[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f02OS_EPTmhQs1U25A4OV3lKy1zUcBqhud6wmyBvrOpU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},597,"Toivolahden pastori","Sienkiewicz, Henryk",1846,1916,"597-sigurd-toivolahden-pastori","597__Sigurd__Toivolahden_pastori",null,"romaani",[],[],"fi",1891,1892,20999,132593,false,43104,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Toivolahden pastori\" by Sigurd is a novel written in the late 19th century. The story centers around Pastor Arvid Maununen as he embarks on a new chapter in his life, moving to Toivolahden to serve a parish, deal with the transitions of his faith, and navigate the dynamics of country life. It explores themes of belonging, familial love, and the challenges that arise in a pastoral setting.  The opening of the book introduces Pastor Maununen and his mother as they arrive at the Toivolahden parsonage, reflecting on their past struggles and the joy of finally having a home. As they settle in, the narrative captures the beauty of early spring and the pastor's sense of hope and renewal. The community's warm welcome is contrasted with the weight of expectations placed upon him as a new leader. While Maununen is determined to embrace his role, he also grapples with his feelings of inadequacy and longing for a deeper connection to those around him. The chapter deftly sets the stage for a story rich in emotion and the intricacies of human relationships within the framework of faith and community. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Hahnsson, Theodolinda",214,"Romaani kertoo nuoresta Arvid-pastorista, joka muuttaa iäkkään äitinsä kanssa uuteen kotiinsa Toivolahden pappilaan. Teos kuvaa papin asettumista uuteen ympäristöön, paikallista säätyläiselämää sekä sielunpaimenen arjen haasteita ja ihmissuhteita maaseudulla.","Sigurdin 'Toivolahden pastori' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 597.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TOIVOLAHDEN PASTORI\n\nKirj.\n\nSigurd [Karl Josef Alfred Hedenstierna]\n\n\nSovitellen suomentanut Theodolinda Hahnsson\n\n\n\nG. W. Edlund, Helsinki, 1892.\n\n\n\nHelsingissä,\nHelsingin Sentraali-Kirjapainossa,\n1892.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Oma pieni koti.\n   II. Ensimmäinen sunnuntai Toivolahdella.\n  III. Metsolan herrasväki.\n   IV. Mitä Metsolan vieraat eivät saaneet nähdä.\n    V. Mamselli La Tour.\n   VI. Sortunut mies ja sidottu nainen.\n  VII. Ylhäisiä vieraita Toivolahden pappilassa.\n VIII. Taistelu sokeata jumalaa vastaan.\n   IX. Viran puolesta.\n    X. Rukkaset.\n   XI. Rippikoulu.\n  XII. Kotiin pääsö.\n\n\n\n\nI.\n\nOma pieni koti.\n\n\n-- Äiti, tuossa se on!\n\n-- No eipä, hyvänen aika, olemmeko siis jo perillä, Arve?\n\n-- Olemme, äitini.\n\nHänen äänessään kaikui hellyyden ja rakkauden muassa myöskin\njonkunlainen voitonriemu, kun hän ohjaksilla hevostaan hilliten\nkumartui pienen, rinnallaan istuvan eukon luo, osottaen ruoskallaan\nkohti muutamia pieniä, punaiseksi maalattuja, nukkemaisia asuntoja,\njotka sijaitsivat saarella maantien oikealla puolen. Suurimmalla näistä\nasunnoista oli valkoiset nurkat ja edustalla pylväskäytävä.\n\nOli Huhtikuu annakassa ja kummallista kyllä, Huhtikuu myöskin\nluonnossa. Koivikot olivat vielä kevät-ilmojen ransistamina ja\nvalkoisten runkojensa yläpuolelta harmaina, ja harmaat olivat myöskin\nmättäät maassa. Mutkailevalle, kapealle tielle, joka kirren lähdössä\noli pohjaton, olivat vaunut uurtaneet syvät raitiot ja tien vasemmalla\npuolen oleva haka näytti laihalta, huonolta ja lakastuneelta. Mutta\nsinitaivaalla hymyili kevät-aurinko; oikealla, punaisten asuntojen\nvälistä pilkoittivat sisäjärven laineet ja pensastossa lauloivat pienet\nnäkymättömät lintukuorot: \"kevät on, kevät on!\"\n\nKevät oli myöskin hänen sydämmessään, joka tuossa soreana\nnappularattailla istui ja rakkaudesta loistavin silmin kumartui pienen\neukon luo, näyttäen hänelle nuot järven rannalla olevat punaiset\nasunnot, ikään kuin ne olisivat olleet kaikki maailman valtakunnat\nihanuuksineen.\n\nTalven myrskyt olivat ennen raivonneet hänen uhkeassa rinnassaan, monta\nkovaa, pitkää vuotta oli talvipuute majaillut näiden kahden asunnossa,\nsilloin kuin viimeiset tähteet entisen pienen talonpoikaistalon\nvaatimattomasta varallisuudesta olivat loppuunkuluneet, siellä\nkaupungin ullakkokammarissa nähtiin nälkää ja kärsittiin siinä\ntoivossa, että kerran näkisivät juuri sellaisen päivän koittavan, kuin\ntämä nyt oli.\n\nSitten tuli koti-opettajan toimi ja yliopisto-vuodet, matkat lainan\nsaamista varten sekä harhailut hiippakunnassa ylimääräisenä; pitkät,\nkolkot vuodet, jolloin ei edes ollut sitä iloa, että olisivat saaneet\nnähdä nälkää, toivoa ja kärsiä kylmää _yhdessä_.\n\nMutta tämä kaikki oli nyt ohitse. Tuolla alhaalla järven rannalla\nsijaitsi Toivolahden pappila, joka oli tullut hänen omakseen\npitäjäläisten vapaan valinnan kautta, laineet lauloivat: \"kevät on,\nkevät on!\" ja kevättä oli pastori Arvid Maunusen sydämmessä ja auringon\npaistetta mielessä, kun hän kuluneessa päällysnutussaan pohjatonta\nkylätietä pitkin ajoi omaan kotiinsa.\n\nHiljakseen kulkee takkuinen Liinaharja pappilan portista sisään ja\npihan perälle, joten meidän on hyvä aika katsella pastori Maunusta. Suu\non vähän karkeanlainen, leuka, tumman sinertävine parranoraineen,\npistää esiin enemmän kuin tarpeellista olisi, eikä nenä ole ensinkään\nkreikkalaista mallia. Mutta pää on reipas, hyvin muodostettu, otsa\nkorkea, tasainen ja leveä, hiukset tummat, tuuheat, ja silmät sellaiset\nsuuret, mustat ja lämpimät, jotka joukossa eivät huomaamattomiin jää ja\nmitkä tottelevaisesti kuvaavat omistajansa kaikki erilaiset\nmielenliikutukset. Kasvot ovat yleensä raittiit, miehuulliset, ei\nainoakaan ryppy otsassa eikä harmaa hius päässä vielä ilmaise mitenkä\nraskaita, täynnä taistelua ja itsekieltämystä ne kolmekymmentä-neljä\nvuotta ovat olleet, jotka pastori Maununen on elänyt. Vartalo on\nhoikka, mutta hartiat leveät; kokonaiskuva antaa meidän aavistaa,\nettä tässä on jotakin yli määrämitan, sellaista, mikä ei ole\nkeskinkertaista, jotakin, mitä kentiesi ei olisi tarvittu\nToivolahdessa.\n\nJa hänen rinnallaan istuvan vähäisen eukon silmät kiiltävät, kun hän\npienenä, kurtistuneena ja nöyränä katsahtaa vahvaan, voimalliseen\npoikaansa. Eukon pienet, valkoisten kutrien ympäröimät kasvot ovat\nvielä täyteläiset ja jotenkin punaveriset, mutta niin täynnä tuhansia\nryppyjä, kuin hyvä omena on joulukuussa, ja ryppyjen keskeltä tuikkaa\nkaksi pientä, harmaata, lempeänloistavaa silmää, aivan kuten\nauringonpaiste vanhojen linnanraunioitten yli. Jos muorista hienoihin\nvaatteisiin puettuna olisi tehty kuva, niin se varsin hyvin olisi\nsoveltunut hienon rouvan kuvaksi, mutta hänen yksinkertainen pukunsa,\nsuuri nöyryytensä ja puhetapansa ilmaisevat meille piankin entisen\n\"Vainiolan muorin.\"\n\nJa pastori Maununen olisi viimeinen, joka tätä salata tahtoisi. Hänen\nmielestään on muori juuri sellaisena, kuin hän on, paras, rakkahin ja\nkallein, mitä maailmassa olla saattaa.\n\nLiinaharja vetää nappularattaita, ponnistaen viimeisiä voimiansa.\n\nTuossa sijaitsee uusi koti.\n\nKaksi kirkasta kyynelhelmeä vierii muorin poskille, kun hän näkee\nkaksikymmen-vuotisen unelmansa toteutuneena kohoutuvan eteensä\npunaseinäisenä ja valkonurkkaisena. Pieni musta tumppi haparoi esiin\npäällysnutun alta ja taputtaa hiljaa vieressä istuvan kulunutta\ntakinhihaa:\n\n-- Arve poikani...\n\n-- Äiti ... kuiskaa poika punaiseen, palelevaan korvaan, ja sitte\nnostaa hän äitinsä pylväskäytävälle, jossa uusi palvelustyttö, suutarin\nLoviisa, kumartaen ottaa heitä vastaan.\n\n-- Herra sinun sisääntulosi siunatkoon! Suokoon hän sinun täällä monta\nvuotta saada nauttia palkkaa kaikesta rakkaudestasi!\n\nNäin lausuttuaan Arvid melkein kantoi äitinsä pieneen, järven puolella\nolevaan nurkkakammariin.\n\nTorpparin vaimo, joka oli ollut huoneita puhdistamassa, nykäisi\nLoviisaa kylkeen ja sanoi:\n\n-- On se varmaan oikea pappi, tuo! Hän ei suinkaan tule olemaan ahnas\njoulupidoissa, kuten vanha pappi oli.\n\nSisällä huoneissa oli puhdasta, siistiä ja raitista. Lattiat kyllä\nolivat kuluneita, epätasaisia ja palkkien välillä suuria rakoja, (papin\ntäytyi itse rakentaa ja pitää kunnossa pappilansa) mutta Loviisa ja\ntorpan-Reeta olivat ne huuhtoneet häikäisevän valkoisiksi. Seinässä\nkyllä erottui paikka, missä vanhan papin kuva oli riippunut siihen\nasti, kuin leski pari päivää sitten muutti pois, mutta katot olivat\nvalkoisia, ja kylläpä seinätkin sentään mukiin menivät. Akkunat\nkiilsivät kirkkaina ja pesuhaju tulvasi ruokakammion hyllyiltä.\nKeskimmäisellä oli kaksi täysinäistä maitohulikkaa.\n\n-- Katsokaa, maitoa, meidän _omaa_ maitoa, äiti! sanoi pastori, iloiten\nkuten lapsi.\n\n-- Niin, lehmät tulivat aamulla ja Valkopää lypsää oikein hyvin, kertoi\nLoviisa.\n\nHuonekalut olivat myöskin edeltäpäin tulleet. Pitäjäläiset olivat ne\ntuoneet, ja sen vaivan he kyllä saattoivat nähdä, sillä ei niitä\npaljoakaan ollut; mutta kuormien tuojille täytyy kuitenkin pitää kestit\njonakin päivänä, ilmoitti Loviisa.\n\nSitte syntyi kaikellaista tohua, ennenkuin saatiin tuolit ja pöydät\npaikoilleen, puhumattakaan vieraskammarin sohvasta, joka oli\nkaupungissa ostettu Lundbergin kamreerskan huutokaupasta 23 markasta ja\n50 pennistä, mutta kesken puuhia pastori hätkähti:\n\n-- Oi hyvänen aika, unohdin Liinaharjan!\n\n-- Rauhoittukaa, pastori hyvä! Eläimet hoidan minä lauantaihin asti,\njolloin renkipoika tulee. Hevonen on jo tallissa ja syö apettaan, sanoi\ntorpan-Reeta ylpeästi.\n\n-- Mutta Loviisa, mitä ihmettä tämä on? huudahti pastori, kun aukaisi\nsalin oven ja näki siellä suuren saranapöydän täynnä juustoja,\npannukaakkuja ja kaikellaisia leivoksia.\n\n-- No nähkääs, rakas pastori, meidän pitäjäläisemme ovat aina pitäneet\npapeistansa, mutta minä olen pannut merkille jokaisen kappaleen, minkä\nmikin on tuonut, sillä heille täytyy antaa täällä \"suun-avausta\", kun\nkirkkoon tulevat.\n\n-- Arve!\n\n-- Mitä, äiti?\n\n-- Ellet ole liika väsynyt, tahtoisin mielelläni mennä navettaan\nkatsomaan.\n\n-- Halusta tulen kanssanne, äiti kulta.\n\nJa sitte he talsivat likaisen pihan poikki, pastori pitkillä,\nvarovaisesti harppaavilla askeleilla ja äiti sipsutellen perässä,\nkantaen hameensa liepeitä. Matalan, pimeän navetan sisällä seisoivat\näsken ostetut mullikat ja kolme kaunista, kiiltävää lehmää.\nSäästöpankinlaina ei riittänyt useampiin; pappilassa muuten elätettiin\nviisi.\n\n\"Vainiolan muori\" oli nureksimatta jättänyt talot ja tavarat, raastanut\nja tehnyt työtä \"Arvensa\" puolesta; ainoastaan _yksi_ uhri tuntui\nhänestä niin raskaalta, että hänen oli sitä vaikea unohtaa, ainoastaan\n_yksi_ eroaminen siitä, mikä ollut oli, tuntui hänestä oikein\nkatkeralta. Hän ei milloinkaan saattanut unhottaa \"Kaunikea\",\n\"Tähtikeä\" eikä \"Kirjoa\"; ne olivat olleet hänen ylpeytenään eikä\nniiden vertaisia ollut koko lukulahkossa. Hän oli niitä kaivannut\nkaksikymmentä vuotta ja itkenyt niitä sydämmensä pohjasta, niin, suokaa\nanteeksi, luulenpa että hän oli niiden tähden vuodattanut useampia\nkyyneleitä kuin Maunu-vainajan puolesta. Mutta, hyvänen aika, olihan\nsiinä suuri erotuskin! Maunun otti Herra, mutta lehmät myytiin\nhuutokaupassa. Vaan tuossahan nyt jälleen oli kolme kiiltävää lehmää\neikä muorilla ollut mitään toivottavaa enään täällä maan päällä. Hän\nlaski kätensä ristiin oikein hartaasti ja silmät loistivat, kun hän\nsanoi:\n\n-- Arve!\n\n-- Mitä, äiti, tahdotte?\n\n-- Saanko antaa lehmille nimet?\n\n-- Saatte, tietysti, äiti rakas.\n\n-- No sitte annan niille samat nimet kuin omilla lehmillänikin oli,\nhuudahti eukko. Valkopää olkoon Kaunike, ja nuot toiset Tähtike ja\nKirjo. Niissä on hyvät merkit. Kirkonvartia ei ole sinua peijannut.\n\nKun jälleen olivat sisälle tulleet, oli Loviisa kapineitten joukosta\nlöytänyt laatikon, missä veitset ja kahvelit olivat, sekä posliinit,\nne, joissa oli sininen raita syrjässä. Ruokapöytä oli salissa katettuna\nja pitäjäläisten tuomiset sekä omien lehmien maito maistuivat erittäin\nhyvältä.\n\nNäin nuot molemmat usein olivat istuneet yhdessä niukemmin varustetun\npöydän ääressä, kun asuivat kaupungin ullakkokammarissa. Pastorin\ntunteet aaltoilivat. Hän huomasi nyt selvästi paljon, jota hän ei ennen\naavistanut. Hän muisti pöydällä olevaa haljennutta lautasta, jossa oli\nkaksi silakkaa, kun hän eräänä aamuna palasi koulusta lämpöisenä ja\nnälkäisenä, oltuaan lumipallosilla. Toinen silakka meni heti hyvää\nvauhtia alas ja säihkyvin silmin oli hän toista katsellut. \"_Ota_ sinä\nse, Arve, minä olen jo syönyt, enkä jaksa enään\", oli äiti sanonut.\nHyvällä omallatunnolla oli Arvid sitte ottanut toisenkin silakan. Hyvä\nJumala, selvästi hän nyt älysi, että äiti oli salannut omaa nälkäänsä,\njotta poika saisi vähän enemmän...\n\nTästä asiasta ei nyt käynyt puhua, muorin rakkaus osottautui kokonaan\ntoiminnassa eikä hän olisi käsittänyt poikansa sanoista hänen\nmielenliikutustansa. Mutta Arvidin suuret, tummat silmät kävivät\nkosteiksi, hän laski hiljaa taputtaen kätensä äidin köyristyneille\nhartioille ja sanoi:\n\n-- Syökää, äiti, vähän enemmän tuoretta juustoa!\n\n-- Siunatkoon sentään, Arve, en jaksa mitenkään enään, olen totta\ntosiaan niin täysi, etten kuolemakseni voisi enempää syödä.\n\n\n\n\nII.\n\nEnsimmäinen sunnuntai Toivolahdella.\n\n\n\"Pium, paum, pium, paum!\" kajahtelivat kirkonkellot järven ylitse.\n\nOli Toukokuun ensimmäinen sunnuntai. Tien reunat olivat jo kuivuneet ja\nkäyneet jotenkin sopiviksi jalkalaisille. Sitä paitsi kaikkien nyt teki\nmieli kirkolle kuulemaan uutta pappia. Siksipä suuret ihmisjoukot\nnoudattivatkin tänä pyhänä Toivolahden kirkonkellojen kutsumusta.\n\nKirkko oli vanha, 1500-luvun ajoilta. Siinä ei ollut yhtäkään tornia,\nmutta itäisen päädyn puolella oli sakaristoa varten tehty ulkoneva,\nympyriäinen rakennus. Alkuperäinen kirkko oli oikeastaan isonkäytävän\nvarrella, siinä, missä alttari, saarnastuoli ja penkkirivien\nensimmäinen puolisko sijaitsivat. Lisärakennukset oli tehty 1740 ja\nrakennettu parvia varten korkeammiksi. Kellot riippuivat tapulissa\nkirkkopihalla; tapulilla oli kummanlainen muoto, se muistutti\nhirsipuuta, vipukonetta, tahi Euklideen niin kutsuttua \"hypotenuusaa\",\ntaikka jotakin näitten tapaista. Tämän lisäksi se oli heikko; ja\nmonivuotisen yhteisen työn kautta oli tapulin ja kellojen välille\nsyntynyt sellainen salayhteys, että kun kellot heiluivat iloisessa\ntahdissa, heilui vanha tapuli myöskin, vaikka hitaammassa rytmissä. Se\nosotti oikein miehen rohkeutta, ken tuulen puhaltaessa uskalsi\nToivolahden kirkontapulissa \"soittaa yhteen\", ja ihailevia neitosia\nseisoi siellä alhaalla hautojen välissä katselemassa korkeuteen, pelon\nja ihastuksen tunteet sykkivissä sydämmissään, kellojen polkijoita,\njoittenka kaulassa loistavat, moniväriset villahuivit riippuivat\nkeskikesällä. Tytöt katselivat heitä niin ylpeinä, kuin ritarikauden\nhienot neitoset sankareittensa kypärätöyhtöjä keihästelyleikeissä.\n\nMutta kauniisti kellot kajahtivat ja varsinkin tänään, kun niitten\nkaiku virtaili ulos korkealle kirkkaansiniseen kevät-ilmaan, yli\njärven, yli saarien, joissa luonto rupesi eloon heräämään.\n\nKirkonmäellä oli liikettä ja vilinää. Rapakon räiskyttämiä\nhäkkirattaita ja linjaalirattaita pyörieli toisensa perästä\nkirkonmäelle, ja vaikka ruunaa kuinkakin paljon olisi ennen säästetty\nja säälitty, niin sai se nyt kuitenkin salaisia nykäyksiä ohjaksista ja\npienen hyväntahtoisen näppäyksen kupeeseensa, jotta näyttäisi virmalta\nja uljaalta talollisten, naapurien, oman- ja ulkopitäjäläisten\nsilmissä. Käänteessä, kun kirkonvajoille ajettiin, pidätettiin hevosta\nvähän, että muori ja tyttö pääsisivät reestä ja sitten, kun ruuna oli\nvajaan asetettu, tulivat isä ja poika mäelle; isä köyryselkäisenä,\nyksinkertaisessa sarkanutussa, poika verka-päällystakissa ja loistava\nhuivi kaulassa, sateenvarjo kädessä ja kalossit jalassa, vaikka\nolisikin ollut kirkkahin kesäpäivä. Tytöt seisoivat kirkkopihan muurin\nvierustalla kirjat ja nenäliinat kädessä sekä silmät alas päin\nluotuina, ja posket hehkuivat ja sydämmet sykkivät kovemmin ja suonet\ntykkivät aivan samati kuin hienojen ihmistenkin ulkona maailman\ntanterella, vaikka täällä kaikki näytti hiljaiselta ja tyyneltä.\n\nHämärässä sakaristossa istui pastori Maununen. Hän oli hiljan siistinyt\npartansa, jonka tumman sinertävä oras kiilsi lumivalkoisten\npapinliperien yläpuolella.\n\n-- Onko täällä mitään ylimääräistä tehtävää tänään? kysyi pastori\npieneltä, kyttyräselkäiseltä kirkonvartialta.\n\nMutta möhömahainen lukkari Oksanen, jolla oli valkoiset hapset\nkunniakruununa päässä sekä puoli manttaalia maata, ostettu\nhuutokaupoista saadulla toimituspalkalla ja muilla käytännöllisen\nmaalaislukkarin sivutuloilla, lukkari Oksanen, joka oli ollut virassaan\n31 vuotta ja monta kertaa lainannut papeille rahaa yksinkertaista\nvelkakirjaa vastaan, hän tunsi itsensä virallisessa arvossaan\nloukatuksi ja vastasi kirkonvartian sijasta:\n\n-- On täällä tuollainen, joka hutsuksi nimitetään, ja Lehtimäen\nlautamiehelle on tehtävä pitkä kiitos, hänelle, jonka kirkkoherra itse\nhautasi jo alkuviikosta, eräänä arkipäivänä; nähkääs, niillä oli kaksi\näsken poikinutta lehmää ja tahtoivat juustomaidosta valmistaa kaakkuja\npitoihin.\n\n-- Vai niin, onko täällä vielä tapana tehdä elämäkertaa? Se on\ntavallisesti jätetty pois jo tähän aikaan.\n\n-- Niin, mutta on välttämätöntä että kiitos tehdään näin eteville\ntalonpojille, ja ne maksavat siitä erityisesti, ja laillista se on,\nsillä täällä Toivolahdella on palkka pappien sopimuksen mukainen, kuten\npastori tietää, täällä ei ole ollut oikeata palkkajärjestystä vielä.\nTässä on paperi, johon olen kirjoittanut lautamiehen ansiot, hänen\nnaimisensa, talonkaupat ja luottamustyöt. Sitten pastori ne esittää,\nkuten itse tahdotte, tietysti.\n\n-- Hyvä. Käskekää tyttö raukka sisälle.\n\n-- Mi ... mi ... _mikä?_\n\n-- Ettekö sanonut, että täällä oli tyttö, jonka piti erinäisen ripin\nkäymän?\n\n-- Kyllä ... jaa niin _hutsu_, jaa, sanoi vanha Oksanen ja säipärteli\nhajasäärin kirkkoon.\n\nHetken perästä hän tuli jälleen, tuupaten edellään pienen, mustaan\npuetun naishenkilön, joka oli silmilleen vetänyt huivinsa ja joka itki\nniin, että koko ruumis vapisi.\n\n-- Älä ulvo noin riivatusti, kurjalainen. Oletko _sinä_ liiaksi hyvä\nripitettäväksi, kun olet pahasti menetellyt! sanoi lukkari ja lykkäsi\nhänet polvilleen sakariston ovensuussa olevalle jakkaralle.\n\nPastorin otsa synkistyi:\n\n-- Oksasella on ehkä jotakin muuta tehtävää. Minä en nyt kanttoria\ntarvitse.\n\n-- Hoh! No niin, miten pastori vain tahtoo, vastasi lukkari ja katosi.\n\nPastori katsoi oven luona olevaan kalpeaan olentoon.\n\n-- Koeta nyt olla levollinen!\n\nNuot kovat nyyhkytykset ennemmin lisääntyivät, kuin vähentyivät.\nPastori katseli häntä vakavasti ja tutkivasti. Ei, tuo ei ollut\nteeskentelyä, ulkokultaisuutta; ei, häpeä ja pelko pakotti häntä tuohon\ntuskalliseen itkuun. Pastori etsi pöydällä olevista papereista hänen\nnimeänsä.\n\n-- Noh, Anna, ole nyt hiljaa ja kuuntele minua. Sinä olet nyt liiaksi\nliikutettu, ja minä tahtoisin vähän itse ottaa selkoa sinun oloistasi,\nennenkuin sinulle lausun ne ankarat sanat, mitkä minun tulee virkani\npuolesta sinulle puhua. Mene siis nyt kotia ja tule tiistaina pappilaan\nkello 1.\n\n-- Sa ... sa ... saanko minä nyt siis lähteä, ennenkuin kirkkoväki\ntulee? nyyhkytti Anna, kurkistaen pelon-alaisena pastoriin.\n\n-- Saat, kuulithan, mitä sanoin.\n\n-- Jumala siunatkoon... Ja sitte hän kantaen häpeänsä taakkaa hiipi\nulos ja riensi alas kirkonmäeltä.\n\nKirkonvartia yskäsi.\n\n-- Hm, hm, tuollaiset ne kyllä tarvitsevat vähän nuhteita ne, tietysti.\n\nPastori Maununen oli vähän aikaa vaiti, sitte hän äkkipäätä katsahti\nsuurilla, mustilla silmillään tuota pientä talonpoikaa:\n\n-- Oliko kirkonvartialla minulle jotakin sanottavaa?\n\n-- _Minulla_, e ... ei, ei mitään.\n\nOksanen näkyi ovensuussa. Pastori katsoi kelloansa.\n\n-- Kello on jo neljänneksen yli kymmenen! Miksikä ei soiteta?\n\n-- Minä tiedän, että Metsolan parooni tulee kirkkoon tänään.\n\n-- _Noh?_\n\n-- Niin, _silloin_ emme koskaan soita yhteen ennenkuin hänen vaununsa\nnäkyvät veräjän luona.\n\nPastorin silmät leimahtivat lasisilmien takana ja hän aukaisi leveän\nsuunsa aivan äkkiä, mutta hillitsi itsensä jo ensi tavuussa. Näkyi\nselvästi, että hän oli sanomaisillaan sanoja, jotka eivät täällä olisi\nsopineet. Sen sijasta hän nyt hymyili ja sanoi aivan ystävällisesti,\nmutta jonkunlaisella painolla:\n\n-- Olkaa hyvä ja muistakaa, että tästälähtein me aina soitamme\nsäntilleen kymmeneltä, _aina_ ilman poikkeusta. Ja nyt soitamme\n_oitis_.\n\nKirkonvartia hiipi ulos lukkarin muassa.\n\n-- Tietääkö Oksanen, onko tuo uusi pappi rikas? kuiskasi hän.\n\n-- _Sekö_ rikas! Oh pahanen, hän on köyhä kuin kirkonrotta, kiroili\nlukkari itse temppelissä.\n\n-- No sitte en minä tosiaankaan tiedä, mikä hänessä on, sanoi\nkirkonvartia.\n\nJumalanpalvelus alttarilla oli jo ehtinyt koko pitkälle, kun Metsolan\nparooni perheineen ja kaupunginvieraineen astui kirkkoon ilman mitään\nhäiritsemisen pelkoa; pastori pääsi alttarilta ja seisoi hetken päästä\nsaarnastuolissa.\n\nMeidän teologiset tiedekuntamme kaipaavat tykkänään opettajia, jotka\nohjaisivat ja kehittäisivät sitä puhujan välikappaletta, millä hän\nensin vaikuttaa kuuliansa ulkonaiseen tarkkaavaisuuteen, vaikka se\ntapa, millä tuo herätetään, hyvin usein ratkaiseekin koko esityksen\nvaikutuksen tavallisiin pintapuolisiin ihmisiin. Meidän pappimme eivät\nkoskaan saa oppia luonnollista ja oikeaa lausumistapaa, eivät koskaan\nsaa apua, kun koettavat poistaa suullisen esittelyn satamääräisiä\nvajavuuksia. Pastori Maununen, Vainiolan talon poika, ei ollut tässä\nsuhteessa parempilahjainen kuin useimmat muut hänen virkaveljistään,\nja tuskin hän oli suunsa aukaissut ja sinkahuttanut muutamia\nmurteellisuuksia, ennenkuin vieraat kaupunginherrat kumartuivat\nhymysuin alaspäin.\n\nMutta ilo ei käynyt pitkälliseksi. Ennenkuin pastori oli kymmenen\nminuuttia puhunut, niin kuuliakunta täydellisesti hänen esitystänsä\ntarkkasi; ei kukaan enään hänen murteellisuuksiansa huomannut eikä\nkukaan enään pannut tähdelle, että johonkuhun sanaan tuli väärä korko.\n\nHän saarnasi vapaasti. Ei mikään yritys saata olla vaarallisempi\nheikkolahjaiselle papille, kuin nousta saarnastuoliin ilman\ntarpeellista valmistusta edeltä päin. Saarna tulee silloin useinkin\nsurkeaa sekasotkua ilman pontta ja perää, ilman alkua ja loppua, ja\nsitä kuullessa tulee mieleen Tegnérin varoitus-sanat nuorille\nkypsymättömille papeille: \"Älkää luottako siihen, että henki tulee\nteihin yhteensoitettaissa, se jää usein tulematta, ja siitä syntyy\nhengen puute; ja jos siinä joku henki olisi, on se ainoastaan\nhämmennyksen ja sekaannuksen henki.\" Mutta lausutulla sanalla on paljon\nsuurempi voima, kun se tulee tahi näyttää tulevan suoranaisesti\nesiin, puhuja vaikuttaa niin äärettömän paljon enemmän, kun hänen\nkatseensa kohtaa kuuliansa katsetta eikä hän etsi lausuttavaansa\nkäsikirjoitukseen tirkistämällä, että niiden pappien, joille vapaa\nesitys tuottaa liian paljon vaikeuksia, tosiaankin pitäisi kirjoittaa\nmuistiin saarnansa pääkohdat. Sitä paitsi, jos työ on huolella\nalustettu, jos koko saarna on selvänä mielessä, eli niin sanoakseni,\nitse luonnos valmis, niin varmaankin useimmat papit helposti voivat\nsaarnansa yksinkertaisilla ja selvillä sanoilla pukea vaatimattomaan\npukuun. Hänen, joka tämänkin vaikeaksi katsoo, pitäisi, kahdesti\nasiaansa miettiä, ennenkuin toimekseen valitsee papinviran, sillä eipä\nhän voi tarjota uskonnon lohdutusta tautivuoteen luonakaan, jossa ei\nsovi käyttää \"konseptia\".\n\nPastori Maunusen saarna oli hyvin valmistettu, mutta hänen ei tarvinnut\naivan orjallisesti suunnitelmaansa seurata; siinä oli vielä tilaa\ninnostuksen luomille sanoille. Hän saattoi käydä aineestaan lämpimäksi\nja saarnatessaan saada uusia aiheita selityksiin, joista hän itse\niloisesti hämmästyi.\n\nHänen lausuntonsa kaikkine vikoineen oli aivan poikennut vanhasta,\nnukuttavasta, juhlallisesta esitystavasta, jonka kestäessä pappi\nnäyttää noille yksitoikkoisuudesta tylsistyneille sanankuulioille\npörhöisen, aamu-unisen enkelin tapaiselta, joka pilviin ripustettuna\nlukee tunnin ajan asioista, joita ei oikeastaan ole tarkoitettukaan\nheidän käsitettäväkseen. Pastori puhui kuten ihminen ihmisille, eikä\nkuten herran vouti ynseille, huolimattomille palvelioille; hän koski\nelämän jokapäiväisiin oloihin ja antoi uskonnolle paikkansa koetuksissa\nja murheissa, ihmisneron voitoissa ja maallisten toiveitten häviössä.\n\nHajuvedellä kastettuja nenäliinoja ei enään viety suun eteen, kaikki\noli hiljaista \"herrasväen\" penkissä ja kirkonvartian täytyi myöntää\nitsekseen, että hän oli tavattoman huonosti nukkunut kirkossa tänään.\n\nSillä välin kuin pastori Maununen seisoi tuolla ylhäällä madonsyömässä\nja karsassilmäisillä apostolinkuvilla koristetussa saarnastuolissa,\nkatsellen noita satoja ihmisiä, joista hän tuskin tunsi neljä tahi\nviisi ja jotka tutkivasti tähtäsivät silmänsä häneen, valtasi hänet\nsellainen avuton yksinäisyyden ja kykenemättömyyden tunne, ettei hän\nluullut milloinkaan voivansa olla heille kaikille, mitä hän olisi\ntahtonut ja mitä hänen olisi tullut olla. Hänen äänensä suli\nsurulliseksi ja nuot loukkaavat murteellisuudet kaikuivat kuuluviin\nikään kuin kyynelien verhossa.\n\nSilloin näki hän kaukana käytävän ääreisessä penkissä pienen, valkoisen\npään ja pienet, harmaansiniset, lempeät silmät, jotka kosteina\nkiintyivät jokaiseen sanaan, minkä hänen huulensa lausuivat. Aurinko\nlaski pienestä ikkunaruudusta sisälle säteensä ja ne leikitsivät Martta\nmuorin kurttuisissa kasvoissa ja hänen harmaa päänsä nuokkui, kuten\ntuleentunut tähkä syksyisenä päivänä.\n\nJa pastori ei tuntenut itseänsä yksinäiseksi enään; uusia ajatuksia\ntunki hänen aivoihinsa, niin että hän tuskin saattoi niitä järjestää ja\nerottaa, hän lämpeni, kasvoi ja innostui, joten kielensä kävi\nrunolliseksi, ja kun hän oli lausunut amen, tunsi itse kukin, ettei\nmiesmuistiin ollut sellaista saarnaa kuultu Toivolahden kirkossa.\n\nMutta mahtavan Lehtimäen lautamies-vainajan sukulaiset ja ystävät eivät\nolleet tyytyväisiä. Tuo etevä maanviljeliä, joka oli vaihtanut taloja\nneljä kertaa, ollut naimisissa kaksi kertaa, rakentanut urakkakaupalla\nsillan yli siltasalmen 14,300 markasta, ollut lautamiehenä 22 vuotta ja\nkunnallislautakunnan esimiehenä 10 vuotta, joka kaikki oli tarkkaan\nkirjoitettuna lukkarin paperipalaan, sai nyt osakseen, sitte kuin\njälkeenjääneille oli lausuttu muutamia lohdutuksen sanoja, ainoastaan\nhartaan rukouksen, että hän, jolle oli niin paljon maallista hyvää\nannettu, ei olisi unohtanut ainoata tarpeellista, että hän, jonka ei\ntarvinnut pitää huolta jokapäiväisestä ravinnostaan ja verhostaan, sitä\nenemmän olisi etsinyt sijaa kuolemattomalle sielullensa elävän Jumalan\nkaupungissa.\n\n-- Sen sanon vain, että kyllä se papinkisälli turhaan saa haukotella\nminulta tuomisia! mutisi lautamiehen emäntä, noustessaan\nlinjaalirattaillensa, kun hän lähti kotia komeisiin hautajaisiin,\njoihin pastoria ei kutsuttu.\n\nKun pastori sakaristossa jumalanpalveluksen jälkeen katsoi\npois \"Spesiaalista\" (erityisluettelosta), johon hän juuri oli\nkirjoittanut, että talollinen Salomoni Kaarlenpoika Vaajala vaimonsa\nkirkkoon-ottajaisissa oli antanut kirkolle 50 penniä, pitäjän köyhille\n50 penniä sekä urkukassaan 25 penniä, seisoi hänen edessään lyhyt,\nhieno mies, jolla oli kotkan-nenä ja vilkkaat, ruskeat silmät, hyvin\nkammattu tukka, viikset, harmahtava leukaparta ja suuri jalokivineula\nkaulaliinassa.\n\nPastori katsoi kysyvin silmin tuota hienoa herraa.\n\nNyt tämä kävi lukkarin mielestä liian pitkälle, hän kumartui pastorin\npuoleen, kähisten hänen korvaansa:\n\n-- Hyvä ihme, siinähän on _parooni_ tiemmäkin!\n\nPastori nousi istualta.\n\n-- Lukkari ilmoittaa, että minun on kunnia tavata tässä parooni\nStålsköldin.\n\n-- Aivan oikein, olen hän itse, ellei pastori mahdollisesti ennen...?\n\n-- Ei, minulla ei ennen ole ollut kunnia nähdä paroonia.\n\n-- No, noh, saattaahan olla niin. Tahdon paljon kiittää kauniista\nsaarnastanne. Vapaaherrattaren mielestä se oli charmantti.\n\nPastori kumarsi.\n\n-- Mutta, tuhat tulimmaista, kiirettä teillä oli jumalanpalveluksen\nalkamisella tänään.\n\nPastori punastui, kuullessaan tuon kirouksen itse sakaristossa, mutta\nvastasi kuitenkin aivan tyvenesti:\n\n-- Päin vastoin, herra parooni, tänään valitettavasti aljettiin\nneljänneksen liika myöhään, mutta minä voin vakuuttaa, ettei se\nvastedes tule tapahtumaan.\n\n-- Hm, hm, vai niin. Sepä tosiaankin on säntillistä. Hm! Vaikka sen\nitse sanon, niin olin minäkin pastoria huutamassa, kun täällä oli\nvaali. Hm! 2,045 kolikkoa.\n\n-- Toivon hartaasti, ettei paroonin tarvitsisi luottamustansa katua.\n\n-- Juuri _sitä_, niin. Nyt toivomme pian saavamme nähdä pastoria\nluonamme Metsolassa.\n\n-- Kiitoksia, minun on kunnia käydä luonanne niin pian kuin suinkin.\n\n-- Odottakaa, ettekö saattaisi tulla tänään iltapäivällä? Meillä on jo\nvähän muitakin vieraita, ja...\n\n-- En, kiitoksia paljo vain, _ei sovi tänään_.\n\n-- Mitä, ettehän vain luule synniksi sitä, että lähtisitte pois\nsunnuntaina? Tosi kyllä, ettei minun taloni suorastaan ole mikään\n\"rukoushuone\", mutta ei se myöskään ole mikään varsinainen \"ryövärien\nluola.\"\n\nPastori hymyili.\n\n-- Luulen kyllä voivani syntiä tekemättä lähteä vieraisiin pyhä-iltana,\nmutta minä tiedän, että suuri osa yhteisestä kansasta pitäisi\nkummallisena, että pappi kirkosta lähtisi huvittelemaan, enkä minä\ntahdo pahennusta herättää.\n\n-- Äh, tuohan on ulkokultaisuutta! Suokaa anteeksi, en tarkoittanut\nmitään pahaa, lisäsi parooni, kun näki pastorin hätkähtävän.\n\n-- Jumalan haltuun, herra parooni! sanoi pastori, joka sillä välin oli\nsaanut päällysnuttunsa ylleen ja läksi pois.\n\n-- Näitkös _tuota!_ sanoi lukkari kirkonvartialle, sitte kuin\nparoonikin oli pyörähyttänyt ympäri kantapäillään ja lähtenyt\nmatkoihinsa.\n\n-- Pannahitten pappi! Mutta muista sinä, Oksanen, että sanoissani on\nperää: hänellä on kyllä muutamia tuhansia jäljellä isän perinnöstä,\nmuuten ei hän uskaltaisi olla noin kopea paroonia kohtaan.\n\n\n\n\nIII.\n\nMetsolan herrasväki.\n\n\nViikko oli kulunut, ja pastori oli käynyt \"kotoiseksi\". Se, jolla on\nollut isänkoti, rauhaisa ja turvallinen, vaikka kuinkakin\nyksinkertainen, johon on saattanut rientää lukukausien loma-aikoina ja\nyhä aina silloin, kuin ahkera työ on suonut jonkun lepohetken; se, joka\non ollut niin onnellinen, että on saanut omistaa tuon rakkaan suojan\nkauan, ehkäpä siihen asti, että oma koti hänelle on ovensa aukaissut,\nhän ei saata käsittää sitä suorastaan lapsellista iloa, joka valtasi\npastori Maunusen sydäntä aamuisin, kun hän heräsi omassa, pienessä,\nerittäin yksinkertaisessa, mutta hänen mielestään, ja verrattuna\nkaupungin ullakkokammariin, myöskin todella oikein komeassa kodissaan.\n\nPastori oli velvollisuutensa muistava mies, mutta pelättävä on, että\npöydät, tuolit ja akkuna-uutimet, koti-eläimet ja pienet vainiotilkut\nulkona, jossa kevättoukoa juuri piti aljettaman, enemmän anastivat\nhänen ajatuksensa näinä ensi aikoina, kuin Jumalan seurakunta\nToivolahdessa. Hän asetteli tuoleja paremmin kuntoon ja kamreerska\nLundberg-vainajan entistä sohvaa muutamia tuumia pois päin seinästä ja\nvähän enemmän vasemmalle, sekä toisen kerran taas vähän paremmin\noikealle, ettei tapeettia vahingoittaisi, jos sattuisi vähän mukavasti\nnojautuman tämän vanhan loistokalun laitaa vasten.\n\nJa sitte teki hän matemaatillisia suunnitelmia paperille, ja kun hän\noli saanut ne valmiiksi, huusi hän äitiänsä.\n\n-- Mitä, Arve poikani?\n\n-- Kuulkaatte, äiti, virastani saan 2,500 markkaa ja kyllä me elämme\n1,800 markalla.\n\n-- No tietysti, kyllä vain sitä saatamme tehdä.\n\n-- No niin, ja säästöpankin laina tekee 3,500; kun vuosittain maksamme\n700 velastamme, niin olemme viidessä vuodessa siitä vapaat. Kas\nsilloin, äiti kulta, on tämä kaikki oikein meidän omaamme! huudahti\nArvid ilosta säteilevin silmin, osottaen kamreerska Lundberg-vainajan\nsohvaa sekä muita huonekaluja, ikään kuin hän äidilleen olisi näyttänyt\nGolcondan aarteita.\n\n-- Ei, Arve, et ole muistanut laskea kasvuja, sanoi muori.\n\n-- Korkoja! En ole, äiti, nyt minun täytyy laskea uudestaan.\n\nKahdeksan päivää oli kulunut ja vähän enemmänkin. Pastori oli alkanut\npitäjän herrasperheitten kanssa tuttavuutta tehdä. Ensiksi oli hän\nkäynyt esimiehensä, emäseurakunnan kirkkoherran luona Jokiniemessä.\nTämä oli pieni, hiljainen, ystävällinen mies, jonka peruukki ajan\nkuluessa oli tullut punertavaksi ja jonka vaimo pitäjäläisten tuomisten\nja levollisen luontonsa takia oli käynyt pyöreäksi, ja hänellä oli\nkaksi tytärtä, jotka kolmenkymmen-vuotisesta odotuksesta olivat\nkäyneet vähän surumielisiksi, mutta kiitollisiksi pienimmästäkin\nystävällisyydestä ja uteliaiksi näkemään uutta naimatonta pappia.\n\nKirkkoherra Rantanen otti syleillen Arvidia vastaan ja aukaisi äsken\nostetun kartuusin, \"Ruusun\", sekä oli vakuutettu, ettei tämä hänen\nnuori virkaveljensä häntä saattanut nimittää muuksi kuin sedäksi.\nKirkkoherran rouva vähän torua mötisi, kun ei pastori ottanut äitiänsä\nmukaansa. Lotta neiti vispilöi munanruskuaista tuutingiksi rakkaalle\nvieraalle niin innokkaasti, että hänen vaaleat kutrinsa liehuivat\nympäri kuten sädekehä ja lasinpohja oli vähällä rikkua. Havaiten\nitsensä sillä erää tarpeettomaksi sisällä, läksi pikku Eeva renkitupaan\nkäskemään talli-Kallua juottamaan vierasta liinaharjaa sekä antamaan\nsille koko kapan siemenkauroja.\n\nPari päivää tämän perästä oli pastori päättänyt lähteä Metsolaan\nparoonin luo, pitäjänherran (2,045 kolikkoa).\n\nArvid tunsi itsensä melkein vähän hermostuneeksi. Hän valitsi liperien\njoukosta itsellensä yhdet, joiden oli havainnut olevan ilman vikaa,\nmutta koettaessaan saada niitä kunnollisesti kaulaansa, veti hän nauhan\npoikki. Liinaharja oli saanut seisoa vapaana, äestä vetämättä, koko\npäivän, vaikka matka oli ainoastaan puolen penikulman pituinen, ja\nrenkipoika oli karhinut itse pastorin nähden siitä aamulla takkuja\nvähintäin naulan verran. Nappularattaat olivat äsken puhdistetut ja\nMartta muori oli itse harjannut poikansa kauhtanan, vaikka Arvid kyllä\npani vastaan.\n\nJa sitte Arvid läksi matkaansa. Metsola sijaitsi kauniilla paikalla,\nerään saman järven lahdelman rannalla, joka Toivolahden pappilallekin\nantoi suurimman viehätyksensä. Siinä oli korkea, valkoinen, melkein\nneliskulmainen, kaksikerroksinen rakennus, jonka alakerta oli kivestä.\nKaunis lehtokuja, jonka puissa lehdet parhaillaan puhkeilivat nyt\ntoukokuun keskivälissä, vei noihin uusiin, huvilantapaisiin\nkylkirakennuksiin ja aimo vaahterat ympäröivät hyvin hoidettua\npihamaata. Päärakennuksessa ei ollut minkäänlaista pylväskäytävää, vaan\nvanhan ajan tapaan suuri porrassilta, mikä ulottui päärakennuksen\npuoliväliin asti ja jonka häkki-aita oli varustettu kahdella\nruostuneella rautaruukulla, joitten kyljessä irvistävät jalopeurat\nmaltillisina tuijottivat rautarenkaittensa yli.\n\nKomeasti puettu kuski tuli hoimiinsa ottamaan Liinaharjan ja ohjasi\nsitä niin taidokkaasti, ettei ollut saada sitä paikaltaan hievahtamaan,\nja vielä komeammin puettu kammarineitsyt osotti pastoria etehiseen.\nEtehisen ovi oli raollaan ja huoneista kuului iloisia ääniä. Pastori\notti jo puolittain päällystakkinsa naulasta takaisin ja kysyi:\n\n-- Ei suinkaan täällä ole mitään kutsutuita vieraita?\n\n-- Ei, hyvänen aika, siellä on vain herras-väkeä, jotka sattumalta ovat\ntulleet vierailemaan, ilmoitti kammarineitsyt vähän suojelevasti.\n\nPastori silitti lipereitänsä ja asetteli kauhtanaansa paremmin kuntoon.\nHän muisti hyvin, mitenkä hän kerran kaupungissa oli koulu-ajallaan\ntullut maaherran luo, jossa hänellä silloin oli \"ruokapäivä\" ja kuullut\netehisessä samallaista iloista puheen sorinaa, mutta silloin oli hyvin\nuljas palvelia estellen tarttunut häneen oven luona, sanoen:\n\n-- No tuhatta, odotappas! Onko talouden hoitaja unohtanut antaa\nMaunuselle muutamia pennejä, jotta menisit muualle syömään. Meillä on\npidot eikä Maununen siis saa täällä tänään päivällistä.\n\nEipä hän paljoakaan iloisemmilla tunteilla nyt, vaikka vapaana ja\nitsenäisenä sekä sivistyksessä täydellisesti isäntäväkensä vertaisena,\nastunut tuon pienen pitäjänpohatan luo.\n\nParooni kiirehti häntä vastaan pienin askelin ja suuresti kohteliaana.\n\n-- Noh, katsokaapas pastoria! Se nyt oli hauskaa. Tässä, ystäväni, on\nseurakuntamme sielunpaimen, pastori Arvinen...\n\n-- Suokaa anteeksi, _Maununen!_\n\n-- Ah, pyydän tuhannesti anteeksi! Pastori Maununen, ja tässä on\nvaimoni, tyttäreni Gerda, meidän pieni Ellimme, poikani, luutnantti\nKustaa Stålsköld, majuri Akselson, neidet Akselson, kreivi Svedenhjelm,\njoka iloksemme on tullut aina Uudeltamaalta muutamiksi päiviksi meitä\nkatsomaan, kreivitär Svedenhjelm, neiti ... pyydän anteeksi, herra\npastori! Ehkä sinä, Gerda, esität näitä muita ystäviämme, näen että\nvaimoni minua odottaa.\n\nArvid oli niin kiireisesti kiivennyt kaikkien noitten uusien tuttavien\nluo, kun parooni heitä vuorottain järjestyksessä nimitteli, että hän\ntunsi olevansa ikään kuin pyöröllä; hän tunsi, että hän tässä seurassa\nvarmaankin näytti vähän kömpelöltä, ja se on vika, joka ei parane\nsiitä, että sen itse tiedämme. Pastori ei huomannut Gerdaa, ennenkuin\ntämä heikosti tarttuen hänen käsivarteensa saattoi hänet asemaansa\noivaltamaan ja sitte taas jatkoi esittelyänsä.\n\nVaistomaisesti nousivat Arvidin kaikki tunteet ikään kuin sotaan tuota\nnuorta neitoa vastaan. Melkeinpä hän tunsi jotakin vastenmielisyyden\ntapaista tyttöä kohtaan, ja kaikkia kohtaan tunsi hän jotakin loukatun\nlapsen-ylpeyden tapaista, joka sydämmissämme on jäljellä siitä ajasta,\njolloin me lapsena välistä jäimme leikissä takapajulle ja joka vielä\nyhä ilmaantuu, kun havaitsemme olevamme syrjään sysättyinä tahi muita\nheikompia. Mutta paroonia, kreiviä, majuria ja nuoria luutnantteja\nvastaan tunsi hän voivansa asettaa tasa-arvoisen ellei suuremman\noppimäärän, miehuullisuuden ja itsetakeisuuden. Hän tiesi, että jos hän\njoutuisi heidän kanssaan lähempään tuttavuuteen, niin hän kaikissa\nsivistyksen eri aloissa saattaisi keskusteltaessa hyvin tulla toimeen\nheidän vertaisenaan, mutta itsekseen hän ihmetteli, mitenkä hän saattoi\nniin kovin kiihostua ajatellessaan, että tuo komea, ylhäinen neiti\nkatsoisi häneen ikään kuin korkeammalta kannalta ja pitäisi häntä\nkömpelönä \"maalaispappina\", pastorina, joka hänen isänsä ääniluvun\nkautta oli päässyt leipään.\n\nMyöhemmin, kun Arvid Metsolan herrasväen perheessä oli tullut\ntutummaksi, havaitsi hän, että Gerda neiti oli ainoa, joka tässä\nkodissa oli oikein aatelinen. Lyhytvartaloinen parooni, komea, kylmä ja\ntummanverinen, ylhäisiä tapoja matkiva vapaaherratar, mustine, terävine\nsilmineen, osotti samoin kuin koko talon komento, jotakin äsken\naateloittua, ylhäisyyteen tottumatonta sekä teeskentelevää,\nhiukan tuhlaavaa sekasotkua. Pienellä Ellillä, vaaleakutrisella,\nneljäntoistavuotiaalla keijukaisella, oli pystynenä ja kalansilmät sekä\naivan epäilemättä porvarilliset aistit, ja nuoren Kustaa paroonin,\nluutnantin tuttavuudessa ei kauankaan tarvinnut olla, ennenkuin\nhavaitsi, että hänen isänsä tallissa olevat puolirotuiset enemmän häntä\nhuvittivat, kuin Stålsköldin puhdasverisyys hänen omissa suonissaan --\nniin, puhdasverisyys, sillä parooni ja vapaaherratar olivat serkuksia.\n\nGerda Stålsköld oli pitkävartaloinen, harteva tyttö, jonka ihana kaula\nolisi jaksanut kannattaa hänen reipasta, mustatukkaista päätänsä,\nvaikka olisikin ollut vähemmän voimakas. Hän olisi näyttänyt liika\npitkältä, ellei koko olento olisi ollut erittäin sopusuhtainen ja\nmiellyttävä. Mutta nuot valkoiset, kauniinmuotoiset kädet olivat suuret\nja leveät kuten työmiehen, ja sekä isä että äiti olivat jo aikoja\nsitten lakanneet toivomasta, että hänelle saattaisivat ennakolta\ntilaamatta hankkia rannerenkaan. Hänen korkearintaiset jalkansa olivat\nmyöskin sopusuhtaiset ja suorastaan loukkaavaa olisi ollut sanoa niitä\nsieviksi. Kasvot olisivat olleet täydellisen kauniit, ellei otsa olisi\nollut aivan liian matala ja suu liika leveä. Edellisen olisi otsatukka\nsaattanut parantaa, mutta Gerda inhosi sitä muotia; hän piti yömustat\nhiuksensa sileästi kammattuina ja keski otsalta jakauksella. Mutta\nposkien pyöreys oli kaunis, huulet täyteläiset, punaiset, ja nuot\nsoikeat kasvot ja nenä jalonmuotoiset. Ja sitten oli luonnon oikku\nsovittanut noitten yömustien hiuksien kanssa yhteen kirkkaat, suuret,\nruskeat silmät, jotka hänelle antoivat eriskummallisen muodon.\nGerda oli uimamaisteri sekä rohkea ratsastaja ja hänellä oli\nreformipuku ylhäällä ullakossa, mutta muuten oli hän tavoiltaan ja\nelämänkatsannoltaan vielä 23-vuotiaana niin täydellisesti naisellinen,\nkuin ikänä vain joku hänen tyttötuttavistaankin olla saattoi. Hänet\ntäytyi heti huomata, vaikka huone olisi ollut täpösen täynnä, hän olisi\ntuhatmääräisessä ihmisjoukossa kummastuttanut katseliaa, mutta\nainoastaan niihin hän vaikutti myötätuntoisuutta, joita hän tahtoi\nvoittaa puoleensa.\n\n-- Sitten saa pastori vähitellen oppia tämän kaiken uudestaan jälleen.\nMahdotontahan on muistaa uusia muotoja ja nimiä noin yhtähaavaa,\nvirkkoi Gerda neiti, kun hän oli esittelemisensä lopettanut.\n\nArvid olisi halusta antanut neljännen jalan kamreerska-vainajan\nsohvasta, jos hän olisi saattanut vastata oikein älykkäästi ja\nnäppärästi jotakin, joka olisi osottanut, ettei hän ollut mikään\naistiviallinen, mutta eipä hän vain löytänyt parempaa vastausta kuin:\n-- Niin, onhan se aina vaikeata, hm!\n\n-- Asuuko pastori aivan yksin pappilassa? -- Istukaamme tähän.\n\n-- Kiitoksia! En, olen niin onnellinen, että saan pitää vanhan äitini\nluonani.\n\n-- Ah, vai niin. Saamme kaiketi joskus ilon nähdä rouva Maunusta\nluonamme?\n\n-- En sitä usko, mutta kiitoksia vain!\n\n-- Miksikä ei! Onko hän kivulloinen?\n\n-- Ei, Jumalan kiitos, mutta, neiti hyvä, minun äitini ei ole mikään\n\"rouva\", hän on yksinkertainen, vaatimaton talonpoikainen vaimo ja\nolisi vielä enemmän hämillään Metsolan saleissa kuin hänen poikansa.\n\nNyt oli Gerdan vuoro joutua hämilleen. Hän olisi tahtonut sanoa,\nettä hän kuitenkin mielellään olisi suonut näkevänsä pastori Maunusen\näidin, mutta hän tunsi, ettei hän olisi voinut saada puhettaan\ntodenmukaiseksi, ja tyytyi siis seuraavaan vastaukseen:\n\n-- Mitenkä hauskaa teille, kun saatte pitää äitinne luonanne.\n\n-- Niin onkin, neiti. Hän on raastanut ja itseltään kieltänyt kaikkea\nminun tähteni koko elämäni ajan ja puolen oman elämänsä ajasta, ja nyt\non kaikkein hartahin toivoni, että hän saisi elää ja nauttia kauan\nsiitä onnesta ja menestyksestä, joka on tullut osakseni.\n\n-- Onko pastori valmistanut jonkun kirjallisen työn? Saarnakokoelman\nehkä?\n\n-- En, kuinka niin?\n\n-- Te puhuitte jostakin ... jostakin erityisestä onnesta ja\nmenestyksestä, ja...\n\nArvid nauroi ääneensä ja iloisesti.\n\n-- Niin, minä kyllä arvasin, että neiti Stålsköldin oli vaikea käsittää\n_minun_ voitonriemujani. Mutta, nähkääs, kun koko kouluaikansa on\ntäytynyt rukoilla \"ruokapäiviä\" itsellensä, kun on täytynyt kärsiä\nvilua puitten puutteessa ja maata sairaana päällystakin puutteesta, kun\non ajanut hiippakunnan ympäri konsistorion kyytihevosena kahdeksan\nvuotta, nauttien ainoastaan muutaman sadan markan palkkaa, _silloin_ on\nsekin onnea ja menestystä, kun saa Toivolahden papintilan.\n\nGerda katsoi häneen suurilla, tutkivilla silmillään. Samassa pastorin\nmieleen juolahti, että Gerda ehkä piti sitä omituisena ylpeilemisenä ja\nynsistelemisenä, että hän noin kiirehti puhumaan äidistänsä, mitenkä\nhän vain oli talonpojan-vaimo, sekä itsestään, miten hän oli hädän ja\npuutteen läpi raivannut itselleen tien määränsä päähän. Hän ei ollut\noikein tyytyväinen itseensä.\n\n-- No, Gerda, mitä pidät uudesta papistamme? kysyi vapaaherratar, kun\npastori oli kutsuttu herrojen kammariin juomaan tervetuliaismaljaa\nparoonin kanssa ja Gerda palannut takaisin naisväen luo.\n\n-- Kyllä hän mukiin menee, ollakseen talonpojan poika. Luulen, että\nhäntä vaivaa jonkinlainen ylpeys eli kunnianhimo. Hän puhui erityisellä\nkatkeruudella siitä köyhyydestä, jota hänen luku-aikanaan on täytynyt\nkärsiä.\n\n-- Quelle horreur, ma cher Julie, huudahti kreivitär Svedenhjelm. Aivan\nkuten ulkomailla! Alhaison veri kuohuu, pessimismi, tyytymättömyys,\nnihilistisyys, röyhkeät vaatimukset leviävät kaikkialla niin pian kuin\nsaavat vähänkin oppia. Niin sanoo Svedenhjelmkin. Hoh, varjelkoon\nmeitä! Kun ei hän häpeä, tuo nuori pastori!\n\n-- Täti kulta, rauhoittukaa! Pastori Maununen ei varmaankaan aio meitä\nilmaan räjähyttää, sanoi Gerda neiti nauraen.\n\nArvidin tulo herrojen kamariin ei suinkaan heidän iloansa lisännyt.\nHeidän kohteliaisuudessaan ja hyväntahtoisuudessaan \"pastoria\" kohtaan\npiili jotakin, mikä ilmaisi, että jos olisivat muualla seurustelleet\nyhdessä, niin eivät toisistaan olisi mitään välittäneet. Muutaman\nmaljan tyhjennettyään halutti majuri Akselsonia vanhan raa'an\nsotilastavan mukaan, ruveta \"laskemaan leikkiä papin kanssa\"\nuskonnollisista asioista, ja johdatti puhettaan, tiesi miten, Bileamin\naasiin, kysyen pastorilta, mitä hän oikeastaan ajatteli tuosta\nkummallisesta elävästä, sekä eikö hän pitänyt sitä nenäkkäänä, että\naasi asetteli isännälleen kysymyksiä.\n\n-- Voi, herra majuri, vastasi Arvid, paljon tavallisempaa, kuin\nuskoisikaan, on, että aasit puhuvat ja koska heidän tietonsa ovat\nkehnoja, niin he tavallisesti vain kyselevät.\n\n-- Hm, niin kai!... Aksel ja Gerda, ettekö tahtoisi laulaa jotakuta\nkaksi-äänistä laulua meille? kysyi parooni, katkaistaksensa tuon\nhuonosti valitun keskustelun.\n\nAkselilla eli Svedenhjelm nuoremmalla oli jalot, kalpeat kasvonpiirteet\nja tavattoman vaaleat, pitkät viikset, tenoribaritoni ja kaartin\nalaluutnantin valtakirja.\n\n-- Aivan mielelläni, setä, mutta tällä haavaa olen mahdoton. Kastoin\njalkani eilen metsästysmatkallani eikä tädin mainio punssi-reseptikään\nole voinut käheyttä kurkustani poistaa.\n\n-- Sepä ikävää, sillä te muut nuoret herrat olette varmaankin kaikki\naivan mahdottomia, sanoi kreivitär. Tuota noin, ellei _pastori?_...\n\nSvedenhjelmin armon vetoominen Arvidiin oli niin ivallinen ja äänensä\nosotti hänen pitävän aivan mahdottomana, että pappi saattaisi astua\n_hänen_ poikansa sijaan missään paikassa. Arvid tunsi veren nousevan\npäähänsä. Tällä välin oli Gerda istunut pianon ääreen ja alkanut hiljaa\nsoittaa kappaletta, joka juuri oli ollut Arvidin loistolauluja hänen\nollessaan Helsingissä yhtenä ylioppilas-laulajien pääpylväistä, mutta\nsiitähän ei armolla, kreivitär Svedenhjelmillä, saattanut olla\npienintäkään aavistusta. Arvid kumarsi ja vastasi:\n\n-- Jos neiti Stålsköld suvaitsee eikä herrasväki paljoa vaadi, niin\nehkä...\n\n-- No mitä minä kuulen? _Sepä_ oli odottamatonta ja hauskaa! huudahti\nparooni. Kuules, Gerda, pastori on hyvä ja laulaa kanssasi!\n\nNuori Svedenhjelm oikaisi itseään:\n\n-- Ehkä minä sentään saattaisin, kentiesi...\n\nMutta majuri Akselson tarttui hänen käsivarteensa.\n\n-- Ei maar, totta tosiaan, papin pitää kiipeämän esiin. Siitäpä hauskaa\nsyntyy, kun saamme kuulla _tytön_ laulavan, kuiskasi hän.\n\nGerda neiti oli hyvin musikaalinen ja hänen esityksensä olisi tuottanut\nkunniaa mahdikkaammallekkin taiteilialle, mutta kuten usein tapahtuu\nnoille voimallisesti kehittyneille olennoille, olivat äänivarat pienet\neivätkä voineet, niin mainiosti kuin niitä käytettiinkin, saada aikaan\nmitään suuremmoisempaa; hänen heikko, mutta puhdas sopraaninsa ei ollut\ntarpeeksi laaja.\n\nMutta lämpimänä, hyväilevänä, runollisen viehättävänä helähti Arvidin\ntenoori täyteläisissä säveleissä salissa. Ihana oli hänen äänensä, ja\nainoan mitä hän oli nauttinut nuoruuden-ilosta, elämänkeväimestä ja\nylioppilas-riemusta tuossa iäisen nuoruuden kaupungissa, sen oli laulun\nylevä lahja hänelle tuottanut. Nyt nuot kaikki vanhat muistot jälleen\nheräsivät, ja laulun voimalla taivutti hän polviensa eteen kaikki ne,\njotka maalaispappia, talonpojanpoikaa halveksivat, vielä hänenkin, joka\nmyöskin oli osallinen samasta Jumalan-lahjasta ja tunsi itsensä\ninnostuneeksi ja jalostetuksi tästä eloisasta vuorolaulusta.\n\n-- Luulenpa, että tuskin enään uskallan laulaa kanssanne, pastori\nMaununen; en saattanut aavistaakkaan, että olitte sellainen etevä\nlaulaja, sanoi Gerda, kun viimeiset säveleet olivat kaikuneet.\n\n-- Sitä ei sinun tarvitsekkaan tehdä, ellet erittäin _tahdo_, tietysti,\nsillä munatuutingilla ja rintateellä toivon minä ... hm ... pian\nolevani selvä jälleen, vakuutti nuori Svedenhjelm ja väänteli\nhermostuneesti vaaleita viiksiänsä.\n\n-- Mutta hyvänen aika, miksikä ei pastori ruvennut oopperalaulajaksi?\nkysyi Svedenhjelmin armo yhä vieläkin ivallisena.\n\n-- Ha, ha, haa, sitä ei armo hyvän olisi tullut kysyä, ennenkuin\nolisitte kuullut pastorin saarnaavan, hän on yhtä mestarillinen\n_silloinkin_, virkkoi parooni.\n\nIllallisen jälkeen, kun pastori jätti hyvästi, puristi parooni\nvoimakkaasti hänen kättään, sanoen:\n\n-- Tulkaa pian jälleen, pastori Maununen! Te olette aina kovin\ntervetullut, sunnuntaita tietysti lukuun ottamatta, jolloin teidän ei\nmielestänne sovi lähteä pois, kun pelkäätte sillä tuottavanne\npahennusta Toivolahden talonpojille. Mutta kuulkaapas, tässä juolahti\nmieleeni, mitä luulette, että Toivolahden talonpojat olisivat sanoneet,\njos äsken olisivat nähneet teidät tuolla pianon ääressä ja kuulleet\nlaulunne?\n\nArvid kumarsi ääneti ja tunnusti itsekseen, että paroonin puolittain\nivallinen muistutus oli oikeutettu. Loukattu ylpeys oli houkutellut\nhäntä laulamaan maallista rakkauden laulua ja näyttämään Metsolan\nherrasväelle ja heidän vieraillensa, ettei Toivolahden pastorikaan\nollut aivan taitoa vailla. Tämä oli varmaankin pahoin tehty, taikka --\noliko kentiesi uskonnollinen ankaruus piirtänyt liika ahtaat rajat\nhänen elämänsä ympäri? Eikö pappi ollut oikeutettu nauttimaan elämästä?\nEikö hänen ollut oikeus tuntea itseänsä ihmiseksi, hänen, kuten\nmuittenkin?\n\nArvid ei sitä tietänyt; hän läksi kotia leutona kevät-iltana itseensä\ntyytymättömänä ja makasi aamupuoleen asti valveilla, tirkistellen\nToivolahden pappilan liimanväriseen kattoon, missä hän epäselvässä\nvilinässä oli näkevillään varjoja, jotka välistä muodostuivat\nSvedenhjelmin armon ivalliseksi hymyilyksi ja toisinaan Bileamin\naasiksi ja välistä oli hän näkevinään pitkät, vaaleat viikset, ja\nvieläpä -- ja se olikin kaikkein pahinta -- suuret, ruskeat silmät,\njotka häntä seurasivat, vaikka hän minne päin olisi kääntänyt itseään\nvuoteellansa, ja kurkistivat suoraan hänen omien silmiensä läpi, kun\nhän yksipäisesti koetti nukkua.\n\n\n\n\nIY.\n\nMitä Metsolan vieraat eivät saaneet nähdä.\n\n\nVielä vähän aikaa sen jälkeen, kuin pastori oli lähtenyt, istuivat\nStålsköldin herrasväki ja heidän vieraansa salissa. Jotenkin\ninhottavalta tuntuu olla ensimmäisenä, joka seurasta poistuu. Mutta\neipä Arvidin nyt enään olisi tarvinnut olla pahoilla mielin niistä\narvosteluista, joita Metsolassa hänestä tehtiin. Eiväthän ne oikeastaan\nolleet entistä hyväntahtoisempia, mutta itse moitteet, jotka hänen\nhenkilöstään lausuttiin, sekä se epä-onnistunut tapa, millä majuri\nAkselson ja nuori kreivi Aksel yrittivät ivaamalla puhua \"pastorista\"\nolisivat ehkä tulleet hänelle kunniaksi. Tässä tunsi itse kukin, että\nolivat tavanneet uuden ajan miehen, joka kokonaan erottui muinais-ajan\npitäjänkappalaisista.\n\nAkselsonin neidet istuivat \"alla päin pahoilla mielin\" ja haukottelivat\nsalavihkaa. Pettyneinä toivossaan, saada kreivi Akselin seuraamaan\nitsiänsä makuuhuoneitten luo ylikertaan -- siellä yläkerrassa oli\netehinen, jonka akkunasta sopi hetkisen katsella järvelle päin --\nsanoivat he vihdoin yöhyväiset ja seurasivat vanhempiansa. Ainoastaan\nkreivitär ja hänen Akselinsa olivat vielä jäljellä.\n\nÄkkipäätä tuli lämpöä ja säteilevää vilkkautta tuohon pieneen naiseen,\njolla oli jäänharmaa pää, vahankeltaiset kasvot ja harmaat, tuikkaavat\nsilmät. Näyttipä siltä, kuin hän olisi viskannut naamarin päältään.\n\n-- Hyvää yötä, minun rakas, rakas pieni kulta lapseni! Oi kuinka\nhirveän vaikeata, kun koko päivän on täytynyt peittää tunteitansa!\nhuudahti hän kiivaasti syleillen Gerdaa, samalla kun hän pommitteli\nsuuteloilla hänen poskiansa.\n\nKun hän vihdoin pitkän syleilyn perästä irtaantui Gerdasta, seisoi\nkreivi Aksel heidän vieressään. Hänen vaaleansiniset silmänsä\nsäihkyivät noissa kalpeissa kasvoissa ja vaaleat viiksensä näyttivät\nikään kuin valkimoivan. Sitten -- kietoi hänkin käsivartensa Gerdan\nympäri, painoi hehkuvan suutelon hänen huulilleen, jolloin hänen vähän\ntäytyi oikaista pientä kaunista vartaloaan, ja kuiskasi Gerdan korvaan:\n\n-- _Minun_ oma lemmittyni!\n\nNiin, Gerda oli ollut _hänen_ kaksikymmentäneljä tuntia. Edellisenä\niltana, tässä samassa huoneessa, sillä aikaa kuin nuori parooni pidätti\nkaikki muut yläkerran etehisessä katselemassa kaunista näkö-alaa, oli\nSvedenhjelmin herrasväen pitkän matkan tarkoitus onnellisesti perille\nsaatettu, vanha parooni ja vapaaherratar olivat iloiten syleilleet\nkreivi Akselia poikanaan ja Gerda oli Kaislakylän kreivittäreksi\nmäärättynä saanut syleilyjä toisensa perästä.\n\nKreivi Aksel rakasti häntä sydämmestään, jokaisella tunteella, mikä\nhäneltä riitti liikenemään, kun hän ensiksi ja etenkin oli lämpimästi\nja todellisesti rakastanut itseään. Hänen ensimmäinen rakkautensa oli\nhän itse, eikä kukaan, joka hänen tunsi, epäillyt hänen uskollisuuttaan\n_tätä_ rakastettuansa kohtaan, se kyllä kestäisi kuolemaan asti. Mutta\nlähinnä itseään rakasti hän Gerdaa ja tunsi itsensä äärettömän\nonnelliseksi, kun oli saanut hänen lupauksensa.\n\nJa lupaus oli annettu aivan vapaasta tahdosta, vaikkei isä eikä\näitikään salanneet, minkä ilon tämä liitto heille tuottaisi. Mutta\nkolmenkolmatta-vuotisen sydän ei ollut tähän osallinen; se nukkui\nvielä. Toisissa suhteissa aikaisin kypsyneenä, enemmän itsetietoisena\nkuin useimmat hänen ikäisistänsä tuttavistaan, tyvenenä ja\nselväjärkisenä oli hän odottanut rakkautta, kuten kirjettä odotetaan\ntahi junan tuloa, varronnut vähintäin viisi tahi kuusi vuotta, mutta\neipä se tullut. Tuhkarupuli ja tulirokko olivat ajoillaan tulleet\nhäneen kuten muihinkin lapsiin. Hän oli saanut uusia hampaita ja\nhänessä oli ollut kuusitoista-vuotiaan tanssikiihko samati kuin\nmuissakin, ainoastaan rakkaus ja verenvähyys, nämät viimeiset taudit\nlastenkipujen pitkässä rivissä eivät tuohon voimalliseen,\nsopusuhtaisesti kehittyneeseen tyttöön voineet mitään vaikuttaa. Nyt\nalkoi hän niiden tapaan, joilla ei milloinkaan ole ollut hammassärkyä,\nepäillä koko kivun olemassa oloa, tahi kaikessa tapauksessa, että hän\noli niiden vaikutuksille altis.\n\nVälistä hänen ystävänsä uskoivat hänelle pieniä kalliita\nsalaisuuksiansa. Menneenä kesänä, kun Akselsonin herrasväki myöskin\nvieraili Metsolassa, oli hän eräänä yönä herännyt siitä, että Liina\nAkselson yömyssy päässä ja joutsenen untuvilla reunustetut tohvelit\njalassa hiljaa sipsutti sisälle hänen huoneeseensa, kiipesi hänen\nvuoteellensa, syleili ja suuteli häntä puolittain itkien ja nauraen\nsekä kertoi sitten, miten erinomaisen etevä mies hänen kotitienoonsa\npiirilääkäri oli.\n\nGerda hyväili osaa-ottavasti noita pieniä itkusta punaisiksi käyneitä\nkasvoja, jotka näyttivät kovin avuttomilta, ja tunsi itsensä puolittain\nhämmästyneeksi ja kateelliseksi tuon uuden tunne-maailman takia, johon\nhän nyt katseli, ikään kuin tupakkaa polttamaton nuori mies katselee\nhyvää sikaaria nauttivaa ystäväänsä.\n\nSitten tuli Aksel Svedenhjelm, jonka hän oli tuntenut ja josta hän oli\npitänyt jo Akselin ollessa lyseolaisena ja sitte kadettina. Kreivi\nAksel oli kaikissa ulkosuhteissa täydellinen gentlemanni, \"virheetön\"\nja niin rikas itsekkin, ettei tarvinnut epäillä hänen Gerdassa etenkin\netsivän rikasta perillistä. Kahdeksan päivää hän liehakoitsi Gerdan\nympärillä. Hän oli hellä ja kohtelias, lauloi kaksi-äänisiä lauluja ja\nparanteli hänen jalustaltansa sopivammaksi. Hän antoi köyhälle\ntorpanvaimolle, jonka tapasivat tiellä, kaksi markkaa ja hillitsi\nVirkkua, joka itse Kustaa veljenkin ohjissa ollessa peräytyi takaisin\nkoivuhaasta. Ja sitten nuori kreivi kosi, ja sai myöntävän vastauksen.\nOlikohan syytä hyljätä tällaista kosiaa? Tuota \"toista\", tuota\nsanomatonta, suloista, hurmaavaa, ei suinkaan _hän_ sitä koskaan tulisi\ntuntemaan? Hän ei varmaankaan ollut muitten tyttöjen kaltainen! Mutta\nkun Aksel ahnaasti ja säihkyvin silmin Gerdan huulilta otti sen\nsuutelon, joka aina välttämättömästi kuuluu asiaan tällaisen sopimuksen\njälkeen, ja kun hän sitten jälleen tänään aamulla puistossa\nvarpaillensa nousten kurotti suutansa saadaksensa toisen, silloin Gerda\ntunsi ikään kuin kylmän pöyristyksen, ja jotakin hieman vastenmielistä;\nei häntä ilettänyt, ei suinkaan, mutta tuntui vain siltä, kuin\nmilloin teetä juodessa joku rusetti putoaa paikaltaan tahi kuin\nesplanaadikadulla kävellessä kengännauha solmusta aukeaa...\n\nJa Liina Akselson, joka kertoi, miten hän oli vähällä kirkaista\nihastuksesta, kun nuori tohtori häntä puristi kotiljongissa!\nKummallista! Ei, kyllä kai hän, Gerda, oli toisellainen kuin muut\ntytöt.\n\nJa kun Aksel nyt taas läheni häntä säteilevin silmin, ja nuot vaaleat\nviikset kohoutuivat kuten kissan kuonokarvat, kun se vainuu maukasta\nvelliä ja kuiskasi: \"_Oma_ lemmittyni\", silloin hän sulki silmänsä ja\ntoivoi, että hän tästä pian pääsisi.\n\nTultuansa omaan pieneen huoneeseensa, kastoi hän melkein\najattelemattaan nenäliinansa-nurkan vesikannuun ja hieroi sillä\nmiettiväisenä leveitä, punaisia huuliansa, puhuen itsekseen: \"Hm,\ntuommoiseen varmaankin täytyy tottua.\"\n\nKun kreivi Aksel aukaisi oven siihen kaksijaksoiseen huoneeseen, jossa\nhän isänsä kanssa asui, seisoi tuo arvoisa herra vielä riisumattomana\njuoden vettä lasillisen toisensa perästä.\n\n-- Noh, poikani, miltä tuntuu ruumiissasi nyt, kun olet kihlattu mies?\n\n-- Ai, isäni, hän on ihana! Semmoinen niska, ja miten oivalla tavalla\nhän päätänsä pystyssä pitää! -- Aivan kuten nuori hepo, joka äsken on\nruvennut aisoissa juoksemaan. Astuu kauniisti ... hm... Käyntinsä on\nmiellyttävä. Vähän kylmänlainen, tietysti...\n\n-- Niin, niin, hän on noin käsittämättömän \"naisellinen\", taikka\nmitenkä minä sanoisin? No, se ei ole vaarallista, kyllä se tasauntuu,\npoikani, kyllä tasauntuu.\n\n-- Haittaako isää, jos aukaisen akkunan ja poltan sikaarin? En usko\nsaavani unta tänäkään yönä.\n\n-- Ha, ha, haa, sitä nuorisoa!\n\nMutta Gerda, hän makasi makeassa unessa niin levollisesti ja sikeästi,\nkuten ainoastaan harvat morsiamet voivat nukkua ensimmäisenä yönä\nkihlauksensa jälkeen. Hänen valkoinen, pyöreä, uhkea käsivartensa\nlepäsi viskattuna pään yläpuolelle, liikkumattomana kuten marmoriin\nveistettynä; hiljaa ja levollisena kuin lapsen, lepäsi hänen tumma\nreipas päänsä valkoisella tyynyllä, ja joskin jonkinlaiset unelmakuvat\nleijailivat tuon matalan otsan leveän kaarroksen alla, niin pelättävä\non, että ne hyvin vähän koskivat Kaislakylän perillistä, tuota urheata\nkaartinluutnanttia.\n\n\n\n\nV.\n\nMamselli La Tour.\n\n\nHeidän ei tarvinnut odottaa mitään.\n\nKaislakylän kylkirakennus oli suurempi kuin monen muun herraskartanon\npäärakennus ja oli ollut täynnä huonekaluja ja kaikkea muutakin aina\nsiitä asti, kuin vanha armo-vainaja eli, ja nykyinen vanha kreivi asui\nsiellä perheineen odottaen, että hänen vuoronsa tulisi muuttaa\npäärakennukseen. Senpä vuoksi julistettiinkin neiti Stålsköldin ja\nkreivi Svedenhjelmin kihlaus niin pian, että nuori Aksel oli tuskin\nviikkoakaan nauttinut salaista onneansa.\n\nAnna Akselsonin, joka jo oli kutsuttu Kaislakylään tulevaksi kesää ja\nsalavihkaa oli piirtänyt kreivillisen kruunun kalkkeeripaperille, vain\n\"pilan päiten\" nähdäksensä, miltä se ehkä näyttäisi hänen parhaimpien\nHollannin-palttinaisten nenäliinojensa kulmassa, hänen täytyi\npäänkolotuksen takia pysyä huoneessaan kokonaisen päivän sen jälkeen,\nkuin liitto oli julistettu tässä tuttavallisessa kotipiirissä. Mutta\nkihlajaispidoissa oli hän jälleen terve ja sytytti ilotulituksen\nleikkivällä puheella ja lämpimillä silmäyksillä parooni Kustaan\nympärille, jonka vertaista tämä ei milloinkaan saanut nähdä, niin kauan\nkuin noitten vaaleain jättiläis-viiksien omistaja oli valloitettavissa.\n\nKihlajaisiin koottiin kaikki \"säätyläiset\" pitäjän molemmista\nseurakunnista ja kirkkoherra Rantanen Jokiniemeltä piti puheen\nillallispöydässä.\n\n-- Eikö _veli_ puhuisi muutamia sopivia sanoja, koska morsian on\nkappelista? oli hän ensin kysynyt Arvidilta.\n\n-- En mitenkään, sehän on sedän tehtävä, jos nimittäin mikään muu\npuheen pitäminen on tarpeellinen, kuin mitä parooni itse jo lausui\näsken kihlattujen maljaa juodessaan.\n\n-- _Kyllä_, veliseni, kirkkoa on nyt niin ahdistettu joka haaralta,\nettä sen palveliain tulee olla esillä jakelemassa Jumalan siunausta ja\nJumalan kuritusta kaikellaisissa tilaisuuksissa, sanoi vanha Rantanen,\njoka muutamien pappismiesten usein väsyttävään tapaan tahtoi pitää\npuheita kaikissa juhlallisissa tilaisuuksissa.\n\nJa tämä hyvä ja uskollinen Jokiniemen paimen naputti lasiinsa, väänsi\nkalottinsa kuntoon, yskäisi sekä jakeli virkansa puolesta Jumalan\nrikasta armoa ja rauhaa runsaissa määrin noille nuorille kihlatuille,\nvakuuttaen muun muassa, että jokaisen isän ja äidin tulisi tuntea\nitsensä onnelliseksi noin kaikin puolin sopivasta liitosta. Ja näin\nsanoen loi vanha kirkkoherra lempeät, vähän säteileviksi tulleet\nsilmänsä sinne päin, missä hänen Lottansa ja pastori Maununen olivat\nsaaneet istumapaikan toistensa viereen. Selvästi näkyi, että siinä\nJokiniemen pastori ei säästäisi Jumalan siunausta eikä omaansa\nmyöskään, jos vain Arvid olisi tahtonut...\n\n-- Noh, oletko nyt tyytyväinen? oli Kustaa lanko kysynyt sulhaselta\nennen päivällisiä ja laskenut veljellisesti kätensä hänen pienelle\nniskallensa.\n\n-- Pehuus, Kustaa, olen ikään kuin vikuri, joka ei enään tottele aisoja\neikä ohjia.\n\nJa morsian...? Niin, hän oli hiukan kalpeampi ja tavallista vakavampi.\nEnnen oli tämä asia hänestä näyttänyt aivan yksinkertaiselta ja\nluonnolliselta eikä ensinkään vakavalta, mutta kun kiiltävä kahle\npantiin nimettömään sormeen, kun äiti itki ja isä värisevin äänin puhui\nsiitä päivästä, jolloin Gerda tulisi kodista lähtemään, ja kun pikku\nElli tarttui hänen käsivarteensa, sanoen: \"Sitten, Jetta, minä\nvarmaankin saan sievän huoneesi\", silloin hänelle vasta yht'äkkiä\nselveni tämän liiton vakava merkitys, ja hän katsoi tuskallisena ja\nkysyvästi Akseliin sekä tuumaili, että kaiketi se sentään oli lempi,\njoka sai hänen sydämmensä noin kovin sykkimään. Ah, ei löytynyt\nyhtäkään, ei yhtäkään ihmistä koko maailmassa, jonka hän olisi\nhalukkaimmin suonut olevan Akselin sijalla tänä päivänä. Totta kaiketi\nhän siis \"rakasti\" Akselia? Ja sitten hän joi tyhjiin limonaatilasinsa\nja antoi Akselin kaataa siihen muutaman pisaran vadelmasiirappia ja\nkumartui sitten hymyillen sulhasensa puoleen ja teki hänet niin\nsanomattoman onnelliseksi, että tämä jäljestä päin kertoi onnestaan\nvanhalle kreiville seuraavalla tavalla: \"Hän lämpenee vähitellen, sen\nisä saa nähdä. Tuhat tulimmaista, miten pyörölle hän saattoi pääni\npöydässä istuessamme, tuntui aivan siltä, kuin jos kilparatsastuksessa\nolisin kadottanut jalustimeni.\"\n\nJa kun tuo onnellinen sulhasmies tiesi, oman luulonsa mukaan, varmasti\nomistavansa Gerdan, näki hän kaikki edessään olevat esineet\nrusohohteisessa värissä, vieläpä etäällä, ruokapöydän ääressä tummat,\nsyvälliset silmätkin, joiden katse usein harhaili nuoreen pariin päin.\n\n-- Gerda, etkö juo laulukumppanisi maljaa? kuiskasi hän iloisesti ja\nystävällisesti.\n\nGerda kohotti oitis lasinsa.\n\n-- Pastori Maununen!\n\nKova punastus teki pastorin kasvot tavallista tummemmiksi, ja hän\ntarttui niin kiivaasti lasiinsa, että oli tuuppamaisillaan Lotta neiden\nappelsiinin hänen helmaansa.\n\n-- Kuinka pastorin äiti voi? kysyi Lotta neiti kohta tämän jälkeen.\n\n-- Kiitoksia paljon kysymästänne, nyt kun tuon raukan ei tarvitse äestä\nvetää, on se vähän reipastunut.\n\nLotta neiti löi kätensä yhteen ihmeissään ja huudahti:\n\n-- No ihme ja kumma! Mitä pastori tarkoittaa? Minähän kysyin pastorin\n_äitiä_.\n\n-- Ah, suokaa anteeksi, anteeksi! Luulin tarkoittavanne Liinaharjaa,\njohon neidet mieltyivät ja josta niin ystävällisesti huolta piditte kun\nJokiniemessä kävin, vastasi pastori ja koetti olla paremmin\ntarkkaavainen, mutta ei voinutkaan ystävällistä naapuriansa muistaa\nainoallakaan ajatuksella; ne lensivät kaikki pöydän ääressä olevalle\nkunniasijalle tuon uljaan pään luo.\n\nOmituista, että Gerda oli ollut kihloissa jo kun he ensi kerran\ntapasivat toisensa!\n\nNoh, mutta mitäpä se oikeastaan sinuun koskee, rakas Arvid Maununen?\n\nVanha kirkkoherra, jonka kalotti nyt oli aivan vinossa ja jonka silmät\ntirkistelivät entistä ystävällisemmin, naputti uudestaan lasiinsa:\n\n-- Kunnioitettu seurakunta Toi...\n\n-- Hss, olkaa hyvä ja odottakaa vähäsen! Kreivi Svedenhjelm tahtoo\nsanoa muutaman sanan.\n\nJa vanha kreivi sanoi sanansa, puhui puheensa siitä ilosta, joka\nsyntyisi, kun tällaiselle tyttärelle saisivat lausua tervetuliaiset\nvanhassa Kaislakylässä j.n.e.\n\n-- Korkeasti kunnioitetut kanssakristityt, minä...\n\n-- Isä kulta, älkää ... varoitti Rantasen pikku Eeva, joka istui niin\nlähellä isäänsä, että tämä hyvin saattoi kuulla hänen äänensä.\n\nMutta ukko Rantanen oli puhetuulella ja piti vielä kolme puhetta\nennenkuin illalla erottiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamissa päivissä olivat puut pukeutuneet täydelliseen pukuun\nkesäkautta varten ja rehevä ruoho kääri viheriän vaippansa Metsolan\nviljavien maitten ja apilaniittyjen yli. Puutarha-sohvat siirrettiin\naitasta pihaan ja puistoon, nuoriso kuljeskeli ympäri uuteen iloon\nheränneessä luonnossa ja krokettipeli tuotiin ulos.\n\nMutta jotakin muuta oli myöskin ilmoille laskettu; se oli\nkihlaus-ilmoitus, ja Metsolan postilaukkuun tuskin mahtuivat kaikki\nonnentoivotus-kirjeet, jotka nyt tulivat.\n\nSitten eräänä auringonpaisteisena, lämpimänä iltapäivänä, kun kaikki\nnuoret ja kaikki vieraat olivat menneet rantaan, nähdäksensä kuinka\npitkälle veneitten kuntoon paneminen oli joutunut, pyörielivät tomuiset\nkyytirattaat pihaan ja aina päärakennuksen eteen, ja vähäinen, hienosti\npuettu nainen riensi kahdessa sekunnissa ylös pitkin talon korkeita\nportaita.\n\nKammarineitsyt melkein hätkähti, nähdessään tuon monivärisen puvun,\nnuot nauhat, pitsit ja hepenät ja nuot pienet, kauniit, tummanveriset\nkasvot, joitten mustat, säihkyvät silmät aivan polttavasti katsoivat\ntyttöön samalla kun hän sopersi:\n\n-- Je suis mademoiselle La Tour. Vicomte du Metsola ottaa vastaan?\n\n-- On niin, kyllä tämä on Metsolan herraskartano.\n\n-- Oui, oui; ymmärtää, aber ich ... ah vicomte de Stålsköld, vicomte du\nMetsola itse nicht war? huudahti hän, kun vanha parooni samassa näkyi\nportahilla.\n\n-- Tässä olen, missä asiassa saatan olla apunanne?\n\n-- Donnez-moi keskustelu deux minuuten! Entre nous!\n\n-- Olkaa hyvä ja astukaa kammariini! sanoi parooni jotenkin\nkohteliaasti, vaikk'ei hän katsonut soveliaaksi käskeä saliin tuota\nkummallista vierasta.\n\nTämä pieni nainen hiivahti sisään ja istahti käskemättä paroonin\nlepotuoliin, pannen huolettomasti pienet, sievät jalkansa ristiin.\n\n-- Pardon, monsieur! Ich bin fräulein Margaretha Thor und...\n\n-- Tuhat tulimmaista, äsken luulin, että olitte ranskalainen?\n\n-- Oui, mon père et ma mère ovat französischen Leute, aber mon\ngrossmama une deutsches kone og jeg troede että...\n\n-- Soh, seis, oletteko myöskin tanskalainen?\n\n-- Olen wohl, mon Bedstefader est arrives fra Juutinmaa, aber ei ollut\ntästä jeg tahtoi heidän kanssaan tale vaan tuosta comtesse du Metsolan\nja vicomte Svedenhjelmin liitosta, se ole en unmöglichheit.\n\n-- Mitä ... mitä sanotte! Mitä hemmettiä mamsellin on minun tyttäreni\nkihlauksen kanssa tekemistä?\n\n-- O mon Dieu! Er on sanonut ottavansa minut avioksensa, Er on...\n\n-- Kuka pannahinen sen on sanonut?\n\n-- Oui, nuori vicomte de Svedenhjelm. Je suis une chansonette, aber ich\nist ein feines mädchen og det er ingen, joka pienintekään minu taka\npuhu. Parole d'honneur! De maa de stole paa. O pauvre petit Madeleine\nLa Tour!\n\nTässä hänen äänensä sortui nyyhkytyksiin.\n\n-- Ihminen, oletteko hullu! Äsken oli nimenne Margaretha Thor?\n\n-- Oui, ich haben Saksassa ollut, og daa maa man rette nimi kylä muka,\nkas kun de Ranskalaisi S'Gu slet ikke ere godt kärsitä Saksassa.\n\nParooni soitti.\n\n-- Juokse venelaiturille ja pyydä molempia Svedenhjelmin kreivejä\ntulemaan tänne. Mutta hiljaa, ymmärrätkö, niin etteivät muut huomaa.\n\nKammarineitsyt lähti, luoden pitkän, häväistysjuttua utelevan katseen\nvieraaseen naiseen, joka yhä peitti itkevät silmänsä nenäliinaansa.\n\n-- Pahanpäiväiset seikkailut, mötisi vanha parooni ja sytytti sikaarin\nodottaessaan. Mutta miten olikaan, tirkisteli hän sivulleen, tuohon\nhienoon naiseen, ja hänessä heräsi hiukan sääliä häntä kohtaan. Hän\nläheni vierasta naista ja silitteli lempeästi hänen mustaa tukkaansa,\nsanoen hellällä äänellä, joka tuntui isälliseltä:\n\n-- Lapsi _raukka_, minä...\n\n-- Ah monsieur vicomte du Metsola! Pauvre la petit fille Madeleine! Ja\nsamalla hän äkkiä viskasi itsensä sivulle päin vasten paroonin rintaa\nja kiersi molemmat käsivartensa reippaasti hänen kaulansa ympäri.\n\nNäin tapasivat heidät Svedenhjelmin kreivit.\n\n-- Hi, hi, hii, vanha Ravaillac! Oletko joutunut järjiltäsi? Kotona,\nomassa talossasi! sanoi vanha kreivi.\n\nParooni Stålsköld oikaisi itsensä arvoisana ja loukattuna.\n\n-- _Tämä_ ei tosiaankaan ole naurettavaa, ystäväni...\n\nTuskin tuo pieni nainen oli saanut kreivi Akselin näkyviinsä, ennenkuin\nheittäytyi hänen syliinsä, nyyhkyttäen:\n\n-- Mon Aksel, mon Ange, mon Dieu! O, sinä undankbare! Husker De da slet\nikke mite De on lovet minule sekä minu kleine garçon?\n\n-- Mitä sanotte, onko _poikakin_ vielä lisäksi? huudahti parooni.\n\n-- Hss, hiljaa, oletko hassu? Vaiti! Minä runsaasti sitten... Älä tee\nminua onnettomaksi, Madeleine! kuiskasi Aksel ja tuskanhiki helmeili\nhänen otsaltaan, vieriellen hänen vaaleitten viiksiensä huippuihin\nasti. Ja sitten hän varovasti irroitti naisen luotaan.\n\nMamselli istui kirjoitustuolille ja sattui katsahtamaan\nsikaarinpitimeen.\n\n-- Exsuse moi! sanoi hän hymyillen, katsoen vanhaan parooniin, ja otti\nrohkeasti tikulla valkeata sekä asetti sikaarin pieneen, somaan\nsuuhunsa.\n\n-- Ystäväni, te varmaankin hetkisen tahdotte yksityisesti keskustella\nmamsellin kanssa. Minä siis tahdon poistua ja jättää teidät hyvästi.\n_Me_ tapaamme toisemme sitten, sanoi parooni, luoden nuoreen kreiviin\nsilmäyksen, joka ei ollut suopeampia.\n\nParoonin huoneparin ulkopuolella oli vapaaherratar tuhannessa tuskassa.\n\n-- Mitä on tapahtunut, Kasimir? Tuo vieras, kummallinen ihminen ja\ntuo... _Mikä_ on tämä ihminen?\n\n-- Hän on ... hän on ... kometiantti, luulen minä, on niin, on\nvarmaankin ... on niin...\n\n-- Ko-me-ti-ant-ti! Mitä _hän_ Svedenhjelmeistä tahtoo?\n\n-- Niin, no niin, näetkös, hyvä ystäväni ... hm...\n\n-- _Tahdotko_ vastata suoraan, Kasimir?\n\n-- Totta kaiketi, enkeliseni, mitä se nyt oli, jota tahdoit tietää?\n\n-- _Mitä kometiantti Svedenhjelmeiltä tahtoo!_\n\n-- Vai niin. No näetkös, Julia, tiedäthän, että Kaislakylässä on\nratsastushuone.\n\n-- _Noh?_\n\n-- No niin, ja sitten ... sitten ... on siellä Kaislakylän asemalla\ntulevalla viikolla eläinmarkkinat ja siksi aikaa hän tahtoisi vuokrata\nratsastushuoneen antaaksensa pieniä näytäntöjä, kun väki muutenkin on\nkoossa.\n\n-- Sirkus maalla! Lienee hyvin hieno sirkus! Ja _sitä_ varten on hän\ntullut tänne asti?\n\n-- Niillä ei ole ollut onnea, Julia pieni, harmillisia vastuksia, ja\novat varmaankin vähän rappiolla nyt. Pari hevosta on kuollut ... niin\nhän varmaan mielestäni sanoi ... ja päähenkilö on jalkansa\nväännähtänyt, luullakseni, tahi miten hän kertoi. Eipä hän ollenkaan\nole kauaksi matkustanut tavataksensa Svedenhjelmejä. Hän on Helsingistä\nmatkustanut Turkuun ja on nyt paluumatkalla kuullut, että Svedenhjelmit\novat täällä. Nyt sopi siis heiltä kysyä ratsastushuoneen\nvuokraamisesta.\n\n-- Hiljaa, Kasimir! Itkeehän tuo ihminen.\n\n-- Itkeekö? Vai niin, niin oikein, hän puhuu varmaankin kuolleista\nhevosistaan. Tuollaiset ihmiset kiintyvät kovin eläimiinsä, joitten\nkanssa he yhdessä työskentelevät. Etkö tahdo ulos vähän ilmoittelemaan,\nJulia? ehdotteli parooni ja meni jälleen huoneeseensa.\n\n-- Hss! Tuhat tulimmaista, pysykää toki tyynenä. Julia on täydessä\nkapinassa tuolla ulkona ja toiset saattavat tulla järveltä minä hetkenä\nhyvään.\n\n-- Oi, veljeni, olen aivan epätoivoisena ikävästä ja harmista, huudahti\nvanha kreivi. Nyt olemme toki vihdoin tulleet päätökseen tuon ...\ntuon ... ihmisen kanssa.\n\nUunin luona seisoivat kreivi Aksel ja Madeleine määräten aivan\nviimeiset kohdat rauhansopimukseen.\n\n-- Ei, Madeleine, ei, kuusituhatta sinulle, kuten sovittu on, mutta ei\nmitään erityistä pojalle. Hänen tahdon itse antaa kasvatettavaksi\njollekulle ja pitää hänestä huolta.\n\n-- Aa, mikä ilkimys! No kuule siis De slemme mies, että der pieni Bube\nist kuollut for lange, lange siden. Da jeg keine Gold bekommen können\nfor hamen kan De yhtä hyvin faa den koko totuus at vide. Adieu, mon\nami!\n\nJa sitte kumarsi mamselli La Tour, alias fräulein Thor, sievästi ja\nivallisesti ja katosi lehtokujaan, missä vaunut häntä odottivat.\n\nNuoren Akselin tavallisesti kalpeilla kasvoilla paloi hehkuvampi puna\nkuin milloinkaan ja hän pureskeli epätoivossaan noita suuria punertavan\nvaaleitansa.\n\n-- Saattaako setä koskaan antaa minulle anteeksi! mumisi hän, silmät\nmaahan luotuina.\n\n-- Sen saamme sitten nähdä, minun hyvä herrani, ärjäsi vanha parooni\nvihaisena. Enhän minä aikoinani ollut mikään pyhimys, mutta tuollaisen\nkanssa tehdä _sellaisia_ liittoja, antaa heidän siten kahlehtia\nitsensä, että täytyy ostaa itsensä vapaaksi kuten pahantekiä, sepä,\nAksel, on liian kevytmielistä.\n\n-- Minä ansaitsen nuhteita, setäni. Olen ollut uppiniskainen heittiö,\nen ole ollut riimulla sidottu, mutta sedän luottamus antaisi minulle\nvoimaa parempaan elämään. Minä en koskaan pyydä pistää jalkaani\njalustimeen, ellen totta puhu. Rakkaus jaloon tyttöön panee ohjiin\njokaisen _rehellisen_ miehen, ja jos setä antaa tämän anteeksi,\nvakuutan, etten milloinkaan enään karkaa radaltani enkä hyppää\naisoistani.\n\nVanhan paroonin kasvot kirkastuivat.\n\n-- Tule tänne, poika! Ei petokaan saata olla sinulle suuttunut\nkauemmin. Hän ... _se_ niin ... _hän_ on kaiketi nyt oikein poissa?\n\n-- On niin, kaikeksi onneksi! huokasi vanha kreivi ja pyyhkieli\notsaansa oikein tuntuvasti.\n\n\n\n\nVI.\n\nSortunut mies ja sidottu nainen.\n\n\n-- Olen sortunut mies, pastori! Puhukaa lempeästi kanssani! huokasi\nvanha lipunkantaja Kotka.\n\nKotka oli ensimmäisiä sairaita, joiden luo Arvid meni, vaikka nyt jo\noltiin hyvän matkaa Kesäkuussa. Mutta Toivolahden köyhällä kansalla ei\nollut aikaa sairaana maata kiireisenä kevät-aikana; heidän tuli pitää\nvaransa, että se tapahtui talvella, tahi touon ja leikkuun välillä, ja\njos he tahtoivat kuolla, niin tekivät he vähimmän haittaa kuolemallaan,\nkun se tapahtui lokakuussa, jolloin rukiit olivat pohdetut ja perunat\notetut maasta.\n\nMutta oli jo kulunut pitkiä aikoja siitä, kuin vanha Kotka oli voinut\nvapisevilla käsillään saada mitään toimeen ja siksipä hänellä oli aikaa\nlaskea maata viimeiseen lepoonsa silloin kuin pihlaja kukoisti ja\nperäakkunan luona kasvava omenapuu lennätteli valkoisen, alkukesäisen\njuhlapukunsa pienelle akkunalle.\n\nKotka ei parhaassa iässään ollut sellainen, jota \"kelpo mieheksi\"\nnimitetään. Hän oli elänyt kurjaa elämää eikä saattanut niin kauan olla\nrykmentissä, että hän olisi saanut eläkkeen. Sitten oli hän elänyt,\ntiesi miten, eräässä rappeutuneessa tuvassa metsän keskellä, johon ei\nainoakaan ajotie vienyt ja johon eräs naapuritorpan tyttö toi hänelle\nmaitotipan kaksi kertaa viikossa. Kun hän viimeisellä kerralla tuli,\noli vesi loppunut sangosta, ja ukko makasi vuoteessaan voimatta nousta\nistualle.\n\nSilloin hän sitte \"tahtoi pastoria luoksensa.\" Muuten hän aina kiroili\npappeja eikä ollut kirkossa käynyt viiteentoista vuoteen. Hänen\nvaimonsa oli kuollut aikoja sitten \"keuhkotautiin\", sanoi Kotka, mutta\nse oli sellainen keuhkotauti, jonka saa valvomisesta, itkusta ja\nrääkkäyksen pelosta. Josko hän oli lapseton, siitä hän ei itsekkään\ntietänyt. Olisihan neljästä pojasta pitänyt olla jäljellä yksi jossakin\nAmeriikassa, ellei hänkin jo ollut menojaan mennyt.\n\nMutta vanhuksen jumalattomuus ei ollut aprikoivaa laatua, se oli vain\nhänen elinkautisen vihaisen ja nurjan mielensä hillitsemätöntä\npurkamista; se poistui kuolemanpelon tieltä ja kyyneleet kurttuisilla\nposkillaan koetti hän kääntää likaiset, harmaat, partaiset kasvonsa\npapin puoleen ja kuiskasi samalla:\n\n-- Olen sortunut mies, pastori! Puhukaa lempeästi kanssani.\n\nSitten kaatui hän alas silppupatjalle, joka oli hänen pään-alaisenaan,\nja ummisti hetkeksi silmänsä.\n\n-- Oletteko meidän uusi pappimme? kuiskasi hän sitten.\n\n-- Olen, mutta tuon vanhan sanoman sille, joka tahtoo ottaa sitä\nvastaan alttiilla, rakastavalla, katuvalla mielellä, vastasi Arvid\nystävällisesti ja istahti kolmijalkaiselle jakkaralle pöydän ääreen.\n\n-- Mutta ... mutta ... minulla ei varmaankaan ole armoa saatavissa?\nOlen ollut liian paha nuoruudenaikanani ja yhä vielä näihin asti. Ja\nsitten on ... sitten on minulla kovin vähän aikaa jäljellä ... huokasi\nvanhus, ja kyyneleensä vierivät hänen harmaaseen, takkuiseen partaansa.\n\n-- Niin, herra Kotka, tietysti ei Jumala ole antanut meille voimia,\najatuskykyä ja tervettä ruumista sekä kokonaista pitkää elämää, jotta\nnäitä lahjoja käyttäisimme synnin palvelukseen, ja sitte vasta -- kun\nvoimat ovat riutuneet, järki tylsistynyt, ruumis kulunut ja koko\nelämän-aikamme tuhlattu, kääntyisimme Hänen puoleensa, tarjoamaan\nHänelle sen raunioita, joka kerran oli ollut Hänen kuvansa kaltainen.\nMutta Hänen sanansa pysyy iankaikkisesti: \"Joka minun tyköni tulee,\nsitä minä en heitä ulos.\" Ei Hän sano: \"Joka minun tyköni tulee nuorena\nja voimallisena\" tahi \"joka minun tyköni tulee hyvillä töillä\" tahi\n\"joka minun tyköni tulee, kun hänellä vielä on aikaa elää ja parantaa\nitseänsä\", tässä kysytään vaan, tahtooko hän todellisesti _tulla_\nsyntineen, häpeineen, tuskineen, vaivoineen... Tahdotteko nyt tulla\nsillä tapaa?\n\nNuot kuihtuneet kädet kurottuivat retuisen peitteen alta ja kyynel\nkyynelen perästä vierähti vuoteen oljille. Ja sitte seurasi lämmin,\nvakava ripitys, jossa vanhusta käskettiin tarkasti tutkimaan, oliko\nkatumus syntynyt ainoastaan siitä pelosta, joka kuoleman ja varjojen\nlaakson portaalla meitä valtaa, taikka ilettikö häntä todellakin hänen\nentinen elämänsä. Ja sitten tuli lohdutus, toivo, valo ja virvoitus.\nJa omenapuun valkoiset kukanlehdet putoilivat pehmeästi vähäiselle\nauki olevalle akkunalle, ja ulkona lauloi pieni siivellinen\nkesänsanomantuoja ylösnousemisesta ja iäisestä keväästä; ja Arvid puhui\nlämpimämmin ja hartaammin linnun säestäessä, kuin kirkossa vanhan\nlukkarin laulaessa.\n\nVihdoin hän nousi tuolilta, lähteäksensä pois.\n\n-- Mutta mihinkä on tyttö mennyt, joka minun tänne saattoi? Te olette\nliian heikko ollaksenne yksin nyt.\n\n-- Herra Kotkan ei tarvitse olla yksin enään, olen hankkinut hänelle\nhoitajan.\n\nVastaus tuli sivukammion raollaan olevan oven luota ja siinä seisoi\nGerda Stålsköld hehkuvin poskin ja kyyneleet suurissa, syvämielisissä\nsilmissään.\n\nArvidista tuntui, kuin kaikki veri hänen ruumiissaan olisi virrannut\nhänen kasvoihinsa.\n\n-- Te, neiti Stålsköld, olette täällä?\n\n-- Niin, sain juuri eilen kuulla, kuinka yksin ja avutonna vanha\nlipunkantaja täällä makasi ja sen vuoksi...\n\n-- Niin, Jumala siunatkoon ... kuului vuoteelta. Vasta nyt katseli\nArvid ympärilleen huoneessa.\n\nTakalla oli vadissa jonkunlaista liemiruokaa ja pullollinen\nBordeaux-viiniä. Vai niin, Metsolan neiti kävi ympäri pelastavana\nenkelinä!\n\nTyttö, joka neiden käskystä oli noita kapineita kantanut, palasi nyt\nkylästä. Hänen piti viipymän sairaan apuna, siksi kuin hoitaja tulisi.\nYstävällisesti sanottuaan hyvästi ukko Kotkalle, astuivat Arvid ja\nGerda ulos huoneesta ja alas pitkin lahonnutta palkkia, jota käytettiin\nportaitten asemesta.\n\n-- Odottakaa vähän, pastori! Minulla on ystävä muassani täällä\npensastossa, huudahti Gerda ja juoksi pieneltä polulta puitten väliin.\n\nArvid synkistyi ja tunsi itsensä kiihtyneeksi, tietämättä mitä varten.\nVai niin, Samarialaisella oli laupeudenmatkoillaan sulhanen muassa. Hän\nsaattoi näin yhdistää hyödyllisen ja huvittavan.\n\nArvid olisi halukkaimmin kulkenut yksin nyt, mutta eihän Gerda antanut\nhänelle aikaa hyvästisanomiseen. Viivähtävillä, vastahakoisilla\naskeleilla seurasi hän perässä puitten väliin. Siellä tietysti herra\nkreivi, herra luutnantti loikoili sammalissa nauttien sikaarinsa savua,\nkentiesi myöskin lukien monsieur Zolan tahi Maupassantin romaaneja.\nOlisiko ollut piilossa kuunteliana? Sekö tästä vielä puuttui!\n\nSilloin kuului pieni, iloinen hirnunta honkien välistä ja sitten hän\nnäki puuhun sidottuna vähäisen kellertävän-valkoisen papurikon, joka\niloisesti tervehtien hallitsiatartansa, kaappi maltittomasti sammalta\nvoinkarvaisilla kavioillaan.\n\nHm! Hänen vaatetuksensa näyttikin vähän kummalliselta. Vai niin,\nhänellä siis oli ratsastuspuku. Niistä molemmista osista, jotka\nmuodostavat rehellisen kentaurin, kärsi pastori nykyisellä tuulella\nollessaan parahiten hevosta. Hänen muotonsa ilostui ja hän kiirehti,\nauttaaksensa Gerdaa ohjia irroittamaan.\n\nKun polulle tulivat, aikoi hän auttaa Gerdaa satulaan, mutta tuli,\ntotta puhuen, vähän hämilleen, kun ei tietänyt, miten tämä apu\noikeastaan oli tehtävä.\n\nMutta Gerda kiersi ohjat tukevan, pyöreän kätensä ympäri ja sanoi:\n\"Soh, Suleima!\" papurikolle sekä \"Suvaitsetteko?\" pastorille ja sitten\nlähdettiin kävelemään.\n\nAina siitä asti, kuin voimistelutunnit koulussa loppuivat, ei Arvid\nollut tuntenut mieltänsä sellaiseksi kuin nyt. Hän olisi tahtonut\nlentää kivien ja kantojen yli. Miksikä? Niin, jospa hän sen olisi\ntietänyt itse, olisi ilo samassa mennyt matkoihinsa.\n\nHe olivat tavanneet toisiansa pari kertaa Metsolassa ja naapurien\nluona, laulaneet yhdessä vielä vähäisen; he olivat melkein vanhoja\ntuttavia nyt.\n\n-- Kiitoksia pastori ... saarnasta, olin sanomaisillani, mutta en\nmilloinkaan ole kirkossa kuullut mitään, joka minuun olisi tehnyt niin\nsyvän vaikutuksen, kuin teidän sananne äsken tuolla sisällä.\n\nHän osotti ruoskallaan Kotkan ukon tupaa ja katsoi Arvidin kasvoihin\nlämpimin, säteilevin silmin. Reippaasti oli hänen hattunsa valkoisine\nhuntuineen tuossa tummassa päässä, ja uhkealta näytti hänen komea\nvartalonsa sileästi istuvassa, viheriäisessä puvussa! Arvid miltei\nunohti vastata.\n\n-- Hm... Oletteko oikein varma siitä, ettei ollut väärin olla\nkuuntelemassa tuolla tavalla? Luulin olevani yksin sairaan kanssa.\n\n-- Kyllä minä olen tarpeeksi hyvin kasvatettu, tietääkseni, ettei\nyleensä sovi olla kuuntelemassa; mutta kuunnella Jumalan sanaa, se ei\nkoskaan saata olla paha, ja kaikessa tapauksessa en saanut aikaakaan\ntulla teitä tervehtimään, ennenkuin jo olitte alkanut puhua vanhuksen\nkanssa.\n\nArvid hymyili.\n\n-- Mutta neiti Stålsköld ehkä tietää, että meidän kirkossamme löytyy\njotakin, joka nimitetään \"ripiksi\", sekä että mitä siinä sanotaan, sen\ntäytyy jäädä...\n\n-- Kyllä, mutta vanha lipunkantaja tiesi, että olin sisällä.\n\n-- Noh, siinä tapauksessa olen iloinen siitä, että te olette ollut\nkuulianani.\n\n-- Nyt käsitän, mitenkä te saatatte viihtyä täällä yksinäisyydessä\nja ... ja ... ahtaissa oloissa. Ihanaapa lienee, kun joku elämän-aate\noikein mieltä innostuttaa ja kun sitä voi selittää sillä tavalla, kuin\nte sen teette! Sellaisen elämäntehtävän rinnalla tuntee itsensä aivan\nvähäpätöiseksi ja mitättömäksi.\n\n-- Älkää sanoko niin, neiti Stålsköld! Eikö ole teilläkin mitä ihanin\ntehtävä? Eikö _hänellä_, joka miehellensä on kaikki, on toinen noista\nkahdesta, joittenka ajatukset, tunteet ja pyrinnöt käyvät samaan\nsuuntaan, on monien alammais... Aih, se puree!\n\n-- Soh, Suleima! Ei, hyvänen aika, se vain haukkasee leikillään niitä,\njoista se pitää. Saatatte vain olla ylpeä sen hyväilyistä. Mutta missä\nnyt olimmekaan? Nyt muistan! Luuletteko, että oikein monta avioliittoa\non sellaista?\n\nHän katseli Arvidiin vakavasti ja tutkivasti, ikään kuin hän olisi\ntahtonut nähdä sekä kasvojen että papintakin sisäpuolelle.\n\n-- Minä pelkään, ettei ole, mutta pitäisi kuitenkin oleman.\n\nVähään aikaan ei kuulunut muuta kuin tiellä olevien pienten, kuivien\nvarpujen ritinä ja Suleiman kavioitten kopina.\n\nSaattoiko Gerda ajatuksillaan ja tunteillaan kiintyä kilparatoihin ja\nWoodpeckerin jälkeläisiin, saattoiko hän mieltyä puoliverisen uljaaseen\nulkomuotoon tahi nuoren hevon juoksemiseen? Entä jos avioliitto\nkuitenkin oli vakavampi asia kuin hän oli luullut! Entä jos olisikin\nliika aikaista lakata kolmenkolmatta-vuotisena odottamasta sitä ...\nsitä sanomattoman suloista, joka... Tyhmyyksiä! Eipä hän kestään\nmaailmassa pitänyt enempää kuin pikku Akselista. Olipa hän nähnyt\nkylliksi monta.\n\nMutta kesätuulonen suhahteli hongikossa ja kuusikossa, lehahteli yli\ntuoksuvien katajien ja sammaltuneiden kivien; alkukesän aurinko säteili\nlumoavasti puitten latvojen välistä ja leikki polulla olevissa\nhavunneulasissa. Metsän pihkainen tuoksu siveli sekä niskaa että\nposkia, elonhalu virtaili suonissa ja silloin ei auta öyletinlautasen\nja kalkin kantaminen. Mitäpä nuorta, itsetuntoista miehensydäntä\nhyödyttäisi haarniskoita itseänsä mustalla takilla, joka polvien\nalapuolelle ulottuu ja napitetaan aina leuan alle asti!\n\nNyt oli polku loppunut ja heidän tiensä meni eri haaralle. Arvidista\ntuntui ikään kuin hän olisi joutunut väärään asemaan, kun hän laski\nrippi-kapineet puolanvarsille tien viereen, köyristi selkänsä ja\nkurotti leveän, ruskean kätensä portaaksi. Lämpöiset, eloisat hermot\nvärähtelivät hetkisen hänen kädellään, pehmeä käsi laskeutui hetkiseksi\nhänen hartioillensa ja sitte Suleima laukkasi pois.\n\nJa tomupilvestä kiilsivät esiin suuret, ruskeat silmät, jotka koettivat\nkatsella kuukausia ja vuosia eteenpäin, nähdäksensä minkälaiselta\ntulevaisuus näyttäisi. Hän ei tietänyt minkätähden, mutta hän vain\najatteli sitä vakavammin kuin ennen ja mietiskeli itsekseen:\n\nLoistava hänen tulevaisuutensa olisi. Kuten vahattu lattia Kaislakylän\nsaleissa, kuten raivattu tie hymyilevässä seudussa, sellaiseksi se\ntulisi. Tasa-arvoisia, \"comme il faut\" olisivat sekä mies että vaimo.\nValmiina oli koti, valmiina sen vaakunoidut hopeat. Mitä ylhäisimmät\nseurakumppanit odottivat, Aksel ei milloinkaan poikkeisi ritarillisen\nmiehen velvollisuuksista kreivitärtänsä kohtaan, ja hän itse, hänen ei\npaljoakaan tarvitsisi tehdä, ennenkuin häntä jaloksi ja hyväksi\nkiitettäisiin. _Siinähän_ oli hänen onnensa. -- Hiljaa, Suleima! Joskus\nhän kävisi vanhassa kodissaan, vähintäinkin joka kesä. -- Silloin hän\nmyöskin kävisi kirkossa. -- Sunnuntaithan ovat hirveän pitkiä maalla.\n-- Pastori Maununen puhui niin kummallisesti, oikein ihmeellisesti.\nTulisiko hän olemaan Toivolahdella siksi, että hapset harmenisivat,\ntahi joutuisiko parempaan oloon? Kenenkä hän naisi? Sillä tietysti hän\nnaimisiin menisi: muuten ei pappi koskaan tule tarpeeksi köyhäksi.\nVähäinen tanakka papintytär otaksuttavasti tulisi hänen vaimokseen.\nLotta taikka Eeva Rantanen esimerkiksi.\n\nMutta kun hän ajatteli, että tuommoinen hailea ja yksinkertainen\npastorin rouva istuisi pappilanpenkissä, nauttien siitä liikutuksesta,\njota pastori Maununen välttämättömästi sanankuulioissaan herätti, kävi\nhän hermostuneeksi, hän ei tietänyt mitä varten, ja näpähytti Suleimaa\nruoskallaan siten, että se teki korkean hyppäyksen ja lähti aika\nkipakkaa nelistämään lehtokäytävää pitkin Metsolaan.\n\nMutta valtamaantien varrella otti Arvid rippikapineet puolanvarsien\njoukosta ja kulki hyräillen tietä pilkin Toivolahden pieneen pappilaan.\n\nOlen mielipahoillani, kun minun täytyy sanoa, ettei se ollut virren\nnuottia, jota hän hyräili.\n\n\n\n\nVII.\n\nYlhäisiä vieraita Toivolahden pappilassa.\n\n\nOmituista oli, että vanhan Kotkan elämä, joka oli tarjonnut erin vähän\nrakkautta ja lempeyttä, nyt kuitenkin joutui loppuunsa mitä hellimmän\nhuolenpidon alaisena. Martta-muorin liemiruoka oli aivan kodikkaasti\nMetsolan kellarista tuodun Bordeaux-viinin rinnalla sairaan huoneessa\nolevalla pienellä pöydällä. Ja toiseen talon kahdesta lasista, siihen,\njoka oli syrjästä vähän harkotettu, pani Gerda neiti, joka kerta kun\nhän tuli, uusia, vainiolta ja metsästä poimittuja kukkia.\n\nJa kun hän näin oli siistinyt köyhyyden majan ja kuullut, miten\nlipunkantajan laita oli, maksanut hoitajan sekä jättänyt rahaa pieneen\ntalouteen, silloinpa hän oli täyttänyt armeliaisuuden velvollisuudet ja\nolisi saattanut kiirehtiä toisten kurjien luo tahi kodin iloon\nsulhasensa rinnalle, mutta vielä hän hetkisen viipyi, hän ei tietänyt\nmitä varten; oli ikään kuin hän olisi odottanut jotakin, hän ei\ntietänyt mitä. Vihdoin hän kysyi vanhalta Katriinalta huolettomasti,\nvälinpitämättömästi:\n\n-- Onko pastori ollut täällä nykyään?\n\n-- Ei sitte kuin toissapäivänä.\n\nHm! Pastori tuli joka toinen päivä, aivan kuten hänkin. Omituista, että\nsattumalta osuivat tulemaan samana päivänä. No, ei hän siitä\nvälittänyt, sehän oli yhdentekevää.\n\nSitten narisi pieni rikkinäinen veräjä ja vakavat, reippaat askeleet\nkuuluivat ulkoa polulta, ja musta takki näkyi vilahdukselta, kun sen\nomistaja kulki peräakkunan ohitse.\n\nKaksi orpanusta, jotka miljoonan omistajan kuoleman-vuoteen ääressä\nkilpailevat perinnöstä ja testamentista, eivät mitenkään olisi\nsaattaneet olla tarkkaavaisempia ja ystävällisempiä, kuin nämät kaksi\nolivat ukko Kotkaa kohtaan. Mutta aikaa oli riittävästi. Kun vain\nennätettiin kotia päivällisiin, niin sehän oli hyvä, eikä edes Suleima,\njoka maata kavioillaan kaappi ja halasi kotihakaan, ollut aina mukana.\n\nTäällä ulkona, kurjuuden kodin kehyksessä, korkeitten, tummanviheriäin\nhonkien keskellä oli Arvid paljoa edullisemmassa valossa kuin Metsolan\nsaleissa. Täällä hänen miehuullisen luontonsa lujuus ja hellä lempeys\ntuli esiin ilman mitään kömpelyyttä ja ujoutta. Tässä piirissä hän\nGerdan mielestä kasvoi; kotona Metsolassa hän ikään kuin kutistui\nkokoon. Siellä Gerda koetti osottaa hänelle ystävyyttä, täällä hän\nkatsoi Arvidiin niin kunnioittavasti, kuin etevämpään henkilöön\nainakin.\n\nHe kulkivat metsän läpi kotia päin, välistä vilkkaasti keskustellen,\nväliin taas ääneti, mutta aina, kun erkanivat, olivat he mielestään\nkuulleet, nähneet ja kokeneet paljon. Toisinaan he sen sanoivatkin.\n\n-- Opettavaista on olla tuollaisen vanhan miehen kuolinvuoteen ääressä,\nneiti Stålsköld.\n\n-- Niin on, silmäni ovat mielestäni auenneet näkemään niin paljon, mitä\nennen on ollut minulle vierasta, vastasi Gerda, ja silloin hänen\nruskeat siimansa säteilivät.\n\nUkko Kotka oli nukkunut koko pitkän ajan; pastori ja Gerda neiti olivat\nsillä aikaa istuneet kaatuneen puunrungon päällä metsässä aitauksen\nulkopuolella!\n\nMutta kotona Metsolassa, vanhassa ratsashuoneeksi valmistetussa\nentisessä ladossa, opettivat kreivi Aksel ja Kustaa parooni kahta\nkotona kasvatettua nuorta varsaa \"Espanian ravia\" kulkemaan. Nuot\nmolemmat hienot herrat tekivät työtä otsansa hiessä, ottivat sitte\nkylmän ruiskukylvyn järven rannalla olevassa kylpyhuoneessa ja tulivat,\nsaatuansa hyvän ruokahalun, päivällisille, säännöllisessä puvussa,\ntarpeellisesti hiestyneinä ja ollen mitä parhaimmalla tuulella.\n\n-- Totta tosiaan, se oikein kasvattaa meitä itseä, kun opimme tuntemaan\ntuollaisten nuorten olentojen luonteet, sanoi kreivi Aksel.\n\n-- Niin, ja vielä noin viisaan tytön luonteen! virkkoi Svedenhjelmin\narmo ja nyykäytti pientä harmaata päätänsä, kuullessaan poikansa\nmietinnöt, kun hän porras-sillalla jutteli.\n\n-- Hm! niin, hänen _myöskin_, äiti, mutta nyt me oikeastaan puhuimme\nnuorista, opetettavista varsoista.\n\nMaalla käy olo toisinaan vähän yksitoikkoiseksi, suuremmassakin\nkotipiirissä, kun kaikissa naapureissa on hiljattain käyty, kaikki\nnäkö-alat nähty, kaikki saaret läpikuljettu ja kaikki krokettikentät\nkoetettu. Tällainen päivä oli Metsolassa, kun vanha parooni haukotellen\nsanoi:\n\n-- Entä jos lähtisimme pappia katsomaan hänen kotiinsa?\n\n-- Rakas Kasimir, sehän olisi aivan kauheata, kaksi penikulmaa tomussa\nja helteessä, sanoi vapaaherratar.\n\n-- Ei, en minä tarkoita Jokiniemen pappia, vaan Toivolahden pastoria,\ntrubaduuri Maunusta.\n\n-- Hänpä on nuorimies ja varmaankin hänellä on kehnon- ja\nköyhänpuolinen koti. Me vain saattaisimme hänet hämilleen, mies raukan.\nHän ei milloinkaan ole kutsunut meitä.\n\n-- Turhaa puhetta, juuri sen vuoksi, että hän on naimaton, saattaa hän\nantaa meidän lähteä, vaikka joisimme siellä ainoastaan lasin raikasta\nvettä. Jos hän saattaa veteen lisätä muutaman tipan vadelmamehua, niin\nsehän oivallista. Sitten ajamme kotia jälleen. Me emme pakota häntä\nillallista laittamaan.\n\nArvid seisoi mehiläispölhöjen luona aitan sivulla, jossa etelä-aurinko\npaahtoi ja pieniä ahkeria työntekiöitä miljoonittain surisi ja vilisi\nympäristössä ja pölhöjen lentolävissä, raskaina päivän saaliista.\nTakkinsa oli Arvid jättänyt sisälle kammariin, ja mehiläiset kömpivät\nhänen hihoillaan. Hän oli talonpojan-poika ja tottunut heidän elämäänsä\nja tapoihinsa, hän saattoi paljain käsin ottaa kiinni mehiläisiin ja\nvaaratta pidellä niitä miten hyvään. Ne tunsivat vaistomaisesti, että\nhän oli heidän ystävänsä.\n\nSellainen on rakkauden voima kaikkialla luonnossa.\n\nMutta mehiläiset huvittivatkin häntä enemmän kuin mikään muu. Niiden\nläheisyydessä hän ei kuullut eikä nähnyt pitkinä hetkinä mitään muuta,\nja havaitsi nyt kauhukseen, kun hän sattumalta katsoi toisaalle, että\npylväskäytävän eteen, hänen ja takkinsa välille nimittäin, oli\nseisattunut kaksi täysinäistä vaununlastia Metsolan herrasväkeä.\n\nEnsiksi aikoi hän juosta pakoon, kierrellen pihan ympäri, sekä hiipiä\nsisälle kyökin kautta ja lähettää Loviisa tuomaan takkia ja siten\npelastaa itsensä tukalasta asemasta. Mutta hän ei tietänyt, oliko äiti\nvalmis ottamaan vieraita vastaan, ja pelkäsi itse näyttävänsä kovin\nhullunkuriselta, jos sattuisivat näkemään hänen juoksemassa vainiolle\npäin. Hän katseli noita onnettomia hihojansa. Oli viikonpäivistä vasta\ntiistai ja hihat olivat vielä häikäisevän valkoisia. Tämä oli toki onni\nonnettomuudessa. Epätoivossaan päätti hän toki vihdoin rohkaista\nmielensä ja astua esiin:\n\n-- Pyydän tuhannesti anteeksi, että olen näin puettuna, mutta jos\nherrasväki tekee hyvin eikä ole minua näkevinään, niin on minulla parin\nminuutin päästä kunnia sanoa teille tervetuliaiseni.\n\n-- Tässä on takkisi, Arve poikani! kuului kaino ääni lausuvan, ja\npastori sai samalla ilokseen esitellä äitinsä koko herrasväelle.\nPitäjän herrasväki kätteli Martta muoria, mutta muut tervehtivät vain\nkaukaa.\n\n-- Hauskaa on tehdä rouva Maunusen tuttavuutta, vakuutti parooni.\n\n-- Ei, ei Herran tähden! huudahti Martta muori.\n\n-- Hyvänen aika, ei suinkaan rouva sitä epäile?\n\nArvid hymyili vähän vastenmielisesti:\n\n-- Ei, äitini tarkoittaa vain, ettei hän tahdo tulla \"rouvaksi\"\nnimitetyksi. Hän on vaatimaton talonpoikaisnainen ja on tottunut\n\"Martta muorin\" nimeen, siksi häntä ovat nimittäneet sekä ylhäiset että\nalhaiset. Mutta tehkää hyvin ja astukaa sisälle, hyvä herrasväki!\nOlitte oikein ystävällisiä, kun teitte tämän kunnian alhaiselle\nkodilleni.\n\nKreivi Aksel käveli suoraan saliin järvenpuolisen akkunan luo.\n\n-- Katsoppas tänne, Kustaa! Oivallinen juoksurata tuolla kärjen tällä\npuolen, kun lahti on jäässä; se on tyyni ja metsän suojustama.\n\n-- No, kuinka rou ... muo ... _te_ viihdytte täällä Toivolahdessa?\nkysyi vapaaherratar, onnellisesti jouduttuaan kamreerska-vainajan\nentiseen sohvaan.\n\n-- Oi, hyvä vapaaherratar! mitenkä muuta saattaisin, kun Arve on saanut\nnäin hyvän paikan!\n\n-- Älkää naurako äidilleni, vapaaherratar! pyysi Arvid. Mikä on\nköyhänlaista toisen nähden, on varallisuutta toisen mielestä ja uskokaa\npois, että äiti ja minä olemme koettaneet paljon köyhempiä oloja, kuin\nmitä meillä nyt on.\n\n-- Niin, hyvä Jumala, sitä kyllä olemme! Mutta nyt minä kaiketi saan\ntuoda vähän mesimansikan mehua ja vettä juodaksenne.\n\n-- Kiitoksia paljon, mutta me olemme kovin pahoillamme, jos vain\ntuotamme vaivaa.\n\nKustaa parooni kääntyi nyt Arvidin puoleen, kysyen:\n\n-- Pastori, mitenkä saatte aikanne kulumaan täällä maalla? Harjoitatte\nkentiesi jotakin urheilua?\n\n-- No niin, vähäsen, vastasi Arvid, jonka suupielissä näkyi jotakin\nhymyilyn tapaista.\n\n-- Todellakin.\n\n-- Kyllä, näkeekö parooni tuon pienen huoneen tuolla rannalla!\n\n-- Ahaa, appareljivoimistelua? Mutta suokaa anteeksi, enemmin se\nminusta näyttää halkohuoneelta.\n\n-- Sepä se onkin ja työkalustona on puutukki ja saha.\n\n-- Ha ha haa! No mutta olenhan minä kuullut löytyvän pappeja, jotka\nistuvat Rosenanten selkään, kun lähtevät pitäjälle. Eikö pastori\nmilloinkaan ratsasta? kysyi kreivi Aksel.\n\n-- En, ruumiissani on vika, joka minua estää sitä hauskuutta\nnauttimasta.\n\n-- Pastorilla, joka aivan terveeltä näyttää?\n\n-- Niin, Jumalan kiitos, kipeä en ole.\n\n-- Olenko liika utelias mielestänne, kun kysyn, mikä meiltä riistää\npastorin myötävaikutusta hevosurheilussa?\n\n-- Ette suinkaan. Nähkääs, hyvät herrani, sääreni ovat aivan liika\npitkät ratsastaakseni Toivolahden pappilan pienellä Liinaharjalla;\njalkani tarttuisivat maahan joka askeleelta. Suokaa anteeksi, äitini\nvarmaankin jotakin tarvitsee...\n\nMajuri Akselson läheni nuoria jalosukuisia:\n\n-- Luulenpa, helkkarissa, että pappi koettaa olla vähän tyhmän-sukkela.\n\nNyt tuli Loviisa tuoden tarjottimella marjamehua. Kun Gerda neiti sen\nnäki, meni hän vanhan emännän luo:\n\n-- Ette suinkaan suutu, Martta muori, jos minä vähän tässä sekaannun\ntarjoomispuuhiin?\n\n-- Hyvänen aika, onko jotakin hullusti noitten lasien suhteen, hyvä\nneiti?\n\n-- Ei, ei suinkaan, mutta minä näin, että tuolla toisessa huoneessa oli\nmitä muhkeimpia kaakkuja. Varmaankin Martta muorin tarkoitus oli antaa\nmeille niitä myöskin?\n\n-- Kaakut! no hyvä ihme! Loviisa, Loviisa, oletko hupsu, kun unhotat\nkermaleivokset! Tuhannen kiitosta, siunattu neiti! Sellainen häpeä!\nNiin, sen sanon vain, etten olisi saanut unta silmiini koko tänä yönä,\nellei herrasväki olisi maistanut minun kermaleivoksiani.\n\nJa sitten tuotiin kaakut myöskin.\n\n-- Siinä teitte äidilleni suuren avun, neiti Stålsköld, sanoi Arvid.\n\n-- Suokaa anteeksi! Älkää pitäkö minua liika rohkeana! Mutta minä\npelkäsin, että Martta muorin hyvä luonto olisi häiriytynyt, jollemme\nolisi saaneet hänen leivoksiansa.\n\nÄiti viittoi kyökin ovella.\n\n-- Arve!\n\n-- Mitä, pikku äitini?\n\n-- Älä anna heidän lähteä. Loviisa ja minä valmistamme vähän iltapalaa.\n\n-- Sitä tuskin luulen heidän odottavan, äiti.\n\nNuot pienet, lempeät kasvot synkistyivät.\n\n-- No, lähtekööt sitte, jos luulet, että Loviisa ja minä emme kykenisi\nlaittamaan sellaista ruokaa, ettet sinä saattaisi olla häpeämättä.\n\nArvid laski käsivartensa äitinsä kaulan ympäri ja katsoi häntä silmiin.\n\n-- Rakkahin äitini, minä vain tahdoin säästää teidän vaivaanne. Tehkää\nvain, äiti ja Loviisa, parastanne, niin kyllä minä levollisena käsken\nvaikka itse kuninkaan syömään iltapalaa!\n\nSamassa tuli vapaaherratar hyvästi sanomaan, mutta jäi aivan helposti,\nkun Arvid pyysi, ja sitten mentiin katselemaan ympäristöä.\n\nVanha kreivi katseli pientä, järjestämätöntä puutarhaa, joka oli\njärvelle päin viettävä, pani prillit nenälleen ja muistutti, että tähän\ntulisi tehdä käytäviä skotlantilaiseen malliin sekä kiinalainen\nhuvihuone ja viinamarja pensaitten sijaan olisi paras istuttaa jaloja\npäärynäpuita. Liina Akselson sanoi, että täällä tosiaankin silloin\ntulisi oikein viehättävää ja luuli, että vähäinen ansari menestyisi\nhyvin juuri tuossa mäen rinteessä ja sitten sopisi tehdä penkereitä\naina alas järvelle asti. Arvid kuunteli.\n\n-- Neiti Akselson ei varmaankaan sattumalta ole tullut ajatelleeksi\nniin typeriä asioita, kuin mitä pienellä kappalaisella saattaa olla\nvuosituloja?\n\n-- En, en suinkaan!\n\n-- No kuulkaatte, ne tulot ovat niin kovin vähäiset, että hän on\npakotettu torpanpihan malliin asettamaan puutarhansa sekä tyytymään\nluterilaiseen temppeliinsä ja luonnollisiin penkereihin.\n\n-- Ah, sepä on oikein synti! huudahti Liina neiti, pannen pienen päänsä\nvinoon. Mutta miksikä ette tee anomusta, saadaksenne parituhatta\nmarkkaa lisäksi? Tähän aikaanhan anotaan kaikellaista.\n\nSillä välin kuin kuljettiin vähän joka paikassa ja Arvid parhaimpansa\nmukaan koetti huvitella vieraitansa, oli Gerda tullut istuneeksi yksin\npylväskäytävällä. Äkki-arvaamatta näki hän Martta muorin kulkevan\nsalissa, asetellen yhtä kutakin pöydälle, mutta omaan päähänsä oli hän\npannut päähineen sellaiseen tapaan, että Gerda hetkeksi piilotti päänsä\nnenäliinaansa, tukehuttaaksensa nauruansa.\n\nRouvan nimeä Martta muori oli jyrkästi kieltäytynyt kantamasta,\nmutta jonkunlaista rouvan päähinettä, eli \"negliseetä\", joksi\nviisikymmenluvun rouvat sitä nimittivät, hän kuitenkin luuli arvonsa\npastorin äitinä kannattavan. Ja nyt hän oli sarkaliivinsä vaihettanut\nmustaan verkaröijyyn ja vielä lisäksi pannut päähänsä hienon\npäähineensä, mutta asettanut kiireessään epähuomiosta sen nurin päin,\nniin että niskanauhat riippuivat ja heljuivat hänen hiestä kiiltävällä\notsallaan ja leukanauhat kääriytyivät hellästi hänen pienen ruskean\nkaulansa ympäri.\n\nMutta eukko oli liiaksi hyvä joutumaan kaikkien noitten vieraitten\nnaurettavaksi! Ja Gerda meni saliin.\n\n-- Hyvä Martta muori, teillä on aivan liiaksi vaivaa meidän tähtemme.\n\n-- Turhia, ei mitään yhtään.\n\n-- Kas miten kaunis pitsi teillä on päähineessänne! Suokaa anteeksi,\nmutta minä pidän niin paljon pitseistä.\n\n-- No kummallista, minä en ollenkaan ymmärrä tuollaisia arvostella;\nmutta kai se on hieno, sillä Arve maksoi siitä kaupungissa neljä\nmarkkaa.\n\n-- Niin, sen kyllä uskon, mutta luulenpa sen soveltuvan paremmin, jos\nasetamme sen toisin ... saanko luvan ... esimerkiksi tällä tavalla. Vai\nmitä Martta muori itse tuumaa?\n\n-- Jumala siunatkoon, miten se nyt tuntuukin hyvältä kaulassa! Oikein\nse ahdisti äsken.\n\nGerda meni ulos pylväskäytävälle jälleen. Vai niin, semmoinenko siis\ntuo pieni papinkoti oli. Täällä pastori Maununen tulisi kulkemaan\nvuodesta vuoteen. Taikka kentiesi hän piankin saisi kirkkoherran-tilan;\nolipa hänellä \"hyvät lahjat\". Mutta varmaankin tuli hänellä olla hyvin\npaljon virkavuosia, päästäksensä \"vaaliin\". Niin, kaiketi hänen vielä\nmonta vuotta tuli mitellä noita pieniä, epätasaisia lattiapalkkeja\ntuolla sisällä. Eiköhän hänen mielestään täällä välistä tuntune\ntyhjältä ja yksinäiseltä? Minkälaista tällainen köyhä, hiljainen elämä\nolisi? Niin, jos olisi kaksi, jotka oikein toisistaan pitäisivät\neivätkä olisi parempaan tottuneet, silloin ehkä kävisi paremmin, kuin\nmitä uskoa saattaisi. Siinä tulisi ehkä myöskin pian...\n\n-- Oi Aksel, mitenkä sinä minua pelästytit!\n\nSe oli sulhanen, joka ääneti kurottautui häkkiaitauksen yli, ja veti\npuoleensa lumoavan, uljaan pään ja painoi suutelon punaisille,\nlämpimille huulille.\n\nMutta tällä pienellä kohtauksella oli ollut näkiänsä. Synkkänä ja\nvakavana seisoi Arvid salissa; käsi vapisi ja tietämättä miten, putosi\nolutpullo, jonka hänen piti aukaseman, lattiaan ja meni palasiksi.\n\nHetken perästä tuli Martta muori puutarhaan, kumarsi ja sanoi, että\nhänen yksinkertainen illallisensa oli valmis. Parooni kumarsi muorille,\ntarjoten hänelle kohteliaasti oikeanpuolista käsikoukkuansa.\n\nMutta Martta muori, jota ei milloinkaan kukaan ollut saattanut pöydän\nluo, luuli, että parooni oli saanut jotakin roskaa takinhihaansa ja --\nrupesi vilkkaasti harjaamaan sitä esiliinallaan.\n\n-- Ei siinä nyt mitään näy, selitti hän, ja kreivitär sekä neidet\nAkselson, jotka seisoivat hänen rinnallaan, olivat menehtyä naurusta.\n\nMutta paroonin kasvoissa ei pienintäkään liikahdusta näkynyt, ja\nhuomattuaan, että oli mahdotonta saada Martta muoria käsittämään, miten\nhän alusta oli ajatellut, tarttui hän kumartaen aivan yksinkertaisesti\nmuorin pieneen, kurttuiseen, känsäiseen käteen, taluttaen häntä kuten\nlasta pöydän luo, jossa tuore voi, munat, makkara, oivallinen juusto ja\nkaksi ruskeaksi paistettua kukkoa maistuivat vieraille yhtä hyvältä\nkuin moni paljoa hienompi illallinen.\n\nKun vieraat olivat lähteneet pois, meni Arvid omaan pieneen\nhuoneeseensa ja lukitsi ovensa. Hän oli kalmankalpea ja viskautui\nsuin päin vasten kirjoituspöytäänsä. Tuo luonnollinen näytelmä\npylväskäytävällä, kun sulhanen suuteli kihlattuansa, oli kuten salama\niskenyt häneen ja selvittänyt, miten hänen oman sydämmensä laita oli.\n\n_Hän rakasti Gerdaa!_ Suuri Jumala, ettei hän jo ennen tietänyt, kuinka\nkauan Gerda oli hänelle ollut rakkaampi kuin hänen oma henkensä!\nMihinkä tämä häntä veisi? Armahtava Isä! Mitä muuta tuskaa ja surua\nhyvänsä, mutta ota pois tuo mieletön tunne sydämmestäni!\n\nHän ei kuullut, miten äiti hiipi sisälle.\n\n-- Arve!\n\nHän ei liikahtanut.\n\n-- Arve poikani!\n\nSitte nosti äiti vähän poikansa rakasta päätä ja näki suuria, suuria\nkyyneleitä noissa tummissa silmissä.\n\nSilloin peitti hän omat silmänsä siniruutuisella vyöliinallaan,\nnyyhkyttäen:\n\n-- Arve, Arve! Voi minua, kun otin pään niiltä kukoilta! Kyllähän minä\ntiesin, että sinä niistä paljon pidit sekä että olivat ulkomaalaista\nrotua, mutta älä toki noin kovasti itke kahden järjettömän eläimen\ntähden!\n\n\n\n\nVIII.\n\nTaistelu sokeata jumalaa vastaan.\n\n\nHän ei ollut ennättänyt 34 vuoteen, vaimosta uneksimatta. Jo\nlyseolaisen kuluneitten kirjojen takaa sekä läksyjen ja vaivojen rivin\ntoiselta puolen oli hänen aavistuksissaan haamoittanut nuori nainen,\njoka tulisi tasaamaan ilot hänen ja äidin kanssa yhdessä sitte kuin\nhänen vaatimaton maalinsa kerran olisi saavutettu, ja tälle naiselle\nhän itse tahtoi olla kaikki. Neiden kasvot olivat käyneet selvimmiksi,\nhänen olentonsa oli tullut likemmäksi aina sen mukaan, kuin Arvid\nyliopistossa oli tutkintojansa suorittanut ja papinlipereitänsä\nlähestynyt.\n\nUnelmakuva oli vaalea ja lempeä, ja hänen kasvonsa synkistyivät, kun\nArvid tunsi kiusauksia sellaisiin, joita hävetään, kun kerran puhdasta\nmorsianta syleillään.\n\nOliko hänen uneksittu lempeä kuvansa ollut kiusausta voimallisempi?\n\nEi aina; tarkan vaa'an mukaan olisi Arvidkin ollut liika köyköinen,\nvaikka kumppanit häntä pitivät melkein uskonnollisena turhan tarkkana.\nMutta hänen uneksitun, tulevan pastorinrouvansa heijastava kuva oli\nkyllä osaksi estänyt häntä lankeemasta _niin_ syvälle, kuin moni muu,\nmutta köyhyys sekä ahkeruuden-into olivat myöskin sen vaikuttavina\nliittolaisina.\n\nHänen tulevan lemmikkinsä tuli olla vaaleanverinen, lempeä ja\nkansanlapsi, sellainen, joka ei milloinkaan pitäisi itseään Arvidin\näitiä parempana. Hänen tulisi köyhäin ystävänä ja sairasten auttajana\ntasata miehensä velvollisuudet, hänen pieni naiskätensä ja suuri\nrakkautensa tulisi esiin siinä, missä pappi oli puhunut loppuun asti ja\nmies seisoi neuvotonna. Kurjimmatkin luottamuksella lähestyisivät\nhäntä, vakuutettuina, ettei hän heidän suhteensa pitäisi itseään \"liika\nhienona\".\n\nMutta äkkiä oli kuva muuttanut muotoa ja vartaloa. Ylevänä,\nkunnioitusta herättävänä ja tummana kuin yö, vaan lempeänä kuin\nkeväinen aurinko, silloin kuin hän tahtoi, hienona olennossaan ja\nuljaana käytöksessään, ylhäisempänä Arvidia ja hänen äitiänsä,\nkatsellen läpi molempien suurilla, ruskeilla silmillään, seisoi siinä\nhän, joka tietämättään oli vienyt pienimmän hitusenkin Arvidin\nsydämmestä.\n\nHyvä Jumala, mitenkä tämä loppuisi! Että Gerda oli toisen kihlattu, se\nei häntä surettanut, niin etäiseltä, niin saavuttamattomalta näytti hän\nArvidista jo ilmankin. Ennemmin hän ajatteli sitä katkeralla\ntyytyväisyydellä; sehän kerrassaan tukehuttaisi kaikki hullut\najatukset, se veisi Gerdan pois hänen läheisyydestään ja pelastaisi\nhäntä näkemästä tyttöä ja puhumasta hänen kanssaan.\n\nVanha Kotka kävi yhä huonommaksi. Pastori ei voinut häntä jättää, mutta\nhän muutti käyntipäivänsä ja tuntimääränsä toiseksi. Jos Gerda neiti\ntulisi säännöllisesti joka toinen päivä kuten ennenkin, niin he eivät\ntapaisi toisiansa.\n\nTämä kävi hyvin yhden kerran ja vielä kaksi kertaa, mutta sitten oli\nvarmaan Gerdakin muuttanut käyntipäivänsä, sillä kun Arvid tuli perille\nvanhan lipunkantajan tuvalle, kuuli hän auki olevasta akkunasta Gerdan\näänen. Ja sitten Arvid teki pitkän kierroksen, kulkemalla metsään päin\nja jälleen takaisin, hän viskautui sammalille siihen paikkaan, missä\nSuleima oli seisonut kiinni pantuna eikä mennyt tupaan, ennenkuin oli\nnähnyt ohikulkevan neiden vaalean hameen vilahtavan puitten välistä.\n\nNoin lähellä ja kuitenkin aivan etäällä! Uneksittu kuva oli muuttanut\nmuotoa ja olentoa. Niin kyllä, mutta eikö _hänkin_, tämä ylhäinen,\ntumma, hieno neito ollut köyhien lohdutus, sairaitten auttaja? Oliko\nkukaan ollut niin ystävällinen ja hienotunteinen hänen, Arvidin äitiä\nkohtaan kuin Gerda? Noin etäällä ja kuitenkin aivan lähellä! Hänen\nkasvonsa hehkuivat ja hän painoi ne pehmeään sammaleeseen. Koskahan\nhäät tulisivat pidettäviksi?\n\nSitten valtasi häntä sellainen toimintakuume, jolla voimalliset sielut\nkoettavat tukehuttaa sydänhaavojen kivistyksiä. Hän etsi sairaita ja\nvanhoja Toivolahden takamailta ja ääriltä, hän kulki pitkiä, matkoja,\nkuunnellaksensa opetusta kansakouluissa ja _kirjoitti_ toisinaan\nsaarnojansa, vaikka tiesikin niin valmistaneensa itseään, että olisi\nkyennyt vapaasti saarnaamaan hetken innostuttamana. Sitten toimitti hän\nhalmepeltonsa kuntoon syksyä varten ja meni aina pari kertaa päivässä\nkatsomaan, miten Kalle ja Loviisa tässä työssään menestyivät.\n\nKaksi kertaa oli hän käynyt setä Rantasen luona Jokiniemessä.\nLehtokujan puolivälissä oli häntä vastaan tullut sedän punainen\nperuukki, joka loistossa kilpaili tämän leppeän ukon pienten, vilkasten\nsilmien kanssa. Sitten tulla kierieli pieni pallomainen täti Rantanen\nalas kangaskammarista ja huusi saliin päin: \"Tytöt, tytöt, hän tulee!\"\nja sitten Eeva ja Lotta äkkiä saivat punaa poskiinsa ja uudet\npumpulihameet, joita he eivät vielä jokapäiväisinä käyttäneet, pienten\nlyllerömäisten vartalojensa ylle. Heidän täyteläiset, pyöreät kasvonsa\nolivat hauskat sinisine, rukoilevine silmineen ja pellavankellertävine\nhiuksineen, joista Lotta oli muodostanut otsatukan, mutta jotka Eeva\noli katsonut hurmaavaisemmiksi jakaukselle asetettuina.\n\nToisella kertaa oli Martta muori alituisten kutsumisien takia suostunut\nlähtemään mukaan, ja silloin tulivat palttina-vaatekaappien salaiset\naarteet esiin ja maitokammarit tutkittiin ylhäältä alas asti.\n\n-- Arve, Arve! En milloinkaan ole moista nähnyt! Täällä on\nkolmekymmentä paria silitettyjä lakanoita kummallekkin neidelle ja\nkaksikymmentäviisi pöytävaatetta!\n\n-- Niin, äiti hyvä, täti Rantanen on ollut ahkera kuin muurahainen,\nsamoin kuin äitikin, mutta hänen ei ole tarvinnut yksin pitää huolta\nsuuresta, pitkästä pojasta, ja siksi hänellä nyt on kaikki nuot\naarteet, kun meillä sitä vastoin on siellä kotona ainoastaan viisi\npöytävaatetta ja 14 paria lakanoita, vai kuinka monta niitä lienee?\n\n-- Neljätoista paria! Siinähän sitä kyllä, veliseni, siinä kylläksi.\nSellaistahan nuoren rouvan pitää taloon tuoman, vakuutti setä.\n\n-- Niin, täällähän on niin ahdasta vaatehuoneessa, että tyttöjen\nliinakaappien täytyisi jo pian tulla pois, _toisen_ kumminkin, sanoi\ntäti, hyllyjä katsellen.\n\nKun sitte läksivät kotia, sanoi muori:\n\n-- Arve, näitkö, että kaikki oli vanhaa hopeaa, sekä lusikat että\nkahvelit, ja tähtimallia pöytäliinassa?\n\n-- Kyllä, äitini.\n\n-- Hyvänen aika, Arve, jospa sinä saattaisit tulla siihen sukuun!\nJompikumpi noista tytöistä olisi kyllä kiltti vanhalle äidillesi.\n\nArvid pidätti Liinaharjan ja katsoi äitiänsä silmiin:\n\n-- Minä en _koskaan_ nai, äiti. Toivolahden pappilassa ei milloinkaan\ntule olemaan muuta emäntää, kuin äiti.\n\n-- Varjelkoon, miten sinä puhut! Sehän olisi surkeinta, mitä tapahtua\nsaattaisi.\n\nJokiniemen salissa istui setä Rantanen ja veteli savuja kaikkein\npisimmästä piipustaan.\n\n-- Kummanko tytöistämme luulet, muijaseni, Maunusen oikeastaan\ntahtovan?\n\n-- Niin, kunpa sen nyt tietäisi, rakas ukkoseni! Lotan kanssa hän\njutteli puutarhanhoidosta ja Eevan kanssa halmepellostansa. Mutta\npelkäänpä, että Lotta on kiintynyt tuohon miellyttävään mieheen.\n\nMajurintilalle oli tullut nuori, Strömberg niminen arentimies. Hän oli\nkolme tahi neljä kertaa käynyt vieraisilla pappilassa ja Lotan\notsatukka sekä liinavaatekaappi olivat oitis anastaneet hänen\nsydämmensä. Eräänä kauniina päivänä hän oikein säällisesti kosi. Lotta\nitki eikä tahtonut vastata myöntävästi.\n\nVielä vähemmän hän tahtoi vastata kieltävästi.\n\n-- Istu, istu, Strömberg! sanoi kirkkoherra ja kiipesi ylös\nkutomakammariin.\n\n-- No, muijaseni, mitenkä nyt teemme?\n\n-- Niin, hyvä Jumala, minkälaisia huolia tulee, kun on lapsia. Onhan\nStrömbergkin hyvä mies, mutta kyllä minun mielestäni Maunusen, joka on\nerittäin hieno ja sitä paitsi sinun virkaveljesi, pitäisi saaman ensin\nvalita.\n\nJa sitten sai Strömberg tietää, että pikku Lotta oli kiitollinen hänen\npyynnöstään, mutta ei vielä ollut oikein varma sydämmensä tunteista,\nvaan tarvitsi viikon verran aikaa, tehdäksensä tuon hauskan\ntuttavuuden.\n\nSetä Rantanen läksi parin päivän päästä Toivolahdelle.\n\n-- Minun mielestäni veli Maununen on aivan kuten oma poikani, enkä voi\nsalata, mitä Herra antaa talossani tapahtua.\n\n-- Kiitoksia, setä! Toivottavasti ei mitään onnettomuutta?\n\n-- Hm ... se riippuu siitä mitenkä sinä ... hm ... tarkoitan, kuinka\n_kukin_ asiaa katselee. Strömberg on kosinut Lottaa, sanoi setä ja\ntirkisteli tarkastellen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät\nArvidiin.\n\n-- Hän kuuluu olevan kelpo mies, arenti on hyvä ja hän on varmaankin\nsaanut niin paljon isänsä jälkeen, että tulee toimeen. Minä onnittelen\nsydämmestäni! sanoi Arvid ihan tyvenenä.\n\n-- Vai niin ... hm ... vai niin. Veljeni mielipide on siis, että meidän\ntulisi antaa Lotta Strömbergille?\n\n-- Rakas setä, en _minä_ saata neuvoa tässä asiassa. Sehän riippuu\nLotta neiden omista tunteista Strömbergiä kohtaan.\n\n-- Aivan niin ... hm ... totta kai. Hyvästi, veliseni.\n\nKotiin tultuansa meni setä Rantanen heti kutomakammariin.\n\n-- Kuules muijaseni, sano Fiinalle, että hän heti laittaa itsensä\nvalmiiksi menemään kirjettä viemään Strömbergille. Aivan epäilemättä\nMaununen onkin Eevaan rakastunut. Ja nyt ei hänen ole tähän mitään\nsanomista, hän on nyt saanut valita ensiksi. Tapahtukoon Herran tahto!\nNo katsoppas nyt, älä pillitä, Lotta! Tulettehan nyt molemmat\nnaiduiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotkan ukko kuoli ja haudattiin; se nuori ystävä hautasi hänet, joka\noli levittänyt vähän ilta-auringon loistoa hänen synkälle\nsairasvuoteellensa.\n\nKun Arvid jumalanpalveluksen loputtua lähti ulos kirkkopihanportista,\nseisoivat siinä Metsolan ajoneuvot. Vapaaherratar, Kustaa parooni ja\nneiti Liina Akselson istuivat jo vaunuissa, mutta Gerda neiti astui\nalas vaunun astuimelta, kun pastori tuli, ja meni pari askelta häntä\nvastaan.\n\n-- Niin, nyt on vanhus raukka saanut levon. Kiitoksia siitä, että te\nette unhottanut häntä viimeisinä aikoina, vaikka ... vaikka minä en\nsitte milloinkaan tullut teitä tavanneeksi siellä. Oletteko ollut\nsairas? Näytätte kovin kalpealta.\n\nHän katsoi tutkivasti pastorin silmiin.\n\n-- Hyvää päivää, pastori! Kiitoksia viimeisistä! Oli oikein hauskaa\nteillä. Miksikä ei teitä ole näkynyt meillä? kuului vaunuista.\n\n-- Pyydän nöyrimmästi... Olen ollut ... on ollut niin sairaanloista\npitäjässä nyt jonkun aikaa.\n\n-- Ah, no pastori, älkää nyt turhia puhuko. Te olette _kaksi_ kertaa\nollut Jokiniemessä neljässätoista päivässä. Sen sanoivat Rantasen\nneidet, jotka tapasimme muutamia päiviä sitten ruukinpatruunan luona.\nHe olivat erittäin charmeratut noista taajoista käynneistänne, sanoi\nLiina Akselson.\n\n-- Älkää unohtako meitä! Eikö sopisi tulla jäljestä puolenpäivän?\n\n-- Minä kiitän, mutta...\n\nGerda katsoi Arvidiin, ikään kuin hänen mielestään Arvidin haparoivat\nvastaukset olisivat tuntuneet kummallisilta ja kurotti hänelle kätensä\nsanoen:\n\n-- Tulkaa!\n\nHän tuli. Hän tuli vasten tahtoansa, aivan kuten hän olisi ollut\nhypnotiseerattu. Kaislakylän kreivillinen perhe oli lähtenyt kotia.\nHe eivät enää pitemmäksi ajaksi saattaneet jättää laveata\ntaloudenhoitoansa ja siellä oli yhtä kutakin, jota tuli järjestää\nnuorta paria varten.\n\nElokuussa olivat häät viettävät.\n\n-- No nöyrin palvelianne, sielun paimen! Mitä Hiidessä, te laihdutte!\nTeissä ei tosiaankaan sana tule lihaksi, huudahti majuri Akselson, kun\nsai nähdä pastorin.\n\nAnkara vastaus oli juuri puikahtamaisillaan Arvidin huulilta, mutta\nmuitten kohteliaat tervehdykset estivät sen.\n\nNeiti Gerda asetti niin, että sai vieraan pitää vähän aikaa itseänsä\nvarten.\n\n-- Oletteko suuttunut minulle? Olenko loukannut teitä? Olinko liika\nrohkea teidän kodissanne ollessamme? En tarkoittanut mitään pahaa.\n\n-- Mutta neiti Stålsköld, mitä hyvänen aika...\n\n-- Ei, ei, ei mitään sovittelevia puhetapoja. Te juoksette piiloon,\nolette epä-ystävällinen. Mitä olen tehnyt?\n\n-- Siinä oli monta kysymystä yhtä haavaa, neiti Gerda. Mitenkä te, joka\nolette niin onnellinen, ihailtu, kadehdittu, saatatte vaivata itseänne\ntutkimalla vähäpätöistä kappalaisraukkaa?\n\n-- Hyi, kuinka katkera! Olette ennen ollut ystävällinen, sanoi hän\nhiljaisella äänellä ja katsellessaan Arvidia, hänen silmänsä\nsynkistyivät.\n\n-- Suokaa anteeksi! En ole mikään hienon-maailman mies enkä voi, kuten\nsellainen, hallita ääntäni, tunteitani ja seurustelukäytöstäni.\nSaattaahan minulla olla huolia, jotka tekevät minun kummalliseksi ja\ntylyksi. Neiti Stålsköldin täytyy tyytyä, kun vakuutan, että te ette\nkoskaan ole tehnyt minulle muuta kuin hyvää ystävällisyydellänne, että\nolen kiitollinen ja...\n\n-- Yksi ainoa pieni duetto, herra pastori! Gerda ei ole ainoatakaan\nääntä laulanut, sitte kuin Aksel lähti.\n\nSe oli vapaaherratar, joka käski...\n\nJa he lauloivat...\n\nHän oli jälleen leikissä. Hän iloitsi ansassaan ja suuteli kahleitaan\nsekä unhotti tulevaisuuden ja huomispäivän hetken onnellisuuden tähden.\nAh, jos kuolema olisi kohdannut häntä tuossa, jossa hän seisoi, pianoon\nnojautuneena, ahnaasti katsellen noita valkoisia sormia, kun ne\nriennossa koskettivat näppäimiä, ja noita vaihtelevia ilmauksia hänen\ntummissa, jaloissa ja reippaissa kasvonpiirteissään!\n\nVoimakkaammin, aina myrskyisemmin läheni hänen henkensä Gerdaa\nrunoillan sanojen verhossa ja hänen omat tunteensa peittyivät\nhyväileviin säveleihin.\n\nAh, sekä sielun että äänen kielisoitto oli ikään kuin erehdyksestä\nsaanut asuinsijan rahvaan lapsessa!\n\n-- Kiitoksia, pastori Maununen! Nyt en minä varmaankaan enään monta\nkertaa saa nauttia tätä suurta hauskuutta! Tulee niin paljon toimia nyt\nmoneksi viikoksi. Häät vietetään jo Elokuussa.\n\nHäät Elokuussa! No niin, sittehän kuitenkin kaikki olisi ehdottomasti,\njärkähtämättömästi lopussa. Miksi siis taistella vastaan, miksi kieltää\nitseltänsä tuota katkeran suloista nautintoa, vielä muutaman kerran\nkuulla hänen rakasta ääntänsä, katsahtaa hänen lumoaviin silmiinsä!\nSydän raukka, no nauti siis lyhyttä, myrskyn hävittämää kesääsi!\nRuskeat silmät, tunkekaatte siis syvälle sydänhaavaan, niin että oikein\nviiltää! Vietetäänhän häät Elokuussa...\n\n\n\n\nIX.\n\nViran puolesta.\n\n\nPelästyneinä, levottomina juoksivat Metsolan palveliat toinen toisensa\nohitse, kalmankalpeana istui vapaaherratar salissa, kyyneleet kiilsivät\nhänen mustissa, terävissä silmissään ja harmaat viivat hänen tummissa\nhiuksissaan näyttivät tulleen viikossa melkein leveämmiksi entistään.\nSuin päin vasten nojatuolia makasi pikku Elli; hänen keltaiset\nhiuksensa vavahtelivat, kun hän ääneensä nyyhkytti ja sellaisella\nepätoivolla, jota lapsen äänikin joskus saattaa ilmaista, huudahti: Hän\nkuolee! Hän kuolee!\n\nVanha parooni oli kovin suruissaan. Hän näytti kymmentä vuotta\nvanhemmalta entistään ja hänen silmiensä ympärillä oli punaiset\nrenkaat, kun hän meni portaille pastori Maunusta vastaan.\n\n-- Kiitoksia, pastori; hyvä oli, että kiirehditte! Te tulette\nsuruhuoneeseen. Hyvä Jumala, miksi minun täytyi nähdä tällaista päivää!\n\nTuo pieni, määrämittaisiin tapoihin tottunut mies rupesi hurjasti\nitkemään.\n\nArvid itse oli kalpea ja hänen suuret silmänsä olivat ikään kuin\nmaalatut noihin valkoisiin kasvoihin.\n\n-- Gerda neiti on heikkona sairaana, kuulin minä.\n\n-- Hänen henkensä on vaarassa, _minun lemmikkini henki_ ... pastori,\njospa tietäisitte, miltä tämä tuntuu!\n\nPastorin silmät välähtivät ja hän tarttui äkkiä kaulukseensa, ikään\nkuin hän olisi ollut kuristumaisillaan.\n\nMolemmat miehet katsoivat toistensa silmiin. Ainoastaan nuorempi\nheistä tiesi, kuinka suuressa määrässä tuohon suruun osaa otettiin.\n\n-- Herra parooni on kutsunut minua...?\n\n-- Olen, hän on niin ... kipu ja vaara, heikkous, näette... Tiesi\nJumala, mitä hän oikeastaan tahtoo ... lyhyesti sanoen... Gerda toivoi\nsaavansa puhua jonkun kanssa ... no, te kyllä käsitätte, hän tarvitsee\nlohdutusta, lapsi raukka.\n\nPieni pilvenhattara näkyi Arvidin kasvoissa. Hän oli siis tänne\nkutsuttu \"virkansa puolesta\".\n\n-- Niin, suoraan sanoen, hyvä pastorini, niin paljon kuin teitä\nkunnioitankin, olisin ehkä kuitenkin valinnut vanhemman papin Gerdan\nkanssa puhumaan, jos olisi ollut mahdollista saada ... ettehän suutu\nminulle?\n\nPastori kumarsi.\n\n-- Vielä sananen, hänellä on lavantauti. Ette suinkaan...?\n\n-- Minä pyydän, herra parooni...\n\nTällä tavallako hänen siis piti näkemän Gerdan!\n\nEnsiksi Arvid hoiperteli kuten juopunut; rakastetun läheisyys,\nsairashuoneeksi muuttuneen neitsykammion umpinainen ilma ja hämärä\nvalo, nuo monet pienet, hienot esineet, jotka haamoittivat täällä\nsisällä, huumasivat hänen. Sitten näki hän ainoastaan nuot kärsivät,\npitsityynyllä lepäävät, kuihtuneet kasvot, joitten kalpeus punaisen\npeitteen takia selvemmin tuli näkyviin. Nyt sairaalla oli vähän\nlevollisempi hetki, kuumeen synnyttämät ruusut olivat kadonneet\nposkilta, kivun hävitykset ilmaantuivat selvästi.\n\nVaan sittenkin oli hän entistänsä kauniimpi, hän näytti\nnaisellisemmalta, hienommalta kuin milloinkaan. Voimakas, käskevä\npiirre hänen karkeanlaisen suunsa ympäriltä oli käynyt lempeämmäksi ja\nhänen säihkyvät silmänsä katsahtivat ystävällisesti ja rukoilevasti\neteensä.\n\nArvid tarttui lujasti kullattuun tuolinselkään.\n\n-- Isä, onko pastori täällä?\n\nSuuri Jumala, miten heikolta hänen äänensä tuntui!\n\n-- On, Gerda.\n\n-- Saat mennä, Anna, ja sinä, isä, puhu vähän äitini kanssa. Hänen\nepätoivoinen surunsa koskee niin kovin _tähän_...\n\nHän laski valkoisen, leveän, laihtuneen kätensä rinnalleen.\n\nArvid nosti esille tuolin, jonka kammarineitsyt äsken oli jättänyt ja\nvaipui aivan raukeana istumaan.\n\n-- Kiitoksia paljon, kun tulitte ... noin pian. Kiitoksia! Kuulkaa, ei\nsuinkaan teillä ole noita mukana ... minä tarkoitan rippikapineita?\n\n-- Ei ... suokaa anteeksi, se oli kyllä paha...\n\n-- Kiitoksia! Se osottaa, että olette käsittänyt minua... En ole\nkuolemanpelon tähden teitä kutsunut ... enkä tosiaankaan nyt ole\nvalmis ... en uskaltaisi nyt nauttia. Sen verran jumalanpelkoa minussa\nkuitenkin on, vaikka, paha kyllä, en ole paljoa ajatellut...\n\nArvid tahtoi sanoa jotakin, mutta hän tunsi selvästi, että ensi sanassa\nhänen surunsa jo pääsisi tulvailemaan.\n\n-- Olen monta vuotta vanhentunut tällä viikolla, pastori. Olen\nmiettinyt niin paljon, oi, niin paljon ... minun pää raukkani...\n\n-- Ette saa väsyttää itseänne.\n\n-- Minun _täytyy_ puhua. Olen miettinyt näinä pitkinä, tuskallisina\nöinä. Paljon, mikä ennen on minusta näyttänyt suurelta, on kutistunut\nkokoon äärettömän pieneksi, ja mikä on ennen näyttänyt pieneltä, on\nkasvanut ja on minua nyt tukehuttamaisillaan ... nyt tuntuu aivan, kuin\njotakin olisi sisälläni rikkunut, nähkääs...\n\nArvid nousi paikaltaan ja istui akkuna-uutimien varjoon, joten Gerdan\nei sopinut nähdä hänen kasvojansa.\n\n-- Tapahtuu välistä, että Jumala, kun ei hän oikein saa meihin kiinni\ntavallisessa elämässämme, ottaa meitä pois omaa itseänsä varten ja\nvalaa sydämmiimme sairasvuoteella, kivun pitkinä hetkinä sitä, mitä\nemme terveyttä nauttiessamme emmekä ilon päivinä tahtoneet ottaa\nvastaan. Itsekoettelemus...\n\nPastori keskeytti puheensa. Gerda näytti väsyneeltä eikä ensinkään\nkuunnellut pastorin puhetta. Kun Arvid vaikeni, aukaisi Gerda väsyneet\nsilmänsä.\n\n-- Suokaa anteeksi, mitä sanoitte?\n\nArvid painoi päänsä alas päin. Ah, _tämän_ sairasvuoteen ääressä\nhänellä ei varmaan ollut mitään annettavaa...\n\n-- Ei minulla, nähkääs, ole kuolemanpelkoa. Välistä mielestäni olisi\nniin suloista kuolla pois _kaikesta_ ja vapautetuin hengin liidellä\nkauas, kauas pois. Ennemmin nimittäisin tunnettani _elämänpeloksi_.\nMinun mielestäni, vaikka tulisinkin terveeksi, en enään koskaan\nsaattaisi tulla onnelliseksi; tuntuu siltä, kuin elämäni olisi\nmenetetty.\n\nArvidin kasvot vavahtivat. Hän istui jälleen tuolille vuoteen ääreen.\n\n-- Ellei tuo tunne aivan luonnollisesti tule kivusta ja heikkoudesta,\nniin tiedän ainoastaan kolme asiaa elämässä, jotka voisivat sellaista\ntilaa matkaansaattaa.\n\n-- Vai niin, te ymmärrätte siis kumminkin, mitä minä tarkoitan! No\nmillaisesta tilasta luulette tämän syntyvän?\n\n-- Minä puolestani tuntisin siten, jos olisin syyllinen sellaiseen\ntekoon, joka olisi saattanut minun kadottamaan luottamuksen itseeni,\nkun en enään voisi kunnioittaa omaa parempaa puoltani; sellaiseen,\njoka, vaikka olisinkin saanut Jumalan ja ihmisten anteeksi antamuksen,\nminua vaivaisi koko elämäni ajan. Luulen myöskin, että saattaisi siltä\ntuntua, jos joku, jota on rakastanut koko ... joku, jota on hartaasti\nlempinyt, tulisi poistemmatuksi ja jättäisi jälkeensä tyhjyyden, jota\nei aika eikä...\n\nHän katsoi Gerdaan, tämä ei nyt enään ollut välinpitämätön. Noitten\nruskeitten silmien katse tunki tutkivasti Arvidiin.\n\n-- Ja kolmas?\n\n-- Niin, jos olemme erehtyneet elämän-urastamme. Jos olemme valinneet\ntien, joka, vaikka se itsessään olisi kuinkakin hyvä, ei kuitenkaan ole\nmeidän omamme, ja sitten olisimme käyneet niin pitkälle, ettemme enään\nkykene takaisin palaamaan. Jos olemme tehneet koko elämäämme koskevan\npäätöksen ja sitte havaitsemme olevamme harhatiellä, huomaamme\nerehtyneemme.\n\nGerda oli puoleksi kääntynyt pois päin ja makasi ääneti, hänen rintansa\nkohoili hiljaa takaisin palaavan kuumeen tähden, joka pari tuntia oli\nollut poissa.\n\nKellon naskunta pienellä, veistoksilla koristetulla piirongilla kuului\naivan kovaa tässä hiljaisuudessa. Arvid katseli ympärilleen huoneen\nhämärässä valossa. Hän katseli jokaista esinettä ahnaalla\nmieltymyksellä. Vai niin, täällä hän siis oleskeli, hän, joka oli\nryöstänyt hänen elämänsä onnen, täällä hän uneksi nuoren neiden\nruusu-unelmia, täältä hän lähtisi morsiuskammioon tahi...\n\nNuot tummat silmät välähtivät. Entä jos hän menisikin _hautaan_, jos\ntuon toisen täytyisikin jäädä häntä kaipaamaan, iäti kaipaamaan,\nsamaten kuin maalaispappi raukankin! Olisiko hänen surunsa helpompi\nsilloin? Kentiesi ... mutta Gerda ... kuolemanhuntu tuon uljaan katseen\npeittona, katoavaisuus tuon ihanan...\n\nEnsi kerran istui Arvid sellaisen naisen sairasvuoteen ääressä, joka\nhänelle oli kärsivää lähimmäistä kalliimpi...\n\n-- Kuinka pitkälle harhaillaan silloin, kuin auttamattomasti on _liika_\npitkälle kuljettu?\n\nGerda oli äkkiä kääntynyt Arvidin puoleen ja katseli häntä tutkivin\nsilmin.\n\nPastori säpsähti. Hänen ajatuksensa olivat etäällä; ne olivat lentäneet\ntodellisuuden ja nykyisyyden rajojen yli ja kulkivat Arkadian\nlaitumilla.\n\n-- Siihen asti, Gerda neiti, että ei enään kunnian ja elämän-ilon\nvälillä ole sovinto-oikeutta.\n\nGerda painoi kätensä silmiänsä vasten ja kirkkaat helmet vierielivät\nvalkoisten sormien lomitse.\n\nArvidin sielussa tuntui, ikään kuin salama siellä olisi välähtänyt ja\nluonut hetkellisen valon. Suuri Jumala, _niin_ oli varmaankin hänen\nlaitansa!\n\nJa kun hän nousi istualta, mennäksensä pois, jotta hän ei, kuten sanoi,\n\"väsyttäisi neitiä liiaksi\" ja puristi Gerdan laihtunutta kättä\nhyvästijätöksi, loi hän syvän katseen noihin rakkaisiin, kuihtuneisiin\nkasvoihin, ja sanoi:\n\n-- Mutta kunnian ja totuttujen tapojen lait eivät ole, kuten tiedätte,\naivan yhtäläisiä, neiti Gerda. Omantunnon tuomio on _toinen_, yleisön\ntuomio _toinen_. Väärä arkuus on vienyt monta, jotka vielä olisivat\nsaattaneet löytää oikean tien, sinne, missä heikot sielut...\n\nHän vaikeni.\n\n-- ... Heikot sielut?\n\n-- ... Lankeavat syvälle tahi -- itse hävittävät oman ruumiillisen\nverhonsa.\n\nGerda painoi kasvonsa syvälle, syvälle tyynyynsä ja kuopille vajonneet\nposkensa hehkuivat punaisina hänen aavistaessaan, ettei hän enään ollut\nainoa, joka tunsi salaisuuden, mikä hänen kärsimisensä ajalla oli\nselväksi käynyt, sen salaisuuden, että Gerda Stålsköldin selvä pää oli\nerehtynyt tiestä silloin, kun luuli voivansa ilman sydämmensä seuraa\nvakavasti ja varmasti kulkea uljaan sukuperän ja kullan uurtamaa tietä\nvihkituolille.\n\nKun Gerda katsoi ympärilleen, oli hän yksin.\n\n\n\n\nX.\n\nRukkaset.\n\n\nYlhäisissä seuroissa se seikka herätti suurta huomiota, että\nKaislakylän nuoren kreivin, Aksel Svedenhjelmin ja neiti Gerda\nStålsköldin kihlaus oli myttyyn mennyt.\n\nJos pulassa oleva jalosukuinen vaakunan verosta ottaa rahaa ja sitte,\nkun on havainnut mamsellin, joka oli välttämättömänä lisänä, ikäväksi,\ntahi kultauksen liika ohueksi, tahtoo parantaa erehdyksensä, niin, no\nniin, olkoon menneeksi.\n\nMutta kahden vanhan suvun, kunnon nuoruudenystävien lapset, ei, tuo\ntuollainen on aivan liikaa.\n\nJokainen tiesi pilkulleen, miten kaikki oli tapahtunut. Joku tiesi,\nettä Gerdalla oli ollut isorokko ja kreivi Akselin rakkaus ei kestänyt\nrokosta syntyneitä arpia. Toiselle oli päivän selvää, että morsian\nheikkona sairautensa jälkeen, oli vaatinut häitten siirtämistä\nseuraavaan kevääseen, sekä että maltiton sulhanen vähän sopimattomin\nsanoin oli ilmoittanut pettyneensä toivossaan ja niin oli toinen sana\ntoiseen aihetta antanut siksi, että koko liitto oli myttyyn mennyt.\nKolmas kohotti olkapäitään, kuullessaan noita \"lapsellisuuksia\", ja\nhänen mielestään oli kummallista, ettei \"herrasväki tietänyt, miten\nGerda neidestä oli tullut uskonkiihkolainen sekä että hän oli antanut\nrukkaset kreivi Akselille, kun tämä ei tahtonut pitää iltarukousta\npalveliain kanssa yhdessä\".\n\nJotta emme mekin erehtyisi, täytyy meidän olla kovin rohkeita; me\nkumarrumme Gerda neiden olan yli kurkistamaan, miten hän vielä aivan\nheikkona ja kalpeana, eräänä Elokuun päivänä, jolloin ensimmäiset\nsyystuulet ulkona lehahtelivat, istuu pienessä huoneessaan ikkunan\nääressä ja kirjoittaa:\n\n     Aksel!\n\n     Tämän kirjeen kirjoitan vanhempieni tietämättä. He, jos siitä\n     vihiä saisivat, tekisivät mitä suinkin saattaisivat, estääksensä\n     minua tätä kirjoittamasta. En kestä nyt mitään myrskyjä enkä\n     rukouksia; minä tarvitsen päätökseen saatetun tapahtuman tuekseni\n     vastustaakseni heitä ja odotan siinä asiassa apua sinulta, vaikka\n     sen saisinkin ainoastaan loukatun miehuullisen ylpeyden\n     vaikutuksesta.\n\n     Tämä on ainoa asia, jota sinulta pyydän, Aksel. En voi tulla\n     vaimoksesi! Suo anteeksi, että kauan olen luullut sitä saattavani,\n     että tämän erehdykseni kautta tietämättäni olen pettänyt jalon\n     miehen, jota minä -- olkoon Jumala todistajanani, -- olin\n     päättänyt koettaa tehdä onnelliseksi!\n\n     Sydämmeni heltyy, ajatellessani sinun rakkauttasi ja huoltasi,\n     kun isäni sähkösanoman kautta kutsui sinua sairasvuoteeni luo.\n     Sinä ansaitset vaimon, joka täydellisesti voi palkita hyvän\n     sydämmesi hellyyden. _Minä_ sitä en voi; juuri tämä tauti, joka\n     saattoi minua vakaammin ajattelemaan elämää ja tulevaisuutta,\n     on minulle selvittänyt, että kunnioitus ja hellyys, jota tunsin\n     ja jota aina sinua kohtaan olen tunteva, eivät olleet tarpeeksi\n     tukevana pohjana avioliiton perustukselle. Minä luulen\n     avioliitossa löytyvän koettelemuksia, joita kestääksemme net\n     eivät riitä.\n\n     Sydäntäni kivistää, muistaessani tutkivata katsettasi, kun\n     havaitsit muuttuneeni, vaikka minä kyllä ainakin lienen ollut\n     sellainen morsian, että tarvitsin anteeksi antamustasi. Haikealla\n     mielellä muistelen myöskin miten surit, kun juhlallisuus, joka\n     meidät ainiaaksi olisi yhdistänyt, siirrettiin tuonnemmaksi.\n\n     Jos tämä olisi koskenut ainoastaan _minun_ tulevaisuuttani,\n     olisin kentiesi pysynyt sanassani. En luule koskaan saattavani\n     tuntea ketään kohtaan sellaisia tunteita, jotka lienevät\n     tarpeellisia yhteistä onnea rakentaissa. Mutta _sinä_ ansaitset\n     paremman kohtalon, kuin tuon laimean kodin onnen, minkä puolisosi\n     _velvollisuuden täyttäminen_ mahdollisesti tuottaisi. Kentiesi\n     oma sydämmesi jo on sinulle sanonut, mitä en kykene sopivin\n     sanoin, vähimmän loukkaavalla tavalla selittämään, kuten\n     tahtoisin.\n\n     Jos voisit katkeruudetta nähdä minua, ja jos ne totutut tavat,\n     joita me jo liittomme purkamisella loukkaamme ja mitkä minua\n     pelottavat, jos ne tavat sallisivat meidän toisiamme tavata,\n     niin luulisin suullisesti voivani paremmin selittää sinulle,\n     mikä minun on tähän päätökseen pakottanut.\n\n     Vielä kerran pyydän nöyrästi ja sydämmellisesti sinua antamaan\n     minulle anteeksi sen surun, jonka hyvälle, rehelliselle\n     sydämmellesi olen tuottanut! Hartaasti toivon sen päivän tulevan,\n     jolloin sinä liitossa toisen, paremmin sinun arvoisesi naisen\n     kanssa olet löytänyt onnen niin suuren, että voit siitä, mitä\n     tänä päivänä raskaalla mielellä teen, kiittää\n\n                                                    Gerdaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha kreivi oli ollut ulkona eräällä ulkotalolla eikä tavannut kreivi\nAkselia sinä päivänä, jolloin kirje tuli Kaislakylään, ennenkuin vasta\npäivällis-aikana. Aksel näytti riutuneelta. Kasvot olivat kalpeat, ja\nvaaleat jättiläisviikset värähtivät. Molemmat herrat olivat\nratsastuspuvussa.\n\n-- Hyvä ihme, Aksel, mikä nyt? Mikä sinua vaivaa? Onko joku onnettomuus\nkohdannut Saidaa?\n\n-- Ei, isäni, mutta...\n\n-- Eikö se kulje hyvin? Etkö saa sitä luopumaan pahasta tavastaan?\nPistääkö se yhä vielä juostessaan kuononsa jalkoihinsa? _Jokin_ sinua\nvaivaa, Aksel...?\n\n-- Lukekaa...\n\nOhimosuonet vanhan kreivin hienosti muodostetussa päässä pullistuivat,\nkun hän luki kirjettä, tummat pilvet synkistivät hänen otsansa ja joka\nsanalta löi hän tahtia ruoskallaan kiiltäville saapasvarsillensa.\n\n-- Minkälainen loukkaus! Me annamme heidän viisi... Tahi rakastatko\nhäntä vielä, tuota oikullista, järjetöntä tyttöä?\n\nNuot kalpeat kasvot kirkastuivat ja tuo pieni, kaunis vartalo ikään\nkuin kasvoi parin tuuman verran:\n\n-- Rakastan, isäni.\n\n-- Nonoh, poikani! Unohda, mitä sanoin. Vähän heikkoutta ja kiihotusta\nkivun jälkeen. Pieniä haaveiluja, ymmärräthän. Tuossahan on selvillä\nkirjaimilla kirjoitettuna, ettei hän huoli kenestäkään muusta, ja\nterveen, täysi-ikäisen, kolmenkolmattavuotiaan tytön, hyvä ihme, täytyy\nrakastaa. Siis hän rakastaa _sinua_. Voitonriemuisena todistuksensa\nselvästä logiikasta käveli vanha kreivi lehtokujaa pitkin ja ruoska\nvingahti yhä vielä vasten saappaanvartta, kun hän jupisi lohdutellen:\n\n-- Ole levollinen, poikani, totta tosiaan minä luen lakia Kasimir\nystävälleni. Miten pannahitten tavalla tuo pöllö lapsiansa kasvattaa!\nKyllä kai pidät huolta siitä, että Palmerstonin etujalkoihin pannaan\nkääreitä joka aamu, ja sitte hierotaan. Hemmetin suonenrävähdys! Kyllä,\nkyllä elämässä koetellaan, poikani.\n\nParooni Kasimir oli onneton, mutta ei voinut asiaa parantaa.\n\"Veliseni\", näin lopetti hän kirjeensä, \"minun täytyy tunnustaa, etten\nmitään voi tehdä omaa lastani vastaan. Stålsköldien tunnollisuuden\nmuassa on hän äidin puolelta perinyt Gripenstammien itsepäisyyden, ja\nsurulla täytyy minun nähdä yhden hartaimmista toiveistani menevän\nmyttyyn. Minä en siihen ole syypää, eikä Julia myöskään.\nSäilytä kuitenkin kaikesta huolimatta vähän ystävyyttä vanhaa\nlapsuudenystävääsi kohtaan. Kasimir.\"\n\nKaikki olivat hiljaa Kaislakylän perhepiirissä, kun vanha kreivi\nääneensä luki kirjeen.\n\nKreivi Aksel nojasi päänsä käsiänsä vasten ja kun isä oli lukenut\nloppuun asti, puristi hän rikki kyyneleen silmäkulmastaan ja lähti ulos\nsanaakaan lausumatta.\n\nVanhukset istuivat ääneti suruissaan ja katsoivat toinen toisiinsa.\nÄkkiä nousi kreivitär istualta:\n\n-- Jumalani, Aksel näytti niin kummalliselta! Eipä hän vain mahtane\nmennä tekemään itselleen jotakin pahaa! Aksel, Aksel!\n\nUlkona porstuassa saavutti hän Akselin.\n\n-- Aksel, mihinkä menet?\n\nAksel nojasi hienot, kalpeat kasvonsa äidin olkaa vasten ja nyyhkytti\nniin, että hänen pieni vartalonsa vapisi:\n\n-- Äiti, hän on särkenyt sydämmeni! Minä menen...\n\n-- Varjelkoon! Mihinkä?\n\n-- Minä menen ... minä menen ... käskemään, että panevat Biankan ja\nFatiman valjaisiin jahtivaunujen eteen. Minä tarvitsen virvoitusta,\näitini...\n\nKymmenen minuuttia tämän jälkeen seisoivat vanhukset salin akkunan\nääressä ja näkivät rakkaan poikansa ajavan alas lehtokujaa pitkin.\nBianka muikerteli hopeanvalkoista harjaansa ja viskasi eteen päin\nkellertävänvalkoiset kavionsa keikailevasti ja keijukaismaisesti, ikään\nkuin se olisi ollut hovitanssiaisissa pyörielevä neiti Svedenhjelm.\nFatima oli vilkas kuin tuli ja leimaus, ja pureskeli vaununtankoa että\nvaahto räiskyi sen kastanianvärisen rinnan ympäri. Ylpeänä kuin\nkuningas ohjasi Aksel molempia hevosia. Noitten vaaleitten\njättiläisviiksien yläpuolelle oli syntynyt käskevä sävy ja kalpeille\nposkille punertava hohde.\n\n-- Ja _sellaisen_ miehen on hän viskannut luotaan! huokasi kreivitär\näidillisellä surulla ja ylpeydellä.\n\n-- Niin, naiset ovat naisia; niitä ei milloinkaan oikein käsitä,\ntuumasi vanha kreivi.\n\n-- No mutta Hugo sinä! Enhän _minä_ koskaan kureillut sillä tapaa!\n\nKreivi vilkasi vähän sivulleen puolisonsa pieniin, kuihtuneisiin ja\nkeltaisen kalpeisiin kasvoihin, jotka eivät juuri milloinkaan olleet\ntoisellaisilta näyttäneet ja muisti kuinka hänen oli aikoinaan ollut\nvaikea tyytyä neiti Bergströmmiin, jolla kuitenkin oli puoli miljoona,\nmillä kreivi sukukartanonsa vapautti velasta. Vähäinen hymyily näkyi\nkreivin suupielissä ja hän taputti puolisoansa ystävällisesti olalle\nsekä vastasi:\n\n__ Et suinkaan, siitä en tosiaankaan saata sinua syyttää, hyvä\nystäväni.\n\n\n\n\nXI.\n\nRippikoulu.\n\n\nOli kahdeskymmenes sunnuntai Kolminaisuudenpäivästä. Lokakuussa oltiin,\nja vilusta sinertävät seurakuntalaiset Toivolahden kirkossa seurasivat\nvain puolittain jumalanpalveluksen toimia; sillä puolittain heidän\nmielensä myöskin oli kiintynyt perunamaihin, he kun olivat pelossa ja\ntoivossa noitten jalojen juurikasvien tähden ajatellessaan miten\nsaisivat ne katon alle ennen yöhalloja, ja ne joilla oli korkeanlaiset\npellot taikka jotka jo olivat \"perunan-ottonsa\" lopettaneet, he\nistuivat harmitellen ja huolehtien kentiesi paljoa enemmän elukanhinnan\nlaskemista, kuin kuolemattoman sielunsa tilaa.\n\nAlttaripalvelus oli loppunut ja \"saarnavirttä\" veisattiin. Sakaristossa\nistui Arvid Maununen täydessä papillisessa puvussa ja silitteli\nkädellään käsikirjansa lehtiä, silmäillen vielä kerran siinä\nsäilytettyä paperipalaa, johon hän esityksensä johdoksi oli\nkirjoittanut muistiin saarnansa luonnoksen.\n\nLukkari Oksanen seisoi hänen edessään yhtä hajasäärisenä kuin\nkeväälläkin, mutta enemmän kunnioittavana. Uusi pastori ei milloinkaan\nollut käynyt lukkarilla rahoja lainaamassa eikä mitään muutakaan apua\npyytämässä. Hän oli ystävällisesti, mutta vakavasti kieltänyt pois\nkaiken pitäjän juoruttelun sakaristosta. Nyt oli ukko Oksasella\nkuitenkin nähtävästi jotakin sydämellään, josta hänen välttämättömästi\ntäytyi puhua sielunpaimenelleen, maksoi sitte, mitä maksoi.\n\n-- Herra pastori...\n\n-- Mitä nyt?\n\n-- Suokaa anteeksi, onko pastori kuullut paroonilaisista nykyään\nmitään?\n\n-- En, vastasi Arvid hämmästyneenä ja katsoi lukkariin.\n\n-- Hm ... hm ... pastori kai tietää, että neiti on kirjoittanut\nrukkaset kreivillensä?\n\nPastori hätkähti ja nousi puolittain tuoliltaan, katkaistaksensa\nkeskustelun, mutta hänen polvensa olivat äkkiä käyneet niin erinomaisen\nhervottomiksi.\n\n-- Eihän tuo totta saata olla.\n\n-- On se niin totta kuin onkin; veljenitytär on siellä\nkammarineitsyenä, suutarin Fiina, kyllä pastori tietää.\n\n-- Vai niin ... hm... Oksanen menee nyt lehterille katsomaan, miten\nnuori seminaarilainen, joka tänään soittaa ja laulaa, tulee siellä\ntoimeen.\n\nSe pappi oli tosiaankin kummallinen, antoi vielä virkamuistutuksen\nvastaukseksi noin hauskaan uutiseen!\n\nAh, Herrallamme on tosiaankin paljon vaivaa pitäessään huolta sekä\npaimenistaan että lampaistaan täällä maan päällä! Suurissa, hienoissa\nseurakunnissa, joissa lampaat leikkivät seurapiiriä ja paimenet\nsuuremmassa tai pienemmässä määrässä ovat Kristuksen kavaljeereja, noh,\nse nyt niissä on sellaista, mutta täällä Toivolahdessa!\n\nAh, täällä lampaat istuivat ja surivat perunoitansa ja paimen näki\nsielunsa silmillä ainoastaan ruskean silmäparin läpitunkevan katseen\nleveän otsan alla, hän kuuli vain yhden ainoan äänen, joka hänen\nsydämmessään riemuitsi: \"Vapaa, vapaa!\"\n\nJa kun saarna oli loppunut, alttaripalvelus toimitettu, kuulutukset\nluetut ja pastori Maununen Martta muorin seurassa lähti tuulessa kotia\npieneen, hauskaan pappilaansa, tuntui siltä, kuin lentelevät lehdet\nolisivat suhahtaneet: \"Hän on vapaa!\"\n\nMutta mitäpä hyvää Arvidilla siitä oli, että Gerda oli vapaa? Päin\nvastoin, jos häät olisi pidetty Elokuussa, kuten aiottu oli, niin hän\nnyt olisi kaukana, kaukana poissa. Jos taas häät olisi pidetty joulun\naikaan, kuten myöhemmin oli päätetty, sitte kun oltiin varmat Gerdan\nhengen pelastamisesta, silloin ei hän myöskään enään kauaa olisi\nviipynyt tässä seudussa. Mutta nyt, nyt täytyi hänen olla väkevä, hänen\nei tullut Gerdaa tavata muuta kuin silloin, kuin hän siihen oli\npakotettu, kerran tahi kahdesti vuodessa. Taistelu sokeata jumalaa\nvastaan oli yhtä kova, mutta paljon vaarallisempi nyt.\n\nJa kuitenkin pohjatuulonen lauloi: \"Vapaa, vapaa!\" ja aitan päädyssä\nviiri vingahteli: \"Hän on vapaa!\" niin selvästi, että Arvid vilkasi\nsivulleen äitiinsä, ihmetellen, eikö hänkin tuota kuullut.\n\nVäkevä hän oli ja taisteli kuten mies.\n\n-- Tulkaa katsomaan meitä joskus yksinäisyydessämme, pyysi parooni, kun\nsattumalta tapasi pastorin.\n\n-- Kiitän nöyrimmästi; lukusijat vievät kaiken aikani.\n\n-- Mutta Arve, kun ei parooni vain suuttuisi sinulle, kun et\nmilloinkaan sinne lähde? sanoi Martta muori.\n\n-- En malta jättää äitiä yksin näinä pitkinä syysiltoina.\n\n-- Oi, Arve, älä sinä kuluta aikaasi täällä minun luonani, minä olen\ntämmöinen vanha lahonnut kanto. Kun et Jokiniemeenkään lähde --\nsaattavatpa pian viedä _sinulta Eevankin_ -- Lottahan jo meni kaupaksi,\nmötisi eukko.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli adventti.\n\n\n    -- -- -- -- --\n    Jos sielustasi himot maailman\n    On poistuneet, ja tunnet taivahan,\n    Ja ovens' sulle avaa Eedeni,\n    Ei ihme se, nyt ompi adventti!\n\n    Ja läpi talvi-ilman tuulonen\n    Tuo äänen taivahaisen, suloisen,\n    Laps' Herran lähettämä syntyypi\n    Jo kohta! Riemuitse: on adventti!\n    -- -- -- -- --\n\nMutta Toivolahden pienessä pappilassa ainoastaan Martta muori oikein\ntäydellisesti nautti adventti-ajan merkityksestä. Arvidin sielussa\neivät nuot taivaalliset äänet oikein helähtämään mahtuneet kahden\nmaallisen äänen vuoksi, joista toinen iloisesti lauloi: \"Hän on vapaa\",\nvaan toinen vienon surullisesti: \"_Sinun_ omaksesi ei hän toki\nmilloinkaan tule.\"\n\nSitten tuli ensi lumi eikä se kauan maata peittänyt, ennenkuin\nuhkeitten kulkusten äänet kuuluivat alhaalla Toivolahden pappilan\nveräjällä. Neiti Stålsköld tuli ilmoittamaan pikku Elliä rippikouluun.\n\nGerda oli tullut entistä vakavammaksi, mutta heikkous, joka kivun\njälkeen vielä hänessä ilmaantui, nuot tummat hiukset, lyhyet kuten\npojan, mitkä uudestaan olivat kasvaneet niitten sijaan, jotka kuume oli\nryöstänyt, tekivät hänet entistä viehättävämmäksi ja naisellisemmaksi.\n\nHän oli enemmän sairashuoneen, kuin salongin Gerdan näköinen.\n\n-- Kiitos käynnistänne sairasvuoteeni luona, pastori! Te käsitätte ehkä\nnyt paremmin kuin minä saatoin selittää, mikä minun mieltäni suretti ja\npainoi?\n\n-- Kyllä minä ymmärrän...\n\nAh, ei ole helppo puhua nuoren tytön kanssa hänen purjetusta\nkihlauksestaan. Jos tämä sitte vielä on tyttö, jota rakastaa...\n\nSitten tuotiin pikku Elli esiin, punastuneena ja ujona, ja hänen\nnimensä kirjoitettiin ensimmäiseksi vuoden rippilasten-nimiluetteloon.\n\n-- Isäni ja äitini olivat aikoneet pyytää teitä antamaan opetusta\nEllille kerta viikossa kotona Metsolassa, mutta minä luulin pikku\nsisarelleni hyödyllisemmäksi lukea muitten nuorten kanssa yhdessä ja\npyysin heitä luopumaan tuumastansa.\n\n-- Minä kiitän teitä, neiti; te olette sen kautta säästänyt minua\nikävästä tehtävästä, minun olisi nimittäin täytynyt antaa kieltävä\nvastaus paroonille.\n\nGerda katsoi pastoriin. Hän oli kuitenkin mies. Se runsas palkinto,\njoka olisi odotettavissa ollut yksityisestä opetuksesta \"paroonin\ntyttärelle\" ei näyttänyt vaikuttavan mitään tähän köyhään pastoriin.\n\n-- Häiritsenkö, jos joskus seuraan Elliä tänne? Minulla olisi hauska\nmuisto omasta rippikoulustani, onnellisimmasta ajasta, mitä minulla on\nollut koko elinaikanani. Kyllä minä istun aivan hiljaa.\n\nPastori sanoi Gerdan olevan tervetulleen, mutta hän ei puhunut totta.\nEikö se siis auttanutkaan että hän itse vältti Gerdan vaarallista\nseuraa! Ja sitä paitsi häiritsi häntä opettaessaan tuo ehdoton\ntarkastus.\n\nMutta ihmis-sydän on heikko. Muutaman viikon kuluttua havaitsi hän\nhämmästyksekseen, että hän tunsi itsensä pettyneeksi ja alakuloiseksi,\nkun Elli tuli yksin, ja uutta eloa, uutta voimaa valui hänen\nsanoihinsa, kun hän tiesi, että raollaan olevan oven takana istui\nneito, jolle hän ei milloinkaan puhuisi sydämmensä tuskasta, mutta\njonka edessä hän kuitenkin tahtoi seisoa niin jalona ja hyvänä kuin\nikänä pieni pappi saattaa olla vapaasukuisen, suuren maailman hienon\nnaisen edessä.\n\n-- Uskallanko olla rohkea ja tarjota kahvia kupillisen. Ei se ole\nhuonoa itsessään, kahvi, eikä siinä ole sikuriakaan paitsi hiukan vain,\nsanoi muori välistä, kun koulun lomatuntia vietettiin.\n\nJa sitten istuivat kaikki neljä vieraskammarissa sillä välin, kuin\ntäysihopeiset teelusikat, sekä kupit, joissa oli sininen kukkakiehkura\nsyrjässä, tuotiin esiin. Ja kun Gerda tuli kotia Metsolaan, loistivat\nhänen silmänsä ja posket hehkuivat ja hän tuli yhä enemmän entiseksi\nterveeksi Gerdaksi, jonka lavantauti houkutteli kultakahleista silloin,\nkun se anasti hänet omiinsa.\n\nGerda nautti Arvidin selvästä, raittiista ja iloisesta\nuskonnontotuuksien esityksestä, tietämättään miten sana ja ääni, puhe\nja saarnaaja kasvoivat yhteen hänen sielussaan.\n\nJa niin syntyi siinä _kaksi_ \"uudistusta\"; lapsen sydämmen, joka\navautui Jumalalle, sekä tuon nuoren, vahvan, vapaan sydämmen, joka\navautui vastaanottamaan Hänen ihmislapsille lahjoittamaansa ihaninta\nlahjaa, rakkautta.\n\nGerdan kodissa oli eräs ylpeästi ja halveksivasti lausuttu sana\n\"pastorista\" levittänyt ensimmäisen valonsäteen hänen sydämmeensä,\nsaattaen hänet tuntemaan oman itsensä.\n\nParooni oli tullut kirkonkokouksesta, jossa pitäjän pikku talolliset\nsekä pastori Maununen eivät oikein tahtoneet taipua pitäjänpohatan\nmielipiteitten mukaan. Noh, parooni ja uusi lautamies olivat asian\npäättäneet kuitenkin, mutta vähän tyytymättömyyttä oli sentään vielä\njäljellä.\n\n-- Kankea kappalainen tuo Maununen! Jos hän nyt vielä lisäksi\nsaa Jokiniemen ukon tavaroita, niin ei ole hyvä otella tuon\ntalonpoikais-pojan kanssa, oli parooni päivällispöydässä pilkallisesti\nsanonut.\n\nVoi, miten se koski sydämmeen, kun isä sillä tapaa puhui! Gerda kärsi\naina vanhempiensa ylpeydestä ja halveksimisesta niitä kohtaan, joita\npitivät itseään alhaisempina. Nuot heidän ominaisuutensa tulivat esiin\nainoastaan kotipiirissä, sillä heillä oli tarpeeksi suuri tottumus\nseura-elämän tavoissa, voidaksensa ulkona maailman tanterella mukautua\nuudemman ajan katsantotapaan. Mutta _tämä_ oli vielä entistä kovempaa,\nse tuntui ikään kuin personallisesti loukkaavalta; Gerdan posket\nhehkuivat ja hän virkkoi kiivaasti:\n\n-- Mutta isä, sivistynyt, itsenäinen mies saanee toki pitää oman\nmielipiteensä!\n\n-- Saa, Jumala varjelkoon, hyvänen aika. Ja mitä Toivolahden pitkään\npappiin tulee, niin hän sen kyllä _pitääkin_, niin että tuntuu, mutta\nvielä, Jumalan kiitos, olen _minä_ herrana seurakunnassamme, tyttöseni.\n\nSanat \"Toivolahden pitkä pappi\", koskivat Gerdaan kuten ruoskan lyönti\nja hän puri huuliansa, tukehuttaaksensa kyyneleitänsä. _Häntä_, joka on\nniin ylevä, niin hyvä ja lempeä koko ihmiskuntaa kohtaan, tuolla\ntavalla arvosteltiin. Ah, Gerda olisi tahtonut korottaa tuon papin niin\nkorkealle, että jokainen olisi saattanut nähdä, minkä arvoinen\nToivolahden pastori oli, ettei kukaan olisi uskaltanut häntä enään\nhalveksia...\n\nHän olisi...\n\nJa sitten hän sisällä omassa pienessä huoneessaan purskahti itkemään.\nJa noitten kuumien, lämpimien kyynelten kylpy virutti pois kaikki, mitä\nheidän välillään vielä oli; noitten polttavien, helmeilevien\npisaroitten väikkeessä seisoi Toivolahden papin kuva ylevimpänä,\nparhaimpana miesten joukossa, ja hän näki, miten hän vähitellen oli\ntullut tuota jaloa miestä liika lähelle. Ja tämä, _tämä_ oli siis\nrakkaus, jonka olemusta hän ei milloinkaan ollut käsittänyt?\n\nEi, ei, siten ei saattanut olla, sairaalloinen kiihoitus se vain oli,\njota ei saanut pitemmälle laskea. Kauniisti olivat vanhemmat\nmenetelleet, kun jotenkin pian lakkasivat vaivaamasta häntä\nrukouksillaan, silloin kuin toivoivat, ettei hän Akselille rukkasia\nantaisi; mitään suurempaa surua ei hän milloinkaan heille tahtoisi\ntuottaa.\n\nJa keväällä, kun tie oli kuiva ja kaunis jälleen, ja aurinko paistoi ja\nlaineet hymyilivät, kulki pieni Martta muori turhaan pyyhkiellen\nkukkareunaisia kahvikuppejansa ja kurkistellen veräjää kohti, tulisiko\nhänen hyvä, herttainen neitinsä. Gerda neiti ei enään milloinkaan ollut\nmukana, kun Elli tuli.\n\nJa rippikoululapset näkivät pastorin aina vakavampana, lempeänä\nja herttaisena kuten ennenkin, mutta hänen äänensä oli surullisempi.\nHe luulivat tämän tulleen siitä, että rippikoulu nyt oli\nloppumaisillaan; katkismuksessa oli jouduttu alttarin sakramenttiin\nja piplianhistoriassa Kristuksen kärsimiskertomukseen...\n\n-- Eikö iso neiti enään milloinkaan tänne tule? kysyi Martta muori.\n\n-- Kiitoksia kysymästänne, kiltti Martta muori, hänellä on niin hirveän\npaljon tehtävää.\n\n-- No kas vain, hän tekee varmaankin hyvin hienoja töitä, neuloo\nkorko-ompelua ja muuta sellaista.\n\n-- Hoh ei, hän istuu useimmiten ratkomassa kreivin ruunuja pois\nkapioistaan, selvitti pikku Elli aivan viattomasti.\n\nLehdet olivat puhjenneet, saaret olivat viheriäisiä ja kesä oli\nlähestynyt, kun Gerda jälleen tapasi Arvidin. Oli helluntai ja Arvid\nseisoi alttarin kehyksessä niitten nuorten ympäröimänä, jotka olivat\nripille laskettavat ja valmistus-aikana oppineet häntä rakastamaan.\nAuringonsäteet virtailivat sisälle suuresta kuorin-akkunasta ja\nleikitsivät alttaripöydän sametilla, hopeatähtien joukossa, nuoren\nlauman hienoissa kiharoissa ja tuon ylevän pään tummissa hiuksissa,\njoka kohosi kaikkien yli. Hänen äänensä kaikui lämpimältä ja lempeältä,\nkun hän uskonsääntöjen pylväskäytävistä saattoi nämät nuoret luonnon\nhelmaan ja opetti heitä myöskin sieltä löytämään sen ystävän, jota\nkaikkialla etsimme. Sitten kääntyi hän Elli Stålsköldin puoleen ja\nkysyi häneltä, muistiko hän jonkun värsyn, josta ennen oli ollut\npuhetta ja joka erittäin johdatti ajatuksiamme havaitsemaan Jumalaa\nluonnossa.\n\nPunastuneena, ja ensin tuskin kuuluvalla äänellä vastasi Elli; mutta\nääni kävi selvemmäksi ja tuo pieni keijukaismainen olento seisoi\noikoisena ja rohkeana, kun hän oli ehtinyt loppusäkeeseen:\n\n    -- -- -- -- --\n    Niin paljon kaunista kun nähdäksemme\n    Luo luomakunta, elo etehemme,\n    Mi ihanuus on silloin iäisellä\n    Sen lähtehellä!\n\n-- On todellakin ihastuttava kuulla tuota lasta, mumisi parooni ihan\nliikutettuna istuessaan tuolissansa.\n\nGerda katseli lakkaamatta Arvidiin ja pikku sisareen.\n\nHän muisti, miten kreivi Aksel heidän lyhyenä kihlaus-aikanaan kerran\noli ihastuneena sanonut:\n\nTulevana kesänä täytyy minun pikku vaimoni tulla leikkisotaa\nkatselemaan. Ja sydämmesi on täyttyvä voitonriemusta, Gerda, kun näet\nminun rykmenttini rientävän esiin kuten tuiskuva tuuli, jalustin\njalustimen vieressä, että joka jäsen ratisee ja joka hermo hätkähtää ja\nilma tuskin ehtii väistyä kaartilaisten tieltä!\n\nNyt oli kesä täällä, mutta _hänen_ sankarinsa ei ratsastanut tuulen\ntapaan sotilaitten etupäässä. Hän tuli esiin kuten tyyni, leppeä\nkesä-ilma Pohjolan metsissä ja hänen nuori sotajoukkonsa vannoi\nkyyneleet sinisissä lapsensilmissään uskollisuutta Karitsan lipulle. Ja\nkuitenkin -- hän ei ollut sitä milloinkaan selvemmin tuntenut -- olisi\nhän ollut äärettömän onnellinen, jos hän olisi saanut nimittää tätä\nsankaria omakseen. Mutta muutamia päiviä tämän jälkeen lähti parooni\nperheineen Wiesbadeniin.\n\nNeiti Gerdan tarvitsi sairautensa perästä tulla \"kylpylaitokseen\".\n\n\n\n\nXII.\n\nKotiin pääsö.\n\n\nLukkari Oksasen täytyi noutaa pappilan kyökistä paperi, jossa\nsunnuntain virret olivat lueteltuina, salin seinäkello oli seisahtanut,\nvaan sitä ei kukaan huomannut, ja Loviisa kulki varpaillaan ympäri.\n\nMartta muori oli sairaana.\n\nKalpeana, kumarruksissaan istui Arvid vuoteen ääressä, katsellen, miten\npieni, laiha rinta vaivalloisesti kohoutui ja miten ryppyiset kasvot\naina vähenemistään vähenivät ja ikään kuin vaipuivat päivä päivältä\npitsilakin sisään.\n\nNyt oli Syyskuu ja Martta muorin terveys oli Heinäkuun lopusta asti\nollut huononlainen. Mikä kipu hänellä oli, siitä ei piirilääkärikään\ntehnyt suoraa selkoa; kentiesi konehisto oli loppuun kulumaisillaan. Ei\nollut pakottavaa elämisen tarvetta, ei ollut surettavia huolia, jotka\nolisivat saaneet sitä jälleen käymään.\n\nEihän sopinut sairaana maata, kun joka tunnin työpalkka tarvittiin\nruokaan ja kirjoihin Arvidille, ei, sehän oli mahdotonta. Lähteä\nArvidin luota, kun hän vielä matkusti hiippakunnan ympäri\nylimääräisenä, konsistorion kyytihevosena, ei, sehän olisi ollut liika\nkatkeraa. Mutta nyt oli ponnen huolehtiva jäntevyys veltostunut. Nyt\nistui Arvid toista vuotta omassa kodissaan ja yhtä kauan oli muori\nhänen kanssaan tasannut omantakeisuuden ilon; nyt kostettiin kaikki\nraskaat vuodet, ullakkokammarin kylmyys, leivän suru väsymyksessä ja\nheikkoudessa, kello oli käynyt loppuun, laiha sisäänpainunut rinta\nkahisi ja korisi, vanha konehisto puhkui, kajahtaaksensa iäisyyden\nkaksitoista-lyönnin. Mutta Martta muori oli tyytyväinen kuten\npäivämies, nähdessään auringon länteen laskevan. Tosin kyllä hänen oli\nvaikeata erota Arvidista, mutta ah, elävän Jumalan kaupungissa,\nJumalan, johon hän niin varmaan luotti, siellä aika kuluu pian; mikä\ntäällä alhaalla on pitkä elämä täynnä taistelua ja koettelemuksia,\nnäyttää tuolla ylhäällä muutamalta silmänräpäykseltä vain. Kyllä Arvid\ntulisi suremaan, mutta ah, lapsen kyyneleet katoavat pikemmin kuin\näidin suru; elämä virtailee yli kummun, johon vanhat ovat rauhan lepoon\nmenneet, vie nuorison muassaan ja puhaltaa sydämmestä pois kaipauksen.\n\nSe häntä vain huolestutti, että hänen kipunsa tuotti pojalle menoja.\n\n-- Arve poikani, sinä panet liika paljon rahoja minun tähteni. Ei se\nkannata. Jos Jumala tahtoo, että minun tästä pitää nousta jaloilleni\njälleen, niin kipuni kyllä menee kamferttilinementillä ja\nprinssintipoilla.\n\n-- Oi äiti, äiti, miten puhut!\n\n-- Mitä tohtori otti, Arve?\n\n-- Äiti rakas, älä tuollaisia ajattele.\n\n-- Minä _tahdon_ tietää, mitä hän otti.\n\nArvid ei vastannut; hän lankesi polvilleen vuoteen ääreen ja\nnyyhkytykset vavistuttivat tuota voimallista olentoa.\n\nPienet, laihat, keltaiset ja känsäiset sormet silittelivät hänen mustaa\ntukkaansa ja lempeitten sisäänpainuneitten silmien katse kiintyi hänen\nrakkaaseen, voimakkaaseen päähänsä sanomattomalla hellyydellä.\n\n-- Nyt ovat kaikki rahankorot tältä vuodelta maksetut, Arve, ja nyt on\nvielä ruistakin myydä ja härkiä myöskin. Tänä vuonna sinä varmaan saat\nmaksaa velastammekin osan, Arve?\n\n-- Kyllä, äitini.\n\n-- Niin, niin, älä suutu, vaikka olen itsepäinen, Arve; mutta jos sinä\nottaisit Rantasen Eevan, niin saattaisit tulla velattomaksi samalla.\n\n-- Äiti pieni, en minä sellaisia nyt saata ajatella.\n\nSitten Arvidin virkavelvollisuudet tempasivat hänen pois äidin vuoteen\näärestä muutamiksi tunneiksi, välistä pitäjän toiselle äärelle,\ntoisinaan toiselle.\n\nHuolehtivin sydämmin hän takaisin palattuaan riensi porstuan ja salin\nlävitse.\n\n-- Miten on äidin laita?\n\n-- Minä tuumaan tässä, että kyllä sinun täytyy pitää Loviisa, Arve. Hän\non hyvä tyttö, säästäväinen ruoan toimissa kaikin tavoin. Mutta hän on\nhuonopäinen, raukka, luvunlaskussa, joten sinun itse täytyy lukea\nvaatteet pyykinpesuun, tietysti, ellei pikku Eeva...\n\nLääkäri tuotiin kaupungista muorin luo. Hän ei voinut mitään tehdä,\nvaan katsoi virkatoverinsa neuvot kaikin tavoin kelvollisiksi, sai\npäivällistä ja palasi jälleen kaupunkiin. Martta muori kävi pikemmin\nhuonommaksi hänen käyntinsä perästä.\n\n-- Sinä joudut häviölle, Arve! _Kaksi_ tohtoria vanhan\ntalonpoikais-naisen luo! Minä en, Jumala nähköön, ole ollut niin\nsuuttuneena sinulle sitte kuin ometan oven aukasit siellä kotona\nlapsena ollessasi ja haukka vei parhaan munivan kanani. Etkö\neinettäkään usko Jumalaan, Arve, kun tahdot tohtoreilla laittaa itsesi\nhäviöön?\n\nNäin piti muori pientä mötinää pari tuntia sen jälkeen kuin tohtori oli\nlähtenyt.\n\nElonkipinä hehkui yhä heikommin. Välistä Martta muori meni sekaisin ja\nluuli houraillessaan olevansa siinä ajassa, jolloin hänen miehensä\nvielä eli ja jolloin hän itse vielä oli Vainiolan emäntänä. Hän\nhaaveksi kevään kukkasista, vuokoista ja kielokeista sekä kankaista,\njotka nurmella olivat valkenemassa, hän huusi vasikoita juomaan ja\nhutitti kanasia papumaasta.\n\nSitte makasi hän hetken hiljaa ja lempeä, kirkastettu hymyily levisi\nhänen kuihtuneille kasvoillensa. \"Ota _sinä_ silakka, Arve! Minä _olen_\nsyönyt. Olen minä niin. Syö vatsasi täyteen, poika, sinä joka olet\nahkera ja luet noin kovasti. Tuolla on yksi vielä lisäksi hyllyllä.\nSyö, Arve poikani!\"\n\nArvidin täytyi mennä ulos saliin, jotta hänen itkunsa ei häiritsisi\nvanhusta. Nuot pitkät, vaivalloiset lukuvuodet, jotka olivat täynnä\nitsekieltämystä ja joita hän sanomattomalla äidinrakkaudellaan oli\nsulostuttanut ja keventänyt, ne kuvautuivat nyt selvästi Arvidin eteen.\nJa tuo sydän, joka oli antanut hänelle kaikki, tuo ainoa, joka täällä\nmaan päällä häntä rakasti, hän nyt menisi pois hänen luotaan ...\npois ... pois tuohon äärettömään... Ah, miksi hän ei saanut viipyä\npoikansa luona!\n\nVaiti, nyt hän jälleen puhui selvästi!\n\n-- Arve pieni, muistatko, kuinka sydämmestäsi iloitsit, kun lukukausi\nkoulussa oli loppunut ja me saimme lähteä tädin luo Niinilään,\npuutarhamarjoja syömään? Oi miten sinä olit iloinen tuosta kesäluvasta!\nNyt on minun samati: lukukausi on loppunut, läksy on luettu, ja äiti\nsaa kesälupaa, äiti pääsee kotia. Älä sitä minulta kadehdi, Arve\npoikani!\n\n       *       *       *       *       *\n\nElonkipinä oli sammunut. Martta muori oli saanut lupa-ajan, hän oli\npäässyt kotia. Arvid ei tietänyt, milloinka se oli tapahtunut; yö oli\nollut tuskallinen ja kun päivä sarasti, oli hän yksin. Hän meni omaan\nhuoneeseensa, nojasi päänsä käsiinsä ja katsoi järvelle päin, jossa\nlaineet korkealle kohosivat myöhäisessä syksytuulessa ja lokit\nmatalalla lentelivät.\n\nSitten palasi hän jälleen sisälle tuonne vuoteen luo, lankesi\npolvilleen ja tarttui kurttuiseen käteen, joka keveänä kuten höyhen\nlepäsi peitteen päällä. Sinä pieni, kapea, harmajanvalkoinen\nhopeasormus! Suuren uskollisuuden ja rakkauden merkkinä olet sinä\nollut! Sinulla ei ollut kumppanina kihlasormusta; sitä ei ollut tapana\nkäyttää vanhoissa köyhissä talonpoikaiskodeissa, vihkisormus oli\nainoana yksinkertaisena koristeena. Se ei loistanut keltaisena, sillä\nVainiolan emäntä tyytyi hopeiseen sormukseen. Se oli kulunut ahkerassa\ntyössä, se oli hivunnut ohueksi muorin turvatessa kotiansa ja\nperhettänsä, sulostuttaessaan puolisonsa elämää ilossa ja surussa.\n\nArvid kumartui alas päin ja suuteli pientä rumaa hopeasormusta, joka\noli kapea kuin lanka.\n\nPäivä oli kulunut, ehkä kaksikin. Arvid istui kirjoituspöytänsä ääressä\ntyötä tekemättä ja loi silmänsä järvelle päin, katselematta mitään.\nSilloin napsahti oven lukko ja jalan astunta kuului tilkkumatolla.\n\nHuokaillen palasivat Arvidin ajatukset todellisuuteen ja hän aukaisi\nkoneentapaisesti laatikon, jossa oli todistuskaavoja, mutta tulialla ei\nnyt ollutkaan mitään asioita virastoon; kääntyessään tapasi Arvidin\nkatse neiti Gerda Stålsköldin.\n\nHän nousi istualta ja meni pari askelta neitiä vastaan.\n\n-- En tietänyt, että herrasväki on tullut kotia. Suuri suru, joka on\nkohdannut minua, on...\n\nHe seisoivat vastapäätä toinen toistansa ja katselivat toistensa\nsilmiin. Siinä oli Gerda itse eikä kuitenkaan _hän_. Noitten ylpeitten\nkasvojen sävyihin oli tullut jotakin muuta. Taikka olivatko ne enään\nollenkaan ylpeät? Ei, noissa silmissä oli tuo taivaallinen katse, jossa\non jotakin rukouksen ja kysymyksen välillä olevaa, jota tunnustamaton\nlempi rakastetun läheisyydessä niihin luo.\n\nHänen kaunis, tumma päänsä kumartui ja pusertaessaan Arvidin kättä,\nvälkkyivät kyyneleet hänen ruskeissa silmissään.\n\n-- Minä tiedän ... olen juuri tullut sanomaan, kuinka hartaasti otan\nosaa suruunne. Kun tulin tänne sisälle, oli mielestäni kovin raskasta\najatella, että tuo rakastettava vanhus...\n\nAina siitä asti, kuin äiti lähti, oli Arvidin sydän tuntunut ikään kuin\nkangistuneelta. Hän oli kulkenut kuten unissaan, särkevin sydämmin,\nkuivin silmin. Mutta Gerdan puhuessa ystävällisiä sanoja äidistä,\npuhkesi tuuli, sade ja tunteitten virta valloilleen.\n\nOletko nähnyt täysi-ikäisen miehen itkevän? En tarkoita isääsi enkä\nveljeäsi, en rakastajaasi enkä poikaasi, en ketään suljetussa\nperhepiirissäsi. Tarkoitan vierasta miestä vieraitten ihmisten\nseassa, niitten seassa, jotka hän luulee olevan hänestä jotenkin\nvälinpitämättömiä. Liikuttavaa, melkeinpä kammoittavaa on nähdä tuon\ntotuttujen tapojen naamarin halkeavan kahtia, nähdä niiden kasvojen,\njotka _mies_ tahtoo maailmalle näyttää, musertuvan rikki vapiseviin\nlihaksiin kyyneleitten viruttamina.\n\nGerda laski kätensä hänen olalleen...\n\nSamalla oli ikään kuin sähkön voima olisi virrannut hänen sieluunsa ja\nruumiiseensa. Pehmeästi, vastustamattomasti vaipui hänen päänsä Arvidin\nrintaa vasten ja käsivartensa kietoutuivat hänen kaulansa ympäri.\n\nArvid hoiperteli kuten juopunut, mutta hänen kätensä sulkeutuivat ikään\nkuin magneetillisesta voimasta tuon ylevän, uhkean olennon ympäri.\n\nSilmänräpäys.\n\nSitten tempoi Gerda itsensä äkkiä irti ja astui askeleen taakse päin.\nHän loi silmänsä maahan ja posket hehkuivat tulipunaisina.\n\n-- Mitä olen tehnyt! Suo anteeksi ... _mutta minä sinua rakastan_...\n\nHän ei saanut loppuun puhutuksi, ennenkuin Arvid jälleen sulki hänet\nsyliinsä ja samat huulet, jotka äsken pyhällä kunnioituksella etsivät\nlakastuneessa sormessa olevaa kulunutta hopeasormusta, paloivat nyt\nelämän ja rakkauden hellyydessä punaisilla, lämpimillä huulilla...\n\nSitten tulivat tunnustukset, hiljaiset, lyhyet, katkonaiset. Niin,\nmitäpä _Arvidilla_ oikeastaan oli tunnustettavaa! Alhaisemman ylpeys,\nköyhän katkeruus, kaikki unhotettiin nyt ja tässä syntyi vain sääsken\ntunnustus, miten se oli tullut loistavaa valoa liika lähelle.\n\nJa Gerda, hän kuiskasi, miten myöhään heränneet ja vielä paljon\nmyöhemmin käsitetyt tunteet olivat kahlehtineet hänen ajatuksensa ja\nmielensä, miten hän oli väistynyt sitä, joka häntä pelotti, mutta pian\nhavainnut, miten tuo \"pelottava\" asui hänen omassa sydämmessään. Ja\nnyt, nyt hän tunsi, että juuri _se_ oli ihaninta ja parasta, mitä\nelämässä löytyi.\n\nHetken harhailtuaan ympäri, oli hänenkin sydämmensä saanut \"kesälupaa\",\nja \"päässyt kotia\".\n\n-- Mutta, -- tässä synkistyi tuo valkoinen, leveä otsa -- kyllä siellä\nkotona tulee taistelua olemaan, Arvid, ehkäpä nöyryytystä myöskin. _Se_\nei sinua saa suututtaa eikä tehdä alakuloiseksi. Oletko varma siitä,\nettä rakkautesi on ylpeyttäsi voimallisempi, Arvid?\n\nArvidin silmät säihkyivät ja hän näytti ikään kuin kasvavan,\nvastatessaan:\n\n-- _Olen_, Gerda, en väisty ivaa enkä valtaa. _Sinua_ minä vain\npelkäsin, ainoastaan taistelussa _omaa rakkauttani_ vastaan olin minä\nheikko.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Arvidin loistava katse, niin pitkälle kuin hänen silmänsä kannatti,\ntuonne pappilan mutkailevalle kapealle tielle, oli seurannut\npoislähteviä vaunuja missä hän istui, joka nyt elämässä oli hänen\nkaikkensa, meni hän jälleen sisälle äitinsä luo.\n\nMiten katkeraa, kun ei saattanut puhua tästä _hänelle!_\n\nMutta Martta muori oli oikeassa: lapsenkyyneleet katoavat helpommin\nkuin äidinsuru, ja tuo nuori, raitis, keväinen rakkaus häneen, jonka\ntuttavuudessa hän tuskin oli ollut enemmän kuin vuoden, vei jo voiton\näidin kuoleman tuottamasta surusta, äidin, joka häntä oli hoitanut ja\nrakastanut kolmekymmentäviisi vuotta. Toivoton suru oli muuttunut\nhelläksi, rakastavaksi kaipaukseksi.\n\nEnempää et sinä pyydäkkään, sinä vanha, rakas, uskollinen Martta muori,\nsiinä jossa makaat rauhanhymyily kurttuisilla huulillasi, ikään kuin\ntahtoisit sanoa:\n\n-- Noh, Arve sinä, mitä minä näen? Onko se _mahdollista_, lapsi! Ah,\nJumala siunatkoon sinua, Arve, sinua ja -- _häntä!_\n\n\n\n"]