[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmQSgpB5eACrXeKhRY3pn7dgDrAmOvByFtyRGhjqFJuE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},604,"Gösta Berlingin taru","Lagerlöf, Selma",1858,1940,"604-lagerlof-selma-gosta-berlingin-taru","604__Lagerlöf_Selma__Gösta_Berlingin_taru",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1891,1912,104796,649780,false,43279,[24],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Gösta Berlingin taru\" by Selma Lagerlöf is a novel published in 1891. A defrocked priest rescued from freezing becomes part of a band of wild revelers managing a manor in 1820s Värmland. Drawing on folk tales and supernatural elements, this debut work blends romance and magic realism as Gösta Berling leads the eccentric pensioners through dramatic adventures. The story builds toward redemption amid wolves, snow, and the exotic landscape of rural Sweden. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Lehtonen, Joel",224,"Lagerlöfin esikoisromaani sijoittuu 1820-luvun Värmlantiin ja kertoo viralta pannun pappi Gösta Berlingin sekä Ekebyn kavaljeerien vaiheista. Teos yhdistää romantiikkaa ja kansantaruja kuvatessaan kartanon elämää ja kohtalokkaita ihmiskohtaloita.","Selma Lagerlöfin 'Gösta Berlingin taru' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 604. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","GÖSTA BERLINGIN TARU\n\nKirj.\n\nSelma Lagerlöf\n\n\nSuomentanut Joel Lehtonen\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1912.\n\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEDELLINEN OSA\n\n Johdanto\n  I. Pappi\n II. Kerjäläinen\n\n    I. Maisema\n   II. Jouluyö\n  III. Joulupäivälliset\n   IV. Gösta Berling, runoilija\n    V. La cachucha\n   VI. Ekebyn tanssiaiset\n  VII. Vanhat ajoneuvot\n VIII. Gurlita-kukkulan suuri karhu\n   IX. Björnen huutokauppa\n    X. Nuori kreivitär\n   XI. Kummitusjuttuja\n  XII. Ebba Dohnan tarina\n XIII. Mamselli Marie\n\nJÄLKIMMÄINEN OSA\n\n     I. Kristoffer-serkku\n    II. Elämän polut\n   III. Katumuksen teko\n    IV. Ekebyn rauta\n     V. Liljecronan koti\n    VI. Dovren noita-akka\n   VII. Juhannus\n  VIII. Rouva Musica\n    IX. Brobyn pappi\n     X. Julius-patruuna\n    XI. Savipyhimykset\n   XII. Jumalan matkamies\n  XIII. Kirkkomaa\n   XIV. Vanhoja lauluja\n    XV. Kuolema vapauttaja\n   XVI. Kuivuus\n  XVII. Lapsen äiti\n XVIII. Amor vincit omnia\n   XIX. Nygårdin tyttö\n    XX. Kevenhüller\n   XXI. Brobyn markkinat\n  XXII. Metsätorppa\n XXIII. Margareta Celsing\n Viiteselitykset\n\n\n\n\n\n\nEDELLINEN OSA\n\n\n\n\nJOHDANTO\n\n\nI.\n\nPAPPI\n\nVihdoinkin ilmestyi pappi saarnastuoliin.\n\nSeurakunta kohotti päätään. Kas vain, sielläpä hän sittenkin seisoi.\nTänä sunnuntaina ei jumalanpalvelus siis jää pitämättä niinkuin\nedellisenä ja niin monena sitä edellisenä pyhänä.\n\nPappi oli nuori, norja, pitkä ja säteilevän kaunis. Jos olisi laskenut\nkaarevan kypärin hänen päähänsä ja sitonut miekan hänen vyölleen ja\nsuomupaidan ryntähilleen, olisi hänet voinut veistää marmoriin ja\nnimittää kuvan kauneimman ateenalaisen mukaan.\n\nPapilla oli runoilijan syvät silmät ja sotapäällikön luja, pyöristynyt\nleuka, kaikki hänessä oli kaunista, hienoa, ilmeikästä, neroa ja\nhengenelämää hehkuvaa.\n\nKirkkoväki tunsi oudosti olevansa kuin masennettu nähdessään hänet\nsellaisena. Se oli enimmäkseen tottunut näkemään häntä, kun hän hoippui\nkapakasta iloisten toverien seurassa, sellaisten kuin tuuhea- ja\nvalkoviiksinen eversti Beerencreutz ja vahva kapteeni Kristian Bergh.\n\nHän oli juonut niin kauheasti, ettei hän ollut moneen viikkoon voinut\nhoitaa virkaansa, ja seurakunnan oli täytynyt valittaa hänen\nkäytöksestään ensin kirkkoherralle ja sitten piispalle ja\ntuomiokapituliin. Nyt oli piispa tullut pitäjään tarkastukselle ja\ntilintekoon. Hän istui kuorissa kultaristi kaulassaan, ympärillään\nKarlstadin asessoreja ja naapuriseurakuntain pappeja.\n\nEi ollut epäilystäkään, että papin käytös oli mennyt yli sopivaisuuden\nrajan. Silloin, 1820-luvulla, ei juomista juuri virheeksi katsottu,\nmutta tämä mies oli juopotellessaan laiminlyönyt virkansa, ja nyt se\noli häneltä menevä.\n\nHän seisoi saarnatuolissa odottaen, kun saarnavirren viimeistä värsyä\nveisattiin.\n\nJa kun hän seisoi siinä, hänet valtasi varma tunne, että hänellä oli\nkirkossa pelkkiä vihamiehiä, vihamiehiä jokaisessa penkissä. Herrasväen\nryhmässä lehterillä, talonpoikain joukossa alhaalla, ehtoollislasten\nparvessa kuorissa hänellä oli vihamiehiä, pelkkiä vihamiehiä. Vihamies\noli polkemassa urkuja, vihamies niitä soittamassa. Kirkonisännistön\npenkissä oli hänen vihamiehiään. Kaikki häntä vihasivat, jopa\npikkulapset, jotka oli tuotu kirkkoon sylissä, ja vieläpä\nkirkonvartija, tuo kankea ja jäykkä sotamies, joka oli ollut Leipzigin\ntappelussa.\n\nPappi olisi tahtonut langeta polvilleen ja rukoilla heiltä laupeutta.\n\nMutta silmänräpäys vain, ja hänet valtasi kolkko viha. Hän kyllä\nmuisti, millainen oli ollut astuessaan vuosia sitten ensi kertaa tähän\nsaarnatuoliin. Hän oli silloin nuhteeton mies, ja nyt hän seisoi siinä\nkatsellen kultarististä miestä, joka oli tullut häntä tuomitsemaan.\n\nKun hän luki johdantoa, huuhtoi veriaalto kerta toisensa jälkeen hänen\nposkiaan: se oli vihaa.\n\nTotta kyllä oli, että hän oli juonut, mutta kenellä oli oikeus syyttää\nhäntä siitä? Kuka oli nähnyt pappilaa, jossa hänen piti elää?\nKuusimetsä seisoi tummana ja synkkänä ihan ikkunain edessä. Kosteus\ntihkui mustien laipioiden läpi, pitkin homehtuneita seiniä. Eikö\ntarvinnut viinaa mielihyvikkeeksi, kun sade tai tuisku tuprusi sisään\nsärkyneistä ruuduista, kun rappiolle heitetty maa ei tahtonut antaa sen\nvertaa leipää, että nälkä pysyisi loitolla?\n\nHän ajatteli olleensa juuri sellainen pappi kuin seurakuntalaiset\nansaitsivat. Hehän joivat kaikki. Miksi pitäisi hänen yksinään hillitä\nitsensä? Mies, haudattuaan vaimonsa, joi itsensä hautajaisissa\nhumalaan; isä, saatuaan lapsen kastetuksi, piti kohta juomingit.\nKirkkoväki joi kotimatkalla niin että enimmät tulivat humalassa kotiin.\nHyvin sellaisille sopi juoppo pappikin.\n\nJuuri virkamatkoilla, jolloin hän ohuessa viitassaan ajoi\npenikulmittain jäätyneiden järvien selkiä, missä kaikki kylmät tuulet\ntuiversivat; siellä samoilla järvillä myrskyssä ja rankkasateessa\nkeikkuessaan ja venheellä harhatessaan; siellä saloilla silloin kun\nlumipyryssä täytyi nousta reestä ja raivata tietä hevoselle\ntalonkorkuisten kinosten läpi tahi kun eksyneenä sai kahlata\nmetsälampareita, juuri silloin ja siellä hän oli oppinut rakastamaan\nviinaa.\n\nVuoden päivät olivat madelleet hitaasti raskaassa synkeydessään.\nMaamiehen ja herran ajatuksia piti päivä maan tomuun kiintyneinä, mutta\niltaisin heittivät henget kahleensa -- viinan vapauttamina. Sielu\nheräsi, sydän lämpeni, elämä säteili, laulu helskyi, ruusut tuoksuivat.\nMajatalon kapakka muuttui silloin hänestä etelämaan kukkatarhaksi:\nrypäleet ja oliivit heiluivat hänen päänsä päällä, marmoripatsaat\nhohtivat tummasta lehdistöstä, runoilijat ja viisaat astelivat palmujen\nja plataanien alla.\n\nEi; tuo pappi tuolla ylhäällä saarnatuolissa tiesi, ettei elämää maan\nperukassa voi kestää ilman viinaa: kaikki hänen kuulijansa tiesivät\nsen, ja nyt he vaativat häntä tuomiolle.\n\nHe tahtoivat riistää häneltä papinkauhtanan siksi että hän oli tullut\nheidän Jumalansa kotiin juovuksissa. Ah, noitakin kaikkia: oliko heillä\nmuuta, uskottelivatko he, että heillä oli muuta Jumalaa kuin viina!\n\nHän oli lukenut johdannon, ja hän kumartihe lukemaan \"Isä meitää\".\n\nKirkko oli hiiskumattoman hiljainen rukouksen aikana. Mutta äkkiä\niskeysi pappi molemmin käsin lujasti nauhoihin, jotka pitivät\npapinkaapua hänen hartioillaan. Hänestä tuntui kuin koko seurakunta,\npiispa etunenässä, olisi hiipinyt ylös saarnatuolin portaita\ntempaistakseen häneltä kauhtanan. Hän oli polvillaan eikä kääntänyt\npäätään, mutta hän suorastaan tunsi, miten ne nyt nykivät, ja näki\nheidät selvästi, sekä piispan että asessorit, rovastit, kirkonisännät,\nlukkarin ja koko seurakunnan pitkänä jonona, kiskomassa ja nyhtämässä\nsaadakseen irti hänen kaapunsa. Ja hän kuvitteli ilmi elävästi, miten\nkaikki nuo, jotka nyt niin innokkaasti siinä kiskoivat, kaatuvat nurin\nniskoin portaita alas, kun kauhtana heltiää, ja kumoon keikahtaa myös\npermannolla oleva jono, joka ei itse ylety vetämään kaapua, vaan kiskoo\nedessä seisovien takin liepeistä.\n\nHän näki sen niin selvästi, että häntä hymyilytti polvillaan ollessaan,\nmutta samalla kertaa kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Olihan se yhtä\nkaikki kauheaa.\n\nNiin, että hän siis pian oli hyljätty mies, viinan tähden. Virkaheitto\npappi hän kohta olisi. Liekö maailmassa viheliäisempää?\n\nHänestä tulee keppikerjäläinen, hän makaa juovuksissa tienravissa,\nkulkee ryysyissä, seurustelee roistojen kanssa.\n\nRukous päättyi. Hänen oli alettava sanella saarnaansa. Silloin hänet\nvaltasi outo ajatus, mikä pysähdytti sanat hänen huulilleen. Hän\najatteli, että sai nyt viimeisen kerran seisoa saarnatuolissa\njulistamassa Jumalan kunniaa.\n\nViimeisen kerran -- se iski pappiin. Hän unohti kaiken, viinat,\npiispat. Hän ajatteli vain, että hänen piti käyttää tilaisuutta ja\ntodistaa Jumalan kunniaa.\n\nHänestä näytti kirkon lattia ja koko seurakunta vaipuvan syvälle,\nsyvälle alas, mutta katto kohosi kirkon päältä niin että hän näki\nsuoraan taivaaseen. Hän seisoi yksinään, aivan yksinään saarnatuolissa,\nhänen henkensä lähti liitämään kohti avattua taivasta ja hänen äänensä\ntuli voimakkaaksi ja valtavaksi. Hän julisti Jumalan kunniaa.\n\nHän oli innoituksen mies. Hän hylkäsi saarnansa, ajatukset lensivät\nhänen päänsä ympärille kuin kesy kyyhkysparvi. Hänestä tuntui kuin hän\nei olisi itse puhunutkaan, mutta hän tunsi myös, että tämä oli\nmaailmassa korkeinta ja ettei kukaan kohoa korkeampaan loistoon ja\nihanuuteen kuin hän nyt julistaessaan siinä Jumalan kunniaa.\n\nNiin kauan kuin innoituksen tulikieli liekehti hänen otsallaan hän\npuhui, mutta kun se sammui ja kirkon katto jälleen laskeusi ja lattia\nkaukaa, kaukaa alhaalta kohosi, silloin hän kumartui ja itki, sillä hän\najatteli, että elämä oli suonut hänelle hänen parhaimman hetkensä ja\nettä nyt se oli mennyt.\n\nJumalanpalveluksen jälkeen seurasi tarkastus ja kirkonkokous. Piispa\nkysyi, oliko seurakunnalla mitään valittamista pappinsa suhteen.\n\nPappi ei ollut enää vihainen eikä uhkaava niinkuin ennen saarnaa. Nyt\nhän häpesi ja painoi päänsä alas. Voi niitä kurjia viinajuttuja, nyt ne\nalkavat!\n\nMutta ne eivät alkaneetkaan. Kunnanhuoneen suuren pöydän ympärillä\noltiin aivan äänettömiä.\n\nPappi nosti päänsä ja katsoi ensin lukkariin: ei, tämä vaikeni;\nsitten kirkonisäntiin, sitten äänivaltaisiin talonpoikiin ja\ntehtaanpatruunoihin, he vaikenivat kaikki. He purivat huulensa yhteen\nja katsoivat alas pöytään hieman noloina.\n\n\"Ne odottavat että joku alkaa\", ajatteli pappi.\n\nToinen kirkonisäntä rykäisi:\n\n\"Minä, noin että, meillä on erinomainen pappi\", hän sanoi.\n\n\"Kunnianarvoisa piispa kuuli itse, kuinka hän saarnaa\", lisäsi lukkari.\n\nPiispa kysäisi tiheistä jumalanpalvelusten laiminlyönneistä.\n\n\"Pappi ei mahda mitään sille, jos hän on sairas, enempää kuin\nmuutkaan\", arvelivat talonpojat.\n\nPiispa vihjaisi heidän tyytymättömyyteensä, sikäli kuin se koski papin\nelämäntapoja.\n\nHe puolustivat häntä yhtä suuta. Hän oli vielä niin nuori, se heidän\npappinsa, ei hänestä mitään hätää. Ei, jos hän vain aina tahtoisi\nsaarnata niinkuin saarnasi tänään, niin he eivät vaihtaisi häntä itse\npiispaankaan.\n\nEi ollut yhtään syyttäjää, ei myös löytynyt yhtään tuomaria.\n\nPappi tunsi miten hänen sydämensä avartui ja miten keveästi veri\nvirtasi hänen suonissaan. Oi, ettei hän enää ollutkaan vihamiesten\nkeskellä, että hän oli voittanut heidän sydämensä juuri kun vähimmin\nsitä ajatteli, että hän edelleen saisi olla pappina!\n\nTarkastuksen jälkeen piispa ja asessorit ja rovastit ja parhaat pitäjän\nmiehet söivät päivällistä pappilassa.\n\nEräs naapurinrouva oli ottanut huoltaakseen juhlan, sillä pappi oli\nnaimaton. Rouva oli hommannut kaikki parhaansa mukaan, ja pappi huomasi\nnyt ihmeekseen, ettei pappila ollutkaan ihan kauhea. Pitkä\npäivällispöytä oli katettu pihalle kuusten alle ja se hohti siellä\nvarsin hauskasti valkoisine liinoineen, sinivalkoisine posliineineen,\nkimmeltävine laseineen ja taitettuine lautasliinoineen. Kaksi koivua\nkumartelihe kuistin ovella, katajia oli siroteltu eteisen lattialle,\nylhäällä kurkihirressä riippui kukkaseppele, kaikissa huoneissa oli\nkukkia, homeenhaju oli haihdutettu ja vihreät ikkunalasit kimaltelivat\nuljaasti auringonpaisteessa.\n\nHän iloitsi sydämensä pohjasta, tuo pappi ja ajatteli ettei enää\nkoskaan joisi.\n\nEi ollut ketään, joka ei olisi siinä päivällispöydässä iloinnut. Ne\njotka olivat olleet yleviä ja antaneet anteeksi olivat iloisia, ja\nylemmät papit iloitsivat siksi, että olivat välttäneet häpeällisen\njutun.\n\nKelpo piispa kohotti lasinsa ja puhui, että hän oli lähtenyt tälle\nmatkalle raskain mielin, sillä hän oli kuullut paljon pahoja huhuja.\nHän oli lähtenyt kohtaamaan Saulusta, mutta katso, Saulus oli\nmuuttunutkin Paavaliksi, joka oli tekevä työtä enemmän kuin he kaikki\nyhteensä. Ja hurskas herra puhui edelleen suurista lahjoista, joita\nheidän nuori veljensä oli saanut, ja ylisti niitä. Ei siksi että hän\nkopeilisi niillä, vaan että hänen oli ponnistettava kaikki voimansa ja\nvaalittava hyvin itseään, niinkuin tulee tehdä niiden, joiden\nhartioille on pantu ylen raskas ja kallisarvoinen taakka.\n\nPappi ei näillä päivällisillä juopunut, mutta päästä pyörällä hän oli.\nTämä suuri, odottamaton onni nousi hänelle päähän. Taivas oli antanut\ninnoituksen tulikielen liekehtiä hänen otsallaan, ja ihmiset olivat\nantaneet hänelle rakkautensa. Veri syöksyi kuumeisen tulisena ja\nraivoavaa vauhtia hänen suonissaan yhä vielä, kun oli jo tullut ilta ja\nvieraat lähteneet. Myöhään yöllä hän istui valvoen huoneessaan ja antoi\nyöilman virrata sisään avatusta ikkunasta ja viillyttää tätä autuuden\nkuumetta, tätä suloista levottomuutta, joka ei suonut hänen nukkua.\n\nSilloin kuului ääni ulkoa:\n\n\"Oletko valveilla, pappi?\"\n\nPihanurmen poikki ikkunan luo tuli mies. Pappi katsoi ulos ja näki\nsiellä kapteeni Kristian Berghin, joka oli hänen uskollisia\njuomaveikkojaan. Maantien maleksija, koditon ja konnuton hän oli, tämä\nKristian kapteeni, jättiläinen kooltaan ja voimiltaan. Iso hän oli kuin\nGurlita-kukkula ja tuhma kuin metsänpeikko.\n\n\"Tiettävästikin olen valveilla, Kristian Bergh\", vastasi pappi. \"Voiko\ntällaisena yönä mielestäsi maata?\"\n\nJa kuulkaapa nyt, mitä tuo Kristian-kapteeni hänelle sanoo!\nJättiläisellä on ollut aavistuksensa, hän on tuuminut, että pappi\nnyt tulee ryyppyaraksi. Nyt hän ei saa rauhaa enää kuunaan,\nKristian-kapteeni ajatteli, sillä nuo Karlstadin asessorit, jotka\ntäällä jo kerran kävivät, saattavat tulla uudestaan ja viedä häneltä\nkauhtanan, jos hän juo vielä.\n\nMutta nyt on Kristian-kapteeni kouraissut roimalla kädellään tuota\ntyönretosta, hän on pitänyt huolen siitä, etteivät asessorit tule\nikänään toiste, eivät papit eivätkä piispat. Tästä lähin saavat pappi\nja hänen ystävänsä naukkia niin paljon kuin haluavat pappilassaan.\n\nKuulkaas, minkä sankarityön hän on tehnyt, hän, Kristian Bergh, vahva\nkapteeni!\n\nKun piispa ja nuo kaksi asessoria olivat nousseet kuomeihinsa ja ovi\noli visusti, hyvin visusti suljettu, silloin hän oli kavunnut\nkuskipukille ja kyydinnyt heitä peninkulman, pari, valoisana kesäyönä.\n\nJa silloin oli Kristian Bergh näyttänyt heille, miten irrallaan henki\non vaivaisessa ihmisruumiissa. Hän oli päästänyt hurjinta neliä. Siitä\nsaivat kun eivät sallineet rehellisen miehen ottaa edes pientä pöhnää.\n\nArveletteko hänen kuskanneen heitä tietä myöten, luuletteko hänen\nsäilytelleen heitä töytäyksiltä? Hän ajoi yli ojien ja kantoisten\nahojen, hän lasketteli päistikkaa laukkaa alas mäet, hän lennätti\npitkin rantaa niin että vesi räiskyi pyörissä, hän oli vähällä juuttua\nnevoihin, ja kaljuja vuorten kallioita mentiin alas niin että hevoset\nlaskivat jalat suorana luikua. Ja mentäessä istuivat piispa ja\nasessorit kalpein kasvoin nahkaverhojen takana ja mutisivat rukouksia.\nMokomassa menossa he eivät olleet ikänään olleet.\n\nJa kuvitelkaapa, miltä he näyttivät saapuessaan Rissäterin majataloon,\nelävinä mutta pudistettuina kuin haulit nahkamassissa!\n\n\"Mitä tämä merkitsee, kapteeni Kristian?\" sanoi piispa, kun kapteeni\navasi kyydittäville vaununoven.\n\n\"Se merkitsee sitä, että piispa miettiköön vasta kertaalleen ennen kuin\ntulee tarkastusmatkalle Gösta Berlingin pitäjään\", sanoi Kristian\nkapteeni, ja ne sanat hän oli miettinyt jo edeltäkäsin valmiiksi, ettei\nhän ajan tullen hölmistyisi.\n\n\"No viekin Gösta Berlingille terveiset\", sanoi piispa, \"että hänen\nluokseen en tule kuunaan minä eikä mikään muukaan piispa.\"\n\nKas: tuota sankarityötä kertoi nyt vahva Kristian-kapteeni\npapille seisten hänen avonaisen ikkunansa takana kesäyönä. Sillä\nKristian-kapteeni oli parhaiksi ennättänyt viedä hevoset majataloon,\nkun jo tuli kertomaan uutisiaan papille.\n\n\"Nyt saat olla rauhassa, pappi ja velihopea\", hän sanoi.\n\nOi, Kristian-kapteeni, kalpein kasvoin istuivat asessorit nahkaverhojen\ntakana, mutta papin kasvot, hänen istuessaan siinä ikkunassa,\nnäyttivät valoisassa kesäyössä hirveän paljon kalpeammilta. Oi,\nKristian-kapteeni!\n\nIhanpa pappi kohotti jo kätensä kohdistaakseen hirveän iskun\njättiläisen karkeaan, tuhmaan naamaan, mutta hillitsi sitten itsensä.\nHän vetäisi ikkunan rämähtäen kiinni ja pysähtyi keskelle permantoa\nheristäen nyrkkiään korkeutta kohti.\n\nHän jonka pään päällä innoituksen tulikieli oli liekehtinyt, hän joka\noli saanut julistaa Jumalan kunniaa, hän ajatteli nyt, että Jumala oli\nhänen kustannuksellaan ilvehtinyt.\n\nEikö piispa nyt arvele, että pappi oli lähettänyt Kristian-kapteenin?\nEikö hän arvele, että pappi oli teeskennellyt ja valehdellut kaiken\npäivää? Nyt piispa ryhtyy tutkimaan häntä toden teolla, nyt hän hänet\nerottaa ja panee viralta.\n\nAamun tullessa oli pappi häipynyt pappilasta. Hän ei välittänyt jäädä\nitseään puolustamaan. Jumala oli ilvehtinyt hänen kustannuksellaan.\nJumala ei tahtonut häntä auttaa. Hän tiesi että hänet pantaisiin\nviralta. Jumala niin tahtoi. Parasta oli, että hän menee jo omia\naikojaan.\n\nNäin tapahtui 1820-luvun alussa eräässä läntisen Vermlannin\nsyrjäpitäjässä.\n\nSe oli ensimmäinen onnettomuus, joka Gösta Berlingiä kohtasi; se ei\nollut viimeinen.\n\nSillä vaikeaa on sellaisten orhien olo, jotka eivät kärsi kannuksia\neivätkä ruoskaa. Joka tuskan tullen, mikä heitä kohtaa, he pikastuvat\nja kiitävät harhateille, ammottavia kuiluja kohti. Heti kun tie muuttuu\nkiviseksi ja retki raskaaksi, he eivät tiedä muuta neuvoa kuin kumota\nkuormansa ja porhaltaa vauhkoina matkaansa.\n\n\nKERJÄLÄINEN\n\nKylmänä joulukuun päivänä asteli kerjäläinen ylös Brobyn mäkiä. Hänen\nvaatteensa olivat kurjan kurjia rääsyjä, ja hänen kenkänsä olivat niin\nkuluneet, että kylmä lumi kasteli hänen jalkansa.\n\nLöven on Vermlannissa sijaitseva pitkä, kapea järvi, jota parissa\nkohden kurovat vielä kaidemmaksi pitkät, kapeat salmet. Se ulottuu\npohjoisessa suomalaismetsiin, etelässä Venerniin. Useita pitäjiä\nleviää sen rannoilla, mutta Bron pitäjä on suurin ja rikkain. Se valtaa\nhyvän osan järven rantoja sekä itä- että länsipuolella, mutta\nlänsipuolella ovat suurimmat talot, herraskartanot sellaiset kuin Ekeby\nja Björne, maankuulut rikkaudestaan ja kauneudestaan, sekä Brobyn suuri\nkylä, jossa on majatalo, käräjähuone, nimismiehen virkatalo, pappila ja\nmarkkinapaikka.\n\nBroby on jyrkällä mäenrinteellä. Kerjäläinen oli ehtinyt majatalon ohi,\njoka on mäen juurella, ja ponnisteli pappilaa kohti, joka on aivan mäen\nlaella.\n\nHänen edellään kulki ylämäkeä pieni tyttö vetäen kelkkaa, jonka\nkuormana oli jauhosäkki. Kerjäläinen saavutti tytön ja alkoi puhella\nhänen kanssaan.\n\n\"Niin pieni hevonen ja niin iso kuorma\", hän sanoi.\n\nLapsi kääntyi ja katsoi häneen. Se oli noin kaksitoistavuotias\npahainen, jolla oli tähystelevät, terävät silmät ja supukkasuu.\n\n\"Jumala suokoon, että hevonen olisi pienempi ja kuorma isompi, niin\nsitä riittäisi pitemmältä\", tyttö vastasi.\n\n\"Omaa rehuako sinä sitten vedät kotiin?\"\n\n\"Herra paratkoon, niinpä kyllä. Itse saan hankkia ruokani niin pieni\nkuin olenkin.\"\n\nKerjäläinen tarttui kelkankaplaaseen työntääkseen apuna.\n\nTyttö kääntyi ja katsoi häneen.\n\n\"Älä luulekaan, että saat mitään siitä hommasta\", hän sanoi.\n\nKerjäläinen rupesi nauramaan.\n\n\"Sinä taidatkin olla Brobyn papin tytär, vai?\"\n\n\"Olen kuin olenkin. Monella on köyhempi isä, pahempaa ei kellään. Se on\nsilkkaa totta, vaikka häpeä, että hänen oman lapsensa täytyy sanoa\nniin.\"\n\n\"Hän taitaa olla ahne ja ilkeä, isäsi?\"\n\n\"Ahne hän on ja ilkeä, mutta hänen tyttärestään taitaa tulla vielä\npahempi, jos saa elää, sanovat.\"\n\n\"Mielestäni ovat oikeassa, kuules. Hupaisaa olisi tietää, mistä sinä\nolet tämän jauhosäkinkin siepannut.\"\n\n\"Eipä haitanne, jos tuon sinulle sanonenkin. Otin jyvät tänä aamuna\nisän eloaitasta, ja nyt kävin myllyllä.\"\n\n\"Eikö hän huomaa sinua, kun tulet kotiin säkki kelkassa?\"\n\n\"Oletpa tainnut lähteä sällinopista liian aikaisin. Isä on poissa\npitäjällä, näetkös!\"\n\n\"Kuka ajanee tuolla perässämme. Kuulen kuinka jalas vinkuu.\nAjattelepas, jos se on isäsi.\"\n\nTyttö kuunteli ja tähysteli, sitten hän alkoi itkeä ja huutaa.\n\n\"Se on isä\", hän nyyhki. \"Hän tappaa minut. Hän tappaa minut.\"\n\n\"Niin, nyt ovat hyvät neuvot kalliit, ja nopsat neuvot paremmat hopeaa\nja kultaa\", sanoi kerjäläinen.\n\n\"Kuule\", sanoi lapsi, \"sinä voit auttaa minua. Ota nuora ja vedä\nkelkkaa, niin isä luulee, että se on sinun.\"\n\n\"Mitä minä sitten teen?\" kysyi kerjäläinen ja asetti nuoran olkansa\nympärille.\n\n\"Vie mihin mielesi tekee nyt aluksi, mutta tuo sitten pappilaan, kun\ntulee pimeä. Minä kyllä pidän sinua silmällä. Tulet ja tuot säkin ja\nkelkan, ymmärrätkö.\"\n\n\"Pitänee koettaa.\"\n\n\"Jumala armahtakoon sinua, jos et tule\", huusi tyttö ja juoksi pois\nehtiäkseen ennen isää kotiin.\n\nKerjäläinen käänsi kelkan raskain mielin takaisin alamäkeen ja työnsi\nsitä majatalon pihaan.\n\nHän, raukka, oli siinä unelmoinut, kävellessään lumessa melkein paljain\njaloin; hän oli kävellessään ajatellut noita suuria metsiä Lövenin\npohjoispuolella, suuria suomalaismetsiä.\n\nTäällä alamaassa, Bron pitäjässä, jossa hän nyt kulki salmen rannalla,\njoka on Ylä- ja Ala-Lövenin välillä, näissä rikkauden ja riemun\nkuuluissa seuduissa, missä herraskartano on herraskartanon vieressä,\ntehdas tehtaan kyljessä, täällä oli jokainen tie hänelle liian raskas,\njoka huone liian ahdas, joka vuode liian kova. Täällä hän katkerasti\nkaipasi suurten, ikuisten metsien rauhaa.\n\nTäällä hän kuuli varstain paukkavan joka luuvassa, ikäänkuin puitavasta\nei koskaan tulisi loppua. Hirsikuormia ja hiilihäkkejä tuli lakkaamatta\ntyhjentymättömistä metsistä. Päättömät malmikuormien jonot vierivät\ntien syvissä raiteissa, joita satalukuiset edeltäjät olivat uurtaneet.\nTäällä hän näki rekien, täynnä ajajia, kiitävän kartanosta kartanoon,\nja hänestä näytti ilo istuvan ohjaksissa ja kauneus ja rakkaus seisovan\nkannoilla. Ah, kuinka hän, raukka, kävellessään ikävöi ylämaahan\nsuurten, ikuisten metsien rauhaan!\n\nSiellä kaukana, jossa puut kohoavat suorina ja pilarimaisina tasaiselta\nmaankamaralta, jossa lumi lepää raskaina kerroksina liikkumattomilla\noksilla, jossa tuuli on voimaton ja vain hiljaa leikkii latvain\nhavuissa, siellä halasi hän vaeltaa, aina edemmäksi ja edemmäksi\nmetsien syvyyteen, kunnes kerran hänen voimansa pettäisivät ja hän\nkaatuisi suurten puiden alle, kuollen nälkään ja viluun.\n\nHän ikävöi tuota suurta, humisevaa hautaa Lövenin pohjoispuolella,\njossa katoavaisuuden voimat kukistaisivat hänet, jossa vihdoinkin\nnälkä, pakkanen, väsymys ja viina jaksaisivat tuhota tämän\nruumisraukan, joka voi kestää kaikkea.\n\nHän oli tullut majataloon ja aikoi siellä odottaa iltaa. Hän meni\nkapakkatupaan ja istui tylsän levollisena penkille ovensuuhun,\nunelmoiden ikuisista metsistä.\n\nMajatalon muori armahti häntä ja antoi hänelle viinaryypyn. Antoipa hän\nkaksikin, kun toinen niin hartaasti pyysi.\n\nMutta enempää hän ei tahtonut ilmaiseksi antaa, ja kerjäläinen joutui\naivan epätoivoon. Hänen täytyi saada enemmän tätä voimakasta, suloista\npaloviinaa. Hänen täytyi vielä kerran tuntea sydämensä tanssivan\nruumiissa ja ajatusten leimuavan juopuneina. Oi, tätä suloista viinan\nviljaa. Kesän aurinko, kesän linnunlaulu, kesän tuoksu ja kauneus\nläikkyivät ja virtasivat sen valkeissa laineissa. Vielä kerran, ennen\nkuin hän katoaa yöhön ja pimeään, hän tahtoo juoda aurinkoa ja onnea.\n\nNiinpä hän vaihtoi ensin jauhot, sitten jauhopussin ja viimein\nkelkankin viinaan. Siitä hän sai hyvän humalan ja nukkui suuren osan\niltapäivää kapakan penkillä.\n\nHerättyään hän käsitti, että hänellä oli nyt enää vain yksi tehtävä\njäljellä. Koska tämä kurja ruumis oli anastanut kaiken vallan hänen\nsielultaan, koska hän oli saattanut juoda mitä lapsi oli hänen\nhaltuunsa uskonut, koska hän oli kaiken maan häpeä, täytyi hänen\nvapauttaa sielunsa niin suuresta viheliäisyyden kuormasta. Hänen täytyi\nantaa sille vapaus, antaa sen mennä Jumalan luo.\n\nHän makasi kapakan penkillä ja tuomitsi itseään: Gösta Berling,\nvirkaheitto pappi, syytetty nälkää kärsivän lapsen jauhojen juomisesta,\ntuomitaan kuolemaan. Mihin kuolemaan? Kinoskuolemaan.\n\nHän otti hattunsa ja hoiperteli ulos. Hän ei ollut aivan valveilla eikä\naivan selvä. Hän itki säälistä itseään kohtaan, ajatellessaan pahoin\ntahrattua sieluraukkaansa, joka hänen oli vapautettava.\n\nHän ei mennyt kauaksi eikä poikennut tieltä. Aivan tien vieressä oli\nkorkea kinos, mihin hän heittäytyi kuolemaan. Hän ummisti silmänsä ja\nkoetti nukkua.\n\nEi voi arvata, miten kauan hän siinä nukkui; mutta hänessä oli henki\nvielä, kun Brobyn papin tyttö juoksi tietä pitkin lyhty kädessä ja\nlöysi hänet kinoksesta tiepuolesta. Tyttö oli seisoskellut ja odottanut\nhäntä tuntimäärin; nyt hän oli juoksennellut pitkin Brobyn mäkiä\netsimässä häntä.\n\nHän tunsi heti kerjäläisen, ja sitten hän alkoi pudistella häntä ja\nhuutaa kaikin voimin saadakseen hänet hereille.\n\nHänen täytyi saada tietää, mihin mies oli hukannut hänen jauhosäkkinsä.\n\nHänen täytyi saada hänet henkiin edes siksi aikaa, että hän voi\nselittää, mihin hänen kelkkansa ja jauhosäkkinsä olivat joutuneet.\nIsäukko pieksisi hänet hengiltä, jos tyttö oli heittänyt hänen\nkelkkansa hulttion jäljille. Hän puri kerjäläisen sormea ja kynsi hänen\nkasvojaan ja samalla hän kirkui kuin hengen hädässä.\n\nSilloin tuli joku ajaja maantiellä.\n\n\"Kuka turkanen se huutaa?\" kysyi tuima ääni.\n\n\"Minun pitää saada tietää, mihin tuo mies on pannut minun jauhosäkkini\nja kelkkani\", nyyhkytti lapsi ja hakata jyskytti nyrkeillään\nkerjäläisen rintaa.\n\n\"Paleltunuttako sinä kynsit sillä lailla? Nousetko, villikissa!\"\n\nAjaja oli suuri ja roteva nainen. Hän nousi reestä ja tuli kinoksen\nluo. Lasta hän otti niskasta ja työnsi tielle. Sitten hän kumartui,\ntyönsi kätensä kerjäläisen alle ja nosti hänet maasta. Ja niin hän\nkantoi hänet rekeen ja sijoitti siihen.\n\n\"Tule mukaan majataloon, villikissa\", huusi hän papin tyttärelle, \"niin\nsaadaan kuulla, mitä sinä tiedät tästä asiasta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunnin päästä istui kerjäläinen majatalon parhaassa huoneessa\novensuussa, ja hänen edessään seisoi se muhkea rouva, joka oli\npelastanut hänet kinoksesta.\n\nSellaisena kuin Gösta Berling nyt näki hänet: kotimatkalla hiilen\nvedosta metsästä, kädet noessa ja savipiippu suussa, lyhyt,\npäällyksetön lammasnahkaturkki ja juovikas kotikutoinen villahame yllä,\npikisaumasaappaat jalassa ja tuppipuukko povella; sellaisena kuin hän\nnyt näki hänen harmaat hiuksensa, jotka olivat yksinkertaisesti suitut,\nja hänen vanhat, kauniit kasvonsa, sellaiseksi oli hän kuullut häntä\nkuvattavan tuhansia kertoja, ja hän huomasi joutuneensa tekemisiin\nkuuluisan Ekebyn majurinrouvan kanssa.\n\nHän oli mahtavin nainen koko Vermlannissa, seitsemän rautatehtaan\nvaltiatar, tottunut näkemään ja saamaan muut tottelemaan; ja\nkerjäläinen oli vain henkipatto mies raukka, rutiköyhä, ja hän tiesi\nettä joka tie oli hänelle liian raskas, joka huone liian ahdas. Hänen\nruumiinsa vapisi kauhusta, kun majurinrouvan katse viipyi hänessä.\n\nRouva seisoi ääneti ja katseli tuota ihmiskurjuutta, punaisia ja\npöhöttyneitä käsiä, lopen laihtunutta ruumista ja ihanaa päätä, joka\nyhä rappiotilassaankin ja huonossa hoidossaan säteili hurjaa kauneutta.\n\n\"Taitaa olla Gösta Berling, se hullu pappi?\" kysäisi rouva.\n\nKerjäläinen ei liikahtanut.\n\n\"Minä olen Ekebyn majurinrouva, minä.\"\n\nKerjäläisen ruumista värisytti. Hän pani kätensä ristiin ja kohotti\nsilmänsä kaipaavasti. Mitä rouva aikoi hänelle tehdä? Pakottaisiko hän\nhänet elämään? Gösta Berling vapisi hänen voimaansa. Ja hän oli jo\nollut saavuttamaisillaan ikuisten metsien rauhan!\n\nMajurinrouva alkoi taistelun sanomalla hänelle, että Brobyn papin tytär\noli saanut kelkkansa ja jauhosäkkinsä takaisin ja että hänellä,\nmajurinrouvalla, oli Göstalle, niinkuin monelle muullekin kodittomalle\nraukalle, turvapaikka Ekebyn kavaljeerirakennuksessa. Hän tarjosi\npapille elämän ilossa ja riemussa, mutta toinen vastasi, että hänen oli\nkuoltava.\n\nSilloin löi majurinrouva nyrkkinsä pöytään ja puhui kursailematta\nsuunsa puhtaaksi.\n\n\"Vai niin, hän tahtoo kuolla, vai hän tahtoo. Minä en sitä suuresti\nihmettelisikään, jos sattuisi olemaan niin että hän edes nyt eläisi.\nMiehellä on moinen luurankoruumis ja moiset voimattomat jäsenet ja\ntuollaiset himmeät silmät, ja hän vielä kuvittelee, että hänessä on\nmuka jotakin surmaamista. Luuleeko hän, että täytyy, ollakseen kuollut,\nvälttämättä maata kylmänä ja kankeana naulatun arkunkannen alla?\nLuuleeko hän, etten minä näe kuinka kuollut hän on, tämä Gösta Berling?\n\n\"Minä näen että hänellä on pääkallo päänä, ja minusta näyttää kuin\nkömpisivät madot esiin hänen silmäkuopistaan. Eikö hän itse tunne, että\nhänellä on suu täynnä multaa? Eikö hän kuule, miten nikamat kalisevat,\nkun hän liikkuu?\n\n\"Hän on hukuttautunut viinaan, tämä Gösta Berling, ja kuollut hän on.\n\n\"Kun hän nyt kulkee, niin hänessä liikkuvat vain luurangon nikamat, ja\nhän ei sallisi niidenkään elää, jos sitä voi sanoa elämäksi. Tuntuu\nkuin hän kadehtisi kuolleiden tanssia haudoilla tähtiöinä.\n\n\"Häpeääkö hän sitä, että hänet on erotettu virasta, koska hän nyt\ntahtoo kuolla? Kunniakkaampaa olisi, että hän käyttäisi lahjojaan ja\ntekisi jotakin hyödyllistä Jumalan kauniissa maailmassa; niin minä\nsanoisin hänelle. Miksi hän ei tullut heti minun luokseni, niin olisin\npannut hänen asiansa hyvälle tolalle. Niin, nyt hän odottaa kai\nitselleen aikamoista kunniaa siitä, että hänet kääritään lakanoihin ja\nlasketaan sahajauhoihin ja sanotaan, että hän on kaunis ruumis.\"\n\nKerjäläinen istui tyynenä, melkeinpä hymyillen majurinrouvan jyristessä\nvihaisia sanojaan. Ei mitään hätää, riemuitsi hän, ei mitään hätää.\nIkuiset metsät odottavat sinua, eikä tuolla naisella ole valtaa kääntää\nsinun sieluasi pois sieltä.\n\nMutta majurinrouva vaikeni ja käveli pari kertaa edestakaisin\nhuoneessa; sitten hän istuutui takan ääreen, nosti jalkansa\npankkokivelle ja nojasi kyynärpäänsä polviin.\n\n\"Tuhannen turkasta\", hän sanoi ja myhäili itsekseen. \"Se on paljon\ntodempaa, se mitä sanoin, kuin itse huomaankaan. Eikö Gösta Berling\nluule, että useimmat tässä maailmassa ovat kuolleita tai\npuolikuolleita? Luuleeko hän että minä elän? Enpä vain! En sitten\nlähimainkaan!\n\n\"Niin, katsokoon hän vain nyt minua! Minä olen Ekebyn majurinrouva ja\nolenpa Vermlannin mahtavin rouva. Jos minä viittaan sormellani, niin\njuoksee maaherra, jos minä viittaan kahdella, juoksee piispa, ja jos\nminä viittaan kolmella, niin tanssivat tuomiokapituli ja neuvosmiehet\nja kaikki Vermlannin tehtaanpatruunat polskaa Karlstadin torilla. Tuhat\nturkasta, poikaseni, sen minä sanon hänelle, etten minä ole muuta kuin\nvaatteissa kulkeva ruumis. Jumala tietää kuinka vähän henkeä minussa\non.\"\n\nKerjäläinen taivutti selkäänsä ja kuunteli jännittyneenä. Vanha\nmajurinrouva istui nyykytellen tulen loimossa. Hän ei puhuessaan\nkatsonut Gösta Berlingiin.\n\n\"Eikö hän luule\", jatkoi hän, \"että jos minä olisin elävä ihminen ja\nnäkisin hänen istuvan siinä, viheliäisenä ja itsemurhamietteissä, eikö\nhän luule, että minä ottaisin ne hänestä yhdessä hengenvedossa? Silloin\nminulla olisi kyyneleitä ja rukouksia, jotka kääntäisivät hänen\nmielensä nurinnarin, ja minä pelastaisin hänen sielunsa, mutta nyt minä\nolen kuollut.\n\n\"Onko hän kuullut, että minä kerran olin tuo kaunis Margareta Celsing?\nSe ei ollut eilen, mutta yhä voin itkeskellä vanhat silmäni punaisiksi\nhänen tähtensä. Miksi täytyy Margareta Celsingin olla kuollut ja miksi\nelää Margareta Samzelius, miksi pitää Ekebyn majurinrouvan elää, sano\nsinä, Gösta Berling.\n\n\"Tietääkö hän millainen Margareta Celsing oli? Hän oli norja ja hento\nja ujo ja viaton, niin, Gösta Berling. Hän oli sellainen jonka haudalla\nenkelit itkevät.\n\n\"Hän ei tiennyt mitään pahasta, kukaan ei ollut tuottanut hänelle\nsurua, hän oli hyvä kaikille. Ja kaunis hän oli, oikein kaunis.\n\n\"Olipa siihen aikoihin pulska mies, hänen nimensä oli Altringer. Herra\nties, miten hän osui matkaamaan ylhäälle Älfdalin erämaihin, jossa\nMargaretan vanhemmilla oli tehdas. Hänet näki Margareta Celsing: hän\noli kaunis, mainio mies, ja hän rakasti Margaretaa.\n\n\"Mutta mies oli köyhä, ja he päättivät odottaa toisiaan kuusi vuotta,\nniinkuin laulussa lauletaan.\n\n\"Kun kolme vuotta oli kulunut, sai Margareta toisen kosijan. Mies oli\nruma ja paha, mutta tytön vanhemmat luulivat häntä rikkaaksi, ja he\npakottivat Margareta Celsingin hyvällä ja pahalla, lyönneillä ja\nkovilla sanoilla ottamaan hänet miehekseen. Katso, sinä päivänä kuoli\nMargareta Celsing.\n\n\"Senjälkeen ei ollut enää Margareta Celsingiä, ainoastaan majurinrouva\nSamzelius, eikä hän ollut hyvä, ei ujo, hän uskoi paljon pahaa eikä\nliioin piitannut hyvästä.\n\n\"Sinä tiedät kyllä mitä sitten tapahtui. Me asuimme Sjössä, täällä\nLövenin rannalla, majuri ja minä. Mutta hän ei ollut rikas, kuten oli\nhuhuttu. Minä olin usein kovilla päivillä.\n\n\"Silloin tuli Altringer takaisin, ja nyt hän oli rikas. Hänestä tuli\nEkebyn isäntä, hovin joka on Sjön rajanaapuri, hänestä tuli kuuden muun\nrautatehtaan omistaja Lövenin ympäristössä. Hän oli toimekas, pystyvä:\njalo mies hän oli.\n\n\"Hän auttoi meitä köyhyydessämme: me ajelimme hänen vaunuissaan, hän\nlähetti ruokaa meidän keittiöömme, viiniä kellariimme. Hän täytti minun\nelämäni kemuilla ja huveilla. Majuri lähti sotaan, mutta mitä me\nhuolimme siitä! Jonakin päivänä vierailin minä Ekebyssä, toisena ajoi\nhän Sjöhön. Oli kuin huvien katrilli olisi kiertänyt Lövenin rantaa.\n\n\"Mutta pahat kielet puhuivat Altringerista ja minusta. Jos Margareta\nCelsing silloin olisi elänyt, hän olisi sitä suuresti surrut, mutta\nminä en välittänyt siitä mitään. Kuitenkaan en vielä ymmärtänyt, että\nolin tunnoton siksi että olin kuollut.\n\n\"Niin ehti puhe meistä isäni ja äitini korviin, sinne missä he\npuuhailivat Älfdalin metsissä hiilihaudoillaan. Mummo ei pitkään\nvitkastellut; hän matkusti tänne puhellakseen minun kanssani.\n\n\"Eräänä päivänä, kun majuri oli poissa ja minä istuin juhlapöydässä\nAltringerin ja monien muiden kanssa, saapui hän. Näin hänen astuvan\nsaliin, mutta sydämeni ei voinut tuntea, että hän oli minun äitini,\nGösta Berling. Tervehdin häntä kuin vierasta ja pyysin häntä istumaan\npöytääni aterioimaan.\n\n\"Hän tahtoi puhua minulle, ikäänkuin minä olisin ollut hänen\ntyttärensä, mutta minä sanoin hänelle, että hän erehtyy, minun\nvanhempani olivat kuolleet, he olivat kumpikin kuolleet minun\nhääpäivänäni.\n\n\"Silloin hän suostui leikkiin. Seitsenkymmenvuotias hän oli,\nkaksikymmentä peninkulmaa hän oli ajanut kolmeen päivään. Nyt hän\nistuutui kursailematta päivällispöytään ja otti ruokaa; hän oli\nkerrassaan voimallinen ihminen.\n\n\"Hän sanoi että oli surullista, kun minulle oli tullut sellainen\nvahinko juuri sinä päivänä.\n\n\"'Surullisempaa oli', sanoin minä, 'etteivät vanhempani kuolleet päivää\naikaisemmin, niin häistä ei olisi tullut mitään.'\n\n\"'Eikö siis armollinen majurinrouva ole avioliittoonsa tyytyväinen?'\nkysyi hän silloin.\n\n\"'Kyllä', sanoin, 'nyt minä olen tyytyväinen. Olen aina tyytyväinen ja\nnoudatan rakkaiden vanhempieni tahtoa.'\n\n\"Hän kysyi, oliko sekin minun vanhempieni tahto, että minun piti\nkukkuroida itseni ja heidät häpeällä ja hylkiä miestäni? Vähän kunniaa\ntuotin vanhemmilleni ruvetessani joka pilkkakirveen veisteltäväksi.\n\n\"'Mitä kylvää sitä niittää', vastasin minä hänelle. 'Ja muuten pitäisi\nvieraan ymmärtää, etten minä aio kenenkään sallia herjata omain\nvanhempieni tytärtä.'\n\n\"Me söimme, me kaksi. Miehet ympärillä vaikenivat eivätkä voineet\nkohottaa veistä eivätkä haarukkaa.\n\n\"Mummo jäi vuorokaudeksi levähtämään, sitten hän matkusti.\n\n\"Mutta sen aikaa kuin näin hänet en jaksanut käsittää, että hän oli\nminun äitini. Tiesin vain, että minun äitini oli kuollut.\n\n\"Kun hän teki lähtöä, Gösta Berling, ja minä seisoin hänen vieressään\nportailla ja vaunut oli ajettu esiin, hän sanoi minulle:\n\n\"'Vuorokauden olin minä täällä etkä sinä tervehtinyt minua äitinäsi.\nKolkkoja teitä minä ajoin tänne, kaksikymmentä peninkulmaa kolmeen\npäivään. Ja minun ruumiini vapisee sinun häpeästäsi, niinkuin se olisi\nvitsoilla piesty. Kiellettäköön sinut, niinkuin minut kielsit,\nhyljättäköön sinut, niinkuin minut on hyljätty! Maantie olkoon kotisi,\nolkikupo sänkysi, hiilihauta lietesi! Häpeä ja häväistys olkoon\npalkkasi, lyökööt muut sinua niinkuin minä sinua lyön!'\n\n\"Ja hän löi minua kovasti poskelle.\n\n\"Mutta minä otin hänet syliini, kannoin portaita alas ja nostin\nvaunuihin.\n\n\"'Kuka sinä olet minua kiroamaan?' kysyin minä, 'kuka sinä olet minua\nlyömään? Sellaista minä en kärsi kenenkään taholta.'\n\n\"Ja minä annoin hänelle takaisin korvapuustin.\n\n\"Vaunut lähtivät samassa, mutta silloin, sillä hetkellä, Gösta Berling,\nminä tiesin, että Margareta Celsing oli kuollut.\n\n\"Hän oli ollut hyvä ja viaton; hän ei tuntenut mitään pahaa. Enkelit\nolisivat itkeneet hänen haudallaan. Jos hän olisi elänyt, hän ei olisi\nlyönyt äitiään.\"\n\nOvensuussa istuva kerjäläinen oli kuunnellut, ja sanat olivat hetkeksi\nhälventäneet ikimetsien houkuttelevan huminan. Katso, katso tuota\nmahtavaa rouvaa, hän alentui hänen vertaisekseen synnissä, hänen\nsisarekseen kadotuksessa, antaakseen hänelle elämän rohkeutta. Siten\npiti hänen oppia tietämään, että oli suruja ja syitä muidenkin pään\npäällä kuin hänen. Hän nousi ja meni majurinrouvan luo.\n\n\"Tahtooko Gösta Berling nyt elää?\" tämä kysyi äänellä joka murtui\nitkuun; \"minkä tähden hän kuolisi? Hänestä olisi kai voinut tulla hyvä\npappi, mutta kuunaan ei se Gösta Berling, jonka hän hukutti viinaan,\nollut niin huikaisevan viaton ja puhdas kuin se Margareta Celsing,\njonka minä tukehdutin vihaan. Tahtooko hän elää?\"\n\nGösta lankesi polvilleen rouvan eteen.\n\n\"Antakaa anteeksi\", sanoi hän, \"en voi.\"\n\n\"Minä olen vanha nainen, monien surujen karkaisema\", vastasi\nmajurinrouva, \"ja istun täällä ja saatan itseni alttiiksi\nkerjäläiselle, jonka löysin puolipaleltuneena kinoksesta tiepuolesta.\nSe on parhaiksi minulle. Menköön hän ja tehköön itsemurhan, niin hän ei\nainakaan voi kertoa kellekään minun hulluudestani.\"\n\n\"Majurinrouva, en ole mikään itsemurhaaja, olen henkipatto. Älkää tehkö\ntaisteluani liian vaikeaksi! Minulla ei ole oikeutta elää. Ruumiini on\nanastanut isännyyden sielultani, sentähden minun täytyy päästää sielu\nvapaaksi, antaa sen mennä Jumalan luo.\"\n\n\"Vai niin, hän luulee siis sinne joutuvansa?\"\n\n\"Hyvästi, majurinrouva, ja kiitoksia!\"\n\n\"Hyvästi, Gösta Berling.\"\n\nKerjäläinen nousi ja meni allapäin ja laahustaen ovea kohti. Tämä\nnainen teki hänen tiensä suuriin metsiin liian raskaaksi.\n\nOvelle päästyään hänen täytyi katsahtaa taakseen. Silloin hän kohtasi\nmajurinrouvan silmäyksen, tämän istuessa hiljaa ja katsellessa\npoistuvaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaista kasvojen muutosta, ja\nhän jäi seisomaan ja tuijottamaan rouvaan. Tuo joka oli äsken ollut\nvihainen ja uhkaava oli nyt hiljaisen kirkastunut, ja hänen\nsilmistään loisti armahtava, säälivä rakkaus. Jokin Göstassa, hänen\nvauhkoutuneessa sydämessään, murtui tuosta silmäyksestä; hän nojasi\notsansa ovenpieleen, väänsi kätensä päänsä päälle ja itki\npakahtuakseen.\n\nMajurinrouva nakkasi savipiipun lieteen ja tuli Göstan luo. Hänen\nliikkeensä olivat pehmoiset kuin äidin.\n\n\"No niin, poikaseni!\"\n\nJa hän sai hänet alas viereensä ovensuupenkille, niin että hän itki pää\nrouvan polvea vasten.\n\n\"Aiotko yhä kuolla?\"\n\nSilloin tahtoi Gösta kavahtaa pystyyn. Rouvan täytyi väkisin pidättää\nhäntä.\n\n\"Nyt minä sanon, että tehköön Gösta Berling niinkuin tahtoo. Mutta sen\nminä lupaan, että jos hän tahtoo elää, otan Brobyn papin tyttären\nhoitooni ja teen hänestä ihmisen, joten hän saa kiittää Jumalaansa\nsiitä, että Gösta Berling varasti häneltä jauhot. No, tahtooko hän?\"\n\nKerjäläinen kohotti päätään ja katsoi majurinrouvaa suoraan silmiin.\n\n\"Onko se totta?\"\n\n\"Ihan totta, Gösta Berling.\"\n\nSilloin väänteli Gösta Berling tuskasta käsiään. Hän näki edessään\ntähystelevät silmät, yhteen puristuneet huulet ja kovin laihat pikku\nkädet. Niin tuo pikku olento saisi suojaa ja hoitoa, ja alennuksen\nmerkki häviäisi hänen ruumiistaan, pahuus hänen sielustaan, Nyt\nsulkeutui häneltä tie ikuisiin metsiin.\n\n\"En tapa itseäni niin kauan kuin hän on majurinrouvan hoidossa\", hän\nsanoi. \"Tiesin kyllä, että te, majurinrouva, pakottaisitte minut\nelämään. Tunsin heti että olitte minua väkevämpi.\"\n\n\"Gösta Berling\", sanoi rouva juhlallisesti, \"minä olen taistellut\nsinusta kuin itsestäni. Sanoin Jumalalle: 'Jos minussa elää jotakin\nMargareta Celsingistä, niin salli hänen esiintyä ja näyttäytyä, niin\nettei se mies mene ja surmaa itseään.' Ja Hän salli sen, ja sinä näit\nMargaretan ja siksi sinä et voinut mennä. Ja Margareta kuiskasi\nminulle, että tuon lapsiraukan tähden sinä varmaan jätät kuolonaikeesi.\nAh, kyllä lennätte rohkeasti, te villit linnut, mutta meidän Herramme\ntietää verkon, joka teidät vangitsee.\"\n\n\"Hän on suuri ja ihmeellinen Jumala\", sanoi Gösta Berling. \"Hän on\nsuonut minun pettyä ja hän on hyljännyt minut, mutta hän ei tahdo minun\nkuolevan. Tapahtukoon hänen tahtonsa!\"\n\nSiitä päivin tuli Gösta Berling kavaljeeriksi Ekebyhyn. Kaksi kertaa\nhän koetti päästä sieltä ja raivata itselleen uraa elääkseen omalla\ntyöllään. Ensimmäisellä kerralla lahjoitti majurinrouva hänelle torpan\nläheltä Ekebytä; hän muutti sinne ja aikoi elää työmiehenä. Se sujuikin\njonkin aikaa, mutta hän kyllästyi pian yksinäisyyteen ja jokapäiväiseen\nahertamiseen ja palasi taas kavaljeeriksi. Tapaus toistui kun hän tuli\nBorgin kartanoon kreivi Henrik Dohnan kotiopettajaksi. Siellä hän\nrakastui nuoreen Ebba Dohnaan, kreivin sisareen, mutta kun neito kuoli\njuuri silloin kun Gösta luuli voittavansa hänet, hän ei enää\najatellutkaan olla muuta kuin Ekebyn kavaljeeri. Hänestä tuntui, että\nvirasta erotetulta papilta ovat kaikki tiet parannukseen suljetut.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku\n\nMAISEMA\n\n\nNyt minun on kuvattava tuo pitkä järvi, viljava tasanko ja nuo siniset\nvuoret, koskapa ne muodostivat sen näyttämön, jolla Gösta Berling ja\nEkebyn kavaljeerit viettivät iloista elämäänsä.\n\nJärven lähteet ovat melkoisen kaukana pohjoisessa, ja siellä on ihana\nmaa järven olla. Metsä ja vuoret eivät koskaan lakkaa kokoamasta sille\nvettä, virrat ja purot syöksyvät siihen kaiken vuotta. Järvellä on\nhieno, valkea hiekka loikoakseen, niemiä ja saaria niitä kuvastaakseen\nja katsellakseen; Vellamolla ja vetehisellä on siellä oiva\nkisakenttänsä, ja järvi laajenee nopeasti suureksi ja kauniiksi. Siellä\nylämaassa pohjoisessa se on iloinen ja ystävällinen: katsottakoon sitä\nvain kesäaamuna, kun se loikoo jo virkunvalveilla utuverhonsa alla,\nniin huomaa kuinka hilpeä se on! Se kujeilee ensin hetken, ryömii\nsitten hiljaa, hiljaa ohuen verhon sisältä niin lumoavan kauniina, että\nsitä tuskin tuntee, mutta heittää sitten yhdellä huiskauksella koko\npeiton päältään ja lepää siinä alastomana ja ruusuisena ja kimmeltävänä\naamuvalaistuksessa.\n\nMutta järvi ei tyydy tähän leikittelevään elämään, se kuroo kupeensa\nkapeaksi salmeksi, murtautuu etelässä parin hiekkakummun läpi ja etsii\nuutta valtakuntaa itselleen. Sen se löytääkin, se tulee suuremmaksi ja\nmahtavammaksi, sillä on nyt pohjattomat syvänteet täytettävänä ja\nuuttera maisema kaunistettavana. Mutta nyt tulee vesikin tummemmaksi,\nranta vähemmän vaihtelevaksi, tuulet tuimemmiksi, koko luonto\nankarammaksi. Komea, hurmaava järvi se on. Monet ovat ne laivat ja\ntukkilautat, jotka siellä kulkevat, myöhään se joutaa laskeutumaan\ntalvilepoon, harvoin ennen joulua. Usein se myös on rajulla tuulella,\nse voi vaahdota vihasta valkoisena ja kumota purjeveneitä, mutta se voi\ntaas levätäkin uinailevassa rauhassa ja kuvastaa taivaita.\n\nMutta vielä etemmäksi maailmaan tahtoo järvi matkata, vaikka vuoret\ntulevat yhä korkeammiksi ja tila käy yhä ahtaammaksi, mitä loitommaksi\netelään se etenee, jopa niin, että sen vielä kerran täytyy ryömiä\nkaitana salmena hiekkarantojen välitse. Sitten se levenee kolmannen\nkerran, mutta ei enää niin kauniina ja valtavana kuin äsken.\n\nRannat painuvat ja tulevat yksitoikkoisiksi, lempeämmät tuulet\npuhaltavat, järvi menee aikaisin talvilepoon. Yhä vielä se on kaunis,\nmutta se on menettänyt nuoruuden huimuutensa ja miehen voiman -- se on\nvain järvi niinkuin muutkin. Kaksin käsivarsin se hapuaa tietään\nVenerniin, ja kun on sen löytänyt, se suistuu vanhuuden heikkona\npystyjä jyrkänteitä alas ja laskeutuu viimeisen, pauhaavan\nsankarityönsä suorittaen lepoon.\n\nYhtä pitkä kuin järvi on tasankokin; mutta voipa uskoa, että sen on\nvarsin tukala päästä kulkemaan järvien ja vuorten välitse, aina tuolta\njärven pohjoispään umpilaaksosta, jossa se ensin uskaltaa levennellä,\nVenernin rannalle, jossa se voittaen asettuu mukavaan lepoon. Eihän\nvoi ajatellakaan muuta kuin että tasanko mielellään haluaisi seurata\njärven rantaa pitkin matkaa, mutta vuoret eivät anna sille rauhaa.\nVuoret ovat valtavia, harmaakivisiä, metsää kasvavia muureja,\nrotkoisia, vaikeakulkuisia, runsaan sammalen ja jäkälän peittämiä;\nnoina entisinä aikoina siellä suorastaan vilisi metsänriistaa.\nVesiperäisen rämeen tai mustavetisen lammen voi siellä tavata keskeltä\nlaajoja harjuja. Siellä täällä näkee myös hiilihaudanpohjan tai\navonaisen ahon, josta hirsiä ja halkoja on otettu, taikka kaskimaan, ja\nse todistaa, että nämä vuoret voivat sietää myös työtä; mutta\ntavallisesti ne loikovat suruttomassa rauhassa ja tyytyvät antamaan\nvalojen ja varjojen leikkiä ikuista kisaansa rinteillänsä.\n\nJa näiden vuorien kanssa käy tasanko, joka on hurskas ja vauras ja\nrakastaa työtä, alinomaista sotaa, kaikessa ystävyydessä tietysti.\n\n\"Sehän jo riittää\", sanoo tasanko vuorille, \"että asetatte muurinne\nminun ympärillenne, se turvaa kyllä minua.\"\n\nMutta vuoret eivät ota sitä kuuleviin korviinsakaan. Ne lähettävät\npitkiä kukkulajonoja ja kaljuja ylätasankoja aina järveen asti. Ne\npystyttävät ihania näkötorneja joka niemeen ja lähtevät oikeastaan\njärvenrannalta niin harvoin, että tasanko vain muutamin paikoin pääsee\npistäytymään rantaäyrään pehmoisessa hiekassa pyöriskelemässä. Mutta ei\nsen auta valittaa.\n\n\"Ole sinä hyvilläsi, kun me seisomme täällä\", sanovat vuoret.\n\"Ajattelepas joulunalusaikaa, jolloin kalmankylmät sumut vyöryvät\npäivin, viikoin Lövenin ulapalta. Me teemme sinulle hyvän palveluksen\nseisoessamme tässä.\"\n\nTasanko valittelee, että sillä on niin ahdas tila ja huono näköala.\n\n\"Tuhmahan sinä olet\", vastaavat vuoret, \"tietäisitpä vain miten täällä\ntuulee, täällä rannalla. Tarvitaan, lievimmin sanoen, harmaakivinen\nselkä ja kuusikkoturkki, jos mieli sellaista kestää. Ja muuten voit\niloksesi katsella meitä.\"\n\nNiin, vuoria tasanko kylläkin katselee. Se tuntee hyvin kaikki ne\nmerkilliset valon ja varjojen vivahteet, jotka vuorilla väikkyvät. Se\ntietää, kuinka vuoret puolipäivävalaistuksessa vaipuvat alas\ntaivaanrantaa kohti, mataloina ja heikosti vaaleansinisinä, ja\naamu- tai iltavalossa kohoavat kunnioitettavaan korkeuteen,\nkirkkaansinisinä kuin keskitaivas. Joskus lankeaa valo niille niin\nterävästi, että ne tulevat vihertäviksi tai mustansinisiksi, ja\njokainen yksityinen honka, jokainen tie ja rotko näkyy peninkulmien\npäähän.\n\nTapahtuu kyllä paikka paikoin, että vuoret väistyvät hieman sivulle ja\npäästävät tasangon vilkaisemaan järveä. Mutta kun se saa nähdä järven\nvihoissaan, kun tämä sähisee ja sylkee kuin villikissa, tai näkee sen\nkylmän savun peitossa, mikä aiheutuu siitä, että syöjätär panee olutta\nja pesee poukkuja, silloin se kohta antaa vuorille oikeuden takaisin ja\nvetäytyy jälleen suojaan ahtaaseen vankilaansa.\n\nIhmiset ovat ikimuistoisista ajoista viljelleet tätä ihanaa tasankoa,\nja sinne on kasvanut suuri asutus. Missä tahansa joki valkokuohuisin\nkoskin heittyy rantajyrkännettä alas, siihen on kohonnut tehtaita ja\nmyllyjä. Valoisille, aukeille paikoille, joissa tasanko pistäytyy\njärveen, rakennettiin kirkkoja ja pappiloita, mutta laaksojen\nliepeillä, rinteen puolinousussa, kivisillä mailla, joilla vilja ei\nviihdy, siellä ovat talonpoikaisten talot, sotilasvirkatalot ja moni\nherraskartano.\n\nHuomattakoon kumminkin, ettei 1820-luvulla seutu ollut läheskään niin\nviljelty kuin nykyisin. Paljon oli vielä metsänä, järvenä ja suona.\nVäkeä ei myöskään ollut niin runsaasti kuin nyt, ja se ansaitsi\nelatuksensa osittain rahdilla ja työskentelemällä päivisin tehtaissa,\nosittain vierailla paikkakunnilla; maanviljelys ei jaksanut sitä\nelättää. Siihen aikaan kulkivat tasangon asukkaat kotikutoisissa\nvaatteissa, söivät kauraleipää ja tyytyivät kahdentoista killingin\npäiväpalkkaan. Puute oli suuri monellakin, mutta sitä lievensi useinkin\niloinen ja hilpeä mielenlaatu ja synnynnäinen kätevyys ja pystyvyys.\n\nMutta kaikki nuo kolme, pitkä järvi, rikas tasanko ja siniset vuoret,\nmuodostivat ylen kauniin maiseman ja muodostavat vielä nytkin, ja yhä\non sama kansa voimakasta, reipasta ja lahjakasta. Nyt se on suuresti\nedistynytkin sekä varallisuudessa että sivistyksessä.\n\nOlkoon aina onni myötä heillä, jotka asuvat tuolla pitkän järven ja\nsinisten vuorten liepeillä. Muutamia heidän muistojaan aion nyt kertoa.\n\n\n\n\nToinen luku\n\nJOULUYÖ\n\n\nSintram on Forsin ilkeä tehtaanpatruuna nimiään, hän, jolla on kömpelö\napinanruumis ja pitkät kädet, kalju pää ja ruma, irvistävä naama; hän,\njonka ilona on pahat elkeet.\n\nSintram on nimeltään hän, joka ottaa vain vintiöitä ja tappelupukareita\nrengeiksensä ja jolla on vain riiteleviä, valehtelevia piikoja\npalveluksessaan, hän, joka ärsyttää koiria raivoon pistämällä niitä\nneuloilla turpaan ja joka on onnellinen eläessään kiukkuisten ihmisten\nja äkäisten eläinten parissa.\n\nSintram on nimeltään hän, jonka suurin ilo on pukeutua sielunvihollisen\nhahmoon, sarvineen ja häntineen ja hevosenkavioineen ja karvoineen, ja\nyht'äkkiä ilmestyä pimeistä nurkista, leivinuuneista tai halkovajoista\nja säikyttää arkoja lapsia ja taikauskoisia naisia.\n\nSintram on nimeltään hän, jota ilahduttaa vaihtaa vanha ystävyys\nuudeksi vihaksi ja myrkyttää sydän valheella.\n\nSintram on nimeltään hän -- ja kerran hän tuli Ekebyhyn.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVetäkää suuri halkokelkka pajaan, pankaa se keskelle lattiaa ja\nasettakaa nuo kärrynlavat kaplaiden päälle! Siinä on nyt pöytä.\nEläköön, pöytä on valmis!\n\nTänne nyt tuolit, kaikki, millä voi istua! Tänne kolmijalkaiset\nsuutarintuolit ja tyhjät laarit! Tänne risaiset, vanhat nojatuolit,\njoissa ei ole selkämystä, tänne jalaksettomat kappireet ja vanhat\nkarossit. Ha, ha, ha, tänne vanhat vaunukarossit, niistä tulee\npuhujalava!\n\nKatsokaa mokomaa, toinen pyörä olemattomiin ajettu ja koko vaunukori\nreuhkana! Ainoastaan kuskipukki on jäljellä, tyyny on rikkoutunut,\nkarhunsammal pursuu esiin, nahka punertaa vanhuuttaan. Korkea kuin talo\non tuo vanha ramu. Tukekaa, tukekaa sitä, muuten se menee nurin!\n\nEläköön! Eläköön! Nyt on jouluyö Ekebyn tehtaalla.\n\nLaivasängyn silkkiverhojen takana nukkuvat majuri ja majurinrouva,\nnukkuvat ja uskovat, että kavaljeerien rakennuksessa nukutaan. Rengit\nja piiat nukkukoot, pulleina joulupuurosta ja karvaasta oluesta, mutta\nkavaljeerirakennuksen herrat eivät! Kuinka voi kuvitellakaan, että\nkavaljeerien rakennuksessa nukutaan!\n\nPaljasjalkaiset sepät eivät nyt kääntele sulatuskappaleita, nokiset\npojat eivät lyki hiilikärryjä, suuri väkivasara riippuu kuin käsivarsi\nnyrkkeineen ylhäällä katonrajassa, ahjo on tyhjä, uunit eivät avaa\npunaisia kitojansa nielläkseen hiiliä, palje ei vingu. On joulu. Paja\nnukkuu.\n\nNukkuu, nukkuu! Oi, ihmislapsi, se nukkuu, kun kavaljeerit ovat\nvalveilla. Pitkät pihdit ovat pystyssä lattialla, talikynttilät\nkynsissä. Kirkkaasta kymmenen kannun kuparikattilasta leimuavat\nbrylån[1] siniset liekit korkealle katon pimeyteen. Beerencreutzin\nsarvilyhty on ripustettu kankirautamoukarin kupeeseen, keltainen punssi\nloistaa boolissa kuin kirkas aurinko. Siellä on pöydät, siellä on\npenkit. Kavaljeerit viettävät jouluyötä pajassa.\n\nSiellä on hulinaa ja hoilotusta, musiikkia ja laulua. Mutta puoliyön\njuhlamelu ei herätä ketään. Kaikki pajan remu kuolee kosken valtavaan\nkohinaan, joka soi seinän takana.\n\nSiellä lystäillään ja hoilotetaan. Ajatella, jos majurinrouva näkisi\nheidät!\n\nEntäpä sitten? Hän istuisi varmaan heidän joukkoonsa ja tyhjentäisi\npikarin. Roima nainen hän on, ei pakene jyryävää ryyppylaulua eikä\nkukkukorttipeliäkään. Vermlannin rikkain nainen, tuima kuin mies,\nylpeä kuin kuningatar. Laulua hän rakastaa ja vinkuvia viuluja ja\nwalt-torvia. Viinistä ja korttipelistä hän pitää, ja pöydät, iloisten\nvieraiden seppelöimät, ovat hänen ilonsa. Hän tahtoo nähdä menekkiä\nruoka-aitoissa, tanssia ja riemun remua kamareissa ja saleissa ja\nsivurakennuksen täynnä kavaljeereja.\n\nKatso heitä boolinsa ympärillä, kavaljeeria toisensa kupeessa.\nKaksitoista heitä on, kaksitoista, kaikki miehiä! Ei mitään\npäiväperhosia, ei muotisankareja, vaan miehiä, joiden maine\nVermlannissa myöhään kuolee, rohkeita miehiä, miehiä väkeviä!\n\nEi kuivanahkaisia pergamenttejä, kurottuja rahakukkarolta: köyhiä\nmiehiä, suruttomia miehiä, kavaljeereja kiireestä kantaan.\n\nEi mammanpoikia, unisia oman manttaalin herroja. Maanmatkaajia miehiä,\niloisia miehiä, ritareja sadan seikkailun!\n\nTyhjänä on nyt kavaljeerirakennus ollut useita vuosia. Ekeby ei ole\nenää kodittomain kavaljeerien luvattu maa. Eläkettä nauttivat upseerit\nja köyhät aatelismiehet eivät enää ajele ympäri Vermlantia keikkuvilla\nyksivaljakoilla. Mutta antakaamme kuolleiden elää, antakaamme heidän\nnousta haudoistaan, noiden iloisten, noiden suruttomain, noiden\nikuisesti nuorten!\n\nKaikki nämä kuulut miehet osaavat soittaa yhtä tai useampaa\nsoitinta. Kaikki he ovat niin täynnä erikoisuuksia ja sananparsia ja\nsutkauksia ja rekilauluja kuin muurahaispesä muurahaisia, mutta\nitsekullakin on vielä oma erikoisominaisuutensa, korkeasti kiitetty\nkavaljeeri-hyveensä, joka erottaa hänet muista.\n\nEnnen muita kaikkia, jotka istuvat boolin ympärillä, tahdon mainita\nBeerencreutzin, pitkäviiksisen, valkoviiksisen everstin, kukunpelaajan,\nBellman-laulajan; ja hänen ystävänsä ja sotatoverinsa, vähäsanaisen\nmajurin, tuon suuren karhunkaatajan Anders Fuchsin; ja kolmantena\njoukosta pienen Rusterin, rummunlyöjän, joka on kauan ollut everstin\npalvelijana, mutta ansainnut kavaljeerinarvonsa taitavana\npunssinpanijana ja kenraalibassona. Sitten mainittakoon tuo vanha\nvänrikki Rutger von Örneclou, naisten hurmaaja silkkikaulaliinoineen ja\nperuukkeineen, röyhelösomisteineen ja naisellisesti maalattuine\nposkineen. Hän oli kaikkein mainioimpia kavaljeereja, ja samoin\nKristian Bergh, vahva kapteeni, joka oli mahdoton sankari, mutta yhtä\nhelppo puijata kuin sadun jättiläiset. Näiden kahden seurassa nähtiin\nusein pieni, pallonpyöreä Julius-patruuna, sukkela, hupaisa ja sangen\nlahjakas: puhuja, maalari, viisujen laulaja ja juttujen kertoja.\nMielellään hän kujeili luuvalon jäytämän vänrikin ja tyhmän jättiläisen\nkustannuksella.\n\nSiellä oli myös suuri saksalainen Kevenhüller, itsestään kulkevain\nvaunujen ja lentokoneen keksijä, hän, jonka nimi vielä kaikuu\nhumisevissa metsissä. Ritari oli hän syntyjään ja myös ulkomuodoltaan:\nsuuret kiverät viikset, suippo leukaparta, kotkannenä ja kapeat,\nvinot silmät, jotka tirkistelivät ryppyjen verkosta. Siellä istui\ntuo suuri sotilas, Kristoffer-serkku, joka ei koskaan tullut\nkavaljeerirakennuksesta ulos muulloin kuin oli odotettavissa karhunajo\ntai jokin uhkarohkea seikkailu, ja hänen vieressään Eberhard-setä,\nviisaustieteilijä, joka ei ollut Ekebyhyn vetäytynyt huvin eikä leikin\nvuoksi, vaan saadakseen elatushuolilta rauhassa valmistaa suuren\ntieteitten-tieteellisen teoksensa.\n\nViimeksi kaikista mainitsen joukon parhaimmat, lauhkean Lövenborgin,\ntuon hurskaan miehen, joka oli liian hyvä tähän maailmaan ja ymmärsi\nvähän sen teitä, ja Lilliecronan, suuren muusikon, jolla oli hyvä koti\nja joka aina ikävöi sinne, mutta jonka täytyi kumminkin olla Ekebyssä,\nsillä hänen henkensä kaipasi rikkautta ja vaihtelua voidakseen sietää\nelämää.\n\nNämä yksitoista olivat kaikki jättäneet nuoruuden taaksensa, ja monet\nheistä olivat jo hyvinkin iäkkäitä, mutta heidän joukossaan oli yksi,\njoka ei ollut muuta kuin kolmekymmenvuotias ja jolla oli vielä kaikki\nsielun ja ruumiin voimat tallella. Hän oli Gösta Berling, kavaljeerien\nkavaljeeri, joka oli suurempi puhuja, laulaja, soittaja, metsämies,\njuomaveikko ja kortinlyöjä kuin nämä kaikki muut. Hänellä oli\nkavaljeerin kaikki hyveet. Millaisen miehen olikaan majurinrouva\nhänestä tehnyt!\n\nKatsokaa häntä nyt, nousseena puhujalavalle! Pimeä laskeikse mustasta\nkatosta raskaina juhlaköynnöksinä hänen yllensä. Hänen vaalea päänsä\nloistaa kuin nuorten jumalten, nuorten valonkantajain, jotka\njärjestivät kaaoksen. Norjana, kauniina, seikkailunhaluisena hän seisoo\nsiinä.\n\nMutta hän puhuu syvän vakavasti.\n\n\"Kavaljeerit ja veljet, aika vierii puolipäivää kohti, juhla on\npitkälle kulunut, aika on juoda malja pöydän kolmannelletoista!\"\n\n\"Pikku veli Gösta\", huudahtaa Julius-patruuna, \"ei täällä ole\nkolmattatoista, meitä on vain kaksitoista.\"\n\n\"Ekebyssä kuolee joka vuosi mies\", jatkaa Gösta yhä synkemmällä\näänellä. \"Yksi kavaljeerirakennuksen vieraista kuolee, yksi noista\niloisista kuolee, noista suruttomista, iäti nuorista. Mutta mitäpä\nsiitä! Kavaljeerit eivät saa vanheta. Jos meidän vapisevat kätemme\neivät voi nostaa lasia, jos meidän sammuvat silmämme eivät erota\nkortteja, mitä on silloin meille elämä ja mitä elämälle me? Yhden\ntäytyy kuolla meistä kolmestatoista, jotka vietämme jouluyötä Ekebyn\npajassa, mutta joka vuosi tulee uusi täyttämään lukuamme, mies kokenut\nriemun käsityössä, mies, joka voi pidellä viulua ja kortteja, sen\ntäytyy tulla joka vuosi tekemään joukkomme täysilukuiseksi. Vanhat\nperhoset ymmärtävät kuolla silloin kun kesäaurinko paistaa.\nKolmannentoista malja!\"\n\n\"Mutta, Gösta, meitä on vain kaksitoista\", inttävät kavaljeerit eivätkä\nkoske laseihinsa.\n\nGösta Berling, jota he sanoivat runoilijaksi, vaikkei hän ole koskaan\nkirjoittanut runoja, jatkaa järkkymättömän rauhallisesti:\n\n\"Kavaljeerit ja veljet! Oletteko unohtaneet, ketä te olette? Te juuri\nylläpidätte iloa Vermlannissa. Te panette käyrät vauhtiin, pidätte\ntanssin käynnissä, annatte laulun ja soiton kaikua maassa. Te\nymmärrätte loitontaa sydämenne kullasta, kätenne työstä. Jos teitä ei\nolisi, silloin kuolisi tanssi, kuolisi kesä, kuolisivat ruusut,\nkorttipeli kuolisi, kuolisi laulu, ja koko tässä siunatussa maassa ei\nolisi niin mitään kuin rautaa ja tehtaanpatruunoita. Ilo on elävä niin\nkauan kuin te.\n\n\"Kuusi joulua olen nyt viettänyt Ekebyn pajassa, eikä kukaan ole ennen\nkieltäytynyt juomasta kolmannentoista maljaa.\"\n\n\"Mutta, Gösta\", huutavat he silloin, \"kun meitä nyt on vain\nkaksitoista, kuinka me voimme juoda kolmannentoista maljan?\"\n\nSyvä huoli synkentää Göstan kasvoja.\n\n\"Onko meitä vain kaksitoista?\" hän sanoo. \"Miksi niin, onko meidän\nkuoltava sukupuuttoon maailmasta? -- -- -- Onko meitä ensi vuonna\nainoastaan yksitoista, sitä seuraavana vuonna vain kymmenen. Joutuuko\nmeidän nimemme vain saduksi, meidän piirimme hävitetyksi? Minä kutsun\nhäntä, kolmattatoista, sillä minä olen noussut esittämään hänen\nmaljansa. Meren syvyydestä, maan sisuksista, taivaasta, helvetistä minä\nkutsun häntä, joka on täydentävä kavaljeerien luvun.\"\n\nSilloin ratisee savupiipussa, silloin ponnahtaa sulatusuunin luukku\nselälleen, silloin tulee se kolmastoista.\n\nKarvainen hän on, tulija, hänellä on häntä ja hevosenkaviot, hänellä on\nsarvet ja suippo leukaparta, ja hänet nähdessään karkaavat kavaljeerit\nhuutaen pystyyn.\n\nMutta riemusta hillitönnä huutaa Gösta Berling:\n\n\"Kolmastoista tuli -- kolmannentoista malja!\"\n\nNiinpä hän on tullut, ihmisten vanha vainooja, tullut noiden huimain\nluo, jotka häiritsevät pyhän yön rauhaa. Kyöpelin-kulkijain akkain\nystävä, joka merkitsee kauppapäätöksensä verellä nokimustalle\npaperille, hän, joka tanssi Ivarsnäsin kreivinnan kanssa seitsemän\npäivää ja jota seitsemän pappia ei voinut karkottaa pois, hän oli\ntullut.\n\nMyrskyten lentävät ajatukset iäkkäiden seikkailijain aivoissa kun he\nhänet näkevät. He miettivät mielessään, kenen vuoksi hän on liikkeellä\ntänä yönä.\n\nMoni heistä oli rientämäisillään kauhuissaan ulos, mutta heti he\nymmärsivät, ettei sarviherra ollut tullut viemään heitä pimeään\nvaltakuntaansa, vaan että pikarien kilinä ja viisut olivat hänet tänne\nhoukutelleet. Hän tahtoi nauttia ihmisten ilosta pyhänä jouluyönä ja\nheittää hallitushuolet hartioiltaan tänä ilon aikana.\n\nOi, kavaljeerit, kavaljeerit, kuka teistä enää muistaa, että on\njouluyö! Nyt juuri enkelit laulavat kedon paimenille. Nythän juuri\nlapset vuoteillaan pelkäävät nukkuvansa liian sikeästi, etteivät\nherää ajoissa kauniiseen joulukirkkoon. Pian on aika sytyttää\njoulukynttilät Bron kirkossa, ja kaukana metsäkylillä on nuorukainen\nillalla valmistanut pihkaisen soihdun, jolla hän valaisee tyttönsä\ntietä kirkkomatkalla. Kaikissa kodeissa on emäntä asettanut\nhaarakynttilät ikkunoihin, varustanut sytytettäviksi, kun kirkkoväki\najaa ohi. Lukkari virittää jo unissaan jouluvirret, ja vanha rovasti\nkoettaa loikoessaan, onko hänellä vielä kyllin ääntä laulaaksensa:\n\"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä\ntahto!\"\n\nOi, kavaljeerit, parempi olisi teidän ollut tänä rauhan yönä maata\nhiljaa vuoteissanne kuin harjoittaa kanssakäymistä pahuuden\npääruhtinaan kanssa!\n\nMutta he ottavat hänet vastaan tervetuloa-huudoin, niinkuin Gösta jo\nteki. Pikarin, täynnänsä liekehtivää brylåta, he panevat hänen\nkäteensä. Hänelle he antavat kunniapaikan pöydässä, ja he katsovat\nhäntä iloiten, ikäänkuin hänen ruma satyyrinnaamansa olisi saman\nnäköinen kuin ne suloiset piirteet, jotka oli ollut heidän nuoruutensa\nlemmityillä.\n\nBeerencreutz pyytää häntä kukkupeliin, Julius-patruuna laulaa hänelle\nparhaimmat laulunsa, ja Örneclou puhuu hänen kanssaan kauniista\nnaisista, noista hurmaavista olennoista, jotka sulostuttavat elämän.\n\nHän viihtyy hyvin, tuo sarvipää, ja nojaa ruhtinaallisen juhlallisesti\nselkäänsä vanhain karossien kuskipukkiin ja nostaa kynnekkäällä\nkädellään pikarin hymyilevälle suulleen.\n\nMutta Gösta Berling luonnollisesti hänelle puheen pitää.\n\n\"Teidän armonne\", hän sanoo, \"me olemme kauan odottaneet teitä tänne\nEkebyhyn, sillä teidän on varmaankin vaikeanlaista päästä mihinkään\nmuuhun paratiisiin. Täällä eletään kylvämättä ja kehräämättä, kuten\nteidän armonne kenties jo tietää. Täällä lentävät paistetut varpuset\nsuoraan suuhun, täällä juoksee karvas olut ja makea viina mäillä\npuroina ja virtoina. Tämä on hyvä paikka, huomatkaa se, teidän armonne!\n\n\"Me kavaljeerit olemme, totta tosiaan, odottaneet teitä, sillä sitä\nennen me tuskin olimme olleet täysilukuiset. Katsokaa, niin on\nasianlaita, että me olemme jotakin enempää, kuin olemme olevinamme, me\nolemme runon vanha kaksitoistamiehinen joukko, joka esiintyy läpi\naikojen. Kaksitoista meitä oli, kun ohjasimme maailmaa tuolla\nOlympon pilvisellä huipulla, ja kaksitoista, kun lintuina asuimme\nYggdrasilin[2] viheriässä kruunussa. Missä tahansa runo liikkui,\nseurasimme sitä. Emmekö istuneet kaksitoistikkona Arthur-kuninkaan\npyöreän pöydän ympärillä, ja eikö astellut kaksitoista paladinia[3]\nKaarle Suuren armeijassa? Yksi meistä on ollut Tor, toinen Jupiter, sen\nmeistä nähnee vielä nytkin. Kyllä huomaa jumalaisen loiston ryysyjen\nalla ja leijonanharjan aasinnahkasta. Aika on pidellyt meitä pahoin,\nmutta kun me täällä olemme, tulee paja Olympoksi ja kavaljeerirakennus\nValhallaksi.\n\n\"Mutta teidän armonne, me emme olleet täysilukuiset. Sen tietää\njokainen, että runon kaksitoistikossa aina pitää olla yksi Loke,[4]\nyksi Prometeus.[5] Häntä me olemme kaivanneet.\n\n\"Teidän armonne, minä toivotan teidät tervetulleeksi?\"\n\n\"Kas, kas, kas!\" sanoo paholainen, \"Miten koreita sanoja, koreita\nsanoja. Ja minulla kun ei ole aikaa vastata! Afäärit, pojat, afäärit,\ntäytyy lähteä paikalla, niin kernaasti kuin olisinkin tarjonnut teille\npalvelustani missä esitettävässä osassa tahansa. Kiitos illasta, vanhat\nlörpöttelijät! Tapaamme kyllä.\"\n\nSilloin kysyvät kavaljeerit, mihin hän aikoo, ja hän vastaa, että jalo\nmajurinrouva, Ekebyn valtiatar, odottaa häntä saadakseen sopimuksensa\nuudistetuksi.\n\nSuuri kummastus valtaa silloin kavaljeerit.\n\nAnkara ja roima rouva on tuo, Ekebyn majurinrouva. Hän nostaa\nruistynnyrin leveille hartioillensa. Hän seuraa malmikuormaa,\nBergslagenin kaivoskentältä lastattua, koko pitkän matkan Ekebyhyn. Hän\nmakaa kuin rahtimies ladon lattialla, säkki päänalusena. Talvella hän\nosaa vartioida hiilihautaa, kesällä ohjata tukkilauttaa Lövenin halki.\nMuhkea rouva hän on. Hän kiroilee kuin katupoika ja hallitsee kuin\nkuningas seitsemää tehdastaan ja naapuriensa taloja, hallitsee omaa\npitäjäänsä ja naapuripitäjiä, niin, koko kaunista Vermlantia. Mutta\nkodittomille kavaljeereille hän on ollut kuin oma äiti, ja sen vuoksi\nhe ovat pitäneet korvansa lukossa, kun pahat kielet ovat kuiskineet\nheille, että hän on liitossa paholaisen kanssa.\n\nNiinpä he kysyvät paholaiselta suuresti ihmetellen, millaisen\nsopimuksen majurinrouva on tehnyt hänen kanssaan.\n\nJa hän vastaa heille, tuo musta, että hän on lahjoittanut\nmajurinrouvalle kaikki hänen seitsemän tehdastaan, lupauksella, että\njalo rouva joka vuosi lähettää hänelle yhden sielun.\n\nVoi, mikä kauhu silloin puristaa kavaljeerien sydäntä!\n\nHehän tiesivät sen kyllä, vaikka eivät ymmärtäneet sitä ennen.\n\nEkebyssä kuolee joka vuosi mies, yksi kavaljeerirakennuksen vieraista\nkuolee, noista iloisista, suruttomista, noista iäti nuorista. Mitäpä\nsiitä, kavaljeerit eivät saa vanheta! Jos heidän vapisevat sormensa\neivät voi kohottaa lasia, jos heidän sammuvat silmänsä eivät voi\nerottaa kortteja, mitä silloin on elämä heille ja mitä he elämälle?\nPerhoset ymmärtävät kuolla, kun aurinko vielä paistaa.\n\nMutta nyt, nyt he vasta käsittävät asiain oikean menon.\n\nVoi sitä naista! Sen vuoksi hän on antanut heille monta hyvää ateriaa,\nsen vuoksi hän antaa heidän juoda karvasta oluttansa ja makeata\nviinaansa, sen vuoksi, että he hoippuisivat Ekebyn juomasaleista ja\nkorttipöydistä suoraan kadotuksen kuningaskuntaan, mies vuodessa, mies\njoka kiitävä vuosi.\n\nVoi sitä naista, sitä noita-akkaa! Väkeviä, mainioita miehiä oli tullut\ntänne Ekebyhyn, tullut sinne kadotakseen. Sillä hän turmeli heidät\ntäällä. Sientä olivat olleet heidän aivonsa, kuivaa poroa heidän\nkeuhkonsa ja heidän henkensä pimeyttä, kun he laskeutuivat\nkuolinvuoteelle ja olivat valmiit pitkälle matkalle, toivotta,\nsielutta, hyveittä.\n\nVoi sitä naista! Sellaisina he ovat kuolleet, he, jotka olivat vielä\nparempia miehiä kuin nämä tässä, ja sellaisina on heidänkin kuoltava.\n\nMutta kavaljeerit eivät hidastele enää kauhun taakan alla.\n\n\"Sinä kadotuksen kuningas\", huutavat he, \"sen noita-akan kanssa sinä et\nkoskaan enää solmi verellä kirjoitettua liittoa; hän on kuoleva!\"\nKristian Bergh, vahva kapteeni, on siepannut pajan suurimman moukarin\nolallensa: hän menee ja upottaa sen vartta myöten noita-akan kalloon.\n\"Ainoaakaan sielua hän ei enää uhraa sinulle.\"\n\n\"Ja sinut itsesi, sinä sarviniekka, sinut pannaan alasimelle, ja\npäästetään kankirautavasara paukkumaan. Pihdeillä pidämme sinua\npaikoillasi vasaran iskiessä ja opetamme sinua pyydystämään\nkavaljeerien sieluja.\"\n\nPelkuri on tämä musta herra, se tiedetään vanhastaan, ja puhe\nkankirautavasarasta ei häntä miellytä. Hän huutaa Kristian Berghin\ntakaisin ja alkaa neuvotella kavaljeerien kanssa.\n\n\"Ottakaa nämä seitsemän tehdasta täksi vuodeksi, ottakaa ne itsellenne\nja antakaa minulle majurinrouva.\"\n\n\"Luuletko sinä, että me olemme yhtä halpamaisia kuin hän?\" huutaa\nJulius-patruuna, \"Ekebyn ja kaikki tehtaat me kyllä tahdomme, mutta\nmajurinrouvasta saat itse pitää huolen.\"\n\n\"Mitä sanoo Gösta, mitä sanoo Gösta?\" kysyy lempeä Lövenborg. \"Gösta\nBerlingin pitää puhua. Hänen mielipidettään täytyy näin tärkeässä\nkysymyksessä tiedustella.\"\n\n\"Tämä kaikki on hulluutta\", sanoo Gösta Berling. \"Kavaljeerit, älkää\nantako hänen puijata itseänne! Mitä me olemme majurinrouvan rinnalla?\nKäyköön meidän sieluillemme miten käy, mutta minun luvallani me emme\nole kiittämättömiä kurjimuksia emmekä käyttäydy kuin petturit ja\nroistot. Olen syönyt liian monta vuotta majurinrouvan ruokaa nyt hänet\npettääkseni.\"\n\n\"Niin, laputa sinä helvettiin, Gösta, jos mielesi tekee! Me tahdomme\nmieluummin itsellemme Ekebyn.\"\n\n\"Mutta oletteko te aivan raivohulluja, vai oletteko juoneet itsenne\ntolkuttomiksi? Uskotteko, että tämä on totta? Uskotteko, että tuo\ntuossa on pahahenki? Ettekö te huomaa, että kaikki on vain saakelin\nvalhetta?\"\n\n\"Kas, kas, kas\", sanoo musta herra, \"hän tuossa ei huomaa, miten\npitkälle hän on joutunut.\"\n\n\"Oh, huutia, herra! Minä itsehän olin työntämässä sinua tuohon uuniin.\"\n\n\"Ikäänkuin se mitä kuuluisi tähän, ikäänkuin minä en olisi yhtä hyvä\npiru kuin kuka tahansa. Niinpä niin vain, Gösta Berling, sinä olet\nkiikissä, sinä. Sinusta on jo tullut korea majurinrouvan käsissä.\"\n\n\"Hän pelasti minut\", sanoo Gösta. \"Mitä olisinkaan ilman häntä?\"\n\n\"Kas, kas, ikäänkuin ei hänellä olisi ollut omaa tarkoitustaan\npitäessään sinua Ekebyssä. Sinä voit vietellä monen loukkuun; sinulla\non suuret lahjat. Kerran sinä koetit päästä hänestä, otit häneltä\nlahjana torpan, rupesit työmieheksi, tahdoit syödä omaa leipääsi. Joka\npäivä hän kulki torpan ohi, ja kerran hänellä oli kauniita tyttöjä\nmatkassaan. Kerran oli Marianne Sinclaire siellä, silloin sinä viskasit\nlapiosi ja nahkaisen esiliinasi ja tulit taaskin kavaljeeriksi.\"\n\n\"Tie kulki sitä kautta, senkin nauta!\"\n\n\"Niinpä kulki, tie kulki sitä kautta. Sitten menit Borgiin,\ntulit Henrik Dohnan kotiopettajaksi ja olit vähällä päästä\nMärtta-kreivittären vävyksi. Kenen syy oli, että nuori Ebba Dohna sai\nkuulla, että sinä olit vain virkaheitto pappi, joten tyttö antoi\nsinulle rukkaset? Se oli majurinrouvan, Gösta Berling. Hän tahtoi sinut\ntakaisin.\"\n\n\"Asiapa se\", sanoi Gösta. \"Ebba Dohna kuoli kohta sen jälkeen. Häntä en\nolisi kumminkaan saanut.\"\n\nNyt tuli musta herra aivan hänen eteensä ja sähisi vasten silmiä:\n\"Kuoli, niin kyllä, kuoli. Tappoi itsensä sinun tähtesi, tappoi kuin\ntappoikin, mutta sitä he eivät ole ennen sanoneet sinulle.\"\n\n\"Sinä et ole huono piru\", sanoo Gösta.\n\n\"Majurinrouva puuhasi siinä taas, sanon minä. Hän tahtoi sinut takaisin\nkavaljeerien pariin.\"\n\nGösta nauraa kajahuttaa.\n\n\"Sinä et ole huono piru!\" hän huutaa hurjasti. \"Miksi me emme voisi\ntehdä sopimusta kanssasi? Sinä voit kyllä hankkia meille ne seitsemän\ntehdasta, jos suvaitset.\"\n\n\"Hyvä, ettet enää onneasi vastusta.\"\n\nKavaljeerit päästivät helpotuksen huokauksen. Sellaisiksi he olivat\ntulleet, etteivät voineet enää tehdä mitään ilman Göstaa. Jos hän ei\nolisi suostunut kauppaan, niin siitä ei olisi tullut mitään, Ja oli\nkumminkin rutiköyhille kavaljeereille koko keikaus, kun saisivat\nseitsemän tehdasta haltuunsa.\n\n\"Huomaa nyt\", sanoo Gösta, \"että me otamme nuo seitsemän tehdasta\nainoastaan pelastaaksemme sielumme, mutta emme ollaksemme vain\ntehtaanpatruunoja, jotka lukevat rahoja ja punnitsevat rautaa.\nKuivanahkaisia pergamentteja ei meistä tule, ei kiinnikurottuja\nkukkaroita, vaan kavaljeereja olemme ja kavaljeereiksi jäämme.\"\n\n\"Itsensä viisauden sanat\", mutisee musta herra.\n\n\"Jos sinä siis tahdot antaa meille ne seitsemän tehdasta vuoden ajaksi,\nniin otamme ne vastaan, mutta, huomaa se, jos me sillä aikaa teemme\njotakin, joka ei ole kavaljeerisäädyn mukaista, jos teemme jotakin,\njoka on viisasta tai hyödyllistä tai akkamaista, niin saat ottaa meidät\nkaikki kaksitoista, kun vuosi loppuu, ja antaa tehtaat kenelle haluat.\"\n\nPaholainen hieroi käsiänsä ihastuksissaan.\n\n\"Mutta jos me elämme kuin kelpo kavaljeerit\", jatkoi Gösta, \"niin et\nsinä koskaan saa tehdä mitään sopimusta Ekebystä ja mitään palkkaa et\nsaa siltä vuodelta, et enempi meiltä kuin majurinrouvaltakaan.\"\n\n\"Se on kovaa\", sanoo paholainen. \"Voi, rakas Gösta, kyllä minun pitäisi\nsaada edes yksi sielu, yksi ainoa vaivainen sielu! Kyllä minun pitäisi\nsaada tuo majurinrouva, miksi sinä säästät majurinrouvaa!\"\n\n\"Minä en käy kauppaa sellaisella tavaralla, minä\", ärjäisee Gösta,\n\"mutta jos mitä haluat, niin ota Forsin vanha Sintram, hän on ihan\nvalmis, siitä olen varma.\"\n\n\"Kas, kas, kas, sepä jo jotakin\", sanoo musta herra silmiänsä\nräpäyttämättä. \"Kavaljeerit tai Sintram, ne voivat vastata toisiansa.\nNyt tulee hyvä vuosi.\"\n\nJa sitten kirjoitetaan sopimus, Gösta Berlingin pikkusormen verellä\npaholaisen mustalle paperille hänen hanhensulallaan.\n\nMutta kun se on tehty, riemuitsevat kavaljeerit. Nyt on kaiken maailman\nkunnia vuoden ajan heidän ja keksineepähän sitten aina jotakin neuvoa.\n\nHe siirtävät tuolit pois tieltä, käyvät piiriin brylåkattilan\nympärille, joka seisoo keskellä mustaa lattiaa, ja heiskuvat hurjassa\npiirihypyssä. Keskimmäisenä piirissä tanssii paholainen korkealle\nloikkien, ja viimein hän kaatuu lattialle pitkin pituuttaan kattilan\nviereen, kallistaa sitä ja juo.\n\nSilloin heittäytyy Beerencreutz hänen viereensä, ja samoin Gösta\nBerling, ja sitä tehden laskeutuvat kaikki muutkin piiriin kattilan\nympärille, jota kallistellaan suusta suulle. Viimein kaatuu se\nsysäyksestä kumoon, ja kuuma, tahmainen juoma heilahtaa loikojain\nniskaan.\n\nKun he kiroillen nousevat jaloilleen, on paholainen kadonnut, mutta\nhänen kultaiset lupauksensa väikkyvät kuin loistavat kruunut\nkavaljeerien päitten päällä.\n\n\n\n\nKolmas luku\n\nJOULUPÄIVÄLLISET\n\n\nJoulupäivänä pitää majurinrouva Samzelius suuret päivälliskemut\nEkebyssä.\n\nHän istuu silloin itse emäntänä pöydässä, joka on katettu\nviidellekymmenelle vieraalle. Hän istuu siinä kaikessa loistossaan ja\nmahdissaan, eikä hänellä nyt olekaan lyhyttä nahkaturkkia, raidallista\nvillahametta eikä savipiippua. Hän kahisee silkissä, kulta painaa hänen\npaljaita käsivarsiaan, helmet viilentävät hänen valkoista kaulaansa.\n\nMissä ovat sitten kavaljeerit, missä ovat nyt ne, jotka pajan mustalla\nlattialla joivat kirkkaaksi kiilloitetusta kuparikattilasta Ekebyn\nuusien isäntien maljan?\n\nKaakeliuunin nurkassa istuvat kavaljeerit omassa pöydässä; tänä päivänä\nei ole heille sijaa suuressa pöydässä. Sinne nurkkaan tulee ruoka\nmyöhään, viini säästeliäästi, sinne ei lähetetä kauniiden naisten\nsilmäyksiä, siellä ei kuuntele kukaan Göstan leikkipuheita.\n\nMutta kavaljeerit ovat kuin taltutettuja varsoja, kuin kylläisiä\npetoja. Vain tunnin unen antoi heille yö, sitten he lähtivät\njoulukirkkoon, pikisoihtujen ja tähtien valossa. He näkivät\njoulukynttilät, he kuulivat jouluvirret, heidän kasvonsa loistivat taas\nkuin hymyilevien lasten. He unohtivat jouluyön pajassa, niinkuin\nunohdetaan ilkeä uni.\n\nSuuri ja mahtava on Ekebyn rouva. Ken tohtii kohottaa kätensä\nlyödäkseen häntä, ken päästää kielensä lausumaan syytöksiä häntä\nvastaan? Totisesti eivät köyhät kavaljeerit, jotka ovat monta vuotta\nsyöneet hänen leipäänsä ja nukkuneet hänen kattonsa alla. Hän pistää\nheidät minne tahtoo, hän voi sulkea ovensa heiltä milloin tahtoo, ja he\neivät kykene edes pakenemaan hänen pakkovallastaan. Jumala armahtakoon\nheidän sielujaan! Ekebystä loitolla he eivät voi elää.\n\nSuuressa pöydässä riemuitaan: siellä säteilevät Marianne Sinclairen\nkauniit silmät, siellä soi iloisen kreivitär Dohnan vieno nauru.\n\nMutta kavaljeerien pöydässä vallitsee synkeys. Eikö olisi kohtuullista,\nettä nämä, jotka majurinrouvan vuoksi syöstään kadotuksen kuiluun,\nsaisivat edes istua samassa pöydässä kuin hänen muut vieraansa? Miten\nhäpeällistä on istua tässä pöydässä, kaakeliuunin nurkassa? Ikäänkuin\nkavaljeerit eivät olisi kyllin hienoja seurustelemaan parempien\nihmisten karissa!\n\nMajurinrouva istua rehentelee Borgin kreivin ja Bron rovastin välissä.\nKavaljeerit kyyröttävät allapäin kuin hyljätyt lapset. Ja siinä\nheräävät heidän mielessään viimeöiset ajatukset.\n\nKuin arat vieraat tulevat nuo hupaiset päähänpistot, hullut valheet\nsiihen uuninnurkkapöytään. Siellä nurkassa samoavat yön viha ja yön\nlupaukset heidän aivoihinsa. Kyllä uskottelee Julius-patruuna vahvalle\nkapteenille, Kristian Berghille, etteivät ne paistetut pyyt, joita\nparhaillaan kannetaan suuren pöydän vieraille, voi riittää kaikille\nheille, mutta se ei ollenkaan ilahduta heitä.\n\n\"Ne eivät voi riittää\", hän sanoo. \"Minä tiedän, kuinka monta niitä on.\nMutta he eivät ole silti olleet neuvottomia, kapteeni Kristian, he ovat\npaistaneet variksia meille, tänne pikkupöytään.\"\n\nMutta eversti Beerencreutzin huulet tuimain viiksien alla vääntyvät\nvain heikkoon hymyyn, ja Gösta näyttää koko ajan siltä kuin aikoisi\nlyödä jonkun kuoliaaksi.\n\n\"Eiköpä sitten mikä ruoka tahansa olisi liiankin hyvää kavaljeereille?\"\nkysyy hän.\n\nJa sitten tulee vihdoinkin kukkurainen vati pulskia pyitä pikkupöytään.\n\nMutta Kristian-kapteeni on vihainen. Eikö hän siis olekaan vihannut\nkoko ikäänsä variksia, noita joutavia, raakkuvia lentoräähkiä?\n\nNiin katkerasti hän niitä vihasi, että hän syksyisin puki yllensä\nakkain laahaavat hameet ja sitaisi päähänsä huivin ja alentui kaiken\nmaailman pilkan uhriksi päästäkseen vain ampumamatkan päähän niitä, kun\nne söivät jyviä pelloilla.\n\nHän vaani variksia niiden lemmentansseissa kevään paljailla kedoilla ja\ntappoi ne. Hän etsi niiden pesät kesällä ja pudotti niiden huutavat,\nhöyhenettömät poikaset puusta tai musersi munat kesken hautomisen.\n\nNyt tempaisee hän pyyvadin käsiinsä.\n\n\"Luuletko sinä, etten minä näitä tunne\", karjaisee hän palvelijalle.\n\"Pitäisikö minun kuulla niiden raakkuvan, ne tunteakseni? Hyi perhana,\ntarjota Kristian Berghille variksia! Hyi perhana!\"\n\nJa hän ottaa pyyn toisensa jälkeen ja paiskaa ne seinään.\n\n\"Hyi perhana\", hän huutaa mätkiessään niin että sali tärisee, \"tarjota\nKristian Berghille variksia! Hyi perhana!\"\n\nJa niinkuin hän muulloin sinkosi avuttomia variksenpoikia kallioihin,\nniin sinkauttaa hän nytkin pyyn toisensa perästä seinään.\n\nKastike ja rasva räiskyvät hänen korvilleen, murskatut linnut pomppivat\npitkin permantoa.\n\nJa kavaljeerijoukko riemuitsee.\n\nSilloin kajahtaa majurinrouvan vihainen ääni kavaljeerien korviin.\n\n\"Ajakaa hänet ulos!\" huutaa hän pikenteille.\n\nMutta he eivät uskalla käydä hänen kimppuunsa, hän on kuin onkin\nKristian Bergh, vahva kapteeni.\n\n\"Ajakaa hänet ulos!\"\n\nHän kuulee huudon, ja hirmuisena vihassaan hän kääntyy nyt\nmajurinrouvaan päin kuten karhu kaadetusta vihollisesta kääntyy uuden\nahdistajan puoleen. Hän astuu hevosenkengän muotoisen pöydän luo.\nRaskaina kumisevat lattialla tuon valtavan askeleet. Hän pysähtyy aivan\nvastapäätä majurinrouvaa, vain pöytä on heidän välillään.\n\n\"Ajakaa hänet ulos!\" kiljahtaa majurinrouva vielä kerran.\n\nMutta Kristian on raivoissaan, kauhua nostaa hänen rypistetty otsansa,\nhänen nyrkkinsä, karkea kätensä. Hän on suuri kuin jättiläinen, vahva\nkuin jättiläinen. Vieraat ja palvelijat vapisevat eivätkä uskalla\nkoskea häneen. Kuka tohtii koskea häneen nyt, kun viha on vienyt\nhäneltä järjen?\n\nHän seisoo aivan majurinrouvan edessä ja pui nyrkkiä hänelle:\n\n\"Minä otin variksen ja paiskasin seinään. Enkö tehnyt niinkuin piti,\nmitä?\"\n\n\"Mene ulos, kapteeni!\"\n\n\"Huuti akka! Tarjota Kristian Berghille variksia! Jos oikein tekisin,\nniin ottaisin sinutkin niine seitsemän helvetin...\"\n\n\"Tuhannen pirulaista, Kristian Bergh, älä kiroa! Täällä ei kiroa kukaan\nmuu kuin minä.\"\n\n\"Luuletko, että minä pelkään sinua, noita-akka? Luuletko, etten minä\ntiedä, miten sinä sait ne seitsemän ruukkiasi?\"\n\n\"Vaiti, kapteeni!\"\n\n\"Kun Altringer kuoli, hän antoi ne sinun miehellesi siitä hyvästä, että\nolit ollut hänen hentukkansa.\"\n\n\"Tukitko suusi!\"\n\n\"Siksi, että sinä olit ollut niin uskollinen vaimo, Margareta\nSamzelius. Ja majuri otti ne seitsemän ruukkia ja antoi sinun hallita\nniitä, eikä ollut tietääkseen. Ja saatana on ollut koko pelin takana,\nmutta nyt tuleekin sinusta loppu.\"\n\nMajurinrouva istuu paikalleen, hän on kalpea ja vapisee. Sitten hän\nvahvistaa matalalla, oudolla äänellä: \"Niin, nyt tulee loppu minusta,\nja se on sinun työtäsi, Kristian Bergh.\"\n\nSellaisen äänen kuullessaan vavahtaa Kristian-kapteeni, hänen kasvonsa\nvääristyvät, ja kauhun kyyneleet tulevat hänen silmiinsä.\n\n\"Minä olen humalassa\", huutaa hän, \"en tiedä, mitä sanon, minä en ole\nmitään sanonut. Hänen koiransa ja orjansa, minä olen ollut koira ja\norja, enkä mitään muuta, jo neljäkymmentä vuotta. Hän on Margareta\nCelsing, jota olen palvellut koko ikäni. Minä en sano mitään pahaa\nhänestä. Sanoisinko mitä kauniista Margareta Celsingistä! Minä olen\nkoira, joka vartioin hänen oveansa, orja, joka kannan hänen kuormaansa.\nHän potkaiskoon minua, hän lyököön minua! Näettehän nyt, että minä\nvaikenen ja masennun. Minä olen rakastanut häntä neljäkymmentä vuotta.\nMiten voisin minä sanoa mitään pahaa hänestä?\"\n\nJa merkillinen on näky, kun hän heittäytyy polvilleen ja pyytää\nanteeksi. Ja koska majurinrouva istuu pöydän toisella puolella, hän\nryömii polvillaan pöydän ympäri, kunnes tulee hänen luokseen; silloin\nhän kumartuu maahan ja suutelee hänen hameensa lievettä, ja lattia\nkastuu hänen kyynelistään.\n\nMutta jotenkin lähellä majurinrouvaa istuu pieni, vahva mies. Hänellä\non pörröinen tukka, pienet, viistot silmät ja ulkoneva leuka. Hän on\nkuin karhu. Harvasanainen mies hän on ja kulkee mieluimmin omia\nhiljaisia teitään antaen maailman mennä menoaan. Hän on majuri\nSamzelius.\n\nHän nousee kuullessaan Kristian-kapteenin syyttävät sanat, ja\nmajurinrouva nousee ja kaikki viisikymmentä vierasta nousevat. Naiset\nitkevät pelosta, mitä nyt tuleman pitää, ja miehet seisovat hämillään,\nja majurinrouvan jaloissa makaa Kristian-kapteeni suudellen hänen\nhameensa lievettä, kastellen lattiaa kyynelillään.\n\nMajurin leveät, karvaiset kädet puristuvat hitaasti nyrkkiin, hänen\nkätensä kohoaa.\n\nMutta nainen puhuu ensin. Hänen äänessään on kumea sointi, jota siinä\nei tavallisesti ollut.\n\n\"Sinä varastit minut\", huudahti hän. \"Sinä tulit kuin ryöväri ja otit\nminut. Ne pakottivat minut kotona lyönneillä ja iskuilla, nälällä ja\npahoilla sanoilla sinun vaimoksesi. Minä olen ollut sinulle sellainen\nkuin olet ansainnutkin.\"\n\nMajurin leveä nyrkki on puristunut. Majurinrouva peräytyy pari askelta.\nSitten hän puhuu taas:\n\n\"Elävä ankerias kiemurtelee veitsen alla, pakotettu vaimo ottaa\nrakastajan. Lyötkö sinä nyt minua siitä, mikä tapahtui kaksikymmentä\nvuotta sitten? Miksi et lyönyt silloin? Etkö sinä muista, miten hän\nasui Ekebyssä, me Sjössä? Etkö sinä muista, miten hän auttoi meitä\nköyhyydessämme? Me ajoimme hänen vaunuissaan, me joimme hänen viiniään.\nSalasimmeko mitään sinulta? Eivätkö hänen palvelijansa olleet sinun\npalvelijoitasi? Eikö hänen kultansa painanut sinun taskussasi? Etkö\nsinä huolinut näitä seitsemää tehdasta? Silloin sinä vaikenit ja otit\nvastaan, olisit silloin, sinä Berndt Samzelius, olisit silloin lyönyt.\"\n\nMies kääntyy hänestä ja katsoo läsnäoleviin. Hän lukee heidän\nkasvoistaan, että he myöntävät majurinrouvan olevan oikeassa,\nettä he kaikki ovat uskoneet hänen ottaneen tilukset ja lahjat\nvaiteliaisuutensa palkaksi.\n\n\"Minä en tiennyt sitä\", sanoo hän ja polkee jalkaansa lattiaan.\n\n\"Hyvä, että sen nyt tiedät\", sekaantuu rouva kimakalla äänellä\npuheeseen. \"Pelkäsinkin sinun kuolevan, saamatta sitä tietää. Hyvä, kun\nsen tiedät nyt, että voin puhua vapaasti kanssasi, sinun, joka olet\nollut minun herrani ja vanginvartijani; tiedä siis nyt, että minä\nkuitenkin tulin hänen omakseen, jolta sinä minut varastit. Tietäkööt\nsen nyt kaikki, jotka ovat panetelleet minua!\"\n\nVanha rakkaus se riemuitsee hänen äänessään ja loistaa hänen\nsilmistään, Hänen miehensä on hänen edessään nyrkki koholla. Kauhun\nja halveksinnan hän näkee viidenkymmenen kasvoilla edessään. Hän tuntee\nvaltansa viimeisen hetken lyöneen. Mutta hän ei voi olla\nriemuitsematta, kun saa nyt vapaasti puhua elämänsä suloisimmasta\nmuistosta.\n\n\"Hän oli mies, mainio mies. Mikä olit sinä asettuaksesi meidän\nväliimme? Koskaan en ole minä nähnyt hänen vertaistaan. Onnen hän antoi\nminulle, kultaa hän antoi minulle. Siunattu olkoon hänen muistonsa!\"\n\nSilloin laskeutuu majurin kohotettu käsi lyömättä -- nyt hän tietää,\nkuinka hän häntä rankaisee.\n\n\"Ulos\", karjaisee hän, \"ulos minun talostani.\"\n\nMajurinrouva seisoo paikallaan.\n\nMutta kavaljeerit tuijottavat kalpein kasvoin toisiinsa. Nythän oli se\nkaikki menemäisillään täytäntöön, jota musta herra oli ennustanut. Nyt\nhe näkivät mitä seurasi kun majurinrouvan sopimusta ei ollut\nuudistettu. Jos nyt tämä on totta, niin on myös totta se, että tuo\nnainen on kolmattakymmentä vuotta passittanut kavaljeereja helvettiin\nja että heidätkin oli määrätty samaan reissuun. Oh, sitä noita-akkaa!\n\n\"Mene ulos!\" jatkoi majuri. \"Kerjää leipäsi maantieltä! Sinulla ei pidä\noleman iloa hänen rahoistaan, sinä et asu hänen tiloillaan. Nyt tuli\nEkebyn majurinrouvan loppu. Sinä päivänä, jona sinä astut jalkasi minun\nkynnykseni yli, minä tapan sinut.\"\n\n\"Ajatko sinä minut pois minun omasta kodistani?\"\n\n\"Sinulla ei ole kotia. Ekeby on minun.\"\n\nMajurinrouvan valtaa voimattomuuden henki. Hän väistyy aina ovelle, ja\nmajuri seuraa hänen kintereillään.\n\n\"Sinä, joka olet ollut minun elämäni onnettomuus\", valittaa rouva,\n\"onko sinulla nyt valta tehdä minulle tämäkin?\"\n\n\"Ulos, ulos!\"\n\nRouva nojaa ovenpieleen, panee kätensä ristiin ja painaa ne\nkasvoilleen. Hän ajattelee äitiänsä ja mutisee itsekseen:\n\n\"Kiellettäköön sinut, niinkuin minut kielsit, olkoon maantie kotisi,\nolkikupo vuoteesi! Niin se vain käy. Niin käy.\"\n\nMutta Bron hyvä vanha rovasti ja Munkerudin laamanni, ne tulivat nyt\nmajuri Samzeliuksen luo ja koettivat rauhoittaa häntä. He sanoivat\nhänelle, että hänen on parasta unohtaa kaikki nuo vanhat jutut, antaa\nkaiken olla sillänsä, unohtaa ja antaa anteeksi.\n\nMajuri pudistaa lempeät kädet pois olkapäältänsä. Häntä on hirmuista\nlähestyä, niinkuin Kristian Berghiä äsken.\n\n\"Se ei ole suinkaan vanha juttu\", huutaa hän. \"Minä en ole tiennyt\nsiitä mitään ennen kuin tänään. Minä en ole ennen voinut rangaista\navionrikkojaa.\"\n\nSen kuullessaan kohottaa majurinrouva päänsä ja saa entisen\nrohkeutensa.\n\n\"Ennen marssit sinä itse ulos kuin minä. Luuletko sinä, että minä\nväistyn sinua\", sanoo hän. Ja hän astuu ovelta peremmälle.\n\nMajuri ei vastaa, mutta hän vartioi vaimonsa jokaista liikettä,\nollakseen valmis iskemään, jos ei muuten pääsisi hänestä erilleen.\n\n\"Auttakaa minua, hyvät herrat\", huutaa rouva, \"että saan tuon miehen\nköysiin ja ulos, kunnes hänen järkensä jälleen selviää! Muistakaa, kuka\nminä olen ja kuka hän on! Ajatelkaa sitä, ennen kuin minun täytyy\nväistyä häntä. Minä hoidan kaikki Ekebyn asiat, ja hän istuu päivät\npäästään syöttämässä karhuja luolassa. Auttakaa minua, hyvät ystävät ja\nnaapurit! Täällä joudutaan loputtomaan kurjuuteen, jos minua ei täällä\nole. Talonpoika elää minun metsieni hakkuulla ja minun takkirautani\nvedolla. Hiilenpolttaja saa toimeentulonsa hankkimalla hiiliä minulle,\nlauttamies uittamalla hirsiäni. Minä se jakelen kaiken rikkautta\ntuottavan työn. Sepät, käsityöläiset ja tukkimiehet elävät minua\npalvelemalla. Uskotteko te, että tuo voi jatkaa minun työtäni? Minä\nsanon teille: jos te ajatte minut ulos, niin laskette nälänhädän\nsisään.\"\n\nTaas nostetaan joukko käsiä auttamaan majurinrouvaa, taas lasketaan\nlempeitä käsiä sovittelevasti majurin olkapäille.\n\n\"Ei\", sanoo hän, \"pois te siitä! Kuka tahtoo puolustaa\navioliitonrikkojaa? Minä sanon teille, minä, että jollei hän lähde\nmielihyvällä, otan minä hänet ja kannan karhujeni ruoaksi.\"\n\nNiin laskeutuvat taas kohotetut kädet.\n\nSilloin, suurimmassa hädässä, kääntyy majurinrouva kavaljeerien\npuoleen.\n\n\"Sallitteko tekin, kavaljeerit, että minut ajetaan pois omasta\nkodistani? Olenko minä antanut teidän paleltua ulkona lumessa talvella,\nolenko minä kieltänyt teiltä muikeaa olutta ja makeata viinaa? Pyysinkö\nminä palkintoa, kun annoin teille ruokaa ja vaatteita? Ettekö te ole\nleikkineet minun jaloissani, turvallisina kuin lapset äidin helmoissa?\nEikö tanssi ole teiskunut saleissani? Eikö hupi ja nauru ole olleet\nteidän jokapäiväinen leipänne? Älkää antako tämän miehen, joka on ollut\nminun elämäni onnettomuus, ajaa minua pois omasta kodistani,\nkavaljeerit! Älkää antako minun joutua mieron kiertäjäksi!\"\n\nNe sanat kuullessaan oli Gösta Berling hiipinyt erään kauniin,\ntummatukkaisen tytön luo, joka oli istunut suuressa pöydässä.\n\n\"Sinä olit viisi vuotta sitten paljon Borgin kartanossa, Anna\", hän\nsanoo. \"Tiedätkö sinä, majurinrouvako se sanoi Ebba Dohnalle, että minä\nolin virkaheitto pappi?\"\n\n\"Auta majurinrouvaa, Gösta!\" on tytön ainoa vastaus.\n\n\"Sinä ymmärrät, että minä tahdon ensin tietää, onko hän tehnyt minusta\nmurhaajan.\"\n\n\"Oh, Gösta, mitä ajatuksia nuo ovat? Auta häntä, Gösta!\"\n\n\"Sinä et tahdo vastata, huomaan minä. Siis on Sintram puhunut totta.\"\nJa Gösta menee takaisin kavaljeerien joukkoon. Hän ei nosta\nsormeansakaan auttaakseen majurinrouvaa.\n\nOi, miksi pisti majurinrouva kavaljeerit eri pöytään, kaakeliuunin\nnurkkaan! Nyt ovat yön ajatukset heränneet heidän aivoissaan, nyt\nleimuaa heidän kasvoillaan viha, joka ei ole pienempi kuin majurinkaan.\n\nArmottoman kovina he vaikenevat hänen rukoillessaan.\n\nEikö kaikki, mitä he näkevät, vahvista vain yön näkyjä?\n\n\"Kyllä huomaa, ettei hän ole saanut sopimustaan uudistetuksi\", mutisee\nyksi.\n\n\"Mene helvettiin, noita-akka!\" huutaa toinen. \"Oikeuden mukaan pitäisi\njuuri meidän ajaa sinut ovesta.\"\n\n\"Naudat\", huutaa kavaljeereille vanha, heikko Eberhard-setä, \"ettekö te\nymmärrä, että sehän oli Sintram?\"\n\n\"Tietysti ymmärrämme, tietysti tiedämme\", vastaa Julius, \"mutta entäpä\nsitten? Eikö se voi olla totta kuitenkin kaikitenkin? Eikö Sintram käy\npaholaisen asioilla? Eikö heillä ole läheiset välit?\"\n\n\"Mene sinä, Eberhard, mene ja auta häntä\", he pilkkaavat. \"Sinä et usko\nhelvettiin, sinä. Mene sinä.\"\n\nJa Gösta Berling seisoo hiljaa, sanatonna, liikkumatta.\n\nEi, tältä uhkaavalta, mutisevalta, riitelevältä kavaljeerijoukolta ei\nmajurinrouva saa apua.\n\nSilloin hän peräytyy taas ovelle ja nostaa kasvoilleen kätensä, jotka\novat ristissä.\n\n\"Kiellettäköön sinut niinkuin minut kielsit\", hän huutaa itsekseen\nkatkerassa surussaan. \"Olkoon maantie kotisi, olkikupo vuoteesi!\"\n\nSitten hän laskee toisen kätensä ovenripaan, mutta toisen kohottaa\nkorkeutta kohti.\n\n\"Huomatkaa se, te, jotka nyt annatte minun suistua! Huomatkaa se, että\nteidän hetkenne pian tulee! Te hajoatte, ja teidän paikkanne on jäävä\nautioksi. Kuinka te voitte seistä, kun minä en tue teitä? Sinä,\nMelchior Sinclaire, jolla on raskas käsi ja joka annat vaimosi tuntea\nsitä, varo itseäsi! Sinä, Brobyn pappi, nyt tulee rangaistus!\nKapteeninrouva Uggla, varo kotiasi, köyhyys tulee! Te nuoret kauniit\nnaiset, Elisabet Dohna, Marianne Sinclaire, Anna Stjärnhök, älkää\nluulko, että minä olen ainoa, jonka täytyy paeta kodistaan. Ja\nkavahtakaa itseänne, kavaljeerit, nyt tulee myrsky maahan. Teidät\nlakaistaan pois maasta, nyt on teidän päivänne laskenut, nyt se on\ntotisesti laskenut! Minä en valita itseäni, vaan teitä, sillä myrsky\nlentää ympäri korvienne, ja kuka voi seistä, kun minä olen kaatunut? Ja\nminun sydämeni vaikeroi köyhän kansan tähden. Kuka antaa sille työtä,\nkun minä olen poissa?\"\n\nNyt avaa majurinrouva oven, mutta silloin kohottaa kapteeni Kristian\npäänsä ja kysyy:\n\n\"Kuinka kauan täytyy minun maata tässä sinun jaloissasi, Margareta\nCelsing? Etkö tahdo antaa minulle anteeksi, jotta minä saan nousta ja\nsotia sinun puolestasi?\"\n\nSilloin käy majurinrouva ankaran sisäisen taistelun; mutta hän tietää,\nettä jos hän antaa Kristian Berghille anteeksi, silloin tämä nousee ja\nsotii hänen miehensä kanssa, ja silloin tulee miehestä, joka on\nrakastanut häntä uskollisesti neljäkymmentä vuotta, murhaaja.\n\n\"Pitääkö minun vielä antaa anteeksi?\" sanoo hän. \"Etkö sinä ole syypää\nkaikkeen onnettomuuteeni, Kristian Bergh? Mene kavaljeerien joukkoon ja\niloitse työstäsi!\"\n\nNiin meni majurinrouva. Hän meni tyynenä, jättäen jälkeensä kauhun. Hän\nsuistui, mutta suuruutta oli hänen alennuksessaankin. Hän ei vaipunut\nhentomieliseen suruun, vaan vielä vanhuudessaan hän riemuitsi\nnuoruutensa rakkaudesta. Hän ei vaipunut valituksiin ja surkeaan itkuun\njättäessään kaiken, hän ei pelännyt lähteä kerjuupussi ja ryhmysauva\nkädessä kiertämään maailmanrantaa. Hän sääli ainoastaan köyhiä\ntalonpoikia ja iloisia, huolettomia Lövenin rantain asukkaita, köyhiä\nkavaljeereja, kaikkia, joita hän oli suojellut ja pitänyt pystyssä.\n\nHän oli kaikkien hylkäämä, ja silti oli hänellä voimaa karkottaa\nluotaan viimeinen ystävänsä, ettei tekisi hänestä murhaajaa.\n\nHän oli merkillinen nainen, suuri voimassa ja toiminnanhalussa. Me emme\nniinkään heti näe hänen vertaistansa.\n\nSeuraavana päivänä lähti majuri Samzelius pois Ekebystä ja muutti omaan\nkartanoonsa Sjöhön, joka on aivan lähellä suurta tehdasta.\n\nAltringerin testamentissa, jolla majuri sai tehtaat, oli selvästi\nmäärätty, ettei yhtään niistä saanut myydä tai lahjoittaa, vaan että\nmajurin kuoltua kaiken piti joutua perinnöksi hänen vaimolleen tahi\ntämän perillisille. Kun majuri siis ei voinut hajoittaa tuota vihattua\nperintöä, hän asetti kavaljeerit sitä hallitsemaan, uskoen sillä tavoin\ntuottavansa Ekebylle ja kuudelle muulle tehtaalle suurimman vahingon.\n\nKun nyt ei kukaan maassa epäillyt, että ilkeä Sintram kävi paholaisen\nasioilla, ja kun kaikki, mitä hän oli luvannut heille, nyt loistavasti\ntoteutui, niin olivat kavaljeerit ihka varmoja siitä, että sopimus\nmenee tuiki täsmällensä täytäntöön. Ja vahvasti he olivat päättäneet,\netteivät sen vuoden kuluessa tee mitään järkevää tai hyödyllistä ja\nakkamaista; aivan vakuuttuneita he olivat myös, että majurinrouva oli\npaha noita, joka oli tahtonut heidän turmiotansa.\n\nVanha Eberhard-setä, filosofi, ivasi heidän luulojaan, mutta kuka\nvälitti hänenlaisestaan, joka oli epäuskossaan niin itsepäinen, että\njos hän olisi maannut vaikka keskellä kadotuksen liekkejä ja nähnyt\nkaikkien pirujen ympärillään irvistelevän, hän olisi väittänyt, ettei\npiruja ole olemassa, koska niitä ei voi olla, sillä Eberhard-setä oli\nsuuri filosofi.\n\nGösta Berling ei sanonut kenellekään, mitä hän uskoi. Varmasti hän\ntunsi olevansa majurinrouvalle varsin vähässä kiitollisuuden velassa\nsiitä, että rouva oli tehnyt hänestä Ekebyn kavaljeerin; parempi olisi\nhänestä nyt ollut maata maan povessa kuin kantaa tunnollansa tietoa,\nettä oli syypää Ebba Dohnan itsemurhaan. Hän ei kohottanut kättänsä\nkostaakseen majurinrouvalle, mutta ei myös auttaakseen häntä. Hän ei\nvoinut sitä tehdä. Mutta kavaljeerit olivat nyt päässeet suureen\nvaltaan ja kunniaan. Joulu oli parhaillaan juhlineen ja huveineen,\nkavaljeerien sydämet olivat riemua täynnä, ja jos suru lie painanut\nGösta Berlingin mieltä, ei hän kantanut sitä kasvoillaan eikä\nhuulillaan.\n\n\n\n\nNeljäs luku\n\nGÖSTA BERLING, RUNOILIJA\n\n\nJoulu oli, ja tanssiaiset piti pantaman toimeen Borgin kartanossa.\n\nSiihen aikaan, ja siitä on nyt kai lähes kuusikymmentä vuotta, asui\nBorgissa eräs nuori kreivi Dohna; vastanainut hän oli, ja nuori, kaunis\nkreivitär hänellä oli. Olipa varmasti oleva hauskaa vanhassa\nkreivinkartanossa.\n\nKutsu oli tullut myöskin Ekebyhyn, mutta siellä huomattiin, että\nkaikista, jotka sinä vuonna viettivät joulua siellä, oli Gösta Berling,\nrunoilijaksi kutsuttu, ainoa, joka halusi mennä.\n\nBorg ja Ekeby ovat molemmat pitkän Lövenin rannalla, mutta toinen\ntoisella puolen, toinen toisella. Borg oli Svartsjön pitäjässä, Ekeby\nBron. Kun järveä ei voi kulkea, on Ekebystä Borgiin parin peninkulman\nmatka.\n\nKöyhä Gösta Berling -- siihen juhlaan varustivat vanhat herrat hänet\naivan kuin hän olisi ollut kuninkaanpoika ja kuin hänen olisi tullut\nkantaa kuningaskunnan kunniaa.\n\nHännystakki välkkyvine nappeineen oli uusi, röyhelys kankea, ja\nkiiltonahkaiset kengät hohtivat. Hänellä oli hienonhieno\nmajavannahkaturkki ja sopulinnahkainen lakki vaaleilla, kiharaisilla\nhiuksillaan. He käskivät levittää hopeakyntisen karhunnahan hänen\nkilpa-ajorekeensä ja antoivat hänen ajettavakseen mustan Don Juanin,\ntallin ylpeyden.\n\nHän vihelsi valkoista Tankrediansa ja tarttui punottuihin ohjaksiin.\nRiemuiten hän lähti rikkauden ja komeuden loistoissa Borgiin, hän joka\njo loisti kyllin ruumiinsa kauneutta ja henkensä leikkivää neroa.\n\nHän lähti aikaisin aamupäivällä. Oli sunnuntai, ja hän kuuli\nvirrenveisuuta Bron kirkosta ajaessaan sen ohi. Sitten hän ajoi kolkkoa\nmetsätietä Bergaan, jossa kapteeni Uggla siihen aikaan asui. Siellä hän\naikoi viipyä päivällisillä.\n\nBerga ei ollut suinkaan rikkaan miehen koti. Nälkä tunsi tien kapteenin\nturvekattoiseen virkataloon, mutta se otettiin vastaan pilalla, sitä\nhuvitettiin laululla ja leikillä kuten muitakin vieraita, ja se meni\npois yhtä vastahakoisesti kuin nämäkin.\n\nVanha mamseli Ulrika Dillner, hän joka hoiti kotitoimia ja kutoi\nkankaita Bergan talossa, seisoi rappusilla ja toivotti Gösta Berlingin\ntervetulleeksi. Neiti lyykisti hänelle, ja irtokiharat, jotka\nriippuivat hänen ruskeiden, tuhatryppyisten kasvojensa ohimoilla,\ntanssivat ilosta. Saliin hän vei Gösta Berlingin, ja sitten hän alkoi\nkertoa talonväestä ja heidän moninaisista vaiheistansa.\n\nHuoli odotti oven takana, sanoi hän, tuimat ajat oli Bergan kartanossa.\nHeillä ei ollut edes piparjuurta suolaiseen päivällislihaan, vaan\nFerdinand ja tytöt olivat valjastaneet Disan reen eteen ja lähteneet\nsitä lainaamaan Munkerudista.\n\nKapteeni oli metsällä taasen ja tuo kai sieltä sitkeän jäniksen, johon\nsaa valmistaessa tuhrata enemmän voita kuin koko otus maksaa. Moista\nsanoi kapteeni ruoan hankkimiseksi taloon. Ja menisihän sekin mukiinsa,\nkun hän vain ei toisi kettua, kelvotonta, kurjinta elukkaa, minkä\nHerramme on luonut, hyödytön sekä kuolleena että elävänä.\n\nJa kapteeninrouva, niin, hän ei ollut vielä noussut vuoteesta. Hän\nloikoi yhä lukien romaania, kuten hän päivät päästään teki. Ei häntä\nollut luotu työhön, sitä Herran enkeliä.\n\nEi, työtä sai tehdä se, joka oli näin vanha ja harmaa kuin Ulrika\nDillner. Yöt ja päivät hän sai puurtaa pitääkseen talorähjää pystyssä.\nEikä se ollut aina liioin helppoa, sillä, toden tunnustaen, kerran ei\nheillä ollut talossa koko talvena muuta liharuokaa kuin karhunkinkkua.\nEikä hän suurta palkkaa odottanut, pennin pyöreääkään hän ei ollut\nvielä nähnyt, mutta eiväthän ne nakanne häntä maantiellekään sitten kun\nhän ei enää jaksa ruokansa edestä ahertaa. Ne, talonväki, pitivät\nseuramamseliakin ihmisenä, ja kyllä ne saattavat kerran vanhan Ulrikan\nkunnialla hautaan, jos heillä on millä arkun ostaa.\n\n\"Sillä kuka tietää, kuinka tässä käy!\" puhkeaa hän sanomaan ja pyyhkii\nsilmiänsä, jotka aina olivat niin kerkeät kyyneltymään. \"Me olemme\nvelkaa ilkeälle ruukinpatruuna Sintramille, ja hän ottaa ehkä meiltä\nkaikki. Tosin on Ferdinand nyt kihloissa rikkaan Anna Stjärnhökin\nkanssa, mutta se Anna, se väsyy, se väsyy häneen. Ja mihin me sitten\njoudumme, me, joilla on kolme lehmää ja yhdeksän hevosta, ja nuo meidän\niloiset nuoret neidit, jotka tahtovat lentää tanssiaisista\ntanssiaisiin; me, kuivine peltoinemme, jotka eivät mitään kasva, ja\nmeidän kiltti Ferdinandimme, josta ei koskaan tule oikeata miestä! Mikä\nperii koko tämän siunatun talon, jossa viihtyy kaikki muu mutta ei\ntyö?\"\n\nMutta päivällisen aika läheni ja talonväki kokoontui. Kiltti Ferdinand,\ntalon lauhkea poika, ja iloiset tyttäret tulivat kotiin ja toivat\nlainaamansa piparjuuret. Kapteeni tuli järveltä päin, avantokylvyn ja\nmetsänjuoksun vahvistamana. Hän paiskasi ikkunan auki saadakseen\nraitista ilmaa ja pudisti Göstan kättä miehen voimalla. Ja\nkapteeninrouva tuli, kahisten silkissä, ja leveät pitsit ulottuivat\naina hänen valkoisten kättensä sormille, joita Gösta sai suudella.\n\nKaikki tervehtivät iloiten Göstaa, leikkipuhe lensi seuraan, iloisesti\nhe kyselivät häneltä:\n\n\"Kuinka te voitte siellä Ekebyssä, kuinka voitte siellä luvatussa\nmaassa?\"\n\n\"Maito ja hunaja siellä vuotavat\", hän vastasi silloin. \"Me tyhjennämme\nvuoret raudasta ja täytämme kellarit viinillä. Pelto kantaa kultaa,\njolla me silaamme elämän kurjuudet, ja metsä hakataan kumoon ja\nrakennetaan siitä keiliratoja ja huvihuoneita.\"\n\nMutta kapteeninrouva huokasi ja hymyili vastauksen kuullessaan ja hänen\nhuuliltansa tunkihe yksi ainoa sana:\n\n\"Runoilija!\"\n\n\"Monta syntiä on minun tunnollani\", vastasi Gösta, \"mutta koskaan en\nole kirjoittanut runon pätkää.\"\n\n\"Sinä olet sittenkin runoilija, Gösta, sen lisänimen saat pitää. Sinä\nolet elänyt useampia runoja kuin meidän runoilijamme ovat\nkirjoittaneet.\"\n\nSitten puhui kapteeninrouva, lempeästi kuin äiti, Göstan turhaan\nkulutetusta elämästä. \"Minä tahdon elää nähdäkseni sinusta tulevan\nmiehen\", sanoi hän. Ja Göstasta tuntui suloiselta, että häntä kiihoitti\neloon tuo hellä nainen, joka oli niin uskollinen ystävä ja jonka\nvoimakas, haaveileva sydän hehkui suurten tekojen rakkautta.\n\nMutta kun he olivat nousseet hauskalta aterialta ja nauttineet\npiparjuurilihaa ja kaalia ja tippaleipiä ja jouluolutta ja Gösta oli\nsaanut heidät hymyilemään ja kyynelöimään kertomalla majurista ja\nmajurinrouvasta ja Brobyn papista, kuului pihalta kulkusten kilinää, ja\nheti kohta astui heidän keskeensä ilkeä Sintram.\n\nHän loisti tyytyväisyyttä kaljusta kiireestä aina pitkiin, latuskaisiin\njalkoihinsa asti. Hän keikutti pitkiä käsiään ja väänteli naamaansa.\nHuomasi helposti hänen tuovan huonoja uutisia.\n\n\"Oletteko kuulleet\", kysyi tuo ilkeä, \"oletteko kuulleet, että tänä\npäivänä on ensi kertaa kuulutettu Anna Stjärnhök ja rikas Dahlberg\nSvartsjön kirkossa? Anna Stjärnhök mahtoi unohtaa, että oli kihloissa\nFerdinandin kanssa.\"\n\nHe eivät olleet siitä sanaakaan kuulleet. He hämmästyivät ja surivat.\n\nJo kuvittelivat he mielessään kotinsa hävitettynä tuon ilkiön velan\nsuoritukseksi: rakkaat hevoset myydään ja samoin kuluneet huonekalut,\njotka oli peritty kapteeninrouvan kotoa. He näkivät iloisen elämän\nloppuvan juhlinensa ja matkoinensa tanssiaisista tanssiaisiin.\nKarhunkinkku oli joutuva taas pöydälle, ja nuorten täytyisi hajota\nkotoa vieraita palvelemaan.\n\nKapteeninrouva hyväili poikaansa ja antoi hänen tuntea iäti pysyvän\nrakkauden lohdutusta.\n\nMutta -- istuihan Gösta Berling heidän joukossaan, ja tuo voittamaton\nhautoi tuhatta suunnitelmaa päässään.\n\n\"Kuulkaa\", huusi hän, \"vielä ei ole aika vaikerrella. Svartsjön\npapinrouva se on tämän tempun tehnyt. Hän on saanut Annan valtaansa,\nkun Anna nyt meni asumaan pappilaan. Hän se on saanut Annan hylkäämään\nFerdinandin ja ottamaan vanhan Dahlbergin, mutta vielä he eivät ole\nvihityt, eivätkä mene vihille. Minä puhun hänen kanssaan, minä riistän\nhänet papin väeltä ja sulhaselta. Minä tuon hänet tänne, tullessani\nensi yönä. Sitten ei vanha Dahlberg hyödy hänestä enää mitään.\"\n\nNiin päätettiin. Gösta lähti yksin Borgiin, saamatta kyyditä\nainoatakaan noista iloisista neidoista, mutta lämpimin onnentoivotuksin\najattelivat kotiinjäävät hänen matkaansa. Ja Sintram, joka jo\nriemuitsi, että nyt tulee vanha Dahlberg peijatuksi, päätti jäädä\nBergaan nähdäkseen, miten Gösta palaa ja tuo uskottoman tullessaan.\nKääripä hän suopeuden puuskassa Göstan ympärille viheriäisen\nmatkavyönsäkin, jonka itse mamseli Ulrika oli hänelle lahjoittanut.\n\nMutta kapteeninrouva tuli rappusille, kädessään kolme pientä,\npunasiteistä kirjaa.\n\n\"Ota nämä\", sanoi hän Göstalle, joka jo istui reessä, \"ota nämä, jollet\nonnistu! Se on 'Corinne', madame Staëlin 'Corinne'. En tahdo, että ne\nmenevät huutokaupassa.\"\n\n\"Kyllä onnistun.\"\n\n\"Oi, Gösta, Gösta\", sanoi kapteeninrouva ja silitti kädellään hänen\npäätänsä, \"vahvoin ja heikoin ihmisistä. Pitkänkö aikaa muistat, että\nmuutamien köyhäin raukkojen onni on sinun kädessäsi.\"\n\nTaas kiiti Gösta pitkin maantietä, musta Don Juan edessä, valkea\nTankred perässä, ja seikkailun riemu täytti hänen sydämensä. Nuori\nvalloittaja hän tunsi olevansa: innon henki hehkui hänessä.\n\nTie vei hänet Svartsjön pappilan ohi. Hän kiepahutti sinne ja kysyi,\neikö hän saisi viedä Anna Stjärnhökiä tanssiaisiin. Ja hän sai.\nKauniin, itsepäisen tytön hän sai rekeensä. Kuka ei tahtoisi kiitää\nmustan Don Juanin reessä!\n\nNuoret olivat ensin ääneti, mutta sitten alkoi Anna Stjärnhök\nkeskustelun, uhkapäisenä kuin itse ylimielisyys.\n\n\"Onko Gösta kuullut, mitä pappi kuulutti tänään kirkossa?\"\n\n\"Kuuluttiko, että sinä olet kaunein tyttö Lövenin ja Klara-joen\nmailla?\"\n\n\"Gösta on tuhma, mutta senhän ihmiset tietävät. -- Hän kuulutti minua\nja ukko Dahlbergia.\"\n\n\"Totta tosiaan, olisinko antanut sinun istua rekeen ja itse istunut\ntänne taakse, jos tuon olisin tiennyt! Totta tosiaan, olisinko sinua\ntanssiaisiin vienyt.\"\n\nJa ylpeä perijätär vastasi:\n\n\"Olisin minä päässyt perille ilman Gösta Berlingiäkin.\"\n\n\"Onpa kuitenkin sääli sinua, Anna\", sanoi Gösta miettivästi, \"etteivät\nisäsi ja äitisi ole elossa. Nyt olet sellainen kuin olet, eikä kukaan\nvoi vakavasti sinuun luottaa.\"\n\n\"Vielä suurempi sääli, ettet sanonut tuota ennemmin, niin olisi joku\ntoinen saanut viedä minut tanssiaisiin.\"\n\n\"Papinrouva ajattelee niinkuin minäkin, että sinä tarvitset\nisänsijaisen, muutoin ei hän olisi pannut sinua aisapariksi noin\nvanhalle kaakille.\"\n\n\"Ei se papinrouva sitä ole määrännyt.\"\n\n\"Oh, Herra varjele, itsekö sinä valitsit niin pulskan miehen.\"\n\n\"Hän ei ota minua rahojen tähden.\"\n\n\"Ei, ne vanhat juoksevat vain sinisten silmäin ja punaisten poskien\ntähden, ja ne ovat kauhean suloisia, kun niin tekevät.\"\n\n\"Oh, Gösta, ettet häpeä!\"\n\n\"Mutta muista ja tiedä se, että tästä lähin et enää saa leikkiä nuorten\nmiesten kanssa. Nyt loppui tanssi ja leikit. Sinun paikkasi on sohvan\nnurkassa -- tai ehkäpä aiot lyödä viiraa[6] ukko Dahlbergin kanssa?\"\n\nHe vaikenivat sitten, kunnes nousivat Borgin jyrkkiä mäkiä.\n\n\"Kiitos kyydistä! Taitaapa aikaa mennä, ennen kuin vasta ajan Gösta\nBerlingin kanssa.\"\n\n\"Kiitos luvasta! Monta tunnen, jotka ovat katuneet päivää, jolloin\najoivat kemuihin sinun kanssasi.\"\n\nEi ollut kovin lauhkea seudun uhkamielinen kaunotar, kun hän nyt astui\ntanssisaliin ja silmäsi kokoutuneita vieraita.\n\nEnnen muita hän näki pienen, kaljupäisen Dahlbergin ja hänen vieressään\npitkän, solakan vaaleakiharaisen Gösta Berlingin. Hän olisi tahtonut\najaa heidät molemmat salista ulos.\n\nHänen sulhasensa tuli pyytämään häntä tanssiin, mutta Anna otti hänet\nvastaan musertavan hämmästyneenä.\n\n\"Tanssiiko hän? Eihän se ole hänen tapaistaan!\"\n\nJa tytöt tulivat onnittelemaan häntä.\n\n\"Älkää teeskennelkö, tytöt! Ei teidän tarvitse luulla, että kukaan ukko\nDahlbergiin rakastuu. Mutta hän on rikas, ja minä olen rikas, ja se lyö\nhyvin yksiin.\"\n\nVanhat rouvat tulivat hänen luoksensa, puristivat hänen valkoista\nkättänsä ja puhuivat elämän suurimmasta onnesta.\n\n\"Onnitelkaa pastorinrouvaa\", sanoi hän silloin. \"Hän iloitsee enemmän\nkuin minä.\"\n\nMutta tuossa seisoi Gösta Berling, tuo iloinen kavaljeeri, jota\ntervehdittiin riemulla hänen raikkaan hymynsä ja kauniiden sanojensa\nvuoksi, sanojen jotka seuloivat kultahietaa elämän harmaalle kankaalle.\nEi koskaan ennen ollut Anna Stjärnhök nähnyt häntä sellaisena kuin tänä\niltana. Ei ollut hän suinkaan ulos nakattu, hyljätty, koditon\nkujeveikko, ei: kuningas miesten joukossa hän oli, syntyisin kuningas.\n\nGösta ja muut nuoret miehet liittoutuivat Annaa vastaan. Hänen tuli\nsaada huomata, kuinka pahoin hän teki, kun antoi itsensä ja kauniit\nkasvonsa ja suuret rikkautensa vanhalle ukolle. Ja he istuttivat häntä\nkymmenen tanssin ajan. Hän kiehui kiukusta.\n\nYhdenteentoista tanssiin tuli pyytämään eräs kaikkein halvimmista,\nraukka, jonka kanssa kukaan muu ei tahtonut tanssia.\n\n\"Leipä loppui, palttu pöydälle\", sanoi Anna.\n\nLeikittiin panttisilla. Vaaleakiharaiset tytöt panivat päänsä yhteen ja\ntuomitsivat hänet suutelemaan miestä, josta hän enin piti. Ja ilkkuvin\nhuulin he odottivat näkevänsä, että tuo ylpeä kaunotar suutelisi ukko\nDahlbergia.\n\nMutta hän suoristihe, uhkeana vihassaan, ja sanoi:\n\n\"Enkö saa yhtä hyvin antaa korvapuustia sille, josta pidän vähimmin?\"\n\nSilmänräpäyksessä tulistui Göstan poski hänen lujan kätensä iskusta.\nGösta lensi hehkuvanpunaiseksi, mutta hillitsi itsensä, tarttui hänen\nkäteensä, piti sitä sekunnin kiinni ja kuiskasi:\n\n\"Tule puolen tunnin päästä alakertaan punaiseen vieraskamariin!\"\n\nHänen siniset silmänsä säteilivät Annalle ja kietoivat hänet kuin\ntaikakahlein. Anna tunsi, että hänen täytyi totella.\n\nSiellä punaisessa huoneessa hän kohteli Göstaa ylpeästi ja kovin\nsanoin.\n\n\"Mitä se Gösta Berlingiin kuuluu, kenen kanssa minä menen naimisiin?\"\n\nGöstalla ei vielä ollut lempeät sanat huulillaan, eikä hänestä ollut\nviisasta heti puhua Ferdinandista.\n\n\"Minusta ei se rangaistus ollut liian ankara, että sait istua kymmenen\ntanssia. Mutta sinun mielestäsi on luvallista rankaisematta rikkoa\nvaloja ja lupauksia. Jos parempi mies kuin minä olisi ottanut\nrangaistuksen huolekseen, olisi hän ehkä toimittanut sen ankarammin.\"\n\n\"Mitä minä sitten olen tehnyt sinulle ja teille muille, kun ette anna\nminun olla rauhassa? Rahojeni tähden te minua vainoatte. Löveniin minä\nne viskaan, haratkoon sitten kuka tahtoo ne sieltä.\"\n\nHän pani kädet kasvoillensa ja itki kiukusta.\n\nSilloin heltyi runoilijan sydän. Hän häpesi ankaruuttaan. Hän puhui\nhyväilevällä äänellä.\n\n\"Ah, lapsi, anna minulle anteeksi! Anna anteeksi kurjalle Gösta\nBerlingille! Ei kukaan välitä siitä, mitä sellainen raukka sanoo tai\ntekee, sen sinä kyllä tiedät. Ei kukaan itke hänen vihaansa, yhtä hyvin\nvoisi itkeä itikan puremaa. Se oli hulluutta, mutta minä tahdoin estää\nmeidän kauneimman ja rikkaimman tyttömme menemästä tuolle vanhalle. Ja\nnyt olen minä tuottanut vain surua sinulle.\"\n\nHän istahti sohvalle Annan viereen. Hiljaa hän laski kätensä Annan\nvyötäreille tukeakseen häntä ja sovittaakseen hyväilevän hellästi.\n\nAnna ei väistynyt. Hän painautui hänen puoleensa, kietoi kätensä hänen\nkaulaansa ja itki nojaten kaunista päätänsä hänen olkaansa vasten.\n\nOi runoilija, sinä vahvin ja heikoin ihmisistä, eipä näiden käsien\npitänyt levätä sinun kaulallasi.\n\n\"Jos minä olisin tämän tiennyt\", kuiskasi Anna, \"silloin en koskaan\nolisi ottanut tuota ukkoa. Minä olen katsellut sinua tänä iltana,\nkukaan ei ole sellainen kuin sinä.\"\n\nMutta kelmeiden huuliensa välistä sai Gösta puristetuksi:\n\n\"Ferdinand.\"\n\nAnna vaiensi hänet suudelmalla.\n\n\"Hän ei ole mitään, ei kukaan ole enempi sinua. Sinulle olen\nuskollinen.\"\n\n\"Minä olen Gösta Berling\", sanoi Gösta synkästi, \"minun kanssasi et\nsinä voi mennä naimisiin.\"\n\n\"Sinua minä rakastan, ylhäisin miehistä olet sinä. Ei mitään tarvitse\nsinun tehdä, ei mitään tarvitse sinun olla. Sinä olet syntynyt\nkuninkaaksi.\"\n\nSilloin kiehui runoilijan veri. Anna oli kaunis ja suloinen\nrakkaudessaan. Gösta sulki hänet syliinsä.\n\n\"Jos tahdot tulla omakseni, et voi jäädä enää pappilaan. Anna minun\nviedä sinut jo tänä yönä Ekebyhyn, siellä minä tiedän suojella sinua,\nkunnes voimme viettää häät.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä tuli huimaava matka sinä yönä. Totellen rakkautensa käskyä he\nantoivat Don Juanin kiidättää itseänsä. Tuntui kuin jalaksien kitinä\nolisi ollut hyljättyjen valitusta. Mitä huolivat he siitä? Anna riippui\nGöstan kaulassa, ja Gösta seisoi kumarassa ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n\"Voiko autuutta mitään verrata varkain saadun riemun suloon!\"\n\nMitä merkitsi kuuluttaminen? He rakastivat. Ja ihmisten viha! Gösta\nBerling uskoi kohtaloon, kohtalo oli pakottanut heitä: kohtaloa vastaan\nei kukaan voi taistella.\n\nVaikka tähdet olisivat olleet hääkynttilöitä, jotka oli sytytetty Annan\nhäiksi, ja Don Juanin kulkuset kirkonkellot, jotka nyt kutsuivat kansaa\nkatsomaan Annan ja ukko Dahlbergin vihkimistä, niin olisi hänen\nkumminkin täytynyt paeta Gösta Berlingin kanssa. Niin mahtava on\nkohtalo.\n\nHe olivat onnellisesti sivuuttaneet pappilan ja Munkerudin. Heillä oli\nnyt ensin kaksi neljännestä Bergaan ja sieltä sitten kaksi neljännestä\nEkebyhyn. Tie kulki metsänreunaa; heidän oikealla puolellaan oli tummia\nvuoria, vasemmalla pitkä, valkea laakso.\n\nSilloin ryntäsi Tankred reen luo. Se laukkasi niin että vatsa maata\nviisti. Kauhusta ulvoen se hyppäsi rekeen ja ryömi Annan jalkoihin.\n\nDon Juan vavahti ja lähti laukkaan.\n\n\"Susia!\" sanoi Gösta Berling.\n\nHe näkivät pitkän, harmaan jonon viilettävän aidan vartta. Siellä oli\nainakin tusina niitä.\n\nAnna ei pelännyt. Päivä oli ollut siunatun seikkailurikas, ja yöstä\nuhkasi tulla yhtäläinen. Se oli elämää -- kiitää yli kiteilevän lumen,\nuhmaten petoja ja ihmisiä.\n\nGösta noitui, kumartui eteenpäin ja antoi Don Juanille piiskalla aimo\nläiskyn.\n\n\"Pelkäätkö?\" kysyi hän.\n\n\"Ne aikovat oikaista tuonne eteemme, jossa tie tekee mutkan.\"\n\nDon Juan juoksi, kiitäen kilpaa metsän villipetojen kanssa, ja Tankred\nulvoi raivosta ja pelosta. He ehtivät tienmutkaan samassa kuin\nsudetkin, ja Gösta karkotti ensimmäisen piiskalla.\n\n\"Ah, Don Juan, poikani, kuinka helposti jättäisit kaksitoista sutta\nkintereillesi, jos sinulla ei olisi meitä ihmisiä vedettävänä.\"\n\nHe sitoivat viheriän matkavyön reen perään. Sudet pelkäsivät sitä ja\npysyivät hetkisen kauempana. Mutta kun ne pääsivät pelostaan, hyökkäsi\nyksi niistä läähättäen, riippuvin kielin ja kita auki reen luo. Silloin\notti Gösta madame Staëlin 'Corinnen' ja nakkasi sen suden kitaan.\n\nTaas he saivat hetkiseksi hengenrauhan, pedot repivät saalista, ja\nsitten he tunsivat taaskin tempauksia, kun sudet kiskoivat viheriätä\nmatkavyötä, ja kuulivat niiden läähätyksen. He tiesivät, ettei ole\nyhtään ihmisasuntoa ennen Bergaa, mutta kuolemaa pahemmalta tuntui\nGöstasta nähdä noita pettämiänsä. Hän aavisti myöskin, että hevonen\npian väsyy, ja mikä silloin heidät perii?\n\nSilloin he näkivät Bergan talon metsänreunassa. Kynttilät paloivat\nikkunoissa. Gösta kyllä tiesi, kenen vuoksi.\n\nKuitenkin -- nyt sudet pakenivat, peljäten ihmisten läheisyyttä, ja\nGösta ajoi Bergan ohi. Hän ei päässyt kumminkaan kauemmaksi kuin\npaikalle, missä tie taaskin sukeltaa metsään, kun hän näki tumman\nrykelmän edessään -- sudet odottivat häntä.\n\n\"Käännytään takaisin pappilaan ja sanotaan, että oltiin huviajelulla\ntähtivalossa. Tämä ei onnistu.\"\n\nHe käänsivät hevosen, mutta samassa silmänräpäyksessä kihisivät sudet\nreen ympärillä. Harmaat hahmot huhkivat heidän ohitsensa, valkoiset\nhampaat välkkyivät ammottavista kidoista ja hehkuvat silmät hohtivat.\nNe ulvoivat nälästä ja verenhimosta. Välkkyvät hampaat olivat valmiit\niskemään pehmeään ihmislihaan. Sudet hyppäsivät Don Juanin kimppuun ja\nriippuivat silavöistä. Anna ajatteli, söisivätköhän ne heidät kokonaan,\nvai jättäisivätkö mitään jäljelle, joten ihmiset huomisaamuna\nlöytäisivät rikkirevittyjä jäseniä tallatulta, veriseltä hangelta.\n\n\"Nyt ollaan hengenvaarassa\", sanoi Anna, kumartui ja tarttui Tankredia\nniskaan.\n\n\"Anna olla, se ei auta! Koiran tähden eivät hukat tänä yönä ole\nliikkeellä.\"\n\nNiin sanoi Gösta ja käänsi Bergan pihaan, mutta sudet ajoivat häntä\naina rappusille asti. Hänen täytyi puolustautua piiskalla.\n\n\"Anna\", sanoi hän, kun he pysähtyivät rappujen eteen, \"Jumala ei sitä\ntahtonut. Ole nyt reippaalla mielin; jos olet se nainen, jona sinua\npidän, niin ole reippaalla mielin!\"\n\nSisältä kuultiin kulkusten ääni ja tultiin ulos.\n\n\"Hän toi hänet\", huusivat he, \"hän toi Annan. Eläköön Gösta Berling!\"\nJa tulleita riistettiin sylistä syliin.\n\nMonta kysymystä ei tehty. Yö oli pitkälle kulunut, matkaajat olivat\nvielä tyrmistyneet vaarallisesta matkastaan ja tarvitsivat lepoa.\nRiitti jo, että Anna oli tullut.\n\nKaikki oli hyvin. Ainoastaan 'Corinne' ja viheriä matkavyö, mamselli\nUlrikan arvokas lahja, olivat hukassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko talo nukkui. Silloin nousi Gösta, pukeutui ja hiipi ulos. Hän otti\naivan hiljaa Don Juanin tallista, vei sen reen eteen ja aikoi lähteä.\nSilloin tuli Anna Stjärnhök pihalle.\n\n\"Minä kuulin sinun menevän\", sanoi hän. \"Silloin nousin minäkin. Olen\nvalmis lähtemään kanssasi.\"\n\nGösta meni hänen luoksensa ja otti häntä kädestä.\n\n\"Etkö sinä sitä vielä ymmärrä? Se ei saa tapahtua. Jumala ei sitä\ntahdo. Kuule nyt ja koeta ymmärtää. Minä olin täällä päivällisillä ja\nnäin heidän tuskansa sinun uskottomuutesi tähden. Silloin minä lähdin\nBorgiin tuomaan sinua takaisin Ferdinandille. Mutta minä olen aina\nollut raukka enkä koskaan muuksi muutu. Minä petin hänet ja otin sinut\nitselleni. Täällä elää vanha nainen, joka uskoo, että minusta tulee\nmies. Minä petin hänet. Ja toinen vanha raukka tahtoo täällä paleltua\nja nähdä nälkää saadakseen vain kuolla ystäviensä parissa; mutta minä\nolin valmis antamaan ilkeän Sintramin anastaa hänen kotinsa. Sinä olit\nkaunis, ja synti suloinen. Gösta Berlingiä on niin helppo vietellä.\nVoi, mikä raukka minä olen! -- Minä tiedän, miten he rakastavat\nkotiansa, nuo tuolla, mutta kumminkin olin valmis jättämään sen\nryöstettäväksi. Unohdin kaiken sinun tähtesi, sinä olit niin suloinen\nrakkaudessasi. Mutta nyt, Anna, nyt kun minä näin heidän ilonsa, minä\nen tahdo ottaa sinua, en, sitä en voi. Sinä olet ainoa, joka olisit\ntehnyt minusta ihmisen, mutta minä en saa pitää sinua. Oi sinua, minun\nrakkaani! Hän tuolla taivaassa leikkii meidän tahdollamme. Nyt on aika\nmeidän taipua hänen kurittavan kätensä alle. Sano, että sinä tästä\npäivästä tahdot ottaa kuormasi kantaaksesi! Kaikki tuolla luottavat\nsinuun. Sano, että jäät heidän luoksensa ja tulet heidän turvaksensa ja\navuksensa! Jos sinä rakastat minua, jos sinä tahdot keventää minun\nsyvää suruani, lupaa se minulle! Rakkaani, onko sydämesi niin suuri,\nettä saatat voittaa itsesi ja samalla hymyillä?\"\n\nAnna suostui haltioituneena kieltäytymisen pyyntöön.\n\n\"Minä teen niinkuin tahdot -- minä uhraudun ja hymyilen.\"\n\n\"Etkä vihaa köyhiä ystäviäni?\"\n\nGösta hymyili surumielisesti.\n\n\"Niin kauan kuin rakastan sinua, rakastan minä heitä.\"\n\n\"Nyt vasta tunnen, millainen nainen sinä olet. On niin raskasta lähteä\nluotasi.\"\n\n\"Hyvästi, Gösta! Mene nyt, Jumalan haltuun! Minun rakkauteni ei saa\nhoukutella sinua syntiin.\"\n\nHän kääntyi mennäkseen sisään. Gösta seurasi häntä.\n\n\"Unohdatko sinä minut pian?\"\n\n\"Lähde nyt, Gösta! Me olemme vain ihmisiä!\" Gösta viskautui rekeen,\nmutta silloin tuli Anna takaisin.\n\n\"Etkö ajattele susia?\"\n\n\"Niitä juuri ajattelenkin, mutta ne ovat tehneet tehtävänsä. Minusta\nniillä ei ole enää huolta tänä yönä.\"\n\nVielä kerran hän kurotti kätensä Annan puoleen, mutta Don Juan tuli\nkärsimättömäksi ja lähti menemään. Gösta ei tarttunut ohjaksiin. Hän\nistui selin ja katsoi taakseen. Sitten hän kallistui reenlaitaa vasten\nja itki epätoivoisesti.\n\n\"Minulla oli onnettareni ja minä ajoin hänet luotani. Itse ajoin hänet\nluotani. Miksi en häntä pitänyt?\"\n\nOi Gösta Berling, vahvin ja heikoin ihmisistä!\n\n\n\n\nViides luku\n\nLA CACHUCHA\n\n\nSotaratsu, sotaratsu! Sinä vanha, joka nyt seisot lieassa pellolla,\nmuistatko nuoruuttasi?\n\nMuistatko taistelun päiviä, sinä urhokas? Sinä porhalsit kuin siipien\nkantamana, sinun harjasi hulmusi ylläsi kuin liehuvat liekit, sinun\nmustilla ryntäilläsi loisti verivihma sakean vaahdon seassa.\nKultasiloissa komeillen nelistit sinä, ja maa jyrisi sinun allasi. Sinä\nvapisit riemusta, sinä urhokas. Ah, miten sinä olit kaunis!\n\nOn harmaa hämäränhetki kavaljeerirakennuksessa. Suuressa huoneessa ovat\nkavaljeerien punaisiksi maalatut kirstut pitkin seiniä, ja heidän\npyhävaatteensa riippuvat koukuissa nurkassa. Avonaisen takan tulihohde\nleikkii valkoisiksi rapatuilla seinillä ja keltaruutuisilla uutimilla,\njotka verhoavat seinien sänkykaappeja. Kavaljeerien puoli ei ole mikään\nkuninkaallinen kammio, ei mikään seralji pehmeine divaaneineen ja\nhyllyvine tyynyineen.\n\nMutta siellä kaikuu Lilliecronan viulu. La cachuchaa hän soittaa\nhämärissä. Yhä uudestaan ja uudestaan hän soittaa sitä.\n\nLeikatkaa kielet poikki, murtakaa käyrä! Miksi hän soittaa tätä\nkirottua tanssia? Miksi hän soittaa sitä, kun Örneclou, vänrikki, juuri\nmakaa sairaana, niin ankarissa luuvalon tuskissa, ettei voi sängyssä\nliikahtaa? Ei, temmatkaa viulu häneltä ja lyökää seinään, jos hän ei\ntahdo lopettaa!\n\nLa cachucha, onko se meitä varten, mestari? Onko sitä tanssittava\nkavaljeerien rakennuksen heiluvilla lattiapalkeilla, ahtaiden seinien,\nsavusta nokeutuneiden ja liasta lihavien sisällä, tämän matalan katon\nalla? Voi sinua, mitä soitat!\n\nLa cachucha, onko se meitä varten, meitä kavaljeereja? Ulkona viuhuu\nlumituisku. Aiotko sinä opettaa lumihiutaleet tanssimaan tahdissa,\nsoitatko sinä pyryn kevytjalkaisille lapsille?\n\nOnko sinulla naisten povia, jotka vapisevat kuuman veren lyönneistä,\npieniä nokisia käsiä, jotka ovat heittäneet padan tarttuakseen\nkastanjetteihin, paljaita jalkoja kohotettujen helmain alla, piha\npeitetty marmorilaatoilla, kyyryisiä mustalaisia säkkipilleineen tai\ntamburiinia lyöden, maurilaisia arkaadeja, kuutamoa ja mustia silmiä,\nonko sinulla näitä, mestari? Ellei, anna viulusi levätä.\n\nKavaljeerit kuivaavat märkiä vaatteitaan takan edessä. Pyörisivätkö he\nvarsisaappain, raudoitetuin kannoin ja tuumanpaksuisin anturoin.\nKyynäränkorkeaa kinosta he ovat kahlanneet koko päivän päästäkseen\nkarhunpesälle. Luuletko, että he tanssivat märissä, höyryävissä\nsarkavaatteissa, karvainen mesikämmen \"moitiéna\".\n\nIltataivas kimmeltävin tähdin, punaisia ruusuja tummissa naisten\nkiharoissa, ahdistavaa viehkeyttä illan ilmassa, synnynnäistä\nplastiikkaa liikkeissä, rakkautta maasta nousevaa, taivaasta satavaa,\nilmassa liehuvaa, onko sinulla tätä, mestari; ellei, miksi pakotit\nmeitä ikävöimään sellaista?\n\nIhmisistä julmin, toitotatko torvella taisteluun lieassa olevaa\nsotaratsua? Rutger von Örneclou makaa sängyssään, luuvalon kipujen\nvangitsemana. Säästä häneltä suloisten muistojen tuskat, mestari! Myös\nhänellä on ollut päässä sombrero[7] ja kirjava hiusverkko, myöskin\nhänellä on ollut samettitakki ja tikari vyöllä. Säästä vanhaa\nÖrneclouta, mestari!\n\nMutta Lilliecrona soittaa la cachuchaa, alituisesti la cachuchaa, ja\nÖrneclou kituu kuten rakastaja, joka näkee pääskyn lähtevän lemmittynsä\nkaukaiselle asunnolle, kuin peura, jonka kiitävä ajojoukko pakottaa\njuoksemaan virvoittavan lähteen ohi.\n\nLilliecrona laskee hetkiseksi viulun leukansa alta.\n\n\"Vänrikki, muistaako vänrikki Rosalie von Bergeriä?\"\n\nÖrneclou kiroo sydämensä pohjasta.\n\n\"Hän oli kevyt kuin kynttilän liekki. Hän kimmelsi ja tanssi kuin\njalokivi viulunkäyrän päässä. Vänrikki muistaa hänet kyllä Karlstadin\nteatterista. Me näimme hänet, kun olimme nuoria, muistaako vänrikki?\"\n\nJa vänrikki muisti! Rosalie oli pieni ja huima. Räiskyvän tulinen hän\noli. Hän tanssi la cachuchaa. Hän opetti kaikki Karlstadin nuoret\nherrat tanssimaan la cachuchaa ja näppäämään kastanjettia. Maaherran\ntanssiaisissa tanssivat vänrikki ja neiti von Berger pas de deux'n\nespanjalaisissa puvuissa.\n\nJa Örneclou oli tanssinut niinkuin tanssitaan viikunapuiden ja\nplataanien alla, niinkuin espanjalainen, oikea espanjalainen.\n\nKukaan koko Vermlannissa ei osannut la cachuchaa niinkuin hän. Kukaan\nei osannut tanssia sitä niin, että siitä olisi kannattanut puhua,\npaitsi hän.\n\nMinkä kavaljeerin kadotti Vermlanti, kun luuvalo kangisti nämä koivet,\nja suuret muhkut pullistuivat hänen niveliinsä! Millainen kavaljeeri\nhän oli ollut, niin solakka, niin kaunis, niin ritarillinen. Kauniiksi\nÖrneclouksi sanoivat häntä kaikki nuoret tytöt, jotka olisivat voineet\njoutua keskenään kuolon kamppailuun tanssista hänen kanssaan.\n\nSitten alkaa Lilliecrona taaskin la cachuchaa, aina vain la cachuchaa,\nja Örneclou väikkyy menneihin aikoihin.\n\nSiinä seisoo hän, ja tuossa seisoo hän, Rosalie von Berger. Äsken he\nolivat pukuhuoneessa kahden, Rosalie oli espanjatar, hän oli\nespanjalainen. Hän sai suudella Rosalieta, mutta varovasti, sillä\nRosalie pelkäsi hänen mustattuja viiksiään. Nyt he tanssivat. Ah,\nniinkuin tanssitaan viikunapuiden ja plataanien alla. Rosalie väistyy,\nhän seuraa, hän tulee rohkeaksi, Rosalie kopeaksi, hän loukkautuu,\nRosalie sovittaa. Kun hän vihdoin lankeaa polvilleen ja ottaa Rosalien\nvastaan avattuun syliinsä, käy tanssisalissa huokaus, hurmautunut\nhuokaus.\n\nHän oli ollut kuin espanjalainen, oikea espanjalainen.\n\nJuuri sillä käyränvedolla hän oli taipunut niin, ojentanut kädet noin\nja pistänyt jalkansa eteen, näin, väikkyen varpaillaan, eteenpäin,\nnoin. Mikä sirous! Hänet olisi voinut veistää marmoriin.\n\nHän ei tiedä miten se kävi, mutta hän on saanut jalkansa sängyn laidan\nyli, hän seisoo pystyssä, hän taivuttaikse, hän kohottaa kätensä,\nnapsuttaa sormillaan ja tahtoo väikkyä ympäri lattiaa samoin kuin\nennen, jolloin hän käytti niin ahtaita kiiltonahkakenkiä, että\nsukanterät täytyi leikata pois.\n\n\"Hyvä, Örneclou! Hyvä, Lilliecrona, soita häneen henkeä!\"\n\nHänen jalkansa pettää; hän ei pääse varpailleen. Hän potkaisee toisella\njalalla pari kertaa, muuta ei voi, hän sortuu takaisin sänkyyn.\n\nKaunis señor, te olette tullut vanhaksi.\n\nEhkäpä señorita myös?\n\nAinoastaan Granadan plataanien alla tanssivat la cachuchaa ikuisesti\nnuoret gitanat. Ikuisesti nuoret, niinkuin ovat ruusut siksi, että joka\nkevät tuo uusia.\n\nNiinpä on siis hetki tullut leikata viulunkielet poikki.\n\nEi, soita Lilliecrona, soita la cachuchaa, aina vain la cachuchaa.\n\nOpeta meille, että vaikka me kavaljeerien rakennuksessa olemme tulleet\nhidasliikkeisiksi ja jäykkäjalkaisiksi, me tunteiltamme olemme aina\nvain samoja, aina espanjalaisia.\n\nSotaratsu, sotaratsu!\n\nSano, että rakastat torven toitotusta, joka puijaa sinut laukkaamaan,\nvaikka vedätkin jalkasi verille liekasi rautarenkaisiin!\n\n\n\n\nKuudes luku\n\nEKEBYN TANSSIAISET\n\n\nOi, menneiden aikain naiset!\n\nPuhua Teistä on kuin puhua taivaan valtakunnasta: pelkkää kauneutta Te\nolitte, pelkkää valoa. Iäti nuoria, iäti kauniita olitte Te, ja helliä\nkuin äidin silmät, kun hän katselee alas lapsensa puoleen. Pehmoisina\nkuin oravanpojat Te riipuitte miehen kaulassa. Koskaan ei vavissut\näänenne vihasta, koskaan ei tullut otsallenne ryppyjä, koskaan ei\npehmoinen kätenne käynyt karheaksi eikä kovaksi. Te suloiset\npyhimykset, kuin koristetut kuvat Te seisoitte kodin temppelissä. Pyhää\nsavua ja rukouksia uhrattiin Teille, Teidän kauttanne teki rakkaus\nihmetöitään, ja Teidän päänne ympärille kietoi runous kullanhohtoisen\nglooriansa.\n\nOi, menneiden aikain naiset, tämä on kertomus siitä, kuinka vielä yksi\nteistä antoi Gösta Berlingille rakkautensa.\n\nKaksi viikkoa Borgin tanssiaisten jälkeen oli juhlat Ekebyssä.\n\nMitkä juhlat ne olivatkaan! Vanhat miehet ja naiset nuortuvat\nuudestaan, hymyilevät ja riemuitsevat, kun vain puhuvatkin niistä.\n\nMutta niinpä olivatkin kavaljeerit yksin Ekebyn täysvaltaisina herroina\nsiihen aikaan. Majurinrouva kulki ympäri maailmaa kerjuupussi selässä\nja ryhmysauva kädessä, ja majuri asui Sjössä. Hän ei voinut tulla edes\njuhliin, sillä Sjöhön oli ilmestynyt isoarokkoa, ja hän pelkäsi\nkuljettavansa tartuntaa muualle.\n\nMiten paljon nautintoa mahtuikaan noihin suloisiin kahteentoista\ntuntiin, aina siitä lähtien kun ensimmäisen viinipullon korkki\npäivällispöydässä paukahti, viimeiseen viulunkäyrän vetäisyyn, jolloin\npuoliyö jo kauan sitten oli mennyt. Alas vaipuivat ne aikojen kuiluun,\nnuo seppelöidyt hetket, joina hurmasi tulinen viini, herkkuisin ruoka,\nihanin soitto, sukkelat näytelmät, kauniit kuvaelmat. Alas vaipuivat\nne, pyörtyneinä pyörryttävimmästä tanssista. Missä oli niin sileitä\nlattioita, niin kohteliaita herroja, niin kauniita naisia!\n\nOi, menneiden aikain naiset, hyvin Te tiesitte olla juhlien valona.\nTulen, neron ja nuoruuden voiman virrat kiitivät jokaisessa, joka Teitä\nlähestyi. Maksoi vaivan tuhlata kultaansa niihin vahakynttilöihin,\njoiden oli valaistava Teidän kauneuttanne, viiniin, joka synnytti\nhilpeyden Teidän sydämissänne, vaivan maksoi tanssia tähtenne\nkengänanturat tomuksi ja saattaa halvatuksi käsi, joka veteli\nviulunkäyrää.\n\nOi, menneiden aikain naiset, hyvin Te tiesitte olla porttien avaimet.\n\nEkebyn saleissa vilisee suloisimmat teidän suloisesta joukostanne.\nSiellä on tuo nuori kreivitär Dohna, räiskyvän iloinen ja leikin- ja\ntanssinhaluinen, kuten kaksikymmenvuotias ainakin, siellä ovat\nMunkerudin laamannin kauniit tyttäret ja Bergan iloiset neidot, siellä\non Anna Stjärnhök tuhat kertaa entistä kauniimpana tuossa lempeässä\nraskasmielisyydessään, joka on hänen mielessään vallinnut siitä yöstä\nlähtien, jolloin sudet häntä ajoivat; siellä on vielä monta muuta,\njotka eivät ole unhoon joutuneet, mutta joutuvat kerran, ja siellä on\nmyös kaunis Marianne Sinclaire.\n\nHän, tuo maineikas, joka oli loistanut kuninkaan hovissa, paistanut\nkreivin linnassa, hän, kauneuden kuningatar, joka oli matkannut ympäri\nmaata ja saanut kaikkialla ihailua, hän, joka sytytti lemmenliekin,\nmissä vain näyttäytyi, hän oli suvainnut tulla kavaljeerien juhlaan.\n\nKorkealla säteili siihen aikaan Vermlannin kunnia, monen ylpeän nimen\nkantamana. Paljosta voivat tuon kauniin maan iloiset lapset kerskua,\nmutta kun he mainitsivat mainioitaan, silloin he eivät koskaan\nunohtaneet mainita Marianne Sinclairea.\n\nHänen voittojensa tarut täyttivät maan.\n\nPuhuttiin kreivinkruunuista, jotka olivat väikkyneet hänen päänsä\npäällä, miljoonista, joita oli laskettu hänen jalkoihinsa,\nsotilasmiekoista ja runoilijain seppeleistä, joiden loisto oli kutsunut\nhäntä.\n\nEikä hän ollut ainoastaan kaunis. Hän oli nerokas ja oppinut. Ajan\nparhaat miehet iloitsivat, jos heillä oli kunnia keskustella hänen\nkanssaan. Hän ei itse runoillut, mutta monta hänen aihettaan, jotka hän\noli sulkenut runoilevien ystäviensä sieluun, eli ja ilmeni laulujen\nsanoissa.\n\nVermlannissa, karhujen maassa, hän oleskeli harvoin. Hänen elämänsä\nkului alinomaisilla matkoilla. Hänen isänsä, rikas Melchior Sinclaire,\npysyi vaimonsa kanssa talossaan Björnessä ja antoi Mariannen\nmatkustella ja olla ylhäisten ystäväin luona suurissa kaupungeissa tai\nkomeissa herraskartanoissa. Isän ilona oli kertoella rahasummista,\njoita tytär tuhlasi, ja vanhukset elivät onnellisina Mariannen elämän\nloisteessa.\n\nHänen elämänsä oli huvien ja ihailun nautintaa. Ilma hänen ympärillään\noli rakkautta, rakkaus oli hänen lamppunsa ja lyhtynsä, rakkaus hänen\njokapäiväinen leipänsä.\n\nUsein hän oli itse rakastanut, usein, usein, mutta koskaan ei ollut\nilotuli liekehtinyt niin kauan, että siinä olisi voitu takoa ne\nkahleet, jotka sitovat koko iäksi.\n\n\"Minä odotan häntä, sitä vahvaa ryntääjää\", oli hänen tapanaan sanoa\nrakkaudesta. \"Tähän asti ei hän ole kiivennyt vallien yli eikä uinut\njuoksuhautojen poikki. Kesynä hän on tullut, ilman villiä silmäystä ja\nsydämen hulluutta. Minä odotan sitä valtavaa, joka vie minut pois\nitsestäni. Niin vahvana tahtoisin tietää rakkauden itsessäni, että\nminun täytyy vavista sen edessä; nyt tunnen vain rakkauden, jolle minun\nviisauteni hymyilee.\"\n\nHänen läsnäolonsa sytytti tulen puheeseen, elämän viiniin. Hänen\nhehkuva sielunsa sai viulunkäyrät vauhtiin, ja tanssi leijui\nsuloisimmasti pyörryttäen palkeilla, joita hänen kaita jalkansa\nkosketteli. Hän loisti kuvaelmissa, hän painoi neronsa leiman\nhuvinäytelmiin, hänen armaat huulensa...\n\nAh hiljaa, ei se ollut hänen vikansa, ihan totta, se ei ollut hänen\ntarkoituksensa! Parveke vain, kuunvalo se oli; oli syy pitsihunnun,\nritaripuvun, laulun! Nuoret ihmisraukat olivat syyttömät.\n\nKaikki tuo, joka saattoi niin suuriin onnettomuuksiin, oli kumminkin\nvalmistettu aivan hyvässä tarkoituksessa. Julius-patruuna, joka osasi\nkaikkea, oli järjestänyt kuvaelman, yksinomaan sitä varten, että\nMarianne saisi säteillä täydessä loistossaan.\n\nTeatterissa, joka oli varustettu Ekebyn suureen saliin, istui sata\nvierasta ja he näkivät näyttämöllä keltaisen kuun ilkkuvan Espanjan\ntummalla yötaivaalla. Muudan Don Juan tuli hiipiellen Sevillan katua ja\npysähtyi muratin verhoaman balkongin alle. Hän oli munkin valepuvussa,\nkumminkin voi huomata kirjatun kalvosimen pistävän esiin hihasta ja\nkirkkaan miekankärjen kaavun alta.\n\nValepukuinen korotti äänensä laulaen:\n\n    \"Suut' immelle en anna, en!\n    Ja rypälmaljain kiihtäväin\n    en laitaan huulta vie.\n    Ja poski hieno, tulehen\n    min sytytin ma silmilläin,\n    ja katseet hellät: sydäntäin\n    ei koskeneet ne lie.\n\n    \"Äl' astu, kauneus kulmilla,\n    señora, luo tään kalterin!\n    Sua kammon, kartan vain!\n    Kas, kuljen munkin kaavussa.\n    Madonna ainut armahin\n    on mulle, lohdun huolissain\n    saan vesiruukustain.\"\n\nKun hän vaikeni, astui Marianne parvekkeelle mustaan samettiin ja\npitsihuntuun puettuna. Hän kumartui kalterin yli ja lauloi hitaasti ja\nivaten:\n\n    \"Miks' viivyt sitten, hurskas mies,\n    kesk'yöllä alla kalterin?\n    Kai eestäin rukoilet?\"\n\nJa yht'äkkiä lämpöisesti ja vilkkaasti:\n\n    \"Mutt' pois, ah, tulevat kenties!\n    On miekkas' pitkä, näkyvä,\n    ja pyhää virttäs helskeellä\n    säestää kannukset.\"\n\nNämä sanat kuultuaan heitti munkki valepukunsa, ja Gösta Berling seisoi\nparvekkeen alla silkkisessä, kultakirjaillussa ritaripuvussa. Hän ei\ntotellut kaunoisen varoitusta, päinvastoin kiipesi ylös parvekkeen\npilaria myöten, keikahti kalterin yli ja, niinkuin Julius-patruuna oli\nsommitellut, lankesi polvilleen kauniin Mariannen jalkoihin.\n\nSuosiollisesti hymyili Marianne hänelle, ojentaen kätensä hänen\nsuudeltavakseen, ja kun nyt nuo kaksi katsoivat toisiansa, rakkauden\nhuumaukseen vaipuneina, laskeutui esirippu.\n\nJa kreivittären edessä polvillaan oli Gösta Berling, jonka kasvot\nolivat herkän tuntehikkaat kuin runoilijan ja rohkeat kuin\nsotasankarin, syvät silmät kimaltaen veitikkamaisuutta ja neroa,\nkerjäten ja vaatien. Notkea ja voimakas hän oli, tulinen ja\nvalloittava.\n\nKun esirippu liikkui ylös ja alas, olivat nuo kaksi nuorta yhä samassa\nasennossa, Göstan silmät pidättivät paikallaan kaunista Mariannea, ne\nkerjäsivät, anelivat.\n\nSitten lakkasivat käsien paukutukset, esirippu pysyi alhaalla, kukaan\nei nähnyt heitä.\n\nSilloin kumartui kaunis Marianne ja suuteli Gösta Berlingiä. Hän ei\ntiennyt, minkä tähden hänen täytyi. Gösta ojensi kätensä hänen päänsä\nympäri ja piti häntä kiinni. Marianne suuteli Göstaa suutelemistaan.\n\nMutta syynä oli kokonaan parveke, kuutamo, pitsihuntu, syynä oli\nritaripuku, laulu, käsien taputukset; nuo nuoret ihmisraukat olivat\nviattomat. Eiväthän he olleet sitä tahtoneet. Ei ollut Marianne\nlykännyt luotaan kreivinkruunuja, jotka väikkyivät hänen yllänsä, eikä\nmennyt ohi miljoonien, jotka olivat hänen jaloissaan, sen vuoksi, että\nolisi kaivannut Gösta Berlingiä; eikä Gösta vielä ollut Anna\nStjärnhökiä unohtanut. Ei, he olivat viattomia, kumpikaan heistä ei\nollut tätä tahtonut.\n\nLempeä Lövenborg, hän, kyynel silmässä ja hymy huulilla, oli sinä\npäivänä ollut esiripunhoitajana. Hajamielinen kun oli monista surujen\nmuistoista hän ei paljoa huomannut tämän maailman touhuja eikä ollut\noppinut sen askareita hyvin hoitamaan. Kun hän nyt näki, että Gösta ja\nMarianne olivat ottaneet uuden asennon, hän luuli, että sekin kuului\nkuvaelmaan, ja niinpä hän alkoi riipoa esirippua ylös.\n\nParvekkeen nuoret eivät huomanneet mitään, ennen kuin käsien ukkonen\nuudelleen jyrisi heille.\n\nMarianne säpsähti ja aikoi paeta, mutta Gösta Berling piti häntä kiinni\nkuiskaten:\n\n\"Seisokaa hiljaa, ne luulevat, että tämä on kuvaelmaa.\"\n\nHän tunsi, miten Mariannen ruumista värisytti ja miten suuteloiden\nhehku sammui hänen huulilleen.\n\n\"Älkää peljätkö\", kuiskasi hän, \"kauniiden huulten on oikeus suudella.\"\n\nHeidän täytyi seistä paikallaan, kun esirippu yhä nousi ja laski, ja\njoka kerta, kun nuo sata silmäparia näki heidät, jyrisivät yhtä monet\nkädet myrskyistä mielihyvää.\n\nSillä kaunista on nähdä kahden kauniin, nuoren ihmisen esittävän\nrakkauden onnea. Kukaan ei voinut aavistaa, että nämä suudelmat olivat\nmuuta kuin teatterihuikaisua, kukaan ei tiennyt, että señora vapisi\nujoudesta ja ritari levottomuudesta. Kukaan ei voinut ajatella, ettei\nkaikki ollut kuvaelmaa.\n\nVihdoin pääsivät Marianne ja Gösta näyttämön taakse.\n\nMarianne painoi kädellä otsaansa hiusrajasta.\n\n\"Minä en ymmärrä itseäni\", sanoi hän.\n\n\"Hyi, Marianne-neiti\", sanoi Gösta nyrpistellen ja heilautti kättään.\n\"Suudella Gösta Berlingiä, hyi häpeä!\"\n\nMarianne purskahti nauruun.\n\n\"Jokainenhan tietää, että Gösta Berlingiä ei voi vastustaa. Minun syyni\nei ole suurempi kuin muidenkaan.\"\n\nJa he päättivät sovussa, etteivät olisi tästä tietääkseenkään, jottei\nkukaan aavistaisi totuutta.\n\n\"Voinko luottaa, ettei totuus koskaan tule julkisuuteen, herra Gösta?\"\nkysyi Marianne, kun he olivat menossa katsojain joukkoon.\n\n\"Voitte, neiti Marianne. Kavaljeerit tietävät vaieta, sen takaan minä.\"\n\nMarianne loi katseensa maahan. Omituinen hymy kaarsi hänen huuliansa.\n\n\"Jos totuus kuitenkin tulisi ilmi, mitä ajattelisivat ihmiset minusta,\nherra Gösta?\"\n\n\"He eivät ajattele mitään, he tietävät, ettei se merkinnyt mitään. He\najattelevat, että me olimme hartaasti osissamme ja että jatkoimme\nnäyttelemistä.\"\n\nVielä yksi kysymys hiipi esille Mariannen väkinäisesti hymyillessä,\nhänen silmäillessään lattiaa.\n\n\"Mutta entä herra Gösta itse? Mitä arvelee Gösta-herra asiasta?\"\n\n\"Minä arvelen, että Marianne-neiti on rakastunut minuun\", kujeili\nGösta.\n\n\"Älkää arvelko sellaista\", hän sanoi hymyten, \"muuten minun täytyy\nlävistää teidät espanjalaisella tikarillani näyttääkseni, että herra\nGösta on väärässä.\"\n\n\"Kalliit ovat naisten suukkoset\", sanoi Gösta. \"Maksaako se hengen,\nettä neiti Marianne suutelee?\"\n\nSilloin leimahti Mariannen silmistä salama häntä kohden niin tuikeana,\nettä se tuntui kuin lyönniltä.\n\n\"Minä tahtoisin nähdä teidät kuolleena, Gösta Berling, ruumiina!\"\n\nNämä sanat sytyttivät runoilijan veren vanhan kaipuun.\n\n\"Ah\", sanoi hän, \"jospa nuo sanat olisivat muuta kuin sanoja, jospa ne\nolisivat nuolia, jotka viuhuen lentävät pimeästä viidasta, jospa\nolisivat tikareja taikka myrkkyä ja voisivat hävittää tämän kurjan\nruumiin ja antaa minun sielulleni vapauden!\"\n\nMarianne oli taas tyyni ja hymyili. \"Lapsellisuuksia\", sanoi hän ja\ntarttui Göstan käsivarteen lähteäkseen vieraiden joukkoon.\n\nHe eivät muuttaneet pukuaan, ja heidän riemuretkensä uudistui, kun he\nilmestyivät näyttämön ulkopuolelle. Kaikki kehuivat heidän esitystään.\nKukaan ei epäillyt mitään.\n\nTanssi alkoi uudestaan, mutta Gösta pakeni tanssisalista.\n\nHänen sydäntään kirveli Mariannen silmäys, ikäänkuin sitä olisi\nhaavoittanut kylmä teräs. Hän ymmärsi kyllä Mariannen sanojen\ntarkoituksen.\n\nHäpeä oli rakastaa häntä, häpeä olla hänen rakastamansa, häpeä\nkuolemaakin pahempi.\n\nHän ei koskaan tanssisi enää, hän ei tahdo nähdä heitä enää, noita\nkauniita naisia.\n\nHän tiesi sen kyllä. Nuo kauniit silmät, nuo punaiset posket, eivät\nhehkuneet hänelle. Hänelle eivät väikkyneet nuo kapeat jalat, ei soinut\ntuo matala nauru.\n\nNiin, tanssia Göstan kanssa, haaveksia hänen kanssaan he osasivat,\nmutta kukaan ei heistä todella tahtonut tulla hänen omakseen.\n\nRunoilija läksi tupakkahuoneisiin vanhojen herrojen luo ja istuutui\npelipöytään. Hän sattui istahtamaan samaan pöytään, jossa valtava\nBjörnen herra pelasi nakkia, pitäen vaihteeksi Puolan pankkia ja kooten\nsuuren röykkiön kuusimarkkaisia ja kaksitoistakillinkisiä eteensä.\n\nPeli sujui jo kiivaasti. Nyt lisäsi Gösta vielä vauhtia siihen. Vihreät\npankkisetelit vedettiin esiin, ja yhä kasvoi rahakeko valtavan Melchior\nSinclairen eteen.\n\nMutta myös Göstan eteen keräytyi sekä lantteja että seteleitä, ja pian\nhän oli ainoa, joka piti puolensa Björnen suurta tehtaanpatruunaa\nvastaan. Pian vaelsi tuo suuri raharöykkiökin Melchior Sinclairelta\nGösta Berlingille.\n\n\"Gösta, poikaseni\", huusi tehtaanpatruuna nauraen, pelattuaan pois\nkaikki rahat lompakostaan ja kukkarostaan. \"Mitenkäs tässä nyt\npullistellaan? Minä olen pankki, enkä minä pelaa koskaan lainarahoilla,\nsen olen muorille luvannut.\"\n\nHän keksi kumminkin keinon. Hän pelasi kellonsa ja majavaturkkinsa ja\naikoi juuri panna hevosensa ja rekensä menemään, kun Sintram hillitsi\nhäntä.\n\n\"Pane jotakin jolla voittaa\", neuvoi häntä Forsin ilkeä\ntehtaanpatruuna. \"Pane jotakin, joka kääntää huonon onnen!\"\n\n\"Hitto tietäköön, mitä minä keksisin!\"\n\n\"Pelaa punaisimmasta sydänverestäsi, veli Melchior, pelaa\ntyttärestäsi!\"\n\n\"Sitä voi patruuna huoletta yrittää\", sanoi Gösta nauraen. \"Sitä\nvoittoa en minä koskaan saa kattoni alle.\"\n\nMahtava Melchiorkaan ei voinut olla nauramatta. Hän ei juuri suvainnut\nMariannen nimeä mainittavan pelipöydässä, mutta tämä oli niin hiiden\nhullua, ettei hän voinut suuttua. Pelata Marianne Göstalle, hm, sen hän\nnyt huoletta uskaltaa.\n\n\"Sanalla sanoen siis\", selitti hän, \"että jos sinä saat hänen\nsuostumuksensa, Gösta, niin minä asetan avioliittosiunaukseni tälle\nkortille.\"\n\nGösta pani koko voittonsa, ja peli alkoi. Hän voitti, ja\ntehtaanpatruuna Sinclaire lakkasi pelaamasta. Hän ei voinut mitään\nhuonolle onnelleen, sen hän huomasi.\n\nYö kului, puoliyö oli mennyt. Kauniiden naisten posket alkoivat\nkalveta, kiharat oikenivat, volangit olivat rutistuneet. Vanhat rouvat\nnousivat sohvien nurkista ja sanoivat, että koska nyt oli juhlittu jo\nkaksitoista tuntia, niin oli kai aika jo hankkiutua kotiin.\n\nJa kauniit juhlat olivat loppumaisillaan, mutta silloin tempasi itse\nLilliecrona viulun ja soitti viimeisen polkan. Hevoset seisoivat\nportaiden edessä, vanhat rouvat pukeutuivat turkkeihin ja bahytteihin,\nvanhat herrat kietoivat matkavyöt ympärilleen ja panivat päällyskengät\nkiinni.\n\nMutta nuoret eivät voineet riistäytyä tanssista. Siellä tanssittiin\npäällysvaatteissa, siellä tanssittiin neljän miehen polkkaa,\npyöröpolkkaa ja piiripolkkaa, hurjaa tanssinmenoa se oli. Heti kun\nkavaljeeri jätti naisen, tuli toinen ja kiidätti hänet mukaansa.\n\nJa myös surun painama Gösta Berling joutui samaan pyörteeseen. Hän\ntahtoi haihduttaa tanssilla surunsa ja nöyryytyksensä, hän tahtoi\ntaaskin saada vereensä huimaavaa elonintoa, hän tahtoi iloita, hän\nkuten muutkin. Ja hän tanssi niin että huoneen seinät kieppuivat ja\nhänen ajatuksensa vilisivät.\n\nKas, minkä naisen hän oli kiepannut keskeltä joukkoa? Hän oli kevyt ja\nnorja, ja Gösta tunsi, että tulivirrat tuiskivat hänen ja neitosen\nvälillä. Ah, Marianne!\n\nGöstan tanssittaessa Mariannea istui Sintram jo reessä pihalla, ja\nhänen vieressään seisoi Melchior Sinclaire.\n\nSuuri tehtaanpatruuna oli kärsimätön, kun hänen täytyi odottaa\nMariannea. Hän poljeskeli lumessa suurilla päällyskengillään ja huiski\nkäsiään, sillä oli pureva pakkanen.\n\n\"Sinun ei kai olisi pitänyt pelata Mariannea Göstalle, kuules\nSinclaire\", sanoi Sintram.\n\n\"Mltäh?\"\n\nSintram selvitteli ohjakset ja kohotti piiskansa, ennen kuin vastasi:\n\n\"Tuo suuteleminen ei ollut kuvaelmaa.\"\n\nMahtava tehtaanpatruuna kohotti kätensä murhantekoon, mutta Sintram oli\njo kadonnut. Hän ajoi pois, pieksi hevostaan hurjaan kiitoon,\nuskaltamatta katsoa taaksensa, sillä Melchior Sinclairella oli raskas\nkäsi ja lyhyt kärsivällisyys.\n\nBjörnen tehtaanpatruuna meni nyt tanssisaliin hakemaan tytärtään ja\nnäki, miten Gösta ja Marianne tanssivat.\n\nHurjalta ja huimalta näytti viimeinen polkka. Toiset parit olivat\nkalpeita, toiset tulipunaisia, tomu pöllysi salissa kuin savu,\nvahakynttilät hehkuivat jalkoihin saakka palaneina, ja keskellä koko\nhirmunkauheaa hävitystä he kiitivät, Gösta ja Marianne, kuninkaallisina\nväsymättömässä voimassaan ja virheettömässä kauneudessaan, onnellisina\nsaadessaan antautua noihin ihaniin liikkeisiin.\n\nMelchior Sinclaire katseli hetkisen heitä; mutta sitten hän meni pois\nja antoi Mariannen tanssia. Hän paukautti oven kovasti kiinni, tömisti\nkamalasti portailla ja istuutui muitta mutkitta rekeensä, jossa hänen\nvaimonsa jo odotti, ja ajoi kotiin.\n\nKun Marianne lakkasi tanssimasta ja tiedusteli vanhempiaan, he olivat\njo menneet.\n\nKun hän sai varman tiedon siitä, ei hän kuitenkaan ilmaissut\nhämmästystään. Hän pukeutui hiljaa ja meni pihalle. Pukuhuoneessa\nolevat naiset luulivat, että hän lähti omalla hevosella.\n\nMutta hän kiiruhti ohuissa silkkikengissä tietä pitkin, puhumatta\nkellekään hädästään. Pimeässä ei kukaan tuntenut häntä, kun hän kulki\ntien laitaa, kukaan ei voinut aavistaa, että tämä myöhäinen vaeltaja,\njonka täytyi väistyä kinoksiin kiitävien rekien tieltä, oli kaunis\nMarianne.\n\nKun hän saattoi huoleti kulkea keskellä tietä, hän alkoi juosta. Hän\njuoksi niin kauan kuin jaksoi, sitten hän käveli, sitten hän taas\njuoksi. Ilkeä, vaivaava tuska ajoi häntä.\n\nEkebystä Björneen ei mitenkään ole pitempää matkaa kuin\nneljännespeninkulma. Marianne tuli pian kotipihoille, mutta hän luuli\nmelkein harhautuneensa vieraaseen taloon. Kun hän saapui pihalle, oli\nkaikki ovet suljettu, kaikki tulet sammutettu -- hän ihmetteli, eivätkö\nhänen vanhempansa olleet vielä tulleet.\n\nHän meni ja löi pari kertaa lujasti pääoveen. Hän tarttui ovenripaan ja\njyskytti niin, että koko kartano kaikui. Kukaan ei tullut avaamaan,\nmutta kun hän aikoi hellittää raudasta, johon oli paljain käsin\ntarttunut, repeytyi rautaan jäätynyt nahka kädestä.\n\nSuuri tehtaanpatruuna Melchior Sinclaire oli matkannut kotiinsa\nsulkeakseen Björnen ukset ainoalta lapseltaan.\n\nHän oli juovuksissa liiasta juonnista, hurjana vihasta. Hän vihasi\ntytärtään siksi, että Marianne piti Gösta Berlingistä. Nyt hän telkesi\npalvelijat keittiöön ja vaimon makuukamariin. Kalliisti hän vannoi\nheille, että hän lyö lusuksi sen, joka koettaa päästää Mariannea\nsisään. He tiesivät kyllä, että hän pitäisi sanansa.\n\nNiin vimmoissaan ei kukaan vielä ollut häntä nähnyt. Suurempi suru ei\nkoskaan ollut häntä kohdannut. Olisipa tytär ollut hänen edessään, niin\nhän olisi kukaties surmannut tämän.\n\nKultaisia koruja, silkkisiä pukuja oli hän antanut hänelle, älyn\nhienoutta ja kirjaoppia oli hän antanut häneen istuttaa. Marianne oli\nollut hänen ylpeytensä, hänen kunniansa. Hän oli kerskunut hänellä\nikäänkuin olisi kruunua kantanut. Oi, hänen kuningattarensa, hänen\njumalattarensa, hänen ihana, ihailtu, ylpeä Mariannensa! Oliko isä\nsäästänyt mitään häneltä? Eikö hän ollut pitänyt itseään suorastaan\nliian yksinkertaisena ollakseen hänen isänsä? Voi Mariannea, Mariannea!\n\nEikö hänen siedä vihata häntä, kun hän on rakastunut Gösta Berlingiin\nja suutelee häntä! Eikö hänen pidä hyljätä häntä, sulkea ovensa\nhäneltä, kun hän voi häväistä ylhäisyyttänsä rakastamalla sellaista\nmiestä! Jääköön hän Ekebyhyn, juoskoon naapureilta yösijaa anomassa,\nmaatkoon kinoksissa, sama se, hän on jo loassa laahattu, hän, kaunis\nMarianne. Loiste hänestä on mennyt. Loiste Melchior Sinclairen elämästä\non mennyt.\n\nSuuri tehtaanpatruuna makaa sängyssään ja kuulee tyttärensä kolkuttavan\neteisen ovea. Mitä se häntä liikuttaa? Hän makaa. Ulkona seisoo\nsellainen, joka tahtoo mennä virkaheitolle papille, hänen kotinsa ei\nole sellaisen. Jos hän olisi rakastanut häntä vähemmän, jos hän olisi\nylpeillyt vähemmän hänestä, niin hän olisi ehkä laskenut hänet sisään.\n\nNiin, siunaustansa hän ei voinut heiltä kieltää. Sen hän oli pelannut\nheille. Mutta avata ovensa Mariannelle, sitä hän ei tee. Voi Mariannea!\n\nKaunis, nuori nainen seisoi yhä kotinsa ovella. Milloin hän ravisteli\nvoimattoman vihaisena lukkoa, milloin lankesi polvilleen, pani revityt\nkätensä ristiin ja rukoili pääsyä.\n\nMutta kukaan ei kuullut häntä, kukaan ei vastannut, kukaan ei avannut.\n\nOi, eikö tämä ollut kauheata! Kauhu valtaa minut, kun tästä kerron. Hän\ntuli tanssiaisista, joiden kuningatar hän oli ollut! Hän oli ollut\nylpeä, rikas, onnellinen, ja tunkiossa oli hänet syösty sellaisen\nkurjuuden kuiluun. Suljettu kodin ulkopuolelle, pakkasen kouriin,\npilkkaamatta, lyömättä, kiroamatta, ainoastaan kylmästi, järkkymättömän\ntunnottomasti jätetty ulos.\n\nAjattelen kylmää, tähtikirkasta yötä, joka kaartui hänen ympärillään,\nsuurta, aavaa yötä tyhjine, autioine lumiketoineen, hiljaisine\nmetsineen. Kaikki nukkui, kaikki oli vaipunut tuskattomaan uneen,\nainoastaan yksi elävä piste oli tämän nukkuvan valkeuden keskellä.\nKaikki suru ja tuska ja kauhu, joka muuten on jaettuna ympäri maailmaa,\nryömi nyt tätä yksinäistä pistettä kohti. Oi Jumala, kärsiä yksinään\nnukkuvassa, jäätyneessä maailmassa!\n\nEnsi kertaa elämässään kohtasi Mariannea armottomuus ja kovuus. Hänen\näitinsä ei huolinut nousta vuoteestansa pelastamaan häntä. Vanhat,\nuskotut palvelijat, jotka olivat ohjanneet hänen ensi askeleitaan,\nkuulivat hänen pyrkimisensä mutta eivät kääntäneet kylkeään hänen\ntähtensä. Minkä rikoksen tähden häntä siis rangaistiin? Mistä hänen\nsopi toivoa sääliä, ellei tältä ovelta? Jos hän olisi tehnyt murhan,\nhän olisi sittenkin koputtanut sitä, uskoen, että ne siellä antavat\nanteeksi. Jos hän olisi langennut maailman viheliäisimmäksi, palannut\nhairahtuneena ja rääsyisenä, katso, hän olisi kumminkin turvallisesti\nkäynyt tälle ovelle ja odottanut hellää vastaanottoa. Tämä ovi johti\nhänen kotiinsa, sen takana hän voi kohdata pelkkää rakkautta.\n\nEikö isä jo ollut koetellut häntä kylliksi? Eivätkö he pian avaisi?\n\n\"Isä, isä!\" huusi hän, \"päästä minut sisään! Minua paleltaa, minä\nvärisen. On kauheata täällä ulkona!\"\n\n\"Äiti, äiti, sinä, joka olet astunut niin monta askelta palvellaksesi\nminua! Sinä, joka olet valvonut niin monta yötä minun tähteni, miksi\nsinä nukut nyt? Äiti, äiti, valvo vielä tämä ainoa yö, ja minä en\nkoskaan enää tuota sinulle surua!\"\n\nHän huutaa ja vaipuu sitten henkeään pidättäen hiljaisuuteen\nkuullakseen vastauksen. Mutta kukaan ei kuullut häntä, kukaan ei\ntotellut häntä, kukaan ei vastannut.\n\nSilloin hän vääntää käsiään tuskasta, mutta hänen silmässään ei ole\nainoatakaan kyyneltä.\n\nTuo pitkä, tumma rakennus suljettuine ovineen ja valottomine\nikkunoineen oli kamalan liikkumaton yön keskellä. Mitä tulee hänestä\nnyt, kodittomasta? Häpeään leimattu ja häväisty hän oli nyt ja on oleva\nniin kauan kuin taivaan kupu kaareutuu hänen yllään. Ja itse hänen\nisänsä painoi tulisen poltinraudan hänen olkapäähänsä.\n\n\"Isä\", huutaa hän vielä kerran, \"mitä tulee minusta? Ihmiset uskovat\nkaikkea pahaa minusta.\"\n\nHän itki tuskissaan, hänen ruumiinsa oli kylmän kangistama.\n\nVoi, että moinenkin surkeus saattaa langeta sen osaksi, joka äsken\nseisoi niin korkealla! Että niin helposti voi sortua kurjuuden kuiluun!\nÄlkäämme huolehtiko elämästä! Kuka purjehtii varmalla aluksella?\nYmpärillämme kuohuu suru kaikkialla kuin aaltoava meri, katso, aallot\nnuolevat nälkäisinä laivojen sivuja, katso, ne hyökkäävät aina\nkannelle. Oi, ei ole varmaa paikkaa, ei varmaa pohjaa, turvallista\nalusta, niin pitkälle kuin silmä kantaa, ainoastaan tuntematon taivas\non surun valtameren yllä.\n\nMutta hiljaa! Vihdoin, vihdoinkin! Sieltä eteisestä kuuluu hiljaisia\naskeleita.\n\n\"Onko se äiti?\" kysyi Marianne.\n\n\"On, lapsi.\"\n\n\"Saanko nyt tulla sisään?\"\n\n\"Isä ei laske sinua sisään.\"\n\n\"Minä olen juossut kinoksissa ohuissa kengissä Ekebystä tänne asti.\nMinä olen seisonut tässä tunnin ja jyskyttänyt ja huutanut. Minä\npalellun kuoliaaksi täällä. Miksi te lähditte ottamatta minua mukaan?\"\n\n\"Lapsi, lapseni, miksi sinä suutelit Gösta Berlingiä?\"\n\n\"Mutta sano nyt isälle, etten minä silti hänestä pidä. Se oli leikkiä.\nLuuleeko hän, että minä tahdon Göstan?\"\n\n\"Mene rättärin luo, Marianne, ja pyydä sieltä yösijaa. Isä on\njuovuksissa. Isää ei saa järkiinsä. Hän on pitänyt minua teljettynä\nyläkerrassa. Minä hiivin ulos, kun luulin hänen nukkuneen. Hän tappaa\nsinut, jos tulet sisään.\"\n\n\"Äiti, äiti, täytyykö minun mennä vieraiden luo, kun minulla on koti?\nOnko äiti yhtä kova kuin isä? Miten voi äiti antaa sulkea minut\ntaivasalle? Minä laskeudun hankeen pitkälleni, jollei äiti päästä minua\nsisään.\"\n\nSilloin laski Mariannen äiti kätensä lukolle avatakseen, mutta samassa\nkuului raskaita askeleita yläkerran rappusissa, ja karkea ääni huusi\nhäntä.\n\nMarianne kuunteli: hänen äitinsä kiiruhti pois, karkea ääni sadatteli\näitiä ja sitten...\n\nMarianne kuuli jotakin kauheaa -- hän erotti jokaisen äänen hiljaisesta\nrakennuksesta.\n\nHän kuuli lyönnin läiskäyksen, kepiniskun tai korvapuustin, sitten hän\nkuuli heikkoa jytinää ja sitten taas lyönnin.\n\nHän löi hänen äitiään; tuo kauhistava, valtavan suuri Melchior\nSinclaire löi vaimoaan.\n\nJa kalvavaa kauhua tuntien viskausi Marianne kynnykselle ja vääntelehti\ntuskissaan. Nyt hän itki, ja hänen kyyneleensä jäätyivät kodin\nkynnykselle.\n\nArmoa, armahdusta! Avatkaa, avatkaa, niin että hän voi notkistaa oman\nselkänsä lyötäväksi! Oi, että hän saattaa lyödä äitiä, lyödä häntä\nsiksi, ettei tämä voinut nähdä tytärtään kuolleena hangessa seuraavana\npäivänä, että hän tahtoi lohduttaa lastaan.\n\nSuuri alennus ja häväistys kohtasi sinä yönä Mariannea. Hän oli\nuneksinut olevansa kuningatar, ja nyt hän mateli siinä, ei paljoa\nparempana piestyä orjanaista.\n\nMutta hän nousi kylmän vihan vallassa. Vielä kerran hän löi verisen\nkätensä oveen ja huusi:\n\n\"Kuule, mitä sinulle sanon, sinä, joka lyöt äitiä. Sinä saat vielä\nitkeä, Melchior Sinclaire, sinä saat itkeä!\"\n\nSitten meni kaunis Marianne ja laskeusi levolle kinokseen. Hän heitti\nyltään turkin ja makasi vain mustassa samettipuvussaan, selvästi\nerottuen hohtavan valkeasta lumesta. Hän makasi ja ajatteli, kuinka\nhänen isänsä huomenna tulee ulos ja aikaisella aamukävelyllään löytää\nhänet. Hän toivoi vain sitä, että isä itse löytäisi hänet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOi kuolema, kalvas ystävä, onko yhtä totta kuin lohdullista, etten\nmitenkään voi välttää sinua kohtaamasta? Myös minun luokseni, maan\ntyöntekijöistä hitaimman, saavut sinä, riisut kuluneen nahkakengän\njalastani, tempaat vispilän ja maitokulhon kädestäni, otat työvaatteet\nruumistani verhoamasta. Hellästi ja väkisin ojennat sinä minut\npitsikoristeiselle vuoteelle, ruumiinmukaisin, siloisin liinavaattein\nkoristat sinä minut. Jalkani eivät kaipaa enää kenkiä, mutta käsiini\nvedetään lumivalkeat hansikkaat, joita eivät mitkään työt tahraa. Sinun\nlevon suloisuuteen pyhittämänäsi minä nukun tuhatvuotista unta. Oi\nvapauttaja! Hitain maan työntekijöistä olen minä, ja kauhuisella\nhekumalla uneksin siitä hetkestä, jolloin minut otetaan sinun\nvaltakuntaasi.\n\nKalvas ystävä, minua kohtaan saat mielin määrin käyttää voimaasi, mutta\nsen sinulle sanon, kovempi oli sinulla taistelu menneiden aikain naisia\nvastaan. Elonvoimat olivat väkevät heidän norjissa ruumiissaan, kovin\npakkanen ei voinut jäähdyttää heidän kuumaa vertansa.\n\nSinä olit laskenut kauniin Mariannen vuoteeseesi, oi kuolema, ja sinä\nistuit hänen vieressään, kuten vanha lapsen piika istuu kehdon ääressä\nhyssytellen lasta nukkumaan. Sinä uskollinen, vanha hoitajatar, joka\ntiedät, mikä on ihmislapsen parasta, kuinka mahtaakaan sinua harmittaa,\nkun leikkitovereita, jotka meluten ja temmeltäen herättävät uneen\nuuvuttamasi lapsen, tulee. Kuinka mahdoit vihastua, kun kavaljeerit\nnostivat kauniin Mariannen vuoteelta, kun mies painoi hänet rintaansa\nvasten ja lämpöiset kyyneleet tippuivat hänen silmistään Mariannen\nkasvoille!\n\nEkebyssä oli kaikki kynttilät sammutettu ja kaikki vieraat sieltä\nmatkanneet. Kavaljeerit seisoivat yksin rakennuksessaan, viimeisen,\nvajanaisen boolin ympärillä.\n\nSilloin kilisti Gösta maljan laitaan ja puhui Teille, menneiden\naikain naiset. Puhua Teistä, sanoi hän, on samaa kuin puhua\ntaivaanvaltakunnasta, pelkkää kukoistusta Te olitte, pelkkää valoa.\nIäti nuoria, iäti kauniita Te olitte, ja lempeitä kuin äidin silmät,\nkun hän katsoo lapsensa puoleen. Pehmeinä kuin oravanpoikaset Te\nriipuitte miehen kaulassa. Ei koskaan saatu kuulla Teidän äänenne\nvapisevan vihasta, koskaan ei Teidän otsanne rypistynyt. Pehmeä kätenne\nei koskaan tullut karheaksi ja kovaksi. Suloisia pyhimyksiä,\nkoristettuja kuvia kodin temppelissä Te olitte. Miehet makasivat Teidän\njaloissanne, tarjoten pyhää savua ja rukouksia Teille. Teidän kauttanne\nteki rakkaus ihmetöitään, Teidän otsallenne kiinnitti runous\nkullanhohteisen säteikkönsä.\n\nJa kavaljeerit ryntäsivät pystyyn viinin huimaamina, hänen puheensa\nhuimaamina, veri kuohui juhlan riemua. Vanha setä Eberhard ja laiska\nKristoffer-serkku eivät vetäytyneet leikistä. Salamannopeasti\nvaljastivat kavaljeerit hevosensa laita- ja kilpa-ajorekien eteen ja\nkiiruhtivat kylmään yöhön kunnioittamaan vielä kerran niitä, joita\nkoskaan ei ole kylliksi ihailtu, laulamaan serenadia kullekin niistä,\njoilla oli nuo punaiset posket ja kirkkaat silmät, mitkä äsken\nloistivat Ekebyn avarissa saleissa.\n\nOi, menneiden aikain naiset, hyvin mahtoi Teitä, matkatessanne\nsuloisten unelmien taivaihin, miellyttää herääminen juuri\nuskollisimpain ritarienne serenadiin. Hyvin mahtoi se miellyttää Teitä,\nniinkuin miellyttää ikiuneen vaipunutta sielua herääminen taivaiden\nsulosoittoon.\n\nMutta kavaljeerit eivät ehtineet pitkälle tällä hurskaalla retkellään,\nsillä jo silloin, kun he saapuivat Björneen, he tapasivat kauniin\nMariannen makaamassa hangella, juuri kotinsa ovella.\n\nHe kauhistuivat ja vihastuivat nähdessään hänet siinä. Oli kuin\njumaloitu pyhimys olisi löydetty silvottuna ja ryöstettynä kirkon oven\nedestä.\n\nGösta heristi nyrkkiään pimeätä taloa kohti. \"Te vihan lapset\", huusi\nhän, \"te raekuurot, te pohjoismyrskyt, te Jumalan yrttitarhan\nhävittäjät!\"\n\nBeerencreutz sytytti sarvilyhtynsä ja valaisi noita sinisen-kelmeitä\nkasvoja. Silloin näkivät kavaljeerit Mariannen haavoittuneet kädet ja\nkyyneleet, jotka olivat jäätyneet hänen silmäripsiinsä, ja he\nvaikeroivat kuin naiset, sillä hän ei ollut ainoastaan pyhimyksen kuva,\nvaan myös kaunis nainen, joka oli ilahduttanut vanhoja sydämiä.\n\nGösta Berling heittäysi polvilleen hänen viereensä.\n\n\"Tässä makaa hän nyt, morsiameni\", sanoi hän. \"Hän antoi minulle\nmorsiussuutelon muutama tunti sitten, ja hänen isänsä on luvannut\nminulle siunauksensa. Hän makaa ja odottaa minua jakamaan kanssaan\nvalkean vuoteensa.\"\n\nJa Gösta nosti elottoman vahvoille käsivarsilleen. \"Kotiin Ekebyhyn\nhänet nyt!\" hän huusi. \"Nyt hän on minun. Kinoksesta olen minä hänet\nlöytänyt, nyt ei kukaan ota häntä minulta. Emme herätä noita tuolla.\nMitä hän tekee siellä, noiden uksien sisäpuolla, joihin hän on lyönyt\nkätensä verille!\"\n\nGösta sai täyttää mielihalunsa. Hän laski Mariannen etumaiseen rekeen\nja istui hänen viereensä. Beerencreutz asettui taakse ja tarttui\nohjaksiin.\n\n\"Ota lunta ja hiero häntä, Gösta!\" käski hän. Pakkanen oli kangistanut\nMariannen jäsenet, ei pahempaa. Hurjasti kiihtynyt sydän sykki vielä.\nHän ei edes ollut menettänyt tajuntaansa, hän tiesi kaiken, tiesi,\nkuinka kavaljeerit olivat löytäneet hänet, mutta ei voinut liikuttaa\nitseään. Hän makasi jäykkänä ja kankeana reessä, kun Gösta hieroi häntä\nlumella ja vuoroin itki ja suuteli häntä; häntä halutti sanomattomasti\nkohottaa edes toista kättään sen verran, että voisi vastata hyväilyyn.\n\nHän muisti kaiken. Hän makasi siinä kankeana ja liikkumatta ja ajatteli\nniin selvästi, ettei koskaan selvemmin. Oliko hän rakastunut Gösta\nBerlingiin? Oli, se oli varmaa. Oliko se vain yhdeniltaista\npäähänpistoa? Ei, sitä oli kestänyt kauan, monta vuotta.\n\nHän vertaili itseään häneen ja muihin Vermlannin ihmisiin, jotka olivat\nkaikki välittömiä kuin lapset. Jokaista haluaan he tottelivat. He\nelivät vain ulkonaista elämäänsä, eivät koskaan tarkastaneet sielunsa\nsyvyyksiä. Mutta Mariannesta oli tullut sellainen millaiseksi tullaan\nmatkustamalla maailmassa ihmisten joukossa; hän ei koskaan voinut\nantautua täysin mihinkään. Rakastipa hän, niin, teki mitä tahansa, niin\nseisoi ikäänkuin toinen puoli hänen minuuttansa ja katsoi häntä\nkylmästi ja ivallisesti hymyten. Hän oli ikävöinyt intohimoa, joka\ntulisi, tempaisisi hänet mukaansa hurjan mielettömästi. Ja nyt hän oli\ntullut, tuo mahtava. Silloin, kun hän suuteli Gösta Berlingiä\nparvekkeella, silloin oli hän ensi kerran unohtanut itsensä.\n\nJa nyt tuli sama intohimo häneen taas, hänen sydämensä jyskytti niin,\nettä hän kuuli sen lyönnit. Eikö hän pian voisi käyttää jäseniään? Hän\ntunsi hurjaa riemua siitä, että hänet oli hyljätty kotona. Nyt hän oli\nepäröimättä Göstan. Miten tuhma hän oli ollut, niin monta vuotta\nkahlinnut ja pakottanut rakkauttaan. Oi, ihanaa, ihanaa on heittäytyä\nrakkauden valtaan. Mutta eikö hän nyt, eikö hän nyt jo pääsisi vapaaksi\nnäistä jääkahleista! Hän on ollut jäätä sydämestä ja tulta pinnalta,\nnyt on päinvastoin, tulisielu jääruumiissa.\n\nSitten tuntee Gösta, miten kaksi kättä hiljaa kohoaa hänen kaulaansa\nheikkoon voimattomaan puristukseen.\n\nTuskin ollenkaan Gösta sitä tunsi, mutta Marianne luuli päästäneensä\nahtaalle kiedotun intohimonsa purkautumaan ilmi tukahduttavassa\nsyleilyssä.\n\nMutta kun Beerencreutz tämän näki, hän antoi hevosen juosta tutulla\ntiellä mielensä mukaan. Hän kohotti katseensa ja tähysteli yksinomaan\nja lakkaamatta Otavaa.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku\n\nVANHAT AJONEUVOT\n\n\nYstävät, ihmistenlapset! Jos sattuisi niin, että istuen tai loikoen\nluette tätä yöllä, kuten minä sitä nyt hiljaisuuden hetkinä kirjoitan,\nniin älkääpä huokaisko tässä helpotuksesta ajatellen, että nyt saavat\nhyvät herrat ja Ekebyn kavaljeerit vetää rauhassa unta tuotuaan\nMariannen sinne ja hankittuaan hänelle hyvän vuoteen, joka oli parhaassa\nvierashuoneessa suuren salin takana.\n\nMaata he menivät ja nukahtivat myös, mutta ei ollut heidän osansa\nnukkua kaikessa rauhassa aina puoleenpäivään, kuten ehkä minun ja\nteidän olisi, rakkaat lukijat, jos olisimme valvoneet kello neljään\naamulla ja jäseniämme väsymys pakottaisi.\n\nÄlkäämme unohtako, että siihen aikaan vanha majurinrouva kiersi\nkerjuupussi selässä ja ryhmysauva kädessä maita mantereita ja ettei hän\nsuinkaan, kun alkoi tehdä jotakin tärkeää, kursaillut ja ottanut\nhuomioon väsyneen syntisen mukavuutta. Ja kahta vähemmin nyt, kun hän\noli päättänyt tänä yönä ajaa kavaljeerit Ekebystä tiehensä.\n\nMennyt oli se aika, jolloin hän vallitsi loistossaan ja komeudessaan\nEkebytä ja kylvi iloa maille niinkuin Jumala tähtiä taivaalle. Ja sillä\naikaa kun hän vaelsi koditonna pitkin maita, oli suuren kartanon mahti\nja kunnia jätetty kavaljeerien käsiin, heidän hoidettavakseen niinkuin\ntuuli hoitaa tuhkaa, niinkuin kevätaurinko vaalii kinosta.\n\nJoskus lähtivät kavaljeerit huviajoon, kuusin, kahdeksin miehin,\nsamalla pitkällä reellä ja kaksivaljakolla, kirkkokulkusin ja punotuin\nohjin. Jos he silloin tapasivat majurinrouvan, joka kulki kerjuulla, he\neivät luoneet edes silmiään maahan.\n\nNyrkkejään heristi tuo meluava joukko hänelle. Ja rajulla\nreenkiepauksella pakotettiin hänet tiepuoleen kinokseen, ja majuri\nFuchs, karhuntappaja, muisti aina kolmasti sylkäistä, tehdäkseen\ntehottomaksi pahan, jota akan vastaantulo ennusti.\n\nHe eivät säälineet häntä. Ilkeä hän oli heistä kuin noita, tuo\ntientaivaltaja. Jos onnettomuus olisi häntä kohdannut, he eivät olisi\nsurreet enemmän kuin ampuja, joka pääsiäisaattona laukaistuaan\nsusihauleilla panostetun pyssynsä olisi murehtinut panoksen osuttua\nlentävään noita-akkaan.\n\nAutuutensa vuoksi he vainosivat, nuo kavaljeeripoloiset, majurinrouvaa.\nUsein ovat ihmiset olleet julmia ja kiduttaneet toisiaan kovasti, kun\novat itse vavisseet sielujensa kohtalon tähden.\n\nKun kavaljeerit yömyöhällä hoippuivat juomapöydistä ikkunoiden luo\nkatsomaan, oliko yö tyyni ja tähtikirkas, he huomasivat usein tumman\nvarjon, joka hiipi pihan yli, ja he arvasivat, että majurinrouva se oli\ntullut katsomaan rakasta kotiaan; mutta silloin täristi kavaljeerien\nrakennusta noiden vanhojen syntipukkien pilkkanauru, ja rouvalle\ntähdättyjä kokkapuheita sinkosi satamalla avatuista ikkunoista.\n\nTodellakin -- tunnottomuus ja uhkamieli alkoi vallata noiden köyhäin\nseikkailijain sydämet. Vihan oli heihin istuttanut Sintram. Ei olisi\nheidän sielunsa ollut suuremmassa vaarassa silloin, kun majurinrouva\nolisi hallinnut Ekebytä, kuin nyt. Lukuisammat kuolevat paossa kuin\ntappelussa.\n\nMajurinrouva ei ollut juuri vihainen näille kavaljeereille.\n\nJos valta olisi ollut hänen käsissään, hän olisi kurittanut heitä\nvitsalla kuin vallattomia poikia ja suonut sitten taas heille armonsa\nja hellyytensä.\n\nMutta nyt hän oli huolissaan rakkaasta kartanostaan, joka oli heitetty\nkavaljeerien käsiin hoidettavaksi niinkuin sudet vaalivat lampaita,\nniinkuin kurjet hoitavat kevätkylvöä.\n\nOn monta, joita on vaivannut sama suru. Ei ollut hän ainoa, joka on\nnähnyt hävityksen riehuvan rakkaassa kodissaan ja tietää miltä tuntuu,\nkun hyvinhoidettu talo rappeutuu. He ovat nähneet lapsuudenkotinsa\nsilmäilevän heihin haavoittuneen eläimen lailla. Monet tuntevat itsensä\npahantekijöiksi nähdessään kotipuiden naavaisina kuivettuvan ja\nhiekkakäytävien peittyvän ruohoturpeihin. He tahtoisivat heittäytyä\npolvilleen noille pelloille, jotka muinoin upeilivat runsain sadoin, ja\nrukoilla, etteivät ne syyttäisi heitä häpeästä, joka niitä peittää. Ja\nhe kääntävät kasvonsa pois vanhoista hevosraukoista; katselkoon\nrohkeampi niitä silmiin! Eivätkä he tohdi seistä veräjällä ja katsella\nkarjan paluuta laitumelta. Ei ole paikkaa maan päällä niin inhaa käydä\nkuin rappeutunut koti.\n\nOi, minä pyydän kaikkia teitä, jotka hoitelette peltoja ja niittyjä ja\npuistoja ja suloisia, riemua tuottavia kukkatarhoja, hoidelkaa niitä\nhyvin! Hoidelkaa niitä rakkaudella, työllä! Ei ole hyvä, että luonto\nsuree ihmisen vuoksi.\n\nKun ajattelen, mitä ylvään Ekebyn täytyi kärsiä kavaljeerien\nisännöidessä, silloin toivon, että majurinrouvan tuumat olisivat jo\nonnistuneet ja Ekeby olisi jo viety kavaljeereilta.\n\nEi hän ajatellut ryhtyä jälleen hallitusohjiin.\n\nVain yksi päämäärä hänellä oli: vapauttaa kotinsa näistä\nhulluttelijoista, näistä heinäsirkoista, näistä rosvoista, ryöväreistä,\njoiden jalanjäljissä ei ruohonpiippaa kasvanut.\n\nKulkiessaan maita mantereita kerjuulla ja eläessään almuilla hänen\ntäytyi alinomaa ajatella äitiään, ja hänen sydämeensä pureutui ajatus,\nettä hänen olonsa ei voi kuunaan kirkastua ennen kuin äiti ottaa hänen\nhartioiltaan kirouksen taakan.\n\nKukaan ei ollut vielä kertaakaan maininnut vanhuksen kuolleen, hän\nmahtoi siis vielä elää tehtaallaan Älfdalin metsissä. Yhdeksänkymmenen\nvanhana hän eleli ja puursi sitkeästi työssä, hoidellen kesällä\nmaitohulikoita, talvella hiilimiiluja, ja teki kuollakseen työtä,\nikävöiden päivää, jolloin hänen elämäntehtävänsä olisi täytetty.\n\nJa majurinrouva ajatteli, että vanhus oli varmaan elänyt näin kauan\nvoidakseen peruuttaa tyttärensä elämän kirouksen. Ei tosiaan saane se\näiti kuolla, joka oli manannut sellaisen kurjuuden lapselleen.\n\nNiinpä halusi majurinrouva taivaltaa vanhuksen luo, jotta he kumpikin\nsaisivat rauhan. Hän halusi samota pitkän jokilaakson ja synkeiden\nmetsien kautta lapsuudenkotiinsa. Ennen hän ei saanut lepoa. Monet\ntarjosivat näinä päivinä hänelle lämpöistä kotia ja uskollisen\nystävyyden lahjoja, mutta hän ei pysähtynyt minnekään. Tuimana ja\nvihaisena hän kulki talosta taloon, sillä kirous painoi häntä.\n\nHän oli päättänyt taivaltaa äitinsä luo, mutta ensin hän tahtoi saada\nrakkaan talonsa turvaan. Hän ei tahtonut lähteä ja jättää sitä\nkevytmielisten tuhlarien käsiin, kelvottomien ryyppysankarien, jotka\nhuolimattomasti hävittävät Jumalan lahjoja.\n\nMenisikö hän huolettomasti, hyvin tietäen, että tullessaan näkisi\nperintönsä hävitettynä, vasaransa vaienneina, hevosensa luuna ja\nnahkana, palvelijansa pitäjällä?\n\nEipä ei, vielä kerran hän ylenee voimassaan ja antaa kavaljeereille\nlähtöpassin!\n\nKyllähän majurinrouva tiesi, että hänen miehensä iloitsisi nähdessään\nhänen perintönsä häviävän. Mutta hän tunsi miehensä hyvin ja oli varma,\nettä jos hän vain saisi heinäsirkkansa kaikkoamaan, niin majuri olisi\nliian untelo uusia hankkimaan. Kun kavaljeereja ei enää olisi, ohjaisi\nmajurinrouvan vanha vouti ja pehtori Ekebyn töitä totuttua latua.\n\nJa niinpä hänen tumma varjonsa oli monena yönä liikkunut tehtaan\nmustilla teillä. Hän oli pujahtanut torpparien pirtteihin ja tullut\nulos, hän oli kuiskutellut myllärin ja myllyrenkien kanssa suuren\nmyllyn permantokerroksessa, hän oli neuvotellut seppien kanssa pimeässä\nhiilihuoneessa.\n\nJa he olivat kaikki vannoneet auttavansa häntä. Suuren tehtaan kunnia\nja mahti ei ollut enää jääpä huolettomien kavaljeerien käsiin\nhoidettavaksi niinkuin tuuli hoitaa tuhkaa, niinkuin susi vaalii\nlammaskatrasta. Ja tänä yönä, jolloin huimat herrat ovat tanssineet,\nleikkineet ja juoneet, kunnes ovat vaipuneet kuolemanväsyneinä\nvuoteelleen, tänä yönä on heidän laputettava tiehensä. Hän on antanut\nheidän pöyhistellä, suruttomain. Hän on istunut tuimasti odottaen\npajassa ja odottanut tanssiaisten loppua. Hän on odottanut kauemminkin,\nkunnes kavaljeerit ovat tulleet takaisin yölliseltä retkeltään, hän on\nistunut hiljaa ja odottanut, kunnes hänelle on ilmoitettu, että nyt on\nviimeinen kynttilänliekki sammutettu kavaljeerirakennuksen ikkunoista\nja että koko suuri kartano nukkuu. Silloin hän nousee ja menee ulos.\n\nMajurinrouva käski kaikki tehtaalaiset kokoontumaan kavaljeerien\nrakennuksen luo; itse hän lähti jo ennen muita kartanon pihaan. Hän\nmeni suuren rakennuksen ovelle, koputti ja hänet laskettiin sisään.\nBrobyn papin nuori tytär, josta hän oli kasvattanut kelpo\npalvelijattaren, oli häntä vastassa.\n\n\"Rouva on kaikesta sydämestä tervetullut\", sanoi palvelijatar ja\nsuuteli hänen kättään.\n\n\"Sammuta kynttilä!\" sanoi majurinrouva. \"Etkö luule minun osaavan\ntäällä tulettakin?\"\n\nJa sitten hän alkoi kierroksen äänettömässä kartanossa. Hän kulki\nkellarista ylisille sanoakseen jäähyväiset. Hiipivin askelin he\nsiirtyivät huoneesta huoneeseen.\n\nMajurinrouva puheli muistoillensa. Palvelijatar ei huokaillut, ei\nnyyhkyttänyt, mutta kyyneleet tipahtelivat tipahtelemistaan hänen\nsilmistään, kun hän seurasi emäntäänsä. Majurinrouva avautti\nliinakaapin ja hopeakaapin ja hiveli kädellään hienoja damastiliinoja,\nkomeita hopeakannuja. Hän hamuili hyväillen mahtavaa höyhenpatjakekoa\nkalustohuoneessa. Kaikkia talouskaluja, kangaspuita, rukkeja ja\nkerinpuita piti hänen kosketella. Hän pisti tunnustellen kätensä\nmaustelaatikkoon ja koetti talikynttilöitä, jotka riippuivat rivissä\nvartailla laipiossa.\n\n\"Kynttilät ovat nyt jo kuivia\", sanoi hän. \"Ne voi ottaa alas ja latoa\nlaatikkoon.\"\n\nAlhaalla kellarissa hän kävi, kohotteli varovasti kaljatynnyreitä ja\nhamuili viinipullorivejä.\n\nHän kävi ruokasäiliössä ja keittiössä, hän kosketteli kaikkea, tarkasti\nkaiken. Hän ojensi kätensä ja sanoi jäähyväiset koko kodilleen.\n\nViimeksi hän meni asuinhuoneisiin. Ruokasalissa hän hamuili suuren\nkääntöpöydän levyjä.\n\n\"Moni on tässä pöydässä tullut ravituksi\", sanoi hän. Ja hän kulki\nhuoneesta huoneeseen. Hän näki pitkät, leveät sohvat paikoillaan, hän\nlaski kätensä marmoripöytien viileille levyille, jotka, jalkoinaan\nkullatut, leijonaruumiiset kotkat, kannattivat peilejä, joiden\notsikossa oli tanssivia jumalattaria.\n\n\"Tämä on rikas talo\", sanoi hän. \"Mainio mies se, joka antoi minulle\ntämän kaiken.\"\n\nSalissa, jossa äsken oli tanssissa humuttu, seisovat jo nojatuolit\nkankein selin, jäykässä järjestyksessä pitkin seiniä.\n\nJa hän meni klaveerin luo ja näppäsi aivan hiljaa äänen.\n\n\"Ei minunkaan aikanani täältä iloa ja huvia puuttunut\", hän sanoi.\n\nMajurinrouva meni vierashuoneeseenkin salin taakse.\n\nSiellä oli pilkkosen pimeä. Majurinrouva tapaili kädellään ja kosketti\npalvelijatarta kasvoihin.\n\n\"Itketkö sinä\", sanoi hän, sillä hän tunsi kätensä kastuvan kyynelistä.\n\nSilloin puhkesi nuori tyttö nyyhkimään.\n\n\"Rakas rouva\", huusi hän, \"rakas rouva, ne hävittävät kaiken. Miksi\nminun rouvani menee meidän luotamme ja antaa kavaljeerien hävittää\nkotinsa?\"\n\nSilloin vetäisi majurinrouva uutimen nauhaa ja osoitti pihalle.\n\n\"Minäkö sinua olen opettanut itkemään ja uikuttamaan?\" huudahti hän.\n\"Katso ulos, piha on täynnä väkeä, huomenna ei Ekebyssä ole yhtään\nkavaljeeria.\"\n\n\"Tuleeko minun rouvani nyt takaisin?\" kysyi palvelijatar.\n\n\"Minun aikani ei ole vielä tullut\", sanoi majurinrouva. \"Maantie on\nminun kotini ja olkikupo vuoteeni. Mutta hoida Ekebytä minun hyväkseni,\ntyttö, sillaikaa kun olen poissa.\"\n\nJa he menivät peremmäksi. Ei kumpikaan heistä tiennyt eikä ajatellut,\nettä Marianne nukkui juuri tässä huoneessa.\n\nEikä hän nukkunutkaan. Hän oli aivan valveilla, kuuli kaiken ja ymmärsi\naikeet.\n\nHän oli valvonut vuoteessaan ja runoillut hymnin rakkaudelle.\n\n\"Sinä hurmaava, joka kohotit minut itseäni korkeammalle\", sanoi hän.\n\"Kurjuuden kuilussa makasin minä, ja sinä muutit sen paratiisiksi.\nLukitun oven rautaiseen ripaan tarttuivat minun käteni ja repeytyivät\nhaavoille, kotini kynnyspuulla kiiluivat minun kyyneleeni kohmettuneina\njäähelminä. Vihan viima hyyti sydämeni, kun minä kuulin lyönnit äitini\nselkään. Kylmässä kinoksessa tahdoin nukuttaa vihani, mutta silloin\nsinä tulit. Oi, rakkaus, sinä tulen lapsi, suuren kylmyyden\npalelluttaman luo sinä olet tullut. Jos vertaan kurjuuttani siihen\nihanuuteen, jonka voitin, niin tyhjää se minusta on. Vapaa olen nyt\nkaikista siteistä, ei ole minulla isää, ei äitiä, ei kotia. Ihmiset\nuskovat vain pahaa minusta ja kääntyvät luotani pois. Hyvä, se oli\nsinun jalo tahtosi, oi rakkaus, sillä miksi seisoisin korkeammalla kuin\nrakastettuni. Käsi kädessä me vaellamme yhdessä maailmaan. Köyhä on\nGösta Berlingin morsio. Kinoksesta hän löysi hänet. Siispä tehkäämme\nyhdessä pesä, ei ylhäisiin saleihin, vaan torpparin tupaan\nmetsänrintaan. Minä autan häntä ja vartioin hiilihautaa, autan häntä ja\nasettelen metsojen ja jänisten pauloja, keitän hänen ruokansa ja\nharjaan hänen vaatteensa. Oi, rakkaani, kaipaan ja suren istuessani\nyksin metsänrinnassa odotellen sinua, uskotko sen? Kaipaan, kaipaan,\nmutta en tahdo rikkauden päiviä, ainoastaan sinua, sinua minä tähyän ja\nkaipaan, kun sinä kirves olalla palajat. Oi, rakkahani, rakkaani! Niin\nkauan kuin eloni kestää voisin vuottaa ja vartoa sinua.\"\n\nSiten hän oli valvonut ja sepittänyt hymnejä sydämensä kaikkivaltiaalle\njumalalle eikä ollut sulkenut silmiään uneen, kun majurinrouva tuli\nsisään.\n\nKun hän oli poistunut, nousi Marianne vuoteelta ja pukeutui. Vielä\nkerran hänen täytyi pukeutua mustaan samettipukuun ja ohuihin\ntanssikenkiin. Hän kietoi peitteen ympärilleen saaliksi ja kiiruhti\nvielä kerran ulos tähän hirvittävään yöhön.\n\nTyynenä, tähtikirkkaana ja viiltävän kylmänä lepäsi yhä helmikuun yö\nmaan yllä; tuntui kuin se ei koskaan olisi aikonut loppua. Ja tuota\npimeyttä ja sitä pakkasta, jota tämä pitkä yö levitti, sitä kesti\nmaassa vielä kauan, kauan senkin jälkeen, kun aurinko jo oli noussut,\nkauan vielä, kun ne kinokset, joita kaunis Marianne kahlasi, olivat\nvesivirtoina vierineet.\n\nMarianne kiiruhti pois Ekebystä hankkimaan apua. Hän ei voinut sallia\nmoista: ajettavan pois niitä miehiä, jotka olivat nostaneet hänet\nhangesta ja avanneet hänelle sydämensä ja kotinsa. Hän päätti mennä\nSjöhön majuri Samzeliuksen luo. Kiire hänellä olikin. Vasta tunnin\npäästä hän saattaisi joutua takaisin.\n\nKun majurinrouva oli heittänyt jäähyväiset kodilleen, hän meni pihalle,\njossa väki odotti häntä, ja taistelu kavaljeerirakennuksesta alkoi.\n\nMajurinrouva järjestää väen korkean, kaidan rakennuksen ympärille,\njonka yläkerrassa kavaljeereilla on kuuluisa kotinsa. Suuressa\nylähuoneessa, jonka seinät on rapattu ja kalkittu, jossa ovat nuo\npunaiset kirstut ja suuri kääntöpöytä, ja pöydällä kukku-kortit uivat\nläikkyneessä viinassa, huoneessa, jossa leveitä sänkyjä siimestää\nkeltaruutuiset huput, siellä nukkuvat kavaljeerit. Ah, noita\nsuruttomia!\n\nJa tallissa täysien soimien edessä nukkuvat kavaljeerien hevoset ja\nuneksivat nuoruutensa retkistä. Suloista on levon päivinä uneksia\nnuoruuden hurjista urotöistä, markkinamatkoista, jolloin oli seisottava\nyöt päivät taivasalla, kilpa-ajoista joulukirkosta palatessa,\nkoejuoksuista ennen hevosenvaihtoa, jolloin humalaiset herrat,\nohjanperät korkealla, lyöntiin valmiina, kurkottuivat ajopeleistään\najokkiensa selkien yli ja karjuivat kirouksia niiden korviin. Suloista\non uneksia, kun tietää, ettei enää koskaan tarvitse jättää Ekebyn\ntäysiä soimia, lämpimiä pilttuita. Ah, noita suruttomia!\n\nRappioituneessa, vanhassa vaunuliiterissä, johon tavallisesti pilalle\najettuja vaunurähjiä ja rekikuluja viedään, on ihmeellinen kokoelma\nvanhoja ajoneuvoja. Siellä on vihreiksi maalattuja häkkirekiä ja\npinnarekiä, punaisia ja keltaisia. Siellä on ensimmäinen Vermlannissa\nnähty karrioli,[8] jonka Beerencreutz sai sotasaaliina vuonna 1814.\nSiellä on kaiken maailman yhden hevosen vedettäviä, on keikkuvavipuisia\nkiesejä ja kyytirattaita, merkillisiä piinapenkkejä, joiden istuinta\nkannattavat puiset vieterit. Siellä on kaikkea: on hengiltäheiluttavat\nkahvirännälit, puol'-toistaiset ja paukkurattaat; kaikki mitä on\nmaantien olemassa ollessa ylistetty. Ja siellä on se pitkä reki, johon\nmahtuu kaksitoista kavaljeeria, ja viluisen Kristoffer-serkun kuomureki\nja Örnecloun vanha perhereki koinsyömine karhuntaljoineen,\nnahkasuojustimessaan kulunut vaakuna, sekä kilpa-ajorekiä! Ah,\nmahdottomasti kilpa-ajorekiä!\n\nMonet kavaljeerit ovat Ekebyssä eläneet ja kuolleet. Heidän nimensä on\nunohdettu maan päällä, eikä heillä ole enää sijaa ihmisten sydämissä,\nmutta majurinrouva on pannut säilöön ne ajoneuvot, joilla he tulivat\ntaloon. Hän on koonnut ne kaikki vanhaan vaunuliiteriin.\n\nJa siellä ne seisovat ja makaavat ja käyvät yhä pölyisemmiksi.\n\nNaulat ja piikit heltiävät lahonneesta puusta, maali irtautuu pitkinä\nliuskoina, tyynyjen ja patjojen täyte tunkeutuu esille rei'istä, joita\nkoit ovat tehneet.\n\n\"Levätkäämme vain, hajotkaamme vain\", sanovat vanhat ajoneuvot. \"Me\nolemme tutisseet kyllin kauan teillä, olemme imeneet kyllin kosteutta\nsadekuurojen alla. Levätkäämme! Kauan on siitä, jolloin kiidätimme\nnuoria herroja heidän ensimmäisiin tanssiaisiinsa, kauan siitä, jolloin\nläksimme pestyinä ja hohtavina rekiretken suloseikkailuihin, kauan\nsiitä, jolloin kuljetimme reilut sankarit mutaisia kevätteitä\nTrossnäsin perille. He nukkuvat nyt, useimmat heistä, viimeiset ja\nparhaat eivät aio enää koskaan jättää Ekebytä, eivät koskaan.\"\n\nJa siten halkeaa jalkapussin nahka, sitten irtautuu pyörän raudat,\nsitten lahoavat puolat ja rummut. Vanhat ajoneuvot eivät huoli elää, ne\ntahtovat kuolla.\n\nTomu lepää jo niillä kuin käärinliina, ja sen turvin ne antautuvat\nyhäti vanhuuden valtaan. Voittamattomassa laiskuudessaan ne makaavat\nsiellä ja rapistuvat. Ei kukaan niihin koske, ja kumminkin ne hajoavat\npalasiksi. Kerran vuodessa avataan vaunuvaja, jos tulee uusi toveri,\njoka aikoo vakavasti asettua Ekebyhyn, ja heti kun ovet suljetaan,\nvaltaa tämänkin väsymys, uni, rappeutumus ja vanhuuden heikkous. Rotat\nja lesiäiset ja koit ja seinämato, ja mitä kaikkia ovat nimeltään nuo\nsaaliinhimoiset, ne karkaavat sen kimppuun, ja se ruostuu ja lahoaa\nunettomaan, suloiseen levottomuuteen.\n\nMutta nyt, helmikuun yönä, antaa majurinrouva avata vaunuvajan ovet.\n\nJa lyhdyin ja soihduin hän antaa etsiä Ekebyn nykyisten kavaljeerien\najoneuvot: Beerencreutzin vanhan karriolin ja Örnecloun vaakunoidun\nreen ja sen kapean kuomun, joka on suojannut Kristoffer-serkkua.\n\nHän ei välitä, onko ajopeli kesällä vai talvella ajettava, hän pitää\nvain huolen siitä, että kukin saa omansa.\n\nJa tallissa, siellä herätetään nyt kaikki ne vanhat kavaljeerien\nhevoset, jotka äsken uneksivat täysien soimien edessä.\n\nUnelmaa seuraa tosi, te suruttomat.\n\nJyrkkiä mäkiä te taas saatte maistaa ja ummehtunutta heinää majatalojen\nvajassa ja humalaisten hevoshuijarien okaruoskaa ja hurjia kilpakiitoja\niljangolla niin liukkaalla, että teitä vapisuttaa sille astua.\n\nNyt ne joutuvat oikeaan virkaansa, nuo vanhat ajoneuvot, kun pienet,\nharmaat maatiaisruunat pistetään korkeiden kiesikummitusten eteen,\ntahi kun pitkäkoipiset, luisevat ratsuhevoset valjastetaan matalain\nkilpa-ajorekien eteen. Vanhat elukat irvistävät ja pärskyvät, kun\nsuitsia pannaan niiden hampaattomiin suihin, vanhat ajoneuvot kitisevät\nja narisevat. Viheliäinen raihnaus, jonka olisi pitänyt saada maata\nrauhassa maailman viimeiseen päivään, vedetään nyt esille; jäykät,\nontuvat, vuohen jalkoja muistuttavat etujalat, patit ja köhät tulevat\npäivänvaloon.\n\nTallirengit saavat vaivoin kopukat ajoneuvojen eteen, sitten he menevät\nkysymään majurinrouvalta, millä vehkeillä Gösta Berling lähtee, sillä,\nkuten jokainen hyvin tietää, hän tuli Ekebyhyn majurinrouvan\nhiilihäkissä.\n\n\"Valjasta Don Juan parhaimman kilpa-ajorekemme eteen\", sanoo\nmajurinrouva, \"ja levitä hopeakynsinen karhunnahka siihen!\" Ja kun\ntallirenki nurisee, hän jatkaa: \"Minun tallissani ei ole hevosta, jota\nen antaisi päästäkseni siitä miehestä, muista se!\"\n\nKas niin, nyt on ajokalut herätetty ja hevoset myös, mutta kavaljeerit\nyhä nukkuvat.\n\nNyt on heidän vuoronsa joutua talutettaviksi talviyöhön, mutta\nuhkarohkeampaa on karata heidän kimppuunsa heidän nukkuessaan kuin\nkiskoa ulos kankeakoipisia hevosia ja retkuvia, vanhoja ajoneuvoja. He\novat rohkeita, vahvoja, hirmuisia miehiä, satojen seikkailujen\nkarkaisemia. He ovat valmiita puolustautumaan kuolemaan asti, eikä ole\nleikin asia siepata heitä vastoin heidän omaa tahtoaan vuoteista ja\nnakata ajopeleihin, kuljetettaviksi pois.\n\nNiin antaa majurinrouva pistää tuleen olkiauman, joka on niin lähellä\ntaloa, että loimo varmaan valaisee kavaljeerien huonetta, jossa he\nmakaavat.\n\n\"Olkiauma on minun, koko Ekeby on minun\", hän sanoo.\n\nJa kun auma hulmuaa täydessä tulessa, huutaa hän:\n\n\"Herättäkää heidät nyt!\"\n\nMutta kavaljeerit nukkuvat hyvin suljettujen ovien takana. Väkijoukko\npihalla alkaa huutaa tuota hirvittävää, kauhistavaa: \"Tuli on irti,\ntuli on irti!\" mutta kavaljeerit makaavat.\n\nSeppämestarin raskas moukari jyskää pääoveen, mutta kavaljeerit\nmakaavat.\n\nKovaksi puristettu lumipallo särkee ruudun ja lentää huoneeseen,\npompaten sänkyjen uutimiin, mutta kavaljeerit makaavat.\n\nHe näkevät unta, että kaunis tyttö nakkaa nenäliinan heitä vasten, he\nuneksivat, että applodit paukkuvat lasketun esiripun toisella puolen,\nhe uneksivat raikkaasta naurusta ja keskiyön juhlain huimaavasta\nhälinästä.\n\nTykinlaukaus heidän korvansa juuressa, merellinen jääkylmää vettä olisi\ntarvittu heitä herättämään.\n\nHe olivat kumarrelleet, tanssineet, soittaneet, telmineet ja laulaneet.\nHe ovat viinin raskauttamia, heidän voimansa ovat tyhjentyneet, he\nnukkuvat sikeästi kuin kuolon unta.\n\nTämä siunattu uni se heidät pelastaa.\n\nVäki alkaa pelätä, että tuossa levollisuudessa piilee vaara. Mitä, jos\nse merkitsee sitä, että kavaljeerit ovat jo kylällä noutamassa apua!\nMitä, jos se merkitsee, että he seisovat valveilla sormi liipaisimella,\nväijyvät ikkunain tai ovien takana, valmiina kaatamaan heti jokaisen,\nken sisään astuu!\n\nNämä miehet ovat ovelia, sotakuntoisia; jotakin tuo heidän\nhiljaisuutensa varmaan merkitsee. Kuinka voi luulotellakaan, että he\nantaisivat yllättää itsensä pesästään kuin karhu?\n\nVäki karjuu tuon \"tuli on irti\" kerta toisensa jälkeen, mutta ei mikään\nauta.\n\nSilloin, kun kaikki vapisevat, ottaa itse majurinrouva kirveen ja\nmurtaa ulko-oven.\n\nSitten hän hyökkää yksin ylös portaita, tempaa kavaljeerirakennuksen\noven auki ja ärjäisee huoneeseen: \"Tuli on irti!\"\n\nSiinä ääni, joka herättää kavaljeerien korvissa kaikua paremmin kuin\nrahvaan rähinä. Tottuneina kuulostelemaan tätä ääntä ryntää kaksitoista\nmiestä yht'aikaa ylös vuoteistansa, näkee tulenloimon, tempaa\nvaatteensa ja syöksyy portaita alas pihalle.\n\nMutta ovella seisoo pitkä seppämestari ja kaksi kovakouraista\nmyllyrenkiä, ja suuri häpeä kohtaa kavaljeereja! Sitä mukaa kuin he\ntulevat alas heidät suistetaan maahan ja jalat sidotaan, sitten heidät\nkannetaan kursailematta ajoneuvoihin, jotka itsekullekin on määrätty.\n\nEi pelastunut ainoakaan, kaikki vangittiin, Beerencreutz, tuima\neversti, sidottiin ja vietiin pois, samoin Kristian Bergh, väkevä\nkapteeni, ja Eberhard-setä, viisaustieteilijä.\n\nMyöskin voittamaton, pelottava Gösta Berling oli nyt vanki.\nMajurinrouvaa oli onnistanut. Hän on kuin onkin suurempi kuin kaikki\nkavaljeerit!\n\nViheliäisiä ovat he nähdä, istuessaan kynkät köysissä, vaivaisissa,\nvanhoissa ajoneuvoissa. On siinä päätä riipuksissa ja vihan silmäyksiä,\nja talo vavahtelee kirouksista ja voimattoman vihan hurjista\npurkauksista.\n\nMutta majurinrouva kulkee miehestä mieheen:\n\n\"Vanno\", sanoo hän, \"ettet koskaan enää tule Ekebyhyn.\"\n\n\"Oh, huuti, noita-akka!\"\n\n\"Sinä vannot\", sanoo hän, \"tai minä nakkaan sinut takaisin\nkavaljeerirakennukseen tuollaisena, sidottuna, ja sitten saat palaa\nsinne, sillä tänä yönä poltan minä kavaljeerirakennuksen, tiedä se.\"\n\n\"Sitä ei rouva uskalla!\"\n\n\"Ei uskalla! Eikö Ekeby ole minun? Oi sinua, lurjus! Luuletko sinä,\netten muista, miten sinä olet sylkenyt nähdessäsi minut maantiellä?\nLuuletko, ettei mieleni äsken tehnyt pistää tulta nurkkaan ja polttaa\nteidät kaikki? Kohotitko kättäsi puolustaaksesi minua, kun minut\najettiin kotoani? Ei, vanno vain!\"\n\nJa majurinrouva seisoo siinä niin pelottavana, joskin ehkä tekeytyy\nvihaisemmaksi kuin onkaan, ja hänen ympärillään seisoo niin monta\nmiestä, kirveet olalla, että kavaljeerien täytyy vannoa välttääksensä\ntuhoa ja turmaa.\n\nSitten tuotattaa majurinrouva rakennuksesta alas heidän vaatteensa ja\nkirstunsa ja antaa päästää köysistä heidän kätensä. Sitten pistetään\nohjakset heidän käteensä.\n\nMutta näihin on paljon aikaa kulunut, ja Marianne on jo ehtinyt Sjöhön.\n\nMajuri ei ollut aamuntorkku herra, hän oli jo pukimissaan, kun Marianne\ntuli. Marianne tapasi hänet pihalla, majuri oli käynyt viemässä\naamiaista karhuilleen.\n\nHän ei juuri vastannut Mariannen puheeseen. Hän meni vain karhujensa\nluo, pani niille kuonokopat, talutti ne pihalta ja kiiruhti Ekebyhyn.\n\nMarianne seurasi häntä taempana. Hän oli tuupertua väsymyksestä, mutta\nsitten hän näki kirkkaan tulenloimon taivaalla ja oli kuolla\npelästyksestä.\n\nMillainen yö tämä oli! Mies lyö vaimoaan ja antaa lapsensa paleltua\nkuoliaaksi ovensa eteen. Aikoiko nainen nyt polttaa vihamiehensä,\naikoiko iäkäs majuri nyt päästää karhut irralleen oman väkensä\nkimppuun?\n\nHän voitti väsymyksensä, kiiruhti majurin ohi ja kiiti hurjaa vauhtia\nEkebyhyn.\n\nHän ennätti paljon edelle. Pihalle päästyään hän raivasi tien\nväkijoukon läpi. Kun hän seisoi keskellä piiriä kasvot vastatusten\nmajurinrouvan kanssa, hän huusi niin kovasti kuin jaksoi:\n\n\"Majuri, majuri tulee karhuineen!\"\n\nVäkijoukko tyrmistyi, kaikki silmät tähyilivät majurinrouvaan.\n\n\"Sinä hait hänet\", hän sanoi Mariannelle.\n\n\"Paetkaa!\" huusi tämä yhä kiihkeämmin. \"Pois Jumalan nimessä! En tiedä,\nmitä majuri aikoo, mutta hän tuo karhut.\"\n\nKaikki seisoivat hiljaa, tuijottaen majurinrouvaan.\n\n\"Minä kiitän teitä avusta, lapset\", sanoi tämä tyynesti joukolle.\n\"Kaikki, mitä tänä yönä on tapahtunut, järjestettiin täten siksi, ettei\nketään teistä voitaisi vetää oikeuteen ja ettei kukaan teistä joutuisi\nonnettomuuteen sen vuoksi. Menkää nyt kotiinne. Minä en tahdo nähdä\nketään väestäni murhaajana tai tulevan murhatuksi. Menkää nyt!\"\n\nVäki seisoi kumminkin paikoillaan. Majurinrouva kääntyi Mariannen\npuoleen.\n\n\"Minä tiedän, että sinä rakastat\", sanoi hän. \"Rakkauden\nmielipuolisuuden töitä sinä teet. Älköön koskaan koittako päivä,\njolloin sinun voimatonna täytyy sietää kotisi hävitystä! Ole aina\nkielesi ja kätesi valtias, kun viha täyttää sielusi.\"\n\n\"Rakkaat lapset, tulkaa nyt, joutukaa!\" jatkoi hän kääntyen\nalustalaisiinsa. \"Suojelkoon nyt Jumala Ekebytä, minun täytyy mennä\näitini luo. Oi, Marianne, kun sinä jälleen tulet täysijärkiseksi, kun\nEkeby on raiskattu ja maa huokaa hätäänsä, niin ajattele silloin, mitä\nteit tänä yönä, ja pidä huolta väestä!\"\n\nSenjälkeen hän meni, väen seuraamana.\n\nKun majuri tuli pihaan, ei hän nähnyt siellä niin elävää sielua, paitsi\nMariannen ja pitkän jonon hevosia, rekiä ja matkalaisia, pitkän,\nsurkean jonon, jossa hevoset eivät olleet huonompia kuin ajoneuvot,\neivätkä ajoneuvot huonompia kuin omistajat. Kovin kourin oli\nelämäntaisto kaikkia rutistellut.\n\nMarianne meni heidän luokseen ja päästi vangit siteistä.\n\nHän näki, miten he purivat huulensa yhteen ja katsoivat syrjään. Ikinä\nhe eivät olleet hävenneet näin. Suurempaa häpeää he eivät olleet\nkoskaan kokeneet.\n\n\"Minulla ei ollut helpompi pari tuntia sitten rukoillessani polvillani\nBjörnen portailla\", sanoi Marianne.\n\nJa sitten, rakas lukija, mitä sitten vielä sinä yönä tapahtui, miten\nvanhat ajoneuvot joutuivat takaisin liiteriinsä, hevoset talliin ja\nkavaljeerit kavaljeerirakennukseen, sitä en yritä kertoa. Aamunsarastus\nalkoi kuultaa itäisillä vuorilla, ja päivä valkeni selkeänä ja tyynenä.\nMiten paljon tyynemmät ovat valoisat, auringonpaisteiset päivät kuin\nnuo synkät yöt, joiden suojelevan siiven alla villipedot saalista\najavat ja huuhkat huikauttelevat.\n\nSen vain sanon, että kun kavaljeerit jälleen pääsivät huoneeseensa ja\nlöysivät viimeisestä boolimaljasta vähäisen tilkan lasiensa täytteeksi,\nniin valtasi heidät äkillinen hurmaus.\n\n\"Majurinrouvan malja!\" huusivat he.\n\nAh, hän on mainio nainen! Mitä haluaisivat he muuta kuin palvella\nhäntä, jumaloida häntä?\n\nMiten katkeraa, että piru on saanut hänet valtaansa, että hän häärää\nvain passittaakseen kavaljeerien sieluja helvettiin!\n\n\n\n\nKahdeksas luku\n\nGURLITA-KUKKULAN SUURI KARHU\n\n\nMetsien pimeydessä asuu inhoja eläimiä, joiden leuat on aseistettu\nkamalasti kiiluvilla hampailla tai terävillä nokilla ja joiden jaloissa\non terävät kynnet, mitkä himoitsevat iskeytyä vertauhkuvaan kaulaan, ja\njoiden silmät kimmeltävät murhanhimoa.\n\nSiellä asuu susia, jotka sieltä tulevat öisin ajamaan talonpoikien\nrekeä, kunnes vaimon täytyy ottaa pienokaisensa, joka istuu hänen\npolvillaan, ja nakata se pedoille, pelastaakseen oman ja miehensä\nhengen.\n\nSiellä asuu ilves, jota kansa kutsuu kyntehiseksi, sillä ainakin\nmetsässä on vaarallista sanoa sen oikeaa nimeä. Ken on puhunut siitä\npäivällä, katsastakoon illansuussa hyvin lammaskarsinansa ovia ja\nluukkuja, sillä muutoin se tulee. Se kiipeää lampoläävän seinää pitkin,\nsillä sen kynnet ovat vahvat kuin teräsnaulat, ujuttautuu sisään\nahtaimmastakin luukusta ja iskeytyy lampaiden niskaan. Ja kyntehinen\nriippuu niiden kurkussa ja imee verta kaulavaltimosta ja murhaa ja\nrepii, kunnes jok'ikinen lammas on kuollut. Se ei lopeta hurjaa\nkuolontanssiaan kauhistuneiden peikkojen seassa, niin kauan kuin\nyksikään niistä näyttää elonmerkkiä.\n\nJa aamulla näkee isäntä kaikki lampaansa kuolleina, revityin kurkuin,\nsillä kyntehinen ei jätä henkiin mitään, missä se mellastaa.\n\nSiellä asuu huuhkaja, joka hämärässä huutaa. Jos matkii sitä silloin,\nse humahtaa levitetyin siivin kimppuun ja repii silmät päästä, sillä\noikea lintu se ei ole, menninkäinen se on.\n\nJa siellä asuu kauhein kaikista, karhu, jolla on kahdentoista miehen\nvoimat ja jonka, kun se on tullut eräkarhuksi, voi kaataa ainoastaan\nhopeakuulalla. Voiko mikään luoda eläimen ympärille suurempaa\nkauhistuksen kunnianhohdetta kuin se, että sen voi kaataa ainoastaan\nhopeakuulalla? Millaisia kauheita salattuja voimia siinä piileekään,\nvoimia, jotka tekevät sen kovaksi tavalliselle lyijylle? Eikö lapsi\nusein makaa monta tuntia unta saamatta vuoteellaan pelätessään tätä\nkauheaa eläintä, jota pahuuden voimat suojelevat?\n\nJa jos se tulisi vastaan metsässä, isona ja korkeana kuin kulkeva\nkallio, niin ei saa kapasta karkuun eikä ruveta vastaan rimpuilemaan,\nvaan pitää kellahtaa selälleen maahan ja heittäytyä kuolleeksi. Monet\npienet lapset ovat ajatuksissaan kellettäneet maassa, kun karhu muka on\nheitä nuuskinut. Se on pyöritellyt kämmenellään heitä, ja he ovat\ntunteneet kasvoillaan sen kuuman, läähättävän hengityksen, mutta he\novat maanneet hiljaa, kunnes karhu on mennyt pois kaivamaan kuoppaa,\nkätkeäkseen heidät siihen. Mutta silloin he ovat nousseet hiljaa ja\nhipsutelleet pois, ensin verkalleen, mutta sitten hurjaa vauhtia.\n\nMutta ajatteles, ajattelepas, jos se karhu ei olisikaan pitänyt heitä\noikein kuolleina, vaan olisi heitä puraista tokaissut, tai jos sillä\nolisi ollut oikein nälkä ja se olisi halunnut syödä heidät heti, taikka\njos se olisi huomannut heidän liikkuvan ja olisi juossut heidän\nperäänsä. Auta armias!\n\nVelho on kamala. Se kyyköttää metsien hämärässä, tekee loitsurunoja\nihmisten kuultaviksi ja täyttää heidän sydämensä kamalilla ajatuksilla.\nSiitä syntyy se jäytävä pelko, joka painostaa elämää ja himmentää\nhymyilevien seutujen kauneutta. Pahanelkeinen on luonto, salakavala\nkuin nukkuva käärme, mihinkään ei voi luottaa. Tuossa on Lövenin\nhurmaavan kaunis järvi, mutta älä usko sitä, se vaanii saalista: joka\nvuosi täytyy sen saada veronsa hukkuneina. Tuolla on metsä,\nhoukuttelevan rauhallinen, mutta älä usko sitä! Metsä on täynnä inhoja\neläimiä, joissa asuu pahain noita-akkain ja murhanhimoisten\nmustalaisten sieluja.\n\nÄlä usko puroa ja sen lauhkeaa vettä! Siitä saat kovan taudin ja\nkuoleman, jos siinä auringon laskettua kahlaat. Älä usko käkeä, joka\nkeväällä niin kauniisti kukkuu! Syksyllä se muuttuu haukaksi,\ntuikeasilmäiseksi, kauheakyntiseksi! Älä usko sammalta, älä kanervaa,\nälä kalliota: paha on luonto, täynnä näkymättömiä voimia, jotka ihmistä\nvihaavat. Ei ole paikkaa, johon voit turvallisesti jalkasi laskea,\nihmeellistä on, että heikko sukusi voi välttää niinkin paljon väijyviä\nvaaroja.\n\nVelho on perin kamala. Vieläkö se elää Vermlannin metsien pimennossa\nlaulaen loitsujaan? Himmentääkö se vielä hymyilevien seutujen\nkauneutta, lamaako se vielä elämisen iloa? Suuri on ollut sen valta,\nsen tiedän minä, jonka kehdossa on pidetty terästä ja kylpyvedessä\nhiiliä, minä tiedän sen, minä, joka olen tuntenut sen rautakouran\nsydämeni ympärillä.\n\nMutta älköön kukaan luulko, että minä nyt tässä kerron jotain kauheaa\nja hirmuista. Kerron vain vanhan tarinan Gurlita-kukkulan suuresta\nkarhusta, ja jokainen uskokoon tai olkoon uskomatta -- miten vain\nhaluaa -- niinkuin kaikkia muitakin metsästysjuttuja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuurella karhulla on kotonsa sillä komealla vuorenhuipulla, jota\nsanotaan Gurlita-kukkulaksi ja joka kohoaa jyrkkänä ja vaikeapääsyisenä\nylisen Lövenin rannalla.\n\nKumoon suistuneen hongan juuret, joiden välissä sammalturve vielä\nriippuu, muodostavat seinät ja katon sen asunnon ympärille, haarat ja\nrisut suojelevat sitä, lumi sitä riveää. Se voi köllötellä siellä\nsuloisessa rauhassa, nukkuen kesästä kesään.\n\nOnko se siis runoseppo, ventomielinen uneksija, tämä karvainen\nmetsänkuningas, tämä vinosilmäinen ryöväri? Tahtooko se unohtaa\nmakaamalla kylmän talven koleat yöt ja värittömät päivät, herätäkseen\npurojen lirinään ja lintujen lauluun? Tahtooko se siellä maata uneksien\npunertavista puolamaista ja muurahaispesistä, jotka ovat täynnä\nruskeita, herkullisia olentoja, ja valkeista karitsoista, jotka käyvät\nlaitumella viheriöivillä rinteillä? Tahtooko tuo miekkonen välttää\nelämän talvea!\n\nUlkona viuhuu lumipyry honkien välissä, ulkona reiluttelevat revot ja\nhukat hulluina nälästä. Miksi saa karhu yksin nukkua? Nouskoon toki ja\ntuntekoon, miten pakkanen puree, miten raskasta on kahlata syvässä\nhangessa. Nouskoon ylös!\n\nSe on painautunut hyvin vuoteeseensa. Se on kuin sadun nukkuva\nprinsessa: niinkuin rakkaus herätti sen, niin tahtoo sekin antaa kevään\nherättää itsensä. Auringonsäteen, joka pilkistää risujen välistä ja\nlämmittää sen kuonoa, sulavain kinosten parin pisaran, jotka\nkostuttavat sen turkkia, se tahtoo antaa herättää itsensä. Voi sitä,\njoka häiritsee sitä ennen aikojaan.\n\nJospa vain kysyttäisiin, millaiseksi metsänkuningas tahtoo muovaella\nmaailmansa! Jospa ei vain yht'äkkiä kuulaparvi viuhuisi sisään risujen\nläpi ja iskeytyisi pintaan kuin ilkeät itikat.\n\nSe kuulee yht'äkkiä huutoa, melua ja laukauksia. Se pudistaa unen\njäsenistään ja vääntää risuja tieltä nähdäkseen, mitä siellä mylhytään.\nOnpa nyt työtä vanhalle tappelupukarille. Eipä näet kevät metelöi ja\njyski pesän ovella, ei tuulikaan, joka viskoo kumoon kuusia ja\npyörittelee tuiskulunta, ei; mutta kavaljeerit siellä ovat, Ekebyn\nkavaljeerit.\n\nMetsänkuninkaan vanhoja tuttuja. Se muistaa kyllä yön, jolloin Fuchs ja\nBeerencreutz istuivat väijyksissä erään Nygårdin isännän navetassa,\njonne sitä odotettiin vieraisille. He olivat juuri torkahtaneet\nviinapullonsa viereen, kun kontio komusi sisään turvekaton kautta;\nmutta he heräsivät, kun se nosteli surmattua lehmää pahnoista, ja\nkarkasivat kimppuun pyssyin ja puukoin. Lehmän ne siltä ottivat ja\ntoisen silmän, mutta henki herja säilyi.\n\nNiin, totisesti ovat kavaljeerit jo sen vanhoja tuttuja. Metsänkuningas\nmuistaa kyllä, miten ne yllättivät sen toisen kerran, kun se ja sen\nkorkea kuningatar juuri olivat laskeutuneet talvivuoteelle, tänne\nGurlita-kukkulan vanhaan kuningaslinnaan, ja poikaset olivat pesässä.\nSe muistaa kyllä, miten odottamatta he karkasivat kimppuun. Se itse\npääsi kyllä matkoihinsa, lyöden tieltä kaikki, mikä esteeksi sattui,\nmutta ontua sen täytyy kaiken ikänsä laukauksen tähden, joka osui sen\nreiteen, ja kun se yöllä palasi kuninkaalliseen linnaan, oli lumi\npunainen sen korkean puolison verestä, ja kuninkaalliset lapset oli\nviety tasangolle kasvatettaviksi ihmisten palvelijoiksi ja ystäviksi.\n\nNiin, nyt tärisee maa, nyt tutisee kinos, joka kattaa pesää, ja nyt\ntörmää ulos tuo suuri karhu, tuo vanha kavaljeerien vihamies. Pidä\nvarasi, Fuchs, vanha karhuntappaja, pidä varasi, Beerencreutz, eversti\nja kukunpelaaja, pidä varasi, Gösta Berling, sadan seikkailun sankari!\n\nVoi runoilijoita, voi haaveilijoita, voi lemmenritareita! Siinä seisoo\nnyt Gösta Berling sormi liipaisimella, ja karhu tulee suoraan häntä\nkohti. Miksi hän ei ammu, mitä hän ajattelee?\n\nMiksi hän ei pamauta luotia heti leveään lapaan; hän seisoo parhaalla\npaikalla pamauttaakseen. Toiset eivät voi ampua juuri sopivalla\nsilmänräpäyksellä. Luuleeko hän, että hänen on seisottava paraatia\nmetsän majesteetin edessä!\n\nGösta Berling on tietysti seisoallaan uneksinut kauniista Mariannesta,\njoka näinä päivinä on maannut Ekebyssä kovasti sairaana: hän kylmettyi\ntuona yönä, jolloin nukkui hangella.\n\nHän ajattelee Mariannea, joka hänkin on maanpiirin yllä lepäävän\nkirouksen uhri, ja Göstaa pöyristyttää ajatus, että hänkin on lähtenyt\ntänne vainoamaan ja tappamaan.\n\nJa tuossa tulee suuri karhu suoraan häntä kohti, toinen silmä sokeana\nkavaljeerin puukon iskusta, yksi jalka ontuvana kavaljeerin\npyssynkuulasta, äreänä ja pörröisenä, yksinäisenä siitä lähtien, kun he\ntappoivat sen puolison ja ryöstivät sen lapset. Ja Gösta näkee sen\nsellaisena kuin se on: surkeana, vainottuna eläinraukkana, jolta hän ei\ntahdo riistää henkeä, ainoata, mitä sillä vielä on ihmisten vietyä\nsiltä kaiken muun.\n\n\"Tappakoon minut\", miettii Gösta, \"mutta minä en ammu.\"\n\nJa kun karhu töytää häntä kohti, hän seisoo hiljaa kuin paraatissa, ja\nkun metsänkuningas hojottaa aivan hänen edessään, hän tekee kunniaa\nkiväärillä ja ottaa askelen sivulle.\n\nSilloin jatkaa karhu matkaansa, tietäen hyvin, ettei nyt ole aikaa\nhukattavana, syöksyy metsään, raivaa tiensä miehenkorkuisten kinosten\nläpi, kierii alas jyrkkiä rinteitä ja pakenee auttamattomasti samalla\nkun kavaljeerit, jotka kaikki seisoivat hana vireillä odottaen Göstan\nlaukausta, laukovat nyt pyssyjään sen mennessä.\n\nMutia turhaan, kierros on murrettu ja karhu paennut. Fuchs haukkuu, ja\nBeerencreutz noituu, mutta Gösta vain nauraa.\n\nKuinka he voivat vaatiakaan, että niin onnellinen ihminen kuin hän\ntekisi pahaa millekään Jumalan luomalle?\n\nGurlita-kukkulan suuri karhu kaikkosi siis hengissä leikistä; ja\ntalviunestaan se on nyt herätetty, sen saavat talonpojat kokea. Ei\nyksikään karhu ole tottuneempi kuin se repimään heidän matalain,\nkellarimaisten navettainsa kattoja, ei ainutkaan pujahda niin\nviekkaasti pakosalle väijytyksestä.\n\nYlisen Lövenin seutulaiset olivat pian ihmeissään ja kummissaan kontion\ntakia. Sana sanan jälkeen lähetettiin kavaljeereille ja pyydettiin\nheitä tulemaan tappamaan karhua.\n\nPäivät pääksytysten, yöt perätysten samoavat nyt kavaljeerit koko\nhelmikuun ajan ylisen Lövenin rannoilla etsimässä karhua, mutta se\npääsee heidän kynsistään. Onko se oppinut ketulta viekkauden ja sudelta\nnopeuden? Jos he väijyvät jossakin talossa, se riehuu naapuritalossa,\njos he etsivät sitä metsästä, se silloin ahdistaa talonpoikaa, joka\najaa jäällä. Siitä on tullut rosvojen rohkein: se kömpii luhtiin ja\ntyhjentää äidin hunaja-astian, se lyö kuoliaaksi isän hevosen reen\nedestä.\n\nMutta vähitellen aletaan arvata, minkämoinen karhu tämä on ja minkä\ntähden Gösta ei voinut sitä ampua. Kamalaa sanoa, hirmuista uskoa,\nmutta tämä ei ole oikea karhu. Ei ole ajatteleminenkaan sen kaatoa,\njollei ole hopeakuulaa pyssyssä. Kuula, hopeasta ja kirkonkellon\nmalmista tehty, valettu torstai-iltana, uudenkuun aikana\nkirkontornissa, niin ettei pappi ja lukkari eikä kukaan muukaan ihminen\ntiedä, se sen varmaan tappaa, mutta sellaista kuulaa ei taidakaan olla\nhevin helppo saada.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEkebyssä on mies, jota mahtaa tämä kaivella enemmän kuin ketään muuta.\nHän on, kuten hyvin voi arvata, Anders Fuchs, karhuntappaja. Hän\nmenettää sekä ruokahalunsa että unensa ajatellessaan ettei voi kaataa\nGurlita-kukkulan suurta karhua. Viimein käsittää hänkin, että karhun\nvoi kaataa ainoastaan hopeakuulalla.\n\nTuikea majuri, Anders Fuchs, ei ollut mikään ihana mies. Hänellä oli\nraskas, kömpelö ruumis ja leveä, punainen naama, poskien alla riippuvat\nlihapussit ja moninkertainen leuka. Jäykkinä kuin harjakset tököttivät\nhänen pienet, mustat viiksensä paksussa ylähuulessa, ja musta tukka\ntörrötti karkeana ja sakeana ihan pystyssä. Sen lisäksi hän oli\nharvasanainen mies ja suursyömäri. Hän ei ollut sellainen, jonka naiset\nottavat vastaan hymyilevin huulin ja avoimin sylin, eikä hänkään\npuolestaan heittänyt heille lauhkeita katseita. Ei uskottu hänen\nkoskaan saavan nähdä naista, jonka kanssa hän voisi sopia yksiin, ja\nkaikki rakkauden ja kuhertelun touhut olivat hänestä kaukana.\n\nTuli sitten torstai-ilta, jolloin kuu on juuri kahden sormen levyinen\nja pysyy näköpiirin yllä pari tuntia auringon laskettua; silloin\nlaittautuu Fuchs-majuri matkalle Ekebystä sanomatta kenellekään, mihin\naikoo mennä. Hänellä on tulukset ja luotimuotti metsästyslaukussa ja\npyssy selässä, ja hän menee Bron kirkolle nähdäkseen, mahtaakohan\nonnetar hymyillä rehelliselle miehelle.\n\nKirkko on Ylä- ja Ala-Lövenin välisen kaidan salmen itärannalla, ja\nmajuri Fuchsin täytyy mennä salmensiltaa päästäkseen sinne. Hän kulkee\nsiis raskaissa mietteissään siltaa kohti, katsomatta ylös Brobun\nmäille, joilla talot selvästi kuumottavat kirkasta iltataivasta vasten,\ntai Gurlita-kukkulalle, joka kohottaa pyöreätä päälakeaan illan\nhohteessa; hän katsoo vain maahan ja aprikoi, mitenkä saisi käsiinsä\nkirkon avaimen kenenkään tietämättä.\n\nKun hän joutuu alas sillalle, hän kuulee sellaista epätoivoista\nkirkunaa, että kohottaa yht'äkkiä silmänsä.\n\nSiihen aikaan oli pieni saksalainen Faber Bron urkurina. Hän oli\nhintelä mies, vähäinen sekä painoltaan että arvoltaan. Ja lukkarina oli\nJon Larsson, vankka talonpoika, mutta köyhä, sillä Brobyn pappi oli\npetkuttanut häneltä koko hänen isänperintönsä, viisisataa\nriikintaaleria.\n\nLukkari tahtoi naida urkurin sisaren, pienen, sievän neiti Faberin,\nmutta urkuri ei siihen suostunut, ja sen vuoksi eivät nuo kaksi\nkirkonmiestä olleet ystäviä. Tänä iltana on lukkari tavannut urkurin\nsalmensillalla ja karannut suoraan hänen kimppuunsa. Hän tarttuu\nurkuria rintapieliin ja nostaa hänet suorin käsin kaiteen ulkopuolelle\nja vannoo pyhästi ja kalliisti nakkaavansa hänet salmeen, jollei hän\nanna hänelle sisartaan, sitä pientä, hienoa neitiä. Pieni saksalainen\nei myönny vain noin tuostaan, hän rimpuilee ja kirkuu sanoen \"en\",\nvaikka näkeekin syvällä allansa mustan avoveden kohisevan valkoisten\näyräiden välissä.\n\n\"En, en\", huutaa hän. \"En, en!\"\n\nEikä ole takuuta, vaikka lukkari olisi vihoissaan tanssittanut häntä\nalas kylmään, mustaan veteen, jollei majuri Fuchs olisi juuri saapunut\nsillalle. Nyt pelästyy lukkari, asettaa Faberin vakaalle maalle ja\njuoksee tiehensä minkä jaloista pääsee.\n\nPikku Faber kapsahtaa majurin kaulaan kiittääkseen häntä henkensä\npelastuksesta, mutta majuri työntää hänet pois ja sanoo, ettei mokoman\nvuoksi kannata kiittää. Majuri ei ole rakastanut saksalaisia ollenkaan\nsiitä lähtien, jolloin hänet Pommerin sodan aikana oli majoitettu\nRügenin Putbusiin.\n\nHän ei ole ikinä ollut niin lähellä nälkäkuolemaa kuin silloin.\n\nNyt aikoo pikku Faber juosta nimismies Scharlingin luo manuuttamaan\nlukkaria murhayrityksestä, mutta majuri ilmoittaa hänelle, ettei se\nmaksa vaivaa näillä main, sillä täällä ei merkitse mitään jos tappaa\nsaksalaisen.\n\nSilloin rauhoittuu pikku Faber ja pyytää majuria luokseen syömään\nsianlihamakkaraa ja juomaan mummaa.[9]\n\nMajuri lähtee hänen luokseen, sillä hän arvelee, että urkurilla\nvarmaankin on kirkonavain kotonaan, ja niin he astelevat ylös mäkeä,\njolla Bron kirkko sijaitsee, rovastin, lukkarin ja urkurin virkatalot\nympärillään.\n\n\"Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi\", sanoo pikku Faber, kun hän majurin\nseurassa astuu kotiinsa. \"Täällä ei ole tänään oikein hienoa. Meillä on\nollut touhua tänään, minulla ja siskollani. Meillä on teurastettu\nkukko.\"\n\n\"Voi peeveli!\" huudahtaa majuri.\n\nPieni, hieno neiti Faber tulee sitten kohta sisään ja tuo mummaa\nsuurissa savimukeissa. Nyt tiesi jokainen, ettei majuri katsellut\nnaisia lempein silmäyksin, mutta pikku neiti Faberia hän kuitenkin\nmielihyvin katseli, tämän saapuessa niin sievänä, pitsit ja tykkimyssy\npäässä. Vaalea tukka kaarsi otsaa niin sileästi kammattuna,\nkotikutoinen puku oli niin sievä ja hohtavan puhdas, pienet kädet\nolivat niin toimeliaat ja innokkaat, ja hänen pienet kasvonsa niin\npunakat ja pyöreät, ettei majuri voinut olla ajattelematta, että jos\nhän viisikolmatta vuotta sitten olisi nähnyt sellaisen piikasen, hän\nolisi mennyt ja kosaissut.\n\nNiin sievä ja ruusunhelakka ja näppärä kuin neito onkin, ovat kumminkin\nhänen silmänsä aivan itkettyneet. Juuri tämä seikka se herättääkin\nmajurissa lempeitä ajatuksia.\n\nMiesten syödessä ja juodessa neito kiitää sisään ja ulos huoneesta.\nKerran hän tulee veljensä luo, niiaa ja sanoo:\n\n\"Miten käskee minun veljeni: millä tavoin lehmät pannaan suojaan?\"\n\n\"Pane viis' vasemmalle ja kuus' oikealle, niin eivät puske\", sanoo\npikku Faber.\n\n\"Sepä peeveliä, onko Faberilla niin monta lehmää?\" huudahtaa majuri.\n\nMutta asianlaita oli sellainen, että urkurilla oli ainoastaan kaksi\nlehmää, mutta hän oli ristinyt toisen Viideksi ja toisen Kuudeksi,\njotta kuuluisi komeammalta kun niistä puhutaan.\n\nJa sitten saa majuri kuulla, että Faberin karjakartanoa paraikaa\nnostetaan, joten karja on päivällä ulkona ja yötä halkoliiterissä.\n\nPikku neiti Faber tulee ja menee huoneesta; taas hän tulee veljensä\nluo, niiaa hänelle ja sanoo, että timperi kysyy, kuinka korkea\nnavetasta tehdään.\n\n\"Lehmien mukaan\", sanoo urkuri. \"Lehmien mukaan!\"\n\nSe on majuri Fuchsin mielestä hyvä vastaus.\n\nSiinä istuttaessa alkaa majuri sitten kysellä urkurilta, miksi hänen\nsisarensa silmät ovat niin punaiset, ja silloin hän saa kuulla, että\nneito itkee, kun Faber ei tahdo antaa häntä tuolle köyhälle lukkarille,\nvelkaiselle ja pennittömälle miehelle.\n\nMoisesta johtuu majuri Fuchs vaipumaan yhä syvempiin ajatuksiin. Hän\ntyhjentää kannun toisensa jälkeen ja syö huomaamattaan makkaran\nmakkaran perästä. Pikku Faber kauhistuu moista janoa ja ruokahalua,\nmutta mitä enemmän majuri syö ja juo, sitä kirkkaammiksi tulevat hänen\naivonsa ja päättävämmäksi mielensä.\n\nSitä lujemmin hän päättää nyt tehdä jotakin pienen neiti Faberin\nhyväksi.\n\nHän on sillä välin tähystellyt suurta, kiemuralehtistä avainta, joka\nriippuu naulassa oven pielessä, ja tuskin painaltaa pikku Faber, jonka\non täytynyt pitää majurille seuraa juomakannun ääressä, päänsä pöytää\nvasten ja alkaa kuorsata, niin Fuchs-majuri sieppaa avaimen, pistää\nlakin päähänsä ja puikkii matkoihinsa.\n\nMinuuttia myöhemmin hän komuaa tapulin portaita ylös pienen\nsarvilyhtynsä valossa ja tulee vihdoin kellotapuliin, jossa kellot\naukovat avaria kitojaan hänen yllänsä. Siellä hän raapii ensin vähän\nmalmia kellosta ja aikoo juuri ottaa metsästyslaukusta luotimuotin ja\nhiilikupin, kun huomaa, että hänellä ei ole kaikkein tärkeintä: hän ei\nole muistanut ottaa matkaansa hopeaa. Jos mieli saada luotiin voimaa,\nse täytyy valaa juuri siellä tornissa. Muu kaikki on järjestyksessä: on\ntorstai-ilta ja uusikuu, eikä kukaan aavista hänen tornissa oloaan, ja\nnyt hän ei kuitenkaan voi tehdä mitään. Kiukussaan hän lähettää yön\nhiljaisuuteen sellaisen kirouksen, että kellot kumisevat.\n\nHeti sen jälkeen hän kuulee hiljaista kolinaa alhaalta kirkosta ja on\nerottavinaan askeleita portaissa. Totta tosiaankin, raskaat askeleet\ntulla kopisevat portaissa.  Majuri Fuchs, joka kiroilee siellä ylhäällä\nniin, että kellot vapisevat, tulee silloin jo hiukan arvelevaiseksi.\nHän jo kummastelee, että mikähän se nyt tulee häntä avustamaan\nluodinvalannassa. Askelet lähenevät lähenemistään. Tulija aikoo\nvarmastikin aina kellotapuliin.\n\nMajuri hiipii peränurkkaan hirsien ja parrujen sekaan ja sammuttaa\nsarvilyhdyn. Ei hän juuri hätäpoikia ole, mutta kaikki kauniit\naikomuksethan menisivät myttyyn, jos joku hänet sieltä huomaisi. Tuskin\nhän on kätkeytynyt, kun tulokas pistää päänsä ylös lattian luukusta.\n\nMajuri tuntee hänet hyvin, hän on ahne Brobyn pappi. Hän, joka on\nmelkein mielipuoli saituudesta, kätkeskelee aarteitaan milloin minnekin\nkummallisiin paikkoihin. Nyt hän tuo setelipinkan ja aikoo kätkeä sen\nkellotapuliin aavistamattakaan, että joku voisi nähdä hänet. Hän nostaa\nsiltalankkua ja pistää rahat sen alle, ja sitten hän jo poistuukin.\n\nMutta majuri ei vitkastele, hän nostaa heti samaa lankkua. Ohoh, miten\npaljon rahaa! Setelipinkka pinkan vieressä ja niiden välissä ruskeita\nnahkapusseja täynnä kiiltäviä hopeakolikoita. Majuri ottaa parhaiksi\nsen verran hopeaa kuin tarvitsee luotiinsa; muun hän antaa jäädä\npaikoilleen.\n\nKun hän on tullut tornista maahan, on hänellä hopeakuula luodikossaan.\nHän kävelee ja miettii, mitähän onni vielä varannee hänelle tänä yönä.\nKummia ovat torstaiyöt, kuten jokainen tietää. Hän tekee ensin mutkan\nurkurin talolle. Sillä annapas, jos karhun kanalja tietäisi, että\nFaberin karja on kurjassa halkoliiterissä, melkein taivasalla! No,\neikös vain hän näe jonkin mustan ja suuren liikkuvan pihan yli\nhalkovajaa kohti, varmaan se on karhu.\n\nHän nostaa pyssyn poskelleen ja on juuri ampumaisillaan, mutta sitten\nhän luopuu aikeestaan.\n\nPimeässäkin hän yhä näkee neiti Faberin itkettyneet kasvot; hän tuumii,\nettä kyllä kai hänen täytyy hieman auttaa tyttöä ja lukkaria, mutta\nkyllä vain tuntuu kovalta, kun ei saa sen vuoksi tappaa tuota\nGurlita-kukkulan suurta karhua. Hän kertoi itse myöhemmin, ettei mikään\nkoko maailmassa ollut tuntunut hänestä niin kovalta, mutta kun se pikku\nneito oli niin sievä ja suloinen impynen, niin täytyihän karhu uhrata.\n\nHän menee lukkarin taloon, herättää miekkosen ja vie hänet ulos\npuolipukimissa ja sanoo, että lukkarin on nyt ammuttava karhu, joka\nkiertelee Faberin liiterin nurkalla.\n\n\"Jos sinä ammut sen karhun, niin hän antaa sinulle sisarensa\", sanoo\nhän, \"sillä sinusta tulee silloin kerrassaan kunnioitettu mies. Se ei\nole mikään tavallinen karhu, ja maan parhaista olisi kunnia, jos\nsaisivat sen kaadetuksi.\"\n\nJa hän panee lukkarin käteen oman pyssynsä, joka on ladattu hopeisella\nja kellonmalmisella, torstai-iltana uudenkuun aikana kirkontornissa\nvaletulla kuulalla, eikä hän voi olla vapisematta kateudesta, kun tuo\ntoinen eikä hän saa ampua sen suuren metsänkuninkaan, sen\nGurlita-kukkulan vanhan karhun.\n\nLukkari tähtää -- Jumala siunatkoon meitä! -- tähtää niinkuin aikoisi\nkaataa sen suuren karhun, jota myös Otavaksi kutsutaan ja joka kiertää\ntaivaalla Pohjantähden ympärillä, eikä lainkaan sitä täällä maassa\nkulkevaa karhua, ja laukaus pamahtaa niin että kaikuu aina\nGurlita-kukkulalle.\n\nMutta tähtäsi minne tähtäsi, karhu kaatuu! Niin käy, kun ampuu\nhopeakuulalla! Osuu karhua sydämeen, vaikka olisi tähdännyt Otavaa.\n\nIhmisiä tulla viuhtoo heti kaikista lähitaloista, ja ihmetellään mikä\nsiellä on, sillä ikinä ei ole laukaus jyrissyt kovemmin ja herättänyt\nenemmän uinuvia kaikuja kuin tämä, ja lukkaria ylistetään suuresti,\nsillä karhu oli oikea maanvaiva.\n\nPikku Faber tulee myöskin ulos, mutta nyt pettyy majuri Fuchs julmasti.\nLukkari seisoo siinä kunniansa kukkuloilla ja on sitä paitsi pelastanut\nFaberin lehmät, mutta pieni urkuri ei ole liikuttunut eikä kiitollinen.\nHän ei avaa syliänsäkään eikä tervehdä häntä lankonaan ja sankarina.\n\nMajuri seisoo ja rypistelee kulmakarvojaan ja polkee vihoissaan jalkaa\nmoisen viheliäisyyden tähden. Hän aikoo puhua ja julistaa tuolle\nahnaalle, ahdassieluiselle pikku kehvelille, mikä suuri urotyö tämä on,\nmutta silloin hän alkaa änkyttää niin, ettei saa sanaa suustaan. Ja yhä\nvihaisemmaksi hän tulee ajatellessaan, että nyt hän on turhanpäiten\nuhrannut kunnian, mikä suuren karhun kaadannasta koituu.\n\nOh, hänen on aivan mahdotonta käsittää, ettei mies, joka on tehnyt\nmoisen urotyön, kelpaa uljaimmankaan morsiamen sulhoksi.\n\nLukkari ja jotkut nuoret miehet rupeavat nylkemään karhua, he menevät\ntahkoamaan puukkojaan, muut menevät kotiinsa nukkumaan, majuri Fuchs\nvain seisoo yksin kuolleen karhun luona.\n\nSitten hän menee kirkkoon vielä kerran, pistää vielä kerran avaimen\nreikään, kiipeää kapeita portaita ja vinoja tikapuita, herättää\nnukkuvat kyyhkyset ja tulee vielä kerran kellotapuliin.\n\nJa sitten, kun karhua nyljetään majurin valvoessa toimitusta, löydetään\nsen leukojen välistä setelipinkka, jossa on viisisataa riikintaaleria.\nMahdotonta arvata, miten se on sinne joutunut, mutta tämähän onkin\nkumma karhu, ja kun lukkari kerran on karhun kaatanut, niin rahatkin\novat hänen, sehän on selvä.\n\nKun tästä tulee tieto, ymmärtää pikku Faberkin, minkä kunnialaukauksen\nlukkari on pamauttanut, ja hän selittää nyt olevansa ylpeä, jos pääsee\ntoisen langoksi.\n\nPerjantai-iltana lähtee majuri Anders Fuchs takaisin Ekebyhyn oltuaan\nkarhunpeijaisissa lukkarin talossa ja kihlajaisissa urkurin luona. Hän\nastelee tietä raskain sydämin: riemua hän ei lainkaan tunne, vaikka\nhänen vihamiehensä on kaatunut, eikä häntä liioin ilahduta komea\nkarhuntaljakaan, jonka lukkari on hänelle lahjoittanut.\n\nNyt luulevat monet hänen sureksivan sitä, että tuo sievä, hieno pikku\nneiti joutui toisen omaksi. Oho, siitä hän ei ole millänsäkään. Mutta\nse tässä käy hänen sydämelleen, että vanhan yksisilmäisen metsän\nkuninkaan piti kaatua hänen saamatta laukaista siihen hopeakuulaa.\n\nNiin hän tulee kavaljeerirakennukseen, missä kavaljeerit istuvat\npiirissä roihuavan takan edessä, ja paiskaa sanaakaan sanomatta\nkarhuntaljan heidän keskelleen. Älköön kukaan uskoko, että hän nyt\nkertoi matkastaan; meni totisesti aikoja, ennenkuin kukaan sai\nhoukutelluksi häneltä asian oikean laidan. Ei hän kavaltanut Brobyn\npapin piiloakaan, ja pappi tuskin koskaan huomasi varkautta.\n\nKavaljeerit tutkivat nahkaa.\n\n\"Se on kaunis nahka\", sanoo Beerencreutz. \"Ihmettelenpä, millä tavoin\ntuo ukko on noussut talviteloiltaan, vai ammuitko sinä sen pesäänsä?\"\n\n\"Se ammuttiin Brossa.\"\n\n\"No, niin suuri kuin Gurlitan karhu se ei ole ollut\", sanoo Gösta,\n\"mutta pulska eläin kuitenkin.\"\n\n\"Jos se olisi silmäpuoli\", sanoo Kevenhüller, \"niin uskoisinpa, että\nolet ampunut ukon itsensä, siksi suuri se on. Mutta kun tällä ei ole\nhaavaa eikä vammaa silmissä, niin ei se voi olla sama.\"\n\nFuchs kiroaa tuhmuuttaan, mutta sitten alkavat hänen kasvonsa loistaa\nniin, että mies oikein kaunistuu. Gurlitan suuri karhu ei siis olekaan\nkaatunut toisen miehen laukauksesta.\n\n\"Hyvä Jumala, kuinka hyvä sinä olet!\" hän sanoo ja panee kätensä\nristiin.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku\n\nBJÖRNEN HUUTOKAUPPA\n\n\nUsein meitä nuoria ihmetytti suuresti vanhain kertomukset. \"Oliko\nteillä sitten kemut joka päivä niin kauan kuin säteilevää nuoruuttanne\nkesti?\" kysyimme heiltä. \"Oliko elämä siihen aikaan yhtä ainoaa, pitkää\nseikkailua?\"\n\n\"Olivatko kaikki nuoret naiset siihen aikaan kauniita ja suloisia, ja\npäättyivätkö kaikki tanssiaiset niin, että Gösta Berling kaappasi yhden\nheistä itselleen?\"\n\nSilloin pudistivat vanhukset arvokasta päätään ja siirtyivät kertomaan\nrukkien hyrinästä ja kangaspuiden ratinasta, keittiöhommista, riuttain\njyskeestä ja kirveen paukkeesta metsässä; mutta kauan ei kestänyt, kun\nhe jo taas joutuivat vanhalle ladulle. Jo kiitivät reet pääkuistin\neteen, jo lennättivät hevoset pimeillä metsäteillä nuorta, iloista\nväkeä, jo leiskui tanssi, ja viulunkäyrät viuhuivat. Jyristen ja\njylisten pauhasi seikkailun hurja ajojahti ympäri Lövenin pitkän\njärven. Kauas kaikui sen kumina. Metsä huojui ja kaatui, kaikki\nhävityksen voimat pääsivät valloilleen: tulipalo loimusi, koski tuhosi,\nmetsänpedot samosivat nälkäisinä talojen ympärillä. Kahdeksanjalkaiset\nhevoset tallasivat kavioillaan kaiken hiljaisen onnen muruiksi. Missä\nikinä hurja ajojahti pauhasi, siellä leimahtivat miesten sydämet\nvilleiksi ja naisten täytyi paeta kauhusta kalvaina kotoaan.\n\nJa me nuoret kuuntelimme ihmetellen, hiljaa, kauhistuneina ja kumminkin\nikionnellisina. \"Sellaisia ihmisiä!\" ajattelimme. \"Me emme koskaan näe\nheidän vertaisiaan.\"\n\n\"Eivätkö sen ajan ihmiset koskaan ajatelleet mitä tekivät?\" kysyimme.\n\n\"Tietysti he ajattelivat, lapset\", vastasivat vanhat.\n\n\"Mutta eivät niinkuin me ajattelemme\", me inttelimme.\n\nEivätkä vanhukset ymmärtäneet, mitä tarkoitimme.\n\nMutta me taas, me ajattelimme itsetarkastelun merkillistä henkeä, joka\njo oli saapunut sieluumme. Ajattelimme häntä, jolla on jäiset silmät,\npitkät koukkusormet, tuota, joka kyyröttää sielumme pimeimmässä\nloukossa ja nyppii rikki olentomme, niinkuin vanhat mummot nyppivät\nsilkki- ja villariepuja.\n\nPala palalta nuo pitkät, kovat, koukkuiset sormet nyppivät, kunnes koko\nmeidän minuutemme oli edessämme kuin riepukasa, ja siten meidän parhaat\ntunteemme, alkuperäisimmät ajatuksemme, kaikki, mitä olimme tehneet ja\nsanoneet, tutkittiin, tarkastettiin, nypittiin rikki, ja jäiset silmät\nkatselivat sitä, ja hampaaton suu hymyili pilkallisesti ja kuiskasi:\n\"Ne ovat rääsyjä, pelkkiä rääsyjä.\"\n\nOlihan kyllä senkin ajan ihmisissä yksi, joka oli antanut sielunsa\nalttiiksi tuolle jääsilmäiselle hengelle. Erään sikäläisenkin vieressä\nse istui, tekojen lähteellä vartioiden, pahalle ja hyvälle ilkastellen,\nymmärtäen kaikki, tuomitsematta mitään, tutkistellen, kaivellen, rikki\nnyppien, lamauttaen sydämen liikahduksia ja ajatuksen voimaa\nlakkaamattomalla pilkkahymyllä.\n\nKaunis Marianne kuljetti itsetarkastelun henkeä sielussaan. Hän tunsi\nhänen jääsilmäinsä ja ivahymynsä seuraavan häntä joka askelella, joka\nsanalla. Hänen elämänsä oli tullut näytelmäksi, jossa tuo henki oli\nainoana katselijana. Marianne ei ollut enää ihminen, hän ei kärsinyt,\nhän ei iloinnut, ei rakastanut, hän esitti vain kauniin Marianne\nSinclairen osaa, ja itsetarkastelu istui tuijottavin jääsilmin ja\nahkerin, rikkinyppivin sormin ja katsoi näyttelemistä.\n\nHänet oli lyöty kahteen osaan. Kalpeana, epämiellyttävänä ja\npilkallisena istui toinen puoli hänen minuuttaan katsellen, mitä toinen\npuoli toimi, eikä koskaan tuo outo henki, joka repi rikki hänen\nolentoaan, virkkanut hänelle tunteen tai mieltymyksen sanaa.\n\nMutta missä hän oli silloin ollut, tuo tekojen lähteen kelmeä vartija,\nsinä yönä, jolloin Marianne oppi tuntemaan elämän täyteläisyyden? Missä\nhän oli, kun hän, viisas Marianne, suuteli Gösta Berlingiä sadan\nsilmäparin nähden, ja kun hän vihansa vimmassa heittihe kinokseen\nkuolemaan? Silloin sokenivat jäiset silmät, silloin ilkastelu lamautui,\nsillä intohimo riensi myrskyten hänen sieluunsa. Seikkailun hurjan\najojahdin pauhu oli kohissut hänen korvissaan. Hän oli ollut täysi\nihminen sinä ainoana hirvittävänä yönä.\n\nVoi sinua, itsetarkastelun jumala. Kun Marianne äärettömästi\nponnistellen sai nostetuksi kivettyneet kätensä ja kiedotuksi ne Göstan\nkaulaan, silloin kohotit, niinkuin ukko Beerencreutz, silmäsi pois\ntäältä maasta ja katselit tähtiä.\n\nSinä yönä olit tuiki voimaton. Kuollut olit neidon sepittäessä\nrakkaushymnejään, kuollut hänen kiiruhtaessaan Sjöhön majuria hakemaan,\nkuollut, kun hän näki liekkien punaavan taivasta puiden latvojen\nyläpuolella.\n\nKas, ne olivat tulleet, nuo väkevät myrskylinnut, nuo demonisten\nintohimojen aarnikotkat. Tulisiivin ja teräksisin kynsin ne olivat\nhyökänneet suhisten kimppuusi, sinä jääsilmäinen henki, ne olivat\niskeneet kyntensä niskaasi ja nakanneet sinut tuntemattomiin. Olit\nkuollut ja muserrettu.\n\nMutta nyt ne olivat lentää kohisseet edelleen, nuo ylväät, nuo\nvaltavat, nuo, joiden teitä ei ennakolta voi arvioida eikä kukaan\ntarkkaaja ole seurannut; ja tuntemattomuuden kuilusta oli\nitsetarkastelun kumma henki noussut taas ja vielä kerran asettunut\nkauniin Mariannen sieluun.\n\nKoko helmikuun makasi Marianne sairaana Ekebyssä. Sjön majuria\nnoutaessaan oli häneen tarttunut rokko. Tuo kauhea tauti oli silloin\nkoko rajuudellaan karannut hänen kimppuunsa, hänen, joka oli hirveän\nkylmettynyt ja uupumuksesta menehtymäisillään. Kuolema oli ollut häntä\nlähellä, mutta kuun lopulla hän kumminkin toipui. Heikko hän oli yhäkin\nja pilalle rumentunut. Häntä ei ikinä enää sanottaisi kauniiksi\nMarianneksi.\n\nTätä ei kuitenkaan vielä tiennyt kukaan muu kuin Marianne ja hänen\nhoitajattarensa. Eivät edes kavaljeerit sitä tienneet. Sairashuone,\njossa tarttuva rokko ruhtinoi, ei ollut joka miehelle auki.\n\nMutta milloin on itsetarkastelun voima suurempi kuin paranemisen\npitkinä hetkinä? Silloin se istuu ja tuijottaa jääsilmin ja nyppii\nnyppimistään nikamaisilla, luisilla sormillaan. Ja jos tarkoin katsoo,\nniin on sen takana vielä kellankelmeämpi olento, joka tuijottaa ja\nkalvaa ja ivaa, ja sen takana taas toinen, ja vielä kolmas, kaikki\nhymyillen pilkallisesti toisilleen ja koko maailmalle.\n\nJa kun Marianne katsoi vuoteessa lojuen itseään kaikilla noilla\ntuijottavilla jääsilmillä, kuolivat kaikki alkuperäiset tunteet\nhänessä.\n\nHän makasi siinä ja näytteli sairasta, hän loikoi siinä ja esitti\nonnetonta, esitti rakastunutta, esitti kostonhimoista.\n\nHän oli kaikkia näitä, ja kumminkin se oli vain näyttelemistä. Kaikki\nmuuttui näyttelemiseksi ja epätodeksi noiden jäisten silmien edessä,\njotka häntä vartioivat, samalla kun niiden takana vartioi niitä toinen\nsilmäpari, joita taas vartioi toinen pari, aivan loppumattomassa\nperspektiivissä.\n\nKaikki elon vahvat voimat olivat uneen uinahtaneet. Hän oli pystynyt\nhehkuvaan vihaan ja alttiiseen rakkauteen yhtenä ainoana yönä, ei\nkauempaa.\n\nHän ei edes tiennyt, rakastiko hän Gösta Berlingiä. Hän ikävöi nähdä\nhäntä, koettaakseen, saattoiko Gösta siirtää hänet hänen oman minänsä\nulkopuolelle.\n\nTaudin kourissa ollessaan oli hänellä vain yksi selvä ajatus: hän ei\nsallinut tiedoittaa taudistaan kenellekään. Hän ei tahtonut nähdä\nvanhempiaan, hän ei tahtonut sovintoa isänsä kanssa, ja hän tiesi, että\nisä katuisi, jos saisi kuulla, kuinka sairas hän oli. Sentähden hän\nkäski, että hänen vanhemmilleen ja kaikille muillekin oli ilmoitettava,\nettä se tukala silmätauti, joka aina kiusasi häntä kotiseudulle tultua,\npakotti hänet nytkin piilemään suljettujen uudinten takana. Hän kielsi\nhoitajattaren puhumasta, miten sairas oli, hän kielsi kavaljeereja\nhaettamasta lääkäriä Karlstadista. Hänessä oli tosin isorokko, mutta\naivan lievä; Ekebyn kotiapteekissa oli kyllin lääkkeitä hänen henkensä\npelastukseksi.\n\nHän ei ajatellut hetkeäkään kuolevansa, hän makasi vain ja odotti\nterveyden päiviä, lähteäkseen Göstan kanssa pappilaan kuulutuksille.\n\nMutta nyt oli sairaus ja kuume ohi. Hän oli taasen kylmä ja viisas.\nHänestä tuntui kuin hän olisi viisas tässä hullujen maailmassa. Hän ei\nvihannut, ei rakastanut. Hän ymmärsi isäänsä, hän ymmärsi heitä\nkaikkia. Joka ymmärtää, ei vihaa.\n\nHän oli saanut kuulla, että Melchior Sinclaire oli päättänyt pitää\nhuutokaupan Björnessä ja hävittää kaiken mitä omisti, niin ettei\nMariannelle jäisi perintöä. Sanottiin, että isä aikoo hävittää kaikki\nniin perinpohjaisesti kuin suinkin voi: ensin kuuluu myyvän huonekalut\nja viimeksi itse kartanon, ja kaikki rahat hän pistää säkkiin ja\nupottaa Lövenin syvyyteen. Hajoitus, mullistus ja hävitys piti oleman\nMariannen perintö. Marianne hymyili hyväksyvästi tämän kuullessaan: isä\noli luonteeltaan sellainen, juuri niin hänen tulikin menetellä.\n\nHänestä tuntui nyt merkilliseltä, että hän oli voinut runoilla sen\nsuuren rakkaudenhymnin. Hän oli uneksinut hiilenpolttajan majasta, hän\nkuten muutkin. Nyt hänestä tuntui kummalliselta, että hän oli koskaan\nuneksinut.\n\nHän huokaili kaivaten luontoa. Hän oli väsynyt tähän alinomaiseen\nnäyttelemiseen. Koskaan hänellä ei ollut voimakasta tunnetta. Hän\ntuskin suri kauneutensa katoamista; mutta häntä kauhistutti outojen\nsääli.\n\nOi, yksi itsensä unohtamisen tuokio! Liike, sana, teko, joka ei olisi\nlaskelmoitu.\n\nSitten kerran, kun huone jo oli puhdistettu tartunnasta ja hän loikoi\npukeutuneena sohvalla, hän kutsutti Gösta Berlingin luokseen. Hänelle\nilmoitettiin, että Gösta oli lähtenyt Björneen huutokauppaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBjörnessä oli todellakin suuri huutokauppa. Se oli vanha, rikas koti.\nVäkeä oli tullut pitkien matkojen takaa huutamaan ja katsomaan.\n\nJykevä Melchior Sinclaire oli koonnut kaikki talon tavarat suureen\nsaliin. Siellä oli tuhansittain kapineita kasattuina röykkiöihin, jotka\nulottuivat lattiasta laipioon.\n\nHän oli itse kulkenut huoneissa kuin hävityksen enkeli tuomiopäivänä ja\nhilannut yhteen kaiken, minkä aikoi myydä. Keittiön kalusto: mustat\npadat, puutuolit, tinatuopit, kuparivadit, kaikki ne saivat olla\nhäneltä rauhassa, sillä niissä ei ollut mitään, joka olisi muistuttanut\nMariannesta; mutta tämä olikin ainoa, mikä säästyi hänen vihaltaan.\n\nMariannen huoneeseen hän murtautui hävittäen kaikki. Siellä oli\nMariannen nukkekaappi, siellä hänen kirjahyllynsä ja pikku tuoli, jonka\nMelchior Sinclaire oli teettänyt hänelle, sekä hänen korunsa ja\nvaatteensa, sohvansa ja sänkynsä, kaikki se pois!\n\nJa niin hän syöksyi huoneesta toiseen. Hän riisti kasaan kaiken, mikä\nhänestä oli epämieluista, ja kantoi suuria kuormia huutokauppasaliin.\nHän puhki raskaiden sohvien ja marmorilevyjen alla; mutta hän kesti. Ja\nhän rytösi kaikki hirveään, sekamelskaiseen kasaan. Hän oli avannut\nkaapit ja ottanut käsille perheen komeat hopeaesineet. Pois ne!\nMarianne oli koskettanut niitä. Hän täytti sylinsä lumivalkealla\ndamastilla ja sileillä liinaisilla, joissa oli kädenlevyiset\nreikäompelukset, kunniakasta kotityötä, monivuotisten vaivain hedelmä,\nja mättäsi kaikki röykkiöihin. Pois kaikki ne! Marianne ei ollut\nkelvollinen niitä omistamaan. Hän ryntäili läpi huoneiden suuret\nposliinipinot sylissä, vähät välittäen, särkikö tusinoittain lautasia,\nja kaappaisi jalotekoiset kupit, joihin perhevaakuna oli poltettu. Pois\nne! Käyttäköön kuka haluaa niitä. Hän vyörytti kokonaiset vuoret\nsänkyvaatteita ylisiltä: patjoja ja päänalusia niin pehmeitä, että\nniihin upposi kuin aaltoon. Pois ne! Marianne oli nukkunut niillä.\n\nHän loi hirmustuneita katseita vanhoihin, tuttuihin huonekaluihin.\nOlikohan tuolia, jolla Marianne ei ollut istunut, tai sohvaa, jolla hän\nei ollut levännyt, tai taulua, jota hän ei ollut katsellut,\nkynttiläkruunua, joka ei ollut häntä valaissut, peiliä, joka ei ollut\nheijastanut hänen muotoaan? Synkkänä hän pui nyrkkiä tälle muistojen\nmaailmalle. Mielellään hän olisi hyökännyt sen kimppuun nuija koholla\nja musertanut kaikki pirstaleiksi, pieniksi muruiksi.\n\nKumminkin hänestä tuntui vielä murhaavammalta myydä kaikki\nhuutokaupalla. Pois vieraille kaikki! Pois tahraantumaan torpparien\ntuvissa, turmeltumaan välinpitämättömien vieraiden hallussa.\nEikö hän tuntenut talonpoikaisten tuvissa pilalle mukiloituja\nhuutokauppaesineitä, häpeään sortuneita kuin hänen kaunis tyttärensä?\nPois ne! Seisokoot siellä, täytteet revittyinä ja kultaus kuluneena,\nmurtunein jaloin ja tahrautunein levyin, ja ikävöikööt entistä kotiaan!\nPois ne, kaikille ilman kulmille, niin ettei ainoakaan silmä näe,\nainoakaan käsi kokoa niitä.\n\nHuutokaupan alkaessa hän oli täyttänyt puolet salia uskomattomaan\nmylläkkään röykkiöidyillä taloustavaroilla.\n\nPoikki huoneen hän oli asettanut pitkän kauppatiskin. Sen takana seisoi\nhuutokaupanpitäjä, tarjoten tavaraa, siellä istuivat kirjurit, merkiten\nostot kirjaan, ja siellä seisoi Melchior Sinclairen viinalekkeri.\nHuoneen toisessa puoliskossa, eteisessä ja pihalla olivat ostajat. Oli\nsiinä väkeä, paljon melua ja riemua. Huutoja tehtiin tiheään, ja\nhuutokauppa sujui vireästi. Mutta viinalekkerin vieressä, takanaan\nkaikki omaisuus mahdottomassa sekamelskassa, istui Melchior Sinclaire\npuolihumalassa ja puolihulluna. Tukka pörrötti karkeina tukkoina hänen\npunaisen naamansa yllä, silmät pyörivät tuikeina ja verestävinä. Hän\nhuusi ja nauroi kuin parhaalla tuulellaan, ja jokaisen, joka oli tehnyt\nhyvän tarjouksen, hän kutsui luokseen ja antoi ryypyn.\n\nNiiden joukossa, jotka näkivät hänet siellä, oli myöskin Gösta Berling,\njoka oli pujahtanut ostajien parveen, mutta vältti joutumasta Melchior\nSinclairen näkyviin. Hän tuli miettiväiseksi tätä katsellessaan, ja\nhänen sydäntään ahdisti kuin jonkin onnettomuuden edellä.\n\nHän ihmetteli, missä Mariannen äiti mahtoi tämän menon aikana olla. Ja\nniin hän meni, vasten tahtoaan ja kohtalon ajamana, etsimään rouva\nGustava Sinclairea.\n\nHän sai availla monet ovet ennen kuin löysi rouvan. Suuri\ntehtaanpatruuna ei sietänyt kuunnella voivotusta ja naisten ruikutusta.\nHän oli kyllästynyt vaimonsa kyyneleihin, joita tämä vuodatti kotoisten\naarteittensa tuhoutumisen tähden. Suuri tehtaanpatruuna raivostui\nnähdessään, että Gustava saattoi itkeä liina- ja sänkyvaatteiden vuoksi\nsilloin, kun sellainen kalleus kuin hänen tyttärensä oli kadotettu, ja\nniin hän oli ajanut nyrkki pystyssä rouvan edellään koko kerroksen läpi\nkeittiöön ja aina ruokakomeroon.\n\nEdemmäksi ei rouva voinut paeta, ja tehtaanpatruuna tyytyi, kun näki\nhänen kyyristyneen portaiden taakse ja odottavan kovia lyöntejä,\nkenties kuolemaakin. Hän antoi hänen jäädä sinne, mutta lukitsi oven ja\npisti avaimen taskuunsa. Siellä jouti rouva istua sen aikaa kuin\nhuutokauppaa kesti. Nälkää hänen ei tarvinnut nähdä, ja Melchiorin\nkorvat saivat rauhan rouvan ruikutuksilta.\n\nRouva oli vieläkin vankina omassa ruokakomerossaan, kun Gösta\nlähestyi käytävää pitkin, joka oli keittiön ja salin välillä. Hän näki\nGustava-rouvan kasvot pienessä ikkunassa, joka oli korkealla seinässä.\nHän oli kiivennyt portaille ja tuijotti ulos vankilastaan.\n\n\"Mitä Gustava-täti siellä ylhäällä tekee?\" kysyi Gösta.\n\n\"Se pani minut tänne\", kuiskasi rouva.\n\n\"Patruunako?\"\n\n\"Niin, minä luulin, että hän ihan tappaisi minut. Mutta kuules nyt,\nGösta, ota sinä se salinoven avain ja mene keittiöön ja avaa sillä\nruokasäiliön ovi, niin minä tulen ulos. Se avain sopii tähän oveen.\"\n\nGösta totteli, ja parin minuutin perästä seisoi tuo pieni rouva\nkeittiössä, jossa ei ollut ketään vieraita.\n\n\"Täti olisi avauttanut jollakin piialla salin avaimella\", sanoi Gösta.\n\n\"Luuletko, että halusin opettaa heille sen tempun? Silloin en enää\nsaisi pitää ruokasäiliössäni mitään rauhassa. Ja muutenkin, otin ja\nsiistin ylimmäiset hyllyt. Sen ne sietivätkin. En ymmärrä, miten olen\nantanut keräytyä sinne niin paljon rojua.\"\n\n\"Tädillä on aina niin paljon puuhaa\", sanoi Gösta, puolustellen.\n\n\"Niin, usko vain! Jos minä en itse juokse kaikkialle, niin eivät\nenemmän kangaspuut kuin rukitkaan lähde liikkeeseen. Ja jos...\"\n\nNyt hän pysähtyi ja pyyhki kyynelen silmäkulmastaan.\n\n\"Jumala paratkoon, mitä puhun\", hän sanoi, \"eipä taida minulla olla\nenää mitä puuhata, eipä. Sehän myy nyt kaikki, mitä meillä on.\"\n\n\"Niin, kyllä se on surkeaa\", sanoi Gösta.\n\n\"Tiedäthän, Gösta, sen suuren peilin vieraskamarissa. Se oli niin\nmerkillinen, sillä sen lasi oli kokonainen, ilman liitettä, eikä\nkultauksessa ollut yhtään vikaa. Sain sen äidiltäni, ja nyt se aikoo\nsen myydä.\"\n\n\"Hän on hullu.\"\n\n\"Sanos muuta. Eipä hän paljon muutakaan ole. Hän ei usko, ennen kuin\njoudumme mieron selkään kuten majurinrouva.\"\n\n\"Niin pitkälle ei toki jouduttane\", vastasi Gösta.\n\n\"Kyllä, Gösta. Kun majurinrouva lähti pois Ekebystä, niin hän ennusti\nmeille onnettomuutta, ja nyt se tulee. Hän ei olisi antanut mitenkään\nSinclairen myydä Björneä. Ja ajattelepas, hänen omat posliininsa, hänen\nomasta kodistaan tuodut hienot kuppinsa, myydään. Majurinrouva ei olisi\nantanut.\"\n\n\"Mutta mikä hänellä sitten on?\" kysyi Gösta.\n\n\"Voi, se on vain, katsos, se, ettei Marianne ole tullut takaisin\nkotiin. Hän on kähninyt täällä kotosalla ja odottanut odottamistaan.\nHäh on kävellyt edestakaisin lehtokujassa päivät päästään ja odottanut\nhäntä. Hän on kai tullut ikävästä hulluksi; mutta minä en uskalla sanoa\nmitään, en.\"\n\n\"Marianne luulee, että isä on hänelle vihainen.\"\n\n\"Ei luule, ei! Hän tuntee kyllä isänsä; mutta hän on ylpeä eikä tahdo\nottaa ensimmäistä askelta. He ovat jäykkiä ja kovia kumpikin, eikä tämä\nheitä paljoa liikuta. Minä se olen tässä välikädessä.\"\n\n\"Täti kai tietää, että Marianne menee minun kanssani naimisiin?\"\n\n\"Voi, Gösta, sitä hän ei tee koskaan. Hän sanoo niin vain isäänsä\närsyttääkseen. Hän on liian hemmoteltu mennäkseen köyhälle miehelle, ja\nliian ylpeäkin. Aja sinä vain kotiin ja sano hänelle, että jollei hän\npian tule tänne, menee koko hänen perintönsä hukkaan. Ooh, hän kai\ntyöntää kaikki ihan pilkkahintaan.\"\n\nGösta suorastaan suuttui Gustava-rouvaan. Siinä toinen vain istui\nkeittiön suurella pöydällä sydämellään vain peilit ja posliinit.\n\n\"Tädin pitäisi hävetä!\" kivahti hän. \"Ensin viskaatte tyttärenne ulos\nlumihankeen ja sitten luulette, että hän ilkeyksissään ei tule\ntakaisin. Ja te uskotte, että hän on niin huono, että hylkää sen, josta\npitää, vain perinnöttömäksi joutumisen pelosta.\"\n\n\"Hyvä Gösta, älä sinä nyt suutu, sinäkin. Enhän minä tiedä mitä\npakisen. Tein kaikkeni ja koetin avata ovea Mariannelle, mutta Melchior\ntuli ja kiskoi minut pois. Sanovat kaikki aina, etten minä mitään\nymmärrä. Suon sinulle mielelläni Mariannen, Gösta, jos voit tehdä hänet\nonnelliseksi. Ei ole kovinkaan helppoa tehdä naista onnelliseksi,\nGösta.\"\n\nGösta katsoi häneen. Kuinka hän oli voinutkin vihastua sellaiselle\nihmiselle kuin Gustava-rouvalle! Kauhun ja ahdistuksen valtaama oli tuo\nnainen, mutta niin hyväsydäminen.\n\n\"Täti ei tiedustele, miten Marianne voi\", hän sanoi hiljaa.\n\nRouva puhkesi itkuun.\n\n\"Etkö sitten pahastu, jos sinulta tiedustelen?\" sanoi hän. \"Olen\nhalunnut koko ajan sitä sinulta kysyä. Ajattele, en tiedä hänestä muuta\nkuin että hän elää. En tervehdystä ole saanut häneltä koko aikana, en\nedes silloin kun lähetin hänelle vaatteita, ja sentähden ajattelin,\nettä sinä ja hän ette tahdo antaa minulle mitään tietoja hänestä.\"\n\nGösta ei kestänyt kauempaa. Hän oli kyllä raju, hän oli raisu -- joskus\ntäytyi Jumalan lähettää sutensa hänen kintereilleen pakottaakseen hänet\nkuuliaisuuteen -- mutta vanhuksen kyyneleet, vanhuksen valitus olivat\nhänestä kauheampaa kuulla kuin sutten ulvonta. Hän ilmaisi rouvalle\nkoko totuuden.\n\n\"Marianne on ollut sairaana koko ajan\", sanoi hän. \"Hänessä oli\nisorokko. Sanoivat hänen pääsevän tänään sohvalle loikomaan. En ole\nnähnyt häntä sen yön jälkeen.\"\n\nGustava-rouva hyppäsi tuossa tuokiossa lattialle. Hän jätti Göstan\nseisomaan sinne ja juoksi sanaakaan virkkamatta miehensä luo.\n\nHuutokauppaväki näki hänen tulevan miehensä luo ja kuiskaavan kiireesti\njotakin hänen korvaansa. He näkivät, miten patruunan kasvot tulivat\nentistäänkin punaisemmiksi, ja hänen kätensä, joka oli lekkerin\nhanalla, väänsi hanaa, niin että viina virtasi lattialle.\n\nGustava-rouva näytti tuoneen niin tärkeitä uutisia, että huutokauppa\noli kai heti lopetettava. Myyjän vasara ei paukahtanut, kirjurien kynät\npysähtyivät, tarjouksia ei tehty.\n\nMelchior Sinclaire kavahti ajatuksistaan.\n\n\"No\", huusi hän, \"sujuuko vai ei?\"\n\nJa huutokauppa jatkui taas täyttä päätä.\n\nGösta istui keittiössä, ja Gustava-rouva palasi itkien hänen luokseen.\n\n\"Ei se auttanut\", sanoi hän. \"Uskoin, että hän lopettaa, kun saa\nkuulla, että Marianne on ollut sairaana; mutta hän vain jatkaa. Hän\nkyllä tahtoisi lopettaa, mutta häpeää liiaksi.\"\n\nGösta kohautti olkapäitään, hyvästeli hänet enempiin puheisiin\npuuttumatta.\n\nEteisessä hän kohtasi Sintramin.\n\n\"Peijakkaan hauska tilaisuus\", huudahti Sintram ja hieroi käsiään.\n\"Olet mestari, Gösta. Turkanen, mitä saitkaan aikaan!\"\n\n\"Hauskempaa vielä hetken perästä\", kuiskasi Gösta. \"Brobyn pappi tuli\ntänne reki täynnä rahaa. Sanovat hänen aikovan ostaa koko Björnen ja\nmaksavan käteisellä. Silloin on hauska nähdä suurta tehtaanpatruunaa,\nSintram-setä.\"\n\nSintram veti päänsä hartioiden väliin ja nauraa hihitti itsekseen\npitkän aikaa. Mutta sitten hän meni minkä kerkisi huutokauppasaliin ja\nsiellä suoraan Melchior Sinclairen eteen.\n\n\"Jos tahdot ryypyn, Sintram, niin sinun pitää ensin, piru vie, huutaa.\"\n\nSintram tuli aivan hänen luokseen.\n\n\"Veljellä on nyt onni kelkassa kuten ainakin\", sanoi hän. \"Tänne on\ntullut oikein pomo mies, reellinen rahaa mukanaan. Hän ostaa Björnen ja\nkaiken ulko- ja sisäirtaimiston. Hän on palkannut suuren ihmisparven\nhuutajikseen. Ei tahdo varmaankaan näyttäytyä sitä ennen itse.\"\n\n\"Veli voi kai sanoa, kuka se on, niin tarjonnen ryypyn vaivasta.\"\n\nSintram otti ryypyn ja peräytyi pari askelta ennen kuin vastasi:\n\n\"Mahtaa olla Brobyn pappi, veli Melchior.\"\n\nMelchior Sinclairella oli monta parempaa ystävää kuin Brobyn pappi!\nHeidän välillään oli jatkunut vuosikautista kiistaa. Kerrottiin, että\nsuuri tehtaanomistaja oli väijyskellyt pimeinä öinä teillä, mistä papin\npiti kulkeman, ja että hän oli antanut papille, tuolle liehakoitsijalle\nja talonpoikain kiduttajalle, monta kunnon selkäsaunaa.\n\nTosin oli Sintram vetäytynyt pari askelta patruuna Sinclairen edestä,\nmutta silti ei hän aivan välttänyt suuren miehen vihaa. Viinalasi lensi\nvasten hänen silmiään ja koko nassakka hänen kintuilleen! Mutta siitäpä\nseurasikin kohtaus, joka pitkät ajat ilahdutti hänen sydäntään.\n\n\"Tahtooko Brobyn pappi minun taloni?\" karjaisi patruuna Sinclaire.\n\"Oletteko te täällä huutamassa minun tavaroitani Brobyn papille? Oo,\nhäpeäisitte! Huutia tietäisitte!\"\n\nHän tempaisi kynttilänjalan ja mustepullon ja sinkautti ne\nväkijoukkoon.\n\nHänen sydänraukkansa koko katkeruus sai viimeinkin purkautua\nvalloilleen. Karjuen kuin villipeto hän heristi nyrkkiään ympärillä\nseisoville ja sinkosi mitä heittoaseita sai heitä kohti. Viinalaseja ja\npulloja lensi seinään. Hän oli järjiltään vihasta.\n\n\"Huutokauppa on lopussa\", ärjyi hän. \"Ulos kaikki! Ei minun eläessäni\nBrobyn pappi vie Björneä! Ulos, pellolle! Kyllä minä opetan teitä\nhuutamaan Brobyn papille!\"\n\nHän ryntäsi huutokaupan pitäjän ja kirjurin kimppuun. Nämä pötkivät\npakoon. Jytäkässä he kaasivat kumoon pöydän, ja tehtaanpatruuna\nhyökkäsi hirveässä raivossaan rauhallisten ihmisten sekaan.\n\nSeurasi pako ja hurja sekasorto. Pari sataa henkeä tungeksi ovelle,\npaeten yhtä ainoaa miestä. Ja hän seisoi paikoillaan, karjuen huutoaan:\n\"Ulos kaikki!\" Hän evästi heitä sadatteluilla, ja tuon tuostakin hän\nhuitaisi joukkoon tuolilla, jota heilutti nuijanaan.\n\nHän vainosi heitä eteiseen, mutta ei kauemmaksi. Kun viimeinen vieras\noli portailta kadonnut, hän meni takaisin saliin ja lukitsi oven\njälkeensä. Sitten hän veti keosta patjan ja pari päänalusta, laskeutui\nniille, nukahti keskelle hävityksen kauhistusta, eikä herännyt ennen\nkuin seuraavana päivänä.\n\nKotiin tultuaan sai Gösta kuulla, että Marianne halusi puhella hänen\nkanssaan. Se sopi hyvin. Hän oli juuri tuumiskellut, miten pääsisi\nMariannen puheille.\n\nKun hän tuli hämärään huoneeseen, jossa Marianne lepäsi, hänen täytyi\nhetkiseksi pysähtyä ovelle. Hän ei nähnyt, missä Marianne oli.\n\n\"Jää sinne, Gösta\", sanoi Marianne hänelle silloin. \"Saattaisi olla\nvaarallista tulla lähelleni.\"\n\nMutta Gösta oli jo tullut, harpannut portaat kahdella askelella,\nvavisten innosta ja kaipuusta. Mitä hän välitti tartunnasta. Hän tahtoi\nnauttia Mariannen näkemisen autuutta.\n\nSillä hän oli kaunis, hänen rakastettunsa. Kellään ei ollut niin\npehmoisia kutreja, niin kirkasta, säteilevää otsaa. Kaikki hänen\nkasvojensa viivat kaareilivat kuin leikkien.\n\nGösta ajatteli kulmakarvoja, terävästi ja kirkkaasti piirtyviä kuin\nmesipilkku liljan terissä, ja nenän rohkeata kaarilinjaa, ja huulia,\nkevyesti pyörtäviä kuin vierivät laineet, ja poskien pitkulaista\nsoikeutta ja leuan hienon hienoa muotoa.\n\nJa hän ajatteli ihon arkaa väriä, sysimustain kulmakarvojen lumoavaa\ntenhoa vaalean tukan alla, ja silmien sinisiä teriä, kirkkaassa\nvalkohohteessa uiskentelevia, ja valonvälkettä silmänurkissa.\n\nIhana hän oli, hänen rakastettunsa. Hän ajatteli, kuinka lämmin sydän\nhänen ylpeän kuorensa kätkössä sykki. Mariannella oli voimaa alttiuteen\nja uhrautumiseen, vaikka hän salasikin sen hienoon hipiään ja ylpeihin\nsanoihin. Oli autuus nähdä hänet.\n\nKahdella harppauksella oli Gösta rynnännyt portaita ylös, ja Marianne\nluuli, että hän pysähtyisi ovensuuhun, mutta Gösta juoksi huoneen läpi\nja lankesi polvilleen Mariannen pääpuoleen.\n\nGösta halusi nähdä hänet, suudella häntä, sanoa jäähyväiset.\n\nGösta rakasti häntä. Koskaan hän ei lakkaisi rakastamasta häntä; mutta\nhänen sydämensä oli tottunut tulemaan poljetuksi.\n\nOi, mistä hän tapaisi sen, sellaisen tuettoman ja juurettoman ruusun,\njonka voisi poimia ja jota voisi sanoa omakseen? Ei edes sitä, jonka\nhän oli löytänyt hyljättynä ja puolikuolleena tiepuolesta, hän saisi\npitää!\n\nMilloin virittäisi hänen rakkautensa virren, niin korkean ja puhtaan,\nettei ainoakaan soraääni särähtäisi? Milloin nousisi hänen onnensa\nlinna perustalle, jota ei yksikään muu sydän levotonna ja kaipuulla\nhalajaisi?\n\nGösta ajatteli, miten sanoisi Mariannelle jäähyväiset.\n\n\"Suuri kurjuus on kotonasi\", aikoi hän sanoa. \"Sydäntäni raastaa\najatellessani sitä. Sinun täytyy lähteä kotiisi ja antaa isällesi\njälleen hänen järkensä. Äitisi on alinomaisessa hengenvaarassa. Sinun\ntäytyy mennä kotiisi, rakastettuni.\"\n\nKatso, sellaiset kieltäymyksen sanat olivat hänen huulillaan, mutta ne\neivät tulleet lausutuiksi.\n\nGösta lankesi polvilleen Mariannen päänalusen kohdalle ja sulki\nkäsiinsä hänen päänsä ja suuteli häntä; mutta sitten hän ei sanoja\nlöytänyt. Sydän alkoi tykyttää niin kiivaasti kuin rinnan\nhalkaistakseen.\n\nRokko oli runnellut kauniit kasvot. Iho oli tullut karkeaksi ja\narpiseksi. Ikinä ei helakka veri enää loistaisi noissa poskissa,\neivätkä hienot suonet kuultaisi ohimoilla. Silmät olivat himmeät ja\nsyvällä turvonneiden luomien alla. Kulmakarvat olivat karisseet ja\nsilmämunan emaljiloisto haalistunut keltaiseksi.\n\nKaikki oli tuhoutunut. Ylväät piirteet olivat muuttuneet karkeiksi ja\nraskaiksi.\n\nMonetpa sitten surivat Marianne Sinclairen mennyttä kauneutta. Kautta\nVermlannin valitettiin hänen vaalean ihonsa, hänen salamoivain\nsilmäinsä ja heleän tukkansa tuhoa. Siellä pidetään kauneutta\nsuuremmassa arvossa kuin missään muualla. Hilpeä kansa suri kuin olisi\nmaa kadottanut jalokiven kunniansa kruunusta, kuin olemassaolo olisi\nsaanut tahran auringonloistoonsa.\n\nMutta ensimmäinen mies, joka näki hänet, kun hän oli kadottanut\nkauneutensa, ei heittäytynyt suruun.\n\nKuvaamattomat tunteet täyttivät hänen sielunsa. Kuta kauemmin hän\nMariannea katsoi, sitä lämpöisemmäksi tuli hänen sydämensä. Rakkaus\npaisui, paisui kuin kevättulva. Tuliaaltoina se kumpusi ja uhkui hänen\nsydämestään, se täytti koko hänen olentonsa, se nousi hänen silmiinsä\nkyynelöimään, huokasi hänen huulillaan, vapisi hänen käsissään, koko\nhänen ruumiissaan.\n\nOi, rakastaa häntä, suojella häntä, vaalia, hoidella häntä!\n\nOlla hänen orjansa, hänen suojelushenkensä!\n\nVäkevä on rakkaus, kun se on käynyt tuskan tulikasteen. Gösta ei voinut\npuhella Mariannelle erosta ja kieltäymisestä. Hän ei voinut jättää\nhäntä. Hän oli Mariannelle velkapää elämänsä. Hän olisi saattanut tehdä\nkuolemansynnin Mariannen vuoksi.\n\nGösta ei sanonut järkevää sanaa, itki vain ja suuteli häntä, kunnes\nvanhan hoitajattaren mielestä oli aika saattaa hänet ulos.\n\nKun hän oli mennyt, ajatteli Marianne häntä ja hänen liikutustaan.\n\"Hyvä on olla niin rakastettu\", hän ajatteli.\n\nNiin, hyvä oli olla rakastettu, mutta miten oli hänen itsensä laita?\nMitä tunsi hän? Oi, ei mitään, vähemmän kuin ei mitään!\n\nOliko se kuollut, se hänen rakkautensa, vai minne se oli kaikonnut?\nMissä se piileskeli, se hänen sydämensä lapsi?\n\nElikö se vielä, oliko se puikahtanut sydämen syvimpään soppeen ja\nkyyrötti siellä, väristen vilusta jääsilmien edessä, pelästyneenä\nkelmeästä pilkkanaurusta, puolitukahtuneena luisten sormien\nkuristukseen?\n\n\"Ah, minun rakkauteni\", huokasi hän, \"sinä sydämeni lapsi! Elätkö sinä\nvai oletko kuollut, kuollut niin kuin kauneuteni?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä tuli suuri tehtaanpatruuna hyvissä ajoin vaimonsa\nluo.\n\n\"Pidä huolta, että talo pannaan järjestykseen, Gustava\", sanoi hän.\n\"Lähden noutamaan Mariannen kotiin.\"\n\n\"Kyllä, rakas Melchior, kyllä täällä järjestetään\", vastasi hän.\n\nSiten oli asia selvä.\n\nTunnin päästä ajeli suuri tehtaanpatruuna Ekebyhyn.\n\nEi ollut maassa jalompaa ja suopeampaa vanhaa herraa kuin oli se\ntehtaanpatruuna, joka istui reessä, lasketun kuomun alla, paras turkki\nyllään, paras vyö ympärillään. Tukka oli suittu sileästi päälaelle,\nmutta kasvot olivat kalpeat ja silmät kuoppiinsa painuneet.\n\nEikä ollut määrää loisteellakaan, joka virtaili kirkkaalta helmikuun\npäivän taivaalta. Lumi kimalteli kuin nuorten tyttöjen silmät,\nkun ensimmäinen valssi helähtää. Koivut ojentelivat ohuitten,\nruskeanpunaisten ritvainsa pitsiverhoja korkeutta kohti, ja muutamilla\noksilla riippui pienistä, kiiltävistä jääpiikeistä tehdyt rimsut.\n\nSiinä päivässä oli loistoa ja juhlakimallusta. Hevoset kohottelivat\nkuin tanssien etujalkojaan, ja kuskin täytyi läiskäyttää piiskaansa\npelkästä ilosta.\n\nSuuren tehtaanpatruunan reki pysähtyi lyhyen ajan perästä Ekebyn isojen\nportaiden eteen.\n\nPalvelija tuli ulos.\n\n\"Missä ovat isännät?\" kysyi tehtaanpatruuna.\n\n\"Ovat ajamassa Gurlita-kukkulan suurta karhua.\"\n\n\"Kaikkiko?\"\n\n\"Kaikki, patruuna. Kuka ei mene karhun vuoksi, menee eväiden vuoksi.\"\n\nTehtaanpatruuna nauroi nyt niin, että hiljainen kartano kaikui. Hän\nantoi palvelijalle taalarin vastauksesta.\n\n\"Sano tyttärelleni, että tulin tänne häntä noutamaan. Hänen ei tarvitse\npelätä vilustuvansa. Minulla on kuomureki ja sudennahkaturkki hänen\nvaraltaan.\"\n\n\"Eikö patruuna suvaitse käydä sisään?\"\n\n\"Kiitos! Minun on kyllä hyvä täällä.\"\n\nMies katosi, ja tehtaanomistaja alkoi odottaa.\n\nSinä päivänä hän oli niin loistavalla tuulella, ettei mikään voinut\nhäntä suututtaa. Hän oli kyllä ajatellut, että saisi hiukan odotella\nMariannea, ehkei Marianne vielä ollut noussut edes vuoteesta. Hän voisi\nsen aikaa huvitella tähystellen ympärilleen.\n\nKatonräystäästä riippui pitkä jääpuikko, josta auringonpaisteella oli\nhirmuinen työ. Se kävi kimppuun puikon yläpäästä, sulatti vesipisaran\nja tahtoi sitten sitä putoamaan maahan pitkin puikkoa. Mutta ennen kuin\npisara ehti puoliväliin, se hyytyi uudestaan. Ja päivänpaiste yritteli\nyrittelemistään ja onnistui aina yhtä huonosti. Mutta vihdoin tuli eräs\nauringonsäde, oikea sissi, joka iskeytyi riippumaan puikon kärkeen,\npieni pahainen, joka paistoi, säkenöi innosta, ja annas olla, se sai\nmitä ahersi: pieni pisara tipahti helähtäen maahan.\n\nTehtaanpatruuna katsoi ja nauroi. \"Sinäpä et ollut tuhmimpia, sinä\",\nsanoi hän auringonsäteelle.\n\nPiha oli hiljainen ja autio. Ei ääntäkään kuulunut suuresta kartanosta.\nMutta tehtaanomistaja ei työlästynyt. Hän tiesi, että naiset\ntarvitsevat runsaasti aikaa joutuakseen valmiiksi.\n\nHän istui ja katsoi kyyhkyslakkaa. Linnuilla oli suojusverkko aukon\nedessä. Ne olivat vankeina talvella, ettei haukka niitä veisi. Tuon\ntuostakin tuli kyyhkynen ja pisti valkoisen päänsä verkonsilmukan läpi.\n\n\"Se odottaa kevättä\", sanoi Melchior Sinclaire. \"Mutta saapa olla vielä\nkotvan kärsivällinen.\"\n\nKyyhkynen tuli niin säännöllisesti, että hän otti kellon taskustaan ja\nseurasi sen liikkeitä kello kädessä. Juuri joka kolmas minuutti se\npisti päänsä ulos.\n\n\"Ei, hyvä ystävä\", sanoi hän, \"luuletko sinä, että kevät joutuu\nkolmessa minuutissa? Saatpa oppia odottamaan.\"\n\nJa odottaa hän sai itsekin; mutta hänellä oli kyllä aikaa.\n\nHevoset kaapivat ensin kärsimättömästi lunta, mutta sitten alkoi niitä\nseisoessa ja päivänpaisteeseen tiirottaessa raukaista. Ne nojasivat\npäänsä toisiinsa ja nukkuivat.\n\nKuski istui jäykkänä pukilla, piiska ja ohjat kädessä, naama suoraan\npäin aurinkoa, ja nukkui, nukkui niin että kuorsasi.\n\nMutta tehtaanpatruuna ei nukkunut. Hän ei ollut kuunaan ajatellut\nvähemmän nukkumista kuin nyt. Harvoin oli hänen ollut rattoisampaa kuin\ntämän iloisen odotuksen aikana. Marianne oli ollut sairas. Hän ei ollut\nvoinut tulla ennemmin, mutta nyt hän tulee. Kyllä, tietysti hän tulee.\nJa kaikki kääntyy jälleen hyvälle tolalle.\n\nNythän Marianne ymmärtää, ettei hän ole vihainen hänelle. Hänhän oli\ntullut itse kuomureellä ja parihevosilla hakemaan.\n\nTuolla mehiläispesän suulla laudalla istui talitiainen, mielessä oikeat\npirun juonet. Sen piti tiettävästikin saada murkinansa, ja annas olla,\nse meni ja nokitti pesänsuuta pienellä terävällä nokallaan. Mutta pesän\nsisällä riippuivat mehiläiset isona, tummana pussina. Kaikki on siellä\nylen ankarassa järjestyksessä, hankkijat jakavat ruokaosuuksia,\njuomanlaskija juoksee suulta suulle tuoden nektaria ja ambrosiaa.\nSisimpänä olevat muuttavat ryömien alinomaa paikkoja ulommaisten\nkanssa, jotta lämmin ja mukavuus jaottuisi tasaisesti.\n\nSilloin he kuulevat talitiaisen nakutuksen, ja koko pesä surisee\nuteliaisuudesta. Ystäväkö se on vai vihamies? Yhteiskunnallinen\nvaarako? Kuningattaren omatunto on huono. Hän ei voi odottaa rauhassa.\nOvatkohan ne murhattujen kuhnurien haamuja, jotka siellä noin\nkummittelevat? \"Mene ja katso, mikä se on!\" hän käskee sisar\nportinvartijaa. Ja sisar menee. \"Eläköön kuningatar!\" huutaa hän ja\ntöytää ulos, ja heh, jo on talitiainen hänen niskassaan. Kaula pitkällä\nja siivet innosta vavisten se nappaa vartijan, ruhjoo sen, syö sen,\neikä kukaan vie sanomaa sen kohtalosta hallitsijattarelle. Mutta\ntalitiainen alkaa koputtaa uudestaan, ja mehiläiskuningatar lähettää\nulos uusia portinvartijoita, ja kaikki ne katoavat. Yksikään ei palaa\nilmoittamaan, kuka siellä nakutteli. Huu, kamala olo tulee pimeässä\npesässä. Kostonhimoiset henget vehkeilevät ulkosalla! Onnellinen, jolla\nei olisi korvia! Jospa vain voisi olla utelematta! Jospa voisi vain\ntyynesti odottaa!\n\nSuuri Melchior Sinclaire nauroi niin, että vedet tulivat silmiin,\ntuolle pesän tuhmalle akkaväelle ja sukkelalle, kellanvihreälle\nvintiölle pesän suulla.\n\nEi ole temppu odottaa, kun on varma asiastaan ja kun ajatukset ovat\nniin rattoisat.\n\nTuossa tulee suuri talonvahti. Se hiipii aivan varpaittensa kärjillä,\nse tuijottaa silmillään maata ja heiluttaa hieman häntäänsä, ikäänkuin\nkulkisi tuiki turhanpäiväisillä asioilla. Mutta yht'äkkiä se alkaa\nkiireesti kaivaa lunta. Varmaankin on se, vanha liuvari, kätkenyt sinne\njotakin väärin anastettua. Mutta juuri kun se kohottaa päätään\nsilmätäkseen, voiko rauhassa nauttia sitä, se ihan nolostuu, kun näkee\nkaksi harakkaa ihan kuononsa edessä.\n\n\"Kotivaras!\" sanovat harakat ja näyttävät niin hurskailta kuin itse\nomatunto. \"Me olemme poliiseja. Tänne varastettu tavara!\"\n\n\"Oh, suu kiinni, rakkarit! Minä olen hovin vouti.\"\n\n\"Ihan paikallasi\", pilkkaavat harakat.\n\nKoira hypähtää niiden kimppuun, harakat pakenevat laiskasti räpytellen.\nKoira laukkaa perästä, loikkii ja haukkuu. Mutta kun se hätistää\ntoista, on toinen jo pyörähtänyt takaisin. Se lentää koiran kuoppaan,\nrepostelee lihakimpaletta, mutta ei jaksa sitä nostaa. Koira tempaa\nlihapalansa, pitää sitä käpäliensä välissä ja puraisee sitä. Harakat\nistahtavat aivan sen eteen ja latelevat ilkeyksiään. Koira vilkuu\nniihin katkerasti aterioidessaan, ja kun ne tulevat liian hävyttömiksi,\nse karkaa ylös ja ajaa ne pois.\n\nAurinko alkoi vajota lännen vuoria kohti. Suuri tehtaanpatruuna katsoi\nkelloaan. Se oli kolme. Ja muori, hän oli valmistanut päivällisen kello\nkahdeksitoista.\n\nSamassa tuli palvelija ulos ja ilmoitti, että Marianne-neiti haluaa\npuhella hänen kanssaan.\n\nTehtaanpatruuna otti sudennahkaturkin käsivarrelleen ja nousi\nloistavalla tuulella portaita.\n\nKun Marianne kuuli hänen raskaat askeleensa portaissa, hän ei tiennyt\nvielä, lähtisikö hänen kanssaan kotiin vai ei. Hän tiesi vain, että\ntämän pitkän odotuksen piti loppua.\n\nHän oli toivonut kavaljeerien tulevan kotiin, mutta nämä eivät tulleet.\nNiinpä hänen piti nyt itsensä tehdä loppu tästä. Hän ei sietänyt\nkauempaa.\n\nHän oli ajatellut, että isä ajaa vihoissaan takaisin jo viisi minuuttia\nodotettuaan tai että hän lyö ovet rikki tahi koettaa sytyttää talon\ntuleen.\n\nMutta hän istui vain tyynesti reessä ja hymyili ja odotti. Marianne ei\nnyt häntä vihannut eikä rakastanutkaan. Mutta jokin sisäinen ääni\nikäänkuin varoitti häntä antautumasta uudestaan isän valtaan. Ja sitä\npaitsi hän tahtoi pitää sanansa Göstalle.\n\nOlisipa isä nukkunut, olisipa hän puhunut, olisipa ollut levoton,\nnäyttänyt epäröivän, olisipa hän antanut ajaa kuomut pimentoon! Mutta\nhän oli vain kärsivällinen ja varma.\n\nVarma, niin tartuttavan varma siitä, että Marianne kyllä tulee, kun hän\nvain odottaa!\n\nMariannen päätä pakotti. Jokaista hermoa nyiskeli. Hän ei saanut\nrauhaa, kun tiesi isän yhä olevan siellä. Tuntui kuin isän tahto olisi\nkahleissa kiskonut häntä portaista alas.\n\nNiinpä hänen piti edes puhella isän kanssa.\n\nEnnen kuin isä tuli antoi Marianne vetää uutimet ikkunoiden edestä ja\nasettui sohvalle niin, että hänen kasvonsa tulivat täysin päivänvaloon.\n\nSiten hän kai halusi asettaa isänsä jonkinlaiselle koetukselle; mutta\nMelchior Sinclaire oli sinä päivänä merkillinen mies.\n\nKun hän näki Mariannen, ei hän tehnyt liikettäkään, ei päästänyt\nhuudahdusta. Aivan kuin ei olisi huomannut mitään muutosta hänessä.\nMarianne tiesi, kuinka isä oli jumaloinut hänen kaunista ulkomuotoaan.\nMutta isä ei ilmaissut ollenkaan suruaan. Hän hallitsi täysin itsensä,\nettei tekisi tytärtä murheelliseksi. Tämä tehosi Marianneen. Hän rupesi\ntajuamaan, miksi äiti yhä isää rakasti.\n\nIsä ei epäröinyt lainkaan. Hän ei ladellut nuhteita eikä puolustuksia.\n\n\"Minä käärin sinut sudennahkaturkkiin, Marianne. Se ei ole kylmä. Se on\nollut polvillani koko ajan.\"\n\nKuitenkin hän meni takan luo ja lämmitti sitä.\n\nSitten hän auttoi Mariannen nousemaan sohvalta, kietoi turkin hänen\nympärilleen, sovitti saalin hänen päähänsä ja hartioilleen, veti kulmat\nkainaloiden alle ja solmi selkäpuolelta kiinni.\n\nMarianne antoi varustaa itseään. Hän oli aivan omaa tahtoa vailla.\nTuntui hyvältä, kun noin vaalittiin, oli suloista, ettei tarvinnut itse\ntahtoa. Ennen kaikkea hyvä hänestä, joka oli nypitty niin rikki kuin\nhän, sellaisesta, jolla ei ollut yhtään omaa ajatusta, omaa tunnetta.\n\nSuuri tehtaanpatruuna nosti hänet syliinsä, kantoi hänet rekeen,\nkohotti kuomun, sitoi rekinahkaiset hänen ympärilleen ja ajoi pois\nEkebystä. Marianne sulki silmänsä ja huokasi, osaksi mielihyvästä,\nosaksi kaipauksesta. Hän jätti elämän, todellisen elämän; mutta samapa\nse hänelle, sellaiselle, joka ei voinut elää, ainoastaan näytellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParin päivän päästä hän sai äidin avulla tavata Göstaa. Gustava-rouva\nlähetti noutamaan Göstaa sillä aikaa kun tehtaanpatruuna lähti pitkälle\nkävelylle tukinvetäjien luokse, ja vei hänet Mariannen puheille.\n\nGösta tuli kamariin, mutta ei tervehtinyt Mariannea eikä puhunut\nmitään. Hän jäi seisomaan oven suuhun ja katsoi maahan kuin\nuppiniskainen poika.\n\n\"Mutta Gösta\", huudahti Marianne. Marianne istui nojatuolissa ja katsoi\nhäneen melkein huvittuneena.\n\n\"Niin, Gösta on nimeni.\"\n\nHän meni hiljaa Mariannen luo, mutta ei kohottanut silmiään.\n\n\"Tule lähemmäksi! Käy polvillesi tähän!\"\n\n\"Herra Jumala, mitä sellainenkin toimittaa?\" huudahti Gösta, mutta\ntotteli.\n\n\"Gösta, halusin sanoa sinulle, että oli luullakseni parasta kun tulin\ntakaisin kotiin.\"\n\n\"Sopii toivoa, etteivät he heitä enää neiti Mariannea lumikinokseen.\"\n\n\"Oh, Gösta, etkö pidä enää minusta? Olenko mielestäsi liian ruma?\"\n\nGösta veti hänen päänsä puoleensa ja suuteli häntä, mutta näytti yhtä\nkylmältä.\n\nMariannea tämä oikeastaan huvitti. Jos Gösta suvaitsi olla\nmustasukkainen hänen vanhemmilleen, niin mitäpä siitä. Kaipa se\nhaihtuu. Nyt hän tahtoi voittaa hänet takaisin. Hän tuskin tiesi, miksi\nhän tahtoi pitää Göstan, mutta hän vain tahtoi. Hän ajatteli, että\nGöstahan oli kerran saanut hänet vapautetuksi hänestä itsestänsä. Gösta\noli kai ainoa, joka vieläkin voisi sen tehdä.\n\nJa nyt hän alkoi puhua, haluten kiihkeästi voittaa hänet takaisin. Hän\nhalusi, ettei hänen tarkoituksenaan ollut jättää häntä iäksi, mutta\nvähäksi aikaa heidän piti näön vuoksi katkaista suhteensa. Olihan Gösta\nitse nähnyt, että isä oli mielipuolisuuden partaalla, että äiti oli\nalinomaisessa hengenvaarassa. Pitihän Göstan ymmärtää, että hänen oli\npakko tulla kotiin.\n\nSilloin purkausi Göstan viha sanoiksi. Mariannen ei tarvinnut\nteeskennellä. Hän ei aikonut kauemmin olla hänen lelunaan. Marianne oli\nhyljännyt hänet heti kun sai palata kotiin, eikä Gösta voinut rakastaa\nhäntä enää. Kun hän toissapäivänä tuli karhunajosta kotiin ja näki,\nettä Marianne oli mennyt pois jättämättä edes tervehdystä, yhtään\nsanaa, silloin hyytyi veri hänen suonissaan; hän oli kuolla surusta.\nHän ei voinut rakastaa ihmistä, joka oli tuottanut hänelle sellaista\ntuskaa. Marianne ei ollut muuten koskaan rakastanutkaan häntä. Hän oli\nkiemailija, joka tahtoi, että joku häntä suuteli ja hyväili, näin\ntäällä kotiseudullakin, siinä totuus.\n\nLuuliko Gösta siis, että Mariannen oli tapana antaa nuorten herrain\nhyväillä itseään?\n\nKuinkas muuten, niin Gösta luuli. Naiset eivät ole niin pyhiä kuin\nnäyttävät. Itsekkyyttä ja kiemailua kiireestä kantapäähän. Ah, jos\nMarianne olisi tiennyt, miltä Göstasta tuntui, kun hän tuli kotiin\nmetsältä! Aivan kuin hän olisi kahlannut jäisessä vedessä. Sitä tuskaa\nhän ei voi koskaan unohtaa. Se vainoaa häntä koko hänen ikänsä. Hänestä\nei tule enää koskaan ihmistä.\n\nMarianne koetti selittää hänelle, miten niin oli käynyt. Hän koetti\nmuistuttaa Göstalle, että oli yhäti hänelle uskollinen.\n\nNo, se oli yhdentekevää, sillä nyt ei Gösta enää rakastanut Mariannea.\nNyt oli Gösta nähnyt, mikä Marianne oli. Hän oli itsekäs. Marianne ei\nrakastanut häntä. Hän oli lähtenyt pois jättämättä hänelle\ntervehdystäkään.\n\nLakkaamatta toisti Gösta tätä. Marianne melkein nautti kohtauksesta.\nSuuttua hän ei voinut. Hän ymmärsi Göstan vihan niin hyvin. Toista\nrikkomustakaan hän ei pelännyt. Viimein hän kumminkin tuli\nlevottomaksi. Oliko todellakin sellainen muutos Göstassa tapahtunut,\nettei hän enää voinut rakastaa?\n\n\"Gösta\", sanoi hän. \"Olinko minä itsekäs, kun menin Sjöhön majuria\nhakemaan? Muistin kyllä silloin, että siellä oli isoarokkoa. Eikä ole\nsitä paitsi mukava kulkea ohuissa kengissä pakkasessa ja hangessa.\"\n\n\"Rakkaus elää rakkaudesta, ei ansioista ja hyvistä töistä\", sanoi\nGösta.\n\n\"Sinä tahdot siis, että tästä lähtien olemme vieraat toisillemme,\nGösta?\"\n\n\"Niin tahdon.\"\n\n\"Gösta Berling on hyvin häilyvä.\"\n\n\"Siitähän ne syyttävät minua.\"\n\nGösta oli kylmä, oli mahdoton saada häntä lämpenemään, ja oikeastaan\noli Marianne vielä kylmempi. Itsetarkastelu vaani ja hymyili\npilkallisesti hänen yritellessään näytellä rakastuneen osaa.\n\n\"Gösta\", sanoi hän ja päätti vielä kerran koettaa. \"En ole koskaan\nehdoin tahdoin tehnyt sinulle vääryyttä, vaikka siltä näyttäköönkin.\nMinä pyydän: anna minulle anteeksi.\"\n\n\"En voi antaa sinulle anteeksi.\"\n\nMarianne tiesi, että jos hänen tunteensa olisi ollut todellinen, hän\nolisi voittanut Göstan takaisin. Ja hän koetti näytellä intohimoista.\nJäiset silmät ivasivat häntä; mutta hän koetti kuitenkin.\n\nHän ei tahtonut menettää Göstaa.\n\n\"Älä mene, Gösta. Älä mene vihaten! Ajattele, kuinka rumaksi minä olen\ntullut! Kukaan ei voi rakastaa minua enää!\"\n\n\"En minäkään rakasta\", sanoi Gösta. \"Saat tyytyä näkemään sydäntäsi\npoljettavan, sinä niinkuin muutkin.\"\n\n\"Gösta, en ole koskaan voinut rakastaa ketään muuta kuin sinua! Anna\nanteeksi! Älä hylkää minua! Sinä olet ainoa, joka voit minut vapauttaa\nomasta itsestäni.\"\n\nGösta työnsi hänet luotaan.\n\n\"Et puhu totta\", sanoi hän jäätävän tyynesti. \"En tiedä mitä minusta\ntahdot; mutta näen että valehtelet. Miksi oikeastaan tahdot minua\npidättää? Olet niin rikas, ettei sinulta kosijoita koskaan puutu.\"\n\nNiin sanoen hän meni.\n\nEikä hän ollut vielä ovea sulkenut, kun kaipaus ja tuska kaikessa\nmajesteetillisuudessaan astui Mariannen sydämeen.\n\nRakkaus, hänen oman sydämensä lapsi, tuli nyt esiin nurkasta, jonne\njääsilmät olivat hänet karkottaneet. Hän tuli nyt, tuo ikävöity; liian\nmyöhään. Nyt astui hän esiin, vakaana ja kaikkivaltiaana, ja kaipaus ja\ntuska kantoivat hänen kuningasviittansa lievettä.\n\nKun Marianne nyt tosiaankin ymmärsi, että Gösta Berling oli hylännyt\nhänet, hän tunsi aivan ruumiillista tuskaa, niin kauheata, että oli\nkuin huumeessa. Hän painoi molemmat kätensä sydämelleen ja istui\ntuntimäärin samalla paikalla, taistellen kyynelettömässä surussaan.\n\nJa hän kärsi itse, eikä se vieras, se näyttelijä. Hän itse juuri.\n\nMiksi hänen isänsä oli tullut ja erottanut heidät toisistaan? Hänen\nrakkautensahan ei ollut kuollut. Vain ollessaan heikkouden tilassa\nsairauden jälkeen hän ei ollut tuntenut sen voimaa.\n\nOi Jumala, Jumala, että hän kadotti hänet. Oi Jumala, että hän oli\nherännyt niin myöhään!\n\nAh, hän oli ainoa, hän oli hänen sydämensä valtias! Göstan puolelta hän\nvoi kärsiä kaikkea. Hänen kovuutensa ja pahat sanansa taivuttivat\nMariannea vain nöyrään rakkauteen. Jos Gösta olisi lyönyt häntä, hän\nolisi kuin koira ryöminyt hänen luokseen ja suudellut hänen kättään.\n\nHän ei tiennyt mitä tehdä saadakseen viihdytystä tässä kalvavassa\nkivussa.\n\nHän tarttui kynään ja paperiin ja kirjoitti äärettömällä kiireellä.\nEnsin hän kirjoitti rakkaudestaan ja kaipuustaan. Sitten hän pyysi, ei\nGöstan rakkautta, vaan armoa. Jonkinlaista runoa siitä tuli.\n\nKun hän lopetti, hän ajatteli, että jos Gösta saisi tämän nähdä, niin\nvarmaan hän toki uskoisi, että Marianne rakasti häntä. No, miksipä hän\nei lähettäisi kirjoitustaan hänelle? Seuraavana päivänä hän sen\nlähettäisi, ja hän uskoi kyllä, että se toisi Göstan hänelle takaisin.\n\nSeuraavana päivänä hän koki sieluntuskaa ja ristiriitain taistelua.\nKirjoitettu tuntui hänestä surkealta ja typerältä. Siinä ei ollut\nloppusointuja eikä mittaa. Se oli paljasta proosaa. Gösta vain nauraisi\nsellaisille säkeille.\n\nHänen ylpeytensä heräsi. Jos Gösta ei rakastanut häntä enää,\nhirvittävää oli silloin alentua hänen rakkauttaan kerjäämään.\n\nJoskus puikahti viisaus sanomaan hänelle, että hänen pitää olla\niloinen, kun on päässyt irti Göstasta ja suhteestaan ja kaikista\nsurkeista seurauksista, joita se olisi tuottanut.\n\nHänen sydämensä kivut olivat kuitenkin niin kauheat, että tunteet\nlopultakin saivat voiton. Kolme päivää siitä, jolloin hän tietoisesti\nnäki rakkautensa, hän sai pistetyksi säkeensä kuoreen ja kirjoitetuksi\nGösta Berlingin nimen siihen. Niitä ei lähetetty kumminkaan. Ennenkuin\nlöysi sopivan kirjeenviejän hän sai kuulla Gösta Berlingistä semmoista\nuutta, että tajusi, että oli myöhäistä enää voittaa häntä takaisin.\n\nMutta hänen elämänsä suruksi jäi, ettei hän ollut lähettänyt runoa\najoissa, jolloin vielä olisi ehkä voinut hänet saada.\n\nKaikki hänen tuskansa kiertyi ja solmiutui tähän: \"Kunpa en silloin\nolisi vitkastellut niin kauan, jos en olisi viivytellyt niin monta\npäivää!\"\n\nElämän onnen tahi ainakin elämän todellisuuden olisivat ne hankkineet\nhänelle, nuo kirjoitetut sanat. Hän oli varma, että ne olisivat tuoneet\nGöstan takaisin hänelle.\n\nSuru teki kuitenkin hänelle saman palveluksen kuin rakkaus. Se teki\nhänet kokonaiseksi ihmiseksi, kykeneväksi antautumaan niin hyvään kuin\npahaan. Kuohuvat tunteet virtasivat vapaasti hänen sielussaan,\nitsetarkastelun jään ja hyyn niitä estämättä. Niinpä hän tuli,\nhuolimatta rumuudestaan, hyvin rakastetuksi.\n\nSanotaan kuitenkin, ettei hän koskaan Gösta Berlingiä unohtanut. Hän\nsuri häntä niinkuin surraan hukattua elämää.\n\nJa hänen runoraukkansa, joita siihen aikaan hyvin paljon luettiin, ovat\nkauan sitten joutuneet unhoon. Katsellessani niitä nyt ne kumminkin\ntuntuvat oudon liikuttavilta: ne on piirretty tiheällä, sirolla\nkäsialalla, mutta paperi on jo kellastunut ja muste haalistunut. Koko\nelämän kaipuu on solmittu noihin poloisiin sanoihin, ja minä kopioin\nniitä mystillisestä tunteesta vavisten, ikäänkuin niissä piilisi\nsalaisia voimia.\n\nPyydän teitä lukemaan ne ja ajattelemaan niitä. Ken tietää mikä mahti\nniillä olisi ollut, jos ne olisi lähetetty? Ovathan ne kyllin kiihkeitä\nollakseen todellisen tunteen todistuskappaleita. Ehkä ne olisivat\nvoineet tuoda Göstan takaisin hänelle.\n\nNe ovat liikuttavia ja helliä avuttoman muodottominakin. Kenpä toivoisi\nniitä toisenlaisiksi. Kenpä tahtoisi ne riimin ja mitan kahleihin\nkurotuiksi, ja kumminkin on niin haikeaa ajatella, että kerran ehkä\njuuri tuo epätäydellisyys esti häntä lähettämästä niitä ajoissa.\n\nPyydän lukemaan ne ja rakastamaan niitä. Suuren vaivan ahdistama\nihminen on ne kirjoittanut.\n\n        Laps, olet lempinyt; koskaan et\n        nyt rakkauden riemua maistaa saa.\n        Myrsky on sielusi myllertänyt.\n        Sa iloitse, rauhan sait!\n        Ei riemus tornikorkeat kuohut käy.\n        Sa iloitse, rauhan sait!\n        Ei syöstä sua tuskien syvyyksiin,\n        ei koskaan, ei!\n\n        Laps, olet lempinyt; koskaan ei\n        sun sielusi loimua nyt.\n        Sinä olithan kuin kulo kuivunut\n        ja hetkeksi liekkihin leimahdit.\n        Tieltä tuhkan ja sauhun tupruavan\n        lens' taivahan linnut kirkuen pois.\n        Ne palatkoot! Enää sa et palaa, et --\n\n        Laps, olet lempinyt; koskaan et\n        nyt rakkauden ääntä kuulla saa!\n        Sun sydämesi voima kuin uupunut laps,\n        joka koulunpenkillään ikävöi\n        ulos vapauteen sekä leikkiin,\n        mut kukaan ei kutsu nyt.\n        Niin on se kuin vartio unhoon jäänyt:\n        ei kutsuta, ei!\n\n        Laps, ainoas mennyt on, mennyt\n        kera rakkaus kaikki ja riemu sen.\n        Hän, jota lemmit, kuin neuvonut ois\n        sinut siivin hän ilmoja liitelemään!\n        Jota lemmit, kuin ainoan turvatun paikan\n        kyläss' antanut sulle hän hukkuvass' ois,\n        hän on mennyt, hän joka yksin\n        sydän-uksesi avata ties.\n\n    Yhtä ainoista anelen sulta, mun rakkaani:\n    älä koskaan vihallas minua kuormaa;\n    Juur heikoin heikoista maan eikö ole se ihmissydän?\n    Miten voisi se elää viiltävän mietteen alla,\n    että vaivaksi toisen se oisi?\n\n    Minun rakkaani, jos sinä surmata mielit,\n    ei tikari tarpeen, äl' osta myrkkyä, köyttäkään!\n    Mun suo vain tietää, että mun poies sa tahdot\n    maan vihreän piiristä, valtakunnista elon.\n    Ja kohta ma hautaani vaivun!\n\n    Elon elämän annoit mulle. Rakkauden soit.\n    Nyt pois otat lahjasi! Oi, hyvin tiedän sen.\n    Mut vihaksi sit' elä muuta!\n    Rakas sentään on elo mulle. Se muista, oi!\n    Mut tiedän: ma kuolen vihan kuorman alle!\n\n\n\n\nKymmenes luku\n\nNUORI KREIVITÄR\n\n\nNuori kreivitär makaa kello kymmeneen aamulla ja haluaa, että joka\npäivä on tuoretta leipää aamiaispöydässä. Nuori kreivitär harrastaa\nkehäompelua ja runoutta. Hän ei piittaa kutomisesta eikä ruoanlaitosta.\nNuori kreivitär on hemmoteltu.\n\nMutta nuori kreivitär on iloinen ja antaa ilonsa paistaa kaikkeen ja\nkaikkialle. Annetaan niin mielellään anteeksi hänen pitkä aamu-unensa\nja hänen tuore leipänsä, sillä hän on tavattoman aulis köyhille ja\nystävällinen kaikille.\n\nNuoren kreivittären isä on ruotsalainen aatelismies, joka on asunut\nkoko ikänsä Italiassa, missä häntä on pidättänyt kaunis maa ja kauniin\nmaan kaunis tytär. Kun kreivi Henrik Dohna matkusti Italiaan, hän\njoutui tämän ylimyksen kotiin, tutustui hänen tyttäriinsä, nai yhden\nheistä ja toi hänet mukanaan Ruotsiin.\n\nKreivitär, joka oli aina osannut ruotsia ja oli kasvatettu rakastamaan\nkaikkea ruotsalaista, viihtyy hyvin karhujen maan perukassa. Hän\npyörähtelee niin iloisesti siinä pitkässä huvien katrillissa, joka\nviuhuu ympäri Lövenin pitkän järven rantoja, että luulisi hänen aina\neläneen täällä. Vähän hän tosiaan ymmärtää, mitä on kreivittären arvo.\nEi komeuden tavoittelua, ei jäykkyyttä, ei alentuvaa arvokkuutta ole\ntässä nuoressa, iloisessa olennossa.\n\nVanhat herrat pitivät enimmän nuoresta kreivittärestä. Oli merkillistä,\nmillainen menestys hänellä oli näiden piirissä. Kun he näkivät hänet\ntanssiaisissa, voi olla varma, että he kaikki, niin hyvin Munkerudin\nlaamanni ja Bron rovasti kuin Melchior Sinclairekin ja Bergan kapteeni,\nselittivät rouvilleen mitä luottamuksellisimmin, että jos he olisivat\ntavanneet nuoren kreivittären neljäkymmentä tai kolmekymmentä vuotta\nsitten...\n\n\"Niin, silloin hän tosin ei ollut vielä syntynyt\", sanoivat vanhat\nrouvat.\n\nJa seuraavalla kerralla nuoren kreivittären tavatessaan kiusottelevat\nrouvat häntä, että hän ryöstää heiltä vanhain herrain sydämet.\n\nVanhat rouvat katselevat häntä ikäänkuin huolissaan. He muistavat niin\nhyvin kreivitär Märtan. Yhtä iloinen ja hyvä ja rakastettu oli hänkin\nollut tullessaan ensi kerran Bergaan, Ja hänestä oli tullut vain\nturhamainen ja huvinhaluinen koketti, joka ei nyt voi ajatella mitään\nmuuta kuin huvejansa. \"Olisipa hänellä mies, joka panisi hänet työhön!\"\nsanovat vanhat rouvat. \"Jospa hän osaisi kutoa kangasta!\" Sillä\nkankaankutominen lohduttaa kaikissa suruissa, se nielee kaikki\nharrastukset, se on ollut monen naisen pelastus.\n\nNuori kreivitär tahtoo mielellään tulla hyväksi perheenäidiksi. Hän ei\ntiedä mitään parempaa kuin onnellisen vaimon elämä hyvässä kodissa, ja\nhän tulee usein suurissa pidoissa istumaan vanhusten joukkoon.\n\n\"Henrik tahtoisi niin kovin, että minusta tulisi yhtä hyvä emäntä\",\nsanoo hän, \"kuin hänen äitinsä oli. Opettakaa minua kutomaan kankaita.\"\n\nSilloin huokaavat vanhat rouvat kaksinaisesti: ensiksi Henrik-kreivin\ntähden, joka voi uskoa, että hänen äitinsä oli kunnon emäntä, ja\ntoiseksi suurien vaikeuksien vuoksi, joihin joutuisi, jos ryhtyisi\nopettamaan tälle nuorelle, tietämättömälle olennolle niin mutkallisia\nsalaisuuksia. Tarvitsi virkkaa hänelle vain pasmasta ja tutkaimesta,\nniidestä ja haasta, yksiniitisestä ja kaksivartisesta, niin hänen\npäänsä jo meni pyörälle; mitä sitten ridantoimikkaasta ja\nhanhensilmästä ja kilpikankaasta!\n\nKukaan, joka vain nuoren kreivittären näkee, ei voi olla\nihmettelemättä, miksi hän on mennyt tuhmalle Henrik-kreiville.\n\nVoi sitä raukkaa, joka on niin tuhma! Sellaista on aina surku. Ja\nsuurin surku on tyhmyriä, joka elää Vermlannissa.\n\nJo on monta juttua Henrik-kreivin tuhmuudesta, ja hän on vasta muutamia\nvuosia kolmannellakymmentä. Kerrotaan esimerkiksi, miten hän muutama\nvuosi sitten huvitti Anna Stjärnhökiä rekiretkellä.\n\n\"Sinä olet kaunis, Anna\", hän sanoi.\n\n\"Oh, loruja, Henrik.\"\n\n\"Olet kaunein koko Vermlannissa.\"\n\n\"Enpäs olekaan.\"\n\n\"Kaunein tällä rekiretkellä sinä ainakin olet.\"\n\n\"Ah, Henrik, en minä ole sitäkään.\"\n\n\"Niin, mutta kyllä sinä ainakin tässä reessä olet kaunein. Sitä et\nainakaan voi kieltää.\"\n\nEi, sitä ei Anna voinut.\n\nSillä Henrik-kreivi ei ole kaunis, ei. Hän on yhtä ruma kuin tuhmakin.\nSanotaan, että se pää, joka on hänen ohuen kaulansa päässä, on kulkenut\nperintönä suvussa jo pari sataa vuotta. Sentähden ovat viimeisen\nperillisen aivot niin lopen kuluneet. \"Näkeehän sen, ettei hänellä ole\nomaa päätä\", sanotaan. \"Hän on lainannut pään isältään. Hänhän ei\nuskalla sitä taivuttaa. Pelkää että se putoaa.\" -- \"Hänellähän on jo\nkeltainen iho ja ryppyinen otsa. Päätä on varmaankin käyttänyt sekä isä\nettä isoisä. Miksi tukka olisi muutoin niin ohut ja huulet niin\nverettömät ja leuka niin kiverä?\"\n\nAina hänen ympärillään oli koiranleukoja, jotka puijasivat hänet\nlausumaan tuhmuuksia ja sitten pistivät ne mieleensä, levittivät ja\nparantelivat niitä.\n\nOnnekseen hän ei huomaa mitään. Hänen käytöksensä on juhlallista ja\narvokasta. Voiko hän aavistaa, etteivät toisetkin olisi sellaisia?\nArvokkuus on pinttynyt hänen nahkaansa: hän liikkuu aina samalla\ntavoin, tikkusuorana, eikä koskaan käännä päätään koko ruumiin samalla\nkääntymättä.\n\nHän oli tullut kyläilylle Munkerudin laamannin luo joku vuosi sitten.\nRatsain hän oli tullut, hänellä oli ollut korkea hattu, keltaiset\nhousut ja välkkyvät saappaat ja niin oli istunut jäykkänä ja uljaana\nsatulassa. Tulo onnistui kyllä. Mutta kun hänen piti lähteä talosta,\nsattui, että koivukäytävässä oksa pyyhkäisi häneltä hatun päästä. Hän\nlaskeutui maahan, otti hattunsa ja ratsasti taas saman oksan alitse.\nTaas pyyhkäisi oksa hatun pois. Temppu uudistui neljä kertaa.\n\nLaamanni tuli viimein hänen luokseen ja sanoi: \"Eikö veli ensi kerralla\nvoisi ratsastaa oksan ohitse?\"\n\nViidennellä kerralla hän pääsikin onnellisesti oksan ohi.\n\nMutta asia oli kuitenkin niin, että nuori kreivitär hänen ukon-päästään\nhuolimatta piti hänestä. Eihän neito tiennyt nähdessään hänet Roomassa,\nettä häntä kotimaassa ympäröi moinen tuhmuuden marttyyrikunnia. Siellä\noli kreivissä ollut ikäänkuin nuoruudenloistetta, ja he olivat yhtyneet\ntoisiinsa kovin romanttisissa oloissa. Tarvitsipa vain kuulla\nkreivittären kertovan, miten Henrik-kreivin oli täytynyt hänet ryöstää.\nMunkit ja kardinaalit olivat vihastuneet kauheasti siitä, että\nkreivitär aikoi luopua äitinsä uskosta, johon oli ennen kuulunut, ja\nkääntyä protestantiksi. Koko roskaväki oli kuohuksissaan. Tytön isän\npalatsia piiritettiin. Roistot ajelivat Henrikiä. Äiti ja sisar\nrukoilivat häntä luopumaan avioaikeistaan. Mutta hänen isänsä raivostui\nsiitä, että italialainen roskajoukko muka aikoi estää häntä antamasta\ntytärtään kenelle hän tahtoi. Isä käski Henrik-kreivin ryöstämään\ntyttären. Ja niinpä he, kun oli mahdoton vihkiä heitä kotona väen\nhuomaamatta, niinpä hän ja Henrik hiipivät takakatuja ja kaikkia\nmahdollisia pimeitä teitä Ruotsin konsulinvirastoon. Ja kun kreivitär\nsiellä oli luopunut katolilaisuudestaan ja tullut protestantiksi,\nvihittiin heidät tuossa tuokiossa ja lähetettiin kiitävissä\nmatkavaunuissa pohjoiseen. \"Siinä ei jouduttu kuuluttamaan eikä muuta,\nnäettekös. Se oli aivan mahdotonta\", on nuoren kreivittären tapana\nsanoa. \"Ja olihan tietenkin synkkää, että meidät vihittiin\nkonsulinvirastossa eikä siellä kauniissa kirkossa, mutta muuten olisi\nHenrik jäänyt ilman minua. Siellä ovat kaikki niin kiivaita, sekä isä\nettä äiti, ja kardinaalit ja munkit, kaikki ovat kiivaita. Siksi sen\ntäytyi käydä niin kovin salaisesti, ja jos väki olisi nähnyt meidän\nhiipivän kadulle kotoamme, se olisi varmaan tappanut meidät kummatkin\n-- pelastaakseen minun sieluni. Henrik oli tietysti jo kadotettu.\"\n\nMutta nuori kreivitär pitää miehestään yhä vielä, heidän tultuaan\nBorgiin ja rauhallisempaan elämään. Hän rakastaa hänessä vanhan nimen\nloistoa ja mainehikkaita esi-isiä. Hänestä on suloista nähdä oman\nläsnäolonsa pehmittävän kreivin synnynnäistä jäykkyyttä ja kuulla,\nmiten kreivin ääni lämpenee heidän puhellessaan keskenään. Ja sitä\npaitsi kreivi pitää hänestä ja hemmottelee häntä, ja onhan hän nyt\nkerran naimisissa hänen kanssaan. Nuori kreivitär ei juuri voi\najatellakaan, ettei nainen rakastaisi miestään.\n\nJollakin tavalla kreivi vastaa myöskin hänen miehuuden ihannettaan. Hän\non rehellinen ja totuutta rakastava. Hän ei ole koskaan syönyt\nsanaansa. Kreivittärestä hän on todellinen ylimys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaaliskuun kahdeksantena viettää nimismies Scharling syntymäpäiviään,\nja silloin nousee väkeä Brobyn ylämäkeä. Ihmisiä idästä ja lännestä,\ntuttuja ja tuntemattomia, kutsuttuja ja kuokkavieraita tulee\ntavallisesti silloin nimismiehen taloon. Kaikki ovat tervetulleita.\nKaikille on kylliksi ruokaa ja juomaa, ja tanssisalissa on tilaa\nseitsemän pitäjän tanssihaluisille.\n\nNuori kreivitär tulee myös, niinkuin hän tulee kaikkialle, missä\ntanssia ja huvia voi odottaa.\n\nMutta nuori kreivitär ei tullessaan ole iloinen. Hän ikäänkuin\naavistaa, että nyt on hänen vuoronsa tempautua seikkailujen hurjaan\najojahtiin.\n\nMatkalla hän on katsellut laskeutuvaa aurinkoa. Se vaipui alas\npilvettömältä taivaalta eikä jättänyt mennessään kultareunoja\nhattaroihin. Harmaankelmeä hämärä, kylmien myrskypuuskien halkoma,\nhimmensi maan.\n\nNuori kreivitär katseli, miten päivä ja yö keskenään taistelivat ja\nmiten pelko valtasi kaiken elollisen tuota mahtavain taisteloa\nkatsellessaan. Hevoset leiskoivat nopeammin viimeistä kuormaansa\njoutuakseen pian suojaan. Hirrenhakkaajat kiiruhtivat kotiin metsästä,\npiiat karjakartanoista. Pedot ulvoivat metsänrinnassa. Päivä, ihmisten\nlemmikki, joutui tappiolle.\n\nValo sammui, värit vaalenivat. Kylmää ja rumaa oli kaikki mitä hän\nnäki. Mitä hän oli toivonut, mitä rakastanut, mitä tehnyt, kaikki\nnäytti hänestä verhoutuvan harmaaseen hämärän huntuun. Se oli\nväsymyksen, tappion, voimattomuuden hetki hänelle niinkuin koko\nluonnolle.\n\nHän ajatteli, että hänen oma sydämensä, joka nyt räiskyvässä riemussaan\nverhosi elämän purppuralla ja kullalla, ehkä kerran kadottaa voimansa\neikä jaksa enää valaista hänen maailmaansa.\n\n\"Oi, avuttomuus, oman sydämeni voimattomuus!\" sanoi hän itsekseen.\n\"Tukahduttavan harmaan hämärän jumalatar, kerran olet sinä sieluni\nvaltiatar. Silloin näen elämän rumana ja harmaana, jollaista se kenties\nonkin, silloin tukkani valkenee, selkäni koukistuu, aivoni lamautuvat.\"\n\nSamassa kiepahti reki nimismiehen pihaan, ja kun nuori kreivitär\njuuri nosti silmänsä, sattui hänen katseensa sivurakennuksen\nrautaristikkoiseen ikkunaan, ja hän näki sen takana tuimat ihmiskasvot.\n\nNe olivat Ekebyn majurinrouvan kasvot, ja nuori kreivitär tunsi, että\nnyt oli hänen iltainen ilonsa turmeltu.\n\nKäyhän hyvin laatuun olla iloinen, kun ei surua näe, vaan kuulee vain\nsiitä puhuttavan kuin muukalaisesta vieraalla maalla. Pahempi on\nsäilyttää sydämensä iloa seistessään silmätysten yömustan, tuimasti\ntuijottavan tuskan kanssa.\n\nKreivitär tietää kyllä, että nimismies Scharling on pannut\nmajurinrouvan putkaan ja että tämä joutuu tutkittavaksi niiden\nväkivaltaisuuksien tähden, jotka hän sai aikaan Ekebyssä sinä yönä,\njolloin ne suuret tanssiaiset olivat. Mutta hän ei juuri ajatellut,\nettä majurinrouvaa pidettäisiin nimismiehen talossa ja niin lähellä\ntanssisalia, että sieltä saattoi silmäillä hänen huoneeseensa; niin\nlähellä, että hän varmaan kuuli tanssimusiikin ja iloisen hälinän. Ja\nnyt ryöstää majurinrouvan ajatteleminen kreivittäreltä kaiken ilon.\n\nNuori kreivitär tanssii kyllä sekä valssit että katrillit. Hän liehuu\nkyllä sekä menuetissa että angleesissa, mutta jokaisen tanssin loputtua\nhänen täytyy hiipiä ikkunaan katselemaan pihan toiseen laitaan,\nsivurakennukseen. Kynttilä palaa majurinrouvan ikkunassa, ja kreivitär\nnäkee tämän käyskentelevän edestakaisin huoneessa. Hän ei näytä\nlepäävän hetkeäkään, vaan kävelee lakkaamatta.\n\nKreivitär ei nyt iloitse tanssista. Hän ajattelee vain, että\nmajurinrouva kävelee edestakaisin vankilassaan kuin häkkiin pantu\nvillipeto. Hän ihmettelee, miten kaikki muut voivat tanssia. Varmaan\nsiellä on monta, joiden mieltä ahdistaa yhtä paljon kuin hänenkin, kun\ntietävät majurinrouvan olevan niin lähellä, ja kumminkaan ei kukaan\nilmaise ajatustaan. Vermlannissa asuu suvaitsevaista kansaa.\n\nMutta aina kun hän katsoo ulos, liikkuvat hänen jalkansa tanssissa\nraskaammin, ja nauru on jähmettyä hänen kurkkuunsa.\n\nNimismiehen rouva tarkkaa häntä, kun hän ulos nähdäkseen pyyhkii huurua\nikkunanruudusta, ja tulee hänen luokseen.\n\n\"Sellaista kurjuutta! Voi miten kurjaa tämä on!\" kuiskaa hän\nkreivittärelle.\n\n\"Minusta on melkein mahdotonta tanssia tänä iltana\", kuiskaa kreivitär\npuolestaan.\n\n\"Tanssiaiset eivät nyt olekaan minun tahdostani, kun hän on tuolla\nvankina\", vastaa rouva Scharling. \"Hän on ollut Karlstadissa koko ajan\nvangitsemisesta lähtien. Nyt tulee pian tutkinto, ja senvuoksi hänet\ntuotiin tänään tänne. Emme voineet panna häntä käräjätalon viheliäiseen\nputkaan, vaan sijoitimme hänet sivurakennuksen kutomahuoneeseen. Hän\nolisi saanut olla vierashuoneessani, kreivitär, jollei tämä\nvierasjoukko olisi tullut juuri tänään. Kreivitär tuskin tuntee häntä,\nmutta hän on ollut kuin meidän kaikkien äiti ja kuningatar. Mitä hän\najatteleekaan meistä, kun me täällä tanssimme hänen itsensä ollessa\nniin suuressa hädässä. Hyvä on, että useimmat eivät tiedä hänen olevan\nsiellä.\"\n\n\"Häntä ei olisi pitänyt vangitakaan\", sanoo nuori kreivitär ankarasti.\n\n\"Niin, se on ihan totta, kreivitär, mutta ei ollut muuta keinoa, jos\nmieli välttää pahempia onnettomuuksia. Ei ollut ketään, joka paheksui\nsitä, että hän pani omat olkiaumansa tuleen ja tahtoi karkottaa\nkavaljeerit, mutta majurihan samoili ajelemassa häntä. Jumala tietää,\nmitä majuri olisi hänelle tehnyt, jos häntä ei olisi pantu kiinni.\nScharling on saanut paljon ikävyyksiä siitä, että vangitsi\nmajurinrouvan. Yksinpä Karlstadissakin oltiin häneen tyytymättömiä, kun\nhän ei painanut Ekebyn tapahtumia villaisella; mutta hän teki minkä\nparhaaksi näki.\"\n\n\"Mutta nyt hänet tuomitaan rangaistukseen\", sanoi kreivitär.\n\n\"Oh ei, kreivitär, ei häntä tuomita. Ekebyn majurinrouva pääsee kyllä\nvapaaksi, mutta jo tämäkin, mitä hän on saanut näinä päivinä kestää, on\nhänelle liikaa. Hän tulee varmaan hassuksi. Arvaattehan, kuinka niin\nylpeä rouva voisi alistua kohdeltavaksi kuin rikollinen! Minusta olisi\nollut parasta, että hän olisi saanut olla vapaana. Hän olisi ehkä itse\nvälttänyt vaaran.\"\n\n\"Päästäkää hänet vapaaksi\", sanoo kreivitär.\n\n\"Sen kyllä voi tehdä kuka muu tahansa paitsi nimismies ja hänen\nvaimonsa\", kuiskaa rouva Scharling. \"Täytyyhän meidän vartioida häntä,\nmeidän. Ja erityisesti tänä yönä, jolloin täällä on niin monta hänen\nystäväänsä, istuu kaksi miestä vartioimassa hänen oveaan, joka on\nlukittu ja salvattu niin, ettei kukaan voi päästä hänen luokseen. Mutta\njos joku päästäisi hänet sieltä, kreivitär, niin kyllä sekä Scharling\nettä minä olisimme iloisia.\n\n\"Enkö minä saa mennä hänen luokseen?\" kysyy nuori kreivitär.\n\nRouva Scharling ottaa innokkaasti häntä ranteesta ja vie hänet salista.\nEteisessä he pistävät hartioilleen saalit, ja niin he kiiruhtavat pihan\npoikki.\n\n\"Ei ole varmaa, puhuuko hän edes meille\", sanoo nimismiehen rouva.\n\"Mutta saahan hän kumminkin nähdä, ettemme ole unohtaneet häntä.\"\n\nHe tulevat rakennuksen ensimmäiseen huoneeseen, jossa nuo kaksi miestä\nistuvat vartioimassa salvattua ovea, ja pääsevät esteittä majurinrouvan\nluo. Tämä on suuressa huoneessa, joka on täynnä kangaspuita ja muita\ntyökaluja. Huone on oikeastaan kutomakamari, mutta sen ikkunassa on\nrautaristikko ja ovessa vankat lukot, niin että sitä hätätilassa voi\nkäyttää putkana.\n\nMajurinrouva jatkoi kävelyään tuskin osoittamatta heille huomiota.\n\nHän on pitkällä matkalla, ollut jo monta päivää. Hän ei muista muuta\nkuin että hän astuu vain niitä kahtakymmentä peninkulmaa äitinsä luo,\njoka elelee kaukana Älfdalin metsissä häntä odottaen. Hänellä ei ole\naikaa levätä. Tavaton kiire hänellä on. Hänen äitinsä on yli\nyhdeksänkymmenen vanha. Hän kuolee varmaan pian.\n\nHän on mitannut lattian pituuden kyynäräkepillä, ja nyt hän laskee\nkerrat yhteen, kyynärät syliksi ja sylet puolipeninkulmiksi ja\nkokopeninkulmiksi.\n\nRaskaalta ja pitkältä hänestä tuntuu tämä kulku eikä hän kumminkaan\nuskalla levätä. Hän kahlaa syvissä kinoksissa. Hän kuulee kulkiessaan\nmetsien ikuisen huminan yllään. Hän huoahtaa suomalaisen pirtissä ja\nhiilenpolttajan risumajassa. Joskus, kun ei ole yhtään ihmistä\npeninkulmain taipaleella, hänen täytyy katkoa oksia alleen ja levähtää\nkaatuneen kuusen juurikon suojassa.\n\nJa vihdoinkin hän on päässyt perille, taivaltanut kaksikymmentä\npeninkulmaa, metsä aukenee, ja punaiset asuinrakennukset kyyhöttävät\nlumisen pihan ympärillä. Klara-joki virtaa ohi vaahtona pärskyen,\nuseina pieninä koskina, ja tästä tutusta pauhusta hän kuulee, että on\nkotona. Ja hänen äitinsä, nähdessään hänen tulevan kerjäläisenä, kuten\noli tahtonutkin, tulee häntä vastaan.\n\nKun majurinrouva on päässyt niin pitkälle, hän nostaa aina päätään,\nkatsoo ympärilleen, näkee suljetun oven ja muistaa missä on.\n\nSilloin hän ajattelee, että hulluksiko hän on tulemaisillaan, ja\nistuutuu miettimään muuta ja lepäämään. Mutta hetken perästä hän on\ntaas matkalla, hän laskee kyynäristä puoli- ja kokopeninkulmia, lepää\nhetkisen suomalaisten tuvissa eikä makaa yöllä eikä päivällä ennen kuin\non kulkenut nuo kaksikymmentä peninkulmaa.\n\nKoko vankeutensa aikana hän ei ole juuri ollenkaan nukkunut.\n\nJa naiset, jotka tulivat hänen luokseen, katsovat häntä tuskaisina.\n\nNuori kreivitär muistaa sittemmin hänet aina sellaisena kuin hän oli\nsiellä kävellessään. Hän näkee hänet usein unissaan ja herää näystään\nkyyneleisin silmin ja valitus huulillaan.\n\nVanhus on surkeasti mennyt alaspäin, tukka näyttää ohuelta, ja\nirtonaisia hiustupsuja siirottaa hänen vähäisestä palmikostaan. Kasvot\novat raukeat ja painuneet, rääsyiset vaatteet riippuvat rumasti hänen\nyllään. Mutta kaikesta huolimatta hänessä on niin paljon ylevää,\nkäskyillään kaikki alistavaa valtiatarta, ettei hän herätä ainoastaan\nsääliä, vaan myöskin kunnioitusta.\n\nMutta kaikkein selvimmin muisti kreivitär hänen silmänsä, jotka olivat\nkuoppiinsa painuneet ja omiin mietteihinsä kääntyneet ja joista ei\nvielä ollut kaikki järjen valo sammunut, vaikka oli melkein\nsammumaisillaan, ja joissa vaani syvällä sellainen hurjuuden kipinä\nettä kauhistutti ja pelotti, että vanhus tuossa tuokiossa hyökkää\nkimppuun, puree hampaillaan, kynsii sormillaan.\n\nHe ovat nyt seisoneet siellä kotvan aikaa, kun majurinrouva yht'äkkiä\npysähtyy nuoren kreivittären eteen ja katsoo häntä hyvin ankarasti.\nKreivitär peräytyy askelen ja tarttuu rouva Scharlingia käsivarteen.\n\nMajurinrouvan kasvot elostuvat yht'äkkiä ja selkenevät, hänen silmänsä\nkatsovat maailmaan täysin tajuisesti.\n\n\"Oh, ei, ei\", hän sanoo hymyillen, \"niin hullusti ei toki ole laita,\nrakas nuori rouva.\"\n\nHän pyytää nyt heitä istumaan ja istuu itsekin. Hänen kasvoilleen tulee\nentinen komea ilme, samanlainen kuin Ekebyn suurissa kemuissa ja\nkuninkaan tanssiaisissa Karlstadin maaherrankartanossa. Toiset\nunohtavat rääsyt ja vankilan ja näkevät ainoastaan Vermlannin ylpeimmän\nja rikkaimman naisen.\n\n\"Rakas kreivittäreni\", hän sanoo. \"Mikä saattaa teidät keskeyttämään\ntanssinne ja tulemaan minunlaiseni yksinäisen mummon luo? Taidatte olla\nvarsin hyvä.\"\n\nElisabet-kreivitär ei voi vastata. Liikutus tukkii hänen äänensä. Rouva\nScharling vastaa hänen puolestaan, ettei kreivitär ole voinut tanssia\najatellessaan majurinrouvaa.\n\n\"Rakas rouva Scharling\", vastaa majurinrouva, \"olenkin minä jo niin\nsurkealla tolalla, että häiritsen nuorten ilonpitoa? Ette saa itkeä\nminun vuokseni, nuori kreivitär\", hän jatkoi. \"Olen vanha, ilkeä\nnainen, joka ansaitsen kohtaloni. Teidän mielestänne ei kai tee oikein\nse, joka lyö äitiään?\"\n\n\"Ei, mutta...\"\n\nMajurinrouva keskeyttää hänet ja pyyhkäisee hänen otsaltaan kiharaisen,\nvaalean tukan.\n\n\"Lapsi, lapsi\", hän sanoo, \"miten te saatoitte ottaa tuhman Henrik\nDohnan?\"\n\n\"Mutta minä rakastan häntä.\"\n\n\"Näen miten on, näen miten on\", sanoo majurinrouva. \"Kiltti lapsi, eikä\nmuuta: itkee surullisten ja nauraa iloisten kanssa. Ja pakostakin sanoo\n'jaa' ensimmäiselle, joka sanoo: 'Minä rakastan sinua'! Niin, niinpä\nniin. Menkää nyt takaisin ja tanssikaa, rakas nuori kreivitär.\nTanssikaa te vain ja olkaa iloinen. Teissä ei ole pahuutta.\"\n\n\"Mutta minä tahtoisin tehdä jotain teidän hyväksenne, majurinrouva.\"\n\n\"Lapseni\", sanoo majurinrouva juhlallisesti, \"Ekebyssä asui vanha\nnainen, jolla oli taivaan tuuletkin vankinaan. Nyt hän on itse vankina,\nja tuulet irrallaan. Onko ihme, että myrsky maassa mylvii?\n\n\"Minä, joka olen vanha, näin sen jo ennen. Tunsin sen. Tiedän, että\nJumalan jyrisevä myrsky tulee päällemme. Milloin se suhisee suurissa\nvaltakunnissa, milloin viuhuu pienten syrjäisten yhteiskuntain\nkimpussa. Jumalan myrsky ei unohda ketään. Se kohtaa niin suuria kuin\npieniä. On komeaa, tuo Jumalan myrskyn tulo.\n\n\"Jumalan myrsky, sinä siunattu Herran ilma, puhalla maassa! Äänet\nilmassa, äänet maassa, kaikukaa ja kauhistakaa! Tehkää Jumalan myrsky\njyriseväksi! Tehkää Jumalan myrsky hirvittäväksi! Kiitäkööt\nmyrskynpuuskat maassa, syöksykööt horjuviin seiniin, murtakoot\nlukot, jotka ovat ruostuneet, ja huoneet, jotka kallistuvat\nkaatuakseen.\n\n\"Kauhu on täyttävä maan. Pienet linnunpesät putoavat oksainsa varasta\npuista maahan. Haukanpesä honganlatvasta putoaa suurella pauhulla\nalas, ja huuhkajankin pesään, vuorenrotkoon, sähisee tuuli\nlohikäärmeenkielin.\n\n\"Me luulimme, että meillä on kaikki hyvin täällä; mutta niin ei ollut.\nJumalan myrskyä tarvitaan. Minä ymmärrän sen enkä valita. Tahtoisin\nvain mennä äitini luo.\"\n\nHän painuu yht'äkkiä kyyryyn.\n\n\"Mene nyt, nuori nainen\", hän sanoo. \"Minulla ei ole enää aikaa. Minun\ntäytyy lähteä. Menkää nyt ja varokaa niitä, jotka ratsastavat\nmyrskypilvillä!\"\n\nJa sitten hän alkaa taas vaelluksensa. Piirteet höltyvät, katse kääntyy\nsisäänpäin. Kreivittären ja rouva Scharlingin täytyy jättää hänet.\n\nHeti kun he ehtivät takaisin tanssijain joukkoon, menee nuori kreivitär\nGösta Berlingin luo.\n\n\"Tuon teille, herra Berling, terveisiä majurinrouvalta\", hän sanoo.\n\"Hän odottaa, että herra Berling laskee hänet vankeudesta.\"\n\n\"Saapa sitten odottaa, kreivitär.\"\n\n\"Oi, auttakaa häntä, herra Berling!\"\n\nGösta silmäilee eteensä synkästi. \"Ei\", sanoo hän, \"miksi minä\nauttaisin häntä? Mistä minä olen hänelle kiitollisuuden velassa?\nKaikki, mitä hän on tehnyt hyväkseni, on ollut turmiokseni.\"\n\n\"Mutta, herra Berling...\"\n\n\"Jos häntä ei olisi ollut\", sanoo Gösta kiivaasti, \"makaisin nyt tuolla\nikuisten metsien helmassa. Olenko minä velvollinen uskaltamaan henkeni\nhänen tähtensä siksi, että hän teki minusta Ekebyn kavaljeerin?\nLuuleeko kreivitär, että siitä virasta suurta kunniaa koituu?\"\n\nNuori kreivitär kääntyy hänestä vastaamatta. Hän on vihainen.\n\nHän palaa paikalleen, katkeroituneena kavaljeereihin. Tänne he ovat\ntulleet walt-torvineen ja viuluineen ja aikovat antaa käyrien hangata\nkieliä, kunnes jouhet kuluvat poikki, ajattelematta, että ilon soitto\nkuuluu pihan yli vangin viheliäiseen huoneeseen. Tänne he tulevat\ntanssimaan anturansa tomuksi eivätkä ajattele, että heidän vanha\nhyväntekijänsä voi nähdä heidän varjojensa leijailevan ohi huuruisten\nruutujen! Ah, miten maailma tuli harmaaksi ja rumaksi! Ah, minkä varjon\nhätä ja kovuus heitti nuoren kreivittären sieluun!\n\nHetken päästä tulee Gösta pyytämään häntä tanssiin. Kreivitär\nkieltäytyy jyrkästi.\n\n\"Ettekö tahdo tanssia minun kanssani, kreivitär?\" kysyy Gösta ja tulee\nhyvin punaiseksi.\n\n\"En teidän enkä muidenkaan Ekebyn kavaljeerien\", hän sanoo.\n\n\"Emme siis ole sen kunnian arvoisia?\"\n\n\"Se ei ole mikään kunnia, herra Berling. Mutta minua ei huvita tanssia\nsellaisten kanssa, jotka unohtavat kaikki kiitollisuuden käskyt.\"\n\nGösta on jo pyörähtänyt kantapäillään. Tämän kohtauksen moni kuulee ja\nnäkee. Kaikki myöntävät kreivittären olevan oikeassa. Kavaljeerien\nkiittämättömyys ja sydämettömyys majurinrouvaa kohtaan on herättänyt\nyleistä suuttumusta.\n\nMutta niinä päivinä on Gösta Berling vaarallisempi kuin metsän peto.\nAina siitä lähtien kun hän tuli kotiin karhunajosta ja näki Mariannen\nmenneen, on hänen sydämensä ollut kuin arka haava. Häntä haluttaisi\ntehdä jollekin veristä vääryyttä ja levittää laajalti surua ja tuskaa.\n\nJos kreivitär niin tahtoo, hän sanoo itsekseen, tapahtukoon niin kuin\nhän tahtoo. Mutta älköön kreivitär yrittäkökään säästää omaa nahkaansa.\nNuorta kreivitärtä miellyttävät naisenryöstöt. Hän saa nyt toteuttaa\nmielitekonsa. Gösta Berling on perin halukas pieneen seikkailuun.\nKahdeksan päivää hän on kantanut surua naisen vuoksi. Se jo riittää.\nHän kutsuu puheilleen Beerencreutzin, everstin, ja Kristian Berghin,\nvahvan kapteenin, ja hitaan Kristoffer-serkun, joka ei ikinä siekaile\nheittäytyä hurjapäiseen seikkailuun, ja neuvottelee heidän kanssaan,\nmiten kavaljeerirakennuksen loukattu kunnia on kostettava.\n\nSitten loppuvat pidot. Pitkä jono rekiä ajetaan pihalle. Herrat vetävät\nturkit yllensä. Naiset etsivät vaatteitaan pukuhuoneen toivottomasta\nsekamelskasta.\n\nNuori kreivitär pitää kiirettä päästäkseen jo näistä inhottavista\ntanssiaisista. Hän joutuu naisista ensimmäisenä valmiiksi. Hän seisoo\nhymyillen keskellä naistenhuoneen lattiaa ja katsoo muiden lähtötouhua,\nkun yht'äkkiä ovi aukeaa ja Gösta Berling seisoo kynnyksellä.\n\nMiehillä ei tietenkään ole oikeutta tunkeutua tähän huoneeseen. Vanhat\nrouvat seisovat siellä vähine hiuksineen, pantuaan koristavat myssynsä\npois. Ja nuoret ovat kääntäneet hameensa helmat turkin alle, etteivät\njäykät volangit rutistuisi matkalla.\n\nMutta hillitsevistä huudoista välittämättä hyökkää Gösta Berling\nkreivittären luo ja tempaa hänet.\n\nJa hän nostaa hänet käsivarsilleen ja ryntää kamarista eteiseen ja\nsieltä portaille.\n\nEivät voi ällistyneiden naisten huudot pysähdyttää häntä. Kun he\njuoksevat perästä, he näkevät vain, miten hän viskautuu rekeensä\nkreivitär sylissä.\n\nHe kuulevat kuskin piiskanläiskeen ja näkevät hevosen porhaltavan\nlaukkaan. He tuntevat kuskin -- se on Beerencreutz. He tuntevat hevosen\n-- se on Don Juan.\n\nJa kreivittären kohtalosta kovin huolissaan he huutavat herroja.\n\nJa nämä eivät hukkaa aikaa moniin kysymyksiin, vaan syöksyvät rekiinsä.\nJa kreivi etunenässä he ajavat takaa naisenryöstäjiä.\n\nMutta Gösta Berling kellettää reessä pitäen kiinni nuorta kreivitärtä.\nSurut kaikki hän on unohtanut, ja seikkailun juovuttavasta riemusta\nhuimana hän laulaa täyttä kurkkua laulua rakkaudesta ja ruusuista.\n\nAivan rintaansa vasten hän puristaa kreivitärtä; mutta kreivitär ei\nyritäkään paeta. Hänen kasvonsa lepäävät valkeina ja jäykistyneinä\nGöstan rintaa vasten.\n\nAh, mitä tulee miehen tehdä, kun häntä liki on naisen kalpeat,\navuttomat kasvot, kun mies näkee vaalean tukan, joka tavallisesti\nvarjostaa valkeata, loistavaa otsaa, mutta on nyt syrjään häilähtänyt,\nja kun silmäluomet ovat raskaasti sulkeutuneet peittäen harmaiden\nsilmien veitikkakimelteen.\n\nMitä tulee miehen tehdä, kun punaiset huulet vaalenevat hänen silmiensä\nedessä?\n\nSuudella, tietysti suudella noita vaalenevia huulia, noita suljettuja\nsilmiä, tuota valkoista otsaa.\n\nMutta silloin herää nuori nainen. Hän tahtoo kimmahtaa pois. Hän on\nkuin viritetty jousi. Ja Göstan on kamppailtava kaikin voimin, ettei\ntoinen pääsisi heittäytymään reestä, kunnes hän on saanut kreivittären\nkukistettuna ja vapisevana vaipumaan reen toiseen nurkkaan.\n\n\"Katso\", sanoo Gösta silloin aivan tyynesti Beerencreutzille.\n\"Kreivitär on kolmas, jota Don Juan ja minä viemme tänä talvena. Mutta\nne toiset riippuivat suudellen kaulassani, kun tämä taas ei tahdo antaa\nminun suudella eikä tanssiakaan kanssaan. Tuletkos hullua hurskaammaksi\nnoista naisista, Beerencreutz?\"\n\nMutta Göstan ajaessa pihasta ja naisten kirkuessa ja huudellessa\nhädissään ja touhuissaan joutuivat majurinrouvaa vartioivat miehet\nihmeisiinsä.\n\n\"Mikäs nyt on?\" he ajattelivat. \"Mistä moinen kirkuminen?\"\n\nSamassa lyödään ovi auki, ja ääni huutaa heille:\n\n\"Hän on poissa! Nyt se vie häntä.\"\n\nHe ulos, juosten kuin hullut, ajattelematta, majurinrouvako vai kuka se\noli poissa. Onnikin suosi heitä, niin että he pääsivät erääseen\nohikiitävään rekeen. Ja he ajoivat pitkän aikaa, ennen kuin saivat\ntietää, ketä ajettiin.\n\nMutta Bergh ja Kristoffer-serkku menivät aivan rauhassa vankilan\novelle, mursivat lukon ja avasivat oven.\n\n\"Majurinrouva on vapaa\", he sanoivat.\n\nHän tuli ulos. He seisoivat suorina kuin puikot oven kahden puolen,\nkatsomatta häneen.\n\n\"Majurinrouvaa odottaa hevonen ja reki pihalla.\"\n\nHän meni silloin ulos, istuutui rekeen ja ajoi tiehensä. Kukaan ei\najanut häntä takaa. Kukaan ei edes tiennyt minne hän meni.\n\nBrobyn mäeltä rientää Don Juan Lövenin jääpeittoiselle pinnalle. Uljas\njuoksija kiitää kuin lentämällä.\n\nRaikas jääkylmä ilma viuhuu ajajien poskilla. Kulkuset helkkyvät.\nTähdet ja kuu välkkyvät. Lumi lepää sinivalkoisena ja loistaa omaa\nvaloaan.\n\nGösta tuntee runollisten ajatusten heräävän mielessään. \"Beerencreutz\",\nhän sanoo, \"katso, tämä on elämää. Niinkuin Don Juan kiitää pois tätä\nnuorta naista vieden, niin kiitää myös aika vieden ihmistä. Sinä olet\nvälttämättömyys, joka ohjaat matkaa. Minä olen himo, joka vangitsen\ntahdon. Ja niin temmataan hän, tuo voimaton, yhä syvemmälle alas.\"\n\n\"Älä lörpöttele!\" karjaisee Beerencreutz. \"Nyt ne tulevat perästä.\"\n\nJa viuhuvilla piiskanlyönneillä hän kiihoittaa Don Juania yhä\nhurjempaan vauhtiin.\n\n\"Siellä sudet, täällä saalis!\" huudahtaa Gösta. \"Don Juan, poikani,\nkuvittele olevasi nuori hirvi. Syöksy viidakon läpi, kahlaa rämeen\npoikki, hyppää tunturin selkään ja sieltä alas kirkkaaseen järveen, ui\nyli, pää uljaasti koholla, ja katoa, katoa tiheän kuusikon pelastavaan\npimeään! Juokse, Don Juan, vanha naisrosvo! Juokse kuin nuori hirvi!\"\n\nRiemu täyttää hänen hurjan sydämensä vauhdin tuoksinassa. Riemulaulua\novat hänestä vainoojien huudot. Riemu täyttää hänen hurjan sydämensä,\nkun hän tuntee kreivittären ruumiin tutisevan pelosta, kun hän kuulee\nhänen hampaittensa kalinan.\n\nYht'äkkiä irtautuu rautainen kierre, jossa hän on pitänyt kreivitärtä.\nHän nousee pystyyn reessä ja heiluttaa lakkiaan.\n\n\"Minä olen Gösta Berling\", huutaa hän, \"kymmenen tuhannen suutelon,\nkolmentoista tuhannen lemmenkirjeen herra. Eläköön, Gösta Berling!\nOttakoon kiinni ken saa!\"\n\nJa seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuiskaa kreivittären korvaan:\n\n\"Eikö vauhti ole hyvä? Eikö tämä ole kuninkaallinen matka? Lövenin\ntakana Venern. Venernin takana meri, loppumattomiin aavaa lakeutta,\nkirkasta, sinimustaa jäätä, ja sen tuolla puolen säteilevä maa.\nJylisevä ukkonen jäätyvän jään alla, vimman huudot takanamme, tähdet\nyllämme lentävät ja kulkuset edessämme kilisevät! Eteenpäin! Yhä\neteenpäin! Haluttaako teitä, nuori, kaunis naiseni, kokea matkan\nhurmaa?\"\n\nHän oli päästänyt kreivittären irti. Kreivitär sysää hänet kiivaasti\nluotaan.\n\nSeuraava hetki näkee Göstan polvillaan hänen edessään.\n\n\"Olen raukka, raukka. Teidän ei olisi pitänyt, kreivitär, ärsyttää\nminua. Seisoitte siellä niin ylpeänä ja hienona ettekä luullut, että\nkavaljeerin koura koskaan yltää teihin. Taivas ja maa rakastaa teitä.\nTeidän ei pitäisi lisätä niiden kuormaa, joita taivas ja maa\nhalveksivat.\"\n\nHän tempaa kreivittären kädet ja painaa ne kasvoilleen.\n\n\"Jospa edes tietäisitte\", sanoo hän, \"miltä tuntuu olla hylätty. Ei\nsilloin kysy mitä tekee. Ei, silloin ei kysy.\"\n\nSamassa hän huomaa, ettei kreivittärellä ole käsineitä. Hän sieppaa\nsilloin isot rukkaset taskustaan ja pistää ne hänen käteensä.\n\nNiin hän rauhoittuu täydellisesti. Hän laittautuu oikeaan asentoon ja\nistuu nuoresta kreivittärestä niin kaukana kuin mahdollista.\n\n\"Teidän ei tarvitse pelätä, kreivitär\", hän sanoo. \"Ettekö näe mihin\ntulemme? Tottahan ymmärrätte, ettemme me toki tohdi tehdä teille mitään\npahaa.\"\n\nKreivitär, joka oli ollut kerrassaan suunniltaan kauhusta, näkee nyt,\nettä he ovat jo järven toisella puolella ja että Don Juan vetää rekeä\nBorgin jyrkkää ylämäkeä.\n\nHe pysähtyvät kreivinkartanon portaiden eteen ja antavat nuoren\nkreivittären nousta reestä oman kotinsa ovella.\n\nMutta kun palvelijat, jotka pihalle kiiruhtavat, ympäröivät\nkreivittären, hän tointuu ja tulee rohkean maltikkaaksi.\n\n\"Pidä huolta hevosesta, Andersson!\" hän sanoo kuskille. \"Nämä herrat,\njotka ovat kyydinneet minua kotiin, ovat varmaankin hyviä ja astuvat\nhetkiseksi sisään. Kreivi tulee pian.\"\n\n\"Kuten kreivitär tahtoo\", sanoo Gösta ja nousee heti reestä.\nBeerencreutz heittää ohjakset kädestään empimättä silmänräpäystäkään.\nMutta nuori kreivitär käy edeltä ja pyytää heitä saliin, voimatta\ntuskin salata kostoniloaan.\n\nKreivitär oli tosiaan luullut, että kavaljeerit epäröisivät odottaa\nhänen miestään.\n\nHe eivät kai tienneet, kuinka ankara ja oikeudenmukainen mies hän oli.\nHe eivät pelänneet tilintekoa, mihin joutuisivat väkivaltaisesti\nryöstettyään kreivittären ja pakotettuaan hänet ajamaan reessään. Hän\nhalusi kuulla, miten kreivi kieltää heitä koskaan enää astumasta\nloukatun naisen kodin kynnyksen yli.\n\nHän halusi nähdä, kuinka kreivi käskee palvelijat ajamaan kavaljeerit\nulos miehinä, joille he eivät enää koskaan saa avata Borgin portteja.\nHän halusi kuulla kreivin lausuvan halveksimisensa, ei ainoastaan\nsiitä, mitä he olivat tehneet hänelle, vaan myös vanhan majurinrouvan,\nheidän hyväntekijänsä, kohtelusta.\n\nKreivi, joka oli hänelle pelkkää hellyyttä ja kunnioitusta, hän on\nhänen vainoojilleen niin ankara kuin he ansaitsevatkin. Rakkaus\nsytyttää tuleksi kreivin sanat. Hän, joka suojeli ja kunnioitti häntä\nhienompana kaikkia muita olentoja, hän ei salli, että raa'at miehet\niskevät häneen kuin petolinnut varpuseen. Kreivitär hehkui kostonhimoa.\n\nBeerencreutz, tuuhea- ja valkoviiksinen eversti, astui pelotta\nruokasaliin ja meni takkavalkean eteen, jonka aina piti olla\nsytytettynä, kun kreivitär tuli vieraisilta kotiin.\n\nGösta jäi pimeään ovenpieleen ja katseli vaieten kreivitärtä, kun\npalvelija auttoi hänen yltään päällysvaatteita. Siinä istuessaan ja\nkatsellessaan tätä nuorta naista hän tuli niin iloiseksi, ettei\nvuosikausiin ollut tuntenut sellaista. Hänestä tuntui selvältä, hänestä\noli niin varmaa kuin ilmestys, vaikka hän ei ymmärtänyt, miten oli sen\nkeksinyt, että kreivittärellä oli ylen ihana sielu.\n\nYhä, yhä se oli sidottu ja uinui, mutta se oli kyllä pääsevä esille.\nHän tuli sangen iloiseksi huomattuaan sen suuren puhtauden ja\nhurskauden ja viattomuuden, joka oli kreivittären sisimpänä. Häntä\nmelkein nauratti kreivitär, joka oli niin vihaisen näköinen ja seisoi\nsiinä hehkuvin poskin ja kulmat rypyssä.\n\n\"Sinä et tiedä, miten lempeä ja hyvät olet\", hän ajatteli.\n\nSe hänen olentonsa puoli, joka ilmenee aistimaailmalle, ei tee koskaan\nhänen sisäiselle minuudelleen oikeutta, ajatteli Gösta. Mutta Gösta\nBerlingin täytyi tästä hetkestä olla hänen palvelijansa, niinkuin\ntäytyy palvella kaikkea kaunista ja jumalaista. Niin, ei ollut syytä\nkatua, että hän äsken oli kohdellut kreivitärtä niin väkivaltaisesti.\nJollei kreivitär olisi pelännyt niin kovin, jollei hän olisi sysännyt\nhäntä luotaan niin kiivaasti, jollei Gösta olisi nähnyt, että hänen\nkoko olentonsa kuohahti Göstan raakuuden tähden, niin ei Gösta koskaan\nolisi saanut tietää, kuinka hieno ja jalo henki kreivittäressä asui.\n\nHän ei olisi voinut sitä ennen uskoa. Kreivitärhän oli vain näyttänyt\ntanssinhaluaan ja iloisuuttaan. Ja olihan hän mennyt tuolle tuhmalle\nHenrik-kreiville.\n\nNiin, nyt hän olisi kreivittären orja aina kuolemaansa: koira ja orja,\nKristian-kapteenin sanoin, juuri koira ja orja.\n\nHän, Gösta Berling, istui ovensuussa ja piti jonkinmoista\njumalanpalvelusta kädet ristissä. Aina siitä päivin, jolloin hän ensi\nkerran oli tuntenut innoituksen tulenliekin leimuavan päänsä päällä,\nhän ei ollut tuntenut tällaista pyhyyttä sielussaan. Hän ei häiriytynyt\nlainkaan, vaikka kreivi Dohna tuli sisään, muassaan ihmisparvi, joka\nkiroili ja siunaili kavaljeerien tuhansia tepposia.\n\nHän antoi Beerencreutzin ottaa myrskyn vastaan. Verkkaisen levollisena\nseisoi tuo monien seikkailujen karaisema kapteeni takan edessä. Hän oli\nnostanut jalkansa takanristikolle, nojasi kyynäspäätä polveensa ja\nleukaa käteensä ja katsoi sisään ryntääviä.\n\n\"Mitä tämä tällainen merkitsee?\" kiljaisi pikku kreivi hänelle.\n\n\"Se merkitsee\", vastasi Beerencreutz, \"että niin kauan kuin tässä\nmaailmassa on hameväkeä, niin kauan on hassujakin, jotka tanssivat\nheidän pillinsä mukaan.\"\n\nNuori kreivi punastui ankarasti.\n\n\"Kysyn, mitä tämä merkitsee!\" toisti hän.\n\n\"Sitähän minäkin kysyn\", sanoi Beerencreutz. \"Kysyn, mitä merkitsee,\nettä Henrik Dohnan kreivitär ei tahdo tanssia Gösta Berlingin kanssa.\"\n\nKreivi katsoi kysyvästi vaimoonsa.\n\n\"Minä en voinut, Henrik\", huudahti kreivitär. \"En voinut tanssia hänen\nenkä kenenkään kavaljeerin kanssa. Muistelin majurinrouvaa, jonka he\nantavat nääntyä vankina.\"\n\nPikku kreivi ojensi jäykkää selkäänsä ja nosti pystympään ukonpäänsä.\n\n\"Me kavaljeerit\", sanoi Beerencreutz, \"emme anna kenenkään häväistä\nitseämme. Kuka ei tahdo tanssia kanssamme, sen täytyy kanssamme ajaa.\nKreivittärelle ei ole tapahtunut mitään pahaa, ja sillä on asia\nkuitti.\"\n\n\"Ei\", sanoi kreivi. \"Sillä se ei ole kuitti. Minä täällä vastaan\nvaimoni teoista. Nyt kysyn minä, miksi ei Gösta Berling kääntynyt minun\npuoleeni saadakseen hyvitystä, kun vaimoni oli häntä loukannut?\"\n\nBeerencreutz hymyili.\n\n\"Minä kysyn\", toisti kreivi.\n\n\"Ei anota ketulta lupaa, kun sen nahka nyljetään\", sanoi Beerencreutz.\n\nKreivi pani käden kaidalle rinnalleen.\n\n\"Minua on mainittu oikeudentuntoiseksi mieheksi\", huudahti hän. \"Osaan\ntuomita palvelijoitani. Miksi en saisi tuomita vaimoani? Kavaljeereilla\nei ole oikeutta tuomita häntä. Sen rangaistuksen, jonka he ovat hänelle\nantaneet, teen minä tyhjäksi. Sitä ei ole koskaan ollut, ymmärrättekö,\nherrat? Sitä ei ole koskaan ollut.\"\n\nKreivi kirkui sanansa niin korkealla falsetilla kuin jaksoi.\nBeerencreutz vilkaisi kuulijakuntaan. Ei ollut yhtäkään läsnäolijaa --\nSintram ja Daniel Bendix ja Dahlberg, ja ketä heitä lienee ollutkaan\npaikalle saapuneita -- joka ei olisi myhäillyt, kun hän peijasi tuhmaa\nHenrik Dohnaa.\n\nNuori kreivitär ei heti käsittänyt. Mikä tässä piti tyhjäksi tehtämän?\nHänen tuskansako, kavaljeerien kovat kouraukset hänen hennossa\nruumiissaan, hurja laulu, hurjat sanat, hurjat suudelmatko, niitä ei\nollut koskaan ollut? Eikö tässä illassa ollut mitään, jota ei harmaa\nhämärän jumalatar vallinnut?\n\n\"Mutta Henrik...\"\n\n\"Vaiti!\" sanoi kreivi. Ja hän oikaisi ryhtiään pitääkseen\nrangaistussaarnan kreivittärelle. \"Voi sinua, että sinä, joka olet\nnainen, olet uskaltanut tuomaroida miesväkeä\", hän sanoo. \"Voi sinua,\njoka olet minun vaimoni ja uskallat loukata ihmistä, jonka kättä minä\nmielelläni puristan. Mitä tekemistä sinulla on siinä, että kavaljeerit\novat antaneet panna majurinrouvan putkaan? Eivätkö he olleet oikeassa?\nSinä et tiedä, et aavista, miten sydämensä pohjasta miehen täytyy\nsuuttua, kun kuulee puhuttavan naisen uskottomuudesta. Aiotko sinä itse\nvaeltaa huonoa tietä, koska ryhdyt sellaista naista puolustamaan?\"\n\n\"Mutta Henrik...\"\n\nKreivitär valitti kuin lapsi ja ojenteli käsiään ikäänkuin väistääkseen\nnoita pahoja sanoja. Hän ei ollut ehkä koskaan kuullut itseensä\nsingottavan niin kovia sanoja. Hän oli täysin avuton näiden kovien\nmiesten joukossa, ja nyt kääntyi hänen ainoa puolustajansa häntä\nvastaan. Koskaan ei hänen sydämellään enää olisi voimaa valaista hänen\nmaailmaansa.\n\n\"Mutta Henrik, sinunhan pitäisi minua puolustaa.\"\n\nGösta Berling huomasi, mihin nyt jouduttiin, nyt kun oli myöhäistä.\nHän ei todellakaan tiennyt, mitä hänen piti tehdä. Hän toivoi\nkreivittärelle pelkkää hyvää. Mutta hän ei uskaltanut heittäytyä miehen\nja vaimon väliin.\n\n\"Missä on Gösta Berling?\" kysyi kreivi.\n\n\"Tässä\", sanoi Gösta. Ja hän teki surkean yrityksen kääntääkseen asian\nleikiksi. \"Kreivi varmaankin piti puhetta, mutta minä nukahdin. Mitä\nkreivi sanoo siitä, jos me nyt lähdemme kotiin ja laskemme teidät\nnukkumaan?\"\n\n\"Gösta Berling, koska kreivittäreni on kieltäytynyt tanssimasta sinun\nkanssasi, käsken häntä suutelemaan sinun kättäsi ja pyytämään sinulta\nanteeksi.\"\n\n\"Rakas Henrik-kreivi\", sanoo Gösta hymyillen, \"se ei tosiaan ole käsi,\njota nuoren naisen sopii suudella. Eilen se oli punainen ammutun hirven\nverestä, viime yönä musta tappelusta hiilenpolttajan kanssa. Kreivi on\nlangettanut jalon ja ylevän tuomion. Siinä tarpeeksi hyvitystä. Tule,\nBeerencreutz!\"\n\nKreivi asettui hänen eteensä.\n\n\"Älä mene\", hän sanoi. \"Minun vaimoni on toteltava minua. Tahdon, että\nkreivittäreni oppii tuntemaan, mihin omavaltainen menettely johtaa.\"\n\nGösta pysähtyi neuvottomana. Kreivitär seisoi kalpeana, mutta ei\nliikahtanut.\n\n\"Tule\", sanoi kreivi.\n\n\"Henrik, minä en voi.\"\n\n\"Sinä voit\", sanoi kreivi ankarasti. \"Sinä voit. Mutta minä tiedän,\nmitä sinä tahdot. Tahdot pakottaa minut tappelemaan tuon miehen kanssa\nsen vuoksi, ettet oikkujesi tähden hänestä pidä. No hyvä, ellet sinä\ntahdo antaa hänelle hyvitystä, annan minä. Ainahan teistä naisista on\nmieleistä, kun miehiä pistetään kuoliaaksi teidän tähtenne. Sinä olet\nrikkonut etkä tahdo sitä sovittaa. Siis minun on tehtävä se. Minä\nkaksintaistelen, hyvä kreivitär. Muutaman tunnin päästä olen verisenä\nruumiina.\"\n\nKreivitär katsoi häneen pitkään. Ja hän näki kreivin sellaisena kuin\ntämä todella oli: tuhmana, arkana, ylpeyden ja turhamaisuuden\npöyhistämänä, miesten surkeimpana.\n\n\"Rauhoitu\", hän sanoi. Ja hän oli tullut kylmäksi kuin jää. \"Minä teen\nsen.\"\n\nMutta nyt joutui Gösta Berling aivan suunniltaan.\n\n\"Kreivitär ei saa! Ei, te ette saa! Tehän olette vain lapsi, heikko,\nviaton lapsi, ja te suutelisitte minun kättäni! Teidän sielunne on niin\npuhdas, kaunis! Koskaan en minä enää tule teidän lähellenne! Oi, en\nkoskaan! Minä tuotan kuolemaa ja turmiota kaikelle hyvälle ja\nviattomalle. Te ette saa minuun koskea. Minä pakenen teitä kuin tuli\nvettä. Te ette saa!\" Hän pani kädet selkänsä taakse.\n\n\"Se ei haittaa enää mitään, herra Berling. Nyt se ei haittaa enää\nmitään. Minä pyydän teiltä anteeksi. Pyydän, antakaa minun suudella\nkättänne!\"\n\nGösta piti käsiään selkänsä takana. Hän silmäsi asemaa. Hän lähenteli\novea.\n\n\"Jos sinä et ota vastaan hyvitystä, jota vaimoni sinulle tarjoaa,\ntäytyy minun tapella kanssasi, Gösta Berling, ja sitä paitsi panna\nhänelle toinen, ankarampi rangaistus.\"\n\nKreivitär kohautteli olkapäitään. \"Hänhän on hulluna pelosta\", hän\nkuiskasi. \"Antakaa sen nyt tapahtua! Ei merkitse mitään, että minua\nvähän nöyryytetään. Niinhän te juuri tahdoitte.\"\n\n\"Niinkö minä tahdoin? Uskotteko te, että minä tahdoin niin? No, kun\nminulla ei ole enää käsiä joita suudella, niin teidän täytyy nähdä,\nettä minä en tahtonut sitä\", huudahti Gösta.\n\nJa hän juoksi takan luo ja pisti kätensä tuleen. Liekki kiertyi\nniiden ympärille, iho rypistyi, kynnet ratisivat. Mutta samassa\nsilmänräpäyksessä iski Beerencreutz hänen niskaansa ja paiskasi hänet\naika vauhtia takan luota. Gösta kompastui tuoliin ja jäi sille\nistumaan. Hän istui ja melkein häpesi typerää tekoaan. Nyt kreivitär\nkai luulee, että hän teki sen vain kerskuakseen? Semmoinen, suuren\njoukon läsnäollessa, näytti tietystikin vain typerältä kerskunnalta.\nEihän siinä ollut hituistakaan vaaraa.\n\nEnnen kuin hän ehti ajatellakaan ja nousta ylös, lankesi kreivitär\npolvilleen hänen viereensä. Hän tarttui punaisiin, nokisiin käsiin ja\nkatseli niitä.\n\n\"Suutelen niitä, suutelen niitä\", huudahti hän, \"heti kun ne eivät enää\nole niin kipeät ja pahat.\" Ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään,\nkun hän näki palorakkojen kohoavan kärventyneen ihon alta.\n\nSiten kohosi Gösta hänelle kuin ennen tuntemattoman ihanuuden ilmestys.\nEttä sellaista vielä voi tapahtua maan päällä, että sellaista tehtiin\nhänen tähtensä! Ah, millainen mies, millainen mies olikaan tämä,\nkykenevä kaikkeen, valtava niin hyvässä kuin pahassa, suurtekojen mies,\nvoimakkaitten sanojen, loistavien tekojen mies! Sankari, sankari, luotu\ntoisenlaisista aineksista kuin muut! Oikkujen ja hetken halun orja,\nkauhea ja hurja, mutta mies, jolla on raivon voima, joka ei häikäile\nmitään.\n\nKreivitär oli ollut kovin alakuloinen koko illan eikä ollut nähnyt\nmuuta kuin surua, julmuutta ja raukkamaisuutta. Nyt oli kaikki\nunohtunut. Nuori kreivitär riemuitsi taas siitä, että oli ihminen.\nHämärän jumalatar oli lyöty. Nuori kreivitär näki valon ja värien\nvalaisevan maailmaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana yönä kavaljeerien rakennuksessa.\n\nSiellä huudettiin kuolemaa ja kirousta Gösta Berlingille. Vanhat herrat\ntahtoivat nukkua; mutta se oli mahdotonta. Gösta ei antanut heille\nrauhaa. Turhaa oli heidän vetää vuoteensa uutimet, sammuttaa kynttilät.\nHän vain lorusi.\n\nNyt hän julisti heille, millainen enkeli nuori kreivitär oli ja kuinka\nhän ihaili häntä. Hän on palveleva kreivitärtä, jumaloiva häntä. Hän\noli nyt niin tyytyväinen tietäessään, että kaikki eivät olleet häntä\nhyljänneet. Nyt hän voi omistaa elämänsä kreivittären palvelukseen.\nKreivitär tietenkin halveksii häntä. Mutta hän on tyytyväinen\nsaadessaan maata hänen jaloissaan kuin koira.\n\nOlivatko he huomanneet Lagön saaren tuolla Lövenin selällä? Olivatko he\nnähneet sen eteläpuolta, joka rosoisena kalliona kohoaa pystysuorana\nvedestä? Olivatko he nähneet sen pohjoispuolta, joka kallistuu loivana\nrinteenä järveen ja jossa kapeat hietaniemekkeet, joilla kasvaa suuria,\nkomeita kuusia, kiertelevät vedenrajaa ja muodostavat ihmeellisiä\npikkujärviä? Sinne ylhäälle, jyrkälle kallion huipulle, jossa on vielä\nmuinaisen merirosvolinnan pirstat, hän rakentaa nuorelle kreivittärelle\nlinnan, marmorilinnan. Leveät portaat, joiden juureen liputetut venheet\nvoi laskea maihin, hakataan kallioon aina järveen asti. Siellä on\nsäteilevät salit ja korkeat tornit, kultahuiput. Siitä tulee nuoren\nkreivittären arvoinen asunto. Se vanha puuhökkeli Borgin niemellä ei\nansaitse hänen jalkansa astuntaa.\n\nKun hän oli puhellut näin kotvan aikaa, alkoi jo kuorsauksia kaikua\nkeltaruutuisten uudinten takaa. Mutta useimmat kiroilivat ja\nvoivottelivat häntä ja hänen hullutuksiaan.\n\n\"Ihmiset\", sanoo hän silloin juhlallisesti, \"minä näen ihmistöiden tai\nihmistekojen pirstaleiden peittävän viheriöivää maankamaraa. Pyramidit\npainavat maata, Baabelin torni on kerran puhkonut pilviä, kauniit\ntemppelit ja harmaat linnat ovat ylenneet sorasta. Mutta kaikesta,\nminkä kädet ovat rakentaneet, mikä siitä ei ole rauennut tai ei raukea?\nOi, ihmiset, heittäkää muurikauha ja saviruukki! Levittäkää muurarin\nesiliinat päänne peitoksi ja laskeutukaa rakentamaan unelmienne\nvaloisaa linnaa! Mitä tekee henki kivi- ja savilinnoilla? Oppikaa\nrakentamaan katoamattomia linnoja unista ja näyistä!\"\n\nNiin sanoen hän meni nauraen levolle.\n\nKun kreivitär kohta sitten sai kuulla, että majurinrouva oli\nvapautettu, hän valmisti kavaljeereille päivällispidot.\n\nSiten alkoi hänen ja Gösta Berlingin pitkäaikainen ystävyys.\n\n\n\n\nYhdestoista luku\n\nKUMMITUSJUTTUJA\n\n\nOi, myöhäisen ajan lapset!\n\nMinulla ei ole teille mitään uutta kerrottavaa, vain vanhaa ja melkein\nunohdettua. Satuja muistan lastenkamarista, jossa pienokaiset istuivat\nmatalilla jakkaroilla valkopäisen kertojamummon ympärillä, tai\nväentuvan pystyvalkean äärestä, missä rengit ja torpparit pakinoivat\nhöyryn löyhytessä heidän märistä vaatteistaan, -- ja he vetivät\npuukkonsa povelta nahkatupesta levittääkseen voita paksulle,\npehmeälle leivälle -- tai saleista, joissa vanhat herrat soutivat\nkeinutuoleissaan ja tarinoivat höyryävän totin vilkastamina menneistä\najoista.\n\nSeisoipa silloin lapsi, joka oli kuunnellut sadunkertojamummoa,\ntyömiehiä ja noita vanhoja herroja, seisoipa hän talvi-iltana ikkunan\nääressä; eikä hän nähnyt suinkaan taivaanrannan pilviä, vaan pilvet\nolivat kavaljeereja, jotka ajoivat taivaankannen yli keikkuvilla, yhden\nhevosen vetämillä ajopeleillä, ja tähdet olivat vahakynttilöitä, jotka\nsytytettiin Borgin niemen vanhassa kreivinhovissa, ja rukkia, joka\nsurisi viereisessä huoneessa, polki vanha Ulrika Dillner. Sillä lapsen\npää oli täynnä muinaisaikain ihmisiä; vain niiden maailmassa hän eli ja\nniistä haaveksi.\n\nMutta lähetettiinpä sitten tämä lapsi, jonka koko sielu oli satuja\ntäynnä, hakemaan pimeän ullakon kautta kalustohuoneesta pellavia tai\nkorppuja, niin jopa kapisivat pienet jalat, ja lapsukainen kiiti täyttä\nkarkua portaita alas ja eteisen läpi takaisin keittiöön. Sillä siellä\nylhäällä pimeässä hän oli tullut ajatelleeksi kuulemiaan vanhoja\njuttuja Forsin ilkeästä tehtaanpatruunasta, joka oli ollut liitossa\npaholaisen kanssa.\n\nIlkeän Sintramin tomu on levännyt kauan Svartsjön kalmistossa, mutta\nkukaan ei usko, että hänen sielunsa on kutsuttu Jumalan luo, niinkuin\nhautakivessä lukee.\n\nEläessään hän oli niitä, joiden luo pitkien, sateisten sunnuntaiden\niltapäivinä ajavat raskaat, mustien hevosten vetämät vaunut.\nTummapukuinen, hieno herra astuu vaunuista ja auttaa isäntää\nkuluttamaan kortinlyönnillä ja arpanopan heitolla verkkaisia tunteja,\njotka yksitoikkoisuudellaan ovat saattaa hovin herran epätoivoon. Peliä\njatkuu ohi puolenyön, ja kun vieras aamuhämärissä lähtee, hän jättää\naina taloon jonkin onnettomuutta tuottavan lähtiäislahjan.\n\nSilloin kun Sintram täällä maan päällä eli, oli hän niitä, jollaisten\ntuloa haltijat ennustavat. Aave käy heidän edellään: heidän vaununsa\ntulla jyryyttävät pihaan, heidän piiskansa läiskää, heidän äänensä\nkaikuu portailla, eteisen ovi aukee ja sulkeutuu. Koirat ja väki\nheräävät ruminaan, niin kova se on; mutta ketään ei tule, aave vain\nrientää heidän edeltään.\n\nHuu, noita kauhistuksen olentoja, joita pahat henget etsiskelevät!\nMikähän suuri, musta koira se silloin tällöin ilmestyi Forsiin\nSintramin aikana? Sillä oli hirveät, säkenöivät silmät ja pitkä verta\ntippuva kieli, joka roikkui pitkällä läähättävästä kidasta. Eräänä\npäivänä, juuri kun rengit olivat keittiössä murkinalla, se oli raapinut\nkeittiön ovea, mutta pisin ja vahvin renki oli tempaissut palavan\nkekäleen liedestä, nykäissyt oven auki ja nakannut kekäleen koiran\nkitaan.\n\nSilloin se oli karkonnut hirveästi ulisten, tuli ja savu oli tuprunnut\nkidasta, kipunoita tuiskunnut ympärillä, ja jäljet tiellä olivat\npaistaneet kuin tuli.\n\nJa eikös sekin ollut kauheata, että aina kun tehtaanpatruuna tuli\nmatkoilta kotiin, vaihtuivat ajokit. Hän lähti hevosilla, mutta\npalattuaan yöllä hänen vaunujensa edessä oli mustat sonnit. Ne, jotka\nasuivat maantien laidassa, näkivät, miten hänen ohi ajaessaan suuret,\nmustat sarvet kuumottivat öistä taivasta vasten, ja kuulivat, miten\nsonnit mörisivät ja hirmustuivat, kun tie leiskui kipinöitä, joita\nsorkat ja vaununpyörät iskivät kuivasta sorasta.\n\nNiin, kyllä sieti pikku jalkojen kapista joutuakseen pimeän ja suuren\nullakon läpi. Mitä jos jokin kauhea, se, jonka nimeä ei saa mainita,\nolisi tullut pimeästä nurkasta! Kuka takaa? Ei se ilmestynyt yksinomaan\npahoille ihmisille. Eikö Ulrika Dillnerkin ollut nähnyt sitä? Hän ja\nmyös Anna Stjärnhök tiesivät sanoa, eivätkö olleet nähneet juuri sitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYstävät, ihmisten lapset, te, jotka tanssitte, te, jotka nauratte!\nPyydän hartaasti, tanssikaa varoen, naurakaa varoen, naurakaa\nlempeästi, sillä paljon onnettomuutta voi koitua, jos pehmytpohjainen\nsilkkikenkänne polkee herkkätuntoista sydäntä, kun sen pitäisi polkea\nkovia palkkeja, ja riehakas, hopeanhelkkyvä naurunne voi saattaa jonkun\nsielun epätoivoon.\n\nOli kai todellakin niin, että nuoret jalat olivat polkeneet liian\ntylysti vanhaa Ulrika Dillneriä, ja nuorten nauru oli kaikunut liian\nylimieliseltä hänen korvissaan, koskapa hänet valtasi yht'äkkiä\nvastustamaton into hankkia naidun naisen arvonimi ja valta. Hän taipui\nviimein ilkeään Sintramiin tämän kauan kosittua, lähti hänen vaimokseen\nForsiin ja eli erillään vanhoista bergalaisista ystävistään, erillään\nvanhoista rakkaista askareistaan ja entisistä jokapäiväisen leivän\nhuolista.\n\nSe naimiskauppa tehtiin rutosti ja ratosti! Sintram kosi joulun\ntienoilla ja helmikuussa vietettiin häät. Sinä vuonna asui Anna\nStjärnhök kapteeni Ugglan luona. Hän korvasi hyvinkin vanhan Ulrikan,\nja tämä voi tunnontuskitta lähteä talosta valloittamaan rouvan nimeä.\n\nTunnontuskitta, mutta ei katumuksetta. Ei ollut hyvä se paikka, jonne\nhän joutui; suuret, autiot huoneet olivat kauhun kamaluutta täynnä.\nHeti pimeän tultua häntä alkoi puistattaa ja kauhistaa. Hän oli\nmenehtyä koti-ikävään.\n\nPitkät sunnuntai-illat olivat kaikista vaikeimmat. Niistä ei ollut\nikinä tulla loppua, niistä enempää kuin monista tuskan ajatuksista,\njotka vatvoivat hänen aivoissaan.\n\nSattuipa kerran, eräänä maaliskuun päivänä, kun Sintram ei vielä ollut\npalannut kirkolta päivälliselle, että Ulrika meni yläkerran saliin ja\nistahti klaveerin ääreen. Se oli hänen ainoa lohdutuksensa. Tuo\nklaveeri, jonka valkeassa kannessa oli huilunsoittaja ja paimentyttö,\noli hänen omansa, hänen vanhempiensa peruja. Sille hän sai valittaa\nhätäänsä, se ymmärsi häntä.\n\nMutta eikö olekin sekä säälittävää että naurettavaa! Tiedättekö mitä\nhän soittaa? Vain polkkaa, hän, joka on niin tuiki murheellinen.\n\nHän ei osaa mitään muuta. Ennen kuin hänen sormensa jäykistyivät\nvispilää ja leipäveistä pidellessä, hän sai oppia yhden ainoan polkan.\nSe pysyy yhä hänen sormissaan, mitään muuta kappaletta hän ei osaa, ei\nsurumarsseja, ei yhtään intohimoista sonaattia, ei edes valittavaa\nkansanlaulua, ainoastaan tuon polkan.\n\nSitä hän soittaa aina, kun hänellä on sydämellä jotakin kerrottavaa\ntuolle vanhalle klaveerille. Hän soittaa sitä halutessaan itkeä ja\nhalutessaan nauraa. Vietettyään häitään hän soitti sitä, samoin\ntultuaan ensi kerran uuteen kotiinsa, ja niinpä nytkin.\n\nVanhat kielet ymmärtävät häntä hyvin: hän on onneton, onneton.\n\nMatkamies, joka kulkee ohi ja kuulee polkan tahdin, luulee ilkeän\ntehtaanpatruunan pitävän naapureille ja omaisille tansseja, niin\niloiselta sävel soi. Se on niin mahdottoman reipas ja iloinen sävel.\nSen avulla Ulrika loihti muinoin hilpeän mielen Bergan huoneisiin ja\nkarkotti ulos nälän; kun se kajahti, täytyi kaikkien tanssia pyörähtää.\nSe mursi luuvalon kytkyet nivelistä ja puijasi kahdeksankymmenvuotiaat\nkavaljeerit keskilattialle. Koko maan kansi voisi ponnahdella sen\npolkan tahtiin, niin hauskasti se helisee -- mutta vanha Ulrika itkee.\n\nSintramilla on juroja, ärtyisiä palvelijoita ja ilkeitä eläimiä\nympärillään. Ulrika kaipaa ystävän kasvoja ja hymyileviä suita. Tuota\nhänen epätoivoista kaipuutaan on tämä polkka tulkitsevinaan.\n\nIhmisten on vaikea oppia käsittämään, että hän on rouva Sintram. Kaikki\nsanovat häntä Dillnerin mamselliksi. Katsokaas, asia on nyt niin, että\npolkan sävel muka ilmaisee hänen katumustaan, että hän antoi\nturhamaisuuden houkutella itsensä rouvan nimeä tavoittamaan.\n\nVanha Ulrika soittaa kuin aikoisi katkoa kielet. Niin monet muut äänet\npitäisi saada kuulumattomiin: köyhäin maalaisten voivotukset,\nlopenkiusattujen torpparien sadatukset, vastahakoisten palvelijain\npilkkanaurut ja, ennen kaikkea, ilkeän miehen vaimona olemisen häpeä.\n\nNäiden sävelten kaikuessa on Gösta Berling vienyt nuoren kreivitär\nDohnan tanssiin. Marianne Sinclaire ja hänen monet ihailijansa ovat sen\ntahdissa keinuneet, ja Ekebyn majurinrouva polki sen tahdissa kauniin\nAltringerin vielä eläessä. Hän näkee heidät parin parin jälkeen,\nnuoruuden ja kauneuden liittäminä, pyörtävän ohitse. Hilpeys riensi\nvirtana heistä häneen, hänestä heihin. Hänen polkkansa se sai heidän\nposkensa hehkumaan, heidän silmänsä säteilemään. Ja nyt on tämä kaikki\nohi. Pauhatkoon polkka -- niin monta muistoa, niin monta suloista\nmuistoa on vaimennettava!\n\nHän soittaa tukahduttaakseen sielunsa ahdistuksen. Hänen sydämensä on\nhaljeta kauhusta, kun hän näkee tuon mustan koiran, kun hän kuulee\npalvelijain supattelevan mustista sonneista. Hän soittaa polkkansa\nkerta toisensa jälkeen tukahduttaakseen sielunsa ahdistusta.\n\nSilloin hän huomaa, että hänen miehensä on tullut kotiin. Hän kuulee\nSintramin tulevan huoneeseen ja asettuvan keinutuoliin. Hän tuntee niin\nhyvin tuolin keinumisen ja jalaksen ja lattian narinan, ettei edes\nkatso taakseen.\n\nHänen soittaessaan jatkuu keinunta; nyt ei soittaja kuule enää\nsäveleitä, pelkästään keinumisen.\n\nPoloinen vanha Ulrika, niin uuvuksiin kidutettu, niin yksinäinen,\navuton kuin eksynyt vihollismaassa, ilman ystävää, jolle valittaisi,\nilman muuta lohduttajaa kuin rämisevä klaveeri, joka vastaa hänelle\npolkalla!\n\nSe on kuin naurun hohotusta hautajaisissa, kuin juomalaulu kirkossa.\n\nKun keinutuoli yhä kiikkuu, hän kuulee äkkiä klaveerin nauravan hänen\nvalitukselleen, ja hän jättää tahdin kesken. Hän nousee, kääntyy ja\nkatsoo keinutuoliin.\n\nMutta samassa hän makaa pyörtyneenä lattialla. Se siellä keinutuolissa\nei ollutkaan hänen miehensä, se oli -- se, jota pienet lapset eivät\nuskalla mainita nimeltä, se, jota he säikähtäisivät niin että\nkuolisivat, jos sattuisivat tapaamaan sen tyhjällä ullakolla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVoiko se, jonka mieli hersyy tarinoita, koskaan vapautua niiden\nvallasta? Yötuuli vonkuu ulkona, fiikuksen ja neriumin kankeat lehdet\nnaputtavat parvekkeen pilariin, taivas kaareutuu tummana vuoriselänteen\nyllä, ja minä, joka istun yksin yöllä kirjoittelemassa, palava lamppu\nedessäni ja uudin ikkunassa, minä, joka olen jo vanha ja jonka pitäisi\nolla viisas, minä tunnen yhä karmivan selkäpiitäni, aivan kuin silloin\nkun kuulin tämän jutun ensi kertaa, ja minun täytyy vähän väliä\nkohottaa silmäni työstä ja katsoa, eikö jokin ole hiipinyt huoneeseen\nja piiloutunut tuonne peränurkkaan; minun täytyy tähyillä ulos\nparvekkeelle, eikö jokin musta nouse kaidepuiden takaa. Se ei lähde\nminusta koskaan, tuo pelko, jota vanhat jutut herättävät silloin kun yö\non pimeä ja yksinäisyys syvä, ja se valtaa minut lopulta niin, että\nminun täytyy heittää kynä kädestäni ja pujahtaa vuoteeseen ja vetää\npeitto korvilleni.\n\nSitä minä lapsena pidin maailman suurimpana ihmeenä, että Ulrika\nDillner eli tuon illan jälkeen. Minä olisin kuollut.\n\nOnnen sattuma oli, että Anna Stjärnhök aivan kohta tuli Forsiin, että\nhän löysi Ulrikan salin lattialta ja herätti hänet henkiin. Mutta minun\nei olisi käynyt niin hyvin. Minä olisin jo henkeni heittänyt.\n\nMinä toivon, rakkaat ystävät, että säästyisitte näkemästä vanhojen\nkyyneleitä.\n\nTahi toivon, ettette te olisi neuvottomia, kun harmaa pää painautuu\ntukea saadakseen teidän rintaanne vasten tai kun vanhat kädet tarttuvat\nsanattomasti anellen teidän käsiinne. Säästykää näkemästä, miten\nvanhukset vaipuvat suruun, jota ette voi lievittää.\n\nMitäpä nuorten vaivoista? Heillä on voimaa, heillä on toivoa. Mutta on\nsurkeaa, kun vanhukset ratkeavat itkuun, on epätoivoista, kun he, jotka\nolivat nuoruutenne tukena, raukeavat voimattomaan valitukseen.\n\nSiinä istuu Anna Stjärnhök kuunnellen vanhan Ulrikan sanoja, eikä hän\ntiennyt apua, ei neuvoa!\n\nVanha nainen itki ja vapisi. Hänen silmänsä olivat hurjistuneet. Hän\npuhui puhumistaan, joskus niin sekavasti kuin ei olisi enää tiennyt\nmissä oli. Tuhannet rypyt, jotka hänen kasvojaan uursivat, olivat\ntulleet entistä syvemmiksi, irtokiharat, jotka riippuivat hänen\nsilmillään, oikenivat kyynelistä, ja koko pitkä, laiha olento tutisi\nvaltavien nyyhkytysten puistattamana.\n\nAnna päätti lopettaa koko surkeuden. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän\naikoi viedä Ulrikan takaisin Bergaan. Totta kyllä oli, että hän oli\nSintramin vaimo, mutta Forsiin hän ei voinut jäädä. Tehtaanpatruuna\ntekisi hänet ennen pitkää hulluksi, jos hän jäisi tämän luokse. Anna\nStjärnhök päätti viedä vanhan Ulrikan pois.\n\nOi, miten Ulrika ihastui ja kauhistui moista ehdotusta! Mutta hän\nväitti, ettei ikinä uskaltaisi jättää miestään eikä kotiaan. Sintram\nlähettäisi suuren koiransa hänen jäljilleen.\n\nMutta Anna Stjärnhök voitti hänen vastustuksensa, osaksi kujeilla,\nosaksi uhkauksilla, ja puolen tunnin päästä istui Ulrika reessä hänen\nvieressään. Anna oli itse ohjaksissa, ja vanha Disa reen edessä. Keli\noli kehno, sillä maaliskuu oli hyvässä menossa, mutta vanhasta\nUlrikasta oli mieluista ajaa jälleen tuossa tutussa reessä ja\nhevosella, joka oli ollut Bergan kantapalvelijana ainakin yhtä kauan\nkuin hän itse.\n\nKun hän nyt oli hyvällä tuulella ja pelottomalla mielellä, tuo vanha\ntalousorja, hän lakkasi itkemästä heidän ajaessaan Arvidstorpin ohi;\nHögbergin kohdalla hän jo nauroi, ja kun he ajoivat Munkebyn sivuitse,\nhän alkoi kertoa, millaista elämä oli ollut hänen nuoruudessaan,\najoista, jolloin hän oli palvellut Svaneholmin kreivittärellä.\n\nHe tulivat nyt autioille, harvaanasutuille seuduille Munkebyn\npohjoispuolelle, tulivat mäkisille ja kivisille teille. Tie ponnisteli\nkaikille kummuille, mitä ikinä keksi, se nousi niiden laelle pitkinä\nmutkina, suistui alas äkkijyrkästi, mutta riensi niin suoraan kuin\nsaattoi tasaisen laaksonpohjan poikki päästäkseen heti kiipeämään uuden\nselänteen yli.\n\nHe olivat juuri Vestratorpin myötämäessä, kun vanha Ulrika äkkiä\nvaikeni ja kaapaisi lujasti Annan käteen. Hän tuijotti suurta koiraa,\njoka seisoi tienvieressä.\n\n\"Katso!\" sanoi hän.\n\nKoira mennä puhalsi metsään. Anna ei nähnyt sitä kuin vilaukselta.\n\n\"Aja\", sanoi Ulrika, \"aja minkä ehdit. Nyt saa Sintram tietää, että\nminä läksin.\"\n\nAnna koetti nauraa hänen hädälleen, mutta Ulrika intti vain omaansa:\n\n\"Kohta alkavat hänen kulkusensa soida, saatpa nähdä. Kuulemme ne ennen\nkuin joudumme seuraavan mäen harjalle.\"\n\nJa kun Disa hetkisen hengähti Elofsbackenin harjulla, kuului jo\nkulkusten kilinää heidän takaansa mäen alta.\n\nNyt tuli vanha Ulrika tuskasta ihan hulluksi. Hän vapisi, nyyhkytti ja\nvoivotteli niinkuin äsken Forsin salissa. Anna rupesi hoputtamaan\nDisaa, mutta tamma käänsi vain päätään ja katsoi häneen mahdottoman\nihmeissään. Luuliko hän Disan unohtaneen, milloin piti juosta, milloin\nkävellä? Hänkö tässä neuvoi Disaa rekeä vetämään, Disaa, joka oli\ntuntenut joka kiven, joka sillan, joka veräjän, joka mäen tällä tiellä\njo kolmattakymmentä vuotta!\n\nSillä välin läheni kulkusten kilinä.\n\n\"Se on hän, se on hän, minä tunnen kulkusten äänen\", voihkii vanha\nUlrika.\n\nKilinä yhä vain lähenee. Välistä se on niin luonnottoman kovaa, että\nAnna kääntyy katsomaan, eikö Sintramin hevonen jo ole pistänyt päätään\nhänen rekeensä, väliin se taas vaimenee. He kuulevat sen milloin tien\noikealta, milloin vasemmalta puolelta, mutta ajajaa ei näy. Tuntuu kuin\nkulkusten kilinä yksin heitä seuraisi.\n\nAivan kuin silloin, kun tulee yöllä kotiin vieraisilta, sellaista on\nnytkin, Ne kulkuset kilisevät säveliä, ne laulavat, puhuvat, vastaavat.\nMetsä kaikuu niiden remakkata.\n\nAnna Stjärnhök melkein toivoo, että heidän ajajansa vihdoinkin\npääsisivät niin lähelle, että hän näkisi Sintramin itsensä ja hänen\npunaisen hevosensa. Häntä alkaa kammottaa tuo hirveä kulkusten kilinä.\n\n\"Nuo kulkuset kiusaavat minua\", sanoo hän.\n\nJa heti tempaavat kulkuset hänen sanansa. \"Kiusaavat minua\", soivat ne.\n\"Kiusaavat minua, kiusaavat minua, kiusaavat minua\", ne laulavat\nkummallisin sävelin.\n\nEi ole kauankaan, kun hän ajoi tätä samaa tietä susien ahdistamana. Hän\noli pimeässä nähnyt valkoisten hampaiden välkkyvän suurissa kidoissa,\nhän oli luullut, että metsän pedot raatelevat hänen ruumiinsa, mutta\nhän ei ollut pelännyt silloin. Ihanampaa yötä hän ei ollut koskaan\nkokenut. Vahva ja kaunis oli ollut se hepo, joka häntä veti, vahva ja\nkaunis se mies, joka jakoi hänen kanssaan seikkailun riemun.\n\nAh, tätä vanhaa hevosta, tätä vanhaa, avutonta, tutisevaa matkatoveria!\nHän tietää olevansa niin avuton, että häntä ihan itkettää. Hän ei pääse\ntuosta kauheasta, ärsyttävästä kulkusten kilinästä.\n\nSilloin hän seisauttaa ja nousee reestä pois. Tästä pitää tulla selvä.\nMiksi hän pakenisi, ikäänkuin hän pelkäisi tuota ilkeätä, katalaa\nraukkaa?\n\nVihdoin hän näkee hevosen pään häämöttävän tummuvasta hämärästä, ja\npään jälkeen koko hevosen, koko reen, ja reessä istuu Sintram itse.\n\nHän huomaa kuitenkin, etteivät ne näytä siltä kuin olisivat tulleet\npitkin maantietä, tuo reki ja hevonen ja tehtaanpatruuna, vaan tuntuu\nkuin ne paremminkin olisivat luodut juuri nyt tuohon hänen silmiensä\neteen ja hahmottuneet hämärästä sikäli kuin valmistuivat.\n\nAnna heittää ohjakset Ulrikalle ja menee Sintramia vastaan.\n\nSintram pidättää hevosta.\n\n\"Kas, kas\", hän sanoo, \"mikä onni huonokkaalla! Rakas neiti Stjärnhök,\nantakaa minun muuttaa matkatoverini teidän rekeenne. Hänellä on matka\nBergaan tänä iltana, ja minulla on kiire kotiin.\"\n\n\"Missä patruunan matkatoveri on?\"\n\nSintram nykäisee auki nahkapeitteen ja näyttää Annalle miehen, joka\nmakaa reen pohjalla. \"Hän on hieman hutikassa\", sanoo hän, \"mutta mitä\nse haittaa? Hän nukkuu siivosti. Sitä paitsi hän on tuttujanne, neiti\nStjärnhök, hän on Gösta Berling.\"\n\nAnnaa värisyttää.\n\n\"Katsokaas, sanon minä\", jatkaa Sintram, \"joka hylkää rakastettunsa,\nmyy hänet paholaiselle. Sillä tavalla minäkin jouduin hänen kynsiinsä.\nLuulee tekevänsä hyvin; kieltäytyminen on hyvästä, rakkaus -- se on\npahasta.\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte, patruuna? Mistä patruuna puhuu?\" kysyy Anna aivan\nhämmennyksissään.\n\n\"Tarkoitan, ettei teidän olisi pitänyt antaa Gösta Berlingin lähteä\nluotanne, Anna-neiti.\"\n\n\"Se oli Jumalan tahto, patruuna.\"\n\n\"Niin, niin se on, kieltäytyminen on hyvästä, rakkaus pahasta. Hyvä\nJumala ei halua nähdä ihmisiä onnellisina. Hän lähettää susia niiden\nkintereille. Mutta entäpä, jollei Jumala tehnytkään sitä, Anna-neiti?\nEnköpä se voinut yhtä hyvin olla minäkin, käskemässä pieniä, harmaita\nDovrefjeldin-karitsoitani ajamaan tuota nuorta miestä ja nuorta neitoa?\nAjatelkaas, jos se olinkin minä, joka lähetin sudet, etten hukkaisi\nyhtä omistani! Entäpä jos se ei ollutkaan Jumalan työtä!\"\n\n\"Älkää vietelkö minua epäilemään sitä asiaa, patruuna\", sanoo Anna\nheikolla äänellä, \"muuten olen hukassa.\"\n\n\"Katsokaas tänne\", sanoo Sintram ja kumartuu nukkuvan Gösta Berlingin\npuoleen, \"katsokaa hänen pikkusormeansa! Tuo pieni haava ei parane\nkoskaan. Siitä otettiin veri, jolla hän kirjoitti liittokirjaan. Hän on\nminun. Omituinen voima on veressä. Hän on minun; ainoastaan rakkaus voi\nhänet vapauttaa; mutta jos minä saan pitää hänet, tulee hänestä oikea\nherkkupala.\"\n\nAnna Stjärnhök ponnistelee kaikin voimin vapautuakseen lumouksestaan.\nTämähän on hulluutta, pelkkää hulluutta. Eihän kukaan voi vannoutua\nkiusaajalle. Mutta hän ei jaksa hallita ajatuksiaan, hämärä painostaa\nhäntä, metsä on musta ja äänetön. Hän ei voi päästä hetken\nkauhutunnelmasta.\n\n\"Luuletteko, neiti\", jatkaa tehtaanpatruuna, \"ettei hänessä muka ole\nenää paljoa turmeltavaa? Älkääpäs! Onko hän kiduttanut talonpoikia,\nonko hyljännyt köyhiä ystäviä, onko pettänyt pelissä? Onko hän,\nAnna-neiti, onko hän ollut naitujen naisten rakastaja?\"\n\n\"Taitaa tehtaanpatruuna olla itse se paha.\"\n\n\"Vaihtokauppa, Anna-neiti! Ottakaa Gösta Berling, neiti, ottakaa hänet\nja menkää naimisiin hänen kanssaan. Pitäkää hänet ja antakaa rahat\nBergan herrasväelle. Minä luovutan hänet teille, ja te tiedätte, että\nhän on minun. Ajatelkaa, ettei niitä susia lähettänyt sinä yönä Jumala\nteidän kintereillenne, ja vaihtakaamme.\"\n\n\"Mitä patruuna tahtoo vastineeksi?\"\n\nSintram irvisti.\n\n\"Niin mitä minä tahdon? Oh, minä tyydyn vähään. Minä tahdon vain tuon\nmummon tuolta neidin reestä, Anna-neiti.\"\n\n\"Saatana, kiusaaja\", huutaa Anna, \"pakene minusta! Pitääkö minun\nkavaltaa vanha ystäväni, joka luottaa minuun! Pitääkö minun jättää\nhänet sinulle, että saat kiusata hänet hulluksi!\"\n\n\"Kas, kas, kas, rauhoittukaa, Anna-neiti! Harkitkaa asiaa! Tämä on\nnuori, pulska mies, ja tuo on vanha, raihnas akka. Toinen tai toinen\nminulle. Kummanko tahdotte minulle antaa?\"\n\nAnna nauroi epätoivoissaan.\n\n\"Ettäkö me, tehtaanpatruuna, seisomme tässä ja vaihdamme sieluja\nniinkuin hevosia Brobyn markkinoilla?\"\n\n\"Aivan niin. -- Mutta jos Anna-neiti tahtoo, niin sovitellaan toisella\ntavoin. Ajatellaan nyt Stjärnhökien kunniaa.\"\n\nSitten hän alkaa kovalla äänellä kutsua ja huutaa vaimoaan, joka istuu\nAnnan reessä, ja Annan sanomattomaksi kauhuksi tottelee Ulrika heti\nkutsua, nousee reestä ja tulee vavisten ja peläten heidän luokseen.\n\n\"Kas, kas, kas, kuuliainen vaimo\", sanoo Sintram. \"Ei Anna-neiti sille\nmitään voi, että hän tulee, kun hänen miehensä kutsuu. Nyt minä nostan\nGöstan reestä ja jätän hänet tänne. Jätän hänet ainaiseksi, Anna-neiti.\nKen haluaa, saa hänet siitä korjata.\"\n\nHän kumartuu nostamaan Göstaa, mutta silloin Anna painautuu aivan\nkasvotusten häntä kohti, iskee silmänsä häneen ja kähisee kuin\närsytetty eläin:\n\n\"Jumalan nimessä, mene kotiisi! Etkö tiedä, kuka istuu salin\nkeinutuolissa ja odottaa sinua? Uskallatko sinä antaa sen herran\nodottaa?\"\n\nAnnalle on päivän kauhuista miltei kauheinta nähdä, miten ne sanat\nvaikuttavat tuohon ilkiöön. Hän tempaa ohjakset, kääntää hevosensa ja\nkiitää kotiin päin, hurjistaen hevosen laukkaan piiskanlyönneillä ja\nraivoisilla huudoilla. Alas kauheata mäkeä mennään kuin hengen kaupalla\nja pitkä kipinäjono räsähtelee jalaksista ja kavioista vähälumisella\nmaaliskuun kelillä.\n\nAnna Stjärnhök ja Ulrika Dillner seisovat tiellä kahden, mutta eivät\npuhu sanaakaan. Ulrikaa kauhistuttavat Annan hurjat silmät, eikä\nAnnalla ole mitään sanottavaa vanhus raukalle, jonka vuoksi hän uhrasi\nrakastettunsa.\n\nHäntä halutti itkeä, raivota, kieriskellä maantiellä ja ripottaa lunta\nja hiekkaa päähänsä.\n\nEnnen hän oli tuntenut kieltäytymisen sulon, nyt hän tunsi sen\nkatkeruuden. Mitä oli oman rakkautensa uhraaminen siihen verrattuna,\nettä piti uhrata rakastettunsa sielu!\n\nSama äänettömyys vallitsi koko matkan aina Bergaan, mutta kun he\npääsivät perille ja salin ovi avautui, pyörtyi Anna ensimmäisen ja\nainoan kerran eläessään. Siellä näet istui Sintram Gösta Berlingin\nkanssa keskustellen kaikessa rauhassa. Totitarjotin oli jo tuotu; he\nolivat olleet siellä ainakin tunnin ajan.\n\nAnna Stjärnhök pyörtyi, mutta vanha Ulrika oli tyyni. Hän oli kyllä\nhuomannut, ettei se ollut oikea, joka ahdisti heitä maantiellä.\n\nSitten sovittelivat kapteeni ja hänen rouvansa Ulrikan asiat\ntehtaanpatruunan kanssa sille tolalle, että vanha Ulrika sai jäädä\nBergaan. Patruuna myöntyi siihen leppoisasti. \"En minä suinkaan tahdo\ntehdä häntä hulluksi\", sanoi hän.\n\nOi, myöhäisen ajan lapset!\n\nEn pyydä ketään uskomaan tosiksi näitä vanhoja tarinoita. Ne eivät\nliene muuta kuin valhetta ja runoa. Mutta katumus, joka tuutii\nkeinahdellen ihmisen sydämessä, kunnes se uikuttaa niinkuin\nlattiapalkit vaikeroivat Sintramin salissa keinuvain jalasten alla ja\nepäilys, joka soi korvissa niinkuin kulkuset soivat Anna Stjärnhökille\nkolkossa metsässä, milloin ne ovat pelkkää valhetta ja runoa?\n\nOi, jospa ne voisivat siksi muuttua!\n\n\n\n\nKahdestoista luku\n\nEBBA DOHNAN TARINA\n\n\nKaunis on Lövenin itärannalla niemi, jonka sivuilla lahdet murtuvat\nmaihin vienoina laineina, ylväs on niemi, jolla on Borgin\nherraskartano, -- mutta varo astumasta sille.\n\nMistään ei Löven näytä hurmaavammalta kuin sen harjalta.\n\nEi voi arvatakaan, kuinka ihana se on, tuo minun unelmieni järvi, ennen\nkuin on Borgin niemeltä nähnyt aamu-usvain väikkyvän pois pitkin sen\nsileätä pintaa, ennen kuin on katsellut sitä pienen, sinisen kabinetin\nikkunoista, jossa elää niin monta muistoa, ja nähnyt sen kuvastavan\nkalvaanpunaista auringonlaskua.\n\nMutta kumminkin minä sanon sinulle: Älä mene sinne!\n\nSillä sinut ehkä valtaa halu jäädä ainiaaksi vanhan kartanon\nsurunvoittoisiin saleihin, haluat ehkä päästä kauniin maan omistajaksi,\nja jos olet nuori, rikas ja onnellinen, järjestät, kuten moni muu,\nsinne kotisi nuoren puolisosi kanssa.\n\nEi, parempi on olla näkemättä tuota kaunista nientä, sillä Borgissa ei\nvoi onni asua. Tiedä, että miten rikas, miten onnellinen lienetkin, kun\nmuutat sinne, niin pian nämä vanhat kyynelin huuhdellut lattiat juovat\nsinunkin kyyneleitäsi, ja seinät, jotka voisivat kertoa niin monta\nvalitusta, kokoavat pian sinunkin huokauksiasi.\n\nTyly kohtalo painaa kaunista kartanoa. Tuntuu kuin sinne olisi haudattu\nitse onnettomuus, mutta se ei saisi lepoa haudassa, vaan nousisi\nalinomaa ylös tuskastuttamaan eläviä. Jos minä olisin Borgin herra,\nantaisin tutkia kaiken maan, sekä kuusipuiston louhipohjan että\nasuinrakennuksen kellarilattian ja peltojen viljavan mullan, kunnes\nlöytäisin tuon velhon madonkalvaman ruumiin, ja sitten minä antaisin\nsille haudan Svartsjön kirkkotarhan siunatussa maassa. Ja hautajaisissa\nen suinkaan säästäisi soittajan palkkaa, vaan kellot soisivat\nvainajalle kauan ja kovasti, ja papille ja lukkarille antaisin runsaita\nlahjoja, että he vihkisivät ruumiin kaksinkertaisin voimin puheilla ja\nvirsillä iankaikkiseen lepoon.\n\nTai jos se ei auttaisi, niin minä antaisin myrskyisenä yönä tulen\nlähestyä noita vanhoja, kyömistyneitä hirsiseiniä ja antaisin sen\nhävittää kaiken, niin etteivät ihmiset enää viehättyisi asumaan\nonnettomuuden kodissa. Sitten ei kukaan enää saisi astua tälle\ntuomitulle paikalle, ainoastaan kirkontornin mustat naakat saisivat\nperustaa uudistalonsa suureen savupiippuun, joka kohoaisi mustana ja\nkammottavana autioista raunioista.\n\nTosin tuntisin tuskaa nähdessäni liekkien liehuvan katonharjalla ja\npaksun savun tuimasti vyöryvän tulenkarvaisena ja kipunain samentamana\nvanhan kreivintalon ikkunoista. Rätinästä ja huminasta olisin\nerottavinani kodittomien muistojen valitusta, olisin näkevinäni\nhäirittyjä haamuja väikkymässä liekkien sinervillä kielillä.\nAjattelisin, kuinka suru kaunistaa, kuinka onnettomuus koristaa, ja\nitkisin kuin jos vanhain jumalten temppeli olisi kadotukseen tuomittu.\n\nMutta vaiti sinä, joka koikut onnettomuuden enteitä! Vielä on Borg\npaikoillaan ja välkkyy niemen kummulla, mahtavan kuusipuiston\nsuojaavassa sylissä, ja lumikatteiset kedot sen alla kimmeltävät\nmaaliskuun huikaisevassa auringonpaisteessa. Ja vielä kuuluu sen\nsisältä iloisen Elisabet-kreivittären hilpeä nauru.\n\nSunnuntaisin hän käy Svartsjön kirkossa, joka on lähellä Borgia, ja\nkokoaa pienen päivällisseuran. Munkerudin laamannilaiset tulevat usein,\nja Bergan kapteenin ja komministerin väki, ja se ilkeä Sintram. Jos\nGösta Berling sattuisi Svartsjöhön, tultuaan Lövenin jäätä, niin\nkutsuisi kreivitär hänetkin. Miksi hän ei Gösta Berlingiä kutsuisi?\n\nHän ei kai tiedä, että panettelevat kielet jo kuiskuttelevat, että\nGösta käy niin usein itärannalla vain saadakseen tavata häntä. Ehkäpä\ntämä tulee vain saadakseen juoda ja pelata korttia Sintramin kanssa,\nmutta sitä ei juuri oteta lukuun, sillä kaikkihan tietävät, että Göstan\nruumis on raudasta, mutta toisin on hänen sydämensä laita. Ei ole\nmonta, joka uskoisi, että hän voi nähdä kimaltavan silmäparin ja\nvaalean, valkeaa otsaa kaartavan tukan rakastumatta.\n\nNuori kreivitär on hyvä häntä kohtaan. Ja siinä ei ole mitään\nmerkillistä; hän on hyvä kaikille. Ryysyisiä kerjäläislapsia hän nostaa\npolvelleen, ja kun hän ajaa maantiellä jonkun vanhan raukan ohitse, hän\nkäskee kuskin pysähdyttämään ja ottaa köyhän jalkamiehen rekeensä.\n\nGösta istuu usein pienessä sinisessä kabinetissa, josta on komein\nnäköala järvelle, ja lukee hänelle runoja. Siinä ei voi piillä mitään\npahaa. Gösta ei unohda, että tuo nainen on kreivitär ja hän itse\nkoditon seikkailija, ja hyvä on hänen seurustella jonkun kanssa, joka\non hänelle korkea ja pyhä. Hänhän voi yhtä hyvin ajatella rakastuvansa\nSaban kuningattareen, jonka kuva kaunistaa Svartsjön kirkon\nlehterinreunaa, kuin tähän kreivittäreen.\n\nHän pyytää vain saada palvella korkeata valtiatartaan, sitoa hänen\nluistimensa, pitää hänen lankavyyhteään, ohjata hänen kelkkaansa.\nRakkaus ei voi heidän välillään tulla kysymykseenkään; mutta juuri\nhänenlaisensa mies voikin löytää onnensa romanttisesta, vaarattomasta\nhaaveilusta.\n\nNuori kreivi on hiljainen ja vakava, ja Gösta on räiskyvän iloinen.\nHänestä saa juuri sellaista seuraa, jota nuori kreivitär toivoo.\nKukaan, joka näkee kreivittären, ei voi ajatella, että hän kätkee\nluvatonta rakkautta povessaan. Tanssia hän vain ajattelee, tanssia ja\nhuvitusta. Hän tahtoisi, että maa olisi aivan tasainen, aivan kivetön,\nvuoreton ja järvetön, niin että joka paikkaan pääsisi tanssimalla.\nKehdosta hautaan hän tahtoisi tanssia, kapeissa, ohuissa\nsilkkikengissä.\n\nMutta huhu ei ole liioin armelias nuorille naisille.\n\nKun vieraat tulevat Borgiin ja ovat syöneet päivällisensä, on herrojen\ntapana mennä aterialta kreivin huoneisiin nukahtamaan ja tupakoimaan,\nvanhat naiset vaipuvat salin nojatuoleihin ja kallistavat\nkunnianarvoisat päänsä korkeata selkänojaa vasten, mutta kreivitär ja\nAnna Stjärnhök menevät siniseen kabinettiin ja uskovat toisilleen\nloppumattomia salaisuuksia.\n\nSen sunnuntain jälkeisenä pyhäpäivänä, jolloin Anna Stjärnhök toi\nUlrika Dillnerin takaisin Bergaan, he istuvat jälleen siellä.\n\nMaailmassa ei nyt ole ketään onnettomampaa kuin tuo nuori tyttö. Hänen\niloisuutensa on poispyyhkäisty, ja poissa on se iloinen uhka, mihin hän\njännittyi kaikkea ja kaikkia vastaan, jotka tohtivat tulla häntä liian\nlähelle.\n\nKaikki, mitä hänelle kotimatkalla tapahtui, on vaipunut hänen\ntietoisuudestaan siihen hämärään, josta se lumoutuikin ilmi; hänellä ei\nole ainoatakaan selvää vaikutelmaa.\n\nNiin, yksi kyllä, joka myrkyttää hänen sielunsa. \"Entäpä Jumala ei\ntehnytkään sitä\", hän kuiskaa usein itsekseen, \"entäpä Jumala ei niitä\nsusia lähettänytkään?\"\n\nHän rukoilee merkkiä, hän pyytää ihmettä. Hän tähystää taivaan ja maan\npiiriä. Mutta hän ei näe suinkaan sormen pilvestä ojentuvan viittomaan\nhänelle tietä. Mitkään sumun ja valon patsaat eivät käy hänen\nedellänsä.\n\nKun hän nyt istuu vastapäätä kreivitärtä pienessä, sinisessä\nkabinetissa, sattuvat hänen silmänsä pieneen sinivuokkokimppuun, joka\nkreivittärellä on valkeassa kädessään. Salamana iskee hänen\ntietoisuuteensa, missä nuo vuokot ovat kasvaneet, kuka ne on poiminut.\n\nHänen ei tarvitse kysyä. Missä kasvaa koko seudulla sinivuokkoja jo\nhuhtikuun alussa muualla kuin koivuhaassa, joka on Ekebyn\nrantatöyräällä.\n\nHän tuijottaa tuijottamistaan noihin pieniin, sinisiin tähtiin, noihin\nmiekkoisiin, jotka valloittavat kaikkien sydämet, noihin\npikkuprofeettoihin, jotka säteilevät kaiken sen kauneuden loistoa, jota\nne ennustavat, kaikkea kaunista, mikä on tuleva. Ja kun hän katselee\nniitä, alkaa hänen sielussaan kumahdella viha, joka jyrisee kuin\nukkonen ja lyö tainnuksiin kuin salama. \"Millä oikeudella\", hän\najattelee, \"kreivitär Dohna pitää tätä sinivuokkokimppua, joka on\npoimittu Ekebyn rantapohjilta?\"\n\nKaikki nuo ovat kiusaajia: Sintram, kreivitär, kaikki ihmiset tahtovat\nvietellä Gösta Berlingiä pahaan; mutta hän suojelee tätä, kaikkia\nvastaan hän suojelee tätä. Vaikka se maksaisi hänen sydänverensä, hän\nsuojelee.\n\nHäh ajattelee, että hänen on temmattava nuo kukat kreivittären kädestä\nja nähtävä ne hyljättyinä, tallattuina ja muserrettuina, ennen kuin\nlähtee pienestä sinisestä kabinetista.\n\nHän miettii vain, ja nyt hän alkaa sodan noita pieniä, sinisiä\ntähtiä vastaan. Salissa nojaavat rouvat kunnianarvoisaa päätään\ntuolinselustimeen eivätkä aavista mitään, herrat tupruttavat kaikessa\nrauhassa piipuistaan savupilviä kreivin kamarissa, kaikki on\nrauhallista; mutta pienessä sinisessä kabinetissa raivoaa vimmattu\nsota.\n\nOi, miten viisaita ovat ne, jotka pidättävät kätensä miekasta, ne,\njotka jaksavat hiljaa odottaa, uskovat sydämensä rauhaan ja antavat\nJumalan hallita! Aina joutuu rauhaton sydän harhaan. Paha tekee aina\npahan hullummaksi.\n\nMutta Anna Stjärnhök luulee, että hän on nyt vihdoinkin nähnyt sormen\npilvissä.\n\n\"Anna\", sanoo kreivitär, \"kerro jotakin.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Oh\", sanoo kreivitär ja hyväilee kimppua valkoisella kädellään. \"Etkö\ntiedä mitään rakkaudesta, rakastamisesta?\"\n\n\"En, en minä tiedä mitään rakkaudesta.\"\n\n\"Kyllä puhut! Eikö meillä siis ole Ekeby-nimistä paikkaa, paikkaa joka\non täynnä kavaljeereja?\"\n\n\"Kyllä\", sanoo Anna, \"täällä on paikka nimeltä Ekeby, ja siellä on\nmiehiä, jotka imevät maan ytimen, miehiä, jotka tekevät meidät\npystymättömiksi totiseen työhön, jotka tuhoavat kasvavan nuorisomme ja\njohdattavat neromme harhaan. Tahdotko kuulla heistä, tahdotko kuulla\nrakkaustarinoita heistä?\"\n\n\"Tahdonpa tosiaan. Minä pidän kavaljeereista.\"\n\nSilloin puhuu Anna Stjärnhök, puhuu lyhyin säkein niinkuin vanha\nhymnikirja, sillä myrskyiset tunteet ovat tukahduttaa hänet. Salattu\nintohimo vapisee joka sanassa, ja kreivittären täytyy sekä kammoen että\nhalukkaasti häntä kuunnella.\n\n\"Mitä on kavaljeerin rakkaus, mitä on kavaljeerin usko? Yksi lemmitty\ntänään, toinen huomenna, yksi idässä, toinen lännessä. Ei mikään ole\nhänelle liian korkeata, mikään ei liian matalaa: yhtenä päivänä kreivin\ntytär, toisena kerjäläistyttö. Ei mikään ole maailmassa niin avara kuin\nhänen sydämensä. Mutta voi sitä raukkaa, raukkaa, joka kavaljeeria\nrakastaa. Hänen täytyy etsiä häntä, kun hän makaa juovuksissa tien\nravissa. Hänen täytyy ääneti katsella, miten hän pelipöydässä hukkaa\nhänen lapsiensa kodin. Hän saa koreasti tyytyä siihen, että hän liehuu\nvieraiden naisten kintereillä. Oi, Elisabet, jos kavaljeeri pyytää\nkunniallista naista tanssiin, niin pitäisi heti kieltäytyä; jos hän\nlahjoittaa hänelle kukkakimpun, pitäisi hänen nakata kukat maahan ja\ntallata niitä; jos hän rakastaa kavaljeeria, niin pitäisi hänen ennen\nkuolla kuin mennä hänen kanssaan naimisiin. Kavaljeereista oli eräs,\njoka oli virkaheitto pappi. Häneltä oli riistetty kauhtana juoppouden\ntähden. Hän oli ollut juovuksissa kirkossa. Hän joi ehtoollisviinit.\nOletko kuullut hänestä puhuttavan?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Kun hänet erotettiin virasta, hän kierteli maita mantereita\nkerjäläisenä. Hän joi kuin hullu. Hän varasti saadakseen viinaa.\"\n\n\"Mikä hän on nimeltään?\"\n\n\"Hän ei ole enää Ekebyssä. -- -- -- Ekebyn rouva otti hänet hoiviinsa,\nantoi hänelle vaatteet ja sai sinun anoppisi, kreivitär Dohnan,\nottamaan hänet sinun miehesi kotiopettajaksi, nuoren Henrik-kreivin\nopettajaksi.\"\n\n\"Virkaheiton papin!\"\n\n\"Oh, hän oli nuori, voimakas mies, hänellä oli hyvät tiedot. Ei olisi\nollut hänellä mitään hätää, kun hän vain ei olisi juonut. Kreivitär\nMärta ei ollut turhantarkka. Häntä huvitti kiusoitella rovastia ja\nkomministeriä. Kuitenkin hän kielsi ketään puhumasta hänen lapsilleen\npapin menneisyydestä.\n\n\"Muuten olisi hänen pojaltaan kadonnut kaikki kunnioitus opettajaa\nkohtaan, ja hänen tyttärensä ei olisi voinut häntä sietää, sillä neito\noli oikea pyhimys.\n\n\"Niin hän tuli tänne Borgiin. Hän jäi ensin seisomaan aivan oven\nsuuhun, istui aivan tuolin syrjällä, oli vaiti pöydässä ja pakeni aina\npuistoon, kun tänne tuli vieraita.\n\n\"Mutta niin hän usein kohtasi yksinäisillä poluilla nuoren Ebba Dohnan.\nNeito ei ollut niitä, jotka rakastavat meluisia juhlia, mitkä\npauhasivat Borgin saleissa kreivittären leskeksi jouduttua. Hän ei\nollut niitä, jotka sinkoavat uhkakatseita maailmaan. Hän oli lempeä ja\narka. Vielä seitsemäntoistavuotiaana hän oli vain vieno lapsi; mutta\nhän oli silti hyvin kaunis; silmät ruskeat, heikko, hieno puna\nposkipäissä. Hänen hento ja norja vartalonsa oli hieman kumarassa.\nHänen kaita kätensä piiloutui arasti puristaen käteesi. Hänen pikku\nsuunsa oli suista hiljaisin ja kaikista vakavin. Ah, hänen ääntään,\nhänen suloista, hienoa ääntään, joka lausui sanat hitaasti ja\nselkeästi, mutta ei koskaan soinut nuorekkaan raikkaasti eikä\nnuorekkaan lämpöisesti, vaan hiipi heikoin sävelin kuin väsyneen\nsoittajan viimeinen akordi!\n\n\"Hän ei ollut sellainen kuin muut. Hänen jalkansa astelivat maata niin\nkevyesti, niin hiljaa kuin hän olisi ollut elämän arka pakolainen. Hän\npiti silmänsä maahan luotuina, ettei häiriytyisi katsellessaan\nsisäisten näkyjensä kauneutta. Hänen sielunsa oli kääntynyt pois maasta\njo silloin, kun hän oli lapsi.\n\n\"Kun hän oli pieni, kertoeli hänen mummonsa hänelle usein satuja, ja\neräänä iltana he istuivat takkavalkean ääressä, mutta sadut olivat\nloppuneet. _Carsus_ ja _Moderus_ ja _Lunkentus_ ja _Kaunis Melusina_\nolivat olleet ja eläneet: he olivat kuin takkavalkean liekit liehuneet\nelämässä ja loistossa, mutta nyt olivat sankarit lyödyt ja kauniit\nprinsessat hiiltyneet, kunnes takkavalkea herättäisi ne uudestaan.\nMutta yhä lepäsi pikkutytön käsi vanhuksen polvella, ja hän silitteli\nhiljaa mummon hameen silkkiä, tuota hupaista kangasta, joka piipahtelee\nkuin pikku lintu. Ja tuo silitys oli hänen pyyntönsä, sillä hän oli\nniitä lapsia, jotka eivät koskaan pyydä sanoilla.\n\n\"Silloin alkoi vanhus aivan hiljaa kertoa hänelle pienestä Juudaan maan\nlapsesta, pienestä lapsesta, joka syntyi tullakseen suureksi\nkuninkaaksi. Enkelit olivat täyttäneet maan ylistyslauluillaan hänen\nsyntyessään, Idän kuninkaat tulivat taivaan tähden johtamina ja\nlahjoittivat hänelle kultaa ja pyhää savua, ja vanhat miehet ja naiset\nennustivat hänen mahtiaan. Tämä lapsi varttui paljon kauniimmaksi ja\nviisaammaksi kuin muut lapset. Jo kaksitoistavuotiaana oli hänen\nviisautensa suurempi kuin ylimmäisten pappien ja kirjanoppineitten.\n\n\"Sitten vanhus kertoi hänelle kauneimmasta, mitä maailma oli nähnyt,\nkertoi lapsen elämästä tämän vaeltaessa ihmisten joukossa, pahojen\nihmisten, jotka eivät tahtoneet tunnustaa häntä kuninkaakseen.\n\n\"Hän kertoi, kuinka lapsi kehittyi mieheksi, mutta ihmeet säteilivät\nyhä hänen ympärillään.\n\n\"Kaikki maan päällä palvelivat ja rakastivat häntä ihmistä\nlukuunottamatta. Kalat antautuivat hänen verkkoonsa, leipä täytti hänen\nkorinsa, vesi muuttui viiniksi, kun hän niin toivoi.\n\n\"Mutta ihmiset eivät antaneet suurelle kuninkaalle suinkaan kultaista\nkruunua, loistavaa valtaistuinta. Hänellä ei ollut ympärillään\nkumartavia hovimiehiä. He antoivat hänen kulkea joukossaan\nkerjäläisenä.\n\n\"Kumminkin hän oli kovin hyvä heille, tuo suuri kuningas. Hän paransi\nheidän sairaitaan, antoi sokeille heidän näkönsä ja herätti kuolleet.\n\n\"Mutta, sanoi vanhus, ihmiset eivät tahtoneet sitä hyvää kuningasta\nherrakseen.\n\n\"He lähettivät sotamiehensä häntä vastaan ja vangitsivat hänet, he\npukivat hänet pilkaten kruunuun ja valtikkaan ja pitkäliepeiseen\nkaapuun ja kuljettivat hänet mestauspaikalle pakottaen hänet kantamaan\nraskasta ristiä. Oi, lapseni, tämä hyvä kuningas rakasti korkeita\nvuoria. Öisin hän usein nousi vuorille puhumaan taivaan asukkaiden\nkanssa, ja hän istui usein päivisin vuorenrinteillä puhuen\nkuunteleville ihmisille. Mutta nyt he veivät hänet vuorelle\nristiinnaulitakseen hänet. He löivät nauloja hänen käsiensä ja\njalkojensa läpi ja ripustivat hyvän kuninkaan ristille, niinkuin hän\nolisi ollut ryöväri ja pahantekijä.\n\n\"Ja kansa pilkkasi häntä. Ainoastaan hänen äitinsä ja ystävänsä\nitkivät, koska hänen piti kuolla ennen kuin hän ennätti tulla\nkuninkaaksi.\n\n\"Oi, miten elottomat kappaleet surivat hänen kuolemaansa.\n\n\"Aurinko pimeni ja vuoret vapisivat, temppelin esirippu halkesi kahtia\nja haudat avautuivat, jotta kuolleet voisivat nousta maasta näyttämään\nsuruaan.\n\n\"Silloin painoi pienokainen päänsä isoäidin helmaan ja nyyhki niin,\nettä hänen sydämensä oli pakahtua.\n\n\"'Älä itke, pienoiseni, hyvä kuningas nousi haudastaan ja matkasi ylös\nisänsä luokse taivaaseen.'\n\n\"'Mummo', nyyhki pikku raukka, 'eikö hän sitten saanutkaan\nvaltakuntaa?'\n\n\"'Hän istuu Jumalan oikealla kädellä taivaassa.'\n\n\"Mutta se ei lohduttanut tyttöstä. Hän itki niin tuskissaan ja\nhillittömästi kuin lapsi voi itkeä.\n\n\"'Miksi he olivat niin ilkeitä hänelle? Miksi he saivat olla niin\nilkeitä hänelle?'\n\n\"Vanhus melkein pelästyi tätä valtavaa surua.\n\n\"'Sano, mummo, ettet kertonut totta! Sano, ettei se loppunut sillä\ntavoin! Sano, etteivät he olleet niin ilkeitä sille hyvälle\nkuninkaalle! Sano, että hän sai valtakunnan maan päällä!'\n\n\"Hän kietoi kätensä vanhuksen ympärille ja rukoili häntä kyynelten yhä\nvirratessa.\n\n\"'Lapseni, lapseni', sanoi silloin hänen isoäitinsä lohduttaen, 'on\nniitä, jotka uskovat, että hän tulee takaisin. Silloin hän alistaa maan\nvaltaansa ja hallitsee sitä. Silloin tulee ihanasta maasta mainio\nkuningaskunta joka on kestävä tuhat vuotta. Silloin tulevat pahat\neläimet hyviksi: pienet lapset leikkivät kyykäärmeen pesän luona, ja\nkarhut käyvät lehmien kanssa laitumella. Mikään ei vahingoita eikä\nturmele enää toista; keihäät käyristetään viikatteiksi ja miekat\ntaotaan auroiksi. Ja kaikki on pelkkää leikkiä ja iloa, sillä hyvät\nomistavat maan.'\n\n\"Silloin kirkastui pienokaisen kyyneleinen muoto.\n\n\"'Saako hyvä kuningas sitten valtaistuimen, mummo?'\n\n\"'Kultaisen istuimen.'\n\n\"'Ja palvelijoita ja hovimiehiä ja kultaisen kruunun?'\n\n\"'Saa kyllä.'\n\n\"'Tuleeko hän pian, mummo?'\n\n\"'Ei tiedä kukaan, milloin hän tulee.'\n\n\"'Saanko minä silloin istua jakkaralla hänen jalkainsa juuressa?'\n\n\"'Saat, lapseni!'\n\n\"'Mummo, minä olen niin iloinen', sanoo pienokainen.\n\n\"Ilta illan jälkeen istuvat nuo kaksi monena talvena takan ääressä ja\npuhuvat hyvästä kuninkaasta ja hänen valtakunnastaan. Pienokainen\nuneksi tuhatvuotisesta valtakunnasta yöt päivät. Hän ei väsynyt koskaan\nkoristamasta sitä kaikella kauniilla, mitä saattoi keksiä.\n\n\"Niin on monien hiljaisten lasten, joita on seurassamme. He säilyttävät\nmielessään salaisen unelman, jota eivät tohdi ilmaista. Merkillisiä\najatuksia asuu monen pehmeän tukan alla, ruskeat, lempeät silmät\nnäkevät suljettujen luomiensa alla kummia, monella kauniilla tytöllä on\nsulhanen taivaassa. Moni ruusuposkinen tahtoo hieroa hyvän kuninkaan\njalkoja voiteella ja kuivata niitä päänsä hiuksilla.\n\n\"Ebba Dohna ei tohtinut mainita siitä kenellekään, mutta tuosta illasta\nalkaen eli hän ainoastaan odottaen Herran tuhatvuotista valtakuntaa ja\nhänen tuloaan.\n\n\"Kun iltarusko aukaisi lännen portit, silloin hän odotti, eikö sulhanen\njo astu sieltä, säteillen lempeässä loistossaan, miljoonaisen\nenkeliarmeijan seuraamana, ja samoa hänen ohitseen ja salli hänen\nkoskea kauhtanansa helmaa.\n\n\"Hän ajatteli myös mielellään niitä hurskaita naisia, jotka olivat\nripustaneet hunnun päähänsä eivätkä koskaan kohottaneet silmiään\nmaasta, vaan olivat sulkeutuneet harmaiden luostarien rauhaan, pienien\nkammioiden pimeään, voidakseen aina nähdä niitä säteileviä näkyjä,\njotka astuvat esiin sielujen yöstä.\n\n\"Sellaisena hän oli kasvanut ja sellainen hän oli kohdatessaan\nensimmäisen kerran uuden kotiopettajan puiston yksinäisillä käytävillä.\n\n\"En tahdo sanoa miehestä enemmän pahaa kuin minun täytyy. Luulen, että\nhän rakasti tätä lasta, joka pian valitsi hänet saattajakseen\nyksinäisillä vaelluksillaan. Luulen, että hänen sielunsa sai taaskin\nsiipensä, kun hän käveli tämän hiljaisen tytön vieressä, joka ei\nkoskaan ollut uskonut muille haaveitaan. Luulen, että hän tunsi\nolevansa lapsi, hyvä, hurskas, kunnon lapsi.\n\n\"Mutta jos hän rakasti Ebbaa, niin miksei hän ajatellut, että huonompaa\nlahjaa hän ei voinut antaa neidolle kuin juuri rakkautensa? Mitä\ntahtoikaan, mitä ajattelikaan hän, tuo hylkiö, astellessaan\nkreivintyttären rinnalla? Mitä ajatteli virkaheitto pappi, kun tyttö\nuskoi hänelle hurskaita unelmiaan? Mitä tahtoikaan tuo, joka oli ollut\njuoppo ja tappelupukari ja oli yhä sitä tilaisuuden tullen, mitä hän\najattelikaan sen vierellä, joka käveli uneksien taivaallisesta\nsulhasesta? Miksei hän paennut kauaksi, kauaksi hänen luotaan? Eikö\nhänen olisi ollut parempi harhailla kerjäten ja varastellen maita\nmantuja kuin käyskennellä hiljaisilla kuusikäytävillä ja tulla taas\nhyväksi, hurskaaksi ja avuliaaksi, kun hän ei kuitenkaan voinut elää\nuudestaan elämää, jota oli jo elänyt, ja kun ei voinut välttää, että\nEbba Dohna rakastuisi häneen?\n\n\"Älä usko, että hän näytti juopporaukalta, että hänen poskensa olivat\nharmaan kelmeät ja silmät punaiset. Hän oli yhä komea mies, niin\nsielullisesti kuin ruumiillisestikin, kaunis ja murtumaton. Hänen\nryhtinsä oli kuninkaallinen ja hänen ruumiinsa rautainen, sellainen,\njota ei hurjinkaan elämä raiskaa.\"\n\n\"Vieläkö hän elää?\" kysyy kreivitär.\n\n\"Oi, ei, hän on kai jo kuollut. Siitä on jo kauan.\"\n\nJokin outo alkaa vavisuttaa Anna Stjärnhökiä hänen näin menetellessään.\nHän tuumi mielessään, ettei koskaan sano kreivittärelle, kenestä puhuu,\nettä hän antaa kreivittären uskoa, että mies on jo kuollut.\n\n\"Siihen aikaan hän oli vielä nuori\", niin jatkaa hän kertomustaan.\n\"Elämisen ilo syttyi uudelleen hänen poveensa. Hänellä oli kauniiden\nsanojen lahjat ja palava, helposti hurmaava sydän.\n\n\"Tuli sitten ilta, jolloin hän puhui Ebba Dohnan kanssa rakkaudesta.\nEbba ei vastannut, hän kertoi vain kotiopettajalle, mitä hänen\nisoäitinsä oli hänelle talvi-iltoina tarinoinut, ja kuvasi hänelle\nunelmainsa maan. Sitten hän pyysi kotiopettajalta lupauksen. Hän\nvannotti opettajaa, että tämä rupeaisi Jumalan sanan julistajaksi,\nyhdeksi niitä, jotka valmistavat Herran tietä, niin että hänen tuloaan\njoudutetaan.\n\n\"Mitä piti kotiopettajan tehdä? Hän oli virkaheitto pappi, eikä mikään\ntie ollut häneltä niin suljettu kuin se, jota tyttö vaati häntä\nastumaan. Mutta hän ei uskaltanut sanoa tälle totuutta. Hänellä ei\nollut sydäntä tuottaa surua tuolle suloiselle lapselle, jota rakasti.\nHän lupasi kaikki, mitä Ebba tahtoi.\n\n\"Heidän kesken ei tarvittu montakaan sanaa. Oli selvää, että Ebbasta\noli kerran tuleva hänen vaimonsa. Hän ei ilmentänyt rakkauttaan\nsuudelmin ja hyväilyin. Hän tuskin uskalsi lähestyä Ebbaa. Neito oli\narka kuin hento kukka. Mutta hänen ruskeat silmänsä kohosivat joskus\nmaasta etsiäkseen hänen silmiään. Kuutamoiltoina, kun he istuivat\nkuistilla kahden, painautui Ebba aivan hänen kylkeensä ja silloin mies\nsuuteli hänen hiuksiaan tytön sitä huomaamatta.\n\n\"Mutta ymmärräthän, että kotiopettajan synti oli siinä, että hän unohti\nsekä menneisyytensä että tulevaisuutensa. Köyhyytensä ja halpuutensa\nhänen sopi kyllä unohtaa, mutta hänen olisi toki pitänyt tietää, että\nkerran oli tuleva päivä, jolloin Ebban sielussa nousee rakkaus\nrakkautta vastaan, maa taivasta vastaan ja jolloin Ebban on pakko\nvalita joko hänet tai tuhatvuotisen valtakunnan paistava herra. Ja Ebba\nei ollut niitä, jotka voivat kestää voitollisesti sellaista sotaa.\n\n\"Niin meni kesä, syksy ja talvi. Kun kevät tuli ja jäät lähtivät,\nsairastui Ebba Dohna. Laaksoissa suli routa, pitkin mäkiä kuohui kohva,\njärven jää oli petollista, tiet mahdottomat kulkea niin reellä kuin\nrattailla.\n\n\"Silloin tahtoi kreivitär Dohna noudattaa tyttärelleen lääkärin\nKaristadista. Lähempää ei ollut saatavissa. Mutta hän käski turhaan\nväkeään. Rukoukset ja uhkaukset eivät auttaneet. Hän rukoili polvillaan\nkuskia, mutta tämä kieltäytyi. Hän sai kouristus- ja hysteriakohtauksia\nsurusta tyttärensä tähden -- Märta-kreivitär on yhtä raju surussa kuin\nilossakin.\n\n\"Ebba Dohna oli keuhkokuumeessa, ja hänen henkensä oli vaarassa, mutta\nlääkäriä ei voitu saada.\n\n\"Silloin lähti kotiopettaja Karlstadiin. Matka oli moisella kelillä\nhengenvaarallista leikkiä, mutta hän suoritti sen. Matka vei yli\npainuvien jäiden ja niskantaitto-iljankojen, joskus hänen oli hakattava\njäähän portaita hevoselleen, joskus kiskottava se ylös tien syvästä\nliejusta. Kerrottiin, että lääkäri oli kieltäytynyt lähtemästä hänen\nkanssaan, mutta että toinen oli pistooli kädessä pakottanut hänet\ntulemaan.\n\n\"Kun hän palasi, oli kreivitär valmis heittäytymään polvilleen hänen\njalkoihinsa. 'Ottakaa kaikki!' hän sanoi. 'Sanokaa, mitä toivotte, mitä\npyydätte, tyttäreni, kartanoni, rahani!'\n\n\"'Tyttärenne', vastasi kotiopettaja.\"\n\nAnna Stjärnhök vaikenee yht'äkkiä.\n\n\"No, entä sitten, sitten?\" kysyy kreivitär.\n\n\"Voinee jo riittää\", vastaa Anna; hän on niitä poloisia, jotka elävät\nepäilyksen tuskassa ja pelossa. Hän oli elänyt siten jo koko viikon.\nHän ei tiedä mitä tahtoo. Mikä on hänestä yhtenä hetkenä oikeaa, on\ntoisena jo väärää. Nyt hän toivoo, ettei olisi koskaan tätä juttua\nalkanutkaan.\n\n\"Näyttää kuin haluaisit ilveillä minun kustannuksellani, Anna, etkö\nymmärrä, että minun täytyy saada kuulla tämä juttu loppuun.\"\n\n\"Ei olekaan enää paljoa kerrottavaa. -- Nuoren Ebba Dohnan taistelun\nhetki oli tullut. Rakkaus nousi rakkautta, maa taivasta vastaan.\n\n\"Märta-kreivitär kertoi hänelle ihmeellisestä matkasta, jonka nuori\nmies oli hänen tähtensä tehnyt, ja sanoi lahjoittaneensa hänelle\npalkkioksi Ebban käden.\n\n\"Nuori Ebba-neiti oli silloin parantunut sen verran, että lepäsi jo\npuettuna sohvalla. Hän oli väsynyt ja kalpea ja vielä tavallistakin\näänettömämpi.\n\n\"Kun hän kuuli nämä sanat, hän kohotti ruskeat silmänsä nuhtelevasti\näitiä kohti ja sanoi:\n\n\"'Mutta äiti, annoitko sinä minut virkaheitolle papille, miehelle, joka\non hukannut oikeutensa olla Herran palvelija, miehelle, joka on ollut\nvaras, kerjäläinen?'\n\n\"'Mutta lapseni, kuka sinulle on siitä kertonut? Luulin ettet tiennyt\nsiitä mitään.'\n\n\"'Sain sen tietää. Kuulin vieraittesi puhuvan siitä samana päivänä,\njolloin sairastuin.'\n\n\"'Mutta lapsi, ajattele, että hän on pelastanut sinun henkesi!'\n\n\"'Ajattelen, että hän on pettänyt minut. Hänen olisi pitänyt sanoa,\nkuka oli.'\n\n\"'Hän sanoo, että sinä rakastat häntä.'\n\n\"'Olen rakastanut. En voi rakastaa sitä, joka on pettänyt minut.'\n\n\"'Millä tavalla hän on pettänyt sinut?'\n\n\"'Sitä ei äiti ymmärrä.'\n\n\"Hän ei tahtonut puhua äitinsä kanssa unelmainsa tuhatvuotisesta\nvaltakunnasta, jota toteuttamaan hänen rakastettunsa olisi pitänyt\nhäntä auttaa.\n\n\"'Ebba', sanoi kreivitär, 'jos sinä häntä rakastat, ei sinun ole\nkysyttävä, mikä hän on ollut, vaan mentävä hänelle. Kreivitär Dohnan\nmiehestä tulee kyllin rikas, kyllin mahtava, joten hänen nuoruutensa\nsynnit voi unohtaa.'\n\n\"'En huoli hänen nuoruutensa synneistä, äiti; mutta koska hänestä ei\nvoi milloinkaan tulla sitä, mitä minä toivoin, en voi mennä hänen\nkanssaan naimisiin.'\n\n\"'Ebba, muista, että minä olen sen hänelle luvannut.'\n\n\"Tyttö tuli kalpeaksi kuin ruumis.\n\n\"'Äiti, sanon sinulle, että jos sinä naitat minut hänelle, erotat sinä\nminut Jumalasta.'\n\n\"'Olen päättänyt tehdä sinut onnelliseksi', sanoo kreivitär. 'Olen\nvarma, että tulet onnelliseksi tämän miehen kanssa. Olethan jo tehnyt\nhänestä suorastaan pyhimyksen. Olen päättänyt syrjäyttää syntyperän\nvaatimukset ja unohtaa, että hän on köyhä ja halpa, antaakseni sinulle\ntilaisuuden johdattaa hänet oikealle tielle. Tunnen menetteleväni\noikein. Tiedäthän että halveksin vanhoja ennakkoluuloja.'\n\n\"Mutta näin hän sanoi vain siksi, ettei sallinut kenenkään vastustella\ntahtoaan. Kenties senkin vuoksi, että hän tosiaan tarkoitti, mitä\nsanoi. Kreivitär Märtaa ei ole helppo ymmärtää.\n\n\"Nuori tyttö makasi kauan sohvallaan kreivittären lähdettyä hänen\nluotaan. Hän kävi taistelua. Maa nousi taivasta, rakkaus rakkautta\nvastaan, mutta hänen lapsuutensa rakastettu vei voiton. Maatessaan\nsiinä, juuri tällä sohvalla, hän näki lännen taivaan hehkuvan ihanassa\npäivänlaskussa. Hän ajatteli, että se oli hyvän kuninkaan tervehdys, ja\nkoska hän ei olisi voinut olla uskollinen, jos olisi elänyt, hän päätti\nkuolla. Hän ei voinut tehdä muuta, koska kerran hänen äitinsä tahtoi,\nettä hänen piti olla sen oma, josta ei voinut tulla hyvän kuninkaan\npalvelijaa.\n\n\"Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja antoi kylmän ja kostean iltailman\nvilustuttaa heikon ruumis-raukkansa.\n\n\"Hänen oli helppo päästä kuoleman omaksi. Se oli varmaa, jos vain tauti\nuusiutuisi, ja se uusiutui.\n\n\"Kukaan muu kuin minä ei tiedä, että hän itse etsi kuolemaansa, tuo\nElisabet. Näin hänet ikkunassa ja kuulin hänen kuumeiset kuvittelunsa.\nHän piti mielellään minua lähellään viimeisinä päivinään.\n\n\"Näin hänen kuolevan, näin, kuinka hän eräänä iltahetkenä ojensi\nkätensä hehkuvaa länttä kohti ja kuoli, hymyillen ikäänkuin olisi\nnähnyt jonkun tulevan kohti auringonlaskun loisteesta. Sain viedäkseni\nhänen viimeisen tervehdyksensä sille, jota hän rakasti. Minun oli\npyydettävä, että tuo mies antaisi hänelle anteeksi, ettei hän voinut\ntulla hänen vaimokseen. Hyvä kuningas ei sitä sallinut.\n\n\"Mutta minä en ole tohtinut sanoa miehelle, että hän oli Ebban\nmurhaaja. En ole tohtinut laskea sellaista tuskien kuormaa hänen\nhartioilleen. Ja kumminkin hän, joka valehdellen hankki itselleen Ebban\nrakkauden, eikö hän ollut hänen murhaajansa? Eikö hän juuri ollut\nmurhaaja, Elisabet?\"\n\nKreivitär Dohna on aikaa sitten lakannut hyväilemästä noita sinisiä\nkukkia. Nyt hän nousee, ja kimppu putoaa lattialle.\n\n\"Anna, sinä kujeilet yhä kustannuksellani. Sanoithan, että juttu on\nvanha ja mies aikoja sitten kuollut. Mutta tiedänhän, että on tuskin\nviittä vuotta Ebba Dohnan kuolemasta, ja sinähän sanoit, että olit itse\nnäkemässä kaiken. Et ole kovinkaan iäkäs. Sano nyt, kuka se mies on!\"\n\nAnna Stjärnhök alkaa nauraa.\n\n\"Sinähän pyysit rakkausjuttua. Nythän sen sait, vieläpä jutun, joka on\nmaksanut sinulle sekä kyyneliä että levottomuutta.\"\n\n\"Tarkoitatko, että olet valehdellut?\"\n\n\"Tyhjää valhetta kaikki!\"\n\n\"Sinä olet ilkeä, Anna.\"\n\n\"Kai lienen. En ole muuten kovin onnellinenkaan, se minun on sanottava.\n-- Mutta rouvat ovat jo heränneet ja herrat tulevat saliin. Mennään\nsinne!\"\n\nKynnyksellä hänet pysäyttää Gösta Berling, joka tulee nuorten naisten\nseuraan.\n\n\"Teidän pitää nyt olla minulle kärsivällisiä\", hän sanoo nauraen.\n\"Kiusaan teitä vain kymmenen minuuttia, mutta nyt teidän täytyy\nkuunnella runoa.\"\n\nHän kertoo heille, että oli viime yönä nähnyt unta elävämmin kuin juuri\nkoskaan, hän oli nähnyt sellaista unta, että oli muka kirjoittanut\nrunon. Hän, jota ihmiset sanoivat \"runoilijaksi\", vaikka hän oli tähän\nasti saanut aivan aiheetta omistaa tuon lisänimen, hän oli silloin,\nkeskellä yötä, noussut ja puolittain unessa, puolittain valveilla\nalkanut kirjoittaa. Ja runoelman hän oli sitten aamulla löytänyt\nkirjoituspöydältään. Hän ei ollut ikinä uskonut mokomaa itsestään. Ja\nnyt piti naisten se kuulla.\n\nJa hän lukee:\n\n    Nousi nyt kuu, ihanimman vuorokauden hetkistä toi.\n    Sinikirkkaalta, kalvaalta holviltaan\n    läpi köynnösten hohtoa parvekkeelle se seuloi,\n    jonk' alla värisi uurnassaan\n    punalilja, min terään päivätär kultapäärmehet neuloi.\n    Kiviportaill' istuen unelmoi\n    siin' ääneti nuoret ja vanhat, kuunnellen noita\n    sydämen vanhoja lauluja, muistoon joita\n    ihanimpana vuorokauden hetkistä tunne toi.\n\n    Reseedaryhmästä nous' sulotuoksu, meit' ympäröi,\n    ja viidoista tummien pensastoin\n    varjoja hiipii kasteisen, välkkyvän nurmikon laitaa.\n    Sielukin ruumiin varjosta noin\n    valon ilmoihin, seutuihin, joita se tuskin tajuta taitaa,\n    sinihohto-holveihin ikävöi,\n    kirkkauteen, johon verraten tähdet on kelmeet.\n    Oi, kuka torjuu tunteiden leikit ja telmeet,\n    yön varjot, reseedain suruisa tuoksu kun ympäröi.\n\n    Terät köynnösruusun tippui viimeiset, vaalenneet,\n    vaikkei niit' uhriksi vaatinut tuulonen vallaton.\n    Noin -- mietittiin -- elon jättää soisimme, haipuin\n    ilmaan kuin sävel kantelon,\n    kuin lehti syyskelmeä tyhjiin vaikertamatta vaipuin.\n    Pitkät miks' iän taipaleet?\n    Luontoa häiriten nauttimaan elon harhasta jäämme.\n    Kuolema on elon palkka; siis hiljaa se jättäkäämme,\n    kuin terät köynnösruusun viimeiset, vaalenneet.\n\n    Yösiippa häilähtäin ohi liipotti, minne lie,\n    häipyi pois, kuun kohdalla häämötti taas.\n    Vaan silloin nous poven ankeen alta\n    tuo kysymys raskas kuin haudan paas,\n    tuo yhä vastaamaton, tuo vanha kuin tuskan valta:\n    \"Oi, mihin kuljemme, oi, mik' on eessämme tie,\n    konsa maan vihreät niityt ei enää allamme loista?\"\n    Hengen tielle voipiko toinen neuvoa toista, --\n    yösiippaa helpommin neuvot, mi liipotti, minne lie.\n\n    Ja olkaani päänsä hän, pehmeät kutrinsa, kallistaa,\n    hän, joka minua lempi, ja kuiskivi hiljaa näin:\n    Elä usko, ei kaukaisiin avaruuksihin sielut lennä;\n    kun kuolen, el' usko, ett' etäällä oon.\n    Mihin koditon sieluni vois, jos ei lemmityn sieluun mennä?\n    Sun luonas se ainian asukoon!\n    Oi ahdistus! Suru sydämen murtaa tahtoi.\n    Hänet kuoloko veis, pian veis? Yö viimeinen olla jo mahtoi?\n    Viimeisen kerranko suutelin kutria aaltoavaa?\n\n    On vuosia vierinyt. Viel' yhä varjohon\n    siell' usein istun, kun yö tutun paikan on tummentanut.\n    Mut parvekkeell' läpi köynnösten kuultavan kuun näen kammoin.\n    Se yksin tietää, kuink' usein armasta suudellut\n    siell' oon, se värjyen kirkkaasti kyyneleet ammoin,\n    joit' armaani kutreille vierinyt on.\n    Voi, muistojen tuskaa! Se syntisen sieluni vaiva on tietää:\n    hän asuvi siinä! Minkä rangaistuksen se sietää,\n    ken sitoi itseensä sielun, mi niin oli puhdas ja tahraton.\n\n\"Gösta\", sanoo Anna leikillisesti, vaikka tuska kuristaa hänen\nkurkkuaan, \"sinusta sanotaan, että olet elänyt useampia runoja kuin\ntoiset ovat kirjoittaneet, vaikk'eivät olisi elämässään muuta\ntehneetkään, mutta tiedätkös: sinun on parasta runoilla omalla\ntavallasi. Tuo oli yötyötä, tiedätkös.\"\n\n\"Et ole lempeä, Anna.\"\n\n\"Tulla lukemaan tuollaista, kuolemasta ja surkeudesta, -- ettet häpeä!\"\n\nGösta ei kuule enää häntä. Hänen silmänsä ovat suunnatut nuoreen\nkreivittäreen. Kreivitär istuu aivan jäykkänä, liikkumattomana kuin\nkuvapatsas. Göstasta hän näyttää kuin pyörtyvän.\n\nMutta sanomattoman työläästi saa kreivitär sanan huuliltaan.\n\n\"Menkää!\" hän sanoo.\n\n\"Kuka, menkää? Pitääkö _minun_ mennä?\"\n\n\"Papin pitää mennä\", änkyttää kreivitär.\n\n\"Elisabet, ole toki vaiti!\"\n\n\"Juoppo pappi saa mennä ulos huoneestani!\"\n\n\"Anna, Anna\", kysyy Gösta, \"mitä hän tarkoittaa?\"\n\n\"Parasta on sinun mennä, Gösta.\"\n\n\"Miksi minun pitää mennä? Mitä tämä merkitsee?\"\n\n\"Anna\", sanoo kreivitär Elisabet, \"sano hänelle, sano hänelle...!\"\n\n\"En, sano itse, kreivitär!\"\n\nKreivitär puree hampaansa yhteen ja masentaa liikutuksensa.\n\n\"Herra Berling\", hän sanoo ja astuu hänen eteensä, \"teillä on\nmerkillinen kyky saada ihmiset unohtamaan, kuka olette. Minä en ole\ntiennyt sitä ennen kuin tänään. Olen juuri kuullut kertomuksen Ebba\nDohnan kuolemasta ja saanut samalla tietää, että tieto, että hän\nrakasti arvotonta, tappoi hänet. Teidän runonne on selittänyt minulle,\nettä se mies olette te. En voi ymmärtää, miten kukaan sellaisen\njälkeen, kuin te olette elänyt, voi olla kunniallisen naisen seurassa.\nMinä en voi sitä ymmärtää, herra Berling. Puhuinko nyt kyllin\nselvästi?\"\n\n\"Kyllä, kreivitär. Tahdon vain sanoa yhden ainoan sanan\npuolustuksekseni. Olin vakuuttunut siitä, koko ajan olen ollut varma\nsiitä, että te tiesitte kaiken minusta. En ole koskaan yrittänyt salata\nmitään, mutta eipä liene hauska huudella elämänsä katkerimpia\nonnettomuuksia turuilla ja teillä, kaikkein vähimmin itse huudella.\"\n\nHän menee.\n\nJa samassa painaa kreivitär Dohna kapean jalkansa pienen, sinitähtisen\nvuokkokimpun päälle.\n\n\"Sinä olet nyt tehnyt niinkuin minä toivoin\", sanoo Anna Stjärnhök\nkreivittärelle kylmästi, \"mutta nyt tuli myös loppu ystävyydestämme.\nÄlä luulekaan, että minä voin antaa anteeksi sitä, että olet ollut\nhänelle julma. Olet ajanut hänet pois, ivannut ja haavoittanut häntä,\nja minä, minä tahtoisin seurata häntä vankeuteen, häpeäpenkille, jos\nniin vaadittaisiin. Minä tahdon vartioida häntä, säilyttää hänet. Sinä\nolet tehnyt niinkuin minä tahdoin, mutta en anna sinulle koskaan\nanteeksi!\"\n\n\"Mutta Anna, Anna!\"\n\n\"Kun äsken kerroin sinulle, niin uskotko, että tein sen iloisin mielin!\nEnkö ole tässä kappale kappaleelta raastanut omaa sydäntäni rinnasta?\"\n\n\"Miksi sitten teit sen?\"\n\n\"Miksi? Siksi, etten halunnut -- etten halunnut, että hänestä tulee\nvihityn vaimon rakastaja...\"\n\n\n\n\nKolmastoista luku\n\nMAMSELLI MARIE\n\n\nHiljaa, ihan hiljaa!\n\nPääni ympärillä surisee. Kai se on kimalainen, joka tulla pörisee. Ei,\nhiljaa nyt! Ah, millaista tuoksua! Niin totta kuin olen tässä, eikö se\nole koimarunan ja lavendelin ja tuomen ja sireenin ja valkonarsissien\ntuoksua. Ihanaa on tuntea sellaista harmaana syysiltana, keskellä\nkaupunkia. Kun vain etsinkin ajatuksiini tuon pienen, siunatun\nmaakaistaleen, heti alkaa ympärilläni surista ja lennellä, ja siirryn\naivan huomaamattani pieneen, nelisnurkkaiseen ruususarkaan, joka on\ntäynnä kukkia, ligusterpensaisen aidan takana. Nurkissa on sireenimajat\nja niissä kaidat lautapenkit, ja kukkalavain ympärillä, jotka on\njärjestetty sydämien ja tähtien muotoon, kiertelevät kapeat polut,\nvalkealla merihiekalla ripotetut. Kolmelta puolen ympäröi ruususarkaa\nmetsä. Pihlaja ja tuomi, nuo puolisivistyneet ja kauniskukkaiset,\nseisovat likinnä ja yhdistävät tuoksunsa sireenien lemuun. Niiden\ntakana kohoaa muutamia koivusikermiä, ja sitten alkaa kuusimetsä, oikea\nmetsä, hiljainen ja tumma ja partainen ja pistävä.\n\nJa neljännellä puolella on pieni, harmaa tupa.\n\nSe ruususarka, jota minä nyt ajattelen, oli kuusikymmentä vuotta sitten\nSvartsjössä Moreuksen vanhalla rouvalla, hänellä, joka elätti itseään\ntikkaamalla peitteitä talonpojille ja valmistamalla ruokaa heidän\npitoihinsa.\n\nRakkaat ystävät! Kaikesta hyvästä, jota teille toivon, mainitsen\nensiksi tikkauspuut ja ruususaran. Suuret, huojuvat, vanhanaikaiset\ntikkauspuut, joissa on somat linkut ja kuluneet rissat, minä toivon\nteille, sellaiset, joiden ympärillä viisi, kuusi henkeä voi yhtaikaa\ntyöskennellä, joiden ääressä ommellaan kilpaa ja koetellaan, kuka saa\nkauniimmat pisteet nurealle puolelle; joiden ääressä syödään\nomenapaistikkaita ja rupatellaan ja \"matkustetaan Grönlantiin\" ja\n\"kätketään sormusta\", ja nauretaan niin, että oravat metsässä\nnakkelevat kuperkeikkaa pelästyksestä. Tikkauspuut talveksi, rakkaat\nystävät, ja ruususarka kesäksi! Ei puutarhaa, johon uppoaa rahaa\nenemmän kuin huvi kannattaa, ei, vaan ruususarka, kuten ennen\nmaailmassa sanottiin. Sellainen pitää teillä olla, sellainen jota\nvoitte hoidella omin käsin. Pienoisten orjanruusupensaiden tulee siellä\nrehottaa pienten maakumpareiden huipulla, ja lemmikkirivin kierrellä\nniiden juurella; suuri, lehahtava unikko, joka kylvää itse itsensä,\nleviää siellä kaikkialle, sekä ruohoreunustalle että hiekkakäytävälle,\nja siellä pitää olla ruskeaksi kulottunut turvesohva, jossa kasvaa\nakilleioja ja keisarinkruunuja, sekä istuimella että selkänojalla.\n\nVanhalla Moreuksen rouvalla oli ennen aikaan paljon hyvää. Hänellä oli\nkolme iloista ja ahkeraa tytärtä sekä pieni tupa tienposkessa. Hänellä\noli kirstunpohjalla säästöjä, hänellä oli jäykkiä silkkisaaleja,\nsuoraselkäisiä nojatuoleja ja tietoja monenlaisista asioista, mitkä\novat tarpeellisia tietää sellaisen, jonka itse täytyy hankkia leipänsä.\n\nMutta parhainta olivat hänen tikkauspuunsa, jotka tuottivat hänelle\ntyötä läpi vuoden, ja ruususarka, joka antoi hänelle iloa koko kesän\najan.\n\nJa nyt on kerrottava, että Moreuksen rouvan pienessä tuvassa eleli\nvuokralainen, pieni kuiva mamselli, nelikymmenvuotias, joka asui\nullakkokamarissa. Mamselli Mariella, joksi häntä aina sanottiin, oli\nomat käsityksensä monista asioista, kuten usein on sellaisella\nihmisellä, joka oleksii paljon yksinään ja antaa ajatuksensa\npyöriskellä havaitsemissaan asioissa.\n\nMamselli Marie uskoi, että rakkaus on kaiken pahan alku tässä\nmatoisessa maailmassa.\n\nJoka ilta hän ennen nukkumistaan pani kätensä ristiin ja luki\niltarukouksensa. Luettuaan \"Isä meidän\" ja \"Herra siunatkoon meitä\",\nhän päätti aina rukouksensa pyytämällä Jumalaa varjelemaan häntä\nrakkaudesta.\n\n\"Siitä vasta viheliäisyyttä koituisi\", hän sanoi. \"Minä olen vanha ja\nruma ja köyhä. Ei, kunpa vain säästyisin rakastumasta!\"\n\nHän istui päivät päästään Moreuksen rouvan pienessä yliskamarissa ja\nkoukkusi ikkunaverhoja ja suomusvirkkauksia. Ne hän sitten myi\nemännille ja herrasväelle. Hän koukkusi sillä tavoin itselleen tupaa.\n\nSillä pieni tupa, töyrylle vastapäätä Svartsjön kirkkoa, hänen piti\nsaada, tupa, joka olisi niin korkealla paikalla, että sieltä voi nähdä\nmukavasti kauas; se oli hänen unelmansa. Mutta rakkaudesta hän ei\ntahtonut kuulla puhuttavan.\n\nKun hän kesäiltoina kuuli viulun soivan tienhaarassa, missä peluri\nistui veräjälaudalla ja nuori väki hölkkäsi polkkaa niin että tanner\npölisi, silloin hän kaarsi pitkät matkat metsän kautta päästäkseen\nkuulemasta ja näkemästä moista.\n\nToisena joulupäivänä, kun maalaismorsiamia tuli viisin ja kuusin\nMoreuksen rouvan ja hänen tyttäriensä luo puetuttamaan itseään; jolloin\nheidät koristettiin myrttiseppeleillä ja korkeilla silkkisillä ja\nlasihelmisillä kruunuilla ja koreilla silkkivöillä, pantiin rintaan\nkotitekoiset ruusunkimput ja hame reunustettiin taftikankaisilla\nkiehkuroilla, silloin hän pysyi itsepintaisesti huoneessaan päästäkseen\nnäkemästä, miten toisia hepenöitiin rakkauden kunniaksi.\n\nKun Moreuksen tytöt istuivat talvi-iltoina tikkauspuiden ääressä ja\nsuuri, porstuan vasemmalla puolella oleva huone säteili kodikkuutta,\nkun lasiomenat heiluivat ja hikoilivat uunin luona tulen loimuun\nripustettuina, kun kaunis Gösta Berling tai kiltti Ferdinand, jotka\nolivat tulleet vieraisille, aina kepposiin valmiina nykäsivät tytöiltä\nrihman neulansilmästä tahi narrasivat heidät ompelemaan vääriä\npistoksia; ja kun huone raikui iloa ja remua ja kuhertelua ja kädet\npuristelivat toisiaan tikkauspuiden alla, silloin kääri mamselli Marie\närtyneenä neuleensa kokoon ja meni tiehensä, sillä hän vihasi rakkautta\nja rakkauden teitä.\n\nMutta rakkauden ilkiteot hän tunsi, ja niistä hän tiesi kertoella. Hän\nihmetteli, että rakkaus vielä tohti näyttäytyä maan päällä, ettei sitä\nkarkottanut täältä hyljättyjen valitus ja niiden kiroukset, jotka se\noli tehnyt rikollisiksi, eikä niiden vaikerrukset, jotka se oli\nkytkenyt vihattaviin kahleihin. Hän ihmetteli, miten sen siivet\nsaattoivat kantaa niin vapaasti ja keveästi, miten se ei tuskan ja\nhäpeän painamana jo uponnut nimettömiin syvyyksiin.\n\nEi, nuori hän oli ollut kuten kaikki muutkin, mutta rakkautta hän ei\nollut koskaan maistanut. Koskaan hän ei ollut antanut houkutella\nitseään tanssiin ja hyväilyihin. Hänen äitinsä kitara riippui pölyisenä\nja kielettömänä ullakolla. Koskaan hän ei ollut näpännyt sitä vienoon\nlemmenvirteen.\n\nHänen äitinsä ruusupuut kasvoivat hänen ikkunallaan. Hän antoi niille\nnipin napin vettä. Hän ei rakastanut kukkia, noita lemmen lapsia.\nNiiden lehdet riippuivat tomuisina. Hämähäkit keikkuivat oksien\nvälissä, ja nuput eivät koskaan puhjenneet.\n\nJa Moreuksen rouvan ruususaralle, jossa perhot liehuivat ja linnut\nlauloivat, jossa tuoksuvat kukkaset lähettivät lemmenviestejä\nlentäville mehiläisille, jossa kaikki puhui tuosta vihattavasta, sinne\nhän harvoin pisti jalkansa.\n\nTulipa sitten aika, jolloin Svartsjön kunta panetti urut kirkkoonsa. Se\noli sen vuoden edellisenä kesänä, jolloin valta oli kavaljeerien\nkäsissä. Paikkakunnalle tuli nuori urkujenrakentaja. Ja hänkin tuli\nrouva Moreukselle asumaan, ja hänet sijoitettiin toiseen pieneen\nullakkokamariin.\n\nJa sitten hän asetti paikoilleen nuo urut, joilla on niin ihmeelliset\näänet, joiden hirmuinen pasuuna tuon tuostakin vongahtaa keskellä\nrauhallista virttä -- kuka ties miksi ja miten -- ja pelästyttää lapset\njoulukirkossa itkemään.\n\nOliko nuori urkujenrakentaja alallaan mestari, sitä epäiltäköön\nkernaasti. Mutta iloinen velikulta hän oli ainainen päivänpaiste\nsilmissään. Hän puheli aina ystävällisesti kaikille, rikkaalle ja\nköyhälle, vanhalle ja nuorelle. Hänestä tuli pian talonväkensä hyvä\nystävä, ah, enemmän kuin ystävä.\n\nKun hän iltaisin tuli kotiin työstä, hän piteli Moreuksen rouvan\nlankavyyhteä ja aherteli nuorten tyttöjen apuna ruususaralla. Hän\nlausuili \"Axelia\" ja lauloi \"Frithiofia\". Hän poimi maasta mamselli\nMarien lankakerän, pudottipa tämä sen miten usein tahansa, ja korjasi\nvielä hänen pöytäkellonsakin käymään.\n\nHän ei hellittänyt yksissäkään tanssiaisissa ennen kuin oli\ntanssittanut kaikki naiset, vanhimmasta rouvasta nuorimpaan tyttöseen,\nja jos vastoinkäyminen häntä kohtasi, hän istahti heti ensiksi\nnäkemänsä naisen viereen, olipa tämä kuka tahansa, ja teki hänestä\nuskottunsa. Niin, hän oli sellainen mies, joita naiset luovat\nunelmissaan! Älköön hänestä sanottako, että hän puhui kenenkään kanssa\nrakkaudesta. Mutta kun hän oli vain pari viikkoa asunut Moreuksen\nrouvan ullakkokamarissa, olivat kaikki tytöt rakastuneet häneen, ja\nmamselli Marie parka tiesi, hänkin, rukoilleensa turhaan.\n\nNe olivat surun päiviä ja riemun päiviä. Kyynelet tippuivat\ntikattavalle kankaalle ja huuhtoivat liituviivat pois. Iltaisin istui\ntavallisesti joku kalpea uneksijatar sireenimajassa, ja mamselli Marien\npienessä ullakkokamarissa näppäiltiin äskenviritettyä kitaraa vienoihin\nlemmen virsiin, joita hän oli oppinut äidiltään.\n\nNuori urkujenrakentaja heippaili talossa yhtä suruttomana ja iloisena\nkuin ennenkin ja siroitteli hymyjä ja palveluksia noille riutuneille\nnaisille, jotka kiistelivät hänestä kun hän oli poissa kotoa työssään.\nJa viimein tuli päivä, jolloin hänen oli matkustettava pois.\n\nKyytihevonen seisoi kuistin edessä. Matkalaukku oli köytetty kärryjen\ntakalautaan, ja nuori mies teki jäähyväiset. Hän suuteli rouva\nMoreuksen kättä ja sulki itkevät tytöt syliinsä ja suuteli heitä\nposkelle. Hän itsekin itki sitä, että hänen oli pakko lähteä, sillä\nhänen kesänsä oli ollut päivänpaistetta siinä pienessä, harmaassa\ntuvassa. Viimein hän alkoi katsella, missä mamselli Marie oli.\n\nSilloin mamselli tulikin alas vinnin kapeita portaita, parhaassa\nasussaan. Kitara riippui hänen kaulassaan leveässä, viheriässä\nsilkkinauhassa, ja kädessä hänellä oli ruusunippu, sillä tänä vuonna\nolivat hänen äitinsä ruusut kukkineet. Hän pysähtyi nuoren miehen\neteen, näppäsi kitaraansa ja lauloi:\n\n    \"Sa lähdet pois. Tervetuloa taas!\n    Ole, rakkahin, murheita vailla!\n    Äl' unhoita armasta tuttavaas,\n    joka huokaa Vermlannin mailla!\"\n\nSitten hän pisti kukat hänen napinläpeensä ja suuteli häntä suoraan\nsuulle. Ja niin: sitten hän katosi taas ullakolle, tuo vanha ilmestys.\n\nRakkaus oli kostanut hänelle ja tehnyt hänestä yleisen naurun kohteen.\nMutta hän ei moittinut enää koskaan rakkautta. Hän ei heittänyt enää\nkoskaan kitaraa joutilaaksi eikä unohtanut koskaan vaalia äitinsä\nruusupuita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika vieri. Ekebyn majurinrouva karkotettiin talostaan, kavaljeerit\npääsivät valtaan, ja tapahtui sitten, niinkuin taannoin on tarinoitu,\nettä Gösta Berling eräänä sunnuntai-iltana luki nuorelle Borgin\nkreivittärelle runon, jonka jälkeen kreivitär kielsi häntä\nnäyttäytymästä kodissaan.\n\nKerrotaan, että kun Gösta sinä iltana talosta lähtiessään sulki eteisen\noven, niin hän näki pari kolme rekeä tulevan Borgin pihaan. Hän\nkatsahti pientä naista, joka istui etumaisessa reessä. Jos hän jo\nennestäänkin oli synkkä, niin vielä synkemmäksi hän tämän nähdessään\ntuli. Hän kiiruhti pois, ettei häntä tunnettaisi, mutta onnettomuuden\naavistus täytti hänen mielensä. Olivatko juuri nuo äskeiset puheet\nmananneet tänne tämän naisen? Ei onnettomuus mene ilman toista\nonnettomuutta.\n\nMutta palvelijat kiiruhtivat ulos, rekipeitot päästettiin, vällyt\nleväytettiin auki. Ken oli tuo tulija? Kuka oli tuo pieni nainen, joka\nnyt nousi seisomaan reessä? Ah, se on todellakin itse Märta Dohna, tuo\nkuuluisa kreivitär!\n\nHän oli naisista hupaisin ja huimamielisin. Maailman ilo oli nostanut\nhänet valtaistuimelleen ja kruunannut hänet kuningattarekseen. Leikit\nja sulohymyt olivat hänen alamaisiaan. Soitto ja tanssi ja seikkailu\nolivat sattuneet hänen osakseen silloin, kun elämän arpaa heitettiin.\n\nHän oli nyt jo melkein viisissäkymmenissä, mutta hän oli niitä\nviisaita, jotka eivät laske vuosien lukua. \"Se, jonka jalka ei nouse\ntanssiin tai suu sula hymyyn\", hän sanoi, \"on vanha. Se tuntee vuosien\nkamalan painon, mutta en minä.\"\n\nIlolla ei suinkaan ollut vakaata valtaistuinta hänen nuoruutensa\npäivinä, mutta vaihtelu ja epävarmuus lisäsivät vain elämän\nsuloisuutta. Ilon perhossiipinen majesteetti piti yhtenä päivänä\nkahvikekkerit hovinaisten saleissa Tukholman linnassa ja tanssi\nhuomispäivänä hännystakissa ja pahkasauva kourassa Pariisissa. Se\nkäväisi Napoleonin kenttäleirissä, se matkasi Nelsonin laivastossa\nsinisellä Välimerellä, se käväisi Wienin kongressissa, se uskalsi\nBrysseliin tanssiaisiin erään kuuluisan taistelun edellisenä yönä.\n\nJa missä ikinä ilo oleksi, siellä oli Märta Dohna, hänen\nvaliokuningattarensa. Soitellen, tanssien, ilveillen samosi kreivitär\nMärta ympäri maailmaa. Mitä ei hän olisi nähnyt, mitä elänyt? Hän oli\ntanssinut kumoon valtaistuimia, pelannut écartéta[10] ruhtinaskunnista,\nsytytellyt pilahuulin hävittäviä sotia! Hilpeyttä ja hullutusta oli\nhänen elämänsä ollut ja oli edelleen oleva. Ei ollut hänen ruumiinsa\nliian vanha tanssimaan, ei hänen sydämensä liian vanha lempimään.\nMilloin hän väsyisi naamiaisiin ja huvinäytelmiin, hupaisiin tarinoihin\nja kaihoisiin lauluihin?\n\nKun ilo joskus jäi kodittomaksi maailmassa, joka oli muuttunut\nsotatantereeksi, se vetäytyi pitemmäksi tai lyhemmäksi aikaa vanhaan\nkreivinhoviin Lövenin pitkän järven rannalle. Samoin matkasi\nkreivitärkin sinne silloin, kun ruhtinaat ja hovit kävivät hänestä\npyhän allianssin aikana liian synkiksi. Tällaisella käynnillä hän oli\nnähnyt hyväksi ottaa Gösta Berlingin kotiopettajaksi pojalleen.\nKreivitär viihtyi kyllä täällä pohjoisessa. Missään ei ilolla ollut\nihanampaa valtakuntaa. Siellä oli laulua ja soittoa, seikkailunhaluisia\nmiehiä ja kauniita, iloisia naisia. Siellä siltä ei puuttunut pitoja ja\ntanssiaisia, ei venematkoja kuutamoisilla järvillä, ei rekiretkiä halki\ntummain metsäin, ei myöskään sydäntä järisyttäviä tapahtumia ja\nrakkauden tuskaa ja vaivaa.\n\nMutta tyttärensä kuoltua oli kreivitär lakannut käymästä Borgissa. Hän\nei ollut nähnyt sitä viiteen vuoteen. Nyt hän tuli katsomaan, jaksoiko\nhänen miniänsä elää kuusikkojen, karhujen ja lumikinosten keskellä.\nHänestä oli hänen velvollisuutensa mennä katsomaan, eikö tuhma Henrik\nollut jo kiduttanut kuivuudellaan nuorta kreivitärtä kuoliaaksi. Nyt\nhän tahtoi tulla kotirauhan laupiaaksi enkeliksi. Päivänpaiste ja onni\noli tuotu mukaan ladottuina hänen neljäänkymmeneen nahkaiseen\nmatkalaukkuunsa, hupi oli hänen kamarineitsyensä, pila hänen kuskinsa,\nleikki hänen seuranaisensa.\n\nJa kun hän juoksi ylös portaita, otettiin hänet avosylin vastaan. Hänen\nentinen huoneensa alakerrassa odotti häntä. Hänen palvelijansa,\nseuranaisensa ja kamarineitsyensä, hänen neljäkymmentä nahkaista\nmatkalaukkuaan, hänen kolmekymmentä hatturasiaansa, hänen\ntoalettivehkeensä, monet saalinsa ja turkkinsa, kaikki ne saatiin\nvähitellen huoneeseen. Siitäkös riitti touhua ja hälinää! Ovet\npaukkuivat ja portaissa juostiin. Kyllä näki, että kreivitär Märta oli\ntullut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kerran keväinen ilta, oikein kaunis ilta, vaikkei vielä ollut kuin\nhuhtikuu parhaillaan, eikä jää ollut vielä lähtenyt. Mamselli Marie oli\navannut ikkunansa. Hän istui huoneessaan, näppäili kitaraansa ja\nlauloi.\n\nHän oli niin kiintynyt kitaraansa ja muistoihinsa, ettei huomannut,\nettä vaunut vierivät tiellä ja pysähtyivät tuvan eteen. Vaunuissa istui\nkreivitär Märta, ja hänestä oli aika hauskaa nähdä, kuinka mamselli\nMarie istui ikkunassaan, kitaranauha kaulassa ja silmät käännettyinä\ntaivasta kohti, ja lauloi vanhoja, kuluneita rakkauslauluja.\n\nViimein laskeusi kreivitär vaunuista ja meni tupaan, jossa nuo kiltit\ntytöt istuivat peitettä tikkaamassa. Hän ei ollut koskaan ollut kopea:\nvallankumouksen tuuli oli puhaltanut häneen ja täyttänyt hänen\nkeuhkonsa raikkaalla ilmalla.\n\nHän ei voinut sille mitään, että oli kreivitär, oli hänen tapanaan\nsanoa; mutta joka tapauksessa hän aikoi elää sellaista elämää, joka\nhäntä miellytti. Hänellä oli yhtä hauska talonpoikaishäissä kuin\nhovitanssiaisissa. Hän näytteli hovinäytelmiä piioilleen, kun ei muita\nkatselijoita ollut saapuvilla, ja toi tullessaan riemua seuraan, mihin\nkulloinkin ilmestyi pienine somine kasvoineen ja kuohuvine\nelämäntunteineen.\n\nHän tilasi peitteitä Moreuksen rouvalta ja kehui tyttäriä. Hän katseli\nruususarkaa ja kertoi matkaseikkailujaan. Hänellä oli aina seikkailuja,\ntällä kreivittärellä. Ja viimein hän tohti nousta ullakon portaille,\njotka olivat pelottavan jyrkät ja kaidat, ja meni mamselli Marien luo\nhänen päätykamariinsa.\n\nSiellä hän väläytteli mustia silmiään tuon yksinäisen pikku olennon\nedessä ja antoi sulosointuisen äänensä hyväillä tämän korvia.\n\nHän osti Marielta uutimia. Hän ei voinut elää Borgissa, jollei hänen\nkaikissa ikkunoissaan ollut suomussilmäisiä verhoja ja joka pöydällä\nmamselli Marien virkkaamaa liinaa.\n\nHän lainasi sitten hänen kitaraansa ja lauloi hänelle riemusta ja\nrakkaudesta. Ja hän kertoi hänelle juttuja, ja mamselli Marie huomasi\nennen pitkää liitävänsä keskellä hauskaa, humuavaa maailmaa. Ja\nkreivittären nauru oli sellaista musiikkia, että kohmettuneet lintuset\nruususaralla alkoivat sen kuullessaan laulaa, ja hänen kasvonsa, jotka\ntuskin enää olivat kauniit -- sillä ihomaali oli turmellut hipiän, ja\nsuupielissä oli aistillisuuden piirteitä -- näyttivät mamselli Mariesta\nniin kauniilta, että hän ihmetteli, kuinka pikku peili hennoo ne\njälleen kadottaa, saatuaan ne kerran kiiltävälle pinnalleen\nvangituiksi.\n\nLähtiessään hän suuteli mamselli Marieta ja pyysi tätä käymään\nBorgissa.\n\nMamselli Marien sydän oli autio kuin pikku pääskysten pesä\njoulunaikaan. Hän oli vapaa, mutta hän halusi kahleita kuin vanhuuden\npäivillä vapaaksi päästetty orja.\n\nNyt koittivat taaskin riemun päivät ja surun päivät mamselli Marielle;\nmutta ei pitkät, ainoastaan kahdeksan lyhyttä päivää.\n\nKreivitär nouti hänet vähän väliä Borgiin. Hän näytteli hänelle\nhuvinäytelmiään ja kertoi kosijoistaan, ja mamselli Marie nauroi niin,\nettei siten ollut ikänään nauranut. Heistä tuli iki-hyvät ystävät.\nKreivitär sai pian tietää kaikki nuoresta urkujenrakentajasta ja\njäähyväisistä. Ja hämärissä hän antoi mamselli Marien istua sinisen\npikku kabinetin ikkunakomerossa. Ja hän pujotti kitarannauhan hänen\nkaulaansa ja sai hänet laulamaan lemmenlauluja. Sitten istui kreivitär\nkatsellen, miten ikäneidon kuiva, laiha vartalo ja pieni, ruma pää\nkuvastuivat punaista iltavalaistusta vasten, ja hän sanoi, että\nmamselliraukka muistuttaa riutuvaa linnanneitoa. Mutta jokainen laulu\ntarinoi hellistä paimenista ja julmista paimentytöistä, ja mamselli\nMarien ääni oli kovin ohut ja kovin kimeä, ja voi hyvin ymmärtää, että\nkreivitär iloitsi sellaisesta ilveilystä.\n\nJa sitten hommattiin Borgiin kemut, kuten luonnollista, koska kerran\nkreivin äiti oli tullut kotiin. Ja oli hauskaa kuten tavallisesti.\nVierasjoukko ei ollut kuitenkaan suuri. Sinne oli kutsuttu ainoastaan\noman pitäjän väkeä.\n\nRuokasali oli alakerrassa, ja illallisen jälkeen sattui, etteivät\nvieraat nousseet yläkertaan, vaan jäivät alas kreivitär Märtan\nhuoneisiin, jotka olivat ruokasalin takana. Ja kreivitär sai käsiinsä\nmamselli Marien kitaran ja alkoi laulaa vieraille. Hän oli hupainen\nnainen, tuo kreivitär, ja osasi matkia ketä tahansa. Nyt hänen päähänsä\npälkähti matkia mamselli Marieta. Hän kohotti silmänsä taivasta kohti\nja alkoi ohuella, kimakalla lapsenäänellä laulaa.\n\n\"Älkäähän, kreivitär!\" rukoili Marie.\n\nMutta kreivittärellä oli hauskaa, ja vieraat eivät voineet olla\nnauramatta, niin surkeata kuin se olikin mamselli Marien kannalta.\n\nKreivitär otti käsityölippaasta kourallisen kuihtuneita ruusunlehtiä,\nastui traagillisin elein mamselli Marien luo ja lauloi syvästi\nliikuttuneella äänellä:\n\n     \"Sa lähdet pois. Tervetuloa taas!\n     Ole, rakkahin, murheita vailla!\n     Äl' unhoita armasta tuttavaas,\n     joka huokaa Vermlannin mailla!\"\n\nSitten hän ripotteli ruusunlehdet hänen päähänsä. Ihmiset nauroivat;\nmutta mamselli Marie raivostui. Näytti kuin hän olisi tahtonut repiä\nkreivittäreltä silmät päästä.\n\n\"Sinä olet huono nainen, Märta Dohna\", hän sanoi. \"Kenenkään\nkunniallisen naisen ei sopisi seurustella sinun kanssasi.\"\n\nKreivitär Märta suuttui nyt hänkin.\n\n\"Ulos, mamselli!\" hän sanoi. \"Olen kyllästynyt hupsutuksiisi.\"\n\n\"Kyllä minä menenkin\", sanoi mamselli Marie, \"mutta ensin minun pitää\nsaada maksu liinoista ja uutimista, jotka olet tänne ripustellut.\"\n\n\"Vanhoista rääsyistä!\" huusi kreivitär. \"Tahtooko hän maksua\nsellaisista rääsyistä? Ota ja vie ne! En tahdo nähdä niitä enää\nsilmissäni! Ota heti ja vie!\"\n\nSitten nakkaa kreivitär hänelle liinat ja repii alas uutimet, sillä nyt\nhän on raivon vallassa.\n\nSeuraavana päivänä pyysi nuori kreivitär anoppiaan sopimaan mamselli\nMarien kanssa; mutta kreivitär ei tahtonut. Hän oli kyllästynyt\nmamselliin.\n\nElisabet kreivitär lähti silloin itse ja osti mamselli Marielta koko\nuudinvaraston ja koristi niillä kaikki yläkerran ikkunat. Niin mamselli\nMarie tyytyi ja sai hyvityksen.\n\nKreivitär Märta laski sitten monta kertaa leikkiä miniänsä\nmieltymyksestä suomusneuleihin. Hän osasi myös kätkeä vihansa --\nsäilyttää sitä tuoreena ja uutena vuosikausia. Hän oli varsin lahjakas\nnainen.\n\n\n\n\n\n\nJÄLKIMMÄINEN OSA\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku\n\nKRISTOFFER-SERKKU\n\n\nHeillä oli vanha petolintu siellä kavaljeerien rakennuksessa. Hän istui\naina uuninnurkassa ja vaali takkavalkeaa, ettei se päässyt sammumaan.\nPörröinen ja harmaa hän oli. Pieni pää, jossa oli iso nokka ja sammuvat\nsilmät, nuokkui surullisesti pitkän, laihan kaulan päässä, joka pisti\nesiin tuuheasta turkinkauluksesta. Sillä petolintumme kulki turkki\nyllään sekä kesällä että talvella.\n\nMuinoin hän oli kuulunut siihen parveen, joka samosi suuren keisarin\nseurassa saalista ajaen yli Euroopan; mutta hänen nimeään ja arvoaan ei\nkukaan nykyjään uskalla käydä arvailemaan. Vermlannissa tiedettiin\nvain, että hän oli ollut noissa suurissa sodissa, että hän oli\nmahtavasti riehunut jylisevissä taisteluissa ja että hänen vuoden 1815\njälkeen täytyi suunnata siipiensä lento pois kiittämättömästä\nisänmaastaan. Hän sai suojaa Ruotsin kruununprinssin hovissa ja tämä\nneuvoi häntä kaukaiseen Vermlantiin. Sellainen oli aika, että hän,\njonka nimi muinoin oli pannut maailmat vapisemaan, sai nyt olla\niloinen, kun ei kukaan tuntenut enää hänen nimeään, tuota aikoinaan\nniin pelättyä.\n\nHän oli kunniasanalla luvannut kruununprinssille, ettei lähtisi\nVermlannista eikä mainitsisi tarpeettomasti kuka oli. Ja niin hänet\nlähetettiin Ekebyhyn, kädessään kruununprinssin omakätinen kirjelmä\nmajurille, jossa suositeltiin häntä mitä lämpimimmin. Silloin aukaisi\nkavaljeerirakennus hänelle ovensa.\n\nAluksi arvailtiin innokkaasti, kuka oli tuo kuuluisuus, joka\nkätkeytyi uuden, tekaistun nimen taakse. Mutta vähitellen hän\nmuuttui kavaljeeriksi ja vermlantilaiseksi. Kaikki sanoivat häntä\nKristoffer-serkuksi, tietämättä oikein kuinka hän oli saanut juuri\ntämän nimen.\n\nMutta ei ole petolinnun hyvä elää häkissä. Ymmärtää, että se on\ntottunut muuhun kuin hyppäämään pienalta pienalle ja ottamaan ruokansa\nhoitajan kädestä. Alituinen kuolemanvaara on muinoin sytyttänyt hänen\nvaltimonsa tuleen. Häntä iljettää tämä untelo rauha.\n\nOn kyllä totta, etteivät nuo toisetkaan kavaljeerit olleet juuri kesyjä\nlintuja; mutta kenenkään veri ei ollut kiehunut niin kuumana kuin\nKristoffer-serkun. Vain karhunjahti saattoi elähyttää hänen\nlamaantunutta elinintoaan, karhunjahti tahi nainen, yksi ainoa nainen.\n\nHän oli vironnut henkiin kymmenen vuotta sitten nähtyään ensi kerran\nMärta-kreivittären, joka silloin jo oli leski. Nainen, vaihtelevainen\nkuin sotaonni, kiihoittava kuin vaara, räiskyvä, ylimielinen olento --\nsotaurho rakasti häntä.\n\nJa nyt hän istui siellä ja vanheni ja harmeni voimatta pyytää häntä\nvaimokseen. Hän ei ollut nähnyt häntä viiteen vuoteen. Hän kuihtui ja\nriutui vitkalleen, niin kuin vangitut kotkat riutuvat. Vuosi vuodelta\nhän kävi yhä kuivemmaksi ja viluisemmaksi. Hänen täytyi piiloutua\nparemmin turkkiinsa ja vääntäytyä lähemmäksi takkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin hän istuu siellä, viluisena, pörröisenä ja harmaana senkin päivän\naamuna, jonka iltana pääsiäispaukut ammutaan ja poltetaan pääsiäisakka.\nKavaljeerit ovat kaikki kylillä, mutta hän istuu kotona uuninnurkassa.\n\nOi, Kristoffer-serkku, Kristoffer-serkku, etkö sinä sitä tiedä?\n\nHymyillen on tullut viettelevä kevät.\n\nHereille kapsahtaa luonto untelosta unestaan, ja sini-ilmoissa\nhulmuavat perhossiipiset henget huimassa leikissä. Lukemattomina kuin\nvillipensaan ruusut kimmeltävät heidän muotonsa ylhäältä hattaroiden\nlomista.\n\nMaa, suuri emo, alkaa elää. Huimana kuin lapsi hän nousee kevätvirran\nkylvystä, kevätsateiden vihman alta. Kivet ja multa kimaltavat halusta.\n\"Ylös, elon kiertokulkuun!\" riemuitsee pieninkin hiukkanen. \"Me\nmatkaamme kuin siivet kirkkaassa ilmassa. Me helotamme nuorten tyttöjen\npunehtuvilla poskilla.\"\n\nKevään hupaisat henget uivat ilman ja veden mukana ruumiiseen, hyppivät\nkuin ankeriaat veressä, panevat sydämen ailahtamaan. Samaa ääntä on\nkaikkialla. Sydämiin ja kukkiin, kaikkeen, joka häilyy ja väräjää,\ntarttuvat nuo perhossiipiset ja soittavat yhä kuin tuhansin\nmyrskynkelloin: \"Intoa ja iloa, huvia ja iloa! Tullut on hän, hymyilevä\nkevät!\"\n\nMutta Kristoffer-serkku istuu sopessaan eikä ymmärrä mitään. Hän nojaa\npäänsä jäykistyneihin sormiinsa ja uneksii kuulatuiskuista ja\ntaistotanterella kasvaneesta kunniasta. Sisäisen silmänsä eteen hän\nloihtii laakereita ja ruusuja, jotka eivät kukoistaakseen kaipaa kevään\nvienoa ihanuutta.\n\nSääli on kumminkin häntä, tuota yksinäistä, vanhaa tungeksijaa, joka\nistuu ylhäällä kavaljeerien rakennuksessa, ilman kansaa, ilman maata;\nsääli häntä, joka ei koskaan kuule kotimaansa kielen sointua, häntä,\njoka saa nimettömän haudan Bron kirkkomaalla. Voiko hän mitään sille,\nettä on kotka ja syntynyt vainoamaan, tappamaan?\n\nOi, Kristoffer-serkku, olet jo kyllin kauan istunut uneksien\nkavaljeerirakennuksessa! Nouse ja juo elämän pulppuavaa viiniä uljaiden\nlinnojen saleissa. Tiedä, serkku Kristoffer, että tänä päivänä on\nmajurille tullut kirje, kuninkaallinen kirje, joka on suljettu Svean\nkuningaskunnan sinetillä. Se on osoitettu majurille, mutta sisältö\nkoskee sinua. Merkillistä nähdä kuinka sinä, vanha petolintu, luet\nkirjettä. Silmä syttyy loistoon ja pää kohoaa. Näet häkin ovien\navautuvan ja avaruuden leviävän kaipaavien siipiesi nousta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristoffer-serkku kaivaa ja penkoo vaatekirstunsa pohjia. Hän vetää\nesiin kultakoristeisen univormunsa, jota on säilyttänyt kuin\nsilmäteräänsä, ja pukeutuu siihen. Hän painaa töyhtökorskan hatun\npäähänsä ja kiitää pian Ekebystä pois, ratsastaen mainiolla valkealla\nratsullaan.\n\nTämä on toki toista kuin istua viluisena uuninnurkassa. Nyt näkee\nhänkin, että kevät on tullut.\n\nHän kohottautuu satulassa ja laskee laukkaa. Turkitettu dolma,\nhusaarijakku hulmuaa. Lakin töyhtö häilyy. Nuortunut on mies kuten\nmaaemo itse. Herännyt on hän pitkästä talvesta. Vanha kulta voi vielä\nvälähdellä. Nuo rohkeat sotilaskasvot ovat kolmikulmaisen lakin alla\nylväs näky.\n\nIhmeellistä on hänen ratsastuksensa. Maasta pulppuaa puroja, ja\nvuokkoja versoo mistä hän ratsastaa. Muuttolinnut kirkuvat ja\nriemuitsevat vapautetun vangin ympärillä. Koko luonto yhtyy hänen\niloonsa.\n\nKomeana kuin triumfaattori hän tulee. Itse kevät ratsastaa edeltä\nväikkyvällä pilvellä. Kevyt ja ilmava on hän, tuo valon henki. Hänellä\non käyrätorvi huulillaan, ja hän hypähtelee ilosta, keikkuen ylös alas\nsatulassaan. Ja Kristoffer-serkun ympärillä tepastelee esikunta vanhoja\nasetovereja hevosineen: onni on varpaillaan satulassa, ja kunnia uljaan\njuoksijansa selästä, ja rakkaus kiitää tulisella Arabian orhilla.\nIhmeellistä on ratsastus; ihmeellinen ratsastaja. Kielitaitoinen\nlahorastas huutaa hänelle:\n\n\"Kristoffer-serkku, Kristoffer-serkku. Minne ratsastat? Minne\nratsastat?\"\n\n\"Borgiin kosimaan, Borgiin kosimaan\", vastaa Kristoffer-serkku.\n\n\"Älä mene Borgiin, älä mene Borgiin! Poikamiehellä ei surua\", huutaa\nlahorastas perästä.\n\nMutta hän ei kuule varoitusta. Hän karauttaa mäet ylös, mäet alas,\nkunnes vihdoinkin saapuu perille. Hän hypähtää alas satulasta, ja hänet\nviedään saliin kreivitärten luo.\n\nKaikki käy hyvin. Märta-kreivitär on hänelle armollinen.\nKristoffer-serkku näkee kyllä, ettei kreivitär halua kieltäytyä\nkantamasta hänen loistavaa nimeään eikä hallitsemasta hänen linnassaan.\nSoturi puhelee ja lykkää tuonnemmaksi sen hurman hetken, jolloin hän on\nnäyttävä kreivittärelle kuninkaallisen kirjeen. Hän nauttii tästä\nodotuksesta.\n\nKreivitär pakisee ja hauskuuttaa häntä tuhansin jutuin.\nKristoffer-serkku nauraa kaikelle, ihmettelee kaikkea. Mutta koska he\nistuvat eräässä niistä huoneista, joihin kreivitär Elisabet on\nripustanut mamselli Marien uutimia, alkaa kreivitär kertoa myöskin\nniistä. Ja hän vääntää tapahtuman niin hauskaksi kuin voi.\n\n\"Nähkääs\", hän sanoo lopulta, \"niin ilkeä minä olen. Täällä riippuvat\nnyt nämä uutimet, jotta joka päivä ja joka hetki ajattelisin\nsyntiäni. Se on tavatonta parannuksen tekoa. Hyi näitä kauhistavia\nsuomusneuleita!\"\n\nSuuri Kristoffer-serkku katsoo häneen palavin silmin.\n\n\"Minä olen myöskin vanha ja köyhä\", hän sanoo, \"ja olen kymmenen vuotta\nistunut takan ääressä kaivaten rakastettuani. Nauraako armollinen\nkreivitär sillekin?\"\n\n\"Oh, se on toinen asia\", huudahtaa kreivitär.\n\n\"Jumala on ottanut minulta onnen ja isänmaan ja pakottanut minut\nsyömään vierasta leipää\", sanoo Kristoffer-serkku vakavasti. \"Minä olen\nsaanut oppia kunnioittamaan köyhyyttä, minä.\"\n\n\"Oh, tekin\", huudahtaa kreivitär kohottaen käsiään. \"Miten ihmiset ovat\nhurskaita. Ah, miten ihmiset ovat tulleet hurskaiksi!\"\n\n\"Niin\", sanoo Kristoffer-serkku, \"pankaa mieleenne, kreivitär, että jos\nJumala antaa minulle vielä kerran rikkautta ja valtaa, niin osaanpa\nkäyttää niitä paremmin kuin jakaa ne jonkun maailmannaisen kanssa,\ntuollaisen maalatun, sydämettömän marakatin, joka pilkkaa köyhyyttä.\"\n\n\"Olettepa vallan oikeassa, Kristoffer-serkku.\"\n\nJa niin marssii Kristoffer-serkku ulos huoneesta ja ratsastaa takaisin\nEkebyhyn; mutta henget eivät seuraa häntä, lahorastas ei huuda hänelle,\neikä hän enää voi nähdä hymyilevää kevättä.\n\nEkebyhyn hän tuli juuri kun pääsiäispaukut piti laukaistaman ja\npääsiäisakka poltettaman. Pääsiäisakka on suuri olkinukke, jonka\nriepunaamaan on hiilellä piirretty silmät, nenä ja suu. Ja yllään sillä\non ruotuämmän joutovaatteet. Pitkävartinen hiilihanko ja luuta on\nasetettu sen viereen, ja rasvasarvi riippuu sen kaulassa. Se on aivan\nvalmis Kyöpelin matkalle.\n\nMajuri Fuchs lataa pyssynsä ja laukoo sen kerta toisensa jälkeen\nsuoraan ilmaan. Kuiva risurovio sytytetään, noita-akka heitetään tuleen\nja palaa iloisesti hulmuten. Kavaljeerit kyllä tekevät kaiken\nvoitavansa hävittääkseen pahuuden voimia vanhalla koetellulla\ntavallaan.\n\nKristoffer-serkku seisoo ja katsoo tuikeasti roviota. Äkkiä hän tempaa\nsuuren kuninkaallisen kirjeen hihansa käänteestä ja nakkaa sen tuleen.\nJumala yksin tietää, mitä hän ajatteli. Kenties hän kuvitteli, että\nMärta kreivitär itse paloi tuossa roviolla. Kenties hän ajatteli, että\nkoska se nainen sittenkin oli vain rääsyjä ja olkia, niin ei maailmassa\nenää ollut mitään muutakaan arvokasta.\n\nHän menee takaisin kavaljeerirakennukseen, sytyttää takkavalkean ja\nkätkee univormunsa. Ja niin hän jälleen asettuu uuninnurkkaan, ja päivä\npäivältä hän käy yhä pörröisemmäksi ja harmaammaksi. Hän riutuu\nvitkalleen siinä, kuten vanhat kotkat riutuvat vankeudessa.\n\nHän ei ole enää vanki; mutta hän ei huoli käyttää vapauttaan. Avaruus\non hänelle avoinna. Taistelutanteret, kunnia, elämä odottavat häntä.\nMutta hänellä ei ole enää voimia levittää siipiään lentoon.\n\n\n\n\nToinen luku\n\nELÄMÄN POLUT\n\n\nRaskaat ovat ne tiet, joita ihmisten on vaellettava maan päällä.\n\nErämaan teitä, järvien teitä, tunturien teitä.\n\nMiksi saa niin moni suru käydä häiritsemättä, kunnes se eksyy erämaahan\ntahi vaipuu järveen tai suistuu tunturilta? Missä ovat pienet kukkasten\npoimijattaret, missä ovat pienet satuprinsessat, joiden askelilla\nruusuja kasvaa, missä ovat ne, joiden pitäisi siroitella kukkasia\nraskaille teille?\n\nNyt on Gösta Berling, runoilija, päättänyt mennä naimisiin. Hän etsii\nvielä vain morsianta, joka on kyllin köyhä, kyllin halpa, kyllin\nhyljeksitty hullun papin vaimoksi.\n\nKauniit ja jalot naiset ovat rakastaneet häntä, mutta älkööt he\nyrittäkö kilpailla hänen suosiostaan. Hyljätty valitsee hyljättyjen\njoukosta.\n\nKenet hän valitsee, ketä hän etsii?\n\nEkebyssä käy joskus vastoja kaupalla köyhä tyttö yksinäisestä\nmetsäkylästä, joka on kaukana vuorien keskellä. Tässä kylässä, jossa\nvallitsee alinomainen köyhyys ja suuri kurjuus, on monta, joilla ei ole\ntäyttä ymmärrystä, ja vastatyttö on yksi niitä.\n\nMutta kaunis hän on. Hänen runsas, musta tukkansa on niin paksuilla\npalmikoilla, että ne tuskin mahtuvat hänen päähänsä, hänen poskensa\novat hienosti pyöristyneet, nenä suora ja parhaan kokoinen, silmät\nsiniset. Hän on sitä surumielistä, madonnamaista kaunotartyyppiä,\njollaista vielä näkee Lövenin pitkän järven rannoilla.\n\nNo, siinähän se nyt on se Göstan morsian -- hassahtavasta vastatytöstä\ntulee mainio hullun papin vaimo, niin ettei paremmasta apua.\n\nGöstan ei tarvitse muuta kuin matkata Karlstadiin ostamaan sormuksia,\nja sitten olkoon Lövenin rannalla taas ilon päivä. Naurakoot ihmiset\nvielä kerran Gösta Berlingille, kun tämä kihlaa vastatytön ja viettää\nhäitä hänen kanssaan! Naurakoot vain! Onko hän ikänään keksinyt\nhauskempaa kujetta?\n\nEikö hyljätyn pidä polkeman hyljätyn tietä, vihan tietä, surun tietä,\nonnettomuuden tietä! Mitäpä haittaa jos hän suistuu, jos hän turmeltuu?\nOnko ketään joka huolii häntä hillitä? Onko ketään joka ojentaa hänelle\nohjaavan kätensä tai virkistävän juoman? Missä ovat pienet kukkasten\npoimijattaret, missä ovat pienet satuprinsessat, missä ovat ne, joiden\npitäisi sirotella ruusuja raskaille teille?\n\nEi, ei, nuori, lempeä Borgin kreivitär ei suinkaan häiritse Gösta\nBerlingiä hänen aikeissaan. Hänenhän on ajateltava mainettaan,\najateltava miehensä vihaa ja anoppinsa vihaa; ei, hän ei yritäkään\npidättää Göstaa.\n\nPitkän jumalanpalveluksen aikana Svartsjön kirkossa hän painaa päänsä\nalas, panee kätensä ristiin ja rukoilee Göstan puolesta. Unettomina\nöinä hän usein itkee ja pelkää hänen tähtensä, mutta hän ei sirottele\nkukkia hyljätyn tielle eikä anna pisaraa vettä janoavalle. Hän ei\nojenna kättään vetääkseen toista perikadon partaalta.\n\nGösta Berling ei huoli verhota valittuaan silkkiin eikä koruihin. Hän\nantaa tämän kaupustella vastoja talosta taloon entiseen tapaan, mutta\nsitten kun hän on kutsunut kaikki seudun mainittavat miehet ja naiset\nsuuriin kemuihin Ekebyhyn, sitten hän julkaisee kihlauksensa. Silloin\nhän kutsuu hänet keittiöstä saliin sellaisena kuin hän on\ntaivalluksensa jäljiltä, tien pöly ja lika vaatteissaan, ehkä\nrääsyisenä, ehkä hiukset pörröisinä, silmissä sekava ilme ja yhtä\nsekava sanatulva huulilla. Ja hän kysyy vierailta, eikö hän nyt ole\nvalinnut sopivaa morsianta, eikö hullun papin pidä ylpeillä niin\nkauniista morsiamesta, tästä lempeästä madonnan muodosta, näistä\nsinisistä, haaveellisista silmistä.\n\nHän oli aikonut olla hiiskumatta tästä kenellekään ennen aikojaan,\nmutta hän ei pystynyt varjelemaan salaisuuttaan, ja niin sai myös nuori\nkreivitär Dohna sen tietoonsa.\n\nMutta mitä hän voi tehdä estääkseen Göstaa? Kihlauspäivä on tullut, sen\nmyöhä hämärän hetki on käsissä. Kreivitär seisoo ikkunan edessä\nsinisessä kabinetissa ja katsoo pohjoiseen. Hän on melkein näkevinään\nEkebyn, vaikka kyyneleet ja sumu peittävät hänen näköalansa. Yhtä\nkaikki hän näkee selvään, miten iso kolmikerroksinen rakennus loistaa\nkolmine valaistuine ikkunariveineen, hän kuvittelee, miten samppanja\nkaadetaan laseihin, miten maljahuuto raikuu ja hän, Gösta Berling,\nilmoittaa kihlauksensa, hänen ja vastatytön liiton.\n\nJos hän nyt olisi lähellä Göstaa ja panisi aivan hiljaa kätensä hänen\nkäsivarrelleen tai vain soisi hänelle ystävällisen katseen, niin eiköpä\nGösta kääntyisi huonolta hyljeksittyjen tieltä? Jos kerran kreivittären\nlausuma sana oli ajanut hänet niin epätoivoiseen tekoon, niin eikö myös\nhänen sanansa voisi häntä hillitä?\n\nHäntä kauhistuttaa rikos, jonka Gösta aikoo tehdä tuota kovaonnista\nlapsiparkaa kohtaan. Häntä pöyristyttää synti tuota poloista raukkaa\nkohtaan, joka nyt tulee houkutelluksi rakastamaan Göstaa, ehkäpä vain\nyhden päivän pilan tähden. Kenties häntä myös nyt kahta enemmän\nkauhistuttaa rikos, jonka Gösta tekee itseään kohtaan -- tuo tyttö\ntulee kytketyksi kuin painava kahle hänen elämäänsä ja riistää hänen\nhengeltään korkeuteen pääsyn voimat.\n\nJa kaikkeen oli kreivitär syynä. Hän oli syössyt tuomitsevalla\nsanalla Göstan huonolle tielle. Hän, joka oli tullut siunaamaan,\nlientämään, miksi juuri hän oli vääntänyt vielä lisäokaan syntisen\norjantappuraiseen kruunuun?\n\nNo niin, nyt hän tietää, mitä hänen on tehtävä. Hänpä menee ja\nvaljastuttaa mustat hevoset reen eteen ja ajaa hurauttaa Lövenin yli,\nryntää Ekebyn hoviin, asettuu Gösta Berlingin eteen ja sanoo hänelle,\nettei hän halveksi häntä, ettei hän tiennyt mitä puhui karkottaessaan\nhänet kotoaan... Ei, hänen on sittenkin mahdoton tehdä niin, hän\nhäpeäisi eikä uskaltaisi virkkaa sanaakaan. Hänhän oli naimisissa ja\nhänen piti varjella itseään panettelulta ja juoruilta. Mutta kuinka\nsitten kävisi Gösta Berlingin?\n\nHänen on lähdettävä.\n\nSitten hän ajattelee, että sellainen matka on mahdoton. Tänä vuonna ei\nenää yksikään hevonen voi päästä Lövenin yli. Jää sulaa, se on jo\nirtautunut maasta. Se on vapaana, puhkeillut, kamalan näköinen. Vesi\nporisee ylös ja alas railoista, paikoin se on kokoontunut mustiksi\nlammikoiksi, toisin paikoin jää on hohtavan valkeaa. Enimmäkseen se on\nkumminkin harmaata, likaista sulavasta lumesta, ja tiet kuultavat\npitkinä, mustina juovina sen pinnalla.\n\nMiten hän voi ajatellakaan moista matkaa? Vanha Märta-kreivitär, hänen\nanoppinsa, ei millään ehdolla sallisi hänen sitä tehdä. Koko illan\nhänen on istuttava kreivittären vieressä salissa ja kuunneltava vanhoja\nhovijuttuja, jotka ovat vanhuksen suurin ilo.\n\nMutta yö tulee, ja hänen miehensä on poissa; nyt hän on vapaa.\n\nHevosella hän ei voi mennä, palvelijoita hän ei tohdi pyytää mukaansa,\nmutta tuska ajaa hänet kotoa ulkosalle. Hän ei muuta voi.\n\nRaskaita ovat ne tiet, joita ihmiset maan päällä vaeltavat: erämaan\nteitä, järvien teitä, tunturien teitä.\n\nMutta tuota öistä tietä yli sulavan jään, mihin minä sitä vertaisin?\nEikö se ole juuri se tie, jota pienten kukkainpoimijatarten on käytävä,\nepävarma, keinuva, liukas tie, niiden polku jotka tahtovat lääkitä\niskettyjä haavoja, niiden polku jotka tahtovat hyvittää vääryydet;\nkevyen jalan, nopean silmän ja uljaan, rakastavan sydämen polku?\n\nPuoliyö oli jo ohi, kun kreivitär viimein pääsi Ekebyn rantaan. Hän oli\nlankeillut jäällä, hän oli hyppinyt railojen yli, hän oli juosten\nylittänyt sellaiset paikat, joissa jalanjäljen täytti pulppuava vesi,\nhän oli liukastunut, hän oli ryöminyt.\n\nSe oli ollut raskasta vaellusta; hän oli itkenyt kulkiessaan. Hän oli\nmärkä ja väsynyt, ja pimeys, kolkkous ja autius olivat tuoneet mieleen\nkamalia ajatuksia.\n\nEkebyn rannassa hänen täytyi kahlata jalansyvyisessä vedessä\npäästäkseen maalle. Ja tultuaan rannalle hän ei saattanut muuta kuin\nistahtaa rannan kivelle ja itkeä väsymystään ja avuttomuuttaan.\n\nRaskaita teitä vaeltavat ihmisten lapset, ja joskus pienet\npoimijattaret vaipuivat kukkaskoriensa viereen, juuri saavuttuaan\ntielle, jolle aikovat kukkia sirotella.\n\nTämä nuori, ylhäinen nainen oli kuin olikin pieni rakastettava\nsankaritar. Ei hän ollut kulkenut sellaisia teitä ennen kotimaassaan.\nEhkäpä hän nyt, istuessaan tämän kauhean, hirvittävän järven rannalla\nmärkänä, uupuneena, onnettomana, ajatteli eteläisen isänmaansa\nlempeitä, kukkasten reunaamia polkuja.\n\nVoi, ei häntä liikuta nyt etelä, ei pohjola. Hän on keskellä elämää.\nHän ei itke koti-ikävää. Hän itkee, tuo pikku kukkastenpoimija, tuo\npieni sankaritar sitä, että on niin uupunut ettei ehdi sen tielle,\njolle tahtoo kukkia sirotella. Hän itkee siksi, että luulee tulleensa\nliian myöhään.\n\nSilloin juoksee väkeä rannalle. He kiiruhtavat hänen ohitseen häntä\nhuomaamatta, mutta hän kuulee heidän sanansa:\n\n\"Jos pato särkyy, menee paja\", sanoo joku. \"Ja mylly ja verstaat ja\nseppien asumukset\", lisää toinen.\n\nSilloin hän rohkaistuu jälleen, nousee ja seuraa heitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEkebyn mylly ja paja olivat kaidalla niemellä, jonka ympäri kiertää\npauhaava Björksjön-joki. Se tulee viuhuen nientä kohti, ylemmän,\nvaltavan kosken valkeaksi kuohuttamana, ja niemen rakennusten perustaa\noli siellä siihen aikaan vedeltä suojaamassa mahtava aallonmurtaja\nniemen nokassa. Mutta sulku oli jo vanha ja kavaljeerit talon ohjissa.\nHeidän aikanaan tanssia keikuttiin tehtaan mäillä, kukaan ei huolinut\nkatsoa, kuinka virta ja pakkanen ja aika kuluttivat vanhaa kivipatoa.\n\nSitten tulee kevättulva ja sulku alkaa horjua.\n\nEkebyn putous on kuin valtavat harmaakiviportaat, joita myöten\nBjörksjö-joen laineet hyrskyten tulevat alas. Ne tulevat vauhdista\nhuimiksi, tuupertuvat nurinniskoin ja ryntäävät toisiaan vastaan. Ne\nhypähtävät ilmaan vihoissaan ja pärskyttävät vaahtoa toistensa yli,\nkompastuvat taaskin kiveen, tukkiin ja kepsahtavat jälleen pystyyn\nmennäkseen samassa nurin, ja niin yhä vain vaahdoten, kähisten,\nkarjuen.\n\nJa nyt karkaavat nämä villit, hurjistuneet aallot, kevätsäästä\njuopuneina ja äsken saadun vapauden huumauksessa, vanhan kivimuurin\nkimppuun. Ne tulevat, kähisten ja raastaen, kimpoavat korkealle sen\nharjalle ja vetäytyvät takaisin kuin olisivat loukanneet valkokutriset\npäänsä. Se on väkirynnäkkö jos mikään, ne tempaavat suuria jäälauttoja\nsuojakatoiksi, ne ottavat hirsiä muurinmurtajiksi, ne yhdistyvät,\nkarkaavat hyökkäykseen, pauhaavat tuota muuriraukkaa vasten, kunnes\ntuntuu yht'äkkiä siltä kuin joku olisi niille huutanut: pitäkää\nvaranne! Silloin ne rynkäisevät takaisin ja niiden jäljestä tulee iso\nkivi, joka irtautuu sulusta ja vaipuu kolisten virran syliin.\n\nNäyttää kuin se olisi niitä ällistyttänyt, ne ovat hiljaa, ne\nriemuitsevat, ne neuvottelevat ... ja sitten uusi ryntäys! Siellä ne\ntaaskin ovat jäälauttoineen ja hirsineen, nuo vallattomat, armottomat,\nrajut hävityshalun hullaannuttamat.\n\nJos vain pato olisi poissa tieltä -- sanovat aallot -- jos vain pato\nolisi tieltä, niin silloin tulee pajan ja myllyn vuoro.\n\nNyt on vapauden päivä ... pois ihmiset ja ihmisten työt! Ne ovat\nnoenneet meidät hiilillään, ne ovat tomunneet meitä jauhoillaan, ne\novat kytkeneet meidät työn ikeeseen kuin härkänsä, ajaneet meitä\npyörylässä, sulkeneet meidät kammioihin, estäneet kulkumme\npatoluukuilla, pakottaneet meidät kiskomaan raskaita pyöriä, kantamaan\nkömpelöitä tukkeja. Mutta nyt me anastamme vapauden.\n\nVapauden päivä on tullut! Kuulkaa, te Björksjön ulapan aallot, kuulkaa,\nsiskot ja veikot, te rämeitten ja lampien, vuoripurojen ja metsäjokien\nvedet! Se on tullut, on tullut! Rynnätkää alas Björksjön jokeen, tulkaa\nvereksin voimin, jyristen, viuhuen, murtamaan vuosisatain sortoa,\ntulkaa! Hirmuvalan paalutus kaatukoon. Kuolema Ekebylle!\n\nJa ne tulevat -- aalto aallon perästä ryntää putoukseen iskeäkseen\npäänsä sulkumuuriin, antaakseen oman osuutensa suureen työhön.\nJuopuneina kevään äsken saadusta vapaudesta, lukemattomina,\nyksimielisinä ne tulevat, ne irroittavat kiven toisensa jälkeen,\nmättään mättään perästä horjuvasta aallonmurtajasta.\n\nMutta miksi antavat ihmiset hurjien aaltojen riehua, tekemättä\nvastarintaa? Onko Ekeby kerrassaan kuollut?\n\nEi, väkeä siellä on kyllä, tyrmistynyt, neuvoton, avuton ihmisjoukko.\nMusta on yö, he eivät näe toisiaan eivätkä näe eteensä. Korkeana pauhaa\nputous, hirvittävä on murtuvien jäiden ja töytäävien hirsien jyske, he\neivät kuule omaa ääntään. Sama hurja huimaus, jonka vallassa aallot\novat, täyttää ihmistenkin aivot, heillä ei ole enää omaa ajatusta, ei\nymmärrystä.\n\nTehtaankello läppää; jolla korvat on se kuulkoon. Meitä täällä Ekebyn\npajalla uhkaa perikato. Joki on kimpussamme. Pato vapisee, paja on\nvaarassa, mylly on vaarassa, ja meidän omat köyhät majamme, rakkaat\nkaikessa mataluudessaan, ovat vaarassa!\n\nAallot luulevat kai kellon soiton kutsuvan sotaan heidän ystäviään,\nsillä ihmisiä ei näy tulevan. Mutta metsissä ja järvissä syntyy kiire.\n\"Lähettäkää apua, lähettäkää apua\", soi kello. \"Vuosisatain orjuudesta\nolemme vihdoinkin itsemme vapauttaneet. Tulkaa, tulkaa!\" pauhaavat\naallot. Jyrisevä veden paljous ja läppäävä tehtaankello laulavat Ekebyn\nmahdin ja maineen kuolinvirttä.\n\nJa sillä välin kulkeutuu sana sanan jälkeen kartanon kavaljeereille.\n\nPystyvätkö he nyt ajattelemaan pajaa ja myllyä? Sata vierasta on\nkokoontunut Ekebyn avariin saleihin. Vastatyttö odottaa keittiössä.\nYllätyksen jännittävä silmänräpäys on tullut. Samppanja helmeilee\nlaseissa, Julius nousee pitämään juhlapuhetta. Kaikki vanhat\nseikkailijat iloitsevat etukäteen ajatellessaan, kuinka tyrmistys\nvaltaa vierasjoukon.\n\nLövenin jäällä kulkee kreivitär Dohna kamalaa, hengenvaarallista\ntietään saadakseen kuiskata varottavan sanan Gösta Berlingille.\nPutouksella hyökkäävät aallot väkirynnäköllä Ekebyn kunniaa ja mahtia\nvastaan, mutta suurissa saleissa vallitsee vain ilo ja intoisa odotus,\nvahakynttilät säteilevät ja viini virtaa; siellä ei kukaan ajattele,\nmitkä tuumat käyvät pimeässä, myrskyisessä kevätyössä.\n\nJuuri nyt on hetki tullut. Gösta nousee ja menee salista hakemaan\nmorsiantaan. Hänen on mentävä eteisen kautta, ja sen suuret ovet\nammottavat selällään, hän pysähtyy, hän katsoo sysipimeään yöhön ... ja\nkuulee, hän kuulee.\n\nHän kuulee kellon läppäävän, kosken pauhaavan. Hän kuulee murtuvain\njäälauttain jylyn, töytääväin hirsien jyskeen, kapinallisten aaltojen\npauhaavan, ilkkuvan, voitonriemuisen vapaudenlaulun.\n\nSilloin hän syöksyy ulos yöhön unohtaen kaiken muun. Seiskööt he vain\nsiellä sisällä lasit koholla, odottaen vaikka maailman loppuun; nyt hän\nei heistä huoli. Morsian odottakoon, Julius patruunan puhe kuolkoon\nhänen huulilleen. Sormuksia ei vaihdeta tänä yönä, kivettävä hämmästys\nei ole valtaava loistavaa vierasjoukkoa.\n\nVoi teitä, te kapinalliset aallot, nyt teidän on taisteltava\nvapaudestanne, nyt on tullut Gösta Berling putoukselle, nyt on väki\nsaanut johtajan, nyt syttyy rohkeus kauhistuneihin sydämiin, nyt nousee\npuolustusväki ylös muureille, nyt alkaa mahtava sota.\n\nKuulkaa, kuinka hän huutaa väelle, hän komentaa, hän panee kaikki\ntoimeen.\n\n\"Valoa meidän täytyy saada, ennen kaikkea valoa, ei riitä tässä\nmyllärin sarvilyhty. Katsokaa: nuo risuläjät, kantakaa ne rantatörmälle\nja pankaa tuleen. Siinä on työtä naisille ja lapsille. Kiireesti vain,\nlaittakaa suuri risurovio ja sytyttäkää! Se valaisee, kun me olemme\ntyössä, se näkyy kauas ja kutsuu apua. Älkää suinkaan antako sen\nsammua! Tuokaa olkia, tuokaa risuja, antakaa kirkkaiden liekkien\nkimmota taivaalle!\"\n\n\"Kas täällä, aikamiehet, täällä on teille työtä. Täällä on hirsiä,\ntäällä on lankkuja, kyhätkää hätäsulku, jonka voi upottaa tuon murtuvan\nmuurin eteen. Nopeasti, heti työhön, tehkää siitä luja ja vankka;\nvarustakaa valmiiksi kivet ja hiekkasäkit, joilla se upotetaan! Antakaa\nkirveiden huiskia, vasarain paukkua, porien purra puuta, sahojen vinkua\nkuivissa lankuissa!\"\n\n\"Ja missä ovat pojat! Tänne, te villikot, te huimapäät. Hankkikaa\naseiksenne seipäät, hankkikaa keksit ja tulkaa tänne, keskelle\ntaistelun vilinää. Ulos padolle, pojat, keskelle aaltoja, jotka\nvaahtoavat ja kähisevät ja pärskivät meitä valkealla kuohullaan.\nTorjukaa, heikontakaa, lyökää takaisin nuo hyökkäykset, jotka repivät\nmuuria. Työntäkää pois tukkeja ja jäälauttoja, heittäytykää maahan, jos\nei muu auta, ja pitäkää kiinni irtautuvia kiviä, tarttukaa kynsin\nhampain niihin, iskekää niihin rautakourin. Taistelkaa, pojat, te\nvillikot, te huimapäät! Tänne muurille, pojat! Meidän on taisteltava\nmaamme joka tuumasta.\"\n\nGösta asettuu itse äärimmäiseen padon nokkaan ja seisoo pärskyvän\nvaahdon kuohuissa, perus tutisee hänen allaan, aallot jylisevät ja\nraivoavat, mutta hänen hurja sydämensä riemuitsee vaarasta,\njännityksestä, taistelusta. Hän nauraa, hän lennättää sukkeluuksia\npojille, jotka ovat vallilla hänen ympärillään; ikinä hän ei ole\nkokenut hauskempaa yötä.\n\nPelastustyö edistyy nopeasti, liekit loimuavat, kirvesmiesten piilut\npaukkavat ja pato on pystyssä.\n\nMuutkin kavaljeerit ja nuo sata vierasta ovat tulleet putoukselle.\nVäkeä juoksee läheltä ja kaukaa, kaikki käyvät käsiksi työhön tulien,\nhätäsulun, hiekkasäkkien ääressä, virrassa, huojuvalla, tutisevalla\nkivisululla.\n\nKas niin, nyt saivat kirvesmiehet hätäsulun valmiiksi, nyt se upotetaan\nhorjuvan aallonmurtajan eteen. Pitäkää kivet ja hiekkasäkit valmiina ja\nkeksit ja köydet, ettei se pääse virran vietäväksi, että ihmiset\nvoittavat ja kukistetut aallot taas joutuvat orjuuteensa!\n\nSilloin, juuri ennen ratkaisevaa silmänräpäystä, sattuvat Göstan silmät\nnaiseen, joka istuu kivellä joen rannalla. Risurovion liekit valaisevat\nhäntä hänen istuessaan siinä aaltoihin tuijotellen. Gösta ei voi nähdä\nhäntä selvästi udun ja kuohujen takaa, mutta hänen silmiään vetää\nalinomaa naisen puoleen. Hänen täytyy yhä uudelleen katsoa häntä.\nHänestä tuntuu kuin naisella olisi jotakin asiaa juuri hänelle.\n\nNiistä sadoista, jotka puuhaavat ja häärivät virran äyräällä, on hän\nainoa paikallaan istuva, ja häneen täytyy Göstan silmien lakkaamatta\nkääntyä, hän ei näe ketään muuta kuin naisen.\n\nHän istuu ihan rannalla, siten että aallot loiskivat hänen jalkoihinsa,\nettä vaahto roiskuu hänen ylleen. Hän mahtaa olla aivan likomärkä. Hän\non mustissaan, musta saali päässä ja hartioilla, hän istuu aivan\nkumarassa, nojaten leukaansa käsiin ja tuijottaen lakkaamatta Göstaan,\naallonmurtajan kärkeen. Gösta tuntee, miten nuo tuijottavat silmät\nvetävät ja kiehtovat, vaikkei hän voi edes nähdä toisen muotoa, hän ei\najattele muuta kuin naista, joka istuu valkeiden aaltojen partaalla.\n\n\"Se on Löven-järven syöjätär, se on noussut tänne jokeen viettelemään\nminua turmioon\", ajattelee hän. \"Se istuu tuolla ja houkuttelee,\nhoukuttelee, minun täytyy karkottaa se pois.\"\n\nKaikki nuo valkopäiset laineet näyttävät hänestä tuon mustan naisen\narmeijalta; hän on niitä yllyttänyt, hän se on johtanut ne hyökkäykseen\nGöstaa vastaan. \"Täytyy totisesti ajaa se pois\", sanoo Gösta. Hän\ntempaa keksin, juoksee maalle ja kiiruhtaa naisen luo.\n\nGösta jättää paikkansa aallonmurtajan äärimmäisessä kärjessä ajaakseen\nvetehistä. Hänestä tuntui tällä kiihtymyksen hetkellä kuin kaikki\nsyvyyden pahat voimat olisivat taistelleet häntä vastaan. Hän ei\ntiennyt mitä ajatteli, mitä luuli, mutta hänen täytyi ajaa pois kiveltä\nvirran partaalta tuo musta.\n\nAh, Gösta, miksi on paikkasi ratkaisevalla hetkellä tyhjä? Väki tuo nyt\nhätäsulun, pitkä rivi miehiä jonoutuu aallonmurtajalle; heillä on\nköydet ja kivet ja hiekkasäkit valmiina, he odottavat, kuuntelevat.\nMissä on komentaja? Eikö kuulu sitä ääntä, joka käskee ja ohjaa?\n\nEi, Gösta Berling ajelee syöjätärtä, hänen ääntään ei kuulu, hänen\nkäskynsä ei ohjaa ketään.\n\nSilloin upotetaan hätäsulku ilman hänen apuaan.\n\nAallot väistyvät, se syöksyy syvyyteen ja sen kintereillä kivet ja\nhiekkasäkit. Mutta kuinka tuli työ johtajatta toimitetuksi? Oltiin\nvaromattomia, järjestystä ei ollut lainkaan. Aallot hyökkäävät\nuudestaan, ne karkaavat kahta raivoisammin tätä uutta estettä vastaan,\nne alkavat vieritellä pois hiekkasäkkejä, kiskoa köysiä, päästellä\nkiviä, ja se onnistuu, se onnistuu. Pilkaten, riemuiten ne nostavat\nkoko vallin vahvoille hartioilleen, pudistavat ja lohkovat sitä, ja nyt\nse on niiden vallassa. Järveen, viheliäinen varokeino, alas Löveniin!\nJa uudestaan taas huojuvaa, avutonta kivipatoa vasten.\n\nMutta Gösta Berling ajelee syöjätärtä. Uhattu näki hänet, kun hän tuli\nkeksiään heilutellen kohti. Hän pelästyi. Näytti kuin hän olisi ollut\nsyöksymäisillään veteen, mutta malttoi mielensä ja juoksi maalle.\n\n\"Syöjätär\", huutaa Gösta ja heiluttaa keksiä lyödäkseen. Ajettu\nkiiruhtaa rannan lepikkoon, takertuu tiheään risukkoon ja pysähtyy.\n\nSilloin viskaa Gösta keksin pois, menee hänen luokseen ja panee käden\nhänen olalleen.\n\n\"Te olette myöhään yöllä ulkosalla, kreivitär Elisabet\", sanoo hän.\n\n\"Antakaa minun olla, herra Berling, antakaa minun mennä kotiin!\"\n\nGösta tottelee heti ja kääntyy hänestä.\n\nMutta koska kreivitär ei ole ainoastaan ylhäinen rouva, vaan oikeastaan\npieni, kiltti nainen, joka ei voi sietää ajatusta, että on saattanut\njonkun epätoivoon, koska hän on pieni kukkasten poimijatar, jolla on\naina ruusuja yllin kyllin korissaan kaunistaakseen vaikka kaikkein\nkolkoimman polun, niin hän katuu heti, menee Göstan jäljestä ja ottaa\nhäntä kädestä.\n\n\"Minä tulin\", sanoo hän sammaltaen, \"tulin siksi että... Oi, herra\nBerling, ettehän te ole tehnyt sitä, sanokaa, ettette ole tehnyt...\nMinä pelästyin niin, kun te aloitte ajaa minua, mutta juuri teitähän\nminun piti tavata. Olisin pyytänyt, ettette ajattelisi sitä, sitä mitä\nminä viimeksi sanoin, ja että kävisitte meillä niinkuin ennenkin.\"\n\n\"Miten tulitte tänne, kreivitär?\"\n\nKreivitär nauraa hermostuneesti. \"Tiesin kyllä, että tulisin liian\nmyöhään, mutta en tahtonut ilmaista kenellekään että läksin; ja sitä\npaitsi, ymmärrättehän, ettei enää voi kulkea hevosella järven yli.\"\n\n\"Jalanko te tulitte järven poikki?\"\n\n\"Niin, jalan, jalan, mutta herra Berling, sanokaa se jo minulle.\nOletteko kihloissa? Ymmärrättehän, etten haluaisi sitä. Se on väärin;\nja minusta tuntuu kuin minä olisin ollut syypää kaikkeen. Teidän ei\nolisi pitänyt välittää minun turhista sanoistani. Minähän olen\nmuukalainen enkä tunne maan tapoja. Borgissa on niin tyhjää, kun te\nette enää käy siellä, herra Berling.\"\n\nGösta Berlingistä tuntuu, hänen seistessään siinä märässä lepikossa,\nkuin hänen ylleen olisi viskattu sylin täydeltä ruusuja. Hän kahlaa\npolviin asti ruusuissa, ne hohtavat hänen silmiinsä pimeästä, hän vetää\nahnaasti sisäänsä niiden tuoksua.\n\n\"Oletteko tehnyt sen?\" toistaa kreivitär.\n\nGöstan täytyy kumartua vastaamaan kreivittärelle ja laukaista hänen\njännityksensä, vaikka hän tunteekin siitä sanomatonta riemua. Oi, hänen\nsielunsa lämpenee ja hänestä tuntuu ihmeen valoisalta ajatellessaan,\nmillaista tietä kreivitär on tullut, miten märkä hän on, miten\nviluinen, miten tuskissaan hän mahtaa olla, miten itkettynyt hänen\näänensä on.\n\n\"En\", hän sanoo, \"en ole kihloissa.\"\n\nSilloin ottaa kreivitär vielä kerran häntä kädestä ja hyväilee sitä.\n\"Olen niin iloinen, niin iloinen\", hän sanoo, ja hänen poveaan, jota\ntuska on ahdistanut, vavahduttavat nyt nyyhkytykset.\n\nNiinpä runoilijan tielle tuli kylliksi kukkia, ja kaikki synkkä, paha\nja vihanalainen sulaa hänen sydämestään.\n\nAivan heidän lähellään rientävät aallot rynnäkköön Ekebyn kunniaa ja\nloistoa vastaan. Väellä ei ole enää johtajaa, kukaan ei vala rohkeutta\nja toivoa heidän sydämiinsä, nyt murtuu aallonmurtaja, aallot yhtyvät\nkuohuen sen paikalla, ja sitten ne hyökkäävät voitonvarmoina nientä\nkohden, jolla mylly ja paja kohoavat. Kukaan ei ajattele enää muuta\nkuin henkensä ja tavarainsa pelastamista.\n\nNoista kahdesta nuoresta on aivan luonnollista, että Gösta nyt saattaa\nkreivittären kotiin: eihän Gösta voi jättää häntä yksin pimeään yöhön,\nei antaa hänen uudestaan kulkea yli sulavan jään. He eivät edes\najattele, että Göstaa tarvitaan pajalla, he ovat vain onnellisia\nlöydettyään taas toisensa ystävinä.\n\nVoi luulla, että nuo kaksi rakastivat lämpimästi toisiaan, mutta kukapa\nsen varmasti tietää! Heidän elämänsä loistavat seikkailut ovat\njoutuneet käsiini vain siruina. Enhän minä tiedä mitään, en suorastaan\nmitään siitä, mitä piili heidän sielujensa sisimmässä. Mitä voin sanoa\nheidän tekojensa syistä. Tiedän vain, että sinä yönä uskalsi nuori,\nkaunis nainen henkensä, uskalsi kunniansa, maineensa, terveytensä\npalauttaakseen poloisen raukan oikeille teille. Tiedän, että sinä yönä\nantoi Gösta Berling rakastetun hovin mahdin ja loiston kaatua,\nseuratakseen naista, joka hänen tähtensä oli voittanut kuolemanpelon,\nhäpeän pelon, rangaistuksen pelon.\n\nUsein olen ajatuksissani seurannut heitä yli jään tuona hirmuisena\nyönä, joka kuitenkin päättyi juuri heidän onnekseen. En usko, että\nheidän sielussaan on mitään salattua ja kiellettyä, joka on\nkukistettava ja saatava alistumaan nyt, kun he kulkevat jäällä,\niloisina ja puhellen kaikesta, mitä välien rikkoutumisen aikana oli\ntapahtunut.\n\nGösta on taaskin hänen orjansa, hänen hovipoikansa ja makaa hänen\njalkainsa juuressa, ja kreivitär on hänen vallasrouvansa.\n\nHe ovat vain iloisia, vain onnellisia. Kumpikaan ei lausu sanaa, joka\nmerkitsisi rakkautta.\n\nNauraen he kulkea läiskyttävät rantavedessä. He nauravat löytäessään\ntien, nauravat sen kadottaessaan; liukastuessaan, langetessaan,\nnoustessaan he vain nauravat.\n\nTämä siunattu elämä on taas hupaisaa: saa leikkiä ja he ovat lapsia,\njotka ovat olleet pahoja ja kiistelleet keskenään. Voi kuinka on hyvä\nolla sovinnossa ja alkaa leikki uudestaan!\n\nHuhuja tuli ja huhuja meni. Kulkeutuipa juttu kreivittären matkasta\nmyös Anna Stjärnhökin korviin.\n\n\"Niinpä näen\", hän sanoi, \"ettei Jumalalla ole vain yksi jänne\njousessaan. Annanpa sydämeni asettua lepoon, ja jään siihen missä minua\ntarvitaan. Jumala voi tehdä Gösta Berlingistä minuttakin miehen.\"\n\n\n\n\nKolmas luku\n\nKATUMUKSEN TEKO\n\n\nRakkaat ystävät, jos sattuisitte tapaamaan säälittävän raukan\ntiellänne, pienen, murheellisen olennon, joka riiputtaa hattua\nniskassaan ja pitää kenkiä kädessään, niin ettei hänellä ole lainkaan\nsuojaa auringonpaahteelta ja tien kiviltä; turvattoman, joka omasta\ntahdostaan toivoo kaikkea turmiota osakseen, no niin, käykää hänen\nohitseen vaieten ja vavisten. Hän on katumuksentekijä, ymmärrättekö,\nkatumuksentekijä, matkalla pyhille haudoille.\n\nKatumuksentekijän täytyy pitää karkeata kaapua ja elää pelkällä vedellä\nja kuivalla leivällä, vaikkapa olisi kuningas. Hänen täytyy kävellä\neikä kiitää hevosella. Hänen täytyy kerjätä eikä omistaa. Hänen täytyy\nmaata ohdakkeilla. Hänen täytyy kuluttaa kovat hautapaadet polvillaan.\nHänen täytyy heiluttaa okaista ruoskaa selkäänsä. Hän ei voi tuntea\nmakeutta muussa kuin kärsimisessä, ei suloa muussa kuin surussa.\n\nNuori Elisabet-kreivitär oli kerran sellainen, piti karkeata kaapua ja\nvaelsi orjantappuraisia polkuja. Hänen sydämensä syytti häntä synnistä.\nSe ikävöi tuskaa kuin väsynyt haaleaa kylpyä. Julman osan hän valitsi\nastuessaan kärsimysten yöhön.\n\nHänen miehensä, nuori ukonpäinen kreivi, tuli kotiinsa Borgiin sen yön\njälkeisenä aamuna, jona kevättulva hävitti Ekebyn myllyn ja pajan. Hän\noli tuskin tullut, kun jo Märta-kreivitär kutsutti hänen luokseen ja\nkertoi hänelle kummia.\n\n\"Sinun vaimosi oli poissa täältä viime yönä, Henrik.\n\n\"Hän oli poissa monta tuntia. Hän tuli kotiin erään miehen seurassa.\nKuulin, kuinka mies sanoi hyvää yötä vaimollesi. Minä tiedänkin, kuka\nhän on. Kuulin vaimosi menon ja tulon, vaikkei sitä liene haluttu. Hän\npettää sinua, Henrik. Hän pettää sinua, se tekopyhä olento, joka\nripustaa suomusuutimia joka ikkunaan vain kiusatakseen minua. Hän ei\nole koskaan rakastanut sinua, poika parkani. Hänen isänsä tahtoi hänet\nvain hyviin naimisiin. Hän otti sinut elättäjäkseen.\"\n\nNiin hyvin hän puhui asiansa, että kreivi Henrik vimmastui. Hän aikoi\nhakea avioeroa. Hän aikoi lähettää vaimonsa takaisin Roomaan apen luo.\n\n\"Ei ystäväni\", sanoi kreivitär Märta, \"siten hän jäisi iäksi pahan\nvaltaan. Hänet on hemmottelulla pilattu ja huonosti kasvatettu. Mutta\nanna hänet minun huostaani, anna minun ohjata hänet takaisin\nvelvollisuuden tielle!\"\n\nJa kreivi kutsui sisään kreivittärensä sanoakseen hänelle, että hänen\ntäytyi tästä lähtien totella kaikessa hänen äitiään.\n\nOi, mikä kohtaus seurasi: surkeampaa ei lie koskaan näytelty tässä\nsurulle vihityssä talossa.\n\nMonta pahaa sanaa antoi tuo nuori mies nuoren naisen kuulla. Hän\nkohotti kätensä taivasta kohti syyttäen sitä siitä, että se oli antanut\njulkean naisen polkea likaan hänen nimensä. Hän heristi nyrkkiään hänen\nkasvojensa edessä ja kysyi, minkä rangaistuksen vaimo arvelee kyllin\nsuureksi tekemästään rikoksesta.\n\nKreivitär ei ollenkaan pelännyt miestään. Hän uskoi yhä menetelleensä\noikein. Hän sanoi kreiville saaneensa jo kauhean nuhan ja että siinä\noli rangaistusta tarpeeksi.\n\n\"Elisabet\", sanoo kreivitär Märta, \"näillä asioilla ei käy\nleikkiminen.\"\n\n\"Me kaksi\", vastaa nuori nainen, \"me emme ole koskaan olleet\nyksimielisiä siitä, milloin on sopiva hetki laskea leikkiä, milloin\nolla vakava.\"\n\n\"Mutta sinun täytyy toki ymmärtää, Elisabet, ettei kukaan kunniallinen\nnainen lähde kotoaan keskellä yötä kuljeskelemaan tunnetun seikkailijan\nkanssa.\"\n\nSilloin ymmärsi Elisabet Dohna, että hänen anoppinsa oli päättänyt\nsyöstä hänet turmioon. Hän tajusi, että hänen oli taisteltava\nviimeiseen asti, jotta anopin ei onnistuisi suistaa häntä kaameaan\nonnettomuuteen.\n\n\"Henrik\", pyytää hän, \"älä anna äitisi tunkeutua välillemme. Anna minun\npuhua sinulle kaikki, mitä on tapahtunut. Sinä olet oikeudentuntoinen,\nsinä et tuomitse kuulematta minua. Anna minun kertoa kaikki sinulle,\nniin huomaat, että minä tein vain niinkuin sinä olet minulle\nopettanut.\"\n\nKreivi nyökkäsi vaieten myöntymykseksi, ja Elisabet-kreivitär kertoi\nnyt, kuinka hän oli joutunut ajamaan Gösta Berlingin pahoille teille.\nHän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut sinisessä kabinetissa ja miten\nomatunto oli pakottanut hänet menemään pelastamaan sitä, jota hän oli\nväärin loukannut. \"Minullahan ei ollut oikeutta tuomita häntä\", hän\nsanoi, \"ja mieheni on itse opettanut minulle, ettei mikään uhri ole\nkyllin suuri, kun on hyvitettävä tehty vääryys. Eikö niin, Henrik?\"\n\nKreivi kääntyi äitinsä puoleen.\n\n\"Mitä äiti sanoo tästä?\" hän kysyi. Hänen pieni ruumiinsa oli\nnyt arvokkuuden jäykistämä, ja hänen korkea, kapea otsansa\nmajesteetillisissa rypyissä.\n\n\"Minä\", vastasi kreivitär, \"minä sanon, että Anna Stjärnhök on viisas\ntyttö ja että hän tiesi kyllä, mitä teki kertoessaan tämän jutun\nElisabetille.\"\n\n\"Minun äitini suvaitsee ymmärtää minua väärin\", sanoi kreivi. \"Minä\nkysyn, mitä äitini tästä kertomuksesta arvelee. Onko kreivitär Märta\nDohna koettanut suostutella tytärtään, minun sisartani, menemään\nnaimisiin virkaheiton papin kanssa?\"\n\nKreivitär Märta vaikeni hetkeksi. Ah, sitä Henrikiä, miten tuhma!\nNytkin se ajoi väärille jäljille. Anopin ajokoirahan vainusi itseään\nmetsästäjää ja antoi jäniksen mennä. Mutta jos Märta Dohna olikin\nvastausta vailla hetkisen, niin ei kauan.\n\n\"Rakas ystävä\", hän sanoi kohauttaen olkapäitään. \"On syytä antaa\nkaikkien näiden juttujen tuosta onnettomasta miehestä olla sinänsä,\nsama syy, jonka vuoksi pyydän sinua nyt välttämään kaikkea julkista\nhäväistystä. On näet hyvin uskottavaa, että hän on viime yönä\nhukkunut.\"\n\nHän puhui lempeällä ja valittavalla äänellä, mutta siinä mitä hän puhui\nei ollut totuuden sanaa.\n\n\"Elisabet on nukkunut tänään kauan eikä siis ole kuullut, että väkeä on\njo lähetetty pitkin rantaa tiedustamaan herra Berlingiä. Hän ei ole\npalannut Ekebyhyn, ja pelätään hänen hukkuneen. Jää lähti tänä aamuna.\nKatso, myrsky on murtanut sen tuhansiksi kappaleiksi.\"\n\nKreivitär Elisabet katsoi ulos. Järvi lainehti melkein alastomana.\n\nSilloin hänen kävi surku itseänsä. Hän oli tahtonut välttää Jumalan\ntuomiota. Hän oli valehdellut ja teeskennellyt. Hän oli heittänyt\nviattomuuden viitan ympärilleen.\n\nEpätoivoinen heittäysi polvilleen miehensä eteen, ja tunnustus tuli\nsyöksymällä hänen huuliltaan.\n\n\"Tuomitse minut, hylkää minut! Minä olen rakastanut häntä. Älä epäile,\netten ole rakastanut häntä. Minä raastan tukkaani, revin vaatteeni\nsurusta. En välitä mistään nyt, kun hän on kuollut. En huoli varjella\nitseäni. Saat tietää totuuden kerrassaan. Sydämeni rakkauden olen\nottanut mieheltäni ja lahjoittanut sen vieraalle. Oi minua kadotettua,\nminä olen niitä, joita luvaton rakkaus on houkutellut.\"\n\nSinä nuori, epätoivoinen, makaa sinä siinä tuomariesi jaloissa ja kerro\nheille kaikki! Terve, marttyyrius! Terve häväistys, tervetullut! Oi,\nmiten voisit sinä pakottaa taivaan salamat lyömään nuoreen päähäsi!\n\nSano puolisollesi, kuinka sinä kauhistuit, kun intohimo valtasi sinut,\nmahtavana ja vastustamattomana, kuinka sinua kauhisti sydämesi kehnous.\nMieluummin olisit kohdannut hautausmaan aaveita kuin oman sielusi\ndemoneja.\n\nSano heille, kuinka sinä, Jumalan kasvojen edestä karkotettu, tunsit\nolevasi arvoton polkemaan maan tomua. Rukouksissa ja kyynelissä olet\nsinä taistellut. \"Oi, Jumala, pelasta minut! Oi, Jumalan poika,\ndemonien karkottaja, pelasta minut!\" olet sinä rukoillut.\n\nSano heille, että sinusta oli parasta salata kaikki. Kenenkään ei\npitänyt tuntea sinun viheliäisyyttäsi. Luulit, että sellainen menettely\noli Jumalalle otollista. Uskoit myös, että kuljit Jumalan teitä\ntahtoessasi pelastaa miehen, jota rakastit. Hän ei tiennyt mitään sinun\nrakkaudestasi. Hänen ei pitänyt joutua kadotukseen sinun vuoksesi.\nTiesitkö, mikä oli oikeaa? Tiesitkö, mikä oli väärää? Jumala yksin\ntiesi sen, ja hän tuomitsi sinut. Hän löi sinun sydämesi epäjumalan.\nHän johti sinut suurelle, parantavalle katumuksen tielle.\n\nSano heille, että tiedät, ettei salaaminen suo pelastusta. Demonit\nrakastavat pimeyttä. Tarttukoot tuomariesi kädet ruoskan varteen.\nRangaistus on vuotava lievittävänä palsamina synnin haavoihin. Sydämesi\nikävöi kärsimystä.\n\nSano heille kaikki tämä, kun makaat polvillasi lattialla väännellen\nkäsiäsi kiihkeässä surussasi, kun puhut epätoivon hurjalla äänellä ja\ntervehdit kimeästi nauraen rangaistuksen ja häpeän ajatusta, kunnes\nmiehesi tarttuu sinuun ja tempaisee sinut ylös lattialta.\n\n\"Käyttäydy niinkuin sopii Dohna-sukuisen kreivittären, tai minun täytyy\npyytää äitiäni kurittamaan sinua kuin lasta.\"\n\n\"Tee minulle mitä tahdot.\"\n\nSilloin langetti kreivi tuomion:\n\n\"Äitini on rukoillut sinun puolestasi. Sen vuoksi saat edelleen asua\ntäällä minun kotonani. Mutta tästä lähtien hän käskee, ja sinä\ntottelet.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKatso katumuksen tietä! Nuoresta kreivittärestä on tullut halvin\npalvelija. -- Kuinka kauan, oi kuinka kauan hän jaksaa?\n\nKuinka kauan täytyy ylpeän sydämen osata nöyrtyä? Kuinka kauan täytyy\nkärsimättömäin huulten osata vaieta, kuinka kauan käden pidättyä?\n\nSuloista on alennuksen kurjuus. Kun raskas työ pakottaa selkää, on\nsydän hiljaa. Sille, joka makaa pari lyhyttä tuntia kovalla\nolkivuoteella, tulee uni kutsumatta.\n\nMuuttukoon vanhempi nainen pahaksi hengeksi voidakseen kyllin kiusata\nnuorta! Tämä kiittää hyväntekijäänsä. Vielä ei ole paha kuoleutunut.\nAja unta-isoova joka aamu neljältä työhön. Pane tottumaton työntekijä\nraskaaseen puuhaan -- kutomaan kilpikangasta! Se on hyvä. Katujalla ei\nole ehkä kylliksi voimaa heiluttaa itse ruoskaansa tarpeeksi lujaa.\n\nKun tulee kevätpyykin aika, seisottaa kreivitär Märta häntä soikon\nääressä pesutuvassa. Hän tulee itse katsomaan toisen työtä. \"Vesi on\nsoikossasi liian kylmää\", hän sanoo ja ottaa kiehuvan kuumaa vettä\npadasta ja kaataa sen hänen paljaille käsivarsilleen.\n\nKylmä on päivä, jona pyykinpesijäin täytyy seisoa rannalla huuhtomassa\nvaatteita. Myrskyn puuskat viuhuvat ja tupruttavat heihin räntää.\nNaisten hameet tulevat likomäriksi ja raskaiksi kuin lyijy. Ankara on\nkartun paukutus. Veri puhkeaa hienojen kynsien alta.\n\nMutta Elisabet-kreivitär ei valita. Ylistetty olkoon Jumalan hyvyys!\nMissä on katujan makeus muussa ellei kärsimisessä? Ruoskan piikkiset\nsolmut koskevat pehmeästi katujan selkään, ikään kuin ne olisivat\nruusunlehtiä.\n\nNuori nainen saa pian tietää, että Gösta Berling elää. Anoppi on vain\nviekoitellut hänet tunnustamaan. Niin, mitäpä sitten? Katso Jumalan\ntietä! Katso Jumalan kaitselmusta! Siten on hän houkutellut syntisen\nhyvälle sovituksen tielle.\n\nVain yksi seikka häntä huolettaa. Kuinka käy hänen anoppinsa, jonka\nsydämen Jumala on hänen tähtensä paaduttanut? Ah, Hän on varmaan\ntuomitseva häntä laupiaasti. Hänen täytyy olla paha auttaakseen\nsyntistä saamaan takaisin Jumalan rakkauden.\n\nEi hän tiennyt, miten usein sielu, joka on kokenut kaikki muut hekumat,\nheittäytyy etsimään huvia julmuudesta. Kun tuolta kärsimättömältä,\npimenneeltä sielulta puuttuvat imartelut ja hyväilyt, tanssin huuma ja\npelin ärsytys, niin se sukeltaa pimeytensä kuiluihin ja noutaa sieltä\njulmuuden, Ja herpautuneiden tunteiden ainoana ilmauksena on ihmisten\nja eläinten kiusaaminen.\n\nAnoppi ei suinkaan tiedä olevansa ilkeä. Hän vain uskoo rankaisevansa\nhuikentelevaa naista. Niin hän öisin ollessaan valveilla miettii uusia\nkidutuskeinoja.\n\nEräänä iltana hän kulkee huoneiston läpi ja antaa nuoren kreivittären\nvalaista tietä kynttilällä. Kreivitär pitää kädessään jalatonta\nkynttilää.\n\n\"Kynttilä loppuu\", sanoo Elisabet.\n\n\"Kun kynttilä loppuu, palakoon jalka\", vastaa Märta-kreivitär.\n\nJa he kävelevät vain, kunnes käryävä sydän sammuu kärventyneelle\nkädelle.\n\nMutta tämä on lapsellista. On sielunkidutuksia, jotka voittavat ruumiin\ntuskat. Märta-kreivitär kutsuu vieraita ja antaa talon rouvan itsensä\npalvella heitä omassa pöydässään.\n\nKatso, se on katujan suuri päivä. Vieraat ihmiset saavat nähdä hänet\nhänen alennuksessaan. He saavat nähdä, ettei hän enää ole ansiokas\nistumaan miehensä pöydässä. Oi, miten ilkkuvina heidän kylmät katseensa\nsuuntautuvat häneen.\n\nPahempaa, kolminkerroin pahempaa tuleekin. Ei silmäyskään kohtaa hänen\nkatsettaan. Kaikki istuvat pöydässä ääneti ja kuin lamassa, miehet ja\nnaiset yhtä alakuloisina.\n\nMutta hän kokoo tämän kaiken hehkuviksi hiiliksi päänsä päälle. Onko\nhänen syntinsä siis niin kauhea? Joko hänen läsnäolonsakin on\nhäpeällistä?\n\nSitten tulee kiusaus. Katso: Anna Stjärnhök, joka on ollut hänen\nystävänsä, ja Munkerudin laamanni, Annan vierustoveri, tarttuvat häneen\nkun hän tulee, tempaavat häneltä paistivadin, lykkäävät esille tuolin\neivätkä tahdo antaa hänen paeta.\n\n\"Istu tuohon, lapsi, istu tuohon\", sanoo laamanni. \"Ethän sinä ole\nmitään pahaa tehnyt.\"\n\nJa yhdestä suusta selittävät nyt kaikki päivällisvieraat, että jos hän\nei istu pöytään, on heidän kaikkien poistuttava. He eivät ole mitään\npyövelin renkejä. He eivät aja Märta Dohnan asioita. He eivät anna\npettää itseään niin helposti kuin pässinpäät kreivit.\n\n\"Voi, te hyvät herrat! Voi, rakkaat ystävät. Älkää olko niin laupiaita!\nTe pakotatte minut julistamaan itse syntiäni. On eräs, jota minä olen\npitänyt hyvin rakkaana.\"\n\n\"Lapsi, sinä et tiedä mitä synti on. Et ymmärrä, kuinka viaton olet.\nEihän Gösta Berling edes tiennyt, että sinä rakastit häntä. Ota jälleen\nemännän asemasi! Ethän ole mitään pahaa tehnyt.\"\n\nHe rohkaisevat hänet hetkiseksi ja ovat itsekin iloisia kuin lapset.\nNauru ja ilo kaikuu pöydässä.\n\nNuo tuliset, nuo herkät ihmiset, he ovat niin hyviä; mutta kumminkin on\nkiusaaja heidät lähettänyt. He tahtovat uskotella hänelle, että hän on\nmarttyyri, ja ilkkuvat suoraan kreivitär Märtalle kuin tämä olisi\nnoita-akka. Mutta he eivät ymmärrä asiaa. Eivät he tiedä, miten sielu\nikävöi puhtautta, eivät, miten sydän pakottaa katujaa heittäytymään\nalttiiksi tien kiville ja auringon paahteelle.\n\nJoskus panee kreivitär Märta hänet istumaan päivät pitkät paikalleen\ntikkauspuiden ääreen ja kertoo hänelle loputtomia juttuja Gösta\nBerlingistä, papista ja seikkailijasta. Jos hänen muistinsa ei riitä,\nhän sepittää itse lisää, kunhan vain Göstan nimi kaiket päivät kaikuu\nkreivittären korvissa. Sitä Elisabet pelkää enin. Sellaisina päivinä\nhän huomaa, ettei hänen katumuksestaan tule koskaan loppua. Hänen\nrakkautensa ei tahdo kuolla. Hän uskoo kuolevansa itse sitä ennen.\nHänen ruumiinsa voimat alkavat pettää. Hän on usein hyvin sairas.\n\n\"Mutta missä viipyy nyt tuo sinun sankarisi?\" kysyy kreivitär\npilkallisesti. \"Päivä päivältä olen odottanut häntä kavaljeerikaartin\netunenässä. Miksi hän ei hyökkää Borgiin, aseta sinua valtaistuimelle\nja heitä minua ja miestäsi kahleissa tyrmään? Onko sinut jo unohdettu?\"\n\nElisabet tahtoisi melkein puolustaa Göstaa ja sanoa, että hän itse on\nkieltänyt Göstaa häntä mitenkään auttamasta. Mutta ei, paras on vaieta,\nvaieta ja kärsiä.\n\nKiihtymyksen tuli kuluttaa häntä päivä päivältä. Hänessä on kuumetta ja\nhän on niin väsynyt, että tuskin pysyy jaloillaan. Hän haluaa vain\nkuolla. Elämän väkevät voimat on masennettu. Rakkaus ja ilo eivät tohdi\nliikahtaa. Hän ei pelkää enää laisinkaan kärsimystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäyttää kuin hänen miehensä ei tietäisi enää, että häntä on\nolemassakaan. Kreivi istuu melkein kaiket päivät huoneessaan lukon\ntakana ja tutkii epäselviä käsikirjoituksia ja vanhoja tuhruisia\nteelmiä.\n\nHän lukee aateliskirjoja, pergamentteja, joissa riippuu Svean riikin\nsinetti, suuri ja muhkea; se on painettu punaiseen vahaan ja sitä on\nsäilytettävä sorvatussa puurasiassa. Hän tarkastelee vanhoja\nvaakunamerkkejä, liljoja valkealla pohjalla ja aarnikotkia sinisellä.\nSellaiset asiat hän ymmärtää ja ne hän tulkitsee helposti. Ja hän lukee\nyhä uudestaan vanhat hautapuheet ja henkilökuvaukset jaloista Dohnan\nkreiveistä; heidän ansioitaan verrataan Israelin sankarien ja Hellaan\njumalien tekoihin.\n\nKas, tuollaiset vanhat jutut ovat aina ilahduttaneet häntä. Mutta\nnuorta vaimoaan ei hän enää huoli ajatella.\n\nKreivitär Märta on virkkanut sanan, joka tappoi kaiken rakkauden\nhänessä: \"Hän otti sinut rahojesi vuoksi.\" Sellaista ei toki kukaan\nmies kärsi kuulla. Se sammuttaa kaiken rakkauden. Nyt hänestä oli\nsamantekevää, miten nuoren naisen kävi: jos hänen äitinsä saisi hänet\ntakaisin velvollisuuden tielle, niin hyvä olisi. Kreivi Henrik ihaili\näitiään suuresti.\n\nTällaista kurjuutta jatkui kuukauden ajan. Kumminkaan ei se aika ollut\nniin myrskyistä ja kuohahtelevaa kuin voisi luulla, näin kun tapaukset\nsulloutuvat muutamille kirjan sivuille. Kreivitär Elisabet pystyi\nsäilyttämään ulkonaisen tyyneytensä. Hän oli joutunut vain yhden\nkerran, silloin kun sai kuulla, että Gösta Berling muka oli kuollut,\nmielenliikutuksen valtaan. Mutta niin suuri oli hänen tuskansa sen\nvuoksi, ettei hän ollut voinut säilyttää rakkauttaan miehelleen, että\nhän olisi luultavasti antanut kreivitär Märtan kiduttaa itsensä\nhengiltä, ellei hänen vanha taloudenhoitajattarensa olisi eräänä iltana\npuhellut hänen kanssaan.\n\n\"Kreivittären täytyy puhua kreiville\", sanoi vanhus. \"Herra Jumala,\nkreivitär on sellainen lapsi. Kreivitär ei kenties itsekään tiedä, mitä\nhänellä pian on odotettavissa, mutta minä näen kyllä miten asianlaita\non.\"\n\nMutta juuri tätäpä kreivitär ei voinutkaan sanoa miehelleen, nyt kun\nmies hautoi niin mustaa epäluuloa häntä kohtaan.\n\nSinä yönä hän pukeutui hiljaa ja meni ulos. Hän oli tavallisen\nmaalaispiian puvussa, nyytti kädessä. Hän aikoi karata kotoaan ja olla\nenää koskaan palaamatta.\n\nHän ei paennut välttääkseen vaivoja ja kärsimyksiä. Mutta nyt hän uskoi\nJumalan antaneen hänelle merkin, että hänen on lupa mennä, että hänen\ntäytyi säilyttää ruumiinsa terveys ja voimat.\n\nHän ei samonnut länteen järven taakse, sillä siellä asui se, joka oli\nhänelle hyvin rakas. Eikä hän mennyt pohjoiseenkaan, sillä siellä asui\nmonta hänen ystäväänsä, eikä etelään, koska kaukana, kaukana etelässä\noli hänen isänsä koti eikä hän tahtonut joutua askeltakaan sitä\nlähemmäksi. Mutta itään hän meni, sillä hän tiesi, ettei hänellä ollut\nsiellä kotia, ei rakastettua ystävää, ei yhtään tuttua ihmistä, ei apua\neikä lohdutusta.\n\nHän ei käynyt kevein askelin, sillä hän ei uskonut olevansa sovinnossa\nJumalan kanssa. Mutta kuitenkin hän oli iloinen tietäessään saavansa\ntästä lähtien kantaa syntinsä kuormaa vieraiden parissa. Heidän\nvälinpitämättömät silmäyksensä hipaisisivat häntä, lientäen kuin teräs\nturvonnutta jäsentä.\n\nHän aikoi kulkea, kunnes löytäisi köyhän metsätöllin, jossa ei kukaan\nhäntä tuntisi. \"Minulle on käynyt niinkuin näette, ja vanhempani ovat\najaneet minut pois\", hän sanoisi. \"Antakaa minulle täällä ruokaa ja\nkatto pääni päälle, kunnes voin itse ansaita leipäni. Minulla on kyllä\nrahaa.\"\n\nNiin hän vaelsi kesäkuun valoisan yön, sillä toukokuu oli mennyt hänen\ntuskaisessa kärsimyksessään. Ah, toukokuu, kaunis aika, jolloin\nkoivujen vaalea vehreys sekoittuu kuusimetsän tummuuteen ja jolloin\netelätuuli palaa kaukana etelästä, uhkuen lämmintä!\n\nKiittämättömämpi lienen kuin muut, jotka ovat nauttineet lahjoistasi,\nsinä kaunis kuu. En sanallakaan ole ylistänyt sinun suloisuuttasi.\n\nAh toukokuu, sinä rakas, valoisa kuu, oletko milloinkaan katsellut\nlasta, joka istuu äitinsä polvella kuunnellen satuja? Kuullessaan\nkerrottavan julmista jättiläisistä ja kauniiden prinsessain katkerista\nkärsimyksistä se pitää päätään koholla ja silmänsä auki; mutta jos äiti\nalkaa puhua onnesta ja auringonpaisteesta, sulkee pienokainen silmänsä\nja uinahtaa hiljaa uneen, painaen päänsä äidin rinnalle.\n\nKatsos, sinä kaunis kuu, sellainen lapsi olen minäkin. Kuunnelkoot muut\ntarinaa kukista ja auringonpaisteesta; mutta itselleni minä valitsen\nsynkeät yöt, jotka ovat täynnä näkyjä ja seikkailuja, itselleni kovat\nkohtalot, harhautuneiden sydänten surunraskaat kärsimykset.\n\n\n\n\nNeljäs luku\n\nEKEBYN RAUTA\n\n\nOli kevät, ja kaikkien Vermlannin tehtaiden rauta piti lähetettämän\nGöteborgiin.\n\nMutta Ekebyssä ei ollut rautaa lähetettäväksi. Syksyllä oli tuon\ntuostakin vaivannut veden puute, keväällä olivat kavaljeerit isäntinä.\n\nHeidän aikanaan kuohui voimakas, kirpeä olut pitkin Björksjön koskea\nalas harmaakivisiä portaita, ja Lövenin pitkä järvi oli täynnä -- ei\nvettä, vaan viinaa. Heidän aikanaan ei suinkaan pantu takkirautaa\nahjoon, vaan sepät seisoivat paitahihasillaan, puukengät jalassa,\nroihujen ääressä ja kääntelivät pitkissä vartaissa suunnattomia\npaisteja, ja oppipojat pitelivät täytettyjä salvukukkoja pitkillä\npihdeillä tulenhehkussa. Siihen aikaan tanssia huristettiin pitkin\ntehtaan mäkiä. Silloin maattiin höyläpenkeillä ja lyötiin alasimella\nkorttia. Niinä päivinä ei suinkaan taottu rautaa.\n\nMutta kevät tuli, ja tukkukaupan konttorissa Göteborgissa alettiin\nodottaa Ekebyn rautaa. Käänneltiin ja katseltiin sopimuksia, majurin ja\nmajurinrouvan kanssa tehtyjä, joissa puhuttiin monen sadan kippunnan\ntoimittamisesta.\n\nMutta mitä huolivat kavaljeerit majurinrouvan sopimuksista? Heille\nriitti ilo ja viulunvingunta ja ruokakestit. He pitivät huolen siitä,\nettä tanssi leiskui tehtaan mäillä.\n\nRautaa tuli Stömnestä, rautaa Söljestä. Kymsbergin rauta hommautui\nerämaiden halki Venernin rannalle.\n\nUddeholmista sitä tuli ja Munkforsista ja kaikista monista muista\ntehtaista. Mutta missä on Ekebyn rauta?\n\nEikö Ekeby enää ole Vermlannin tehtaista jaloin? Eikö kukaan huolehdi\nvanhan hovin kunniasta? Se on jätetty kuin tuhka tuuleen huolettomain\nkavaljeerien käsiin. He panevat tanssin hurisemaan tehtaan mäillä.\nMihin muuhun heidän viheliäiset aivonsa pystyvät?\n\nMutta kosket ja joet, jaalat ja proomut, laiturit ja sulut ihmettelevät\nja kysyvät: \"Eikö Ekebyn rauta jo tule?\"\n\nJa metsistä käy kuiske ja kysymykset järville ja vuorilta laaksoille:\n\"Eikö Ekebyn rauta tule? Eikö Ekebystä tule enää koskaan rautaa?\"\n\nJa metsässä, sydänmaassa, alkaa hiilihauta nauraa, ja suuret\nvasaranpäät pimeissä pajoissa näyttävät ilkkuilevan, kaivokset\nammottavat suuria kitojansa ja päästävät röhönaurun, tukkukaupan\nkonttorissa ovat pulpetit, joissa majurinrouvan sitoumukset ovat\nsäilössä, haljeta naurusta: \"Oletteko hassumpaa kuulleet? Ekebyssä ei\nole rautaa, Vermlannin jaloimmassa rautaruukissa ei ole rautaa.\"\n\nNouskaa, te suruttomat! Jalkeille, te kodittomat! Sallitteko te moista\nEkebyn häväistystä? Oi, niin totta kuin te rakastatte sitä paikkaa,\nihaninta Jumalan kauniissa maailmassa, niin totta kuin se on kaipuunne\nkohde kaukana kulkiessanne, niin totta kuin ette voi lausua sen nimeä\nmuukalaisten parissa silmänne vettymättä, nouskaa, kavaljeerit,\npelastakaa Ekebyn kunnia!\n\nNo niin, jos Ekebyn moukarit ovatkin levänneet, niin kai ne ovat\ntakoneet kuudessa alustalaistehtaassamme. Siellä tietysti on tarpeeksi\nja enemmän kuin tarpeeksikin rautaa.\n\nJa niin lähtee Gösta Berling noiden kuuden tehtaan hoitajien puheille.\n\nNyt on ensiksikin mainittava, että Högforsiin, joka on Björksjö-joen\nrannalla, kappaleen matkaa Ekebytä ylempänä, ei hänen mielestään ollut\nsyytä mennä. Se oli liian lähellä Ekebytä, se oli ollut melkeinpä\nkavaljeerien hallinnossa.\n\nMutta hän matkasi pari peninkulmaa pohjoisempaan, kunnes tuli\nLötaforsiin. Kaunis paikka se on, siitä ei epäilystäkään. Ylinen Löven\navautuu sen edessä, ja aivan sen takana on Gurlita-kukkula, jyrkästi\nkohoava vuorenlaki, villinsävyisenä ja romanttisena, kuten niin vanhan\nvuoren sopii. Mutta paja, eihän se ole sellainen kuin sen pitäisi olla:\nvesiratas on rikki, ja on ollut rikki koko vuoden.\n\n\"No miksi sitä ei ole korjattu?\"\n\n\"Puuseppä, rakas ystävä, puuseppä, joka on koko kihlakunnassa ainoa,\njoka olisi sen voinut korjata, on ollut muualla töissä. Me emme ole\nvoineet takoa kippuntaakaan.\"\n\n\"No, miksi ette ole lähettäneet puuseppää hakemaan?\"\n\n\"Lähettäneet! Niinkuin emme olisi lähettäneet jokikinen herran päivä,\nmutta hän kun ei ole joutanut tulemaan. Hän on näet ollut tekemässä\nkeiliratoja ja huvihuoneita Ekebyhyn.\"\n\nSilloin Gösta arvasi, miten hänen käy koko tällä matkalla.\n\nHän menee yhä pohjoisempaan, Björnidiin. Kaunis ja oiva paikka sekin,\nasema vaikka linnan arvoinen. Suuresta päärakennuksesta on hallitsevana\nnäköalana puoliympyräinen laakso, kolmelta sivulta valtavain harjujen\nsaartama, ja neljännellä aukeaa Löven, jonka pää on täällä. Ja Gösta\ntietää, ettei ole parempaa kuutamoisten kävelyjen ja haaveilujen\npaikkaa kuin nuo tiet, jotka vievät pitkin rantaa putouksen ohi, alas\npajalle, joka on sijoitettu mahtaviin, selvään vuoreen porattuihin\nholveihin. Mutta rautaa, onko siellä yhtään rautaa?\n\nEi, tietystikään ei. Heillähän ei ollut hiiliä, eivätkä he olleet\nsaaneet Ekebystä rahaa hommatakseen hiilenpolttajia ja vetäjiä.\nTehdasliike oli seisonut koko viime talven.\n\nSitten suuntaa Gösta kulkunsa takaisin etelään. Hän tulee Hånin\ntehtaalle, Lövenin itärannalle, ja Löfstaforsiin, kauas metsien\nsydämeen -- mutta hänelle ei käy paremmin sielläkään. Missään ei ole\nrautaa ja se kuuluu aina olevan kavaljeerien omaa syytä.\n\nNyt pyörtää Gösta kotiin Ekebyhyn, ja kavaljeerit tarkastelevat synkin\nsilmin niitä viittäkymmentä kippuntaa, jotka ovat varastossa, ja heitä\npainaa suru, sillä he kuulevat, miten koko luonto ilkkuu Ekebylle, ja\nheistä tuntuu kuin maa vapisisi nyyhkytyksistä, puut uhkaisivat heitä\nvihaisilla eleillä ja ruohot ja nurmen nukka valittaisivat, että Ekebyn\nkunnia on mennyttä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta miksi päivitellä ja tuhlata sanoja? Tuossahan se Ekebyn rauta nyt\non.\n\nTuossahan se on, proomuihin lastattuna Klara-joen rannassa, valmiina\nlähtemään jokea alas, valmiina vietäväksi Venernin jaalalla\nGöteborgiin. Ekebyn kunnia on siis pelastettu.\n\nMutta miten tämä on mahdollista? Ekebyssähän ei ollut kuin\nviisikymmentä kippuntaa rautaa, toisissa kuudessa tehtaassa ei\nollenkaan. Miten on mahdollista että täyteen lastatut proomut nyt\nvievät sellaisen suunnattoman raudanpaljouden Karlstadin vaakaan? Niin,\nkysyttäköön sitä kavaljeereilta.\n\nKavaljeerit ovat itse toimessa noilla raskailla, rumilla aluksilla, he\naikovat itse viedä Ekebyn raudan Göteborgiin. Ei kelpaa tavallinen\nproomumies, tavallinen kuolevainen sen raudan kuljettajaksi.\nKavaljeerit ovat tulleet itse saattajiksi pullot ja eväskorit,\nwalt-torvi ja viulut muassaan, pyssyineen ja onkineen ja\nkukkukortteineen. He tekevät kaiken parhaansa helliäkseen rakasta\nrautaansa eivätkä jätä sitä ennen kuin se on purettu Göteborgin\nlaiturille. He aikovat itse purkaa ja ahtaa, itse hoitaa purjeita ja\nperäsintä. He ovatkin ihan kuin luodut siihen toimeen. Onko\nhietasärkkää Klara-joessa tai Venernissä matalaa, jota he eivät\ntuntisi! Eikö peräsintanko ja jalus mukaudu yhtä hyvin heidän käteensä\nkuin viulunkäyrä ja ohjakset!\n\nJos he mitään maailmassa rakastavat, niin ainakin tätä rautaansa he\nrakastavat. He käsittelevät sitä hellävaroen kuin hienointa lasia,\nlevittävät purjekangasta sen peitteeksi. Ei siruistakaan siitä saa olla\npaljaana. Nuo raskaat, harmaat tangothan ne taas nostavat Ekebyn\nkunnian. Ei kukaan vieras saa heittää niihin välinpitämättömiä\nsilmäyksiä. Oi, Ekeby, sinä kaipuumme maa, säteilköön sinun kunniasi\nloisto!\n\nYksikään kavaljeeri ei ole jäänyt kotiin. Eberhard-setä on jättänyt\nkirjoituspulpettinsa, ja Kristoffer-serkku ilmestynyt uuninnurkastaan.\nVieläpä lempeä Lövenborgkin on täällä. Ei kukaan voi vetäytyä syrjään,\nkun on Ekebyn kunnia kysymyksessä.\n\nMutta Lövenborgin ei ole hyvä nähdä Klara-jokea. Hän ei ole nähnyt sitä\nseitsemään neljättä vuoteen, hän ei ole edes astunut veneeseen koko\nsinä aikana. Hän vihaa järvien kiiltäviä pintoja ja harmaita jokia.\nHänen mieleensä muistuu liian synkeitä asioita, kun hän menee järvelle,\nja hänellä on tapana välttää sitä, mutta nyt hän ei ole voinut pysyä\nkotona. Hänenkin täytyy olla pelastamassa Ekebyn kunniaa.\n\nSeikka oli näet semmoinen, että Lövenborg seitsemän neljättä vuotta\nsitten näki morsiamensa hukkuvan Klara-jokeen, ja siitä pitäen on hänen\npääparkansa usein ollut sekaisin.\n\nJa kun hän nyt seisoo jokea katsellen, alkavat hänen vanhat aivonsa\ntulla yhä sekavammiksi. Tuo harmaa joki, joka kierii monin pienin,\nkimmeltävin lainein, on suuri hopeasuomuinen käärme, joka väijyy\nsaalista. Nuo keltaiset, korkeat hiekkaseinät, joiden väliin joki on\nuurtanut uomansa, ovat salakuopan seiniä, minkä pohjalla käärme väijyy,\nja leveä maantie, joka kaivaa seinään aukon ja kahlaa paksua hietikkoa\nlaiturille, mihin proomut on köytetty, on juuri tuon kauhean\nkuolemankuilun oviaukko.\n\nJa ukko-paha seisoo ja tuijottelee pienin, sinisin silmin. Hänen pitkä,\nvaalea tukkansa huiskii ja pyörii tuulessa, ja hänen poskensa, jotka\nusein kukoistavat lempeää ruusunhohdetta, ovat kauhusta kalvaat. Hän\ntietää niin varmasti kuin olisi joku sen sanonut hänelle, että kohta\ntulee joku tuota tietä pitkin ja syöksyy suoraan väijyvän käärmeen\nkitaan.\n\nNyt aikovat kavaljeerit irroittaa köydet ja he tarttuvat pitkiin\nkekseihin, työntääkseen proomut virran uomaan, mutta silloin Lövenborg\nhuutaa:\n\n\"Seis, sanon minä, seis, Jumalan tähden!\" He arvaavat kyllä, että hän\nalkaa hassahdella, kun tuntee proomun heiluvan allaan, mutta he\nlaskevat kuitenkin heti kohotetut keksinsä.\n\nJa hän, joka näkee, että joki vaanii saalista ja joku varmaan tulee ja\nsyöksyy siihen, viittaa varoittavin elein ylös tielle, aivan kuin\nnähden jonkun sieltä tulevan.\n\nJokainen kyllä tietää, että elämä kernaasti järjestää merkillisiä\nsattumia. Ken vielä voi kummastua, kummastukoon sitä, että kavaljeerit\nolivat proomuineen Klara-joen laattapaikalla nyt juuri, sen yön\njälkeisenä aamuna, jolloin kreivitär Elisabet oli lähtenyt vaeltamaan\nitään päin. Mutta varmaan olisi ollut vielä kummallisempaa, ellei tuo\nnainen olisi saanut hädässään apua. Nyt sattui niin, että hän,\nkuljettuaan koko yön, tuli lautalle johtavalle tielle juuri sillä\nhetkellä, jolloin kavaljeerit aikoivat lähteä proomuineen; ja he jäivät\nseisomaan ja katselemaan häntä, kun hän puheli lauttamiehen kanssa\ntämän irroittaessa venettään. Hän oli talonpoikaisen piian vaatteissa,\njoten kavaljeerit eivät aavistaneet, kuka hän oli. Mutta he seisoivat\nkuitenkin ja tuijottivat häneen, sillä hänessä oli jotakin tuttua. Kun\nhän nyt seisoi siinä ja puheli lauttamiehen kanssa, näkyi maantiellä\ntomupilvi ja tomupilvestä vilahtelivat suuret, keltaiset vaunut. Nainen\ntiesi, että ne olivat Borgin vaunut, että oltiin etsimässä häntä ja\nettä hänet nyt keksittäisiin. Hän tiesi, ettei hänen enää maksanut\najatella pakoa lauttamiehen veneellä, ja ainoa piilopaikka hänen\nnähdäkseen oli kavaljeerien proomut. Hän juoksi niitä kohti katsomatta\nmitä väkeä niissä oli. Ja hyvä olikin, ettei hän sitä nähnyt, sillä\nmuuten hän olisi mieluummin heittäytynyt hevosen jalkoihin kuin paennut\nsinne.\n\nKun hän pääsi alukseen, hän huusi vain: \"Piilottakaa minut, piilottakaa\nminut!\" Sitten hän kompastui ja kaatui rautalastille. Mutta kavaljeerit\npyysivät häntä rauhoittumaan. He työnsivät nopeasti proomunsa maasta,\nniin että se pääsi virranuomaan ja läksi liukumaan Karlstadia kohti\njuuri kun vaunut saapuivat lauttauspaikalle.\n\nVaunuissa istuivat Henrik-kreivi ja Märta-kreivitär. Nyt juoksi kreivi\nkyselemään lauttamieheltä, oliko mies nähnyt hänen kreivitärtään. Mutta\nkoska Henrik-kreivi oli hieman nolostunut siitä, että piti tiedustella\nkarannutta vaimoa, toimitti hän vain:\n\n\"Minne se lie joutunut!\"\n\n\"Vai niin\", sanoi lauttamies.\n\n\"Minne lie joutunut. Minä kysyn, oletteko te nähnyt mitään?\"\n\n\"Mitä te kyselette?\"\n\n\"Jaa, se ei kuulu tähän, mutta se on vain poissa. Kysyn, oletteko\nlautannut yhtä joen yli tänä päivänä?\"\n\nSillä tavalla hän ei kumminkaan saanut tietää mitään, ja\nMärta-kreivittären täytyi itsensä puhutella miestä. Tuokiossa hän sai\nkuulla, että etsitty piili noissa hitaasti etenevissä proomuissa.\n\n\"Mitä väkeä niissä proomuissa on?\"\n\n\"Oo, ne on ne kavaljeerit, kuten täällä on tapana sanoa.\"\n\n\"Ah\", sanoo kreivitär. \"Sitten on vaimosi hyvässä tallessa, Henrik. Nyt\nvoimme kääntyä heti kotiin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJokea liukuvalla proomulla ei suinkaan vallinnut sellainen ilo kuin\nkreivitär Märta luuli. Niin kauan kuin keltaiset vaunut olivat\nnäkyvissä, kyyrötti kauhistunut nuori nainen liikkumatta ja sanaakaan\nsanomatta kuormalla. Hän vain tuijotti rannalle.\n\nOletettavasti hän tunsi kavaljeerit vasta nähtyään keltaisten vaunujen\npoistuvan. Hän hypähti seisoalleen. Näytti kuin hän aikoisi juosta\npakoon, mutta seisojat hillitsivät häntä, ja niinpä hän vaipui hiljaa\nuikutellen kuormalle.\n\nJa kavaljeerit eivät uskaltaneet puhua eivätkä kysellä. Hän näytti\nolevan aivan mielipuolisuuden partaalla.\n\nSuruttomien aivoja alkoi totisesti painaa edesvastuun tunto. Tämä\nrauta: sekin oli raskas taakka tottumattomien hartioilla, ja nyt piti\nheidän vielä hoidella nuorta jalosyntyistä naista, joka oli karannut\nmiehensä luota.\n\nKun he olivat tavanneet tämän nuoren naisen viime talvena juhlissa, oli\nhän heistä monesta muistuttanut veljen rakastamaa pikkusiskoa. Sisaren\nkanssa leikkiä lyödessä oli täytynyt varovasti pidellä häntä, ja\npuhellessa hänen kanssaan oli täytynyt pitää itsensä kurissa\nlaskettelematta tuhmia sanoja. Jos vieras poika ajoi sisarta leikissä\nliian kovasti tai lauloi hänelle rumia lauluja, silloin hyökkäsi veli\nkatkeruudesta pakahtumaisillaan pojan kimppuun ja muokkasi hänet\nmelkein hengiltä, sillä hänen pieni sisarensa ei saisi koskaan kuulla\nmitään pahaa tai tuntea surua taikka kärsiä pahuutta ja vihaa.\n\nKreivitär Elisabet oli ollut heidän kaikkien iloinen sisarensa. Kun hän\noli pistänyt pienet kätösensä heidän koviin kouriinsa, tuntui kuin hän\nolisi sanonut: \"Koetas, kuinka hento minä olen, mutta sinä olet minun\nsuuri veljeni, sinä suojelet minua sekä muita että itseäsi vastaan?\" Ja\nhe olivat olleet hänelle hienoja ritareita niin kauan kuin olivat\ntunteneet hänet.\n\nNyt katsoivat kavaljeerit häneen kauhistuneina eivätkä olleet oikein\nhäntä tuntea. Hän oli tullut kovin huonoksi ja laihaksi, kaulan pyöreys\noli kadonnut, kasvot olivat läpikuultavat. Hän oli varmaankin loukannut\nitsensä, sillä pienestä haavasta ohimossa tulla tihkui silloin tällöin\nveripisara, ja kiharainen, vaalea tukka, joka riippui otsalla, oli\nveren tahmassa. Hänen hameensa oli likainen hänen vaellettuaan teillä,\njotka kaste oli kostuttanut, ja hänen kenkänsä olivat huonossa\nkunnossa. Kavaljeereista tuntui oudolta, ikään kuin hän olisi ollut\njoku vieras. Eivät sen kreivitär Elisabetin silmät, jonka he tunsivat,\nolleet noin hurjat ja hehkuvat. Heidän sisko raukkaansa oli ahdistettu\nmelkein mielipuolisuuteen asti. Näytti siltä kuin jostakin toisista\navaruuksista olisi laskeutunut vieras sielu tähän kidutettuun\nruumiiseen, ja nyt se taisteli siellä oikean sielun kanssa\nisännyydestä.\n\nMutta heidän ei tarvitse tuskitella, mitä hänelle olisi tehtävä.\nHänessä heräävät jo vanhat ajatukset. Kiusaus on karannut taas hänen\nkimppuunsa. Jumala tahtoo häntä taas koetella. Katso, hän on ystävien\njoukossa. Aikooko hän heittää katujan tien?\n\nHän nousi ja huusi, että hänen täytyy päästä pois. Kavaljeerit\nkoettivat häntä rauhoittaa. He sanoivat hänelle, että hän on hyvässä\nturvassa. He varjelevat häntä kaikelta vainolta.\n\nHän pyysi vain saada mennä pieneen veneeseen, joka kulki proomun\nperässä, ja soutaa maihin jatkaakseen yksin matkaansa.\n\nMutta he eivät voineet antaa hänen mennä. Mihin hän sitten joutuisi?\nParempi oli hänen jäädä heidän luokseen. He olivat tosin vain köyhiä,\nvanhoja raukkoja, mutta he keksivät varmaan jonkin keinon auttaakseen\nhäntä.\n\nSilloin hän väänteli käsiään ja rukoili heitä laskemaan hänet. Mutta he\neivät voineet täyttää hänen pyyntöään. He näkivät, kuinka hädänalainen\nja heikko hän oli, ja ajattelivat, että hän kuolisi maantielle.\n\nGösta Berling seisoi hieman syrjässä muista ja katseli veteen. Kenties\ntuo nuori nainen ei tahtoisi mielellään nähdä häntä. Hän ei tiennyt\nsitä varmasti, mutta hänen ajatuksensa leikkivät ja hymyilivät\nkuitenkin. \"Nyt ei kukaan tiedä, missä tämä nuori nainen oleksii\", hän\najatteli, \"nyt on sopiva tilaisuus viedä hänet Ekebyhyn. Me pidämme\nhänet piilossa siellä, me kavaljeerit, ja olemme hänelle hyviä. Meidän\nkuningattaremme, valtiattaremme hän on oleva, mutta kukaan outo ei\ntiedä, että hän on siellä. Me vartioimme häntä niin hyvin, niin hyvin.\nHän tulee kenties onnelliseksi meidän joukossamme, vanhukset hoitavat\nhäntä hellästi kuin omaa tytärtään.\"\n\nGösta ei ollut koskaan tohtinut ajatella aivan selkeästi, rakastiko hän\nkreivitär Elisabetia. Hän ei voinut saada häntä synnittä omakseen, eikä\nhän tahtonut vetää häntä mihinkään alhaiseen tai kehnoon, sen hän\ntiesi. Mutta pitää häntä kätkettynä Ekebyssä, saada olla hyvä hänelle,\nkun muut ovat olleet hänelle julmia, ja antaa hänen nauttia kaikesta,\nmitä hyvää elämä tarjoaa, ah, millaisia unelmia, millaisia autuuden\nunelmia!\n\nMutta hän heräsi niistä, sillä nuori kreivitär oli aivan epätoivoinen,\nja hänen sanoillaan oli epätoivon vihlova kaiku. Hän oli heittäytynyt\npolvilleen keskelle kavaljeerien piiriä ja rukoili päästäkseen\nmenemään.\n\n\"Jumala ei ole vielä antanut minulle anteeksi!\" hän huusi. \"Antakaa\nminun mennä!\"\n\nGösta näki, ettei kukaan noista toisista voinut häntä totella, ja\ntunsi, että hänen täytyi tehdä se. Hänen, joka kreivitärtä rakasti,\ntäytyi se tehdä.\n\nHänen oli niin vaikea liikkua paikaltaan kuin olisi jokainen ruumiin\nnivel tehnyt vastarintaa hänen tahdolleen, mutta hän kiskoutui\nkreivittären luo ja sanoi, että hän vie tämän maihin.\n\nKreivitär nousi heti. Gösta nosti hänet veneeseen ja souti hänet\nitärannalle. Hän laski veneen kapean polun päähän ja auttoi\nkreivittären veneestä.\n\n\"Miten teidän nyt käy, kreivitär?\" sanoi hän.\n\nKreivitär nosti vakavasti sormensa ja osoitti taivaaseen.\n\n\"Kun joudutte hätään, kreivitär...\"\n\nGösta ei voinut puhua, ääni petti. Mutta kreivitär ymmärsi ja sanoi:\n\n\"Minä lähetän sanan teille, kun tarvitsen teitä.\"\n\n\"Minä olisin tahtonut suojella teitä kaikelta pahalta\", sanoi Gösta.\n\nKreivitär ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi, ja Gösta ei voinut\nsanoa enää mitään. Kreivittären käsi lepäsi kylmänä ja raukeana hänen\nkädessään.\n\nKreivitär ei ollut muuten yhtään tajuissaan, hän kuuli vain ne sisäiset\näänet, jotka pakottivat häntä menemään muukalaisten pariin. Hän tuskin\ntiesi, että rakasti juuri sitä miestä, jonka nyt jätti.\n\nNiin antoi Gösta hänen mennä ja souti takaisin kavaljeerien luo. Kun\nhän nousi proomuun, hän värisi väsymyksestä ja näytti aivan uupuneelta\nja voimattomalta. Hänestä tuntui että hän oli täyttänyt elämänsä\nraskaimman velvollisuuden.\n\nVielä hän piti muutamia päiviä rohkeuttaan vireillä, kunnes Ekebyn\nkunnia oli pelastettu. Hän vei raudan Kanikenäsin vaakaan; sitten\nlamautuivat hänen voimansa ja elämänilonsa pitkiksi ajoiksi.\n\nKavaljeerit eivät huomanneet joella oltaessa mitään muutosta hänessä.\nHän jännitti kaikki hermonsa pitääkseen yllä iloista ja huoletonta\nmieltä, sillä ilolla ja huolettomuudella oli Ekebyn kunnia\npelastettava. Kuinka heidän uhkapelinsä olisi onnistunut, jos he\nolisivat sitä yrittäneet huoli kasvoillaan ja lannistunein sydämin?\n\nJos nyt on tosiaan totta, mitä huhu kertoo: nimittäin että kavaljeerien\nproomuissa oli tällä kertaa enemmän hiekkaa kuin rautaa, jos on totta,\nettä he lakkaamatta kantoivat edestakaisin samoja rautatankoja\nKanikenäsin vaakaan, kunnes nuo sadat kippunat oli mitattu; jos on\ntotta, että moinen voi käydä päinsä silloin, kun vaakamestaria ja hänen\nmiehistöään kestitään oivallisesti Ekebystä tuotujen eväskorien ja\njuomalekkerien sisällöllä, niin voipa arvata, että nuo rautaproomun\ntuojat olivat iloissaan.\n\nKukapa sen tietää? Mutta jos niin oli, niin varmaa on, ettei Gösta\nBerlingillä ollut aikaa surra. Mutta seikkailun ja vaaran iloa ei hän\nnyt kumminkaan yhtään tuntenut. Milloin vain uskalsi hän vaipui\nepätoivon valtaan.\n\n\"Oi, Ekeby, sinä minun kaipuuni maa\", huusi hän itsekseen, \"loistakoon\nsinun kunniasi!\"\n\nSaatuaan vaakamestarilta kuitin ahtoivat kavaljeerit rautansa Venernin\njaalaan. Tavallisesti toimittivat ammattilaivurit kuorman Göteborgiin,\neikä Vermlannin tehtailla ollut yleensä huolta raudastaan sen jälkeen\nkun ne olivat saaneet vaakamestarin kuitin siitä, että hankintasopimus\noli täytetty. Mutta kavaljeerit eivät tahtoneet jättää työtä kesken, he\npäättivät saattaa itse rautansa aina Göteborgiin saakka.\n\nMatkalla sinne kohtasivat heitä monet onnettomuudet. Myrsky nousi\nyöllä, jaala joutui väylältä, ajautui särkälle ja upposi kalliine\nkuormineen. Torvet ja kortit ja tyhjentämättömät viinipullot menivät\npohjaan. Mutta kun oikein asiaa ajatteli, niin mitäpä haittasi, vaikka\nrauta hukkautuikin? Ekebyn kunnia oli pelastettu. Rauta oli mitattu\nKanikenäsin rautavaa'assa. Ja jos majurin täytyikin istahtaa\npöytänsä ääreen ja ilmoittaa jäykällä kirjeellä suuren kaupungin\ntukkukauppiaille, ettei hän vaadi heidän rahojaan, koskapa he eivät\nsaaneet hänen rautaansa, niin eipä sekään haitannut. Ekeby oli rikas,\nja sen kunnia oli pelastettu.\n\nMutta jospa laiturit ja sulut, jos kaivokset ja hiilihaudat, jos jaalat\nja proomut alkavat kuiskia kummia? Jospa käy metsien kumea kohu, että\nkoko matka oli petosta, jospa päätellään koko Vermlannissa, ettei\nproomuissa ollut ikinä enempää kuin nuo vaivaiset viisikymmentä\nkippuntaa ja että haaksirikko tehtiin tahallaan? Silloin on tehty\nrohkea urotyö ja keksitty oikea kavaljeerikuje. Sellaisesta ei vanhan\nhovin kunnia vahingoitu.\n\nMutta siitä on jo kauan. Ovathan kavaljeerit voineet ostaa raudan\nmuualta tai löytää sen joistakin varastohuoneista, joita eivät sitä\nennen tienneet. Totuus ei koskaan tule sellaisessa asiassa ilmi. Ei\nainakaan vaakamestari koskaan ottanut kuuleviin korviinsakaan, että\nmuka petos olisi ollut mahdollista, ja hänenhän se piti tietää.\n\nKun kavaljeerit tulivat kotiin, saivat he kuulla uutisia. Kreivi Dohnan\navioliitto piti purettaman. Kreivi oli lähettänyt hovimestarinsa\nItaliaan hankkimaan todistuksia, ettei avioliitto ollut laillinen. Tämä\npalasikin kesemmällä ja toi tyydyttävät sanomat. Millaisia ne olivat,\nen varmaan ja tarkkaan tiedä. Vanhoja taruja käsitellessään täytyy olla\nhyvin varovainen, ne ovat kuin iäkkäät ruusut; niistä varisee helposti\nlehdet, jos niitä koskettaa kovasti. Huhutaan, ettei Italiassa oikea\npappi ollut vihkimistä toimittanut. En tiedä minäkään enempää, mutta\ntotta vain on, että Bron kihlakunnanoikeudessa selitettiin, ettei\nkreivi Dohnan ja Elisabet von Thurnin avioliitto ollut koskaan mikään\navioliitto ollutkaan.\n\nTästä ei tuo nuori nainen kai mitään tiennyt. Hän oli talonpoikien\nparissa syrjäseudulla, jos enää eli.\n\n\n\n\nViides luku\n\nLILJECRONAN KOTI\n\n\nOlen maininnut, että yksi kavaljeereista oli hyvin musikaalinen. Hän\noli pitkä, vankkajäseninen mies, hänellä oli suuri pää ja tuuhea, musta\ntukka. Hän ei ollut siihen aikaan tiettävästikään monta vuotta yli\nneljänkymmenen, mutta hänen kasvonsa olivat rumat ja jäykkäpiirteiset\nja hänen käytöksensä säyseä. Siitä johtui, että monet pitivät häntä\nvanhana. Hän oli hyvä mies, mutta raskasmielinen.\n\nEräänä iltana hän pisti viulun kainaloonsa ja lähti pois Ekebystä. Hän\nei sanonut hyvästiä kenellekään, vaikkei aikonut palata enää koskaan.\nHäntä oli Ekebyn elämä inhottanut aina siitä saakka, kun hän oli nähnyt\nkreivitär Elisabetin onnettomuuden. Hän kulki lepäämättä, koko illan ja\nyön, kunnes tuli aamuauringon noustessa Löfdala-nimiseen\nherraskartanoon, joka oli hänen omansa.\n\nOli niin varhaista, ettei kukaan ollut vielä valveilla. Liljecrona\nistuutui viheriälle keinulaudalle päärakennuksen seinämälle ja katseli\nkartanoaan. Herra Jumala, kauniimpaa paikkaa ei ollutkaan! Talon edessä\nlaajeneva kenttä kallistui loivasti laaksoon päin, ja sitä verhosi\nhieno, vaaleanvihreä ruoho. Ei ollut ruohokenttää sen somempaa. Lampaat\nsaivat napostella sitä ja lapset siinä leikkiä ja telmiä, mutta se\npysyi aina vain yhtä tiheänä ja vihreäruohoisena. Viikate ei koskaan\nsitä viuhtonut, mutta vähintään kerran viikossa lakaisutti emäntä pois\nkaikki risut ja korret ja kuivat lehdet tuoreesta ruohikosta.\nLiljecrona katseli hiekkakäytävää, joka oli kuistin edessä, ja vetäisi\näkkiä jalkansa pois. Lapset olivat illalla haravoineet siihen oikeita\nsäännöllisiä kuvioita, ja hänen suuret jalkansa olivat nyt kauheasti\nturmelleet hienoa työtä. Ihme, miten kaikki tällä paikalla versoi! Ne\nkuusi pihlajaa, jotka kasvoivat pihamaan vartiona, olivat korkeita kuin\npyökit ja leveitä kuin tammet. Sellaisia puita ei kai ole koskaan\nmissään nähty. Koreita ne olivat paksuine runkoineen, joita keltainen\nnaava peitti, ja suurine, valkoisine kukkaterttuineen, jotka loistivat\ntummasta vihreästä. Johtui ajattelemaan taivasta ja sen tähtiä. Sietipä\nihmetellä, miten hyvin puut kasvoivat sillä pihalla. Siellä oli vanha\npiilipuu, niin paksu, ettei kaksi miestä ylettänyt käsivarsin sen\nympäri. Se oli nyt laho ja ontto, ja ukkonen oli riistänyt siltä\nlatvan, mutta kuolla se ei aikonut. Joka kevät versoi tuores vesakimppu\nsen katkenneesta päärungosta näyttäen, että se yhä eli. Tuomi talon\nitäisen päädyn alla oli kasvanut niin suureksi puuksi, että se varjosti\nkoko taloa. Koko turvekatto oli valkeanaan sen pudonneista teristä,\nsillä tuomi oli jo kukkinut. Ja koivut, jotka seisoivat pienissä\nryhmissä siellä täällä pelloilla, olivat varmaankin kuin paratiisissa\nhänen tilallaan. Siellä keksivät ne niin monta eri kasvutapaa kuin\nolisivat lyöttäytyneet matkimaan kaikkia muita puita. Yksi oli kuin\nlehmus, tiheä ja latvakas, tuuhea lehväholvi yllään; toinen kohosi\ntasaisena ja pyramidimaisena kuin poppeli, ja kolmas riiputti ritvojaan\nkuin hopeapaju. Yksikään ei ollut toisensa näköinen, ja ihania ne\nolivat kaikki.\n\nSilloin hän nousi katselemaan taloa. Puutarha lepäsi niin ihmeellisen\nkauniina, että hänen piti pysähtyä ja vetää henkeä. Omenapuut kukkivat.\nNo, senhän Liljecrona kyllä tiesi. Olihan hän nähnyt niiden kukkivan\nkaikissa muissakin herraskartanoissa; mutta siinäpä se juuri oli,\netteivät ne kukkineet missään muualla sillä tavalla kuin siinä talossa,\njossa hän oli nähnyt niiden kukkivan aina lapsuudesta asti. Hän kulki\nkädet ristissä ja varovaisin askelin edestakaisin hietakäytävillä. Maa\noli valkea, ja puut olivat valkeita, sieltä täältä vivahtaen\nvaaleanpunaiseen. Niin kaunista hän ei ollut vielä koskaan nähnyt. Hän\ntunsi joka puun niinkuin ihminen tuntee sisarukset ja leikkitoverit.\nAstrakaanipuut olivat lumivalkeat, samoin talviomenat. Mutta\nkesäomenapuiden kukat olivat heleitä ja paratiisiomenain terät aivan\npunaisia. Kaunein oli vanha, ymppäämätön omenapuu, jonka pieniä,\nkarvaita omenia kukaan ei voinut syödä. Se ei säästellyt kukkiaan, se\npaistoi kuin suuri lumikinos aamuauringossa.\n\nOn muistettava, että oli varhainen aamu. Kaste sai joka lehden\nloistamaan, kaikki pöly oli pois huuhdeltu. Metsäisten vuorten takaa,\njoiden juurella talo oli, kiitivät ensimmäiset auringonsäteet. Näytti\nkuin ne olisivat pistäneet kuusten latvat tuleen. Tuoreiden\napilasnurmien, ruis- ja ohrapeltojen ja äsken kohonneen kauranoraan\nyllä leijui keveä, hieno utu, ohuin kaunottaren harso, ja varjot\npiirtyivät selvinä kuin kuutamossa.\n\nHän seisoi hiljaa katsellen suurta kasvimaata käytävien välissä. Hän\ntietää, että emäntä ja hänen piikansa ovat tehneet työtä. He ovat\nlapioineet, haravoineet ja lannoittaneet, repineet pois lonkeroita ja\npuhdistaneet maan, kunnes siitä on tullut hieno ja ohut. Saatuaan\npenkit tasaisiksi ja reunat jyrkiksi he ovat ottaneet ohjakset ja\nmerkkikepit ja piirrelleet viivoja ja neliöitä. Niin he ovat tehneet\nkäytäviä, tallustaen pienin hullunkurisin askelin, ja kylväneet ja\nistuttaneet, kunnes kaikki rivit ja neliöt ovat tulleet täyteen. Ja\nlapsetkin ovat saaneet olla mukana, ja he ovat olleet onnellisia ja\ninnoissaan, kun ovat saaneet auttaa, vaikka heidän on ollut työlästä\nkulkea koukussa ja kurotella käsiään leveiden penkkien yli. Ja\ntavattoman paljon apua on heistä ollut, sen arvaa.\n\nNyt alkoi kylvetty orastaa.\n\nJumala siunatkoon, miten rehevinä ne siinä seisoivat, sekä herneet että\npavut paksuine parillisine sirkkalehtineen, ja miten tasaisesti ja\nsiivosti sekä porkkanat että nauriit olivat kohonneet! Kaikkein\nhupaisimmat olivat pienet, kouruiset persiljanlehdet, jotka nostivat\nhiukan maakerrosta niskassaan ja leikkivät vielä toistaiseksi\npiilosilla elämän kanssa.\n\nJa tuossa oli pieni penkki, jossa viivat eivät olleet niin tasaisia ja\njossa neliöt olivat kuin mikäkin näytekartta kaikesta, mitä voit\nistuttaa ja kylvää. Se oli lasten oma kasvimaa.\n\nJa Liljecrona sukaisi viulun leukansa alle ja alkoi soittaa. Linnut\nrupesivat laulamaan suuressa pensaikossa, joka suojeli puutarhaa\npohjatuulelta. Yksikään äänekäs olento ei nyt mitenkään voinut vaieta,\nniin ihana oli aamu. Käyrä liikkui itsestään.\n\nLiljecrona käveli edestakaisin käytävillä ja soitti. \"Ei\", ajatteli\nhän, \"kauniimpaa paikkaa ei olekaan!\" Mitä oli Ekeby Löfdalaan\nverrattuna! Hänen kotinsa oli turvekattoinen ja vain yksikerroksinen.\nSe oli metsänrinnassa, vuori takana ja pitkä laakso edessä. Se ei ollut\nmerkillinen missään suhteessa: ei siellä ollut järveä, ei koskea, ei\nrantaniittyjä eikä puistoja, mutta sittenkin se oli kaunis. Se oli\nkaunis siksi, että se oli hyvä ja rauhaisa koti. Siellä oli niin\nkevyttä elää. Kaikki, mikä olisi muualla synnyttänyt katkeruutta ja\nvihaa, tasoittui täällä lempeästi. Sellaisen pitääkin kodin olla.\n\nTalon emäntä nukkuu huoneessa, joka on puutarhaan päin. Hän herää äkkiä\nja kuuntelee, mutta ei liikahdakaan. Hän lepää hymyillen ja kuuntelee.\nSitten soitto lähenee yhä, ja viimein kuuluu kuin olisi soittaja\npysähtynyt hänen ikkunansa alle. Hän ei varmaankaan ensi kertaa kuule\nikkunansa alta viulunsoittoa. Hän tulee usein tällä tavoin, tuo hänen\nmiehensä, kun ne ensin ovat tehneet jonkin tavallista hurjemman urotyön\nsiellä kaukaisessa Ekebyssä.\n\nMies seisoo nyt siellä ja ripittää itseään ja pyytää anteeksi. Hän\nkuvailee vaimolleen pimeät voimat, jotka houkuttelevat häntä pois\nkaikesta, mitä hän eniten rakastaa: pois vaimonsa ja lastensa luota.\nMutta hän rakastaa heitä. Oi, ihan totta, hän rakastaa heitä!\n\nHänen soittaessaan nousee vaimo vuoteesta ja pukeutuu, tietämättä\noikein mitä tekee. Hän on niin soiton lumoissa.\n\n\"Ei komeus ja mukava elämä ole minua pois houkutellut\", soittaa hän,\n\"ei rakkaus muihin naisiin, ei kunnia, mutta elämän viettelevä\nmoninaisuus: sen sulous, sen katkeruus, sen rikkaudet täytyy minun tuta\nympärilläni. Mutta nyt olen saanut niistä kyllikseni, olen väsynyt ja\ntyytyväinen. Nyt en jätä enää kotiani. Anna anteeksi minulle, sääli\nminua!\"\n\nSilloin vetää vaimo uutimen syrjään ja avaa ikkunan, ja Liljecrona\nnäkee hänen kauniit, hyvät kasvonsa.\n\nHän on hyvä ja hän on viisas. Hänen katseensa kohdistuu kaikkeen\ntuottaen siunausta kuin auringon paiste. Hän hallitsee ja hän hoivaa.\nMissä hän on, siellä täytyy kaiken kasvaa ja versoa. Hänessä on\nitsessään onni.\n\nLiljecrona kiepahtaa hänen luokseen ylös ikkunalaudalle ja on onnekas\nkuin nuori rakastaja.\n\nSitten hän nostaa vaimonsa puutarhaan ja kantaa hänet omenapuiden alle.\nSiellä hän selittää vaimolle, miten kaunista kaikki täällä on, ja\nnäyttää hänelle maustepenkit ja lasten istutukset ja nuo pienet,\nhauskat persiljanlehdet.\n\nKun lapset heräävät, syntyy riemu ja elämä, sillä isä on tullut. He\nanastavat hänet täysin haltuunsa. Hänen pitää tulla katsomaan kaikkea\nuutta ja merkillistä: pientä naulavasaraa, joka nakuttaa purossa,\npiilipuun linnunpesää ja lammikon pieniä ruutananpoikia, joita ui\ntuhansittain veden kalvossa.\n\nSitten lähtevät isä, äiti ja lapset pitkälle kävelylle pelloille. Isän\ntäytyy saada nähdä, miten tiheää ruis on, miten apila kasvaa ja miten\nperuna työntää maasta ryppyisiä lehtiään.\n\nHänen täytyy nähdä lehmät, kun ne tulevat laitumelta, tervehtiä uusia\nvasikka- ja lammaskarsinan tulokkaita, etsiä munia ja antaa kaikille\nhevosille sokeria.\n\nLapset häärivät hänen kintereillään koko päivän. Ei läksyjä, ei työtä,\njuosta vain ulkona isän kanssa!\n\nIltasella hän soittaa heille polkkaa, ja koko päivän hän on ollut\nheille niin hyvä toveri ja leikkikumppani, että he nukahtavat\nviattomasti rukoillen, että isä jäisi iäksi heidän luokseen.\n\nHän jääkin ihan viikoksi ja on koko ajan iloinen kuin pieni poika. Hän\non rakastunut kaikkeen kotoiseen, vaimoonsa ja lapsiinsa, eikä koskaan\nenää ajattele Ekebytä.\n\nMutta sitten tulee aamu, jolloin hän onkin kadonnut. Hän ei kestänyt\nkauempaa, se oli liian suurta onnea hänelle. Ekeby oli tuhat kertaa\nhuonompi, mutta Ekeby oli keskellä tapausten pyörrettä. Oi, miten\npaljosta siellä voi uneksia ja soittaa! Miten hän voi elää loitolla\nkavaljeerien sankaritöistä ja Lövenin pitkästä järvestä, jonka ympäri\nhuvitusten raju metsästys kohisten kierii.\n\nHänen tilallaan kulki kaikki tasaista menoaan. Kaikki askaroivat\nhiljaisen onnellisina. Kaikki, mikä muualla olisi synnyttänyt\neripuraisuutta ja katkeruutta, sujui siellä valituksetta ja tuskitta.\nKaikki oli kuin ollakin piti. Jos kerran isäntä halusi olla Ekebyn\nkavaljeeri, niin mitäpä siitä! Toimittaako syyttää taivaan aurinkoa\nsiksi, että se katoaa joka ilta länteen ja jättää maan pimeyteen?\n\nKuka on kukistamaton, jollei alistuvaisuus! Kuka on voitonvarma, jollei\nkärsivällisyys!\n\n\n\n\nKuudes luku\n\nDOVREN NOITA-AKKA\n\n\nNyt kiertelee Dovren noita-akka Lövenin rannoilla. Siellä on hänet\nnähty: pieni ja pyöreäselkäinen oli ollut, nahkahame yllään,\nhopeahelainen vyö uumillaan. Miten hän tulee sudenluolista ihmisten\nilmoille? Mitä tuo tunturien vanha velho etsii vihreistä laaksoista?\n\nKerjäläisenä hän tulee. Hän on ahne, lahjoille perso, niin rikas kuin\nonkin. Vuorien vinkaloissa on tuolla vanhalla velholla raskaita\nvalkeita hopeaharkkoja piilossa, ja mehevillä niityillä kaukana\ntunturien helmassa ovat hänen suuret karjansa, hänen mustat ja\nkultasarviset lehmänsä. Kumminkin hän kiertelee täällä tuohivirsuissa\nja rasvaisessa nahkapuvussa, jonka kirjava reunaompelus paistaa\nvuosisatojen liasta. Sammalta hän polttaa piipussaan ja köyhimmältäkin\nkerjää. Hyi mokomaa, häpeäisi, kun ei koskaan kiitä, ei koskaan saa\nkyllikseen.\n\nVanha hän on. Milloinkahan loisti nuoruuden hieno hohde tuossa\nruskeassa, leveässä naamassa, joka kiiltää rasvaa, milloin tuossa\nlatteassa nenässä ja litteissä silmissä, jotka kiiluvat liasta kuin\npalavat hiilet harmaasta tuhasta. Milloin hän istui nuorena\npaimentyttönä tunturimajan kuistilla ja vastasi tuohitorven sävelillä\npaimenpojan rakkaudenlauluun? Monta sataa vuotta hän on jo nähnyt.\nVanhimmat elävistä eivät muista aikaa, jolloin hän ei jo vaeltanut\nnäitä maita mantereita. Heidän isänsä näkivät hänet jo vanhana. Eikä\nhän ole vieläkään kuollut. Minä, joka kirjoitan tätä, olen itse nähnyt\nhänet.\n\nMahtava hän on. Loitsutaitoisten suomalaisten tytär hän on, ei kumarra\nketään. Hänen leveät jalkansa eivät jätä liioin arastelevia jälkiä\nmaanteiden soraan. Raesateita hän voi nostaa, salamat singota. Hän voi\nnoitua karjan harhaan ja lähettää sudet lammaskatraaseen. Vähän hyvää\nhän kykenee tekemään, mutta sen sijaan paljon pahaa. Parasta on olla\nhänen kanssaan sovinnossa. Vaikka hän kerjäisi ainoaa vuohtasi tai koko\nnaulaa villoja, niin anna, muuten pilaantuu lehmä, muuten kuolee lapsi,\nmuuten tulee tuo säästeliäs emäntä sekapäiseksi.\n\nTervetullut vieras hän ei ole koskaan. Parasta on kumminkin ottaa hänet\nhymyillen vastaan! Kuka tietää, kenen tähden tuo kovanonnen otus\nlaaksossa maleksii? Hän ei tule pelkästään kerjuupussiaan täyttämään.\nPahat enteet kulkevat hänen kannoillaan; lettimatoja silloin ilmaantuu,\nrevot ja huuhkaimet ulvovat kamalasti hämärässä ja punainen ja musta\nkonnikas, joka ruiskuttaa myrkkyä, ryömii metsästä aina kynnykselle\nasti.\n\nYlpeä hän on. Hänen päässään piilee isien vanha viisaus. Sellainen\nylentää mieltä. Arvokkaita riimuja on kirjottu hänen sauvaansa. Koko\nlaakson kullasta hän ei sitä möisi. Loitsut hän osaa laulaa,\nnoitajuomat keittää, yrtit hän tuntee, noidannuolet taitaa laukaista\ntyynen veden poikki ja myrskyn- ja tuulensolmuja sitoa.\n\nJospa minä voisin selittää monisatavuotisten aivojen merkilliset\najatukset! Mitä ajattelee laaksojen kansasta se, joka tulee metsien\npimennosta ja valtavilta tuntureilta? Hänestä, joka uskoo jättiläisten\nsurmaajaan Tor-jumalaan ja väkeviin suomalaisiin jumaliin, ovat\nkristityt kuin harmaasta huuhkajasta kesyt talonkoirat. Kun on kesytön\nkuin lumimyrsky, voimakas kuin koski, ei voi koskaan rakastaa alamaan\nasutuksen poikia.\n\nKuitenkin hän tulee vähän väliä alas vuoriltaan katsomaan heidän\nkääpiökujeitaan. Vaaran pelko kauhistaa ihmisiä, kun he näkevät hänet;\nmutta erämaan väkevä tytär käy turvallisesti kauhun suojaamana heidän\njoukossaan. Eivät hänen heimonsa mainetyöt ole unohtuneet, eivät hänen\nomansakaan. Niinkuin kissa luottaa kynsiinsä, niin hän luottaa\naivojensa viisauteen ja taikamaisen loitsuluvun voimaan. Kukaan\nkuningas ei ole vallastaan varmempi kuin hän siinä kammon\nvaltakunnassa, jota hän hallitsee.\n\nNiin on Dovren velho kierrellyt jo kylästä kylään. Nyt hän on tullut\nBorgiin eikä kavahda mennä kreivin hoviinkaan. Keittiön tietä hän\nharvoin kulkee. Suoraan puutarhaterassin portaita hän tulee. Hän astuu\nleveillä virsuillaan kukilla reunustetulle sorakäytävälle yhtä\nhuoletonna kuin tallustaisi tunturipolkuja.\n\nSattuupa nyt niin, että kreivitär Märta tulee juuri silloin portaille\nihailemaan kesäkuun päivän loistoa. Hiekkakäytävän päähän on kaksi\npiikaa pysähtynyt matkallaan ruoka-aittaan. He ovat tulleet saunasta,\njossa sianlihaa savustetaan, ja kantavat nyt savustettuja kinkkuja\nolkapäillään seipäässä. \"Tahtooko armollinen kreivittäremme koetella ja\nhaistella?\" kysyvät piiat. \"Onko liha tarpeeksi savustettua?\"\n\nMärta-kreivitär, taas Borgin emäntä, kallistaikse kaiteen yli ja\nkatselee liikkiöitä, mutta samassa panee suomalaismummo kätensä yhdelle\nliikkiölle.\n\nKatsopas tätä ruskeaa, hohtavaa pintaa, tätä paksua rasvakerrosta!\nHaista, mikä tuore katajantuoksu on äsken savustetuissa kinkuissa! Oi,\nmuinaisten jumalain ruokaa! Noita tahtoo ne omakseen. Hän pistää\nkätensä liikkiölle.\n\nAh, vuorentytär ei ole tottunut kerjäämään ja rukoilemaan! Eivätkö\nkukat verso ja ihmiset elä hänen armostaan? Pakkanen ja tuhoava myrsky\nja vesitulva, kaikki on hänen vallassaan. Sentähden hänen ei sovi\npyytää eikä kerjätä. Hän laskee vain kätensä sille mitä toivoo, ja se\non hänen.\n\nMutta Märta-kreivitär ei tiedä vanhuksen mahtia.\n\n\"Pois, kerjäläisakka!\" hän sanoo.\n\n\"Anna kinkku minulle\", sanoo Dovren noita-akka, susilla ratsastaja.\n\n\"Hän on hullu!\" huudahtaa kreivitär. Ja hän käskee piikojen mennä\naittaan taakkoineen.\n\nMonisatavuotisen silmät leimuavat vihasta ja himosta.\n\n\"Anna ruskea kinkku minulle\", hän toistaa, \"taikka sinun käy huonosti.\"\n\n\"Ennemmin vaikka harakoille kuin sinunlaisellesi!\"\n\nSilloin vapisee vanhus vihan myrskyssä. Korkeuteen hän kohottaa\nriimukirjaillun sauvansa ja heiluttaa sitä huimasti. Hänen huuliltaan\npuhkeilee kummallisia sanoja. Tukka on pystyssä, silmät välähtelevät,\nnaama on väärässä.\n\n\"Sinut itsesi syövät harakat!\" huutaa hän viimein.\n\nSitten hän lähtee pois, mutisten sadatuksia ja heilutellen hurjasti\nriimusauvaansa. Hän palaa takaisin kotiin. Kauemmaksi etelään ei hän\nmene. Nyt on erämaan tytär toimittanut sen asian, jonka tähden hän\nvuorilta laskeutui.\n\nMärta-kreivitär seisoo portailla ja nauraa hänen mahdottomalle\nvihalleen, mutta pianpa nauru vaikenee hänen huuliltaan, sillä tuolla\nne tulevat! Hän ei ole uskoa silmiään. Hän luulee näkevänsä unta, mutta\ntuolla ne tulevat, harakat, jotka hänet syövät.\n\nPuistosta ja puutarhasta niitä tulla tuiskuaa häntä kohti, kymmenittäin\nharakoita, kynnet koukussa ja nokat tuijallaan iskuun valmiina. Ne\ntulevat räkättäen ja nauraen. Mustan ja valkoisen kirjavat siivet\nviuhuvat hänen silmiensä edessä. Hän näkee huimausta tuntien tämän\nparven takana kaikki seudun harakat lähestymässä, koko ilma on täynnä\nmustia ja valkeita siipiä. Aamupäivän kirkkaassa paisteessa välkkyvät\nsulkain metallivärit. Kaulat pörhistyvät pystyyn kuin vihaisten\npetolintujen. Yhä ahtaammissa piireissä lentävät pedot kreivittären\nympärillä, tähtäillen nokilla ja kynsillä hänen kasvojaan ja käsiään.\nSilloin täytyy hänen paeta eteiseen ja sulkea ovi. Hän nojautuu oveen\nläähättäen, ja nauravat harakat lentävät parveillen ulkopuolella.\n\nSiten suljettiin hänet kesän sulostakin, ja vehreydestä ja elämän\nilosta. Hänen olivat tästä lähtien vain suljetut huoneet, vain lasketut\nuutimet, hänen osansa oli epätoivo, tuska ja mielensekaannus, joka\nlähenteli hulluutta.\n\nHulluudelta tuntunee tämäkin kertomus, mutta se on sittenkin totta.\nSadat tuntevat sen ja todistavat, että sellainen se vanha satu on.\n\nLinnut istahtivat portaiden kaidepuille ja talon katolle. Ne istuivat\nsiinä aivan kuin odotellen, milloin kreivitär näyttäytyy, karatakseen\nhänen kimppuunsa.\n\nNe asettuivat majailemaan puistoon ja vakiutuivat sinne. Oli mahdotonta\nkarkottaa niitä talosta. Yhä hullummaksi tuli jos niitä ampui. Jos\nkeikautti yhden, tulla lehahti kymmenen sijaan. Joskus täytyi tosin\nsuurten joukkojen lähteä hankkimaan ruokaa, mutta uskollisia vartijoita\njäi aina jäljelle. Ja jos Märta-kreivitär näyttäytyi, jos hän katseli\nulos ikkunasta, tai vain veti silmänräpäykseksi uutimen syrjään, jos\nhän yritti mennä ulos portaille -- heti ne tulivat. Koko tuo kauhea\nparvi karkasi kohisevin siiveniskuin kartanoa kohti, ja kreivitär\npakeni sisimpään huoneeseensa.\n\nHän asui makuukamarissa punaisen vierashuoneen takana. Olen monesti\nkuullut kerrottavan, millainen se huone sinä kauhun aikana oli, jolloin\nharakat piirittivät Borgia. Raskaat peitteet ovien ja ikkunain edessä,\npaksut matot lattialla, ja hiipiviä, kuiskaavia ihmisiä!\n\nKreivittären sydämessä asui kalvas kauhu. Hänen tukkansa tuli\nharmaaksi. Hänen ihonsa rypistyi. Yhdessä kuukaudessa hänestä tuli\nmummo. Hän ei voinut terästää sydäntään epäilemään vihattavaa\nnoituutta. Hän heräsi ja kavahti yöllä unen helmoista kirkuen, että\nharakat hänet syövät. Hän itki päivät päästään tätä kohtaloa, jota ei\nvoinut välttää. Arastellen ihmisiä, peläten, että jokaisen tulijan\nkintereillä kahahtaa harakkaparvi sisään, hän istui tavallisesti\nääneti, kädet kasvoillaan, keinuskellen nojatuolissaan haluttomana ja\nalakuloisena, ummehtuneessa huoneessa, joskus hypähtäen pystyyn huutaen\nja valittaen.\n\nKatkerampaa ei ollut kenenkään elämä. Voiko kukaan olla häntä\nsurkuttelematta?\n\nMinulla ei ole enää hänestä paljonkaan kerrottavaa, ja minkä olen\nkertonut, ei ole ollut hyvää. Tuntuu kuin omatuntoni nyt minua\nsoimaisi. Hän oli kuitenkin nuorena ollessaan ollut hyväsydäminen ja\nelämäniloinen, ja moni hauska juttu hänestä on ilahduttanut sydäntäni,\nvaikkei tässä ole niitä soveltunut kertoa.\n\nMutta niin vain on -- vaikkei tämä vaeltajaparka sitä tiennyt -- että\nsielu on ikuisesti nälkäinen. Turhuudesta ja leikistä se ei voi elää.\nJos se ei saa ravintoa, se repii kuin villi eläin ensiksi rikki muut ja\nsitten itsensä.\n\nSe on sadun ajatus.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku\n\nJUHANNUS\n\n\nOli juhannus silloin kuin nytkin, tätä kirjoittaessani. Oli parhaillaan\nvuoden ihanin aika.\n\nJuuri siihen aikaan Sintram, Forsin ilkeä tehtaanpatruuna, tuskitteli\nja suri. Häntä kiukutti valon voittoretki läpi vuorokauden hetkien ja\npimeyden tappio. Häntä vihastutti lehtipuku, joka verhosi puita, ja\nkirjava nurmimatto, joka peitti maita.\n\nKauneus verhosi kaiken. Yksin tiekin, niin harmaa ja pölyinen kuin\nolikin, sai kukkasreunuksensa: keltaisia ja sinipunaisia\njuhannuskukkia, koiranputkia ja maitteita.\n\nKun juhannuspäivän suloisuus lepäsi vuorilla ja kun autereinen,\nvärisevä ilma kantoi Bron kirkonkellojen ääntä aina Forsiin asti, kun\npyhäpäivän sanomaton hiljaisuus vallitsi maassa, silloin hän nousi\nvihan vimmoihin. Hänestä tuntui kuin Jumala ja ihmiset olisivat\nrohjenneet unohtaa, että hän oli olemassa, ja hän päätti mennä\nkirkkoon, kerran hänkin. Ne, jotka riemuitsivat kesästä, saisivat nähdä\nhänet, Sintramin, aamuttoman pimeän halaajan, hänet, joka rakasti\nkuolemaa ilman ylösnousemusta, keväätöntä talvea.\n\nHän pisti ylleen sudennahkaturkin ja karvarukkaset. Hän valjastutti\npunaisen hevosensa kilpa-ajoreen eteen ja panetti kulkuset välkkyviin\nhelasiloihin. Pyntättynä kuin olisi vallinnut kolmenkymmenen asteen\npakkanen hän ajoi kirkolle. Hän luuli, että jalaksien vinkuna aiheutui\nkovasta pakkasesta. Hän luuli, että valkea vaahto hevosen lautasilla\noli huurretta. Hän ei tuntenut ollenkaan lämmintä. Kylmä säteili\nhänestä kuin lämpö auringosta.\n\nHän ajoi yli avaran lakeuden, joka on Bron kirkon pohjoispuolella.\nSuuria, vauraita kyliä oli hänen matkansa varrella, ja vainioita,\njoiden yllä kiiri laulavia leivoja. En ole missään kuullut kiurujen\nlaulavan niin kuin näillä vainioilla. Usein olen ihmetellyt, saattoiko\nhän tekeytyä kuuroksi näille sadoille laulajille.\n\nHänen täytyi ajaa monen sellaisen ohi, mikä olisi suututtanut häntä,\njos hän olisi siihen silmännyt. Hän olisi nähnyt kaksi kumartavaa\nkoivua joka tuvan edessä, ja avatuista ikkunoista hän olisi nähnyt\nhuoneisiin, joiden katto ja seinät oli kukilla koristettu ja verhottu\nvihreillä lehvillä. Pieninkin kerjäläistyttö kulki maantiellä\nsireenikimppu kädessään, ja emännillä oli pieni kukkakimppu\nnenäliinassaan.\n\nKukkassalkoja rypistynein kukkasin ja riippuvin seppelein seisoi\npihoilla. Niiden ympäriltä oli ruoho tallattu, sillä iloinen tanssi oli\nsiinä leiskunut kesäisenä yönä.\n\nAlhaalla Lövenillä tungeksivat tukkilautat. Pienet valkoiset purjeet\noli nostettu päivän kunniaksi, vaikkei tuulen henkäyskään heiluttanut\nniitä, ja joka maston huipussa oli vihreä seppele.\n\nMonia teitä, jotka johtavat Brohun, vaelsi kirkkoväkeä. Naiset olivat\nkoreita vaaleissa, kotikutoisissa kesäpuvuissaan, jotka oli saatu juuri\ntäksi päiväksi valmiiksi. Kaikki olivat juhlavaatteissaan.\n\nJa ihmiset eivät voineet lakata iloitsemasta pyhäisestä rauhasta ja\nlevosta jokapäiväisen työn lomassa, suloisesta lämmöstä, lupaavasta\nsadosta ja mansikoista, jotka alkoivat tienvieressä punoittaa. He\ntarkkasivat ilmojen rauhaa, pilvetöntä taivasta, ja kuuntelivat leivon\nliverrystä ja sanoivat: \"Näkee, että tämä on Herran päivä.\"\n\nSilloin ajoi Sintram siihen. Hän kiroili ja huimi piiskalla\nponnistelevaa hevosta. Sora vinkui ilkeästi jalasten alla, suurten\nkulkusien kimakka kilinä hämmensi kirkonkellojenkin äänen. Hänen\notsansa karvalakin reunan alla oli vihaisissa kurtuissa.\n\nSe kauhisti kirkkoväkeä ja se luuli nähneensä itse pirun. Eivät he\nsaaneet edes tänään, kesäjuhlan päivänä, unohtaa pahuutta ja pakkasta.\nKatkera on niiden osa, jotka vaeltavat maan päällä.\n\nNe, jotka seisoivat kirkonseinän varjossa tai istuivat kirkkopihan\nmuurilla, odottaen jumalanpalveluksen alkamista, katselivat häntä\näänettömästi ällistellen, kun hän kulki kirkonovelle. Juuri äsken oli\nhurmaava päivä täyttänyt heidän sydämensä ilolla siitä, että he saivat\nastella maan polkuja ja nauttia elon suloutta. Nyt kun he näkivät\nSintramin, valtasi heidät outojen onnettomuuksien aavistukset.\n\nSintram astui kirkkoon ja istui omalle tuolilleen, lyöden\nkarvarukkasensa penkkiin niin, että rukkasiin ommeltujen sudenkynsien\nramahdus kaikui aina ovensuuhun. Ja naiset, joita oli jo joku asettunut\netupenkkiin, pyörtyivät, kun näkivät tuon karvaisen olennon, ja heidät\ntäytyi kantaa ulos.\n\nMutta kukaan ei tohtinut ajaa ulos Sintramia. Hän häiritsi rahvaan\nhartautta, mutta häntä pelättiin liian paljon, niin ettei kukaan\nuskaltanut käskeä häntä kirkosta poistumaan.\n\nTurhaan puhui pappi kesän valoisasta juhlasta. Kukaan ei kuunnellut\nhäntä. Rahvas ajatteli vain pahaa ja pakkasta ja outoa onnettomuutta,\njota tuo ilkeä tehtaanpatruuna heille ennusti.\n\nKun kirkonmeno loppui, nähtiin ilkiön menevän saman kummun\njyrkänteelle, jolla Bron kirkko on. Hän katsoi alas Brobyn salmelle ja\nseurasi sitä silmin isonpappilan ja kolmen niemen ohi, jotka ovat\nlänsirannalla, aina Lövenin ulapoille. Ja nähtiin, miten hän puristi\nkätensä nyrkkiin ja pui sitä salmelle ja sen viheriöiville rannoille.\nSen jälkeen liukui hänen silmäyksensä etelään, alisen Lövenin taakse,\naina siintäville niemille, jotka näyttävät sulkevan järveä. Ja\npohjoiseen lensivät ne peninkulmittain Gurlita-kukkulan ohi, aina\nBjörnidetiin asti, jossa järvi loppuu. Hän katsoi länteen ja itään,\njossa pitkät vuoret laaksoa reunustavat, ja pui taas nyrkkiään. Ja\njokainen tiesi, että jos hänellä olisi ollut oikeassa kädessään\nsalamakimppu, olisi hän hurjan iloisena sinkauttanut salamansa\nrauhaisaan maahan ja levittänyt tuskaa ja kuolemaa niin etäälle kuin\nolisi voinut. Sillä hän oli jo totuttanut sydämensä niin pahaan, ettei\nhän voinut iloita muusta kuin kurjuudesta. Vähitellen hän oli itse\noppinut rakastamaan kaikkea rumaa ja viheliäistä. Hän oli\nheikkopäisempi hurjinta hullua; mutta tätä ei ymmärtänyt kukaan.\n\nPian kerrottiin kummia. Kerrottiin että kun kirkonvartija meni\nsulkemaan kirkkoa, katkesi avaimen lehti, sillä kovaksi käännetty\npaperi oli tungettu lukkoon. Vartija vei sen rovastille. Se oli, kuten\nhyvin arvasi, osoitettu sille muutamalle, joka on siellä toisessa\nmaailmassa.\n\nKuiskailtiin, mitä siinä mahtoi olla. Rovasti oli polttanut paperin,\nmutta kirkonvartija oli nähnyt, kun se pirulainen paloi. Kirjaimet\nolivat paistaneet mustasta paperista kirkkaan punaisina. Hän ei voinut\nolla lukematta. Oli lukenut, sanoivat, että se pannahinen tahtoi\nhävittää maan autioksi niin pitkälti kuin Bron kirkontorni näkyi. Hän\ntahtoi että kirkko joutuu metsän pimeyteen. Hän tahtoi karhut ja ketut\nasumaan ihmisasunnoissa. Peltojen piti olla viljelemättä, eikä enemmän\nkoiraa kuin kukkoakaan pitänyt näillä main kuuluman. Se kehno tahtoi\npalvella herraansa tuottamalla turmiota jokaiselle. Semmoista hän oli\nluvannut.\n\nJa ihmiset odottivat tulevaa aikaa hiljaisina ja epätoivoisina, sillä\nhe tiesivät, että sen ilkiön valta oli suuri, että hän vihasi kaikkea\nelämää, että hän tahtoi nähdä erämaan tunkeutuvan laaksoon ja että hän\nottaisi palvelukseensa mielellään ruton, nälänhädän tai sodankin\nkarkottamaan pois maan päältä jokaisen, joka rakasti hyvää, iloa\ntuottavaa työtä.\n\n\n\n\nKahdeksas luku\n\nROUVA MUSICA\n\n\nKun ei mikään saanut Gösta Berlingiä iloiseksi sen jälkeen, kun hän oli\nauttanut nuoren kreivittären pakoon, päättivät kavaljeerit etsiä apua\nhyvältä rouva Musicalta, joka oli mahtava haltijatar ja lohduttaa monta\nonnetonta.\n\nSentähden he avauttivat eräänä heinäkuun iltana Ekebyn suuren salin\novet ja nostattivat ikkunasäpit paikoiltaan. Aurinko ja ilma\npäästettiin sisään: tuo myöhäisen illan suuri, punainen aurinko,\nviileän ehtoon lempeä ja tuoksuva ilma.\n\nJuovikkaat päällykset poistettiin huonekaluista, klaveeri avattiin, ja\nharsot vedettiin venetsialaisten kruunujen ympäriltä. Kultaiset\naarnikotkat saivat taas loistaa valossa marmoripöytien valkeain levyjen\nalta. Valkoiset jumalattaret tanssivat peilin mustalla otsareunustalla.\nSilkkidamastin monimuotoiset kukkaset kimmelsivät iltahehkussa. Ja\nruusuja poimittiin ja kannettiin sisään. Koko sali täyttyi ruusujen\ntuoksulla. Siellä oli ihmeellisiä, nimeltä tuntemattomia ruusuja, jotka\noli tuotu vieraista maista Ekebyhyn. Siellä oli keltaisia ruusuja,\njoiden terissä veri kimmeltää punaisena kuin ihmisen suonissa, ja\nkermanvalkoisia, joiden reunat ovat repaleisia, ja hienon punaisia,\njoiden suuret terät ovat reunasta värittömiä kuin vesi, ja\ntummanpunaisia, joissa on mustat varjot. He kantoivat sisään kaikki\nAltringerin ruusut, jotka olivat tulleet mailta vierahilta\nihastuttamaan kauniiden naisten silmiä.\n\nSitten tuodaan nuotteja ja nuottitelineitä sisään, ja messinkisoittimia\nja käyriä ja viuluja kaiken kokoisia, sillä hyvä rouva Musica on nyt\nvallitseva Ekebyssä ja koettava lohduttaa Gösta Berlingiä.\n\nRouva Musica on valinnut lempeän isä Haydnin \"Oxford\"-sinfonian ja\nharjoituttanut sen kavaljeereilla. Julius-patruuna heiluttaa\ntahtipuikkoa, ja muut hoitavat kukin soitintaan. Kaikki kavaljeerit\nosaavat soittaa -- muuten he eivät olisikaan kavaljeereja.\n\nKun kaikki on valmista, lähetetään noutamaan Göstaa. Hän on vielä\nheikko ja haluton, mutta ilostuu komeasta huoneesta ja kauniista\nmusiikista, jota saa pian kuulla. Sillä tiedetäänhän, että vaivatulle\nja kärsivälle on rouva Musica parhainta seuraa. Se rouva on iloinen ja\nleikkivä kuin lapsi. Hän on tulinen ja kiehtova kuin nuori nainen. Hän\non viisas ja hyvä kuin vanhukset, jotka ovat eläneet kunniallisesti.\n\nJa sitten soittivat kavaljeerit, aivan hiljaa, suloisen hellästi.\n\nPikku Ruster on vakava työssään. Hän lukee nuotteja rillit nokalla,\nsuutelee huilusta ilmi sulavia säveliä ja leikkii sormin näppäimien ja\naukkojen joukossa. Eberhard-setä istuu köyrynä sellonsa yllä, tekotukka\non pyörähtänyt korvalliselle ja huulet vapisevat mielenliikutuksesta.\nBergh seisoo ylväänä pitkine fagotteineen. Hän unohtuu toisinaan\nja päästää ihan keuhkojensa pohjasta, mutta silloin muksauttaa\nJulius-patruuna häntä tahtipuikolla suoraan paksuun kalloon.\n\nHyvin sujuu, loistavan hyvin se sujuu! Kuolleista nuottimerkeistä\nloihtivat he esiin rouva Musican ilmielävänä. Levitä taikaviittasi,\nhyvä rouva Musica, ja kanna Gösta Berling ilon maihin, joissa hän\ntavallisesti elää.\n\nOi, että tuo on Gösta Berling, tuo, joka istuu nyt niin kalpeana ja\ntarmottomana ja jota vanhain herrojen täytyy nyt huvittaa, aivan kuin\nhän olisi pikkulapsi! Nyt tulee Vermlannissa ilon puute!\n\nMinä kyllä tiedän, miksi nuo vanhukset rakastivat häntä. Minä tiedän\nkyllä, kuinka pitkäksi talvi-ilta voi tulla ja kuinka synkeys voi\nhiipiä mieleen tuolla kaukana yksinäisissä kartanoissa. Minä ymmärrän\nkyllä, miltä tuntui kun hän tuli.\n\nAh, ajatelkaa sunnuntain iltapuolta, kun työ lepää ja ajatukset ovat\ntylsät! Ajatelkaa itsepäistä pohjatuulta, huoneeseen kylmää viuhtovaa,\nkylmää, jonka käsissä ei mikään takkatuli voi tuottaa lievitystä!\nAjatelkaa ainoata talikynttilää, jota täytyy myötäänsä niistää!\nAjatelkaa yksitoikkoista virrenveisuuta, joka kuuluu keittiöstä.\n\nNo, ja silloin soivat kulkuset, silloin kopistavat ripeät jalat lunta\nkengistä eteisen lattialle, sitten tulee Gösta Berling huoneeseen. Hän\nnauraa ja laskee leikkiä. Hän on elämää, hän on lämpöä. Hän avaa\nklaveerin kannen ja soittelee niin, että noita vanhoja kieliä\nihmettelee. Hän osaa laulaa kaikki laulut, soittaa kaikki sävelet. Hän\ntekee onnellisiksi kaikki talon asukkaat. Ei koskaan hänellä ollut\nkylmä, ei koskaan hän ollut väsynyt. Murheelliset unohtivat surunsa\nhänet nähdessään. Ah, miten hyvä sydän hänellä oli! Kuinka hän sääli\nheikkoja ja köyhiä! Ja kuinka nerokas hän oli! Niin, olisittepa\nkuulleet vanhain puhuvan hänestä.\n\nMutta nyt, juuri kun he parhaillaan soittavat, hän purskahtaa itkuun.\nHänestä on elämä, koko elämä niin surullista. Hän nojaa päätään\nkäsiinsä ja itkee. Kavaljeerit kauhistuvat. Nämä eivät ole niitä\nlempeitä ja parantavia kyyneleitä, joita rouva Musica tavallisesti\nloihtii esille. Hän nyyhkii epätoivoisesti. Aivan neuvottomina he\nlaskevat soittimet käsistään.\n\nHyvältä rouva Musicaltakin, joka rakastaa Gösta Berlingiä, häneltäkin\non mennä rohkeus; mutta sitten hän muistaa, että onhan hänellä vielä\nvaltava sankari kavaljeerien joukossa.\n\nSe on lauhkea Lövenborg, hän, joka kadotti morsiamensa sameaan jokeen\nja joka on Gösta Berlingin orja, nöyrempi kuin kukaan muu\nkavaljeereista. Hän hiipii nyt klaveerin luo. Hän käy sen ympärillä,\ntunnustelee sitä varovasti ja hyväilee kevyellä kädellä sen\nkoskettimia.\n\nMutta kavaljeerirakennuksessa on Lövenborgilla suuri puupöytä, johon\nhän on maalannut klaviatuurin ja rakentanut nuottitelineen. Sen ääressä\nhän usein istuu tuntikausia juoksutellen sormiaan mustilla ja\nvalkoisilla koskettimilla. Siinä hän harjoittelee sekä skaaloja että\netydejä, ja siinä hän soittaa Beethoveniansa. Hän ei soita koskaan\nmuuta kuin Beethovenia. Rouva Musica on tukenut häntä aivan\narmollisesti, niin että hän on saanut jäljentää monta noista\nkuudestaneljättä sonaatista.\n\nMutta ukko ei tohdi puuttua koskaan muuhun soittimeen kuin puupöytään.\nKlaveeria kohtaan hän tuntee kunnioituksensekaista kauhua. Se\nhoukuttelee häntä puoleensa, mutta se pelästyttääkin häntä. Tuo remuava\nsoitin, josta on moni polska jyristetty, on hänelle pyhättö. Hän ei ole\nuskaltanut koskaan sitä liikuttaa. Ajattele vain tuota ihmeellistä\nlaitosta, jonka monet kielet voivat auttaa suuren mestarin teokset\nelämään! Hänen tarvitsee vain painaa korvansa sitä vasten, ja kohta hän\nkuulee andanten ja scherzon humisevan sisällä. Niin, klaveeri on juuri\nse alttari, jonka ääressä rouva Musicaa on palveltava. Mutta hän ei ole\nikänään soittanut klaveeria. Hän ei koskaan tule niin rikkaaksi, että\nhänen kannattaisi hankkia itselleen klaveeria, ja tätä hän ei ole\nkoskaan tohtinut soittaa. Majurinrouvakaan ei ollut liioin halukas sitä\nhänelle avaamaan.\n\nHän on kyllä kuullut, kuinka sillä on soitettu polkkaa ja valssia ja\nkilkutettu Bellmanin sävelmiä. Mutta kun sellaista epäpyhää soitettiin,\nei tuo ihana kone tietenkään voinut muuta kuin rämistä ja voivotella.\nEi, jos tulisi Beethoven, silloin se antaisi kuulua oikean, hienon\näänensä.\n\nHän asettuu klaveerin eteen ja alkaa soittaa. Hän on aivan epävarma ja\nliikutuksissaan, mutta hän hapuilee sormillaan pari tahtia, koettaa\ntavata oikeaa sointia, rypistää otsaansa, koettaa uudestaan ja panee\nsitten kätensä kasvoilleen ja alkaa itkeä.\n\nNiin, hyvä rouva Musica, se on hänestä katkeraa. Pyhättö ei olekaan\nmikään pyhättö. Siellä ei ole sisällä uneksimassa kirkkaita, hienoja\nääniä, siellä ei ole kumeata, ylhäistä ukkosta, ei valtavaa, pauhaavaa\nhirmumyrskyä. Ei ainoatakaan kuvaamatonta sulosointua, jotka humisivat\nparatiisin ilmassa, ole sinne kätkeytynyt. Se on vanha rämisevä\nklaveeri, eikä mitään muuta.\n\nMutta silloin antaa rouva Musica neuvon kekseliäälle everstille. Hän\nottaa Rusterin mukaansa, ja he menevät kavaljeerirakennukseen ja\nnoutavat Lövenborgin pöydän, johon on maalattu koskettimet.\n\n\"Kas tässä, Lövenborg\", sanoo Beerencreutz heidän palattuaan, \"tässä on\nsinun klaveerisi. Soitapa nyt Göstalle!\"\n\nSilloin herkeää Lövenborg itkemästä ja asettuu soittamaan Beethovenia\nmurheiselle nuorelle ystävälleen. Nyt hän varmaan tulee iloiseksi.\n\nUkon päässä helisevät iki-ihanat sävelet. Hän ei voi muuta kuin\nolettaa, että Gösta kuulee, miten kauniisti hän soittaa. Gösta varmaan\nhuomaa, miten hyvin hän tänä iltana soittaa. Ei ole soittajalla enää\nvaikeuksia. Hän tekee juoksutuksiaan ja lirityksiään ihan vapaasti. Hän\nsuorittaa vaikeimmat otteet. Hän haluaisi, että itse mestari häntä nyt\nkuulisi.\n\nKuta enemmän hän soittaa, sitä enemmän hän haltioituu. Hän kuulee\nylimaallisen voimakkaana jokaisen sävelen.\n\n\"Suru, surutar\", hän soittaa, \"miksi sinua en rakastaisi? Siksi, että\nsinun huulesi ovat kylmät, sinun poskesi kuihtuneet, siksi, että sinun\nsyleilysi tukahduttaa, katseesi kivettää.\n\n\"Suru, surutar, sinä olet noita ylpeitä, kauniita naisia, joiden\nrakkautta on vaikea saavuttaa, mutta joilla se palaa voimakkaammin kuin\nmuilla. Sinä hyljätty, minä painoin sinut sydämelleni ja rakastin\nsinua. Minä hyväilin vilun pois jäsenistäsi, ja sinun rakkautesi on\nminut täyttänyt autuudella.\n\n\"Oi, miten minä olen kärsinyt! Oi, miten olen ikävöinyt, kun kadotin\nsen, jota enin rakastin. Synkkä oli ympärilläni ja sielussani yö!\nRukoukseen olin vaipunut, raskaihin, kuulemattomiin rukouksiin. Taivas\noli sulkeutunut pitkään odotettuani. Tähdekkäästä avaruudesta ei tullut\nainoatakaan suloista henkeä lohdutuksekseni.\n\n\"Mutta minun kaipuuni viilsi rikki sumentavat verhot. Sinä tulit\nväikkyen luokseni kuunsäteistä siltaa. Sinä tulit valossa, oi\nrakkahani, ja hymyilevin huulin. Iloiset haltijahenget ympärilläsi\nliehuivat. Ne tulivat ruususeppelein. Ne kisailivat sitroin ja huiluin.\nAutuasta oli sinua nähdä.\n\n\"Mutta sinä katosit, sinä katosit. Eikä minulla ollut kuunsäteistä\nsiltaa halutessani seurata sinua. Maassa minä makasin, siivetön,\ntomussa kiinni. Valitukseni oli kuin villi eläimen karjunta, kuin\ntaivaan jylisevä ukkonen. Tahdoin lähettää salaman airueena luoksesi.\nKirosin viheriöitsevää maata. Kulo kasvit polttakoon, lyököön ihmiset\nrutto! Huusin kuolemaa ja kadotusta. Luulin iankaikkisen tulen tuskien\nolevan suloutta kurjuuteni rinnalla.\n\n\"Suru, surutar, silloin sinä tulit ystäväkseni! Miksi en rakastaisi\nsinua, kuten rakastetaan noita ylpeitä, ankaria naisia, joiden\nrakkautta on vaikea voittaa, mutta joilla se palaa voimakkaammin kuin\nmuilla?\"\n\nNiin hän soitti, tuo mystikko-parka. Hän istui siinä, ihastuksesta ja\nliikutuksesta loistaen, ja kuuli iki-ihmeellisiä ääniä, luullen varmaan\nmyös Göstan kuulevan ne ja tulevan lohdutetuksi.\n\nGösta katseli häntä kauan. Ensin häntä tämä narrin kuje suututti, mutta\nvähitellen hän siinä lauhtui. Hän oli vastustamaton, tuo ukko,\nistuessaan noin nauttien Beethovenistaan.\n\nJa Gösta alkoi ajatella, miten tämäkin mies, joka nyt oli niin lauhkea\nja suruton, oli kerran ollut kärsimysten kourissa, kuinka hänkin oli\nkadottanut rakastettunsa. Ja nyt hän istui tuossa puupöytänsä ääressä\nonnesta loistaen. Ei siis tarvittu enempää tekemään ihmistä\nonnelliseksi.\n\nSe tuntui nöyryyttävältä. Kuinka, Gösta, hän sanoi itsekseen, etkö sinä\nenää voi kärsiä etkä kestää? Sinä, jota kaiken elämäsi ajan on köyhyys\nkaraissut, sinä, joka olet kuullut jokaisen metsän puun, jokaisen\nniityn mättään puhuvan kieltäytymisestä ja kärsivällisyydestä, sinä,\njoka olet kasvanut maassa, missä talvi on ankara ja kesä niukka, oletko\nsinä unohtanut kärsimisen taidon?\n\nAh, Gösta, mies kestäköön kaiken, mitä elämä tarjoaa, rohkein mielin ja\nhymyhuulin, muuten hän ei ole mies. Kaihoa niin paljon kuin tahdot, jos\nolet kadottanut rakkaasi, anna omantunnon sisintäsi kaivaa ja jäytää,\nmutta ole kasvoiltasi mies ja vermlantilainen. Anna katseesi säteillä\niloa ja tervehdi ystäviäsi hilpein sanoin!\n\nAnkaraa on elämä, ankaraa luonto. Mutta kumpikin tuottaa vastapainoksi\nkovuudelleen rohkeutta ja iloa, muutoinhan ei kukaan voisi niitä\nkestää.\n\nRohkeutta ja iloa! On kuin nämä olisivat elämän tärkeimmät\nvelvollisuudet. Sinä et ole niistä koskaan tinkinyt, et tingi nytkään.\n\nOletko sinä huonompi Lövenborgia, joka istuu tuossa puuklaveerinsa\nääressä, huonompi kaikkia muita kavaljeereja, noita uljaita, noita\nsuruttomia, iäti nuoria? Sinä tiedät kyllä, ettei ainoakaan heistä ole\nvälttänyt kärsimystä!\n\nJa Gösta katsoo heitä. Ah, millainen näytelmä! Siinä he istuvat, kaikki\nsyvän vakavina, ja kuuntelevat tätä musiikkia, jota ei kukaan kuule.\n\nLövenborg havahtuu unelmistaan vallattomaan nauruun. Hän kohottaa\nkätensä koskettimilta ja kuuntelee kuin hurmiossa. Se on Gösta\nBerlingin entistä naurua, hänen hyvää, ystävällistä, tarttuvaa\nnauruaan! Suloisinta soittoa, mitä vanhus on elämässään kuullut.\n\n\"Enkö minä jo arvannut, että Beethoven sinut parantaa!\" hän huudahtaa.\n\"Nythän sinä olet taas ennallasi.\"\n\nSillä tavalla hyvä rouva Musica paransi Gösta Berlingin riutumuksesta.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku\n\nBROBYN PAPPI\n\n\nEros, kaikkivaltias jumala, sinä tiedät hyvin, että usein tuntuu siltä\nkuin ihminen olisi sinun vallastasi vapautunut. Näyttää kuin kaikki ne\nsuloiset tunteet, jotka ihmisiä yhdistävät, olisivat kuolleet hänen\nsydämestään. Mielipuolisuus ojentaa kyntensä ottaakseen onnettoman,\nmutta silloin tulet sinä kaikkivaltiudessasi, sinä elämän\nsuojelusherra, ja niinkuin entisen väkevän pyhimyksen sauva kukoistaa\nkuivunut sydän jälleen.\n\nKukaan ei ole Brobyn pappia ahnaampi, kukaan ei pahuutensa ja\nsydämettömyytensä vuoksi ihmisistä erotetumpi. Hänen huoneensa ovat\nlämmittämättä talvella, hän istuu maalaamattomalla puupenkillä, kulkee\nryysyissä, syö hengenpitimiksi kuivaa leipää ja raivostuu, jos\nkerjäläinen astuu hänen kynnyksensä yli. Hän antaa hevosen nähdä nälkää\ntallissa ja myy heinät, hänen lehmänsä järsivät tievieren kuivaa heinää\nja seinien sammalta. Aina kauas maantielle kuuluu nälkäisten lampaiden\nmääkinä. Talonpojat nakkelevat hänelle lahjana ruokaa, jota heidän\nkoiransa eivät syö, ja vaatteita, joita heidän köyhänsä halveksivat.\nHänen kätensä on ojennettu pyytämään, selkänsä taipuisa kiittämään. Hän\nkerjää rikkailta, lainaa köyhiltä. Kun hän näkee leimatun rahan,\nkirvelee hänen sydäntään tuska, kunnes raha on hänen taskussaan.\nOnneton se, joka ei ole suorituspäivänä selvittänyt asioitaan hänen\nkanssaan!\n\nMyöhään hän nai, mutta parempi olisi ollut, jos hän ei olisi ollenkaan\nnainut. Hänen vaimonsa kuoli kiusattuna ja ylenmäärin rasittuneena. Nyt\nhänen tyttärensä palvelee vierailla. Pappi vanhenee, mutta ikä ei\nlievitä hänen himoaan. Ahneuden mielettömyys ei eroa hänestä koskaan.\n\nMutta eräänä kauniina elokuun päivänä nousevat raskaat, neljän hevosen\nvetämät vankkurit Brobyn ylämäkeä. Hieno, vanha neiti tulee siellä\nkaikessa komeudessaan, kuski, lakeija ja kamarineitsyt mukanaan. Hän\ntulee tapaamaan Brobyn pappia, nuoruutensa rakastettua.\n\nKun pappi oli kotiopettajana hänen isänsä maatilalla, he rakastivat\ntoisiaan, vaikka ylpeä suku heidät erotti. Ja nyt hän matkaa Brobyn\nmäkiä saadakseen nähdä hänet vielä kerran ennen kuolemaansa. Kaikki,\nmitä elämä voi hänelle enää antaa, on, että hän saa vielä nähdä\nnuoruutensa rakastetun.\n\nPieni, hieno neiti istui unelmoiden noissa suurissa vaunuissa. Hän ei\nole menevinään köyhään, pieneen kappalaisen taloon, vaan viileään,\ntuuheaan lehtimajaan, joka on puiston perillä ja jossa rakastettu häntä\nodottaa. Hän näkee rakkaansa: tämä on nuori, ja hän osaa suudella ja\nhän osaa rakastaa. Nyt, tietäessään näkevänsä toisen, tämän kuva\nilmestyy hänen eteensä harvinaisen selkeänä. Miten kaunis hän on, miten\nkaunis! Hän osaa haaveksia, hän osaa leimuta, hän täyttää hänen\nolentonsa hurmauksen tulella.\n\nNyt on neiti kellankelmeä, kuihtunut ja vanha. Pappi ei kenties tunne\nhäntä enää, kuusikymmenvuotiasta, mutta hän ei tule katseltavaksi vaan\nkatsomaan: katsomaan nuoruutensa rakastettua, joka on säästynyt\nvahingotta ajan iskuilta, joka on yhä nuori ja kaunis ja\nlämminsydäminen.\n\nHän on asunut niin kaukana, ettei ole kuullut sanaakaan Brobyn papista.\n\nNiin jyrisevät vankkurit ylämäkeä, ja jo näkyykin pappila jyrkänteellä.\n\n\"Jumalan laupeuden tähden\", vonkaisee tiepuolesta kerjäläinen, \"lantti\nköyhälle raukalle.\"\n\nJalo nainen antaa hänelle hopearahan ja kysyy, onko Brobyn pappila\ntässä lähellä.\n\nKerjäläinen silmäilee häntä terävästi, ovelasti.\n\n\"Pappila on tuolla\", hän sanoo, \"mutta pappi ei ole kotona, eikä ketään\nole kotona pappilassa.\"\n\nHieno, pieni neiti näyttää aivan kummasti kalpenevan. Viileä lehtimaja\nhäviää, rakastettua ei ole siellä. Kuinka hän voi toivoakaan,\nneljäkymmentä vuotta odotettuaan, tapaavansa hänet siellä?\n\nMitä armollisella neidillä olisi pappilaan asiaa?\n\nArmollinen neiti on tullut tapaamaan komministeriä. Hän on tuntenut\nhänet menneinä päivinä.\n\nNeljäkymmentä vuotta ja neljäkymmentä peninkulmaa on erottanut heitä.\nJa joka peninkulmalla, jonka neiti on ajanut lähemmäksi, hän on ajanut\npois yhden vuoden suru- ja muistotaakat, joten hän nyt, päästyään\nperille pappilaan, on taaskin kaksikymmenvuotias, huoleton, vailla\nmuistoja.\n\nKerjäläinen seisoo ja katsoo häntä, näkee hänen muuttuvan\nsilmissään kaksikymmenvuotiaasta kuusikymmenvuotiaaksi, ja taaskin\nkuusikymmenvuotiaasta kahdenkymmenen ikäiseksi.\n\n\"Pappi tulee kotiin iltapäivällä\", hän sanoo. Armollinen neiti tekisi\nparhaiten, jos menisi Brobyn majataloon ja tulisi takaisin\niltapäivällä. Silloin takaa kerjäläinen papin olevan kotona.\n\nHetkisen päästä vierivät raskaat vankkurit mäkiä alas vieden pientä,\nkuihtunutta naista majataloon, mutta kerjäläinen seisoo kovasti\nvavisten ja katselee, kun toinen menee. Hänen tekisi mieli langeta\npolvilleen ja suudella pyöränjälkiä.\n\nHienona, parta ajettuna ja puku puhdistettuna, kiiltosoikioissa\nkengissä, silkkisukissa, röyhelöpaidassa ja kalvosimissa seisoo Brobyn\npappi samana päivänä puolelta päivin Bron ruustinnan edessä.\n\n\"Hieno neiti\", hän sanoo, \"kreivintytär. Ruustinna, luuleeko ruustinna,\nettä minä, köyhä mies, voin pyytää häntä tulemaan luokseni? Lattiat\novat mustat, vierashuoneessa ei ole huonekaluja, salin katto on vihreä\nhomeesta ja kosteudesta. Auttakaa minua, ruustinna! Ajatelkaa, että hän\non ylhäisen kreivin tytär!\"\n\n\"Sanokaa, että olette matkoilla!\"\n\n\"Rakas ruustinna, hän on ajanut neljäkymmentä peninkulmaa nähdäkseen\nminut, köyhän miehen. Ei hän tiedä, millaista minun oloni on. Ei\nminulla ole sänkyäkään mihin hänet pyytää nukkumaan. Eikä ole sänkyä\nhänen palvelijoilleen.\"\n\n\"No, antakaa sitten hänen mennä matkaansa.\"\n\n\"Rakas, hyvä ruustinna! Eikö ruustinna ymmärrä, mitä minä tarkoitan?\nEnnen minä antaisin kaikki mitä minulla on, kaikki mitä olen\nahkeruudella ja ponnistuksella saanut kokoon, kuin antaisin hänen mennä\nvastaanottamatta häntä kattoni alle. Hän oli kaksikymmenvuotias, kun\nminä näin hänet viimeksi, ja siitä on nyt neljäkymmentä vuotta,\najatelkaa, ruustinna! Auttakaa minua, että minä saan nähdä hänet\nluonani! Tässä on rahaa, jos raha auttaa, mutta tässä tarvitaan muuta\nkuin rahaa.\"\n\nOi Eros, naiset rakastavat sinua. Mieluummin he käyvät sata askelta\nsinun tähtesi kuin askelen muiden jumalten tähden.\n\nBron suuressa pappilassa tyhjennetään sisähuoneet, tyhjennetään\nkeittiö, tyhjennetään ruokasäiliö. Bron suuressa pappilassa lastataan\ntyörattaat ja ajetaan kappalaisen taloon. Kun rovasti tulee\nrippikoulusta kotiin, hän saa kuljeksia tyhjissä huoneissa, raottaa\nkeittiönovea ja kysyä päivällistään eikä löydä sieltä ketään. Ei\npäivällistä, ei ruustinnaa, ei piikoja! Minkäs sille voi! Eros kun\ntahtoi, Eros, tuo kaikkivaltias.\n\nSitten lähempänä iltaa nousevat ne raskaat vaunut ratisten Brobyn\nmäkiä. Ja pieni neiti istuu ja pelkää: eiköhän häntä taas tapaa huono\nonni, pääseekö hän nyt todellakin kohtaamaan elämänsä ainoata iloa?\n\nSitten pyörähtävät vaunut pappilaan, mutta porttiholvissa ne\npysähtyvät. Suuret vaunut ovat liian leveät, porttiholvi liian kapea.\nKuski läiskäyttää piiskallaan, hevoset hypähtävät, lakeija noituu,\nmutta vaunujen takapyörät ovat auttamattomasti takerruksissa.\nKreivintytär ei voi päästä rakastettunsa pihaan.\n\nMutta tuolta tulee joku, sieltä tulee hän. Hän nostaa kreivintyttären\nvaunuista, hän kantaa hänet käsillään, joiden voima on murtumaton;\nhäntä painetaan yhtä lämpimään syleilyyn kuin ennen, neljäkymmentä\nvuotta sitten. Neiti katsoo silmiin, jotka loistavat niinkuin ne\nloistivat silloin, jolloin ne olivat nähneet ainoastaan viisikolmatta\nkevättään.\n\nNeidin valtaa tunteiden myrsky, lämpimämpi kuin milloinkaan ennen. Hän\nmuistaa, että tuo toinen kantoi hänet kerran ylös pengermän portaita.\nHän, joka jo uskoi rakkautensa eläneen kaikki nämä vuodet, hän oli\nkumminkin unohtanut, miltä tuntui olla suljettuna vahvoihin\nkäsivarsiin, katsella nuoriin, loistaviin silmiin.\n\nHän ei näe, että pappi on vanha. Hän näkee vain silmät, silmät.\n\nHän ei näe mustia lattioita, homeenvihreitä laipioita, hän näkee vain\nhänen loistavat silmänsä. Brobyn pappi on komea mies, kaunis herra\nsillä hetkellä. Hän tulee kauniiksi kun hän vain morsiameensa\nkatsahtaa.\n\nHän kuuntelee papin ääntä, hänen kirkasta, vahvaa ääntään, se hyväilee\nja kaikuu. Niin puhuu pappi vain hänelle. Miksi tarvitsi pappi rovastin\nhuonekaluja tyhjiin huoneihinsa, miksi ruokaa, miksi palvelijoita?\nVanha neiti olisi tuskin kaivannut sellaista. Hän kuuntelee papin ääntä\nja katselee hänen silmiään.\n\nKoskaan, koskaan ennen ei nainen ole ollut niin onnellinen.\n\nKuinka sirosti pappi kumartaa, sirosti ja ylpeästi, ikäänkuin hän olisi\nruhtinatar ja pappi hellitty suosikki! Pappi käyttää hänelle puhuessaan\nvanhojen monia korulauselmia. Nainen vain hymyilee ja on onnellinen.\n\nIllalla tarjoaa pappi hänelle käsivartensa ja he kävelevät kahden hänen\nvanhassa, rappeutuneessa puutarhassaan. Neiti ei näe mitään rumaa,\nmitään laiminlyötyä. Rumiksi versoneet pensaat muuttuvat leikatuiksi\naitauksiksi, rikkaruoho laskeutuu tasaiseksi, loistavaksi matoksi,\npitkät käytävät varjostavat niitä, ja tumman vihreyden syvänteistä\nloistavat valkeat kuvapatsaat, nuoruuden, uskon, toivon, rakkauden\nkuvat.\n\nHän tietää papin olleen naimisissa, mutta hän ei sitä muista. Kuinka\nmuistaisi hän mitään sellaista! Hänhän on kahdenkymmenen iässä, pappi\nviidenkolmatta. Niin, pappi on varmaankin vain viidenkolmatta, nuori,\nhehkuva, voimaa uhkuva. Onko se hän, josta tulee ahne Brobyn pappi,\nhän, tuo hymyilevä nuorukainen! Joskus suhahtaa papin korviin sanoma\nkaameista kohtaloista.\n\nMutta köyhien vaikerrusta, petettyjen kirouksia, halveksinnan\npilkkapuheita, häväistyslauluja, ivaa, siitä hän ei vielä tiedä mitään.\nHänen sydämensä palaa ainoastaan puhdasta ja viatonta rakkautta. Ei ole\ntuo ylpeä nuorukainen koskaan rakastava kultaa niin, että matelee sen\nvuoksi alhaisimmassa liassa, kerjää sitä matkustavilta, kärsii\nnöyryytystä, kärsii pilkkaa, kärsii vilua, kärsii nälkää saadakseen\nvain sitä. Hänkö pitää lastaan nälässä, kiduttaa vaimoaan saman kurjan\nkullan vuoksi! Se on mahdotonta. Sellainen hän ei voi olla. Hän on hyvä\nihminen, kuten kaikki muutkin. Hän ei ole mikään peto.\n\nEi kulje hänen nuoruutensa rakastettu halveksitun raukan rinnalla, joka\non arvoton siihen toimeen, jonka on rohjennut ottaa! Niin hän ei tee.\n\nOi Eros, kaikkivaltias jumala, ei tänä iltana! Tänä iltana ei hän ole\nBrobyn pappi, ei myös seuraavana päivänä eikä ylihuomennakaan.\n\nKolmantena huomenna matkustaa kreivintytär pois. Portti on laajennettu.\nVaunut vierivät Brobyn alamäkeä niin nopsasti kuin kyllikseen levänneet\nhevoset jaksavat juosta.\n\nSellainen unelma, sellainen ihana unelma! Ei ainoatakaan pilveä niinä\nkolmena päivänä!\n\nKreivitär matkasi hymyillen kotiinsa, linnaansa ja muistoihinsa. Hän ei\nkuullut koskaan enää papin nimeä mainittavan, hän ei koskaan hänestä\nkysellyt. Hän tahtoi vain uneksia tätä unelmaa niin kauan kuin eli.\n\nBrobyn pappi istui kolkossa kodissaan ja itki epätoivoisesti. Nainen\noli tehnyt hänet nuoreksi. Pitikö hänen taas tulla vanhaksi? Pitikö\npahanhengen taas palata ja tehdä hänet halveksittavaksi, yhtä\nhalveksittavaksi kuin ennenkin?\n\n\n\n\nKymmenes luku\n\nJULIUS-PATRUUNA\n\n\nJulius-patruuna kantoi punaiseksi maalatun puukirstunsa\nkavaljeerirakennuksesta ulos. Hän täytti tuoksuvalla pomeranssiviinalla\nvihreän lekkerin, joka oli seurannut häntä monilla matkoilla, ja\nsuureen, leikkauksilla koristettuun eväslippaaseen hän pani voita,\nleipää ja vanhaa juustoa, viheriältä ja ruskealta suloisesti\nvivahtavaa, sekä lihavaa liikkiötä ja ohukaisia, vattuhillossa\nhyllyviä.\n\nSitten Julius-patruuna lähti Ekebystä matkaansa ja sanoi kyynelsilmin\njäähyväiset koko Ekebyn ihanuudelle. Hän siveli ja hyväili viimeisen\nkerran kuluneita keilipalloja ja tehtaanmäen pyöreäposkisia\nlapsukaisia. Hän käveli ja kierteli puutarhan lehtimajat ja puiston\nluolat. Hän pistäytyi tallissa ja navetassa, siveli hevosten lautasia,\npudisteli sarvista kiukkuista sonnia ja antoi vasikkain nuolla paljaita\nkäsiään. Viimein hän itkevin silmin meni päärakennukseen, jossa\njäähyväisaamiainen häntä odotti.\n\nVoi tätä elämäämme! Kuinka paljon siinä on pimeätä! Myrkkyä oli nyt\nruoassa, sappea viinissä. Liikutuksen kuromat olivat kavaljeerien\nkurkut kuten hänen omansakin. Kyynelten sumu himmensi näön.\nJäähyväispuheita keskeyttivät nyyhkytykset. Voi ihmiselämää! Hänen\nelämänsä on tästä lähtien oleva ainaista, pitkää ikävöimistä. Koskaan\nei hän enää vedä huuliaan hymyyn, laulut kuolevat hänen muististaan\nniinkuin kukat kuolevat syksyiseltä kedolta. Hän on riutuva, kelmenevä,\nvariseva kuin hallan purema ruusu, kuin janoava lilja. Koskaan eivät\nkavaljeerit enää näe Julius parkaa. Raskaat aavistukset liikkuivat\nhänen sielussaan, niinkuin myrskyn ajamain pilvien varjot kiitelevät\näsken hohtaneilla pelloillamme. Hän lähti nyt kotiin kuolemaan.\n\nTerveydestä ja hyvinvoinnista kukoistavana hän nyt seisoi heidän\nedessään. Koskaan eivät he enää näe häntä sellaisena. Koskaan eivät he\nenää kysy häneltä leikillään, milloin hän viimeksi oli varpaansa\nnähnyt, koskaan eivät he enää tahdo keilapalloiksi hänen poskiaan.\nMaksassa ja keuhkoissa kalvoi jo auttamaton paha. Se kalvoi ja jäyti.\nKauan hän oli jo sen tuntenut. Hänen päivänsä olivat luetut.\n\nOi, jos Ekebyn kavaljeerit edes säilyttäisivät vainajan uskollisessa\nmuistossaan! Voi, etteivät he häntä unohtaisi!\n\nVelvollisuus vaati häntä. Siellä kotona odotti Juliusta hänen äitinsä.\nSeitsemäntoista vuotta oli hän jo odottanut häntä Ekebystä takaisin.\nNyt hän oli kirjoittanut kirjeen ja pyytänyt poikaansa tulemaan, ja\npoika tahtoi häntä totella. Hän tiesi, että se oli hänen kuolemakseen,\nmutta hän totteli, kuten kelpo pojan tulee.\n\nOi, jumalaisia Ekebyn vieraspitoja! Oi, noita suloisia rantaniittyjä,\ntuota uljasta koskea! Oi, näitä seikkailujen riemuja, valkeita, sileitä\ntanssilattioita ja rakastettua kavaljeerirakennusta! Oi, viulut ja\nwalt-torvet, oi onnen ja ilon elämää! Kuolemaksi oli ero kaikesta\nsiitä.\n\nSitten meni Julius-patruuna keittiöön ja sanoi jäähyväiset\nalustalaisille. Kaikkia yhteisesti ja itsekutakin erikseen,\nemännöitsijästä ruotimummoon saakka, hän syleili ja suuteli pursuvassa\nhellyydessään. Piiat itkivät ja parkuivat hänen kohtaloaan: että niin\nhyvän ja hauskan herran täytyi kuolla, että he eivät koskaan enää saisi\nhäntä nähdä.\n\nJulius-patruuna käski tuoda kiesinsä ulos vaunuliiteristä ja vanhan\nhevosensa tallista.\n\nJulius-patruunan ääni melkein petti, kun hän antoi käskynsä. Kiesit\neivät siis saisi lahota rauhassa Ekebyssä, vanhan Kaisan täytyi siis\nerota tutusta soimestaan. Hän ei tahtonut sanoa pahaa äidistään, mutta\näidin olisi pitänyt ajatella edes kiesejä ja Kaisaa, jollei hän\najatellut poikaansa. Kuinka ne jaksaisivat kestää tuon pitkän matkan?\n\nKaikkein katkerinta oli kumminkin ero kavaljeereista.\n\nPieni, pyöreä Julius-patruuna, joka oli luotu paremminkin pyörimään\nkuin kulkemaan, tunsi traagillisen osansa aina sormenpäitä myöten. Hän\nmuisteli tässä nyt tuota suurta ateenalaista, joka tyhjensi tyynesti\nmyrkkypikarin itkevien oppilaidensa keskellä. Hän muisteli kuningas\nKustaa Vaasaa, joka ennusti Ruotsin kansalle, että se kerran ikävöisi\nhänet ylös haudastakin.\n\nViimein hän lauloi heille parhaimman laulunsa. Hän ajatteli joutsenta,\njoka kuolee lauluunsa. Niin tahtoi hänkin heidän muistavan mennyttä:\nkuninkaallisena sieluna, joka ei vaikerrukseen vaivu, vaan eroaa näiltä\nilmoilta sulosävelten kantamana.\n\nVihdoin oli viimeinen pikari tyhjennetty, viimeinen laulu laulettu,\nviimeinen syleily syleilty. Hän sai viitan ylleen, ja piiska oli\nhänellä kädessään. Yksikään silmä ei ollut hänen ympärillään kuiva, ja\nhänen omat silmänsä täytti surun nouseva usva niin ettei hän nähnyt\nlainkaan eteensä.\n\nSilloin tarttuivat kavaljeerit häneen ja kieputtivat häntä ilmassa.\nHurraahuudot jyrisivät hänen ympärillään. He asettivat hänet johonkin\nistumaan, hän ei nähnyt mihin. Piiska paukahti, ajoneuvot liikahtivat\nhänen allaan. Hän oli matkalla pois. Kyettyään vihdoin selvästi\nnäkemään hän oli jo loitolla maantiellä.\n\nKyllä olivat kavaljeerit kaipuusta itkeneet ja järkkyneet, mutta silti\nei suru tukahduttanut heidän sydämissään kaikkia ilon lähteitä. Yksi\nheistä -- liekö se ollut Gösta Berling, runoilija, vai Beerencreutz,\nkukunpelaaja ja sotavanhus, vai elämään väsynyt Kristoffer-serkku --\noli keksinyt keinon, ettei vanhaa Kaisaa tarvinnut ottaa tallista eikä\nlahoavia kiesejä liiteristä. Valkotäpläinen sonni oli valjastettu\nheinähäkin eteen, ja sitten kun tuo punainen kirstu, vihreä lekkeri ja\nveistokoristeinen eväslipas oli viety häkkiin, sijoitettiin lopuksi\nJulius-patruuna itse, jonka silmiä kyyneleet sumensivat, ei\neväslippaalle eikä kirstulleen, vaan valkotäpläisen sonnin selkään.\n\nKatsos, sellainen on ihminen, liian heikko kohtaamaan surua sen\nkaikessa katkeruudessa. Kyllä surivat kavaljeerit tätä ystävää, joka\nmatkasi nyt pois kuolemaan, tätä kuihtuvaa liljaa, tätä siipeen\nammuttua joutsenlaulajaa; mutta kumminkin heidän sydämensä ahdistusta\nhelpotti, kun he näkivät hänen ratsastavan suuren sonnin selässä,\nnyyhkytysten väristäessä hänen paksua ruumistaan, ja kun hänen kätensä,\nlevitetyt viime syleilyyn, laskeutuivat epätoivon herpaamina alas ja\nhänen silmänsä tähystivät armottomalta taivaalta oikeutta.\n\nMaantiellä alkoi sumu Julius-patruunan silmistä haihtua, ja hän huomasi\nistuvansa keikkumassa elukan selässä. Ja silloin kerrotaan hänen\nruvenneen miettimään, mitä ihmeitä seitsemänätoista pitkänä vuotena voi\ntapahtua! Vanha Kaisa oli näet huomattavasti muuttunut. Olivatko Ekebyn\nkaura-appeet ja apilasnurmet voineet moista aikaansaada? Ja hän huusi\n-- en tiedä, kivetkö tienvieressä, vai linnut viidassa sen kuulivat --\nmutta totta hän vain huusi: \"Piru minut vieköön, mutta eiköhän vain\nsinulle, Kaisa, ole kasvanut sarvet!\"\n\nKun hän vielä hetken oli sitä aprikoinut, luisui hän hiljaa alas sonnin\nselästä ja nousi häkkiin, istuutui eväskirstulleen ja ajeli edelleen\nsyvissä mietteissä.\n\nTuokion päästä, Brobytä lähestyessään, kuulee hän tahdikasta laulua:\n\n    \"Mars, eespäin!\n    Pystyssäpäin\n    Vermlannin jääkärit marssii näin.\"\n\nNiin kaikui laulu häntä vastaan, mutta jääkäreitä siellä ei ollut, vaan\nBergan hovin iloiset neidot ja pari Munkerudin laamannin kaunista\ntytärtä sieltä tuli pitkin tietä. He olivat pistäneet pienet\neväsnyyttinsä pitkiin sauvoihin, joita pitivät olallaan kuin kiväärejä,\nja marssivat rohkeasti kesähelteessä ja lauloivat hyvässä tahdissa:\n\n    \"Mars, eespäin!\n    Pystyssä päin -- -- --\"\n\n\"Mihinkäs nyt, Julius-patruuna?\" huusivat he tavatessaan hänet eivätkä\nhuomanneet surunpilviä hänen otsallaan.\n\n\"Pois synnin ja turhuuden tyyssijasta\", vastasi Julius-patruuna. \"En\ntahdo oleskella enää laiskurien ja pahantekijäin parissa. Minä menen\nkotiini äidin luokse.\"\n\n\"Oi\", huusivat tytöt, \"se ei ole totta, eihän Julius-patruuna toki\nlähde Ekebystä.\"\n\n\"Lähtee\", hän sanoi ja löi nyrkkinsä vaatekirstuun. \"Niinkuin Loth\npakeni Sodomasta ja Gomorrasta, niin pakenen minä Ekebystä. Nyt siellä\nei ole ainoatakaan hurskasta miestä. Mutta kun maa heidän jalkainsa\nalla luhistuu ja taivaasta räiskii tulta ja tulikiveä, silloin minä\nriemuitsen Jumalan hurskaista tuomioista. Hyvästi, tytöt, kavahtakaa te\nEkebytä!\"\n\nSen sanottuaan hän aikoi ajaa edelleen, mutta tämä ei suinkaan ollut\nnoiden iloisten tyttöjen tarkoitus. Heidän tarkoituksensa oli mennä\nDunder-vuorelle näköalaa katsomaan, mutta tie oli pitkä, ja heitä niin\nhalutti ajaa Juliuksen heinähäkissä vuorenjuurelle. Onnellisia ne,\njotka voivat nauttia elämän päivänpaisteesta, tarvitsematta kurpitsaa\nkiireensä suojaksi! Kahdessa minuutissa saivat tytöt aikeensa\ntoteutumaan. Julius-patruuna käänsi sonninsa ja suuntasi sen\nDunder-vuorta kohden. Hymyillen hän nyt istui eväslippaallaan häkin\ntullessa tyttöjä täyteen. Pitkin tienvartta kasvoi päivänkukkia ja\nkamelisaunioita ja käenkaalia. Sonnin täytyi tuon tuostakin hetkinen\nlevätä. Silloin laskeusivat tytöt häkistä ja poimivat kukkia. Pian\nkiersivät Juliuksen päätä ja sonnin sarvia komeat seppeleet.\n\nSitten he näkivät nuoria koivuja ja tummia leppäpensaita. Niinpä he\nlaskeutuivat rattailta ja katkoivat oksia kaunistaakseen häkin. Se oli\npian kuin matkaava viidakko. Siitä riitti iloa ja leikkiä kaiken\npäivää. Julius-patruuna tuli sitä lempeämmäksi ja valoisammaksi mitä\npitemmälle päivä kului. Hän jakeli evässäkistään tytöille ja lauleli\nheille. Kun he seisoivat Dunder-kukkulalla, allaan aava maisema niin\nuljaana ja kauniina, että heille tuli kyyneleet silmiin sen ihanuutta\nkatsellessaan -- silloin tunsi Julius sydämensä kiivaasti sykkivän,\nsanat hyrskyivät hänen huuliltaan, ja hän puhui rakkaasta maastaan.\n\n\"Oi Vermlanti\", hän sanoi, \"sa kaunis, ikihurmaava! Usein, kun olen\nkatsellut sinua edessäni kartalta, olen ihmetellyt, minkä muotoinen\nsinä mahdat olla, mutta nyt ymmärrän, mikä sinä olet. Sinä olet vanha,\nhurskas erakko, joka istut hiljaa uneksien, lepäät jalat ristissä ja\nkädet helmassa. Sinulla on suippo myssy, joka on vedetty puoliksi\nsuljetuille silmillesi. Sinä olet mietiskelijä, olet pyhä uneksija, ja\nhyvin kaunis sinä olet. Aavat metsät ovat sinun pukusi. Pitkät nauhat\nsinivettä ja samaa tasoa juoksevien sinisten harjujen jonot reunustavat\nsitä. Sinä olet niin yksinkertainen, ettei vieras näe, miten kaunis\nsinä olet. Olet köyhä niinkuin hurskaat halaavat olla. Istut hiljaa,\nVenernin laineiden huuhdellessa jalkojasi ja ristissä olevia\nnilkkojasi. Vasemmalla kupeellasi ovat malmikenttäsi ja kaivoksesi.\nNiissä on sinun sykkivä sydämesi. Pohjoisessa ovat jylhyyden,\nsalaperäisyyden tummat, kauniit seutusi. Siellä on sinun pääsi,\nuneksija.\n\n\"Kun minä näen sinut, sinä jättimäinen, sinä vakaa, täyttyy silmäni\nkohta kyynelillä. Sinä olet ankara kauneudessasi, sinä olet miete,\nköyhyys, kieltäymys, ja kumminkin näen keskellä ankaruuttasi lempeyden\nsuloiset piirteet. Katselen sinua ja jumaloin sinua. Kun vain katsahdan\navaraan metsään, kun pukusi kaista vain minua koskettaa, niin paranee\nsieluni vaivoista. Tunti tunnin, vuosi vuoden perästä olen sinun pyhiä\nkasvojasi katsellut. Mitä arvoituksia kätket silmäluomiesi alle, sinä\ntyytymyksen jumaluus? Oletko ratkaissut jo elämän arvoituksen ja\nkuoleman, vai aprikoitko vielä, sinä pyhä, jättiläismäinen? Minusta\nsinä olet suurten, vakavain ajatusten vaalija. Mutta minä näen ihmisten\nahertavan päälläsi ja ympärilläsi, olentojen, jotka eivät koskaan tunnu\nhuomaavan vakavuuden majesteettisuutta otsallasi. He näkevät vain sinun\nkasvojesi ja jäsentesi kauneuden ja hurmaantuvat niin, että unohtavat\nkaiken.\n\n\"Voi minua, voi kaikkia meitä, Vermlannin lapsia! Vain kauneutta, vain\nkauneutta, emme mitään muuta vaadi elämältä. Me kieltäymyksen lapset,\nvakavuuden, köyhyyden, me kohotamme kätemme kuin yhteen ainoaan,\npitkään rukoukseen ja rukoilemme tuota ainoata hyvää: kauneutta. Olkoon\nelämä kuin ruusupensas, kukkikoon se rakkautta, viiniä ja huvia, ja\nolkoot sen ruusut joka miehen tarjolla! Kas sitä me halaamme, ja meidän\nmaamme piirteet ovat ankaruuden, vakavuuden, kieltäymyksen! Maamme on\nmietinnän ikuinen vertauskuva, mutta meillä ei ole ajatuksia.\n\n\"Oi Vermlanti, sa kaunis, ikihurmaava!\"\n\nNiin hän puhui kyynelsilmin ja sisäisestä innosta vapisevin äänin.\nTytöt kuuntelivat häntä ihmetellen ja heltyneinäkin. Vähän he\naavistivat sitä tunteiden syvyyttä, joka kätkeytyi tämän leikkiä ja\nhymyä kimmaltavan pinnan alle.\n\nKun päivä kallistui iltaan ja he nousivat takaisin häkkiin, niin tytöt\ntuskin tiesivät, mihin Julius-patruuna heitä vei, ennen kuin he\npysähtyivät Ekebyn portaiden eteen.\n\n\"Nyt mennään sisään ja pistetään pikkuisen tanssiksi\", sanoi\nJulius-patruuna.\n\nMitä sanoivat kavaljeerit, kun näkivät Julius-patruunan tulevan\ntakaisin, kuihtunut seppele hatussa ja häkki täynnä tyttöjä?\n\n\"Kyllähän me arvasimme tyttöjen hänet vieneen\", sanoivat he, \"muutenhan\nhän olisi joutunut tänne takaisin monta tuntia aikaisemmin.\" Sillä\nkavaljeerit muistivat, muistivatpa kyllä, että tämä oli juuri\nseitsemästoista kerta, jolloin Julius-patruuna koetti lähteä Ekebystä:\noli koetellut kerran joka vuosi. Mutta nyt oli Julius-patruuna jo\nunohtanut sekä tämän että muut yrityksensä. Hänen omatuntonsa nukkui\ntaas yksivuotista untaan.\n\nSe oli veikeä mies, tuo Julius-patruuna. Kevyt tanssissa, riuska\npelipöydässä. Kynä, sivellin ja viulunkäyrä sopivat kaikki yhtä hyvin\nhänen käteensä. Hänellä oli herkkä sydän, kielellä kauniita sanoja,\nkurkku täynnä lauluja. Mutta mitä olisi tämä kaikki häntä hyödyttänyt,\njollei hänellä olisi ollut omaatuntoa, joka ilmaisee olemisensa vain\nkerran vuodessa, joka on kuin nuo päivänkorennot, jotka liitävät ylös\nsynkistä syvyyksistä ja tekaisevat itselleen siivet elääkseen vain\nmuutamia tunteja päivän valossa ja auringonpaisteessa.\n\n\n\n\nYhdestoista luku\n\nSAVIPYHIMYKSET\n\n\nSvartsjön kirkko on valkea sekä ulkoa että sisältä: valkoiset ovat\nseinät, saarnastuoli, penkit ja lehteri, katto, ikkunanpielet,\nalttariliina, kaikki on valkoista. Svartsjön kirkossa ei ole lainkaan\nkoristuksia, ei yhtään kuvaa, ei aateliskilpiä. Alttarin yläpuolella on\nvain puuristi, jossa on valkea, liinainen vaate. Ennen ei ollut niin.\nSilloin oli katto maalauksia täynnä, ja monenlaisia kirjavia, kivisiä\nja savisia kuvia oli tässä Jumalan huoneessa.\n\nKerran, hyvin kauan sitten, oli muuan taiteilija seisonut Svartsjössä\nja katsellut kesäpäivän taivasta, tarkastellut pilvien matkaa aurinkoa\nkohti. Hän oli nähnyt valkoisten, loistavain pilvien, jotka aamulla\novat alhaalla ilmanrannalla, kohoutuvan torneina yhä korkeammalle,\nnähnyt kaikkien odottavien jättiläispilvien laajenevan ja nousevan\nkorkeuteen hyökätäkseen. Ne nostivat purjeensa kuin laivat. Ne\nkohottivat lipun kuin sotilaat. Ne menivät valtaamaan koko taivasta.\nAuringon, avaruuden hallitsijattaren, edessä nämä kasvavat hirviöt\nteeskentelivät ja rupesivat vaarattoman näköisiksi. Tuossa oli saalista\nhimoava leijona. Se muuttihe puuteroiduksi naiseksi. Tuossa oli\njättiläinen kuristavin käsivarsin. Hän laskihe loikomaan kuin uneksiva\nsfinksi. Muutamat koristivat valkeata alastomuuttaan kultareunaisilla\nkaavuilla. Toiset sirottivat poskipunaa lumisille kasvoilleen. Siellä\noli tasankoja, siellä oli metsiä. Siellä oli korkeatornisia\nmuurilinnoja. Valkoiset pilvet pääsivät kesätaivaan herroiksi. Ne\ntäyttivät koko sinisen kuvun. Ne saavuttivat auringon ja hämärsivät\nsen.\n\n\"Oi, kuinka kaunista olisi\", ajatteli silloin hurskas taiteilija, \"jos\nikävöivät henget voisivat nousta näille tornivuorille ja ne kantaisivat\nheitä kuin keinuvalla laivalla yhä ylemmäksi.\"\n\nJa samassa hän keksi, että kesäpäivän valkopilvet olivat niitä laivoja,\njoilla autuaiden sielut matkaavat.\n\nHän näki heidät siellä. He seisoivat väikkyvillä pilvitöyryillä, liljat\nkäsissään ja kultakruunu päässään. Avaruus kaikui heidän laulustaan.\nEnkeleitä lenteli levein, vahvoin siivin heitä vastaan. Oi, mikä joukko\nautuaita! Sitä mukaa kuin pilvet levenivät tuli näkyviin yhä useampia.\nNe lepäsivät pilvivuoteilla kuin lumpeenkukat umpilammessa. Ne\nkoristivat niitä, kuten liljat koristavat niittyä. Sitä riemukasta\nnousua! Pilvi kohosi pilven takaa. Ja kaikki ne olivat täynnä\ntaivaallisia sotajoukkoja hopeavarusteissa, kuolemattomia laulajia\npurppurareunaisissa viitoissa.\n\nTämä taiteilija oli sitten maalannut Svartsjön kirkon katon. Hän oli\ntahtonut kuvata kesäpäivän kohoavia pilviä, jotka veivät autuaita\ntaivaan ihanuuteen. Käsi, joka käytti sivellintä, oli ollut voimakas,\nmutta samalla kutakuinkin kankea, joten pilvet muistuttivat enemmän\nallonge-peruukin kierteisiä kiharoita kuin kasvavia vuoria ja pehmeää\nsumua. Ja sellaisina kuin pyhimykset olivat hohtaneet taiteilijan\nmielikuvituksessa hän ei ollut niitä osannut kuvata, vaan oli pukenut\nne ihmisten tapaan pitkiin, punaisiin kaapuihin ja kankeihin\npiispanhiippoihin tai mustiin papinkauhtanoihin, joissa oli jäykät\npiippakaulukset. Hän oli tehnyt heille suuret päät ja pienet ruumiit,\nja hän oli varustanut heidät nenäliinoilla ja rukouskirjoilla.\nLatinalaisia johdelauselmia lensi heidän suustaan, ja niille, jotka\nhän oli tarkoittanut ylimmiksi, hän oli laittanut tanakat puutuolit\npilvien selkään, joten he voivat mukavasti istua matkallaan\niankaikkisuuteen.\n\nMutta senhän jokainen tiesi, etteivät henget ja enkelit olleet koskaan\nnäyttäytyneet taiteilijaraukalle, eikä siis liioin ihmeteltykään, ettei\nhän ollut osannut laatia niitä ylimaallisen kauniiksi. Hyvän mestarin\nhurskas maalaus oli kyllä näyttänyt monesta mahdottoman suloiselta, ja\npaljon pyhää heltymystä se oli herättänyt. Se olisi kai ollut arvokas\nmeidänkin silmien katsella.\n\nMutta kavaljeerien vuonna maalautti kreivi Dohna koko kirkon\nvalkoiseksi. Silloin hävitettiin kattomaalaus. Samoin tuhoutuivat\nkaikki savipyhimykset.\n\nAh, nuo savipyhimykset!\n\nOlisi terveellisempää, jos minulle tuottaisi yhtä suurta surua\ninhimillinen hätä kuin mitä tunsin niiden perikadon vuoksi; jos\nihmisten julmuus ihmisiä kohtaan täyttäisi minut sellaisella\nkatkeruudella kuin olen kokenut heidän tähtensä.\n\nMutta ajatelkaapa vain: siellä oli Pyhä Olavi, kruunu kypärin\nympärillä, kirves kädessä ja polvilleen lankeava jättiläinen jalkainsa\njuuressa: saarnastuolissa oli punapuseroinen ja sinihameinen Judit\nmiekka toisessa kädessä ja toisessa tuntilasi -- assyrialaisen\nsotapäällikön pään asemesta; oli Saban salaperäinen kuningatar yllään\nsininen pusero ja punainen hame, hanhenjalka toisena jalkana ja käsi\ntäynnä Sibyllankirjoja; oli harmaa Pyhä Yrjänä, joka makasi yksinään\nkuorin penkillä, sillä sekä hevonen että lohikäärme oli rikottu; oli\nPyhä Kristoffer viheriöivine sauvoineen, ja Pyhä Eerikki valtikkoineen\nja kirveineen, puettuna jalkoihin ulottuvaan, kultakukkaiseen kaapuun.\n\nOlen istunut Svartsjön kirkossa monena sunnuntaina harmitellen, että\nkuvat olivat poissa, ja kaivannut niitä. En olisi juuri välittänyt, jos\nniiltä olisi puuttunut nenä tai jalat, jos kultaus olisi vaalennut ja\nväri lohkeillut. Minä olisin ne nähnyt pyhimystarujen loistavissa\nsädekehissä.\n\nLienee ollut niiden pyhimysten kohtalo sellainen, että ne pudottivat\nvähän väliä valtikkansa tai korvansa tai kätensä, joten niitä täytyi\naina paikata ja puhdistaa. Siihen seurakunta väsyi ja tahtoi päästä\nniistä. Mutta talonpojat eivät olisi tehneet pyhimyksille vahinkoa,\nellei kreivi Henrik Dohnaa olisi ollut olemassa. Hän se antoi viedä ne\npaikoiltaan.\n\nSiksi olen vihannut häntä niinkuin vain lapsi voi vihata. Olen vihannut\nhäntä kuin nälkäinen kerjäläinen vihaa ahnasta perheenemäntää, joka\nkieltää häneltä leivän. Olen vihannut häntä niinkuin köyhä kalastaja\nvihaa ilkeää poikaa, joka on turmellut hänen verkkonsa ja hakannut\nreikiä hänen veneeseensä. Enkö ollut nälissäni noiden pitkien\njumalanpalvelusten aikana! Ja hän oli ottanut pois leivän, joka olisi\nminun henkeäni ravinnut. Enkö ikävöinyt äärettömyyteen, ylös\ntaivaaseen! Ja hän oli rikkonut minun laivani ja repinyt verkot, joilla\nolisin pyydystänyt pyhiä näkyjä.\n\nOikealla vihalla ei ole tilaa aikuisten maailmassa. Kuinka voisin nyt\nvihata niin säälittävää olentoa kuin kreivi Dohnaa, tai mielipuolta\nsellaista kuin Sintramia, tai veltostunutta maailmannaista kuin\nMärta-kreivitärtä! Mutta kun minä olin lapsi -- silloin he onnekseen\nolivat kuolleet aikoja sitten.\n\nPappi saattoi saarnastuolissaan puhua rauhasta ja sovinnosta, mutta\nmeidän kirkonpenkkiimme eivät hänen sanansa koskaan kuuluneet. Ah, jos\nne vain olisivat olleet siellä, nuo vanhat savipyhimykset, ne kyllä\nolisivat saarnanneet minulle niin, että minä olisin voinut sekä kuulla\nettä ymmärtää.\n\nMutta kun ne oli viety, niin useimmiten minä mietin siellä istuessani,\nmillaista silloin oli ollut, kun ne ryöstettiin ja hävitettiin.\n\nKun kreivi Dohna oli julistuttanut avioliittonsa mitättömäksi sen\nsijaan, että olisi etsinyt vaimoaan ja laillistuttanut liiton, se\nherätti kaikkien suuttumusta, sillä tiedettiinhän, että kreivitär oli\nlähtenyt hänen luotaan vain pelastuakseen kiusaantumasta kuoliaaksi.\nNyt näytti kuin olisi kreivi tahtonut ottaa takaisin Jumalan armon ja\nihmisten kunnioituksen hyvällä työllä, ja niinpä hän korjautti\nSvartsjön kirkon. Hän kalkitutti valkeaksi koko kirkon ja revitytti\npois kattomaalaukset. Hän itse kantoi renkiensä kanssa kuvat veneeseen\nja upotti ne Lövenin syvyyteen.\n\nKuinka hän tohti satuttaa kättään näihin Herran voimallisiin?\n\nOi, että sellainen ilkityö sai tapahtua! Eikö se käsi, joka oli\nkatkaissut Holoferneksen pään, enää käytellytkään miekkaa? Oliko Saban\nkuningatar unohtanut kaikki salaiset tietonsa, jotka haavoittavat\nvaarallisemmin kuin myrkytetty nuoli? Pyhä Olavi, Pyhä Olavi, vanha\nviikinki, Pyhä Yrjänä, Pyhä Yrjänä, vanha lohikäärmeentappaja, teidän\nurotöittenne pauhu on siis kuollut, ihmeiden säteikkö sammunut! Mutta\nniin oli kai, etteivät pyhät tahtoneet käyttää väkivaltaa hävittäjiään\nvastaan. Koska Svartsjön talonpojat eivät halunneet enää kustantaa\nväriä heidän nuttuihinsa eikä kultausta heidän kruunuihinsa, he\nsallivat kreivi Dohnan kantaa heidät ulos ja upottaa Lövenin\npohjattomaan syvyyteen. He eivät tahtoneet enää rumentaa Jumalan\nhuonetta. Voi noita turvattomia, muistivatkohan ne ajan mokoman,\njolloin heidän eteensä tuotiin uhrina rukouksia ja polvistumisia?\n\nAjattelin venettä, joka pyhimyskuormineen lipui Lövenin kalvolla eräänä\nelokuun iltana. Mies, joka souti, veteli verkkaisesti ja heitti arkoja\nsilmäyksiä harvinaisiin matkalaisiin, jotka loikoilivat keulassa ja\nperässä; mutta kreivi Dohna, joka hänkin oli matkassa, ei pelännyt. Hän\ntarttui niihin, yhteen toisensa jälkeen, ja heitti ne korkeimman\nomakätisesti järveen. Hänen otsansa oli kirkas, ja hän hengitti syvään.\nHän tunsi olevansa puhtaan evankeelisen opin sankari. Eikä ihmettä\ntapahtunut vanhain pyhimysten kunniaksi. Vaieten ja toivottomina ne\nvaipuivat perikatoonsa.\n\nMutta seuraavana sunnuntaiaamuna hohti Svartsjön kirkko loistavan\nvalkeana. Eivät häirinneet enää kuvat ihmisten sisäisen katselmuksen\nrauhaa. Ainoastaan sielun silmillä tulee hurskaiden nähdä taivaan\nihanuus ja pyhien kasvot. Ihmisten rukousten on noustava korkeimman luo\nomilla vahvoilla siivillään. Eivät ne enää saa takertua pyhimysten\nhelmoihin.\n\nAh, vihreä on maa, ihmisen rakastettu asunto, sininen on taivas, hänen\nikävöimisensä määrä. Maailma loistaa värejä. Miksi on kirkko valkea?\nValkea kuin talvi, alaston kuin köyhyys, kalvas kuin tuska. Se ei\nkimaltele kuuraa kuin talvinen metsä. Se ei säteile helmissä ja\npitseissä kuin valkea morsian. Kirkko on maalattu valkeaksi kylmällä\nliimavärillä, on aivan kuvaton, tauluton.\n\nSinä sunnuntaina istui kreivi Dohna kuorissa kukilla koristetussa\nnojatuolissa, että kaikki näkisivät hänet ja ylistäisivät häntä. Nyt\npiti häntä kunnioitettaman, häntä, joka oli korjauttanut vanhat penkit,\nhävittänyt rumentavat kuvat, panettanut uudet lasit kaikkiin\nsärkyneihin ikkunoihin ja sivunnut koko kirkon liimavärillä. Siihen\nhänellä oli kai vapaa valta. Jos hän tahtoi lepyttää Kaikkivaltiaan\nvihaa, niin hyvähän oli, että hän koristi hänen temppelinsä\nymmärryksensä mukaan. Mutta miksi hän otti siitä kiitosta?\n\nHän, jonka tunnolla oli leppymätön ankaruuden syy, hänen olisi pitänyt\nkirkkoon tultuaan laskeutua polvilleen häpeäjakkaralle ja pyytää\nristiveljiään ja -sisariaan rukoilemaan kärsivällistä Jumalaa, että hän\nsaisi olla täällä pyhätössään. Parempi olisi hänen ollut, jos hän olisi\nseisonut siellä poloisena pahantekijänä kuin istunut kunniassa ja\nsiunattuna kuorissa, ottaen vastaan palkintoa siitä, että tahtoi tehdä\nsovinnon Jumalan kanssa.\n\nVoi kreivi, varmaan Hän oli odottanut sinua häpeäjakkaralle. Hän ei\nantanut pilkata itseään sillä, etteivät ihmiset uskaltaneet sinua\nmoittia. Hän on vieläkin se kiivas Jumala, joka panee kivet puhumaan,\nkun ihmiset vaikenevat.\n\nKun jumalanpalvelus oli loppunut ja viimeinen virsi veisattu, ei kukaan\npoistunut kirkosta, vaan pappi nousi saarnastuoliin pitämään\nkiitospuhetta kreiville. Mutta niin pitkälle ei toki jouduttukaan!\n\nSillä ovet lensivät auki, ja siinä tulivat vanhat pyhimykset takaisin\nkirkkoon, valuen Lövenin vettä, viheriän mudan ja ruskean liejun\nvallassa. He olivat kai kuulleet, että täällä pidetään ylistyspuheita\nsille, joka syöksi heidät hävityksen kuiluun ja joka ajoi heidät ulos\nJumalan pyhästä huoneesta ja upotti heidät kylmiin, liottaviin\naaltoihin. Vanhat pyhimykset tahtovat hekin lausua sanansa.\n\nHe eivät rakasta laineiden yksitoikkoista liplatusta. He ovat tottuneet\nvirrenveisuuseen ja rukouksiin. He vaikenivat ja antoivat asiain mennä\nmenojaan niin kauan kuin he luulivat siitä koituvan kunniaa Jumalalle.\nMutta niin ei asianlaita ollutkaan. Täällä istuukin nyt kreivi Dohna\nkuorissa, loistossa ja kunniassa, ja tahtoo, että pitää palvella ja\nylistää häntä Jumalan huoneessa. Sellaista he eivät voi kärsiä. Sen\nvuoksi he ovat nousseet vetisestä haudastaan ja marssivat nyt takaisin\nkirkkoon, kaiken kansan tuttuina. Siinä kulkee Pyhä Olavi, kruunu hatun\nympärillä, ja Pyhä Eerikki, kultakukat kaavussa, ja harmaa Pyhä Yrjänä,\nja pyhä Kristoffer, ei muita, sillä Saban kuningatar ja Judit eivät\nnäet tulleet.\n\nMutta kun väki ehtii ensi hämmästyksestä toipua, niin suhisee kirkossa\nkuuluva kuiskaus:\n\n\"Kavaljeerit!\"\n\nNiin, kavaljeerit kuin kavaljeerit! Ja he menevät suoraan sanaakaan\nsanomatta kreivin luo ja nostavat hänen tuolinsa olkapäilleen ja\nkantavat hänet kirkosta ulos laskien hänet kirkonmäelle.\n\nHe eivät sano mitään eivätkä katso enemmän oikealle kuin\nvasemmallekaan. He kantavat vain kursailematta kreivi Dohnan Herran\nhuoneesta ulos, ja kun se on tehty, menevät taas pois, suorinta tietä\njärvelle.\n\nHeidän kimppuunsa ei karattu, eivätkä he juuri tuhlanneet aikaakaan\nselittääkseen tarkoitustaan. Se oli itsestäänkin selvä. \"Me Ekebyn\nkavaljeerit ajattelemme omin nokin. Kreivi Dohna ei ansaitse ylistystä\nHerran huoneessa. Siksi me kannamme hänet ulos. Raahatkoon nyt kuka\nhaluaa hänet takaisin sisään.\"\n\nMutta häntä ei kannettu sisään. Papin kiitospuheesta ei tullutkaan\nmitään. Kansa virtasi ulos kirkosta. Ei ollut ketään, joka olisi\najatellut muuta kuin että kavaljeerit olivat menetelleet oikein.\n\nHe muistivat vaaleaa, nuorta kreivitärtä, jota oli kidutettu niin\njulmasti Borgissa. He muistivat häntä, joka oli ollut köyhille niin\nhyvä, joka oli ollut niin suloinen nähdä, että oli ollut lohduttavaa\nhäntä katsoa.\n\nSynti oli tullut hurjin kujein kirkkoon; mutta sekä pappi että\nseurakunta tunsivat, että he olivat itse tekemäisillään pahemman kujeen\nitse Kaikkitietävälle. Ja he häpesivät itseään noiden villiytyneiden\nvanhain hupsujen edessä.\n\n\"Kun ihmiset vaikenevat, täytyy kivien puhua\", he sanoivat.\n\nMutta siitä päivästä lähtien ei kreivi Henrik viihtynyt enää Borgissa.\nEräänä pimeänä yönä elokuun alussa ajettiin umpivaunut portaiden eteen.\nKaikki palvelijat asettuivat niiden ympärille, ja kreivitär Märta tuli\nulos saalien peitossa, tiheä harso kasvojensa edessä. Kreivi talutti\nhäntä, mutta kreivitärtä vapisutti ja kauhisti. Töin tuskin saatiin\nhänet eteisen poikki ja portaiden yli.\n\nSitten hän sentään pääsi vaunuihin, kreivi hyppäsi niihin hänen\njälkeensä, ovet paukautettiin kiinni ja kuski antoi hevosten mennä\nminkä kavioista pääsi. Kun harakat seuraavana aamuna heräsivät, oli\nkreivitär Märta karannut.\n\nKreivi eli sitten kaukana etelässä. Borg myytiin ja on nyt monta kertaa\nvaihtanut omistajaa. Kaikkien täytyy sitä rakastaa. Harvat lienevät sen\nisäntinä olleet onnellisia.\n\n\n\n\nKahdestoista luku\n\nJUMALAN MATKAMIES\n\n\nJumalan matkamies, kapteeni Lennart, asteli eräänä elokuun iltapäivänä\nBrobyn majataloon ja meni keittiöön. Hän oli matkalla kotiinsa\nHelgesäteriin, joka on neljännespeninkulman verran luoteeseen Brobystä,\naivan metsänrinnassa.\n\nKapteeni Lennart ei vielä silloin tiennyt, että hänestäkin tulee maan\npäällä Jumalan matkamies. Hänen sydämensä ailahteli ilosta, kun hän nyt\ntaas saisi nähdä kotinsa. Hän oli kokenut synkät kohtalot; mutta nyt\nhän oli kotona, ja nyt oli kaikki kääntyvä parhain päin. Ei hän\ntiennyt, että hänestä tulee sellainen, jonkalaiset eivät saa levätä\noman katon alla eivätkä lämmitellä oman lieden ääressä.\n\nJumalan matkamiehen, kapteeni Lennartin mielenlaatu oli iloinen. Kun\nhän ei tavannut ketään majatalon keittiössä, hän pani siellä kaikki\nepäjärjestykseen kuin vallaton poika. Kiireesti hän kutaisi viallisen\nrannun kankaaseen ja vetäisi rukinpyörän puneen paikoiltaan. Hän\nnakkasi kissan koiran korville ja nauroi niin että talo kaikui, kun\nvanhat toverit hetken tulisuudessa unohtivat entisen ystävyytensä ja\nkirmasivat vastatusten kynnet koukussa, vihaisin silmin, karvat\npörhössä.\n\nTulipa sitten majatalon emäntä jyryn kuultuaan sisään. Hän jäi\nkynnykselle ja katsoi miestä, joka nauroi tappeleville eläimille.\nEmäntä tunsi hänet hyvin, mutta silloin, kun hän oli viimeksi kapteenin\nnähnyt, oli tämä istunut vanginrattailla ranteet käsiraudoissa. Hän\nmuisti sen hyvin. Viisi ja puoli vuotta sitten olivat varkaat\nKarlstadin talvimarkkinoilla varastaneet maaherrattaren korut. Monta\nsormusta, rannerengasta ja solkea, joita jalo rouva piti suuressa\narvossa -- sillä enin osa niistä oli saatu perintönä ja lahjoina -- oli\nkadonnut. Koskaan niitä ei löydettykään. Mutta pian tiesi huhu kertoa\nympäri maata, että Helgesäterin Lennart-kapteeni oli muka varas.\n\nEmäntä ei ollut milloinkaan voinut ymmärtää, miten sellainen\nhuhu oli syntynyt. Eikö se ollut hyvä ja kunniallinen mies, tämä\nLennart-kapteeni? Hän eli onnellisena vaimoineen, jonka oli ottanut\nvasta pari vuotta sitten, sillä hyvin myöhään hän oli päässyt\nsellaisiin varoihin, että voi naida. Eikö hänellä nyt ollut hyvä\ntoimeentulo palkastaan ja virkatalostaan? Mikä sellaisen miehen voi\nvietellä varastamaan vanhoja rannerenkaita ja sormuksia? Ja vielä\nihmeellisemmältä hänestä tuntui, että sellaiseen huhuun uskottiin, että\nse tuli niin täysin todistetuksi, että Lennart-kapteeni sai eron\nvirastaan, menetti miekkatähtensä ja tuomittiin viiden vuoden\nkuritustyöhön.\n\nItse hän oli sanonut olleensa markkinoilla, mutta lähteneensä sieltä\npois ennen kuin kuuli varkaudesta puhuttavankaan. Maantieltä hän oli\nlöytänyt vanhan, ruman soljen, jonka oli ottanut ja vienyt kotiin ja\nantanut lapsilleen. Mutta solki oli kultainen ja oli noita varastettuja\ntavaroita: siitä aiheutui hänen onnettomuutensa. Mutta oikeastaan oli\nSintram alun pitäen siihen syynä. Ilkeä tehtaanpatruuna oli tullut\nilmiantajaksi ja lausunut langettavan todistuksen. Tuntui siltä kuin\nhänen olisi ollut tarpeen saada Lennart-kapteeni pois seudulta, sillä\nkohta sen jälkeen nostettiin oikeudenkäynti häntä itseään vastaan,\nkoska hänen oli huomattu myyneen ruutia norjalaisille vuoden 1814\nsodassa. Ihmiset luulivat, että hän pelkäsi jotakin todistusta, jonka\nkapteeni Lennart olisi voinut esittää häntä vastaan. Nyt vapautettiin\nhänet todistusten vajavuuden tähden.\n\nMajatalon emäntä ei voinut miestä kyllikseen katsella. Kapteenin tukka\noli tullut harmaaksi ja selkä köyristynyt; hänellä oli varmaankin ollut\nvaikeat päivät. -- Mutta ystävällinen muotonsa ja iloinen luontonsa\nhänellä oli jäljellä. Hän oli yhä se sama Lennart-kapteeni, joka oli\nollut mukana morsiussaatossa ja tanssinut hänen häissään. Hän\nvarmaankin seisahtui yhä vielä puhelemaan jokaisen ihmisen kanssa,\nkenen tiellä tapasi, ja heitti lantin joka lapselle; hän varmaankin\nsanoi yhä jokaiselle ryppyiselle mummolle, että tämä tulee päivä\npäivältä yhä nuoremmaksi ja kauniimmaksi, ja yhä vieläkin hän istahtaa\nkai tynnyrille ja soittaa viulua väelle, joka juhannusriu'un ympärillä\ntanssii. Herranen aika, varmaan!\n\n\"No, Katri-muori\", alkoi kapteeni, \"eikö nyt uskalleta katsoakaan\nminua?\"\n\nHän oli oikeastaan tullut tänne kuulustamaan, miten hänen kotonaan\njaksettiin ja odotettiinko häntä palaavaksi. Niiden sopi tietää, että\nhän oli suorittanut rangaistuksensa tällä kertaa.\n\nMajatalon emäntä kertoi hänelle pelkkiä hyviä uutisia. Hänen vaimonsa\noli ollut reilu kuin mies. Hän oli vuokrannut uudelta omistajalta\nasumuksen, ja kaikki oli onnistunut hyvin. Lapset olivat terveitä, ja\nilokseen niitä katseli. Ja tokihan ne häntä odottivat! Kapteenska oli\nankara rouva, joka ei ilmaissut ajatuksiaan, mutta sen majatalon muori\ntiesi, ettei kukaan ollut saanut syödä Lennart-kapteenin lusikalla eikä\nistua hänen tuolillaan hänen poissa ollessaan. Nyt keväällä ei ollut\nmennyt päivääkään, ettei kapteenska olisi kävellyt aina sen kiven luo,\njoka on Brobyn mäen harjalla, ja katsellut alas tielle, eikö mies jo\ntule. Ja uudet vaatteet hän oli laittanut kapteenille, kotikutoiset\nvaatteet, joihin itse oli tehnyt enimmän työn. Kas, toki sen siitä\narvaa, että kapteenia odotetaan, vaikkei rouva mitään sanonut.\n\n\"He eivät siis sitä usko?\" sanoi Lennart-kapteeni.\n\n\"Ei, kapteeni\", sanoi emäntä. \"Kukaan ei sitä usko.\"\n\nSilloin ei kapteeni viipynyt kauempaa tupasessa, silloin hän tahtoi\nlähteä kotiin.\n\nMutta hän sattui majatalon luona tapaamaan vanhoja, rakkaita tuttuja.\nEkebyn kavaljeerit olivat juuri tulleet majataloon. Sintram oli\nkutsunut heidät sinne syntymäpäivilleen. Ja kavaljeerit eivät\nhetkeäkään epäilleet puristaa kuritushuonevangin kättä ja toivottaa\nhäntä tervetulleeksi kotiin. Sintramkin teki niin.\n\n\"Rakas Lennart\", hän sanoi, \"ole varma, että Jumalalla oli jokin\ntarkoituksensa.\"\n\n\"Huuti, lurjus!\" huusi kapteeni Lennart. \"Luuletko sinä, etten minä\ntiedä, ettei suinkaan meidän Herramme pelastanut sinua pyövelin\npölkyltä?\"\n\nToiset nauroivat. Mutta Sintram ei suuttunut vähääkään. Hänestä ei\nollut ollenkaan vastenmielistä kuulla, että ihmiset vihjailivat hänen\nliitostaan pahan kanssa.\n\nNiin, ja sitten he veivät Lennart-kapteenin takaisin sisään\ntyhjentääkseen tervetuliaislasin hänen kanssaan; sen jälkeen hän saisi\nkohta jatkaa matkaansa. Mutta hänenpä kävi huonosti. Hän ei ollut\njuonut tuollaisia pettäviä aineita viiteen vuoteen. Hän ei ollut kai\nkoko päivänä syönyt, ja oli pitkästä matkastaan upo-uupunut. Tietenkin\nhänen päänsä meni pyörälle parista lasista.\n\nKun kavaljeerit saivat hänet niin pitkälle, ettei hän enää oikein\ntiennyt mitä teki, pakottivat he hänet ottamaan lasin toisensa jälkeen,\neivätkä he tarkoittaneet sillä mitään pahaa, se oli pelkkää\nhyväntahtoisuutta miestä kohtaan, joka ei ollut maistanut sellaista\nhyvää viiteen vuoteen.\n\nMuuten hän oli miesten raittiimpia. Ja tietysti voi nyt myös arvata,\nettei hänen aikomuksensa ollut humaltua; hänenhän piti mennä kotiin\nvaimonsa ja lastensa luo. Mutta sen sijaan hän nyt jäikin makaamaan\nkapakkahuoneen penkille ja nukkui siihen.\n\nHänen siinä maatessaan houkuttelevan tietämättömänä kaikesta otti Gösta\nhiilen ja vähäisen puolukkamehua ja maalasi hänen kasvonsa. Hän teki\nkapteenille oikean ryövärinnaaman; hänen mielestään se sopi niin\nmainiosti, kun hän tuli suoraan vankilasta. Hän teki kapteenille mustan\nsilmän, veti punaisen arven nenän poikki, sotki tukan sekaviksi\ntöyhdöiksi otsalle ja nokesi koko kasvot.\n\nHe nauroivat hetkisen tälle, sitten aikoi Gösta pestä naamion pois.\n\n\"Anna olla\", sanoi Sintram, \"niin että hän saa nähdä sen itsekin\nnoustuaan. Se huvittaa häntä.\"\n\nNiin, se sai jäädä silleen, eivätkä kavaljeerit ajatelleet kapteenia\nsen enempää. Pidot kestivät koko yön. Päivän noustessa he lähtivät.\nSilloin oli tosiaan heidän aivoissaan enemmän viiniä kuin älyä.\n\nNytpä kysymys, mitä tehtäisiin Lennart-kapteenille. \"Viedään hänet\nkotiin\", sanoi Sintram. \"Ajatelkaapas, miten iloiseksi hänen vaimonsa\ntulee! Onpa hauskaa nähdä hänen iloaan. Mieltäni ihan liikuttaa, kun\nsitä ajattelen. Viedään hänet kotiin!\"\n\nKaikkia liikutti tämä ajatus. Herra Jumala, miten hän tulee iloiseksi,\ntuo ankara Helgesäterin rouva!\n\nHe pudistelivat Lennart-kapteenin jaloilleen ja nostivat hänet\najopeleihin. Uniset tallirengit olivat aikaa sitten ajaneet ne kuistin\neteen. Ja niin matkasi sitten koko joukko Helgesäteriin: toiset\ntorkkuivat ja olivat pudota kärryistä, toiset lauloivat pysyäkseen\nvalveilla. He eivät, koko sakki, näyttäneet juuri roistojoukkiota\nkauniimmalta, tylsiä kun olivat, kasvot pöhöksissä.\n\nHe pääsivät kuitenkin perille, jättivät hevoset takapihaan ja marssivat\nkoko lailla juhlallisina portaille. Beerencreutz ja Julius taluttivat\nLennart-kapteenia välissään.\n\n\"Laittaudu aikamieheksi, Lennart\", sanoivat he hänelle. \"Nythän olet\nkotonasi. Etkö sinä näe, että olet kotonasi?\"\n\nHän sai silmänsä auki ja selvisi melkein juopumuksestaan. Hänen\nmielensä heltyi siitä, että he olivat saattaneet hänet kotiin.\n\n\"Ystävät\", hän sanoi ja pysähtyi pitämään heille puhetta, \"olen kysynyt\nJumalalta, ystävät, miksi niin paljon pahaa on saanut päälleni tulla.\"\n\n\"Ole hiljaa, Lennart, äläkä saarnaa!\" karjaisee Beerencreutz.\n\n\"Anna hänen jatkaa\", sanoo Sintram, \"hän puhuu hyvin.\"\n\n\"Olen kysynyt häneltä enkä ymmärtänyt; nyt ymmärrän. Hän tahtoi näyttää\nminulle, millaisia ystäviä minulla oli. Ystäviä, jotka saattavat minut\nkotiin, nähdäkseen minun ja minun vaimoni iloa. Sillä minun vaimoni\nodottaa minua. Mitä on viiden vuoden kurjuus sen rinnalla!\"\n\nNyt jyristeltiin kovin nyrkein ovea. Kavaljeereilla ei ollut aikaa enää\nkuunnella.\n\nSisällä alettiin liikkua. Piiat heräsivät ja katsoivat ulos. He\ntempasivat vaatteet ylleen, mutta eivät uskaltaneet avata moiselle\nmiesjoukolle. Vihdoinkin vedettiin salpa pois. Kapteenska astui itse\nulos.\n\n\"Mitä te tahdotte?\" hän kysyi.\n\nBeerencreutz vastasi:\n\n\"Me toimme miehesi tänne.\"\n\nHe työnsivät Lennart-kapteenia, ja rouva näki hänen tulla hoipertelevan\nitseään kohti, juopuneena, kasvoiltaan kuin ryöväri. Ja hänen takanaan\nhän näki koko tuon hoippuvain, juopuneiden miesten joukon.\n\nRouva peräytyi askelen, kapteeni tuli perästä syli avoinna. \"Sinä menit\nvarkaana\", huudahti rouva, \"ja tulet takaisin renttuna.\" Sen sanottuaan\nhän aikoi mennä sisään.\n\nKapteeni ei ymmärtänyt. Hän aikoi seurata vaimoaan, mutta silloin\ntyrkkäsi rouva häntä rintaan.\n\n\"Luuletko sinä, että minä aion ottaa vastaan huoneeni ja lasteni\nherraksi sinun kaltaistasi?\"\n\nOvi lensi kiinni, ja salpa vajosi paikoilleen.\n\nKapteeni Lennart syöksyi ovea kohti ja alkoi sitä rynkyttää.\n\nSilloin eivät kavaljeerit mitenkään voineet olla nauramatta. Hän oli\nollut niin varma vaimostaan, ja nyt ei toinen tahtonut hänestä\ntietääkään. Se oli heidän mielestään naurettavaa.\n\nKun Lennart-kapteeni kuuli heidän nauravan, hän hyökkäsi heidän\nkimppuunsa ja tahtoi lyödä heitä. He juoksivat pakoon ja nakkautuivat\najoneuvoihinsa. Hän perästä, mutta kompastui innoissaan kiveen ja lensi\nnurin. Hän pääsi taas jaloilleen, mutta ei ajanut enää toisia takaa.\nSekavassa mielentilassaan hän tuli ajatelleeksi jotain. Tässä\nmaailmassa ei tapahdu mitään Jumalan tahtomatta, ei mitään.\n\n\"Mihin Sinä tahdot viedä minua?\" hän kysyi. \"Olen höyhen, jota henkesi\ntuulahdus ajaa. Olen Sinun leikkipallosi. Mihin tahdot minua viedä?\nMiksi suljet minulta kotini ukset!\"\n\nHän vaelsi pois kotoaan, luullen että Jumala niin tahtoi.\n\nAuringon noustessa hän seisoi Brobyn mäkien harjalla ja katsoi\nlaaksoihin. Ah, ei tiennyt silloin laakson poloinen väki pelastajansa\nlähestyvän. Ei ollut ainoakaan köyhä eikä murheellinen sitonut\nseppeleitä myöhään kuihtuneista puolukanvarsista ja ripustanut majansa\noven päälle. Ei pantu niille kynnyksille, joiden yli hän pian oli\nastuva, tuoksuvan lavendelin lehtiä eikä pellonpientaren kukkia. Eivät\nnostaneet äidit lapsiaan käsivarrelleen, että ne saisivat nähdä tuon\nmiehen tulevan. Ei ollut majojen sisus puhdistettu ja hieno, eikä musta\nliesi lemuavain katajain verhoama. Eivät tehneet miehet kedoilla työtä\ntulisin innoin, että hänen silmänsä olisivat ilahtuneet nähdessään\nmuokatun pellon ja hyvin kaivetun ojan.\n\nAh, sieltä missä hän seisoi, näkivät hänen tuskaisat silmäyksensä vain,\nmiten kuivuus oli tuhonnut, miten sadot olivat palaneet ja miten kansa\ntuskin näytti huolivan muokata maata ensi vuoden sadon vuoksi. Hän\nkatsoi ylemmäksi sinisiä vuoria kohti, ja aamun kirkas aurinko näytti\nhänelle ruskeiksi palaneet seudut, joilla kulovalkeat olivat\nliikkuneet. Hän näki, että kuivuus oli melkein hävittänyt tiepuolen\nkoivut. Hän arvasi monista pienistä merkeistä, mäskinhajusta, jota\ntunsi kulkiessaan erään talon ohitse, kaatuneista aidoista ja vähistä\nkotiin tuoduista ja hakatuista haloista, ettei kansa hoidellut itseään,\nettä hätä oli käsissä ja että ihmiset hakivat lohdutusta\nvälinpitämättömyydestä ja viinasta.\n\nMutta kenties oli hänen tarpeellista nähdä mitä näki. Sillä hänen ei\nsuotu nähdä viheriöivän viljan orastavan omalla pellollaan, ei odotella\noman lieden ääressä hehkuvain hiilten sammumista, ei tuntea omain\nlasten pehmeäin kätten puristuksia, ei tietää, että hänen tukenaan on\nhurskas vaimo. Kenties oli tarpeen hänelle, jonka mieltä syvä suru\npainoi, että oli muita, joille hän voi tarjota heidän köyhyydessään\nlohdutusta. Kenties oli tarpeellista hänelle, että oli sellainen\nkatkera aika, jolloin luonnon karuus koetteli köyhempää kansaa\npuutteella ja niin parempiosainen sitä vielä lisäksi turmeli.\n\nLennart-kapteeni seisoi Brobyn mäellä ja alkoi ajatella, että ehkäpä\nJumala tarvitsee häntä. Häntä ei kutsunut vaimo kotiin.\n\nOn huomattava, etteivät kavaljeerit voineet aavistaakaan, että he\nolivat syypäitä kapteeninrouvan kovuuteen. Sintram vaikeni. Seudulla\npuhuttiin moittivasti vaimosta, joka oli ollut liian ylpeä ottamaan\nvastaan niin hyvää miestä. Kerrottiin, että hän torjui jyrkästi, jos\nkoetti puhella hänelle hänen miehestään, oli puhuja kuka tahansa. Hän\nei kärsinyt kuulla mainittavan hänen nimeänsäkään. Lennart-kapteeni\ntaas ei yrittänyt saattaa häntä parempiin ajatuksiin.\n\nNäin tapahtui eräänä päivänä:\n\nVanha talollinen makaa kuolinvuoteellaan Högbergin kylässä. Hän on\nnauttinut ehtoollista, ja hänen elämänsä voimat ovat ehtyneet, hänen\ntäytyy kuolla.\n\nLevotonna kuin ainakin pitkän matkan alkaja hän muutattaa vuodettaan\nkeittiöstä tupaan ja taas tuvasta keittiöön. Siitä ymmärretään paremmin\nkuin raskaasta rinnan korinasta ja sammuvasta katseesta, että hänen\nhetkensä on tullut.\n\nHänen ääressään seisoo hänen vaimonsa, lapsensa ja palvelijansa. Hän on\nollut onnellinen, rikas, arvossapidetty. Hänen kuolinvuoteensa ei ole\nhyljätty. Kärsimättömät vieraat eivät ympäröi häntä viime hetkinä.\nVanha mies puhuu itsestään, ikään kuin seisoisi Jumalan kasvojen\nedessä, ja huokauksin ja myöntävin sanoin todistavat ympärillä\nseisovat, että hän puhuu totta.\n\n\"Minä olen ollut ahkera työntekijä ja hyvä isäntä\", hän sanoo. \"Minä\nolen rakastanut vaimoani kuin oikeaa kättäni. En ole antanut lasteni\nkasvaa kuritta ja hoidotta. En ole juopotellut. En ole siirtänyt\nrajamerkkejä. En ole hoputtanut hevosta ylämäessä. En ole pitänyt\nlehmiä nälässä talvella. En ole antanut lampaiden kitua kesällä\nvillassaan.\"\n\nJa hänen ympärillään toistavat itkevät palvelijat kuin kaiku: \"Hän on\nollut hyvä isäntä. Oi, Herra Jumala! Hän ei ole hoputtanut hevosta\nylämäessä, ei antanut lampaiden hikoilla kesällä villassaan.\"\n\nMutta ovesta on aivan huomaamatta puikahtanut sisään köyhä mies\npyytääkseen ruoanapua. Hänkin on kuullut kuolevan sanat ja jäänyt\nseisomaan hiljaa ovensuuhun.\n\nJa sairas jatkaa: \"Olen raatanut metsää ja kuivattanut niittyä. Viilsin\nauralla suoria vakoja. Rakensin ladon kolme kertaa suuremmaksi, kolme\nkertaa suurempaa satoa varten kuin isieni olivat. Teetin kirkkaista\ntaalareista kolme hopeapikaria; minun isäni teetti ainoastaan yhden.\"\n\nKuuntelijan korviin ovelle tunkeutuvat kuolevan sanat. Hän kuulee\nkuolevan todistavan itsestään niinkuin hän seisoisi Jumalan istuimen\nedessä. Hän kuulee palvelusväen ja lasten vahvistaen todistavan. \"Hän\nviilsi aurallaan suoria vakoja, niin hän teki!\"\n\n\"Jumala antaa minulle hyvän paikan taivaassa\", sanoo vanhus.\n\n\"Herra ottaa meidän isäntämme hyvin vastaan\", sanovat palvelijat.\n\nOven ääressä seisova mies kuulee sanat, ja kauhu valtaa hänet, joka on\nviisi pitkää vuotta ollut Herran leikkipallona, höyhenenä, jota hänen\nhenkensä tuulahdus on ajanut.\n\nHän menee sairaan luo ja ottaa häntä kädestä.\n\n\"Ystävä, ystävä\", hän sanoo, ja hänen äänensä vapisee tuskasta. \"Oletko\nsinä ajatellut, kuka se Herra on, jonka kasvojen eteen sinun pitää pian\nastua. Hän on suuri Jumala, hän on hirmuinen Jumala. Monet maailmat\novat hänen peltomaansa. Myrsky on hänen hevosensa. Avarat taivaat\nvapisevat hänen jalkansa painosta. Ja sinä asetut hänen eteensä ja\nsanot: 'Minä viilsin suorat vaot, minä olen kylvänyt ruista, minä olen\nkaatanut metsää!' Tahdotko kerskua hänen edessään ja verrata itseäsi\nhäneen? Sinä et tiedä, miten mahtava on Herra, jonka valtakuntaan sinun\non matkattava.\"\n\nVanhuksen silmät laajenevat, kauhu tempoilee hänen suutaan, hänen\nkorahtelunsa käy raskaammaksi.\n\n\"Älä astu Jumalasi eteen suurin sanoin!\" jatkaa matkamies. \"Maan\nmahtavat ovat kuin puidut oljet hänen ladossaan. Hänen päivätyönsä on\nrakennella aurinkoja. Hän on kaivanut meret ja pystyttänyt vuoret. Hän\non pukenut maan yrteillä. Hän on suunnaton työntekijä, ei sinun pidä\nverrata itseäsi häneen. Taivu sinä hänen edessään, pakeneva ihmissielu!\nMakaa nöyrästi tomussa Herran Jumalasi edessä! Jumalan myrsky raivoaa\npäälläsi! Jumalan viha iskee sinut kuin tuhoava salama. Kumarru! Tartu\nkuin lapsi hänen kaapunsa liepeihin ja anele turvaa! Makaa syvällä\ntomussa ja pyydä armoa! Nöyrry, ihmissielu, nöyrry Luojasi edessä!\"\n\nSairaan silmät ammottavat, hänen kätensä menevät ristiin, mutta hänen\nkasvonsa alkavat loistaa ja korahdukset lakkaavat.\n\n\"Ihmissielu, poistuva ihmissielu\", huutaa mies. \"Niin totta kuin sinä\nolet laskeutunut viime hetkelläsi nöyrästi Jumalasi eteen, niin totta\nottakoon hän sinut kuin lapsen käsivarrelleen ja vieköön sinut\ntaivaansa ihanuuteen!\"\n\nVanhus huokaa viimeisen henkäyksensä, ja niin on kaikki lopussa.\nLennart-kapteeni kumartaa päänsä ja rukoilee. Kaikki huoneessa olijat\nrukoilevat raskaasti ja huoaten.\n\nKun he nostavat päänsä, lepää vanha isäntä siinä hiljaisen\nrauhallisena. Hänen silmänsä näyttävät vielä loistavan ihanain näkyjen\nkajastusta, hänen suunsa hymyilee, hänen kasvonsa ovat kauniit. Hän on\nnähnyt Jumalan.\n\n\"Oi, sinua, suuri, kaunis ihmissielu\", ajattelevat ne, jotka katselevat\nhäntä, \"nyt sinä olet katkonut tomun kahleet. Viime hetkelläsi kohosit\nsinä Luojasi luo. Sinä nöyrryit hänen edessään, ja hän nosti sinut kuin\nlapsen käsivarrelleen.\"\n\n\"Hän on nähnyt Jumalan\", sanoo vainajan poika ja sulkee kuolleen\nsilmät.\n\n\"Hän näki taivaan avoinna\", nyyhkivät lapset ja palvelijat.\n\nVanha emäntä ottaa vapisevalla kädellään Lennart-kapteenia kädestä.\n\n\"Te autoitte häntä pahimmasta, kapteeni.\"\n\nHän seisoo mykistyneenä. Voimakkaiden sanojen ja suurtekojen lahja on\nhänelle annettu. Hän ei tiedä miten. Hän värisee kuin perho kotelonsa\nreunalla, siipien auetessa auringonpaisteeseen, nekin kimaltaen kuin\nauringonpaiste.\n\nSe hetki vei Lennart-kapteenin kansan pariin. Muuten hän olisi kai\nmennyt kotiinsa ja antanut vaimonsa nähdä oikeat kasvonsa, mutta siitä\nsilmänräpäyksestä hän uskoi, että Jumala tarvitsi häntä. Hänestä tuli\nJumalan matkamies, joka toi köyhille apuaan. Ajan hätä oli suuri, ja\npaljon oli kurjuutta, jota viisaus ja hyvyys saattoi parantaa paremmin\nkuin kulta ja mahti konsanaan.\n\nLennart-kapteeni tuli eräänä päivänä köyhäin maalaisten luo, jotka\nasuivat Gurlita-kukkulan seuduilla. Heillä oli suuri hätä; perunat\nolivat loppuneet ja rukiinkylvöä, joka olisi ollut tehtävä palaneihin\nmurtoihin, ei voitu toimittaa, sillä siementä ei ollut.\n\nSilloin otti Lennart-kapteeni pienen veneen ja souti viistoon järven\nyli Forsiin ja pyysi Sintramia lahjoittamaan väelle ruista ja\nperunoita. Sintram otti hänet hyvin vastaan: hän vei hänet suuriin,\nhyvinvarustettuihin vilja-aittoihinsa ja kellareihin, joissa perunoita\noli vielä jäljellä viime vuoden sadosta, ja antoi hänen täyttää kaikki\npussit ja säkit, mitä hänellä oli matkassaan.\n\nMutta kun Sintram näki pienen veneen, piti hän sitä niin suurelle\nkuormalle liian pienenä. Tuo ilkimys kannatti säkit suureen veneeseen,\njoita hänellä oli monta, ja käski vahvan Maunu-renkinsä soutaa kuorman\njärven yli. Lennart-kapteenin ei tarvinnut muuta kuin kuljettaa tyhjää\nvenettään.\n\nHän jäi kuitenkin vahvasta Maunusta jälkeen, sillä renki oli mestari\nsoutamaan ja tavattoman vahva. Lennart-kapteeni myös uneksii,\nsoudellessaan kauniin järven yli, ja hän ajattelee noiden pienten\njyvien ihmeellisiä vaiheita. Nyt ne heitetään mustaan tuhkamultaan,\nkivikkoon ja kannikkoon, mutta ne itävät kyllä ja juurtuvat erämaassa.\nHän ajattelee pehmeitä, heleänvihreitä oraita, jotka sitten verhoavat\nmaan, ja ajatuksissaan hän jo kumartuu ja hivelee niiden pehmoisia\nkärkiä. Ja sitten hän huomaa, miten syksy ja talvi kattaa nämä heikot,\npienet raukat ja miten ne kuitenkin ovat tuoreet ja uljaat, kun kevät\ntulee ja ne saavat ruveta tosissaan kasvamaan. Hänen vanha\nsotilaansydämensä ilahtuu hänen ajatellessaan noita kankeita korsia,\njotka seisovat niin suorina, monta kyynärää korkeina, huippuiset tähkät\nlatvoissa. Emien pienet untuvatöyhdöt vapisevat, heteiden ruuti tupruaa\naina puiden latvoihin, ja siten saavat tähkäpäät tuskan ja taistelun\njälkeen täyttyä pehmeällä, imelällä jyväaineella. Ja kun sitten viikate\nviuhtoo ja oljet kaatuvat ja varstat alkavat jyskää niillä, kun mylly\nsaa jauhaa ytimen jauhoksi ja jauhot paistetaan leiväksi, ah, miten\npaljon nälkää tyydyttävätkään silloin nuo jyvät, jotka ovat tuolia\nedeltä kulkevassa veneessä.\n\nSintramin vene laski Gurlitan seutulaisten venevalkamaan, ja monet\nnälkäiset kiiruhtivat veneelle. Silloin sanoi renki, kuten hänen\nisäntänsä oli käskenyt.\n\n\"Tehtaanpatruuna lähetti nämä maltaat ja viljat teille, talonpojat.\nSanoi kuulleensa, ettei teillä ole viinaa.\"\n\nSilloin tulivat ihmiset kuin hulluiksi. He ryntäsivät veneelle ja\nhyppäsivät veteen kiskoakseen itselleen pusseja, mutta niin ei\nLennart-kapteeni varmaankaan tarkoittanut. Hänkin joutui jo rantaan ja\nhän vihastui kovin nähdessään väen aikomuksen. Hän aikoi perunat\nruoaksi ja rukiin siemeneksi; maltaita ei hän ollut ajatellutkaan\npyytää.\n\nHän huusi ja käski rahvasta, että on annettava säkkien olla, mutta\nhäntä ei toteltu.\n\n\"Tulkoon ruis suussanne hiekaksi ja perunat kurkussanne kiviksi!\" huusi\nhän silloin, sillä hän oli ylen katkeroitunut, kun he siten kiskoivat\nviljaa itselleen.\n\nSamassa tuokiossa näytti siltä kuin Lennart-kapteeni olisikin tehnyt\nihmeen. Kaksi naista, jotka taistelivat pussista, repivät siihen reiän\nja näkivät pussissa paljasta hiekkaa; miehet, jotka nostivat\nperunasäkkejä, tunsivat, kuinka ne olivat raskaat, aivan kuin kiviä\ntäynnä.\n\nKiviä ja hiekkaa oli kaikki, kiviä ja hiekkaa. Väki katsoi kauhusta\nmykkänä Jumalan ihmemiestä, joka oli tullut heidän pariinsa.\nLennart-kapteeni itsekin oli hetken ihan hämmästyksen lamaama. Vain\nvahva Maunu nauroi.\n\n\"Souda kotiisi, mies\", sanoi Lennart-kapteeni, \"ennen kuin talonpojat\narvaavat, ettei näissä säkeissä koskaan ole ollutkaan muuta kuin\nhiekkaa, muuten pelkään, että he hukuttavat sinut veneinesi.\"\n\n\"Eipä tässä pelättäne\", sanoi mies.\n\n\"Mene nyt vain\", sanoi Lennart-kapteeni niin käskevällä äänellä, että\nrenki lähti.\n\nSitten selitti Lennart-kapteeni rahvaalle, kuinka Sintram oli pettänyt\nheitä, mutta miten hän selittikään, he eivät uskoneet muuta kuin että\noli tapahtunut ihme. Huhu levisi tästä pian, ja kun kansa suuresti\nrakastaa ihmeitä, niin uskottiin pian yleisesti, että Lennart osasi\ntehdä ihmetekoja. Hän tuli siten hyvin mahtavaksi talonpoikien seassa,\nja he sanoivat häntä Jumalan matkamieheksi.\n\n\n\n\nKolmastoista luku\n\nKIRKKOMAA\n\n\nOli kaunis elokuun ilta. Löven välkkyi peilityynenä, auer verhosi\nvuoret, oli tullut viileä.\n\nSilloin asteli Beerencreutz, valkoviiksinen eversti, lyhytkasvuinen,\nvankka sankari, kukkupeli takataskussaan, alas järvenrantaan ja asettui\ntasapohjaiseen ruuheen. Häntä seurasi majuri Anders Fuchs, hänen vanha\nasetoverinsa, ja pieni Ruster, huilunpuhaltaja, joka oli ollut\nrummunlyöjänä Vermlannin jääkäripataljoonassa ja monta vuotta seurannut\neverstiä ystävänä ja palvelijana.\n\nJärven toisella rannalla on kirkkomaa, Svartsjön hoitamaton kirkkomaa.\nSiellä täällä vinoja, ratisevia rautaristejä, mättäitä kuin\nkyntämättömällä pellolla, vihvilää ja rannukasta ruohoa, joka on\nkylvetty sinne muistuttamaan, ettei kenenkään ihmisen elämä ole toisen\nkaltainen, vaan vaihtelee erivärisenä kuin ruohon lehti. Siellä ei ole\nhiekoitettuja käytäviä eikä muita varjokkaita puita kuin lehmus vanhan\nkappalaisen unohdetulla haudalla. Kiviaitaus sulkee jyrkkänä ja\nkorkeana ketoparan piiriinsä. Köyhä ja lohduton on tuo kirkkomaa, ruma\nkuin saiturin kasvot, jotka kuihtuvat niiden vaikertaessa, joiden onnen\nhän varasti. Ja ne ovat toki autuaita, jotka lepäävät siellä, ne jotka\non laskettu vihittyyn maahan virsiä veisaten ja rukoillen. Mutta\nAcquilon, kortinlyöjä, hän, joka kuoli viime vuonna Ekebyssä, hänet on\ntäytynyt haudata muurin ulkopuolelle. Tämä mies, joka oli ennen ollut\nniin ylväs ja ritarillinen, tuo urhea soturi, rohkea metsänkävijä,\npeluri, joka piti onnen ihan vankinaan, hän joutui kuitenkin\nhävittämään kaiken, mitä oli itse hankkinut, ja kaiken mitä hänen\nvaimonsa oli hoitanut. Vaimonsa ja lapsensa hän oli hylännyt monta\nvuotta sitten viettääkseen kavaljeerielämää Ekebyssä. Eräänä iltana\nviime kesänä hän oli pelannut talonsa, josta perhe eli. Sen sijaan,\nettä olisi suorittanut velkansa, hän ampui itsensä. Mutta itsemurhaajan\nruumis haudattiin poloisen kirkkomaan sammaltuneen muurin ulkopuolelle.\n\nHänen kuoltuaan oli kavaljeereja ollut vain kaksitoista: hänen\nkuoltuaan ei kukaan tullut ottamaan kolmannentoista paikkaa, ei muut\nkuin se musta, joka jouluaattona ryömi masuunista pajaan.\n\nKavaljeereista oli hänen kohtalonsa ollut katkerampi kuin edeltäjäinsä.\nKyllähän he tiesivät, että yhden täytyi heistä kuolla joka vuosi.\nMitäpä pahaa siinä? Kavaljeerit eivät saa tulla vanhoiksi. Jos heidän\nsameat silmänsä eivät jaksa erottaa kortteja, jos heidän vapisevat\nkätensä eivät voi kohottaa lasia, mitä on elämä heille, mitä he\nelämälle? Mutta maata kuin koira kirkkomaan aidan ulkopuolella, jossa\nturve ei saa levätä rauhassa, vaan laitumen lampaat sitä tallaavat ja\nlapio ja aura haavoittavat, josta kulkija menee ohitse hidastuttamatta\naskelten vauhtia ja jossa lapset leikkivät hillitsemättä nauruaan ja\npilaansa, maata siellä, jonne kivimuuri estää äänen kuulumasta silloin,\nkun tuomion enkeli herättää pasuunallaan kaikki kuolleet aidan\nsisäpuolelta -- voi, maata siellä!\n\nNyt soutaa Beerencreutz ruuhella yli Lövenin. Hän tulee illalla tuon\nminun unelmieni järven yli, jonka rannoilla olen nähnyt jumalien\nvaeltavan ja jonka syvyydestä taikalinnani kohoaa. Hän soutaa yli Lagön\nlaguunain, jossa kuuset kohoavat suoraan vedestä ja kasvavat matalilla,\nympyriäisillä hiekkasärkillä; jossa sortuneen merirosvolinnan rauniot\novat vielä saaren jyrkällä huipulla; hän sivuaa Borgin niemen ja\nkuusipuiston, jossa vanha petäjä riippuu vielä paksuilla juurillaan sen\nrotkon suulla, mihin vankka karhu ennen vangittiin ja missä kiviröykkiö\nja hautakummut todistavat paikan korkeaa ikää.\n\nHän soutaa niemen ympäri, nousee maihin kirkkomaan rannassa ja menee\nsitten niitettyjen ketojen yli, jotka ovat Borgin kreivin aluetta,\nAcquilonin haudalle.\n\nSinne tultuaan hän kumartuu ja taputtelee turvetta, kuten kevyesti\nhyväillään peitettä, jonka alla sairas ystävä lepää. Sitten hän ottaa\ntaskustaan kukkukortit ja istuutuu haudan ääreen.\n\n\"Hän on niin yksinään täällä erillään, Johan Fredrik. On kai pienestä\npelistä mielissään.\"\n\n\"On synti ja häpeä, että semmoisen miehen täytyy olla täällä\nulkopuolella\", sanoo suuri karhunkaataja Anders Fuchs ja istuutuu hänen\nviereensä.\n\nMutta pikku Ruster, huilunpuhaltaja, virkkaa liikuttuneella äänellä ja\nkyynelten ahkerasti tippuessa hänen pienistä, punaisista silmistään:\n\n\"Lähinnä teitä, eversti, lähinnä teitä hän oli parhain mies, mitä olen\ntuntenut.\"\n\nNuo kolme arvonmiestä istuvat nyt haudan ympärillä ja jakavat vakavasti\nja hartaasti kortit.\n\nMinä katselen maailmaa, näen monta hautaa. Tuolla lepää hän, tuo\nmahtava, marmorin painamana. Surumarssi kaikuu hänen haudallaan. Liput\nlasketaan kummulle. Näen niiden haudat, joita on paljon rakastettu.\nKukkia, kyynelten kastamia ja suutelojen hyväilemiä, lepää kevyesti\nheidän viheriöivillä nurmillaan. Unohdettuja hautoja minä näen,\nylimielisiä hautoja, valehtelevia lepopaikkoja, ja toisia, jotka eivät\nsano mitään; mutta koskaan minä en ennen ole nähnyt musta- ja\nvalkearuutuista Killeä ja kulkusmyssyistä Blarenia kutsuttavan haudan\nasustajan ratoksi.\n\n\"Johan Fredrik voitti\", sanoo eversti ylpeästi. \"Enkö sitä jo arvannut.\nMinä se opetin häntä pelaamaan. Niin, nyt me olemme kellellämme, me\nkolme, ja hän yksinään elossa.\"\n\nSitten hän kokoaa kortit pakkaan, nousee ylös ja vaeltaa toisten\nseuraamana takaisin Ekebyhyn.\n\nNytpä kuollut mahtanee tietää ja tuntea, etteivät kaikki ole unohtaneet\nhäntä ja hänen hyljättyä hautaansa. Kummallista kunnioitusta osoittavat\nharhautuneet sydämet niille, joita rakastavat; mutta hän, joka makaa\nmuurin ulkopuolella, hän, jonka kuollut ruumis ei ole saanut levätä\nvihityssä maassa, hänen on syytä iloita, etteivät kaikki hylkää häntä.\n\nYstävät, ihmisten lapset, kun minä kuolen, saan varmaan levätä keskellä\nkirkkomaata, isieni haudassa. Varmaankaan en ole ryöstänyt omieni\nelatusta, en kohottanut kättäni omaa henkeäni vastaan, mutta yhtä\nvarmaan en ole saanut sellaista rakkautta, yhtä varmaan ei kukaan tahdo\nminulle tehdä niin paljon kuin nuo kavaljeerit tälle tihutyön\ntekijälle. Aivan varmaan ei tule kukaan illalla, kun aurinko menee\nmailleen ja kuolleiden kartanoissa on yksinäistä ja surullista,\npanemaan kirjavia kukkukortteja minun nikamaisten sormieni väliin.\n\nEi edes tulla -- niinkuin minä muuten kernaammin soisin, sillä kortit\nhoukuttelevat minua sangen vähän -- haudalleni viuluin ja käyrin, jotta\nhenkeni, joka harhailee maatuvan tomun ympärillä, saisi keinua sävelten\nvirralla niinkuin joutsen keinuu kimaltelevilla laineilla.\n\n\n\n\nNeljästoista luku\n\nVANHOJA LAULUJA\n\n\nMarianne Sinclaire istui elokuun lopulla hiljaisena arkipäivänä\nhuoneessaan ja järjesti kirjeitään ja papereitaan.\n\nHänen ympärillään oli aika sekasorto. Suuria, nahkaisia matkalaukkuja\nja raudoitettuja kirstuja oli tuotu huoneeseen. Tuolit ja sohvat olivat\nhänen vaatteittensa peitossa. Ylisiltä ja kaapeista ja petsattujen\nkirstujen laatikoista oli kaikki vedetty esille, silkit ja\nliinavaatteet välkähtelivät, korut oli levitetty puhdistettaviksi,\nsaalit ja turkit piti valita ja tarkastaa.\n\nMarianne varustautui pitkälle matkalle. Ei ollut varmaa, palaisiko hän\nenää koskaan kotiin. Hän oli elämänsä käännekohdassa ja poltti sen\nvuoksi paljon vanhoja kirjeitä ja päiväkirjoja. Hän ei tahtonut kantaa\nmenneiden muistojen kuormaa.\n\nSiinä istuessaan ja puuhaillessaan joutuu hänen käteensä nippu vanhoja\nrunoja. Ne olivat vanhoja kansanlaulu-muistiinpanoja, joita hänen\näitinsä hänen pienenä ollessaan oli hänelle laulellut. Hän aukaisi\nrihman, joka oli nipun ympärillä, ja alkoi lukea.\n\nHän hymyili surumielisesti, kun oli hetken lukenut; merkillistä\nviisautta julistivat nuo vanhat laulut hänelle:\n\nÄlä usko onneen, älä onnen merkkiin, älä luota ruusuihin, kauneihin\nlehtiin.\n\nÄlä usko nauruun, sanoivat ne. Katso, kaunis Valborg-neito ajaa\nkultaisessa karmissaan, ja hänen huulensa hymyilevät, mutta hän on niin\nsurullinen kuin kierisivät kaviot ja pyörät hänen elämänsä onnen\nylitse.\n\nÄlä usko tanssiin, sanoivat ne. Moni jalka kiitelee keveästi yli\nvahatun palkin, mutta mieli on raskas kuin lyijy. Hauska ja vallaton on\npieni, tanssiva Kirsti, vaikka hän tanssikin nuoren elämänsä hukkaan.\n\nÄlä usko pilaan, sanovat ne. Moni astuu pöytään leikkiä laskevin\nhuulin, vaikka on surusta kuolla. Tuossa istuu nuori Adeline ja antaa\nleikillä tarjota itselleen herttua Fröjdenborgin sydäntä, varmana, että\nhänen tarvitsee vain nähdä se saadakseen voimaa kuolla.\n\nOi, te vanhat laulut, mihin pitää siis uskoa, kyyneleihin ja suruunko?\n\nHelposti kääntyy surullinen hymyilemään, mutta se, joka on iloinen, hän\nei voi itkeä. Kyyneleihin ja huokauksiin uskovat vanhat laulut,\nainoastaan suruun ja surun merkkiin. Suru on todellista, oleellista, se\non kiinteä ikivuori löysän hiekan alla. Suruun voi uskoa ja surun\nmerkkiin.\n\nMutta ilo on vain surua, joka teeskentelee. Ei ole oikeastaan maan\npäällä muuta kuin surua.\n\n\"Oi, te lohduttomat\", sanoi Marianne, \"eikö teidän vanha viisautenne\nraukea elämän täyteläisyyden edessä!\"\n\nHän meni ikkunan ääreen ja katseli puutarhaan, jossa hänen vanhempansa\njuuri huvikseen kävelivät. He kävelivät edestakaisin leveitä käytäviä\nja puhuivat kaikesta, mitä silmin huomasivat: nurmen nukasta ja taivaan\nlinnuista.\n\n\"Kas\", sanoi Marianne, \"tässä huokailee nyt sydän surusta, vaikkei se\nennenkään ollut kovin onnellinen.\"\n\nJa hän ajatteli nyt yht'äkkiä, että kenties kaikki lopultakin oli\nihmisen omassa vallassa, että suru ja ilo aiheutui vain hänen\nerilaisista ajatustavoistaan. Hän tutkisteli itseään, onni vaiko\nonnettomuus häneen oli osunut tänä vuonna. Hän tiesi tuskin sitä\nitsekään.\n\nHän oli elänyt katkeria aikoja. Hänen sielunsa oli ollut sairas. Hänet\noli taivutettu maahan syvään alennukseen. Sillä kun hän oli tullut\ntakaisin kotiinsa, oli hän sanonut itselleen: \"En tahdo muistella\nmitään pahaa isästäni.\" Mutta niin hänen sydämensä ei sanonut. \"Hän on\ntuottanut minulle kuolemansurun\", sanoi se, \"hän on erottanut minut\nsiitä, jota rakastin, hän on suistanut minut epätoivoon lyödessään\näitiä. En suinkaan toivo hänelle mitään pahaa, mutta minä pelkään\nhäntä.\" Ja hän huomasi, miten hänen täytyi pakottautua istumaan hiljaa,\nkun isä tuli ja istuutui hänen viereensä; hän olisi halunnut paeta isän\nluota. Hän koetti rohkaista mieltään, hän puhui hänen kanssaan kuten\ntavallisesti ja oli melkein alinomaa hänen seurassaan. Hän osasi\nhillitä itsensä, mutta hän kärsi sanomattomasti. Hän inhosi vihdoin\nisässä kaikkea: hänen karkeaa, vahvaa ääntään, hänen raskasta\nkäyntiään, hänen suuria käsiään, koko tuota valtavaa sankariolentoa.\nHän ei toivonut isälle mitään pahaa, hän ei tahtonut häntä\nvahingoittaa, mutta hän ei voinut enää lähestyä häntä tuntematta pelkoa\nja inhoa. Hänen kukistettu sydämensä kosti. \"Sinä et antanut minun\nrakastaa\", se sanoi, \"mutta minä olen kumminkin sinun herrasi, sinun\nherrasi, sinun täytyy nyt vihata.\"\n\nKun hän oli niin tottunut aina tutkimaan sisäistä itseään, hän huomasi\nhyvin, miten tämä inho yhä syveni, miten se päivä päivältä kasvoi.\nSamalla tuntui siltä kuin hän olisi nyt ollut iäksi kytketty kotiin.\nHän aavisti, että olisi parasta matkustaa kotoa muiden ihmisten pariin,\nmutta tätä päätöstä hän ei nyt taudin jälkeen voinut tehdä. Koskaan ei\nasiantila parantuisi. Hän kiusaantuisi vain yhä enemmän, ja jonakin\npäivänä hänen malttinsa pettäisi, ja hän kuohahtaisi isäänsä vastaan ja\nnäyttäisi tälle sydämensä kaiken katkeruuden, ja siitä koituisi\ntaistelua ja onnettomuutta.\n\nNiin meni kevät ja alkukesä. Heinäkuussa hän oli mennyt kihloihin\nvapaaherra Adrianin kanssa saadakseen oman kodin.\n\nKerran, kauniina aamupäivänä, oli paroni Adrian karahuttanut pihaa\nratsastaen komealla hevosella. Hänen husaaritakkinsa oli\nauringonpaisteessa loistanut, hänen kannuksensa, sapelinsa ja vyönsä\nolivat kimallelleet, puhumattakaan paronin omista terveistä kasvoista\nja hymyilevistä silmistä. Melchior Sinclaire oli itse seisonut\nportailla ja ottanut hänet vastaan, kun hän tuli. Marianne oli ommellut\nikkunan ääressä. Hän oli nähnyt paronin tulevan ja kuullut jokaisen\nsanan minkä he puhuivat keskenään.\n\n\"Hyvää päivää, ritari Päivänpaiste\", huusi tehtaanpatruuna hänelle.\n\"Peijakas, miten korea sinä olet. Ethän vain tule kosimaan?\"\n\n\"Niinpä tulenkin, setä, niin juuri tulenkin\", vastasi paroni nauraen.\n\n\"Eikö sinulla ole hävyn häivääkään, poika? Millä sinä eukon elätät?\"\n\n\"En millään, setä. Jos varaa olisi, hiisi silloin naimisiin menisi.\"\n\n\"Vai niin sanot, vai niin, sinä ritari Päivänpaiste. Mutta onpa sinulla\nollut varaa ostaa tuo korea takki!\"\n\n\"Velaksi, luotolla, setä.\"\n\n\"Ja hevonen, jolla ratsastat, on monen kolikon arvoinen, sen näen, hyvä\njunkkari. Mistä sinä sen olet saanut?\"\n\n\"Hevonen ei ole minun, setä.\"\n\nTätä ei enää suuri tehtaanpatruuna voinut vastustaa. \"Jumala olkoon\nkanssasi, poikani\", hän sanoi. \"Sinä tarvitset kyllä vaimon, jolla\njotakin on. Jos saat Mariannen, niin ota hänet.\"\n\nSiten oli heidän puoleltaan asia selvitetty jo ennen kuin paroni Adrian\nehti hypätä hevosensa selästä. Mutta Melchior Sinclaire tiesi kyllä\nmitä teki, sillä paroni Adrian oli kunnon mies.\n\nSitten oli kosija tullut suoraan Mariannen luo ja puhaltanut heti\nasiansa ilmi:\n\n\"Oo, Marianne, rakas Marianne. Minä olen jo puhunut sedän kanssa.\nTahtoisin niin mielelläni sinut vaimokseni. Sano jo suostuvasi,\nMarianne.\"\n\nMarianne sai houkutelluksi koko totuuden ilmi: Vanha paroni, kosijan\nisä, oli antanut taas petkuttaa itsensä ostamaan muutamia tyhjiä\nkaivoksia. Vanha paroni oli kaiken ikänsä ostanut kaivoksia, löytämättä\nniistä kuitenkaan mitään. Kosijan äiti oli levoton, itse hän oli\njoutunut velkoihin, ja nyt hän kosi Mariannea pelastaakseen sukunsa\ntalon ja husaaritakkinsa.\n\nHänen kotinsa oli Hedebyn säterikartano; se oli toisella puolen järveä,\nmelkein vastapäätä Björneä. Marianne oli tuntenut Adrianin hyvin, he\nolivat samanikäiset ja leikkitovereita.\n\n\"Sinä voit ihan hyvin mennä naimisiin kanssani, Marianne. Minun elämäni\non nyt niin viheliäistä. Minun täytyy ajaa lainahevosilla, enkä voi\nmaksaa räätälinlaskujani. Tämähän ei käy mitenkään päinsä. Minun on\npakko ottaa ero, ja silloin minä ammun itseni.\"\n\n\"Mutta, Adrian, mitä sellaisesta avioliitosta tulee? Emmehän ole\nvähääkään rakastuneet toisiimme.\"\n\n\"Niin, mitä rakkauteen tulee, siitä minä viis piittaan\", vastasi\nAdrian. \"Minä tahdon vain ratsastaa hyvällä hevosella ja metsästää,\nmutta kavaljeeri minä en ole, olen työmies. Jos vain saisin rahaa, niin\nottaisin kotitalon haltuuni ja hankkisin äidille levon päivät ja olisin\ntyytyväinen. Minä sekä kyntäisin että kylväisin, sillä pidän työstä.\"\n\nJa hän oli katsonut Marianneen rehellisillä silmillään, ja Marianne\ntiesi, että hän puhui totta ja että hän oli luotettava mies. Hän meni\nsiis Adrianin kanssa kihloihin, parhaastaan päästäkseen vain pois\nkotoa, mutta senkin vuoksi, että hän oli aina pitänyt paljon hänestä.\n\nMutta koskaan hän ei ole unohtava kuukautta, joka seurasi sitä elokuun\niltaa, jolloin hänen kihlauksensa julkaistiin, tuota mieletöntä aikaa.\n\nParoni Adrian tuli päivä päivältä yhä surullisemmaksi ja\nhiljaisemmaksi. Hän kävi tosin Björnessä varsin usein, joskus monta\nkertaa päivässä, mutta Marianne huomasi hyvin, kuinka alakuloinen hän\noli. Muiden kanssa hän toki vielä laski leikkiä, mutta hänen seurassaan\nhän oli aivan mahdoton: hiljaisuutta ja kuivuutta koko mies. Marianne\narvasi kyllä, miten hänen laitansa oli: ei ollutkaan niin helppoa kuin\nparoni luuli naida rumaa naista. Marianne oli nyt tullut Adrianille\nvastenmieliseksi. Ei kukaan tiennyt paremmin kuin Marianne itse, miten\nruma hän oli. Hän oli kyllä näyttänyt Adrianille, ettei hän halunnut\nsuinkaan hyväilyjä eikä rakkaudenosoituksia, mutta Adriania kiusasi\nsittenkin ajatella häntä vaimonaan, ja hänen olonsa tuli päivä päivältä\npahemmaksi. Miksi paroni siis sieti tällaista tilannetta? Miksi hän ei\npurkanut kihlausta? Marianne oli antanut kyllin selviä viittauksia.\nItse ei Marianne voinut sille mitään. Hänen isänsä oli aivan lyhyesti\nhuomauttanut ettei tyttären maine kärsi enää lisää kihlausseikkailuja.\nSilloin oli Marianne halveksinut heitä kumpaakin yhtä syvästi, ja mikä\nkeino tahansa näytti hänestä tarpeeksi hyvältä, kunhan hän vain\nvapautuisi näistä molemmista herroistaan.\n\nJa vasta pari päivää suurten kihlajaispitojen jälkeen oli käänne äkkiä\nja ihmeellisesti tapahtunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiekkakäytävällä aivan Björnen portaiden edessä oli suuri kivi, josta\noli paljon vastusta. Ajoneuvot kaatuivat siihen, hevoset ja ihmiset\nsiihen kompastuivat, piiat, jotka kantoivat raskaita maitopyttyjä,\ntöytäsivät siihen ja kaatoivat maidon, mutta kivi sai vain olla\npaikoillaan, koska se oli ollut siinä monta vuotta. Sehän oli ollut\nsiinä jo tehtaanpatruunan vanhempien eläessä, vieläpä kauan ennen kuin\nBjörnen kartanoa ajateltiin rakentaakaan. Tehtaanpatruuna Sinclaire ei\nymmärtänyt, minkä tähden hänen pitäisi se nostattaa maasta.\n\nMutta elokuun viimeisinä päivinä sattui niin, että pari piikaa, jotka\nkantoivat raskasta korvoa, kompastuivat kiveen ja kaatuivat\nvahingoittuen pahasti, ja suuttumus kiveen oli suuri.\n\nOli vasta aamiaisen aika. Tehtaanpatruuna oli aamukävelyllä, mutta kun\nväki juuri, nyt kahdeksan ja yhdeksän välillä, oli kotosalla, niin\nkäsketti Gustava-rouva pari miestä tulemaan ja kaivamaan sen suuren\nkiven maasta.\n\nHe tulivatkin rautakankeineen ja lapioineen, kaivoivat ja kankesivat ja\nsaivat vihdoin tuon vanhan rauhanhäiritsijän luolastaan. Sitten he\nkuljettivat sen takapihaan. Siinä oli työtä tarpeeksi kuudelle\nmiehelle.\n\nTuskin oli kivi poistettu, kun tehtaanpatruuna tuli kotiin, ja heti\nosuivat hänen silmänsä tuohon surkeuteen. Sen nyt arvasi, että hän\nvihastui. Eihän koko talokaan ollut enää sama hänen mielestään. Kuka\noli uskaltanut viedä pois kiven? Jaha, Gustava-rouvako käskenyt. Niin,\nnaisväellä ei ole sydäntä. Eikö hänen vaimonsa tiennyt, että hän\nrakasti sitä kiveä?\n\nJa sitten hän meni suoraan kiven luo, nosti sen hartiavoimalla maasta\nja kantoi takapihan ja pihan poikki juuri samalle paikalle, jossa se\noli ennen ollut, ja paiskasi sen paikoilleen. Ja se oli kivi, jonka\nkuusi miestä hädin tuskin jaksoi nostaa. Sitä urotyötä ihailtiin koko\nVermlannissa suuresti.\n\nKun hän kantoi kiveä pihan poikki, seisoi Marianne juuri ruokasalin\nikkunan ääressä ja katseli häntä. Hän ei koskaan ollut nähnyt isää niin\nhirmuisena. Isä oli hänen herransa, tuo hirmuinen, mahdottoman väkevä,\ntuo juonikas, oikullinen herra, joka ei kysynyt koskaan muuta kuin omaa\nmieltään.\n\nHe rupesivat aamiaiselle, ja Mariannella oli pöytäveitsi kädessä. Hän\nkohotti ajatuksissaan veistä.\n\nGustava-rouva tarttui hänen ranteeseensa.\n\n\"Marianne!\"\n\n\"Mikä hätänä, äiti?\"\n\n\"Voi, Marianne, sinä näytit niin kummalliselta. Minä pelästyin.\"\n\nMarianne katsoi häntä pitkään. Äiti oli pieni, kuiva ihminen,\nharmaahapsi ja ryppyinen, jo viidenkymmenen iässä. Hän -- hän rakasti\nkuin koira laskematta lyöntejä ja iskuja. Hän oli useimmiten reippaalla\ntuulella, ja kuitenkin hän teki surullisen vaikutuksen. Hän oli kuin\nmyrskyn tuivertama puu merenrannalla, hän ei ollut koskaan saanut\nkasvaa rauhassa. Hän oli oppinut kulkemaan piiloteitä, hän valehteli\ntarvittaessa ja tekeytyi usein nuhteista päästäkseen tuhmemmaksi kuin\nolikaan. Kaikin puolin hän oli miehen luoma.\n\n\"Surisiko äiti kovasti, jos isä kuolisi?\" kysyi Marianne.\n\n\"Marianne, sinä olet vihainen isälle. Sinä olet aina vihainen isälle.\nMiksi ei olo jo tule hyväksi, kun sinä olet saanut uuden sulhasenkin?\"\n\n\"Oi, äiti! Minä en voi sille mitään. Voinko minä mitään sille, että\nkammoan häntä. Eikö sitten äitikin näe, millainen hän on? Miksi minä\npitäisin hänestä? Hän on kiivas, hän on sivistymätön, hän on kiusannut\nsinua, niin että olet vanhentunut ennen aikaasi. Miksi pitää hänen olla\nmeidän isäntämme? Hänhän on kuin mikäkin hullu. Miksi minun täytyy\nhäntä kunnioittaa ja pitää arvossa? Hän ei ole hyvä, hän ei ole\narmelias. Minä tiedän kyllä, että hän on vahva. Hän löisi kuoliaaksi\nmeidät koska tahansa. Hän voi ajaa meidät talosta, jos tahtoo. Senkö\nvuoksi minun pitää häntä rakastaa?\"\n\nMutta silloin ei Gustava-rouva ollut lainkaan tavallisensa. Hän tuli\nvoimakkaan rohkeaksi ja puhui tietoisia sanoja:\n\n\"Kavahda itseäsi, Marianne. Minusta tuntuu nyt melkein siltä kuin olisi\nisä ollut oikeassa jättäessään sinut oven taakse viime talvena. Saat\nnähdä, että sinua kohtaa rangaistus tästä. Sinä saat oppia sietämään\nvihaamatta ja kärsimään kostamatta.\"\n\n\"Oi äiti, minä olen niin onneton.\"\n\nJa kohta tulikin käänne. He kuulivat eteisestä raskaan kumahduksen,\nniinkuin jotakin olisi kaatunut.\n\nHe eivät saaneet koskaan tietää, oliko Melchior Sinclaire seisonut\neteisen portailla kuunnellen avonaisen salinoven kautta Mariannen\nsanoja, vai oliko ainoastaan ruumiinponnistus syynä halvauskohtaukseen.\nKun he tulivat ulos, hän makasi eteisessä pyörryksissä. Syytä he eivät\nrohjenneet koskaan kysyä häneltä. Itse hän ei mitenkään antanut huomata\nkuulleensa mitään. Marianne ei tohtinut täydellisesti ajatella, että\noli tahtomattaan kostanut. Mutta kun hän näki isänsä makaavan noilla\nsamoilla portailla, joilla oli oppinut vihaamaan häntä, hälveni kaikki\nkatkeruus hänen sydämestään.\n\nPatruuna tuli pian tajuihinsa ja oltuaan pari päivää hiljakseen pääsi\nentiselleen eikä kuitenkaan ollut enää entisellään.\n\nMarianne näki vanhempiensa kävelevän yhdessä puutarhassa. Niin he aina\nnykyisin kävelivät. Isä ei mennyt koskaan yksinään, hän ei käynyt enää\nkylillä, hän nurisi vieraita ja kaikkea, mikä saattoi erottaa hänet\nvaimonsa seurasta. Vanhuus oli yllättänyt hänet. Hän ei saanut\nkirjoitetuksi kirjettä; hänen vaimonsa täytyi se tehdä. Hän ei\nmäärännyt missään asiassa ominpäin, vaan kysyi vaimoltaan neuvoa\nkaikessa ja teki niinkuin tämä tahtoi. Ja hän oli aina lauhkea ja\nystävällinen. Hän huomasi itsekin muutoksensa ja sen, että hänen\nvaimonsa oli onnellinen. \"Hänen on nyt hyvä olla\", hän sanoi eräänä\npäivänä Mariannelle ja osoitti Gustava-rouvaa.\n\n\"Oi, rakas Melchior\", huudahti rouva. \"Tiedäthän, että toivoisin\nmieluummin, että sinä vain tulisit terveeksi.\"\n\nJa sitä hän toivoikin. Hänen riemunsa oli kertoa millainen suuri\ntehtaanpatruuna oli ollut voimainsa päivinä. Hän kertoi, miten hän\nkesti humussa ja jyryssä yhtä hyvin kuin mikä Ekebyn kavaljeeri\ntahansa, kuinka hän teki afäärejä ja voitti paljon rahaa, juuri silloin\nkun hän, Gustava, pelkäsi hänen toimittavan heidät maantielle\nhurjuudellaan. Mutta Marianne tiesi, että äiti oli onnellinen\nvalituksestaan huolimatta. Olla kaikki miehelle, se riitti hänelle. He\nnäyttivät molemmat vanhoilta, ennen aikojaan murtuneilta. Marianne\nluuli tietävänsä jo, miten heidän elämänsä oli jatkuva. Isä tulee\nvähitellen yhä heikommaksi, halvaus tapaa taas ja tekee hänet yhä\navuttomammaksi, ja äiti vaalii häntä kunnes kuolema heidät erottaa.\nMutta loppuhan voi olla vielä hyvin kaukana. Gustava-rouva saa pitää\nrauhaista onneaan vielä jonkin aikaa. Niin se varmaan käy, ajatteli\nMarianne. Elämä oli äidille velkaa.\n\nHänen oma olonsakin oli tullut paremmaksi. Ei pakottanut nyt enää\ntuskastuttava epätoivo häntä menemään naimisin, vain että hän saisi\ntoisen isännän. Hänen haavoittunut sydämensä sai levon. Viha oli\nhyrskynnyt siinä, niinkuin rakkauskin, mutta hän ei ajatellut enää\nkärsimyksiä, joita se oli tuottanut hänelle. Hänen täytyi tunnustaa\nolevansa nyt rikkaampi, korkeampi ihminen kuin ennen; mitä hän siis\nolisi voinut toivoa siitä tekemättömäksi, mitä oli tapahtunut? Oliko\nsiis totta, että kaikki kärsiminen oli hyväksi? Voiko kaikki kääntyä\nonneksi? Hän oli alkanut pitää kaikkea sellaista hyvänä, joka auttaa\nhäntä kehittymään korkeammalle ihmistasolle. Vanhat laulut eivät olleet\noikeassa. Suru ei ollut ainoa olennainen. Hän oli nyt päättänyt\nmatkustaa katselemaan itselleen jotakin paikkaa, jossa häntä\ntarvittaisiin. Jos hänen isänsä olisi ollut entisellään, hän ei ikinä\nolisi antanut hänen purkaa kihlaustaan. Nyt oli Gustava-rouva\nvälittänyt asian. Olipa Marianne saanut oikeuden antaa paroni\nAdrianille raha-avunkin, jota tämä tarvitsi.\n\nAdrianiakin voi Marianne nyt ajatella ilolla -- hänhän pääsi nyt\nAdrianista vapaaksi. Adrian oli reippaudessaan ja elämänhalussaan aina\nollut hänestä Göstan kaltainen. Nyt hän saisi nähdä Adrianin jälleen\niloisena. Hänestä tulisi taaskin tuo päivänpaisteen ritari, joka oli\nloistossaan ratsastanut hänen isänsä taloon. Hän, Marianne, hankkisi\nAdrianille maata, jota poika saisi kyntää ja kaivaa niin paljon kuin\nsydän halaa, ja hän saa nähdä Adrianin vievän alttarille kauniin\nmorsiamen.\n\nSellaisin miettein hän istuu nyt ja kirjoittaa Adrianille erokirjettä.\nHän kirjoittaa pehmeitä, vakuuttavia sanoja, leikkiin kapaloitua\njärkeä, ja kumminkin niin, että Adrian ymmärtää, miten vakavaa totta\nhän tarkoittaa.\n\nSiinä kirjoittaessaan hän kuulee kavioiden kopinaa tieltä.\n\n\"Rakas ritari Päivänpaisteeni\", ajattelee hän, \"tämä on viimeinen\nkerta.\"\n\nVapaaherra Adrian tulee sitten kohta suoraan hänen huoneeseensa.\n\n\"Voi, Adrian, tännekö sinä tulet?\" ja Marianne silmää kauhistuneena\nlaukkuihin joutuvia kapineitaan.\n\nHeti Adrian arastuu ja kainostuu ja pyytää anteeksi.\n\n\"Minä olin juuri kirjoittamassa sinulle\", sanoo Marianne. \"Kas tässä,\nsaat lukea sen heti.\"\n\nAdrian ottaa kirjeen, ja Marianne tarkastaa häntä hänen lukiessaan. Hän\ntoivoo saavansa nähdä hänen kasvonsa ilosta loistavina.\n\nMutta Adrian ei ole lukenut pitkälle, kun hän sävähtää tulipunaiseksi,\nviskaa kirjeen lattialle, polkee sitä ja kiroaa, oikein tärisevästi\nkiroaa.\n\nSilloin kulkee hiljainen väristys pitkin Mariannen ruumista. Hän ei ole\nmikään aloittelija rakkauden tutkinnassa, mutta silti hän ei ole ennen\nymmärtänyt tätä kokematonta poikaa, tätä suurta lasta.\n\n\"Adrian, rakas Adrian\", hän sanoo. \"Mitä ilvettä sinä olet pitänyt\nkustannuksellani? Tule nyt ja sano totuus.\"\n\nHän tuli ja oli suoraan tukahduttaa hänet hyväilyihinsä. Poika-parka,\nmiten hän oli tuskitellut ja kaivannut.\n\nTuokion päästä Marianne katseli ulos. Siellä käveli Gustava-rouva yhä\npuhellen suuren tehtaanpatruunan kanssa kukista ja linnuista, ja täällä\nistui hän jokeltaen rakkautta. \"Elämä on antanut meidän kummankin\ntuntea ankaraa vakavuuttaan\", hän ajatteli ja hymyili surumielisesti.\n\"Se tahtoo nyt meitä lohduttaa, me olemme saaneet kumpikin suuren\nlapsemme, jonka kanssa saamme leikitellä.\"\n\nOli kumminkin hyvä, että häntä voitiin vielä rakastaa. Oli suloista\nkuulla sulhon kuiskaavan siitä taikavoimasta, joka Mariannesta säteili,\nja miten Adrian oli hävennyt sitä, mitä oli sanonut ensi kerran\nkeskustellessaan Mariannen kanssa. Adrian ei silloin ollut tiennyt,\nmikä voima Mariannella oli. Oi, kukaan mies ei voinut tulla hänen\nläheisyyteensä rakastumatta häneen, mutta hän oli pelästyttänyt\nAdrianin, hän oli tuntenut olevansa niin kummallisesti masennettu.\n\nTämä ei ollut onnea eikä onnettomuutta, mutta Marianne päätti koettaa\nelää sellaisen miehen kanssa.\n\nHän alkoi ymmärtää itseänsä ja ajatteli vanhain laulujen sanoja\ntunturikyyhkysestä, tuosta kaipuun linnusta. Koskaan ei se juo raikasta\nvettä, vaan ensin se sekoittaa sen jalallaan, niin että se paremmin\nsoveltuu sen surulliselle mielelle. Niinpä ei hänkään ollut kulkeva\nelämän lähteelle suoraan eikä juova kirkasta, sekoittamatonta onnea.\nKaihon samentamana miellytti elämä häntä parhaiten.\n\n\n\n\nViidestoista luku\n\nKUOLEMA VAPAUTTAJA\n\n\nKalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, tuli elokuussa, jolloin yöt olivat\nkuutamonkalvaat, kapteeni Ugglan taloon. Mutta hän ei tohtinut mennä\nsuoraan sisälle tuohon vieraanvaraiseen kotiin, sillä harvat ovat ne,\njotka häntä rakastavat.\n\nKalpealla ystävälläni, kuolema vapauttajalla, on rohkea sydän. Hänen\nilonsa on ratsastaa ilmojen halki hehkuvain kanuunankuulain kantamana.\n\nHän ottaa räiskyvän kranaatin niskaansa ja nauraa, kun se halkee ja\nsirut lentelevät. Hän keikkuu kummitustansseissa hautausmaalla eikä\nkammo sairashuoneen ruttosalejakaan, mutta hän vapisee hurskaan\nkynnyksellä ja hyvän ihmisen ovella. Sillä hän ei halua että häntä\ntervehditään itkulla, häntä, joka vapauttaa henget kipujen kahleista,\nhäntä, joka vapauttaa sielut painavasta tomusta ja antaa heidän kokea\nvapaata, ihanaa elämää avaruuksissa.\n\nVanhaan lehtoon päärakennuksen taakse, jossa tänäänkin vielä solakat,\nvalkokupeiset koivut kilpailevat saadakseen taivaan valoa latvojensa\ntuuheille lehväkimpuille, sinne pujahti kuolema. Sinne, joka silloin\noli vilvoittavan nuori ja vehreä, kätkeytyi kalpea ystäväni päivän\najaksi; mutta yöllä hän seisoi metsänreunassa, valkeana ja kalvaana,\nviikate kuutamossa kimmeltäen.\n\nOi, Eros! Sinä olit se jumala, jolla se lehto oli tavallisesti\nhallussaan. Vanhat tietävät kertoa, miten rakastavat parit etsivät\nmuinoin sen rauhaa. Ja vielä tänä päivänä, kun matkaan ohi Bergan talon\nja nurisen raskaita mäkiä ja tukahduttavaa tomua, riemuitsen nähdessäni\ntuon lehdon, sen harvenneet valkorungot, jotka hohtavat nuorten,\nkauniiden ihmisten rakkauden muistoja.\n\nMutta silloin seisoi siellä kuolema, ja öiset eläimet näkivät hänet.\nIlta illan jälkeen kuuli Bergan väki, miten kettu ulvoi ennustaen hänen\ntuloaan. Tarhakäärme mateli hiekkakäytävää pitkin aina kartanon\nportaille. Se ei voinut puhua, mutta he ymmärsivät hyvin, että se tuli\ntuon mahtavan enteenä. Ja omenapuussa kapteeninrouvan ikkunan edessä\nkajahutti huuhkaja huutonsa. Sillä koko luonto tuntee kuoleman ja\nvapisee.\n\nTapahtui sitten, että Munkerudin laamannilaiset, jotka olivat käyneet\nvieraisilla Bron suuressa pappilassa, palasivat Bergan ohi noin kahden\naikaan yöllä ja näkivät kynttilän palavan vierashuoneen ikkunassa.\nSelvästi he näkivät keltaisen liekin ja valkean kynttilän ja ihmetellen\nkertoivat tuosta kynttilästä, joka oli siellä kesäyönä palanut.\n\nSilloin nauroivat Bergan iloiset neidit ja sanoivat, että laamanni oli\nnähnyt näkyjä, sillä talikynttilät olivat heiltä loppuneet ja poltetut\njo maaliskuussa; ja kapteeni vannoskeli, ettei vierashuoneessa ollut\nketään asunut moneen viikkoon; mutta kapteeninrouva vaikeni ja kalpeni,\nsillä tuollainen valkea kynttilä ja sen kirkas liekki näkyi\ntavallisesti aina silloin, kun joku hänen suvustaan oli vapautuva\nkuolema vapauttajan avulla.\n\nKohta senjälkeen, eräänä säteilevänä elokuun päivänä, tuli Ferdinand\nkotiin maanmittaustöistä pohjoisista metsistä. Hän tuli kalpeana ja\nsairaana, parantumaton paha keuhkoissaan, ja heti kun kapteeninrouva\nnäki hänet, hän tiesi, että hänen poikansa oli kuoleva.\n\nHänen täytyisi siis lähteä, tämän hyvän pojan, joka ei ollut koskaan\ntuottanut vanhemmilleen surua. Nuoren miehen oli jätettävä maailman\nilot ja onni ja kaunis, rakastettu morsian, joka odotti häntä, ja\nrikkaat kartanot, jyrisevät vasarat, jotka olisivat olleet hänen.\n\nVihdoin, kun kalpea ystäväni oli kuunkierron viivytellyt, hän rohkaisi\nluontonsa ja meni eräänä yönä kartanolle. Hän ajatteli, että olihan\nsiellä otettu vastaan niin iloisin kasvoin nälkä ja hätäkin, miksi ei\nsiis häntä riemulla tervehdittäisi?\n\nHän läheni hiljaa hiekkakäytävää pitkin, luoden tumman varjon\nruohistolle, jossa kastepisarat kimaltelivat kuun säteissä. Hän ei\ntullut kuin iloinen elomies, kukkia hatussa ja käsi tyttönsä\nvyötäröllä. Hän astui kumaraisena kuin riutunut sairas ja piti\nviikatettaan piilossa viittansa poimuissa, huuhkaimien ja yökköjen\nliehuessa hänen ympärillään.\n\nSinä yönä kuuli kapteeninrouva, joka valvoi vuoteellaan, koputettavan\nikkunanlautaansa, ja hän nousi istualleen vuoteessaan ja kysyi:\n\n\"Kuka siellä koputtaa?\"\n\nJa vanhat kertovat kuoleman hänelle vastanneen: \"Kuolema koputtaa,\nkuolema.\"\n\nSilloin nousi kapteeninrouva vuoteesta, avasi ikkunansa ja näki\nyökköjen ja pöllöjen leijailevan kuutamossa, mutta kuolemaa hän ei\nnähnyt.\n\n\"Tule\", sanoi hän puoliääneen, \"tule, ystävä ja vapauttaja! Miksi sinä\nviivyit näin kauan! Minä olen odottanut sinua, minä olen kutsunut. Tule\nja vapauta poikani!\"\n\nSilloin pujahti kuolema sisään, iloissaan kuin poloinen majesteetti,\njoka on syösty valtaistuimeltaan, mutta saa nyt raihnaana vanhuksena\ntakaisin kruununsa; iloisena kuin lapsi, kun sitä kutsutaan leikkimään.\n\nSeuraavana päivänä asettui kapteeninrouva poikansa sairasvuoteen ääreen\nja puhui hänen kanssaan vapautettujen henkien autuudesta ja heidän\nihanasta elämästään.\n\n\"Ne tekevät työtä\", sanoi hän, \"ne vaikuttavat. Ne ovat sellaisia\ntaiteilijoita, poikani, suuria taiteilijoita! Kun sinä pääset heidän\npariinsa, niin miksi tahdot tulla? Kuvanveistäjäksi, jolla ei ole\ntalttaa, mutta joka luo ruusuja ja liljoja. Iltaruskojen mestariksi. Ja\nkun aurinko menee kauneimmillaan mailleen, niin minä istun ja\najattelen: tuo on Ferdinandin tekemää.\n\n\"Rakas poikani, ajattele, miten paljon näkemistä sinä saat, miten\npaljon tekemistä! Ajattele siemeniä, jotka on keväällä herätettävä\nelämään, myrskyjä, jotka on hallittava, unelmia, jotka on lähetettävä.\nJa ajattele pitkiä avaruuden matkojasi maailmasta maailmaan.\n\n\"Muista minua, poikani, silloin kun saat nähdä niin paljon kaunista!\nSinun äiti raukkasi ei ole koskaan nähnyt muuta kuin Vermlannin, ei\nole.\n\n\"Mutta jonakin päivänä sinä astut Herramme eteen ja rukoilet, että hän\nantaisi sinulle yhden niistä pienistä maailmoista, jotka kieppuvat\navaruudessa, ja hän antaa sen. Ja kun sinä sen saat, se on kylmä ja\npimeä, täynnä kuiluja ja kallioita, eikä siellä ole kukkia eikä\neläimiäkään. Mutta sinäpä teet työtä tähdellä, jonka Jumala on sinulle\nantanut. Sinä viet sinne valoa, lämpöä ja ilmaa, hankit sinne yrttejä\nja satakieliä ja kirkassilmäisiä gaselleja, annat koskien syöstä\nkuiluihin, kohotat vuoret ja kylvät kedot punaisimmilla ruusuilla. Ja\nkun minä sitten kuolen, Ferdinand, kun minun sieluni vapisee pitkän\nmatkan tähden ja minä pelkään eroa tutuilta seuduilta, silloin istut\nsinä ja odotat ikkunan takana vaunuinesi, joiden edessä on\nparatiisilinnut, kimaltavissa kultavaunuissa, minun Ferdinandini.\n\n\"Ja minun köyhä, rauhaton sieluni otetaan sinun vaunuihisi ja saa istua\nsinun vieressäsi kunnioitettuna kuin kuningatar. Sitten me ajamme halki\navaruuksien ja kimaltavain maailmoiden ohi, ja kun me sitten tulemme\nlähelle taivaan pihoja ja ne tulevat yhä ihanimmiksi, niin minä kysyn,\nkun en muutakaan ymmärrä: Emmekö me jo jää tähän, tai tähän?\n\n\"Mutta sinä vain naurat hiljaa itseksesi ja hoputat lintuvaljakkoa...\nJa vihdoin me tulemme pienimpään maailmoista, mutta kaikkein\nkauneimpaan mitä olen siellä nähnyt, ja siellä me pysähdymme kultaisen\nlinnan portille, ja sinä annat minun astua ikuiseen ilon kotiin.\n\n\"Siellä ovat ruoka-aitat ja kirjakaapit täynnä. Kuusimetsä ei siellä\npimennä niinkuin täällä Bergassa näköalaa kauniiseen maailmaan, vaan\nminä näen yli avarain merten ja päivänpaisteisten ketojen, ja tuhat\nvuotta on niinkuin yksi päivä.\"\n\nSiten kuoli Ferdinand, valoisain näkyjen lumoamana, hymyillen\ntulevaisuuden ihanuudelle.\n\nKalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, ei ollut koskaan nähnyt niin\nsuloista näkyä. Sillä vaikka oli kyliin niitä, jotka itkivät Ferdinand\nUgglan kuolinvuoteella, niin sairas itse vain hymyili viikatemiehelle,\nkun tämä asettui sängynlaidalle, ja hänen äitinsä kuunteli\nkuolinkorahduksia kuin suloisinta musiikkia. Hän vapisi pelosta, ettei\nkuolema jaksaisi täyttää tehtäväänsä, ja kun kaikki oli lopussa,\npuhkesivat kyyneleet hänen silmiinsä, mutta ne olivat ilon kyyneleitä,\nnuo, jotka tippuivat hänen silmistään hänen poikansa kylmenneille\nkasvoille.\n\nKoskaan ei kalvasta ystävääni ollut pidetty niin hyvänä kuin Ferdinand\nUgglan hautajaisissa. Jos hän olisi tohtinut näyttäytyä, hän olisi\ntullut sinne sulkakoristeinen baretti päässä ja kullalla kirjailtu\nviitta hartioilla ja tanssinut ruumissaaton etunenässä hautausmaan\ntiellä. Mutta nyt istui tuo yksinäinen vanhus kumarassa kirkkomaan\nmuurilla, vanha, musta viitta yllään, ja katseli sieltä, kun\nruumissaatto tuli.\n\nOi, se oli ihmeellinen ruumissaatto! Aurinko ja valoisat hattarat\ntekivät päivän iloiseksi, pitkät kuhilasrivit kaunistivat peltoja,\nastrakaaniomenat loistivat rovastin puutarhassa läpinäkyvinä ja\nkirkkaina, ja lukkarin talon ruususarassa komeilivat daaliat ja\nylioppilasneilikat.\n\nOlipa se ihmeellinen ruumissaatto, se joka nyt vieri lehmusten välitse.\nKukitetun arkun edeltä kulki kauniita lapsia sirotellen tielle kukkia.\nEi näkynyt surupukuja, ei suruharsoja, ei valkeita, leveitä\npiippakauluksia, sillä hän, kapteeninrouva, oli tahtonut, ettei\nFerdinandia, joka kuoli niin iloisesti, hyvään leposijaansa saattaisi\nsynkkä ruumiskulkue, vaan loistava hääseurue.\n\nLähinnä arkkua kulki Anna Stjärnhök, vainajan kaunis, säteilevä\nmorsian. Hän oli pannut päähänsä morsiuskruunun, verhoutunut\nmorsiushuntuun ja pukeutunut laahaavaan, valkeaan morsiuspukuun,\nvälkehtivään silkkiin. Siten koristautuneena hän meni haudalle\nvihittäväksi maatuvaan sulhoonsa.\n\nHänen perästään tulivat muut, pari parin jälkeen, ryhdikkäät naiset ja\nmuhkeat miehet. Komeat, loistavat rouvat tulivat säteilevin soljin ja\nrintaneuloin, maidonvalkein helminauhoin ja kultaisin rannerenkain.\nSilkki- ja pitsikeot kohottivat heidät turbaaniensa korkeita töyhtöjä\nkanuunakiharain yläpuolelle, ja heidän olkapäillään silkkipukuja\nverhoten häilyivät ohuet, silkkikutoiset saalit, jotka muinoin oli\nsaatu morsiuslahjaksi. Ja miehet tulivat kauneimmissa pukimissaan,\npöyhistelevissä röyhelöpaidoissaan ja korkeakauluksisissa\nhännystakeissaan, joissa oli kullatut napit, ja kankeat\nkultakirjoliivit hohtivat ja runsaasti tikatut samettiliivit\npaistoivat. Se oli hääsaattue, kuten kapteeninrouva oli tahtonut.\n\nItse hän kulki lähinnä Anna Stjärnhökiä, miehensä käsipuolessa. Jos\nhänellä olisi ollut kullalla kirjailtu hame, olisi se nyt ollut hänen\nyllään, jos hänellä olisi ollut koruja ja loistava turbaani, hän olisi\npukeutunut niihinkin kunnioittaakseen poikaansa nyt hänen\njuhlapäivänään. Mutta hänellä oli vain tuo musta taftisilkkipuku ja\nkellastuneita pitsejä, jotka olivat nähneet niin monta juhlaa, ja ne\nolivat hänellä näissäkin juhlissa.\n\nVaikka hautajaisvieraat saapuivat loistavan komeina, ei kuitenkaan\nyksikään silmä ollut kuiva, kun he kellojen hiljaa soidessa matkasivat\nhaudalle. Miehet ja naiset itkivät, ei juuri niin paljon vainajaa kuin\nitseään. Kas, tuolla kulki morsian, tuolla kannettiin sulhoa, tässä\nkulkevat he itse, koristautuneena pitoihin, ja kumminkin -- kuka astuu\nmaan vihreitä polkuja eikä tiedä olevansa luotu murheen valtaan,\nsuruun, onnettomuuteen, kuolemaan? He astuivat ja itkivät\najatellessaan, ettei mikään maallinen mahti voinut heitä suojella.\n\nKapteeninrouva ei itkenyt, mutta hän olikin ainoa, jonka silmät olivat\nkuivat.\n\nKun rukoukset oli luettu ja hauta luotu umpeen, palasivat kaikki\nvaunuilleen. Ainoastaan kapteeninrouva ja Anna Stjärnhök viipyivät\nhaudalla jättääkseen vainajalle viimeiset jäähyväiset. Vanhus istahti\nhautakummulle, ja Anna asettui hänen viereensä.\n\n\"Katso\", sanoi kapteeninrouva, \"minä sanoin Jumalalle: 'Anna\nvapauttavan kuoleman tulla ja viedä poikani pois, anna hänen viedä pois\nse, jota minä enimmän rakastan, viedä hiljaisten kartanoiden lepoon, ja\nainoastaan ilon kyyneleet nousevat silmiini, eivät muut; häiden\nkomeudella tahdon minä hänet hautaan saattaa, ja punaisen,\nkukkaisuhkean ruusupensaani, joka on huoneeni ikkunan alla, minä muutan\nhänen luokseen hautausmaalle.' -- Ja nyt kävi niin, poikani on kuollut.\nMinä tervehdin kuolemaa ystävänä, kutsuin häntä suloisimmilla nimillä,\nitkin ilonkyyneliä poikani kylmenneille kasvoille, ja syksyllä, kun\nlehdet ovat pudonneet, minä muutan tänne ruusupensaani. Mutta tiedätkö\nsinä, joka istut tässä vieressäni, miksi minä olen rukoillut Jumalalta\nsellaista?\"\n\nHän katsoi Anna Stjärnhökiin kysyvästi, mutta tyttö istui ääneti ja\nkalpeana hänen vieressään. Kenties hän taisteli tukahduttaakseen\nsisäisiä ääniä, jotka alkoivat jo nyt vainajan haudalla kuiskata\nhänelle, että hän oli vihdoinkin vapaa.\n\n\"Syy on sinun\", sanoi kapteeninrouva.\n\nSilloin hätkähti ja kyyristyi tyttö kuin nuijanlyönnistä. Hän ei\nvastannut sanaakaan.\n\n\"Anna Stjärnhök, sinä olit kerran ylpeä ja itsepäinen: silloin sinä\nleikittelit minun pojallani, otit hänet ja hylkäsit hänet. Mitäpä\nsiitä! Hän sai tyytyä, niinkuin kaikki muutkin. Kenties sekä hän että\nme muut sitä paitsi rakastimme yhtä paljon sinun rahojasi kuin sinua\nitseäsi. Mutta sinä tulit takaisin, sinä tulit ja toit siunauksen\nkotiimme, olit lempeä ja kärsivällinen, vahva ja hyvä, silloin kun\ntulit. Sinä hellit rakkaudella meitä, sinä teit meidät niin\nonnellisiksi, Anna Stjärnhök, ja me köyhät poloiset makasimme sinun\njaloissasi.\n\n\"Ja kumminkin minä olen toivonut, ettet sinä olisi tullut. Ei olisi\nminun silloin tarvinnut rukoilla Jumalaa lyhentämään poikani ikää.\nViime jouluna hän vielä olisi jaksanut kadottaa sinut, mutta sitten kun\nhän olisi oppinut tuntemaan sinut sellaisena kuin nyt olet, ei hänellä\nolisi ollut siihen voimaa.\n\n\"Tiedä se, Anna Stjärnhök, sinä, joka tänään olet pukeutunut\nmorsiuspukuun seurataksesi poikaani, tiedä, että jos hän olisi elänyt,\net sinä koskaan olisi saanut seurata häntä siinä puvussa Bron kirkkoon,\nsillä sinä et rakastanut häntä.\n\n\"Minä näin sen, sinä tulit ainoastaan lieventämään meidän kovaa\nosaamme. Sinä et rakastanut häntä. Luuletko sinä, etten minä tunne\nrakkautta, etten minä näe, missä sitä on ja mistä sitä puuttuu. Silloin\nminä ajattelin: Korjatkoon Jumala poikani hengen ennen kuin hänen\nsilmänsä aukenevat.\n\n\"Oi, jospa olisit rakastanut häntä! Oi, ettet koskaan olisi tullut\nluoksemme sulostuttamaan meidän elämäämme, kun et kerran häntä\nrakastanut! Minä tiesin velvollisuuteni; jos hän ei olisi kuollut,\nolisi minun täytynyt sanoa hänelle, ettet sinä häntä rakastanut, että\nsinä tahdoit mennä naimisiin hänen kanssaan vain siksi, että sinä olet\nitse sääliväisyys. Minun olisi täytynyt pakottaa hänet päästämään sinut\nvapaaksi, ja silloin hänen elämänsä onni olisi ollut hukassa. Katsos,\nsen vuoksi minä rukoilin Jumalaa, että hän saisi kuolla, ettei minun\ntarvitsisi häiritä hänen sydämensä rauhaa. Ja minä olen iloinnut hänen\nvajoavista poskistaan, riemuinnut hänen korisevasta hengityksestään;\nvavissut, ettei kuolema voisi tehtäväänsä täyttää.\"\n\nRouva vaikeni ja odotti vastausta, mutta Anna Stjärnhök ei vielä voinut\npuhua, hän kuunteli vielä monia ääniä sielunsa syvyydestä.\n\nSilloin huudahti kapteeninrouva epätoivoissaan:\n\n\"Oi, miten onnellisia ovat ne, jotka saavat surra kuolleitaan, ne,\njotka saavat vuodattaa kyynelvirtoja. Minun täytyy poikani haudalla\nseisoa kuivin silmin, minun täytyy riemuita hänen kuolemastaan. Miten\nonneton olenkaan.\"\n\nSilloin painoi Anna Stjärnhök kätensä lujasti rintaansa vasten. Hän\nmuisti talviyön, jolloin oli vannonut nuoren rakkautensa kautta\nrupeavansa näiden köyhien ihmisten tueksi ja lohdutukseksi, ja hän\nvapisi kauhusta. Oliko siis kaikki ollut turhaa, eikö hänen uhrinsa\nollut sellainen, johon Jumala mielistyy? Pitikö kaiken kääntyä\nkiroukseksi?\n\nMutta jos hän uhraisikin kaikki, eikö Jumala silloin voi siunata hänen\ntyötään ja antaa hänen tulla onnentuojaksi, turvaksi, ihmisten avuksi?\n\n\"Mitä tarvitaan siihen, että voisit surra poikaasi?\" kysyi hän.\n\n\"Vaaditaan, ettei minun tarvitsisi enää uskoa vanhain silmäini\ntodistuksia. Jos minä uskoisin, että sinä minun poikaani rakastit,\nsilloin minä surisin hänen kuolemaansa.\"\n\nSilloin tyttö nousi, silmät hurmausta hohtaen. Hän tempasi\nmorsiushuntunsa ja levitti sen haudalle, hän tempasi seppeleensä ja\nkruununsa ja laski ne hunnun viereen.\n\n\"Katso nyt, miten minä häntä rakastan\", huudahti hän. \"Minä lahjoitan\nhänelle kruununi ja huntuni. Minä vihin itseni häneen. Koskaan en tule\ntoisen omaksi.\"\n\nSilloin nousi kapteeninrouvakin. Hän seisoi hetkisen hiljaa, koko hänen\nruumiinsa vavahteli, ja hänen kasvonsa nytkähtelivät, mutta vihdoin\npääsivät kyyneleet valloilleen, surunkyynelet.\n\nMutta minun kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, kauhistui nämä\nkyyneleet nähdessään; häntä ei siis täälläkään oltu tervehditty ilolla,\neivät täälläkään olleet sydämestään iloinneet hänestä.\n\nHän veti viittansa hupun syvään kasvoilleen, laskeutui hiljaa\nhautausmaan muurilta ja katosi peltojen ruiskuhilaiden sekaan.\n\n\n\n\nKuudestoista luku\n\nKUIVUUS\n\n\nJos kuolleet kappaleet voivat rakastaa, jos maa ja vesi voivat erottaa\nystävän vihollisesta, tahtoisin minä mielelläni omata niiden rakkauden.\nMinä tahtoisin, ettei viheriä maa tuntisi askeleitani raskaana\nkuormana. Tahtoisin, että se antaisi mielellään anteeksi, kun sitä\nhaavoitetaan minun tähteni auralla ja karhilla, että se avaisi\nkernaasti povensa minun kuolleelle ruumiilleni. Ja minä tahtoisin, että\nlaineella, jonka kirkkaan peilin aironi lyö rikki, olisi sama\nkärsivällisyys minua kohtaan kuin äidillä on raisua lasta kohtaan, kun\nse kiipeää hänen polvelleen varomatta juhlapuvun sileätä silkkiä.\nKirkkaan ilman, joka väräjää sinivuorten yllä, ystävä tahtoisin olla,\nja paistavan auringon ja kaunoisten tähtien. Sillä minusta näyttää\nusein siltä kuin kuolleet kappaleet tuntisivat ja kärsisivät elävien\nkanssa. Ei ole ero heidän ja meidän välillämme niin suuri kuin ihmiset\nluulevat. Mikä maantomun hiukkanen ei ole ollut mukana elämän\nkiertokulussa? Eikö tien ajelehtivaa tomua ole hyväilty pehmeänä\ntukkana, rakastettu hellinä, hyvää tekevinä käsinä? Eikö rattaanraiteen\nvesi ole muinoin virrannut verenä sykkäilevissä sydämissä?\n\nElämän henki asuu kuolleissa kappaleissa. Mitä hän kuulee uinuessaan\nunelmattomassa unessa? Jumalan äänen hän kuulee -- huomaako hän\nihmistenkin?\n\nOi myöhäisen ajan lapset, ettekö ole sitä nähneet? Kun vaino ja viha\ntäyttävät maan, täytyy myös elottomien paljon kärsiä. Silloin tulee\naalto rajuksi ja ryöstönhimoiseksi kuin ryöväri; silloin tulee pelto\nkitsaaksi kuin saituri. Mutta voi sitä, jonka tähden metsä huokaa ja\nvuori itkee!\n\nMerkillinen oli se vuosi, jolloin kavaljeerit hallitsivat. Minusta\ntuntuu kuin olisi ihmisten levottomuus silloin häirinnyt kuolleiden\nkappalten rauhaa. Miten voisin kuvata sitä tartuntaa, joka silloin\nlevisi yli maan? Eikö ihminen joudu uskomaan, että kavaljeerit olivat\nseudun jumalat ja heidän henkensä elähytti kaiken. Seikkailun,\nsuruttomuuden, hurjuuden henki.\n\nJos voisi kertoa kaikki, mitä sinä vuonna tapahtui Lövenin rannoilla\nihmisten keskuudessa, niin koko maailma hämmästyisi. Sillä silloin\nheräsi vanha rakkaus, silloin syttyivät uudet. Silloin leimahti viha,\nja kauan säästetty kosto koppoi riistansa. Silloin pyrähtivät kaikki\nkaipuut lentoon himoten elämän suloa: he tavoittelivat tanssia ja\nleikkiä ja peliä ja juominkeja. Silloin tuli ilmi kaikki se, mikä on\nkätkettynä ihmisten sisimpään sieluun.\n\nEkebystä se levottomuuden tartunta lähti; se levisi ensin tehtaihin ja\nherraskartanoihin ja kiihotti ihmiset paheisiin ja syntiin. Niin\npitkälle olemme voineet sitä jossakin määrin seurata, sillä vanhat ovat\nsäilyttäneet muutamien suurten kartanoiden tapahtumat muistissaan;\nmutta sitten: miten se levisi kansaan, siitä me tiedämme vähän. Älköön\nkumminkaan kukaan epäilkö sitä, ettei ajan levottomuus olisi mennyt\nmyöskin töllistä toiseen, kylästä kylään. Missä oli piilossa pahe,\nsiellä se sai purkautua esiin, missä oli juopa miehen ja vaimon\nvälillä, se levisi rotkoksi, missä suuri hyve tai luja tahto kätkihe,\njo senkin täytyi päästä esille. Sillä kaikki mitä tapahtui ei ollut\npahaa; kumminkin oli aika sellainen, että hyvä oli yhtä usein\nturmiollista kuin paha. Kävi kuin suurissa tuulenpuuskissa metsän\nsyvyyksissä: siellä kaatuu puu puun päälle, honka vetää hongan\nmennessään, ja suistuvat jättiläiset vetävät kumoon alla olevankin\nmetsän.\n\nOi, älä epäile, etteikö hulluus olisi tarttunut talonpoikiin ja\npalvelijoihinkin! Kaikkialla tulivat sydämet hurjiksi ja aivot\nsekapäisiksi. Koskaan aikaisemmin ei tanssi ole pyörinyt hupaisemmin\ntienristeyksissä, koskaan ei ole niin paljon viljaa paiskattu\nviinapannuun, koskaan ei ole tyhjennetty oluttynnyrejä niin nopeasti.\nKoskaan ei ole pidetty niin monta vieraspitoa, koskaan ei ole tie ollut\nlyhyempi vihasanan ja puukonpiston välillä kuin silloin.\n\nMutta levottomuus ei pysähtynyt vain ihmisten joukkoon, se levisi\nkaikkeen elävään. Koskaan eivät susi ja karhu olleet raadelleet\nenemmän, koskaan eivät kettu ja huuhkaja olleet ulvoneet kauheammin ja\nryövänneet pelottomammin, koskaan eivät lampaat eksyneet useammin\nmetsään, eikä koskaan raivonnut kalliissa karjassa niin paljon tauteja\nkuin silloin.\n\nSe, joka tahtoo nähdä, miten teko niveltyy tekoon, menköön pois\nkaupungeista ja asukoon yksinäisessä mökissä metsänrinnassa. Hän\nvartioikoon hiilihautaa yöt umpeensa tai oleilkoon pitkillä järvillä\nyötä päivää, valoisana kesäkuuna, tukkilautan kulkiessa hidasta\nkulkuaan Venerniä kohti, niin hän oppii huomaamaan kaikki luonnon\nmerkit ja ymmärtämään, miten kuolleet kappaleet ovat elävien\nyhteydessä. Hän saa nähdä, että kun levottomuus on maassa, niin\nkuolleiden rauha häiriytyy. Kansa tietää sen. Sellaisina aikoina\nsammuttaa metsänemäntä hiilihaudan, syöjätär paiskaa rikki venheen,\nnäkki lähettää tauteja, tonttu nälkiinnyttää lehmän. Ja sellaista oli\nsinä vuonna. Koskaan ei ollut kevättulva raivonnut niin pahasti. Ekebyn\nmylly ja paja eivät olleet sen ainoat uhrit. Pienet joet, jotka\nmuinoin, kun kevät antoi voimia, olivat jaksaneet viedä muassaan\nenintään tyhjän ladon, ryntäsivät nyt kokonaisia kartanoita vastaan ja\nhuuhtoivat ne paikoiltaan. Koskaan ei kuultu ukkosen tehneen jo ennen\njuhannusta niin paljon tuhoa -- juhannuksen jälkeen ei sitä enää\nkuultu: silloin tuli kuivuus.\n\nNiin kauan kuin pitkiä päiviä kesti, ei saatu kertaakaan sadetta. Aina\nkesäkuun puolivälistä syyskuun alkuun kylpi Löfsjön kihlakunta\nalinomaisessa auringonpaisteessa.\n\nSade kieltäytyi putoamasta, maa ravitsemasta, tuulet puhaltamasta.\nPäivänpaiste yksinään virtasi maan päälle. Oi, kaunis päivänpaiste, tuo\neloa antava päivänpaiste, kuinka saatankaan kertoa sen tuhotöistä!\nPäivänpaiste on kuin rakkaus: kuka ei tunne sen ilkitöitä ja antaa\nsille kuitenkin anteeksi? Päivänpaiste on kuin Gösta Berling\n-- se antaa jokaiselle iloa; sen vuoksi vaietaankin pahasta, jonka se\naiheutti.\n\nSellainen juhannuksen jälkeinen kuumuus ei kai muilla seuduilla olisi\nniin tuhoava kuin Vermlannissa. Mutta siellä oli kevät tullut myöhään.\nRuoho ei ollut ehtinyt pitkäksi eikä voinut kasvaa täyteen kokoonsa,\nruis jäi ravinnotta juuri silloin kun sen oli saatava tähkäänsä ruokaa;\ntoukoviljoissa, joista enin leipä siihen aikaan paistettiin, oli\nkorttelin pituisten korsien nenissä vain pienet töyhdöt; myöhään\nkylvetyt nauriit eivät voineet ollenkaan itää, eikä edes peruna\njaksanut imeä tästä kivettyneestä maasta ravintoa.\n\nSellaisina vuosina aletaan metsätölleissä hätäillä, ja vuorilta\nlaskeikse pelko alas tasangon tyynemmän väen keskuuteen.\n\n\"Ketä Jumalan käsi etsinee!\" sanoo kansa.\n\nJa jokainen lyö rintaansa ja sanoo: \"Minuako? Oi emo, oi luonto, olenko\nse minä? Minuako sade kauhistuu ja pysytteleikse kaukana? Vihastako\nminua kohtaan kuivettuu ja kovenee ankara maa? Ja tämä ikuinen\npäivänpaiste, virtaako se kaikessa lempeydessään joka päivä\npilvettömältä taivaalta kootakseen tulisia hiiliä minun pääni päälle?\nTai jos se en ole minä, niin ketä Jumalan käsi sitten etsii?\"\n\nKun rukiinjyvät kuihtuvat pikku tähkissään, kun peruna ei voi koota\nravintoa maasta, kun karja tungeksii punaisin silmin ja helteessä\nläähättäen ehtyvien lähteiden ympärille, kun tulevaisuuden huoli\nkouristaa sydäntä, silloin käy kumma kuiske maassa:\n\n\"Sellainen koettelemus ei tule syyttä\", sanoo kansa. \"Kuka on se, jota\nJumalan käsi etsii?\"\n\nOli elokuinen sunnuntai. Jumalanpalvelus oli päättynyt. Väki vaelsi\nparvittain päivänpaahteisilla teillä. Ympärillään se näki kuivettuneita\nmetsiä ja tuhoutuneita kasvuja. Ruis oli leikattu kuhilaille, mutta se\noli harvaa ohuissa lyhteissään. Niillä, joilla oli ollut murtoja\npoltettavanaan, oli ollut tänä vuonna mukava ja helppo työ, mutta\nniinpä oli sattunutkin monta kertaa, että he olivat päästäneet tulen\nkuivaan metsään. Ja minkä metsäpalo säästi, olivat tuhohyönteiset\nottaneet: mäntymetsä pudotti neulasensa ja oli paljas kuin lehtimetsä\nsyksyllä, koivujen lehdet riippuivat rikkirevittyinä, suonet paljaina\nja lavat turmeltuneina.\n\nRaskasmielisiltä väkiryhmiltä ei puuttunut puheenaihetta. Monta oli\nsiellä, joka tiesi kertoa, kuinka vaikeata oli ollut hätävuosina 1808\nja 1809 ja kylmänä talvena 1812, jolloin varpuset olivat paleltuneet\nkuoliaaksi. Nälänhätä ei ollut heille vieras; he olivat kyllä nähneet,\nmiten lehmät totutetaan syömään sammalta.\n\nOli siellä muun muassa nainen, joka oli kokeeksi tehnyt uudenlaista\nleipää, puolukoista ja ohrajauhoista. Hänellä oli siitä näytteitä\nmatkassaan ja hän maistatti sitä väellä. Hän ylpeili keksinnöstään.\n\nMutta heidän kaikkien yllä lekutteli sama kysymys, se tuijotti kaikkien\nsilmistä, sitä kuiskasivat kaikkien huulet.\n\n\"Ketä, oi Herra, ketä sinun kätesi etsii?\"\n\n\"Sinä ankaruuden Jumala, kuka on kieltänyt sinulta rukousten ja hyvien\ntöiden uhrin, koska sinä otat meiltä niukan leipämme pois?\"\n\nEräs mies synkeästä ryhmästä, joka oli kulkenut länteen yli Sundin\nsillan ja kiipeillyt ylös Brobyn mäkiä, pysähtyi nyt hetkiseksi tien\nhaaraan, joka vei Brobyn ahnaan papin virkataloon. Hän otti kuivan\noksan maasta ja viskasi sen pappilan tielle.\n\n\"Kuivia kuin tuo tikku ne rukoukset ovat olleet, joita hän on antanut\nHerrallemme\", sanoi mies.\n\nSe, joka seurasi lähinnä, pysähtyi myöskin. Hän otti kuivan oksan ja\nnakkasi sen siihen, mihin tikkukin oli pudonnut.\n\n\"Tässä on sopiva uhri sellaiselle papille\", sanoi hän.\n\nKolmas joukosta seurasi esimerkkiä: \"Kuten itse kuivuus hän on ollut:\nvain tikut ja korret hän meille jätti.\"\n\nNeljäs sanoi: \"Annetaan hänelle takaisin, mitä hän on meille antanut.\"\n\nJa viides: \"Ikuiseksi häpeäksi heitän hänelle tämän. Kuivukoon ja\nkuihtukoon hän kuin tuo oksa!\"\n\n\"Kuivaa rehua kuivalle papille\", sanoi kuudes.\n\nVäki, joka tulee jäljestä, näkee mitä he tekevät ja kuulee mitä he\nsanovat. Ja he saavat nyt monta vastausta loputtomiin kyselyihinsä.\n\n\"Anna hänelle, mitä hänelle kuuluu! Hän tuotti kuivuuden päällemme\",\nsanotaan joukosta.\n\nJa itsekukin pysähtyy, itsekukin sanoo sanansa ja heittää oksan kekoon\nennen kuin jatkaa matkaansa.\n\nTienristeyksessä oli pian aika kasa tikkuja ja korsia: Brobyn papin\nhäpeäkasa.\n\nSe oli koko kansan kosto. Kukaan ei nostanut kättään pappia vastaan\neikä sanonut hänelle pahaa sanaa. Epätoivoiset sydämet purkivat vain\nhiukan taakkaansa heittämällä kuivan oksan kekoon. He eivät kostaneet\nitse. He merkitsivät vain vikapään vanhurskauden Jumalan edessä.\n\n\"Jos me emme palvelleet sinua oikein, niin se on tuon miehen vika. Ole,\nHerra, laupias, ja anna hänen yksinään kärsiä! Me merkitsemme hänet\nhäpeällä ja häväistyksellä. Me emme ole hänen kanssaan yhtä.\"\n\nHyvin pian tuli tavaksi, että jokainen, joka kulki pappilan ohitse,\nviskasi kuivan oksan häpeän kekoon. \"Nähköön sen Jumala ja ihmiset!\"\najatteli kukin kulkija. \"Minäkin halveksin häntä, joka on vetänyt\nmeidän päällemme Jumalan vihan.\"\n\nVanha saituri huomasi pian risukasan tienlaidassa. Hän antoi viedä sen\npois -- jotkut tiesivät, että hän lämmitti sillä keittiönsä uunia.\nSeuraavana päivänä oli samalle paikalle kertynyt uusi kasa, ja kun hän\ntaas antoi viedä sen pois, nousi tilalle uusi.\n\nKuivat oksat viruivat siinä ja hokivat: \"Häpeää, häpeää Brobyn\npapille!\"\n\nOli kuumat, kuivat mätäkuun päivät. Savuisena ja raskaana ja palonkäryn\nturmelemana lepäsi ilma jo seudun yllä, hengittäen kuin painostava\nepätoivo. Ajatukset huimistuivat kuumenneissa aivoissa. Brobyn papista\noli tullut kuivuuden pahahenki. Talonpojista tuntui kuin tuo vanha\nsaituri olisi kököttänyt taivaan lähteitä tukkeamassa.\n\nPian ymmärsi Brobyn pappi kansan tarkoituksen. Hän ymmärsi, että hänet\nmerkittiin onnettomuuden aiheuttajaksi. Vihasta häneen antoi Jumala\nmaan nääntyä. Laivamiehistö, joka oli hädässä hirveällä merellä, oli\nheittänyt arpaa. Hän oli mies, joka oli syöstävä mereen. Hän koetti\nnauraa heille ja heidän oksilleen, mutta kun sitä jatkui viikon, ei hän\nenää nauranut. Voi mokomaa lapsellisuutta! Miten nuo kuivat tikut\nvoivat häntä vahingoittaa? Hän tiesi, että vuosikausien viha etsi\ntilaisuutta purkautua. Mitäpä siitä, hän ei ollut tottunut rakkauteen!\n\nMoisesta hän ei tullut lempeämmäksi. Hän oli kukaties halunnut parantua\nsilloin, kun se vanha neiti kävi siellä; nyt hän ei voinut. Hän ei\ntahtonut ruveta väkisin parantumaan.\n\nMutta vähitellen tuli tuo kasa häntä mahtavammaksi. Hänen täytyi aina\nsitä ajatella, ja tuo kaikkien hautoma ajatus alkoi juurtua hänenkin\nmieleensä. Se oli kauhein todistus, tämä kuivien oksien heittäminen.\nHän tarkasti kekoa, luki oksat, joita joka päivä oli tullut lisää. Keon\najatteleminen tunki tieltään kaikki muut ajatukset. Se keko tuhosi\nhänet.\n\nPäivä päivältä hänen täytyi yhä enemmän myöntää kansan olevan\noikeassa. Hän huononi ja tuli ikäkuluksi parissa viikossa. Hän sai\nomantunnontuskia ja tauteja. Mutta tuntui kuin kaikki takertuisi vain\ntuohon kasaan. Tuntui kuin omantunnonvaivat olisivat vaienneet ja\nvanhuuden paino väistynyt hänestä, jos vain se kasa olisi lakannut\nkasvamasta.\n\nViimein hän istui tiellä päivät pitkät vartioiden kulkijoita. Mutta\nrahvas oli säälimätön, yöllä heitettiin yhä oksa ja toinenkin lisää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä matkasi Gösta Berling pitkin sitä tietä. Brobyn pappi\nistui tiepuolessa, vanhana ja rapistuneena. Hän istui ja noukki kuivia\ntikkuja ja asetti niitä yhteen riviin ja kekoihin, leikkien niillä kuin\nhän olisi tullut uudelleen lapseksi. Gösta tuli murheelliseksi\nnähdessään hänen kurjuutensa.\n\n\"Mitä pastori tekee?\" hän sanoo ja hyppää reippaasti ajoneuvoista.\n\n\"Oo, minä vain tässä istun ja noukin. En paljon mitään.\"\n\n\"Pastori menisi kotiin eikä istuisi tässä tien pölyssä.\"\n\n\"Parasta on, kun istun vain tässä.\"\n\nGösta istahtaa hänen viereensä.\n\n\"Ei ole kovin helppoa olla pappina\", hän sanoo hetken kuluttua.\n\n\"Meneehän se mukiin täällä alamaassa, jossa on ihmisiä\", vastaa pappi.\n\"Pahempi on ylämaassa.\"\n\nGösta ymmärtää kyllä, mitä hän tarkoittaa. Hän tuntee nuo\nPohjois-Vermlannin seurakunnat, joissa ei ole joskus papilla\nvirkataloakaan, nuo suuret metsäpitäjät, joissa suomalaiset\nsavupirteissä asuvat, nuo köyhät seudut, pari ihmistä peninkulmalla,\npappi ainoana herrasmiehenä pitäjässä. Brobyn pappi oli ollut moisessa\nseurakunnassa kolmattakymmentä vuotta.\n\n\"Sinnehän meidät nuorina lähetetään\", sanoo Gösta. \"Mahdotonta on\nkestää sikäläistä elämää. Ja niin sitä tuhoaa koko tulevaisuutensa.\nMonta on siellä sortunut.\"\n\n\"Onpa niin\", sanoo Brobyn pappi. \"Yksinäisyys tuhoaa ihmisen.\"\n\n\"Sinne tulee\", sanoo Gösta, \"innokkaana ja tulisena, puhuu ja kehoittaa\nja ajattelee, että kaikki kääntyy hyväksi, että kansa pian kulkee\nparempia teitä.\"\n\n\"Niinpä juuri.\"\n\n\"Mutta huomaa pian, etteivät sanat auta. Köyhyys on tiellä. Köyhyys\nestää kaiken parannuksen.\"\n\n\"Köyhyys\", toistaa pappi. \"Köyhyys on turmellut minun elämäni.\"\n\n\"Nuori pappi tulee sinne perukkaan\", selittää Gösta, \"köyhänä kuten\nkaikki muutkin. Hän sanoo juopolle: 'Älä juo'!\"\n\n\"Silloin vastaa juoppo\", tarttuu Brobyn pappi puheeseen: 'Anna sitten\njotakin, joka on viinaa parempaa! Viina on minulle turkki talvella,\nsiimes kesällä. Viina on lämmin tupa ja pehmyt vuode. Anna minulle ne,\nniin en ryyppää enää'.\"\n\n\"Ja sitten\", jatkaa Gösta, \"sanoo pappi varkaalle: ei sinun pidä\nvarastaman; ja ilkeälle: ei sinun pidä lyömän vaimoasi; ja\ntaikauskoiselle: sinun pitää uskoman Jumalaan eikä paholaiseen ja\npeikkoihin. Mutta silloin vastaa varas: anna minulle leipää; ja ilkimys\nsanoo: tee meidät rikkaiksi, niin ei riidellä; ja taikauskoinen: opeta\nminulle parempaa. Mutta kuka voi heitä rahatta auttaa?\"\n\n\"Se on totta, joka sana totta\", huudahtaa Brobyn pappi. \"Jumalaan he\nuskoivat, vielä enemmän paholaiseen, enimmän kumminkin vuoren hiiteen\nja riihen tonttuun. Kaikki vilja viskattiin viinapannuun. Ei kukaan\naavistanut kurjuuden loppua. Useimmissa harmaissa pirteissä vallitsi\nhätä. Kätketty suru teki naisten kielen katkeraksi. Ikävä ajoi miehen\njuopotteluun. Peltoja ja karjaa eivät he osanneet hoitaa. He pelkäsivät\nherrasmiestä ja pilkkasivat pappia. Mitä heille oli tehtävä? Sitä, mitä\nminä puhuin heille saarnastuolista, eivät he ymmärtäneet. He eivät\nuskoneet, mitä minä tahdoin heille opettaa. Eikä ollut ketään, jonka\nkanssa olisin voinut neuvotella, ei ketään, joka olisi auttanut\npitämään yllä rohkeutta.\"\n\n\"Niitä on, jotka ovat sen kestäneet\", sanoo Gösta. \"Jumalan armo on\nollut muutamille niin suuri, etteivät he ole palanneet sellaisesta\nelämästä murtuneina miehinä. Heidän voimansa on riittänyt; he ovat\nsietäneet yksinäisyyden, köyhyyden, toivottomuuden. He ovat tehneet\nhyvää sen vähän mitä voivat, eivätkä ole epäilleet. Sellaisia miehiä on\nollut aina ja on vieläkin. Minä tervehdän heitä sankareina. Minä\nkunnioitan heitä niin kauan kuin elän. Minä en olisi voinut kestää.\"\n\n\"Minä en voinut\", lisää pappi.\n\n\"Pappi siellä perukassa\", sanoo Gösta miettivästi, \"ajattelee, että\nhänestä pitää tulla rikas mies, mahdottoman rikas mies. Kukaan köyhä ei\nvoi kukistaa pahaa. Ja niin hän alkaa koota.\"\n\n\"Jollei hän kokoaisi, niin hän joisi\", vastaa vanhus, \"hän näkee niin\npaljon kurjuutta.\"\n\n\"Tai tulisi tylsäksi ja laiskaksi ja kadottaisi kaiken voimansa. On\nvaarallista sellaisen joutua sinne pohjoiseen, joka ei ole siellä\nsyntynyt.\"\n\n\"Hänen täytyy kootakseen omaisuutta tekeytyä kovaksi. Ensin hän on\nolevinaan kova, sitten se tulee tavaksi.\"\n\n\"Hänen täytyy olla kova itseään ja muita kohtaan\", jatkaa Gösta,\n\"kokoaminen on vaikeata. Hänen täytyy kärsiä vihaa ja halveksumista,\nhänen täytyy kestää kylmää ja nälkää ja karaista sydämensä: tuntuu\nmelkein kuin hän unohtaisi, miksi alkoi säästää.\"\n\nBrobyn pappi katsoi arasti häneen. Hän mietti, tekiköhän Gösta hänestä\npilaa. Mutta Gösta oli pelkkää harrastusta ja vakavuutta. Näytti kuin\nhän olisi puhunut omaa asiaansa.\n\n\"Niin on käynyt minun\", sanoo vanhus hiljaa.\n\n\"Mutta Jumala suojelee häntä\", jatkaa Gösta. \"Hän herättää hänessä\nhänen nuoruutensa ajatukset, kun hän on saanut kokoon tarpeeksi. Hän\nantaa hänelle merkin, milloin Jumalan kansa häntä tarvitsee.\"\n\n\"Mutta jos pappi ei tottele merkkiä, Gösta Berling?\"\n\n\"Hän ei voi sitä vastustaa\", sanoo Gösta ja hymyilee iloisesti. \"Hänen\nmieltään houkuttelee niin suloisesti, kun hän ajattelee lämpimiä\nmajoja, joita rakentamaan hän auttaa köyhiä.\"\n\nPappi katsoo pieniä tupia, joita hän on rakennellut\nhäpeäkasan tikuista. Mitä kauemmin hän Göstan kanssa puhelee, sitä\nvakuuttuneemmaksi hän tulee siitä, että Gösta on oikeassa. Hän oli\nitsekin aina kuvitellut tekevänsä kerran hyvää, kun vain olisi saanut\nkokoon tarpeeksi. Hän takertuu nyt siihen: tietysti hän oli juuri niin\najatellut.\n\n\"Miksi hän ei sitten rakennakaan niitä majoja?\" kysyy Brobyn pappi\narasti.\n\n\"Hän häpeää. Voisivat luulla, että hän tekee sen kansan pelosta, vaikka\nhän on aina itse ajatellut niin tekevänsä.\"\n\n\"Hän ei voi sietää pakkoa, sitä se on.\"\n\n\"Hän voi kuitenkin auttaa salaisesti. Tänä vuonna tarvitaan paljon\napua. Hän voi hankkia jonkun, joka jakelee hänen lahjojaan. Minä\nymmärrän jo kaiken tarkoituksen\", huudahtaa Gösta, ja hänen silmänsä\nloistavat. \"Tänä vuonna saavat tuhannet leipänsä siltä, jota he\nherkeämättä kiroavat.\"\n\n\"Niin se onkin, Gösta.\"\n\nNäitä kahta ihan huimasi, näitä, jotka olivat niin vähän voineet\ntäyttää valitsemaansa kutsumusta. Heidän nuoruutensa into palvella\nJumalaa ja ihmisiä valtasi heidät. He hekumoivat jo edeltäkäsin hyvistä\ntöistä, joita he aikoivat tehdä. Gösta tarjoutui rupeamaan papin\napulaiseksi.\n\n\"Nyt hankitaan ensin leipää\", sanoo pappi.\n\n\"Me hankimme koulumestareja. Me hommaamme tänne maanmittareita, jotka\njakavat maat. Sitten saa kansa oppia hoitamaan peltojaan ja vaalimaan\nkarjaansa.\"\n\n\"Me rakennamme teitä ja avaamme uutta asutusta.\"\n\n\"Me teetämme sulut Bergin koskiin, niin että kulkutie aukeaa Lövenin ja\nVenernin välille.\"\n\n\"Kaikki rikkaus, joka on metsissä, tuottaa kaksinkertaisen siunauksen,\nkun väylä on avattu suoraan mereen.\"\n\n\"Teidän päänne kukkuroidaan painavalla siunauksella\", huudahtaa Gösta.\n\nPappi katsoo häneen. He näkevät toistensa silmissä saman leimuavan\nkatseen.\n\nMutta samassa kääntyvät kummankin silmät häpeäkasaan.\n\n\"Gösta\", sanoo vanhus, \"kaikki tämä vaatisi nuoren miehen voimia, mutta\nminä olen jo kuolemaisillani. Sinä näet, mikä minut näännyttää.\"\n\n\"Raivataan se pois!\"\n\n\"Miten, Gösta Berling?\"\n\nGösta astuu aivan hänen eteensä ja katsoo häntä terävästi silmiin.\n\"Rukoilkaa Jumalalta sadetta\", hän sanoo. \"Tehän saarnaatte ensi\nsunnuntaina. Rukoilkaa silloin Jumalalta sadetta!\"\n\nVanha pappi vaipuu kauhusta kyyryyn.\n\n\"Jos tämä on totta, jos pastori ei ole se, joka on tuottanut kuivuuden\nmaalle, jos pastori on kovuudellaan tahtonut palvella Korkeinta, niin\nrukoilkaa Jumalalta sadetta. Siitä me saamme merkin. Siitä me saamme\ntietää, tahtooko Jumala sitä, mitä me nyt tahdomme.\"\n\nKun Gösta matkasi alas Brobystä, ihmetteli hän itseään ja sitä\nhurmiota, joka oli hänet vallannut. Mutta tästäpä voi laajeta kaunis\nelämä. Niin, mutta ei hänelle. Siellä ylhäällä ei tahdottu kuulla hänen\nansioistaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBrobyn kirkossa oli saarna juuri päättynyt ja tavalliset rukoukset\nluettu. Kappalainen oli juuri lähdössä saarnastuolin portaita. Mutta\nhän empi. Vihdoin hän heittäysi polvilleen saarnastuolissa ja rukoili\nsadetta.\n\nHän rukoili niinkuin epätoivoinen ihminen rukoilee, vähin sanoin, ilman\noikeaa yhtenäisyyttä.\n\n\"Jos minun syntini ovat saattaneet sinun vihasi meidän päällemme, niin\nrankaise ainoastaan minua! Jos sinussa on laupeutta, sinä armon Jumala,\nniin anna sataa! Ota häpeä päältäni! Anna sataa minun rukoukseni\ntähden! Anna sateen langeta köyhän pellolle! Anna kansallesi leipää!\"\n\nPäivä oli kuuma, sietämätön helle hautoi. Seurakunta oli istunut kuin\nhuumeessa; mutta tämän murtuneen äänen, tämän haikean epätoivon\nkuullessaan jokainen heräsi.\n\n\"Jos on minulle enää yhtään parannuksen tietä, niin anna sadetta...\"\n\nHän vaikeni. Ovet olivat auki. Ja ankara tuulenpuuska tohahti. Se kiiti\npitkin maata, pyöri kirkkoa kohti ja nakkasi sisään tomupilven, jossa\ntuprusi tikkuja ja korsia. Pappi ei voinut jatkaa; hän laskeutui\nhorjuen saarnastuolista.\n\nIhmisiä pöyristytti. Tämäkö oli vastaus? Mutta tuulenpuuska oli vain\nukonilman airut. Se kohosi tavattomalla nopeudella. Kun virsi oli\nveisattu ja pappi seisoi alttarilla, sinkoilivat jo salamat, ja ukkonen\njyrähti vaientaen hänen äänensä kaiun. Kun urkuri soitti lähtövirttä,\nrämähtivät jo ensimmäiset sadepisarat ruutuihin, ja ihmiset hyökkäsivät\nulos katsomaan sadetta. Mutta he eivät tyytyneet vain katsomaan: jotkut\nitkivät, toiset nauroivat ja antoivat vuolaan ukkossateen virrata\nniskaansa. Ah, miten heidän hätänsä oli ollut suuri! Miten he olivat\nolleet onnettomia! Mutta Jumala on hyvä! Jumala antaa langeta sateen.\nSitä iloa, sitä riemua!\n\nBrobyn pappi oli ainoa, joka ei tullut sateeseen. Hän oli polvillaan\nalttarin edessä eikä siitä enää noussut. Ilo oli ollut hänelle liian\nankara. Hän kuoli riemusta.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku\n\nLAPSEN ÄITI\n\n\nLapsi syntyi talonpoikaispirtissä Klara-joen eteläpuolella. Lapsen äiti\noli tullut taloon ja pyytänyt kesäkuun alkupäivinä päästä palvelukseen.\nHänelle oli käynyt hullusti, hän sanoi isäntäväelle, ja hänen äitinsä\noli ollut niin kova, että hänen oli täytynyt paeta kotoaan. Hän sanoi\nolevansa nimeltään Elisabet Kaarlontytär, mutta hän ei tahtonut\nilmoittaa mistä hän oli, sillä silloin ehkä vietäisiin hänen\nvanhemmilleen sana, että hän oli siellä, ja jos he hänet löytäisivät,\nrääkkäisivät he hänet kuoliaaksi, sen hän tiesi. Hän ei pyytänyt mitään\npalkkaa, ainoastaan ruoan ja katon päänsä päälle. Hän osasi tehdä\ntyötä: kutoa ja kehrätä tai hoitaa karjaa -- mitä he vain halusivat.\nJos he vaativat, niin hän pystyi edestään maksamaankin.\n\nHän oli niin ovela, että oli tullut taloon jalkaisin, kengät\nkainalossa; hänen kätensä olivat karkeat, hän puhui seudun murretta ja\nhänellä oli talonpoikaiset vaatteet.\n\nHäntä uskottiin.\n\nIsännän mielestä nainen näytti kovin heikolta, eikä hän suuresti\nluottanut hänen työkykyynsä. Mutta täytyihän sen raukan jossakin saada\nolla. Ja niin hän sai jäädä.\n\nHänessä oli mitä lie ollut, mistä johtui, että kaikki olivat hänelle\nystävällisiä. Hän oli joutunut hyvään paikkaan. Ihmiset olivat vakavia\nja hiljaisia. Emäntä piti hänestä, kun huomasi, että hän osasi kutoa\nkilpikangasta. He lainasivat kilpikangaspuut suuresta pappilasta, ja\nlapsen äiti istui koko kesän kangastuolissa.\n\nKenenkään päähän ei pälkähtänyt, että häntä olisi pitänyt säästää:\nhän sai tehdä koko ajan työtä kuin talonpoikaisnainen. Hän halusi\nitsekin mieluimmin tehdä työtä. Hän ei ollut enää onneton. Elämä\ntalonpoikaisten parissa viehätti häntä, vaikka hän sai olla kaikkia\ntotuttuja mukavuuksia vailla. Mutta kaikki asiat käsitettiin siellä\nniin yksinkertaisesti ja tyynesti. Kaikkien ajatukset kiersivät työssä,\nja päivät menivät niin tasaisesti ja yksitoikkoisina, että erehtyi\npäivästä ja luuli olevansa keskellä viikkoa, kun tulikin jo sunnuntai.\n\nEräänä päivänä elokuun lopussa oli kauranleikkuukiire, ja lapsen äiti\nmeni pellolle sitomaan lyhteitä. Silloin hän rasittui ylenmäärin, ja\nlapsi syntyi, mutta liian aikaisin. Hän oli odottanut sitä vasta\nlokakuussa.\n\nNyt seisoi emäntä suuressa tuvassa lämmittäen lasta tulen ääressä,\nsillä sitä poloista palelsi elokuun lämpimässäkin. Lapsen äiti makasi\nviereisessä kamarissa ja kuunteli, mitä pienokaisesta puhuttiin. Hän\nihan kuvitteli, kuinka rengit ja piiat tulivat luo ja katselivat\npoikaa.\n\n\"Sellainen pieni raukka\", sanoivat he, ja sitten seurasi alinomaa ja\nerehtymättä:\n\n\"Sinua raukkaa, jolla ei ole isää!\"\n\nHe eivät juuri valitelleet sitä, että lapsi itki: he olivat jollakin\ntavoin vakuuttuneita siitä, että lasten pitääkin huutaa, ja oikein\najatellen oli lapsi ikäisekseen suuri. Jos sillä vain olisi ollut isä,\nolisi kaikki ollut oikealla tolalla, siltä näytti.\n\nÄiti siinä maatessaan kuuli ja aprikoi. Asia alkoi tuntua hänestäkin\nuskomattoman tärkeältä. Kuinka voisi tuo pieni raukka läpäistä elämän?\n\nHän oli jo laatinut suunnitelmansa. Hän aikoi jäädä taloon koko\nvuodeksi, sitten hän vuokraisi itselleen kamarin ja ansaitsisi leipänsä\nkutomalla. Hän arveli ansaitsevansa itse kylliksi elättääkseen ja\nvaatettaakseen lapsen. Saakoon hänen miehensä uskoa edelleen, että hän\non tälle arvoton. Hän ajatteli, että lapsesta tulee kenties parempi\nihminen, kun se kasvaa yksinään kuin tuhman ja ylpeän isän sitä\njohtaessa.\n\nMutta nyt, lapsen synnyttyä, ei hän voinut niin ajatella. Nyt hänestä\ntuntui siltä kuin hän olisi ollut itsekäs. \"Lapsella täytyy olla isä\",\nsanoi hän itseksensä.\n\nJos pienokainen ei olisi ollut niin säälittävän heikko, jos se olisi\nvoinut syödä ja maata, kuten muut lapset, jos sen pää ei alinomaa olisi\npainunut toiselle olalle, jos se ei olisi alinomaa ollut kuolla\nsuonenvetokohtauksiin, niin ei kysymys olisi ollut näin tavattoman\ntärkeä.\n\nEi ollut helppo keksiä neuvoa, ja jotakin täytyi hänen heti kohta\ntehdä. Lapsi oli kolmipäiväinen, ja Vermlannin talonpojat jättävät\nharvoin pitemmäksi aikaa lasta kasteelle viemättä. Millä nimellä\nmerkittäisiin pienokainen nyt kirkonkirjoihin ja mitä tahtoisi pappi\ntietää lapsen äidistä? Olisi kai vääryys lasta kohtaan merkityttää se\nisättömäksi. Jos tästä lapsesta tulisi heikko ja kivulloinen mies, niin\nvoisiko äiti vastata siitä, että riisti häneltä edut, jotka sukuperä ja\nrikkaus tuottavat?\n\nLapsen äiti oli kyllä huomannut, että tavallisesti syntyy lapsen tultua\nmaailmaan suuri riemun touhu. Nyt hänestä tuntui, että mahtoi olla\nvaikeata elää tämän pienoisen, jota kaikki säälivät. Hän olisi tahtonut\nnähdä sen ilon ja ylpeyden ympäröimänä.\n\nLapsen äiti alkoi ajatella tekevänsä kovin suurta vääryyttä sen\nisällekin. Oliko hänellä oikeus pitää se itse? Varmaankaan ei.\nTuollaisen kallisarvoisen, pienen olennon, ottaisiko hän sen omalle\nosalleen? Se ei olisi oikeudenmukaista.\n\nMutta hän ei olisi tahtonut miehensä luo takaisin. Hän pelkäsi, että se\nolisi hänen kuolemakseen. Mutta pienokainen oli suuremmassa vaarassa\nkuin hän itse. Poika saattoi kuolla minä hetkenä tahansa, eikä sitä\noltu vielä kastettu.\n\nSyy, joka oli ajanut hänet pois kotoaan, se raskas synti, joka oli\nhänen sydämessään asunut, oli nyt poissa. Hän ei totisesti rakastanut\nenää ketään muuta kuin pienokaistaan. Ei ollut raskas velvollisuus\nhankkia sille oikeaa paikkaa elämässä.\n\nLapsen äiti kutsutti isännän ja emännän ja kertoi heille kaikki. Mies\nlähti Borgiin sanomaan kreivi Dohnalle, että hänen kreivittärensä eli\nja että hänellä oli lapsi.\n\nIsäntä palasi kotiin myöhään illalla. Hän ei ollut tavannut kreiviä,\nsillä kreivi oli matkalla, mutta hän oli käynyt Svartsjön pappilassa ja\npuhunut asiasta kappalaisen kanssa.\n\nSiten sai kreivitär tietää, että hänen avioliittonsa oli julistettu\nlaittomaksi ja että hänellä ei ollut enää miestä.\n\nKappalainen kirjoitti hänelle ystävällisen kirjeen ja tarjosi hänelle\nkodin talossaan.\n\nKirje, jonka äidin oma isä oli Henrik-kreiville lähettänyt ja joka\nlienee saapunut Borgiin pari päivää hänen pakonsa jälkeen, oli nyt\nsekin hänelle lähetetty. Varmaan juuri tämä kirje, jossa vanha isä\npyysi kiirehtimään avioliiton laillistamista, neuvoi kreiville\nhelpoimman tavan päästä vaimostaan vapaaksi.\n\nVoi ajatella, että lapsen äidin valtasi enemmän viha kuin suru\nkuullessaan isännän kertomuksen.\n\nKoko yönä hän ei saanut silmiinsä unta. Lapsella täytyi olla isä, hän\najatteli ajattelemistaan.\n\nSeuraavana aamuna täytyi isännän lähteä hänen käskystään Ekebyhyn\nhakemaan Gösta Berlingiä.\n\nGösta teki vaiteliaalle miehelle kaikenlaisia kysymyksiä, mutta ei\nsaanut tietää mitään. Niin: kreivitär oli asunut hänen talossaan koko\nkesän. Hän oli ollut terve ja tehnyt työtä. Nyt oli syntynyt lapsi.\nLapsi oli heikko, mutta äiti vahvistunut.\n\nGösta kysyi, tiesikö kreivitär että avioliitto oli purettu. Niin, kyllä\nhän sen nyt tiesi. Hän oli saanut sen eilen tietää.\n\nJa kaiken matkaa oli Göstalla vuoroin kuuma, vuoroin\nkylmänpuistatuksia.\n\nMitä kreivitär tahtoi häneltä? Miksi hän lähetti noutamaan häntä?\n\nGösta ajatteli kesän viettoa siellä Lövenin rannalla. Ilveessä ja\nleikissä ja huviretkillä he olivat antaneet päivien mennä, ja sinä\naikana oli kreivitär tehnyt työtä ja kärsinyt.\n\nKoskaan ei Gösta ollut enää luullut häntä näkevänsä. Ah, jos hän olisi\nedes uskaltanut toivoa! Hän olisi silloin astunut hänen eteensä\nparempana miehenä. Mitä hän voi nyt taakseen silmätessään nähdä muuta\nkuin tavallisia hullutuksia!\n\nKahdeksan aikaan illalla hän joutui perille, ja hänet vietiin heti\nlapsen äidin luo. Huoneessa oli hämärä. Hän tuskin voi erottaa\nvuoteella lepäävän kreivittären. Emäntä ja isäntä tulivat myös sisään.\n\nNyt tiedettäköön, että kreivitär, jonka valkeat kasvot loistivat\npimeästä, oli yhä korkeinta ja puhtainta, mitä Gösta tiesi, kaunein\nsielu, mikä koskaan oli pukeutunut maalliseen tomuun. Kun Gösta nyt\ntaas tunsi hänen läsnäolonsa siunauksen, hän olisi tahtonut heittäytyä\npolvilleen ja kiittää häntä siitä, että kreivitär taaskin antoi hänen\nnähdä itsensä, mutta hän oli niin mielenliikutuksen vallassa, ettei\nvoinut sanoa eikä tehdä mitään.\n\n\"Rakas kreivitär Elisabet!\" hän vain huudahti.\n\n\"Hyvää iltaa, Gösta!\"\n\nKreivitär ojensi hänelle kätensä, joka lienee taas tullut pehmeäksi ja\nkuultavaksi. Hän oli hiljaa, Göstan taistellessa tunteistaan.\n\nLapsen äitiä eivät kiihkeät tunteenpurkaukset vavistaneet, kun hän nyt\nnäki Göstan. Häntä vain kummastutti, että Gösta näytti kiinnittävän\nhuomiota enemmän häneen, vaikka hänen olisi pitänyt käsittää, että nyt\noli kysymyksessä vain lapsi.\n\n\"Gösta\", hän sanoi lempeästi, \"sinun täytyy nyt auttaa minua, kuten\nkerran lupasit. Sinä tiedät, että mieheni on minut hyljännyt, niin\nettei minun lapsellani ole isää.\"\n\n\"Niin, kreivitär, mutta sehän asia on saatava tolalleen. Nyt kun on\nlapsi, voidaan kreivi aivan varmaan pakottaa laillistuttamaan\navioliittonsa. Olkaa huoletta, minä tahdon auttaa teitä, kreivitär!\"\n\nKreivitär hymyili. \"Luuletko sinä, että minä tahdon pakottaa kreivi\nDohnan ottamaan minut?\"\n\nVeri syöksyi Göstan päähän. Mitä kreivitär sitten toivoi? Mitä hän\nhäneltä tahtoi?\n\n\"Tule tänne, Gösta\", hän sanoi ja ojensi taas kätensä. \"Sinä et saa\nsuuttua minulle siitä, mitä nyt sanon, mutta minä ajattelin, että sinä\njoka olet, joka olet...\"\n\n\"Virkaheitto pappi, ryyppysankari, kavaljeeri, Ebba Dohnan murhaaja,\nminä tiedän koko ansioluettelon...\"\n\n\"Oletko sinä jo nyt vihainen, Gösta?\"\n\n\"Minä haluaisin mieluummin, ettette enää sanoisi mitään, kreivitär.\"\n\nMutta lapsen äiti jatkoi:\n\n\"On monta, Gösta, jotka olisivat tahtoneet tulla vaimoksesi\nrakkaudesta, mutta niin ei ole minun laitani. Jos minä sinua\nrakastaisin, en uskaltaisi puhua niinkuin nyt puhun. Omasta puolestani\nen minä sellaista pyytäisi, Gösta, mutta näetkös, lapsen tähden voin\nsen tehdä. Sinä ymmärrät varmaan jo, mitä aion sinulta pyytää. Se on\nkylläkin suuri nöyryytys sinulle, sillä minä olen naimaton nainen,\njolla on lapsi. En ajatellut, että juuri sinä sen tekisit siksi, että\nmuka olisit huonompi muita, mutta kylläkin ajattelin, että sinä ehkä\nhaluaisit tehdä sen siksi, että sinä olet hyvä, Gösta, siksi, että sinä\nolet sankari ja voit uhrautua. Mutta kenties minä pyydän liikaa.\nSellainen on kenties miehelle mahdotonta. Jos sinä halveksit minua\nkovin paljon, jos sinusta on liian vastenmielistä, että sinua sanotaan\ntoisen lapsen isäksi, niin sano se vain! Minä en pahastu. Ymmärrän\nkyllä, että pyyntöni on liikanainen, mutta lapsi on sairas, Gösta. On\njulmaa, ettei kasteessa voi mainita hänen äitinsä miehen nimeä.\"\n\nGösta, joka kuunteli häntä, tunsi samaa kuin tuona kevätpäivänä,\njolloin hänen täytyi laskea kreivitär maihin ja jättää hänet oman\nonnensa nojaan. Nyt hänen täytyi auttaa kreivitärtä siten, että\nhävittäisi hänen tulevaisuutensa, koko hänen tulevaisuutensa. Hänen,\njoka rakasti häntä, täytyi se tehdä.\n\n\"Minä teen kaikki, mitä kreivitär tahtoo\", hän sanoi.\n\nSeuraavana päivänä hän puhui asiasta Bron rovastin kanssa, sillä Bro on\nSvartsjön emäseurakunta, ja kuulutus oli toimitettava siellä.\n\nHyvä, vanha rovasti heltyi kuullessaan asian laidan ja lupasi ottaa\nkaiken edesvastuun naittajasta ja muusta omille niskoilleen.\n\n\"Niin\", hän sanoi, \"sinun täytyy auttaa kreivitärtä, Gösta,\nsinun täytyy. Hän voi muuten tulla mielipuoleksi. Hän luulee\nvahingoittaneensa lasta siten, että on ryöstänyt siltä sen aseman\nelämässä. Sillä on erittäin arka omatunto, sillä naisella.\"\n\n\"Mutta minä tiedän, että teen hänet onnettomaksi\", huudahti Gösta.\n\n\"Sitäpä et saakaan tehdä, Gösta. Sinun pitää nyt tulla vakavaksi\nmieheksi, jolla on vaimo ja lapsi hoidettavana.\"\n\nKuitenkin piti rovastin vielä käydä Svartsjössä puhumassa kappalaisen\nja laamannin kanssa. Päätökseksi tuli, että seuraavana sunnuntaina,\nsyyskuun ensimmäisenä päivänä, kuulutettiin Svartsjön kirkossa Gösta\nBerling ja Elisabet von Thurn.\n\nSitten vietiin lapsen äiti ylen varovasti Ekebyhyn, ja siellä lapsi\nkastettiin.\n\nRovasti puhui kreivittären kanssa ja sanoi, että tämä voi vieläkin\nperuuttaa päätöksensä ja evätä naima-aikeensa sellaisen miehen kanssa\nkuin Gösta Berling on. Hänen pitää vain kirjoittaa ensiksi isälle.\n\n\"Minä en voi katua\", sanoi kreivitär, \"ajatelkaa, jos lapseni kuolisi\nennen kuin on saanut isän.\"\n\nEnnen kolmatta kuulutuspyhää oli lapsen äiti ollut jo useampia päiviä\nterve ja jalkeilla. Iltapäivällä tuli rovasti Ekebyhyn ja vihki hänet\nGösta Berlingin kanssa. Mutta ketään ei ollut, joka olisi ajatellut,\nettä nämä olivat häät. Ketään vieraita ei ollut kutsuttu. Hankittiin\nvain lapselle isä, ei muuta.\n\nLapsen äiti säteili hiljaista iloa, ikään kuin olisi saavuttanut\nelämänsä suuren päämäärän. Sulhanen oli surullinen. Hän ajatteli, että\nkreivitärhän hukkasi tahallaan tulevaisuutensa mennessään naimisiin\nhänen kanssaan. Hän huomasi kauhistuen, ettei hän itse oikeastaan ollut\nvaimolle mitään merkitsevä. Kaikki vaimon ajatukset olivat lapsessa.\n\nPari päivää sen jälkeen tuli isälle ja äidille suru. Lapsi kuoli\nsuonenvetokohtaukseen.\n\nMonesta tuntui, kuin ei lapsen äiti olisikaan surrut niin suuresti ja\nsyvästi kuin odotettiin: hänessä oli jonkinlaista voitonriemua. Hänestä\ntuntui kuin hän olisi riemuinnut saadessaan hukata koko tulevaisuutensa\nlapsen vuoksi. Kun pienokainen tulee enkelien luo, niin muistaa hän\ntoki, että hänellä oli maan päällä ollut äiti, joka rakasti häntä.\n\nKaikki tämä tapahtui hiljaa ja huomaamatta. Kun Gösta Berlingiä ja\nElisabet von Thurnia kuulutettiin Svartsjön kirkossa, eivät useimmat\nedes tienneet, kuka morsian oli. Papit ja herrasväet, jotka kyllä\ntunsivat asian, puhuivat siitä vähän. Näytti siltä kuin he olisivat\npelänneet, että joku, joka oli kadottanut uskonsa omantunnon voimaan,\nselittäisi nuoren naisen menettelytavan pahoin. Oltiin arkoja, kovin\narkoja siitä, että joku voisi sanoa: \"Kas niin, niinpäs oli, ettei hän\nvoinut masentaa rakkauttaan Göstaan; nyt hän on mennyt naimisiin hänen\nkanssaan valheellisen tekosyyn nojalla.\" Ah, vanhat olivat tästä\nnuoresta naisesta yhä arkoja. Koskaan he eivät voineet kärsiä\nsanottavan hänestä mitään pahaa. He tuskin tahtoivat myöntää, että hän\noli tehnyt syntiä. He eivät tahtoneet nähdä, että syy tahraisi tätä\nsielua, joka pelkäsi niin suuresti pahaa.\n\nToinenkin suuri tapaus sattui juuri samaan aikaan, ja sekin vaikutti,\nettä Göstan avioliitosta niin vähän puhuttiin.\n\nMajuri Samzeliusta kohtasi onnettomuus. Hän oli tullut ihmisaraksi ja\nyhä kummallisemmaksi. Hän seurusteli enimmäkseen eläintensä kanssa ja\noli koonnut Sjöhön kokonaisen pienen eläintarhan.\n\nVaarallinenkin hän oli, sillä hänellä oli aina ladattu pyssy matkassa\nja hän laukoili sitä myötäänsä, välittämättä liioin mihin tähtäsi.\nEräänä päivänä puri häntä kesy karhu, jota hän oli erehdyksessä\nampunut. Haavoitettu eläin karkasi häntä vastaan hänen seisoessaan\naivan ristikon edessä ja sai puraistuksi häntä lujasti käsivarteen.\nSitten eläin murtausi irti ja juoksi metsään.\n\nMajuri joutui vuoteenomaksi ja kuoli haavamyrkytykseen, mutta ei ennen\nkuin joulun tienoilla. Jos majurinrouva olisi tiennyt, että hän oli\nsairaana, hän olisi ehkä ottanut takaisin Ekebyn hallituksen. Mutta\nkavaljeerit tiesivät kyllä, ettei rouva tulisi ennen kuin heidän\nvuotensa oli lopussa.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku\n\nAMOR VINCIT OMNIA\n\n\nLehterinportaiden alla Svartsjön kirkossa on romukoppi, täynnä\nhaudankaivajien pilalle kuluneita lapioita, rikkonaisia kirkonpenkkejä,\nhylättyjä peltikilpiä ja muuta romua.\n\nSiellä, missä tomu lepää paksuna kerroksena ja ikään kuin kätkee sen\njokaiselta silmältä, on lipas, yltäänsä puhtainta helmiäismosaiikkia.\nJos hankaa tomun pois siitä, niin se loistaa ja kimmeltää kuin mikäkin\nsadun vuorenseinä. Lipas on lukossa ja avain hyvässä säilössä; käyttää\nsitä ei saa. Kukaan kuolevainen ei saa silmätä lippaaseen. Kukaan ei\ntiedä, mitä siinä on. Vasta kun kahdeksastoista sataluku on kulunut\nloppuun, saa pistää avaimen lukkoon, kohottaa kannen ja nähdä aarteet,\njoita se on varjellut.\n\nNiin on aikoinaan määrännyt hän, jonka lipas oli.\n\nKannen messinkilevyssä on kirjoitus: \"Labor vincit omnia\". Mutta toinen\nkirjoitus sopisi lippaaseen paremmin. \"Amor vincit omnia\" pitäisi siinä\nolla. Myös tuo lehterinalaisen romuhuoneen vanha lipas on todistus\nrakkauden kaikkivallasta.\n\nOi, Eros, kaikkivaltias jumala!\n\nSinä, oi rakkaus, olet totisesti ikuinen! Vanhoja ovat ihmiset maan\npäällä, mutta sinä olet seurannut heitä kautta aikojen.\n\nMissä ovat idän jumalat, nuo lujat sankarit, jotka suuntasivat salaman\naseenansa, he, jotka pyhien virtain rannalla ottivat vastaan hunaja- ja\nmaitouhreja? Kuolleet he ovat. Kuollut on Bel, vahva soturi, ja Thot,\nhaukanpäinen sankari. Kuolleet ovat ne mainiot, jotka lepäsivät Olympon\npilvivuoteilla; niin myös voittojalot vallitetun Valhallan asukkaat.\nKaikki muinaiset jumalat ovat kuolleet, paitsi Eros, Eros, se\nkaikkivaltias.\n\nHänen tekonsa on kaikki mitä näet. Hän pitää elossa sukukunnat. Näen\nhänet kaikkialla. Mihin voit astua löytämättä tuon alastoman jalan\njälkeä? Mitä on korvasi kuullut, jossa hänen siipiensä suhina ei ollut\nperusäänenä? Hän asuu ihmisten sydämissä ja uinailevassa siemenjyvässä.\nHuomaa vavistuksella hänen läsnäolonsa kuolleissa kappaleissa!\n\nOnko ketään, joka ei kaipaa ja tule houkutelluksi? Onko ketään, joka\nvälttää hänen valtaansa? Kaikki koston jumalat lankeavat kerran, kaikki\nvoiman ja väkivallan mahdit. Sinä, oi rakkaus, olet totisesti ikuinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha Eberhard-setä istuu kirjoituspulpettinsa ääressä, -- mainio\nlaitos, jossa on marmorilevyn alla sata laatikkoa, tummuneilla\nmessinkiheloilla koristettua. Hän tekee työtä ahkerasti ja innokkaasti\n-- hän on yksinään kavaljeerirakennuksessa.\n\nOi, Eberhard, miksi et samoile metsiä ja maita tämän katoavan kesän\nviimeisinä päivinä niinkuin muut kavaljeerit? Kukaan ei, senhän tiedät,\npalvele rankaisua saamatta viisauden jumalatarta. Koukistunut on\nselkäsi, vaikka olet vasta pari vuotta seitsemännellä kymmentä, tukka,\njoka suojaa päälakeasi, ei ole omasi, rypyt tungeksivat otsallasi, joka\nkaartuu painuneiden silmäkuoppien yllä, ja iän piirteet ilmenevät\ntuhansin kurtuin hampaattoman suusi ympärillä.\n\nOi, Eberhard, miksi et samoile metsiä ja maita? Kuolema erottaa sinut\nkirjoituspöytäsi äärestä vielä aikaisemmin, kun et ole antanut elämän\nitseäsi siitä houkutella.\n\nEberhard-setä vetää paksun mustekiekuran viimeisen rivin alle. Pulpetin\nlukemattomista laatikoista hän vetää esille kellastuneita, täyteen\ntuhrittuja paperiluntteja, jotka kaikki kuuluvat siihen suureen\nteokseen, joka on kuuluttava Berggrenin nimeä kautta aikojen. Mutta\njuuri kun hän on saanut pinkan pinkan päälle pinotuksi ja tuijottaa\nniitä hiljaisen ihastuneena, aukee ovi ja sisään astuu nuori kreivitär.\n\nSiinä hän on, tuo vanhain herrain nuori valtiatar. Hän, jota he\npalvelevat ja kunnioittavat enemmän kuin isovanhemmat palvelevat ja\nkunnioittavat ensimmäistä pojanpoikaansa. Siinä hän on, jonka he ovat\nlöytäneet köyhänä ja sairaana ja jolle he ovat nyt lahjoittaneet kaiken\nmaailman kunnian, niinkuin sadun kuningas teki köyhälle kaunoiselle,\njonka löysi metsästä. Hänelle kaikuvat nyt walt-torvet ja viulut\nEkebyssä. Hänen vuokseen kaikki liikkuu, henkii, tekee työtä suuressa\nkartanossa.\n\nHän on nyt terve, vaikka vielä varsin heikko. Suuren kartanon\nyksinäisyys painostaa häntä, ja kun hän tietää kavaljeerien olevan\npoissa, hän tahtoo vilkaista, miltä kavaljeerirakennus näyttää, tuo\nkuuluisa huone.\n\nNiinpä hän tulee hiljaa sisään ja silmäilee rapattuja seiniä ja\nkeltajuovikkaita sängyn uutimia, mutta tulee hämilleen huomatessaan,\nettei huone olekaan tyhjä.\n\nEberhard-setä menee juhlallisesti kreivitärtä vastaan ja vie hänet\nsuuren paperi- ja kirjoituspinon luo.\n\n\"Katsokaa, kreivitär\", hän sanoo, \"nyt minun työni on valmis. Nyt\nlähtevät kirjoitelmani maailmalle. Nyt tapahtuu suuria.\"\n\n\"Mitä tapahtuu, Eberhard-setä?\"\n\n\"Oi, kreivitär, se iskee maahan kuin salama, salama, joka valaisee ja\nsurmaa. Aina siitä saakka kun Mooses veti hänet esiin Siinain\nukkospilvestä ja asetti hänet armon istuimelle, vaellustemppelin\nsisimpään, aina siitä saakka hän on istunut horjumatta, tuo vanha\nJehova, mutta nyt saavat ihmiset nähdä mitä hän on: mielikuvitusta,\ntyhjyyttä, utua, meidän omien aivojemme kuolleena syntynyt luomus. Hän\non vajoava tyhjiin\", sanoi vanhus, ja pani ryppyisen kätensä\nkirjoituspinkalleen. \"Tässä se sanotaan, ja kun ihmiset saavat tämän\nlukea, on heidän uskominen. He säpsähtävät hereille ja näkevät oman\ntyhmyytensä; he käyttävät ristiä polttopuuna, kirkkoja vilja-aittoina,\nja papit kyntävät maata.\"\n\n\"Oi, Eberhard-setä\", sanoo kreivitär hieman väristen, \"oletteko te niin\nkauhea ihminen? Sisältääkö tuo niin kauheita?\"\n\n\"Kauheita\", toistaa ukko, \"sehän on vain totta. -- Mutta me olemme kuin\npikkupoikia, jotka kätkevät kasvonsa naisen helmoihin, kun kohtaavat\nvieraan: me olemme tottuneet piiloutumaan totuudelta, tuolta ikuisesti\nvieraalta. Mutta nyt se tulee asumaan joukossamme, nyt saavat kaikki\nsen tuntea.\"\n\n\"Kaikkiko?\"\n\n\"Eivät vain filosofit, vaan kaikki, ymmärrätkö, kreivitär, kaikki.\"\n\n\"Ja silloin Jehova kuolee?\"\n\n\"Hän ja kaikki enkelit, kaikki pyhimykset, kaikki paholaiset, kaikki\nvalheet.\"\n\n\"Kuka sitten hallitsee maailmaa?\"\n\n\"Luuleeko kreivitär, että kukaan on ennenkään sitä hallinnut? Uskooko\nkreivitär tuohon sallimukseen, joka otti huomioon varpuset ja\nhiuskarvat? Kukaan ei ole sitä hallinnut, kukaan ei ole sitä\nhallitseva.\"\n\n\"Mutta me, me ihmiset, mitä meistä sitten tulee?\"\n\n\"Samaa, mitä olemme olleet -- tomua. Se, joka on palanut loppuun, ei\nvoi palaa enää; hän on kuollut. Puita me olemme, joiden ympärillä\nelämän liekit häilyvät. Elämän kipinä lentää toisesta toiseen.\nSytytään, leimutaan, sammutaan. Sitä on elämä.\"\n\n\"Oi, Eberhard, eikö siis mitään henkielämää ole?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Eikö haudan tuolla puolen?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Ei hyvää, ei pahaa, ei mitään päämäärää, ei mitään toivoa?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\nNuori nainen astuu ikkunan luo. Hän katselee syksyn kellastuneita\nlehtiä, georgiineja ja astereita, jotka nuokkuvat raskain päin\nsyystuulen taittamissa varsissa. Hän katselee Lövenin mustia aaltoja,\nsyksyn synkkää myrskytaivasta, ja hetkiseksi hän heittäytyy epäuskoon.\n\n\"Eberhard-setä\", sanoo hän, \"kuinka maailma on harmaa ja ruma, kuinka\nkaikki on hyödytöntä. Minä haluaisin kuolla.\"\n\nMutta silloin hän kuulee kuin vaikeroimista sielussaan. Elämän vahvat\nvoimat ja kuohuvat tunteet huutavat äänekkäästi elämisen onnea.\n\n\"Eikö sitten ole mitään\", hän huudahtaa, \"joka voi elämää kaunistaa,\nkun olette minulta ottanut Jumalan ja kuolemattomuuden?\"\n\n\"Työ\", vastaa vanhus.\n\nMutta kreivitär katsoo taasen ulos, ja häneen hiipii tällaisen köyhän\nviisauden halveksinta. Käsittämätön kohoaa hänen sielunsa silmien\neteen, hän tuntee hengen asuvan kaikissa, hän havaitsee voiman, joka on\nsidottu näennäisesti kuolleeseen aineeseen, mutta joka voi kehittyä\ntuhatvivahteiseksi elämäksi. Kiitävin ajatuksin hän etsii nimeä Jumalan\nhengen läsnäololle luonnossa.\n\n\"Oi, Eberhard-setä\", hän sanoo, \"mitä on työ? Onko se jumala? Onko\nsillä tarkoitus itsessään? Mainitkaa toinen!\"\n\n\"En toista tiedä\", vastaa vanhus.\n\nSilloin löytää kreivitär sen nimen, jota on hakenut, surkean, monesti\ntahritun nimen.\n\n\"Eberhard-setä, miksi te ette mainitse rakkautta?\"\n\nSilloin liukuu hieno hymy tyhjälle suulle, jonka ympärillä tuhannet\nkurtut risteilevät.\n\n\"Tässä\", sanoo filosofi ja lyö rystyillään paksua paperipinkkaa, \"tässä\nsurmataan kaikki jumalat, enkä ole unohtanut Erostakaan. Mitä on\nrakkaus muuta kuin lihan kaipausta? Miksi sen pitäisi olla korkeammalla\nkuin muutkaan ruumiin vaatimukset? Tee nälkä jumalaksi! Tee väsymys\njumalaksi! Ne ovat yhtä arvokkaita. Loppukoot jo hullutukset. Eläköön\ntotuus!\"\n\nSilloin painaa nuori kreivitär päänsä alas. Ei se ole niin, ei ole\ntotta tämä, mutta hän ei osaa taistella.\n\n\"Teidän sananne haavoittavat minun sieluani\", hän sanoo, \"mutta vielä\nminä en usko. Koston ja väkivallan jumalat te voitte tappaa, ette\nmuuta.\"\n\nMutta ukko tarttuu hänen käteensä, laskee sen kirjalleen ja sanoo\nepäuskon innossaan:\n\n\"Tämän luettuanne teidän täytyy uskoa.\"\n\n\"Älköön se siis koskaan tulko silmieni eteen\", sanoo kreivitär, \"sillä\njos minä niin uskon, en voi elää.\"\n\nJa suruun vaipuneena menee hän filosofin luota. Mutta Eberhard-setä\nistuu kauan kreivittären mentyä mietiskellen.\n\nNämä vanhat herjaavat luntat eivät ole vielä joutuneet maailman\ntutkittavaksi. Vielä ei setä Eberhardin nimi ole ylettynyt maineen\njyrkänteille.\n\nHänen suuri teoksensa lepää lippaaseen kätkettynä romukopissa Svartsjön\nkirkon lehterinportaiden alla; se näkee päivänvalon vasta vuosisadan\nlopussa.\n\nMutta miksi hän teki niin? Pelkäsikö hän jättäneensä asiansa\ntodistamatta? Pelkäsikö hän vainoja? Vähänpä tunnette Eberhard-setää.\n\nYmmärtäkää nyt: totuutta hän on rakastanut, ei omaa kunniaansa. Ja\nniinpä hän uhrasi jälkimmäisen, ei edellistä, sentähden, että\nisällisesti rakastettu lapsi saisi kuolla uskossaan siihen, jota piti\nrakkaana.\n\nOi, rakkaus, sinä olet se totisesti ikuinen!\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku\n\nNYGÅRDIN TYTTÖ\n\n\nEi kukaan tunne vuoren juurta, jossa kuuset kasvavat sakeina ja maan\npeittää paksu, pehmeä sammalkerros. Kukapa sen tuntisi. Sitä ei ole\nihmisjalka koskaan ennen polkenut, ainoankaan ihmisen kieli ei ole\nantanut sille nimeä. Ainoakaan polku ei johda piiloiseen paikkaan.\nKalliot kohoavat torneina sen ympärillä; kietovat tammet vartioivat\nsitä; murrot sen sulkevat; paimen ei sitä löydä; kettu sitä halveksii.\nSe on metsän autioin seutu, ja nyt etsivät sitä tuhannet ihmiset.\n\nMikä loputon etsiväin jono? He voisivat täyttää Bron kirkon, eikä\nainoastaan Bron, vaan myös Löfvikin ja Svartsjön. Ah, mikä loputon\netsivien jono!\n\nHerrasväen lapset, jotka eivät saa lähteä retkueeseen, seisovat\ntiepuolessa tai riippuvat veräjäin aidaksilla valtavan jonon kulkiessa\nohi. Pienokaiset eivät ole aavistaneet, että tähän maailmaan mahtuu\nniin paljon ihmisiä: tuollainen suunnaton lauma. Kun he tulevat\nsuuriksi, niin he muistavat aina tämän suuren, lainehtivan ihmisvirran.\nHeidän silmänsä täyttyvät kyynelillä pelkästä tuon valtavan näyn\nmuistosta: että sellainen ääretön lauma matkaa teitä, joilla ei\ntavallisesti nähnyt päiväkausiin kuin jonkun yksinäisen kulkijan,\nkerjäläisjoukon tai talonpojan rattaat.\n\nKaikki, jotka asuvat tienvarrella, kavahtavat pystyyn ja huudahtavat:\n\"Onko maahan tullut onnettomuus? Onko vihollinen kimpussamme? Mihin te\nmenette, kulkijat? Mihin te menette?\"\n\n\"Me etsimme\", vastaavat he. \"Olemme etsineet kaksi päivää. Etsimme\ntämänkin päivän; sitten emme enää jaksa. Menemme ja etsimme koko\nBjörnen metsän ja honkapeittoiset kukkulat Ekebyn länsipuolella.\"\n\nNygårdista, joka on köyhä perukka kaukana itäisessä vuoristossa, on tuo\njono ensin lähtenyt. Se kaunis tyttö, jolla on paksut mustat hiukset ja\npunaiset posket, on ollut kahdeksan päivää kateissa. Se vastatyttö,\njonka Gösta Berling aikoi ottaa morsiamekseen, on eksynyt suuriin\nmetsiin. Kahdeksaan päivään ei kukaan ole nähnyt häntä.\n\nNiin lähti Nygårdin rahvas tyystin etsimään metsän. Ja jokainen, jonka\nhe tapasivat tiellä, liittyi etsimään. Jokaisesta pirtistä tuli ihmisiä\njonoon.\n\nSattuu tuon tuosta, että äsken tullut kysyy:\n\n\"No, Nygårdin miehet, mikä on siihen syynä? Miksi annoitte kauniin\ntytön kulkea yksin vierailla poluilla? Metsä on syvä ja Jumala on\nottanut hänen ymmärryksensä.\"\n\n\"Kukaan ei häiritse häntä\", vastaavat he silloin, \"hän ei häiritse\nketään. Hän kulkee turvallisesti kuin lapsi. Ken kulkisi varmemmin kuin\nse, jota Jumalan itsensä täytyy vaalia? Ennen hän on aina tullut\ntakaisin.\"\n\nNiin on tuo etsivä jono samonnut itäiset metsät, jotka erottavat\nNygårdin tasangosta. Nyt, kolmantena päivänä, se matkaa Bron kirkon ohi\nmäelle Ekebyn länsipuolisiin metsiin.\n\nMutta jonon edetessä kohisee pitkin tietä ihmetyksen myrsky; aina\ntäytyy jonkun joukosta pysähtyä vastaamaan kysymyksiin: \"Mitä te\npuuhaatte? Mitä te etsitte?\"\n\n\"Me etsimme sitä sinisilmäistä, tummatukkaista tyttöä. Hän on mennyt\nmetsään kuolemaan. Hän on ollut kadoksissa kahdeksan päivää.\"\n\n\"Miksi hän meni metsään kuolemaan? Oliko hänellä nälkä? Oliko hän\nonneton?\"\n\n\"Puutetta hän ei ole kärsinyt, mutta häntä kohtasi onnettomuus viime\nkeväänä. Oli nähnyt sen hullun papin, Gösta Berlingin, ja oli\nrakastanut häntä monta vuotta. Ei parempaa älynnyt. Jumala oli ottanut\nhänen ymmärryksensä.\"\n\n\"Tosiaankin oli Jumala ottanut häneltä ymmärryksen, Nygårdin miehet.\"\n\n\"Viime keväänä se onnettomuus sattui. Ennen ei pappi ollut\nvilkaissutkaan häneen, silloin oli sanonut, että tyttö saa ruveta hänen\nmorsiamekseen. Se oli paljasta leikkiä; pappi laski hänet pois luotaan,\nmutta tyttö ei löytänyt enää muualta lohdutusta. Hän palasi alinomaa\nEkebyhyn. Hän seurasi papin jälkiä minne tämä menikin. Pappi väsyi\nhäneen. Kun hän kävi siellä viimeksi, usuttivat ne hänen kimppuunsa\nkoirat. Sen jälkeen kukaan ei ole häntä nähnyt.\"\n\nMies talosta, mies joka talosta! Ihmisen henki on vaarassa. Ihminen\nmennyt metsään kuolemaan. Kenties hän on jo kuollut. Kenties hän\nharhailee vieläkin siellä löytämättä oikeata tietä. Metsä on suuri, ja\nhänen ymmärryksensä on Jumalan luona.\n\nSeuratkaa jonoa, seuratkaa sitä! Antakaa kauran jäädä kuhilaihin, niin\nettä heikko jyvä putoo tähkästään; antakaa perunan hapata maahan;\npäästäkää hevoset irti, etteivät kuole janoon tallissa; jättäkää\nnavetan ovi auki, että lehmät pääsevät katon alle yöksi; antakaa lasten\ntulla mukaan, sillä lapset ovat Jumalan. Jumala on pienten kanssa; hän\nohjaa heidän askeleitaan. He auttavat, kun miesten viisaus pettää.\n\nTulkaa kaikki, miehet, naiset ja lapset! Kuka uskaltaa jäädä kotiin?\nKuka tietää, vaikka Jumala aikoisi käyttää juuri häntä? Tulkaa kaikki,\njotka tarvitsette laupeutta, ettei teidän sielunne kerran harhailisi\nkuivuneita korpia ja etsisi lepoa eikä löytäisi! Tulkaa! Jumala on\nottanut hänen ymmärryksensä ja metsä on suuri.\n\nKen osaa sille paikalle, jossa kuuset seisovat sakeina ja jota sammal\npeittää pehmeänä! Eikö näykin jotain tummaa tuolla ihan vuorenseinän\njuuressa? Ah, ruskeain muurahaisten keko. Kiitetty olkoon hän, joka\nohjaa hullujen tiet, ei muuta!\n\nOi, sitä jonoa! Ei se ole juhla-asuinen riemusaatto, joka tervehtii\nvoittajaa, sirottelee kukkia hänen tielleen ja täyttää hänen korvansa\nriemuhuudoilla; ei se ole pyhiinvaeltajain virsiä veisaava ja viuhuvia\nkatumusruoskia käyttävä saatto, joka menee pyhille haudoille, ei\nsiirtolaisjoukko, joka natisevissa kuormavankkureissa matkaten etsii\nhädänalaisille uusia koteja, ei sotajoukko rummuin ja miekoin; vain\ntalonpoikia sarkaisissa työtamineissa, kuluneet nahkaliinat edessään,\nvain heidän vaimojaan sukankudin kädessä ja lapset selässä tai äitinsä\nhelmoissa.\n\nSuurta on nähdä ihmisten yhtyvän suuria päämääriä varten. Lähtekööt he\nmatkalle tervehtimään hyväntekijöitään; ylistämään Jumalaansa, etsimään\nmaata, puolustamaan valtakuntaansa, lähtekööt! Mutta ei nälkä, ei\njumalanpelko, ei sota ole ajanut näitä liikkeelle. Heidän vaivansa on\nhyödytöntä, heidän intonsa palkatonta; he menevät hakemaan hullua. Niin\nmonta hikipisaraa, niin monta askelta, niin paljon huolta, niin paljon\nrukouksia kuin kaikki tämä maksaakin, ei siitä ole palkintona muuta\nkuin se, että he löytävät poloisen metsään eksyneen, jonka järki on\nJumalan luona.\n\nOi, eikö ihminen rakasta tätä kansaa! Eikö sille, joka on seisonut\ntiepuolessa ja nähnyt sen kulkevan ohi, tule väkisin kyyneleet silmiin,\nkun hän vain ajatteleekin heitä ja näkee heidät taas sielussaan, miehet\njäykin kasvoin ja kovin käsin, naiset varhain uurtunein otsin, ja nuo\nväsyneet lapset, jotka Jumala oli johdattava oikealle paikalle?\n\nSe täyttää maantien, tuo huolestuneiden etsiväin jono. Vakavin\nsilmäyksin he mittailevat metsää; synkkinä he kulkevat eteenpäin, sillä\nhe tietävät hakevansa paremminkin kuollutta kuin elävää.\n\nAh, tuo musta vuorenseinän juurella, eikö se sittenkään ollut\nmuurahaisten keko, vaan kaatunut puu? Kiitos taivaan, kaatunut puu!\nMutta eihän voi nähdä ihan tarkkaan, kun kuuset ovat niin sakeassa\nvieretysten.\n\nNiin pitkä on jono, että kun ensimmäiset siitä, nuo väkevät miehet,\novat perillä Björnen länsipuolella, metsänrinnassa, niin viimeiset,\nrammat, työn runtomat ukot ja naiset, jotka kantavat pieniä lapsiaan,\novat tuskin ehtineet Brobyn kirkolta.\n\nJa niin koko mutkitteleva matkue katoaa pimeään metsään. Aamupäivän\naurinko valaisee sen tietä kuusten alle -- iltapäivän laskeva aurinko\non kohtaava joukot, kun ne tulevat metsästä.\n\nKolmatta päivää he jo ovat etsimässä: he ovat tottuneet tähän työhön.\nHe etsivät kaltevan vuorenseinän alta, jolla jalka voi liukahtaa,\ntuulenkaatamista murroksista, joissa jalka ja käsi helposti voivat\nkatketa, tiheiden kuusten oksain alta, jotka, laskeutuen pehmeää\nsammalta pitkin, kutsuvat lepoon.\n\nKarhun pesän, revon luolan, metsäsian syvän asumuksen, mustan\nhiilihaudan pohjan, punaisen puolukkamäen, valkopintaisen kuusen,\nvuoren, jonka kulo kuukausi sitten paljasti, kiven, jonka jättiläinen\nviskasi: kaikki ne he ovat löytäneet, mutta eivät paikkaa vuorenseinän\nalla, jossa tuo musta makaa. Kukaan ei ole käynyt siellä katsomassa,\nonko se puunrunko vai ihminen. Niin, kyllä se on ihminen, mutta kukaan\nei ole käynyt siellä häntä katsomassa.\n\nIlta-aurinko näkee jo heidät toisella puolen metsää, mutta nuorta\nnaista, jonka järjen Jumala on ottanut, ei ole löydetty. Mitä he nyt\naikovat tehdä? Hakevatko he koko metsän vielä kerran? Metsä on pimeässä\nvaarallinen: siellä on pohjattomia lampia ja jyrkkiä rotkoja. Ja mitäpä\nhe löytävät, he, jotka eivät löytäneet auringonpaisteessa mitään, nyt,\nkun päivä on kadonnut.\n\n\"Mennään Ekebyhyn!\" huutaa yksi joukosta.\n\n\"Mennään Ekebyhyn!\" he silloin kaikki huutavat. \"Mennään Ekebyhyn!\"\n\n\"Kysytään kavaljeereilta, miksi he usuttivat koiransa ihmisen kimppuun,\njolta Jumala oli ottanut järjen, miksi he kiihottivat hourun\nepätoivoon. Köyhät, nälkäiset lapsemme itkevät; vaatteemme ovat\nriekaleina, vilja seisoo kuhilaissa, kunnes jyvä tippuu tähkäpäistä,\nperunat mätänevät maahan, hevosemme juoksentelevat irrallaan, lehmämme\neivät saa hoitoa; me itse olemme menehtyä uupumuksesta -- ja kaikki se\non heidän syytään. Mennään Ekebyhyn ja vedetään heidät tilille! Mennään\nEkebyhyn!\n\n\"Tänä kirouksen vuonna tulee kaikki paha meidän talonpoikain päälle.\nJumalan käsi lepää meidän päällämme raskaana; nälänhätää tarjoaa meille\ntalvi. Ketä etsii Jumalan käsi? Ei se ollut Brobyn pappi. Hänen\nrukouksensa vielä saapuivat Herran korviin. Ketä sitten, jos ei noita\nkavaljeereja? Mennään Ekebyhyn!\"\n\n\"He ovat hävittäneet kartanon, he ovat ajaneet majurinrouvan maantielle\nkerjäämään. Heidän syynsä on, että meidän täytyy käydä työttöminä.\nHeidän syynsä on, että meidän täytyy nähdä nälkää. Tämä hätä on heidän\ntekemänsä. Mennään Ekebyhyn!\"\n\nNiin painuvat synkät, katkeroituneet miehet Ekebyn suurta kartanoa\nkohti, nälkäiset lapset seuraavat heitä, lapset itkevät käsivarsilla,\nja viimeksi tulevat vaivaiset ja työn murtamat vanhukset. Ja katkeruus\njuoksee kuin kasvava virta kulkijasta toiseen, vanhuksista naisiin,\nnaisista väkeviin miehiin, jotka käyvät jonon etunenässä.\n\nSyystulva tulee nyt. Kavaljeerit, muistatteko kevättulvaa? Nyt tulee\nuudet aallot, vuorilta virtaillen, nyt uhkaa uusi hävitys Ekebyn voimaa\nja kunniaa.\n\nTorppari, joka kyntää nurmea metsänrinnassa, kuulee kansan raivoavat\nhuudot. Hän riisuu toisen hevosensa, hyppää sen selkään ja laskee\ntäyttä laukkaa Ekebyhyn. \"Tuho tulee\", hän huutaa, \"karhut tulevat,\nsudet tulevat, hiidet tulevat ottamaan Ekebyn!\"\n\nHän ratsastaa ympäri kartanoa hurjana pelosta. \"Kaikki metsänpeikot\novat irti\", hän huutaa. \"Peikot tulevat ottamaan Ekebyn! Pelastakoon\nitsensä ken voi! Hiidet tulevat ja tuikkaavat tuleen Ekebyn ja lyövät\nkavaljeerit kuoliaaksi!\"\n\nJa hänen takaansa kuuluu ihmisjoukon lähenevä kohu ja kirkuna.\nSyystulva tulla kohisee Ekebytä kohti.\n\nTietääkö se sitten mitä tahtoo, tuo katkeruuden hyrskyvä virta?\nTahtooko se tulta, tahtooko se murhata, tahtooko ne ryöstää?\n\nNuo eivät ole ihmisiä, nuo tulijat: ne ovat metsän hiisiä, erämaan\nvillipetoja. Me, pimeyden vallat, joiden täytyy olla piilossa maan\nalla, me olemme yhdeksi ainoaksi autuaaksi hetkeksi päässeet vapaiksi.\nKosto on vapauttanut meidät.\n\nVuorenhenget ne ovat murtaneet malmin, metsänhenget ne ovat kaataneet\npuita ja vartioineet hiilihautaa; tasangonhenget ovat kasvattaneet\nleivän; nyt ne ovat vapaita, ne kääntyvät hävittämään. Kuolemaan Ekeby,\nkuolemaan kavaljeerit!\n\nTäällä juoksee viina virtoinaan. Täällä on kultaa kasoittain\nkellariholveissa. Täällä on aitat täynnä viljaa ja lihaa. Miksi pitää\nvanhurskaiden lasten nähdä nälkää, kun kelvottomilla on kyllin?\n\nMutta nyt on teidän aikanne lopussa, mittanne täysi, te kavaljeerit. Te\nliljat, jotka ette ole koskaan kehränneet, te linnut, jotka ette\nkoskaan ole koonneet, mittanne on täysi. Metsässä makaa hän, joka\ntuomitsee teidät, me olemme hänen lähettiläitään. Laamannit ja\nnimismiehet eivät teitä tuomitse. Se, joka makaa metsässä, on teidät\ntuomitseva.\n\nKavaljeerit seisovat ylhäällä suuressa rakennuksessa ja näkevät kansan\ntulevan. He tietävät jo, mistä heitä syytetään. He ovat totisesti\nsyyttömiä. Jos tyttöraukka on mennyt metsään kuolemaan, niin ei ole\nsyynä se, että he muka usuttivat koirat hänen kimppuunsa -- sitä eivät\nhe, ihan totta, tehneet -- vaan se, että Gösta Berling kahdeksan päivää\nsitten nai nuoren kreivittären.\n\nMutta mitä kannattaa puhua näiden kurjien kanssa? He ovat väsyneitä, he\novat nälkäisiä; kosto heitä kiihottaa, saaliinhimo houkuttelee heitä.\nHe ryntäävät kamalasti karjuen, ja heidän edellään ratsastaa tuo\ntorppari, joka on tullut pelosta mielipuoleksi.\n\n\"Karhut tulevat, sudet tulevat, hiidet tulevat, ottavat Ekebyn!\"\n\nKavaljeerit ovat piilottaneet nuoren kreivittären sisimpään\nhuoneeseensa. Lövenborg ja Eberhard-setä on pantu sinne häntä\nsuojelemaan; muut menevät ulos väkeä vastaan. He seisoivat\npäärakennuksen portailla, aseettomina, hymyillen, kun ensimmäinen\nmeluava parvi ehtii sinne.\n\nJa väki pysähtyy tuon pienen, rauhallisen miesjoukon edessä. Siinä on\nmiehiä, jotka tahtoivat hehkuvassa katkeruudessa paiskata kavaljeerit\nmaahan ja polkea heitä rautakannoillaan, niinkuin Sundin tehtaan väki\nkohteli tehtaanhoitajaa ja inspehtoria viisikymmentä vuotta sitten;\nmutta he olivat odottaneet suljettuja ovia, päättävästi kohotettuja\naseita, he olivat odottaneet vastarintaa ja taistelua.\n\n\"Rakkaat ystävät\", sanoivat kavaljeerit, \"rakkaat ystävät, te olette\nväsyneitä ja nälkäisiä, annetaan teille vähän ruokaa ja maistakaa ensin\nryyppy Ekebyn kotitekoista viinaa.\"\n\nVäki ei ota kuuleviin korviinsa moista puhetta; se kirkuu ja uhkaa.\nMutta kavaljeerit eivät menetä hyvää tuultaan.\n\n\"Odottakaa vähän\", he sanovat, \"odottakaa vain hetkinen. Katsokaa,\nEkeby on avoinna teille. Kellarin ovi on auki, aitta on auki,\nmaitokamari auki. Teidän vaimonne suistuvat väsymyksestä; lapset\nhuutavat. Hankitaan teille ensin ruokaa! Sittenhän voitte meidät\ntappaa. Me emme livistä matkaamme. Mutta meillä on ullakko täynnä\nomenia. Mennään ottamaan omenia lapsille!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunnin päästä on Ekebyssä juhla parhaillaan. Suurin juhla, minkä suuri\nkartano on nähnyt, vietetään syysyönä, suuren, loistavan täysikuun\nvalossa.\n\nPuretut halkopinot on sytytetty; kaikkialla pihalla loimuaa nuotio\nnuotion vieressä. Väki istuu siellä ryhmittäin, nauttien lämmintä ja\nlepoa, ja sille jaetaan kaikkea maallista hyvää.\n\nPäättävät miehet ovat menneet navettaan ja ottaneet sieltä mitä\ntarvitaan. Vasikoita ja lampaita on teurastettu ja joku suurempikin\nelukka. Eläimet on paloiteltu ja paistettu tuossa tuokiossa. Nuo sadat\nnälkäiset ahtavat itseensä ruokaa. Elukka toisensa perästä talutetaan\nulos ja tapetaan. Tuntuu kuin koko karjakartano aiottaisiin tyhjentää\nyhtenä yönä.\n\nEkebyssä oli juuri näinä päivinä toimitettu syysleivonta. Siitä\nlähtien, jolloin nuori Elisabet-kreivitär tuli sinne, olivat\nsisätehtävät taas päässeet vauhtiin. Näytti kuin ei tuo nuori nainen\nolisi silmänräpäystäkään muistanut olevansa Gösta Berlingin vaimo. Ei\nGösta eikä hän olleet siitä asiasta tietävinään, mutta sen sijaan\nrupesi kreivitär Ekebyn emännäksi. Kuten hyvän ja kunnollisen naisen\ntulee, hän koetti palavalla innolla masentaa tuhlaavaisuutta ja\nhuolimattomuutta, joka talossa vallitsi. Ja häntä toteltiin. Väki oli\nikään kuin hyvillään, kun sai emännän ohjaajakseen.\n\nMutta mitä toimitti nyt, vaikka hän oli täyttänyt keittiön laipion\nleivillä, vaikka hän oli teettänyt juustoa ja kirnuttanut ja panettanut\nolutta koko syyskuun ajan, jonka oli ollut täällä? Mitä se toimitti?\n\nPihalle, rahvaalle kaikki vain mitä löytyy, etteivät polttaisi Ekebytä\neivätkä löisi kavaljeereja kuoliaaksi. Pihalle leivät, voit, juustot!\nUlos juomatynnyrit ja olutastiat, ulos aitasta liikkiöt, ulos\nviinalekut, ulos omenat!\n\nKuinka riittää Ekebyn kaikki rikkaus lieventämään rahvaan vihaa? Jos\nsaamme sen poistumaan täältä muuta ilkityötä tapahtumatta, niin voimme\nsiitäkin olla iloisia.\n\nKaikki tämä tapahtuu kumminkin juuri hänen tähtensä, joka on nyt Ekebyn\nrouvana. Kavaljeerit ovat rohkeita ja asekuntoisia miehiä; jos he\nolisivat noudattaneet omaa mieltään, he olisivat itseään puolustaneet.\nHe olisivat kyllä karkottaneet nämä ryöstönhimoiset joukot kovilla\nlaukauksilla, jolleivät olisi ajatelleet häntä, joka on lempeä ja hellä\nja joka rukoili kansan puolesta.\n\nSitä mukaa kuin yö kuluu, tulevat joukot sävyisämmiksi. Lämmin ja lepo\nja ruoka ja viina lientävät niiden kauheata kiivastumista. Ne alkavat\nlaskea leikkiä ja nauraa. Nämä ovat Nygårdin tytön hautajaisia. Häpeä\nsitä, joka jänistää peijaisjuonnissa ja ilveessä; tässä tarvitaan\nmiestä!\n\nLapset karkaavat hedelmäröykkiöiden kimppuun, joita heille tuodaan.\nKöyhät torpanlapset, joista karpalot ja puolukat ovat herkkuja,\niskeyvät hampain kirkkain astrakaaneihin, jotka ihan sulavat suussa,\npitkulaisiin, makeihin paratiisiomenoihin, kellanvalkeihin\nsitruunaomenoihin, punaposkisiin päärynöihin ja kaiken lajin luumuhin,\nkeltaisiin, punaisiin ja sinisiin. Oi, ei mikään ole kyllin hyvää\nrahvaalle, kun se suvaitsee näyttää valtaansa.\n\nKun jo yö kallistuu puoleen, näyttää siltä kuin joukot\nvalmistautuisivat lähtemään pois. Kavaljeerit lakkaavat tuomasta ruokaa\nja viiniä, vetämästä korkkeja ja kaatamasta olutta. He päästävät\nhelpotuksen huokauksen ja uskovat vaaran menneen ohi.\n\nMutta juuri silloin näkyy yhdestä suuren rakennuksen ikkunasta valoa.\nKaikki, jotka sen näkevät, huudahtavat. Nuori nainen kantaa kynttilää.\n\nSitä kestää vain silmänräpäys. Näky katoaa; mutta väki luulee\ntuntevansa naisen.\n\n\"Hänellä oli tuuheat, mustat hiukset ja punaiset posket\", huutavat he.\n\"Hän on täällä. He ovat kätkeneet hänet tänne.\"\n\n\"Voi kavaljeerit, onko se täällä, teidän luonanne? Onko teillä se\nmeidän lapsemme, jonka ymmärryksen Jumala on ottanut, täällä Ekebyssä!\nJumalattomat, mitä te hänellä teette? Täällä annatte meidän tuskitella\nhänen tähtensä koko viikon, etsiä häntä kokonaista kolme päivää. Pois\nviini, pois ruoka! Voi meitä, että me olemme mitään huolineet teidän\nkädestänne! Ulos nyt hän, sitten nähdään, mitä teille tehdään.\"\n\nKesytetty peto kiljuu ja mörisee taas. Parilla hurjalla hyppäyksellä se\nsyöksyy Ekebytä kohti.\n\nVäki on nopsaa, nopsemmat kuitenkin kavaljeerit. He rientävät sisään ja\nsulkevat eteisen oven. Mutta mitä voivat he tälle tunkevalle joukolle?\nOvi toisensa perästä murretaan auki. Kavaljeerit lyödään pois tieltä:\nheillä ei ole aseita. Heidät tungetaan tiheän joukon sekaan niin,\netteivät he voi liikkua. Väen täytyy päästä sisään ottamaan Nygårdin\ntyttöä.\n\nSisimmästä huoneesta he hänet löytävät. Kellään ei ole aikaa katsoa,\nonko hän vaalea vai tumma. He nostavat hänet ylös ja kantavat ulos.\nHänen ei pidä pelätä, he sanovat. Ainoastaan kavaljeereihin he tahtovat\nkäydä käsiksi. He ovat täällä pelastamassa häntä.\n\nMutta niitä, jotka nyt tulevat rakennuksesta ulos, kohtaa pihalla\ntoinen saatto.\n\nMetsän autiommalla paikalla ei makaa enää naisen ruumis, joka syöksyi\nalas korkealta jyrkänteeltä ja kuoli rotkoon. Eräs lapsi on löytänyt\nhänet. Etsijät, jotka jäivät metsään muista jäljelle, ovat nostaneet\nhänet olkapäilleen. Siinä he tulevat.\n\nKauniimpi kuin elämässä hän on kuolemassa. Ihanana hän makaa pitkine,\ntummine hiuksineen. Suloinen on hänen olentonsa, kun ikuinen rauha\nsiinä lepää.\n\nKorkealla miesten olkapäillä kannetaan hänet läpi väkijoukkojen. Tulee\nhiljaista ja äänetöntä, kun hän kulkee ohi. Kumartunein päin kaikki\nkunnioittavat kuoleman majesteettia.\n\n\"Hän on kuollut äsken\", kuiskaavat miehet. \"Hän on varmaan harhaillut\nmetsässä aina tähän päivään. Varmaan hän on halunnut paeta meitä\netsijöitä ja siten joutunut syöksymään jyrkänteeltä alas.\"\n\nMutta jos tämä on Nygårdin tyttö, niin kuka sitten on se, joka\nkannettiin ulos Ekebystä?\n\nMetsästä saapunut saatto kohtaa kartanosta tulevan. Nuotiot liekehtivät\nympäri pihaa. Väki voi nähdä molemmat naiset ja tuntee heidät. Se\ntoinen on nuori Borgin kreivitär.\n\n\"Oh, mitä tämä merkitsee? Pääsemmekö me tässä uuden ilkityön perille?\nMiksi nuori kreivitär on täällä Ekebyssä? Miksi meille on sanottu, että\nhän on matkustanut kauaksi tai kuollut? Ikuisen vanhurskauden nimessä,\nemmekö nyt ryntää kavaljeerien kimppuun ja polje heitä rautaisilla\nkannoillamme tomuksi!\"\n\nSilloin kajahtaa hurja ääni. Gösta Berling on noussut kuistin kaiteelle\nja puhuu.\n\n\"Kuulkaa minua, te hirviöt, te saatanat! Ettekö te usko, että Ekebyssä\non pyssyjä ja ruutia, te löylynlyömät? Ettekö te arvaa, että minä\nolisin ampunut teidät kaikki kuin hullut koirat kasaan, mutta tuo\nnainen tuossa rukoili teidän puolestanne. Haa, olisinpa tiennyt, että\nte häneen koskette, niin ei yksikään teistä olisi jäänyt henkiin.\n\n\"Mitä te peuhaatte tänä iltana, hyökkäätte kimppuumme kuin ryövärit,\nuhkaatte meitä murhalla ja poltolla? Mitä minulla on tekemistä teidän\nhupsujen tyttöjenne kanssa? Mistä minä tiedän, missä he juoksentelevat?\nMinä olen ollut häntä kohtaan liian hyvä, niin on asia. Minä olisin\nvoinut usuttaa koirat hänen kimppuunsa -- se olisi ollut parempi meille\nkummallekin, mutta sitä minä en tehnyt. Enkä minä ole luvannut naida\nhäntä, en ole koskaan luvannut. Tietäkää se!\n\n\"Mutta nyt, sanon minä teille: päästäkää hänet, jonka kiskoitte täältä\nsisältä! Päästäkää hänet, sanon minä, ja niitä kynsiä, joka ovat häneen\nkoskeneet, kirvelköön ikuinen tuli! Ettekö te ymmärrä, että hän on yhtä\npaljon ylempänä teitä kuin taivas maata; hän on niin hieno kuin te\nolette karkeita, niin hyvä kuin te ilkeitä.\n\n\"Minä sanon nyt teille, kuka hän on. Ensinnäkin hän on taivaan enkeli,\n-- toiseksi hän on ollut naimisissa Borgin kreivin kanssa. Mutta hänen\nanoppinsa kidutti häntä yötä päivää; hänen täytyi seisoa järven\nrannalla pesemässä vaatteita kuin mikäkin piika; häntä lyötiin ja\nrääkättiin niin, ettei yhdelläkään teidän naisellanne voi olla\npahempaa. Niin, hän oli vähällä hukuttautua jokeen, kuten te kaikki\ntiedätte, siksi, että hänestä elämän mehu puserrettiin. Minäpä kysyn\nnyt, kukahan teistä, te senkin kanaljat, oli silloin saapuvilla, hänen\nhenkeänsä pelastamassa? Kukaan teistä ei ollut lähimaillakaan, mutta\nme, kavaljeerit, me hänet pelastimme. Niin, me sen teimme!\n\n\"Ja kun hän sitten synnytti lapsen kaukana maatalossa ja kreivi lähetti\nhänelle nämä terveiset: 'Me menimme naimisiin vieraassa maassa, me emme\nnoudattaneet lakia ja asetuksia. Sinä et ole minun vaimoni, minä en ole\nsinun miehesi. Sinun lapsestasi minä en piittaa!', niin; kun asia oli\nsiten, eikä hän tahtonut, että lapsi merkitään kirkonkirjoihin\nisättömänä, silloin te kyllä olisitte olleet ylpeitä, jos hän jollekin\nteistä olisi sanonut: 'Tule ja nai minut! Minun täytyy hankkia lapselle\nisä. Mutta hänpä ei valinnut teistä ketään. Hän otti Gösta Berlingin,\nköyhän papin, joka ei saa enää koskaan julistaa Jumalan sanaa. Niin,\nsen minä sanon teille, te talonpojat, etten minä ole tukalammassa\npinteessä koskaan ollut, sillä minä olin hänelle niin arvoton, etten\nrohjennut katsoa häntä silmiin, mutta minä en uskaltanut kieltääkään,\nsillä hän oli aivan epätoivoissaan.\n\n\"Ja saatte uskoa, että mitä pahaa te ajattelettekin meistä\nkavaljeereista -- niin häntä kohtaan me olemme olleet niin hyviä kuin\nolemme voineet. Ja hänen ansiotaan on, ettemme ampuneet tänä yönä\nläjään teitä kaikkia. Mutta nyt, sanon minä teille: päästäkää hänet\nirti ja menkää tiehenne, muuten minä pelkään, että maa aukee ja nielee\nteidät! Ja kun menette täältä, rukoilkaa Jumalalta anteeksi, että\nolette pelottaneet ja murehduttaneet häntä, joka on niin hyvä ja\nviaton. Ja nyt, laputtakaa tiehenne! Me olemme saaneet teistä\ntarpeeksi!\"\n\nJo aikoja ennen kuin hän vaikeni, olivat ne, jotka toivat kreivittären\nulos, laskeneet hänet kivisten portaiden astuimelle, ja nyt tuli muuan\nvankka talonpoika varsin miettivänä kreivittären luokse ja ojensi\nhänelle suuren kätensä.\n\n\"Kiitos ja hyvää yötä\", sanoi hän. \"Me emme tahtoneet teille mitään\npahaa, kreivitär.\"\n\nHänen perässään tuli toinen ja puristi varovasti hänen kättään. \"Kiitos\nja hyvää yötä. Älköön hän nyt olko meille vihoissaan!\"\n\nGösta hyppäsi alas ja asettui hänen viereensä. Silloin he ojensivat\nhänellekin kättä.\n\nNiin tulivat he nyt hitaasti ja sävyisinä toinen toisensa jälkeen\nsanomaan heille hyvää yötä ennen lähtöään. He olivat jälleen\nmasennettuja, jälleen he olivat ihmisiä, kuten aamulla, jättäessään\nkotinsa ennen kuin nälkä ja kosto tekivät heidät villipedoiksi.\n\nHe katsoivat kreivitärtä suoraan kasvoihin, ja Gösta näki, kuinka se\nviattomuuden ja hurskauden hohde, minkä he näkivät hänen kasvoillaan,\nsai kyynelet monen silmiin. Kaikissa heissä oli hiven hiljaista jaloa\njumaloimista, jaloimman, mitä he olivat koskaan nähneet: he olivat\nihmisiä ja iloitsivat siitä, että yksi heistä rakasti niin suuresti\nhyvää.\n\nKaikki eivät voineet puristaa hänen kättään. Heitä oli niin hirveän\npaljon, ja nuori nainen oli väsynyt ja heikko. Mutta kaikkien piti\nkumminkin tulla portaiden luo häntä näkemään, ja ainakin he saivat\npuristaa Göstan kättä -- hänen kätensä kestivät pudistelua.\n\nGösta näki kuin unta. Hänen sydämessään pulpahti tänä iltana uusi\nrakkaus.\n\n\"Oi, minun kansani\", hän ajatteli, \"oi minun kansani, kuinka minä\nrakastankaan sinua.\" Hän tunsi kiihkeästi rakastavansa koko tätä\njoukkoa, joka nyt painui yön pimeään, kuollut tyttö jonon etunenässä,\nkaikkia noita, joilla oli karkeat vaatteet ja pahalle haisevat kengät,\nkaikkia noita, jotka asuivat harmaissa tuvissa metsänrinnassa, kaikkia\nnoita, jotka eivät osanneet käyttää kynää eivätkä useat lukeakaan,\nkaikkia noita, jotka eivät tunteneet elämän täyteläisyyttä eivätkä\nrikkautta, ainoastaan ankaran työn jokapäiväisen leivän vuoksi.\n\nHän rakasti heitä, tuskallisesti, palavan hellästi, niin että kyyneleet\nväkisin nousivat hänen silmiinsä. Hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt\nheidän hyväkseen, mutta hän rakasti heitä, kaikkia ja itsekutakin,\nrakasti heidän vikojaan, paheitaan ja raihnaisuuksiaankin. Oi, Herra\nJumala, tulisipa päivä, jolloin hekin rakastaisivat häntä!\n\nGösta Berling heräsi unestaan: hänen vaimonsa laski kätensä hänen\nkäsivarrelleen. Kansa oli mennyt, he seisoivat yksin portailla.\n\n\"Oi Gösta, Gösta, miten sinä saatoit!\"\n\nKreivitär pani kätensä kasvoilleen ja itki.\n\n\"Se on totta, mitä minä sanoin\", huudahti Gösta. \"En ole koskaan\nluvannut Nygårdin tytölle naivani häntä. 'Tule tänne ensi perjantaina,\nniin saat nähdä hauskaa', niin minä sanoin hänelle, en mitään muuta.\nMinä en voi mitään sille, että hän piti minusta.\"\n\n\"Oi, ei se ollut sitä; mutta kuinka sinä voit sanoa kansalle, että minä\nolen hyvä ja puhdas? Gösta, Gösta! Etkö sinä tiedä, että minä rakastin\nsinua jo ennen kuin se oli luvallista! Minä äsken häpesin kansaa,\nGösta. Olin kuolla häpeästä.\"\n\nJa nyyhkytykset vapisuttivat häntä.\n\n\"Oi, ystäväni, rakastettuni\", Gösta sanoi hiljaa. \"Sinä onnellinen,\njoka olet niin hyvä! Sinä onnellinen, kun sinulla on niin kaunis\nsielu!\"\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku\n\nKEVENHÜLLER\n\n\nSaksassa syntyi 1770-luvulla Kevenhüller, sittemmin oppinut ja\nmonitaitoinen. Hän oli linnankreivin poika ja olisi saanut asua\njaloissa linnoissa ja ratsastaa keisarin kupeella, jos olisi tahtonut;\nmutta hänpä ei tahtonut.\n\nHän olisi halunnut panna linnan korkeimpaan torniin tuulimyllyn siivet,\ntehdä ritarisalin pajaksi ja neitsytkammion kellosepänverstaaksi. Hän\nolisi halunnut täyttää linnan viuhuvilla pyörillä ja keikkuvilla\nvivuilla. Mutta kun moinen ei käynyt päinsä, niin hän hylkäsi koko\nkomeuden ja meni kellosepän oppiin. Niin hän oppi kaikki, mitä\nhammasrattaista, jousista ja heilureista voi oppia. Hän oppi tekemään\naurinkokelloja ja tähtikelloja, pöytäkelloja, joissa piipattivat\nkanarialinnut ja toitottivat torvea paimenet, kellolaitteita, joiden\nkummalliset koneistot täyttivät koko kirkontornin, ja niin pieniä\ntaskukellon sisuksia, että ne voi sovittaa medaljonkiin.\n\nSaatuaan mestarikirjan hän nakkasi repun selkäänsä, otti ryhmysauvan\nkäteensä ja kuljeksi paikasta toiseen tutkien kaikkea, mikä kuunaan\nhyrrää teloilla ja pyörillä. Kevenhüller ei ollut mikään tavallinen\nkelloseppä, hän aikoi suureksi keksijäksi ja maailman parantajaksi.\n\nKun hän siten oli samonnut monet maat, läksi hän muun muassa\nVermlantiinkin tutkimaan myllynrattaita ja kaivoslaitteita. Eräänä\nkauniina aamuhetkenä hän sattui kulkemaan Karlstadin torin poikki.\nMutta samana aamuhetkenä oli metsänemäntäkin nähnyt hyväksi ulottaa\nvaelluksensa kaupunkiin asti. Tuo jalo rouva kulki hänkin poikki torin,\nmutta vastakkaiselta puolen, ja siten hän kohtasi Kevenhüllerin.\n\nSiinäpä kellosepän kisällille kohtaus. Rouvalla oli loistavat, vihreät\nsilmät ja sankka, vaalea tukka, joka ulottui melkein maahan, ja hän oli\npukeutunut vihreään, välkähtelevään silkkiin. Hiisi ja pakana kun oli,\nhän oli kauniimpi kaikkia kristittyjä naisia, mitä Kevenhüller oli\nnähnyt. Sälli pysähtyi kuin hassahtava katselemaan naista, kun tämä\nasteli vastaan.\n\nMetsähinen tuli suoraan metsän uumenista, jossa sananjalat kasvavat\nkorkeina kuin puut, jossa jättiläismäiset hongat pimentävät\nauringonvalon niin, että se keltaiselle sammalelle lankeaa vain\nkultaisina pilkkeinä, ja jossa vanamot ryömivät jäkäläisillä kivillä.\n\nMinä olisin oikein kerta kaikkiaan tahtonut olla Kevenhüllerin sijassa\nnäkemässä häntä: sananjalanlehtiä ja kuusenhavuja tukkaan takertuneena\nja pieni, musta kyykäärme kaulassa. Ajatelkaapa häntä, käynniltään\nsulavaa kuin petoeläin, pihkan ja mansikan, vanamon ja sammalen raikas\ntuoksu ympärillään!\n\nMiten mahtoivatkaan ihmiset häntä tuijottaa hänen suvaitessaan tulla\nkävelemään keskelle Karlstadin toria. Hevoset kai pillastuivat\nsäikähtäessään hänen pitkää tukkaansa, joka liehui aamutuulessa.\nKatupojat juoksivat hänen perässään. Miehet jättivät puntarinsa ja\nlihakirveensä töllistelläkseen häntä. Naiset juoksivat kirkuen hakemaan\npiispaa ja tuomiokapitulia ajamaan tuota kelvotonta pois kaupungista.\n\nItse hän kulki tyynenä ja majesteetillisena ja hymyili koko metelille,\nja silloin Kevenhüller näki pienten, suippojen pedonhampaiden loistavan\npunaisten huulten raosta.\n\nHän oli heittänyt viitan hartioilleen, ettei huomattaisi, kuka hän oli,\nmutta onnettomuudekseen oli unohtanut kätkeä häntänsä. Nyt se riippui\ntakana ja tulla laahasi pitkin katukiviä.\n\nKevenhüller näki hännän hänkin; mutta sälliäpä säälitti, että niin\nylhäissyntyinen nainen antautui kaupunkilaisten pilkan esineeksi; sen\nvuoksi hän kumarsi kaunottarelle ja sanoi kohteliaasti:\n\n\"Suvaitseeko teidän armonne nostaa laahustintaan.\"\n\nMetsänemäntää liikutti tämä, eikä vähemmän miehen hyvänsuopeus kuin\nhänen kohteliaisuutensa. Hän seisahtui aivan Kevenhüllerin eteen ja\nkatsoi häneen sellaisella tavalla, että Kevenhülleristä tuntui kuin\nolisivat loistavat kipunat lentäneet rouvan silmistä hänen aivoihinsa.\n\"Huomaa se, Kevenhüller\", hän sanoi, \"tästä lähtien sinä voit noilla\nkahdella kädelläsi tehdä minkä taitotyön tahansa, mutta ainoastaan\nyhden kutakin lajia.\"\n\nHän sanoi niin, ja hän voi pitää sanansa. Sillä kukapa ei tietäisi,\nettä metsänviidakon vihreähelmalla on valta antaa neroa ja ihmeellistä\nvoimaa niille, jotka saavuttavat hänen suosionsa.\n\nKevenhüller jäi Karlstadiin ja vuokrasi sieltä työpajan. Hän vasaroi ja\nteki työtä yöt päivät. Kahdeksassa päivässä hän tekaisi ihmetyön. Se\noli itsestään kulkevat vaunut. Ne kulkivat ylä- ja alamäkeä, kulkivat\nnopeasti ja hitaasti, niitä voi ohjata ja kääntää, pysäyttää ja panna\nkäyntiin miten tahtoi. Kerrassaan mainiot vaunut ne olivat.\n\nNyt tuli Kevenhülleristä kuulu mies ja hän sai ystäviä kaikkialla\nkaupungissa. Hän oli niin ylpeä vaunuistaan, että matkusti Tukholmaan\nnäyttämään niitä kuninkaalle. Hänen ei tarvinnut matkalla odottaa\nkievarin hevosia eikä riidellä kyytimiesten kanssa. Hänen ei tarvinnut\ntäristä maalaiskieseissä eikä maata hollituvan puupenkillä. Hän ajoi\nylpeästi omilla vaunuillaan ja tuli parissa tunnissa perille.\n\nHän hurautti suoraan linnaan, ja kuningas tuli hovinaistensa ja\nhoviherrainsa kanssa katselemaan, miten hän ajoi. He eivät kyllin\ntainneet häntä ylistää.\n\nSilloin kuningas sanoi: \"Nuo vaunut sinun sopii hyvin antaa minulle,\nKevenhüller.\" Ja vaikka hän vastasi: ei, niin kuningas oli itsepäinen\nja tahtoi vain saada ne vaunut.\n\nSilloin näki Kevenhüller, että kuninkaan seurueessa oli hovinainen,\njolla oli vaalea tukka ja vihreä hame. Hän tunsi kyllä hänet ja arvasi,\nettä juuri tämä oli neuvonut kuningasta pyytämään häneltä vaunut. Mutta\nhän tuli epätoivoiseksi. Hän ei voinut sietää, että toisella olisi\nhänen vaununsa, eikä hän liioin voinut kuninkaalta evätäkään. Sen\ntähden hän ajoi vaununsa sellaisella vauhdilla linnanmuuriin, että ne\nlensivät tuhansiksi pirstaleiksi.\n\nKun hän tuli takaisin Karlstadiin, niin hän koetti tehdä uudet vaunut.\nMutta hän ei osannut. Silloin hän kauhistui lahjaa, jonka metsänemäntä\noli hänelle antanut. Hän oli jättänyt laiskurin elämän isänsä linnassa\ntullakseen monen hyväntekijäksi eikä valmistaakseen taikavehkeitä,\njoita vain yksi voi käyttää. Mitä siitä hänelle, vaikka hänestä\ntulisikin suuri mestari, niin, vaikka kaikkein mestarien mestari, kun\nhän ei voi monistaa ihmelaitteitaan tuottamaan hyötyä tuhansille?\n\nJa tuo oppinut monitaitoinen mies ikävöi rauhallista, tasaista työtä\nniin suuresti, että hän rupesi kivenhakkaajaksi ja muurariksi. Ja niin\nhän rakensi sen suuren kivitornin, joka on länsisillan vieressä, isänsä\nritarilinnan emätornin mallin mukaan, ja hän aikoi vielä rakentaa\npitkän rivin huoneita, portaaleja, linnanpihoja, valleja ja\nriipputorneja, jotta Klara-joen rannalle olisi kohonnut koko\nritarilinna.\n\nJa siinä linnassa hän aikoi toteuttaa lapsuutensa unelman.\nTeollisuudella ja käsitöillä kaikenkaltaisilla piti oleman\nlinnansaleissa koti. Valkoiset myllyrengit ja mustat sepät, kellosepät,\njoilla oli vihreät varjostimet rasittuneiden silmiensä suojana,\nmustakätiset värjärit, kankurit, sorvarit, viilarit, kaikki he saisivat\ntyöpajansa hänen linnassaan.\n\nJa aie onnistui hyvin. Kivistä, jotka hän oli murtanut itse, hän oli\nmuurannut päätorninsa. Hän oli pannut tuulimyllyn siivet tornin\nhuippuun -- sillä tornista piti tulla mylly -- ja nyt hän aikoi tehdä\npajan.\n\nSeisoipa hän sitten eräänä päivänä katsellen, kuinka nuo keveät, vahvat\nsiivet pyörähtelivät tuulessa. Silloin hänet valtasi taas se vanha\npaha.\n\nHänestä tuntui kuin tuo vihreäpukuinen taas olisi katsellut häntä\nloistavilla silmillään, kunnes hänen aivonsa jälleen syttyivät tuleen.\nHän sulkeutui työpajaansa, ei maistanut ruokaa, ei nauttinut lepoa ja\nteki työtä lakkaamatta. Niin hän kahdeksassa päivässä teki uuden\nihmekalun.\n\nJa niin hän sitten päivänä muutamana nousi tornin katolle ja alkoi\nvirittää siipiä olkapäihinsä.\n\nKaksi koulupoikaa ja kimnasisti, jotka istuivat sillan laidalla\nsalakoita onkimassa, näkivät hänet, ja he huusivat niin, että koko\nkaupunki kaikui. He lähtivät juosta kirmaisemaan; läähättäen he\njuoksivat katua ylös, toista alas, jyskyttivät joka ovelle ja huusivat:\n\n\"Kevenhüller lähtee lentoon! Kevenhüller lähtee lentoon!\"\n\nMestari seisoi aivan tyynenä tornin katolla ja kiinnitti siipiä\nyllensä, ja sillä välin tulla kuhisi väkeä paikalle vanhan Karlstadin\nahtailta kaduilta.\n\nPiiat jättivät kiehuvan patansa ja kohoavan taikinansa. Mummot\nheittivät sukankutimensa, pistivät sankalasit nokalleen ja juosta\nhaihattivat pitkin katua. Raatimiehet ja pormestari nousivat\ntuomiopöydästä. Rehtori viskasi kieliopin nurkkaan; koulupojat\nryntäsivät luokistaan lupaa odottamatta. Koko kaupunki oli hyppyjalalla\nläntistä siltaa kohti.\n\nPian oli sillalla mustanaan ihmisiä. Suolatori oli kuin pultattu, ja\nkoko joenranta aina piispantalolle asti kihisi väkeä. Siinä oli tungos\nsuurempi kuin Pietarinmessussa; siinä oli enemmän katselunhaluisia kuin\nsilloin, kun kuningas Kustaa III ajoi kaupungin läpi kahdeksan hevosta\nedessä ja niin hurjaa vauhtia, että vaunut kiisivät käännöksissä\nkahdella pyörällä.\n\nKevenhüller sai viimein siivet ylleen ja läksi lentoon. Hän löi niillä\npari iskua, ja sitten hän oli ilman varassa. Hän lojui vatsallaan ja ui\nilmameressä korkealla maasta.\n\nHän veti ilmaa keuhkoihinsa täysin siemauksin; se oli voimakasta ja\npuhdasta. Hänen rintansa laajeni, ja vanha ritariveri alkoi kiehua\nhänen suonissaan. Hän pyöriskeli kuin kyyhky, hän leijaili kuin kotka,\nhänen siipensä olivat nopeat kuin pääskyn, hän suuntasi kulkunsa\nvarmasti kuin ajohaukka. Ja hän katsoi koko tuota alhaalle maahan\nkytkettyä joukkoa, joka tähysti häntä, ilma-uimaria. Olisipa hän voinut\ntehdä kullekin heistä samanlaisen siipiparin! Olisipa hän voinut antaa\njokaiselle heistä voiman kohottautua tähän raikkaaseen ilmaan.\nMillaisia ihmisiä heistä tulisi! Hänen ainainen ongelmansa ei päästänyt\nhäntä rauhaan tänä voitonkaan hetkenä. Hän ei voinut nauttia pelkästä\nomasta hyvästään. Ah, sitä metsänemäntää, jospa hän vain saisi tavata\nhänet!\n\nSilloin hän näki silmin, jotka voimakas auringonvalo ja kimmeltävä ilma\nolivat melkein sokaisseet, että jokin lensi suoraan häntä kohti. Suuret\nsiivet, juuri samanlaiset kuin hänellä itsellään, hän näki, ja siipien\nvälissä ui ihmisolento. Keltainen tukka liehui, vihreä silkki lainehti,\nhuimat silmät säkenöivät. Siinä se oli, siinä se oli!\n\nKevenhüller ei siekaillut. Hurjaa vauhtia hän syöksähti kummituksen\nkimppuun halaten suudella häntä tai lyödä häntä -- ei tiennyt kumpaako\noikein -- mutta varmasti pakottaa hänet poistamaan kirouksen hänen\nelämästään. Siinä hurjassa vauhdissa hän menetti malttinsa ja älynsä.\nHän ei nähnyt mitään muuta kuin hulmuavat hiukset ja hurjat silmät. Hän\npääsi aivan lähelle häntä ja ojensi kätensä tarttuakseen toiseen.\nSilloin takertuivat hänen siipensä metsähisen siipiin, ja metsänemännän\nsiivet olivat vahvemmat, mestarin siivet halkesivat ja särkyivät\nkerrassaan, hän itse pyörähti nurinniskoin ja suistui alas, tietämättä\nmihin.\n\nKun hän tuli tajuihinsa, niin hän makasi oman torninsa katolla,\nsärkynyt lentokone vieressä. Hän oli lentänyt suoraan omaa myllyään\nvastaan; myllyn siivet olivat tarttuneet häneen, kiepauttaneet häntä\npari kertaa ympäri ja paiskanneet sitten torninkatolle.\n\nSe oli sen leikin loppu.\n\nKevenhülleristä tuli nyt taas epätoivon mies. Rehellinen työ inhotti\nhäntä, ja kummitusvehkeitä hän ei uskaltanut käyttää. Jos hän vielä\ntekee jonkun ihmetyön ja on pakotettu sen hävittämään, niin hänen\nsydämensä murtuu surusta. Ja jollei hän sitä tuhoa, niin hän tulee\nhulluksi ajatellessaan, ettei voi hyödyttää sillä toisia.\n\nHän etsi kisällinreppunsa ja kyhmysauvansa, antoi myllyn jäädä siihen\nsemmoisenaan ja päätti lähteä etsimään metsänemäntää.\n\nHän hankki hevoset ja rattaat, sillä hän ei ollut enää nuori eikä keveä\njaloistaan. Ja kerrotaan, että kun hän tuli metsään, hän astui pois\najopeleistä, meni viitaan ja alkoi huutaa viidakon vihreähelmaa.\n\n\"Metsänemäntä, metsänemäntä, minä Kevenhüller, Kevenhüller, täällä\nhuudan! Tulkaa, tulkaa!\" Mutta hän ei tullut.\n\nNiillä matkoillaan hän joutui Ekebyhyn, muutamia vuosia ennen kuin\nmajurinrouva sieltä karkotettiin. Siellä otettiin hänet hyvin vastaan,\nja sinne hän jäi. Ja kavaljeerien sarja lisääntyi nyt pitkällä,\nvahvalla ritarimiehellä, reippaalla herralla, joka piti puolensa\noluthaarikan ääressä ja metsästysretkillä. Hänen lapsuutensa muistot\npalasivat, hän salli nimitellä itseään kreiviksi, ja hän tuli yhä\nenemmän saksalaisen ryöväriparonin muotoiseksi: suuri kotkannokka,\nkarskit kulmakarvat, täysparta, joka oli leuan alta suippo, ja viikset\nkopeasti yläkiverät.\n\nHän oli kavaljeeri kavaljeerien vertainen eikä ollut parempi kuin\nmuutkaan tuossa joukossa, jota kansa uskoi majurinrouvan valmistavan\npaholaiselle. Hänen tukkansa harmaantui ja aivonsa uinahtivat. Niin\nvanha hän jo oli, ettei hän enää saattanut nuoruutensa urotekoja\nuskoakaan. Ei hän ollut se mies, jolla oli salaiset tiedot. Ei hän\nollut tehnyt niitä itsestään kulkevia vaunuja eikä lentokonetta. Oi ei;\npelkkää kaskua, pelkkää kaskua!\n\nMutta sitten kävi niin, että majurinrouva karkotettiin Ekebystä, ja\nkavaljeerit tulivat suuren kartanon isänniksi. Silloin alkoi\nelämöiminen, jolle ei maassa vertaa. Myrsky nousi ja temmelsi yli maan;\nkaikki vanha hullutus puhkesi nuoruuden raivolla, kaikki paha joutui\nliikkeeseen, kaikki hyvä vapisi -- ihmiset taistelivat maan päällä, ja\nhenget taivaassa. Sudet tulivat Dovrelta noita-akka selässä,\nluonnonvoimat pääsivät valloilleen, ja Ekebyhyn tuli metsänemäntä.\n\nKavaljeerit eivät häntä tunteneet. He luulivat, että hän oli köyhä ja\nahdistettu nainen, jonka julma anoppi oli syössyt epätoivoon. He\nantoivat hänelle turvaa, kunnioittivat häntä kuin kuningatarta ja\nrakastivat häntä kuin lapsukaista.\n\nKevenhüller yksin tiesi, kuka hän oli. Ensin hän kyllä oli ollut yhtä\nsokea kuin muutkin. Mutta eräänä päivänä oli naisella vihreältä\nläikehtivä silkkipuku, ja kun hänellä oli se yllään, tunsi Kevenhüller\nhänet taas.\n\nSiellä hän istui silkissä lekottaen Ekebyn parhaimmalla sohvalla, ja\nvanhat herrat palvelivat häntä kuin narrit. Yksi oli kokki, toinen\nkamaripalvelija, kolmas esilukija, joku oli hovisoittaja, joku\nhovisuutari: kaikki he olivat valinneet osansa.\n\nSairas hän muka oli, tuo häijynnahka, menninkäinen; mutta kyllä\nKevenhüller tiesi, miten sen taudin laita oli. Kuningatar kujeili vain\nheidän kustannuksellaan, sellainen hän oli.\n\nHän varoitti kavaljeereja kavahtamaan häntä. \"Katsokaa noita pieniä\nteräviä hampaita\", hän sanoi, \"ja noita villejä, loistavia silmiä. Hän\non metsänemäntä -- kaikki paha on liikkeellä tänä kamalana aikana. Minä\nsanon teille, hän on metsänemäntä, tullut tänne turmioksemme. Minä olen\nnähnyt hänet ennenkin.\"\n\nMutta kun Kevenhüller näki metsänemännän ja tunsi hänet, valtasi hänet\ntyönhalu. Hänen aivonsa alkoivat palaa ja kiehua, hänen sormiaan\npakotti halu kouristaa vasaraa ja viilaa; hän ei voinut taistella\nitseänsä vastaan. Katkerin mielin hän veti ylleen työtakin ja sulkeutui\nvanhaan työkalupajaan, joka nyt oli hänen verstaansa.\n\nSilloin kävi Ekebystä yli Vermlannin huuto:\n\n\"Kevenhüller on ryhtynyt työhön.\"\n\nJa henkeä pidättäen kuunneltiin vasaran kalsketta, viilan kirskutusta\nja palkeen puhkinaa suljetusta pajasta.\n\nUusi ihmetyö on näkevä päivänvalon. Mimmoinen se mahtaa olla? Opettaako\nhän nyt käymään veden päällä, vai menemään tikapuilla otavaan?\n\nMikään ei ole mahdotonta sellaiselle miehelle. Omin silmin on nähty\nhänen vaununsa huristavan katuja pitkin. Hänellä on metsänemännän\nlahja: mikään ei ole hänelle mahdotonta.\n\nEräänä yönä, lokakuun ensimmäisenä tai toisena, oli hänen ihmetyönsä\nvalmis. Hän tuli työpajasta kantaen sitä käsillään. Se oli pyörä, joka\nhyrräsi lakkaamatta ympäri; kun se käännähti, loistivat värttinät kuin\ntuli, ja siitä läksi valoa ja lämpöä. Kevenhüller oli tehnyt auringon.\nKun hän toi sitä pajasta, niin tuli yö niin valoisaksi, että varpuset\nalkoivat tirskutella ja pilvet hehkua aamuruskoa.\n\nSe oli kerrassaan mainio keksintö. Ei enää pimeää eikä pakkasta\nmaailmassa. Häntä huimasi, kun hän sitä ajatteli. Päivän aurinko\nnousisi ja laskisi edelleen, mutta sen kadottua loimuaisivat hänen\ntuhannet ja tuhannet tulipyöränsä yli maan, ja ilma väreilisi lämpöä\nkuin kuumimpina kesäpäivinä. Silloin korjataan kypsiä satoja\nsydäntalven tähtitaivaan alla; mansikat ja puolukat puhkevat metsämäkiä\nkaiken vuotta; jää ei koskaan kytke vettä.\n\nKun nyt uusi keksintö oli valmis, niin se oli luova uuden maan. Hänen\ntulipyöränsä oli oleva köyhäin turkki ja kaivosmiesten aurinko. Se\nantaa käyttövoiman tehtaille, elämän luonnolle, uuden, rikkaan ja\nonnellisen olon ihmiskunnalle. Mutta samassa hän kuitenkin tiesi, että\nkaikki se oli unelmaa ja ettei metsänemäntä koskaan salli hänen\nmonistaa tulipyöräänsä. Ja vihassaan ja kostonhimossaan hän päätti\nhänet tappaa, ja niinpä hän ei tiennyt, mitä oikein teki.\n\nHän meni päärakennukselle ja asetti tulipyöränsä aivan eteisen\nportaiden nurkkaan. Hänen aikeensa oli sytyttää talo tuleen ja polttaa\nmetsähinen sinne.\n\nSitten hän meni takaisin pajaansa ja kuunteli siellä hiljakseen.\n\nKohta alettiin kartanolla huutaa ja kirkua. Nyt rupesi ilmenemään, että\nsuuri urotyö oli tehty.\n\nNiin, juoskaa te, huutakaa, läpätkää! Nyt se palaa taloon,\nmetsänemäntä, se, jota te silkillä hyllyttelitte.\n\nKääntelehtiikö se tuskissa, pakeneeko liekkejä huoneesta huoneeseen?\nAh, miten vihreä silkki loimuaa liekeissä ja miten liekit leikkivät\nupeassa tukassa! Rohkeutta, liekit, huimaa rohkeutta, vangitkaa hänet,\npistäkää hänet tuleen. Noita-akat palavat! Älkää pelätkö hänen\nloitsujansa, liekit! Antakaa hänen palaa! Onhan olemassa mies, jonka on\ntäytynyt palaa hänen tähtensä kaiken ikänsä.\n\nKellot läppäsivät, vaunut ratisivat, ruiskut vedettiin pihalle, vettä\npumputtiin letkuilla järvestä, väkeä riensi paikalle kaikista kylistä.\nOli huutoa, voivotusta ja käskyjä, katot suistuivat sisään; rätisi ja\njyrisi hirmuinen tulipalo. Mutta mikään ei häirinnyt Kevenhülleriä. Hän\nistui hakkuupölkyllä käsiään hykerrellen.\n\nSitten hän kuuli jyrinän kuin taivas olisi luhistunut, ja riemuissaan\nhän hypähti pystyyn. \"Nyt se on tehty\", hän huudahti. \"Nyt hän ei\npelastu, nyt hän on sortunut hirsien alle tai palanut liekkeihin. Nyt\nse on tehty.\"\n\nJa hän ajatteli Ekebyn kunniaa ja mahtia, joka täytyi uhrata näin, että\nmetsänemäntä saataisiin pois maailmasta. Ajatteli ihania saleja, joissa\noli asunut niin runsas riemu, huoneita, jotka olivat kajahdelleet ilon\nmuistoja, pöytiä, jotka olivat notkuneet herkkuruokien alla, kalliita,\nvanhoja huonekaluja, hopeita ja porsliineja, joita ei voi hankkia\ntakaisin...\n\nJa yht'äkkiä hän hyppäsi kirkaisten pystyyn. Hänen tulipyöränsä, hänen\naurinkonsa, malli, josta kaikki oli tuleva, eikö hän ollut pistänyt\nsitä portaiden alle, sytyttääkseen tulipalon!\n\nKevenhüller oli kauhusta kivettynyt ja halveksi itseänsä.\n\n\"Olenko minä hullu?\" hän sanoi. \"Miten minä voin olla sellainen?\"\n\nSamassa aukeni pajan hyvin suljettu ovi, ja vihreähelma astui sisään.\n\nMetsänemäntä seisoi kynnyksellä hymyilevänä ja kauniina. Hänen\nvihreässä verhossaan ei ollut vikaa, ei tahraa, ei ollut palonkäry\ntarttunut hänen tuuheaan tukkaansa. Hän oli sellainen, jollaisena\nKevenhüller oli nähnyt hänet Karlstadin torilla, nuoruutensa päivinä;\npedon häntä laahasi hänen jalkojensa välissä, ja hän toi metsän kaiken\nhuimuuden ja tuoksun matkassaan.\n\n\"Nyt Ekeby palaa\", hän sanoi nauraen.\n\nKevenhüller kohotti moukarin ja aikoi iskeä sen hänen päähänsä, mutta\nsilloin hän näki, että metsällisellä oli kädessään hänen tulipyöränsä.\n\n\"Katsopas, mitä sinulle pelastin\", hän sanoi.\n\nKevenhüller heittäysi hänen eteensä. \"Sinä särjit minun vaununi, sinä\nmusersit minun siipeni ja sinä tuhosit minun elämäni. Sääli, armahda\nminua!\"\n\nMetsänemäntä keikahti höyläpenkille ja istuutui siihen, yhtä nuorena ja\nveitikkamaisena kuin silloin kun Kevenhüller näki hänet ensi kerran\nKarlstadin torilla.\n\n\"Huomaan sinun tietävän, kuka minä olen\", hän sanoi.\n\n\"Minä tiedän ja olen aina tietänyt, kuka sinä olet\", sanoi miesraukka,\n\"sinä olet nerous. Mutta vapauta nyt minut! Ota lahjasi pois minulta!\nOta pois ihmetöiden lahjat! Anna minun olla tavallinen ihminen! Miksi\nsinä vainoat minua? Miksi sinä tuhoat minut?\"\n\n\"Hullu\", sanoi metsänemäntä. \"Milloinkaan en ole tahtonut sinulle\nmitään pahaa. Minä annoin sinulle suuren palkinnon; mutta voin sen\nottaa poiskin, jollei se sinua miellytä. Mutta harkitse tarkoin! Sinä\nkadut vielä.\"\n\n\"En, en\", huudahti Kevenhüller, \"ota pois minulta ihmetöiden voima!\"\n\n\"Ensin sinun täytyy hävittää tämä\", sanoi metsänemäntä ja heitti\ntulipyörän hänen eteensä lattialle.\n\nKevenhüller ei epäröinyt. Hän huitaisi moukarilla kimaltavaa\ntuliaurinkoa, joka oli vain ilkeä velhon kalu, kun sitä ei saanut\nkäyttää tuhansien hyödyksi. Kipunat sinkosivat ympäri huonetta, sirut\nja tulenliekit tanssivat hänen ympärillään, ja pian oli hänen\nviimeinenkin ihmelaitteensa muruina.\n\n\"Niin, no minä otan nyt siis lahjani sinulta\", sanoi metsänemäntä.\n\nKun hän seisoi jo menossa ovelle ja ulkoa virtasi tulipalonhohde\nhäneen, katsahti Kevenhüller häneen viimeisen kerran.\n\nKauniimmalta kuin milloinkaan hän näytti miehestä nyt, eikä enää\nilkeältä: vain ankaralta ja ylevältä.\n\n\"Hullu\", sanoi metsänemäntä. \"Kielsinkö mitenkään antamasta muiden\nmonistaa töitäsi? Mitä minä muuta tahdoin kuin varjella neroa\nkäsityöläisen toimelta.\"\n\nJa hän meni. Kevenhüller tuli pariksi päivää sekapäiseksi. Sittemmin\nhän taas tuli tavalliseksi ihmiseksi.\n\nMutta hourupäissään hän oli polttanut Ekebyn. Yksikään ihmisistä ei\nkuitenkaan vahingoittunut. Silti suretti kavaljeereja suuresti, että\ntuon vieraanvaraisen kodin piti kärsiä heidän aikanaan niin paljon\nvahinkoa.\n\nOi te myöhäisten aikain lapset, olisinpa minä tai te kohdanneet\nKarlstadin torilla metsänemännän! Luuletteko, etten minä olisi juossut\nmetsään huutamaan: \"Metsänemäntä, metsänemäntä, minä se olen,\nKevenhüller, Kevenhüller!\" Mutta kukapa näkee hänet enää nykyaikaan?\nKuka meidän päivinämme valittaa saaneensa liiaksi hänen lahjojaan?\n\n\n\n\nYhdeskolmatta luku\n\nBROBYN MARKKINAT\n\n\nLokakuun ensimmäisenä perjantaina alkavat suuret markkinat, jotka\nkestävät kahdeksan päivää. Se on syksyn suuri juhla. Sen edellä\nteurastetaan ja leivotaan joka pirtissä; uudet talvipuvut valmistuvat\npantaviksi ylle ensi kertaa; juhlaruoat -- sellaiset kuin köyhänhanhi\nja juustokaakku -- seisovat pöydällä päivät päästään; paloviinamäärät\nlisätään kaksin verroin; työ lepää. On juhla jokaisessa talossa.\nPalvelijat ja työväki saavat silloin palkkansa ja pitävät pitkiä\nneuvotteluja, mitä he ostavat markkinoilta. Pitkämatkaisia tulee\npienissä ryhmissä tietä pitkin reppu selässä ja sauva kädessä. Monet\najavat karjaansa markkinoille. Pienet, itsepäiset mullikat ja vuohet,\njotka pysähtyvät mäessä ja päkistävät etujaloin vastaan, tuottavat\naika harmia omistajalle ja suurta hauskuutta katselijoille.\nHerraskartanoiden vierashuoneet ovat täynnä rakkaita vieraita; uutisia\nkerrotaan ja karjan ja tavaran hinnoista pakistaan. Lapset uneksivat\nmarkkinaleluista ja markkinarahoista.\n\nJa ensimmäisenä markkinapäivänä -- miten väkeä silloin nousta\nkuhiseekaan Brobyn mäkiä avaralle markkinakentälle! Kojut on\npystytetty, kojut joihin kaupungin kauppiaat ovat levittäneet\ntavaransa, kun taas taalalaiset ja länsigöötalaiset ovat\npinonneet tavaransa loppumattomille tiskiriveille, joiden valkeat\ntelttakatot lepattavat. Nuorallatanssijoita, posetiivareita ja\nsokeita viulunsoittajia siellä on viljalti, samoin ennustajia,\nkaramellinkauppiaita ja viinakapakoita. Kojujonon taakse on savi- ja\npuuastioita ladottu riviin. Sipulia ja piparjuurta, omenia ja\npäärynöitä tarjoilevat suurten kartanoiden puutarhurit kaupaksi. Suuria\nmaaneliöitä anastavat ruskeanpunaiset, kirkkaiksi tinatut kupariastiat.\n\nMarkkinoista huomaa kuitenkin, että Svartsjössä ja Brossa ja Löfvikissä\nja muissa Lövenin pitäjissä on puute: kauppa käy huonosti kojuissa ja\ntiskien ääressä. Eniten liikettä on eläintorilla, sillä monen täytyy\nmyydä sekä lehmänsä että hevosensa tullakseen itse toimeen yli talven.\nSiellä häärätään myös hurjassa, jännittävässä hevosenvaihdossa.\n\nHauskaa on Brobyn markkinoilla. Jos on vain rahaa pariin ryyppyyn, niin\nkyllä on rohkeutta. Eikä se viina saa pelkästään iloa aikaan: kun\nihmiset tulevat yksinäisistä metsätaloista markkinakentälle\nlainehtivaan ihmisjoukkoon ja kuulevat huutavan, nauravan markkinaväen\nmelun, niin he ikään kuin jo juopuvat ilosta, hurjistuvat pauhaavasta\nmarkkinaelämästä.\n\nKyllähän tehdään paljon kauppaakin niin suuressa joukossa, mutta se on\ntuskin pääasia. Tärkeintä on saada mukaansa parvi sukulaisia tai\nystäviä kärryille ja tarjota hänelle lammasmakkaraa, köyhänhanhea ja\nviinaa tai houkutella tyttö ottamaan lahjaksi virsikirja ja silkkihuivi\ntai mennä katsomaan pienokaisille markkinatuliaisia.\n\nKaikki ne, joiden ei ole täytynyt jäädä kotiin hoitamaan taloa ja\nkarjaa, ovat tulleet näille Brobyn markkinoille. Siellä on Ekebyn\nkavaljeerit ja Nygårdin metsäkulmalaiset, Norjan hevoskauppiaat,\npohjoisten metsien suomalaiset, maantien mustalaiset.\n\nJoskus tuo pauhaava meri painautuu yhteen pyörteeseen, joka kieppuu\nhuimissa kaarteissa jonkin keskipisteen ympäri. Kukaan ei tiedä, mitä\non sisimpänä, ennen kuin pari poliisia tunkeutuu joukon läpi tekemään\nlopun tappelusta tahi nostamaan pystyyn kaatuneet rattaat. Ja\nseuraavassa tuokiossa on uusi väen kihinä kauppamiehen ympärillä, joka\nkinastelee sukkelan maalaistytön kanssa.\n\nSitten -- keskipäivän tienoissa alkaa se suuri tappelu. Talonpojat ovat\nhuomanneet, että länsigöötalaisten kyynärkepit ovat liian lyhyet, ja\nsiitä sukeutuu ensin riitaa ja rähinää heidän tiskiensä ympärillä;\nsitten joudutaan käsirysyyn. Sen arvaa jokainen, että monelle, joka ei\nniihin aikoihin nähnyt muuta kuin kurjuutta ja hätää, oli ikään kuin\nriemu vähän iskeä, sama sitten ketä tai mitä. Ja heti kun vahvat ja\ntappelunhaluiset näkevät nujakan käynnissä, kapaisevat he paikalle joka\ntaholta. Kavaljeerit aikovat juuri murtautua joukkoon rakentamaan\nomalla tavallaan rauhaa, ja Taalain miehet kiiruhtavat auttamaan\nlänsigöötalaisia.\n\nForsin vahva Maunu on leikissä innokkain. Humalassa hän on ja vihainen;\nnyt hän on suistanut maahan erään länsigöötalaisen ja alkanut löylyttää\nhäntä, mutta tämän hätähuudot kuullessaan juoksevat maanmiehet avuksi\nja koettavat pakottaa vahvaa Maunua laskemaan heidän toverinsa irti.\nSilloin kaataa vahva Maunu kangaspakat maahan tiskiltä ja tempaa itse\ntiskilevyn, joka on kyynärän leveä ja kahdeksan kyynärää pitkä ja\nnaulattu paksuista lankuista, ja alkaa sillä aseella huitoa.\n\nHän on hirmuinen mies, se vahva Maunu. Hän se potkaisi koko seinän\npellolle Filipstadin poliisiputkasta, hän se nostaa veneen vedestä ja\nkantaa sen hartioillaan. Voipa nyt arvata, että kun hän alkaa raskaalla\ntiskillä huitoa ympärilleen, niin koko kansa kaikkoaa ja\nlänsigöötalaiset myös. Mutta vahva Maunu tulee jäljestä huitoen\nympärilleen raskaalla levyllä. Nyt hän ei piittaa enää ystävistä eikä\nvihamiehistä: hän vain tahtoo jotakuta lyödä, kun sai kerran aseen.\n\nRahvas pakenee häntä kauhuissaan. Miehet ja naiset juoksevat ja\nkirkuvat. Mutta miten voivat paeta naiset, joilla useilla on lapsi\nhelmoissaan? Kojut ja kärryt ovat heidän tiellään, härät ja lehmät,\njotka ovat melusta hurjistuneet, estävät heitä pääsemästä pakoon.\n\nErääseen sopukkaan kojujen väliin on sulloutunut joukko naisia, ja tätä\nkohti hyökkää nyt jättiläinen. Eikö tuolla keskellä akkaparvea seiso\nLänsi-Göötan mies? Hän kohottaa levyn ja antaa sen humahtaa. Kalvaan,\ntyrmistävän tuskan vallassa ottavat naiset hyökkäyksen vastaan, painuen\nkuuruun tappavan iskun alla.\n\nMutta kun levy lankeaa viuhuen heitä kohti, murtuu sen voima erään\nmiehen kohotettuihin käsivarsiin. Se mies ei painunut maahan, vaan\nkohosi yli joukon, se mies oli vapaaehtoisesti ottanut vastaan iskun,\npelastaakseen niin monta kuolemasta. Vaimot ja lapset ovat\nvahingoittumatta. Mies on murtanut lyönnin hurjan voiman, mutta hän\nmakaakin nyt maassa tiedottomana.\n\nVahva Maunu ei nosta enää lankkuansa hyökätäkseen. Hän on nähnyt miehen\nkatseen juuri silloin, kun levy kohtasi hänen päälakensa, se hänet\nlamasi kerrassaan. Hän antoi itsensä sitoa ja viedä pois vastarintaa\ntekemättä.\n\nMutta kiitävää vauhtia leviää markkinoilla huhu, että vahva Maunu on\ntappanut Lennart-kapteenin. Kerrotaan, että hän, joka oli ihmisten\nystävä, kuoli pelastaakseen naiset ja turvattomat lapset.\n\nJa aivan hiljaiseksi tulee avara kenttä, jossa äsken pauhasi elämä\nhurjimmassa vauhdissaan, kauppa pysähtyy, tappelu taukoaa, pidot\nruokakirstujen ympärillä loppuvat, turhaan houkuttelevat\nnuorallatanssijat katsojia.\n\nKansan ystävä on kuollut, kansaa on kohdannut suru. Vaieten virtaavat\nkaikki paikalle, mihin hän kaatui. Hän makaa suorana, aivan tunnotonna;\nhaavaa ei näy, mutta pääkallo näyttää olevan litistynyt.\n\nJotkut miehet nostavat hänet varovasti tiskille, joka jäi\njättiläiseltä. He ovat huomaavinaan, että hän elää vielä.\n\n\"Mihin me hänet viemme?\" he kysyvät toisiltaan.\n\n\"Kotiinsa\", vastaa joukosta tuima ääni.\n\nOi, niin, hyvät kuomat, kantakaa hänet kotiin. Nostakaa hänet\nhartioillenne ja kantakaa hänet kotiin. Hän on ollut Jumalan\nleikkipallo, hän on ajelehtinut kuin höyhen Hänen henkensä\ntuulahduksessa. Kantakaa nyt hänet kotiin!\n\nHaavoitettu pää on levännyt vankilan kovalla lavitsalla, latojen\nolkikuvoilla. Antakaa sen nyt päästä kotiin ja levätä pehmoisella\ntyynyllä! Hän on kärsinyt syyttömästi häpeätä ja vaivaa, hänet on\najettu pois oman kotinsa ovelta. Harhaileva pakolainen hän on ollut,\nJumalan teitä matkaava sikäli mikäli niille sattui, mutta hänen\nkaipuunsa maa oli koti, jonka ovet Jumala oli häneltä sulkenut. Kenties\non koti nyt avoinna sille, joka on kuollut naisia ja lapsia\npelastaakseen.\n\nNyt ei hän tule rikollisena, jota hoippuvat juomaveikot taluttavat:\nhäntä saattaa sureva kansa, jonka majoissa hän on asunut sen\nkärsimyksiä helpottaakseen. Kantakaa hänet nyt kotiin!\n\nJa he tekevät niin. Kuusi miestä nostaa tiskin, jolla hän makaa,\nolkapäilleen ja kantaa hänet pois markkinakentältä. Missä he kulkevat,\nväistyvät ihmiset sivulle ja seisovat hiljaa: miehet paljastavat\npäänsä, ja naiset kyykistävät niinkuin kirkossa, kun Jumalan nimeä\nmainitaan. Monet itkevät ja pyyhkivät silmiään; toiset alkavat puhua,\nmillainen mies hän oli ollut, niin hyvä, niin iloinen, niin nokkela\nneuvoissaan, ja niin hurskas. Merkillistä on myös nähdä, että kun yksi\nkantajista väsyy, tulee heti toinen aivan hiljaa ja sijoittaa olkansa\nlevyn alle.\n\nNiinpä viedään Lennart-kapteenia senkin paikan ohi, jossa kavaljeerit\nseisovat.\n\n\"Pitänee mennä huoltamaan, että hän joutuu kunnolla kotiin\", sanoo\nBeerencreutz ja jättää paikkansa tiepuolessa, mennäkseen joukon mukana\nHelgesäteriin. Moni seuraa hänen esimerkkiään.\n\nMarkkinakenttä tulee kuin autioksi: väki menee Lennart-kapteenin kanssa\nHelgesäteriin. Täytyyhän huoltaa, että hän pääsee kotiin. Kaikki\nvälttämätön mikä piti ostaa saa jäädä sillensä; markkinatuomiset\npienokaisille unohtuvat, virsikirjan kauppa jää iäksi kesken,\nsilkkihuivi, joka välkkyi tytön silmissä, saa jäädä tiskille. Kaikkien\ntäytyy mennä huoltamaan, että Lennart-kapteeni pääsee kotiin.\n\nKun saatto tulee Helgesäteriin, on talo hiljainen ja autio. Taas\npaukkuvat everstin nyrkit suljettuun oveen. Kaikki palvelijat ovat\nmarkkinoilla; kapteeninrouva yksin on kotona. Hän se nyt avaakin.\n\nJa hän kysyy kuten kerran ennenkin:\n\n\"Mitä te tahdotte?\"\n\nJohon eversti vastaa, kuten kerran ennenkin:\n\n\"Me tuomme tänne sinun miestäsi.\"\n\nRouva katsoo everstiä, joka seisoo siinä jäykkänä ja vahvana kuten\naina. Rouva katsoo kantajia, jotka itkevät hänen takanaan, ja koko\npitkää rahvasjoukkoa. Hän seisoo portailla ja katsoo satoihin itkeviin\nsilmiin, jotka tuskaisesti tuijottavat häneen. Viimein hän katsoo\nmieheen, joka makaa suorana paareilla, ja hän painaa käden sydämelleen.\n\n\"Nuo ovat hänen kasvonsa\", hän mutisee.\n\nMuuta kysymättä hän kumartuu, vetää pois salvan, aukaisee ovet seppo\nselälleen ja menee sitten muiden edellä makuuhuoneeseen.\n\nEverstiä ja kapteeninrouvaa autetaan aukaisemaan kahden maattavaa\nsänkyä ja pudistamaan patjaa, ja sitten sijoitetaan Lennart-kapteeni\ntaas nukkumaan pehmeille untuville ja valkealle hurstille.\n\n\"Elääkö hän?\" kysyy rouva.\n\n\"Elää\", vastaa eversti.\n\n\"Onko toivoa?\"\n\n\"Ei. Ei mitään voida enää.\"\n\nOn hetkinen hiljaista, sitten pälkähtää rouvan päähän ajatus:\n\n\"Itkevätkö nuo kaikki hänen tähtensä?\"\n\n\"Itkevät.\"\n\n\"Mitä hän sitten on tehnyt?\"\n\n\"Viimeksi hän antoi vahvan Maunun lyödä itsensä kuoliaaksi,\npelastaakseen naiset ja lapset kuolemasta.\"\n\nRouva istuu taaskin hetkisen hiljaisena ja miettien.\n\n\"Millaiset kasvot hänellä oli, eversti, kun hän tuli kotiin kaksi\nkuukautta sitten?\"\n\nEversti säpsähtää. Nyt hän ymmärtää, nyt hän vasta ymmärtää.\n\n\"Göstahan oli hänet maalannut.\"\n\n\"Siispä suljin minä kavaljeerien koiruuden vuoksi häneltä hänen kotinsa\noven. Kuinka siitä vastaatte, eversti?\"\n\nBeerencreutz kohautti leveitä hartioitaan.\n\n\"Minulla on paljon vastattavaa.\"\n\n\"Mutta minä tarkoitan, että tämä lie pahinta, mitä olette tehnyt.\"\n\n\"Niinpä en ole koskaan kulkenutkaan raskaampaa tietä kuin tänään tänne\nHelgesäteriin. Muuten, vielä on kaksi, jotka ovat tähän asiaan\nvikapäitä.\"\n\n\"Ketkä ne ovat?\"\n\n\"Sintram on toinen, toinen hyvä serkkuseni itse. Serkku on ankara\nnainen. Minä tiedän, että moni on koettanut puhua serkulle hyvää hänen\nmiehestään.\"\n\n\"Se on totta\", vastaa kapteeninrouva.\n\nSitten hän pyytää kertomaan Brobyn juomingeista.\n\nEversti kertoo kaikki niin hyvin kuin muistaa, ja rouva kuuntelee\nhiljaa. Lennart-kapteeni makaa yhä tiedottomana sängyssä. Huone on\ntäpösen täynnä itkeviä; kukaan ei edes ajattele sulkea pihalle tätä\nmurheellista joukkoa. Kaikki ikkunat ovat auki, kaikki huoneet,\nportaat, eteiset ovat täynnä hiljaisia, tuskaisia ihmisiä, koko\npihankin ne täyttävät sankoin joukoin. Kun eversti vaikenee, korottaa\nkapteeninrouva äänensä ja sanoo:\n\n\"Jos täällä on joku kavaljeeri, niin pyydän häntä poistumaan. Minun on\nvaikea nähdä heitä mieheni kuolinvuoteen ääressä.\"\n\nSanaakaan sanomatta nousee eversti silloin ja poistuu. Samoin\ntekevät myös Gösta Berling ja ne muut kavaljeerit, jotka saattoivat\nLennart-kapteenia. Kansa väistyy arasti sivulle tuon pienen,\nnöyryytetyn miesjoukon edestä.\n\nHeidän poistuttuaan sanoo kapteeninrouva: \"Tahtoisiko kukaan, joka on\nnähnyt miestäni tällä aikaa, sanoa, missä hän on oleskellut ja mitä hän\non tehnyt?\"\n\nSilloinpa he alkavat todistaa Lennart-kapteenista hänen vaimolleen,\njoka ei ollut häntä tuntenut oikein, vaan kovettanut ankaruudessaan\nsydämensä. Nyt kaikuu taas vanhojen hymnien kieli. Puhuvat miehet,\njotka eivät koskaan ole lukeneet muuta kuin raamattua. Jobin kirjan\nkuvakielellä, patriarkkain aikaisilla sanankäänteillä he haastavat\nJumalan matkamiehestä, joka käveli ympäri maata auttamassa kansaa.\n\nMenee aikaa ennen kuin he ovat puhuneet loppuun. Hämärän ja illan\ntullessa he seisovat yhä vielä puhumassa: toinen toisensa jälkeen astuu\nja kertoo vainajasta hänen vaimolleen, joka ei ollut tahtonut kuulla\nhänen nimeäänkään mainittavan.\n\nSiellä on sellaisia, jotka tietävät, että hän oli tullut ja tavannut\nheidät tautivuoteella ja parantanut heidät. Siellä oli hurjia\ntappelupukareja, jotka hän on kesyttänyt. Siellä on murheellisia, joita\nhän on virvoittanut, juoppoja, jotka hän on pakottanut raittiiksi.\nKaikki, kuka tahansa, joka oli joutunut sietämättömään hätään, oli vain\nlähettänyt sanan Jumalan matkamiehelle, ja hän oli osannut auttaa,\nainakin hän oli herättänyt uskoa ja toivoa.\n\nKoko illan kaikuu hymnien kieli sairashuoneessa.\n\nUlkona pihalla seisovat sankat joukot odottaen loppua. He tietävät,\nmitä tuolla sisällä tehdään: se mitä lausutaan äänekkäästi\nkuolinvuoteen ääressä, kuiskataan pihalla miehestä mieheen. Kenellä on\nvielä sanomista tungeikse esille. \"Siinä on yksi joka voi todistaa\",\nsanotaan, ja annetaan hänelle tilaa. Ja he astuvat esille pimeästä,\nlausuvat todistuksensa ja painuvat jälleen pimeään.\n\n\"Mitä rouva nyt sanoo?\" kysyvät pihalla olijat, kun joku tulee ulos.\n\"Mitä hän nyt sanoo, se Hegelsäterin ankara rouva?\"\n\n\"Hän loistaa kuin kuningatar, hän hymyilee kuin morsian. Hän on\nmuuttanut nojatuolin miehensä vuoteen ääreen ja pannut siihen ne\nvaatteet, jotka hän on kapteenille itse kutonut.\"\n\nMutta sitten tulee väki ihan äänettömäksi. Kukaan ei sitä sano, kaikki\ntietävät sen yhtaikaa: \"Hän kuolee.\"\n\nLennart-kapteeni avaa silmänsä, näkee ja näkee kylliksi.\n\nHän näkee kodin, rahvaan, vaimon ja lapset, vaatteet ja hän hymyilee.\nMutta hän on herännyt vain kuollakseen. Hän henkäisee, korahuttaa\nkerran ja heittää henkensä.\n\nSilloin vaikenevat kertomukset, mutta joku ääni virittää kuolinvirren.\nKaikki yhtyvät siihen, ja satojen vahvain äänten kantamana laulu nousee\nkorkeutta kohti.\n\nMaan jäähyväiset lähtevälle sielulle.\n\n\n\n\nKahdeskolmatta luku\n\nMETSÄTORPPA\n\n\nTämä tapahtui monta vuotta ennen kuin kavaljeerit hallitsivat Ekebytä.\n\nPaimenpoika ja paimentyttö leikkivät metsässä kahden, rakensivat tupia\npaasista, poimivat lakkoja, tekivät leppätorvia. Metsässä syntyneitä\nolivat molemmat. Metsä oli heidän kotinsa ja herrashovinsa. Kaiken\nmetsäisen kanssa he elivät hyvässä sovussa, kuten ollaan sovussa\npalvelijain ja kotieläinten kanssa.\n\nPienokaisista oli ilves ja kettu heidän koiriaan, kärppä heidän\nkissansa, jänis ja orava olivat heidän nautakarjaansa, huuhkajat ja\nteerit istuivat heidän lintuhäkissään, kuuset olivat heidän\npalvelijoitaan, ja nuoret koivut vieraita heidän pidoissaan. He\ntiesivät hyvin luolan, jossa kyykäärmeet makasivat yhdessä vyyhdessä\ntalvilevossa, ja uidessaan he olivat nähneet tarhakäärmeen uivan heitä\nkohti kirkkaassa vedessä; mutta he eivät pelänneet käärmettä eivätkä\nhaltijaa, nehän olivat metsähisiä, ja metsä oli heidän kotinsa. Siellä\nei mikään voinut heitä pelottaa.\n\nSyvällä metsässä oli torppa, jossa poika asui. Sinne johti mäkinen\npolku, vuoret kohosivat joka puolella ja pimensivät auringon, pohjaton\nräme oli lähellä ja henki kaiken vuotta hallaista sumua. Ei näyttänyt\ntasangon väestöstä sellainen asunto houkuttelevalta.\n\nPaimenpoika ja paimentyttö aikoivat kerran mennä yksiin ja asuskella\nsiellä metsätorpassa ja elää kättensä työllä. Mutta ennen kuin he\npääsivät naimisiin, kohtasi maata sodan onnettomuus, ja poika otti\nsoturin pestin. Hän palasi kotiin kyllä haavoitta ja ehjin jäsenin,\nmutta elinkautiset merkit oli se matka häneen iskenyt. Liian paljon\nmaailman pahuutta ja ihmisten julmia elkeitä lähimmäisiään kohtaan hän\noli nähnyt. Hän ei kyennyt enää näkemään hyvää.\n\nEnsin ei kukaan huomannut hänessä mitään muutosta. Lapsuutensa\nrakastetun kanssa hän meni pappilaan kuulutuksille. Ekebyn\nmetsätorpasta tuli heidän kotinsa, kuten he kauan sitten olivat\nsopineet, mutta siinä kodissa ei viihtynyt ilo.\n\nVaimo katsoi miestään kuin ventovierasta. Siitä lähtien kun mies oli\npalannut sodasta ei hän ollut voinut häntä käsittää. Mies nauroi\nkarkeasti ja puhui vähän. Vaimo pelkäsi häntä.\n\nMies ei tehnyt suinkaan kiusaa eikä vahinkoa, ja hän oli ahkera\ntyömies. Kuitenkin hänestä pidettiin vähän, sillä hän uskoi kaikista\npahaa. Itse hän tunsi olevansa kuin vihattu muukalainen. Nyt olivat\nmetsän elävät hänen vihollisiaan. Vuori, joka sumensi auringon, ja\nräme, joka henki sumua, olivat hänen vainoojiaan. Metsä on kamala\nasunto sille, joka hautoo pahoja ajatuksia.\n\nValoisia muistoja kootkoon se, joka halaa asua erämaissa! Muuten hän\nnäkee vain murhaa ja väkivaltaa kasvien ja eläinten keskuudessa,\nniinkuin ennen näki ihmisten suhteissa. Hän odottaa pahaa kaikesta mitä\ntiellään kohtaa.\n\nEi voinut Jan Hök, sotamies, selittää, mitä häneltä puuttui, mutta hän\nhuomasi, ettei mikään hänelle oikein onnistunut. Vähän viihdytystä\ntarjosi koti. Pojista, jotka siellä varttuivat, tuli vahvoja mutta\nhurjia. Karaistuneita ja rohkeita miehiä he olivat, mutta hekin\nsotajalalla jokaisen kanssa.\n\nHänen vaimoaan houkutteli suru tutkimaan erämaan salaisuuksia. Rämeeltä\nja viidakoista hän etsi terveyttä tuottavia yrttejä. Manalaisten elämää\nhän aprikoi, ja hän tiesi, mikä uhri heitä miellytti. Hän osasi\nparantaa tauteja ja antaa hyviä neuvoja niille, joita rakkauden suru\nvaivasi. Hän tuli loitsutaitoisen maineeseen, ja häntä kartettiin,\nvaikka hän oli suurena hyötynä muille.\n\nKerran otti vaimo puhellakseen miehensä kanssa tämän huolista.\n\n\"Siitä lähtien kun sinä menit sotaan\", hän sanoi, \"sinä olet ollut\nmuuttunut. Mitä ne siellä sinulle tekivät?\"\n\nSilloin kavahti mies pystyyn ja oli vähällä lyödä häntä, ja samalla\ntavalla kävi joka kerta kun vaimo puhui sodasta. Hän joutui silloin\nhourupään vihan valtaan. Kenenkään hän ei kärsinyt mainitsevan\nsota-sanaa, ja pian tuli tietyksi, ettei hän sietänyt puhetta sodasta.\nNiinpä kavahtivat ihmiset sellaista puheenaihetta.\n\nMutta kukaan hänen sotaveikkonsa ei voinut kertoa hänen tehneen siellä\nenemmän pahaa kuin muutkaan. Hän oli taistellut kuin kelpo sotamies\nainakin. Se oli vain tuo hänen näkemänsä kaikenlainen kauheus, mikä oli\npelästyttänyt hänet niin, ettei hän voinut enää nähdä muuta kuin pahaa.\nSodasta johtui kaikki hänen surunsa. Hän ajatteli, että koko luonto\nvihaa häntä siksi, että hän oli ottanut osaa moiseen. Ne, jotka\ntietävät enemmän, voivat lohdutella itseään sillä, että ovat sotineet\nisänmaansa ja kunnian puolesta. Mitä hän sellaisesta tiesi? Hän vain\ntunsi, että kaikki vihaavat häntä siksi, että hän oli vuodattanut verta\nja tehnyt vahinkoa.\n\nSiihen aikaan, jolloin majurinrouva ajettiin pois Ekebystä, asui\nmies tuvassaan yksin. Kuollut oli vaimo, ja pojat olivat poissa.\nMarkkina-aikaan täyttyi metsätorppa kuitenkin vierailla.\nMustatukkaiset, tummaihoiset vintiöt majoittuivat sinne. He viihtyivät\nparhaiten sellaisen luona, jota enimmän kammoivat. Pienet\npitkäkarvaiset hevoset kiipesivät silloin metsätietä vetäen kärryjä,\nkuormana tinauskaluja, lapsia, riepumyttyjä. Aikaisin vanhentuneet\nnaiset, joiden kasvot olivat turvonneet tupakoimisesta ja\njuopottelusta, ja miehet, joilla oli kalvaat, terävät kasvot ja\njäntevät ruumiit, seurasivat kärryjä. Kun mustalaiset tulivat\nmetsätorppaan, syntyi siellä huoleton elämä! Viinaa ja kortit ja\näänekkään remun he toivat matkassaan. Varkauksista ja hevosenvaihdoista\nja verisistä tappeluista he tiesivät kertoa.\n\nPerjantaina alkoivat Brobyn markkinat, ja silloin tapettiin\nLennart-kapteeni. Vahva Maunu, joka antoi surmaniskun, oli metsätorpan\nukon poika. Kun mustalaiset istuivat sunnuntaina iltapuolella torpassa,\nojensivat he siis vanhalle Jan Hökille pulloaan tavallista useammin ja\nhaastelivat hänen kanssaan vankilaelämästä ja vanginruoasta, sillä\nsellaista he olivat usein kokeneet.\n\nVanhus istui veistopölkyllä uuninnurkassa ja puhui vähän. Hänen suuret,\nkiillottomat silmänsä tuijottivat hurjaa joukkoa, joka täytti pirtin.\nHämärä oli tullut, mutta kuivat puut loimusivat valaisten liedessä.\nRääsyjä, surkeutta ja tuimaa hätää ne valaisivat.\n\nSilloin avautui ovi aivan hiljaa, ja tupaan astui kaksi naista. Tulija\noli Elisabet-kreivitär, jota seurasi Brobyn papin tytär. Merkilliseltä\nnäytti vanhuksesta, kun hän, tuo rakastettava ja suloista kauneutta\nhehkuva, joutui takkatulen valopiiriin. Hän kertoi pirtissä olijoille,\nettei Gösta Berlingiä ollut nähty Ekebyssä Lennart-kapteenin kuoleman\njälkeen. Kreivitär ja hänen palvelijattarensa olivat samonneet metsässä\netsimässä häntä koko iltapäivän. Nyt hän näki täällä miehiä, jotka\nolivat kulkeneet paljon ja tunsivat kaikki polut. Olivatko he nähneet\nGösta Berlingiä? Kreivitär oli tullut levähtämään ja kysymään, olivatko\nhe nähneet häntä.\n\nSe oli turha kysymys. Kukaan ei ollut häntä nähnyt.\n\nHe toivat hänelle tuolin. Hän vaipui istumaan ja oli hetkisen aivan\nääneti. Melu tuvassa oli vaiennut. Kaikki katsoivat ja ihmettelivät\nhäntä. Sitten hän alkoi pelätä tätä hiljaisuutta, hätkähti ja koetti\netsiä vähäpätöistä puheenaihetta.\n\nHän kääntyi nurkassa istuvan ukon puoleen. \"Muistan kuulleeni, että te\nolette ollut sotamiehenä, vaari\", hän sanoi. \"Kertokaapa jotakin\nsodasta!\"\n\nSyntyi kivettynyt hiljaisuus. Ukko istui kuin ei olisi kuullutkaan.\n\n\"Minusta olisi hyvin hauskaa kuulla sodasta sellaisen miehen suusta,\njoka on itse ollut siellä\", jatkoi kreivitär, mutta lopetti heti, sillä\nBrobyn papin tytär pudisti hänelle päätään. Hän puhui varmaankin\nsopimattomia. Kaikki läsnäolijat katsoivat häntä, ikään kuin hän olisi\nrikkonut sopivaisuuden yksinkertaisinta lakia. Äkkiä eräs\nmustalaisvaimo korotti äänensä ja kysyi:\n\n\"Hän on varmaankin entinen Borgin kreivitär?\"\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Se oli toista kuin juosta pitkin metsiä etsimässä hullua pappia. Hyi,\nsellaista vaihtokauppaa.\"\n\nKreivitär nousi ja sanoi hyvästi. Hän oli tarpeeksi levännyt. Nainen,\njoka oli puhunut, seurasi häntä oven ulkopuolelle.\n\n\"Kreivitär ymmärtää\", sanoi hän, \"että minun piti sanoa jotakin, sillä\nvaarin kanssa ei saa puhua sodasta. Hän ei kärsi koko sanaa. Minä\ntarkoitin vain hyvää, nähkääs.\"\n\nKreivitär Elisabet kiiruhti pois, mutta pysähtyi äkkiä. Hän näki\nuhkaavan metsän, pimentävän vuoren ja huuruisen lammen. Kauheata mahtoi\nolla täällä sen elämä, jonka mieli oli täynnä pahoja muistoja. Hän\nsääli vanhusta, joka oli sisällä yksin, tummat kulkurit seuranaan.\n\n\"Neitsyt Anna-Liisa\", hän sanoi, \"mennään takaisin! Ne olivat hyviä\nmeille, mutta minä käyttäydyin huonosti. Haluan puhua vanhuksen kanssa\niloisemmista asioista.\"\n\nJa onnellisena, kun oli löytänyt jonkun lohdutettavan, hän meni\ntakaisin tupaan.\n\n\"Minä luulen\", sanoi hän, \"että Gösta Berling harhailee täällä metsässä\nja aikoo päättää päivänsä. On sen vuoksi tärkeätä löytää hänet pian ja\nestää hänet siitä. Minä ja neitsyeni Anna-Liisa luulimme nähneemme\nhänet vilahdukselta, mutta sitten hän katosi silmistämme. Hän kuljeksii\nsen vuoren seutuvilla, jolta Nygårdin tyttö heittäytyi rotkoon ja\nkuoli. Tulin ajatelleeksi, että minun nyt ei tarvinne mennä hakemaan\napua aina Ekebystä asti. Täällä on monta reipasta miestä, jotka\nvoisivat ottaa hänet helposti kiinni.\"\n\n\"Matkaan, miehet!\" huudahti mustalaisakka. \"Kun kreivitär ei pidä\nitseään liian hyvänä pyytääkseen palvelusta metsän kansalta, niin\nheidän pitää mennä heti.\"\n\nMiehet nousivat heti ja menivät etsimään.\n\nVanha Jan Hök istui hiljaa ja tuijotti eteensä kiillottomin silmin.\nPelottavan synkkänä ja kovana hän istui siinä. Nuori rouva ei löytänyt\nsanoja hänelle virkkaakseen. Silloin hän näki, että yksi lapsista\nmakasi sairaana olkikuvolla ja huomasi, että erään naisen käsi oli\nkipeä.\n\nHän alkoi heti vaalia sairaita. Hän tuli kohta loruavien naisten\nhyväksi ystäväksi ja näytätti itselleen pienimmät lapset.\n\nTunnin päästä tulivat miehet takaisin. He toivat Gösta Berlingin\nsidottuna tupaan. Lattialle takkatulen eteen he laskivat hänet. Hänen\nvaatteensa olivat rikki ja likaiset, hänen kasvonsa kurjan näköiset ja\nsilmänsä hurjat. Kauhea oli hänen retkensä ollut näinä päivinä:\nkostealla maalla oli hän maannut, hän oli työntänyt kätensä ja kasvonsa\nsammaleeseen ja multaan, kaahaillut yli louhikoiden ja tunkeutunut läpi\ntiheimpien viitojen. Vapaaehtoisesti hän ei ollut miehiä seurannut,\nmutta he olivat voittaneet ja sitoneet hänet.\n\nKun hänen vaimonsa näki hänet sellaisena, niin hän suuttui. Hän ei\npäästänyt hänen sidottuja jäseniään, vaan antoi hänen maata lattialla.\nHalveksuen hän kääntyi hänestä pois.\n\n\"Millaiselta näytät!\" hän sanoi.\n\n\"Sinun silmiesi eteen en aikonutkaan enää tulla\", vastasi Gösta.\n\n\"Enkö minä siis olekaan sinun vaimosi? Eikö minulla ole oikeutta\nodottaa, että sinä tulet ja uskot minulle surusi? Katkeran tuskaisena\nolen minä odottanut sinua nämä kaksi päivää.\"\n\n\"Minähän olen syypää Lennart-kapteenin kuolemaan. Kuinka olisin voinut\nnäyttäytyä sinulle? Kuinka olisin tohtinut?\"\n\n\"Pelkuri et ole juuri ollut, Gösta.\"\n\n\"Ainoa hyvä, mitä voin sinulle tehdä, Elisabet, on vapauttaa sinut\nitsestäni.\"\n\nSanomaton halveksimus leimahti kreivittären rypistettyjen kulmain alta\nGöstaa kohti.\n\n\"Itsemurhaajan vaimoksiko sinä tahdot minut tehdä!\"\n\nGöstan kasvot vääristyivät.\n\n\"Elisabet, mennään ulos hiljaiseen metsään ja puhellaan siellä.\"\n\n\"Miksi eivät nämä ihmiset saisi meitä kuulla?\" huudahti kreivitär\npuhuen korkealla äänellä. \"Olemmeko me parempia kuin kukaan heistä?\nOnko yksikään heistä tuottanut enemmän surua ja vahinkoa kuin me? He\novat metsän ja maantien lapsia, heitä vihaavat kaikki. Anna heidän\nkuulla, miten synti ja suru ajavat Ekebyn hallitsijaakin, kaikkien\nrakastamaa Gösta Berlingiä! Luuletko sinä, että sinun vaimosi pitää\nitseään heitä parempana -- vai luuletko sinä itse olevasi?\"\n\nGösta nousi vaivalloisesti kyynäräisilleen ja katsoi häntä leimuavan\nuhkamielisesti. \"Minä en ole niin kurja kuin sinä luulet.\"\n\nSilloin sai Elisabet kuulla näiden kahden päivän vaiheet. Ensimmäisen\nvuorokauden harhaili Gösta metsässä tunnontuskien ajamana. Hän ei\nvoinut sietää ihmisten katseita. Mutta hän ei aikonut kuolla. Hän aikoi\nlähteä vieraille maille. -- Sunnuntaina laskihe hän kuitenkin alas\nkukkuloilta ja meni Bron kirkolle. Vielä kerran hän tahtoi nähdä\nkansan: Löfsjön kihlakunnan köyhän, nälkäisen kansan, jota hän oli\nuneksinut saavansa palvella, silloin kun istui Brobyn papin häpeäkeon\nvieressä, kansan, jota hän oli ruvennut rakastamaan silloin kun näki\nsen yöllä vievän kuollutta Nygårdin tyttöä.\n\nJumalanpalvelus oli alkanut, kun hän tuli kirkkoon. Hän pujahti ylös\nlehterille ja katsoi sieltä kansaa. Julma tuska valtasi hänet silloin.\nHän olisi tahtonut puhua kansalle, lohduttaa sitä sen köyhyydessä ja\ntoivottomuudessa. Jospa hän olisi saanut puhua Jumalan huoneessa, niin\nhänellä olisi ollut, niin toivoton kuin hän itse olikin, toivon ja\nvapahduksen sanat kaikille.\n\nSilloin hän poistui kirkosta, meni sakaristoon ja kirjoitti sen\nkuulutuksen, jonka hänen vaimonsa jo tunsi. Hän oli siinä luvannut,\nettä Ekebyssä ryhdytään jälleen työhön ja viljaa jaetaan enimmän\ntarvitseville. Hän oli toivonut, että hänen vaimonsa ja kavaljeerit\ntäyttäisivät hänen lupauksensa, kun hän itse oli poissa.\n\nTultuaan ulos hän näki ruumisarkun kunnantuvan luona. Se oli\nkarkeatekoinen, kiireessä veistetty, mutta sitä koristivat musta\nharso ja puolukanvarpuiset seppeleet. Hän arvasi, että se oli\nLennart-kapteenin. Kansa oli varmaankin pyytänyt kapteeninrouvaa\nkiirehtimään hautajaisia, niin että myös markkinarahvaan suuri joukko\nsaisi olla läsnä hautajaisissa.\n\nHän seisoi ja katseli arkkua, kun raskas käsi laskeusi hänen olalleen.\nSintram oli tullut hänen luokseen.\n\n\"Gösta\", hän sanoi, \"jos tahdot tehdä kunnon kepposen jollekulle, niin\nota ja kuole. Ei ole kiverämpää, ovelampaa temppua kuin kuolla, ei\nkujetta, joka pettää rehellistä, pahaa-aavistamatonta miestä pahemmin.\nOta sinä ja kuole, sanon minä!\"\n\nKauhistuen kuunteli Gösta, mitä ilkimys puhui. Tämä valitteli hyvin\nharkittujen suunnitelmainsa luhistumista. Autiot seudut oli hän\ntahtonut nähdä Lövenin rannalla. Sentähden hän oli tehnyt kavaljeerit\nisänniksi, sentähden hän oli antanut Brobyn papin köyhdyttää kansaa,\nsentähden hän oli saattanut maan kuivuuteen ja nälänhätään. Brobyn\nmarkkinoilla piti lopullisen taistelun tapahtua. Onnettomuuksien\nkiihdyttämänä piti kansan silloin villiytyä murhaamaan ja varastamaan.\nSiitä olisi jouduttu oikeudenkäyntiin, ja se olisi lopen köyhdyttänyt\nkansan. Nälänhätä, mellastus ja kaikenlaiset tuhot olisivat riehuneet.\nMaa olisi tullut lopulta niin kamalaksi ja vihattavaksi, ettei kukaan\nolisi voinut siinä asua, ja se kaikki olisi ollut Sintramin työtä.\nHänen ilonsa ja ylpeytensä se olisi ollut, sillä hän oli paha. Hän\nrakasti autioita seutuja, muokkaamatonta maata. Mutta tuo, joka oli\ntiennyt kuolla oikealla hetkellä, oli turmellut häneltä kaikki.\n\nSilloin kysyi Gösta, mitä se sellainen olisi toimittanut.\n\n\"Se olisi minusta ollut mieleistä, Gösta, sillä minä olen paha. Minä\nolen tunturien eräkarhu, minä olen tasangon lumimyrsky, minusta on\nmieleistä murhata ja vainota. Pois, sanon minä, pois ihmiset ja\nihmisten työt! Minä en pidä niistä. Minä saatan antaa heidän juosta\nkynsieni välitse ja tehdä syrjähyppyjä, -- sekin voi tuottaa\nhetkellistä hupia -- mutta nyt minä olin kyllästynyt leikkiin, Gösta,\nnyt minä tahdoin iskeä oikein kiinni, nyt minä tahdoin tappaa ja\nturmella.\"\n\nHän oli hullu, ihka hullu. Hän alkoi kauan sitten leikillä näitä\nhelvetin kujeita, ja nyt oli paha vasta saanut voiton, nyt hän uskoi\nolevansa ihan hornan henki. Nyt hän oli ravinnut ja kasvattanut pahaa\nsisässään niin, että se valtasi hänen sielunsa kokonaan. Niinpä ilkeys\nvoi tehdä ihmiset hulluiksi kuten rakkaus ja ainainen pohtiminen.\n\nHän oli raivoissaan, tuo ilkeä tehtaanpatruuna, ja alkoi tempoa\nvihoissaan arkun seppeleitä ja harsoa, mutta silloin lausui Gösta\nBerling:\n\n\"Älä koske arkkuun!\"\n\n\"Kas, kas, kas, vai älä koske! Heh, minä käännän Lennart-ystäväni\nmaahan ja poljen hänen seppeleitään. Etkö sinä näe, mitä hän on minulle\ntehnyt? Etkö näe, miten hienoissa, harmaissa vaunuissa minä ajelen?\"\n\nJa Gösta Berling näki silloin vanginrattaat, joiden luona seisoivat\nnimismies ja vanginvartijat odottaen kirkkomaan aidan vieressä.\n\n\"Kas, kas, kas, enkö lähetä kiitosta Helgesäterin kapteeninrouvalle\nsiitä, että hän eilen istahti lukemaan vanhoja papereita, etsien\ntodistuksia minua vastaan tuossa ruutiasiassa, tiedäthän? Eikö minun\npidä ilmoittaa hänelle, että hänen olisi paremmin sopinut panna kaljaa\nja paistaa pullia kuin lähettää kimppuuni nimismies ja vanginvartijat?\nEikö minun pidä saada mitään niistä kyynelistä, jotka itkin\ntaivuttaakseni Scharlingin laskemaan minut tänne lukemaan rukousta\nkelpo ystäväni ruumisarkun ääressä?\"\n\nJa hän alkoi taaskin repiä harsoa.\n\nSilloin meni Gösta Berling aivan hänen viereensä ja tarttui häntä\nkäsivarsiin.\n\n\"Minä annan vaikka mitä, jos ei patruuna koske arkkuun\", hän sanoi.\n\n\"Tee mitä tahdot\", sanoi hullu. \"Huuda jos tahdot. Ehdin aina jotakin\nennen kuin nimismies tulee. Tappele kanssani, jos niin tahdot! Se on\nhauska näky näin kirkkomäellä. Tapellaan seppeleiden ja paarivaatteiden\nseassa!\"\n\n\"Tahdon ostaa rauhan vainajalle millä hinnalla tahansa,\ntehtaanpatruuna. Ottakaa henkeni, ottakaa kaikki!\"\n\n\"Sinä lupaat suuria, poikani.\"\n\n\"Voitte koettaa, tehtaanpatruuna.\"\n\n\"No, mene sitten ja tapa itsesi!\"\n\n\"Sen teen, mutta ensin täytyy arkun päästä varmasti maahan.\"\n\nNiin päätettiin. Sintram vannotti valan Göstalla, ettei tämä ole\nelävien ilmoilla kahdentoista tunnin päästä Lennart-kapteenin\nhautaamisesta. \"Niinpähän tiedän, ettei sinusta voi koskaan tulla\nkunnon miestä\", sanoi hän.\n\nSe oli Gösta Berlingin helppo luvata. Hän oli iloinen, kun saattoi nyt\nantaa vaimolleen vapauden. Tunnontuskat olivat kiusanneet ja\nväsyttäneet häntä näännyksiin saakka. Ainoa, mikä häntä kauhistutti,\noli se, että hän oli luvannut majurinrouvalle elävänsä niin kauan kuin\nBrobyn papin tytär on palvelijattarena Ekebyssä. Mutta Sintram sanoi,\nettei häntä voitukaan nyt enää pitää palvelijattarena, koska hän oli\nperinyt isänsä suuret rikkaudet. Gösta väitti, että Brobyn pappi oli\nkätkenyt omaisuutensa niin, ettei kukaan voinut löytää hänen\naarteitaan. Silloin hymyili Sintram ja sanoi, että ne oli kätketty\nkyyhkysten pesäin taakse Brobyn kirkonkellotapuliin. Ja hän meni.\nSitten lähti Gösta takaisin metsään. Hänestä näytti olevan parhainta\nkuolla sillä paikalla, mistä Nygårdin tyttö oli viskautunut kuoliaaksi.\nSiellä hän oli harhaillut koko iltapäivän. Hän oli nähnyt vaimonsa\nmetsässä; siksi hän ei voinut päättää heti päiviään.\n\nNäin hän kertoi vaimolleen maatessaan sidottuna metsätorpan lattialla.\n\n\"Oi\", sanoi Elisabet suruisesti, kun Gösta vaikeni, \"kuinka hyvin\ntunnen taaskin tämän! Sankarineleitä, sankarinkomeutta! Aina valmis\npistämään kädet takkavalkeaan, Gösta, aina valmis hukkaamaan itsensä.\nMiten se kerran näytti minusta suurelta! Miten nyt ylistän\nlevollisuutta ja mielenmalttia! Kuinka hyödytit sinä vainajaa\nsellaisella lupauksella? Mitäpä, vaikka Sintram olisikin ehtinyt kaataa\narkun, repiä siitä harson? Arkku olisi kyllä tullut nostetuksi, siihen\nolisi kai saatu uutta harsoa, uusia seppeleitä. -- Jos sinä olisit\npannut kätesi kelpo miehen ruumisarkulle, siinä Sintramin silmien\nedessä, ja vannonut auttavasi tätä köyhää kansaa, jota Sintram oli\ntahtonut tuhota, niin siitä olisin nyt sinua ylistänyt. Jos olisit, kun\nnäit kansan kirkossa, ajatellut: 'Minä tahdon sitä auttaa, minä tahdon\nkäyttää kaikki voimani sitä auttaakseni', etkä olisi sälyttänyt tätä\nkuormaa heikolle vaimollesi ja vanhoille miehille, joiden voima riutuu,\nniin siitäkin olisin sinua kiittänyt.\"\n\nGösta Berling makasi hetkisen hiljaa.\n\n\"Me kavaljeerit emme ole vapaita miehiä\", hän sanoi viimein. \"Me olemme\nluvanneet toisillemme elää ilon vuoksi ja vain pelkästään ilon. Voi\nmeitä kaikkia, jos yksi pettää!\"\n\n\"Voi sinua\", sanoi kreivitär suuttuen, \"että sinun täytyy olla\nkavaljeereista suurin raukka ja hitaampi parannukseen kuin yksikään\nheistä. Eilen iltapuolella istuivat he kaikki yksitoista\nkavaljeerirakennuksessa, ja synkkiä he kaikki olivat. Sinä olit poissa,\nLennart-kapteeni oli poissa, Ekebyn loisto ja kunnia mennyt.\nTotitarjottimen he jättivät koskematta: minulle he eivät tahtoneet\nnäyttäytyä. Silloin meni neitsyt Anna-Liisa, joka tässä seisoo, heidän\nluokseen. Sinä tiedät, että hän on uuttera pikku nainen, joka on\nvuosikaudet taistellut huonoa hoitoa ja tuhlausta vastaan.\n\n\"'Tänään kävin taas kotona ja koetin etsiä kiltin isäni rahoja', hän\nsanoi kavaljeereille, 'mutta en vain löytänyt. Kaikkien velkakirjain\npäälle on vedetty risti, ja laatikot ja kaapit ovat tyhjät.'\n\n\"'Sääli neitsyt Anna-Liisaa', arveli Beerencreutz.\n\n\"'Kun majurinrouva lähti Ekebystä', jatkoi Brobyn papin tytär, 'niin\nhän pyysi minua hoitamaan taloaan. Ja jos minä olisin nyt löytänyt\nkiltin isäni rahat, niin olisin rakennuttanut Ekebyn uudestaan. Mutta\nkun en löytänyt kotoa mitään muuta ottamista, niin otin vanhan isäni\nhäpeäkeon, sillä suuri häpeä odottaa minua, kun emäntä tulee takaisin\nja kysyy, mitä minä olen tehnyt Ekebylle.'\n\n\"'Älkäähän olko millännekään siitä, johon ette ole syypää, neitsyt\nAnna-Liisa', sanoi taaskin Beerencreutz.\n\n\"'Mutta minä en ottanutkaan häpeäkekoa pelkästään itseni varalta',\nsanoi Brobyn papin tytär. 'Minä toin myös osan kelpo herrain laskuun.\nOlkaa hyvä, hyvät herrat! Kiltti isäni ei ollut ainoa häpeän ja\nvahingon tekijä maailmassa.'\n\n\"Ja hän meni miehen luota toisen luo ja pisti kunkin eteen pari kuivaa\ntikkua. Toiset kiroilivat, mutta useimmat antoivat hänen tehdä niin.\nLopuksi sanoi Beerencreutz levollisesti kuin ylhäisen herran sopii:\n\n\"'Hyvä on. Kiitokset vain neitsyelle. Neitsyt voi nyt mennä.'\n\n\"Kun Anna-Liisa meni, Beerencreutz löi nyrkkinsä pöytään niin, että\nlasit hyppivät.\n\n\"'Tästä hetkestä', hän sanoi, 'olen ehdottomasti raitis! Tällaista ei\nviina enää kertaakaan tuota minulle.' Sitten hän nousi ja meni ulos.\n\n\"Kaikki muut seurasivat häntä vähitellen. Arvaatko, mihin he menivät,\nGösta? Niin, joelle, niemelle, jossa Ekebyn mylly ja paja olivat, ja\nsiellä he alkoivat tehdä työtä. He alkoivat vetää hirsiä ja kiviä ja\nraivata paikkaa. Ukoilla on nyt ollut kova aika. Suru on sortanut\nuseimmat heistä. Nyt he eivät voi enää kestää sitä häpeätä, että ovat\nhävittäneet Ekebyn. Hyvin tiedän, että te kavaljeerit suorastaan\nhäpeätte työntekoa; mutta nyt nuo toiset ovat ottaneet sen häpeän\nniskoilleen. Vieläpä muutakin, Gösta, he aikovat lähettää neitsyt\nAnna-Liisan majurinrouvan luo noutamaan tätä takaisin. Mutta sinä, mitä\nsinä teet?\"\n\nGösta keksi vielä yhden vastauksen.\n\n\"Mitäpä vaatia minulta, virasta potkitulta papilta? Hyljänneet ovat\nminut ihmiset, Jumala minua vihaa.\"\n\n\"Minäkin olin tänään Bron kirkossa, Gösta. Kaksi naista lähetti sinulle\nterveisensä. 'Sano Göstalle', sanoi Marianne Sinclaire, 'ettei nainen\nhalua hävetä sen puolesta, jota on rakastanut.' 'Sano Göstalle', sanoi\nAnna Stjärnhök, 'että minun on nyt hyvä olla. Minä hallitsen itse\ntalojani. Ihmiset sanovat, että minusta tulee toinen majurinrouva. Minä\nen ajattele rakkautta, ainoastaan työtä. Bergalaisetkin ovat päässeet\nsurun ensi katkeruudesta. Mutta me kaikki suremme Göstaa. Me luotamme\nhäneen ja rukoilemme Jumalaa hänen puolestaan -- mutta milloin, milloin\nhänestä tulee mies'?\n\n\"Näetkös nyt, ovatko ihmiset hylänneet sinut?\" jatkoi kreivitär. \"Liian\npaljon rakkautta olet sinä saanut, se on sinun onnettomuutesi. Miehet\nja naiset ovat rakastaneet sinua. Kun sinä vain olet nauranut ja\nlaskenut leikkiä, kun sinä vain olet soittanut ja laulanut, ovat he\nantaneet sinulle kaikki anteeksi. Mitä sinä olet suvainnut tehdä, on\nollut heistä hyvää. Ja sinä tohdit sanoa olevasi hylätty. -- Vai vihaa\nJumala sinua? Miksi et jäänyt katsomaan Lennart-kapteenin hautajaisia?\n\n\"Koska hän oli kuollut markkinapäivänä, oli tieto hänestä levinnyt\nlaajalle. Jumalanpalveluksen jälkeen tuli tuhansittain väkeä kirkolle.\nKoko kirkkomaa, aitamuuri ja sen takainen kenttä olivat täynnä ihmisiä.\nOdotettiin vain vanhaa rovastia. Hän oli sairas eikä saarnannut. Mutta\nLennart-kapteenin hautajaisiin hän oli luvannut tulla. Ja niin hän\ntuli, pää kumarassa ja unelmoiden omia unelmiaan, kuten hän nyt\nvanhoilla päivillään tavallisesti tekee, ja asettui ruumissaaton\netunenään. Mitään erityistä hän ei huomannut. Hän oli kävellyt monessa\nruumissaatossa, tuo vanhus. Hän kulki tuttua tietään eikä nostanut\nkatsettaan maasta. Hän luki rukoukset ja heitti multaa arkulle eikä\nhuomannut vieläkään mitään. Mutta sitten viritti lukkari virren. Minä\nen uskaltanut toivoa, että lukkarin karkea ääni, joka tavallisesti sai\naina laulaa yksinään, olisi herättänyt rovastin hänen unelmistaan.\n\n\"Mutta lukkari ei saanut laulaa yksinään. Sadat ja monetkin sadat äänet\nyhtyivät virteen. Silloin rovasti heräsi unelmistaan. Hän hipaisi\nsilmiään ja nousi lapioidulle hautakummulle katselemaan. Koskaan ei hän\nollut nähnyt sellaista surevain joukkoa. Miehillä oli päässä vanhat,\nkuluneet hautajaishatut. Naisilla oli valkoiset, leveäreunaiset\nesiliinat. Kaikki he veisasivat, kaikilla oli kyyneleet silmissä, --\nkaikilla oli suru.\n\n\"Silloin alkoi vanha rovasti vavista ja tuskailla. Mitä sanoisi hän\ntälle kansalle, jota on kohdannut suru? Oli välttämätöntä puhua jokin\nlohdutuksen sana sille.\n\n\"Kun virsi oli vaiennut, niin hän ojensi ja levitti kätensä kansaa\nkohti.\n\n\"'Minä näen, että kansalla on suru', hän sanoi, 'ja suru on raskaampi\nkantaa sen, jonka täytyy kauan käydä maan polkuja, kuin minun, jonka on\npian täältä erottava.'\n\n\"Hän vaikeni kauhistuen. Hänen äänensä oli liian heikko ja hän epäröi\nsanoja tapaillessaan.\n\n\"Mutta pian hän alkoi uudestaan. Hänen äänessään oli nyt taas nuoruuden\nvoimaa, ja hänen silmänsä säteilivät.\n\n\"Hän piti ihanan puheen meille, Gösta. Ensin hän kertoi siitä, mitä\ntiesi Jumalan matkamiehestä, sitten hän muistutti meille, ettei\nsuinkaan ulkonainen loisto eivätkä suuret kyvyt tehneet tätä miestä\nniin kunnioitetuksi kuin hän nyt oli, vaan ainoastaan se, että hän aina\noli kulkenut Jumalan teitä. Ja hän pyysi meitä Jumalan ja Kristuksen\ntähden elämään samoin. Toisen piti rakastaa toistansa ja olla hänen\napunaan. Jokaisen piti uskoa toisesta hyvää. Jokaisen piti elää\nniinkuin tämä hyvä Lennart-kapteeni, sillä siihen ei tarvittu suuria\nlahjoja, vaan pelkästään hurskasta mieltä. Ja hän selitti meille\nkaikki, mitä tänä vuonna oli tapahtunut. Hän sanoi, että rakkauden ja\nonnen ajan valmistuksia oli nyt ihan varmaan odotettavissa. Hän oli\ntänä vuonna nähnyt usein ihmishyvyyden pilkistävän esiin hajanaisina\nsäteinä. Nyt sen piti ilmetä kokonaan valaisten kuin aurinko.\n\n\"Ja meistä kaikista tuntui kuin olisimme kuulleet profeettaa. Kaikki\ntahtoivat rakastaa toisiansa, kaikki tahtoivat olla hyviä.\n\n\"Rovasti kohotti silmänsä ja kätensä ja julisti rauhan tuloa maahan.\n'Jumalan nimessä', sanoi hän, 'lakatkoon levottomuus! Asukoon rauha\nteidän sydämissänne ja kaikessa luonnossa! Tuntekoot kuolleet kappaleet\nja eläimet ja kasvit levon, ja lakatkoot he vahingoittumasta!'\n\n\"Ja tuntui kuin pyhä rauha olisi laskeutunut maailmaan. Näytti kuin\nkukkulat olisivat säteilleet ja laaksot hymyilleet ja syysaamu\npukeutunut ruusunhohtoon.\n\n\"Sitten kutsui rovasti kansan auttajaa tulemaan. 'Joku on tuleva', hän\nsanoi. 'Ei ole Jumalan tahto, että te nyt hukkuisitte. Jumala on\nherättävä jonkun, joka ravitsee nälkäiset ja johtaa teidät hänen\ntielleen.'\n\n\"Silloin me kaikki ajattelimme sinua, Gösta. Me tiesimme, että rovasti\npuhui sinusta. Kansa oli jo kuullut sinun kuulutuksesi ja meni kotiin\npuhellen sinusta. Ja sinä juoksentelit täällä metsissä aikoen kuolla!\nKansa odottaa sinua, Gösta. Kaikkialla he nyt istuvat tölleissään ja\nsanovat, että koska kerran Ekebyn hullu pappi tahtoo heitä auttaa, niin\nkääntyy kaikki hyvin päin. Sinä olet heidän sankarinsa, Gösta. Kaikkien\nheidän sankarinsa sinä olet.\n\n\"Niin, Gösta, varmasti tuo vanhus puhui sinusta, ja totta kai nyt tämä\nvoi houkutella sinut elämään. Mutta minä, minä, joka olen sinun\nvaimosi, Gösta, minä sanon sinulle, että sinä lähdet nyt aivan\nyksinkertaisesti ja täytät velvollisuutesi. Älä uneksi olevasi Jumalan\nlähettämä -- jokainenhan voi olla sellainen, ymmärräthän. Sinun pitää\ntehdä työtä ilman sankarineleitä, sinä et saa loistaa etkä ihmetyttää,\nsinun pitää varoa, ettei nimesi kaiu liian usein kansan huulilla.\nHarkitse silti, ennen kuin peruutat sanasi Sintramille. Sinä olet nyt\nhommannut itsellesi jonkinlaisen oikeuden kuolla, eikä taitane elämä\ntästä lähin tarjota sinulle paljon viehätystä. Kerran halusin minä\nlähteä kotiini etelään, Gösta. Minusta, syiden painamasta, näytti liian\nsuurelta onnelta olla sinun vaimonasi ja seurata sinua läpi elämän.\nMutta nyt minä jään tänne. Jos uskallat elää, niin minä jään tänne.\nMutta älä odota siitä mitään iloa. Raskaiden velvollisuuksien teitä\nminä pakotan sinua käymään. Älä odotakaan minulta ilon ja toivon sanaa.\nKaikki surut ja onnettomuudet, joita me kaksi olemme aiheuttaneet,\nasetan minä vartioksi lietemme ääreen. Voineeko sydän, joka on kärsinyt\nniinkuin minun, enää rakastaa. Kyynelettömänä ja ilottomana minä kuljen\nsinun rinnallasi. Harkitse tarkoin, Gösta, ennen kuin elämän valitset!\nParannuksen tietä me sitten vaellamme.\"\n\nElisabet ei odottanut vastausta. Hän viittasi papintyttärelle ja meni.\nTultuaan metsään hän alkoi katkerasti itkeä ja itki kunnes tuli\nEkebyhyn. Sinne saavuttuaan hän muisti, että oli unohtanut puhua Jan\nHökin kanssa iloisemmista asioista kuin sodasta.\n\nMetsätorpassa vallitsi hiljaisuus hänen mentyään.\n\n\"Herralle Jumalalle kiitos ja kunnia\", sanoi yht'äkkiä vanha sotamies.\n\nHe katsoivat häntä. Hän oli noussut seisoalleen ja katseli kiihkeästi\nympärilleen.\n\n\"Pahuutta, pahuutta on kaikki ollut\", hän sanoi. \"Kaikki mitä olen\nnähnyt sitten kun sain silmäni auki, on ollut pahuutta. Pahoja miehiä,\npahoja naisia! Vihaa ja vainoa metsässä ja maassa. Mutta hän on hyvä.\nHyvä ihminen on majassani seisonut. Kun täällä oleksin yksin, muistelen\naina häntä. Hän on kulkeva seuranani metsätiellä.\"\n\nHän kumartui Göstan puoleen, irroitti hänen köytensä ja nosti hänet\nylös. Sitten hän otti juhlallisesti Göstaa kädestä.\n\n\"Jumalan vihattu\", hän sanoi ja nyökkäsi, \"niin juuri. Mutta nyt te\nette ole enää sitä, enkä enää minäkään, kun hän on seisonut majassani.\nHän on hyvä.\"\n\nSeuraavana päivänä tuli vanha Jan Hök nimismies Scharlingin luo. \"Minä\ntahdon kantaa ristini\", hän sanoi. \"Minä olen ollut paha ihminen, sen\nvuoksi minä sain pahoja poikia.\" Ja hän pyysi päästä linnaan poikansa\nasemesta; mutta sehän ei käynyt päinsä.\n\nOivallisin vanhoista taruista on se, joka kertoo, kuinka hän seurasi\npoikaansa vanginrattaiden vieressä matkalla, kuinka hän nukkui hänen\nvankilansa ovella, kuinka hän oli poikansa lähellä koko rangaistusajan,\nheittämättä häntä. Kaipa sekin kertojansa löytänee.\n\n\n\n\nKolmaskolmatta luku\n\nMARGARETA CELSING\n\n\nJokin päivä ennen joulua tuli majurinrouva Löfsjön kihlakuntaan; mutta\nvasta jouluaattona hän palasi Ekebyhyn. Koko matkan hän oli ollut\nsairaana. Hänellä oli keuhkotulehdus ja ankara kuume; silti ei häntä\nollut koskaan nähty iloisempana kuin nyt eikä kuultu hänen suustaan\nuseampia ystävällisiä sanoja.\n\nBrobyn papintytär, joka oli oleksinut hänen luonaan Älfdalin\nmetsätehtaalla aina lokakuusta, istui reessä hänen vieressään ja olisi\nmielellään kiiruhtanut matkaa, mutta ei voinut estää vanhusta\nseisauttamasta rekeä ja kutsumasta jokaista vaeltajaa reen luo\ntiedustellakseen uutisia.\n\n\"Miten täällä Löfsjössä voidaan?\" kysyi majurinrouva.\n\n\"Me voimme hyvin\", vastattiin silloin hänelle. \"Paremmat ajat tulevat.\nEkebyn hullu pappi ja hänen vaimonsa auttavat meitä kaikkia.\"\n\n\"Hyvät on ajat nyt taas\", vastasi toinen, \"Sintram on poissa. Ekebyn\nkavaljeerit tekevät työtä. Brobyn papin rahat on löydetty Bron\ntapulista. Niitä on niin paljon, että Ekebyn kunnia ja maine kohoavat\nniillä entiselleen. Niitä riittää leipäänkin nälkäisille.\"\n\n\"Vanha rovasti se heräsi uuteen elämään ja voimaan\", sanoi kolmas.\n\"Joka sunnuntai hän puhuu kanssamme Jumalan valtakunnan tulemisesta.\nKuka enää tahtoo tehdä syntiä? Hyvän valta lähestyy.\"\n\nJa majurinrouva ajoi hitaasti edelleen, kysellen jokaiselta, joka tuli\nvastaan: \"Kuinka teidän laitanne on? Ettekö te näillä main kärsi\npuutetta?\"\n\nJa kuumeen tulen pistävä tuska rinnassa vaimeni, kun he vastasivat\nhänelle: \"Täällä meillä on kaksi hyvää ja rikasta naista, Marianne\nSinclaire ja Anna Stjärnhök. He kulkevat Gösta Berlingin apuna talosta\ntaloon katsomassa, ettei kenenkään tarvitse nähdä nälkää. Ja nyt ei\nheitetä enää viljaa viinapannuihin.\"\n\nMajurinrouvasta tuntui kuin hän olisi siinä reessä ollut ainaisessa\npitkässä jumalanpalveluksessa. Hän oli tullut pyhään maahan. Hän näki\nvanhain, ryppyisten kasvojen kirkastuvan puhuttaessa ajoista, jotka\nolivat tulleet. Sairaat unohtivat vaivansa ylistäessään ilonpäivää.\n\n\"Me tahdomme olla kaikki sellaisia kuin hyvä Lennart-kapteeni\", he\nsanoivat. \"Me tahdomme uskoa kaikista hyvää. Me emme tahdo vahingoittaa\nketään. Siten joudutetaan Jumalan valtakunnan tuloa.\"\n\nHän näki, että heidät oli kaikki vallannut sama henki.\nHerraskartanoissa ravittiin enin tarvitsevia ilmaiseksi. Kellä oli\nteetettävänä työtä, teetti sen nyt, ja majurinrouvan kaikissa tehtaissa\nkävi työ täyttä vauhtia.\n\nKoskaan hän ei ollut tuntenut itseään terveemmäksi kuin nyt, istuessaan\nsiinä ja antaessaan kylmän virrata pakottavaan rintaansa. Ainoankaan\ntalon ohitse ei hän voinut matkata pysähtymättä ja kyselemättä.\n\n\"Nyt on kaikki hyvin\", sanoi isäntäväki. \"Täällä vallitsi kova hätä,\nmutta ne Ekebyn hyvät herrat auttavat meitä. Majurinrouva ihmettelee,\nkun näkee, mitä kaikkea siellä on tehty. Nyt on mylly melkein valmis,\nja paja käynnissä, ja palanut päärakennus on nostettu katonharjaan\nasti.\"\n\nHätä ja sydäntä järisyttävät tapahtumat olivat muuttaneet heidät\nkaikki. Ah, sitä kai kestää vain vähän aikaa! Mutta kuitenkin oli niin\nhyvä palata maahan, jossa toinen palveli toistaan ja jossa kaikki\ntahtoivat tehdä hyvää. Majurinrouva tunsi voivansa nyt antaa anteeksi\nkavaljeereille ja hän kiitti siitä Jumalaa.\n\n\"Anna-Liisa\", sanoi hän. \"Minä vanha ihminen uskon, että matkaan tässä\njo autuaiden taivaaseen.\"\n\nKun hän viimein saapui Ekebyhyn ja kavaljeerit kiiruhtivat häntä reestä\nauttamaan, he saattoivat tuskin häntä tuntea, sillä hän oli yhtä hyvä\nja lempeä kuin heidän oma nuori kreivittärensä. Vanhat, jotka olivat\nnähneet hänet nuorena, kuiskasivat toisilleen: \"Hän ei ole Ekebyn\nmajurinrouva, -- nyt tulee takaisin Margareta Celsing.\"\n\nSuuri oli kavaljeerien ilo, kun he näkivät hänen palaavan niin hyvänä\nja kaikista kostonajatuksista vapaana, mutta pian heidän ilonsa muuttui\nsuruksi, kun he näkivät, miten sairas hän oli. Hänet täytyi heti kantaa\nkonttorirakennuksen vieraskamariin ja panna vuoteeseen. Mutta\nkynnyksellä hän vielä kääntyi ja puhui heille:\n\n\"Kävi Jumalan myrsky\", hän sanoi, \"Jumalan myrsky. Minä tiedän nyt,\nettä kaikki on ollut parhaaksi!\"\n\nSitten suljettiin sairaskamarin ovi, eivätkä he saaneet enää nähdä\nhäntä.\n\nKuitenkin on niin paljon puhuttavaa ihmiselle, joka on kuolemaisillaan.\nSanat ihan tunkeutuvat huulille, kun tietää että viereisessä huoneessa\nmakaa toinen, jonka korvat pian iäksi sulkeutuvat. \"Oi, ystäväni,\nystäväni\", tahtoisi ihminen sanoa, \"voitko sinä antaa anteeksi? Voitko\nuskoa, että minä olen sittenkin sinua rakastanut! Miten saattoikaan\nkäydä niin, että jouduin tuottamaan sinulle niin paljon surua,\nvaeltaessamme täällä yhdessä? Ah, ystäväni, kiitos sinulle kaikesta\nilosta, minkä minulle tuotit!\"\n\nNiin tahdotaan sanoa, ja paljon, paljon muuta.\n\nMutta majurinrouva makasi hehkuvassa kuumeessa, ja kavaljeerien äänet\neivät voineet saavuttaa hänen korviaan. Eikö hän siis saisi koskaan\ntietää, miten he olivat tehneet työtä, miten he olivat ryhtyneet\njatkamaan hänen tekojaan, miten he olivat pelastaneet Ekebyn maineen ja\nkunnian? Eikö hän koskaan saisi sitä tietää?\n\nKohta menivät kavaljeerit pajaan. Siellä oli työ ihan keskeytynyt,\nmutta he heittivät uusia hiiliä ja uutta takkirautaa uuniin ja\nvarustautuivat sulattamaan. He eivät kutsuneet seppiä, jotka olivat\nmenneet kotiin viettämään joulua, vaan uurastivat itse ahjon ääressä.\nJos majurinrouva saisi vain elää siksi kunnes vasara joutuu käyntiin,\nniin kyllä se puhuu hänelle heidän asiansa.\n\nTuli ilta, ja tuli yö siinä työssä. Monet heistä ajattelivat, miten\nihmeellistä on, että he joutuivat taas viettämään jouluyön pajassa.\n\nMonitaitoinen Kevenhüller, joka oli pajan ja myllyn rakennusmestari\nnäinä kiireisinä aikoina, ja Kristian Bergh, vahva kapteeni, seisoivat\nahjon ääressä hoidellen sulatuskattilaa. Gösta ja Julius ajoivat\nhiiliä. Muut istuivat, toiset alasimella kohotetun väkivasaran alla, ja\ntoiset olivat asettuneet hiilikärryille ja takkirautakasoille.\nLövenborg, vanha mystikko, puheli Eberhard-sedän, viisaustieteilijän\nkanssa, joka istui hänen vieressään alasimella.\n\n\"Tänä yönä kuolee Sintram\", sanoi Lövenborg.\n\n\"Miksi juuri tänä yönä?\" kysyi Eberhard.\n\n\"Tietäähän veli, että me löimme viime vuonna vedon. Nyt emme ole\ntehneet mitään, joka ei ole ollut kavaljeerimaista; niinpä hän on\nmenettänyt vedon.\"\n\n\"Veli, joka uskoo moista, tietänee kai myöskin, että olemme tehneet\npaljonkin, joka ei ole ollut kavaljeerimaista. Ensiksi me emme\nauttaneet majurinrouvaa; toiseksi aloimme tehdä työtä; kolmanneksi ei\nollut aivan paikallaan, ettei Gösta Berling tappanut itseään, kun hän\nkerran sen lupasi.\"\n\n\"Olen minä ajatellut sitäkin\", virkkoi Lövenborg, \"mutta nyt arvelen,\nettei veli käsitä asiaa oikein. Meitä on kielletty toimimasta omien\npikkumaisten etujemme käskyn mukaan, mutta ei niinkuin rakkaus tai\nkunnia tai meidän iankaikkinen autuutemme vaatii. Uskoakseni on Sintram\nmenettänyt vedon.\"\n\n\"Veli voi olla oikeassa.\"\n\n\"Minun täytyy sanoa veljelle, että minä sen tiedän. Minä olen kuullut\nhänen kulkustensa helinää koko illan, mutta ne eivät ole oikeita\nkulkusia. Kohta hän tulee tänne.\"\n\nJa pikku vanhus tuijotti pajan oveen, joka oli auki, ja harvojen\ntähtien koristamaan siniseen taivaankaistaan, joka näkyi siitä.\n\nHetken perästä hän hypähti ylös.\n\n\"Näkeekö veli hänet?\" kuiskasi hän. \"Tuolta hän nyt hiipii sisään. Eikö\nveli näe häntä ovella?\"\n\n\"En minä mitään näe\", vastasi Eberhard-setä. \"Veli on uninen, siinä\nkaikki.\"\n\n\"Minä näen hänet elävästi kuulakkaa taivasta vasten. Hänellä on pitkä\nsudennahkaturkki ja karvalakki. Nyt hän on tuolla pimeässä nurkassa,\nenkä voi häntä nähdä. Kas, nyt hän meni uunin ääreen. Hän seisoo ihan\nKristian Berghin vieressä, mutta Kristian ei varmaan näe häntä. Nyt hän\nkumartuu ja heittää jotakin tuleen. Hui, miten näyttää ilkeältä.\nVarokaa itseänne, ystävät, varokaa itseänne!\"\n\nJuuri kun hän sai sen sanotuksi, lensi uunista tulisuihke ja pirskoi\nseppien ja heidän apulaistensa kasvoille kuonaa ja kipunoita. Ei toki\ntullut vahinkoa.\n\n\"Se tahtoo kostaa\", kuiskasi Lövenborg.\n\n\"Veli on ihka hullu\", huudahti Eberhard. \"Luulisin veljen jo saaneen\ntarpeekseen moisesta.\"\n\n\"Voipa sitä ajatella ja toivoa, mutta se ei paljon auta. Eikö veli näe,\nettä hän seisoo tuolla patsaan vieressä ja irvistää meille? Mutta totta\nvie! Se päästää irti väkivasaraa.\"\n\nHän hyppäsi alasimelta ja tempasi Eberhardin muassaan. Silmänräpäys, ja\nvasara löi jylisten alasimeen. Rautakynsi oli vain irtautunut, mutta\nEberhard ja Lövenborg olivat hädin tuskin pelastuneet kuolemasta.\n\n\"Näkeekö veli, ettei hänellä ole mitään voimaa meihin\", sanoi Lövenborg\nriemuiten. \"Mutta kyllä näkee, että se tahtoo kostaa.\"\n\nJa hän huusi Gösta Berlingin luokseen.\n\n\"Mene ylös naisten luo, Gösta. Jos se ilmestyy heillekin. He eivät ole\nniin tottuneet kuin minä sellaista näkemään. He saattaisivat pelätä\nhäntä. Ja varo itseäsi, Gösta, sillä hänellä on paljon kaunaa sinulle,\nja ehkäpä hänellä on valta sinuun sen lupauksesi tähden. Mene tiedä.\"\n\nPian saatiin kuulla, että Lövenborg oli oikeassa ja että Sintram oli\nkuollut jouluyönä. Toiset sanoivat, että hän oli hirttäytynyt\nvankilassa. Toiset arvelivat, että oikeuden palvelijat olivat antaneet\nkaikessa salaisuudessa surmata hänet, sillä oikeudenkäynti näytti\npäättyvän hänen edukseen, eikähän käynyt laatuun päästää häntä jälleen\nLöfsjön kimppuun. Olipa niitäkin, jotka uskoivat, että musta herra oli\ntullut mustissa vaunuissa ja mustilla hevosilla ja vienyt hänet\nvankeudesta pois. Eikä Lövenborg ollut ainoa, joka hänet jouluyönä\nnäki. Forsissakin hänet nähtiin, ja Ulrika Dillner näki hänet unissaan.\nMonet kertoivat, kuinka hän oli kummitellut heille, kunnes Ulrika\nDillner muutti hänen ruumiinsa Bron hautausmaahan. Ulrika ajatti myös\nForsista pois pahat palvelijat ja järjesti talon hallinnon hyvään\nkuntoon. Sitten ei siellä ole enää kummitellut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerrotaan, että Gösta Berling ei ehtinyt kartanolle, kun eräs vieras\ntuli konttorirakennukseen ja antoi kirjeen ja käski viedä sen\nmajurinrouvalle. Kukaan ei tuntenut lähettiä, mutta kirje vietiin\nsisään ja pantiin pöydälle sairaan viereen. Heti sitten tuli\nmajurinrouva aivan odottamatta paremmaksi; kuume asettui, tuskat\nvaimenivat, ja hän sai voimia lukea kirjeen.\n\nVanhat ovat taipuisat uskomaan, että tähän toipumiseen vaikuttivat\npimeyden voimat. Sintramilla ja hänen ystävillään saattoi olla etua\nsiitä, että majurinrouva luki tämän kirjeen.\n\nSe oli kirjallinen sopimus, piirretty verellä mustalle paperille.\nKavaljeerit olisivat sen kyllä tunteneet. Se tehtiin menneenä jouluyönä\nEkebyn pajassa.\n\nJa majurinrouva makasi nyt vuoteessa ja luki, että koska hän oli\nnoita-akka ja oli passittanut kavaljeerien sieluja helvettiin, niin\nhäneltä tuomittiin Ekeby pois. Ja muuta moista hullutusta hän sai\nlukea. Hän tarkasti päivämäärää ja allekirjoitukset ja näki seuraavan\nreunamuistutuksen Göstan nimen vieressä: \"Koska majurinrouva on\nkäyttänyt hyväkseen minun heikkouttani houkutellen minut pois\nkunniallisesta työstä ja pidättäen minut Ekebyn kavaljeerina, koska hän\non tehnyt minusta Ebba Dohnan murhaajan, kielimällä hänelle, että minä\nolen virkaheitto pappi, niin minä kirjoitan alle.\"\n\nMajurinrouva taittoi paperin hitaasti kokoon ja pani sen takaisin\nkuoreen. Sitten hän makasi hiljaa ja mietti, mitä oli tietää saanut.\nHän tiesi katkeraksi tuskakseen, että sellaista kansa ajatteli hänestä.\nVelho ja noita-akka hän oli niiden kaikkien mielestä, joita hän oli\npalvellut, joille hän oli antanut työtä ja leipää. Se oli hänen\npalkkansa, sellainen hänen muistonsa oli oleva. He eivät voi uskoa\nparempaa avionrikkojasta.\n\nMutta mitä huoli hän niistä taitamattomista? Nehän olivat olleet niin\nloitolla hänestä. Mutta nämä köyhät kavaljeerit, jotka olivat eläneet\nhänen armostaan ja tunsivat hänet hyvin, hekin uskoivat niin tai olivat\nuskovinaan saadakseen tekosyyn, jotta voivat anastaa Ekebyn. Nopeasti\nkulkivat hänen ajatuksensa. Hurja viha ja kostonhimo leimusivat hänen\nkuumeenhehkuisissa aivoissaan. Hän käski Brobyn papin tyttären, joka\nhoiti häntä kreivitär Elisabetin kanssa, lähettää noutamaan Högforsin\nsahanhoitajaa ja inspehtoria. Hän tahtoi tehdä testamenttinsa.\n\nJälleen hän mietti, Hänen kulmansa rypistyivät, tuska väänsi kamalasti\nhänen kasvojensa piirteitä.\n\n\"Majurinrouva on hyvin sairas\", sanoi kreivitär hiljaa.\n\n\"Niin olen, sairaampi kuin koskaan ennen.\"\n\nTuli hetken hiljaisuus, mutta sitten majurinrouva puhui kovalla,\njäykällä äänellä:\n\n\"On ihmeellistä ajatella, että tekin, kreivitär, te, jota kaikki\nrakastavat, olette kuin olettekin avionrikkoja.\"\n\nNuori nainen hätkähti.\n\n\"Niin, jollette itse teossa, niin kuitenkin ajatuksissa ja himoissa,\neikä siinä ole eroa. Minä, joka tässä makaan, tunnen, ettei siinä ole\nmitään eroa.\"\n\n\"Sen kyllä tiedän, majurinrouva.\"\n\n\"Ja kuitenkin olette nyt onnellinen. Te, kreivitär, saatte pitää\nsynnittä rakastettunne. Se musta kummitus ei seiso välillänne, kun\nkohtaatte toisenne. Te saatte olla toistenne omat koko maailman nähden,\nrakastaa toisianne selvällä päivällä, käydä toistenne rinnalla kaiken\nelämänne.\"\n\n\"Oi, majurinrouva, majurinrouva!\"\n\n\"Kuinka uskallatte, kreivitär, jäädä hänen luokseen\", huudahti vanhus\nyhä kiivaammin. \"Tehkää parannus, tehkää ajoissa parannus! Menkää\nkotiin isänne ja äitinne luokse, ennen kuin he tulevat ja kiroavat\nteidät. Tohditteko te sanoa Gösta Berlingiä puolisoksenne? Menkää hänen\nluotaan! Minä annan hänelle Ekebyn. Minä annan hänelle valtaa ja\nkunniaa. Uskallatteko te mennä osille hänen kanssaan? Uskallatteko\nottaa vastaan sen onnen ja kunnian? Minä uskalsin. Muistatteko, miten\nkävi minulle? Muistatteko Ekebyn joulupäivällisiä? Muistatteko\nvankeutta nimismiehen talossa?\"\n\n\"Oi, majurinrouva, me syylliset elämme täällä vieretysten onnetta. Minä\nolen täällä vartioimassa, ettei lietemme luo mikään ilo asetu\nmajailemaan. Ettekö usko, että minä kaipaan kotia, majurinrouva? Oi,\nkatkerasti kaipaan kodin suojaa ja tukea, mutta en saa koskaan enää\nsitä nauttia. Täällä minun täytyy olla pelossa ja vavistuksessa,\ntietäen, että kaikki mitä teen johtaa syntiin ja suruun, tietäen, että\njos autan yhtä, niin kaadan toisen. Liian heikko ja hairahtuvainen olen\ntähän elämään, ja kumminkin olen pakotettu elämään, kahlittuna ikuiseen\nkatumuksen tekoon.\"\n\n\"Sellaisilla ajatuksilla kiehdomme sydäntämme\", huudahti majurinrouva,\n\"mutta se on heikkoutta. Te ette tahdo pois hänen luotaan, siinä syy.\"\n\nEnnen kuin kreivitär ehti vastata, tuli Gösta Berling huoneeseen.\n\n\"Tule tänne, Gösta\", sanoi majurinrouva heti, ja hänen äänensä tuli\nvieläkin terävämmäksi ja ankarammaksi. \"Tule tänne, sinä, jota kaikki\nLöfsjössä ylistävät! Tule tänne, sinä kansan pelastaja, jonka muisto\nsaa elää! Saat nyt kuulla, miten on käynyt vanhan majurinrouvan, jonka\nsinä annoit halveksittuna ja hylättynä harhata ympäri maata.\n\n\"Ensin sanon sinulle, kuinka kävi keväällä, kun tulin kotiin, äitini\nluo, sillä sinun täytyy tietää sen tarinan loppupuoli.\n\n\"Maaliskuussa minä tulin Älfdalin metsätehtaalle, Gösta. Paremmalta\nkerjäläisakkaa en juuri näyttänyt. Minulle sanottiin, kun tulin\nperille, että äitini oli maitohuoneessa. Menin silloin sinne ja seisoin\nkauan hiljaa ovensuussa. Joka seinällä oli pitkiä hyllyjä ja niillä\nkirkkaita kulhoja täynnä maitoa. Ja äiti, joka oli monta vuotta\nsadannella, otti hyllyiltä kulhon toisensa perästä ja kuori kermaa. Hän\noli kyllä reipas, tuo vanhus, mutta minä huomasin hyvin, miten vaikeaa\nhänen oli suoristaa selkäänsä ylettyäkseen hyllyille. En tiennyt, oliko\nhän nähnyt minua, mutta hetken perästä hän puhui minulle merkillisen\nkimeällä äänellä:\n\n\"'Niin sinulle on käynyt kuin minä tahdoin', hän sanoi. Minä halusin\npuhua ja pyytää häneltä anteeksi, mutta se ei maksanut vaivaa. Hän ei\nkuullut sanaakaan -- hän oli umpikuuro. -- Mutta hetken päästä hän\nvirkkoi taasen: 'Voit tulla auttamaan minua.'\n\n\"Silloin minä menin ja kuorin maitoa. Minä otin hyvässä järjestyksessä\nalas kulhot ja panin ne takaisin ihan paikalleen ja otin parhaiksi\nsyvältä kuorinkauhalla, ja hän oli tyytyväinen. Yhdenkään palvelijan\nhän ei ollut tohtinut antaa kuoria maitojaan; mutta minähän tiesin\nvanhastaan, miten se hänen mielestään oli tehtävä.\n\n\"'Nyt otat tämän työn', hän sanoi. Ja minä tiesin, että nyt hän oli\nantanut minulle anteeksi.\n\n\"Ja sitten näytti käyvän niin, ettei hän enää jaksanut tehdä työtä. Hän\nistui hiljaa nojatuolissaan ja nukkui parhaastaan kaiket päivät. Ja hän\nkuoli pari viikkoa ennen joulua. Minä olisin tullut mielelläni\nennemmin, Gösta, mutta en voinut lähteä vanhuksen luota.\"\n\nMajurinrouva hengähti. Hänen tuli taas vaikea hengittää, mutta hän\nponnisti voimansa ja jatkoi:\n\n\"On kyllä totta, Gösta, että minä pidin mielelläni sinua täällä luonani\nEkebyssä. -- Sinä olet sellainen, että kaikki iloitsevat, kun saavat\nolla sinun seurassasi. -- Jos olisit tahtonut vakiutua mieheksi, niin\nminä olisin antanut sinulle paljon valtaa. Minä toivoin aina, että sinä\nsaisit itsellesi kunnon vaimon. Ensin minä luulin, että se olisi ollut\nMarianne Sinclaire, sillä huomasin hänen sinua rakastavan jo silloin,\nkun sinä elit halonhakkaajana metsässä. Sitten minä luulin, että se\nolisi Ebba Dohna, ja minä ajoin eräänä päivänä järven poikki Borgiin ja\nsanoin hänelle, että jos hän ottaa sinut miehekseen, niin minä annan\nsinulle perintönä Ekebyn. Jos tein siinä pahoin, niin anna minulle\nanteeksi.\"\n\nGösta oli polvillaan vuoteen vieressä ja painoi otsaansa sängynlaitaan.\nHän huokasi raskaasti.\n\n\"Sano, Gösta, kuinka sinä nyt aiot elää! Miten sinä vaimosi elätät?\nSanopas minulle se! Sinähän tiedät, että minä aina olen tahtonut\nparastasi.\" Ja Gösta vastasi hänelle hymyillen, vaikka hänen sydämensä\noli särkyä surusta:\n\n\"Muinoisina päivinä, silloin, kun koetin tulla työmieheksi ja jäädä\nEkebyn alueelle, majurinrouva minulle antoi oman torpan asua, ja se on\nvielä minun. Viime syksynä minä panin sen kuntoon. Lövenborg auttoi\nminua, ja me olemme valkaisseet liidulla laipion ja peittäneet seinät\npaperilla ja maalanneet. Perimmäistä, pientä huonetta sanoo Lövenborg\nkreivittären kabinetiksi, ja hän on koonnut täällä kaikista\ntalonpoikaistaloista huonekaluja, jotka ovat joutuneet sinne\nherraskartanoiden huutokaupoista. Niitä hän on ostellut, niin että\nsiellä nyt on korkeaselkäisiä nojatuoleja ja loistavahelaisia\nlaatikkokirstuja. Mutta etumaisessa, suuressa huoneessa on nuoren\nrouvan kangaspuut ja minun sorvipenkkini. Talouskaluja ja kaikenlaisia\nkapineita siellä on, ja siellä me Lövenborgin kanssa olemme jo istuneet\nmonta iltaa ja jutelleet, miten nuori kreivitär ja minä sitten elelemme\nsiinä torpan tuvassa. Mutta vaimoni sai vasta nyt tämän tietää,\nmajurinrouva. Me aiomme sanoa sen vasta kun saamme lähteä Ekebystä.\"\n\n\"Jatka, Gösta!\"\n\n\"Lövenborg puhui aina, miten tarpeen olisi piika talossa. 'Kesällä\ntäällä koivuniemellä on siunatun kaunista', oli hänen tapansa sanoa,\n'mutta talvella tulee täällä nuoren rouvan liian yksinäistä. Sinun,\nGösta, pitää hankkia piika.'\n\n\"Ja minä olin kyllä samaa mieltä kuin hän, mutta en tiennyt, mistä\nsaisin varoja piian pitoon. Niin hän tuli eräänä päivänä ja toi\nnuottinsa ja sen pöytänsä, johon on maalattu koskettimet, ja asetti ne\ntupaan. 'Kyllä sinun on nyt ruvettava piiaksi, Lövenborg', sanoin minä.\nHän vastasi, että kyllä häntä tarvitaankin. Olinko minä tarkoittanut,\nettä nuori kreivitär laittaisi ruokaa, kantaisi halkoja ja vettä? Ei,\nminun tarkoitukseni ei ollut, että hän tekisi mitään niin kauan kuin\nminulla vain on kättä tehdäkseni työtä. Mutta Lövenborg arveli\nkuitenkin, että parasta on, kun meitä on kaksi, niin että kreivitär saa\nistua kaiket päivät sohvan nurkassa ja ommella koruompeluaan. En minä\nmuka voinut aavistaa, miten paljon palvelusta tuollainen pikkuinen\nnaisihminen tarvitsee, sanoi.\"\n\n\"Jatka\", virkkoi majurinrouva. \"Se lievittää tuskiani. Uskoitko sinä,\nettä tuo sinun nuori kreivittäresi tahtoo asua torpantuvassa?\"\n\nGösta kummastui hänen ivallista ääntään, mutta jatkoi silti:\n\n\"Oi, majurinrouva, en minä uskaltanut sitä uskoa; mutta olisi ollut\nniin ihanaa, jos hän olisi tahtonut. Täältähän on viisi peninkulmaa\nlääkärille. Hän, jolla on niin kevyt käsi ja hellä sydän, olisi saanut\ntyötä kylliksi, hoitaa haavoja ja lievittää kuumetta. Ja minä\najattelin, että kaikki murheelliset muistavat kyllä tien torpantuvan\nhienon rouvan luo. Köyhillä ihmisillä on niin paljon surua, jota hyvät\nsanat ja ystävällinen mielenlaatu voivat parantaa.\"\n\n\"Mutta entä sinä itse, Gösta Berling?\"\n\n\"Minä työskentelen höyläpenkin ja sorvin ääressä, majurinrouva. Minä\nelän tästä lähtien omaa elämääni. Jos vaimoni ei tahdo minua seurata,\nniin eihän sille mitään voi. Jos minulle nyt tarjottaisiin kaikki\nmaailman rikkaudet, eivät ne minua houkuttelisi. Minä tahdon elää omaa\nelämääni. Minä olen jääpä ja jään köyhäksi mieheksi talonpoikien\nkeskuuteen ja autan heitä, minkä voin. He tarvitsevat jonkun\npolkansoittajan häihinsä ja joulupitoihinsa, he tarvitsevat jonkun,\njoka kirjoittaa kirjeitä heidän pojilleen, jotka ovat matkalla, ja\nsiihen virkaan minä sopinen. Mutta köyhä minun täytyy olla,\nmajurinrouva.\"\n\n\"Synkkä tulee elämästänne, Gösta.\"\n\n\"Oh, ei, majurinrouva, ei ollenkaan, jos meitä vain olisi kaksi ja\nsovinnossa. Rikkaat ja iloiset kävisivät kyllä luonamme yhtä hyvin kuin\nköyhätkin. Iloa olisi kyllin meidän tuvassamme. Vieraat eivät huolisi\nsiitä, vaikka ruoka valmistettaisiin heidän silmäinsä edessä eivätkä\nloukkaantuisi, vaikka kahden täytyisi syödä yhdeltä lautaselta.\"\n\n\"Ja mitä hyötyä tällaisesta, Gösta? Mitä kiitosta sinä sillä\nvoittaisit?\"\n\n\"Suuri olisi kiitokseni, majurinrouva, jos köyhät tahtoisivat muistaa\nminua pari vuotta kuolemani jälkeen. Hyötyä olisin kylläkin tehnyt, jos\nolisin istuttanut pari omenapuuta kunkin pirtin kulmalle, jos olisin\nopettanut talonpoikaissoittajalle pari vanhain mestarien sävelmää ja\njos paimenlapset saisivat oppia muutamia hyviä lauluja kaiuttaakseen\nniitä metsäpolulla.\n\n\"Majurinrouvan pitää tietää, että minä olen vain se sama hullu Gösta\nBerling kuin ennenkin. Talonpoikaismusikantti minusta kaiken kaikkiaan\nvoi tulla, mutta siinä on tarpeeksi. Minulla on paljon syntejä\nhyvitettävänä. Itku ja katumus ei ole asiani. Minä tuotan iloa\nköyhille, siinä on parannukseni.\"\n\n\"Gösta\", sanoi majurinrouva, \"se on liian vähäpätöistä elämää miehelle,\njolla on sellaiset lahjat kuin sinulla. Minä annan sinulle Ekebyn.\"\n\n\"Oi, majurinrouva\", huudahti Gösta kauhuissaan. \"Älkää tehkö minusta\nrikasta! Älkää panko minulle sellaisia velvollisuuksia! Älkää erottako\nminua köyhistä!\"\n\n\"Minä annan Ekebyn sinulle ja kavaljeereille\", toisti majurinrouva.\n\"Olethan sinä, Gösta, lahjakas mies, jota kansa siunaa. Minä sanon\nkuten äitini: 'Nyt otat tämän työn.'\"\n\n\"Ei, majurinrouva, me emme voi ottaa sellaista vastaan. Me, jotka\nolemme tunteneet majurinrouvan väärin ja tuottaneet majurinrouvalle\nsellaista surua!\"\n\n\"Minä annan teille Ekebyn, kuuletko sinä!\"\n\nHän puhui äreästi ja kovasti, ilman ystävyyden värettä. Göstan valtasi\ntuska.\n\n\"Älkää panko ukkoja sellaiseen kiusaukseen, majurinrouva. Sehän tekisi\nheistä taaskin laiskureita ja juoppoja. Taivaan Herra, kavaljeerit\nrikkaita! Mitä meistä silloin tulisi!\"\n\n\"Minä annan sinulle Ekebyn, Gösta, mutta silloin täytyy sinun luvata,\nettä päästät vaimosi vapaaksi. Katsos, sellainen hieno, pieni nainen ei\nole luotu sinua varten. Hän on saanut kärsiä liiaksi täällä karhujen\nmaassa. Hän ikävöi valoisille synnyinseuduilleen. Sinun täytyy antaa\nhänen mennä. Sen vuoksi minä annan sinulle Ekebyn.\"\n\nMutta nyt tuli kreivitär Elisabet majurinrouvan luo ja laskeutui\npolvilleen sängyn viereen.\n\n\"Minä en ikävöi enää, rouva. Tuo, joka on mieheni, on ratkaissut\narvoituksen ja löytänyt elämän, jota minä voin elää. Ei minun enää\ntarvitse käydä ankarana ja kylmänä hänen rinnallaan ja muistuttaa hänen\nmieleensä katumusta. Köyhyys ja hätä ja kova työ tekevät sen tehtävän.\nTeitä, jotka johtavat köyhien ja sairaiden luo, voin kulkea synnittä.\nMinä en pelkää enää elämää täällä pohjolassa. Mutta älkää tehkö häntä\nrikkaaksi, rouva, silloin en uskalla jäädä tänne.\"\n\nMajurinrouva kohosi kyynärpäilleen:\n\n\"Kaiken onnen te vaaditte itsellenne\", huusi hän ja uhkasi heitä\nnyrkeillään, \"kaiken onnen ja siunauksen! Ei, olkoon Ekeby\nkavaljeerien, jotta he tuhoutuvat. Erotkoot mies ja vaimo toisistaan,\nettä he tuhoutuvat. Velho minä olen, noita-akka minä olen, pahaan\nusutan minä teidät. Sellainen kuin on maineeni, tahdon minä olla\nitsekin.\"\n\nHän tempasi kirjeen ja heitti sen Göstalle vasten kasvoja. Musta paperi\nlevähti auki ja lensi lattialle. Gösta tunsi sen hyvin.\n\n\"Sinulla on tunnollasi synti minua vastaan, Gösta. Sinä olet väärin\nymmärtänyt sitä, joka on ollut toinen äitisi. Uskallatko kieltäytyä\nottamasta rangaistustasi minulta? Sinun täytyy ottaa Ekeby, ja se\nturmelee sinut, sillä sinä olet heikko. Sinun täytyy lähettää vaimosi\nkotiin, ettei kukaan voi pelastaa sinua. Sinun täytyy kuolla yhtä\nvihattuna kuin minä. Margareta Celsingin muisto on noita-akan. Sinun\nmuistosi pitää oleman tuhlarin ja kansan kiduttajan.\"\n\nHän vaipui jälleen pieluksilleen, ja huoneessa oli aivan hiljaista.\nSilloin kajahti tässä hiljaisuudessa kumea paukaus, sitten toinen, ja\nvielä kolmas. Kankirautavasara oli alkanut kauas kumajavan käyntinsä.\n\n\"Kuulkaa\", sanoi silloin Gösta Berling, \"noin kuuluu Margareta\nCelsingin muisto! Tämä ei ole juopuneiden kavaljeerien hullunkujeita.\nSe on työn voittohymni, kajautettu vanhan kunnon työntekijättären\nkunniaksi. Kuuleeko majurinrouva, mitä vasara sanoo? 'Kiitos', se\nsanoo, 'kiitos hyvästä työstä, kiitos leivästä, jota olet köyhille\nantanut, kiitos teistä, jotka olet aurannut, kiitos asutuksesta, jonka\nolet raivannut! Kiitos ilosta, jonka olet sallinut saleissasi vallita!\nKiitos', se sanoo, 'ja lepää rauhassa! Sinun työsi elää ja jatkuu.\nSinun kartanosi on aina oleva onnea tuottavan työn turvapaikka. --\nKiitos', sanoo se, 'äläkä tuomitse meitä, jotka olemme erehtyneet!\nSinä, joka nyt olet matkassa rauhan majoihin, muistele suopeasti meitä,\njotka vielä elämme.'\"\n\nGösta vaikeni, mutta kankirautavasara jatkoi yhä puhettaan.\nKaikki äänet, jotka olivat puhuneet hellästi ja ystävällisesti\nmajurinrouvalle, yhtyivät nyt väkivasaran helskeessä. Niin katosi\nvähitellen jännitys hänen kasvoiltaan. Ne raukenivat, ja näytti kuin\nkuoleman varjo olisi langennut häneen.\n\nBrobyn papintytär tuli sisään ja ilmoitti, että Högforsin herrat olivat\ntulleet. Majurinrouva antoi heidän mennä. Hän ei tahtonut laatia\ntestamenttia.\n\n\"Oi, Gösta Berling, monien sankaritöiden mies\", sanoi hän, \"niinpä olet\nvoittanut vielä kerran. Laskeudu tuohon ja anna minun siunata itseäsi.\"\n\nKuume palasi nyt kaksinkertaisella voimalla. Kuolonkorahtelu alkoi.\nRuumista laahattiin raskaassa tuskassa, mutta sielu ei tiennyt pian\nmitään siitä. Se alkoi nähdä niihin taivaihin, jotka kuoleville\navautuvat.\n\nNiin meni tunti, ja lyhyt kuolontaisto loppui. Hän lepäsi siinä niin\nrauhallisena ja kauniina, että ympärillä seisovia liikutti syvästi.\n\n\"Minun rakas, vanha majurinrouvani\", sanoi silloin Gösta, \"tuollaisena\nnäin minä sinut kerran ennen. Nyt on Margareta Celsing taas palannut\neloon. Nyt hän ei koskaan enää väisty Ekebyn majurinrouvaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kavaljeerit tulivat pajasta, he saivat kuulla majurinrouvan\nkuolleen.\n\n\"Kuuliko hän vasaran paukkeen?\" he kysyivät.\n\nKyllä hän oli kuullut, ja he voivat olla tyytyväisiä.\n\nSittemmin he saivat tietää, että vainaja oli aikonut lahjoittaa Ekebyn\nheille, mutta ettei testamentti tullut tehdyksi. Tätä he pitivät\nsuurena kunnianaan ja ylpeilivät siitä sitten niin kauan kuin elivät.\nMutta kukaan ei koskaan kuullut heidän valittavan, että he olivat ne\nrikkaudet kadottaneet.\n\nKerrotaan myös, että sinä jouluyönä Gösta Berling seisoi nuoren\nvaimonsa rinnalla ja piti viimeisen puheensa kavaljeereille. Hän oli\nheidän kohtalostaan surullinen, kun heidän kaikkien nyt piti lähteä\nEkebystä. Vanhuuden raihnaiset päivät heitä odottivat. Kylmän\ntervehdyksen saa vanha ja juromielinen vieraiden luona. Köyhän\nkavaljeerin päivät, kun hän on pakotettu rupeamaan täysihoitoon\ntalonpoikaistaloon, eivät ole hauskat: erillään ystävistä ja\nseikkailusta hän nääntyy yksin.\n\nJa niin hän puhui heille, suruttomille, kaikkia onnenkeikauksia\nkestämään karaistuneille. Vielä kerran hän nimesi heitä vanhoiksi\njumaliksi, jotka olivat syntyneet tuomaan iloa raudan maahan ja raudan\naikaan. Kumminkin hän nyt valitti, että se huvitarha, jossa\nperhossiipinen ilo parveilee, on täyttyvä hävittävillä toukilla ja että\nsen hedelmät turmellaan.\n\nHyvin hän tiesi, että ilo oli maan lapsille hyvä ja että sen täytyi\nolla olemassa. Mutta raskaana arvoituksena lepäsi yhäti maan päällä\nkysymys, miten voisi mies olla sekä iloinen että hyvä. Helpoimmaksi\nasiaksi ja kumminkin vaikeimmaksi sanoi hän sitä arvoitusta. Sitä ennen\neivät he olleet taitaneet ratkaista sitä. Nyt hän sanoi uskovansa\nheidän oppineen sen, oppineen tänä ilon ja hädän, tänä onnen ja murheen\nvuonna.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOi, te hyvät herrat ja kavaljeerit, minutkin valtaa eron katkeruus\ntällä hetkellä! Tämä on viimeinen yö, jonka olemme yhdessä valvoneet.\nIloisia nauruja en enää saa kuulla enkä hilpeitä lauluja. Teitä ja\nkaikista Lövenin rantain iloisista ihmisistä täytyy minun nyt erota.\n\nTe rakkaat vanhukset! Muinaisina aikoina te annoitte minulle hyviä\nlahjoja. Suuressa yksinäisyydessä eläjälle te toitte ensimmäisen tiedon\nelämän rikkaista vaihteluista. Valtavia Ragnarökin[11] sotia minä näin\nteidän taistelevan lapsuudenunelmieni järven rannoilla. Mutta mitä olen\nminä antanut teille?\n\nKenties ilahduttaa teitä kumminkin, että teidän nimenne taas kaikuvat\nnoiden rakkaiden kartanoiden nimien yhteydessä? Laskeutukoon kaikki\nloisto, joka elämäänne ympäröi, jälleen noille maille, joilla olette\neläneet! Vielä on pystyssä Borg, vielä on Björne, vielä Ekeby lepää\nLövenin rannalla -- ihanana, kosken ja järven, puiston ja hymyilevän\nmetsäniityn ympäröimänä, -- ja kun seisoo siellä leveillä parvekkeilla,\nleijailevat tarut ympärillä kuin kesän mehiläiset.\n\nMutta puheen tullen mehiläisistä, sallikaa minun kertoa teille vielä\nyksi vanha juttu. Tuo pikku Ruster, joka kävi rummunlyöjänä Ruotsin\narmeijan eturinnassa, kun se vuonna 1813 samosi Saksan sydämeen, ei\nsittemmin kyllästynyt koskaan kertomasta juttuja noista ihmeellisistä\netelänmaista. Ihmiset siellä olivat pitkiä kuin kirkontornit, pääskyset\nsuuria kuin kotkat, mehiläiset kuin hanhet.\n\n\"No entä sitten mehiläispesät?\"\n\n\"Ne olivat kuin meidän tavalliset mehiläispesät.\"\n\n\"Mutta miten mahtuivat sitten mehiläiset niihin?\"\n\n\"Heh, siitä ne saivat itse pitää huolen\", sanoi pikku Ruster.\n\nRakas lukija, eikö minun ole sanottava samoin? Tässä ovat nyt\nmielikuvituksen jättiläismehiläiset liehuneet ympärillämme kuukausia ja\nvuosia, mutta miten ne mahtuvat todellisuuden pesään, siitä ne saavat\ntodellakin itse pitää huolen.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Brylå: viinasta, punssista ja erilaisista mausteista sekoitettu\njuoma, joka on sytytetty palamaan. -- Suom. huom.\n\n[2] Maailmanpuu, josta muinaisskandinavien jumalaistarut kertovat.\n-- Suom. huom.\n\n[3] Kuninkaan lähimpiä seikkailuritareita, joista puhutaan\nkeskiaikaisissa romaaneissa ja runoissa. -- Suom. huom.\n\n[4] Loke: muinaisskandinavien jumalaistarustossa pahuuden edustaja,\njonka ylijumala Odin otti jumalien asuntoon. -- Suom. huom.\n\n[5] Prometheus: kreikkalaisen taruston jättiläinen, joka varasti tulen\njumalilta. -- Suom. huom.\n\n[6] Eräs korttipeli. -- Suom. huom.\n\n[7] Palmun lehdistä kudottu espanjalainen hattu. -- Suom. huom.\n\n[8] Kevyet, yhdenistuttavat, korkeapyöräiset rattaat. -- Suom. huom.\n\n[9] Mustaa olutta tai oluesta ja portterista valmistettua juomaa, johon\non sekoitettu konjakkia ja sokeria. -- Suom. huom.\n\n[10] Kahdenhengen korttipeli 32 kortilla. -- Suom. huom.\n\n[11] Ragnarök: maailmanlopun sota Skandinavian jumalaistaruissa. --\nSuom. huom.\n\n\n\n"]