[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLJZhGEk-pN8O64fGZjYuB_lVuDA7nCLVTFzDgRhXV0A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},598,"Vanha tarina Montrosesta","Scott, Walter",1771,1832,"598-scott-walter-vanha-tarina-montrosesta","598__Scott_Walter__Vanha_tarina_Montrosesta","Historiallinen kertomus","romaani",[14],"sota",[16],"brittilainen","fi",1819,1910,61392,410478,false,12802,[25,26,27],"Historical fiction","Montrose, James Graham, Marquis of, 1612-1650 -- Fiction","Scotland -- History -- Charles I, 1625-1649 -- Fiction",[29,30,31,32],"British Literature","Historical Novels","History - British","History - Warfare","\"Vanha tarina Montrosesta\" by Walter Scott is a historical novel published in 1819. Set in 1640s Scotland during the Wars of the Three Kingdoms, the story follows two soldiers in the Earl of Montrose's Royalist army who fall in love with the same woman. When jealousy erupts into violence, one man stabs his rival and vanishes. The novel interweaves this tragic love triangle with the adventures of Dugald Dalgetty, a mercenary soldier whose professional exploits and comic character dominate much of the narrative amid Scotland's religious and political turmoil. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Krohn, Julius",357,"Scottin historiallinen romaani sijoittuu 1640-luvun Skotlantiin ja Englannin sisällissodan aikaan. Se kuvaa James Grahamin, Montrosen markkiisin, johtamaa sotaretkeä ja ylämaalaisten klaanien välisiä liittoja sekä valtataisteluita kuningas Kaarle I:n puolesta.","Walter Scottin 'Vanha tarina Montrosesta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 598. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Riikka Talonpoika ja Projekti Lönnrot.","VANHA TARINA MONTROSESTA\n\nHistoriallinen kertomus\n\n\nKirj.\n\nWalter Scott\n\nEnglanninkielestä suomentanut Julius Krohn\n\n\n\nG. W. Edlund, Helsinki, 1910.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\n    Raamattu, peitsen piirtämä,\n    On heille uskon perustus,\n    Ja pettymätön laukaus\n    Väitelmän varmin päättäjä.\n    Ja kelpo sivallus tai kaks\n    Koht' opin näyttää oikeaks.\n\n    Butler.\n\nKerrottavamme alkaa sen suuren, verisen sodan aikana, joka raivosi\nSuur-Britanniassa seitsemännellätoista vuosisadalla. Skotlanti oli vielä\nsäilynyt keskinäisen sodan raatelemisista, vaikka senkin asukkaat olivat\nvaltiollisissa mietteissänsä suuresti eripuraiset. Olipa heissä monta,\njotka kyllästyneinä parlamentin hallitukseen ja suuttuneina siitä, kun\nparlamentti oli rohjennut laittaa suuren armeijan Englannin\nparlamentille avuksi, olivat puolestansa päättäneet ensimmäisen\ntilaisuuden tarjoutuessa nousta aseisiin kuninkaan puolesta. Tämmöisellä\nsivurynnäköllä he arvelivat voivansa pakottaa parlamentin kutsumaan\nkenraali Leslien armeijan Englannista pois, vieläpä kenties voivansa\npalauttaa suuren osan Skotlantia kuninkaalle uskolliseksi. Tähän tuumaan\ntaipuvaiset olivat varsinkin pohjoisten seutujen aatelisherrat, jotka\nkovin vastahakoisesti olivat Juhlallisen Liiton ja Sovinnon[1]\naikaantulemista vastustelleet, ja samanmieliset olivat myös useammat\nvuorelais-klanien[2] päälliköistä. Sillä nämä viimemainitut arvelivat\noman etunsa ja valtansa riippuvan kuningasvallan vahvuudesta; sitä\npaitsi presbyteriläinen uskonto inhotti heitä kovasti; ja vihdoin\nviimeinkin oli heidän keskuuselämänsä sitä puolivilliä laatua, jossa\nsota aina on rauhaa mieluisampi.\n\nYleisesti pelättiin, että nämä yhdistyneet syyt synnyttäisivät suuria\nmeteleitä; ja ne ryöstö- ja rosvoretket, joita Skotlannin vuorelaiset\nkaikkina aikoina tekivät alangoille, alkoivatkin jo saada vahvemman,\njulkisemman, paremmin järjestetyn muodon, ikäänkuin yhteinen sotatuuma\nolisi ollut niitä johtamassa.\n\nValtakunnan asiain hallitsijat eivät voineet olla tämän hetken\nvaarallisuutta huomaamatta; huolellisesti he varustelivat itseänsä\nuhkaavaa vaaraa vastustamaan ja torjumaan. Suuri oli kuitenkin heidän\nmielihyvänsä siitä, ettei kukaan sotataidoltaan tai nimeltään\narvokkaampi mies vielä ollut ruvennut kokoilemaan kuninkaanpuolista\narmeijaa eikä edes johtamaan noita sissijoukkoja, joiden sotavehkeisiin\nryöstönhalu kenties oli yhtä paljo syynä kuin valtiollinen viha.\nYleisesti toivottiin vuorelais-päälliköt silläkin keinolla saatavan\nhillityksi, että tarpeeksi suuri sotavoima majoitettaisiin alankojen ja\nvuoriston rajaa pitkin. Ja niillä pohjoisilla parooneilla, jotka\nLiittoon ja Sovintoon olivat suostuneet -- esim. kreivi-sotamarski,\nmahtavat Forbes'in sekä Leslien suvut ja Iwinet, Grant'it ynnä muut\npresbyteriläiset klanit -- oli kylläksi voimaa pitämään vastapainoa ja\ntekemään estettä Ogilvies'ille sekä muille Angus'in ja Kincardinen\nkreivikuntain kuninkaanpuolisille herroille, vieläpä suurelle\nGordon-suvullekin, vaikka sen valta oli yhtä ääretön kuin sen viha\npresbyteriläis-uskontoa vastaan.\n\nLäntisessä vuoristossa oli hallitsevalla puolueella paljo vihollisia.\nMutta Argylen markiisilla, johon valtakunnansäätyjen liittokunta\njärkähtämättömästi luotti, oli niissä seuduissa verraton valta, jonka\narveltiin kukistaneen vihollisten klanien voiman ja masentaneen heidän\npäällikköjensä rohkeuden. Sillä Argylen markiisin valta, joka\nvanhastansa jo oli ääretön, oli viime rauhanteossa kuninkaalta väkisin\notetuilla myönnytyksillä paisunut vielä suuremmaksi. Tosin oli tuttu\nseikka, että Argylessa enemmän oli valtiollista viisautta kuin mielen\nmiehuutta, ja että hän paremmin kelpasi valtiollisen juonen kutojaksi\nkuin vihollisten vuorelaisten kurissapitäjäksi. Mutta hänen klaninsa\nsuuri miesluku ja hänen uljasten alapäällikköjensä rohkeus oli, niin\ntoivottiin, täyttävä johtajan persoonalliset puutteet. Eikä ollut\nluultavaa, että naapuriheimokunnat, joista useammat jo olivat\nCampbelleilta[3] saaneet kovasti selkäänsä, juuri aivan kernaasti\nyllyttäisivät näin mahtavan klanin uuteen taisteluun.\n\nNäinmuodoin oli koko länsi- ja eteläpuoli Skotlantia, epäilemättä\nvaltakunnan rikkain osa, Covenantilaisten[4] vallassa. Fifeshire\nerittäinkin oli heidän omansa, ja Forth'in sekä Tay'n lahtien\npohjoispuolellakin oli heillä monta voimallista ystävää. Skotlannin\nsäätyjen liittokunta ei siis katsonut tuota uhkaavaa vaaraa niin\nsuureksi, että sen tähden olisi ollut tarpeellista poiketa aletulta\nvaltiolliselta polulta taikka kutsua kotiin heidän veljellensä,\nEnglannin parlamentille, avuksi lähetetty kahdenkymmenentuhannen miehen\narmeija, joka voiman lisäys jo oli pakottanut kuninkaan puoluelaiset,\nkesken heidän voittoansa ja menestystänsä, tyytymään pelkkään\npuolustussotaan.\n\nJokainen historia kertoo ne syyt, jotka silloin olivat yllyttäneet\nSkotlannin säätyjen liittokunnan niin välittömästi ja voimallisesti\nottamaan osaa Englannin sisälliseen sotaan; mutta eipä haitanne lyhyesti\nluetella ne tässä uudestaan. Skotlannin säädyillä tosin ei ollut\nvalittamista mistään vereksestä loukkauksesta tai lainrikkomisesta\nkuninkaan puolelta, ja Kaarle oli skotlantilaisten alamaistensa kanssa\ntehtyä sovintoa tarkasti noudattanut; mutta Skotlannin hallitsijat\ntiesivät hyvin saaneensa tämän väkinäisen myönnytyksen kuninkaalta yhtä\npaljon Englannin parlamenttipuolueen avulla kuin omain aseittensa\npelottavalla voimalla. Kaarle kuningas oli tosin sen perästä käynyt\nvanhan kuningaskuntansa pääkaupungissa, oli suostunut uuteen\nkirkonjärjestykseen ja jaellut arvopaikkoja sekä muita palkintoja niille\npuolue-johtajille, jotka hänen etuansa olivat kiivaimmin vastustaneet;\nmutta syytä oli pelätä, että nämät vastahakoisesti suodut palkinnot\nkohta ensi tilaisuuden tarjoutuessa jälleen peräytettäisiin. Pahasti\npeläten näkivät siis skotlantilaiset Englannin parlamentin tappioita.\nSillä jos Kaarle aseittensa voimalla voitti kapinoitsevat englantilaiset\nalamaisensa, niin ei kestäisi pitkää aikaa, semmoinen oli luulo,\nennenkuin myös skotlantilaiset saisivat sen rangaistuksen, jonka hänen\nmielestänsä kapinan alkajat olivat ansainneet. Tämä valtiollinen seikka\noli ollut syynä apuarmeijan lähettämiseen Englantiin; ja se olikin\ntullut julkisesti tunnustetuksi siinä julistuksessa, jossa säädyt\nselittivät, minkätähden olivat Englannin parlamentille tuon voimallisen\nja hyvään aikaan tulleen avun suoneet. Englannin parlamentti, niin\nselitys kuului, oli jo osoittanut heille ystävyyttä ja osoittaisi sitä\nluultavasti edelleenkin. Sitävastoin, vaikka kuningas aivan äsken oli\nsäätänyt kirkonjärjestyksen heidän tahtonsa mukaan, ei ollut siihen\nsuostumukseen paljo luottamista; sillä he olivat huomanneet, etteivät\nhänen lupauksensa ja tekonsa aina sopineet yhteen. \"Meidän omatuntomme\",\nniin he lopussa lausuivat, \"ja Jumala, joka on meidän omaatuntoamme\nkorkeampi, todistavat puolestamme, että meillä ainoastaan Jumalan\nkunnia, molempain kansain rauha ja kuninkaan arvo on silmämääränä, kun\nkukistamme ja lain mukaan rankaisemme meidänaikuiset Israelin\nvillitsijät, helvetin kekäleet, Korat, Balaamit, Doeg'it, Rabsaket,\nHaman'it, Tobiat ja Sanballat'it;[5] sen tehtyämme olemme tyytyväiset.\nEmmekä ole noiden Jumalalle otollisten tarkoitustemme toteuttamiseksi\nryhtyneet sotaväen lähetykseen Englantiin, ennenkuin kaikki muut\nmahdollisesti keksittävät keinot meiltä olivat tyhjiin menneet, ja tämä\nyksi keino vaan, _ultimum et unicum remedium_, viimeinen ja ainoa keino,\noli jäljellä.\"\n\nHeittäkäämme kasuistain eli omantunnon kysymysten tutkistelijoiden\npäätettäväksi, onkohan toisella asianomaisella oikeus rikkoa juhlallinen\nsovinto sen pelon tähden, että kukaties toinen, jonkun vastaisen\ntilaisuuden tullessa, on sen rikkova, ja ottakaamme katsoaksemme vielä\nkahta seikkaa, jotka Skotlannin hallitseviin miehiin ja kansaan\nvaikuttivat vähintänsä yhtä paljo kuin epäilys kuninkaan pysymisestä\nsanassaan.\n\nEnsinmainittava näistä syistä oli Skotlannin armeijan luonto ja laatu.\nSen ylijohto, näet, oli köyhäin, tyytymättömäin aatelisherrain käsissä.\nJa alapäällikköinä enimmäksi osaksi oli retkeilijöitä, jotka kauan aikaa\nSaksan sodassa palveltuansa eivät enää hiukkaakaan huolineet\nvaltiollisista periaatteista eikä kotimaasta. Sen sijaan he olivat\noppineet sen palkkasoturin uskonkappaleen, että sotamiehen velvollisuus\non olla uskollisena sille valtakunnalle tai hallitsijalle, jolta hän\npalkkansa saapi, vähääkään huolimatta puolustettavan asian oikeudesta\ntai hänen omasta heimolaisuudestansa toisen tai toisen riitaveljen\nkanssa. Tämän laatuisia miehiä tarkoitti Grotiuksen ankara lause:\n\"_Nullum vitae genus est improbius, quam eorum, qui sine causae\nrespectu, mercede condudi, militant_\" (Ei mikään elinkeino ole\nhäpeällisempi kuin niiden, jotka sotivat asiasta huolimatta, ainoasti\npalkan tähden). Näille palkkasotureille ja niin myös niille köyhille\naatelismiehille, jotka heidän rinnallaan palvelivat ja heistä saman opin\nhalukkaasti omistivat, oli äskeisen, v:na 1641 tehdyn Englannin-retken\nmenestys kyllin yllyttävänä syynä saman edullisen yrityksen uudestaan\ntekemiseen. Runsas palkka ja vapaa kortteeri Englannissa oli painunut\nsyvälle näiden sotaisten onnenhakijain muistiin, ja se toivo, että he\ntaas saisivat kolmattakymmentä markkaa päiväpalkkaa, voitti kaikki\nvastasyyt, sekä valtiolliset että siveelliset.\n\nToinen syy yllytti Skotlannin kansaa yleensä yhtä paljon kuin Englannin\nrikkauden näkeminen kiusasi sotamiehiä. Molemmin puolin oli paljon\npuhuttu ja kirjoitettu seurakunnallisen hallituksen muodosta, niin että\ntämä muoto kansan silmissä nyt näytti monta vertaa tärkeämmältä kuin\noppisanat raamatussa, joka oli kumpaisellakin kirkkokunnalla\nperustuksena. Kiihkoiset piispalaiset ja presbyteriläiset[6] tulivat\nyhtä suvaitsemattomiksi kuin paavilaiset, ja tuskin myönsivät mitään\nsieluni pelastusta mahdolliseksi kirkkokuntansa rajojen ulkopuolella.\nTurhaan osoitettiin näille kiivastelijoille, että pyhän uskontomme\nPerustaja, jos Hän olisi arvellut autuutemme välttämättömästi riippuvan\ntästä tai tuosta kirkonhallituksen muodosta, epäilemättä olisi\nilmoittanut sen yhtä tarkasti kuin se oli säädetty Vanhassa\nTestamentissa. Molemmat lahkokunnat vainosivat toisiansa yhä edelleen,\nikäänkuin olisi heillä taivaasta ollut selvä käsky suvaitsemattomuutensa\npuolustuksena. Laud oli valtansa aikana tulen sytyttänyt sillä, että hän\nyritti pakottaa Skotlannin kansaa kirkonmenoihin, jotka heille olivat\noudot ja vastenmieliset. Mutta hyvällä menestyksellä oli häntä\nvastustettu ja presbyteriläisjärjestys jälleen sijaan pantu, joka\nmenestys oli tehnyt presbyteriläisjärjestyksen vielä rakkaammaksi, koska\nsitä puolustettaessa oli semmoinen voitto saatu. Juhlallinen Liitto ja\nSovinto, johon enin osa Skotlantia oli niin hartaasti suostunut ja\nmiekan kärjellä vastahakoisetkin kansalaisensa pakottanut, tarkoitti\npääasiallisesti presbyteriläisen opin ja kirkonhallituksen ylläpitämistä\nja kaikkien hairausten sekä vääräin oppien kukistamista. Ja kun he tällä\ntavoin olivat onnellisesti saaneet kultaisen kynttilänjalan asetetuksi\npystyyn omassa maassaan, rupesi skotlantilaisten halu jalomielisesti ja\nveljellisesti tavoittamaan sitä, että kynttilänjalka myös Englannissa\ntulisi nostetuksi pystyyn. Tämän he luulivat helposti saavansa aikaan\nsillä, että Englannin parlamentille lainasivat Skotlannin sotajoukon\nvoimallisen avun. Presbyteriläiset, joka puolue Englanninkin\nparlamentissa oli lukuisa ja mahtava, olivat näet tähän asti johtajina\nvastarinnan teossa kuningasta vastaan. Independentit ja muut\nlahkolaiset, jotka sittemmin Cromwell'in johtamina miekalla anastivat\nvallan ja kumosivat presbyteriläisen kirkonjärjestyksen sekä\nEnglannissa että myös Skotlannissa, piilivät silloin vielä tuon\nrikkaamman ja mahtavamman puolueen suojassa. Kirkonmenojen ja\nkirkonhallituksen saaminen yhtäläiseksi sekä Englannissa että\nSkotlannissa näkyi siis olevan yhtä luultava kuin suotavakin asia.\n\nMainio ritari Henrik Vane, yksi niistä asiamiehistä, joilla oli toimena\nliitonsolmiminen Englannin ja Skotlannin välillä, näki, kuinka\nhalukkaita tälle syötille ne olivat, joiden kanssa hän asioitsi. Vaikka\nhän itse oli kiivas independentti, koki hän siis yht'aikaa mielitellä ja\nkierrellä presbyteriläisten hartainta tahtoa siten, että sitoumus\nmuuttamaan Englannin kirkollista laitosta annettiin näillä sanoilla:\ntämä muutos on tehtävä \"Jumalan sanan ja parasten puhdistettujen\nkirkkokuntain esikuvan mukaan.\" Skotlannin säätyjen liittokunta ynnä sen\nkirkonhallitus luuli näiden sanain epäilemättömästi tarkoittavan\npresbyteriläistä kirkkolaitosta; heidän oma kiivautensa petti heidät,\nkun eivät vähääkään epäilleet kirkollisten laitostensa jumalallista\nperustusta eivätkä katsoneet epäilystä siitä muissakaan ihmisissä\nmahdolliseksi. Tämä heidän väärä luulonsa kesti siksi, kunnes\nlahkolaiset, koska, eivät heidän apuansa enempää tarvinneet, suoraan\nilmoittivat, että yllämainittu lause yhtä hyvin saattoi tarkoittaa\nindependentti-uskontoa taikka mitä muuta uskonnonlaatua hyvänsä, jonka\nvallanpitäjät kullakin ajalla katsoisivat \"Jumalan sanan ja parasten\npuhdistettujen kirkkokuntain esikuvan mukaiseksi.\" Yhtä suuri myös oli\npeijattujen skotlantilaisten hämmästys siitäkin seikasta, kun huomasivat\nEnglannin lahkolaisten tarkoittavan kuningasvallan kumoamista koko\nBritannian saarella; sillä heillä itsellään oli ollut aikomuksena\nainoasti kuningasvallan rajoittaminen eikä millään muotoa sen\npoistaminen. Heille kävi tässä asiassa samoin kuin kovin hätäisille\nlääkäreille, jotka kohta alusta syöttävät sairaalle liian paljon\nlääkkeitä, niin että hän vaipuu voimattomuuteen, josta sitten\nvirvoittavatkaan rohdot eivät saa häntä enää tointumaan.\n\nMutta kaikki nämät seikat lepäsivät vielä tulevaisuuden kohdussa. Tähän\naikaan katsoi Skotlannin parlamentti vielä liittoansa Englannin kanssa\noikeuden, viisauden ja jumalisuuden mukaiseksi, ja heidän sotajoukkonsa\nretki näkyi menestyvän parhaiden toiveiden mukaan. Skotlannin armeijan\nyhdistyttyä Fairfax'in ja Manchester'in joukkoihin oli parlamentin voima\ntullut niin suureksi, että se saattoi ruveta York'in kaupunkia\npiirittämään ja käydä Long-Marston Moor'in veriseen tappeluun, missä\nprinssi Rupert ja Newcastlen markiisi voitettiin. Tästä voitosta oli\ntosin skotlantilaiselle apuväelle tullut vähemmän kunniaa osaksi, kuin\nmitä heidän kansalaisensa olisivat suoneet. David Leslie\nskotlantilais-ratsumiehineen taisteli kyllä urhokkaasti, ja he, yhdessä\nCromwell'in independentti-rykmentin kanssa, olivatkin tämän päivän\nvoittosankarit. Mutta vanha kreivi Lewen, säätyjen liittokunnan asettama\nylipäällikkö, peräytyi tanterelta prinssi Rupertin tuiman rynnäkön alta\nja oli jo puolenviidettä peninkulman päässä pakomatkalla Skotlantiin\npäin, kun hänet saavutti sanoma hänen puolueensa täydellisestä voitosta.\n\nTämän sotajoukon lähettäminen retkelle, joka tarkoitti\npresbyteriläisuskonnon saattamista valtaan Englannissa, oli suuresti\nvähentänyt Skotlannin säätyliittokunnan voimaa omassa maassa. Siitä\nsyystä olikin nyt Liiton ja Sovinnon vastustajissa syntynyt niitä\nlevottomuuksia, joista tämän luvun alussa mainittiin.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\n    Häll' oli ollut kehtona\n    Isänsä vanha haarniska;\n    Hän nukkui siihen, kuunnellen\n    Kilinää raudan ruosteisen;\n    Näk' unta verisistä töistä vaan,\n    Ja soti ennenkuin hän astuikaan.\n\n    Hall'in pilkkalaulut.\n\nMyöhään illalla muutamana päivänä yllämainitulla levottomalla ajalla\nratsasti nuori aatelisherra, kelpo hevosella ja kelpo aseilla\nvarustettu, hiljalleen ylös yhtä niitä jyrkkiä teitä, jotka Perthshiren\nalangoilta vievät vuoristoon; häntä seurasi kaksi palvelijaa, joista\ntoinen talutti kuormajuhtaa. Tämä matkue oli kauan aikaa kulkenut pitkin\nmuutaman järven rantaa, jonka syvät vedet kuvastelivat länteen laskeuvan\nauringon purppuraisia säteitä. Ikivanhat koivu- ja tammipuut varjostivat\nmuutamin paikoin heidän kulkemaansa epätasaista, jotenkin vaivaloista\ntietä; toisin paikoin oli äärettömiä kalliomöhkäleitä riipuksissa sen\nyli. Tuonnempana vuori, joka rajoitti ihanan järven pohjoisrantaa, ei\nkohonnut yhtä äkkijyrkästi, vaikka yhtä korkealle, ja oli\npurppuranpunaisilla kanervankukilla verhottu. Meidän aikoinamme olisi\nnäin ihana seutu luultavasti suuresti ihastuttanut matkustajaa; mutta\nne, jotka matkustavat levottomuuden ja pelon päivinä, eivät malta paljo\nihailla kauniita paikkoja.\n\nHerra päästi niin usein, kuin metsä sen salli, yhden tai molemmat\npalvelijansa rinnalleen ratsastamaan ja näkyi ahkerasti pitävän puhetta\nheidän, kanssaan; säätyeroitus katoaa näet helposti niiden väliltä,\njotka ovat yhteisen vaaran alaiset. Puheen aineena oli, mitä puolta\ntämän viljelemättömän seudun etevimmät miehet pitivät ja tokko he\nrupeaisivat osallisiksi pian odotettaviin valtiollisiin meteleihin.\n\nMatkalaiset olivat vasta puolitiessä kulussansa pitkin järven\nrannikkoa, ja nuori herra osoitti par'aikaa seuralaisilleen sitä\npaikkaa, mistä heidän kuljettavansa tie kääntyi pohjoiseenpäin ja järven\nrannalta poiketen kohosi vuorisolaa myöten oikealle; silloin keksivät he\nyht'äkkiä hevosmiehen, joka ratsasti rannalle päin, ikäänkuin heitä\nvastaan. Auringon säteitten heijastus hänen kypärästänsä ja\nrautapaidastaan näytti, että hän oli täysissä varuksissa, ja meidän\nmatkalaisten asia vaati, ettei tuo mies saisi tiedustamatta päästä\nheidän sivutsensa. \"Meidän pitää saada tietää\", sanoi nuori herra, \"ken\nhän on ja minne hän menee.\" Näin puhuttuaan hän iski kannukset ratsunsa\nkupeisiin ja ajoi molempain seuralaistensa kanssa niin joutuisasti, kuin\nvaan tien epätasaisuus myönsi, eteenpäin siksi, kunnes he saapuivat\nsille haaralle, missä vuorisolasta alas tuleva tie yhtyi siihen, joka\nvei järven rantaa myöten. Sillä lailla he olivat riistäneet vieraalta\nmahdollisuuden väistää heitä rantatien jatkolle poikkeemalla.\n\nTuo yksinäinen ratsumies oli myös kiirehtänyt kulkuaan, kun ensin näki\nmeidän kolmen matkalaisen semmoisella vauhdilla rientävän itseään kohti.\nMutta nähtyänsä, että he seisahtuivat ja asettuivat sotarintamaan,\nhillitsi hän hevosensa ja alkoi kulkea hyvin varovasti. Täten sai\nkumpikin puoli aikaa tarkastella toisiansa. Vieraalla oli vahva hevonen,\nkelvollinen sotatoimiin ja kykenevä sen kannettavaa raskasta painoa\nkestämään. Ja ratsumies itse istui _demipique'ssään_ eli sotasatulassaan\nsemmoisella ryhdillä, joka todisti, että se oli hänen tavallinen\nistuin-paikkansa. Päässä hänellä oli loistavaksi kirkastettu kypärä,\nsulkatupsulla koristettu, ja rungon suojana oli haarniska, rintapuolelta\nniin paksu, että se hyvin kesti pyssynluoteja, vaan takana tehty\nkeveämmistä aineista. Tämän alla hänellä oli härännahkainen nuttu, ja\nvarusten jatkona olivat kintaat, joiden suut ulottuivat kyynäspäihin\nasti ja jotka, samoin kuin muutkin suojelusvehkeet, olivat kirkkaasta\nteräksestä. Satulan etukaaresta riippui kaksi pistoolia tupissaan; ne\nolivat paljo suuremmat tavallista, melkein kahden jalan pituiset, ja\nampuivat luoteja, joita meni naulaan kaksikymmentä. Härännahkaisesta\nvyöstä, joka oli suurella hopeasoljella kiinnitetty, riippui vasemmalla\nkupeella pitkä, suora, kaksiteräinen miekka, jonka kahva oli hyvin vahva\nja terä sekä iskemiseen että pistämiseen sovelias. Oikealta kupeelta\nriippui tikari, noin kahdeksantoista tuumaa pitkä; olkahihna kannatti\nratsumiehen selässä muskööttiä eli suurta pyssyä, ja ristikkäin tämän\nolkahihnan kanssa kävivät kantimet, jotka sisälsivät ampumavaroja.\nTeräksiset säärivarukset, jotka ulottuivat äärettömän pitkävartisten\nratsassaapasten suille asti, täyttivät ne eri osat, jotka siihen aikaan\nkuuluivat hyvin varustetun soturin asuun.\n\nRatsumiehen oma näkö oli myös sotaisan puvun mukainen, ja selvään näkyi,\nettä tämä puku oli hänelle jo kauan ollut kodikas. Vieras oli tavallista\nmiehenvartaloa pitempi ja näytti olevan tarpeeksi vahva huokeasti\nkantaaksensa sekä suojelus- että taistelu-aseittensa painoa. Ijältään\nhän saattoi olla neljänkymmenen paikoilla tai vähän päälle, ja muodosta\nhänet tunsi rohkeaksi, kovia säitä kokeneeksi, vanhaksi soturiksi, joka\noli nähnyt monta tappelutannerta ja niistä monta arpea saanut\nmuistiaisikseen. Jouduttuaan noin kolmenkymmenen kyynärän matkan päähän\nvastaantulijoista hän pysähtyi ja seisoi paikallansa, kohoten seisomaan\njalustimilleen, ikäänkuin tiedustellaksensa vastaantulijoiden aikomusta,\nja temmaten pyssynsä oikeanpuoliseen käteensä siltä varalta, että sitä\ntulisi tarvis käyttää. Kaikessa muussa, paitsi miesluvun puolesta, hän\nolikin paremmin varustettu taisteluun kuin nuo miehet, jotka näkyivät\ntahtovan sulkea häneltä tien.\n\nVastustajain päälliköllä oli tosin kelpo ratsu, ja hänen yllään oli\nhärännahkainen, kalliisti tikattu nuttu, sen ajan puolisotainen puku.\nMutta palvelijain mekot olivat vaan paksua huopaa ja olisivat tuskin\nkestäneet miekanterää vastaan, jos vahvan miehen käsi sivaltaisi; eikä\nollut yhdelläkään koko matkueessa muita aseita kuin miekat ja pistoolit,\njoita vailla noilla metelisillä ajoilla herrat ja heidän palvelijansa\nharvoin liikkuivat ulkona.\n\nKun he hetken aikaa näin olivat seisoneet vastakkain ja katsastelleet\ntoisiansa, lausui nuori herra sen kysymyksen, joka siihen aikaan oli\ntavallinen kaikkien suussa, kun tämmöisellä tavalla satuttiin outojen\nkanssa yhteen: \"Kenenkä puolta te pidätte?\"\n\n\"Virkkakaa mulle ensin\", vastasi soturi, \"kenenkä puolta _te_\npidätte? -- Vahvemman puolueen tulee ensiksi puhua.\"\n\n\"Me pidämme Jumalan ja Kaarle kuninkaan puolta\", sanoi taas ensimmäinen\npuhuja, \"ja nyt ilmoittakaa te puolueenne, kun saitte tietää meidän.\"\n\n\"Minä pidän Jumalan ja sotalippuni puolta\", vastasi yksinäinen\nratsumies.\n\n\"Vaan minkä sotalipun?\" kysyi taas toisen joukon\npäämies. -- \"Kavaljeerienko vai Keropäiden[7], kuninkaan vai\nsääty-liittokunnan?\"\n\n\"Totta puhuakseni\", vastasi soturi, \"en tahtoisi vastata teille\nvalheella, sillä se olisi häpeällistä retkeilijäritarille ja soturille.\nMutta jotta voisin täydellä todella, niinkuin sopii, vastata teidän\nkysymykseenne, olisi välttämätöntä, että olisin itse päättänyt, kumpi\npuolue niistä, joihin tätä nykyä tämän kuningaskunnan asukkaat ovat\njakaantuneet, minun vihdoinkin on valitseminen. Mutta siitä asiasta en\nolekaan vielä mihinkään varmaan päätökseen tullut.\"\n\n\"Minä olisin luullut\", virkkoi nuori herra, \"että kun uskollisuus\nkuninkaalle ja uskonto on kysymyksessä, ei kukaan aatelinen eikä muu\nkunnian mies kauan voi epäillä, kummalleko puolelle on rupeaminen.\"\n\n\"Kuulkaas, herra\", vastasi soturi, \"jos niillä sanoilla tahdotte soimata\nminua taikka saattaa aatelisarvoni ja kunniani epäilyksen alaiseksi,\nniin käyn mielelläni taisteluun niiden puolesta, uskaltaen yksinkin\ntapella teitä kolmea vastaan. Mutta jos se vain oli olevinansa\najatusopillinen viisastelu, jommoisia minäkin nuorempana opin\nkokoonpanemaan Mareschal-kollegiossa Aberdeen'in kaupungissa, niin olen\nvalmis todistamaan teille _logice_ (ajatusopin sääntöjen mukaan), että\npäätökseni olla vielä jonkun aikaa päättämättä, kumpaanko noista\nriitapuolueista rupean, hyvin sopii minulle, ei ainoasti aatelisena ja\nkunnian herrana, vaan myös älykkäänä ja viisaana miehenä, joka nuorella\nijällänsä on tutustunut vapaisiin tieteisiin ja sittemmin on käynyt\nsotaa, seuraten ikivoitollisen Kustaavus Aadolfin, Pohjoismaiden\nleijonan, lippua ynnä monta muuta sankarillista päällikköä, sekä\nluterilaista että kalvinilaista, sekä paavilaista että arminiolaista.\"\n\nPuheltuaan pari sanaa seuralaistensa kanssa vastasi nuori herra taas:\n\"Suurestipa mieleni tekisi, hyvä herra, teidän kanssanne keskustella\ntästä tärkeästä aineesta ja suureksi kunniaksi katsoisin, jos minun\nonnistuisi taivuttaa teidätkin sille puolelle, jonka itse olen valinnut.\nMinä aion tänä iltana ratsastaa erään ystäväni luokse, jonka kartano on\nnoin neljän virstan päässä täältä. Siellä te, jos tahdotte tulla\nkanssani, saatte hyvän yömajan ynnä sitten vapaan luvan huomenna aamulla\njatkaa omaa tietänne, jos ette siksi taipune yhtymään meihin.\"\n\n\"Kenenkä sana on minulle siitä vakuutuksena?\" virkkoi varovainen\nsoturi. -- \"Miehen pitää tuntea takausmiehensä; muuten hän voi sattua\npaulaan.\"\n\n\"Nimitetäänhän minua\", vastasi nuori herra, \"Menteith'in kreiviksi, ja\ntoivon, että katsotte kunniasanaani kyllin vahvaksi takaukseksi.\"\n\n\"Se on kelpo aatelismiehen nimi\", virkkoi soturi, \"jonka sanaa ei sovi\nepäillä.\" Yhdellä kädenliikkeellä hän siirsi pyssyn selkäänsä takaisin,\ntoisella hän tervehti nuorta herraa sotamiehen tavan mukaan ja ratsasti\nlikemmäksi, yhä puhuen: \"Ja minä toivon\", sanoi hän, \"että oma\nlupaukseni olla teille, jalo herra, _buono camarado_ (uskollisena\nkumppanina), niin hädässä kuin rauhassa, niin kauan kuin yhdessä\nseurustelemme, ei ole aivan halveksittava näinä metelisinä aikoina,\njolloin, niinkuin sananlasku sanoo, miehen pää on paremmin suojattuna\nrautakypärässä kuin marmoripalatsissa.\"\n\n\"Vakuutan teille, että näöstänne päättäen katson sangen edulliseksi\nmatkustaa tämmöisen soturin suojeluksessa. Mutta toivonpa, ettei\ntulekaan tilaisuutta näyttää urhouttanne, sillä minä aion viedä teidät\nystäväin luokse hyvään majapaikkaan.\"\n\n\"Hyvä majapaikka, jalo herra\", vastasi soturi, \"kelpaa aina, eikä ole\nmuuta paitsi hyvä palkka tai hyvä saalis, joka sen voittaisi -- jääköön\nmainitsematta kavaljeerin kunnia ja käsketyn velvollisuuden välttämätön\ntäyttäminen. Ja totta puhuen, herra, teidän jalo tarjouksenne on sitä\nterveellisempi, kuin en juuri tarkoilleen tietänyt, missä minä ja\nkumppaniparkani\" (hän silitti hevostaan) \"saisimme yömajan.\"\n\n\"Saisinko sitten luvan kysyä\", sanoi kreivi Menteith, \"kelle minulla on\nkunnia toimittaa majoittajan virkaa?\"\n\n\"Tietysti, jalo herra\", sanoi soturi; \"nimeni on Dalgetty -- Dugald\nDalgetty -- _rittmeister_ Dugald Dalgetty, Drumthwacket'in herra, teidän\npalvelijanne kaikissa, kunniallisissa asioissa. Se on nimeni, jonka\nkenties olette sattunut näkemään sanomalehdissä _Gallo Belgicus_ ja\n_Swedish Intelligencer_ taikka jos Ylä-Saksan kieltä lukenette,\nLeipzig'in lehdessä _Fliegender Mercoeur_. Isäni oli, näette hyvä herra,\ntuhlaavaisella elämällään kuluttanut kelpo perintönsä aivan tyhjiin.\nMinulla ei siis ollut kahdeksantoista vuoden ijällä parempaa keinoa\ntarjona, kuin viedä Mareschal-kollegiossa Aberdeenin kaupungissa saatu\noppini, aatelisvereni ja Drumthwacket'in herran nimi ynnä vielä kaksi\nteräksenkovuista käsivartta sekä samallaista jalkaa Saksan sotaan,\nretkeilijä-ritarina onneani hakien. Ja olipa, hyvä herra, minulla siellä\nparempi apu jaloistani sekä käsivarsistani kuin koko aatelisnimestäni ja\nkirjaopistani, ja pian seisoin, peitsi olalla, rivisoturina ritari\nLudovik Leslien komennossa, missä niin perinpohjin opin kaikki\nsotatemput, etten niitä juuri taida vilauksessa unohtaa. Herra, minä\nolen saanut seisoa vartijana kahdeksan tuntia peräkkäin, kello\nkahdestatoista päivällä kello kahdeksaan illalla, palatsin edustalla,\nvarustettuna rinta- ja selkähaarniskalla, kypärällä ja käsivaruksilla,\nraudassa kiireestä kantapäihin, purevassa pakkasessa, kun jää oli kovaa\nkuin piikivi. Eikä siihen ollut mitään muuta aihetta kuin että hetken\naikaa olin viipynyt majatalon emännän puheilla silloin, kun käskettiin\nkatsastukseen,\n\n\"Epäilemättä olette,\" virkkoi kreivi Menteith, \"myös kokenut monta\nleikkiä, jotka olivat yhtä kuumat kuin tämä yksi tehtävänne oli\nvilustava?\"\n\n\"Oikeastaan, korkea herra, minun ei sopisi itse puhua siitä; mutta\ntottapa se, joka Leipzig'in ja Lützen'in kentillä on seisonut, saattaa\nkehua nähneensä tasapäitä tappeluita. Ja se, joka on ollut läsnä\nFrankfurfin ja Spanheim'in ja Nürnberg'in ja monen muun kaupungin\nvalloituksessa, arvattavasti tietänee jotakin piirityksistä,\nväkirynnäköistä ja uloskarkauksista.\"\n\n\"Ja varmaanhan te, herra, myös kohositte arvossa ansionne mukaan.\"\n\n\"Se kävi hitaasti, korkea herra, saakelin hitaasti\", vastasi Dalgetty.\n\"Mutta minun kansalaiseni, ne leirin isät, jotka olivat ensin panneet\nkokoon meidän uljaat skotlantilaisrykmenttimme, saksalaisten\npeloituksen, alkoivat kaatua sangen tiheään, mitkä ruton, mitkä miekan\nsurmaamina, ja silloin me, heidän lapsensa, perimme heidän paikkansa.\nArvoisa herra, ensin olin kuusi vuotta vapaaehtoisena rivisoturina\nkomppaniassa ja kolme vuotta peitsimiehenä; sillä minä en ottanut\npertuskaa käteen, koska se olisi ollut sukuperälleni harvennukseksi.\nVihdoin minut korotettiin '_fahndreggeriksi_' -- jolla nimellä saksalaiset\nnimittivät lipunkantajaa -- kuninkaan mustaan henkivartija-ratsuväkeen, ja\nniinpä sitten pääsin luutnantiksi ja '_rittmeisteriksi_' ikivoitollisen\nkuninkaan, protestantti-uskon suojelusmuurin, Pohjoismaiden Leijonan,\nItävallan hirmun, Kustaavus Aadolfin johdon alaisena.\"\n\n\"Vaan yhtähyvin te, kapteeni Dalgetty -- luullakseni se arvo vastannee\ntuota ulkomaista _rittmeister_-nimeä\" --\n\n\"Aivan oikein\", vastasi Dalgetty, '_rittmeister_' juuri merkitseekin\nsitä samaa kuin komppanian päällikkö.\"\n\n\"Arvelin sanoa\", jatkoi kreivi Menteith, \"että te näytte, jos oikein\nlienen ymmärtänyt, jättäneen mainitun jalon kuninkaan palveluksen?\"\n\n\"Se oli vasta hänen kuoltuansa -- se oli vasta hänen kuoltuansa, herra\",\nvakuutti Dalgetty, \"kun ei minua enää mikään velvollisuus kiinnittänyt\nsiihen palvelukseen. On, näette korkea herra, siinä palveluksessa\nasioita, jotka kipeästi koskevat kunnian mieheen, hamaan luihin ja\nytimeen asti. Varsinkin se, että ikivoitollinen Kustaavus -- vaikkei\npalkka suinkaan ollut liiempia, ollen _rittmeisterillä_ ainoasti noin\nkuusikymmentä taaleria kuukaudelta -- ei koskaan maksanut meille enempää\nkuin kolmannen osan siitä palkasta, joka kuukausittain suoritettiin\nmeille lainan nimellä. Ja kuitenkin, jos asian laitaa oikein katsastaa,\npidätti päinvastoin tuo mainio kuningas itse lainan muodossa ne kaksi\npalkan kolmannesta, joita ei maksettu sotureille. Ja minä kuulin\nkokonaisten saksalais- ja holsteinilaisrykmenttien, keskellä\ntappelukenttää, niinkuin kunniattomain kuormastorenkien, huutavan:\n'_Gelt! Gelt!_' jolla ilmoittivat vaativansa rahaa, silloin kun heidän\nolisi pitänyt hakata päälle meidän kelpo skotlantilaisurhojen tavalla,\njotka eivät milloinkaan, korkea herra, saastuttaneet kunniataan halvan\nrahan tähden.\"\n\n\"Mutta eikö noita palkkarästejä\", kysyi kreivi Menteith, \"kuitenkaan\nmaksettu sotamiehille perästäpäin, määrättyinä aikoina?\"\n\n\"Korkea herra\", sanoi Dalgetty, \"minä vakuutan teille, niin totta kuin\nolen rehellinen mies, ettemme koskaan tai missään muodossa ole saaneet\nnoista rahoista yhtä _kreutzeriakaan_[8]. Minulla itselläni, koko sillä\najalla kun palvelin ikivoitollista Kustaavusta, ei ole ollut milloinkaan\nkahtakymmentä taaleria omia rahojani, paitsi kun joku väkirynnäkkö tai\nvoitto taikka jonkun kaupungin tai _dorp'in_ (kylän) valloitus tuotti\nsen onnen. Sillä senkaltaisissa tilaisuuksissa käy retkeilijäritarille,\njoka vähänkin sotatapoja tuntee, harvoin niin hullusti, ettei saisi edes\nhiukan etua.\"\n\n\"Enemmän minua nyt kummastuttaa, hyvä herra\", sanoi kreivi Menteith,\n\"että niinkin kauan pysyitte Ruotsin palveluksessa, kuin että viimein\nsiitä luovuitte.\"\n\n\"En maar olisikaan pysynyt\", vastasi kapteeni, \"mutta tuo suuri\nsotasankari ja kuningas, Pohjoismaiden Leijona ja protestantti-uskonnon\nsuojelusmuuri, oli niin erinomaisen sukkela tappeluita voittamaan,\nkaupungeita valloittamaan, maakuntia allensa laskemaan ja sotaveroja\nkiskomaan, että hänen palveluksensa vastustamattomalla voimalla veti\npuoleensa kaikki totiset aatelismiehet, jotka sotavirkaa harjoittivat.\nOlenhan minä itsekin, halpa mies, joka tässä ratsastelen, saanut hallita\nkoko Dunklespiel'in hiippakuntaa alisessa Rheinjoen rantamaakunnassa,\nolen asunut palskreivin[9] palatsissa, kulautellen kurkkuuni hänen\nvalituimpia viinejänsä ystävieni kanssa ja haalien sotaveroja,\nruoka-apuja ynnä vapaaehtoisia lahjoja, jota tehdessä minä tietysti,\nniinkuin kelpo kokki ainakin, en laiminlyönyt sormieni nuolemista. Mutta\nasia on semmoinen, että kaikki se herraus alkoi sangen kiireesti sulaa\nsen perästä, kun meidän mainio herramme oli saanut kolme surmaluotia\nLützenin kentällä. Minä huomasin, että onni oli kallistunut toiselle\npuolelle ja että lainaamiset ja vähennykset palkastamme yhä\npitkittelivät entistä menoansa, vaan vapaaehtoiset lahjat sekä muut\nonnensuomat kaikki katosivat. Sentähden minä luovuin kun luovuinkin\nvirastani ja antauduin palvelukseen Wallenstein'ille, Walter Butler'in\nirlantilaisrykmenttiin:\"\n\n\"Ja saisinko luvan kysyä\", virkkoi kreivi Menteith, jota tämän\nretkeilijän onnenvaiheet näkyivät suuresti huvittavan, \"miltä teidän\nmielestänne tämä esivallan muutos tuntui?\"\n\n\"Eipä juuri miltään\", vastasi kapteeni, \"ei juuri liika hyvältä. En voi\nkehua keisariakaan paremmaksi maksajaksi kuin mitä suuri Kustaavus oli\nollut. Ja mitä kuumiin löylyihin tulee, oli meille niitä tarjona sangen\ntiheään. Minun tuli monastikin lyödä pääni vanhoja tuttaviani, Ruotsin\nSulkasia vastaan. Ne, näette arvoisa herra, olivat kaksikärkisiä,\nmolemmista päistään raudoitettuja seipäitä, jotka pystytettiin\npeitsimiesrivin eteen ratsuväen rynnäkön esteeksi. Ja nämä Ruotsin\nSulkaset -- vaikka näyttävät sangen koreilta, ollen pensaitten taikka\nmetsän reunaviidakon kaltaisia, kuu pitkät, niiden takana sotarinnassa\ntörröttävät peitset puolestansa olisivat korkeihin honkapuihin\nverrattavia -- eivät olekaan koetellessa yhtä pehmeitä kuin hanhen\nuntuvat. Mutta vaikka kuumia löylyjä saatiinkin liian tiheään ja palkkaa\nliian harvaan, saattoi retkeilijäritari kuitenkin tulla jotensakin hyvin\ntoimeen keisarin palveluksessa, sillä hänen yksityisiä onnentuomia\netujaan ei pidetäkään siinä niin tarkasti silmällä kuin Ruotsin\nsotavoimassa. Ja kun vaan upseeri teki tehtävänsä sotaleikissä, ei\nWallenstein eikä Pappenheim eikä heitä ennen ukko Tillykään ottanut\npaljo kuullaksensa porvarien tai talonpoikain valituksia jotakuta\npäällikköä tai _soldado'a_ (sotamiestä) vastaan, joka oli vahingossa\nheitä kohtaan ollut liian tarkka keritsijä. Tottunut soturi, joka osasi,\nniinkuin meidän skotlantilainen sananpartemme sanoo: 'sovittaa emäsian\nkuonon kiinni porsaan saparoon', sai kyllä maakunnalta sen palkkansa,\njota ei keisari maksanut.\"\n\n\"Kukkuramitalla, herra, eikö niin, ja vielä korkoa lisäksi?\" virkkoi\nkreivi Menteith.\n\n\"Se on tietty\", vakuutti Dalgetty hämmästymättä. \"Sillä\nkorkeampiarvoiselle soturille olisi kaksinkertainen häpeä, jos hänen\nnimensä tulisi mainituksi pienessä kepposessa.\"\n\n\"No entä, virkkakaa, hyvä herra\", pitkitti kreivi Menteith, \"mistä\nsyystä te niin edullisesta palveluksesta luovuitte?\"\n\n\"Asia, näette korkea herra, oli tämmöinen\", vastasi soturi. \"Minulle\nsattui eräänä iltana muutaman irlantilaisen upseerin kanssa -- hän oli\nnimeltään O'Quilligan ja majurina meidän rykmentissämme -- pieni sanasota\nsiitä, kummanko kansa on etevämpi ja arvokkaampi. Seuraavana aamuna hän,\nantaessaan käskyjään, viittasi minua kohti komentosauvansa päällä ja\nsitten kohotti sauvan, sen sijaan että hänen olisi pitänyt laskea sauvan\npää maata kohti, niinkuin kohtelias upseeri aina tekee, komentaessaan\ntoista upseeria, joka on hänen vertaisensa aatelisarvossa, vaikka\nkenties alhaisempi sotaviraltaan. Tästä riidasta, jalo herra, seurasi\nkaksintaistelu. Ja kun sitten asia otettiin tutkittavaksi ja meidän\n'_oberst_' eli everstimme Walter Butler katsoi hyväksi määrätä\nkansalaisellensa helpomman rangaistuksen, minulle kovemman, niin minä,\njonka sappi ei voinut tämmöistä vääryyttä sulattaa, muutin tästä\nespanjalaiseen palvelukseen.\"\n\n\"Ja arvattavasti se muutos kääntyi teille hyödyksi, vai kuinka?\" sanoi\nkreivi Menteith.\n\n\"Totta puhuakseni\", vastasi kapteeni, \"ei siinä ollut paljo syytä\nvalittaa. Palkan maksu oli jotenkin säännöllinen, sillä sen hankkivat\nAlankomaitten rikkaat flanderilaiset ja vallonit. Kortteerit ja ruoka\nolivat erinomaiset; toista olivat Flanderin hyvät vehnämöykyt kuin\nruotsalaisten ruiskorput, ja Rheinin viiniä meillä oli siellä runsaammin\nkuin ikinä olin nähnyt Rostockin mustaa olutta Kustaavuksen leirissä.\nSotapalvelusta ei ollut yhtään, muutakin työtä vähän; ja sen vähän\nsaimme tehdä tai jättää tekemättä oman mielemme mukaan. Se oli todella\nerinomainen vanhainpäiväin paikka kavaljeerille, joka jo alkoi hieman\nkyllästyä leireihin ja taisteluihin ja ostettuaan verellä tarpeensa\nkunniaa nyt halusi vähä huokeaa ja kylläistä elämää.\"\n\n\"Ja saanko kysyä\", virkkoi kreivi Menteith, \"mistä syystä te, kapteeni,\nkoska arvattavasti olitte päässyt äsken kerrottuun hyvään tilaan, siitä\nhuolimatta Espanjankin palveluksesta luovuitte?\"\n\n\"Teidän pitää, korkea herra, huomata, että tuo espanjalainen\", vastasi\nkapteeni Dalgetty, \"arvelee itseään aivan verrattomaksi eikä siis\nsopivalla kunnioituksella kohtele niitä urhokkaita ulkomaisia sotureita,\njotka ovat niin hyvät ja hänen palvelukseensa antautuvat. Ja\nkarvasteleehan jokaisen kelpo _soldado'n_ (soturin) sappea, kun hänet\nyhä syrjään sysätään ja jäljelle jätetään ja kun hänen täytyy antaa\netusija jokaiselle pöyhistelevälle _signor'ille_ (herralle), joka, jos\npuheeksi tulisi, kummanko ensinnä pitäisi rynnätä muurinaukolle peitsi\nkädessä, kohta ja kernaasti päästäisi skotlantilais-herran edeltänsä\nmenemään. Paitsi sitä, herra, minä tunsin vähän kutkutusta\nomassatunnossani erään uskonkappaleen tähden.\"\n\n\"Enpä olisi luullut, kapteeni Dalgetty\", sanoi nuori herra, \"että\nvanhalla soturilla, joka niin monta kertaa oli muuttanut palvelusta,\nsaattaisi olla kovin arka omatunto semmoisissa asioissa.\"\n\n\"Kovin arkatuntoinen en olekaan\", virkkoi kapteeni, \"sillä minun\nmielestäni on rykmentin sotapapin virkana noiden asiain hoitaminen minun\nja muiden urhokasten soturien puolesta; eihän hänellä, minun\ntietääkseni, ole mitään muuta tehtävää palkkansa ja saatavainsa edestä.\nMutta tämä, näette korkea herra, oli eri asia, \"_casus improvisus_\"\n(aavistamaton asia), niin sanoakseni, eikä ollut omauskoista sotapappia\nkäsillä, jolta olisin neuvoa saanut. Sanalla sanoen, minä näin, että\nprotestanttilaisuskoni kyllä annettiin minulle anteeksi siitä syystä,\nkun olin toimen mies ja sotataidossa parempi kuin kaikki meidän\n_tertia'n_ (rykmentin) _don'it_ (herrat) yhteensä, mutta että minua\nlinnaleirissä ollessamme vaadittiin messuun muun väen kanssa. Vaan,\nnäettehän, korkea herra, minun velvollisuuteni, totisena Skotlannin\nmiehenä ja Aberdeenin Mareschal-kollegion oppilaana, oli katsoa messua\ntaikauskoiseksi paavilaistempuksi ja sulaksi epäjumalanpalvelukseksi,\njota en millään muotoa tahtonut läsnäolollani hyväksyä. Totta on, että\ntästä asiasta neuvottelin erään arvoisan kansalaiseni, \"_pater_\"\nFatsides'in kanssa, joka kuuluu Würtzburg'in skotlantilaisluostariin\" --\n\n\"Ja toivottavasti\", keskeytti kreivi Menteith, \"saittekin tältä\nhengelliseltä isältä selvän neuvon?\"\n\n\"Niin selvän, kuin se saattoi olla\", vastasi kapteeni Dalgetty, \"siihen\nnähden, että olimme tyhjentäneet kuusi pullollista renskaa ja noin kaksi\ntuopillista \"_Kirchenwasser_.\"[10] Isä Fatsides selitti minulle, että\nhänen ymmärryksensä mukaan minunlaiselleni vääräuskoiselle oli aivan\nyhdentekevä, kävinkö messua kuulemassa vai en, koska kuitenkin\nauttamattomasti olin tuomittu ja työnnetty ijankaikkisen kadotuksen\nomaksi siitä syystä, että katumattomana ja paatuneena pidin kiinni\nkirotusta väärästä uskostani. Tästä vastauksesta surullisena käännyin\nerään hollantilaisen, kalvininoppisen papin puoleen, joka arveli, että\nminun olisi luvallista kuunnella messua, samoin kuin profeetta salli\nNaaman'in, tuon mahtavan sotasankarin ja kunniallisen ritarin Syyrian\nmaalla, seurata herraansa, jonka palvelukseen hän oli sitoutunut,\nRimmon-epäjumalan temppeliin ja kumartaa sitä epäjumalana, sill'aikaa\nkun kuningas nojautui hänen käsivarteensa. Vaan eipä tämäkään vastaus\nollut minulle mieleen, sillä aika erotushan on voidellulla Syyrian\nkuninkaalla ja meidän espanjalaisella everstillämme, jonka olisin\nsaattanut yhdellä puhalluksella lennättää ilmaan kuin pavunkuoren.\nPaitsi sitä en löytänyt sotasäänuöissä yhtään pykälää, joka olisi\nsemmoista käskenyt; eikä myös minulle tarjottu mitään etua, ei palkan\neikä saatavien lisäystä, korvaukseksi siitä pahennuksesta, joka tulisi\nomalletunnolleni.\"\n\n\"Ja niin taas muutitte palvelusta?\" kysyi kreivi Menteith.\n\n\"Niinpä tein kun teinkin. Ja koeteltuani vähän aikaa paria, kolmea muuta\nhallitsijaa, palvelin myös kotvasen Korkeavaltaisia Hollannin Säätyjä.\"\n\n\"Ja miltä se palvelus teistä maistui?\" kysyi jälleen matkakumppani.\n\n\"Voi, hyvä herra!\" sanoi soturi aivan ihastuksissaan, \"heidän\nkäytöksensä maksupäivinä sopisi esikuvaksi koko Euroopalle -- ei mitään\nlainaamisia, ei mitään vähennyksiä, ei pidättämistä, ei rästejä -- kaikki\nmaksettiin ja kuitattiin niinkuin pankkiirin vekseli. Majapaikat myös\nolivat oikein hyvät, eikä elatuksessa moitteen sijaa. Mutta, herra, he\novat kovin tarkkoja, ankaria herroja, jotka eivät salli pienintäkään\nkoirankujetta. Niin että jos talonpoika valittaa päänsä rikkilyömisestä\ntai kapakoitsija olutpullon särkemisestä, taikka jos joku tyttötolvana\nvähänkin vingahtaa, jotta se kuuluu kauemmaksi kuin hänen hengityksensä,\ntemmataan kohta kunnon sotamies siitä oikeuteen eikä edes oman\nsotatuomarinsa eteen, joka paraiten ymmärtäisi tutkia ja mutkia häntä\nansion mukaan, vaan jonkun halvan käsitöitä tekevän pormestarin eteen,\njoka soturille uhkaa työhuonetta, hirsipuuta ja mitä kaikkea muuta\nuhanneekaan, aivan kuin hänen edessään olisi joku hänen omia arvottomia\ntalonpoika-konniaan, jotka asuvat puoleksi manterella, puoleksi vedessä,\nja pukevat ylleen parikymmentä pöksyparia päällekkäin. En minä iljennyt\nkauan elää noiden kiittämättömäin roistojen kanssa, jotka eivät kykene\nomin voimin puolustamaan itseään, vaan eivät kuitenkaan tahdo heidän\npuolustajakseen rupeavalle ulkomaalaiselle aatelisherralle myöntää\nmitään muuta etua hänen kuivan palkkansa lisäksi. Ja mitä semmoinen\npalkka onkaan jalomieliselle miehelle luvallisen vapauden ja\nkunnioittavaisen kohtelun rinnalla? Senvuoksi päätin taas luopua\n_mynheer'ien_[11] palveluksesta. Ja kun samassa suureksi ilokseni\nkuulin, että tänä kesänä saattaisi tulla jotakin minun virkaani kuuluvaa\ntarjolle omassa rakkaassa kotimaassani, niin tulinpa tänne,\nsananlaskulla puhuen 'niinkuin kuokkavieras häihin', käyttämään\nulkomailla saatua kokemustani rakastettujen kansalaisteni hyödyksi.\nSemmoinen on, korkea herra, minun elämäni ollut lyhyesti kerrottuna ja\npuhumatta käytöksestäni kaikissa taisteluissa tasaisella tanterella ja\nleireissä, väkirynnäköissä ja verilöylyissä, joista tulisi liian\npitkällinen juttu ja joiden kertominen kenties sopineekin paremmin\ntoiselle suulle kuin omalleni.\"\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\n    Päätänsä valtamiehet vaivatkoot\n    Ja riidan oikeutta punnitkoot;\n    Mä, niinkuin sveitsiläinen, sanon vaan:\n    Se oikeess' on, jolt' oikein palkan saan.\n\n    Donne.\n\nKuljettava tie tuli nyt niin vaivaloiseksi ja ahtaaksi, että\nmatkustajain puheen täytyi keskeytyä, ja kreivi Menteith, hevostansa\npidättäen, virkkoi matalalla äänellä muutamia sanoja palvelijoilleen.\nKapteeni etupäässä, kulki matkajoukko nyt puolen virstan verran hitaasti\nja vaivaloisesti epätasaista ja jyrkkää vastamäkeä ylös ja pääsi sitten\nylängölle, josta liiat vedet valuivat vuoripurona pois. Tämän puron\nnurmikkoranta soi taas matkustajille tarpeeksi sijaa, niin että he\nsaattoivat paremmin seuraa pitäen jatkaa kulkuansa.\n\nKreivi Menteith alotti jälleen saman keskustelun, jonka tien vaikeus oli\nvähäksi aikaa lopettanut. \"Olisinpa luullut\", virkkoi hän kapteeni\nDalgettylle, \"että teidän kaltainen kunnon aatelismies, joka niin kauan\npalveli urhokasta Ruotsin kuningasta ja joka, niinkuin sopiikin,\nylenkatsoo Hollannin Säätyjen halpamielisiä poroporvareita, ilman pitkiä\narveluita antautuisi mieluummin Kaarle kuninkaan puolelle kuin\napumieheksi noille alhaissukuisille, keropäisille, nenän kautta\nhonottaville lurjuksille, jotka ovat nostaneet kapinan kuninkaan valtaa\nvastaan?\"\n\n\"Te puhutte järkevästi, korkea herra\", sanoi Dalgetty, \"ja _caeteris\nparibus_ (jos muut seikat ovat yhtäläiset) saattaisikin tapahtua, että\nkatsoisin asiaa samalta kannalta. Mutta, näette, herra, sanoohan\nsananparsi: koreista sanoista ei tule voita leipään. Ja sen verran olen\njo kotiin tultuani saanut täällä kuulla, että näen kunnon\naatelismiehelle olevan soveliasta valita tämä tai tuo puolue tässä\nkeskinäisessä metelissä, kumman havaitsee paraiten oman etunsa\nmukaiseksi. 'Uskollisuus kuninkaalle', se on teidän tunnussananne,\nherra -- 'Vapaus', niin huutaa toinen vastaiselta kadun varrelta --\n'Kuninkaan puolesta' on toinen sotahuuto -- 'Parlamentin puolesta!'\ntoinen. 'Montrose eläköön!' kiljuu Donald[12], lakkiansa\nheiluttaen -- Argyle ja Lewen eläkööt!' huhuilee etelämaan Saunders,[13]\nkohottaen sulkatupsuista hattuaan. 'Puolusta piispautta!' lausuu tämä\npappi, jolla on messupaita ja alttarikaapu päällään -- 'Pidä lujasti\nseurakunnan puolta!' inttää tuo saarnamies, geneveläinen patalakki\npäässä ja ympyräkaulus kaulassa. -- Kelpo tunnussanoja ne ovat\njokainen -- erinomaisia tunnussanoja. Kumpi puoli on oikeammassa, sitä en\nosaa päättää. Sen vaan tiedän, että monta kertaa olen seisonut polvia\nmyöten veressä ja taistellut asiain puolesta, jotka eivät maksaneet\nkymmenettäkään osaa siitä, mitä huonoin näistä.\"\n\n\"No, olkaapa hyvä ja virkkakaa, kapteeni Dalgetty\", sanoi kreivi, \"koska\npidätte kummankin puolueen asioita niin tasa-arvoisina, mitkä seikat\nsitten saattaisivat teidän päätökseenne vaikuttaa?\"\n\n\"Kaksi seikkaa vaan, korkea herra\", vastasi soturi. \"Ensiksikin, kumpi\npuolue kunnioittavammalla tavalla pyytäisi minun palvelustani; -- ja\ntoiseksi (se on vaan seuraus edellisestä), kummalta puolueelta sopisi\nkiitollisinta palkitsemista toivoa. -- Ja, suoraan puhuen, hyvä herra,\nminusta näyttävät tätä nykyä molemmat nämä seikat kallistuvan\nparlamentin puolelle.\"\n\n\"Virkkakaa syynne, olkaa hyvä\", sanoi kreivi Menteith, \"niin kenties\nvoinen tuoda toisia, vielä voimallisempia vastasyitä esiin.\"\n\n\"Herra, minä olen aina taipuvainen kuulemaan järkisyitä\", virkkoi\nkapteeni Dalgetty, \"kun ne vaan puhuvat kunnialleni ja edulleni. Kuulkaa\nsiis, korkea herra. Jotakin vuoristoarmeijan tapaista, kuulen ma, on nyt\nkoolla taikka kokoontumaisillaan näissä jylhissä vuorimaissa kuninkaan\nasian puolustamiseksi. Vaan tunnettehan te itsekin, hyvä herra,\nvuorelaistemme luonteen. En tahdo suinkaan kieltää heidän olevan\nvahvaraajaista, urhomielistä kansaa, jolla on kyllin miehuutta,\ntaistellessaan omalla raa'alla tavallaan. Mutta tämä heidän tapansa on\nyhtä poikkeava säännöllisestä sodankäynnistä ja sotakurista, kuin\nmuinaisten skyyttien tai vielä nytkin Amerikan metsäläisten taistelut.\nEihän heillä ole edes sen vertaa kuin saksalainen sotapilli taikka\nrumpu, millä voi soittaa aamu- ja iltarämpytystä ja käskeä marssiin,\nrynnäkköön, peräytymiseen taikka johonkuhun muuhun sotatemppuun; ja\nheidän riivattu rakkopillinsä, jota he itse ovat ymmärtävinänsä, on\numpiouto jokaisen sivistyneeseen sotatapaan tottuneen soturin korville.\nNiin, että jos rupeaisinkin harjoittamaan tuommoista pöksytöntä[14]\nroistojoukkoa, minun olisi mahdoton saada heitä itseäni ymmärtämään. Ja\njos he ymmärtäisivätkin, arvelkaapa itse, korkea herra, olisiko mulla\nyhtään toivoa saada noita puolivillejä tottelemaan, jotka ovat tottuneet\nosottamaan ainoastaan omille isännilleen ja heimopäälliköilleen sitä\nkunnioitusta ja kuuliaisuutta, mikä olisi tuleva valtuuskirjalla virkaan\nasetetuille upseereille. Jos heitä opettaisin sotarintamansa laittamaan\nneliöjuuren säännön mukaan, -- se on, niin että asettaisin pataljoonan\nneliskulmaan, jonka jokaisessa rivissä, sekä pitkin että poikin,\nmiesluku olisi koko läsnäolevan joukon neliöjuuren vertainen, -- mitä etua\nminulle tulisi tämän sotataidon kultaisen säännön neuvomisesta? Ei muuta\nkuin että saisin väkipuukon vatsaani, kun muka olisin asettanut sivu- tai\ntakariviin jonkun Mac Alister More'n, Mac Shemey'n tai Copperfae'n, joka\nolisi tahtonut seisoa eturivissä? -- Totta tosiaan on, mitä Pyhä Raamattu\nsanoo: 'Älkää viskatko helmiä sikojen eteen, ettei he kääntyisi teitä\nvastaan ja repisi teitä.'\"\n\n\"Luullakseni, Anderson\", virkkoi kreivi Menteith, katsahtaen taakseen\ntoisen palvelijansa puoleen (he kulkivat molemmat aivan hänen\njäljessään), \"sinä voit vakuuttaa tälle herralle, että meillä tulee\nolemaan tilaisuutta kokeneen upseerin taidon näyttämiseen ja halua hänen\nneuvojansa tottelemaan paljo enemmän, kuin mitä hän näkyy arvelevan.\"\n\n\"Teidän luvallanne puhuen, kunnioitettava herra\", vastasi Anderson,\nkunnioittavaisesti lakkiansa kohottaen, \"meidän tulee suuresti tarvis\nkelpo upseereja rekryyttiemme harjoittajiksi, kun se irlantilainen\njalkaväki joutuu, jota odotamme ja joka luultavasti onkin jo saapunut\nläntisen vuoriston rannikolle.\"\n\n\"Ja minä ottaisin mielelläni, sangen mielelläni semmoisen toimen\",\nsanoi Dalgetty; \"irlantilaiset ovat kelpo poikia, oikein kelpo\npoikia. Kerran näin erään irlantilaisen prikaatin, kun rynnäköllä\nvalloitimme Frankfurtin Oder-joella, niin lujasti pitävän puoliaan\nmiekalla ja peitsellä, että torjui takaisin keltaisen ja sinisen\nruotsalais-prikaatin, molemmat niin miehuulliset kuin suinkin yksikään\nikimuistettavan Kustaavuksen johdossa taistelevista joukoista. Uljas\nHepburn, urhokas Lumsdale, peloton Monroe ja minä, muiden kavaljeerien\navulla, raivasimme tosin itsellemme toisessa paikassa pääsötien, peitsi\nkädessä; mutta jos meillä kaikilla olisi ollut yhtä luja vastarinta\nvastassa, olisi meidänkin silloin täytynyt peräytyä tyhjin toimin ja\nsuurella mieshukalla. Ijäti katoomattoman ylistyksen ja kunnian ovat\nsiis nuo urhoolliset irlantilaiset ansainneet, vaikka heidät kyllä\nhakattiin maahan jok'ainoa mies, niinkuin semmoisissa tilaisuuksissa on\ntapana. Niin että heidän tähtensä aina olen rakastanut ja kunnioittanut\nsitä kansaa kaikkein enimmin, omien skotlantilaisteni jälkeen.\"\n\n\"Upseeripaikan irlantilaisessa väessä\", sanoi Menteith, \"arvelen\nmelkein voivani luvata teille, jos kuninkaan puolelle taipuisitte.\"\n\n\"Mutta yhtä hyvin\", virkkoi kapteeni Dalgetty, \"on toinen ja tärkein\nesteeni vielä kumoomatta. Sillä minun mielestäni tosin se '_soldado_'\nhäpäisee ja halventaa itseään, joka suussansa yhä vaan pitelee sanoja\n'palkka' ja '_gelt_' (raha), niinkuin ennen mainitsemani saksalaiset\npalkkasoturit, hävyttömät lurjukset. Ja samaten tahdon miekallani\npuolustaa sitä ajatusta, että kunnia on suuremmassa arvossa pidettävä\nkuin palkat, vapaat kortteerit sekä saatavat. Mutta '_ex contrario_'\n(toiselta puolen) soturin palkka on sotamiehen palvelusvelvollisuuden\nvastine, jonkatähden viisaan ja älykkään aatelissoturin sopii\narvostella, minkälaisen palkkion hän saa palveluksestaan ja mistä\nvaroista se palkkio tulee. Ja, totta puhuen, korkea herra, sen verran\nkuin kuulen ja näen, on kukkaro sääty-liittokunnan hallussa. Vuorelaiset\nte kyllä saatatte pitää hyvällä mielellä siten, että sallitte heidän\nvarastaa karjaa. Ja mitä irlantilaisiin tulee, te voitte, semmoisissa\nasioissa yleisen sotatavan mukaan, maksaa heille niin vähän ja niin\nharvoin, kuin te ja korkeasukuiset liittolaisenne suvaitsette tai\nsopivaksi katsotte. Mutta semmoinen kohtelu ei kelpaakaan\nminunlaiselleni kavaljeerille, jonka on elättäminen ja kunnossa\npitäminen hevosiaan, palvelijoitaan, aseitansa ja varuksiansa ja joka ei\nvoi eikä tahdokaan käydä sotaa omalla kustannuksellaan.\"\n\nAnderson, sama palvelija, joka ennenkin oli puhunut, kääntyi nyt\nkunnioittavaisesti isäntänsä puoleen. \"Luullakseni, korkea herra\", sanoi\nhän, \"voisin teidän luvallanne virkkaa pari sanaa, jotka kumonnevat\nkapteeni Dalgettyn toisenkin vastasyyn. Hän kysyy, mistä varoista\nottaisimme palkkamme? No, minun vähällä ymmärrykselläni päättäen,\nluulisin rahalähteitten olevan meille tarjona yhtä hyvin kuin\nsääty-liittokuntalaisille. He haalivat maakunnalta veroja mieltänsä\nmyöten ja ryöstelevät kuninkaan ystävien omaisuutta. No, kunhan joudumme\nalangoille vuorelais- ja irlantilaisjoukkojemme kanssa ja miekat\nkädessä, pianpa löydämme monta lihavaa kavaltajaa, joiden varoista,\nvääryydellä ko'otuista, sopii täyttää sotarahastomme ja tyydyttää\nsotamiehemme. Sitäpaitsi annetaan oikein satamalla sellaisia tuomioita,\njoilla omaisuus julistetaan menetetyksi; ja ryöstettyjen maiden\nlahjoittamisella jokaiselle hänen puolelleen ruvenneelle\nretkeilijäsoturille saa kuningas yhdellä kertaa palkita ystäviään ja\nrangaista vihollisiaan. Sanalla sanoen se, joka noiden keropää-koirien\npuolelle antautuu, voinee tosin saada jonkun pikkuisen summan\npalkakseen -- mutta meidän lippumme juurella on tarjona tilaisuus päästä\nritariksi, lordiksi tai kreiviksikin, jos miehellä on onni mukanaan.\"\n\n\"Oletko koskaan ollut sotapalveluksessa, kunnon ystäväni?\" kysyi\nkapteeni puhujalta.\n\n\"Olenpa hiukan, herra, näissä kotimeteleissämme\", vastasi mies nöyrästi.\n\n\"Vaan et yhtään Saksassa etkä Hollannissa?\" kysyi Dalgetty vielä.\n\n\"Sitä kunniaa ei minulla ole ollut\", vastasi Anderson.\n\n\"Teidän palvelijallanne, korkea herra\", virkkoi Dalgetty, kreivi\nMenteith'in puoleen kääntyen, \"on sangen järkevä, luonnollinen ja sievä\nkäsitys sota-asioista. Vähän epäsäännöllinen se tosin on ja vähän\nliiaksi vivahtaa vuodan myömiselle ennenkuin karhu vielä on\nsaatu. -- Tahdonpa sentään ottaa tätä asiaa miettiäkseni.\"\n\n\"Tehkää niin, kapteeni\", sanoi kreivi Menteith. \"Te saatte koko yön sitä\nmiettiä, sillä nyt olemme aivan likellä taloa, missä luulen voivani\nvakuuttaa teille runsaasti vieraanvaraa.\"\n\n\"Ja se on minulle sangen tervetullutta\", virkkoi kapteeni, \"sillä\npäivännoususta alkaen en ole maistanut mitään ruokaa, paitsi yhtä\nkauraleivän palasta, jonka jaoin hevoseni kanssa. Onpa minun oikein\ntäytynyt vatsan tyhjyyden tähden vetää miekkavyöni kolmea reikää\ntiukemmaksi, ettei nälkä ja raskas rauta livahuttaisi vyötäni\npaikaltaan.\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\n    Yhtyipä kerran laaksossa\n    Vuoriston kelpo poikia.\n    Ei nähty koskaan uljaampia\n    Tikarin, miekan kantajia,\n    Kaikissa, jotka pöksyin sijaan\n    Kilt-hamein verhoo polvuisiaan,\n    Plaid-vaatteen pukee päälle takin\n    Ja kovaan päähän suikulakin.\n\n    Meston.\n\nMatkustajilla oli nyt edessään vuori, jolla kasvavan hongikon korkeimmat\npuut, ojentaen kuivuneita oksiansa läntistä taivaanäärtä kohti,\nrusoittivat laskeutuvan päivän säteistä. Tämän hongikon keskeltä\ntörrötti torneillaan tai oikeastaan savupiipuillaan se kartano eli\nlinna, niinkuin sitä nimitettiin, joka oli matkan päämääränä. Asuinpuoli\noli senaikuisen tavan mukaan jaettu kahteen korkeaharjaiseen, kaitaiseen\nrakennukseen, jotka ristikkäin kävivät toinen toisensa läpi. Yksi tai\npari oli ulkonevaa kylkirakennusta, ja kulmilla pienet tornit, aivan\npippurirasiain näköiset; siitä oli Darlinvarach'in kartano saanut\n\"linnan\" arvonimen. Sen ympäri kävi matala pihamuuri, jonka sisäpuolella\nolivat tavalliset ulkohuoneet.\n\nLikemmäksi saapuessaan, matkustajat huomasivat uudempiakin lisäyksiä\nlinnan varustuksiin, joihin epäilemättä oli ollut syynä ajan\nrauhattomuus. Useammista kohdin oli rakennuksen seiniin ja samoin\nulkovalliin hakattu ampumareikiä pyssyjä varten. Ikkunain suojaksi oli\näskettäin pantu rautakankia eteen ristikkäin, jollaisia nähdään\nvankihuoneen rautaristikoissa. Pihaportti oli lukossa, eikä sitä avattu\nennenkuin varovaisten tiedustelemisten perästä. Avaajina oli kaksi\nvahvaa, aseilla varustettua vuorelaista, jotka samoin kuin Bitias ja\nPandarus Aeneidassa näkyivät olevan valmiit pääsöä estämään, jos jokin\nvihollisen tapainen pyrki sisään.\n\nPihaan päästyänsä matkustajat näkivät vielä enemmän uusia vastarinnan\nvarustuksia. Lautatelineitä oli muuria pitkin rakennettu pyssymiehiä\nvarten, ja pari pikkuista tykkiä, sitä laatua, joita sanottiin\nfalkoneteiksi, oli nostettu rakennuksien kulmille sekä sivutorneihin.\n\nUseampia palvelijoita, mitkä vuorelais-, mitkä alankolaispuvussa,\nkarkasi kohta ulos kartanon sisästä. Muutamat riensivät hevosia\nvastaanottamaan, toiset sillä välin odottivat, neuvoakseen vieraat\nasuinhuoneisiin. Mutta kapteeni Dalgetty kielsi niitä, jotka tahtoivat\nhäneltä säästää hevosen korjaamisen vaivan. \"Minulla on tapana, hyvät\nystävät, itse hoitaa Kustaavusta (sen nimen olen hevoselleni pannut\nikivoitollisen sotaherrani muistoksi). Me olemme vanhoja ystävyksiä ja\nmatkakumppanuksia, ja koska hänen jalkansa ovat minulle niin usein\napuna, autan minä taas puolestani häntä kielelläni, itse käskien, mitä\nhän tarvitsee.\" Näin sanoen hän ilman pitempää kursastelemista astui\ntalliin ratsunsa perästä.\n\nYhtä hellää huolta ei kreivi Menteith eikä hänen palvelijansa pitänyt\nhevosistaan; he jättivät ne apua tarjoavain palvelijain haltuun ja\nastuivat sisään, jonkintapaiseen pimeään, kumukattoiseen eteiseen.\nSiellä seisoi monellaisten muiden kalujen seassa summattoman suuri\ntynnyri täynnä kaljaa ja sen vieressä kaksi, kolme puista haarikkaa,\nvaralla nähtävästi ketä hyvänsä varten, joka tahtoi niitä käyttää.\nKreivi kiskoi tapin tynnyristä, täytti haarikan, joi kursastelematta ja\nojensi sitten astian Andersonille, joka seurasi isäntänsä esimerkkiä,\neipä kuitenkaan ennen, kuin oli kaatanut maahan astian pohjaan jääneen\nkaljatilkan ja vähäisen pyyhkinyt haarikkaa.\n\n\"Mitä pirua, mies\", sanoi vanha vuorelainen, joka kuului talon\npalvelijoihin, \"etkö voi juoda oman isäntäsi perästä muuten kuin että\nensin huuhdot haarikan ja hukkaat oluen tähteet, senkin vietävä?\"\n\n\"Minä olen Ranskassa kasvatettu\", vastasi Anderson, \"missä ei kukaan juo\nsamasta kupista toisen, paitsi nuoren neidon, perästä.\"\n\n\"Piru vieköön nuo herkkusuut!\" sanoi Donald. \"Kunhan vaan olut on hyvää,\neihän se siitä pahene, jos toisen miehen parta on kastunut haarikkaan\nennenkuin sinun?\"\n\nAndersonin kumppani ei juodessaan tehnyt sitä temppua, josta Donald oli\nniin pahasti suuttunut, ja molemmat seurasivat herraansa matalakupuiseen\nmuurattuun saliin, joka oli vuorelaisperheen yhteisenä kokouspaikkana.\nSuuri turvevalkea, joka paloi salin yläpäässä summattomassa kiukaassa,\nvalaisi huonetta hämärällä valolla ja oli muutenkin tarpeellinen, sillä\nkosteus tuntui tässä, nyt kesäaikanakin, sangen kolkolle. Kaksi- tai\nkolmekymmentä, kilpeä, yhtä monta kalpaa ynnä vielä lisäksi väkipuukkoja\nja \"_plaideja_\" (skotlantilaisten vanha päällysvaate) ja pyssyjä,\nmuutamat luntulla, muutamat piilukolla syttyviä ja käsi- sekä\npyssyjoutsia ja Lochaber'in sotakirveitä, rautapaitoja ja teräslakkeja\nsekä kypäriä ynnä vielä vanhanaikuisempia, rautarenkaista tehtyjä\nsotapaitoja päähineineen, hihoineen, kaikkia näitä riippui sekaisin\nympäri seiniä -- olisipa siinä ollut kuukauden päiviksi ihastelemista\njonkun nykyaikaisen muinaistieteellisen seuran jäsenelle. Mutta\nsemmoiset kalut olivat siihen aikaan kovin tavalliset, vetääkseen\nerittäin puoleensa silloisten katselijani huomiota.\n\nSiellä seisoi myös suuri, kömpelösti tehty tamminen pöytä, jolle\näskenmainittu palvelija kiireisen vierasvaraisesti kohta asetti maitoa,\nvoita, vuohenjuustoa, pullollisen olutta ynnä pullollisen paloviinaa,\nkaikki kreivi Menteithille virvoitukseksi; ja alhaisempi palvelija\nvarusteli sill'aikaa samalla tavalla pöydän alapäähän ruokaa hänen\nseuralaistensa tarpeeksi. Keskelle jätetty tyhjä väli, sen ajan tavan\nmukaan, erotti kylliksi isännän ja palvelijat, vaikka edellinen,\nniinkuin tässä, olikin korkeinta säätyä. Pöytää katettaessa vieraat\nseisoivat valkean ääressä -- nuori herra aivan lieden reunalla, palvelijat\nvähän syrjempänä.\n\n\"No, mitäpä sinä, Anderson\", virkkoi edellinen, \"arvelet\nmatkakumppanistamme?\"\n\n\"Reipas mies\", vastasi Anderson, \"jos kakun sisus on kuoren mukainen.\nSoisinpa, että meillä olisi kaksikymmentä sellaista, niin että saisimme\nmeidän irlantilaiset vähänkin sotatemppuihin harjoitetuiksi.\"\n\n\"Minun mieleni on toisellainen, Anderson\", sanoi taas kreivi Menteith.\n\"Minusta näyttää tämä mies Dalgetty olevan niitä hevos-verimatoja, jotka\nulkomailla verta imiessään ovat makuun päässeet ja nyt tulevat kotiin\nlihoittamaan itseään omain kansalaistensa verellä. Häpeä noille\npalkkasoturi-roistoille! Heidän kauttansa on skotlantilaisnimi yli koko\nEuroopan tullut merkitsemään samaa kuin halpa palkkalainen, joka ei\nhuoli mitään kunniasta eikä periaatteista, vaan ainoastaan rahasta; joka\nvannoo milloin tälle, milloin tuolle lipulle uskollisuutta, aina sitä\nmyöten, kuinka onni kallistuu tai kuka enimmin tarjoo; ja jonka\nikityytymätön saaliin sekä lämpimäin majain himo suureksi osaksi on\nsyynä tähän sisälliseen sotaan, jossa nyt miekoillamme raatelemme omia\nsisuksiamme. Tuskinpa sain vihani hillityksi, kun kuuntelin tuon\npalkatun gladiaattorin[15] puhetta, vaan samassa olin kuitenkin\npurskahtaa nauruun hänen äärettömästä hävyttömyydestään.\"\n\n\"Älkää panko pahaksi, herra kreivi\", sanoi Anderson, \"jos pyydän, että\nniin kauan kuin asiat ovat nykyisellä kaunallaan, salaisitte tätä jaloa\nvihastustanne, kumminkin osaksi. Sillä valitettavasti kyllä emme voi\nsaada tehtäväämme toimeen, ellemme ota apua semmoisiltakin, joiden\ntekoihin vaikuttavat halvemmat yllyttimet kuin meidän omamme. Me emme\ntule toimeen ilman semmoisten miesten apua, kuin on meidän ystävämme,\ntuo '_soldado_'. Käyttääkseni Englannin parlamenttipyhäin ulkokullattua\npuhetapaa, Zeruijan poikien paljous on meidän lukumme suhteen vielä\nliian suuri.\"\n\n\"Täytyneehän minun siis peitellä todellista mieltäni, niin paljon kuin\nvoin\", sanoi kreivi Menteith, \"ja niinkuin tähänkin asti olen teidän\nkehoituksenne mukaan tehnyt. Mutta soisinpa hartaasta sydämestäni, että\ntuo konna olisi hiidessä!\"\n\n\"Niin, vaan muistakaa kuitenkin, korkea herra\", jatkoi Anderson, \"että\nsen, joka tahtoo skorppionin puremaa parantaa, pitää haavan päälle\nlitistää toinen skorppioni. -- Mutta hiljaa; meidän puheemme voisi kuulua\nmuiden korviin.\"\n\nSivuovesta astui samassa hiljaa sisään vuorelainen, jonka korkea vartalo\nja täydellinen asevarustus samoin kuin kotkansulkanen lakissa sekä\nrohkeus kaikissa hänen liikkeissään osottivat, että hän oli\nylhäissukuinen mies. Hän astui hitaasti pöydän ääreen, vastaamatta\nsanaakaan kreivi Menteithille, joka puhutellen häntä Allaniksi kysyi,\nkuinka hän voi.\n\n\"Älkää puhuko hänelle nyt!\" kuiskasi vanha palvelija.\n\nSisääntullut pitkä vuorelainen, istahdettuansa joutilaalle tuolille\nvalkean ääreen, kiinnitti katseensa hehkuviin kekäleisiin ja\nsummattomaan turveläjään liedellä ja näkyi vaipuneen syviin\nmiettimisiin. Synkät silmät ja levoton, lumottu ilme osottivat ihmistä,\njoka kokonaan omain ajatustensa vallassa ollen ei paljoa huomaa\nulkonaisia esineitä. Hänen katseensa oli kaamean ankara, luultavasti\npaljosta miettimisestä ja yksin olemisesta semmoiseksi tullut. Jos hän\nolisi ollut alankolainen, olisi sen syyksi luullut uskonnollista\nkiihkoa; mutta tämä hengentauti, vaikka silloin sangen yleinen sekä\nEnglannissa että myös Skotlannin alangoilla, vaivasi harvoin senaikuisia\nvuorelaisia. Näillä oli puolestaan omat omituiset harhaluulonsa, jotka\npeittivät heidän sielunsa yhtä sakeaan sumuun kuin suinkin heidän\nnaapuriensa puritanilaisuus.\n\n\"Kunnioitettava herra kreivi,\" virkkoi palvelija syrjään Menteithille,\npuhuen aivan kuiskaamalla, \"älkää nyt puhutelko Allania, sillä hänen\nsielunsa on pilvessä.\"\n\nKreivi Menteith nyökäytti päätään eikä sen enempää huolinut mykästä\nvuorelaisesta.\n\n\"Enkö ennustanut\", kysyi tämä, äkkiä kohottaen ko'okkaan vartalonsa\nsuoraksi ja katsahtaen palvelijan puoleen, \"enkö ennustanut, että neljä\nmiestä oli tulossa, ja nyt seisoo tässä kuitenkin vaan kolme salin\nlattialla?\"\n\n\"Aivan niin te sanoitte, Allan\", vastasi vanha vuorelainen, \"ja tuostapa\nneljäs mies par'aikaa jo tuleekin tallista kilisten, kalisten, sillä\nhän on niinkuin krapu varustettu kuorella, rautaa rinnassa ja\nselkärangassa, kintuissa ja kontissa. Ja pitääkö hänet asettaa istumaan\nMenteithin viereen vai noiden muiden kunnon miesten seuraan pöydän\nalipäähän?\"\n\nKreivi Menteith itse vastasi kysymykseen sillä, että osoitti oman\nistuimensa viereistä sijaa.\n\n\"Ja tässä hän jo onkin\", jatkoi Donald, kun kapteeni Dalgetty astui\nsisään, \"ja nyt, herrat, olkaa niin hyvät ja haukatkaa leipää ja\njuustoa, meidän vuorelaisten tavalla puhuen, siksi kun parempaa ruokaa\njoutuu. '_Tiernach_' (päällikkö) tulee kohta kotiin vuorilta etelämaan\nherrain kanssa, ja silloin Dugald kokki kantaa pöytään kilipaistia ja\nmetsänriistaa.\"\n\nSillä välin oli kapteeni Dalgetty tullut sisään ja lähestynyt kreivi\nMenteithin vieressä seisovaa istuinta, jonka selkävaran nojassa hän nyt\nseisoi, käsivarret ristissä. Anderson ja hänen kumppaninsa seisoivat\nnöyrästi alisen pöydänpään vieressä, siksi kun heitä käskettäisiin\nistumaan. Ja kolme, neljä vuorelaista juoksenteli Donald ukon johdon\nmukaan edestakaisin lisää ruoka-aineita tuomassa taikka seisoi\npaikallaan vierasten käskyjä odottamassa.\n\nKesken näitä valmistuspuuhia kavahti Allan yhtäkkiä pystyyn, tempasi\nlampun erään palvelijan kädestä ja rupesi, pitäen sitä aivan likellä\nDalgettyn silmiä, tarkastelemaan hänen muotoansa, niin huolellisesti\nkuin suinkin.\n\n\"Niin totta kuin olen kunnian mies\", nurisi närkästyksissään Dalgetty,\nkun Allan, umpimielisesti ravistaen päätään, lopetti tarkastuksensa;\n\"kyllä se poika ja minä nyt tunnemme toisemme, kun taas kerran satumme\nyhteen.\"\n\nSillä välin Allan astui pöydän alipäähän, ja tarkastettuaan samaten\nAndersoniakin ynnä toista palvelijaa lampun valossa, seisoi hän hetken\naikaa ikäänkuin syvissä mietteissä. Mutta sitten hän, lyötyään\notsaansa, äkkiä tempasi Andersonin käsivarresta ja puoleksi talutti,\npuoleksi veti tämän, joka ei kerinnyt paljoa vastustaakaan, tyhjälle\ntuolille pöydän yläpäähän. Sille hän, sanaakaan lausumatta, viittasi\nhäntä istumaan ja kuljetti sitten kapteenin yhtä kursastelemattamon\nkiireesti aliseen pöydänpäähän. Dalgetty vimmastui tästä rohkeudesta ja\nyritti torjua Allania luotaan. Mutta niin väkevä kuin olikin, ei hän\nvoinut mitään tälle vuorelaiskarhulle, joka viimein sysäsi häntä niin\nvoimallisesti, että kapteeni parka, horjahdeltuaan muutamia askeleita\ntaaksepäin, kaatui pitkälleen lattialle, niin että koko sali kajahti\nhänen rautavarustensa kalinasta. Jälleen noustuansa vetäisi Dalgetty\nkohta miekkansa tupesta ja karkasi Allanin päälle, joka ristissä käsin\nnäkyi odottavan. Vuorelaispalvelijat tempasivat aseita seinältä ja\nnäkyivät valmistautuvan tätä meteliä vielä enentämään; mutta kreivi ja\nhänen seuralaisensa riensivät väliin rauhaa sovittamaan.\n\n\"Hän on hullu\", kuiskasi kreivi kapteenille, \"hän on hullu; ei maksa\nvaivaa taistella hänen kanssaan.\"\n\n\"Jos te, korkea herra, varmaan vakuutatte, että hän ei ole '_compos\nmentis_' (täysjärkinen)\", lausui Dalgetty, \"jota hänen käytöksensä ja\nkohtelunsa näkyykin todistavan, niin asia loppukoon siihen; sillä eihän\nhullu voi kenenkään kunniaa loukata eikä kunniallisella tavalla sovittaa\nloukkaustaan. Mutta niin totta kuin minussa henki liikkuu, olisin\ntoisella tavalla kestänyt hänen kourissaan, jos vaan olisi ollut\ntavallinen päivän muona ja pullollinen renskaa vyöni alla. Säälipä\nsentään on, että tuon miehen pitää olla näin heikko järjeltään; sillä\nruumiinsa puolesta hän olisi kyllin väkevä ja sovelias peistä,\nnaulanuijaa tai mitä muuta sota-asetta hyvänsä käsittelemään.\"\n\nRauha saatiin tällä tavoin jälleen toimeen, ja vieraat istuutuivat\npöytään ennen määrätyn järjestyksen mukaan, eikä Allan, joka taas oli\nkäynyt istumaan valkean ääreen, sitä häirinnytkään toistamiseen. Kreivi\nMenteith otti kääntyen pääpalvelijan puoleen kiiruusti puheeksi aineen,\njoka saattoi haihduttaa kaikki muistot äskeisestä melskeestä. \"Herra\nkuuluu siis olevan vuorilla, Donald, ja pari englantilaista vierasta\nhänen kanssaan?\"\n\n\"Vuorilla hän on, jos saan luvan kertoa, kunnioitettava herra, ja kaksi\nsaksilaista '_calabalero'a_' (herraa) on hänen kanssaan, se on kyllä\ntotta. Ne ovat herra Miles Musgrave ja herra Kristoffer Hall, molemmat\nkotoisin Kumraikista, tai miksikä heidän maatansa sanottaneen.\"\n\n\"Hall ja Musgrave?\" virkkoi kreivi Menteith, katsahtaen seuralaistensa\npuoleen, \"juuri ne samat miehet, joita me tahdoimme tavata.\"\n\n\"Minäpä soisin\", sanoi Donald, \"etten olisi koskaan saanut heitä nähdä\nnäillä silmilläni; sillä he ovat tulleet syömään meidät pois talosta ja\ntilasta.\"\n\n\"Mitä, Donald\", virkkoi kreivi Menteith, \"ethän ennen ollut näin kitsas\nhärkäpaistin ja oluen säästäjä. Etelämaalaisia he tosin ovat, mutta\neivät sentään taida syödä suuhunsa kaikkia karjoja, jotka kuljeskelevat\ntämän kartanon syöttömailla.\"\n\n\"Lempo siitä huolisi, jos he niin tekisivätkin\", vastasi Donald, \"ja jos\nse olisi pahin vahinko. Sillä onhan meillä täällä joukko pulskia\npoikaheitukoita, jotka eivät antaisi meidän nälkää nähdä, niin kauan\nkuin yksi sarvipää olisi löydettävänä meidän kartanomme ja Perthin\nkaupungin välillä. Mutta siinä on pahempi temppu -- se ei ole vähempää\nkuin vedonlyönti.\"\n\n\"Vedonlyönti!\" toisti kreivi Menteith, hieman kummastuneena.\n\n\"Niin on\", jatkoi Donald, joka oli aivan yhtä halukas sanomiansa\nkertomaan kuin kreivi Menteith niitä kuulemaan. \"Ja koska te, korkea\nherra, olette meidän herrain ystävä sekä sukulainen, ja koska kuitenkin\nennen tunnin kuluttua saatte siitä tarpeeksi kuulla, niin voin minä itse\nyhtä hyvin jutella teille sen asian. Teidän luvallanne saan siis kertoa,\nettä meidän herra viime kerran käydessään Englannissa -- hän käy siellä\ntiheämmin kuin mitä hänen ystävänsä soisivatkaan -- oli vieraana tämän\nsaman herra Miles Musgraven kartanossa. Ja siellä kannettiin pöydälle\nkuusi kynttilänjalkaa, jotka kuuluvat olleen kahta vertaa paremmat kuin\nne, mitkä ovat Dumblanen kirkossa; eivätkä nuo kynttilänjalat olleetkaan\nraudasta, vaskesta tahi tinasta, vaan pelkästä hopeasta, ei mistään\nhalvemmasta -- hiiteen tuo englantilaisten ylpeys, kun heillä on niin\npaljon varoja ja niin huono ymmärrys niitä käyttäessä! Ja he rupesivat\ntekemään pilaa meidän herrasta sanoen, ettei suinkaan hän ole nähnyt\nniin suuria kynttilänjalkoja omassa köyhässä maassaan. Ja meidän herra,\njoka ei sietänyt kuulla maatansa tehtävän noin halvaksi lausumatta\nyhtään sanaakaan sen puolustukseksi, vannoi silloin, niinkuin kelpo\nskotlantilaisen sopi, itselläänkin omassa linnassaan olevan useampia\nkynttilänjalkoja ja kalliimpia kynttilänjalkoja, kuin mitä ikinä oli\nnähty valkeaa kantamassa missään salissa Cumberlannissa -- sehän se taisi\nsen maan nimi ollakin.\"\n\n\"Hän puhui niinkuin totinen maansa rakastaja!\" virkkoi kreivi Menteith.\n\n\"Niin\", sanoi Donald, \"mutta olisipa sentään ollut parempi, jos\nkunniallinen herra olisi pitänyt suunsa kiinni. Sillä jos satut\nsaksilaisten kuullen sanomaan jotakin, joka vähääkään poikkee\ntavallisuudesta, kiinnittävät he sinut vetoon yhtä joutuisasti kuin\njoku alankolaisseppä naulaisi kengän kiinni vuorelaisvarsan kavioon. Ja\nmeidän herralle pantiin siis kaksi ehtoa: peräytyä sanastaan taikka\nmennä kahdensadan markan vetoon. Ja niinpä hän meni vetoon, ettei\ntarvitsisi hävetä siellä noiden mokomien edessä. Ja nyt se veto taitanee\ntulla maksettavaksi, ja se minun luullakseni lienee syynä, että hän on\nniin vastahakoinen tulemaan tänä iltana kotia.\"\n\n\"Tosiaan\", sanoi kreivi Menteith, \"sen verran kuin minä teidän\nhopeakaluistanne tiedän, jää herrasi varmaan tappiolle tässä\nvedonlyönnissä.\"\n\n\"Sen voitte valallakin vakuuttaa, kunnioitettava herra. Ja mistä hän ne\nvetorahat saanee kokoon, sitä en ymmärrä, vaikka hän saisikin lainata\nkahdenkymmenen miehen kukkaroista. Minä annoin hänelle sen neuvon, että\nhän sievästi pistäisi nuo molemmat saksilaisherrat palvelijoineen\ntorninalaiseen kellariin, siksi kun he vapaaehtoisesti purkaisivat\nkaupan, mutta eihän herra ota korviinsa järkeviä sanoja.\"\n\nSamassa Allan kavahti istuimeltaan, astui likemmäksi ja keskeytti puheen\näänellä, joka jyrisi niinkuin ukkonen. \"Ja kuinka sinä uskalsitkaan\nantaa veljelleni niin kunniattoman neuvon? Ja kuinka uskallat sanoa,\nettä hän jää tappiolle tässä tai missä muussa vedonlyönnissä tahansa,\njohon hän katsoo hyväksi mennä?\"\n\n\"Tosiaan, Allan Mac Aulay\", vastasi vanhus, \"ei minun isäni pojan sovi\npuhua vastaan, kun teidän isänne poika katsoo hyväksi jotakin vakuuttaa,\nja tottahan siis meidän herra voittaa vetonsa. Sen minä vain tiedän,\nmikä ei siihen sovellu, että meidän talossa ei ole yhtään saakelin\nkynttilänjalkaa eikä mitään muuta sentapaista, paitsi niitä vanhoja\nrautaisia haarustimia, jotka ovat täällä olleet hamasta Kenneth herran\najoista, ynnä niitä tinalamppuja, jotka teidän isänne teetti Willi\nWinkiellä, tinaseppä-ukolla. Ja piru minut vieköön, jos talossa on yhden\nluodinkaan vertaa hopea-astioita kaikkiaan paitsi vanhan rouvan\nmaitohera-vati, josta puuttuu kansi ja toinen korva.\"\n\n\"Vaiti, ukko!\" tiuskasi Allan vihaisesti. \"Ja te, herrat, jos olette\nkyllin virvoittaneet itseänne, jättäkää tämä huone. Minun pitää varustaa\nse valmiiksi noiden etelämaalaisten vierasten vastaanottoa varten.\"\n\n\"Tulkaa pois\", sanoi palvelija, nykäisten kreivi Menteithiä hihasta;\n\"hän on haltioissaan\", lisäsi hän, Allaniin päin katsahtaen, \"eikä hän\nnyt kärsi vastaansanomista,\"\n\nHe läksivät siis salista. Kreivi Menteith sekä kapteeni menivät Donaldin\nperästä, ja toinen vuorelainen vei molemmat palvelijat toista tietä.\nMelkein samassa, kun edelliset olivat astuneet muutamaan vieraskamariin,\nsaapui sinne talon isäntäkin, Angus Mac Aulay nimeltään, englantilaisten\nvieraittensa kanssa. Suuri oli nyt ilo molemmin puolin; sillä kreivi\nMenteith ja englantilaiset herrat olivat vanhoja tuttavia, ja kreivin\nesitettyä matkakumppaninsa, toivotti talon isäntä tätäkin\ntervetulleeksi. Mutta kun ystävällisten tervehdysten ensi into oli\ntyyntynyt, näkyi kreivi Menteithin mielestä surullinen synkeys hänen\nvuorelaisystävänsä muodossa.\n\n\"Luultavasti\", virkkoi herra Kristoffer Hall, \"olette tekin kuullut,\nettä meidän sievä hankkeemme meni Cumberlannissa peräti myttyyn.\nNostoväki ei suostunut marssimaan Skotlantiin ja nuo tirhokorvaiset\nCovenantilaiset ovat liian kovaa ainetta, että meidän ystävämme\neteläisissä kreivikunnissa olisivat heihin pystyneet. Siitä syystä\nMusgrave ja minä, kuultuamme täällä olevan jotakin nielua hankkeissa,\ntulimme retkeilemään teidän kilt'ienne ja plaid'ienne seurassa, katsoen\nsitä hauskemmaksi kuin jouten istua kotona.\"\n\n\"Lienettehän, toivon ma, myös tuoneet aseita, miehiä sekä rahaa\nmukananne\", sanoi Menteith hymyillen.\n\n\"Ainoastaan parikymmentä sotamiestä, jotka jätimme viimeiseen\nalankolaiskylään\", vastasi Musgrave, \"ja vaivaa oli heitä niinkin kauas\nsaadessa\".\n\n\"Ja mitä rahaan tulee\", lisäsi hänen kumppaninsa, \"niin toivomme vähän\napua tältä ystävältämme, talon isännältä\".\n\nTalon isäntä vei nyt tulisesti punastuen Menteithin vähän syrjään ja\nilmoitti mielipahansa siitä ajattelemattomasta hullutuksesta, jonka oli\ntehnyt.\n\n\"Minä kuulin siitä Donaldilta\", virkkoi kreivi Menteith, joka tuskin sai\nnaurunsa hillityksi.\n\n\"Hiisi sen ukon vieköön!\" äkäili Mac Aulay; \"hän kertoisi kaikki, mitä\ntietää, vaikka siitä ihmisen henkikin menisi. Vaan ei se sinullekaan ole\nleikin asia, kreivi, sillä minä luotan ystävälliseen ja veljelliseen\napuusi, koska olet sukumme likeinen heimolainen, ja toivon saavani\nsinulta ne rahat, jotka ovat noille putinginsyöjille maksettavat.\nMuuten -- sen sanon suoraan -- ette, piru vieköön, saa nähdä ainoatakaan Mac\nAulayn miestä sotajoukossanne; sillä ennen minä hiiden nimeen menen\nCovenantilaisten puolelle, kuin katselen velallisena noita miehiä\nsilmiin. Ja hullustihan minun käy, vaikka kävisi niin hyvin kuin\nsuinkin, sillä se maksu kuluttaa rahaani ja pilkka sen lisäksi\nnahkaani\".\n\n\"Senpä hyvin ymmärtänet, serkku\", sanoi kreivi Menteith, \"ettei minulla\nnyt ole liioin matkarahoja. Mutta ole varma siitä, että koetan auttaa\nsinua voimiani myöten, vanhan sukulaisuutemme, naapuriutemme ja\nystävyytemme tähden.\"\n\n\"Kiitos sulle -- kiitos -- kiitos\", vastasi Mac Aulay, \"ja koska ne rahat\nheidänkin käsissään kuluvat kuninkaan hyväksi, mitä väliä sillä onkaan,\ntulevatko ne sinun vai heidän vai minun kukkarostani? -- Me olemme kaikki\nyhden miehen poikia, eikö niin? Mutta auta minua myös asiaani jollakin\njärkisanalla kaunistamaan, muuten minun täytyy kysyä Andreas\nFerraralta[16] neuvoa. Sillä sitä en kärsi, että minua oman pöytäni\nääressä ruvettaisiin valhettelijaksi tai kerskaajaksi haukkumaan,\nkun -- Jumala sen tietää -- vain koetin pitää oman kunniani ynnä sukuni ja\nkotimaani kunnian puolta.\"\n\nHeidän näin puhuessaan astui Donald sisään. Hänen muotonsa oli iloisempi\nkuin mitä olisi luullut siihen vahinkoon nähden, joka uhkasi hänen\nherransa kukkaroa ja kunniaa. \"Herrat, pöytä on valmis, ja _kynttilät\npalavat jo kynttilänjaloissaan_,\" lausui Donald, täydellä äänellä\nkorottaen viimeisiä sanojaan.\n\n\"Mitä saakelia hän tarkoittanee?\" kysyi Musgrave kumppaniinsa\nkatsahtaen.\n\nKreivi Menteith kysäisi silmäniskulla samaa talonisännältä; mutta Mac\nAulay pudisti vastaukseksi päätään.\n\nLyhyt kiista siitä, kenen piti astua ensimäisenä, viivytti vähän heidän\nlähtöänsä. Kreivi Menteith tahtoi kaikin mokomin luopua korkean säätynsä\nmukaan tulevasta etuoikeudesta, vetäen syyksi sen, että hän nyt oli\nomassa kotimaassaan ja likeisessä sukulaisuudessa isäntäväen kanssa.\nMolemmat englantilaiset vieraat siis astuivat ensimäisinä saliin, jossa\nheille oli tarjona odottamaton näky.\n\nSuuri tamminen pöytä oli täynnä lihavia paistimöykkyjä ja pöydän\nympärillä tuoleja vieraitten varalle. Ja jokaisen tuolin takana seisoi\naika vuorelaisjättiläinen, täydessä puvussa ja varustuksessa kotimaansa\ntavan mukaan, pitäen oikeassa kädessään paljasta miekkaa kärki alaspäin\nja vasemmassa leimuavaa tulisoihtua. Suopetäjät, joista tulisoihdut\nolivat tehdyt, ovat hyvin tervaisia; siitä syystä niitä käytetään\npilkottuina ja kuivattuina Skotlannin vuoristossa usein kynttiläin\nasemesta. Tätä odottamatonta ja hieman pelottavaa näkyä valaisi\nsoihtujen rusottava leimu, näyttäen tulenkantajain tuimat kasvot, oudot\npuvut ja välkkyvät aseet; savu tuprueli ylös salin lakea kohti ja lepäsi\npaksuna pilvenä kaiken yläpuolella. Ennenkuin vieraat vielä olivat\ntointuneet ällistyksestään, astui Allan esiin ja lausui, viitaten\npaljastamattomalla miekallansa tulitoihtujen kantajiin päin, syvällä,\nankaralla äänellä: \"Katsokaa, jalosukuiset herrat, tässä ovat veljeni\nkynttilänjalat; tämmöinen on vanhan sukumme vanha tapa; ei yksikään\nnäistä miehistä tottele muuta lakia paitsi päällikkönsä käskyä.\nUskallatteko pitää kalleintakaan kultaa, mitä ikinä vuoresta on saatu,\nnäiden miesten vertaisena? Mitä sanotte, jalot herrat? -- Onko vetonne\nvoitettu vai menetetty?\"\n\n\"Menetetty, menetetty\", virkkoi Musgrave iloisesti; \"omat hopeiset\nkynttilänjalkani ovat kaikki sulatetut ja ratsastavat par'aikaa hevosien\nselässä, ja soisinpa, että niiden hinnalla pestatut miehet olisivat edes\npuolta vertaa niin uskolliset kuin nämä. -- Sekää, herra\", lisäsi hän,\ntalonisännän puoleen kääntyen, \"tässä on vetorahia. Se tekee kyllä pahan\nkolon kukkaroomme, vaan kunniavelat ovat aina maksettavat.\"\n\n\"Isäni kirous kohdatkoon isäni poikaa\", keskeytti hänet Allan, \"jos hän\nteiltä yhtään penniäkään ottaa! Siinä on kyllin, ettette häneltä vaadi\nhänen omaansa.\"\n\nKreivi Menteith puolusti myös hartaasti Allanin puhetta, ja tämän\nvanhempi veli niinikään mielellään suostui, sanoen koko asian\nhullutukseksi, josta ei maksanut vaivaa enempää puhua.\n\n\"Ja nyt, Allan\", virkkoi hän viimein, \"ole hyvä ja käske pois\nkynttilänjalkasi. Englantilaisherrat ovat ne nyt nähneet, ja heidän\ntulee hauskempi syödä päivällistään vanhojen tinalamppujen valossa,\nilman tuota paksua, tukehuttavaa savua.\"\n\nAllanin viitattua marssivat elävät kynttilänjalat, miekkain kärjet\nylöspäin käännettyinä, ulos salista, ja vieraat jäivät heille\nvalmistettua ravintoa nauttimaan.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\n    Niin rohkeeks, julmaks siitä yltyi hän,\n    Ett' itse pukimensa laittaja\n    Vapisi, häntä moisna nähdessään,\n    Ja neuvoi, että olis varova,\n    Ja ettei vihaisia petoja\n    Härsyttäis liioin. Kumartelemaan\n    Saa vihdoin leijonakin oppia\n    Ja partti, kiljuileva vimmoissaan,\n    Kesyksi käyden hiljaa olemaan.\n\n    Spenser.\n\nVaikka Englannin miesten ahneus ruuan kimpussa oli siihen aikaan\nsananlaskuna -- se on: skotlantilaisilla sananlaskuna -- näytti\nenglantilaisvierasten syönti kuitenkin aivan mitättömältä, jos sitä\nvertasi kapteeni Dalgettyn summattomaan ahmimiseen. Ja sittenkin oli\ntämä uljas soturi jo osoittanut paljon lujuutta ja uupumattomuutta\nrynnäkössään niiden helpompain haukkauspalain kimppuun, jotka kohta\nvierasten tultua sisään oli tarjottu ikäänkuin puheen aluksi. Kapteeni\nei syödessänsä puhunut kellekään; vasta silloin, kun ruoka oli melkein\nkokonaan pois korjattu, sai pöytäseura, joka ihmetellen oli häntä\nkatsellut, suureksi huviksensa kuulla häneltä syyt siihen, että hän oli\nsyönyt niin kiireesti ja niin kauvan.\n\n\"Kiireiseen syöntiini\", selitti hän, \"minä opin silloin, kun minulla\nMareschal-kollegiossa Aberdeenin kaupungissa oli sija kamreerin pöydässä.\nSillä jos ei siinä kalskuttanut hampaitaan yhteen niin kiireesti kuin\nkastanjetti-paria,[17] niin ei saanut juuri mitään poskeensa. Ja mitä\nruokani paljouteen tulee\", jatkoi kapteeni, \"niin tahdon näille\nkunnioitettaville pöytäkumppaneilleni ilmoittaa, että jokaisen\nlinnanisännän velvollisuus on jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa\nkerätä kokoon niin paljon ampuma- sekä ruokavaroja, kuin hänen\naittoihinsa suinkin mahtuu; sillä hän ei voi koskaan tietää, milloin voi\njoutua piirityksen tai sulun alaiseksi. Saman säännön mukaan, hyvät\nherrat, soturikin, jos näkee hyvää ja runsasta muonaa edessään, tekee\nminun mielestäni viisaasti, kun varustaa itsensä vähintään kolmeksi\npäiväksi, sillä hän ei voi koskaan tietää, milloin hyvä ateria taas osuu\nhänen eteensä.\"\n\nTalon isäntä kiitti tätä ojennusnuoraa viisaaksi ja kehoitti soturia\nvielä lisäämään kupillisen paloviinaa sekä pullollisen klaret-viiniä\nniihin varoihin, jotka jo olivat tallelle pantuina; ja kapteeni\nnoudattikin tätä kehoitusta aivan mielellään.\n\nKun ruoka sitten oli korjattu ja palvelijat lähteneet -- paitsi\ntalonherran kamaripalvelija, joka jäi saliin ollakseen varalla, jos\nolisi jotakin käskettävää tai tuotavaa, sanalla sanoen toimittaakseen\nsamaa virkaa kuin nykyiset helistinkellot -- kääntyi puhe valtiollisiin\nasioihin ja maan tilaan. Kreivi Menteith rupesi hartaasti ja tarkasti\ntiedustelemaan, mitä klaneja olisi toivo saada nähdä aiotussa\nkuninkaanpuoluelaisten kokouksessa.\n\n\"Se riippuu, korkea herra, sangen paljon siitä, kuka ottaa lipun\nkäteen\", sanoi talon isäntä, \"tiedättehän, että me vuorelaiset, kun\nuseammat klanit ovat yhdessä, emme helposti salli päälliköksi ketään\nomista miehistämme emmekä totta puhuen juuri ketään muutakaan ihmistä.\nOlemme tosin kuulleet semmoisen huhun, että Colkitto -- se on: nuori\nColkitto eli Alaster Mac Donald -- on Kyle-salmen poikki tullut tänne\nIrlannista, mukanaan parvikunta Antrimin kreivin väkeä, ja että he jo\novat joutuneet Ardnamurchaniin asti. Heidän olisi jo aikoja sitten\npitänyt olla täällä; mutta luultavasti he ovat myöhästyneet,\nryöstellessään maata pitkin matkaa.\"\n\n\"Eikö Colkitto siis kelpaisi teille johtajaksi?\" kysyi kreivi Menteith.\n\n\"Colkittoko!\" huusi Allan Mac Aulay ylenkatseellisesti. \"Kuka\nColkittosta puhuukaan? Ei ole muuta kuin yksi mies, jota suostuisimme\nseuraamaan, ja se on Montrose.\"\n\n\"Mutta Montrose, hyvä herra\", virkkoi Kristoffer Hall, \"on ollut\ntietymättömissä sen perästä, kun kapinayrityksemme meni\nPohjois-Englannissa myttyyn. Arvellaan hänen menneen takaisin Oxfordiin,\nnoutamaan kuninkaalta uusia käskyjä.\"\n\n\"Takaisinko menneen!\" virkkoi Allan, pilkallisesti naurahtain. \"Voisin\nteille kertoa -- vaan eipä maksa vaivaa. Saattehan sen itsekin pian\ntietää.\"\n\n\"Niin totta kuin olen kunnian mies, Allan\", sanoi kreivi Menteith,\n\"teet sinä lopun ystäviemme maltista tuolla suututtavalla\näreydelläsi. -- Mutta arvaanpa syyn\", lisäsi hän nauraen, \"et ole tainnut\ntänään nähdä Annikka Lyle'ä?\"\n\n\"Ketä muka en olisi nähnyt?\" kysyi Allan ankaralla äänellä.\n\n\"Annikka Lyle'ä, laulun ja runouden haltijaa\", sanoi kreivi Menteith.\n\n\"Jumala suokoon, etten enää ikinä saisi nähdä häntä\", huokasi Allan,\n\"sillä ehdolla, että sama kielto pantaisiin sinullekin.\"\n\n\"Ja miksikä minulle?\" kysyi kreivi Menteith huolettomasti.\n\n\"Siksi\", vastasi Allan, \"kun otsastasi luen, että te molemmat olette\nluodut toinen toisenne turmioksi.\" Näin puhuen hän nousi ja läksi ulos\nsalista.\n\n\"Onko hän kauan aikaa ollut tällä tuulella?\" kysyi kreivi Menteith\nveljeltä.\n\n\"Kolmen päivän verran\", vastasi Angus; \"tämä puuska on jo\nloppumaisillaan; huomenna hän varmaan jaksaa paremmin. Mutta tulkaa,\nhyvät herrat, jo vinkuu tynnyrin hana juojia. Kuninkaan terveiksi,\nKaarle kuninkaan terveiksi! Ja menköön jokainen Covenantilais-koira,\njoka ei tahdo sitä juoda, taivaaseen Grassmarket'in (hirttopaikan)\ntietä.\"\n\nTämä malja juotiin viipymättä, ja sitä seurasi viipymättä toinen ja\nsitten yhä lisää, kaikki puoluehengen synnyttämiä ja hyvin innokkaasti\nesitettyjä. Kapteeni Dalgetty katsoi kuitenkin tarpeelliseksi ilmoittaa\neriäväisen mielensä.\n\n\"Hyvät herrat ja kavaljeerit\", lausui hän, \"minäkin yhdyn näihin\nmaljoihin, primo (ensiksi) siitä syystä, että kunnioitan tätä\nkunniallista ja vierasvaraista katosta, ja secundo (toiseksi)\nsentähden, että minun mielestäni ei kelpaa olla liian arkatuntoinen\ntämmöisissä asioissa inter pocula (lasi kädessä). Mutta kuitenkin\njulistan, että minulle, tämän korkeasti kunnioitettavan kreivin\nlupauksen mukaan, pitää huomenna suotaman vapaa ehto antautua\nCovenantilaisten palvelukseen, jos niin mieleni tekee, aivan huolimatta\nnykyisestä myöntymyksestäni teidän maljoihinne.\"\n\nMac Aulay ja hänen englantilaiset vieraansa kavahtivat pystyyn, tämän\njulistuksen kuultuansa, ja uusi riita oli epäilemättä syttymäisillään;\nmutta kreivi Menteith sekaantui asiaan ja selitti jutun kaikin puolin.\n\"Ja minä toivon\", lopetti hän puheensa, \"että meidän onnistuu kiinnittää\nkapteeni Dalgettyn miekka meidän puolellemme.\"\n\n\"Ja jos niin ei tapahdu\", intti talon herra, \"julistan minä -- kapteenin\nsanoilla puhuen -- ettei mikään tänä iltana tapahtunut seikka, ei edes\nsekään, että hän on minun leipääni ja suolaani syönyt ja minun kanssani\njuonut maljoja paloviinassa, Bordeaux-viinissä tai usquebaugh'issa, saa\nminua estetyksi halkaisemasta hänen kalloansa niskaluuhun asti.\"\n\n\"Sen huvin sallin teille aivan mielelläni\", virkkoi kapteeni, \"jos näet\nmiekassani ei ole kalloni suojelijaa, jollainen se monesti on ollut\npahemmassakin hädässä kuin mitä teidän vihastanne voinee minulle tulla.\"\n\nTässä kreivi Menteith jälleen kävi väliin, ja yleinen sovinto, joka näin\noli hieman vaivaloisesti toimeen saatu, vahvistettiin sitten pitkillä\nryypyillä. Mutta kreivi Menteith koetti kuitenkin, vedoten väsymykseen\nja huonoon vointiin, lopettaa juomingit vähän aikaisemmin kuin talossa\noli tapana. Tämä ei ollut oikein mieleen uljaalle kapteenille, joka oli\nHollannista, muiden siellä opittujen tapain muassa, tuonut myös halun\nsärpiä ja taidon kestää äärettömät määrät väkeviä juomia.\n\nTalon herra itse saattoi vieraansa jonkintapaiseen makuusaliin. Siellä\nnähtiin yksi nelijalkainen sänky, varustettu tartan-kankaisilla\nuutimilla, ynnä koko joukko pitkin seinää asetettuja suuria vasuja,\njoista kolme oli huolellisesti täytetty kukkivilla kanervan varsilla ja\nsillä tavoin laitettu vuoteiksi vieraita varten.\n\n\"Eipä tarvinne sinulle\", virkkoi Mac Aulay vähän syrjään kreivi\nMenteithille, \"selittää, millä lailla meidän vuorelaisten on tapana\nmajoittaa vieraitamme. Sen vaan sanon siis, että olen toimittanut myös\npalvelijaisi vuoteet tähän saliin, sillä en tahtonut antaa sinun maata\nkahdenkesken tuon Saksan-kulkurin kanssa. Nämät ajat, jalo veli, Jumala\nparatkoon, ovat semmoisia, että monen miehen kurkku, kun hän maata\npanee, saattaa olla niin terve ja eheä kuin paraskin viinaratti, mutta\nennen aamua se voi olla poikki ja irvellään niinkuin auki leikattu\nosteri.\"\n\nKreivi Menteith kiitti hartaasti. \"Juuri näin\", sanoi hän, \"olisin\nitsekin tahtonut saada laitetuksi. Sillä vaikka en suinkaan pelkää\nmitään väkivaltaa kapteeni Dalgettyltä, pidän kuitenkin aina mielelläni\nAndersonia luonani, sillä hän on parempaa sukua, vähän herrastapainen.\"\n\n\"En ole tätä Andersonia nähnyt\", virkkoi Mac Aulay. \"Otitko hänet\nEnglannissa palvelukseesi?\"\n\n\"Niin tein\", vastasi kreivi Menteith; \"saat nähdä hänet huomenna. Sillä\naikaa toivotan sinulle hyvää yötä.\"\n\nIsäntä otti ennen lähtöänsä ilta-jäähyväiset kreiviltä ja arveli samaten\nkohdella myös kapteeni Dalgettya; mutta huomattuansa, että tämä\npar'aikaa oli täydessä puuhassa suuren, paloviina-piimällä täytetyn\nhaarikan kanssa, ei hän hennonnut häiritä tätä hyödyllistä toimitusta,\nläksi vaan pois ilman enempää tervehdystä.\n\nMelkein samassa tulivat kreivi Menteithin molemmat palvelijat sisään.\nKunnon kapteeni, joka nyt alkoi olla vähän liiaksikin ruoalla ja\njuomalla täytetty, huomasi jotenkin vaikeaksi saada itse auki\nrautapukunsa hakoja. Hän kääntyi siis Andersonin puoleen, puheensa\nvälistä yhä nikottaen: \"Anderson, veikkoseni, oletpa taitanut lukea ne\nraamatun samat, että se, joka rautapukuansa riisuu, älköön kerskatko\nniinkuin se, joka sitä päällensä panee. -- Se kyllä kenties ei ole oikea\nkomentosana, mutta sen tositarkoitus on se, että minun luultavasti tulee\nnukkua haarniskoittuna -- niinkuin monen muunkin kelpo miehen, joka ei\nunestaan enää herää -- jos et auta tätä solkea auki.\"\n\n\"Päästä hänen haarniskansa auki, Sibbald\", sanoi Anderson toiselle\npalvelijalle.\n\n\"Pyhä Anterus auttakoon!\" huudahti kapteeni, kovasti ihmeissään kääntyen\nympäri, \"tää halpa palvelijako, palkkalainen, joka saa neljä puntaa ja\nyhden panssarinpuvun vuodelta, on liian ylpeä passaamaan rittmeister\nDugald Dalgettya, Drumthwacketin herraa, joka on harjoitellut humaniora\n(tieteitä) Mareschal-kollegiossa Aberdeenin kaupungissa ja ollut\nsotapalveluksessa useimmilla Euroopan hallitsijoilla?\"\n\n\"Kapteeni Dalgetty\", sanoi kreivi Menteith, jonka tuli koko tämä ilta\ntoimittaa rauhansovittajan virkaa, \"minä saan teidän luvallanne\nilmoittaa, että Anderson ei passaa ketään muuta kuin minua. Mutta\nmielelläni tahdon itse auttaa Sibbaldia haarniskaanne päästämään.\"\n\n\"Se olisi liika vaiva teille, korkea herra\", virkkoi Dalgetty, \"vaikka\ntosin ei teillekään tekisi haittaa oppia, miten kelpo haarniska on\nriisuttava ja päälle puettava. Muulloin osaan rautapuvustani pujahtaa\nulos ja taas sen sisään, niinkuin se olisi kinnas. Mutta tänä iltana,\nvaikka en ole ebrius (humalassa), tunnen itseni, muinaisen kirjaniekan\nsanoilla puhuen, vino ciboque gravatus (viinasta ja ruoasta raskaaksi).\"\n\nNyt hän jo olikin kuorittu ja seisoi valkean ääressä, humalaisella\nviisaudella mietiskellen päivän tapahtumia. Varsinkin näkyi Allan Mac\nAulayn luonne antavan hänelle arvelemisen aihetta. \"Hänpä peijasi\nsukkelasti nuo englantilaiset vuorelaisillaan, soihdunkantajilla! --\nKahdeksan pöksytöntä metsäläistä kuuden hopeisen kynttilänjalan\nsijasta! -- Sepä oli mestaritemppu -- oikein 'tour de passe', oikein\nsilmänkääntämistä! -- Ja kuitenkin hän on mielipuoli! -- Pelkäänpä suuresti,\nkorkea herra\", jatkoi hän pudistaen päätään, \"että minun, siitä\nhuolimatta, että hän on teidän sukulaisenne, täytyy myöntää hänelle\njärki-ihmisen oikeudet ja antaa hänelle semmoinen selkäsauna, joka\ntäydesti voi rangaista hänet minulle tehdystä väkivallasta. Taikka\ntäytyy vedota kaksintaisteluun, niinkuin häväistyn aatelismiehen sopii.\"\n\n\"Jos näin myöhään yöllä\", sanoi kreivi Menteith, \"vielä viitsisitte\nkuulla pitkän jutun, niin tahdon kertoa teille tapahtumia Allanin\nsyntymäajalta, jotka niin täydesti selittävät hänen eriskummallisen\nluonteensa, ettei mistään kaksintappeluun vaatimisesta voine tulla\npuhettakaan.\"\n\n\"Pitkä juttu\", sanoi kapteeni Dalgetty, \"on kelpo iltaryyppyä ja\nlämmintä yömyssyä lähinnä paras houkutin terveelliselle unelle. Ja koska\nte, korkea herra, tahdotte olla niin hyvä ja vaivata itseänne sen\nkertomisella, lupaan minä puolestani olla uupumatonna ja kiitollisena\nkuulijana.\"\n\n\"Sinäkin, Anderson\", virkkoi kreivi Menteith, \"ja sinä, Sibbald, varmaan\nmyös palatte uteliaisuudesta kuulla jotakin siitä eriskummallisesta\nmiehestä. Ja taitaisipa luullakseni ollakin parasta, että tyydytän\nhalunne, jotta hädän tullessa osaatte häntä oikein kohdella. Tulkaa siis\nlikemmäksi valkean ääreen.\"\n\nNäin koottuaan kuulijapiirin ympärillensä kreivi Menteith kävi istumaan\nnelipatsaisen sängyn reunalle. Kapteeni Dalgetty puolestaan, pyyhkien\npaloviina-piimän tähteet parrastaan sekä viiksistään ja hyräillen\nensimmäistä värssyä Lutherin virrestä \"Alle guten Geister loben den\nHerrn\" j.n.e. (Kaikki hyvät henget kiittävät Herraa) retkahti eräälle\nvuoteelle ja pistettyään pörröisen päänsä esille peiton alta rupesi\nkuuntelemaan kreivi Menteithin kertomusta sangen mukavassa tilassa,\npuoleksi valveilla, puoleksi nukuksissa.\n\n\"Näiden molempien veljesten, Angus ja Allan Mac Aulayn, isä\", alkoi\nkreivi Menteith, \"oli suurisukuinen ja suuriarvoinen aatelisherra; hän\noli näet maineeltaan, vaikkei miesluvultaan, arvokkaan vuorelais-klan'in\npäällikkö. Hänen puolisonsa, näiden nuorten miesten äiti, oli myös\nhyvästä aatelissuvusta, jos minun sopii niin sanoa perheestä, joka on\nlikeisiä heimolaisiani. Rouvan veli, kunniallinen ja urhoollinen nuori\nmies, oli kuningas Jaakko Kuudennelta saanut oikeuden olla muutamassa\nhänen linnansa läheisessä kruununmetsässä ylikaitsijana ynnä vielä\nnauttia kaikellaisia etuja. Tätä oikeutta harjoittaessaan ja\nsuojellessaan hän pahaksi onnekseen joutui riitaan cateran'ien eli\nvuorelaisrosvojen kanssa, joista tekin, kapteeni Dalgetty, epäilemättä\nolette kuullut puhuttavan.\"\n\n\"0len maar\", vastasi kapteeni, ponnistaen kaikki voimansa,\nsaadakseen vastauksen suustansa. \"Ennenkuin Aberdeenin kaupungin\nMareschal-kollegiosta läksin, teki Dugald Garr piruntekosiansa\nGarioch'issa ja Farquharsonit Deen seuduilla ja Chattanin klani\nGordonien mailla ja Grantit sekä Cameronit Moraylandissa. Ja sittemmin\nolen nähnyt kravaatteja ja panduureja Pannoniasta ja Transsylvaniasta ja\nkasakoita Puolan rajalta ynnä muita rosvoja, ryöväreitä ja metsäläisiä\nkaikista maista. Voinpa siis sanoa, että minulla on selvä käsitys teidän\nvuorelaississeistänne.\"\n\n\"Se klani\", jatkoi kreivi Menteith, \"jonka kanssa Mac Aulayden eno\nriitaantui, oli pieni rosvoparvi; heille on annettu nimitys Sumun Lapset\nsen vuoksi, että he kodittomina lakkaamatta kuljeksivat pitkin vuoria ja\nlaaksoja. He ovat kovasydämistä, hurjaluontoista väkeä, pikaiset\nsuuttumaan ja julmat, tuliset kostonhimossaan, niinkuin ainakin ihmiset,\njotka eivät ole ikinä olleet sivistyneen valtakunnanjärjestyksen kurin\nalaisia. Parvikunta näitä miehiä läksi väijymään onnetonta kruununmetsän\nylikaitsijaa, karkasi hänen kimppuunsa, kun hän kerran oli metsästämässä\nyksinään ilman palvelijoita, ja surmasi hänet julmimmilla kidutuksilla,\nmitä taisivat keksiä. He leikkasivat pään irti rungosta ja päättivät\nuhallakin viedä sen näytteeksi hänen lankonsa linnaan. Talonherra oli\npoissa, ja rouva, tosin vastahakoisesti, otti nämät vieraat vastaan,\nkenties peläten heidän kostoansa, jos salpaisi heiltä ovet. Ruokaa\ntuotiin Sumun Lapsien eteen, jotka tätä tilaisuutta käyttäen ottivat\nsurmatun miehen pään ulos vaatteesta, mihin se oli kääritty, asettivat\nsen pöydälle ja pistivät sille leipäpalan hampaitten väliin, käskien\nniiden nyt toimittaa virkaansa, niinkuin ennenkin olivat monta kertaa\ntässä pöydässä hyviä herkkuja purreet. Samassa astui huoneeseen rouva,\njoka oli käynyt jollakin talousasialla. Veljensä pään nähtyään hän\npakeni nuolena ulos metsään, parkumistaan parkuen. Rosvot läksivät,\ntähän pedontapaiseen huvitukseen tyytyen, jälleen tiehensä. Kun\npalvelijat olivat tointuneet pelästyksestään, hajosivat he kaikille\nhaaroille emäntäänsä etsimään, mutta häntä ei löytynyt mistään. Hänen\nonneton puolisonsa palasi seuraavana päivänä kotiin ja jatkoi etsimistä\nvielä tarkemmin ja vielä laajemmalta, mutta yhtä turhaan. Yleinen arvelu\noli, että rouva silmittömässä säikähdyksessään oli syössyt alas jokeen\njoltakin niistä jyrkistä kallioista, jotka törröttävät pitkin rantaa,\ntaikka syvään järveen, jonne on toista virstaa kartanosta. Hänen\nhukkumisensa oli sitä surettavampi, koska hän kävi jo kuudetta kuukautta\nraskaana; Angus Mac Aulay, hänen vanhin lapsensa, oli syntynyt noin\nkahdeksantoista kuukautta ennen, -- Mutta te taidatte olla jo kyllästynyt,\nkapteeni Dalgetty, ja tahtoisitte kenties nukkua.\"\n\n\"Ei millään muotoa\", vastasi soturi. \"Ei minua hiukkaakaan uneta; mutta\nminä aina mieluimmin kuuntelen silmät ummessa. Siihen temppuun opin\nvartijana seisoessani.\"\n\n\"Ja useinpa, sen tohtisin vannoa\", kuiskutti kreivi Menteith Andersonin\nkorvaan, \"on kiertovahdin kersantti saanut raskaalla pertuskallaan ne\nsilmät aukaista.\"\n\nNuori aatelisherra, joka nähtävästi oli tarinoimistuulellaan, jatkoi\nkuitenkin kertomustaan, pääasiallisesti palvelijainsa puoleen kääntyen\nja torkkuvasta soturista lukua pitämättä.\n\n\"Kaikki aatelisherrat näillä seuduin\", kertoi hän, \"vannoivat kostoa\ntästä kauheasta ilkityöstä. He tarttuivat aseisiin yhdessä murhatun\nmiehen sukulaisten ja langon kanssa, ja Sumun Lapset saivat, pelkään mä,\nvainoojiltansa yhtä vähän armoa kuin itse olivat osoittaneet.\nSeitsemäntoista päätä, onnistuneen koston veriset todistukset, jaettiin\nliittolaisten kesken ja naulattiin linnanporttien otsikkoon, varisten\nnoukittavaksi. Harvat pelastuneet peräytyivät kaukaisemmille erämaille.\"\n\n\"Oikealle, ympäri, ja peräytykää entiselle asemalle\", sanoi kapteeni\nDalgetty, jolle tuo sana \"peräytyivät\" oli johdattanut vastaavan\nkomentosanan mieleen. Ja sitten kavahtaen hereille hän vakuutti tarkkaan\nkuunnelleensa joka sanaa.\n\n\"Kesäksi\", jatkoi kreivi Menteith, tästä puolustuspuheesta lukua\npitämättä, \"on täällä tapana lähettää karja vuorille laitumelle, ja\nkylän sekä kartanon piiat käyvät aamuin, illoin siellä lehmiä\nlypsämässä. Tässä työssä ollessaan näkivät kartanon tytöt pahasti\nsäikähtäen, että laiha, kalvakka haamu, joka oli aivan heidän\nemäntävainajansa näköinen, kaukaa katseli heidän tointansa; tietysti he\nluulivat emännän siinä kummittelevan. Muutamat rohkeimmat uskalsivat\nlähestyä kalmankarvaista haamua, mutta se pakeni metsään, hurjasti\nkiljahtaen. Tästä tiedon saatuansa meni herra muutamien palvelijain\nkanssa vuorilaitumelle ja sijoitti väkensä niin taitavasti, että sai\nonnettoman karkulaisen pakenemasta estetyksi. Tällä lailla rouva parka\njälleen saatiin kotiin; mutta hänen järkensä oli aivan häiriöllä. Millä\nhän oli elättänyt henkeänsä metsää kuljeskellessaan, siitä ei saatu\nmitään selvää. Muutamat arvelivat hänen syöneen kasvinjuuria ja marjoja,\njoita sillä vuodenajalla oli runsaasti. Mutta enin osa alhaista kansaa\noli siinä lujassa uskossa, että rouva oli juonut metsäkauristen maitoa\ntaikka saanut ruokaa metsänhaltijoilta tai jollakin muulla yhtä\nihmeellisellä tavalla. Helpompi oli selittää hänen ilmautumisensa. Hän\noli tainnut metsästä nähdä lehmäin lypsämistä, jonka työn valvominen oli\nhänelle aina ollut hauskin kotiaskare, ja mielipuolenakin hän oli\nnoudattanut totuttua tapaansa.\"\n\n\"Ajan tultua onneton rouva synnytti pojan, jossa ei voitu havaita mitään\näitinsä surkean tilan vaikutusta; päinvastoin lapsi oli tavattoman terve\nja vahva. Rouva parka tointui sen perästä järkiinsä, kumminkin johonkin\nmäärään; mutta terveeksi ja iloiseksi ei hän enää koskaan tullut. Allan\noli hänen ainoa ilonsa. Tätä poikaa hän luopumatta hoiteli, ja\nluultavasti hän istutti lapsen herkkään mieleen kaikellaista taikauskoa,\njohon Allanin mietiskelevä, haaveksiva luonne olikin erittäin taipuisa.\nRouva kuoli, kun Allan oli ehtinyt kymmenvuotiseksi. Viimeiset sanansa\nrouva puhui hänelle kahdenkesken. Epäilemättä hän antoi pojalle käskyn\nkostaa Sumun Lapsille, ja sitä käskyä Allan onkin siitä asti hartaasti\nnoudatellut.\"\n\n\"Siitä hetkestä näet muuttui Allan Mac Aulayn käytös kokonaan. Tähän\nasti hän oli aina istuskellut äidin luona kuunnellen, mitä tämä kertoi\nunennäöistään, ja itsekin kertoellen omiansa, näin täyttäen\nmielikuvitustaan -- joka luultavasti, hänen syntymänsä edellisiin\nseikkoihin nähden, oli alustakin kiihtynyt -- kaikilla noilla\nvuorelaiskansan eriskummallisilla ja kauhistuttavilla ihmetarinoilla,\njoihin rouvakin, veljensä murhan perästä, oli kovin kiintynyt. Tästä\nelämänlaadusta seurasi, että pojan katsanto tuli araksi, säikähtyneen\nnäköiseksi, että hän mielellään kuljeskeli yksinäisissä paikoissa\nmetsässä ja että hän suuresti kammosi muiden yhdenikäisten lasten\nseuraa. Muistanpa, että minäkin, joka olen muutamia vuosia nuorempi,\nkerran kävin täällä isäni kanssa, enkä voi ikinä unhottaa, kuinka\nhämmästyneenä katselin tämän lapsierakon väistymistä luotani joka kerta,\nkun yritin saada hänet kanssani meidän ijällemme sopiviin leikkeihin.\nMuistanpa myös, että hänen isänsä valitti siitä minun isälleni, samassa\nkuitenkin selitykseksi lisäten, että hän ei hennonut ottaa tätä lasta\npois rouvansa seurasta; sillä se näkyi olevan äidin ainoana lohdutuksena\ntässä maailmassa, ja ainoastaan huvitus Allanin seurasta näkyi voivan\nestää hirveää mielenhäiriötä palaamasta pahemmassa muodossa. Mutta äidin\nkuoltua pojan käytös ja tavat muuttuivat yht'äkkiä. Tosin hän edelleen\npysyi mietiskelevänä, totisena; hän oli usein pitkät ajat harvapuheinen\nja hajamielinen, josta näkyi, että hänen mielenlaatunsa ei siinä\nsuhteessa ollut yhtään muuttunut. Mutta toisin ajoin sitävastoin hän\nkävi klaninsa nuorison leikkitantereilla, joita siihen asti oli kammoten\nvälttänyt. Hän rupesi ottamaan osaa nuorukaisten ruumiinharjoituksiin ja\npianpa hän, jonka ruumis oli erittäin väkevä, voitti veljensä ynnä\nmuutkin paljon vahvemmat pojat. Tähän asti he olivat häntä halveksineet,\nmutta rupesivat nyt pelkäämään, vaikkei juuri rakastamaan. Ja ne, jotka\nleikeissä tai sotaharjoituksissa kävivät Allanin kimppuun, valittivat,\nettä hän, joka vielä äsken oli ollut unennäkijä, akkamainen ja veltto,\nnyt innoissaan kovin helposti käänsi leikin todeksi, unohtaen, että se\noli vaan ystävällistä voimain kilvoittelua. -- Mutta kuulemattomille\nkorvillehan minä kerronkin\", sanoi kreivi Menteih keskeyttäen juttunsa,\nsillä kapteenin nenä todisti selvästi, että tämä soturi oli vaipunut\nsyvälle unen syliin.\n\n\"Jos korkea herra tarkoittaa tuon kuorsaavan sian korvia\", virkkoi\nAnderson, \"ovat ne tosiaan kuurot kaikille kertomuksillenne. Mutta koska\ntässä paikassa ei käy laatuun ottaa salaisempia asioita puheeksi, niin\npyydän, että olisitte niin hyvä ja jatkaisitte, Sibbaldille ja minulle\nhuvitukseksi. Tämän nuorukaisparan kohtalo liikuttaa sydäntä syvästi ja\neriskummallisesti.\"\n\n\"Minä saan siis kertoa\", jatkoi kreivi Menteith, \"että Allan näin yhä\nedistyi edistymistään, niin voimainsa kuin taitonsa puolesta,\nviiteentoista vuoteensa saakka ja että hän sillä ijällään tuli aivan\nomavaltaiseksi käytöksessään ja äksyksi, jos häntä vaadittiin\ntottelemaan, mikä seikka huoletti hänen isäänsä suuresti. Hän viivyskeli\nvälistä vuorokausia poissa, muka metsästämässä, vaikka usein ei tuonut\nmitään otusta kotiin. Ja se vielä enensi isän huolta, että muutamat\nSumun Lapsista, joiden rohkeus oli valtakunnan pahenevasta\nlevottomuudesta paisunut, olivat nyt palanneet entisille\ntyyssijoillensa; ja uuden hävitysretken heitä vastaan katsoi vanha Mac\nAulay vähän vaaralliseksi. Se pelko, että nämä kostonhimoiset rosvot\nsaattaisivat tehdä kuljeksivalle Allanille jotakin pahaa, ahdisti siis\nlakkaamatta ukon sydäntä.\"\n\n\"Minä itsekin olin täällä vieraskäynnillä, kun siitä asiasta viimein\ntuli ratkaiseva päätös. Allan oli päivännoususta asti ollut poissa\nmetsällä, ja minä olin häntä etsinyt turhaan. Nyt oli pimeä, myrskyinen\nilta, eikä häntä kuulunut takaisin. Isä oli kovasti huolissaan ja sanoi\naikovansa kohta päivän valjettua lähettää joukon miehiä häntä hakemaan.\nYht'äkkiä, kun par'aikaa istuimme illallispöydässä, aukeni ovi ja Allan\nastui sisään ylpeän, lujan ja rohkean näköisenä. Hänen äksyn luonteensa\nja häiriöllisen mielentilansa tähden isä ei ilmoittanut pahaa mieltänsä\nmuutoin kuin että sanoi minun tuoneen mukanani lihavan metsäkauriin,\nvaikka olin jo ennen päivänlaskua tullut kotiin, jota vastoin Allan,\noltuansa sydänyöhön asti vuorilla, palasi kai tyhjin käsin. 'Onko se\nniin varmaa?' tiuskaisi Allan tulisesti; 'onpa tässä jotakin, mikä\nkertoo teille toista!'\"\n\n\"Nyt vasta havaitsimme, että hänen kätensä olivat veressä, samoin kuin\nkasvotkin paikoittain, ja odotimme kovin uteliaina, mitä nyt seuraisi.\nYht'äkkiä, hiukan kohottaen plaid'insä lievettä hän vieritti pöydälle\nverisen ihmispään, joka oli juuri äsken leikattu irti rungosta. Samalla\nhän lausui: 'Makaa nyt sinä tuossa, missä ennen sinua on maannut\nparemman miehen pää!' Laihoista kasvoista ynnä pörröisestä, ruskeasta\ntukasta ja parrasta, jotka vanhuuttaan olivat jo paikoittain harmaita,\ntunsimme me, Allanin isä ja muut läsnäolijat, että se pää oli Hektor\nSumulaisen, kuuluisan rosvopäällikön, joka oli väkevyytensä ja\njulmuutensa tähden ollut yleisenä hirmuna, ottanut osaa Allanin enon,\nonnettoman metsänkaitsijan, murhaan ja tuimalla taistelulla sekä\ntavattomalla nopeudellaan pelastanut henkensä silloin, kun hänen\nuseimmat kumppaninsa tapettiin. Me olimme kaikki, niinkuin hyvin\nymmärrätte, aivan hämmästyksissämme; mutta Allanin suusta ei\nuteliaisuutemme saanut tyydytystä. Ainoastaan arvaamalla tulimme siihen\npäätökseen, että hän oli vasta tulisen taistelun perästä saanut rosvon\ntapetuksi; sillä me huomasimme hänessä useampia haavoja, joita häneen\noli siinä leikissä tullut. Nyt ryhdyttiin kaikellaisiin varokeinoihin,\nettei rosvojen kosto voisi häntä tavata. Mutta ei haavat, ei isän ankara\nkielto eikä edes kartanon porttien ja hänen oman kammarinsa oven\nlukitseminen voinut estää Allania ajamasta juuri niitä miehiä takaa,\njoiden puolelta häntä uhkasi vaara. Hän pujahti yöllä karkuun ikkunan\nkautta, nauraen isänsä turhaa varovaisuutta, ja toi yhtenä päivänä\nyhden, toisena kaksikin päätä, jotka olivat kuuluneet Sumun Lapsille.\nLopulla se leppymätön vimma ja rohkeus, millä Allan vainosi heitä\nvuoriston syvimpiin loukeroihin asti, masensi rosvojen miehuuden, vaikka\nhekin kyllä olivat pelottomia luonteeltaan. Hän kun aina epäilemättä\nkävi kimppuun, vaikka heitä oli kuinka monta tahansa, tekivät he siitä\nsen johtopäätöksen, että hänen henkensä mahtoi olla taialla varjeltu\ntaikka että joku yliluonnollinen haltija suojeli häntä taisteluissa. 'Ei\nhäneen luoti pysty', arvelivat he, 'eikä nuoli eikä puukko.' Syynä\nsiihen olivat muka hänen merkilliset syntymävaiheensa. Viimeiseltä olisi\nviisi, kuusi kaikkein vahvinta vuorelaisrosvoa pötkinyt pakoon heti, kun\nolisivat kuulleet Allanin huhuilemista taikka torvensoittoa.\"\n\n\"Mutta Sumun Lapset jatkoivat kuitenkin vanhaa rosvotointansa ja\ntekivät, niin paljon kuin vaan saivat aikaan, vahinkoa Mac Aulayn\nsuvulle, heimolaisille ja ystäville. Siitä seurasi viimein uusi\nhävitysretki rosvoparvea vastaan, ja siinä retkessä olin minäkin\nosallinen. Meidän onnistui saada heidät apajaan sillä keinoin, että\npanimme miesjoukon väijyksiin sekä ylös- että alaspäin vieviin\nvuorisoliin; ja sitten panimme kaikki puhtaaksi, niinkuin semmoisissa\ntilaisuuksissa on tapana, polttaen ja tappaen, mitä vaan eteen sattui.\nNäissä kauheissa teloituksissa ei säästetä edes naisia eikä turvattomia.\nAinoastaan yksi pieni tyttönen, joka hymyillen katseli Allanin\npaljastettua väkipuukkoa, sai pitää henkensä minun hartaasta\npyynnöstäni. Hänet tuotiin tänne, kasvatettiin Annikka Lyle nimisenä, ja\nepäilemättä hän on sievin pieni keijukainen kaikista, jotka ikinä ovat\nkuutamolla tanssia keikutelleet kanervakankailla. Kauan aikaa kesti,\nennenkuin Allan voi tätä lasta kärsiä. Mutta viimein hän, kenties\nkasvojen muodosta päättäen, sai päähänsä sen ajatuksen, että tyttö ei\nollutkaan kammottujen vihollisten verta ja sukua, vaan jollakin\nrosvoretkellä ryöstetty. Se asia ei olekaan itsessään mahdoton, ja hän,\nuskoo sen totuuteen lujasti kuin Jumalan sanaan. Erittäin ihastuttaa\nAllania tytön soitantokyky, joka onkin erinomainen, niin että hän harpun\nsoittamisessa voittaa parhaatkin meidän maamme mestarit. On huomattu,\nettä Allanin mielenhäiriö, pahimmillaankin ollessaan, aina tästä\nharpunsoitosta tyyntyy, aivan niinkuin muinoin Saul kuninkaan, ja niin\nsuloinen on Annikka Lylen luonne, niin viehättävä hänen vilpitön ja\niloinen käytöksensä, että häntä täällä pidetään ja kohdellaan pikemmin\ntalonherran sisarena kuin armoilla eläjänä, Totisesti, ei kukaan, joka\non hänet nähnyt, voi olla ihastumatta Annikan viattomuuteen, vilkkauteen\nja suloisuuteen.\"\n\n\"Kavahtakaa, korkea herra\", varoitti Anderson hymyillen; \"näin innokkaat\nylistelemiset ovat vähän vaaralliset. Allan Mac Aulay, jos se on\nsemmoinen kuin kuvaatte, ei olisi hyvä kilpakosija.\"\n\n\"Vielä vai! vielä vai!\" sanoi kreivi Menteith nauraen, mutta samassa\nkuitenkin punastuen. \"Allanin sydämeen ei rakkaus pysty. Ja mitä minuun\ntulee\", lisäsi hän vakavammin, \"Annikan tuntematon sukuperä on paha este\nnaimistuumille, ja hänen turvattomuutensa kieltää kaikki muut halut.\"\n\n\"Se puhe on jalon mielenne mukainen, korkea herra\", virkkoi Anderson.\n\"Mutta tottahan te, toivon ma, jatkatte hauskaa tarinaanne.\"\n\n\"Se on jo melkein lopussa\", sanoi kreivi Menteith. \"Minulla ei ole muuta\nlisättävää kuin että Allan Mac Aulay on väkevyytensä, urhoutensa sekä\nlujan, omavaltaisen tahtonsa tähden ynnä myös siitä syystä, että hän,\nniinkuin yleisesti luullaan, seurustelee yliluonnollisten olentojen\nkanssa ja taitaa ennustaa tulevia tapauksia, paljoa suuremmassa arvossa\nklanilaistensa kesken kuin vanhempi veli. Sillä tämä on uljasmielinen,\nlörppösuinen vuorelainen, mutta ei millään muotoa voi vetää vertoja\nnuoremman veljen erinomaisille avuille.\"\n\n\"Tämmöinen mies\", sanoi Anderson, \"voisi epäilemättä voimallisesti\nvaikuttaa vuorelaisarmeijan mieliin. Meidän pitää, olkoon kuinka\ntahansa, saada tämä Allan avuksemme. Mitä hänen urhouteensa ja\nkaukonäköisyyteensä tulee\" -- --\n\n\"Hist!\" keskeytti kreivi Menteith, \"tarhapöllö tuolla herää.\"\n\n\"Puhutteko te kaukonäköisyydestä eli _deuteroskopiasta_?\" virkkoi\nkapteeni. \"Muistanpa mainion majuri Munroen kertoneen minulle, kuinka\nMurdoch Mackenzie, Assintista syntyisin, vapaaehtoinen sotamies\nmuutamassa komppaniassamme ja kelpo soturi, ennusti, että Donald Tough,\njoka oli Lochaberin poikia, ynnä jotkut muut miehet saisivat surmansa ja\nmajuri itse tulisi haavoitetuksi äkillisessä rynnäkössä, kun Stralsundia\npiiritettiin.\"\n\n\"Olen minäkin usein kuullut tästä ennustustaidosta\", sanoi Anderson,\n\"mutta aina olen arvellut, että ne, jotka väittävät itsessään olevan\nsemmoisen voiman, ovat narreja taikka pettureita.\"\n\n\"Kumpaakaan sanaa\", virkkoi kreivi Menteith, \"en juuri mielelläni\nkäyttäisi sukulaisestani, Allan Mac Aulaysta. Hän on monessa\ntilaisuudessa, kuten esimerkiksi tänäkin iltana näette, osoittanut kovin\npaljon älyä ja sukkeluutta, ansaitaksensa narrin nimen. Ja hänen herkkä\nkunniantuntonsa sekä miehuullinen mielenlaatunsa tekee myös syytöksen\npetoksesta mahdottomaksi.\"\n\n\"Te, korkea herra\", kysyi Anderson, \"uskotte siis hänen yliluonnolliseen\ntaitoonsa?\"\n\n\"En suinkaan\", vastasi nuori aatelismies. \"Minä luulen, että nuo\nennustukset, joiden hän uskoo yliluonnollisella tavalla johtuvan hänen\nmieleensä, eivät todella ole muuta kuin hänen oman älynsä ja arvelunsa\nsynnyttämiä mietteitä. Sillä samoinhan uskonkiihkoisetkin pitävät oman\nmielensä kuvitteluita taivaallisina ilmoituksina. -- Kumminkaan, jos ei\ntämä selitys sinulle kelpaa, Anderson, en tiedä parempaa antaa. Ja aika\nolisikin tämänpäiväisen vaivaloisen matkan perästä nukahtaa.\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\n    Edellä kulkee varjo seikkain tulevain.\n\n    Campbell.\n\nAikaisin aamulla vieraat nousivat levoltaan. Kreivi Menteith, vähän\naikaa hiljaa keskusteltuaan palvelijainsa kanssa, kääntyi kapteenin\npuoleen, joka istui muutamassa nurkassa kiilloittamassa haarniskaansa\ntrippel-kivellä sekä vuorivuohennahkasella ja hyräili vanhaa,\nikivoittoisen Kustaa Aadolfin kunniaksi sepitettyä veisua:\n\n    \"Kun paukkuu tykki ja tulia välkkää,\n    Se kunnian saa, jok' ei kuoloa pelkää.\"\n\n\"Kapteeni Dalgetty\", virkkoi kreivi Menteith, \"nyt on aika, että eroomme\ntaikka liitymme sotakumppaneiksi.\"\n\n\"Eipä toki ennen aamiaista, toivon ma?\" sanoi kapteeni Dalgetty.\n\n\"Minä arvelin\", vastasi kreivi, \"että teidän linnanne olisi vähintään\nkolmeksi päiväksi muonalla varustettu.\"\n\n\"Olisipa vielä sentään vähän sijaa härkäpaistille ja kauraleivälle\",\narveli kapteeni, \"enkä minä koskaan laiminlyö tilaisuutta, joka minulle\ntarjoutuu, lisätäkseni varojani.\"\n\n\"Mutta\", sanoi kreivi Menteith, \"ei kukaan viisas sotapäällikkö salli\nrauhanhierojan eikä myös semmoisenkaan, joka ei ota sotaan osaa, viipyä\nleirissänsä kauemmin, kuin varovaisuus myöten antaa. Sentähden meidän\npitää saada tarkka tieto päätöksestänne, jonka mukaan saatte\nmatkapassilla varustettuna rauhassa lähteä tiehenne taikka olette\ntervetullut meidän joukkoomme.\"\n\n\"Jos niin todellakin on asian laita\", päätti kapteeni, \"en tahdo\nyrittääkään viivyttää antaumusta näennäisillä sovitteluilla -- jota\ntemppua muuten ritari Jaakko Ramsay aika sukkelasti käytti Hanaun\nkaupunkia piiritettäessä armon vuonna 1636. Tunnustanpa siis suoraan,\nettä jos miellyn palkkaanne yhtä hyvin kuin muonaanne ja seuraanne,\nminusta on yhdentekevä, vaikka kohtakin vannoisin uskollisuudenvalan\nteidän lipullenne.\"\n\n\"Meidän palkkamme\", sanoi kreivi Menteith, \"ei tätä nykyä voi olla\nsuuri, se kun on maksettava siitä yhteisestä kassasta, minkä ne harvat\nmeistä, joilla on joitakin rahavaroja, ovat kokoon haalineet. -- Enpä\ntohdi, kapteeni Dalgetty, luvata teille aiotusta majurin ja ajutantin\nvirasta enempää kuin puoli taaleria päivältä.\"\n\n\"Perhana vieköön kaikki puolet ja neljännekset!\" kirosi kapteeni. \"Jos\nminun tulisi päättää, suostuisin yhtä vähän taalerin kahtia panemiseen\nkuin Salomonin tuomio-istuimen edessä vaimo suostui kohtunsa lasta\njakamaan.\"\n\n\"Se vertaus tuskin pitänee ryhtiänsä, kapteeni Dalgetty; sillä\nluullakseni te kuitenkin mieluummin suostuisitte taalerin jakamiseen\nkuin antaisitte sen kokonaisena kilpaveljenne käteen. Kuitenkin voin\nluvata, että saatte toisenkin puoliskon sodan loputtua, ikäänkuin\nrästinä.\"\n\n\"Voi näitä rästejä!\" sanoi kapteeni Dalgetty. \"Aina niitä lupaillaan,\nmutta ne menevät aina tyhjiin! Espanja, Itävalta ja Ruotsi, kaikki\nveisaavat yhtä virttä. Ei! Eläkööt Hoganmogenit.[18] Heistä tosin ei\nollut sotapäälliköiksi eikä sotureiksi, mutta kelpo palkanmaksajia he\nolivat! -- Mutta sittenkin, korkea herra, jos varmaan saisin tietää, että\nDrumthwacket, luonnollinen perintömaani, olisi joutunut jonkun\ncovenantilaislurjuksen käsiin, jota voitolle päästyämme sopisi kohdella\nkapinoitsijana, niin rakkaudesta siihen viljavaan ja ihanaan paikkaan\nminä lähtisin mukaanne tälle sotaretkelle.\"\n\n\"Siitä voin antaa kapteeni Dalgettylle tietoja\", sanoi Sibbald, kreivi\nMenteithin toinen palvelija. \"Sillä jos Drumthwacket, hänen\nperintömaansa, niinkuin luulen, lienee sen niminen avara, autio\nrahkasuo, joka on kahdeksan virstan päässä etelää kohti Aberdeenista,\nniin voin kertoa, että se on nykyään ostolla joutunut Elias Strachanin\nkäsiin, joka on niin häijy kapinoitsija kuin suinkin pahin kaikista\nCovenant-valan vannojista.\"\n\n\"Sitä paljaskorvaista koiraa!\" huudahti kapteeni Dalgetty vimmoissaan.\n\"Kuka perkele yllytti hänet ostamaan maan, joka on nelisatavuotisen\nsuvun perintö? Cynthius aurem vellet! niin meidän oli tapana kirota\nMareschal-kollegiossa; se merkitsee: minä kiskon hänet korvista ulos\nisäni talosta. Nyt, kreivi Menteith, minä olen teidän, käsineni,\nmiekkoineni, ruumiineni, sieluineni, siksi kun kuolema meidät erottaa\ntaikka tämä sota loppuu, kumpi sitten ensin tapahtuneekin!\"\n\n\"Ja minä\", sanoi nuori aatelisherra, \"annan teille käsirahaksi yhden\nkuukauden palkan ennakolta.\"\n\n\"Sitä ei olisi tarvittu\", esteli Dalgetty, kuitenkin pistäen rahat\ntaskuunsa. \"Mutta nyt minun pitää mennä katsomaan satulaani ja\nvaatteitani ja pitämään huolta Kustaavuksen aamiaisappeesta ja kertomaan\nhänelle, että taas olemme antautuneet uuteen palvelukseen.\"\n\n\"Tuossa käypi nyt teidän arvokas rekryyttinne\", virkkoi kreivi Menteith\nAndersonille, kun kapteeni oli lähtenyt. \"Pelkäänpä sentään, ettei\nhänestä tule meille liioin kunniaa.\"\n\n\"Hän on kuitenkin tämän ajan mukainen mies\", vastasi Anderson, \"ja ilman\nsemmoisten miesten apua tuskin saisimmekaan hankkeitamme toimeen.\"\n\n\"Menkäämme alas katsomaan\", sanoi kreivi Menteith, \"kuinka kokouksemme\nonnistuu, sillä minä kuulen koko joukon melua kartanossa.\"\n\nKun he olivat astuneet saliin, vetäytyivät palvelijat nöyrästi nurkkaan\npäin, mutta kreivi Menteith vaihtoi aamutervehdyksiä Angus Mac Aulayn ja\nenglantilaisvierasten kanssa. Allan puolestaan, istuen samalla tuolilla\nkuin edellisenäkin iltana, ei pitänyt lukua kenestäkään.\n\nDonald ukko riensi kiireissään sisään. \"Sanomia Vich Alister Morelta\n(Glengarryn Mac Donellin toinen nimi). Hän tulee tänne tänä iltana.\"\n\n\"Kuinka monen seuralaisen kanssa?\" kysyi Mac Aulay.\n\n\"Noin viidenkolmatta tai kolmenkymmenen kanssa\", sanoi Donald, \"niinkuin\nhänellä on tapana.\"\n\n\"Levittäkää tarpeeksi olkia suureen latoon\", käski talon isäntä.\n\nToinen palvelija juoksi samassa sisään, hädissään kompastuen. Hän\nilmoitti herra Hektor Mac Leanin tulon, \"joka lähenee suuren joukon\nkanssa.\"\n\n\"Laittakaa heille sija mallaskamariin ja katsokaa, että lantasäiliö\njääpi heidän ja Mac Donaldien välille, sillä he ovat vihollisia\nkeskenään.\"\n\nDonald vuorostaan tuli taas kasvot sangen pitkiksi venyneinä. \"Piruko\nheidät kaikki on riivannut\", sanoi hän; \"koko vuoristo on liikkeellä,\nluulen ma. Evan Dhu Lochielista joutuu tunnin päästä tänne, Jumala ties\nkuinka monen miehen kanssa.\"\n\n\"Suureen latoon Mac Donaldien viereen\", käski talonherra.\n\nYhä useampien päälliköiden tulo ilmoitettiin, joista halvinkin olisi\nkatsonut alennukseksi arvolleen, jos olisi tuonut mukanaan vähemmän kuin\nkuusi, seitsemän miestä. Jokaiseen ilmoitukseen Angus vastasi sillä,\nettä osoitti heille jonkin paikan -- talli, parvi eli ylinen, navetta,\nvaja eli liiteri, sanalla sanoen kaikki ulkohuoneet määrättiin sinä yönä\ntällä tai toisella tavalla vierasten käytettäviksi. Lopulta kuitenkin\nMac Dougalin, Lornin herran, tulo saattoi hänet vähän pulaan, kun jo\nkaikki suojapaikat olivat täpötäynnä. \"Mitä perhanaa nyt teemme,\nDonald?\" arveli hän. \"Suureen latoon kyllä mahtuisi vielä viisikymmentä,\njos tahtoisivat siinä maata kahdessa rivissä, jalat vastakkain. Mutta\npianpa sitten puukot heiluisivat, kun tulisi riita siitä, ken saisi\nperäpuolella sijansa, ja ennen aamua olisi siellä veristä löylyä.\"\n\n\"Mitä tuota kaikkea tarvitaankaan?\" sanoi Allan, kavahtaen pystyyn ja\nrientäen paikalle niin tuikeana kuin hänen tapansa oli. \"Onkohan\nnykyajan gaeleissa pehmeämpi liha ja valkoisempi veri kuin heidän\nisissään? Puhkaise pohja viinatynnyristä; se olkoon heille lämmittävänä\nyönuttuna -- plaid'it peittona -- sinitaivas uutimina ja kanervikko\nvuoteena! -- Tulkoon vaikka tuhat miestä lisäksi, kyllä he\nkanervikkokankaalla saavat satelematta sijaa.\"\n\n\"Allan puhuu oikein\", sanoi vanhempi veli. \"Ihmepä, että hän, joka\nmeidän kesken puhuen\", lisäsi hän syrjään Musgravelle, \"on vähän sekava\npäästään, kuitenkin toisinaan näkyy olevan älykkäämpi kuin me kaikki\nyhteensä. Katselkaapa, mitä hän nyt tekee.\"\n\n\"Niin\", lausui Allan, tuijottaen silmillään niinkuin kuollut ja katsoen\nsalin vastapäistä seinää kohti, \"olkoon heidän alkunsa sama kuin heidän\nloppunsakin tulee olemaan! Moni mies näistä, jotka tämän yön makaavat\nkanervikolla, saa taas, kun Martinpäivän tuuli käy, maata samanlaisella\nvuoteella, tarpeeksi jäykistyneenä, niin ettei tunne vilua eikä kysy\npeitettä!\"\n\n\"Älä ennustele pahaa, veli\", sanoi Angus; \"se ei tuo onnea.\"\n\n\"Ja mitä onnea te toivottekaan?\" lausui Allan, ja muljottaen silmiänsä\nsiksi, kun ne melkein pulpahtivat kuopistaan, hän kaatui vääntelehtien\nDonaldin ja veljensä syliin, jotka molemmat tunsivat hänen tautinsa\nluonteen ja sentähden olivat lähestyneet hänen kaatumistansa estämään.\nHe veivät hänet rahille istumaan ja kannattivat häntä, kunnes hän\njälleen tointui ja kykeni puhumaan.\n\n\"Jumalan tähden, Allan\", virkkoi vanhempi veli, joka tiesi, kuinka syvän\nvaikutuksen Allanin umpimieliset sanat voisivat tehdä moneen hänen\nvieraistaan, \"älä puhu mitään, mikä voisi masentaa miehuuttamme!\"\n\n\"Olenko minä se, joka teidän miehuuttanne masennan?\" lausui Allan.\n\"Katsokoon joka mies kohtaloansa silmiin, niinkuin minä katson omaani.\nMikä tuleva on, se tulee, ja me saamme uljaasti astua monen\nvoittotanteren yli, ennenkuin saavumme turmiolliselle teloituspaikalle\ntaikka kapuamme mustalle mestauslavalle.\"\n\n\"Mille teloituspaikalle? Mille mestauslavalle?\" huusivat useat äänet;\nsillä Allan oli ympäri koko vuoriston kuuluisa ennustustaidostaan.\n\n\"Sen te muutenkin saatte liian pian tietää\", vastasi Allan. \"Älkää\npuhuko minulle enää, minä olen kysymyksiinne kyllästynyt.\" Näin sanoen\nhän painoi kätensä otsaansa, nojasi kyynäspäätänsä polveen ja vaipui\nsyviin mietteisiin.\n\n\"Noutakaa Annikka Lyle harppuineen tänne\", käski Angus, kuiskaten\nmuutamalle palvelijalle. \"Ja seuratkoot minua ne teistä, hyvät herrat,\njotka eivät vuorelaisaamiaista kammo.\"\n\nKaikki seurasivat kohteliasta talonherraa, paitsi kreivi Menteith,\njääden yksin seisomaan erääseen niistä syvistä komeroista, joita oli\nseinässä jokaisen ikkunan kohdalla. Pian sen perästä tulla tepasti\nAnnikka Lyle sisään -- hän, jota kreivi Menteith sangen hyvällä\nvertauksella oli sanonut sievimmäksi pikku keijukaiseksi kaikista, jotka\nSkotlannin kanervikkokankailla tanssivat kuutamolla. Pienen vartalonsa\nvuoksi, joka oli paljo pienempi naisten tavallista kokoa, hän näytti\nhyvin nuorelta; vaikka hän jo oli kahdeksantoistavuotinen, olisi tehnyt\nmieli luulla häntä neljää vuotta nuoremmaksi. Kaikki hänen jäsenensä,\nkädet ja jalat olivat täydellisimmällä tavalla luodut tämän pienen,\nhienon vartalon mukaisiksi, niin eitä olisi ollut vaikea löytää toista,\njoka olisi paremmin sopinut itse Titanian, keijukaisten kuningattaren,\nkuvaksi. Tukka oli väriltään hiukan tummempi sitä, jota tavallisesti\npellavaiseksi sanotaan. Sen kiharat, jotka riippuivat tuuheina,\nmarjarypäleitten näköisinä, sopivat ihmeen kauniisti yhteen kasvojen\nvalkoisen ihon ja leikkisän, vaan kuitenkin vilpittömän ilmeen kanssa.\nKun tähän viehättävien avujen luetteloon lisätään, että Annikka Lyle,\nvaikka orpo, näkyi olevan iloisin, onnellisin kaikista tytöistä, niin\nlukija ymmärtää hyvin, kuinka melkein jokaisen, joka sai hänet nähdä,\nkohta piti ihastua. Ei ollut todella ketään, joka olisi ollut niin rakas\nkaikille ihmisille, ja usein hän astui tämän kartanon tylysydämisten\nasukasten keskellä, puhuaksemme niillä sanoilla, jotka Allan itse kerran\nrunollisena hetkenä keksi, \"niinkuin päivänpaiste myrskyisellä merellä\",\nvalaen muidenkin mieleen sitä iloisuutta, jota hänen omansa oli täynnä.\n\nAnnikka, astuen sisään semmoisena kuin häntä tässä on kuvattu, hymyili\nja punastui, kun kreivi tuli piilopaikastaan ja lempeästi toivotti hyvää\npäivää.\n\n\"Ja hyvää päivää teillekin, korkea herra\", vastasi tyttö ja antoi kättä\nystävälleen. \"Harvoin olemme viime aikoina saaneet nähdä teitä täällä,\nja pelkäänpä, etteivät ne ole rauhan hankkeita, minkä vuoksi olette\ntällä kertaa tullut.\"\n\n\"Kumminkaan en tahtoisi sekoittaa teidän sielunne sointua, Annikka\",\nsanoi kreivi Menteih, \"vaikka tuloni muuten kyllä synnyttänee\nsekamelskaa. Serkkuni Allan tarvitsee laulunne ja soittonne apua.\"\n\n\"Pelastajani\", virkkoi Annikka Lyle, \"saa täydellä oikeudella vaatia\nvähäisen taitoni apua. Ja teilläkin, korkea herra, on sama ansio, kun\nolette suuresti auttanut minua pelastamaan henkeni, joka olisi melkein\nmitätön, jos ei siitä olisi mitään hyötyä sen pelastajille.\"\n\nNäin puhuen Annikka kävi istumaan samalle penkille, jolla Allan Mac\nAulay istui, mutta asettausi kuitenkin vähäisen syrjemmäksi. Sitten hän\nrupesi soittamaan clairshach'iansa, pientä, noin kolmenkymmenen tuuman\nkorkuista harppua, laulaen sen mukaan. Hän lauloi vanhaa gaelilaista\nsäveltä, ja sanatkin, joita arveltiin sangen muinaisaikuisiksi, olivat\ngaelinkielisiä. Käännettyinä ne kuuluisivat tällä tavalla:\n\n    Linnut, pahat profeetat,\n    Korpit, pöllöt, huuhkajat,\n    Suokaa rauhaa sairaalle --\n    Kaiken yön jo rääkyitte, --\n    Luoliin, torniin joutukaa,\n    Siellä rääkkyellä saa,\n    Täällä rusottaa jo koi,\n    Leivon liritykset soi.\n\n    Pois nyt, susi ulvova,\n    Pois jo, kettu kavala,\n    Synkkiin, mustiin korpihin,\n    Vaikka lammas määkyiskin.\n    Häntä lyyhyss', juoskaa nyt,\n    Aamun kanssa herännyt\n    Onpi, kuulkaa, surma myös,\n    Toitottaapi metsämies.\n\n    Loisto kuun jo vaalenee,\n    Päivän tieltä pakenee.\n    Pois siis, häijy haltija,\n    Matkamiehen kiusaaja!\n    Aik' on tules sammuttaa,\n    Joka suohon houkuttaa.\n    Noussut on jo päivönen\n    Ben-yieglon huipullen.\n\n    Aatteet, synkät, syntiset,\n    Häijyt, mustat miettehet,\n    Nukkujasta paetkaa;\n    Aamull' udut hajoaa.\n    Painajainen, joka syöt\n    Veren voimaa pitkät yöt,\n    Aik' on pois jo ratsastaa,\n    Päivää katsella et saa.\n\nTytön näin laulaessa näkyi Allan Mac Aulay vähitellen selviävän\nmietteistänsä ja alkavan huomata, mitä ympärillä oli. Otsan syvät rypyt\ntasautuivat; ja muutenkin hänen kasvonsa, jotka olivat olleet väänteissä\nsisällisestä tuskasta, palasivat luonnollisempaan muotoon. Kun hän\nojensi itsensä suoraksi ja istui pää pystyssä, oli hänen ilmeensä,\nvaikka yhä vielä synkän surullinen, kadottanut tylyytensä ja\njulmuutensa. Ja näin rauhallisena ollessaan hänen ulkomuotonsa oli,\ntosin ei kaunis, mutta merkillinen, miehuullinen, olipa jalokin.\nTuuheat, mustat kulmakarvat, jotka olivat tähän asti olleet aivan kokoon\njulmistuneina, olivat nyt erinneet luonnollisille paikoilleen; ja\nharmaat silmät, jotka olivat kulmakarvain alla pyörineet, säihkyen\nluonnotonta, turmiota ennustavaa tulta, katsoivat nyt lujasti ja\nvakavasti eteensä.\n\n\"Jumalan kiitos!\" sanoi hän istuttuansa hiljaa hetken aikaa, siksi kun\nharpun viimeisetkin sävelet olivat lakanneet väräjämästä, \"sieluni ei\nole enää pimitetty -- sumu on hengestäni lähtenyt.\"\n\n\"Sinun tulee, Allan serkku\", virkkoi kreivi Menteith,\n\"synkkämielisyytesi onnellisesta selviämisestä kiittää yhtä paljo\nAnnikka Lyleä kuin Jumalaa --\"\n\n\"Jalosukuinen serkkuni Menteith\", lausui Allan, nousten ja tervehtien\nhäntä yhtä kunnioittavasti kuin lempeästi, \"on jo niin kauan tuntenut\nonnettoman tilani, ettei hänen hyväluontoinen sydämensä suinkaan liene\nsuutuksissaan siitä, että nyt vasta sanon hänet tervetulleeksi tähän\nkartanoon.\"\n\n\"Me olemme kovin vanhat tuttavat, Allan\", virkkoi kreivi Menteith, \"ja\nkovin hyvät ystävät, pitääksemme suurta lukua ulkonaisista\ntervehdyksistä. Mutta puoli vuoristolaiskansaa tulee tänne tänä päivänä,\neikä meidän vuorelaispäällikköjämme kohtaan, senhän tiedät, saa\nlaiminlyödä mitään kohteliaisuuden temppua. Mitäpä sinä annat tälle\npikku Annikalle siitä, että hän on saattanut sinut kelvolliseksi\nvastaanottamaan Evan Dhu'ta ja ties kuinka monta sulkalakkia?\"\n\n\"Mitäkö hän minulle antaa?\" sanoi Annikka hymyillen. \"Ei suinkaan mitään\nhalvempaa, toivon ma, kuin kalleimman nauhan Dounen markkinoilta.\"\n\n\"Dounen markkinoiltako, Annikka?\" sanoi Allan surullisesti. \"Ennen sitä\npäivää tulee veristä työtä, enkä kenties saa niitä markkinoita ikinä\nnähdä. Mutta olipa hyvä, että minulle muistutit, mitä jo kauan olen\narvellut tehdä.\"\n\nSen sanottuansa hän läksi ulos salista.\n\n\"Jos hän jatkaa tämmöistä puhetta\", virkkoi kreivi Menteith, \"on teidän\npitäminen harppu vireessä, Annikka kulta.\"\n\n\"Toivon, ettei sitä tarvitse\", sanoi Annikka huolissaan. \"Tämä puuska on\nollut pitkä eikä luultavasti tule pian uudestaan. Hirmuista on katsella\ntätä luonteeltansa jaloa ja rakastettavaa miestä tämmöisen\nhellittämättömän taudin vallassa.\"\n\nHän puhui hiljaisella äänellä, niinkuin ainakin salaisista asioista\npuhuttaessa. Kreivi Menteith sentähden luonnollisesti lähestyi ja\nkumartui häntä kohti, paremmin käsittääksensä Annikan sanoja. Kun sitten\nAllan jälleen astui sisään, vetäytyivät he taas luonnollisesti\nkauvemmaksi toisistaan, jolloin heidän liikkeensä osoittivat ikäänkuin\nhämmästystä siitä, että heidät oli tavattu puheesta, jota tahtoivat\nAllanilta salata. Se ei jäänyt Allanilta huomaamatta; hätkähtäen,\nvimmastuen hän seisahtui ovelle -- hänen kulmakarvansa julmistuivat, hänen\nsilmänsä pyörähtivät -- mutta se oli vain hetkellinen puuska. Hän pyyhki\notsaansa leveällä, jäntevällä kädellään, ikäänkuin poistaakseen\nmielenliikutuksensa ilmaukset, ja astui sitten Annikan luo, pitäen\nkädessään hyvin pientä rasiaa, joka oli tammipuusta tehty ja\ntaidokkaasti silattu. \"Minä otan sinut, serkku Menteith,\nvieraaksimieheksi\", sanoi hän, \"siihen, että lahjoitan tämän rasian\nsisällyksinensä Annikka Lylelle. Siinä on muutamia koruja, jotka ovat\nolleet äitiparkani omia -- halpoja arvoltaan, sen arvannette, sillä\nvuorelaispäällikön puolisoilla on harvoin kallista korurasiaa.\"\n\n\"Mutta nämät korut\", sanoi Annikka Lyle, lempeästi ja nöyrästi kieltäen,\n\"kuuluvat suvun omaisuuteen -- en minä voi ottaa vastaan --\"\n\n\"Ne eivät ole kenenkään muun omaisuutta kuin minun, Annikka\", keskeytti\nhänet Allan; \"ne ovat lahja, jonka sain äidiltäni hänen\nkuolinvuoteellaan. Siinä on kaikki, mitä voin omakseni sanoa, paitsi\nplaidiani ja miekkaani. Ota ne siis -- minulle ne ovat mitättömiä\nleluja -- ja pidä niitä muistokseni -- jos en tästä sodasta tulisi\ntakaisin.\"\n\nNäin sanoen hän aukaisi rasian ja ojensi sen Annikalle. \"Jos\", sanoi\nhän, \"niillä lienee jotakin arvoa, myö ne ja elätä itseäsi niiden\nhinnalla, kun vihollinen on tämän talon polttanut, niin ettei se enää\nvoi olla sinulle suojana. Mutta pidä yksi sormus Allanin muistoksi, joka\nvoimiansa, vaikka ei tahtoansa myöten, on koettanut hyvyyttäsi palkita.\"\n\nAnnikka Lyle yritti turhaan estää puhkeavia kyyneleitään, kun virkkoi:\n\"_Yhden_ sormuksen, Allan, otan sinulta muistoksi hyvyydestäsi minua\norpoparkaa kohtaan, mutta älä vaadi minua enempää ottamaan. Sillä en voi\nenkä tahdo ottaa vastaan lahjaa, jonka kalleus niin vähän sopii yhteen\nalhaisuuteni kanssa.\"\n\n\"Valitse siis,\" sanoi Allan, \"sinulla voi arkatuntoisuuteesi olla syytä.\nMuut korut saavat muodon, jossa voivat sinua paremmin hyödyttää.\"\n\n\"Älä niin puhu\", sanoi Annikka, valiten rasiasta sormuksen, joka\nnähtävästi oli halpahintaisin kaikista; \"pidä ne tallella veljesi\nmorsianta tai omaasi varten. -- Mutta, Herra Jumala!\" huusi hän\nkeskeyttäen puheensa ja katsellen sormusta, \"mitä minä olenkaan\nvalinnut!\"\n\nAllan loi siihen synkän, pelokkaan katseen; sormuksessa näkyi\nlasituskuva: pääkallo kahden ristikkäisen puukon yläpuolella. Tämän\nkuvan nähtyään Allan huokasi niin syvään, että sormus livahti Annikan\nsormien välistä ja putosi lattialle. Kreivi Menteith nosti sen maasta ja\nantoi säikähtyneelle Annikalle takaisin.\n\n\"Jumala olkoon todistajana\", lausui Allan juhlallisella äänellä, \"että\nteidän kätenne, nuori herra, eikä minun, on antanut Annikalle tämän\nturmiota ennustavan lahjan takaisin. Se oli surusormus, jota äitini piti\nmurhatun veljensä muistoksi.\"\n\n\"En pelkää ennustuksia\", sanoi Annikka, kesken kyyneleitään hymyillen;\n\"eikä mikään molempien suojelijaini käsistä tuleva\" (sillä nimellä hän\ntavallisesti mainitsi kreivi Menteithiä sekä Allania) \"voi tuoda pahaa\nonnea orpoparalle.\"\n\nHän pisti sormuksen sormeensa ja lauloi harppua näppäyttäen vilkkaalla\nsävelellä seuraavat värssyt eräästä sen ajan mielilaulusta, joka niin\nsilattuna, kuin se oli Kaarle kuninkaan aikuisella teeskentelevällä,\npöyhkeilevällä koreudella, oli joistakin hovinaamiaisista osunut tänne\nasti, Perthshiren autioon vuoristoon.\n\n    \"Mitä sä tutkit tähtiä taivaan,\n    Tähtien tenho on voimaton;\n    Silmiä Leenan jos tutkia sai vaan,\n    Kaikkien kohtalo tietty jo on.\n\n    Vaan pidä vielä, tutkija lieto,\n    Liian kallis se hinta tok' ois,\n    Jos surun vierahan aikainen tieto\n    Myös surun omaan sieluhus tois.\"\n\n\"Hän puhuu oikein, Allan\", sanoi kreivi Menteith, \"ja tämä vanha\nlaulunpätkä maksaa aivan yhtä paljon kuin kaikki, mikä lähtee\nyrityksistämme ennakolta nähdä vastaisia tapauksia.\"\n\n\"Hän puhuu _väärin_, korkea herra\", vastasi Allan tylysti, \"vaikka te,\njoka niin halveksitte minun varoituksiani, kenties ette saakaan elää\nniin kauan, että näkisitte ennustukseni käyvän toteen. -- Älkää noin\nylenkatseellisesti naurako\", lisäsi hän, oltuaan vähän aikaa vaiti,\n\"taikka paremmin, naurakaa niin kovaa ja niin kauan kuin mielenne tekee;\npian tulee kyllä naurustanne loppu.\"\n\n\"Minä en sinun näyistäsi pidä lukua, Allan\", virkkoi kreivi Menteith.\n\"Olkoon elämäni määrä kuinka lyhyt tahansa, ei kenenkään\nvuorelaisprofeetan silmä ulotu sen loppua näkemään.\"\n\n\"Jumalan tähden\", pyysi Annikka Lyle, \"tunnettehan te hänen luonteensa\nja kuinka vähän hän sietää -- --.\"\n\n\"Älkää pelätkö\", keskeytti Allan, \"mieleni on nyt rauhallinen ja\ntyyni. -- Mutta mitä sinuun tulee, nuori herrani\", lisäsi hän kreivi\nMenteithin puoleen kääntyen, \"niin silmäni on hakenut sinua\ntaistelutantereita pitkin, missä vuorelaisia ja alankolaisia makasi niin\ntiheässä kuin variksia joskus istuu noissa vanhoissa puissa\", -- hän\nviittasi varisten asuntopaikkaan, joka sinne näkyi ulkoa, -- \"silmäni haki\nsinua, mutta sinun ruumiisi ei ollut siellä. Silmäni on hakenut sinua\naseettomasta, vastustamattomasta vankijoukosta, joka seisoi vanhan,\nkarheakivisen linnan ulkomuuria pitkin -- välähdys välähdyksen perästä,\npyssymiesrivi toisensa jäljestä -- vihollisluotien tuiskutessa vangit\nkarisivat maahan niinkuin kuivat lehdet syksyllä; mutta sinä et ollut\nniiden seurassa. Minä olen nähnyt mestauslavoja -- paikalleen asetettuja\nmestauspölkkyjä -- pappi seisoi valmiina, kirja kädessä, ja mestausmies,\nkirves kädessä -- mutta sieltäkään ei silmäni sinua löytänyt.\"\n\n\"Hirsipuu siis arvattavasti taitaa tulla minulle surmaksi?\" virkkoi\nkreivi Menteith. \"Olisinpa sentään suonut saavani nuoraa välttää, jos ei\nmuun, niin kumminkin kreivinarvoni tähden.\"\n\nHän lausui sen ylenkatseellisesti, mutta kuitenkin uteliaan näköisenä,\nikäänkuin haluaisi saada vastauksen. Sillä halu tulevia tapauksia\nennalta tiedustamaan vaikuttaa usein hiukan semmoistenkin ihmisten\nmieleen, jotka väittävät uskovansa kaikki sellaiset ennustukset\nmahdottomiksi.\n\n\"Teidän arvonne, korkea herra, ei tule millään muotoa häväistyksi teidän\neikä kuolemanlaatunne kautta. Kolme kertaa olen näyssä nähnyt\nvuorelaisen, joka rintaasi työntää puukkonsa -- ja siitä tulee sinun\nsurmasi.\"\n\n\"Tahtoisinpa, että kertoisit minulle, minkänäköinen hän on\", virkkoi\nkreivi Menteith, \"niin säästäisin häneltä ennustuksesi täyttämisen\nvaivan, jos vain miekka tai pistoolin luoti hänen plaidiinsa pystyy.\"\n\n\"Aseistasi\", lausui Allan, \"ei olisi paljon apua. Enkä myös voi antaa\nsitä tietoa, jota haluat. Miehen kasvot ovat näyssäni aina olleet\npoispäin käännettyinä.\"\n\n\"Olkoon menneeksi sitten\", virkkoi kreivi Menteith, \"ja pysyköön asia\nniin hämäränä, kuin se sinun ennustuksessasi on ilmoitettu. Aion sentään\nyhtä iloisena syödä päivälliseni plaidien, väkipuukkojen ja kiltien[19]\nkeskellä.\"\n\n\"Niin saattaa olla\", sanoi Allan, \"ja kenties teet oikein, kun ilolla\nvietät näitä hetkiä, joita tulevan turmion ennustukset minulta\nkatkeroittavat. Mutta minä\" -- jatkoi hän, -- \"minä sanon kuitenkin vielä\nkerran, että tämä ase -- se on: tämänkaltainen ase\", hän koski tikarinsa\nkahvaan, \"tuo sinulle surman.\"\n\n\"Sillä välin\", virkkoi kreivi Menteith, \"sinä, Allan, olet karkoittanut\nkaiken veren Annikka Lylen poskipäistä. -- Jättäkäämme siis tämä puhe,\nja lähtekäämme katsomaan semmoista, jota kumpikin käsitämme --\nsotavarustustemme edistymistä.\"\n\nHe läksivät Angus Mac Aulayn ja hänen englantilaisvierastensa luokse, ja\nniissä keskusteluissa sotahankkeista, jotka nyt alkoivat, osoitti Allan\nsemmoista mielen selkeyttä, käsityksen terävyyttä ja ajatuksen\ntarkkuutta, että oli kovin vaikea sovittaa niitä yhteen sen\nunennäkijä-luonteen kanssa, minkä tähän asti olemme hänessä tavanneet.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\n    Kun suuttunut Albin miekkahan tarttuu\n    Ja päälliköit' urheit' apuhun karttuu,\n    Clan-Ranald uljas ja Moray'kin julkia,\n    Kas korkeita plaideja, kauneita sulkia!\n\n    Lochie'lin varoitus.\n\nSille, joka sinä aamuna näki Darnlinwarachin linnan, oli vilkas ja\niloinen näky tarjona.\n\nPäälliköt tulivat kukin joukkonsa kanssa, jotka huolimatta suuresta\nmiesluvustaan eivät olleet mitään muuta kuin heidän tavallinen seuransa\nja henkivartijaväkensä juhlatiloissa. He tervehtivät kartanon isäntää ja\ntoisiansa ylenpalttisen ystävällisesti taikka ylpeän, kylmäkiskoisen\nkohteliaasti, riippuen kulloinkin siitä, oliko heidän klaniensa välillä\nviime aikoma ollut ystävällinen vai vihollinen suhde. Jokaisessa\npienessä päällikössä, olipa hänen valtansa verrattain kuinka vähäinen\ntahansa, näkyi se ylpeä vaatimus, että muiden piti kunnioittaa häntä\nniinkuin ainakin omavaltaista, itsenäistä hallitsijaa. Sitävastoin\ntekivät mahtavammat ja voimallisemmat, jotka äskeisten riitain tai\nmuinaisten perintötaisteluiden tähden olivat keskenänsä vihoissa,\nvaltiollisten syitten pakosta suuria myönnytyksiä heikompain\nkumppaniensa ylpeydelle, voidakseen hädän tullessa saada niin monta\nystävää kuin mahdollista omalle puolelleen ja oman lippunsa juurelle.\nTämä vuorelaispäälliköiden kokous oli siis hyvin samantapainen kuin\nSaksan keisarikunnan muinaiset herrainpäivät, joilla mitättöminkin\nvapaakreivi, vaikka hänen omanaan ei ollut muuta kuin kalliokukkulalle\nrakennettu linna ynnä muutamia satoja tynnyrinaloja maata sen ympärillä,\nvaati itsellensä itsenäisen hallitsijan nimeä ja arvoa ynnä tämän arvon\nmukaista sijaa keisarikunnan ylimysten joukossa.\n\nEri päälliköiden seuralaiset oli majoitettu ja järjestetty eri\npaikkoihin sitä myöten, kuin sijan ja muiden asianhaarain vuoksi\nparaiten sopi. Jokainen päällikkö oli kuitenkin pitänyt luonansa\nkantapoikansa, joka seurasi häntä uskollisesti kuin kuvajainen, valmiina\ntoimittamaan, mitä ikinä herra käskisi.\n\nLinnan edustalla oli nähtävänä eriskummallinen ilmiö. Eri saarista,\nlaaksoista ja notkoista kokoontuneet vuorelaiset seisoivat kukin joukko\nerillään, luoden toisiinsa silmäyksiä, joissa näkyi uhkamielisyyttä,\nharrasta uteliaisuutta tai katkeraa vihaa. Mutta eriskummallisinta tässä\nkokouksessa, ainakin alankolaiskorvalle, oli rakkopillien puhaltajani\nkilvoitteleva soitanto. Nämät sotaisat soittoniekat, jotka kukin\npuolestansa pitivät omaa heimokuntaansa verrattomasti parhaana, ja\npöyhkeimmällä tavalla ylpeilivät omasta virastansa, soittivat ensi\nalussa kukin pibroch'iansa (sotamarssiansa), oman klaninsa etupäässä.\nViimein, aivan kuin koirasteeret soitimen aikana lentävät yhteen\njoukkoon, kiihtyen toinen toisensa ylpeästä kukerruksesta, samoin myös\nrakkopillinsoittajat, pöyhistellen tartanejansa ja plaidejansa yhtä\nylpeästi kuin linnut höyheniänsä, alkoivat lähetä niin likelle, että\nvoivat näyttää taitoansa virkaveljilleen. Astuskellen likellä toisiansa\nja iskien toisiinsa katseita, jotka ilmaisivat röyhkeyttä ja\nuhkamielisyyttä, he teikkaroivat ja puhalsivat vinkuvia soittimiansa.\nJokainen soitti omaa säveltänsä niin kimakasti, että italialainen\nsoittoniekka, jos semmoinen olisi maannut haudassa puolentoistakin\npeninkulman päässä, epäilemättä olisi noussut kuolleista ja paennut\nkauas kuuluvilta.\n\nPäälliköt pitivät sillä välin salakokousta linnan isossa salissa.\nHeidän joukossaan oli vuoriston mahtavimpia miehiä; muutamia heistä oli\nsinne viekoittanut kiivaus kuninkaan edun puolesta, paljon useampia\nsuuttumus siitä ankarasta, kauas ulottuvasta ylivallasta, jolla Argylen\nmarkiisi, kohottuansa valtakunnan mahtavien joukkoon, rasitti\nvuoristolaisnaapureitaan. Tämä valtiomies, vaikka sangen taitava ja\nmahtava, oli näet suuresti vihattu vuorelaispäälliköiden kesken\nmuutamain vikainsa tähden. Hänen jumalisuutensa oli synkkää,\nvainoovaista laatua; hänen kunnianhimonsa näkyi olevan täyttymätön; ja\nalhaisemmat päälliköt valittivat hänen olevan jalomielisyyttä ja\nanteliaisuutta vailla. Lisätkäämme vielä, että Gillespie Grumach,[20]\nvaikka syntyisin vuorelainen ja peräisin suvusta, joka ennen ja\nmyöhemmin on aina ollut urhoudesta mainio, kuului olevan parempi mies\nneuvostossa kuin sotatanterella. Hän ja hänen heimokuntansa olivat\nvastukseksi etenkin Mac Donald'eille sekä Mac Lean'eille, kahdelle\nlukuisalle klanille, jotka tosin olivat keskenään eripuraisia vanhan\nperintöriidan tähden, mutta yksimielisiä katkerassa vihassaan\nCampbelleja[21] eli Diarmidin poikia vastaan, kuten heitä myös\nmainittiin.\n\nHetken aikaa olivat kokoontuneet päälliköt seisoneet ääneti odotellen,\nettä joku esittäisi keskusteltavan asian. Mutta lopulta yksi heistä,\njoka oli mahtavimpia, aloitti kokouksen näillä sanoilla: \"Meidät on\ntänne kokoon kutsuttu, Mac Aulay, tärkeistä, kuninkaan ja valtakunnan\nasiaa koskevista kysymyksistä keskustelemaan. Tahtoisimme siis saada\ntietää, kuka meille asian laidan selittää?\"\n\nMac Aulay, joka ei juuri ollut puhetaituri, pyysi kreivi Menteithiä\nesittämään keskustelun ainetta. Aivan ilman ylpeyttä, mutta hyvin\njärkevästi lausui siis tämä nuori herra suovansa, että hänen\nehdotuksensa esiintuojana olisi joku paremmin tunnettu ja parempaa\nluottamusta herättävä mies. Mutta koska häntä pyydettiin\npuheenjohtajaksi, tahtoi hän kokoontuneille päälliköille ilmoittaa, että\nheidän, jos halusivat luoda pois sen ikeen, jota umpiuskoiset olivat\nyrittäneet heidän niskoillensa laskea, piti viipymättä käyttää tätä\nhetkeä hyväkseen. \"Covenantilaiset\", sanoi hän, \"ovat kahdesti nostaneet\nkapinoita kuningastansa vastaan ja väkisin pakottaneet häneltä\nsuostumuksen kaikkiin vaatimuksiin, sekä järjellisiin että järjettömiin,\njotka he katsoivat soveliaaksi esiin tuoda -- heidän päällikkönsä ovat\nsaaneet yltäkyllin suosionosoituksia sekä arvopaikkoja -- he ovat silloin,\nkun kuningas, armollisesti käytyänsä synnyinmaassaan, jälleen palasi\nEnglantiin, julkisesti lausuneet hänen palaavan tyytyväisenä kuninkaana\ntyytyväisen kansan tyköä. Kaiken tämän perästä ja ilman mitään valitusta\nheille muka tehdystä vääryydestä ovat samat miehet, epäluulojen ja\npelkojen nojalla, jotka ovat yhtä perättömiä kuin kuninkaan kunniata\nloukkaavia, lähettäneet suuren sotavoiman Englantiin kapinoitsijoille\navuksi, vaikka Skotlannilla ei ollut sen riidan kanssa tekemistä enempää\nkuin Saksankaan sodan kanssa. Hyvä sentään\", jatkoi hän, \"että kiivaus,\njolla he tuota maanpettuuttansa toimeen panevat, on saattanut\nSkotlannissa nyt hallitsevan liittokunnan aivan umpisokeaksi, niin\netteivät he huomaa vaaraa, jonka alaiseksi ovat joutumaisillaan. Tuo\narmeija, joka vanhan Levenin johdossa lähetettiin Englantiin, on heidän\nparas sotavoimansa, ydin niistä sotajoukoista, jotka kahden edellisen\nsodan aikana on otettu meidän maastamme.\" -- --\n\nTässä kapteeni Dalgetty yritti nousta selittääksensä, kuinka monta\ntaitavaa, Saksan sodassa harjaantunutta upseeria hän varmaan tiesi\npalvelevan Levenin kreivin armeijassa. Mutta Allan Mac Aulay painoi\nhänet alas istualle toisella kädellään ja kohotti samassa toisen kätensä\netusormen huulilleen; sillä tavoin saatiin, vaikk'ei aivan helposti,\nkapteenin sekaantuminen estetyksi. Dalgetty mulkoili Allania kovin\nylenkatseellisin ja vihaisin silmin, josta ei kuitenkaan tämän vakavuus\nhetkeksikään häiriytynyt; ja kreivi Menteith jatkoi ilman enempää\nviivytystä.\n\n\"Nyt\" virkkoi hän, \"on jokaisella totisella, uskollisella\nskotlantilaisella paras tilaisuus todistaa, että syynä siihen häpeään,\njonka alaiseksi meidän maamme viime aikoina on tullut, on ainoastaan\nmuutamain harvain vallatonten ja levotonten miesten itsekäs kunnianhimo\nynnä hullu uskonnollinen kiihko, joka viidestäsadasta saarnastuolista\npurkautuen on tulvana levinnyt Skotlannin alankojen yli. Minulla on\npohjoisesta Skotlannista Huntlyn markiisilta kirjeitä, jotka aion\nnäyttää jokaiselle teistä erikseen. Tämä herra, joka on yhtä uskollinen\nkuin mahtava, lupaa ponnistaa viimeisetkin voimansa yhteisen asiamme\nedistämiseksi; ja suurivaltainen Seaforthin kreivi valmistautuu samaa\nlippua seuraamaan. Yhtä lujat lupaukset minulla on myös Airlyn kreiviltä\nsekä Ogilvien suvulta Angusshirestä. Ja tottahan nämä herrat, kun yksin\ntuumin Hay'den, Leith'ien, Burnet'ien ja muiden kuninkaanpuoleisten\naatelismiesten kanssa vähän ajan päästä nousevat hevostensa selkään,\nsaavat kokoon enemmänkin kuin tarpeeksi suuren voiman, masentaaksensa\nkaiken toivon pohjoisten seutujen Covenantilaisilta, jotka jo ovat\nsaaneet kokea heidän urhoollisuuttansa kuuluisassa, tavallisesti\nTuriff'in raviksi kutsutussa teloituksessa. Forth- ja Tay-lahtien\neteläpuolella\", jatkoi hän, \"on niinikään kuninkaalla paljo ystäviä,\njotka suutuksissaan pakkovaloista, väkinäisistä sotamiehenotoista,\nvääryydellä määrätyistä ja epätasaisesti kootuista raskaista veroista,\nsääty-liittokunnan väkivallasta ja presbyteriläispappien hävyttömistä\nnuuskimisista, tarttuvat aseisiin, niin pian kuin näkevät kuninkaallisen\nlipun liehuvan. Douglas, Traquair, Hume, kaikki kuninkaan\nystäviä, vetävät kyllä vertoja Covenantilaispuolueen voimalle\neteläisissä seuduissa; ja kaksi korkeammista, suuriarvoista herraa\nPohjois-Englannista on tässä läsnä takaamassa Cumberlannin,\nWestmorelannin sekä Northumberlannin harrasta uskollisuutta. Näitä\nlukuisia, uljaita aatelisherroja vastaan ei eteläisillä\nCovenantilaisilla ole panna muuta kuin oppimattomia rekryyttejä:\nläntisten kreivikuntain Whigamoreja ynnä alankojen talonpoikia ja\nkäsityöläisiä. Länsivuoristossa en tiedä Covenantilaisilla olevan\npuolenpitäjiä, paitsi tuota yhtä miestä, joka on yhtä vihattu kuin\ntunnettu. Mutta tokko löytynee ainoatakaan miestä, joka ympäri tätä\nsalia silmät luotuansa ja tässä koossa olevain päälliköiden mahtavuutta,\nurhoutta sekä arvoa ajatellen hetken aikaakaan epäilisi, että he saavat\nvoitetuksi suurimmankin sotavoiman, minkä Gillespie Grumach[22]\nsaattanee koota heitä vastaan. Vielä minun tulee lisätä, että jokseenkin\nsuuret raha- ja muonavarat on varustettu armeijan tarpeiksi\" -- (tällä\nkohtaa Dalgetty herkisti korviansa) -- \"että taitavia, ulkomaan sodissa\noppineita upseereja, joista yksi on tässä läsnä\" -- (kapteeni ojensi\nitsensä suoraksi ja katsahti ympärilleen) -- \"on pestattu opettajiksi\nniille rekryyteille, jotka kenties tarvitsevat harjoitusta, ja että\nlukuisa apujoukko Irlannista, Antrim'in kreivin lähettämä, on\nonnellisesti tullut yli salmen ja nyt, Clanranaldin väen avulla\nvalloitettuansa ja vahvistettuansa Mingarryn linnan, par'aikaa marssii\ntänne meidän kokouspaikkaamme kohti, tehden tyhjäksi kaikki Argylen\nkreivin laittamat esteet. Muuta ei nyt puutu\", pitkitti hän, \"kuin että\nte, jalot, läsnäolevat herrat, sysäätte syrjään kaikki mitättömät\npyrinnöt ja yhdistätte sydämenne ja kätenne tämän yhteisen asiamme\nedistämiseksi. Lähettäkää tulinen risti (arpakapula) ympäri klanejanne\nkulkemaan, käskien heidän nousta joka kynsi ja kokoontua niin\njoutuisasti, ettei viholliselle jää aikaa varustautua, eipä edes\ntointuakaan siitä säikähdyksestä, jonka pibrochin (sotamarssin)\nensimmäiset sävelet synnyttävät. Minäkin\", lopetti hän, \"vaikken ole\nSkotlannin rikkaimpia, mahtavimpia aatelisherroja, tunnen, että minun\nnyt tulee suojella vanhan, kunniallisen sukuni arvoa ja vanhan,\nkunniallisen kansani vapautta, ja näiden puolesta olen valmis antamaan\nsekä tavarani että henkeni alttiiksi. Jos muut mahtavammat ovat yhtä\nkernaat, niin tiedän varmaan heidän saavan kuninkaansa kiitokset ja\ntulevain polvikuntain ylistykset siitä palkinnoksi.\"\n\nKovilla hurraa-huudoilla otettiin tämä kreivi Menteithin puhe vastaan;\nne ilmaisivat, että kaikki läsnäolevat yhtyivät hänen esiintuomiinsa\nmielipiteisiin. Mutta huutojen vaijettua päälliköt yhä vielä katsoivat\ntoinen toiseensa, ikäänkuin joku seikka vielä olisi jäänyt\nratkaisematta. He kuiskuttelivat vähän keskenänsä, ja sitten muuan vanha\nmies, jota hänen harmaitten hiustensa tähden pidettiin suuressa arvossa,\nvaikka hän ei ollut mahtavimpia päälliköitä, vastasi puheeseen.\n\n\"Menteithin thane (kreivi)\", lausui hän, \"hyvin te olette puhunut; eikä\nole meidän seurassamme yhtään, jonka sydämessä eivät samat tunteet\nhehkuisi täydellä tulella. Mutta miesluku yksin ei voitolle saata;\njohtajan pää on menestyksen saavuttamiseksi yhtä tärkeä kuin sotamiesten\nkäsivoima. Sentähden kysyn teiltä: kuka ottaa kohottaakseen ja\nkantaakseen sitä lippua, jonka ympärille meitä käsketään nousemaan ja\nkokoontumaan? Luuletteko, että annamme poikamme ynnä paraat miehistämme\nvaaralle alttiiksi, ennenkuin tiedämme, kenenkä johtoon heidät pitää\nuskoa? Lähettäisimmehän, niin tehden, heidät teloitettaviksi, joita\nmeidän velvollisuutemme, niin Jumalan kuin ihmissääntöjen mukaan, on\nsuojella. Missä on se kuninkaan käskynhaltija, jonka komentoon\nuskollisten alamaisten tulee kokoontua aseet kädessä? Oppimattomiksi ja\nsivistymättömiksi meitä sanotaan; mutta me ymmärrämme sentään jotakin\nsodankäynnin säännöistä samoin kuin oman maamme laeista. Emmekä tahdo\naseihin tarttumalla rikkoa Skotlannin valtakunnan rauhaa muuten kuin\nkuninkaan nimenomaisesta käskystä ja sellaisen päällikön johdossa, joka\nkelpaa komentajaksi sellaisille miehille, mitä tässä on koolla.\"\n\n\"Mistä te semmoisen johtajan löytäisitte\", lausui toinen päällikkö,\npystyyn kavahtaen, \"jos ette siksi ota Saarien Herran edusmiestä, jolla\nsekä syntynsä että sukuperänsä nojalla on oikeus johtaa kaikkien\nvuoriston klanien sotavoimia. Ja missä tämä arvo löytyisi, jos ei Vich\nAlister Moren suvussa?\"\n\n\"Todeksi myönnän\", virkkoi toinen kiivaasti, \"puheen alkulauseen, vaan\nen sen loppupäätöstä. Jos Vich Alister More tahtoo, että hänet\ntunnustettaisiin Saarien Herran edusmieheksi, niin näyttäköön ensin\nverensä olevan punaisempaa kuin minun vereni.\"\n\n\"Sen saamme pian nähdä\", tiuskasi Vich Alister More, miekkansa\nkahvasuojukseen tarttuen. Mutta kreivi Menteith riensi väliin,\nkehoittaen ja rukoillen kumpaakin muistamaan, että koko Skotlannin onni,\nheidän kotimaansa vapaus ja kuninkaan etu nyt olisi kalliimpana\npidettävä kuin yksityiset kiistat sukuperästä, arvosta tai etusijasta.\nUseammat muut vuorelaispäälliköt, joiden ei tehnyt mieli kummankaan\nkiistelijän vaatimuksiin suostua, rupesivat myös välittämään, kaikista\nhartaimmin kuuluisa Evan Dhu.\n\n\"Minä olen\", sanoi hän, \"tullut järvilaaksoistani, niinkuin koski\nvuorelta, perille asti kuohuakseni enkä kesken palatakseni. Ei\nSkotlantia eikä Kaarle kuningasta sillä auteta, että me käännämme silmät\ntaaksepäin, omia oikeuksiamme tarkastellen. Minä annan ääneni sille\nkenraalille, jonka kuningas määrää; sillä hänellä on epäilemättä kaikki\navut, joita meikäläisiä miehiä komentamaan pantu tarvitsee. Korkeasta\nsuvusta hänen pitää olla, ettemme häntä totellen alentaisi\narvoamme -- viisas ja taitava, ettei meidän väkemme henki joudu\nhukkaan -- urhoollisin urhoollisista, ettei oma kunniamme joudu\nhäpeään -- tasamielinen, luja ja miehuullinen, niin että kykenee meitä\nkoossa pitämään. Semmoinen sen miehen pitää olla, joka sopii meille\njohtajaksi. Oletteko te valmis, Menteithin thane, ilmoittamaan, mistä\ntämmöinen ylipäällikkö olisi saatava?\"\n\n\"Ei semmoisia ole useampi kuin yksi!\" lausui Allan Mac Aulay, \"ja\ntässä\", hän laski kätensä kreivi Menteithin takana seisovan Andersonin\nolkapäälle, \"tässä hän seisoo!\"\n\nLäsnäolevain herrain yleinen kummastus ilmeni vihaisella nurinalla.\nMutta Anderson viskasi maahan viitan, jolla oli peittänyt kasvonsa, ja\npuhui esiin astuen tällä lailla: \"En aikonutkaan paljo kauemmin olla\näänetönnä kuuntelijana tässä tärkeässä keskustelussa, vaikka maltiton\nystäväni tosin on pakottanut minut ilmoittamaan nimeni vähä aikaisemmin\nkuin aioin. Ansaitsenko minulle tällä valtuuskirjalla uskotun\nkunniapaikan, se näkyy paraiten siitä, mitä ehkä kykenen saamaan toimeen\nkuninkaan hyväksi. Tämä on valtiosinetillä vahvistettu valtuuskirja\nJaakko Grahamille, Montrosen kreiville, komentamaan niitä sotajoukkoja,\njotka tässä maassa ovat koottavat kuninkaallisen majesteetin palvelusta\nvarten.\"\n\nYleinen suostumushuuto kajahti nyt läsnäolevain rinnasta. Ei ollutkaan\ntodella ketään toista miestä, jonka sukuperä olisi ollut niin korkea,\nettä ylpeät vuorelaiset olisivat suostuneet häntä tottelemaan. Hänen\nvanha perintövihansa Argylen markiisia vastaan takasi samassa, että hän\nryhtyisi sotaan kyllin tulisella innolla, ja hänen kuuluisa sotataitonsa\nsekä koeteltu urhoutensa vahvistivat toiveita sodan onnellisesta\nmenestyksestä.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nHankkeemme on yhtä hyvä kuin mikään solmittu hanke: ystävämme ovat\nuskolliset ja luotettavat; hyvä hanke se on, armaat veikkoset, ja\nhyvää toivoa tarjoova; oikein kelpo hanke, armahimmat veikkoseni.\n\nHenrik IV, osa I.\n\n\nNiin pian kuin yleinen riemu- ja ihmettelemishuuto alkoi asettua,\nvaadittiin hartaasti äänettömyyttä, että saataisiin kuulla\nkuninkaallinen valtuuskirja. Ja lakit, jotka tähän asti olivat pysyneet\njokaisen päällikön päässä luultavasti siitä syystä, ettei kukaan\ntahtonut ensiksi paljastaa päätään, nostettiin nyt kaikki kerrassaan\nkuninkaallisen kirjeen kunniaksi. Tämä soi kreivi Montroselle täysimmän\nja avarimman vallan kutsua alamaiset aseisiin sen kapinan\nkukistamiseksi, jonka muutamat maanpetturit ja metelöitsijät olivat\nnostaneet kuningasta vastaan, tällä tavoin julkisesti rikkoen, näin\nsanat kuului, uskollisuusvalansa ynnä molempain kuningaskuntain välillä\ntehdyn rauhansovinnon. Se käski kaikkia alhaisempia virkamiehiä\ntottelemaan ja auttamaan Montrosea hänen hankkeessaan. Se antoi hänelle\nvallan kirjoittaa asetuksia ja julistuksia, rangaista rikoksia, suoda\nsyyllisille anteeksi ja asettaa virkoihin tahi erottaa viroista\nlinnanisännät sekä sotapäälliköt. Sanalla sanoen, se oli niin\ntäydellinen ja rajaton valtuuskirja kuin hallitsija ikinä voi uskoa\nalamaiselle. Heti kun se oli loppuun luettu, kajahti hurraahuuto,\nilmoittaen, että kokoontuneet päälliköt mielellään myöntyivät\nkuninkaansa tahtoon. Montrose, joka ei katsonut yleisesti lausuttua\nkiitostansa tästä suosiollisesta vastaanotosta vielä riittäväksi, rupesi\nnyt kohta puhuttelemaan erityisiä päälliköitä. Mahtavin heistä oli jo\nkauan aikaa ollut hänelle tuttu; mutta Montrose tutustui nyt\nvähempienkin kanssa. Hän osoitti itsellään olevan niin tarkat tiedot\nkunkin päällikön erityisistä pyrinnöistä ja kunkin klanin tilasta sekä\nhistoriasta, että selvästi näkyi, kuinka kauan hän varmaan jo oli\ntutkistellut vuorelaisten mielenlaatua ja valmistanut itseänsä nykyiseen\nvirkaansa.\n\nKun hän suoritti näitä kohteliaisuuden toimia, olivat hänen kepeät\nliikkeensä, merkilliset kasvonsa ja arvokas ryhtinsä eriskummallisessa\nristiriidassa hänen pukunsa karkeuden ja halpuuden kanssa. Montrosen\nmuoto ja katsanto olivat sitä laatua, josta katsoja kohta ensi\nsilmäyksellä havaitsee jotakin erinomaista, ne kun yhä enemmän\nmiellyttävät, mitä kauemmin niitä katsellaan. Vartalo oli vaan hiukan\npitempi tavallista mittaa, mutta erinomaisen hyvin rakennettu, kykenevä\nsuuriin ponnistuksiin ja myös suurten vaivain kestämiseen. Hänellä oli,\ntoden todella, ruumis kuin raudasta valettu; muuten ei hän olisikaan\nkestänyt kaikkia niitä rasituksia, joita hänen kummallisilla retkillänsä\nsattui; sillä jokaisessa sodassaan hän aina koki kaikkea kovaa, mitä\nhalvinkin sotamies. Hän oli mestari kaikissa ruumiin harjoituksissa,\nsekä rauhanaikuisissa että sotaisissa, ja hänellä, niinkuin arvattava\non, oli se sulava liikkeiden kepeys, mikä on omituinen niille, joille\ntottumus on tehnyt kaikki ruumiin asennot mukaviksi.\n\nHänen pitkä, ruskea tukkansa oli, kuninkaanpuoleisten aatelisherrain\nmuodin mukaan, jaettu keskipäästä ja totutettu valumaan kummallekin\npuolelle kähäräisinä suortuvina; yksi näistä ulottui pari, kolme tuumaa\nalemmaksi kuin muut, todistaen, että Montrose noudatti sitä muotia, jota\nvastaan herra Prynne puritanilainen on katsonut hyväksi kirjoittaa\nväitöksen, nimeltä: \"Sulokähäräin sulottomuudesta.\" Näiden\nkiharakehysten piiriin suljetut kasvot olivat sellaiset, joiden\nmerkillisyys riippuu enemmän miehen sisällisistä avuista kuin\npiirteitten säännöllisyydestä. Mutta kaareva nenä, isot, kauniisti\naukeavat, lujakatseiset, vilkkaat harmaat silmät ynnä verevä pinta\nsaattoivat muutenkin unohduksiin, että kasvojen vähemmän tärkeissä\nosissa oli hiukan karkeutta ja epäsäännöllisyyttä. Kaikki yhteen lukien\nsopi siis sanoa Montrosea pikemmin hyvän- kuin rumannäköiseksi. Mutta\nne, jotka näkivät hänet semmoisina hetkinä, jolloin hänen sielunsa\nsäihkyi neron koko voimalla ja tulella noiden silmäin kautta -- ne, jotka\nkuulivat hänen puhuvan taiturin majesteetillisuudella ja luontaisella\nsulavuudella -- ne olivat hänen ulkomuotonsakin kauneuteen enemmän\nihastuneet kuin mitä me, vielä tallella olevista kuvista päättäen,\ntahtoisimme myöntää. Sillä tavoin se kumminkin ihastutti nyt koolla\nolevia vuorelaispäälliköitä, joihin niinkuin kaikkiin ihmisiin sillä\nsivistyksen kannalla ulkonäkö vaikutti sangen paljon.\n\nNiissä keskusteluissa, jotka nyt seurasivat sen perästä, kun hänen\nnimensä oli ilmaistu, kertoi Montrose, minkälaisissa vaaroissa hän oli\nollut tätä kapinaa hankkiessaan. Hänen ensimmäinen yrityksensä oli ollut\nse, että hän Pohjois-Englannissa kokosi joukon kuninkaanpuoleisia siinä\ntoivossa, että he tottelisivat Newcastlen markiisin käskyä ja\nmarssisivat Skotlantiin. Mutta tämä hanke raukesi tyhjäksi, osaksi siitä\nsyystä, että englantilaiset olivat vastahakoiset menemään rajansa yli,\nosaksi sentähden, että Antrimin kreivi, jonka piti irlantilaisarmeijansa\nkanssa tulla Solvay-lahteen, jäikin tulematta. Muutamat toisetkin\nhankkeet jäivät niinikään keskeneräisiksi, ja viimein hänen oli ollut\npakko panna valepuku päällensä, päästäkseen täydessä turvassa\nmatkustamaan alankojen kautta, jossa asiassa hän oli saanut ystävällistä\napua sukulaiseltaan Menteithiltä. Millä keinoin Allan Mac Aulay oli\nsattunut hänet tuntemaan, sitä ei hän osannut selittää. Ne, jotka\ntunsivat Allanin luulotellun profeettalahjan, hymyilivät umpimielisesti;\nmutta Allan itse vastasi, \"että Montrosen kreivillä ei ole syytä\nkummastua siitä, että hän on tuttu monelle tuhannelle ihmiselle, joita\nhän itse ei muista ennen nähneensä.\"\n\n\"Niin totta kuin olen kunniallinen aatelismies\", virkkoi kapteeni\nDalgetty, joka viimeinkin sai tilaisuuden pistää sanansa väliin, \"minä\nolen ylpeä ja iloinen siitä, että saan kerran paljastaa miekkani teidän\njohtonne alaisena, jalo herra. Ja minä suljen sydämestäni kaiken vihan,\nä'än ja nurjuuden herra Allan Mac Aulayta kohtaan siitä, että hän eilen\nsysäsi minut pöydän alimmaiseen päähän. Totta puhuen, hän on tänä\npäivänä esiintynyt aivan kuin täysjärkinen mies, niin että minä jo\nmielessäni salaa olin päättänyt, ettei hän suinkaan saisi turvautua\nmielipuolien oikeuksiin. Mutta koska minut alennettiin tämän jalon\nkreivin, tästälähin ylimmäisen sotapäällikköni tähden, niin minä, teidän\nkaikkein läsnäollessa, tunnustan tämän alennuksen kohtuulliseksi ja\nsydämestäni tervehdin Allania buon camarado'na (hyvänä kumppanina).\"\n\nLopetettuansa tämän puheen, josta harva mitään ymmärsi taikka huoli,\nkaappasi Dalgetty, rautakinnastansa riisumatta, Allanin käden ja rupesi\nsitä kovasti puristamaan. Mutta Allankin puolestaan pinnisti takaisin\nsepän ruuvipenkin voimalla, niin että kintaan rautaiset reunat painuivat\nsyvälle sen omistajan käteen.\n\nKapteeni Dalgetty olisi kenties käsittänyt sen uudeksi loukkaukseksi;\nmutta kun hän paraikaa heilutteli pahasti pideltyä jäsentänsä ja\npuhalteli sitä, veti Montrose hänen huomionsa puoleensa.\n\n\"Kuulkaa nämä sanonnat\", sanoi Montrose, \"kapteeni Dalgetty -- majuri\nDalgetty, arvelinkin sanoa -- irlantilaiset, joiden opiksi teidän tulee\nkäyttää sotakokemustanne, ovat jo muutaman virstan päässä meistä.\"\n\n\"Meidän metsäkauriin-pyytäjämme\", selitti Angus Mac Aulay, \"ollessansa\nulkona paistia hankkimassa näitä kunnioitettavia vieraita varten ovat\nkuulleet huhuja muukalaisjoukosta, joka ei osaa saksin kieltä eikä myös\nselvää gaelin puhettakaan ja jonka siis on sangen vaikea tulla toimeen\ntämän maan väestön kanssa. Mainittu joukko marssii tännepäin\nsota-aseilla varustettuna, ja sen johtajana kuuluu olevan Alaster Mac\nDonald, tavallisesti Nuoren Colkitton nimellä tunnettu.\"\n\n\"Ne ovat epäilemättä meidän väkeämme\", virkkoi Montrose; \"meidän pitää\nvälttämättömästi lähettää muutamia miehiä vastaan, opastamaan heitä ja\nhankkimaan heille, mitä tarvinnevat.\"\n\n\"Se hankkiminen\", sanoi Angus Mac Aulay, \"ei jääne aivan helpoksi\ntyöksi. Sillä minulle on tullut se viesti, että heillä, paitsi\npyssyjänsä ja sangen pieniä ampumavaroja, ei ole mitään sotamiehen\ntarvekaluja. Varsinkin he ovat vailla rahaa, kenkiä ja vaatteita.\"\n\n\"Ei se siitä parane\", virkkoi Montrose, \"että sitä näin kovalla äänellä\njulistetaan. Kyllä Glasgowin puritanilaiset kankurit varustavat heidät\nrunsaasti veralla, niin pian kuin täältä pääsemme alas alangoille.\nOnnistuihan pappien aikanaan saarnoillansa houkutella Skotlannin\npikkukaupunkien akat antamaan aivinaiset kankaansa teltoiksi Dunse\nLaw'lla majaileville lurjuksille; tahdonpa siis koettaa, eikö liene\nminussakin sen vertaa kykyä, että saan ne samat jumaliset matamit uuteen\nsamallaiseen uhraukseen kotimaan hyväksi ynnä vielä lisäksi heidän\naviomiestensä, paljaskorvaisten veijarien, kukkarot aukenemaan.\"\n\n\"Ja mitä aseisiin tulee\", selitti kapteeni Dalgetty, \"jos te, korkea\nherra, sallitte vanhan soturin puhua mielensä, on siinä kylliksi, kunhan\nkolmannella osallakin miehistä on pyssyt. Muille minä mieluimmin\nantaisin peitsiä aseiksi, olkoon hevosväen rynnäkkö takaisin torjuttava\ntahi jalkaväki hajalle sysättävä. Tavallinen kyläseppä saa sata\npeitsenpäätä valmiiksi päivässä; täällä on tarpeeksi viidakkoa, josta\nsaadaan varret. Ja minä vakuutan, nojautuen parhaisiin sotasääntöihin,\nettä tarpeeksi lukuisa peitsimiesjoukko, asetettuna siihen\njärjestykseen, minkä Pohjoismaiden Leijona, ijäti muistettava Kustaavus\nAdolfus on keksinyt, voittaisi makedonialaistenkin falangin, josta luin\nopiskellessani Mareschal-kollegiossa, vanhassa Bon-Accord'in kaupungissa.\nJa vielä uskallan väittää...\"\n\nKapteenin luento sotataidosta keskeytyi tähän äkkiä, sillä Allan Mac\nAulay huusi: \"Sijaa uudelle vieraalle, joka on odottamaton eikä\ntervetullut!\"\n\nSamassa salin ovi aukeni, ja sisään astui harmaatukkainen, sangen\njalonmuotoinen mies. Hänen käytöksensä oli semmoinen, joka vaatii\nkunnioitusta ja kuuliaisuuttakin. Vartalo oli tavallista määrää\nkorkeampi, ja silmänluonti näytti, että hän oli tottunut käskemään. Hän\nkatsahti ankarasti, miltei vihaisesti, pitkin läsnäolevien päälliköiden\njoukkoa. Mahtavammat näistä vastasivat siihen ylenkatseellisella,\nhuolimattomalla ilmeellä; mutta muutamat pienemmät herrat läntisiltä\nseuduilta näyttivät siltä, kuin olisivat suoneet olevansa jossakin\nmuualla.\n\n\"Ketä\", lausui vieras, \"saan puhutella tämän kokouksen esimiehenä? Vai\nettekö vielä ole valinneet sitä miestä, jolle tämä yhtä vaarallinen kuin\nkunniakas virka annetaan?\"\n\n\"Puhutelkaa minua, herra Duncan Campbell\", sanoi Montrose esiin astuen.\n\n\"Sinuako?\" vastasi herra Duncan Campbell ylenkatseellisesti.\n\n\"Niin -- juuri minua\", toisti Montrose, -- \"kreivi Montrosea, jos ette minua\nenää tunne.\"\n\n\"Vähä vaikea kumminkin\", virkkoi herra Duncan Campbell, \"minun oli teitä\ntuntea tuossa tallirengin puvussa. -- Vaan olisipa minun sentään pitänyt\narvata, ettei pahoista voimista mikään vähempi kuin te, joka olette\nkuuluisa Israelin rauhan turmelija, olisi voinut tuoda kaikkia näitä\neksyneitä miehiä tämmöiseen ajattelemattomasti hommattuun kokoukseen.\"\n\n\"Tahdonpa vastata teille\", virkkoi Montrose, \"teidän omain puritanienne\npuhetavalla. Minä en ole Israelin rauhaa turmellut, vaan sinä itse ja\nsinun sukusi. -- Mutta jättäkäämme tämä riita, joka ei koske ketään muuta\npaitsi meitä itseämme ja antakaa meidän kuulla, mitä sanomia tuotte\npäälliköltänne, Argylen markiisilta. Sillä hänen nimessään, arvaan ma,\nolette kai tullut tähän kokoukseen.\"\n\n\"Argylen markiisin nimessä\", lausui herra Duncan Campbell, \"ja\nSkotlannin sääty-liittokunnan nimessä minä vaadin selitystä tämän\neriskummallisen kokouksen tarkoituksesta. Jos se tarkoittaa maan rauhan\nrikkomista, olisi teidän velvollisuutenne, koska te olette meidän\nnaapureitamme ja kunnian miehiä, antaa meille siitä jokin tieto, niin\nettä voimme olla varuillamme.\"\n\n\"Ovatpa nyt asiat täällä Skotlannissa oudolla ja uudella kannalla\",\nvirkkoi Montrose, kääntyen herra Duncan Campbellista muiden läsnäolijain\npuoleen, \"kun ei korkeasukuisia Skotlannin miehiä enää saa tulla kokoon\njonkin yhteisen ystävänsä taloon, ilman että meidän hallitsijamme kohta\nlähettävät urkkijoita kysymään, mitä meidän kokouksemme tarkoittaa!\nTottahan, luullakseni, meidän esi-isillämme on ollut tapana kokoontua\nvuoristometsästyksiä tai muita toimia varten, lupaa kysymättä itse\nsuurelta Mac Callum Morelta[23] taikka joltakulta hänen\nsanansaattajaltaan ja käskyläiseltään.\"\n\n\"Semmoiset ovat ajat olleet Skotlannissa\", vastasi eräs läntisistä\npäälliköistä, \"ja semmoiset ajat tulevat jälleen, kunhan vanhan\nperintömme anastajat, jotka nyt ovat yli koko maan levinneet niinkuin\nheinäsirkka-parvi, taas ovat alennetut olemaan ainoasti Lochow'n\nlaird'eina (herroina).\"\n\n\"Pitääkö minun siis niin ymmärtää asia\", sanoi herra Duncan, \"että nämä\nsotahankkeet tarkoittavat ainoastaan _minun_ sukuani? Vai tulevatko\nDiarmidin lapset[24] yhteisesti Skotlannin kaikkien muidenkin\nrauhallisten ja siivotapaisten asukasten kanssa tämän turmion\nalaisiksi?\"\n\n\"Yhtä\", tiuskaisi muuan hurjannäköinen päällikkö, äkisti kavahtaen\nseisaalle, \"minä kysyisin Ardenvohrin ritarilta,[25] ennenkuin hän tätä\nuskaliasta katkismustansa jatkaa. -- Onko hänellä, tähän linnaan\ntullessaan, useampia kuin yksi henki ruumiissaan, koska hän uskaltaa\nastua meidän keskellemme meitä haukkuakseen?\"\n\n\"Hyvät herrat\", lausui Montrose, \"hillitkää, minä rukoilen, mielenne.\nLähettiläänä tulleelle sanansaattajalle pitää suoda puheen vapaus ja\nturvallinen matka. Ja koska herra Duncan Campbell on niin utelias,\nsaakoon hän sitten, minun puolestani, sen tiedon -- jonka mukaan voi\nsuunnitella käytöstään -- että hän näkee tässä joukon kuninkaan uskollisia\nalamaisia, jotka minä olen kutsunut kokoon kuninkaallisen majesteetin\nnimessä ja vallan kautta, kuninkaalliselta majesteetilta saadun\nvaltuuskirjani nojalla.\"\n\n\"Meille tulee siis, arvaan ma\", sanoi herra Duncan Campbell, \"keskenämme\naivan ilmisota? Minä olen liian kauan ollut soturina pelätäkseni sen\ntuloa; mutta suuremmaksi kunniaksi olisi ollut kreivi Montroselle, jos\nhän olisi tässä asiassa vähemmän pitänyt silmällä kunnianhimoansa ja\nenemmän kotimaansa rauhaa.\"\n\n\"Ne ovat ainoastaan omaa kunnianhimoansa ja hyötyä katsoneet, herra\nDuncan\", vastasi Montrose, \"jotka saattoivat maamme tähän nykyiseen\npulaan ja ovat tehneet ne väkevät lääkkeet välttämättömiksi, joita nyt\nvastenmielisesti aiomme käyttää.\"\n\n\"Ja minkä paikan noiden oman hyötynsä tavoittelijain joukossa\", virkkoi\nherra Duncan Campbell, \"määräisimme muutamalle jalolle kreiville, joka\noli niin kiivas Covenantin puoltaja, että v. 1639, rykmenttinsä\netupäässä, ensimmäisenä kahlasi Tyne-joen poikki, vyötäisiä myöten\nvedessä, päästäksensä kuninkaan väen kimppuun? Se oli muistaakseni sama,\njoka miekalla sekä peitsellä pakotti Aberdeenin porvarit ja kollegiot\nCovenant-liittoon suostumaan.\"\n\n\"Kyllä ymmärrän pistoksenne, herra Duncan\", sanoi Montrose tyynellä\nmielellä. \"Ainoa, mitä voin lisätä, on se, että jos totisella\nkatumuksella lienee voimaa sovittaa hairahduksia, jotka tulivat\ntehdyiksi nuoruudessa ja kunnianhimoisten, ulkokullattujen ihmisten\nvilpillisten valeitten houkutuksesta, niin minä saan anteeksi ne\nrikokset, joista minua nyt soimaatte. Ainakin on harrastukseni ansaita\ntämä sovitus; sillä tässä seison, miekka kädessä, valmiina vuodattamaan\nparhaat vereni lepyttäjäisiksi hairahduksestani; eikä kuolevainen\nihminen voi enempää tehdä.\"\n\n\"Hyvä on, herra kreivi\", vastasi herra Duncan, \"pahalla mielellä vien\ntämän vastauksen takaisin Argylen markiisille. Mutta minulla oli vielä\nmarkiisin puolesta sanottavana, että hän niiden veristen perintövihain\nvälttämiseksi, jotka aina seuraavat sodasta vuorelaisten kesken, hyvin\nmielellään tahtoisi saada vuoristoa koskevan rajarauhan sovituksi. Onhan\nmuuallakin Skotlannissa tarpeeksi sijaa tapella, ilman että naapurukset\nrupeavat havittelemaan toinen toisensa perheitä ja perintömaita.\"\n\n\"Se on sangen rauhaisa tarjous\", virkkoi Montrose hymyillen, \"niinkuin\nsopikin odottaa mieheltä, jonka omat teot ovat aina olleet\nrauhallisemmat kuin hänen keksimänsä tuumat. Kuitenkin, jos voisimme\ntämmöisen rajarauhan ehdot tasapuolisesti sovittaa ja jos saisimme\njonkin takauksen -- sillä se, herra Duncan, on välttämätön asia -- siitä,\nettä teidän markiisinne tahtoo täysin rehellisesti pitää rauhan ehdot,\nsuostuisin minä puolestani aivan mielelläni siihen, että takanamme\npysyisi rauha, koska meidän välttämättömästi täytyy mennä sotien\neteenpäin. Mutta, herra Duncan, te olette liian tottunut ja oppinut\nsoturi, jotta meidän sopisi sallia teidän viipyä leirissämme\nhankkeitamme katselemassa. Me siis pyytäisimme, että te hieman\nvirvoitusta otettuanne kiireesti palaatte Inveraryyn, ja me määräämme\nmukaanne yhden herran meidän puolestamme sovittelemaan vuoristossa\npidettävästä rajarauhasta, jos nimittäin markiisi on totta tarkoittanut\nsitä tarjotessaan.\"\n\nHerra Duncan Campbell ilmoitti suostumuksensa kumarruksella.\n\n\"Kreivi Menteith\", pitkitti Montrose, \"tahdotteko olla niin hyvä ja\nseurustella ritari Duncan Campbellin, Ardenvohrin herran, kanssa sillä\naikaa, kun keskustelemme, kenen tulee seurata häntä hänen päällikkönsä\nluokse? Mac Aulay sallinee minun pyytää, että hänelle, niinkuin sopii,\nsuodaan vieraanvaraa.\"\n\n\"Kyllä minä annan siitä käskyt\", virkkoi Allan Mac Aulay, nousten ja\nesiin astuen. \"Minä olen herra Duncan Campbellin ystävä. Menneinä\naikoina olemme samaa surua surreet, enkä tahdo sitä nytkään unhottaa.\"\n\n\"Herra kreivi Menteith\", sanoi herra Duncan Campbell, \"mielipahalla\nnäen, että tekin, noin nuorella ijällä, jo ryhdytte tämmöisiin hurjiin,\nkapinallisiin hankkeisiin.\"\n\n\"Nuori olen\", vastasi Menteith, \"vaan tarpeeksi vanha kuitenkin,\nosatakseni erottaa oikean väärästä, uskollisuuden kapinallisuudesta; ja\nmitä aikaisemmin oikealle tielle poikkeen, sitä kauemmin ja sitä\nparemmalla menestyksellä minulla on toivo sitä kulkea.\"\n\n\"Ja tekin, ystäväni Allan Mac Aulay\", jatkoi herra Duncan, tarttuen\npuhutellun käteen, \"pitääkö meidän nyt katsoa toinen toistamme\nvihollisiksi, meidän, jotka niin usein olemme olleet yhdessä liitossa\nyhteistä vihollista vastaan?\" Sitten hän kääntyi muiden läsnäolijain\npuoleen ja virkkoi: \"Hyvästi, hyvät herrat! Teidän joukossanne on niin\nmonta joille suon hyvää, että sydämellisesti surren näen teidän\nhylkäävän kaikki sovinnon ehdotukset. Tuomitkoon taivaan Herra\", hän loi\nsilmänsä taivaaseen päin, \"meidän ja näiden sisällisen sodan sytyttäjien\nvälillä!\"\n\n\"Amen!\" lausui Montrose, \"sen tuomarin päätettäväksi me kaikki\nlykkäämme asiamme.\"\n\nHerra Duncan läksi nyt ulos, seurassaan Allan Mac Aulay ja kreivi\nMenteith. \"Tuossa menee yksi Campbell oikeata sukua\", virkkoi Montrose\nlähettilään poistuttua, \"silla heillä on kaikilla mesi kielellä, myrkky\nmielessä.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, herra kreivi\", sanoi Evan Dhu, \"vaikka olen hänen\nsukunsa perivihollinen, olen aina huomannut Ardenvohrin herran\nurhoolliseksi sodassa, rehelliseksi rauhantoimissa ja suoraksi\nsanoissaan.\"\n\n\"Oman luonteensa puolesta\", virkkoi Montrose, \"hän epäilemättä onkin\nsemmoinen. Mutta nyt hän on päällikkönsä, Argylen markiisin,\nvälikappaleena ja puhetorvena, ja se mies on kavalin kaikista, jotka\nikinä ovat tätä ilmaa hengittäneet. Kuulkaapas, Mac Aulay\", hän kuiskasi\nlopun puhettansa kartanonherran korvaan, \"jottei hän jollakin keinolla\nvaikuttaisi Menteithin koskemattomaan mieleen taikka veljenne\neriskummalliseen luonteeseen, olisi parasta lähettää heidän kamariinsa\nmusiikkia, joka estäisi hänet viekoittamasta heitä salaiseen\nkeskusteluun.\"\n\n\"Mitä pirun musiikkia mulla olisi\", vastasi Mac Aulay, \"paitsi\nrakkopillinpuhaltajaa, joka on puhaltanut itsensä melkein loppuun\nkunnianhimoisessa kiistassa kolmen virkaveljensä kanssa. Mutta voinhan\nsentään lähettää Annikka Lylen harppuineen.\" Ja hän läksi käskemään\ntyttöä sinne.\n\nSillä aikaa nousi kiivas keskustelu siitä, kenen piti antautua\nvaaralliseen lähettilästoimeen ja lähteä seuraamaan herra Duncania\nInveraryyn. Korkeampiarvoisille päälliköille, jotka olivat tottuneet\npitämään itseänsä Argylen markiisin vertaisina, ei sopinut ehdottaakaan\ntätä tehtävää. Eikä se näyttänyt oikein kelpaavan muillekaan, jotka\neivät voineet vetää sitä syytä esteeksi. Olisi luullut Inverarya\nKuoleman varjon laaksoksi, niin vastahakoisia olivat alhaisemmat\npäälliköt sitä lähenemään. Monen mutkittelemisen perästä tuli täysi\ntosi viimein ilmi, että jos kuka vuorelainen hyvänsä ryhtyisi tähän\ntoimeen, pitäisi Argylen markiisi, jolle asia oli vastenmielinen,\nsemmoisen loukkauksen varmasti hyvässä muistissa ja toimittaisi siitä\naikanaan katkeran koston.\n\nTästä pulasta päästäkseen Montrose -- joka katsoikin koko rajarauhan\ntarjouksen paljaaksi petokseksi Argylen puolelta, vaikka hän niiden\nläsnäollessa, joita se niin likeisesti koski, ei ollut tahtonut sitä\njyrkästi hylätä -- päätti määrätä lähettilään sekä vaaran että arvon\nkapteeni Dalgettylle; sillä tällä ei ollut vuoristossa heimoa eikä\ntaloa, joihin Argyle olisi saattanut vihaansa purkaa.\n\n\"Mutta on mulla sentään oma kaulani\", vastasi Dalgetty tuimasti, \"ja\nmitä sitten, jos hän katsoo hyväksi ottaa sen kostonsa esineeksi? Olen\nminä ennenkin kerran nähnyt, kuinka kunniallinen lähettiläs muka\nvakoilijana hirtettiin. Eivät roomalaisetkaan Capuan piirityksen aikana\nkohdelleet lähettiläitä paljoa armoillisemmin, vaikka tosin muistan\nlukeneeni, että he silpoivat niiltä vain kädet sekä nenät, puhkaisivat\nsilmät ja sitten päästivät hyvässä rauhassa menemään kotiin.\"\n\n\"Minä vannon kunniani kautta, kapteeni Dalgetty\", vakuutti Montrose,\n\"että jos markiisi, vastoin kaikkia sodankäynnin sääntöjä, uskaltaisi\nteitä kohtaan semmoista julmuutta harjoittaa, minä kostaisin sen niin\nankarasti, että koko Skotlanti kajahtaisi.\"\n\n\"Vähänpä apua siitä olisi Dalgettylle\", vastasi kapteeni. \"Mutta\ncorragio! (ei hätää!)\" sanoo espanjalainen. \"Yhä pitäen silmällä\nluvattua maatani, Drumthwacketin suota, mea paupera regna (köyhää\nvaltakuntaani), kuten meidän oli Mareschal-kollegiossa tapana sanoa, en\ntahdo väistyä siitä toimesta, jonka te, korkea herra, tahdotte minulle\nmäärätä! Sillä kunnon kavaljeerin, sen tiedän, tulee totella\npäällikkönsä käskyjä, pelkäämättä sekä miekkaa että hirsipuuta.\"\n\n\"Se on miebekäs päätös\", virkkoi Montrose; \"ja jos nyt tahdotte\ntulla kanssani vähän syrjään, niin ilmoitan teille ne Argylen\nkreiville esiteltävät ehdot, joilla suostumme vakuuttamaan hänen\nvuoristotiluksillensa rajarauhan.\"\n\nNäiden ehtojen luettelemisella emme huoli vaivata lukijaa. Ne olivat\nkaikki sulia verukkeita, keksittyjä vastaukseksi ehdotukseen, jota\nMontrosen mielestä ei ollut tehty muussa tarkoituksessa kuin heidän\nhankkeittensa viivyttämiseksi. Kun kapteeni Dalgetty oli saanut kaikki\nkäskyt ja jo seisoi lähellä ovea, soturin tavalla tervehtien, viittasi\nMontrose häntä vielä takaisin luoksensa.\n\n\"Tietysti\", virkkoi hän, \"minun ei tarvitse muistuttaa upseerille, joka\non palvellut suuren Kustaavuksen johdossa, että välirauhan hierojan\ntulee tehdä vähä muutakin kuin asiansa toimittaa. Tietysti hänen\npäällikkönsä toivoo saavansa häneltä, kun hän tulee takaisin, kuulla\njonkun kertomuksen vihollisen oloista, sen verran kuin lähettiläs niitä\nsaa silmäillä. Sanalla sanoen, kapteeni Dalgetty, teidän pitää olla 'un\npeu clairvoyant' (vähän aukeasilmäinen.)\"\n\n\"Ohhoo! herra kenraali!\" vastasi kapteeni, vääntäen karkeat kasvonsa\nsemmoiseen muotoon, että ne näyttivät sanomattoman viekkailta ja\nymmärtäväisiltä, \"jos eivät pistä päätäni säkkiin, niinkuin olen nähnyt\ntehtävän, kun on kunniallisia sotureita epäilty samallaisista vehkeistä,\nniin te, herra kenraali, voitte luottaa siihen, että saatte tarkan\nkertomuksen kaikesta, mitä ikinä Dugald Dalgetty korvin kuulee tai\nsilmin näkee, vaikkapa senkin, kuinka monta säveltoisintoa on Mac Callum\nMoren[26] pibroch'issa (sotamarssissa) taikka kuinka monta ruutua on\nhänen plaidissaan ja pöksyissään.\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi Montrose. \"Hyvästi nyt, kapteeni Dalgetty! Ja samaten\nkuin sanotaan naisten aina ilmoittavan oikean tahtonsa vasta kirjeensä\njälkikirjoituksessa, niin minäkin pyytäisin teitä huomaamaan, että\ntärkein teidän toimitettavistanne asioista juuri onkin se, jonka\nviimeksi mainitsin.\"\n\nDalgetty irvisti vielä kerran merkiksi, että hän ymmärsi, ja läksi\nsitten täyttämään itseään ja hevostaan ruoalla lähettiläsmatkansa\nvaivojen varalle.\n\nTallin ovella -- Kustaavuksen tarpeista hän aina ensiksi piti huolta -- hän\ntapasi Angus Mac Aulayn ynnä herra Miles Musgraven, jotka olivat käyneet\nkatselemassa hänen hevostaan. Ja ylisteltyänsä Kustaavuksen näköä ja\nliikkeitä, he rupesivat yksimielisesti kieltelemään kapteenia viemästä\nnäin kallisarvoista ratsua aiotulle kovin vaivaloiselle matkalle.\n\nAngus kertoi mitä kauheimpia juttuja teistä taikka pikemmin\nraivaamattomista vuoripoluista, joita myöten tulisi Argyleshiressä\nkulkea, ynnä myös viheliäisistä hökkeleistä, missä tulisi pakko viettää\nyöt ja missä ei saataisi mitään muonaa hevoselle, paitsi jos sille\nkelpaisivat kuivat kanervanvarret. Sanalla sanoen, hän väitti aivan\nmahdottomaksi, että tästä hevosesta, tämmöisen retken perästä, olisi\nenää sotaratsuksi. Englantilainenkin vakuutti todeksi kaikki Anguksen\nkertomukset ja kirosi itsensä sieluineen, ruumiineen paholaisen haltuun,\njos ei pennynkin arvoisen hevosen vieminen tuohon autioon, asumattomaan\nerämaahan ollut melkein julkisen murhan vertainen teko. Kapteeni\nDalgetty katseli hetken aikaa tuikeasti toista ja toistakin herraa ja\nkysyi heiltä sitten, ollen epäröivinään, minkä neuvon he Kustaavuksen\nsuhteen asian näin ollen hänelle antaisivat.\n\n\"Jättäkää hevosenne minun haltuuni, hyvä ystävä\", vastasi Angus, \"ja te\nvoitte, sen vannon isäni käden kautta, luottaa siihen, että se täällä\nsaa ruokaa ja hoitoa arvonsa ja kelvollisuutensa mukaan ja että te, kun\nonnellisesti tulette takaisin saatte sen nähdä niin sileänä kuin sulassa\nvoissa keitetty sipuli.\"\n\n\"Taikka\", ehdotti herra Miles Musgrave, \"jos tämä kunnioitettava soturi\nmieluummin tahtoo luovuttaa ratsunsa kohtuullisesta maksusta, niin\nhelkkyy yksi osa hopeisia kynttilänjalkojani yhä vielä kukkarossani,\njosta kernaasti annan niiden muuttaa hänen taskuunsa.\"\n\n\"Sanalla sanoen, kunnioitettavat ystävät\", sanoi kapteeni Dalgetty, taas\nkatsellen heitä molempia lystillisen viekkaasti, \"minä näen, ettette\nkumpikaan olisi aivan vastahakoiset pitämään jotakin kalua vanhan\nsoturin muistoksi, jos Argylen markiisi armollisesti päättäisi hirttää\nhänet linnansa portille. Ja suuri kunnia se tietysti olisikin minulle,\njos jalo, kuninkaallensa uskollinen ritari, niinkuin herra Miles\nMusgrave, taikka arvoisa, vieraanvarainen päällikkö, niinkuin meidän\nkelpo isäntämme, silloin toimisivat testamenttini suorittajina.\"\n\nMolemmat väittivät kiivaasti, ettei heillä ollut semmoisia tarkoituksia,\nja vakuuttivat yhä edelleen olevan mahdotonta kulkea vuoriston polkuja\nratsain. Angus Mac Aulay päästi kurkustansa koko joukon vaikeita\ngaelinkielisiä sanoja, jotka muka olivat Inveraryn tiellä vastaan\ntulevien vuoriahteiden, jyrkkien paikkojen ja solien nimityksiä. Ja\nDonald ukko, joka nyt oli myös tullut sinne, vahvisti isäntänsä\nkertomuksen näistä vastuksista, välistä käsiään tai silmiään\nkohottamalla, välistä päätänsä pudistamalla, joka kerta kun Mac Aulay\nsai suustansa jonkin kurkkuäänen. Mutta kaikesta tästä ei\njärkähtämättömän kapteenin mieli vähääkään muuttunut.\n\n\"Kunnon ystäväni\", virkkoi hän, \"Kustaavus on tottunut vaarallisiin\nteihin samoillessaan Böömin-maan vuoristossa; ja ne vuoret -- en sillä\nsentään tahdo halventaa herra Anguksen mainitsemia ahteita ja solia,\njoiden kauheutta ritari Mileskin, vaikkei ole niitä nähnyt, niin lujasti\nvakuuttaa -- vetänevät polkujen kelvottomuuden puolesta vertoja mille\nseuduille ikinä Euroopassa. Minun ratsullani on sangen kelvollinen ja\nseurallinen luonto; se tosin ei voi vastata minulle, kun juon ja sanon:\nsaas tästä! Mutta leipämme jaamme tasan, ja tuskinpa se nälkään kuolee,\nkun vaan vehnäisiä tai edes kauraleipää on saatavana. Ja kerrassaan\nlopettaaksemme tämän asian minä pyytäisin, että te, hyvät ystävät,\ntarkastelisitte ritari Duncan Campbellin hevosta, joka tässä tallissa\nseisoo silmiemme edessä lihavana ja loistavana. Ja koska olette niin\nsuuressa huolessa minun puolestani, niin voin antaa teille kunniasanani\npantiksi, että niin kauan kuin me matkustamme yhdessä, tämä ratsu ynnä\nsen ratsastaja saavat pikemmin nälkää nähdä kuin minä ja Kustaavus.\"\n\nNäin puhuttuaan hän täytti suuren kapan ohrilla ja kantoi ne\nratsullensa, joka hiljaisella hirnumisellaan, korviensa höristyksellä ja\nkavioittensa raapimisella näytti, kuinka harras ystävyys oli hänen ja\nisännän välillä. Eipä se maistanutkaan ohriansa, ennenkuin ensin oli,\nvastaukseksi isäntänsä taputtelemisiin, nuollut hänen käsiään ja\nkasvojaan. Kun tervehdykset olivat tällä tavoin suoritetut, kävi\nhevonen muonansa kimppuun ahneesti ja kiireesti, mikä todisti, että se\njo aikoja oli tottunut sotaelämään. Ja isäntä virkkoi hetken aikaa\nkatseltuansa ratsuaan suurella mielihyvällä: \"Paljo hyvää se tehköön\nrehelliselle sydämellesi, Kustaavus! Nyt minun pitää mennä varustamaan\nitsenikin muonalla tätä retkeä varten.\"\n\nHän läksi, sanottuansa englantilaiselle sekä Angukselle jäähyväiset. He\nseisoivat vähän aikaa ääneti katsellen toinen toistansa silmiin ja\npurskahtivat sitten suureen honotukseen.\n\n\"Sepä on mies\", sanoi herra Miles Musgrave, \"joka aina tietää tiensä\nmaailman kautta!\"\n\n\"Niin minäkin sanon\", virkkoi Angus Mac Aulay, \"jos hän luikahtaa Mac\nCallum Moren'kin[27] sormien lomitse yhtä sukkelasti kuin pääsi meistä\neroon\".\n\n\"Luuletteko te\", kysyi englantilainen, \"ettei markiisi pidä kapteeni\nDalgettyn suhteen sivistyneen sodankäynnin sääntöjä pyhinä?\"\n\n\"Ei enempää kuin minä pitäisin pyhänä jotakin alangoilta tullutta\njulistusta\", vakuutti Angus Mac Aulay. -- \"Mutta lähdetään, nyt jo on aika\nminun palata muiden vierasteni seuraan.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\n     -- -- -- Sodan ajalla\n    Kun tehdään se, mi täytyy, ei mi sopii,\n    He valittiin. Kun aika paranee,\n    Se täytyy olla, jok' on soveljas,\n    Ja maahan silloin heidät sysätään.\n\n    Coriolanus.\n\nPienessä kamarissa, kaukana muista linnassa olevista vieraista,\ntarjottiin herra Duncan Campbell'ille kaikenlaatuista virvoitusta, ja\nkreivi ynnä Allan Mac Aulay pitivät kunnioittavasti hänelle seuraa.\nHerra Duncanin ja Allanin puheen aineena oli vainoretki Sumun Lapsia\nvastaan, jolla molemmat olivat yhdessä käyneet; sillä herra Duncan'kin,\nsamoin kuin Mac Aulay, oli mainitun rosvoparven leppymätön\nverivihollinen. Vieras yritti kuitenkin pian kääntää puhetta nykyiseen\ntoimeensa tässä Darnlinwarachin linnassa.\n\n\"Oikein sydämen pohjasta olen\", sanoi hän, \"surullinen siitä, kun näen\nystävysten ja naapurusten, joiden, pitäisi seisoa yhdessä rivissä,\nolkapää olkapäätä vasten, olevan valmiina keskinäiseen käsikahakkaan\nsemmoisesta syystä, joka heitä koskee varsin vähän. -- Mitä se liikuttaa\",\njatkoi hän, \"vuoriston päälliköitä, kuningasko vai parlamentti on\npäällimmäisenä? Eikö olisi parempi, että me asiaan sekaantumatta\nantaisimme heidän keskenään ratkaista riitojansa ja että sill'aikaa\nottaisimme tilaisuudesta vaarin ja vahvistaisimme oman päällikkövaltamme\nniin lujaksi, ettei siihen vasta sopisi kuninkaan eikä parlamentin\nkajota?\" Hän muistutti Allanille, että edellisen kuninkaan aikana\naloitetut hankkeet, joilla muka, niin sanottiin, tarkoitettiin vuoriston\nrauhoittamista, todenteolla koskivat päällikköjen patriarkallisen vallan\nvähentämistä. Hän mainitsi myös sen uutisasutuksen Levis-saaressa, jota\nyleensä nimitettiin Fifen urakkamiesten yritykseksi, ja väitti sen\nolevan alkua pitkälle tähtäävään suunnitelmaan, joka muka tarkoitti\nmuukalaisten asuttamista gaelilaisheimokuntain keskelle, heidän vanhain\ntapainsa sekä hallitusmuotonsa hävittämistä vähitellen ja heidän isiltä\nperityn maansa ryöstämistä. \"Ja kuitenkin\", lopetti hän, \"tahtovat nyt\nniin useat vuoristopäälliköt nostaa riitaa ja sotaa naapureitansa ja\nvanhoja liittolaisia vastaan, enentääksensä saman kuninkaan valtaa, joka\non keksinyt tuommoisia hankkeita.\"\n\n\"Veljeni kuultaviksi\", vastasi Allan, \"pitää teidän, herra Duncan, tuoda\nnämä varoituksenne, sillä hän on isäni suvun vanhin. Minä tosin olen\nAnguksen veli; mutta sen nojalla olen vain ensimmäinen hänen\nklanilaisistaan ja velvollinen olemaan muille esikuvana siten, että\niloisesti ja nopeasti täytän hänen käskyjänsä.\"\n\n\"Asia onkin\", sekaantui kreivi Menteith puheeseen, \"paljo yleisempää\nlaatua, kuin mitä herra Duncan Campbell näkyy luulevan. Se ei koske\nainoastaan saksilaista tai gaelilaista, vuorelaista tai alankolaista.\nAsia on nyt se, pitääkö meidän kauemmin sallia sitä rajatonta ylivaltaa,\njonka joukko miehiä, mitkä eivät millään lailla ole meitä etevämpiä, on\nkäsiinsä anastanut, vai pitääkö meidän sen sijaan palata kuninkaamme\nluonnollisen hallituksen alaisiksi, jota vastaan olemme olleet\nkapinalliset. Ja mitä vuoriston erinäiseen etuun tulee\", lisäsi\nhän, -- \"suokaa anteeksi, herra Duncan Campbell, että olen niin\nsuorapuheinen -- niin minusta näyttää olevan aivan selvää, että nykyisen\nväärän hallituksen ainoa hedelmä on yhden, muutenkin jo liiaksi\npaisuneen klanin vahvistuminen vallassaan haitaksi jokaiselle muulle\nitsenäiselle päällikölle vuoristossa.\"\n\n\"En tahdo vastata teille, herra kreivi\", virkkoi herra Duncan Campbell,\n\"sillä minä tunnen väärät mielipiteenne ja tiedän, keneltä ne ovat\nlainatut. Mutta älkää panko pahaksi, jos muistutan, että minä, joka olen\nGraham-suvun nuoremman haaran päämies, olen nähnyt kirjoissa mainituksi\nja tuntenut muutaman Menteithin kreivin, joka olisi katsonut itselleen\nalennukseksi olla Montrosen kreivin kuuliaisena oppipoikana\nvaltiollisten mielipiteitten puolesta taikka hänen komentonsa alaisena\nsodassa.\"\n\n\"Te saatte nähdä, herra Duncan\", lausui kreivi Menteith ylpeästi, \"että\non turha vaiva houkuttaa kunnianhimoani kapinaan periaatteitani vastaan.\nKuningas on minun esi-isälleni suonut nimen ja arvon, eikä tämä nimi ja\narvo milloinkaan, kun kuninkaan etu on asiana, saa estää minua\npalvelemasta toisen miehen alaisena, joka minua paremmin sopii\nylipäälliköksi. Ja vähimmin kaikesta saa halpamielinen kateus estää\nminua antamasta kättäni ja miekkaani hänen johdettavakseen, joka on\nurhoollisin, jalomielisin, sankarillisin kaikista meidän\nskotlantilaisherroistamme.\"\n\n\"Paha vaan\", sanoi herra Duncan Campbell, \"ettei teidän käy jatkaminen\nylistyspuhettanne vielä näillä sanoilla: lujamielisin ja päätöksissään\npysyväisin. Mutta en minä huoli enempää taistella teidän kanssanne\nnäistä asioista, herra kreivi\", -- hän viittasi kädellään, ikäänkuin\nkieltääkseen keskustelun jatkamista -- \"teidän arpanne on jo heitetty.\nSallikaa minun vain ilmoittaa suruni siitä turmiosta, johon Angus Mac\nAulayn luonnollinen maltin puute ja teidän yllytyksenne, herra kreivi,\nsaattavat tämän urhoollisen ystäväni Allanin ynnä koko hänen isänsä\nklanin ja monta muutakin kelpo miestä lisäksi.\"\n\n\"Meidän kaikkien arpa on heitetty, herra Duncan\", vastasi Allan\nsurullisen näköisenä, tuoden esiin omat synkät tunteensa. \"Luonnon\nrautakäsi on painanut tulisen merkkinsä otsaamme aikoja ennen, kuin\nmeissä oli kykyä itse puolestamme jotakin haluamaan tai sormeamme\nliikuttamaan. Jos ei niin olisi, millä lailla näkijä taitaisi keksiä\nvastaisia tapauksia noista hämäristä enteistä, jotka hänen silmänsä\nedessä kuvittelevat niin valveilla kuin unissakin? Ei voi mitään ennalta\nnähdä, ellei se myös varmaan tapahdu.\"\n\nHerra Duncan Campbell oli vastaamaisillaan, ja sielutieteen hämärin ja\nriidanalaisin puoli olisi tullut keskustelun aineeksi näiden molempain\nvuorelaisväittelijäin välillä. Mutta samassa ovi aukeni, ja sisään astui\nAnnikka Lyle, harppu kädessään. Hänen käyntinsä ja ilmeensä oli vapaa;\nsillä hänet oli kasvatettu ystävällisimmässä seuranpidossa Mac Aulayn\nherran ja hänen veljensä, niin myös kreivi Menteithin ynnä muiden\nDarnlinwarachin linnassa käyvien nuorten herrain kanssa. Tästä syystä\nhän oli aivan vailla sitä arkuutta, jota pääasiallisesti naisten\nseurassa kasvatettu neito tämmöisessä tilaisuudessa olisi tuntenut\ntaikka kumminkin katsonut tarpeelliseksi olla tuntevinansa.\n\nHänen pukunsa oli vanhanaikuista kuosia, sillä uudet muodit levisivät\nvuoristoon harvoin; ja vielä vaikeampi oli niiden osata tähän linnaan,\njonka useimmat asukkaat olivat miespuolisia, sodan ja metsästyksen\nharjoittajia. Mutta Annikan vaatteus oli sentään sievä, vieläpä\nkalliinlainen. Hänen aukea, karkeakauluksinen röijynsä oli sinistä\nverkaa, kalliisti tikattu ja varustettu hopeisilla hakasilla, joilla se\nvoitiin panna kiinni, jos niin tahdottiin. Sen väljät hihat eivät\nulottuneet kyynäspäätä alemmaksi ja olivat suustaan koristetut\nkultaripsuilla. Tämän päällysvaatteen alla, jos sitä sopii semmoiseksi\nnimittää, hänellä oli alusröijy sinisestä silkistä, sekin kalliisti\ntikattu, mutta väriltään hiukan vaaleampi päällysvaatetta. Hame oli\nruutuisesta silkkikankaasta, jonka kuosissa sininen väri oli\nvallitsevana; se teki, ettei tämä hame näyttänyt niin kurjankirjavalta\nkuin ruutuiset kankaat enimmiten näyttävät, koska niissä on liian monta,\nristiriitaista väriä sekaisin. Muinaisaikuiset hopeavitjat, jotka\nriippuivat hänen kaulastaan, kannattivat soittokalun sävelrautaa.\nRöijynkauluksen yli kohosi vielä pieni pitsireunus, jonka kiinnittimenä\noli jokseenkin kallis rintasolki, muistolahja kreivi Menteithiltä.\nTuuhea, keltainen tukka peitti melkein piiloon hänen iloiset silmänsä,\nkun neito, hymyillen ja punehtuen, ilmoitti tulleensa Mac Aulayn\nkäskystä kysymään, suvaitsisivatko he vähän musiikkia. Herra Duncan\nCampbell katseli kovin ihmeissään ja ihastuneena tätä suloista tulijaa,\njoka teki lopun hänen keskustelustaan Mac Aulayn kanssa.\n\n\"Voiko\", kuiskasi hän Allanille, \"tämä ihana ja sievä neito olla\nveljenne palveluksessa kotisoittajana?\"\n\n\"Ei suinkaan\", vastasi Allan kiireesti, vaikka vähän kahden vaiheella;\n\"hän on -- läheinen -- sukulaisemme -- ja häntä kohdellaan\", lisäsi hän\nlujemmin, \"isän ottotyttärenä.\"\n\nNäin puhuttuaan hän nousi istuimeltaan ja antoi sijansa Annikalle niin\nkohteliaana kuin jokainen vuorelainen osaa käyttäytyä, jos vaan tahtoo.\nSamassa hän myös pyysi neitoa ottamaan osansa pöydällä tarjona olevista\nvirvoituksista. Tämän pyyntönsä hän esitti hyvin hartaasti, arvatenkin\nsiinä mielessä, että herra Duncan saisi senmukaisen käsityksen neidon\nsäädystä ja arvosta. Jos semmoinen oli Allanin tarkoitus, oli se\nkuitenkin aivan tarpeeton; sillä herra Duncan katseli Annikkaa muutenkin\nlakkaamatta, paljoa suosiollisemmin, kuin mitä paljas tieto siitä, että\nneito oli korkeasta säädystä, olisi voinut vaikuttaa. Annikan saattoivat\nritarin luopumattomat katseet viimein hämille, ja jokseenkin ujostellen,\nviritettyään harppunsa ja saatuaan kehoittavan silmäyksen kreivi\nMenteithiltä sekä Allanilta, hän lauloi seuraavan laulun gaelinkielellä:\n\n    _Orpotyttö_.\n\n    Siivillään syysmyrsky jo kantoi\n    Pois mustan pilven rakehineen;\n    Päivä jo pilkistää\n    Kalpeana kuin kaatunut urho,\n    Mi kuollen päätähän kerran\n    Viel' ylentää, kun sotainen melske\n    Jo pakeni pois.\n\n    Finele, kartanon rouva,\n    Käy katselemaan, kuink' karjojen luo\n    Piiat rientävät, leilejä kantain.\n\n    Luon' uhkean keräjätammen\n    Orpotyttönen istuelee;\n    Hänen päällehen kuolleita lehtiä sataa,\n    Kuolleemp' on sydän raukkasen,\n    Tytön tukkaan Puhurin poika\n    Kylvi kylmiä helmiään;\n    Ne loisti kuin mustan kekälen päällä\n    Loistaa kypenet valkoiset.\n\n    \"Lohduta orpoa, rouva kulta!\" --\n    \"Lohtumatonko se lohduttais?\n    Lesk' olen urhon kaatunehen,\n    Äiti, min lapsi aaltoihin hukkui.\n    Brigitan päivänä lapseni hukkui,\n    Liki Campsien kallioin.\" --\n\n    \"Brigitan päivänä Campsien miehet --\n    Kakstoista vuotta jo siitä vieri! --\n    Laskivat verkot lainehisin.\n    Sillikö sattui, lohiko löytyi?\n    Löytyipä pienoinen lapsukainen.\n    Sitä nyt auttaos, korkea armo,\n    Ettei se nälkään nääntyisi pois.\"\n\n    \"Ja siunatut olkohon aina,\n    Pyhä Brigitta ja päivänsä! --\n    Sun silmäs on mieheni mustat silmät,\n    Ne säihkyy kuin säihkyivät hälläkin myös,\n    Ja lesken oman sä periä saat.\" --\n\n    Ja neidot pukivat tyttösen päälle,\n    Pukivat sametit, pukivat silkit;\n    Ja punoivat helmiä hiuksihin mustiin,\n    Ja valkeemmalle ne helmet hohti,\n    Kuin Puhurin pojan kylvelemät.\"\n\nTytön näin laulaessa huomasi kreivi Menteith ihmeekseen, että laulu\nnäkyi tekevän herra Duncan Campbellin mieleen paljoa syvemmän\nvaikutuksen, kuin mitä hänen ikäisestään ja laatuisestaan miehestä olisi\nluullut. Sen ajan vuorelaiset olivat tosin paljoa herkemmät tarinoille\nja lauluille kuin heidän alankolaisnaapurinsa, mutta sekään ei ollut\nMenteithin mielestä riittävä selitys siihen, että ukko aivan hämillänsä\nkäänsi pois silmänsä laulajaa katselemasta, ikäänkuin ei olisi tahtonut\nsallia niiden kovin kauan viipyä näin ihastuttavassa esineessä. Vielä\nvähemmän olisi luullut, että näin tavallinen ilmiö olisi voinut jättää\nliikutuksen jälkiä tuon miehen muotoon, jossa tavallisesti oli nähtävänä\nvaan ylpeyttä, kylmää älyllisyyttä ja käskemään tottuneen ankaruutta.\nSitä myöten kuin vanhan päällikön otsa synkistyi, laskeusivat suuret,\ntuuheat, harmaat kulmakarvat yhä alemmaksi, kunnes ne melkein kokonaan\npeittivät silmät, joissa nähtiin jotakin kyynelentapaista kimaltelevan.\nHerra Duncan istui ääneti ja liikahtamatta vielä minuutin tai pari sen\nperästäkin, kun laulun viimeinen sävel oli kaikuen kadonnut. Sitten hän\nkohotti päätään ja katsahti Annikka Lyleen, ikäänkuin olisi tahtonut\nhäntä puhutella, mutta äkkiä taas muutti päätöksensä ja oli\nkysymäisillään jotakin Allanilta. Mutta samassa astui kartanonisäntä\nsisään.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\n    Matkalla paistoi synkäst' aurinko,\n    Tie oli outo, vuori autio;\n    Mut synkemp', oudomp', autiompi vielä\n    Yömaja heille tarjoutui siellä.\n\n    Matkustajat. Laulu.\n\nAngus Mac Aulay tuli tuomaan sanoman, jonka ilmoittaminen kuitenkin\nnäkyi olevan hänelle sangen vaikea. Useammat kerrat hän aloitti puheensa\neri tavalla, joka kerta ymmälle joutuen, kunnes hänen onnistui saattaa\nherra Duncan Campbellin tietoon, että se soturi, jonka piti häntä\nseurata, jo oli odottamassa ja että kaikki muutenkin oli varustettu,\nniin että hän voisi lähteä paluumatkalleen Inveraryyn. Herra Duncan\nCampbell nousi julmistuneena; ja tämä häpäisevä sanoma karkoitti oitis\nhänen sydämestään kaikki soitannon herättämät lauhkeat tunteet.\n\n\"Tätä en juuri olisi uskonut mahdolliseksi\", lausui hän, iskien vimmatun\nkatseen Angus Mac Aulayhen. \"En olisi uskonut olevan yhtään päällikköä\nkoko läntisessä vuoristossa, joka jollekulle saksilaiselle mieliksi\nollakseen käskisi Ardenvohrin ritaria kartanostaan lähtemään, kun jo\npäivä alkaa laskeutua kierroltansa ja ennenkuin toinen ryyppy on\notettu. Mutta jääkää hyvästi, herra, saidan ruoka ei ravitse. Kun taas\nkerran Darlinvarachiin ilmestyn, niin tulen paljas miekka kädessä,\npalava kekäle toisessa.\"\n\n\"Ja jos niin tulette\", virkkoi Angus, \"niin minä lupaan ja vannon, että\notan teidät vastaan niinkuin sopii, vaikka teillä olisi viisisataa\nCampbellia mukananne, ja että saatte täällä semmoiset kestit, ettei\nikinä enää ole syytä valittaa Darlinvarachin vieraanvaroja niukoiksi.\"\n\n\"Uhkaus\", pilkkasi herra Duncan, \"ei tapa ketään. Teidän suuri suunne,\nherra Mac Aulay, on liian kuuluisa, jotta kunnian mies olisi\nkerskauksistanne milläänkään. Teille, herra kreivi, ja Allanille, jotka\ntämän saidan isännän sijasta olette kanssani seurustelleet, lausun\nkiitokseni. Ja sinulle, sievä neiti\", hän kääntyi Annikka Lylen puoleen,\n\"minä annan tämän pienen muistokalun palkinnoksi siitä, että olet\njälleen heruttanut lähteen, joka oli jo monta vuotta ollut kuivana.\"\nNäin sanoen hän astui ulos kamarista ja käski kutsua palvelijansa. Angus\nMac Aulay, yhtä paljon häpeissään kuin suutuksissaan siitä, että häntä\noli moitittu saidaksi vieraita kohtaan, joka moite vuorelaisen mielestä\noli pahin mahdollinen soimaus, ei seurannut vierasta pihalle. Herra\nDuncan hyppäsi ratsunsa selkään ja läksi linnasta, takanaan kuusi\nhevosilla varustettua palvelijaa ja rinnallaan jalo kapteeni Dalgetty.\nTämä oli jo odotellut häntä, pitäen Kustaavustansa valmiina lähtöön,\npaitsi ettei tiukentanut satulavyötä eikä itse noussut selkään,\nennenkuin herra Duncan oli tullut paikalle.\n\nHeidän matkansa oli pitkä ja vaivaloinen, vaikkei kuitenkaan tullut niin\nperinjuurinen puute kaikista tarpeista, kuin Angus Mac Aulay oli\nennustanut. Asia näet oli se, että herra Duncan hyvin varovasti kiersi\nkaikki salaiset oikotiet, joita myöten länsipuolelta voitiin\nArgyleshireen päästä. Sillä hänen sukulaisellaan ja ylipäälliköllään,\nArgylen markiisilla, oli tapana kehua tahtovansa ennemmin menettää\nsatatuhatta kruunukolikkoa kuin että joku ihminen saisi tiedon niistä\nvuoripoluista, joita myöten vihollisen sotajoukko saattaisi päästä hänen\nalueelleen.\n\nHerra Duncan Campbell vältti siitä syystä vuoristoa ja kulki alankojen\nkautta lähimmälle satamapaikalle, missä hänellä oli varalla useampia\npuoleksi katettuja jaaloja. Muutamaan semmoiseen alukseen matkustajat\nastuivat, muiden mukana Kustaavuskin, joka oli jo niin tottunut\nretkeilijä, että se yhtä vähän kuin isäntänsäkään piti mitään väliä\nmaalla tai merellä.\n\nTuuli oli myötäinen, niin että matka joutui hyvin purjeitten ja airojen\navulla. Aikaisin seuraavana aamuna ilmoitettiin kapteeni Dalgettylle,\njoka silloin oleskeli pienessä kojussa aluksen kannen alla, että oli jo\nsaavuttu herra Duncan Campbellin linnan edustalle.\n\nKannelle noustuaan hän näkikin Ardenvohrin kohoavan korkeana edessään.\nPäärakennus oli synkännäköinen, nelisnurkkainen torni, jokseenkin avara\nja hyvin korkea; se seisoi niemellä, joka pistihe siihen\nsuolavesi-järveen eli merenlahteen, mihin he olivat illalla\npurjehtineet. Mantereen puolella linna oli ympäröitty vallilla, ja tämän\nkulmissa oli torneja, joista sopi ampua vallin laitaa myöten. Järven\npuolella sitävastoin torni oli rakennettu niin likelle jyrkkää äyrästä,\nettä siihen oli juuri jäänyt sijaa vain seitsentykkiselle patterille;\nnäiden tykkien piti suojella sitä linnan kulmaa, vaikka ne uudempiin\nsotakeinoihin nähden seisoivat liian korkealla, ollaksensa miksikään\nsuuremmaksi hyödyksi.\n\nAamuaurinko loi vanhan tornin takaa kohoten varjokuvan pitkälle järven\npintaa myöten, niin että se pimitti laivaakin, jonka kannella kapteeni\nDalgetty nyt astuskeli, jotenkin maltittomasti odottaen, että häntä\nkäskettäisiin maalle. Herra Duncan Campbell, niin palvelijat antoivat\ntiedoksi, oli jo linnassa; mutta ei kukaan tahtonut totella, kun\nkapteeni pyysi, että joku opastaisi hänet maalle; ensin, niin\nvastattiin, piti saada siihen Ardenvohrin herran nimenomainen lupa tai\nkäsky.\n\nEipä aikaakaan sentään, niin se käsky jo saapuikin; vene, jonka kokassa\nistui rakkopillin-soittaja, Ardenvohrin herran vaakuna hopealla\ntikattuna vasempaan hihaansa, ja soitteli niin kovaa kuin jaksoi\nheimokunnan marssia \"Campbellit ovat tulossa\", tuli noutamaan Montrosen\nlähettilään Ardenvohrin linnaan. Alus oli niin vähäisen matkan päässä\nrannasta, että tuskin olisi tarvittukaan noita veneessä olevia kahdeksaa\nrotevaa lakkipäistä, lyhyttakkista ja lyhythousuista soutomiestä. Heidän\nvoimansa lennätti veneen pieneen valkamaan, tavalliseen\nmaihinnousu-paikkaan, ennenkuin vielä oikein huomattiinkaan, että oli\naluksen vierestä poistuttu. Kaksi soutomiehistä nosti Dalgettyn, joka\ntosin rimpuili vastaan, kolmannen vuorelaisen selkään, ja tämä, kaalaten\nrantamainingin kautta, kuljetti hänet eheänä ja kuivana rantaan, sen\nkallion juurelle, jolla linna seisoi. Tämän kallion kupeessa näkyi\njotakin matalan luolan suun tapaista; sinnepäin alkoivat palvelijat\nkuljettaa ystäväämme Dalgettyä, mutta hän sysäsi heidät väkisin luotansa\nja intti, ettei astuisi askeltakaan edemmäksi, ennenkuin olisi nähnyt\nKustaavuksensa päässeen eheänä rannalle. Vuorelaiset eivät ymmärtäneet,\nmitä hän tarkoitti; viimein sentään huusi yksi, joka oli sattunut\noppimaan muutamia muruja englanninkieltä tai, paremmin sanoen,\nSkotlannin alangoilla tavallista murretta: \"Ahaa! hän puhuu hevosestaan,\ntuosta joutavasta elukasta!\" Kapteeni Dalgettyn pitemmät\nvastaanhangoittelemiset keskeytti herra Duncan Campbell, joka itse tuli\näskenmainitun luolan suusta esille. Hän pyysi Dalgettyä vieraakseen\nArdenwohrin linnaan ja vakuutti kunniasanallaan, että Kustaavus saisi\nosakseen sellaista kohtelua kuin sopi semmoisen sankarin kaimalle,\nvieläpä lisäksi niin arvoisan miehen omalle ratsulle. Tästäkin lujasta\ntakauksesta huolimatta kapteeni Dalgetty, joka kaikin mokomin tahtoi\nomin silmin nähdä, kuinka hänen kumppaninsa Kustaavuksen kävi, olisi\nvielä viivyskellyt; mutta kaksi vuorelaista tarttui hänen käsivarsiinsa,\nkaksi työnsi takaa, ja viides huusi: \"Laita luusi liikkeelle, kuuro\nsassenach! (saksilainen). Etkö kuule, että herra omalla äänellään käskee\nsinut omaan linnaansa, joka on aika suuri kunnia sinun kaltaisellesi?\"\n\nNäin pakotettuna kapteeni Dalgetty ei voinut muuta kuin vielä vähäisen\naikaa pitää silmiänsä taaksepäin käännettyinä sitä alusta kohti, jonne\nhänen sotavaivojensa vanha kumppani oli häneltä jäänyt. Ja parin\nminuutin kuluttua hän oli peittynyt pilkkopimeään, astuen rappusia,\njotka yllämainitusta matalasta luolasta kävivät kierrellen ylöspäin\nkallion sisustaa myöten.\n\n\"Perhanan vuorimetsäläisiä!\" mutisi kapteeni puoliääneen. \"Minne minä\njoudun, jos Kustaavukseni, protestantti-liittokunnan ikivoittoisan\nleijonan kaima, tulisi vaivaiseksi heidän harjaantumattomissa\nkäsissään!\"\n\n\"Olkaa siitä huoleti\", vastasi herra Duncan, joka oli likempänä, kuin\nDalgetty tiesikään. \"Mieheni ovat tottuneet hevosia hoitamaan, sekä\nmaalle tuomaan että korjaamaan, ja pian saatte nähdä Kustaavuksenne\nyhtä eheänä kuin se oli, kun viime kerran sen selästä astuitte maahan.\"\n\nKapteeni Dalgetty oli niin paljon mailmaa kokenut, ettei ruvennut\nenempää vastustamaan, vaikka levottomuus lieneekin vielä kuohunut hänen\nsydämessään. Vielä askel tai pari, niin alkoi rappusille näkyä päivän\nvaloa, ja rautaristikolla varustetun oven kautta päästiin ulos\nkäytävään, joka oli katoton ja hakattu kallion laitaan. Tätä kesti noin\nkuuden tai yhdeksän kyynärän pitkältä, ja sitten taas tuli\nrautaristikolla suojeltu ovi, jonka kautta tie jälleen tunkeutui kallion\nsisustaan. \"Aika kelpo traversi (vallisola) tää onkin!\" ihmetteli\nkapteeni, \"ja jos tässä seisoisi tykki taikka edes muutamia pyssymiehiä,\nolisi linna sillä keinoin aivan tarpeeksi suojeltu rynnäkköparvelta.\"\n\nHerra Duncan ei vastannut siihen sillä hetkellä mitään. Mutta minuuttia\nmyöhemmin, kun oli tultu toiseen luolaan, sivalsi hän sauvallaan ensin\ntoiselle, sitten toiselle rautaristikon puolelle, ja kumea kalke, jonka\nsivallukset synnyttivät, todisti kapteeni Dalgettylle, että siellä oli\ntykki kummallakin puolella. Tuo äsken läpikuljettu käytävä oli siis\ntykkitulen alainen, vaikka reiät, joista tykit tarpeen tullessa\nampuivat, oli kivillä ja turpeilla tukittu ulkopuolelta näkymättömiksi.\nAstuttuansa vielä toiset rappuset he taas tapasivat toisen avonaisen\ntykkitöyrän ja käytävän, joka olisi ollut sekä pyssyjen että\nvallitykkien tulen alainen, jos he olisivat vihollisina pyrkineet\nedemmäksi. Kolmas rappusjakso, niinkuin edellisetkin kallioon hakattu,\nmutta kattamaton, vei heidät viimein tornin juurella olevalle\npatterille. Nämä viimeisetkin rappuset olivat jyrkät ja kaitaiset, niin\nettä puhumatta ylhäältä tulevasta tykkitulesta pari uljasta miestä olisi\npaljailla peitsillä tai sotakirveilläkin voinut estää satoja vihollisia\nläpi pääsemästä. Sillä rappusille ei mahtunut enempää kuin kaksi miestä\nrinnakkain, eikä käynyt mitään suojelevaa aitausta eikä edes mitään\nkäsipuuta äkkijyrkän kallion reunaa myöten, jonka juurella luodeveden\nhyöky paraikaa pauhasi niinkuin ukkosen jyrinä. Heikkohermoisen tai\nhelposti pyörtyvän olisi ollut jokseenkin vaikea päästä sisään, vaikkei\nolisikaan ketään ollut vastustamassa; niin huolellisesti oli tämä vanha\ngaelilaislinna varustettu kaikellaisilla suojakeinoilla.\n\nTottuneena soturina ei kapteeni Dalgetty tietänyt mitään semmoisesta\npelosta. Linnanpihaan päästyänsä hän kohta vannoi Jumalan kautta, että\nherra Duncanin linnan suojavarustukset muistuttivat hänelle kuuluisaa\nSpandaun linnaa Mark-Brandenburgissa enemmän kuin mitään muuta vahvaa\npaikkaa kaikista, joita hänellä oli sotaretkiensä ajalla ollut onni\npuolustella. Kuitenkin hän moitti ankarasti sitä, että äskenmainittuun\npatteriin oli asetettu tykkejä; \"sillä\", sanoi hän, \"missä tykit\nmerikorppien tai kalalokkien tavalla ovat kykkimässä kallion kukkulalla,\nolen minä aina huomannut niiden enemmän peloittavan kovalla äänellään\nkuin aikaansaamallaan vahingolla tai mieshukalla\".\n\nTähän vastaamatta saattoi herra Duncan sotilaan torniin; siinä oli\npääsön esteenä rautaristikko-portti sekä rautaristikoilla vahvistettu\novi, joiden väli oli niin pitkä kuin muurin paksuus. Saliin astuttuansa,\njonka seinät olivat koristetut ripustetuilla tapeteilla, jatkoi kapteeni\ntaas sotataidollista arvosteluansa. Kelpo aamiaispöytä, johon hän kävi\nkäsiksi, viivytti sitä kyllä vähän aikaa; mutta saatuansa ruoan talteen\nkapteeni astui kohta kamarin ympäri ja katsasti linnan asemaa hyvin\ntarkasti jokaisesta ikkunasta. Sitten hän palasi tuolillensa, heittäytyi\naivan pitkäkseen sen nojaan loikomaan, ojensi toisen vahvan jalkansa\nsuoraksi ja alkoi läiskäyttää pitkävartista saapastansa ruoskalla, joka\nhänellä oli kädessä, sanalla sanoen: teki kaikki ne temput, joita\npuolisivistynyt mies tekee, kun on olevinansa niinkuin kotona\nparempiensa seurassa. Tässä asennossa hän antoi seuraavat neuvot,\nvaikkei kukaan niitä pyytänyt: \"Tämä teidän kartanonne, kuulkaa, herra\nDuncan, on sievän- ja vahvanlainen asuntovärkki; mutta tuskinpa se\nkuitenkaan on senlaatuinen, että kunnon kavaljeeri saattaisi toivoa\nmaineellensa lisäystä, jos siinä pitäisi kestää useampia päiviä. Sillä,\nherra Duncan, olkaapa niin hyvä ja huomatkaa, että tuo ympyriäinen\nkukkula manteren puolella, meidän soturien tavalla puhuen, korkeudellaan\nvoittaa ja vallitsee ja kukistaa teidän kartanonne. Siihen voi\nvihollinen asettaa semmoisen kanuunapatterin, että te kahden vuorokauden\nkuluttua sangen mielellänne rummuttaisitte chamade'a (peräytymistä), jos\nei Herra Jumala suvaitsisi jollakin ihmeellä osoittaa teille armoa.\"\n\n\"Ei ole yhtään tietä\", vastasi herra Duncan jotenkin äkäisesti, \"jota\nmyöten voitaisiin kuljettaa tykkejä Ardenvohria vastaan. Suot ja nevat\nkartanoni ympärillä tuskin kannattaisivat teidän hevostanne taikka\nteitäkään, paitsi missä niiden poikki portaat käyvät, jotka ennen monen\ntunnin kuluttua saataisiin hävitetyksi.\"\n\n\"Herra Duncan\", intti kapteeni, \"te katsotte hyväksi niin uskoa. Mutta\nme soturit sanomme, että missä on merenrannikkoa, siellä on aina heikko\nkohta; sillä tykkejä ampumavaroineen, vaikkeivät ne pääsisikään maata\nmyöten, voidaan kuitenkin aivan helposti viedä meritse likelle sitä\npaikkaa, missä niitä on käytettävä. Eikä myös saata väittää yhtään\nlinnaa, olkoon sen asema kuinka vahva tahansa, voittamattomaksi taikka,\nniinkuin sanotaan, valloittamattomaksi. Sillä minä vakuutan teille,\nherra Duncan, että olen kerran nähnyt, kuinka viisikolmatta miestä,\npeitsi kädessä, arvaamattomalla ja uljaalla rynnäköllä valloitti\nlinnoituksen, joka oli yhtä vahva kuin tämä Ardenvohr, ja teloitti\npalasiksi tai otti vangiksi sen puolustajat, joita oli lukumäärältään\nkymmenen sen vertaa.\"\n\nHerra Duncan, joka tosin oli maailmaa kokenut mies ja osasi peittää\nsisällisiä tunteitaan, ei enää voinut olla näyttämättä närkästystään ja\nharmiaan näistä muistutuksista, joita kapteeni laski suustansa\nhuolettomimman yksitotisesti. Hän oli tämän aineen valinnut epäilemättä\nsiitä syystä, että arveli semmoisessa keskustelussa voivansa näyttää\ntaitoaan taikka, niinkuin sananlasku sanoo, tuoda leiviskänsä ilmi. Näin\ntehden hän ei liioin huomannut, että se aine saattoi olla kartanon\nisännälle vähemmän hauska.\n\n\"Tähän lopettaaksemme sen asian\", virkkoi herra Duncan vähän\nvihastuneella äänellä, \"minun ei tarvinne teille selittää, että linnoja\nsaattaa valloittaa rynnäköllä, jos ei niitä miehuullisesti puolusteta,\nja että linnoihin saattaa äkkiarvaamatta päästä sisään, jos ei niitä\nvartioida tarkasti. Mutta kumpikaan näistä pahoista seikoista, toivon\nma, ei sattune minun kartanoparalleni, vaikka kapteeni Dalgetty itsekin\nrupeisi sitä piirittämään.\"\n\n\"Tahtoisinpa sentään, herra Duncan\", pitkitti väsymätön sotataituri,\n\"ystävällisesti kehoittaa teitä rakentamaan jonkin varustuksen tuolle\nympyriäiselle kukkulalle ja ympäröimään sen kelpo graff'illa eli\nkaivannolla, jotka asiat saisitte helposti toimeen, kun vaan\npakottaisitte ympäristön talonpojat työhön. Olihan myös urhoollisen\nKustaavus Adolfuksenkin tapana sotia yhtä paljon lapiolla ja kuokalla\nkuin miekalla, peitsellä tai pyssyllä. Myös neuvoisin, että te mainitun\nvarustuksen ympärille laittaisitte, paitsi graffia eli kaivantoa, vielä\nlisäksi tuommoisen hakulin eli hirsiaituuksen.\" -- Nyt herra Duncan\nkyllästyi kokonaan ja läksi ulos, mutta kapteeni seurasi ovelle asti,\nyhä korottaen ääntänsä, mikäli toinen eteni, kunnes tämä oli peräti\nkuulumattomissa. -- \"Ja se hakuli eli hirsiaituus olisi asetettava\nsotataidon sääntöjen mukaan, niin että siinä olisi ulos- ja\nsisäänpistäviä kulmia ynnä crenelle'jä eli ampumareikiä\npyssymiehiä varten, josta seuraisi, että jalkaväki... Voi sinua\nvuorelaisluontokappaletta! Voi sinua vuorelaisluontokappaletta! Kaikki\nhe ovat ylpeitä kuin papukaijat ja itsepäisiä kuin pässit -- nyt hän\npäästää käsistänsä tilaisuuden saada kartanonsa niin kelvolliseksi\nepäsäännölliseksi linnaksi kuin mikään, joka ikinä on ryntäävältä\njoukolta särkenyt hampaat. Mutta näenpä\", jatkoi hän, ikkunasta\nkatsahdettuaan alas syvyyteen, \"että he ovat jo saaneet Kustaavuksen\nkunnollisesti maalle. Voi, virkku kumppanini! Tuntisinpa sinut tuosta\npäänkeikauksestasi, vaikka seisoisit koko eskadroonan keskellä. Pitää\nmennä alas katsomaan, mihin he aikovat sen viedä.\"\n\nMutta tuskin hän oli joutunut merenpuoleiseen osaan linnanpihaa, aikoen\nruveta laskeutumaan rappusia myöten, kun kaksi vuorelaista, jotka\nseisoivat siellä vartijoina, ojensi Lochaber-kirveitänsä, sillä keinoin\nnäyttäen, ettei sinne ollut menemistä.\n\n\"Diavolo! (Perkele)\", kirosi soturi, \"enhän minä tiedäkään tunnussanaa.\nEnkä osaisi saada suustani yhtään puustaviakaan heidän kirotusta\nmölötyksestään, vaikka se olisi ainoa keino, millä pääsisin\nmestausmiehen kynsistä.\"\n\n\"Minä tahdon olla turvananne, kapteeni Dalgetty\", virkkoi herra Duncan,\njoka taas oli lähestynyt, kapteenin huomaamatta mistä; \"menkäämme\nyhdessä katsomaan, missä rakas ratsunne saa sijansa.\"\n\nNäin hänet saatettiin rappusia myöten alas rannalle ja siitä lyhyellä\nkiertomatkalla suuren kallion taakse, joka peitti tallit ja linnan muut\nulkohuoneet. Tällöin kapteeni Dalgetty sai nähdä, että syvä juopa,\nosaksi luonnon synnyttämä, osaksi suurella vaivalla ja huolella\nkaivettu, kokonaan eroitti linnan manteresta, joten sinne päästiin\nainoastaan laskusiltaa myöten. Mutta sittenkään ei kapteeni, huolimatta\nsiitä ylpeästä ilosta, jolla herra Duncan osoitti näitä\nsuojelusvehkeitä, lakannut väittämästä, että jokin varustus olisi\nrakennettava Drumsnabille, ympyriäiselle kukkulalle, joka oli\nitäpuolella linnaa. Sillä muuten saatettaisiin sieltä päin vahingoittaa\nkartanoa tykeistä ammutuilla tulipommeilla, jonka ihmeellisen keinon oli\nkeksinyt Tapani Bathian[28] Puolan kuningas ja sen avulla peräti\nhävittänyt moskovalaisten pääkaupungin Moskovan. \"Tätä keinoa\", myönsi\nDalgetty, \"en ole vielä sattunut näkemään; mutta hyvin mielelläni\ntahtoisin nähdä sitä käytettävän Ardenvohria taikka jotakin muuta yhtä\nvahvaa linnaa vastaan. Sillä\", arveli hän, \"semmoinen koe huvittaisi\nsuuresti jokaista sotataidon harrastajaa.\"\n\nHerra Duncan Campbell keskeytti tämän keskustelun sillä, että vei\nsoturin talliin ja antoi hänen hoitaa Kustaavustansa mielensä ja\ntahtonsa mukaan. Kun tämä velvollisuus oli huolellisesti täytetty,\nehdotti kapteeni Dalgetty, että palattaisiin linnaan, ilmoittaen\naikovansa käyttää väliajan ennen päivällistä -- jonka, arveli hän, pitäisi\ntulla noin kello kaksitoista, paraatin perästä -- rautapukunsa\nkiilloittamiseen; sillä se oli, pelkäsi hän, meri-ilmassa kenties vähän\nruostunut, niin että voisi näyttää sopimattomalle Argylen markiisin\nsilmissä. Mutta sill'aikaa kun he astuivat linnaan, ei hän malttanut\nolla taas varoittamatta herra Duncan Campbelliä, osoittaen, kuinka suuri\nvahinko hänelle saattaisi tulla, jos vihollinen äkisti ryntäisi ja saisi\nvaltaansa hänen hevosensa, karjansa sekä viljavaransa. Sentähden hän\nvielä kerran hartaasti kehoitti, että tuolle ympyriäiselle, Drumsnab\nnimiselle kukkulalle rakennettaisiin varustus, tarjoutuen ystävällisesti\nitse piirustamaan sen pohjakaavan. Mutta tähän jalomieliseen tarjoukseen\nherra Duncan ei vastannut muulla tavoin, kuin että vei vieraansa hänelle\nmäärättyyn kamariin ja antoi hänelle tiedoksi, että linnan kellon\nsoittaminen ilmoittaisi, milloin päivällinen oli valmis.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\n    Tää onko linnas, Baldwin? Synkkänä\n    Sen musta lippu liehuu tornilta,\n    Pimittäin aaltoin vaahdot valkeat,\n    Mi huuhtoo linnan peruskallioita.\n    Synkkyyttä tätä jos mun täytyis aina\n    Katsella ynnä lokkein ääntä kuulla\n    Ja laineen levotonta loiskinaa,\n    Mieluummin majan matalimmankin,\n    Kurjimman kohdan asunnoksein soisin.\n\n    Brown.\n\nMeidän uljas kapteenimme olisi sangen mielellään käyttänyt tätä\nloma-aikaa herra Duncanin linnan ulkonäön tutkimiseen, verratakseen\nsiihen omia sotataidon sääntöihin perustuvia ajatuksiaan sen varustusten\nlaadusta. Mutta vahva sotamies, joka Lochaber-kirves kädessä tuli\nvartioimaan kamarin ovea, näytti sangen ymmärrettävillä liikkeillä, että\nkapteeni oli jonkinlaisessa kunniallisessa vankeudessa.\n\nKummapa, arveli kapteeni itsekseen, kuinka hyvin nämä metsäläisetkin\nymmärtävät sodan sääntöjä sekä tapoja. Kuka olisi luullut heidän\ntuntevan sitä mainion Kustaavus Adolfuksen lausetta, että välirauhan\nhierojan tulee olla yhtä paljon vakoojana kuin lähettiläänä. -- Saatuaan\nrautavaruksensa kirkastetuiksi Dalgetty siis maltillisesti kävi istumaan\nja rupesi laskemaan lukua, kuinka suuri summa kuusikuukautisen\nsotaretken ajalla karttuisi, kun palkkaa oli puoli taaleria päivältä. Ja\ntehtyänsä selvän siitä kysymyksestä hän ryhtyi vieläkin mutkallisempaan\nluvunlaskentoon, siihen näet, kuinka kahdentuhannen miehen sotajoukko\nolisi nelikulmaan järjestettävä, jos noudatettaisiin neliöjuuren\nvetämisen sääntöä.\n\nNäistä mietteistä herätti hänet viimein päivälliskellon iloinen helinä,\njolloin vartijana ollut vuorelainen muuttui hänen kamariherrakseen,\nopastaen hänet saliin, missä neljää henkeä varten laitettu pöytä oli\nrunsaasti katettu vuoristossa tavallisilla vieraanvaroilla. Herra Duncan\nastui sisään, taluttaen rouvaansa, pitkävartaloista, vaaleaa, surullisen\nnäköistä vaimoa aivan mustissa suruvaatteissa. Heidän jäljestänsä tuli\npresbyteriläispappi puettuna geneveläiseen kauhtanaansa, päässä musta,\nsilkkinen patalakki, joka niin tarkoin peitti kaikki hänen hiuksensa,\nettä sen ulkopuolelle jääneet korvat näyttivät suunnattoman suurilta\nkoko muotoon verrattuina. Tämä ruma muoti oli siihen aikaan yleinen ja\nantoi aihetta haukkumanimiin: keropäät, tirhokorvaiset koirat y.m.,\njoita röyhkeiden kavaljeerien suusta rankasti satoi valtiollisten\nvihollisten päälle.\n\nHerra Duncan esitti vieraan rouvalleen, ja tämä vastasi kapteenin\nsoturimaiseen tervehdykseen jäykällä, äänettömällä niiahduksella, josta\nolisi ollut vaikea päättää, osoittiko se enemmän ylpeyttä vai\nsurullisuutta. Pappi, jolle kapteeni sitten esitettiin, katsahti häneen\nsilmäyksellä, jossa oli inhoa ja uteliaisuutta sekaisin.\n\nMutta Dalgetty, joka oli tottunut näkemään pahempiakin silmäyksiä\nvaarallisemmilta henkilöiltä, ei ollut juuri milläänkään rouvan eikä\npapin vastahakoisesta kohtelusta; hän käänsi kaiken huomionsa\nsummattomaan raavaspaistiin, joka höyrysi pöydän alapäässä. Mutta eipä\nrynnäkölle, joksi Dalgetty sen olisi nimittänyt, saatukaan käydä,\nennenkuin oli lopetettu sangen pitkä ruokasiunaus, jonka jokaisen eri\njakson välillä kapteeni tarttui veitseen ja kahveliin, samoin kuin hän\nluultavasti olisi lujemmin tarttunut pyssyyn tai peitseen tappeluun\nmennessä; mutta joka kerta hän laski ne jälleen vastahakoisesti\npöydälle, kun pitkäpiimäinen kotipappi taas aloitti rukouksessaan uuden\nkappaleen. Herra Duncan kuunteli sopivan hiljaisesti, vaikka arveltiin\nhänen ruvenneen presbyteriläisten puolelle pikemmin rakkaudesta\nylipäällikköönsä kuin totisesta, taipumuksesta vapauteen taikka\npresbyteriläiseen seurakuntajärjestykseen.\n\nPäivällistä syötäessä kaikki olivat ääneti, melkein kuin\nkartuusilaismunkit. Kapteeni Dalgettyn tapana ei ollut kuluttaa suutansa\npuhelemisella, kun sillä oli hyödyllisempää tekemistä. Herra Duncan oli\naivan vaiti, ja rouva sekä kotipappi vaihtoivat vain harvoin pari sanaa,\npuhuen matalalla äänellä ja epäselvästi.\n\nMutta kun ruoka oli korjattu ja sen sijaan tuotu kaikellaisia juomia,\nniin kapteeni Dalgetty, jota ei nyt enää taannoinen tärkeä syy estänyt\npuhumasta, kyllästyi muiden pöydässä istuvien äänettömyyteen. Hän kävi\ntaas isännän kimppuun samasta aineesta kuin ennenkin.\n\n\"Tuosta ympyriäisestä kukkulasta eli mäestä eli korkeasta paikasta,\nnimeltä Drumsnab, ja siihen rakennettavasta varustuksesta minä katsoisin\nsuureksi kunniaksi saada vielä vähän keskustella teidän kanssanne, herra\nDuncan. Pitäneekö laittaa siihen terävät vai typistetyt kulmat? -- Siitä\nasiasta kuulin kerran, aselevon aikana, kuuluisan sotamarskin Banérin\npitävän syväoppista keskustelua kenraali Tieffenbachin kanssa.\"\n\n\"Kapteeni Dalgetty\", vastasi herra Duncan sangen jyrkästi, \"meillä\ntäällä vuoristossa ei ole tapana keskustella sotavarustuksistamme\ntuntemattomain kanssa. Kyllä tämä linna kestänee suurempiakin\nvihollisvoimia kuin mitä nuo onnettomat herrat, jotka jätimme\nDarlinwarachiin, voivat koota sitä vastaan.\"\n\nSyvä huokaus rouvan rinnasta seurasi puheen loppulausetta, ikäänkuin\ntämä olisi muistuttanut hänelle jotakin surullista seikkaa.\n\n\"Hän, joka antoi\", lausui pappi hänelle juhlallisella äänellä, \"on\nottanut pois. Olkoon teillä, kunnioitettava rouva, aina voimaa sanoa:\nsiunattu olkoon Hänen nimensä!\"\n\nTähän kehoitukseen, joka näkyi olevan lausuttu ainoastaan häntä varten,\nvastasi rouva pään kumarruksella, ilmaisten suurempaa nöyryyttä, kuin\nmitä kapteeni Dalgetty vielä siihen asti oli hänessä huomannut. Tästä\nkapteeni päätti, että rouva nyt ehkä olisi puheliaammalla mielialalla,\njonka vuoksi kääntyi hänen puoleensa.\n\n\"Tietysti on aivan luonnollista, että te, armollinen rouva, olette\nhuolissanne, kun kuulette sotavarustuksista puhuttavan; ainahan ne, niin\nolen havainnut, hämmästyttävät naisia, olkoot mitä kansaa ja, melkein\nsanoakseni, mitä säätyä tahansa. Onpa sentään ollut toisellainen sydän\nPenthesileassa muinaisena aikana ja samaten Johanna D'Arc'issa sekä\nmuutamissa muissakin. Ja Espanjan sotajoukossa palvellessani olen\nkuullut kerrottavan, että Alban herttua aikanaan järjestytti sotaväen\nmukana seuraavat leiritytöt tertia-joukkoihin (rykmentteihin, meidän\npuhetapamme mukaan) ja määräsi heille upseerit sekä komentajat heidän\nomasta sukupuolestaan ynnä ylipäällikön, jota saksaksi nimitettiin\n'Hureweibler' eli meidän äidinkielellämme: porttojen päälliköksi. Totta\non, että noita naisia ei sovi verrata teihin, kunnioitettava rouva,\nkoska he olivat sitä lajia, 'quae quaestum corporibus faciebant' (jotka\nruumistansa myyskentelivät), niinkuin meillä Mareschal-kollegiossa oli\ntapana sanoa. He olivat sitä laatua, jota ranskalaiset mainitsevat\nnimellä 'courtisannes' ja me skotlantilaiset\" -- --\n\n\"Rouva ei huoli vaivata teitä tarkemmilla selityksillä, kapteeni\nDalgetty\", virkkoi kartanon herra jokseenkin ankaralla äänellä. Ja pappi\nlisäsi siihen: \"Paremmin olisivat tämmöiset puheet paikallaan\nvartiotornissa, raakain sotamiesten seurassa, kuin kunniallisen herran\npöydässä ja aatelisrouvan läsnäollessa.\"\n\n\"Pyydän anteeksi, dominie[29] tahi tohtori, 'aut quocunque alio nomine\ngaudes' (mikä muu nimi sinua koristanee) -- näettehän, että minä olen\nharjoittanut jalostuttavia tieteitä\" -- vastasi lähettiläs hämmästymättä,\ntäyttäen suuren pikarin viinillä; \"mutta enpä näe syytä teidän\nmoitteeseenne; sillä enhän puhunut noista 'turpes personae'\n(hävyttömistä ihmisistä) sillä tavalla, kuin olisin katsonut heidän\nvirkansa tai tapansa sopivaksi puheenaineeksi tämän armollisen rouvan\nseurassa. Minä mainitsin heidät vain 'per accidens' (sivumennen)\nselitykseksi puheenalaiselle seikalle, nimittäin heidän luonnolliselle\nrohkeudelleen ja pelottomuudelleen, johon tietysti suuresti vaikuttaa\nheidän tilansa kurjuus.\"\n\n\"Kapteeni Dalgetty\", virkkoi herra Duncan Campbell, \"tehdäkseni lopun\ntästä puheesta saan ilmoittaa teille, että minulla vielä on vähän työtä\ntoimitettavana tänä iltana, jotta voisin huomenna varhain lähteä\nkanssanne matkalle Inveraryyn; ja sentähden...\"\n\n\"Tämän miehen kanssako huomenna lähtisit matkalle?\" huudahti rouva. \"Ei\nsuinkaan se voi olla aikomuksesi, Duncan, jos et liene unhoittanut, että\nhuomenna on surullinen muistopäivä, surulliseen juhlatilaisuuteen\npyhitetty?\"\n\n\"En ollut sitä unhoittanut\", vastasi herra Duncan; \"kuinka sitä ikinäni\nvoisin unhoittaa? Mutta nykyisen ajan melskeisyys vaatii, että minä\nviipymättä lähetän tämän upseerin Inveraryyn.\"\n\n\"Niin aivan, mutta ei suinkaan, että itse menisit häntä saattamaan?\"\nkysyi rouva.\n\n\"Parempi olisi, jos menisin\", sanoi herra Duncan, \"mutta voinhan myös\nkirjoittaa markiisille ja itse tulla jäljestä seuraavana\npäivänä. -- Kapteeni Dalgetty, tahdon antaa teille kirjeen, joka selittää\nArgylen markiisille säätynne sekä asianne, ja sen saatuanne teidän pitää\nolla hyvä ja suoriutua lähtemään Inveraryyn aikaisin huomisaamuna\".\n\n\"Herra Duncan Campbell\", virkkoi Dalgetty, \"tässä asiassa teillä on\ntietysti valta tehdä minulle, mitä ikinä tahdotte. Mutta pyytäisin teitä\nkuitenkin muistamaan, kuinka tahratuksi vaakunanne loisto tulisi, jos\nsallitte, että minulle, rauhanlipun kantajaksi määrätylle miehelle,\ntapahtuu jotakin vahinkoa, olkoonpa 'clam, vi, vel precario' (salaa,\nväkisin taikka sattumalta). En sillä tahdo sanoa, että vahinko sattuisi\nteidän suostumuksellanne, vaan saattaahan sekin jo olla syynä, ettette\npidä tarpeenmukaista huolta vahingon estämisestä.\"\n\n\"Te olette minun kunniani suojeluksessa, herra\", vastasi herra Duncan\nCampbell; \"siinä on yltäkyllin takausta. Ja nyt\", lopetti hän nousten\npöydästä, \"minun täytyy ensiksi nousta.\"\n\nDalgettyn täytyi tätä viittausta noudattaa, vaikka vielä oli aikaista;\nmutta niinkuin taitava sotapäällikkö hän käytti kuitenkin hyväksensä\njokaisen hetken, jonka asianhaarat vielä sallivat. \"Luottaen\nkunniasanaanne\", lausui hän täyttäen pikarinsa, \"juon teidän\nterveydeksenne, herra Duncan, toivottaen pitkää jatkoa kunnialliselle\nsuvullenne!\" Huokaus oli herra Duncanin ainoa vastaus. -- \"Niinikään,\nrouva\", jatkoi soturi, niin joutuisasti kuin mahdollista täyttäen\npikarinsa uudelleen, \"juon kunnioittavaisesti teidän terveydeksenne,\ntoivottaen, että kaikki hurskaat toivonne täyttyisivät. -- Ja arvoisa\nhengellinen herra, minä täytän maljan (kuten hän muistikin tehdä)\nhukuttaakseni siihen kaiken mielinurjuuden teidän ja kapteeni -- majuri,\nolisi pitänytkin sanoa -- Dalgettyn välillä. -- Ja koska pullossa ei ole\njäljellä enempää kuin yksi ainoa pikarillinen, niin juon kaikkein\nkunniallisten aatelisherrain ja kunnon soturien terveydeksi. -- Ja koska\npullo nyt on tyhjä, olen minä valmis, herra Duncan, seuraamaan\npalvelijaanne eli vartijaanne erinäiseen lepokamariini.\"\n\nHän sai nimenomaisen lähtöluvan ynnä sen vakuutuksen, että koska viini\nnäkyi olevan hänelle mieleen, toinen pullollinen samaa juomaa paikalla\nlähetettäisiin hänelle yksinäisyyden ikävää lievittämään.\n\nTämä lupaus täytettiinkin kohta, kun kapteeni oli palannut kamariinsa,\nja vähän ajan päästä vielä lisäksi tuotu lohdutus metsäkauris-piirakan\nmuodossa vaikutti, ettei hän enää yhtään valittanut vankeudestaan ja\nseuran puutteesta. Sama passari, jonkinlainen kamaripalvelija, joka\nlaski nämä herkut pöydälle, toi Dalgettylle myös lakatun ja sen ajan\ntavan mukaan silkillä sidotun mytyn, jonka päällekirjoituksessa\nilmoitettiin monella korulauseella, että se oli jätettävä Korkealle ja\nMahtavalle Prinssille Archibaldille, Argylen Markiisille, Lornen\nherralle y.m., y.m. Kamaripalvelija ilmoitti vielä lisäksi, että\nkapteenin tulisi aikaisin aamulla nousta hevosen selkään, lähteäksensä\nInveraryyn, jossa herra Duncanin mytty olisi hänellä sekä\nesittelykirjeenä että myös passina. Dalgetty ei tässäkään tilaisuudessa\nunohtanut, että tietojen kokoileminen kuului hänen virkaansa yhtä paljon\nkun lähettilästoimien täyttäminen; sitä paitsi hän oli omastakin\npuolestaan utelias saamaan selville, mistä syystä herra Duncan lähetti\nhänet yksinään matkalle, tulematta itse mukaan. Niin varovasti, kuin\nkokemuksensa nojalla osasi, hän siis tiedusteli palvelijalta,\nminkätähden herra Duncanin piti pysyä kotona seuraavana päivänä. Mies,\njoka oli alangoilta kotoisin, vastasi herra Duncanilla ja hänen\nrouvallaan olevan tapana joka vuosi juhlallisena paasto- ja\nkatumuspäivänä viettää sitä päivää, jona parvi vuorelaisrosvoja kerran\noli arvaamattomalla rynnäköllä valloittanut heidän linnansa ja julmalla\ntavalla surmannut heidän lapsensa, neljä luvultaan. Herra Duncan oli\nsilloin ollut poissa kotoa Argylen markiisin kanssa sotaretkellä Mull'in\nsaaren Maclean'eja vastaan.\n\n\"Onpa maar\", virkkoi soturi, \"teidän herrasväellänne syytä paastota ja\nkatua. Mutta sen uskallan sanoa, että jos hän olisi ottanut neuvojakseen\njonkun kokeneen soturin, jolla olisi ollut tietoa siitä, kuinka\nluonnostaan soveliaita paikkoja voi suojella, niin hän olisi rakentanut\netuvarustuksen tuolle pienelle kukkulalle, joka on vasemmalla puolella\nlaskusillasta. Ja sen voin helposti näyttää teille, kunnon ystäväni.\nSillä olettakaamme, että tämä piirakka olisi linna -- mikä on teidän\nnimenne, hyvä ystävä?\"\n\n\"Lorimer, herra\", vastasi mies.\n\n\"Terveydeksenne minä juon, kunnon Lorimer. Kuulkaas nyt,\nLorimer -- kuvitelkaamme, että tämä piirakka olisi suojeltavan paikan\npäärakennus eli linna, ja olkoon tämä ydinluu etuvarustuksena, joka\nolisi rakennettava...\"\n\n\"Mielipahakseni, herra\", keskeytti Lorimer puheen, \"en saa viipyä, niin\nettä voisin kuulla lopun selityksestänne; sillä kello soi pian. Ja koska\narvoisa herra Graneangowl, markiisin oma kappalainen, pitää tänä päivänä\nperheelle jumalanpalvelusta ja ainoastaan seitsemän henkeä\nkuudestakymmenestä, mitä talossa on, ymmärtää skotlanninkieltä, niin ei\nyhdenkään näistä seitsemästä sopisi olla poissa, ja rouva suuttuisi\nminulle siitä kovasti. Tässä olisi piippuja sekä tupakkaa, jos teitä\nhuvittaisi pistää savuksi; ja jos jotakin muuta tahdotte, saadaan se\nkohta kahden tunnin kuluttua, kun rukoukset on suoritettu.\" Näin sanoen\nhän läksi ulos.\n\nHeti kun hän oli lähtenyt, kutsui kello kumahdellen kaikki linnan\nasukkaat kokoon. Siihen vastasivat naisten kimakat huudot, sekaantuen\nmiesten syvempiin ääniin, kun palvelijat, puhellen gaelinkieltä, minkä\nkurkku kerkesi, eri haaroilta juoksivat pitkän, vaan ahtaan käytävän\nkautta, joka vei useampiin huoneisiin, muiden muassa myös kapteeni\nDalgettyn majapaikkaan. \"Tuossa he rientävät, ikäänkuin mönsträykselle\nrummutettaisiin\", arveli soturi itsekseen. \"Jos he kaikki ovat\nparaatissa läsnä, tahdonpa käväistä vähän ulkona ottamassa suuni täyteen\nraikasta ilmaa ja itsekseni tutkiskelemassa, millä keinoin tämän linnan\nsaisi valloitetuksi.\"\n\nKun melu oli vaiennut, avasi kapteeni siis kamarinsa oven ja alkoi\nmarssia, mutta samassa hän huomasi ystävänsä kirvesmiehen, joka läheni\nkäytävän toisesta päästä, puoleksi hyräillen, puoleksi viheltäen jotakin\ngaelilaista laulua. Hämmästyksen ilmoittaminen ei olisi ollut viisasta\neikä myös soturille sopivaa; sentähden kapteeni, katsellen niin\niloisesti eteensä kuin hänen asemassaan oli mahdollista, rupesi\nviheltämään ruotsalaista peräytymismarssia vielä kovemmalla äänellä kuin\nhänen vartijansa. Ja peräydyttyään askel askelelta, ikäänkuin ei hän\nolisi aikonutkaan muuta kuin vähän jaloitella, sulki hän ovensa vartijan\nnenän eteen, kun mies oli lähennyt muutamien askelien päähän.\n\n\"Hyvä on\", arveli kapteeni; \"minä olen siis vapaa kunniasanastani, koska\nhän vartioitsee minua tällä tavoin. Sillä niinkuin meillä\nMareschal-kollegiossa oli tapana sanoa: 'ides et fiducia sunt relativa'\n(ei uskollisuutta ilman luottamusta). Ja koska hän ei usko sanaani, niin\nen ymmärrä, mikä velvollisuus minulla olisikaan sitä pitää, jos minua\njostakin syystä alkaisi haluttaa se rikkoa. Tietysti on lupaukseni\nsitova voima käynyt mitättömäksi heti, kun on pantu ulkonaista pakkoa\nsen sijaan.\"\n\nNäin lohduttaen mieltänsä sillä filosofisella vapaudella, jonka hän\nkatsoi seuraukseksi vartijansa valppaudesta, peräytyi kapteeni Dalgetty\nkamariinsa, missä hän kulutti iltansa tieteellisillä laskelmilla\nsotaisista aineista ynnä välistä käytännöllisemmillä rynnäköillä\npiirakan sekä pullon kimppuun, kunnes tuli aika mennä levolle. Päivän\nkoittaessa tuli Lorimer herättämään ilmoittaen, että aamiaisen perästä,\njota varten hän oli tuonut runsaita aineksia, kapteenin opas sekä\nhevonen olisivat valmiit matkustamaan Inveraryyn. Noudatettuaan\nkamaripalvelijan kohteliasta kehoitusta, mikäli oli ruuasta puhe, läksi\nsoturi siis hevosensa luokse. Läpi huoneiden kulkiessaan hän huomasi,\nettä palvelijat par'aikaa verhosivat ison salin seiniä mustalla\nkankaalla. Saman tempun muisti kapteeni nähneensä silloin, kun\nijätimuistettavan Kustaavus Adolfuksen ruumis makasi katseltavana\nWolgastin linnassa, josta hän siis päätti sen merkitsevän syvimpää,\nsynkimpää surua.\n\nHevosen selkään noustuansa Dalgetty huomasi, että hänelle oli pantu\nviisi, kuusi täydesti varustettua Campbellia seuralaisiksi tahi kenties\nvartijoiksi. Päällikkö oli selässään riippuvasta kilvestä ja lakkinsa\nlyhyestä kukonsulkasesta ynnä myös suurellisesta käytöksestään helppo\ntuntea dunniewassel'iksi eli aatelissäätyiseksi klanilaiseksi; ja\nnäkönsä ylpeydestä päättäen hän ei suinkaan voinut olla kaukaisempaa\nsukua herra Duncanille kuin enintään kymmenennen tai kahdennentoista\npolven takainen orpana. Mutta mahdoton oli tästä taikka muistakaan\naineista saada varmaa tietoa, sillä ei päällikkö eikä kukaan hänen\nmiehistään puhunut englanninkieltä. Kapteeni ratsasti ja häntä seuraavat\nsotamiehet kävivät jalkaisin; mutta niin nopeat olivat heidän jalkansa\nja niin moninaiset ne esteet, jotka ratsain kulkemista haittasivat,\nettei kapteenin milloinkaan tarvinnut viivähtää heitä odottamaan;\npäinvastoin hän sai ponnistaa kaikin tavoin, pysyäksensä opastensa\nrinnalla. Hän huomasikin, että he välistä katsoivat häntä tarkoilla\nsilmillä, ikäänkuin peläten, että hän pyrkisi pakoon. Ja kerran, kun hän\nmuutaman joen yli kahlattaessa oli jäänyt vähän jäljelle, rupesi yksi\nmiehistä jo puhaltamaan pyssynsä sytytintä, näyttäen sillä, että\nkapteeni joutuisi hiukan vaaraan, jos yltyisi seuranpettäjäksi.\nDalgettylle ei tämä tarkka vartioiminen ennustanut mitään hyvää; mutta\nmikäs auttoi -- pakoyritys tässä tiettömässä, oudossa maassa olisi ollut\nmelkein sulaa hulluutta. Hän siis matkata luntusteli maltillisesti\neteenpäin aution, jylhän erämaan kautta, kulkien polkuja, jotka olivat\ntuttuja ainoastaan lammaspaimenille ja karjankuljettajille. Ja pikemmin\nmielipahalla kuin ihastuksella katseli hän tällä retkellä monia mahtavia\nvuoristoseutuja, joille nyt kokoontuu matkustajia kaikilta Englannin\nääriltä hyvittämään silmiään vuoriston jalon kauneuden näöllä ja\nkiusaamaan maistimiansa vuoriston huonolla ruoalla.\n\nVihdoin he saapuivat sen järven eteläiselle kulmalle, jonka rannalle\nInverary on rakennettu. Torvi, jota \"dunniewassel\" toitotti, niin että\nmetsät ja kalliot kajahtivat, tuotti esiin runsaasti väellä varustetun\nairolaivan. Tultuansa ulos poukamasta, missä se oli paloitellut, otti\ntämä alus vastaan kaikki matkustajat, Kustaavuksenkin, joka viisas\nluontokappale, tottunut kun oli niin meritse kuin maitsekin\nmatkustamaan, osasi astua laivaan ja siitä taas maihin yhtä varovasti\nkuin mikä kristitty ihminen tahansa.\n\nLoch Finen selkää purjehtiessaan kapteeni Dalgetty olisi saattanut\nihailla näköalaa, joka on jaloimpia luonnon luomia. Hän olisi voinut\nnähdä kaksi kilpailevaa jokea, Aray ja Shiray, jotka laskevat vetensä\njärveen, kumpikin tullen esille omasta synkästä metsäpiilostaan. Hän\nolisi voinut nähdä tasaisella, loivalla rantarinteellä jalon, vanhan\ngootilaislinnan, monimutkaisine ulkovarustuksineen, vastapäisine\nvalleineen, torneineen ja ulko- sekä sisäpihoineen, silloisen linnan,\njonka näkö, ainakin mitä kauneuden monipuolisuuteen tulee, oli paljoa\nihastuttavampi kuin nykyinen, yhteen jonoon rakennettu, yksitoikkoinen\nkartano. Hän olisi voinut ihailla niitä synkkiä metsiä, jotka monen\nvirstan leveydeltä ympäröivät tätä vahvaa ja komeaa hallitsijan taloa,\nja hänen silmänsä olisi voinut hetkeksi pysähtyä Duniquoich'in ihanaan\nkukkulaan, joka jyrkästi yleni järvestä ja kohotti paljaan lakensa\npilvien keskelle asti, jonka näön komeutta vielä enensi yksinäinen\nvuoren korkeimmalle huipulle, niinkuin kotkanpesä, rakennettu\nvartiotorni, muistuttaen uhkaavan vaaran mahdollisuutta. Kaikkia näitä\nihanan maiseman kauneuksia ynnä monta muuta lisäksi olisi kapteeni\nDalgetty voinut ihailla, jos hänen mielensä olisi ollut siihen\ntaipuvainen. Mutta totta puhuaksemme kiinnitti uljas kapteeni, joka ei\npäivännoususta asti ollut einettäkään haukannut, melkein kaiken\nhuomionsa savuun, jota tuprueli linnan tulitorvista, ja hänen mielensä\noli täynnä sitä toivoa, johon tämä savu näkyi antavan aihetta, että näet\nsiellä olisi tarjona runsaita muonavaroja -- sillä nimellähän kapteeni\ntavallisesti mainitsi tämänlaatuisia tarpeita.\n\nAlus saapui pian epätasaisen laiturin ääreen, joka pienestä Inveraryn\nkaupungista pistihe järveen. Tämä kaupunki oli siihen aikaan likainen\nhökkelikasa, jossa vaan siellä täällä näkyi joku harva kivirakennus.\nTämmöisenä se levisi Loch Finen rannalta linnan pääsyportille asti. Ja\nsiellä oli nyt tarjona semmoinen näky, joka olisi masentanut vähemmän\nmiehuuden ja vääntänyt vatsan jokaiselta, kellä edellinen ei ollut niin\nluja ja jälkimmäinen niin vahva kuin \"rittmeister\" Dugald Dalgettyllä,\njoka nimitti itseään Drumthwacketin herraksi.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\n    Tuumissaan salaviekas, juonikas,\n    Mietteissään epävakaa, vaihteljas,\n    Hän onnessakin tyytymätön on\n    Ja vastoinkäymisissä maltiton.\n\n    Absalom ja Achitophel.\n\nInveraryn kylässä, joka nyt on sievä pikkukaupunki, näkyi silloin\nseitsemännentoista vuosisadan sivistymättömyys; talot olivat kurjia\nhökkeleitä, kadut kiveämättömät, epäsäännölliset. Mutta omituisempi ja\nhirvittävämpi osoitus sen ajan luonteesta oli nähtävänä kylän torilla,\nmonikulmaisella aukealla paikalla, keskivaiheella valkaman ja uhkaavan\nlinnanportin välillä, jonka pimeä käytävä, rautaristikko sekä sivutornit\nolivat torilta katsoen näyn taustana. Torin keskellä seisoi näet\nvuolematon hirsipuu, josta riippui viisi ruumista; kaksi niistä näkyi\nvaatteuksesta päättäen olleen alankolaisia; muut kolme hirtettyä olivat\npeitetyt vuorelaisplaideillaan. Pari, kolme vaimoa istui hirsipuun\njuurella, nähtävästi suremassa; he lauloivat hiljaisella äänellä\nitkuvirttä kuolleille. Torilla liikkuvat kylän asukkaat olivat\nnähtävästi kuitenkin liian tottuneet tämmöisiin ilmiöihin, pitääksensä\nsiitä suurta lukua. He kokoontuivat joukottain katsomaan kapteeni\nDalgettyn sotaisaa ulkomuotoa, hänen tavattoman suurta ratsuaan ja\nkirkasta haarniskaansa, mutta eivät näkyneet huomaavankaan omalla\ntorillaan nähtävää kauhistusta.\n\nMontrosen lähettiläs ei ollut yhtä välinpitämätön. Kuultuansa pari\nenglantilaista sanaa, jotka luikahtivat muutaman arvokkaamman näköisen\nvuorelaisen suusta, pidätti hän kohta Kustaavuksensa ja kysyi:\n\"Ylipyöveli on tässä taitanut toimittaa virkaansa, veikkonen? Saisinko\ntietää, mistä rikoksesta nämä pahantekijät on mestattu?\"\n\nNäin puhuen hän katsahti hirsipuuhun päin; ja gaelilainen, joka pikemmin\ntästä liikunnosta kuin sanoista ymmärsi asian, vastasi kohta: \"Kolme\nvuorelaisherraa -- Jumala heidän sieluansa armahtakoon!\" (hän risti\nsilmiänsä) -- \"kaksi 'sassenach' (saksilaista) korpinruokaa, jotka eivät\nruvenneet tekemään jotakin, mitä Mac Callum More käski\". Ja kääntyen\nhuolimattoman näköisenä hän läksi pois, odottamatta enempää\ntiedustelemista. Dalgetty nykäisi olkapäitään ja jatkoi kulkuansa, sillä\nherra Duncan Campbellin kymmenennen tai kahdennentoista sukupolven\ntakainen orpana alkoi jo käydä maltittomaksi.\n\nLinnan portilla oli tarjona toinen hirvittävä näyte linnanherran\nvallasta. Siellä oli hakuli eli paaluaituus, joka näkyi olevan äskettäin\nrakennettu portin suojeluslaitoksen lisäksi; se oli kahdella pienellä\ntykillä varustettu, ja sisäpuolella näkyi pienen aituuksen sisässä suuri\npölkky ja sen päällä kirves. Molemmat olivat tahraantuneet tuoreesta\nverestä, ja maahan ripoitetut sahajauhot osaksi peittivät, osaksi\nnäyttivät jälkiä äsken tapahtuneesta mestauksesta.\n\nDalgettyn katsellessa tätä uutta kauhistusta nykäisi hänen vartijainsa\npäällikkö yhtäkkiä häntä nutun helmasta ja sillä keinoin herätettyään\nhänen huomionsa osoitti sormellaan hakuliin kiinnitettyä seivästä, jonka\nnenään oli pistetty ihmispää, luultavasti viimeksi mestatun oma.\nVuorelaisen suu oli irvillään, kun hän viittasi tähän hirveään näkyyn,\neikä se irvistely juuri ennustanut hyvää hänen matkakumppanilleen,\n\nDalgetty astui portilla maahan hevosensa selästä, jonka perästä\nKustaavus vietiin pois, eikä sen omistajan sallittu totutun tapansa\nmukaan seurata sitä talliin asti.\n\nSe seikka koski soturin sydämeen kipeämmin kuin kaikki nuo surman\nenteet, jotka hän oli nähnyt. \"Kustaavusparka!\" mutisi hän itsekseen,\n\"jos minulle pahoin käy, olisi sentään ollut parempi jättää sinut\nDarlinwarachiin kuin tuoda tänne vuoriston metsäläisten käsiin, jotka\neivät osaa eroittaa hevosen päätä hännästä. Mutta velvollisuuden tähden\nmiehen tulee erota rakkaimmistaan, armaimmistaan:\n\n    Kun kanunat paukkuu ja tulia välkkää,\n    Se kunnian saa, jok'ei kuoloa pelkää;\n    Siis käydään, veikkoset, metelihin\n    Eest' uskon ja ruotsalaissankarin.\"\n\nTällä sotalaulun pätkällä kukistaen pahat aavistuksensa kapteeni seurasi\nopastansa jonkintapaiseen vartijatupaan, joka oli täynnä aseellisia\nvuorelaisia. Hänen käskettiin odottaa siellä, kunnes hänen tulostansa\nolisi annettu markiisille tieto. Tehdäksensä tämän tiedon vielä\nselvemmäksi antoi uljas kapteeni herra Duncan Campbellilta saamansa\nkirjemytyn \"dunniewasselin\" haltuun, ilmoittaen niin hyvin kuin käden\nviittauksilla taisi, että se oli vietävä markiisin omaan käteen. Opas\nnyökäytti päätään ja läksi.\n\nPuolen tunnin verran sai kapteeni viipyä tässä paikassa,\nkylmäkiskoisesti kärsien tai ylenkatseellisesti torjuen gaelilaisten\nsoturien uteliaita ja samassa vihollisia silmäyksiä; sillä hänen\nulkonäkönsä ja pukunsa näkyi heille olevan yhtä outo kuin hänen\npersoonansa ja kansallisuutensa vihattu. Kaiken tämän hän kärsi\nsotamiehen huolettomuudella, ja mainitun ajan kuluttua astui muuan mies\nsisään; hän oli puettu mustaan samettiin, kultavitjat kaulassa, siis sen\nnäköinen kuin nykyiset Edinburgin kaupungin maistraatin jäsenet, vaan\ntodelliselta viraltaan Argylen markiisin hovimestari. Tämä mies pyysi\njuhlallisen totisesti, että kapteeni seuraisi häntä markiisin luokse.\n\nKaikki huoneet, joiden kautta he kulkivat, olivat täynnä monellaisia\npalvelijoita tai vieraita, jotka kenties oli juuri kehumisen tähden\nkoottukin, jotta Montrosen lähettiläs näkisi, kuinka paljo suurempi oli\nMontrosen kanssa kilpailevan Argyle-suvun valta ja loisto. Yksi etuhuone\noli täynnä passareita, ruskeissa ja keltaisissa vaatteissa, suvun värien\nmukaan; he seisoivat kahdessa rivissä, ääneti katsellen kapteeni\nDalgettyä, kun hän kulki heidän välitsensä. Toisessa huoneessa istui\nvuoriston aatelismiehiä ja pienempäin klani-haarain päälliköitä,\nhuvitellen shakki- ja lautapelillä tai muilla sellaisilla, joista tuskin\nhetkeksikään lakkasivat, luodaksensa uteliaan silmäyksen vieraaseen.\nKolmannessa oli alankolaisia aatelisherroja sekä upseereja, jotka myös\nnäkyivät odottavan pääsyä markiisin puheille. Ja viimein\nvastaanottosalissa istui markiisi itse, ympärillään seura, joka osoitti,\nkuinka mahtava mies hän oli.\n\nTämä suoja, jonka kaksoisovia avattiin sen verran, että kapteeni pääsi\nsisään, oli pitkä parvekesali, koristettu tapeteilla sekä esi-isäin\nmuotokuvilla; laki oli kaareva, puusta tehty, saveamaton, ja parsien\npäät olivat kauniisti veistellyt ja kullatut. Valo tuli sisään suikeista\ngootilaisikkunoista, jotka olivat ruutuihin jaetut paksuilla\nvälipienoilla ja täytetyt maalatulla lasilla, niin että päivän säteet\nhämärästi pilkoittivat metsäkarjujen päiden, laivain ja miekkain\nlomitse. Nämä kuvat osoittivat mahtavan Argylen suvun vaakunaa ynnä\nSkotlannin ylituomarin ja kuninkaallisen hovimestarin virkoja, jotka\nkorkeat perinnölliset kunniapaikat olivat jo kauan aikaa kuuluneet\nmainitulle suvulle. Tämän komean salin peräpäässä seisoi markiisi itse,\nympärillään komea piiri vuoriston sekä alankojen aatelisherroja, kaikki\nkalleissa puvuissa. Joukossa oli myös pari, kolme pappismiestä, jotka\noli sinne kutsuttu kenties siksi, että saisivat nähdä, kuinka hartaasti\nmarkiisi ajoi Covenantin asiaa.\n\nMarkiisi oli puettu sen ajan vaateparren mukaan, jota Vandyke on niin\nmonta kertaa kuvannut; mutta hänen vaatteuksensa oli väriltään prameutta\nvailla, yhdenkarvainen ja pikemmin kallis kuin loistava. Hänen\nmustaverinen ihonsa, ryppyinen otsansa ja maahan kiintynyt katseensa\nilmoittivat, että hän oli mies, joka usein mietiskeli tärkeitä asioita\nja jonka näköön yksitotisuus ja umpimielisyys olivat niin juurtuneet,\netteivät haihtuneet silloinkaan, kun ei hänellä ollut mitään salattavia\najatuksia. Hänen kiero ilmeensä, josta hän oli vuoristossa saanut\nliikanimen \"Gillespie Grumach\" (julma), oli vähemmän huomattava, kun hän\npiti silmiänsä maahan luotuina; kenties se olikin syynä, että hän oli\nsemmoiseen tapaan tottunut. Vartaloltaan hän oli pitkä ja laiha, mutta\nkuitenkin ryhdissään ja liikkeissään niin arvokkaan näköinen kuin hänen\nkorkea säätynsä vaati. Jotakin kylmää hänen puheessaan oli ja jotakin\npelottavaa hänen silmänluonnissaan, vaikka hän kyllä puheli ja esiintyi\nkorkeasäätyisen herran tavallisella sulavuudella. Hänen oma klaninsa,\njonka etua hän oli erinomaisesti harrastanut, rakasti häntä kuin\npuolijumalaa. Mutta yhtä tulinen oli sitävastoin muiden\nvuorelaisheimokuntain viha häntä vastaan. Sillä muutamilta hän oli\nryöstänyt heidän alusmaansa, toiset pelkäsivät itselleen vaaraa hänen\nvastaisista hankkeistaan, ja kaikkia hirvitti se mahtavuuden kukkula,\njolle hän oli kohonnut.\n\nEdellä on jo viitattu, että Argylen markiisi, näin esiintyessään\nkeskellä neuvonantajainsa, hovimiestensä ja vasalliensa joukkoa,\nluultavasti tahtoi pelästyttää kapteeni Dugald Dalgettyä. Mutta tämä\nuljas herra oli milloin tämän, milloin tuon vallan palveluksessa sotinut\nSaksassa melkein koko kolmikymmenenvuotisen sodan ajan, jolloin urhokas\nja onnellinen soturi usein sai olla hallitsijain seurakumppanina.\nRuotsin kuninkaan ja hänen esimerkkinsä mukaan myös Saksan\npöyhistelevien ruhtinasten oli usein täytynyt heittää arvonsa sikseen ja\nsallia upseereilleen, joiden palkkaa he eivät jaksaneet suorittaa,\nmuuten tavattoman suuri vapaus sekä likeinen tuttavuus itsensä kanssa.\nKapteeni Dalgettykin saattoi kehua istuneensa kuninkaallisissa pidoissa\nhallitsevien ruhtinasten rinnalla; sentähden kaikki tuo loisto, joka\nArgylen markiisia ympäröitsi, ei saattanut häntä hetkeksikään hämille.\nEi hän ollut muuten luonnostansakaan nöyrimpiä miehiä tässä maailmassa,\nvaan päinvastoin niin ylpeä itsestään, että minkälaiseen seuraan ikinä\nsattuikin, hän aina mielestänsä yleni saman verran kuin seuransakin;\ntällä lailla hän oli kuin kotonansa ylhäisimpäinkin herrain parvessa,\naivan kuin omien tavallisten kumppaniensa keskellä. Tätä hänen luuloansa\noman arvonsa suuruudesta vahvisti vielä hänen käsityksensä soturin viran\narvosta; \"sillä se\", sanoi hän, \"tekee, että jokainen urhokas\nkavaljeeri kelpaa vaikkapa keisarillekin seurakumppaniksi.\"\n\nMarkiisin vastaanottosaliin päästyänsä hän siis astui rohkealla, vaikkei\njuuri sulavalla ryhdillä peremmäksi ja olisi, ennenkuin puhumaan rupesi,\nluultavasti lähennyt aivan likelle Argyleä, jos ei tämä olisi kädellään\nviitannut merkiksi, että hänen piti siihen seisahtua. Kapteeni Dalgetty\nteki kuin käskettiin, ja huolimattoman rohkeasti tervehdittyään soturin\ntavalla hän kääntyi markiisin puoleen näillä sanoilla: \"Hyvää huomenta,\nherra markiisi -- taikka pikemmin sanoen, hyvää iltaa. 'Beso a usted los\nmanos' (suutelen teidän käsiänne), sanoo espanjalainen.\"\n\n\"Kuka te olette, herra, ja mikä on teillä asiana?\" kysäisi markiisi\nankaralla äänellä, tehdäksensä lopun soturin hävyttömän tuttavallisesta\npuhetavasta.\n\n\"Se on kaunis ja selvä kysymys, herra markiisi\", vastasi Dalgetty,\n\"johon kohta aion vastata, niinkuin aatelismiehen sopii,\nvieläpä 'peremptorie' (ratkaisevaisesti), niinkuin meillä oli\nMareschal-kollegiossa tapana sanoa.\"\n\n\"Katsokaa, kuka tai mikä hän on, Neal?\" ärjäisi markiisi vieressään\nseisovalle herralle.\n\n\"Voinpa minä tältä kunnioitettavalta herralta säästää kysymisen vaivan\",\njatkoi kapteeni. \"Minä olen Dugald Dalgetty, Drumthwacketin herra\n(ainakin oikeuden mukaan), entinen 'rittmeister' useampien herrain\npalveluksessa ja nyt majurina ties häntä missä ja kenen komentamassa\nirlantilaisrykmentissä. Ja minä olen tullut rauhanlippua kantaen\nlähettiläänä korkean ja mahtavan herra Jaakon, Montrosen kreivin, ynnä\nuseampain muiden aatelismiesten puolesta, jotka nyt ovat tarttuneet\naseisiin kuninkaallisen majesteetin puolustukseksi. Ja siis, Jumala\nvarjelkoon kuningas Kaarlea!\"\n\n\"Tiedättekö, missä te olette ja mikä rangaistus teille voi tulla\ntämmöisestä pilanteosta\", kysyi taas markiisi, \"koska minulle vastaatte,\nikäänkuin olisin lapsi tai hupsu? Kreivi Montrose on yhdessä liitossa\nEnglannin kapinoitsijain kanssa. Ja te, arvelen ma, olette sitä\nirlantilaista karkurijoukkiota, joka on meidän maahamme tullut tappamaan\nja polttamaan, niinkuin he jo ennenkin kerran tekivät herra Phelim\nO'Nealen johdossa.\"\n\n\"Herra markiisi\", vastasi kapteeni Dalgetty, \"minä tosin olen majurina\nirlantilaisessa rykmentissä, mutta en mikään karkuri. Sen voisivat\nteille todistaa ikivoittoisa Kustaavus Adolfus, Pohjan Leijona, ja Banér\nja Oxenstjerna ja sotaisa Saksi-Weimarin herttua ja Tilly, Wallenstein,\nPiccolomini sekä moni muu mainio sotaherra, kuollut tai vielä elävä. Ja\nmitä jaloon Montrosen kreiviin tulee, olkaapa herra markiisi hyvä ja\nkatsokaa läpi tämä valtuuskirjani, joka suo minulle täyden vallan tehdä\nvälirauhan teidän kanssanne yllämainitun korkeasti kunnioitettavan\nkenraalin puolesta.\"\n\nMarkiisi katsahti ylenkatseellisesti siihen allekirjoitettuun ja\nsinetillä vahvistettuun paperiin, jonka kapteeni Dalgetty hänelle\nojensi. Halveksivasti viskaten sen pöydälle hän kysyi seuralaisiltaan,\nmitä se oli ansainnut, joka tuli julkisena lähettiläänä ja asiamiehenä\nkavalien, valtakuntaa vastaan kapinoitsevien maanpetturien puolesta?\n\n\"Pitkän hirsipuun ja lyhyen ripityksen\", vastasi kohta eräs\nläsnäolijoista.\n\n\"Minä pyytäisin, että se kunnioitettava kavaljeeri, joka viimeksi\npuhui\", sanoi Dalgetty, \"ei olisi niin hätäinen päätöksiänsä tekemään ja\nettä te, korkea herra, miettisitte tarkkaan, ennenkuin niiden mukaan\ntoimitte. Sillä tällä tavoin sopii uhkailla ainoastaan halpoja rosvoja,\nvaan ei urhokkaita, älykkäitä miehiä, joiden velvollisuus on\ntämmöisissäkin asioissa panna henkensä alttiiksi yhtä miehuullisesti\nkuin piirityksissä, tappeluissa tai minkälaisissa teloituksissa hyvänsä.\nTosin ei minulla ole torvensoittajaa eikä valkeaa lippua mukanani -- sillä\nmeidän armeijamme ei ole vielä kaikin puolin täydesti varustettu -- mutta\nmyöntänettehän sen itsekin, kunnioitettavat kavaljeerit ja korkea herra\nmarkiisi, että sovintoa tai muuta keskustelua varten tulevan lähettilään\nkoskemattomuus ei riipu torven torahduksesta, joka itsessään on vaan\ntyhjä ääni, eikä valkean lipun vaatteesta, joka itsessään ei ole muuta\nkuin vanha riepu. Vaan sen perustuksena on lähettäjäin sekä lähettilään\nluottamus niiden miesten kunniantuntoon, joille sanoma lähetetään, ja se\nvarma usko, että nämä lähettilästä kohtaan noudattavat sekä jus\ngentium'ia (kansainvälistä oikeutta) että myös sotalakia.\"\n\n\"Te ette ole tullut tänne pitämään meille luentoja sotalaista\", lausui\nmarkiisi, \"joka ei tarkoita eikä voi tarkoittaa maanpettureita ja\nkapinoitsijota; vaan te tulitte saamaan rangaistuksen siitä\nhävyttömyydestänne ja hulluudestanne, että toitte kapinallisen kirjeen\nSkotlannin ylituomarille, jonka velvollisuus on rangaista se rikos\nkuolemalla.\"\n\n\"Hyvät herrat\", virkkoi kapteeni, jonka mielestä tämä hänen\nlähettiläsmatkansa alkoi poiketa ikävälle suunnalle, \"olkaa hyvät ja\nmuistakaa, että Montrosen kreivi kostaa teille ja teidän alusmaillenne\nkaiken vahingon, joka minulle tai hevoselleni tullee tämän sopimattoman\nkohtelun kautta, ja tämä hänen kostonsa kohtaa täydellä syyllä teitä ja\nalusmaitanne.\"\n\nTähän uhkaukseen vastattiin ylenkatseellisella hohotuksella, ja joku\nvastasi: \"Ei huuto Lochowiin kuulu!\" joka Campbellien tavallinen\nsananparsi tarkoitti heidän alkuperäisen perintömaansa olevan niin\nkaukana nykyisistä rajoista, ettei vihollinen sinne ulottuisi.\n\n\"Hyvät herrat\", väitti vielä kapteeniparka, joka ei tahtonut tulla\nmutkituksi ainakaan ennen, kuin hänen asiansa oli täydesti tutkittu, \"en\nminä tosin tiedä sanoa, kuinka pitkä matka täältä lienee Lochowiin,\nkoska olen muukalainen tässä maanääressä; mutta sallinette minun\nilmoittaa erään seikan, joka enemmän koskeekin tähän asiaan, nimittäin\nsen, että muuan teidän sukuunne kuuluva kunnioitettava aatelismies,\nritari Duncan Campbell, Ardenvohrin herra, on luvannut minulle täyden\nturvan tällä lähettiläsretkellä. Ja olkaa hyvät ja huomatkaa, että\nminulle annettua turvallisuuden takuuta loukkaamalla törkeästi\nhäpäisisitte hänen kunniaansa ja hyvää nimeään.\"\n\nTämä näkyi olevan semmoinen asia, josta moni läsnäolijoista ei ollut\ntietänytkään, sillä he rupesivat hiljaa puhelemaan keskenänsä, ja\nmarkiisin muodossa, vaikka hän muuten osasi peittää kaikki\nmielenliikutusten jäljet, ilmeni tulinen närkästys.\n\n\"Onko ritari Duncan, Ardenvohrin herra, kunniasanallaan taannut tämän\nmiehen turvallisuuden, herra markiisi?\" kysyi eräs läsnäolijoista.\n\n\"En sitä usko\", vastasi markiisi; \"mutta en ole vielä kerinnyt lukea\nhänen kirjettänsä.\"\n\n\"Olkaa sitten hyvä, herra markiisi, ja lukekaa se\", kehoitti toinen\nCampbelleista. \"Meidän hyvä nimemme ei saa tulla tahratuksi mokoman\nmiehen tähden.\"\n\n\"Kuolleesta kärpäsestä\", lisäsi muuan pappismies, \"voi apteekkarin voide\nsaada pahan haisun.\"\n\n\"Arvoisa kirkkoherra\", virkkoi kapteeni Dalgetty \"sen hyvän avun tähden,\njoka minulle siitä tulee, annan vertauksenne törkeyden anteeksi. Samaten\nen tahdo pahaksi panna sitä halveksivaa nimitystä '_mies_,' jota tuo\npunalakkinen herra niin epäkohteliaasti on minusta käyttänyt. Sillä\nminuun ei semmoinen nimitys suinkaan sovi, paitsi merkityksessä 'aika\nmies', jossa olen saanut sitä kuulla kuuluisan Kustaavus Adolfuksen,\nPohjan Leijonan, ynnä muiden mainioiden sotaherrain suusta sekä Saksassa\nettä Alankomailla. Mutta mitä herra Duncan Campbellin takaukseen tulee,\ntahdon panna pääni pantiksi siitä, että hän todistaa sanani todeksi, kun\nhuomenna tänne tulee.\"\n\n\"Jos herra Duncan jo niin pian saapuu tänne, herra markiisi\", virkkoi\nmuuan kapteenin puolustajista, \"niin olisi liikaa kovuutta, jos\nratkaisisimme tämän miesparan asian ennen hänen tuloaan.\"\n\n\"Paitsi sitä pitäisi teidän, korkea herra\", sanoi toinen, -- \"kaikella\nkunnioituksella puhuen -- kumminkin ensin lukea Ardenvohrin herran kirje,\nettä näkisitte, millä ehdoilla hän on tämän majuri Dalgettyn -- siksihän\nse itseään sanoo -- tänne lähettänyt.\"\n\nHe kokoontuivat ahtaaseen piiriin markiisin ympärille ja keskustelivat\nmatalalla äänellä, väliin gaelin-, väliin englanninkielellä.\nKlanipäällikköjen valta oli sangen suuri, ja erittäinkin itsevaltainen\noli Argylen markiisi, jonka valtaa vielä enensivät perinnöllisen\ntuomariviran kaikki oikeudet. Mutta jokaisessa hallitusmuodossa, olipa\nse kuinka rajaton tahansa, on kuitenkin aina jonkinlaista jarrutusta.\nSe, mikä vähän hillitsi gaelilaispäällikön itsevaltaisuutta, oli pakko\nkuulla neuvoja sukulaisilta, jotka sodassa alapäällikköinä johtivat\nalhaista kansaa ja rauhan aikana olivat ikäänkuin klanin neuvoskuntana.\nMarkiisinkin täytyi tässä tilaisuudessa ottaa kuullakseen ne\nmuistutukset, jotka tämä senaatti eli oikealla nimellä mainiten\n\"Couroultai\" toi esiin. Hän astui ulos piiristä ja käski viedä vangin\njohonkin torniin lukon taakse.\n\n\"Vangin!\" huusi Dalgetty ja ponnistihe niin voimallisesti, että olisi\nmelkein saanut sysätyksi luotansa kaksi vuorelaista, jotka olivat jo\nvähän aikaa seisoneet hänen takanansa, odottaen käskyä siepata hänet\nkiinni. Varsin vähän puuttui, ettei soturi päässyt valloilleen. Argylen\nmarkiisi jo vaaleni ja astui pari askelta taaksepäin, kuitenkin tarttuen\nkädellään miekkaansa; ja useat hänen klanilaisistaan ryntäsivät\nreippaasti väliin, suojellakseen häntä vangin luullulta\nkostonyritykseltä. Mutta vuorelaisvartijat olivat niin väkevät, ettei\nheidän käsistään päässyt mihinkään. Meidän onnettomalta kapteeniltamme\ntemmattiin aseet pois, ja hänet itse kuljetettiin laahaamalla useampien\npimeiden käytäväin kautta pienelle rautaristikko-ovelle, jonka takana\noli toinen puinen ovi. Tylynnäköinen vanha vuorelainen, jolla oli pitkä,\nvalkea parta, aukaisi ne, jolloin tulivat näkyviin sangen ahtaat ja\njyrkät, alaspäin menevät rappuset. Vartijat laahasivat kapteenia vielä\npari, kolme porrasta alaspäin ja jättivät hänet sinne kompuroimaan\npohjaan asti, miten paraiten taitaisi, joka tehtävä kävi sangen\nvaikeaksi, jopa vaaralliseksikin, kun molemmat ovet oli pantu kiinni ja\nvanki siis jäänyt pilkkopimeään.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\n    Onneton oot, jos milloinkaan tähän linnahan astut;\n    Itkien muistelen vain, minkä sä kohtalon saat,\n    Jos \"Hänen Armolleen\" et nöyränä polvias saata\n    Kohta sä notkistaa, käskyä noudattain.\n\n    Burns'in epigrammi Inveraryssa käydessään.\n\nTällä tavoin, kuin yllä kerrottiin, päivän valosta suljettuna ja sangen\nepätoivoiseen tilaan jätettynä alkoi kapteeni niin varovasti kuin\nmahdollista laskeutua ahtaita ja epätasaisia portaita myöten siinä\ntoivossa, että pohjassa toki viimein tulisi joku paikka, missä hän saisi\nlevätä. Mutta kaikki hänen varovaisuutensa ei kuitenkaan voinut estää,\nettä hän lopulla horjahti ja kulki viimeiset neljä tai viisi askelta\nliian kiireesti, voidaksensa pitää itseään tasapainossa. Pohjassa hän\nkompastui johonkin pehmeälle tuntuvaan myttyyn, joka huoaten liikahti ja\nsotki kapteenin jalat, niin että hän pyllähti kämmenilleen ja polvilleen\nkostealle, kivetylle permannolle.\n\nVähän toinnuttuansa Dalgetty ensi toimekseen kysäisi, keneen oli\nkompastunut.\n\n\"Olentoon, joka kuukausi takaperin oli mies\", vastasi kolea, painunut\nääni.\n\n\"Mitä lajia hän sitten nyt on\", virkkoi Dalgetty, \"kun näin käy\nmakaamaan rappusten alimmaisen portaan eteen myttyrässä kuin siili, niin\nettä kunnialliset, pulaan joutuneet kavaljeerit häneen kompastuvat ja\novat lyömäisillään nenänsä rikki?\"\n\n\"Mitä hän nyt on?\" vastasi sama ääni. \"Hän on kurja pölkky, josta kaikki\noksat on hakattu pois, toinen toisensa perästä, ja joka nyt ei piittaa\nsiitä, kuinka pian hänet kiskotaan juurineen kumoon ja pilkotaan uuniin\nvietäviksi haloiksi.\"\n\n\"Veikkonen\", sanoi Dalgetty, \"minun on sääli sinua. Mutta 'patienza'\n(malttia), sanoo espanjalainen. Jos olisit edes maannut liikkumatta\nniinkuin pölkky, johon itseäsi vertasit, niin olisi nahka nyt eheämpänä\nkämmenissäni ja polvissani.\"\n\n\"Sinäkö olet soturi\", vastasi vanki, \"ja parut kompastuksesta, josta ei\npoikanenkaan itkisi?\"\n\n\"Soturi!\" virkkoi kapteeni. \"Mistä sinä tämän kirotun luolan pimeydessä\narvasit, että olen soturi?\"\n\n\"Kuulin haarniskasi kalskahtavan, kun lankesit\", vastasi vanki, \"ja nyt\nnäen sen myös kiiltelevän. Oltuasi tässä pimeydessä yhtä kauan kuin minä\neroittavat silmäsi kyllä pienimmänkin maassa matelevan sisiliskon.\"\n\n\"Ennen tulkoon piru kaivamaan silmäni ulos niiden kuopista!\" virkkoi\nDalgetty. \"Jos asia on semmoinen, soisin itselleni mieluummin nuoran\nkaulaan, sotamiehen lyhyen siunauksen ja harppauksen alas tikapuilta!\nMutta minkälaista muonaa täällä on tarjona -- mitä ruokaa, tarkoitan ma,\nvirkappas sinä, joka olet kumppaninani tässä pahassa pulassa?\"\n\n\"Leipää ja vettä, kerta vuorokaudessa\", vastasi ääni.\n\n\"Ole, veikkonen, niin hyvä, ja anna mun maistaa kannikastasi\", sanoi\nDalgetty. \"Toivoakseni elämme hyvinä kumppaneina niin kauan, kuin\nmeidän tulee olla yhdessä tässä perhanan komerossa.\"\n\n\"Leipäpala ja vesiruukku\", vastasi toinen vanki, \"ovat tuossa nurkassa,\njos astut kaksi askelta oikealle. Ota ne ja syö terveydeksesi. Minulla\nei enää ole paljo apua maallisesta ruoasta.\"\n\nDalgetty ei odottanut tämän tarjouksen toistamista, vaan koperoittuaan\nruoka-aineet käsiinsä rupesi muokkaamaan homehtunutta, mustaa\nkauraleipää samalla hyvällä ruokahalulla, minkä olemme hänessä ennenkin\nnähneet paremman ravinnon ollessa tarjona.\n\n\"Tämä leipä\", mutisi hän, suu ihan täynnä, \"ei ole paraimman makuista.\nVaan eipä se sentään ole paljoa huonompaa kuin mitä söimme kuuluisassa\nWerbenin leirissä, missä urhokas Kustaavus Adolfus torjui päältään\nkaikki mainion Tillyn rynnäköt, sen saman pelottavan vanhan Tilly-urhon,\njoka oli jo ajanut kaksi kuningasta pellolle -- nimittäin Böömin kuninkaan\nFerdinandin ja Tanskan kuninkaan Kristianin. Ja tästä vedestä, vaikka se\nei ole raikkaimpia, juon ryypyn toivottaen, että sinä veikkonen pian\npääsisit vapaaksi -- tietysti minä myös -- ja hartaasti haluisin, että tämä\nvesi olisi renskaa taikka edes vaahtoharjaista Lyypekin olutta, jos ei\nmuun vuoksi, niin kumminkin tämän maljani kunniaksi.\"\n\nSillä aikaa kun Dalgettyn kieli tällä tavoin oli täydessä toimessa,\nkilpailivat hänen hampaansa sen kanssa ja tekivät pian lopun niistä\nruokavaroista, jotka hänen vankeuskumppaninsa hyväntahtoisuus tai\nhuolimattomuus olivat jättäneet hänen ahmittavakseen. Täytettyään\ntehtävänsä hän verhosi itsensä viitallaan ja istahti vankihuoneen\nnurkkaan, missä seinät olivat molemmin puolin hänelle tukena -- sillä\n\"karmituoleja\", niin hän sanoi, \"olen aina pitänyt erittäin mukavina\".\nNäin istuen hän rupesi tutkistelemaan vankeustoveriaan.\n\n\"Kunnon ystäväni\", sanoi hän, \"meidän molempien pitäisi likemmin\ntutustua, koska meillä nyt on yksi ruoka ja yksi vuode. Minä olen Dugald\nDalgetty, Drumthwacketin herra ja niin edespäin, majuri kuninkaan puolta\npitävässä irlantilaisrykmentissä ja korkean sekä mahtavan herran,\nMontrosen kreivin, täksi tilaisuudeksi määräämä lähettiläs. -- Virkappa\nnyt, mikä sinun nimesi lienee?\"\n\n\"Siitä tiedosta ei teille olisi paljon apua\", vastasi harvapuheisempi\nkumppani.\n\n\"Olkoon se minun asiani\", sanoi soturi.\n\n\"No, sama se, -- Ranald Mac Eagh on nimeni -- se merkitsee Ranald Sumun\npoika.\"\n\n\"Sumun poika!\" ihmetteli Dalgetty. \"Pilkkoisen pimeyden poika, se olisi\nmielestäni sopivampi. Mutta, Ranald, koska se on nimesi, kuinka sinä\noletkaan joutunut pyövelin pääkortteeriin asujaksi? Se tahtoo sanoa:\nmikä piru on sinut saattanut tänne?\"\n\n\"Kova onneni ja rikokseni\", vastasi Ranald. \"Tunnetteko Ardenvohrin\nritarin?\"\n\n\"Kyllä minä sen kunnioitettavan herran tunnen\", vastasi Dalgetty.\n\n\"Tiedättekö, missä hän nyt on?\" kysyi Ranald vielä.\n\n\"Hän pitää tänä päivänä paastoa Ardenvohrissa\", vastasi kapteeni, \"että\nhuomenna jaksaisi oikein ahmia täällä Inveraryssä; ja jos niin sattuisi,\nettei hän sitä aikomustaan toteuta, niin minun maallinen orjuuteni ei\ntule kestämään enää kovin kauan.\"\n\n\"Viekää hänelle sitten se sana, että mies, joka on hänen pahin\nvihollisensa ja hänen paras ystävänsä, pyytää häneltä puolustusta.\"\n\n\"Soisinpa, totta puhuen, että minun vietäväni sanoma olisi vähemmän\nkaksimielinen\", vastasi Dalgetty. \"Herra Duncan ei ole niitä miehiä,\njoiden kanssa on hyvä käydä arvoituksille.\"\n\n\"Pelkurimainen saksilainen\", virkkoi vanki, \"sano hänelle, että minä\nolen se kaarne, joka viisitoista vuotta takaperin iski hänen linnaansa\nja niihin kalliisiin pantteihin, mitkä hän oli sinne jättänyt -- että minä\nolen se metsämies, joka kalliolta löysi sudenpesän ja hävitti\npojat -- että minä olen sen parvikunnan päällikkö, joka eilen viisitoista\nvuotta takaperin äkkiarvaamatta ryntäsi Ardenvohrin linnaan ja surmasi\nhänen neljä lastansa.\"\n\n\"Totta puhuen, kunnon ystäväni\", sanoi Dalgetty, \"jos se on paras syysi\npyytää herra Duncanin suosiota, niin minä katsoisin edullisimmaksi apua\npyytäessäni olla sitä mainitsematta. Sillä minä olen havainnut, että\nluontokappaleetkin vimmastuvat sille, joka väkivaltaisesti pitelee\nniiden sikiöitä, saatikka sitten kristityt, järjellä varustetut ihmiset,\njoiden lapsille on pahaa tehty. Mutta saisinko luvan kysyä, kävittekö\nlinnan kimppuun Drumsnab-nimiseltä kukkulalta, joka minun arvatakseni on\nsen heikoin kohta, jollei suojaksi rakenneta etuvarustusta.\"\n\n\"Me kiipesimme ylös kalliolle pajuista sekä muista vesoista tehtyjen\ntikapuiden avulla\", kertoi vanki. \"Yksi liittomiehemme ja heimolaisemme,\njoka oli palvellut kuusi kuukautta Ardenvohrin linnassa, saadakseen\nnauttia tämän yhden yön perinpohjaista kostoa, veti tikapuut ylös.\nTarhapöllöt huusivat ympärillämme, kun siellä riipuimme taivaan ja maan\nkeskivälillä; nousevan meren aallot pauhasivat kallion juurta vastaan ja\npaiskasivat veneemme palasiksi -- mutta ei yhdenkään miehen sydän\nmasentunut. Päivän koittaessa nähtiin vain verta ja kekäleitä, missä\npäivän laskiessa oli ollut rauhaa ja iloa.\"\n\n\"Se oli kelpo 'camisado' (yöllinen rynnäkkö), sen myönnän, Ranald Mac\nEagh. Se oli sangen taitavasti keksitty ja jokseenkin taitavasti toimeen\npantu vehe. Mutta minä olisin kuitenkin mieluummin ahdistanut linnaa\ntuolta pieneltä kukkulalta, nimeltä Drumsnab. Mutta te, Ranald, käytte\nsotaa sangen huvittavalla, säännöttömällä, skyytiläisellä tavalla, joka\non jokseenkin samankaltainen kuin turkkilaisten, tatarilaisten sekä\nmuiden Aasian kansain sodankäynti. -- Mutta syy, veliseni, ja aihe tähän\nsotaan -- teterrima causa (kauhistava syy), niin sanoakseni? Selitä se,\nRanald!\"\n\n\"Mac Aulayt ja muut läntiset heimokunnat olivat meitä ahdistaneet\",\nkertoi Ranald, \"niin ettemme enää saaneet rauhaa omilla maillamme.\"\n\n\"Ahaa!\" sanoi Dalgetty. \"Muistelen minäkin kuulleeni hiukan puhuttavan\ntuosta asiasta. Ettekö pistäneet leipää ja juustoa suuhun miehelle,\njolla ei ollutkaa vatsaa, minne voisi muonavaroja tallettaa?\"\n\n\"Vai olette siis kuullut siitä\", virkkoi Ranald, \"kuinka me kostimme\nylpeälle metsänkaitsijalle?\"\n\n\"Muistan kuulleeni\", sanoi Dalgetty, \"eikä siitä olekaan kovin pitkä\naika. Olipa se lysti pilanteko, kun mätitte leipää kuolleen miehen\npäähän, vaikka se sentään oli vähän liian hurjaa ja julmaa käydäksensä\nlaatuun sivistyneiden ihmisten kesken, siitä puhumatta, että se oli\nhyvän ruoka-aineksen pilaamista. Minä olen piirityksissä ja leireissä,\nRanald, ollut semmoisissa tilaisuuksissa, jolloin elävä sotamies olisi\nhalunnut itselleen sitä leipäpalaa, jonka te tuhlasitte hengettömään\npääkalloon.\"\n\n\"Herra Duncan karkasi meidän kimppuumme\", jatkoi Mac Eagh, \"ja veljeni\ntapettiin -- hänen päänsä oli pantu märkänemään juuri sille vallille,\njolle kapusimme -- minä vannoin kostavani enkä ole koskaan jättänyt koston\nvalojani täyttämättä.\"\n\n\"Olkoon niin\", sanoi Dalgetty, \"ja kosto onkin suloista herkkua, sen\nmyöntänee jokainen totinen soturi. Mutta sitä en saa päähäni, millä\nmuotoa tämä juttu taivuttaisi herra Duncania sinun puolestasi puhumaan.\nJa jos hän siitä yltyy puhumaan sun puolestasi, niin hän pyytänee, ettei\nmarkiisi vain hirttäisi eli ripustaisi sinua ilman muuta, vaan käskisi\nmurtaa jäsenesi teilaten auran vannaalla tai kuolettaa sinut toisella\nkidutuksen lajilla. Jos sinuna olisin, Ranald, niin en olisi\ntietävinänikään herra Duncanista, vaan pitäisin salaisuuteni ja lähtisin\nrauhallisesti tästä maailmasta hirsipuun tietä, niinkuin\nesivanhempasikin ennen sinua lienevät menetelleet.\"\n\n\"Mutta kuule, vieras\", jatkoi vuorelainen. \"Ritari Duncanilla,\nArdenwohrin herralla, oli neljä lasta. Kolme tapoimme puukoilla, mutta\nneljäs jäi henkiin. Ja suuremmaksi iloksi olisi hänelle saada kiikuttaa\ntuota neljättä, elävää lasta polvillansa kuin teilillä kiduttaa näitä\nvanhoja luitani, jotka eivät paljoakaan huolisi hänen pahimmasta\nvimmastansa. Yksi sana, jos minä sen lausun, muuttaisi hänen paasto- ja\nkatumuspäivänsä kiitos-, ylistys- ja pitopäiväksi. Voi, sen tunnen\nomankin sydämeni tunteista! Kalliimpi minulle on Kenneth lapsi, joka\nAvon-joen varrella pyytelee perhosia, kuin muut kymmenen poikaani, jotka\nmätänevät maassa taikka ovat ilman lintujen nokittavina.\"\n\n\"Arvattavasti\", jatkoi Dalgetty, \"ne kolme sievää poikaa, jotka eilen\nnäin tämän kylän torilla päästään ripustettuina niinkuin ilmassa\nkuivatettavat kolja-kalat, olivat hieman sinun omaisiasi?\"\n\nKesti vähän aikaa ennenkuin vuorelainen vastasi kovasti liikutetulla\näänellä: \"He olivat minun poikiani, vieras, -- he olivat minun\npoikiani! -- verta minun verestäni -- lihaa mmm lihastani! -- nopeat\njaloiltaan -- pettymättömiä ampujia -- eikä heitä ollut kukaan vihollinen\nvoittanut, ennenkuin Diarmid'in pojat ylivoimalla saivat heidät\nkukistetuiksi! Mitä minä haluankaan pitempää elämää, kun he ovat\nkuolleet? Ei juurten repiminen voi tuntua vanhasta kannosta niin\nkipeältä, kuin sen vihreiden lehväin karsiminen tuntui. Mutta minun\npitää kasvattaa Kenneth kostajaksemme, vanhan kotkan pitää opettaa\npoikansa iskemään vihollisiin. Hänen tähtensä tahtoisin lunastaa henkeni\nja vapauteni sillä, että ilmoitan salaisuuteni Ardenvohrin herralle.\"\n\n\"Helpommin saat sen halusi täytetyksi\", virkkoi kolmas ääni puheeseen\nsekaantuen, \"jos sen ilmoitat minulle.\"\n\nKaikki Skotlannin vuorelaiset ovat taikauskoisia. \"Ihmiskunnan\nvihollinen on täällä!\" huusi Ranald Mac Eagh pystyyn kavahtaen. Hänen\nkahleensa kilahtivat, kun hän nousi ja vetäysi niin kauas kuin suinkin\nsiitä paikasta, mistä ääni kuului. Hänen säikähdyksensä tarttui hieman\nmyös kapteeni Dalgettyyn, joka yritti jonkinlaisella eri kielistä\nsekoitetulla mongerruksella lukea kaikkia pirunmanauksia, mitä ikinä oli\nkuullut, mutta ei yhdestäkään muistanut enempää kuin pari sanaa.\n\n\"In nomine Domini\" (Herran nimeen), niinkuin meillä oli tapana sanoa\nMareschal-kollegiossa -- \"santissima madre di Dios\" (pyhin Jumalan emonen),\nniinkuin espanjalainen puhuu -- \"alle guten Geister loben den Herrn\"\n(Kaikki hyvät henget kiittävät Herraa), lausuu autuas Taavetti kuningas,\ntohtori Lutheruksen saksalaisen käännöksen mukaan --\"\n\n\"Lopettakaa jo manauksenne\", virkkoi taas sama ääni. \"Vaikka olen\noudolla tavalla ilmestynyt luoksenne, olen minä kuitenkin kuolevainen\nihminen samoin kuin tekin, ja minun apuni voi olla teille hyödyksi tässä\npulassanne, jos ette hylkää neuvojani.\"\n\nNäin puhuessaan vieras siirsi syrjään varjostimen salalyhdyltä, jonka\nhämärässä valossa Dalgetty töintuskin eroitti, että heidän seuraansa\ntällä ihmeellisellä tavalla karttunut puhuja oli pitkä mies ja puettu\nsamaan vaateparteen kuin Argylen markiisin passarit. Kaikkein ensiksi\nvilkaisi Dalgettyn silmä vieraan jalkoihin; mutta niissä ei näkynyt\nsorkkaa, joka Skotlannin tarujen mukaan kuuluu paholaiselle, eikä myös\nSaksan saduissa hänen tunnusmerkikseen mainittua hevoskaviota. Kapteenin\nensi kysymys kuului, millä keinoin vieras oli heidän luoksensa tullut?\n\n\"Sillä\", sanoi hän, \"olisihan noiden ruostuneiden telkimien vingahdus\nkuulunut, jos ovea olisi avattu. Ja jos te olette tullut sisään avaimen\nreiästä, niin ei teitä, hyvä herra, sovi kirjoittaa mihinkään elävien\nmiesten rykmenttiin, olipa teidän ulkomuotonne minkänäköinen tahansa.\"\n\n\"Sen asian pidän salassa\", vastasi tuntematon, \"siksi kun olette omien\nsalaisuuksienne ilmaisemisella ansainneet sen tietää. Saattaapa\ntapahtua, että minä päästän teidätkin ulos samasta paikasta, mistä itse\npääsin sisään.\"\n\n\"Sitten se ei voi olla avaimen reikä\", virkkoi kapteeni Dalgetty, \"sillä\nhaarniskani tarttuisi varmaan kiinni, jos kypäräni kenties pujahtaisikin\nläpi. Ja mitä salaisuuksiin tulee, ei minulla ole yhtään omaa ja varsin\nvähän muille kuuluvia. Mutta virkkakaa, mitä salaisuuksia teitä haluttaa\nkuulla. Taikka puhuakseni niillä sanoilla, joita professori Snufflegreek\nMareschal-kollegiossa tavallisesti käytti: Puhu, että sinut tuntisin.\"\n\n\"Teidän kanssanne ei minulla ole ensiksi tekemistä\", vastasi vieras,\nkääntäen lyhtynsä, niin että se täydesti valaisi hurjannäköistä,\nlaiharaajaista Mac Eaghia, joka kykki aivan nurkan perällä, yhä vielä\nepäillen, olisiko tulija elävä olento.\n\n\"Minä olen, veikkoseni\", virkkoi vieras vähän lauhkeammalla äänellä,\n\"tuonut sinulle parempaa ravintoa. Vaikka sinun täytyisikin huomenna\nkuolla, eihän se estä, että tänä iltana saat elää iloisesti.\"\n\n\"Ei suinkaan -- ei millään muotoa\", vastasi kapteeni Dalgetty, kohta\nruveten tyhjentämään sitä pientä vakkaa, jonka vieras oli tuonut\nviittansa alla. Vuorelainen puolestaan, joko pelosta tai ylenkatseesta,\nei huolinut tuoduista hyvistä herkuista.\n\n\"Saas tästä, veikkonen!\" virkkoi kapteeni, joka oli jo lopettanut ison\npalan vasikanpaistia ja nyt heilautti viinipulloa. \"Mikä onkaan sun\nnimesi, hyvä ystäväni?\"\n\n\"Murdoch Campbell, hyvä herra\", vastasi vieras, \"passari Argylen\nmarkiisin palveluksessa ja toisinaan myös vanginvartijan apulaisen viran\nhoitaja.\"\n\n\"Saas tästä sitten vielä kerta, Murdoch\", sanoi Dalgetty, \"minä juon sun\nterveydeksesi, mainiten sinua omalla ristimänimelläsi paremman onnen\nvuoksi. Tämä viini tuntuu olevan Calcavellaa. No, veikkoseni Murdoch,\nuskallanpa sanoa, että sinä ansaitsisit itse vanginvartijan viran, koska\nnäyt monta vertaa paremmin kuin päällysmiehesi ymmärtävän, minkälaisessa\nruuassa onnettomuuteen joutuneita kunnon herroja tulee pitää. Leipää ja\nvettä! Hyi häpeä hänelle! Johan se, Murdoch, olisi saattanut markiisin\nvankihuoneen pahaan maineeseen. Mutta minä näen, että sinä tahtoisit\npuhutella tätä ystävääni Ranald Mac Eaghia. Älä huoli minusta; minä otan\nvakan tuohon nurkkaan ja takaan, että leukani pitävät semmoista kalinaa,\nettei korvani kuule teidän puheestanne mitään.\"\n\nTästä lupauksestaan huolimatta kuunteli soturi kuitenkin toisten puhetta\nniin tarkkaan kuin saattoi, taikka hänen omilla sanoillaan puhuen \"hän\nhörkisti korvansa niinkuin Kustaavus kuullessaan avaimen narisevan\nviljahinkalon lukossa.\" Ja vankihuone olikin niin pieni, että hän aivan\nhelposti saattoi kuulla seuraavan keskustelun:\n\n\"Huomaatko, Sumun poika\", virkkoi Murdoch \"ettei sinua tästä paikasta\npäästetä, paitsi kun hirteen viedään?\"\n\n\"Ne, jotka olivat minulle rakkaimmat\", vastasi Mac Eagh, \"ovat jo\nmenneet samaa tietä.\"\n\n\"Et siis huoli tehdä mitään\", kysyi taas vieras, \"joka voisi estää sinua\nheitä seuraamasta?\"\n\nVanki väänsi itseänsä kahleissaan, ennenkuin vastasi.\n\n\"Paljon tekisin\", virkkoi hän viimein, \"en oman henkeni tähden, vaan sen\npantin vuoksi, jonka jätin Strathawenin laaksoon.\"\n\n\"Ja mitä sinä tekisit, päästäksesi sen hetken katkeruutta maistamasta?\"\nkysyi jälleen Murdoch. \"Minusta on yhdentekevä, mistä syystä tahdot sitä\nvälttää.\"\n\n\"Minä tekisin kaikki, mitä ihminen voi tehdä, jos kuitenkin saan\nsäilyttää ihmisen nimen.\"\n\n\"Ihmiseksikö itseäsi sanot\", pitkitti kysyjä, \"sinä, joka olet tehnyt\npedon töitä?\"\n\n\"Niin sanon\", vastasi rosvo. \"Minä olen semmoinen ihminen kuin\nesi-isänikin -- me olimme lampaita, maatessamme rauhanviittaan\npeitettyinä -- se viitta ryöstettiin meiltä, ja nyt soimaatte meitä\npedoiksi. Antakaa meille takaisin mökkimme, jotka olette polttaneet,\nlapsemme, jotka olette surmanneet, leskemme, jotka olette nälkään\nnäännyttäneet -- kerätkää hirsipuista ja leileistä meidän sukumme\nraadellut ruumiit ja valjenneet kallot -- herättäkää heidät jälleen eloon\niloksemme, niin tahdomme olla alamaisenne ja veljenne -- vaan kunnes se\ntapahtuu, olkoon surma ja veri ja molemminpuoliset pahanteot mustana\njuopana välillämme!\"\n\n\"Et siis tahdo mitään tehdä, millä saisit vapautesi?\" virkkoi Murdoch.\n\n\"Mitä hyvänsä -- paitsi jos pitäisi sanoa olevani sinun heimosi ystävä\",\nvastasi Mac Eagh.\n\n\"Me halveksimme rosvojen ja cateran'ien (vuorelaississien) ystävyyttä\",\ntiuskaisi Murdoch, \"emmekä alentaisi itseämme niin halvoiksi, että siitä\nhuolisimme. -- Mitä sinulta vaadin vapautesi lunastimeksi, on tieto siitä,\nmistä löydetään Ardenvohrin ritarin tytär ja perillinen?\"\n\n\"Että muka saisitte naittaa hänet jollekulle mahtavan herranne\nkerjäläisserkulle\", sanoi Ranald, \"niinkuin Diarmidin pojilla on tapana.\nEikö Glenorquhyn laakso vielä tänäkin hetkenä huuda kostoa siitä, että\nväkivallalla ryöstitte turvattoman lapsen, jota hänen sukulaisensa\nolivat saattamassa kuninkaan hoviin? Eikös saattomiesten ollut pakko\nkätkeä hänet padan alle, jonka ympärillä he taistelivat, kunnes ei\njäänyt ainoatakaan, joka olisi voinut sanan saattaa? Ja eikö tyttöä\nsitten tuotu tähän kirottuun linnaan ja perästäpäin naitettu Mac Callum\nMoren veljelle, ja eikö kaikki se tapahtunut hänen avarain alusmaittensa\nvuoksi?\"\n\n\"Ja jos se tarina olisikin totta\", virkkoi Murdoch, \"niin tyttö sai\nparemman miehen kuin Skotlannin kuningaskaan olisi voinut hänelle\nhankkia. Mutta tämä ei millään lailla kuulu asiaan. Herra Duncan\nCampbellin tytär on meidän omaa sukuamme eikä mikään vieras. Ja kenellä\nolisi parempi oikeus saada tieto hänen kohtalostaan kuin Mac Callum\nMorella, heimokunnan päälliköllä?\"\n\n\"Tämän päällikön puolestako te sitä tietoa vaaditte?\" kysyi rosvo.\nMarkiisin palvelija nyökäytti päätään.\n\n\"Ettekä aio tehdä tytölle mitään pahaa? -- Minä olen jo tehnyt sitä\nhänelle yltäkyllin.\"\n\n\"Ei mitään pahaa, niin totta kuin olen kristitty mies\", vastasi Murdoch.\n\n\"Ja palkakseni saan henkeni ja vapauteni?\" kysyi vielä Sumun Poika.\n\n\"Niin on sovittu\", vakuutti vanginvartija.\n\n\"Tiedä sitten, että lapsi, jonka säälini säästi silloin kun hävitimme\nhänen isänsä vahvan tornin, kasvatettiin heimokunnassamme ottolapsena,\nkunnes heimokuntamme leppymätön verivihollinen, Allan Mac Aulay Verikäsi\nynnä Lennoxin ratsumiehet Menteithin perillisen johdossa teloittivat\nmeidät Ballenduthillin vuoriahteissa.\"\n\n\"Joutuiko tyttö Allan Verikäden haltuun sinun heimokuntasi luultuna\ntyttärenä? Sitten hänen verensä on punannut väkipuukon terää eikä\nsanomasi ole semmoinen, joka voi pelastaa tuomitun henkesi.\"\n\n\"Jos henkeni riippuu hänen elämisestänsä, niin se on täydessä turvassa\",\nvastasi rosvo; \"sillä tyttö elää vielä. Mutta henkeni riippuu\nheikommasta siteestä -- Diarmidin pojan häilyvästä lupauksesta.\"\n\n\"Se lupaus ei petä\", virkkoi vanginvartija, \"kun vain voit näyttää\ntoteen, että tyttö on elossa, ja osoittaa, mistä hänet löydetään.\"\n\n\"Darlinwarachin linnasta\", sanoi Ranald Mac Eagh, \"Annikka Lylen\nnimellä. Usein ovat heimokuntalaiseni, käytyänsä jälleen omilla\nmetsillämme, kertoneet hänestä, eikä ole pitkä aika siitä, kun minäkin\nomin vanhoin silmini hänet näin.\"\n\n\"Sinäkö?\" kummasteli Murdoch, \"sinäkö, Sumun Lasten päällikkö, uskalsit\nmennä niin likelle verivihollistasi?\"\n\n\"Diarmidin poika, minä tein enemmänkin\", vastasi rosvo. \"Minä kävin itse\njuhlasalissakin, puettuna harpunsoittajaksi Skianachin kolkoilta\nrannoilta. Aikomukseni oli puukolla surmata Allan Verikäsi, jota meidän\nheimokuntamme vapisten muistelee, ja sitten ottaa vastaan minulle\nsallittu kohtalo. Mutta juuri kun käteni tapaili tikarin kahvaa, näin\nAnnikka Lylen. Hän helisti harppuansa ja rupesi laulamaan muutamaa Sumun\nLasten laulua, jonka oli oppinut meidän keskellämme asuessansa. Tässä\nlaulussa kuului rakkaan asuntomme, metsän vihreäin lehtien suhina, ja\nvirtammekin siinä kohisivat vesiänsä syösten. Käteni ei tavannutkaan\ntikaria; silmieni lähteet sulivat, ja koston hetki oli mennyt. -- Ja nyt,\nDiarmidin poika, virka, enkö ole pääni lunnaita maksanut?\"\n\n\"Olet kyllä\", vastasi Murdoch, \"jos juttusi on tosi. Mutta minkä\ntodistuksen voit siitä antaa?\"\n\n\"Olkaa vieraina miehinä, taivas ja maa!\" huusi rosvo; \"hän jo katsoo,\nmillä keinoin pääsisi sanansa siteistä!\"\n\n\"Ei suinkaan\", virkkoi Murdoch. \"Jokainen lupaus täytetään, niin pian\nkuin varmaan näen, että olet minulle totta puhunut. -- Mutta onpa mulla\nmyös pari sanaa sanottavana vankeuskumppanillesi.\"\n\n\"Mesikieli, myrkkymieli -- aina mesikieli, myrkkymieli\", mutisi vanki, ja\nheitti itsensä pitkälleen vankihuoneen lattialle.\n\nSillä välin kapteeni Dalgetty, joka oli kuullut jokaisen sanan, mietti\nitsekseen omia mietteitään asiasta. \"Mitä, 'Zum Henker' (hittoja),\ntuolla viekkaalla veitikalla lieneekään minulle puhumista? En minä tiedä\nmitään juttua lapsesta, en omasta enkä vieraasta, jonka voisin hänelle\nkertoa. Mutta antaapa hänen tulla -- saakoon vähäisen kierrätellä, jos\ntahtoo karata vanhan soturin selän taakse.\"\n\nVaruillansa, vaikka pelotonna, aivan kuin olisi peitsi kädessä seisonut\nmuurinaukkoa puolustamassa, Dalgetty siis odotti rynnäkön alkua.\n\n\"Te olette maailmaa kokenut mies, kapteeni Dalgetty\", virkkoi Murdoch\nCampbell, \"ettekä voi olla tuntematta vanhaa skotlantilaista\nsananlaskuamme 'gif-gaf' (lahja lahjasta), jota noudatetaan kaikissa\nkansoissa ja kaikissa sotajoukoissa.\"\n\n\"Pitäisi siis minulla olla joku vihi siitä\", sanoi Dalgetty. \"Sillä,\nturkkilaisia lukuun ottamatta, ei ole Euroopassa monta valtaa, joita en\nolisi palvellut. Ja välistä olen arvellut koettaa pientä sotaretkeä\nBethlem Gabor'in[30] tai janitsarien kanssa.\"\n\n\"No, sitten te, joka olette niin kokenut ja ennakkoluuloista vapaa mies,\nkohta ymmärtänette\", virkkoi Murdoch, \"kun sanon vapaaksipääsönne\nriippuvan siitä, että suoraan ja totuuden mukaan vastaatte muutamiin\npieniin kysymyksiin niiden herrojen suhteen, joiden seurassa olette\nollut -- millä kannalla heidän sotavarustuksensa ovat, kuinka suuri heidän\nmieslukunsa, millä lailla väkeä palkataan, ynnä mitä ehkä tietänette\nheidän sota-aikeistaan.\"\n\n\"Kysytkö sitä ainoastaan uteliaisuutesi tyydyttämiseksi?\" kysyi\nDalgetty; \"siis ilman mitään muuta tarkoitusta?\"\n\n\"Ilman yhtään mitään tarkoitusta\", vastasi Murdoch. \"Mitä heidän\nsodankäyntinsä koskisi köyhään kurjaan, semmoiseen kuin minä!\"\n\n\"Anna kuulla sitten kysyttäväsi\", virkkoi kapteeni; \"minä aion vastata\n'peremptorie' (suorilla sanoilla).\"\n\n\"Kuinkahan monta irlantilaista on tulossa Jaakko Graham'in, sen\nkapinoitsijan, avuksi?\"\n\n\"Luultavasti kymmenentuhatta\", vastasi kapteeni Dalgetty.\n\n\"Kymmenentuhatta!\" tiuskaisi Murdoch. \"Tiedämmehän me, että tuskin\nkaksituhatta laski maihin Ardnamurchanissa.\"\n\n\"Tiedätpä sitten heistä enemmän kuin minä\", virkkoi kapteeni Dalgetty\naivan huolettomasti. \"Minä en vielä ole nähnytkään heitä mönsträyksessä\nenkä edes aseet kädessä.\"\n\n\"Ja kuinka monta vuorelaista lienee toivossa?\" kysyi jälleen Murdoch.\n\n\"Niin monta kuin klanit vaan saavat liikkeelle\", vastasi kapteeni.\n\n\"Te vastaatte kiertelemällä, herra\", sanoi Murdoch. \"Virkkakaa suoraan:\ntokko heitä lienee viisituhatta miestä?\"\n\n\"Noin sen paikoille\", vastasi Dalgetty.\n\n\"Te panette henkenne alttiiksi, herra, kun näin laskette minun kanssani\npilaa\", varoitti kysyjä. \"Jos kerran vihellän, niin päänne riippuu ennen\nkymmenen minuutin kuluttua laskusillassa kiinni.\"\n\n\"Mutta puhuakseni suuni puhtaaksi, Murdoch veikko\", sanoi kapteeni,\n\"onko sun mielestäsi järki-ihmisen tapaista kysellä meidän armeijamme\nsalaisuuksia minulta, joka olen ottanut pestin koko tämän sodan ajaksi?\nJos neuvoisin sinulle, millä keinoin Montrose helpommin olisi\nvoitettava, mihin sitten palkkani ja saatavani ja saaliinosani\njoutuisivat?\"\n\n\"Minä vakuutan teille\", virkkoi Murdoch, \"että teidän sotaretkenne, jos\nolette vastahakoinen, alkaa ja samassa loppuukin marssilla tuon\nmestauspölkyn luoksi, joka linnanportin vieressä seisoo tämmöisten\n'landlauferien' (maankuljeksijain) varalta. Mutta jos rehellisesti\nvastaatte kysymyksiini, voitte päästä minun -- Argylen markiisin\npalvelukseen.\"\n\n\"Onko siinä palveluksessa kelpo palkka?\" kysyi kapteeni Dalgetty.\n\n\"Hän maksaa teille kaksi sen vertaa, mitä teillä on palkkaa, jos menette\ntakaisin Montrosen luokse meidän asioitamme toimittamaan.\"\n\n\"Soisinpa, että olisin sinut nähnyt, Murdoch, ennenkuin otin Montrosen\npestin\", sanoi Dalgetty, joka näkyi mietiskelevän.\n\n\"Päinvastoin voin nyt antaa teille sitä paremmat ehdot\", virkkoi\nMurdoch, \"aina tietysti siinä tapauksessa, että olette uskollinen.\"\n\n\"Uskollinen, se on: teille, vaan petturi Montrosea kohtaan\", vastasi\nkapteeni.\n\n\"Uskollinen oikean uskon ja hyvän järjestyksen asialle\", sanoi Murdoch,\n\"joka pyhittää jokaisen pettuuden, minkä sen hyödyksi ehkä teette.\"\n\n\"Ja Argylen markiisi -- jos minun tekisi mieli hänen palvelukseensa\nruveta -- onko hän hyvä herra?\" kysyi Dalgetty.\n\n\"Ei ole parempaa\", vakuutti Murdoch.\n\n\"Ja antelias upseereillensa?\" pitkitti kapteeni.\n\n\"Runsain käsi koko Skotlannissa\", vastasi Murdoch.\n\n\"Luja ja rehellinen lupauksissaan?\" jatkoi Dalgetty.\n\n\"Kunnian mies, jos kukaan elävistä aatelisherroista\", sanoi markiisin\npalvelija.\n\n\"Näin paljo hyvää en ole hänestä koskaan ennen kuullut\", virkkoi\nDalgetty. \"Sinä epäilemättä tunnet markiisin hyvin -- taikka, pikemmin\nolet varmaan markiisi itse! -- Argylen herra\", lisäsi hän, äkkiä karaten\nvalepuvussa tulleen herran kimppuun, \"minä vangitsen teidät\nmaanpettuutenne tähden, Kaarle kuninkaan nimessä. Jos uskallatte huutaa\napua, niin väännän niskanne nurin.\"\n\nTämä Dalgettyn hyökkäys oli niin äkillinen ja arvaamaton, että hän\nhelposti sai markiisin kaadetuksi vankihuoneen lattialle, jossa painoi\nhäntä vasemmalla kädellään maahan ja piti oikeaa kättä kaatuneen\nkaulassa valmiina kuristamaan, niin pian kuin markiisi vähänkin\nyrittäisi apua huutaa.\n\n\"Argylen herra\", lausui hän, \"nyt on minun vuoroni määrätä sovinnon\nehdot. Jos tahdotte neuvoa minulle salatien, jota tänne tulitte,\nniin saatte pitää henkenne, sillä tavalla kuitenkin, että\nrupeatte _locumtenens'ikseni_ (sijaisekseni) -- niinkuin meillä\nMareschal-kollegiossa oli tapana sanoa -- siksi kun vartijanne tulee\nvankejansa katsomaan. Jos ette suostu, niin minä ensin kuristan\nteidät -- sen taidon opin muutamalta puolalaiselta heidukilta, joka oli\norjana palvellut sulttaanin seraljissa (palatsissa) -- ja sitten haen\nitselleni pääsötien.\"\n\n\"Kavaltaja!\" mutisi Argyle. \"Palkitsetko hyvyyteni murhalla?\"\n\n\"En hyvyyttänne, korkea herra\", vastasi Dalgetty, \"vaan tahdon ensiksi\nopettaa teille, kuinka 'jus gentium' (kansainvälinen oikeus) kohtelee\nkavaljeeria, joka passin turvassa on tullut teidän luoksenne. Ja\ntoiseksi tahdon osoittaa teille, että on vaarallista tarjota häpeällisiä\nehtoja kunnon soturille ja kiusata häntä luopumaan lipustansa, ennenkuin\nhänen palvelusaikansa on loppunut.\"\n\n\"Säästäkää henkeni\", virkkoi Argyle, \"niin teen mitä vaaditte.\"\n\nDalgetty piti yhä edelleenkin kättään markiisin kaulassa, puristaen\npikkuisen, kun teki kysymyksensä, ja taas hellittäen sen verran, että\ntoinen saattoi vastata.\n\n\"Missä on salaovi tässä vankihuoneessa?\" kysyi hän.\n\n\"Kohottakaa lyhty sitä nurkkaa kohti, joka on teistä oikealla puolella,\nniin huomaatte laudan, joka peittää ovenraon\", vastasi markiisi.\n\n\"Sen verta siitä. -- Minne tuota käytävää myöten pääsee?\"\n\n\"Omaan kamariini seinäverhon taakse\", selitti maassa makaava\naatelisherra.\n\n\"Kuinka pääsen sieltä linnanportille?\"\n\n\"Suuren salin etuhuoneen, passarien odotushuoneen, suuren\nvartijatuvan -- --\"\n\n\"Jotka kaikki ovat täpötäynnä sotamiehiänne, puoluelaisianne ja\npalvelijoitanne? -- Se ei millään muotoa kelpaa minulle, korkea\nherra. -- Eikö teillä ole mitään salatietä linnanportille, niinkuin tähän\nvankihuoneeseen? -- Olen ainakin Saksassa nähnyt semmoisia.\"\n\n\"Olisihan salatie, joka käy kappelin kautta\", sanoi markiisi, \"ja se\nalkaa minun kamaristani.\"\n\n\"Ja mikä on tunnussana portilla?\"\n\n\"Levin miekka\", vastasi markiisi. \"Mutta jos tahdotte luottaa\nkunniasanaani, niin saatan teitä, vien teidät kaikkien vartijain sivutse\nja päästän täyteen vapauteen, antamalla teille passikirjan.\"\n\n\"Minä ehkä luottaisin teihin, korkea herra, jos ei kaulassanne jo\nnäkyisi mustelmia sormieni pidosta. -- Niinkuin asian laita nyt on, beso\nlos manos a usted' (suutelen käsiänne), espanjalaisten tavalla kiittäen.\nMutta voittehan minulle sentään antaa passikirjankin -- onko kamarissanne\nkirjoitusneuvoja?\"\n\n\"On, ja valmiita passejakin, ainoastaan allekirjoitusta vailla. Minä\ntulen kanssanne sinne\", virkkoi markiisi, \"kohta paikalla.\"\n\n\"Se olisi liika kunnia minunlaiselleni miehelle\", sanoi Dalgetty. \"Te\nsaatte, korkea herra, jäädä tänne kunnon ystäväni, Ranald Mac Eaghin\nhaltuun. Sallikaa siis, olkaa niin hyvä, että hinaan teidät semmoiseen\npaikkaan, mihin hänen kahleensa ulottuvat. -- Kunnon Ranald, näethän,\nkuinka asiamme laita nyt on. Epäilemättä keksin jonkun keinon\npäästääkseni sinut vapaaksi. Sillä välin tee sinä, niinkuin nyt näet\nminun tekevän. Laske kätesi näin tämän korkean ja mahtavan herran\nhenkitorvelle, hänen kauluksensa alle; ja jos hän rupeaisi kiskomaan\nitseänsä irti tai huutamaan, niin purista vaan, kelpo Ranaldini, miehen\ntavalla. Vaikka hän menisi 'ad deliquium', se on, Ranald, pyörryksiin,\neipä haittaa, koska hän aikoi vielä kovemmin pidellä meidän molempien\nkurkkuja.\"\n\n\"Jos hän hiiskahtaa taikka liikahtaa\", vakuutti Ranald, \"saa hän surman\nkädestäni.\"\n\n\"Se on oikein, Ranald -- oikein sukkelasti sanottu. Älykäs ystävä, joka\npuolenkin sanan ymmärtää, on koko miljoonan arvoinen!\"\n\nNäin jätettyään markiisin uuden liittolaisensa haltuun Dalgetty painoi\nvipua, ja salaovi lensi auki, eikä se kääntyessään narahtanut\nhiukkaakaan: niin hyvin olivat saranat tasoitetut ja voidellut. Oven\ntoinen puoli oli varustettu vahvoilla telkimillä ja salvoilla, joista\nriippui pari avainta, arvattavasti kahleitten aukaisemista varten. Kapea\nkäytävä, joka kohosi paksun linnanseinän sisustaa myöten, päättyi\nviimein, niinkuin markiisi aivan toden mukaan oli tiedoksi antanut,\nArgylen oman kamarin seinäverhon taustaan. Tämmöiset käytävät olivat\ntavallisia vanhoissa paroonilinnoissa; niitä myöten saattoi linnanherra,\nmuinaisen Dionysios tyrannin tavalla, käydä kuuntelemassa vankiensa\nkeskinäisiä puheita taikka, jos mielensä teki, valepuvussa heitä\nkatsomassa, jollainen juoni oli tällä kertaa kuitenkin päättynyt Mac\nCallum Morelle vähemmän hupaisella tavalla. Tiedusteltuansa ensin, eikö\nkamarissa olisi ketään, ja nähtyänsä, ettei ollut estettä, astui\nkapteeni sisään. Kiireesti hän kaappasi käteensä passinkaavan, joita\npöydällä oli useampia, ynnä myös kirjoitusneuvot. Otettuansa sen lisäksi\nmarkiisin tikarin ynnä uutimista silkkinuoran, hän astui jälleen alas\nvankiluolaan, josta hänen hetkisen ovella kuunnellessaan kuului\nmarkiisin puoleksi kuristettu ääni. Argyle lupaili Mac Eaghille suuria\npalkintoja, jos tämä sallisi hänen huutaa apua.\n\n\"En, vaikka antaisitte koko metsän täynnä otuksia -- en, vaikka antaisitte\ntuhannen nautaa\", vastaili rosvo. \"En, vaikka antaisitte kaikki ne maat,\njoita joku Diarmidin poika ikinä on hallinnut, en sittenkään rikkoisi\nsanaani, jonka annoin tuolle rautapaita-miehelle!\"\n\n\"Ja rautapaita-mies\", virkkoi Dalgetty, sisään astuen, \"on siitä\nsinulle suuressa kiitollisuuden velassa, Mac Eagh, ja suuren\nkiitollisuuden velkaan joutuu myös tämä korkea herra. Mutta ensin hänen\npitää tähän passikirjaan kirjoittaa majuri Dugald Dalgettyn ja hänen\noppaansa nimet, muuten hän luultavasti itse saa passin toiseen\nmaailmaan.\"\n\nMarkiisi kirjoitti salalyhdyn valossa, mitä soturi käski.\n\n\"Ja nyt, Ranald, riisu päällysvaatteesi\", virkkoi Dalgetty, \"minä\ntarkoitan: anna lanne plaidisi. Siihen kääritään nyt tämä Mac Callum\nMore, ja hänestä tehdään vähäksi aikaa Sumun Lapsi. -- Ei, hyvä herra,\nmeidän pitää peittää päännekin huppuun, ollaksemme varmat siitä, ettette\najattomalla ajalla rupea kiljumaan. -- Kas niin, nyt hän on tarpeeksi\nkääritty -- kädet alas, taikka jumaliste puhkaisen teiltä sydämen omalla\ntikarillanne! Noin, minä en sido teitä halvemmalla kuin silkkinuoralla,\nniinkuin säätynne vaatiikin. -- Kas niin, nyt hän pysyy kiinni siksi, kun\njoku tulee auttamaan. Jos hän on käskenyt meille myöhäisen päivällisen,\nRanald, niin hän saa nyt siitä itse kärsiä. Mihin aikaan, kelpo Ranald\nveikkoseni, vanginvartija tavallisesti kävi?\"\n\n\"Ei koskaan ennen, kuin aurinko on laskenut lännen laineisiin\", sanoi\nMac Eagh.\n\n\"Sitten, veikkoseni, meillä on kolme tuntia aikaa\", virkkoi varovainen\nkapteeni. \"Sillä välin ryhtykäämme toimiin, niin että saamme sinut\nvapaaksi.\"\n\nEnsi työksi tarkastettiin nyt Ranaldin kahleita. Ne avattiin yhdellä\nniistä avaimista, jotka riippuivat salaoven takapuolella luultavasti\nsiksi tarpeeksi, että markiisi saattaisi, milloin tahtoi, vartijaa\nkutsumatta päästää pois tai toiseen paikkaan kuljettaa jonkun vangin.\nRosvo ojensi kangistuneet raajansa suoriksi ja harppasi ulos\nvankihuoneesta, tuntien vapaaksi päässeen pyörryttävää iloa.\n\n\"Ota sinä tämän korkeasukuisen vankimme passaripuku\", käski kapteeni\nDalgetty. \"Pane se päällesi ja seuraa kintereilläni\".\n\nRosvo totteli. He astuivat salarappusia ylös, teljettyänsä vankihuoneen\noven jäljestään, ja saapuivat onnellisesti markiisin kamariin.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\n    Tass' ov' on, tässä portaat -- mikä sitten?\n    Mut ketä kuolo varma uhkaa maalla,\n    Se vähä kysyy moista joutavaa\n    Kuin karttaa, kompassia -- merellen\n    Hän lähtee vaikka ilman lietsaria.\n\n    Brennowalt'in murhenäytelmä.\n\n\"Katsoppa nyt, Ranald, missä tuo kappeliin viepä salakäytävä lienee\",\nkäski kapteeni; \"minä sill'aikaa vähän silmäilen näitä kaluja tässä.\"\n\nNäin sanoen hän koppasi toisella kädellään vihkon Argylen salaisimpia\npapereita, toisella kukkaron täynnä kultaa komean kaapin laatikosta,\njoka oli auki, ikäänkuin houkutellen ottamaan. Ei hän myöskään jättänyt\nottamatta miekkaa ja pistooleja ruutisarvineen, luotipusseineen, jotka\nriippuivat huoneen seinällä. \"Tietoja ja saalista\", virkkoi kokenut\nsoturi, nämä kalut taskuunsa pistäen, \"on jokaisen kunnon kavaljeerin\nvelvollisuus ottaa, edelliset päällikkönsä, jälkimmäinen omaksi\ntarpeeksi. Tämä miekka on Anterus Ferraran tekemä, ja pistoolit paremmat\nomiani. Mutta rehellinen vaihtokauppa ei ole rosvon työtä. Sotureita ei\nsaa toimittaa hengenhätään ilmaiseksi, herra Argylen markiisi. -- Mutta\nhiljaa, hiljaa, Ranald. Viisas Sumulainen, minne nyt aiot?\"\n\nAika olikin hillitä Mac Eaghin hankkeita. Sillä kun ei salakäytävä\ntahtonut kohta löytyä, ei Ranald nähtävästi malttanut kauemmin odottaa,\nvaan tempaisi miekan ja kilven käsiinsä, ja oli juuri menossa suurta\nsalia kohti. Epäilemättä hänellä oli aikomuksena raivata itselleen\naseilla tie kaikkien vastustajien läpi.\n\n\"Seis, jos pidät hengestäsi lukua\", kuiskutti Dalgetty, kopaten hänet\nkiinni. \"Meidän pitää, jos mahdollista, olla kuulumattomissa. Pankaamme\nsentähden tämä ovi lukkoon, että he luulisivat Mac Callum Moren tahtovan\nolla yksinään. -- Ja nyt annas kun katselen missä tuo salakäytävä olisi.\"\n\nUseammin paikoin seinäverhnjen taustaa katseltuansa kapteeni viimein\nkeksikin salaisen oven ja sen takana kiertoportaat, joiden alapäässä oli\ntoinen ovi, epäilemättä kappeliin aukeneva. Mutta aika suuri oli\nDalgettyn kummastus ja suuttumus, kun hän tämän toisen oven takaa kuuli\npapin äänen täydessä saarnatoimessa.\n\n\"Sentähden se viekastelija\", virkkoi hän, \"käskikin meidän mennä tätä\nsalatietä. Tekisipä suuresti mieleni palata takaisin ja leikata hänen\nkaulansa poikki!\"\n\nDalgetty avasi oven kuitenkin hyvin hiljaa; siitä he pääsivät\nrautaristikolla varustetulle parvelle, missä markiisin oli tapana istua.\nVerhot oli vedetty umpeen, arvattavasti siksi, että luultaisiin hänen\nolevan jumalanpalveluksessa läsnä, vaikka hän kävisikin muualla\nmaallisilla askareillaan. Nyt ei ollut ketään tässä aitiossa, sillä\nmarkiisin perhe -- semmoinen oli sen ajan suurellinen tapa -- istui kirkossa\ntoisella parvella, joka oli vähän alempana suuren herran omaa\nistuinpaikkaa. Asian näin ollen uskalsi kapteeni Dalgetty kätkeä itsensä\nmarkiisin aitioon, jonka oven hän lukitsi huolellisesti.\n\nEipä liene koskaan (vaikka se väite tosin on uskalias) kuunneltu saarnaa\nmaltittomammalla mielellä ja vähemmällä hartaudella kuin tätä, ainakin\nmitä yhteen kuulijoista tulee. Kapteeni tunsi jotakin pitkällisen\nkuolemantuskan tapaista kuullessaan, kuinka pappi sanoi\n_kuudenneksitoista -- seitsemänneksitoista -- kahdeksanneksitoista -- ja\nlopuksi_. Mutta ei mitään luentoakaan (luennoiksi saarnoja silloin\nsanottiin) kestä ijankaikkisesti. Saarna siis viimein loppui, ja pappi\nkatsoi vielä tarpeelliseksi syvään kumartaa peitetylle aitiolle päin,\naavistamatta ketä hän sillä kumarruksellaan kunnioitti. Kiireisestä\nhajaantumisesta päättäen eivät markiisin palvelijatkaan tainneet katsoa\näskeistä tointansa paljoa hauskemmaksi kuin hätääntynyt kapteeni\nDalgetty. Suuri joukko heistä, ollen vuorelaisia, olisikin voinut\npuolustuksekseen vetää sen seikan, etteivät ymmärtäneet ainoatakaan\nsanaa pappismiehen puheesta, he kun kuuntelivat hänen opetustansa Mac\nCallum Moren nimenomaisesta käskystä, ja näin he olisivat tehneet,\nvaikka olisi turkkilainen _imam_ ollut saarnaamassa.\n\nMutta vaikka seurakunta oli näin kiireesti hajonnut, viipyi pappi yhä\nvielä kappelissa ja asteli edestakaisin sen gootilaisten kaarikupujen\nalla. Hän näkyi vielä mietiskelevän äskeistä puhettansa taikka kenties\nvalmistavan toista ensi kerraksi. Niin rohkea kuin Dalgetty olikin, jäi\nhän nyt kuitenkin kahden vaiheelle, mitä tekisi. Mutta aika oli\ntäpärällä, ja joka kuluva heti teki heidän karkunsa keksimisen\nmahdollisemmaksi sillä tavoin, että vanginvartija kenties sattuisi\nkäymään vankihuoneessa tavallista aikaisemmin ja silloin näkisi vankien\nvaihtuneen. Vihdoin, kuiskauksella käskettyänsä Ranaldia, joka piti\nsilmällä kaikkia hänen liikkeitään, tulemaan jäljestä ja olemaan hiljaa,\nastui kapteeni Dalgetty hyvin huolettoman näköisenä alas niitä rappusia\nmyöten, jotka veivät aitiosta kappelin pääosaan. Vähemmin kokenut\nretkeilijä olisi yrittänyt kiirehtiä pappismiehen sivutse siinä\ntoivossa, että voisi päästä huomaamatta. Mutta ymmärtäen, kuinka\nilmeiseen vaaraan hän joutuisi, jollei se yritys onnistuisi, astui\nkapteeni totisena suoraan pappia kohden, joka käveli alttarin edessä.\nKypäräänsä kohotettuaan ja kohteliaasti kumarreltuaan hän arveli mennä\nedemmäksi. Mutta siitäkös hän hämmästyi, kun tunsi saarnamiehen juuri\nsamaksi papiksi, jonka seurassa oli Ardenvohrissa syönyt päivällistä!\nPianpa hän kuitenkin tointui hämmästyksestä ja ennätti kääntyä\npuheellaan papin puoleen, ennenkuin tämä sai suutaan auki. \"En\ntahtonut\", lausui hän, \"lähteä tästä kartanosta, ennenkuin olisin\nteille, suuriarvoinen herra pastori, lausunut nöyrimmät kiitokseni siitä\nsaarnasta, jota tänä iltana olette suonut meidän nauttia.\"\n\n\"Enpä huomannutkaan, arvoisa herra\", virkkoi pappi, \"että te olitte\nkirkossa.\"\n\n\"Herra markiisi\", selitti Dalgetty, \"on ollut niin armollinen ja suonut\nminulle sen kunnian, että sain istua hänen omassa aitiossaan.\" Sen\nkuullessaan kumarsi pappi syvään, sillä hän tiesi, että semmoista\nkunniaa ei ollut tapana suoda muille kuin sangen korkeasukuisille\nherroille. \"Minulla on ollut se kohtalo, herra pastori\", jatkoi\nkapteeni, \"vaeltelevan elämäni ajalla, että olen saanut kuulla\nsaarnaajia kaikellaisista lahkokunnista -- esimerkiksi lutherilaisia,\nevankelilaisia, reformeerattuja, kalvinilaisia ja niin edespäin -- mutta\nen ole ikinä kuullut mitään teidän saarnanne vertaista.\"\n\n\"Nimittäkää sitä luennoksi, korkeasti kunnioitettava herra\", muistutti\npappi; \"sillä niin on meidän kirkkokunnassamme tapana sitä nimittää.\"\n\n\"Olkoonpa luento taikka saarna\", virkkoi Dalgetty, \"se oli, yläsaksan\nkielellä puhuen, 'ganz vortrefflich' (aivan erinomainen). Enkä tahtonut\nlähteä tästä paikasta, ellen olisi teille tunnustanut, mitä liikutuksia\nsydämessäni on tuntunut opettavaisen lukemisenne aikana; ja myös, kuinka\nkipeästi minuun koskee, että eilen pöydässä näytti siltä, kuin olisin\nlaiminlyönyt sen kunnioituksen, joka teidän kaltaisellenne miehelle\ntulee.\"\n\n\"Voi! hyvä herra\", sanoi pappi, \"tässä maailmassa kohtaamme toisiamme\nniinkuin kuolon varjon laaksossa tietämättä kuka sattuu kanssamme\nyhteen. Eipä tosiaan ole kummeksimista, että toisinaan loukkaamme\nsemmoisiakin, joille osoittaisimme kaikkea mahdollista kunniaa, jos\nheidät tuntisimme. Totta puhuen, herra, olisin pikemmin luullut teitä\njumalattomaksi ilkiöksi kuin näin hurskaaksi mieheksi, miksi teidät nyt\nnäen, mieheksi, joka suurelle Herralle osoittaa kunniaa myös hänen\nhalvimmankin palvelijansa persoonassa.\"\n\n\"Se on aina minun tapani, oppinut herra\", vastasi Dalgetty, \"sillä\nikimuistettavan Kustaavus Adolfuksen palveluksessa -- mutta minä kai\nhäiritsen mietteitänne\" -- -- asiainhaarain täpäryys sai tällä kertaa\nvoiton hänen halustaan puhua Ruotsin kuninkaasta.\n\n\"Ette suinkaan, hyvä herra\", sanoi pappi. \"Mimmoinen olikaan,\nvirkkakaapa, tapa tuolla mainiolla kuninkaalla, jonka muisto on niin\nkallis jokaiselle protestanttilaissydämelle?\"\n\n\"Herra, rummut käskivät rukoukselle sekä aamuin että illoin yhtä\nsäännöllisesti kuin paraatille. Ja jos joku sotamies tervehtimättä astui\nrykmentinpapin sivutse, sai hän siitä hyvästä tunnin aikaa istua ratsain\npuuhevosen selässä. Mutta hyvästi nyt, herra -- minun täytyy, Argylen\nmarkiisin passin mukaan, paikalla lähteä täältä\".\n\n\"Viipykää kuitenkin vielä hetkinen, hyvä herra\", pyysi pappi. \"Eikö\nolisi mitään, jolla voisin osoittaa kunnioitustani kuuluisan Kustaavus\nAdolfuksen oppilasta ja niin älykästä saarnataidon ymmärtäjää kohtaan?\"\n\n\"Ei mitään\", vastasi kapteeni, \"paitsi jos neuvoisitte minulle suorimman\ntien portille -- ja jos olisitte niin hyvä\", lisäsi hän rohkeasti, \"ja\nkäskisitte jonkun palvelijan viedä hevosenikin sinne. Se on tummanharmaa\nruuna -- kutsukaa sitä Kustaavuksen nimellä, niin se hörkistää korviaan.\nSillä minä en tiedä, missä täällä on talli, eikä oppaani\", hän katsahti\nRanald'iin, \"puhu englanninkieltä.\"\n\n\"Kiireesti lähden toimittamaan asianne\", sanoi pappi, \"ja tienne käy\ntuon syrjäisen käytävän kautta.\"\n\n\"No, Jumalan kiitos, että olet niin itserakas!\" mutisi kapteeni\nitsekseen. \"Pelkäsinpä jo, että täytyisi marssia täältä pois ilman\nKustaavusta.\"\n\nLinnan pappi avustikin saarnakyvyn erinomaista tuntijaa niin hartaasti,\nettä muuan palvelija toi hevosen valmiiksi satuloittuna matkaa varten,\nsill'aikaa kun Dalgetty puhutteli laskusillan vartijoita, näytti\npassiansa ja lausui tunnussanan. Toisessa paikassa olisi kapteenin\näkillinen esiintyminen irrallaan sen perästä, kun hänet kaikkein nähden\noli vankeuteen viety, luultavasti herättänyt epäluuloa ja aiheuttanut\nkyselyjä. Mutta markiisin upseerit ja palvelijat olivat tottuneet\nherransa umpisalaisiin vehkeilemisiin; he eivät siis arvelleet mitään\nmuuta kuin että kapteeni oli päässyt vapaaksi herran omasta toimesta ja\nsaanut häneltä jonkin salaisen käskyn toimitettavaksi. Siinä luulossa ja\nkuultuansa häneltä tunnussanankin he päästivät kapteenin estämättä\nkulkemaan.\n\nDalgetty ratsasti hitaasti Inveraryn kylän kautta, ja rosvo astui\nkantopoikana hevosen vieressä. Kun he kulkivat hirsipuun sivutse,\nkatsahti vanha mies siinä riippuviin ruumiisiin ja väänsi käsiään. Tämä\nkatsahdus ja liike kestivät vaan hetken aikaa, mutta ilmaisivat\nsanomatonta tuskaa. Kohta jälleen toinuttuaan Ranald kuiskasi sivumennen\njotakin eräälle niistä naisista, jotka Rizpan, Aiantyttären, tavalla\nnäkyivät surren valvovan läänitysherran vääryyden ja julmuuden uhrien\nlähellä. Nainen vavahti sen äänen kuultuansa; mutta samassa hän jälleen\nkokosi ajatuksensa ja vastasi vähäisellä päännyökkäyksellä.\n\nDalgetty jatkoi kulkuansa ulos kylästä, ollen kahden vaiheella, pitikö\nhänen koettaa vuokrata tai väkisin ottaa joku vene ja mennä järven\npoikki vai tunkeutua metsään ja sinne kätkeytyä takaa-ajajilta.\nEdellisessä tapauksessa olisivat markiisin airolaivat, jotka lojuivat\nrannassa valmiina lähtöön, pitkät purjeraa'at tuulta myöten kääntyneinä,\nepäilemättä kohta lähteneet jäljestä, ja miten hän voisi toivoa\nvuorelaisten tavallisella kalaveneellä pääsevänsä niitä pakoon? Ja jos\nhän valitsisi jälkimmäisen keinon, niin olisi myös kovin epätietoista,\nvoisiko hän autioilla, tuntemattomilla erämailla saada elatusta ja\nkätköpaikan. Kylä oli hänen takanaan; mutta mille suunnalle hänen nyt\noli kääntyminen hyvään turvaan päästäksensä, siitä ei hän tietänyt\nmitään päättää. Niinpä hän jo alkoi huomata, että Inveraryn\nvankikomerosta karkaamalla, niin ihmeellinen kuin se yritys olikin, hän\noli suorittanut vaikeasta tehtävästään vaan helpoimman osan. Ja jos hän\nuudestaan joutuisi vangiksi, ei hänen kohtalostaan enää ollut mitään\nepäilystä. Sillä siitä väkivallasta, mitä hän oli tehnyt niin mahtavalle\nja kostonhimoiselle miehelle, ei voinut tulla muuta rangaistusta kuin\nviipymätön surma. Hänen pyöritellessään päässään näitä tuskastuttavia\najatuksia ja luodessaan ympärilleen katseita, jotka selvästi kuvastivat\nkahden vaiheella oloa, kysyi Ranald Mac Eagh yht'äkkiä: \"Mitä tietä te\naiotte matkustaa?\"\n\n\"Sepä, kunnon kumppanini\", vastasi Dalgetty, \"juuri onkin se kysymys,\njohon en keksi vastausta. Tosiaan alan arvella, Ranald, että meille\nolisi ollut parempi, jos olisimme malttaneet pysyä mustan möykyn ja\nvesiruukun ääressä siksi, kunnes herra Duncan olisi tullut, jonka olisi\ntäytynyt, oman kunniansa tähden, vähän taistella minun puolestani.\"\n\n\"Saksilainen\", vastasi Mac Eagh, \"älä sure sitä, että olet vaihtanut\nvankikomeron häijyn löyhkän taivaan raittiiseen ilmaan. Ja ennen\nkaikkea, älä kadu, että olet auttanut yhtä Sumun Pojista. Anna minun\nopastaa itseäsi, niin panen pääni pantiksi, että pelastut.\"\n\n\"Voitko saattaa minut ehein nahoin noiden vuoristojen kautta takaisin\nMontrosen sotajoukon luokse?\" kysyi Dalgetty.\n\n\"Voin\", vastasi Mac Eagh. \"Ei ole elävää miestä, jolle kaikki\nvuoritiet, luolat, laaksot, viidakot ja loirot ovat niin tutut kuin\nSumun Lapsille. Muut matelevat tasaisia teitä, järvien ja jokien rantoja\nmyöten, mutta meidän ovat tiettömien vuorien jyrkät ahteet, erämaan\npurojen lähtökohdat. Kaikkine verikoirineenkaan Argyle ei voi seurata\njälkiämme niitä pääsemättömiä paikkoja myöten, joiden kautta teidät\nopastan.\"\n\n\"Sanotko niin, kelpo Ranald?\" vastasi Dalgetty, \"Pötki eteenpäin sitten.\nSillä eipä, totta puhuen, laivamme suinkaan pääse pulasta oman\nlietsaamiseni avulla.\"\n\nRosvo astui siis metsiin, jotka ympäröivät linnaa useamman virstan\nalalla. Hän kulki niin kiireesti, että Kustaavuksen piti kaiken aikaa\nravata rivakasti, ja teki niin monta mutkaa ja polvea, että kapteeni\nDalgettyltä pian katosi kaikki tieto siitä, missä hän oli, ja kaikki\ntunto ilman suunnista. Viimein loppui polku, joka vähitellen oli käynyt\nyhä vaivaloisemmaksi, kokonaan viidakkoon ja vesakkoon. Kosken\npauhaaminen kuului likeltä; maa oli tässä paikoittain louhikkoa,\npaikoittain rämettä, ja joka paikassa paha hevosella kulkea.\n\n\"Mitä, paholaisen nimessä\", kirosi Dalgetty, \"tässä teemme? Nyt kai\ntäytyy, pelkään mä, erota Kustaavuksestani.\"\n\n\"Älkää huoliko hevosestanne\", vastasi rosvo, \"kyllä sen saatte pian\ntakaisin.\"\n\nNäin sanottuaan hän vihelsi hiljaa, ja samassa pujahti esille pieni\npoika vesakosta aivan kuin metsän peto. Hän oli puoleksi vaatetettu\nruutuisella tartani-kankaalla, puoleksi alasti, laiha ja nälkää\nkärsineen näköinen. Päälaen ja kasvojen ainoana suojana päiväpaistetta\nja pahaa säätä vastaan olivat hänen omat takkuiset hiuksensa, jotka oli\nnahkahihnalla kokoonsidottu. Ja tuimasti tuijoittelevat, harmaat silmät\nnäyttivät miltei täyttävän kymmenen sen vertaa sijaa kasvoissa, mitä\nniille on tavallisesti suotu ihmisen ulkomuodossa.\n\n\"Antakaa hevosenne pojalle\", virkkoi Ranald Mac Eagh; \"siitä riippuu\nhenkenne.\"\n\n\"Voi, voi!\" valitti tuskastunut soturi. \"_Hheu!_ niinkuin meillä\nMareschal-kollegiossa oli tapana sanoa. Täytyykö minun jättää Kustaavus\ntuommoisen tallirengin haltuun?\"\n\n\"Oletteko hullu, kun näin kulutatte aikaa turhaan?\" tiuskaisi opas.\n\"Olemmeko nyt ystävien mailla, jotta saatte pitää hevoselle\njäähyväispuheita niinkuin omalle veljellenne? Sanoinhan minä, että\nsaatte sen takaisin. Mutta vaikka ette saisikaan enää ikinä nähdä tuota\nluontokappaletta, eikö kuitenkin henki ole kalliimpi parastakin tamman\nsynnyttämää varsaa?\"\n\n\"Sekin on aivan totta, kunnon ystäväni\", huokasi Dalgetty. \"Mutta jospa\ntietäisit Kustaavuksen kelvollisuuden ja kaikki, mitä me yhdessä olemme\ntehneet ja kokeneet! -- Kas, kuinka se vielä kääntää päätänsä,\nkatsahtaakseen minuun! -- Pidä sitä hyvin, kelpo pöksytön ystäväiseni,\nniin saat hyvän juomarahan.\" Näin hän puhui nuhisten hiukan, kun piti\nhuolensa niellä, ja kääntyi sitten pois sydäntä särkevästä näystä,\nseuratakseen oppaansa jälkiä.\n\nTämä seuraaminen ei ollut leikintekoa; se vaati pian suurempaa nopeutta\nkuin kapteeni Dalgettyssä olikaan. Aivan ensi harppauksellaan sen\nperästä, kun hän oli ratsustaan eronnut, solahti hän, saaden vain\nsivumennen hieman apua muutamasta riippuvasta oksasta ja maasta esille\npistävästä juuresta, kahdeksan jalan verran suoraan alas, keskelle\npuroa, jonka reunaa myöten Sumun Poika jo asteli ylöspäin. Suuret kivet,\njoiden yli he kompastellen astuivat -- vesakot, joiden läpi oli\npujoteltava -- kalliot, joiden toista kylkeä piti suurella työllä ja\nvaivalla kiivetä ylös ja sitten toiselta kyljeltä yhtä vaivaloisesti\nlaskeutua -- kaikki nämä ja monet muutkin esteet voitti kepeäjalkainen,\npuolialaston vuorelainen niin helposti ja nopeasti, että Dalgetty häntä\noikein ihmetteli ja kadehti. Sillä kapteeni itse, jota rasittivat hänen\nkypäränsä, haarniskansa ynnä muut rautavarustuksensa, puhumattakaan\nraskaista ratsassaappaista, tuli viimein ihan uuvuksiin ponnistuksista\nja matkan vaivaloisuudesta. Hän istuutui kivelle huoahtamaan ja rupesi\nselittämään Ranald Mac Eagh'ille, mikä eroitus oli _expeditus_\n(ainoastaan aseilla varustettuna) ja _impeditus_ (kaikellaisia\nmatkatarpeita kantaen) kulkemisella, niinkuin näitä sotataitoon kuuluvia\nsanoja oli selitetty Mareschal-kollegiossa, Aberdeenissa. Vuorelaisen\nainoa vastaus oli se, että hän laski kätensä soturin käsivarrelle ja\nviittasi taaksepäin sinne, mistä kävi tuuli. Dalgetty ei eroittanut\nmitään, sillä yö oli juuri joutumassa ja he seisoivat pimeän vuorirotkon\npohjassa. Vihdoin kuului hänenkin korviinsa selvästi, vaikka kaukaa,\nsuuren kellon vongahteleminen.\n\n\"Se\", sanoi hän, \"lienee varmaan hätäkello -- 'Sturmglocke', saksalaisten\npuheen mukaan.\"\n\n\"Se soittaa kuolemaanne\", vastasi Ranald, \"jos ette jaksa seurata minua\nvielä vähän edemmäksi. Joka kerta, kun se kello on vongahtanut, on joku\nkelpo mies heittänyt henkensä.\"\n\n\"Oikein, Ranald, luotettava ystäväni\", virkkoi Dalgetty; \"en voi\nkieltää, että se kohtalo pian saattaa tulla minunkin osakseni. Minä olen\nniin perin uuvuksissa -- kun näet, niinkuin äsken selitin, olen\n'impeditus'; sillä 'expeditus' ollen en pitäisi jalan astumisesta\nenemmän lukua kuin pillin vihellyksestä. Sentähden lienee parasta, että\nkätken itseni johonkin näistä pensaista ja makaan siinä hiljaa,\nodotellen sitä kohtaloa, minkä Jumala minulle suonee. Pidä sinä, kunnon\nystäväni Ranald, vaan huolta itsestäsi ja jätä minut onneni\nnojaan -- niinhän myös Pohjoismaiden Leijona, ikikuuluisa Kustaavus\nAdolfus, muistossa ijäti pysyvä sotaherrani (josta sinäkin, Ranald,\nvarmaan jotakin tiedät, vaikket olisi kenestäkään muusta kuullut) sanoi\nFrans Albertille, Saksi-Lauenburgin herttualle, kun hän kuolinhaavan\nsaatuansa kaatui Lytzenin kentälle. Ja älä sentään kokonaan epäile\npelastustani, Ranald, sillä olenhan minä Saksassakin ollut yhtä pahoissa\npulissa -- varsinkin muistan, että onnettomassa Nördlingenin\ntappelussa -- jonka perästä menin toiseen palvelukseen -- --\"\n\n\"Jos käyttäisitte isänne pojan keuhkojen voimaa tämän pojan\npelastamiseksi pulasta sen sijaan, että sitä turhaan kulutatte joutaviin\ntarinoihin\", virkkoi Ranald, joka nyt jo suuttui kapteenin\nlörpötyksistä, \"taikka jos liikuttaisitte jalkojanne yhtä nopeasti kuin\nkieltänne, niin kenties vielä voisitte tänä iltana laskea päänne verestä\ntahraantumattomalle alustalle.\"\n\n\"Onpa siinä puheessa hiukkanen sotataidon tapaista\", vastasi kapteeni,\n\"vaikka kyllä sinä koko hurjasti ja loukkaavasti puhuttelet korkeaa\nupseeria. Mutta mielestäni on parasta antaa tämmöiset vallattomuudet\nanteeksi marssilla oltaessa; sallitaanhan semmoisessa tilaisuudessa\njulkijumalatontakin vapautta kaikkien kansojen sotaväelle. Ja nyt, jatka\nvirkatointasi, Ranald veikkoseni, sillä henkeäni ei nyt enää ahdista;\ntaikka selvemmin puhuakseni: _i prae, sequar_ (käy edeltä, minä\nseuraan), niinkuin meillä oli Mareschal-kollegiossa tapa sanoa.\"\n\nSumun Poika, joka oli enemmän liikkeistä kuin sanoista käsittänyt, mitä\nkapteeni tarkoitti, rupesi taas kulkemaan uraansa luonnonvainun\ntapaisella, pettymättömällä tarkkuudella pitkin kaikellaisia\nmaanlaatuja, vaivaloisimpia ja epätasaisimpia, mitä voi ajatella.\nKapteeni Dalgetty kompuroitsi raskaissa saappaissaan, huoaten\nsäärysrautojensa, rautakinnastensa, rautapaitansa ja selkävaruksensa\npainon alla -- mainitsemattakaan häränvuotaista röijyä, joka hänellä oli\nkaikkien noiden rautojen alla -- ja kaiken aikaa tarinoiden\nsuorittamistaan urhotöistä, vaikkei Ranald häntä vähääkään kuunnellut.\nNäin hän seurasi opastansa hyvän matkaa edemmäksi. Mutta äkkiä kuului\ntuulenpuolelta kolea haukunta, ikäänkuin metsäkoiran, joka vainuskelee\njälkeä.\n\n\"Musta koira!\" sanoi Ranald, \"jonka ääni ei ole milloinkaan ennustanut\nhyvää Sumun Lapsille, kirottu olkoon se narttu, joka sinut poiki! Joko\nolet jäljillämme! Mutta myöhästyitpä sentään, musta pimeyden hurtta, ja\nmetsäkauris on jo päässyt laumansa luokse.\"\n\nNäin sanottuaan hän vihelsi hyvin hiljaa ja sai samallaisen, yhtä\nhiljaisen vastauksen sen vuorisolan yläpäästä, jota myöten he olivat jo\njonkun aikaa nousseet. Jouduttaen askeleitansa he saapuivat kukkulalle,\nmissä kuu, joka nyt oli noussut kirkkaana ja valoisana, näytti\nDalgettylle kymmenkunnan tai tusinan vuorelaismiestä ja saman verran\nvaimoja sekä lapsia. He tervehtivät Ranald Mac Eaghia niin\nriemastuneina, että kapteenin oli helppo arvata heidän epäilemättä\nolevan Sumun Lapsia. Kokouspaikka oli aivan heidän nimensä ja\nelämänlaatunsa mukainen. Se oli jyrkkä vuorenhuippu, jonka ympäri\nkierteli kaitainen, vaivaloinen polku, ja tämä oli monessa kohdassa\nalttiina ampumatulelle heidän nykyiseltä asemaltaan.\n\nRanald puhui kiireesti muutamia innokkaita sanoja heimokuntalaisilleen,\nminkä perästä he yksitellen tulivat puristamaan Dalgettyn kättä, ja\nvaimot, tuntien vielä hartaampaa kiitollisuutta, oikein sysivät\ntoisiansa, pyrkien suutelemaan hänen vaatteensa helmoja.\n\n\"He vannovat teille uskollisuutta\", selitti Ranald Mac Eagh,\n\"palkitaksensa sitä ystävän työtä, jonka tänä päivänä olette meidän\nheimollemme osoittanut.\"\n\n\"Jo riittää, Ranald\", vastasi soturi, \"jo riittää -- sano heille, että\nkätten puristaminen ei ole minulle mieleen -- se hämmentää\nsotapalveluksessa sekaisin kaikki säädyt ja arvot. Ja mitä kinnasten,\nkäsivarrenvarusten ja muiden sellaisten kalujen suutelemiseen tulee,\nniin muistan, mitä ikikuuluisa Kustaavus Adolfus sanoi, kun hän\nNürnbergin katuja ratsastaessaan sai kansalta tuommoisia epäjumalallisia\nkunnianosoituksia -- ja kuitenkin hän oli paljo paremmin ne ansainnut kuin\nminun kaltaiseni köyhä, vaikka kunniallinen soturi. Hän kielsi heitä:\nJos näin palvelette minua jumalana, ken tietää, eikö Jumalan kosto pian\ntodista, että olen vaan kuolevainen ihminen? -- Vai niin, tässäkö\npaikassa, arvaan ma, aiot tehdä vainoojillemme vastarintaa, Ranald?\n_Voto a Dios_, espanjalaisen tavalla puhuen -- onpa tämä sangen sievä\nasema -- sievimpiä asemia pienelle parvikunnalle, mitä palvelusaikanani\nolen nähnyt -- ei yksikään vihollinen voi tulla polkua myöten likemmäksi\njoutumatta kanuunain ja pyssyjen eteen. -- Mutta kuules, Ranald, uskottava\nkumppanini, eihän teillä lienekään kanuunia, enkä myös näe pyssyä\nkellään näistä pojista. Totta puhuen, en siis voi käsittää, millä\nampumakeinoilla aiot suojella tätä vuorisolaa, ennenkuin käsikahakka\nalkaa.\"\n\n\"Esi-isiemme aseilla ja miehuudella\", sanoi Mac Eagh ja huomautti\nkapteenille, että hänen miehensä olivat varustetut joutsilla ja\nnuolilla.\n\n\"Joutsilla ja nuolilla!\" huudahti Dalgetty. \"Ha, ha, haa! Onko Robin\nHood'in ja Pikku Jussin aika tullut takaisin! Joutsilla ja nuolilla! No,\nmiksei yhtähyvin kangaspuilla, niinkuin Goliatin aikana! Voi sentään,\nettä Dugald Dalgettyn, Drumthwacketin herran, piti eläissänsä nähdä\nmiesten tappelevan joutsilla ja nuolilla! -- Sitä ei ikimuistettava\nKustaavus olisi koskaan uskonut -- eikä myös Wallenstein -- eikä\nButler -- eikä Tilly-ukko. -- No hyvä, Ranald, eihän kissalla ole muuta\npaitsi kyntensä -- koska joutset ja nuolet ovat tässä ainoana keinona,\nkäyttäkäämme niitä niin hyvin kuin mahdollista. Mutta kun minä en yhtään\nymmärrä, kuinka tarkkaan ja kuinka pitkälle tämä vanhanaikuinen tykistö\nampuu, täytyy siis sinun itse ne asettaa, miten paraiten taidat, oman\npääsi mukaan. Sillä että minä rupeaisin komentajaksi -- jonka viran muuten\nolisin mielelläni ottanut, jos taistelisitte kristittyjen miesten\naseilla -- siitä ei voi tulla puhettakaan, koska aiotte sotia\nnuoliviinillä varustettujen numidialaisten tavalla. Tahdon sentään ottaa\nkohta alkavaan kahakkaan osaa pistooleillani, koska pyssyni\nvalitettavasti jäi kiinni Kustaavuksen satulaan. -- Kiitoksia, kost'\njumala sulle\", jatkoi hän, kääntyen muutaman vuorelaisen puoleen, joka\ntarjosi hänelle jousta; \"Dugald Dalgetty voi sanoa itsestään, niinkuin\noppi Mareschal-kollegiossa:\n\n    Non eget Mauris jaculis, nec arcu,\n    Nec venenatis gravida sagittis,\n                     Fusce, pharetra[31]\n\nmikä merkitsee -- --\"\n\nRanald Mac Eagh sai nyt jälleen, niinkuin ennenkin kerran,\nsoturilörppömme vaikenemaan sillä, että nykäisi häntä hihasta ja\nviittasi alas vuorisolaa myöten. Verikoiran haukunta läheni\nlähenemistään, ja samalla kuului useampain, koiran jäljessä kulkevien\nmiesten ääniä; he huhuilivat toisillensa, kun joskus olivat hajonneet\nkulkunsa kiireessä taikka tarkemmin tutkiessaan tien vieressä olevia\nvesakoita. Selvästi kuului, että he joka hetki tulivat likemmäksi. Mac\nEagh ehdotti sillä välin, että kapteeni Dalgetty riisuisi päältään\nraskaat rautavaruksensa, luvaten, että naiset kuljettaisivat ne hyvään\nkätköpaikkaan.\n\n\"Älä pahaksi pane, veikkonen\", sanoi Dalgetty; \"mutta niin ei ole tapana\nulkomaan sotapalveluksessa. Muistan, kuinka ikikuuluisa Kustaavus\nnuhteli Suomen ratsurykmenttiä ja otti siltä patarummut pois\nrangaistukseksi siitä, että miehet olivat omin luvin jättäneet\nhaarniskansa kuormastovaunuihin ja marssivat ilman. Eikä sitten enää\nkuulunut patarumpujen pärinää mainion rykmentin etupäässä, ennenkuin se\noli Leipzigin kuuluisassa tappelussa osottanut kerrassaan miehuullista\nkuntoa. Ja se rangaistus pysyy aina muistossani, samoin kuin myös tämä\nikikuuluisan Kustaavus Adolfuksen lause: 'Siitä minä voin nähdä,\nrakastavatko upseerini minua, jos he panevat haarniskansa päälleen;\nsillä jos upseerini saavat surmansa, kuka sitten johtaa sotamieheni\nvoittoon?' -- Kuitenkaan, Ranald veikkonen, ei se estäisi minua riisumasta\nraskaanlaisia saappaita jalastani, jos näet saan jotkin muut jalkineet\nsijaan. Sillä en uskalla kehua jalkapohjiani niin koviksi, että ne\nkestäisivät ohdakkeita, risuja ja piikiviä kuten näkyy olevan teidän\nmiestenne laita.\"\n\nHetken kuluttua kapteeni sai jalkansa irroitetuiksi vastuksellisista\ntupistaan ja niiden sijaan metsäkauriinnahoista tehdyt pieksut, jotka\nmuuan vuorelainen hänen hyväkseen veti omista jaloistaan; ja tämä vaihto\ntuntui Dalgettystä sangen suurelta helpoitukselta. Hän antoi Ranaldille\nsen neuvon, että tämä lähettäisi pari, kolme miestä vähän alemmaksi\nvuorisolaan tiedustelemaan ja hiukan pitentääkseen sotarintamaansa\nasettaisi kaksi joutsimiestä kummallekin kyljelle etuvartijoiksi; mutta\nsamassa ilmoitti koiran läheinen haukunta, että takaa-ajajat olivat jo\nvuorisolan alapäässä. Kaikki olivat nyt hiljaa kuin haudassa; sillä\nkapteeni Dalgettykin, vaikka muulloin suuri lörppö, tiesi hyvin, kuinka\ntärkeätä on olla ääneti.\n\nKuu valaisi heidän luokseen ylenevää epätasaista polkua ynnä niitä\nesille pistäviä kallioita, joiden välitse tämä polku kierteli;\npaikoittain olivat pensaat ja vaivaiset puut, jotka kallion raoissa\nsaivat juurilleen elatusta, esteenä kuun valolle ja varjostivat kallion\njyrkkää reunaa ja rinnettä. Alempana oli tiheä viidakko peittynyt aivan\nmustaan pimeyteen, näöltään melkein kuin hämärästä häämöittävä meri\naaltoineen. Tämän pimeyden povesta, ihan jyrkänteen alta, kuului yhä\nvälistä koiran hirmuinen haukunta monikertaisena kajahdellen ympäristön\nmetsistä ja kallioista. Välistä taas tuli syvä äänettömyys, eikä\nkuulunut muuta kuin sen pienen purosen loiskinaa, joka osaksi syöksyi\njyrkän kallion reunalta, osaksi hiljemmin kulkien pyrki ulkonevia särmiä\nmyöten laakson pohjaan. Kuului myös miesten ääniä, jotka alhaalla\npuhelivat hiljaa keskenään. Näytti siltä, kuin vainoojat eivät vielä\nolisi keksineet kukkulalle viepää kaitaista polkua, taikka jos olivat\nsen keksineet, eivät oikein tietäisi, pitikö sille poiketa. Sillä\nsemmoinen yritys oli kovin vaarallinen siihen nähden, että valo oli niin\nhämärä, kun myös oli epätietoista, eikö ylhäällä voisi olla vastarintaa.\n\nViimein kuitenkin ilmestyi ihmisen hahmo; kohoten alhaalta pimeyden\npeitosta vaaleaan kuutamoon se alkoi varovasti ja hitaasti astua\nkallioista polkua ylöspäin. Miehen ulkopiirteet näkyivät niin selvään,\nettei ainoastaan vuorelaisen ruumis ollut nähtävänä, vaan myös pitkä\npyssy hänen kädessään ynnä sulkatupsu, joka oli lakin koristuksena. --\n\"_Tausend Teuflen!_ (tuhannen pirua) -- vielä minä kiroon, vaikka elämäni\nloppu on jo niin likellä!\" noitui kapteeni, kuitenkin aivan hiljaa.\n\"Mikä meidät nyt perii, kun he ovat tuoneet pyssyjä meidän joutsiamme\nvastaan?\"\n\nMutta juuri kun vihollinen oli joutunut ulkonevalle kalliolle,\nvuorisolan keskivälille, ja seisahtuen viittasi alhaalla olijoita\ntulemaan jäljestään, läksi erään Sumun Pojan joutsesta nuoli viuhahtaen\nja iski mieheen niin kuolettavan haavan, että hän pelastusta\nyrittämättäkään horjahti ja putosi siltä kalliolta, jolla seisoi,\nsuinpäin pimeyden poveen. Vastaan sattuvat vesat raksahtivat, hänen\nruumiinsa romahti raskaasti pohjaan; ja sitten kajahti kauhistuksen ja\nhämmästyksen huuto hänen seuralaistensa rinnoista. Sumun Lapset, joita\ntämä ensimmäinen voitto oli rohkaissut saman verran kuin pelästyttänyt\ntakaa-ajajia, vastasivat kovalla, kimakalla riemukiljunnalla. He\nnäyttelivät itseänsä kallion reunalla, hurjasti karjuen ja liikkeillään\nuhkaillen, ja koettivat näillä tempuilla osottaa vihollisille sekä\nmiehuuttansa että myös suurta lukuansa ja asemansa lujuutta. Kapteeni\nDalgettykaan, vaikka oli sotia kokenut mies, ei voinut hillitä itseään,\nvaan kavahti seisaalleen ja huusi kuuluvammalla äänellä kuin varovaisuus\nolisi sallinut: \"_Carocco_, veikkonen! sanoo espanjalainen. Eläköön\njoutsi! Jos nyt tahdot totella vähäistä sotataitoani, niin käske yksi\nrivi eteenpäin ja anna heidän asettua -- --\"\n\n\"_Sassenach_ (saksilainen)!\" huusi muuan ääni alhaalta, \"tähdätkää\nsaksilaissoturiin! Minä näen hänen rintahaarniskansa kiiltävän\". Kolme\npyssyä laukaistiin yht'aikaa. Yksi luoti kilpistyi rapsahtaen vahvasta\nhaarniskasta, joka oli jo monta kertaa ennenkin pelastanut uljaan\nkapteenin hengen; toinen luoti lävisti vasemman säären suojana olevan\nrautapellin ja kaatoi kapteenin maahan. Ranald koppasi hänet kohta\nsyliinsä ja kantoi taaemmaksi kallion reunalta, jolla aikaa kapteeni\nsurullisesti valitti: \"Ainahan minä sanoin ikimuistettavalle\nKustaavukselle ja Wallensteinille ja Tillylle ynnä muille sotaherroille,\nettä minun vähän ymmärrykseni mukaan säärysraudatkin pitäisi tehdä niin\nvahvoiksi, että kestäisivät luodin.\"\n\nPari, kolme gaelinkielistä sanaa lausuen Mac Eagh heitti haavoitetun\nmiehen naisten hoitoon, jotka olivat hänen pienen sotajoukkonsa takana.\nSitten hän yritti lähteä takaisin taisteluun, mutta Dalgetty pidätti\nhäntä, tarttuen kovasti kiinni hänen plaidiinsa. \"En tiedä, mikä loppu\ntästä tullee -- mutta ole niin hyvä ja saata Montroselle se sanoma, että\nminä kuolin niinkuin ikimuistettavan Kustaavuksen seuralaisen sopii -- ja\nmuista varoa, kun tästä vahvasta paikasta lähdet, vaikka saisitkin ajaa\npakenevaa vihollista takaa, jos voitto alkaisi kallistua teidän\npuolellenne -- ja -- ja --\"\n\nNyt teki verenvuoto Dalgettyn hengityksen vaikeaksi ja näön hämäräksi.\nSitä seikkaa käytti rosvo hyväkseen, sai viittansa helman irti kapteenin\nkädestä ja pisti sijaan naisen vaatteen, josta haavoitettu nyt piti\nlujasti kiinni. Sillä keinoin näet Dalgetty luuli saavansa rosvon\nkuuntelemaan niitä neuvoja sodankäynnistä, joita yhä tulvaili hänen\nsuustansa, niin kauan kuin hengenahdistus salli, vaikka ne vähitellen\nkävivät yhä katkonaisemmiksi. \"Ja veikkonen, muista, että asetat\npyssymiehesi niiden rivien edelle, jotka ovat varustetut peitsillä,\nLochaberin kirveillä ja kahden käden sivallettavilla miekoilla. -- Pitäkää\npaikkanne, rakuunat, vasemmalla kyljellä! -- Mitä arvelinkaan\nsanoa? -- Niin, Ranald, kun mielinet ruveta peräytymään, niin pistä\nmuutamia pyssynsytyttimiä puiden oksiin kiinni -- silloin näyttää,\nikäänkuin viidakko olisi täynnä pyssymiehiä. -- Mutta enpä\nmuistanut -- eihän teillä olekaan pyssyjä eikä haarniskoita -- ainoastaan\njoutsia nuolineen -- joutsia nuolineen, ha, ha, haa.\"\n\nKapteeni vaipui maahan voimatonna, jaksamatta hillitä sitä naurua, jonka\nnuo muinaisaikaiset aseet hänenlaisessaan uudenaikaisessa sotauroossa\nherättivät. Kauan aikaa kesti, ennenkuin hän jälleen tointui\npyörtymyksestään. Siksi aikaa jättäkäämme hänet Sumun Tyttärien hoitoon,\njotka toimessaan osoittautuivat yhtä lempeiksi ja huolellisiksi kuin\nulkonäöltään olivat raakoja ja inhoittavia.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\n    Vaan petoksesta puhtaana\n    Jos sanas säilyvi,\n    Sun kuuluisaks' on saattava\n    Kynäni, miekkani.\n\n    Mä jaloin, suurin urhotöin\n    Sun käskys toimitan.\n    Sun laakerilla seppelöin,\n    Ja aina rakastan.\n\n    Montrosen värssyt.\n\nMeidän täytyy nyt, vaikka mieltä pahoittaa, jättää urhokas kapteeni\nDalgetty haavoistaan paranemaan tai kuolemaan, miten sallimus lienee\nmäärännyt; sillä nyt pitää pikimmälti katsastaa Montrosen sotatoimia,\njotka kyllä sietäisivät arvokkaammankin kirjan ja paremman\nhistorioitsijan. Ennen mainittujen päällikköjen avulla ja varsinkin\nMurray'den, Stewart'ien ynnä muiden Atholen kreivikunnan klanien tultua\nlisää hänellä oli pian koossa pari, kolme tuhatta vuorelaista, joihin\nyhdistetyiksi hänen myös onnistui saada Colkitton johdossa lähenevät\nirlantilaiset. Paikka, missä Montrose viimein sai tämän pienen voimansa\nkokoon, oli Strathearn, Perthshiren vuoriston rajalla; ja sieltä hän\nsitten uhkaili mainitun kreivikunnan pääkaupunkia.\n\nMutta eivätpä vihollisetkaan olleet valmistumatta häntä vastaanottamaan.\nArgylen markiisi kulki vuorelaisineen idästä päin irlantilaisten\njäljissä ja oli väkivaltaisesti peloittaen tai muuten kehoittaen saanut\nkokoon armeijan, joka oli melkein tarpeeksi suuri käydäksensä Montrosen\nkimppuun. Alangoillakin oltiin varuillaan syistä, jotka mainittiin tämän\nkertomuksen alussa. Kuusituhatta miestä jalkaväkeä ja kuusi-,\nseitsemäntuhatta ratsumiestä, joka armeija jumalattomasti otti itselleen\nnimeksi _Jumalan sotajoukko_, oli kiireesti kerääntynyt Fifeshirestä,\nAngusshirestä, Perthshirestä ynnä muista läheisistä kreivikunnista.\nPaljoa vähempi voima olisi entisinä aikoina, vieläpä edellisen kuninkaan\nhallitessa, riittänyt alangoille suojaksi peloittavampaakin\nvuorelaisrynnäkköä vastaan kuin niiden, jotka nyt olivat koolla\nMontrosen johdettavina. Mutta asian laite oli viime puolen vuosisadan\nkuluessa kummallisella tavalla muuttunut. Skotlannin alankolaisten\nentinen sotajärjestys oli tavallaan Makedonian falangin kaltainen.\nHeidän jalkaväkensä seisoi taajana joukkona, pitkillä peitsillä\nvarustettuna, jonka läpi senaikuisten ritarienkin, vaikka heillä oli\nkelpo ratsut ja täysi rautapuku, oli mahdoton päästä. Helppo on siis\nymmärtää, että vuoriston jalkamiehet, joilla oli vaan miekkoja\nkäsikahakkaa varten, mutta vähän ampuma-aseita eikä yhtään tykkiä, eivät\nvoineet järjestymättömällä hyökkäyksellään murtaa semmoista\nsotarintamaa.\n\nTämä sotatapa muutti kuitenkin suuresti luonnettaan, kun Skotlannin\nalankojen sotaväessä ruvettiin käyttämään pyssyjä; sillä nämä aseet,\nollen vielä painetilla varustamattomia, tekivät kyllä kaukaa peloittavan\nvaikutuksen, mutta eivät olleet miksikään avuksi vihollista vastaan,\njoka ryntäsi käsikahakkaan. Toinen seikka, välttämätön seuraus tästä\naseitten muutoksesta ynnä myös vakinaisten armeijain asettamisesta,\njonka kautta sodankäynti tuli varsinaiseksi elinkeinoksi, oli se, että\nruvettiin käyttämään vaivaloista ja monimutkaista harjoitustapaa, joka\nsisälsi suuren joukon komentosanoja sekä niihin vastaavia temppuja ja\nliikkeitä, niin toisiinsa kiinnitettyjä, että yhden ainoankin\nlaiminlyöminen kohta vei kaikki sekaisin.\n\nEikä sen lisäksi käy kieltäminen, että seitsemännentoista vuosisadan\nalankolaiset olivat sotatottumuksen ja sotaisen innon puolesta, jotka\novat sangen tähdellisiä seikkoja, vajonneet paljoa alemmaksi vuoristossa\nasuvia kansalaisiansa. Entisinä aikoina oli koko Skotlannin\nkuningaskunta, niin vuoristo kuin alangotkin, ollut alinomaisten sotien,\nsekä ulkonaisten että sisällisten, tanterena. Tuskin siis oli sen\nuljaista asukkaista kuudentoista ja kuudenkymmenen ikävuoden välillä\nainoatakaan, joka ei olisi ollut yhtä valmis todenteolla aseihin\ntarttumaan kuin lain kirjaimen mukaan oli siihen velvollinen, niin pian\nkuin hänen lääniherransa kutsui taikka kuninkaallinen julistuskirja\nkäski. Laki oli vuonna 1645 vielä sama kuin oli ollut sata vuotta\nennenkin; mutta sen lain alainen sukukunta oli kasvanut aivan toisissa\ntunteissa. He olivat rauhassa istuneet viini- ja viikunapuittensa\nvarjossa, ja käsky sotaan muutti heidän elämänlaatunsa perin oudolla ja\nvastenmielisellä tavalla. Vuorelaiset sitävastoin, taistellen\nesi-isiltänsä perityillä aseilla ja vanhalla miehuudella ja noudattaen\nmyös vanhaa, mutkatonta, luonnollista sotatapaansa, kävivät täydellä\nuskalluksella vihollisensa kimppuun, jolle kaikki, mitä hän oli uusista\nharjoitustempuista oppinut, oli pikemmin haitaksi kuin avuksi, samoin\nkuin Saulin varukset Davidille, \"sentähden, että he eivät olleet sitä\nkokeneet.\"\n\nTämmöiset olivat haitat toisella ja edut toisella puolella, tasoittaen\nmiesluvun erilaisuuden ja korvaten tykistön sekä ratsuväen puutteen, kun\nMontrose Tippermuirin kentällä kohtasi vihollisen armeijan. Harvoin on\ntaistelu, josta niin paljo riippui, tullut niin helpolla ratkaistuksi.\nAlankolaisten ratsuväki yritti hyökätä. Mutta lieneekö siihen ollut\nsyynä pyssytulen vaikuttama hämminki vai vastahakoisuus sotaan, joka\naatelisherroissa kuului olleen yleinen -- he eivät voineet vuorelaisille\nmitään, vaan peräytyivät sikin sokin rintaman edestä, jolla ei ollut\npeitsiä eikä painetteja suojana. Montrose huomasi kohta tämän edun ja\nkäytti sitä hyväkseen. Hän käski koko sotajoukkonsa rynnäkölle, jota\nkäskyä noudatettiinkin niin hurjan uljaasti kuin vuorelaisten oli\ntapana. Alankolaiset olivat käsikahakassa aivan kykenemättömät näitä\nväkevämpiä, nopeampia vastustajia vastaan. Paljo heitä kaatui kentälle\nja niin suuri joukko tapettiin pakomatkalla, että kaikkiansa noin kolmas\nosa Covenantilaisista kuuluu tässä saaneen surmansa. Siihen lukuun pitää\nkuitenkin myös panna hyvin monta lihavaa porvaria, joiden henki\nsalpautui juoksusta, niin että he ilman miekan iskua kaatuivat\nkuoliaiksi.\n\nVoittajat saivat nyt Perthin kaupungin valtaansa ja löysivät sieltä\nmelkoiset summat rahaa ynnä myös runsaat ase- ja ampumavarat. Mutta nämä\nedut pilasi jälleen muuan melkein välttämätön haitta, joka aina esiintyi\nvuorelaisarmeijoissa. Tappelun lakattua oli heidän mielestänsä sotaretki\nloppunut. Jos he olivat jääneet tappiolle, niin he pakenivat vuorien ja\njärviensä turviin; jos olivat voittaneet, menivät he kotiin saalistansa\nkätkemään. Toisin ajoin heillä oli taas karjansa hoidettavana, taikka\npiti kylvää viljaa tai leikata, joiden töiden laiminlyöminen olisi\nsaattanut heidän perheensä nälkäkuolemaan. Kaikissa näissä tapauksissa\nheistä ei siksi aikaa ollut mitään apua, ja vaikka uuden retken ja uuden\nsaaliin toivo pian houkutti heidät takaisin, oli menestyksen tilaisuus\nkuitenkin sillä välin mennyt auttamatta hukkaan.\n\nNäistä syistä Montrosella ei Tippermuirin täydellisen voitonkaan perästä\nollut kyllin voimaa kyetäkseen vastustamaan toista vihollisjoukkoa,\njolla Argylen markiisi läheni häntä lännestä päin. Tässä ahdingossa hän\nkorvasi nopeudellaan voimainsa niukkuuden, marssi äkkiä Perthistä\nDundeehen, ja kun häntä ei päästetty mainittuun kaupunkiin, kääntyi hän\npohjoiseen Aberdeenin kaupungin puoleen, missä toivoi saavansa Gordonit\nynnä muita kuninkaanpuoleisia aatelisherroja avuksensa. Mutta tuskin\nlepuutettuaan pientä joukkoansa vähän aikaa Aberdeenissa hän sai tietää,\nettä Gordonit luultavasti eivät uskaltaisi yhdistyä hänen parveensa ja\nettä toiselta puolen Argylen markiisi, joka nyt oli saanut lisää\nuseampia aatelisherroja alangoilta, läheni paljoa suuremman voiman kera,\nkuin mitä Montrose vielä siihen saakka oli nähnyt vastassaan.\n\nYksi pelastuskeino enää oli Montrosella jäljellä, ja siihen hän\ntarttuikin. Hän vetäytyi vuoristoon, missä saattoi takaa-ajajia\nvastustaa, ja missä tiesi itselleen joka laaksosta karttuvan lisäksi\nniitä sotamiehiä, jotka olivat lippunsa jättäneet, viedäkseen saaliit\nvahvoihin lymypaikkoihinsa talteen. Hän samosi nyt joutuisasti\nBadenochin ynnä Atholen paikkakuntain kautta ja pelästytti\nCovenantilaisia alinomaisilla rynnäköillä eri paikoissa, joihin he eivät\narvanneet hänen ilmestyvän. Tällä tavoin levisi heihin niin yleinen\nhämmästys, että parlamentti lähetti sanan toisensa perästä Argylen\nmarkiisille, käskien hänen, maksoi mitä maksoi, käydä Montrosen kimppuun\nja hajoittaa vihollisen joukon.\n\nNämä hallitusmiesten käskyt loukkasivat Argylen markiisin ylpeää mieltä\neivätkä sopineet yhteen hänen vitkastelevan, varovaisen menettelytapansa\nkanssa. Hän ei siis pitänytkään niistä mitään lukua eikä ryhtynyt muihin\ntoimiin kuin että salaa houkutteli pois harvoja Montrosen joukossa\nolevia alankolaisherroja, joille alkava sotaretki vuoristossa oli\nvastenmielinen, koska heidän olisi täytynyt siellä kokea suuria vaivoja\nja jättää maatilansa Covenantilaisten hävitettäviksi. Useimmat heistä\nlähtivät siis tähän aikaan pois Montrosen leiristä. Mutta heidän\nsijaansa hän sai suuren vuorelaisjoukon, jonka Colkitto, sitä varten\nkäytyään Argyleshiressä, oli haalinut kokoon. Tällä tavoin oli Montrosen\nvoima karttunut niin pelottavaksi, että Argyle ei enää huolinut pysyä\nhäntä vastaan lähetetyn armeijan johtajana, vaan meni Edinburgiin ja\nluopui päällikkyydestään sillä tekosyyllä, että hänen väellensä muka ei\nollut, niinkuin piti, lähetetty apujoukkoja eikä sotatarpeita. Sieltä\nhän sitten palasi Inveraryyn rauhassa hallitsemaan lääniläisiään ja\nmuuta väkeään ja täydessä turvassa lepäämään, luottaen klaninsa jo\nylempänä mainittuun sananlaskuun: \"Ei huuto Lochowiin ulotu.\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\n    Toisella puolla heistä on\n    Lumiset huiput vuorien;\n    Toisella loiro sumuinen\n    Ja räme laaja, pohjaton.\n\n    Siis kysyi kreivi neuvoa\n    Päällikköveljiltään.\n    He vastas: eespäin, pelotta!\n    Käy kuinka käyneekään.\n\n    Flodden'in tappelu, vanha laulu.\n\nMontrosella oli nyt loistava voittoretki tarjona, jos hänen vaan\nonnistui saada urhokkaat, mutta epäluotettavat sotajoukkonsa ja niiden\nvallattomat päälliköt siihen suostumaan. Alangot olivat avoinna hänen\nedessään; niissä ei ollut mitään sotavoimaa, joka olisi kyennyt hänen\nkulkuansa estämään. Sillä Argylen seuralaiset olivat luopuneet\nCovenantilaisarmeijasta samalla, kun heidän herransa erosi virastaan, ja\nsuuret joukot muutakin sotaväkeä olivat sotaan kyllästyneinä käyttäneet\nsamaa tilaisuutta ja hajonneet, Strath-Taytä myöten kulkien, joka oli\nhelpoimpia vuoristosta laskeutuvia solia, saattoi Montrose siis mennä\nalangoille, missä hän olisi tulollaan kohta herättänyt sen ritarillisen\nja uskollisen hengen, joka oli Forth-lahden pohjoispuolella asuvien\naatelisherrain povessa nyt vaan nukuksissa. Tullessaan näille seuduille,\nvoitollisen tappelun perästä taikka ilman tappeluakin, hän olisi saanut\nvaltaansa rikkaan, viljavan maakunnan, niin että olisi voinut\nsäännöllisellä palkanmaksulla järjestää sotavoimansa vakinaisemmalle\nkannalle ja marssia pääkaupunkiin asti, kukaties sieltä vielä\nrajallekin, missä ehkä oli mahdollista yhtyä Kaarle kuninkaan vielä\nkukistamattomiin voimiin.\n\nTämmöisellä sodanjohdolla olisi paras kunnia ollut saatavana, ja\nkuninkaan asialle olisi saavutettu tärkeimmät edut. Eikä se tuuma\njäänytkään huomaamatta kunnianhimoiselta ja uskaliaalta Montroselta,\njoka oli teoillaan jo ansainnut liikanimen Suuri Markiisi. Mutta\ntoisellaiset syyt vaikuttivat monessa hänen seuralaisistaan, vieläpä ne\ntehosivat, kenties salaa ja tietämättä, hänen omiinkin tunteisiinsa.\n\nLänsivuoriston päälliköt Montrosen armeijassa pitivät, melkein joka\nmies, Argylen markiisia ensimmäisenä ja sopivimpana vihollisuutensa\nesineenä. Heillä oli melkein jokaisella ollut tilaisuutta kokea hänen\nvoimaansa; he olivat melkein jokainen, viedessään sotaan kykenevät\nmiehensä pois kotoisista vuorilaaksoistaan, jättäneet perheensä ja\nomaisuutensa alttiiksi hänen kostonhimolleen; ja enin osa heistä asui\nniin rajakkain hänen kanssaan, että hyvällä syyllä voivat toivoa\nsaavansa jonkun osan häneltä ryöstettävästä saaliista. Näiden\npäällikköjen mielestä oli Inveraryn kylän ja linnan valloitus\nsanomattoman paljoa tähdellisempi ja haluttavampi kuin itse\nEdinburginkin joutuminen heidän käsiinsä. Tästä jälkimmäisestä ei voinut\ntulla muuta kuin vähäksi aikaa palkkaa tai ryöstölupaa; sitävastoin oli\nedellinen tapaus omiaan vahvistamaan päällikköjen toivoa saada\nkorvauksia menneistä ajoista ynnä myös rauhaa vastaisiksi ajoiksi. Nämä\nsyyt, niinkuin jo ylempänä viitattiin, herättivät Montrosen omassakin\nrinnassa samallaisia tunteita, jotka eivät oikein sopineet yhteen hänen\nluonteensa yleisen sankarijalouden kanssa. Argylen ja Montrosen suvut\nolivat ennenkin monesti seisoneet vastakkain sodassa ja valtiollisissa\nriidoissa, ja edellisen saavuttama etevämpi asema oli toisessa\nnaapurisuvussa nostanut kateutta ja vihaa, koska muka Montroset, vaikka\ntiesivät olleensa yhtä ansiolliset, eivät olleet saaneet yhtä runsaita\npalkintoja. Mutta ei siinä vielä kaikki. Molempien kilpailevien sukujen\nnykyisetkin päämiehet olivat yllä kerrottujen metelien alusta saakka\nsilminnähtävimmällä tavalla vastustaneet toisiaan. Montrose, joka tunsi\nitsensä lahjoiltaan etevämmäksi ja tiesi olleensa Covenantilaisille\nsuurena apuna sodan alussa, oli toivonut, että tämä puolue antaisi\nhänelle ylimmän arvosijan sekä neuvoskunnassa että sotavoiman\nkomennossa; mutta he katsoivat viisaammaksi suoda sen hänen\nkilpaveljellensä Argylelle, jolla oli niukemmalti kykyä, mutta avarampi\nvalta. Tämä heidän vaalinsa oli häväistys, jota Montrose ei ikinä\nantanut Covenantilaisille anteeksi; ja vielä vähemmän hän oli taipuva\nanteeksiantoon Argylelle, jonka tähden hänet oli hylätty. Kaikki vihan\ntunteet, jotka metelisellä aikakaudella voivat riehua tulisessa\nmielessä, yllyttivät häntä siis kostoon sukunsa ja oman itsensä\nvihollista vastaan. Ja luultavaa on, että nämä yksityisetkin syyt\nvaikuttivat hänen mieleensä sangen paljon, kun hän havaitsi useimmissa\nseuralaisissaan suuremman halun retkeillä Argylen markiisin alueelle\nkuin alangoille, joka viimemainittu liike olisi paljoa pikemmin\nratkaissut sotaonnen.\n\nMutta kuinka suuresti hyökkäys Argyleshireen kiusasikin Montrosea, ei\nhän kuitenkaan helpolla hennonut luopua niin loistavasta urotyöstä, kuin\nmarssi alangoille olisi ollut. Useammat kerrat hän piti neuvottelua\nalapäällikköjensä kanssa, taistellen heidän tahtoansa vastaan, joka\nkenties salaa oli myös hänen omansa. Hän osoitti heille, kuinka\nerinomaisen vaivaloista vuorelaisarmeijankin olisi marssia Argyleshireen\nitäpuolelta, vuoripolkuja myöten, joita tuskin lammaspaimenet ja\nkauriinpyytäjätkään pääsivät kulkemaan, ja vuoriston kautta, jota eivät\nedes lähimmät naapuri-klanit sanoneet tarkoin tuntevansa. Nykyinen\nvuodenaika, melkein joulukuun alku, teki mainitut haitat vielä\nhankalammiksi; sillä lumituiskut olivat luultavasti tehneet vuoriahteet,\njotka jo itsessäänkin olivat niin vaikeat, aivan pääsemättömiksi. Mutta\nnämä vastasyyt eivät tyydyttäneet päälliköitä eivätkä saaneet heitä\nvaikenemaan; he tahtoivat sittenkin käydä sotaa vanhalla tavallaan,\nryöstäen karjat, jotka gaelinkielisen puheenparren mukaan \"olivat\nlaitumella vihollisen heinämailla.\" Vasta myöhään yöllä erosi\nneuvottelukunta mihinkään päätökseen tulematta, paitsi että niiden\npäällikköjen, jotka olivat puhuneet Argylen alueelle tehtävän retken\npuolesta, piti väestänsä hakea miehiä, jotka paraiten osaisivat armeijaa\nopastaa.\n\nMontrose oli palannut majaan, jossa hänellä oli kortteerinsa, ja käynyt\npitkälleen kuivatuista kanervanvarsista tehdylle vuoteelle, ainoalle\nsiinä majassa tarjona olevalle leposijalle. Mutta turhaan hän\ntavoitteli unta, sillä kunnianhimon kuvitelmat eivät päästäneet\nMorpheusta[32] likelle. Välistä hän näki itsensä valloitetussa\nEdinburgin linnassa, muka pystyttämässä kuninkaallista lippua ja\nlähettämässä apujoukkoja kuninkaallensa, jonka kruunu riippui hänen\nmenestymisestänsä, ja sitten saamassa palkinnokseen kaikki edut ja\nkorkeat arvot, jotka voivat tulla sen miehen osaksi, jota kuninkaan\ntekee mieli kunnioittaa. Mutta välistä tämä näky, niin loistava kuin\nolikin, vaaleni toisen näyn rinnalla, joka näytti tyydytettyä\nkostonhimoa ja omaa, yksityistä voittoa hänen omasta yksityisestä\nvihollisestaan. Mahdollista oli äkkiarvaamatta saada Argylen markiisi\nvangiksi vahvassa Inveraryn linnassa -- mahdollista oli kukistaa hänet,\njoka samalla oli Montrosen oman suvun kiistaveli ja presbyteriläisten\nparas tuki -- mahdollista oli näyttää Covenantilaisille, kuinka suuri ero\noli Argylellä, jonka he valitsivat, ja Montrosella, jonka he\nhylkäsivät -- tämä näky oli niin mieluinen senaikuisen aatelisherran\nkostonhimolle, ettei siitä ollut helppo luopua.\n\nNäin hän yhä makasi, mieli täynnä ristiriitaisia mietteitä ja tunteita,\nkun hänen kortteerinsa ovella vartijana seisova sotamies tuli sanomaan,\nettä kaksi miestä pyrki armollisen herra markiisin puheille.\n\n\"Heidän nimensä?\" kysyi Montrose, \"ja miksi heidän välttämättömästi\npitää tulla näin myöhään yöllä?\"\n\nNäihin kysymyksiin ei sotamies, joka oli Colkitton irlantilaisia, voinut\npäällikölleen antaa paljon selitystä. Montrose ei näin vaarallisella\najalla uskaltanut kieltää ketään pääsemästä luoksensa, jottei häneltä\nkenties jäisi jokin tärkeä sanoma kuulematta; hän käski siis koko\nvartijakunnan aseisiin, joka oli tarpeellinen varokeino, ja valmistausi\nvastaanottamaan ajattomia vieraitansa. Hänen kamaripalvelijansa oli\njuuri saanut pari tulisoihtua sytytetyksi ja Montrose kerinnyt nousta\nvuoteeltaan, kun kaksi miestä astui sisään. Toisella oli päällään\nalankolaispuku säämiskänahkasta, melkein jo ryysyiksi kulunut; toinen\noli pitkä, pystyselkäinen vuorelaisukko, jonka kasvojen väriä olisi\nvoinut sanoa raudanharmaaksi, ne kun olivat pakkasissa ja pahoissa\nsäissä niin peräti kadottaneet luonnollisen pintansa.\n\n\"Mitä te minulta tahdotte, hyvät ystävät?\" kysyi Montrose, kädellään\nmelkein tietämättänsä tavoitellen toisen pistoolinsa liipaisinta. Sillä\naika ylimalkaan ynnä vielä tämä yöllinen hetki erittäin antoivat kyllin\nsyytä epäluuloihin, eikä vieraiden ulkoasu suinkaan ollut sellainen,\nettä se olisi niitä poistanut.\n\n\"Sallikaa minun toivottaa teille onnea, jalo kenraalini ja korkeasti\nkunnioitettava herra markiisi\", lausui alankolainen, \"niistä suurista\nvoitoista, jotka olette saanut siitä saakka, kun minä olin niin\nonnellinen, että sain teidän asioillenne lähteä. Olipa se sievä\nmylläkkä, tuo Tippermuirin tappelu. Mutta kuitenkin, jos saisin luvan\nantaa neuvoni -- --\"\n\n\"Ennenkuin sen teette\", sanoi Montrose, \"olkaapa niin hyvä ja antakaa\nminun tietää, kuka on niin ystävällinen ja suo minulle neuvonsa?\"\n\n\"Totta puhuen, korkea herra\", vastasi mies, \"toivoin, että semmoinen\nilmoitus olisi tarpeeton; sillä eihän siitä ole kovin pitkä aika, kun\nantauduin teidän palvelukseenne ja te lupasitte minulle majurinviran\nynnä puolen taaleria päiväpalkkaa sekä toisen puolen taaleria\njälestäpäin saatavaa. Ainakin toivon, että te, korkea herra, ette ole\nunohtanut palkkaani samoin kuin oman itseni?\"\n\n\"Kunnon ystäväni, majuri Dalgetty\", virkkoi Montrose, joka nyt selvästi\ntunsi miehen, \"muistakaa, mitä kaikkia tärkeitä seikkoja on tapahtunut,\njotka kyllä voivat haihduttaa mielestäni ystävienikin kasvot, kun\nlisäksi valo on tässä niin hämärä. Mutta kaikki lupaukseni pidän. -- Ja\nmitä sanomia Argyleshirestä, kelpo majurini? Jo kauan aikaa olemme\nluulleet, että te olitte joutunut hukkaan, ja par'aikaa minä varustelin\nitseäni julmimpaan kostoretkeen sitä vanhaa kettua vastaan, joka oli\nteitä kohtaan rikkonut sotalakia.\"\n\n\"Totta puhuen, jalo herra\", sanoi Dalgetty, \"minä en suinkaan tahdo,\nettä minun palaamiseni olisi minäkään esteenä näin luvalliselle ja\nkiitettävälle aikomukselle. Sillä tosiaan ei ole millään muotoa Argylen\nmarkiisin suosiollisuuden tai armollisuuden ansiota, että nyt seison\nedessänne, enkä minä rupea hänelle puolustajaksi. Vapaaksipääsöstäni\nsaan, lähinnä Jumalaa ja sitä erinomaista sukkeluutta, jonka avulla\nvanhana tottuneena soturina irroitin itseni -- niitä lähinnä, sanon ma,\nsaan kiittää tämän vanhan vuorelaisen apua. Ja uskallan siis, korkea\nherra markiisi, sulkea hänet suosioonne, koska hän on ollut pelastuksen\nvälikappaleena teidän palvelijallenne, Dugald Dalgettylle,\nDrumthwacketin herralle.\"\n\n\"Se on ylistettävä teko\", lausui Montrose totisesti, \"jonka tietysti\naion palkita ansion mukaan.\"\n\n\"Polvillesi, Ranald\", käski majuri Dalgetty (sillä arvonimellä meidän\nnyt tulee häntä mainita), \"maahan polvillesi ja suutele herra kenraalin\nkättä.\"\n\nMutta käsketty kiitostemppu ei ollut Ranaldin kansantapojen mukainen,\njosta syystä hän siis ainoastaan pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja\nsyvään kumarsi päätänsä.\n\n\"Tämä mies parka\", jatkoi majuri Dalgetty, katsoen ylevän armollisesti\nRanald Mac Eaghin puoleen, \"on pannut kaikki vähät voimansa liikkeelle,\nsuojellakseen minua vihollisiltani, vaikka hänellä ei ollut parempia\nampumaneuvoja kuin joutsia nuolineen, mitä te, herra markiisi, tuskin\nuskonette.\n\n\"Semmoisia aseita saatte leirissäni nähdä hyvin paljon\", virkkoi\nMontrose, \"ja meidän mielestämme niistä on hyvä apu.\"\n\n\"Hyvä apu, korkea herra!\" kummasteli Dalgetty. \"Tottapa te, herra\nmarkiisi, sallitte minun ilmoittaa kummastukseni -- joutsia ja\nnuolia! -- Ettehän suinkaan pane pahaksi, jos neuvoisin teitä ne\nvaihtamaan pyssyihin heti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Mutta\npaitsi sitä, että hän suojeli minua, näki tämä kunnon vuorelainen\nlisäksi vielä sen vaivan, että paransi haavani, kun olin\nperäytymisretkellä saanut sodasta pienen muistiaisen. Ja siitä hän on\nansainnut paraan ylistykseni, joten siis nimenomaan esitän hänet teidän\nkorkeaan huomioonne ja suojaanne.\"\n\n\"Mikä on nimesi, ystäväni?\" kysyi Montrose vuorelaisen puoleen kääntyen.\n\n\"Sitä ei saa mainita\", vastasi vuorelainen.\n\n\"Toisin sanoen\", selitti majuri Dalgetty, \"hän tahtoo pitää nimensä\nsalassa siitä syystä, että ennen aikaan on valloittanut jonkin linnan,\ntappanut muutamia lapsia ja tehnyt muitakin tekosia, jotka ovat sangen\ntavallisia sodan aikana, niinkuin te, hyvä herra markiisi, tiedätte,\nmutta joista ei juuri saa kiitoksia väkivaltaa kärsineen ystäviltä.\nNiinpä olen sotaretkieni ajalla nähnyt monenkin uljaan kavaljeerin\nsaavan surmansa maamoukkien kynsissä siitä ainoasta syystä, että hän oli\nsattunut harjoittamaan sotilaan vallattomuutta maakuntaa kohtaan.\"\n\n\"Kyllä ymmärrän\", sanoi Montrose. \"Tämä mies on vihoissa muutamien\nseuralaisteni kanssa. Antakaa hänen mennä päävahtiin, ja minä ajattelen,\nmillä keinoin hänet parhaiten saisi suojelluksi.\"\n\n\"Sinä kuulet, Ranald\", lausui majuri Dalgetty käskijän äänellä; \"herra\nkenraali tahtoisi minun kanssani pitää salaista neuvottelua. Mene sinä\nsiis päävahtiin. -- Mutta eipä hän tiedä, mitä päävahti onkaan,\nmiesparka! -- Hän on nuori sotamies, vaikka näin vanha ukko. Minä vien\nhänet jonkin vartijan haltuun ja tulen kohta takaisin luoksenne, herra\nmarkiisi.\" Näin hän tekikin ja palasi sitten majaan.\n\nMontrose kysyi kaikkein ensiksi, kuinka lähettilästoimi oli Inveraryssa\nonnistunut, ja kuunteli tarkasti majurin kertomusta, vaikka se oli kovin\npitkäpiimäinen. Markiisin ei ollut aivan helppo pysyä näin tarkkana\nkuuntelijana; mutta hän tiesi, paremmin kuin kukaan muu, että jos\nDalgettyn kaltaisten asiamiesten kertomuksista tahtoo saada joitakin\ntietoja, niin pitää antaa heidän puhua suunsa puhtaaksi. Maltistansa\nmarkiisi saikin viimein hyvän palkinnon. Muun saaliin seassa, minkä\nkapteeni oli katsonut luvalliseksi viedä, oli mytty, sisältävä Argylen\nsalaisia papereita, jotka hän nyt antoi kenraalin käsiin. Mutta tämä\ntilinteon halu ei kuitenkaan ulottunut sen edemmäksi; en ainakaan tiedä\nhänen maininneen sitä kukkaroa täynnä kultarahoja, jonka hän oli\nanastanut samalla kertaa, kun otti mainitut paperit. Montrose tempasi\nseinältä tulisoihdun ja oli pian kokonaan vaipunut näiden asiapaperien\nlukemiseen, joista nähtävästi sai uutta sytykettä yksityisellekin\nvihalleen kilpaveljeänsä Argylea vastaan.\n\n\"Vai ei hän pelkää minua?\" mutisi hän. \"No sitten hän saa kokea\nvoimaani. -- Tahtoo muka polttaa linnani Murdochissa? -- Inverarysta saa\nsavu ensiksi tupruta. -- Voi, jos vaan saisin oppaan, joka saattaisi\nmeidät Strath-Fillanin ahteitten kautta!\"\n\nVaikkei Dalgettyn oma äly muuten liene ollut terävimpiä, ymmärsi hän\nkuitenkin ammattiansa tarpeeksi hyvin arvatakseen mitä Montrose\ntarkoitti. Hän keskeytti paikalla pitkäveteisen kertomuksensa\ntappelusta, jossa oli ollut mukana, ynnä siellä saadusta haavastaan ja\notti puheeksi sen asian, jonka nyt näki olevan päällikkönsä mielessä.\n\n\"Jos te, herra markiisi\", virkkoi hän, \"tahdotte lähteä ryöstöretkelle\nArgyleshireen, niin tuo mies parka, josta teille puhuin, ja samoin myös\nhänen lapsensa ja heimokuntalaisensa tuntevat siinä seudussa kaikki\nvuoritiet, jotka sinne vievät joko pohjoisesta tai idästäkin.\"\n\n\"Todellako!\" sanoi Montrose. \"Mistä syystä luulette heillä olevan niin\nlaajat tiedot.\"\n\n\"Jos suvaitsette, herra kenraali, niin voin sanoa\", vastasi Dalgetty,\n\"että niinä viikkoina, jotka haavani parantamista varten vietin heidän\nseurassaan, täytyi useammat kerrat muuttaa paikasta toiseen; sillä\nArgyle yritti monesti saada jälleen käsiinsä tämän upseerin, jota te,\nherra kenraali, olitte luottamustoimella kunnioittanut. Minulla oli siis\ntilaisuutta ihmeekseni nähdä, miten erinomaisen nopeasti ja kaikki\npaikat tuntien he välistä pakenivat, välistä taas siirtyivät eteenpäin.\nJa kun viimein jaksoin taas saapua teidän lippunne juurelle niin tuo\nrehellinen, vilpitön ukko, Ranald Mac Eagh, saattoi minut semmoisia\nteitä myöten, joita myös ratsuni Kustaavus -- kenties sen\nmuistanette -- kykeni aivan hyvin kulkemaan. Ja silloin sanoin itsekseni,\nettä jos oppaita, vakoojia tai tiedustelijoita tulisi sotaretkellä\ntarvis näille läntisille vuorimaille, ei taitavampia voisi toivoakaan\nkuin hän ja hänen joukkonsa on.\"\n\n\"Ja voitteko taata tämän miehen uskollisuuden?\" kysyi Montrose. \"Mikä on\nhänen nimensä ja virkansa?\"\n\n\"Hän on sissi ja rosvo viraltaan, vähäisen myös ihmistappajan eli\nmurhamiehen lajia\", vastasi Dalgetty. \"Ja nimeltä häntä mainitaan Ranald\nMac Eagh'iksi, se on: Ranald Sumun Pojaksi.\"\n\n\"Mieleeni muistuu jotakin, kun sen nimen kuulen\", virkkoi Montrose ja\nmietti vähän. \"Eivätkö nuo Sumun Pojat ole tehneet jotakin julmaa tekoa\nMac Aulayn suvulle?\"\n\nMajuri Dalgetty mainitsi sen tapauksen, jolloin metsänkaitsija\nmurhattiin, ja Montrosen vilkas muisti toikin kohta esiin sen riidan\nkaikkine seikkoineen.\n\n\"Se on kovin paha juttu\", virkkoi hän, \"tuo leppymätön viha näiden\nmiesten ja Mac Aulayn veljesten välillä. Allan on osoittanut suurta\nurhoutta näissä taisteluissa, ja hänen käytöksensä ynnä hänen puheensa\numpimielisyys tekee, että hänellä on suuri vaikutus kansalaistensa\ntunteisiin. Pahoja seurauksia saattaisi siis tulla, jos annamme hänelle\nsuuttumisen syytä. Mutta kun toiselta puolen nuo miehet voivat olla\nsuureksi avuksi ja kun he, niinkuin te, majuri Dalgetty, sanotte, ovat\ntäydesti luotettavat -- --\"\n\n\"Tahdon panna palkkani ja jälestäpäin saatavani lisämaksut, vieläpä\nhevoseni ja aseeni, pääni ja kaulani, kaikki pantiksi heidän\nuskollisuudestaan\", vakuutti majuri. \"Eikä soturi, sen te itse tiedätte,\nkorkea herra, voi paremmin taata oman isänsäkään puolesta.\"\n\n\"Totta kyllä\", vastasi Montrose, \"mutta tämä on erittäin tärkeä asia,\nniin että tahtoisin mielelläni kuulla, mitä perusteita teillä on näin\nlujaan vakuutukseen?\"\n\n\"Sanalla sanoen sitten\", virkkoi majuri, \"ei siinä ollut kaikki, että he\neivät huolineet kelpo palkinnosta, jonka Argylen markiisi, osoittaen\nminulle suurta kunniata, lupasi pääpahasestani; eikä siinäkään, että he\nmalttoivat olla omaisuuttani ryöstämättä, jota sentään oli niin paljo,\nettä olisi ollut kiusaksi säännöllisellekin sotamiehelle, palvelipa hän\nmissä maassa tahansa Euroopassa; eikä siinäkään, että he antoivat\nminulle hevoseni takaisin, jonka te itsekin, herra kenraali, tiedätte\nsuuriarvoiseksi; vaan enpä, sen lisäksi, saanut heitä ottamaan vastaan\nyhtään _styver'iä, deut'iä_ eikä _maraved'iä_,[33] maksuksi heidän\nvaivoistaan ja kulutuksestaan sillä aikaa, kun makasin sairasvuoteella.\nTodenteolla he eivät ottaneet vastaan rahakolikoltani, kun niitä\nvapaasta tahdostani tarjosin -- eikä semmoista tapausta saa juuri usein\njutella missään kristityssä maassa.\"\n\n\"Kyllä myönnän\", sanoi Montrose, vähän arveltuansa, \"että heidän\nkäytöksensä teitä kohtaan on hyvänä todistuksena heidän\nuskollisuudestaan. Mutta kuinka estäisimme tuon eripuraisuuden\nriehahtamasta ilmiliekkiin?\" Hän vaikeni ja lisäsi sitten äkkiä: \"Aivan\nolin unohtanut, majuri, että söin illalliseni sill'aikaa, kun te\nkuutamolla matkustitte.\"\n\nHän kutsui palvelijansa ja käski tuoda tuopillisen viiniä ynnä ruokaa.\nMajuri Dalgettya, jonka oli nälkä niinkuin ainakin taudista tointuneen\nja vuoristosta palanneen, ei tarvittu suinkaan pakottaa ottamaan siitä,\nmitä hänen eteensä oli asetettu. Päinvastoin hän ajeli ruokaa niin\nahkerasti suuhunsa, että markiisi, täytettyänsä pikarin ja juotuansa\nhänen terveydekseen, ei voinut olla muistamatta: \"Halpa ravinto minun\nleirissäni tosin on, mutta sittenkin lienette, majuri Dalgetty, ollut\nvielä paljoa huonommassa ruoassa sillä aikaa, kun Argyleshiressä\nretkeilitte?\"\n\n\"Sen voitte, herra kenraali, henkivalallanne vakuuttaa\", vastasi kunnon\nmajuri, suun täydeltä pureskellen; \"sillä Argylen markiisin homeinen\nleipä ja pilaantunut vesi ovat yhä vielä muistissani. Ja niistä\nlihoista, mitä Sumun Lapset, nuo köyhät, tyhjät raukat, vaikka kyllä\nkokivat parastansa, saivat minulle hankituksi, oli niin vähän apua\nruumiilleni, että kun panin rautapukuni päälle -- se mun täytyi kepeämmän\nkulun tähden jättää sinne -- niin ratisin siinä aivan kuin kutistunut\nsydän pähkinässä, joka on yli talven säästynyt toiseen kekri-aattoon\nasti.\"\n\n\"Teidän pitää ryhtyä sopiviin keinoihin, jotta ne vajavuudet tulevat\njälleen täytetyiksi, majuri Dalgetty.\"\n\n\"Totta puhuen\", vastasi soturi, \"minun tuskin kannattanee sitä\ntoimittaa, jolleivät jäljestäpäin saatavat lisäpalkkioni kohta muuttune\nmaksettavaksi palkaksi. Sillä, sen vakuutan teille, herra kenraali, se\nleiviskän verta lihaa, mikä minusta on haihtunut, oli kokonaan karttunut\nHollannin säätyjen säännöllisen palkanmaksun kautta.\"\n\n\"Jos niin on\", virkkoi markiisi, \"niin olette vaan sen verran iaihtunut,\nettä nyt olette paraissa marssilihoissa. Ja mitä palkkaan tulee, annas\nkun vain voitolle pääsemme -- voitolle, majuri, niin kaikki teidän halunne\nja kaikki meidän halumme täyttyvät runsain määrin. Sillä välin, ottakaa\nvielä yksi pikarillinen viiniä.\"\n\n\"Teidän terveydeksenne, korkea herra\", sanoi majuri, täytettyänsä\npikarin reunaa myöten osoittaakseen, kuinka hartaalla hyvänsuonnilla hän\nsen maljan joi. \"Toivotan voittoa kaikista vihollisistamme ja\nerittäinkin Argylesta! Soisinpa, että saisin itse vielä nykäistä\nnäpillisen hänen parrastansa -- yhden olen siitä jo kiskaissut.\"\n\n\"Aivan niin\", myönsi Montrose. \"Mutta palatkaamme nyt vielä noihin Sumun\nLapsiin. Ymmärtänettehän, Dalgetty, että heidän olonsa täällä ja sen\nasian, johon heitä tarvitsemme, pitää pysyä salassa meidän kahden\nkesken\".\n\nIhastuksissaan, niinkuin Montrose olikin tarkoittanut, tästä kenraalin\nluottamuksen osoituksesta majuri painoi sormensa nenälleen ja nyökäytti\npäätään merkiksi, että ymmärsi.\n\n\"Kuinkahan paljon Ranaldin väkeä lienee?\" kysyi Montrose.\n\n\"Heitä on, sen verran kuin minä tiedän, vain noin kahdeksan tai kymmenen\nmiestä ynnä muutamia vaimoja lapsineen jäljellä\", vastasi Dalgetty.\n\n\"Missä he nyt ovat?\" kysyi Montrose vielä.\n\n\"Eräässä laaksossa, neljän, viiden virstan päässä täältä\", vastasi\nsoturi, \"odottamassa käskyjänne, herra kenraali. En katsonut sopivaksi\ntuoda heitä leiriin ilman teidän käskyänne.\"\n\n\"Siinä teitte aivan viisaasti\", virkkoi Montrose. \"Parasta onkin, että\nhe pysyvät, missä nyt ovat, taikka että hakevat itselleen jonkin\nsyrjäisen piilopaikan. Minä lähetän heille rahaa, vaikka minulla tätä\nnykyä on sitä tavaraa sangen niukalta.\"\n\n\"Se on tarpeetonta\", sanoi majuri Dalgetty. \"Antakaa, herra kenraali,\nheidän vaan saada vihiä siitä, että Mac Aulayt aikovat kulkea sitä\nsuuntaa, niin Sumulaiset kääntyvät kohta 'oikealle ympäri' ja pötkivät\nsuoraa päätä tiehensä.\"\n\n\"Se ei olisi liioin kohteliasta\", sanoi Montrose. \"Parempi on, että\nlähetän heille muutamia taalereita, joilla voivat ostaa joitakuita\nraavaita vaimojensa ja lastensa ravinnoksi.\"\n\n\"Kyllä he osaavat paljoa huokeammallakin hinnalla hankkia itselleen\nraavaanlihaa\", sanoi majuri; \"mutta tapahtukoon, kuten tahdotte, herra\nkenraali.\"\n\n\"Käskekää Ranald Mac Eaghin\", virkkoi Montrose, \"valita miehistään yksi\ntai kaksi, joihin voi luottaa ja jotka ymmärtävät säilyttää heidän ja\nmeidän salaisuutemme. Ne ynnä heidän päällikkönsä, ylimmäisenä\nvakoojamestarina, olkoot meillä oppaina. Tuokaa heidät telttani\nedustalle huomenna aamun valjetessa ja katsokaa, jos mahdollista,\netteivät he arvaa aikomustani eivätkä saa keskenänsä pitää mitään\nsalaisia neuvotteluja. -- Onko sillä vanhuksella lapsia?\"\n\n\"Ne on tapettu tai hirtetty\", vastasi majuri, \"koko täysi tusina, luulen\nma -- mutta hänellä on sentään yksi pojanpoika tallella, hoikka, toivoa\nherättävä nuorukainen, jolla minun huomatakseni aina on joku kivi\nplaidinsa kulmassa, niin että voi nakata jokaiseen esineeseen, mikä\neteen sattuu. Ja se saattanee olla enteenä, että hän, samoin kuin\nTaavetti, jonka tapana myös oli heitellä puroista keräämiään\nkivenmukuloita, aikanansa varttuu uljaaksi soturiksi.\"\n\n\"Sen pojan, majuri Dalgetty\", virkkoi Montrose, \"tahdon ottaa omaksi\npassaripojakseni. Tottahan hänessä lienee sen verran älyä, että osaa\npitää nimensä salassa?\"\n\n\"Ei siitä pelkoa, korkea herra\", vastasi Dalgetty. \"Nuo\nvuorelaisnulikat, hamasta siitä hetkestä, kun munankuoresta ilmoille\npujahtavat -- --\"\n\n\"Hyvä on\", keskeytti Montrose. \"Se poika saa olla panttina iso-isänsä\nuskollisuudesta, ja jos tämä käyttäytyy uskollisesti, niin minä\npalkinnoksi pidän huolta lapsen onnesta. -- Ja nyt, majuri Dalgetty, annan\nteille luvan täksi yötä poistua täältä. Huomenna aamusella tuotte Mac\nEaghin tänne, olkoon hän olevinaan mikä tahansa nimeltään ja\nammatiltaan. Luullakseni hän on virkansa toimituksessa kyllin oppinut\nkaikellaisilla valepuvuilla muuttamaan muotoansa. Taikka myös voimme\nantaa vehkeistämme tiedon Juhana Moidartille, joka on älykäs, toimelias\nja viisas mies; luultavasti hän sallii tämän miehen vähäksi aikaa\npukeutua hänen miestensä vaateparteen. Mitä teihin tulee, majuri,\ntoimittaa kamaripalvelijani teille tänä iltana kortteerimestarin\nvirkaa.\"\n\nMajuri Dalgetty sanoi jäähyväisensä iloisena ja ylpeänä Montrosen\nkohtelusta ja suuresti ihastuksissaan uuden päällikkönsä käytöksestä,\njoka monessa suhteessa, kuten hän laveasti selitti Ranald Mac Eaghille,\nmuistutti mieleen ikikuuluisan Kustaavus Adolfuksen, Pohjanmaan Leijonan\nja protestanttiuskon suojelusmuurin tapoja.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\n    Hän marssii täysiss' sota-aseissaan --\n    Kaikk' kansat häntä seuraa silmillään.\n    Vaikk' autiota rantaa nälkä suojaa,\n    Ja talvi luo jäämuurins' esteheksi,\n    Hän marssii, niinkuin vastusta ei ois.\n\n    Ihmistoivon turhuus.\n\nPäivän valjetessa Montrose otti vanhan Ranald Mac Eaghin puheilleen\nmajassansa ja kyseli häneltä lavealti sekä tarkasti, mitä teitä voisi\npäästä Argylen alueelle. Hän kirjoitti muistiin hänen vastauksensa ja\nvertasi niitä sitten niihin tietoihin, mitkä sai kahdelta Ranaldin\nseuralaiselta, jotka tämä oli mukanaan tuonut älykkäimpinä, kokeneimpina\nmiehinään. Vastausten nähtiin olevan kaikin puolin yhtäpitäviä. Mutta\nMontrose ei tyytynyt siihenkään, koska varovaisuus oli tässä asiassa\nniin ylen tarpeellinen, vaan vertasi vielä näin hankittuja tietoja\nniihin, jotka hänen onnistui saada valloitettavan seudun lähimmissä\nnaapuruudessa asuvilta päälliköiltä. Sillä tavoin tultuansa kaikin\npuolin varmaksi Ranaldin sanojen totuudesta hän päätti lähteä retkelle\ntäydessä luottamuksessa.\n\nYhdessä asiassa Montrose kuitenkin peruutti alkuperäisen aikomuksensa.\nHän katsoi sopimattomaksi ottaa Kenneth poikaa omaan palvelukseensa\npeläten, että jos sen syntyperä tulisi sattumalta tietyksi, kaikki ne\nmonet klanit, jotka elivät perintövihollisuudessa turmioon tuomitun\nsukukunnan kanssa, pitäisivät kenraalin käytöstä loukkauksena itselleen.\nSentähden hän pyysi majuria ottamaan pojan passarikseen; ja kun tämän\npyynnön ohella annettiin kelpo _douceur_ (hyväntekijäiset), pojan\nvaatetus- ja varustusrahojen nimellä, niin tämä muutos olikin kaikille\nasianomaisille mieluinen.\n\nOli noin aamiaisaika, kun majuri Dalgetty, saatuansa Montroselta\nlähtöluvan, meni hakemaan vanhoja tuttaviansa, kreivi Menteithiä ynnä\nMac Aulay veljeksiä, joille hänen teki mieli kertoa kokemansa\nseikkailut, ja joilta sen sijaan tahtoi kuulla tarkemman selonteon\nsotaretkestä. Helppo on ymmärtää, että mainitut miehet, joille\nviimeaikaisen sotaelämän yksitoikkoisuudessa jokaisen uuden tulokkaan\nseura tuotti hauskaa vaihtelua, ottivat hänet suurella riemulla vastaan.\nAllan Mac Aulay näkyi yksin väistyvän entisen tuttavansa läheisyydestä,\nvaikka hän veljensä kysyessä ei voinut tuoda esiin mitään syytä, paitsi\nettä seuranpito miehen kanssa, joka niin vähän aikaa sitten oli ollut\nArgylen sekä muiden vihollisten parvessa, oli hänelle vastenmielinen.\nDalgetty hieman pelästyi tästä Allanin vainuntapaisesta aavistuksesta,\nkeiden seurassa majuri oli juuri nykyään ollut. Mutta mielihyväkseen hän\nkuitenkin pian huomasi, että ennustajan näkö ei tässä asiassa sentään\nollut pettymätön.\n\nKoska Ranald Mac Eaghin tuli olla majuri Dalgettyn suojeluksessa ja\nvalvottavana, täytyi hänet esittää niille ihmisille, joiden\nläheisyydessä hän luultavasti joutuisi enimmin olemaan. Vanhus oli sillä\nvälin pannut oman klaninsa tartanin sijaan päällensä toisen puvun, joka\noli Skotlannin kaukaisen saariston asukkailla tavallinen; hänellä oli\nnyt hihalliset liivit ja hame, molemmat yhteen ommeltuina. Rintapuolella\ntämä puku oli aivan yläreunasta alireunaan asti nauhoilla tikattu, niin\nettä se oli hiukan sen \"polonaise\" nimisen puvun muotoinen, jota\nalhaisen kansan lapset yhä vieläkin käyttävät Skotlannissa. Viimein\nkuuluivat vielä ruutuiset housut ja lakki tähän vaateparteen, jonka\nvanhat miehet viime vuosisadalla vielä muistavat nähneensä vuonna 1715\nMar'in kreivin sotajoukkoon tulleilla kaukaisilla saarelaisilla.\n\nMajuri Dalgetty, pitäen puhuessansa Allania yhä silmällä, esitti Ranald\nMac Eaghin valenimellä Ranald Mac Gillihuron Benbeculasta ja kertoi,\nkuinka he olivat yhdessä päässeet karkuun Argylen markiisin\nvankihuoneesta. Hän kehui Ranaldia taitavaksi harpunsoittajaksi ja\nrunosepäksi ynnä myös näkijäksi, jonka ennustusvoima ei ollut halvinta\nlaatua. Tätä kertoessaan Dalgetty puhui änkyttäen ja katkonaisesti, siis\ntavalla, joka niin suuresti erosi hänen käytöksensä liukkaasta\nrohkeudesta, että Allan Mac Aulayn epäluulot olisivat varmaan heränneet,\njos ei tämän herran huomio olisi ollut kokonaan kiintyneenä hänelle\nesitetyn miehen kasvojen tarkkaan tutkimiseen. Tämä tuijotus oli Ranald\nMac Eaghillekin niin kiusallinen, että hänen kätensä jo alkoi painua\npuukon varteen päin, aivan kuin hän olisi pelännyt vihollisen\nhyökkäystä. Mutta yhtäkkiä Allan, astuen mökin lattian poikki, ojensi\nhänelle kättänsä ystävälliseksi tervehdykseksi. He istuutuivat\nvierekkäin ja rupesivat keskustelemaan matalalla, salaperäisellä\näänellä. Menteith ja Angus Mac Aulay eivät siitä yhtään kummastuneet;\nsillä niiden vuorelaisten kesken, jotka olivat olevinansa näkijöitä, oli\njonkinlainen salayhteys, jonka nojalla he toisiansa kohdatessaan\ntavallisesti tiedustelivat, minkäluontoisia ja kuinka avaria virkaveljen\nnäkökokemukset olivat.\n\n\"Tuleeko näky sinun mieleesi synkässä muodossa?\" kysyi Allan uudelta\ntuttavaltaan.\n\n\"Niin synkkänä kuin varjo, joka kuun peittää\", vastasi Ranald, \"kun se\nkesken matkansa taivaalla pimenee ja kun profeetat ennustavat pahoja\naikoja.\"\n\n\"Tule tänne\", sanoi Allan, \"tule tännemmäksi, minä tahtoisin salaa\npuhella kanssasi. Sillä ihmiset sanovat, että teidän syrjäisissä\nsaarissanne näyt valuvat selvempinä, tarkempina kuin meillä, jotka\nasumme sassenachien (saksilaisten eli alankolaisten) rajalla.\"\n\nHe olivat vaipuneet syvälle taikauskonnollisiin keskusteluihinsa, kun\nennenmainitut molemmat englantilaisherrat astuivat sisään perin\nriemastuneina ja ilmoittivat Angus Mac Aulaylle sen käskyn olevan\njulistetun, että kaikki valmistuisivat kohta marssimaan länteen päin.\nIntomielin tuotuansa tämän viestin, he tervehtivät vanhaa tuttavaansa\nmajuri Dalgettya, jonka he heti tunsivat, ja tiedustelivat myös, kuinka\nhänen ratsunsa Kustaavus voi.\n\n\"Nöyrimmästi kiitän teitä, hyvät herrat\", vastasi soturi. \"Kyllä\nKustaavus voi hyvin, vaikka hän, samoin kuin omistajansakin, on hiukan\nohuempilihainen kylkiluiltansa, kuin teidän tarjoutuessanne päästämään\nminut hänestä Darnlinwarachissa. Ja sallikaa minun vakuuttaa, että\nteiltäkin, marssittuanne pari päivämatkaa tuolla retkellä, josta näytte\ntoivovan niin paljon huvia, teiltäkin hyvät ritarit, jää tielle koko\njoukko englantilaista häränlihaanne ynnä luultavasti yksi tai kaksi\nenglantilaista ratsua.\"\n\nMolemmat huusivat, etteivät he vähääkään huolineet siitä, mitä heille\ntulisi lisää tai mitä heistä jäisi tielle kunhan saataisiin jotakin\ntekemistä ja loppuisi tämä koiran tavalla juokseminen pitkin ja poikin\nAnguksen ja Aberdeenin kreivikuntia semmoisen vihollisen jäljissä, joka\nei ruvennut taisteluun eikä oikein pakoonkaan.\n\n\"Jos asia niin on\", virkkoi Angus Mac Aulay, \"niin täytyy antaa väelleni\nmuutamia käskyjä ja pitää huolta siitä, että Annikka Lyle saa täydessä\nturvassa matkustaa kanssamme. Sillä marssi Mac Callum Moren (Argylen\nmarkiisin) alueelle on paljoa pitempi ja vaivaloisempi kuin nämä\nCumberlannin ritariston kukat aavistavatkaan.\" Näin sanoen hän läksi\nulos majasta.\n\n\"Annikka Lyle!\" toisti Dalgetty. \"Onko hänkin mukana tällä\nsotaretkeltä?\"\n\n\"Onpa niinkin\", vastasi ritari Giles Musgrave, antaen silmänsä luikahtaa\nkreivi Menteithistä Allaniin. \"Emme voi marssia emmekä tapella, ei\nkulkea eteen- eikä taaksepäin muuten kuin että harppujen ruhtinattarella\non siihen sanomista.\"\n\n\"Kalpojen ja kilpien ruhtinatar, sanoisin minä\", lisäsi toinen\nenglantilainen. \"Sillä Montrosen rouvallakaan ei saattaisi olla\nkuninkaallisempaa passausta. Hänellä on neljä vuorelaisneitosta ja sama\nmäärä paljaspolvisia poikia käskyjensä täyttäjinä.\"\n\n\"Ja mitenkä te olisitte menetelleet, hyvät herrat?\" vastasi Allan,\nyht'äkkiä kääntyen pois vuorelaisesta, jota puhutteli; \"olisitteko\njättäneet viattoman naisen, lapsuutenne leikkikumppanin, väkivaltaiselle\nsurmalle tai nälkäkuolemalle alttiiksi? Ei ole tällä hetkellä mitään\nkattoa esi-isieni asuinkartanon päällä -- viljamme on pelloilta hävitetty\nja karjamme ryöstetty. -- Ja te, hyvät herrat, kiittäkää Jumalaa siitä,\nettä teidän, jotka tulette säyseätapaisemmasta, sivistyneemmästä maasta,\nei tarvitse panna alttiiksi muuta kuin omat henkenne tässä armottomassa\nsodassa. Teillä ei ole syytä pelätä, että vihollisen kosto kohtaa\nturvattomia rakkaitanne, jotka jätitte kotiin.\"\n\nEnglantilaiset myönsivät hartaasti olevansa siinä suhteessa\nonnellisemmat. Ja sitten koko seura hajosi, kukin mennen omaan toimeensa\ntaikka asioillensa.\n\nAllan yksin viivähti vielä puhellaksensa vastahakoisen Ranald Mac Eaghin\nkanssa muutamasta seikasta, joka luulluissa ilmestyksissä häntä suuresti\nhämmästytti. \"Monta kertaa\", sanoi Allan, \"olen näyissä nähnyt\nvuorelaisen, joka pisti puukkonsa Menteithiin -- siihen nuoreen\naatelisherraan purppuranpunaisessa, tikatussa puvussa, joka juuri nyt\nlähti täältä. Mutta en ole millään tavalla, vaikka olen katsoa\ntuijotellut, kunnes silmäni seisoivat kuopissaan melkein jäykkinä, en\nole millään tavalla saanut selvää sen vuorelaisen muodosta enkä edes voi\narvata, kuka hän lienee, ja kuitenkin tuntuvat hänen olentonsa ja\nhahmonsa minusta tutuilta.\"\n\n\"Oletteko kääntänyt oman plaidinne nurin\", kysyi Ranald, \"niinkuin\nkokeneet näkijät käskevät semmoisessa tapauksessa tehdä?\"\n\n\"Kyllä olen\", vastasi Allan, puhuen matalalla äänellä ja vavahdellen\nniinkuin sydämen tuskassa.\n\n\"Ja missä muodossa haamu silloin ilmestyi teille?\" kysyi Ranald.\n\n\"Hänenkin plaidinsa oli nurin käännetty\", vastasi Allan samalla\nmatalalla, tuskallisella äänellä.\n\n\"Sitten olkaa varma siitä\", lausui Ranald, \"että teidän oma kätenne,\neikä kenenkään muun, kerran tekee sen teon, jonka aaveen näitte.\"\n\n\"Niin on sieluni suureksi tuskakseen päättänyt tuhannet kerrat\", vastasi\nAllan. \"Mutta se on mahdotonta! Vaikka näkisin sen teon kirjoitettuna\nsallimuksen ijänikuiseen kirjaan, niin sittenkin sanoisin sen\nmahdottomaksi. -- Me olemme kiinnitetyt toiseemme sukulaisuuden siteillä\nja tuhannella muulla vieläkin kiinteämmällä siteellä -- me olemme\nseisoneet rinnatusten tappeluissa, ja meidän kummankin miekkamme ovat\nhöyrynneet samojen vihollisten verestä -- aivan _mahdotonta_ on, että minä\nvoisin hänelle tehdä pahaa!\"\n\n\"Sen te kuitenkin kerran _teette_\", vastasi Ranald, \"se on varmaa,\nvaikka syy on vielä kätkettynä tulevaisuuden pimeään peittoon. Te\nsanotte\", jatkoi hän, töintuskin saaden oman liikutuksensa hillityksi,\n\"te sanotte rinnatusten vainoskelleenne samaa saalista niinkuin kaksi\nverihurttaa -- ettekö muka ole milloinkaan nähnyt verihurttain kääntävän\nhampaitansa toisiansa vastaan ja tappelevan kuristetun metsäkauriin\nraadosta?\"\n\n\"Se on vale!\" huusi Allan, pystyyn kavahtaen, \"tämä ei ole tulevan ajan\naavistusta, se on kiusaus, jonka joku paha henki loihtii pohjattomasta\nsyvyydestä eteeni!\" Näin sanoen hän riensi ulos mökistä.\n\n\"Se sattui\", lausui Sumun Poika, ilkeästi katsoen hänen jälkeensä.\n\"Sulitettu nuoli on käynyt kupeeseesi kiinni! Te murhattujen sielut,\nriemuitkaa! Pian teidän murhaajanne miekat punertuvat toinen toisensa\nverestä!\"\n\nSeuraavana aamuna oli kaikki valmiina. Montrose läksi kiireisellä\nmarssilla kulkemaan Tay-jokea myöten, ja hänen vähäinen sotavoimansa\nlaskeutui viimein siihen ihanaan laaksoon, joka on Tayjärven,\nyllämainitun joen alkupaikan, ympärillä. Sen asukkaat olivat Campbellin\nheimokuntaa, vaikka tosin ei Argylen markiisin, vaan hänen\nliittolaisensa ja sukulaisensa Glenorchyn alustalaisia. Vihollisen tulo\noli heille niin arvaamaton, ettei oltu valmistettu mitään vastarintaa;\nheidän täytyi siis voimattomina katsella, kuinka heidän omaisuuttaan\nryöstettiin ja tuhottiin. Tällä tavoin tehden maata ympäriltään autioksi\nMontrose kulki yhä eteenpäin Loch Dochart'in (Dochart-järven) laaksoon.\nJa tästä alkoi hänen retkensä vaikein osa.\n\nMeidänaikaiselle armeijalle olisi vielä nytkin kulku näiden avarain\nerämaiden läpi jotenkin vaikea tehtävä, vaikka sillä olisi apuna se hyvä\nsotatie, joka käy Tynedrumin kautta Loch Avonin päähän. Mutta siihen\naikaan, ja niin vielä monta aikaa myöhemminkin, siellä ei käynyt\nminkäänlaista tietä eikä polkua; ja vaikeutta enensi vielä sekin, että\nvuoret jo olivat lumen peitossa. Ylevän ihana näköala oli edessä, vuoret\nkohosivat päällekkäin, ladottuina summattomiin röykkiöihin, etumainen\nrivi huikaisevan valkoisena, taaemmat punerrellen kirkkaan talvisen\nauringon iltaruskosta. Korkealle muiden ylitse, ikäänkuin vuoriston\nhaltijan päälinnana, yleni Ben Cruachan, jonka kimalteleva, ajan purema\nhuippu näkyi peninkulmien päähän.\n\nMutta Montrosen miehet eivät olleet sitä lajia, jota tämä heidän eteensä\nleviävä ylevä ja samassa peloittava näky olisi säikäyttänyt. Moni heistä\noli muinaista vuorelaisväkeä, jonka mielestä lumihanki oli oikein mukava\nvuode ja joka sen lisäksi ei olisi viitsinyt panna lumimöhkälettäkään\npäänalaiseksi. Saalis ja kosto oli saatavana tuolla, noiden lumisten\nvuorien takana, jotka seisoivat silmäin edessä; eivätkä Montrosen miehet\nsallineet matkavaivojen pelon päästä mieltänsä masentamaan. Päällikkö ei\nantanutkaan tämän uljuuden jäähtyä liiasta viipymisestä. Hän käski\nrakkopillien puhaltajain kulkea edeltä ja soitella vanhaa sotamarssia:\n_Hoggil nam bo_[34] j.n.e., jonka kimakat sävelet olivat jo usein\nennenkin kauhistuttaneet Lennoxshiren laaksoja. Väki läksi marssiin\nvuorelaisten tavallisella iloisella ripeydellä, ja pian he kaikki olivat\nvaarallisessa vuorisolassa. Ranald oli heillä oppaana, rientäen edeltä\npartiojoukon kanssa ja valiten paraita kulkupaikkoja.\n\nIhmisvoima näyttää aina kaikkein mitättömimmältä, kun se on nähtävänä\nrinnakkain peloittavan, suurenmoisen luonnon kanssa. Montrosen\nvoitollinen armeija, joka oli saattanut koko Skotlannin pelkoon, näytti\nkuitenkin tässä kulkiessaan vaarallista vuorisolaa myöten mitättömältä\nkarkuriparvelta, jota nielläksensä vuori alkoi sulkea kitaansa. Montrose\nitsekin katui lähtöänsä tälle rohkealle retkelle, kun ensimmäisen\nkukkulan huipulta huomasi, miten hajallaan hänen pieni joukkonsa oli.\nKulku oli niin kovin vaivaloista, että marssi jonossa pian ilmaantui\nmelkoisia lomia ja että etujoukon, päävoiman ja peräjoukon väli yhä\nsuureni, mikä oli sekä epämukavaa että vaarallista. Hyvin levottomana\nhän katsasti kaikki vahvat paikat, jotka näkyivät vuorelle, peläten\nhnomaavansa niissä vastarintaan varustettuja vihollisia. Ja usein hän\nperästäpäin väitti, että hänen marssinsa olisi saatu aivan estetyksi ja\nhänen armeijansa jäänyt ihan auttamattomaan pulaan, jos vaan parisataa\nuljasta miestä olisi ollut Strath-Fillanin ahteita puolustamassa. Mutta\nhuolettomuus, joka on tuonut turmion niin monelle väkevälle joukolle ja\nvahvalle linnalle, kavalsi tällä kertaa Argylenkin alueen vihollisten\nkäsiin. Näitä ei kohdannut mikään muu vastarinta kuin luonnon luomat\ntievastukset sekä lumi, jota hyväksi onneksi ei sentään ollut kovin\npaljo. He saapuivat sen vuoriselänteen harjalle, joka eroittaa\nArgyleshiren Breadalbanen alueesta; ja tästä he tulvasivat takana\noleviin laaksoihin niin vimmatusti, että selvästi näkyi, minkälaiset\nsyyt olivat yllyttäneet heidät näin vaivaloiseen ja vaaralliseen\nretkeen.\n\nMontrose jakoi väkensä kolmeen joukkoon, tällä tavoin herättääksensä\nlaajemmalla alalla pelkoa. Yhden joukon sai Ranald-klanin päällikkö\njohdettavakseen, toinen uskottiin Colkitton komentoon, kolmas pysyi itse\nMontrosen luona. Näin rynnättiin kolmelta eri haaralta Argylen alueelle.\nVastarintaa ei kohdattu yhtään; vuorilaitumilta pakenevien paimenten\nkautta oli ensi sanoma tästä pelottavasta vihollistulvasta joutunut\nasuttuihin laaksoihin; ja missä tahansa klanin miehet nousivat aseisiin,\ntapettiin heidät kohta, vangittiin tai ajettiin hajalle, vihollinen kun\noli jo ennalta arvannut heidän liikkeensä. Majuri Dalgetty oli edeltä\nlähetetty Inveraryyn päin niiden harvain ratsumiesten kanssa, joiden\nhevoset enää kelpasivat. Hän toimitti asiansa niin hyvin, että miltei\ntapasi Argylen, majurin omilla sanoilla puhuen, _inter pocula_ (pikarin\nääressä); joutuisa pako aluksessa oli korkean herran ainoa pelastuskeino\nkuolemasta tai vankeudesta. Mutta kosto, jonka kynsistä Argyle tällä\ntavoin itse pääsi, kohtasi raskaasti koko hänen alusmaataan ja\nklaniansa; usein ja syystä onkin Montrosen hävityksiä tässä onnettomassa\nmaakunnassa, vaikka ne tosin valitettavasti olivat maan tavan mukaisia,\nsanottu häpeälliseksi tahraksi hänen nimessään ja luonteessaan.\n\nArgyle riensi sill'aikaa Edinburgiin ja esitti valituksensa\nsäätyliittokunnalle. Niinkuin ajan tarvis vaati, nostettiin kohta\nmelkoinen armeija ja annettiin kenraali Baillien, taitavan ja uskollisen\npresbyteriläisupseerin komennettavaksi. Argyle puolestaan rupesi vihan\nvimmassa keräämään omia monilukuisia voimiansa, kostaaksensa\nperintöviholliselleen.\n\nMutta Montrosen oli jo siihen aikaan, kun nämä voimalliset armeijat\nyhtyivät, täytynyt lähteä hävitetystä Argylen maakunnasta. Sillä kolmas\nvihollisjoukko oli kokoontunut pohjoisessa, päällikkönä Seaforth'in\nkreivi, joka vähän aikaa oltuansa kahden vaiheella viimein oli ruvennut\nCovenantilaisten puolelle. Saatuansa sotaan harjaantuneen Invernessin\nlinnaväen avukseen hän uhkasi Montrosea Inverness-shiren puolelta. Mutta\nikäänkuin loitsuvoimalla sai Montrose hajalla olevat joukkonsa jälleen\nkokoon, ja tuskin ne olivat kaikki yhdessä, kun jo tuli Argylelle ja\nhänen liittolaiskenraaleilleen se sanoma, että kuninkaan kannattajat\nolivat yht'äkkiä lähteneet Argyleshirestä, vetäytyen Pohjoiseenpäin\nLochaber-maakunnan jylhään, tiettömään vuoristoon.\n\nMontrosen vastustajat älysivät kohta, että heidän nopean vihollisensa\naikomuksena oli nyt käydä Seaforthin kimppuun ja jos mahdollista tehdä\nhänestä loppu, ennenkuin he joutuisivat avuksi. Baillie erosi siis\njälleen väkineen Argylesta. Hänellä oli enimmäkseen ratsuväkeä ynnä\nalankolaisia komennossaan; sentähden hän marssi Grampiun-harjanteen\netelärinnettä pitkin, aikoen sulkea Montroselta tien, jos tämä pyrkisi\nAberdeenshiren puolelle pakoon.\n\nArgyle sitävastoin rupesi oman nostoväkensä ynnä muidenkin joukkojen\nkera seuraamaan Montrosen jälkiä. Näin tulisi, jos kuninkaan väki kävisi\nSeaforthin kimppuun taikka ryntäisi Baillieta vastaan, tämä kolmas\narmeija, aina perässä pysyen, kummassakin tapauksessa ahdistamaan\nMontrosea takaapäin.\n\nTässä mielessä Argyle marssi jälleen Inveraryyn päin, jolla matkallaan\nhän sai joka askelella surukseen nähdä, kuinka julmasti vihollis-klanit\nolivat hänen aluettaan ja alustalaisiansa kohdelleet. Mutta juuri näistä\nvihollisen hävityksistä oli myös se seuraus, että Argylen joukot\nkarttuivat. Vuoristossa on vieläkin se sananlasku voimassa, että \"kenen\ntalo on tuhkana, sen täytyy sotaan samota.\" Ja monella sadalla näiden\nonnettomien laaksojen asukkaista ei nyt ollut muuta neuvoa henkensä\nelättämiseksi kuin ruveta muita kohtaan harjoittamaan samallaista\nhävitystä. Argyle näki siis pian komennossaan kolmetuhatta miestä\nerinomaisen rivakkaa ja urhoollista väkeä. Lähimpinä ylipäällikköinä\nArgylen jälkeen olivat ritari Duncan Campbell, Ardenvohrin herra, ynnä\nvielä toinen ritari Duncan Campbell, Auchenbreckin isäntä, vanha\nharjaantunut soturi, joka oli juuri tätä retkeä varten kutsuttu pois\nIrlannin sodasta. Argylen oma innottomuus oli kuitenkin hänen uljasten\napulaistensa yrityksiä jarruttamassa. Päätettiin siis, vaikka voimat\nolivat niin suuriksi paisuneet, edelleenkin vain varovasti marssia\nMontrosen perästä, mutta välttää tappelua, kunnes hän olisi joutunut\nkahakkaan jommankumman toisen armeijan kanssa, jolloin häntä\nahdistettaisiin selkäpuolelta.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\n    Hei, rakkopillit Donald'in!\n    Hei, rakkopillit Mustan Donald'in!\n    Hei, pillit sekä liput\n    Kaikk' Inverlochyn kentäll' on.\n\nSe valtatie, joka käypi niinsanotun linnajonon keskitse ja ylimalkaan\nkulkee samaa suuntaa kuin nykyinen Kaledonian kanava, on aukaissut\nkuljettavaksi pitkän rotkon eli ne pitkät vuoriahteet, mitkä halkaisevat\nmelkein koko Britannian saaren, oltuaan ennen muinoin epäilemättä\nmerensalmena ja vieläkin sisältäen koko sarjan järviä, joiden avulla\nnykyajan tiede on yhdistänyt Atlantinmeren Pohjanmereen. Mutta polut,\njoita myöten asukkaat silloin kulkivat tätä loiroa pitkin, olivat v.\n1645-46 sangen surkeassa tilassa. Olipa niiden tila samallainen vielä\npaljoa myöhemminkin, jolloin se herätti runollista intoa muutamassa\nirlantilaisessa insinööriupseerissa, jonka toimena oli niiden\nmuuttaminen helppokulkuisiksi sota-valtateiksi. Hänen ylistysrunonsa\nalkaa, ja mikäli tiedän, päättyy seuraavilla riveillä:\n\n    \"Jos ennen muinoin kuljit tätä tietä,\n    Niin Wadee kenraalia nyt sä siunaat!\"\n\nMutta näitäkin huonoja tavallisia polkuja Montrose vältti. Hänen\nsotajoukkonsa täytyi metsäkaurisparven lailla kiivetä vuorelta vuorelle,\nmetsästä metsään, missä viholliset eivät voineet saada mitään tietoa\nhänen liikkeistään. Hän sitävastoin aina sai heistä tarkat sanomat\nliittolaisiltaan, Cameronin ja Mac Donnellin klaneilta, joiden vuoristoa\nnyt kuljettiin. Ankara käsky oli annettu, että Argylen marssia piti\nvakoiltaman ja kaikki viestit hänen liikkumisestaan kohta tuotaman itse\nkenraalille.\n\nOli kuutamoyö; Montrose oli päivän vaivoista väsyksissä käynyt levolle\nkurjaan hökkeliin. Hän oli nukkunut vasta kaksi tuntia kun joku taas\nnykäisi häntä olkapäästä. Hän katsahti herättäjään ja tunsi kohta\npulskasta vartalosta sekä syvästä äänestä, että siinä oli\nCameronilaisten päällikkö.\n\n\"Minulla on teille sanomia\", virkkoi tämä, \"jotka kyllin maksanevat\nnousemisen ja kuulemisen vaivan.\"\n\n\"M'Ilduy ei voi tuoda mitättömiä sanomia\", vastasi Montrose, puhutellen\npäällikköä isän nimellä, \"ovatko ne hyviä vai pahoja?\"\n\n\"Miksi niitä itse katsonette?\"\n\n\"Ovatko ne luotettavia?\" kysyi Montrose.\n\n\"Ovat\", vastasi M'Ilduy, \"muuten niiden tuojana olisi toinen mies. Asia\non semmoinen, että minä kyllästyin siihen toimeen, jonka minulle\nannoitte, nimittäin sen Dalgetty pahuksen ja hänen muutamain\nhevoskoniensa kanssa kulkemiseen -- täytyihän siinä tuntikausittain\nkahnustella vaivaisen metsäsian vauhdilla. Sentähden otin kuusi\nmiehistäni ja läksin pienelle partioretkelle Inverlochyyn päin, ja\nsilloin minulle tuli Jan Glenroylainen vastaan, joka oli käynyt\nvakoilemassa. Argyle marssii Inverlochyyn päin kolmentuhannen valitun\nmiehen kanssa, joiden johtajina ovat paraat Diarmidin pojista. --\nTämmöiset ovat sanomani -- ne ovat luotettavat -- teidän asianne on päättää,\nkuinka mieluisia ne ovat.\"\n\n\"Mieluisia ne tietysti ovat\", vastasi Montrose kohta iloisesti.\n\"M'Ilduyn äänen sointi tekee aina hyvää Montrosen korville, ja mieluisin\nse on silloin, kun puhuu jostakin tarjona olevasta uljaasta\nteosta. -- Kuinka suuri on joukkomme?\"\n\nMontrose käski tuoda valkeaa ja sai sotamiesten luetteloista pian nähdä,\nettä suuri osa hänen väkeänsä oli tavallisuuden mukaan hajonnut viemään\nsaalistaan tallelle. Ei ollut siis enempää kuin tuhat kaksi tai neljä\nsataa koolla.\n\n\"Ei enempää kuin kolmas osa\", virkkoi Montrose mietiskellen, \"Argylen\nvoimaan verraten ja vuorelaisia vastaan vuorelaisia. -- Jos olisi edes\npuolet, enpä sitten epäilisi, luottaen Jumalan siunaukseen, joka pitää\nkuninkaan puolta.\"\n\n\"Sitten älkää epäilkö\", sanoi M'Ilduy; \"sillä kun teidän torvenne\nkäskevät taisteluun Mac Callum Morea vastaan, ei yksikään ainoa mies\nnäissä vuorilaaksoissa ummista korvaansa. Glengarry, Keppoch ja minä\nitse, me hävittäisimme tulella ja miekalla sen kurjan, joka jäisi -- olipa\nsiihen mikä syy hyvänsä. Huomis- tai ylihuomispäivä koituu\ntappelupäiväksi kaikille Mac Donnellin ja Cameronin nimien omistajille,\ntulkoon siitä päätös mikä hyvänsä.\"\n\n\"Ne olivat miehenmoisia sanoja, jalo ystäväni\", lausui Montrose, lyöden\nhänelle kättä, \"ja kurjempi pahinta pelkuria olisin minä, jos\ntämmöisille apumiehille tekisin sen vääryyden, että hiukankaan epäilisin\nvoittoa. Kääntykäämme jäljillemme ja käykäämme Mac Callum Moren\nkimppuun, joka meitä seuraa kuin kaarne, nokkiakseen palasiksi tähteet\nmeistä, kun urhoollisemmat miehet olisivat ensin sortaneet voimamme!\nKäskekää päälliköt ja johtajat kokoon mitä pikimmin. Ja te, joka toitte\nmeille ensimmäisen tiedon tästä ilahuttavasta seikasta -- sillä iloa siitä\ntulee -- te, M'Ilduy, saatte auttaa meitä iloiseen voittoon sillä, että\nneuvotte meille paraan ja lyhyimmän tien vihollisen luokse.\"\n\n\"Sen teen mielelläni\", virkkoi M'Ilduy. \"Minä olen neuvonut teille\npakoteitä näiden jylhäin erämaiden kautta, mutta paljoa kernaammin\ntahdon näyttää teille, mitä tietä pääsette vihollisenne kimppuun.\"\n\nNyt alkoi yleinen hälinä, ja kaikki päälliköt käskettiin nousemaan\nniiltä kovilta vuoteilta, joille olivat laskeutuneet lepäämään.\n\n\"Enpä olisi luullut\", sanoi majuri Dalgetty, kömpiessään pystyyn\nvuoteeltaan, jona hänellä oli ollut kasa kovia kanervanvarsia, \"että\nvoisi olla näin vastahakoista nousta sijalta, joka on talliluudan\nkovuinen. Mutta eihän sitä sovi moittia, vaikka korkeastiarmollinen\nherra markiisi pitäisikin minua kovassa työssä, koska hänellä on vain\ntämä yksi ainoa sota-asioihin perehtynyt mies koko armeijassaan.\"\n\nNäin puhuen hän meni neuvotteluun. Tämmöisissä kokouksissa Montrose\nkuunteli aina tarkalla huomiolla Dalgettyn puheita, vaikka ne kyllä\nolivat pitkäpinnaisia. Hän teki näin osaksi sentähden, että majurilla\ntodellakin oli tietoa ja taitoa sota-asioissa ja että hänen neuvoistansa\noli usein ollut hyötyä; osaksi kenraali myös tahtoi tällä keinoin\nvapautua kaikin puolin noudattamasta vuorelaispäällikköjen mieliä; sillä\nnäin hän sai suuremman syyn vastustellakseen, kun heidän mielensä ei\nollut hänen omansa mukainen. Tällä kertaa yhtyi Dalgettykin hartaasti\nsiihen ehdotukseen, että nyt marssittaisiin taaksepäin ja käytäisiin\nArgylen kimppuun. Hän vertasi tätä päätöstä siihen ruotsalaisten\nuljaaseen marssiin, kun kuuluisa Kustaavus, vaikka Wallenstein\npohjoisesta uhaten läheni Bööminmaalla kerättyine sotavoimineen, marssi\nBaijerin vaaliruhtinasta vastaan ja rikastutti väkeänsä hänen viljavan\nmaansa ryöstämisellä.\n\nGlengarry, Keppoch ja Lochiel, joiden klanit, miehuudessa ja\nsotamaineessa parastenkin vuorelaisheimokuntain vertaiset, asuivat\nympäristöllä, lähettivät tulisen ristin (arpakapulan) kiertämään ympäri\nalusmaitansa, käskien jokaista aseihin kykenevää tulemaan kuninkaan\nkäskynhaltijan armeijaan. Kunkin miehen piti yhtyä oman päällikkönsä\nlippukuntaan sitä myöten, kuin nämä kulkivat Inverlochyyn päin. Tämä\nkäsky annettiin ankarin sanoin ja sitä toteltiinkin joutuisasti ja\nkernaasti. Luonnollinen sotahalu, hartaus kuninkaan asian\npuolesta -- sillä heidän mielestään kuningas oli samassa tilassa kuin\nvuorelaispäällikkö, josta hänen klanilaisensa olivat luopuneet -- ja\ntavaksi tullut sokea kuuliaisuus oman päällikön käskyille -- nämä syyt\nnostivat Montrosen sotavoiman lisäksi kaikki lähimailla asuvat miehet,\njoilla oli kykyä aseita kantamaan, nostivatpa myös monta, joiden olisi\nluullut, ainakin ijästä päättäen, jo vieraantuneen aseiden\nkäyttämisestä. Seuraavana päivänä, kun marssittiin suoraan Lochaberin\nvuoriston kautta, niin ettei vihollinen voinut sitä aavistaakaan, sai\nMontrosen armeija pitkin kulkuansa yhä lisää pieniä soturiparvia. Niitä\npujahteli esiin jokaisen laakson suusta, kukin joukko asettuen oman\npäällikkönsä lipun juurelle. Tämä seikka kiihdytti suuresti armeijan\nrohkeutta; sillä sen miesluku oli, kun vihollisen läheisyyteen\nsaavuttiin, karttunut hyvin runsaasti neljänneksen verran, aivan\nniinkuin Cameronilaisten urhokas päällikkö oli ennustanut.\n\nSillä aikaa, kun Montrose tällä tavoin marssi taaksepäin, oli Argyle\nkelpo sotajoukkonsa kanssa kulkenut Loch-Eil'in eteläistä rantaa myöten\nja joutunut Lochy-joelle asti, joka yhdistää ensinmainitun järven\nLoch-Lochyyn. Siellä oli sovelias pääkortteerin asema vanhassa\nInverlochyn linnassa, joka oli muinoin, niin hoetaan, ollut\nkuninkaallinen linna ja jota vieläkin, vaikka sen vallit oli hävitetty,\ntäytyi pitää aika vahvana ja tärkeänä paikkana. Ja ympärillä, siinä\nlaaksossa, missä Lochy-joki laskee Loch-Eil'iin, oli tarpeeksi avara\nsija Argylen armeijan majailla. Sinne oli tullut useampia aluksia,\ntäynnä muonaa; siellä oli siis kaikin puolin niin mukavaa, kuin\nsemmoinen armeija suinkin taisi toivoa. Argylen markiisi, pitäessään\nneuvottelua Auchenbreckin ja Ardenvohrin kanssa, ilmoitti varmasti\noiettavansa, että Montrose nyt oli pääsemättömässä pulassa. Hänen\nväkensä täytyi muka vähitellen hajota, mikäli hän marssi itäänpäin\nnäiden tiettömien tienoiden kautta. Jos hän kulkisi länteenpäin, oli\nsiellä Baillie vastassa; jos taas pohjoiseenpäin, joutuisi hän\nSeaforth'in käsiin, ja jos pysähtyisi paikalleen, niin oli se vaara\ntarjona, että kaikki kolme armeijaa yhdistynein voimin syöksisivät hänen\nkimppuunsa.\n\n\"En voi iloita, korkeasti kunnioitettava herra markiisi\", virkkoi\nAuchenbreck, \"kun näen, että Jaakko Grahame joutuu häviöön ilman\nsuurtakaan osanottoa meidän puoleltamme. Hän on jättänyt Argyleshiren\nmaakuntaan suuren velan, ja minua haluttaisi päästä siitä vaatimaan\ntiliä, veripisara veripisaralta. En mielelläni jätä tämmöisten velkain\nmaksamista toisen miehen huoleksi.\"\n\n\"Te olette hiuksenhalkaisija\", vastasi Argyle. \"Mitä väliä sillä on,\nkenenkä kädet vuodattavat Grahamen veren? Aika on, että Diarmidin\npoikien veret lakkaavat vuotamasta. -- Mitä te sanotte, Ardenvohr?\"\n\n\"Minä sanon, korkeasti kunnioitettava herra markiisi\", vastasi ritari\nDuncan, \"että Auchenbreckin halu tulee vielä tyydytetyksi ja että hän\nsaa tilaisuuden omin käsin maksaa velkansa Montrosen hävityksistä. Se\nsanoma on näet tullut meidän etuvartijoillemme, että Cameronilaiset\nkokoilevat kaikkia voimiansa Ben-Nevis vuoren rinteelle. Se tarkoittaa\nvarmaan Montrosen joukkojen kartuttamista hyökkäystä varten eikä hänen\npakomatkansa suojelemista.\"\n\n\"Se taitaa vaan olla jokin juoni tehdä kiusaa rosvoten\", sanoi Argyle,\n\"jonka M'Ilduy on keksinyt, kullaten vanhaa vihaansa nimellä\n'uskollisuus kuningasta kohtaan.' Heillä ei voi olla muuta mielessä kuin\nhyökkäys etuvartijoittemme kimppuun, taikka marssimme häiritseminen\nhuomispäivänä.\"\n\n\"Minä olen lähettänyt vakoojia\", virkkoi Ardenvohrin herra, \"kaikille\nhaaroille tiedustelemaan. Saamme siis pian kuulla, kokoontuuko todella\nsuurempi voima ja minne se kokoontuu ja missä tarkoituksessa.\"\n\nKauan kesti, ennenkuin saapui sanomia. Mutta juuri kun kuu oli noussut,\nilmaisi melkoinen hälinä leirissä ja kohta sen perästä linnastakin\nkuuluva melu, että oli tullut tärkeitä viestejä. Niistä vakoojista,\njotka Ardenvohr ensin oli lähettänyt, oli muutamia jo ennen palannut;\nmutta ne eivät olleet saaneet muuta tietoonsa kuin hämäriä huhuja, että\nCameronilaiset olivat liikkeellä. Tuntui aivan siltä, kuin olisi\nBen-Nevis vuoren kupeista nytkin tullut sellaisia selittämättömiä, pahaa\nennustavia ääniä, joilla se usein ilmoittaa rajuilman lähenemistä.\nToiset vakoojat, jotka innoissaan olivat menneet kauemmaksi, joutuivat\nväijyspaikkoihin, missä tutkittavien vuoriseutujen asukkaat surmasivat\ntaikka vangitsivat heidät. Viimein, Montrosen armeijan nopeasti\nlähestyessä, huomasivat hänen etujoukkonsa ja Argylen etuvartijat toinen\ntoisensa. Vaihdettuansa muutamia luoteja ja nuolia vetäytyivät kummatkin\npääjoukkonsa yhteyteen, tuodaksensa tietoja ja saadaksensa uusia\nkäskyjä.\n\nArdenwohr ja Auchenbreck hyppäsivät kohta hevostensa selkään ja läksivät\nkuulustamaan etuvartijoita. Argylekin puolestansa kunniakkaasti täytti\npääkomentaja-velvollisuutensa, asettaen voimansa alangolle lujaan\nsotarintamaan, sillä silminnähtävästi oli nyt odotettavana yöllinen\nkahakka taikka kumminkin tappelu aamulla. Montrose piti niin\nvarovaisesti voimansa vuorisolien peitossa, etteivät Auchenbreck ja\nArdenwohr millään yrityksellä, johon uskalsivat ryhtyä, saaneet tietää,\nkuinka suuri tämä voima saattoi olla. Sen he kuitenkin huomasivat, että\nse suurimmankin arvion mukaan oli varmasti heidän omaa joukkoansa\nvähempi. He palasivat nyt Argylen luokse, tuoden saamansa tiedot, mutta\ntämä herra ei ottanut uskoakseen, että Montrose itsekin olisi mukana.\n\"Se olisi\", sanoi hän, \"hullutus, jommoista ei Jaakko Grahame tekisi\ntuimimmassakaan ylpeytensä hurjuudessa. Epäilemättä ei tuolla ole muita\nkuin vanhat vihollisemme, Glenco, Keppoch ja Glengarry, estämässä\nkulkuamme. Taikka kenties on Mac-Vourigh Mac-Pherson'iensa kanssa saanut\nkokoon sotajoukon, joka kuitenkin on varmaan paljoa pienempi meidän\nvoimaamme. Kyllä me heidät siis epäilemättä hajotamme, väkisin taikka\nsovittelulla.\"\n\nArgylen miesten rohkeus oli ylimmillään; heillä ei ollut muuta mielessä\nkuin kosto niistä hävityksistä, jotka äsken olivat heidän maatansa\nkohdanneet; he viettivät yönsä sen pelon ja toivon vaiheilla, tokko\nkoittava aamu soisi heille koston tilaisuutta. Kummankin armeijan\netuvartijat valvoivat tarkasti vaanien, ja Argylen soturit makasivat\ntanterella samassa järjestyksessä, missä heidän seuraavana päivänä piti\nseisoa sotarintamassa.\n\nVaalea päivänkoitto oli tuskin vielä alkanut punertaa jättiläisvuorien\nhuipuilla, kun armeijain johtajat molemmin puolin jo rupesivat\nvalmistamaan väkeänsä päivän taisteluun. Tämä päivä oli 2:nen helmikuuta\n1646. Argylen miehet seisoivat kahdessa rivissä, ei kovin kaukana joen\nja järven yhtymäkulmasta; heidän sotarintamansa näkö oli luja ja\npeloittava. Auchenbreck olisi mielellään aloittanut tappelun\nryntäyksellä vihollisen etujoukkoa vastaan; mutta Argyle, varovaisempaa\nneuvoa noudattaen, katsoi paremmaksi odottaa vihollista kuin itse\nahdistaa. Pian kuuluikin merkkejä, jotka ilmoittivat, ettei tarvinnut\nkauan aikaa turhaan odottaa. Campbellit saattoivat eroittaa eri klanien\nsotamarsseja sitä myöten, kuin ne vuorisolan kautta lähenivät\ntaisteluun. Cameronien marssi -- jonka turmiota ennustavat sanat,\nlausutut susille ja korpeille, kuuluvat näin: \"Tulkaa, niin annan\nteille lihaa!\" -- herätti vastakaikua heidän kotivuoristansa.\nVuorelaisrunoniekkain tavalla puhuen ei \"Glengarryn sotaääni ollut\nvaiti.\" Ja näin voitiin ihan selvästi eroittaa muidenkin heimokuntain\nsotasäveliä mikäli ne toinen toisensa perästä saapuivat vuoriahteitten\nsuuhun, rynnätäkseen alangolle.\n\n\"Näetkös?\" virkkoi Argyle sukulaisilleen; \"niin on, kuin sanoin. Meillä\non vain naapuriemme kanssa tekemistä. Jaakko Grahame ei ole uskaltanut\nnäyttää meille lippuansa.\"\n\nJuuri samassa törähti vuorisolan suusta iloinen torventoitotus sillä\nsävelellä, jolla Skotlannissa vanhastaan oli tapana tervehtiä kuninkaan\nlippua.\n\n\"Tuosta merkistä, herra markiisi, te kuulette\", sanoi Ardenvohrin\nritari, \"että hän, joka on olevinansa kuninkaan käskynhaltija, on\nitsekin noiden miesten joukossa.\"\n\n\"Ja että hänellä luultavasti on hevosväkeä mukanaan\", lisäsi\nAuchenbreck, \"jota en olisi luullut. Mutta pitääkö sentään vaaleta,\nherra markiisi? Onhan meillä tässä vihollisia voitettavana ja kosto\nmeille tehdystä pahasta tarjona!\"\n\nArgyle ei vastannut mitään; hän vain katsahti käsivarteensa, joka\nriippui siteessä; hän oli näet äskeisellä marssilla langennut ja\nloukkaantunut.\n\n\"Se on totta\", pisti Ardenvohr kiireesti väliin. \"Herra Argylen\nmarkiisi, te ette voikaan käyttää miekkaa eikä pistoolia. Teidän pitää\ntäältä poistua jollakin aluksella -- teidän henkenne on meille kallis,\nsillä te olette päämme -- teidän kädestänne ei voi olla meille apua\ntaistelussa.\"\n\n\"Ei\", virkkoi Argyle, jossa ylpeys ja neuvottomuus taistelivat; \"sitä ei\npidä koskaan sanottaman, että minä olen paennut Montrosen tieltä. Jos en\nvoikaan taistella, voin kuitenkin kaatua keskellä poikieni joukkoa.\"\n\nMutta useimmat muutkin päälliköt rukoilivat ja kehoittivat johtajaansa\nyksimielisesti, että hän tällä kertaa jättäisi heidät Ardenvohrin ja\nAuchenbreckin komentoon ja itse vain katselisi tappelua kaukaa\nturvallisesta paikasta. -- Me emme uskalla häväistä Argylen markiisia\npelkurin nimellä; sillä vaikka hänen elämänsä ei ole yhdestäkään\nurhotyöstä kuuluisa, osoitti hän kuitenkin sen viimeisessä\nloppukohtauksessa täyttä vakavuutta ja jaloutta. Hänen käytöksensä tässä\nja monessa muussakin samallaisessa tilaisuudessa on siis pikemmin\nluettava neuvottomuuden kuin puuttuvan miehuuden syyksi. Mutta kun se\nhiljainen, pieni ääni ihmisen rinnassa, joka hänelle kuiskuttaa, että\nhänen henkensä on hänelle itselleen tärkeä, vielä saa vahviketta\nuseammista äänistä ulkoa, jotka vakuuttavat tämän hengen olevan\nmuillekin tärkeän, niin tämä kaksinkertaiseksi paisunut kiusaus, josta\nhistoriassa nähdään paljon esimerkkejä, on voittanut monen\nmiehuulisemmankin, kuin mitä Argyle oli, ja yllyttänyt heitä\nhuolehtimaan vain omasta pelastuksestaan.\n\n\"Saattakaa hänet laivaan, jos mielenne tekee, herra Duncan\", virkkoi\nAuchenbreck sukulaiselleen. \"Minun velvollisuuteni on valvoa, ettei sama\nheikkous leviä myös muihinkin miehiimme.\"\n\nNäin sanottuaan hän läksi käymään rivejä pitkin, kehoitellen, käskien ja\nrukoillen sotamiehiä muistamaan vanhaa mainettansa ja suurempaa\nmieslukuaan. Hän muistutti heille, kuinka pahoista hävityksistä he\nsaisivat kostaa, jos pääsisivät voitolle, ja mikä surkea kohtalo heille\nolisi tarjona, jos jäisivät tappiolle; näin hän jakeli joka sydämeen\nkipinän siitä tulesta, joka hänessä itsessään paloi. Argyle taipui\nsill'aikaa hitaasti ja silminnähtävän vastahakoisesti sukulaistensa\nhartaisiin yllytyksiin ja salli saattaa itsensä järven rantaan. Sieltä\nhänet vietiin laivaan, josta hän sitten turvallisemmin, mutta vähemmäksi\nkunniakseen, katseli tapausten kulkua.\n\nArdenwohrin herra, vaikka joka hetki oli niin tärkeä, seisoi vielä vähän\naikaa paikallaan, silmät kiinnitettyinä veneeseen, joka kuljetti\nylipäällikköä pois tappelutantereelta. Hänen sydämessään riehui\ntunteita, joita hän ei voinut sanoin selittää; sillä klanin päällikköä\npidettiin ikäänkuin isänä, jonka heikkoutta klanilainen ei saanut\ntuomita yhtä ankarasti kuin muiden ihmisten. Paitsi sitä oli Argyle,\nvaikka vieraille tyly ja kova, omia sukulaisiaan kohtaan jalomielinen,\nantelias. Kipeästi siis pisti Ardenvohrin jaloon sydämeen se pelko, että\nArgylen käytöstä tässä tilaisuudessa voisi pahalla tavalla selittää.\n\n\"Parempi on niin\", sanoi hän itsekseen, tukehuttaen liikutustaan;\n\"mutta -- hänen esi-isiensä satanimisessä luettelossa en tiedä yhtään\nainoaakaan, joka olisi hiukankaan vetäytynyt syrjemmäksi silloin, kun\nDiarmidin lippu liehui tuulessa, pahinten verivihollistemme silmien\nedessä!\"\n\nKaikuva huuto pakoitti hänet viimein kääntymään ja rientämään\npaikalleen, joka oli Argylen pienen sotavoiman oikealla kyljellä.\n\nArgylen pako ei ollut jäänyt huomaamatta hänen valppaalta\nviholliseltaan, joka korkeammalta asemaltaan saattoikin hyvin nähdä\nkaikki, mitä alangolla tehtiin. Kolmen, neljän ratsumiehen seuraaminen\nnäytti, että ne, jotka poistuivat, olivat korkeaa säätyä.\n\n\"He vievät\", virkkoi Dalgetty, \"hevosensa pois tallelle, niinkuin\nvarovaisten hevosmiesten sopii. Tuolla kulkee herra Duncan Campbell\nruskean ruunan selässä, jonka juuri olin toivonut saavani\nvarahevosekseni\".\n\n\"Te erehdytte, majuri\", sanoi Montrose, \"he vain korjaavat pois kallista\npäällikköänsä. -- Käskekää rynnäkölle paikalla -- lähettäkää tunnussana\nympäri rivejä. -- Hyvät herrat ja jalot päälliköt, Glengarry, Keppoch,\nMac-Vourigh, käykää päälle kohta paikalla! -- Ratsastakaa Mac Ilduyn\nluokse, majuri Dalgetty, ja sanokaa, että hänen pitää rynnätä päälle\nniin tulisesti kuin hän Lochaber-maakuntaansa rakastaa. -- Tulkaa sitten\ntakaisin ja tuokaa pieni ratsumiesparvemme tänne lippuni luokse. Ne ynnä\nirlantilaiset minä pidän tykönäni varaväkenä.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\n    Kuin kallio, mi torjuu aallot tuhannet,\n    Niin Lochlin'ia vastaan seisoo Inisfail.\n\n    Ossian.\n\nTorvet ja rakkopillit, verenvuodatuksen ja surman kaikuvat\nsanansaattajat, komensivat yhdistetyin sävelin hyökkäykseen, ja niiden\nääneen vastasi useamman kuin kahdentuhannen soturin huuto ynnä myös\ntakana olevien rotkojen kaiku. Kolmeen parveen jaettuina syöksyivät\nMontrosen vuorelaiset ulos niistä rotkoista, jotka olivat heitä siihen\nasti kätkeneet vihollisen silmiltä, ja ryntäsivät nurjimmalla uljuudella\nCampbellien kimppuun, jotka puolestaan ottivat rynnäkön vastaan\nerinomaisen lujasti. Näiden ryntäävien parvien takana nähtiin\nirlantilaisten, joiden piti olla varaväkenä, marssivan pitkässä\nsotarinnassa Colkitton komennossa. Heidän keskellään kulki\nkuninkaallinen lippu ja Montrose itsekin. Syrjempänä nähtiin noin\nviisikymmentä ratsumiestä Dalgettyn johdossa, jotka oli ihmeteltävällä\nhuolenpidolla saatu pysymään johonkin määrään kelvollisessa tilassa.\n\nKuninkaan väen oikeanpuolista hyökkääjäparvea johti Glengarry, vasempaa\nLochiel ja keskimmäistä Menteithin kreivi, joka mieluummin meni\ntaisteluun jalkaisin vuorelaispuvussa kuin olisi jäänyt varaväkeen\nhevosmiesten kanssa.\n\nVuorelaiset ahdistivat omituisella vimmallaan, joka on tullut\nsananlaskuksi; likelle päästyään he laukaisivat pyssynsä ja lennättivät\nnuolensa vihollista vastaan, joka kesti hyökkäyksen mitä\nmiehuullisimmin. Argylen väki oli paremmin varustettu pyssyillä ja\nseisoi liikkumatta; se taisi siis tähdätä tarkemmin, jonka vuoksi sen\nampuminen teki enemmän vahinkoa kuin mitä se itse sai kärsiä.\nKuninkaanpuoliset klanit ryntäsivät tämän havaittuansa käsikahakkaan, ja\nheidän onnistuikin kahdesta kohdin saattaa vihollisen rivit hämminkiin.\nJos vastustajat olisivat olleet säännöllistä sotaväkeä, olisi voitto jo\nsillä ollut ratkaistu. Mutta tässä oli vuorelaisia toisiansa vastassa;\nsekä aseet että kätevyys niiden käyttämisessä olivat siis molemmin\npuolin aivan samallaiset.\n\nTaistelu kävi tuimaksi; ja vastakkain taikka kilpiin sattuvien miekkain\nja tapparain kalkkeeseen sekaantuivat ne hurjat, kiihoittavat\nkiljahdukset, joita vuorelainen aina päästää suustansa sotiessaan,\ntanssiessaan taikka millä tavalla hyvänsä kovasti liikkuessaan. Monet\nvastakkain sattuneista vihollisista tunsivat toisensa ennestään ja\npyrkivät toistensa kimppuun, noudattaen vihansa tunnetta tai\njalomielisempää halua kilpailla urhoudessa. Kumpikaan puolue ei\nperäytynyt tuumankaan vertaa, ja kaatuvien sijaan -- sangen tiheään heitä\nkaatuikin molemmin puolin -- tunkeutui hartaasti toisia, rientäen\netumaiseen riviin, missä vaara oli suurin. Höyry, samallainen kuin\nkiehuvasta kattilasta, kohosi kuulakkaan, kylmään talvi-ilmaan ja\nväikkyi taistelijoiden yläpuolella.\n\nNäin taisteltiin sekä oikealla kyljellä että myös sotarintaman\nkeskuksessa, saamatta tulokseksi muuta kuin haavoja ja surmaa\nkummallekin puolelle.\n\nCampbellien oikea kylki alkoi sitävastoin hiukan päästä voitolle\nsuuremman mieslukunsa ja Ardenvohrin ritarin sotataidon avulla. Herra\nDuncan Campbell oli, samassa kun kuninkaan väki ryntäsi, asettanut\nsotarintamansa äärimmäisen pään kulmittain eteenpäin. Sen kautta\nkohtasi ryntääjiä tuli edestä sekä sivulta, ja he joutuivat sekaisin,\nvaikka heidän johtajansa koki parastansa. Tänä hetkenä herra Duncan\nkäski väkensä rynnäkölle ja ahdisti siis juuri samassa kuin näkyi\naikovan vain ottaa vastaan vihollisen hyökkäyksen. Tämmöinen äkillinen\nkäänne masentaa aina hyökkääjäin rohkeuden ja saattaa heille usein\nturmion. Mutta kuninkaan väen pula tuli sillä autetuksi, että\nirlantilainen varaväki läheni ja ankaralla, yhtämittaisella tulellaan\npakoitti Ardenvohrin ritarin luopumaan saadusta edustansa ja tyytymään\nryntääjäin torjumiseen. Montrosen markiisi käytti sillä välin hyväkseen\nmuutamain siellä täällä seisovain koivupuiden suojaa ynnä myös\nirlantilaisten pyssyistä lähtevää lakkaamatonta savua, joka verhosi\nhänen liikkeitään. Hän käski Dalgettyn seurata perästään ratsuväen\nkanssa, ja kun hän oli kiertämällä päässyt vihollisen oikeanpuolisen\nkyljen kohdalle, jopa vähän sen taaksekin, niin hänen kuusi torveansa\nsoitti rynnäkölle. Ratsuväen torvien sävelet ynnä täyttä nelistä\nlähenevien hevosten jyske tekivät Argylen oikeanpuoliseen kylkeen\nvaikutuksen, jommoista eivät mitkään muut äänet olisi voineet\naikaansaada. Senaikuiset Skotlannin vuorelaiset katselivat hevosia\nsamalla taikauskoisella pelolla kuin ennen muinoin Perun asukkaat; ja\nheillä oli monta outoa ajatusta siitä, kuinka näitä elukoita saatiin\nopetetuiksi tappelua varten. Kun he siis äkkiarvaamatta näkivät rivinsä\nmurretuksi ja nuo pedot, joita he pahimmin pelkäsivät, keskellä\njoukkoaan, niin pako tuli pian yleiseksi, vaikka herra Duncan olisi\nkuinkakin yrittänyt sitä estää. Majuri Dalgetty, jonka rautapukuun ei\nmikään ase pystynyt ja joka hypitteli, harppautteli ratsuaan, niin että\nhänen jokainen sivalluksensa sai sitä raskaamman voiman -- tämä outo näky\nolisi yksistäänkin jo voinut kauhistuttaa miehiä, jotka eivät ikinä\nolleet nähneet mitään muuta semmoiseen ratsumieheen vähäänkään\nverrattavaa, paitsi _sheltyä_ (pientä hevosta), mikä haasoitteli paljoa\npitemmän vuorelaisen painon alla. Torjuttu jalkaväkikin kävi nyt\nuudelleen päälle; ja irlantilaiset, seisoen liikkumatta sotarintamassa,\ntuiskuttivat lakkaamatonta, turmiota tuottavaa tulta pyssyistänsä.\nPitempi vastarinta oli mahdoton: Argylen miehet alkoivat hajota ja\npaeta, enin osa järven rantaa kohti, muut eri haaroille. Oikeanpuolisen\nkyljen bajoominen, joka jo itsessäänkin oli ratkaiseva tappio, tuli\naivan auttamattomaksi, kun Auchenbreck kaatui yrittäessään saada\nsotarintamaa jälleen järjestetyksi.\n\nArdenwohrin ritari koetti parin, kolmen sadan miehen kanssa, jotka\nkaikki olivat aatelissukua ja urhoudestaan kuuluisia -- sillä\nCampbelleissä sanottiin siihen aikaan olevan enemmän aatelismiehiä kuin\nmissään muussa vuorelaisklanissa -- turhilla urhoteoilla kyllä suojella\nsuuren joukon villiä pakoa. Mutta tästä urhoudesta ei ollut muuta\nseurausta kuin surma heille itselleen; sillä yhä ryntäsi vereksiä\nvihollisia, tunkien heitä erille toisistaan, niin että lopulla näkyi\nheidän ainoaksi tehtäväkseen jääneen ansaita kunniallinen kuolema\ntekemällä vastarintaa viimeiseen asti.\n\n\"Kunniallista vankeutta, herra Duncan\", huusi majuri Dalgetty, kun hän\nnäki tämän herran, jonka vieraana hän oli äsken ollut, pitävän puoliansa\nuseampia vuorelaisia vastaan. Ja vahvistaaksensa tarjoustaan hän\nratsasti likemmäksi, miekka kohotettuna. Mutta herra Duncan vastasi vain\nsillä, että laukaisi pistoolin, joka hänellä vielä oli varalla. Luoti ei\nsattunut sentään ratsumieheen, vaan hänen kelpo hevoseensa, joka sai\nhaavan sydämensä läpi ja kaatui. Ranald Mac Eagh, joka oli ollut niitä\nmiehiä, mitkä niin kovasti ahdistelivat herra Duncania, otti\ntilaisuudesta vaarin ja sivalsi hänet maahan, samassa kun pistoolia\nlaukaistakseen käänsi päänsä.\n\nSamassa saapui Allan Mac Aulay paikalle. Kaikki muut tällä tanteren\nkulmalla olijat, paitsi Ranald, olivat Allanin veljen väkeä.\n\"Lurjukset!\" tiuskasi Allan, \"kuka teistä on uskaltanut näin tehdä,\nvaikka minä nimenomaan olin käskenyt, että Ardenvohrin herra oli\nelävältä otettava vangiksi?\"\n\nPuoli tusinaa käsiä oli par'aikaa uutterassa kilvassa ryöstämässä\nkaatunutta ritaria, jonka aseet ja vaatteet olivat hänen säätyarvonsa\nmukaan komeat; mutta tämän käskyn kuultuaan he heittivät työnsä kesken.\nJa käsien omistajat koroittivat ääntänsä, puolustaaksensa itseään, ja\nlykkäsivät teon Skyeläisen syyksi, jolla nimellä he tarkoittivat Ranald\nMac Eaghia.\n\n\"Saarelaiskoira!\" huusi Allan, vimmassaan unohtaen, että he profeettoina\nolivat virkaveljeksiä, \"lähde ajamaan vihollista takaa äläkä enempää\nkoske tähän mieheen, jos et halua surmaa minun kädestäni!\"\n\nHe olivat tällä hetkellä melkein yksinään siinä paikassa. Sillä Allanin\nuhkaukset olivat ajaneet pois hänen omat klanilaisensa, ja kaikki muut\nolivat jo ennemmin painuneet eteenpäin, likemmäksi järven rantaa\nlevittäen hälinää ja kauhistusta ja sekamelskaa ja jättäen ainoastaan\nkuolleet sekä kuolemaisillaan olevat jäljelle. Tämä oli liian suuri\nkiusaus Mac Eaghin kostonhimoiselle mielelle. -- \"Yhtä luultavaa, kuin\nettä minä saisin surmani sinun kädestäsi, joka jo rusoittaa sukuni\nverestä\", virkkoi hän, vastaten Allanin uhkaukseen yhtä uhkaavalla\näänellä, \"on sekin, että sinä saat surmasi minun kädestäni!\" Näin\nsanoen hän sivalsi Allania niin arvaamattoman nopeasti, että tämä tuskin\nkerkesi torjua iskun kilvellään.\n\n\"Heittiö!\" tiuskasi Allan kummastuneena, \"mitä se tarkoittaa?\"\n\n\"Minä olen Ranald Sumulainen!\" vastasi saarelainen, uudestaan sivaltaen;\nja sen sanan perästä alkoi heidän välillänsä tuima käsikahakka. Mutta\nniin näytti olevan sallittu, että Allan Mac Aulaystä piti tulla äitinsä\nonnettomuuden kostaja tälle rosvoparvelle; sen todisti tämäkin taistelu\nyhtä hyvin kuin moni muu edellinen. He eivät olleet vielä vaihdelleet\nmonta iskua, kun Ranald Mac Eagh jo kaatui saatuaan syvän haavan\npääkalloonsa. Mac Aulay, astuen toisella jalalla hänen rintansa päälle,\noli juuri pistämäisillään miekan hänen ruumiinsa läpi; mutta kolmas\nyht'äkkiä väliin tullut mies sivalsi hänen miekkansa kärjen ylöspäin.\nTämä mies oli majuri Dalgetty, joka kaatumisestaan pyörtyneenä ja\nkuolleen hevosensa alla maaten nyt vasta oli jälleen päässyt jaloille ja\njärkiinsä. \"Ylös miekka!\" komensi hän Allania, \"ja älkää tehkö tälle\nmiehelle enempää vahinkoa; sillä hän on minun suojeluksessani ja meidän\nkorkeasti kunnioitettavan herra markiisimme palveluksessa. Eikä sotalaki\nsitä paitsi salli, että kukaan kunniallinen kavaljeeri saa kostaa\nyksityisistä syistä '_flagrante bello, multo majus flagrante proelio_'\n(sodan riehuessa, saatikka tappelun riehuessa).\"\n\n\"Narri!\" ärjäisi Allan. \"Pois tieltä, äläkä uskalla käydä tiikerin ja\nhänen saaliinsa väliin!\"\n\nMutta Dalgetty ei luopunut vaatimuksestaan, vaan asettausi niin, että\nkaatunut Mac Eagh oli hänen jalkainsa välissä. Näin seisoen majuri\nilmoitti Allanille, että hän, jos oli olevinansa tiikeri, saattaisi nyt\nnähdä leijonan tulleen häntä vastaan. Siinä oli jo kylliksi -- tässä\nuhkaavassa liikkeessä ja lauseessa; ja sotaisen profeetan koko vimma\nkääntyi nyt sitä miestä vastaan, joka esti hänen kostoansa. Heti\npaikalla ruvettiin muitta mutkitta vaihtelemaan miekaniskuja.\n\nAllanin ja Mac Eaghin taistelu oli ympärillä puuhaavilta harvoilta\nsotureilta jäänyt huomaamatta; sillä Montrosen väessä ei ollut monta,\njotka olisivat tunteneet Ranaldin. Mutta kahakka Allanin ja Dalgettyn\nvälillä, jotka kumpikin olivat niin hyvin tutut, veti kohta huomion\npuoleensa. Hyväksi onneksi sen huomasi Montrosekin; hän näet tuli juuri\nsinne, kerätäksensä kokoon pienen ratsumiesparvensa ja lähteäksensä\nheidän kanssaan kauemmaksi Loch Eilin rannalle päin ajamaan vihollista\ntakaa. Hän tiesi, kuinka turmiolliseksi keskinäinen eripuraisuus tulisi\nhänen pienelle sotavoimalleen; sentähden hän ajaa karahutti kohta\nlähemmäksi. Ja nähtyänsä Mac Eaghin maassa ja Dalgettyn seisovan hänen\nkohdallaan puolustamassa häntä Allania vastaan arvasi Montrose terävällä\nälyllään heti riidan syyn ja keksi samassa myös keinon sen\nlopettamiseksi.\n\n\"Hyi häpeä!\" lausui hän. \"Tekö, aatelismiehet ja uljaat soturit, tässä\ntappelette keskenänne loistavan voiton tantereella! Oletteko hulluja?\nVai onko päänne pyörryksissä siitä maineesta, jonka tänään olette\nkumpikin ansainneet?\"\n\n\"Eipä syy ollut minussa, sallikaa mun sanoa se, armollinen herra\nmarkiisi\", virkkoi Dalgetty. \"Minun on sanottu olevan _bonus socius, bon\ncamarado_ jokaisessa paikassa, missä olen Euroopassa palvellut. Mutta\nse, joka koskee minun suojeluksessani olevaa miestä -- --\"\n\n\"Ja se\", tiuskasi Allan yht'aikaa, \"joka uskaltaa estää ansaittua\nkostoa -- --\"\n\n\"Hävetkää, hyvät herrat!\" sanoi taas Montrose. \"Minulla on muuta\ntehtävää teille kumpaisellekin -- paljoa tärkeämpää tehtävää kuin mikään\nyksityinen riita, jonka ratkaisemiseksi voitte helposti löytää\nsopivamman hetken. Te, majuri Dalgetty, laskeutukaa polvellenne.\"\n\n\"Polvelleniko?\" ihmetteli Dalgetty. \"Sitä komentosanaa en ole oppinut\ntottelemaan, paitsi kun se kaikui saarnatuolista. Ruotsin sotarintamassa\netumainen rivi tosin laskeutuu toiselle polvelleen, mutta ei muuten kuin\nrykmentin seistessä kuudessa rivissä peräkkäin.\"\n\n\"Sittenkin\", toisti Montrose, \"minä nyt käsken: Laskeutukaa polvellenne\nKaarle kuninkaan ja hänen käskynhaltijansa nimessä!\"\n\nKun Dalgetty oli vastahakoisesti totellut, niin Montrose sivalsi häntä\nkepeästi selkään miekkansa lappeella, lausuen: \"Palkinnoksi uljaista\nurhotöistäsi tänä päivänä ja hallitsijamme, Kaarle kuninkaan, nimessä\nminä teen sinusta ritarin -- ole urhoollinen, uskollinen ja onnellinen. Ja\nnyt, ritari Dugald Dalgetty, työhön. Kerätkää niin monta ratsumiestä,\nkuin suinkin kokoon saatte, ja ajakaa niitä vihollisia takaa, jotka\npakenevat rannalle päin. Älkää hajoitelko voimaanne, älkää myöskään\nmenkö liian kauas; pitäkää vain huoli siitä, ettei vihollinen pääse\nuudestaan kokoontumaan, minkä saanettekin sangen vähällä vaivalla\nestetyksi. Hevosen selkään siis, ritari Dugald, ja työhön.\"\n\n\"Mutta minkä hevosen selkään minä nousisin?\" kysyi uusi ritari.\n\"Kustaavus parka lepää kunnian tantereella niinkuin kuuluisa\nkaimansakin! Ja juuri nyt, kun tänään minusta on tullut\nritari -- _ratsumies_, jos tämän saksalaisen sanan kääntäisi -- ei minulla\nolekaan enää hevosta, jolla ratsastaisin.\"\n\n\"Niin ei suinkaan saa tapahtua\", vastasi Montrose, hypäten maahan\nhevosensa selästä. \"Tässä lahjoitan teille oman hevoseni, jota on\npidetty kelpo ratsuna. Mutta olkaa nyt hyvä ja käykää siihen työhön,\njota osaatte niin taitavasti toimittaa.\"\n\nPaljon kiitoksia lausuen hyppäsi ritari Dugald saamansa kalliin lahjan\nselkään. Ja sitten vain pyydettyänsä markiisia muistamaan, että Mac\nEaghille oli luvattu täysi turva, hän läksi suurella innolla ja ilolla\ntäyttämään hänelle annetut käskyt.\n\n\"Ja te, Allan Mac Aulay\", virkkoi Montrose, kääntyen vuorelaisen\npuoleen, joka pitäen miekkansa kärkeä maata kohti oli ynseän\nylenkatseellisesti seurannut vastustajansa ritariksitulon menoja; \"te,\njoka olette jalompaa laatua kuin tavalliset ihmiset, joita vaan halpa\nsaalis, palkka ja arvonimet saattavat liikkeelle -- te, joka syvien\ntietojenne vuoksi sovitte niin hyödylliseksi neuvonantajaksi -- tekö tässä\ntappelette Dalgettyn kaltaisen miehen kanssa saadaksenne muka polkea\nsammuksiin viimeisen hengenkipinän tuommoisesta ylenkatsottavasta\nvihollisesta? Tulkaa, ystäväni, minulla on teille parempaa työtä. Tämä\nvoitto, jos sanoma siitä esitetään taitavasti, kääntää Seaforthin meidän\npuolellemme. Syynä siihen, että hän on tarttunut aseisiin meitä vastaan,\nei ole uskollisuuden puute, vaan uskon puute hyvän asian menestykseen.\nHänen aseensa saataisiin tällä hetkellä, kun meille koittaa parempi\nonni, ehkä yhdistymään meidän aseihimme. Minä aion lähettää\nurhoollisen ystäväni, eversti Hayn, hänen luoksensa suoraan tältä\ntaistelutantereelta. Mutta hänellä pitäisi olla siinä toimessa\nkumppanina joku vuorelaispäällikkö, joka olisi säädyltään Seaforthin\nvertainen ja jolla olisi tarpeeksi taitoa ja arvoa, voidakseen häneen\nvaikuttaa. Te olette kaikin puolin soveliain tähän perin tärkeään\ntehtävään, ja sitä paitsi, koska teillä ei ole mitään sotajoukkoa\nkomentonne alaisena, joudatte paremmin pois kuin ne klanipäälliköt,\njoiden alustalaiset ovat täällä sodassa. Te tunnette perinpohjin kaikki\nrotkot ja ahteet näissä vuoristoissa, samoin kuin myös jokaisen\nheimokunnan tavat ja tottumukset. Menkää siis Hayn luokse, joka on\noikealla kyljellämme; hän on jo saanut käskyni ja odottaa teitä. Te\ntapaatte hänet Glenmorrisonin väen joukossa; olkaa hänelle oppaana,\ntulkkina ja virkakumppanina.\"\n\nAllan Mac Aulay loi markiisiin synkän, läpitunkevan katseen, ikäänkuin\ntiedustellen, eikö tämä äkillinen toimi ollut hänelle annettu jonkin\nsalaisen, selittämättömän syyn tähden. Mutta Montrose, joka oli mestari\nmuiden ajatukset älyämään, oli yhtä taitava myös peittämään omat\najatuksensa. Hän katsoi erittäin tärkeäksi asiaksi, että Allan, joka\ntällä hetkellä oli innoissaan ja vimmastuneena, olisi poissa leiristä\nmuutamia päiviä, niin että Montrose sillä ajalla saattoi, niinkuin hänen\nkunniansa vaati, pitää huolta oppaittensa lähettämisestä turvalliseen\npaikkaan. Allanin riidan Dalgettyn kanssa toivoi hän sitten saavansa\nhelposti sovitetuksi. Allan pyysi lähtiessään markiisia pitämään vain\nhuolta herra Duncan Campbellistä, joka Montrosen käskystä kohta\nvietiinkin turvalliseen talteen. Sama huoli pidettiin myös Mac Eaghista.\nMontrose, näet, antoi hänet muutamain irlantilaisten haltuun, käskien\nheidän hoitaa häntä ja valvoa, ettei kukaan vuorelainen, ei mistään\nklanista, pääsisi häntä näkemään.\n\nMarkiisi otti sitten varahevosensa, jota eräs hänen palvelijoistaan\ntalutti, nousi sen selkään ja läksi katsastelemaan voittonsa tannerta.\nTämä voitto oli ratkaisevampi kuin hän olisi hartaimmassakaan halussaan\nvoinut toivoa. Argylen uljaasta sotajoukosta, kolmestatuhannesta\nmiehestä, sai täydelleen puolet surmansa tappelussa taikka sitten\npakomatkalla. Enimmän osan oli täytynyt peräytyä sitä alangon kulmaa\nmyöten, missä joen ja järven yhtyessä syntyy umpisoppi, niin että sieltä\nei enää ollut pääsöä eikä pakoa. Monet sadat ajettiin järveen ja\nhukkuivat. Pelastuneista noin puolet pääsi sillä, että uivat joen poikki\ntaikka hyvissä ajoin olivat paenneet järven vasempaa rantaa myöten.\nTähteet vetäytyivät vanhaan Inverlochyn linnaan, jossa heidän kuitenkin,\nkun ei ollut mitään muonavaroja eikä myös avun toivoa, täytyi kohta\nantautua sillä ehdolla, että saisivat rauhassa mennä kotiin. Aseet,\nampumavarat, liput ja kuormasto, kaikki jäi voittajain saaliiksi.\n\nTämä oli pahin kaikista teloituksista, joiden alaisena Diarmidin klani\neli Campbell-heimo ikinä on ollut; sillä tavallisesti oli heidän onnensa\nsaadessaan yritykset menestymään yhtä suuri kuin heidän taitonsa näitä\nyrityksiä tuumiessa ja heidän urhoutensa niitä toimeen pannessa.\nKaatuneissa oli melkein viisisataa _dunniwassel'ia_ eli aatelismiestä\nkuuluisista, suuriarvoisista suvuista. Ja vielä rasittavampi tätäkin\ntuntuvaa tappiota oli monen Campbellin mielestä se häpeä, joka heille\ntuli ylipäällikkönsä kunniattomasta käytöksestä. Sillä kun hänen väkensä\nalkoi tappelussa jäädä tappiolle, niin hän nostatti aluksensa ankkurin\nja läksi pakenemaan järveä myöten niin kiiruusti kuin purjein ja airoin\nvoi joutua.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\n    Kauas, kulkein tuulta myöten,\n    Miekkain melske häviää;\n    Sota kauhuillensa poistuu,\n    Haavat, surma yksin jää.\n\n    Penrose.\n\nTätä loistavaa voittoa mahtavasta kiistaveljestään ei Montrose tietysti\nsaanut ilman mieshukkaa; mutta hänen puoleltaan ei ollut kaatunut\nenempää kuin kymmenes osa siihen verraten mitä viholliselta. Campbellien\nitsepäinen urhous oli tuottanut surman monelle kelpo miehelle kuninkaan\nväestä; vielä useammat olivat saaneet haavoja, ja etevin näistä oli\nnuori uljas kreivi Menteith, keskimmäisen joukon johtaja. Hänelle ei\nkuitenkaan ollut tullut pahempaa kuin helppo ruhjevamma. Oli siis\npikemmin ihastuttava kuin pelästyttävä näky, kun hän kantoi\nylipäällikkönsä eteen Argylen päälipun, jonka oli omin käsin\nvalloittanut, tapettuansa lippumiehen kaksintaistelussa. Montrose\nrakasti hartaasti tätä sukulaistansa, jonka rinnassa hän näki muinaisten\nsankariaikain jalon, haaveksivan itsekkäisyydestä vapaan innon vielä\nolevan palamassa. Sillä useimmissa paikoissa Euroopassa oli palkatun\nsotaväen pitäminen tuonut mukanaan yllämainitulle jalolle innolle aivan\npäinvastaisen halpamielisen ja itsekkään hengen. Ja tämä turmelus oli\nvielä pahemmin kuin muita maita tahrannut Skotlantia, josta läksi\nmelkein kaikkein valtakuntain palvelukseen onnenonkijoita. Montrose,\njonka omakin henki oli luonteeltansa jaloa, ritarillista laatua, vaikka\nhän oli kokemuksesta oppinut käyttämään hyväksensä muiden ihmisten\ntoisenlaatuisia vaikuttimia, ei puhunut Menteithille minkäänlaisia\nylistys- eikä kiitossanoja; hän vaan likisti tätä rintaansa vasten,\nhuudahtaen: \"Urhokas serkkuni!\" Ja tämä sydämestä uhkunut hyväksyminen\nnostatti Menteithin sydämessä riemun tunteen korkeammalle, kuin jos\nhäntä olisi kehuen mainittu itse kuninkaan valtaistuimen eteen\nlähetettävässä kertomuksessa tappelusta.\n\n\"Nyt\", virkkoi nuori kreivi, \"ei näy olevan enää mitään tehtävää\njäljellä, jossa minä voisin olla apuna; sallikaa minun siis käydä siihen\ntoimeen, jota ihmisrakkaus vaatii -- Ardenwohrin ritari, niin olen\nkuullut, on joutunut meille vangiksi pahasti haavoitettuna.\"\n\n\"Ja täydesti hän onkin sen ansainnut\", sanoi ritari Dugald Dalgetty,\njoka samassa tuli heidän luoksensa vielä pöyhkeämpänä kuin ennen. \"Sillä\nhän ampui kelpo hevoseni kuoliaaksi juuri silloin, kun tarjoilin hänelle\nkunniallista vankeutta. Ja se teko, niin mun täytyy sanoa, olikin\npikemmin tuommoisen vuorelaississin luonteen mukainen, jolla ei ole edes\nsen vertaa älyä, että rakentaisi pienen etuvarustuksen linnahökkelinsä\nsuojaksi -- kuin kunnollisen, aatelissäätyisen soturin tapoihin sopiva.\"\n\n\"Onko siis\", kysyi kreivi Menteith, \"kuuluisa Kustaavus kuollut,\nsuureksi suruksi sekä meille että teille?\"\n\n\"Niin on, korkeasti kunnioitettava herra\", vastasi soturi syvästi\nhuoaten. \"_Diem clausit supremum_ (hän päätti viimeisen päivänsä),\nniinkuin olisimme sanoneet Mareschal-kollegiossa Aberdeenissa. Mutta\nparempi loppu se onkin kuin jos hän olisi reppurin hevosluuskan tavalla\nläkähtynyt johonkin lietesuohon taikka luminietokseen, mikä luultavasti\nolisi tullut hänen osakseen, jos tätä talvista retkeä vielä kauemmin\nolisi jatkunut. Mutta tämä korkeasti kunnioitettava herra markiisi\", hän\nkumarsi Montroselle, \"on ollut niin armollinen ja lahjoittanut minulle\nsen sijaan toisen jalon hevosen, jolle olen rohjennut panna nimeksi\n'Uskollisuuden Palkinto', muistoksi tästä mainiosta päivästä.\"\n\n\"Minä toivon\", sanoi markiisi, \"että saatte nähdä Uskollisuuden\nPalkinnon -- senhän nimen sille panitte -- olevan hyvin opetetun kaikkeen\nsotapalvelukseen. Mutta en voi olla teille muistuttamatta sitä seikkaa,\nettä uskollisuutta palkitaan Skotlannissa tätä nykyä useammin\nturpasuitsilla[35] kuin hevosella.\"\n\n\"Hum! te suvaitsette laskea leikkiä, herra markiisi. Uskollisuuden\nPalkinto on muuten yhtä suuri mestari kaikissa tempuissaan kuin\nKustaavus, onpa hän sen lisäksi vielä paljoa kauniimpi muodoltaan. Se\nvain on paha, että hänen seuralliset avunsa eivät ole yhtä hyvin\nviljeltyjä, mikä tulee siitä, että se on tähän asti ollut niin huonossa\nseurassa.\"\n\n\"Ettehän suinkaan mahtane sillä tarkoittaa meidän korkeasti\nkunnioitettavaa kenraaliamme\", muistutti Menteith. \"Hävetkää toki,\nritari Dugald!\"\n\n\"Herra kreivi\", vastasi ritari vakavasti, \"minun olisi mahdoton ajatella\nmitään niin peräti sopimatonta. Minä väitän vaan, että herra kenraali,\nkun hän ratsastaessaan kohtelee hevostansa aivan samalla tavalla kuin\nkomentaa sotamiehiänsä, kyllä saapi kumpaisetkin opetetuiksi sekä\nharjoitetuiksi mihin sotatemppuun hän ikinä tahtoo, ja että tämä jalo\nratsu siis epäilemättä on ihmeen hyvin kasvatettu. Mutta ainoastaan\nseuranpito yksityiselämässä synnyttää seurallisen luonteen; sentähden en\nvoi huomata, että sotamiehet paljonkaan sivistyisivät korpraalin tahi\nkersantin puheista, enkä myös usko Uskollisuuden Palkinnon luonteen\nerinomaisesti kesyttyneen taikka lauhtuneen korkeasti kunnioitettavan\nherra kenraalin tallirenkien seurassa. Sillä nämä suovat hoitoonsa\nuskotuille elukoille tiheämmälti kirouksia ja sivalluksia ja potkuja\nkuin hyväilemisiä ja silittelemisiä. Ja siitä syystä moni alkuansa\njalomielinen nelijalkainen, tultuansa ikäänkuin ihmisvihaajaksi,\nosoittaa myöhemmässä elämässänsä enemmän halua potkimaan ja puremaan\nisäntäänsä kuin häntä rakastamaan ja kunnioittamaan.\"\n\n\"Se on totta niinkuin profeetan suusta\", vahvisti Montrose. \"Ja jos\nMareschal-kollegioon Aberdeenissa tulisi lisättäväksi akatemia\nhevosten kasvatusta varten, olisi ritari Dugald Dalgetty siihen\nprofessorinvirkaan ainoa sopiva mies.\"\n\n\"Siitä syystä, että hän on aasi\", kuiskutti Menteith erikseen\nkenraalille, \"ja siis professorin ja oppilaitten välillä olisi\njonkinlainen kaukainen sukulaisuus.\"\n\n\"Ja nyt, jos te, korkeasti kunnioitettava herra markiisi, sen sallitte\",\nvirkkoi uusi ritari, \"menisin viimeistä kertaa katsomaan vanhan\nsotakumppanini ruumista.\"\n\n\"Ettehän sentään lähde sitä juhlallisesti hautaamaan?\" kysyi markiisi,\njoka ei tietänyt, mihin kaikkeen harras rakkaus ehkä voisi yllyttää\nDalgettyä. \"Muistakaa, ettemme urhoollisille miehillemmekään voi laittaa\nmuuta kuin hätäiset hautajaiset.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, korkeasti kunnioitettava herra kenraali\", selitti\nDalgetty. \"Minun aikomukseni ei ole niin romanttinen. Menen vain\njakamaan Kustaavusparan perintöä taivaan lintujen kanssa, jättäen lihat\nheille ja ottaen vuodan omaksi osakseni. Siitä aion rakkaaksi muistoksi\nteettää itselleni nutun sekä housut tatarilaisten muodin mukaan\npidettäväksi rautavarustusten alla; sillä kaikki alusvaatteeni ovat tätä\nnykyä kuluneet niin kurjiksi, että hävettää. -- Voi kuitenkin,\nKustaavusparka, kun et saanut elää edes yhtä tuntia kauemmin, jotta\nolisit tuntenut ritarikunnian painoa selässäsi!\"\n\nHän kääntyi jo lähteäkseen, mutta markiisi huusi hänen jäljestään:\n\"Siinä ystävyyden työssä vanhaa kumppanianne ja sotaveljeänne kohtaan ei\nteidän tarvinne pelätä kilpailijaa, luulen ma. Ettekö siis, ritari\nDugald, tahdo auttaa minua ynnä muutamia etevimmistä ystävistämme, kun\ntutkistelemme Argylen paraita herkkuja, joita on sangen runsaasti\nlöydetty linnasta?\"\n\n\"Aivan mielelläni, korkeasti kunnioitettava herra markiisi\", vastasi\nDalgetty; \"sillä ruoka ja rukous eivät ole milloinkaan esteeksi työlle.\nEikä myös ole siitä pelkoa, että sudet tai kotkat vielä tänä iltana\nkävisivät Kustaavusta raatelemaan, heillä kun on niin runsaasti\nparempiakin herkkuja tuolla, koko tanner täynnä. -- Mutta\", lisäsi hän,\n\"koska meidän seuraamme tulevat myös nuo molemmat kunnioitettavat\nenglantilaiset herrat ynnä muita armeijanne päämiehiä, joilla on\nritariarvo, niin pyytäisin teitä, korkeasti kunnioitettava herra\nmarkiisi, kohta selittämään heille, että minä tässä tilaisuudessa ja\nniin myös vastaiseksi aina vaadin itselleni etusijan heidän kaikkein\nedellä. Sillä se kuuluu minun arvooni, koska olen tappelutanterella\nsaanut ritari-sivalluksen\".\n\n\"Perkele hänet periköön!\" mutisi Montrose itsekseen. \"Hän on saanut\ntulen uudelleen viritetyksi samassa kun arvelin sen peräti\nsammuttaneeni. -- Tämä on semmoinen seikka, ritari Dugald\", lausui hän\nsitten juhlallisesti Dalgettylle, \"jonka lykkään kuninkaallisen\nmajesteetin omaan harkintaan. Mutta minun leirissäni pitää kaikkien olla\ntasa-arvossa, niinkuin Arthur kuninkaan ritarit istuivat ympyriäisen\npöydän ympärillä. Jokainen saa sijansa, kuten soturien sopii, tämän\nsäännön mukaan: ensiksi tulleelle ensi pala.\"\n\n\"Sitten minä pidän siitä huolen\", kuiskutti Menteith markiisille, \"että\nDon Dugald ei tule tänne ensimmäisenä miehenä tänä iltana. -- Ritari\nDugald\", puhui hän sitten, koroittaen ääntänsä, \"koska, niinkuin\nsanotte, vaatteenne ovat auttamattomasti kuluneet, niin tekisitte\nviisaimmin, jos menisitte tuonne katsomaan vihollisen kuormastoa, jota\nsuojelemaan on asetettu vartijoita. Minä näin siellä aika korean\nnahkaisen vaatekerran, joka oli rinnan kohdalta tikattu silkillä ja\nhopealla.\"\n\n\"_Voto a Dios!_ sanoo espanjalainen\", huudahti majuri, \"ja sen korjaa\nkenties joku kerjäläisrahjus omaksensa sillä välin, kun minä täällä\nseison lörpöttelemässä!\"\n\nSaaliin toivo sysäsi kerrassaan syrjään sekä Kustaavuksen että ruoankin\nmuiston, ja majuri läksi Uskollisuuden Palkintoa kannustaen ratsastamaan\ntappelutannerta pitkin.\n\n\"Sinne se koira menee\", virkkoi Menteith, \"polkien kasvot ja ruumiin\nrikki monelta mieheltä, joka on häntä itseään parempi. Ja perso hän on\nsaastaiselle saaliillensa aivan kuin korppikotka, joka laskeutuu raadon\nkimppuun. Mutta sittenkin suo maailma tälle miehelle soturin nimen -- ja\nteidänkin silmissänne, herra markiisi, semmoinen ansaitsee ritariarvon\nkunnian, jos sitä nyt enää sopii kunniaksi sanoa. Te olette pannut\nritarivitjat koristeeksi paljaan verikoiran kaulaan.\"\n\n\"Mitä minun piti tehdä?\" vastasi Montrose. \"Minulla ei ollut puoleksi\nkalutuita luita antaa hänelle, ja lahjoa piti häntä jollakin tavalla -- en\nvoi yksinäni metsästää. Paitsi sitä, tässä koirassa on hyviäkin avuja.\"\n\n\"Jos hän lieneekin luonnolta niitä saanut\", virkkoi Menteith, \"niin paha\ntapa on ne kaikki muuttanut paatuneimmaksi itsekkäisyydeksi. Hän saattaa\nolla arkaluontoinen hyvän maineensa puolesta ja peloton virkansa\ntoimituksessa; mutta sen hän tekee ainoastaan siitä syystä, kun ilman\nnäitä avuja ei pääsisi korkeampiin virkoihin. Onpa hänen ystävyytensäkin\nitsekkäisyyttä; hän kyllä suojelee kumppaniansa niin kauan, kuin se\npysyy pystyssä; mutta samassa kun se on maahan kaatunut, on ritari\nDugald yhtä kernas häntä kukkaron kuormasta vapauttamaan kuin hänen nyt\ntekee mieli muuttaa Kustaavuksensa nahka nutuksi.\"\n\n\"Ja kuitenkin, jos tämä kaikki olisikin totta\", vastasi Montrose, \"on\njokseenkin mukava pitää komentonsa alaisena tämmöistä soturia, jonka\nkaikista vaikuttimista ja yllyttimistä voi saada selvän yhtä tarkkaan\nkuin matemaattisesta kysymyksestä. Jalossa mielessä, semmoisessa kuin\nteidän, serkkuni, liikkuu sitävastoin tuhansia tunteita, jotka eivät\npysty tuon miehen sydämeen enempää kuin luoti hänen haarniskaansa -- ja\nniitä kaikkia tunteita täytyy ystävän hellästi pidellä neuvoja\nantaessansa.\" Sitten, yht'äkkiä kääntäen puheen toiseen aineeseen, hän\nkysyi, milloin Menteith oli viimeksi tavannut Annikka Lylen.\n\nNuori kreivi lensi tulipunaiseksi ja vastasi: \"En eilisillan\nperästä -- paitsi että\", lisäsi hän, vähän hämillään, \"hät'hätää näin\nhänet puoli tuntia ennenkuin tappelu alkoi.\"\n\n\"Menteith ystäväni\", puhui Montrose hyvin lempeästi, \"jos te olisitte\nWhitehall'in[36] iloisten nuorten hoviherrain joukkoa, jotka tavallaan\novat yhtä suuria omanvoitonpyytäjiä kuin tuo meidän Dalgetty, silloin en\nkiusaisikaan teitä tämmöisen rakkausjuonen laitaa tiedustelemalla -- se\nolisi vain lystikäs kepponen. Mutta me olemme täällä loitsumaassa, missä\nnaisten kiharain paulat ovat lujat kuin teräs, ja te olette juuri se\nritari, joka on luotu semmoisiin kahleisiin. Tämä tyttöparka on ihmeen\nihana, ja hänen avunsa ovat sitä laatua, jotka välttämättömästi tekevät\nteidän romantiseen mielenlaatuunne syvän vaikutuksen. Teillä ei voi olla\nmielessä saattaa häntä onnettomuuteen -- teillä _ei suinkaan_ voi olla\nmielessä mennä hänen kanssaan naimisiin?\"\n\n\"Herra markiisi\", vastasi Menteith, \"te olette jo monesti ajanut tätä\nleikkiä, sillä leikiksihän se, toivon ma, on aiottu, hieman yli rajojen.\nAnnikka Lyle on tietämätöntä sukuperää -- sodassa saatu vanki -- luultavasti\njonkun alhaisen metsäsissin tytär -- Mac Aulayden armeliaisuuden elätti.\"\n\n\"Älkää suuttuko, Menteith\", lausui markiisi. \"Rakastattehan\ntekin muinaista klassillista kirjallisuutta, vaikka ette ole\nMareschal-kollegiossa kasvatettu. Te muistanette siis, kuinka monta\nurhoollista sydäntä rakkaus on voittanut ja vanginnut. --\n\n    Movit Ajacem, Telamone natum,\n    Forma captivae dominum Tecmessae.[37]\n\nSanalla sanoen, minä olen suuresti huolissani tästä asiasta. Minun\nkenties ei pitäisi kuluttaa aikaani\", lisäsi hän hyvin yksitotisesti,\n\"sillä että vaivaan teitä saarnoilla aineesta, joka ei koske ketään\nmuuta kuin teidän ja Annikan sydäntä. Mutta teillä on vaarallinen\nkilpaveli Allan Mac Aulayssä, eikä voi tietää, mihin kaikkeen viha voi\nhäntä yllyttää. Velvollisuuteni on sanoa teille, että eripuraisuus\nteidän välillänne voisi olla suureksi vahingoksi kuninkaan asialle.\"\n\n\"Herra markiisi\", virkkoi Menteith, \"minä tiedän, että tarkoituksenne on\nhyvänsuopa ja ystävällinen. Mutta minä toivon mielenne rauhoittuvan, kun\nvakuutan teille, että Allanin kanssa olemme tästä asiasta keskustelleet.\nMinä olen selittänyt hänelle, että kunniattomat tarkoitukset tätä\nturvatonta tyttöä kohtaan eivät millään muotoa sovi yhteen luonteeni\nkanssa; ja että toiselta puolen hänen sukuperänsä tietämättömyys estää\nminut toisella tavalla pyytämästä häntä omakseni. En tahdo kuitenkaan\nsalata teiltä, korkeasti kunnioitettava herra, mitä en myöskään\nAllanilta ole salannut, -- että näet tarjoisin Annikka Lylelle, jos hän\nolisi aatelissukua, nimeni ja arvoni. Mutta asian laidan ollessa\ntämmöisenä kuin on se ei käy laatuun. Tämä selitys, toivon ma, voi\ntyydyttää teidät, koska se on tyydyttänyt vähemmänkin järkevän miehen.\"\n\nMontrose kohotti olkapäitään. \"Ja te olette siis, ilmeisinä\nromaaniritareina, tehneet sen sopimuksen keskenänne, että molemmat\nsaisitte ihailla yhtä kaunotarta, niinkuin epäjumalain palvelijat\npalvelevat yhtä kuvaa, mutta ettei kumpikaan saa pyytää enempää?\"\n\n\"Niin kauas ei lupaukseni ulottunut, herra markiisi\", vastasi Menteith.\n\"Minä vain sanoin: asian laidan tämmöisenä ollessa kuin nyt -- eikä juuri\nole mitään toivoa, että se muuttuisi -- velvollisuuteni itseäni ja sukuani\nkohtaan vaatii, etten ole Annikka Lylelle mitään muuta kuin ystävä tai\nveli. -- Mutta, suokaa anteeksi, herra markiisi, minulla olisi\", sanoi hän\nkatsahtaen käsivarteensa, joka oli liinalla kääritty, \"pieni pyyhkäys\nhoidettavana.\"\n\n\"Haavako?\" kysyi Montrose huolissaan; \"antakaa mun katsoa sitä. -- \"Voi!\"\nlisäsi hän, \"en olisi tästä saanut tietoa, jos en olisi uskaltanut\ntutkia ja koetella toista salaisempaa, vaarallisempaa. Menteith, minä\nsäälin teitä -- minunkin sydämessäni -- mutta miksi herättäisin uudestaan\nkipuja, jotka ovat jo kauan aikaa olleet nukuksissa!\"\n\nNäin sanoen hän puristi jalon sukulaisensa kättä ja astui linnan sisään.\n\nAnnikka Lylellä oli, mikä ei vuorelaisnaisilla ollutkaan tavatonta,\nhiukan lääkärin-, jopa myös haavurintaitoa. Helppo on uskoa, että\nlääkärin- ja haavurintaito ei siihen aikaan ollut olemassakaan eri\nvirkana. Ne harvat, yksinkertaiset parannuskeinot, joita käytettiin,\nolivat naisten taikka vanhusten hallussa, joille tiheään sattuvat\ntapaturmat antoivat valitettavasti sangen paljon tilaisuutta\nkokemuksensa laajentamiseen. Se huoli ja tarkkuus, jolla Annikka Lyle\noli johtanut palvelijoittensa ynnä muiden naisten hoitotointa, oli ollut\nsuureksi hyödyksi tässä tuimassa sodassa. Ja kernaasti hän oli antanut\napuansa sekä omille että vihollisillekin, mille se milloinkin oli\nenimmin tarpeellinen. Hän seisoi nyt par'aikaa eräässä linnan huoneessa,\nvalvoen huolellisesti, kuinka haavoihin pantavia ruohoja valmistettiin;\nhän kuunteli milloin tämän, milloin tuon naisen kertomusta sen\nerinäisessä hoidossa olevien sairaitten tilasta; hän jakeli, mitä\nhänellä oli apukeinoja heidän tuskansa lievittämiseksi. Tämmöisissä\npuuhissa hän oli, kun Allan Mac Aulay äkkiä astui huoneeseen. Annikka\nsäikähtyi, sillä hän oli kuullut Allanin lähteneen pois leiristä\nkaukaiselle toimelle; ja vaikka hän oli tottunut näkemään ottoveljeänsä\nsynkkänä, näyttivät tämän silmät nyt tavallista synkemmiltä. Allan\nseisoi hänen edessään aivan ääneti; Annikka tunsi välttämättömäksi itse\naloittaa puhetta.\n\n\"Minä luulin\", virkkoi hän vähän väkinäisesti, \"että sinä olit jo\nlähtenyt.\"\n\n\"Matkakumppanini odottelee minua\", sanoi Allan; \"minä lähden kohta.\"\n\nMutta kuitenkin Allan seisoi vielä Annikan edessä, pitäen kiinni\nkäsivarresta, jota hän puristeli, ei niin kovaa, että olisi koskenut,\nsittenkin tarpeeksi, näyttääksensä suurta ruumiinvoimaansa; sillä hänen\nkätensä kouristi kuin kahleen rengas.\n\n\"Otanko esille harpun?\" kysyi Annikka pelokkaalla äänellä; \"onko -- onko\nvarjo peittänyt sielusi?\"\n\nAllan ei vastannut, vaan sen sijaan talutti Annikan huoneen ikkunan\nluokse, jonne tappelutanner näkyi kaikkine kauhuineen. Siellä makasi\ntiheästi kuolleita sekä haavoitettuja; ja par'aikaa puuhailivat siellä\nrosvot, riistäen vaatteita sodan ja klani-päälliköittensä kunnianhimon\nuhreilta. He tekivät sitä aivan huolettomasti, ikäänkuin kaatuneet eivät\nolisikaan olleet ihmisiä, samallaisia kuin he, ja ikäänkuin ei sama\nkohtalo olisi voinut heille itselleenkin osua, kenties jo huomispäivänä.\n\n\"Onko tämä näky mielestäsi hauska?\" kysyi Allan.\n\n\"Se on kauhistuttava!\" vastasi Annikka, peittäen silmänsä käsillään.\n\"Kuinka voitkaan käskeä minua sitä katselemaan?\"\n\n\"Sinun pitää siihen tottua\", lausui Allan, \"jos edelleen tahdot kulkea\ntämän armeijan kanssa, joka on turmioon tuomittu -- pian saat samallaiselta\ntantereelta hakea veljeni ruumista -- Menteithin ruumista -- minun\nruumistani. Mutta tästä viimemainitusta työstä ei sinulle taidakaan\nliioin surua tulla -- sinä et rakasta minua!\"\n\n\"Tämä on ensi kerta, kun olet minua rakkauden puutteesta moittinut\",\nitki Annikka. \"Olethan minun oma veljeni -- pelastajani -- suojelijani --\nvoinko olla sinua rakastamatta? -- Mutta synkkä hetkesi lähenee, anna\nmun tuoda harppuni -- --\"\n\n\"Seiso paikallasi\", käski Allan, yhä vielä pitäen hänestä kiinni.\n\"Olkoot ilmestysnäkyni kotoisin taivaasta tahi helvetistä, taikka tuosta\nväli-ilmasta, missä ruumiista irtautuneet henget asuvat -- olkoot näkyni\nvaikka, niinkuin saksilaiset sanovat, kiihoituksissa olevan mieleni\nperättömiä kuvitelmia -- eivät ne nyt minuun vaikuta; nyt puhun tämän\nsilminnähtävän maailman kieltä. -- Sinä et rakasta minua, Annikka -- sinä\nrakastat Menteithiä -- hän rakastaa sinua -- ja Allanista sinä et huoli\nenempää kuin noista raadoista, jotka tuolla makaavat kankaalla.\"\n\nEi ole luultava, että tämä kummallinen puhe olisi sille, jota\npuhuteltiin, ilmoittanut mitään uutta. Ei ole sitä naista, joka samoissa\noloissa eläen ei olisi jo aikaa sitten arvannut rakastajansa mietteitä.\nMutta kun Allan näin äkkiä repäisi pois sen hienon verhon, joka tätä\nseikkaa oli tähän asti peitellyt, rupesi Annikka pelkäämään siitä\nseurauksia, jotka olisivat yhtä väkivaltaiset, kuin Allanin luonne oli\ntulinen. Hän koetti siis tehdä hänen syytöstänsä tyhjäksi.\n\n\"Sinä unhoitat\", virkkoi hän, \"oman kuntosi ja mielenjaloutesi, kun näin\nloukkaat aivan turvatonta olentoa, jonka kohtalo on niin kokonaan\nannettu sinun valtaasi. Tiedäthän, kuka ja mitä minä olen, ja kuinka\nmahdotonta on, että Menteith taikka sinä voisitte minulle puhua muusta\nrakkaudesta kuin siitä, mitä ystävälle suodaan. Tiedäthän, mistä\nkurjasta suvusta minä luultavasti olen syntyisin.\"\n\n\"En tahdo sitä uskoa\", sanoi Allan kiivaasti; \"saastaisesta lähteestä ei\nkoskaan voi tulla kirkasta pisaraa.\"\n\n\"Mutta juuri sen vuoksi\", rukoili Annikka, \"kun se asia on niin\nepätietoinen, ei sinun toki pitäisi hennoa puhua minulle tämmöisiä\nsanojia.\"\n\n\"Kyllä sen tiedän\", virkkoi Allan, \"että se on esteenä meidän\nvälillämme -- mutta tiedän myös, ettei se ole niin aivan ylipääsemätön\neste sinun ja Menteithin välillä. -- Kuule, mitä sanon, rakas\nAnnikkani! -- lähde pois tältä kauhistuksen ja vaaran tantereelta -- tule\nkanssani Kintailiin -- minä vien sinut jalon Seaforthin rouvan\nkartanoon -- taikka kuljetan sinut täydessä turvassa Icolmkilliin, missä\nvielä asuu muutamia naisia, jotka ovat pyhittäneet elämänsä Jumalan\npalvelemiseen, esi-isiemme tavan mukaan.\"\n\n\"Sinä et ole arvellut, mitä minulta vaadit\", vastasi Annikka. \"Jos\ntämmöiselle matkalle lähtisin ainoastaan sinun suojeluksesi alaisena,\nniin en olisi niin kaino kuin neidon tulee olla. Minä tahdon pysyä\ntäällä, Allan -- täällä jalon Montrosen suojeltavana. Ja kun hänen\nmarssinsa jälleen painuu alangoille päin, aion keksiä jonkun keinon\npoistaakseni tästä leiristä neidon, joka -- vaikkei ymmärrä millä\ntavalla -- on joutunut vihasi esineeksi.\"\n\nAllan seisoi kahden vaiheella, ikäänkuin ei olisi tietänyt, pitikö suoda\nvalta säälintunteelle siitä, kun tyttö oli niin hädissään, vai\nsuuttumukselle hänen vastarinnastaan.\n\n\"Annikka\", sanoi hän, \"sinä tiedät aivan hyvin, kuinka huonosti sanasi\nsopivat yhteen minun tunteitteni kanssa. Mutta sinä väärinkäytät\nvaltaasi minua kohtaan, ja iloitset lähdöstäni, toivoen sillä pääseväsi\nvakoojasta, joka väijyy sinun ja Menteithin seuranpitoa. Mutta\nkavahtakaa molemmat!\" lopetti hän ankaralla äänellä. \"Sillä milloin on\nkuultu, että Allan Mac Aulaylle olisi joku häväistys tehty, hänen sitä\nkymmenkertaisesti kostamatta?\"\n\nNäin sanoen hän puristi kovasti Annikan käsivartta, veti lakkinsa alas\nsilmille ja astui ulos kamarista.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\n\n     -- -- -- Kun läksit pois,\n    Ma tunsin mielen' miettehet, ja näin\n    Mi niissä riehui. Voi! Se oli lempi.\n    Mut iloa ei siitä tullut, sillä\n    Jos muualla en elää sais, kuin vaan\n    Sun silmäis edessä, jo kuollut oisin.\n\n    Philaster.\n\nAnnikka Lylellä oli nyt silmiensä edessä se hirvittävä juopa, jonka oli\navannut Allan Mac Aulayn rakkaudentunnustus ja mustasukkaisuus. Hänestä\ntuntui, ikäänkuin hän horjahtelisi aivan turmion kurimuksen jyrkällä\näyräällä ja häneltä olisi juuri tänä hetkenä kaikki turva, kaikki\nihmisapu ryöstetty. Hän oli jo kauan tietänyt rakastavansa Menteithiä\nsyvemmällä kuin sisarenrakkaudella; ja kuinka olisikaan voinut toisin\nkäydä, kun muistamme, kuinka likeisessä tuttavuudessa he olivat niin\nkauan aikaa eläneet, kuinka jalo mielenlaadultaan tuo nuori\naatelisherra oli, -- kuinka harras hänen kohteliaisuutensa Annikkaa\nkohtaan ja kuinka verrattomasti etevämpi sekä sydämensä lempeyden että\nmyös ulkonaisen käytöksensä sulavuuden puolesta hän oli kaikkia niitä\nraakoja sotureita, joiden seurassa Annikka eli? Mutta Annikan rakkaus\noli sitä hiljaista, ujoa, mietiskeleväistä laatua, joka tyytyy\nrakastetun miehen onnen katselemiseen, laskematta sydämeensä rohkeampia,\nvaateliaampia toiveita. Pikkuisen gaelinkielisen laulun, jossa hän\nesitti nämät tunteensa, on nerokas ja onneton Anterus Mac Donald\nkääntänyt englanninkielelle. Mielellämme panemme ne rivit tähän:\n\n    Jos kotis niinkuin mun ois matalainen,\n    Kuink' autuaana siinä kanssas asuisin.\n    Ja minne työntäis tuuli, veisi laine,\n    Ma sinne kanssas iloisena kulkisin.\n    Mut meidät eroittaapi kova sallimus,\n    Meit' ajain eri teitä, -- ah jos sulle\n    Ois suotu onnen tie! Sun muistos, rukous\n    Sun puolestas se kylliks' oisi mulle.\n\n    Vaikk' kipu katkera mun sielun' täyttää,\n    Kun toivo viimeinenkin multa katoaa,\n    Ei huokaus saa tuskiani näyttää,\n    Ei itku itsekäs mun huoltan' ilmoittaa.\n    En tahdo mustin murhekasvoin astua\n    Eloni tietä verkkaan vieriväistä,\n    Ett'ei mun kyynelteni tulva haikea\n    Haavoittais armaan mieltä sääliväistä.\n\nAllanin vimmainen rakkaudentunnustus oli tehnyt tyhjäksi Annikan\nromanttisen päätöksen salaa sydämessään hellitellä ihailevaa lempeä\nMenteithiä kohtaan, pyytämättä mitään vastalempeä. Jo kauan aikaa oli\nhän pelännyt, mikäli kiitollisuus ynnä myös se tunto, että tämä niin\nylpeä, väkivaltainen mies häntä kohdellessaan aina lauhdutti\nluonnettansa, sallivat pelkoa. Ja nyt Annikka katseli häntä sulalla\nkauhistuksella, johon hänellä, joka niin hyvin tunsi Allanin\nmielenlaadun sekä edellisen elämän, olikin täysi syy. Jos hänen mielensä\nolikin muissa suhteissa jaloa lajia, niin oli kuitenkin yleiseen tietty\nasia, ettei Allan koskaan voinut saada himojensa hurjuutta hillityksi.\nHän käyskeli isänsä talossa ja maalla kesytetyn leijonan tavalla; ei\nkukaan tohtinut sanallakaan häntä vastustaa, peläten että muuten hänen\nvihansa luontainen vimma saattaisi herätä. Monta vuotta oli jo tällä\ntavoin kulunut kenenkään tekemättä hänelle vastusta tai puhumatta\nsanaakaan häntä vastaan. Sentähden luultavasti ei mikään muu kuin se\nterve, luonnollinen järki, joka kaikissa muissa suhteissa, paitsi kun\nhänen näkynsä tulivat puheeksi, oli hänen mielenlaatunsa perustuksena,\nollut estänyt Allania tulemasta koko ympäristönsä vitsaukseksi ja\npeloitukseksi. Mutta kauvan ei Annikka saanutkaan hautoa näitä\npeloittavia mietteitänsä, sillä ne keskeytyivät ritari Dugald Dalgettyn\nastuessa sisään.\n\nHelppo on arvata, ettei tämä herra niissä oloissa, joissa hän oli\nelämänsä viettänyt, ollut juuri oppinut hienompaa taitoa naisten kanssa\nseurustelemaan. Itsekin hän osittain käsitti, että kasarmissa,\nvahtihuoneessa tahi paraatissa tavalliset puheenparret eivät sopineet\nnaisten kanssa keskustellessa. Ainoan ajanjakson, joka ei ollut sodissa\nkulunut, oli hän viettänyt Mareschal-kollegiossa, Aberdeenissa. Ja vähät\nsiellä saamansa opit hän jo oli aikaa sitten unohtanut, paitsi\nhousujensa paikkaamisen ja ateriansa kiireisen suorittamisen taidot,\njoita molempia hän yhä perästäpäinkin, tiheän tilaisuuden pakosta, oli\nahkerasti harjoitellut. Kuitenkin oli hämärä muisto siitä, mitä hän oli\ntuolla rauhanajallansa oppinut, se lähde, josta hän ammensi puhetapansa\nseurustellessaan naisväen kanssa. Toisin sanoen, hänen puheensa tuli\npedanttiseksi, niin pian kun se ei enää ollut soturimainen.\n\n\"Neiti Annikka Lyle\", lausui hän tässä tilaisuudessa, \"minä olen nyt\nAkilleen käsipeitsen eli sponton'in kaltainen, jonka toinen pää\nhaavoitti, toinen haavat paransi, -- jota avua ei huomata Espanjan\npeitsissä, keihäissä, pertuskoissa, Lochaber-tapparoissa eikä missään\nnykyajan peitsiaseessa.\"\n\nTämän korean puheen hän piti vielä toistamiseen; ja kun Annikka ensi\nkerralla oli tuskin kuullutkaan häntä eikä toisella kerralla ymmärtänyt,\ntäytyi hänen ryhtyä selittelemisiin.\n\n\"Minä tarkoitan, neiti Annikka Lyle, sitä\", sanoi hän, \"että minä, koska\neräs kunniallinen ritari on minun tähteni saanut vaarallisen haavan\ntämänpäiväisessä tappelussa -- totta sentään on, että hän, jotenkin\nsotalakia vastaan, oli pistoolillaan ampunut kuoliaaksi minun hevoseni,\njoka oli Ruotsin ikimuistettavan kuninkaan kaima -- nyt mielelläni\ntahtoisin hankkia hänelle semmoista lievitystä, mitä te, kunnioitettava\nneiti, voitte antaa. Sillä olettehan te, niinkuin pakanain epäjumala\nEskulapius, joka oli aika mestari laulussa ja soitannossa[38] ja sen\nlisäksi vielä jalommassa haavain parantamisen taidossa -- _opiferque per\norbem dicor_ (ja auttajaksi minua ympäri maailmaa mainitaan).\"\n\n\"Jos olisitte niin hyvä ja puhuisitte selvemmillä sanoilla\", vastasi\nAnnikka, jonka mieli oli niin raskas, ettei Dalgettyn pedanttinen\nkohteliaisuus voinut häntä huvittaa. \"Se, kunnioitettava neiti\",\nvirkkoi Dalgetty, \"ei taida minulta käydä aivan helposti, sillä minulta\non lauseitten rakentamisen taito jäänyt vähän unohduksiin -- mutta\nkoetellaan toki! _Dicor_ -- pane _ego_ lisää -- minua mainitaan. --\n_Opifer -- opifer_? -- kyllä muistan, mitä _signifer_ ja _furcifer_\nmerkitsee -- mutta luultavasti _opifer_ on tässä paikassa samaa kuin\nM.D., se on Medicinae Doctor eli lääkäri.\"\n\n\"Tänä päivänä on meillä kaikilla työtä yltäkyllin\", sanoi Annikka; \"jos\nte siis suoraan sanoisitte, mitä minulta tahdotte?\"\n\n\"En mitään muuta\", vastasi majuri, \"paitsi että kävisitte katsomassa\nritarillista säätyveljeäni ja käskisitte piikanne myös tuoda sinne\nmuutamia lääkkeitä hänen haavaansa varten, joka näyttää uhkaavan tulla\nsemmoiseksi, mitä oppineet nimittävät _damnum fatale_ (kuolettava\nhaava).\"\n\nAnnikka Lyle ei koskaan viipynyt, kun oli autettava ihmistä. Kiireesti\nhän tiedusti, minkälainen haava oli; sillä hän oli erittäin harras\nauttamaan tuota arvokasta, vanhaa päällikköä, jonka hän oli\nDarlinwarachissa nähnyt ja jonka näkö silloin oli syvästi vaikuttanut\nhänen mieleensä. Hän toivoi myös, toista ihmistä hyödyttäessään,\nvoivansa hetkeksi unohtaa oman surunsa.\n\nDalgetty saattoi hyvin juhlallisesti Annikka Lylen sairaan kamariin,\njossa ihana lääkäri hämmästyksekseen tapasi myös kreivi Menteithin. Hän\nei voinut estää poskiaan lentämästä tulipunaisiksi, kun näin arvaamatta\nnäki ihailemansa miehen. Mutta hämmästystänsä peittääkseen Annikka\nrupesi kohta tutkimaan Ardenvohrin herran haavaa, ja pian hän huomasi\ntaitonsa siinä olevan aivan hyödyttömän. Dalgetty puolestaan meni täältä\nsuureen ulkohuoneeseen, jonka permannolla, monen muun haavoitetun\nmiehen rinnalla, makasi Ranald Mac Eagh.\n\n\"Vanha ystäväni\", virkkoi ritari, \"niinkuin jo sanoin, tekisin kernaasti\nvaikka mitä sinun mieliksesi, hyvitykseksi siitä haavasta, jonka sait\nollessasi minun turvani alaisena. Minä olen siis, hartaan pyyntösi\nmukaan, lähettänyt neiti Annikka Lylen hoitamaan Ardenvohrin herran\nhaavaa, vaikka tosin en voi käsittää, mitä hyötyä sinulle siitä on, että\nhän niin tekee. -- Muistan kyllä, että kerran mainitsit jostakin heidän\nvälillään olevasta sukulaisuudesta. Mutta kun ollaan sodassa, täydessä\nvirantoimituksessa ja palveluksessa, silloin on muutakin päänvaivaa kuin\nvuorelaisten sukujohtoja.\" Ja siinä suhteessa arvokas majuri puhuikin\ntäyttä totta, sillä hän ei koskaan tiedustellut, kuunnellut eikä\nmuistellut muiden ihmisten asioita, elleivät ne olleet yhteydessä\nsotataidon kanssa taikka jollakin lailla koskeneet hänen omaa etuansa,\njoissa molemmissa tapauksissa hänen muistinsa kuitenkin oli sangen\nkiinteä.\n\n\"Ja nyt, kunnon ystäväni Sumulainen\", lisäsi hän, \"voitko sanoa mulle,\nmihin on joutunut oivallinen pojanpoikasi? Sillä en ole häntä silmin\nnähnyt siitä saakka, kun hän tappelun perästä auttoi rautavarustukset\npäältäni; ja tämmöisestä huolimattomuudesta hän oikeastaan ansaitsisi\nselkäsaunan.\"\n\n\"Hän ei ole täältä kaukana\", vastasi haavoitettu rosvo. -- \"Mutta älkää\nlyökö häntä, sillä hän on niitä miehiä, jotka maksavat tuuman karkaistua\nterästä jokaiselta ruoskansiiman kyynärältä.\"\n\n\"Se on sangen sopimaton kerskaus\", moitti Dalgetty. \"Mutta minä olen\nsinulle hieman kiitollisuuden velassa, Ranald, ja sentähden se olkoon\nanteeksi annettu.\"\n\n\"Ja jos arvelette olevanne minulle jossakin kiitollisuuden velassa'',\nvirkkoi rosvo, \"niin voitte sen velan suorittaa yhteen pyyntööni\nsuostumalla.\"\n\n\"Ranald veikkonen\", vastasi Dalgetty. \"Minä olen joutavissa\ntarinakirjoissa lukenut tämmöisistä ennaltasuostumisista pyyntöihin,\njoilla ajattelemattomat ritarit viekoitettiin heille sangen\nvahingollisiin sitoumuksiin. Siitä syystä, Ranald, meidänaikuiset\nviisaanlaiset ritarit eivät koskaan lupaa mitään, ennenkuin tietävät\nvoivansa pitää sanansa lupauksen mukaan, niin ettei se tuo heille\nitselleen vastusta tahi kiusaa. Saattaa olla, että sinä tahtoisit saada\nminut toimittamaan tuon naislääkärin tänne haavaasi katsomaan. Mutta\nsinun pitää muistaa, Ranald, että tämä huone, missä makaat, on likainen\nja että se voisi tahrata neiti Annikan koreat vaatteet, joiden\nsäilyttämisestä, niinkuin sinäkin varmaan olet huomannut, naiset\ntavallisesti pitävät erinomaisen hellää huolta. Suuttuihan kerran\nminuunkin Amsterdamin suuripensionariuksen rouva siitä syystä, että\nsaapaspohjallani koskin hänen mustan samettihameensa helmaan, jota\nluulin lattiamatoksi, kun se ylettyi hänestä yli puolen kamaria.\"\n\n\"En minä pyydä teitä tuomaan Annikka Lyleä tänne\", vastasi Mac Eagh,\n\"vaan viemään minut siihen huoneeseen, missä hän hoitaa Ardenvohrin\nherraa. Minulla on jotakin sanomista, mikä on erinomaisen tärkeätä\nheille kumpaisellekin.\"\n\n\"Tosin se on vähän säätyarvon sääntöjä vastaan\", virkkoi Dalgetty, \"jos\nvien haavoitetun rosvon jalosukuisen ritarin kamariin; sillä ritariarvo\non muutoin ollut ja on johonkin määrään vieläkin korkein soturiarvo,\ntästä kuitenkin tietysti poikkeuksena valtuuskirjalla varustetut\nupseerit, joiden arvo on heidän virkansa mukaan. Mutta kun pyyntösi ei\nole sen suurempi, en tahdo sitä kieltää sinulta.\" Näin sanoen hän käski\nmuutamia miehiä kantamaan Mac Eaghia hartioillaan herra Duncan\nCampbellin huoneeseen, ja itse hän riensi edeltä ilmoittamaan, miksi\nrosvo sinne tuotiin. Mutta kantavat sotamiehet liikkuivat niin\njoutuisaan, että seurasivat aivan majurin kintereillä; he astuivat\nmelkein samassa sisään kauhistavan taakkansa kanssa ja laskivat sen\nlattialle. Mac Baghin muoto, luonnostansakin tuimannäköinen, oli nyt sen\nlisäksi kivusta vääntynyt; hänen kätensä sekä vaaterepaleensa olivat\ntahratut verellä, sekä omalla että vieraalla; sitä ei ollut mikään\nystävällinen käsi pyyhkinyt pois, vaikka sentään haava oli tullut\nsiteellä suojelluksi.\n\n\"Oletteko te\", virkkoi rosvo, vaivaloisesti kohottaen ja kääntäen\npäätään sitä paikkaa kohti, missä hänen entinen vihollisensa makasi,\n\"oletteko te se, jota ihmiset nimittävät Ardenvohrin ritariksi?\"\n\n\"Niin olen\", vastasi herra Duncan Campbell, \"mitä tahdot mieheltä, jonka\nviimeiset tunnit ovat kulumassa?\"\n\n\"Minun tuntini ovat vain minuutteja enää\", sanoi rosvo; \"sitä surempi on\narmo, jos ne kulutan hyödyksi sille miehelle, jonka käsi aina on iskenyt\nminua, niinkuin minunkin käteni on vielä kipeämmästi lyönyt häntä.\"\n\n\"Sinunko kätesi olisi vielä kipeämmästi lyönyt minua! -- Sinä\nrikkipoljettu mato!\" vastasi ritari, halveksivasti katsahtaen\nviheliäisen vastustajansa puoleen.\n\n\"Niin\", vastasi rosvo lujalla äänellä, \"minun käteni isku on koskenut\nkipeämmin. Meidän välillämme olleessa taistelussa elämästä ja\nkuolemasta ovat minun lyömäni haavat olleet syvimmät vaikkeivät\nsinunkaan lyöntisi ole olleet jälkeä jättämättä. -- Minä olen Ranald Mac\nEagh -- minä olen Ranald Sumun Poika -- se yö, jona minä sinun linnastasi\nlaitoin suuren nuotion, on nyt saanut vertaisensa kumppanin tästä\npäivästä, jona sinä kaaduit esi-isieni miekan sivalluksesta. -- Muista,\nmitä kaikkea pahaa olet tehnyt heimokunnalleni -- niin paljon pahaa, kuin\nsinä, ei ole meille kukaan muu tehnyt, paitsi yksi. Hän, niin hoetaan,\non sallimuksen suojassa, niin ettei kostomme pysty häneen -- senpä saamme\npian nähdä!\"\n\n\"Herra kreivi Menteith\", sanoi Duncan Campbell, kohoten vuoteeltaan,\n\"tämä mies on julkinen pahantekijä, sekä kuninkaan että parlamentin,\nsekä Jumalan että ihmisten vihollinen -- hän kuuluu Sumulais-joukkoon,\njoka on henkipattoiseksi tuomittu -- hän on samoin teidän ja Mac Aulayn\nvihollinen kuin minun. Minä toivon, ettette salli hänen\nraakalaisriemunsa katkeroittaa minulta näitä hetkiä, jotka kenties ovat\nviimeiseni.\"\n\n\"Hän saa ansionsa mukaisen kohtalon\", virkkoi Menteith; \"viekää hänet\npaikalla pois.\"\n\nDalgetty kävi nyt väliin, puhuen siitä, kuinka suuri apu Ranaldin\nopastamisesta oli ollut, ja lisäten, että hän oli tälle miehelle\nluvannut täyden turvan. Mutta rosvon oma kimakka, tyly ääni teki majurin\nsanat kuulumattomiksi.\n\n\"Ei\", sanoi Ranald, \"tulkoon vaan kidutuspenkki ja hirsipuu! Antakaa\nminun mädätä taivaan ja maan keskivälillä, ravintona Ben-Nevis vuoren\nhaukoille ja kotkille! Sitten tämä röyhkeä ritari ja tuo voitostaan\nriemuitseva _thane_ (kreivi) eivät koskaan saa tietää sitä salaisuutta,\njonka saisivat kuulla ainoastaan minulta -- sitä salaisuutta, joka\nsäpsähdyttäisi Ardenvohrin ritarin sydäntä ilosta, vaikka hän jo olisi\nkuoleman kielissä ja josta Menteithin kreivi mielellään maksaisi koko\navaran kreivikuntansa hinnan. -- Tule tänne, Annikka Lyle\", lisäsi hän,\nkohoten arvaamattoman voimakkaana, \"älä pelkää sen miehen näköä, jonka\nkaulaan pienoisena kapuelit. Sano näille ylpeille miehille, jotka\nhalveksivat sinua siitä syystä, kun luulevat sinun lähteneen meidän\nvanhasta suvustamme -- sano heille, ettet olekaan verta verestämme, et\nolekaan mikään Sumun Tytär -- vaan olet syntynyt niin komeassa salissa,\ntuuditettu niin pehmeillä patjasilla kuin suinkin kukaan lapsi heidän\nparhaissa palatseissaan.\"\n\n\"Herran Jumalan nimessä\", virkkoi Menteith, liikutuksesta vapisten, \"jos\ntiedät jotakin tämän neidon syntyperää koskevaa, niin helpoita\nomaatuntoasi salaisuuden ilmoittamisella, ennenkuin tästä maailmasta\neroat!\"\n\n\"Ja siunaa vihamiehiäsi viimeisellä hengenvedollasi, eikö niin?\" vastasi\nMac Eagh, heittäen häneen ilkkuvan silmäyksen. \"Tätä oppiahan teidän\npappinne saarnailevat -- mutta milloin ja ketä kohtaan te sitä oppia\nnoudatatte? -- Ei, antakaa mun ensin tietää, mitä saan salaisuudestani,\nennenkuin rupean sitä ilmoittamaan. -- Mitä te, Ardenvohrin ritari,\nantaisitte saadaksenne tietää, että taikauskoiset paastoomisenne ovat\nolleet tarpeettomat ja että yksi perillinen suvustanne on vielä\nelossa? -- Minä odotan vastausta -- ennenkuin sen kuulen, en virka sanaakaan\nenempää.\"\n\n\"Minä voisin\", sanoi Duncan Campbell, jonka äänestä kuului, kuinka\nhänessä epäilyksen, vihan ja pelon tunteet taistelivat, \"minä\nvoisin -- mutta tiedänhän, että sinä ja koko sinun sukusi, samoin kuin\nSuuri Vihollisemme, olette valehtelijoita ja murhamiehiä\nkaikkityyni -- mutta jos se olisi totta, mitä minulle kerrot, niin\nmelkein voisin antaa sinulle anteeksi, mitä pahaa olet minulle tehnyt.\"\n\n\"Kuulkaa tuota!\" virkkoi Ranald. \"Se on suuri lupaus Diarmidin pojan\nlupaukseksi! -- Ja te, jalo _thane_ -- huhu leirissä hokee, että mielellänne\nantaisitte elonne ja tavaranne maksuksi, jos saisitte tietää, ettei\nAnnikka Lyle olekaan rosvon tytär, vaan peräisin suvusta, joka teidän\nsilmissänne on oman sukunne vertainen. -- No, olkoon menneeksi! -- En sitä\nilmoita teille rakkaudesta -- oli aika, jolloin olisin myönyt tämän\nsalaisuuden vapauteni hinnasta; nyt ostan sillä jotakin, mikä on\nvapautta ja henkeäkin kalliimpaa. -- Annikka Lyle on Ardenvohrin ritarin\nnuorin, ainoa henkiin jäänyt lapsi, joka yksinään säilyi silloin, kun\nkaikki muu hänen isänsä linnassa muuttui vereksi ja tuhaksi.\"\n\n\"Saattaisiko olla totta, mitä tämä mies puhuu?\" virkkoi Annikka Lyle,\njoka tuskin tajusi, mitä sanoi; \"vai onko se jotakin outoa hourausta?\"\n\n\"Tyttö\", vastasi Ranald, \"jos olisit kauemman aikaa elänyt meidän\njoukossamme, niin olisit paremmin oppinut eroittamaan totuuden oikean\näänen. Tälle saksilaisherralle ja Ardenvohrin ritarille tahdon antaa\nsemmoiset todistukset puheeni totuudesta, että uskomattomimmankin täytyy\nuskoa. Mene sinä sill'aikaia pois -- minä rakastin lapsuuttasi, minä en\nvihaa nuorta ikääsi -- ei mikään silmä inhoa ruusunkukkaa, vaikka se\nkasvaakin okaisessa pensaassa, -- ja ainoastaan sinua on minun sääli, kun\nmuistelen, mitä nyt pian tapahtuu. Mutta se, joka tahtoo kostaa\nviholliselleen, ei saa peräytyä, vaikka viatonkin saa samassa häviössä\nsurmansa\".\n\n\"Hänen neuvonsa on hyvä, Annikka\", sanoi kreivi Menteith, \"menkää pois\ntäältä, Jumalan nimeen. -- Jos tässä asiassa on jotakin perää, niin teidän\ntutustumisenne herra Duncan Campbellin kanssa on teidän kummankin\ntähden paremmin valmistettava.\"\n\n\"En tahdo erota isästäni, jos todella olen hänet löytänyt!\" sanoi\nAnnikka. \"En tahdo jättää häntä, kun hän on näin peloittavassa tilassa.\"\n\n\"Ja isänä minä aina tahdon sinua kohdella\", sanoi Duncan Campbell\nhiljaa.\n\n\"Sitten\", virkkoi Menteith, \"minä käsken viedä Mac Eaghin toiseen\nkamariin ja tahdon itse tutkia hänen kertomuksensa todistuksia. Ritari\nDugald Dalgetty suostunee kai minua seuraamaan ja auttamaan?\"\n\n\"Hyvin mielelläni\", vastasi Dalgetty. \"Minä voin avustaa toimittamalla\n_confessor'in_ (ripittäjän) taikka asessorin virkaa, vaikkapa molempia.\nEi olekaan siihen toista niin kelvollista, sillä minä kuulin koko sen\njutun kuukausi sitten Inveraryn linnassa -- mutta tuommoisia teloituksia,\nkuin Ardenvohrissa tapahtunut, on muistossani niin paljon, että ne\nhämmentyvät toisiinsa; ja sitä paitsi on minulla paljon tärkeämpiäkin\nasioita ajateltavana.\"\n\nKuultuansa tämän suoran tunnustuksen, joka tehtiin sillä aikaa, kun he\nkuljettivat haavoitettua miestä pois, iski kreivi Menteith silmänsä\nDalgettyyn sanomattoman vihaisen ja ylenkatseellisen näköisenä; mutta\nkunnon majuri oli niin itseensä tyytyväinen, ettei sitä silmänluontia\nkäsittänyt.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\n\n    Ma olen vapaa, niinkuin luoja meidät loi,\n    Kuin villit, jotka metsää samoella sai,\n    Ennenkuin laki orjakahleet meille toi.\n\n    Granadan valloitus.\n\nMenteithin kreivi rupesi nyt, niinkuin oli luvannut, tarkemmin\ntiedustelemaan Ranald Sumun Pojan kertomaa asiaa, jonka todenperäisyys\nvahvistettiin myös kahden muun, armeijan oppaina olleen Sumulaisen\nsanoilla. Näitä kertomuksia Menteith huolellisesti vertasi siihen, mitä\nherra Duncan itse tiesi virkkaa linnansa ja lastensa hävityksestä; ja\nhelppo on ymmärtää, ettei Ardenvohrin ritarin muistosta ollut haihtunut\nmikään tähän kauheaan ja tärkeään tapaukseen kuuluva seikka. Erinomaisen\ntähdellistä olikin saada näytetyksi, ettei tämä kertomus ollut valetta,\njonka rosvo ehkä oli keksinyt saattaaksensa jonkun väärän henkilön\nArdenwohrin herran lapsen ja perillisen arvoon.\n\nKenties Menteith, joka niin mielellään olisi nähnyt tämän jutun toteen\nnäytetyksi, ei ollut kaikin puolin soveliain mies sen todenperäisyyttä\ntutkimaan. Mutta Sumun Poikien kertomukset olivatkin aivan mutkattomat,\ntarkat ja kaikissa asioissa keskenään yhtäpitävät. He mainitsivat\nomituisen luoman, jonka tiedettiin olleen herra Duncanin lapsessa ja\njonka nyt myös havaittiin olevan Annikka Lylen vasemmassa olkapäässä.\nMyös muistettiin hyvin, että kun muiden lasten kurjat tähteet\nkorjattiin, ei tästä lapsukaisesta ollut löytynyt mitään jälkeä. Näistä\nynnä toisistakin todistavista seikoista, joita on tarpeeton mainita,\ntulivat sekä Menteith että Montrosekin, jonka jälkimäisen mieli ei ollut\nennalta taipuva uskomaan, siihen varmaan vakuutukseen, että Annikka\nLyleä, halpasäätyistä, ainoastaan kauneutensa ja avujensa puolesta\netevää ottolasta, oli tästä lähtein kunnioitettava Ardenvohrin herran\nperillisenä.\n\nMenteith riensi nyt ilmoittamaan tutkinnon päätöstä niille molemmille\nhenkilöille, joita se likimmin koski. Rosvo puolestansa pyysi saada\npuhutella pojanpoikaansa, jota tavallisesti mainitsi pojaksensa.\n\n\"Te löydätte hänet\", virkkoi hän, \"siitä ulkohuoneesta, missä minä ensin\nmakasin.\"\n\nTarkan hakemisen perästä tuo metsäläispoika löydettiinkin muutamasta\nnurkasta, jossa hän oli piillyt märänneitten olkien peitossa, ja tuotiin\nvaarinsa eteen.\n\n\"Kenneth\", lausui vanha rosvo, \"kuule isäsi isän sanat! Muutama\nsaksilaissoturi ja Allan Verikäsi läksivät vähän aikaa sitten tästä\nleiristä, mennäkseen Caberfaen maakuntaan. Vainoo heidän jälkiään\nniinkuin hurtta haavoitettua metsäkaurista -- ui järvien poikki -- kapua\nvuorien yli -- samoa saloja myöten -- älä levähdä, ennenkuin olet heidät\nsaavuttanut.\" -- Pojan muoto tuimistui ukon näin puhuessa, ja käsi tarttui\npuukkoon, joka oli pistetty hänen repaleisen plaidinsa pitimenä olevan\nnahkahihnan taakse. -- \"Ei!\" lausui vanha mies; \"sinun kädestäsi hänen ei\npidä saaman surmaansa. Epäilemättä he tiedustelevat sinulta sanomia\nleiristä -- sano heille, että Annikka Lyle, harpunsoittaja, on havaittu\nArdenwohrin herran lapseksi; että Menteithin thane aikoo ottaa hänet\nvaimoksensa papin edessä; ja että sinut on lähetetty kutsumaan vieraita\nhäihin. Älä pysähdy kuulemaan heidän vastaustansa, vaan katoa niinkuin\nukkosen salama, kun musta pilvi sen nielee suuhunsa. -- Ja nyt lähde,\nrakkaimman poikani rakas poika! En saa koskaan enää nähdä silmiäsi enkä\nkuulla astuntasi kepeää sipsutusta -- mutta viivy vielä hetkinen ja kuule\nviimeinen käskyni. Pidä muistossa sukumme kohtalo äläkä luovu Sumun\nPoikien ikivanhoista tavoista. Nyt olemme hajoitettu pieni parvi, jota\njokainen klani miekallaan ajaa jokaisesta laaksosta, istuen omistajana\nniillä mailla, missä esi-isäsi hakkasivat puita ja noutivat vettä\nperheittensä tarpeeksi. Mutta synkimmilläkin saloilla ja vuoriston\nkolkoimmillakin kukkuloilla, kuule, Kenneth Erachtin poika, pidä sinä\naina tahraamatta vapautesi, jonka sinulle perintöoikeudeksesi jätän. Älä\nsitä koskaan myö, ei kalliisiin vaatteisiin eikä kivisiin katoksiin, ei\nruoalla täytettyyn pöytään eikä pehmeään untuvavuoteeseen. -- Sumun poika,\nole aina vapaa niinkuin esi-isäsi -- niin vuorilla kuin laaksoissa, niin\nyltäkylläisyydessä kuin nälässä -- niin lehtisen suven kuin myös rautaisen\ntalven aikoina. Älä kumarra ketään herraksesi -- älä tottele mitään\nlakia -- älä ota äläkä maksa palkkaa -- älä rakenna itsellesi tupaa -- älä\naitaa maata karjalaitumeksi -- älä kylvä siementä. Olkoon vuoriston\nmetsävilja laumanasi, karjanasi -- ja jos et tarpeeksi saa, ryöstele\nsortajiemme tavaroita -- sekä saksilaisten että myös niiden gaelilaisten,\njotka ovat saksilaisia sydämessään, pitäen laumansa ja karjansa\nkalliimpana kuin kunniansa ja vapautensa. Hyvä onkin, että he niin\ntekevät -- sitä avarampi on kostomme ala. Muista heitä, jotka ovat meidän\nheimokunnallemme hyvää tehneet, ja palkitse heidän hyvät tekonsa\nverelläsikin, jos tilaisuus niin vaatii. Jos joku Mac Jan tulisi\nluoksesi ja hänellä olisi itse kuninkaan pojankin pää kädessään, niin\nsuojele häntä, vaikka kostoa himoavan isän koko armeija olisi pakenijan\nkantapäillä. Sillä Glencoessa ja Ardnamurchanissa me olemme saaneet\nrauhassa oleskella näinä menneinä aikoina. Mutta Diarmidin pojat ja\nDarnlinwarachin suku ja Menteithin ratsumiehet -- kohdatkoon kiroukseni\nsinun päästäsi, Sumun Lapsi, jos jotakuta heidän nimensä omistavaa\nsäästät, kun tilaisuus tulee heitä tuhota. Ja se tilaisuus tulee pian,\nsillä heidän omat miekkansa alkavat pian raadella heitä keskenänsä, ja\nne, jotka hajalle lyödään, pakenevat sitten Sumun piiriin ja saavat\nsurmansa Sumun lapsilta. Vielä kerran sanon sulle: lähde -- pudista\njaloistasi ihmisten asuntojen tomu, yhdentekevä rauhako vai sota on\nheidät tuonut yhteen. Jää hyvästi, rakkahani! Ja tulkoon sinulle\nniinkuin esi-isillesi kuolema, ennenkuin ruumiin heikkous, tauti taikka\nikä on masentanut mielesi! -- Mene -- mene! -- elä vapaana -- palkitse hyviä\ntekoja -- kosta suvullesi tehtyä pahaa!\"\n\nMetsäläispoika kumartui ja suuteli kuolemaisillaan olevaa suvun vanhinta\notsaan. Mutta lapsuudestaan tottuneena hillitsemään kaikki ulkonaiset\nliikutuksen osoitukset, hän läksi kyyneltäkään vuodattamatta,\njäähyväissanaa virkkamatta ja oli pian kaukana Montrosen leirin\npiiristä.\n\nDalgetty, joka oli tämän puheen loppupuolella ollut läsnä, ei oikein\nhyväksynyt Mac Eaghin käytöstä tässä tilaisuudessa. \"Minun mielestäni,\nRanald veikkonen\", virkkoi hän, \"sinä et ole parhaalla mahdollisella\ntiellä, jota kuolemaisillaan oleva mies voisi kulkea. Rynnäköt,\nverilöylyt, teloitukset, etukaupunkien polttamiset, ne tosin ovat\nsoturin jokapäiväisiä tehtäviä, ja niiden puolustuksena on asian pakko,\nkoska niitä tehdään virkavelvollisuuden vaatiessa. Ja mitä erittäin\netukaupunkien polttamiseen tulee, voin sanoa, että ne ovat ikäänkuin\npettureita ja murhamiehiä kaikille linnoitetuille kaupungeille. Siitä\nseuraa selvästi, että sotamiehen virka on Jumalalle erittäin otollinen,\nkoska kuitenkin voimme toivoa autuutta, vaikka joka päivä teemme\ntuommoisia hirmutöitä. Mutta muista sentään, Ranald, ettei\nkuolemankieliin joutuneen soturin tapana, ei minkään eurooppalaisen\nvaltakunnan palveluksessa, ole kerskata semmoisista teoistaan taikka\nkehoittaa muita samallaisiin. Vaan päinvastoin tulee silloin ilmoittaa\nkatumusta niistä ja lukea tai pyytää toista lukemaan jotakin lohduttavaa\nrukousta. Ja jos tahdot, niin menen pyytämään herra markiisin kappa\nlaista, että hän sen tekisi puolestasi. Ei juuri kuulu minun\nvelvollisuuksiini huomauttaa sinulle näitä asioita, mutta arvelen, että\nomalletunnollesi mahtaisi siitä olla helpoitusta, jos eroisit täältä\nenemmän kristityn lailla ja vähemmän tuolla turkkilaistavalla, jota näyt\nolevan paraissa aikeissa noudattaa.\"\n\nKuoleva mies (semmoiseksi sopi Ranaldia hyvin sanoa) pyysi ainoaksi\nvastauksekseen Dalgettyä kohottamaan häntä semmoiseen asentoon, että hän\nvoisi katsoa ulos linnan ikkunasta. Paksu hallasumu, joka oli jo kauan\nväikkynyt vuorten kukkulain ympärillä, alkoi juuri painua kaikkia\nlaaksoja ja rotkoja myöten; ja vuoriselänteen monihuippuinen harju\nnäytti nyt mustan, katkonaisen rivinsä, ikäänkuin autio saarisarja olisi\nollut kohoamassa sumun valtamerestä. \"Sumun henki\", lausui Mac Eagh,\n\"sinä, jota meidän sukumme nimittää isäkseen ja suojelijakseen, ota,\nsilloin kun tuskani on loppunut, pilvilinnaasi vastaan tämä mies, joka\neläissään on sinulta niin usein turvaa saanut!\" Näin lausuttuaan hän\nvaipui sen käsivarsille, joka häntä kannatteli, eikä enää virkkanut\nmitään, vaan käänsi vähäksi aikaa kasvonsa seinään päin.\n\n\"Pelkäänpä\", virkkoi Dalgetty, \"että ystäväni, jos hänen sydäntänsä\ntutkittaisiin, huomattaisiin perin vähä paremmaksi kuin pakana.\" Sitten\nhän uudelleen tarjoutui hankkimaan sinne tohtori Wisheartin, Montrosen\nsotapapin. \"Se herra\", sanoi majuri, \"on sangen taitava virassaan ja\ntekisi kaikista synneistäsi selvän tilin vähemmässä ajassa kuin minulta\nmenisi yhden tupakkapiipullisen polttamiseen.\"\n\n\"Saksilainen\", vastasi kuoleva mies, \"älä puhu enää papistasi -- minä\nkuolen tyytyväisenä. -- Onko sulla koskaan ollut vastustajaa, johon ei\nmikään ase pystynyt -- jota luoti vältti, johon nuoli katkesi ja jonka\npaljas iho oli yhtä luja miekan ja väkipuukon iskuja vastaan kuin sinun\nteräspaitasi? Oletko koskaan semmoisesta vihollisesta kuullut?\"\n\n\"Sangen usein, siihen aikaan kun Saksassa palvelin\", vastasi Dalgetty.\n\"Oli yksi semmoinen pahus Ingolstadtissa, johon ei luoti eikä teräs\npystynyt. Sotamiehet saivat hänestä viimein lopun pyssynperillä.\"\n\n\"Tälle viholliselle, johon ei mikään pysty\", sanoi Ranald, huolimatta\nmajurin välilauseesta, \"ja jonka kädet ovat punaiset minulle kaikkein\nkalliimpien verestä -- tälle miehelle olen nyt jättänyt perinnöksi sydämen\ntuskan, kateuden kiusan, toivottomuuden ja äkillisen kuoleman, taikka\nmyös elämän, joka on kuolemaa kurjempi. Semmoiseksi tulee Allan\nVerikäden kohtalo, kun hän saa kuulla, että Menteith nai Annikan. Enkä\npyydä mitään muuta kuin varman tiedon, että näin tapahtuu -- silloin\nkatoaa hänen kätensä kautta saadun surmani katkeruus.\"\n\n\"Jos niin on laita\", virkkoi majuri, \"ei siitä maksa vaivaa enempää\npuhua. Mutta siitä pidän huolen, että niin harva kuin mahdollista saa\nsinut nähdä; sillä minun arveluni mukaan ei lähtötapasi ole juuri\nkunniaksi eikä esikuvaksi kristitylle armeijalle.\" Näin sanoen hän läksi\nulos huoneesta, ja Sumun Poika veti pian sen perästä viimeisen\nhengenvetonsa.\n\nSillä välin Menteith, jättäen isän ja tyttären, jotka nyt uudestaan\nolivat löytäneet toisensa, keskinäisten, sekanaisten tunteittensa\nhaltuun, keskusteli hartaasti Montrosen kanssa tämän keksinnön\nseurauksista. \"Nyt minä näkisin\", virkkoi markiisi, \"jos en jo ennenkin\nolisi sitä huomannut, että teidän ilonne tästä keksinnöstä, rakas\nMenteith serkkuni, on likeisessä yhteydessä oman onnenne kanssa. Te\nrakastatte tätä uudesti löydettyä neitoa, ja hän rakastaa teitä.\nSukuperän suhteen ei siinä ole mitään vastaan sanottavaa; kaikissa\nmuissakin suhteissa ovat hänen onnenlahjansa omienne vertaiset -- mutta\nhuomatkaa kuitenkin muuan seikka. Ritari Duncan Campbell on\nuskonkiivailija -- ainakin presbyteriläinen -- ja kapinassa kuningasta\nvastaan! Hän on meidän seurassamme ainoastaan sentähden, että joutui\nsotavangiksi, ja meillä on, pelkään ma, vielä pitkällinen keskinäissota\nedessämme. Lieneekö nyt, mitä itse arvelette, Menteith, sopiva aika\nkosiaksenne Ardenvohrin herran perillistä? Taikka mikä takaa, että herra\nDuncan nyt ottaa pyyntönne korviinsa?\"\n\nRakkaus, joka on monineuvonen ja puheissa taitava asianajaja, kuiskasi\nnuorelle herralle tuhannet vastaukset, joilla nämä vastasyyt kumottiin.\nHän huomautti Montroselle, että Ardenvohrin herra ei ollut mikään\nkiivastelija, yhtä vähän uskonnollisissa kuin valtiollisissa asioissa.\nHän muistutti omaa tunnettua ja koeteltuakin hartauttaan kuninkaan asian\npuolesta, viitaten siihen, että sen vaikutus saattoi laajentua ja\nvahvistua naimisliitosta Ardenvohrin perillisen kanssa. Hän veti esiin,\nkuinka vaarallinen Duncan Campbellin haava oli; kuinka arveluttava asia\nolisi, jos sallittaisiin kuljettaa tämä nuori neito Campbellien maahan,\nsillä jos hänen isänsä kuolisi tahi pysyisi kauan sairaana, joutuisi hän\nvälttämättömästi Argylen markiisin holhottavaksi. Menteith viittasi,\nkuinka silloin kaikki hänen toiveensa olisivat turhat, ellei hän\ntahtoisi tahrata kunniaansa ja ostaa Argylen suosiota kuninkaan\npuolueesta luopumalla.\n\nMontrose myönsi nämä syyt tärkeiksi ja tunnusti myös katsovansa\nkuninkaan asialle edulliseksi että tämä kysymys, vaikka se oli hieman\nvaikea, saatettaisiin ratkaisevaan loppuun mitä pikemmin, sitä paremmin.\n\n\"Minä soisin\", virkkoi hän, \"että kaikki jo olisi ratkaistu tavalla tai\ntoisella ja että tämä ihana Briseis[39] vietäisiin pois leiristämme\nennen meidän vuorelais-Achilleksen, Allan Mac Aulayn, palaamista. --\nPelkään, että siltä kulmalta nousee paha sota, Menteith -- ja luullakseni\nolisi ehkä parasta, että päästämme herra Duncan Campbellin kotiinsa\nkunniasanallaan vangittuna ja että te saattomiehenä menette hänen ja\nneiti Annikan kanssa. Matka kävisi melkein koko ajan vesiä myöten, niin\nettä siitä ei tule kovin paljon vaivaa hänen haavalleen -- ja teidän oma\nhaavanne, ystäväni, olkoon kunniallisena syynä, jolla voitte selittää\njonkunaikaista poissa-oloanne leiristämme.\"\n\n\"Ei suinkaan!\" lausui Menteith. \"Vaikka sen kautta kadottaisimme tämän\nsaman toivon, joka juuri nyt on minulle koittanut, en tahdo kuitenkaan\njättää leiriänne, jalo herra kenraali, niin kauan kuin siinä on\nkuninkaallinen lippu liehumassa. Ansaitsisinpa todella, että tähän\nmitättömään raamuun tulisi syöpä ja söisi kelvottomaksi koko\nmiekkakäsivarteni, jos katsoisin sen riittäväksi syyksi ollakseni jouten\ntällä kuninkaan asialle ratkaisevalla hetkellä!\"\n\n\"Onko tämä siis järkkymätön päätöksenne?\" kysyi Montrose.\n\n\"Yhtä järkkymätön kuin Ben-Nevis vuorten perustus\", lausui nuori herra.\n\n\"Sitten\", virkkoi Montrose, \"teidän pitää, hetkeäkään viipymättä, pyrkiä\nArdenwohrin herran puheille. Jos hänen vastauksensa on teille\nsuosiollinen, niin itse puhuttelen vanhempaa Mac Aulayta ja tahdon\nkeksiä keinoja pitääkseni hänen veljeänsä kaukana toimessa siksi, kun\nAllanin ensi vihastus tästä toivonsa tyhjäksi menemisestä on asettunut.\nVoi jospa hänen mieleensä astuisi joku ilmestys taivaasta, niin ihana,\nettä se haihduttaisi kaiken muiston Annikka Lylestä! Sen te, Menteith,\nkenties katsotte mahdottomaksi? -- No hyvä, käykäämme siis kumpikin omaan\npalvelukseemme, te Cupidon, minä Marsin.\"[40]\n\nHe erosivat, ja tehdyn välipuheen mukaan Menteith pyysi aikaiseen\nseuraavana aamuna saada kahden kesken puhua haavoitetun Ardenvohrin\nherran kanssa ja kosi häneltä hänen tytärtään. Heidän keskinäisen\nrakkautensa tiesi Duncan Campbell jo ennemmin; mutta hän ei kuitenkaan\nollut odottanut näin aikaista kosintaa Menteithin puolelta. Hän vastasi\nsiis ensiksi antaneensa kenties liiankin paljon valtaa omalle\nerinäiselle ilolleen tällä hetkellä, kun hänen klanillensa oli sattunut\nniin paha vastoinkäyminen ja häväistys. Tästä syystä hän ei mielellänsä\ntahtonut näin onnettomalla ajalla vielä enempää ajatella oman perheensä\netua. Ja kun korkeasukuinen kosija pyyteli vielä hartaammasti, vaati\nDuncan Campbell saada ensin pari tuntia keskustella ja neuvotella\ntyttärensä kanssa tästä tuiki tärkeästä aineesta.\n\nTämän keskustelun ja neuvottelun päätös oli Menteithille edullinen.\nDuncan Campbell huomasi uudesti löydetyn tyttärensä onnen ilmeisesti\nriippuvan liitosta tämän rakastajan kanssa. Ja hän ymmärsi myös, että\njos ei tätä nyt kohta päätetty, niin Argyle estäisi sitä tuhannella\nvastuksella huolimatta siitä, että vävy kaikin puolin oli otollinen\nArdenwohrin ritarille itselle. Menteithin luonnonlaatu oli niin jalo ja\nhänen sukunsa sekä rikkautensa arvo niin suuri, että siinä oli Duncan\nCampbellin silmissä täysi vastapaino heidän erimielisyydelleen\nvaltiollisissa asioissa. Tuskinpa hän olisi muutenkaan, vaikka hänen oma\nmielensä tästä naimisliitosta ei olisikaan ollut näin suosiollinen,\nvoinut olla käyttämättä tilaisuutta toimittaa iloa uudesti löydetylle,\nkauan kaivatulle lapselleen. Paitsi sitä oli myös jokin ylpeyden tunne\nyllyttämässä häntä tähän päätökseen. Vähän masentavaa ylpeydelle olisi\nollut, jos olisi täytynyt Ardenvohrin perintötyttärenä näyttää\nmaailmalle Darnlinwarachin linnassa kasvanutta köyhää elättiä ja\nharpunsoittajaa. Mutta jos samassa saattaisi julistaa hänet Menteithin\nkreivin kihlatuksi morsiameksi tahi vihityksi vaimoksi, jonka liiton\nperustuksena oli hänen alhaisuutensa aikana syttynyt rakkaus, niin siinä\nolisi vakuutus maailmalle, että Annikka oli kaikkina aikoina ollut\nnykyisen korkean säätynsä arvoinen.\n\nNäiden syitten vaikutuksesta Duncan Campbell siis ilmoitti nuorelle\npariskunnalle suostumuksensa määräten, että Montrosen sotapappi saisi\nvihkiä heidät yhteen linnan kappelissa niin harvain vierasten\nläsnäollessa kuin suinkin mahdollista. Mutta kun Montrosen täytyisi\nmarssia pois Inverlochysta, johon lähtöön käsky tulisi luultavasti\nmuutamien päivien kuluttua, piti nuoren kreivinnan, niin sovittiin,\nseurata isäänsä hänen linnaansa ja asua siellä siksi, kun valtiolliset\nasiat sallivat Montrosen kunniallisesti ottaa eronsa nykyisestä\nsotavirastaan. Näin tehtyään päätöksensä Duncan Campbell ei antanut\ntyttärensä neitseellisen ujouden viivyttää sen toimeenpanoa. Vihkiäiset\nmäärättiin siis pidettäviksi seuraavana iltana, joka oli toinen tappelun\nperästä.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU.\n\n\n    Mun sinisilmän' on hän rosvonnut,\n    Jonk' olin verin, vaivoin ansainnut.\n\n    Popen Iliadista.\n\nMonesta syystä oli välttämätöntä, että Angus Mac Aulayn, joka oli niin\nkauan ollut Annikka Lylen hyväntahtoisena suojelijana, piti saada tieto,\nmikä muutos oli tapahtunut hänen ottosisarensa onnessa, ja lupauksensa\nmukaan Montrose siis ilmoitti hänelle nämä merkilliset tapaukset. Mac\nAulayn mielenlaadun ajattelematon ja kevytmielinen huolettomuus\nvaikutti, että hän osoitti paljoa enemmän iloa kuin kummastusta Annikan\nhyvästä onnesta. Hän ei sanonut epäilevänsäkään, että tämä onni oli\nansion mukainen ja että Annikan kautta, jota aina oli kasvatettu\nuskolliseksi alamaiseksi, joutuisivat tuon tylyn, uskonkiihkoisen vanhan\nherran perintömaat jollekulle kuningasta rakastavalle, kelpo pojalle.\n\"Enpä panisi vastaan, jos veljeni Allan tahtoisi koettaa onneansa\",\nlisäsi hän \"huolimatta siitä, että herra Duncan Campbell on ainoa mies,\njoka koskaan on sanonut, että Darnlinwarachin linnassa ei suoda\nvieraanvaraa. Annikka Lyle on aina osannut päästää lumouksesta Allanin\nsynkän hengen ja kukaties veljeni muuttuisi naimisen kautta enemmän\ntämän maailman ihmiseksi?\"\n\nKiireesti keskeytti Montrose tämän pilvilinnan rakentamisen, ilmoittaen\nhänelle, että neiti Annikka jo oli saanut kosijan ja mennyt kihloihin,\nja että hän oli isänsä suostumuksella nyt kohta vihittävä Aulayn\nsukulaisen Menteithin puolisoksi. Ja vielä hän lisäsi pyytävänsä Angus\nMac Aulaytä olemaan vihkiäisissä läsnä, jolla pyynnöllä tahtoi\nosoittaa, kuinka suuressa arvossa he pitivät neidon monivuotista\nsuojelijaa. Mac Aulay tuli tämän sanoman kuultuansa sangen ykstotiseksi\nja oikaisi vartalonsa suoraksi niinkuin mies, joka arvelee, ettei\nhänestä ole arvon mukaan lukua pidetty.\n\n\"Minun mielestäni\", virkkoi hän, \"olisi aina osoittamani ystävällisyys\ntätä nuorta neitiä kohtaan, joka niin monia vuotia asui katokseni\nsuojassa, vaatinut hiukan enempääkin tässä tilaisuudessa, paitsi\ntämmöistä pelkkää kohleliaisuustemppua. Olisipa\", arveli hän, \"minulla\ntoki, mitään liikoja vaatimatta, pitänyt olla se oikeus, että olisi\nkysytty minun neuvoani. Kyllä minä suon sukulaiselleni Menteithille\nkaikkea hyvää; hartaampaa hyvänsuojaa ei hänellä saata olla; mutta hän\non, se mun täytyy sanoa, liiaksi hätäillyt tässä asiassa. Allanin\nrakkaus neiti Annikkaan oli aivan hyvin tietty; enkä kumminkaan voi\nkäsittää, miksi hänen oikeutensa tuon nuoren tytön kiitollisuuteen piti\nnäin syrjään sysättämän, niin ettei siitä vähääkään keskusteltu\nennakolta\".\n\nMontrose ymmärsi liiankin selvään, mitä nämä kaikki puheet tarkoittivat;\nhartaasti hän siis pyysi Angusta ajattelemaan asiaa järkevästi ja\nmiettimään, olisiko luultavaakaan, että Ardenvohrin herra voisi\nluovuttaa ainoan perillisensä Allanille, jossa epäilemättä oli monta\netevää avua, mutta niiden rinnalla taas toisia luonteenominaisuuksia,\nmitkä peittivät edelliset ikäänkuin pilvellä, niin että Allan oli\npelotuksena kaikille, joiden seurassa hän oleskeli.\n\n\"Herra markiisi\", sanoi Angus Mac Aulay; \"minun Allan-veljessäni,\nniinkuin meissä kaikissa Jumalan luomissa, on vikoja yhtä hyvin kuin\nansioitakin. Mutta hän on uljain, urhoollisin mies koko armeijassanne,\ntulkoon sitten toinen sija kelle hyvänsä; ei hän siis ole millään\nmuotoa ansainnut sitä, että te, korkeasti kunnioitettava herra -- ja\nsamoin myös meidän oma läheinen sukulaisemme -- ja tuo nuori neito, joka\nkaikesta, mitä hänellä on, olisi kiitollisuuden velassa Allanille ja\nAllanin suvulle -- että te kaikki olette pitäneet niin varsin vähän lukua\nhänen onnestaan tahi onnettomuudestaan.\"\n\nTurhaan yritti Montrose selittää asiaa toiselta taholta; Allan oli\npäättänyt katsoa sitä tältä kannalta, ja hänen älynsä oli sitä ahdasta\nlaatua, johon ei mikään vastasyy mahdu, kun kerran jokin ennakkoluulo on\nsiinä saanut asuntonsa. Montrose muutti nyt puhetapansa ankarammaksi ja\nkäski Anguksen pitää vaari, ettei hän antaisi valtaa tunteille, joista\nvoi tulla vahinkoa kuninkaallisen majesteetin palvelukselle. Hän\nilmoitti erittäin tahtovansa, ettei keskeytettäisi Allanin toimia siinä\nasiassa, jolle hän nyt oli lähetetty; sillä \"se asia\", sanoi Montrose,\n\"on suuresti kunniaa tuottava hänelle itselleen, ja luultavasti lähtee\nsiitä myös sangen suuri hyöty kuninkaalle. Sentähden toivon, ettette\nlähetä hänelle sanomia toisista asioista ettekä nosta mitään\neripuraisuutta, joka voisi vetää pois hänen huomionsa tästä tärkeästä\ntoimesta.\"\n\n\"En minä\", vastasi Angus jotenkin ynseästi, \"ole mikään riidan nostaja;\npäinvastoin mieluummin tahtoisin olla rauhan sovittaja. Minun\nveljessäni, yhtä hyvin kuin useimmissa miehissä, on omien riita-asiainsa\nratkaisija -- ja mitä sanomien saamiseen tulee, arvelevat kaikki ihmiset\nniiden tulevan Allanille toista tietä kuin tavallisten sanansaattajain\nkautta. Älkää siis liioin kummastuko, jos saatte hänet nähdä täällä\naikaisemmin kuin odotitte.\"\n\nLupaus, ettei hän itse sekaantuisi asiaan, oli ainoa, mitä Montrose sai\ntältä mieheltä, joka kuitenkin muuten aina oli sangen hyvänsävyinen,\npaitsi kun asia koski hänen ylpeyttään, erinäistä etuaan taikka\njuurtuneita luulojaan. Ja sikseen markiisin nyt täytyi jättää asia ensi\naluksi.\n\nMontrose oli päättänyt kutsua myös majuri Dalgettyn vieraaksi siitä\nsyystä, että hänelle oli uskottu edellisistäkin seikoista tietoa, ja\nmuuten oli syytä toivoa, että hän helpommin kuin Mac Aulay suostuisi\ntulemaan vihkiäisiin tahi kumminkin hääpitoihin. Mutta häntäkin\nepäilytti; hän katsahti nuttunsa kyynärpäihin ja nahkahonsujensa polviin\nja mutisi jonkunlaisen vastahakoisen suostumuksen siinä tapauksessa,\nettä hän, neuvoteltuaan jalosukuisen ylkämiehen kanssa, näkisi sen\nmahdolliseksi. Montrose vähän kummastui, mutta oli kovin ylpeä\nilmoittaaksensa pahaa mieltään, jonkatähden siis antoi Dalgettyn käydä\nomaa tietänsä.\n\nMajurin tie kävikin nyt kohta sulhasmiehen kamariin. Siellä Menteith\npar'aikaa haki niistä vähistä vaatevaroista, mitä hänellä oli\nsotaretkellä mukanaan, semmoista pukua, joka tässä juhlallisuudessa\nnäyttäisi paraimmalta. Majuri Dalgetty astui sisään ja toivotti sangen\nyksitotisen näköisenä onnea nyt lähellä olevaan riemujuhlaan, \"josta\nkuitenkin minun, suureksi mielipahakseni, täytyy jäädä pois. -- Suoraan\nsanoen\", lisiisi hän, \"minä olisin vain häväistykseksi juhlallisuudelle,\nsillä minulla ei ole mitään häävaatteita. Ratkeamat ja halkeamat\nvierasten puvussa saattaisivat ennustaa samallaisia vikoja teidän\navio-onnessanne. Ja puhuakseni suuni aivan puhtaaksi, herra kreivi, te\nvoitte osaksi syyttää itseänne siitä, ettette saa nähdä minua\nvieraananne. Te, näet, laitoitte minut hullun työhön, kun lähetitte\nottamaan sitä nahkapukua Cameronien saaliskasasta -- yhtä hyvin olisi\nvoinut lähettää minut ottamaan naula tuoretta voita Mustin kidasta.\nMinulle ei vastattu muulla tavalla, herra kreivi, kuin väkipuukkojen ja\nmiekkain heiluttamisella ja jonkunlaisella murinalla ja ärinällä, joka\noli olevinansa heidän omaa kieltänsä. Minä puolestani arvelen, etteivät\nnuo vuorelaiset mahda olla paljoa parempia kuin ilmipakanat, ja minulla\non ollut paljon pahennusta siitä tavasta, jolla tuttavani Ranald Mac\nEagh katsoi hyväksi rumputtaa viimeistä marssiansa vähän aikaa sitten.\".\nMenteith oli semmoisella tuulella, että kaikki asiat ja kaikki ihmiset\nolivat hänestä hauskat, ja ritari Dugald Dalgettyn yksitotinen valitus\nhuvitti häntä suuresti. Hän pyysi, että ritari tekisi niin hyvin ja\nottaisi omakseen sangen sievän nahkaisen puvun, joka oli levitetty\nlattialle. \"Tosin\", sanoi Menteith, \"olin aikonut sitä omaksi\nsulhaspuvukseni, koska se on sotaisista vaatteuksistani vähimmin\npeloittava; sillä rauhanaikuista minulla ei ole täällä yhtään.\"\n\nMajuri esteli hiukan, niinkuin sopikin, ei tahtonut millään muotoa\nryöstää häneltä ja niin edespäin. Mutta viimein hänelle hyväksi onneksi\nsattui päähän, että olisi paljoa enemmän sotalain mukaista, jos kreivi\nvihittäisi itsensä rinta- ja selkärautoihin puettuna. Semmoisessa\npuvussahan majuri oli ennenkin kerran nähnyt sulhasmiehen, silloin kun\nprinssi Leo Wittelsbachilainen nai Saksin vaaliruhtinaan, vanhan Yrjö\nFredrikin nuorimman tyttären, Kustaavus Adolfuksen, Pohjoismaiden j.n.e.\nläsnäollessa. Hyvänsävyinen nuori kreivi naurahti ja suostui; ja tällä\nlailla saatuansa edes yhden iloisen vierasnaaman hääjuhlaansa varten hän\npuki päälleen kepeän, koristeilla varustetun haarniskan, joka oli\npeitetty osaksi samettiviitalla, osaksi leveällä sinisellä\nsilkkivyöhiköllä, joka riippui hänen olkapäästänsä niinkuin hänen\nsäätynsä ja silloinen muoti vaati.\n\nKaikki oli valmiina; maan tavan mukaan ei sulhasen ja morsiamen ollut\nlupa sinä päivänä enää nähdä toisiansa ennenkuin alttarin edessä. Jo\nolikin kello lyönyt, kutsuen sulhasta kappeliin, ja tämä odotti\nviereisessä eteishuoneessa, että markiisi, joka oli ollut niin hyvä ja\nluvannut toimittaa morsiamen isän virkaa tässä tilaisuudessa, saapuisi\npaikalle. Jokin armeijaa koskeva asia oli näet äkkiä vaatinut Montrosen\ntointa, ja niinkuin on helppo ymmärtää, odotteli Menteith hänen tuloansa\njotenkin maltittomalla mielellä; ja kuullessaan oven aukeavan hän sanoi\nnauraen: \"Te olette myöhästynyt paraatiin.\"\n\n\"Kun et vain sanoisi minua liian aikaiseen tulleeksi\", tiuskasi Allan\nMac Aulay, sisään hyökäten. \"Vetäise miekkasi tupesta, Menteith, ja\npuolusta itseäsi kuin mies taikka kuole kuin koira!\"\n\n\"Sinä olet hullu, Allan!\" vastasi Menteith, yhtä paljon kummastuneena\nhänen äkillisestä ilmaantumisestaan kuin hänen käytöksensä\nsanomattomasta vimmasta. Allanin posket olivat kalmankarvaiset -- silmät\ntuijottivat, pyrkien ulos kuopistaan -- vaahtoa oli suun edessä ja hänen\nliikkeensä olivat aivan kuin mielipuolen.\n\n\"Sinä valhettelet, petturi!\" oli vimmainen vastaus. \"Se on valhe,\nniinkuin kaikki muukin, mitä olet minulle sanonut, on valhetta. Koko\nelämäsi on yhtä valhetta!\"\n\n\"Jos en olisi lausunut todellista ajatustani, kun sanoin sinua\nhulluksi\", virkkoi Menteith suuttuneena, \"niin sinun oma elämäsi tulisi\nsangen lyhytaikuiseksi. Missä asiassa syytät minua valhettelijaksi.\"\n\n\"Sinä sanoit minulle\", vastasi Mac Aulay, \"ettet kosisi Annikka\nLyleä! -- Valhettelija ja petturi! -- odottaahan hän sinua nyt alttarin\nedessä.\"\n\n\"Sinä se olet, joka valhettelet\", väitti Menteith.\n\n\"Minä olen sanonut sinulle, että hänen sukuperänsä tietämättömyys oli\nmeidän liittomme ainoa este. Se on nyt poistunut -- ja mimmoiseksi arvelet\nitseäsi, että minun muka pitäisi sinun tähtesi luopua oikeudestani?\"\n\n\"Paljasta sitten miekkasi\", sanoi Mac Aulay, \"kyllä me toisemme\nymmärrämme.\"\n\n\"Ei nyt\", vastusti Menteith, \"eikä tässä paikassa. Tunnethan minut\nhyvin, Allan -- odota huomispäivään, niin saat miekan kalistelemista\ntarpeeksesi.\"\n\n\"Juuri tänä päivänä, tänä hetkenä, taikka ei koskaan\", vastasi Mac\nAulay. \"Sinun voitonriemusi ei saa kestää yli sen tunnin, joka par'aikaa\nlöi. Menteith, sukulaisuutemme tähden -- yhteisten tointemme ja\ntaistelujemme tähden -- paljasta miekkasi ja puolusta henkeäsi!\" Näin\npuhuen hän tarttui kreiviä käteen ja puristi sitä niin vimmaisella\nhartaudella, että kynsien alta purskahti verta. Menteith sysäsi hänet\nväkisin pois luotansa, huutaen: \"Mene tiehesi, hullu mies!\"\n\n\"No sitten käyköön ilmestysnäkyni toteen!\" huusi Allan ja vetäen tupesta\ntikarinsa hän iski sen koko jättiläisvoimallansa kreivin rintaan.\nRintahaarniskan vastustus poikkeutti aseen kärjen ylöspäin, mutta syvä\nhaava aukesi kuitenkin kaulan ja hartian välillä ja iskun voima kaatoi\nsulhasen pitkälleen lattialle. Montrose astui samassa eteishuoneeseen;\nja hääväki oli melusta säikähtyneenä suuresti peloissaan ja\nhämmästyksissään. Mutta ennenkuin Montrose oli oikein nähnytkään, mitä\noli tapahtunut, oli Allan karannut hänen sivutsensa ja tuiskuna\ntörmännyt linnan portaista alas. \"Vartijat, portti kiinni!\" huusi\nMontrose. \"Ottakaa hänet kiinni! -- Tappakaa hänet, jos vastarintaa\ntekee! -- Kuolla hänen pitää, vaikka olisi oma veljeni!\"\n\nMutta toisella tikariniskulla Allan kaatoi vartijana seisovan\nsotamiehen, samosi leirin läpi niinkuin vuoriston metsäkauris -- vaikka\nkaikki, jotka olivat hätähuudon kuulleet, ajoivat takaa -- heitti itsensä\njokeen, ui toiselle rannalle ja katosi metsään. Samana iltana läksi\nhänen veljensä Angus väkineen myös Montrosen leiristä ja meni kotiinsa,\njosta he eivät enää palanneet armeijan yhteyteen.\n\nAllanista on saatu se tieto, että hän ihmeen lyhyen ajan kuluttua sen\njälkeen kun oli murhansa tehnyt, ryntäsi sisään erääseen saliin\nInveraryn linnassa, missä Argyle par'aikaa piti neuvottelua. Allan\nviskasi siellä verisen puukkonsa pöydälle.\n\n\"Onko se Jaakko Grahamen[41] verta?\" kysäisi Argyle, jonka silmistä\nloisti hirmuinen toivon välähdys sekaisin sen säikähdyksen kanssa, jonka\ntämä äkillinen ilmestys tietysti nosti.\n\n\"Se on hänen lellipoikansa verta\", vastasi Mac Aulay. \"Se on sitä verta,\njota minun täytyi kohtalon määräyksen mukaan vuodattaa, vaikka\nmieluummin olisin vuodattanut omani!\"\n\nNäin puhuttuaan hän kääntyi ja läksi pois linnasta, eikä siitä hetkestä\nenää ole mitään varmaa tietoa hänen vaiheistaan. Kenneth pojan nähtiin\nkolmen muun Sumulaisen kanssa pian sen perästä kulkevan Loch Finen\npoikki, josta voi päättää, että he vainosivat hänen jälkiänsä ja että\nhän heidän käsistään sai surmansa jossakin tietymättömässä erämaassa.\nToiset puolestaan arvelevat Allan Mac Aulayn menneen ulkomaalle ja\nkuolleen jossakin karthausilaisluostarissa. Mutta kumpaakaan arvelua ei\nole koskaan voitu vahvistaa paljasta luuloa varmemmaksi.\n\nHänen kostonsa ei muuten onnistunut niin täydellisesti, kuin hän\nluultavasti itse arveli. Sillä Menteith, vaikka kyllä sai syvän haavan\nja oli kauan vaarallisessa tilassa, säilyi kuitenkin iskun pahimmista\nseurauksista sillä, että oli majuri Dalgettyn onnellisen neuvon mukaan\nhääpuvukseen pannut rautahaarniskan päällensä. Mutta hänestä ei enää\nollut apua Montroselle; paraaksi siis katsottiin, että hän aiotun\npuolisonsa -- nyt todella \"murehtivan morsiamen\" -- seurassa ja haavoitetun\nappensa kanssa vietäisiin Ardenvohrin linnaan. Dalgetty seurasi heitä\njärven rantaan asti, huomauttaen Menteithille, että kaikin mokomin olisi\nrakennettava etuvarustus Drumsnabin kukkulalle suojaksi nuoren\nkreivinnan äskensaadulle perintölinnalle.\n\nMatka kävi aivan onnellisesti, ja Menteith oli muutamien viikkojen\nperästä jälleen niin tointunut, että saattoi vihittää itsensä yhteen\nAnnikan kanssa Ardenvohrin herran linnassa.\n\nVuorelaiset olivat vähän kahdella päällä siitä, kuinka heidän piti\nsovittaa Menteithin tointuminen haavastaan yhteen ilmestysnäyn kanssa,\nja kokeneet ennustajat olivat milt'ei suutuksissaan hänelle siitä, kun\nhän ei kuollut. Mutta toiset arvelivat näyn jo silläkin tulleen\ntäytetyksi, kun haava oli tullut isketyksi samalla kädellä ja samalla\naseella, joista ennustus oli puhunut. Ja kaikki päättivät, että tuo\nsormus, johon oli kuvattu kuolleen kallo, oli ennustanut morsiamen isän\nkuolemaa; sillä Ardenvohrin herra ei elänyt monta kuukautta tyttärensä\nvihkiäisten perästä. Uskomattomat puolestaan sanoivat tätä kaikkea\njoutaviksi loruiksi ja arvelivat Allanin luullun ilmestysnäyn muka\ntulleen vaan hänen oman himonsa yllytyksistä. Kateus siitä, että hän oli\nnähnyt Menteithissä onnellisemman kosioveljen, oli taistellut hänen\nparempain tunteittensa kanssa ja ikäänkuin hänen tietämättänsä johtanut\nhänelle sen ajatuksen mieleen, että kilvoittelija olisi murhattava.\n\nMenteithin voimat eivät vahvistuneet siihen määrään, että hän enää olisi\nvoinut seurata Montrosen lyhyttä, mutta loistavaa retkeä. Ja kun tämä\nsankari laski väkensä hajalle ja läksi ulkomaalle, päätti Menteith elää\nhiljaisuudessa itsekseen, kuten hän tekikin Stuart-suvun palaamiseen\nasti. Sen onnellisen tapauksen perästä hän sai säätynsä mukaisen viran\nmaassaan, eli kauan, nauttien niin hyvin kansansa kunnioitusta kuin myös\nkotoista rakkautta, ja kuoli hyvin vanhalla ijällä.\n\nTarinamme henkilöiden luvusta ei tällä tavoin jää meille enää\nmainittavaksi, paitsi Montrosea, jonka urhotyöt ja kohtalo ovat\nhistorian omia, muita kuin ritari Dugald Dalgetty. Tämä herra hoiti yhä\nedelleenkin tarkimmalla huolellisuudella virkaansa ja otti ulos\npalkkansa siksi, kun monen muun kanssa joutui sotavangiksi Philiphaughin\ntanterella. Hänelle piti nyt tulla sama kohtalo, joka tässä\ntilaisuudessa lopetti hänen muutkin virkaveljensä. Heidät näet\nkuoletettiin pikemmin saarnatuolista kaikuvien soimausten kuin minkään\nsiviili- tai sotaoikeuden päätöksen nojassa. Heidän verensä katsottiin\nikäänkuin syntiuhriksi, jolla maan pahuuden syyllisyys oli pois\nhuuhdottava, ja se surma, joka Jumalan erinäisestä käskystä kohtasi\nKanaanin maan asukkaita, otettiin jumalattomalla, julmalla tavalla\nesikuvaksi näidenkin miesten suhteen.\n\nUseat Covenantilaisten palveluksessa olevat alankolaisupseerit\nrukoilivat kuitenkin Dalgettyn puolesta, sanoen häntä mieheksi, jonka\ntaidosta tulisi hyötyä heidän omalle armeijalleen ja joka helposti\ntaipuisi toisesta palveluksesta muuttamaan toiseen. Mutta tässä asiassa\nosotti ritari Dugald Dalgetty, vastoin kaikkea, mitä hänestä olisi\nluullut, itsepäistä lujuutta. Hän oli muka pestattu kuninkaan\npalvelukseen määrätyksi ajaksi eivätkä hänen periaatteensa sallineet\nhänen, ennen sen määräajan kuluttua, siitä poiketa hiuskarvankaan\nvertaa. Covenantilaiset puolestaan eivät tahtoneet ymmärtää tämmöisiä\nhienoja eroituksia, ja vaara pyöri, että majurista olisi tullut\nmarttyyri, ei tämän tai tuon valtiollisen periaatteen tähden, vaan\nainoastaan sen vuoksi, että hänellä oli niin tiukka käsitys sotapestin\nsitovasta voimasta. Hyväksi onneksi saivat hänen ystävänsä kuitenkin\nlukua laskettuansa selvän siitä, ettei Dalgettyn pestiajan loppuun enää\nollut enempää kuin kaksi viikkoa jälellä, jota ajanmääräystä, vaikka oli\naivan varmaa, ettei pestisopimusta enää uudistettaisi, ei mikään valta\nmaailmassa olisi saanut häntä rikkomaan. He saivat jollakin vaivalla\ntuomion lykätyksi tätä lyhyttä aikaa tuonnemmaksi, jonka kuluttua\nDalgetty aivan helposti suostutettiin kaikkiin ehtoihin, jotka he\nhänelle määräsivät. Hän pestautui säätyjen palvelukseen ja yleni viimein\nmajuriksi Gilbert Kerrin väessä, jota tavallisesti nimitettiin Kirkon\nomaksi ratsumiesrykmentiksi. Hänen myöhemmästä elämästänsä emme tiedä\nmitään, kunnes tapaamme hänet hallitsijana esi-isiensä perintömaalla,\nDrumthwacketin talossa; hän ei ollutkaan saanut sitä omaksensa miekalla,\nvaan rauhallisella naimisliitolla Hanna Strachanin kanssa, joka oli\nennen mainitun Covenantilaisen jotenkin ijällinen leski.\n\nRitari Dugaldin sanotaan eläneen vielä vallankumouksen perästäkin, eikä\nsiitä ole kovin kauvan, kun vanhat ihmiset vielä tarinoivat, kuinka hän\nkuljeskeli sillä seudulla hyvin vanhana, umpikuurona, täynnä\nloppumattomia juttuja ikimuistettavasta Kustaavus Adolfuksesta,\nPohjoismaiden Leijonasta ja protestanttiuskonnon suojelusmuurista.\n\nLOPPU.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Skotlannin säädyt olivat tällä juhlallisella liitolla sitoutuneet\nsuojelemaan presbyteriläistä kirkonjärjestystään kuninkaan hankkeita\nvastaan. Suom. muistutus.\n\n[2] Skotlannin vuoriston asukkaat olivat Gaelin kansaa, alankolaiset\nenglantilaisten sukua. Edellisillä oli jokainen heimokunta (_clan_)\naivan erillänsä ja oman sukupäällikkönsä patriarkka-vallan alla. Suom.\nmuistutus.\n\n[3] Campbell oli Argylen klanin sukunimi. Suom. muist.\n\n[4] Covenantilaisiksi sanottiin niitä, jotka yllämainitun sovinnon\n(_covenant_) olivat allekirjoittaneet.\n\n[5] Sen ajan presbyteriläisillä sekä Skotlannissa että Englannissa oli\ntapana yhä sekoittaa raamatun lauseita puheeseensa. Suom. muist.\n\n[6] Piispalaiset antoivat kirkkokunnan ylimmän johdon piispojen,\npresbyteriläiset pappiskokousten käsiin. Suom. muist.\n\n[7] Kavaljeereiksi sanottiin kuninkaan puoluetta siitä syystä, että\nsiihen kuului enimmiten aatelismiehiä; liikanimien \"Keropäät\" olivat\nkuninkaan vastustajat saaneet tasaiseksi kerityn tukkansa vuoksi. Suom.\nmuist.\n\n[8] Pieni saksalainen raha. Suom. muist.\n\n[9] Kapteeni tahtoi sanoa \"pfalzkreivin.\" Suom. muist.\n\n[10] Kirkkovettä. Oikeastaan arvoisa kapteeni tarkoitti sanaa\nKirschenwasser = kirsikkaviina. Suom. muist.\n\n[11] = minun herrani, hollantilaisten kohteliaisuusnimitys. Suom. muist.\n\n[12] Tarkoittaa vuorelaisia, joilla se nimi oli tavallinen. Suom. muist.\n\n[13] Aleksanteri, tarkoittaa alankolaisia. Suom. muist.\n\n[14] Skotlannin vuorelaisilla ei siihen aikaan ollut tapana käydä\nhousuissa. Suom. muist.\n\n[15] Gladiaattorit olivat muinoin Roomassa orjia taikka palkkalaisia,\njotka teaatterissa tai muuten juhlatiloissa tappelivat keskenään\nkatsojain huviksi. Suom. muist.\n\n[16] Hän tarkoittaa: miekalta (A. Ferrara oli mainio miekkaseppä). Suom.\nmuist.\n\n[17] Kastanjetit ovat ohuita puupalikoita, joilla espanjalaiset\ntanssiessaan naksuttelevat tahtia. Suom. muist.\n\n[18] Hollannin säädyt.\n\n[19] Lyhyen hameen kaltainen vaate, jota vuorelaiset pitävät. Suom.\nmuist.\n\n[20] Yksi Argylen markiisin liikanimiä vuorelaisten kesken.\n\n[21] Argylen klanin sukunimi.\n\n[22] Argylen markiisin liikanimiä.\n\n[23] Argylen markiisi.\n\n[24] Campbellien klani.\n\n[25] Herra Duncan Campbell, jonka omana oli Ardenvohrin linna.\n\n[26] Argylea markiisin.\n\n[27] Argylen markiisin.\n\n[28] Oikeastaan Bathori, vaikkei kapteeni sitä nimeä oikein muistanut.\nSuom. muist.\n\n[29] Pappi hollantilaisten puhetavan mukaan. Suom. muist.\n\n[30] Oikeastaan Bethlen, Transsylvanian unkarilainen hallitsija. Suom.\nmuist.\n\n[31] Ei tarvita, Fuscus, maurilaisia heittokeihäitä, ei jousta eikä\nmyrkytettyjen nuolten täyttämää viintä. -- Eräästä Horatiuksen runosta.\n\n[32] Kreikkalaisten unenjumala. Suom. muist.\n\n[33] Eri maiden pieniä rahalajeja. Suom. muist.\n\n[34] Se on: Me kuljemme lumihankia myöten saalista viemään.\n\n[35] Tässä on alkukielellä sanaleikki, jota ei voi suomentaa; sillä\n\"halter\" merkitsee englanninkielellä sekä suitsia että hirsinuoraa.\nSuom. muist.\n\n[36] Englannin kuninkaan silloinen palatsi Lontoossa. Suom. muist.\n\n[37] Tekmessan, vankitytön, kauneus liikutti hänen herraansa, Ajaxia,\nTelamonin poikaa.\n\n[38] Dalgetty sekoitti tässä Apollo ja Eskulapius nimiset jumalat.\n\n[39] Sotavanki, josta Troijan sodan aikana syntyi riita parin\nkreikkalaisen päällikön välillä. Suom. muist.\n\n[40] Cupido oli roomalaisilla rakkauden, Mars sodan jumala. Suom. muist.\n\n\n\n"]