[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPcukcF7dCfwXL7fZ_vy6rNsxdym7uf0de1y9iVDJvJQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},602,"Jeftan tytär","Linnankoski, Johannes (oik. Peltonen, Vihtori)",1869,1913,"602-linnankoski-johannes-jeftan-tytar","602__Linnankoski_Johannes__Jeftan_tytär","Yksinäytöksinen runoelma","naytelma",[],[],"fi",1911,null,6918,38934,false,44313,[23,24,25],"Bible plays","Jephthah (Biblical judge) -- Drama","Jephthah's daughter (Biblical figure) -- Drama",[27,28],"Plays/Films/Dramas","Poetry","\"Jeftan tytär: Yksinäytöksinen runoelma\" by Johannes Linnankoski is a one-act poetic drama written in the early 20th century. This work explores themes of sacrifice, family, and societal expectations, revolving around the biblical character Jefta and his daughter, Hagar. The narrative is heavily influenced by the historical and cultural context of ancient Israel.  The plot centers on Jefta, a heroic figure in Israel, who has vowed to sacrifice the first thing that greets him upon his victorious return from battle. This turns tragic when his only daughter, Hagar, comes out to greet him, leading to a poignant exploration of love, duty, and the horrors of sacrifice. Throughout the play, Hagar expresses her willingness to accept her fate in service of her father's honor and the well-being of Israel, evoking deep emotional responses from the audience. Ultimately, her character embodies both the pain of personal loss and the nobility of self-sacrifice, highlighting the conflict between individual desires and communal obligations. (This is an automatically generated summary.)",[],245,"Linnankosken yksinäytöksinen runonäytelmä pohjautuu raamatulliseen aiheeseen Jeftasta ja tämän tyttärestä. Gileadin vuoristoon sijoittuva teos kuvaa sotaherran paluuta kotiin ja hänen tekemänsä valan seurauksia, jotka lankeavat tytär Hagarin kannettaviksi.","Johannes Linnankosken 'Jeftan tytär' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 602. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JEFTAN TYTÄR\n\nYksinäytöksinen runoelma\n\n\nKirj.\n\nJOHANNES LINNANKOSKI\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1911.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nJEFTA\nHAGAR, HÄNEN TYTTÄRENSÄ\nHILKIA, HAGARIN ENO\nSARA, HÄNEN TÄTINSÄ\nELIESER, HAGARIN RAKASTETTU\nKAKSI VAIMOA\nKAKSI MIZPAN MIESTÄ\nVIISI GILEADIN TYTTÖÄ\n\n\n\n\nPieni laaksonpohjukka Gileadin vuoristossa. Taka-alalla\nvähittäin kohoavia vuoria, sivuilla metsää, metsän reunassa vasemmalla\nJeftan maja tuuheitten leipä- ja viikunapuitten suojassa. Laaksoon\nlaskeutuu kaksi polkua. Oikealta tuleva käy pienen kummun yli, jonka\nlaella kasvaa rehevä tamariski. Metsän reunassa oikealla pieni lehtimaja\npuiden siimeksessä.\n\nMolemmin puolin Jeftan majan ovea on pystytetty lehtimeijut, oven\npäällys lehvillä somistettu. Iltapäivän aurinko paistaa heleästi\nvasemmalta.\n\nSARA TÄTI (tulee kiireisesti vasemmalta, toisessa kädessä vakkanen\nviikunoita, toisessa hunajakakku-vakka, pysähtyy majan oven eteen).\nHagar! Hagar tyttöseni!\n\nHAGAR (sisältä). Heti paikalla, täti! (Avaa oven, lyö lapsellisen\niloisesti kätensä yhteen.) Ihania! Ihania! (Ottaa toisen vakkasen.) Kuinka\nihania, täti!\n\n    (Menevät majaan.)\n\nENO HILKIA (tulee majan takaa metsiköstä, katsastaa meijuja ja lehviä\noven luona, myhäilee tyytyväisenä. Siirtää erään istuimen kivipöydän\nääreen viikunapuun alle, yhä myhäillen). Kukapa olisi uskonut... Kukapa\nolisi uskonut tämän kunnian päivän Jeftalle koittavan... Niin rävähti\nkuin aurinko pimeän pilven alta! (Asettelee uudelleen istuinta.) Mutta\nkas! Kun mies on sankariksi syntynyt, niin on, ja hänen päivänsä kerran\ntulee, pulpahtaa kuin vesi kallion rinnasta --\n\n (Sara ja Hagar tulevat majasta.)\n\nHAGAR. Kaksi! Vielä kaksi, rakas täti! Pian ne sinun kämmenilläsi\nsyntyy.\n\nSARA. Voi voi sinua, lapsukaiseni! Niinkuin en minä tietäisi mikä kuuluu\ntavalliseen, mikä juhla-ateriaan.\n\nHAGAR. Mutta tämän ainoan kerran -- täti kulta -- rakas täti!\n\nSARA. Niin niin -- kulta -- ja rakas, ja -- -- vasta tänään minä\nymmärrän että sinä olet itsepintainenkin, tyttöseni! (Huomaa Hilkian.)\nKas, Hilkia! -- Katsoppas nyt sinäkin, Hilkia eno, tätä sisarvainajamme\ntytärtä, tätä Jeftan tyttöstä! Kymmenen, sano kymmenen herkkua olen minä\njo valmistanut, ja kuuletko kummaa: hän kärttää vielä kahta lisää!\n\nHILKIA. Että oikeinko kymmenen! -- No onpas, no onpas --\n\nHAGAR. Mutta rakas eno, sanotko sinäkin että \"onpas\"?\n\nSARA. Niin niin, siinä nyt kuulit mikä on \"onpas\" ja mikä sen yli!\n\nHAGAR (lapsellisen närkästyneesti). \"Onpas\"! Kerran viidessäkymmenessä\nvuodessa ilmestyy Israelissa sankari. Kerran viidessäkymmenessä vuodessa\nastuu sankari voiton seppel otsallaan majansa kynnyksen yli, ja\nsilloinkin lasketaan sormin mitä hänen eteensä kannetaan ja sanotaan:\nonpas!\n\nSARA (nauraen). Kas, kas! -- Vai kerran viidessäkymmenessä! Sanoppas\ntyttöseni, montako on siitä, kun Jair löi amalekilaiset?\n\nHAGAR. Ainakin viisikymmentä -- en minä ollut silloin syntynytkään!\n\nSARA. Sepä! Ei edes syntynyt. -- Kuuleppas nyt Hilkia, mitä haastelee\ntämä Jeftan tyttönen, jolla on tuskin kuusitoista ajastaikaa\nhartioillansa, mutta joka kuitenkin luulee kantavansa kaikki Israelin\nsankarit sormenpäillänsä! -- Kaksikymmentäkaksi vuotta on siitä kun Jair\npalasi voittoretkeltänsä, täsmälleen kaksikymmentäkaksi rypältenkorjuun\naikana. -- Eikö niin, Hilkia?\n\nHILKIA. Niillä main, niillä main...\n\nSARA. Ja sattuupa niin somasti tyttöseni, että minä, sinun tätisi, olen\nomin käsin kantanut tuloherkut Jairin eteen.\n\nHAGAR. Sinä?!\n\nSARA. Minä juuri. Minäkin olen joskus ollut nuori, vaikka nyt en muka\nenää tiedä onko kymmenen vai kaksitoista kylliksi!\n\nHAGAR. Mutta silloin niitä oli ainakin viisitoista!\n\nSARA. Joko taas? -- Seitsemän herkkua, ei kaltiaista enemmän!\n\nHAGAR (ilostuen). Onko se aivan varmaa?\n\nSARA. Aivan. Seitsemän on pyhä luku Israelissa, ja Jairin emäntä kyllä\ntiesi mitä teki.\n\nHAGAR. Mutta kaksitoista on myöskin pyhä luku!\n\nHILKIA (naurahtaa ääneen).\n\nSARA. Katsoppas nyt, Hilkia, tätä viisastelijaa! -- Niinkuin en minä\ntietäisi Israelin lukuja. Ja niinkuin en minä tietäisi mikä kuuluu\nmeille, mikä muille. Ajatteles nyt, itsepintaiseni, mitä sanoisivat\nMizpan naiset tuolla vuorten takana, huomenna kun koko kaupunki kutsuu\nisäsi kunniajuhlaan. Tuskin kaksitoista herkkua voivat he saada kokoon\ntähän vuodenaikaan. Mutta nyt tulee Jeftan tyttönen ja sanoa tokasee:\nmeilläpäs oli kotona jo kolmetoista! -- Sitä sopii kuulla!\n\nHILKIA (nauraa ääneen).\n\nHAGAR (hämillään). Mutta ainakin yhden minä vielä tahtoisin. Se on vasta\nyksitoista.\n\nSARA. Ja mitähän se olisi?\n\nHAGAR (lapsellisen innokkaasti). Hunajaa! Ainoastaan pikku, pikku\nkuppinen kimalaisen hunajaa.\n\nSARA. Meillä on hunajakakkuja!\n\nHAGAR. Niin kakkuja. Mutta sulaa, kirkasta hunajaa sankarin kielen\nkirvotukseksi!\n\nSARA. Kuuleppas nyt taas! (Nauraen.) Sulaa, kirkasta hunajaa! Missä olet\nsinä Hilkia kuullut, että juuri hunaja olisi sankarin herkkua? Sanoppas\nminulle se ihme!\n\nHILKIA (kaksimielisesti hymyillen). No no, Sara sisko! Saattaisipa ...\nsaattaisipa hyvinkin hunaja miestä virkistää, astuttuansa pitkän\nhelteisen päivän ...\n\nHAGAR (rientää riemastuen Hilkialle syliksi). Nyt sinä, eno, sanoit\ntotuuden!\n\nSARA. Vai totuuden ... vai niinpäin... No hyvä! Niinpä saat, Hilkia,\nmyös kantaa tämän totuuden hartioillasi. -- Hilkia! Hanki paikalla\nmeille kuppinen sulaa, kirkasta hunajaa -- niin käskee Jeftan tytär!\n\nHILKIA (torjuen). No no, Sara!\n\nSARA. Tässä on kuppi! Sulaa -- kirkasta hunajaa -- heti!\n\nHILKIA. Äläs nyt, Sara... Se taitaa olla vähän vaikeata näin äkkiä...\n\nHAGAR. Mennään yhdessä etsimään, eno! Kyllä me löydämme.\n\nHILKIA. Enpä satu minä, tyttöseni, tänä hetkenä tietämään yhtään\nkimalaisen pesää...\n\nSARA. Siinä se! Sulaa, kirkasta hunajaa -- kaksitoista herkkua -- eikä\nkumpainenkaan tiedä mistä herkut olisi otettava. Mutta olkoon menneeksi\nJeftan tähden ja tämän Israelin ilopäivän tähden --\n\nHAGAR (syleillen). Rakas, rakas täti -- paras täti koko Gileadissa --\nkoko Israelissa --\n\nSARA. Nono, annahan olla! -- Mene, Hilkia, tuota polkua, ja siinä missä\ntie kääntyy oikealle Mizpaan, siinä poikkea sinä vasemmalle, ja sinä\nolet löytävä mitä etsit. Kupin panen tähän pöydälle. Tuo kennot tänne ja\npusertele.\n\nHILKIA (käsiään hykerrellen). Olipas tämä laatuisasti, Sara! -- Kas,\nHagar, kuinka hyvin meidän kävi...\n\nSARA. Ala joutua! Minä hetkenä tahansa voi Jeftan kypärä välkähtää\nvuoren huipulla. -- Voi että minun piti taas hukkaaman puoli tiimaa tuon\nsiunatun tytön ja hänen hunajansa tähden...\n\n    (Rientää majaa kohti.)\n\nHAGAR. Mutta minä autan, minähän autan, täti!\n\nSARA. Ei! Saat nyt levähtää sinä tyttöseni, sillä oletpa totisesti\ntänään juossut. Pidä vain silmällä vuoripolkua tuolla, ja riennä sitten\nilmottamaan.\n\n    (Katoaa majaan.)\n\nHAGAR. Kuin aamutähti olen minä vartioitseva polkua! (Rientää kummulle,\nseisahtuu tamariskin alle ja katselee kauas itäisille vuorille.) Sieltä\nhän on tuleva, minun tuima uljas isäni! Nyt vasta ymmärrän miksi et sinä\nole ollut yhdenkään muun miehen kaltainen -- sinä sankari, voittaja,\nIsraelin tuomari. Ja minä olen sinun tyttäresi!! (Äänettömyys.) Niin,\ntuolta hän on tuleva vuorenrinnettä, ja aurinko välkkyy hänen\nkypärässänsä, ja miekka heilahtelee hänen kupeellansa!... Ja sieltä on\ntuleva myöskin hän... Varmaan hän tulee, sillä niin lupasi hän... Ja hän\nastuu isäni rinnalla ... ja aurinko leikitsee hänen kiharoillansa ... ja\nhän rientää ... eikä kukaan tiedä miksi. -- Ah kuinka minun poskiani\nkuumottaa! (Lähtee herkkänä, hymy kasvoilla, kummulta alas -- rientää\neteenpäin -- pysähtyy -- poikkeaa äkkiä lähteelle kummun juureen --\nnojautuu kädellään kallioon ja katselee hymyillen kuvastansa lähteessä\n-- punehtuu ja lähtee kiireesti oikealle lehtimajaa kohti. -- Käy majaan\n-- istuutuu ruohopenkille -- tarttuu hyväillen alasriippuviin oksiin.) Ah\nte tamariskit, leipäpuut ja viikunapuut ... sanokaa mikä minun on ...\nkuiskatkaa se hiljaa minun korvaani! -- Elieser! Mikä ihmeellinen\nnimi... -- Elieser ... kuin laulua! -- Elieser ... kuin soittoa! --\nElieser! Elieser! Elieser!... (Äänettömyys.) Tänään, ah tänään hän on\npuhuva minun isäni kanssa ... tänään on hän ottava minua kädestä ...\ntänään minä saan... Ah suloista ... ah pelottavaa -- --\n\nHILKIA (on tullut kimalaispesä kädessä majan luo ja myhäillen kuunnellut\nHagarin puheen loppua. Rykäsee hiljaa). Hm... Kenenkä kanssa sinä siellä\npuhelet, tyttöseni?\n\nHAGAR (karkaa punehtuneena ylös). Mitä?! Oletko sinä kuunnellut, eno...?\n\nHILKIA. Kuunnellut...? Äläpäs nyt, tyttöseni! Täältä tulin minä, enosi,\nkimalaispesä kädessäni ja kuulin kuin vienon tuulenhyminän lehtimajassa.\nMutta samassa havaitsin minä Jeftan tyttösen hiukset lehtien lomitse --\n\nHAGAR (rauhottuen). Niinkö...? -- Totta, eno, minä vähän puhelin\nitsekseni... Mutta onko se niin ihmeellistä tänä ihmeellisenä\npäivänä...\n\nHILKIA. Vai ihmeellistä! Sehän se vasta ihme olisi, _ellet_ puhelisi,\nkoska minäkin, vanha enosi, huomasin yhtäkkiä itseni puhelemassa\nkimalaisten kanssa tuolla pesällä. -- Mutta tuleppas, tuleppas tyttöseni\nnäkemään minkä löydön minä löysin!\n\nHAGAR (rientää ruohikon poikki majalle, taputtaa ilosta käsiään).\nKatsohan! No nyt minä tiedän, mitä isä on --\n\nHILKIA. Tiedän minäkin, ja tiesin minä sen heti... (Alkaa pusertaa\nhunajaa astiaan.) Mitäs me Sara tädistä... Tai aivan samaahan se\nSarakin ... vaikka se vaan... No katsohan, katsohan tätä saalistamme!\n\nHAGAR. Katso, katso! Totisesti! -- Ja tämä oli _minun_ keksintöni, eno!\n\nHILKIA. Tietysti, tietysti. -- Hagar! Tämä kirkas kuppinen on oleva\nisäsi ihastus tänä iltana.\n\nHAGAR. Oi, eno, tätä ihmeellistä päivää! Minun mieleni läikkyy ja\nleijailee niin, etten osaa sanoin sanoa...\n\nHILKIA. Älä puhukaan. Joka miehen mielihän tässä läikkyy ja leijailee.\n-- Niin, tyttöseni, eipä ole tainnut tämä siunattu laakso ennen\ntällaista riemun päivää nähdä.\n\nHAGAR. Tokko mikään laakso _näin_ suurta ilopäivää!\n\nHILKIA. Tuskin vain, tuskin vain. -- Mutta juuri siitä syystä\nkaiveleekin eräs asia tänä hetkenä vanhan enosi mieltä...\n\nHAGAR. Tänä Israelin ilopäivänä...?\n\nHILKIA. Tänä Israelin ja Jeftan huoneen ilopäivänä. -- Jeftan ilopöydän\näärestä puuttuu yksi, jonka sija olisi siellä ennen muita oleva.\n\nHAGAR. Ah!\n\nHILKIA (liikutettuna). Niin, tyttöseni...\n\nHAGAR. Oi äiti, miksi piti sinun niin aikaisin lähteä meidän luotamme!\nKuin suloinen unelma väikkyy nyt vain kuvasi mielessäni, ja kuin\nlämpimän lieden muistan sylisi, jossa lapsena lepäsin...\n\nHILKIA (Hagarin hiuksia silitellen). Niin, tyttöseni, hän puuttuu, joka\nlujimmasti tämän ilopäivän valkenemiseen uskoi. Muistanpa, kun isäsi\nahnaat veljet tekivät Jeftan perinnöttömäksi ja ajoivat hänet tästä\nrauhan laaksosta sentähden, ettei hän ollut laillisesta emännästä,\nvaikka tosin rakkaimmasta, muistanpa mitä silloin sanoi äitisi, Jeftan\nnuori morsian --\n\nHAGAR (innostuen). Mitä...? Mitä sanoi minun äitini?\n\nHILKIA. Lähtekäämme! sanoi hän, Kaanaa on avara! Sinun päiväsi on kerran\ntuleva, Jefta, ja hopeanastaisella aasilla ovat he sinua takaisin\nhakevat!\n\nHAGAR. Niinkö?\n\nHILKIA. Niin hän sanoi, ja sitä uskoa hän yhä lietsoi vieraalla maalla,\nvaikka omaa sydäntänsä kalvoi hivuttava suru.\n\nHAGAR. Oi että minun armaan äitini piti näin murheellisesti käydä!\n\nHILKIA (pyyhkäsee silmänurkkaansa). Niin piti, niin piti. Siksipä\nminunkin iloni on tänäpänä haikeudella sekotettu, ja siksi kuohui isäsi\nmieli kuin myrskyävä meri, kun Israelin vanhimmat sodan syttyessä\nvihdoin seisoivat hänen edessään Tobissa ja rukoilivat häntä palaamaan.\n\nHAGAR. Ah, minä muistan sen pelottavan ja juhlallisen hetken! Kun\nGileadin miehet seisoivat viikunapuun alla, ja minun isäni rinta nousi\nja laski, eikä kukaan uskaltanut henkeänsä vetää, kunnes isäni viimein\nlausui: minä palaan, Israelin tähden! -- Uljas ja peljättävä oli minun\nisäni sinä hetkenä!\n\nHILKIA. Minä näin sen, tyttöseni, ja pelkäänpä ettei isäsi sydän ole\nvieläkään kokonaan sula. Sillä raskas on kahdeksantoista ajastajan elo\nvieraalla maalla ja vielä raskaampi kalleimpansa kadottaminen, sillä\nsinun isäsi rakasti suuresti äitiäsi.\n\nHAGAR. Minä tiedän sen, eno! Minä tiedän että minun äitini on täytynyt\nolla suuresti, suuresti rakastettava... (Hämillään.) Eno -- sanotko\nminulle, eno -- mitä ajattelet -- tuleeko minusta äitini kaltainen...?\n\nHILKIA (hymyillen). Kas! No älähän! Miksi juuri tänään haluat sitä\ntietää?\n\nHAGAR (punehtuen). Miksi...? -- Että ilostuisi minun isäni sydän, tiedän\nmä...\n\nHILKIA. Nono ... älähän nyt, Hagar! -- (Käy hänen luokseen ja silittelee\nhänen päätään.) Tulee, tulee! Kuin äitisi kuva olet, tyttöseni. Samat\nkasvot ... sama katsanto ... sama äänen helinäkin...\n\nHAGAR. Oi kuinka iloinen, kuinka sanomattoman iloinen olen, rakkahin\neno! -- Mitä...? Kuuletko...?\n\nHILKIA (vasemmaisten vuorten välistä kuuluu laulua ja harpun säveliä).\nIsraelin ilolaulua, Hagar! Jeftan sankariteon kunniasäveliä!\n\nHAGAR. Ihanaa! -- Ihmeellistä! -- (Juoksee majan ovelle ja huutaa\nsisään.) Täti, täti! Tule -- kuule -- katso!\n\nSARA (tulee ulos). No? Mitäs täällä nyt? (Kuuntelee.) Ah! Nyt se siis\nalkaa... (Liikutettuna.) Että minun piti tämä näkemäni ... nämä\nilosävelet kuulemani...\n\n        VUORTEN VÄLISTÄ.\n\n    Soikaa, soikaa Gileadin vuoret!\n    Jeftan kunniata soikaa,\n    Israelin ilovirttä soikaa!\n    Minun sieluni väkeviä tallaa!\n\n    (Vuorten välistä tulee näkyviin viisi juhlapukuista neitoa,\n    seppeleet päässä.)\n\nHAGAR. He tulevat, he tulevat -- minun tuttavani tytöt!\n\n    (Lähtee juosten vastaan.)\n\nSARA. Ei niin, tyttöseni, ei sitä niin juosta! Saatpa painaa visusti\nmieleesi, että tästä päivästä lähtien olet Israelin sankarin tytär etkä\nmikään hyppelehtivä karitsa...\n\nHILKIA. Nono, Sara! Onhan tämä toki ilopäivä!\n\n        VUORELTA.\n\n    Soikaa, soikaa Gileadin vuoret!\n    Ammonin ratsut on lyöty,\n    Ammonin vaunut on syösty!\n    Niinkuin aurinko Israel nousee!\n\nHILKIA. Suloinen on tämä Israelin ilolaulu, suloinen ja sydäntä\npaisuttava kuin muinen Jairin päivinä!\n\nSARA. Mahtavampi kuin koskaan Jairin päivinä, veliseni. Minä kyllä\nmuistan sen päivän, niinkuin se olisi tuossa kämmenelläni -- --\n\nENSIM. TYTTÖ. Ole tervehditty Jeftan maja, sinä Israelin ilon kehto.\n\nTOINEN TYTTÖ. Ole tervehditty, Sara täti!\n\n    (Kumartavat.)\n\nSARA. Israelin rauha, lapsukaiseni!\n\nKOLMAS TYTTÖ. Ole tervehditty, Hilkia eno!\n\n    (Kumartavat.)\n\nHILKIA. Israelin rauha, Israelin ilo, ystäväiseni!\n\nNELJÄS TYTTÖ. Ole tervehditty, sankarin tytär, Israelin silmäterä.\n\n    (Kumartavat juhlallisesti.)\n\nHAGAR (joka on ojentanut riemuiten kätensä). Mitä?!\n\nSARA. Kas siinä, Hagar! Mitä minä äsken sanoin...\n\nHAGAR. Miksi tätä pilaa...?\n\nENSIM. TYTTÖ. Pilaa...?\n\nTOINEN TYTTÖ. Olethan nyt sankarin tytär!\n\nKOLMAS TYTTÖ. Israelin tuomarin tytär!\n\nHAGAR (itkunväreilevänä). Miksi tätä, minun ystäväni ja kumppanini?\nMiksi tahdotte minun ilopäiväni --\n\nSARA. No syleilkää, syleilkää häntä, lapsukaiseni! Ei ole hän vielä\ntottunut... Syleilkää Jeftan pieni tyttönen iloiseksi jälleen!\n\nTYTÖT. Voi voi!\n\n    (Ympäröivät hänet, syleilevät ja puhuvat yhtaikaa.)\n\nENSIM. TYTTÖ. Hagar!\n\nTOINEN TYTTÖ. Rakas Hagar!\n\nHAGAR. Ah Rakel! -- Oi Milka! -- Kuinka hyviä te olette! -- Mikä ihana\npäivä!\n\nKOLMAS TYTTÖ. Mikä ilopäivä!\n\nNELJÄS TYTTÖ. Mikä onnen päivä sinulle, Hagar!\n\nVIIDES TYTTÖ. Voi voi, kuka tätä olisi uskonut!\n\nENSIM. TYTTÖ. Kuinka sinä osaat olla, Hagar?\n\nHILKIA (käsiään hykerrellen). Kas niin, kas niin... Katsos nyt, Sara,\ntätä sydämellistä iloa!\n\nENSIM. TYTTÖ. Niin, Sara täti, me olemme tulleet tuomaan Hesbonin kylän\nterveiset ja ottamaan teidän iloonne osaa.\n\nSARA (taputtaa häntä olkapäälle). Kuinka kauniisti, lapsukaiseni! Vähän\nonkin Jeftan majassa ilon pitäjiä.\n\nKOLMAS TYTTÖ. Meitä lähetettiin ainoastaan viisi tyttöä. Kaikki muut\nviettävät kylässä juhlaa. Jo tänään alotetaan, ja sitten huomenna --\n\nTOINEN TYTTÖ. -- menemme kaikki Mizpaan, siihen suureen ilo- ja\nkunniajuhlaan!\n\nNELJÄS TYTTÖ. Suuret ja pienet!\n\nVIIDES TYTTÖ. Ei jää elävää sielua kotiin, täti!\n\nSARA. Kylläpä, kylläpä...\n\nHAGAR. Voi! Minun ajatukseni menevät ilosta sekaisin!\n\nSARA. Mutta nyt, tyttökullat, ei ole aikaa verkkailla! Milloin tahansa\nvoi Ammonin sankari saapua.\n\nHAGAR. Ah tytöt! Tulkaa, tulkaa, tytöt!\n\n    (Vie heidät erään viikunapuun alle, josta vetää esiin\n    kaksi peitettyä vasua.)\n\nKatsokaa!\n\nKOLMAS TYTTÖ. Kukkia!\n\nENSIM. TYTTÖ Mikä paljous!\n\nSARA. Katso! Ja tämän kaiken hän on puuhannut minulta salassa.\n\nHILKIA. Kas kas!\n\nTOINEN TYTTÖ. Mutta mitä teemme näistä, Hagar?\n\nHAGAR (innokkaasti selitellen). Katsokaa, näin olen minä ajatellut.\nTämän polun, aina kummulta majan eteen, minä sirotan ... me sirotamme\nkukkasin, sankarin astua, voittajan astua kukkaista polkua...\n\nNELJÄS TYTTÖ. Mikä ihana ajatus!\n\nTOINEN TYTTÖ (taputtaa käsiään). Kaunista, kaunista!\n\nSARA. Tämä sopii! Vallan mainiosti sopii, tyttöseni.\n\nHAGAR. Eikä kukaan saa sitä jalallansa astua, paitsi voittaja!\n\nTYTÖT. Ei ei! Ei kukaan muu!\n\nNELJÄS TYTTÖ. Mutta miksi katselemme! Käykäämme toimeen...\n\nHAGAR. Ei vielä, ei vielä! Katsokaa, aurinko paahtaa ja minun kukkaseni\nkuihtuvat. Sitten vasta äkkiä sirotamme.\n\nSARA. Hyvin ajateltu, vallan mainiosti!\n\nTOINEN TYTTÖ. Mutta miten otamme sankarin vastaan?\n\nENSIM. TYTTÖ. Me tietysti laulamme!\n\nKOLMAS TYTTÖ. Ja soitamme!\n\nTOINEN TYTTÖ. Minä tiedän, minä tiedän! Me odotamme majan edessä; siitä\nkäymme laulaen ja soittaen kummulle vastaan.\n\nVIIDES TYTTÖ. Ah!\n\nNELJÄS TYTTÖ. Kaunista, kaunista!\n\nHAGAR (hämillään). Kuulkaa, minun rakkaani tytöt, mitä minä olen\najatellut ... jos te siihen suostuisitte... Että minä yksin kävisin\nkummulle minun isääni vastaan...\n\nSARA. Totta, lapsukaiseni -- tämä on hyvin, Jeftankin mielestä.\n(Tytöille.) Kun muistamme että hän on isänsä ainoa lapsi ja hänelle ylen\nrakas.\n\nENSIM. TYTTÖ. Se on tosi!\n\nVIIDES TYTTÖ. Ja se on vielä kauniimpaakin kuin jos kaikki kävisimme!\n\nHAGAR. Ah, kuinka te olette hyviä! -- Ja te soitatte ja laulatte...\n\nENSIM. TYTTÖ (innokkaasti). Mutta kun sankari saapuu majan luo, niin\nminäpä tahdon hänen jalkansa pestä!\n\nNELJÄS TYTTÖ. Minä hänen kätensä!\n\nTOINEN TYTTÖ. Minä hänen hiuksensa voitelen!\n\nSARA. Että aivanko te hiuksetkin...?\n\nKAIKKI. Tietysti! Tietysti!\n\nKOLMAS TYTTÖ. Ja minä, minä hänen partansa voitelen, ennenkuin käy\nsankari sisään!\n\nENSIM. TYTTÖ. Entä Hagar...?\n\nTOISET (hämmästyneinä). Ah -- Hagar!\n\nNELJÄS TYTTÖ. Kuulkaa! Se ilo on Hagarille tuleva...\n\nHAGAR. Jos te siihen suostuisitte...?\n\nUSEAT. Tietysti, tietysti!\n\nKOLMAS TYTTÖ. Mutta mitä minä teen?\n\n570 Johannes Linnankoski\n\nVIIDES TYTTÖ. Ja minä?\n\nSARA. Mutta rakkaat tyttöset, ensin toki täytyy sandaalit riisua,\nennenkuin jalkoja pestään!\n\nTYTÖT (helähtävät nauramaan).\n\nKOLMAS TYTTÖ. Minä, minä sandaalit!\n\nVIIDES TYTTÖ. Entä minä?\n\nKOLMAS TYTTÖ. Mutta sinähän soitat, sinä soitat, Abitseba!\n\nHILKIA. Niin, Abitseba, me soitamme, me kaksi.\n\nTYTÖT (riemuiten). Kas! Nyt on kaikilla!\n\nSARA. Ja minä, tyttöseni, jolla on osani tuolla sisällä, minä vain\nkatselen ja iloitsen Jeftan puolesta, ja Gileadin tytärten puolesta,\nettä he ovat niin palvelevaiset.\n\nENSIM. TYTTÖ (Rientävät hälisten majan luo).\n\nKOLMAS TYTTÖ. Mistä saamme astiat?\n\nTOINEN TYTTÖ. Sara täti, Sara täti!\n\nNELJÄS TYTTÖ. Kaksi astiaa, Sara täti!\n\nSARA (nauraen). Tulkaa, tulkaa!\n\nTOINEN TYTTÖ. Missä ruukku -- minä käyn lähteelle!\n\nNELJÄS TYTTÖ. Ja minä!\n\nVIIDES TYTTÖ. Minä!\n\nHAGAR. Minun ystäväni, tytöt! Sallikaa minun noutaa toisella ruukulla --\nvähän vettä minun isäni jalkojen vilvotukseksi.\n\nTYTÖT. Se on totta! Tietysti, tietysti!\n\n    (Tuovat majasta astioita ja asettelevat ruohopenkin ääreen\n    majan seinustalle. Hagar ja Abitseba lähtevät vesiruukut\n    olalla lähteelle.)\n\nSARA (ovesta). Ja te muut! Tulkaa nyt minua auttamaan!\n\nTYTÖT. Kyllä, kyllä! -- Juosten riennämme!\n\n    (Menevät sisään.)\n\nHILKIA (yksikseen). Ihania, ihania ovat Israelin tyttäret! Ihana on\nnuoruus ... aina ihana ... aina ihana...\n\n    (Menee puutarhaan.)\n\nABITSEBA (lähteen luona). Ei, Hagar! Minä ammennan...\n\nHAGAR. Kuinka sinä olet hyvä, Abitseba ... kuinka hyviä te kaikki\nminulle olette!\n\nABITSEBA. No, älähän! -- Onpa tämä kirkas lähde, Hagar.\n\nHAGAR. Tänäpänä se on entistä kirkkaampi!\n\nABITSEBA. Ah, minä ymmärrän -- sinun mielesi...\n\nHAGAR. Niin, minun mieleni, Abitseba... Niinkuin hopeainen lähde metsän\nkeskellä on minun mieleni tänäpänä...\n\nABITSEBA. Mutta sano minulle, Hagar! Aavistitko sinä, tiesitkö sinä\nmitään ... että tämän ihmeellisen piti tuleman?\n\nHAGAR. Minä aavistin, Abitseba.\n\nABITSEBA. Jo Tobissa?\n\nHAGAR. Jo Tobissa minä aavistin, että minun isäni oli kerran tekevä\nsuuren teon. Sillä minun isäni on ihmeellinen mies!\n\nABITSEBA. Oi kerro minulle ... en ole minä koskaan nähnyt sinun isääsi!\n\n    (Lähtevät vesiruukut olalla majaa kohti.)\n\nHAGAR. Katso, uljas on minun isäni! Ja tuima on hän ... melkein\npeljättävä toisinaan...\n\nABITSEBA. Täytyykö sankarin olla sellainen?\n\nHAGAR. Tietysti, hänen joka tuhansia lyö! -- Mutta on hän\ntoisenlainenkin, Abitseba. Oi, jos näkisit hänet kun hänen otsansa\nloistaa ja hänen silmissään päilyy ihmeellinen säteily. -- Kas, laskemme\nruukut tähän...\n\nABITSEBA. Kerro minulle vielä isästäsi!\n\nHAGAR. En osaa minä. Mutta sinä olet hänet itse näkevä. Sillä juuri\nsellaisena on hän tänään tuleva...\n\nSARA (katsoo majan ovesta). Kas! Hyvä, hyvin hyvä! -- Hilkia, missä\nolet, Hilkia?\n\nHILKIA (puutarhasta). Ka, täällä!\n\nSARA. Pian! Tule pian, Hilkia, meitä auttamaan!\n\nABITSEBA. Kyllä me autamme, täti.\n\nSARA. Ei ei, olkaa te vain täällä. -- Olethan, Hagar, pitänyt vuorta\nsilmällä?\n\nHAGAR. Ah!\n\n    (Juoksee kummulle.)\n\nHILKIA. Niin, pitäkää te vain sitä silmällä, mikä on pääasia. Kyllä me\nmuusta...\n\n    (Menevät majaan.)\n\nHAGAR (Abitseballe, joka on käynyt häntä vastaan). Ei vieläkään...\nKauan viipyvät he --\n\nABITSEBA. He...?\n\nHAGAR (hämmentyneenä). Mitä!!\n\nABITSEBA. Tuleeko muitakin kuin sinun isäsi...?\n\nHAGAR. Ei... En minä tiedä... Tai tietysti, tietysti tulee: Gileadin\nsoturit!\n\nABITSEBA. Mutta hehän tulevat vasta huomenna!\n\nHAGAR. Niin ... tietysti huomenna... Mutta katso, _jos_ tulisi ...\njos sattuisi ... joku soturi ... minun isäni kanssa -- (ottaa häntä\nkäsivarresta). Tule, menkäämme toisten luo!\n\nABITSEBA. Sinä siis -- --\n\nHAGAR (kääntyy takaisin). Ei ei, menkäämme lehtimajaan! Katso, minä olen\nniin kummallinen tänään ... niin iloinen ... niin odottava --\n\nABITSEBA. Sinä siis odotat jotakin...?\n\nHAGAR. Ei ei, en minä mitään odota...\n\nABITSEBA. Sinä odotat, minä näen sen!\n\nHAGAR. Tietysti minä odotan ... isää. -- Istukaamme... Katso kuinka\nkauniita minun puuni ovat...\n\nABITSEBA (katselee häntä silmänräpäyksen). Hagar!\n\nHAGAR. Mitä!\n\nABITSEBA. Sinulla _on_ jotakin. Sinun silmäsi, Hagar!\n\nHAGAR (hämmentyneenä). Minun silmäni...?\n\nABITSEBA. Katso minua silmiin, Hagar!\n\nHAGAR (päättävästi). Miksi en katsoisi!\n\nABITSEBA. Sinun silmäsi värisivät! Oi, nyt minä tiedän, nyt minä tiedän!\n\nHAGAR (kavahtaen). Mitä sinä tiedät...?\n\nABITSEBA. Kaikki! Sinulla _on_, sinulla _on_!\n\nHAGAR. Ei, ei!\n\nABITSEBA. Sinulla _on_! Kaikki näen minä sinun silmistäsi!\n\n    (Äänettömyys.)\n\nHAGAR (ltkunväreilevänä). Oletko sinä oikein ... oikein minun ystäväni\nAbitseba...?\n\nABITSEBA. Kuinka kysytkään!\n\nHAGAR. Etkö sano kenellekään...?\n\nABITSEBA. Kuinka minä sanoisin!\n\nHAGAR. Etkä ihmettele minua kovin...?\n\nABITSEBA. Oi Hagar, Hagar! --\n\nHAGAR (lankeaa hänen kaulaansa). Minulla _on_, oi Abitseba! Minulla\n_on_...\n\nABITSEBA. Sinulla siis _on_! (Syleillen.) Hagar, Hagar, Hagar! Miksi\net sitä heti sanonut?\n\nHAGAR. Oi ... se on niin ihmeellistä!\n\nABITSEBA. Tietysti se on...\n\nHAGAR. Niin outoa! Niin riemullista! Niin pelottavaa!\n\nABITSEBA. Tietysti, tietysti se on... Oi Hagar, Hagar! (He itkevät ja\nsyleilevät toisiaan.) Mutta kerro minulle enemmän, Hagar, rakas Hagar!\n\nHAGAR. Oi, en minä osaa... Katso, ei sitä voi sanoin sanoa...\n\nABITSEBA. Ja hän tulee?\n\nHAGAR. Hän tulee!\n\nABITSEBA. Mutta kuka hän on...?\n\nHAGAR. Oi, älä kysy!\n\nABITSEBA. Minulle, Hagar ... ainoastaan minulle...\n\nHAGAR. Mutta sinä et saa kenellekään... Oi, se on _hän_!\n\nABITSEBA. Kuka hän...?\n\nHAGAR. Se on _hän ... hän ... Eli_ -- --\n\nABITSEBA. -- _eser_! Oi hänkö? Elieser! Elieser!\n\nSARA (majan ovelta). Hagar, Abitseba! Missä olette? Tulkaa, katsokaa!\n\nHAGAR. Voi! -- Muista: ei kenellekään...\n\nABITSEBA. Ei ei!\n\nHAGAR. Voi minun silmiäni!\n\nSARA. Katsokaa! Eikö vuorella tule joku? Hagar!\n\nTYTÖT (ryntäävät majan ovesta ulos). Joko hän tulee! Joko hän tulee?\n\nHAGAR (joka on juossut kummulle). Tulee, tulee! -- Voi, minun kukkani!\n\nTYTÖT. Voi voi! -- Ehdimmekö me? -- Milka! Pian, Rakel! -- Toinen vasu!\n-- Voi voi!\n\nHILKIA (touhuissaan). No tästäpäs helinät tuli...\n\nSARA. Rauhottukaa, rauhottukaa, tyttöseni! Vaikka kolmasti ennätätte.\n\nHAGAR. Punaisia -- toisesta vasusta! Punaisia keskelle, valkoisia\nreunoille ... niin olen minä ajatellut...\n\nTYTÖT. Kaunista, kaunista! -- Katsokaa! -- Olipa tämä keksintö, Hagar!\n-- Vielä tuohon! -- Katsokaa tätä ihanaa polkua! -- Voittajan polkua!\n\nHAGAR. Totisesti! Ihana tämä on! Ihanampi kuin osasin ajatellakaan.\n\nSARA. Saatpa, tyttöseni, mieleni vallan heltymään. -- Kas niin,\nkorjatkaa nyt vasut! -- Sinä, Hagar, käy kummulle katsomaan joko hän on\nkuinka lähellä! Me rupeamme asettumaan.\n\nENSIM. TYTTÖ. Voi, minun sydämeni niin tykyttää!\n\nKOLMAS TYTTÖ. Minunkin. Onpa tämä kummallista!\n\nTOINEN TYTTÖ. Harppu! Missä harppu, Abitseba?\n\nHILKIA. Nono, kyllä me aina...\n\nSARA. Kas niin... Tuonne Rakel... Me olemme täällä... Tästä keskeltä\nlähteköön Hagar... No, me alamme olla valmiit. -- Hagar! Joko hän on\nlähellä, Hagar?\n\nHAGAR. Ei...\n\n    (Äänettömyys.)\n\nSARA. Joko pian...?\n\nHAGAR. Ei ei... Ei se ole isä...\n\nSARA. Ei isä?! Kuka se olisi...?\n\nHAGAR (ei vastaa. Jää hämillään paikoilleen).\n\nABITSEBA. Ah!\n\nTOISET. Mitä, Abitseba...?\n\n    (Abitseba viittoilee salaperäisen näköisenä, mutta ei vastaa.)\n\nELIESER (ilmestyy kummulle). Hagar!!\n\nHAGAR. Elieser, Elieser!\n\n    (Astuu ojennetuin käsin vastaan, mutta pysähtyy hämmentyneenä.)\n\nELIESER. _Sinä_, Hagar?\n\nHAGAR. Sinä tulit, Elieser!\n\nELIESER (riemullisesti). Minä tulin! Ennen isääsikin riensin minä!\n\n    (Äänettömyys. Majan luona olevat katsahtavat toisiinsa.)\n\nHAGAR. Käy, Elieser...\n\nELIESER. Ah tätä kukkaista polkua!\n\nHAGAR. Käy Elieser ... minun polkuani...\n\n    (Punehtuu äkkiä. Lyhyt äänettömyys.)\n\nSARA (ehättäen). Astu, Elieser, kun Jeftan tytär pyytää! Olethan astunut\ntaistelussakin päämiehesi polkua.\n\nELIESER (miehekkäästi). Ei, Sara täti! Ainoastaan sankarin jalkoja\nvarten ovat nämä kukkaset.\n\nHAGAR (luo häneen säteilevän katseen). Menkäämme, Elieser...\n\n    (Käyvät molemmin puolin kukkapolkua.)\n\nHILKIA (käy vastaan). Ole tevetullut, Elieser! Mitä sanomia tuot\nmeille, nuorukainen?\n\nELIESER. Jeftan terveiset tuon minä teille, Israelin voittokenttien\nterveiset!\n\nSARA. Suloiset ovat terveisesi! Mutta missä viipyy Jefta?\n\nELIESER. Ei viivy hän enää. Juuri vuoren takana hänet sivuutin,\nrientääkseni sankarin tulosta ilmottamaan.\n\nHAGAR. Ah!\n\nHILKIA. No kerrohan, kerrohan ystäväisemme! Ainoastaan humua olemme\nkuulleet teidän uljaista teoistanne.\n\nELIESER. Niin, uljaita tekoja ovat Israelin miehet näinä päivinä\ntehneet! Ja Jefta -- hän on ollut kuin pitkäisen tuli ja leimaus!\n\nHILKIA. Kas kas!\n\nSARA. Sen arvasimme!\n\nELIESER. Hirvittävä oli meidän ensimäinen ottelumme Aroerin kedolla.\nKuin myrskypilvi kiisivät Ammonin ratsasjoukot rinnettä alas, kuin ruton\nenkelit syöksyivät he meidän keskuuteemme -- -- --\n\nTYTÖT. Voi voi! -- Hirmuista! -- Voi kauheata!\n\nSARA. Entä sitten...?\n\nELIESER. Me kauhistuimme. Mutta tyynenä seisoi Jefta. \"Nyt peräytykää --\nkuin lyötyinä -- noiden kahden kukkulan väliin!\" lähtee salainen sana\nmiehestä mieheen. Me peräydymme -- riemuhuudoin ajavat meitä Ammonin\nmiehet. Silloin tapahtuu ihme!\n\nKUULIJAT. Mitä? - Ah!\n\nELIESER. Kuin pitkäisen jylinä kajahtaa Jeftan ääni. \"Nyt, Israelin\nmiehet, katkaiskaa heidän tiensä! Herra ja Jeftan miekka!\" Me käännymme.\n\"Herra ja Jeftan miekka!\" -- ratsut ketoon -- miehet ketoon --\nainoastaan pieni parvi pääsee heitä pakoon.\n\nHILKIA (innostuksen tempaamana). Totisesti, Herra ja Jeftan miekka!\n\nTYTÖT. Sitä uljuutta! -- Israelin iskua!\n\nELIESER. Tuhansia iskimme! -- Mutta kaatui alussa moni uljas Israelinkin\nmies --\n\nKOLMAS TYTTÖ. Ah, minun veljeni?\n\nTOISET. Minun isäni? -- Minun setäni? -- Mitä tiedät? -- Kuule\nElieser --\n\nELIESER. Sinun veljesi, Rakel, palaa ensimäisten joukossa, eikä\nteidänkään omistanne -- --\n\n    (Kaksi juhlapukuista Mizpan miestä on saapunut sillä välin.)\n\nENSIM. MIZPAN MIES. Israelin rauha, ystävät!\n\nHILKIA YNNÄ TOISET. Herra kanssanne! Jehova kanssanne!\n\nTOINEN MIZPAN MIES. Onko Ammonin voittaja saapunut?\n\nHILKIA. Ei vielä ... juuri parhaallansa odotamme...\n\nENSIM. MIZPAN MIES. Me olemme Mizpan lähettämät...\n\nSARA. Sadankertaisesti tervetulleet, jalot vieraamme!\n\nHILKIA. Niinkuin sanottu: juuri parhaallansa odotamme. Mutta nuorukainen\ntässä on seisonut Jeftan rinnalla, ja juuri meille kertonut Aroerin\ntuimasta taistelusta...\n\nENSIM. MIZPAN MIES. Terve, nuorukainen!\n\nTOINEN MIZPAN MIES. Kerro, uljas nuorukainen, Israelin kunnian päivistä!\n\nELIESER. Jatkanko siis toisesta voitostamme Minnitin kukkulan juurella?\nLeikiksi luulimme me tämän taistelun --\n\n    (Itäiseltä vuorelta kuuluu voimakas torventoitotus.)\n\nELIESER. Se on _hän_!\n\nHILKIA. Jeftan torvi!\n\nTYTÖT. Voi, voi!\n\nSARA. Hagar, käy kummulle silmällä pitämään! -- -- Ainoastaan hän käy\nisäänsä vastaan...\n\n    (Selittelee hiljalleen.)\n\nTOINEN MIZPAN MIES (polkua osottaen). Ihmeellistä...!\n\nSARA. Tyttären rakkaus...\n\nHAGAR. Nyt!\n\n    (Juoksee kummulta majan luo.)\n\n    (Harpunsoittajat alottavat hiljaisen soiton, senjälkeen muut\n    tervehdyslaulun, Hagarin käydessä hiljaa isäänsä vastaan.)\n\n    Soikaa, soikaa Gileadin vuoret!\n    Jeftan kunniata soikaa,\n    Israelin ilovirttä soikaa!\n    Minun sieluni väkeviä tallaa!\n\n    (Hagar on saapunut tamariskin luo, jossa odottaa --\n    vetäytyy Jeftan lähetessä puun rungon suojaan.)\n\nJEFTA (ilmestyy kummulle). Terve, rauhan laakso!\n\nHAGAR (juoksee ojennetuin käsin häntä vastaan). Ole tervehditty --\nisä -- sankari!\n\nJEFTA (peräytyy kauhistuneena).\n\nHAGAR. Isä...?!\n\nJEFTA (rupeaa ankarasti vapisemaan). Oi Herra!\n\nHAGAR. Mitä, isä...?\n\nJEFTA (repäisee vaippansa kahtia).\n\n    (Majan luona odottavat rientävät hämmästyneinä kummulle.)\n\nHAGAR (lähenee). Isä, isä!\n\nJEFTA (peräytyy torjuen taapäin).\n\nSARA. Jefta...?\n\nHILKIA. Mitä tämä...?\n\nJEFTA. Herra tehköön minut mykäksi!\n\nENSIM. MIZPAN MIES. Puhu, Jefta!\n\nSARA. Mitä on tapahtunut...?\n\nJEFTA. Hirmuista! -- (Synkkänä taivasta kohti huutaen). Olenko minä\näpärä sinunkin edessäsi, Herra?! (Silmänräpäyksen äänettömyys.) En!\n\n    (Tempaa miekan huotrastaan ja kääntää sen kärjen itseään kohti.)\n\nTYTÖT. Voi!\n\nHAGAR. Isä!\n\nHILKIA. Jefta!\n\n    (Miehet tarttuvat hänen käsivarteensa ja ehkäisevät.)\n\nSARA. Oi Israelin Jumala!\n\nJEFTA (heittää raivona miekkansa maahan). Kolmasti panin minä sieluni\nmiekan terälle Jairin sodassa, ja Gileadin miehet ajoivat minut kuin\nkoiran isäni kodista! Kymmenesti panin minä sieluni miekan terälle\nAmmonin sodassa, ja _sinä_ ajat minun sieluni kadotukseen! Herra,\nonko minulle tapahtunut oikeus?\n\nSARA. Jefta, Jefta!\n\nJEFTA. -- Yhden ainoan lapsen annoit sinä minulle, senkin sinä vaadit\ntakaisin! Onko minulle tapahtunut oikeus, Herra?\n\nHAGAR. Isä! Rakas isä!\n\nHILKIA. Sano tämä hirmuinen!\n\n    (Äänettömyys.)\n\nJEFTA (rauenneena). Oi lapseni! -- Kuulkaa minun onnettomuuttani,\nIsraelin miehet ja naiset! -- Näin lupasin minä Aroerin kedolla,\nsuuressa ahdistuksessa. Herra, jos sinä tänä päivänä annat Ammonin\nratsasväen minun käsiini, niin sen, joka ensiksi tulee minua vastaan,\nkun minä palaan voittajana kotiin, sen uhraan minä sinulle, Herra!\n\nSARA. Oo!!\n\nHILKIA. Jefta!\n\nHAGAR. Ah!\n\n    (Horjahtaa taintuneena Saran syliin.)\n\nENSIM. MIZPAN MIES. Suuri Israelin Jumala!\n\n    (Äänettömyys.)\n\nHILKIA. Mutta kuinka sinä saatoit, Jefta...?\n\nTOINEN MIZPAN MIES. Hirmuista!\n\nTYTÖT (itkien). Oi, Hagar, Hagar!\n\nSARA (Hagaria virvotellen). Olisihan sinun pitänyt arvata, kuka sinua\nvastaan oli ensiksi tuleva!\n\nJEFTA (ankaran liikutuksen tärisyttämänä). Niinkuin heinää kaatui\njoukkomme jalointa miestä -- Israelin elämän ja kuoleman näin minä\nhäilyvän miekan tutkaimella --\n\nHILKIA. Mutta kuitenkin...\n\nENSIM. MIZPAN MIES. Olisit luvannut kaikki Israelin laumat!\n\nHAGAR (joka on toipunut, lämpimästi). Oi, nyt minä ymmärrän, isä!\nJalosti olet sinä luvannut Israelin puolesta...\n\nELIESER (astuu kuohuvana Jeftan eteen). Mitä olet tehnyt, päämies?\n\nHAGAR. Elieser, Elieser!\n\nABITSEBA. Ah!\n\n    (Äänettömyys).\n\nJEFTA. Katsokaa minun onnettomuuteni suuruutta! Tässä seisoo minun ainoa\nlapseni, tuossa hänen sydämensä rakastettu --\n\nHAGAR. Oi!\n\n    (Peittää kasvonsa käsillään.)\n\nJEFTA. Kaikki on hajonnut kuin savu ilmaan!\n\nSARA. Voi onnettomuuden päivää!\n\nTOINEN MIZPAN MIES. Voi kohtalon kovuutta!\n\n    (Äänettömyys.)\n\nJEFTA. Lapseni! Ei ole minulla teille ainoata lohdutuksen sanaa...\nSallikaa minun kurjan käydä majaan...\n\n    (Lähtee murtuneena.)\n\nHAGAR (syleillen). Oi isä, rakkain isä! -- Ah, miksi olet kuin vieras\nminulle...?\n\nJEFTA (kyyneleitä pyyhkien). Lapseni, lapseni...\n\n    (Lähtevät eteenpäin. Tytöt itkevät ääneen käydessään.)\n\nHAGAR. Oi, älkää itkekö, älkää valittako, vaan lohduttakaa minun isääni\nsurussansa. -- Isä, katso isä --\n\n    (Menevät hiljaa puhellen sisään. Ainoastaan Elieser jää ulos,\n    seisoen synkkänä syrjässä. -- Pitkä äänettömyys.)\n\n    (Hilkia ja Mizpan miehet tulevat majasta.)\n\nENSIM. MIZPAN MIES. Ei huoli hän meidän lohdutuksestamme...\n\nHILKIA. Ei. Vaan onpa tämä myös hirmuinen kysymys...\n\nTOINEN MIZPAN MIES. Yli ymmärryksen käypä!\n\nHILKIA. Varsinkin kun ajattelemme hänen elämänsä juoksua. Ajatelkaa\nystävät, että tämä oli ensimäinen päivä Jeftan elämässä, jolloin ilon\naurinko vihdoinkin alkoi hänelle sarastaa. -- Oo Jefta, Jefta!\n\n    (Kaksi vaimoa tulee kiireisesti itäistä polkua.)\n\nENSIM. VAIMO. Jumalan rauha, ystävät ja sukulaiset! -- Sieltä tulee\nhirmuinen myrskypilvi meidän jälessämme!\n\nHILKIA. Täällä on jo myrsky kaikki musertanut.\n\nVAIMOT. Mitä...?\n\nHILKIA. Kuulkaa siis, rakkaat sukulaiset -- --\n\n    (Kertoo heille hiljaisesti.)\n\nENGIM. MIZPAN MIES (käy toverinsa kanssa syrjään). Eikö löydy mitään\nkeinoa tätä onnettomuutta torjuaksemme?\n\nTOINEN MIZPAN MIES. Juuri samaa tässä aattelen.\n\nENSIM. MIZPAN MIES. Ei löydy, ei löydy. -- Herralle annettu lupaus on\nrikkomaton.\n\n    (Äänettömyys.)\n\nTOINEN MIZPAN MIES (äkkiä). Mutta kuule! Jos Herran mies, ylimäinen\npappi, voisi hänet vapauttaa lupauksestaan -- kysyisi Herralta\nitseltään --\n\nENSIM. MIZPAN MIES. Oo, veljeni -- --\n\nENSIM. VAIMO. Herra varjelkoon meitä!\n\nTOINEN VAIMO. Mykkänä seisoo ihminen tämän edessä!\n\nENSIM. VAIMO. Kuinka voivat elämän polut olla tämänkaltaiset?\n\nHILKIA. Sanokaas! Jos olisi Jefta jotain rikkonut, mutta juuri Israelin\npelasti.\n\nTOINEN VAIMO. Entäs neitonen! Juuri kuin kukkanen puhkeamaisillaan --\n\nENSIM. MIZPAN MIES. Kuulkaas nyt, ystävät. Täällä on joku pelastuksen\nmahdollisuus...\n\nTOISET. Mitä...?\n\nTOINEN MIZPAN MIES. Katsokaa -- jos lähtisi Jefta Mizpaan -- jos menisi\nylimäinen pappi kaikkein pyhimpään -- jos kysyisi Herralta tahtooko hän\ntätä --\n\nTOINEN VAIMO. Oo!\n\nENSIM. VAIMO. Pelastus, pelastus! Ei voi Herra tätä vaatia, kolmen\nihmisen elämää!\n\nHILKIA. Mutta suostuuko Jefta itse? Minä suuresti epäilen...\n\nENSIM. VAIMO. Hänen _täytyy_ suostua! Mennään me puhumaan hänen kanssansa\n-- -- (Menevät kiireesti majaa kohti.) Kas! Käykää te edellä, me puhumme\nnuorukaiselle pari sanaa...\n\nTOINEN VAIMO. Oikein, Egla! --\n\n    (Käyvät nuorukaisen luo.)\n\nENSIM. VAIMO. Israelin Jumala sinua siunatkoon, nuorukainen! -- Me\ntiedämme kaikki. Mutta älä seiso enää noin surullisena, kun pelastuksen\navain on löydetty!\n\nELIESER (raskaasti). Turha toivo. Ei taivu Jefta.\n\nENSIM. VAIMO. Kyllä me hänet taivutamme! Ja ellei hän meistä huoli, niin\non koko Israel tuleva häntä taivuttamaan. -- Tule, Ahinoam!\n\n    (Lähtevät.)\n\nELIESER. Ei taivuta Jeftaa kukaan!\n\n    (Kääntyy synkkänä syrjään.)\n\nENSIM. VAIMO (pysähtyy, kääntyen äkkiä takaisin). Niinkö sanot, että\nJefta ei taipuisi? (Kiihkeästi.) Jos niin käy -- minä sanon: jos niin käy,\nniin eipä muuta, väkevä nuorukainen, kuin tyttösi aasin selkään ja rajan\nyli toisiin sukukuntiin! Uhratkoon Jefta ja Gilead sitten niin paljon\nkuin heitä haluttaa!\n\nELIESER. Mitä sanotkaan, vaimo...?\n\nTOINEN VAIMO. Suuri jumala! Neuvothan nuorukaista syntiin!\n\nENSIM. VAIMO. Syntiin!\n\nTOINEN VAIMO. Herralle annettu lupaus...?\n\nENSIM. VAIMO. Nuorukainen ei ole mitään luvannut, eikä neitonen\nmyöskään!\n\nELIESER (riemuisesti). Ei! -- Selvä on!\n\nTOINEN VAIMO. Ei ei, Elieser! Jos rakastat Herraa Israelin jumalaa ja\nodotat hänen siunaustansa --\n\nENSIM. VAIMO. -- Tyhjää! Minä rakastan Herraa isäimme jumalaa niinkuin\nkukaan Israelissa, mutta minä olen myöskin ollut nuori, ja minä en\nteeskentele! Minä sanon: ei mikään voima olisi minua silloin luovuttanut\nrakastetustani!\n\nTOINEN VAIMO (tarttuu lempeästi Elieserin käsivarteen). Ei niin, jalo\nnuorukainen! _Ei se_ rakkaus ole suurinta, vaan se joka hiljaa sydämessä\npalaa. Siksi minä rukoilen sinua: ellei asiata voi muuttaa, niin anna\nrakastettusi käydä sitä ylevää tietä, jonka Israelin pelastus on hänelle\nmäärännyt.\n\nENSIM. VAIMO (menee). Jefta tämän ratkaisee -- ja ellei -- niin -- sinä\ntiedät, Elieser!\n\nELIESER. Minä tiedän!\n\nTOINEN VAIMO. Ei niin, ei niin, Elieser...\n\n    (Menevät majaan. Elieser käy kiihkeästi miettien lehtimajaa kohti.\n    Pitkä äänettömyys.)\n\n    (Hagar tulee toisten tyttöjen kera majasta.)\n\nKOLMAS TYTTÖ. Voi, Hagar!\n\nTOINEN TYTTÖ. Kun hän edes sanoisi jotain!\n\nHAGAR. Kyllä hän vielä sanoo, ja jalosti sanoo minun isäni.\n\nNELJÄS TYTTÖ. Tämmöistä ei saisi tapahtua!\n\nENSIM. TYTTÖ. Ei. Kun kerran rakastaa...\n\nKOLMAS TYTTÖ. Mitä me teemme?\n\nNELJÄS TYTTÖ. Niin, mitä me teemme...?\n\nHAGAR (katsahtaa levottomasti Elieseriin). Menkää, ystävät --\nlohduttamaan minun isääni...\n\nTYTÖT. Ah!\n\n    (Menevät.)\n\nHAGAR (rientää Elieserin luo). Oi Elieser, Elieser! (Ojentaa hänelle\nkätensä.) Elieser!\n\nELIESER (tarttuu liikutettuna hänen käsiinsä). Hagar!\n\n    (Äänettömyys.)\n\nHAGAR (purskahtaa itkuun). Näinkö meidän kävi, Elieser...?\n\nELIESER. Ei vielä, Hagar! (Kiihkeästi.) Mitä on isäsi päättänyt...?\n\nHAGAR. Ei ole hän vielä lausunut ainoata sanaa...\n\nELIESER (yhä kiihkeämmin). Hän ei siis lähde Mizpaan...?\n\nHAGAR. Oi ymmärrä, Elieser, minun isäni ahdistus! Kuinka voisi hän astua\nJehovan eteen ja sanoa: Herra, sinä kyllä kuulit minun rukoukseni, mutta\nminä en tahdokaan täyttää lupaustani. Niin kurja ei minun isäni voi\nkoskaan olla!\n\nELIESER. Ei. Sen olen tietänyt ensi hetkestä.\n\nHAGAR. Ja kuitenkin: kuinka sydämestäni rukoilen että tapahtuisi jotain,\nettä joku ihme meidät pelastaisi...\n\nELIESER. Se ihme tapahtuu! Sinun toivosi --\n\nHAGAR. Mitä, Elieser...?\n\nELIESER (Vetää hänet puiden suojaan, puhuen hiljaa kiihkeästi -- --).\nSinun toivosi täyttyy, Hagar! -- Kuule!\n\nHAGAR (huudahtaen). _Herralle_ annettua lupausta...?!\n\nELIESER. Me emme ole mitään luvanneet!\n\nHAGAR. Mutta minun _isäni_...?\n\nELIESER. On sydämestänsä iloitseva, että me vapautamme hänet tästä\njulmasta lupauksesta!\n\nHAGAR. Ei ei, Elieser. Et tunne sinä minun isääni!\n\nELIESER. Minä tunnen: sinun isäsi tekisi samoin!\n\nHAGAR. Minun isäni...?!\n\nELIESER. Sinun isäsi on _mennyt_ vieraalle maalle, rohkeasti ja\npelkäämättä!\n\nHAGAR (hämmentyneenä). Tosi. -- (Äänettömyys.) Ei ei! Ei se ollut samaa.\n-- (Raukeaa puun runkoa vastaan.) Ah, kaikki voima on minusta paennut...\nIstukaamme, Elieser!\n\n    (Vaipuu ruohopenkille lehtimajan viereen.)\n\nELIESER. Sinä olet kalpea, Hagar...?\n\nHAGAR. Minäkö...? Oi, ei se mitään. -- Katso, Elieser ... minä en\nymmärrä tätä... Mitä sanoisi Gilead, mitä sanoisi Israel? -- -- Ja mitä\nsanoisi Herra, Israelin peljättävä Jumala -- oletko sitä ajatellut?\n\nELIESER. En! En tahdo mitään ajatella, paitsi meidän rakkauttamme!\n\nHAGAR. Mutta rakkaus ilman Jehovan armoa...? -- Ah taivasko se noin\nmustan varjon --\n\nELIESER (tarttuu hänen käteensä). Niinkö olet hento, urhean Jeftan\ntytär? -- Ai, Hagar! Taivas yritystämme suosii ja kiirehtii yön tuloa.\n\nHAGAR (peittää kasvonsa). Ei ei. Minä pelkään ... minä pelkään, Elieser!\n-- Katso, yhä pimenee --\n\nELIESER (tarttuu hänen molempiin käsiinsä). Sen parempi! Kun minä\nkohotan sinut muulini selkään, et pelkää sinä enää!\n\nHAGAR. Ei ei... En uskalla minä, Elieser...\n\nELIESER (epäluuloisesti). Etkö luota minuun?\n\nHAGAR. Oi luotan, luotan! Mutta katso -- ah, en osaa minä selittää...\nKatso, jos särkyisi se ... se mikä on ollut kaunista ja suloista --\n\nELIESER. En ymmärrä minä...?\n\nHAGAR (väristen). Oi, en osaa minä sanoa ... minä ainoastaan tunnen,\nniinkuin -- -- Katso, Elieser ... niinkuin jotain minussa ...\nkuuluisi ... jo Herralle...\n\nELIESER (kiivaasti). Ei koskaan! (Tarttuu hänen käsiinsä.) Minulle,\nainoastaan minulle kuulut sinä, Jeftan tytär!\n\nHAGAR. Sinun kätesi on kuuma, Elieser...\n\nELIESER (tempaa hänet tulisesti ylös). Minun käteni on kuuma, minun\nsydämeni on kuuma! Tätä päivää minä --\n\nHAGAR. Ei niin, Elieser!\n\nELIESER (yhä intohimoisemmin). Tätä päivää minä olen odottanut! Tämän\npäivän tähden minä olen syöksynyt keihäitten kitaan! Tänä päivänä minä\nsinut tahdon sieluinesi ruumiinesi!\n\nHAGAR. Kuule --\n\nELIESER (painaa hänet lujasti rintaansa vasten). En kuule! En näe! Sinä\nolet minun! Et Jehovan! Et Israelin -- Hagar, katso minua silmiin!\n\nHAGAR. Minä pelkään, Elieser!\n\nELIESER. Sano. rakastan! Sen sanan minä tahdon tänä hetkenä sinun\nhuuliltasi kuulla!\n\nHAGAR (kohottaa nopeasti kätensä hänen kaulalleen). Niin -- rakastan --\nrakastan -- rakastan... (Peräytyy äkkiä) Oi kuule, Elieser!\n\nELIESER. Rakastan, rakastan! En kuule minä muuta! (Sulkee hänet\nsyliinsä.) Hagar! kohota kasvosi minun puoleeni!\n\nHAGAR (hämmentyneenä). Mitä...?\n\nELIESER (lähentää hänen päätään). Hagar!!\n\nHAGAR. Mitä, Elieser...?\n\nELIESER. Rakastan, rakastan!\n\n    (Aikoo suudella häntä, mutta Hagar painaa päänsä alas ja purskahtaa\n    itkuun. -- Elieser seisoo masentuneena. -- Pitkä äänettömyys.)\n\nELIESER (järkytettynä). Älä peitä kasvojasi, Hagar!\n\nHAGAR (itkee yhä liikutuksesta väristen).\n\nELIESER. Miksi tämä kylmyys, Hagar...?\n\nHAGAR (itkee yhä).\n\nELIESER (kiihtyen). Miksi tämä häväistys?\n\nHAGAR. Elieser!\n\nELIESER. Sinä et rakasta minua, Hagar!\n\nHAGAR (ojentaa kätensä). Oi Elieser, Elieser!\n\nELIESER. Sinä siis suostut...? Ah!\n\n    (Tarttuu kiihkeästi hänen käsiinsä.)\n\nHAGAR. Ei niin, Elieser... Sinä väärin ymmärrät...\n\nELIESER (kuohahtaen). En ymmärrä minä väärin! Jehova taikka minä!\nRatkaise!\n\nHAGAR. Elieser, Elieser!\n\nELIESER. Seuraatko minua, vai et?\n\nHAGAR. Oi rakkain Elieser... Kuinka minä voin ... minun isäni\ntähden... Israelin tähden...?\n\nELIESER (kiihtyen). Oikein! Sinun isäsi ja Israel ennemmin kuin minä...?\n\nHAGAR. Ei ei ... ei niin...\n\nELIESER (yhä enemmän kiihtyen). Sinun isäsi, joka teki tyhmän lupauksen!\n\nHAGAR. Elieser!\n\nELIESER. Sinä hänen heikko tyttärensä, jonka rakkaus on ollut ainoastaan\nsanoja!\n\nHAGAR. Elieser!\n\nELIESER. Viimeinen sana: seuraatko vai et?\n\n    (Äänettömyys.)\n\nHAGAR (ankarasti liikutettuna). Minä -- en -- voi --. Mutta ymmärrä,\nElieser --\n\nELIESER (menee kuohuvana pois vasemmaista polkua). Kurja! Raukka! Ei ole\nminun silmäni näkevä sinua tämän perästä!\n\nHAGAR (seisoo pitkän hetken syvässä mielenliikutuksessa. Lähtee sitten\njuoksemaan Elieserin jälkeen, mutta pysähtyy majan luona ojentaen\nepätoivoisena kätensä hänen jälkeensä). Elieser... Elieser...?\n\n    (Hänen kätensä vaipuvat ja hän käy kuin unissaan kentän poikki\n    lehtimajan luo. Seisoo niin hetken haikeasti itkien, lankeaa\n    sitten polvilleen ruohopenkille. Äänettömyys.)\n\nTOINEN VAIMO (tulee majasta). Oikeassa oli Hilkia...\n\nENSIM. VAIMO. Niin niin, kyllä minä Jeftan tunnen. -- No, Elieser on\nhoitava asiansa. -- Mutta missä hän...? -- Kas... Hagar! (Riemuisesti)\nOo, onko nuorukainen siis jo --\n\nTOINEN VAIMO. Mutta eikö hän rukoile...? -- (Lähenee.) Hagar!\n\nHAGAR (ei vastaa).\n\nENSIM. VAIMO. Mitä on tapahtunut, Hagar?\n\nHAGAR. Onnettomuus...\n\nENSIM. VAIMO. Mitä...?\n\nTOINEN VAIMO. Rakas Hagar?\n\nHAGAR. Kaikki, mikä on ollut kaunista minun elämässäni, on särkynyt...\n\nENSIM. VAIMO. Eikö Elieser olekaan...?\n\nHAGAR. Ei.\n\nTOINEN VAIMO. Sinä siis et ole suostunut...?\n\nHAGAR. En...\n\nENSIM. VAIMO. Mitä oletkaan tehnyt!\n\nHAGAR. Oi, älkää soimatko minua onnettomuuteni hetkenä!\n\nTOINEN VAIMO. En suinkaan, päinvastoin sinua ylistän!\n\nENSIM. VAIMO. Missä on nuorukainen...?\n\nHAGAR. Hän on mennyt...\n\nENSIM. VAIMO. Tyhmyri! Kelpaa nyt käydä uhriteuraaksi --\n\nTOINEN VAIMO (kiivaasti).  Vaikene!\n\nHAGAR. Älkää kiistelkö, älkää kiistelkö, rakkaat sukulaiset! (Ristii\nkätensä.) Oi, sallikaa minun rukoilla ... lievitystä minun tuskilleni...\n\nTOINEN VAIMO. Oikein, lapsukaiseni!\n\nHAGAR. Häneltä ... kaikkinäkevältä ... jolle minun elämäni kuuluu...\n(Lyhyt äänettömyys. Rauhottuneempana.) Ah, minä tunnen, minä tunnen että\nminä käyn oikeata tietä --\n\nENSIM. VAIMO (pistävästi). Miksi kuitenkin kyyneleet vierivät\nposkillesi?\n\nHAGAR. Oi, enkö itkisi, kun hän läksi vihoissansa ... kun särkyi meidän\nihana ystävyytemme...\n\nTOINEN VAIMO. Älä sitäkään itke, Hagar! Jos hänen rakkautensa oli oikea,\nniin totisesti hän vielä katuu. Ellei niin tapahdu, ei ollut hän,\ntyttöseni, sinun ystävyyttäsi ansainnut...\n\nHAGAR (tyyntyen). Niin, ah niin se on! -- Nyt ymmärrän ja rauha palajaa\nsieluuni...\n\nTOINEN VAIMO. Niin se on... (Laskee kätensä hänen olkapäälleen.) Katso,\nHagar! Minäkin rakastin ... nuorukaista jota en voinut saada --\n\nHAGAR (kohoaa). Sinä...?!\n\nTOINEN VAIMO. Minä, tyttöseni. -- Ei ole hän koskaan minua kädestä\nottanut, ei koskaan sanoin sydäntänsä ilmaissut. Ja kuitenkin vielä\nnytkin minun sieluni syttyy, ja minun nuoruuteni sanaton rakkaus on\nvielä viimeisessä henkäyksessä väikkyvä minun huulillani.\n\nHAGAR (kirkastuen). Silloin ei kuolemakaan...! (Äänettömyys.) Kun\nainoastaan Elieser...\n\n    (Jefta ja muut tulevat majasta.)\n\nHAGAR. Ah!\n\nJEFTA. Hagar -- lapseni!\n\nHAGAR (rientää vastaan). Isäni!\n\nJEFTA. Kuule minua, lapseni! Ja kuulkaa minua te Israelin miehet ja\nnaiset! -- Olette tänäpänä nähneet sankarin horjuvan kuin lapsen --\n\nENSIM. MIZPAN MIES. Älä puhu syntiä, Jefta!\n\nJEFTA. Vaikea on minun koettelemukseni ollut. Näin kapinoitsin minä\nsydämessäni: halvan paimenenkin suku jatkuu, pitääkö Jeftan nimen hävitä\nIsraelin sukuperinnöstä iankaikkisesti? Ei Jehova, tahdon elää\njälkeläisissäni!\n\nENSIM. VAIMO. Oikein, Jefta! Sinä ennen muita olet oikeutettu elämään!\n\nTOINEN MIZPAN MIES. Oikein sanottu!\n\nJEFTA. Niin ajattelin minä. Mutta nyt on minun päätökseni valmis, vahva\nja selkeä kuin sotamiehen päätös!\n\nMUUT (jännittyneinä). Ah! -- Kuulkaa! -- Oo, Jefta!\n\n    (Kokoontuvat hänen ympärilleen.)\n\nJEFTA (syvästi liikutettuna). Kuule siis minun tyttäreni --\n\nHAGAR (rientää hänen syliinsä). Oi isä, isä -- salli minun riistää sana\nsinun huuliltasi! (intomieiisesti.) Kuule isä, kuulkaa ystävät, mitä minä\nolen sydämessäni päättänyt... En pyydä minä muuta kuin saada itse käydä\nuhrialttarille ja vapaasti täyttää sen, mitä Israel on Herralle\nkaikkivaltiaalle velkaa!\n\nSARA. Hagar...!\n\nJEFTA. Mitä sanotkaan, lapseni...?\n\nMUUT. Oo! -- Hagar, Hagar!\n\nHAGAR. Vapaasti ja riemullisella sydämellä olen minä päätökseni tehnyt.\n(Polvistuu.) Siunatkaa minua!\n\nJEFTA (kohottaa hänet ylös ja syleilee itkien). Lapseni ... lapseni...\n\nENSIM. MIZPAN MIES. Vieläkin sanon: käy Mizpaan, Jefta!\n\nENSIM. VAIMO. Niin, käy Jefta!\n\nHAGAR (yhä intomielisemmin). Oi, miksi kiusaatte, ystävät, minun isääni!\nIloisella mielellä ovat tuhannet käyneet Israelin tähden kuolemaan.\nMiksi ette soisi minulle tätä riemullista osaa?\n\nJEFTA (siunaten). Ole siunattu, lapseni, ettäs ymmärsit Israelin onnen\nperustuksen. (Syvä äänettömyys.) -- Totta, niin kaadun minä tänäpänä kuin\nkanto, josta ei vesaa nouse --\n\nMUUT. Oo Jefta! -- Ylen ankaraa on tämä!\n\nJEFTA. -- Mutta minun sieluni iloitsee, että minä kuitenkin sain kerran\niskeä Israelin puolesta, ja että minun tyttäreni nimi on elävä heidän\nhuulillansa! -- Israel ylinnä!\n\nHILKIA (kyynelsilmin). Israel ylinnä, Jefta! Ei sammu sinun sukusi, eikä\nsammu minun, niin kauan kuin tämä sana pysyy Israelissa pyhänä. --\nIsrael ylinnä!\n\nMUUT. Israel ylinnä! Israel ylinnä!\n\n    (Elieser on tullut toisten huomaamatta.)\n\nHAGAR. Elieser...?!\n\nELIESER (lähenee). Kurjasti tein minä --\n\nHAGAR. Oi, isä! Hän oli ... katso isä ... hetken murhettansa\nlauhduttamassa...\n\nELIESER. Älä lievitä minun tekoani, Hagar! -- Kuule siis Jefta, ja\nkuulkaa te muut --\n\nHAGAR. Ei ei, ystävät, hän hourii surussansa! (Tarttuu ehkäisten\nElieserin käsivarteen. Hiljaisesti.) Elieser! Vapaaehtoisesti olen minä\npäättänyt käydä uhrialttarille Israelin pelastuksen tähden, ja meidän\nsydämemme ovat löytäneet levon. Jos sinun sydämesi, Elieser, voi yhtyä\nmeihin, niin älä kerro enempää, vaan kiitä Jehovan armoa!\n\nELIESER (katselee häntä hetken syvästi liikutettuna). Voitko siis,\nHagar, antaa minulle kaikki anteeksi?\n\nHAGAR. Ah!\n\n    (Ojentaa kätensä, mutta vaipuu voimattomana Saran olkapäätä vasten.)\n\nELIESER. Hagar...?\n\nTYTÖT. Hagar, Hagar!\n\nHAGAR. Oi! Ilosta raukesi minun sydämeni. (Ojentaa molemmat kätensä.)\nElieser, Elieser!\n\nELIESER. Hagar! Nyt minäkin tunnen sen rakkauden, joka silloin kimalsi\nsinun kyyneltesi läpi!\n\nHAGAR. Ah, Elieser... Elieser (Päästää hänen kätensä.) Oi, että kaiken\npiti näin päättyä!\n\nSARA (kuiskaten). Katsokaa, mikä valaistus hänen kasvoillansa!\n\nHAGAR. Keveällä sydämellä annan minä nyt kaikki: iloisen kevääni --\nkesän vilpoiset illat -- vuorten tuulet -- kukkien tuoksun -- kaikki,\nkaikki. Ihanaksi jää minulle tämä laakso -- ihaniksi iltaruskon kultaamat\nkylät vuorten rinteillä -- ihaniksi Israelin sankarit ja nuorukaiset --\nihanaksi rakkaus, jonka riemua ja tuskaa jo povessani tunsin... --\n(Vaikenee liikutettuna.) Isä, armas isäni! Yksi pyyntö minulla kuitenkin\nolisi...\n\nJEFTA. Sano, tyttäreni!\n\nHAGAR. Salli, rakas isä, minun elää vielä kaksi viikkoa -- kaksi viikkoa\nitkeäkseni minun nuoruuttani tuttavieni tyttöjen kanssa...\n\nTYTÖT (itkien). Oi Hagar, Hagar!\n\n    (Äänettömyys.)\n\nSARA. Tätä älä häneltä suinkaan kiellä, Jefta!\n\nJEFTA (liikutuksen valtaamana). Mikä olen minä lupaajaksi ... minä joka\ntuskin enää rohkenen sinun käteesi tarttua! -- Mutta, ystävät, Herran\nIsraelin jumalan nimessä se varmaan on hänelle suotu.\n\nMUUT. Varmaan! Totisesti! Totisesti!\n\nHAGAR. Kiitoksia ystävät! -- Vuorelle, vuorelle! -- Ah! Tästä hetkestä\neroavat meidän tiemme... Hyvästi... (Ojentaa kätensä, mutta kukaan ei\nliikahda.) Antakaa minulle hyvästi, ystävät!\n\n    (Rientää hyvästelemään. Kaikki itkevät.)\n\nSARA (syleilee pitkään). Hagar... Hagar...\n\nHAGAR. Nyt minun ystäväni, tytöt! Tulkaa minun kanssani ... itkemään\nminun kanssani... Tulkaa joka päivä minun kanssani...\n\nELIESER. Jok'ainoa päivä olen minä majani ikkunasta sinut vielä näkevä\n-- kuin valkean enkelin astuvan vuoren rinnettä ylös!\n\nHAGAR. Ah niin... Hyvästi Elieser! -- Hyvästi kaikki! -- Tulkaa, minun\nystäväni!\n\n    (Abitseba on hakenut harppunsa. Hagar käy edellä,\n    muut itkien jälessä, Abitseban hiljaa soittaessa.)\n\nHAGAR (pysähtyy). Mikä ihana ilta! Mikä hohto vuoren kukkulalla! -- Oi,\nihana on tämä tie, ihana tämä itku! Niin itken nuoruuttani kuin\nsuvi-ilta kastepisaroita, niin nousen Herran eteen kuin kaste aamun\naurinkoon!\n\n    (Kohoavat vuorelle muiden katsellessa liikutuksen valtaamina.)\n\nHILKIA. Niin neitsyys astuu...\n\nJEFTA. Niin neitsyys astuu...\n\nMUUT. Niin neitsyys astuu...\n\n\n\n"]