20 vuoden sisällä. Ne kulkevat suorissa ja leveissä riveissä, joitten\nväliä on noin 1 ja 2 kyynärätä. Päivät levähtävät he ja öillä\nmatkustavat, eivätkä niitä estä joet tahi järvet matkalla, vaan ne uivat\nniitten ylitse, kuin näitä tulee eteen; sillä kiertämään ne eivät\nollenkaan lähde. Tyvenellä pääsevät he kyllä uimalla vetten yli; mutta\nkuin vähänkään on aaltoa, hukkuu niitä tuhansittain veteen. Kaikki\nruohon ja muut kasvut, mitä vaan eteen sattuu, syövät nämät elävät;\nmutta eivät he hävitä ainoastaan mitä maan päällä kasvaa, he kaivavat\nreikiä maahan ja syövät kasvuin juuretkin. Niin ovat he tänäkin syksynä\n(v. 1853) hävittäneet pottu- ja naurismaita Lapin maalla. Mutta\nhuoneisiin eivät he toki koskaan tukkeu. Näitten kulku ei ole juuri\nterävätä, ja kuin ihminen sattuu tulemaan niitä vastaan, nousevat ne\nkahdelle jalalle ja sähisten ikäänkuin haukkua nauskuttavat, vieläpä\ntarttuvat kiinni jalkoihin, vaatteisiin ja käteenkin, kuin pääsevät,\neivätkä, niinkuin eivät muutkaan nävertäväiset elävät, voi ennen\nirtautua, ennen kuin hampaat yhteen vastaavat. Ne eivät pelkää kissoja\neikä koiria, vaan vastustavat ja tarttuvat puremaan, kuin vaan pääsevät.\nNäitten vihollisia ovat ketut, kokot, havukat, näädät, kärpät,[4]\nlumikot[5] ja porot, jotka niitä seuraavat matkalla ja syövät\nherkkunaan. Sentähden häviää niitä mahdottomasti, ett'ei niitä, kuin\nseuraavana kesänä palaavat entisille asuinpaikoilleen, enää ole paljo\njäljellä, jonka vuoksi niitten paluuta ei useinkaan havaita. Näillä\nsanotaan myös olevan joku aavistus kovista ja pahoista ilmoista,\njoittenka edellä ne lähtevät kulkuun; niin sanotaan näitten eläväin\nsyksyillä kovain pakkais-talvienkin edellä lähtevän kulkemaan. Emät\nkantavat matkalla poikiansa joko suussaan tahi seljässään. Ne, jotka\nmenevät länteen päin tuntureilta, tulevat Pohjanmereen, eikä pää kiellä\nlähtemästä sitä muka yli uimaan. Niin sattuu välistä näitä eläviä\ntulemaan kalamiesten veneisiin merestä niinkin paljo, että veneet ovat\nuppoamaisillaan. Merellä näkyy niitä tuhansittain hukkuneina, ja rannat\novat välistä täynnä sopulien raatoja.\n\n                                    (Oulun Wiikko-Sanomista v. 1854.)\n\n\n\n\n30. Suomalaisen kirjallisuuden alku.\n\n\nHiljaisen Martti Skyten pääasiallinen ansio uskonpuhdistuksen suhteen\noli se, että hän ei sitä estänyt. Yksi hänen tekonsa on kuitenkin vielä\nmainittava, jolla hän välillisesti antoi tälle toimelle sangen suuren\navun. Hän, näet, käytti yhden osan hänelle jätettyjä melkoisia\npiispantuloja kustantaakseen hyväavuisten nuorukaisten elatusta ulkomaan\nyliopistoissa. Kahdeksan tiedetään nuorukaista, jotka tällä lailla hänen\nkauttansa valmistettiin taitaviksi isänmaan palvelijoiksi. Heidän\njoukostaan ovat _Mikael Agricolan_ nimi ja työt yli muiden kuuluisat\nja siunatut.\n\nHän oli köyhän kalamiehen poika, syntynyt 1510 t. 1512 Särkilahden\nkartanon tiluksilla Pernoon pitäjässä Uudellamaalla. Ensimmäisen oppinsa\nsai hän Wiipurin koulussa, jonka oppinut rehtori, kuin samallaiseen\nvirkaan Turkuun muutti, taisi viedä tämän oppilaan kanssaan. Aikaiseen\nhuomasi piispa Skyttekin nuoren Agricolan avut ja otti hänet\nsihteerikseen, lähettipä hänet myöhemmin v. 1535 Wittenbergin mainioon\nyliopistoon. Neljän vuoden kuluttua palasi Agricola sieltä maisterina ja\nLutherin sekä Melanchtonin hyvillä todistuskirjeillä varustettuna. Kohta\npaikalla annettiin nyt hänelle rehtorin virka Turun koulussa, jota hän\ntaidollansa piti edelleen hyvässä kunnossa ja maineessa, tällä ajalla,\njolla kaikki muut Ruotsin valtakunnan koulut olivat aivan rappiolle\njoutuneet. Varsinaisten virantoimituksiensa ohessa hän myös autteli\nSkytteä piispankeräjäin pidossa, saarnaten ja selittäen uutta oppia\nkansalle näissä tilaisuuksissa. Skyten viimeisinä aikoina, vuodesta 1548\nalkaen, uskottiin piispanviran toimitus Agricolalle kokonaan; vieläpä\npiispan kuoltuakin sai hän jonkun aikaa pitkittää tätä työtä. Kustaa\nkuningas, näet, tässäkin tilaisuudessa taas katsoi viisaaksi, antaa\npiispan sijan olla muutamat vuodet tyhjänä, siksi että kansa tällä\ntavoin tottuisi pois piispoja välttämättömänä pitämästä. Vasta vuonna\n1554 lopetti kuningas jälleen kaitsijattoman loma-ajan Suomen kirkossa,\nsamassa jakaen maamme kahteen hiippakuntaan, myöskin piispanvallan\nvähennykseksi. Turun hiipan soi hän nyt Agricolalle; uudessa Wiipurin\nhiippakunnassa, joka sisälsi Karjalan, Savon, Uudenmaan itäpuolen ynnä\nHämeen pohjais-seudut, tuli _Paavali Juusten_, toinen Skyten kasvattia,\nensimmäiseksi piispaksi. Näitä molempia virkaan vihittäessä ei enää\nkäytetty katoolisia menoja; he ovat siis ensimmäiset evankeliset piispat\nmeidän maassa.\n\nKauan aikaa ennen oli jo Agricola nähnyt, että ainoa varma puhdistetun\nopin vahvistuskeino oli Jumalan sanan kääntäminen kansan kielelle.\nRaamatun suomennos oli sitä tarpeellisempi kuin kouluin jouduttua\nrappiolle suuri osa Suomen papistoakaan ei osannut lukea sitä\nalkukielellä, eikä myös käyttää aikaisemmin ilmi annettua ruotsalaista\nkäännöstä. Tähän tärkeään työhön oli Agricola jo Wittenbergissä\nryhtynyt, mutta se valmistui häneltä vasta v. 1543, eikä ilmaunut\npainettuna ennen kuin v. 1548. Sitä ennen oli kuitenkin Agricola jo\ntoimittanut painosta _Aapiskirjan, Katkismuksen_ sekä _Rukouskirjan_,\njoka viimeinmainittu paitsi itse rukouksia myös sisälsi koko joukon\nmuita aineita esim. almanakan, värsyjä, suomennettuja kappaleita\nraamatusta sekä kirkkoisäin teoksia y.m. Uuden Testamentin suomennoksen\nperästä Agricola vielä toimitti _Käsikirjan, Messukirjan, Davidin\npsaltarin_ ynnä valittuja kappaleita _Prophetoista_ suomeksi. Useimmat\nnäistä kirjoista, paitsi ehkä Uutta Testamenttia ja Psaltaria, kustansi\nAgricola omilla vähillä varoillaan.\n\nKuinka suuri vaiva hänellä mahtoi olla kirjallisista toimistaan, sitä on\nmeidän nykyisten Suomalaisten tuskin mahdollinen käsittääkään. Muistaa\npitää, näet, että Suomen kieltä ei ollut ennen ikinä vielä käytetty\nkirkoissa eikä kirjoituksissa. Eipä ollut myös kieltämme paljon yhtään\nsuullisestikaan viljelty uskonnollisissa aineissa, koska sekä\njumalanpalvelus että myös opetus kouluissa kävi kaikki latinan kielellä.\nEnsimmäisen yrittäjän piti siis sekä säätää Suomen kielelle\noikokirjoitus-säännöt että lisäksi keksiä joukoittain uusia sanoja.\nEdellisen suhteen täytyy meidän tunnustaa, että Agricolan kirjat\novat varsin vaillinaiset; oikokirjoitus niissä horjuu sinne tänne: samat\nsanat kirjoitetaan usein samalla sivulla kahdella, kolmella eri tavalla.\nMutta eipä ollut siihen aikaan ruotsin eikä saksankaan oikokirjoituksen\nlaita yhtään säännöllisempi. Mitä taas sanain keksimiseen ja ylimalkaan\nkääntämiseen tulee, niin ne ovat erinomaisella taidolla tehdyt.\nVerratkaamme Agricolan suomennokset ja sata vuotta myöhemmin ilmautunut\nkokoraamatun käännös, niin näemme, että muutokset eivät ole kovin\nsuuret.\n\nNykyisestä kirjakielestämme Agricolan kieli kuitenkin monin kohdin\neriää. Hän oli, näet, niinkuin itse sanoo, paraasta päästä käyttänyt\nWarsinais-Suomen murretta, joka on, ja silloin vielä enemmän oli, Wiron\nkielen kaltainen sekä sanoiltaan että lyhyiltä, katkastuilta\npäätteiltänsä. Syyksi siihen hän ilmoittaa sen, että koska \"Soomenmaa\"\nikäänkuin on koko Suomen emä, ollen suomalaisen kristityn seurakunnan\nensimmäisenä pesänä ja piispan istuimena, niin piti sen murteen myös\nkunniasija saada. Mutta muidenkin maakuntain murteista hän sanoo tarpeen\nmukaan ottaneensa puhenparsia ja sanoja. Todella on hänen suomennostensa\nkieli nähtävästi sekoitettu Turun ja Wiipurin murteesta.\n\nAgricolan jälkiä rupesivat pian useammat muutkin kirjoittajat astumaan.\nHänen virkaveljensä Juusten toimitti taas uuden katkismuksen ja\nmessukirjan. Paitsi sitä on hän latinan kielellä pannut kokoon sangen\ntärkeän teoksen, nimittäin ensimmäisen Suomenmaan historian.\nKirkkoveisuuta varten, joka Agricolan aikoina vielä oli pysynyt melkein\nkokonaan latinaisena, sepitti _Jaakko Suomalainen_ (Turun koulun\nrehtori, † 1588) ensimmäisen suomalaisen virsikirjan, jonka sitten\nMaskun kirkkoherra _Hemming_ († 1620) myöhemmin uusilla virsillä\nlisäsi. Enin osa vanhan virsikirjamme virsiä on heidän työtään, aivan\nmuuttumatoinna, niinkuin heidän käsistään läksi. Merkillistä on\nvarsinkin, että Hemming virsissään hyvin usein viljeli kansanrunoistamme\notettua alkusointua sekä kertoa koristuksena. Ulottuipa Agricolan\nalottama kirjallinen liike myös kauemmaksikin kirkollista alaa. Tästä\najasta alkain nähdään joskus, vaikka vielä hyvin harvoin, kuninkaallisia\nkirjeitä toimitettavan Suomen kielellä; aivan ensimmäinen oli kirjoitettu\nSavonlinnan läänin asukkaille v. 1555. Aikaisemmin jo, yksin ajoin kuin\nUuden Testamentin käännös ilmautui, oli Tukholman suomalaisen\nseurakunnan pappi, herra _Martti_, suomentanut koko Kristofer kuninkaan\nMaanlain. Uuden, paremman suomennoksen samasta laista toimitti seuraavan\nvuosisadan alussa _Ljungo Tuomaanpoika_, Kalajoen kirkkoherra. Edellinen\nei kuitenkaan tullut painoon, ja jälkimmäisestäkin painettiin vaan pari\narkkia. Valtiovarat kuluivat silloin alinomaisiin sotihin, ett'ei\nriittänyt tämmöisiin tarpeisiin.\n\nSamassa kuin Suomen kieli kirkossa pääsi valtaan, yritti se siis\nvirallisellakin alalla astumaan ruotsin sijan. Luultavaa on, että\ntämäkin muutos olisi saatu toimeen, jos vaan Suomen miehissä olisi ollut\nenemmän intoa. Mutta vanha tottumus ruotsin kielen valtaan näissä\nasioissa teki, ett'ei päästykään yrittämistä edemmäksi. Paremman\nvalppauden sitä vastaan osoittivat Suomalaiset, koska ruotsin kieli\nuhkasi kirkollisellenkin alalle tunkeutua. Agricolan jälkeen oli, näet,\nKustaa kuningas, joka viime aikoinaan katseli Suomalaisia epäluulolla,\nasettanut ruotsalaisen miehen, nimeltä _Pietari Folling_. Tällä, niin\nJuusten aikakirjassaan kertoo, oli aikomuksena jälleen hävittää\njumalanpalveluksesta Suomen kieli, jota ei hän osannut, ja panna oma\nkielensä sijaan. Mutta Suomen miehet tekivät hänelle lujan vastarinnan,\njopa onnistui heidän muutamien vuosien perästä saada tuo vihattu piispa\nvirasta luovutetuksi ja Juusten asetetuksi hänen sijaansa.\n\n                                                        _Krohn_.\n\n\n\n\n31. Sananlaskuja.\n\n\nEi sääsken ääni taivaasen kuulu.\n\nIsännän jalka pellon sonnittaa.\n\nKattila pataa soimaa, must' on kylki kummallakin.\n\nMies miestä vastaan, kaksi karhua vastaan.\n\nParempi pyy kädessä, kuin kaksi oksalla.\n\nRohkea rokan syöpi, kainu ei saa kaaliakaan.\n\nSanasta miestä, sarvesta härkää.\n\nViisi virkaa, kuusi nälkää.\n\nYksi synti varkahalla, yhdeksän luulijalla.\n\nÖillä päivät jatketahan, virsillä vähät oluet.\n\n\n\n\n32. Ijankaikkisnuden ihanasta päivästä ja tämän elämän kaameasta yöstä.\n\n(Tuomas Kempiläisen kirjasta _Kristuksen seuraamisesta_.)\n\n\n1. Oi sinä autuin asuinsija ylimmäisessä kaupungissa! Oi sinä\nijankaikkisuuden kirkkain päivä, jota yö ei pimitä, vaan yläisin totuus\nlakkaamatta kirkastaa! Sinä ijäisen ilon ja turvaisuuden päivä, joka et\nmuutteista mitään tiedä! Oi, jospa se päivä jo loistaisi ja kaikki\najallinen olisi jo loppunsa nähnynnä! Se loistaa jo ijäisen kirkkauden\nhelolla tosin kaikille Pyhille; mutta meille, maailman matkamiehille, se\nvaan etäältä siintää. Taivaan asukkaat tietävät, kuinka ihana se päivä\non: mutta Eevan lapset, maankulkeuteen kirottuina, ilmoittavat\nhuokauksillansa, kuinka katkeraa ja tukalaa tämä elämä on.\n\n2. Lyhyet ja pahat ovat tämän elämän päivät, täynnä tuskaa ja kipua.\nTäällä on ihminen monen synnin saastassa, monen himon ansassa, monen\npelvon paulassa, moninaisen surun ajeluna, paljon uuteliaisuuden\nvietävänä, paljon turhuuden siteissä, monen erehdyksen saarroksissa:\npaljosta työstä uuvuksissa, kiusauksista vaivuksissa, hekumasta\nhermotoinna, ja puutosten käsissä rasittuneena.\n\n3. Ah milloinka kaikki tämä paha loppunsa saa? Milloinka synnin kurjasta\norjuudesta irtaalleni pääsen? Milloin ainoastaan Sinua saan ajatella?\nMilloin saan Sinusta täydellisesti ihannella? Milloin kaikki esteet\nmaahan kaatuvat? Milloin minulle oikea vapaus, vapaus kaikesta ruumiin\nja sielun rasituksesta, lahjoitetaan? Milloin tulee kerrankin\njärkähtymätöin ja vakinainen rauha, sisällinen ja ulkonainen, joka\nhaaralta turvattu rauha? Hyvä Jesus! Milloin saan Sinua nähdä? Milloin\nviimeinkin valtakuntasi kauneutta katsella? Milloin minulle tulet\nkaikeksi kaikessa? Milloin, milloin saan kanssasi olla valtakunnassa,\njonkas ijankaikkisesta ystävillesi valmistit?\n\n4. Vaivaiseksi ja kulkijameksi olen jätettynä vihoillisen maahan,\njokapäiväisen sodan ja kovan onnen käsiin. Huojenna tätä kulkeutta,\nlievennä tätä tuskaa; sillä Sinä olet haluni ainoa vaiteltava. Kaikki\nmaailman lohdutus on minulle rasitukseksi. Sinua, Sinua hartaimmin\nikävöitsen, mutta en voi Sinua saavuttaa. Taivaallisiin soisin\nmieluisesti ulottuvani, mutta maalliset asiat ja lihalliset himot minun\npolkevat maahan. Mieleni soisi nousevansa ylemmäksi kaikkea; mutta liha\npakoittaa, vasten tahtoani, haluni orjaksi. Näin minä kurja taistelen\nalinomaa itseni kanssa ja olen rasitukseksi itselleni: sillä henki\npyrkii ylöspäin, ja liha ainian alaspäin.\n\n5. Oi, mikä sydämen kipu, kuin taivaallisia miettiessäni, parvi\nlihallisia ajatuksia yht'äkkiä leuhahtaa! Jumala! elä erkane kauas\nminusta, eläkä hyljää palvelijaasi. Lähetä leimauksesi, lasketa nuolesi,\nsäikytä ja karkoita vihoillisen kuljeet kaikki. Kokoa huomioni luoksesi;\nanna unehuttaani maalliset kaikki; anna minun heti himoin ihanat kuvat\nsydämestäni kaikki karkoittaa ja niitä kammoa! Rientäös minulle avuksi.\nSinä ijankaikkinen totuus, ett'ei mikään turhuus saako minua horjumaan!\nTullos, Sinä taivaallinen sulo, niin kaikki saastaisuus kasvoisi edestä\npakenee!\n\n6. Anna, anna minulle anteeksi armollisesti, niin usein, kuin\nrukoillessani suvatsen minkään muun kuin Sinun mieleeni nousta! Sillä\nminä tunnustan, ajatusteni useasti olevan ajelulla. En useinkaan ole\nsiinä saapuvilla, missä ruumiini on, vaan siellä, mihin mieleni minun\nvie. Mikä luontoani suosittelee, taikka totutulle tavalleni kelpaa, se\non nopsa mieleeni joukahtamaan.\n\n7. Oi, kuinka sentähden on tosi, mitä Sinä, ijäinen totuus, sanonut\nolet; _Kussa teidän tavaranne on, siellä on myös teidän sydämenne_. Jos\ntaivasta rakastan, niin ajattelen mieluisesti taivaallisia. Jos maailmaa\nrakastan, niin olen mielissäni sen onnesta, ja pahoilla mielin sen\nonnettomuudesta. Jos lihallisuutta rakastan, niin mieleni on alinomaa\nlihallisissa asioissa. Jos hengellisyyttä rakastan, niin ajattelen\nilolla hengellisiä asioita. Mitä ikään rakastan, siitä mielelläni puhun\nsiitä mielelläni kuulen puhuttavan, ja sen kuva seuraa minua yleensä.\nMutta autuas on se ihminen, joka Sinun tähtesi luodut kaikki hyljää,\nluonnolle väkinäistä tekee, ja lihan himot ristiinnaulitsee\nhengellisellä kiivaudella. Sinun eteesi kantaaksensa virheettömän\nrukousuhrin leudolla omalla-tunnolla ja kaikesta maallisesta,\nsisällisesti niin hyvin kuin ulkonaisestikin, kirvonnunna, ollaksensa\notollisen enkelien seurakumppaniksi.\n\n                                                     _Kemell_.\n\n\n\n\n33. Elefantti.\n\n\nEnsimmäisen Makkabealaisten kirjan 6 luvussa kerrotaan, kuinka kuningas\n_Antiokus Eupator_ \"kokosi sata tuhatta miestä jalkaväkeä ja\nkaksikymmentä tuhatta ratsasmiestä, ja kaksineljättäkymmentä elefanttia,\njotka sotaan harjoitetut olivat\", lähteäksensä niillä Juudaan sotimaan;\nja värsyissä 34-37 luetaan, että hän antoi \"priiskoittaa elefantit\npunaisella viinalla ja morin marjan nesteellä, kehoittaaksensa heitä\nkäymään edes ja vihastumaan. Ja jakoi elefantit joukkoin keskelle, että\nkunkin elefantin tykö oli asetettu tuhannen jalkamiestä rautalakeilla ja\nharniskoilla, ja viisi sataa hevoismiestä. Nämät ottivat vaarin\nelefantista, niin ett'eivät he välttäneet pois sen tyköä, ja\nkuhunka elefantti käännettiin, sinne myös heidän piti itsensä\nkääntämän. Ja kukin elefantti kantoi seljässänsä puutornia, jossa\nkaksineljättäkymmentä sotamiestä oli, ja se mies, joka eläintä\najoi ja hallitsi.\"\n\nMoni lukija varmaan ihmettelee, kuinka yksi ainoa elävä taitaa\npuutornia kantaa ja sen sisässä 32 sotamiestä paitsi ajajata, ja moni\nsitä myös taitaisi tuskin todeksikaan uskoa, jos olisi jossain muussa\nkirjassa kuin pyhässä raamatussa luettavana. Siitä syystä tulemme nyt\nseuraavassa luvussa vähän täydellisempiä tietoja elefantista\nantamaan.\n\nItä-Indian maalla, johon tulee neljättä sataa peninkulmaa Kanaan\nmaasta idän ja etelän välillä, löytyy vielä nyt, niinkuin siellä\nvanhankin testamentin aikoina löytyi, paljo elefantteja, ja niillä on\nvielä tänäpäivänä sama ihmeteltävä luontonsa, voimansa ja ruumiinsa\nrakennus, kuin niillä Makkabealaistenkin aikana oli. Tämä luomus on\nJumalalta varustettu hirveän isolla ruumiilla, ja tiettävästi on se\nsuurin kaikista maaelävistä, niinkuin se myös mielensä puolesta on\nkaikista luontokappaleista viisain.\n\nKaikki, mitä elefantista tulemme kertomaan, on sangen ihmeellistä.\nPaitsi Itä-Indian maassa tavataan elefantteja Afrikassakin, mutta\nAfrikan elefantit ovat toista lajia kuin Indian. Kuin jo sanoimme on\nelefantilla hirveän iso ruumis, sen jalat ovat pitkän miehen korkuiset\nja tukevan miehen paksuiset. Tavallinen mies taitaa hattu päässä suorana\nsen mahan alatse astua, ja sen koko korkeus maasta selkärankaan on\npuolenkolmatta syltä.\n\nNe elefantit jotka Persian kuningas _Nadir Schah_ vuonna 1745 keisarinna\nElisabetille lahjaksi Pietariin lähetti, olivat vieläkin suuremmat ja\nvähää vailla kolmen sylen korkuiset. Semmoinen eläin painaa seitsemän ja\nkahdeksankin tuhatta naulaa taikka neljä sataa leiviskää, ja saisi\nsentähden hyvästikin panna viisikolmatta härkää toiselle puolelle vaakaa\nvastapainoksi.\n\nSen jalat ovat kuin paksut lihatukit taikka pölkyt, eivätkä pienempinä\nollen taitaisi kannattaakaan semmoista ruumiin painoa, eikä liikuttaa\nsitä. Jalkaterää eli sorkkaa ei näy ollenkaan, sillä sääriliha rippuu\nkuin pussina ja peittää sen kokonansa, mutta sen alla on kussakin\njalassa viisi kynnellä varustettua varvasta, ja jalkapohjat ovat kuin\nraudoitetut lujimmalla sarvenlaatuisella luulla.\n\nPää sen suhteen on pieni alasrippuvilla suurilla korvilla, kuin teuraan\nvuodat. Niitä se liikuttaa vihaiseksi tultuansa ja laksuttaa niitä\nkovasti, niinkuin puistettaisiin suurta palttinata taikka lakanaa.\n\nSilmät ovat pienet, mutta sangen vilkkaat, ja niistäkin on selvästi\nnähtävä, että hän on hyvin älykäs eläin, joka ottaa vaarin kaikista\nasioista, ja melkein kuin ihminen miettii ja ajattelee, vaikk'ei saata\najatuksiansa sanoilla ilmoittaa.\n\nIhmeellisin kaikista on kuitenkin elefantin kärsä. Se on kuin hänen\nylihuulensa taikka nenänsä, joka lähtee kuin puolentoista sylen pituinen\ntorvi kahden kauhean torahampaan keskeltä. Tyveltä on se yhdeksän tahi\nkymmenen tuumaisen tukin paksuinen, mutta hoikkenee latvaan päin, ett'ei\npäästä ole enää kuin kolmen tuuman paksuinen, keskeä poikki mitaten.\n\nKärsä on elefantin kallein ja hyödyllisin jäsen, onsi (eli tyhjä)\nsisältä. Sillä toimittelee ja tekee se monellaisia töitä, kuin ihminen\nkäsillänsä. Huulet kärsän päässä ovat sormien asemessa ja niillä on\nsamallainen tarkka tunto kuin ihmisellä sormen päissä, joka helposti on\nymmärrettävä siitä, mitä elefantti kärsällänsä toimittelee.\n\nKärsän pää eli suu on onteva eli kovera kuin kauhan pesä taikka pienempi\nkuppi, niin että siihen mahtuisi tavallinen lankakerä sisään. Sen reuna\non ympärinsä pallistettu kuin siankin kärsän reuna, ainoastansa sillä\neroituksella, että se on paksumpi ja lujempi, ja juuri tätä pallistusta\nsanotaan kärsän huuliksi, joita elefantti käyttää, kuin ihminen\nsormiansa. Niillä se poimii kukkia ja sitoo ne kimppuun; ottaa\npienimmänkin rahan maasta ylös; solmitsee ja solmusta irti päästää\nnuoran; tempaa korkin puteliin suulta; auki ja kiinni vääntää lukon\navaimellansa; kiinnittää ja aukaisee soljen, ja samalla tavalla tekee\nmonta muutakin askaretta.\n\nToisinaan kuin tahtoo ilman loukkaamatta kostaa ihmiselle, joka on\nhäntä jollain tavalla narrannut, tempaisee elefantti kärsänsä vettä\ntäyteen ja purskaisee sen kahden ja kolmenkin kymmenen askelen päähän,\nkuin parhaasta paloruiskusta, ihmisen päälle, välistä niinkin kovasti,\nettä kaataa kasteltavansa kumoon.\n\nSemmoinen taju ja ymmärrys on elefantilla, semmoinen voima ja tarkka\ntunto hänen kärsässänsä, ja kuitenkin on hän ruumiinsa muodon puolesta\nei mikään kaunis elävä. Kaula on niin lyhyt, ett'ei sitä paljon\neroitakaan, vaan on kuin olisi pää suorastaan ruumiisen liitetty; suu on\nkurkun alla kärsän tyvessä paksuimmalla kohdalla. Kummaltakin puolelta\nsuuta tulevat torahampaat näkyviin, joita on kaksi ja kumpikin kolmen\ntahi neljän kyynärän pituinen ja viiden leiviskän painoinen, taikka kuin\nhyväkin veistämätöin reen jalaspuu, paitsi että on päästä terävä. Se on\nvalkea kuin lumi, ja kalliissa hinnassa, koska siitä sorvataan\n(varvataan) monenlaisia kalliita kapineita. Näillä hampaillansa\nelefantti vihastuneena huokeasti syöksee kenen tahansa läpi.\n\nElefantin nahka on kyllä paksu ja tukeva, mutta kuitenkin niin hellä,\nettä kärpäset, paarmat ja sääsket saattavat hänelle isonkin tuskan, ja\nettä hän on myös arka lyömiselle. Linnuilta rauhan saadaksensa taittaa\nhän oksan puusta ja torjuu sillä niitä pois päältänsä. Karvoja hänellä\nei ole seljässä paitsi siellä täällä yksinäisiä harjaksia. Silmäripset\novat puolen kyynärän pituiset ja tukevan sukkapuikon (sukkavartaan)\npaksuiset. Häntä ei ole kuin korvain pituinen, ja sen päässä on iso\nharjastupsu.\n\nSemmoinen otus ei kyllä juuri vähällä ruualla eläkään, niinkuin sen\nsanomattakin lukija arvannee. Jos Jumala olisi antanut elefantille saman\nluonnon kuin sudelle, karhulle, leijonalle, leopartille, pantterille,\ntiikerille ja monelle muulle raatelevaiselle pedolle, niin kukapa sen\nsitten voisikaan täyttää ja hallita, ett'ei tappaisi ja söisi koko maan\npiirin elävät ja lopulta ihmisenkin suuhunsa. Mutta siinäkin on Luojan\nhyvyys ja viisaus havaittava, että hän on säätänyt elefantin elättämään\nitsensä kasviaineilla. Hän syöpi ruohoja, heiniä, lehtiä, vesoja,\nvarpuja ja mitä muuta senlaista löytää. Kaikki syömisensä saattaa hän\nkärsällään suuhunsa. Oksia ja lehtiä puista syödessänsä pieksää ja\npuistaa hän ne sitä ennen kovasti, puhdistaaksensa niitä muuraisista ja\nmuista itikoista, jotka muuten taitaisivat yhdessä suuhun mennä.\nHämähäkin verkoista puhdistaa hän ne myös visusti kärsällänsä, ennenkuin\nsuuhunsa ottaa. Elefantti arvattavasti saattaisi kylläkin paljon syödä.\nKotieläimenä pidettäessä keitetään sille tavallisesti 5 leiviskää\nriisipuuroa, joka sitten tehdään kakuiksi ja annetaan sille syödä. Ne\nkaksi, jotka, niinkuin edellä nimitimme, Persian kuningas lahjoitti\nWenäjän keisarinna Elisabetille, saivat päivän muonaksi 2 leiviskää\nriisipuuroa, 2 leiviskää leipää, saman määrän parasta heinää ja yhden\nvedron (taikka 4 kannua ja 6 korttelia) viinaa.\n\nMuut elävät karttavat viinaa ja muita väkeviä juomia kuin myrkkyä, mutta\nelefantille maustavat ne varsin hyvästi. Kuin häntä tahdotaan kehoittaa\njotain ylenmäärinsä tekemään, taikka kiivaammasti yrittämään kuin\ntapansa on, niin näytetään hänelle viinaputelli ja luvataan antaa, kuin\non työstänsä pääsnyt. Parempata kehoitusta ei tarvitse; siitä hän alkaa\nheti kaikki voimansa liikkeelle panemaan ja työtä loppuun jouduttamaan.\n\nTämä elefantin viinaan meneväisyys juuri selittää sen, mitä edempänä\nluimme, että kuningas Antioki _antoi priiskoittaa elefantit punaisella\nviinalla ja morin marjan nesteellä, kehoittaaksensa heitä käymään edes\nja vihastumaan_, s.o. elefantit olivat asetettuna sotarintaan, ja\nheille muistutettiin, että heidän piti viinaa palkaksensa saaman, jos\nurhoollisesti täyttivät velvollisuutensa tappelussa.\n\nMutta jos elefantti jälkeenpäin havaitsee itsensä petetyksi ja hänelle\nei anneta, mitä luvattiin, niin julmistuu hän hirmuisesti, ja on valmis\npaikalla surmaaman pettäjänsä, jos tämä ei pääse pakoon, ja vielä\nvuoden, kahden ja kolmenkin päästä ottaa hän hengen häneltä, missä vaan\nsemmoiseen tilaan johtuu!\n\nNarraamista, pilkkaa, lyömistä ja muuta pahaa menetystä elefantti ei\nsuvaitse ollenkaan, paitsi pieniltä lapsilta, joille hän ei suutu,\nikäskuin tietäisi, ett'ei semmoiset mielettömyydessänsä vielä oikein\nälyä, mitä tekevät. Rangaistukseksi heille vetää hän kuitenkin toisinaan\nvähäisen vettä kärsäänsä ja purskaisee heidän päällensä, taikka ottaa\npienen vitsasen, ja lyöpi heitä sillä pari kertaa reisille, että\nheittäisivät konnuutensa ja lähtisivät pois. Vanhemmalle ihmiselle hän\nei osoita tätä hyvyyttä, vaan lyöpi hänen paikalla kuolijaksi taikka\nvähintäänkin raajarikoksi.\n\nBatavian kaupungissa Javan saarella asui kraatari (räätäli, ompelija)\nsaman kadun varrella, jota kuvernöörin elefantit tulivat kulkemaan,\nkuin heitä vietiin juomaan. Sama kraatari söi mielellänsä omenia, ja\nsentähden oli hänellä niitä aina pöytänsä vieressä akkunalla. Yksi\nniistä elefanteista, jotka katua myöten sivuitse kulkivat, rakasti\nmyös omenia, ja otti sentähden joka kerta yhden tahi kaksi kraatarin\nakkunalta, joka ilman kuumuuden vuoksi tavallisesti seisoi auki.\nKraatari siitä ensittäin ei huolinut mitään, mutta kuin elefantti aikaa\nvoittaen tuli ahnaammaksi, ett'ei tytynyt yhteen ja kahteen omenaan,\nvaan otti joka kerralla useampia, niin pahastui kraatari siitä ja\npisti kerran häntä neulalla kärsään, kuin taas oli omenia ottamassa.\nElefantti veti kärsänsä pois ja meni hiljaisesti joelle juomaan.\nJuotuansa veti hän vettä kärsäänsä, mikä mahtui, ja palatessaan\nkraatarin akkunan alle tultuansa purskasi hän sen kraatarin päälle, ja\nkasti sillä hänen itsensä, hänen ompeluksensa ja koko tupansa\nlikomärjäksi.\n\nMuuten on elefantti hiljainen ja hyvänluontoinen otus, joka ei tee\nkellenkään liikaa, jos häntä ei ärsytetä. Hyvällä pidolla taitavat\npienet lapsetkin häntä hoitaa ja hallita, kuinka tahtovat, ja sitä, joka\nkauniisti ja leppeästi häntä kohtelee, rakastaa hän sydämellisesti, eikä\neroa hänestä suurimmassakaan vaarassa ja hädässä. Joka hänelle on kerran\nvähänkään hyvää tehnyt, sen pitää hän aina mielessänsä, eikä unhota\nhäntä tulisimmassakaan vihan vimmassansa. Hän on arvonsa tunteva, taikka\nikäskuin kunnianhimoinen, ja näyttää siltä, kuin vaatisi hän ihmiseltä,\nettä tämä, tuntein heikkoutensa häntä suhteen, ei yrittäisikään hänelle\nmitään ylivaltaa tekemään, taikka häntä ylenmääräisesti työllä taikka\nmuulla rasituksella vaivaamaan.\n\nJos hevoisella olisi elefantin äly ja voima, niin mitä se ei monta\nkertaa tekisikään järjettömälle isännällensä! Epäilemättä tulisi ennen\npitkää vähän hevoisenisäntiä maailmassa olemaan, jos he eivät tapaansa\nparantaisi ja rupeaisi paremmin hevoisiansa kohtelemaan.\n\nMitä elefantin kiitollisuudesta hyväntekijätänsä kohtaan sanoimme, sen\ntodistukseksi saatamme seuraavankin tapauksen kertoa. Muutamassa\nItä-Indian kaupungissa oli eräs elefantti joka kerta, kuin kulki\nkaupungin torin poikki, tottunut saamaan kaalinlehtiä ja muuta semmoista\npötyä suuhunsa yhdeltä vaimonpuolelta, joka torilla piti kauppaa kaalin\nkanssa. Kerran tuli sama elefantti villiin, juoksi vimmoissansa katu\nkadulta, polki, särki, tappoi ja hävitti, mitä eteen sattui, tuli\nlopulta torillenkin ja kaasi pienet yksinäiset kauppapuodit ylösalaisin\ntavaroinensa. Kuin mainittu kaalinkauppias-vaimo näki, mitä hirmuista\nryskettä elefantti piti, juoksi hän kerkeämiseen pakoon ja unhotti\nhädissänsä pienen kolmivuotisen tytärlapsensa puotiin, jossa se oli\nlattialla leikittemässä.\n\nKuin elefantti tuli sen puodin kohdalle ja näki lapsen pelvosta\nlattialla värisevän ja huutavan, muisti hän heti siinä puodissa usein\nsyödä saaneensa, tyhjensi kärsällänsä ison korin kaaleista tyhjäksi,\npani lapsen sisään ja nosti sen kärsällänsä tiskille. Jäi sitte vielä\nvähäksi aikaa sen viereen ikänkuin odottamaan, eikö kukaan tulisi\nlapsesta huolta pitämään. Viimein läksi hän siitä, nuuruksissa ja juuri\nkuin katuen ja häveten pahoja töitänsä, hiljaisesti kotiinsa.\n\nJokainen Antiokin sotaelefanteista kantoi seljässänsä 33 sotamiestä ja\npäälliseksi sen miehen, joka eläintä ajoi ja hallitsi. Se sama mies\noli epäilemättä Indian maalta, yhdessä elefantin kanssa sieltä tullut\nja elefantin tavat lapsuudesta tuntemaan harjauntunut. Semmoisia\nelefantin johdattajia sanotaan _kornakk'eiksi_. Niitten pitää olla\nluonnostansa tasaiset, älykkäät ja tarkat ihmiset, jotka tuntevat\nelefanttinsa mielen ja tavat, muuten tämä kornakkiansa ei suvaitse\neikä tottele. Mutta kuin kornakki on mielenperäinen, niin on elefantti\nhänelle hyvin kuuliainen, pitää hänen oikein rakkaana ja nostaa hänen\nkärsällänsä joka kerta ajoon lähtiessä omalle päälaellensa, josta\nkornakki häntä ajaa. Tällä ajaessa ei ole ruoskaa eikä ohjia, eikä\nmitään muuta kuin pienoinen, koukkupäinen rautakeppi kädessänsä, jolla\nhän viittaa elefantille, mihin pitää mennä ja mitä tehdä.\n\nElefantti on kaikkein vahvin kuormankantaja ja myös hyvin harras ja\nuuttera siihen työhön. Hänen selkäänsä vyötetään konstikkaasti tehty\nsatula ja sen päälle kahden sadan leiviskän kuorma, jonka hän itse\nkärsällänsä nostaa vähitellen selkäänsä ja sovittelee paikallensa.\n\nSuurisukuiset ja rikkaat, joilla on siksi varaa, pitävät elefantteja\nmatkainsa tähden, ja ajavat niitten seljässä, jota varten he rakentavat\nsinne kauniit kamarit ovilla ja akkunoilla, joissa taitavat maata, istua\nja kävellä, kuin muissakin huoneissa.\n\nNiinkuin edellisestä raamatunkin luvusta havaitsemme, käytettiin\nelefantteja ennen vanhaan sodassakin, ja niin tehdään vieläkin\nmonessa Indian maassa. Mutta siitä ajasta alkaen, kuin kruuti tuli\ntutuksi, ja tykkejä ruvettiin sotakaluina käyttämään, elefantista\nsodassa ei ole suurta apua, sillä hän tavallisesti ammutaan kuolijaksi,\nennenkuin ennättää päälle karata.\n\nElefantit elävät kahdenkin sadan vuoden vanhaksi, mutta tavallisesti\nkuolevat he jo sadan viidenkymmenen vuoden iässä. Kahdenkymmenen vuoden\nvanhana ovat he täysikasvuiset ja alkavat poikia, kantavat 80 viikkoa ja\nsynnyttävät yhden, harvoin kaksi sikiötä kerrallansa.\n\nMetsäelefantit kulkevat isoissa laumoissa, 30 ja 40 eläintä yhdessä\nkoossa. Aljut elefantit ovat syntyneet aljuista vanhemmista taikka\nkuitenkin aljusta emästä.\n\n                                              _Lönnrot_.\n\n\n\n\n34. Arvoituksia.\n\n\n 1. Kaksikätinen, kaksipäinen, nelisilminen, kuusijaikainen?\n\n 2. Keitto kiehui kalliolla, ilman puitta, valkeatta, kokitta,\n    kohentajatta, kattilatta, katsojatta?\n\n 3. Ken vieraalle tupaan tullessa ensiksi kättä antaa?\n\n 4. Ken vieraalle tupaan tullessa ensiksi suuta antaa?\n\n 5. Maito kaatui kalliolle, piimä pirtin lattialle, ei lähde\n    vuolten, eikä nuolten, eikä siivellä sipoen?\n\n 6. Mikä näkymätöin tuvassa?\n\n 7. Mikä tekemätöin tuvassa?\n\n 8. Mikä paikka leivästä pitää syömättä jättää?\n\n 9. Pienempi kirppua, raskaampi hevoista?\n\n10. Satajalkainen, seitsenselkäinen, nelikorvainen?\n\n_Arvoitusten sanat_. 1. Ratsastaja ratsuinensa. 2. Muurahais-keko eli\nKusiais-pesä. 3. Ovenripa. 4. Lämmin. 5. Päiväpaiste, t. kuutama. 6.\nLämmin. 7. Seinänranko. 8. Reikä. 9. Tulikipuna. 10. Äjes eli Karhi.\n\n\n\n\n35. Suomenmaan valtiollinen tila ja asukasten luonne 16:llä\nvuosisadalla.\n\n\nKustaa Waasan kuninkaaksi ruvetessa oli juur'ikään kaksi vuosisataa\nkulunut Pähkinäsaaren rauhanteosta, joka vakuutti Ruotsin vallan\nSuomessa. Kuitenkin oli tällä rauhanteolla iso osa Suomen kansasta\njäänyt Wenäjän alle, ja Suomen maa, jos tämän nimen avarammin käsitämme,\noli siis pantu kahtia kahden vieraan kansan kesken. Raja oli laskettu\nkäymään Suomenlahdesta pitkin Raja- ja Sääjokia Wuoksenvirtaan, siitä\nAntrein ja Räisälän väliltä Ruokolahden itäistä kylkeä myöten Säämingin\nseuduille, josta nykyinen Savon ja Karjalan raja pitkin Puruvettä,\nOrivettä ja Juojärveä näyttää valtakuntien rajana olleen. Siitä raja\narvattavasti seurasi Maanselkää ja päättyi viimein Jäämereen, vaikka on\nmuistettava, että nämät Pohjanperät olivat varsin vähän tunnetut eikä\nniitä siis voitu aivan tarkallensa jakaa. Se oli ruotsinpuolinen osa,\njosta nykyinen Suomenvalta on syntynyt, mutta Suomenmaan nykyisestä\nalasta puuttui silloin vielä isompi osa Karjalata, nimittäin Laatokan\nrannikko ja Pielisjärven ympäristöt. Tänänsä pysyivät Waasan aikoihin\nasti Suomen itäpuoliset rajat; mutta Ruotsia kohden, jonka kanssa Suomi\noli yksi valtakunta, saattoi ainoastaan aika ja tottumus määrätä rajat\nihmisten ajatuksissa. Aluksi ei Suomen nimikään tavallisesti ulottunut\navarammalle kuin Warsinais-Suomeen, ja kuin näitä Suomenmaan eri\nkappaleita yhteisesti mainittiin, niin käytettiin joskus tuo epävakainen\nnimitys Itämaat, joka ainoastaan ilmoitti, mitä suuntaa Suomi oli\nRuotsista. Kuitenkin emme erehtyne, jos luulemme Turun hiippakunnan\navaruuden antaneen Suomenmaalle rajoitusta ja määränneen sen kokoa. Tämä\nhiippakunta ulottui ensi aikoina pohjaisessa ainoastaan Oulujoelle ja\nOulujärvelle, mutta levisi pian Kaakamajoelle saakka. Kemin pitäjän\ntoiselle puolelle. Myöskin Kemin ja Uutsjoen Lapit näyttävät aikaa\nvoittaen tulleen luetuiksi Suomen alle, vaikka oikeastansa kaikki\nRuotsinvallan alaiset Lapit pidettiin yhtenä erinäisenä maana. Jos nyt\nnäistä seikoista tahtoisimme määrätä Suomen rajat Ruotsia kohden, niin\nlähtisimme Tseskemjoesta Norjan rajalta Kaakamajokeen, josta seuraa\nluonnon tekemä rajoitus: Pohjanlahti, Raumanmeri, Ahvenanmeri ja\nItämeri. Etelässä Suomenlahti eroitti Suomenniemensä Wirosta ja\nInkeristä.\n\nNäitten rajojen sisällä asui Warsinais-Suomalaisia, Hämäläisiä,\nKarjalaisia ja Savolaisia, jotka kaikki jo Opinpuhdistuksen aikana\nolivat yhtenä Suomen kansana. Paitsi näitä oli Ruotsin vallan kanssa\nmuuttanut tänne Ruotsalaisiakin, jotka asuivat, niinkuin nykyänsä vielä,\nSuomenlahden ja Merenkurkun rantasyrjää; ja Ahvenanmaassa, joka\nRuotsille likinnä on, olivat Ruotsalaiset asukkaat, jos ei alkuperäiset,\nkumminkin Suomen valloitusta aikaisemmat. Mutta kaikki nämät hajalliset\nRuotsalaiset olivat kuitenkin vähälukuiset Suomalaisten asukasten\nsuhteen, jotka asuivat yhdessä jaksossa maan eläväisenä sydämenä ja\nydinnä. Väen paljoudesta ei meillä ole mitään varmaa tietoa näiltä\najoilta, sillä sehän jotenkin joutava arvio lienee, kuin eräs\nItalialainen Nikolao Bello päättää olleen Juhanan aikoina koko Ruotsin\nvaltakunnassa 3 miljonaa henkeä ja Suomessa yksinänsä puolen miljonaa.\nOli toki meidän arvata, Suomi siihenkin aikaan enempi kivi kuudes-osa\nRuotsinvallasta.\n\nOnpa tärkeimpiä asioita tutkiaksemme, mihinkä tilaan Suomen maa ja kansa\njoutui valloituksen kautta, ja mikä Ruotsia kohden oli valtiollinen\nolomme tähän aikaan. Tosin ei ole kiittämistä sen kansan tilaa, jonka\npäälle on väkivallalla laskettu vieras uskonto ja vieraat lait ja\nlaitokset. Mutta pikemmin, kuin olisi voitu luullakaan, mieltyi Suomen\nkansa onneensa, jotta kyllä sopinee koko kansakuntaan, mitä entinen\narkkipispa Upsalassa Johannes Magno kehuu Hämäläisistä, että olivat muka\naina rikkomatta pitäneet valansa ja uskollisuutensa Ruotsinvaltaa\nkohdin. Eikä ollutkaan, jos asian oikein arvostamme, Suomen miehillä\nliioin syytä valittaa. Koska esimerkiksi Suomen heimolaiset Wirossa\njoutuivat Saksan ritarien alle kolkkoon orjuuteen, niin Suomen kansa\nsamalla aikaa tuli kasvatiksi Europan vapaimmalle kansalle, joka\nvalloitetulle soi samat edut kuin itsekin nautitsi, nimittäin\ntalonpoikaisen vapauden ja länsimaisen sivistyksen. Aikaa voittaen\nkävivät muukalaisten asettamat laitokset meidän kansalle kodikkaiksi,\npispanistuimelle ja muihin virkoihin nousi maan omia miehiä, ja Suomi\neli Ruotsin kanssa veljellisessä sovussa yhden valtakunnan suojassa.\nTosin tälläkin ololla näkyy olleen mustempi puolensa. Sama Johannes\nMagno, joka kehuu Suomalaisten uskollisuutta, arvelee, että \"he muka\nsiitä olisivat ansainneet paremman palkinnon, kuin rääkättää kuninkaan\nkäskyläisillä ja muilla valtikkailla, niinkuin nyt, Jumala nähköön\ntapahtuu\". Että tässä lauseessa kyllä oli valitettava totuus, saamme\nvasta nähdä; mutta yhden seikan näyttää pispa peräti unohtaneen,\nnimittäin että Suomen virkamiehet enimmältään olivat itse Suomalaisia ja\nettä heidän rääkkäyksensä ja vääryytensä tapahtuivat vastoin esivallan\ntahtoa, joka kaukaisuudeltansa ei aina voinut Suomen asukkaita kylläksi\nsuojella.\n\nPaljoa oudomman seikan kertoelee Johannes Magnon veli, Olao Magno,\nhistoriassansa Pohjan kansoista. \"Vaikka Suomalaisille\" -- kuuluu sanat\n-- \"eli Suomen pohjaisille kansoille heidän suuren raakuutensa tähden\non kovan rangaistuksen uhalla kuninkaalta käsketty, ett'eivät toistensa\nturmioksi saa kotonansa pitää sota-aseita, nimittäin keihäitä,\ntapparoita, heittokeihäitä, miekkoja ja pitkiä veitsiä; niin heillä\nkuitenkin on oikeus kotitarpeeksensa pitää kirveitä, joilla\nvalmistavatkin ihailtavia rakennuksia.\" Sitten hän juttelee, kuinka he\nnoitten \"liian likeisten\" Wenäläisten rosvoamisia vastaan puolustavat\nitsensä pauloilla, lingoilla, teroitetuilla seipäillä ja suurilla\nkoirilla. Tämä seikka, -- josta ei kuitenkaan missään muualla mainita,\nnäyttää meille kovin kummalliselta eikä ole helppo uskoa, että kuningas\nolisi ainoastaan keskinäisten tappelujen karttamiseksi riistänyt Suomen\nraja-asukkailta -- niistähän Olao Magno tässä puhunee -- heidän\naseensa ja antanut heidät Wenäjän asukasten rosvoamisille alttiiksi.\nTodennäköisempi on, että Kustaa kuningas jostakin syystä ei oikein\nluottanut heidän uskollisuuteensa, koska muutenkin tämä kuningas\nosoittaa kummallisen epäluulon Suomalaisia kohtaan. Mistä tämmöinen\nmielenlaatu hänessä oli syntynyt, emme tosin enää voi eroittaa. V. 1556\nhän kirjoittaa Juhana herttualle varoituksen liian luottamasta Suomen\ntalonpoikiin, joilla muka on röyhkeä ja kummallinen luonne, ja\nmuistuttaa, kuinka Lohjan pitäjässä, kuninkaan ja herttuan sen kautta\nkulkiessa, talonpojat olivat juopuneet oluesta, huutaneet ja pauhanneet,\nett'ei kellään muulla ollut sanansijaa. \"Sen vuoksi on se mieleeni, rakas\npoikani\", sanoo tähän kuningas, \"ett'et suinkaan ole niitten seurassa,\nvaan niitä varot ja kartat niin paljon kuin ikänä voit.\" Ja kuitenkin\noli Suomi hänelle koko hänen hallitusaikansa kuuliainen, samalla aikaa\nkuin Ruotsin talonpojat milloin missäkin maakunnassa nostivat kapinoita\nhäntä vastaan. Ainoastaan kerran voimme keksiä riidan alkua kuninkaan ja\nSuomen talonpoikien välillä, joka todistaa, ett'ei täälläkään kaikin\npaikoin tydytty hänen itsevaltaiseen, vaikka viisaasen hallitukseensa.\nTämän asian laita on semmoinen. V. 1552 olivat Lapveden kihlakunnan\ntalonpojat panneet lähettiläänsä valittamaan kuningan tykönä sekä\nmuutamista veroista, jotka he arvelivat laittomiksi, että\nkäräjäravinnoista, joitten luku heidän mielestä oli enennetty.\nTytymättömyys näkyy ulottuneen muuallenkin, Jääsken ja Savon\nkihlakuntaan, jopa Hämeesen asti, ja vastahakoisuus rupesi jo työssä\nnäyttäymään. Eräästä Maunu Pietarinpoika Nyrhistä mainitaan, että hän\noli tahtonut estää muitakin verojansa suorittamasta ja uhitellut\nveronkantajata kirveellänsä. Mutta tämä ponnistus kohta herkesi,\nkuin seuraavana vuonna Henrikki Klaunpoika Horn ja Kustaa Fincke\npitivät asiasta maakäräjiä Lapvedellä. Tosin nytkin Maunu Nyrhi\ntahtoi vastustella ja koetti yllyttää kansaa, samaten kuin yksi\nlautakunnastakin, nimeltä Inko Multiainen, useammat kerrat kiisteli,\nett'ei noihin liika käräjihin olisi suostumista. Mutta molemmat\nvedettiin paikalla oikeuden eteen kapinallisista puheistansa ja saatiin,\nvaikka lautakunta oli vastahakoinen, tuomituiksi pois hengiltä. Viimein,\nkuin heitä vietiin mestattaviksi, oli rahvas yrittänyt heidät väkisin\nvapauttaa, mutta taipui sen perästä myöntäväiseksi; -- eikä siitä ajasta\nhavaittu mitään vastahankaa Kustaan säännöksiä vastaan.\n\nJos nyt Kustaa Waasalla olisikin ollut jonkunmoisia tekosyitä\nepäluuloonsa, niin on kumminkin yllämainitusta merkillisestä tapauksesta\nhelposti nähtävä, ett'ei suomalaisten talonpoikien tytymättömyys\ntälläkään kertaa koskenut Ruotsin valtaa, vaan ainoastaan sen haltiaa ja\nmuutamia tämän antamia sääntöjä. Samaapa sekin kapina näyttää\ntodistavan, jonka Eerikin hallitessa hänen veljensä sytytteli\nSuomenmaassa. Se on kyllä todennäköistä, että Juhana herttuan teki mieli\neroittaa Suomi ominaiseksi valtakunnaksi, mutta tässä hankkeessansa hän\nodotteli parahimman apunsa Puolanmaasta, ja vasta tämän toivon tyhjäksi\nkäydessä mainitaan hänen kutsuttaneen Suomen talonpojat kokoon ja heille\nasiansa selittäneen. Mutta jos saamme tämän tapauksen hämäriin tietoihin\nluottaa, niin hän ei silloinkaan puhunut heille Suomen itsenäisyydestä,\nvaan pyysi ainoastaan apua veljensä vääryyttä vastaan. Suomalaiset\nsilloin elävällä valalla lupasivat auttaa häntä; mutta herttua itse teki\ntämän lupauksen tyhjäksi, koska salpasi itsensä Turun linnaan, jossa\nhänen täytyi Elokuun 12 p. 1563 antauta piirittäjien valtaan. Rangaistus\nkohtasi ainoastaan Juhanan likeisimpiä palvelijoita; paitsi niitä ei\nmestattu ketään muuta kuin eräs kirkkoherra Taivassalossa, joka oli\nkoettanut pitäjäläisiänsä yllyttää. Mutta Suomen aatelisto, joka jo\nseuraavina aikoina näkyy miettivän jotakin eroitusta Ruotsin ja Suomen\nvälillä, piti tällä kertaa vielä jäykästi kuninkaan puolta.\n\nEi olisi tätä hyvää sovintoa Suomen ja Ruotsin välillä liioin\nkiittämistä, jos olisi siitä seurannut Suomen kansallisuuden\nkukistuminen Ruotsin rotevamman ja isomman kansallisuuden alle. Mutta\ntätä kovaa kohtausta esteli jo Suomenmaan erillinen asema, joka synnytti\nerilaisia tarpeita ja vaati erilaisia hallitusneuvoja. Jo edellisinä,\nniinkuin tulevinakin aikoina katsottiin toisinansa tarpeelliseksi pitää\nerityisiä maanpäiviä Suomessa, paitsi mitä Suomalaiset saivat Ruotsin\nyleisillä valtiopäivillä keskustella valtakunnan yhteisistä asioista.\nKustaa Waasan hallitukseen ruvetessa olivat Ruotsin vallan eri maakunnat\ntaas ruvenneet itsenäisiksi toimikunniksi, jotka monessa tuumassa\npitivät omat neuvonsa ja nähtävästi tämä laita sopi erinomattain\nSuomenmaalle, sen erityisten asianhaarain ja erityisen kansallisuuden\nvuoksi. En tahdo kuitenkaan kieltää, että kansallisuutemme vastaisella\najalla joutui jotenkin ahtaalle ruotsalaisuuden painon alla. Mutta tällä\najalla vielä oli monta muuta vaaraa, jotka paljoa likemmältä ja\nkovemmalta ahdistivat. Nämät vaarat olivat kahta lajia: sisältäpäin\npaisuva aatelis-valta, joka uhkasi masentaa talonpoikaisen vapauden,\neikä ollut hillittävä kuin Ruotsin kansan ja Ruotsin hurskaan lain\navulla: ulkoa taas Wenäjän valta, jota vastaan yksin taistellessa Suomen\nkansa olisi menettänyt viimeisetkin voimansa, mitkä silloin vielä tyyni\ntarvitsi omaa maatansa valloittamassa viljelyksen alaiseksi. Moni, joka\nei ole ottanut näitä seikkoja huomataksensa, on arvellut, että\nSuomalaisten suostumus Ruotsin valtaan lähti ainoastaan Suomen kansan\nomituisesta luonteesta, joka muka olisi myöntynyt jos millaiseenkin\nvaltaan, hyvään tai pahaan, hyödylliseen tai vahingolliseen; ja tämän\nluonteen nimittävät, kukin eri käsityksensä johdolla, taikka\nuskollisuudeksi, taikka saamattomuudeksi. Mutta siihen on muistutettava,\nettä Suomen kansan tila ei ollut palvelijan alamaisuus, vaan nuoremman\nveljen nöyryys, joka ei vielä ollut miehistynyt itsenäiselle\nvaltakunnalliselle ololle. Tämän luulen kylläksi selkiävän, koska lähden\nSuomen kansan luonnetta ja viljelystä sekä maamme hallitusseikkoja\nnäillä ajoin likemmältä katsastamaan.\n\nOlao Magno historiassansa kiittää Suomalaisten anteliaisuutta ja\nhyväntahtoisuutta vieraita kohtaan. \"Keskenänsä,\" lisää hän, \"ovat\nsopivaiset ja siveät sekä vihastumaan hitaat; mutta jos heitä kauan\nsuututetaan, niin ovat sitä julmemmat kostossansa. He asuvat\nkyläkunnittain, jaettuina pitäjiin ja taloihin. Heillä on kauniisti\nraketuita kirkkoja, ja suuri into uusia rakentaa. Papeillensa osoittavat\nsuuren kunnioituksen, ja maksavat heille kymmenykset kaikista kaluista.\"\n-- Tämä viimein mainittu tapa, joka katoolilaisen pispan silmissä oli\nhyvinkin ansiollinen, oli kuitenkin Kustaa Waasan opinpuhdistuksesta\nsaanut kovan loukkauksen, jotta kuninkaan täytyi v. 1528 kehoittaa\nSuomen rahvasta maksamaan papeille, mitä heidän oli vanhuudesta ollut\noikeus saada palkaksensa. Mutta kuin mainittu historioitsija kertoilee,\nettä Suomen kansa oli paavinaikana \"pappiensa opetuksesta niin\nperhehtynyt Jumalan lakiin, että muka, peräti heittäen entiset\npakanuutensa erhehdykset, rupesi vapaalla halulla ja mielellä\nharjoittamaan kaikkea, mikä hurskasta ja hyvää on,\" -- niin ei ole\nepäilemistäkään, hänen tässä liiaksi ylistävän katoolilaisuuden\nvaikutuksia Suomessa. Päin-vastoin on monesta merkistä nähtävä, ett'ei\npaavinaika paljon muuttanut Suomalaisten alkuperäistä uskontoa, ja että\nvanha taikausko, vaikka toisinansa uudessa puvussa, oli yhä vahvana\nvoimissa. Koska katoolilaisuus opinpuhdistuksen aikana oli Saksanmaalla\nmelkein ikänsä-elänyttä ja siis ikäänkuin kypsynyt kumottavaksi, niin se\nRuotsissa vielä oli paraissa voimissansa, mutta Suomessa nähtävästi ei\ntäyteenkään ikään ennättänyt. Vielä v. 1514, jolloin pispa Hemmingin\nautuuttamisen juhla oli Turun kirkossa vietettävä, ei katsottu sopivaksi\nharjoittaa kaikkia semmoisessa juhlassa tavallisia menoja, koska\narveltiin Suomessa olevan muka \"kärsimätöintä ja kopeata rahvasta\", joka\nnähtävästi ei vielä oikein taipunut katoolilaiseen hartauteen. Silläpä\ntäällä paavikunta kaatuikin ilman pauhinatta. Mutta kansan opettamisessa\noli Suomen puhdistusmiehillä arvatakseni ihka alkamatoin työ edessänsä.\n\n                                                   _Y. Koskinen_.\n\n\n\n\n36. Kuolevaisuuden tunteet.\n\n\nLuoja on itse asettanut kuoleman kamoituksen ihmisen sydämeen sentähden,\nettä meidän pitäisi karttaman kuolemaa siihen asti, kuin hän itse tahtoo\nkutsua meitä maailmasta, koska hänen tarkoituksensa on tullut\ntäytetyksi. Mutta hän on lahjoittanut meille myös suloisen autuuden\ntoivon, joka niinkuin valkeuden enkeli lohduttaa meitä ja vahvistaa\nsydämiä kuoleman karvautta vastaan, koska tuonen voima elämän ovea\nkolkuttaa; meille on lahjoitettu autuuden toivo, niinkuin aamutähti,\nmeidän tietämme valaisemaan, niin kauan kuin itse valkeuden aurinko\nnousee ja iäisyys meidän eteemme avataan.\n\nEi pidä sentähden kuolemaa murheella ja väristyksellä peljättämän; ei\nelämää pidä ylenkatsottaman, eikä enemmän kaikkia rakastettaman; vaan\ntehköön täällä kukin itsensä täydellisemmäksi ja mahdollisemmaksi\nrunsaampaan nautintoon ilon ja riemun valtakunnassa. Ihminen on tosin\nheikko, joka ei voi luottaa omaan ansioonsa. Vilpittömän vaelluksen\nperästä ja turvaten armoon on hänellä kuitenkin sielun rauha\nmajanmuutossa.\n\nMutta sille ihmiselle, joka viettää aikansa hempeyden helmassa, joka on\nniin harras maailmalle, että hän taivaan unhottaa, että hän pyörtyneenä\nhekumasta juoksee ohitse autuuden oven, että hän uupuneena synnin uneen\njättää osansa hengen hyvästä omistamatta, -- sille ihmiselle, sanon\nminä, ovat kuoleman hiljaisetkin kolkutukset niinkuin ukkosen jyrinä\nhänen korvissansa; sillä hän on toivotoinna loppuva. Kuolema, jota ei\nvoiteta eikä lahjoilla lepytetä, on hänelle ankara vihoillinen, joka\nriistää hengen ja hajoittaa rikkaudet. Hän on kuoleman hetkellä\nsurkeammassa tilassa kuin luontokappale, jolle sekä haudan pimeys että\niäisyyden pituus ovat tietämättömät.\n\nEn voi minä oikein sanoa pahanelkisen tilaisuutta kuolevaisuutta\nmuistellessansa. Ahdistus on hänen silloin käsittävä. Hän on niinkuin\nulosviskattuna armon ovesta, jota paatuneessa tilassa turhaan\nkolkutetaan. Julmat ovat ajatuksetkin tästä onnettomuudesta, joka ei\nvähene unhotuksessa, vaan kasvaa synnin saastaisuudessa; synnin kirous\non kerran, jos ei tässä, niin toisessa elämässä, loppumatta liehuvaksi\ntuleksi viriävä. Silloin herää paatuneenkin omatunto ja muuttuu pimeyden\nhengeksi, joka vainoo hänen sieluansa, tätä surkeasti onnetointa sielua,\njoka painuu rikosten raskaan kuorman alla kohdin kadotusta, jonka kita\non ammollansa nielemään häntä syvyyden pimeyteen. -- Mutta minä palautan\najatukseni tästä hirmuisuudesta; kauhistus saattaa minun erhetykseen. O!\nei mahda yhtäkään ihmisenlasta löytyä, joka näin tunnon sokeudessa\nhekuman ja väärän voiton orjana vaipuisi synnin ansaan.\n\nMeidän sydämemme tarvitsee tässä lepoa ja lohdutusta. Mutta missä me\nkuoleman karvautta vastaan levon löytänemme? Itkulla tänne synnytään, ja\ntuskalla täältä pois muutetaan. Älkäämme kuitenkaan epäilkö\ntunnoissamme; nämät ovat maalliset rasitukset, joiden välillä ihminen\nsaa monta suloistakin hetkeä havaita, ja taivaassa on meillä vielä itse\nautuuden perintö tallella. Tuonen terävät nuolet tosin ruumiin\nlangettavat, vaan tirskahtavat takaisin säilyvästä sielusta. Lähdettävä\non siis lyhykäisesti tutkimaan onnesta osallisen ja rehellisyydessä\nvaeltaneen ihmisen rauhoitettua sydäntä kuolevaisuutta muistellessansa;\nnoudatettava on muutama silmänräpäys oikeutta ja hyvyyttä rakastavaa\nkuoleman retkellä, sitä Herran palvelijaa, joka alkaen nuoruudesta on\nahkeroinnut täyttää taivaallisia käskyjä ja vilpittömästi seurata\nomantunnon lakia järjen ja hyvänsuonnon johdatuksella, -- joka on ollut\nharras Jumalalle hamasta siitä hetkestä, kuin hän ensimmäisen kerran\nkuuli rakasten vanhempainsa huulten lausuvan taivaallisen isän suloista\nnimeä ja kiitollisuudella mainitsevan armolahjoja Luojalta, jonka\nhyvyyttä hän on tytyväisyydessä ja autuuden toivossa täällä ilolla\nnauttinut. Hän saa viimein viljellä toivottua autuutta; sillä Herran\narmo ei lopu kuolemassa.\n\nMitä mahtaa siis kuoleman läheneminen matkaansaattaa sen sydämessä,\njolla on tämä lohduttavainen toivo niinkuin ihanainen ja vähitellen\nvalkeneva aamurusko, joka auringon lähenemisen ilmoittaa, -- jolla on\nturva Jumalassa niinkuin vahva muuri kuoleman päällekarkausta vastaan?\nHän on välttänyt pahaa, ei silmiä palvellen, vaan totuudella pahan\nilkeyden tähden; hän on seurannut hyvyyttä, ei kunnian eikä palkan\npyynnössä, ei kerskatansa, vaan rakkaassa kiitollisuudessa Jumalaa ja\nhyvänsuomuudessa lähimmäistänsä kohtaan.\n\nHyvyyttä harjoittaneen ilo on suuri siitä, että hän on välttänyt pahaa,\nmitä hän on taitanut, ja seurannut hyvää, mitä on voinut. Mutta sitä\nsuuremmaksi nousee hänen ilonsa, koska hän huomaitsee, että elämän ilta\nja autuuden aamu yhdistyvät kuolemassa niinkuin kesäisellä yöllä hämärä\nja päivänkoitto, -- koska hän tietää olevansa osallinen taivaallisen\nisänsä suosiosta toisessakin elämässä. Ei hän värise haudan synkeyttä\nlähetessänsä, josta on tie tuonelaan. Kaikki murheellinen meno häviää\nhänen mielestänsä niinkuin varjo auringon säteissä, koska hän, ylentäen\najatuksensa korkeuteen, saa havaita, että itse valkeuden isä armon\nsilmillä hänen puoleensa katsahtaa. Hän mahtaa silloin asua joko\nruhtinaan kiiltävässä hovissa taikka vaivaisen murtuneessa majassa, hän\nmahtaa olla puettuna joko ryysyissä ja räpäleissä taikka silkissä ja\nkullassa, silloin on kuolema, joka rasittaa kaikkia luotuja maan päällä\nja hirvittää pahanelkisiä, silloin on se hänelle ilolla vastaanotettava\nvieras, joka tuo sanoman iäisen päivän koitosta. Hän kohtaa kuolemaa,\njoka on tuonelan käskyläinen, niinkuin matkustavainen vieraalla maalla\njohdattajaansa, ja muuttaa maailmasta haluten oikeaan isänmaahan, ilman\nkuorman rasitusta hartioillansa, kuin ei kuulu täällä yhtäkään\nkostonhuutoa, eikä ole tarvetta peljätä, että orpolasten valitus\nkarkoittaa haudasta hänen rauhansa, että leskein huokaukset kiroavat\nhänen luunsa mullassa, että viheliäisten kyyneleet vaativat häneltä\ntilintekoa: vaan sen sijaan ilmestyy monta, joilta rakkauden,\nkiitollisuuden ja kaipauksen kyyneleet lankeavat siunauksella, niinkuin\nvirvoittavainen aamukaste, hänen hautansa päälle.\n\nEi löydy siis yhtäkään, joka taitaisi häntä pidättää mieluisesti\nmaailmaa hyvästi-jättämästä, tätä maailmaa, jossa elämä on\nhuikentelevainen, jossa ihmisen olenta on niinkuin varjo ja nautinto\nvaan unennäkö. Kuitenkin on ero uskollisista ja rakkaista ystävistä\nmieltä musertava. Jaa, se on tosi, työläs on eritä niistä, joiden\nseurassa me olemme viettäneet monta iloista hetkeä sielumme\nvirvoitukseksi, jotka ovat lohduttaneet meitä murheen päivinä ja hädässä\nojentaneet kätensä meidän avuksemme. Mutta myös tämä vaikea rakkauden\nvaikutus, tämä oikean ystävyyden tuntomerkki ystäväin eritessä käy\nhuokeaksi, koska he muistavat, että kuolema on yhteinen tie, jota yksi\nviivytellen ja toinen joutuen vaeltaa, vaan ei tule kuitenkaan peräti\neroitetuiksi toinen toisestansa; sillä vähän ajan perästä saa ystävä\nystävänsä uusina alammaisina taivaan valtakunnassa jälleen riemulla\ntavata, jossa pyhät olennot armoistuimen edessä heitä vastaan ottavat ja\nihmetellen iloitsevat, että maakin on kantanut niin täydellisiä\nhedelmiä.\n\n                                               _Juteini_ (Judén).\n\n\n\n\n37. Sananlaskuja.\n\n\nEi kaksi kovaa kiveä hyviä jauhoja tee.\n\nHiljaa hyvä tulee, ajatellen aivan kaunis.\n\nIsännän silmä hevosen lihoittaa.\n\nMinä herra, sinä herra; kumpi meistä kontin kantaa!\n\nOn sappi särjelläkin.\n\nPaha sitä hevoista juottaa, joka ei päätänsä alas paina.\n\nSuuri pala suun repäisee, pieni kylläisnä pitääpi.\n\nVahingosta viisaaksi tullaan, ei rikkaaksi.\n\nÄlä ennen karsinaa tee, kuin vasikan saat.\n\n\n\n\n38. Klaus Fleming.\n\n\nKlaus Eerikinpoika Fleming oli sitä mainiota sukua, joka 13:llä\nsataluvulla oli muuttanut Saksasta Ruotsiin. Jo 14:n sataluvun\nalkuvuosina oli tämän suvun toinen polvi, valtaneuvos Klaus\nPietarinpoika, muuttanut Suomeen, jossa hänen etevimmät jälkeisensä\nsitten oleskelivat. Hän oli koko Suomen -- eli, niinkuin silloin\nsanottiin, Itämaitten -- laamanni ja näyttää vielä v. 1427 elossa\nolleen. Tästä alkuisästä lähti kaksi eri haaraa Flemingiä, jotka\nmolemmat ovat aikanansa olleet Suomen mahtavimpia. Veljekset Eerikki\nja Iivari Fleming Jaakkimanpojat, jotka Kustaa Waasan hallitessa olivat\nSuomenmaan etevimpiä, kuuluivat vanhempaan haaraan. Nuorempaa haaraa\ntaas oli Herman Fleming, Lehtisten ja Louhisaaren herra, joka Juhanan\naikana toimitti monta korkeata virkaa Suomessa, v. 1582 tehtiin\nritariksi ja seuraavana vuotena kuoli Helsingissä. Hermanilla oli kaksi\npoikaa, Klaus ja Lauri, jotka vasta tapaamme tämän ajan tapauksissa; ja\nnäitten jälkeiset nousivat tulevina aikoina suuriin arvoihin.\nJoutuisampi, mutta lyhytikäisempi kukoistus oli vanhemmalle haaralle\nsallittu. Siitä tehtiin vapaherroja kahdesti; mutta molemmat sarjat\nsammuivat toiseen polveensa. Lauri Iivarinpoika Fleming Sundholman\nherra, joka Eerikin kruunauksessa tuli vapaherraksi, kuoli jo samana\nvuonna Räävelissä, ja Iivari, hänen poikansa, vaipui nuorella\nnaimattomalla iällänsä kuolemaan. Juhanan kruunauksessa taas\nkorotettiin Klaus Eerikinpoika vapaherraiseen arvoon, mutta hänenkin\npoikansa, Juhana, oli viimeinen miespuoli suvussansa; ja ennen\nvuosisadan loppua oli Flemingien vanhempi haara miehiseltä kannalta\nkokonaan sammunut. Mutta niin kuuluisaa miestä, kuin tämä Klaus\nEerikinpoika Fleming oli, lienee tuskin mikään aatelis-suku Suomenmaassa\nmilloinkaan synnyttänyt.\n\nHänen syntymävuottansa ja syntymäpaikkaansa ei tarkoin tiedetä.\nTodennäköistä on, että hän syntyi vuosien 1530 ja 1540 välillä jossakin\nisänsä kartanossa Suomessa. Isänsä, josta edellisessä kertomuksessani\non muutamasti puhuttu, kuoli Joulukuussa v. 1548 Kuitian kartanossa\nParaisissa, jonka vanhanaikaiseen kivikirkkoon hän haudattiinkin.\nLeski, Hebla Sparre, mainion Ruotsalaisen Sigge Laurinpoika Sparren\ntytär, eli vielä monta vuotta ja piti asuntonsa joko Siunnan pitäjässä\nSuitiassa, jonka hän naitaessa oli huomenlahjaksensa saanut, taikka\nKuitiassa, jossa siitä ajasta vielä on jäljellä vähäinen harmaakivistä\nrakennettu linna. Vuonna 1560 mainitaan hänellä kolme lasta: Klaus ja\nJaakkima sekä tytär Philippa, joista molemmat viimeiset ovat varsin\nvähän tunnetut. Jo v. 1578 puhutaan Philippa vainajaksi, ja Jaakkima\nEerikinpoika, joka v. 1561 oli nainut Eerikki kuninkaan jalkavaimon,\nAgda Pietarin tyttären, lienee jo ehkä ennen sisartansa mennyt\nTuonelaan. Klaus sillä tavoin sai periä kaikki isänsä jättämät talot ja\ntavarat. Kuinka iso tämä perittävä oli, voimme jokseenkin arvata siitä,\nkuin pesänjaossa v. 1560 leskirouva Heblan kolmas osa käsitti paitsi\nirtonaista tavaraa kivirakennuksen Turussa sekä tiluksia yhdessätoista\neri paikassa, joista yhteinen saalis oli noin 160 tynnyriä jyviä\nvuodelta. Pesän rikkautta todistaa sekin asia, että Heblan asunto oli\ntykillä varustettu, joita Kustaa Waasa pyysi lainataksensa,\nvenäläis-sodan uhatessa.\n\nMutta enemmin kuin rikkaus ja tavara hyödytti nuorta Klausta hänen\nvanhempiensa likeinen tuttavuus kuninkaallisen huonekunnan kanssa. Hänen\nisänsä oli ollut Kustaan vireimpiä apulaisia vapauttamisen työssä ja\npysyikin suuressa arvossa ja mielisuosiossa, vaikka kuninkaan toisinaan\ntäytyi häntä kovasti nuhdella voitonpyynnöstä ja kovuudesta alamaisia\nkohtaan. Leskenä näkyy Hebla vielä viljelleen vanhaa ystävyyttänsä. Kuin\nKustaa v. 1551 jäi leskeksi toisesta naimisestaan, niin Hebla tarjosi\ntullaksensa pienten emottomien lasten holhojaksi, jota kuitenkin\nkuningas kohteliaasti kielsi. Kustaa jo seuraavana vuonna valitsi\nkolmanneksi puolisoksensa ja lastensa emintimäksi nuoren neiden,\nKatarina Stenbockin, joka sitten eli 62 vuotta edemmäksi häntä. Mutta\nFlemingiläisten monet ansioteot eivät jääneet unohduksiin. Vuonna 1556\ntavataan Klaus Eerikinpoika ensi kerta valtakunnan toimissa. Kuningas\nkirjoittaa Turusta Helmikuussa hänelle kirjeen, pyytäen häntä rupeemaan\nSavon suksimiesten päälliköksi, koska näillä ei ollut ketään käskijää ja\nopettajaa, ja kuningas oli saanut tietoonsa, että Klaus osasi suksilla\nhiihtää. Tästä lähtien alkaa hänen toimensa valtakunnan palveluksessa.\nEerikki kuninkaan kruunauksessa v. 1561 tehtiin hänestä ritari ja samana\nvuonna hän asetettiin Räävelin maaherraksi orpanansa, Lauri Iivarinpojan\njälkeen, jonka rutto oli surmannut. V. 1563 Tammikuussa määrättiin hän\nylimmäiseksi linnanhaltiaksi Wittensteinissä, josta kuitenkin Juhana\nherttuan kapina hänen pian pois joudutti. Kesällä tapaamme hänen\nTurunlinnan edustalla, karsinoimassa herttuata. Elokuun 3 p.\nkirjoittivat kuninkaalliset sotajoukon päälliköt Niilo Boije, Klaus\nFleming, Antti Sipinpoika, Iivari Maununpoika (Stiernkors) ja Matti\nTörne Korppolaisten-vuorelta herttualle kirjeen, jolla soimaavat hänen\nväijyneeksi kuninkaan henkeä ja kruunua, sekä vaativat häntä antamaan\nitsensä ja linnan väkinensä päivinensä heidän haltuunsa, luvaten\nkaikille kunniallista ja kristillistä pitoa. Niinkuin tiedämme, Juhana\njo Elokuun 12 p. heitti puolustuksen, ja nyt kuljetti Klaus Fleming\nhänen Gripsholmaan vankeuteen. Seuraavana vuonna 1564 tapaamme\nFlemingin laivaston amiraalina, niinkuin isänsäkin ennen oli ollut.\nMutta tämä toimitus ei häneltä tällä kertaa menestynyt. Ala-amiraalinsa,\nkaksi ruotsalaista aatelis-miestä, eivät totelleet häntä ja Klaus ei\nollut mies heitä kurissa pitämään, josta tapahtui, että Tanskalaiset\npääsivät Ölannin saarta hävittämään. Hetipä siis Fleming viralta\neroitettiin ja Klaus Kristerinpoika Horn, Joensuun vapaherra, pantiin\nhänen sijaansa. Horn ajoi Tanskalaiset Juutinraumalle saakka, ja jätti\ntaas kolmen päivän perästä laivaston Flemingille. Mutta seuraavana\nvuonna näkyy taas Klaus Horn amiraalina tappeluja voittamassa. Fleming\nnäyttää onnettoman meriretkensä tähden joutuneen Eerikki kuninkaan\nvihoihin, ja vielä kaksi vuotta jälkeenpäin sanotaan tämän asian\nEerikissä epäluuloa herättäneen ja hänen uhitelleen Flemingille henkensä\nmenettämistä. Eipä siis saa kovin ihmetellä, että Klaus ei ollut\nEerikin hallituksen uskollisimpia puolustajoita, Enimmät muutkin\nheittivät Eerikin vaipuvan onnen. Iivari Stiernkors, jonka kuningas oli\nlähettänyt Suomea pitämään, otti kohta Turun linnan herttuoitten\nomaksi ja kokosi niille sotaväkeä. Flemingistä mainitaan, että hän\nmuutamilla aluksilla lähetettiin Gripsholmaa vastaan, mutta sillä\nmatkalla luopui herttuoitten puolelle. Palkinnoksi hän Juhanan\nkruunauksessa tehtiin valtaneuvokseksi sekä Wiikin vapaherraksi, ja\nkummallisesta sattumuksesta tapahtui, että hän nyt sai kuljettaa\nEerikin vankina samatenkuin hän ennen oli Juhanan kuljettanut. Vuodesta\n1569 Eerikki pidettiin Turun linnassa, mutta kuin peljättiin Wenäläisten\ntahtovan häntä vapauttaa, niin Turku katsottiin liian läheiseksi Wenäjän\nrajaa. Juhana siis v. 1571 Heinäkuun 19 p. kirjoittaa herra Klaus\nFlemingille, että hänen pitää toimittaman kuningas Eerikki Turusta\nKastelholmaan tai Stäkenlinnaan, ja kuin syksympänä päätettiin muuttaa\nEerikki Kastelholmasta Gripsholmaan, niin luultavasti silloinkin Fleming\noli kuljettajana. Seuraavana vuonna Toukokuun 15 p. saapi Klaus Fleming,\nsamatenkuin muut Eerikin vartiat, käskyn kuolettaa vankinsa, jos joku\nkoettaisi sitä vapauttaa.\n\nTästä ajasta on Klaus Fleming Ruotsinvallan ensimmäisiä miehiä ja nousee\nnousemistansa Juhana kuninkaan suosiossa. Naimisellansa Marraskuun 1 p.\n1571 hän tuli sukulaisuuteen itse kuninkaalliselle huonekunnalle,\nsamatenkuin Ruotsin etevimmille suvuille. Hänen puolisonsa Ebba\nKustaantytär Stenbock oli Kustaa Waasan kolmannen puolison sisar sekä\ntoisen puolison sisarentytär, ja siis Juhana kuninkaan ja Kaarlo\nherttuan sekä Leijonhuvudien ja Sturein orpana. Ebban toinen sisar oli\nnaitu vanhalle kreivi Per Brahelle, Flemingin naiminen sillä tavoin\nliitti hänen sekä Waasan huoneelle että kaikille Ruotsin kreivillisille\nsuvuille. Mutta heimolaisuus ei tällä hämmennyksen ajalla paljon\nkoskenut ihmisten tekoihin, ja Klaus Fleming näyttää jo ruvenneen omaa\ntietänsä astumaan. Eriseurat Ruotsissa olivat nyt syntymäisillänsä.\nAatelis-vallan puhemiehenä oli tuo oppinut ja sivistynyt Eerikki Sparre.\nAateliston leppymättömänä vastustajana seisoi Kaarlo herttua, oppinut ja\nvalistunut hänkin, mutta suorasukainen ja jäykkä sekä puheissa että\nteoissa. Juhana kuningas, niinkuin tiedämme, horjui tälle ja toiselle\npuolelle. Tämmöisessä asiain tilassa oli Flemingin olo ja käytös\nomituinen. Taikka kasvanut siihen aikaan, kuin ei Kustaa Waasan\nesimerkki vielä kehoittanut aatelistoa antamaan pojillensa opillista\nkasvatusta, taikka liian aikaisin joutunut virallisiin toimiin, oli\nKlaus sekä tavoiltansa että tiedoltansa oppimatoin, vaikka elämän koulu\nnähtävästi paljon oli harjoittanut hänen terävää luonnollista järkeänsä.\nTämä raakuus teki hänen ylenkatsottavaksi muitten neuvosten silmissä, ja\nFlemingin uljas henki vastasi ylenkatseella. Usein ja tärkeimmissä\nasioissa oli hänellä toinen mieli kuin heillä. Kuin Sigismundon lähtö\nPuolan kuninkaaksi oli keskustelemuksen aineena, niin Kaarlo herttua\nja Klaus Fleming olivat pian ainoat, jotka siitä varoittivat. Räävelissä\ntaas oli Fleming kaikista saapuvilla olevista neuvoksista ainoa, joka ei\nallekirjoittanut herrojen valituskirjaa. Tästä ja muista syistä\nnimittivät neuvokset häntä uskottomaksi veljeksi, mutta Juhana kuninkaan\nluottamus häneen oli muuttumatoin. Se on todennäköistä, että Flemingin\nraakamainen ja suora käytös enemmin oli Juhanan mieleen kuin muitten\nneuvosten sivistys, joka vähitellen hänessä herätti epäluuloa ja\npelkoa. On myöskin arvattava, että Klaus Fleming jäykän luonteensa\nohessa ei kuitenkaan ollut peräti vailla sitä taipuvaisuutta, joka oli\ntarpeellinen Juhanan arkaa ja epäluuloista mieltä suosittamaan. Tämänpä\nnäyttävät myöhemmät tapaukset todistavan. Tuskin voimme uskoa, että hän\nsydämensä halulla olisi mieltynyt paavinuskoon; mutta samatenkuin hän\nsittemmin Sigismundon käskyllä koki jälleen asettaa katoolilaisuuden,\nniin hän epäilemättä Juhanankin kirkollisiin muutoksiin kohta myöntyi.\nOlen valmis uskomaan, että tämä ja muu hänen käytöksensä lähti\nkiitollisuudesta Juhanan ja Sigismundon suosiota kohtaan; sillä Klaus\noli nähtävästi niitä miehiä, jotka ovat yhtä väkevät ystävyydessä kuin\nvihassa. Mutta jota sivistymättömämpi ihmisen sydän on, sitä tylsempi\nse on havaitsemaan ja hylkäämään niitä itsekkäitä himoja, jotka\nliikkuvat kauniinten avujen karvoissa; ja Flemingissä näkyy näin\naavistamattansa asuneen kappale vallanhimoa, toinen kateutta, olletikin\nylpeyttä iso määrä. Se on tosi, ett'ei häneltä puuttunut jaloa mieltä,\nja että hän osasi lempeä ja laupeas olla ei ainoastaan ystävillensä,\nmutta myöskin muille, jotka eivät hänen tiellänsä seisoneet. Mutta\nvihansa oli säälimätöin, eikä aina syitä kysynyt. Että hänen ja Kaarlo\nherttuan väli jo aikaisin oli käynyt vihaiseksi, voimme molempien\nmielenlaadusta arvata. Molemmat olivat jäykät ja suorasukaiset, molemmat\narvostansa arat, ja molemmat katselivat epäluulolla toisiansa.\nVaikeampi on eroitella, mistä Flemingin viha Kankkaan Horneja vastaan\noli syttynyt. Jo entiseltä tiedämme, kuinka Kaarlo Horn v. 1590\nsyytettiin Ivangorodin kadottamisesta. Juhana, jo ennen kuin asia vielä\noli tutkittu, antoi Flemingin kulkea markkinapaikoissa julistamassa\nHornia valtiopetturiksi. Tutkinnon tapahtuessa alkuvuodella 1591 oli\ntaas Klaus Fleming sekä päällekantajana että jutunjohdattajana\noikeudessa. Räävelin pelastaja, Narvan pelastaja, tämä Wiron sodan jalo\nsankari tuomittiin kuolemaan, ja vaikka hänen henkensä säästettiin, niin\nKlaus Fleming oli tässä asiassa nimensä saastuttanut puhdistumattomaksi.\n\nHänen virkatoimiansa Juhanan aikana tahdon tässä luetella sen verran,\nkuin olen voinut tietooni saada. Juhanan hallituksen alkuvuosina kesti\nvielä Eerikin alottama sota Tanskan kanssa, ja Fleming näkyy tässä\ntoimessa milloin maalla milloin merellä. Uudenvuoden aikana 1570 hän\nhävitti Trondhiemin paikkakunnan Norjassa ja kesällä samana vuonna hän\nvoitti muutamia etuja Tanskan laivastolta. Seuraavina vuosina näimme\nhänen Eerikki kuninkaan vankikuljettajana ja vartiana. V. 1574 mainitaan\nhäntä asetetun Suomen ylimmäiseksi käskynhaltiaksi sekä erittäisin\nWiipurin linnan ja kaupungin isännäksi. Kuin nyt, niinkuin tiedämme,\nseuraavana vuonna välirauha Suomea varten rakennettiin Rajajoella, niin\nHenrikki Horn, Klaus Eerikinpoika Fleming ja Herman Fleming olivat\nSuomen etumiehinä tässä tilassa. Kuinka kauan Klaus Fleming tällä kertaa\npysyi Suomen käskynhaltiana, ei selvästi mainita. Kuitenkin jo v. 1576\nKlaus Aakenpoika Tott mainitaan Etelä-Suomen, samatenkuin Henrikki\nKlaunpoika Horn Pohjais-Suomen käskynhaltiana, ja Fleming oli\narvattavasti muihin toimituksiin joutunut. V. 1582 häntä mainitaan\nyliamiraalina ja v. 1588 hän tuli valtioamiraaliksi, joka virka\nkuitenkin lienee silloin ollut jotenkin joutilas, kuin ei Ruotsilla\nsiihen aikaan ollut minkäänlaista merisotaa ja Wironkin melske ajaksi\noli tauonnut. Taidamme siitäkin päättää hänen tällä ajalla paljon olleen\nkuninkaan luona, valtaneuvos-virkaansa toimittamassa. Kuitenkin näkyy\nhän v. 1586 saattaneen Sigismundon Kalmarista Puolaan, ja Tammikuussa v.\n1589 on hän laivoja rakennuttamassa, Mölsta-harjun tykönä Smolannissa.\nSyksyn puolella hän saatti kuninkaan Rääveliin ja takaisin, eikä näy nyt\nmuutamaan aikaan lähteneen kuninkaan luota. Kuinka seuraavina vuosina\nKaarlo Hornia vainottiin, ja mikä toimitus Flemingillä oli tässä\nvainossa, olen jo maininnut. Palkinnoksi annettiin hänelle Pohjanmaan\ntuomiokunta, joka oli Hornilta riistetty. Jo vuotta ennen, Maaliskuussa\n1590, oli hän tullut Uplannin sekä koko pohjaisen Ruotsin laamanniksi,\nja kuin hän, nyt Heinäkuussa 1591 tuli Suomeen, asetettuna\nsotapäälliköksi sekä Suomen ja Wiron käskynhaltiaksi, niin hän\nnähtävästi oli mahtavin alamainen koko Ruotsinvallassa. Hänen\nsotaretkensä Wenäjään enensi hänen kunniaansa, ja valtiomarskin arvo\nannettiin samalle miehelle, joka jo ennen oli valtioamiraalina. Juhana\nkuninkaan kuollessa oli Suomen ja Wiron hallitus, sekä koko valtakunnan\nlaivasto ja iso osa sen sotavoimista tämän yhden miehen kädessä.\n\nOlen katsonut tarpeelliseksi lyhykäisesti kertoa näitä Klaus Flemingin\nedellisiä elämänvaiheita, koska ne epäilemättä sopivat selitykseksi\nhänen loppuelämänsä tekoihin. Vaikea on istua tämmöisen miehen\ntuomariksi, tutkimaan, mitkä mietteet ja hankkeet pitivät hänen\nsydämensä perää. Hänen vihamiehensä ovat kirjoittaneet hänen\nhistoriaansa, ja varovalla silmällä täytyy meidän tutkia, mikä on\nvaleellista herjausta, mikä selvää totta. Että hänen tapansa olivat\nröyhkeät ja raa'at, emme suinkaan taida epäillä. Puolalaiset herrat,\njotka sattuivat häntä tuntemaan, kuin hän ensi kerran saatti Sigismundon\nPuolaan, nimittivät häntä _Hominus Admirabilis_ s.o. kummallinen herra,\nkuin piti heidän sanoman _Dominus Admiralis_ s.o. herra amiraali.\nRuuassa häntä mainitaan persoksi, ja Kaarlo herttua, hänen kiivain\nvihamiehensä, soimasi häntä syöväksi kokonaisen sianliikkiön ateriaansa\npaitsi muuta ruokaa. Siitä oli herttualla tapa sanoa: \"sika syöpi sian\nsuuhunsa\". Samaten herttua pilkkasi Flemingin tapaa pyyhkiä nenäänsä\ntakinhialla. Suomen talonpoikain, jotka, niinkuin kohta saamme nähdä,\neivät olleet hänen ystäviänsä, mainitaan kutsuneen häntä milloin\nmuotonsa vuoksi \"Nokinenäksi\", milloin \"Suitian Klauksi\", koska hän\npaljon oleskeli Suitiassa. Muun seassa on sekin hänelle häpeäksi\nmainittu, että hän muka ruotsinkieltä niin huonosti puhui, jotta\nneuvoskunnassa häntä tuskin ymmärrettiin. Kirjeitänsä sanotaan hän\ntavallisesti itse kokoonpanneen, mutta tavaus, puheenparsi ja\nsisällyskin mainitaan olleen niissä eriskummaiset. \"Koska hän oli\nsyntymältänsä Suomalainen, niin hänen kirjoituksensa kuuluivat pahalta\nruotsiksi\", lausuu eräs historiotsija. Tässä lauseessa ei kumminkaan\nnäy olevan vähintäkään perää. Kaikki hänen kirjeensä, jotka meidän\naikoihin ovat säilyneet, ovat ainakin yhtä hyvin kirjoitetut kuin\nenimmät senaikuisten Ruotsalaisten, vieläpä usein sisällykseltänsä\nerinomaisen taitavat ja nerokkaat. Oikeastansa ei tämä asia paljon\nylennä eikä alenna hänen kunniaansa; sillä teoistansahan mies tutaan.\nLieneekö hänen tekojansa samalla tavoin vääristelty, ei ole aina helppo\neroittaa. Toivomista on, että tuleva aika vielä saattaa selityksiä ilmi,\njotka nykyänsä makaavat hämärän peiton alla. Mutta pääasiassa ei tutkija\nnytkään tarvinne paljon erehtyä Klaus Flemingin oikeasta mielenlaadusta\nja luonteesta.\n\n                                                  _Y. Koskinen_.\n\n\n\n\n39. Porolla-ajaminen.\n\n\nKotoeläinten seassa on poro etuisin Lapissa; tästä elää ja vaatettaa\nLappalainen itsensä. Tämä elävä on suuruudeltansa niinkuin\nkarjais-mulli; vaalea vatsan alta ja mustantumma kyljiltä, seljältä ja\npäästä, pitkillä hoikilla mustan ja vaalean kirjavilla koivilla, vahvan\nniskan ja kaulan kanssa. Pää on tavallisen mullin pään suuruinen, ja\nsiinä on kaksi korkeata ja monihaaraista sarvea. Sen elävän hoitaminen\nei paljon rasita, ainoastaan häntä kaivamisensa aikana varjellaan\nsudelta, joka on nopsa heitä surmaamaan, ja ett'ei he hirtä itseänsä\nniillä hihnoilla, joilla he yhteen sidotaan, että metsässä yhdessä\nseuraisivat. Tämän elävän luulisi pitävän suojassa ja katon alla\nhoitamisen hyvänä; mutta tätä ei salli hänen luontonsa, vaan hän tahtoo\ntaivaan avaran kannen alla päivänsä kuluttaa. Tätä viljellään täällä\ntiettömissä maissa. Reki, joka hänelle pannaan perään, kutsutaan\n_pulkaksi_ tahi _ahkioksi_. Pulkka on Suomessa vastaava kirkkorekeä,\nja ahkio työrekeä. Pulkka on niin muodoin ajoase, jolla ei kuormia\nkuljeteta, ja ahkio kuormareki. Pulkassa on perä ja nojalauta, ja on\nrakennuksensa puolesta kapeampi kuin ahkio. Ahkio on perästä leveä ja\navoin. Molemmat ovat siinä yhtäläiset, että ovat niinkuin keskeltä\npoikkisahattu vene; kuitenkin ovat puut, joista ne valmistetaan, ei\nlautoja, vaan kapeita kelleksiä, jotka veneen tavoin ovat yhteen kaarien\nkanssa yhdistetyt, että mukaisemmasti juoksisi ja estyisi kaatumasta.\nAhkion ja pulkan keulassa on linkku, johonka yksi kaulan ympärille\npannusta leveästä nahasta (käsätteestä) sekä etu- että takajalkain\nvälistä juokseva hihna on kiinni sidottu. Tämä hihna (vuotraippa) on\netu- ja takajalkain kohdalta karvaisella poron nahalla vuorattu. Että\nhihna pysyisi etujalkain välissä, heitetään vatsan ylitse hihna\n(mahavyö), johonka tämä aisan siassa oleva hihna kiinni sidotaan. Poron\npäässä on päitset, joihinka oikealle puolelle sidotaan pitkä nahkahihna,\njota suitsien sijassa käytetään. Ennenkuin ruvetaan ajamaan, viedään\nhihna vasemmalle puolelle poroa, josta se heitetään poron niskalle, ja\ntästä poro arvaa matkan olevan mielessä. Niin pian kuin hihna heitetään\npois poron seljästä, seisahtaa se ja kääntyy poikki tien. Poro on vireä\nlähteissänsä, sentähden ei kauan saa hankkia, vaan kohta istua pulkkaan,\nmuutoin on poro mennyt tiehensä ja jättänyt kuormansa. Näin irti pääsnyt\nporo juoksee niin kauan, joll'ei estettä tule, kuin saa pulkan palasiksi.\nPoro ei ajaessa kulje oikoiseen, niinkuin muut ajoelävät, vaan\njuoksentelee sinne ja tänne, katsellen ympärillensä; sen vuoksi ei hän\npäivässä juokse enämpää kuin neljä peninkulmaa. Lyömisestä ei poro\najaessa muuta tiedä kuin sen, että seisattuu kohta kuin häntä\nkuritetaan. Se kuritus, jonka hänelle ajaja tavallisesti antaa kulun\nparantamiseksi on se, että ajaja nousee pulkasta ja muutaman erän\nnykäisee kovasti ajohihnasta. Itse kulku ei ole porolla mitään työlästä,\nkuin ajaja ainoastansa vähänkin vaaria pitää itsestänsä ajaessaan. Tässä\nei saa niinkuin hevosen reessä surutoinna istua, vaan kulku pitää aina\nolla mielessä. Matkalla olevan poron syöttäminen on ikävää. Useasti\nheittää kovin ajettu poro itsensä maata ajosta päästyänsä, siksi kuin\ntuntee vähänkin virvonneensa ja rupeaa sitte vasta syömään; vähän aikaa\nsyötyänsä panee hän taas lepäämään ja märehtimään; jos hän senjälkeen\nsaa vähän huoata, niin on hän taas valmis lähtemään. Koska yösijaa\npidetään, niin porolla on tapana vasta päivän valjetessa ruveta\nsyömään ja pitämään edellä mainittua ruuan järjestystä. Poron kuorma on\n10 leiviskää.\n\n                    _A. Andelin_ (Oulun Wiikko-Sanomissa v. 1854.)\n\n\n\n\n40. Sananlaskuja.\n\n\nHiljalleen härkä kyntää, tasaisen jäljen tekee.\n\nHyvä on ison pinon vierestä lastuja noukkia.\n\nJoka kuuseen kurkoittaa, se katajaan kapsahtaa.\n\nKaksin kerroin köysikin vahva on.\n\nKoira paljon haukkuu, tuuli enemmän kantaa.\n\nPaljo sillä jauhoja pitää olla, joka kaikkein suun tahtoo tuketa.\n\nParempi laiha sopu kuin lihava riita.\n\nPidä silloin pussi auki, kuin porsasta tarjotaan.\n\nRuvessa porsas kasvaa, läskinä liha syödään.\n\nTyöläs kynsittömän on puuhun päästä.\n\nUipi hauki harjullenkin kyntäjän vakoa myöten.\n\n\n\n\n41. Rehellisyydestä Suomessa.\n\n\nNiinkuin vuoret antavat maalle tukevaisuutensa ja lujuutensa, niin antaa\nrehellisyys ihmisen elämälle vahvuutensa, voimansa ja seisovaisuutensa;\nniinkuin kirkas ja kostuttava aamukaste virvoittaa ja elähyttää kaikki\nkasvut luonnossa, niin tekee rehellisyyskin elämän ihmisten välillä\nraittiiksi, pysyväiseksi, iloiseksi ja suloiseksi. Ota rehellisyys pois,\nniin hämmästyksellä olet näkevä, mihinkä ihmiskunta, mihinkä\nkansakunnat, mihinkä perhekunnat, mihinkä ihmiset joutuisivat, ja\nminkälainen myrkyllinen helvetti syntyisi maailmaan. Kristillisyys\nvaatii rehellisyyttä, ja kristillisen uskon moninaisten hedelmäin\njoukossa on se juuri paraimpia ja kauniimpia. Jos kristillisyyttä on\nvihattu ja vihataan monista syistä, niin on sitä vihattu paljon senkin\ntähden, että se on niin kiinteä rehellisyyden seuraamisessa kaikissa,\npienimmissä ja suurimmissa, asioissa.\n\nTarkoin jos tutkitaan riitain, sotain, vainoin, torain,\neripuraisuuksien, vihain ja kaikellaisen pahan likintä alkuperäisyyttä,\nniin niihin on usein syynä puuttuva rehellisyys; keskinäisiä asioita,\nkoskekoot ne erityisiä ihmisiä tai kansoja, sotketaan ja sekoitetaan\nesinnä kaikella, ulkonaisesti rehellisellä tavalla, ja sitten koetetaan\nviekkaudella ja petoksella peittää salaisia aikomuksia ja pyyntöjä,\njoilla tarkoitetaan maallista voittoa, ja kuin toinen tahi toiset sen\nvihdoin selkeästi huomaitsevat, on viekkaus taas näitä riitaisia asioita\nselittämässä, rehellisyys hyljätään, ja näin muodoin nousee viha, riita\nja sota viimeiseksi ratkaisijaksi. Perijuurellisesti vaatii rehellisyys\ntämmöisen ratkaisijan puolustajaksensa ja voittaa myös vihdoin; sillä\nniinkuin kuohu myrskyn perästä meren aalloilla katoaapi, niin liestyvät\nja raukeavat viekkaudenkin paulat. Riitoihin ja sotihin löytyy kuitenkin\npaljo muitakin sytytysaineita; elämä on syvä ja lavea, ja siinä liikkuu,\nniinkuin pisaroita meressä, tuhannen tuhatta erilaatuista syytä\nvaikuttamassa milloin hyvää, milloin pahaa, mutta rehellisyys kaikki\nkannattaa ja ylläpitää. Onnetoin sentähden se ihminen, onnetoin se\nkansa, joka luopuu rehellisyyden sileältä ja suoralta tieltä ja kulkee\nviekkauden liukkaita polkuja; onnetoin tosin se valtakunta, jossa\nrehellisyys poljetaan ja petos saapi vallan joko niin, ett'ei sitä\nälytä, tai niin, että, jos se älytäänkin, sitä ei saa ilmoittaa!\nSemmoinen valtakunta lankeaapi ja häviääpi vihdoin niinkuin Jerusalemin\nkaupunki muinoin, ett'ei siihen jää kiveä kiven päälle, nurkkaa nurkan\nlomahan.\n\nMutta mikäs meidän näihin pimeihin ajatuksiin on johdattanut, mikä\nvienyt? Löytyykö omassa maassamme semmoisia yleisiä tahi yksityisiä\nasiain kohtia ja haaroja, joissa rehellisyyden käskyjä ei seurata? Onko\ntässä muinaisista ajoista asti rehellisyydestänsä kiitetyssä maassamme\nviekkaus ja petos saanut semmoisen vallan, että se herättäisi yleisempää\nsurua ja kipua kaikkein rehellisten sydämissä? Ei, Jumalan kiitos, ei\nniin suuressa mitassa, että yleistä onnettomuutta kansamme elämälle\nolisi vielä pelkäämistä! Katkeralla mielellä täytyy kuitenkin jokaisen\ntotuuden ystävän tunnustaa, ett'ei meidänkään maassa rehellisyyden\nvaatimuksia joka paikassa ja kaikissa asioissa seurata: niinkuin mustat,\nsynkeät pilvet silloin tällöin peittävät taivahamme ja pimentävät päivän\nvalon meiltä pohjan asujamilta, niin tulee rehellisyyskin himmennetyksi\nmoninaisen viekkauden ja petoksen kautta meidänkin kansan seassa.\nVaikea ja mahdotoin olisi luetella kaikkia tapauksia, joiden kautta\nrehellisyyttä maassamme rikotaan ja saastutetaan, emmekä sitä tässä aio\ntehdäkään. Emme myöskään tällä kirjoituksellamme tarkoita semmoisia\ntörkeitä teoksia, joita laki pääsee rankaisemaan, niinkuin varkaudet,\nmurhat, selkeät valheet ja muut semmoiset julkiset petokset ja pahuuden\ntyöt ovat, joita Suomessakin valitettavasti kyllä ei niinkään vähän\nharjoiteta, ja jotka kaikki harjoittajoissansa todistavat rehellisyyden\npuutosta. Ne heitämme sillensä. Sitä vastoin tarkoitamme enemmin niitä\nhienoja salaisia viekkauden juonia ja ansoja, joilla toisten onnea ja\naikaantuloa koetetaan pilata ja sortaa, ja joilla lakia ja sen\nrangaistuksia pyydetään saada kierretyiksi ja jopa useasti kierretäänkin\nja siitä sitte salaisesti iloitellaan, kuin on saatu lähimmäinen\npetetyksi sanoilla ja puheilla, käytöksillä ja töillä, tavalla tahi\ntoisella. Samalla kertaa ahkeroidaan kuitenkin olla ulkonaisesti\nrehellisiä ja kantaa kunniallista nimeä kanssaihmisten seassa, vaikka\nollaan valmiit tekemään uusia viekkauden ja petoksen töitä, kuin niihin\nvaan tilaisuutta saadaan. Mutta kääntykäämme yleisistä puheistamme\ntarkemmin katselemaan rehellisyyden kohtia maassamme.\n\nKäykäämmepä silmäilemään seuraelämää, minkälainen se on monessa\nkohdassa maatamme ja vaariinotetaanko siinä aina rehellisyyden\nvaatimuksia. Emme tahdo virkkaa mitään semmoisista pidoista ja\nkestailemisista, joissa seuraelämä muuttuu ylellisen juomisen, syömisen,\ntörkeitten puheitten, kirousten, raakain laulujen ja loilotusten kautta\noikeiksi kapakkapaikoiksi, ja joissa totisia, rehellisiä ja kunniallisia\nei milloinkaan tavata. Semmoisia pitoja kyllä tapahtuu Suomessa. Me\nkäännymme vähän siistimmän-näköisiin kanssakäymisiin ja kysymme:\nsaadaanko niissä joka paikassa ja joka aika vähintäkään hengellistä\nravintoa ja virvoitusta sielulle, saadaanko niissä kuulla rakkautta\nJumalaan, lähimmäiseen ja isänmaahan herättäviä keskusteluja; puhutaanko\nniissä kotimaassa tahi muissa maissa tehdyistä hyvistä ja jaloista\ntöistä neuvoksi ja kehoitukseksi kokoontuneille jäsenille, niinkuin\nlapsille ja nuorukaisille? Eipä kuullakaan, eipä puhutakaan, joka on\nsangen valitettava asia. Seuraelämämme on monessa paikassa, niinkuin\nhallan panema pelto, tyhjä ja köyhä hyvistä hedelmistä: monesti vaan\nlörpötetään yhtä ja toista joutavaa illan kuluksi, ja sielua murhaavalla\nkorttipelillä tuhlataan myös kallis aika, ja sitte erotaan yhtä\nonttopäisinä, yhtä tyhjäsydämisinä kuin oltiin yhteen tullessakin. Tämä\nei ole rehellistä kanssakäymistä, sillä sen kautta petetään itseänsä ja\ntoisiansa ajan turhalla kuluttamisella. Mutta eivät kaikki seurat\nsamanlaisia ole. Olettehan rakkaat lukijat, jolloin-kulloin sattuneet\nsemmoisiinkin seuroihin, joissa pilkka, panetus, herjaus, soimaus,\ntoisen kunniallisen nimen ja arvon alentaminen ja polkeminen on yhteisen\nkeskustelemisen ylimmäisenä kannattajana. Surkea ja kauhea on se kuulla,\nmutta valitettavasti on se tosi. Äkkiä ja pikaisesti niinkuin hius\nterävällä veitsellä, leikataan liukkaalla ja kavalalla kielellä toiselta\nhyvä nimi, hyvä kunnia, hyvä ansio pois, ja lähimmäinen saatetaan\nsillä tavalla useasti syyttömään ja vahingolliseen epääluulon\nalaisuuteen. Tämä tapahtuu kaikissa säädyissä välistä hienommasti,\nvälistä karkeammasti, ja siihen on melkein aina syynä häpeällinen ja\nkirottu kateus, joka tahtoo toiselta nyhtää milloin yhdellä, milloin\ntoisella tavalla rehellisesti ansaitun palkan, tavaran ja kunnian.\nTämmöisistä seuroista on rehellisyys kadonnut, ja niitä karttaa\njokainen kunniallinen ihminen niinkuin myrkkyä. Onpa meidän rehellisessä\nja rakastetussa Suomessa semmoisetkin hävyttömät, kunniansa ja\nihmis-arvonsa myöjät saaneet sijansa, jotka ovat antaneet itsensä\ntoisten sanain, puheitten, käytösten ja töitten nuuskijoiksi ja\nurkkijoiksi, kieliäksensä kaikkia mitä kuulevat, totta ja valhetta,\nja saattaaksensa sen kautta paraimmat ystävänsäkin ja kumppaninsa pahaan\nhuutoon ja ajalliseen onnettomuuteen. Tämmöisiä Judas Iskarioteja, joita\nrehelliset ihmiset eivät suvaitse takamaillensakaan, vaikka he\nliehakoitsevalla ystävyydellä pyrkivät päästä joka paikkaan, ei\nkuitenkaan mahda maassamme paljo löytyä. Jumala varjelkoon maatamme ja\nkansaamme näitten perkeleen palvelukseen myötyin urkkijoitten riivatusta\nsuvusta!\n\nMitenkäs raha-asiat seisovat Suomessa, ollaanko niissä joka paikassa\nrehelliset? Valitettavasti ei ollakaan, sillä löytyy esim. semmoisia\nheittiöitä seassamme, jotka lainaa ottaessa ovat olevinansa rehelliset,\nmutta maksaessa on viekkaus ja petos kietonut heidät pauloihinsa. Ei\nniinkään vähän seurata sitä viekasta tapaa, että tilan tahi\ntavaran oikeana omistajana ollessa hankitaan lainaa, sitte ollaan\nlahjoittavinansa tilat ja tavarat jolle-kulle sukulaiselle tahi\nvieraalle, ja kuin lainanantaja tahtoo omansa takaisin, niin ota sitä\nenää tilattomalta, tavarattomalta petturilta, joka juuri sentähden,\nett'ei häneltä saatais mitään, lahjoitti tahi, oikeammin puhuttu, oli\nlahjoittavinansa vääräin ja salaisten suostumusten kautta omaisuutensa\ntoiselle, joka myös sillä tavalla kääntyy petturiksi. Savossa tiedämme\ntämmöisiä petoslahjoja tapahtuneen ja mahtaa niitä sattuneen muissakin\nmaakunnissa talonpoikaisen kansan seassa, koska olemme kuulleet\ntalonpoikain takauksia työläästi otettavan vastaan Suomen Pankissa,\njuuri tämmöisten petosten kautta. Samasta syystä, ett'ei tila menisi\nveloista, asuu ja viljelee moni mieluisemmasti kruununtilaa, kuin menee\nsitä perinnöksi hankkimaan. Näin uhrataan paremmat edut perintötalojen\npitämisestä viekasmielisyyden tähden.\n\nKatsokaammepa käräjätupihimme. Eikö siellä monien muiden turhien\njuttujen seassa riidellä myös paljon perintöasioista? Niinpä kyllä.\nLapset riitelevät keskenänsä vanhempain jättämästä tavarasta ja\nkatkaisevat monesti sen kautta heimolaisuuden ja veljellisyden hellät\nsiteet. Vanhemmat taas kylmentävät usein lasten välin sen kautta, että\nlahjoittavat omaisuutensa vennon vieraalle tai jakavat tavaransa\nepätasaisesti lasten välillä, ja heittävätpä välistä jonkun lapsistansa\nperinnöttä, juuri kuin yksi lapsi olisi heille toista parempi. Näin\nmuodoin unohdetaan vapatahtoisesti rakkaus, suosio ja sopu maallisen\ntavaran tähden, ja se ei ole millään tavalla rehellisesti tehty.\n\nKaikissa elämän vähempi- ja suurempiarvoisissa kohdissa kärsii\nrehellisyys enemmän tahi vähemmän väkivaltaa. Mutta kaupassa ja sen\nkäynnissä saapi se useammin kuin milloinkaan muulloin jäädä unohduksiin.\nEmme puhu semmoisista vääristä kauppiaista, joiden korvan takana\nviekkaus aina asuu, sekä myödessä että ostaessa. Myöskin niinkutsutuissa\nmaakauppiaissa havaitaan ehkä useammin kuin muissa vilppiä ja petosta;\njokainen tietää heillä tavatun vääriä puntareita ja mittoja.\nKaupunkeihin kuin viedään maantavaraa, niin sielläkin koetetaan petosta\ntehdä. Semmoisia talonpoikiakin tavataan kauppatoreillamme, jotka\ntavarainsa myönnissä havaitaan harjoittamassa viekkautta; vedellä\ntehdään voi raskaammaksi, pannaanpa kiviäkin sekaan, ja kuin astioineen\nmyödään, on päällä joku verta hyvää voita, alla roskaista maitopöperöä.\nKala-astioissa löydetään myös kaloja päällimmäisenä, ruotia alla, eikä\naina samanlaatuisia kaloja koko astiassa. Muunkinlaista viekkautta\nharjoittavaisia talonpoikia löytyy maassamme; esim. virkamiesten\npalkkoja ja saatavia maksettaessa ei olla joka paikassa rehellisiä.\nHuonot herrasmiehet taas tahtovat talonpoikia pettää, missä vaan saavat;\nja hevois-kauppiaat ne vasta oikeat petturit ovat; markkinoilla esim.\nkaadetaan äksyin ja laiskojen hevoisten suuhun ja korviin viinaa, että\nparemmin kulkevat ja ostaja sillä keinoin petettäisiin.\n\nIsäntäin ja palvelijain keskinäisestä elosta olisi paljo puhumista. Ei\nsiinäkään aina rehellisyyttä tavata. Hengit ja piiat ovat talonväelle\nsilmänpalvelijat, varastavat heiltä aikaa laiskuuden kautta ja eivät ole\ntöissänsä ja toimituksissansa uskolliset. Moni isäntä ja emäntä viepi\npalvelijoitansa turmion teille sen kauhean tavan kautta, että\nsuorittavat vuosipalkan vähitellen viinaryypyillä ja viinan antamisella.\nSe tapahtuu kaikki totisen rehellisyyden puutoksesta.\n\nPaljo löytyisi vielä rehellisyydestä poikkeavia seikkoja maassamme,\njos niitä kaikkia rupeaisi kertomaan. Mutta loppukoon jo tämä\nkirjoituksemme. Elköön kukaan luulko meidän uskovan rehellisyyttä\nmaassamme ei löytyvänkään. Ei! moninvertaisesti enemmän löytyy\nSuomessakin rehellisyyttä kuin viekkautta, ja sangen kauniisti kuvaa ja\nosoittaa Suomen kansan rehellistä luontoa esim. seuraavat, vanhat\nsananlaskut: _sanasta miestä, sarvesta härkää_; ja _rehellisyys\nmaan perii_.\n\n                                                      _Polén_.\n\n\n\n\n42. Työväen ja palkoillisten kohtelusta.\n\n\nUseampi maanmies valittaa, että työväki ja palkoilliset tulevat ja ovat\ntulleet niin peräti veltoiksi työntekijöiksi ja muuten juonikkaiksi,\nett'ei muka enää tahdo saada mistään kelpo palkoillista. Miten lienee\ntämän valituksen kanssa: lieneekö se todella niin? Ja jos tällä\nvalituksella on perää, niin mikähän se lienee syynä tähän heidän\npilaantumiseensa? Se, se olisi tarkoin tutkittava asia; sillä jos\ntahdotaan mitä pahaa poistaa, niin ensin on sen syyt tiettävät.\n\nSe on kyllä tietty asia, että työntekijä tahi palkoillinen on yhtä\nhyvästi kaikilla ihmisellisillä omaisuuksilla varustettu ihminen kuin\ntyönteettäjäkin ja isäntä. Ihmisen luonto on sellainen, että se tahtoo\nsen osoittaa toiselle, mitä toinenkin hänelle. Jos toinen osoittaa\nhänelle tylyyttä, eikä pidä häntä siinä arvossa, jossa kristillinen\nvelvollisuus määrää häntä pitämään, on hänkin tyly vastaan ja vielä\npalkitenkin runsaammasti. Samaten myös, jos yksi osoittaa toiselle\nerinomaisempata hyvyyttä, pitää häntä ystävänänsä ja kohtelee häntä\narvon osoituksella, niin tahtoo se moninkertaisesti voimiensa mukaan\nosoittaa hänelle samaa takaisin. Asia on totisesti niin. Ja kuin\nmoniaasta sanotaan, että \"se on niin ja niin tunnotoin ihminen, sillä\nminä tein hänelle sen ja sen hyvän työn ja kuitenkin on hän minua\nvastaan sellainen ja sellainen\"; niin tämä tulee siitä, että hän ei\npidä sitä toisen hyvää työtä ja kohtelemista siinä arvossa, kuin se itse\nluulee ja toivoo; mutta kuin osoitetaan hyvää toiselle niin paljon, että\nse hänen mielestänsä on kylläksi ja yli tavallisuuden, niin kyllä\nvissisti hän tahtoo sitä voimiensa jälkeen palkita.\n\nKoska niin on, niin tästä on selkeä jokaisen ymmärtää, että kuin\ntahdotaan kenen toisen mieliänsä myöten tekemään, niin sille pitää ensin\nosoitettaman jotain mielihyvää, josta hänen luullaan niin paljon\nhyvistyvän, että voipi kaikesta voimasta ruveta sitä palkitsemaan. Tätä\ntarkoittaa se raamatullinenkin lause: _Mitä te tahdotte, että ihmisten\npitää tekemän teille, se tehkäät te myös heille_.\n\nSovittaen tätä perustusta nyt isännän ja työväen väliin sanon, että joka\ntahtoo itsellänsä olemaan uskollisia palvelijoita ja työntekijöitä, hän\nosoittakoon niille ensin kaiken rehellisyyden. Jokainen maanmies ja\nisäntä, joka ei näitä kahta hyvyyttä ensin osoita työväellensä, saapi\nkyllä ikänsä valittaa ja kohdella kovuudella palvelijoitansa; mutta\nsiitä ei tule muuta kuin vaan pahennusta. Tämän todistaa jokapäiväinen\nkoettelemus. Ystävällisen ja rehellisen isännän harvoin kuullaan\nvalittavan työväkensä kelvottomuutta; mutta sitä vastaan tyly ja\nvääryyttä ja viekkautta rakastava aina keksii heissä jos jonkinlaisia\nvikoja. Hänellä ei ole muuta tietä luulossansa heidän parantamiseksensa\nkuin vielä suurempi röykeys, viha ja viimein kuritus. Onkos ihminen\nmikään järjetöin luontokappale, että hänelle ei muu mieltä anna kuin\nkuritus? Kuritus on kyllä hyvä ja aivan tarpeellinen lapselle, jolla ei\nole vielä ymmärrystä saattaaksensa häntä soveliaasen kuuliaisuuteen,\nmutta sekin pitää tapahtua rakkaudella ja ystävällisesti. Se kuritus ja\nkorvapuustit, minkä pahankurinen isäntä antaa palvelijallensa, on\ntykkönänsä toista laatua. Se ei tapahdu rakkaudesta eikä\nystävällisyydestä, vaan vihasta ja tylyydestä, jonka vuoksi se ei muuta\nvaikutakaan kuin vihaa ja tylyyttä. Taitaa päätarkoitus tällä\nkurituksella olla se, että saada kuritettava kuuliaisemmaksi ja\npelkäävämmäksi; mutta kuin se tapahtuu ilman rakkaudetta, niin vaikuttaa\nse myös semmoista kuuliaisuutta ja pelkoa, jossa ei ole rakkautta: ja\nmitä on kuuliaisuus ja pelko, jossa puuttuu rakkautta?! Se on orjallista\nkuuliaisuutta ja pelkoa, joka ei milloinkaan tässä asiassa, enemmän kuin\nmissään muussakaan, ole tarkoituksen mukaista: sillä joka peljäten\ntyötänsä tekee, ei se tee sitä parhaamman jälkeen, vaan ainoasti niin,\nettä voisi säästää selkänsä, jonkamoinen työnteko ei milloinkaan tuo\nmahdollista hyötyä.\n\nSen vuoksi on parasta, että koko sellainen järjetöin kohteleminen\nheitetään pois, josta ei kuitenkaan voi tulla tarkoitettua hyvää, ja\nsiihen sijaan jokainen kohtelee palvelusväkeänsä ja kaikkia työmiehiänsä\nniinkuin kristillinen velvollisuus vaatii: _ystävällisesti ja\nrehellisesti_.\n\n_Ystävällisyyteen_ kuuluu, että annetaan heille oikea arvonsa,\npuhutellaan siivosti ja ystävällisesti, neuvotaan työntekoon tarkoin,\nniinkuin aivotaan minkin pitävän tehdä, käsketään kauniisti ja siveästi,\nei milloinkaan missään tilaisuudessa äyhkyen ja kiivautta osoittaen, ja\nrikoksesta nuhdellaan kohtuullisesti asian mukaan, eikä torumalla, hyvin\nselittäen, jos se on ehdollinen pahanteko, semmoisen pahuuden seurannot\nhänen sekä itsensä suhteen, ja neuvoen sekä käskein parantamaan\nitseänsä, uhaten, jos paremmin edespäin ei itseänsä käytä, eroittaa\nhänet työstänsä ja palveluksestansa. Tämä on kyllä voimallinen syy\nvaikuttamaan parannusta, jos vaan se ihminen ei ole niin peräti paatunut\npahuudessa; sillä palveleminen hyvää isäntää ei ole vaikea, jota vastaan\neroittaminen siitä ei ole suotuisa. Mutta jos tästä uhkauksesta ei\nseuraisi mitään nähtävää parannusta, niin silloin on se ihminen ilkeä,\ntuntematoin omaa hyväänsä, ja niin muodoin täydellisesti paatunut, jolle\nei muu autakaan kuin suorastaan poiseroittaminen; sillä parempi on, että\nyksi paha eroitetaan joukosta, kuin että koko perhe turmellaan. Kuin\njokainen näin tekisi, niin totta kaiketi pahainkin ja paatuneiden\ntäytyisi ennen pitkää parantua; sillä kuin ihmistä minkä vian tähden\nnähtävästi hyljätään niin paljon, ett'ei kukaan tahdo häntä suojella\neikä työssänsäkään pitää, niin ei ole mitään muuta tietä hänen edessänsä\nkuin luopuminen siitä viasta, edes siihen määrään, että voipi tulla\nmuilta kärsittäväksi.\n\n_Rehellisyyteen_ taas kuuluu, että puolestansa suoritetaan kaikki, mitä\non luvattu ja mitä velvollisuus vaatii. Se on: että palkka maksetaan\npuhtaasti ja rehellisesti, ja jos palvelija on näyttänyt erinomaisempata\ntoimeellisuutta ja ahkeruutta tahi mitä muuta hyvyyttä, niin siitä pitää\nhänelle vielä erittäin palkittaman, ansion jälkeen. Tämä on voimallinen\nkehoittaja palvelijoillesi kilvan hakemaan etuasi, toivoen sen tulevan\nsinulta nähdyksi ja sen perästä palkituksi, koska sellainen\nrehellisyytesi on tullut kuuluksi. Mutta katso kanssa tarkasti perään,\ntekeekö se ja se palvelija sitä todella ja täydestä uskollisuudesta, vai\nonko hän vaan viekastelija ja \"silmänpalvelija\", mutta takanapäin\nlaiskoittelee, eikä toimita työtänsä parhaamman ymmärryksensä jälkeen.\nSemmoista keksittyäsi pitää jo nuhtelemasi ja sanomasi, semmoisen ei\nolevan sinulle mieliksi. Äsken jäi muistuttamatta, että kaikki tämmöiset\nnuhtelemiset, varoitukset ja uhkaamiset pitää ensimmältä tapahtuman\nkahden kesken, ett'ei ketään muuta ole kuulemassa; sillä ihmisen,\nsemminkin pahailkisen luonto on sitä laatua, että häntä muiden kuullen\nnuhdeltaessa ja moittiessa jostain pahasta, se enemmän pahenee ja\npaatuu, joka tulee siitä, että hän katsoo sen julkiseksi häväisemiseksi\nja pelkää sen kautta kadottavansa tavallisen arvonsa. Koettelemuksesta\non havaittu, että palkoillisen jotakin varastettua, on isäntä tällä\ntavalla yksinäisyyteen vieden ja ilmoittaen täydellisesti uskovansa sen\nei olevan kenelläkään muulla kuin hänellä, ja hänet pitävänsä ainoana\nsyypäänä siihen, saanut hänet useasti tunnustamaan koko asian ja pois\nantamaan sen varastetun kalun, varsinkin kuin julkista kaipausta ei ole\nvälillä vielä ehditty nostaa ja on luvattu ei vastapäinkään sitä\nkenellenkään muulle ilmoittaa. Tämä on hyvin järkeenkin pystyvä seikka.\nToinen kohta luulee, että: \"kuin isännällä tahi sillä, keneltä on\nvarastettu, nyt jo on täysi usko, että minä sen olen ottanut, niin minä\ntulen hänen edessänsä uskomattomaksi ja aina luulonalaiseksi, varsinkin\njos en pois anna sitä kalua; mutta kuin minä annan sen pois, niin uskoo\nhän vasta minua paremmin\". Sitte hän, lieventääksensä asian pahuutta,\nuseinkin toimittaa asian niin, että panee sen kalun johon-kuhun\nsellaiseen paikkaan, josta se sitten helposti voipi löytyä ja tahtoo\nsillä luulettaa, että kalu on ollutkin vaan kateissa, vaikka sitä ei ole\nennen älytty. Näin on hän olevinansa kokonansa vapaa kaikesta\nepäluulosta, eikä sitä pidä kalun omistajankaan enää syyttelemän, olkoon\nvaan hyvillänsä, että sai omansa tästä \"tekokateesta\" ja katsokoon vasta\nparemmin kalujansa sen ihmisen suhteen. Mutta kuin varastettua kalua\nkohta ruvetaan julkisesti kaipaamaan, ja syyttelemään ja päättelemään\nyhden tahi toisen ottaneen, niin tämä ei vaikuta muuta kuin paljasta\npahennusta, eikä sitte enää ole toivomista sen itsensä tunnustavan ja\npois antavan. Tämmöinen menetteleminen on kaikissa muissakin, ei\nainoasti palvelijain, varkauksissa hyvä. Tämä ei ole mitään viekkautta,\njota aina neuvon karttamaan, vaan ainoastansa ymmärtäväistä\nmenettelemistä pahan suhteen, ja tästä saapi jokainen maanmies ottaa\nsovituksen muihinkin palvelusväen ja alamaistensa rikoksiin. Jos näin\nkahden kesken annetut muistutukset eivät vaikuttaisi mitään parannusta,\nniin uhkaa se hänen rikoksensa tehdä julkiseksi koko perheelle, ja jos\nsekään ei auta, niin tee kanssa julkinen ilmoitus perheessä ja sen\nperästä toimita niin, että pääset erillesi koko ihmisestä,\nvaroittavaiseksi esimerkiksi muille.\n\nSamalla tavalla kuin palkan rehellisestä maksamisesta sanon myös kaiken\npalvelijalle annettavan vaatteen ja ruuan suhteen, että ne pitää\ntoimitettaman puolestansa _puhtaasti, rehellisesti ja aikanansa_.\nSitte vasta häneltä voit vaatia samaa rehellistä palvelusta takaisin.\nSitte vasta voit rohkeasti nuhdella häntä vioistansa, kuin itse olet\nviatoin. Tämän perustuksen todistaa jokapäiväinen koettelemus. Koska\njoku isäntä, joka ei ole näin täyttänyt puolestansa, mitä hänen olisi\ntullut, yrittää nuhtelemaan palvelijatansa, niin vetää palvelija kohta\neteen: \"eipä noita ole kelpo vaatteitakaan; eipä sitä saa kelpo\nruokaakaan syödäksensä; eipä se kuitenkaan palkkakaan tule rehellisesti\nja ajallansa maksetuksi\" j.n.e, mitä syytä milloinkin on. Mitenkäs\nhänelle sitte enää kehtaat nuhdella, jos tiedät ne totisesti niin\nolevankin? Ja vaikka tosin luulisitkin toisin olevan kuin hän syyttää,\nniin ajattele tarkasti perään, eiköhän niin lienekin. Ajattele näin:\n\"jos minä olisin palkoillisena, tyytyisinköhän ja olisikohan minun\nvelvollisuuteni hyvällä mielellä tyytyä siihen, mitä minun isäntäni\nolisi juuri samalla lailla minua kohtaan tehnyt ja antanut, kuin minä\nnyt olen tehnyt ja antanut minun palvelijoilleni\". Jos näin ajateltuasi\nomatuntosi totuudessa päättäisi tyytyväsi siihen, niin sitte vasta voit\nsanoa palvelijasi syyttämistä turhaksi ja pitää häntä kelvottomana ja\ntuntemattomana ihmisenä ja siis nuhteen ansainneena.\n\nTästä kaikesta päätän lyhykäisesti: _palvelijalle ja kaikelle työväelle\npitää rehellisesti maksettaman palkkansa ja vaatetettaman hyvästi sekä\nruokittaman terveellisellä ruualla ja muuten täytettämän itseänsä\nkristillisellä ystävyydellä ja hyväntahtoisuudella heidän kanssansa_.\nMissä työväki tekee työtä omassa vaatteessansa ja ruuassansa, siinä\ntietää jokainen sanomattakin ei tarvitsevan isännän niistä vaaria pitää.\n\nTämänlaisella käyttelemisellä ja menettelemisellä on nyt työväen mieli\nhyvitettävä ja kiitollisuuteen kehoitettava. Sitte työ hyvin menestyy,\nja rauha asuu talon jokapäiväisessä elämässä. Eikös tämä kaikki ole\nsuloista, ja jokaiselta haluttavaa? Varsinkin, koska ne keinot,\njoilla tällainen menestys ja rauhallisuus saadaan toimeen, eivät ole\nmitkään vaikeat, vaan sitä vastaan aivan huokeat sen suhteen, kuin\ntylyssä ja ylpeässä talouden hoidossa on aina hoitajalle huolta ja\nharmia, joka vaan lisääntyy päivä päivältä. Tässä, näet sen, ei tarvita\nmuuta kuin _totista ystävällisyyttä ja totista rehellisyyttä_.\nNäistä kahdesta se kaikki tulee ja seuraa. Näistä se tulee semmoinen\nvarallisuus, että voipi käyttää itseänsä rehellisesti; ja eihän ihmisen\npidä pyytämän enemmän kokoon haalia, kuin rehellisyys myödyttää.\n_Tydy osahasi, niin olet onnellinen_.\n\nKaikki tämä, mitä olen sanonut, näyttää vaan kaiken syyn yksistään\nkääntävän isäntäväen päälle, niiden valitusten suhteen, kuin joka päivä\nkuullaan isäntäväen ja palvelijain sekä kaiken työväen suhteen. Niin se\ntosin onkin. Itseänsä pitää ensin parannettaman, ennenkuin toiselta\nvoidaan parannusta vaatia. Itseänsä onkin helpompi parantaa, jos vaan\ntodella tahdotaan, kuin toista, joka usein on mahdotointa. --\nIsäntäväellä on myös nykyaikoina parempi tilaisuus olla paremmin\noppinut kristillisessä menettelemisessä ja itsensä tuntemisessa kuin\npalvelusväellä, vaikka tosin asia usein on vastoinpäin. Missä sitte\nkristillinen elämä saapi sijan, jos ei perheenisäntä ensin anna siihen\nalkua ja sijaa huoneessansa ja anna sen loistaa kotoelämässänsä! Tämä\non ainoa keino paremman suosion aikaansaamiseksi maassamme. Ei tässä\nasiassa mikään muu ulkomaan kuri ja viisaus mitään auta.\nPeräänajatelkaa ja uskokaa se.\n\n                                                   _Manninen_.\n\n\n\n\n43. Kaksi nappia.\n\n\nOlin kerran huutokaupassa, jossa myötiin erään tuttavan herran taloutta.\nMuutamissa hetkissä oli kaikki se ylpeä talous hajoitettu satoihin\neri käsiin. Kullat ja hopeat, sametilla katetut sohvat ja tuolit,\nseinillä riippuneet kuvat ja lattian kirjavat peitteet, jotka ennen\nolivat ystävyydellä katselleet toisiansa vainajan herran komeissa\nhuoneissa, olivat revityt erilleen ilman armotta. Ne eivät itse\nvirkkaneet, taikka minä en kuullut niiden virkkavan mitään. Herran leski\nja lapset olivat ainoat, jotka itkusilmin sitä katselivat ja jättivät\nhyvästi jokaiselle eri kappaleelle.\n\nMitähän sanoisivat nuo kapineet, jos ne voisivat puhella? arvelin minä.\nJa eivätkö ne todellakin mitä puhele, vaikka niiden puhetta ei kuulla?\nTuossa oli vielä vanha kansi, täynnä kullattuja virkanappia vainajan\nvirkatakista. Minusta tuntui, kuin ne voisivat puhella, niin\njärjelliseltä ne näyttivät. Niistä par'aikaa kaksi oli seisattunut\nvastakkain, ja ne näyttivät nyt katsovan toinen toisensa silmiin. Toinen\noli vielä kirkas kullattu, vaan toinen kulunut ja tumma. Niiden keskuus\nnäytti aivan sellaiselta kuin ylpeän esimiehen ja talonpojan. Mikä ylpeä\nkatsanto oli tuolla kirkkaalla napilla, kuin se katsoa tuijotti yli\nolkansa vieressään seisovan silmiin! Todella kuulinkin pian seuraavan\npuheen.\n\n\"Voit sinä seisoa vähän etempänä\", sanoi se kirkas nappi. \"Tiedätkö,\nmikä sinä olet ja missä sinulla on paikka?\"\n\n\"Mikä minä sitten olen?\" sanoi se tumma nappi; \"eikö tässä ole toinen\nyhtä hyvä kuin toinenkin!\"\n\n\"Mitä kaikkia sinä tohdit! Eikö sinulla ole häpyä! Tiedätkö sinä, kelle\nniin puhut?\"\n\n\"Kellenkö? Enkö minä ole sellaisia herroja nähnyt! Ja onko nykyaikana\nenää niin suurta eroitusta kansanluokkain välillä? Eikö kaikki ala tulla\nyhdenvertaisiksi?\"\n\n\"Sinäkinkö ehkä yhdenvertaiseksi? Huuti! Jos se ei olisi tällaisessa\ntilassa, niin -- Mutta mitä sinä ymmärrät!\"\n\n\"Minä ymmärrän sen, että tällaisessa tilassa toinen on yhtä hyvä kuin\ntoinenkin. Mitä parempi te nyt olette?\"\n\n\"Mitäkö parempi? Kuin olisit nähnyt vähän enemmän, sinä et puhuisi niin.\nSinä ymmärtäisit, missä seuroissa minä olen elänyt, ja missä sinä. Sinä\nolet ikäsi istunut herran seljän takana, etkä tiedä mitään, sen sijaan\nkuin minä olen aina etunappina saanut nähdä kaiken sen kunnian, joka\nherralle tuli elinaikanaan. Mitä sinä tiesit kaikista pidoista, joita\nherra piti korkeille vieraillensa? Näitkö sinä, miten kaikki joivat\nherran kunniaksi, ja kuulitko sinä ne koreat puheet, joilla herraa\nylistettiin, ja kiitettiin sitä loistoa, jonka hän levitti ympärilleen?\nLuitko sinä ne sampanilasit, jotka juotiin, niin että se ankara\njuoma valui pitkin minun kirkasta naamaani? Ja näitkö sinä, miten kaikki\nihmiset olivat ihastuneet siitä, että herra oli iloisin isäntä\ntalossaan, jossa jokaisella oli hauska viipyä ja nautita? Minä arvaan\nkyllä, kuinka kaikki nyt itkevät ja valittavat hänen kuolemaansa.\"\n\n\"Antakaa anteeksi, hyvä herra etunappi! Paljon te olette kyllä nähneet,\nmutta ettenpä nähneet sitä, jonka minä näin samaan aikaan. Minä, joka\nolin herran seljän takana, minä näin aina toista kuin te hänen\nedessään. Ne samat herrat, ne samat ihmiset, jotka häntä silmäin\nedessä ylistivät, ne irvistelivät hänelle seljän takana, ne\npilkkasivat ja nauroivat häntä ja sopottivat toisillensa, sanoen:\n'tuota on aika narri. Sillä, jonka hän näissä juomissa ja ruuissa\nhävittää, hän voisi kasvattaa lapsiansa, jotka aikanaan\nkunnioittaisivat hänen muistoansa ja tulisivat kunnon ihmisiksi ja\nisänmaan kunniaksi.'\"\n\n                                              _Hannikainen_.\n\n\n\n\n44. Maanpetoksesta.\n\n(Uudesta suomennoksesta 1734 vuoden Lakia.)\n\n\n1 §. Joka valtakuntaa vastaan tarttuu sota-aseihin taikka tekee\nväkivaltaisuutta valtakunnan kuninkaalle ja herralle, kuningattarelle,\ntahi heidän lapsillensa, taikka näytetään syylliseksi salahankkeihin,\njoko kotomaalaisen tahi ulkomaalaisen kanssa kuningasta ja valtakuntaa\nvastaan, niiden vahingoksi ja turmioksi, taikka koettaa vihoillisen\nvaltaan petollisesti saattaa valtakunnan alammaisia, maata tahi kansaa,\nsotaväkeä, linnoja, varahuoneita, laivoja ja muuta sellaista, niin\nmenettäköön hän ja kaikki, jotka hänen kanssansa samassa rikoksessa ja\naikomuksessa olivat, oikean kätensä, mestattakoot ja teilattakoot; ja\nheidän tavaransa, sekä irtain että kiinteä, menköön kruunulle. Jos eivät\nvoineet vahinkoa tehdä, menettäkööt kuitenkin henkensä, kunniansa ja\ntavaransa.\n\n2 §. Jos joku kirjalla, neuvolla tahi avulla yllyttää tahi auttaa\nsellaiseen petokseen, olkoon sama laki.\n\n3 §. Joka tietää petollisissa salahankkeissa oltavan, ja ei niitä estä\nniin paljon kuin saattaa ja voipi eikä aikanansa ilmi saata, olkoon myös\nsaman rangaistuksen alainen.\n\n4 §. Jos hän arvelee ei olevan perustuksia, joilla voisi näyttää\nrikkojan syylliseksi rikokseen ja aikomukseen, niin ilmoittakoon kohta\nrehellisesti, kaikella varovaisuudella ja rikkojata nimittämättä,\nkuninkaalle tahi jollenkin sen virkamiehelle kaikki hänelle tietyt\nasianhaarat, että vaara voitaisiin estää ja salahankkeet ilmi saada. Jos\nhän sen laiminlyö, rangaistakoon sen mukaan kuin hänen rikoksensa\nnähdään olevan. Jos hän jonkun erityisen miehen nimittää, ja sitä ei\nvoida syylliseksi saattaa, rangaistakoon asianhaarain mukaan.\n\n5 §. Jos se, jolle on uskottu tietää kuninkaan ja valtakunnan salaisia\nkeskusteluksia ja päätöksiä niissä asioissa, joihin valtakunnan suojelus\nja vakavuus perustuvat, ne ilmi antaa, taikka jos joku ilman luvatta ja\nsuosiotta antaa niitä kirjoja ulos, jotka hänen sellaisissa asioissa\nolisi salassa pidettävä, niin kärsiköön saman rangaistuksen kuin\nmaanpetoksesta sanottu on.\n\n6 §. Joka vieraalta vallalta ottaa antimen tahi suosiolahjan, ollaksensa\nhänelle apuna kuninkaan ja valtakunnan etua vastaan, menettäköön\nhenkensä ja minkä saanut on. Jos kuninkaan virkamies muutoin ottaa\nantimen tahi lahjan vieraalta vallalta ja ei ole ennen, eikä kohta\njälkeen, sitä ilmoittanut ja saanut siihen kuninkaan lupaa, menettäköön\nkunniansa ja virkansa ja minkä saanut on.\n\n7 §. Elköön kukaan valtakunnan alamainen antautuko vieraan valtakunnan\nlähettilääksi, tahi olko vieraalle lähettiläälle apuna hänen toimeensa\nkuuluvissa asioissa. Joka tätä vastaan rikkoo, ajettakoon pois\nvaltakunnasta ja menettäköön Ruotsin alammaisen oikeudet ja edut.\n\n8 §. Joka itse, tahi muilla apuna, koettaa julkisesti tahi\nsalahankkeilla valtakuntaan asettaa, auttaa tahi edistää ehdotonta\nyksivaltaa, taikka muuta hallitusmuotoa, kuin minkä valtakunnan säädyt\nvahvistaneet ovat, rangaistakoon niinkuin maanpettäjä, ja menettäköön\nhenkensä, kunniansa ja tavaransa.\n\n                                                   _Cannelin_.\n\n\n\n\n45. Paavo Korhonen.\n\n\nKaikista nykyisemmän ajan suomalaisista runoniekoista on Paavo Korhonen\nkuuluisimman nimen voittanut. Hän syntyi vuonna 1775 _Wihtajärven_\ntalossa Sonkarinsaareen kylää, Rautalammin pitäjätä. Syntymätalostansa\nkutsuttiin häntä loppupuolella ikäänsä _Wihtapaavoksi_, jonka nimen\nitsekin muutamassa runossansa omistaa.\n\nJo nuoruudessaan näytti Korhonen erinomaiset luonnonlahjat siihen, josta\nkerran oli kuuluisan nimen saava. Erinäinen tapaus johdatti hänen\nensikerran laulamaan. Rautalammilla oli silloin _Kokki-niminen_ herra\nnimismiehenä, joka sitä ennen oli Jämsässä samaa virkaa pitänyt. Kuin\nviinankeitto niinä aikoina oli kokonaan kielletty, niin talonpoikain\nuseinkin piti lahjoilla ja antimilla lumota silmät Kokilta viinakotien\nsivuitse kulkiessa. Mutta Kokin kukkaro, jo vanhastaan pahaan tyhjänä\nasumisen tapaan totuttua, ei kuitenkaan ottanut oikein täyttyäksensä,\njonka tähden hän suurenteli tulojansa velan otoilla, joita talonpojat\nharvoin rohkenivat vastaan olla. Niin velkaantui monelle miehelle, jotka\nvelat iäksi päiväksi saivat maksamatta jäädä, semminkin kuin Kokki\nviimein juoniensa ja kuljeittensa kautta menetti virkansa, palkkansa ja\nmuut tulonsa. Jollain tavalla kostaaksensa tämän virkaheiton koiruutta\nja lohduttaaksensa muita sekä itseänsä häneltä kärsitystä vääryydestä\nteki Korhonen hänestä laulun, joka kyllä koskevalla ja terävällä tavalla\nmainii sen mutkia ja konnankoukkuja. Laulu, jonka sanotaan olleen\nKorhosen ensimmäisiä kokeita, levisi heti yli ympäri pitäjän, opittiin\npian monelta ja laulettiin halullisesti Kokin koiruuden muistoksi ja\nvelkojensa maksuksi. Kuin myös tiedettiin Wihtajärven Paavo saman laulun\ntekijäksi, niin jopa kokouksissa, häissä, ristiäisissä, talkoissa ja\nmuissa senlaisissa pyydettiin häntä sitä laulamaan, ja aikaa voittaen\nruvettiin häntä vaatimaan muistakin aineista lauluja tekemään. Ei niin\npaikkaa maassa, ett'ei siinä aina kummempiakin tapauksia tahi muuten\nmainittavampia asioita ilmaantuisi. Milloin saadaan uusi komea kirkko\nseurakuntaan rakennetuksi, milloin kuolee tahi pois muuttaa siitä arvon\nja kiitoksen ansainnut opettaja, milloin elää siinä seurakunnalle\npahoitukseksi moitteen alainen virkamies tahi muu seurakunnan jäsen.\nToisen kerran siunaa Jumala maakunnan hyvällä vuodentulolla, tahi\nkurittaa sitä kovalla ajalla, elikkä perustaa kruunu maakunnan hyväksi\nuusia laitoksia. Näistä ja monellaisista muista merkillisistä\ntapauksista, joista muut kansat tavallisesti suusanoilla seuroissa\ntarinoivat, Suomen talonpoikainen rahvas ei niin ilman paljo jaarittele,\nett'ei enemmin tahtoisi niistä joita-kuita runoja tahi lauluja\nkuullaksensa. Semmoisista aineista teki Korhonenkin enimmät runonsa,\nvaikk'ei niin, ett'ei olisi muihinkin pystynyt. Muutamissa valittaa\ntapain turmiosta ja kehoittaa parempihin, toisissa on elatuskeinojen\nparannus ja muu kansainen hyöty aineenansa, toisissa syntymämaansa ja\näitinkielensä puolustus niiden ylönkatsojia ja pilkkaajia vastaan.\nVanhain tarina- ja loihturunoin tapaan teki myös muutamia runojansa.\n\nSamoiten kuin oppineitten seuroissa hyviä laulajoita toisinaan\npyydetään joista-kuista seikoista lauluja rakentamaan, niin vaadittiin\nKorhoistakin usein milloin mistäkin laulamaan. Semmoisia toimituksia sai\nvälistä ulkopitäjistäkin kaukana Rautalammilta. Muutamana päivänä tuli\nmiehiä Maaningalta ja pyysivät hänen runoa laittamaan papistansa, joka\nheillä silloin oli pahanilkinen jutunkävijä ja muuten konnankoukkuinen\nmies, joilla juonillansa ei tainnut seurakunnalle mieliksi olla ja\njoiden kautta viimein virkansakin menetti. Korhonen käski heidän kertoa\nkaikki, mitä papista tiesivät ja tahtoivat runoon pantavaksi, joka\nkertominen illasta ruveten kesti pitkään yöhön. Sitte ruvettiin maata.\nAamulla jälkeen vuoteelta noustua alkoi Korhonen laulaa pitkän runon,\njossa papin elämä ja kujeet olivat kuvatut ehkä paremmin, kuin miehet\nolivat toivoakaan tainneet. Sitte eivät heittäneet häntä, ennenkuin\nkirjoitti heille saman runon, jonka kanssa lähtivät kotiinsa, ja josta\nsitte kirjoituttivat ja jakailivat jäljennöitä sinne tänne seurakuntaan,\narvattavasti ei pappia itseäkään unohtaen.\n\nMonet muut runoistansa teki Korhonen toimittamalla, eikä pitänyt niistä\nsen enempätä jälkeenpäin lukua. Nekin, jotka joutoaikoina itseksestään\nmoninaisista aineista mietti ja kirjoitti, anteli pitkin pitäjätä pois\nluotaan, josta syystä maakunnassa monta tekemätänsä runoa laulettiin,\njoita itse ei enää muistanut tuskin tehneensäkään. Kuin häneltä kerran\nkysyttiin, paljonko yleensä olisi runoja tehnyt, viittasi pöydän\nalalliseen melkoiseen kistuun, sanoen: \"saattaisi niitä tulla,\nmimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos kaikki koottuna siihen\nmahtuisivatkaan\". Harvat hänen runoistansa syntyivät kirjoituspöydän\nääressä, jossa heti mietittyänsä olisi tainnut paperille piirtää\najatuksensa. Parahimmat runonsa sanotaan hänen perustaneen yksinäisillä\nmetsäkuluilla, kalastusretkillä ja muissa töissä ollessansa. Ne sitte,\nmiten muisteli, kotiin tultuansa kirjoitti paperille, ensi tilassa\njolle-kulle tuttavistansa annettaviksi. Pitopaikoissa ja muissa\niloseuroissa lauloi oluen ja viinan ääressä monta ihan uutta, johon ei\nollut ensimmäistä sanaakaan sitä ennen miettinyt; niin senkin jo\nuseammasti painetun, joka alkaa sanoilla:\n\n    No miehet, miehet, veikkoset! näin näitä häitä juodaan:\n    Lopussa viel' ei entiset, ja toista aina tuodaan.\n\nNäistä harvat taisivat tulla kirjoitetuksi, jonka tähden menivät sitä\nmyöten kuin syntyivätkin, jos kohta joku kuulijoista jälkeenpäin\nolisikin joita-kuita paikkoja muistellut.\n\nEdellä mainitusta jo kyllä on nähtävä, Korhosen ei pitäneen\nrunomahtiansa missään suuremmassa arvossa. Kuin kerran häneltä\nmuistiansa myöten kirjoitettiin erästä runoa, sanoi hän unohtaneensa\nloppuvärsyt runosta. Niitä hänen miettiessä väliytyi kirjoittaja ja\nkysyi, eikö sopisi runoa niillä sanoilla, jotka samassa kertoi,\nlopettaa. Heti oli Korhonen valmis myönnyttämään, ja kiitti ehdolle\npantuja vielä sopivammiksi, kuin sanoi olleenkaan ne omatekemänsä,\njotka nyt olivat muistostansa kadonneet.\n\nIsänsä kuoltua tuli Paavo kuin vanhin poika isännäksi taloon. Mutta\nluonnostansa huoletointa elämää rakastaen antoi vapatahtoisesti\nisännyyden nuoremmalle veljellensä Ristolle, joka olikin ymmärtävä,\ntoimekas ja uuttera maanmies. Ehkä tähän myös oli syynä Paavon onnetoin\ntaipumus viinaan, joka keski-iästä seurasi häntä hautaan asti.\nMuutamassa runossansa syyttää runonteon ja laulamisen saattaneen hänen\ntähän turmelukseen, ja valittaa, kuin ei sitte havaittuansakaan\nvoinut luopua siitä.\n\nPaavon viinaan-meneväisyydestä oli kyllä vanhalla äitillänsäkin surua,\nvaikka muuten vielä vanhoillaankin kiitti Paavoa hyväksi lapseksi, jolta\nelinkautenaan ei ollut pahaa sanaa vastaansa kuullut. Tätä äitiänsä\nkohteli myös Paavo vielä vanhemmallakin iällänsä lapsellisella\nrakkaudella, ja kaikki rahat, mitä metsännahoista sai, sillä hän oli\nvireä ja onnellinen ketunpyytäjä, vei äitinsä korjuusen talon tarpeita\nvarten, kuitenkin sillä välipuheella, että eukon toisinaan piti omasta\nkädestään poikaansa ryypyllä virvoittaman. Samaten oli kotiväkensä,\nkyläläistensä ja kaikkein muiden ihmisten kanssa suosiossa, sillä\ntotuutta rakastava, tasainen ja hiljainen luonnostansa, hän ennemmin\nkärsei pienen vääryyden, kuin että oman puolensa pitämisellä olisi\ntahtonut riitoja toistensa kanssa nostaa.\n\nYhtä selvä ja teeskelemätöin kuin runoissansa oli Korhonen muussakin\nlauseessansa. Rautalammilla on tapana, talonpoikain itse välistä\nkirjoittaa sukulaisilleen kuolinpuheita, ja pyytää papin niitä\nsaarnastuolista lukemaan. Korhoselta kuoli kerran yht'aikaa sisar kuuden\nlapsensa kanssa punatautiin, josta kirjoitti seuraavan kuolinpuheen.\n\n\"Monta mureellista jälkimuistoa on tässäkin seurakunnassa pidetty sen\nluontoa seuraavan kuoleman tapauksista sekä vanhoina että nykyisempinä\naikoina. Nyt meillä taas olisi halu puhua ja jotakin tietä antaa\nseurakunnalle yhdestä äitistä, joka kuuden lapsensa kanssa on\nlepokammioon saatettu tänä päivänä -- se on Jokelan talon emäntä _Maria\nKorhotar_.\n\n\"Tämä vainaja on syntynyt isästä _Matti Korhosesta_, joka oli isäntä\nWihtajärven talossa Sonkarinsaaren kylässä ja on jo aikaa sitten\nkuoleman kautta pois kutsuttu, ja äitistä _Anna Pulkittaresta_, joka nyt\nvielä toivotussa terveydessä elää, ja on emäntä samassa Wihtajärven\ntalossa. Yhdeksäntoista vuoden iällä tuli tämä vainaja naimiseen\ntalonisännän _Juhana Jokelaisen_ kanssa samassa Sonkarinsaaren kylässä,\njossa avioliitossa eli 4 kuukautta vajaalle 23 ajastaikaa. Tällä ajalla\nsyntyi heille kaksitoistakymmentä lasta -- kolme poikaa ja yhdeksän\ntytärtä --, joista yksi poika ja yksi tytär on ennen kuolemalta pois\ntemmattu, ja nyt viimeisen pidetyn sairauden alla yksi poika ja viisi\ntytärtä ynnä kuoleman taudin alla syntynyt poikalapsi, jotka kaikki ovat\nhäntä tänäpänä hautaan seuranneet. Jälkeen jääneitä lapsia on vielä yksi\npoika ja kolme tytärtä. Kaksi tytärtä ja se ainoa poika ovat vanhimmat\nvainajan lapsista, ja yksi tytär vähäinen.\n\n\"Koko hänen ikänsä oli kaksiviidettäkymmentä ajastaikaa, jonka suurella\nkärsiväisyydellä ja tyytyväisyydellä kulutti, varustettuna kestävällä\nruumiinrakennuksella, kelpaavalla toimella pereensä ylitse, piisaavalla\nruumiin ravinnolla, hellällä ja lauhkealla sydämellä.\n\n\"Jättäen kaikkia näitä maallisia etuja halasi sairautensa lopulla\nnautita Herran pyhää ehtoollista, mutta kuin ei aika eikä tila sitä\nmyötenantanut, niin toivoi loppua ja odotti siunausta. Ensimmäisenä\npäivänä helmikuussa kello 11 ennen puolta yötä uloshuokasi hän sen\nviimeisen hengen.\"\n\nNäin lyhyt, selvä ja kaunistelematoin oli se kuolinpuhe, jonka Korhonen\nvainajalle sisarellensa kirjoitti. Moni olisi siitä harvoin sattuvasta,\nsurkeasta tapauksesta, koska yhtenä päivänä äiti kuuden tahi\nseitsemänkin lapsensa kanssa haudataan, tainnut kyllä pitkältä ja\nliikuttavalta puhua, mutta Korhonen ehkä arveli sopivammaksi ei mainita,\nmikä jo ilman oli koko seurakunnalle kyllä tuttu ja kaamea asia. Ei hän\nmyös ylistä sisarvainajataan muusta, kuin minkä tiesi todeksi.\nJumalisuuden, hyvät avut ja muut semmoiset asiat, joista kuolinpuheissa\ntavallisesti paljo lausutaan, vähän tiedetään, heitti Jumalan arvata,\njoka tutkii sydämen, ei katso ulkonaista, usein pettävätä muotoa.\n\nUseimmasti Korhosen runoista on nähtävä, hänen tarkalla mielellä\nlukeneen niin pyhän raamatun kuin muitakin suomalaisia kirjoja. Myös\nkirkossa, ehkä Sonkarinsaarelta sinne luetaan puolenkolmatta\npeninkulmaa, kävi ahkerasti ja kuunteli tarkkaan saarnaa, jonka sitte\nkotiin tultuansa kirkkoon pääsemättömille selitti. Mutta sen jälkeen\nkuin ensikerran 18 vuoden vanhana oli käynyt Herran pyhällä\nehtoollisella ei enää koskaan mennyt armopöydälle, vaikka papitkin\nvaroittaen ja kehoittaen koettelivat saada hänen mielensä muutetuksi.\nSanat ja varoitukset olivat mitättömät: hän pysyi järkähtämätöinnä\nsiinä kerran saadussa luulossa, olevansa mahdotoin Herran alttarin\nvieras, joka söisi ja joisi kadotuksen päällensä. Ehkä Luojalta\nterävällä älyllä varustettu autuudenkin asioita tutkimaan ja\nkäsittämään, oli mielensä kuitenkin siinä kohdassa pimitetty. Suurin\nerhetyksensä näyttää olleen, että pyysi ja toivoi oman vanhurskautensa\nkautta joskus tulevansa mahdolliseksi Herran ehtoollisella käymään, ei\nmuistaen, ett'ei se olekaan vanhurskaille, vaan syntisille annettu,\nsillä eihän itsestänsä vanhurskas lunastajata tarvitsisikaan.\n\nEhkä Korhonen eli jotenkin vanhaksi, ei hänelle kuitenkaan ollut\nsallittu kotona kuolla. Lokakuussa vuonna 1840 löysi veljensä hänen\nkuollunna veneessä ei kovin kaukana kotitalosta. Arvattavasti oli joku\näkillinen kuoleman kohtaus häntä tavannut.\n\n                                                    _Lönnrot_.\n\n\n\n\n46. Woguulit.\n\n\nItäpuolella Uraalin keskimmäistä osaa, 59:n ja 64:n leveyspykälien\nvälillä, juoksee pitkin vuoren juoksua kolme tahi neljä alhaista ja\nkapeata maanseljännettä vierekkäin, jotka ovat kokonaan erillänsä\nitsestä Uraalista eivätkä keskenänsäkään missään yhteydessä. Näiden,\npaikkakunnan Wenäjän kielessä Uvalleiksi kutsuttujen harjanneitten\nvälissä syntyy ja juoksee joukko osittain sangen suuria jokia, jotka\nkaikki joko välittömästi tahi toisten jokien kautta lankeavat\nIrtysch-Obin jättiläis-jokeen, ja joista merkillisimmät ovat: 1) _Tura_,\njuokseva lännestä itään ja lankeava Tobol-jokeen; 2) _Tawda_, joka\nsyntyy kahdesta itäetelää kohti rinnakkain juoksevasta joesta; eteläinen\n_Soswa_ ja _Loswa_; Tawda vastaanottaa pohjasta juoksevan _Pelym-joen_\nja lankee samoin Tobol'iin; 3) _Konda_, joka suuri joki hevosenkengän\nmuodossa juosten kerää ison joukon pienempiä syrjäjokia juoksuunsa ja\nlankee Irtysch'iin: 4) pohjainen _Soswa_, syntyvä useamman pienemmän\njoen yhtymisestä Uraalin juurella, juoksee melkein latinaisen S:n\nmuodossa ja lankee ei kaukana Beresov'asta Ob'iin; sen suurin syrjäjoki\nlännestä on _Sigwa_ eli _Ljapina_ (voguuliksi _Sakuje_) ja etelästä\nvähäistä pienempi _Tapsje_.\n\nPaitse Turan ja eteläisen Soswan seutuja, joissa maanviljelys vielä\nmenestyy hyvästi, on näiden jokien läpijuoksema maa viljelemätöintä\nkorpea ja pohjatointa suota, joissa ihminen ei ole yrittänytkään, eikä\nmahda koskaan yrittää, vallitsemaan ylivoimaista luontoa. Yleisimmät\npuunlaadut näissä äärettömissä metsissä ovat: kuusi, koivu, hopeakuusi\n(pinus picea), ketripuu (pinus cembra), saksan- eli lehtikuusi (pinus\nlarix) ja paju. Näiden metsien ja niin muodoin koko tämän maankin suurin\nrikkaus on niissä olevat elävät, niinkuin: majava, jota kuitenkin nyt\nenää harvoin tavataan; repo, myös harvassa; naali, elävä pohjempana;\nsopuli, jota vielä tavataan sangen suuressa määrässä; ja orava.\nPaitse näitä nahkansa tähden metsästettäviä eläimiä ovat tässä\nmetsäneläjistä vielä mainittavat hirvi ja tavalliset metsälinnut (pyy,\nteiri ja metso), joita asujat pyytävät ruuaksensa. Joet, etenkin\npohjainen Soswa ja Obi ovat siunatut kalalla niin monesta laadusta, että\nniiden tunteminen ja luetteleminen on mahdotoin sille, joka ei\nkauemman aikaa ole elänyt paikalla.\n\nTässä maassa elää ikivanhoista ajoista _Woguulin_ kansa, joka\nläheisten heimolaistensa Ostjakkien kanssa oli jo muinaisina aikoina\nkaukaisillenkin kansoille tunnettu _Jugrin_ eli _Ugrin_ nimellä, vaan\nitse nimitäksen _Manjsi_, josta niinkuin _Woguulinkin_ nimestä tehtyjä\nmonia perättömiä selityksiä minä en rupea vielä lisäämään uudella\nsemmoisella. Nimestä _Wogul_ sanon vaan sen, että sitä paikalla ei\nkukaan käytä, sillä Pelym'in tienoossa kutsuvat Wenäläiset Woguuleja\nainoastaan _inorodtsy_ (vierasperäiset, ei-Wenäläiset) eli\n_jasatschnye_ (jasakan-maksavat, ei-talonpojat), ja Beresov'an\npiirikunnassa kutsutaan heitä ja Ostjakkeja yhteisesti _Ostjakeiksi_.\nHerra Regulyn päätteelle, että Woguulit eivät olisi maan alkuperäiset\nasukkaat, vaan verrallisesti myöhemmin mistä-kusta etelämmästä tänne\nsiirtyneitä, ei löydy mitään todistuksia. Päin vastoin todistavat\njokien, järvien ja vuorten nimet ei ainoastaan Woguulien tätä nykyä\nasumassa maassa, vaan paljoa etelämpänäkin ja lännempänä, jossa nyt\njo kaukaisista ajoista asuu muita kansoja, että Woguulit ovat\nensimmäiseksi niille paikoille jalan astuneet ja kielellänsä ne\nnimittäneet. Woguulin kielen rikkaus nimityksistä tämän maan\nomituisille luonnonesineille ja sattumille on myös todistuksena, tämän\nkansan siinä kauan asuneen.\n\nWoguulien nykyisen alan eteläisenä rajana ovat Loswa ja Tawda, jonka\njälkimmäisen joen varrella kuitenkaan ei Woguuleja tavata enää muualla\nkuin Koschutsk'in valostissa kolme pientä kylää; lännessä on Uraali\nheidän luonnollinen rajansa Syrjäänein maata vasten; pohjassa eivät\nWoguulit nousee ylemmäksi Soswajoen pohjasta tulevia syrjäjokia, ja\nidässä taas ei heidän piirinsä ulotu yhdistyneesen Ob-Irtysch-jokeen\nasti muualla kuin Beresov'an kaupungin kohdalla, sillä etelämpänä\novat Ob'in sekä Irtysch'in molemmat rannat Ostjakkein vallassa.\nHallituksellisessa katsannossa kuuluvat he kahteen lääniin, nim.\nPerm'in, jossa heidän alansa on Tscherdyn'in ja Werchoturien\npiirikunnissa, ja Tobolsk'in lääniin, jossa heidän maa kuuluu Turinsk'in\nja Beresov'an piirikuntiin. Heidän lukunsa on, verraten siihen suureen\nmaa-alaan, joka heidän vallassansa on, aivan vähäinen. Tobolsk'in\nläänissä löytyy Woguuleja noin 900 veronmaksavaa miehenpuolta, jota\nmyöten, jos jokaista veronalaista vastaan luetaan 6 verotointa henkeä,\njoka lienee kohtuullinen, Woguulien yhteinen määrä Tobolsk'in läänissä\ntekisi noin 5,400 henkeä; Permin läänissä taas ei heitä ole yhteensä\nenemmän kuin 900 hengen paikoille, ja näin muodoin ei koko Woguulin\nkansan luku tee täyttä puolta seitsemättä tuhatta henkeä. Syyt tähän\nvähään väenpaljouteen ovat: ilman kovuus ja elämänlaadun vaivaloisuus,\nmetsänotuksen väheneminen ja siitä seuraava yleinen köyhyys, kuin myös\nvenäläisten pappien ahnaus, jotka Woguuleilta vaativat niin suuren\nvihkiäis-rahan, että moni nuori mies juuri sen puutteesta jätäksen\nnaimatta. Beresov'an piirikunnassa eläviä Woguuleja haittaa kalym'ikin\n(naima-raha, morsiamen isälle maksettava) naidessansa, ja yleisiksi\nväenvähyyden syiksi voipi vielä lukea kulkutauditkin, jotka ovat tehneet\nsuurta tuhoa heidän seassansa. Wenäläisiä lähellä vähenee heidän\nmääränsä sitenkin, että moni Woguuli annaksen työmiehiksi Wenäläisille,\nja vierastuen omista elatuskeinoistansa perehtyy täällä näiden\nelämänlaatuun sekä paloviinaan ja katoaa näin muodoin kansastansa.\nYleisesti valittavat täkäläiset virkamiehet niin Woguulien kuin\nOstjakkienkin ja muiden heidän tavallansa elävien kansojen Siperiassa\nvuosi vuodelta vähenevän ja heidän kokonaisen loppumisensa siis ei\nkaukana olevan, joka kohtalo tiettävästi on kaikkein semmoisten kansain,\njotka eivät tahdo antautua sivistyksen valtaan.\n\nElämänlaatunsa puolesta voipi Woguuleja kutsua _asettuneeksi\nmetsästäjä-hansaksi_. Syrjä-elatuskeinoja on etelässä, Loswa- ja\nPelym-jokien varsilla, joku vähänen maanviljelyä ja karjanhoitoa, ja\npohjassa Soswa-joella kalanpyyntö. Vaan metsänkäynti on ainakin Woguulin\nparas ja rakkahin toimitus. Metsästämistä harjoitetaan sekä kodista\nkäsin että metsään raketuista, noin päivän matkan tahi parin päässä\nolevista, majoista. Se alkaa syyskesällä elo- ja syyskuussa hirven\npyytämisellä, joka tähän aikaan vuotta on hyvin lihava. Hirvi asuskelee\nkernaasti kuivilla suosaarilla, joissa viheriäinen ruoho on hänen paras\nherkkunsa, ja tämmöistä ruohoa paremmin kasvattaaksensa sytyttää Woguuli\nuseasti senkaltaiset paikat tuleen, josta ne monet metsävalkeat ovat\nselitettävät, jotka Siperiassakin hävittävät täällä tosin vielä\narvotointa metsää. Tämmöisissä paikoissa löytää Woguuli pian hirven\njäljet ja koirillensa alkaa hän sitä ajaa perästä, jota ajamista monesti\nkestää neljä viisi päivää ja enemmänkin, ennenkuin hirvi laskee ajajansa\nniin lähelle, että ampua voi. Jos ampuminen onnistuu, teurastaa hän\nsaaliinsa paikalla ja rakentaa joko puuhun tahi korkeiden pylvästen\npäälle pienen aitan, jossa liha, leikeltynä kaitaisiin ja hienoihin\nsuikaleihin, kuivaa ja talveen asti säilyy karhuilta ja muilta\nraatelijoilta. Mainittuihin hirven-asumapaikkoihin viritetään myös\nsuuria jousia, jotka eläimen lähestyessä laukeavat ja joita Wenäjän\nkielessä tästä kutsutaan \"itsestänsä-laukeajiksi\". Myöhemmin syksyllä,\nkuin nahkaotus on saanut täyden karvansa, kuin soiden ja vetten\njäädyttyä metsänkäynti on helppo ja kuin ensimmäinen lumi hyvästi\nnäyttää eläinten jäljet, tällöin alkaa oikea metsänpyyntö, joka paraasta\npäästä on sopulin ajaminen. Tätä eläintä pyydetään sitten monella lailla\nkoko talven aina kevääsen asti, kunne lumi alkaa upottaa miestä ja\nkoiraa. Tässä pyynnössä on hyvä koira verratoin kappale ja semmoinen\nmaksaakin Woguulien kesken kaksin-, kolmin-kymmenin hopearuplin, eikä\nniitä pieniä helmarakkia, joita vanhain naisten kaupunkiloissa nähdään\nhyväilevän, pidetä niin hyvästi kuin Woguuli pitää koiraansa, joka\ntaas kuuliaisuudessa ja uskollisuudessa jättää kauas jäljellensä\nmainitut kaupunkilaiset heimolaisensa. Sopulin hinta on hyvyyttä myöten\nerilainen: neljästä aina kymmeneen hopearuplaan, ja jasakkaa (veroa)\nmaksettaessa ottaa hallitus hyvän sopulin vastaan kolmen sielun verona.\nToinen eläin, joka vielä useammin kuin sopuli saa antaa nahkansa\nWoguulille on orava, jota tapetaan ympäri vuotta ja yhtä verran\nhuviksensa kuin oikeaksi työksi. Woguuli ei nim. koskaan liikahda\njurtastansa ilman koiratta, pyssyttä ja kirveettä. Jos hän jalan lähtee\nmihin asialle, on hänellä koira muassansa; jos taas venehin, juoksee\nkoira pitkin joenrantaa, hänen itsensä melomalla hiljalleen matkaa\ntehdessänsä. Koira löytää pian oravan ja ilmoittaa haukkumalla sen\nisännällensä, joka kuitenkin on ruudilta ja haulilta liian saita\noravaa _ampumaan_. Kirveellänsä kolkuttaa hän puuta, jossa orava istuu.\nJos tämä hypätessänsä toiseen puuhun ei putoa maahan, kertoo metsästäjä\npuun kolkuttamista niin kauan, kunne orava enää ei hyppääkään puusta\npuuhun, vaan istuu uppiniskaisesti paikallansa. Tällöin hakataan puu\npoikki ja sen kaatuessa joutuu otus välttämättömästi odottavan koiran\nhampaihin. Oravan hinta vaihettelee täällä 6 ja 10 kopeikan välillä.\nHarvemmin saadaan repoa, joka on vaikea pyytää, arvaten vielä harvemmin\nkarhua. Metsälintuja pyydetään loukuilla, jotka asetetaan ei kovan kauas\nkotoa, niin että vaimot ja muu kotona elävä heikompi kansa hyvin voipi\nne hoitaa. Keväällä tapetaan myös paljo vesilintuja, joita pyydetään\nmerroilla tahi ammutaan jousella, joka kalu vielä löytyy joka talossa.\n\nKalastaminen, joka Tawdalla ja sen syrjäjokiloilla ei ole kovin antoisa,\ntapahtuu siellä tavallisesti talvella, siten että joki soveljaassa\npaikassa lähellä kotia kokonansa suljetaan ja suluissa oleviin porttiin\nasetetaan suuria, pärepuikoista tehtyjä mertoja. Näitä pyydyksiä\nhoitavat samoin vaimot ja muu kotokansa. Vaan pohjaisen Soswan\nWoguuleilla on kalastaminen suuremmassa arvossa ja suuremmasta\nhyödystäkin. Heti vetten auettua ja tulvaveden laskeutua keräytyvät he\nsuurissa parvissa joensuu-paikkoihin joko Soswalla tahi Ob-joella, ja\nelävät niissä kalastaen koko kesän syyskuuhun asti, niin että hirven\npyytö täällä jääpikin useammalta tekemättä. Tavallisin pyydys on\nnuotta, ja sen, joka ei ole nähnyt tämmöistä kalanpyytäjäkylää Soswan\ntahi Obin rannalla, on vaikea uskoa sitä kalan paljoutta, joka täällä\nvuosittain tapetaan. Woguuli ei koskaan suolaa kalaa, siitä syystä että\nhän suolaamisen pitää hyödytöinnä herkunvalmistuksena ja että hänellä\nei ole varaa ostaa suolaa niin paljon kuin siihen tarvittaisiin. Mitä\nhän perheinensä ja koirinensa ei paikalla syö -- ja se ei ole vähä --\nkuivataan ilmassa tahi savustetaan tulisijan ympärille asetetuilla\nvartailla talven varaksi.\n\nSe, joka on matkustanut Wenäjällä, on kyllä pian tullut havaitsemaan,\nettä kaupunkien kaduilla renikoiden ja muiden senkaltaisten herkkujen\nseassa myös myödään hänelle tuntemattomia ruskeita pavunkokoisia\njyviä, joita rahvas, olletikin pyhä- ja juhlapäivinä, syödä raksuttelee\nja joista Wenäjällä kauppamiesten rouvien sanotaan pysyvän niin\nhyvässä lihassa kuin he tavallisesti ovat. Nämät jyvät ovat ketripuun\nkävyssä kasvavia pähkinöitä, joita saadaan Siperiassa ja joiden\nkerääminen tämän maan köyhillä Woguuleilla ja Wenäläisilläkin sen\npohjaisemmissa tienoissa on sangen painava syrjä-elatuskeino. Naula\nnäitä pähkinöitä maksaa esim. Kasan'issa 7 tahi 8 kop. hop., vaan\npaikalla ei puudan hinta ole kalliimpi kuin noin 3 tahi 5 ruplaa\npaperissa. Mutta milloin hyvä pähkinävuosi sattuu, voipi yksi perhekunta\nniitä helposti kerätä useampia kymmeniä puutia ja näin ilman suuretta\nvaivatta lunastaa hyvät rahat.\n\nNiinkuin edellä sanottiin alkavat Loswa- ja Pelym-joella elävät Woguulit\nvähän maatakin viljellä, jonka kanssa myös hevoisten ja karjan pito\nluonnollisesti yhdistäksen. Wenäläisillä Pelym'issa ja sen seuduilla\non se yleinen valitus, että maanviljely ei näissä tienoin tahdo enää\nmenestyä. Mutta kokonaista leveyspykälää pohjempana Pelym'ia eli\nvähäistä etelämpänä 61:tä pykälää, Massaun paul'issa (kylässä),\nPelym-joelta vähän syrjään, on eräs Woguuli vähitellen raatanut\nitsellensä niin hyvät pellot, että hän suurine perheinensä leivän\npuolesta tulee omallansa aikaan ja hyvinä vuosina vielä myöpikin isot\nmäärät eloa. Tämä todistaisi, että maanviljely täällä ahkeralla\nraatajalla vielä palkitsee vaivat, ehkä kyllä halla useasti hävittää\nhänen toivonsa. Kuitenkin on sanottava, että mainittu paikka on pohjaan\npäin viimeinen, jossa maanviljelyä löytyy, sillä siitä noin 30 virstaa\npohjempana oleva Ätimje-paul ei enää viljele muuta kuin naurista ja\nsitäkin hyvin vähän. Jälkimmäinen kylä on myös viimeinen tällä kohdalla,\njossa hevosia tavataan.\n\nHevosen sijassa pitävät Beresov'an piirikuntaan kuuluvat Woguulit\nporoja. Harvalla on niitä kuitenkaan enemmän kuin joku kymmenkunta, ja\neräs parin sadan poron isäntä Tapsje-joen latvalla on näissä seuduin\nmainio pohatta, ehkä hän Obdorsk'in tienoossa rikasten Samojeedein\nrinnalla, joilla tätä omaisuutta on tuhansi-määrin, kävisi köyhäksi\nraukaksi. Beresov'an seudussa tavataan kuitenkin varakkaammilla\nWoguuleilla jo hevosiakin ja lehmiä, vaikka kumminkin kahden viimeisen\nvuoden korkea vesi jokiloissa on tehnyt, ett'ei heinää silloin voitu\ntehdä ensinkään, jonka tähden sekä Woguulien että Wenäläisten taas on\ntäytynyt melkein vähiin hävittää karjansa ja hevosensa.\n\nMaa tahi oikeammiten metsä on Woguuleilla yhteinen, jossa jokaisella,\njoka vaan kykenee, on täysi oikeus pyytää mitä ikänänsä voipi.\nPelym-joella, jonne alempana asuvat Wenäläiset talven ajaksi tulevat\nmetsää pyytämään, eivät Woguulit heitä laske metsäänsä muuten kuin\nyhdessä jonkun heikäläisensä kanssa, ja näin yhtyvät Wenäläinen ja\nWoguuli pieneksi yhdyskunnaksi, jossa Woguuli Wenäläisen kanssa jakaa\nmetsästysoikeutensa ja tämä taas pitää hänet leivässä, mutta kaikki\nsaalis pannaan kahtia. Kalavesi sitä vastaan pidetään tarkemmassa, niin\nettä kullakin joensuulla tahi muulla kalastuspaikalla ovat tietyt\nisäntänsä, joilta Wenäläiset ainoastaan vuokraamalla voivat ne saada\nkäyttääksensä.\n\nHarvat ihmisten asuntosijat lienevät niin surkeat ulkomuodoltansa kuin\nWoguulien kylät eli paul'it ovat. Ne ovat aina raketut kuivalle paikalle\njoen rannalla ja enimmiten semmoisiin kohtiin, joissa pienempi joki\nyhtyy suurempaan, sillä joensuissa on kalanpyyntö parempi kuin muualla\nja jokia myöten on sekä talvella että kesällä huokeampi liikkua kuin\nmetsää. Kylät seisovat kaukana toinen toisestansa, päivän matkan,\nkahden ja kolmenkin päässä, sentähden että kullakin olisi metsästys- ja\nkalanpyyntö-alaa kyllä. Kylässä on tavallisesti vaan kaksi tahi kolme\njurttaa; viis jurttaa on jo suuri kylä, ja isoin paul, jonka minä\nmatkallani olen tavannut, on edellä mainittu Ätimje-paul Pelym-joella,\njossa on seitsemän jurttaa. Jurtat ovat kahdenlaiset: talvi- ja\nkesäjurtat. Edelliset ovat raketut hirsistä, sammalletut ja tuohella\nmalkojen kanssa katetut. Ne ovat harvoin suuremmat kuin kolmea syltä\nkultakin seinältä. Ovi, jonka edessä harvoin on mitään porstuaa tahi\nsuojaa, on tavallisesti etelään päin, varmaan siitä syystä, että tuuli\nsiltä puolen on vienompi kuin muut tuulet. Ovenvierus-nurkassa on,\npieni, aivan englantilaisen kamiinin tavoin rakettu, savesta ja ruohosta\nkyhätty tulisija, jossa tuli palaa kaiken päivää, vaan jonka torvi\nyöksi katolta käsin peitetään tuohella. Lämmintä tästä uunista ei\nkuitenkaan tulen sammuttua ole toivomista, sillä se on liian pieni ja\nliian huonoista aineista tehty; ja onkin yöllä herätessä näissä jurtissa\naika vilu, kuin ilma sattuu kylmempi olemaan. Valo tulee jurtan\npienestä ikkunasta, joka tavallisesti on lasista, vaan sen puutteessa\nmyös kalannahkasta tahi paperista ja talvella jäästä. Pitkin jurtan\nseiniä kulkee noin puolta kyynärää korkeat, hyvin leveät lavitsat,\nsamoin kuin Tatarilaisten asunnoissa, jotka ovat katetut tuohella tahi\nkaisloista kudotuilla katteilla. Arvollisemman vieraan tullessa\nlevitetään lavitsalle hänen levätäkseen useampia poronnahkoja. Oudon ei\nole kuitenkaan hyvä levähtää tälle kyllä viehättävälle sijalle, sillä\ntavallisesti on se täynnä kirppuja; hänen on parempi istua sille\npienelle rahille, jota pidetään pöydän asemesta. Jokaiseen jurttaan\nkuuluu yksi tahi pari pientä, korkeille pylväille rakettua aittaa, ja\naitan takana jo seisoo jylhä kuusikko, jonka huminaa ja raitista hajua\nWoguuli niin rakastaa. Kesäjurtat, joihin hän aina muuttaa lämpimän\najaksi asumaan, vaikka jäisikin talvijurttien paikalle kesäksi, ovat\ntuohesta ja Soswa-joella kukkuranmuotoiset. Niissä on tulisija keskellä\njurttaa, ja savu menee ulos sen kohdalle tehdystä reiästä katossa; ne\novat lattiattomat ja muutenkin vaillinaisemmat kuha talvijurtat.\n\nTämmöiset ovat Beresov'an piirikunnassa elävien Woguulien asunnot.\nEteläiset Woguulit eli Pelym'in ja Loswan varsilla asuvaiset pitävät\nharvoin kesäjurttia, vaan elävät kesän talven hirsistä raketuissa\nasunnoissa. Ne eivät eroa Soswalaisten jurtista muussa kuin siinä, että\nedellä kirjoitetun tulisijan viereen on muurattu isonlainen pata, jossa\nruoka keitetään ja jonka alta nouseva savu eri torvella johdetaan\ntulisijaan, jonka torvesta sekin menee ulos. Näiden eteläisten Woguulien\nnähdään jo rakentavan venäläisiäkin tupia, jotka tavallisesti asetetaan\njurtan perään ja ovat kamarin eli vierashuoneen asemesta.\n\nHuonekalut ja muut aseet eivät tällä tavoin elävällä kansalla voi olla\nmonenlaiset. Paitse koiraa on Woguulilla pyssy kalliin tavara, vaikka\nheidän pyssynsä tavallisesti ovat huonointa lajia. Muita aseita on\nhänellä: keihäs karhua varten, kirves ja suuri puukko, joka ynnä\ntulusten kanssa aina riippuu vyöllä. Paitse kattilaa tahi pataa ovat\nkaikki muut astiat, yksin lusikatkin ja kätkyet, tuohesta, jota he\nosaavat hyvästi käyttää, ehkä heidän siitä tehdyt kalunsa eivät ole\nläheskään niin sieviä kuin pohjaisessa osassa Suomea tuohikalut tehdään.\nVenheet pienemmillä joilla ovat yhdestä pölkystä onnennetut ruuhet,\nmutta rakennukseltansa hyvin sujakat ja niin matalat, että niitä ei käy\nsoutaminen, vaan ajetaan eteenpäin melomalla. Soswalla ja Ob'illa ovat\nWoguulienkin venheet suuremmat ja mastoniekat, ja kuin koko perhekunta\nlähtee vesille, yhdistetään kaksi venhettä rinnakkain ja katetaan\ntuohella.\n\nVaatteus on eteläisillä Woguuleilla yhdenlainen kuin sen seudun\nWenäläisillä, se vaan eroitusta, että heidän pukimensa ovat huonommat ja\nrepaleisemmat kuin näiden. Soswan Woguulien vaatteus on se hyvin\ntunnettu malitsa, joka kesällä on Wenäjän sarasta, talvella\nporonnahkainen ja kaksinkertainen, niin että päällimmäisen malitsan\nkarvapuoli on ulospäin, alimmaisen sisään. Lakista eivät Soswalaiset\ntiedä mitään. Kesällä on heillä päänsä ainoana peitteenä pitkä ja paksu\ntukka, joka letitetään kahdelle kovasti punotulle letille; talvella sitä\nvastaan peitetään pää ja kasvot malitsan kaulukseen ommellulla\nkukkarolla, myös poronnahkasta. Jalkineet ovat kesän talven\nporonnahkaiset pitkävartiset pieksut, tunnetut nimellä _pimy_,\nollen kesäpimy tehdyt nahkasta, josta karva on ajettu pois, jota vastaan\ntalvipieksut ovat karvan kanssa ja kaksinkertaiset. Alusvaatteet (paita\nja housut) ovat muutamilla Wenäjän piikosta, useammilla nekin\nporonnahkasta. Vaimojen puku on myös poronnahkainen, leikattu melkein\nsamoin kuin Tatarittarien päällysvaate; päässä on heillä suuri huivi\nirrallansa, jolla vieraan lähestyessä peittävät silmänsä samoin kuin\nTatarittaret. Myös ovat heidän lettinsä niinkuin viimeksi mainittujenkin\npalmikoidut hohtavilla nauhoilla, helmillä ja muilla helistimillä.\nSormet ovat täynnä vaskisormuksia, joita nähdään miestenkin sormissa.\nMerkillistä on, että Woguulittarilla kädet ja jalat ovat koristetut\nihopiirroksilla, jotka ovat monenmuotoisia, aika sieviä kiekuroita ja\njotka tehdään lapsuudessa neulalla pistelemällä ja neulan haavat\nruudilla hieromalla.\n\nRuuassansa ei Woguuli ole ylen herkullinen tahi hyljeksivä. Hänen ainoa\nelatuksensa kesän talven on metsälinnut ja kala, sillä eroituksella,\nettä ne kesällä ovat verekset, mutta talvella kuivatusta keitetään.\nPeuran ja hirven liha on harvemmassa eikä räkkää muiden syödä kuin\nvarakkaampien. Eteläisille Woguuleille on suolan ja leivän nautinto jo\ntullut tarpeeksi, mutta Soswan asujat pitävät näitä aineita vielä\nherkkuina vaan, joita isä kirkolla tahi kaupungissa käydessään tuo\njonkun vähän lapsille tuomisiksi niinkuin talonpoika meillä sokuria ja\nvehnäistä. Tupakan nautinto on täällä ainoa herkuitteleminen ja niin\nyleinen, että Pelym'in Woguuleissa vaimotkin ja tytöt ahkerasti\npolttavat tupakkaa ja jälkimmäisilläkin on oma piippunsa; Soswalaiset\nsitä vastaan eivät polta tupakkaa, vaan nuuskaavat. Pihkan pureminen on\nmyös yleinen ja sitä sanotaan terveelliseksi keripukkia vastaan.\nYleisesti voipi Woguuli paljon kärsiä nälkää, ja monesti tapahtuu\nhänelle metsästysmatkoillansa, että kattilan puutteessa täytyy useampia\npäiviä ja viikkokaudenkin elää raalla kalalla tahi teirinlihalla, joita\nhän nautitsee vähimmättäkään valmistuksetta. Vaan ruuan ääreen\npäästyänsä on hän mies velkansa takaisin ottamaan: ja se ei ole mikään\nkumma, että Woguuli yhdellä atrialla lopettaa neljä viisi teiriä, päälle\nvielä ryyppää niiden liemen ja leiväksi syö kuivaa kalaa.\n\nRuumiinrakennukseltaan ovat Woguulit keskinkertaista kokoa.\nLyhytkasvuisia miehiä nähdään heidän seassansa harvoin, mutta sitä\nvastaan sangen usein hyvinkin pitkiä. Kuin metsämies konsanansakin on\nWoguuli kevyt jalalta, vaan harteavoimassa ei hänen sanota vetävän\nvertoja Wenäläiselle. Muoto on pyöreä, kasvopäät vähän ulosseisovat\nniinkuin kaikilla Suomalaisilla, nenä leveä, mutta ei litteä, hiusten\nyleisin karva on mustanruskea, ja silmät aukeat ja pyöreät niinkuin\nmuillakin ihmisillä, ehkä ne useasti ovat pilautuneet siitä paljosta\nsavusta, jossa tämäkin kansa elää. Mongolilaista, jota muutamat\nmatkustajat muka ovat olleet löytävinänsä Woguuleissa, en minä heissä\nole havainnut mitään, jos siksi ei luettane sitä, että eteläisissä\nWoguuleissa, varsinkin Konda-joella asuvissa, kasvot monellakin seisovat\nhyvin ulkona, hiukset ovat pikimustat, ihon karva tummankalvea ja parran\nkasvu heikko, jonka pohjaiset Woguulit siten vielä vähentävät, että\nkarvat nuoruudessa juurinensa nyhdetään pois. Mahtanevat siis mainitut\nKondalaiset olla enemmän sekoitetut vierailla kansanaineilla kuin heidän\npohjaiset veljensä, jotka ulkonäössä enemmän lähenevät muita suomalaisia\nkansoja, joka luulo on sitä todenmukaisempi kuin heidän maansa muusta\nWoguulien alasta on lähinnä sekä avoinna etelästä ja idästä tulleille\nvieraille kansoille.\n\nSävyltänsä on Woguuli huoletoin ja tyyni luonnonlapsi. Keskenänsä\nrupattavat he ja naurelevat alinomaa, ja heidän puheessansa kaikuu\nerinomaisen hyväntahtoinen soinne, joka epäilemättä todistaa kateutointa\nja lempeätä mielenlaatua. Tämä koskee olletikin Soswan Woguuleja, sillä\nniissä, jotka elävät lähempänä Wenäläisiä ja ovat sivistyneempiä, ovat\nnämät paremmat puolet enemmän tahi vähemmän hävinneet. Vaikka ei\nkostonhimoinen, suuttuu Woguuli pian pienestäkin loukkauksesta, vaan\nleppyy myös pian ja sydämellisesti. Viina päässä on hän kuitenkin\nvallatoin, ja tällöin ei ole hyvä hänen kanssansa taistella. Tämmöiseen\ntilaan joutuu hän kaikeksi onneksi harvoin, kerran tahi kahdesti\nvuodessa kaupungissa käydessään vaan, sillä viisaalla varovaisuudella on\nkapakkojen asettaminen ja yleisesti viinan myönti heidän kylissänsä\nkovasti kielletty. Yksi suuri vika on Woguulilla kuitenkin ja se on\nse, että hän on sanomattoman laiska kaikkeen muuhun työhön kuin\nmetsänkäyntiin, jonka tähden voguulilainen työmieskin Wenäläisen työssä\nsaapi vaan puolen sen verran palkkaa kuin venäläinen. Käsitöissä on tämä\nkansa sangen typerä. Vaimot kyllä ompelevat vaatteet sekä itsellensä\nettä miehille, jossa he käyttävät rihmana joko poron suonia tahi\nviholaisen kuitua. Vaan miehet eivät ymmärrä tehdä kaikkia omia\nkalujansakaan, sillä seppiä ei heidän seassansa löydy missään, vaan\ntäytyy pyssyt korjauttaa ja muuta taottaa venäläisillä sepillä.\nCastrén'in ja Hagemeister'in ilmoitus Ostjakeista, että nämät muka\nolisivat hyviä huoneensalvajia, on tuulesta temmattu ja sille nauraa\njokainen Siperialainen, joka kyllä tietää, että täällä pohjan perillä\nrakettaessa työmiehet täytyy kaukaa tuottaa, vaikka Woguuleja ja\nOstjakkeja kyllä kihisee ympärillä.\n\nWoguulin uskonnollinen tunto on se ikivanha lumoususko (schamanismi),\njoka useammilla muillakin Pohjais-Aasian kansoilla täyttää hengellisen\ntarpeen. Hän on tosin kastettu, on saanut kristillisen nimen ja on\nkirjoitettu jonkun kirkon kirjoihin; myös vihittää hän itsensä\npapilla, kastattaa lapsensa papilla ja luettaa haudan papilla, kuin\njoku kuolee hänen perheestänsä, jos nim. pappi sattuu likiseuduille,\njoka kaukaisemmissa kylissä ei koskaan tapahdu. Kerran tahi kahdesti\nvuodessa kirkolle tullessansa muissa asioissa pistäksen hän kirkossakin,\nasettaa tuohuksen jonkun pyhänkuvan eteen ja ristasee siinä vähän\nsilmiänsä. Vaan muuten ja sisällisesti on hän vielä täysi pakana, ja\nkuin ei hän ole saanut vähäistäkään opetusta kristin opissa, ei se\nlienekään ihme, että hän vielä luottaa pikemmin niihin voimiin, joiden\navulla hänen esi-isänsä ovat eläneet ja joilta hänkin toivoo onnea\nmetsänpyynnössä, kuin niihin uusiin jumaliin, jotka vaan vaativat ylen\nisoa uhraamista eivätkä metsästykseen näytä mitään vaikuttavan.\nWoguulien kristin uskoon kääntäminen aljettiin menneen vuosisadan\nalkupuolella, ja se oli enemmän väkivaltaista epäjumalten kuvien\nhävittämistä kuin uskon saarnaamista. Siitä saakka ovat he olleet\nnimikristityitä, mutta vaikka epäjumalten kuvia ei liene rakettu\nuudestaan, kuuluu Woguuleilla vielä olevan vissit uhripaikat metsissä,\njoissa uhrataan poroja, metsännahkoja ja hopearahojakin, metsästysonnea\nsaadakseen jumaloilta. Ehkä näitä uhria ja uhrauspaikkoja pidetään\nsalassa virkamiehiltä ja yleisesti Wenäläisiltä, tapahtuu kuitenkin,\nettä Wenäläisetkin ottavat osan uhriin, kuin, joten edellä sanoimme,\nyhdessä Woguulien kanssa lähtevät metsälle. Sen pienen yhdyskunnan\njäsenet tekevät tällöin toinen toisellensa uskollisuuden valan karhun\nkuonon kautta, s.o. he leikkaavat veitsellä tahi purasevat karhun\nkuonoa merkiksi, että joka valan rikkoo, sen syököön karhu, jonka\nrangaistuksen tapahtumisesta niin Woguulit kuin Wenäläisetkin ovat\nlujasti vakuutetut. Karhun suuresta kunnioittamisesta, joka oli yleinen\nSuomalaistenkin esi-isissä eikä liene meidän maassamme vielä nytkään\nlopen sammunut, löytyy Woguulien seassa vielä muitakin jälkiä. Niinkuin\nSuomen metsäisemmissä tienoissa, joissa tätä eläintä vielä löytyy, sitä\nharvoin nimitetään oikealla nimellänsä, vaan mainitaan _mesikämmenen_\nnimityksellä tahi millä muulla imarrussanalla, niin välttävät\nWoguulitkin hänen nimensä mainitsemista ja kutsuvat häntä tavallisesti\n_vanhukseksi_, jolla epäilemättä tahdotaan kunnioitusta osoittaa. Ja\nniinkuin muinaisten Suomalaisten Kalevalassa nähdään karhulle pitävän\npeijaiset ja juhlallisesti viettävän hänen tappamistansa, niin\ntalutetaan hän Woguulienkin seassa soitolla, laululla ja pyssyjen\nampumisella kylään, jossa hänen kuoloansa sitten vietetään pidoilla ja\njuomingilla.\n\nJugrin maan kauppa metsännahkoilla oli jo vanhoina aikoina kuuluisa.\nEnnen Wenäläisten maahan juurtumista oli se Syrjäänein vallassa, joiden\ntosin nykyaikoina on täytynyt jakaa sen voitot venäläisten kauppiasten\nkanssa, vaan joilla vieläkin on tämän maan kaupanliikunnossa suuri osa.\nArhangelin läänin Mesen'in piirikunnan Syrjäänit ovat ne, jotka tätä\nkauppaa käyvät ja jotka vuosittain kahta tietä kulkevat Uraalin poikki\nBeresov'an ja Obdorsk'in markkinoille. Eteläinen näistä teistä menee\nBeresov'asta Soswaa ja sen syrjäjokea Sigwaa myöten ja sitten Uraalin\npoikki, joka tässä kohden on niin kapea, että viimeisistä jurtista\nBeresov'an puolella, Sigwan latvoilla, voipi hyvän kelin aikana poroilla\njoutua vuorokaudessa Petschora-joelle, ja niin kevyt päästä yli, että\ntätä tietä myöten vuosittain kuljetetaan Petschoralle useampia tuhansia\npuutia jauhoa, joka Siperiassa on huokeampi kuin siellä, kuin myös\nsieltä taas tänne kaikenlaista raskasta kalua niinkuin: kirveitä,\npyssyjä, patoja j.n.e. Toinen pohjaisempi tie kulkee Obdorsk'ista\nSob- tahi Synje-jokia myöten Petschoraan juoksevan Ussan latvoille (jota\njokea myöten Castrén tuli ensi kerran Siperiaan) ja sitten Ussaa myöten\nPetschoralle. Kaikki kauppa tässä maassa tapahtuu rahatta tahi, toisin\nsanoen, on vaihtokauppaa, jossa tavaran hinnan yleisenä määränä on\n_orava_. Niinkuin Tscheremissien kielessä sana _ur_ merkitsee sekä\n_oravaa_ että _kopeikkaa_, samoin Woguulienkin murteissa sana\n_līn_ (lēn), niin että esim. riuna on voguuliksi _lou līn_ (10 oravaa),\nrupla _schēt līn_ eli _sāt lēn_ (100 oravaa). Vaan kuin oravan hinta\nnyt oikeastaan on paljoa suurempi niiden aikojen hintaa, jolloin tämä\nkäytös kovoi kieleen, lisäävät Woguulit rahaa mainitessaan, erotukseksi\noikeista oravista, Tatarin kielestä otetun sanan _oks'a_ (raha) summan\njälkeen, ja sanovat esim. kymmentä ruplaa: _lou schēt līn oks'a_ (10\nsataa oravaa rahaa), jota vastaan _lou schēt līn_ yksinänsä olisi\n1,000 oikeata oravaa, joiden arvo nyt on monta vertaa enemmän kuin 10\nruplaa. Syrjäänein ja Wenäläisten kauppaan täkäläisten kansojen kanssa\non juurtunut velkakauppa, joka näille jälkimmäisille ei voi olla muuta\nkuin hyvin vahingollinen. Kauppias antaa nim. tavaratansa ostajalle\nvelaksi tulevan metsänsaaliin päälle, jossa hän arvattavasti lukee\nkorkeamman hinnan tavarallensa kuin jos se rahalla tahi nahkoilla\nostettaisiin, ja velkaa maksettaessa taas polkee hän velkamiehensä\ntavaraa. Se tekee tämän hitaaksi maksamaan, saattaen hänen myömään\ntavaransa ennen muille kuin velkojallensa; josta syystä kuin myös\nvahinkojen tähden kuoleman tahi petoksen kautta kauppiaan täytyy, uutta\nvelkaa antaessansa, panna tavarallensa korkea, useasti kaksinkertainen\nhinta. Seuraus tästä velkakaupasta on monellenkin Woguulille ja\nOstjakille se, että paljon velkautuansa ja vähäonninen oltuansa\nmetsänpyynnössä hänen täytyy joko itsensä lähteä tahi poikansa lähettää\nvelkojalle työhön, joka useasti muuttuu elinaikaiseksi orjuudeksi ja\njossa hän tahi poika hukkuu heimostaan ja kansastansa.\n\nWoguulit eivät jakau sukuihin niinkuin Samojeedit ja moni muu Siperian\nkansa, vaan ovat jaetut Wenäläisten tavalla volosteihin, joissa heillä\non omat golovansa ja starschinat. Heidän muinaisesta omavaltaisesta\nhallituksestaan ei ole muuta muistoa jäljellä, kuin että Soswa-joella\npari heimokuntaa vaativat _kniäs'in_ (ruhtinan) nimeä. Minä tavatessani\nkaksi tämmöistä ruhtinasukuista Woguulia en löytänyt heidän muussa\neroavan toisista kansalaisistansa kuin siinä että heidän silmänsä olivat\npuhtaammaksi pestyt kuin muiden; mutta asunto, vaatteus, askareet olivat\nheillä aivan yhdenlaiset kuin toisillakin, joilta he myös eivät näkyneet\nvaativan mitään erinäistä kunnioitusta. Muuten hallitaan Woguulit ja\nmuut täkäläiset kansat tavallisilta virkamiehiltä Beresov'asta ja\nObdorsk'ista käsin, joka hallitseminen ei olekaan vaikea heidän\nnöyryydellänsä ja kuuliaisuudellaan. Sillä uskollisempia alammaisia ei\nlöytyne kuin he ovat; joka paikassa kysellään matkalaiselta kuinka\n_sorni khan_ (kultainen khan s.o. keisari) voipi, minkälainen hänen\nasuntonsa on, pukeupiko hän niihin nahkoihin, joilla he jasakan\nmaksavat, syöpikö hänkin teiriä ja kuivaa kalaa j.n.e. Eikä näillä\nkansoilla suinkaan olekaan syytä toivoa itsellensä parempaa hallitusta\nkuin se, joka heillä on. Heidän jasakkansa (veronsa) on hyvin vähäinen\nja tulee heille runsaasti palkituksi jo ainoastaan sen kautta, että\nkruunu omasta hinnastansa antaa heille täyden tarpeen ruutia. Suuria\nrasituksia virkamiesten puolelta eivät he myöskään kärsi, sillä riitansa\nratkasevat he keskenänsä oikeutta käymättä, ja elävät muuten niin\nkaukana virkamiehistä, että nämät eivät näe heitä kuin kerran vuodessa\ns.o. jasakkaa maksettaessa; paitse sitä ovat hekin jo tottuneet\nkaipaamaan, missä heitä rasitetaan, ja tämä on tehnyt virkamiehet\nvarovammiksi.\n\n                                                      _Ahlqvist_.\n\n\n\n\n47. Lapuan tappelu.\n\n\nNähden tappelun pikaan välttämättömäksi Rajewski keräili laumansa\nLapualle ja odotti siellä sopivasti asettununna, etujoukkonsa\nKauhavalla, Klingspor'in rynnistystä. Entiseen tapaansa tämä oli\nheittänyt asian kenraaliajutantti Adlercreutz'in huoleen, joka 13 p.\nennen mainittua heinäkuuta, pika-pikaan kyhättyä siltaa, vei joukkonsa\nHärmäjoen yli ja illan tullen saapui Kauhavalle. Vihoillisen etujoukko,\njoka päivää ennen oli hyökännyt täällä majailevan suomalaisen etujoukon\npäälle ja ajanut sen pakoon, vetäytyi nyt heti, vastarintaan ryhtymättä,\nsille metsätaipaleelle, joka noin 3 virstan päästä Kauhavan kirkolta\nalkaen ulottuu aina lähelle Lapuan kirkkoa. Sitä takaa-ajamaan ei\nantaunut enää yön selkään Adlercreutz, vaan suvaitsi joukkonsa,\nenimmästään nuotiotulilla, unen hentoisessa helmassa voimistua seuraavan\npäivän koviin ponnistuksiin.\n\nHeinäkuun 14:s päivä koitti näiden nuotioilla nukkuvain sankarein yli.\nSen armas aurinkoinen oli sydänkesäisessä sulossaan jo kohonnut\nkorkealle, kello aina seitsemään asti ennättänyt, ennenkuin\nAdlercreutz'in joukot valmistuivat päivän kunniaa kohti koettamaan.\nNeljäs osakunta esijoukkona, pari kanuunaa sen edellä maantiellä ja\nKarjalan-jääkärit pitkissä jonoissa molemmin puolin tietä, toinen,\nkolmas ja ensimmäinen osakunta taajoissa ryhmissä maantiellä perätysten,\nläksi Adlercreutz nyt Kauhavalta Lapualle päin astelemaan. Tiimakausi\noli tuosta kävelty ajellen vihoillisen etuparvia edellänsä, kuin sen\njoukot alkoivat lisääntymistänsä lisääntyä ja vastustus yhä ankarammaksi\nkäydä. Tätä rynnistämään olivat Karjalan-jääkarit liian heikot. Heidän\ntäytyi peräytyä. Mutta Adlercreutz saapui paikalle. \"Eteenpäinhän meidän\npitäisi\", kiljaisi tämä, \"ja nuo tuhannen heittiöt peräytyvät! Käykää\nte, majuri Tujulin, Savon-jääkärien kera esiin; ne varmaankaan eivät\nperäydy.\" Niin olikin. Tujulin käski kaksi pataljoonaa tätä väkeä\nkapteinien Brunov'in ja von Fieandt'in johdossa astua Karjalaisten\nsijaan, toisen oikealle, toisen vasemmalle puolen tietä, ja nyt eivät\nvoineet Wenäläiset kululle estettä tehdä. Vaikka maa oli kivistä sekä\nepätasaista, metsikkö tiheätä ja vihoillisen vastarinta erittäin\njäykkää, jääkärit tien vartta etenivät niin nopeasti, että Cronstedt\njoukkoineen maantiellä töin-tuskin tasalla pysyi. Tuota vauhtia nyt\nsamottiin ison aikaa, mutta vihdoin saavutti väsymys. Adlercreutz\npysähytti kulun horviksi aikaa. \"Voi, voi jalkojani!\" valittelivat\nmelkein yleisesti jääkärit nyt levätessään. Heidän jalkineensa, näet --\nsamatenkuin muukin puku -- olivat jo niin kuluneet ja ränstyneet, että\nmonella niitä tuskin sukuakaan jäljellä oli. Adlercreutz kävi\nheidän puheillensa ja koki lohdutella heitä, luvaten korjata nuo\nvaillinaisuudet. Mutta etevin lohdutus näille oli, kuin vihoillinen\nliian likelle tunkeutui ja heidän uudestaan oli liikkeelle lähteminen.\nNyt eivät särkeneet jaloissa enää kivien loukkaamat eikä risujen\nrepimät, vaan hurraata huutaen töytäisivät he kivien, kantoin yli,\nmetsikköin, pensahistoin puhki riukeasti edelleen, työntäen vihoilliset\nperäytymään, kunnes taasen oli levähtämään asia, taasen vihoillisen\najoon lähteminen. Jälkeen puolenpäivän lähettivät von Döbeln'in\nPorilaiset, joille joutenolo toisten tapellessa ikäväksi kävi, pari\nkertaa Adlercreutz'ilta anomaan lupaa saadaksensa astua tämän urhean ja\nsitkeän joukon asemalle, jonka muka muuta ei sopinut kuin väsyksissä\nolla niin ankarasta ja pitkällisestä ponnistuksesta. Useita kertoja\nesittelikin Adlercreutz Savon-jääkäreille tuota Porilaisten jaloa\ntarjousta, mutta siihen nämät vakaisesti vaan vastasivat: \"Porilaisten\nurhoollisuus on ennestään kylliksi tunnettu: myöskin me puolestamme\ntahdomme tehdä, minkä voimme, ja taistelu semmoinen kuin tämä tuleepi\nmeille, jääkäreille. Kuin me peräydymme, vasta silloin, herra kenraali,\ntoimittakaa sijaisia meille.\"\n\nMitä enemmän matka joutui, sitä kiivaammaksi kasvoi vihoillisen\nvastarinta. Savon-jääkärien avuksi käski sentähden Adlercreutz kaksi\npataljoonaa Savon-jalkaväkeä, joten loppumatkakin kulki yhtä riukeasti\nkuin alku. Miten jäykkää se vastustus oli, jonka kautta Suomalaisten tie\ntänä päivänä meni, sopii jo siitäkin arvata, kuin vasta kello neljä\niltapuolella päästiin tämän 15 virstan pituisen taipaleen päähän, noin\nl-3/4 virstan paikoille Lapuan kirkolta. Tähän loppuu metsämatka.\nMatkustajan silmäin eteen aukenee suuri ja lakea alanko, johon\nKauhavalta tuleva maantie hänen saattelee loivaa ahdetta alas. Ennenkuin\nlähdemme katsastamaan, kuinka tuolla alhaalla päivän puuskat päätetään,\nluokaamme sinne tarkempi silmäys, paikan luonnetta ja vihoillisen\nasentoa utelemaan.\n\nAhteen likeisin alusta näyttää meille vaihetellen viljavia vainioita,\njoilla hiljainen kesätuuli tuudittelee kellastuvia laihoja, ja avaroita\nluhtia, joilla heinä, kesän helteesen tuskastuneena, \"alla päin\"\nodottelee niittäjältä surmaansa. Ruskeana juovana jakaa Kauhavan-tie,\netelään pitäessään vähän kaartaen lounaasen, nämät satoisat viljelysmaat\nkahtia, kunnes noin virstan päässä vähältä matkaa peittyy silmistämme\nparin kolmen torpantapaisen asumuksen väliin, ja näiden takaa jälleen\nnäkyviimme noustua muutamain satain kyynäräin päästä kokonansa katoo\nerääsen tiheään kyläryhmään, jota etäältä katsoen voisi arvata\nvähäiseksi kaupungiksi tai kumminkin kauppalaksi. Se on Lapuan\nkirkonkylä eli Isokylä, joka siinä niin lavean äkkioudon näköä\neksyttelee. Heti sen takaa kohoaa silmiimme leppyisyyttä käskien,\nseurakunnan kirkko, mutta välillä Lapuanjoki kylän varjossa hiljalleen\nvierittelee köyhiä vesivarojansa idästä länteen. Otettuaan vieläkin\nköyhemmän Nurmonjoen varat etelästä mukaansa, tämä Isonkylän alaisesta\npäästä kääntää matkansa luodetta kohden, välkytellen päiväpaisteessa,\ntuolla täällä rantatöyrillä töröttävien taloin välistä, kiiltäviä\nhopeitansa edessämme. Näistä kylistä nyt vaan erittäin tarkastamme\nAlapäätä, noin virstaa alempana Isoakylää ja samalla rannalla. Siitä jos\nsilmäyksemme peruutamme ja sen jälleen luomme Isonkylän edustalle, niin\ntuossa tarkemmin tutkittuamme havaitsemme tienhaaran. Se on\nKuortaneelta tuleva maantie, joka siinä Kauhavan-tiehen yhtyy. Tuota\npitkin jokivartta vastavirtaan seurattuamme astuu silmiimme, runsas\nvirsta Isostakylästä itään, Liuhtarin kylä, jonka takana portaita\nkuljetaan yli Lapuanjoen. Kivenheitto kylästä itään päin rajoittaa\nnäköalaamme sama mäki, jolta näitä havannoita teemme, ulottuen\nalenevana metsikkönä, kaakkoista suuntaa, Kuortaneen-tien poikki\njokirantaan. Se kulma tätä laajaa Lapuan lakeutta, jonka tuolla\nLiuhtarin tienoilla mäen alla näemme, ei ole vielä anastettu\nviljelykselle, vaan huokuu vetelänä rahkasuona kesäöillä terveyttä\ntärväileviä höyryjä seudun asujamille ja viljoille vilua. Sateisina\nsuvina se ei kanna miestä, saati hevoista, mutta tämän kesän\nerinomainen kuumuus sen on niin tuiki koventanut, että, kuten kohta\nnähdä saamme, vihoillinen sitä myöten vähin varustuksin tykistöänsäkin\nsiirtelee.\n\nKauhavan ja Kuortaneen tiet, yllä sanotulla paikalla yhtyneinä, menevät\nIsonkylän halki ja Lapuanjoen yli siltaa myöten, jonka eteläisestä\npäästä tie taasen kahdeksi jakautuu, vaikka kylä sen meidän näkyvistämme\nvarjoopi. Jättäen kirkon tienhaaraan, menee oikeankätinen näitä teitä\nNurmonjoen yli länttä kohden Waasaan, vasemmankätinen, pitäen ensi\naluksi eteläisen suunnan, pitkin viimemainitun joen vartta Ilmajoelle.\nVasemmalla puolen tätä tietä, kirkon vastapäätä, on Isopappila.\n\nTällä lakealla kentällä vartoili nyt vihoillinen, sotarintaan\nasettununna, Suomalaisten rynnistystä. Sotarinnan oikea puoli nojautui\nIsoonkylään, vasen Liuhtariin ja keski, johon hevoisväki oli sijoitettu,\njokehen. Molemmille puolin samatenkuin keskellenkin oli Rajewski\nvarustanut salapatterit, jotka 10 kanuunalla, 2 6:naulaisella\nvasemmalta, 4 3:naulaisella oikealta puolen ja 2 haupitsilla ja 2\n6:naulaisella tykillä keskeltä saattivat tappelutannerta sivellä\nristiin-rastiin. Tätä paitse väijyi molemmin puolin Kauhavan-tietä lauma\njääkärejä, laihovainioihin kätkettynä, Suomalaisten ryntääviä joukkoja.\n\nHeti yllämainitun ahteen päälle päästyä herkesi Suomalaisten ja\nWenäläisten jääkärien kiivas, 9 tuntia kestänyt ottelu, ja jälkimmäiset\nvetäytyivät joutuun pääjoukkoinsa turviin. Adlercreutz asetti\nkanuunansa, joita hänellä oli aina 16, mäen rinteesen, ja ankara\ntykillä-ampuminen tuosta nyt alkoi molemmin puolin. Mutta ampuväli oli\nylen pitkä, ja siitä siis ei saattanut sen valmiimpaa syntyä. Ainoat\ntykit, joiden laukaukset vähän tehoa tekivät, olivat 2 Revolahden\ntappelussa Wenäläisiltä anastettua haupitsia. Niillä taitava johtajansa,\nkapteini Kurtén, pakoitti vihoillisen hevoisväen Liuhtarin kylän suojaan\nvetäymään.\n\nTarkoin tutkittuaan vihoillisen asennon, Adlercreutz sentähden päätti\nratkaista päivän kiivaan kiistan ripeällä rynnäköllä sekä Isoakylää että\nLiuhtaria vastaan yht'aikaa. Nämät jos luonnistuisivat, niin vihoillinen\nmuka pääsemättömään pulaan puuttuisi, joki takanansa, Suomalaiset\nsivuilla ja edessä. Isonkylän rynnistyksen hän määräsi von Döbeln'in\ntehtäväksi toisella osakunnalla sekä neljällä 6:naulaisella kanuunalla,\nja Liuhtarin valloituksen saivat ensimmäinen ja toinen pataljoona\nSavon-jalkaväkeä sekä kolmas osakunta määräksensä. Tykistön turvaksi\njätti Adlercreutz kolmannen pataljoonan Savon-jalkaväkeä raakeamielisen\neverst-luutnantti Loden johdossa ja takavaraan mäelle Savon ja\nKarjalan-jääkärit, jotka matkalla Kauhavalta Lapualle olivat tulessa\nolleet, sekä ensimmäisen osakunnan, joka kuitenkaan ei vielä tappelun\nalkaessa kokonansa ollut perille saapunut. Päälliköksi tälle\nvaltaväestölle määrättiin eversti Palmfelt.\n\nEnsi aluksi lähti osa Savon-jalkaväen ensimmäistä pataljoonaa kapteini\nM. Ehrenrothin johdossa mäkeä pitkin tiedustelemaan vihoillisen vasenta\npuolta. Mutta kuin erittäin vahva vastustus siellä metsikössä kohtasi\nhäntä, lähetteli Adlercreutz vähin erin hänen avuksensa toisen\npataljoonan samaa väkeä ja lopun ensimmäistä pataljoonaa. Hyökkäykseen\nLiuhtaria vastaan järjesteli jo paraikaa Gripenbergikin osakuntaansa,\nkuin eräs ajutantti, täyttä laukkaa ratsastaen, lennätti sen\nodottamattoman sanoman Adlercreutz'ille, että melkoinen Wenäläisparvi\noli nähty Alapään kylän tienoilla. Se kuin olisi voinut töyttää v.\nDöbeln'in osakunnan selkään, Isoakylää rynnättäessä, niin Adlercreutz\npäätti parasta olevan, viskata takaisin tuon uhkaavan joukon, ennenkuin\nrynnäkköön olisi rupeaminen. Tuostakos nyt alkuperäiset hyökkäystuumat\nperinpohjin mullistuivat. Gripenberg sai käskyn kahdella pataljoonalla\nosakunnastansa käydä Alapäässä näkyneitä vihoillisia ahdistamaan,\nheittäen lopun väkeänsä varajoukkoihin, ja kapteini Björnstjerna\nlennättää von Döbeln'ille kiellon, ett'ei vielä hyökkäystä alkaisi.\n\nMutta tämä kielto saapui liian myöhään. Täyteen sotarintaan asettununna\noli von Döbeln Porilaisinensa jonkun aikaa ahteen alla vartoellut\nlopullista käskyä Adlercreutz'iltä hyökkäyksen alantaan. Vaan kuin sitä\nei tuokioon kuulunut ja odotus tämän urhean päällikön tuliselle\nluonnolle sekä hänen yhtä urhealle ja sotaintoisalle miehistölleen kävi\npitkäksi, näin lähellä vihattua vihoillista ja aivan sen vastapäätä\nlakealla kentällä, niin hän omin päinsä jo oli antanut joukoillensa tuon\nikävöidyn käskyn. Sitä hän ei toistaa tarvinnut, ennenkuin osakuntansa,\netujoukko jääkärijonossa, muu väestö taajassa ryhmässä maantiellä ja\nkanuunat perässä, täyttä vauhtia töytäsi eteenpäin. Kuin Björnstjerna\npääsi perille, oli sitä mahdotoin enää peruuttaa. Sentähden hän pitikin\ntuomansa kiellon omana varanaan, rupesi rynnättäjäin joukkoon ja oli\npian etujoukon ensimmäisiä miehiä. Kauheasti pauhasivat Wenäläisten\nkanuunat, sivellen ahkeraan kenttää ja tietä, jota pitkin tuo\nmiehuullinen von Döbeln'in joukko lähenemistään läheni Isoakylää. Vaan\nse ei heidän vauhtiansa hiljentänyt. Vasta kuin torppain ja kylän\nvälillä laihovainiot alkoivat vilistä vihoillisia täynnä ja rankasti\nsataa mustia papuja Porilaisten kupeille, nämät vähän säikähtyen\npysähtyivät. Mutta \"eteenpäin, eteenpäin!\" kaikui upsierien ääni.\n\"Hurraa!\" vastasi miehistö ja karkasi entistänsä vieläkin riukeammasti\nedelleen. Vihoillisen vastarinta, josko jäykkääkin, ei nyt enää voinut\nkestää Porilaisten rajua ponnistusta. Rauennunna se vetäytyi kylään, ja\nasettui huoneisiin ja huoneiden kujiin. Siellä nyt vasta tappelu\nhurjimmalleen kiihtyi, pajunettiset alkoivat verisen paininsa, kiväärien\ntyvet tyrmiän kolhintansa. Wenäläistä kaatui, Suomalaista kaatui, mutta\nyhtä kiinteään kesti tappelun raivo, kunnes kylä vihoillisista tyhjänä\noli meidän miesten vallassa. Tuli vaikeni tuokioksi, meteli herkeni\nhetkeksi, mutta taasen rupesivat rummut käymään, kutsumaan Porilaisia\nuuteen ponnistukseen. Silta oli nimittäin vielä rynnistettävänä.\nMuutamissa silmänräpäyksissä tuokin oli tehty, Waasan tie valloitettu,\nja vihoillisen vasemmanpuolinen joukko pakenemassa Liuhtariin päin sekä\netelä- että pohjaispuolella jokea.\n\nRajewski, näet, kuin havaitsi vasemmanpuoleiselle joukollensa\nIsossakylässä pahoin käyvän, päätti vetää sen takaisin ja asettaa\nsotarintansa toiseen tapaan: oikean puolen metsän ja mäen, vasemman\nLiuhtarin kylän nojaan. Tämän muutoksen hän kiihkeimmässä tappelun\nmelskeessä teki niin taitavasti ja sievään, että hänen vastustajansakin\nsitä temppua ihmettelivät. Ainoa hukka, mikä hänelle sen kautta sattui,\noli että 52 miestä joutuivat vangiksi. Nämät kaappasi kapteini von\nFieandt, joka vähäisen parven kera Savon-jääkäriä oli takavarasta\nlähtenyt sotakentälle ja nyt osautui sille paikalle, jossa vihoilliset\ntuon puheenalaisen tempun takia pahimpaan häiriöön joutuivat.\n\nTätä Rajewskin uutta asentoa rynnättämään kääntyi nyt von Döbeln'in\nIsossakylässä pahoin runneltu osakunta, mutta avuksi lähetti sille\nAdlercreutz Gripenberg'in osakuntinensa, joka vihdoin tyhjää\ntoimitettuansa oli Alapäästä palannut, koska siellä vihoillista ei\nlaisinkaan ollut. Oli, näet, jokin näkyharhaus sen upsierin pettänyt,\njoka Wenäläisten sielläolosta sanan toi Adlercreutz'ille.\nKolmannen osakunnan vasenta puolta suojelemaan käski Adlercreutz\neverst-luutnantti Lode'n pataljooninensa sekä Karjalan-jääkärit mäen\nvierulle. Kuin sen ohessa Cronstedt'in osakunnasta ensimmäinen ja toinen\npataljoona Savon-jalkaväkeä, joiden avuksi Adlercreutz takavarasta\noli lähettänyt Savon-jääkärit, paitse yllä mainittua v. Fieandt'in\nparvea, ja viimein myös Turun läänin rusthollipataljoonankin, -- kuin\nnämät sen ohessa mäellä ponnistelivat edellensä uhaten vihoillisen\nselkää, niin luonnollista on, ett'ei Rajewski'n kauan sopinut tuota\nuuttakaan asemaansa pitää. Mutta hätäkös hänen siitä pinteestä\npäästessään olikaan, kuin tie Kuortaneelle takanansa oli auki! Kuten\nedellä mainitsin, oli hänellä Cronstedt'in joukkoin vastassa mäellä niin\nmahtavat laumat, että niiden oli mahdotoin työntää näitä takaisin sekä\nvalloittaa Kuortaneen-tien, ja Turun läänin rusthollipataljoona saapui\naivan myöhään apuhun.\n\nSytytettyään Liuhtarin talot tuleen, suojaksi pakomatkalleen,\nperuutti Rajewski vasemmanpuoleiset joukkonsa hevoisväkineen,\ntykistöineen palavan kylän taatse, oikoiseen pitkin suota, jonka päivää\nennen sitä varten oli pasinoilla pohjittanut. Täten vihoillinen,\nsäilyttäen tykistönsä ja kuormastonsakin niin tuiki tarkkaan,\nett'ei mitään suomalaisten saaliiksi jäänyt, pääsi pakenemaan\ntappelutantereelta. Häntä takaa-ajamaan lähetettiin Savon- ja\nUusmaan-jääkärit. Mutta päivän kovista ponnistuksista väsyneinä nämät\neivät kauas seuranneet Rajewski'n matkaa, vaan palasivat takaisin noin 4\nvirstan päästä. Kello oli nimittäin 8 iltasella, kuin tappelu päättyi,\njoten siis yhtä mittaa oli marssittu ja oteltu 13 tuntia.\n\nKauhea ja hirvittävä oli se näkö, jonka vihoillinen Liuhtarissa jätti\njälkeensä. Sinne, näet, oli hän tappelun raivotessa korjannut\nhaavoitettunsa, jotka täten elävinä jäivät tulen omiksi. Kauheasti\nkarjuen ja huutaen kokivat nämät kurjat mataa pois liekistä. Suomalaiset\nriensivät apuun, mutta turhaan. Koko kylä muuttui pian aavaksi\ntulimereksi, johon kenenkään oli mahdotoin tunkeutua. Säikähtyen itsekin\ntätä julmaa työtänsä Wenäläiset kielsivät kiven kovaan sytyttäneensä\ntulen, niinkuin heidän historioitsijansa vielä tänä päivänäkin tekevät,\nväittäen kyläläisiä paloon syypäiksi. Mutta vaikea lienee heidän saada\ntätä raskasta syytä hartioiltaan vieritetyksi. Jokaisen on helppo\nymmärtää, ett'eivät Liuhtarilaiset, josko Lapuankin rohkeata sukua\nolivat, menestyneet kotonansa tuon ankaran sotametelin keskellä ja\nSuomalaisten tykkitulen alla, vaan että niin monta, kuin suinkin\njaloilleen kykeni, oli kotinsa heittänyt ja ampumäärästä loitonnut.\nEtt'ei valkea voinut irti päästä kyläntakaisista portaistakaan, jotka\nvihoillinen pisti tuleen, kuin hänen Isonkylän sillalta pappilan kautta\npaennut joukkonsa oli joen yli päässyt, sopinee siitä päättää, kuin koko\nkylä niin yht'äkkiä leimahti täyteen liekkiin.\n\nLiikutetuin sydämin ylistivät Suomalaiset hartailla kiitosvirsillä\ntaasenkin tappelutantereella sotajoukkoin Jumalata, joka jälleen heille\noli niin loistavan voiton suonut. Veriruskeana aleni aurinko metsän\nvarjoon, salaten kesäyön sumuihin sen surkean ja verisen näköalan, joka\nheidän voittoilonsa olisi tainnut katkerilla kyyneleillä hämmentää. Upo\nuupuneina raskaasta päivätyöstään laskeutuivat Adlercreutz'in joukot\nlevolle toinen osakunta Isoonkylään, jonka heidän urhoollisuutensa\nvihoilliselta valloittanut oli, kolmas osakunta muihin kyliin ja neljäs\njoen etelärannalle nuotiotulien ääreen. Ensimmäinen osakunta, joka\nenimmästään koko päivän oli takavarassa ollut, sai nyt osallensa\netuvartiain pidännän Liuhtarin tienoilla.\n\nVasta seuraava päivä Suomalaisille tarkkaan paljasti sen haikean\nmieshäviön, jonka eileinen voitto heille maksanut oli. Paitse isoa\njoukkoa pahoin haavoitettuja, jotka luonnollisesti ennen olivat pois\nkorjatut, makasi tuolla Isossakylässä ja sen edustalla monta kymmentä\nurheata Porilaista kuollunna, niiden seassa 4 upsieriakin, luutnantit\nvapaherra Ramsay, M. Blum sekä von Qwanten, ja alaluutnantti\ntykkiväestössä Gestrin. Etenkin kaksi ensinmainittua olivat\nurhoollisuuteensa ja taitoonsa nähden Porin rykmentin kaunisteita, jotka\njälkeensä jättivät yleisen kaipuun. Ilman näitä olivat Porin rykmentistä\nluutnantti Gyllenbögel, vänrikit G. Gripenberg, C.C. Lagermark,\nWirsén, Uggla ja Jägersköld pahoja haavoja saaneet, ja moni muu upsieri\nvähempiä loukkauksia. Yhteenlaskien oli Porilaisten mieskato tässä heidän\nmainioimmassa tappelussansa 10 upsieria sekä 106 alaupsieria ja\nsotamiestä kaatuneita ja pahoin haavoitettuja. Muiden osakuntain\nosuudelle ei tullut niin suurta määrää päivän verisistä uhrista, josko\nei kunniatakaan. Savon-jääkärit, joiden ottelu Kauhavan kankaalla on\nIsonkylän rynnäkön jälkeen tappelun loistavimpana tapauksena pidettävä,\neivät siinä tilassa -- kummallista kyllä -- kadottaneet kuin yhden\nainoan miehen haavoitettuna. Ei ollut suuri Karjalan-jääkärienkään\nmieshukka siellä. -- Kapteini D. Aminoff'ilta Savon-jalkaväestä\nsieppasi tykinluoti toisen jalan pois, joka onnettomuus hänelle päivää\njälkeen taistelun tuotti kuoleman. Ylimalkaan päätetään Suomalaisten\nmiestappio 3:ksi osaksi vihoillisen häviöstä, joka arviolta lienee\ntehnyt 400 miestä ja vähän enemmänkin. Jälkimmäistä onkin mahdotoin\noikein paikalle arvata, kuin osa haavoitettuja Liuhtarissa paloi.\n\nTäten Lapuan tappelu kyllä luonnistui Suomalaisille, mutta vielä\nparemmin se luonnistua olisi saattanut, jos Adlercreutz tarkemmin olisi\ntiedustellut taistelukentän aseman ja, niinkuin majuri Ehrenroth vaati,\nvalloittanut Kuortaneen-tien, ennenkuin päärynnäkköön ryhtyi. Sama\netu olisi ehkä ennätetty, jos Adlercreutz'in alkuperäiset tuumat,\nyht'aikaa voimakkaasti rynnättää Liuhtaria ja Isoakylää, olisivat varteen\nkäyneet. Kummassakaan tapauksessa ei mikään mahdotoin asia ole, että\nRajewski'n laumat olisivat peri häviöön joutuneet, josko kohta\nSuomalaisten miesluku ei ollut enämpi kuin noin 4000, hänen sitä noin\n1000 miestä vahvempi. Mutta Ehrenroth'in esityksen hylkäsi Adlercreutz,\nen tiedä varmaan mistä syystä, ja hänen omat tuumansa saatti, kuten\nyllä näimme, eriskummainen tapaus mitättömiksi. Näyttääpä ikäänkuin\nkova onni ennalta olisi päättänyt tehdä kaikki varsinaiset edut\nSuomalaisten ponnistuksista tyhjäksi. Mutta sotakunniaa se ei meidän\nmiehiltä kieltänyt, ja tuossahan toki isänmaan-tunnolle onpi runsaasti\nlohdutusta.\n\n                                                _Blomstedt_.\n\n\n\n\n48. Matka tervaveneessä Oulujoella.\n\n\nTervaveneemme tuli Niskakosken niskaan. Omistajalleen kallis terva on\nsäilynyt siis tänne asti. Mutta kentiesi vaarat vasta alkavatkin, kuin\nniin pitkiä koskia alkaa tulla eteen. Järvet ovat loppuneet ja nyt tästä\nmatkattava lähes kymmenen peninkulmaa jokea -- Oulujokea. Jos\nlaskumiehiä ei ole saatavissa, täytyy odottaa, jahka palaavat\nlaskemasta. Niinpä on aikaa käydä kosken vasemmalle rannalle juomaan\npottunen olutta Waalassa (Paason kestikievarissa). Ehkäpä kerkeäisi\nmennä Myllyrannan rautaruukkiakin katselemaan. Se on muhkea rakennus,\nvaikk'ei siinä ole muutamaan vuoteen tehty tehdastyötä. Ei saa\nkuitenkaan viipyä kovin kauan näitä katsellessa, sillä ehkä on jo\nlaskumiehiä palannut ja ukot odottavat. Mutta kuin palaat laskumiesten\nrantaan, jossa veneet seisovat, ovat tervamiehet kussakin veneessä vielä\ntäydessä puuhassa kiinnittäessään rapeita (varalaitoja) kosken kuohuja\nvarten. Jo pitkin matkaa ovat varppeet olleet veneiden laitoja\nkohottamassa; sillä terva painaa koko veneen veteen, jotta tuskin sen\nsivun ylilaita on tuumaa ylempänä veden pintaa; tästä syystä varppeet\novat varsin välttämättömät. Mutta nyt eivät nekään riitä, kuin kosket\ntulevat eteen: räpeet nidotaan vitsoilla vielä varppeisiin kiinni.\n\nKuin joku laskumies tulee hengästyksissään kiireestä käynnistä tai\njuoksusta, niin juoksevat kaikki häntä vastaan päästäkseen ensinnä\nkosken alle. Joka hänen saa, tarjoo ensinnä viinaa, jos sitä on paikalla\nsaatavana tai muassa. Sitten avataan eväskontti ja asetetaan voihulikka\nja särvinleili hänen syödäkseen. Laskumies syötyänsä panee voita\nperävauluun, jotta mela laskiessa paremmin kääntyisi siinä mieltä\nmyöten. Kuin se on tehty ja myös katsottu, että kaikki on niinkuin\npitää, lähdetään matkaan. Ken ei ennen ole kulkenut koskia alas, odottaa\nvähän tykkivällä sydämellä niiden kuohuja. Ensinnä ne tavallisesti eivät\npauhaa, vaikka virta kuitenkin on väkevä. Koskien niskat näyttävät\ntuulessakin tyyniltä, ja vaan n.k. härjänsilmät todistavat virran\nkäyntiä. Virta vie venettä alas, mutta kuin aallot eivät airojen\nliikettä estä, soudetaan tavallisesti kunnes ensimmäinen kuohuva korva\neli putous tulee. Jopa ollaan sen keskellä ja laskumies seisoo vakaana\nveneen perässä, lujasti pidellen melaansa. Ei oudon silmä ainakaan\nvoi eroittaa, missä koski kuohuu veden alla olevista louhikoista, missä\nvesi peratussa väylässä vaarattomana putoo. Mutta tottunut laskumies\non oppinut karttamaan veden vaarat, oppinut välttämään uhkaavat surmat.\nTämmöinen kulku surmain keskellä on ihanaa, mutta on se hirvittävääkin.\nKuin veneen keula nakkaa rajuin hyrskyin keskelle, näyttävät ne\nsuuttuvan tuommoisesta ihmisen puuttumisesta heidän ijankaikkiseen\nriitaansa. Ne hyökäävät veneen sivuja vasten ja uhkaavat lennättää sen\nväylältä pois. Aaltoja roiskahteleekin sisään ja kastelee paikoin\nveneessä olijat; mutta eivät vielä kuitenkaan täytä venettä. Vene\nrasahtelee aaltojen väkevistä ponnistuksista, mutta odottamatta saman\naallon, saman putouksen uusia uhkauksia, ehtii se vaan uusiin vaaroihin.\nUsein käyvät laidat mataloiksi ja hukka tulee sen veneesen, jonka\nlaskumies ei tunne väylän näkymättömiä mutkia eikä jäykästi käsitellen\nohjaavaa melaansa arvaa karttaa pahimpia aaltoja. Ihanaa on nähdä\nkosken kiirettä loppuunsa; ihanaa on katsella sen rantoja. Väliin\nnäkee taloja, väliin vilisee silmäin sivuitse viheriöitseviä niittyjä\ntai kaskia, joilla karjoja käy laitumella. Nekin katoovat ja kosken\nkiire vauhti tuo silmäin katseltavaksi kellahtavia peltoja, joiden\nviljoja asukkaat ovat leikkaamassa, taikka viheriöitseviä puistoja.\n\nKaksi venettä kulki nyt yksissä koskea alas. Kamalan hauskaa oli\nedellisessä veneessä olijain nähdä, miten jälkimmäinen vene juoksi\nperässä. Väliin näytti keula nousevan pystyyn, väliin ei näkynyt muuta\nkoko veneestä kuin vähän maston päätä. Toisinaanpa oli kuin olisi\nkeula vaipunut aaltoihin ja perä kohonnut korkealle syöstyäkseen\nsyvyyteen sitä paremmalla vauhdilla. Mutta samassa sai se taas\ntasaisemman kulkunsa ja hyppi ylimielisnä hyrskyin keskellä. Ei viivytty\nkauan Niskakoskea alas tultaessa, vaikka sitä sanotaan peninkulman\npituiseksi. Kosken alle päästyä laskettiin rantaan ja laskumies astui,\npalkan saatuansa, maalle. -- Tämmöisiä laskumiehiä on joka kosken\nniskassa useampia, ja kuta pitempi koski, sitä enemmän laskumiehiä.\nHe ovat tavallisesti kosken rantataloista kotoisin, ja ovat jo\nnuoruudestaan oppineet ammattiinsa. Usein saa nähdä, kuinka isä ottaa\npienen poikansa kanssaan, kuin lähtee laskemaan. Pojan on tarkkaan\nkatsominen ja oppiminen väylän mutkiin seisoessaan perässä isänsä\nvieressä. Koskenlaskijat ovat vannotetut laskemaan oikeaa väylää ja\nheidän ammattinsa ja edesvastauksensa verrattavat junankuljettajain\nammattiin rautatiellä. Harvoin joutuvat veneet, jotka ovat ottaneet\nlaskumiehen, kareille; mutta luonnollista on, että onnettomuuksia\nkuitenkin tapahtuu toisinaan. Tavallisesti ottavatkin tervamiehet\nlaskumiehen; mutta ne, jotka kymmenittäin kertoja ovat näitä vesiä\nkulkeneet, laskevat usein veneensä itse, päästäksensä laskumiestä\npalkkaamasta. He toimittavat niin, että pääsevät kulkemaan laskumiehen\nlaskeman veneen perässä, jotta niin osaisivat väylää kulkea. Sepä ei ole\nlaskumiesten mieleen, joitten on ammatistaan eläminen. Sanotaan heidän\nvälistä uskaltavan liikojakin, ainoastaan pidättääkseen tervamiehiä\nlaskemasta. Niin kerrottiin erään laskumiehen, kuin näki perässään\ntulevan tervaveneen, jota isäntänsä itse laski, ajaneen veneensä\nväylältä pois, jotta saisi toisen houkutelluksi väärälle ja niin tuhoon.\nItse kaiketi arveli osaavansa väylälle jälleen, kuin ensinnä oli\nviekoitellut seuraajansa onnettomuuteen. Mutta miten kävi? Kuin laski\nväylältä pois, joutuikin itse louhikolle ja vene heti murskaksi.\nTervamies puolestaan sattui tuntemaan väylän paremmin kuin toinen\nluulikaan, eikä antaunut seuraamaan jäljestä, vaan kulki mistä ennenkin\noli kulkenut, ja pääsi niin eheänä kosken alle. Ei kertoma tiennyt,\nhukkuiko laskumies tai hänen toverinsa, vai tuliko hengissä ylös ja\nsaiko oikeudelta ansaittua palkkaansa. Niin kerrottiin; mikä perä\nhänessä sitten lienee.\n\nNyt soudetaan tai purjehditaan, miten tuulet vaan ovat, yhä alaspäin.\nOulujoella on virkeä liike, sillä paitsi tervaveneitä kulkee täällä\npaljo lautaveneitäkin. Laudat, joita ne kuljettavat, ovat sahatut\nKajaanissa Ämmän sahassa ja sieltä jahdeilla tuodut Niskakosken niskaan,\njosta ne veneissä soudetaan Ouluun.\n\nLautaveneitä pidetään koskissa vaarallisempina, kuin pitkinpuolin\nmakaavat laudat eivät suvaitse veneen sujuvan; mutta ne ovat siistimmät\neikä tarvitse peljätä tervaan tahraantumista. -- Ei ole pitkä matka\nNiskakoskelta, Utajärven kappelissa, Pyhäkoskelle, joka on Muhoksen\nemäseurakunnassa. Koko matkalla Ouluun on Pyhäkoski pisin, ja sen\nsuvannon (tyynen veden) kanssa, joka jakaa kosken kahteen osaan, sitä\nluetaan kahden peninkulman pituiseksi. Kuohut ja putouksetkin ovat\nvälistä milt'ei jyrkemmät kuin Niskakoskessa. Varsinkin on Pällin korva\nsiitä suhteesta mainio näillä seuduin. Muinoin sen mainitaan olleen\nvielä nykyistäkin vaarallisemman. Sillä vasemman rannan jyrkästi\nkohoavassa kalliossa kerrotaan olleen vedenalaisen aukon, jonne yksi\nsalainen varsi koskea erkani tietymättömiin. Sinne vievä virta oli\nvallan voimakas, ja moni, joka ei arvannut sitä niin vaaralliseksi eikä\ntäydellä tarkkuudella tiennyt varoa sitä, joutui saman salavirran\nkitaan. Mutta joku kymmenkunta vuotta sitten, kertoo maine, oli kallion\nylälaidasta lohjennut aika paatonen, joka koskeen pudotessaan sattui\nniin, jotta sopi aukon suluksi ja siten poisti paljon Pällin vaaroja. --\nPyhäkosken rantain luonto on varsin vaihetteleva. Muutamin paikoin ovat\nrannat aivan jyrkkiä kallioita, joiden korkeus kosken pinnasta lukien\nvoi olla 6 tahi 8 syltä. Koska semmoiset kallioseinät ovat kahden\npuolen, tuntuu matka vähän kamalalta, kuin ei olisi toivomistakaan\npelastua ja päästä rannalle, jos vene kävisi karille ja särkyisi.\nMonasti näkee tuolta ylähältä lehmiä tai muita eläimiä tirkistävän\nalas koskeen, mutta harvoin kuuluvat kuitenkin putoovan alas.\n\nPyhääkoskeakin alas kävi kulkumme onnellisesti; mutta kerran\nvavahdutti meitä kuitenkin, kuin näimme perässä tulevaan veneesen aika\naallon iskevän sisään. Pelkopa ei ollutkaan aivan perätöin, sillä aalto\nmelkein täytti veneen ja olisi pian upottanut sen; mutta onneksi olivat\nkallioseinät jo loppuneet ja ranta oli tällä paikkaa vähän loivempi.\nEikä myöskään sattunut olemaan louhikoita, niin että hyvästi pääsivät\nrantaan viskomaan ämpäreillä vettä veneestä. Tehtyänsä sen eivät\nviipyneet kauan, ennenkuin taas joutuivat väylälle. Myöntäminen on, että\ntässä ja tämmöisissä tapauksissa tarvitaan mielen malttia ja rohkeutta.\nSeudut Pyhäkosken varrella ovat varmaan ihanimpia maassamme. Kaskia,\nvuoria, niittyjä ja lehdikoita, taloja, peltoja ja korpia katoo toinen\ntoisensa perästä, ja uusia kuvaelmia seuraa. Leikkuumiehiä on yhdellä\npellolla; toisen talon luona leikittelee lapsia viheriöitsevällä\ntörmällä. Emme myöskään saa unhottaa kosken monituisia patoja lohia\nvarten. Ne näyttävät pistäyvän rannasta vaan härnäämään veden voimia.\nUsein saa nähdä jonkun vanhan ukon kontivan patojen päällä, joko\nkorjaamassa joitakin rikkinäisyyksiä tai kokemassa pyydyksiänsä. Monasti\nvievät tulvavedet mennessään ihmisen heikot rakennukset; mutta\nväsymätöinnä asettaa hän jälleen uusia rakennuksiansa kadonneitten\nsijaan.\n\nPyhäkosken allakin on seutu varsin ihana. Vedet eivät enää taistele\nkeskenään, vaan makaavat levollisina sillä alueellaan, jonka jyrkät\nrantatörmät ovat määränneet. Lahdelman yläpuolella näkyy koski\nvaahtoilevana rientävän viimeistä putoustaan alas; mutta sen toisilla\nrannoilla lentelee sadoittain törmäpääskysiä turvallisten pesäinsä\nympärillä. Muutamat rannalla olevat siistit talot tarjoovat tässä täyden\nsovinnon kosken riidoista. Ken leikkuun aikana kulkee Oulujokea alas,\nkuulee usein pelloilta iloisia lauluja, joihin tervamiehetkin välistä\nvastaavat virsillään.\n\nLoppumatkalla Ouluun on vielä muutamia koskia, mutta ne ovat pienempiä.\nMainittakoon niistä kuitenkin vielä Madekoski sentähden, että meidän\nsiinä oli käydä pahoin. Se, näet, kävi näin. Me tulimme noin 9 aikana\naamulla Madekosken niskaan ja laskimme rantaan laskumiestä saamaan.\nMutta talossa sanottiin laskumiesten menneen heinään eikä ennen iltaa\ntulevan kotiin. Aluksi arveltiin odottaa, mutta sitten päätettiin omin\nkeinoin laskea koskesta alas, kuin se ei ollut neljännestä pitempi ja\nkoko loppumatka Ouluun tuskin peninkulmaa enempi. Ukot tuumivat aikansa\nja kiistivät muuatta toveriansa laskemaan ensimmäistä venettä. Hän\nolikin käynyt Oulussa viimeksi paria vuotta ennen, mutta ei sanonut\nkuitenkaan osaavansa laskea, kuin ei ollut tullut niin tarkkaamaan tätä\nkoskea. Toiset tuumasivat hänen kyllä tietävän väylän, eivätkä\nheittäneet kärttämästä, ennenkuin toinen taipui. Niin lähdettiin\nmatkaan. Hän laski venettänsä edellä ja toinen tuli jäljessä. Matka\nnäytti käyvän vallan hyvin; mutta kosken loppupuolelle tultua seisahtui\nedellinen vene. Me olimme jälkimmäisessä veneessä, ja yksi meistä käski,\nnähdessään toisen veneen seisahtumisen, perimiehen laskea toiselle\npuolelle muuatta tässä olevaa saarta. Hän, näet, muisteli toisellakin\npuolen saarta olevan väylän, joka oli siitä etusampi, että siinä\noltaisiin lähempänä rantaa. Mutta laskumies, hätäyksissään toverinsa\nonnettomuudesta ja peloissaan omasta kohtalostaan, ei niin kohta älynnyt\nkäskyä, ja kuin toinen sieppasi melan, ei vene enään totellutkaan, mutta\nvirta painoi sen alaspäin entistä väylää myöten. Toisesta veneestä\nkarjuivat ja viittoivat, ett'ei tultaisi sitä jälkeä, mutta nyt oli jo\nliian myöhää kääntyä. Ei ollut suinkaan mieluista virran pakosta\nkulkea tuota tietä, kuin sekä väylä että kosken laskukin oli meille\nmelkeen outoa, niin että edessä oli ehkä surma tarjona. Pian pysähtyikin\nvene -- se oli louhikolla. Kosken kuohut painoivat sitä; se kääntyi\nkohta poikkipuolin koskea. Siellä pisti kaksi terävää kiveä pohjasta\nveden pintaan, ja virta painoi hirvittävällä voimallaan venettä niitä\nvasten. Ei siis ollut ajattelemistakaan, että se kauan kestäisi. Yksi\nmies kyllä alinomaa ammensi ämpärillä vettä, mutta se eneni kuitenkin\npeloittavalla nopeudella. Tutkittuansa vähän karia astuivat ukot koskeen\nja kokivat sieltä nostaa venettä louhilta pois. Ei sekään auttanut, kuin\nheillä oli täysi työ pysyä pystyssä virralta, vaikka veneestä pitivät\nkiinni. Sauvoimilla koettiin nyt pidättää venettä musertumasta louhikkoa\nvasten, kuin nähtiin, ett'ei sitä avutta voitaisi saada irti. Se oli\nvarsin raskasta, ja tuskin tulemme ilmoisna ikänä niin raskaasen\ntyöhön. Samassa näimme toisen veneen pääsevän kariltansa ja pitkittävän\nmatkaansa. Meidän sitä vastaan ei ollut ajatteleminenkaan enää\npäästä omin voimin irti. Taloja kyllä oli rannalla, jonka vuoksi\nkoimme miehissä huutaa, että kuuluisi. Huudot ja karjunnat kyllä\nhoukuttelivatkin eräästä talosta paljon väkeä pihalle katsomaan,\nmikä oli hätänä. Niitä näytti olevan ainakin parikymmentä, totta\nleikkuumiehiä, jotka tällä aikaa päivää olivat aamiaisen syöntiä varten\ntalossa. Mutta nämätkö olisivat tulleet apuun!\n\nEikö mitä; he vaan katsoa tollottivat, ja kuin olivat mielestään\nkatsoneet tarpeeksi, palasivat huoneisiinsa ruuan ääreen. Se lisäksi\nsuututti vaarassa hätäileviä. Tervamiehistä toinen itki, toinen kirosi\nOulujokelaisten auttamattomuutta; kumpikin oli suoraan vastaan, kuin me\ntahdoimme keventää veneitä tervat koskeen heittämällä. Kukin koki\nsauvoimellaan taistella kosken voimia vastaan ja pidättää venettä\nkatkeamasta. Mutta sitä tehdessämme aina katselimme kamalasti, kuinka\nvesi myötäänsä eneni. Kohta alkoi voimia puuttua. Yhden kädet jo\nväsymisestä vaipuivat aivan hermottomina alas, ja koski vei häneltä\nsauvoimen. Että toistenkin voimat alkoivat loppua näki siitä, kuin virta\nyhä enemmin sai veneen valtaansa ja sujutteli, ryskytteli sitä louhia\nvastaan. Ei näkynyt olevan muuta keinoa kuin heittäytä koskeen ja kokea\nuimalla pelastauta rannalle, ja niin jo mielimme heittää enimpiä\nvaatteita päältä. Mutta nytkin oli apu lähinnä, kuin vaara uhkaavinna.\nMe, näet, huomasimme pienosen purren tulla leruttelevan kosken\nyläpuolelta ja siinä istuvan lihavan, lyhytläntäisen miehen viheriöissä\nvaatteissa. Se ohjasi kulkuansa tervaveneen luokse ja tultuansa ottikin\nmeidät matkamiehet kaluinemme veneesensä, joka kyllä oli pieni, mutta\nkuitenkin vei meidät hyvin rantaan. Antamasta avustaan mies ei palkkaa\nottanut; mutta varmaan olisimme olleet kiitollisemmat häntä kohtaan, jos\nei olisi lähtiessään virkkanut: \"minä lähdin apuun, kuin näin herroja\nolevan veneessä\". Rantaan päästyämme menimme taloon -- se sattui olemaan\nkestikievaritalo -- saamaan isompaa venettä ja apuväkeä, mutta se ei\noikein onnistunut. Veneen kyllä saimme; mutta ei edes mainittu lihava\nisäntäkään tullut enää, eikä ketään muuta. Mainitseminen on kuitenkin,\nett'ei kestikievarissa ollut miesväkeä kotona, mutta vaan lapsia ja\nvaimoja. Me rupesimme siis kolmen soutamaan venettä kumppaneittemme\nluokse, joista toinen vielä seisoi koskessa venettä kannattamassa,\ntoinen sauvoimella koki taistella virran sujuttamisia vastaan. Ukot\nolivat tullessamme varsin mielissään; sillä he olivat jo vähän arvelleet\nmeidänkin jättäneen heidät omiin turviinsa. Nyt vyörytimme tynnyreitä\nveneestä koskeen, vaikka ukot kyllä panivat nytkin aivan vastaan. Käpeet\nsekä varppeet särkyivät eikä niitä ollut aikaa varoa; mutta kuin oli\nheitetty kahdeksan tynnyriä koskeen, keveni vene, jotta nousi\nlouhikolta, ja saatiin sauvoimin, airoin ja köysin rantaan. Jos se olisi\nvielä tunnin ollut siinä, olisi se välttämättä särkynyt ja uponnut.\nMutta päästyänsä rannalle olivat ukot taas niin levolliset ja vakaiset,\nkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan. Ensinnä kääntyivät he koskea\nkohden katsomaan tervatynnyreinsä kohtaloa. Kauan katsoivat he, kuinka\nne pyllyilivät koskessa ja viimein soluivat alas. Sitten rupesivat\nvenettään tarkastamaan, ja tähän jätimme heidät parantamaan sen\nvikoja. Me ajoimme maisin Ouluun tämän viime matkan. Oulussa tapasimme\nsitten yhden näistä tovereistamme, joka kertoi heidän saaneen\ntervatynnyrrinsä eheinä kosken alle ja myös vahingoitta tulleen\nMerikoskea alas, joka on juuri Oulujoen suussa.\n\n                                             _K. A. Castrén_.\n\n\n\n\n49. Sananlaskuja.\n\n\nEi pyyssä kahden jakoa, koppelossa kolmen miehen.\n\nHalla hanhen siiven alla, talvi joutsenen takana.\n\nKuin jouhi saadaan, niin hevoista tehdään!\n\nLupa hyvä, kaksi käteinen.\n\nRoutavuonna roudan selkään, sulavuonna lehteen.\n\nSe toista uunista etsii, joka itse uunissa asuu.\n\nSitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.\n\nTattari taloksi saapi, tattari talottomaksi.\n\nUnta täynnä unnon aitta, viljoa vireän aitta.\n\nÄijä on äitin kauneutta, ei ole äitin armautta.\n\n\n\n\n50. Silmänkääntäjä.\n\nIlveilys kahdessa näytöksessä.\n\n\nJäsenet:\n\nJussi Oluvinen, ollut talonpoika Oluvilassa.\nLiisa, hänen vaimonsa.\nMatti Hölmönen, kylänvanhin ja kestikievari Hölmölässä.\nKatri, hänen vaimonsa\nMari, heidän piikansa.\nHölmölän kyläläisiä.\n\n\n\nEnsimmäinen Näytös.\n\n\n    OLUVINEN. LIISA.\n\nOLUVINEN. Voin vedon lyödä, ett'ei Liisa minua tuntenut. Nähtyään minut\nhän juoksi panemaan päällensä. Ken nyt voi sanoa, ett'ei mies\nHelsingissä käydessään tule herraksi! Enkö minä ole herra; ja millainen?\nNiin hyvä kuin moni lukien ja laulaen koulut ja kimnasit ja jotkin\nhalki. Isäni ja äitini minua aina sanoivat tuhmaksi. Vahinko, ett'eivät\nnyt ole elossa; saisivatpahan hävetä edessäni. Vaan mitä? Tuossa näen,\nLiisa jo tulee, ja kirkkovaatteissaan -- hahaha!\n\nLIISA (Tulee ulkoa ja seisattuu ovelle, nyykistäen polviansa\ntervehtiessään.)\n\nOLUVINEN. Kumoron, Liisapetty!\n\nLIISA (Itsekseen.) Ah, mikä nuori, kaunis herra! Varmaan hovin vieraita!\n(Kovasti Oluviselle.) Mieheni on poikessa, minä olen yksinäni -- ja olen\nodotellut häntä -- --\n\nOLUVINEN. Viipyväksi? hi hi hi! --\n\nLIISA. Ikävöinytkin -- (Hiljaa.) Ah, mikä lusti herra! Voi jos Jussi\n-- tulisi!\n\nOLUVINEN (Lähenee Liisaa.) Voi, jos Jussi ei tulisi! (Antaa suuta\nLiisalle, joka aina katsoo alas.)\n\nLIISA (Hiljaa.) Mikä makea muisku! Ah! Se ei ollut Jussilta.\n\nOLUVINEN (Tutusti.) Liisa!\n\nLIISA. Mitä? Jussi! Sinä, Jussi? Hui! kuin säikähdin, kuin luulin -- --\n\nOLUVINEN. Sen nyt näin, kuin et edes paennutkaan.\n\nLIISA. Niin, milloin minä ennen sinua olen paennut?\n\nOLUVINEN. Mutta ethän minua tuntenutkaan.\n\nLIISA. Vielä sanot! Ken sinua muut olis tuntenut tuollaissa? Mutta\nJussi! todellako nyt vaatteesi tuollaisiksi olet muuttanut?\n\nOLUVINEN. Ihan todella, Liisaseni!\n\nLIISA. Mitä? Minä en ymmärrä, vai oletko sinä hulluna?\n\nOLUVINEN. Sinulla, Liisa, näetsen, on liian vähä ymmärrystä. Tilallisna\nolimme talonpojat, nyt tilatoinna, nyt, näetsen, elämme herroiksi.\nYmmärrätkö sen?\n\nLIISA. Ja syömätä. Voi, voi, Jussi parka! Huomeiseksi ei ole leivän\nmurua kotona. Ymmärrätkös sinä nyt sen?\n\nOLUVINEN. Sen? Liisa! Sitähän minä olenkin tutkinut, ajatellut ja\naprikoinut koko poisoloni. Mutta sinä, Liisa, et ole nähnyt muuta kuin\ntuvasta ulos ja ulkoa tupaan.\n\nLIISA. Vaan jopahan senkin olen nähnyt, ett'ei ole leivän murua kotona.\n\nOLUVINEN. Sen vaan? Ja paljailla silmilläsikin? Ei, eukkoni! Minä,\nnäetsen, olen kulkenut halki maailman ja oppinut enemmän, kuin isien\nisänisät maailman alusta asti.\n\nLIISA. Joko senkin olet oppinut: elämään syömätä?\n\nOLUVINEN. Sinä haastat kuin leikatusta lampaanpäästä! Kaupungissa,\nnäetsen Liisa, näin minä opin pitävän lehmää sarvesta ja älyn sitä\nlypsävän -- viekkauden vaunuissa ja rehellisyyden jalkaisin -- totuuden\nhakkaavan puita ja kavaluuden istuvan valkealla.\n\nLIISA. Voi, voi! Jussi, mitä haastelet! Hyödyttääkö nekin meitä?\n\nOLUVINEN. Enemmän kuin luulisit. Liisa, sinä vielä et ymmärrä. Äly ja\nviekkaus maailmassa auttavat välemmin kuin työ ja ansio. Esimerkiksi,\nnäetsen, tuolla metsässä on vanha pölhö; tuhat vuotta se jo on siinä\nseissut; mutta kenpä siihen paljon silmiänsä on luonut? Vaan sanoppas\nsiinä olevan jotain ihmeellistä, sano sen öillä kummittelevan, sano sen\nparantelevan pistoksia, hammastautia ja muita kohtauksia: näkisitpähän,\nmiten virtaisi kansa sitä ihmettelemään ja ihailemaan. Moni maksaisi\nhyvät rahatkin päästäkseen sen luo; ja pian tulisi se kuuluisaksi\nympäri maailman, se sama meidän vanha pölhö. Joko nyt ymmärsit?\n\nLIISA. Kaikki, mitä haastat, on synkeämpi syysyön pimeyttä. Kaikkihan jo\nolet kadottanut: pellot, metsät ja pölhöt.\n\nOLUVINEN. Hahaha! Sinulla on vähemmän ymmärrystä kuin kaksiöisellä\nvasikalla. Kuuletsen nyt, kuin yhdellä sanalla selitän sinulle koko\nasian selvemmäksi keväistä päiväpaistetta. Kaupunkiin, näetsen, muinoin\ntuli kuninkaallinen ulkomaan suutari, nimeltä Beklin. Koko maailma nyt\ntahtoi teettää kenkänsä ja saappaansa sillä. Mutta kaupungin entiset\nsuutarit jäivät jouten, ihan jouten, Liisaseni. Tuostapa nyt suutarit\najattelemaan, ja sitä tekisivät vielä nytkin, jos ei eräs älykäs mies\nheitä olisi pelastanut. Suutari Pylkkönen keksi, näetsen, yht'äkkiä koko\nsalaisuuden ja ilmoitti sen maailmalle. Hän, näetsen, eräsnä yönä hävisi\nkaupungista ja koko näkyväisestä maailmasta, mutta sen sijaan ilmestyi\nuusi, vieläkin kuninkaallisempi ulkomaan suutari Pylkkelin. Alappas\ntuiskuta työtä tällekin. Ahaa, liini! kiljaisivat kaikki suutarit kuin\nyhdestä suusta, siinäpä se onkin temppu! Pikemmin kuin sumu päivän\nnoustessa hävisivät samassa kaikki entiset suutarit ja toiset toistansa\nmuukalaisemmat ja kuninkaallisemmat ilmestyivät niiden sijaan, joita nyt\njo on yhden verran kuin Musti-nimisiä koiria.\n\nLIISA. Mutta Jussi! Virsuakaan et osaa tehdä, sen vähemmin sinusta olisi\nsuutariksi.\n\nOLUVINEN. Ei tässä osaamisesta ole puhettakaan. Näetsen, Liisa!\nSamatenkuin suutarit, muuttuivat viimein muutkin käsityöläiset\nulkomaalaisiksi, sikäli kuin sorvari Surrander, uunintekijä Tegel,\nviinankauppias Ruus, yövartiat Rennsteen ja Skrikhalsiander ja muut\nsellaiset tulivat ulkomaalta sinne. Ja sen nyt jo meidän Mustikin\nymmärtää, että sellaiset nimet kuin: Palovinerus, Räkänenander,\nKorvapuustius, Rahvelianus, Punssioni, Romtotilander, Pohmelius,\nSepelin, Mustileen, Kortpeliander ja Tyhjäkerskonius ja lukemattomat\nmuut sellaiset, että ne muka elättävät miehensä, vaikka karpeettomalla\nkalliolla.\n\nLIISA. Voi, Jussi parka! Nyt näen, ett'et enää ole ymmärryksessäsikään.\nEthän osaa mitään ammattia, pait kyntämistä, ja siihenkin olet laiska.\nNyt olemme hukassa.\n\nOLUVINEN. Hahaha! Liisa! Et sinä sitäkään ole kuullut, ett'eivät ihmiset\nkysy kenenkään oppia ja ett'ei oppi tee ketään herraksi, mutta nimi; se,\nnäetsen, on pääasia. Ihmiset ovat jo ennen maailman alkua keksineet sen,\nettä kaikki ulkomaalaiset ovat viisaita ja oppineita. Ja koska kaikki\nasiat ja kaikki kappaleet tunnetaan nimistänsä, niinkuin kissat ja\nkoirat ja muut elävät, niin tunnetaan muukalaisuuskin nimestä, vaan\nmuukalaisuudesta ihmisen oikea arvo. Sentähden, näetsen, kaikki, jotka\nmuuttavat nimensä muukalaiseksi, tulevat herroiksi, ja sentähden kaikki\nmuukalaiset nimet ovat herrasnimiä ja kaikki suomalaiset talonpoikaisia,\njoita ei auta oppi eikä muut viisaudet. Ymmärsitkö nyt?\n\nLIISA. Ah Jussi, nyt ymmärrän. Sinä muutat nimesi ja tulet herraksi ja\nminä, Jussi, minä tulen rouvaksi! -- Ah Jussiseni! Minä olenkin aina\nherrassäätyä enemmän rakastellut.\n\nOLUVINEN. Kas se oli oikein sanottu. Nyt sinä puhut kuin ymmärtäväinen\nihminen.\n\nLIISA. Niin, Jussi! Vallassäädystähän minä olenkin.\n\nOLUVINEN. Miten? Minä en ymmärrä, Liisa!\n\nLIISA. Minun isänukkoni äitinäiti oli Ruotsista tullut neitsyt Turun\nkaupungin ylimäisessä rahtöörissä.\n\nOLUVINEN. Totisesti sinä siihen sukulaisehesi vielä oletkin ja teet\nhänelle kunniata.\n\nLIISA. Mutta Jussi, nyt asiaan! Minulla on nälkä; mistä tulee nyt leipä\nmeille?\n\nOLUVINEN. Liisaseni! Siinäpä se onkin asia, ett'ei leipä tule\nmeille, mutta meidän täytyy itsemme mennä sen luo.\n\nLIISA. Miten? Minä en ymmärrä.\n\nOLUVINEN. Me, näetsen, panemme tamman valjaisiin ja menemme matkaan.\n\nLIISA. Matkaan? Mihin?\n\nOLUVINEN. Liisa! Maailma on niin iso, niin pitkä ja leveä, ett'ei\nmeidän molempien ajatukset sadassa vuodessa saisi joka paikkaa\nkäyneeksi, jos jäniksinä juoksentelisivat. Ja sinä kysyt, mihin! Liisa,\nme menemme nyt kaupunkiin ja tulemme valloiksi!\n\nLIISA. Mitä? Millä me siellä elämme?\n\nOLUVINEN. Millä? Näetsen, me panemme nyt kaikki koko taloutemme rekeen,\nja kaupungissa myömme ne kaikki rahoiksi. Koko talouden, näetsen! Se\ntahtoo sanoa: sinä ja minä ja Musti ja kanat, kukot ja kissat ja\nporsaat, kaikki.\n\nLIISA. Kuinka? Myötkö sinä minutkin? Ei! Minä en liikahda kotoa.\n\nOLUVINEN. Ei Liisaseni, niin julma minä en ole. Muut raavaat minä vaan\naivon myödä. Tuo nyt kiirusti kaikki pärevakat, joihin ne panemme ja\njoissa niitä kuljettelemme.\n\nLIISA. Ah, Jussi! Ostatko minulle sitten uudet hameet ja uuden\nsilkkihuivin ja uudet -- kultasormukset ja -- korvarenkaat?\n\nOLUVINEN. Kaikki, Liisaseni, kaikki, mitä halajat. Joudu nyt vaan.\n\nLIISA. Ah! Jussi! Nyt rakastan sinua enemmän kuin ketään muita.\n\nOLUVINEN. Liisa! Sinä olet vaimojen esikuva. Tule, laita elävät\nvakkoihin -- minä valjastan tamman. Tänä iltana minä vielä teen sinut\ntalonpojan vaimosta armolliseksi rouvaksi. (Menevät.)\n\n\n\nToinen Näytös.\n\n\n1. Kohtaus.\n\n    HÖLMÖNEN. KATRI. MARI.\n\nHÖLMÖNEN (Tullen ovesta laulaen.) \"Olet kyllä oiva ruoka, siivon\nsyöjälle suloinen, joka ryypyn ryyppäjäpi\" -- -- Se on viho viimeinen\nihme ja kumma! Minä, kylän vanhin ja kestikievari, minä enkö saa olla\nisäntä talossani? Ei! se nyt on liikaa. Hoi! Katri, Mari, hoi! hoi!\n\nMARI (Tulee ovesta.) Noh! mitä nyt, isäntä?\n\nHÖLMÖNEN. Mitä? Vielä kysyt. Etkö jo tiedä, minkä Hölmölä ja koko\nmaailma tietää, Mari, sitä, että sinä olet minun palvelijani; ja että\nminä, Matias Hölmölin, kylänvanhin ja kestkievari, minä itse, olen herra\nsinulle sekä vaimolleni?\n\nMARI. Muut kyllä tiedän, mutta viimeistä, sen tietänee isäntä itse\nparemmin.\n\nHÖLMÖNEN. Sinä, Mari! Sinun pitää kaikki tietämän, Sinun. Etkö jo ole\nlukenut raamatusta, että vaimon pitää oleman miehellensä kuuliaisen?\nMari!\n\nMARI. Raamatusta, isäntä, minä en tunne kuin käärmeen ja omenan, joka\nviettelee Eevaa. Mutta isäntä, saanko nyt mennä? Emäntä odottaa.\n\nHÖLMÖNEN. Mari! Niinkuin tuulispää nyt lennä ja sano, että isäntä itse,\nkuuletsen, itse Matias Hölmölin, tahtoo kaapin avaimet, sen, jossa on\nputellit, tiedäthän.\n\nMARI. Sanonko minä, että se seisoo raamatussa?\n\nHÖLMÖNEN. Raamatussa, hihihi Mariseni, raamatussa seisoo, näetsen, kuin\ntaivaan valtakunnan avaimista, jotka annettiin apostelille Pietarille.\nMutta jättäkäämme raamattu. Nyt vaan ne avaimet; -- vaan Mari! Sinä nyt\nolet niin ruskea kuin äsken puhjennut orjantappuran kukkanen päivän\nnoustessa -- hihihi! (Lähenee Maria, joka menee.) -- Ah! älä johdata\nmeitä kiusaukseen, mutta -- hänen kasvonsa ovat vietteleväiset, kuin\nkypset omenat vieraassa yrttitarhassa. -- --\n\nMARI (Tullen takaisin.) Isäntä, sanoittenko te posteljuonille\nPietarille, vai miten?\n\nHÖLMÖNEN. Apostelille, Mari, apostelille Pietarille. Sinä olisit hyvä\ntyttö, Mari, mutta paremmin sinun pitäisi oppia raamattua. (Lähenee\nMaria ja taputtelee sen poskia.) Mariseni! nyt avaimet; vasta tahdon\nlaveammalta sinulle selittää raamat -- --\n\nKATRI (Tullen ovesta.) Matti! Mari! Mitä onnettomat, mitä te\najattelette? (Mari menee ulos).\n\nHÖLMÖNEN. Ei mitään pahaa, Katriseni! Minä Marille vaan selitän\nraamattua.\n\nKATRI. Raamattua, onnetoin! Niinkö sinä palkitset rakkauttani ja\nhyvyyttäni! (itkee.)\n\nHÖLMÖNEN. Milloinkas minä en ole palkinnut, kuin vaan olen voinut.\n\nKATRI. Ei! Sitä en voi kärsiä. (Juoksee miehensä päälle, joka pakenee\nvoivotellen ja pääsee viimein pöydän alle.)\n\nMARI (Tulee ovesta.) Isäntä! Voi, voi, kylänvanhin! Joutukaa! Pihalla\non herroja. Maaherrako lienee vai mikä, vaan se noituu, kiljuu ja\ntappelee, ja on jo kolme kyytimiestä lyönyt kuolijaksi -- taisi jo lyödä\nminunkin -- voih! voih!\n\nKATRI. Pihalla herroja! Matti, mitä nyt arvelet? Niinkuin tuulessa,\nlennä, suoria, joudu!\n\nHÖLMÖNEN. Nyt! Nyt, näetsen, en järkähdä, jos Katri, sinä ja koko\nmaailma ja maailman herrat olisivat ilmitulessa. Nyt, juur nyt näytän\nsinulle ja koko maailmalle, että minä itse, minä itse Matias Hölmölin\nolen isäntä talossani, minä, ja saan siis tehdä mitä tahdon, minä itse,\nnäetsen.\n\nKATRI. Sinä itse! Onnetoin! sekin vielä piti näkemäni, ja sinusta,\nMatti! Ei, nyt en enää jaksa. (Repii vaatteensa ja potkii ja menee\nitkien ulos.)\n\nHÖLMÖNEN (Yksinänsä pöydän alla.) Alku nyt on tehty, vaan myöhään.\nTämä jo olisi kahtakymmentä vuotta ennen ollut tehtävänä. Kuta kauemmin\nihminen elää, sen enemmän se viisastuu. Ei, nyt jos toiste naisin, jo\nensi päivänä tekisin näin, ihan näin. Saisipahan pitkän nenän, pitkän\nsanon minä, kyynärää pitkän -- hihihi -- Vaan mitä! Tuossa kuulen,\nherrat jo tulevat -- Ah! tässä olin niin onnellinen -- (_Laulaa_) \"Onnen\nmajat ovat kaikki mustat maalatut mureella\" -- --.\n\n\n2. Kohtaus.\n\n    OLUVINEN ja LIISA, HÖLMÖNEN, sitte KATRI ja MARI.\n\nOLUVINEN. Hoi! Kestkievel! Duusan jievel!\n\nHÖLMÖNEN (Kömpii ylös pöydän alta, mutta kaataa pöydän noustessansa.)\nSuokaa anteeksi! Vörloot! vörloot -- armolliset, vapasukuiset!\n\nOLUVINEN. Mitä? Niinkö sinä otat vastaan herroja? Sinun pitää juosta\npuolen virstan päähän paljain päin ja päiväkirja kädessä herroille\nvastaan.\n\nHÖLMÖNEN. Suokaa anteeksi, armolliset, minä en tiennyt.\n\nOLUVINEN. Tiennyt? Sinun pitää seista koko päivä ja yö pihalla ja\nkuullella -- Ei, se on pantava päiväkirjaan.\n\nLIISA (Hiljaa Oluviselle.) Ah Jussi, miksi niin kiljut? Minua\npeloittaa, ett'emme niin saa ruokaa.\n\nOLUVINEN. Liisa, ruokaa? Kestkieverissä, näetsen, pitää kiljua, noitua\nja tapella. Se antaa matkustavaiselle suuremman arvon, nimittäin kuin on\nvähä entistä. (Ottaa kynän ja alkaa kirjoittaa.)\n\nLIISA. Mutta Jussi, ethän sinä osaa kirjoittaakaan.\n\nOLUVINEN. Liisa, sinä et tiedä. Niitä on paljo, jotka kirjoittavat,\nvaikka eivät osaa. (Kovasti, kirjoittaessaan.) \"Tie, jota minä\nallekirjottaja ajoin ja minun vaimoni, oli sangen kehno ja kunnottomassa\ntilaisuudessa. Ja koska lähestyin tätä kestkieveriä, niin tuli vastaani\nvihainen koira, joka haukkui niin että vaimoni säikähti, josta kuin\nhäntä kuritin, hän minulle irvisteli hampaitansa ja tahtoi purra.\nPihalla en nähnyt myös niin sielua, pait mainitun koiran, ennenkuin\nkyytimiehet tulivat tuvasta, jotka myös olivat niin hävyttömät, että\nriisuttuansa hevoseni juomarahasta haukkuivat minulle ja vaimolleni\ntakaapäin, kuin siat. Tultuani vierasten tupaan kestkieveri kaatui\nlattialle minun jalkoihini ja vaimoni, joka niin muodoin oli\njuovuksissa. Sen vuoksi olen tullut viivytetyksi kestkieverin kautta,\nniin että minun täytyy olla ruualla ja minun raukaan vaimoni, jonka\ntämän kautta nyt saan jättää asianomaisille kruununmiehille tarkemmin\ntutkia hänen mainittua vetelyyttänsä. Vielä saan muistuttaa, että\nkestkieverin kirjoituskynä oli niin huono, ett'ei tätä kirjoitustani\nkukaan voi lukea. Tänä vuonna tässä kuussa. Oluveliiniuslander.\"\n\nHÖLMÖNEN. Teidän armonne! Teidän vapasukuisuutenne! Rukoilen\nnöyrimmästi, suokaa anteeksi! Se on kaikki vaimoni syy.\n\nOLUVINEN. Mitä? Vaimosi? Hyvä ystävä, vaimosta on kaikki paha maailmaan\ntullut. Sinulle minä siis nyt annan anteeksi tällä kertaa. Mutta tuo nyt\nmeille ruokaa, mitä parasta sinulla on.\n\nHÖLMÖNEN. Ruokaa! Niinkuin tulessa. Hoi Katri! Mari! Hoi!\n\nMARI. Mitä nyt, isäntä?\n\nHÖLMÖNEN. Mari! Herroille ruokaa. Voita, leipää, sianlihaa, lohta ja\nkaikkea mitä on, pyryllä! (Mari menee. Kyytimiehet kantavat Oluvisen\ntavarat sisään.)\n\nHÖLMÖNEN (Katselee vakkoja ja nähtyä ne liikkuvan.) Mitä! Ulkomaan\neläviäkö teillä noissa vakoissa on?\n\nOLUVINEN. Niin, ystäväni, ne ovat ulkomaalta, ja hyvin ihmeellisiä.\n\nHÖLMÖNEN. Kuinka? Suokaa anteeksi, olettenko te silmänkääntäjä?\n\nOLUVINEN (Hiljaa.) Ah! minulle juohtuu jotain mieleeni -- silmänkääntäjä\n-- oikein. (Kovasti Hölmöselle.) Niin ystävä, nyt näen, syytä sinua\nei kestkieveriksi ole pantukaan. Minä olen, niinkuin jo arvasit,\nsilmänkääntäjä, ja tämä minun rouvani on myös silmänkääntärinnä.\n\nHÖLMÖNEN. Minun isäni isän langolla oli poika, jonka vaimon sisaren mies\noli kuullut veljensä puhutelleen miestä, joka Pietarissa käydessään\nsanoi kuulleensa haastettavaksi siellä olleen silmänkääntäjän, joka oli\nsyönyt hevoisenkuorman palavia tappuroita ja juonut tynnyrin tervaa\npäälle ikään kuin siirappia, ja sitte oksentaneen niin paljon vettä\nkadulle, että ihmiset luulivat hukkuvansa ja pitivät yllä helmojansa --\nhi hi hi!\n\nOLUVINEN. Hän oli lapsi minua vastaan. Minä voin tehdä vieläkin\nihmeempiä.\n\nHÖLMÖNEN. Rukoilen nöyrimmästi, näyttäkää meillenkin ihmeitänne.\n\nOLUVINEN. Teille? Ha ha ha! Teille minun ihmeitä joita vaan suurimmissa\nkaupungeissa olen näytellyt! Ei, ystäväni! Ne maksavat paljon.\n\nHÖLMÖNEN. Minä kutsun kaikki Hölmölän kyläläiset, ja maksamme niin\npaljon kuin voimme.\n\nOLUVINEN. Ei ystäväni, se häpäisisi minun konstini, jos tämmöisessä\npienessä kylässä rupeisin näyttelemään. (Katri ja Mari tuovat ruokaa\npöydälle.)\n\nHÖLMÖNEN. Katri! Mari! rukoilkaa tekin herraa.\n\nMARI. Mitä?\n\nHÖLMÖNEN. Armahtamaan meitä ja koko Hölmölän kyläläisiä.\n\nKATRI ja MARI (Lankeevat polvillensa ja Mari suutelee Oluvisen kättä.)\nArmahtakaa meitä köyhiä!\n\nOLUVINEN. Noh! Olkaa nyt huoleta. Ystävyyden vuoksi minä sen teen. Kutsu\nnyt pian tänne kaikki Hölmöläiset, me sillä aikaa olemme ruualla.\n\nHÖLMÖNEN. Niinkuin tuulessa, minä juoksen ympäri kylän. (Hölmönen,\nKatri ja Mari menevät.)\n\n\n3. Kohtaus.\n\n    HÖLMÖNEN. KATRI. MARI.\n\nHÖLMÖNEN. Katri, Mari! Hoi lapseni, nyt iloitkaa! Meitä kohtaa\nsanomatoin onni, onni, jota ei isiemme isänisät ole nähneet eikä\nlapsemme lastenlapset näe; eikä ainoastaan meitä, mutta kaikkia Hölmölän\nkyläläisiä. Niin, lapseni!\n\nKATRI. Mitä? Vapauttiko keisari veronmaksosta?\n\nMARI. Vai kielsikö työtä tekemästä -- ah!\n\nHÖLMÖNEN. Ei kumpaistakaan, Katriseni, Mariseni. Nyt saatte nähdä sitä,\nkuin vaan kuninkaat ja suuret herrat näkevät ja jota en minä, ettenkä\nte, eikä koko Hölmölä vielä unissaankaan ole nähneet.\n\nMARI. Mutta enhän minä tiedä mitään sellaista, jota jo en olisi nähnyt.\n\nKATRI. Ja tänä iltana näin kaikki, mitä oli näkemättäni!\n\nHÖLMÖNEN. Jos tuomiopäivään asti aprikoisitte, ette arvaisi.\n\nMARI. Isäntä! Sanokaa, mitä se on?\n\nHÖLMÖNEN. Mariseni! Siinä se temppu onkin. Minä, näetsen, olen lukenut\nkaikki maailman kirjat ja kolmesti raamatunkin halki, ja haastan ruotsit\nja venäjät ja pian koko maailman kielet, minä, näetsen, ja ymmärrän\nenemmän kuin koko Hölmölä ja te, Mari ja Katri, yhteiseen, enkä\nkuitenkaan voi tätä nyt selittää. Mutta Mari, jos se herra, joka meillä\non, olisi silmänkääntäjä?\n\nMARI. Miten, kääntääkö hän sitte silmiä, ja miten, vai nurin?\n\nHÖLMÖNEN. Hän, näetsen, Mari, kääntää silmät niin, että ne näyttävät\nkaikki asiat edestakaisin.\n\nMARI. Voi! Mitä? Sitte tulevat naimattomat naisiksi, emännät piioiksi ja\npiiat emänniksi, ah!\n\nKATRI. Jumala varjele semmoisesta onnettomuudesta!\n\nHÖLMÖNEN. Hihihi! Mariseni! Ja vanhat, näetsen, tulevat nuoriksi.\n\nKATRI. Mitä! Vanhat nuoriksi -- onko se mahdollista?!\n\nHÖLMÖNEN. On, Katriseni! Mutta lapseni, se maksaa 50 kopeekkaa hengestä.\n\nMARI. Minä panen koko palkkani, isäntä!\n\nKATRI. Ja minä, Matti, minä panen koko ruplan, ja sinunkin edestäsi,\nannanpa vielä ryypytkin, Matti!\n\nHÖLMÖNEN. Mitä, Katri? Minä luulen, silmäni jo ovat käännetyt. Niin hyvä\net ole kahteenkymmeneen vuoteen ollut -- Vaan kuulkaa! Hölmöläiset jo\ntulevat! Tulkaa lapseni, tulkaa. (Menevät.)\n\n\n4. Kohtaus.\n\n    OLUVINEN ja LIISA, sitte HÖLMÖNEN, KATRI, MARI ja HÖLMÖLÄN KYLÄLÄISIÄ.\n\nOLUVINEN. Jokos nyt ymmärsit, Liisa?\n\nLIISA. Ah, Jussi! Niin hyvä ruoka! Mutta millä sen nyt maksat?\n\nOLUVINEN. Hahaha! Liisa, etkö kuullut, silmänkääntäjähän minä olen.\n\nLIISA. Hui! Miten nyt sitä teet?\n\nOLUVINEN. Nuo elävät, näetsen Liisa, niille nyt annamme koreat\nmuukalaiset nimet, niinkuin itsellemmekin.\n\nLIISA. Mutta Jussi, mistä saat sellaiset nimet?\n\nOLUVINEN. Mistä? Liisa, etkö sinä kuullut, miten se mainio maalari sai\nitselleen uuden muukalaisen nimen? Hän, näetsen, tottunut eri maalinkia\nsekoittelemaan, keksi sen ankaran konstin, että kirjainten sekoittamalla\nentisestä nimestänsä teki uuden ylpeän herrasnimen, jolla hän laajensi\nihmisen taitoa pian sen verran kuin Kuttenperk kirjanpränttäämisen\nkonstilla.\n\nLIISA. Mainio maalari? Enkä unissanikaan ole kuullut niin sanaakaan\nhänestä.\n\nOLUVINEN. Häntä, näetsen, on kohdannut sama onnettomuus kuin äsken\nmainitsemaani Pylkköistä, nimittäin se, että aikalaisiltansa on\nunhotettuna, mutta jälkeentulevaisemme vielä satojenkin vuosien perästä\nheitä kunnioittamisella mainitsevat.\n\nLIISA. Mutta, Jussi! Eläissäsi et ole yhtä ihmisen kuvaa maalannut; ken\nsinulle maalaa nyt sellaiset nimet?\n\nOLUVINEN. Liisa! Tiedot ja taidot ne ovat, näetsen, tuhmille. Viisaat\ntoimittavat asiansa omin ymmärryksinsä. Niin, näetsen, jo olen\nitsepäälläni ajatellut ne tarpeelliset nimetkin. Tästedes Liisa, älä\nkutsu minua Oluviseksi ja Jussiksi, mutta Oluveliiniuslanderiksi.\n\nLIISA. Mitä! Sekö sinun nimesi! Hui! Se on pitempi nälkävuotta ja\nvaikeampi sanoa kuin oma virhi.\n\nOLUVINEN. Yhdellä henkäykselläpähän sen jo sanoin.\n\nLIISA. Minä tarvitsisin syödäkin välillä.\n\nOLUVINEN. Vaan kuule, Liisa! Joukko jo tulee.\n\nHÖLMÖNEN (Tulee ulkoa ja Katri ja Mari ja Hölmöläisiä.) Suokaa anteeksi,\narmolliset, vapasukuiset -- Tässä on nyt minun vaimoni Katri, ja minä,\nja minun palkkapiikani Smari, hm! ja muut Hölmöläiset, jotka ovat\nrukoilleet minua, heidän skylänvanhinta, rukoilemaan teitä armollisesti\nnäyttelemään niitä ihmeellisiä eläviä ja kummituksia. Tässä ovat ne\nkerätyt rahat, 55 ruplaa 25 kopeekkaa ja tenka.\n\nOLUVINEN. Ei muuta! Se on varsin vähä. (Ottaa rahat ja sitte hiljaa\nLiisalle.) Liisa! Joko näet? Ymmärrätkö? (Kovasti.) Vaan koska tulin\nluvanneeksi, niin tahdon ystävyyden vuoksi täyttää lupani.\n\nLIISA (Hiljaa.) Jussi! Mitä nyt teemme niin paljolla rahalla? Ah!\nmuistatko sinä hameet ja sormukset? Minä kuolen ilosta.\n\nOLUVINEN (Joukolle.) Nyt saatte tässä nähdä ihmeellisiä eläviä\nkotimaastani Hameriikistä.\n\nKATSOJA. Mitä? Hameriikistä! kuulitko!\n\nTOINEN KATSOJA. Amerikasta, sieltä jossa ihmiset kävelevät päälaillaan\neli jalat ylöspäin.\n\nOLUVINEN (Aukasee vakan.) Tässä on se ihmeellinen eläin nimeltä,\nKukkeliin. Hänellä on monta ihmisen tapaa.\n\nYKSI KATSOJA. Osaako se haastaakin?\n\nOLUVINEN. Se! Se haastaa paremmin kuin moni teistä, mutta joutavia se ei\nhaastakaan, se ennen on äänetä.\n\nTOINEN KATSOJA. Kas hiis, on kuin meidän kukko.\n\nOLUVINEN. Tässä taas näette toisen yhtä ihmeellisen eläimen, nimeltä\nKanander. Monella ihmisellä ei ole hänen älyä päässä.\n\nMARI. Kanahan tuo on -- ihan kana.\n\nOLUVINEN. Vai kana, vai kana! (Ottaa toisen vakan.) Tässä nyt näette sen\nkoko maailmassa ihmeellisemmän elävän, nimeltä Kisimirenius.\nViekkaudessa ja laiskuudessa hän on monen ihmisen vertainen. Yksi paha\ntapa hänellä on, se on, että hän varastaa. Vaan senkin hän tietää\npeittää, kuin ilpo ihminen.\n\nYKSI KATSOJA. Kas hiis! Niin on kuin kissa! Häntä ja pää ja viikset ja\nnenä -- niin totta kuin kissa.\n\nOLUVINEN. Tässä on nyt elävä, jota ei löydy muualla koko maailmassa. Se\non minun ainoa koirani eli Mustini. Monella ihmisellä on paljo hänen\ntapojansa. Muuten hän voi oppia paljon; mutta oppimatoinna hänellä on,\nsamatenkuin usealla oppimattomalla ihmisellä, oikeat koiran tavat.\n\nYKSI KATSOJA. Koirahan tuo onkin.\n\nOLUVINEN. Annappas olla, poika! Vai koira on se! Kuulkaa päältä!\n\nKATSOJA. Enhän minä tuota koiraksi sanonutkaan, mutta vaan koiran\nnäköiseksi.\n\nOLUVINEN. Tässä on nyt vielä se kaikista kummallisin eläin, nimeltä\nPorseen. Puhtaudessa on hän monen ihmisen vertainen. Ja meidän maassa\nkasvatetaankin häntä esikuvaksensa jokapäiväisessä elämässänsä.\n\nKATSOJA. Sianporsashan tuo on.\n\nTOINEN KATSOJA. Kaikkia ihmeitä on Jumala luonut!\n\nYKSI KATSOJA. Jumalako ne loi? Ne, näetsen, ovat tavallisia eläviä,\nmutta se kääntää meidän silmät, siksi ne näyttävät niin ihmeelliselle.\n\nTOINEN KATSOJA. Ei hän sitä oikealla voimalla tee.\n\nYKSI KATSOJA. Hän, näet, on luvannut sielunsa hitolle, joka nyt auttaa\nhäntä aikanansa, vaan sitte muuttaa hänet samaten kuin hän nyt nuo\nelävät. Kentiesi nekin ovat ihmisiä.\n\nTOINEN KATSOJA. Ihmisiä! Voi onnettomia!\n\nOLUVINEN. Nyt saatte nähdä kummimpia asioita, jotka todellakin panevat\nteitä ihmettelemään. Ensin minä ajan ulkoa tuon seinän läpi hevosineni\nja rekineni ja vaimoineni tähän tuvan lattialle, jonka sitte muutan\njärveksi lainehtimaan, ja viimen juon veden ja teidät koko joukon -- ja\nvaimonikin.\n\nLIISA. Minutkin, voi, minua peloittaa!\n\nKATSOJA. Jäi tänne hiis sinun juodaksesi!\n\nTOINEN KATSOJA. Minun juokoon, mutta näytän hänelle minäkin!\n\nMARI. Vaan minä en usko ennen kuin näen.\n\nKATSOJA. Voi, me menemme kuin kärpäset vedessä hänen vatsaansa!\n\nOLUVINEN (Ottaa hiilen ja piirtää kehän seinään.) Tuosta kehästä,\nystäväni, minä ajan. Mutta yhden ainoan välipuheen minä tarvitsen. Se\non, teillä ei saa olla rahaa taskuissanne! Jos kellä on, se antakoon ne\nnyt minulle siksi ajaksi, kun pääsen takaisin.\n\nYKSI KATSOJA. Tässä on minun rahani.\n\nTOINEN KATSOJA. Ja minulla ei ole niin kopeekkaa.\n\nMARI. Tuoss' on minun vuodenpalkkani.\n\nOLUVINEN (Joukon annettua rahansa.) Noh, se on hyvä! Mutta pikkusen tempun\nvielä pitää muistuttamani: teistä ei yksikään saa mennä ulos, ettenkä\nketään laskea ulkoa, ennen tuloani. Nyt viekää nuo elävät rekeen.\nKestkievari, sinä seisot ovella vartiana.\n\nHÖLMÖNEN. Niinkuin naulattu, teidän armonne. (Oluvinen ja Liisa menevät,\njoukko asettautuu kahdenpuolen seiniä, katsoen kehään seinällä.)\nMariseni, syrjäy vähän; kavahda, ett'ei aja päällesi! Kas niin, lapseni.\n\nKATSOJA. Eipäs häntä jo näy.\n\nHÖLMÖNEN. Kova on seinä, lapseni, kova; se, näetsen, on aika hongista,\nse.\n\nTOINEN KATSOJA (Avaa vieressänsä olevan ikkunan ja katsahtaa ulos.)\nNyt kavahtakaat, ei näy enää reen kantojakaan.\n\nÄÄNI OVEN TAKANA (Kolkutus.) Hoi kylänvanhin, kestkievari! Missä\nhitolla ovat ihmiset kylästä?\n\nHÖLMÖNEN. Kaikella on aikansa; odottele. (Kolkutus.)\n\nYKSI KATSOJA. Laske, kestkievari, laske. Hän, näetsen, näkee asian\noikein ja voi sen meille selittää.\n\nHÖLMÖNEN (Avaa oven ja mies tulee ulkoa.) Sano, naapuriseni, näetkö\nsinä mitä?\n\nMIES. Mitä? Minä luulen, kaikki ihmiset ovat hulluna.\n\nKATSOJA. Näet sinä, tuosta kehästä ajaa hevosella ja reellä.\n\nMIES. Hevosella ja reellä, ken? Ja sekö teillä on odoteltavanakin?\n\nKATSOJA. Ei vaan se, naapuri, mutta vielä kummempiakin.\n\nMIES. Hahaha! Mikä veiari teille sitä on kuvaillut?\n\nTOINEN KATSOJA. Veiari? Naapuri, se oli herra ja rouva, ja niillä oli\nulkomaan eläviä.\n\nMIES. Herra ja rouva ja pärevakkoja reessä ja harmaa hevoinen?\n\nHÖLMÖNEN. Niin, naapuri, ja kotoisin Amerikasta.\n\nMIES. Oikein, hahaha! He tulivat vastaani viiden virstan päässä tästä.\n\nKATSOJA. Tuo pahennos, pettiköhän se meidät?\n\nTOINEN KATSOJA. Hahaha! Vieläkö epäilette?\n\nYKSI KATSOJA. Voi hiis, ja minun ainoat rahani!\n\nTOINEN KATSOJA. Minä otin velaksi nekin; hihihi!\n\nMARI. Ja minä -- kuin vielä suutelin häjyn likaista kättä!\n\nHÖLMÖNEN. Lapseni! Pettäjät rankaisee Jumala, vääryys ei menesty kauan.\n\nYKSI KATSOJA. Todella se käänsikin silmämme. Nythän me vasta näemme\noikein. Kaikki silmänkääntäjät ovat petturia.\n\n                                              _Hannikainen_.\n\n\n\n\nLoppu-Toivotus.\n\n\nSuokǒn Jumala, ettæ kiukku ja viha katoaisi Suomalaisten sydæmmistæ,\nja tæytttækœ̌n nĭtæ veljellinen rakkaus ja Lempi!\n\nEttæ itsekukin harjottaisi hyviæ tapoja ja tavollisŭtta nĭn myös\nahkeroitsisi muissa levitellæ sivěllistæ ja Jumalalle otollista\nelæmætæ!\n\nSillæ se kansa văn, joka Jumalata pelkæ̌ ja hyviæ tapoja tavollista\nelæmætæ viljelě, se kansa pystyssæ pysyy ja măilman myrskyjæ kestæ̌.\n\nMutta sa kansa, joka pahă, sivětœntæ, tavotonta elæmætæ pitæ̌, joka\nvelttona tahrăntŭ rikoksĭn ja paheisĭn, se kansa on jo hukkumaisillăn.\nSen osottă măilman Tosine.\n\nSuokǒn Jumala, ettæ Suomen kansa valistuisi, vaurastuisi ja pystyssæ\npysyisi vuosi-tuhansia etěnpæin jalona, voimakkăna, sŭrena kansakuntana!\n\n                                                 _W. Kilpinen_.\n\n\n\n\n\n\nII. RUNOUTTA.\n\n\n\n\n    1. Lasten virsi.\n\n\n    Jesus armias auttakoon\n    Mua lapsirukkaa,\n    Vakaisesti varjelkoon\n    Joutumastan' hukkaan;\n    Antakohon armonsa\n    Joka päivä mullen,\n    Suokoon siunauksensa\n    Yön ja päivän tullen!\n\n    Rakas Jesus, taivaastas\n    Katso puoleheni,\n    Ole mulle armias.\n    Tule turvakseni;\n    Mieleni rakastamaan\n    Sua taivuttele,\n    Tahtoasi seuraamaan\n    Mua johdattele!\n\n    Vanhempani rakkahat\n    Muista, Jesus, kanssa,\n    Jotka mua holhoovat\n    Työllä, toimellansa:\n    Heitä siunauksellas\n    Auta, Jesus, aina,\n    Anna heille armoas,\n    Menestystä lainaa!\n\n    Auta, heidän mieltänsä\n    Voisin noudatella,\n    Heille aina nöyränä,\n    Kuuliaisna olla;\n    Ett' en minä milloinkaan\n    Heitä pahoittaisi,\n    Vaan ett' ilon ainiaan\n    Minusta he saisi!\n\n          (Virsikirjan Ehdotuksesta.)\n\n\n\n\n    2. Nuorukaisen virsi.\n\n\n    Sinua, Herra maan ja taivaan,\n    Mä kiitän, suuri Jumala;\n    Vaikk' asut korkealla aivan,\n    Mä täällä maassa alhaalla,\n    Et hyljää mua kuitenkaan,\n    Vaan autat, holhoot ainiaan.\n\n    Sen opettaa sun sanas pyhä,\n    Sen osoitat sä teoissas,\n    Ett' olet isä sangen hyvä\n    Ja armollinen neuvoissas;\n    Sentähden myöskin minua\n    Et unhota sä huonoa.\n\n    Sä armolastes yhteyteen\n    Mun otit tänne tultuan',\n    Mua saatit sanas valkeuteen\n    Ja ihmetöitäs tuntemaan,\n    Ja siunasit mun runsailla\n    Ruumiin ja sielun lahjoilla.\n\n    Sä annoit mulle vanhempani,\n    Kuin piennä mua holhosit,\n    Sä mua heikkoudessani\n    Kautt' enkelittes suojelit;\n    Ja vielä nytkin kaiken sen\n    Sä annat, mitä tarvitsen.\n\n    Voi, jospa tätä armoasi\n    Mä aina kiittää muistaisin,\n    Ja joka aika tahtoasi\n    Uskollisesti seuraisin,\n    Mieleni sekä kieleni\n    Käyttäisin kunniaksesi!\n\n    Mun anna, Herra, aina muistaa,\n    Kuink' aika rientää yhtenään:\n    Ei hetkistä kadotetuista\n    Takaisin saada yhtäkään;\n    Siis auta oikein käytän sen,\n    En tuhlaa sitä turhuuteen!\n\n    Suo niin mun nuoruuteni päivät\n    Sun tahtos jälkeen vaeltaa,\n    Ett' en mä kerran, kuin ne jäivät,\n    Sais huolten niistä valittaa!\n    Pian on nuoruus kulunut,\n    Kuin kedon kukka kuihtunut.\n\n    Kuin maailma ja oma mielen'\n    Minulle tarjoo ilojaan,\n    Ja häijy henki, viekas, tiellen'\n    Viritteleepi verkkojaan,\n    O auta, Herra, ett' ei ne\n    Minua surmaan saattele!\n\n    Se ilo ainoa, kuin kestää,\n    Jok' aina muuttumattansa\n    Ei lähde koskaan sydämestä,\n    Se ompi täältä kaukana;\n    Osoita minulle se tie,\n    Kuin siihen ilohosi vie!\n\n    Sinulle, Herra, uskon tieni;\n    Sun henkes mua johtakoon,\n    Jok' ainokaisen askeleeni\n    Ain' oikealle ohjatkoon!\n    Sun turvissas kuin olla saan,\n    Niin muustapa en huolikaan.\n\n          (Virsikirjan Ehdotuksesta.)\n\n\n\n\n    3. Maailman menon turhuudesta.\n\n\n    Etkös ole, ihmis-parka, Aivan arka,\n    Houkka, lyhytmielinen,\n    Ettäs suret suuttumatta, Puuttumatta,\n    Töitä tuonen kammoen?\n\n    Se on tapa tappavalla Kuolemalla\n    Ain' alusta maailman:\n    Hyvät, huonot lankoinensa, Lapsinensa\n    Syöksee, sulloo surmahan.\n\n    Syöksee, haaskaa, särkee, sortaa, Mullaks' murtaa\n    Kaikki aivan armotta;\n    Eipä auta toivotukset, Voivotukset,\n    Eikä itku, parkuna.\n\n    Parku poies paneminen, Katsominen\n    Kaiken luonnon laatua,\n    Katso kaikki katseltavat, Kuunneltavat,\n    Kuink' on kaikki kaatuva!\n\n    Eikö kuulla kuolevia, Katoovia,\n    Paitsi ihmis-parkoja?\n    Ilmassa, vedessä, maalla, Kaikkialla\n    Kyll' on kuolevaisia.\n\n    Mitä maassa mateleepi, Käveleepi,\n    Kaikk' on maaksi muuttuva,\n    Mitä puussa piiskuttaapi, Kuiskuttaapi,\n    Pian puusta putoaa.\n\n    Lennä, lintu, minnes lennät, Et sä lennä\n    Kauas kuolon kourista,\n    Saa se linnun lentävänkin, Rientävänkin,\n    Ennättääpi ilmassa.\n\n    Kell' on ruumis raittihimpi, Raikkahampi,\n    Kuin se hauillakin lie?\n    Surma toki surmeleepi, Turmeleepi,\n    Senkin viimeiseltä vie.\n\n    Ruohot raukat raukeavat, Ehkä ovat\n    Koreana kukassaan,\n    Puut ei pääse vahvimmatkaan, Tuonen matkaan\n    Kaikki viimein kaadetaan.\n\n    Kivet kovat kallioilla, Kankahilla,\n    Mullaksi murennetaan;\n    Rauta, kaikki raateleva, Kaateleva,\n    Ruostehelta raadellaan.\n\n    Ei niin vähää väetöintä, Voimatointa,\n    Jota surma säästänee;\n    Ei niin vahvaa väellistä, Voimallista,\n    Ken käsissä kestänee.\n\n    Kannelle jos kaiken ilman Luot sä silmän,\n    Vahvuuelle taivahan:\n    Kaikki kulkee, kääntyy, pyörii, Vääntyy, vyörii,\n    Aurinkokin aikanaan.\n\n    Kerran kääntyy kääntymästä, Vääntymästä,\n    Kääntyy kääntymättömäks',\n    Kääntyy käskyllä kovalla Kaikkivallan\n    Tyhjäksi, tavattomaks'.\n\n    Täm' on tuoni tasaisella Taivahalla,\n    Tämä tähtitarhoilla,\n    Tämä ikä ihanalla Auringolla,\n    Tämä kuulla kuntonsa.\n\n    Siis ei ole olevata, Seisovata,\n    Tämän maailman menoissa,\n    Kaikki kaatuu, kaikki muuttuu. Kaikki puuttuu,\n    Luojan luotuin seassa.\n\n    Hengelliset, hengettömät, Huolettomat\n    Muuttelevat menojaan;\n    Hetkitellen, päivitellen, Vuositellen\n    Lähenevät loppuaan.\n\n    Luodut kaikki katoavat, Lopun saavat\n    Laatuinensa, luontoineen;\n    Onkos ihme, jos siis kaatuu, Jospa maatuu\n    Syntis-raukka syntinen!\n\n    Yks' ei huku, sana Herran, Koska kerran\n    Maa ja taivas katoaa;\n    Uskovaiset autuuttansa Herran kanssa\n    Nautita ijäti saa.\n\n    Tätä aina ajatella, Muistutella\n    Pitäisi sun, syntinen,\n    Tästä ottaa ojennusta, Huojennusta\n    Alla ajan murhetten.\n\n    Mik' on ilo rikastua, Rakastua\n    Täällä surun laaksossa,\n    Mikä onni oleskella, Asuskella\n    Katoovassa kodossa?\n\n    Etsi toista elantoa, Olentoa\n    Asunnoissa taivahan,\n    Joss' on ilo muuttumaton. Puuttumaton,\n    Kartanoissa Jumalan!\n\n    Siell' on riemu rikkahampi, Runsahampi,\n    Ilo ilman muutosta,\n    Siellä autuus asuskella, Veisaella\n    Voiton virttä suloista.\n\n    Vaan kuin kenkään kuolematta, Katoomatta\n    Täält' ei sinne tulla saa,\n    Miksi suret, sielu parka, Aivan arka,\n    Kammoelet kuolemaa?\n\n          _Cajanus. Lönnrot_.\n          (Virsikirjan Ehdotuksesta.)\n\n\n\n\n    4. Davidin 1 psalmi.\n\n\n    Ah, autuas se ihminen,\n    Ken välttää vääräin teitä\n    Ja karttaa seuraa syntisten,\n    Ei noudattele heitä,\n    Vaan teillä Herran vaeltaa\n    Ja sanaa Herran harrastaa,\n    Öin, päivin sitä tutkii!\n\n    Hän on kuin istutettu puu\n    Lähellä vetten rantaa,\n    Jok' aikanansa kukoistuu\n    Ja hedelmänsä kantaa;\n    Hänellä työnsä menestyy,\n    Vaan jumalatoin menehtyy,\n    Kuin akanaiset tuuleen.\n\n    Sill' eivät jumalattomat\n    Voi kestää tuomiolla,\n    Ei synneissään suruttomat\n    Hurskasten seurass' olla;\n    Tiet Herra tietää hurskasten,\n    Mut retket pahanilkisten\n    Ne vievät kadotukseen.\n\n          (Virsikirjan Ehdotuksesta.)\n\n\n\n\n    5. Davidin 137 psalmi.\n\n\n    Vieressä virtain Babelin\n    Surimme orjuudessa,\n    Ain' itkusilmin Sionin\n    Majoja muistellessa;\n    Ei kuultu silloin soittoja,\n    Ei liioin lasten lauluja\n    Kujilla, kartanoilla,\n    Kaunoiset kantelemmekin\n    Ripustelimme oksihin,\n    Raitoihin rannikoilla.\n\n    Iloinen aika entinen\n    Jo oli mennyt meiltä,\n    Vankeina maalla vierasten\n    Kärseimme pilkkaa heiltä;\n    He käskit meitä veisaamaan,\n    Ain' yllytit iloitsemaan,\n    Kehoitit vaatimalla:\n    \"No laulelkaa ja soitelkaa,\n    Sionin virttä koitelkaa,\n    Kuin ennen kotomaalla!\"\n\n    Vaan Herran virttä veisata\n    Me kuinka taitaisimme,\n    Vieraalla maalla iloita\n    Mitenkä mahtaisimme!\n    Jos vaan et, Jerusalemi,\n    Ain' ole korkein iloni,\n    Niin älköön soittamahan\n    Käteni silloin kääntykö,\n    Ei sanat suussa sääntykö,\n    Ei kieli laulamahan!\n\n    Vaan koska Jerusalemin\n    Taas Herra rakentaapi,\n    Siunaapi muurit Sionin,\n    Kansaansa armahtaapi,\n    Jo kohta virret muinaiset,\n    Suloiset soitot ainaiset\n    Kaikuvat kaduillamme;\n    Myös nähdä saapi Edom sen,\n    Ett' ompi Herra entinen\n    Viel' aina auttajamme.\n\n    Sen onkin Herra tekevä\n    Nyt aivan armostansa;\n    Hän jalo, hurskas, väkevä,\n    Rankaisee pilkkaajansa;\n    Hävinnyt tytär Babeli,\n    Voi, kuinka vaan sun käypiki,\n    Kuin Herran käsi kostaa:\n    Sukusi maahan sullotaan\n    Ja kansasi kadotetaan,\n    Lapsetkin kapalosta!\n\n    Ylistys olkoon Herrallen,\n    Kuin kansaans' aina muistaa,\n    Sen saattaa vapautehen,\n    Orjuuden kahleet poistaa;\n    Kaikk' yhteen ääneen Herralle,\n    Autuuden ruhtinaallemme\n    Kiitosta veisatkaamme,\n    Hänt' uskon kuuliaisuudella,\n    Halulla, hartaudella\n    Alati palvelkaamme!\n\n          (Virsikirjan Ehdotuksesta.)\n\n\n\n\n    6. Isänmaan edestä.\n\n\n    O kuningasten kuningas,\n    Sä maan ja taivan valtias,\n    Myös meidän maalle silmäs luo\n    Ja armos runsaat lahjat suo!\n\n    Vähäinen meidän kansa on.\n    Maailman silmiss' arvoton;\n    Vaan mitä mahtavinkin vois,\n    Jos voimaa sult' ei saanut ois!\n\n    Sun edessäs kuin tomu vaan\n    On suuruus, voima, valta maan;\n    Kuin viittaat, korkein alenee\n    Ja alhaisinkin ylenee.\n\n    Juur usein, Herra, valitset\n    Aseikses pienet, alhaiset,\n    Siks' että sinun voimasi\n    Selvemmin heissä näkyisi.\n\n    Kuin tahdoit kansan valitun,\n    Niin otit ylenkatsotun:\n    Sä Juudan kansan halpasen\n    Teit vartiaksi totuuden.\n\n    Ja kaupungeista Juudan maan\n    Sai pieni Betlehemi vaan\n    Sen armon armoist' ylimmän,\n    Messiaan nähdä syntyvän.\n\n    O Herra, kuule meitä myös,\n    Tee meissäkin sun armotyös!\n    Suuruutta emme rukoile,\n    Me vähyyteemme tyydymme.\n\n    Suo kansamme vaan rauhassa\n    Sua, Herra, saisi palvella.\n    Sun töitäs aina toimittaa,\n    Valistua ja valistaa!\n\n                 _Krohn_.\n          (Virsikirjan Ehdotuksesta.)\n\n\n\n\n    7. Maamme.\n\n\n    Oi maamme, Suomi synnyinmaa,\n    Soi sana kultainen!\n    Ei laaksoa, ei kukkulaa,\n    Ei vettä, rantaa rakkaampaa\n    Kuin kotimaa tää pohjainen.\n    Maa kallis isien.\n\n    On maamme köyhä, siksi jää,\n    Jos kultaa kaipaa ken.\n    Sen kyllä vieras hylkäjää,\n    Mut meille kallein maa on tää,\n    Kanss' salojen ja saarien\n    Se meist' on kultainen.\n\n    Ovatpa meistä rakkahat\n    Kohinat koskien,\n    Ikuisten honkain huminat,\n    Täht'-yömme, kesät kirkkahat.\n    Kaikk', kaikki, laulain, loistaen\n    Mi lumoo sydämen.\n\n    Täss' auroin, miekoin, miettehin\n    Isämme sotivat,\n    Kuin päivä piili pilvihin\n    Tai loisti onnen paistehin,\n    Täss' Suomen kansan suurimmat\n    He vaivat kokivat.\n\n    Ken taistelut ne kaikki voi\n    Kertoilla kansan tään,\n    Kuin sota laaksoissamme soi,\n    Ja halla näljän tuskat toi?\n    Sen vert' ei mittaa yksikään,\n    Ei kärsimystäkään.\n\n    Täss' on se veri vuotanut\n    Edestä meidänkin,\n    Täss' ilonsa on nauttinut\n    Ja tässä huoltaan huokaillut\n    Se kansa, jolle muinoisin\n    Kuormamme pantihin.\n\n    Täss' olla meidän mieluist' on\n    Ja kaikki suotuisaa;\n    Vaikk' onni mikä tulkohon,\n    Meill' isänmaa on verraton.\n    Mit' oisi maassa armaampaa,\n    Mit' oisi kalliimpaa?\n\n    Ja tässä, tässä on se maa,\n    Sen näkee silmämme,\n    Me kättä voimme ojentaa\n    Ja vettä, rantaa osoittaa,\n    Ja sanoa: kas tuoss' on se\n    Maa armas isäimme!\n\n    Jos loistoon meitä saatettais\n    Vaikk' kultapilvihin,\n    Miss' itkien ei huoattais,\n    Vaan tähtein riemun sielu sais.\n    Ois tähän kurjaan kotihin\n    Halumme kuitenkin.\n\n    Totuuden, runon kotimaa,\n    Maa tuhatjärvinen,\n    Elomme sulta suojan saa,\n    Sä toivojen ja muistoin maa,\n    Ain' ollos, onnen vaihdellen,\n    Sä vapaa, riemuinen.\n\n    Sun kukoistukses kuorestaan\n    Kerrankin puhkeaa;\n    Viel' lempemme saa nousemaan\n    Sun toivos, rienaus loistossaan,\n    Ja kerran laulus, synnyinmaa,\n    Korkeemman kaiun saa.\n\n          _Runeberg. -- Kiljander, Tuokko_ y.m.\n\n\n\n\n    8. Ruhtinaalle.\n\n\n    Eläköön armias\n    Rakkahin ruhtinas\n    Suomenkin maan:\n    Täälläkin toimea,\n    Tapoja, taitoa,\n    Parempaa oloa\n    Kartuttamaan!\n\n    Pahojen pelvoksi,\n    Oikeuden ohjaksi\n    Eläköön hän:\n    Korvenkin kodassa\n    Kullenkin omansa,\n    Orvollen osansa\n    Säilyttämään!\n\n    Karttaa suo, Jumala\n    Kavalain juonia\n    Kansan ja maan.\n    Hänestä hoivamme,\n    Turvamme, toivomme,\n    Armahin apumme\n    Ain' olkahan!\n\n          _Franzén. A. Oksanen_.\n\n\n\n\n    9. Savolaisen laulu.\n\n\n    Mun muistuu mieleheni nyt\n    Suloinen Savonmaa,\n    Sen kansa kaikki kärsinyt\n    Ja onnehensa tyytynyt,\n    Tää armas, kallis maa!\n\n    Kuin korkeat sen kukkulat.\n    Kuin vaarat loistoiset!\n    Ja laaksot kuinka rauhaiset,\n    Ja lehdot kuinka vilppahat,\n    Kuin tummat siimehet!\n\n    Sen salot kuin siniset on,\n    Puut kuinka tuuheat,\n    Ja kuin humina hongikon\n    Syv' on ja jylhä, ponneton,\n    Ja tuulet lauhkeat!\n\n    Ja kussa tähdet tuikkavat\n    Kovalla talvella,\n    Ja kussa Pohjan valkeat\n    Suloisemmasti suihkavat,\n    Kuin Savon taivaalla?\n\n    Tok' yhtä vielä muistelen.\n    Sen suihke armaampi,\n    Se silmä on Savottaren,\n    Johonka taivas loistehen\n    Ja sinens' yhdisti.\n\n    Me emme liioin kerskatko,\n    Sanomme kumminkin:\n    Muu Suomi, ellös ilkkuko,\n    Jos meill' on hoikka kukkaro,\n    Jos köyhiks' keksittiin.\n\n    Useinpa pelto kultainen\n    Se sulla kellerti,\n    Kuin meidän vaivan, viljehen\n    Kumohon löi vihoillinen\n    Ja poltti tuhkaksi.\n\n    Ja monta kertaa sattui niin.\n    Kuin meitä vainot löit,\n    Kuin vaimot, lapset kaadettiin\n    Ja miehet sortui sotihin,\n    Sä rauhan leipää söit.\n\n    Jos kielin voisi kertoa\n    Näkönsä vanhat puut,\n    Ja meidän vaarat virkkoa,\n    Ja meidän laaksot lausua,\n    Sanella salmensuut;\n\n    Niin niistäpä useampi\n    Hyv' ois todistamaan:\n    \"Täss' Savon joukko tappeli,\n    Ja joka kynsi kylmeni\n    Edestä Suomenmaan!\"\n\n    Siis maat' en muuta tietää voi\n    Savoa kalliimpaa,\n    Ja mulle ei mikään niin soi\n    Kaikesta, minkä Luoja loi,\n    Kuin \"armas Savon maa!\"\n\n          _A. Oksanen_.\n\n\n\n\n    10. Suomen valta.\n\n\n    Nouse, riennä, Suomen kieli,\n    Korkealle kaikumaan!\n    Suomen kieli, Suomen mieli,\n    Niiss' on suoja Suomenmaan:\n    Yksi mieli, yksi kieli\n    Wäinön kansan soinnuttaa.\n    Nouse, riennä, Suomen kieli,\n    Korkealle kaikumaan!\n\n    Suomalaisen kuokka, aura\n    Kyntäneet on Suomen maan;\n    Kasvoi vehnä taikka kaura,\n    Maa on meidän perkamaa.\n    Kelläs täss' ois äänen vuoro\n    Meidän maata johdattaa?\n    Nouse siis sä, Suomen kieli,\n    Korkealle kaikumaan!\n\n    Suomalainen yksin kesti\n    Ruton, näljän aikana,\n    Yksin miekallansa esti\n    Vihoillisen maastansa!\n    Suomalain' siis yksin käyköön\n    Käsin ohjiin onnensa.\n    Nouse, nouse, Suomen kieli,\n    Korkealle kaikumaan!\n\n    Äänisjärvi, Pohjanlahti,\n    Auranrannat, Wienansuu,\n    Siin' on, Suomalainen, mahti,\n    Jok' ei oo kenenkään muun,\n    Sillä maalla sie oot vahti;\n    Älä äantäs halveksu!\n    Nouse, riennä, Suomen kieli,\n    Korkealle kaikumaan!\n\n              _A. Oksanem_.\n\n\n\n\n    11. Oma maa.\n\n\n    Vallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan,\n    Hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois!\n    Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä;\n    Mutta mun syömeni taas tahtovi huoata ees. --\n    Kuin minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,\n    Nousevat silmiini nyt vieläki viljavat veet.\n    Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla\n    Lasna ma kuultelin, kuin sampo ja kantelo soi;\n    Siell' eli toimessa mies ja Wäinöstä lausuivat urhoot,\n    Pojat ja karhut puun juurella painia löit.\n    Raittihit talviset säät, revontult' oli taivahat täynnä,\n    Kaunihit katsoa kuin aamua alkava koi.\n    Oi te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa\n    Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kanss'!\n    Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,\n    Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun.\n    Siellä mun huoleni on ja siellä mun muinaiset muistoin,\n    Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän' myös.\n    Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks',\n    Kauniimpi, kalliimpi on mulla -- mun syntymämaa!\n\n                                     _Kallio_.\n\n\n\n\n    12. Laulu Suomessa.\n\n\n    Arvon mekin ansaitsemme\n    Suomenmaassa suuressa,\n    Ehk' ei riista riemuksemme\n    Saavu miesten maatessa;\n    Laiho kasvaa kyntäjälle,\n    Arvo työnsä täyttäjälle.\n\n    Suomen poika pellollansa\n    Työtä tehdä jaksaapi,\n    Korvet kylmät voimallansa\n    Pelloksensa perkkaapi;\n    Rauhass' on hän riemullinen,\n    Mies sodassa miehuullinen.\n\n    Opin teillä oppineita\n    Suomessa on suuria,\n    Wäinämöisen kanteleita\n    Täällä tehdään uusia;\n    Valistus on viritetty.\n    Järki hyvä herätetty.\n\n    Suomen tytön poskipäihin\n    Veri vaatii kukkaset,\n    Hall' ei pysty harmaa näihin.\n    Näit' ei pane pakkaset;\n    Luonnossa on lempeyttä,\n    Sydämessä siveyttä.\n\n              _Juteini_ (Juden.)\n\n\n\n\n    13. Suksimiesten laulu.\n\n\n    Ylös. Suomen poijat nuoret,\n    Ulos sukset survaiskaa!\n    Lumi peittää laaksot, vuoret,\n    Hyv' on meidän luisuttaa.\n    Jalka potkee,\n    Suksi notkee\n    Sujuilevi sukkelaan.\n\n    Heräs' tuuli tuntureilla,\n    Lehahtihe lentämään, --\n    Sukkelat on sukset meillä, --\n    Lähtään, veikot, kiistämään!\n    Saishan koittaa,\n    Kumpi voittaa,\n    Eikö tuulta saavuttaisi\n\n    Koti kontion on tuossa --\n    Siihen sukset kääntäkää!\n    Havuin alla korpisuossa\n    Vanhus nukkuu röhöttää. --\n    Kuules ukko,\n    Oves lukko\n    Miehissä jo murretaan!\n\n    Kohoaapi kämmenille\n    Metsän kuulu kuningas. --\n    Lähtään, otso, painisille,\n    Tässä löydät vertojas!\n    Hammasluske,\n    Keihäsruske\n    Kaikuttavi korpea.\n\n    Jo on karhu kaatununna;\n    Keihäs sattui rintahan;\n    Ukko nukkuu uupununna\n    Sikeintä untahan. --\n    Riemuellen,\n    Soitatellen,\n    Viekää saalis kotihin!\n\n    Vaan kuin verivainolainen\n    Suomehemme rynnättää,\n    Silloin saalis toisellainen,\n    Veikot, meitä hiihdättää.\n    Käsi sauvan,\n    Toinen raudan\n    Teräväisen tempoaa.\n\n    Verihinsä kohta nääntyy\n    Kuka meitä vastustaa,\n    Kenpä pakosalle kääntyy,\n    Senkin suksi saavuttaa.\n    Pelastettu\n    Rakastettu\n    Kohta onpi kotimaa!\n\n                   _Suonio_.\n\n\n\n\n    14. Birger Jarlin linna.\n\n\n    Jo luonto, kuljettua kesäillan,\n    Yövaipan ylleen oli heittänyt,\n    Ja liepeellensä Hämeenlinnan sillan\n    Himmeesen varjohon jo peittänyt.\n    Siell' yksin seisoin, silloin nuorukainen,\n    Seuduilla näillä vieras, matkalainen.\n\n    Kuin katselin siell' luonnon ihanuutta,\n    Outoihin vaivuin ajatuksihin,\n    Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta\n    Sydämin ihaelin sykkivin.\n    Siell' oli näky mitä ihaninta,\n    Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.\n\n    Vaan mikä tuolla luonnon suloutta\n    Jylhällä muodollansa varjostaa?\n    Se kohoutuen kohden korkeutta\n    Ylpeesti ympärilleen katsastaa.\n    Syvälle järveen kuvaupi sen muuri,\n    Sisässä maan kuin oisi sillä juuri.\n\n    Hengille luonnon liekö hennommille\n    Se peljättävä, paha kummitus?\n    Inhoittavalta tuntuneeko sille\n    Yörauhassansa seudun kauneus,\n    Kuin uhaten näin katsoo kaikkialle,\n    Järvelle, maalle sekä taivahalle?\n\n    Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa,\n    Olento on se tosi itsestään.\n    Se muistuttaapi miestä rautakouraa.\n    Jok' ennen voimakkaalla kädellään\n    Sen rakensi ja nimess' uskon uuden\n    Sen kautta sorti Hämeen vapauden.\n\n    Ei ihme, että tätä miettiessä\n    Povessan' tunsin tunteen katkeran:\n    Myös syntynyt mä olen Hämehessä\n    Ja synnyinmaana sitä rakastan.\n    Ken orjuuteen ja sortoon sitä sallis,\n    Jok' ain' on ollut sydämelle kallis?\n\n    Näin miettien en huomannut ma aamun\n    Taas taivaan kannelle jo astuneen,\n    Kuin jylhältä näin linnalt' öisen haamun\n    Ja synkeyden kaiken kadonneen.\n    Se kirkastunna seisoi aamukoissa\n    Ja peljätys kaikk' oli siltä poissa.\n\n    En peljästystä luonnossakaan muussa\n    Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan.\n    Pelotta lintu likimmässä puussa\n    Ilolla lauloi aamulauluaan.\n    Ja itse jylhän linnan räystähässä\n    Näin pienen pääskysen mä pesimässä.\n\n    Mielestän' haihtui haikeus; nyt vasta\n    Ma muistin, aamukoissahan sen näin,\n    Ett' uskon sätehet se taivahasta\n    Johdatti kerta Hämeesenkin päin,\n    Ja poistaessaan meiltä pakanuuden,\n    Ehk' ankarast', toi oikeen vapauden.\n\n    Maanmiehen kuin ma kuulin sitten siellä\n    Kulkeissaan työhön riemull' laulavan,\n    Yömatkan päästä matkamiehen vielä\n    Kuin tervennä näin tietään kulkevan,\n    Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden,\n    Sen suojass' olevan maan rauhaisuuden.\n\n                               _Tuokko_.\n\n\n\n\n    15. Elämän nautinto.\n\n\n    Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla,\n    Nauttikaamme elämätä iloll' ihanalla!\n    Pois, pois karvaus!\n    Vältä, veikko, huolet!\n    Pois, pois valitus!\n    Taita tuskan nuolet!\n\n    Rakkaus on tuskan alla rinnassamme täällä\n    Aina niinkuin päivänpaiste syksyisellä säällä.\n    Pois, pois vihainen\n    Väliltämme vaino!\n    Pois, pois salainen\n    Kateuskin kaino!\n\n    Ilon aamu autuas on nytkin alkavainen,\n    Riemun päivä ruskoittaapi kaunis, koittavainen.\n    Pois, pois turmelus!\n    Hyvin hyvä käytä!\n    Pois, pois huokaus!\n    Toivoll' onni täytä!\n\n    Kaunis, niinkuin kuutamolla kuljeskellessamme,\n    Onpi toivo, sielun valo, vaelluksessamme.\n    Pois, pois epäilys\n    Erhetyksen yöstä!\n    Pois, pois pimeys\n    Tunnosta ja työstä!\n\n    Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet multa,\n    Että kaikki katoaapi, kauneus ja kulta.\n    Pois, pois kuitenkin\n    Kuolon pelko peitä!\n    Pois, pois pikemmin\n    Murhe musta heitä!\n\n    Missä lienee muuttumatta olo maamme päällä!\n    Tyytyväisyys onpi vasta onnen täyte täällä.\n    Pois, pois viipyköön\n    Murhepäivä meiltä!\n    Pois, pois pysyköön\n    Itku ilon teiltä!\n\n                      _Juteini_ (Juden.)\n\n\n\n\n    16. Kehtoruno.\n\n\n    Tuutilainen, tuutulainen,\n    Lepäele, lapsukainen!\n    Levon lainaaja lepyinen,\n    Jesus sua siunatkohon!\n    Nuku, nuku, nukkeroisein,\n    Makaele, maidonjuoja!\n    Kuin on maitokin makoinen,\n    Unes olkohon suloinen!\n    Kuin on kätes kiinnitetty,\n    Kupeheses vyöllä vyötty,\n    Niin sun Jesus itsehensä\n    Uskon nuoralla niveli.\n    Jumala sun itse otti\n    Liittohonsa lapseksensa,\n    Jesus vioista virutti,\n    Pyhä Henki pyhitteli.\n\n    Älä itke, enkelisein,\n    Vaikeroitse, vaiveroisein!\n    Jesus kaunis kumppaninas,\n    Pyhät vartiat va'ussas.\n    Nuku, nuku, nukkeroisein.\n    Makaele, maidonjuoja!\n    Liekuttelen linnuistani,\n    Ainoata armaistani,\n    Kehtos käärin kukkasilla,\n    Kasvos peitän kaunihisti.\n    Koska olet kyllin saanut,\n    Hopeaisein, hienoisesta,\n    Heräele, herttukaisein,\n    Ilman itkutta isotta!\n    Palkkas on pantuna povessa,\n    Maito mesimieluhinen.\n\n                _Lilius_.\n\n\n\n\n    17. Kevät.\n\n\n    Tou'on aika lähenee,\n    Kylmät hallat vähenee,\n    Päivä kirkkahasti\n    Paistaa, ihanasti\n    Korkealta\n    Taivahalta\n    Siintävältä, loistavalta.\n    Virta vilpas vieriää.\n    Järven laine kieriää\n    Hiljaksehen rantaan,\n    Pois katoopi santaan.\n    Koivut, haavat\n    Lehden saavat,\n    Tuomet, raidat kukoistavat.\n    Pensaat ja puut,\n    Niityt ja ha'at,\n    Laksot ja muut\n    Kuolioiset maat\n    Kaunistuvat ihanaksi.\n    Saaret, mantereet,\n    Luodot, tantereet\n    Muuttuu taas jo tuttavaksi.\n    Kukkula ja suo,\n    Kaikki tyynni tuo\n    Hauskuutensa tullessaan.\n\n    Pienet linnut visertää,\n    Pyyt ne puissa viheltää,\n    Teeret kukertavat.\n    Kumppaninsa saavat\n    Pikkuisetkin\n    Lintusetkin,\n    Itse pienet perhosetkin.\n    Sorsat ruo'istohon ui,\n    Kyttä maahan kumartui,\n    Rastas laulaa puussa\n    Äijä lahden suussa\n    Ruuhessansa\n    Verkostansa\n    Päästeleepi saalistansa.\n    Tuohen ja muun\n    Astian tuo\n    Ympäri puun\n    Lapset ja juo\n    Mahlajaansa naureskellen.\n    Sitten menemään\n    Leikittelemään\n    Luikaten ja lauleskellen;\n    Kiekot kieppumaan,\n    Pallot paukkumaan,\n    Mailallansa kukin lyö.\n\n    Paimentorvi paikoin soi,\n    Äijä laitumelta toi\n    Toukopellollensa\n    Pari-hevosensa.\n    Lapset kanssa\n    Lampaissansa\n    Soittelevat huilujansa.\n    Nuori kansa tuomistoon,\n    Maahan istui ruohistoon;\n    Naiset kukkasista\n    Kaikenmuotoisista\n    Väänsi vaulat,\n    Suuret paulat\n    Kaunistamaan päät ja kaulat.\n    Niin kevät tuo\n    Riemuja vaan,\n    Uudeksi luo\n    Luonnon ja maan\n    Hauskuudeksi sydämelle.\n    Laihot Toukokuun,\n    Kasvut maan ja puun\n    Muistuttavat ihmiselle\n    Uutta elantoo,\n    Uutta olentoo,\n    Uutta eloo elämään.\n\n            _Granlund_.\n\n\n\n\n    18. Kukkasen taivas.\n\n\n    Oli se kaipo kukkasella\n              Kaunoisella,\n    Vaippakorvalla valitus,\n    Ett' ei häntä lentäväksi\n              Luoja luonut,\n    Eikä suonut soittajaksi;\n    Ett' ei kieltä kimalaisen\n              Kukka saanut,\n    Jolla maistaisi mesiä;\n    Että itse iloitsisi,\n              Imeksisi\n    Hyvän henkensä himoja.\n    Vaanp' on Luoja lausununna,\n              Luotuansa,\n    Kukan korvahan korean:\n    Kuin sun neitonen näkevi\n              Nuorukainen,\n    Sulhaselleen säilyväinen,\n    Niin sen silkkisiivillänsä,\n              Sinisilmän,\n    Näet lentävän lähelle.\n    Eipä lintu lentäväinen\n              Liukkahampi\n    Kuin se neito nurmen päällä,\n    Eipä perhonen pikemmin\n              Pakeneva\n    Kuin se tyttö on tuleva;\n    Eipä lumi varvikossa\n              Valkoisempi\n    Kuin sen käs' on kaunokainen.\n    Niinpä tulet tyvestäsi\n              Taitetuksi,\n    Nouset neitosen nisille.\n    Eipä taivas täydellinen\n              Täytelämpi\n    Nuoren rintoja Rikiinan,\n    Eipä mesi mehiläisen\n              Mehuisampi\n    Kuin on huulet Hilturilla.\n\n                  _Poppius_.\n\n\n\n\n    19. Kedolla.\n\n\n    Kosket pauhaavat,\n    Linnut laulavat\n    Kauniilla äänellä keväällä;\n    Kaikk' on soreat,\n    Kaikk' on koreat,\n    Kaunis on kedolla kävellä.\n    Lähteet läikkyvät,\n    Lehdet leikkivät,\n    Kukin on iloinen itsestään;\n    Kukat kullassa,\n    Madot mullassa\n    Tuntevat tulen sisästään.\n\n    Tulkaa, veikkoset!\n    Suomen neitoset\n    Kauniiksi päätäns' jo koristaa,\n    Kukkais-sangoilla,\n    Ruusupannoilla\n    Tahtovat teidätkin kaunistaa.\n    Kukat väilyvät,\n    Helmet häilyvät\n    Heidän kauniilla kauloillaan;\n    Tyttöin parvessa\n    Soitan sarvea,\n    Alotan päiväni lauluilla.\n\n                      _Gottlund_.\n\n\n\n\n    20. Uima-laulu.\n\n\n    Lapsukaiset! kaunis päivä paistelee,\n    Hauska on nyt juosta järven rannalle;\n    Siell' on kirkas laine läikkyväisenä,\n    Siellä ulpukkainen uljas hengittää,\n    Kaste virvoittaapi kasvut kukkaisten.\n    Uiden, melskaten ja vettä viskoen\n    Kasvakaa te myöskin kilvoitellen!\n\n    Nuorukaiset! joukossanne joutukaat\n    Ulapalle, siihen huolet uppoovat.\n    Uimamies on raitis niinkuin tuore puu.\n    Muilta muoto, neste kesken kuivettuu.\n    Viina velttomaista hiukan hauskuttaa,\n    Meitä raikas vetten voima vahvistaa,\n    Hauin vilpas ruumis uijan palkka.\n\n    Neidot nuoret! niemen vihriäisen taa, --\n    Ett' ei kurkistella liiat silmät saa, --\n    Rientäkää, ja vettä viljoin loiskimaan\n    Tottukaa, jos että uida taidakaan.\n    Tanssi heikontaa ja kasvot kainonee;\n    Mutta kauneus ja ruusu poskille\n    Uusi uimisesta virkeneepi.\n\n                           _Warelius_.\n\n\n\n\n    21. Koskenlaskijan morsiamet.\n\n\n    \"Äl', armas Annani, vaalene,\n    Jos Pyörtäjäkoski pauhaa!\n    Sen voimaa en tosin vallitse,\n    Ei löydä se koskaan rauhaa,\n    Mut kellä sen kalliot tiedoss' on,\n    Niin sille se nöyr' on ja voimaton.\"\n\n    Näin virkkoi Wilhelmi Annalleen,\n    Ja itsekin purteen astuu,\n    Ja päästi purtensa valloilleen,\n    Sen koskessa laidat kastuu,\n    Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan\n    Nyt Wilhelmi vei tätä morsiantaan.\n\n    \"Voi, kuinka kirkas on illan kuu,\n    Ja välkkyvä virran kalvo!\n    Ei linnut liiku, ei oks', ei puu,\n    Ei muut kuni tähdet valvo;\n    Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois,\n    Kuin kultansa kanssa nyt kuolla vois!\"\n\n    Näin Anna äänteli hiljalleen,\n    Sen silmähän kyynel entää;\n    Mut koski se kiihtyvi eellehen,\n    Sen voimassa venhe lentää;\n    Vaan Wilho on oppinut laskemaan,\n    Tää kulku se on hänen riemujaan.\n\n    Jo laski poikana purressaan\n    Hän Lyyjoen kaikki kosket,\n    Useinpa Pyörtäjä kuohullaan\n    Se kasteli hältä posket;\n    Ei paatoa löytynyt yhtäkään,\n    Jot' ei olis tottunut välttämään.\n\n    Mut kosken kuumassa kuohussa,\n    Juur' jossa sen juoksu suorin,\n    On, päällä vaahtinen vaippansa,\n    Yks' Ahtolan neito nuorin;\n    Se Wellamon karjoja paimentaa,\n    Ja koskien kuohua katsastaa.\n\n    Sydän on Wellamon neidollai\n    Sen vaahtisen vaipan alla,\n    Ja lemmen liekki se aallossai\n    Voi syttyä niinkuin maalla;\n    Ja Wilhoa neitonen Wellamon\n    Se katsellut kauan ja liioin on.\n\n    Ja tuosta neitosen rintahan\n    On syttynyt outo mieli,\n    Povensa kuulevi huokaavan,\n    Mut kertoa ei voi kieli;\n    Hän kuohujen keskehen istuksen,\n    Siin' ainakin Wilhoa vuotellen.\n\n    Niin Wilhon venhe nyt kiiruhtaa\n    Kuin Pohjolan vankin myrsky,\n    Se kons' on aaltojen harjalla,\n    Kons' yltäkin käypi hyrsky:\n    Mut itse perässä hän pelvott' on,\n    Vaan Annasen poski on ruusuton.\n\n    Ilolla Wellamon neitonen\n    Sen vastahan uida täyttää:\n    \"Se Wilho tuo on! Mut toinen ken,\n    Jok' immeltä silmään' näyttää? --\n    Voi, voi mua, Wellamon neitonen,\n    Sill' ompi jo kultana ihminen!\"\n\n    Jo päättää Wellamon neitonen\n    Nyt toivonsa turhan kostaa,\n    Ja kosken pohjasta paatosen\n    Hän äkkiä pintaan nostaa,\n    Johon vene Wilhelmin loukahtaa,\n    Ja hän kera kultansa kuolon saa.\n\n    Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin\n    On _Wellamon-neidon paasi_,\n    Se paasi, jolla hän Wilhelmin\n    Veneen sekä onnen kaasi;\n    Mut neitosen itsensä kerrotaan\n    Meressä murehtivan rakkauttaan.\n\n                        _A. Oksanen_.\n\n\n\n\n    22. Soidin.\n\n\n    Vaeltaissan' vainiolla\n    Kuulin Annin laulavan,\n    Kuulin kuusten takalolla,\n    Kallioinkin kaikuvan:\n    Tulan, tulan, tee.\n\n    Suositellen mehumiellä\n    Annin kumppaniks' mä jäin,\n    Sanoen: \"ka, laula vielä!\"\n    Ja se armas lauloi näin:\n    Tulan, tulan, tee.\n\n    Niin hän lauloi hymyhuulin,\n    Sulosilmin, simasuin,\n    Hiljaa hengiten mä kuulin,\n    Mutt' en muista muuta kuin:\n    Tulan, tulan, tee.\n\n    Taivas leimahti ja loisti,\n    Kuin hän istui vieressäin;\n    \"Suudellaanko?\" -- \"Toisti, toisti!\"\n    Lausui hän ja lauloi näin:\n    Tulan, tulan, tee.\n\n    Solui päivä; iltatorven\n    Liekö kuullut kutsuneen,\n    Kuin nyt lähti poikki korven,\n    Totta muille lauleleen:\n    Tulan, tulan, tee.\n\n    Vapaus on rinnastani,\n    Riemu, rauha rientänyt;\n    Yöt ja päivät korvissani\n    Sama soipi ääni nyt:\n    Tulan, tulan, tee.\n\n                _Kallio_.\n\n\n\n\n    23. Entisestä ja nykyisestä ajasta.\n\n\n    Savon ukko, sarkahousu,\n    Pikimusta, pitkäparta,\n    Päästi äänen uunin päältä,\n    Laski pankolta pakinan.\n    Puhe oli aivan pulska,\n    Sanat kaikki sarvipäitä,\n    Jotka rikkoi miesten mielet.\n    Naiset näytti närkästävän.\n\n    Lausui ukko uunin päältä,\n    Pani pankolta sanansa:\n    \"Elettihin ennen meillä,\n    Paistettihin paksut leivät,\n    Verot markoin maksettihin,\n    Talarin talon asiat,\n    Kuin ei kuljettu kuvissa,\n    Maalatuissa matkusteltu.\n    Ajokalut kaikki tyyni\n    Voideltihin voitehella,\n    Siveltihin juuri sillä,\n    Jolla voidellaan venekin.\n    Akat vaipoissa vaelsi,\n    Villaröijyissä röhötti;\n    Ukot sarkakauhtanoissa,\n    Kelsiturkissa kohotti.\n    Oli kellona otava,\n    Kukon virret viisarina,\n    Ajan juoksu arvattihin,\n    Tulo päivän tunnettihin\n    Ilman uuritta tuvissa,\n    Seinäkellon kertomatta.\"\n\n    \"Minä miessä ollessani\n    Kuin ma kuljin kaupungissa,\n    En kauan katuja käynyt,\n    Puhutellut puotimiestä;\n    Suolat survasin rekehen,\n    Rautakangin kannoin siihen:\n    Luoti pari painehia,\n    Vaimolleni lakkivaate,\n    Lapsille lakeripalli,\n    Inkivääriä vähäisen.\n    Olin ilmankin iloinen,\n    Kapineitta kauppamiehen.\n    Heti valjastin hevosen,\n    Heti kukkaron kuristin,\n    Kissannahkan kiinni käärin,\n    Koivet solmisin kovasti;\n    Enkä ennen lievittänyt,\n    Vasta vouvin vaatimalla,\n    Veroherran huutamalla.\n    Herrat veti vissit viivat,\n    Kaksi kuuta kuittihini.\"\n\n    \"Nyt on aika aivan toinen,\n    Voudinluku loppumatoin,\n    Rahan puute puuttumatoin;\n    Monen karja kirjan päällä,\n    Alla ausionin hevonen,\n    Pannut panttina kylässä,\n    Hyvät ryysyt ryöstön alla.\n    Herra teillä, toinen meillä\n    Ruunun käskyllä kovalla;\n    Lautamiehet laukun tuovat,\n    Piästikirjat kiidättävät,\n    Joista arkit aukiavat,\n    Nahka naukuupi punainen;\n    Niiss' on rästit räknättynä.\n    Nurkissa pahat numerot.\"\n\n    Ei ukko unessa ollut,\n    Ei paljon valetta pannut;\n    Vaan se oli sangen vanha.\n    Muisti muinoiset asiat,\n    Tiesi tämänaikaisetkin,\n    Vaikka nuoret naurahteli,\n    Pojat pisti pilkkojansa.\n\n                _Paavo Korhonen_.\n\n\n\n\n    24. Odysseys ja Nausikaa.\n\n    (Homeeruksen Odysseian 6:sta runoelmasta.)\n\n\n    Pallin ruhtinatar nyt vasten piikoa heitti,\n    Eipä osannutkaan, syvähän kuohuunpa se lenti;\n    Siitäkö parkaistaan -- hereää jumalainen Odysses,\n    Nousee istumahan, ajatellen ympäri päänsä:\n    Voi polonen, mihin maan ääriin taas joutuna lienen!\n    Lieneekö joku villi, vihollinen, vallaton kansa,\n    Vai hyvä vieraillen, jumaloitaki pelkeäväinen?\n    Impien ääntämisen korvillani vasta ma kuulin,\n    Metsänneitojen, joill' on asuntona korkeat vuoret,\n    Tai jokien lähteet, noromaat sekä heinävät alhot;\n    Vai joko äänteleväin ihmisten mailla ma ollen? --\n    Muttapa miks' en käy tiedustelemaan, näkemäänkin!\n\n    Lausunu lähti jo viidastaan jumalainen Odysses,\n    Lähti jo vaeltamahan, kuin vuorten leijona julma\n    Vaeltaapi läpituultuna, märkänä, päässähän silmät\n    Leimuavat tavotellessaan härkää tahi uuhta,\n    Tai salon hirveäkin, kun nälkä se häntäki vaatii\n    Karjaa vainoamaan, kokemaan lammasnavetatki.\n    Niin nyt Odysseen myös tavata piti tyttöjä noita;\n    Pois tytöt kaikkosivat eriteillen rantoja myöten.\n    Yksin jäi tytär Alkino'on, urouttap' Ateena\n    Sillen rintahan loi, pelon pois jäsenistähän otti.\n    Seisoi vasta' päin; jo nyt arveli tuossa Odysses,\n    Polviinko ruveten ihanaista rukoilisi neittä,\n    Vai siltään sulosuin puhuen ja ulompana seisten\n    Tiedustais kylätietä ja pyytäis verhoa päälleen.\n\n    Niin eperöidessään sopivaisemmaksi hän päätti\n    Seistessään etähämpänä suin sulosin rukoella,\n    Taitais suuttua vaan tytär polviin lankeavalle.\n    Kohtapa siis hän näin viisaat metiset sanat sääti:\n    \"Korkea ruhtinatar! joko ihminen vai jumal' ollet,\n    Jos vainen jumaloit', avaran taivaan asujoita,\n    Niin varmaan sinä Tseyn väkevän tytär Artemi lienet;\n    Sen toki muoto sinulla ja varsi ja kasvosi kaunis.\n    Mutta jos ihmisten, maan pääll' asuvain, suku sulla,\n    Niin ylen autuas sull' isä onpi ja äitisi armas,\n    Veljesi myös ylen autuahat; sydämessäpä heillä\n    Loppumatoin ilo hehkuilee sinun kauttasi aina,\n    Nähdessään kukan semmoisen kisatarhaan käyvän;\n    Vaan yli kaikkia muita se mies toki autuas onpi,\n    Ken sinun kiilloillaan suostuttaen vie kotihinsa.\n    Enp' ole vertaistas nähnyt silmilläni vielä,\n    En miest' enkäpä naista -- mä hämmästyn sua varsin.\n    Näin palmun norean, joka nousi vihantana maasta,\n    Deelossa minä muinen Apollonin alttarin luona --\n    Sielläki kun käpäsin, mua seurasi kansaa paljon\n    Sillä erällä, jok' on mullen kovan tuottanut onnen.\n    Kuin silloin minä oudoksuin sitä palmua siellä,\n    Toistapa sen vertaa maan piiri ei päällähän kanna,\n    Niin sua nyt mä imehtelen, hämmästyn, ja en tohdi\n    Polviakaan halata, mua raskas kohtasi huoli.\n    Päivää kaks'kymment' olin eilen mustoa merta\n    Uinut, kun mua aalto kuletti ja valtava tuuli\n    Saarelt' Oogygian tänne, kuhun loi jumal' äsken,\n    Tääll' uudet kokemaan kovat onnet; loppua viel' en\n    Näe hetikään, paljon jumalat toki hankkivat uutta.\n    Vaan sä nyt armaha', ruhtinatar! kun kärsiny paljon\n    Ensiksi sinun näin, muit' en ketäkään minä tunne\n    Kaupunkinne väestä ja teidän maan asujoista.\n    Neuvo' kaupunkiin, jotakin verhokseni anna,\n    Jos vanhaa kääreen repalettaki kanssasi tääll' on,\n    Niin sullen suokoot jumalat, mitä mielesi toivoo,\n    Antakohot miehen, perehen, yksmieliseyyden\n    Armaan! eipä parempata, ei kauniimpata liene,\n    Kuin se on, kosk' yksin mielin pitävät taloutta\n    Mies vaimon kera, kyllä suruksi kadehtelioille,\n    Mutta hyvillen iloksi ja itselleen yli muiden.\"\n\n    Siihen Nausika'a valos-olka jo vastasi hälle:\n    \"Kunpa sa, vieras, et liene'kään mies joutava, tyhmä,\n    Näet sä, Olympon Tsey jokasellen määräsi onnen,\n    Sääti hyvälle ja huonollen, mitä suinki hän tahtoi.\n    Sääti sinullen myös, sinä vaan koe tyytyä siihen!\n    Meidän kaupunkiin nyt tultuasi sekä maahan\n    Saatava kai sinun on vaatteet sekä tarpehet muutki,\n    Kuin avun kaipaajan kovaonnisen oikeus onki.\n    Kaupunkiin sinun vien, sanon myös kansan nimen sulle:\n    Kaupunkimme ja maan asukkaat ovat Faiakilaiset,\n    Itse taas olen tyttö mä Alkino'on jalomielen,\n    Jonka kädessä on Faiakilaisten valta ja voima.\"\n\n    Lausunu niin rohkaisi hän piikoja hiussoreoita:\n    \"Piiat hoi! kunne pakenitte te nähtyä miehen;\n    Vai pelkäättekö rannoillemme vihollisen tulleen?\n    Syntynyt ei vainen sitä miest' ole, eikäpä synny,\n    Ken toki lähtisi maillen urosten Faiakilaisten,\n    Vainoamaan kansaa, joka on jumaloillehen armas.\n    Loittona myös meren aallokkaan sydämess' elelemme\n    Äärimmäisinä; ei meihin muut ihmiset koske,\n    Vaan tämä raukka on eksyksissään kulkena tänne,\n    Auttaa siis pitänee; yks' on Tsey kaikkien turva,\n    Outoin, köyhäinkin; mieleen vähäsempikin anti.\n    Laittooten tytöt vieraallen siis syödä ja juoda.\n    Viekööten pesemään rantaan tyvenimpähän paikkaan!\"\n\n    Niin sanoi; tyttäret seisahtain rohkaisivat mieltään,\n    Veivät Odysseen verhakkoon, niinkuin oli heitä\n    Käskenä Nausikaa, tytär Alkino'on jalomielen,\n    Laittoivat välehen vaatteitaki, kauhtanan, paidan,\n    Hankkivat kultaisen potun öljyäkin sulavinta,\n    Toimittani urohon joen aaltoihin pesemäänsä.\n\n    Muttapa piioillen puhui noin jumalainen Odysses:\n    \"Siirtäykää, tytöt, loitommaksi jo, jotta ma yksin\n    Saan pestyks' lian pois ruumiiltani, öljyä päälle\n    Voidelluks'; iho öljyä ei pitkään ole nähnyt.\n    Seistessännepä siinä mä en pese, kun häpeänki\n    Paljastautani hiussoreoiden tyttöjen luona.\"\n\n    Lausui niin; tytöt siirtihevät neidon pakinoille,\n    Vaan lian virrassa pesi pois jumalainen Odysses\n    Ruumiiltaan ja selästä ja harteiltaan leveiltä,\n    Raastellen, repien päästään meren aution ryönät.\n\n    Pestyähän tarkkaan ja siveltyä öljyä päälleen\n    Vaattehisin puki, jotk' oli laitellut vapa neito;\n    Muttapa Tseyn sikiöinen Ateena somisteli häntä\n    Suuremman näköseksi ja vahvemman, hyasintin\n    Kukkina loi kauniin kaharan tukan olkia myöten.\n    Kuin kullan hopialle silailee taitava seppä,\n    Jollen Heefaisto sekä Pallas Ateena on suonut\n    Työn kaiken mahdin, tekojen koreimpien taidon,\n    Niin urohonkin olille ja päähän lempeä loi hän.\n    Käytyähän meren rannallen alas istu'utui mies\n    Loistava kauneudelta ja lemmeltään; jalo neiti\n    Oudoksuin jo nyt piioillen sanoi hiussoreoille:\n    \"Kuulkaapas valos-oikaiset tytöt, kuin sanelenki:\n    Ei taivaan jumalain kaikkein toki tahtoa vasten\n    Mies tuo joutuna lie jumalaisiin Faiakilaisiin.\n    Näyttipä ensimmält' olevan joku halpanen raukka,\n    Nyt hänen vertaisin taivaallisihin jumaloihin;\n    Voi, jos senlainen olis mullen puoliso suotu,\n    Tääll' asuvainen mies, asumaan joka jäisiki tänne.\n    Vaan tytöt antooten vieraalle jo syödä ja juoda!\"\n\n    Lausui niin, piiat sanan kuulivat, tottelivatki,\n    Toivat Odysseellen ruokaa sekä juomoa kyllin;\n    Siinäpä söi sekä joi kovaonninen, oiva Odysses\n    Täysin suin, pitkään kun ei ollut ruokoa nähnyt.\n\n                                    _Lönnrot_.\n\n\n\n\n    25. Kesän viimeinen kukka.\n\n\n    Nyt kesän viime kukka\n    Kukoistaa yksin vaan;\n    Siskoistaan ruusu rukka\n    Jäi myrskyn maailmaan.\n    Ei kukkaa ruusun laista\n    Syyslaaksoss' ollenkaan,\n    Mi voisi kaunokaista\n    Kuvastaa ruskoaan.\n\n    En suojatta ma sallis\n    Sun, kukka, kuihtuvan,\n    Vaan siskojes luo, kallis,\n    Sun soisin nukkuvan.\n    Ma lehtes hiljaa heitän\n    Haudalle siskojen,\n    Ja sunkin sinne peitän\n    Vienoisten vierehen.\n\n    Niin itse seuraan sitten,\n    Kuin mennyt multakin\n    On joukko ystävitten,\n    Se mulle rakkahin.\n    Kuin kuolon kello soipi\n    Jo veikon viimeisen,\n    Ken jäädä yksin voipi,\n    Maailman murheesen!\n\n        _Moore. -- Tuokko_.\n\n\n\n\n    26. Mainen kosto.\n\n\n    Sydän, salli koston kuolla!\n    Tuolla, tuolla\n    Koston kalpa korkealla\n    Taivahalla!\n    Parhain kosto päällä maan:\n    Kiitä kelvotonta vaan!\n\n                 _Erkko_.\n\n\n\n\n    27. Tytön muistikirjaan.\n\n\n    Runoilijat ne vertaavat\n    Sun silmiäsi, neitonen,\n    Sinehen taivahan;\n    Ja poskillesi laulavat\n    He sulaneeksi pilvien\n    Punervan purppuran;\n    Ja, imarrellen, huulias\n    Vertaavat pilven reunuksiin,\n    Joist' annat vuotaa hunajas\n    Janoovain sulhoin sydämiin:\n    Ah neito, ällös vuodata,\n    Siis sielustasi sappea!\n\n                  _Erkko_.\n\n\n\n\n    28. Suomalainen sonetti.\n\n\n    Ei tainnut vanha Wäinämöinen luulla,\n    Ett' oisi kenkään laulajoista meillä\n    Soveltuva sonettien siteillä\n    Runon tekoon Kalevalaisten kuulla.\n\n    Ei istukaan käkömme mandelpuulla,\n    Ei Laurat meitä kohtaa kirkkoteillä;\n    Ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä\n    Ei soi sonetti Arnolaisen suulla.\n\n    Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi,\n    Ja tuosta Suomalainen toivojensa\n    Tulelle uutta kiihoitusta toisi,\n\n    Jos kautta näiden laulukahlettensa\n    Sen kieli, halvaksi havaittu, voisi\n    Siteistä muista päästä irrallensa.\n\n\n                       _A. Oksanen_.\n\n\n\n\n    29. Ystävälleni.\n\n\n    Sua muistan ensimmäisen\n    Leivon lystin laulellessa\n    Hattaroissa häilyvissä;\n    Muistan myöskin kukkahaisen\n    Päätöistänsä pilkistäissä\n    Lähtehessä läikkyvässä. --\n    Milloin muistelet minua -- milloin?\n\n    Sua muistan kaunokaista\n    Suven armahan ajalla,\n    Kuin ei öillä sammu päivä;\n    Muistan käen kukkuessa,\n    Pikku linnun livertäissä\n    Laaksoloissa lehtevissä. --\n    Milloin muistelet minua -- milloin?\n\n    Sua muistan syksysäällä\n    Rajutuulten raivotessa,\n    Lehtein puista lentäessä;\n    Muistan, koska kuutamolla\n    Kuvautuuvi taivas kirkas\n    Jäisen järven iljanteessa. --\n    Milloin muistelet minua -- milloin?\n\n    Sua muistan, koska korvet\n    Vaipan valkeaisen saavat\n    Talven tuiman joutuessa;\n    Muistan tähtein tuikkiessa,\n    Revontulten tuprutessa\n    Kuin jos taivas ois tulessa. --\n    Milloin muistelet minua -- milloin?\n\n    Sua muistan ajoin kaikin,\n    Päivän puoleen pyrkiessä\n    Sekä mailleen kulkiessa;\n    Muistan hengiteltyäni,\n    Muistan täällä, muistan tuolla,\n    Tähtitarhan tuolla puolla. --\n    Milloin muistelet minua -- milloin?\n\n                       _Kallio_.\n\n\n\n\n    30. Lohdutus haudalla.\n\n    (Mukaelma.)\n\n\n    Suista surus, kaipaukses.\n    Itkus vaikein!\n    Muista, ett' on valitukses\n    Turha! Haikein\n    Murhe ei se mitään auta\n    Eikä eronnutta sauta;\n    Ei se tule enää, ei,\n    Jonka Tuoni täältä vei!\n\n    Liha kaikki lankeaapi\n    Niinkuin kukkanen:\n    Neitosesta eroittaapi\n    Surma sulhasen,\n    Nuorukaisen harmaapäästä,\n    Ei se imevääkään säästä,\n    Jot' ei äiti hautaan sois;\n    Morsiamenkin tempaa pois.\n\n    Liha kaikki kerran kaatuu\n    Niinkuin heinänen;\n    Mainen maaksi jälleen maatuu,\n    Mutt' ei taivainen.\n    Sinä, josta pidin huolen,\n    Elät tähtein tuolla puolen,\n    Silmäät sieltä ystävää,\n    Hautas luona itkevää!\n\n    Tieto, taito haluaapi\n    Täydellisyyteen,\n    Sydämemme himoaapi\n    Pysyväisyyteen.\n    Kuolossako tämä puuttuis,\n    Ruumiin kanssa maaksi muuttuis,\n    Vaiko turhaan meidät loi\n    Luoja, turhaan toivon soi?\n\n    Etpä turhaan meihin, Luoja,\n    Kuvaas painanut;\n    Ruumis onpi sielun suoja,\n    Jonk' oot antanut.\n    Tämä peite lankeaapi,\n    Kerran maaksi raukeaapi,\n    Henki pääsee valloilleen,\n    Matkustamaan omilleen.\n\n    Astu Tuonelahan taasta,\n    Ajatukseni;\n    Haudan tuolle puolen maasta\n    Lennä, luontoni!\n    Siell' ei tuli, eikä sota,\n    Nälkä, eikä kuolon ota.\n    Eikä surma sureta,\n    Ystäviä erota.\n\n    Ahpa päivää autuasta!\n    Toinen toistansa\n    Tervehtää saa -- vanhin lasta,\n    Morsian sulhaansa!\n    Siellä Luojan laupeutta,\n    Valtaa, voimaa, viisautta\n    Levon maassa laulamme,\n    Voiton virttä veisaamme!\n\n    Pian, pian päättynynnä\n    Aik' on omakin.\n    Kukaties jo jäähtynynnä\n    Olen kohtakin. --\n    Välttäkäämme harhateitä,\n    Että, koska Luoja meitä\n    Kutsuu, valmiit oltaisiin,\n    Kotiin kaikki tultaisiin!\n\n                  _Kemell_.\n\n\n\n\n\n\nLISÄYS.\n\n\n\n\nI. Agricolan kieltä.\n\n\n1. Davidin 52:s Psalmi.\n\nMites kerskat sine Tyranni, ette sine taidhat wahingoitta? ette quitengi\nJumalan Laupius wiele iocapeiue pysy.\n\nSinun kieles ongipi wahingon ielkin, ia leickapi walhellans ninquin\ntereue Partaweitzi.\n\nSine puhut paramin Paha quin hyue, ia Walhen pikemin quin Oikeudhen.\nSela.\n\nSine puhut kernasti caiki mite cadhotoxen sopiuat, wären Kielen cansa.\n\nSenteden Jumala serkepi sinun iuri coconans, ja murenaa sinun. Ja\nMaiasta sinun vlostemmapi, ia ninen Eleuiten maalda hen vlosiwrittapi\nsinun. Sela.\n\nJa ne Wanhurskat sen näkeuet, ia pelkeuet, ia henen ylitzens naurauat.\n\nCatzo, teme on se Mies, ioca ei pitenyt Jumalata henen Turuanans, Waan\nvskalsi henen swren Rickaudhens päle, ia oli wäkeue wahingota tekemen.\n\nMutta Mine pysyn ninquin Hedhelmelinen Oliupw Jumalan Honessa, mine\nvskallan Jumalan Laupiudhen päle, aina ia ijancaikisesta.\n\nMine kijten sinua ijancaikisesta, ettes sen teit, ia mine odhotan sinun\nNimeäs, Sille sinun Pyhes sijte iloitzeuat.\n\n\n2. Isämeidän rukous.\n\nIse meiden ioca olet Taiuais. Pyhetty olcon sinun nimes. Lehestulkon\nsinun waldakundas. Olcon sinun tactos nin maasa, quin on Taiuais. Anna\nmeille tenepeiuenä meiden iocapeiuenen leipen. Ja anna meille synnime\nandexi ninquin me annama meiden welgholisten. Ja ele iohdata meite\nkiusauxen. Mutta päste meite pahasta. Sille ette sinun ombi waldakunda,\nia woijma ia cunnia ijancaikisudhes. Amen.\n\n\n\n\nII. Isämeidän-rukous Suomen lähimmillä heimokielillä.\n\n\n(Tavallisista poikkeavat kirjamerkit merkitsevät seuraavata: õ tummempaa\no-ääntä; ë tummempaa e ääntä; z vienoa s:ää; š samaa kuin ruotsissa\n_sch_; ṭ samaa kuin _tj_ ruotsin sanassa _tjena_; t´, d´, ń, l´,\nŕ, k´, p´ ääniä, joissa i on näiden konsonanttien kanssa yhteensulanut\nja jotka kuuluvat melkein kuin tj, dj, nj j.n.e.; ṅ lopuksi merkitsee\nyhtä kuin paljas n suomalaisissa _hangella, honka_.)\n\n\n1. Aunuksen-Karjalan kielellä.\n\nTaatto meijän, kudai olet taivahil, pühitäh nimi sinun. Tuloov tsarstvu\nsinun, liennööv valdu sinun, kui taivahal niugal i maal. Leibü meijän\njogapäiväine anna meile nügöi. I jätä meile vellat meijän kui i müö\njätämmö velganiekoile meijän. I älä saata meidü maanihuoh, a päästä\nmeidü pahas. Sinun on tsarstvu i vägi i kiitos igäh.\n\n\n2. Tverin-Karjalan kielellä.\n\nTuato miiän, kumbane olet taivahaša, hüvitiätšekäh šiun nimi: tulgah\nšiun kuningahuš, olgah šiun vällä kuin taivahaša niin i muala; hengen\npideiksi leibiä anna meilä aino; i jätä meilä miiän velat, kuin i müö\njättälemä miiän velganiekoila; i älä šuata meidä vaivah, a piäššä\nmeidä pahašta; šiun on kuningahuš i vägi i kaunehuš ijin igäh.\n\n\n3. Watjan kielellä.\n\nIzä med´ee, kumpa õlet taivaiza; pühättü õlkoo nimes sinuu; Iiṭi-tulkoo\nsinuu vältas; õlkoo sinuu tahtos nii maaza kul taivaiza; anna meile\ntänänne med´ee õkapäivädnee leipäni; ja anna meile med´ee vëlkani\nanteehsi kui i möö anteehsi annamme med´ee vëlgaliisile; ja älä saata\nmeitä manituhseese; a päässä meitä pahassa; kui sinuu on valta ja võima\nja slaava, igäl kõikee.\n\n4. Wepsän kielellä.\n\nTaat meide, kudam oled taivhal! sädkahaze puhthaks nimi sinun. Tulgha\ntsarstv sinun; olkha vald sinun i mal kut taivhas. Leib meide kaikutšeks\npäivaks anda meile tänambäi. I p´ästa meile velgad meide kut i mö\np´ästam velghiišile meide. Ala anda meid smuutta; a p´ästa meid luukvas.\nIbo sinun om tsarstv i vägi i kuulund igan kaiken.\n\n\n5. Wepsän kielellä, toisin.\n\nTaatoi meiden, kudam oled taivhal; puhtas nimi sinun. Varastamai\ntsarstvad sinun: da linnob vald sinun i mal kut taivhal. Leib meiden\nnašusnii anda meile tänambäišel päival. I jätä meile völgad meiden, kut\ni mö jätämei völgnikoile meiden. I ala anda meid iskušaha; a p´ästa meid\npahas. Sidamed mi sinun om tsarstv i slav igaze.\n\n\n6. Wiron kielellä, Tallinnan murteella.\n\nMeie iza, kes sa oled taevas, pühitsetud saagu sinu nimi, sinu riik\ntulgu, sinu tahtmine sündigu kui taevas nenda kaa maa peal; meie\nigapäevane leib anna meile tänäpäev; ja anna andeks meile meie võlad,\nkui kaa meie andeks anname oma võlglastele; ja ära saada meid mitte\nkiuzatuze sisse, vaid peasta meid ära kuŕjast! sest sinu päralt on riik,\nja vägi, ja au igaveste.\n\n\n7. Wiron kielellä, Tallon murteella.\n\nMeije Essa taivan, pühhendetus sago sinno nimmi. Sinno riik tulgo. Sinno\ntahtminne sündko, kui taivan, nida ka ma pääl. Meije päivalikko leiba\nanna meile täämba. Nink anna meille andis meije süda, nida kui ka meije\nandis anname ommile süüdlaisile. Nink ärra saatko meid kiusatusse sisse;\nenge pästa meid ärra kurjast: Sest sinno perralt om riik, nink väggi,\nnink auvustus iggavetsel ajal.\n\n\n8. Liivin kielen itä-murteella.\n\nMäd touvõ iza, püvštõd soogõ sin nim; sin voolikšõmi las tulgõ mäd\njuurõ; sin toomi las suguug moo päälõ nei iiš kui touvõs. Mäd pävviz\ntuoitõg aanda mädõn tämpõ. Un lask jara mädõn mäd süüd nei kui meeg eńts\nsüülistõn naant süüd jara laskuum. Un äla laskõ sina meidi eńtš juustõ\njara saddõ: pästa meidi amaast äb jõvast. Sinnõn jo um se voolikšõmi un\nse joud un se ouv bäs lopaandõkst.\n\n\n9. Liivin kielen länsi-murteella.\n\nMäd iza, kis sa vuod touvis! püvaatõd las saag sin nim. Las tulgõ sin\nvaalikštõks, sin meel´ las suguug kui touvis nei ka maa pääl. Mäd\njega-pävvist leibõ aanda mädõn tämpõ. Un jeta mädõn mäd vüülgad, kui ka\nmeig jetaam ummõ vüülgalistõn. Un äla vii meidi k´ertaamiz sizõl, aga\npästa meidi jera siest kureest, jo sinnõn säädõb se vaalikštõks un\nse joud un se ouv iggõks.\n\n\n\n\nIII. Lyhyitä elämäkerrallisia tietoja niistä kirjoittajista, joiden\nteoksista tähän kirjaan on otettu kappaleita.\n\n\n_Ahlqvist, August_, synt. v. 1826, majisteri v. 1857, tohtori v. 1860.\nSuomen kielen ja kirjallisuuden professori v. 1863. Ulosantanut\nrunoelmia, nimellä _Säkeniä, Muistelmia matkoilta Wenäjällä_ ja\n_Suomen kielen Rakennuksen_ sekä melkoisen joukon muita teoksia\nkaunokirjallisuudessa ja kielitieteessä Suomen, Ruotsin ja Saksan\nkielillä. Käyttää runollisissa teoksissaan salanimeä _A. Oksanen_.\n\n_Andelin, Anders_, synt. v. 1809, vihittiin papiksi v. 1835, tuli\nkirkkoherraksi Utsjoelle v. 1853, Paltamoon v. 1859. Kuoli v. 1882.\nKirjoittanut useampia _tutkimuksia Lapin kielestä_, jotka ovat painetut\nSuomen Tiedeseuran Acta-kirjoihin, _kääntänyt Lapin kieleen_ vuotiset\nevangeliumit ja epistolat sekä muita hengellisiä kirjoja, ja\nSuomi-kirjassa julaissut _Kertomuksen Utsjoen pitäjästä_.\n\n_von Becker, Reinhold_, synt. v. 1788. Historian professorin apulainen\nTurun yliopistossa v. 1816. Suomen kielenkääntäjä k. Senaatissa\nvuosina 1829-1856. Kuoli v. 1858. Ulosantoi ruotsin kielellä mainion\n_Suomen kieliopin_, ja toimitti vv. 1820 ja 1821 suurella taidolla ja\nmenestyksellä perustamiansa _Turun Wiikkosanomia_.\n\n_Blomstedt, Oskar Aug. Frith._, synt. v. 1833, lehtori Oulun\nalkeisopistossa v. 1864, filosofian-tohtori v. 1869, dosentti Suomen\nja Unkarin kielissä s.v., kuoli v. 1871. On ulosantanut useampia\nkielitieteellisiä ja muita pienempiä teoksia, joista jälkimmäisistä\netevin on _Kuvaelmia 1808 vuoden sodasta_.\n\n_Cajanus, Juhana_, synt. v. 1655. Ylimääräinen professori Turun\nyliopistossa v. 1680. Kuoli v. 1681. Häneltä jääneiksi ei tiedetä muita\nteoksia kuin tähän kirjaan otettu virsi.\n\n_Cannelin, Gustav_, synt. v. 1815, filosofian-tohtori v. 1844, lehtori\nWaasan kymnaasissa s.v., kirkkoherra Mustasaaren pitäjässä v. 1873.\nPaitse useampia muita teoksia on hän ulosantanut uuden parannetun\nkäännöksen _1734 vuoden Lakikirjaa_ ja ensimmäisen _Kreikan kieliopin_\nSuomen kielellä.\n\n_Castrén, Kaarle Alfred_, synt. v. 1845, ylioppilas v. 1865,\nfilosofian-kandidaatti v. 1871. Kuoli v. 1874. Etevin teos; _Muistelmia\n1808-1809 vuoden sodasta_.\n\n_Erkko t. Erkkonen, Juh. Henr._, synt. v. 1849, tuli Jyväskylän seminariin\nv. 1867, pääsi sieltä v. 1872, kansankoulun-opettaja Rokkalan tehtaalla\nJohanneksen pitäjässä, sittemmin Wiipurissa. Teos: _Runoelmia_, 3\nvihkoa.\n\n_Frosterus, Juhana_, synt. 1720, majisteri v. 1745, kirkkoherra Sotkamossa\nv. 1763, kuoli v. 1809. Hänen kirjateoksistansa on _Hyödyllinen Huvitus\nLuomisen töistä_ viime aikoihin asti ollut Suomen kansalle rakas ja\nmieluinen kirja.\n\n_Gottlund, Kaarle Aksel_, synt. v. 1796, ylioppilas Turussa v. 1814 ja\nUpsalassa v. 1816, Suomen kielen lehtori Helsingin yliopistossa v. 1839.\nKuoli v. 1875. On ulosantanut suuren joukon kirjallisia teoksia sekä\nSuomen että Ruotsin kielellä, joista mainittavimmat ovat _Otava_ 2\nosassa ja _Runola_.\n\n_Granlund, Juh. Fredr._, synt. v. 1809, kirjanpainaja Turussa vuodesta\n1856. Kuoli v. 1874. On ulosantanut useampia vihkosia runoelmia, ja aika\najoittain toimitellut Turusta ulostulevia sanomalehtiä Suomen kielellä.\n\n_Hannikainen, Pietari_, synt. v. 1813, maanmittari v. 1835. On\nensimmäinen, joka suuremmalla menestyksellä on kirjoittanut komedioja ja\nnovelleja Suomen kielellä. Etevin hänen teoksistansa on tähän otettu\n_Silmänkääntäjä_.\n\n_Judén t. Juteini, Jaakko_, synt. v. 1781, ylioppilas v. 1800,\nmajistraatin-sihteeri Wiipurissa v. 1813, kuoli v. 1855. On toimittanut\nsuuren joukon sekä runoja että proosateoksia, enimmät kansalle\nkirjoitettuja ja pieninä kirjasina ulosannettuja. Hänen kuoltuansa\nulosannettiin kaikki hänen suomenkieliset teoksensa koottuina 9 osassa.\n\n_Kajaani t. Cajan, Juh. Fredr._, synt. v. 1815, ylioppilas v. 1832,\nvihitty papiksi v. 1842, kappalainen Piippolassa v. 1857. Hänen\npääteoksensa on _Suomen Historia_, ulottuva uskonpuhdistuksen\naikoihin.\n\n_Kallio_ salanimi; oikea nimi _Samuel Gustav Berg_, synt. v. 1803,\nylioppilas v. 1822, tuli sokeaksi, kuoli v. 1853. On kirjoittanut vaan\nmuutamia lauluja, joista useimmat ensi kerran painettuina ilmautuivat\nGottlundin Otavassa.\n\n_Keckman, Kaarle Niklas_, synt. v. 1793, filosofian-tohtori v. 1815, Suomen\nkielen lehtori yliopistossa v. 1829, kuoli v. 1838. Hänen mainittavin\nteoksensa on mukailema _Kultala, hyödyllinen ja huvittava historia_.\n\n_Kemell, Klaus Juhana_, synt. v. 1805, vihitty papiksi v. 1827,\nkappalainen Alavieskassa, kuoli v. 1832. Paitse useampia runoelmia on\nhän suomeksi painosta ulosantanut erinomaisen hyvän käännöksen Tuomas\nKempin kirjaa _Kristuksen Seuraamisesta!_\n\n_Kiljander, Kaarle Martti_, synt. v. 1817, vihitty papiksi v. 1842,\nsaarnaaja Lapinlahden rukoushuoneella s.v., konsistorin-notarl v. 1851,\nNilsiän kirkkoherra v. 1866, tuomiokapitulin assessori. Kuoli v. 1879. On\nsuomennellut ja mukaillut runoteoksia, joista arvollisimmat ovat\nStagneliuksen _Marttyrat_, Nikanderin _Taikamiekka_ ja Runebergin\n_Nadeshda_.\n\n_W. Kilpinen_ salanimi; oikea on _Wolmar Styrbjörn Schildt_, synt.\nv. 1810, piirilääkäri Saarijärven piirissä v. 1839, lääketieteen tohtori\nv. 1840. On ulosantanut useampia kirjateoksia, joista merkillisin on\nkäännös _Euklideen Alkeet_. Suomen sanojen kirjoittamisessa poikkee\nhän tavallisesta oikokirjoituksesta, niinkuin näkyy hänen tähän\nkirjaan otetusta kappaleestansa.\n\n_Korhonen, Paavo_, synt. v. 1775, kuoli v. 1840, oli talonpoika\nRautalammilla. Hänen _Runonsa_ kokosi ja ulosantoi Lönnrot v. 1848.\n\n_Koskinen_ salanimi; oikea on _Yrjö Sakari Forsman_, synt. v. 1830,\nfilosofian-maisteri v. 1853, tohtori v. 1860, professori yleisessä\nhistoriassa v. 1863, Pohjoismaiden historiassa v. 1875. Senaattori v.\n1882. On painosta ulosantanut suuren joukon kirjateoksia, joista\netevimmät ovat _Nuijasota_ ja _Oppikirja Suomen kansan historiassa_.\n\n_Krohn, Julius Leopold_, salanimellä _Suonio_, synt. v. 1835, majisteri\nv. 1860, Suomen kielen ja kirjallisuuden dosentti v. 1862, Suomen kielen\nlehtori v. 1875. Kunnia-tohtori v. 1882. On kirjoitellut Suomen kielellä\nmonessa aineessa. Etevimmät hänen teoksistansa ovat _Runoelmia, Kuun\nTarinoita_ ja _Kertomuksia Suomen Historiasta_.\n\n_Lilius, Henrikki_, synt. v. 1683, majisteri Turussa v. 1707, kirkkoherra\nMessukylässä, kuoli v. 1745. Paitse tähän kirjaan otettua kaunista runoa\ntunnetaan häneltä muutamia muitakin suomen- ja latinankielisiä\nrunoelmia.\n\n_Lönnrot, Elias_, synt. v. 1802, ylioppilas v. 1822, filosofian-kandidaatti\nv. 1827, lääketieteen tohtori v. 1832, piirilääkäri Kajaanissa v. 1833,\nSuomen kielen professori v. 1853, josta virasta erosi täysinpalvelleena\nv. 1862. Lönnrotin kansan suusta kokoamia ja ulosantamia ovat _Kalevala,\nKanteletar, Suomen Kansan Sananlaskut ja Arvoitukset_. Paitse näitä on\nhän ulosantanut suuren joukon muita kirjoja ja sanomalehtiä, joista\ntässä vielä mainittakoon kuukauslehti _Mehiläinen, Flora Fennica_ eli\n_Suomen Kasvio_ ja suuri _Suomalainen ja Ruotsalainen Sanakirja_. Uuden\nsuomalaisen Wirsikirjan hankinnassa on hän myöskin ollut hyvin uuttera.\nHän oli näet v. 1863 asetetun ja v. 1871 hajoitetun virsikirja-komitean\ntuotteliain jäsen, ja on ulkopuolella tämän komitean tointa\nitse-päällänsä ulosantanut _Suomalaisen Wirsikirjan väliaikaiseksi\ntarpeeksi_ (Turussa v. 1872), josta toinen laitos ilmautui Helsingissä\nv. 1883 nimellä _Wäliaikainen Suomalainen Wirsikirja, uudestaan korjattu\nja neliäänisillä nuoteilla varustettu laitos_.\n\n_Manninen, Antti_, synt. v. 1831, kuoli v. 1866. Oli maanviljelysopiston\njohtaja Leväisellä lähellä Kuopiota. Kirjoitteli jo aivan nuorena\nsanomalehteen _Suomettareen_, toimitti sitten viimeisinä elinvuosinansa\n_Tapiota_, ja ulosantoi omatekoisen kirjan _Taito_ ja _Toimi_ sekä\nmuutamia muitakin pienempiä teoksia.\n\n_Oksanen, A._, katso _Ahlqvist_.\n\n_Polén, Rietrikki_, synt. v. 1823, filosofian-majisteri v. 1850, tohtori\nv. 1860, opettaja Wiipurin kymnaasissa v. 1868, Kuopion lyseissä v.\n1875, lehtori Mikkelin lyseissä v. 1877. Toimittanut sanomalehteä\n_Suometarta_ vuosina 1852-1856 ja kuukauslehteä _Mehiläistä_\nvv. 1859-1863.\n\n_Poppius, Abraham_, synt. v. 1793, ylioppilas Turussa v. 1813, Upsalassa\nv. 1817, vihittiin papiksi v. 1823, kappalainen Juvalla v. 1833, kuoli v.\n1866. Jätti jälkeensä koko joukon osaksi sangen kauniita runoelmia,\njoita hän oli painatellut siellä täällä sanomalehdissä, vaan jotka\nkoottuina julaistiin Savo-Karjalaisen Osakunnan _Koitar_-nimisessä\nalbumissa v. 1870.\n\n_Renvall, Gustav_, synt. v. 1781, ylioppilas v. 1801, filosofian-tohtori\nv. 1810, Suomen kirjallisuuden dosentti v. 1811, Uskelan kirkkoherra\nv. 1819, Ulvilan kirkkoherra v. 1829, kuoli v. 1841. Hänen etevin\nteoksensa on _Suomalainen Sanakirja_, ensimmäinen täydellisempi\nsanakirja Suomen kielestä. Paitse tätä ulosantoi hän ruotsin kielellä\n_suomen kieliopin_ sekä muita kielitieteellisiä tutkimuksia, ja on\nmyöskin painavasti vaikuttanut siihen suureen virsikokoukseen, joka\narkkipiispa Tengströmin toimesta julaistiin nimellä _Uusia Wirsiä_.\n\n_Suonio_, katso _Krohn_.\n\n_Tuokko_, salanimi; oikea nimi _Antti Törncroos_, synt. v. 1835, ylioppilas\nv. 1858, majisteri v. 1864. On julaissut sangen paljon runoelmia, sekä\nomatekoisia että käännöksiä. Hänen etevin teoksensa on murhenäytelmä\n_Saul_, ensimmäinen säännöllisesti tehty alkuperäinen tragedia Suomen\nkielellä.\n\n_Warelius, Antero_, synt. v. 1821, ylioppilas v. 1843,\nfilosofian-majisteri v. 1847, kappalainen Rantamäellä, kirkkoherra\nLoimaalla v. 1867, Turun tuomiokapitulin assessori vuosina 1870-1873.\nEtevimmät hänen monista kirjateoksistansa ovat _Enon Opetuksia Luonnon\nasioista, Wekkulit ja Kekkulit_, leikkinäytelmä kahdessa näytöksessä,\nja _Kertomus Tyrvään pitäjästä_ (Suomi-kirjassa).\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] _Paljin_ on se paikka, jossa poro kesällä _poikii_ (syöpi).\n\n[2] Latinaksi: Mustela Zibelliana.\n\n[3] Latinaksi: Mustela martes.\n\n[4] Latinaksi: Mustela Erminea.\n\n[5] M. Nivalis.\n\n\n\n"]