[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYD4XJqbfiwbbsij4KoJhRQ0D3Mz6_vtYgOluin8pmjU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},596,"\"Kansalaisemme\"","Ahrenberg, Jac.",1847,1914,"596-ahrenberg-jac-kansalaisemme","596__Ahrenberg_Jac.__Kansalaisemme",null,"romaani",[],[],"fi",1897,1898,39019,263860,false,43564,[23],"Fiction",[25],"Novels","\"Kansalaisemme\" by Jacob Ahrenberg is a novel written during the late 19th century. The story seems to follow the life of a young boy named Karl Aleksander, who is shaped by his rural upbringing and the interactions with various characters from different social backgrounds. Key themes appear to include the struggles of adolescence, social class, and the natural environment, explored through Karl's experiences as he navigates a transition from childhood to adolescence.  At the start of the novel, winter transitions into a warm spring, creating a vivid landscape filled with melting snow and rushing waters. The young protagonist, Karl Aleksander, is introduced as a knowledgeable and resourceful boy who enjoys the beauty of his surroundings, particularly the Merijoki river. He embarks on a quest to hunt for curlew nests, demonstrating his familiarity with the river and its ecosystem. As he encounters a series of events involving a local dignitary, he faces his own shyness and ultimately takes the courageous step to offer his assistance. This opening portion sets the tone for an exploration of Karl's character and his connections to both nature and society, hinting at future challenges and ambitions. (This is an automatically generated summary.)",[],263,"Romaani kuvaa venäläistyneiden suomalaisten upseerien ja heidän perheidensä elämää 1800-luvun lopun Itä-Suomessa. Tarina seuraa nuoren Karl Aleksanderin kasvua Merijoen rannalla sijaitsevassa hovissa luonnon ja kalastusharrastuksen keskellä.","Jac. Ahrenbergin \"Kansalaisemme\" on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 596.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","\"KANSALAISEMME\"\n\nKirj.\n\nJac. Ahrenberg\n\n\nPohjalaisen suomentama.\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1898.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nTalvi oli ollut paljoluminen, ja sitä seurasi lämmin kevät, joka sai\nlumen nopeasti sulamaan ja kevätpurot tanssien kiitämään alas laaksojen\npohjia kohti. Alhaalla laaksoissa paisuivat kaikki joet ja visvat\nreunojensa yli ja kiiruhtivat purkamaan yltäkylläisyytensä kaikki\nnielevään mereen. Merijoki, joka tavallisesti juoksi niin hiljaisena ja\ntyynenä matalan pohjoisen ja jyrkän eteläisen rantansa välissä, virtasi\nnyt kohisten ja voimakkaita pyörteitä muodostaen uomaansa eteenpäin.\n\nKuovit, jotka ikivanhoista ajoista saakka olivat pesineet ja asustaneet\nrämeillä, jonka läpi joki osittain virtasi, kasvavien leppäpensaiden\nvälissä olevassa sarakossa, kahilikossa ja ruovostossa, olivat\nsuurimmassa levottomuudessa. Niiden pajujen ja leppien väliin\npiiloitetut, tavallisesti hyvin suojatut pesät olivat nyt alttiina\njokaiselle, joka veneellä tuli alas Merijokea. Myös käyttivät ne vanhaa\nsotajuontaan, äänekkäästi valittamista, matalalla lentämistä ja\npienien, varmojen ja sirojen käänteiden tekemistä kaukana todellisista\npesimäpaikoistaan, ainoastaan eksyttääkseen metsästäjää harhaan.\n\nMutta se joka ei antanut kuovien pettää itseään, oli nuori Karl\nAleksander, hän oli jo vuosikausia tuntenut niiden pesimäpaikat ja\ntahtoi nyt käyttää virran tulvimista hyödykseen -- Karl Aleksander\ntunsikin tämän virran paremmin kuin tuskin kukaan muu. -- Täällä sen\npartaalla oli hän syntynyt, sen aalloissa uinut, pitkin sen rantoja\nmetsästellyt, pyydystellyt rapuja ja kaloja. Täällä souteli hän\npienellä veneellään tai ajelehti siinä alas virtaa ja katseli\nhaaveillen taivaan sineä ja pilvien vaihtelevia valovivahduksia,\nkatseli leppien tummaa vehreyttä, katseli rämeen haihtuvien\nusvien liidäntää silmiensä ohi. Hän oppi virran pyörteistä ja\nkirkaspintaisesta juoksusta huomaamaan hietamatalikot ja karit, hän\noppi ruovoston jäykän vihreästä vehreydestä, lumpeen lehdistä, raateen\nvalkeasta kukasta päättämään, oliko siinä kohden sora-, savi- tai\nliejupohja. Syksyisin vaaniskeli hän sinisorsan poikuuksia kahilikossa,\notti selvän saukon kulkupaikoista jokirannalla ja viritti pyydyksiä sen\npienille leikkisille pojille.\n\nMutta etupäässä oli Karl Aleksanderin huvina, mielihaluna ja ainoana\ntyönä lohikalastus, jota harjoitettiin tuolla ylempänä koskella vanhan\nhovin luona, jossa hän oli äitineen asunut, niin kauan kuin muisti.\nSiellä kosken partaalla, sen sulkujen, lohikuoppien ja tokeitten\nääressä vietti hän suurimman osan päiväänsä. Siellä oppi hän\nkäytännölliseksi, oppi pienillä halvoilla, saatavissa olevilla ja\nhelposti hankittavilla apuneuvoilla tulemaan toimeen ikuisessa\ntaistelussa virtaa ja kevättulvaa vastaan, oppi korjaamaan patoja ja\ntokeita, pyytämään lohia ja siikoja, oppi, niin lapsi kuin olikin --\nhän oli ainoastaan kaksitoistavuotias -- antamaan tehokasta apua\ntalouden hoidossa äidilleen, joka oli niin kehnosti varattu elämän\nankaraa taistelua vastaan, ja mahtavan arvostelevalle ja\ntyytymättömälle tädilleen.\n\nNyt oli Karl Aleksander lähtenyt kuovin pyyntiin. Se oli pyyntiä, joka\nmenestyi vaan harvoin, ainoastaan silloin, kun virta kevätkesällä oli\nvielä äyräittensä yli paisuneena. Veneen pohjalla oli hänellä pieni\nkori täynnä harvinaisia munia. Hän oli ampunut pari noista viekkaista\nlinnuista ja keinuili nyt alas virtaa Haksalan lauttaustuvalle päin,\nhän tahtoi nähdä kuinka lautta ja myllypadot olivat kestäneet virran\nvoiman.\n\nAlhaalla Haksalassa oli suuri hälinä: lautta oli poissa, myllypato\nsamoin. Virta oli vienyt muassaan kaikki veneet, ja mikä oli pahinta,\nseisoivat tuolla lauttamiehen asunnon luona maaherran vaunut lukuisan\njoutilaan ihmisjoukon ympäröimänä, joka oli syventynyt hiljaiseen ja\npitkäveteiseen tuumailuun siitä, miten korkea herra sellaisissa\nolosuhteissa pääsisi Merijoen yli.\n\nKarl Aleksander, joka jo kaukaa voi nähdä että jotain tavatontako oli\ntekeillä, ohjasi veneensä muutamien leppien väliin, jotka olivat aivan\nvedessä, kiinnitti sen hyvin, kätki saaliinsa veneen perään ja lähti\nsitten matalaa, liejuista rantaäyrästä ylös.\n\nLauttamiehen majan rappusilla seisoi pitkä, komea siviilipukuinen mies\nsotilastakki päässä. Hän näytti sillä hetkellä neuvottomalta ja\nalakuloiselta. Hän keskusteli lauttamiehen kanssa, mitä olisi tehtävä.\nKeskustelusta, jonka Karl Aleksander hyvin voi kuulla, kävi selville,\nettei raskasta lauttaa voitu soutaa paikoilleen ennenkuin seuraavana\npäivänä. Ja kun laiturit olivat veden alla, ei asia olisi tullut\nkorjatuksi, vaikka lautta olisikin ollut saatavissa; ja koska sillä\nhetkellä ei ollut yhtään venettä, niin tekisi armollinen herra maaherra\nparaiten, jos odottaisi. Ja ikäänkuin tämän johtopäätöksensä\nvahvistukseksi sylkäsi lauttamies maahan hyvin kerkeästi ja suurella\npainolla. Kaikki hänen puheensa tavallisesti loppuivat tällaisella\ntoimituksella, jokainen tiesi, että se oli sama kuin allekirjoitus,\nsinetti tuomioistuimen päätöksissä.\n\nKarl Aleksanderin olivat maalaiselämän yksinäisyydessä kasvattaneet\nhemmoitteleva täti ja vielä hemmoittelevampi äitinsä; hän oli tuskin\nnähnyt muita ihmisiä kuin papin ja henkikirjurin, hän oli sentähden\nujo. Ujous pakoitti hänet pysymään syrjässä, liiatenkin kun hän\nvaistomaisesti tunsi, ettei hänen pukunsa ollut oikein sopiva\nesiintyessä korkean maaherran edessä. Toiselta puolen hän kyllä\nhuomasi, minkälaisen suuren palveluksen hän voisi tehdä maaherralle,\njos hän nyt astuisi esiin ja sanoisi: \"Herra maaherra, minä vien teidät\nyli toiselle rannalle.\" Kuitenkin tuntui hänestä noiden muutamien,\nyksinkertaisten sanojen lausuminen mahdottomalta. Kun hän vihdoin oli\nrohkaissut itsensä ja päättänyt astua maaherran eteen, kääntyi tämä\npahatuulisena ympäri ja meni majaan, ja tuossa seisoi nuori miehemme\nepätietoisena ja epävarmana siitä, mitä tekisi. Vasta kun Karl\nAleksander näki, että hevosia valjastettiin jälleen vaunujen eteen, ja\nkuuli että maaherra palaisi takaisin samaa tietä, jota oli tullut,\nrohkaisi hän itsensä, astui ylös mataloita rappusia, ja meni\nlauttamiehen tupaan ja sanoi tapaillen:\n\n\"Minä vien herra maaherran virran yli. Minulla on oma vene tässä\nläheisyydessä.\"\n\nMaaherran kasvot kirkastuivat. -- \"Onko sinulla vene, tunnetko sinä\nMerijoen, onko sinussa miestä soutamaan virran yli?\"\n\n\"Minä tunnen Merijoen. Monet kesät olen minä soutanut sen yli kaikista\nmahdollisista paikoista.\"\n\nJa nyt, kun hän kerran oli päässyt alkuun, hävisi hänen ujoutensa\nmaaherran ystävällisien silmäyksien tähden ja hän lisäsi rohkeasti:\n\"Jos herra maaherra nyt menee yli ja odottaa vastaisella rannalla\nolevassa kievarissa, saavat lauttamiehet kyllä aamuksi lautan\npaikoilleen, ja silloin voidaan herra maaherran vaunutkin...\"\n\n\"Sinä olet viisas ja käytännöllinen poika. Minä teen niinkuin sinä\nsanot, nouda vene tänne!\"\n\nMaaherra kutsui Nyströmiään, joka lauttamiehen kanssa sai kantaa\ntavarat veneeseen. Lyhyemmän ajan kuin neljännestunnin kuluttua istui\nmaaherra Karl Aleksanderin veneen peräsimessä, palvelija sai hoitaa\nairoja, ja yleisen tyytyväisyyden vallitessa kuljettiin virran yli.\n\nOli ihana, auringon valoinen, lämmin toukokuun päivä. Koivut olivat\nmitä tuoreimmassa, hienoimmassa kevätvihreydessä. Alava, valoisa niitty\ntoisella ja jyrkänne tummine leppineen toisella rannalla olivat kauniin\nvirtamaiseman kehyksinä. Virta itse loisti ja säteili toukokuu-auringon\nvalossa ja kiiruhti pienine, nopeine, kohisevine aaltoineen ja\npyörteineen merta kohden. Valkoisia vaahtopalloja ui virran\nväreilevällä pinnalla, sattui ruokoihin ja ajopuihin, kiviin ja\nleppiin, meni rikki, pääsi niistä irti ja yhtyi taas yhteen matkallaan\nmereen. Virran yli lenti pääskysiä milloin korkealla taivaan alla,\nmilloin pitkin veden pintaa niin alhaalla, että siivet viistivät vettä,\npyörähtivät äkkiä ympäri, niin että valkoiset vatsahöyhenet näkyivät,\nja katosivat riemusta viserrellen sinne ylhäällä päin, jossa kosket\nkohisivat kevätlaulujaan syvimmällä bassoäänellä. Se oli päivä, muisto,\nkuva, joka täydellisesti painui Karl Aleksanderin mieleen, kun hän\nylpeänä ja arvonsa tunnossa seisoi keulassa ja komensi eteenpäin,\noikealle, vasemmalle.\n\n\"Mutta missä tahdot sinä meitä laskemaan maalle,\" kysyi maaherra.\n\n\"Missä ranta on jyrkin, sillä siellä on virta syvin,\" vastasi poika.\n\n\"Sinä tunnut todellakin tuntevan nämät rannat, poikani.\" Ja nyt vasta\ntarkastellen nuorta venemiestään, kysyi hän:\n\n\"Mikä sinun nimesi on, poikani?\"\n\n\"Karl Aleksander Segerberg.\"\n\n\"Onko sinun nimesi Segerberg,\" sanoi maaherra kummastuneena, \"ei kai\nisäsi kumminkaan ollut majuri Karl Segerberg?\"\n\n\"Kyllä, isä oli majuri.\"\n\n\"Sitten on sinun äitisi nimi Adelaide?\"\n\n\"On, se myös, mutta tavallisesti kutsutaan häntä Mariaksi. Isä ei\nkärsinyt sitä toista nimeä.\"\n\nMaaherra katseli suurimmalla tarkkuudella poikaa. \"Niin, minä muistan\nsen, isäsi ei kärsinyt koskaan sitä nimeä.\" Ja itsekseen lisäsi: \"Niin\nsitä Adelaide Olbersin, rikkaan Olbersin ainoan tyttären nimeä oli\nlausunut lukematon joukko kaartin upseereja ja neljä ylioppilaspolvea,\nse oli jo monia vuosia sitten kulunut ja haihtunut koko nykyiseltä\nHelsingiltä. Sen ajan runosepät olivat sepittäneet lauluja, joita sen\najan laulajat lauloivat Adelaiden kunniaksi. Ja laulu ja puheet, runot\nja soitto, juorut, jutut, panettelu ja halpa pienikaupunkimainen kateus\nolivat liittyneet siihen nimeen ja loanneet sen; voi hyvin ymmärtää,\nettä hurja majuri, kuten Karl Segerbergiä kutsuttiin, piti Adelaide\nnimeä häväistynä ja risti vaimonsa Mariaksi. Niin, niin, se nainen on\nonnellisin, jolla ei ole minkäänlaista historiaa, se on kyllä varma\nja...\" mutta tässä keskeytyi hänen muistonsa ja asettui ajatukset,\nsillä vene jysähti rantaan ja nyt oli kysymyksessä maalle nousu ja\nsitten jyrkkää rantaa kievariin meno. Maaherralla oli siitä enempi\nvaivaa kuin mihin hän pitkään aikaan oli tottunut. Karl Aleksander\nkantoi maaherran matkalaukkua ja kulki taakkansa alla käyränä kuin\nluokka ylös rantaäyrästä. Kun maaherra oli ehtinyt sisälle kievariin,\nkäski hän Karl Aleksanderin luoksensa, sulki oven ja nyt alkoi hän\nhyväntahtoisella; ystävällisellä tavallaan pojan kanssa pääkuulustelun.\n\n\"Äitisi elää ja on kivuloinen, eikö totta? Missä te asutte? Tiedätkö\npoikani,\" lisäsi hän nähdessään, kuinka Karl Aleksander punastui, \"minä\nvoin tehdä nämä kysymykset, sillä minä olin kadettitoveri isäsi kanssa;\nminä tunsin äitisi jo silloin kun hän oli pieni, yhtä pieni kuin sinä\nnyt, me olimme siihen aikaan hyviä ystäviä, hän ei ole kyllä unohtanut\nminua. Nimeni on Jakob Kruse, parooni Kruse, maaherra tässä läänissä.\"\n\n\"Me asumme tässä lähistössä Karttulan hovissa,\" vastasi poika.\n\"Äiti on enimmäkseen sairaana, täti hoitaa taloutta, ja ... ja...\"\nherkkätuntoisen pojan silmät täyttyivät kyynelillä.\n\n\"Karttula, sinnehän minäkin olen matkalla tuon ijankaikkisen\nriita-asian tähden uittoväylästä ja lohikalastuksesta. Mene, poikani,\nja käske kievarin laittamaan hevoset ja kärryt valmiiksi Karttulan\nhoviin lähtemään. Kuuleppas Karl Aleksander, voinko minä olla\nKarttulassa yötä?\"\n\nPoika epäili muutamia silmänräpäyksiä ja kielsi sitten päättävästi.\n\n\"Onko asiat niin kehnosti, Adèle Olbers parka,\" ja parooni Kruse vaipui\nsyviin ajatuksiin. Niin, ne Olbersit, ne olivat ihmeellisiä ihmisiä.\nArveltiin, että heidän suonissaan juoksi mustalaisverta.\n\nKauniita, lahjakkaita, lämminverisiä, kunnianhimoisia ja, kun oli\nkysymys niin kutsutusta kunniasta, vähemmän tarkkoja välikappaleiden\nvalinnassa, mutta kauniita, niin, kauniita. Ja parooni Kruse, kohta\nkuusikymmenvuotias, muisti vielä liikutuksella ja lämmöllä erästä\nmaaliskuun päivää hangella Helsingin ympärillä olevilla mäillä. Mikä\nsuloinen päivä loistavine aurinkoineen, maidonvaaleine pilvineen\nsinisellä taivaalla, väräjävine, vilpoisine, sinineen ja sinipunervaan\nvivahtavine varjoineen haapain ja koivujen huurteisten oksien alla.\nAavistus lähestyvästä keväästä humisi aamutuulessa honkien latvoissa\npudisti miljoonittain hienoja lumisileitä alas pajujen norkoista. Tämän\nneitseellisen kevään helmassa näki hän hänet, Adèle Olbersin ensi\nkerran, nuorena kuin kevät ja yhtä loistavana.\n\nJa sitten tuo kesäkuun päivä, kukkivien omenapuiden alla. -- Niin, jos\nhän vaan olisi pitänyt kaikki, mitä lupasi, silloin olisi elämä kyllä\nollut toisellaista heille molemmille. Mutta hän oli häälyvä kuin tuuli,\nhänen lupauksensa heikkoja kuin omenapuun kukat. Ja niin oli se\nalkanut, elämä huveissa, joka oli turmellut hänen sydämensä ja\nluonteensa, musertanut senkin vähän eheyden, jota hänessä oli. Sitten\noli Segerberg, hulluttelija, tullut, ja hän, hurja majuri, niin, hän\noli kyllä kostanut kaiken sen, mitä hän vuosien kuluessa oli leikkinyt\nmuiden kanssa.\n\nParooni Krusen muistot keskeytti Karl Aleksander, joka ilmoitti, että\nhevoset olivat valjastetut. Tuntia myöhemmin ajoi parooni Kruse\nKarttulan vanhan hovin rappeutuneesta portista sisään.\n\nAina siitä asti kuin vanha vapaaherratar Marie Louise Stjernstedt\nneljäkymmenluvulla kuoli, oli historiallinen hovi ollut rappiolla.\nKymmenvuotisten riitain jälkeen perillisten kesken, joilla oli toiset\nnimet ja toisia harrastuksia kuin vanhalla kustavilaisella rouvalla,\noli se kulkenut kädestä käteen. Sitä oli paloiteltu ja jälleen\nyhdistetty, sen metsät olivat hävitetyt, sen pellot kedossa, sen\nkauniit puutarhat ja puistot muinoin ihanine lehmuksineen olivat\nmetsittyneet. Päärakennus oli vuosikausia ollut asumatonna, kosteus ja\nkoit hallitsivat sen sisässä. Vielä kahdenkymmenen vuoden perästä\nolivat laatikot, vanhoine perhekuvineen, jotka kreivinna Lindencrona\nmuinoin oli Karttulan hoviin lähettänyt, avaamatta. Jollei Karttulan\nhovin kantatilaan olisi kuulunut kruunun lohikalastus, olisi kyllä sen\nviimeinen omistaja, eräs kenraalimajuri Olbers, jota kukaan ei tällä\nseudulla ollut koskaan nähnyt, kyllä aikaa sitten menettänyt tilan.\nPaitsi lohikalastusta, oli hänellä vielä toinenkin syy pitää tilaa\nhallussaan. Majurin rouva Segerberg, hänen serkkunsa, oli natonsa\nkanssa asunut siinä aina naimisestaan saakka hänen muinaisen toverinsa,\nhurjan majurin kanssa. Hän ei voinut säädyllisesti ajaa noita nyt jo\nvanhoja ihmisiä maantielle, sillä mitään muuta kotia, paitsi tuota\nrapistunutta puutarharakennusta Karttulan hovissa, ei kummallakaan\nnaisella ollut. Täällä elelivät he vapaasti vuoden toisensa perään,\nkäyttivät hyväkseen, mitä saivat metsästä ja maasta jättivät\nlohivuokran koskematta kenraalimajurille.\n\nParooni Kruse ajoi ruohoa kasvavaan pihaan, pysähtyi rapistuneen,\nnarisevalattiaisen verannan eteen, astui sisälle pieneen eteiseen, joka\nsai kaiken valonsa kirjavalasisista ovista. Karl Aleksander riensi\nsisälle, ja siitä kiireisestä siivoamisesta, joka kuului huoneista,\nymmärsi parooni Kruse, minkälaista levottomuutta hänen käyntinsä sai\naikaan talossa. Parooni astui vierashuoneeseen, joka oli tyhjä, ja\nistui vanhanaikuiseen nojatuoliin. Hän odotti kärsivällisesti tässä\nhiljaisessa huoneessa, jossa nytkin, jolloin luonnon kevät tuolla\nulkona kuohui, oli niin hiljaista, että tuntui, jottei yksikään ajatus\nkapinoinut eikä väsyttänyt itseään väkivaltaisissa ponnistuksissa\nnäiden valkoisten seinien, tuon valkoisen katon ja lattian\nsisäpuolella; tänne olivat rauha ja uni suljetut.\n\nKaikella huoneessa oli köyhän, halvan nykyisyyden leima loistavan\nmenneisyyden pohjalla. Huone oli matalakattoinen, vaillinaisesti\nkalustettu yksinkertaisen Louis XVI:sta tyyliin sinisen harmajaan. Eräs\notsikko keltaisine kentaurineen valkoisella pohjalla ja erään vanhojen\nparooni Stjernstedtien kuva, joka synkeästi katseli alas nykyisiin\nasukkaisiin, ikäänkuin he olisivat olleet kuokkavieraita hänen\ntalossaan, muistuttivat, että paikka oli nähnyt parempiakin päiviä.\nKevätaurinko muodosti lattialle irvikuvan akkunasta. Eräs ruusu levitti\nhienoa tuoksuaan. Kaikki oli äänetöntä ja hiljaista, niin hiljaista,\nettä kuului kärpästen surina, kun ne tanssivat katrilliaan\nkynttiläkruunun ympärillä.\n\nVihdoin aukeni ovi ja sisään astui majurin rouva Segerberg,\nvälinpitämättömänä, ei iloisena eikä pahatuulisenakaan meni hän\ntervehtien parooni Krusea vastaan.\n\nTuosta muinoin kauniista Adèle Olbersista ei ollut mitään jäljellä, ei\nedes nimeäkään: hänen nimensä oli nyt, kuten mainittiin, Maria. Krusen\nedessä seisoi lihava, turpea, ennen aikaansa vanhentunut nainen. Kun\ntuo nainen nuoruutensa päivinä oli etupäässä ja yksinomaan kiintynyt\nkieltämättömän moniin suloihinsa, joita hänen omassa vienossa\nolennossaan silloin oli, huomasi hän vanhuutensa päivinä, jolloin nuo\nsulot olivat häipyneet pois, itsensä täydellisen välinpitämättömäksi\nelämässä ja elämään. Kun hurja majuri sai hänen myönnytyksensä, ymmärsi\nhän kyllä, että hän sai sen viimeisenä apukeinona. Tieto siitä teki\nhänet vielä raaemmaksi ja välinpitämättömämmäksi, kuin hän luonnostaan\noli, ja hänen kovassa koulussaan laskeusivat Mariassa viimeisetkin\nsirut hänen vähän kehittyneestä henkisestä elämästään pohjalle. Se\ntapahtui samaan aikaan kuin majuri Segerberg hävitti viimeisenkin, mitä\nhänellä vielä oli jäljellä vanhan Olbersin rikkauksista. Maria\nSegerbergistä oli tullut tylsä, välinpitämätön ihminen, joka ei enään\nkärsinyt köyhyydestään, nurjasta asemastaan elämässä; hän oli tyhjä\nkuin puhallettu muna, hänen puheensa oli vanhojen opittujen\nlausetapojen koneellista toistamista.\n\nParooni Krusea vaivasi tämä kohtaus enempi kuin hän oli kuvitellutkaan.\nTuo oli siis Adèle, se kaunis Adèle, joka kerran oli herättänyt eloon\nhänessä hienoimmat tunteet, rakkaimmat ja vienoimmat unelmat, saattanut\nhänet säädyttömän pojan itsekkäistä harrastuksista jalompaan,\nhienotunteisempaan ja rikkaampaan henkiseen piiriin. Tuolla istui hän\nnyt, panematta vähintäkään arvoa menneisyydelle, ja valitteli elämän\nsuuria ja pieniä kurjuuksia. Poroporvarillisesti häpeemättä esitti hän\nköyhyytensä, osoitti riippuvan asemansa, aavistamatta, että etupäässä\nhän itse oli syynä suurimpaan osaan kaikesta tuosta.\n\nParoonista tuntui sentähden todelliselta helpotukselta, kun vihdoin\nvanha neiti Sandra Segerberg tuli sisään ja alkoi suurella\ntaitavuudella esittää riitakysymystä uittoväylästä virrassa. Hänellä\noli kuten kaikilla Segerbergeillä hyvä pää ja paljon toimintahalua. Jos\nhän Karttulassa olisi ollut omalla pohjallaan, jos hänellä olisi ollut\nomat harrastukset valvottavina, niin olisi hän epäilemättä kohentanut\ntilan jälleen kuntoon; mutta paitsi sitä että hän tunsi halveksimisen\nsekaista sääliä kälyänsä kohtaan ja inhosi koko hänen sukuansa, oli\nhänessä suuressa määrässä tuota luukovaa vanhan neidin itsekkäisyyttä,\njota niin usein tapaa vanhemmissa naimattomissa naisissa, ja se sai\nhänet, huolimatta kurjuudesta, niin, itsekohtaisista eduista, antamaan\nkaiken mennä menoaan -- -- se ei koskenut häneen, Karttula ei ollut\nhänen. Ainoastaan yhdessä suhteessa olivat he yksimielisiä kälynsä\nkanssa, hän rakasti Karl Aleksanderia, niin, joskus tuntui, enempi\nkuin hänen äitinsä. Tuskin oli hän aavistanut parooni Krusen\nmyötätuntoisuuden poikaa kohtaan, ennenkuin hän koko pontevuudellaan\nryhtyi Karl Aleksanderin etua ajamaan, ja matkalla koskelle ja\nuittoväylälle pakoitti hän maaherran \"tekemään,\" kuten hänen sanansa\nkuuluivat, \"enemmän kuin herra parooni voi pojan hyväksi.\"\n\nKun toimitus Karttulan hovissa oli lopetettu, matkusti parooni Kruse\nhelpotuksen tunnolla pois vanhasta aatelishovista. Tuo köyhyys ilman\narvokkaisuutta oli hänestä tuskallista, ja hän ajatteli itsekseen, eikä\nilman ahdistusta, millaiseksi hänen elämänsä olisi muodostunut, jos\nAdèle Olbers olisi tullut hänen osalleen. Nyt matkusti parooni Karl\nAleksanderin seuraamana Haksalan kievariin, ja kun hänen joka\ntapauksessa tulisi viipyä koko ilta siellä päätti hän heti ryhtyä\nkysymykseen Aleksanderin tulevaisuudesta.\n\nJälleen kuulusteli hän poikaa, sai tietää, että hän oli käynyt koulua\nPorissa, että, kun tarkoitus aina oli ollut että hänestä tulisi\nkadetti, hän oli hankkinut jommoisetkin tiedot venäjän kielessä. Ottaen\nhuomioon nämät seikat, kirjoitti hän vanhalle Andrei Ivanovitsch\nOlbersille Pietariin. Hänen kirjeensä ilmaisi suuttumusta ja samalla\nkertaa sääliä tuota naista kohtaan, joka kerran oli ollut häntä niin\nlähellä, hän rukoilemalla rukoili Andrei Ivanovitschia pitämään huolta\nnuoresta sukulaisestaan ja lupasi auttaa häntä koettaessa saada poikaa\nkunnollisesti kasvatetuksi.\n\nParooni Krusen kirje saapui Andrei Ivanovitschille, juuri kun hän hyvän\npäivällisen jälkeen monine viineineen ja likööreineen istui suuressa,\nautiossa, kehnosti lakaistussa ja tomutetussa poikamiesasunnossaan\nPietarissa. Lämpö ja voima paroonin kirjeessä vaikutti vanhaan\nitsekkääseen niin että hän varomattomana silmänräpäyksenä, totellen\nensimäistä vaikutusta, sähkötti paroonille: \"Lähettäkää poika tänne,\nminä teen, mitä voin hänen hyväksensä.\"\n\nSiten lähetettiin Karl Aleksander raikkaasta vilkkaasta elämästä\nMerijoella ensin Pietariin ja sieltä erään koulunopettajan perheeseen\nStaraja Russassa, jotta hän kesän aikana täydentäisi tietojaan venäjän\nkielessä. Kun Olbers oli kenraali ja hänellä oli taistelujen jälkeen\nKaukaasiassa Yrjön risti, ei hänellä ollut mitään vaikeuksia saada\nsukulaistaan Karl Aleksander Segerbergiä, köyhän sotilaslesken\npoikaa paassikouluun. Vielä vähemmän vaivaa oli hänelle saada\nministerivaltiosihteerin luona aikaan, että Karl Aleksanderin\nkasvatuskulut suoritettiin keisarin suomalaisesta käsirahastosta.\n\n\n\n\nII.\n\n\nEräänä sunnuntaina iltapuolella elokuun lopussa saapui Karl Aleksander\nväsyneenä matkastaan pienestä venäläisestä maakaupungista kenraali\nOlbersin kanssa Pietariin. Kenraali Olbersille oli koko toimi Karl\nAleksanderin hyväksi, johon hän niin kevytmielisesti oli ryhtynyt\nruumiillisen hyvinvoinnin puuskassa, jo aikaa sitten muuttunut\ntyölääksi. Päästäkseen jälleen vapaaksi ja niin pian kuin mahdollista\nsaadakseen palata takaisin maalle oli hän jo edeltäpäin sopinut\nlääkärin, johtajan, maaherran ja vahtimestarin kanssa siinä ylhäisessä\nsotilaskoulussa, johon Karl Aleksander oli otettu, että poika jo\nvuorokautta ennemmin kuin asetukset sääsivät pääsisi laitokseen.\n\n\"Laitoksessa,\" niin kutsuttiin jokapäiväisessä puheessa muinaisten\nMaltalaisritarien palatsia, joka keisari Paavalin kuoleman jälkeen oli\nluovutettu paassien asunnoksi, otti Karl Aleksanderin ystävällisesti\nvastaan vanha, monilla rahoilla ja kunniamerkeillä koristettu\nsotilasvanhus. Vanha puhelijas mies kantoi Karl Aleksanderin vähät\nkapineet yhteen niistä suurista makuusaleista, joissa ilma\nkesäkorjausten jälkeen haisi kalkilta ja vernissalta. Karl Aleksander\nei ymmärtänyt monta sanaa siitä, mitä vanhus puhui, mutta oli kumminkin\nhyvin kiitollinen ystävällisestä äänenpainosta. Pelolla ajatteli hän,\nettä hän vanhuksen mentyä jäisi yksin, aivan yksin tähän autioon\nasuntoon. Ja kun sotilasvanhus oli poistunut, heittäytyi hän\nhillitsemättä yhdelle noista monista vuoteista ja itki niin, ettei hän\nmoniin vuosiin ollut siten itkenyt. Hän itki ikävästä viheriöiviin\nmetsiin, virralle loistavine heijastuksineen, mahtavine kohinoineen,\njoka kiihoitti päivällä ja vaivutti lepoon illalla, itki ikävästä\ntuohon matalaan, köyhään kotiin, jossa hän oli saanut osakseen niin\npaljon rakkautta ja huolenpitoa. Hän itki pelosta. Elämä kauhistutti\nhäntä. Hän tunsi itsensä turvattomaksi tuon kammottavan jonkun edessä,\ntuon tulevaisuuden edessä äärettömine vaatimuksineen ja suurine\nedesvastuineen. Lopuksi itki hän itsensä nukuksiin.\n\nHän ei tietänyt kuinka kauan hän oli nukkunut, kun hän äkkiä heräsi\nankarasta räjähdyksestä, joka tärisytti koko rakennusta. Unen\nhuumauksissa nousi hän ylös vuoteellaan ja katseli suurien verhottomien\nakkunain läpi, voimatta ensin käsittää, missä oli. Ulkona oli pimeä,\nsynkät pilvet kulkivat taivaalla. Jalavat palatsin puutarhassa\npuistivat kiukkuisesti oksiaan. Ukkosen jyrinä ja pauhina kaduilla\ntäytti mahtavalla kohinallaan pitkät käytävät ja kaikui tyhjissä\nsaleissa. Lasit isoissa akkunoissa rämisivät, ikäänkuin huoneen hampaat\nolisivat tärisseet pelosta. Yksinään, säikähtyneenä, kauhistuneena\nseisoi Karl Aleksander ja kuunteli, mitä hän koskaan ennen ei ollut\nkuullut, kuinka sade räiskyi rautalevyjä vasten, kuinka ukkonen jyrisi\nkorkeain, kummallakin puolella maailmankaupungin katuja olevain muurien\nvälissä, ja vavisten painoi hän kätensä silmilleen, jotta ei näkisi, ei\nhuikaistuisi salaman valosta. Hänet, joka ukkosen ilmalla oli istunut\nveneessä, maannut niittyladoissa, kuljeksinut metsissä tuntematta\npelkoa, hänet valtasi täällä kun hän tunsi itsensä sisään suljetuksi,\nsanomaton kauhu, ja kun se oli hänelle melkein uusi tunne, pelkäsi hän\nlopuksi itse pelkoakin. Äkkiä herätti hänen huomionsa syvä huokaus,\njoka keskellä luonnon raivoa kuului jostain hänen läheisyydestään. Hän\nkatseli ympärilleen hämyisessä huoneessa, voimatta kumminkaan eroittaa\nmitään, ja nyt kohosi hänen pelkonsa korkeimmilleen. Hän oli juuri\nvalmis kauhun valtaamana juoksemaan ulos huoneesta, kun hän salaman\nvalossa näki itsensä ikäisen pojan seisovan kolmannessa ikkunassa\nhänestä päin. Hän hengitti helpotuksesta, hän ei ollutkaan yksin,\nhyljättynä tässä kirotussa huoneessa. Hänen levottomuutensa tyyntyi\njonkun verran, epäillen meni hän toista vastaan, joka puolestaan tuli\nhäntä kohden.\n\nVieras puhutteli häntä jollain ihmeellisellä kurkkukielellä. Kun Karl\nAleksander ei vastannut mitään, sanoi hän hiljaisella äänellä: \"Ja\nbajuss\" (minä pelkään), ja nuot kaksi yksinäistä lasta istuivat liki\ntoisiaan ja katselivat vavisten taivasta, jossa synkät pilvet ajelivat\ntoisiaan. Ja kun joku ratiseva salama viilsi taivaan kahteen\npuoliskoon, painautuivat he toisiaan vastaan ja odottivat sykkivin\nsydämin jyrisevää räjähdystä. Hyljättyinä, unhotettuina etsivät he\nturvaa toisistaan ja vielä kauan sittenkin, kuin sade oli lakannut ja\nsalamat sammuneet, istuivat he äänettöminä kylki kyljessä.\n\n\"Mikä sinun nimesi on?\" kysyi toinen murteellisella venäjän kielellä.\n\n\"Karl Aleksander Segerberg! -- Ja sinun?\"\n\n\"Dodo Davidovitsch Sasdanadsche, Abchasian ja Psamenikin ruhtinas.\n\n\"Minä kutsun sinua Karl Aleksandrovitschiksi, se toinen nimi on niin\nvaikea,\" sanoi kaukaasialainen ja katseli tummilla elävillä silmillään\ntoveria. Ja siitä päivästä oli Karlella lisänimi Aleksandrovitsch niin\nkauan kuin hän eli.\n\nNiinä pelon ja levottomuuden hetkinä liittyivät molemmat pojat\ntoisiinsa ja siitä ukkosenilmaillasta lukivat he ystävyytensä alun.\nDodo selvitti, kuinka hänet oli lähetetty Kaukaasiasta laitokseen ja\nkuinka hän kaikille ja kaikkeen outona oli saanut luvan samana iltana\nasua makuuhuoneessa, vaikka koulu ei ollut vielä alkanut.\n\nJa nämät edustajat, toinen siitä kansanheimosta, jonka Venäjä ensiksi\noli kukistanut, toinen Kaukaasian vasta hiljakkoin rauhoitetuista\nmaista, nämät muodostettaisiin täällä niiksi välikappaleiksi, jotka\nsitkeinä vaikka nuorteina, voimakkaina vaikka taipuvina pitävät koossa\ntuota monien ei ainoastaan eri kansojen, vaan myös eri kansanrotujen\nasumaa valtakuntaa. Kaikilla, mitä keisarikunnassa on ylhäistä ja\nhienoa, kaikilla, mitä siinä on aatelia, rotua ja arvoa, ja niilläkin\nainoastaan, jos ovat saavuttaneet korkeimpia arvoja sotajoukossa tai\nsiviiliuralla, on oikeus koettaa saada pojilleen pääsöä tähän\nmalliakatemiaan. Täällä sivistettäisiin ja kasvatettaisiin sinisemmän\nveren, le double extrait, valtaistuimen ja alttarin puollustajiksi,\nvapaana ajan kansanvaltaisuudesta, sosialismista ja nihilismistä.\nTäällä oli nuorukaisia, joilla oli Ruotsin vanhimpia aatelisnimiä,\nnimiä, joita ristiretkien aikoina olivat kantaneet saksalaisen\nritarikunnan suurmestarit, Puolan ja Liettuan paanit, Orenburgin\nhallitsijakaanit ja Kaukaasian klaanipäälliköt. Ne olivat kalliin ja\nharvinaisen kasvin taimia, jotka olivat reväistyt kotoisesta\nmaaperästään, viedyt pois, kauas pois vieraan maan ansariin, että he\nsitten, kaiken tuon yhdenmukaisen kasvatuksen, ystävyyden siteiden,\nvirkapuvun loiston ja tuon yhteistunteen avulla, joka on ominaista\nbeati possidentes'eille muodostaisivat yhdenmukaisen, täysin sopivan\njoukon seisomaan asemillaan milloin ja missä tarvittaisiin. Ne olivat\nikäänkuin ääniä suurissa uruissa, ne antoivat sen säveleen ja soinnun,\njota tuon mahtavan soittokoneen soittaja piti soinnullisimpana.\n\nJa ilta kului ja yö tuli. Kukaan ei näyttänyt huolehtivan molemmista\npojista. Se vahtimestari, joka oli luvannut pitää huolta heistä, oli\nunhottanut heidät. Ja siellä saivat he istua yksinäisinä ja nälkäisinä.\nPuutteellisella kielellään puhelivat he toisensa kanssa rakkaimmista\nmuistoistaan, ja kun he nyt olivat pakoitetut mitä tarkimmin\nmuistelemaan noita vieraskielisiä sanoja, joita he vasta hiljakkoin\nolivat oppineet, ihmettelivät he kumpikin, kuinka paljon tuosta\nvieraasta kielestä oli kumminkin tarttunut heidän päähänsä. Kun Dodo\nDavidovitsch kertoi fasaanin pyynnistä Psamenekin vuorilaaksoissa ja\nvuorikauriin ajosta pyökkimetsissä, sotaretkistä persialaisia ja\nkurdilaisia vastaan, silloin loistivat hänen mustat silmänsä, ja hänen\npyöreisiin, lihaviin kasvoihinsa ilmestyi vilkkautta. Hänen pehmeissä,\nhennoissa piirteissään oli enemmän ilmettä kuin tavallisesti huomaa\nnuorissa itämaalaisissa, ja kaunismuotoinen suu tummanpunaisine\nhuulineen hymyili viehättävän lapsellisesti. Karl Aleksander taas\nkertoi metsänotkoista, elämästä virralla, jäänlähdön loistosta ja\nkauneudesta. Kielen yksinkertaisimmilla sanoilla, tapaillen kertoivat\nhe ikävästään noille rakkaille seuduille ja tulevaisuuden pelostaan.\n\nPoikien kesken puhutaan vielä vähemmän, kuin miesten, ystävyydestä,\nmutta missä olot saattavat kaksi nuorukaista yhteen, missä\nmyötätuntoisuutta ja jaloutta löytyy, missä elämä saa heidät\najattelemaan, kärsimään ja toimimaan yhdessä, siinä syntyy uskollisuus\nja ystävyys, niin syvä ja lämmin, että se kestää elämän kaikissa\nvaiheissa. Sellaista ystävyyttä vastaan murtuu panettelu, se kestää\ntaistelussa kateutta ja kunnianhimoa vastaan, se ei raukea, ei ajalla\neikä tapauksilla ole voimaa sen yli. Näiden kahden, niin erilaisesta\nkansanheimosta, niin erilaisista maista olevan pojan välillä oli\nedellytyksiä sellaisen ystävyyden syntymiseen ja varttumiseen.\n\nKun he illan hiljaisuudessa olivat puhuneet kaikesta, ei siitä, mistä\nolisivat tahtoneet, vaan mistä voivat, tyhjentäneet koko venäläisen\nsanavarastonsa, riisuutuivat he vihdoin, menivät kumpikin sänkyynsä,\nnukkuivat ja näkivät unta kodista, vuoresta, virrasta.\n\nSeuraavana päivänä täyttyi käytävät ja huoneet sadoista pojista ja\nnuorukaisista. Entiset etsivät vanhat paikkansa, vastatulleet joutuivat\nlääkärin käsiteltäviksi, heidät punnittiin, mitattiin, leikattiin\nhiukset ja puettiin virkapukuihin sekä numeroitiin. Heidät oli otettu\ntuohon suureen koneistoon, jossa he nyt olivat tuskin huomattavia\nvoimia, kolmekymmentä vuotta myöhemmin etsittäisiin tuosta rajusta\nparvesta suuret käynti- ja jarrurattaat.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKaikilla noilla pojilla oli laitoksen ulkopuolella joku, joka heitä\najatteli, helli, joku, jonka luo he voivat mennä.\n\nKarl Aleksander ja ruhtinas Dodo olivat ainoat, joista kukaan ei\nvälittänyt. Maailmaan heitettyinä tuntuivat he olevan kaikkien\nunhottamia. Sen huomasi paraiten, kun joku suurista juhlista läheni. Jo\npaljoa ennen noita merkillisiä päiviä kokoontuivat paassit yhteen,\nkeskusteltiin siitä, miten vapaapäivä vietettäisiin. Vanhemmat, ne,\njotka sinä vuonna päättäisivät oppimääränsä, suunnittelivat retkiä\nsaariin, käyntejä teaatterissa ja näyttelyissä, mutta etupäässä niissä\nylhäisissä perheissä, joiden ovet olivat avoinna heille. Sillä\nsalongeissa tehtiin tuttavuuksia päivän merkillisimpäin henkilöiden\nkanssa, jotka voivat auttaa, antaa tarpeellisia selityksiä ja raivata\ntietä noille nuorille kokelaille sotilasuralla. Nuoremmat tekivät,\nvaikka tietämättään, samoin kuin vanhemmat; myöskin heistä olivat\npuoltolauseet päivän kysymyksiä. Noille kahdelle nuorukaiselle olivat\nnuot neuvottelut alituisena nöyryytyksien lähteenä -- he eivät\ntunteneet ketään tuosta loistavasta piiristä, jonka korskeimpia nimiä\nhe kuulivat lueteltavan -- ja ikävä oli ainoa voitto, joka heillä oli\nlupapäivistä. Kun sentähden juhla läheni, etsivät he enempi kuin\nmuutoin toistensa seuraa ja koettivat, niin hyvin kuin voivat, kuluttaa\naikaa laitoksessa. Se oli vaikeaa kyllä, varsinkin pääsiäisen monina\njuhlapäivinä.\n\nSellaiset päivät olivat heidän kirjeiden kirjoittamispäiviään. Karl\nAleksander kirjoitti ensi alussa ahkerasti äidilleen, kun niihin\ntavallisesti vastasi täti, rupesi hän huomaamatta osoittamaan kirjeensä\ntälle. Oli luonnollista, että hänen kirjeensä ensi vuotena olivat\ntäynnä kysymyksiä kodista, täynnä koti-ikävän ilmauksia, ja että ne\nvähitellen, kuta hauraammaksi siteet hänen ja kodin välillä tulivat,\nmuuttuivat lyhyviksi selityksiksi siitä, mitä hän teki ja missä hän oli\nollut viime aikoina.\n\nRuhtinas Dodoa ei miellyttänyt lukeminen. Hänestä, lukutaidottomien\nvanhempien pojasta, oli kirja missä muodossa tahansa kuin vihollinen.\nKotimaassaan oli hän kuullut sadun kertojien katukulmissa kertovan\nihmeellisiä seikkailuja sulttaaneista, prinsseistä, prinsessoista,\nlohikäärmeistä ja noidista, ruusunpunaisista järvistä, joissa ui\nmustia, kultasilmäisiä kaloja, jotka jonkun loihtutaitoisen prinssin\nmanauksesta muuttuivat etiopialaisiksi, ihanista puutarhoista ja\ntoimettomasta haaremielämästä. Cooperin intiaanikirjain, madame\nGuizot'in Bibliothèque rose'n tai Robinson Crusoen lukeminen tuntui\nhänestä halpa-arvoiselta, kurjalta, typerältä ja hullunkuriselta. Karl\nAleksanderkaan ei kuulunut niihin, jotka rakastivat lukemista, siihen\nmäärin oli hänen elämänsä nuoruuden vuosina saanut lujan aineellisen,\nhyötyä tarkoittavan, suunnan. He huvittelivat sentähden kävelemällä\nlaitoksen puutarhassa, domino- tai sakkipelillä. Tai hauskuuttivat he\naikaansa niinkuin ensimäisenä yönäkin puhumalla toistensa kanssa\nkodistaan Kaukaasiassa ja Suomessa, tuosta kodista, jota he rakastivat\nniin lämpimästi, ja jonka he nyt nuoruutensa vuosina olivat jättäneet.\nHe kuvailivat itselleen ruusuista ja loistavaa tulevaisuutta. Kerran\ntulevaisuudessa palaisivat he takaisin, voitettuaan vieraissa maissa\nkaikki onnen lahjat. Ja tuon kotinsa tekisivät he arvokkkaammaksi ja\nehommaksi entistään.\n\nTuollaisina hetkinä sulivat heidän sydämensä, ja he tunsivat, että he\nolisivat vielä onnettomampia, jos heidät eroitettaisiin. Mutta sitä he\neivät ajatelleetkaan. Kun kumpikin osasi venäjää yhtä huonosti, kun\nkummallakin oli vaikea seurata koulussa, niin saivat he istua siinä,\nmissä istuivat viimeisinä luokalla, toistensa vieressä. Kehno\nedistyminen oli ruhtinas Dodosta kerrassaan yhdentekevää; mutta niin ei\nollut Karl Aleksanderin laita, jossa sotilaskasvatus, joka tähtää\nkunniantunnon ja kunnianhimon herättämiseen nuorissa, tuli varhain\nhuomattavaksi. Hänestä ei ollut Dodo Davidovitschin ystävyys kylliksi.\nTuo alkuperäinen ja sivistymätön sielu lohdutti häntä yksinäisyyden ja\nikävän hetkinä, mutta se henkinen ravinto, mitä hän kykeni tarjoomaan,\noli kaikissa tapauksissa liijan vähäistä ja halpaa. Hän tunsi itsensä\nyksinäiseksi, hyljätyksi, syrjäytetyksi ja huonosti ymmärretyksi.\nSilloin kun hän ei puhellut Dodon kanssa, sulkeusi hän itseensä, kasvoi\nkuin taimi pimeässä. Jo kotona oli Karttulan hovin kunniakas menneisyys\nvastakohtana sen surkealle rappeutumiselle Olbersin hoidossa, tädin\nalituinen arvostelu ja epäluuloisuus herättäneet hänessä kunnioituksen\ntunteen elämässä korotettuja, onnen suosikkeja kohtaan; täällä muuttui\ntuo tunne vähitellen elämän ohjeeksi, jumaloimiseksi. Ja siitä\nhetkestä, jolloin hän alkoi määritellä tarkoitusperää itselleen ja\ntulevaisuudelleen, oli niinmuodoin jotenkin luonnollista, että\nkorkeimmaksi päämääräksi tulisi edistyminen -- tuo suuresti\nitsekkäitten päämäärä. Ja minkäpä muun päämäärän hän löytäisikään\ntäällä, maassa, jossa kieli, uskonto ja lait olivat vieraita hänelle,\njossa sanat isänmaa ja keisari olivat vaihtaneet paikkojaan, jossa\nyksilö, persoonallisuus eivät merkinneet mitään, jossa kaikki vaikutus\nlähti virkakunnista, kaikki alkuunpano mahtavista.\n\nHän huomasi niinmuodoin pian kyllä, ei niin paljon heräävän\narvostelukyvyn kuin epäselvän, hämärän tunteen avulla, joka opettaa\nmukaantumaan elämässä, joka opettaa välttämättömyyden karttaa sellaista\njosta on vastusta, vahinkoa, ja etsiä sellaista, joka hyödyttää, auttaa\noikeaan ja vie eteenpäin. Mutta samalla kertaa kutistui hänen sydämensä\nainiaaksi. Nuorena ja avomielisenä oli se kohdannut maailmaa\nmyötätuntoisuudella ja luottamuksella, nyt jo oli hän oppinut sulkemaan\nsen, jottei se loukkaantunut. Hänen elämänsä oli tullut sidotuksi\ntorveen, hänen piti panna maata, nousta ylös, syödä, huvitella torven\nmukaan, ja tuo nuorisolle terveellinen ruumiillinen kuri, joka aina on\nraskasta lapsen mielestä, tuli hänelle, joka oli kasvanut vapaana kuin\nvilli metsissä, niin suureksi vaivaksi, että se sysäsi syrjälle hänen\nsielunsa levottomuuden.\n\nKun hän sitten varttui sekä ruumiillisesti että henkisesti ja alkoi\nkatsella ympärilleen, tuntui hänestä, että hänenkin olisi hankkiminen\nystäviä, löydettävä helliä ja voimakkaita käsivarsia, jotka kerran\nolisivat halukkaita johtamaan häntä elämässä, kuljettamaan hänet\npuoltolauseiden aalloilla kaikkien vaikeuksien yli. Mutta miten ja\nmilloin se tapahtuisi?\n\nKuitenkin sanotaan, että onni tulee maatessamme, ja äkkiä tuli se\nhänellekin ikäänkuin etelän kevät loistavana, lämpöisenä.\n\nSenjälkeen kun hän jätti kotinsa, ei hän ollut kiintynyt keneenkään\nmuuhun henkilöön kuin ruhtinas Dodoon. Myöskin tälle oli hän osottanut\nlaimeaa ystävyyttä, mutta kaikissa tapauksissa oli se tämä ystävyys,\njonka avulla hän ensi kerran sai esiintyä siinä elämässä, pääsi siihen\npiiriin, josta hänen toverinsa alituisesti puhuivat.\n\nKun Karl Aleksander oli ollut nelisen vuotta laitoksessa ja oli jo\njotenkin perehtynyt venäjän kieleen, alkoi hänelle luonnistaa paremmin.\nHän ei ollut enää ruhtinas Dodon vierustoveri, vaan istui jo keskellä\nluokkaa, ruhtinaan pysyessä paikoillaan viimeisenä. Dodo Davidovitsch\noli jonkun ajan ollut tavattoman synkkämielisenä ja äänetönnä. Nuo\nennen niin lapselliset kasvot olivat muuttaneet ilmeensä, niin,\nosittain muotonsakin. Dodo, etelän lapsi, oli kehittynyt aikaisin; hän\nalkoi olla täysikasvuinen ja oman maansa lakien mukaan oli hän, siihen\nviittasi hän usein, nyt laillisessa ijässä. Eräänä päivänä hämmästytti\nhän ympäristöään ja opettajiaan selityksellä, että hän tahtoi tulla\nkastetuksi.\n\nSyvimpiä, sisäisiä, salaisia syitä tuohon askeleeseen ei kukaan saanut\nkoskaan tietää. Siinä suhteessa vaiteliaana ja umpimielisenä kuten\nkaikki hänen heimossaan, säilytti hän syynsä itselleen. Sillä välin\nsyntyi laitoksessa suuri hälinä tuon Dodo Davidovitschin tunnustuksen\njohdosta.\n\nMuutamia päiviä senjälkeen ilmestyi Dodo Davidovitschin isän setä --\nDodon lähin sukulainen -- laitoksen keskusteluhuoneeseen. Hän oli\nvanha, laiha kenraali suurine alasriippuvine mongolilaisine viiksineen,\nkaikkia kammottavine kasvoineen. Tuo vanha heimonvanhin ja rosvo, jolla\noli ollut ruhtinaskunta jossain lähellä Persian rajoja, oli\nkaksikymmentä vuotta käynyt loistavaa sissisotaa venäläisiä vastaan,\nmutta vihdoin oli hän, pakoitettuna kunnialliseen antaumiseen, luopunut\nvallastaan ratsuväen kenraalin arvoa ja Abchasian ja Psamenikin\nruhtinaan nimeä sekä säällistä ruhtinaallista eläkettä vastaan.\nMuhamettilaisen uskontonsa oli hän kumminkin säilyttänyt ja valvonut\nankarasti, että suku ei luopuisi tunnustuksesta \"Jumala on suuri ja\nMuhamed on hänen profeettansa.\" Kun vanhus nyt sai kuulla, että nuorin\nhänen suvustaan tahtoi luopua isiensä uskosta, joutui hän pelottavan\nvihan valtaan. Dodo Davidovitschiä ei uskallettu jättää yksin hänen\nseuraansa, maaherra, luokanjohtaja ja pappi jäivät vastalauseistaan\nhuolimatta huoneeseen.\n\nHän ahdisti Dodoa vieraskielisellä sanatulvalla, jota ei muut kuin tämä\nymmärtäneet. Hän uhkasi, rukoili, kirosi poikaa, julisti hänet\nperinnöttömäksi ja lopuksi meni tiehensä ottamatta jäähyväisiä, yhtä\nraivokkaana kuin oli tullutkin.\n\nDodo Davidovitschin tulevaisuudelle oli kumminkin tuo isosedän hurja\nesiintyminen suuresta merkityksestä. Dodo oli kadottanut perheensä\nturvan ja omaisuutensa Kristuksen tähden. No niin, hän saisi uuden\nperheen, uuden omaisuuden. Yksi suuriruhtinoista olisi hänellä kummina,\nja Lüneburgin suuriherttuatar toimittaisi ristiäidin tehtävät. Viimeksi\nmainittu, syntyään saksalainen, oli kiivas oikeauskoinen ja nautti sen\nja korkean ikänsä tähden yleistä kunnioitusta hovipiireissä. Tämän\nlisäksi sai Dodo vielä melkoisen tuottavan maatilan. Asia oli selvä, ja\nkastetoimitus tapahtuisi herttuattaren Nevan rannalla olevan palatsin\nkappelissa.\n\nAinoastaan muutamia kutsuttiin tähän omituiseen juhlatilaisuuteen.\nNäiden joukossa oli kaksi paasia -- Dodon paraimpia ystäviä -- ja\ntoinen niistä oli Karl Aleksander. Molempien paasien tulisi auttaa\nDodoa, joka oli, kuten kaikki itämaalaiset, tarkka vaatetuksen suhteen,\nennen kastamista riisuutumaan ja sen jälkeen pukeutumaan.\n\nKappeli, 17:sta vuosisadan venäläisen tyylin taideluoma oli kukilla ja\nvihreällä koristettu. Lippuja, ristiinnaulitun- ja pyhimystenkuvia\nloisti sen kauniin holvin alla kullassa ja väreissä. Kuvien pyhimykset\nkultaisella pohjalla katselivat syvämielisinä ja uskonintoisina\nloistaviin virkapukuihin puetuita ylimyksiä, valkopukuisia naisia ja\nkeisarillisia punaiseen ja kullanväriin puettuja kirkkolaulajia.\nAuringon valo tunki kupoolin akkunoista leveänä, tyynenä ja valoisana\nvirtana uhkeaan pyhäkköön ja sulatti kaikki nuo värit ja valot, tehden\nne mitä loistavimmiksi, miellyttäväksi sopusoinnuksi, hurmaavaksi\nkuvaksi hengellisestä hartaudesta, pyhästä voittoriemusta. Kuoripoikien\nmetallin heleät äänet kohosivat suitsutusastioista nousevan sinertävän\nsavun kanssa kirkon holvia kohden, täyttivät huoneen viattomalla\nsoinnullaan ja kuolivat värisevinä huokauksina kupoolin mosaikkien\nalla. Molemmat paasit auttoivat erään verhon takana Dodoa riisuutumaan\nja pukeutumaan pitkään valkoiseen kastepaitaan. Ja kun Dodo tuossa\nihanassa puvussa tummine hehkuvine silmineen, nuoruuden lämpö\nkatseessa, niin arvokkailla, niin tyynillä, niin suhdallisilla\nliikkeillä, kuin ainoastaan itämaalaiset voivat, astui kaikkien\npyhimmän ovelle ja laskeusi nuo kolme porrasta, kuului kokoontuneitten\nsuusta ihastunut \"ah\"! Hän näytti noiden pyhimysten ja marttyyrien\nalkukuvalta, jotka kaikki kuvista tunsivat.\n\nKaikkien pyhimmän ovet aukaistiin, papit astuivat ulos ristineen ja\npyhine vesineen, laulu taukosi ja suitsutussavu suikerteli sinisissä\nkiemuroissa korkeuteen. Karl Aleksander auttoi Dodoa, kun tämä astui\nsuureen, vettä täynnä olevaan sammioon, joka oli alttariportaitten\nvieressä. Dodo voideltiin pyhällä öljyllä, hänen tuli kolme kertaa\npainaa päänsä veden pinnan alle, ja kun hän nousi pois kasteammeesta,\nei hän enää ollut Dodo; hän oli Aleksander; hän ei enää ollut Muhamedin\nkiihkosa oppilas, hän oli kristittyjen taivaaseen pelastettu sielu.\n\nEräs varjostin kannettiin esiin, ja sen takana auttoi Karl Aleksander\nystäväänsä ja ristiveljeään pukeutumaan uuteen paassipukuun.\n\nKastetoimituksen jälkeen oli palatsin suuressa ruokasalissa\npäivälliset, joissa vastakastettu istui kummiensa keskellä, paassien\nheitä palvellessa. Puolipäivälliset olivat jäykät, hienot, juhlalliset\nja lyhyet. Päivällisiä tärkeämpi, niin, itse kastettakin tärkeämpi oli\nAleksander Davidovitschille ja Karl Aleksanderille se, että tästä\npäivästä saakka Lüneburgin suurherttuattaren ovet olivat heille\navoinna. Jokaisena vapaapäivänä, jolloin he eivät tienneet, miten\npoistaisivat ikävänsä, väsymyksensä ja vapaudenhalunsa, oli heillä\nvapaus tulla tähän palatsiin, kulkea näissä saleissa, pelata täällä\nbiljaardia, selailla kirjaston aarteita. Tästä päivästä lähtien\nvoisivat hekin lausua tuon suuren sanan \"suosio\". Tuo taikasana tuli\nheidän Sesam'ikseen, siksi tunnussanaksi, joka vaikutti, että heidät\notettiin vertaisina muiden joukkoon, ja joka sai heidän arvosanansa\nhitaasti, alussa huomaamattoman hitaasti paranemaan. Karl Aleksander\noli saavuttanut ensimäisen suunnitelmansa tiellä edistymisen ja onnen\ntemppeliin.\n\nKun molemmat pojat kävivät Lüneburgilaisessa palatsissa, näkivät he\nharvoin omistajatarta; hän oli alituisesti kiinni milloin yhdessä,\nmilloin toisessa. Pian tapahtui kumminkin seikka, joka saattoi heidät\nlikemmäksi hänen persoonaansa. Kesä lähestyi. Jokainen paaseista\nhankkiutui lähtemään kotiinsa eri osiin maata. Aleksander\nDavidovitschin oli kuitenkin vaikea palata kaukaasialaisiin\nvuorilaaksoihin. Matkan pituus, hänen nuoruutensa, vielä vakaantumaton\nuskonsa ja vanhan Abchasian ruhtinaan uhkaukset tekivät hänen\nlähimmille ystävilleen välttämättömäksi pitää huolta hänestä.\nLüneburgin suuriherttuatar, tuo lämminsydäminen ja alituisesti innokas\nsielu, tarjosi sentähden hänelle kodin kesän ajaksi, ja ettei hän\nliijan pitkästyisi aikaansa, sai Karl Aleksander seurata muassa.\n\nSuuriherttuatar asui Tsarskoje Selon lähellä jyrkällä rantavierteellä\nolevassa niinkutsutussa erakkolinnassa, josta oli leppien latvojen yli\nihana näköala Suomenlahdelle. Kertomuksen mukaan olisi Jakob\nPontuksenpoika de la Gardien pitänyt rakennuttaa talo tänne\nSaarismerelle, sillä niin kutsuttiin muinoin keisarillista aluetta.\nRakennuksessa oli sitten asunut Pietari Suuri ja vielä keisarinna\nElisabetkin, kun hän valvoi Tsarskoje Selon huolimattomasti rakennetun,\nkehnosti sisustetun, mutta äärettömän loistavan huvilinnan\nrakentamista. Viimemainitun keisarinnan kuoleman jälkeen oli\nerakkolinna ainoastaan uuden linnan lisäkkeenä, jossa asui milloin\nyksi, milloin toinen ruhtinas tai ylimys. Suuriruhtinatar oli asunut\nsiinä tultuaan leskeksi lähes ihmisikä taaksepäin. Hän oli suurentanut\nsitä useilla huoneilla ja lisärakennuksilla, kemiallisella\nlaboratooriumilla, kasvihuoneella ja nyt viimeksi akvariumilla, jossa\noli kaikkea sellaista mikä nykyisin häntä enimmän innostutti. Hänen\nasemansa hovipiirissä oli kerrassaan intoilijan. Hän antautui kaikkeen\nsamalla lämmöllä: taiteeseen, hyväntekeväisyyteen, kasvioppiin,\nmusiikkiin, mihin tahansa hän ryhtyi. Niin luonnollinen oli tuo hänen\nasemansa, että hänen, jotta ei pettäisi lähimmäistensä odotuksia, nyt\nvanhuuden päivinä piti itsensä puhaltaa tuleen, itsensä vireillä pitää\nsitä lämpöä ja innostusta, jota vuodet olivat laimentaneet, mutta eivät\nsammuttaneet. Puhuessaan siitä, mikä milloinkin oli hänen kiihkonaan,\nhymyili hän hienoa, samalla hyväntahtoista ja pistelijästä hymyään,\njoka sanoi: \"minä tiedän, että tämä menee liiallisuuteen, että te\nnauratte minulla, mutta mitä te tahtoisitte tehtävän, kun on\nyksinäinen, kun on maaton herttuatar; kukin huvittelee niin hyvin kuin\nvoi.\" Ja tuo hymy, tuo sydämen yltäkylläinen hyvyys riisui aseet\nkaikilta, arvostelevimmiltakin.\n\nNykyään oli hän innostunut kalanviljelemiseen. Ja jo ensimäisenä\npäivänä, jolloin Karl Aleksander ja ruhtinas muuttivat erakkolinnan\npieneen ylihoitajan rakennukseen, vei hän heidät laboratoriumiinsa,\nkuten hän sitä kutsui. Siinä oli uhkea talvipuisto, joka\noli erakkolinnan ruokasalista eroitettu kaksinkertaisella\nmarmorinsekopylvästöllä ja leveillä portailla. Suuret palmut huojuvine\nlatvoineen levittivät oksiaan korkean lasikaton alla. Kukkivat\nmagnoliat varjostivat tuuheilla lehvillään araliain ja saniaisten\nvalonarkoja lehtiä. Lemuavat Bovardiat levittivät ulkomaista,\nvoimakasta tuoksuaan keinotekoiseen puistoon. Ilma sisällä oli suloisen\nepäterveellistä, lämmintä, raskasta ja veltostuttavaa. Keskellä\npuutarhaa oli suuri, porsliinilla päällystetty vesiallas; suuret\nmajollikka- ja pronssisammakot, puoleksi piilossa punaisten liljain ja\nvalkeain oljanderein seassa, joivat vettä altaan laidoilta.\n\nAltaan pohja oli kullatuista levyistä, ja sen kristallikirkkaassa\nvedessä ui joitakin tarumaisia kaloja, Jaapanin Mikadon lahjoja,\npiikkisiä, kummallisia, yhteenkasvettuneita kaloja, toisilla yksi pää\nja kaksi pyrstöä, toisilla päinvastoin, äärimmäisen idän salaperäisen\nhalun tuotteita, halun tehdä pilaa luonnon kanssa, viekoitella tuo\nikuisesti säännöllinen harhateille.\n\nEräässä toisessa altaan osassa, joka oli eroitettu edellisestä\nmatalalla karstakivivallilla, oli kovimmassa veden kuohussa parvia\npieniä taimenia ja vasta haudottuja lohia, jotka pysyivät aivan\nliikkumattomina virrassa. Loistavia sateenkaaritaimenia, piikkisiä\npieniä sampia ui sikin sokin kirkkaassa vedessä. Kaikellaisten\nkalalajien mätiä astioissa, kouruissa ja purkeissa oli kaikkialla tässä\nloistavassa salissa, jonka pienen pinta-alan sisälle oli suljettu\nkappale kuumien maiden luontoa.\n\nKaikkea tuota loistoa hallitsi laiha, kuihtunut saksalainen, suurine\nsilmälaseineen, valtioneuvoksen nimineen ja monine ritarimerkkeineen.\nSuuriherttuatar kertoi suurella innolla niistä parannuksista\nvenäläisessä lohikalastuksessa, joita hän aikoi saada aikaan.\nTaimenen- ja lohenmätiä oli lähetetty virtoihin, jotka jo kauan olivat\nolleet kalattomia. Joukoittain amerikkalaisia ja itämaisia kalalajeja\noli istutettu Volgaan ja Nevaan, ja tuolla salavihkaisella hymyllä,\njoka loisti hänen kuihtuneilla kasvoillaan ja todisti hänen innostaan\ntuohon työhön ja epäilystään sen menestymisestä, puhui hän niistä\nrikkauksista, joita hän siten siroitteli ympärilleen tulevien\nsukupolvien hyödyksi.\n\nAleksander Davidovitsch kuunteli kaikkea tuota suurimmalla tyyneydellä;\nylipäänsä ei mikään tuntunut voivan herättää hänen ihmettelyään, mutta\nKarl Aleksander oli saanut nähdä kerrassaan jotain, joka huvitti häntä.\nHän rupesi juurta jaksain kyselemään lohta koskevia yksityiskohtia;\nkertoi kaikki, mitä itse tiesi siitä, sen pyytämisestä Merijoessa, sen\nvaelluksista Suomen virroissa, ja tunnin kuluessa oli hän tuolla\ntodelliseen asiantuntemiseen perustavalla innollaan saavuttanut\nsuuriherttuattaren ja hänen saksalaisen valtioneuvoksensa erinomaisen\nsuosion. Koko kesän ajan oli hän laboratooriumissa todellisena\napulaisena. Ja ei siinä kyllin; myös sittenkin kun suuriherttuatar oli\nkyllästynyt kasvi- ja eläintieteeseen, olivat Karl Aleksander ja nuori\nruhtinas itseoikeutettuja vieraita pienessä rakennuksessa, joka kuului\nerakkolinnaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarl Aleksander oli aikaa myöten kasvanut kauniiksi nuorukaiseksi,\nhänen silmänsä olivat vaaleat, silmäterät hyvin pienet, josta hänen\nkatseensa sai vaaleansinisissä silmissä harvoin tavattavan terävyyden.\nAaltoilevat, ruskeat hiukset sopivat hyvin yhteen keltaisen ihon kanssa\nja tuo, ei vielä täysin kehittynyt, kaareva nenä, oli isä sanonut --\nantoi jonkullaisen arvokkaan leiman hänen kasvoilleen. Hänen liikkeensä\nolivat sujuvia, käyntinsä varovaista liukumista, kuten niillä, jotka\nalituisesti käyvät kiiltävällä parketilla, liukkaalla lattialla. Hänen\npuheensa oli pehmeää ja samalla miehekästä.\n\nHäntä veti vastustamattomasti puoleensa ne, jotka olivat muita\nrikkaampia ja mahtavampia. Lopuksi kehitti hän itsessään erityisen\nyksilöllisen kyvyn löytää sellaisia ihmisiä, käyttää niiden\nyhteiskunnallista asemaa hyväkseen. Tämä oli hänelle niin selvänä,\nettä hänen ei tarvinnut miettiä ja tehdä suunnitelmia, milloin\nja miten hän lähestyisi toista tai toista heistä, jotka kuuluivat\n\"kymmeneentuhanteen ylimmäiseen\", se oli hänen veressään, hän läheni\nheitä kohteliaasti vetäytymällä erilleen toisista. Tarkoilla\ntuntosarvillaan, terävällä aistillaan tunsi hän, kuka oli hänen\nmiehiään, ja kuinka hän hänet saavuttaisi, ja ennen tai myöhemmin oli\nhän päämäärässä, usein yhtäsuureksi omaksi, kuin ympäristönsä\nkummastukseksi. Hän oli myös oppinut toisenkin noista muista suurista\nmenettelytavoista sellaisilta, jotka ajavat menestystä elämässä takaa,\nnimittäin, että kaikki riippuu siitä asemasta, jonka osaa ottaa, ja\nettä täytyy osata vaatia oikeutena sitä, jonka oikeastaan pitäisi olla\nsuosionosoituksen.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKarl Aleksanderin kymmenvuotisesta paassiajasta ei ylipäänsä ole paljon\nsanottavaa, tahdomme tässä alempana piirtää muutamia pieniä kuvia,\njotka yleisin piirtein osoittavat hänen kehityksensä kuluneina vuosina.\n\nSuurin vaikeus Karl Aleksanderille oli kielestä; täydellisesti\nperehtyäkseen siihen täytyi hänen viettää kesät Venäjällä. Kun hän\nlukukauden aikana ei saanut jättää oppilaitosta, eikä kenraali\nOlbersia, hänen ainoaa sukulaistaan saatu lupa-aikoina antamaan hänelle\nmatkarahoja kotiin, oli siitä seurauksena, ettei hän moniin vuosiin\nollut tilaisuudessa käydä maassansa, ja kodissansa. Yhden kesän,\nensimäisen, täytyi hänen olla kenraalin luona Pietarissa. Se oli\nhänelle, joka oli tottunut elämään ulkona luonnossa, kova koetus.\nPäivät päästään kuljeskeli hän ympäriinsä, katseli, kuinka lastiveneet\nkulkivat ylös ja alas Nevaa, kävi puistoissa ja puutarhoissa ja joskus,\njos tahtoi oikein hauskaa, Nevan suussa olevilla hietasärkillä. Siellä\nnautti hän aaltojen vapaasta leikistä, laajasta näköalasta, ja\nsellaisten retkien perästä tuli hän kotiin luonnottoman kiihoitettuna,\ntykyttävin ohimoin ja mieli kapinoitsevana muistaessa lapsuuden\nvapauden aikaa.\n\nEräänä päivänä meni hän tuon uhkean portin kautta, joka on pienen,\nkeisari Aleksander II:n murhayrityksestä pelastuksen muistoksi\nrakennetun marmorikappelin vieressä, Kesäpuistoon, tuohon puutarhaan,\njonka pitäisi olla kallis kivi puistojen joukossa, mikä se voisikin\nolla. Keskellä maailman kaupunkia, uhkeain, vaikka huonosti\nrakennettujen talojen ja kauniiden kanavien ympäröimänä on sillä kaikki\nedellytykset voidakseen kilpailla Parc Monceaun, Hyde Parkin osien ja\nTukholman julkisten istutusten kanssa, sen pahempi, ei se sitä tee.\nMutta ei pietarilainen kehno hoitokaan ollut voinut sitä tykkänään\nturmella. Sellaisenaan on se kaikissa tapauksissa pakopaikkana\ntuhansille hervostuneille pääkaupunkilaisille, joille ei ole suotu\nonnea saada viettää pohjolan lyhyttä, ihanaa kesää luonnon helmassa.\n\nPitkin leveitä käytäviä, jotka kiertelevät nurmikkojen ja pensastojen\nvälissä, näkee alituisesti kävelijöitä. Penkeillä istuu äitejä ja\nlasten hoitajattaria ja katselee, miten lapset kaivavat hiekkaa,\nhyppäävät köyden yli ja leikkivät puiden runkojen välissä. Kryloffin\nruma, kaikkien satujen eläimien ja hirviöiden kannattama rintakuva\nkohoaa eräällä ilotulituksen tapaan loistavalla georgiinipenkerellä.\n\nÄärettömän suuret jalavat, pyöreälatvaiset kuin lehtikupoolit,\njättiläispihlajat, taidokkaasti mutkisteltuine runkoineen, ja\npalsamipoppelit, nuo Pietarin puut par excellense muodostavat ihanan\nnäköalan ruohikkojen yli. Puiden runkojen välitse näkyy rivi marmorisia\nrintakuvia ja kuvapatsaita vihertävän kosteuden vallassa ja raa'an\nroskaväen väkivaltaisesti raiskaamina, jonka taide saa ainoastaan\nilkivaltaisuuksiin. Suurilla, elottomilla silmillään katselevat ne\ntuota joukkoa, joka kulkee heidän ohitsensa, väliäpitämättä heidän\nmarmoristen jäsentensä komeudesta, heidän antiikkisista piirteistään ja\nklassillisista muodoistaan. Oikeastaan ovat ne muukalaisia Nevan\nkosteilla rannoilla, jotka ovat sinne tuodut Varsovasta, Vaasain,\nSobieskin ja Saksilaisten kaupungista.\n\nNaakat lentelevät laverrellen ja pakinoiden jalavasta jalavaan,\npihlajasta pihlajaan. Kyyhkyset istuvat kynien itseään suurien\nporfyyrimaljakkojen reunoilla, jotka Karl XIV Johan kerran antoi\nlahjaksi keisarilliselle liittolaiselleen, ja varpuset kylpevät\nviimeisen sateen jälkeisissä vesilätäköissä. Melu maailman kaupungin\nkaduilta kuuluu tänne ikäänkuin kaukaisen kosken kohinana tai pohjolan\nhongikkojen huminana.\n\nTässä puistossa eli Karl Aleksander koko kesän. Kun kenraali Olbers ei\nvälittänyt hänestä enempää kuin koirasta, joka vetelehti hänen\ntyöhuoneensa leposohvan patjoilla, oli hänellä vapaus jonkun -- usein\nhyvin sopimattoman -- kirjan kanssa oleskella puistossa päivät\npäästään. Siellä tutustui hän eräänä päivänä pieneen, vilkkaaseen ja\nkauniiseen lapseen, seitsenvuotiseen tyttöön. Heidän tuttavuutensa\nsyntyi siten, että kun hän lukemiseen vaipuneena ei huomannut erästä\nkenraalia, pienokainen juoksi hänen tykönsä huutaen: \"Tee kunniaa, tee\nkunniaa!\" Siitä päivästä olivat he ystäviä, hän puolestaan etevällä\ntietoisuudella ijästään ja arvostaan paassiasemassa, pienoinen\nsalaisella miellyttämishalulla aikaisin kehittyneissä kauniissa\nlapsissa, jotka kaipaavat suosimista, hemmoittelemista. Hänen niin\nrakkaudettomassa lapsuudessaan tuli tuo pieni tyttö, joka pyysi hänen\nystävyyttään kuin pieni säikähtynyt eläin, muistoksi, jota hän ei\nkoskaan unohtanut, ja tämän lämmin ystävyys tuli haihtumattomaksi\nsivutapaukseksi hänen elämässään. Tyttö rakasti häntä kuten lapsi\nrakastaa hoitajaansa, tuolla suloisella, hyväilevällä rakkaudella, joka\ntekee lapsen itsensä niin viehättäväksi ja hoitajan niin hyväksi. Vielä\nmonta vuotta jälkeenpäin, kun tyttö jo oli kadonnut hänen silmistään,\nmuisti hän tätä suloisella mielihyvällä kuni kaunista unta, muisti\nhänen vaaleaa, hienoa muotoaan puiston vanhojen puiden ryhmyisten\nrunkojen rinnalla, hänen keltaisia hiuksiaan ja sinisiä silmiään, kun\nhän koetti nähdä varpusten poikia jalavan oksilla, hänen veitikkamaista\nnauruaan, kun hän juoksi hänen luoksensa huutaen: \"tee kunniaa, tee\nkunniaa, Karluscha!\" Lapsen hoitajattarelta, hyväntahtoiselta\nvenäläiseltä talonpoikaisnaiselta koreassa vähävenäläisessä puvussa,\nsai hän tietää, että pienokainen, jonka nimi oli Vera, oli kaartin\nkapteeni Popoffin tyttö.\n\nKun hänen ystävyytensä Dodo Davidovitschin kanssa oli hyvin harras,\nkutsuttiin Karl Aleksander Tsarskoje Seloon, ja siellä Lüneburgin\nsuuriherttuattaren linnan eräässä sivurakennuksessa asuivat molemmat\npojat sittemmin joka kesä, niin kauan kuin he olivat paasseja.\nHienoina, harjattuina, aina juhlapukuisina ja valkeissa hansikkaissa\nviettivät he päivät tuossa peninkulmia laajassa puistossa. Eivät\nkoskaan nähneet he todellista metsää, eivät koskaan maalaisväkeä\ntyössä. He eivät tienneet, mitä keto, niitty oli, heidän pienet, soreat\nolentonsa ja heidän tunteensa paassiarvosta olivat täydessä\nsopusoinnussa puistoluonnon kanssa, jossa he elivät. Kaikki oli\nsiistittyä, turhan täsmällistä, soman soreaa, ei missään kohden\npistänyt luonto näkyviin. Aina keisarinna Elisabetin ajoista saakka\npitää tarun makaan Tsarskoje Selon linnaan kuulua \"etiopialainen\".\nHänen tulee olla seitsemän jalkaa pitkän ja mustan kuin ebenholzin.\nHänet puetaan tulipunaiseen kultaiseen burnusiin, pannaan valkoinen\nturpaani hänen villaiseen päähänsä, ja keväällä, jolloin vanha linna\navataan, pistäy hän esiin kuin tulpaani maasta, yhtä koreana ja\nkoristettuna kuin sekin, ja oleskelee päivät linnan ulkopuolella\nolevalla perongilla, kävellen edestakaisin Herkuleen, Theseuksen ja\nJasonin kultaisten patsaiden välillä ja pitää huolta pengermuurilla\nolevasta kaukoputkesta. Sillä penkereellä tai perongilla, josta, ollen\npaljoa ylempänä merta näkee leppien ja poppelien latvojen välitse\nSuomenlahden veden ja etäällä välkkyvänä sinertävänä juovana Suomen\nmaan, siellä viettivät molemmat paassit enimmäkseen päivänsä, niin että\nlopuksi pidettiinkin heitä virantoimituksessa olevina, kuten\netiopialaista, ja sallittiin vapaasti kulkea ympäriinsä huoneissa ja\nseurata niitä tuhansia matkustajia, joita kesät läpeensä kävi linnassa.\nKaukaasialainen, etiopialainen ja suomalainen vetelehtivät täällä tämän\nvenäläisen linnan jotenkin törkeän ja raa'an, mutta äärettömän rikkaan\nylellisyyden loistossa.\n\nEräänä päivänä, kun pojat nojasivat pengermuuria vasten ja katselivat,\nkuinka vesi suurissa putouksissa juoksi ja kimalteli suihkulähteen\nkullattuja pobjalevyjä vasten, tuli sinne eräs korkeakasvuinen kenraali\nvaltiaan ryhdillä ja keisarillisilla kasvonpiirteillä, se oli\nsuuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsch vanhempi. Hän katseli yli puiston,\nkuin merta vaaniva kotka, kääntyi sitten ympäri nuorukaisten puoleen\nhymyllä, joka valaisi hänen ankarat kasvonsa, kuten aurinko valaisee\nkasken. Hän nipisti Karl Aleksanderia poskesta ja sanoi:\n\n\"Nimesi, paassi?\"\n\n\"Karl Aleksander Segerberg, Teidän Keisarillinen Korkeutenne\".\n\n\"Suomalainen?\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Saatana perkele, finski poika. Sinusta tulee kyllä kelpo upseeri\". Ne\nolivat Suuriruhtinaan tunnetut suomalaiset sanat.\n\n\"Teidän Keisarillisen Korkeutenne johdolla se kenties onnistuu\nminulle\", sanoi Karl Aleksander tapaillen ja punastuen. Se oli hänen\nensimäinen kokeensa liehakoivasti vastata, hovimiestapaisesti puhua.\n\nSuuriruhtinas hymyili jälleen ja lähti.\n\nTämä ja tällaiset pienet sivukohtaukset suuriruhtinasten,\nsuuriruhtinatarten sekä muiden maiden hallitsevien henkilöiden kanssa\nolivat suuria tapauksia molempien paassien elämässä, he keskustelivat\nniistä äärettömiin saakka, ja ne olivat lukukausien aikana vakituisena\npuheenaineena toverien kesken.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällaisissa olosuhteissa oli kaikki Karl Aleksanderille ollut kylläkin\nonnellista, mutta kumminkin löytyi yksi \"mutta\" -- oleskeleminen hovin\nsananmukaisesti \"kultaisessa kartanossa\" -- sillä oli oltu aistittomia\ntykkänään kultaamaan seinät ja katot eräässä rakennuksen osassa, --\nkäyskenteleminen saksanpähkinä-, norsun- ja kilpikonnanluu-lattioilla,\nitsellä olematta mitään, jota voisi omaksi sanoa, tuntui katkeralta.\nPäällä olevasta paidasta nenäliinaan ja lyijykynään saakka, jotka\nhänellä olivat taskussa, oli kaikki kruunun. Joka ainoan rahan, jonka\nhän sai, antoivat vieraat ihmiset ei palkkioksi, vaan lahjaksi.\nRiippuvan asemansa tunteminen tuollaisen ylellisyyden helmassa ei ollut\nainoastaan tuskallista, se oli turmiollistakin. Lopuksi tuntui Karl\nAleksanderista valtio, kruunu, keisari Jumalan suurelta almujen\njakajalta maanpäällä, joiden puoleen ilman mitään voi ja tuli kääntyä.\nEi ollut vaikeaa ottaa silloin tällöin vastaan rahaa vanhalta\nhyväsydämiseltä suuriherttuattarelta, joka osasi niin jalolla, niin\nhienolla tavalla antaa, tuntui vaan, että tekee hänelle palveluksen\nsillä; jonkullaisessa kommunistisessa tasavallassa Dodo Davidovitschin\nkanssa eläminen kävi myös päinsä, mutta vanhan itsekkään, herkkusuun\nkenraali Olbersin kanssa toimeentuleminen lupa-aikoina oli hänestä\nmahdotonta. Ja yksistään siitä syystä ikävöitsi Karl Aleksander suurta\nvapautuksen päivää, jolloin hänestä tulisi upseeri, jolloin hän vihdoin\nsaisi palkan työstään, pääsisi itsenäiseksi mieheksi. Lukemattomia\nkertoja oli hän mielikuvituksensa vilkkailla väreillä kuvaillut sitä\npäivää, jolloin hän kaartilaispuvussa kävisi ensi kerran kotimaassaan,\nnäkisi jälleen äitinsä, tätinsä, näkisi jälleen nuo rakkaat kauniit\ntasangot, joille hän niin usein oli ikävöinyt, niin usein itkenyt, että\nhänestä tuntui nykyään, kuin hän olisi kadottanut kyvyn ikävöidä niitä\nenää.\n\nVihdoin kymmenen pitkän vuoden perästä koitti se päivä. Mutta se tuli\nvähän toisellaiseksi, kuin Karl Aleksander oli ajatellut. Hän oli,\nJumala tiesi mistä syystä, luullut itsensä ja Dodo Davidovitschin\nsaavan sellaiset arvosanat tutkinnossa, että heillä olisi oikeus hakea\nkaartin rykmenttiin. Viime mainitusta oli se kyllä nykyään aivan\nyhdentekevää. Hän oli tutustunut erääseen semiittiläissukuiseen\nhansikkaiden myyjättäreen, jonka mustat silmät, kaarevat kulmakarvat ja\nköyry nenä olivat kerrassaan vallanneet hänen sielunsa ja mielensä.\nKoko tutkintoajan haaveksi hän kerran Abchasian kansan hallitsijana,\nvievänsä hänet sinne haaremiinsa lempisulttaanittareksi, sillä vaikka\nhän olikin kääntynyt kristinuskoon, oli hän kumminkin siinä suhteessa\npuhdas muhamettilainen. Tutkinnossa saivat kumminkin molemmat yhtä\nääntä liijan vähän. Se oli katkera pettymys Karl Aleksanderille. Mutta\nei ainoastaan hänelle. Suuriherttuatarkin oli tulokseen hyvin\ntyytymätön, ja seikka, joka enimmän ihmetytti Karl Aleksanderia, oli,\nettä vanha kenraali Olbers, joka ei koskaan ollut kysellyt hänen\narvosanojaan, piti tapausta melkein loukkauksena rakkaan sukulaisensa\npuolelta. Hän oli samana päivänä syönyt lujaksi \"batvinjaansa\" ja\ntuoreita kurkkuja ja oli niinmuodoin kykenemättömämpi kuin tavallisesti\nitseänsä hillitsemään. Hän otti tiedon siitä vastaan todellisella\ntörkeydellä, kiroili, löi nyrkkiä pöytään, sanoi Karl Aleksanderia\nkiittämättömäksi, velvollisuutensa unhottaneeksi ihmiseksi, mutta\nsamassa henkäyksessä vakuutti, ettei hän koskaan ollut muuta\nodottanutkaan häneltä, Molemmat paassit sijoitettiin kuitenkin\ntavalliseen jalkaväkirykmenttiin. Eräs onnellinen sattuma pelasti\nheidät kumminkin. Abchasian kansa oli noussut kapinaan, he vaativat\nitselleen ruhtinasta vanhasta arvokkaasta Sasdanadschein suvusta;\nulkomaaministeristön itämainen osasto kiinnitti nyt silmänsä Dodo\nDavidovitschiin, joka ollen erittäin sopiva ehdokkaaksi sille\nvasalli-istuimelle, enempiä toimenpiteitä odottamatta heti määrättiin\nkaartin rykmenttiin, ja kun hän innolla puolusti toverinsa Karl\nAleksanderin etuja, sai tämäkin seurata muassa, erittäinkin kun\nsuuriherttuatar ja kenraali Olbers myös tekivät, mitä voivat. Siten\ntapahtui, että Karl Aleksander eräänä kauniina päivänä myöhään syksyllä\noli monien ja pitkien \"jos ja mutta'in\" perästä aliluutnanttina eräässä\nPietarin arvokkaimmista kaartin rykmenteistä. Niin, sen lisäksi oli\nhänellä vielä onni nähdä eräässä Helsingfors Dagbladin numerossa, jota\nsanomalehteä ukko Olbers vanhasta tottumuksesta vielä piti,\notsakirjoituksen alla \"_Kansalaisemme_\" Karl Aleksander Segerberg\non aliluutnanttina sijoitettu ---- kaartin rykmenttiin Pietarissa. Nyt\ntuntui hänestä olevan aika käsissä käydä kotimaassa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nOhi oli pohjolan lyhyt kesä, tuo ihana aika, jolloin muutamien\npakenevien kuukausien kuluessa ilmenee niin paljon elämää, niin paljon\nkuohuvaa, luovaa voimaa, niin paljon työtä, niin monia toiveita ja\nunelmia, aika, joka etelämaissa venyy puoleksi vuodeksi. Ne olivat\nsammuneet nuo loistavan kirkkaat päivät ja nuo valoisat, salaperäiset\nyöt, nuo yöt, joina laulurunous ja laulu, pohjolan kotoperäiset\ntaidelajit, versovat suloisina, tuoksuvina ja piiloutuneina kuten\nvanamot, värittöminä, melkein muodottomina, mutta lempeinä ja\nsydämellisinä kuten nekin. Syksy oli alkanut raivota rajuna, raskaana\nja synkkänä tuoden muassaan jyrkkiä värejä taivaalle, kirjavuutta\nmetsiin, aavemaisia usvia ja hahmoja, kuten pohjolan vanhat sadut, nyt\noli ensimäinen pakkanen tullut, saaden lepoa ja rauhaa luontoon. Tähdet\nvilkkuivat tummentuneella taivaalla, metsä seisoi korkeana ja\näänettömänä ja vartioitsi Karttulan vanhaa unhotettua hovia.\nMatalana, melkein alaspainettuna näytti ikivanha asumaton rakennus\nvanhanaikuisine kulmakattoineen etsivän turvaa ja suojaa vanhoilta\nlehmuksilta, jotka sitä ympäröitsivät.\n\nPuutarhan puoleisesta sivurakennuksesta, jossa majurin rouva Segerberg\nasui natonsa kanssa, pilkoitti valo heikosti ryhmyisten, lehdettömien\noksien välitse ja valaisi lumista pihamaata.\n\nSisällä suuressa, matalassa arkihuoneessa istui neiti Sandra Segerberg\ntuiman näköisen amiraalin, parooni Karl Stjernstedtin tummuneen kuvan\nalla olevassa vanhanaikuisessa sohvassa ja tuijotti synkkämielisenä\neteensä hämärässä, yhden ainoan kynttilän valaisemassa huoneessa. Hän\nnaputti silloin tällöin hermostuneesti pöytää, otti käsityönsä, erään\nkarkean ompeluksen, heitti sen taas pois kiivasluontoisella liikkeellä,\nhaki pitkän väliajan perästä erään kirjeen ja asetettuaan luukehäiset\nnenälasit silmilleen luki hän:\n\n    Rakas täti!\n\n    Viimen kaiki selvänä. Minä olen gardin upseri. Matkustan melken\n    yhtä aika tämä kirje kansa. Ilahutta nähdä äiti ja rakas täti\n    ja Kartula, minu vanha koti. Toivon tavata kaiki tervenä. Ei asia\n    kirjotta enempi tälä kerta, sentähden piiren tervehtykselä tätin\n\n                                        _Karl Aleksander_.\n\nSellaista oli se äidinkieli, jota Karl Aleksander puhui ja kirjoitti\noleskeltuaan kymmenen vuotta maan rajojen ulkopuolella. Sandra\nSegerberg laski huoaten kirjeen kädestään. Niin, jos hän olisikin\ntullut niin varmasti kirjeen kanssa yhtä-aikaa, mutta nyt oli neljä\npäivää jo mennyt, eikä häntä kuulunut vielä, ja tuolla sisällä makasi\nhän. Maria Segerberg hänen äitinsä, ja oli kuolemaisillaan, hän voi\nkuolla milloin tahansa, niin heikko, niin voimaton kun hän oli ollut jo\nuseita viikkoja. Kun vanha Sandra neiti istui tuossa lekuttavan\nkynttilän ääressä ja odotti, toisen tulevan jälleen takaisin ja toisen\nlähtevän sinne, josta ei enää palata, niin harhailivat hänen\najatuksensa etemmäksi. Niin, käly! Häntä oli sitten onnistanut joka\nsuhteessa kehnosti tässä maailmassa, liijan aikaisin oli hän joutunut\nHelsingin elämän pyörteisiin, liijan myöhään mennyt naimisiin. Eikä hän\nnäyttänyt luodulta äidiksikään, sillä hänen tunteensa poikaa kohtaan\nolivat, kuten päältäpäin näytti, jotenkin kylmät. Hän tuli leskeksi\nsilloin, kun perheen talous olisi tarvinnut miehistä tukea, ja nyt,\njolloin pojasta oli tullut mies, nyt juuri kuin hänen olisi pitänyt\njälleen ruveta elämään, joutui hän kuolemaan sopimattomaan aikaan. Ja\nSandra neiti naputti jälleen kiivasluontoisesti pöytää, mieli tuntui\nkatkeralta häntä kohtaan, joka makasi viimeisillään.\n\nJa kuitenkin muistellessaan kuluneita vuosia, sitä aikaa, jolloin Adèle\nOlbers oli rikas ja mainio, se Adèle, joka neljäkymmentä vuotta sitten\noli kauneutensa kukoistuksessa, ikäänkuin sulouden, nuoruuden ja\nloiston sädekehän ympäröimänä, silloin kirkastui hänen katseensa. Hänen\nelämänsä oli kumminkin ollut kuin pohjolan lyhyt, pakeneva kesä,\nkauneuden ja onnen yhtyminen. Hän oli kenties tuntenut noina lyhyinä\nvuosina kaiken sen, mitä me muut tunnemme pitkän elämän kestäessä,\nnauttinut ja uneksinut, antanut paraan osan itsestään, loistanut kuin\nkesäinen aurinko, ilahduttanut kaikkia, jotka häntä ympäröivät,\nherättänyt unelmia onnesta ja kauneudesta ympäristössänsä, ja kun\nhänellä ei enää ollut mitään antamista, oli hän henkisesti kuollut. Ja\nsilloin oli hän joutunut Sandra neidin veljen, hurjan majurin, käsiin,\njoka tuli syysmyrskyksi hänen elämäänsä. Niin, me Segerbergit olemme\nnyt kerran ankaraa ja itsekästä sukua, sanoi hän itsekseen, ja tuosta\nitsetunnustuksesta pehmeni hänen mielensä. Niin, menipä hän niinkin\nkauas, jotta myönsi, että, jos Adèle Olbers, tuo rikas, kaunis ja\npohjaltaan hyväsydäminen Adèle Olbers olisi joutunut toisiin\nolosuhteisiin, jos tuo loistava jalokivi olisi saanut toisellaisen\nkehyksen ... silloin olisi hän ehkä ... mutta voi, kaikki tuo oli nyt\nmyöhäistä, ei mitään voitu tehdä sen hyväksi, korkeintaan voisi hän\nmennä kuolevan luokse ja puhua hänelle tuosta, pyytää häneltä anteeksi\nkaikki se kovuus, jota hän niin usein oli osoittanut hänelle. Ja hän\nnousi hitaasti ylös, niisti kynttilän, asetti sen syrjään, meni\nepätietoisena ovea kohden, pysähtyi käsi lukossa. Menisikö hän, vai\neikö menisi? Toiselta puolelta ei se merkinnyt mitään, toiselta taas\noli nyt kerran sellainen tapa -- sehän kuului suorastaan hyvään\nkäytökseen -- kun on köyhä, täytyy kaikissa tapauksissa noudattaa\nkäytännössä olevia tapoja, ja neiti Segerberg työnsi päättävästi oven\nauki, hän tahtoi, hänen tulisi tunnustaa, että Segerbergit olivat\njäykkää sukua, etemmäksi, omaa kovasydämisyyttään myönnyttämään ei hän\nluullut tarvitsevansa mennä.\n\nHiljaa meni hän köyhän näköisen vuoteen luo, jossa majurin rouva\nSegerberg makasi.\n\n\"Adèle,\" sanoi hän hiljaa, eikä Maria, sillä sairas tahtoi, että häntä\nkutsuttiin sillä nimellä, joka hänellä oli nuoruudessa ollut ...\n\"Adèle, minä tahdon pyytää sinulta, pyytää sinulta -- voitko sinä\nkuunnella minua, Adèle?\"\n\nMutta Adèle ei kuullut enää. Adèle oli kuollut. Hän makasi kuolleena\nsängyssään, todellisessa köyhän sängyssä, sellaisessa, joka alkuaan on\ntehty miljoonan omistajalle, mutta sitten joutunut köyhäinhuoneeseen.\nHän oli kuollut sopimattomaan aikaan, ennenkuin hän oli ehtinyt nähdä\nSandra Segerbergin voittoa itsestään, kuulla hänen synnintunnustustaan.\nNyt makasi hän tuossa, tuo kerran niin uhkea nainen, pienenä ja\nkutistuneena -- niin pienenä, että vanha neiti Segerberg kummastuneena\nkysyi itseltään, milloin tuo muutos oli tapahtunut. Koko tuosta\nkauneudesta, joka kerran oli hurmannut hänen nuoruutensa aikuiset, ei\nollut enää mitään jälellä, ei edes tuon muinoin niin kaunismuotoisen\npään haamuakaan, sekin oli kohtalon kovien iskujen alla kutistunut ja\nmuuttunut.\n\nLiikutettuna lähti neiti Segerberg pois huoneesta ja istui jälleen\nvanhanaikuiselle sohvalle odottamaan, nyt oli toinen lähtenyt, mennyt\ntuntemattomaan maahan, toinen voi tulla milloin tahansa. Siinä istui\nhän tunnin toisensa jälkeen ja vartioitsi ruumista. Tuli paloi heikosti\nja savuten, tähdet alkoivat vaaleta taivaalla, ja pakkanen, ensimäinen\ntalvipakkanen paukkui nurkissa, kun hän vihdoin nousi ylös mennäkseen\nhuoneeseensa.\n\nSandra neiti oli odottanut neljä päivää turhaan. Tuon kaikkinielevän\nturhan odotuksen jännitys oli hänestä, joka ei ollut tottunut\nsellaisiin mielenliikutuksiin, niin sietämätöntä, että koko hänen\nolemuksensa nousi jonkullaiseen luontoperäiseen kapinaan tuolla tavalla\nkärsiessä kiittämättömän tai ainakin säädyttömän herran ja veljenpojan\ntähden. Hautaus oli toimitettu, nyt kulki hän ja piti huolta kuolleen\njälkeensä jättäneestä vähäisestä omaisuudesta ja ajatteli katkeruudella\nKarl Aleksanderia, hän ei ollut tyhjän takia hurjan majurin sisar, \"kun\nhän saapuu, niin kyllä minä läksytän hänet,\" tuumi hän itsekseen,\nsamalla repien kärsimättömyyden ja vihan puuskassa pieniksi palasiksi\nhänen viimeisen kirjeensä.\n\nNoin pari päivää hautauksen jälkeen istuu hän taas ompeluksineen\nvanhalla paikallaan sohvassa, yhden ainoan pöydällä palavan\ntalikynttilän valossa, hänen vieressään makaa vanha harmajan kirjava\nkissa, joka monet vuodet on ollut hänen hupitoverinaan, silloin kuulee\nhän äkkiä, että joku ajaa kovaksi jäätyneeseen pihaan. Nyt pysähtyy\najoneuvot, nyt tuolla ulkona raplataan ovea, se on monet vuodet ollut\nepäkunnossa, kuuluu ääniä eteisestä. Hän nousee ylös, nojaa\npuristuneella kädellään pöytään ja odottaa. Kissa istuu sohvalla ja\naavistaa vieraiden tuloa. Sisään astuu pitkä, komea mies upseerin\npuvussa.\n\n\"Hyvää iltaa\", sanoo Karl Aleksander, sillä hän se on, ja katselee\nmelkein hämmästyneenä ympärilleen matalassa, hämärässä huoneessa.\n\n\"Sinä tulet myöhään, Karl Aleksander\", vastaa täti luonnottoman kovalla\nja tylyllä äänellä.\n\nKarl Aleksander riisuu ääneti päällysvaatteensa, lähenee tätiään\ntervehtiäkseen häntä. Tämä silmäilee häntä, tuntee vähitellen jälleen\nnuo kauniit kasvonpiirteet, hänen vihansa, hänen katkeruutensa, hänen\nlevottomuutensa haihtuvat, hän on unohtanut kaiken, mitä on aikonut\nsanoa hänelle, kaiken, mitä hän on valmiiksi miettinyt. Sandra\nSegerberg, tuo tyly vanha neiti, jonka kukaan ei vielä ole nähnyt\nkadottavan rohkeuttaan, hän kiertää kätensä nuoren miehen kaulaan ja\npurskahtaa itkuun.\n\n\"Jumalani, kuinka yhdennäköinen sinä olet kauniin äitisi kanssa,\" ovat\nainoat sanat, jotka hän nyyhkytyksien välissä saa suustaan pitkään\naikaan. Kissa hyppää alas sohvalta, köyristää selkänsä ja hankaa\nitseään Karl Aleksanderin korkeaa saapasta vastaan.\n\nTäti ja veljenpoika istuvat sohvalle, lamppu tuodaan sisään, ja vihdoin\nsanoo Karl Aleksander syvästi liikutettuna: \"Minä tiedän, että äiti on\nkuollut, kaksi päivää olen minä odottanut Haksalan lauttauspaikalla,\nsyystulvat ja jäät olivat vieneet muassaan lautan. Siellä vanhan\nlauttamiehen luona, joka heti tunsi minut, kuulin minä äidin kuolemasta\nja hautauksesta.\"\n\nNyt vasta huomaa täti, kuinka kehnosti hän puhuu äidinkieltään, ja\narvaa heti, minkälainen sisäinen, minkälainen henkinen muutos hänessä\nnoina kymmenenä vuotena oli tapahtunut. Hän huomasi sen surulla, sillä\nhänessä oli elävä ja lämmin tunto, tunto, jota ei vuosien paino, eikä\nelämän pienet jokapäiväiset huolet olleet voineet tukehduttaa eikä\njäähdyttää. Häneen voitiin täydellisesti ja syystäkin sovittaa sanat,\n\"jos loistoon meitä saatettais vaikk' kultapilvihin, ois tähän köyhään\nkotihin halumme kuitenkin.\" Kun hän sen tähden oli muistellut kuollutta\nkälyään sen verran, kuin oli tarpeellista, alkoi hän Karl\nAleksanderille selittää hänen velvollisuuksiaan tätä maata kohtaan,\njoka oli nähnyt hänen syntyvän, joka oli hankkinut hänelle niin\nkalliskustannuksisen kasvatuksen ulkomaalla. Hänen tulisi, niin vaati\nhän, hakea Suomen kaartiin, sillä siinä olivat Segerbergit, vanha\nporvarillinen upseerisuku, palvelleet useiden sukupolvien kuluessa.\nVieläpä oli yksi heistä ollut Suomen kaartissa Kustaa IV:nenkin aikana.\nTäällä ylenisi hän, täällä olisi hänen äidinsukunsa, siitä suvusta ei\nnyt sen enempää, vaikka se aina oli ollut rikas. Täällä Suomessa menisi\nhän naimisiin. Niin oli hänen isänsäkin tehnyt ennen häntä. Ne vuodet,\njotka hän oli palvellut Virossa ja Liivinmaalla, eivät olleet monet,\nsuomalainen majuri hän oli.\n\nKun hän huomasi, että hänen esityksensä olivat vastenmielisiä, niin toi\nhän esiin vielä yhden, yhden, joka tuntui olevan hänen sydämellään.\nKarl Aleksander ostaisi Karttulanhovin. Innolla ja asian tuntemisella\nalkoi hän selittää, kuinka hyvin se kauppa kannattaisi. Tilalla oli\noivallista maata, hyvä asema ja kaikki ehdot, jotta sen pienelläkin\npääomalla saisi entiselleen.\n\nMutta Karl Aleksander katseli kauhistuneena ympärilleen, katseli tätä\nköyhää kotia, näitä mataloita huoneita, ja tahdostaan tai tahtomattaan\ntuli hän ajatelleeksi suuriherttuattaren uhkeaa erakkolinnaa, jossa hän\noli niin monet kesät ollut. Häntä pöyristytti, ajatellessaan äitiä,\najatellessaan rakastavaa tätiä, jotka olivat eläneet täällä\nvuosikymmeniä. Mikä mahti, mikä voima se oli, joka oli pitänyt heitä\nyllä tässä kurjassa asunnossa, sillä aikaa kun hän eli \"kultapilvissä\".\nSitäpaitsi ei voinut olla puhettakaan siitä, että hän jättäisi\nsotilassäädyn juuri nyt, jolloin hän oli saavuttanut varman aseman\nsiinä, jolloin hänellä olisi kaunis tulevaisuus edessään.\n\nKun neiti Segerberg huomasi, kuinka vähän hänen sanansa vaikuttivat,\ntunsi hän vastenmielistä liikutusta ja alakuloisuutta. Hän nousi ylös,\nalkoi askaroida illallispuuhissa, ja kesken toimiaan pysähtyi hän\nsohvan eteen ja puheli, puoleksi hymyillen, puoleksi vakavasti\nkatsellen nuorta miestä, joka tuossa loikoen ja ääneti poltti\nsikariaan.\n\n\"Niin, sen sanon minä sinulle rakas veljenpoikani, jos sinä haluat\nsinne, niin mene sitten. Sinä saat unohtaa isäsi, äitisi, tätisi,\nmutta yhtä et sinä saa unohtaa, Rajajokea\". Hän koetti nauraa\nsukkeluudelleen, mutta tuntui siltä, kuin olisi jotain tarttunut\nkurkkuun. \"Muista, poikani, että olet 'kansalaisemme', missä tahansa\noletkin\", ja hän lähti liikutettuna kiireesti kyökkiin.\n\nSitten istuivat he tunnin, tunnin perästä ja puhuivat ajoista, jotka\nolivat menneet ja jotka koittivat. Tuli jo myöhäinen ja Karl Aleksander\ntoivotti hyvää yötä sekä meni siihen huoneeseen, jonka täti oli\nlaittanut kuntoon häntä varten. Huone, jota kutsuttiin vapaaherratar\nStjernstedtin huoneeksi, oli muutoin aina asumaton ja oli sellaisena\nollut jo kohta puolivuosisataa. Kansan luulon mukaan kummitteli siellä.\nVanhan ylpeän vapaaherrattaren sanottiin ilmaantuvan, jos joku ottaisi\nhaltuunsa hänen muinaisen lempihuoneensa. Sitäpaitsi oli huone ainoa\npuutarhanpuoleisessa sivurakennuksessa, joka oli säilytetty sellaisena,\nkuin se oli ollut vuosisadan alussa. Siellä oli vielä jälellä vanha\nfajanssiuuni messinkisten jalkojensa päällä ja vanhat taftiverhot\nolivat ainoat huonekalut. Kullan värisiksi maalatut seinät ja katon\nyhdisti toisiinsa koristus, jossa oli viheriöitä ja vaaleita tähtiä\nsekä kyyhkysiä.\n\nKaikki tuo herätti Karl Aleksanderissa tuhansia muistoja hänen\nvarhaisemman lapsuutensa ajoilta, muistoja, jotka tunkivat hänen\nmieleensä sellaisella voimalla, että hän kauan makasi valveilla\nahtaassa ja lyhyessä vanhanaikuisessa sängyssä. Vihdoin nukkui hän ja\nnäki unta äidistään, tädistään ja suuriherttuattaresta, jotka kaikki\nkeskustelivat hänen tulevaisuudestaan. Lopuksi tuntui hänestä, että\nvanha vapaaherratar Stjernstedt tuli hänen vuoteensa ääreen ja\nmahtavana käski hänen nousta ylös ja jättää sänky, se ei ollut hänen.\n\nHän heräsi, ja siinä seisoi täti Sandra hänen edessään kahvetarjottimen\nkanssa ja arveli, että oli jo aika nousta ylös, sillä kello oli kohta\nkahdeksan.\n\nViikon päivät viipyi Karl Aleksander Karttulan hovissa, järjesteli\nasioitaan, allekirjoitti asia- ja valtakirjoja, väitteli Sandra tädin\nkanssa Karttulan hovin suuremmasta tai pienemmästä arvosta, sillä täti\nei vieläkään ollut luopunut tilan ostokysymyksestä. Sitten lähti hän\nmatkoihinsa aikomatta enää koskaan käydä vanhassa hovissa. Hän lähti\nhyvin rasitettuna ja alakuloisena. Oli ensi kerta, jolloin joku oli\nselittänyt hänelle, että omalla maallakin oli vaatimuksia hänen\nsuhteensa, että ylipäänsä hänelle otaksuttiin suurempia, yleisempiä\nvelvollisuuksia kuin hän oli osannut ajatellakaan. Hän oli oppinut\nyhden velvollisuuden tottelemaan ja uskollisesti suorittamaan sen, mitä\nmuut olivat miettineet ja tehtäväksi määränneet, nyt oli kysymyksessä\nitse miettiä, tutkia, valita paras ja saattaa se perille. Ei, siihen\noli hän vielä liijan vasta päässyt ulos sisäoppilaitoksesta, ja vielä\nsellaisesta laitoksesta!\n\nYhden oli hän kumminkin jälleen saavuttanut, tätinsä täydellisen\nrakkauden ja ihmettelyn, se olikin nykyään ainoa side, joka yhdisti\nhänet maahansa. Hänen viimeinen käyntinsä tapahtui äitinsä haudalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Karl Aleksander viikkoa myöhemmin käveli uudessa soreassa\nvirkapuvussaan Nevskin kadulla Pietarissa, tuntui hänestä koko\nkotimatka ikävältä, tuskalliselta unelta. Hänen mieleensä muistui\npakkaset ja usvat; matala, köyhä talo, kurja huone yksine ainoine\ntalikynttilöineen, tuo vanha, kurttuinen täti ja hänen kissansa. \"Ei\nniin pian kuin mahdollista unohduksiin kaikki nuot\", sanoi hän\nitsekseen seisoessaan katukäytävällä Suuren Tallihovin kadun kulmassa\nja katseli mahtavaa näkymöä edessään, tuolla alhaalla Nevalla päin\namiraalikunnan rakennuksen kullattua tornia, joka loisti syysauringon\nvalossa, ja tuolla ylhäällä usvaisessa kaukaisuudessa Nikolain\nasemarakennuksen etusivua ja huippua. Hänen ympärillään kohisi elämä\ntuhansissa eri muodoissa.\n\nOli suuren maailman kävelytunti. Korskuvia valjakkoja kiiti hänen\nohitsensa tuimimmassa juoksussa, ajajat istuivat leveinä ja varmoina\nkorkeilla istuimillaan, vaunuissa istuu kalpeita miehiä, nenälasit\nohuilla korkeilla nenillä, ja naisia moitteettomissa puvuissa. Tuolla\ntulee eräs kauppakeinottelija -- hevonen, valjaat, ajaja, kaikki\nenglantilaistyylisiä. Troskia, raskaita englantilaisia landooita,\nrämiseviä mustia raitiotievaunuja kulkee alituisesti samaa vauhtia\ntoistensa jälessä, ja äkkiä kiitää niiden ohi nopea puna- tai\nvalkokirjava unkarilainen juoksija, joka petoeläimen nopeudella rientää\neteenpäin kaikkien noiden ajoneuvojen seassa. Upseeri-, porvari- ja\nylimysjoukkojen keskitse rientää se mutkistellen, ja sen vetämien\najoneuvojen huojuvilla vietereillä lepää tyynyjen keskellä nuori nainen\npieni sievä vinttikoira sylissä. Kopealla välinpitämättömyydellä\nkatselee hän vilisevää joukkoa. Kun hän kulkee Morskajan kadun kulman\nohi, kallistuvat siniset, punaiset ja valkeat husaari- ja rakuunalakit\nyhteen, kuiskaillaan ja hymyillään. \"Tänään on hänellä heliotrooppi\nvaatteissaan, minä en kärsi heliotrooppia,\" kuiskaa yksi upseereista.\n\nKeskellä tuota tuhansien vaunujen synnyttämää jyrinää, jota kumminkin\nhiukan heikonti puukadut, kuuluu äkkiä rumpujen ja huilujen ääniä,\nsilloin pysähtyy joukko, vaunut ajetaan syrjään ja komppania\nhovikrenatierejä marssii ohi korkeine nahkalakkeineen, jotka ovat\nmuistoja Napoleon I:sen ajalta, tuon eriskummaisen soiton kaikuessa,\njoka väräjää ilmassa kauan vielä sittenkin, kun sotilaat ovat kadonneet\njoukkoon. Karl Aleksander seisoo tunnin, tunnin perästä ja katselee\nkadun ja suurkaupunkielämän kuvia, jotka alituisesti muuttavat muotoaan\nja väriään. Ja silloin hymyilee hän itsekseen hiukan ivallisesti\najatellessaan Sandra tätiä, joka tosissaan oli esittänyt että hän\nasettuisi asumaan sinne Karttulan hoviin.\n\nPäivällisellä kohtasi hän setä Olbersin ja esitti hänelle niin\nvaikuttavasti vanhan Karttulan hovin rappiotilan -- ei edes vanha\nkirjavan harmaja kissakaan unohtunut -- että ukko Olbers hymyili\nimelästi ja sanoi syödessään lihavaa \"rastegaita\" voisulan kanssa:\n\"Minä olenkin ajatellut myydä koko hoidon. Kun äitisi on kuollut, en\nminä enää paikkaa tarvitse.\"\n\n\"Kenelle sitten\"? kysyi Karl Aleksander ihmeissään.\n\n\"Vanhalle neiti Sandra Segerbergille, hän on jo aikaa sitten\nkirjoittanut minulle asiasta\".\n\nKarl Aleksander näytti kysymysmerkiltä. Hänessä oli vallalla kaksi\nrinnakkaista tunnetta, toinen sai hänet kuvaamaan tilan huonommaksi\nkuin se olikaan, saadakseen ukko Olbersin myymään sen niin halvasta\nkuin mahdollista, toinen johti hänet ajattelemaan, että jos täti\nostaisi tilan, järjestäisi ja hoitaisi sitä, voisi siitä mahdollisesti\naikanaan tulla hänelle sievä lahja. Sinne muuttaminen ei tulisi\nkysymykseenkään, vaan sen voisi myydä. Hän lopetti lauseella, \"täti on\ntyhmä, jos suostuu siihen kauppaan.\" Neljätoista päivää senjälkeen oli\nOlbers myynyt Karttulan hovin, kaikkien asianymmärtäväisten mielestä\noli hän tehnyt hyvän kaupan.\n\nKarl Aleksanderille seurasi nyt työn ja huvitusten aika, hän piti\nhuolta kummastakin saksalaisella säännöllisyydellä, kuten toverit\nsanoivat. Hänen palkkansa ei luonnollisesti riittänyt pitkälle, mutta\nelämä meni kyllä mukiinsa lisäkkeiden avulla Hänen Majesteettinsa\nKeisarin käsikassasta, yhden ja toisen lahjan avulla suuriherttuattaren\nyksityislippaasta ja Dodo Davidovitschin anteliaisuuden kautta, vanhaan\nOlbersiin ei hän koskaan uskaltanut luottaa. Kyllähän ajatus omasta\nvarattomuudesta ja Dodon yltäkylläisyydestä sai useammin kuin kerran\nhänen sydämensä kateudesta paisumaan, kyllähän hän toisinaan tunsi\ntuskallisen, melkein sietämättömän asemansa, mutta hän oli nuori, hän\nvoi unhoittaa.\n\nKaikki kävi kumminkin hyvin, kunnes rykmentti muutamana päivänä sai\npäällikökseen erään suuriruhtinaan. Silloin tulivat velvollisuudet\nesiintyä hienosti, vaatimukset aliluutnantinkin elämän suhteen niin\npaljon korkeammiksi, että Karl Aleksander päätti hakea armeijaan\nmyrskyisen keskustelun ja selvityksen jälkeen setä Olbersin kanssa.\nAsian ratkaisi eräs pelijuttu muutamassa hienoimmista, vaikka ei\nparaimmista klubeista, johon hänkin sekoitettiin, ja josta hän voi\nsanoa: tout est perdu fors l'honneur. Samana päivänä, jona hän sai\ntaapikapteenin valtakirjan, haki hän lupaa siirtoon ja siirrettiinkin\nmaaseuturykmenttiin, joka oli sijoitettu erääseen pieneen Volgan\nrannalla olevaan kaupunkiin. Suuriherttuattaren, tänä hänelle niin\nkovana aikana, tekemien arvaamattomien palveluksien avulla tapahtui\nmuutto mitä onnellisimmilla enteillä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nTämän maailman mahtajat eivät valitse uskottujaan, lähisimpiään\nniiden joukosta, jotka ovat \"en vue\", siihen ovat he itse liijan\nalttiina suuren yleisön katseille, he etsivät niitä toisen arvoluokan\nsielujen keskuudesta, sielujen, jotka elävät heijastuksessa,\nvaitelijaista, lämminsydämisistä henkilöistä, jotka ovat vapaita\nkaikesta itselöllisestä vallanhimosta, kaikesta itselöllisestä\nturhamielisyydestä, sellaisista, joita Shakespeare on pukenut\nruumiilliseen muotoon Horatiossansa. Vapaina maailman tarpeista etsivät\nhe näiltä sitä sydämen hellyyttä ja osanottavaisuutta, jota jokainen,\nelämässä itsenäisinkin, kaipaa. Sellainen henkilö oli vanha neiti\nNatalia Feodorovna v. Hübner ollut keisari Nikolain perheessä.\nKansallisuudeltaan tuntemattomana, hänen sanottiin olevan belgialaisen,\nilman kotimaata, ilman lähempiä sukulaisuussiteitä, oli hän kohtalon\nvaihteiden kautta saanut kuolleen keisarin aikana hovissa isänmaansa,\nkotinsa niin uskontonsakin. Nyt oli hän jo monet vuodet elänyt pienessä\nkaupungissa Volgan varrella, jossa hän erään kaukaisen sukulaisen\nperintönä oli saanut vähäisen, vanhanaikuisen, mutta hyvin varustetun\ntalon erään kaupungin etevimmän kadun varrella. Hänellä oli kelpo\neläke ja sai hovin merkkipäivinä kirjeitä, kukkia, lahjoja,\nsuosionosoituksia, joista hän, henkisesti puhuen, eli. Jos niitä ei\nolisi tullut, olisi hän epäilemättä kadottanut sielunsa pontevuuden ja\nelämänhalunsa. Nuo todistukset siitä, ettei häntä oltu unhotettu,\nolivat ikäänkuin uutta raikasta verta, ne antoivat hänelle uusia\nvoimia, ne olivat hänelle ainoina kiihoittimina elämään, ilman niitä\nolisi kaikki ollut varjoa, tyhjyyttä. Tuon hovin suosion avulla oli\nhänellä kaupungissa hyvin huomattu asema, ja hänen ansiokseen on\nluettava se, että hän oli tuonut useihin piireihin pienessä\nmaaseutukaupungissa jotain siitä paraasta, joka seuraa hovielämää, joka\non sen loistona, sen voimana, sen etuna, siistin käytöstavan ja hienon,\nvarovan hyväntekeväisyyden.\n\nNeiti v. Hübner oli pieni vaaleahiuksinen henkilö, kasvot vielä tuoreet\nja punakat. Vuodet eivät näyttäneet rasittavan häntä, ei kukaan, joka\nnäki hänen aikaisin aamuilla hoitavan kukkiaan ja järjestelevän\nkotiaan, olisi luullut hänen kohta täyttävän kahdeksaakymmentään.\n\nEräänä syysiltana seitsenkymmenluvulla oli hän innokkaassa puuhassa\njärjestäessään etevällä aistillaan empiretyyliin koristettua asuntoaan.\nTänään olisi hänen pieni perjantai-iltamansa taas jotain erinomaista,\njotain, joka eroaisi kaikista muista piireistä tässä pikku kaupungissa,\nei edes rykmentin päällikköäkään eikä prokuraatoria tarvinnut pois\nlukea. Tuo käytöstavan määrääminen, tuo että sai aikaan jotain\nitselöllistä, jotain, jota ei kukaan muu kuin hän voinut, oli vanhan\nneidin pienenä heikkoutena -- hänen, joka niin monta vuotta oli ollut\nainoastaan toisten kaikuna. Tänä iltana oli hän varma asiastaan. Kun\nsentähden vanhanaikuiset korkeiden, kullattujen pylväiden päällä olevat\nlamput olivat sytytetyt, visakehyksiset keisari Nikolai I:n ja hänen\nperheensä kuvat järjestetyt ja puhdistetut jo kymmenennenkin kerran,\nsytytti hän kuumennetun luodin päällä hiukan benzoëta ja hajupihkaa ja\noli nyt valmis vielä suuremmalla varmuudella, ja miellyttäväisyydellä\nkuin tavallisesti ottamaan vastaan vieraitaan.\n\nNeiti von Hübnerin vieraat olivat aina, kuinka vähälukuisia sitten\nolivatkin, \"puoleksi juhlapuvussa\", kuten vanha rakastettava neiti\nkutsui sitä, herrat ritarimerkkeineen, naiset vaaleassa puvussa. Hänen\nvieraisiinsa kuului etupäässä rykmentin päällikkö, eversti Popoff,\nvanha huolimaton herra, joka kotona oleskeli melkein koko päivän\npuoleksi pukeutuneena ja antoi vielä nuoren ja kauniin vaimonsa talossa\ntehdä \"les honneurs\". Rouva, Anna Paulovna oli enimmäkseen pukeutunut\ntavalla, joka ei ollut vailla noita venäläisille naisille ominaisia\nkoristuksia. Hän oli nainen, jolla oli täyteläinen vartalo, hyvin\nmuodostuneet kasvonpiirteet, siniset raukeat silmät ja tuollainen\nhelposti tunnettava venäläinen, punainen ja vaalea, jotenkin pehmoinen,\nhieno, ihokarvainen hipiä, joka säilyttää kauemmin kuin muilla naisilla\nnuorekkaan, melkein lapsellisen kasvojen värin. Nuo niin erilaiset\npuolisot saapuivat ensimäisinä, täsmälleen kellon lyönnillä.\n\n\"Terve tulemaan, herra eversti\", -- neiti von Hübner käytti aina\neurooppalaiseen tapaan arvonimiä, puhutellessaan herroja -- \"terve\ntulemaan, Anna Paulovna, aina yhtä nuori ja verevä. No, herra eversti,\nkuinka se on, saammeko me sotaa tai emme? Saavatko turkkilaiset\nteurastaa slaavilaisia veljiämme. Kuuleeko hallitus kansan ääntä, onko\nGladstone ... mutta kas, tuollahan on prokuraattori. Missä teidän\nrakastettava rouvanne on, terve tulemaan herra kapteeni, ja kapteeni,\nuusi kapteenimme, jonka te varmasti lupasitte tuoda muassanne...?\"\n\nSiten kyseli neiti von Hübner ollenkaan odottamatta vastausta\nvierailtaan, kun nämät kulkivat sen paikan sivu, joka hänellä aina oli\nnäissä perjantai-iltamissa.\n\n\"Mikä hänen nimensä on oikeastaan, tuon uuden taapikapteenin?\" kysyi\nprokuraattori.\n\n\"Karl Aleksandrovitsch Segerberg\".\n\n\"Saksalainen siis\", sanoi kapteeni Pomerantzoff hienolla ivalla.\n\"Sjägerberr, niillä on nimiä...\" Silloin sattui hän katsahtamaan neiti\nvon Hübneriä, ja se, mitä hän aikoi sanoa, jäi sanomatta.\n\n\"Kapteeni on suomenmaalainen, vanhaa ruotsalaista aatelia\", sanoi neiti\nlyhyesti. Sanoja: \"vanhaa ruotsalaista aatelia\" seuraa Venäjällä aina\naivan erikoinen arvo, vanhaan ruotsalaiseen aateliin lukevat muun\nmuassa itsensä ne ruhtinaalliset suvut, jotka luulevat polveutuvansa\nRurikin ja hänen seuralaistensa ajoilta, ne niin kutsutut\nrurikovitschit.\n\n\"Niin, hän ei ole mikään 'tusinakapteeni,'\" lisäsi Anna Paulovna ja\nkatseli hiukan tirkistäen -- sillä hän oli jotenkin likinäköinen --\nsille suunnalle, josta prokuraattorin ääni kuului. \"Hän on käynyt\npaassikoulun. Tuli sieltä ---- kaartiin ja siirrettiin armeijaan. Hän\non hyvin viehättävä nuori mies, tänään kävi hän vieraissa mieheni ja\nminun luona\".\n\nNeiti von Hübner näytti levottomalta; tietäisivätköhän he jo kaikki,\nolisikohan hänen pieni salaisuutensa, jonka hän tahtoi säästää\nillemmaksi, siis mennyt hukkaan, ja nyt jo niin vastenmielistä kuin se\nolikin, täytyi hänen tuoda esiin se, mitä hänellä oli sydämellään.\n\n\"Karl Aleksandrovitsch Segerberg on erinomainen nuori mies. Te herra\nkapteeni voitte pitää itseänne onnellisena saadessanne hänet\nrykmenttiinne. Hänen setänsä on kenraali Olbers, isänsä maata omistava\naatelismies, hän on käynyt paassikoulun läpi, seurustelee paraimmissa\npiireissä Pietarissa, nauttii korkeain henkilöin suosiota.\" Hän\npysähtyi hetkeksi ja lisäsi sitten painolla: \"Minä olen tänään saanut\nkirjeen Lüneburgin suuriherttuattarelta, joka kirjoitti minulle ja\npyysi minua pitämään huolta nuoresta miehestä\".\n\nTuskin oli seura ehtinyt ajatella: hän on kirjevaihdossa myös\nsuuriherttuattaren kanssa, ennenkuin ovi aukeni, kukikkaat oviverhot\nsysättiin syrjään ja sisään astui Karl Aleksander melkein liijan\nvapaasti ja rohkeasti. Hänellä oli päällään uuden rykmenttinsä puku,\njonka Pietarin etevin räätäli oli neulonut ja neulonut siten, että se\noli sääntöjen mukainen, mutta kumminkin joillakin pienillä somilla\nlisäyksillä kaunistettu, joita oli vaikea perehtymättömälle huomauttaa,\nvaan jotka kuitenkin olivat huomattavia. Hän kävi esiin, suuteli neiti\nvon Hübneriä kädelle, tervehti rykmentin päällikköä ja pataljoonan\npäällikköä, eversti Ivanoffia, esitettiin naisille ja etsi sitten\nitselleen vaatimattoman paikan.\n\nVaikka kaikki seurassa olivat uteliaita kuulemaan nuoren miehen\npuhelua, kuulemaan uutisia Pietarista, ehkäpä hovistakin, ei kumminkaan\nikäänkuin sopimuksen mukaan mitään kysytty. Maakaupunkilaisen kateus\npääkaupunkilaista kohtaan, hänen halunsa sellaisenkin rinnalla esiintyä\narvokkaana, olla tietävinään asioista yhtä paljon, kuin jossain\nmuuallakin maailmassa, vaikka eletäänkin kaukana Pietarista, vaikutti\nsen, että oltiin muka kiintyneinä vilkkaaseen keskusteluun, vaikka\nsamalla mitä suurimmalla huomiolla kuunneltiin, mitä vastatulleella\nmahdollisesti olisi kerrottavaa. Se oli Anna Paulovna, joka vihdoin\nvapautti aseman. \"No, miten luistavat valtain neuvottelut\nKonstanttinoopolissa\", lausui hän ja katsoi Karl Aleksanderia.\n\nTämä ei ehtinyt vastata, sillä prokuraattori Andrei Ivanovitsch Volgin,\nsuuri slavofiili ja politikoitsija, tarttui näpiästi kysymykseen, kuten\npoika palloon. \"Ne valtain neuvottelut Konstanttinoopolissa ovat\nkurjinta hutiloimista, mitä meidän vuosisatamme on nähnyt, loistavin,\nselvin todistus siitä, kuinka ei-slaavilainen Eurooppa on jäänyt\njälkeen, kylmennyt, vaipunut uneen, mennyt horroksiin, kaikki nuo\nvanhuuden merkkejä. Sillä aikaa kun Venäjä ja kaikki slaavilaiset\nkansat ovat täynnä intoa ja lämpöä Serbian, Bulgaarian asiaan, istuu\ntuo kylmäverinen Disraeli ja asettelee oikeutta väkivaltaa vastaan,\nitsevaltaisia arveluja kansan kansallisia uudesta syntymispyrintöjä\nvastaan. Innostus on kallis lahja, se on nuorison perintöosa, minä olen\nylpeä siitä, että kuulun nuoriin kansoihin. Innostus on elämän\nensimäinen ehto. Vaikkapa kansa ei voikaan elää pelkästään\ninnostuksesta, on se kaikissa tapauksissa mahtava voima, kaasu, joka\nkohottaa meidät tähtiin tai räjäyttää ilmaan. Arvostelu, se on kuolema.\nMitä ylipäänsä ei voida arvostella, kaikkialla on tahroja. Ymmärrys\nsuunnattuna, kuten Euroopan kansoilla nyt, negatiiviseen työhön,\nhävittää ne. Me, venäläiset olemme jo ennen vapauttaneet Kreikan,\nRumaanian, Montenegron ja Serbian -- antaa heidän neuvotella -- kun\nhetki on tullut, paljastaa Venäjä miekkansa ja... Ylipäänsä\", lisäsi\nhän, kääntyen Karl Aleksanderin puoleen, \"ollaan liijan ymmärtäväisiä\nsiellä Pietarissa. Katsokaapas innokasta, uskonintoista Moskovaa,\nseuratkaa Moskovan sanomalehtiä ja te näette, minkälainen on eroitus\".\n\nKarl Aleksander tarttui hansikkaaseen, ja kääntyen emännän puoleen\nvastasi hän tyynesti. \"Jos te, Andrei Ivanovitsch Pietarilla\ntarkoitatte hallitusta, niin ei se kaipaa minun puollustustani,\nriippumatta minusta, teistä ja sanomalehdistöstä tekee se sen, mikä on\nparasta, mutta mitä erittäin tulee Moskovan sanomalehdistöön, tuntuu se\nminusta, minun mielestäni, ryhtyneen vaaralliseen leikkiin\".\n\n\"Kuinka niin, minkätähden niin?\"\n\n\"No, noille sanomalehtiin kirjoittajille siitä ei ole mitään vahinkoa,\npäinvastoin, innostuneina oleminen, suuren isänmaallisen rummun\nlyöminen tuottaa heille monet ruplat, mutta toiset ne ovat, jotka\nuskaltavat elämänsä, sielunsa asian hyväksi. Kuinka moni\nbulgaarialainen ja serbialainen on luottaen noihin suuriin puheisiin\npannut kaikki alttiiksi. Jos kreivi Ignatieff voi selvittää tuon\nvyyhdin muistutuksilla, asiakirjoilla ja lupauksilla, niin on se\nparasta meille kaikille, jollei, niin tapahtuuhan sekin kyllä aikanaan.\nVenäjä on kyllin voimakas ja valmis kaikkeen\".\n\n\"Aikanaan!\" ja nyt tulistui prokuraattori todella. Koko Venäjä oli\nsilloin jakautuneena kahteen puolueeseen: Kansa, yleinen mielipide,\njoka halusi sotaa ja hallitus, joka vastusti sitä, keisari etupäässä.\n\nNeiti von Hübner, joka tiesi hyvin, että valta on pääomaa, jota on\nvarovasti pideltävä, antoi Andrei Ivanovitschin aluksi purkaa sisuaan,\nmutta ryhtyi ensimäisessä mahdollisessa seisahduksessa asiaan. \"Te\nolette molemmat oikeassa, herrani, ylipäänsä löytyy ainoastaan yksi,\njoka ymmärtää paremmin kuin sanomalehdistö, kuin kaikki muut tämän\nasian, ja hänen huomaansa, keisarin huomaan\", -- ja hänen kasvoilleen\nilmestyi rauhallinen, kirkastunut ilme, lausuessaan tuon pyhän nimen --\n\"jätämme me asian turvallisina. Kas niin, hyvät herrat, ei enää mitään\nkiistaa, kortit odottavat\", neiti von Hübner oli harras kortinpelaaja.\n\"Te, Karl Aleksandrovitsch, voitte sillä aikaa huvitella Anna\nPaulovnaa, jota kortit eivät miellytä.\"\n\nTehtiin niinkuin neiti von Hübner oli käskenyt. Karl Aleksander asettui\nAnna Paulovnan viereen ja sai tältä palkinnoksi katseen, joka upotti\nhänet hyväntahtoisuuteensa, hymyn, joka synnytti pieniä kuoppia noille\nvielä tuoreille ja lapsellisen pyöreille poskille. Pitkään aikaan ei\nkuulunut muuta kuin korttien kahinaa ja Anna Paulovnan tyyntä,\nmiellyttävää ääntä, kun hän puoliääneen puheli sankarimme kanssa.\nSitäpaitsi oli hänellä iloisen luonteen vaihtelevaisuus. Hän puhui\nelämän kurjuudesta pienissä kaupungeissa, kuten syntyperäinen\npietarilainen, sillä se hän oli, kertoi kaikki kaupungin juorut,\nhöystäen niitä mestaruudella ja kyvyllä. Toisin sanoen hänellä oli\nsuurimmassa määrässä tuo kaikille venäläisille synnynnäinen lahja\nkeskustella, jutella, joka on jo itse kielessäkin lukemattomien\nsynonyymien, sana-, ja taivutusmuotojen rikkauden tähden. Kun Anna\nPaulovna sanoi jotain, jota hän itse piti hauskana, ilmestyi hänen\nhuulillaan hymyä, joka somasti valaisi ja kaunisti hänen kasvonsa. Karl\nAleksander ihmetteli sitä, hymyiliköhän siten kaikille, vai\nkeikailikohan hän hänelle, vastatulleelle ...\n\n\"Siis saatte te meidän luona ottaa huomioon kaikki mitä meillä ei ole,\nmitä emme saa, emme näe. Meillä ei ole minkäänlaista teaatteria, ei\nkirjallista piiriä, ei laulajaisia, ei edes paikallissanomalehteäkään,\nte ette saa nähdä uusia pukuja ettekä kauniita naisia...\"\n\n\"Mutta nythän te olette liijan ankara, saanhan minä luottaa teidän\nhyväntahtoisuuteenne ja nähdä teitä.\" Hän lausui tuon miellyttelevällä\näänellä, hymyillen ja vakavalla äänenpainolla. Anna Paulovna kiitti\nsellaisella katseella, joka tunkeutuu miesten sydämeen. Mutta ikäänkuin\nhän olisi huomannut sen vaikutuksen, nousi hän nopeasti ylös ja meni\nemännän luo, joka juuri oli lopettanut pelin, ja silloin alkoi lyhyt ja\ninnokas keskustelu heidän välillään. Anna Paulovna pyyti neiti von\nHübneriä, että tämä myöhemmin esittäisi hänen miehelleen Karl\nAleksanderia rykmentin ajutantiksi, johon toinen ilolla suostuikin.\n\nSiitä hetkestä alkaen, kun molemmat naiset suunnittelivat juonensa, sai\nilta heidän mielestään enemmän sisältöä, se kohotti heidän\nitsetuntoaan, antoi toiselle henkistä jäntevyyttä, jollaista hän oli\ntuntenut neljä-, viisikymmentä vuotta takaperin, toiselle\ntarkoitusperän hänen toimettomalle, jokapäiväiselle elämälleen,\ntarkoitusperän, joka itsessään tuntui hänestä tavoittamisen arvoiselta,\nja joka sen lisäksi näytti aikaan saavan, Jumala tiesi, minkälaisia\nselkkauksia.\n\nEmännän ja Anna Paulovnan pontevuus ja vilkkaus vaikutti ympäristöön\nkuin sähkö, ja tuo hauska iltama neiti von Hübnerin luona tuli\nmuistorikkaaksi illaksi pienen kaupungin aikakirjoissa. Kun useimmat\nvieraista eivät tienneet, eivät tunteneet syytä tuohon tavattomaan\nvilkkauteen heidän muutoin niin yksitoikkoisissa, nukuttavissa\niltakokouksissaan, niin luettiin se Karl Aleksanderin ansioksi. Ja kun\noli pakistu ja juteltu, puheltu kaikkea joutavaa, jota \"on meidän\nhengessämme niinkuin tomua huoneissamme\", erottiin vihdoin myöhään, ja\nkaikkien mielestä oli nuori mies sekä \"comme il faut\" että hauska,\nniin, vieläpä prokuraattorikin myönsi hänen olevan tavattoman\nmiellyttävän saksalaisen, sillä hänen mielestään oli hän ja pysyi\nsaksalaisena.\n\nKun Karl Aleksander oli suudellut neiti von Hübnerin kättä, varovasti\nja melkein hellästi kietonut samettikapan Anna Paulovnan ympärille,\nsanonut jäähyväiset herroille, oli kysymyksessä kotiin meno tässä\nhänelle tykkänään oudossa kaupungissa.\n\nOli lämmin, pimeä elokuun yö. Päivällä oli ollut ukkosen ilma ja sade,\njoka oli lioittanut kaikki kadut. Salamat valaisivat silloin tällöin\ntaivaan rantaa, ja huolimatta vasta tapahtuneesta sähkönpurkauksesta,\ntuntui ilma vielä kostealta ja painostavalta. Likaviemärit purkivat\ntauteja synnyttävää vettään lämpöisenä yönä, ja kun Karl Aleksander\nkulki kapakkain ja portterimyymäläin ovien ohi, löyhkäsi niistä\nvoimakas sipulin ja alkohoolin haju, joka Karl Aleksanderista tuntui\ntahtovan tukahduttaa hänet. Hän kulki kehnosti lankutettua katukäytävää\nja katseli turhaan ajuria, joka veisi hänet hotelliin. Raskas, kostea\nlämpö, humalaiset miehet ja naiset, joita hän kohtasi, ja lokaiset\nkadut karkoittivat sen hyvän tuulen, joka hänellä oli lähtiessään neiti\nvon Hübnerin luota. Vihdoin saapui hän hotellin luo, joka kuitenkin oli\nkadun toisella puolen. Oli mahdoton mennä kadun yli, katu-ojat\nvirtasivat kuin kevätpurot, keskikatu oli täynnä lokaa ainakin jalan\npaksuudelta. Karl Aleksander huusi kadun yli hotelliin, hän tahtoi\npyytää ovenvartijaa hankkimaan ajoneuvoja, mutta sellaista ei kuulunut.\nJuuri kuin hän oli valmis kahlaamaan loan yli, juoksi esiin eräs\njuutalainen, päällä pitkä lastinkitakki ja hiukset pitkät ja rasvaiset,\nja tarjoutui kymmenestä kopeekasta kantamaan hänet kadun yli. Silloin\nmuisti Karl Aleksander jonkun toverinsa kertoneen, että Vilnassa ja\nmuissa länsi-Venäjän kaupungeissa syysloan aikana kuljettiin sillä\ntavalla katujen yli. Niin vastenmielistä kuin se olikin, päätti hän\nkäyttää sitä tapaa, asettui juutalaisen selkään ja kannatti itsensä\nhotellin portille. Siellä ei ollut ketään, ja iloisena siitä että oli\npäässyt perille, iloisena siitä, ettei kukaan ollut nähnyt hänen\nratsastustaan kadun yli, maksoi hän juutalaiselle ja meni huoneeseensa.\nKaupungissa oli suuremmat markkinat; useimmat hotellin huoneista olivat\nkiinni. Karl Aleksanderin oli täytynyt tyytyä sellaiseen, jossa ei\nollut minkäänlaisia mukavuuksia, siellä piti hänen panna maata\nepäilyttävän näköiseen sänkyyn, jossa varmasti jo edeltäpäin tiesi\nolevan kaikellaisia syöpäläisiä. Laitatettuaan vuoteen omista\nsänkyvaatteistaan, joita ilman ei juuri mielellään Venäjällä\nmatkusteta, laskeusi hän vihdoin levolle ja sammutti lampun. Pienen\npyhimyskuvan edessä olevan lampun ja salamien valossa makasi hän kauan\nvalveilla, ja muistellessaan illallisia pieniä voittojaan, oli hän\ntyytyväinen, hykersi käsiään ja hymyili hiljaisesta ilosta, menestyksen\nilosta, sellaisen miehen itsekkäästä ilosta, jota on onnistanut. Sitten\nnäki hän edessään Anna Paulovnan siniset silmät ja kauniin suun. \"Hän\non kuin Volga sininen, loistava, mutta vähemmän syvä, pehmyt, helposti\njohdettava ja tyyni\", tuumi hän itsekseen ja hymyili taas, hymyili\nmairitellusta turhamielisyydestä, tyydytetystä oman arvon tunnosta,\nsitten nukkui hän ja uneksi sinisistä silmistä ja punaisista huulista.\n\nSeuraavana päivänä puhalsi navakka tuuli pitkin Volgan leveää pintaa,\naurinko paistoi kirkkaasti, lämmin ilma ja tuuli kuivasivat hyvin\nlyhyessä ajassa kadut pienessä yhteiskunnassa. Karl Aleksander hankki\najoneuvot -- vanhanaikuiset surkeat resut -- ja alkoi kauniina aamuna\ntehdä vierailujaan. Rykmentin lääkärin luona kuuli hän paitsi pitkiä\nvaltiollisia mietteitä, vielä että rykmentti oli huonosti sijoitettu,\nosittain pieneen kaupunkiin, osittain seitsemän kilomeetrin päässä\nolevaan kylään. Uusien kasarmirakennusten suunnitelma kyllä oli tehty\nja pääasiassa vahvistettu, mutta joen toisella rannalla olevaa asemaa\npidettiin epäterveellisenä, sentähden oli yritys viipynyt ja kulki nyt\nedestakaisin suuressa paperikoneessa, ministeristön eri toimistoissa ja\nvirkakunnissa.\n\nEverstiluutnantin luona piti hänen astua sisään odottamaan;\nodottaessaan ihaili hän vierashuoneen ikkunasta hurmaavaa näköalaa\nVolgalle. Leveänä, loistavana ja sinisenä virtasi se rantojensa\nvälissä, joista pohjoinen oli autio ja kasvoi harmaanvehreitä pensaita,\nja eteläinen jyrkkä lehtimetsää kasvava. Likempänä näki hän joitakin\nvanhoja, vehreitä vallituksia, etempänä hedelmiä täynnä olevien\nomena- ja päärynäpuiden välissä punaisia kattoja ja pieniä kupooleja.\nKun hän oli noin tunnin odottanut ja ehtinyt tarkastella huoneen\npuutteellisia koristuksia, tuli sotamies, palvelija, ja ilmoitti\nnäennäisesti hämillään, että herransa oli mennyt ulos. Samaten kävi\nvielä parissa muussakin paikassa. Karl Aleksander alkoi tulla\nvastenmielisesti liikutetuksi ja hänen mielensä synketä.\n\nVanhimman luutnantin luona otettiin hän vastaan väkinäisellä\navosydämisyydellä. Hänen, luutnantin vuoro oli kaksi kertaa ollut tulla\nkoroitetuksi rykmentissä, mutta kummallakin kerralla oli koroitus\njäänyt siirrettyjen kaartin upseerien tähden. \"Te ymmärrätte,\nsellaisissa olosuhteissa veltostuu palvelustoimien suhteen.\" Niin, hän\npuolestaan toivoi sotaa, sillä hänestä oli päivän selvä, että sota oli\ntulossa, ja siellä näyttäisi hän, mihin hän kelpaa. Melkein samaa,\nvaikka eri muodoissa, kuuli Karl Aleksander useammassa kuin yhdessä\npaikassa. Se tuntui hänestä yhä enemmän ja enemmän vastenmieliseltä\nLopuksi oli kaikki liijan tuskallista, hän lähetti pois ajoneuvonsa ja\nlähti alakuloisena kaupungin puistoon. Sinne oli muutamien vallitusten\nja muurien jäännöksille istutettu akasiapuita ja poppeleita, jotka sen\njälkeen hoidon puutteessa olivat kasvaneet, niin hyvin kuin olivat\nvoineet. Hän istui erään, pienen kaupungin historiassa muistettavan\nhenkilön tai tapauksen muistoksi pystytetyn, rautaan valetun ja\naistittoman muistomerkin vieressä olevalle kehnolle penkille ja vaipui\nsynkkiin ajatuksiinsa.\n\nAina, kun hän oli synkkämielisenä, alakuloisena ja surullisena,\najatteli hän kotia, Suomea. Miksi oli hän laitattanut itsensä tänne\nkaikkien noiden vieraiden joukkoon? Miksi ei hän ollut palannut\nisänmaahansa, kotiinsa. Täällä katsottiin häntä karsaasti ja\nkadehdittiin. Sydämensä pohjassa tunsi hän tuskallista kateutta kaikkia\nniitä tovereitansa kohtaan, joiden onni oli sallinut elää\npääkaupungissa, elää siellä, missä mahtajat ja arvokkaat olivat, elää\nsiellä, missä voi nähdä ja itse tulla nähdyksi, missä voi saavuttaa\nonnen, kuten tuo Dodo Davidovitsch-pöllökin. Sitten hänen mielentilansa\nmuuttui taas kuin maisema auringon piiloutuessa pilven taa. Kateuden\ntunne muuttui surumielisyydeksi. Eihän se ollut hänen syynsä, että\nhänet oli lähetetty tähän likaiseen, yksinäiseen kaupunkiin, hän oli\nkyllä ponnistellut vastaan, mutta köyhyys, köyhyys, sinä voit olla\nraskas tölleissä, mutta et koskaan niin katkera ja kova kuin...\n\n\"Mais voilà c'est pourtant vous\", kuuli hän samassa soinnukkaalla\näänellä, hän kääntyi nopeasti ympäri ja näki edessään Anna Paulovnan\nystävälliset kasvot. Hän nousi sukkelasti ylös ja tervehti,\nharmistuneena siitä, että oli tavattu synkkämielisyyden ja\nlevottomuuden puuskassa. Anna Paulovna huomasi hänen hämmästyksensä ja\nepäili hetken, pysähtyisikö hän vai menisikö edelleen, kumminkin istui\nhän penkille. \"Istukaa, Karl Aleksandrovitsch\", sanoi hän\nystävällisesti. \"Vai niin, tekin olette löytäneet tämän paikan. Minä\nkävelen usein täällä. Te ymmärrätte, täytyy hoitaa itseään, jottei\nennenaikaansa vanhenisi.\" Tuosta vanhaksi tulemisesta oli hänellä\npaljon huolta ja kauhua.\n\n\"No, miten se on? Ollaan surullisia, synkkämielisiä, tahdotteko uskoa\nhuolenne minulle\", ja hän katsoi ystävällisesti, melkein hellästi Karl\nAleksanderiin. Hän oli viisas nainen, jonka sielu oli järjestetty,\nkuten ranskalainen puutarha, jossa jokainen tie, jokainen käytävä vei\nsuoraan päämäärään. \"No hyvä\", sanoi hän, kun toinen oli vaiti, \"minä\ntiedän, mikä teitä vaivaa, teitä ei ole otettu vastaan...\"\n\nSilloin purki Karl Aleksander kaiken sen pilkan ja harmin, jota hän oli\nkärsinyt, kaiken sen alakuloisuuden, kateuden ja kaikki ne surun\ntunteet, joita hän oli kestänyt, tuolle tuntemattomalle naiselle. Tuon\npurkauksen alkuperäisyys, se lämpö, jota välittömyys sille antoi,\nvaikutti suuresti Anna Paulovnaan. Niinpian kuin Karl Aleksander\nhuomasi sanojensa vaikutuksen, muuttui hänen harminsa. Pysyen\nvilkkaana, kiihkoisana ja omaan sisäiseen elämäänsä kiintyneenä, alkoi\nhän, huomattuaan hänen lämpimän mielihartautensa, samalla asetella\nsanojaan, ohjata puhettaan varmassa tarkoituksessa; hän tahtoi voittaa\nAnna Paulovnan. Missä määrin, sitä hän ei vielä tiennyt, ei edes,\nminkätähden, mutta hänestä oli tuleva hänelle se Archimedeen piste,\njosta koko tuo maailma, joka nyt otti niin vihamielisesti hänet\nvastaan, pantaisiin liikkeelle, muutettaisiin ja mukaannutettaisiin\nniin, että se tulisi hänelle sopivaksi. Ja kun hänen tunteensa olivat\nniin taipuvia, että ne tottelivat sitä, mitä hänen hyötynsä vaati,\nsuuntasivat ne myrskyn lakattua sinne päin, joka oli hänelle paras ja\nsopivin. Hänen kauniit, tummat viiksensä vapisivat liikutuksesta, hänen\nsilmänsä loistivat harmista ja lämmöstä, kun hän sanoi, ettei hän ollut\ntahtonut tulla kenenkään tielle, että hän oli tehnyt kaikki\nvälttääkseen maanpakoa tähän kurjaan kylään, mutta että hän oli\nsotamies ja oli ennen kaikkea oppinut tottelemaan, että sadat, jopa\ntuhannetkin olivat tehneet kuin hänkin, ilman että olivat tulleet\nloukatuiksi, ilman että...\n\nAnna Paulovna oli hyvin liikutettu. Kaikki hänen äidilliset vaistonsa\nheräsivät, hän puhui lohdutuksen sanoja ja vaati häntä tyyntymään, ja\nnyt sai asia heille molemmille odottamattoman käänteen, kun he\nlupasivat toisilleen ystävyyttä ja luottamusta, meni sitten asiat miten\npäin tahansa. Karl Aleksander suuteli hänen kättään, pientä valkoista,\npehmeää kättään, suuteli sitä kauan ja tulisesti.\n\nAnna Paulovna oli viisas ja varovainen, hän ei unohtanut koskaan\nsilloinkaan kuin oli liikutettu ja kiihkoutunut -- niinkuin hän nyt oli\n-- asemaansa, hän katsoi kelloa ja sanoi: \"Meitä ei saa nähdä kukaan\ntäällä, juorut tällaisessa pienessä kaupungissa ovat pelättäviä. Tulkaa\nmeille tänään kello puoli kuusi niin saamme puhella, me syömme silloin\npuolista. Au revoir. Vielä eräs seikka\", ja hän katsoi muistellen\neteensä. \"Jos te tahdotte tehdä koko rykmentin, meidät kaikki\nkiitollisiksi, niin ajakaat erästä asiaa, nimittäin uusien\nkasarmirakennustemme. Teillä on siksi tuttavuuksia, takokaa kun rauta\non kuumaa. Ja jos te voitte saada sen läpi, niin olette saavuttaneet\nkaikkien meidän kiitollisuuden. Au revoir\".\n\nAnna Paulovna lähti nopein askelin liikutettuna ja mieli kuohuksissa\nkäytävää pitkin, vähän jälkeenpäin lähti Karl Aleksanderkin samaa\ntietä, nyt tyynenä ja hillittynä, pukeutumaan päivällisille.\n\nVaikka Anna Paulovna oli ainakin kymmentä vuotta vanhempi ja monessa\nsuhteessa paljon enempi kokenut elämässä kuin Karl Aleksander, ei hän\nkumminkaan osannut arvostella miestä, ei erittäinkään nuorta miestä.\nHänestä Karl Aleksander etupäässä oli lämminsydäminen henkilö, joka\nkärsi ansaitsemattomasti ikävän asemansa tähden, henkilö, joka ei\nymmärtänyt pitää huolta omista eduistaan, ja hän lupasi itsekseen pitää\nhuolta hänestä neiti von Hübnerin avulla. Karl Aleksander taas näki\npaljoa selvemmin. Hän piti Anna Paulovnaa lämminsydämisenä naisena,\njoka voi olla käytännöllinen, viisas, varova, mutta jossakin suhteessa\näärettömän lapsellinen. Ja tuota lapsellisuutta hän käyttäisi\nhyväkseen. Ei niin, että hän tekisi sen tarkan mietiskelyn mukaan, ei,\nvaan että hänestä tuntui siltä, ja että hän ylipäänsä käytti omien\netujensa ajamiseen omia ja muiden vikoja.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nEversti Nikolai Nikolajevitsch Popoff asui kaupungin virralle päin\näärimäisessä talossa. Se oli vanha suuri puurakennus, sellainen, joita\nnäkee ainoastaan Venäjällä, ilman kivijalkaa, lattia maan tasalla,\nrakennettu Palladiotyyliin, joka Katarina II:sen aikana tuli muodin\nmukaiseksi Venäjällä; kuitenkin; oli tyyliä venäläistytetty ja\nrakennusaineena oli puu. Purjepalttinalla päällystetyt, maalatut\nlautapylväät, laudan palasista tehdyt kaarrelmat, kipsiset kauluskivet,\nsiinä tuon rakennusmuodon kaunistukset.\n\nRakennukseen kuului puutarha, joka oli ---- kaupungin hallituksen\nkiusana, sen oli nimittäin joku itsevaltainen komentaja noin\nkaksikymmentä vuotta sitten laajentanut aina virtaan asti, joten se nyt\nesti kaikki laiturien, satamien, teitten rakennuspuuhat, kaupungin\nkaupan ja vaurastumisen edistyttämispyrinnöt. Puutarha oli alkuaan\nlaitettu ranskalaisen tyylin mukaiseksi, suorine käytävineen\npenkereineen, kaikki luonnollisesti sopusointuun huoneen rakennustavan\nkanssa. Niinpä oli aitakin sahattu ohuista laudoista ja öljyvärillä\nmaalattu, kepit, jotka kannattivat humalia ja viiniköynnöksiä, olivat\nkuorimattomasta koivusta. Samaa säästäväisyyden ja loiston henkeä\nilmeni kaikkialla. Estetiikka ja ekonomiia olivat liittyneet täällä\nyhteen kummankaan siitä hyötymättä. Poppelirivien välissä, jossa\nruohokenttien olisi tullut levittää samettiaan silmän miellyttämiseksi,\nkasvoi kaalia ja sipulia. Ruusupensaitten asemasta oli karviais- ja\nviinimarjapensaita. Ainoastaan öljyvärillä maalattujen lautajalustain\npäällä olevien kuvapatsaiden paikkoja ei oltu voitu täyttää. Muutoin\noli puutarha hoidettu niin hyvin kuin puutarhoja Venäjällä hoidetaan,\nei juuri silmän, vaan suun iloksi.\n\nMutta kahta seikkaa ei ollut varojen eikä kauneuden aistin puute voinut\nhävittää tästä vanhasta puutarhasta, nimittäin helposti hoidettavan\nmaan runsasta kasvullisuutta ja näköalaa virran rannalla olevalta\npenkereeltä. Levein ja suoraan rakennuksesta lähtevä käytävä vei tälle\npenkereelle. Se oli neljä-, viisikymmentä jalkaa ylempänä virran\npintaa, Volgan eteläisellä, niin kutsutulla vuorirannalla, joka oli\nkeveää, keltaista kiveä, välissä aina pehmeämpiä sora- ja\nhiekkakerroksia. Tuohon luonnon muodostamaan muuriin olivat sadat\ntörmäpääskyset kaivaneet pesänsä. Kun keväisin omena-, sireeni- ja\npäärynäpuut penkereellä kukkivat, kun virta kiiti eteenpäin pajuisten,\ntammien ja poppelien varjostamien rantojensa välissä, kun tuhansittain\npääskysiä pyrähteli pesistään ja lenteli Volgan mahtavan pinnan\nyläpuolella, silloin lämmitti jokaista sydäntä näköalan suurenmoisuus,\nsurumielisyys ja kolkkous. Tämä penger oli rykmentin päälliköille ollut\nkaikki kaikessa ja nyt enemmän kuin koskaan ennen, sillä Anna\nPaulovnalla oli luonnon kauneudelle tavattoman avoin silmä, lämmin ja\npohjaltaan runollinen mielenlaatu; hänelle oli penger A:na ja O:na\npienessä kaupungissa. Hänet nähtiin siellä varhaisesta keväästä myöhään\nsyksyyn saakka.\n\nEräässä puutarhan kaukaisimmassa kulmassa oli alkuaan suuremmoinen\nkasvihuone. Nykyään se oli jotenkin rappiolla, mutta osaa siitä\nkäytettiin viinihuoneena, ja yhteen huoneeseen oli Anna Paulovna\nlaitattanut itselleen palmupuiston, kuten hän sitä kutsui. Se oli\npieni, nelikulmainen, kupoolikattoinen huone, ja siellä oleskeli hän\naika-ajoin, kun syksy tai kevät oli liijan pitkä ja kylmä.\n\nJos astui sisälle rakennukseen, niin huomasi, että se oli rikkaan\nvenäläisen talon perikuva, sellaisena kuin se ilmenee suurissa\nhoveissa.\n\nTarkkuus ja säännöllisyys ovat aina ja jokapaikassa kauneuden ja\nloiston ensimäiset ja välttämättömät palvelijat, ja jos niitä ei ole,\nniin ovat kaikki kaunistuttamiskokeet mahdottomia ja hyödyttömiä.\n\"Laajalle levinneessä venäläisessä hengessä\", kuten venäläiset sanovat,\nei kummallakaan noilla palvelijoilla ole paljon tekemistä, venäläinen\nkoti ei sentähden teekään, vaikkapa olisi hyvinkin hoidettu, niin\ntäydellistä vaikutusta, kuin se voisi. Everstin eteisessä ja salissa\nliikkui taitamattomia kehnosti, vieläpä repaleisestikin puetuita\npalvelijoita juuri kaksi kertaa niin monta kuin olisi tarvittu.\n\nMutta venäläisen talon, samaten kuin venäläisen maisemankaan,\nmiellyttäväisyytenä ei ole se, mitä näkee vaan se mitä kuulee. Kun\nkuulee kesäisen tuulen huminaa ja lintujen laulua Venäjän metsissä ja\nvirroilla, kun kuulee talvisten myrskyjen ulvontaa sen äärettömillä\nlakeuksilla, kun kuulee kalastajan kesäiltana laulelevan veneessään,\njoka hiljoilleen keinuu eteenpäin mahtavalla virralla, kun kuulee\nsotamiesten soittelevan \"balalaikkaansa\" ja laulelevan suruvoittoisia\nlaulujaan, joita alituisesti toistellaan, silloin unohtaa, että maa\nkokonaisuudessaan katsoen on vähimmän luonnonkauniita koko Euroopassa.\nVenäläisessä salissa unohtuu ympäristössä huomattava jäljittely,\nunohtuu väärin käsitetyt ranskalaiset ja itaalialaiset kuosit, mielen\ntenhoaa puheen ystävällinen sointu, ihmisten melkein klassillinen\nyksinkertaisuus, yksinkertaisuus, joka meitä viehättää heidän\nkirjallisuudessaan, tuo juurtunut halu ja huomattava kyky\nsielutieteelliseen tutkimiseen, joka tuntuu olevan jokaiselle\nvenäläiselle synnynnäinen. Kaiken tuon lisäksi tulee vielä\nujostelematon vierasvaraisuus, jolla ainoastaan Ruotsissa on\nvertaistaan, vierasvaraisuus, joka kyllä ei ole niin isoista ja uhkeaa,\nkuin Ruotsissa, mutta kumminkin yhtä lämmintä.\n\nTässä talossa oli Karl Aleksander jokapäiväinen vieras. Hän oli se\nmonestakin syystä. Ensiksikin koska everstillä oli kaksi heikkoutta,\nhän oli intohimoinen metsästäjä, ja kun pyhällä Venäjän maalla ei ollut\nmuuta rauhoitettua metsän elävää kuin metsähärkä, oli hänellä\nlukemattomia tilaisuuksia tyydyttää himoaan; sitte oli hän vielä\ntodellinen professori stukolkan ja muiden korttipelien pelauksessa. Kun\nVenäjällä löytyy useampia taitavia kortinpelaajia, kuin missään muualla\nmaapallollamme, niin sai hän harjoittamalla sitä urheilua monia pysyviä\nystäviä. Sillä aikaa kun rykmentin päällikkö metsästi ja pelasi\nkaupungin ja kunnan etevimpien kanssa, saivat upseerit tehdä mitä\ntahtoivat. Karl Aleksander oli kaikkina aikoina ollut naisten\nsuosiossa, joten useimmin onkin itsekkäiden ihmisten laita, sillä\ntuntien oman arvonsa ja haluten päästä eteenpäin, vaikuttavat he\nhelpoimmin kuin muut sukumme hennompaan puoleen. Oli siis melkein\nselvää, että kauniista ja solakasta upseerista, joka niin hiljakkoin\noli seurustellut pääkaupungin ylhäisimmissä piireissä, tulisi, jos\nkenestään, Anna Paulovnan kavaljeeri, sitä suuremmasta syystä kun hän\nei nytkään, samaten kuin paassikoulussakaan, saavuttanut toverien\njoukossa mitään erikoista myötätuntoisuutta.\n\nAnna Paulovna oli hyvin puhelias. Kun hän istui virran rannalla olevan\npenkereen rajamuurilla, joka oli maalattu marmorin väriseksi, ja\nleikitteli hienolla, valkoisella, hiukan lihavalla kädellään kukkien\nkanssa, katseli virran kirkasta pintaa, katseli kiitäviä pilviä,\nsilloin harhailivat hänen ajatuksensa laajalle. Hän kertoi paljon\nitsestään, miehestään, tyttärestään Verasta, joka nykyään oli Rigasta\nolevan neiti Bilderlingin kanssa Sveitsissä, sekä suunnitelmistaan\ntyttären tulevaisuutta varten.\n\nEräänä päivänä huomasi hän tällaisen tuttavallisen keskustelun\naikana, että Karl Aleksander oli hyvin kaunis nuori mies. Hän huomasi\nvielä, että tuo havainto herätti hänessä sellaisia tunteita ja\nmielenliikutuksia, jollaisia hän ennen maailmassa nuorena ja\ntuntehikkaana oli kokenut ja tuntenut, ja siitä taas oli seurauksena,\nettä hän tunsi alkavansa vanheta. Sitä hän kyllä oli jo kauankin\nhautonut mielessään. Pelolla oli hän tuntenut, kuinka vuodet kuluivat,\npäivät pakenivat. Ja kun hän joskus, usein ainoastaan sattumalta,\nmuisti nuoruuden aikojaan, katsoi hän lapsen pelolla tulevaisuuden\nlähestyvään hämärään. Olisikohan tuo, joka jo epäselvänä häämöitti\nvanhuutta, rumaa vanhuutta, joka lakastuttaa elämän ruusut. Olisikohan\ntämä jokapäiväinen elämä, jota hän oli elänyt vuoden toisensa jälkeen,\nkaikki, olisikohan se hänen osansa, koko hänen kohtalonsa. Missä olivat\nne ruusuiset, ihanat unelmat, joita hän oli uinaillut seitsentoista\nvuotiaana... Ja hänet valtasi suru ajatellessaan, ettei hän tämän\nlyhyen elämän aikana ollut koettanut mitään, kokenut mitään, nauttinut\nmitään. Mutta vielä se ei ollut myöhäistä, vielä eli hän ja oli kaunis.\n\nMuutamana päivänä, kun hän Karl Aleksanderin kanssa istui penkereellä\nja leikki viiniköynnöksellä, taittoi hän erään kukan, heitti sen\nvirtaan ja katseli, kuinka se hiljoilleen kulki aaltojen muassa\nalaspäin. Se ehtii kyllä kauas, kauas maailmaan, ennenkuin kuolee,\najatteli hän itsekseen ja seurasi sen kulkua levottomuudella. \"Ah\",\nhuudahti hän äkkiä, kukka oli tarttunut erään kukkineen lumpeen\nsiemenkotaan, joka jäykkänä kohosi aalloista lähellä penkereen jalkaa.\n\n\"No, mitä siellä on?\" kysyi Karl Aleksander ja katseli ihaillen hänen\npieniä, hyvin muodostuneita jalkojaan, koko tuota soreaa, täyteläistä,\ntäysin kehkeytynyttä naista, kun hän tuossa erittäin nuorteassa\nasennossa kumartui syvään kaidepuun yli.\n\n\"Ei mitään\", sanoi hän hajamielisenä, nousi ylös ja alkoi ajatuksissaan\nkäydä kotoaan kohden. Hän kulki georgiinein ja koiransilmäin ohi, jotka\nloistivat kaikilla mahdollisilla väreillä, hänen sydämensä tuntui\nraskaalta, hän näki kukissa syksyn ja syksyssä kuvan itsestään. Karl\nAleksander kulki noin puoli askelta häntä jälempänä ja ihmetteli, mitä\nhän ajattelee, mikä hänelle niin äkkiä lienee tullut, mistä tuo\nsynkkämielisyys, tuollainen viehättävä synkkämielisyys joka on syksyn\nkaunistuksena.\n\n\"Hyvästi\", sanoi Anna Paulovna kääntymättä ja näyttämättä kasvojaan, ja\nojensi kätensä. Hän suuteli hänen ruusuisia sormenpäitään ja lähti\nsisältä noutamaan miekkaansa.\n\nJuuri kun hän eteisessä sitoi miekan vyölleen ja oli valmis lähtemään,\nhuusi Anna Paulovna salista: \"Illalla penkereellä\". Hän kumarsi\nvastaukseksi, nosti lakkiaan ja lähti.\n\nAnna Paulovna meni miettien huoneeseensa ja istuutui vienon\nsurumielisyyden vallassa ikkunan eteen sekä katseli syyskesän kauniin,\nvaalean valon valaisemia punaisia ruusuja, kullankeltaisia georgiineja,\nloistavia, isoja jalopeurankitoja, kaiken värisiä koiransilmiä. Ja kun\nhän katseli tuota vaalakkaa valoa, tuota loistavimpien värien\nsopusointua, puhkesi hän rajuihin nyyhkytyksiin, ja eräs ajatus\nvapisutti hänen sieluaan, ajatus, joka hänen sekavassa, kauniissa\npäässään ei ollut aivan selvänä, mutta joka kävi siihen suuntaan, että\nainoastaan kevään ja kesän kukat tuoksuvat, ainoastaan ne ovat luovan,\nelämän nesteitä uhkuvan luonnon suloisia lapsia, kaikki nuo muut syksyn\nkukat ovat loistostaan huolimatta vaivatun, yli-ikäisen poven hedelmiä.\n\nJa tuo katkera ajatus mielessä otti hän pienen käsikuvastimen ja heitti\naran silmäyksen sen tottapuhuvaan lasiin. Punaiset, täytöiset huulet,\nsiniset, lempeät silmät, kauniit piirteet, ne olivat ikäänkuin\nsyyskukkien loistoa, ei ollut kieltämistä, loppu läheni. Ja hän pani\nkuvastimen varovasti pois ja itki katkerasti. Silloin tällöin kohotti\nhän päätään ja katseli suurilla silmillään taivasta; \"ah, liijan\nmyöhään\", sanoi hän, purskahtaen kovaan itkuun.\n\nKyyneleet huojensivat hänen suruaan. Hän tuli taas vienon\nsurumieliseksi, ja silloin johtuivat muistot hänen kahdeksanneltatoista\nvuodeltaan mieleen, johtui mieleen onnellisin aika hänen elämässään,\njolloin hän oli oppilaana Pietarin musiikkiopistossa. Ne toivat\nmukanaan nuo muistot kevätkukkien tuoksua, silkin kahinaa huimaavassa\ntanssissa; ne toivat mukanaan laulua haaveellisina kuutamo-öinä; ne\ntoivat mukanaan ensimäisen rakkauden lumivalkean loiston; ne olivat\nsuloisia kuin liljain ja orvokkien tuoksu. Mutta voi, pian yhtyivät\neilisen ja tämän päivän muistot yhteen, ja jälleen näki hän\nkoiransilmiä, ruusuja, jalopeurankitoja, jotka tuhansissa\nvärivivahduksissa kulkivat hänen väsyneitten silmiensä ohi. Hän näki\nkultaisia nauhoja, näki punaisia, vaaleita, sinipunervia vaihtelevan\ntoinen toisensa perään, suikertelevan aaltoilevissa kiemuroissa, näki\nkultaisia välkkyviä värejä, näki muuttelevia ympyrän ja ellipsin\nmuotoja, kunnes ajatuksiensa, kyyneltensä ja levottomuutensa\nuuvuttamana vaipui uneen.\n\nHän oli nukkunut hyvinkin tunnin, kun kamarineiti tuli häntä\nherättämään päivällisille. Hän nousi kummastuneena ylös, pyhki otsaansa\nja meni peilin luo, nähdessään kuvansa pysähtyi hän sekä kauhistuneena\nettä kummastuneena. Silmäluomet olivat turvoksissa, valkuaiset\ntulehtuneet, iho ulkopuolisessa silmäkulmassa oli lukemattomissa\npienissä rypyissä; oi, kuinka hän oli vanhentunut!\n\n\"Lenotschka\", huusi hän kamarineidille, \"sano everstille, että minä en\ntahdo päivällistä, tuo minulle tänne hiukan jälkiruokaa, teetä ja\npaperosseja\".\n\nLenotschkan poistuttua meni hän piirongilleen, otti sieltä ison\nkotelon, vei sen vaatetuspöydälle ja istui senjälkeen peilin eteen. Hän\naukasi kotelon, se oli keikailemisen ja kauneuden asesäiliö. Siellä oli\nkaikenlaisia ja muotoisia kapineita, pieniä ebenholsi- ja\nuushopeavartisia atuimia, pieniä viiloja ja veitsiä, joutsenen\nuntuvista tehtyjä töyhtöjä, Boucherin ja Vatteaun hienoimpia\npastellivärejä, kauneuden-nesteitä sisältäviä pulloja, ruusun öljyä,\npulveria sormenpäiden maalaamista varten, nesteitä, joilla saa\nkorvalehdet ruusunpunaisiksi, poudre de riz'ta ja eau de lys'ta. Anna\nPaulovna käsitteli ennen taitavasti ja aistilla noita apuneuvoja ajan\nhammasta vastaan, nyt olivat ne, kun hän oli tullut maaseudulle, olleet\npiilossa jo useita vuosia; hän ei ollut tarvinnut niitä, mutta tänään,\ntänään täytyi hänen taas turvata niihin. Tottunein käsin piteli hän\nnoita kapineita ja värejä, ja lopetettuaan vihdoin toimensa, pani hän\nkotelon jälleen laatikkonsa pohjalle. Hyvin tyytyväisenä katseli hän\nkuvaansa peilissä. Ja täytyykin myöntää, ettei paras näyttelijäkään\nolisi tehnyt parempaa työtä kuin hän.\n\n\"Lenotschka\", sanoi hän kamarineidille, joka toi hänelle päivällistä,\n\"käherrä minun hiukseni niskasta\".\n\nLenotschka totteli, ja polttaessaan ja kammatessaan emäntänsä hiuksia,\nimarteli hän häntä, sanoi häntä kauniiksi ja nuoreksi kuin\nkaksikymmenvuotista tyttöä.\n\n\"Minne rouva menee illalla?\" kysyi hän.\n\n\"En minnekään\". Samassa näki Anna Paulovna peilistä tytön hymyilevän\nepäluuloisesti, silloin suuttui hän ja punastui; \"ai, sinä poltat\nminua, sinä revit minua\", sanoi hän ja nousi kärsimättömästi ylös\nsalatakseen hämillä oloaan.\n\nMutta tyttö poistui huoneesta viekkaan näköisenä, ikäänkuin hän olisi\ntahtonut sanoa, ei tee mitään, minä annan anteeksi rouvalle, minä\ntiedän kyllä, kuinka kiusallista joskus on.\n\nAnna Paulovna lähti suutuksissa huoneestaan, \"tuosta hävittömästä\nihmisestä vapautan minä pian itseni,\" tuumi hän itsekseen.\nVierashuoneen läpi mennessään katsoi hän peiliin ja tuli iloiseksi,\nsalin läpi kulkiessaan ja nähdessään itsensä taas peilissä, loisti hän\nkerrassaan mielihyvästä, meni sitten ruokasaliin, jossa hänen miehensä,\nlääkäri ja pari korkeampaa upseeria teetä juoden ja tupakkia poltellen\nväittelivät innokkaasti Turkin ja Englannin, Bulgaarian ja Abchasian\nvaltioseikoista, ne olivatkin nykyään ainoat keskustelu-aineet, jotka\nvoivat viehättää sivistynyttä venäläistä.\n\nHe nousivat seisoalleen. Lääkäri katseli tutkivasti häntä. \"Minä kun\nluulin, että te kutsuisitte minua sairaskäynnille, ja te näytätte itse\nterveydeltä.\" Hän käänsi selkänsä ikkunaa vasten, jottei olisi liijan\nalttiina lääkärin teräville katseille. Kaikki tuo imartelu, nuo\nihailevat silmäykset tekivät häneen suloisen vaikutuksen, loivat\njälleen rohkeutta ja itseluottamusta hänen rintaansa. \"Syksy on vielä\nkaukana\", ajatteli hän itsekseen ja hymyili kohteliaasti.\n\n\"Lähtevätkö herrat penkereelle polttamaan, näyttää olevan kaunis ilta\",\nkysyi hän -- hän kysyi sitä jonkullaisella ulkokultaisuudella, tietäen\nedeltäkäsin jo, että he vastaisivat kaikilla äänilajeilla miehen\njyrkästä \"ei\" lääkärin kaikilla mahdollisilla höysteillä sekoitettuun\n\"mahdotonta\". Hänen miehensä ja lääkäri olivat nyt pahimmassa\nkortinpeluuinnossaan, tuskin voivat valtioseikat heitä hillitä.\nOmenajuhlan, neitsyt Marian taivaaseen astumispäivän tienoissa olisi\nkaikki ohi, silloin olivat viklat täydessä höyhenessä, teerenpojat\nlennossa, silloin taukoaisi kortinlyönti ja metsästys alkaisi yhtä\nsuurella innolla. Hän laskikin tavallisesti leikkiä heidän\nvuorottaisesta metsästys- tai korttikuumeestaan.\n\n\"Minä menen sitten yksin\", sanoi hän keveästi huoaten ja otti\nilomielisenä pelipöydältä muodon vuoksi kirjan mukaansa.\n\nHerrat alkoivat pelinsä, Anna Paulovna lähti penkereelle avopäin, kuten\nvenäläiset naiset tavallisesti. Hän kulki hitaasti, epäröiden käytävää\npitkin, taittoi silloin tällöin jonkun kukan, hänestä tuntui, että\nrakennus hänen takanaan katseli monilla ikkunoillaan hänen jälkeensä.\nKuta etemmäksi hän ehti käytävää, sitä vapaammalta hänestä tuntui,\nkokonainen virta ajatuksia ja tunteita, sellaisia, joita hän ei ollut\ntuntenut moniin vuosiin, virtasi koko hänen olentonsa läpi; \"ah, se on\nnuoruus, minä kuulen sen tanssivat askeleet, minä tunnen sen suloisen\nhenkäyksen, kun se palaa jälleen\". Kerran ajatteli hän palata takaisin,\neräs rastas lenti nauraen hänen ohitsensa muutamasta kirsikkapuusta,\nhän säikähti kovasti, taika-uskoinen kun oli. \"Ah, sinä olet oikeassa\nnauraessasi minulle. Minä en ole tehnyt mitään pahaa, ei yksikään\nihminen voi syyttää minua, joutavia\". Ja suuremmalla luottamuksella\nkulki hän pengertä kohden.\n\nHän istui kauan yksin, hänen mielensä oli ihmeellisessä hellyyden,\ntunteellisuuden ja uhkamielisyyden tilassa. Hänellä oli kirja avattuna\nedessään, vaikka hän ei sitä lukenut. Sivu sen valkeain lehtien katseli\nhän virran kiiltävää pintaa. Äkkiä näki hän veneen keinuilevan hitaasti\nalas virtaa, siinä istui upseeri, se oli hän. Hän ohjasi veneen\nvanhojen pajujen oksien alle, nousi maalle ja alkoi kavuta ylös jyrkkää\npolkua. Anna Paulovna punastui hiuksia myöten, mutta mitä hän ajatteli,\nkuinka hän voi ... hän oli hämillään. Sykkivin sydämin istui hän ja\nodotti, silloin pistäysi hänen nuori, kaunis päänsä esiin humalien\nseasta, hän oli palavissaan, punainen ja niin hengästynyt, että tuskin\nvoi mitään sanoa.\n\nAnna Paulovna ei uskalla kysyä, minkätähden hän tulee sitä tietä. \"No,\nistukaa alas ja levätkää, te järjetön ihminen\", sanoo hän hymyillen.\nHän istuu hänen viereensä.\n\nOli kaunis pyhäilta elokuun loppupuolella. Kaupungiltapäin kuului\nsotilaiden ja satamatyömiesten laulua ja soittoa, äänien räikeyden ja\nkarkeuden laimensi matkan pituus. Tänne penkereelle kuuluivat säveleet\nsopusointuisina niiden erilaisten äänien kanssa, jotka kaupungista,\nvirralta ja sen rannoilta kohosivat korkeuteen. He kuuntelivat\nmielihyvällä slaavilaisen musiikin poljennoltaan iloisia,\nväritykseltään valoisia, sisällykseltään surumielisiä säveleitä ja\nkatselivat äärettömiä tasangoita ja ihmeellisiä pilvimuodostuksia,\njotka mahtavina, tornimaisina kohosivat taivaan lakea kohden pitkiltä,\nvaakasuorilta pilvivuoteiltaan, katselivat, miten auringon säteet\ntunkeusivat niiden tummiin usviin ja saivat ne erivärisiksi hehkuvan\npunaisesta vaalean keltaiseen asti, kutoen noihin väreihin kaikkia eri\nvivahduksia voimakkaasta indigosinisestä heikoimpaan turkoosisiniseen,\nmitä silmä voi käsittää. He nojaavat äänettöminä kaiteen yli,\nkatselevat illan hämärässä kaupunkia Volgan kiiltävän pinnan toisella\npuolen, katselevat miten ne kolme isoa kaarrosta, jotka Volga tekee,\nloistavat tasangon takaa taivaan värisinä.\n\nHeidät valtaa kokonaan edessään olevan näköalan mahtavuus, ja hän sanoo\nhiljaa: \"Teillä on Nadsonin runot mukananne, lukekaa niistä joku\nkappale\". Anna Paulovna aukaisee kirjan summassa ja lukee kauniin\nrunon.\n\n\"Niin lyhyt elo on, vaan paljon sentään. Mä nuorra toivoin,\nunelmoin -- -- --!\"\n\nTuo runo, joka hurmasi 70-luvun Venäjän ja on vieläkin kauan herättävä\nvastakaikua kaikissa hellissä sydämissä, liikutti häntä nyt niin että\nhänen äänensä vapisi. Hän osasi nuo kauniit värsyt ulkoa, pani kirjan\nkiinni ja lausui ne hiljaisella äänellä ja eteensä katsoen.\n\nPimenevän maan pinnalla näkyi pieniä järviä ja lammikoita, jotka\nkimaltelevat kuni suuret vesipisarat, välkkyvät kaikilla särmiön\nväreillä, ja sitten yksi toisensa jälkeen himmenevät, sammuvat,\nhäipyvät pimeää, joka voittajana levittäytyy yli avaruuksien. Ja\naurinko sammuu kesäyön valoon, joka ei ole valoisaa eikä pimeääkään.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nAnna Paulovna oli puoleksi makaavassa asennossa leposohvallaan\npalmuhuoneensa syrjäisimmässä osassa. Hän oli puettu avonaiseen,\nvaaleaan kaukaasialaiseen surrah'iin, joka oli melkein kesäpuku, vaikka\nsyksyä oli jo kappale kulunut. Laveat hihat olivat tulipunaisella\nruususolmulla kiinnitetyt olkatilkkuun. Hänen edessään lattialla oli\nhajallaan nuottilehtiä. Sohvalla hänen vieressään oli joitakin\nranskalaisia ja venäläisiä romaaneja ja aikakauskirjoja, viimeksi\ntulleet enimmäkseen vielä aukileikkaamattomina. Hän luki Murgerin\n\"Scène de la vie de Bohême\", jonka tunteellisuus, aistillinen hehku ja\nhieno sukkeluus oli suuresti viehättänyt häntä. On oikeastaan väärin\nsanottu, että hän luki, sillä, löyhytellessään suurella jaapanilaisella\nviuhkallaan, oli hänen katseensa ainoastaan harvoin kiintyneenä kirjan\nlehtiin, enimmäkseen katseli hän kaukaisuuteen, ei siihen, joka\nkangasti palmujen, draceenain ja araliain lehtien välistä, vaan toiseen\nainoastaan hänelle yksinään näkyvään.\n\nSyksy oli jo kelpolailla edistynyt, se oli sammuttanut viimeistenkin\nkukkien loiston ja viimeisten lehtien värin. Ainoastaan synkkämieliset\nluonteet tuntevat alakuloisuuden tunnetta syksyn lähestyessä, vilkkaat\nluonteet taas virkistyvät syksyllä, kaikki ne lukuisat vaikutukset,\njoita kesä heihin on tehnyt, muuttuvat silloin ajatuksiksi. Syksy tuo\ntullessaan suuria muutoksia, ja se vaikuttaa uusia herätyksiä, antaa\naihetta monille mielikuvituksille ja vilkkaalle henkiselle elämälle.\nAnna Paulovna oli alkujaan hyvin vilkasverinen. Hänestä oli, ja oli\naina ollut, syksy se vuoden aika, jolloin hän oli sekä ruumiillisesti\nettä henkisesti nuorteimmillaan. Kauniimpana kuin koskaan ennen loikoi\nhän nyt tuossa suloisiin unelmiin vaipuneena ja odotti Karl\nAleksanderia.\n\nSyntyneenä rikkaassa pietarilaisessa kauppamieskodissa, joka oli\neurooppalainen eikä venäläinen, ja ollen nuorin monista sisaruksista,\noli koko talonväki hemmoitellut hänet pilalle. Tuskin vielä\ntäysikasvuisena oli hänet naitettu viittätoista vuotta vanhemman\nsukulaisensa, kapteeni Nikolai Nikolajevitsch Popoffin kanssa, jota\nkohtaan hän ei tuntenut minkäänlaista taipumusta. Hänen sydämensä oli\nkumminkin rauhoittunut esiintyessään kauniina nuorena rouvana, jonka\nmies odotti nopeaa ylennystä. Kodissa, jossa pieni suloinen tyttö\nhauskuutti loruillaan hänen yksinäisiä hetkiään, kävi kaikki\nsäännöllistä kulkuaan. Kaikki nuo taivaan hyvät lahjat otti hän vastaan\nikäänkuin ne olisivat olleet hänen nuoruudelleen ja kauneudelleen\nkuuluvaa veroa.\n\nMutta sitten tuli pieneen maaseutukaupunkiin muutto. Se oli hänen\nelämänsä suuri suru ja koetus. Täällä, vasta täällä avautuivat hänen\nsilmänsä näkemään elämänsä tyhjyyden, toimettomuus vaivasi häntä,\nvarsinkin sen jälkeen kuin tyttö lähetettiin ranskalaiseen\nkasvatuskouluun. Hän alkoi pelätä lähestyviä vuosia, lähestyviä päiviä.\nJuuri silloin näinä epätoivon ja levottomuuden vuosina kohtasi hän Karl\nAleksanderin. Hänestä tuntui silloin, että elämä, joka oli näyttänyt jo\nherpoutuvan, oli leimahtanut uuteen liekkiin hänessä, ja hän antautui\ntuon hänelle uuden tunteen valtaan yhtä paljon intohimosta kuin\nturmiollisen lukemisen kautta heränneestä kunnioituksesta tuota suurta\nsanaa, \"rakkaus\", kohtaan, jota kaikki hänen runoilijansa par\npréférence olivat ylistäneet. Hän odotti nyt Karl Aleksanderia, joka\noli luvannut tulla, tosin kyllä ainoastaan sillä ehdolla, että hän\npääsee toimiltaan. Hän ei tullut, ja ensi kerran tunsi hän katkeruutta\nsiitä, että oli odottanut turhaan, tunsi suuttumisen, surun,\nalakuloisuuden ja häpeän tuskallista tunnetta.\n\nYhden asian oli Anna Paulovna kumminkin oppinut tällä lyhyellä ajalla.\nHän osasi taidokkaasti salata heikkoutensa pienessä juoruisessa\nkaupungissa. Ei yksikään ihminen, ei edes viekas kamarineitikään, joka\nepäili kaikkea, tiennyt mitään. Lääkäri kummasteli kyllä sitä\nvoitoniloista, nuoruudenomaista loistetta, joka toisinaan valaisi koko\nhänen olentoaan, mutta juuri siihen aikaan tuli osa pohjolan\nmuuttolinnuista matkalla etelään päin pitkin Volgaa, ja pyynti ei\nantanut hänelle enempää aikaa huomioitten tekemiseen.\n\nAinoastaan yksi henkilö, neiti von Hübner, joka oli nähnyt niin paljon\nja joka muisti, mitä oli nähnyt, arvasi kaiken totuuden. Hän arvasi sen\ntaikasauvan avulla, jonka elämä antaa jokaiselle, joka vaan tahtoo\nkäyttää sitä, nimittäin kokemuksen. Naisella on omituinen vaisto\nrakkausseikkojen suhteen, vaisto, joka vuosien kuluessa vaan teroittuu,\nkun sitävastoin sama vaisto miehillä vanhetessa heikkonee ja katoaa.\nHän huomasi, vaikka ei puhunut siitä mitään, että Anna Paulovnan\nelämässä nyt oli rakkausseikkoja, hän huomasi sen siitä uudesta tavasta\nja ylellisyydestä, jolla Anna Paulovna pukeutui. Hän pukeusi\nhuolellisemmin kuin ennen, käyttäen vaaleita värejä, jotka hyvin\nsopivat yhteen hänen ihonsa kanssa, hän käherti hiuksensa siten, että\nhänen kasvojensa leveys salautui niin paljon kuin mahdollista. Sen\nlisäksi kiintyi neiti von Hübnerin huomio reippaaseen rohkeuteen ja\nvarmuuteen hänen esiintymistavassaan, ja siihen, että hän, joka ennen\noli ollut niin puhtaan hyväntahtoinen, ainoastaan säälivän\nhyväntahtoinen niitä elämän säännöttömyyksiä kohtaan, joista\npikkukaupungin juorut kertoivat, nyt puolusti noita samoja\nsäännöttömyyksiä vapaudella, joka tuntui vanhasta, Nikolai I:sen\nankarassa hovissa kasvatetusta neidistä melkein sopimattomalta. Anna\nPaulovna katseli kaikkia asioita nyt pelkäämättä ja arvosteli kaikkia\nepäilevällä hyväntahtoisuudella. Itse hellyyskin hänen olennossaan,\nitse hyväntahtoisuus, hyvyys oli muuttanut luonnettaan, saanut\njonkullaisen aistillisen muodon. Neiti von Hübnerille ei ollut vaikeaa\nmyöskään tuon taikasauvansa avulla arvata, kuka tuohon muutokseen oli\nsyynä.\n\nAnna Paulovnan yksinkertainen, luonnollinen ja kaikkia kohtaan\nhyväntahtoinen käytös oli niinä iltoina, jolloin hän neiti von Hübnerin\nluona kohtasi Karl Aleksanderin, muuttunut siinä suhteessa, että hän\nhäntä kohtaan käytti tavallista kohteliaisuutta, kohteliaisuutta joka\noli täysin moitteetonta, mutta joka itse asiassa ei ollut hänen suoran\nvakavan ja nuoria miehiä kohtaan jotenkin äidillisen tapansa mukaista.\n\nOlisi varmaan väärin sanoa, että Karl Aleksander ihastuneena meni tai\nlähti kohtauksistaan Anna Paulovnan kanssa. Hän oli löytänyt kauniin\nloistavan kukan, joka yksinäisenä oli hänen tiellään, hän taittoi sen,\nvähintään ajattelematta varovasti muuttaa, istuttaa, hoitaa ja rakastaa\nsitä. Rakkaus oli hänelle kirja, jonka lehtiä hän tuskin oli\nkäännellyt. Hänen harrastuksensa etupäässä yhä vaan tarkoittivat häntä\nitseään ja omia etujaan. Hän ei ollut vielä kokenut suurta rakkautta,\njoka tulikatseellaan sulattaa sielut yhteen, vaikuttaa yksilön elämään\nmuodostavasti ja uudistavasti, jalostavasti tai turmelevasti, aina\nlaatunsa mukaan. Eikä sitäpaitsi ole sanottukaan, että kaikki oppivat\nsitä tuntemaan. Löytyy sellaisia luonteita, jotka eivät ole koskaan\noppineet antamaan, vaan ainoastaan ottamaan vastaan, ottamaan vastaan\nkaikki luonnollisena asiana, myös sydämenkin kalliimmat uhrit,\nitsekkäitä, joille jossain suhteessa on anteeksi annettava, sillä he\novat, kuten lapset, itse tietämättömiä itsekkäisyydestään. Ennenkuin\nihmisissä herää jonkullainen lämmin tietoisuus kieltäytymisen suuresta\nhyveestä, ennen on siinä tuskin mahdollisuutta rakkaudellekaan.\n\nSuurin lämpö, jota Karl Aleksander ilmaisi Anna Paulovnaa kohtaan, ei\nollut niissä onnen sanoissa, joita hän kuiskaili hänen hurmaantuneisiin\nkorviinsa, vaan niissä sanoissa, jotka kerran yksinäisellä hetkellä\npääsivät häneltä: Anna Paulovna parkani, on sääli häntä, ah,\nminkätähden riippuu toisen ihmisen onni toisen onnettomuudesta.\nTuollaisen tunteen purkaukseen johtui hän huomatessaan, kuinka paljon\nsydämellistä, syvää alttiutta oli hänen rakkaudessaan, ja kuinka paljon\nhän uhrasi henkensä paraista voimista hänelle. Hän ei ollutkaan, kuten\nVolga, loistava ja matala, päinvastoin huomasi hän, että hänen\nsielussaan löytyi syvyyksiä, joihin hänen katseensa eivät olleet vielä\nkoskaan tunkeutuneet. Ja kun hän kerran sen huomasi, taistelivat\nhänessä joka kerta kuin hän meni hänen luokseen, epäilykset, tunto\nja intohimot. Ja vielä myöhemminkin, jolloin tottumus jo oli\ntylsistyttänyt hänen huomiokykyään, tunsi hän kuitenkin kehräävänsä\nkehnoa monipuolista lankaa, ja, kuten petosta harjoittava pelaaja,\nihmetteli hän monta kertaa, kuinka kauan se onnistuisi ja minkälaisella\nhäväistysjutulla se päättyisi.\n\nKarl Aleksanderilta kului kesä ja syksy paremmin kuin hän oli rohjennut\nuskoakaan silloin kun hän määrättiin tähän pieneen kaupunkiin. Vaikka\nhän olikin tullut kutsumattomana, vaikka hänestä sellaisena tuntuikin\nasema tukalalta, vaikka hän myös oli sellaisia ihmisiä, jotka eivät\nilman mitään voi saada ystäviä ja tovereita, niin kärsi hän toiselta\npuolen vähemmän siitä, sillä ensiksikin oli hän yksi niistä, joiden\nmielestä toverien puute ei merkitse niin paljoa, ja toiseksi eli hän\ntoivossa, että kaikki tasoittuisi, että lopuksikin tehtäisiin hänelle\noikeutta.\n\nAnna Paulovnan ja neiti von Hübnerin pontevan vaikutuksen avulla oli\nhänestä tullut pataljoonan ajutantti, ja siinä toimessa oli hän\nosoittanut todellisia ansioita harvinaisen säännöllisyytensä ja\nahkeruutensa kautta. Pataljoonassa oli kyllä huomattu hänen\nkunnianhimonsa ja hänen turhamielisyytensä, mutta ei hänen\nkelvollisuuttaan, ei kukaan hänessä huomannut käytännöllistä miestä,\njoka hän itse asiassa oli. Ajutanttina oli hän heti ryhtynyt asiaan,\njosta Anna Paulovna oli huomauttanut, nimittäin saada rykmentille uusi\nkasarmi. Hän oli löytänyt Volgan vuorirannalla paikan, jota hän piti\nsopivana. Siellä ei ole vettä, muistuttivat lääkäri ja eversti sekä\nhylkäsivät ehdotuksen. Karl Aleksander kirjoitti Pietariin, hankki\nkustannusarvion ja piirustukset porakaivoa varten ja ajoi asiaansa niin\nettä sai rykmentin päällikön puoltolauseen ja allekirjoituksen.\n\n\"Ei sentähden, että se mitään merkitsisi,\" oli viimemainittu sanonut\nepäilevästi hymyillen, \"kuusitoista vuotta on sitä asiaa pohdittu ja\nsiihen se jää, vaan teidän suomalaisen itsepäisyytenne tähden\".\n\nKarl Aleksander ei hellittänyt. Hän kirjoitti Dodo Davidovitschille.\nvanhalle Olbersille, suuriherttuattarelle, kaikille mahdollisille\nhenkilöille, joilla luuli olevan vaikutusvaltaa asian suhteen. Hän ajoi\nsitä koko pontevuudellaan, voiteli kanslioissa niitä pieniä rattaita,\njotka käyttivät suurta raskasta konetta, ja kaikkien, eikä vähimmin\nomaksi, kummastukseksi tuli eräänä päivänä loppupuolella syksyä\nilmoitus, että sotaministeristö on määrännyt rakennettavaksi uudet\nkasarmit rykmentille.\n\nSe oli Karl Aleksanderin ansioksi luettava voitto, ja vielä niin\nilmeisesti, että hän voi hyvin vaatimattomasti selittää rykmentin\npäällikölle tulevan kunnian hankkeen onnistumisesta.\n\nVähän sen jälkeen sai hän kahden vanhemman kapteenin odottamattoman\neron kautta komppanian. Tätä hänelle iloista uutista katkeroitti\nkumminkin se, että hän samasta virallisten lehtien numerosta, jossa\nhänen korotuksensa mainittiin, näki, että Dodo Davidovitsch oli päässyt\nhänen majesteettinsa keisarin sivuajutantiksi, ja että hänet oli\nlähetetty erityistä tehtävää varten kotimaahansa, levottomaan\nAbchasiaan, josta pitkin aikaa oli puhuttu milloin pienempien\nmelskeitten, milloin yrittelijäitten ja kunnianhimoisten\nclanipäälliköiden tähden. Karl Aleksander ei voinut muuta kuin\nkatkeruudella ajatella, että, jos hänkin olisi saanut jäädä kaartiin,\nhänen tulevaisuutensa olisi ollut turvattu, nyt homehtui hän täällä\nmaaseudulla ja pääsee everstiksi ehkä täytettyään viisikymmentä vuotta.\n\nSillä aikaa kun Volgan varrella olevassa pikkukaupungissa pohdittiin\nkaikellaisia pikkukysymyksiä, kärsittiin pieniä suruja, punottiin\npieniä juonia, sillä aikaa kehkeytyivät tapaukset suuressa maailmassa\nalituisesti kiihtyvällä nopeudella. Kaikki ne, jotka olivat kukkuloilla\nja näkivät laajalti ympärilleen, aavistivat jo syksyllä vuonna 1876,\nettä sen palon liekit, jonka uskonkiihkoiset muhamettilaiset olivat\nsytyttäneet Bulgaariassa ja Rumaaniassa, ennustivat koko maailman\nliekkeihin syttymistä. Turhaan ne, joiden etupäässä oli vastattava\nsodasta ja rauhasta, ponnistelivat sitä vastaan, jonka he näkivät\ntulevan hitaasti, mutta väistämättömästi ja peljästyttävänä. Kenen\nherra tahtoo hukuttaa, sen hän lyö sokeudella, lienee rauhaa rakastava\nkeisari Aleksander II sanonut toivottomana, kun hän, kuultuaan Midhat\npaschan vangituksi ja maanpakoon ajetuksi, näki mitä seuraisi. Ja nyt\njo loistivat Bulgaarian palavien kylien liekit jokaiseen pyhän Venäjän\nmaan soppeen. Jokaisessa kirkossa Venäjällä -- ja Venäjällä onkin\npaljon kirkkoja -- soitettiin kelloja ja kutsuttiin ristinsotaan,\npyhään sotaan, joka alkuaan syntyikin yhtä todellisesta kuin\nyksinkertaisesta ja syvästä liikutuksesta, huolimatta siitä, miksi\nvaltiotaito sen sittemmin muutti, millä tavalla valtioviisaat käyttivät\nsuurta kansallista innostusta.\n\nToinen toisensa perään saapuivat nyt peljästyttävät sähkösanomat, ne\nsaapuivat kuni myrskylinnut nopein siivin yli ajan pauhuisen meren ja\nilmoittivat milloin neuvottelut Konstantinoopolissa lakkautetuiksi\ntuloksitta, milloin Ignatieffin lähteneen pois sulttaanin kaupungista.\nSitten tuli maaliskuun 8 päivänä 1877 käsky muodostaa kahdeksan\nvenäläistä sotajoukko-osastoa. Sota oli syttynyt. Myöskin ne, jotka\nolivat alhaalla laaksoissa, näkivät punaisten liekkien leimuavan ylös\nja nuoleksivan pilviä, näkivät savun pimittävän taivaanrantaa.\nVenäjällä, jossa tuskin löytyi sitä perhettä, jonka miespuolista\nsukulaista ei olisi ollut sotajoukossa, ei käsky liikuttanut ainoastaan\nmieliä ja sieluja, sillä oli myös tuntuvat vaikutukset jokapäiväiseen\nelämäänkin, perheiden ja yksityisten pienimpiin toimiinkin.\n\nEverstillä olivat levottomat ajat. Metsästysretket olivat\nlakkautetut, kortinlyöntikin oli saanut vähentyä ja väistyä syrjään.\nPäivällispöydässä puhuttiin hyvin isoäänisesti ja kiihkeästi sodasta.\n\nEräs everstiluutnantti, joka vasta oli tullut Pietarista, tiesi kertoa,\nettä sodanjulistus oli valmiiksi kirjoitettu, sen sanottiin koskevan\nsekä Turkkia että Englantia.\n\n\"Riivaako se sitten piru hullua turkkilaista, eikö hän tiedä, että me\ntukehdutamme hänet lakeillamme, ruhjomme hänet ja hänen kurjat\njoukkonsa\", huusi pieni verevä ja tuittupäinen majuri, suuri slavofiili\nja patriootti.\n\n\"Ruhjomme hänet, tukahdutamme hänet! Ei, kuulkaapas hyvä majuri\",\nmuistutti lääkäri murteellisella venäjällään, sillä hän oli saksalaista\nsyntyperää, \"nuo ovat liijan suuria sanoja. Kuinka usein me olemme\nruhjoneet Turkin, ja se on virvonnut kuin ankerias uudelleen. Me\nmuserrimme sen Pruthin sopimuksessa 1711, Belgradin rauhassa 1739,\nKutjuk Kajnasdjessa 1774, Jassyssa 1772, Adrianopolissa 1829,\nPariisissa 1856 ja nyt olemme taas valmiit sitä musertamaan\".\n\n\"Niin mutta, herra historian professori\", sanoi majuri suuttuneena,\n\"nyt on asia kokonaan toinen. Slaavilaisuuden aate ei ollut silloin\nvielä levinnyt laajalle, ajatelkaa, kuinka paljon me olemme edistyneet\"\nja hän veti voimakkaasti savuja sikaristaan, \"ja sitäpaitsi ...\nsitäpaitsi on Ignatieff sanonut, että siitä tulee ainoastaan sotaväen\nhuvikävely...\"\n\n\"No niin, vaan kuka sanoo teille\", keskeytti lääkäri, \"etteivät sen\najan Ignatieffit ole sanoneet samaa sen ajan keisareille\".\n\n\"Se on sama minulle\", huusi majuri vielä punaisempana ja kiihkeämpänä.\n\"minä tahdon taistella, taistella viimeiseen veripisaraan asti, kun\nkeisari käskee\", ja hän pani madeiralasinsa niin voimakkaasti pöydälle,\nettä se särkyi.\n\n\"Mutta siitä me olemme kaikki yksimielisiä\", sanoo rykmentin päällikkö\nhymyillen, \"ei kukaan epäile...\" samassa näki hän palvelijan, vanhan\nIvanan, tulevan sisään, tuoden sähkösanomaa, ja vaikeni. Ivana haki\nruokakaapin päältä tarjotinta antaakseen sillä sähkösanoman, johon\nkaikkien silmät olivat kiintyneet. \"Mitähän sanomaa tuo myrskylintu nyt\ntuo\", kysyi itsekukin levottomuudella mielessään.\n\nAnna Paulovna, jota kiivas keskustelu oli hyvin hermostuttanut,\nkatkaisi äänettömyyden ja sanoi: \"Elä vitkastele Ivana, anna\nsähkösanoma tarjottimetta\".\n\nVanha Ivana meni everstin luo sähkösanoman kanssa, hänen kätensä\nvapisi, hänetkin oli saanut valtaansa yleinen jännitys.\n\n\"Olkaa hyvä ja kirjoittakaa kuitti sähkösanomasta Karl\nAleksandrovitsch\", ja eversti alkoi aukaista sitä jonkullaisella\nhitaudella ja arvokkaisuudella. Kaikkien silmät olivat häneen\nkiinnitetyt. Sitten nousi hän ylös ilmeisesti liikutettuna. \"Hyvät\nherrat\", sanoi hän vakavana.\n\n    \"Kischineffissä 24 päivänä huhtikuuta. Keisari, joka saapui\n    tänne 20 päivänä huhtikuuta, on tänään julistanut sodan ja\n    käskenyt sotajoukon marssia rajan yli\".\n\nSeurasi hetkisen äänettömyys. Anna Paulovnan silmät olivat täynnä\nkyyneliä.\n\n\"Hyvät herrat\", ja eversti, tuo leväperäinen, itse asiassa vähäpätöinen\nmies kasvoi sanojensa ja asemansa painosta, \"eläköönhuuto hänen\nmajesteetilleen keisarille, venäläisten aseiden voitolle ja sille\npyhälle asialle, jonka puolesta ne taistelevat\". Huudettiin eläköötä ja\nriemuittiin, tyhjennettiin maljat, ja ylenmääräisessä innostuksessansa\npaiskasi majuri tyhjän lasin lattiaan. \"Vaelluksemme on Jumalan\nhuomassa\", sanoi hän ja teki ristinmerkin, hänen silmänsä olivat\nkyynelten kostuttamat.\n\n\"Ja nyt\", sanoi eversti, \"nyt on aika, että tyttäremme tulee kotiin. Me\nemme tiedä, millä hetkellä rykmentti kutsutaan sotanäyttämölle, sitä\nennen tahdon minä nähdä lapseni. Anna Paulovna, ole hyvä ja sähköitä\nLausanneen, että pieni tyttömme heti lähetetään kotiin\". Etsittyään\nsilmillään Karl Aleksanderia, meni hän huoneeseensa kirjoittamaan\nsähkösanomaa.\n\nMutta Karl Aleksander oli mennyt mieli kuohuksissa ulos, hänen mielensä\nkuohui sentähden, ettei hän nyt, jolloin kaikki muut olivat\ninnostuksissa, voinut innostua kuin he. Hän kysyi itseltään, \"mitä\nminussa on, joka tekee minut niin jääkylmäksi? Minkätähden minä en voi\nkuulla venäläisen sydämen lyöntiä, tuntea sen suonien tykytystä, tuntea\nsen kuuman veren kuohua suonissani? Olenko minä muukalainen kummassakin\nmaassa?\" Hän ei ollut tottunut sellaisiin mielenliikutuksiin, hän tunsi\nsentähden ensimäisen kerran moneen vuoteen olevansa hyvin onneton,\ntunsi alentuneensa omissa silmissään. Yksin lähti hän kaupungin\npuistoon, istui penkille, jolla hän usein oli istunut, katseli kevään,\nvarhaisen kevään ensimäisiä vaikutuksia aavalla tasangolla ja vaipui\nsynkkiin mietteisiin.\n\nJa sitten alkoi ajatus vapautua, halu lähteä sotaan herätä hänessä.\nKaartit eivät olleet vielä määrätyt lähtemään, hänellä ei siis vielä\nsiellä ollut monta ystävistään, entisestä seurustelupiiristään, mutta\nDodo Davidovitsch, hänen vierustoverinsa ja ainoa varsinainen\nystävänsä, oli siellä. Kun hän oli tehnyt päätöksensä, meni hän\nkotiinsa ja kirjoitti kirjeen Dodolle, jossa hän pyysi häntä tekemään\nkaikki, mitä voi, saadakseen hänelle, Karl Aleksanderille, paikan\nsotajoukossa. Kirjoittaessa heräsi hänessä sellainen epäselvä ajatus,\njota pidetään salassa, jota ei itsekään oikein ymmärretä, ennenkuin se\nsisäisen levottomuuden ja itsekoettelemuksen hetkinä vedetään esille,\nja hän teki sen nyt. Hänen täytyi myöntää, ettei se ollut innostus\nbulgaarein pyhään asiaan, ei myötätuntoisuus tätä uutta ristiretkeä\nkohtaan, ei edes tavallinen nuorukaisen seikkailuhalu, joka sai hänet\nlähtemään, hän tahtoi yksinkertaisesti vaan paeta, paeta Anna\nPaulovnaa, päästä vapaaksi hänen itsensä uhraavasta, mutta väsyttävästä\nrakkaudestaan. Hän oli väsynyt elämään luotolla, sillä henkisessäkin\nsuhteessa voi elää toisten luotolla. Hän tiesi että se hitunen lämpöä,\njoka hänessä oli, pysyi vireillä ainoastaan Anna Paulovnan tulen\navulla. Ja tästä askeleesta ei hän maininnut sanaakaan kenellekään, ei\nedes Anna Paulovnalle.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSe, joka eli Venäjällä keväällä vuonna 1877, ei unohda koskaan sitä\naikaa. Koko kansan oli vallannut tuskallinen levottomuus. Venäjä\nsairasti kuumetta, sen veret olivat kuohuksissa. Huhtikuussa olivat\nsotajoukot menneet rajan yli Rumäniaan, ja kesäkuussa ei vielä edes\noltu saavuttu vihollisen maahan. Oli ponnistettu voimia musertavan\niskun lyömiseen, ja lyötiinkin ilmaan; innostus, suuri kiihko oli\nlaimentumaisillaan ja kummastuneena kysyi kukin itseltään: mitä tämä\nmerkitsee? Levottomuuden tunne, salainen kauhu valtasi kaikki\nkansalliset itserakkaat, kaikki ne, jotka olivat luottaneet taruun\nsotaväen huvikävelystä, ja sellaisia oli paljon.\n\nTuossa pienessä yhteiskunnassa, Volgan varrella olevassa\npikkukaupungissa, ja erittäinkin sen sotilaspiireissä, jotka\nmuodostivat koko sen elämän ja luonteen, oli sellaista levottomuutta\nmonella tavalla ilmestynyt. Valtiolliset ja sotaliikkeitä koskevat\nkeskustelut upseeriklubissa ja everstin luona olivat yhtä vilkkaita\nkuin pitkiäkin. Pelipöydällä oli erityiskarttoja Tonavan maista,\nerityisteoksia Diebitsch Sabalkanskin retkestä Balkanin yli, Moltken\nteoksia Turkista ja ylipäänsä kaikkea, joka voi jossain suhteessa\nvalaista asemaa. Tuon yleisen levottomuuden vallitessa häipyi se\nsydämen tuska, joka siihen aikaan vaivasi Anna Paulovnaa. Koko hänen\nympäristöstään huomasi sen ainoastaan vanha neiti von Hübner.\n\nKarl Aleksander ei ollut saapunut kohtaukseen: siitä ajasta alkoi hän\nrohjeta katsoa asiaa sellaisena, kuin se oli, Karl Aleksanderista oli\nrakkaus ajanhauskuutusta, hänestä nuorta, uutta elämää. Hän ei voinut\nkieltää, että Karl Aleksander ei välittänyt hänestä, että hän tahtoi\npäästä vapaaksi. Hän oli huomannut, että rakkaus oli Karl\nAleksanderille vieraskielinen kirja, jota hän luki, sillä hän tunsi\nkirjaimet, hän itse taas tunsi hengen, syvän, sisäisen elämän ja\nsisällön siinä kirjassa. Tuo herätti hänessä syvää surua, surua, joka\ntoisinaan teki hänelle mahdottomaksi esiintymisen maailmassa. Mitä se\nhyödytti, kysyi hän itseltään, että oli kesänsä lopulla voittanut\nsydämen, jos se sydän oli niin häipyvä, että se jo, kun tuskin vielä\noli vuotta kulunut, sulkeusi häneltä. Sillä hän tunsi, että hän oli\nkadottanut Sesam-sanan, joka sen aukaisi hänelle. Mutta ei siinä vielä\nkylliksi, kauneus, jota hän oli niin hellästi hoitanut, jonka hän piti\nniin suuriarvoisena, se ei kestänyt nyt syysmyrskyjen aikana. Hän luuli\nnäkevänsä, miten se suli, juoksi pois niiden kyynelten mukana, joita\nhän vuodatti sen himmenevän loiston tähden. Vanheneminen oli tullut\nhänelle päähän pistäneeksi ajatukseksi, ja sellaisilla päähän\npistäneillä ajatuksilla on sama vaikutus sieluun kuin paranemattomalla,\npitkällisellä hivuttavalla taudilla ruumiiseen. Se ajatus myrkytti\nhänen päivänsä, hävitti kaiken mehun, mitä elämä tarjosi. Kaiken tuon\nsielun vaivan lisäksi tuli vielä pelko tyttären kotiintulosta. Sen,\nettä se toisi mukanaan uusia kärsimyksiä, uusia suruja, uutta\nmielipahan aihetta aavisti hän teroittuneella naisen aistillaan, joka\nohjasi häntä oikeaan, kun oli kysymys sydämen asioista, yhtä varmasti\nkuin kompassi osottaa magneetillisen navan.\n\nKevät oli tänä vuonna tullut tavattoman aikaiseen. Jo toukokuun alussa\nolivat Volgan rannat hohtavan vehreät, kirsikat ja tuomet täydessä\nkukassa. Anna Paulovnalle, joka kärsimättömyydellä oli odottanut\nkevättä, oli ollut paljon vaivaa saada nerokkaisuudellaan ja\nnaisellisella viekkaudellaan kohdata Karl Aleksanderia penkereellä. Hän\ntahtoi välttämättömästi tavata häntä vielä kerran, ennenkuin tytär\ntulisi kotiin, jota nyt odotettiin joka päivä. Kohtaus oli kumminkin\nsattuneiden esteiden takia siirtynyt päivä päivältä, tänä iltana se\nkumminkin tapahtuisi. Äkkiä, kuten pilvistä pudonneena ilmausi silloin\npieneen kaupunkiin tarkastusmatkoilla oleva kenraali, joka tuli asumaan\nrykmentin päällikön luo, eikä Anna Paulovna huomannut mitään keinoa\npäästä useihin päiviin vapaaksi kutsumattomasta vieraastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarl Aleksander istui kumminkin määrätyllä ajalla penkereellä. Hän\nistui kaidepuun päällä, katseli, näkemättä maisemaa ja odotti\nkärsivällisesti. Hänelle olivat nämät kohtaukset muuttuneet raskaaksi\nkuormaksi, jota hän kesti ainoastaan tuskallisella, sellaisissa\nihmisissä tavattavalla uhkamielisyydellä, jotka eivät voi\nvapautua kuormastaan, ja joiden sen lisäksi täytyy salata itse\nuhkamielisyyttään. Hän odotti kärsivällisesti, hän tiesi tarkalleen,\nkuinka hän laskeutuisi portaita alas arkaillen, tekisi romantillisen\nliikkeen, ikäänkuin kuunnellen jotain, samalla tavalla kuin se kohta\naina esitetään \"Nivan\" palstoilla, hyppäisi alas hiukan lapsimaisella\ntavalla ja koettaisi sitten kiihoittaa häntä loruillaan. Nuo\nlorut ne olivat kaikista kauheimmat, ne muistuttivat samalla\nkertaa lapsikamarikeskusteluja ja lainakirjaston tavallisimpia\nrakkauslörpötyksiä. Karl Aleksander ei ollut vielä oppinut, ei\nhuomannut sitä, että tyhjänpäiväiset rakkauslorut ovat aivan\nsamanlaisia, kaikuivatpa mistä päin tahansa, se on ainoastaan ääni,\njoka ne tekee toisellaiseksi, ainoastaan suut, jotka lausuvat noita\ntavallisia sanoja, ovat toisellaisia. Sitten oli hän huomaavinaan hänen\nsilmissään samallaisia nuhteita, joita hän teki itselleen. Hän näki,\nhän tunsi, että Anna Paulovna oli oppinut tuntemaan hänet, huomannut\nhänen jo aikaa kyllästyneen tähän romaaniin. Hän odotti joka päivä\npurkausta, jolloin hän sanoisi, että hän oli petollinen ja uskoton, ja\nkaikkea muutakin, jota oli lainakirjastoromaaneissa, sitäkin. Hetkisen\najatteli hän jouduttaa ratkaisevaa iskua, vallankumousta, ja sen\njälkeen päästä vapaaksi; mutta mitä se hyödyttäisi? Pianhan tulisi\ntieto Dodo Davidovitschilta, parempi on erota riidatta. Ja jos häntä ei\nmuutettaisikaan sotajoukkoon ja rikkoisi välinsä tykkänään hänen\nkanssaan, mitä tekisi hän sitten tässä kurjassa pesässä, miten hänen\nelämänsä sitten kuluisi? Hänkin ehkä kostaisi, saattaisi hänet neiti\nvon Hübnerin, ehkäpä suuriherttuattarenkin epäsuosioon. Ei, hän oli nyt\nkahleissa, jotka hän itse oli itselleen takonut, ja joita hänen oli\nkärsiminen, vaikka ne tulivat päivä päivältä raskaammiksi.\n\nMutta sepä ihmettä, missä hän viipyy tänään, hän, joka tavallisesti on\nniin sietämättömän täsmällinen? Mitähän jos minä lähtisin pois! Mutta\nKarl Aleksander ei uskaltanut lähteä. Hän odotti, kuljeskeli\nedestakaisin penkereellä, katseli, miten päivän vaaleat liekit\nsammuivat, katseli, kuinka korkealla taivaan sinessä kiiti eräs\npyyntimatkoilleen myöhästynyt tornihaukka nuolen nopeudella kohden\nkotoaan, kuunteli pääskysten liverryksiä, kun ne, kuten taitamattomat\nlapset, jotka ovat laitetut makaamaan, nukkumisen sijaan huvittivat\nitseään naurulla ja pakinalla. \"Ah, jos minä saisin lähteä kotiin,\nkuten tornihaukka, ah, jos minä saisin seurata pääskysiä,\" huokasi hän\nitsekseen.\n\nKevätilta levitti hienon vaalean vaippansa puutarhan ja sen kukkivien\nomenapuiden yli. Oli niin äänetöntä ja hiljaista, että voi kuulla yhden\nja toisen valvovan hyönteisen surisemisen, kun se kukkaistuoksun\nhurmaamana lenteli puiden oksien välissä. Harhailevassa lennossaan\nsattui tuo pieni yökulkijain pahki kukkien terälehtiin, jotka\nputoilivat maahan hitaasti ja ladellen kuni perhoset. Silloin tällöin\npuhalsi virralta tuulen henkäys, tunkeusi kukista vaaleana olevien\noksien väliin, puisti niistä alas joukottain valkeita lehtiä ja\nsiemenpölyä ja heti tyyntyi pensaisiin. Suloisia höyryjä kohosi\nkuohkeasta maasta ja liiteli kepeänä usvana kukkien päällä. Oli\nkevätkesän pyhä, ihana aika, jolloin elämä jälleen virkoaa, jolloin\ntunteet nuortuvat ja väsyneet sydämet riemastuvat. Ei edes Karl\nAleksander, niin synkkämielisenä kuin olikin, voinut olla\nhurmaantumatta. Äkkiä heräsi hän unelmistaan siitä, että joku käveli\netempänä käytävällä. Siellä hän on, ajatteli hän, niin hän se on, ja\nraskas huokaus nousi hänen rinnastaan. Nyt lähenee hän, hänellä on uusi\npuku, niin hienon värinen, vaalean sinipunerva ja keltainen; nyt\nseisahtuu hän, katselee ympärilleen, mutta miten suloisesti, nyt hyppää\nhän alas korkealta portaalta niin viehättävän kauniisti, ei, se ei ole\nhän, vaan ovathan ne hänen silmänsä, hänen punainen suunsa ja ... mutta\nkaikki kauniimpana, nuorena, hienompana ja sielukkaampana. Onko se hän\ntahi eikö? kysyy hän itseltään, onko hän nukuksissa, uneksiiko hän? Nyt\nhymyilee hän hänelle, \"no, mutta tehkäähän nyt kunniaa, Karluscha,\"\nsanoo hän äkkiä ja nauraa hiukan ilkamoiden, hiukan hämillään, hiukan\ntuttavallisesti, hyvin ystävällisesti ja suloisesti.\n\n\"Vera, Vera Nikolajevna, oletteko te todella -- Te? Milloin te tulitte,\nkuinka voitte tuntea minut?\" Ja Vera nauroi, nauroi aivan kuin Anna\nPaulovna paraimmalla tuulellaan. \"Minä tulin tänään kenraalin kanssa.\nEn minä tuntenut teitä, mutta minä olen eläissäni ollut tuttu\nainoastaan yhden Karl Aleksandrovitschin kanssa, ainoastaan yhden\nkanssa, jolla on ollut saksalainen nimi Karl, ja kun äiti kirjeissään\nkuvasi teidät ja puhui Karl Aleksandrovitschistä joka sivulla, muistin\nminä häntä, ja sitten uskoin aina, että se olisitte juuri te, te ja ei\nkukaan muu.\"\n\n\"Vera\", -- ja hän ojensi molemmat kätensä häntä kohden -- Vera epäili\nhetken ja sitten tarttui niihin. Ja siinä tuli sellainen \"muistatteko\nte sitä ja sitä, muistatteko te häntä\", että pääskyset heräsivät\npesissään, ja satakieli, joka juuri oli aloittanut liverryksensä,\nvaikeni. Anna Paulovna, jota tänne asti olivat viivyttäneet\nvieraat ja emännän velvollisuudet, ja joka nyt pelokkaana ja\nsipsutellen tuli kohtauspaikalle, kuuli jo kaukaa tuon: \"muistatteko\nsitä ja sitä\". Kuulusti ikäänkuin siellä olisi ollut kaksi visertelevää\n\"inseparables\", noita viehättäviä lintuja, jotka istuvat toisiinsa\npainautuneina ja kuolevat, jos heidät eroitetaan. Anna Paulovna ensin\ntyrmistyi, sitten hämmästyi hän edessänsä olevan ryhmän kauneudesta.\nLopuksi tuli hän surulliseksi, toivottomaksi hänen äänensä soinnun\ntähden, äänen, jota hän rakasti niin suuresti, ja jonka pienimmänkin\nväreen hän luuli tuntevansa niin hyvin, vaan jossa nyt ilmeni hänelle\nuusia väreitä, joita hän ei ollut koskaan kuullut ennen. Surun\nvaltaamana pakeni hän äänettömästi huoneeseensa, ja ikäänkuin peläten,\nettä joku seuraisi häntä, lukitsi hän oven.\n\nUlkona penkereellä oli puhelu todella päässyt irralleen.\n\n\"Kuinka te tunsitte minut?\" kysyi Vera.\n\n\"Minä en tuntenut teitä, mutta teidän sananne, 'tehkää kunniaa'\nmuistutti minulle yksinäisten lapsivuosieni suloisimpia hetkiä\".\n\nÄkkiä kysyi Vera: \"Mitä teette te täällä, minkätähden ette tulleet\nsisälle luoksemme?\" Karl Aleksanderin tuli vastata. Ensi kerran\nelämässään joutui hän siinä suhteessa ahdinkoon.\n\n\"Ei, mutta kuulkaahan, te hän näytätte ikäänkuin teidät olisi pahan\nteosta tavattu, myöntäkää. että te -- --\".\n\nMutta nyt oli Karl Aleksander ehtinyt tointua. \"Minä tulin\nharjoituksista, olin väsynyt ja tahdoin levätä tänä suloisena yönä\nteidän penkereellänne, vanhempanne ovat antaneet minulle luvan, vieläpä\nkutsuneet minua tänne. Kauneus on houkutellut minut tänne ja\nvanginnut,\" lisäsi hän liehakoivasti, \"pitemmäksi aikaa kuin olisi\nsaanut\". Hän nousi ylös sanoakseen jäähyväiset ja lähteäkseen, \"mutta\nmitä tietä\", kysyi hän itseltään. Uusi hämmennys. He kulkivat käytävää\npitkin rakennuksen etusivulle päin. \"Hyvää yötä\", sanoo Vera ja ojentaa\nhänelle kätensä, \"ajatelkaa, kuinka äiti hämmästyy tästä kohtauksesta\".\n\n\"Niin, kyllä kai\", vastaa hän hermostuneesti, ja menee pitkin vasempaan\npäin johtavaa käytävää.\n\n\"No, ei sinne, tännepäin, kuinka te olette hajamielinen\", huutaa Vera,\n\"porttihan on toisella puolella\".\n\n\"Kah, se on totta\", hän tekee kokokäännöksen ja käy eteenpäin, hän ei\nole koskaan kulkenut tätä tietä eikä tiedä, missä portti on. Suuri\nkartanokoira alkaa haukkua vimmatusti, ovella seisova sotamies tekee\nkunniaa, portinvahti ja kyökkipiika tervehtävät ja katselevat häntä\nhyvin kummissaan. -- \"Sepäs oli saakelia, minä luulen, että koko talo\non liikkeessä\", tuumaa Karl Aleksander; hän huokaa helpotuksesta\npäästyään kadulle ja kiiruhtaa kotiinsa.\n\nKun Anna Paulovna tuli huoneeseensa, oli hän vallan mielettömänä. Oliko\nmahdollista, että se oli totta, mitä hän oli nähnyt? Hänen oma\ntyttärensä ja tuo kauhea Karl Aleksander, jonka onnettomuus itse oli\ntuonut hänen tielleen, yhdessä! Muistatteko te sitä ja sitä, olivat he\nsanoneet, missä olivat he sitten kohdanneet toisensa, miksi oli Vera\nsen salannut? Kun hänellä itsellään oli salattavaa, epäili hän kaikkea\nja kaikkia. Jos hän menisi Veran luo ja kysyisi? Mutta ei, nykyisessä\nmielentilassa, oli se mahdotonta, hän ilmaisisi itsensä. Minne tahansa\nhän katsoi, kohtasi hän vaikeuksia joka taholla, lisäksi tulivat nyt\nvielä mustasukkaisuuden tuskat. Niin, se vielä puuttuisi, että hän\nalkaisi ... hän oli huutaa tuskasta sitä ajatellessaan, hän veti syvään\nhenkeään, hän luuli tukehtuvansa, meni ikkunan luo ja avasi sen hiljaa.\nPehmyt, suloinen yöilma teki hänelle hyvää. Istuissaan siinä näki hän\nhänet ja tyttärensä tulevan käytävää ylös, kuuli hänen sanovan, \"kyllä\nkai\", luuli niissä sanoissa olevan jonkun sivumerkityksen, ja\nkatkeruudesta sekä häpeästä mielettömänä purskahti kiihkeään itkuun.\nSilloin koputettiin hänen ovelleen. \"Äiti kulta, saanko minä tulla\nsisään. Äiti kulta, se on sinun Verotschasi, päästä minua sisään!\" Hän\nkoetti tointua, ponnistaen kaikki henkiset ja ruumiilliset voimansa\nsanoi hän tyynesti, \"Mene huoneeseesi pikku Vera, ja pane maata, minä\ntulen kyllä sanomaan sinulle hyvää yötä hiukan myöhemmin, juuri nyt en\nvoi oikein hyvin\".\n\n\"Kyllä teen sen, äiti kuita, mutta tule kaikin mokomin, minulla on\njotain hauskaa kerrottavaa sinulle, Ja eihän meillä vielä ole ollut\nollenkaan aikaa puhella toistemme kanssa\".\n\nÄäni, jolla nuo sanat lausuttiin, tuntui vapisevan ilosta ja lämmöstä\nja vaikutti kuin neulan pisto Anna Paulovnaan. Hän riisuutui\nkamarineidin avutta ja kiiruhti sänkyynsä.\n\nSilloin vasta muisti hän, ettei hän ollut sanonut jäähyväisiä\nkenraalille. Hän tiesi, että miehensä, vaikka olikin muutoin\nvälinpitämätön ja huolimaton, tuskin antaisi anteeksi sitä, mutta koska\nsuurien surujen siunauksena on, että ne saavat pienet unohduksiin, niin\nhän tuskin ajattelikaan tuota muutoin niin tärkeää asiaa. Hän makasi\nvalveilla aamupuoleen yötä, ja vaipui vihdoin raskaaseen horrostilaan.\n\nSeuraavana päivänä oli Anna Paulovna kipeä, hänessä oli kuume. Hän\nkutsutti Veran luokseen, hänen täytyi päästä selvyyteen. Ennenkuin Vera\nehti tulla, tuli hänen miehensä huoneeseen. Hän kysyi hänen vointiaan,\nlähetti hakemaan lääkäriä, mutta teki kaiken tuon konemaisesti, niin\nkuin sellaisen jota tulee ja pitää tehdä, osoittamatta huolenpidossaan\nvähintään lämpöä tai tunnetta. Anna Paulovna, joka pitemmästä kuin\nkahdenkymmenen vuoden tottumuksesta tunsi hänet, huomasi, että hänen\najatuksensa olivat kiintyneet johonkin asiaan. Ollen säikähdyksissään\nja peloissaan noista odottamattomista tapauksista, vaivasi se häntä\nsuuresti. Tulkoon, mitä tuleekin, hänen täytyi saada tietää se.\n\n\"No, Nikolai Nikolajevitsch, mitä sinä ajattelet?\" sanoi hän, kun näki\nhänen aikovan lähteä uskomatta hänelle mitään.\n\nEversti katsoi häneen. \"Vai niin, sinä olet huomannut sen minusta, no\nniin, minä ajattelen tänään paraatin jälkeen nimittää Karl\nAleksandrovitschin ajutantikseni\".\n\n\"Minkätähden?\" sanoi hän ja tunsi henkeänsä ahdistavan.\n\n\"Minkätähden ... niin, oikeastaan minun olisi pitänyt se tehdä jo aikaa\nsitten, hän on kelpo upseeri, kenraali piti hänestä paljon eilen,\nhänellä on kyllä tulevaisuutta. Ja sitten hän ... hän ... on suoraan\nsanoen tässä kaupungissa ainoa sulhaseksi kelpaava Veralle, joka jo on\nyli kahdenkymmenen. Ajutanttina tulee hän päivittäin oleskelemaan\ntalossa\", ja niin selvitti hän laajaperäisesti suunnitelmiaan. \"Mutta\nsinä et sano mitään? Mitä arvelet sinä asiasta?\"\n\nAnna Paulovnalle tuotti miehen puhe tuskaa, joka kasvoi joka minuutti\nja uhkasi lopuksi tukahduttaa hänet. Vihdoin kohosi hän vaivaloisesti\nylös vuoteeltaan, katsoi häneen kuumeesta hehkuvilla silmillään, ja\nniissä näkyi kovuuden ja vihan ilmettä, kun hän äänellä, jota hän ei\nvoinut kauemmin hillitä, huudahti: \"Se ei saa koskaan tapahtua,\nkuuletko sinä, ei koskaan!\" Hän vaipui jälleen alas vuoteelleen.\nNikolai Nikolajevitsch sekä hämmästyi että suuttui hänelle niin\nharvinaisesta purkauksesta.\n\nHetkisen oli hän tietämättään totuutta lähellä, kun hän pilkallisesti\nhymyillen sanoi: \"Ethän sinä vaan ole mustasukkainen?\" ja jatkoi sitten\nsyittensä ja todistuksiensa luettelemista.\n\nHänen vaimonsa ei sanonut mitään, mutta hän tunsi, että hänessä oli\njotain järkähtämätöntä, taipumatonta, jotain naisten itsepäisyydestä,\njota mikään ei voi taivuttaa, tuskin murtaakaan. Lopuksi lähti hän\nsuuttuneena pois, sanoen: \"Tässä olen minä, se joka toimin niin, kuin\nedullisimmaksi luulen\", ja paiskasi oven lujasti kiinni. Hänen\nkäyntinsä, kasvonsa juonteet, kiihtynyt mielentila eivät ennustaneet\nmitään hyvää tämän päivän paraatista. \"Itsepäisyys, niin, siinä on\nnaisten voima\", jupisi hän itsekseen.\n\nAnna Paulovna makasi melkein tainnuksissa iskusta, joka uhkasi häntä,\nniin ettei hän huomannut Veran sisään tuloa, ennenkuin tämä hyvin\nhiljaa istui hänen vuoteensa viereen.\n\nKun äiti vihdoin huomasi hänet, kysyi hän äkkiä ja tylysti:\n\n\"Mitä teit sinä eilen puutarhassa?\" Vera katsoi kummastuneena häneen.\n\n\"Minäkö, en mitään\", vastasi hän tyynesti, \"uudistin vaan tuttavuuden\nKarl Aleksanderin kanssa\".\n\n\"Milloin tutustuit sinä häneen?\" kysyi Anna Paulovna, hilliten\nääntänsä.\n\n\"Muistatko sinä, että minä kahdeksan vuotiaana, jolloin me olimme\nPietarissa, tutustuin erääseen paassiin, jota minä kutsuin\nsulhasekseni, muistatko, että vanha kotiopettajattareni vielä\nvuosikausia jälkeenpäin meillä käydessään kysyi, oliko sulhaseni\nKarluscha kirjoittanut minulle? No, niin, Karluscha on juuri Karl\nAleksandrovitsch. Senjälkeen en minä ole nähnyt häntä ennenkuin nyt,\nhän on suuressa määrin säilyttänyt lapsuutensa ajan ulkonäön\".\n\nVihdoinkin rauhoittava sana. Anna Paulovna miettii, mitä hän sanoisi.\n\"Minä en pidä Karl Aleksandrovitschista, hän on...\"\n\n\"No, mutta kirjeistäsihän saa aivan vastakkaisen käsityksen...\"\n\nSilloin menetti Anna Paulovna itsehillitsemiskykynsä. \"Kirjeeni,\nkirjeeni ... mutta minä kiellän sinua...\" Etemmäksi hän ei ehtinyt,\nsillä vaikea hermokohtaus teki hänet kyvyttömäksi enempää puhumaan ja\nsäikäytti Veran, joka ennen ei ollut mitään sellaista nähnyt. Koko talo\ntuli liikkeelle, lääkäri saapui ja selitti, että tapaus oli hyvin\narveluttava.\n\nVera oli hyvin levoton. \"Neuvokaa minulle tohtori, mitä minun pitää\ntehdä, isä on pyytänyt minua suurilla vaunuilla menemään Natalia\nFeodorovnaa, neiti von Hübneriä, noutamaan paraatia katsomaan\".\n\n\"Minä olen ruiskuttanut äitiinne morfiinia, niin että te voitte huoleti\nolla poissa muutamia tunteja\".\n\nVera rauhottui lääkärin sanoista ja lähti neiti von Hübnerin luo.\nHän ja vanha neiti olivat hyviä ystäviä. Vera ihaili hänessä\nmaailmannaista, sitä hovi-ilman sädekehää, joka häntä ympäröi, ja hänen\nsydämellistä, kaikki-ymmärtävää, kaikki-anteeksiantavaa olentoaan.\nNeiti von Hübner rakasti Veraa yksinkertaisesti sentähden, että tämä\noli nuori, kaunis ja hyvinkasvatettu, ja sentähden, että hänen\nsydämensä ylipäänsä oli taipuisa rakastamaan. Vanha neiti ihastui hyvin\nNikolai Nikolajevitschin huomaavaisuudesta. Lämmin auringonpaisteinen\nkevätilma, komeoissa vaunuissa ajeleminen, kaikki sai hänet hyvälle\ntuulelle, niin että hän alussa ei erittäin pannut huomiota Anna\nPaulovnan sairaudelle. Molemmat naiset ajoivat harjoituskentälle, joka\noli muutamia kilomeetterejä kaupungin ulkopuolella, lähellä uutta\nrakennettavana olevaa kasarmia.\n\nKentällä kohtasivat he Karl Aleksanderin, joka ratsasti kauniilla\nmustalla venäläisrotuisella hevosella heitä vastaan. Hän näytti\nkauniilta uudessa kiiltävässä asussaan, hän tervehti samalla sekä\ntuttavallisesti että lämpimällä äänellä, joka heti herätti neiti von\nHübnerin huomion. Vera Nikolajevnakin näytti hyvin ihastuneen\nnäköiseltä. \"Onko asian, laita niin\", tuumi vanha kokenut nainen\nitsekseen.\n\n\"Nikolai Nikolajevitsch, isänne, pyytää teitä ajamaan ylös kummulle\nhalavan alle, sieltä näette te paraiten juhlamarssin ja kuulette\nsoiton. Sanokaa minulle, Vera Nikolajevna\", ja hän kääntyi tenhoavasti,\nlevottomasti ja ihastuneena hymyillen hänen puoleensa, \"mitä teillä on\ntapahtunut? Isänne on, luvallanne sanoen, aivan vimmassa, häntä ei\ntunne entiseksi\".\n\nVera ei osannut vastata muuta kuin että äiti oli kipeä.\n\n\"Minä en uskalla viipyä kauemmin\", sanoi Karl Aleksander, \"au revoir\".\nHän laukkuutti pois, niin että näki, miten kiiltäväksi kuluneet kengät\nhänen hevosensa jaloissa välkkyivät pölyn seasta. Vaunut ajettiin\nkummulle, johon oli kokoontunut suuri joukko kaupunkilaisia ja\nmaakansaa katsomaan kevätparaatia. Vera hämmästytti koko joukkoa\naukaisemalla suuren, punaisen päivänvarjostimen, sillä sellaista ei\noltu ennen nähty näillä seuduilla. Päivänvarjostimen ja halavan\nharvojen oksien alla istuivat molemmat naiset odottaen paraatin alkua.\nNeiti von Hübner katseli tutkivasti nuorta ystäväänsä, jonka nuorille\nkasvoille päivänvarjostimen punainen valo loi sellaista loistoa ja\nterveyttä, että hän näytti huikaisevan kauniilta. \"Sinä olet\nyhdennäköinen äitisi kanssa, tuollaiselta hän lienee näyttänyt\nykdeksäntoista, kahdenkymmenen seuduilla\", ja vertaillessa sekä\narvostellessa yhtäläisyyksiä kuluivat tunnit sotilasnäytelmää\nodottaessa.\n\nOli kirjava elämä peninkulmia laajalla tasangolla. Sotamiehet seisoivat\nkomppanijoittain, upseerit ryhmissä rintaman edessä, korkeampi\npäällystö, osa esikuntaupseereja ja ajutantteja oli ratsuin selässä\nkeskellä tasankoa. Silloin tällöin ratsasti joku ajutanteista täyttä\nlaukkaa milloin yhden, milloin toisen pataljoonan luo, vieden käskyjä\nja määräyksiä. Joka taholla ja kaikilla ilmansuunnilla loisti ja\nkimalteli, punankellervä tomu nousi ylös pilven tapaisena ja osaltaan\nkoroitti suuren ja liikkuvan kuvan kauneutta.\n\nSilloin lähti Nikolai Nikolajevitsch esikuntansa seuraamana liikkeelle\ntasangon yli, rummut rämisivät ja torvet räikyivat, sotamiehet\ntervehtivät päällikköään tavallisen kaavan mukaan: ahkeruus on ilomme\nja Jumala varjelkoon herra everstiä, aseet loistivat ja välkkyivät\nkevätauringon paisteessa, kaikki ennusti hyvää, odotettiin paraatia\niloisella luottamuksella. Hyvälaatuisen everstin suhteen ei voitu muuta\nluullakkaan. Ja kumminkin kävi kaikki alusta alkaen päinvastoin.\nEversti oli pahalla tuulella, ei mikään ollut hänen mieleistään. Rivit\neivät koskaan olleet kyllin suoria. Yhtäkkiä kysyy hän: \"Missä on\nkapteeni Baronin?\" -- \"Kapteeni Baronin\", huudetaan joka taholla, mutta\nkapteenia ei kuulu, \"Kapteeni Baronin\", vastataan esikunnasta, \"on\ntasangon toisella puolella olevassa viitakossa\".\n\n\"Mitä pirua hän siellä tekee\", kirkui eversti, \"täällä hänen paikkansa\non nyt. No, voi tuota sotamiestä, tuota tuolla toisessa rivissä, mitä\nherran nimessä kapteeni ajattelee, onko tuo nyt paraatipuku? Mitä!\nRepaleita nuo ovat!\"\n\nKapteeni katseli kummissaan everstiään, sellaisena ei hän ollut häntä\nkoskaan nähnyt. Hän painoi sormet lakkinsa reunukseen ja vastasi\najattelemattomasti kyllä:\n\n\"Herra eversti on sallinut, on itse...\"\n\nMutta silloin suuttui Nikolai Nikolajevitsch todella. \"Minä, minä\nsallisin mitään sellaista, minä en salli mitään muuta, kuin mitä\nsäännöt määräävät. Kuuletteko sen, kapteeni!\" Ja hän mellasti kuin\nentisaikuiset katsastusherrat.\n\nSotilaat olivat pelästyneitä, vääpelit pyörivät kuin ampijaiset\npaperipussissa. Luutnantit arvelivat, että piru oli riivannut heidän\neverstinsä. Oli tulla jo häpeäjuttu, kun hän kaikkien läsnäollessa\nhaukkui ajutanttiaan erään laiminlyömisen takia, josta hän tavallisissa\noloissa olisi saanut ainoastaan pienen muistutuksen. Ainoa, jota\nonnisti \"suuressa kevätpesussa\", kuten sotamiehet kutsuivat surullista\nparaatia, oli Kari Aleksander. Hän seisoi hyvin kalpeana ja\nkylmäverisenä, odottaen pahinta, hänellä oli syynsä luulla, että\neversti hänen tähtensä oli sellaisella tuulella. Hän sentähden hyvin\nkummastui, kun eversti hänen komppanijaa tarkastaessa lauhtui, niin,\nvieläpä esitti hänen, kuten sanat kuuluivat \"saksalaista\nsäännöllisyyttään\" muillekin seurattavaksi esimerkiksi.\n\nTurhaan ponnisti Karl Aleksander terävänäköisyyttään, päästäkseen\nselville, mitä se merkitsisi.\n\nNiin kumminkin päästiin tarkastuksesta sivu, ja paraatia jatkettiin.\nNikolai Nikolajevitsch ratsasti täyttä juoksua kummulle, tervehti\ntotisena, melkein synkkänä tytärtään ja neiti von Hübneriä, sekä\nasettausi mahtavimpaan sotapäällikköasentoonsa; käsi lanteille, ruumis\ntaaksepäin nojollaan, ohjakset lujalla; kannukset kutkuttivat silloin\ntällöin oriin kupeita, joka silloin polki maata ja raapi pölyä hyvin\nmuodostuneilla etujaloillaan. Rykmentin soittokunta oli häntä\nvastapäätä niin etäällä, että komppania mahtui väliin. Pieni\njuutalainen kapellimestari seisoi tahtipuikko kohotettuna ja silmät\npuoleksi päästä ulkona katsoen vihastunutta ylipäällikköään, valmiina\ntämän silmäniskusta aloittamaan tyrttaiolaisen soittonsa.\n\nSilloin annettiin merkki ja rykmentin juhlamarssin raikuessa -- se oli\nalkuaan huonosti valittu, irstas operetti, mutta sittemmin pyhitetty\nveristen taistelu-muistojen kautta Puolassa ja Turkestanissa --\nmarssivat sotilaat komppanijoittain, pataljoonittain, viimeksi\nrykmenttinä tarkastusherran ohi käyden, juosten ja juhlamarssissa.\nEversti ei tuhlannut kiitoksiaan, Karl Aleksanderin komppania sai\nenimmät niistä osakseen, joka kerta vastasivat sotilaat lyhyellä\nhurraahuudolla.\n\nVera Nikolajevna istui vaunuissa hyvin ihastuneena näytelmään.\n\n\"Isä kiittää Karl Aleksandrovitschin komppanijaa\", lausuu hän iloisena\nja lyö sotilassoiton tahtia. \"Mitään näin kaunista emme me koskaan\nsaaneet nähdä Sveitsissä. Täällä tasangolla voi hengittää. Sveitsissä\nnäki ainoastaan pieniä ahtaita laaksoja, joissa vuori oli aivan nenän\nedessä. Joskus minä pelkäsin, että joku paha jättiläinen tulisi ja\nkallion lohkareella peittäisi koko laakson. Kun satoi ja pilvet\nlaskeusivat alas aina pienten kirkontornien ukkosenjohdattimiin saakka,\ntuntui alhaalla laaksojen pohjilla hyvin tukalalta. Ei, täällä avaralla\nVenäjällä, täällä voi hengittää\", ja hän hengitti mielihyvällä punervan\nkeltaisen tomun ja venäläisen nahan hajun sekaista ilmaa.\n\nVanha neiti von Hübner istui vaunuissa ja alkoi asetella B:tä A:n\njälkeen. Vera tuli kotiin eilen. Eversti on entisestään kokonaan\nerilainen. Anna Paulovna on kipeä. Karl Aleksandrovitsch ja Vera\nnäyttävät hyvin ihastuneilta toisiinsa. He tuntevat toisensa jo\nennestään. Tässä on joku vika. \"Vera parka\", ajatteli hän itsekseen,\n\"sinä kärsit kyllä enin sen asian suhteen, mutta jotta tappiot\ntulisivat niin huokeiksi kuin mahdollista, on jotain tehtävä, ennenkuin\nse on myöhäistä.\"\n\nOnneton paraati oli vihdoin lopussa. Eversti kiitti joukkoja\nvajanaisilla sanoilla ja ratsasti rykmentin etupäässä takaisin\nkaupunkiin.\n\nVaunut ajettiin kiivasta juoksua samaa tietä suoraan everstin\nasunnolle, neiti von Hübner tahtoi puhella Anna Paulovnan kanssa.\n\nHämärässä, lämpymässä huoneessa makasi Anna Paulovna, levottomasti\nkäännellen itseään vuoteellaan. Neiti von Hübner astui sisään, tervehti\nlämpymästi ja ystävällisesti, suuteli häntä poskille ja kuiskasi hiljaa\nhänen korvaansa.\n\n\"Anna Paulovna parkani, nyt tarvitaan rohkeutta ja järkeä, olihan se,\nmitä nyt on tapahtunut, kyllä ennemmin tai myöhemmin tuleva\".\n\nAnna Paulovna katseli häneen silmänräpäyksen, ainoastaan\nsilmänräpäyksen, peitti sitten kasvonsa patjoihin ja itki, itki siten,\nettei hän moniin vuosiin ollut niin itkenyt. Neiti von Hübner antoi\nhänen itkeä tarpeeksi. Sittenkuin hän oli jossain määrin tyyntynyt,\nkysyi vanha neiti:\n\n\"Mitä te aijotte nyt tehdä, Anna Paulovna?\"\n\n\"Voi, minä en tiedä, kaikki on tapahtunut niin äkkiä, minä olen\nkokonaan pyörällä, neuvokaa minua, auttakaa minua, elkää hyljätkö\nminua. Minä tahdon ripittää itseni teille. Olkaa armelijas, elkää\njättäkö minua yksin, muutoin\" -- ja hän tuijotti synkkänä eteensä --\n\"en minä tiedä, mitä teen\".\n\n\"No niin, Anna Paulovna parka, minä en tahdo tietää mitään, en tarvitse\nteidän tunnustustanne, sen perusteella, mitä minä luulen ymmärtäväni,\nannan minä teille neuvon -- ja teidän pitää sitä seurata. Karl\nAleksanderin tulee jättää kaupunki, minä olen nähnyt tänään kylläksi\nymmärtääkseni, että jollei hän matkusta pois, rakas Veramme tulee yhtä\nonnettomaksi, vaikka ei yhtä rikolliseksi kuin te, ystäväparkani. Häntä\ntäytyy säästää.\"\n\n\"Voi, te olette oikeassa, te olette oikeassa, mutta kuka saa Karl\nAleksanderin siihen?\"\n\n\"Antakaa sen jäädä minun huolekseni. Teidän tulee pitää huolta\nainoastaan itsestänne. Olkaa ankara, olkaa oikeudenmukainen, myöntäkää,\nettä olette huomanneet käytöksenne vääräksi. Tunnustakaa se paha, jota\nolette tehneet. Alistukaa nöyryydellä sen ansaitsemanne rangaistuksen\nalaiseksi, ja olkaa varma, että suurin katkeruus on se, että kenties\ntoinen saa kärsiä teidän tähtenne. Se on nykyään kaikki, mitä me voimme\ntehdä. Kääntykää sen puoleen, joka voi auttaa ja tukea teitä. Te\ntiedätte kyllä, ketä tarkoitan. Elkäät kaunistelko, voittakaa itsenne,\nja te pääsette siitä vapaaksi, mikä teidän asemassa olevalle naiselle\non enempi kuin erehdys -- häpeästä. Muistakaa, että tyttärenne tähden\non uhrattava kaikki, mitä tehdä voi, hänet täytyy pelastaa\npienimmästäkin surusta, tuskasta ja levottomuudesta.\"\n\nMaailmaa kokeneena ja lämminsydämisenä, moittimatta ja rangaistuksella\npeloittamatta puheli hän Anna Paulovnalle. Hänen mielestään oli eroitus\nhyvän ja pahan välillä ihmisessä vähemmän siinä, mitä he tuntevat, kuin\nsiinä, mitä he tekevät, vähemmän omassatunnossa kuin teoissa. Muoto oli\nhänestä pää-asia. Hän oli kyllin ankara paheksuakseen ja moittiakseen\nvikaa mutta myöskin kyllin hyvin tunsi ihmisluonnon heikkoudet,\nheittääkseen sen nuhtelematta. Arkana korkeampien luokkien arvosta,\nhoviaikanaan tottuneena ottamaan vaarin itsestään, oli hän paras\nneuvonantaja Anna Paulovnalle. Kauan puheli hän hänen kanssaan, itki,\nlohdutti ja hoiti häntä, kunnes hän oli jokseenkin levollinen ja\nrauhoittunut.\n\nSilloin koputti joku ovelle, se oli lääkäri. Hän kummastui nähdessään\nsairaansa niin paljon tointuneen. Lääkärin ja neiti von Hübnerin\nistuessa sairaan luona, tulee sinne Nikolai Nikolajevitsch, kiihkoisena\nja sähkösanoma kädessä.\n\n\"Tämä on kaunista, tämä,\" sanoo hän. Sairas kavahtaa säikähdyksestä.\n\"Mikä?\" kysyy hän ja painaa kätensä sydämelleen.\n\n\"Juuri kuin olen nimittänyt Karl Aleksanderin ajutantikseni, saan\nminä näin kuuluvan sähkösanoman: Kapteeni Segerberg käsketään\nsotanäyttämölle, kenraali Krüdenerin esikuntaan. Hänen on matkustettava\nkahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa\".\n\n\"Jumalan kiitos\", sanoo Anna Paulovna.\n\n\"Jumalan kiitos, sanot sinä! Piru ymmärtäköön naisia,\" huudahtaa\neversti vihaisena. \"Päivät päästään on täällä kaikunut: oiva mies tuo\nKarl Aleksandrovitsch, ja nyt, kun hänet määrätään sotaan -- ainoastaan\nsotaan -- niin, silloin sanotaan Jumalan kiitos. Pahinta kaikista on,\nettä sähkösanoma\", ja hän käänteli sitä käsissään, \"on ainakin\nkahdenkymmenenneljän tunnin vanha. Karl Aleksandrovitschin on\nmatkustettava iltajunassa\".\n\nAnna Paulovna makasi kasvot tyynyssä, hänen ruumistaan tärisytti\nsilloin tällöin nyyhkytykset. Neiti von Hübner kumartui hänen ylitsensä\nja kuiskasi ranskaksi: \"Nyt vaaditaan rohkeutta, lääkäri katselee\nteitä. Säilyttäkää salaisuutenne\".\n\nAnna Paulovna hillitsi itsensä. \"Jättäkäät minut yksin, rakkaat\nystävät\", sanoi hän tyynesti.\n\nKaikki menevät ulos, ja Anna Paulovna saa vihdoinkin laskea surunsa ja\nkyyneleensä valloilleen, hän ei enää koskaan näkisi Karl Aleksanderia.\n\nSalissa oli Karl Aleksander, hän oli tullut sanomaan jäähyväisiä. Hän\nsuutelee Vera Nikolajevnan kättä. \"Antakaa minulle muistoksi lapsuuden\nystävältäni tuo pieni muistoraha, joka teillä on kaulassa\", sanoo hän.\n\nVera punastuu ja epäilee: \"Oletteko nähneet kirjoituksen, joka siinä\non?\" kysyy hän.\n\n\"Olen\".\n\nHitaasti avaa hän vitjat. Se oli ainoastaan pieni, mitätön hopearaha,\nvaikka kirjoitus siinä oli sisältörikas; \"Je sais attendre\". Samassa\ntulee neiti von Hübner sisään, eikä yksikään espanjalainen duenna ole\nankarammin vartioinut nuorta sennoraansa, kuin muutoin niin hyvä neiti\nvon Hübner nyt vartioitsi Vera Nikolajevnaa. Hän seuraa häntä eteiseen.\nSilloin tulevat eversti ja lääkäri sekä talon palvelijat sanomaan\njäähyväisiä, sillä tieto kapteeni Segerbergin sotaan lähdöstä oli\nlevinnyt kuin kulovalkea.\n\nKarl Aleksander kumartaa, pyytää tervehtimään Anna Paulovnaa. Eversti\nsyleilee ja rauhoittaa häntä. Jumala olkoon kanssanne, onnea vaan,\nkurittakaa turkkilaisia, kuuluu silloin. Kaikki seuraavat häntä ulos.\nPortailla painaa Vera Nikolajevna muitten huomaamatta muistorahan hänen\nkäteensä. Jälleen toistetaan: Jumala olkoon kanssanne, hankkikaa\nkunniaa rykmentillemme, hyvästi, palatkaa kenraalina. Vera ei sano\nsanaakaan, hän seisoo suuren portin takana, itkee katkerasti ja kuiskaa\nitsekseen: \"Je sais attendre\".\n\n\"No niin, tyttöseni, nyt mennään Anna Paulovnan luo\", sanoo neiti von\nHübner ja viettää Veralla itsensä sisälle.\n\nKarl Aleksander huokaa helpotuksesta; \"Jumalan kiitos, minä olen vapaa\ntaas\". Hän rientää asuntoonsa, laittaa vähät tavaransa kokoon matkaa\nvarten. Asemalle on upseerikunta kokoontunut sanomaan jäähyväisiä\nhänelle, rykmentin marssin raikuessa lähtee hän taas maailmalle, uusia\nkohtaloita kohden.\n\n\n\n\nX.\n\n\nNiin pääsi Karl Aleksander onnellisen sattuman avulla ikävästä\nasemastaan. Jäähyväisittä, huomiota herättämättä, sähkösanoman\nnojalla ehdottomine sanoineen: \"matkustettava kahdenkymmenenneljän\ntunnin kuluessa\", oli hän vapaa kaikista velvollisuuksista.\nToverien voimakkaiden eläköönhuutojen kaikuessa nousee hän\nensimäiseen, paraaseen vaunuun, joka on täynnä rakuunaupseereja ja\nintedenttitoimistojen virkamiehiä, ja niin kiiti hän läpi yön uusiin\ntoimiin, uusia tarkoitusperiä kohden. Hän oli viime aikoina niin\nrasittunut, hänen mielessään olivat niin monellaiset tunteet\ntemmeltäneet, että hän väsyneenä ja henkisesti runneltuneena nukkui,\nhuolensa unohtaen ja nukkuikin hyvin kovalla tilallaan.\n\nAamun koitteessa kulki hän Brailan, rumaanialaisen rajakaupungin ohi.\nPuolipäivän aikaan kiiti juna läpi Bukarestin, juhlivan Bukarestin,\njonne sodan pauhu kuului vaan kaukaisena, jossa tanssittiin, rulettia\npelattiin, jossa viheriät pöydät olivat kultaa tulvillaan, jossa elämä\nkuohui mahtavin aalloin.\n\nBukarestiin voi sovittaa slaavilaisen laulajan Jan Nerudanin rohkean\nvertauksen: \"ihminen syntyy rakastamaan ja taistelemaan, Herra itse on\nasettanut maan Venuksen ja Marsin väliin\".\n\nÄkkiä pysähtyi juna lähellä Fratescia, keskellä rataa, etäällä\nasemahuoneesta. Rata oli tukossa, mahdotonta oli päästä eteenpäin.\nKarl Aleksander ja rakuuna-upseerit lähtivät vaunusta, huomatessaan,\nettei ollut muuta neuvoa, kuin jalkaisin tai ratsastamalla päästä\nSimnitzaan. Hänen täytyi siis hankkia hevonen, jonka hän saikin erään\nrakuunaupseerin avulla muutamalta juutalaiselta, ja oli puoli tuntia\nmyöhemmin jo matkalla.\n\nOli kuljettava ratapengertä, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty.\nAjokalujoukkoja, suuria kuormastovaunuja, isompia ja pienempiä tykkejä,\nampumatarvevaunuja kulki yhtenä jonona, niin pitkältä kuin silmä\neroitti, ratapengertä ja syöpynyttä, pölyistä tietä myöten. Kaikkien\nnoitten ajoneuvojen seassa ajoivat meluavat rumaanialaiset paimenet\nsuurta teuraseläinkarjaa sotatantereelle. Eräs iso tykki oli joutunut\nepäkuntoon ja sulkenut koko tien.\n\nAurinko paistoi polttavan kuumasti ja ilma oli täynnä pölyä. Auringon\nvalossa sinipunervilta näyttävien tomupilvien keskeltä kuului sekaisin\neläinten tuskan mylvinää, paimenten huutoja ja kirkumisia, raakoja\nkiroussanoja kaikilla itämaan kielillä, hevosten hirnuntaa, ajajien\nkiihoitushuutoja, kanuunatelojen kitinää ja ruoskan läimähdyksiä. Jos\nahdingossa sattui särkymään silat, hevonen kompastumaan, tai nuori\nhärkä irti pääsemään, tuli meteli vielä hurjemmaksi. Sotamiehet\njuoksivat auttamaan, upseerit huusivat ja jakelivat määräyksiään, melu\nja kiroukset kiihtyivät kuin myrskytuuli. Tuntui melkein, että\nkiroussanat halkaisisivat huutajien kurkut. Ja ikäänkuin jättiläisen\ntahdinlyöntinä kuului säännöllisesti silloin tällöin kanuunain jyskettä\nkaukaisesta Simnitzasta ja Sistovasta.\n\nKarl Aleksander koetti päästä ratapenkereeltä eteläänpäin, mutta siellä\noli hänellä vastuksena Tonavan rämeikkörannat. Pohjoispuolella tietä\noli alituiset markkinat, siellä myytiin teetä, paloviinaa ja hedelmiä,\nvähän etempänä sotamiehet keittivät ruokaansa avonaisissa kattiloissa,\ntai tattarit nylkivät kaatuneita, vahingoittuneita ja tapettuja\nhevosia, ja niiden takana taas oli aitoja, liejumaata ja\nvesilammikkoja. Vaikka oli vasta kesäkuu käsissä, paistoi aurinko\nsietämättömän kuumasti. Kaikki kevätkesän kasvullisuus, jota ei vielä\noltu poljettu lokaan, oli kuivettunutta ja pölyn peittämää.\n\nMatka tuntui ratsastajistamme äärettömän pitkältä. Pölypilvien\nkeskellä näkivät he tunnittain edessään Simnitzan tornien kohoavan\nkuparinvärisinä taivasta kohden, mutta vasta sitten kuin taivaan kansi\noli himmentynyt ja tähdet alkaneet vilkkua, lähestyivät he kaupunkia,\nja oli jo keski-yö, kun he ratsastivat linnoituksen portista sisään.\n\nSimnitza, jonka sanottiin olevan sorakasana, on Tonavan varrella.\nHävitettyine rakennuksineen ja puistoineen, tyhjine katuineen oli se\nikäänkuin pahasti haavoittunut ja kuumetta sairastava. Siellä täällä\nsen kaduilla ja seinissä oli veritahroja. Rikkiammutuista, kehnoista\nsairaaloista ja haavain sitomispaikoilta kuului milloin hiljaista\nvalitusta, milloin kovaäänistä voivottelemista. Ainoastaan\nsairashoitoon kuuluvia sotilaita, kantajia, laupeudensisaria ja pappeja\nnäkyi suloisena kesäyönä liikkuvan kaduilla. Joka paikassa tuntui\ntulikiven ja karbolin hajua.\n\nTuskin oli Karl Aleksander ehtinyt nukkua kurjalla vuoteellaan, kun hän\npäivän koitossa heräsi jälleen kanuunain paukkeesta.\n\nTurkkilaisten pattereista alituisesti kuuluva jumina, tulikiven\nhajuiset, tupruavat savupilvet, alasputoovat luodit, jotka milloin\nsärkivät kirkon, yksityisrakennuksen, moskeen, milloin tappoivat\nvaljakkoparin tai joukon ihmisiä, merkkisoitot, jotka aamuvarhaisella\nkuuluivat kukon kiekuraiselta, kaikki ilmoitti hänelle, että hän oli\nsuuren sodan taistelutantereella.\n\nIhmeellistä, hänkin, joka oli asettunut niin epäilevälle kannalle tuon\nvapautustyön suhteen, hän, joka ei vihannut turkkilaisia, eikä millään\ntavalla voinut tuntea innostusta bulgaarialaisia kohtaan, hänkin\ntunsi joutuneensa hermostuneeseen kiihkotilaan, tunsi jotain\nselittämättömästä, kuumeenomaisesta nautinnosta, jota olo elämän ja\nkuoleman vaiheella, taistelu, tuottaa, josta hänen vanhemmat toverinsa\nolivat niin usein puhuneet. Sellaisessa mielentilassa sai vaara hänet\nuhkarohkeaksi, veti häntä puoleensa, kuten koski, kuten syvänne imee\nvettä.\n\nHän lähti valleille, jossa suuret kanuunat paukkuivat, nousi\nvallinharjalle ja unohtui sinne, luonnon suuremmoisuuden ja aamun\nkauneuden hurmaamana. Tonava kimalteli nousevan auringon valossa\nvehreiden halavien takaa, rumaanialaisen rannan puolella huikaisevan\nvalkeana, veripunaisena ja sinisenä, kuni suuri venäläinen lippu.\nSinisessä ja punaisessa, veripunaisessa ja vaaleassa värissä väikkyi\nerilaisia vivahduksia ja sai virran kiiltävään pintaan hohtavan\nkeltaisia värijuovia. Silloin tällöin putosi alas sähisevä pommi,\nrikkoen virran pinnan ja räiskyttäen liejua, vettä ja vaahtoa ylös\npilviä kohden.\n\nVastapäinen ranta oli vielä sumuverhon peitossa, jonka läpi ei näkynyt\nmuuta kuin uljas muoto ja selvät piirteet taivasta vasten kuvastuvasta\nlinnoituksesta, mutta äkkiä, ikäänkuin kanuunan ammunnan karkoittamana,\nalkoi sumuverho liidellä alas virtaa keveinä savumaisina höytäleinä,\nja silloin alkoi Karl Aleksander eroittaa vastapäistä rantaa.\nSe tuli vähitellen yhä selvemmäksi. Se näytti auringon puolelta\nkellanpunaiselta, varjossa siniseltä. Hän näki erään sotaväenosaston\nlaskeutuvan alas kukkulalta ja tuntikausiksi katoavan näkyvistä maan\nepätasaisuuden ja yksinäisten puiden tähden. Hänen seisoessaan siinä\nja ihmetellessään näköalan kauneutta, alkoi vieressä oleva suuri\nkanuuna hankkiutua keskusteluun. Sotamiehet kantoivat uutterasti\nampumatarpeita. Hyvin nuori luutnantti, punaposkinen kahdeksantoista\nvuotias nuorukainen, jolla oli pehmeitä, vaaleita haituvia leuassa ja\nposkilla, komensi miehistöä vakavuudella, joka samalla oli liikuttavaa\nja naurettavaa. Karl Aleksander astui alas vallinharjalta ja kysyi,\ntiesikö hän, missä 18:nen divisioonan 1:nen prikaatti oli.\n\nLuutnantti punastui ja vastasi: \"en, mutta kapteeni, joka on tuolla\nvallimajassa, tietää sen kyllä\". Karl Aleksander meni kapteenin luo,\ntervehti häntä, esitti itsensä ja sai hätäisen, melkein äreän\nvastauksen kysymykseensä; kapteeni oli kovassa puuhassa raporttiensa\nkanssa. Kahdeksastoista divisioona oli noin neljä virstaa itäänpäin\nvirran rannalla, luuli hän, mutta ei ollut varma siitä. Äärettömän\npaljon joukkoja oli kokoontunut pitkin Tonavan rantoja, toivossa, että\nkaikki olisi valmiina ylimenoa varten, ja nyt oltiin täällä läjässä\nkuin kalat parvessa, pääsemättä eteen tai taaksepäin. Jos hän tahtoisi\njatkaa matkaansa, olisi parasta ratsastaa Fratesciin ja sieltä sitten\nedelleen eteläänpäin, oli sellainen sekasorto ja epäjärjestys,\nettä -- -- ja hiukan kumartaen katosi kapteeni jälleen vallimajaan.\n\nRatsastaa Fratesciin, tehdä kahdeksan kilomeetrin mutka, ei, ennen\nvaikka miten muuten. Hän mietiskeli itsekseen ja teki vihdoin rohkean\npäätöksen. Hän jätti hevosensa ravintolaan, pysyi yhdessä kohden koko\npäivän ja lepäsi useita tunteja matkan vaivojen perästä. Sitten\nneuvotteli hän kauan ravintolan isännän kanssa, sai häneltä airoparin\nja saattajan. Hämärtäessä lähti hän pölyistä tietä pitkin, joka seuraa\nerästä pientä, Simnitzan luona Tonavaan laskevaa virtaa. Sen rannalta\nhän löysi joukon korkeaan ruovostoon kätketyitä Simnitzan asukkaiden\nveneitä, valitsi paraan niistä, työnsi sen vesille, astui siihen ja\nantoi virran kulettaa sitä ensin Tonavalle ja sitten sitä alaspäin.\n\nNiin kauan kuin hän oli Simnitzan ja Sistovan, rumaanialaisen ja\nturkkilaisen linnoituksen ampumalinjalla, oli hänen matkansa enemmän\nkun uhkarohkeaa. Pommit ja kranaatit muodostivat suuria kaaria yli\nvirran, tuhoa tuottavalla matkallaan toiselta rannalta toiselle. Yksi\nja toinen pommi putosi heitä lähelle rannan liejuun ja pärskytti sitä\nsatoja meetrejä etäälle ympäriinsä.\n\nMutta Karl Aleksander ei näyttänyt huomaavan mitään kaikesta tuosta,\nhän oli ihmeellisen juhlallisella tuulella. Sinä hetkenä, jolloin hän\nalkoi kahlata ruovostossa, oli hänessä herännyt eloon jotain kauan\nsitten unohdettua. Kostea ilma, veden loiske, iltatuulen suhina, niin,\nvieläpä ruovostossa elävän yöperhosen tympeä hajukin saivat hänen\nmuistoonsa ajan kaksikymmentä vuotta takaperin. Ja kanuunain paukkuessa\nympärillä valtasivat hänet menneisyyden muistot. Hän muisteli\nlapsuutensa lyhyitä aikoja, muisti silloisia onnen hetkiä, muisteli\nmiten hän poikana antoi veneensä keinua Merijokea alas, kuuli veden\nkohisevan sen keulan edessä, näki sen paksuna ja kiiltävänä, kuin\nöljyn, kiemurtelevan perässä, kuuli sorsan kaakottavan ja kuirin\nvalittavan ruovostossa, kuuli hauin porskahtelevan ja lauttamiesten\nlaulavan yksitoikkoisia laulujaan. Kuinka monet vuodet siitä olivat\nkuluneet, kuinka paljon hän oli senjälkeen nähnyt ja kärsinyt. Sitten\nmuisteli hän tukkipoikia, heidän hauskoja kepposiaan, hurjaa elämäänsä\nja iloisia lauluja. Ja syysiltoja tuulastustulien ääressä lampien\nrantojen syvissä, tyynissä pohjukoissa. Voi, kuinka paljon\nmuistoja, muistoja, jotka hänestä olivat jo kauan sitten tuntuneet\nunhoittuneilta, herättivät nyt Tonavan kohisevat aallot hänen\nsielussaan. Minkätähden hänen, juuri hänen oli täytynyt jättää\nkotiliesi? Ja taivas kaareutui korkeampana hänen päällään ja syvempänä\nhänen allaan. Tähtiä alkoi näkyä tummansinisellä pohjalla, vilkkua\nylhäällä ja alhaalla.\n\nVirralle näkyivät palavan Sistovan punaiset liekit. Simnitza ja Sistova\ntuntui hänestä kahdelta kaksintaistelussa olevalta mahtavalta\njättiläiseltä, jotka salamoivin silmin katselivat toisiaan virran\nmustan syvyyden yli. Leiritulia loisti joukottain siellä täällä pitkin\nvirran rantaa ja kuvasteli virtaavasta vedestä, mutta Karl Aleksander\noli niin muistojensa maailmaan vaipunut, että hän tuskin huomasi, missä\noli, ja minne oli matka.\n\nHiljaisista unelmistaan, muistoistaan huolimatta, tiesi hän kumminkin,\nkokemuksensa avulla Merijoelta ja poikavuosiensa jokimatkoilta,\njokseenkin hyvin, kuinka pitkälti hän voi ehtiä hiljaisella soudulla\nkovaa virtaa alas. Hän katsoi kelloaan, neljä kilomeetriä oli upseeri\nsanonut, se on sitten näillä paikoin, sitä suuremmallakin syyllä, koska\nkoko ryhmä pieniä tulia loistaa venäläisellä rannalla.\n\nTässä täytyy siis ruveta etsimään maallenousupaikkaa.\n\nSe oli helpommin sanottu kuin tehty. Tonavan pohjoinen ranta on sen\nvahvin varustus --, vahvempi kuin Simnitza ja Sistova, Ruschuk ja\nGiurgevo. Sen heteikössä, hyllyvässä liejussa, petollisessa kaislikossa\non aina Katariina II:sen ajoista saakka moni urhollinen Venäjän sotilas\nsaanut tuskallisen kuolemansa. Tunnittain koettivat Karl Aleksander ja\nhänen soutumiehensä ohjata venettään ruohostoon, tunnittain koettivat\nhe päästä kovalle maalle, likaisina, väsyneinä, nälkäisinä ja märkinä\ntäytyi heidän kerta toisensa perään palata jälleen veneeseensä.\n\nKanuunat olivat jo vaienneet, tähdet alkoivat vaaleta taivaalla, uusi\npäivä jo koitti, venäläisestä leiristä kuului merkkisoittoja, ja yhä\nvaan hapuilivat he kaislikossa ja ruovostossa, silloin kuulivat heidän\nväsyneet korvansa äkkiä rannalta ammovaa tai mölisevää ääntä.\n\nRumaanialainen alkoi kuunnella, ja kielellään, joka on\npuoleksi Ranskan, puoleksi Itaalian kielen tapaista, oli hänellä\npaljon kerrottavaa Karl Aleksanderille, soutaessaan mätäs- ja\nkahilikkosokkeloissa. Hetken perästä kuului mylviminen paljoa\nkovemmalta. Rumaanialainen nyökkäsi päätään tyytyväisenä, ja silloin\nymmärsi Karl Aleksander hänet, kapea virtaava puro tuli näkyviin. He\nohjasivat veneen siihen, ja pitkin sen vartta olivat puhvelihärät\npolkeneet tien, joka, niin huono kuin olikin, kumminkin oli tie, jota\nmyöten he vihdoinkin pääsivät ikävästä asemastaan kovalle maalle. Sinne\npiiloitti Karl Aleksander veneensä. Puoli tuntia käytyään, saapuivat he\nrantapenkereelle, ja neljännestunti senjälkeen olivat he vihdoinkin\nleirissä.\n\nSimnitzassa oli vallalla tavaton levottomuus ja kiihko, joka oli\ntarttunut ympäristöönkin, täällä elettiin levollisina kuin rauhan\naikana. Harmaat rivit olivat päästetyt hajalleen, ja osa sotamiehistä\nkantoi puita ja risuja, iloisesti jutellen; toiset virittivät valkeaa\nkattilain alle, toiset taas istuivat puoli-alastomina ja paikkasivat\npaitojaan, takkejaan tai saappaitaan, useimmat istuivat piirissä\nteekeittiön ja höyryävien patojen ympärillä, kärsimättöminä odottaen\naamuruokaansa.\n\nSotaravintoloitsijan väliaikaisen teltan luona tungeskeli sotamiehiä\nviinanassakan ympärillä, he ottivat ryypyn, huuhtoivat suutaan\nviinalla, pyhkivät huulensa ja viiksensä huolellisesti hihoihin ja\nlähtivät, venytellen ja haukotellen, toimiinsa. Vähän etempänä\nruokkosivat sotilaat omia ja upseerien hevosia. Kaikki oli yhtäläistä\nkuin Krasnoje Selon kenttäharjoituksissa kuumana, kirkkaana\nkesä-aamuna, lisäksi sellaisena aamuna, jolloin ei odotettu kovaa\npäivää. Jota korkeammalle Karl Aleksander ehti rantapengertä, sitä\nselvemmin hän huomasi, kuinka äärettömän paljon joukkoja oli tälle\ntasangolle leiriytynyt. Niin pitkälti kuin silmä näki, loisti valkeita\ntelttoja aamuvalossa; mutta siellä täällä tiheäin metsä-sarekkeiden\nkohdalla katkesivat telttarivit, etempänä taas yhtyäkseen\nsäännöllisiksi.\n\nKarl Aleksander hankki itselleen ja rumaanialaiselleen sotamiesten\nkeittiöstä yksinkertaisen aamiaisen, joka maistui hänestä paremmalta,\nkuin milloinkaan Cubatin ja Dononin ravintoloissa Pietarissa ja lähti\netsimään ruhtinas Sasdanadschea ja päämajaa, lähetettyään ensin\nrumaanialaisen noutamaan hevostaan Simnitzasta. Oli jo iltapuoli\nkäsissä ennenkuin hänen onnistui löytää ruhtinaan teltta, tai oikeammin\nsanoen, soturin maja ja teltta yhdessä lukemattomien muiden joukosta\nmatalalta kummulta, josta näki yli koko leiripaikan. Teltassa oli\nainoastaan ruhtinaan palvelija, joka kiilloitti teekeittiötä\nylösalaisin käännetyn laatikon päällä, ja ruhtinaan koira. Palvelija\npyysi Karl Aleksanderia istumaan, ruhtinas tulisi kyllä pian. \"Istua,\nei, maata\", vastasi Karl Aleksander, \"sillä minä en ole nukkunut\nkolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin\", ja hän heittäysi ruhtinaan vuoteelle\nja vaipui melkein silmänräpäyksessä raskaaseen uneen.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nHämärtäessä heräsi Karl Aleksander kiihkeästä, vaikka matala-äänisestä\nkeskustelusta. Hän katsoi tirkistäen ympärilleen. Kaikki oli hänestä\noutoa, ensin hän ei voinut muistaa, missä oli, eikä miten hän oli\ntullut sinne, jossa oli. Pahanpäiväisen lampun valossa näki hän\nedessään niin saippuaiset kasvot, ettei hän tuntenut niitä. Etempänä\noli kai vielä toinenkin henkilö, sillä hän kuuli miellyttävän äänen\npuhtahimmalla ranskan kielellä selittävän jotain, jota Karl Aleksander\npiti itsepuolustuksena, eikä syyttäkään.\n\n\"Meitä syytetään suotta. Me olemme käyttäneet Tonavan kartoittamiseen\npaljon pontevaa työtä. Ei ole meidän syymme, että Tonavan kartat siitä\nhuolimatta ovat väärät. Tonava on oikullinen impi. Uskokaa minua, tai\nälkää, mutta se muuttaa joka vuosi sijaansa. Milloin muodostaa se\nhietamatalikkoja, milloin kaivaa syvänteitä, se on oikukas, kuin veden\nneidot. Kaikissa tapauksissa on teidän myönnettävä, että vaikkapa\nkartat eivät olekaan oikeita, ei se ole syynä siihen, että me 24\npäivästä asti huhtikuuta, jolloin sota julistettiin, emme vielä ole\nehtineet vihollisen maahan. Jos työ olisi toimitettu paremmassa\njärjestyksessä, paremman harkinnan mukaan, niin...\"\n\nSillä välin oli saipuoitu partaveitsellä poistanut vahdon, ja\nvähitellen alkoi Karl Aleksander nähdä miehen kasvoja, se oli ruhtinas\nSasdanadsche, Aleksander Davidovitsch omassa olennossaan.\nMutta miten muuttuneena! Skandinaavialaisilla, anglosakseilla,\ngermaaneilla muuttuvat lapsuudenajan kasvot, niiden ilmeet vuosien\nkuluessa huomattavassa määrässä, kumminkin voi niissä kansoissa\nkahdenkymmenenviiden vuotisessa henkilössä huomata paljon piirteitä ja\npaljon ilmettä, jotka tuntuvasti muistuttavat samaa henkilöä\nkahdentoista vanhana; mutta itämaisissa kansoissa vaikuttaa kaksitoista\nvuotta niin paljon, että -- voi sanoa -- ei ole kysymys muuttumisesta,\nvaan muutoksesta. Kuka ei ole nähnyt sirojäsenisestä, ihmeen kauniista\njuutalaistytöstä kehkeytyvän rumavartaloisen, lyhyen, vantteran ja\npitkänenäisen neidin. Äänestä Karl Aleksander ensin tunsikin jälleen\nentisen toverinsa ja lapsuuden ystävänsä keltaiset kasvot korkean\nkaarevine silmäkulmineen, silmäänpistävän nenän, tummat, syvät ja\npieniteräiset silmät sekä kirsikanpunaiset, mehevät huulet.\n\nSyvällä äänellään ja verkkaisella, tyynellä tavallaan vastasi ruhtinas,\nkatsoen kuvastimeen ja huolellisesti sivellen kasvojaan cold creamilla,\nihojauheella ja eau de colognella:\n\n\"Minä myönnän sen, mitä sanot. Pääasia kaikissa tapauksissa on, ettei\nmeillä ole yhtään ainoaa oikeaa karttaa Tonavasta, emmekä tunne sen\nkareja, emme syvyyttä, emmekä virrannopeutta. Se, joka tuntisi\njonkunkaanlaisen mahdollisen tien alas virtaa, joka voisi sanoa, tästä\nvoi mennä yli, tässä on virta niin ja niin syvä, ja ennen kaikkea,\ntuonpuoleinen ranta sen tai sen tapainen, hän olisi mies, jota me\ntarvitsemme. Mutta se on nyt asia, joka ei liikuta minua. Petruscha\",\nhuusi hän palvelijalleen, \"laita kuntoon, mitä minä tarvitsen kolmena\ntai neljänä päivänä -- kuulehan Josefo-ystäväni\", ja ääneen tuli\ntoisellainen sointu, puheeseen toisellainen tahti, \"minä kai saan,\nkuten ennenkin, olla sinun luonasi Murgescon palatsissa Bukarestissa?\"\n\n\"Paras ystäväni, sinä olet äärettömän tervetullut luokseni. Koko talo\non käytettävänäsi. Mutta mitä perhanaa sinulla on toimittamista\npääkaupungissamme, tai koskeeko se ainoastaan Rositaa Alcazarissa?\"\n\n\"Rositaa Alcazarissa\", sanoi Karl Davidovitsch, pikemmin ikäänkuin\nitsekseen, ja hän siveli hienoilla, valkeisilla sormillaan käherrettyjä\nviiksiään, ja lempeä sekä haaveileva ilme tuli hänen silmiinsä,\n\"Rositaa en minä saane nähdä. Minkäkö tähden minä matkustan\nBukarestiin? Kirotut insinöörit ja meriupseerit, jotka nuhjustelevat\nTonavan siltain kanssa, keksivät kaikkia mahdollisia syitä\nhitaudelleen, milloin ovat kartat vääriä, milloin on Tonavan vesi liian\nkorkealla; nyt tahtovat he tietää virran nopeutta, ja sen selville\nsaamiseksi tarvitaan pieni kone, undulaattori, lasiputki, joka\nkoneellisesti mittaa sen heille. Sitä konetta pitää minun etsiä\nBukarestista.\"\n\nToinen nauroi hienon säädyllisesti: \"Niin totta kuin minä olen Josef\nMurgesco, majuri Rumaanian kuninkaan palveluksessa, on matkasi turha.\nEtsi Bukarestista maailman paraita multasieniä, etsi viiniä, laulajia\nja laulajattaria, etsi samettisilmäisiä ja -ihoisia naisia, ja sinä\nlöydät kaikkea, mitä sinä siinä suhteessa voit vaatia, mutta älä mene\nvaatimaan tiedettä, taidetta, tarkan matemaatisen työn tuloksia.\"\n\n\"Sitäpaitsi saa sen koneen helpoimmin Wienistä\".\n\n\"Niin, jos minä en saa sitä Bukarestista, sähköitän minä Pietariin\nMaantieteelliselle seuralle, siten on se minulla kuudessa päivässä;\nminä en tunne ketään Wienissä\".\n\nSilloin kääntyi keskustelu, ruhtinaan täyttäessä matkareppua, päivän\nkysymyksiin. Majuri Murgesco puhui päämajasta Plojetschissa, keisarin\nlempeydestä ja suuresta vaatimattomuudesta, rumaanialaisesta kenraali\nMaunista, ministereistä ja marsalkeista. Ruhtinas taas kyseli ja antoi\nvastauksia ylipäälliköistä, kenraali Gurkosta, parooni Krüdeneristä,\nyli-esikuntapäällikkö Nepokoischitzkista, kaikki nimiä, jotka elivät\nsenaikalaisten huulilla, nimiä, jotka olivat muodostamaisillaan uusia\nja kunniakkaita lehtiä maailman historiaan.\n\nKun Karl Aleksander kuuli kaikki nuo nimet ja puheesta ymmärsi, että\nkumpikin keskustelija oli ikäänkuin äänettömänä jäsenenä suurella\nmaailman näyttämöllä, kuohahti hänen mielensä kateudesta, niin\nvoimakkaasta, että veri nousi hänen päähänsä. Tuo yksinkertainen\nAleksander Davidovitsch, jolla oli ollut sellainen vaiva oppia\nselvimpiäkin asioita, lekotteli täällä vallan loistossa, oli mukana\nkaikessa suuressa, jota nyt tapahtui, ja epäilemättä loistavasti\nedistyisi, sillä aikaa kun hän itse melkein vuosikausiksi unohdettuna\noli viettänyt armeijaupseerin halpaa elämää. Nyt oli hän kyllä kutsuttu\ntänne suurien hyökyaaltojen keskeen, jotka voisivat nostaa hänet\nkorkealle, viedä kauas eteenpäin, mutta epäilemätöntä on, että hänet\ntäällä pantaisiin sellaisiin toimiin, asetettaisiin sellaisiin\npaikkoihin, ettei häntä paljon nähtäisi eikä kuultaisi. Ja ensi kerran\nelämässään tunsi hän, ei tosin vihaa, vaan jotain sen tapaista kaikkia\nsellaisia kohtaan, jotka olivat onnen helma-lapsia ainoastaan sentähden\nettä olivat syntyneet yhteiskunnan suurien keskuudessa. Samalla\nleimahti kunnianhimo hänessä suureen liekkiin, joka valaisi jokaisen\nhänen kuluneen elämänsä hetken ja osotti hänelle, miten hän onnellisten\ntapausten avulla oli melkein tyhjästä noussut siihen asemaan, joka\nhänellä nyt oli; sen liekki ei tästä päivästä alkaen antanut hänelle\nmitään lepoa, vaan pakoitti hänet ponnistelemaan ylöspäin, korkeammalle\nja korkeammalle, niin korkealle, että hän voisi nähdä lukemattomia\nsellaisia, kun hän itse nyt oli, ponnistelevan alhaalla.\n\nSiinä keskeytti hänen mietteensä Aleksander Davidovitsch, joka polttaen\npaperossiaan ja pannen nappeja kiinni, sanoi kovasti majuri\nMurgescolle: \"Minun täytyy kai herättää ystäväni, kapteeni, sanoakseni\nhänelle, mitä hänen on tehtävä poissaollessani\".\n\n\"Ei tarvitse\", vastasi Karl Aleksander ja nousi reippaasti ylös. \"Minä\nolen maannut puolivalveilla ja vieläpä kuullut osan keskustelustanne\".\nYstävykset syleilivät ja suutelivat toisiansa sydämellisesti kaksi\nkertaa, kuten Venäjällä on tapa. Sitten vasta seurasi esittely.\nEsikuntakapteeni Karl Aleksander Segerberg ja majuri Murgesco, parooni\nKrüdenerin rumaanialainen ajutantti. Sitäpaitsi Matschinin sankari,\nhän, joka luutnantti Dubassoffin kanssa räjäytti turkkilaisen\nmonitoorin, Chiwai Rachman ilmaan.\n\nMajuri Murgesco, josta tuntui, kuten kaikista hienosti sivistyneistä\nihmisistä, vastenmieliseltä tekojensa ylisteleminen, punastui hieman,\njoka vielä lisäsi hänen hienojen kasvojensa miellyttäväisyyttä. Hän oli\nuhkea latinalaisen suvun edustaja: silmäkulmat kaarevat, kasvot sivulta\nkatsoen kauniit ja sen lisäksi vielä miellyttävä ääni. Majuri Murgesco\nlausui muutamia ystävällisiä sanoja ja sanoi tuttavallisesti\njäähyväiset, hän ei tahtonut häiritä ystävyksien kohtausta.\n\nJa silloin alkoi tulvia kysymyksiä, ja vastauksia, vastauksia ja\nkysymyksiä, kuului huudahduksia, lyhyitä, hermostuneita naurahduksia ja\nlämpimän, ikuisen ystävyyden vakuutuksia. Aleksander Davidovitschista\noli Karl Aleksander kaunistunut, niin että hän oli tosi-kaunis upseeri.\nLopuksi tultiin asian ydinkohtaan.\n\n\"Mikä minun kohtalokseni tulee täällä\"? kysyi Karl Aleksander.\n\n\"Sinä olet parooni Krüdenerin esikuntapäällikön alainen, kuten minäkin\nja Murgesco\".\n\n\"Hyvä, ja sitten?\"\n\n\"Sitten, no niin\", ja Aleksander Davidovitsch puhui vielä verkkasemmin\nkuin tavallisesti, \"no niin, ensinnäkin on sinun muistaminen, että sinä\nkirjoitit haluavasi tänne minkälaiseen toimeen tahansa...\"\n\n\"Niin kyllä!\"\n\n\"No niin\", ja ruhtinas puhui kiusallisen hitaasti, \"viikko sitten\nvalitti esikuntapäällikkö minun kuulten sitä vastusta, jota hänellä oli\nintendenteistä. Hän oli luullut, että me pääsisimme Tonavan yli paljon\npikemmin, mutta kun niin ei käynyt kumminkaan, on tänne kokoontunut\nääretön paljous elintarpeita, muun muassa oikein pataljoonittain\nteuraseläimiä. Elukat ovat meille todellisena maanvaivana. Kanuunain\npaukkeesta peloissaan ovat ne melkein villiytyneet. Niitä pääsee aina\nkarkuun, uppoaa Tonavan liejuun, tai varastavat niitä juutalaiset ja\nkreikkalaiset. Pari sotilasta on menettänyt henkensä taistellessaan\nhärkiä vastaan. Lopuksi kyllästyi kenraali alituiseen puuhaan. Hän\npyysi minun esittämään kunnollista ja pontevaa henkilöä\".\n\n\"Härkäin päälliköksi\", sanoi Karl Aleksander, vasten tahtoaan\npunastuen.\n\n\"Niin, älä nyt loukkaudu\", Aleksander Davidovitsch punastui vuorostaan.\n\"Kirjeesi oli kiihkeä, ja toimi, vaikkakin halpa, on tärkeä-arvoinen.\nSinä et voi arvata sen tärkeyttä. Sen lisäksi on sinun pitäminen\nsilmällä kaikkia tavaranhankkijoita. Se sinään, pyyntösi päästä sotaan,\ntulla tänne määrätyksi, olivat asianomaiset saaneet niin sanoakseni\nsamalla hetkellä, kuin parooni Krüdener oli päättänyt pyytää apua tuon\nasian tähden ja siten... Sitäpaitsi minä tulen takaisin kolmen tai\nneljän päivän perästä, sitten saamme lähemmin puhua asiasta\".\n\nAleksander Davidovitsch oli tahtonut tehdä palveluksen ystävälleen ja\ntoverilleen, nyt loukkautui hän Karl Aleksanderin äänettömyydestä,\njoka, paremmin kuin sanat, ilmaisi hänen tyytymättömyytensä toimen\nsuhteen, johon hänet oli kutsuttu. Hän sentähden joudutti eroa niin\npaljon kun voi. \"Nyt minun täytyy kuitenkin lähteä ratsastamaan,\njoutuakseni junaan Festetitschissa. Sinä asut majassani, se on selvää.\nPetruscha, pidä huolta Karl Aleksandrovitschistä, kun minä olen poissa.\nHyvästi, kaikki käy vielä hyvin, olehan vaan kärsivällinen. Vielä eräs\nasia, esikuntapäällikkömme sairastaa, makaa kenttäsairashuoneessa,\nmuuan pöllö everstiluutnantti hoitaa toistaiseksi hänen tehtäviään.\nSinä voit odottaa, kunnes minä tulen takaisin, hän ei tiedä mitään\nsiitä, että sinä olet määrätty tänne\". Ja ruhtinas lähti majasta,\npudistettuaan Karl Aleksanderin kättä. Heti senjälkeen kuului hänen\nhevosensa jalkain kapse tieltä.\n\nKarl Aleksander oli suuttunut, perin suuttunut. Hän, vanha paassi,\n\"härkävartioston\" päällikkönä, kuten sitä komppanijaa kutsuttiin, joka\noli saanut tuon häväisevän vartioitsemisen toimekseen. Hän käveli\nedestakaisin majassa, sitten aukaisi hän oven saadakseen raitista\nilmaa. Tuskin hän oli sen tehnyt, kun kuu täytti huoneen\nvalovirrallaan. Hän nojasi oven pieltä vasten ja seisoi siinä kauan\nliikkumattomana kuin kuvapatsas, katseli taivasta, jossa tähdet\nkimaltelivat kirkkaimpina kuin hän koskaan ennen oli nähnyt. Hänen\nedessään oli orapihlaja-aita, jonka toinen puoli oli pimeä, toinen\nvaloisa, etempänä taivaan rannalla välkkyi mahtava Tonava\nhopeavärisenä; Tonavan ja puron välillä loisti ja savusi sadottain\nleiritulia.\n\nSeisoessaan kukkulalla ja katsellessaan leiriä, kuuli Karl Aleksander\npauhinaa, taukoomatonta, kumeaa, mahtavaa tohinaa, johon jokainen\nyksityinen ääni katosi, niinkuin pienet väreet meren aaltoihin. Tohina\nväliin koveni, väliin heikkeni, tuntui ikäänkuin sadattuhannet miehet,\njotka täällä elivät ja liikkuivat öisen tähtitaivaan, telttojen\nliinakattojen alla, olisivat muuttuneet tarumaiseksi jättiläiseksi,\njoka oli nukkunut ikuisesti kohisevan Tonavan rannalle, ja jonka\nhengitys nyt kevätkesän yön hiljaisuudessa kuului.\n\nTaivaan korkeus, yötuulen viileys ja yksitoikkoinen kohina saivat\nvihdoin Karl Aleksanderin sydämen ja mielen jonkinlaiseen tasapainoon.\nViha ja katkeruus muuttuivat alakuloisuudeksi. Minkätähden juuri hän\njäisi kuormaväkeen, jäisi jälkeen kun kaikki hänen kanssaan\nyhdenikäiset olivat kohonneet ylöspäin maailmassa. Hän oli\nsurumielinen ja sääli itseään, mutta samalla hän ymmärsi, että hänen\npäätarkoituksensa, saadakseen olla mukana suurissa tapauksissa oli\nlöydetty. Sama se, ajatteli hän, tämän lyhyen sodan ajalla -- sillä\nkaikki luulivat sodan alussa, että se loppuisi lyhyeen, olisi\nainoastaan paraatimarssi Konstanttinoopoliin -- menisi hän eteenpäin.\nHän näyttäisi heille, kuinka väärin he olivat häntä kohdelleet. Ja hän\nteki itsekseen lupauksen, ettei antaisi mitään tilaisuutta, tehdä\nitseään huomatuksi, mennä ohi. Samassa lenti tähti, tehden pitkän,\nloistavan juovan tummalle taivaalle. Toivotus tai lupaus, silloin kuin\ntähti lentää, ennustaa hyvää, tuumi hän itsekseen, nousi ylös ja päätti\nmennä sotaravintolaan.\n\nPäämajan sotaravintolaa piti eräs eversti Lidoff ja sen hoitajana oli\nranskalainen kokki François, sillä oli haaraosastoja kaikkialla, minne\nsuurempia joukkoja oli kokoontunut. Täällä Simnitzan läheisyydessä oli\nravintolaksi laitettu sotilasmaja, jota oli jatkettu pituudelleen\nmilloin teltoilla, milloin toisilla majoilla. Sen kehnoihin suojiin\nkokoontui kaikellaatuisia upseereja. Kun Karl Aleksander astui sisään,\noli se täynnä viimeiseen sijaan asti. Siellä näki kirjavan joukon\nihmisiä eri roduista ja kansoista. Leveänenäisen, karkealeukaisen ja\nkelta-ihoisen, puhtaasti venäläisen tyypin rinnalla näki vaaleaverisiä,\nkorkeakasvuisia ruotsalaisten ja saksalaisten esi-isien jälkeläisiä.\nEtempänä istui seurue rumaanialaisia. Heidän soikeat kasvonsa, tummat,\nöljyn keltaiset ihonsa, hienot piirteensä osoittivat, että heidän\nsukuperänsä, samoin kuin kielensäkin juontui Byzanzista ja Roomasta.\nSäihkyväsilmäisiä, suuri- ja käyränenäisiä kreikkalaisia, pitkä-,\nmongolilaisviiksisiä, herkulesmaisia tjerkessejä, kulmikkakasvoisia\nsuomalaistyyppejä, sanalla sanoen, näytteitä kaikista niistä kansoista\nja roduista, joita lavea valtakunta voi näyttää. Naurun ja puheen\nsorina, lasien kilinä, pauhina ja laulu täytti kehnon huoneuston.\nVaikka ikkunat ja ovet olivat auki, oli sisällä kuitenkin todellisia\npilviä ruoan käryä ja tupakin savua. Hikoilevien vieraiden välissä\njuoksi rasvaisia ja hengästyneitä palvelijoita. Kaikkea tuota\nvalaisivat kitkuavat öljylamput säännöttömällä, väräjävällä valollaan,\nsillä liekki milloin suureni milloin pieneni, aina sen mukaan kävikö\nvoimakkaampi vai heikompi tuulen henki huoneessa.\n\nKarl Aleksander katseli kauan tyhjää sijaa, vihdoin huomasi etäällä\npöydän, jossa näytti olevan vielä sijaa muutamalle henkilölle. Kun hän\nmonen anteeksipyynnön perästä ehti pöydän luo, huomasi hän\nvastenmielisellä hämmästyksellä, että kaikki pöydän ympärillä istujat\nolivat siviilipukuisia. Hän ei olisi tahtonut mielellään ensi kertaa\nravintolassa käydessään esiintyä sellaisten seurassa, jotka eivät\nolleet upseereja, mutta muu ei nyt auttanut. Kolme siviilipukuista\nherraa näytti tuskin huomaavankaan häntä. Yksi heistä kirjoitti\nuutterasti taskupaperille, toiset kaksi puhuivat innokkaasti ja\npuoli-ääneen keskenänsä. Karl Aleksanderin harmia lisäsi vielä se,\nettei hänen merkeistä ja huudoista huolimatta onnistunut saada käsiinsä\nyhtään palvelijaa.\n\nToinen siviilipukuisista herroista, paksu ja verevä herra, poskiparta\nsellainen, jota leikillä kutsutaan karitsan kyljykseksi, kääntyi\nsilloin Karl Aleksanderin puoleen, esitti itsensä sotakirjeen\nvaihtajana, herra von Lichtensteininä, ja kysyi saksaksi, saisiko hän\nauttaa. Minä olen vanha vieras täällä ja minua heti totellaan.\nEnnenkuin Karl Aleksander ehti vastata, vihelsi hän lyhyeen ja\nkimakasti, ja ikäänkuin taikavoimalla ilmaantui palvelija pöydän\nääreen.\n\nSanoakseen jotain naapurilleen, kysyi Karl Aleksander jotenkin\nvälinpitämättömästi: \"Mitä sanomalehteä te edustatte, herrani?\"\n\n\"Neue Freie Presseä Wienissä, herra kapteeni\".\n\n\"Karl Aleksander Segerberg, esikuntakapteeni. Te tunnette siis Wienin?\"\nja hänen mielensä leimahti tuota kysyessä, hän tunsi, että hän oli\nlöytänyt lähtöpisteen, alun päästäkseen huomatuksi.\n\n\"Bin Wienerkind, hab'r Wieneblut, olen syntynyt Pyhän Stefanin luona,\n-- minä olen triple extrait de fine fleur de Vienne\", vastasi toinen\nhymyillen.\n\n\"No, sepä sattui\", ja Karl Aleksanderin pahatuuli ja alakuloisuus\nhävisi. Silmänräpäyksessä oli hän unhottanut vihansa, tappionsa, ja nyt\ntuli esiin toinen puoli hänen luonnettaan: kiihkeä toimintahalu, ja\nsitä seurasi hänessä aina levollisuuden tila, sisäinen tyydytys, joka\netukäteen rauhoitti hänet kaiken ja kaikkien suhteen. \"Tahtoisitteko ja\nvoisitteko tehdä minulle palveluksen? Minä tarvitsisin\" -- jatkoi hän\ninnolla -- \"koneen, jota sanotaan undulaattoriksi, Tonavan virran\nnopeuden koneellista mittausta varten. Jos sellaisen voi saada\nWienistä, niin voitteko sanoa minulle, kuinka pian sen voi saada\ntänne?\"\n\nHerra von Lichtenstein mieltyi asiaan, \"gewiss, gewiss\", vastasi hän.\n\"katsotaanpas. Jos minä vielä tänään ratsastan Festetitschin asemalle,\nsillä täällä ei minulta oteta sähkösanomaa, sähköitän toimitukselle ja\npyydän ensi postissa saada koneen, jonka te tahdotte, niin ehtii se\ntänne kolmessa vuorokaudessa. Minä teen teille tuon palveluksen, eikä\nse maksa teille penniäkään, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla\".\n\n\"Ja se on?\"\n\n\"Että te, milloin voitte; autatte minua kirjeenvaihtajana\ntiedoillanne\".\n\nKarl Aleksander lupasi, tarjosi kirjeenvaihtajalle pullon olutta, ja\nmainittuaan, että hän asuu sivuajutantti ruhtinas Sasdanadschen\nteltassa, poistui iloisena pienestä tempustaan, ja riemastuneempana\nkuin hän pitkään aikaan oli ollut.\n\nOdottaessaan Dodo Davidovitschia, tarkasteli hän asemaa ja oloja.\nEnsin haki hän päämajan. Se oli kukkulalla, keskellä jotain\npuutarhantapaista. Pientä, jokseenkin rapistunutta rakennusta, jota\nkutsuttiin linnaksi, ympäröi pohjoispuolelta todellinen, lukemattomista\nkuormavaunuista ja kanuunan lavoista muodostunut vallitus, joiden\nväliin oli sidottu hevosia. Tonavan puoleisella sivulla linnaa oli\naukea, ruohoa kasvava kenttä, jota varjosti rivi vanhoja jalavia.\nKentän yli, jota vartioitsi kasakkavartiosto, nähtiin silloin tällöin\nrientävän ajutantteja sisään ja ulos linnasta. Toisinaan näkyi\nylipäällikön korkea vartalo, kauniitten esikunta-upseeriryhmien\nympäröimänä, seisovan kaukoputken edessä, joka oli asetettu puutarhaan;\nhän näytti tutkivasti katselevan vastapäistä rantaa ja Sistovan\nmuureja. Etempänä idässäpäin, suurien jalavien alla näkyi\njonilaistyylisen temppelin muotoinen huvila. Sen otsikossa oli ollut\nkirjoitus, rakkauden ja rakkaudenjumalan ylistys, jota kumminkin\nnykyisissä olosuhteissa oli pidetty sopimattomana, ja sentähden\npoistettu. Vielä voi epäselvästi eroittaa kirjaimet. Huvila oli\nmäärätty keisarin asunnoksi.\n\nKarl Aleksander suuntasi askeleensa viheriälle kentälle, sen\nalapuolella soitteli rykmentin soittokunta. Ympärille oli kerääntynyt\ntiheä piiri sotamiehiä, aliupseereja, rumaanialaisia ja bulgaarialaisia\ntalonpoikia ja naisia. Sistovasta ja Simnitzasta karkoitettuja\nporvareja ja muutamia armeijaupseereja. Viime mainitut näyttivät\nenemmän katselevan ympärilleen, kuin kuuntelevan soittoa. Enemmän\nviehätti joukkoa, samoin kuin Karl Aleksanderiakin ryhmä upseereja,\njotka kävelivät linnan edessä olevalla ruohikolla tai seisovat\nplastillisissa asennoissa suurien, pehmeälehtisten jalavain alla.\n\nKesäinen aurinko vuodatti kultaista hohdettaan kauniille taululle, ja\nsai hohtavan punaisen, vaalean ja sinisen, pukujen kullan ja hopean\nnäyttämään suurelta loistokasvilta, ruohokenttien tasaista, vehreää\ntaustaa vasten. Karl Aleksander oli samoin kuin ajutantit ja\nesikunta-upseerit pukeutunut huolellisesti. Hän ei tahtonut, että hänet\nilman mitään sekoitettaisiin armeija-jalkaväkeen. Erittäinkin piti hän\nhuolta, että pieni maltalaisristi, joka osoitti hänen olleen paassina,\noli näkyvissä. Esikuntaupseerien joukossa näki hän useita tuttavia.\nAjutantin, joka hyvin tärkeän näköisenä meni juuri tervehtimättä hänen\nohitsensa, tunsi hän myös. Niin, muistipa hän vielä, että tämä oli\nhänelle kolme ruplaa velkaa. Tuolla on tuo kaunis rumaanialainen majuri\nMurgesco, \"mitähän, jos menisin sinne, tervehtisin häntä ja sanoisin,\nettä olen tilannut koneen Wienistä\", mutta Karl Aleksander ei mennyt.\nPaitsi sitä, että häntä hävetti koko asia, oli hänellä vielä toinenkin\nsyy. Hän itse oli palvellut arvokkaammassa rykmentissä, hän muisti,\nmiten hän kohteli yksinkertaista jalkaväkiupseeria. Ajatella, etteivät\nhe vastaisi hänen tervehdykseensä tai jos -- sitä voi tuskin\notaksuakaan kumminkaan -- vastaisivatkin -- mutta jatkaisivat toimiaan,\nkeskusteluaan ja kävelyään, väliäpitämättä hänestä. Ei, olkoot nuo\nylimysystävät rauhassa -- jonain päivänä hänkin ... ja hän lähti pois\nsuorana, ylpeänä nopein askelin, jotta \"ylimysystävät\", nuo\n\"maffit\", kuten heitä armeijassa kutsuttiin, eivät näkisi häntä\nutelijaan alhaison kirjavassa joukossa, Hän tiesi kyllä, että nuo\nsaavuttamattomat, isoiset, jotka nyt olivat täällä vallan ja loiston\nvälittömässä läheisyydessä, olivat paraimpia ja rakastettavimpia\nihmisiä maailmassa, jos heidät kohtasi vähemmän julkisella paikalla.\nTäällä esti heidät siitä ainoastaan turhamaisuus, halpa intohimo, joka\ntuntuu olevan aikamme vika. Sillä vaikkapa se onkin ollut kaikkina\naikoina paheena, vikana, niin on se vasta meidän päivinämme päässyt\nvaltijaaksi.\n\nHeinäkuun aurinko paistoi kuumasti. Karl Aleksander lähti sentähden\nkilomeetriä etempänä, virran rannalla olevalle kukkulalle, jossa ryhmä\nsuuria jalavia ja kastanjoita näytti tarjoovan hänelle lepoa, varjoa ja\nviileyttä. Ehdittyään kukkulalle, huomasi hän siellä erään kastanjan\njuurella vanhan majurin, joka istui puun rungon ympärille laitetulla\npenkillä. Vanhus istui kirja kädessä. Karl Aleksander oli nyreissään,\nsillä hän oli toivonut saada olla yksinään ajatuksineen. Kun hän katsoi\ntarkemmin majuria, näki hän, että tämä nukkui. Hän tarkasteli nukkuvaa\nja huomasi, että tämän leppeissä, puhtaasti venäläisissä kasvoissa\nkaikesta karkeudesta huolimatta ilmeni niin paljon suopeutta ja\nhyväntahtoisuutta, että hän kuitenkin päätti istua penkille saman puun\nalle.\n\nKarl Aleksander oli kasvanut jokiseudussa, hän rakasti näkö-aloja\nviheriärantaisiin ja leppoisalehtoisiin jokilaaksoihin, hän oli nähnyt\nMerijoen, Nevan ja Volgan rannat kaikellaisessa valaistuksessa, mutta\nmitään kauniimpaa, kuin näköalan Tonavalle, jonka hän nyt näki täältä\nkastanjain tummien latvojen alta huikaisevan valoisena kesäisen\nauringon paisteessa, ei hän luullut koskaan nähneensä. Hän näki, miten\nTonava etäällä, silmänkantaman päässä, virtasi matalain, sinivehreäin\nkumpujen välissä, tuli näkyviin kauniina kaarena Sistovan ja Simnitzan\nmuurien välistä, loisti ja välkkyi kesäpäivän kirkkaudessa ja häipyi\nnäkyvistä kaukana lännessä satalukuisen, matalan ja vihreän saaririvin\nväliin, joka oli sen kirkkaalla pinnalla ikäänkuin malakiittinen\nhelminauha suurella kristallilevyllä. Etelässäpäin oleva tasanko\nkimalteli kaikilla vivahduksilla vehreän ja sinipunervan välillä.\nLeiristä kohosivat valtavina, pehmeinä \"An der schönen blauen Donaun\"\nsäveleet, jota rykmentin soittokunta soitti. Kaikki oli niin rauhaisaa,\nhiljaista ettei olisi voinut luulla tuolla alhaalla olevan\nkahtasataatuhatta taisteluun valmista miestä, ja että ainoastaan\nkymmenen päivää myöhemmin sadat, jopa tuhannetkin urhoolliset sydämet\nolivat lakanneet sykkimästä, löytäneet hautansa viheriällä tasangolla,\njossa hirssi- ja vehnävainiot nyt huojuivat tuulessa ja näyttivät\nvehreiltä kuin smaragdit.\n\nKarl Aleksander istui penkillä ja muisteli Volgan rannalla olevaa\npikkukaupunkia, kaunista Anna Paulovnaa ja hurmaavaa pikku Veraa.\nMenneisyyden muistot saivat hänet uinailemaan tulevaisuudesta; hän\nalkoi kuvitella mielessään tulevaisuuttaan. Hän olisi ponteva,\nmaltillinen ja loistavan urhoollinen, hän olisi ensimäisenä vihollisen\nvarustuksissa, saisi Yrjönristin ja korotettaisiin majuriksi. Paljon\ntovereita kaatuisi ja useita avonaisia paikkoja ilmaantuisi;\nepäilemättä hän ylenisi ennen sodan loppua everstiksi -- \"ja silloin\",\ntuumi hän, \"silloin otan minä hänet, Veran, otan hänet aivan\nyksinkertaisesti, haen kaartiin, Suomen kaartiin, sillä noitten maffien\nen minä anna enää ylvästellä itselleni.\"\n\nSistovan ja Tonavan rannalla olevan Abdul Kerimin valleilta alkoi\nkuulua pauketta. Kanuunat olivat jälleen alkaneet soittaa jymeää\nbaasiaan, kiväärintuli rätisi. Parvittain raakkuvia variksia ja\nkirkuvia naakkoja kohosi pilviin ja tuskallisesti parkuen pakeni\nkalalokki pitkin virran pintaa. Karl Aleksander hypähti ylös ja majuri\nherasi. \"Mitä nyt, mitä se merkitsee?\" kysyi edellinen muitta mutkitta.\n\n\"Oh, se on kai joku torpedoveneistämme, joka on tehnyt turkkilaisille\ntaas jonkun kepposen\", sanoi majuri. Samassa näkivät he erään noista\npienistä aluksista, jotka tekivät turkkilaisille niin paljon vahinkoa,\näärettömän kiivaasti kiitävän virtaa alas. Se tuli muutamasta Tonavan\npienestä sivujoesta ja pyrki Dobrudschaan, jossa Venäjän muu laivasto\noli ankkurissa.\n\n\"Ah noita kunnon poikia;\" sanoi majuri. \"Herra varjelkoon heitä.\nTiedättekö, nuori ystäväni, että tuntuu turvalliselta ja mieltä\nylentävältä nähdä poikamme taistelussa. Silloin saa lohdullisen\nvakuutuksen siitä, että se voima ja kunto, jota kansassamme on, on\nvoittamaton. Kaikki, mitä he tekevät, nuo harmaat pojat, sujuu niin\nyksinkertaisesti, keveästi ja luontevasti, että on vakuutettu heidän\nvoivan tehdä satoja kertoja enempi, vieläpä kaiken, jos niin tarvitaan.\nKun näkee heidät tuossa pähkinänkuoren kokoisessa aluksessa, ymmärtää,\nettei se ole tuollaista itse kunkin tuntemaa pikkumaisuutta,\nturhamielisyyttä, hetkellistä kuoleman uhmaa, joka saa heidät siihen,\nmitä he tekevät, vaan toisellaista tunnetta, paljoa voimakkaampaa, joka\non muodostunut niin eheäksi, että, vaikka he ovatkin paljoa alttiimpana\nkuolemalle kuin me muut, tuntevat itsensä turvallisiksi ja varmoiksi\nJumalan huomassa. Ja millaisia vaivoja he kestävät, yövahtia ja ikävää\noleskelua liassa ja siivottomuudessa. Se ei ole kunniamerkkien toivo,\ntai mainioksi tulemisen halu, eikä ne myöskään ole uhkaukset, jotka\nsaavat heidät tuohon. Siihen vaaditaan kokonaan toista, voimakkaampia\nvaikuttimia, ylevämpää tunnetta. Sellainen tunne on jokaisen venäläisen\npovessa, mutta hän kätkee sen sydämensä pohjalle. Se ilmenee ainoastaan\nharvoin, sillä he eivät halua sillä komeilla. Se on rakkaus isänmaahan.\n\n\"En koskaan minä ole huomannut sitä niin selvästi esitettynä kuin\ntässä, paraan venäläisistä, kreivi Leo Tolstoin kirjassa, ne ovat hänen\nsanojaan, joita minä ajatuksina olen kertonut.\n\n\"Ja katsokaappas,\" jatkoi hän, \"ranskalainen, englantilainen,\nsaksalainen on urhoollinen vakaumuksestaan, hän on aprikoimalla siksi\ntullut, hän ymmärtää. sen välttämättömyyden; mutta venäläinen, hän on\nliian luonnollinen ja alkuperäinen senkeltaiseen urhouteen, hän on\ntunteensa tähden urhoollinen, hänessä se lähtee sydämestä, hän\ntaistelee ja kuolee siinä, mihin hänet on asetettu, sillä hän ei voi\nmuuta.\n\n\"Mutta suokaa anteeksi, minä en ole esittänyt itseäni, nimeni on Ilja\nIljitsch Agafonoff, majuri Woroneschin rykmentissä, olen hakenut\narmeijaan saadakseni olla sodassa.\"\n\nKarl Aleksander sanoi nimensä ja, että hänkin oli hakenut armeijaan\nsaadakseen olla sodassa.\n\n\"No, sen minä sanon,\" huudahti Ilja Iljitsch, \"ei mikään todista\nparemmin, kuinka pyhä tämä sota on, kuinka puhdas se tunne, joka on\npakoittanut kansamme tähän sotaan, kuin se, että minä, vanha mies, olen\njättänyt kodin, vaimon ja lapset kurittaakseni noita murhaajia ja että\ntekin, vaikka olette toista rotua, toista verta, olette tehneet samoin.\nMe kohtaamme toisemme taistelussa saman jalon ja pyhän asian edestä. Me\ntaistelemme sydämen halusta suuren tarkoitusperän tähden, emmekä\nturhamaisuudesta. Herra on kanssamme.\"\n\n\"Kuka on teidän ylipäällikkönne?\" kysyi Karl Aleksander.\n\n\"Parooni Nikolai Loginovitsch Krüdener III.\"\n\n\"No, sitten me tavataan kyllä usein, minäkin tulen lähinnä olemaan\nhänen esikuntapäällikkönsä alaisena. Mutta lienee jo aika lähteä\nleiriin.\"\n\nHe lähtivät yhdessä leiriin, katselivat miten sotamiehet huvittelivat\nitseään. Toiset soittivat harmonikkaa, muiden tanssiessa rumanialaisten\ntalonpoikaisnaisten kanssa. \"Ohoi,\" haukotteli eräs nuori sotilas,\nloikoessaan nurmikolla, \"oltaispahan vaan toisella puolella.\" -- \"Veli\nkulta, voit olla varma siitä, että me pääsemme yli toiselle puolelle;\nmutta pääsemmekö takaisin tälle puolelle, tietää ainoastaan armollinen\nJumala,\" vastasi vanha aliupseeri, istuen turvallisena tavaralaatikon\npäällä ja tupakoiden, sekä syljeskellen ympärilleen.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKarl Aleksander odotti hyvin levottomana herra von Lichtensteiniä.\nHänestä tuntui hyvin vastenmieliseltä ja harmilliselta, jos tämä\nsaapuisi liijan myöhään, se tahtoo sanoa, sittenkuin Dodo Davidovitsch\nolisi palannut Bukarestista. Toista olisi, jos Karl Aleksander saisi\nhaluamansa koneen useita päiviä ennen Dodon palaamista. Siinä\ntapauksessa ei hän voisi sota-aikana, jolloin jokainen hetki oli\nkallis, olla jättämättä sitä päällikölle, jos se kerran vaan olisi\nhänen käsissään. Jo oli kolme päivää kulunut, ja Karl Aleksanderin\nlevottomuus yhä suureni, sillä senkaltaista tilaisuutta ei kyllä heti\nolisi tarjolla; sitä paitsi oli hänestä vastenmielistä olla leirissä\nilmoittamatta itseään asianomaisille.\n\nVoi sentähden ymmärtää hänen ilonsa, kun neljäntenä päivänä heti\npuolipäivän jälkeen herra von Lichtenstein ratsastaa leiriin, tuoden\nsuurta, siroa koteloa. Uuttera sotakirjeenvaihtaja oli mennyt\npuoliväliin unkarilaista rajaa, ollakseen varma koneen saamisesta.\nLeirissä oli melkein mahdotonta saada hyvissä ajoissa, mitä postissa\noli tullut, niin äärettömän suuri oli kirjeiden ja pakettien tulva.\n\nVielä samana päivänä lähti Karl Aleksander pukeuduttuaan huolellisesti,\npäämajaan. Ruohoisella kentällä soitteli taas rykmentin soittokunta,\nvetelehti upseereja, oli joukoittain sotamiehiä ja rumaanialaista\nrahvasta, ja keskellä kenttää seisoskeli \"ylimyksiä, maffeja\",\nkäveleskeli arvokkaina ja katseli Karl Aleksanderia ylpeästi. Tänään\nhänellä oli asiaa, tärkeä toimi, tänään astui hän rohkeasti linnan\nedessä olevan puoliympyrän sisään, jonne tuhannet olisivat halunneet,\nja meni suoraan majuri Murgescon luo, joka seisoi linnan portailla ja\npoltteli tupakkia. Tämä hymyili ystävällisen tuttavasti hänelle, vei\nhänet linnan eteiseen, hyvin korkeaan ja viileään huoneeseen, josta\nportaat nousivat yläkertaan. Valoa pääsi niukasti sisään korkealla\nkatonrajassa olevista ikkunoista. Sen takia koko huone näytti\ntaiteilijan työhuoneelta. Yhtäläisyys tuli vielä suuremmaksi siitä,\nettä eteinen oli täynnä mitä erilaisimpia esineitä. Satuloita,\nkaikellaisia koneita ja aseita oli hajallaan pöydillä ja tuoleilla.\nOven suussa seisoi lähettiläitä odottamassa; etempänä huoneessa näki\nKarl Aleksander viisi, kuusi nuorta upseeria, jotka, toiset seisoen,\ntoiset istuen pöydän ääressä, joivat teetä, polttivat tupakkia ja\npuhelivat keskenään puoliääneen. Yksi heistä, pitkä, kalpea mies oli\nluultavasti lausunut jotain hyvin sukkelaa, sillä pari toisista oli\nnaurusta pakahtua. Kun he huomasivat Karl Aleksanderin, vaikenivat he\näkkiä ja koettivat näyttää arvokkailta ja totisilta. Näytti siltä,\nikäänkuin he olisivat tahtoneet sanoa: kaikella muotoa, virkatoimia\nvarten me kyllä olemme valmiita, mutta joukkoomme emme ota muita, kuin\ntahdomme.\n\nYksi upseereista, se pitkä ja kalpea, jolla oli veltot suupielet, meni\nvastatulleita vastaan, tervehti lyhyesti Karl Aleksanderia, puhuessaan\nMurgescon kanssa, hetken päästä katosivat he molemmat linnan\nsisä-osiin. Karl Aleksanderia suututti nuorten miesten käytös, hän\nkääntyi heistä poispäin ja rupesi katselemaan suurta Tonavan karttaa\nSimnitzan seuduista, joka riippui toiseen kerrokseen vievien portaiden\nkäsipuista. Hän tarkasteli kartalla sitä tietä, jota hän oli tullut\nSimnitzasta leiriin. Hajamielisenä katsellessaan karttaa, kuuli hän\npäänsä päältä iloista viserrystä. Tänne kaikkien sotasuunnitelmien\npolttopisteeseen, tänne, josta annettiin käskyjä ja määräyksiä\ntaistelusta ja kuolemasta, oli pari pääskystä laatineet pesänsä\nkattoreunuksen rococokoristuksiin. Keisari itse oli käskenyt ottaa pois\nyhden lasin ikkunasta, että pienet livertelijät saisivat vapaasti asua\ntämän sodan ja vallan voimien anastaman linnan turvissa.\n\nPitkä upseeri ja Murgesco palasivat takaisin; kenraali Krüdener oli\nollut linnassa, mutta oli juuri ehtinyt mennä huvilaan, hän olisi\nsiellä tavattavissa vielä muutamia -- ja pitkä upseeri katsoi kelloansa\n-- ehkäpä kymmenenkin minuuttia, senjälkeen tulisi kenraali tänne\nneuvottelemaan ylipäällikön kanssa. \"Asianne on kai hyvin tärkeä\",\nlisäsi hän jonkun verran pisteliäästi.\n\n\"On\", vastasi Karl Aleksander lyhyesti.\n\n\"No niin, mennään sitten huvilaan\", sanoi Murgesco kohteliaasti.\nHuvilassa, joka oli, kuten on mainittu, muinaisaikuisen temppelin\ntapaan rakennettu, oleskeli keisari mieluimmin leirillä ollessaan;\nnykyään hän oli Galatzissa. Hän asui silloin tavallisesti itse\ntemppelikammiossa, jossa vanhanajan jumalanpalvelusmenojen mukaan\njumalan kuva oli. Temppelihuoneessa pidettiin sotaneuvottelut, esihuone\noli odotus- ja vastaanottohuoneena. Huvilaa vartioitsivat keisarin\nhenkivartijakasakit, jotka seisoivat liikkumattomina kuin kuvapatsaat\nulkopuolisessa pylvässuojamassa. Karl Aleksander astui majuri Murgescon\nkanssa sisään. Etuhuoneessa istui vanha laiha kenraali paperien yli\nkumartuneena, joihin hän näytti tekevän muistiinpanoja. Hän oli\nkenraali Krüdener. \"Mitäs nyt?\" kysyi hän ylös katsomatta.\n\nMajuri Murgesco sanoi asiansa ja meni ulos. Kenraali jatkoi työtään\nantamatta odottajan häiritä itseään. Hetken perästä nousi hän ylös,\nmeni Karl Aleksanderiin päin ja tarkasteli häntä todellisella haukan\nkatseella.\n\n\"Nimenne, kapteeni?\"\n\n\"Segerberg\".\n\n\"Isän nimeltä?\"\n\n\"Karl Aleksandrovitsch\".\n\n\"Ah\", vanhuksen katse kirkastui huomattavasti, näytti, ikäänkuin hän\nolisi muistanut jotain, jotain suloista menneiltä ajoilta.\n\n\"Suomenmaalainen?\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Asianne?\"\n\nKarl Aleksander selitti asiansa; hän oli tahtonut, millä ehdolla\ntahansa, ottaa osaa sotaan, hänen ystävänsä ruhtinas Sasdanadsche oli\nmaininnut hänelle, että kenraali oli aikonut asettaa hänet esimieheksi,\nvartijaksi, päälliköksi, -- hän etsi sopivaa sanaa -- elävälle\nmuonavarastolle. Hän olisi valmis kaikkeen.\n\nKenraali katsoi häneen hajamielisesti: \"Niin, niin, puhukaa\nesikuntapäällikköni kanssa, hän antaa teille ohjeet, ja sitten...?\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne on halunnut konetta Tonavan virran nopeuden\nmääräämiseksi. Minä voin antaa sellaisen teille\", ja hän laski kotelon\nkoneineen pöydälle. \"Se on minun omani\", lisäsi hän epäillen, \"olisi\nhauska, jos sitä käytettäisiin\".\n\n\"Epäilemättä\", vastasi kenraali, katsellen tarkasti Karl Aleksanderia.\n\"Lähetetään se henkilölle, joka tuntee Tonavan ja koneen. Onko vielä\njotain?\"\n\nNyt tai ei koskaan, ajatteli Karl Aleksander. \"Minä tunnen Tonavan\nnäiltä seuduin ja osaan käyttää konetta\". Ja hän kertoi matkastaan\nSimnitzasta leiriin, miten hän oli tullut veneellä pitkin Tonavaa,\nlöytänyt rannalta ruohikosta tien, sekä lisäsi, että hän oli kasvanut\nsuuren virran rannalla, jonka pohjoinen ranta oli soinen ja eteläinen\näkkijyrkkä, kuten tämänkin.\n\nSilloin näytti kenraali kiintyvän asiaan. \"Mennäänpä linnaan, siellä on\nTonavan kartta, teidän on siinä osoitettava tie, jota tulitte\". Ja\nreippaasti kuin nuori mies, nousi kenraali ylös lähteäkseen linnaan.\nEteisessä syntyi liikettä, kun kenraali Karl Aleksanderin kanssa astui\nsisään. Keskustelu taukosi, lähettiläät ojentautuivat, nuoret miehet\nseisoivat kuin talikynttilät. Karl Aleksander meni suoraan kartalle ja\nosoitti varmana, mitä tietä hän oli tullut Simnitzasta ja merkitsi\ntien, jonka puhvelihärät olivat polkeneet rannan liejuun.\n\nKenraali seurasi tarkkaavaisesti, äkkiä kääntyi hän ja sanoi:\n\"Minkätähden kutsutte te itseänne Karl Aleksandrovitschiksi. Isänne\nnimihän oli Ferdinand. Hän palveli 1854 Taurian krenatierirykmentissä\".\n\n\"Minä sain Aleksandrovitsch-nimen paassikoulussa, teidän korkeutenne,\nsenjälkeen on se seurannut minua. Isäni nimi oli todella Ferdinand,\nmutta, kuten teidän korkeutenne tietää, venäjän kielessä ei ole...\"\n\n\"Minä tiedän sen\", sanoo kenraali tyytyväisesti hymyillen. Hänen\nylpeytenään oli muistaa nimiä, olla unhoittamatta niitä, joiden kanssa\noli ollut tekemisissä, voi olla varma siitä, että hän, osoittaessaan --\nkuten nytkin loistavalla tavalla -- muistinsa tarkkuutta, oli\nhyvällä tuulella. Hän tuli vielä tyytyväisemmäksi, huomatessaan ne\nhyvin teeskennellyn kummastuksen katseet ja kuiskaukset, joita\nesikunta-upseerit vaihtoivat keskenään.\n\n\"Te olette käyneet paassikoulun, Karl Feodorovitsch, no niin, niin\nkauan kuin ruhtinas Sasdanadsche on poissa, seuraatte te minua\nordonanssina, sittenkuin ruhtinas on tullut takaisin, saamme me\nlähemmin puhua asiasta. Sillävälin te otatte kymmenen miestä mukaanne,\nviitoitatte tien virralle ja määräätte Tonavan virran nopeuden. Te\nvoitte asian suhteen kääntyä -- teidän puoleenne, hyvät herrat\" -- ja\nhän kääntyi upseereihin kumartaen, sekä lähti kevein, nuortein askelin\nportaita ylös toiseen kerrokseen.\n\nMielihyvällä ja vahingonilolla huomasi Karl Aleksander muutoksen, joka\nheti tapahtui nuorien upseerien käytöstavassa häntä kohtaan, ennen se\noli jäätävän välinpitämätöntä, nyt miellyttävän palvelushaluista. Niin,\nnyt he muistivat, että he olivat olleet yhtä-aikaa paasseina, tunsivat\ntoisensa, olivat ystäviä ja tuttavia. Ainoa, jossa ei tapahtunut tuota\nKarl Aleksanderille niin suotuisaa muutosta, oli majuri Murgesco. Hän\nnäytti melkein kylmenevän, kuta enempi toiset lämpesivät, oikein\nsulkeutuvan klassilliseen, ylevään kauneuteensa. Tuo kylmyys, tehty\nkohteliaisuus sekä suretti että loukkasi Karl Aleksanderia. Hän oli\nsuuresti mieltynyt tuohon meidän aikamme sankarin perikuvaan, hän oli\ntoivonut, että jotain siitä tuttavallisuudesta, jota oli muukalaisen ja\nDodo Davidovitschin välillä, tulisi hänenkin osakseen, mutta hän\nhuomasi nyt, että heidän välillään oli kuilu, jota mikään ei voinut\ntäyttää.\n\nKumminkaan ei Karl Aleksanderilla ollut aikaa enempää huomioitten\ntekemiseen, sillä kaikki huomasivat, että jotain erinomaista, jotain\ntärkeää oli tapahtunut. Ylhäällä linnan saleissa paukkuivat ovet,\nkuljettiin kiirein askelin, ja, juuri kuin pitkä ajutantti aikoi lähteä\nulos kuulemaan, mitä oli tapahtunut, kuului leiristä tuhansien äänien\npauhuisa kaiku, johon sekoittuivat kokoontumismerkit ja eläköönhuudot.\nKaikki upseerit juoksivat portaille, luullen, että keisari tulisi,\nsiellä kaikui riemunhuuto: \"Meikäläiset ovat menneet Tonavan yli!\" Koko\nleiri oli liikkeessä. Upseerit nurmikolla ja ajutantit portaalla olivat\ntuskallisessa tilassa, koko armeija näytti tietävän jotain, joka heille\noli verestä.\n\nJälleen aukenivat linnan ovet, nyt voimalla ja vauhdilla. Portaalla\nolevat ajutantit väistyivät syrjään, kuten sivuhenkilöt näyttämöllä,\nkun suuret kohtaukset lähenevät huippuaan, ja ylipäällikkö Nikolai\nNikolajevitsch tuli seurueineen ulos. Hänen käskevät, ankarat kasvonsa\nloistivat tyytyväisyydestä, hän silmäili joukkoa katseella, joka sopi\nhänelle niin hyvin ja oli perintö ankaralta isältä, hänen seurueensa\nnäytti myös riemastuneelta ja iloiselta.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi hän. kääntymättä keneenkään erityisesti, \"meidän\nurhoolliset poikamme ovat keisarin läsnäollessa menneet Tonavan yli\nGalatzin tyköä. Budschaka vihollisen maassa on meikäläisten vallassa.\nKenraali Zimmermannille tulee kunnia urotyöstä, luutnantti Elsner oli\nensimäinen, joka astui turkkilaiselle maalle\". Ja tuhatäänisen riemun\nraikuessa lähti ylipäällikkö seurueineen huvilaan. Iloista uutista,\njonka sähkölennätin ja nopea huhu melkein samaan aikaan olivat tuoneet\nleiriin, vietettiin jumalanpalveluksella ja sotilaallisella komeudella.\n\nTästä päivästä alkoivat tapaukset sotanäkymöllä rientää eteenpäin.\nSodan hirviö oli viikkoja, kuukausia ollut alallaan historian virrassa,\njonka vaihtelevista aalloista niin moni kansa ja valta oli taistellut.\nSe oli hypellyt itsensä väsyksiin sen lietteisillä rannoilla, nyt oli\nse jälleen noussut ylös, se pieksi sivujaan, nuoli verisiä haavojaan,\närjyi vihasta ja valmistausi ratkaisevaan hyppäykseen, syöksyäkseen,\nkuten Apokalypsenin hirviö Babylonin virtain äärellä, vihollisen\nmaahan, vyöryäkseen sen yli, toimittaakseen tehtävänsä vuosisatojen\nvääryyksien ja väkivallan rankaisijana ja kostajana.\n\nTästä alkaen oli suuri levottomuus vallalla sotajoukon ylimmissä\npiireissä. Alituiset tiedonannot, äänekkäät keskustelut\nsotaravintolassa, alituisesti ratsastavat, tulevat ja lähtevät\najutantit levittivät levottomuutta ja kiihtymystä laajoihin piireihin\nsotajoukossa, Kahdeksankymmentätuhatta miestä odotti jotain\ntapahtuvaksi. Tunsi että voimakas käsi veti monimutkaista\nlyömälaitosta, että pian, kenties ensimäisellä tempauksella, suuri\nvauhtiratas lähtisi liikkeelle, tarttuisi hampaillaan suuren\nkiertokulun pieniin rattaisiin ja panisi ne liikkeelle. Ja sitten --\nsitten ei mikään saisi estetyksi sen käyntiä, se löisi järkähtämättömän\nvarmasti lyöntejään, kunnes ajan täyttyessä painot olisivat\nlaskeutuneet tai vieterit hervonneet ja koneisto tehnyt suuren\ntehtävänsä, mutta silloin olisi kymmenentuhatta, ehkäpä satatuhatta\nurhoollista miestä uhrannut elämänsä. Ja varmuus, että niin kävisi,\nantoi kaikelle, mitä näinä päivinä tehtiin ja sanottiin leirissä,\nvähäpätöisimmällekin, suuruuden leiman, sai vireille ylevän\nmielentilan, joka lämmitti sekä päällystön että miehistön mieltä ja\nsielua.\n\nTuskin oli Karl Aleksander ehtinyt viitoittaa tien, jota hän viikko\ntakaperin oli saapunut leiriin, kun vallinkaivajat tulivat täyttämään\nja levittämään sitä lapioineen, vasuineen ja risukimppuineen.\nSeuraavana päivänä tuli, ei kukaan tiennyt mistä, kymmenkunta suurta\nponttoonia virtaa alas. Ne olivat monien Tonavan rannalle johtavien\npolkujen luona kuni tummat hirviöt, äänettöminä ja ruohostoon ja\nkahilihkoon kätkeytyneinä. Yöt läpeensä työskenteli Krüdenerin miehiä\nalusten luona. Suurella vaivalla kuletettiin joukko keveämpiä\nkanuunoita niihin, kaikki tapahtui hiljaa ja äänettömästi, jotta ei\nherätettäisi vihollisen huomiota ja lisättäisi maallenousun vaikeuksia.\nRannalle rakennettiin mörssäripatteri auttamaan korkealle lentävillä ja\nluotisuoraan maahan putoavilla kuulillaan maallenousevia joukkoja\nvaikeassa vastaisen rannan valloituksessa, Varhain aamulla, niin\nvarhain, että voi vielä eroittaa tähtiä vaalenevalla, savunkarvaisella\ntaivaalla, oli kaikki valmiina, ponttoonit alkoivat osaksi airojen\navulla, osaksi pienen höyryaluksen hinaamina pyrkiä virralle, joka\ntältä kohdalta oli noin neljäsataa meetriä leveä. Oli pyrittävänä\nvasten virtaa noin kolmenkymmenen asteisessa kulmassa, ja sitten virran\navulla nopeasti, ennenkuin vihollinen huomaisi, laskettava joukot\nmaalle.\n\nNiin suuresti oli Karl Aleksander kiintynyt ylimenopuuhaan, että hän\noli unohtanut kaiken, mitä hän viime aikoina oli mielessään hautonut,\nAnna Paulovna oli tykkänään jäänyt unholaan, Vera Nikolajevna oli\nhimmennyt kuten aamutähdet taivaalla, kaivertava ajatus siitä, mitä\nDodo Davidovitsch sanoisi ja mitä Murgesco ajattelisi, oli hävinnyt.\nIstuessaan ponttoonilla ja aamuhämärässä katsellessaan vaalenevaa\nvirtaa, nautti hän, nautti kuten muinoin, kuten kauan, kauan sitten,\njolloin hän keväisin lähti ensimäisille metsästysretkille. \"Tämä on\nsotaa\", tuumi hän itsekseen ja veti avosuin kesä-aamun viileyttä,\nvirran raikkautta ja ruohoston ja kahilikon sekä laajain niittyjen\ntuoksua keuhkoihinsa. -- Tarkastellen katseli hän virralle, voisiko jo\nsaalista eroittaa, mutta mikään ei osoittanut, että turkkilaiset\nolisivat huomanneet, mitä oli tekeillä. Oli jo ehditty virran\npuoliväliin, ja laskettiin virtaa alas viistoon rantaa kohden, kun\näkkiä alkoivat turkkilaiset merkkisoitot, kuni aamuvartioissa kiekuvat\nkukot, nopeasti ilmoittaa toisilleen vaarasta. Himmeässä\naamunsarastuksessa näkyi pitkin rantapengertä tuoksahtavan pieniä,\nharmaanvaaleita pilviä ja leimahtelevan heikkoja välähdyksiä ja heti\nsen jälkeen kuului luotien putoamista johonkin ponttoonien\nläheisyyteen, ikäänkuin haulisade olisi ropissut virran pinnalle.\n\nYhä vinhemmin kiitivät ponttoonit alas virtaa. Juuri jännittävimpänä\nhetkenä, jolloin turkkilaiset, jotka tähän asti olivat ampuneet liijan\nalas, alkoivat täydellisesti käsittää, mitä oli tekeillä, mitä\ntapahtui, juuri silloin kun he rupesivat paremmin näkemään ponttoonit\nja niissä olevat miehet, nousi aurinko ylös ja valaisi, ikäänkuin\ntaikakeinolla, koko seudun. Siitä hetkestä alkaen oli Karl Aleksander\nkuin kuumeen houreissa, hän ei tietänyt, kestikö tapahtumat minuutteja\nvai tunteja. Hän näki yhden ponttooneista tarttuvan karille, näki\ntoisen vielä tölmäävän siihen pahki, kuuli paukkeen venäläisistä\nmörssäripattereista, näki erään turkkilaiselta puolelta ammutun luodin\nräjäyttävän yhden ponttoonin kappaleiksi, joita virta vei vajoavan\nmiehistön kanssa eteenpäin, hän ei nähnyt yksityisseikkoja, näki vaan\nvaihtelevien välitapausten pääkohdat, kaikki tuntui tapahtuvan niin\netäällä,  ettei hän osannut edes olla peloissaan. Hän kummasteli\nitsekin sitä kylmäverisyyttä, jolla hän katseli kaikkea tuota,\nkummasteli, että hän keskellä kanuunain jyrinää ja virran pauhua voi\nkuulla kenraali Krüdenerin puoliääneen lausumat sanat: \"Kaikki käy\nhyvin, he eivät olleet ollenkaan varuillaan\". Niin kävikin.\nTurkkilaiset olivat keränneet melkein kaikki puolustusvoimansa\nNikopolin luo, sillä sieltä odotettiin ylitulo-yritystä. He kokonaan\nhämmästyivät, kun se tapahtuikin Simnitzan luona. Paitsi muutamia\nvarustuksia rannalla oli virtaa puolustamassa pienilukuinen joukko\nnuoren, mutta urhoollisen ja päättäväisen upseerin johdolla.\n\nLähestyttiin rantaa, kaksi ponttoonia oli jo kiinnitetty siihen, Karl\nAleksander, joka seisoi keulassa, ponttoonin matalalla partaalla,\nhuomasi rannalla pienen, sataman tapaisen mutkan. Innokkaasti huomautti\nhän kenraali Krüdeneriä siitä, juoksi alusta ohjaavien sotamiesten\nluo ja suuntasi voimakkaalla, taitavalla käänteellä, jonka hän\npoikavuosinaan oli oppinut, raskaan ponttoonin pientä satamaa kohti,\njuoksi jälleen, ketterästi kuin poikanen, ponttoonin parrasta takaisin\nkeulaan. Samassa jysähti se pohjaan, sellaisella vauhdilla, että Karl\nAleksander, horjahtaneena paikaltaan, hyppäsi veteen ja juoksi\npaljastettu miekka kädessä ensimäisenä maalle.\n\nInnostuneilla eläköönhuudoilla seurasivat sotilaat ja upseerit häntä.\nHänen mielenliikutuksensa oli niin suuri, ettei hän kuullut niitä\nlaukauksia, joita turkkilainen jalkaväki ampui törmältä. Pitkäksi\nketjuksi hajaantuneina alkoivat sotamiehet pensaiden ja maan\nepätasaisuuksien turvin hyökätä ylös törmää. Kun turkkilaisia oli vaan\nvähän rannan puolustuksessa, ja venäläiset hyökkäsivät ylivoimaisina ja\nparia kilomeetriä pitkänä linjana, tuli taistelu rantavarustuksista\nlyhyeksi. Peläten tulevansa Sistovasta katkaistuksi vetäytyivät\nvähälukuiset turkkilaisjoukot takaisin linnoitukseen. Siellä oli\nlevottomuudella huomattu ylikulku, ja, ollen kahden tulen välissä,\nSimnitzan kanuunain ja hyökkäävien venäläisten, laimistui rohkeus ja\nvielä samana päivänä vetäytyi varustusväki Nikopoliin.\n\nVenäläisten miestappio supistui pää-asiassa niihin miehiin, jotka\nolivat hukkuneet, kun ponttooni ammuttiin upoksiin.\n\nSamana päivänä myöhään illalla tuli keisari leiriin, ja seuraavana\naamuna, kirkkaana, lämpöisenä heinäkuun päivänä, astui hän itse\nlehdillä koristettuun ponttooniin, mennäkseen yli Bulgaariaan.\nMerilaivaston miehiä oli soutamassa, nuori meriupseeri Poltavtzeff piti\nperää. Keskellä ponttoonia seisoi seurueensa ja vartijaväkensä\nympäröimänä keisari itse, hänen kasvonsa, jotka olivat paljon\nvanhenneet viime vuosina, olivat lempeät ja surumieliset, kuten\nkaikkien paljon nähneiden, paljon kokeneiden, vuosien ja työn\nrasittamien. Sen lisäksi huomasi niissä majesteetillisuutta, jota hänen\nvastuunalaisuutensa ja asemansa suuruus juuri tänä hetkenä vuodatti\nkoko hänen ylevään olemukseensa. Hän katsoi kauan miettiväisenä virtaa\nylös, kostea kiilto loisti hänen silmistään. Kun hän sitten huomasi,\nettä häneltä odotettiin lähtömerkkiä, katsoi hän sotilaisiin, viittasi\nhansikkaisella kädellään; \"Jumalan nimeen, lapset, toimeen, hyvät\nherrat\", sanoi hän pehmeällä, miellyttävällä äänellään.\n\nKöydet irroitettiin silmänräpäyksessä, lyhyt, raivoisa, yltäkylläisten\nsydänten syvyydestä lähtenyt eläköönhuuto kohosi ilmoille, ja hitaasti\nalkoi ponttooni liikkua eteenpäin.\n\nTaivas oli korkea ja valoisa, valkoisia kevätpilviä ajalehti siellä\nkimaltelevaa sineä vasten. Virta loisti ja säteili auringon valossa ja\nriensi eteenpäin nopein, kohisevin pyörtein, jotka muuttivat joka hetki\nväriään ja muotoaan. Valkoisia vahtojoukkoja ui värähdellen sen\npinnalla, räiskyi tummia ponttooneita vasten, yhtyi jälleen ja katosi\näkkiä, ikäänkuin syvyyden nieleminä. Valoisat niityt, toisen, rannan\nvehreät ruohostot, toisen korkeat, auringon paisteiset kukkulat\nympäröitsivät valoisaa väririkasta taulua, jonka keskellä mustat\nponttoonit pyrkivät virtaa ylös, täynnä aseellisia miehiä, jotka\nulkomuodoltaan tyyneinä, sisällisesti kiihottuneina riensivät\npeloittavaan päivätoimeensa.\n\nKarl Aleksanderin oli Krüdener lähettänyt keisarille viemään sanaa\nonnellisesta ylipääsöstä. Keisari oli ottanut hänet vastaan suurimmalla\nhyväntahtoisuudella ja käskenyt hänen seuraamaan seuruettaan keisarin\nomaan ponttooniin. Vapisevin sydämin seisoessaan ponttoonin keulassa,\nmuistui hänen mieleensä salaman nopeudella eräs tapaus. Hän muisti\nkevätpäivän yhtä valoisan, kuin tämänkin päivän, jolloin hän poikana\noli vienyt parooni Krusen Merijoen yli. Se päivä oli tuonut mukanaan\nkaiken sen, mitä hän näki ja kuuli, siitä oli tullut käännekohta hänen\nelämässään, se oli saattanut hänet keisarin palvelukseen. Keisari -- ja\nensi kertaa elämässään tunsi hän innostuksen pyhää tulta, ja sitä oman\nitsensä unhottamista, joka sitä seuraa. Poikana oli hän kasvanut\nmuukalaisten seurassa, vaivalla oli hän oppinut vieraan kielen, vielä\nnytkin huomasi sen hänen puheestaan; vierasta oli hänelle maan uskonto\nja sivistys, milloin ja minkätähden hän olisi tuntenut innostusta?\nMutta nyt, ennen suurta tekoa, johon he kaikki menivät, ennen\nmaailmanhistoriallista tapausta, tämän ihanan, laajan ja suuremmoisen\nluonnon keskellä ja hänen kanssa, keisarin, joka juuri nyt, näytti\nsiltä, katseli häntä lempeän surullisella katseellaan, nyt tunsi hän\ninnostusta, tunsi sen pyhää hurmiota, tunsi, että hän voisi tehdä\nihmeitä urhoudellaan, niin, ilolla antaa nuoren elämänsä asian edestä,\njonka puolesta keisari taisteli.\n\nKarl Aleksander, joka seisoi keulassa ponttoonin matalalla partaalla,\noli jonkullaisena luotsina, se oli tukala toimi niin vaikeasti\nohjattavassa aluksessa, kuin tämä ponttooni. Vastapäistä rantaa\nlähestyttäessä huusi hän kiihkeästi luutnantti Poltavtzeffille: \"Ei\noikeaan, alemmaksi, alemmaksi, missä ranta on jyrkin, siellä on virta\nsyvin!\" Jälestäpäin muisti hän, että ne olivat juuri samat sanat, jotka\nhäneltä pääsivät monia vuosia sitten, kun hän kotiseudullaan vei\nparooni Krusen virran yli, ja melkein samat sanat, jotka maaherra\nsilloin lausui vastaukseksi, nytkin kohtasivat hänen korviaan keisarin\npuoliääneen ranskaksi lausuessa:\n\n\"Voilà un de nos officiers qui connait le fleuve à fond\". (Kas tuossa\nyksi upseereistamme joka tuntee virran pohjaa myöten.)\n\nPäästiin sitten maalle; kun keisarin vartalo näkyi korkealla\nrantatöyräällä, ottivat innostuneet sotamiehet hänet vastaan\neläköönhuudoilla, jotka eivät tahtoneet koskaan lakata. Riemuhuudot\nkuuluivat Tonavan toiselle rannalle ja kaikuivat sieltä monikertaisina\ntakaisin. Oltiin innostuksen hurmeissa, jota ei voi kuvata, sillä nyt\noli otettu keisarin silmien edessä, kuukautisen odotuksen jälkeen,\nensimäinen askel, vaikein, se, jota oli enin pelätty.\n\nPonttooneja soudettiin edestakaisin virran yli, kuljetettiin yhä\nuseampia pataljoonia, rykmenttejä ja kanuunia toiselle rannalle. Joukot\nmarssivat Sistovaan, valmiina, jos niin vaadittaisiin heti tekemään\nhyökkäyksen linnoitusta vastaan. Sitä ei tarvittu tehdä, turkkilaiset\nolivat sen jättäneet.\n\nJälkeen puolisten tuli keisari kaupunkiin. Se oli, kuten Sistovakin,\npöly- ja savikasana, tyhjänä ja hyljättynä. Sistovassa jakoi keisari\nkunniamerkkejä, kolme Yrjönristiä joka pataljoonalle. Sotamiehet\nsaisivat itse ratkaista, kuka oli ollut urhoollisin. \"Mutta yksi\nristeistä\", sanoi hän, \"on annettava sille nuorelle upseerille, joka\nKrüdenerin ponttoonista ensimäisenä hyppäsi maalle ja joka toi minulle\nsanan eilispäivän voitosta.\" Karl Aleksanderin haaveet kukkulalla\nkastanjan alla loistavasta tulevaisuudesta alkoivat toteentua. Hän oli\nsaanut Yrjönristin.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSamana iltana palasi keisari takaisin rumaanialaiselle rannalle, jossa\npidettiin Te deum onnistuneen ylimenon johdosta. Kenraali Krüdener\nasetti päämajansa hävitettyyn Sistovaan. Siellä tapasi Karl Aleksander\nkenraalin esikunnan, ja siellä sai hän suureksi surukseen tietää, että\nhänen ainakin aluksi oli palattava Rumaaniaan järjestämään ja pitämään\nhuolta elävien elintarpeiden kuljetuksesta. Alakuloisena kävellessään\nkadulla, joten sitä Sistovassa kutsuttiin, kohtasi hän majuri\nAgafonoffin ja liittyi hänen seuraansa. Hän kohtasi myös majuri\nMurgescon ja herra von Lichtensteinin. Edellinen katsahti häneen niin\nvihaisesti, että se Karl Aleksanderista tuntui melkein solvaukselta.\n\nKaikki hänen, mieheksi tultuaan hartaimmat, toiveensa olivat\ntoteutuneet. Hän oli saanut ottaa osaa sotaan, oli hänen\nmajesteettinsa omien silmien edessä ollut tilaisuudessa kunnostamaan\nitsensä; hän oli päässyt urhoollisen Krüdenerin ordonanssiksi, oli\nsaanut kunniamerkin, jota tuhannet halusivat, ainoan, jota upseeri\noikeastaan pitää arvossa. Hän oli koko päivän ollut juhlatuulella,\njollaista hän ei ollut koskaan tuntenut; nyt tarvittiin yksi ainoa,\ntuon muukalaisen myrkyllinen katse haihduttamaan kaikki pois.\nMinkätähden? Hän kysyi sitä itseltään. Ja vastaus kuului: koska hän\ntoisen silmissä huomasi samoja moitteita, joita hän teki itselleen.\nÄänettömänä kulki hän vanhan majurin sivulla, joka koko ajan jutteli,\nfllosofeerasi, niin, saarnasi, sillä huomasi selvään, että hän oli\n\"papittomien\" lahkoon kuuluva raskolnikki, joilla opin suhteen on\npaljon yhtäläisyyttä reformeeristen metodistien kanssa. Karl Aleksander\ntuskin kuuli hänen puhettaan, niin kiintynyt hän oli omiin\najatuksiinsa.\n\nMolemmat upseerit astuivat rappiolla olevaan rakennukseen, jossa ei\nollut melkein muuta, kuin kellari ja ullakko. Majurin väki oli siellä\n\"siistinyt heitä varten\", kuten he sanoivat. Ystävämme keitättivät\nteetä itselleen ja heittäytyivät päivän taisteluista ja monellaisista\nmielenliikutuksista uupuneina kumpikin olkikuvolleen. Kun majuri oli\nulkoa lausunut yhden Davidin psalmeista, jotka ovat papittomien\nhartauskirjana, nukkui hän heti.\n\nKarl Aleksander makasi kauan valveilla. Kehnon katon, lautojen ja\ntiilien välistä näki hän tähtien alkavan tuikkia. Milloin näki hän\nhalkeimesta punertavalta loistavan kiintonaistähden, milloin kokonaisia\nmaailmajoukkoja, jotka välkkyivät viheriältä, niin etäällä, että\nkammotti ajatella, eikä ollut sanoja sitä ilmaista. Kaikki nuo maailmat\npimenivät silloin tällöin, kun joku räpyttelevä yölepakko lenti aukon\nsivu, pyytäessään yöperhosia ja hyttysiä.\n\nKarl Aleksander tahtoi olla onnellinen tänään. Hän tahtoi nauttia\nmenneisyys-runollisuutta, antaa ajatuksensa ja sydämensä hurmaantua\nhänen muistosta, jonka hän äsken harhanäöissään oli nähnyt niin elävänä\nedessään kastanjain alla, mutta se oli hänelle mahdotonta, hän ei\nvoinut eroittaa toisistaan molempia kasvoja, milloin ne olivat äidin,\nmilloin tytön, niin yhtäläisinä ja kumminkin niin erilaisina.\nSitten vaihtuivat ne majuri Murgescon klassillisiin, hienoihin\nkasvonpiirteisiin, joilla oli äsken huomaamansa halveksumisen ilme. Hän\ntiesi kyllä minkätähden. Se oli Dodo Davidovitschin. Vaaraa, jota ei\nvoi välttää, pitää miehuullisesti kohdata, ja Karl Aleksander alkoi\nensi kerran tutkia hänen ja Dodo Davidovitschin ystävyyden luonnetta.\nHän huomasi, että se ei ollut kiinteää, yhtä tasaista, lujaa\ngraniittia, vaan haurasta rapakiveä. Se yhteensulaumistoiminta, joka\nkerran olisi heidän ystävyytensä ensi aikoina hävittänyt kaiken, mikä\nvoisi heidät eroittaa, oli liijan aikaisin jähtynyt, keskeytynyt. Se\ntapahtui silloin, kun Karl Aleksander, enemmän tai vähemmän tietoisena,\nalkoi käyttää ystävyys-suhdetta hyödykseen, kun hän rupesi käyttämään\nulkonaisen edistymisensä välikappaleena sitä, jonka itsessään tulisi\nolla ehyttä, puhdasta ja pyhää. Ja hänen täytyi myöntää, että hänelle\noli ollut hyvin suurta hyötyä ja etua Dodo Davidovitschin ystävyydestä.\nPaljon oli hän saanut häneltä, vähän itse antanut, paljon oli hän myös\nyksinkertaisesti vaan ja itsekkäästi ottanut. Hyvinkin tunnin\nkiusattuaan itseään noilla mietteillä, irroitti hän vihastuneena\nmielensä niistä sanoen: \"Kullakin on oma itsensä lähinnä. Kuka sanoo,\nettei Dodo olisi tehnyt samaten, jos hän olisi ollut minun asemassani\".\nPäättäen tuolla yksinkertaisella lohdutuksella katumuksensa, nukkui hän\nvihdoin, herätäkseen merkkisoitoista seuraavana aamuna uusiin toimiin.\n\nEi ole mahdollista eikä tarpeellistakaan seurata Karl Aleksanderin\nelämää sodan vaihtelevissa ja kumminkin niin samankaltaisissa\nvaiheissa. Hänet oli siirretty Krüdenerin rykmenttiin, mutta sai\nkumminkin olla viikkoja ja kuukausia vähemmin kunniakkaassa toimessaan.\nHän ei saanut olla mukana Nikopolin valloituksessa, ei myöskään\nensimäisessä tappiossa Plevnan luona, jossa kansalaisemme Rosenbom sai\nniin kauhean kuoleman. Hän ei saanut olla mukana ennenkuin suuret\nhyökkäykset Plevnaa vastaan suunniteltiin. Kun hän vihdoin tuli\narmeijaan oli hän majuri.\n\nÄärettömän vaivaloisen ratsastuksen perästä tuli Karl Aleksander\nkymmenentenä päivänä syyskuuta myöhään jälkeenpuolisten sinne, jota\nyhteisellä nimellä kutsuttiin Plevnaksi. Koko matkan haisi ruuti ja\nmuutamissa paikoissa, joissa ei tuullut, mätänevät ruumiit.\n\nKyselemällä alituisesti milloin ylhäisemmiltä, milloin alhaisemmilta\nupseereilta, löysi hän vihdoin hämärässä 9 osaston, kenraali\nKrüdenerin; se oli erään harjanteen rinteellä Plevnasta eteläänpäin.\nTäällä oli armeija ollut heinäkuun onnettomista päivistä asti. Kun\nhänen piti ratsastaa melkein koko turkkilaisten aseman ympäri,\npäästäkseen rykmenttinsä luo, sai hän nähdä eri puolilta tuon\npeljättävän leirin, tuon Plevnan.\n\nRatsastaessaan harjannetta huomautti eräs vihaisempi upseeri hänelle\nyksinäistä miestä, joka istui kenttätuolilla pienessä tammistossa. Se\noli keisari. Siinä hän oli istunut päivittäin, melkein aina yksin,\nviisi tai kuusi tuntia yhtämittaa, kaukoputki suunnattuna Grivitzan\nvarustuksiin. Karl Aleksander teki kierroksen, jottei häiritsisi\nhallitsijaa, ja saapui tunnin ratsastuksen perästä osastoonsa.\n\nHän oli tullut oikeaan aikaan, sillä seuraavana päivänä oli keisarin\nnimipäivä, silloin Plevna valloitettaisiin, tuumittiin sotamiesten\nkeskuudessa, Grivitzan varustukset anastettaisiin millä hinnalla\ntahansa, arvelivat upseerit. Ja kun nyt vihdoinkin oli huomattu, että\nOsman pascha oli, jollei muuta, niin ainakin alkuperäinen voima, niin\ntiedettiin, että huomenna oli kysymyksessä taistelu elämästä ja\nkuolemasta. Kun majuri Segerberg oli ilmoittautunut asianomaisessa\npaikassa, meni hän lähimmän esimiehensä everstiluutnantin luo, se oli\nvanha Agafonoff. Iloisena ja lämminsydämisenä istui tämä majassaan,\njoka oli puolittain maahan kaivettu kuoppa, peitettynä laudoilla,\noljilla, turpeilla ja muilla, mitä satunnaisesti oli käsiin saatu,\nsuojaksi syyssadetta vastaan. Vanhus istui tyhjän tavaralaatikon\npäällä. Hänen edessään maassa istui muutamia sotamiehiä, hänen\nuskonveljiään, kaikki \"papittomiin\" kuuluvia, hän selitti heille\noppejaan patriarkkaalisella ja hartaalla tavalla, nyökkäsi\nystävällisesti Karl Aleksanderille ja viittasi häntä istumaan, jatkaen:\n\"Herra tukee minua. En minä pelkää kymmentätuhatta kansoista, jotka\nminua piirittävät, sillä sinä lyöt kaikkia minun vihollisiani poskelle,\nsinä murennat jumalattomain hampaat. Herran tykönä apu löydetään,\nsinun kansas päälle tulkoon siunaukses, Sela. Ja nyt, hyvät ystävät;\nmenkäät kukin levolle, minusta tuntuu, että Herra huomenna ottaa\nsielumme paratiisiinsa\". Sotilaat suutelivat everstiluutnantin kättä ja\nmenivät äänettöminä ulos, turvallisen ja nöyrän näköisinä, joka tuntui\nKarl Aleksanderista täällä verisessä Plevnassa hämmästyttävältä.\n\n\"Nuori ystäväni\", jatkoi everstiluutnantti, \"minulla ei oikeastaan ole\nmitään määräyksiä annettavana. Me olemme täällä, turkkilaiset tuolla\nGrivitzan kummuilla; huomenna olemme me siellä ja turkkilaiset\nvoitettuina. Vahvistakaa ruumistanne levolla ja sieluanne rukouksella\nelämänne vaikeinta hetkeä varten. Teillä ei ole telttaa, no niin, jos\ntyydytte makaamaan täällä yön, on se tahdossanne. Timofei\", huusi\neverstiluutnantti, \"valmista teetä ja vuode majurille. Puolen tunnin\nkuluttua pitää kaikki olla valmiina lepoa varten\".\n\nKarl Aleksander meni ulos, Timofein siivotessa, kuten sanottiin.\nAurinko oli laskeutunut, vaaleat, punaiset juovat, ikäänkuin verellä\ntahratut tiet, jotka kaikki yhtyivät Grivitzan kummun päällä,\nvalaisivat pilvien alaosaa. Läntinen taivas pimeni, ja syystuuli suhisi\nraskaasti huoaten tammien latvoissa. Taivaan rantaa vasten näkyivät\nGrivitzan ja Plevnan epäselvät haahmot. Tuhannet pienet tulet\nosoittivat, että niiden urhoolliset puolustajat valvoivat juoksu- ja\nampumahaudoissa. Leirissä vallitsi vakava, melkeinpä kolkko mielentila.\nYhdeksän aikaan alkoi hiljaisesti sataa, kaikki, jotka voivat, menivät\ntelttoihinsa ja majoihinsa ja laskeutuivat levolle.\n\nVarhain aamulla herätti Karl Aleksanderin merkinanto \"valmiit\", jota\ntoistettiin komppaniasta komppaniaan, ja joka muistutti kukkojen\nlaulua, kun ne vastaavat toistensa aamukiekumisiin. Nopeasti laitti hän\nitsensä valmiiksi, everstiluutnantti oli jo mennyt ulos, koko leiri oli\nliikkeellä. Sieltä täältä kuului merkkisoittoja ja ratisevia\ntoitotuksia, joiden innostuttamat säveleet tuntuivat kiihoittavan\nvarsinkin hevosia, sillä joka kerta hirnuivat ne kaikilla tahoilla.\n\nSiltä kummulta, jossa Karl Aleksander seisoi, näki hän edessään\npohjoisessa Plevnan, oikealla Plevnasta Bielaan menevän, suuren\nviertotien, joka on osittain tehty jo roomalaisena aikana. Viertotien\npohjoispuolella näkyi korkea harjanne, jonka itäinen pää jyrkkänä\npäättyi Plevnan laaksoon, eräs harjanteen haara oli jyrkempi ja\nsuhteellisesti yksinäisempi, se oli Grivitza. Siitä, mitä hän täältä\nnäki ja mitä hän edellisenä päivänä oli nähnyt, voi hän päättää, että\nturkkilaisten varustukset olivat hevosen kengän muodossa, jonka kupera\npuoli oli itäänpäin, Plevnan kaupunki oli melkein keskellä asemaa.\nVenäläiset olivat ympäröineet tuon hevosenkengän, mutta jättäneet\naseman avonaiseksi. Huomenna oli hyökättävä varustuksien kimppuun\nsuoraan edestäpäin. Grivitza oli hevosenkengän ulkonevassa osassa, ja\nhän seisoi nyt sitä vastapäätä venäläis-rumaanialaisessa keskustassa.\nEtempänä, eteläänpäin viertotiestä liikkui lippukeihäinen\nratsuväkikolonna harjanteen vihertävää rintaa ylös. Kaukoputkella voi\nKarl Aleksander nähdä, kuinka rumaanialaiset, jotka olivat Grivitzan\nedessä, hänestä oikeaanpäin, kaivoivat juoksuhautoja. Äkkiä peitti\nnäkymön paksu sumu, joka laskeusi yli laakson. Sumu muuttui pian\nvihmasateeksi. Melkein samassa alkoivat kanuunat äänekkään, jymeän\nkeskustelunsa. Silloin tuli everstiluutnantti. Hän oli tavattoman\nkiihkeänä.\n\n\"Kas niin, lapseni\", sanoi hän, syökäät aamiainen niin nopeasti kuin\nmahdollista. \"Hyvät herrat,\" ja hän esitti Karl Aleksanderin lähimmille\nupseereilleen, \"minun ei tarvitse selittää teille järjestystä, se on\nmelkein sama, kuin eilisen ja sitä edellisen päivän taisteluissa.\nRumaanialaiset ovat lähinnä, sitten Krüdener, s.o. me; meidän takana\nZotoff neljännen osaston kanssa, senjälkeen Imeritinski, äärimäisenä\nvasemmalla hän, te tiedätte, jonka nimeä minä en tahdo lausua\" --\nkaikki tiesivät, että hän tarkoitti Skobeleffia, jota hän inhosi, koska\ntämä, kuten everstiluutnantti sanoi, ei pitänyt kylliksi arvossa\nvenäläistä verta. -- \"Sitä paitsi, te kuulette, on alettu\".\n\nRinteen alapuolella näkyi joukkoja, jotka kulkivat Grivitzaa kohden, ne\ntulivat pimeästä, näyttivät varjoilta ja katosivat hämärään. Toisinaan\nlakkasi äkkiä kanuunan jyrinä. Hiljaisuudessa kuului silloin sieltä\ntäältä joku komennushuuto, yksinäisiä kiväärinlaukauksia ja\nmerkkisoittoja, sitten alkoi taas epäsäännöllinen jyrinä uudestaan ja\nturkkilaiset vastasivat siihen melkein tahdikkaalla ammunnalla. Eräs\najutantti kiiti ohitse.\n\n\"Mutta, eversti, teidän pitää ehtiä viertotielle puolessa tunnissa\". Ja\najutantti katosi sumuun. Hän oli Dodo Davidovitsch ja oli hyvin kalpea;\nKarl Aleksander katseli häntä lämpimin silmin, olihan hän hänen ainoa\nystävänsä maailmassa.\n\n\"Kas niin, Jumalan nimessä, lapseni\", ja everstiluutnantti paljasti\nmiekkansa. Karl Aleksanderia värisytti; \"nyt on aika käsissä,\" tuumi\nhän itsekseen. On vaikea sanoa, oliko väristys ruumiillisen luonnon\nvero hermoille, vai kostean, kylmän ilman seuraus. Hän näki, miten\nmonet sotilaat tekivät ristinmerkkejä ja katsoivat taivaaseen\nliikutetuin katsein. Se oli pikainen, mutta sydämen sisimmästä\nsyvyydestä noussut rukous. Äänettöminä laskeusivat sotilaat rinnettä\nalas. Karl Aleksander tarkasti hermostuneesti miekkansa terää, tutki\nrevolverejaan, kaikki oli kunnossa. \"Puolen tunnin kuluttua\", sanoi hän\nitsekseen, \"tapan ja haavoitan minä näillä aseilla ihmisiä, näen, miten\nne kärsivät ja kaatuvat edessäni\".\n\nTahdikkaasti, kuten kone, eteni rykmentti sumussa. Puolen tunnin\nkuluttua oli se alhaalla viertotiellä. Silloin alkoi maa loivasti\nyletä. Sumu oheni, voi jo nähdä parisataa meetriä eteensä. Liikkuminen\nraittiissa ilmassa ja seestyvä taivas sai sotilaat luottavammiksi,\nkuuli silloin tällöin leikin laskuakin.\n\nYht'äkkiä nähtiin joukon sairashoitosotilaita, kantaen suuria paareja,\nkiitävän juosten rykmentin ohi. Silloin tunsi kukin lähestyvänsä\nnäkymätöntä rajaa, joka eroittaa olevan suuresta tuntemattomasta -- sen\ntakana, kammottava paikka, jossa elämän ja kuoleman leikki alkaa. Karl\nAleksander kuuli nuoren sotilaan sanovan vanhemmalle toverilleen\ntuskalliset sanat, \"Minua peloittaa\". -- \"Kohtalomme on Jumalan\nhuomassa\", vastasi toinen vapisevalla äänellä.\n\nKanuunain jyrinä ja pyssyn pauke tuli niin kovaksi, että maa vapisi\nsotilaiden jalkojen alla. Niin vilkasta oli ampuminen, että\nyhteislaukaukset toisinaan kuuluivat mahtavalta rummuttamiselta. Karl\nAleksander kuuli hurjan eläköönhuudon, ja ikäänkuin raivon villitseminä\nhyökkäsivät sotilaat eteenpäin, syöksyen turkkilaisten varustuksiin.\nTurkkilaisten ampumahaudoista laukaistiin yhteislaukaus.\n\nEnsimäinen kolonna horjui hetkisen. Karl Aleksander näki, miten jotkut\nmiehet ensi rivissä tarttuivat päähänsä tai painoivat rintaansa ja\nkaatuivat. Heidän viimeiset huokauksensa häipyivät kiväärien\npaukkeeseen ja kanuunain jyrinään. Kaatuneiden sivulla olevat\nsotamiehet koettivat olla heihin katsomatta. Uusi äänekäs eläköönhuuto\nlopetti hetkellisen epätietoisuuden; juoksumarssissa, laukeillen ja\njälleen nousten nopeasti ylös, hyökkäsivät venäläiset vihollista\nvastaan loistavalla, hurjalla urhoollisuudella.\n\nNyt, kun Karl Aleksander kerran oli päässyt ensimäisestä kammostaan,\noli kaikki pelko ohi. Eteenpäin oli ainoa ajatus, joka hänellä oli\nmielessä, se ajatus oli hänet hypnotiseerannut, ja hän tunsi nyt sitä\nselittämätöntä nautintoa, jota tuntee taistellessa elämän ja kuoleman\nuhalla, ja josta hänen vanhemmat toverinsa olivat usein puhuneet. Sitä\nnautintoa, jota on metsästyselämän iloissa, jota roomalaiset pitivät\nvireillä arenamiekkailuillaan, jota gladiaattorit tunsivat henkensä\nuhalla taistellessaan. Tuota himoa, tuota nautintoa, jota vuosisatojen\nsivistys ei ole voinut poistaa. Se on eläimellisen elinvoiman\nriemuvoittoa, tunnetta ruumiillisen minuuden ylivallasta, minun\noikeuttani ennen kaikkia muita.\n\nNiin, nyt sai hän, huolimatta hurjasta taistelusta ympärillään ja\nvasemmalta päin kuuluvasta kovasta eläköönhuudosta, alkaa hengähtää ja\nkatsoa ympärilleen, katsoa ja ihmetellä majuri Murgescoa, kun tämä,\nkauniina kuin sodan jumala itse, hyökkäsi miekka kohotettuna Grivitzan\nkumpua ylös rumaanialaistensa etupäässä, jotka tänä päivänä saavuttivat\ntavatonta kunniaa. Rynnäkkötikapuut olalla ryntäsivät he eteenpäin,\npalaamatta takaisin, he kaatuivat kaikki poikkeuksetta, sekä miehistö\nettä upseerit.\n\nLinnoituksen juurelta kuului everstiluutnantti Agafonoffin jymeä ääni.\n\"Eteenpäin, pojat. Herra on hurskaitten suoja. Sela\". Mutta ei\nminkäänlainen urhoollisuus, ei liha ja veri, ei mikään voima maan\npäällä voinut vastustaa sitä tulihelvettiä, jota turkkilaisten\nberdanikiväärit syöksivät jyrkkien varustuksien yli. Venäläisten\nhyökkäysrivit ensin murtuvat ja sitten peräytyvät. Neljä kertaa\nuudistivat venäläiset hyökkäyksen, neljä kertaa heidän voimansa\nraukesi.\n\nJo toisessa päällekarkauksessa kaatui urhoollinen Agafonoff, juuri kuin\nhän ensimäisenä hyökkäsi etuvarustuksiin. Hänen kuolemansa sai hänen\nsotilaansa raivoon. Mutta turhaan he hyökkäsivät peljättäviä\nvarustuksia vastaan, heidät syöstiin takaisin verisin päin.\n\nKarl Aleksander ei ollut säästänyt taistelussa itseään, hän oli jo\ntoisessa hyökkäyksessä saanut muutamia pienempiä haavoja, yksi niistä\nvaivasi häntä alituisella verenjuoksullaan. Muudan vanha aliupseeri,\njoka huomasi sen, pyysi häntä poistumaan ampumalinjalta, hän tahtoisi\nsitoa hänen haavansa. Karl Aleksander seurasi hänen neuvoaan ja meni\nnoin kivenheiton verran syrjään, siellä istui hän muutamien\nalasrevittyjen vallikoppien suojaan ja paljasti käsivartensa.\n\nAliupseerin nopeasti sitoessa häntä, kuului kova jyrähdys, maa heidän\nallaan vapisi, ikäänkuin ruutisuoni olisi räjähtänyt, yhteislaukaus\nammuttiin, aliupseeri kaatui kuolleena hänen päällensä. Hän tahtoi\nnousta ylös, mutta hän oli kuin tainnuksissa, vähitellen tointui hän.\n\n\"Minä olen kai haavoitettu\", tuumi hän, \"mutta mistä kohden?\" Silloin\ntunsi hän sietämätöntä tuskaa jalassaan. Hän työnsi kiivaasti ruumiin\npois päältään ja koetti päästä pois, mutta se oli hänelle mahdotonta.\nLuotien vingunta, kanuunain kumea jyrinä sai hänet, ruumiitten ja\nhaavoittuneitten keskellä kun hän oli -- ja sen huomasi hän oikeastaan\nvasta nyt -- kauhistumaan. Kauhu lisääntyi, kun hän näki, että taivas\nalkoi seestyä, silloin ei hänellä olisi suojaa sumustakaan. Jännityksen\ntunne, sodan nautinto, jota hän vasta oli tuntenut, katosi, ikäänkuin\nse olisi virrannut pois hänen verensä kanssa.\n\nHän näki venäläisten peräytyvän, huusi luokseen muutamia sotamiehiä,\nmutta yleisessä pauhussa hänen äänensä ei kuulunut. Hän päätti ryömiä\nalaspäin niin kauan kuin hänellä oli voimia, päästäkseen niin etäälle\nkuin mahdollista vihollisen varustuksista ja taistelun jälkeen\nryöstävistä turkkilaisista.\n\nPuhutaan kuoleman elonniitosta. Kuten kuhilaita vastaleikatulla\npellolla, makasi täällä kuolleita ja pahoin haavoittuneita kasoissa.\nNe, jotka voivat, koettivat, kuten Karl Aleksanderkin, ryömiä pois\npaikalta, joka haisi ruudin savusta ja eilisessä taistelussa\nkaatuneista ruumiista. Kammottava ja surkea oli tie; piti ryömiä\nruumisten välitse kylmää, veristä maata. Jano alkoi vaivata häntä, hän\nvaikeroi tuskasta, silloin kääntyivät eräästä ruumiskasasta nuoret,\nkalpeat kasvot häneen päin. Sammuvilla silmillään katseli kuoleva\navuttomana häntä. \"Vettä\", kuiskasi hän. Kyyneleet nousivat Karl\nAleksanderin silmiin.\n\n\"Rakas ystävä\", sanoi hän, \"mistä minä otan vettä?\" Silloin valtaa\nhänet ääretön sääli itseänsä, häntä, joka tuossa makasi, kaikkia noita\nkohtaan, jotka olivat kaatuneet miehuutensa paraassa kukoistuksessa.\n\n\"Herra Jumala, taivaallinen isä\", kuiskasi hän, ne olivat ensimäiset\nsanat, jotka hän moniin vuosiin oli lausunut äidinkielellään, mistä ne\ntulivat; muistona kuluneilta vuosilta, aikaa sitten menneiltä ajoilta.\nJa Herra auttoi häntä. Luonto oli armelijas, hän vaipui tiedottomana\nnuorien, kalpeitten kasvojen viereen.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKun Karl Aleksander tointui, oli yö, pimeä, kylmä, myrskyinen ja\nsateinen syysyö. Hän ei voinut alussa muistaa muuta, kuin\nruudinsavuisia, kiihottuneita kasvoja, hikisiä, kiiruhtavia sotamiehiä,\njotka riensivät eteenpäin, alituisesti eteenpäin, kuin kiusanhenkien\najamina; huutoja, kirouksia, kauhun-, rohkeuden- ja uhkamielisyyden\nhuudahduksia. Mutta minkätähden ja missä kaikki tuo oli tapahtunut, tai\ntapahtui, ei hän muistanut. Turhaan ponnistelivat hänen sairaloiset\naivonsa, saadakseen selville peloittavien kuvien yhteyden. Häntä\nvärisytti.\n\nYhtäkkiä kuulee hän läheisyydessään ihmeellistä kurkkuäänistä puhetta,\nhän kuulee raakaa naurua, näkee etäältä pienen sarvilyhdyn valon.\nSilloin muistaa hän, käsittää hän kaiken. Hän on haavoitettuna lähellä\nGrivitzan varustuksia, ja tuolla, tuolla tulevat turkkilaiset ruumiiden\nryöstäjät. Kamala asema saa häneen rohkeutta ja mielenmalttia, hän\netsii revolverinsa, siinä on kolme luotia jäljellä, yksi kummallekin\nkahdesta rosvosta; jos ne eivät sattuisi, sitten yksi itselle. Mutta\nhänen ei tarvitse käyttää asetta. Molemmat sotarosvot etenevät.\n\nKarl Aleksander alkaa taas ryömiä rinnettä alaspäin, hänen oikea\njalkansa on haavoitettu, se tuntuu raskaalta ja kuolleelta, ja\nkumminkin tuntee hän siinä tuskaa. Alhaalta laaksosta näkee hän lyhdyn\ntulia, nuotiovalkeita. Ah, jos, hän voisi huutaa jotakuta tuolta\nalhaalta avuksi, mutta sinne alas, sinne on pitkältä, niin pitkältä.\nSilloin sattui hän pimeässä pahki erääseen kaatuneeseen toveriin, oli\nonni, että hän sai käsiinsä erään pussin, suurella vaivalla avasi hän\nsen ja löysi pienen pullon paloviinaa. Hän tyhjensi pullon yhdellä\nsiemauksella. Se antoi hänelle voimia ja luottamusta. Taas alkoi hän\nryömiä alaspäin. Kuinka kauan hän ryömi, ei hän tietänyt...\n\nAamulla löydettiin hänet tiedottomana eräästä notkelmasta. Kaksi\nkorppia istui lähellä kalliolla ja odotti hänen elämänsä sammumista.\nKorppien tyytyväinen, hiljainen raakkuminen oli ilmoittanut kahdelle\nrumaanialaiselle sotilaalle kuolleen eli kuolevan olevan läheisyydessä.\nHe ottivat hänet huostaansa ja kantoivat leiriin, eräs välskäri sitoi\nhänet väliaikaisesti ja hänet asetettiin muiden haavoittuneitten kanssa\nturkin vehnäkuhilaiden suojaan. Kun häntä näytti vilustavan, heitti\neräs sotilaista takkinsa hänelle peitoksi. He istuivat täällä\ntunnittain, he istuivat pitkissä riveissä, kaikki ne, joita\nsairashoitosotilaat eivät olleet ennättäneet korjata, ja niitä oli\npaljon, sillä oli menetetty yli kaksitoistatuhatta sotamiestä ja\nkolmesataa upseeria. Eräs pappi, vanha mies, tuli Karl Aleksanderin luo\nja kysyi, tahtoiko hän ehtoollista. \"En\", vastasi hän, \"minä olen\nluteerilainen, mutta antakaa minulle kuumaa teetä, teetä Jumalan\ntähden, minulla on kylmä\". Pappi alkoi heti keittää teetä hänelle.\n\nOdotettuaan koko päivän, tuli vihdoin myöhään illalla hänen vuoronsa\npäästä kenttäsairaalaan. Siellä taas makasi haavoittuneita pitkissä\nriveissä paarit paarien vieressä ja odotti. Ei mitään erotusta miehien\nsuhteen, oli määrätty, mutta kumminkin oli Karl Aleksander huomaavinaan\nettä sotilaat vanhasta tottumuksesta veivät upseerit ennen sotamiehiä.\nSairaalana oli suuri huone, jota valaisivat katkuavat lamput. Lääkärit\nkulkivat väsyneinä ja välinpitämättöminä ympäriinsä. He olivat olleet\ntyössä koko päivän, eikä työ näyttänyt vielä loppuvan. Oven hengessä\nhäälyvän kynttilän valossa istui yksi heistä ja kirjoitti päiväkirjaa.\n\n\"Sotamies Ivan Nikolajevitsch Morlavsky, Krüdenerin rykmentistä,\nmoritur (kuolee)\", huusi eräs lääkäri salin päästä.\n\n\"Majuri Ilja Iljitsch Stolipin, Krüdenerin rykmentistä, fractura\ncapitis, moritur,\" lisäsi hän hiljempaa.\n\n\"Sotamies -- -- -- Krüdenerin rykmentistä, perforatio pectoris (rinta\nlävistetty)...\"\n\nSiten mentiin, mies mieheltä, tuskanhuutojen, kuolevien korahduksien ja\nsairashoitosotilaiden puhkumisen kestäessä, kun he pitelivät kiinni\nsellaisia, jotka väkivaltaisesti liikkuivat leikkausten aikana. \"Minä\nluulen, että koko Krüdenerin rykmentti on ollut leikattavanamme\", tuumi\neräs vanha lääkäri.\n\nKarl Aleksander pantiin pöydälle, joka oli niin vasta tullut\njoutilaaksi, että välskäri vielä kuivasi sitä. Sairashoitosotilaan\nleikatessa auki hänen saapastaan, istui veriin tahraantunut lääkäri\ntuolilla ja ryyppi konjakkia pienissä erin sekä pureskeli kiirehtien\nvoileipää, jota hän varovasti piteli sormillaan. Karl Aleksander tunsi\nsuurta helpotusta, kun saapas irtausi jalasta.\n\n\"Pidä kynttilää\", käski lääkäri lyhyesti.\n\nKaksi sairashoitosotilasta tarttui ruuvipenkin voimalla hänen\nsääreensä. Samassa tunsi hän sietämätöntä tuskaa.\n\n\"Mitä te teette? Ei saa sahata, ei kuuletteko te?\"\n\nHän kuuli huutoa, huokauksia, kirouksia, valitusta ja itkua, kuuli\nlääkärin huutavan: \"Majuri Karl Aleksandrovitsch Segerberg, Krüdenerin\nrykmentistä, perforatio...\" sitten meni hän taidottomaksi pöydällä.\n\nHänet vietiin sairaalaan ja hän heräsi kovaäänisistä sanoista:\n\"Seuraava, seuraava, kiiruhtakaa!\"\n\nTaas ryhtyivät sairashoitosotilaat häneen. Hän vietiin toiseen majaan,\njossa tyyneet ja maltilliset laupeudensisaret ottivat hänet vastaan.\nHaavoittuneita oli kaikkialla, sängyissä, lattialla, käytävillä.\n\n\"Ei yhtään ainoaa muuta enää, kuin tämä\", sanoi yksi\nsairaanhoitajattarista, \"kuuletteko! Minä menen heti keisarin luo\nvalittamaan, kuuletteko, ei ainoaakaan enää!\"\n\nKarl Aleksander makasi majan eteisessä lattialla, hän ei ollut syönyt\nmitään kahteenkymmeneenneljään tuntiin; hän sai lasin portviiniä ja\npisketin, ja kylmän, näljän ja sielun sekä ruumiinvaivojen sijaan,\njoita hän oli kokenut, tunsi hän nyt hyvinvointia, jota ei voinut\npoistaa karboolinhajukaan eikä vieressä makaavien onnettomuustoverien\nkuumehoureet.\n\n\"Tämä on siis sotaa\", mietti hän ja vaipui uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla, kun Karl Aleksander heräsi, oli maja siivottu, yöllä kuolleet\nolivat kannetut pois, ja niitä lienee ollut paljon, sillä Karl\nAleksander sai nyt paikan sängyssä. Hän sai myöskin tietää, että hänen\nsäärensä oli pahoin haavoittunut, samoin kuin jalkansakin, että sahaus\nluultavasti tulisi välttämättömäksi, että hänellä sitäpaitsi oli haava\nkäsivarressa. Keisari oli laupeudensisarien käskenyt ilmoittaa kaikille\nKrüdenerin rykmenttiläisille, jotka olivat olleet kuumimmassa\ntaistelussa, että yhden Grivitzan varustuksista oli myöhään illalla\nvalloittanut kunniakas Arkhangelilainen rykmentti.\n\nKahdentoista seuduissa syntyi majassa suurta liikettä. Lääkärit tulivat\nsisään, hourailevat nukutettiin, kauheasti silvotut peitettiin\nhienoilla lakanoilla, maja tuullutettiin huolellisesti. Pian senjälkeen\nastui keisari sisään.\n\nKeisari, marttyyri -- niin voi häntä kutsua sotanäyttämöllä -- jaloin,\nsivistynein ihminen koko laajalla Venäjän maalla, oli pakoitettu tähän\nsotaan. Hänet, joka rakasti rauhaa, oli suurpolitiikka, niin, pelkkä\nihmisyys pakoittanut siihen, mitä nyt tapahtui hänen silmiensä edessä.\nKuka lukee ne synkät ajatukset, jotka liikkuivat hänen sielussaan, kun\nhän yksinään istui tunnin, tunnin perästä metsikön tammien alla\nRachovajan ylängöillä ja näki sotilaittensa tuhatlukuisina kaatuvan\nkukistamattoman Grivitzan muurien juurella.\n\n\"Joka on tapahtuva, se tapahtuu\", kuuluu hän sanoneen vapisevalla\näänellä, kun ruhtinas Dschingis-Khan toi hänelle sanan niin monen urhon\nkaatumisesta. Hän oli kuin mies kestänyt Plevnan tappiot, ja kuin mies\notti hän vastaan tekojensa seuraukset. Hän kulki joka päivä\nhaavoittuneiden luona, levitti heidän elämäänsä sen verran lohdutusta\nja toivoa kuin voi. Hän teki sitä marttyyrin tyyneydellä. Hän kulki\nPiragoffin ja Bergmannin seuraamina -- josta viimemainitusta sitten\ntuli keisari Fredrik III:nen lääkäri -- vuoteelta vuoteelle; hän istui\nsairaitten luona tuntikausia, puhui heille, lohdutti heitä ja jakoi\npalkintoja.\n\n\"Karl Aleksandrovitsch Segerberg\", kuiskasi eräs laupeuden sisar,\n\"herätkää, avatkaa silmänne, keisari on täällä, keisari tahtoo puhella\nkanssanne\". Karl Aleksander heräsi, keisari istui hänen sivullaan.\nHänen kasvonsa näyttivät hyvin liikutetuilta. Silloin tällöin vapisivat\nhänen kasvolihaksensa, lempeät, hyvät silmät olivat kyynelissä.\n\n\"Kiitos, urhoollinen suomalainen. Sinä\" -- Ja keisari muisteli --\n\"sinähän olit Tonavalla minun ponttoonissani. Voinko minä tehdä mitään\nhyväksesi, vanhempaisi, sisariesi, morsiamesi hyväksi?\"\n\nKarl Aleksander vastasi vapisevalla äänellä: \"Minä olen yksin\nmaailmassa, vanha tätini on ainoa, joka kaipaa minua\". Nuo sanat, tällä\nhetkellä lausuttuina, saivat hänen itsensäkin tuntemaan kuinka yksin\nhän oli.\n\n\"Poika parka\", vastasi keisari. \"Ruhtinas Dschingis-Khan\", sanoi hän,\n\"kirjoittakaa sähkösanoma minulta, keisarilta, vanhalle naiselle,\nkirjoittakaa, että hänen veljensä poika on Grivitzan luona ollut\nkunniaksi itselleen ja maalleen, että hän on pahoin haavoitettu, mutta\nvoitanee Jumalan avulla pelastaa\".\n\n\"Teidän majesteettinne... Minä kiitän. Suokaa anteeksi, teidän\nmajesteettinne, yksi kysymys. Elääkö sivusajutantti, ruhtinas\nAleksander Davidovitsch Sasdanadsche, hänelle tahtoisin minä saada\ntiedon?\"\n\nKeisari katsoi epätietoisena seuruettaan.\n\nEräs nuori upseeri, käsi siteessä, astui esiin.\n\n\"Ruhtinas Sasdanadsche\", sanoi hän, \"kaatui Skobeleffin sivulla viime\nhyökkäyksessä\".\n\nSilloin valtasi Karl Aleksanderin niin syvä suru, että hän kätki\nkasvonsa tyynyyn ja kovasti nyyhkien sanoi: \"Hän oli ainoa ystäväni,\nkaikille muille minä olin muukalainen; minä olen tehnyt väärin\nhänelle\", lisäsi hän kuiskaten.\n\n\"Ystävänne, eversti ja sivusajutantti ruhtinas Sasdanadsche on kuollut,\nmuistoksi hänestä ottakaat vastaan hänen paikkansa ja arvonsa. Eversti\nSegerberg on tästä päivästä lähtien minun sivusajutanttinani. Ruhtinas\nDschingis-Khan, lisätkää se sähkösanomaan\".\n\nKarl Aleksander suuteli keisarin kättä ja kasteli sitä kyyneleillään.\n\n\"Tänä vakavana hetkenä\" lisäsi keisari, \"sanon minä sinulle ja sinun\nkauttasi: ei koskaan ole suomalainen kansani millään teolla heikontanut\nsitä luottamusta, joka minulla sen uskollisuuteen on aina ollut ja\ntulee olemaan\".\n\nJa keisari suuteli voipuneen sairaan kiheräisiä ohimohiuksia ja lähti\nkulkemaan edelleen, sanoen: \"hyvästi huomiseen asti!\" lääkärien,\npappien ja seurueensa saattamana, jatkoi hän matkaansa via\ndolorosallaan miehen rohkeudella, hallitsijan suuruudella ja lämpimän\nsydämen vuotavalla hyvyydellä.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nKun Karl Aleksander oli senverran toipunut, että hänet voitiin siirtää\npois sairashuoneesta, lähetettiin hän monien muiden paranevien kanssa\nCotrocenin sairashuoneeseen Rumaaniassa. Suurissa sairasvaunuissa,\nkasakkivartioston suojaamina ja muutamien lääkärien sekä\nlaupeudensisarien seuraamina kuljettiin pohjoista kohti. Hitaasti\npäästiin eteenpäin, tiet Bulgaariassa olivat pohjattomia; eteenpäin\npääsyä varten piti korjata milloin teitä ja siltoja, milloin\najoneuvoja. Välistä saatiin tunnittain odottaa, kun joku suurempi\njoukko tai muonavara-osasto tuli vastaan.\n\nViikon vaivaloisen matkan perästä päästiin Tonavalle. Sen yli oli nyt\nrakennettu silta. Kun sairasvartiojoukko saapui pääsillalle, täytyi sen\ntaas pysähtyä, sillä silta oli sotamiesten hallussa, komppanija\nkomppanijan perästä kulki sitä myöten etelään Plevnaa kohden. Karl\nAleksander kumartui vaunusta, nähdäkseen, mikä pataljoona se oli.\n\nSamassa kuuli hän, loikoessaan vaunun oljilla, uhmallisen, hurmaavan\nmarssin säveleet. \"Pojat kansan urhokkaan\" kaikui yli Tonavan pauhun,\ntuhansien miesten jalkojen töminän jotka menivät etelään Plevnan\nhurjiin taisteluihin. Kiihoittava marssi vaikutti Karl Aleksanderiin,\njoka oli heikkona kuumeen ja sairautensa tähden, vaikutti niin hänen\nsydämeensä, että hän purskahti itkuun. Nehän olivat hänen kotimaansa\nsäveliä, joita hän poikasena usein oli itse laulanut. Ja hän tunsi\nmyötätuntoisuutta, niin sydämellistä, niin lämmintä, heitä kohtaan,\njotka olivat kuten hänkin lähteneet sotaan. Hänen sydämensä oli täynnä\nosanottavaisuutta, nehän olivat hänen omia kansalaisiaan, hänen omaa\nkansaansa, ja hän kohosi ylös niin paljon kun voi, paljasti päänsä,\nheilutti laihaa kättään ja huusi mitä keuhkoista lähti: \"Jumala\nvarjelkoon teitä, Suomen pojat!\" sitten vaipui hän alas oljille,\ntunteittensa ja ponnistustensa uuvuttamana.\n\nHänen vieressään vaunujen oljilla makasi iloinen husaariupseeri. Kun\nhän näki, kuinka liikutettu Karl Aleksander oli, tuli hänkin vakavaksi.\n\"Tunnetteko venäläistä sananpartta: 'Jeremias, Jeremias, lapseni, jää\nkotiin, jää kotiin ja kehrää lankaasi!?'\" kysyi hän, \"minä muistan sen,\nkun näen niin loistavan reippaan osaston, kuin tuon tuolla, menevän\nkirottuun työhön Plevnan muurien luo\".\n\n\"Pojat kansan urhokkaan\" kaikui etäältä. Loftschan, Plevnan ja Teliksen\nluota kuuluvat kanuunain laukaukset säestivät uhkeaa marssia. Silta oli\ntaas vapaa. Sairasvaunut voivat kulkea edelleen pohjoista kohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLüneburgin suuriherttuatar oli kyllästynyt entiseen tuumaansa; hän oli\nsaanut uuden. Kaikki lohen ja taimenen pojat oli hän päästänyt\nlähimmäisiin puroihin; kultakalat ja Jaapanin ihmeet oli hän\nlahjoitellut oikealle ja vasemmalleen. Saksalainen valtioneuvos oli\nlähetetty takaisin Pommeriin, josta hän oli kotoisin. Palmut,\njättiläissaniaiset, magnoliapuut oli siirretty eteiseen, jossa\nne olivat lakastuneet pimeyden, kylmyyden ja hoidonpuutteen\ntakia. Suuriin huoneisiin oli tuotu kaksisataa sänkyä, hohtavan\nvalkoisine lakanoineen, haahkan-untuvatyynyineen ja pehmoisine,\nlämpöisine peitteineen. Palatsista oli tehty sairaala. Suuret\nmarmorinsekoseinäiset salit oli muutettu sairashuoneiksi, pienissä\nloistavissa suojissa asui nyt lääkäreitä, apteekkareja ja\nlaupeudensisaria. Venäläistä ja luteerilaista pappia, vieläpä\nmollah'iakin oli pyydetty pitämään huolta sairaitten sielunhoidosta.\nKun kaikki oli valmiina, pyysi suuriherttuatar saada sinne kaksisataa\nhaavoittunutta, urhoollisista urhoollisimpia. Hän tahtoi uhrata kaiken\naikansa, elämänsä loppupäivät, pelastaakseen isänmaalle niin useita sen\nparaista pojista kuin voi. Niiden joukkoon luki hän erittäin:\n\"Kummipoikani Aleksander Davidovitschin, ruhtinas Sasdanadschen, jos\nhän vielä elää, ja hänen ystävänsä Karl Aleksander Segerbergin\". Hänen\npyyntöönsä suostuttiin korkeimmassa paikassa.\n\nSuuriherttuattaren juna oli puolipäivän aikaan lähtenyt Bukarestista.\nNiiden satojen joukossa, joita paareilla kannettiin junaan, joita\nvarovasti ja kumminkin huokausten sekä tuskanhuutojen kuuluessa\nasetettiin vaunujen sohville, oli myös Aleksander Segerberg; hänen\nnuoruuden ystävänsä, ruhtinas Sasdanadsche ei ollut siellä, hän lepäsi\njuoksuhaudoissa Plevnan ulkopuolella.\n\nJuna kiitää huokaillen ja puhkuen pohjaa kohden. Se on tuskien juna.\nUlkona ulvoo pohjoistuuli ja ajaa lumia ikkunaa vasten. Sisällä virtaa\nkuumeinen veri sairaiden suonissa ja saa heidän jäntereensä tuskasta\nvapisemaan. Pimeä lisääntyy ja tähdet alkavat kiilua. Pakkanen jäätää\nkaiken veden, viluisena peittäytyy maa valkeaan talvivaippaansa,\nsuojellakseen mullassa piilevää voimaa. Sisällä lekuttaa yölamppu ja\nheittää väräjäviä varjoja seinille ja kattoon. Laupeudensisaret\nkulkevat vaunusta vaunuun, lohduttaen ja kuivaten tuskanhikeä kärsivien\notsilta. Lääkärit kehoittavat lepoon ja toivoon, ja huokaillen, puhkuen\nkiitää kauhujen, tuskien juna pohjoista kohden.\n\nKarl Aleksander makaa hiljaisena ja koettaa nukkua, mutta säännöllinen\nmelu ja ratasten kolina tekee sen hänelle mahdottomaksi. Hänestä tuntuu\nikäänkuin kolina alituisesti toistaisi suomalaisen marssin ensi\nsäveliä, jotka hän kuuli sairasvaunun mennessä Tonavan yli: \"Pojat\nkansan urhokkaan\", milloin hitaammin, milloin kiivaammin, mutta\nalituisesti samaa: \"Pojat kansan urhokkaan\".\n\nVastapäätä Karl Aleksanderia on pahoin haavoitettu upseeri peitteitten\nja tyynyjen keskessä. Hän ei ole puhunut sanaakaan koko päivänä, ei\nvastannut ainoaankaan kysymykseen. Voisi luulla häntä kuolleeksi,\njollei aika-ajoin kuuluisi pidätetty huokaus hänen vuoteeltaan, jollei\nkatse hänen suurista ja tummista silmistään ikäänkuin tuskallisesti\netsien ja kysellen harhailisi ympäriinsä. Tarkastelleneeko hän kohta\nloppuvaa elämäänsä, sillä hän tietää, että kuolema lähestyy? Hänen\ntarkat, äärimäisiin asti jännittyneet hermonsa ovat eroittaneet\nlääkärin kuiskauksen papille \"Olkaat valmiina puoliyön aikaan\". Hetket\nkuluvat, sietämättömän hitaasti toisen mielestä, peloittavan nopeasti\ntoisen. Pienellä asemalla, jossa juna seisoo puoli minuuttia, tulee\nsisään hoikka, kaunis, mustiinpuettu nainen. Melkein näkee hänen\nyli-inhimillisen taistelunsa koettaessaan olla tyyni, kun hän astuu\nhaavoitetun luo. Hiljaa vaipuu hän polvilleen sairaan luo, suutelee\nhänen vahankeltaista kättään. Huulet vapisevat; leuka tärisee, mutta\nitke hän ei, ei sano sanaakaan. Taukoamatta, ikäänkuin sielunsa olisi\nsilmissään, katselee hän sairasta.\n\n\"Monsieur\", kuiskaa sairas hiljaa, \"quelle heure est-il?\"\n\nKarl Aleksander vavahtaa, tietämättä koskiko kysymys häntä tai oliko se\nsairaan houriota. Jälleen kuulee hän saman kysymyksen. Vaivalla etsii\nhän kellonsa.\n\n\"Minuit, monsieur\".\n\n\"Veulliez bien sonner qu'on vienne avec le prêtre -- je vais mourir\",\nkuuluu hiljaa, melkein äänettömästi hänen vuoteeltaan. Ennenkuin Karl\nAleksander ehtii painaa soittokellonnastaa on pappi saapuvilla,\nsuurikasvuinen, hyvinvoipa, melkein sirosti puettu katoolinen pappi.\nJunan kulkiessa eteenpäin, täristessä ja heiluessa valmistautuu pappi\nantamaan kuolevalle viimeistä voitelusta. Hän ottaa povestaan kultaisen\nastian, avaa sen varovasti, kastaa hopeaisen puikon pyhässä öljyssä:\n\"Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam\", mumisee\nhän kuolevan korvaan. Hiljaa, mutta katkerasti itkien kätkee hän, joka\nvasta on tullut sisään, kasvonsa. -- \"Indulgeat tibi Dominus quidquid\ndeliquisti...\" Ja pappi pudottaa tipan pyhää öljyä kuolevan otsalle.\n---- \"Christi exaudi nos\", kuiskaavat laupeudensisaret.\n\n\"Amen\", lausuu sairas heikkonevalla äänellä.\n\n\"Sancta dei Genetrix\" -- -- --\n\nVeturi viheltää pitkään. Vaunut ratisevat ja järisevät, ikäänkuin nekin\nkärsisivät tuskaa, ja huumaavaan meluun häipyvät kaikki rukoukset ja\nsiunaukset. Kun juna vihdoin pysähtyy, on kaikki ohi.\n\n\"Nous sommes chez nous\", huutaa mustapukuinen nainen ja heittäytyy\nkovasti itkien kuolleen yli. Pappi kutsuu sairaanhoitajattaria; kaksi\nlääkäriä vie mustapukuisen naisen pois; ruumis pannaan paareille ja\nkannetaan ulos. Ulkoa kuuluu puolankielistä puhetta; tarjotaan\npuolalaisia sanomalehtiä, puolalaisia virsikirjoja ja testamentteja.\n\n\"Kuka kuollut oli?\" kysyi Karl Aleksander.\n\n\"Viimeinen markiisi Vielopolski\", vastaa pappi, \"ja nainen, joka\nrukoili hänen vuoteensa vieressä, oli hänen sisarensa\".\n\nTaasen viheltää veturi; vaunut nytkähtelevät, ja pyörivä sairaala, joka\nvie mukanaan niin paljon tuskaa ja kärsimystä, vierii pohjoista kohden,\nyhä etemmäksi sodasta, verestä ja kuolemasta, läpi yön, joka tuntuu\näärettömän pitkältä niistä, jotka kärsivät, jotka valvovat, ja jotka\ntuskallisina kyselevät itseltään vieläkö he näkevät päivän, vaikkapa\npohjolan lyhyen talvipäivän koittavan idästä.\n\nJuna jätti Brestin ja kiiti Puolaa kohden halki kenttien ja soiden,\nläpi synkkien metsien, joissa tuuli kahisutti kuivia lehtiä, joita oli\nvielä tammissa.\n\nKarl Aleksander heittelee itseään vuoteellaan. Puoliyön aikana, juuri\nkuin hänestä tuntuu, että armelijas uni sulkee hänen silmänsä,\nherätetään hän. Hänen luokseen tuodaan toista haavoitettua. Hiljaa,\nmelkein nöyrästi pyytää vastatullut anteeksi vastuksen, jota hänestä\non, mutta hänen hyttitoverinsa oli kuollut ja hänestä oli\nvastenmielistä maata kahden kesken ruumiin kanssa. Aamupuoleen,\nlikaisen-harmaana, himmeänä talviaamuna tekee lääkäri taas\nkierroksensa. Kun hän huomaa Karl Aleksanderin vielä olevan valveilla,\nruiskuttaa hän armeliaisuudesta häneen morfiinia, ja vihdoin vaipuu hän\nraskaaseen uneen ja uneksii varhaisimmista lapsuutensa ajoista,\ntuskallista unta, joka jälleen herättää eloon lapsuudenaikaiset vaaran\nhetket, joita hän oli kokenut. Milloin tuntui hänestä, että hän oli\npudonnut Merijokeen ja oli hukkumaisillaan, milloin, että koski oli\nnielemäisillään hänet ikuiseen kuohuunsa, tai että hän oli joutunut\nkäynnissä olevan viskuukoneen alle Karttulan hovissa, kunnes\nhuumausaine pääsee täydellisesti vaikuttamaan ja hän vihdoin makaa\nparemmin taidottomana, kuin nukkuen.\n\nKarl Aleksander herää vasta myöhään jälkeen puolenpäivän, pää raskaana,\nkuin kehnon viinin juomisesta.\n\nPäivä oli harmaa, synkkä ja pitkä, niin pitkä, että yö peloittaa.\nKuinka kauhea siitä tulee karboolin ja öljyn tuoksuineen, kuolleitten\nulostuksineen ja haavojen hajuineen, pimeyksineen, vaivaavine,\ntuskallisine ajatuksineen, toivottomuuksineen ja levottomuuksineen.\nVoi, sitä yötä; juna tuntui kiitävän kilpaa kuoleman kanssa, milloin\nvoittaa toinen, milloin toinen kilpailijoista. Varmaa on, ettei kukaan,\njoka oli sillä matkalla, unohda tätä kauhun yötä tuskien junassa.\n\nSeuraavan päivän illalla, kun kaikki ovat tuskien, kuumeen, vaunujen\ntärisemisen ja jysähdysten uuvuttamia, näkyy vihdoinkin sinertävää\nvaloa taivaan rannalta. Se näyttää revontulilta, mutta ei räisky, ei\nliekehdi. Pietarin miljoonat lyhdyt ne ovat, jotka loistavat yöllä ja\njoiden valo heijastuu pilvistä; vihdoinkin siis lepoa ja rauhaa. Kohta\nollaan perillä ja päästään erilleen ruumiista, joita kuljetetaan\nmukana, kaikesta vaivasta. Ja juna rientää sinertävää valoa kohden,\njoka muodostaa ikäänkuin sädekehän keisarin kaupungin päälle. Ja\nsilloin kaikuu höyrypillin ennen niin sietämättömältä kuuluva vihellys,\nikäänkuin riemukkaana alkusoittona, sillä se ilmoittaa kaikille noille\nonnettomille, että vapautuksen hetki on koittanut, Kymmenen minuuttia\nmyöhemmin pysähdytään Tsarskoje Selossa.\n\nSukulaisia ja ystäviä, lääkäreitä, pappeja, hoviylimyksiä, tuhansia\nutelijaita on asemalla, Tervehditään, itketään, puristetaan toistensa\nkäsiä, kiitetään Jumalaa ja tehdään hartaina ristinmerkkejä. Yli\nnyyhkytysten ja itkun kaikuu kirkkoveisuu, jolla parikymmentä nuorta\npoikaa tervehtii heitä tervetulleiksi. Hovivaunuissa viedään sairaat\nherttuattaren palatsiin. Itse seisoo hän eteisessä ja toivottaa\nvieraita tervetulleiksi. Ei koskaan ole hänellä ollut loistavissa\nsaleissaan sellaista vierasjoukkoa: niitä tulee paareissa ja\npyörätuoleissa; niitä tulee sauvojen avulla ja laupeudensisarien sekä\nsairashoitosotilaiden taluttamina. Ovet avattiin seljälleen, ja yli\nkynnyksien, joista oli astunut silkkikenkiä ja kannuksellisia\nsaappaita, horjuili nyt sairaita ja kuoleman kanssa kamppailevia. Kukin\nvieraista saa vuoteensa, ja niin monituntisten tuskien ja\nlevottomuuden, hermostuttavan jyrinän, ahdingon ja tukalan ilman\nperästä vaipuivat he mielihyvän tunteella pehmeille, puhtaille\nvuoteille puhdasilmaisissa viileissä huoneissa, joissa hiljaisuutta\nainoastaan häiritsee yhden ja toisen hiljainen nyyhkytys, joka\nonnellisena rohjetessaan jälleen toivoa, onnellisena tuntiessaan\nolevansa ikäänkuin kotona, kyynelillä keventää tuskallista hätäänsä,\nhermojensa luonnotonta jännitystä.\n\nSuuriherttuatar itse seurasi Karl Aleksanderia hänen vuoteelleen, piti\nitse huolta hänen ensimäisestä hoidostaan, suuteli häntä otsalle, teki\nristinmerkin ja lähti. Ensi kerran pitkään aikaan nukkui Karl\nAleksander morfiinitta, nukkui samallaisella suloisen väsymyksen\ntunteella, jota hän poikasena oli tuntenut palattuaan kuirien ja\nvesilintujen pyynnistä Merijoen rannoilta.\n\nAamulla hän heräsi kiihkeään, vaikka hiljaiseen keskusteluun.\n\"Sairaani\", sanoo joku, \"ovat pahoin haavoittuneita kaikki. Sadasta,\njotka lähtivät Bukarestista, on kaksikymmentä kuollut; ja monet, monet\nme vielä kadotamme. Hänkin tuolla, Karl Aleksandrovitsch Segerberg, on\nheikko, hyvin sairas; me pelkäämme kylmän vihoja\".\n\nSilloin heräsi Karl Aleksander täydellisesti ja katseli ympärilleen.\nHämäränä talviaamuna näki hän suuriherttuattaren, joka osoitteli\nlääkäri- ja kenraalijoukolle sairaitaan. Kulkue meni vuoteelta\nvuoteelle, ja lääkärit keskustelivat hiljaa tieteellisillä sanoilla\njoka tapauksesta.\n\nYksi toisensa jälkeen vietiin sairaita, sen mukaan kuin he heräsivät,\nleikkaushuoneeseen. Vihdoin tuli Karl Aleksanderinkin vuoro. \"Hyvät\nherrat\", sanoo hän, \"minä en salli sahausta; minä kuolen mieluummin\nkuin vetelehdin rampana elämäni läpi. Luoti on jalkarinnassa, jos te\nvoitte ottaa sen pois, niin ottakaa, mutta ei sahausta\".\n\nVälinpitämätön lääkäri, paperossi suupielessä ja kädet kyynärpäihin\nasti veressä, pesee itseään ja vastustaa kiivaasti. Mutta Karl\nAleksander vastaa tyynesti: \"Tapahtuu, kuten sanoin, minulla on oikeus\nkuolla\". Hän ei tahdo tulla nukutetuksi ja tyytyy kuin mies\nkohtaloonsa. Siitä päivästä ei hän muista mitään, ei tahdo muistaa eikä\npuhua kenellekään. Enemmän kuolleena kuin elävänä viedään hän takaisin\nvuoteelleen, ja nyt alkaa hänelle uusi kärsimysten aika. Hän muistaa\npitkiä synkkiä päiviä ja vielä pitempiä unettomia öitä, sekä kuumeen\nettä vilun tähden tuskallisia, mutta alituisesti, päivin ja öin, näkee\nhän edessään parin ystävällisiä, vaaleanruskeita silmiä ja vanhat\nkurttuiset, lempeästi hymyilevät kasvot sekä hopeanvaaleat hiukset.\nSuuriherttuatar hoitaa itse häntä, etupäässä häntä. Eräänä päivänä, kun\nhäntä pidettiin jo paranevana, kirjoituttaa suuriherttuatar hänellä\nerään paperin alle; hän kysyy, mitä asiaa paperi koskee, mutta\nsuuriherttuatar vastaa vaan hymyillen: \"Ei saa olla utelias\".\n\nSitten kuluu taas viikkoja, ja eräänä kauniina päivänä sanoo lääkäri\nhänelle, että kaikki vaara on ohi. Suuriherttuattarelta saa hän\nlahjaksi pari hienosti kiillotettua ebenholsista kainalosauvaa\nlohdullisilla sanoilla, ettei hänen tarvitse käyttää niitä kauemmin\nkuin korkeintaan puoli vuotta. Samalla tahtoo suuriherttuatar häntä\nystävällisesti hämmästyttää ja antaa hänelle tukun suomenkielisiä\nsanomalehtiä. Hän kiittää liikutettuna, ottaa ne vastaan ja katsottuaan\nniitä sanoo hymyillen: \"Ne ovat suomenkielisiä -- niitä minä tuskin\nymmärrän\".\n\n\"Vai niin\", ja suuriherttuatarkin hymyilee, \"hankitaan sitten\nruotsalainen sanomalehti\". Ja viikkoa myöhemmin lukee hän ensi kertaa\nmoneen vuoteen kotimaansa sanomalehteä, se on Helsingfors Dagblad. Hän\navaa lehden, lukee palasen, vielä toisenkin, mutta ei ymmärrä siitä\nenempää, kuin jostain hänelle aivan outokielisestä kirjasta. Hän\ninnostuu; alkaa uudelleen; mahdotonta, hänestä tuntuu, että hän\nymmärtää kyllä jokaisen sanan erikseen, mutta ajatusta, sisältöä hän ei\nymmärrä. \"Voiko olla mahdollista, että siihen määrin voi unohtaa\näidinkielensä?\" kysyy hän itseltään, levottomana päättää hän käyttää\nmuutamia tunteja joka päivä sen lukemiseen, jotta oppisi jälleen\nkielen, joka kerran oli hänen lapsuudenaikansa kieli.\n\nPieni uutinen, ensimäinen, jonka hän lukee, kuuluu:\n\n\"Kansalaisemme everstiluutnantti Karl Aleksander Segerberg, joka\nsodassa palveli ---- Krüdenerin rykmentissä, joka otti osaa sotaretkeen\nTonavan ylimenosta Plevnan tappeluun asti, on nimitetty hänen\nmajesteettinsa keisarin sivusajutantiksi. Segerberg sai Yrjönristin\nurhoollisuudestaan Tonavan yli mentäessä\".\n\n\n\n\nJälkilause.\n\n\nKun talvi lähestyi loppuaan, oli Karl Aleksander siihen määrään\nparantunut, että hän voi muuttaa Pietariin. Ensimäisenä kävi hän\nkenraali Olbersin luona. Vanhus, jota viime vuodet olivat paljon\nvanhentaneet, istui eineellä ja söi \"kolubjäkin'iä\", jota hän huuhtoi\nalas muutamalla lasilla pihlajanmarjapaloviinaa. Ilman minkäänlaista\naihetta alkoi hän pauhata sukulaiselleen.\n\n\"Niin, se oli kaunis kauppa, johon sinä minut houkuttelit\".\n\n\"Mikä kauppa?\"\n\n\"Mikä? No, se, että sait minut myymään Karttulan hovin Sandra tädille.\nEtkö muista, millaiseksi sinä kuvasit paikan. Rappeutuneeksi, kehnosti\nhoidetuksi ja huonoksi. Minä kävin siellä viime kesänä. Se oli\nparatiisi. Paratiisi se oli. Ruoka vaan kerrassaan kirottua. Ei viiniä,\nolutta eikä paloviinaa koko talossa. Juotiin piimää, hyi perhanaa\".\nUkko unohti harminsa kaupasta ja sensijaan alkoi parjata suomalaista\nkeittiötä -- kieltämättä kehnointa maailmassa. Mellastaen ja kiroillen\nkulki hän hetken edestakaisin, kunnes taas muisti kaupan. \"Niin, se oli\nsievä kauppa. Eukko elää siellä pulskasti. On ripustanut kaikki vanhat\nparooni Stjernstedtit seinille. Hänellä on suuri meijeri, myö voinsa\nEnglantiin, Jumala varjelkoon. Puisto on kuin Tsarskoje Selossa. Sinua\non minun siitä kaupasta kiittäminen. Sinä kai saat lopuksi kaikki\nperiä. Kiittämättömyys on maailman palkinto\".\n\nHän oli vihassaan niin naurettava, että Karl Aleksander ei voinut muuta\nkuin hymyillä, varsinkin kun hän vanhastaan tiesi, ettei maksanut\nvaivaa väitellä hänen kanssaan. Sitten alkoi ukko lähemmin tarkastella\nhäntä.\n\n\"Nenä kalpea. Ei kelpaa enää rintamaan, luulen. Yrjönristi,\nsivusajutantti! Kyllä vain. Menee kai Karttulaan. Grand seigneur,\nsuomalainen tilanomistaja. Sopiihan se. Saan kai vanhuuden päivien\nturvan luonasi. Ilmaiseksi. Mitä!\"\n\n\"Ei, olkaa rauhassa, rakas setä. Minä en mene Karttulaan. Minulle on\nluvattu paikka ulko-asiain ministeristössä, minä voin päästä\npääkonsuliksi, lähettiläskunnan sihteeriksi, aikaa myöten miksi\ntahansa. On ollut siitäkin kysymys, että minut nimitettäisiin\nsotilaslähetiksi Tukholmaan, sentähden että minä osaan ruotsia, jonka\nminä kumminkin olen unohtanut\".\n\n\"No, onnea vaan sitten, ja hyvää yötä, sillä minä otan nyt eineen\npäälle pikkulinnun unen. Minkälaista ruokaa te saitte Turkissa? Hyvää\nyötä, ja kiitos kaupasta!\"\n\nKun Karl Aleksander kauniissa sivusajutantin puvussa esiintyi\nYrjönristeineen Pietarin kaduilla, herätti hän jonkullaista huomiota.\nKulkiessaan kauniina ja kalpeana kainalosauvojensa avulla hiljalleen\neteenpäin, väistyivät ihmiset kunnioittavasti hänen tieltään, hän oli\nyksi noista urhoista, noista sankareista sodasta, joka nyt viimeinkin\nalkoi näyttää sotilaskävelyltä Konstantinoopoliin, josta niin paljon\noli puhuttu.\n\nYlipäänsä olikin Karl Aleksanderin liikuttava enempi kuin hän oli\nluullut tarvitsevansa. Alussa hän oli nimittäin pitänyt totena\nkohtelijaat lupaukset milloin mistäkin paikasta. Mutta kun tosi tuli\neteen, huomattiinkin, että paikka ulkoasiain ministeristössä oli\nluvattu kreivi L:lle, pääkonsulin virka ruhtinas Y:lle. Kaikki\nhaavoittuneita, kaikki maan vanhimmista suvuista, kaikilla\npuoltolauseita sillä ja siltä ja siltä. Surkuteltiin, mutta toivottiin,\nettä eversti itse huomaisi, että tällä kertaa...\n\nKarl Aleksanderista alkoi näyttää synkältä. Hän oli kuukausia\nkuluttanut sotaministeristön portaita. Kaikki, mitä hänelle tarjottiin,\noli opettajan paikka eräässä sotaopistossa, jonka johtajana oli eräs\nhänestä vastenmielinen kenraali.\n\nToiselta puolen taas hän ymmärsi, että mitä kauemmin hän odottaisi,\nsitä vaikeampaa olisi paikan saanti, sillä sairashuoneista laskettiin\njoka päivä joukottain pyrkijöitä.\n\nEräänä päivänä istui hän täysissä juhlatamineissa, sillä hän oli taas\nollut kumartelemassa koko päivän, mieli synkkänä Cubatin ravintolassa.\nHän oli syönyt päivällisen yksinään, nyt istui hän tupakkia poltellen\nja ajatteli levottomuudella tulevaisuuttaan. Hän oli miehuuden paraassa\nijässä ja tunsi vielä vastustamatonta halua tehdä työtä, toimittaa,\nvaikuttaa jotain. Hän tunsi myöskin, että hänellä olisi voimaa ja\nkykyä, ja nyt, nyt täytyisi hänen kruunun eläkettä nauttien jossain\nsyrjäisessä paikassa maaseudulla -- ehkä Karttulan hovissa --\nyksinäisenä vanhentua ja tulla, kuten setä Olbers, vanhaksi itsekkääksi\nherraksi, jota piti ohjaksissa ainoastaan emännöitsijä ja omat huonot\ntavat. Siellä alhaalla odotti Vera Nikolajevna häntä -- je sais\nattendre-han oli hänen mielilauseensa. Hän poltti kolmannen sikaarin,\njoi kolmannen kupin kahvia, myrkky hermostutti häntä yhä enemmän.\n\n\"Ei, setä Olbersin kaltaiseksi minä en rupea -- je ne sais pas attendre\n-- täytyy tehdä jotain, täytyy saada asia toimeen. Hätätilassa --\nvaikkapa Suomeenkin\".\n\nHän nousi ylös kärsimättömänä ja lähti sauvoihinsa nojaten ulos. Ah,\nmutta minne? Yhtäkkiä muisti hän, että hoviministeri oli lähettänyt\nhänelle pääsylipun keisarilliseen oopperaan. Hermostuneena tuumittuaan:\nmennäkö tai ei, päätti hän lopuksi mennä.\n\nKun hän saapui oopperahuoneelle, ihmetteli hän, että sitä vartioitsivat\npoliisit. Kaikki lyhdyt eteisessä ja rappusilla paloivat. Kun hän\nnousi erään santarmin avulla ajoneuvoista, tervehdittiin häntä\neläköönhuudoilla ja käsientaputuksilla. Eteisessä seisoi paasseja,\njotka ensin tekivät hänelle kunniaa ja sitten tarjoutuivat auttamaan\nhäntä rappusia ylös noustessa.\n\n\"Ketä varten tänään on juhlanäytäntö, kuka keisarillisista on\noopperassa?\"\n\n\"Ei kukaan\", vastasi paassi hymyillen, \"näytellään teitä varten, herra\neversti\".\n\nKarl Aleksander ei ollut tänään leikinlaskutuulella, hän rypisti\nsilmäkulmansa ja aikoi muistuttaa nuorta miestä, kun tämä, jo\ntäydellisenä hovimiehenä, lisäsi, -- \"ja kaikkia kunniakkaita sankareja\nvarten, jotka ovat haavoittuneet Plevnassa. Me paassit olemme pyytäneet\nsaada tarjota apuamme teille tänä iltana\".\n\nKarl Aleksander katsoi silloin ympärilleen ja näki rappusten ja\nkäytävien vilisevän haavottuneita, kaikenarvoisia upseereja. Kun\ninvaliidit astuivat alas portaita parterrille, otettiin heidät vastaan\nkäsientaputuksilla. Yleisö nousi seisoalleen. Herrat ja naiset\ntervehtivät, monet viimemainituista kuivasivat silmiään, aljettiin\nsoittaa keisarihymniä, sitten taas taputettiin käsiä, puhallettiin\nfanfaareja, huudettiin eläköötä melkein loppumatta. Orkesteripaikan\nkaidepuuta vasten nojasi sotilas- ja siviilipukuisia herroja hyvin\navorintaisissa liiveissä, timanttinapit pullistavissa paidan rinnoissa.\nKatsellaan monocleilla, binocleilla ja kaukoputkilla looseja, joissa\nistuu naisia upeoissa, vaikka ei, hetken vakavuuden takia, hyvin\nloistavissa puvuissa. He istuvat kalpeina ja ihastuneina, koristettuina\ntimanteilla ja helmillä, mutta ei kukilla. Loosirivit muodostavat\nikäänkuin kauniiden kasvojen ja pehmoisten olkapäiden ansarin, jotka\nkohoavat kaidepuun kultauksien ja sametin yli ikäänkuin harvinaiset ja\ntuoksuavat kukat kasvitarhojen kosteassa tuoksuisessa ilmassa.\n\nKarl Aleksander seisoi kauniina ja uhkeana kansallishymniä\nsoitettaissa.\n\n\"Asseyez-vous, mon général, vous devez être bien fatigué\", sanoo nuori\nvaaleaverinen, ruskea- ja viisassilmäinen nainen hänelle.\n\nHän on todella väsynyt, ja liehakoivasti sanoo hän mahdollisimman\nsujuvimmalla ranskallaan -- sillä hän puhuu huonoa ranskaa -- \"Merci,\nmademoiselle, je suis colonel, pas général\".\n\nSilloin alkaa nainen kuiskailla vieressään seisovan vanhemman naisen\nkanssa, joka nähtävästi on hänen äitinsä, sillä vaikka hän on ruma,\nmelkeinpä yksinkertainen, huomaa kumminkin hänen ja kauniin nuoren\nnaisen välillä paljon yhtäläisyyttä.\n\n\"Niin kaunis upseeri, on sääli häntä\", sanoo nuorempi ruotsiksi ja\nkatsoo ystävällisesti Karl Aleksanderiin.\n\nKarl Aleksander hymyilee ja kumartaa. Nainen punastuu korvia myöten.\nVähentääkseen kiusallisuutta sanoo Karl Aleksander:\n\n\"Minä ymmärrän ruotsia hyvin hyvästi, vaikka puhun sitä hyvin\nkehnosti\".\n\nSilloin ryntää järeämpi tykistö esiin, vanha nainen esittää itsensä,\nkauppaneuvoksen rouva Sjöholm Porista ja tyttärensä Gertrud. Karl\nAleksander antaa nimikorttinsa, ja yleisen puhelun ja sorinan\nvallitessa alkusoittoa odottaessa alkaa rouva Sjöholm vilkkaan\nkeskustelun. Karl Aleksander saa tietää, että Gertrud on\nkasvatettu Lausannessa, että hän on käynyt kaksi vuotta Pariisin\nmusiikkiopistossa, jossa hän on harjoittanut opintoja itse Ambroise\nThomasin johdolla.\n\nKarl Aleksander yrittää vastaamaan ruotsiksi, mutta se käy hyvin\nkankeasti. \"Eikö neiti puhu venäjää?\" kysyy hän.\n\n\"E-en\", vastaa neiti varmasti ja vakuutuksella, \"sitä minä en puhu\".\n\n\"Niin mutta neidin pitäisi oppia. Ajatelkaas, jos te joutuisitte\nnaimisiin venäläisen upseerin kanssa\", sanoo hän hänen varman äänensä\nkiusoittamana.\n\nSilloin tuli neiti vakavaksi. \"Minä naimisiin venäläisen upseerin\nkanssa, mitä luulisitte tuttavieni sanovan...\"\n\nSilloin koputtaa soitonjohtaja, sorina vaikenee, uvertyyri alkaa, se on\nCarmen.\n\nNeiti on hyvin perehtynyt musiikkiin, hän tuntee joka nuotin\noopperassa. \"Tämä, näettekö, on ranskalainen, oikea ranskalainen\nkorukappale, terävä ja sievä, tuo on espanjalainen, andalusialaisine\ntaruineen araapialaisten historiasta. Sovitus on tässä, samoin kuin\nmuutamissa muissakin paikoissa oopperaa wagnerilaista, näettekös,\nBizet on, lähinnä Berlioz'ta ainoa kaikkialla yleinen, ainoa\nyleismaailmallinen Ranskassa, sentähden pidetäänkin häntä niin paljoa\nsuuremmassa arvossa ulkomailla...\" Karl Aleksander kuuntelee\nmielihyvällä hänen matala- ja suloäänisiä sanojaan, ja samalla hän\nnauttii soitosta, nauttii niin, että hän tuntee kylmiä väreitä\nruumiissaan ja hänen silmänsä kyyneltyvät. Mutta Carmen itse ei ole\ntyytyväinen, hän saa kyllä esiin pirullisuuden luonteessa, mutta ei\nviehättäväisyyttä, Miehelän hempeys muuttuu jokapäiväiseksi,\nherkkätuntoisuudeksi, sehän kyllä on osittain Bizet'n oma syy.\n\nSellaista tyttöä ei hän ollut koskaan tavannut Venäjällä. Hänelle hän\noli täydellinen uutuus, ikäänkuin harvinaisen kasvin kukka, ei\nulkomaalaisen, vaan semmoisen joka on kasvanut jossain korkealla\nraittiissa ja viileässä vuoriseudussa, kesäisen valon ja keskiyön\nauringon loisteessa ja vanamon sekä havumetsän tuoksussa. Karl\nAleksanderia huvittaa todella ensi kerran soitannollinen kappale.\n\nVäliajalla tarjoaa rouva Sjöholm, joka on antelijaita maalaisrouvia,\nteetä. Gertrud ohjaa Karl Aleksanderia häikäilemättä ensimäisen rivin\nlämpiöön. Karl Aleksanderin mieli on sekä liikutettu että lämmin. Hän\nhuomaakin hänet ei ainoastaan alkuperäiseksi, vaan myöskin suuressa\nmäärin miellyttäväksi. Veri on vettä sakeampaa, tuumii hän.\n\nTeetä juodessa sanoo Gertrud: \"Teidän, herra eversti, pitäisi tulla\ntakaisin Suomeen. Kuinka voi, kun on suomalainen, unohtaa kielensä ja\nmaansa, ja elää vuosikausia vieraassa maassa?\"\n\n\"Niin\", sanoo rouva Sjöholm, \"nyt juuri on hyvä paikka avoinna,\ntullilaitoksen päätirehtööri on vasta kuollut. Siihen paikkaan teidän\ntulisi hakea\".\n\n\"Ken tiesi\", sanoo hän ajatuksissaan ja katsoo lämpimästi neiti\nGertrudiin, joka seisoo hänen rinnallaan.\n\nKun ooppera on lopussa, tarjoo kauppaneuvoksen rouva Karl\nAleksanderille paikan vaunuissaan, lähdetään ravintolaan illalliselle.\nPietarissa on ainoastaan viidennen ja kuudennen luokan kahviloita.\nNeiti Gertrud, joka on oleskellut Tukholmassa ja Pariisissa, pitää\nkaikkea jotenkin kohtalaisena, Helsinkiinkin verrattuna.\n\n\"Tarkoitatteko totta sanoessanne, että tässä, tai ylipäänsä missään\nsuhteessa Helsinki on edellä Pietarista?\" kysyy Karl Aleksander\nkummissaan.\n\n\"Arvelematta\", sanoo neiti hämmästyttävällä varmuudella, ja hän alkaa\narvostella oikein murhaavasti Pietarin katuja, ajureita, puistoja y.m.\n\nKarl Aleksander, jonka mielestä Pietari on maailman keskipiste,\nkuuntelee epäilevällä hyväntahtoisuudella ja ajattelee Karttulaa ja\ntäti Sandraa talikynttilöineen... Toiselta puolen taas, viisaan ja\nmaailmaa-kokeneen tytön täytynee kumminkin jossain määrin osata\narvostella sitä seikkaa. Erotaan monikertaisilla vakuutuksilla\nhauskasta illasta. Karl Aleksander lähtee asuntoonsa. Nyt hän on\npäättänyt ottaa ratkaisevan askeleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä on hän hyvissä ajoissa täydessä juhlapuvussa, nyt\ntarkoittaa hänen käyntinsä Suomen ministerivaltiosihteeriä. Ijäkäs\nkreivi ottaa hänet vastaan vanhanaikuisella ylenpalttisella ja\nloistavalla kohteliaisuudella. Suurissa, pulleoissa loistavissa\nsilmissä näkee Karl Aleksander mitä suopeinta hyväntahtoisuutta. Hän\ntuntee Karl Aleksanderin nimen, hänen menestyksensä, hän on iloinen\nnähdessään kansalaisen, \"kansalaisemme\", joka on niin kauniilla tavalla\nsaavuttanut kunniaa Suomen nimelle. Karl Aleksander esittää asiansa,\nkysyy, onko hänellä mitään toivoa tulla huomioon otetuksi\ntullipäällikön paikkaa täytettäessä.\n\nKreivi katsoo ihmeissään häntä. Tullipäällikkö! \"Mutta herra\neversti, teille kai ovat ne asiat aivan tuntemattomia, luulen minä\".\nSitäpaitsi, hän ottaa erään paksun kirjan, \"katsotaanpas tätä kirjaa?\n'Vapaakaupasta ja suojelustulleista', sen on kirjoittanut eräs vanha\ntullilaitoksessa ansiokas mies. Senaatti on yksimielisesti puoltanut\nhäntä kysymyksen alaiseen paikkaan, ja minä olen täydellisesti yhtä\nmieltä senaatin kanssa, minä en voi siis tässä asiassa tehdä mitään\nherra everstin hyväksi. Mutta mielihyvällä minä vasta -- ja piankin,\nmuutamien kuukausien kuluttua puollan teitä...\"\n\nKarl Aleksander nousee ylös, hän tuntee koko tuon rämsyn, on\nkuullut samat lauseet monta kertaa viime viikoilla, hermostuneena ja\ntautinsa väsyttämänä on hän loukkaamaisillaan, sanomaisillaan\nepäkohteliaisuuden, mutta nielee sen alas, sanoo lyhyesti jäähyväiset\nja ajaa suoraan suuriherttuattaren luo, käy sitten vielä ruhtinas\nDschingis-Khanin luona ja lopuksi sotaministeristössä. Kun suomalainen\nkreivi viikkoa myöhemmin saapuu esittämään tullipäällikköään paperit\nvalmiina salkussa, kuulee hän odottamatta: \"Eversti Segerberg on\nnimitetty suuriruhtinaskunnan tullilaitoksen päätirehtööriksi\".\nNeljäätoista päivää myöhemmin matkustaa Karl Aleksander\nraskasmielisenä, melkein katumoissaan elämänuransa valitsemisesta\nSuomeen. Hän jättää upseeriklubin, Pietarin palatsit, jättää Vera\nNikolajevnan, nuor untensa monet muistot ja harvalukuiset ystävät, hän\nvaihtaa kaikki ne tullimiehiin, publikaaneihin ja syntisiin köyhässä\nSuomessa.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]