[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7M4ZAE_8dO6WV2HGc4QoL3JfxzB6GGtR9d4ZX_xeQNw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},595,"Ikuinen taistelu","Linnankoski, Johannes (oik. Peltonen, Vihtori)",1869,1913,"595-linnankoski-johannes-ikuinen-taistelu","595__Linnankoski_Johannes__Ikuinen_taistelu",null,"naytelma",[14],"kansanperinne",[],"fi",1905,20762,116611,false,44389,[23,24,25],"Abel (Biblical figure) -- Drama","Bible plays","Cain (Biblical figure) -- Drama",[27,28],"Mythology, Legends & Folklore","Plays/Films/Dramas","\"Ikuinen taistelu\" by Johannes Linnankoski is a dramatic play written during the early 20th century. The narrative revolves around themes of struggle, existence, and the conflict between good and evil, portrayed through a retelling of the biblical story of Adam, Eve, and their sons Cain and Abel. The characters, particularly Cain and Abel, embody different aspects of humanity's quest for meaning and autonomy within the framework of divine order.  At the start of \"Ikuinen taistelu,\" the stage is set with a serene riverbank, as characters Aada and Silla gather apples, reflecting the tranquility before the impending conflict. Their conversations are lighthearted until Abel arrives, expressing his optimistic connection with nature and family. The scene introduces the conflict between Cain, who embodies ambition and defiance, and Abel, representing innocence and faithfulness. Through dialogues revealing their differing perspectives on life and divine expectation, the narrative establishes a looming tension as Cain's feelings of jealousy and rebellion rise, hinting at the tragic events to unfold. The atmosphere is rich with symbolism, contrasting the idyllic setting with the underlying themes of rivalry and moral struggle that will eventually lead to dramatic consequences. (This is an automatically generated summary.)",[],148,"Raamatullinen murhenäytelmä kuvaa ihmiskunnan alkuaikoja sekä Kainin ja Aabelin välistä kohtalokasta suhdetta. Teos käsittelee hyvän ja pahan välistä kamppailua, syyllisyyttä ja ihmisen osaa luomakunnassa symbolistisella otteella.","Johannes Linnankosken 'Ikuinen taistelu' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 595. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","IKUINEN TAISTELU\n\nKirj.\n\nJohannes Linnankoski\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1905.\n\nK. Malmströmin kirjapaino, Kuopio.\n\n\n\n\n\n\n    Lifvets strid har mening,\n    Djupsta fall har tröst.\n\n              _Viktor Rydberg_.\n\n\n\n\n           HENKILÖT:\n\n    AADAM          VIHREÄSILMÄ\n    EEVA           TÄTI LIERO\n    KAIN           KAKSIKARVA\n    AABEL          LIPILAPI\n    AADA           SALAKAVIO\n    SILLA          PÄLYSILMÄ\n    TAAMAR         HERJAKIELI\n    MIKAEL         SATASORMI\n    LUSIFER        KIVIJALKA\n    KENOKAULA      TULIPUNAINEN\n    RIIKINSULKA    SAMMUMATON\n    HAUKANKYNSI    UMPILUOMI\n    HÄMÄRÄNLINTU   LAPIOKOURA\n    APEATAR        TIHRUSILMÄ\n    SYNKÄTÄR       HELOSILMÄ\n    SYVÄTÄR        HEKUMATAR\n    REPOKORVA      MUSTASUKKA\n\nVuorimiehiä, seppiä, jousimiehiä, soittajia, tanssijaneitoja y.m.\n\n\n\n\nPROLOOGI EHTOORUKOUKSEN EDELLÄ.\n\n\nPaikka: Etualalla tyvenkulkuinen joki. Sen rannalla pieni aukea\nnurmikko, jota rajottaa sivuilta ja takaa lehti- ja hedelmäpuumetsä.\nTaka-alalla Kainin maja metsänreunassa. Etäämpänä metsäisiä\nvaaranhuippuja.\n\nAadan ja Sillan pukuna lyhyt hame kuitukudelmasta, yläruumiin verhona\nliivintapainen; käsivarret, osa rintaa, olkapäät, jalat ja sääret\npaljaina; vyöllä uumanauhasta riippuvien nahkarihmasten muodostama\nesiliina. Hiukset valtoimina, ainoastaan eräästä kohti nahkarihmalla\nsidotut. Kaulassa helminauha erivärisistä kuivatuista marjoista ja\nerimuotoisista luulevyistä. Rannerengas luu- ja hedelmäkoristeista.\n\nSILLA suuren, tuuhean omenapuun oksalla, AADA sen alla, kädessä pieni\njuurista punottu vasu, jossa on muutamia omenoita.\n\nAADA. Tuolla, aivan pääsi kohdalla!\n\nSILLA. Tuoko suuri?\n\nAADA. Juuri se. Eikö sen poski ruskota?\n\nSILLA. Totta. Kun vain yltäisin.\n\nAADA. Usko pois: siitä tulee hauska yllätys! Kain tulee, Aabel tulee,\nvanhukset tulevat, ja ensimäiset omenat tervehtivät: terve tuloa,\nsatoaika joutuu!\n\nSILLA. Verratonta, sisko! Se oli oiva ajatus.\n\n    (Tarjoo poimimansa omenan.)\n\nAADA. Yks -- kaks -- kolme -- neljä -- viis -- kuus! Kunpa saisimme\nvielä muutamia, niin johan tässä alkaisi --\n\n    (Torventoitotusta kuuluu.)\n\nSILLA. Aabel, Aabel!\n\nAADA. Sepä sukkelasääri! Joutuun piiloon, Silla! Tuolle oksalle,\nrungon taa. Sukkelaan!\n\nSILLA. Miksi? Vastaan tahtoisin rientää. En ymmärrä.\n\nAADA. Ei tarviskaan. Ymmärrät kyllä sitte. (Torventoitotusta aivan\nläheltä) Sukkelaan, sukkelaan!\n\n    (Panee omenavasun puun juurelle, rientää majalle päin.)\n\n    AABEL tulee, torvi olkarihmasta riippuen.\n\n    [Aabel: lempeäsilmäinen, vaaleaverinen, hiukan lihavahko.\n    Pukuna aivan lyhyt hame ja takintapainen yläruumiin verho;\n    käsivarret, olkapäät, osa rintaa, sääret ja jalat paljaina.\n    Uumenilla vyö, jossa kiviveitsi. Vaaleat hiukset aivan\n    valtoimina, ei päähinettä, parraton. Kaulassa luukoriste,\n    johon on piirretty Jehovankuva.]\n\nAABEL. Aada! -- Jehovan rauha, sisko!\n\nAADA. Samoin sulle, veljyt! -- Ovatko lampaasi jo paalutuksessa?\n\nAABEL. Juuri toin. Turvassa ovat kaikki yön lauhan saapuessa.\n\nAADA. Miksei Silla-sisko vielä tullut?\n\nAABEL. Eikö hän ole täällä? En tavannut majalla, luulin tänne tulleensa.\n\nAADA. En ole nähnyt sitte aamurukouksen.\n\nAABEL. Sitte aamurukouksen?\n\nAADA. Niin. Luulin kanssasi kedolla olleen. Mutta, veli hyvä --\n\nAABEL. Mitä?\n\nAADA. Kunpa -- kunpa ei lie karannut ystäväsi!\n\nAABEL. Mitä tuo nyt taas on olevinaan?\n\nAADA. Karannut, karannut -- kyllästynyt sinuun, juossut tiehensä! Etkö\nymmärrä, sinä lampuri, joka olet niin monesti ennenkin karanneen jälestä\njuossut?\n\nAABEL. Heitä jo tuhma leikkisi! Silla on varmaan vanhusten majalla. Käyn\netsimään.\n\nAADA. Mitäpä sillä kiirettä, käymme sitte yhtenä. Tulehan tänne! Näytän\nsulle jotakin uutta.\n\nAABEL. Tulen heti. Käyn ensin Sillan hakemassa.\n\nAADA. Siis sittekin karann...\n\nAABEL. Harmistun jo melkein -- sinä se olet aina laisesi.\n\nNo, mitä tuo uusi sitte on olevinaan?\n\nAADA (menevät omenapuuta kohti). Näetkös, kun tänään on omenapuuhuni\nilmestynyt outo lintu. En ole semmoista ennen nähnyt.\n\nAABEL. Outo lintu?\n\nAADA. Hiljemmin, veljeni, hiljemmin -- ettei säiky!\n\nAivan outo mulle, vaan ehkä sinä tuntenet. Varsi sinervä, rinta vaalea,\npäälaki kellervä, ihmeen kauniit silmät. -- Tuonne katso!\n\nAABEL. Enhän minä näe mitään.\n\nAADA. Etkö näe? Annappa kun kutsun, se vastaa heti! Lintuseni,\npienoseni: tviiv tviiv tvir rir rir!\n\nSILLA (rungon takaa). Tviiv tviiv tvir rir rir!\n\nAABEL. Se kumma! Kuulen, vaan en näe vieläkään.\n\nAADA. Kutsutaanpa esiin. Tviiv tviiv! Näyttäy lintu, älä pelkää sirkku!\nTviiv tviiv tvir rir rir!\n\nSILLA. Tviiv tviiv -- tviiv Aabel!\n\n    (Vetäytyy nauraen esiin.)\n\nAABEL. Silla --? Ah sinuas, sinä Aada! Mitä ihmettä sinä puussa\npiileksit? Tule alas, armaani!\n\nSILLA. Heti, heti! Tästä hyppään.\n\nAABEL. Ei, ei. Nojau olkapäilleni, niin nostan! Niin, niin, aivan niin.\nJa nyt lennä, lintuseni!\n\nKas niin, nyt on lintu maassa! -- Totta kaikki: sinivarsi, valkorinta,\nkeltakutri, silmät sirkut, ihanat -- ah!\n\nSinäkö lintu? Ei, omenankukka olet! Mun kukkani, jonka omenapuusta\nlöysin. Sisarut -- armas -- kyyhkyseni pieni -- sydämeni siunattu!\n\nAADA. Paljo nimiä sillä linnulla!\n\nSILLA. Sisko sinä!\n\nAABEL. Aada! Tulehan hiukan tänne!\n\n    (Nipistää leikiten korvalehdestä.)\n\nSiinä pilastasi!\n\nAADA. Kaunispa kiitos tosiaan! -- Vaan se sinään, istutaan.\n\nEi! Malta hiukan, niin näytän senkin, miksi lintusi puussa visersi.\n\n    (Tuo omenavasun.)\n\nMinun puussani on hedelmiäkin, ei vain kukkia ja lintuja.\n\nAABEL. Kypsiäkö jo? (istuvat.)\n\nAADA. Niinkuin näet. -- Terveydeksesi!\n\nAABEL. Armias on Jehova lapsilleen! On kuin taivas kallistuisi\npuoleemme, kuin Hän taas meitä lähenisi, siunaisi ja lohduttaisi.\n\nAADA. Totta, Aabel. En muista ihanampaa kesää.\n\nAABEL. Niin, kevät, kesä -- kaikki! Ihana on Luojan luonto, ei ole\nlankeemuksen kirous voinut sitä kokonaan omakseen merkitä. Pyhä ihastus\ntäytti sieluni, kun sitä äsken kedolla katselin.\n\nSILLA. Oi kuinka? Kerro, Aabel, kerro; näkemäsi meille kuvaa!\n\nAABEL. Läksin laumaani kokoomaan, kun varjo seitsentä osotti. Taivas\nsees sinipuvussaan, vihanta metsä vuoren rintaa kiertää, järven pinta\nvälkehtii, ilma ilosta väreilee, keto sadoin kukkasin loistaa, tuhansin\ntuoksuin lemuaa. Tuolla aterioiva anttiloopilauma illanruskosta\npunertaa, täällä mustat kamelikurjet valkohohtoisin siivin, tuolla\ntuhatväriset perhot lentävinä kukkina liitää. Sanoin: suuri on Jehova\narmossaan!\n\nSILLA. Jatka, veljeni, jatka! Anna sielusi sointuihin sulautua.\n\nAABEL. Käyn sitte laumani luo, torveeni puhallan. Se hypellen\nympärilleni kertyy. Kaikki tallella. -- Ei, vielä enemmänkin! Emät\nriemuin määkyy, vuoroin minuun katsoo, vuoroin keskuuteensa. Jo älyän:\nyks, kaks, kolme -- kolme vienoa ääntä, kolme pientä, kirkasta\nsilmäparia. Arvaattehan: laumani hedelmöimisaika on alkanut!\n\nSILLA. Oi, nuo pienet, puhtoiset, valkoiset!\n\nAABEL. Vien niin iloiten laumani paalutukseen, puhuttelen, hyvästelen,\nhienoa turpaa hyväilen. Käyn sitte teitä etsimään. Täällä taas puu\npunervin heelmin tervehtää: hedelmänaika jo tullut on!\n\nMutta missä viipyy veljemme Kain? Aurinko jo kiirein lännen alamäkeä\nlaskee.\n\nAADA. Kauvan tosiaankin viipyy Kain pellollaan. Jo kotvan on korvani\ntuloaan kuulostanut.\n\nAABEL. No, hän tulee, kun joutuu. Kuka tietää vaikka hänenkin aaltoileva\nvainionsa olisi tänään kuiskannut: terve, peltomies; kumarramme päämme\neteesi! -- Ah! Elouhrin toivottu aika joutuu.\n\nAADA. Toivottu todella. Valmistamme kai suuren juhlan?\n\nAABEL. Suuren -- sydämemme syvyydessä. En tiedä miksi tätä elouhria\ntoivon hartaammin kuin mitään entistä. Tuntuu kuin Jehova silloin\nastuisi luoksemme ja me eksyneet lapsensa --\n\n    (KAIN on saapunut majan luo ja viskaa olaitaan tarvepuita\n    raajan seinustalle.)\n\nKas, Kain!\n\n    [Kain: pitkä, jänterälihaksinen, tumma tukka valtoimena;\n    vähän partaa, silmät mustat, tuliset. Puku samanlaatuinen\n    kuin Aabelin, kaulassa luinen vihellyspilli, vyöllä pitkä\n    kivipuukko.]\n\n    (Aada rientää juosten Kainin luo ja syleilee tulisesti.\n    Suutelee silmään.)\n\nKAIN (hellästi loitontaen). Taasko lapsettaa?\n\nAADA (kiihkeästi). Niinpä annakkin lapsettaa! Vielä kerran -- kerran\n-- vaikka sitte sylilapseksi sanoisit.\n\n    (Tulevat yhdessä Aabelin ja Sillan luo.)\n\nAABEL. Terve tuloa, Kain! Olemme sinua kaivanneet.\n\nKAIN. Terve, veli! Rauha sulle, sisko!\n\nSILLA. Rauha itsellesi, peltomies!\n\nSinuapa ei ole näkynyt moniin päiviin kuin ehtoorukouksessa?\n\nKAIN. Aika kiire -- työ ankara.\n\nAABEL. Sen saatan hyvin arvata. Vaan onpa siunauskin vaivan veroinen --\nJehovalle kiitos!\n\nKAIN. Sen täytyy! Täytyy?\n\nAABEL. Minkä?\n\nKAIN. Kedon kasvaa, ohdakkeiden lannistua! Katsokaahan!\n\n    (Ojentaa Aabelille joukon tuleentuneita tähkiä, istuutuu).\n\nAABEL. Aivan niinkuin arvasin! -- Miten täyteläisiä ja raskaita. --\nMutta on meilläkin...\n\nAADA. Niin, arvaas Kain -- katsoppas! Mitäs nämä ovat?\n\nKAIN. Katsohan vaan! -- Kauniita ovat.\n\nAADA. Nii-in. Maista!\n\nAABEL. Ja sitte on minun laumani --\n\nKAIN (hymähtäen). Sekin!\n\nAABEL. -- satoaika tullut. Kolme kirkassilmäistä valkoturkkia. Eikö\neriskummainen yhteensattumus: kaikki samana päivänä? -- Kain! Elouhrin\naika on tullut.\n\nKAIN. Se on totta.\n\nAABEL. Minkä päivän määräämme? Huomisen? Ylihuomisenko?\n\nKAIN. Siitä kerkiämme. -- Katsokaahan tarkemmin tähkiäni. Maistakaa!\n\nAABEL. Valkea on sydämys ... hyvän ovat makuisia...\n\nAADA. Mutta minä jo arvaan, Kain! Nämähän ovat aivan erilaisia, jotakin\nuutta?\n\nAABEL. Minäkin vähän ... oudoksuin ... mutta enhän niitä niin tarkoin\ntunne...\n\nAADA. Ja sinä et ole minulle mitään virkkanut, sinä salakylväjä!\n\nAivan erinomaista! Tästä se tulee uusi leipä eedeniläisille!\n\nKAIN. Saamme nähdä.\n\nAABEL. Herra antaa aina avoimin kourin, Hänen kätensä ei ole lyhetty!\n\nMutta mistä käsitit tämän, veljeni?\n\nKAIN. Korvesta tietysti! -- Kuleskelen, etsiskelen, vihdoin tämän\nlöydän. Arvelen: mitähän tuostakin tulisi, jos maahan työntäisi? Nyt sen\nnäette!\n\nAABEL. Se oli todellakin onnellinen sattuma.\n\nKAIN. Sattuma? -- Se on totta: sattuman varassahan on vielä melkein\nkaikki. Mutta niin ei ole _aina_ oleva!\n\nAABEL. En ymmärrä sinua?\n\nKAIN. Ymmärtäisinkö itsekään!\n\nSen vaan ymmärrän, että kaikki elää, henkii, liikkuu ympärillämme. Koko\nluonto on salaisuuksia täynnä. Kosketa siihen, ja se värähtää kuin nuori\nmorsian ensi syleilyssä.\n\nAADA. Verratonta, Kain!\n\nKAIN. Maa puhuu, vuori haastaa, metsä kuiskaa. Ei, ne huutavat!\nIrrota siteet ihmisenpoika! huutavat ne meille. Irrota, katko, ratko --\nja me palvelemme sinua!\n\nAABEL. Intoilet, veljeni! Ne kyllä alistuvat itsestään palvelukseemme,\nniinkuin näemme, mikäli Jehovan viha lauhtuu.\n\nSILLA (nousten). Minä käyn hakemaan majasta punokseni.\n\nAADA. Tuoppa samalla minunkin työni.\n\nKAIN. Ja mulle majan seinustalta se kaareke -- veistelen iltani kuluksi.\n\nItsestään! Mitä syntyy itsestään? Onnettomuutta, ei muuta! Istu kädet\nristissä, ja laumasi kiikkuu petojen vatsassa, peltosi on ohdakkeita\ntäynnä; vielä hetkinen, ja saat ruohoja syödä, juuria järsiä. Tee työtä,\nkatso, kuule, vainua, ja rauhassa on laumasi, peltosi viljaa täynnä.\n\nJa luonto suuri ympärillämme? Voi, kuinka mieltäni kuohuttaa ja\njännittää! Se tuossa outoja voimia täynnä, me tässä voimattomina.\n\nAABEL. Mutta mihin sinä oikeastaan tuolla kaikella tähtäät?\n\nKAIN. Korkeuksiin, syvyyksiin! Mitä on tuolla ylhäällä, mitä maan povessa,\nmitä vuorten sisuksissa?\n\nAABEL. Sinähän, veli hyvä, haaveilet suorastaan mahdottomia!\n\nKAIN. Tänään mahdotonta, huomenna mahdollista!\n\nSILLA (joka on palannut). Tässä, Kain!\n\nKAIN. Hyvä, Silla!\n\nMikä _on_ mahdotonta? Ovatko lampaasi ainoat, joita kannattaa\npaimentaa? Katselin taas tänään aron uljaita sarvikkaita. Nekin\nimettävät, niilläkin on maitoa. Mitä on sinun uuhiesi tilkka niiden\nrinnalla!\n\nAABEL. Mutta nehän ovat villejä, melkein petoja!\n\nKAIN. Sen parempi! Taltuttaa, alistaa, lannistaa -- se olisi vaivan\narvoista! Jos olisin sinun sijassasi, ne eivät vapaina kävelisi -- tai\nen kävelisi minä!\n\nAADA. Se oli Kainia se!\n\nKAIN. Tuolla korskuva hepo ketoa kiitää. Jänteet jännitteessä,\nharja tuulessa hulmuaa -- mikä verraton näky! Sen selkään haluaisin\nnousta, sieltä nuoleni petoihin lennättää. -- Ja nousenkin vielä kerran!\n\nAADA. Nyt sanoit jotakin, Kain! Siellä minäkin tahdon olla!\n\nSILLA. Tehän olette hurjia molemmat!\n\nAABEL (mietteissään). Se _voi_ onnistua Kainille, mutta minusta ei\nole semmoisiin. Tyydyn vähäpätöisiin lampaihini, tyydyn Luojan luontoon\nsemmoisena kuin se _on_.\n\nKAIN. Mutta min' en tyydy! Haluan uutta, semmoista jota ei vielä ole,\nvaan jota _voi_ olla.\n\nAABEL. Miksi nämä ristiriitaiset mietteet tänä ihanana iltana? Katso\nympärillesi! Taivas on kirkas, maa elämää, tuoksuja täynnä -- aina sama,\nmutta kuitenkin joka päivä uusi.\n\nKAIN. Näen sen. Mutta miksi katsella kaikkea vain päiväpaisteessa! Nyt\nkaikki loistaa ja välkehtii, metsä täynnä liverrystä ja huilutusta,\nlammas lakeana kedolla käy. Hetki vain, ja taas kuuluu yön ja taistelun\näänet. Hämärikkö vaippansa heittää, pedot muristen luolistaan karkaa;\npensaat, näreet jalkoihin murskautuu, tuhanten jalkain töminä tannerta\ntärisyttää --\n\nSILLA. Heitä, veljeni! Miksi tuota!\n\nKAIN. -- Tuossa sarvimetsä häämöttää, tässä harjat häilää, tuolla\nhohtavat hampaat välkkää, verenhimoiset silmät hehkuvina hiilinä kiiluu.\nPienet pakoon painuu, lampaasi järjetönnä paalutuksessa laukkaa;\nulvontaa, määyntää, tuskanvoihketta, verta, kuolonkorahduksia, uh! --\nTaisteluksi minä tämän käsitän.\n\n    (Äänettömyys.)\n\nAABEL (liikutettuna). Meidän syntiemme tähden. -- Jehova sen lievittäköön!\n\nKAIN. Sitä kaikki toivomme, mutta oleva ei tule olemattomaksi. Luonnon\nhaltijoita -- ja kuitenkin turvattomia sen edessä!\n\nAABEL. Se vain meitä muistuttaa heikkoudestamme ja viittaa Häneen, jonka\nvalta ulottuu niin hyvän kuin pahankin ylitse, niin myrskyssä kuin\npäiväpaisteessa ilmenee.\n\nKAIN. Eh-kä. -- Mutta mitä me tiedämme hänestä?\n\nAABEL. Mitä tiedämme hänestä --?\n\nKAIN. Niin -- hänestä, joka ei näyttäydy! Kunpa tulisi kerran luoksemme,\nastuisi tuohon keskellemme ja sanoisi mitä hän on ja mitä tahtoo.\n\nAABEL. Mutta sehän ei ole tarpeenkaan. Vanhempamme ovat nähneet.\n\nKAIN. Mutta ovatko he myös käsittäneet hänet oikein?\n\nAABEL. Epäiletkö sitä --?\n\nKAIN. He ovat erehtyneet muussakin!\n\nSILLA (rukoilevasti) Kain?\n\nKAIN. Ja he pelkäävät häntä!\n\nAABEL. Tuon suuren hairahduksensa vuoksi -- tiedäthän.\n\nKAIN. Mutta, joka pelkää -- hm!\n\nAABEL. Ajattelehan vähän, veljeni! Tomun lapsetko rohkenisivat kysellä\nHänen jumalallisen kirkkautensa salaisuutta?\n\nKAIN (painokkaasti). Ja Hänkö, joka itse on kirkkaus, tahtoisi että\nmeidän pitää pimeydessä hapuilla?\n\nAABEL. Tahdotko repiä Jehovan alas maahan?\n\nKAIN. En -- mutta ellei hän itse tahdo laskeutua alas, täytyy _minun_\npyrkiä ylös, häntä lähemmäksi!\n\nAABEL. Mutta etkö tahdo niiden rajojen yli, jotka ovat meille asetetut?\n\nKAIN. Rajojen yli --? Rajojen takaako meidän pitää häntä hapuilla?\nTäysi selvyys tahi täysi ero -- jompikumpi!\n\nAABEL. Puhut taitamattomia sanoja, Kain! Eihän laumanikaan aina ymmärrä\ntarkotustani ja vapautensa on, niinkuin tiedät, rajotettu. Mutta eivätkö\nhe silti ole yhtä onnellisia ja turvatuita? Ja nyt: eikö meidän suhteemme\nJehovaan ole sama?\n\nSILLA. Kiitos, Aabel! Se ajatus oli Jehovalta. Nyt on suhteemme täysin\nselvä.\n\nKAIN. Selvä --? Emmehän, Jehova paratkoon, toki lampaita liene!\n\nAADA. Kain! -- Mustat veret kohoovat ohimoillesi!\n\n    (Äänettömyys.)\n\nKAIN. Totta, totta! -- Miksi suotta intoilla.\n\n    (Veistelee. Pitkähkö äänettömyys.)\n\nAADA. Mutta kuulehan, Kain! Mitä sinä tuosta veistelet? Jousenkaartako?\n\nKAIN. Pitäisikö sekin sanoa?\n\nAADA. Pitäisi.\n\nKAIN. No, kaartapa tietenkin.\n\nAADA. Mutta sehän on erinäköinen kuin toiset?\n\nKAIN. Erinäköinen se on lintukin, jonka sillä aijon pudottaa!\n\nAADA. Joku uusiko taas? Nytkö havaittu?\n\nKAIN. Nyt -- äskettäin.\n\nSILLA. Onko se suuri?\n\nKAIN (merkitsevästi). Suuri -- hyvin suuri.\n\nAADA. Ja minkä värinen? Valkoinen, harmaa, musta?\n\nKAIN. Ei, vaan aivan tulipunainen!\n\nAADA. Tulipunainen?\n\nKAIN. Aivan. Silmät hehkuvat, sädehtivät.\n\n    (Haaveillen.)\n\nSe on vielä niin kaukana ja korkealla. En ole edes varma jaksaako\nkaareni lennättää nuolta niin ylös.\n\nAADA. Kummallista! Eikö se laskeu alemma?\n\nKAIN. Ei! (Asettaa kaaren tähtäysasentoon). Vaan ampujan täytyy _ylemmä_!\n\n    (Äänettömyys. Itsekseen:)\n\nKun se on tehty, paljo mahdotonta on sitten mahdollista.\n\nAABEL. Puheesi tuntuu niin oudolta ja kummalliselta. Kunhan ei tuohon\neriskummaiseen lintuusi olisi kätketty joku kiusaajan paula, joku uusi\nonnettomuus.\n\nSILLA. Niinkö, Aabel? -- Jehova olkoon meille armollinen!\n\nKAIN. Ja te tiedätte sen? Olette kai nähneet kiusaajan?\n\nAABEL. Emme, vaan seuraukset.\n\nKAIN. Seuraukset! Tuon ainaisen käärmepelon, joka kalvavana matona\npovessamme kaivaa! Mutta min' en pelkää käärmettä, jota en ole koskaan\nnähnyt, en --\n\nAABEL. Minä kauhistun sinun puolestasi!\n\nSILLA. Jätä, jätä, veljeni!\n\nAADA. Niin, jätä, Kain! Minäkin pyydän -- edes vanhempaimme tähden.\n\nKAIN. Miksi? Meitä on tuolla pelolla piinattu siitä asti kuin muistamme,\nyöt kahta kaameammiksi tehty, murheet monenkertaisiksi, harvat onnenkin\nhetket myrkytetty. Miksi? Kenellä on selvyys siitä?\n\nAABEL. Sinä uskallat -- sinä uskallat epäillä sitäkin?\n\nKAIN. Miksen uskaltaisi! Mikä on hyvää, mikä pahaa? Viholainen! Eikö se\nollut paha, muihe salapurija, vahinkokasvi? Nyt sen kuidut kepeinä\nvaatteina päällämme, tuo samainen paha kuin paras ystävä tuossa Sillan\nkädessä. Mitä?\n\nSILLA. Kain on oikeassa. Se oli sinun verraton keksintösi, veljyt.\n\nKAIN. Nyt ei ole _minusta_ puhe! Tahdoin vain sanoa että sen verran\nme vielä tiedämme mikä on hyvää, mikä pahaa.\n\nAABEL. Mutta sinähän sekotat luonnolliset ja yliluonnolliset asiat\ntoisiinsa, vaikka hyvin tiedät että tuo onnettomuus riisti meiltä\nainaisesti paratiisin ilotarhat.\n\nKAIN. Mitä minä ilotarhoista! Mennyttäkö haikailisin? En! Maa on nuori,\nme olemme nuoria, ja joku ääni sisässäni sanoo että me vielä kerran\nvoimme luoda itsellemme vaikkapa uuden paratiisin!\n\nAABEL (liikutettuna). Mutta jos se ääni, veljeni -- jos se olisikin\nviettelijän ääni?\n\nKAIN. Viettelijän? Sanoitko viettelijän --?\n\n    TAAMAR tulee kiireisesti juosten.\n\n    [Taamar: noin 8, 9-vuotias tyttö.]\n\nTAAMAR. Täälläkö te olette? Löysinpähän!\n\nAADA. Kas, Taamar! Äidin sydänkäpy.\n\nTAAMAR. Olen etsinyt teitä kaikkialta: kedolta, paalutuksen luota,\nAabelin majalta, kaikkialta...\n\nAABEL. No miksi se Eedenin kastehelmi meitä etsii?\n\nTAAMAR. Niin, kun Taamar oli metsässä ja --\n\nSILLA. Yksinkö?\n\nTAAMAR. Yksin, aivan yksin -- uskalsinpahan! Ja Taamarilla oli niin\nlysti, mutta sitte... Kain! Miksi sinun silmäsi on niin kova? Oletko\nvihainen Taamarille?\n\nKAIN (hyväillen Taamarin kutreja). Onko minun silmäni kova? Ei se\nainakaan sinulle ole kova -- katsoppas tarkkaan!\n\nTAAMAR. Kas niin, niin! Nyt se on taas niinkuin ennenkin. (Kaulaten\nKainia). Kuinka sinä olet hyvä, Isoveli!\n\nAADA. Niin, Taamar oli metsässä ja sinun oli lysti, mutta sitte --?\n\nTAAMAR. Sitte joku liikahti puiden takana ja minä huusin: onko se Aada?\nJa se vastasi: onko se Aada? Minä: onko se Silla sitte?\n\nAADA. Ja se vastasi: onko se Silla sitte?\n\nTAAMAR. Mitä --? Kuinka sinä sen tiedät?\n\nAADA. Arvasinhan vain.\n\nTAAMAR. Niin juuri se vastasi. Sitte minä kysyin: onko se Kain, onko se\nAabel? Ja se vastasi: onko se Kain, onko se Aabel? Silloin minä\nharmistuin ja huusin että sinä olet tuhma! Niin se vastasi hyvin\näkäisesti: _sinä_ olet tuhma! Sitte minä sanoin sille aivan suoraan:\nsinä olet ilkeä! Ja se huusi hyvin ilkeästi: _sinä_ olet ilkeä!\nSilloin minua alkoi pelottaa ja minä juoksin teitä hakemaan.\n\nNiin että mikä se on? Onko täällä pahoja ihmisiä metsässä?\n\nAADA. Ei, ei ole ketään, paitsi me. Se oli vaan sinun oman äänesi kaiku.\n\nTAAMAR. Kaiku? Mitä se on?\n\nAADA. Sitä: kun huutaa metsässä, niin kuuluu sama ääni takaisin.\n\nTAAMAR. Ainako sama?\n\nAADA. Aina.\n\nTAAMAR. Mutta enhän minä huutanut pahasti enkä ilkeästi!\n\nAADA. Kyllä sinä huusit, vaikket luullut huutaneesi. (Panee kätensä\nTaamarin ympärille). Jos olisit huutanut: sinä olet hyvä, tule luokseni,\nystävä; niin se olisi huutanut aivan samalla tavalla.\n\nTAAMAR. Kummallista!\n\nAADA. Niin se on, se vastaa aina samalla tavalla. -- Mutta katsohan,\nTaamar! Tunnetko näitä?\n\nTAAMAR. Miten kauniita, miten hauskaa -- kiitos! Saanko niitä oikein\npaljo?\n\nAADA. Saat, kun kypsyvät.\n\nMutta etkö luulisi isän ja äidin tulevan iloisiksi, jos juoksuttaisit\nheillekin muutamia?\n\nTAAMAR. Se nyt on varmaa! Minä juoksen aivan paikalla.\n\n    (Lähtee kiireisesti, mutta pysähtyy metsänreunassa ja\n    käännäksen ympäri.)\n\nEttekö tule pian ehtoorukoukseen?\n\nAABEL. Tulemme, tulemme, aivan pian.\n\nSILLA. Niin, emmekö lähdekkin?\n\nAABEL. Aivan heti, aivan heti.\n\nMiten onnellinen onkaan lapsuudenaika! Niin huoleton, kirkas ja valoisa.\nKunpa saisimme aina olla lapsia!\n\nKAIN. Mutta, Aabel kulta, etkö olekkin lapsi -- enemmän lapsi kuin mies?\n\nSILLA. Vaan eikö juuri siinä ole onni?\n\nKAIN. Tuntea ja uskoa, siinä lapsen onni; tahtoa ja etsiä, siinä miehen\n-- onnettomuus. Valitse!\n\nSILLA. Niinpä valitsen onnen! Olla kuin lapsi, rakastaa kaikkia:\nvanhempiaan, veljiään, sisariaan, Jehovata, luontoa -- koko maailmaa.\n\nAABEL. Niin, emmekö olekkin kuin Taamar metsässä: mitä itse olemme, sitä\nympäristökin?\n\nKAIN. Aivan niin. -- Entä pelko, pahuus, kiusaaja?\n\nAABEL. Älä jatka, veljeni, älä jatka! Herra meitä valaiskoon!\n\nKAIN. Niin, niin: älä jatka, älä jatka! Elä vaan, kun olet elämään\nluotu; syö, juo, tee työtä ja kuole -- siinä päämäärä!\n\nAADA. Oi, minä ymmärrän niin hyvin Kainia! Minäkin kaipaan jotakin\nenempää, vaikken ole koskaan uskaltanut sitä sanoa.\n\nKAIN. Siinä se: emme uskalla! Emme uskalla astua täydellä jalalla tätä\nmaan pintaa -- me vain hiivimme varpaillamme, kuin pelkäisimme nukkuvia\nherättävämme.\n\nAABEL. Synti on elämämme samentanut. Mutta tämä nykyinen elämämmehän\nonkin vain kuin kupla kiivaasti kiitävän virran pinnalla.\n\nKAIN. Kupla? Ei ikinä; se on itse virta! Me pyristelemme elämänvirran\nristipyörteissä. Sieluni on kuin kosken kurimo -- kenkään ei vastaa,\nvain veden pauhu soi ympärillämme!\n\nSILLA. Voi, voi tätä erimielisyyttä ja ristiriitaa, joka repii Eedenin\nperheen hajalleen! Tämä ei voi päättyä hyvin -- ja tiedättekö --?\n\nAADA. Mitä, Silla?\n\nSILLA. Olen nähnyt niin omituisen unen.\n\nAABEL. Unen? Olisiko Jehova vihdoinkin tahtonut sen kautta meille\njotakin ilmottaa?\n\nKAIN (hymähtäen). Unen kautta!\n\nAABEL. Miksikäs ei unenkin kautta -- Hänen tiensä ovat tutkimattomat.\n\nAADA. Kerro se uni, Silla!\n\nSILLA. Kun voisin, kun osaisin!\n\nSe ei ollut mikään uni, luulin olevani koko ajan valveilla. -- Olimme\nsyvässä kallionrotkossa, me neljä. Mustat, jyrkät seinämät kahden\npuolen, taustalla mustanryöpeä puro, joka syöksyy kohisten toisen\nseinämän halkeamaan. Emme pääse pois, kyselemme, etsimme pääsykohtaa.\nÄkkiä kuuluu ilmassa ääni: katsokaa ylös! Katson -- toisen seinämän\nrinnassa kapea polku huimaavassa korkeudessa. Siellä mies kiipee,\nsuorana, kumarassa, polvillaan -- toisella kädellään seinämään varaten.\nEn tunne aluksi -- nyt se kääntää kasvonsa, ja ne ovat --\n\nAADA. Mitä?\n\nSILLA (liikutettuna). Kainin kasvot.\n\nAADA. Kainin?\n\nAABEL. Tunsitko varmasti, sisareni?\n\nKAIN. Niin minä tahtoisinkin kiivetä! Juosta, kiivetä, uhmata kuilua!\n\nAADA. Kain!\n\nSILLA (yhä enemmän liikutettuna). Nyt se aikoo hypätä kallionrailon yli!\nSumu laskeutuu alas -- pää jo peittyy -- ilma humahtaa -- nyt se\nponnahtaa jalallaan, horjahtaa -- ummistan silmäni. Rotkossa raskas\nmätkähdys, ylhäällä kalliolla vihlova nauru. Sumu laskeutuu pohjaan --\nrotko valittaa -- ilma valittaa -- ah, minä vapisen vielä nytkin!\n\n    (Äänettömyys.)\n\nAADA. Sehän oli kauheata!\n\nKAIN. Sinä, siskokulta, olet aina ollut haaveilija, herkkä näkemään ja\nkuulemaan yhtä ja toista.\n\nAABEL. Mutta tämä on jotakin erikoista. Rukoilkaamme Jehovaa että hän\nkaikki hyväksi kääntäisi.\n\nKAIN. Unet unina! Me valvomme emmekä uneksi.\n\nSILLA. Minustahan tuntui kuin olisin ollutkin valv... (kiljahtaen) ui!\n-- mikä se oli?\n\nAABEL. Minäkin olin... Jotakin putosi!\n\nKAIN (mennen puun alle ja palaten omena kädessä). Pelkäättekö viatonta\nomenaakin?\n\nAABEL (liikutuksesta vapisevalla äänellä). _Omena_ --! Tämä kaikki ei\nvoi olla. Jotakin odottamatonta on tulossa.\n\nKAIN. Kunpa tulisi! Me tukehdumme elävältä tähän myyränkoloon -- tulkoon\ntulta ja salamoita!\n\nAABEL. Sinä uhmaat Herraa vastaan! Jos tulisi -- kestäisimmekö? Ja jos se\ntulisi toivomattakin -- sinä puhut julmaa!\n\nKAIN. Kestäköön tai katketkoon -- minä tahdon elää! Tulkoon! Räjähtäköön\nniin, että taivas ratkeaa ja häikäisevät valokenttänsä avaa, maa\nkuiluihin repeää ja sydämyksensä paljastaa!\n\nSilla! Rääsyjen taakseko sinä kasvosi piilotat?\n\n    (Tempaa tekeillä olevan vaatekappaleen, jolla Silla on\n    peittänyt kasvonsa.)\n\nEtkö uskalla enää edes vapaasti katsoa?\n\nAADA. Kain!\n\nKAIN. Nuo viheliäiset riekaleet! Pelkurien, itsensäpettäjäin\nvaleverhot! Niinkuin ei Jehovan silmä näkisi niidenkin läpi!\n\n    (Rutistaa käsissään.)\n\nAABEL. Veljeni, minä rukoilen sinua!\n\nKAIN. Vihaan niitä, inhoon niitä!\n\n    (Viskaa pallona maahan.)\n\nTahtoisin nuo kurjat riekaleet repiä tuhannen sirpaleiksi --\n\n    AADAM, EEVA ja TAAMAR tulevat.\n\n    [Aadam: jo harmahtava; harvahko parta. Puku nahkasta.\n    Eeva: lempeä, surunsävyinen, kärsivän näköinen. Puku\n    kuitukudelmasta.]\n\nAADAM. Mikä väittelyn ja kiivaan puheen ääni täältä kuuluu, lapset?\n\n    (Äänettömyys, kaikki nousevat.)\n\nMiksi Kain noin seisoo, noin hurjasti eteensä katsoo?\n\n    (Äänettömyys.)\n\nTaasko kiista? -- Kain! Minä olen monesti sinua varottanut\neriseuraisista ja liijotelluista puheistasi. Ja niin teen nytkin. En\nymmärrä mikä halu sinulla, esikoiseni, on aina häiritä meidän hiljaista\nrauhaamme --\n\nKAIN (liikutuksesta väräjävällä äänellä). Rauhaamme! Onko meillä rauhaa?\n\nAADA. Kain!\n\nKAIN. Minne matka, isä, jos kuolema tulee? Mikä tie eteen, äiti?\nUnen unhotusko? Emmekö havahdu kerran? Emmekö --\n\nAADAM. Taasko? Ainako samat kysymykset, sinä kovakorvainen poika? Olen\nmonesti teille sanonut että minkä Jehova on meille ilmottanut, siihen on\ntyytyminen, kunnes hän armossaan näkee hyväksi lisää selvitystä antaa.\n\nKAIN. Isä! Haluaisin vielä kerran kysyä, haluaisin puhua sydämeni\npuhtaaksi --\n\nAADAM. Vait! Sinä uskallat --?\n\nEEVA. Isä! Malta mielesi, minä rukoilen.\n\n    (Äänettömyys.)\n\nAADAM (tuskaisen liikutettuna). Ettekö te ymmärrä, että kiusaaja vaanii\nalati ympärillämme etsien pienintäkin vartioimatonta kohtaa, josta voisi\njoukkoomme syöksyä ja uuden onnettomuuden valmistaa.\n\nKAIN. Nyt sen tiedän -- yksin, yksin on --\n\nAADAM. Mitä sinä siellä itseksesi mutiset!\n\nEEVA. Ah Jehova, Jehova! Mitä tästä lopuksi tulle?\n\nAADAM. Ei mitään! Uppiniskaisen pojan kovakorvaisuutta kaikki tyyni.\nSiunatkaamme itsemme, ja kaikki on hyvin.\n\nLapset! Yön varjot lankeevat maahan ja pimeän henget alkavat liikkua.\nPolvistukaamme ehtoorukoukseen ja uskokaamme itsemme Jehovan\narmohuomaan.\n\n    Laskevan auringon viimeiset säteet pistäytyvät esiin puiden takaa\n    ja valaisevat paikan. Kaikki polvistuvat, Kain viimeksi ja\n    viivytellen. Aada tarttuu häntä käsivarteen ja katsoo\n    rukoilevasti silmiin, Kain tekee poistavan kyynärpääliikkeen.\n    Tuijottaa tuskaisesti eteensä, tyyntyy vähitellen ja yhtyy\n    loppupuolella rukoukseen, painautuen alas.\n\nAABEL. Jehovah, Jehovah! -- Niinkuin lapset juoksevat äitinsä armaiseen\nhelmaan, niinkuin virrat vierivät meren avattuun syliin, niin meidänkin\nsielumme kohoovat sinun puoleesi. Sinä olet suuri, sinä olet väkevä!\nMinne katseemme luommekin: itään tai länteen, pohjaan tai etelään, ylös\nkorkeuksiin tai alas syvyyksiin, kaikki julistaa sinun armoasi, kaikki\nsinun kirkkautesi heijastusta säteilee. Sinulle, kaikkivaltias, olkoon\nkiitos ja kunnia! Me kiitämme sinua että tänäkin päivänä väkevällä\nkäsivarrellasi meitä varjelit ja heikon työmme yltäkylläisyydelläsi\nsiunasit. Ja me rukoilemme: lähetä pyhät enkelisi meitä suojelemaan yön\nkauhuilta, pahoilta unilta ja ruman nuolilta, jotka pimeässä lentävät.\nSinun armohelmaasi suljemme itsemme, rakas Isä!\n\n    (Syvästi liikutettuna.)\n\nHerra, Herra! Sinä, joka asut tähtien keskellä, korkeudessa ja\nkirkkaudessa, katsahda meidän puoleemme! Meidän sydämemme ovat\nahdistusta täynnä, viettelykset meitä ympäröivät ja suuret tuskat\nsieluamme saartavat. Puhu, Herra, sillä me odotamme sinun ilmotustasi\nniinkuin ne, jotka yön pimeydessä aamua odottavat. Sano sielujemme\nkuohuille: tyynny! ja epäilystemme rajutuulille: vaikene! Sinä voit sen,\nsillä mihin sinä kasvosi käännät, siinä luomakunta iloitsee; mihin sinä\nkädelläsi rupeet, siinä aallot asettuvat. Puhalla vielä kerran elävä\nhenkesi meidän sieramiimme, että me sillä täytettäisiin, että olisimme\nsinun omasi nyt ja ijankaikkisesti!\n\n    Esirippu.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\nÖINEN KOKOUS.\n\n\nPaikka: Kuivunut joen-uoma alkuvesien ajoilta. Kahden puolen valtavat\npystysuorat kallioseinämät suorasyistä liuskavuorta; pohja osaksi\nlouhikkoa, etualalta nurmettunut. Uoma kaartuu taustalla hieman toiselle\nsivulle, pohja kohoaa ja seinämät mataloituvat lientyen sekavaksi\nkalliomaisemaksi, jonka keskeltä kuitenkin vielä yhä uomaa häämöttää.\nTaustalta tulee mustavesinen puro, joka syöksyy kohisten taka-alalla\nolevaa pientä köngästä alas, muodostaa könkään alla syvän \"mustanlammen\"\nja juoksee vinosti toisessa seinämässä olevaan halkeamaan, kadoten\nkallion alle. On yö, kuu valaisee himmeästi; toinen kallioseinämä luo\nuoman pohjaan synkät varjot.\n\nLUSIFER seisoo hetkisen mietteissään könkään luona. Päällä polviin\nulottuvat housuntapaiset, tulipunaisella poluksella kiinnitetyt; takki\nliivintapainen, hihaton, vyötäröön ulottuva, sädehtivän musta; uumalla\nleveähkö vyö, jonka halki kulkee tulinen, mutkikas salamanauha.\nHartioilla lyhyt musta viitta. Pikimustat hiukset valtoimina; päätä\nkiertää kapea, säteilevä diadeemi; oikeassa käsivarressa\nolkavarsirengas, vasemmassa rannerengas, oikeassa nilkassa nilkkarengas.\n\nLUSIFER. Yhäkö? -- Ainako? -- Ijankaikkisestiko?\n\nViiskolmatta pitkää vuotta jo näin olen tään kirotun maapallon ympärillä\ntoimetonna liehunut. Miksi? Kun iskin ensi kerta: taivas tärisi ja\navaruuden patsaat vavahtelivat! Toisen kerran: maa huokaili ja ihmisalut\nvaikeroiden käsiään vääntelivät! Nyt? -- Ei helvetti! Tään avaruuden\nalla päällä voiko olla tuskaa suurempaa?\n\n    (Käy etualalle päin.)\n\nMit' aijon? Lauhtuisinko -- leppyisinkö -- tään hurjan taistelun\nheittäisin? Kiitos kunniasta! Mik' olen? Lusifer, vapauden,\nitsenäisyyden henki! Kyömyniskoin, lipokielin? Kiitos kunniasta -- en\nkoskaan! Ennemmin kärsivä isäntä kuin loistava renki!\n\nMitä oottelen mä sitte? Aikaa! Ja aika mataa etanan, kilpikonnan tavoin.\nMitä muuta varron? Tilaisuutta! Hy -- _Lusifer_ tilaisuutta! Ei, ylös\nhenkeni hetteistään! Sisässäni kiehuu, kuohuu, itää, sikiää. Kolmas\nkerta, tuhat tulimaista! Iske ja salamoi!\n\nHo-hoi! Palvelijani, osakumppalini suuret pienet, tänne rientäkää! --\nIlmasta te siivin liikkuvaiset!\n\n    (Kuuluu kaukaista siipien havinaa ja esiin syöksähtää KENOKAULA,\n    RIIKINSULKA, HÄMÄRÄNLINTU ja HAUKANKYNSI.)\n\n    [Kenokaula: Ylpeys; Riikinsulka: Itserakkaus; Hämäränlintu: Epäluulo\n    (musta, yökön siivet); Haukankynsi: Ahneus (laiha kuin luuranko,\n    petolinnun nokka ja kynnet, terävät vaanivat silmät).]\n\nTULIJAT. Herra ja Mestari! Nöyrimmät palvelijasi!\n\nLUSIFER. Hyvä! -- _Vesi_, eläjäsi luovuta, mun palvelijani!\n\n    (Mustanlammen vesi kuohuu ja sen laineista nousee APEATAR, SYNKÄTÄR\n    ja SYVÄTÄR, hiukset vettä valuen.)\n\n    [Apeatar: Tyytymättömyys; Synkätär: Synkkämielisyys; Syvätär:\n    Epätoivo. Kaikilla naisen pää, pitkät valuvat hiukset, riippuvat\n    naisen rinnat, loistava suomuspeite ruumiilla, kalan pursto,\n    räpyläevät.]\n\nTULIJAT. Herra ja Mestari!\n\nLUSIFER. Hyv' on, lähemmäksi vain! -- _Syvyys_, aarteesi esiin!\n\n    (Äänettömyys, ei kuulu eikä näy mitään.)\n\nTuli ja leimaus!\n\n    (Polkee jalkaa, maanalainen jymähdys, tuli leiskahtaa esiin ja\n    sen kera maan uumenista REPOKORVA, VTHREÄSILMÄ, TÄTI LIERO,\n    KAKSIKARVA, LIPILAPI, SALAKAVIO, PÄLYSILMÄ, HERJAKIELI, SATASORMI,\n    KIVIJALKA, PUNAKELTAINEN, SAMMUMATON ja UMPILUOMI.)\n\n    [Repokorva: Uteliaisuus (nainen); Vihreäsilmä: Kateus (nainen);\n    Täti Liero: Kavaluus (naisen pää, käärmeen ruumis); Kaksikarva:\n    Teeskentely (mies, toinen sivu musta, toinen valkea, kulkee valkea\n    sivu edellä, mustassa keltaisia virnistyssilmiä); Lipilapi:\n    Imartelu (suuripäinen, lihava mieskääpiö); Salakavio: Petos\n    (silmäpuoli, kaviojalka mies, hiipii varovasti, mutta kuitenkin\n    kolistelee); Pälysilmä: Pelkuruus (mies, lyhyt paksu yläruumis,\n    erittäin pitkät hoikat kädet ja jalat, pää hartiain välissä,\n    ontuu pahasti); Herjakieli: Pilkka (muodottoman pitkä ja hoikka\n    mies); Satasormi: Vallanhimo (paksuruumiinen, vaivaisjalkainen\n    mies, käsissä lukematon määrä pitkiä, teräväkyntisiä sormia,\n    joita alati liikuttelee); Kivijalka: Sorto (tavattoman suuri ja\n    vantterarakenteinen mies, jolla on muodottomat pölkkyjalat,\n    raskaasti puettu, ketjuja ja kahleita ympärillä, taluttaa\n    pientä, kuonokopalla varustettua koiraa); Tulipunainen: Viha\n    (tuimannäköinen, sarvellinen mies, räikeät punakeltaiset\n    värisekotukset); Sammumaton: Kosto (nuori, epäluoma poika,\n    aivan musta) taluttaa Umpiluomea: Vainoa (vanha, sokea mies,\n    laiha ja kyrmyniskainen, leveät sieraimet, nuuskii alati\n    ympärilleen).]\n\nTULIJAT. Anteeksi, herra ja mestari! Matka pitkä, tie hankala.\n\nLUSIFER. Sen tunnen! -- No, joko nyt kaikki koossa lienette?\n(Katsastaa). Horna! Missä viipyy viimeiset?\n\n    (Polkee äkäisesti, osa kallioseinämätä sortuu jyrähtäen ja\n    esiin rientää kevein tanssivin askelin HELOSILMÄ, HEKUMATAR\n    ja MUSTASUKKA, niiden jälessä leveästi taaperrellen LAPIOKOURA\n    ja TIHRUSILMÄ.)\n\n    [Lapiokoura: Tuhlaus (tavattoman leveä mies, hirmuisen suuret\n    kädet); Tihrusilmä: Mässäys (luonnottoman paksu ja lihava);\n    Helosilmä: Kevytmielisyys (nuori, kaunis mies); Hekumatar:\n    Sukuhimo (nuori, ihana nainen, miltei alaston, hiukset ulottuvat\n    aina polviin vaipan tavoin); Mustasukka: Luulevaisuus (tumma,\n    tulisilmäinen nainen, jalat polvista alaspäin aivan mustat).]\n\nHEKUMATAR. Ah, armas Herra! Ette toki vihainen liene? Palvelukseksenne!\n\n    (Niijaa syvään ja viehkeästi.)\n\nLUSIFER (päätään nyökäyttäen). Suvaitsen unhottaa tuon sievän\nsipsutuksesi vuoksi.\n\nHoo hitto, kun muuttuu maailma! Nää alastoman luonnon alastomat sikiöt\nnoin sievään rääsysiekaleissa tepittävät. Oikein, oiva joukko: aina\nsamaa maata kuin ihminen -- ja tuo suuri Rääsyherra ylhäällä!\n\n    (Naurua.)\n\nNo, terve tultuanne!\n\nJOUKKO. Terve sulle, Herra ja Ruhtinas!\n\nLUSIFER. Terve toisen kerran! Mua iloittaa taas teitä nähdä -- jo onkin\naikaa vierinyt, kun viimeks haasteltiin.\n\nAPEATAR. Aikaa, tyhjyyden ja äilön aikaa -- meille täysi arvotus.\n\nLUSIFER. Sen arvotuksen langat tänään laukeaa!\n\nVaan -- istumaan, ystävät ja valtaherrat! Mä teidät neuvotteluun\nkutsuin, mi aikaa vaatii, tyyntä harkintaa.\n\nHENGET. Siitä kunniasta, oi Ruhtinas, kiitämme ja iloitsemme!\n\nLUSIFER. Mantu! Istuimia syvyyden ruhtinaalle ja seuralleen.\n\n    (Polkee jalkaa, kestävää jyrinää maan alla, josta kohoaa\n    taka-alalle istuimen tapainen paasi ja kahden puolen\n    puolipyörössä kalliopenkereet.)\n\nIstukaa, valtaherrani ja ruhtinattareni!\n\nHERJAKIELI. Kaikki arvon mukaan tietenkin -- kuin on tapa tuolla\nylhäällä ja luona ihmisten?\n\nLUSIFER (nyökäyttää päätään, nauraa). Kelpaat!\n\n    (Istuutuvat.)\n\nJo kyllin tätä horroselämätä! Mun tunnette. Rajua mä rakastan, taistoa,\nhengen jännitystä. Kun erottiin, niin pyysin teidän malttamaan ja aikaa\nparhain hyödyksenne käyttämään. Sen teitte. Nyt odotuksen aika\nloppukoon, taas torvi soimaan ja luonto valloilleen!\n\nHENGET. Kiitos, Isä! Sinut jälleen entiseksi tunnemme.\n\nLUSIFER. Innostanne iloitsen, vaan ensin pieni kysymys. Te kaduttenko\nettä Jehovasta luovuttiin ja elonpyrkimysten alkukaaoksesta oma suunta\nirtileikattiin?\n\nTULIPUNAINEN. Me kadummeko? On moinen luulokin jo loukkaus! Me valan\nvannoimme ja vannomme sen uudelleen.\n\nHENGET. Niin vannomme!\n\nLUSIFER. Hyvä -- siis asiaan! Tää pitkä levon aika teitä\nkai on ihmetyttänyt. Vaan perusteensa silläkin. Tuo suuri\ntiedonheelmä-tuumamme ei täysin onnistunut, niinkuin tiedätte.\n\nTÄTI LIERO. Ah, rakas Mestari! Et tiedä kuinka tuo mun sydäntäni kaivertaa.\n\nLUSIFER. No no, täti kulta, ei sentään siedä vaikertaa! Sä teit, min\nsiitä asiasta tehdä voi -- syy oli minun.\n\nHENGET. Sinun, suuri Ruhtinas --?\n\nLUSIFER. Minun -- olosuhteiden -- kuinka suvaitsette. En nähkääs\nminäkään oo kaikkitietävä -- laskuun sattui pikku hairahdus.\n\nLIPILAPI. Sinulle hairahdus, älyn ruhtinas? Siin' ei ole perää.\n\nLUSIFER. Omiasko mairit -- narri!\n\nNiin, _mulle_ sattui hairahdus, en häpee sitä tunnustaa. Tää elämä on\nsuuri laskelma, yks väärä numero -- kaikki mennyttä. En silloin vielä\ntarkoin tietänyt mit' ovat ihmiset, mitä pohjaltamme itse, mi suhteemme\non häneen tuolla ylhäällä, mikä osuutemme tässä elon ilvenäytelmässä.\n\nTÄTI LIERO. Ja nuoko kaikki numeroita, joista laskun loppusumma riippuu?\n\nLUSIFER. Ne. Siks tutkimahan antausin. Viiskolmatta pitkää vuotta kuin\nmyyrä kolossani myllersin. Vaan nytpä onkin numeroni selvillä!\n\nREPOKORVA. Oi kerro, rakas Ruhtinas! Me pelkkää korvaa olemme.\n\nLUSIFER. Me ylen paljo ihmisestä luulimme ja liiaks tiedonheelmän\nvaikutuksiin luotimme -- siinä syy. Hän oli muka niinkuin me!\nTuon heelmän eteen panimme: pilvikuvat -- elontotuus, orjuus --\nitsenäisyys ... valitse! Ja hän valitsi, ja söi, ja silmät aukeni --\nvaan hän oli raukka!\n\nHÄMÄRÄNLINTU. Niinkö? Se eikö Jahven voimanylemmyyttä ollutkaan?\n\nLUSIFER. Ylemmyyttä -- hy!\n\nREPOKORVA. Anteeksi! Tää asia on meille aina epäselvä ollut.\n\nLUSIFER. Se ihmisraukan _alemmuutta_ oli! Oli uskallusta silmät aukaista,\nvaan ei uskallusta omaa tietään kulkea. Ja nyt he haikailevat alkuaikain\nmetsäihmistilaa -- ois näet laiskan ylen ihanata käydä alasti ja\nmanturaukan syöttiläänä maata. Ja kun tuo ei enää tyydyttänyt auvenneita\nsilmiään, he keksivät -- tää onkin Jahven kirous, hyh hyh hyy!\n\nVIHREÄSILMÄ. Sekö, rakas Mestari, nyt olikin tuo kuulu kirous?\n\nLUSIFER. Se. Ja ne raukat _pelkäävät_! Ensin minua, hyväntekijäänsä --\nminä muka aijon joskus heitä kantapäähän pistää, hah haa! Ja sitte\nJehovaa -- hän näet on _vihainen_, hah hah haa! (Pälysilmään katsoen). Oo,\nnilkkujalka veljemme, sull' on paljo sanansijaa maailmassa.\n\n    (Naurua.)\n\nNauru sikseen. Tuo kaikki on niin kurjan kurjaa. Nyt sen tiedän: ken\nvanhaa epäilee eikä jaksa uutta luoda olentonsa tyhjän sijan täytteeksi\n-- hän ei ole mitään. Mutta meidän sanamme on: kaikki tai ei mitään,\nmyötä taikka vastaan, mutta -- kokonaan. Siis: irti Jehovasta kokonaan!\n\nHENGET. Irti, irti kokonaan!\n\nLUSIFER. Vaan heit' ei tieto yksin vapaaks tee -- siihen heill' on älyn\nlahjat liian heikot. Ei näet ihminen oo pelkkää älyä, vaan myöskin\nverta.\n\nHENGET (innostuneesti). Ei ei, ei suinkaan! Tuota puolta mekin oivallamme.\n\nLUSIFER. Siks on tarpeen verten vapaus. Hän tuolla tahtoo kaikki\ntukehtaa, me luonnon vapaaks päästämme, niinkuin itse vapaat olemme.\n\nHENGET. Oi niinkö? Se meille työtä ennustaa!\n\nLUSIFER. Ja sitä saattekin! Mä anteeks pyydän että viime kerta teidät\nsyrjäytin. Nyt kaikkein kunto käytäntöön! Me heihin liitymme, tuon\nolentonsa tyhjän sijan raittiin verin täytämme -- ja silloin, toivon,\nihminen on vapaa.\n\nTÄTI LIERO, Varmasti! Jo elontehtävämme meille selviää. Sinä, Ruhtinas,\noot äly, joka kaikki suunnit, tehtävänsä näytät kullekkin.\n\nLUSIFER. Hyvä -- ja te?\n\nTIHRUSILMÄ. Elon punaneste heidän suonissaan -- eikö niin?\n\nLUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.)\n\nHEKUMATAR. Loimi halujen kankaassa -- jos uskallan?\n\nAPEATAR. Pohjavesi mielitekojen virrassa -- luulisin?\n\nLUSIFER. Te oivallatte, sitä olette -- ituja heidän veressään. Hän\ntuolla sanoo meitä _pahuudeksi_. Narri! Mik' on pahuus? Minä! Ja sentään\nsamaisesta alkujuuresta kuin kaikki muu. Yli-ihailija, nyt vastakohta --\nmiss' on raja? Niin, raja, raja -- ooh, sinä kuuden päivän mestari, sit'\nei olekkaan! -- Ei ei, se _on_, vaan se olen minä! Olen raja, joka\nsilmät avaa ja ihmislapset elonvirran lainehille vetää. Ja te --\n\nVIHREÄSILMÄ. Suuri Mestari, suo mun arvata -- rajan toinen puoli?\n\nLUSIFER. Oikein! Rajan toinen puoli, elonvirran kuohupäiset laineet\nitse.\n\nTULIPUNAINEN. Niinpä sallikkin jo meidän kuohua ja ihmislapset\nharteillemme viskaa!\n\nLUSIFER. Mutta kuinka viskata -- heit' onhan nyt jo seitsemän? En aijo\nsielu sielulta mä heitä kurkottaa, _tään_ iskun täytyy koko ihmiskunta\nirrottaa!\n\nHÄMÄRÄNLINTU. Se onko lainkaan mahdollista?\n\nLUSIFER. Ei -- jos puuttuu uskallusta! Mulla suunnitelma valmis on, nyt\nlaskuntekoon käymme. -- Kai ihmisnumeroista ensin kuulla tahdotte?\n\nHENGET. Sen kunnian jos meille suot.\n\nLUSIFER. Oh jaa, niin mielisti. -- Naikkosesta alku? Tietysti -- toki\npirun pitää olla kohteljas...\n\nSe _kylkiluusta tehty_? Niin, se raukka muut' ei osaa kuin: ah ja voi,\nsurun alho, käärme, Jehova, ja taasen ah ja voi ja kädet ristiin --\nnäin, ja silmät taivaaseen päin.\n\nHENGET. Verratonta!\n\n    (Naurua.)\n\nLUSIFER. En tiedä kannattaako nauraa ees. Mä miltei säälin eukko-parkaa!\n\nSYNKÄTÄR. On vaimo-rukka tosiaankin paljo kokenut. Ja miksi hällä, vaikka\nheikompi, kärsimys on kovempi?\n\nHERJAKIELI. Oo, hölmö! Miksi hänen, vaikka _toiseks_ luotu,\n_ensiks_ piti omenata napsia? Oisi äijällensä tarjonnut ja --\nodottanut olisiko mitä tähteeks jäänyt.\n\n    (Naurun rämäkkä.)\n\nLUSIFER. Ukko, totta tosiaan, on aika pyhimys! Aina suuna päänä, kaikki\nymmärtää ja määrää, sanoo juu ja jaa ja tyst ja hist -- tuo uljas herra\nämmälauri, joka kerran pani näin ... muistattehan? (ristii kätensä,\npolvet vapisee): en minä mitään tehnyt, tuo akka otti!\n\n    (Naurunräjähdys.)\n\nLUSIFER. Sitte Aabel-poika -- simasuinen saarnamies ja lammaslaamanni!\nPää kallellaan, vaisut silmät kosteina, aina polvillaan ja huulet\nhöpäjää. Hän lampaita paimentaa ja lammas hän itsekin on! -- Se siitä.\n\nHERJAKIELI. Bää, bää, bää!\n\n    (Naurua.)\n\nLUSIFER. Silla? Ah neitsykäistä! Lemmin, armas -- hän nähkääs juur' on\nlemmenmakuun päässyt. Aabelin käenpiika -- tipu tip!\n\n    (Naurua.)\n\nLUSIFER. Taamar! -- Ei vielä tiedä -- hy!\n\n    (Hillittyä naurua.)\n\nLUSIFER. Kain ja Aada -- terve!\n\nHENGET. Oo!\n\nLUSIFER. Kain, siinä miesten mies; lentävä, levoton henki -- terve\nsiemen tunkkaisessa pesässä. Hällä polvi jäykkä on, ja hän ei pelkää!\n\nHENGET. Ohoh! Se jotakin jo ennustaa.\n\nLUSIFER. Jotakin ja paljokin. -- Ja Aada! Sen tytön suonissa on tulta!\nArmastaa kuin villikissa -- no, no!\n\n    (Naurua.)\n\nHEKUMATAR. Kas, kas! Terve, Aada, minunkin puolestani!\n\nLUSIFER. Niinkuin näette, on heissä kahta ainesta. Nuo toiset riippuu,\nkiikkuu, pelkää, maraa; vaan Kain, hän jo melkein vastaan haraa -- Aada\nseuraa mukana.\n\nJa nyt suunnitelman langat lauvetkoot!\n\nREPOKORVA. Ne pian lauvo! Tää odotus ja into maltiton jo alkaa tuskaks\nkäydä.\n\nLUSIFER. Niinpä kuulkaa!\n\nYks laki suuri maailmata vallitsee -- syvä, valtava ja ihmeellinen. Se\nHerran luomisjärjestelmän peruslaki on, salalaki, joka kantaa hänen\ntyönsä ajast' aikaan juuri semmoisina, miksi hän ne kerran loi. Mä\ntunkeusin elävitten ruumiiseen, salakammioihin kasvimaailman, vuorten\nkorkeuksiin, vetten syvyyksiin -- sama laki kaikkialla. Mä suora olen,\nsiksi suoraan tunnustan: se ihmeellinen on, käsittämätön älyn välähdys\n-- juuri kuin ois hänkin laskumies ja vastavoiman ilmestystä vainuten\nois kaikki ikuisiksi kiveen valanut, niin ettei kenkään piirtoakaan\nmuuttaa voi.\n\nHERJAKIELI. Olipas Äijä-raiskallakin kerran älliä!\n\nLUSIFER. Vain kerran -- ja senkin salarakennelman oiti murskaks lyön!\n\nHENGET. Vaan se laki mik' on lajiaan?\n\nLUSIFER. Se _perinnöllisyys_ on! Kaikki periytyy, mi elollista on, kaikki\nsiittää laisiansa sekä muotoon, sisällykseen että salaisimpiin hengen\ntaipumuksiin nähden. Niinpä inehmoinen inehmon, sammal sammalen,\nsinikukka sinisen -- se eikö ihmeellistä?\n\nHENGET. Ihmeellistä, suurenmoista!\n\nTÄTI LIERO. Aivan niinkuin meidän henki sinun henkes siitos on?\n\nLUSIFER. Aivan. Vaan -- oi manala! Taas mulle kärsimyksiäni muistutit.\nMinäkö siitän? Äh, sinä kiero henki siellä ylhäällä! Miks yksin meiltä\nkielletty on tämä autuus? Mikä huima ajatus! Maan, ilman, veden ja\nlopulta itse taivaan täyttäisimme itsemme kaltaisilla hengillä!\n\nHENGET. Oi, herra, herra; mikä ajatus!\n\nLUSIFER. Vaan se ajatus on marroks tuomittu! (Raivostuen). Ah, ah, ah!\nKasveille, eläimille, maan matosille pienimmillekin se riemu suotiin --\nvaan me! Kirous! Nyt ymmärrän! Sä _aavistit_ ja tarkotuksella sen meiltä\nriistit. Vaan sen kostan sulle!\n\nTULIPUNAINEN. Jo koston nuoli sinkauta!\n\nMUUT. Kostoon, kostoon!\n\nLUSIFER. Vaan kuinka?... (Riemahtaen). Oh, rakas Itseviisaus! Sä olit\nnokkela ja tarkotukseen liitit viekotteeksi _nautinnon_. Kiitos\nkeksinnöstä! He nauttikoot ja kuumain verten iloja kuin hullut ahmikoot!\nTarkotus? Hah hah haa -- se sinun romakoppahasi jäädä saa! Ja silloin --\n_irti Jehovasta_!\n\nHEKUMATAR (tanssien esiin). No, Isä! Jo taisit tyttärelles työtä löytää?\n\n    (Niijaa syvään ja irstaan viehkeästi.)\n\nLUSIFER. Saakeli, suas tyttö! Tuo temppu oli kuin minun sielustani.\n\nHEKUMATAR (Niijaa keikaillen.)\n\nLAPIOKOURA (rykäisten). Maltas, heila! -- Sana sulle, mestari!\n\nLUSIFER. No?\n\nLAPIOKOURA. Mä ensin elonpöydän kauniiks kattaan, sen täytän\nmaireherkuin imantein.\n\nLUSIFER. Hyvä!\n\nTIHRUSILMÄ. Ja minä sen pöydän herkut suuhun appaan, elämän niin rennon\nhupaiseksi teen.\n\nLUSIFER. Yhä parempaa!\n\nHELOSILMÄ. Ja minä pöydän yli katseen nakkaan, joka veret saapi oudoin\naavistuksin värjymään.\n\nLUSIFER. Kolmiapila!\n\nHEKUMATAR. Ja minä, tytönhempu -- niijaan vaan.\n\nLUSIFER. Kas, kas -- onpa apilalla kukkakin! Vie hitto! Noin ensi\nnäkemältä melkein munkin kuumaks saat. Tuota väriä, tuota mettä --\nApilankukka olkoon vasta nimesi.\n\n    (Apilankukka niijaa viehkeästi.)\n\nVaan oivallatko myöskin ongelmani -- mehiläiset?\n\nAPILANKUKKA. Ne tunnen lemmenmettiäiset ja kyllä osaan luoksi houkutella\n-- luulisin. Vaan itse päätä. Näin:\n\n    (Hivelevää soitantoa, jonka mukaan Apilankukka tekee viehkeitä\n    liikkeitä paikallaan, sen jälkeen laulaa, sisällystä jäljitellen;\n    laulun keskellä tanssi.)\n\n    Apilankukan tanssi.\n\n    Olen vain hento tyttönen:\n    Hiljaa, hiljaa!\n    Kuin kukka pieni, valkonen:\n    Hiljaa, hiljaa!\n    Oi, katse poijes suunnatkaa:\n    Näin kainoa\n    Ei katsoa\n    Tok' miehen silmä saa!\n    Kas niin, se kiltisti!\n    Ah, niijaan kauniisti --\n    Ja neitonen karkeloon käy.\n\n    Se alkaa aivan näin:\n    Yks askel eteenpäin\n    Ja kaksi syrjähän,\n    Hei, ympär pyörähdän!\n    Oi jalka virkku\n    Kuin tanhuilet!\n    Ja käsi sirkku\n    Noin riemuilet!\n    Vars' sorja -- herra jee,\n    Se aivan kirmailee!\n    Ja kultakutrit nää\n    Kuin aalto vaahtopää!\n    Täss' keijusen luulisi keikkuvan.\n\n        (Äänetöntä tanssia -- pysähdys.)\n\n    No, isä varjele:\n    Te johan katsotte!\n    Sen kostan julkeelle\n    Näin oiti korvalle --\n    Ai, ai! Ma pahoin tein.\n    No, sitten sovitaan.\n    Käs' toinen kaulallein,\n    Niin anteeks annetaan.\n    Ah -- väriset\n    Ja huokailet!\n    Voi, poika, minkä teit!\n    Jo multa voiman veit:\n    Yks suukkonen\n    Niin armainen,\n    Yks hellä puserrus\n    Ja syvä syleilys,\n    Mi tulistaa\n    Ja vilvottaa --\n    Näin riemujen helmaan vaivumme.\n\n      Hoh hoo! Noin pian väsyitkö?\n      Ja leikin armaan heititkö?\n      Hyv' yötä, ystävä!\n      Nää unta immestä,\n      Sen silmistä\n      Ja huulista\n      Ja lemmen sulohurmoista.\n\n    Hiljaa, hiljaa!\n    Olen vain hento tyttönen,\n    Johonkin silti kelvannen:\n    Tuoss' luonnon herra kiemurtaa\n    Mun jaloissan' kuin mato maan.\n    -- Näin sulle, mestari, kelpaanko?\n\n        (Kaikuva käsien paukutus ja jalkojen tömistys.)\n\nLUSIFER. Oo hitto! Enpä oisi moista uskonut. Sä enkelitkin kiehdot\nlankeemaan -- saati ihmiset. Oikein, sievä iili, helmanheiluttaja\nverraton! Mua lähinnä sun paikkas vasta on!\n\nAPILANKUKKA. Kiitän ja siitä huolen pidän, että tyttäreksesi mun kehtaat\ntunnustaa.\n\nLUSIFER. Sen uskon. -- Oi tuuma verraton, mä voitonriemumaljaa nautin\njo!\n\nHän tuolla ylhäällä, hän käski heidän toisiansa rakastaa -- ja he\nrakastavat, hah hah haa!\n\nHän käski heidän jumalata palvella, ja he palvelevat, hah hah haa -- nyt\nkun jumala on heillä veressään!\n\n    (Äänekästä riemua.)\n\nTIHRUSILMÄ. Oi, Isä ja Mestari! Olet suuri tänään!\n\nLUSIFER. Ja jumalkuvat itse? Ooh! Nyt emme enää tarvi heille omenoita\ntarjoilla -- jo löytyi omena, mi istui ruumiiseensa ijankaikkisesta\nijankaikkiseen. Mitä nyt? Kaksi ja kaksi -- vaan sitte!\n\nMUSTASUKKA. Palvelijas! -- Mun sukkani sä näet. Niiden väriä saanko\nmielin määrin verten punaan sekottaa?\n\nLUSIFER. Vielä kysyt! Totta kai väririkkautta ihailen. -- Terve Jehova!\nKatsoppas nyt kuvias!\n\n(Raivostuen). Mutta -- oi kirous!\n\nHENGET. No --? Mikä nyt?\n\nLUSIFER. Tuo mielas omena noin meidät pääasiasta syrjään vei. Mun\nsuunnitelmani!\n\nHENGET. Niin, suunnitelma, suunnitelma!\n\nLUSIFER. Se loppuun kuulkaa! Tuon kaavaherran salasäännön käännän häntä\nitseänsä vastaan ja sen sisäisellä voimalla, jot'ei itsekään hän enää\nmuuttaa voi, koko järjestelmän pirstaks lyön ja uuden itse sijaan luon.\n-- Te tiedättenkö?\n\nREPOKORVA. Mitä? Se varmaan tärkeää?\n\nLUSIFER. Ja kovin salaista. Hiljemmin puhukaa -- ne asioita, joista\nihmiset vain kuiskain haastelee. On nähkääs Aadamin ja Eevan elonvoimat\ntyhjenneet, verten kiihko lauhtunut ja --\n\n    (Naurua.)\n\nTÄTI LIERO. Se merkitsee?\n\nLUSIFER. Ei perillistä enää.\n\nHERJAKIELI. Noin hupiinko nyt kurtistui tuo suuri siunaus, heh heh hee!\nSe viiteen jäi.\n\nLUSIFER. Viiteen -- se on _ensimäinen_ kohta. Vaan Aadaan -- hm --\non ilojen ja surujen siemen tarttunut.\n\nHENGET. Ohoo!\n\nLUSIFER. Hiljempaa! Täst' silmäniskuin, salamyhäilyin vaan haastellaan.\n\nSe poikalapsi on, isän kuva luullakseni. Ja se on _toinen_ kohta.\n\nREPOKORVA. Entä Silla -- jos uskallan mä kysyä?\n\nLUSIFER. Aabelin Silla ja Sillan Aabel -- hm, ne hurskaat lapset vasta\nharjottaa... Vaan mestareiksi kuontuvat kai piankin -- ja siin' on\n_kolmas_ kohta. Ja samalla jo _neljäskin_.\n\nVIHREÄSILMÄ. Se?\n\nLUSIFER. Että noiden kahden miehen ytimissä lepää koko ihmissuvun\nvastaisuus.\n\nHENGET. Sen hyvin oivallamme.\n\nLUSIFER. Ja senkin, että Kainist' Kainit tulee, Aabelista lampahat?\n\nREPOKORVA. Senkin. Entä sitte?\n\nLUSIFER. Sitte lasku summataan!\n\nAatami ja Eeva -- tyhjät numerot -- pyyhin laskusta.\n\nKain ja Aada -- siinä perusnumerot! He siityit siihen aikaan, jolloin\nomenamme mehut vielä kuohuilivat suonissa. Siksi heiss' on meidän verta:\nuljasta ja rohkeata.\n\nTÄTI LIERO. Ah! Tuo yrityksemme ei sentään aivan hukkaan mennytkään?\n\nLUSIFER. Hukkaan --? Siit' ei puhetta, se koko uuden suunnitelman\npohja on.\n\nNiin. Tuo veri suuriin tekoihin on luotu, jos vaan taiten ohjataan.\nSe eroo Jehovasta ja omaa tietään astuvi, se suuren mailmanvallan luopi\nja uuden neronrodun synnyttää. -- Vaan tuo toinen pari!\n\nHERJAKIELI. Sehän uuden lammaslauman kantapari on!\n\nLUSIFER. On -- jos _saapi_ olla! Vaan ei! Mä vihaan lammasta ja\nlammassielu ihmistä. Aabel? Maitoa, ei verta; nöyryyden, alistuksen\ntekohurskas siitos. Hän aina riippuu, riippuu --- ensin äidin\nhameenhelmuksista, sitte Jahven liepehistä. Siksi: tuon numeron päälle\nmusta risti!\n\nHENGET. Mitä --? Mitä aijotkaan?\n\nLUSIFER. Tuon lammaskatraan kantajäärän täytyy pois! Ja heti, ennenkuin\nhän ehtii laumaa kartuttaa.\n\nHENGET. Pois? Hengiltäkö?\n\nLUSIFER. Niin. _Se on päätetty!_\n\n    (Äänettömyys.)\n\nLUSIFER. No, mitä tuijotatte?\n\nPÄLYSILMÄ (kauhuissaan). Tää tuntuu kovin oudolta.\n\nLUSIFER. Vai oudolta? (Halveksien). Sinusta!\n\nHELOSILMÄ. Muistakin, suuri Ruhtinas. Jos tuo raukka saisi elääkin,\nniin onhan toki neronsuku, joka uuden mailman luopi.\n\nLUSIFER. Raukka? Ei niinkään raukka kuin näytte luulevan! Mä kyllä\ntunnen tuon liukkaan lipokielen. Hän edistyksen poikkitela on ja repii,\nminkä toinen rakentaa. Ei kyllin että itse riippuu, vaan hän saarnaa,\nsaarnaa -- ja siinäpä se onkin! Näin äsken mitä tapahtui iltarukouksen\naikana.\n\nREPOKORVA. Oi mitä? Se meille kerro!\n\nLUSIFER. He keskustelivat, kuin on tapansa. Jo Kainin veri kuohahtaa; on\ntulta, miehevyyttä, uhmaa täynnä, ja juuri aikoo valhesiteet ratkoa.\nSilloin tuo lammas alkaa määkyä, ja määkyy, määkyy, kunnes -- Kainkin\npolvillansa maassa makaa! Ja tuota pitäis katsella!\n\nKIVIJALKA. Ei, ei! Jos niin, on kuolonsyynsä selvä.\n\nHENGET. Selvä! Selvä!\n\nPUNAKELTAINEN. Oi Isä! Luontoni jo nousta alkaa. Vaan kuinka hänet\npoistamme? Ei itsellämme valtaa henkeen koskettaa.\n\nLUSIFER. Siksi: _veljen käden kautta veli kaatukoon_!\n\nHENGET. Veljen --?\n\nAPILANKUKKA. Tuo eikö sentään julman julmaa?\n\nLUSIFER. Julmaa! Kysyykö tuo säysy ihminen, kun madon mäsäks tallaa, se\nonko julmaa vaiko lempeetä? Tai hurskas Aabel lampaaltaan: sä\nsallinetko, vuona kulta, mun puukollani hiukan kurkkuasi kutkuttaa?\nJa itse tekopyhäin tekopyhä suuri! Sille eikö lampaanliha mieluisinta\nherkkua? Julmaa -- hyh hyh!\n\nTÄTI LIERO. Jes sentään, kuinka tuo on totta!\n\nHENGET. Merkillinen havainto!\n\nLUSIFER. Ja jos tuo pieni julmuus itse asiassa onkin -- sääliä?\n\nHENGET. Sääliä --?\n\nLUSIFER. Yks tieltä pois tai miljoonia kiusata -- kumpi?\n\nHENGET. Oi, herra, mikä ajatus!\n\nLUSIFER. Sitä paitsi: ei suurta tuumaa koskaan sääli ohjaella saa.\n\nTÄTI LIERO. Se päivän selvää on.\n\nLUSIFER. Vielä: mun tuumani ei arveluita siedä! Tää hetki ainoa on\nlaatuansa maailmassa eikä koskaan uudellensa palaa. Mä tässä: nykyhetki,\nte siellä: tulevainen ihmiskunta; tuossa Kain ja tuossa Aabel, riviensä\npäässä molemmat. Sivallus!\n\n    (Tekee rajun liikkeen kädellään, josta tuli leimahtaa,\n    toinen rivi kaatuu.)\n\nAabel poissa, koko toinen rivi poissa, poissa puolet ihmiskuntaa\nainoalla käden käänteellä. Nyt joko ymmärrätte?\n\nKAKSIKARVA. Tuon tylsäkin jo ymmärtää.\n\nHENGET. Ymmärtää, ymmärtää!\n\nKENOKAULA. Se kauhistavan suurenmoista on!\n\nHÄMÄRÄNLINTU. Jos vaan mahdollista?\n\nLUSIFER (ylenkatseellisesti). Yökönsielu!\n\nHÄMÄRÄNLINTU. Anteeksi -- epäillä uskallan. Miss' on se _aate_ ja missä\n_voimat_, jotka veljen voipi nostaa vastaan veljeä?\n\nAPEATAR. Ja veli pitää veljestään, sen tiedämme.\n\nLUSIFER. Jo riittää tuota! (itseään osottaen). On aate _tässä_, ja\nvoimat -- no, mä enkö teihin luottaa voinekkaan?\n\nHÄMÄRÄNLINTU. Varmasti -- vaan josp' ei yllä kummatkaan?\n\nLUSIFER. Luontos kuva olet -- en moiti, vaan se asia mun huolekseni\nheitä. On Kainin henki tiedon, vapauden halua ja omanvoiman aavistusta\ntulvillaan. Ne lentoon nostan! Hän uutta, neron, työn ja vallotuksen\nmaailmata haaveilee. Siitä lähden. Haaveihinsa syvennyn ja niistä sekä\noman tuntemukseni aavistuksista luon tulevaisuuden kuvan häikäisevän,\nihanan.\n\nSATASORMI. Verratonta, verratonta! Se aate, suuri Mestari, ei petä.\n\nLUSIFER. Niin luulisin. Ja kun tuo aate hehkuu, punertaa, ja Aabel on\nvain silkkaa vettä, nöyryyttä ja herranpelon mettä -- silloin heidät\nyhteen isken jotta sähähtää!\n\nTÄTI LIERO. Oo, Ruhtinas! Nyt Kainin kantapää jo paljas on.\n\nHENGET. Niin, kantapää, kantapää!\n\nLUSIFER. Ja nyt teistä kysymys -- te mihin kelpaatte ja minkä verran\ntaiston rintamahan pystytte? En tähtääkkään vain tätä kertaa, vaan myös\ntulevia aikoja -- nyt suunnitellaan koko taistelumme vastaisuus.\n\n_Tiedonhalu_ -- sen kuinka käsitätte? Teillä vapaa sananvalta on.\n\nREPOKORVA. Kiitän kunniasta -- mä tunnen hiukan tuota alaa. Tiedon\n_lähteeks_ sanoisin ja selittäisin että konsa kysyy, utelee, niin\nsiin' on tiedonlähteen pohja juuri edessä. Sen kuvailen niin matalaksi,\nettei kastu nilkatkaan.\n\nHÄMÄRÄNLINTU. Ohoo -- ei sillä monta narrata! Vaan annappas kun minä\nkoittelen. Sen lähteen syväksi niin kuvaan, ettei pohjaa olekkaan. Yks\nkulaus sen vettä, hän epäilee; toinen, hän enemmän jo epäilee, yhä\nsyvemmälle pohjaan kurkistaa.\n\nLUSIFER (nyökäyttää päätään.)\n\nAPEATAR. Ja pohjassa oon minä vastassa. Sen veden samennan ja apean\nyrtit sekaan heitän -- kas, kuin se poreilee ja partaittensa yli\nkuohuilee!\n\nSYNKÄTÄR. Ja nyt tuo kyllästetty sielukulu minusta saapi saattajan. Sen\ntämän oivan siskon kera pohjavesiin sukellamme, pohjamutiin upotamme --\nyks pieni loppupore pinnalle ja sitte kaikki hiljaa, hiljaa.\n\nSYVÄTÄR. Mustat ovat meidän lammen vedet, mustat meidän vetten\npohjamudat, musta se sielu, joka meidän vesiin vaipuu.\n\n    (Äänettömyys. Lusifer pudistaa synkästi päätään.)\n\nKENOKAULA. Minun mielestäni tuo jo liian mustaa on. Hui, vesiin sukeltaa\n-- ihmiset kai mieluumminkin lentää haluaa?\n\nLUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.)\n\nRIIKINSULKA (siipiään liehotellen). Oikein, sisko! Me heille lentotaidon\nopetamme.\n\nKENOKAULA. Varmasti! Me tiedon vuoreks sanomme ja ylös viitaten näin\nkuiskaamme: on tiedon huiput korkeat!\n\nRIIKINSULKA. Ja ilmaan kepein siivin, leijauksin vienoisin --\nvähän vain, ymmärrättehän?\n\nKENOKAULA. Ja sitte: oi kuinka hurmaavaa on ihmishengen lento!\n\nRIIKINSULKA. Ja: ah, jo ollaan lähellä taivasta!\n\nKENOKAULA. Ja sitte: täältä kaikki näkee, kas kun kaupungit ja maat ne\nalla makaa!\n\nRIIKINSULKA. Se vastaa: ne kaikki näen!\n\nKENOKAULA. Myös etäisyyden aavan näet?\n\nRIIKINSULKA. Se heti: sitä enkö näkisi, mä kaikki näen! -- Nähkääs: se\nnäkee juuri sitä, mitä sanoo näkevänsä.\n\nLIPILAPI. Ja minä alla juosta sipsuttelen, käsiäni yhteen lyön ja\nsirkuttelen: mikä oiva lentoniekka! Kas, kas, kuin korkealla, se enää\nitikalta maahan näyttää! Oi ihmis-älyn lento, oi viisaus, oi nero, oi\nkaikkitietävyys! -- ja mitä muuta siihen lisäks keksin.\n\nRIIKINSULKA. Kiitos, veli! Ja nyt nähdä saatte kuin sen kaula nousee,\nrinta paisuu ja sulkareuhkat harrittaa.\n\nLUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.)\n\nTÄTI LIERO. Ne siskot lentää osaa, totta tosiaan! Vaan kuinka aijotte\ntään lentokokeen lopettaa?\n\nKENOKAULA. Näin: nykäys, ja läiskäys, yks märkä pilkku maassa -- siinä\nlorun lopetus.\n\n    (Äänettömyys. Lusifer synkkänä mietteissään.)\n\nLUSIFER. _Vapaus_ ja _omanvoiman aavistus_ -- mitä siitä --?\n\nKAKSIKARVA. Kaks on mulla kylkeä: musta sekä valkea. Niille kaksi etsin\ntunnussanaa vastaavata: _tyranni_ ja _vapaus_! Tuon ensimäisen annan\nJahvelle -- se on sen helpompi, kun todella hän onkin tyranni!\n\nLUSIFER. Hyvä!\n\nSALAKAVIO. Mä myöskin väriasioita ymmärrän. Voin mustan valkealla\npeittää, valkean päälle mustan häivän heittää.\n\nLUSIFER. Veljespari!\n\nHERJAKIELI. Kun ei vaan tuo toinen liiaks pensselkaviollaan kapsaile!\n\n    (Naurua.)\n\nMun tunnet, Isä! Olen maun herra, ivansuolan haltija. Myös tiedät:\nmausteista maitti riippuu.\n\nLUSIFER. Mestarkokki!\n\nVIHREÄSILMÄ. Ja minun vihreätä vertani on pisarainen teissä kaikissa.\n\nSATASORMI. Samaa verta nääkin sormet tykkäilee. Mä nälkä, jano olen --\nvallannälkä, maineenjano.\n\nHAUKANKYNSI. Nää kynnet sille tyydykettä hamuilee.\n\nKIVIJALKA. Ja nämät kahleet saaliin kytkee, tää töppö ruuan murentaa.\n\nTÄTI LIERO. Tää seura mua varsin miellyttää. Vaan nää miehet, huomaan,\nkovin raisut ovat -- luulisin: täss' suuremp' äly tarpeen oisi.\n\nLUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.)\n\nUMPILUOMI. Ken noin miedoin kielin lavertaa? Verta, verta!\n\nPUNAKELTAINEN. Verta, verta! Jo vihan värit välkkykööt!\n\nUMPILUOMI. Miss' on se, johon iskemme? Miss' on se?\n\nSAMMUMATON. Sen kyllä näytän, konsa luvan saamme.\n\nPUNAKELTAINEN, UMPILUOMI. Lupa, lupa! Pian, pian!\n\nLUSIFER. No malttakaa -- tuo äänenne jo melkein kauhistaa!\n\n    (Äänettömyys. Synkästi.)\n\nMun pitäis iloita, ja sentään tekee mieli arvella.\n\nHENGET. Mitä --? Mitä tämä?\n\nLUSIFER. Teitä innostanne kiitän; senkin huomaan, että riittää voimamme.\nVaan en tiedä -- tuntuu niinkuin teissä olis kovin paljon rajan\ntuotapuolta. Te verta janootte!\n\nTULIPUNAINEN. Erehdyskö? Eikö Aabelpojan veri verta olekkaan?\n\nLUSIFER. Vait! -- Aabelin murha pakkomurha on, min suuri suunnitelma\nvaatii; vaan teillä muutamilla, pelkään, on _veressänne_ julmuutta.\n\nTÄTI LIERO. Intoa, armollinen Ruhtinas, intoa -- ehken liian urmakkaa.\n\nLUSIFER (synkästi). Sepä se arvelemaan saa!\n\n    (Äänettömyys.)\n\nNo, intoanne kyllä tiennen hillitä! (Mietteissään). Tässä päämäärän ja\nkeinon kumma ristiriita on. Se paikallansa että Jehova omissa\ntekeleissään kostetaan -- vaan tekele?\n\nHERJAKIELI. Lie liian mitätön ja halpa näin suurten voimain tuhluulle?\n\nLUSIFER. Vaiti! Tiedä aikasi!\n\nIhminen -- se onhan sekin kysymys. Vihaanko mä häntä? Miksi? Hän luotiin\npyytämättään, niinkuin kaikki muut. Kärsimystäkö hälle tahdon? Miksi?\nHän onko tehnyt kenellekään vääryyttä?\n\nTÄTI LIERO. Noin jos jatkat, Isä, miten loppu kuuluukaan?\n\n    (Äänettömyys.)\n\nLUSIFER. Näin: mä vihaan häntä, jok' on kaiken alkusyy!\n\nMitä varten luotiin me? Nöyrtymään! Ei, vaan valtaamaan ja kärsimään ja\nkärsimystä toiminnalla lientämään!\n\nMitä varten ihminen? Ka, nöyrtymään! Ei, vaan valtaamaan ja myöskin\nkärsimään ja kärsimällä elonymmärrystä voittamaan!\n\nMitä varten itse elää hän? He, nauttiakseen! Ei, vaan tapatakseen ja\nmyöskin kärsiäkseen -- nähdessään kuin pala palalta tää mailma lohkee\nkäsistään!\n\nTÄTI LIERO. Oi Isä! Nyt taasen olet entinen ja selvän tasajaon teet.\n\nLUSIFER. Sen teen. Mä ihmiselle hyvää suon, vaan minkä sille voin, että\nriemu näyttää kärsimykseen kytketyn -- en saata noita siskoksia\ntoisistansa irrottaa. Ja miksei kärsisi myös ihminen, kun hälle\nkärsimänsä korvataan? Ja minä korvaan sen! He kärsikööt ja taistelkoot,\n_mutta saakoot myöskin täysin rinnoin nauttia_. Siks elon soihtu\nloimumaan! -- Mä tiedän: se on tuskan soihtu, mutta se on myöskin\n_lämmin_ soihtu -- siksi mielellään he kärsivät.\n\nRIIKINSULKA. Jo soihtu ilmaan nostaos!\n\nKENOKAULA. Sen ympärille ihmissuku tanssimaan!\n\nLUSIFER. Ja tanssikoot! En emmi enää. Vain yksi elon perusaate on: alas\npilvikuvat, pirstaks orjankahleet, luonto vapaaksi -- sen eessä kaikki\nmuu on välikappaletta vaan. Kun se on voitettu, he vapaat olkohot ja\nitse asiansa ohjatkoot. -- Nyt suoraa tietä toimeen käyn.\n\nREPOKORVA. Oi koska?\n\nLUSIFER. Huomenna.\n\nHENGET. Jo huomenna! Jo huomenna!\n\nTÄTI LIERO. Ja loppu-isku -- milloin, missä?\n\nLUSIFER. Pian -- Jahven alttarilla!\n\nHENGET. Jahven alttarilla --?\n\nLUSIFER. Niin. Ei isku yksin iskun vuoksi, vaan myös koston nautinnon.\nSe alttari on _hänelle_, hän uhrisavua ja mairitusta oottelee, vaan\nsaakin -- iskun vasten kasvoja.\n\nHENGET. Oi, herra, herra!\n\nTÄTI LIERO. Sun valtakuntas aika pian lähenee!\n\nLUSIFER. Mun valtakuntani? (Mietteissään). No, jos sillä pilvivallan\nvastakohtaa tarkotat, se pian lähenee. Ja jospa viipyiskin, niin\nmalttia, ystävät! Ei kiirettä -- _ijankaikkisuus on pitkä_!\n\nHENGET. Ijankaikkisuus on pitkä!\n\nLUSIFER. Kas niin, nyt kaikki suunnittuna on. Rihma rihmaan, lasku\nlaskuun liittyy, loppusumma varma on.\n\nOi hetki valtava ja ihmeellinen! Äsken hajallaan, nyt kaikki tulta\ntäynnä: yksi äly, yksi käsi, yksi kaari, yksi nuoli, joka puhkoo maita\nja taivaita. Oi sinä maailmanjärjestyksen poikkitela! Sinä hikoilit\nkuusi päivää -- minä yhdessä hävitän, minkä sinä kuudessa loit, ja sitte\nluon yhtä ijankaikkista! Sull' oli kantavanhemmat -- minä ne pois\npyyhkäsen ja uudet sijaan nostan! Sull' oli maailmanjärjestys -- mulla,\ntotta vie, on toinen, joka pyörii ijankaikkisesta ijankaikkiseen! Sinä\nolet taivaan voima, siksi -- pysy pilvissäsi! Min' olen mailmanvoima,\nsiksi -- selvä raja välillemme!\n\n    (Nousee, samoin kaikki muut; kokoontuvat Lusiferin ympärille.)\n\nNyt toimeen rivakkaan! Sä olet luoja ja me -- vain marrot piruraukat.\nKiitos, rakas Itseviisaus! Kohta uusi suku esiin astuu ja sun vanhaa\nmailmaromuasi järkyttää. Ken heidät loi, ken siitti nämät miljoonat?\nManala! Me siitämme, me siitämme, ja siittämisen suurta riemua jo\nnautimme! Kaikki, mitä meiltä kielsit, otamme kaksin kerroin takaisin.\nTapasitko vertaisesi? Tunnetko kostoni nuolten säihkyvän?\n\nNe tunnekkin, matelijain majesteetti! Voimasi esille -- nuo hymysuiset,\nhurskaat, siveet, mairenaamaiset henkesi! Me taasen mittelemme voimia!\nIske -- en pelkää! Juoksuta laumaasi -- en väisty! Se tietäös:\n\n    _min' olen maailman herra_!\n\nHENGET (haltioissaan). Maailman herra, maailman herra!\n\n    Esirippu.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\nPUNAINEN LINTU.\n\n\nPaikka: Uutisviljelysraivio vuoren juurella. Etualalla avara alue\nraivattuna ja kuokittuna, sivuilla harvahkoa, matalata metsää. Vuori\nmetsätön, poikkipuolin kulkeva.\n\nKAIN (kuokkii voimakkain iskuin raskaalla puuharalla). Vain tupruaa! --\nSinä niin vastailet, minä näin kyselen... (Lyö voimakkaan iskun syvään\nja tempasee: räsähdys, haran piikit poikki -- seisoo varsi kädessä.)\nSiinä se! Ei kestä -- ei kestä! Mikään ei kestä täyden voiman\nkosketusta. Kaikki särkyy -- koko elämä on kuin tuo --\n\n    (Viskaa haranvarren kedolle, astuu syrjäpuoleen ja\n    istuutuu kivelle.)\n\nEi kestä! Mutta eikö se voisi kestää?\n\nOUTO ÄÄNI (melkein kuiskaten). Eikö se voisi kestää?\n\nKAIN. Eikö ainetta, joka varmasti kestäisi? Pureutuisi maan läpi, puun\nläpi, kiven läpi -- kuin kypsään hedelmään?\n\nTotta kai! Ja varmastikin! -- Kun vaan sen löytäisi.\n\nÄÄNI. Ja miksikäs ei löytäisi? On jo löytänyt!\n\nKAIN. Niin, niin; on jo löytänyt -- jotakin. Yksi ensin, toinen sitte.\nMun punainen lintuni vielä ilmassa leijailee. Se ei erkane minusta, se\nseuraa kaikkialle. Öisin majani päällä liitelee, päivin työmaalle\nsaattelee. -- Ei, nyt minä katson sinua silmiin!\n\n    (Menee syrjään tuoden tulikaaren aluspuineen ja rinnuslastoineen.)\n\nMiten ihana ajatus! Saada se valtaansa. Ja miten välttämätöntä! Jos se\nsammuisi, tuo kyven? Aabel unohtaisi vaalimisen tai onnettomuus\nsattuisi? Saisimmeko sitä enää koskaan uudelleen salamaniskun kautta?\nTuskin -- sehän oli sattuma, jota emme ole sittemmin nähneet.\n\n    (Asettaa aluspuun paikoilleen, katselee kaarta.)\n\nMiten kummallinen yö viime yö! Näinkö unta vai valveillaniko uneksuin?\nKipunoita ja leimuavia tulikieliä! Ne kirposivat tuosta kaaren nenästä\n-- kirposivat, leimahtivat ja olivat multa kasvot korventaa. Aavistaako\nse, että ratkaisun hetki vihdoinkin on lähellä?\n\n    (Pyöräyttää oran kaaren jänteeseen, asettaa sen aluspuun ja\n    rinnuslastan väliin, laskeutuu polvilleen, alkaa kieputtaa.)\n\nKas! Kas! -- Vauhtia, vauhtia vaan!\n\nHerra Jumala! Se savuaa! Vauhtia, vauhtia!\n\nKipinä! Oliko se todella kipinä --? Vauhtia!\n\n    (Sammaleet oran kärjen ympärillä leimahtavat tuleen.)\n\nTuli, tuli! -- Aabel, Aada, Silla! Missä te olette? Tuli on keksitty!\n\nMutta onko se mahdollista? Onko tämä totta vai yöllisen unelman jatkoa?\n\n    (Pistää kätensä tuleen.)\n\nSe polttaa! Se on tuli! -- Aabel, Aada, Silla, vanhemmat -- kaikki:\nlinnut, eläimet, pedot! Missä te viivytte? Tuli on keksitty!\n\nMutta jos se olikin vain sattuma? Yksi ainoa kerta?\n\n    (Sammuttaa, kieputtaa uudelleen.)\n\nSavua! -- Tuli! -- _Toinen_ kerta!\n\n    (Sammuttaa taas ja sytyttää kiireisesti.)\n\nTuli! -- _Kolmas_ kerta! Tuli on ihmisen vallassa, kaaressa, kädessä. Hän\nsen sammuttaa ja jälleen esiin kutsuu milloin tahtoo. Oi taivas ja maa!\n\n    (Nousee, juoksee ympäristöstä risuja ja mitä muuta käsiinsä saa,\n    laittaa kokon. Seisoo sen ääressä.)\n\nNiin, niin! Tuikkios tulisilmä -- sinä suuri, salaperäinen, kirkas ja\nväkevä! Sinä olet tulevaisuuden tienrasti, sinä yöllä kulkijan polkua\nvalaiset, sinä värisevää poloista lämmität.\n\nSäihkyös punasydän, leimuos pyhä lekko! Sinä olet kuin oma henkeni, sinä\npunainen lintu: levoton, leiskuva, tulisiivin korkeuksiin kohoova.\nSyliini tahtoisin sinut sulkea ja kanssasi ikuisen liiton tehdä. Minä\nsinua vaalisin ja kanssasi leimuisin, sinä elonpuuni jäännöksen hiileksi\nkuluttaisit. Hiili maahan, lieska ylös -- kauvas ja korkealle sinun\nsiivilläsi!\n\n    (Kantaa kiven tulen ääreen, istuu sen päälle, katselee\n    mietteissään tuleen.)\n\nSinussa on _henki_ -- vasta tänään sen ymmärrän. Sinä liikut, sinä\npuhelet, kun vain ymmärtäisin kieltäsi. Sinä kannat aatokseni kaukaiseen\ntulevaisuuteen...\n\n    (Katselee hetkisen äänettä tuleen, pää käsivarsien varassa,\n    käsillä silmiään varjostaen. Tulessa alkaa liekehtiä punaisia\n    tulikuvioita.)\n\nMitä? Mitä kummaa? Lieska tanssii -- ei, selviä hahmopiirteitä --\nihmisiä!\n\nNe kiitävät ohi -- nyökäyttelevät päitään -- kuiskaavat toisilleen. Mitä\nkuiskannevatkaan --?\n\nÄÄNI (kuin Kainin mietteitä jatkaen). Miksen sitäkin arvaisi.\nTulevaisuuden ihmeitä ja salaisuuksia -- kuinka tuli oli alkuansa pieni\nkipinä, kuinka se kasvoi maailmanvallaksi --\n\nKAIN. -- kuinka kaikki lähtee kipinästä! Niin, niin! Tuon kaiken\naavistan, mutta nähdä se, mitä toivoni sanoo?\n\nLUSIFER (joka näyttää ilmautuvan maasta Kainin takaa, näkyen aluksi vain\nosa kasvoja Kainin olkapään yli hänen kasvojensa vierestä). Ja miksikäs\nei voisi nähdäkkin -- se, joka _tahtoo_ nähdä ja jonka silmä on\nterottunut? _Kaikki_ pitää sinun valtasi alle annettu oleman, sanoi se,\njoka meidät loi.\n\n    (Tuulen hyminä käy ilmassa ja vuoren takaa kuuluu hiljaista\n    soitantoa.)\n\nKAIN. Mitä --? (Kuuntelee). On kuin kuulisin ääniä -- puhetta, säveliä,\nsointuja. Tuuliko puhuu, vuoriko haastaa, vai oma sydämenikö sykäjää?\n\n    (Nousee. Lusifer kohoo yhtaikaa, seisoen Kainin takana, koko\n    näytöksen ajan Kainille näkymätönnä.)\n\nValehtelisivatko korvani?\n\n    (Kuuntelee.)\n\nLUSIFER. Tuskin. Kuulen aivan selvästi!\n\nKAIN. Kummallisia ääniä!\n\nLUSIFER. Ihmeääniä kerrassaan!\n\nKAIN (kuunnellen). Ne kuuluvat --?\n\nLUSIFER. -- vuoren takaa.\n\nKAIN. Ne aivan niinkuin kutsuvat --\n\nLUSIFER. -- ja vetävät!\n\nKAIN. Jos kohoaisin vuorelle --?\n\nLUSIFER. -- niin vannaan saisin selityksen tähän outohon ja kummaan.\n\n    (Kain alkaa nousta, Lusifer askel askeleelta jälessä.)\n\nKAIN. Ne olisivatko tulevaisuuden ääniä nuo kummat?\n\nLUSIFER. Toinenko ihme tänä ihmeitten päivänä?\n\n    (Ovat nousseet jonkun verran vuoren juurta oikealta.\n    Ilma humisee ja himmenee, vuori väräjää.)\n\nVuori vapisee\n\nKAIN (pysähtyen.)\n\nLUSIFER. -- ja osaks vaipuukin!\n\n    (Vasemmanpuoleinen osa vaipuu maan alle, paljastaen kaukaa\n    häämöttävän toisen vuoren rinnan.)\n\nKAIN. Tää outoa! Kääntyisinkö takaisin?\n\nLUSIFER. Niinkuin lapset, jotka sitä pelkäävät, mitä enin toivovat.\n\nKAIN. Olen mies!\n\nLUSIFER. Siks pelkää en!\n\nKAIN. Vaan ylös käyn, vaikka kaikki vaipuisi.\n\nLUSIFER. Eikä vaivu, kun _usko_ vaan ei vaivu!\n\n    (Nousevat.)\n\nKAIN. Tuolla kaukaa vuoren näen --\n\nLUSIFER. -- ja kuulen niinkuin laulua sen sisältä...\n\nKAIN. -- ja kilkettä ja kalketta...\n\nLUSIFER. -- niin monen oudon äänen helkettä.\n\nKAIN (kuunnellen). Kas! Kummaa jyskettä --\n\nLUSIFER. -- paukkinaa ja ryskettä.\n\nKAIN. Ne varmaankin\n\nLUSIFER. -- henkien lie ääniä. Jo sanat saatan erottaa.\n\n        Vuorelaisten laulu (vuoren sisältä.)\n\n    Syvällä, syvällä\n    Kaikki kallis on.\n    Kivehen kytketty\n    Aarre verraton.\n    Iskekää\n    Jo veikot!\n    Rynnätkää\n    Te peikot!\n    Aukee -- laukee!\n    Murru -- sorru!\n\n        (Vuorenseinämä murtuu paljastaen kaivossolan, jossa punaiset\n         valot tuikkavat ja joukko yläruumiiltaan alastomia vuorimiehiä\n         moukareillaan murtaa vuorta, toiset kulettavat louhoksia pois;\n         joukossa nuoria poikasia.)\n\nKAIN. Ah!\n\nLUSIFER. Ah!\n\n        Vuorelaisten laulu.\n\n    Syvällä, syvällä\n    Kaikki kallis on:\n    Ystävyys, rakkaus,\n    Onni inehmon!\n    Syvällä aarteiden lähde,\n    Syvähän suontansa iskemme.\n    Esille tarmomme tähde:\n    Malmia meidän on hikemme!\n    Iskekää!\n    Iskekää!\n    Kiireinen meillä on työ!\n    Levoton päivä ja yö!\n\nKAIN. Tää unta onko?\n\nLUSIFER. Unta sekä totta -- tulevaisuuden tosiunta ihanaa.\n\nKAIN. Tuolla tulet kiikkuu palloina --?\n\nLUSIFER. -- ja vuoren sydämykset paljastaa.\n\nKAIN. Ah -- jo alan oivaltaa! Kun ihminen sun kerran taltuttaa ja raisun\nluontos älyllänsä ohjaa -- niin...\n\nLUSIFER. -- niin olet mailmanvoima, jonka eessä vuoret murtuu, sulaa\nkalliot ja kitsas mantu sala-aartehensa luovuttaa!\n\n    (Hämyhäivähdys, vuorenseinä umpeutuu ja ensi säkeen aikana avautuu\n    sulatto suitsevine uunineen. Sen ympäri häärii puolialastomia\n    miehiä ja poikasia; kahden puolen suuret liehtimet, joiden vivuissa\n    liehtojia. Uunista tulee neljä malmipuroa: punerva, musta, keltainen\n    ja valkoinen, juosten toisen seinämän läpi.)\n\n        Malminhenkien laulu.\n\n    Uunissa kuumassa\n    Malmin mahla soi;\n    Kupliten, kuohuten\n    Hehkuu, purppuroi.\n    Kalliot virtoina vierii,\n    Punaisin, mustin ja valkoisin\n    Lainehin hohtaen kierii\n    Taiturin taitavan pajoihin.\n    Liehtokaa!\n    Liehtokaa!\n    Tulinen meillä on työ!\n    Helteinen päivä ja yö!\n\nKAIN. Oi tulen voimaa verratonta! Noin suureksi en sua koskaan voinut\naavistaa.\n\nLUSIFER. Ja kuitenkin tää kaikki lienee alkuvalmisteita vaan.\n\n    (Hämyhäivähdys, sulatto katoo.)\n\nKAIN  Kas, kas!\n\n    (Vuoresta kuuluu laulua, joka vähitellen paisuu. Ensi säkeen\n    aikana aukeaa paja ahjoineen, liehtojineen, takojineen.\n    Etualalla teräsaseita, kirveitä, kuokkia, aurantapaisia y.m.\n    maanviljelysaseita.)\n\n        Takojain laulu.\n\n    Nostakaa, laskekaa\n    Väkivasaraa!\n    Kääntäkää, vääntäkää:\n    Malmi muodon saa.\n    Punaisna takojan lapset\n    Syntyvi säihkyen maailmaan;\n    Kirkasna raution lapset\n    Työhönsä käyvät ja toimintaan.\n    Takokaa! Takokaa!\n    Terästä meidän on työ!\n    Kalketta päivä ja yö!\n\nKAIN. Nyt ihmeet näen! Siellähän on kuokka kummanlainen: terä kuuna\npaistaa, varsi päivänä kuvastaa. Se kädessä jos oisi --\n\nLUSIFER. -- niin vaikka kalliota viiltää voisi!\n\nKAIN. Ja nuo muut -- en edes tunnekkaan?\n\nLUSIFER. Arra -- harra -- mitä nimistä. Niillä pellon aarteet pintaan\nnostan, hyödyn hyvinvoinnin itselleni ostan.\n\n    (Hämyhäivähdys, paja katoo. Laulua, ensi säkeen aikana aukeaa\n    kultaseppäin työpaja lieskuvine ahjoineen. Miestä, naista, lasta\n    töiden ääressä. Sivulla valmiita töitä: pöytäkaluja, koristeita y.m.\n    Erään naisen päälle koetellaan somisteita.)\n\n        Kultaseppäin laulu.\n\n    Oihkavi, voihkavi\n    Maamies pellollaan;\n    Leikkavi, korjavi\n    Kulta viljoaan.\n    Riemunpa hetkinä pukee\n    Pöytänsä hohtavin hopehin,\n    Vaskihin itsensä sukee,\n    Naisensa kuurtavi kultihin.\n    Hohtakaa!\n    Loistakaa!\n    Hopeita meidän on työ!\n    Kultia päivä ja yö!\n\n        (Hämyhäivähdys, näky katoo. Hetkisen äänettömyys.)\n\nKAIN. Ne katosi ja äänet kiehtoovaiset vaikeni -- on kaikki hiljaa taas.\n\nLUSIFER. Siksi kunnes aika ahjostaan ne uudellensa nostattaa. Se\nihmissuvun jännerten on ihme!\n\nKAIN. Niin, niin! Noin usein olen mielessäni kuvaillut -- tai jotain\nsinnepäin -- ja luullakseni uniakin nähnyt toisinaan. Vaan tää kaikki\nonko sentään mahdollista?\n\nLUSIFER. Miksei -- se onhan melkein luonnollista! Kun tietämättömyyden\nsumuverho katoaa, ken silloin unelman ja toden rajan voipi osottaa.\n\nKAIN. Niin, se raja?\n\nLUSIFER. Lie niinkuin maan ja taivaan raja.\n\nKAIN. Ei, ei; ne rajaviivat ovat hirmun kaukana!\n\nLUSIFER. -- _tällä kohti_, vaan tuolla etäällä -- yhteen sulavat!\n\nKAIN. Kas, sehän -- totta tosiaan -- lie luonnon selvä viittaus!\n\nLUSIFER. Ja aate Jehovan: hän tahtoo yhdistää, ei erottaa.\n\n    (Hämyhäivähdys, vuori katoo, ilma kirkastuu.)\n\nKAIN (katselee, kädellään silmiään varjostaen). Näyttää niinkuin vuori\noisi kadonnut --?\n\nLUSIFER. -- ja niinkuin järvi kirkas päilyisi sen sijalla.\n\nKAIN. Kas, aivan selvästi! Ja päivä kultaa laineitaan --\n\nLUSIFER. -- ja sorsat soutaa pinnallaan.\n\nKAIN. Se soutu somaan käy --\n\nLUSIFER. -- ne liikkuu vaikkei mitään näy.\n\nKAIN. Taas kuuluu soittoa!\n\nLUSIFER. Ei aivan kaukana.\n\n    (Taka-alalta tulee esiin vesilinnun muotoinen suurehko laiva,\n    tulisilmäinen, höyryä suustaan tupruttava. Laivalla paljo ihmisiä\n    ja soittokunta, joka soittaa hiljalleen koko ajan. Kulkee hitaasti\n    ohitse.)\n\nKAIN. Tuo se vasta kumma on! Mä tokko uskon silmiäni.\n\nLUSIFER. Ja tokko edes korviani.\n\nKAIN. Lie vetten kumma?\n\nLUSIFER. Tai ihmisälyn ponnistusten summa! Se neron tekolintu itsestänsä\nliikkuu.\n\nKAIN. Noin sievään aaltoin hartehilla kiikkuu. Kas! Ne päähineitään\nheiluttaa --\n\nLUSIFER. -- ja liinasiaan liehuttaa.\n\nKAIN. Oi viivy, viivy, armas lintu!\n\nLUSIFER. Ei aikaa. Hyväst', hyväst' ensi näkemään!\n\n    (Hämyhäivähdys, järvi katoo. Äänettömyys.)\n\nKAIN. Taas kaikki öinen hämy peittää.\n\nLUSIFER. Kunnes päivä uuden hohdon heittää. Näin valoa ja varjoa on elo\nihmisen.\n\nKAIN. Ain valon voittoon sentään luottanen.\n\nLUSIFER. Enkä turhaan, en -- jo tuossa näen uuden huomenen.\n\n    (Maisema vaalenee, etäältä kuuluu lähenevää kohua\n    ja hiljaista jyryä.)\n\nKAIN. Taas oudot äänet humajaa!\n\nLUSIFER. Se varmaan jotain aavistaa.\n\nKAIN. Ne lähenee, ne kovenee; käy kumma kumu kautta maan.\n\nLUSIFER. Tuon kumman kohta nähdä saan!\n\n    (Kuuluu pitkä, voimakas vihellys ja esiin kiitää juoksevan\n    hevosen näköinen veturi, suuret tulisilmät kiiluen, höyry\n    harjana tupruten, sivut pyöreitä ikkunoita täynnä, joista\n    ihmisiä katselee. Kiitää kaukaa verkalleen ohitse.)\n\nKAIN. Ah! Se meni niinkuin tuli, tuulen lailla humahtain. Tuon uljaan\nmuodon kyllä tunnen, jalon kaulan kaarroksen -- vaan kumma, senp' ei\njalat nousseetkaan?\n\nLUSIFER. Ei, sen lienee määrä kiitää vaan.\n\nKAIN. Oi aikaa ihanaa! Linnun lailla vettä liitää --\n\nLUSIFER. -- malmijaloin maata kiitää, sen äärest' äärehen.\n\nKAIN. Vaan mik' on se henki, joka niitä liikuttaa? Jos uskaltaisin\narvata --?\n\nLUSIFER. -- niin silmiin katsoisin ja näkisin ne kuinka tulta\ntuiskahtaa, ja kuinka lieska käy ja savu tupruaa.\n\nKAIN. Taaskin tuli!\n\nLUSIFER (kuin mieleen johdatellen). Niin, niin! Sehän liikkuu, kohoaa;\nsiinähän on henki.\n\nKAIN. Oi tuli, tuli; ihmishengen näkyväinen kuvailus! Tää jos totta on,\njo lentäväni uskoisin.\n\nLUSIFER. Ja _usko_ kaiken pohja on ja _tahto_ toinen peruste.\nKun uskon näkeväni, niinpä näenkin; kun kuulla tahdon, niinpä kuulenkin.\n\n    (Soittoa ilmassa.)\n\nKAIN. Taas soittoa! Se äänin vienoisin mun melkein uneen uinuttaa.\n\nLUSIFER. Ei, vaan sielun lentoon kohottaa! Se lähenee --\n\nKAIN. -- ja outo tuulenvirve kasvoilleni väreilee. Näen jonkun lentävän!\n\n    (Lentävän linnun muotoinen, erivärisin valoin valaistu ilmalaiva\n    leijailee esiin. Laivassa useita henkilöitä. Koko ajan soittoa.\n    Miehet näyttävät nostavan hattujaan ja kuuluu huuto: eläköön!\n    eläköön! eläköön! Kiitää ohitse.)\n\nKAIN. Jo sanattomaks käyn. Tuot' usein lasna uneksuin: kun voisi liitää\nlintuna ja avaruuteen kurkistaa. Niin lasna silmin avoimin ja sitten\naikuisena unen sulkasilla noita maita matkasin. Ja nytkö uni todeks\nvaihtunut?\n\nLUSIFER. Miksei! Lentää lintukin!\n\nKAIN. Niin _lintu_?\n\nLUSIFER. Ja sekin on vain luontoa!\n\nKAIN. Niin että senkin lentotaito --?\n\nLUSIFER. -- vaan luonnonlakiin perustuu. Ja että kerran ihminen...\n\nKAIN. -- tään salasäännön tietoon saa --?\n\nLUSIFER. -- ja myöskin kohoaa!\n\nKAIN. Niin että salaperäist' onkin vaan --?\n\nLUSIFER. -- se, mit' emme satu tuntemaan!\n\nKAIN. Ei, ei! Lie sentään joku ala, jonka piiriin ihmisen ei suotu\nkurkistaa.\n\nLUSIFER. Se ihmemaa --?\n\nKAIN. Tuo, tuolla ylhäällä! Kuinka taivaan tulet illoin lakeen kiintyy,\nkuinka syttyy, sammuu, paikoiltansa siirtyy?\n\nLUSIFER. Lie hyvin merkillistä! Jos ihminen tuon kumman nähdä sais, kai\nliian syvään kumartais -- siks Herra pilviin kääriytyy.\n\nKAIN. Ei, ei!\n\nLUSIFER. No sitte koko laitos lienee silmänlume vaan, jok' ei siedä\nlähemmältä tarkastaa?\n\nKAIN. Ei, ei! Vaan jos ihminen lie sentään joltain kohti tomun\nsyleilyhyn kytketty?\n\nLUSIFER. Ei tomu sitä sido, ken ei tomua itse ole hengeltään!\n\nKAIN. Ja henki meill' on ... vaan tuo --? Kuin kaikki sumuun peittyisi\nja kummat haamut avaruutta halkoisi! Tuo outo humu?\n\nLUSIFER. Ja tuolla avaruuden ääri liikkunee --?\n\nKAIN (katsellen käsiensä välitse). -- ja kiirein tänne rientänee. Nyt\ntähdet sumun läpi pilkottaa!\n\nLUSIFER. Ah! Ne lähenee ja suurenee --\n\nKAIN. -- ja humu yhä kiihkenee. Ne onko tähtiä, vai?\n\nLUSIFER. Tomun silmälle tähtien tuike, hengen silmälle uusien\nmaailmoiden kuiske!\n\n    (Avaruuden kappaleita kiitää etäisyydessä suhisten ohi\n    valaisten maiseman.)\n\nKAIN. Kas, kas! Palloja ja pyöröjä ja renkaita ja valoja ja varjoja.\nKuin kuita, auringoita -- ei niitä kuitenkaan. On purppuraa, on sinervää\n-- ken tämän värileikin ymmärtää?\n\nLUSIFER. Se, ken tulen jumalvoiman älyää!\n\nKAIN. Nekin tulta! Oi terve, kirkkauden joutsenparvi! Terve, valon\nvaltajoukot! Teitä katsellessa silmä soentuu ja sieluun astuu pyhä\nihastus. Jos kerran kuolla pitää, niin mun sallittakoon tähän valomereen\nvaipua!\n\nLUSIFER. Kuolla --? Nythän vasta alkaa elämää!\n\n    (Näky katoo.)\n\nKAIN. Nyt? Kun valot katosi ja sielu taasen tomuun viskattiin. Tää onhan\nkuolemaa jo sille, ken kirkkauden nähdä sai.\n\nLUSIFER. Ei, vaan muistutus että _maassa_ ihmisen on asuinsija ja että\nsiellä ja sieltä hänen pitää hallita. Vai Jehovanko kanssa tahtoisin mä\ntomun lapsi vallan jakaa _tuolla ylhäällä_?\n\nKAIN. Ei, ei; en koskaan! Mi Jehovan, se Jehovan; mi ihmisen, se\nihmisen. -- Vaan mit' on ihmisen?\n\nLUSIFER. Tää maa!\n\nKAIN. Osaksi.\n\nLUSIFER. Ei -- kokonaan!\n\nKAIN. Ja sentään riippuvainen ylhäältä.\n\nLUSIFER. Mistä rihmasta?\n\nKAIN. Siellä pilvet, siellä sade, siellä päivän lämpimyys.\n\nLUSIFER. _Nyt_.\n\nKAIN. Eikö _aina_?\n\nLUSIFER. Ei -- kaaresi!\n\nKAIN. Tässä!\n\nLUSIFER. Jännitä!\n\nKAIN. Miksi? Se ei sitä varten.\n\nLUSIFER. Jännitä!\n\nKAIN. Jo on!\n\nLUSIFER. Tähtää!\n\nKAIN. Minne?\n\nLUSIFER (ylös osottaen). Sinne!\n\nKAIN. Pilveen?\n\nLUSIFER. Sateen suoneen, niinkuin salama!\n\nKAIN. Puuttuu vasama!\n\nLUSIFER. Usko kuoli --?\n\nKAIN. Ei!\n\nLUSIFER. Tuossa nuoli!\n\n    (Tulipunainen nuoli singahtaa Lusiferin kädestä Kainin eteen.)\n\nKAIN. Hei!\n\n    (Ottaa nuolen, asettaa.)\n\nKAIN. Josp' ei yllä?\n\nLUSIFER. Kyllä!\n\n    (Kain tähtää, punainen nuoli lentää ilman halki,\n    jyrähdys, salamoita, alkaa sataa.)\n\nKAIN. Mitä?\n\nLUSIFER. Sitä!\n\n    (Äänettömyys.)\n\nKAIN. Tätä täytynee jo uskoa.\n\nLUSIFER. Ja enemmänkin koitella.\n\nKAIN. Siis ... siis lienny!\n\n    (Sade lakkaa.)\n\nLUSIFER. Kah! Totta tosiaan!\n\nKAIN. Tää viekottelee jatkamaan...\n\nLUSIFER. Esiin aurinko!\n\nKAIN. Ei, ei! Se Jehovan on silmä.\n\nLUSIFER. Niin, se vanha, mutta uus!\n\nKAIN. Mikä?\n\nLUSIFER. Kainin aurinko!\n\nKAIN. Kainin --? (Äkkiä huomaten). Niin tuli? Kaikkialla tuli!\n\nLUSIFER. Mikä muu? Kättä nosta!\n\nKAIN. Täss' aivan hullaantuu. -- Päivä paista!\n\n    (Loistava tuliaurinko näytäksen ja valaisee kirkkaasti maiseman.)\n\nKAIN. Oi, oi! Tää huipun huippu on! -- Jos vaan mahdollista.\n\nLUSIFER (merkitsevästi). Ol' kerran vaimo, joka ensin uskoi, sitte\nepäili, ja sen epäilyksen vuoksi vielä tänään maa ja luonto huokailee.\n\nKAIN. Niinkö --? (Äänettömyys). Niin, niin -- miksei! Siks uskon!\n\nLUSIFER. Ja usko nuolen maaliin kantaa, vaikka maalia ei näkyiskään.\n\nKAIN. Yks seikka sentään arvelemaan saa.\n\nLUSIFER. Jaa?\n\nKAIN. Kuinka sopinevat yhteen taivas sekä maa?\n\nLUSIFER. Onko kateutta?\n\nKAIN. Ei mulla.\n\nLUSIFER. Entä hällä?\n\nKAIN. Ei kai!\n\nLUSIFER. Kai? _Ei suinkaan_! Hän _siellä_, minä _täällä_ -- kukin\nhoitaa _omiaan_!\n\nKAIN. Se raja selvä olisi.\n\nLUSIFER. Ja _on_! Laps' hoivaa, ohjausta tarvitsee, kunnes omin\nneuvoin tehtäviinsä kykenee -- silloin, luulisin, isän sydän iloitsee.\n\nKAIN. Niin niin, _niin se on_! Nyt elon ongelma jo mulle selviää.\nIhminen näin itse ohjaa onnensa. Minne tahtoo, sinne menee: vettä,\nmaata, ilmaa myöten; sataa, jyrisee ja salamoi ja päivänsilmän\nkorkeuteen kohottaa. Kuin sanoisin, kuin nimittäisin: ihminen on...\n\nLUSIFER. Ihminen on _maailman_...\n\nKAIN. _Ihminen on maailman herra!_\n\nLUSIFER. Amen!\n\n    (Aurinko, joka on vähitellen himmentynyt, katoo. Äänettömyys.)\n\nKAIN (mietteissään). Nyt sen tiedän -- nyt sen tiedän...\n\nLUSIFER. -- mi on ihmissuvun vastaisuus!\n\nKAIN. Se suuri on! Sit' aatellessa melkein henki herpoutuu.\n\n    (Istuutuu; Lusifer hänen taakseen, puhellen olkapään yli.)\n\nHän _itse_ paratiisin luopi; siinä kärsii, taistelee ja riemuitsee -- aina\nniinkuin työnsä ansaitsee.\n\nLUSIFER. Ja kirousta muut' ei olekkaan, kuin minkä oma kehnous ja\nlaiskuus aikaan saa!\n\nKAIN. Ei -- se on selvää nyt!\n\nLUSIFER. Hm ... vaan jospa tuohon paratiisiin -- puikahtaakin käärmehyt?\n\nKAIN. Käärme? Siis on totta kuitenkin --?\n\nLUSIFER. -- että...?\n\nKAIN. -- ett' on paha maailmassa?\n\nLUSIFER. Totta! Mutt' ei maassa, puussa, eläimissä, vaan -- ihmisessä\nitsessään.\n\nKAIN. Niinkö? Jotain sinnepäin oon aina aavistellut. Vaan sen muoto,\ntapa?\n\nLUSIFER. Tuskin huomattava. Yks tuntomerkki sentään varma lie.\n\nKAIN. Se?\n\nLUSIFER. Että paha aina yhteispyrinnöstä erii.\n\nKAIN. Oh niin -- jo muistan kertomuksen langenneesta enkelistä!\n\nLUSIFER (hämmästyy -- hillityn ivallisesti). Joo, joo -- ja sama henki\nilmii ihmisissä.\n\nKAIN. Se oisko mahdollista?\n\nLUSIFER. Jos sentään. Tuo suuri maali vaatii suurta ponnistusta -- vaan\njosp' ei kaikki ponnistakkaan?\n\nKAIN. Mi heitä riivaisi?\n\nLUSIFER. Ken tietää. (Merkitsevästi). Yks karjaa hoitaa, paimentaa,\ntoinen muuten elon tyynipuolta rakastaa.\n\nKAIN. Sekin totta -- kukin seuraa luontoaan.\n\nLUSIFER. Vaan siten voimat pirstotaan -- ja asia?\n\nKAIN. Niin, asia! Se on sille vahinko.\n\nLUSIFER. Korvaamaton kerrassaan! Nuo toiset raataa, kärsii, taistelee ja\nkaikki alttiiks panee; nää vain päivää paistattaa, sen korjaavat, min\nmantu rukka itsestänsä kasvattaa ja mairein kielin maukuvat: sen Herra\nantoi armossaan!\n\nKAIN. Ne kehtaavat! -- Ei ei, se ei mahdollista.\n\nLUSIFER. Ehkei -- sen sitte näkee. Vaan jos sentään -- ja jos eivät tyydy\nsiihenkään, jos suorastansa vastaan iskevät?\n\nKAIN. Vastaan --? Mitä? Ketä?\n\nLUSIFER. Työtä -- edistystä. -- Tuossa vuori on, sen povi malmin mahlaa\ntulvillaan.\n\nKAIN. Hyvä -- sen otan oiti käytäntöön!\n\nLUSIFER. Vaan jos se onkin toisen miehen?\n\nKAIN. Kenen?\n\nLUSIFER. Tuon liukkaan lipokielen, joka sanoo: älä koske!\n\nKAIN. Hävytöntä! Hän ei sillä mitään tee. Se kuuluu työlle,\nihmiskunnalle!\n\nLUSIFER. Erehdys, kas täss' on selitys: se on _Jehovan_! Vai sinä,\njulki jumalaton, aijot Luojaa vastaan uhmailla, sen pyhää käsialaa kopeen\nmieles mukaan muokkailla? Ee-e! Mä vastaan nousen Herran puolesta.\n\nKAIN. Ja hän, hän uskaltaa! Ja vielä mairii Jehovaa!\n\nLUSIFER. Viel' enemmänkin uskaltaa! Hänkin tahtoo vallottaa...\n\nKAIN. Vallottaa --? Mitä?\n\nLUSIFER. Sitä, mi on toisen omaa: peltoja ja vainioita, kodin rauhaa --\npuolisoita.\n\nKAIN (kiihtyen). Puolisoita --?\n\nLUSIFER. Niin.\n\nKAIN. Piru!\n\nLUSIFER (ilkamoiden). Se läsnä on -- vaan sit' ei huomaakkaan: kaikki,\nnäet, käypi hienoin salapyytein vaan. Se tuli kyllä silmäin\nsalaikkunoista heijastaa, vaan ken niin viisas, että silmiin osais\nkurkistaa. Se siellä hymyy, haastaa, pienin sala-iskuin pilkahtaa, vaan\nsitte taasen kaikki hurskauden valhevaippaan verhoutuu.\n\nKAIN. Ja tuota pitäis kärsiä?\n\nLUSIFER. Minkä sille voi!\n\nKAIN. Minkä sille voi --?\n\nLUSIFER. Minkä tosiaan? Kun kivi sattuu saralle, niin -- se on saralla.\n\nKAIN. Ei! Se tieltä raivataan!\n\nLUSIFER. Vaan hänp' ei kivi olekkaan!\n\nKAIN. Ei, vaan saatana!... Mitä --?\n\nLUSIFER. Vuorella liikkuu jotakin.\n\nKAIN (nousten). Kas kummaa!\n\n    (Vuori valaistuu. Sen harjanteella joukko sotilaita polvillaan\n    puolustusasennossa, tulijouset kädessä. Reipas marssin sävel\n    lähenee, komentosanoja, loistava sotilasosasto jouset olalla saapuu\n    liehuvin lipuin vuoren juurelle.)\n\nKAIN. Kuinka uljasta! Mi komeus ja välke -- aivan silmä huikenee.\n\n    (Huuto: laukaiskaa! Tulisia nuolia lentää räiskyen ja tulta\n    leiskuten molemmin puolin.)\n\nLUSIFER. Kas, kas, punalintuin parvea!\n\nKAIN. Lennä, lintu, lennä! Sin' oot kaikki kaikkialla!\n\n    (Huuto: rynnätkää, se kuuluu ihmiskunnalle! Ryntäys vuorelle,\n    melua, puolustajat verisin päin alas, ilma pimenee, keskellä\n    vuorta liehuu punainen lippu ja kuuluu voimakas joukkohuuto\n    voitto, voitto!)\n\nKAIN. Oikein, oikein! Juuri niin. Voitto, voitto! Tulen lipun valta on!\n\n    (Näky katoo.)\n\nLUSIFER. Ja maine verraton! Nää tulileikit leimuavat, nää sankarteot\nuljahat ei koskaan unhoon häivy. Ne ajast' aikaan, suvust' sukuun\nmuistotarinoina kiertelee; niistä äidit pienoisilleen kehdon ääress'\nkertoilee, ja malmit, kivet muistopatsain kulkijalle kuiskailee.\n\nKAIN. Oi ihanaa, oi ihanaa -- olla moinen sankari!\n\nLUSIFER. Vaikka luut jo maassa maatuu, muisto elää ainiaan.\n\nKAIN. Ja ihminen _ei kuolekkaan_!\n\nLUSIFER. Ei, ei kokonaan! Se maahan vaipuu, mikä maasta on, vaan\ntekonsa, ne jääpi elohon ja maineen siivin kiitää tulevaisiin aikoihin\n-- siinä kuolevaisen kuolemattomuus, siinä elonarvotuksen selvitys.\n\nKAIN. Jo ymmärrän, jo ymmärrän! Hän voittamaton elossa ja kuolossa --\nihminen on kaiken herra!\n\nLUSIFER. Amen!\n\n    (Äänettömyys.)\n\nKAIN. Kuinka merkillistä! Kärsimys ja taistelu on raskas rangaistus --\nnoin usein huokailtavan kuulin...\n\nLUSIFER. -- ja osaks itsekin niin luulin.\n\nKAIN. Ja nyt? Mik' onkaan suurempaa kuin moisen määrän eestä ponnistaa!\n\nLUSIFER. Se suurta on. Vaan määränpää ei liene yksin haudan tuollapuolla\neikä tulevien sukupolvein onnessa -- myös itse elämme!\n\nKAIN. Se totta on, me myöskin elämme --!\n\nLUSIFER. -- ja itsessämme työn ja vaivan tuskat tunnemme; myös\nitsellemme kuuluu palkinto.\n\nKAIN. Niin, niin; tuon melkein unhotin -- se paratiisi, jonka itse\nluomme.\n\nLUSIFER. Juuri se! On työn ja tuskan raskaat retket, vaan myöskin levon\nrikkaat riemuhetket.\n\nKAIN. On, on -- ne _täytyy_ olla! Silloin elon pöytään kaikki kannetaan,\nmin ihmiskäsi irti saa!\n\nLUSIFER. Kaikki! Majat korkenee ja laajenee, katot hohtaa, seinät\nvälkkää, seinäin kohottajat juhlapukein riemuilee --\n\nKAIN. -- ja pöydät viljelyksen voittoheelmin notkuilee...\n\nLUSIFER. -- ja puun ja pensaan hurmonestein välkkyilee...\n\nKAIN. -- ja urhon sielu onnen unelmissa keinuilee!\n\nLUSIFER. Ja vielä yksi -- jaloin kaikista!\n\nKAIN. Sen jos voisin arvata?\n\nLUSIFER. No koitellaan. Mitä varten luotiin nainen?\n\nKAIN. Miehen avuks vainen!\n\nLUSIFER. Ohoh! Se selityspä melkein raakamainen. Nainen luonnon\njalohelmi on, kun sen kirkkaus ja värit kerran keksitään. Mies\ntaisteluun ja suuriin tekoihin on luotu, naiselle sen sijaan sulon\nhurmat suotu. Tarkotuskin lie? Totta kai! Hän sulollansa vaivannähneen\nurhon lemmen mailmaan kohottaa. Näin luonto iskun luopi, vaan myös\nvoiteen suopi.\n\nKAIN. Oi autuus! Tuon kaiken tunnen, aavistan.\n\nLUSIFER. Vain osittain -- on kaikki vasta alussaan. Vaan maku hienostuu,\nuudet aistit kasvaa, uudet nautinnot, ja vanhat uuden tuoksun saa. Ah\narmas auvo! Yks tuossa, aamuruskon punerrus, sun rinnoillesi painautuu.\nSen kanssa hetken hehkut, niin jo toinen, illan tyyni hempeys, vienoin\nkutrein puolehesi kurkottuu --\n\nKAIN. Mitä? Useampiako?\n\nLUSIFER. He, onhan niitä maailmassa! Monta, monta -- se näiden salahurmain\ntarkotus.\n\nKAIN. Vaan jospa -- -- Tuo riemuääni tuolla? Valot hämyn läpi pilkottaa?\n\n    (Vuori valostuu ja upea, valaistu sali aukeaa. Perällä loistopukuinen\n    sankari istuimella, kahden puolen uroita. Pöytiä virvokkeineen,\n    palvelijoita. Sivuilla korokkeilla nuoria soittajia, edessään nuoria,\n    kepeästi puettuja impiä, kullakin kädessään läpikuultava malja, eri\n    maljoissa erivärisiä juomia. Nuorukaiset alkavat soittaa, immet astuvat\n    keskelle, liikuttelevat maljojaan soiton mukaan, laulavat, muodostavat\n    siroja kuvioita, kilauttelevat maljojaan yhteen j.n.e.)\n\n        Maljatanssi. (Neidot, vieno säestys.)\n\n    Soittopa soimaan,\n    Nyt karkeloimaan!\n    Neito sorja,\n    Hemmen orja\n    Sankarin iloksi tanssimaan!\n    Taistoa elo tää --\n    Juhlina kukkapää!\n    Kas, kas, kun kimmeltää\n    Nestehet maljassa;\n    Helminä päilyy,\n    Kutsuen häilyy\n    Siskoset sarjassa.\n    Nauttios sankari!\n    Lyhyt on elosi!\n    Voittajan malja nyt juokaa!\n\n(Tarjoovat maljat sankarille ja muille uroille, tanssivat sivuille.)\n\n        Neitojen ja poikain kööri:\n\n    Nauttios sankari!\n    Lyhyt on elosi!\n    Voittajan malja nyt juokaa!\n\n(Juovat. Sen jälkeen neidot laulavat ja liikehtivät, viidennen\nsäkeen loputtua hetkinen äänetöntä tanssia soiton säestyksellä;\nloppu taasen laulaen.)\n\n    Kaihopa salaa\n    Rinnassa palaa;\n    Impi sorja,\n    Lemmen orja\n    Elonsa tanssihin kiiruhtaa!\n    Kevät on kerran vaan,\n    Siksipä riemuitaan!\n    Kas kuinka silmät nää\n    Tähtinä välkähtää;\n    Marjana poski,\n    Poikako koski?\n    Älä kysy enempää.\n    Lempiös, lempeä saa!\n    Hukkukoon taivas, maa!\n    Maljanne pohjahan juokaa!\n\n        Neidot, pojat ja uroot:\n\n    Lempiös, lempeä saa!\n    Hukkukoon taivas, maa!\n    Maljanne pohjahan juokaa!\n\n    (Juovat.)\n\nKAIN. Niin, hukkukoon! Haihtukoon kuin kastehelmi päivän suuteloon!\n\n    (Hämyhäivähdys, näky katoo.)\n\nKAIN. Oi viipykää, viipykää te armaat hetket ja antakaa mun täysin\nrinnoin onneani hengittää! Nyt vasta olentoni kokonansa tajuan: --\n_ihminen on ilojen ja riemujen herra_!\n\nLUSIFER. Amen!\n\n    (Hämyhäivähdys, Lusifer katoo, vuori vapisee ja vaipunut\n    osa kohoaa jälleen entiselleen, aurinko paistaa.)\n\nKAIN. Kaikki taasen ennallaan. Kaikki näyt, elon tulevaisen hurmaäänet\npoissa. Vaan ne nähnyt olen ja kuullut kutsumukseni. Oi, pyhä vuori!\nSä mulle maailman näytit niin kirkkaan, loistavan. Nyt sen tiedän, minne\ntieni vie ja mi on määränpää. Pois esteet tieltä, polku selvä on ja\nmaali kirkasna! Tuon kaiken teen, niin totta kuin sen olen nähnytkin.\nEteenpäin! Lentoon, lintu punainen:\n\n        _min' olen maailman herra_!\n\n    (Hetkisen äänettömyys. Kain astuu haltioissaan vuorelta alas,\n    käy raivion poikki ja katoo viidakkoon.)\n\nVUORELLA pitkä, vihlova pilkkanauru.\n\n    Esirippu.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nPaikka: Viettävä nurmikko pienen joen rannalla. Joki etualalla.\nTaustalla ja osaksi sivuilla uhkeata lehtimetsää. Lähellä metsän rintaa\nkaksi kivistä alttaria, toinen kookkaasta laakeasta paadesta neljän\njaluskiven kannatteella, toinen pienemmistä kivistä ladottu, alareuna\nturpeilla ympäröity. Alttareilla uhripuut valmiina.\n\n\nENSIMÄINEN TOIMINTO.\n\nELOUHRI.\n\nPuhelun ääntä -- KAIN ja AABEL tulevat.\n\nAABEL. -- -- -- itsestään selvänä ilman erikseen päättämättä, ja sen\nvuoksi...\n\nKas tässä! Molemmat valmiina meitä odottamassa. Valitse, veljeni!\n\nKAIN (tuskaisesti). Onhan ne -- mutta kuule minua, Aabel! Jättäkäämme\ntämä uhri tällä kertaa.\n\nAABEL. Minkä vuoksi? En ymmärrä sinua.\n\nKAIN. Etkö näe? Mieleni on painuksissa. Se ei jaksa kohota.\n\nAABEL. Sitä suurempi syy saada se rukouksen siiville nousemaan.\n\nJa tiedätkö mitä, veljeni? Minä aavistan, melkein _uskon_, että\nJehova on tämän uhrin kautta tavalla tai toisella lähettävä uutta valoa\nvaellukseemme.\n\nKAIN. Mutta min' en voi voittaa mieltäni tänä hetkenä. Miksi kiusaat\nminua? Uhraa yksin!\n\nAABEL. Yksin? Isämme ja äitimme odottavat, Aada ja Silla juuri\neloateriaa valmistavat -- miksi häiritä näitä valmistuksia?\n\nKAIN. Häiritä valmistuksia! Valmistuksista -- aterioista -- muiden\nodottamisestako uhri riippuu -- vaikkei itse olisikaan valmis?\n\nAABEL. Miksi tulistut, miksi tahallasi käsität minua väärin? Tiedäthän\nettä pimitetty luontomme usein punoo näennäisiä esteitä.\n\nKAIN. Mutta jospa olisi todellisiakin?\n\nAABEL. Mitä sanot --?\n\nKAIN. Jos en tiedä mistä minun pitäisi häntä kiittää?\n\nAABEL. Ja _sinä_ puhut noin?\n\nKAIN. Puhun! Minä, näet, en saa mitään ottamatta. Niin että jos kerran\nkiittää pitää, tekisi mieleni kiittää (tekee voimakkaan liikkeen\nnyrkkiin puristetuilla käsillä) -- näitä kahta!\n\nAABEL. Kain!\n\nKAIN. Ne suitsuttavat uhria joka päivä. Se on minun uhrini -- ja\nse pitäisi riittää!\n\nAABEL. Kain! Sinä et voi noin ajatella, minä tiedän sen. Se on vain\nhetkellistä ajatuksen harhailua.\n\nOi veljeni! Olet viime aikoina ollut niin kummallinen, niin synkkä ja\nlevoton. Ajattelin että uhri sinua rauhottaisi ja sovittaisi. Samaa\narveli Aadakin, kun --\n\nKAIN (kuohahtaen). Aada! Vai niin --? Te järjestätte mitä minun pitää\ntehdä -- _sinä ja Aada_!\n\nAABEL. Jehova armahtakoon! En ymmärrä mistä tämä ärtyisyys, jo eilen\nillalla olit aivan käsittämätön.\n\nKAIN. Niin, eilisiltapa -- --\n\n    (Malttuu; taistelee itsensä kanssa, Aabel katsoo häneen hämmästyneenä.)\n\nKAIN. Eilinen eilisenä, nyt on uhrista puhe! Ja mihin kelpaa uhri, johon\nkäymme epäilevin mielin? Pitääkö teeskennellä? Ei! Eikö silloin parempi\nlykätä -- tai vaikkapa kokonaan heittää?\n\nAABEL. Ei. On Jehovalle otollista ja meille itsellemme hyödyllistä\ntaivuttaa harhailevaa mieltämme korkeampaan päämäärään. Muuten sielumme\nmaalliset siteet kasvavat liian vahvoiksi.\n\nKAIN. Ja sen vuoksi on valittava taivaalliset pakkositeet -- se on sitte\nuhri!\n\nAABEL. Kain, Kain! Silmäsi leimuavat niin oudosti ja äänesi niin\nkummasti värähtelee. Olet liikutettu --\n\nKAIN. Niin olen, sydänjuuriani myöten, rikki, hajallaan!\n\nAABEL. Sepä juuri osottaa että todella kaipaat uhria. Uhri tuo aina\nsiunausta, aina mieltämme tyynnyttää ja kohottaa. Valitse alttari!\n\nKAIN. Anna minun mennä, Aabel! Tai salli ainakin olla itse uhria\ntoimittamatta. Voinhan katsella, kun sinä uhraat, ja vaikkapa sitte\nyhtyäkkin -- jos voin.\n\nAABEL. Kas niin, veljeni! Mielesi tyyntyy vähitellen. Valitse alttari,\nniin käyn hakemassa sytykehiilet.\n\n    (Kumartuu korjaamaan paikoilleen erästä irtaantunutta turvetta\n    toisessa alttarissa.)\n\nÄÄNI. Hiilet! Missä on tulikaaresi, Kain?\n\nKAIN (kuin havahtuen.)\n\nAABEL (nousten). Sanoitko jotakin, veljeni?\n\nKAIN (syvästi liikutettuna). En -- minä vain ajattelin asiaa. Ehkä --\nehkä sentään voisimme koettaa, mieleni tuntuu nyt ... tuntuu ...\nkepeämmältä.\n\nAABEL. Nyt olet taas kuin ennen. Valitse, veljeni, valitse!\n\nKAIN (arvellen). Ei, ei! -- No, jos välttämättä täytyy, niin valitse\nsinä minun puolestani.\n\nAABEL. Sinun puolestasi? Ei, Kain! Sitä en voisi koskaan tehdä -- se on\nsinun esikoisoikeutesi.\n\nKAIN. Mitä me synnyn oikeuksista -- sinä olet näissä asioissa esikoinen.\n\nEt suostu! No, niinkuin tahdot -- minä olen valinnut.\n\nAABEL (syleilee Kainia). Kiitos, Kain! Kuinka iloinen olen tästä\npäätöksestäsi.\n\nNyt rientäkäämme uhritarpeita hakemaan.\n\n    (Menee.)\n\nKAIN. Oikeinko vai väärin? Mieskö? En! Liehijä? En, en koskaan! Vanhan\ntavan orja? Ei ei, en sekään! Mutta miksen sitte sano suoraan kaikkea?\n\nOh, kuinka nuo vanhat siteet ovat hirmuisen lujat! Maata ja taivasta,\nentistä ja tulevaista -- ja nykyistä. Kaikki niin sekavaa. En saanut\nviime yönä rahtuakaan unta. Näyt -- eilisilta! (Kiihtyen). Niin,\neilisilta! Miksi hänen silmänsä Aabelille säihkyivät, vaikka hän on\nminun, yksin minun! On muka hyvä, että meitä on kaksi, että Aabel on\nkuin illan viileys, niin tyyni, niin... Jumala, jos se on totta, niin\nmin' en takaa mitä.. Suonissani on jotakin paksua ja raskasta, joka\ntunkeutuu kaikkialle, puristaa, ahdistaa henkeä -- --\n\n    (Äänettömyys.)\n\nJa sentään voipi kaikki olla vain kiihtyneen mielen harhaa! Katselin\nhäntä yöllä salaa. Salaa? Luulen nukkuvata katselevani, ja minua kohtaa\nkaksi hellää, kyyneleistä silmää. Ne valvovat -- ne surevat -- voiko\npetos katsella sellaisilla silmillä? Ei, ei; olen melkein varma ettei\nsiinä ole mitään. Mutta sehän se juuri leikkaa, ettei ole täyttä\nvarmuutta! Oh, miksi tähän unohduin! Aabel kiirehtää.\n\n    (Menee. -- Hetkisen päästä palaa Aabel, toisessa kädessä\n    hiiliastia, toisessa valkoinen, teurastettu karitsa.)\n\nAABEL. Kuinka kummallinen sentään on ihmismieli! Se hapuilee ja\nharhailee -- lankeemuksen kirous ei ole vielä kokonaan verestämme\nkadonnut. Mutta hyvä kuitenkin voittaa. Ylistetty olkoon Jehova, että\nhyvän voima on niin suuri!\n\n    (Puuhailee alttarinsa luona.)\n\nKuinka hyvä sinä oletkaan pohjaltasi, veljeni! Vain hiukan liiaksi\nmiettiväinen ja synkkä ja liiaksi raju. Mutta se on kummallista kun\ntuntuu niinkuin rakastaisin sinua sen vuoksi vielä enemmän.\n\n    (Äänettömyys.)\n\nHän viipyy. Tarkastanpa vielä kerran että kaikki on kunnossa.\n\n    (Kain tulee. Toisessa kädessä tulikaari, toisessa vasu, jossa on\n    maan tuotteita.)\n\nAABEL. Jopa tulet, veli! -- Mutta muotosi on taasen niin synkkä?\n\nKAIN. En tiedä -- tuntuu taas niin vaikealta.\n\nAABEL. Ryhtykäämme vain ripeästi uhrilahjoja asettamaan, niin mieli\nkyllä keventyy ja synkät ajatukset karkottuvat.\n\nMiten kauniita sinun lahjasi ovat! Kuinka ihmeellisesti Herran siunaus\nniissäkin ilmenee. Käy, veljeni, toimeen; minä haen hiukan ruohoja ja\nkukkia alttariemme reunojen katteeksi.\n\n    (Menee syrjään.)\n\nKAIN. Taas epäilen. Käsi käskee, toinen kieltää.\n\nLUSIFER (ilmautuu puiden takaa tulipunaisessa puvussa -- on Kainille\nnäkymätön koko ajan). Uhraamaan käy, uljas peltomies, niinkuin veljes\nkehottaa!\n\nMIKAEL (tulee puiden takaa, valkoisessa puvussa). Kain! Älä tällä kertaa\nuhriin kajoo!\n\nLUSIFER (Mikaelille hillityllä raivolla). Sinä! -- Uhriin käy, Kain!\nOn vanha hyvä tapa, että näin kiitosuhrin kannat Jehovalle!\n\nKAIN. En mitään tee vain tavan vuoksi.\n\nLUSIFER (ilkamoisesti). Ohoh!\n\nMIKAEL. Oikein, Kain! Ole uskollinen itsellesi! Suotuisampi Jehova\nilman uhria, kuin jos uhrisi ei sydämen syvyydestä kohoa.\n\nKAIN. Niin sanoo sisimpäni ääni, vaikken Jehovan mieltä tunnekkaan.\n\nLUSIFER. On sydämessä monta ääntä -- mutta uhri, se on aina kaunis,\nylevä. Sitä veljes pyytää, se mieleen on myös vanhusten ja siskojen.\n\nKAIN. En tahdo olla kenellekään mieliksi!\n\nLUSIFER. No, no! Lie sentään hyvä sopu aina ihmislasten kaunistus.\n\nKAIN. Sekin totta. Oh tätä ristiriitaa!\n\nMIKAEL. Se kyllä sopuun sointuu, kun vaan pysyt uskollisna itsellesi.\n\nLUSIFER. Ja myöskin _työllesi_! Hedelmiäsi, rypäleitäsi, tähkiäsi katso --\nse olisi miehen uhri se!\n\nKAIN (ottaa hedelmäoksan käteensä). Ne uljaat, totta tosiaan!\n\nMIKAEL. Pois nuo ajatukset, Kain! Kauvas pois!\n\nLUSIFER. Ne miehen hien hedelmiä ovat, ei itsestänsä kasvaneita!\n\nMIKAEL. Ihminen kylvää ja ihminen korjaa, mutta elämän siemen oli ennen\nhäntä ja on hänen jälkeensä -- se muistaos, Kain.\n\nLUSIFER. Niin, tuo vanha laulu muistaos: kaikki, kaikki lahjaa on!\n\nKAIN. Kylliksi! En moista toitotusta kestää voi!\n\nMIKAEL. Varo itseäsi, Kain! Ajatukset himon siittää, himo synnin, synti\nkuoleman.\n\nLUSIFER. Lorua! -- Toimeen käy!\n\nMIKAEL. Kain!\n\nLUSIFER (pyytävänrukoilevaa ääntä ilkamoisesti matkien). Kain!\n\nAABEL (tulee). Seisot vielä mietteissäsi -- no, alkuhankkeissa jo\nsentään. Reippaasti toimeen vaan, niin pian leppoisat uhrisavumme taas\nkorkeuteen kohoovat.\n\n    (Aabel asettaa ruohoja ja kukkia alttarille, sen jälkeen karitsan.\n    Kain tähkäkimppuja, hedelmäoksia ja marjaterttuja.)\n\nAABEL. Kas niin! Nyt on uhrini valmis. Kuinka puhdas ja viaton olet,\nkaritsaiseni -- puhdas puhtauden herralle korkeuteen kohoomaan.\n\n    (Menee Kainin alttarin luo.)\n\nJa sinun uhrisi, veljeni, melkein vielä ihanampi! Maan parhaat antimet\nnoin kilvan Jehovalle kiitosta kantaa. -- Nyt uhritulta sytyttämään,\nKain! Mä hiilet käyn.\n\n    (Menee oman alttarinsa luo.)\n\nLUSIFER. Hiilet! Se hiiliin puhukoon, ken hiilten orja on!\n\nMIKAEL. Ylpeyttä varo, Kain! Se hiipien tulee sydämeen, mutta ovet\nmurskain ulos lähtee. Kaareen älä kajoo!\n\nLUSIFER. Ole mies! Kaari on sun!\n\nAABEL (tullen hiiliastia kädessä). Tässä. Ota!\n\n    (Äänettömyys.)\n\nMiksi viivyttelet? Niin tuskaiselta näytät.\n\nKAIN. Se olenkin. (Äänettömyys, tarttuu kaareen). Minä -- minä --\nmin' en tarvitse sinun hiiliäsi!\n\nAABEL. Et tarvitse --?\n\nKAIN. En! Mulla on sekä hiilet että tuli tässä.\n\nMIKAEL. Kain! Kavahda!\n\nLUSIFER. Välähdä!\n\n    (Kain pyöräyttää oran kaaren jänteeseen ja ottaa tulta.)\n\nKAIN. Siin' on tuli! Mitä siitä sanot?\n\nAABEL (hämmästyneenä). Se onko totta? Vastako keksinyt?\n\nKAIN. Vasta. Siinä se on mun punainen lintuni!\n\nAABEL. Niinkö --?\n\n    (Äänettömyys.)\n\nKAIN (epäluuloisesti). Käytkö sanattomaks, Aabel?\n\nAABEL. En, en -- minä vain aattelin. Ja nyt ymmärrän. (Lämpimästi). Oi\nkuinka iloitsen kanssasi, Kain! Jos olisit tämän ennen sanonut, olisimme\nkutsuneet vanhukset ja siskot kanssamme Herraa kiittämään tästä uudesta\narmonsa osotuksesta. Kahdenkertainen syy on sinulla nyt uhrata. Pian\ntulet leimuamaan!\n\n    (Menee.)\n\nLUSIFER. Pokkaa Herraa, poikani -- hän viskasi sulle kaaren taivaasta!\n\nKAIN. Kaaren tein _minä_!\n\nAABEL (kääntyen). Mitä --? Silmäsi taas leimuavat. Nöyrry, veljeni!\nKaaren teit sinä, mutta ajatuksen antoi Hän, joka ajatustemme kulkua\nohjaa. Iloitse että hän on sinut välikappaleekseen valinnut.\n\n    (Menee alttarinsa luo.)\n\nLUSIFER. Kummallista! Vaikket edes jokapäiväisillä polvirukouksilla tätä\nkunniaa anellut. Vain suotta aikojasi puuta nakersit ja jännettä\npunoilit.\n\nMIKAEL. Sulje korvasi, Kain! Pilkan henki hiipii ympärilläsi --\n\nLUSIFER. -- ja viheliäisine hiilineen sun kaartas ivailee!\n\nMIKAEL. Jätä uhri tällä kertaa -- olet liian kiihtynyt. Tai jos teet, se\nnöyrin mielin tee --\n\nLUSIFER. -- ja kysy veikolta saatko vielä tällä kertaa hiukan hiiltä\nlainata.\n\nKAIN. Min' en tätä kestä -- en, en! Jätän kaikki ja juoksen pois.\n\nLUSIFER. Siinä uskalikko! Verratonta! Se mies vielä maailman kaataa.\n\nAABEL. Minun uhrini jo syttyi!\n\nLUSIFER. Lainaa hieman tulta, veikko kulta!\n\nMIKAEL. Kain, Kain!\n\n    (Kain kiepauttaa kiivaasti tulta ja sytyttää uhrin.)\n\nAABEL. Nyt polvistukaamme pyhään uhritoimitukseen. Aiota, veljeni!\n\nKAIN. Minä --? Pilkkaako teet?\n\nAABEL. Kuinka voit semmoista ajatella? Aiota, vanhempi veli!\n\nKAIN. Mahdotonta! Olen tottumaton tähän toimeen. Kun kuulen sinun äänesi\nja mieleni ennättää rauhottua, niin ehkä minunkin henkeni voi kohota.\n\nAABEL (polvistuen). Jumala korkeudessa! Sinä ijankaikkinen kirkkaus ja\nkunnia, valta ja vanhurskaus, katsahda lastesi puoleen! Tässä polvistuu\nhalpa palvelijasi piskuisen uhrinsa ääreen ja uskaltaa kohottaa silmänsä\nsinun puoleesi. Mitä on minun uhrini sinun edessäsi, jolle maa\nkaikkinensa on vain tomua ja tuhkaa? Ota se kuitenkin vastaan sydämeni\nuhrina; anna nöyryyden, rakkauden ja kiitollisuuden tehdä se itsellesi\notolliseksi. Laskeu, oi ijäinen henki, poveeni, että sinun armosi valjun\nrintani täyttäisi ja heikot huuleni...\n\n    (Vaipuu hiljenevään rukoukseen.)\n\nKAIN (seisoen alttarinsa ääressä). Jehova! Sinä, joka olet suoruus ja\ntotuus, kuule miehen suoraa rukousta --\n\nAABEL. Ole ylistetty, Herra -- veljeni jo rukoilee! Sinä taivutat\nsydämet niinkuin --\n\nKAIN. -- Olen tottumaton sinua puhuttelemaan ja sanat kangertavat\nsuussani, mutta sinähän olet kaikkitietävä ja näet etkä ainoastaan\nkuule --\n\nLUSIFER. Tyhjät koristeet pois, asiaan! Alku ei ole hullumpi --\nensikertaiselle.\n\nKAIN. -- En tee tätä tavan vuoksi; olen tuskaa täynnä, keuhkojani polttaa\nja ääneni pusertuu ahdistetusta rinnasta --\n\nMIKAEL. Herra tuskasi lieventää -- häneen turvaudu!\n\nLUSIFER. Jatka, jatka!\n\nKAIN. -- En myöskään tee tätä suosiota hankkiakseni enkä pyydä mitään\narmoa tai lahjaa; mutta minkä kerran itse hankin, sen pyydän myös itse\npitää --\n\nLUSIFER. Se miehen rukousta se! Jatka!\n\nMIKAEL. Nöyrry, Kain, nöyrry! Synti on sydämesi ovella -- sulje ovi!\n\nKAIN. -- Tahdon olla oikea, suora ja rehellinen sekä sinua että kaikkia\nmuita kohtaan; tahdon myös nurisematta kärsiä omista teoistani, mutta\ntoivon ettei minun tarvitsisi kärsiä vanhempieni eikä muiden ihmisten\nvuoksi, ei myös pahojen olentojen vuoksi, jos semmoisia on, sillä niiden\navaruuteen saattamisessa ei minulla ole mitään osaa --\n\nMIKAEL. Kain! Sinä uhmaat tietämättäsi taivasta vastaan. Synti kolkuttaa\nsydämesi ovella -- älä päästä sisään!\n\nLUSIFER. Mies käy suoraa tietä. Jatka!\n\nKAIN. -- Jos, niinkuin meille kerrottu on, sinä olet kaiken luoja,\nniin sinä olet totisesti suuri, sillä sinä olet maan ja taivaan\nsuurenmoisesti suunnitellut ja sinun käsialasi ovat moninaiset ja\nihmeelliset --\n\nLUSIFER. Kas niin! Polvillesi, Herran koira! Suutele tomua ja ryömi\nnelinkontin -- vaivainen mato!\n\nMIKAEL. Pysy lujana, rauha sielullesi etsi!\n\nKAIN. -- Mutta elämä on nyt vielä taistelua ja ankaraa ponnistusta,\nsentähden minä pyydän: anna meidän liikkua vapaasti tämän näkyvän piirin\nsisällä -- niin, kuinka sanoisin...\n\nAABEL. -- Me tosin menetimme paratiisin ilotarhan, mutta miksi sitä\nmuistelisimme, kun tämä maallinen elämämme on vain lyhytaikaista\nvaellusta oikeata kotimaata kohti. Oo, Herra! Me odotamme sitä aikaa,\njolloin sinä kutsut meidät luoksesi tuonne ikuisten vuorten kukkuloille,\ntuonne --\n\nKAIN. -- Ja kun meidän täytyy täällä kärsiä ja ponnistella, niin minä\npyydän että saisimme jo täällä nauttia työmme ja taistelumme hedelmät --\nsillä tulevasta et ole mitään varmaa meille ilmottanut. En myöskään\ntiedä millainen sinä kokonaisuudessasi olet, sillä en ole koskaan sinua\nnähnyt enkä kuullut --\n\nMIKAEL. Monestikin! Hyvän ääni sydämessäsi on hänen äänensä.\n\nLUSIFER. Tuo pirisevä karitsanääni, joka sopii niin mainiosti\nmaailmanvallottajalle. Oivallista!\n\nKAIN. -- mutta minä uskon että sinä olet _oikeamielinen_ ja suot\nihmiselle kaiken sen hyvän, minkä hän nyt tunnetuilla tai vasta\nlöydettävillä keinoilla voi itsellensä vallottaa, niin ettei meitä ajeta\ntaas korpeen, kun saamme itsellemme asuinpaikan viljellyksi --\n\nMIKAEL. Kain, Kain! Sinä et tiedä mitä puhut! Lopeta rukouksesi.\n\nLUSIFER. Jatka, Kain, jatka! Pelkäisitkö astua totuuden tietä?\n\nAABEL. -- Ja minä kiitän sinua, kaiken hyvän Isä, että olet meille taas\nuuden armon osottanut ja veljeni hengen tulenvirityksen keksinnöllä\nvalaissut. Minusta tuntuu --\n\nLUSIFER. Sulla onko korvat, Kain? Siellä toinen nokkelampi jo\nkiitosvirren tulikaarestasi virittää.\n\nMIKAEL. Niin tee sinäkin -- sulla syy kahdenkertainen.\n\nKAIN. -- Minä _kiitän_ sinua, kiitän siitä ettet tehnyt itse kaikkea\nvalmiiksi, vaan jätit jotain ihmisellekin. Minä kiitän sinua että annoit\nhänelle _älynlahjan_, jolla hän voi luomakunnan valtansa alle alistaa, ja\nminä kiitän niistä --\n\nLUSIFER. Niin: kiitän, kiitän, kiitän -- se sopii miehelle!\n\nKAIN. -- Minä _iloitsen_ niistä voitoista, jotka jo nyt olemme saaneet\nluomasi luonnon yli --\n\nLUSIFER. Oikein: _sinun_ luomasi luonnon yli, joka meidän täytyy ase\nkädessä itsellemme vallottaa!\n\nMIKAEL. Kain! Synti ryntää sisään -- taistele vastaan.\n\nKAIN. -- _luonnon_ yli, jonka sinä armossasi...\n\nLUSIFER. -- loit karuksi, verenhimoisia petoja täyteen, ikuiseksi\ntaistelukentäksi!\n\nKAIN. -- jonka sinä, sinä -- minä sekaun, ajatukseni eivät pysy koossa.\n-- Aabel! Kuule minua, Aabel!\n\nLUSIFER. Jatka, jatka! Älä veljesi uhrimieltä häiritse!\n\nMIKAEL. Puhu, Kain! Puhu veljesi kanssa. Vapauta sydämesi synkkien\najatusten taakasta.\n\nLUSIFER. On uhri harras tehtävä, se itseensäsulkeumista vaatii. Etkö näe\nkuinka veljesi on pyhään hartauteen vaipunut?\n\nAABEL. -- Nouskoon sydäntemme suitsutus luoksesi kuin ihana uhrisavu\nkohoo korkeuksiin; se siellä --\n\nLUSIFER. Tää pyhä uhripaikka on -- kumma vaan, tuntuu kuin kuulisin\njostakin lampaan ääntä, karitsan maaritusta.\n\nMIKAEL. Kavahda, Kain, oi kavahda! Herran laupeus sinua vahvistakoon!\n\nAABEL. -- Sinun tiesi tosin ovat joskus meille käsittämättömät, mutta\nken rakkautesi ymmärtää, hän ei kysele enää enempää --\n\nLUSIFER. Aivan oikein: mää, mää, ja bää!\n\nMIKAEL. Turvau Herraan -- suuri vaara uhkaa sieluasi!\n\nKAIN (syvässä tuskassa, polvillaan). -- Jehova! Minä en tiedä -- minä\nen ymmärrä; tässä on sinulle uhri -- työn uhri -- hien uhri -- tuskan\nuhri --\n\nAABEL (jonka uhri leimahtaa korkeaan lieskaan). -- Kiitetty ja\nylistetty, Herra, että palvelijasi puoleen katsahdit!\n\nLUSIFER. Mutta työn ja hien uhri ei kelpaa! -- Kain! Sinun uhrisi ei\npala!\n\nMIKAEL. Uhrisi on niinkuin sydämesi. Sydämesi uhri sytytä -- hän\nainoastaan siihen katsoo.\n\nKAIN (tuskaisen kiihtyneesti). Minun uhrini ei pala, ei pala!\n\nAABEL (kääntyy Kainiin). Rukoile hartaammin, veljeni, niin uhritulesi\nkyllä kohoaa!\n\n    (Vaipuu rukoukseen.)\n\nLUSIFER. Etkö näe, etkö kuule, Kain? Makaa päiväpaisteessa ja katsele\nkuin lampaat vuonivat -- niin olet hänelle otollinen. Ota lampaannaama,\nkaritsanääni, imartele, matele, suitsuta hänelle verenhajua -- niin olet\nhänelle otollinen. -- Tuossa on vastaus rehellisen miehen uhriin!\n\n    (Tuulenhenki käy, savu painautuu Kainin silmille, joka\n    on joutunut alttarin sivuun tuulen alle.)\n\nMIKAEL. Mielesi hillitse, Kain -- väärennyksen henki kuiskuttaa\nkorvaasi! Etkö näe että tuuli käy, että --\n\nLUSIFER. -- että tuulten herra tahtoo hiukan leikitellä kanssasi\n-- sinä yksivakainen!\n\nKAIN. Pilkkaatko minua, Jehova? Halveksitko rehellisen työn uhria?\nRakastatko laiskuutta, verta, uhrilampaan tuskia?\n\nMIKAEL. Hahmosi muuttuu, Kain! Nöyryytä sydämesi, niin Jehova katsoo\nleppyisesti uhrisi puoleen.\n\nLUSIFER. Miksi maassa makaat? Nouse ylös, ole mies!\n\nKAIN. Minä pakahdun -- veri puhkasee suoneni -- jotain pyrkii ulos --\n\nMIKAEL. Älä päästä sitä! Rukoile! Minä rukoilen sinun kanssasi ja\npuolestasi.\n\nKAIN. Min' en voi -- min' en osaa!\n\nLUSIFER. Ole se kuin olet! Ylös nouse!\n\n    (Uusi tuulenhenkäys. Kain karkaa ylös ja tempaa\n    alttarista puun käteensä.)\n\nMIKAEL. Puu pois, Kain! Pakene, vielä on aika!\n\nLUSIFER. Totuus esiin! Sydämesi puhtaaksi! Eteenpäin!\n\nKAIN. Minä tiesin sen, minä tiesin sen! Ne eivät sovi yhteen -- ja hän\nei päästä irti. Mutta minä tahdon! Nyt -- juuri -- tällä hetkellä --\n\nMIKAEL. Kain, Kain! Kuule minua! Tuo sielusi hurja kiihko --\n\nKAIN (lyöden alttaria puulla ja hajottaen sen). Sinä matelijain luoja\nja matelijain jumala! (lyö) Sinä imartelijain jumala! (lyö) Sinä\nkäärmeenlähettäjä! (lyö) Sinä rehellisen työn ylenkatsoja! (lyö) Sinä\nlihan ja veren syöjä! (lyö) Sinä (lyö) sinä (lyö) sinä --\n\nAABEL (nousten). Kain, Kain! Mitä sinä teet? Älä koske alttariin,\nse on Herralle pyhitetty!\n\nKAIN. Älä sekau minun asioihini -- alttari on minun! (lyö.)\n\nLUSIFER. Oikein!\n\nMIKAEL. Kain!\n\nAABEL (käy Kainiin päin ojennetuin käsin, aikoen häntä hillitä). Älä\njatka! Jehovan nimessä asetun tätä pyhän häväistystä vastaan!\n\nKAIN (kääntyen päin). Vai niin --? Sinussa on _sitäkin_?\n\nAABEL. On -- mikäli se koskee Jehovaa ja hänen asiaansa.\n\nKAIN (kuin havahtuen). Vai _Jehovan_ nimessä? -- Nyt ymmärrän mikä\nsinä olet! Pois tieltä!\n\nAABEL. En askeltakaan!\n\nMIKAEL. Oi Herran armo, älä jätä häntä!\n\nKAIN (hyökkää Aabeliin päin, ääni raivosta särkyneenä). Etkö, etkö? --\nPois tieltä, perkele -- ääh!\n\n    (Lyö. Aabel kaatuu. -- Mikael peittää kasvonsa.)\n\nLUSIFER. _Se on täytetty_! Minä, _minä_ olen voittanut!\n\n    Väliverho.\n\n\nTOINEN TOIMINTA.\n\nUKKOS-ILMA.\n\nSILLA polvillaan ja AADA seisoallaan Aabelin ruumiin ääressä. KAIN\nsyrjässä, istuen synkkänä maassa.\n\nSILLA. Untako vai totta? -- Nuo kirkkaat tähdet sammuneina, tummina nuo\nsyvät lammet, joiden pinnalla vielä äsken taivaan kirkkahin säde\nliekitsi. Kalvenneina poskiesi ruusut. Ah sydämeni, sydämeni!\n\nAADA. Sisar kulta, sisar kulta! Voi onnettomuuden päivää. -- Vanhemmat?\n\n    (Äänettömyys. Nyökäyttää Sillalle merkitsevästi päätään.)\n\nVoi heitä, voi meitä!\n\n    (Menee.)\n\n        Sillan valitus.\n\n        SILLA.\n\n    Äsken vasta päivä nousi,\n    Äsken lintuset liversi;\n    Nyt jo illan venho sousi,\n    Äkin lintuni vaikeni --\n    Ja varjot niin pitkät jo on.\n\n        Lehtien lepatus.\n\n    Linnut pesän laittoivat\n    Pieneen pihlajaan;\n    Senpä tuulet taittoivat\n    Maahan makaamaan.\n    Toinen sammalella\n    Sikein uinuaa,\n    Toinen oksasella\n    Surren vaikertaa. --\n    Näin taru lintujen päättyvi, näin!\n\n        SILLA.\n\n    Äsken vasta sulle armas\n    Annoin nuoren lempeni;\n    Nyt jo tuonen halla karmas\n    Sinut kylmi, suveni --\n    Ja syksy niin synkkä jo on.\n\n        Kukkien kujerrus.\n\n    Kasvoi kerran kedolla\n    Soma kukkanen;\n    Senpä sulhon otsalle\n    Solmi neitonen.\n    Kuihtui kedon kukka,\n    Sulho kalvastui;\n    Itki impi rukka,\n    Poski lakastui. --\n    Tää taru kukkien, neitojen on!\n\n        SILLA.\n\n    Äsken soihtu, nyt jo sammuit;\n    Minne matka, veljeni?\n    Tuoni julma, multa ammuit\n    Veikon, sulhon, kaikkeni. --\n    Oi unta vain elämä on!\n\n        Nurmen nyyhkytys.\n\n    Kysyi kerran poikanen:\n    Mit' on elo tää?\n    Hälle vastas äitynen:\n    Kolme syleilmää;\n    Ensin tuutii äidin syli\n    Elon unelmaan,\n    Sitten sulkee armaan syli\n    Lemmen onnelaan --\n    Kolmas maaemon syleily on!\n\n        SILLA.\n\n    Sulle soi jo tuonen lehto,\n    Unhon virrat hymäjää;\n    Siell' on, kulta, armas kehto,\n    Siellä oota ystävää. --\n    Oi ero niin katkera on!\n\n        Päiväkorentojen hyminä\n        (joella, jonka pinnalla kajastaa outo valostus.)\n\n    Tuonen lehdot leppoisat\n    Sulhon uinahtaa,\n    Tuonen virrat vilpoisat,\n    Siellä rauhan saa.\n    Hämyn linnut siellä soittaa\n    Ehtoosoittojaan,\n    Hämyn kukat siellä tuoksuu\n    Unhontuoksujaan --\n    Kuuttaren venhot ne vesillä on.\n\nKAIN (tuskissaan). Oi Silla, Silla!\n\n    AADA, AADAM, EEVA ja TAAMAR tulevat kiireisesti.\n\nAADAM (tullessaan). Mitä on tekeillä? -- Me poikia odotamme eloaterialle\n-- sinä kiirein tänne kutsut -- et mitään selitä -- silmäsi itkussa...\n\n    (Huomaa Aabelin.)\n\nHerra Jumala! Mitä tämä?\n\nAADA. Kuolema -- kuolema on tullut!\n\n    (Ratkee itkuun.)\n\nEEVA (kokoonlyyhistyen, kuin iskun tapaamana). Käärme!\n\nAADAM. Jehova, Jehova! Sinä olet leppymätön vihassasi!\n\nEEVA. Salaiset voimat ovat taas elämäämme tarttuneet.\n\nAADAM. Kirous seuraa kirousta. Koska täyttyy rangaistuksemme mitta?\n\nEEVA. Aamulla kaikki terveinä nousimme -- oi rakkain lapseni, mun\npoikani, poikani! (itkee.)\n\nAADAM. Mutta kuinka tämä on mahdollista? Mitä täällä on tapahtunut?\nUhritulet vielä suitsevat -- toinen alttari hajallaan -- kuka tämän on\ntehnyt? Paha enkelikö?\n\nAADA (Kainia osottaen). Käsittämätön, selittämätön häiriö on tässä\ntäytynyt tapahtua. Jehova olkoon hänelle armollinen.\n\nAADAM. Ettäkö Kain? Veljensä? Uhratessa? Mahdotonta! -- Puhu, Kain!\n\nAADA. Niin, kerro Kain, mikä pimeä henki tämän mustan työn on\naikaansaanut.\n\n    (Äänettömyys.)\n\nEEVA. Ettekö näe hänen silmiänsä? Jumalani, Jumalani! Toinen verissään,\ntoinen...? Ah! Minulla ei ole enää yhtään poikaa!\n\nAADAM. Kain! Sinä et vastaa, sinun vaipunut pääsi ja villi katseesi\nsanoo kaikki. -- Oo! Eikö minun olisi pitänyt tätä arvata? Eikö hänen\nkielensä ole ollut uppiniskaisuuden myrkkyä täynnä ja salakavala\nsilmänsä kiilunut kuin kyyn silmä ruohikossa?\n\nEEVA. Voi tuskan päivää -- se tuli sittekin! Olen yön hiljaisina hetkinä\nhuutanut hänen tähtensä Herran puoleen -- olen toivonut ja epäillyt.\nKäärmeenpään musertajaa olen hänestä toivonut sen voiman kautta, joka\nhänelle annettu oli, mutta samaan aikaan on outo pelko maannut kovana\npallona rintani alla. Se päivä on nyt --\n\nAADAM. Lopeta, vaimo -- vielä häntä jaarit! Hän käärmeenpään polkija?\nHän itse on käärme, luihu kyy, joka pistää hoitajaansa --\n\nEEVA. Isä!\n\nAADAM. Vait! -- Miksi, saatana, puit itsesi ihmishahmoon, toisen kerran\nmeidät pettääksesi, lopunkin onnemme hävittääksesi? Pois täältä, vanha\nmato!\n\nEEVA. Aadam, Aadam! Kuinka unohdat itsesi, kuinka käytät sanoja, joita\ntaivaskin kauhistuu?\n\nAADAM. Hänen _tekoansa_ kauhistuu taivas ja maa ja meri ja kaikki\nmitä niissä on! Minä katkaisen kaikki siteet hänen kanssaan, minä kiroon\nhänet ijankaik --\n\nEEVA. Maltu, Aadam, maltu! Älä uudella kauhistuksella onnettomuuttamme\nlisää.\n\nAADA. Niin, rakas isä! Armahda häntä, minä rukoilen. Joku syvä hairahdus\non täytynyt hänen henkensä pimittää --\n\nAADAM. Te -- te --?\n\nEEVA. Voi, isä, isä! Minä rukoilen polvillani hänelle anteeksiantoa.\n\nAADAM. Sinä rohkenet, sinä uskallat puoltaa murhamiestä? Mutta minä\nvannon Jehovan kautt --\n\nEEVA. Älä vanno -- kuule minua! Sinä uhkaat itse tehdä raskaan synnin,\nonnettomuus on sinut soaissut --\n\nAADAM. Sinä -- sinä omenansyöjä, sinä käärmeenkuuntelija!\n\nEEVA. Herjaa minua, lyö minua -- kunhan vaan annat hänen mennä\nkiroomatta. Sinä et ole häntä kantanut etkä imettänyt, etkä ymmärrä että\nse side on enempi kuin mikään muu side, lujempi kuin side miehen ja\nvaimonkin välill --\n\nAADAM. Pois tieltä, vaimo! Käärmettä sinä olet povellasi imettänyt.\n\nKirottu olkoon hän, joka kätensä nosti veljeänsä vastaan ja elämän pyhän\nsiteen katkaisi -- kymmenkertaisesti kirottu! Ahnas maa, joka joit tuon\nviattoman veren, avaa kitasi ja niele elävältä veljenmurhaaja! -- Ei,\nkostosi säästä; hän eläköön sata ihmisikää. Kuin vainottu peto kulkekoon\nhän paikasta paikkaan; joka puu purkoon, joka pensas pistäköön. Oo,\nmantu, väkesi hältä kiellä ja taivas kasteesi! Verta tihkukoot tähkät ja\nhedelmät, joita hän kasvattaa -- verta olkoon vesi hänen lähteessään.\nJa kirottu olkoon hänen siemenensä, se kupeihinsa kuivukoon --\n\nKAIN (kuohahtaen). Seis, isä! Siemeneeni älä kajoo -- se on viaton sekä\nsinun että minun synneistäni. Kunpa olisit itse kuiva ollut sinä yönä,\njona --\n\nAADAM (ryntää Kainiin päin). Sinä kirottu uskallat! Minä sinun --\n\nEEVA (tarttuu Aadamiin, estää). Ei askeltakaan, Jumalan tähden! -- Aada,\nAada!\n\nAADAM. Pois näkyvistäni, pois!\n\nKuule sitte, sinä kyykäärmeen sikiö! Olkoon kirottu se yö, joka sinulle\nelonkipinän antoi, ja se päivä, jolloin sinä epäluoma maailman valkeuden\nnäit! Siitä lapsia, siitä niitä korvet täyteen, ja ne tehkööt sinulle\nsamoin kuin sinä teit veljellesi. Hänen verinen haamunsa ja omain\nlastesi koston pelko vainotkoon sinua unissasikin ja kauhun kyyneleet\nkastakoot vuoteesi tuliseksi järveksi. Ja kun lähdönhetkesi joutuu,\nolkoon se kamala ja hirmuinen! Maa kieltäköön kurjalta ruumiiltasi\nviimeisen suojan, myrsky kalistelkoon luitasi ketoja pitkin ja\nnäkymättömät hampaat raadelkoot katalaa sieluasi ijankaikkisesta\nijankaikkiseen!\n\nEEVA. Ja minä rukoilen taivaan Herraa, että hän tekisi sinun julmat\nsanasi voimattomiksi ja antaisi hänelle anteeksi, joka ei ole tietänyt,\nmitä hän --\n\nAADAM (polkee jalkaa). Suu poikki, vaimo! Muista kuka olet ja hillitse\nkielesi!\n\nJa sinä! Mitä sinä murhaajaa lähentelet? Pois sieltä paikalla!\n\nAADA. Oi rakas isä! Eikö tätä voi mitenkään sovittaa?\n\nAADAM. Sovittaa --? Murhaajaa ja Jehovan tahtoa? Onko perkele sinuunkin\nmennyt?\n\nAADA. Ei, isä -- olen ihminen!\n\nAADAM. Siksi pois!\n\nAADA. Sinä käsket, isä?\n\nAADAM. Minä _käsken_!\n\nAADA. Ja minä vastaan: en! En ikinä! -- Nytkö hänet jättäisin, kun\nhänellä on korpi edessä ja kirous saattajana?\n\nAADAM. Minä käsken _isän_ oikeudella!\n\nAADA. Ja minä vastaan vaimon oikeudella: en!\n\nEEVA. Tätä hajaannusta, tätä hajaannusta!\n\nAADAM. Te kapinoitte minua vastaan, te kapinoitte Jumalaa vastaan.\nNiinpä mene -- menkää te kyykäärmeet! Kohdatkoon sinua sama kirous\nkuin häntä.\n\nAADA. Sen olen itse valinnut -- hänen kanssaan jakaakseni!\n\nAADAM. Sinä uhmaat vielä? Pois paikalla silmistäni!\n\nSILLA. Oi isä, isä! Kuinka sinä, joka olet aina ollut niin hyvä\nlapsillesi, olet tänä onnettomuuden hetkenä niin kova ja ankara? Minä\nrukoilen heidän puolestaan: älä aja heitä kiroten pois!\n\nAADAM. Sinäkin! -- Oletteko te kaikki liitossa Jehovaa vastaan? Sinä\nrukoilet miehesi murhaajan ja röyhkeän tyttären puolesta?\n\nSILLA. Anteeksi, isä -- ja antakoon Jehova minulle anteeksi jos väärin\nteen, sillä suru on vienyt voimani ja ajatukseni. Kuulen tänä hetkenä\nainoastaan sydämeni äänen, ja minusta tuntuu kauhealta että minulta\nriistettäisiin yhtaikaa kaikki veljet ja sisaret.\n\nAADAM. Sinä et tiedä mitä puhut... Miksi tässä viivyttelemme,\nkantakaamme kuollut majaan.\n\n    (Aadam ja Eeva lähenevät ruumista, samoin Aada.)\n\nAADAM. Mitä _sinä_ täällä teet! Uskaltaisitko kirottuine käsinesi\nsattua hurskaaseen vainajaan?\n\nAADA. Hän on veljeni!\n\nEEVA (päättävästi). Sinä olet käskenyt minun vaijeta, ja minä olen sinua\ntotellut -- mutta nyt en enää vaikene! Hajallaan on Eedenin perhe ja\nkiroukset risteilevät ilmassa siellä, missä meidän pitäisi polvillamme\nanella Jehovan laupeutta vainajan sielulle. Mikä sinä olet, Aadam? Sinä\nukkosena jyriset ja kirouksia vyöryttelet, sinä kiellät sisarelta\nluonnolliset tunteensa paikassa, joka on kuolemalle pyhitetty. Katso\nhäntä tuossa ja kiroo vielä, jos sinulla on uskallusta!\n\nAADAM (liikutettuna). Vaimo, vaimo!\n\nEEVA. Hänen henkensä avaruudesta alas katsoo, Jehova ja enkelit\nhämmästyneinä meihin silmää. Sen sijaan että pyhä vavistus täyttäisi\nsielumme, sen sijaan me kurjat raivoomme toisiamme vastaan.\n\n    (Ratkee nyyhkytykseen.)\n\nAADAM. Eeva, Eeva! Ah meidän turmeltunutta luontoamme!\n\n    (Kumartuu Aabelin ruumiin yli.)\n\nAnna anteeksi, poikani -- anteeksi onnettomalle isä-raukalle.\n\n    (Äänettömyys, kaikki polvistuvat paitsi Kain, joka seisoo\n    synkkänä syrjässä.)\n\nAADAM. Voi minua kurjaa ukkoa! Hauta jo minunkin eteeni avautuu ja\nharmaat karvani vaipuvat murheella multaan. Mitä on ihmisen elämä? Surua\nja murhetta on minun elämäni ollut ja vuoteni ovat paenneet niinkuin\nvarjo, onnettomuus on onnettomuutta seurannut kuin pitkäisen jylinä\nleimausta -- ja kun se on parasta ollut, on se tuskaa ja vaivaa ollut.\n\nEEVA. Ja tällainenko on elämän päätös? Mykkä, vapisuttava salaisuuden\nveräjä. Ne, jotka ovat hänelle rakkaat olleet, ne jäävät tänne, ja ne,\njotka ovat häntä vihanneet, nekin jäävät tänne. -- Alasti hän tuli ja\nalasti hän...\n\n    (Nyyhkyttää, kaikki vaipuvat äänettömään rukoukseen -- paitsi Kain.)\n\nAADAM (nousten, syvän liikutuksen vallassa). Aada!\n\n    (Tarjoo hänelle kätensä, asettavat yhdistetyt kätensä Aabelin\n    hartiain alle, Aadam kannattaa päätä vapaalla kädellään. Eeva ja\n    Silla kantavat jalkapuolesta ja itkevät -- Taamar seuraa jälessä.)\n\nTAAMAR. Aabel nukkuu -- Aabel on niin kalpea -- Aabel on vuotanut\nver-ta ... a ... aa... (Itkee hiljaisella äänellä.)\n\n    (Itkuun yhtyy tuulen hyminä puissa. Hyminä jatkuu, paisuen\n    vähitellen vihlovaksi valitukseksi, lopulta puhutteluksi.\n    Kain on vaipunut maahan, tuijottaa tylsästi eteensä.)\n\nTUULI (hyminän välissä). Kain, Kain!\n\n    (Kain säpsähtää.)\n\nTUULI (ankarammin) Kain, Kain!\n\n    (Äänettömyys, sen jälkeen ukkosen jyrähdys.)\n\nTUULI. Kain, Kain!\n\nMissä on veljesi Aabel!\n\nKAIN. En tiedä. -- Olenko minä veljeni paimen?\n\n        Urpujen kuiske (hiljaa puissa hymisten.)\n\n    Kasvoi kaksi kaunokaista,\n    Yhden emon lasta\n    Saman nurmikon nukalla,\n    Saman virran vieremällä;\n    Käkinä kukuit kotikummut,\n    Sorsina sousit kotilahdet --\n    Missä on veljyt nyt toinen?\n\n        PUUT (ankarasti.)\n\n    Missä on veljyt nyt toinen?\n\n(Kain väänteleksen tuskissaan.)\n\n        TUULI.\n\n    Kain! Kain!\n    Mitäs tehnyt olet?\n    Kuule! Kuule!\n    Veljesi veri huutaa maasta!\n\n        Maaemon valitus (syvä, valittava ääni maan alta.)\n\n    Oi, voi, voi!\n    Voi maata ja merta!\n    Oi, voi, voi!\n    Miksi näin mun pitää\n    Juoda viatonta verta?\n    Mä emo koito kaiken katoovan,\n    Näin syliini he jälleen palaa;\n    Nukuitpa helmaan päivän armahan\n    Tai korven yöhön häivyit salaa,\n    He palaa, kaikki palaa!\n    Täss' ootan väsynyttä matkaajaa,\n    Täss' hyv' ois lapsukaisen uinahtaa,\n    Mut otsin veripunaisin\n    Ja synkin viimekatsehin\n    He elon tieltä palaa.\n    Oi, voi, voi!\n    Näin lapsosena palaa!\n\nKAIN. Oi kurjaa, kurjaa!\n\n    AADA palaa, seisahtuu syrjään.\n\n        Laineiden loiske (joella, hiljaa rantaa vasten.)\n\n    Aabel lepää leppoisasti,\n    Kain se maassa makaa.\n    Verivelka vaaditahan\n    Vuosikautten takaa!\n\n        MYRSKYTUULI.\n\n    Verivelka vaaditahan\n    Vuosikautten takaa!\n    Ja nyt Kain, Kain!\n    Kirottu olkoon sun työsi!\n    Taistoa kulkijan-tiesi!\n    Matkalle valmistuos!\n\n    (Äänettömyys.)\n\nAADA. Kain!\n\n    (Äänettömyys.)\n\nAADA. Kain!\n\nKAIN. Sinä? -- Mene!\n\nAADA. Minä --? Minne?\n\nKAIN. Sinne, minne muutkin ovat menneet. Vanhempiesi, sisariesi ja\nveljesi luo. Erkane minusta kirotusta!\n\nAADA. Ja sinä puhut minulle noin --?\n\n    (Äänettömyys.)\n\nKain! Mitä ovat nuo muut minulle? Vain vanhempia, veljiä ja sisaria,\nmutta sinä olet -- (lankeaa hänen jalkaansa juureen, kädet Kainin\npolvilla, katsoo palavasti silmiin) -- Kain, sinä _tiedät_ sen --\nsinä tunnet sen!\n\nKAIN. Aada --?\n\n    (Katsoo pitkään vaijeten.)\n\nAADA. Mitä, Kain? Miksi noin katsot?\n\nKAIN. Voi minua, minua! Ajatus on harhaillut, mutta käsi on kulkenut\nsuoraan. -- Sinä -- sinä!\n\nAADA (puristautuen lujasti Kainiin). Sinä -- ja minä!\n\n    (Äänettömyys.)\n\nKAIN (työntäen hänet takaisin). Ei, ei! Erkane minusta, minä teen kaikki\nonnettomiksi. Olen ohdake, joka kaikkia pistää, kaiken ilon tukehuttaa,\nturmiota ympärilleen levittää.\n\nAADA. En ikinä sinusta luovu, seuraan sinua vaikka ijankaikkiseen yöhön.\nJa jos estät, minä tulen kuitenkin -- hiivin salaa metsiä jälessäsi --\nen luovu sinusta vaikka tappaisit!\n\nKAIN. Etkö kuule? Metsä huokailee, maa on täynnä valitusta, vuoret\nvoivotuksesta pakahtuvat. Ne äänet seuraavat minua...\n\nAADA. Seuratkoot! Sekin on kahden helpompi kestää.\n\nKAIN. Minulla ei ole mitään kestettävää -- kaikki on lopussa!\n\nAADA. Ei, Kain! Meillä on vielä elämä edessämme.\n\nKAIN. Elämä? Silläkin, joka itse on elämän suonen katkaissut?\n\nAADA. Silläkin -- jonkunlainen elämä. Se on kuitenkin meidän elämämme,\nvaikkapa kulkijan ja pakolaisenkin.\n\nKAIN. Mitä minä siitä -- kunpa _voisi_ kulkea ja paeta! Mutta\nkaikkialla on tuo sama maa ja kaikkialla tuo sama taivas, ne kaksi\ntodistajaa, joita ei voi paeta -- oi, oi!\n\nAADA. Älä lankea epätoivoon, Kain. Meidän _täytyy_ kestää!\n\nKAIN. Mitä varten? -- Mitä hän oli tehnyt? Paimentanut lampaita! Ja\nminä? Raatanut peltoja!\n\n    (Äänettömyys.)\n\nOn ja ei ole! Nyt on, ja samana hetkenä ei olekkaan. Tiesinkö minä sitä?\n_Onko_ hän kuollut? Eikö hän seuraa kaikkialle -- kysyvänä --\nkalpeana -- verisenä? -- -- Oi veljeni, veljeni!\n\n    (Heittäytyy maahan.)\n\nAADA. Kain, Kain! Koeta tyyntyä! Miten sinun otsasi on kuuma ja tukkasi\nmärkä! Ohimosi niin oudosti tykyttää.\n\n    (Ratkee hiljaiseen itkuun.)\n\nKAIN. Tykyttää -- polttaa -- pakottaa -- särkyy -- halkee! Anna minun\nolla!\n\nAADA. Kain, Kain!\n\n    (Äänettömyys.)\n\nKAIN. Aada! Sanotko minulle mitä elämä on?\n\nAADA. Älä kysy, älä kysy -- emme voi siihen nyt mitään vastata.\n\nKAIN. Täytyy, Aada! Onko ihminen hiiri?\n\nAADA. Jumala! Miksi tuollaista puhut?\n\nKAIN. Onko se niin ihmeellistä? Onko hän hiiri -- vai myyrä? Puuhaa,\npenkoo, juoksee, häärää, käytäviään kaivaa. Eräänä päivänä sattuu suuri\njalka kohdalle -- painaa. Kaikki valmista. Ojona kuin hiiri. Hiiren\nloppu -- jumalankuvalla, hah hah haa!\n\nAADA. Oi Kain, Kain! Sinä saatat minut epätoivoon.\n\nKAIN. Miksen _minä_ saanut olla tuo hiiri? Miksi minun käteni ovat\ntällaiset? -- Jumala, maailma pimenee silmissäni!\n\nAADA. Voi meitä! Sinä olet liian kiihtynyt, Kain. Sinun pitää levätä.\nLähdetään suojaan!\n\nKAIN. Minne? Ei vuorikaan voisi minua suojata!\n\nMiksi minun kurjan pitikään syntyä? Sinä olit oikeassa, isäni! Kirottu\nolkoon se yö, jonka sinä hyvin muistat, ja se päivä, jonka sinä, äitini,\nmuistat!\n\nAADA. Kain! Sinä et saa noin puhua. Sinä teet syntiä.\n\nKAIN. Mikset ollut marras, äitini! --\n\nAADA. Kain!\n\nKAIN. -- Tai minä kohtuusi tukehtunut, tai kuollut silloin kuin sinulle\nkipua saatoin -- se olisi ollut viimeinen kipu, millä elämää haavotin.\nTai mikset pestessä minua veteen painanut, tai kuivatessa kallioon\npaiskannut? --\n\nAADA. -- Sinä olet kauhistuttava, sinä et tiedä mitä puhut! Ilma\npimenee. Minä rukoilen: lähtekäämme!\n\nKAIN. Pimeneekö se? Kas vaan! Käsissäni ei näy enää ollenkaan punaista\n-- miten kauniin mustat ne nyt ovat. Katsoppas tarkemmin -- tänne!\n(Osottaa päätään). Eikö sekin ole musta?\n\n    (Tuuli kohahtaa.)\n\nSoiko nyt? Niin, niin: soi tuuli, ulvo myrsky -- silloin oli savua!\n\n    (Näyttää nyrkkiin puristettua kättään.)\n\nNäetkös: käsi on musta ja ilma on musta ja pää on musta, pyörähdys --\nnäetkös, kun et näe mitään, ja kuitenkin on varmaa että käsi liikkuu --\n\nAADA. Jumala armahtakoon! Minä en hellitä, en!\n\nKAIN. Niin, kyllä se on minun käteni -- se on varmaa pitämättäkin.\n\n    (Salama.)\n\nKas! Eikös se ollut punainen lintu? Onko _Hänelläkin_ tulikaari? Terve\nvaan, vastaan oiti! (Hapuilee vierestään). Mitä? Kirous! Hän on sen\nottanut. Ja ampuu sillä keksijäänsä, konna. Hyi! No no -- se on hyvin\nsinun tapaistasi, niinhän sinä olet aina tehnyt, hah hah haa!\n\nAADA. Sinä puhut käsittämätöntä, Kain! Sinä herjauksia syydät. Kuule\nminua, tämä ainoa kerta!\n\nKAIN. Mikä hätänä?\n\n    (Myrsky hohahtaa puissa.)\n\nKuulitko? Nyt paljetta painetaan: huu, huu! Eikö se ole mahtavata? Entäs\ntuo kilke? Et ymmärrä --? _Minä_ sen kyllä ymmärrän. Siellä on kiire --\nniin, niin, kyllä ymmärrän! (Puiden nyrkkejään taivasta kohti). Mutta\nkatsoppas: nämät ovat vielä vapaat! Mies miestä vastaan! Vielä minä olen\nKain!\n\n    (Jyrähdys.)\n\nSe oli isomoukari!\n\nAADA. Jumalan nimessä: tule majaani Herran voima käy ja rajusade alkaa.\n\n    (Koettaa vetää Kainia.)\n\nKAIN. Poisko? Oletko mieletön? Vai etkö uskalla katsoa häntä suoraan\nsilmiin, kun hän on muka vihoissaan?\n\n    (Yhä uudistuvia salamoita.)\n\nOhoh! Se huimii jo käsillään. Sen saattoi arvata. Pitkät käsivarret, hah\nhaa! -- Sattuiko? Ei ei, ei se sinua lyö.\n\n    (Sadepisaroita lankee.)\n\nYhä parempaa! Eikös se nyt viskele kivillä? Juokse piiloon, piikaseni!\nEi; lennä, lennä! Ihminenhän voi lentää -- hah hah haa!\n\nAADA. Jumalani, Jumalani! Älä heitä meitä pimeyteen!\n\n    (Ankara jyrähdys, rajusade lankee.)\n\n    Esirippu.\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\nKORPEEN!\n\n\nPaikka: sama kuin proloogissa. Kuuvaloyö. KAIN ja AADA istuvat puun\nalla oikealla.\n\nAADA. Kain! Kuu jo valostaa. Lähdön hetki on tullut.\n\nKAIN (mietteistään havahtuen). Totta. Olin unohtaa ketä olemme --\nja missä.\n\nAADA. Sen voimmekin -- kyllin että _olemme_.\n\nKAIN. Ja kulemme!\n\n    (Äänettömyys.)\n\nAADA. Niinkin. -- Katso ympärillesi, Kain! Ilma on niin kevyt ja raitis\n-- se kutsuu. Metsän harteilla kuun hohtava vaippa -- se kutsuu. Ja sinä\nolet taas tyyni ja tahdot elää -- me olemme valmiit!\n\nKAIN. Tahdon elää -- kun elämä on välttämättömyys!\n\nAADA. Saman tekevä! Tahdot _ymmärtää_ tämän välttämättömyyden ja jännitys\non lauennut.\n\nKAIN. Vaan jos sen mukana on kaikki muukin lauennut --?\n\nAADA. Muukin?\n\nKAIN. Niin. Minussa oli ennen jotakin, joka täytti, paisutti ja jännitti\n-- olin kuin viritetty jousi.\n\nAADA. Ja sinä tulet jälleen vireeseen.\n\nKAIN. En koskaan -- kaarestani selkä katkesi!\n\nAADA. Ei, vain hetkeks herposi. Sinä _tulet_ vireeseen -- aikaa myöten.\nJa sinä olet jo vireessä.\n\nKAIN. Ivaatko minua?\n\nAADA. En.\n\nKAIN. Tulla vireeseen -- siihen tarvitaan aate.\n\nAADA. Niin.\n\nKAIN. Tulevaisuuden aate, päämäärä jonka eteen elää.\n\nAADA. Niin!\n\nKAIN. Minä tavotin _vapautta_, se oli aate -- ja minä riistin\ntoiselta kaikkein ensimäisimmän vapauden, vapauden elää. Ymmärrätkö mitä\nse merkitsee?\n\nAADA. Ymmärrän. Mutta juuri siitä voi _alkaa_ vapauden tie, vaikkemme\nsitä vielä käsitä.\n\nKAIN. Minä etsin _selvyyttä_ ja luulin saaneeni selvyyden langasta\nkiinni -- se katkesi, ja sen pää löi minua vasten silmiä, että näköni\nsoentui. Ymmärrätkö mitä se merkitsee?\n\nAADA. Ymmärrän. Mutta sen säikeen voi aika jälleen solmia.\n\nKAIN. Ei aika, ei mikään! Tulevaisuudenaate on minussa kuollut -- ja\nniin olen itsekin kuollut.\n\nAADA. Sinä elät!\n\nKAIN. Kuollakseni.\n\nAADA. Et, noustaksesi!\n\nKAIN. Ei, ei! Sinä tiedät kaikki, mitä on tapahtunut, ettei ole mitään,\nminkä eteen me kaksi eläisimme.\n\nAADA. Täytyy olla, ja minä olen varma että me vielä kerran sen löydämme.\n\nKAIN (painokkaasti). Löytyykö sekin, jota ei ole -- jonka on omin käsin\ntappanut?\n\nAADA. Oi Kain, Kain! Älä käytä noita sanoja. Sinä saatat minut jälleen\nepätoivoon.\n\nKAIN. Miksen käyttäisi? Emme voi katsoa eteen emmekä taakse.\n\nAADA. Ja kuitenkin meidän _täytyy_ katsoa eteenpäin -- tulevaisuuteen!\n\nKAIN. Tyhjyyteen! -- Oh, oh, oh; en surmannut vain veljeäni, vaan oman\nlapsenikin: tulevaisuuteni!\n\n    (Lyhyt äänettömyys.)\n\nAADA. Lapsesi --? Sehän...\n\n    (Syvä mielenliikutus kasvoilla, joille vähitellen kohoo outo\n    kirkastus. Painaa käsillään kahden puolen sydänalaansa, kuuntelee.)\n\nKain! Se elää! Se on löytynyt! Se on minussa!\n\nKAIN. Mitä --? Mikä sinun tuli? Oletko järjiltäsi?\n\nAADA. Olen -- ilosta! Elämä! Voitto! Se elää, se _liikkuu_!\nKaikki elää, liikkuu, väreilee, säteilee. Käsi tänne, Kain!\n\nKAIN. Sinä hourailet! Mikä liikkuu?\n\nAADA. Elämä -- tulevaisuus -- sinä -- minä -- Jehova liikkuu minussa!\nEtkö ymmärrä? _Lapsi! Meidän lapsemme!_ Hän, josta olemme niin paljon\nuneksineet, vaan jonka olemme surussamme unohtaneet. Kätesi tänne, Kain!\n\nKAIN (kauhistuneena). _Tämäkö_ käsi?\n\nAADA. Juuri se -- tänne, sydämen alle. Sen kautta sinä tunnet\ntulevaisuuden sydämentykytykset, ja ne tykytykset saavat omankin\nsydämesi jälleen sykkimään.\n\nKAIN (liikutuksesta vavisten). Jumalani! Hän elää -- _hän_ elää!\n\n    (Tarttuu kiihkeästi Aadan käsiin, katsoo syvälle silmiin:)\n\nÄiti!\n\nAADA. Isä!\n\n    (Äänettömyys.)\n\nKAIN (vetäytyy äkkiä irti). Isä! Mutta hänen isänsä on -- veljenmurhaaja!\n\nAADA. Miksi taas tuota? Anna minulle kätesi, Kain -- ei: isä, isä,\ntuhannesti isä! Mitä hänellä on osaa meidän hairahduksissamme? Ei\nsinussa vielä silloin synkät ajatukset liikkuneet. Hän on parasta, mitä\nsinussa on ollut, ja rakkaudessa annettu. Kaikki, mitä sinussa ja\nminussa on hyvää ollut, elää hänessä.\n\nKAIN. Nuo tykytykset voivat yhtä hyvin olla vastaisten hairahdusten\nhurjia suonenlyöntejä.\n\nAADA. Ei koskaan! Etkö voi uskoa että anteeksianto on mahdollinen, että\nse on armon ja lohdutuksen merkki, uuden puhtaamman maailman viesti?\n\nKAIN. Minäkin olen ollut puhdas, minustakin on toivottu...\n\nAADA. Ja sinun tiesi ei ole vielä loppuun kulettu -- hänen polkunsa vasta\nalkaa. Rakastakaamme häntä, ja hän on sen rakkauden voimalla kulkeva\nuutta tietä ja avaava meillekin sovituksen polun.\n\nKAIN. _Sovituksen_ polun --? Niinkö luulet?\n\nAADA. En vain luule, vaan joku ääni sisässäni huutaa ja vakuuttaa, että\nse on sitä tietä mahdollinen!\n\nKAIN. Ettäkö hän olisi...?\n\nAADA (riemukkaasti). -- se uusi päämäärä! Ajattelehan: _meidän_\nlapsemme, kenties poika! Se on puhdas ja viaton, vastaisen sukupolven\nsiemen, joka ottaa haltuunsa sen, mitä me hairahduksemme tähden emme\nitse voineet.\n\nKAIN. Jatkaa siitä, johon meidän täytyi lopettaa; toteuttaa sen, jota me\nolemme haaveilleet...?\n\nAADA. Juuri niin! Toivon kipinä, jonka viemme kanssamme korpeen.\n\nKAIN (vakuutetusti). Ja jonka eteen _kärsimme ja taistelemme_!\n\nAADA. Kiitos! Nyt taas tunnen sinut. (Puristaa hänen kättään). Olet\nentinen ja kuitenkin uusi!\n\nNiin, me kärsimme ja taistelemme, uhraudumme kokonaan hänelle. Mikä\nkorpea kaatuu, se hänen tähtensä kaatuu; mikä toukoa kasvaa, se hänen\nnimeään kuiskaa. Me itse vihdoin kaadumme ja unhotumme, mutta\njuurestamme nousee uusi, raitis vesa. Ja hän tulee kerran korvesta\nsuurena ja kauniina ja puhtaana ja sanoo: minä tahdon kaikki sovittaa,\nminä olen niiden poika, jotka päättivät päivänsä unhotuksessa.\n\nKAIN. Aada! Tiedätkö -- minä tunnen niin kummallista...\n\nAADA. Niinkuin nyt vasta elämä, se _oikea_ elämä aukeaisi eteemme --?\n\nKAIN. Jotain sentapaista. Vakaata ja raskasta, mutta kuitenkin\nrohkaisevaa. Niinkuin nyt vasta tapaisin sinut ensi kertaa, nyt vasta\nomakseni lupautuisit.\n\nAADA. Ja niinkuin rakkaus ei olisikaan sitä, mitä se on meille tähän\nasti ollut -- ymmärräthän -- vaan jotain suurempaa ja syvempää?\n\nKAIN. Juuri niin.\n\nAADA. Kätkettyä, niinkuin mullattu siemen, mutta sentään elämän\nvoimaa täynnä!\n\nKAIN (innostuneesti). Niin, aivan niin!\n\nAADA. Ja tiedätkö mitä, Kain?\n\nKAIN. Mitä? Puhu, Aada!\n\nAADA. Olen usein itseltäni kysynyt: mitä varten sinäkin, Aada, elät?\n\nKAIN. Älä puhu noin, Aada -- tiedäthän...\n\nAADA. Niin, _nyt_ sen tiedän! Minuakin tarvitaan -- taisteluun!\nTaisteluun sinun kanssasi ja sinun puolestasi -- meidän kolmen puolesta.\nKain! Minä kasvatan sinulle pojan, jonka imetän rakkauden maidolla ja\npesen sovituksen kyynelillä, jonka peitän rukouksen suudelmilla ja\nsiunauksen käsivarsilla uneen tuuditan!\n\nKAIN. Aada! Sinä olet minulle enempi kuin -- mutta mitä se oli --?\n\nAADA. Sinä säpsähdät -- ohikiitävää pilvenvarjoa, joka hetkiseksi kuun\nkasvot peittää.\n\nKAIN. Ja me, Aada, olemme uneksineet kuuvalounelmia, vaikka minun pääni\npäällä lepää isän kirouksen musta pilvi!\n\nAADA. Kain! Miksi taas nuo synkät mietteet. Äidin anteeksianto ja minun\npalavat rukoukseni ovat sen torjuvat -- tai ainakin lieventävät.\n\nKAIN. Tehty ei tule tekemättömäksi. Minun rikokseni on suurempi, kuin\nettä se voisi kostamatta jäädä. Veljen käsi veljeä vastaan, miksei\nseuraavassa polvessa pojan käsi isää vastaan; sehän olisi vaan --\n\nAADA. Älä puhu noin julmaa! Sekö lapsi, jota rintani alla kannan, joka\non koko elämäni sisällys?\n\nKAIN (raskaasti). Niin olin minä kerran äidillemme.\n\nAADA. Ei, ei; se ei ole mahdollista! Min' en kestä sitä ajatusta. Ah,\nJehova!\n\n    (Lyhyt äänettömyys.)\n\nÄÄNI. Kain, Kain!\n\nAADA. Kuulitko jotakin? Joku ääni --?\n\n    (Outo valostus puiden lomasta. Kain ja Aada nousevat.)\n\nMIKAEL (loistavassa puvussa, josta välkehtii koko maisemaa valaiseva\nkirkkaus). Kain! Näin sanoo Herra: minä en tahdo hairahtuneen kuolemaa,\nvaan että hän kääntyisi ja itsensä parantaisi. Mitä ihminen kylvää, sitä\nhän leikkaa, ja niin olet sinäkin leikkaava työstäsi kärsimyksen viljan.\nMutta joka Kainille kostaa, hän pitää seitsemän kertaisesti kostettaman,\nsillä kosto ei ole ihmisen.\n\nKAIN. Jehova! Sinun tuomiosi on oikea ja pitkämielisyytesi suurempi kuin\nansainnut olen. -- Ethän kiroo siementäni mustan työni tähden?\n\nMIKAEL. En. En ketään kiroo, ken ei itse tahdo kirouksen tietä astua. --\nKain! Käy lähemmäksi!\n\n    (Kain lähenee.)\n\nMinä panen merkin sinun otsaasi, ettei kenkään sinuun kajoisi --\n\n    (koskee kädellään otsaan, valohäivähdys)\n\n-- ja kaikkein sinun jälkeläistesi otsaan, jotka ovat sinun kaltaisiasi.\nOlkoot ne seitsemän kertaa seitsemän kirotut, jotka niihin kajoovat kuin\ntätä merkkiä kantavat -- se olkoon Jehovan kirous!\n\nJa nyt, Kain! Käy tietäsi ja taistele itsellesi sovitus! Ken tahtoo\nmaailmaa hallita, hän oppikoon itseänsä hallitsemaan. Olkoot viimeiset\ntekosi otollisemmat kuin ensimäiset! -- Herra on puhunut.\n\n    (Hämyhäivähdys. Mikael katoo. Äänettömyys.)\n\nKAIN. Hän on poissa -- vai oliko se vain ahdistetun sielun\nharhakuvailusta?\n\nEi, ei! Aada! Mikä on se merkki, joka kulmillani polttaa?\n\nAADA. En mitään merkkiä huomaa, vain synkän pilven otsallasi ja\nsilmissäsi oudon palon, niinkuin etsisit ja kärsisit ja kamppailisit\nenemmän kuin kukaan muu; niinkuin jokaisen, joka sinulle pahaa aikoo,\ntäytyisi seisahtua vavistus sydämessään ja kärsiä sinun kanssasi\nniinkuin _minä_ kärsin -- ja rakastaa sinua niinkuin _minä_\nrakastan.\n\nKAIN. Synkkä merkki, ja kuitenkin tuntuu niinkuin se minua rauhottaisi.\n\nAADA. Niin, Herra on meitä vahvistanut. Käykäämme!\n\n    EEVA ja SILLA tulevat majan luona.\n\nEEVA. Liian myöhäänkö? Ovatko he ennättäneet jo lähteä? -- Jehovalle\nkiitos, he ovat täällä!\n\nKAIN. Äiti!\n\nSinä, äiti, täällä -- ja Silla?\n\nAADA. Oi, äiti, äiti! (Syleilee). Onko se mahdollista? Ja sinä, sisar\nkulta! Me olemme --\n\nEEVA (liikutettuna). -- lähdössä. -- Ja sinä, poikani --?\n\n    (Äänettömyys.)\n\nKAIN. Niinkuin näet, äiti!\n\nEEVA. Käärmeen kirous näin meidät hajotti. Hän kantapäähän pisti.\n\nKAIN. Äiti! -- Näitkö sen?\n\nEEVA. Sinä epäilet --?\n\nKAIN. Epäilen -- ja en.\n\nEEVA. Siitä on jo pitkä aika. Kuulin äänensä.\n\nKAIN. Jospa se olikin -- (osottaa rintaansa) - täällä?\n\nEEVA. Käärme --?\n\nKAIN. Sinulla silloin, minulla äsken.\n\nEEVA. Näitkö sinäkin sen --?\n\nKAIN. En sitä -- ja sentään... Minun lienee ollut lintu.\n\nEEVA. Lintu --?\n\nSILLA. Punainen lintu?\n\nKAIN. Niin -- lentoon lähteissään. Ja jos se on aina -- kaikilla?\n\nEEVA. Niinkö --?\n\n    (Pitempi äänettömyys.)\n\nAADA. Äiti! Herra on meille puhunut -- enkelinsä kautta.\n\nEEVA. Ah! Tuomiota, tuomiota!\n\nAADA. Kain --?\n\nKAIN. Myöskin...\n\nEEVA. Lupausko?\n\nKAIN. Ei, vaan käsky: _taistele_!\n\nEEVA. Taistele --?\n\nKAIN. Itsesi kanssa -- itsesi voita!\n\nEEVA. _Itsesi voita_! -- Ei muuta?\n\nKAIN. Ei.\n\n    (Äänettömyys.)\n\nEntä isä?\n\nEEVA. Huokailee murheissansa.\n\nAADA. Isä parka!\n\nKAIN. On aika lähteä.\n\nEEVA. Nytkö jo?\n\nNiin tänne jään kuin kuiva korsi. Kahajan, kaadun, maahan maadun.\nJa te --? Sinä, tyttöparka! Yksin -- minä tunnen sen...\n\nAADA. Yksin? -- Äiti!\n\nEEVA. Mitä, lapseni --? Silmäsi säteilevät niin kummallisesti?\n\nAADA. Äiti, äiti!\n\n    (Heittäytyy Eevan kaulaan ja puhuu kuiskaten. Hetkisen\n    äänettömyys, kaikki kolme naista syleilevät toisiaan ja\n    itkevät ilosta.)\n\nKAIN (syvästi liikutettuna). Silla! -- Voitko antaa minulle koskaan\nanteeksi; minulle, joka olen niin paljo sinua vastaan rikkonut?\n_Nyt vasta_ sen ymmärrän.\n\nSILLA. Jehovaa vastaan, veljeni!\n\n    (Ojentaa kätensä.)\n\nMinä ... kärsin kanssasi (heltyy itkuun.)\n\n    (Hetkisen äänettömyys. Leijonan ääni kuuluu metsästä.)\n\nKAIN. Nyt matkaan!\n\nEEVA. Nyt -- tuonne? Odottakaa kunnes aamu valkenee.\n\nKAIN. Mahdotonta! Kellä korpi kotina, sitä ei saa korven äänet\nkammottaa. -- Aada!\n\nEEVA. Lapseni, lapseni!\n\n    (Menevät majaan.)\n\nLUSIFER (tulee, ilkamoinen voitonilme kasvoilla). \"_Ja katso, ne kaikki\nolivat sangen hyvät_\" -- heh heh hee!\n\n    MIKAEL tulee vastakkaiselta suunnalta.\n\nOho! -- Noo, veli Mikael? Siellä ylhäällä kai on tänään ollut suuri\nriemupäivä ensimäisen hurskaan saapuessa herransa iloon?\n\nMIKAEL. On ilkkas liian aikaista -- se omaan rintaasi voi kilpahtaa.\n\n    (Aikoo mennä.)\n\nLUSIFER. Oo! Noin nurpeissasi tuon pikku jutun vuoksi? Malttia! Me\nvuoroin maailman herraa näyttelemme -- sinun isäntäsi vuoro...\n\n    KAIN, AADA, EEVA ja SILLA tulevat majasta. Mikael ja Lusifer\n    vetäytyvät puiden varjoon. Kainilla aseensa mukana, Aadalla\n    moniaita pieniä talousesineitä. Äänetön hyvästely. Eeva ja Silla\n    pysähtyvät majan luo katsellen Kainin ja Aadan jälkeen, jotka\n    kulkevat kentän poikki.\n\nKAIN (pysähtyen). Hyvästi kotikumpu -- ainaiseksi! Paljo onnea olet\nnähnyt -- onnettomuutta enemmän. -- Aada! Sin' et virka mitään. Eikö\nlähdön hetki ole raskas?\n\nAADA. Raskas, vaan ei liian raskas, jos vaan ymmärrämme minkä vuoksi\nlähdemme.\n\nKAIN. Minkä vuoksi ja miksi? Mun tieni viepi mustaan korpeen -- mun,\nitse mustan, synnin mustan, murheen mustan. Minkä vuoksi? siinä solmu.\n\nMit' on ihminen? Luojan kuva? Jos niin -- hän on kuva särkynyt. Eläin?\nJos niin -- hän peto on. Molempia? Jos niin -- eläin usein voiton viepi.\nVai savitönkkä? -- Aada! Etkö mitään sano?\n\n    (Käyvät eteenpäin.)\n\nAADA. En. Vaan hiljaa sydämessä toistan, minkä sinä ääneen lausut.\n\nKAIN (pysähtyy liikutettuna). Mit' on elämä? Käsikö, joka tätä tönkkää\nsotkee, muodostaa? Jos niin -- se valmistuuko joskus, vaiko käsiin\nsärkyy? Vai onko elo syvä haava, joka aina vuotaa, kirveltää? Jos niin\n-- puhdistuuko joskus veri, vaiko viime tilkkaan kuiviin juoksee? --\nAada! Sinä veteen tuijotat?\n\nAADA. Sekin aina juoksee, vaan ei koskaan kuiviin. Ei myös koskaan\nkokonansa puhdistu: väliin kirkas on, väliin taasen samentuu.\n\nKAIN (yhä enemmän liikutettuna). Samea -- samea on elon virta, sumuinen\nsen määränpää. Mik' on se määränpää? Kangastusko, joka ilmaan haihtuu?\nLähde, josta sateenkaari juovan näyttää, jota lapsi juosten tavottaa,\nvaan ei koskaan käsiin saa? Vain juosta, juosta! Kivet leikkaa, okaat\nrepii, piikit pistää -- vain juosta, juosta!\n\n    (Käyvät eteenpäin.)\n\nTää synkkä polku eikö sua pelota, Aada?\n\nAADA. Ei! Yön silmät tuolla valvovat, ja eikö samoin Herran silmä\nkorvenkulkijankin askeleita?\n\nKAIN (pysähtyen). Se silmä! Mit' on hän? Arvotuksen arvotus. Se kerran\nselviääkö? Ei kenkään, kenkään tiedä...\n\nAada! Nyt korven sumuja halkomaan -- tai niihin haipumaan.\n\n    (Katoovat metsään.)\n\nEEVA (viittaa toisella kädellään jäähyväisiksi, toisella peittää\nkasvonsa nyyhkyttää.)\n\nMIKAEL (astuu esiin kirkkautta välkehtien). Eeva!\n\nEEVA (varjostaa kädellä silmiään). Ah!\n\nMIKAEL. Rauha sinulle -- surujen äiti!\n\nEEVA. Tää armo onko mahdollinen -- taas Herra meille puhuu?\n\nMIKAEL. Kautta halvan palveljansa.\n\nEEVA. Ah, kirkkauden sanantuoja! Jo viime toivo katosi ja kaikki sumuun\npeittyi.\n\nMIKAEL. Sumut voivat hälvetä! On yökin usein pimein juuri aamunkoiton\nedellä.\n\nEEVA. Oi Herra! Ei koskaan meille aamu koita, ellet _Sinä_ meitä\ntielle ohjaa.\n\nMIKAEL. Vain se on tiellä, joka _itse_ tiensä etsii.\n\nEEVA. Herra, Herra! Sitä emme omin neuvoin koskaan löytää voi. Jo käärme\nvoiton sai. Vain yksi vesa versoo -- sekin veljenverin tahrittu\n(nyyhkyttää.)\n\nMIKAEL. Vaimo! Herran tiet ei ole ihmisten. Siis kuule armon sanoma, se\nlohtunasi tietä etsi. Näin sanoo Herra, Herra: surusi olen nähnyt ja\nkuullut huokauksesi, eikä käteni ole lyhetty. Sinulle on syntyvä poika,\njonka päällä lepää Aabelin henki. Hän on oleva suloinen saarnaaja ja\nelämäsi ehtoon lohdutus.\n\nEEVA (lankeaa polvilleen ja suutelee hänen vaippansa lievettä). Jehova,\nJehova! Olen mahdoton näin suureen armoon.\n\nMIKAEL. Jehovan on armo ja istuimensa rakkaus. Käy siunattuna tietäsi!\n\nJa sinä, Silla! Näin sanoo Herra: nöyrille minä olen armo ja\nvilpittömille laupeus. Sinulle on syntyvä veli, joka on surusi\nvaimentava, ja sinä itse olet kerran tulevaisuuden toivoa rintasi alla\nkantava. Ole siunattu!\n\nSILLA. Suuri on Herra, Herra!\n\nEEVA. Käsittämätön armossaan!\n\n    (Molemmat naiset nousevat ja poistuvat.)\n\nLUSIFER (tulee esiin -- purevasti). Joko nyt ovat kaikki siunatut ja\nsaatetut --?\n\nMIKAEL. Jo. -- Vielä sana sinulle!\n\nLUSIFER. Oo! Siunaus vai --?\n\nMIKAEL. _Se on täytetty_! Mik' on nyt täytetty? Sä Luojan perintösäännön\nihanan noin aijoit inhan kirouksen kahleeks muuttaa. Miss' on nyt suuri\ntuumasi? Aabel jälleen haudastaan on nouseva!\n\nLUSIFER (raivostuen). Sen kuulin -- ja myös kertasanomalla tajuan!\n\n    (Äkkiä itsensä hilliten.)\n\nHy! Yks pieni laskuvirhe, vai onko muita?\n\nMIKAEL. On lapsi isän kuva -- vaan ei vanhempaansa _sidottu_!\n\nLUSIFER (kylmän uhmaavasti, kädet rinnoilla ristissä) Toinen!\n\nMIKAEL. On nainen himon sytytin ja paula miehen polulla? -- Hän miestä\nhorjuvata tuki ja hänen kanssaan korpeen läksi!\n\nLUSIFER (kuin edellä). Kolmas!\n\nMIKAEL. On Kain jo pimeyden valtaan heitetty? -- Sä näit: hän läksi\n_taistellen_!\n\nLUSIFER (kuin edellä). Neljäs! -- Joko loppui?\n\nMIKAEL (ylevästi vaijeten.)\n\nLUSIFER. Hyvä! Ja nyt sana sinulle!\n\n_Ensimäinen_: Se uusi Aabel! (Karmivan ivallisesti). Ken oisi uskonut\ntuon ylvään herrasi noin innokkaaksi lammashoidon vaalijaksi -- hy, hy!\n\n_Toinen_: Ei lapsi isään sidottu -- (rajusti) siis ei sen uuden\nAabelinkaan lapsi!\n\n_Kolmas_: Nainen korpeen meni. (Pilkallisesti). Totta kai -- (hillityn\npurevasti) myös naarasluontehensa korpeen vei, ja muut' en pyydä!\n\n_Neljäs_: Kain läksi taistellen! (Ilkkuvan uhkaavasti). Unhotitte että\nmyöskin minä korpeen käyn -- ja se on suuri laskuvirhe se!\n\nMIKAEL. Ei Herran tarvis laskuja. Sun tuumas kyllä tunnetaan, vaan --\n\n    KAIN palaa, juosten kiihkeästi kentän poikki.\n\nMIKAEL. Kain!\n\nLUSIFER. No --?\n\n    (Äänettömyys.)\n\nKAIN (tulee tulikaari kädessään, pysähtyy). Sinuako pelkäisin? _Sinutko_\njättäisin? En! Sä seuraat, toveri ja veli!\n\n    (Kavahtaen.)\n\nToveri ja veli? -- Toveri ja veli sittekin!\n\n    (Menee.)\n\nLUSIFER (ylhäisen itsetietoisesti). No, Mikael? Se oli vain tuon kurjan\nvirhelaskun jälkimainingeita. Myös voisit herrallesi ilmottaa: se ei\nollut minun _viime_ laskelmani!\n\nMIKAEL. Sun laskelmasi, Lusifer parka! Niissä on ja tulee aina olemaan\n-- yks pieni laskuvirhe.\n\nLUSIFER. Kas kuin _renki_ haastaa mahdikkaasti!\n\nMIKAEL. Vapaasti palvelen ja vain sitä lausun, mitä Herran henki\nrinnassani kuiskaa.\n\nSua säälin, Lusifer -- olinhan kerran toveris...\n\nLUSIFER. Oh, niin armeljas tuon vanhan tuttavuuden vuoksi!\n\nMIKAEL. ... Sull' on _voiman, tarmon_ suuri lahja, ja siitä ylpeilet.\nVaan lahjan tuon sai kerran eräs ylienkeli -- sun _omaas_ on vain\nitsekkyys ja kapinan ja irrotuksen henki.\n\nSä olet muka _toinen valtaherra_. Siis loit kai itsesi ja toisen suunnan\nalku olet? Ja sentään tiedät: vain se on _alku_, joka kaiken alku on,\nmuut on _muotoja_ -- ja niinpä sinäkin!\n\nLUSIFER. _Mun_ tapani ei sanoin taistella, vaan töin ja toimin. Siks\nlyhyeen: on yhtä milloin alkuni mä otin -- vaan _toinen_ olen ja toisena\npysyn ja ihmiskunnan herrastasi irrotan!\n\nMIKAEL. Se aikeesi -- ei täytäntö. On Herran peruslaki rakkaus ja kaiken\nolevaisen yhteys. Siitä kaikki lähti, siihen kaikki kerran palaa, vaikka\nharhapolkujenkin kautta. Ja siihen kuulut sinäkin -- nyt vielä\neronneenakin.\n\nLUSIFER (kuohahtaen). En koskaan!\n\nMIKAEL. Ja sittenkin. Sä kyllä ihmislapset harhateille viet ja syökset\nlankeemuksen kuiluihin, vaan kärsimys ja tuska vain sielun puhdistaa ja\nsyvemmälle elontajunnalle tietä avaa. Myös _minä_ taistelen ja kaikki\nhyvät voimat kanssani. Ja konsa yö ja epätoivo yllättää, silloin Herra\nheille kirkkaat valot lähettää, mi synkkää polkuansa valaisevat.\n\nLUSIFER (hämmähtäen). Vai ... niin...! Kruunupäitä ruhtinaita -- vai?\nPerustavat valtakuntia -- mitä?\n\nMIKAEL. Perustavat. He hengen ruhtinaita ovat, rakkauden miekka aseenaan\nja taistelun ja kärsimyksen kruunu otsallaan. He valtakuntia perustavat,\nkansoja veljestävät ja maan ja taivaan yhteyttä eksyneille julistavat.\n\nLUSIFER. Hm. -- Sanoitko _kirkkaita_ valoja?\n\nMIKAEL. Sanoin.\n\nLUSIFER. Siis tiedä: kirkkaat valot luovat aina synkät varjot -- ja\nvarjot ovat _minun_! Mä nostan valon vastaan valoa ja kaikki sekasorron\nyöhön peitän. Ja lähettäkää vaikka auringoita, mä vannon: maa maana\npysyy, pilvet pilvinä -- ja _minä välillä_!\n\nMIKAEL. Aikasi -- et ainasti! Voit kyllä hetkeks valon sammuttaa, vaan\nyössäkin he alkuyhteyttään huokaavat. Ja siitä huokailusta syntyy toivon\nlapsi: _uusi aika_! Se syntyy hitaasti, vaan se syntyy kuitenkin, ja\nvapautuksen hetki kerran kärsiville lyö. Luonto jälleen sopuun sointuu,\nmaa ja taivas lähenevät; viha, vaino katoaa, leijona ja lammas\nlaitumella rinnan käyvät -- Herran henki kaikki täyttää. Ja kun se hetki\nkerran tullut on, myös sinun loppus tullut on -- sinäkin, sä taistelun\nja kiistan hurja ääni, samaan sointuun sulat, häviät!\n\nLUSIFER. Sä ennustelet -- (kammottavan hillitysti) -- _ehkä voisin\nennustella minäkin_! Vaan sitä halveksin; vain se on olevata, mikä\ntapahtunut on -- kaikki muu on toiveita ja luuloja. Se olen, mikä olen\n-- olen yhtä ijankaikkinen kuin herrasi. Ja niin kauvan kuin _olen_,\nvaviskoon mun edessäni taivas sekä maa!\n\nMIKAEL. Et ennen luovu?\n\nLUSIFER. En!\n\nMIKAEL. Siis on taistelumme ainainen!\n\nLUSIFER. _Ijankaikkinen_!\n\nKuu on kadonnut ja ilma pimennyt. Hämyhäivähdys: Lusifer ja Mikael\nkatoovat. Taivaanranta vaalenee ja aurinko nousee, heittäen maisemaan\npunervan valostuksen. -- Lintu alkaa livertää puussa.\n\n    Esirippu.\n\n\n\n"]