[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwlo5axTeDn6UoCzqBVz3zvgKrZl_AJV5jPkAes11BDc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},605,"Rynnäkkö myllyä vastaan","Zola, Émile",1840,1902,"605-zola-emile-rynnakko-myllya-vastaan","605__Zola_Émile__Rynnäkkö_myllyä_vastaan",null,"romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1880,1906,8247,53553,false,14433,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27,28],"French Literature","Historical Novels","Novels","\"Rynnäkkö myllyä vastaan\" by Émile Zola is a novel set during the late 19th century, characterized by its deep exploration of societal issues and human emotions amidst the backdrop of conflict. The story centers around the central figure, Father Merlier, an esteemed miller, and his daughter Fränzchen, whose impending marriage is disrupted by the looming threat of war. The narrative juxtaposes personal joy with the turmoil of the external world, ultimately portraying the impact of broader historical events on individual lives.  At the start of the novel, we are introduced to the picturesque setting of Rocreuse, where the mill owned by Father Merlier stands as a symbol of both prosperity and tradition. The idyllic life in the village is soon contrasted with the tension of an impending war, as the inhabitants prepare for Fränzchen's engagement celebration. Father Merlier is portrayed as a hardworking and respected figure, deeply attached to the legacy of the mill. However, his plans for a joyous family occasion are shattered when news of soldier movements and potential conflict emerges, setting the stage for an intense exploration of duty, love, and sacrifice as characters are compelled to confront the realities of their altered existence. (This is an automatically generated summary.)",[],409,"Ranskan ja Saksan väliseen sotaan sijoittuva kertomus lothringilaisesta myllystä, joka joutuu taisteluiden näyttämöksi. Tarinan keskiössä ovat mylläri Merlier ja hänen tyttärensä Françoise, joiden arki järkkyy vihollisen hyökkäyksen ja miehityksen myötä. Teos tarkastelee sodan vaikutuksia tavallisiin ihmisiin ja heidän kotiinsa.","Émile Zolan 'Rynnäkkö myllyä vastaan' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 605. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Lönnrot.","RYNNÄKKÖ MYLLYÄ VASTAAN\n\nKirj.\n\nÉmile Zola\n\n\nSuom. K. N--n.\n\n\n\nTyöväen Sanomalehti-o.y., Helsinki, 1906.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nRocreusen myllyllä oli kieltämättä kaunein asema koko kylässä. Paikka\nitsessään oli vähäpätöinen, puoleksi rapistuneita taloja kylätien kahden\npuolen; mutta mylly seisoi maantien mutkassa, Morellejoen rannalla, ja\nsieltä oli erinomainen näköala yli koko laakson kaunisten niittyjen,\nmehuisten laidunten ja hedelmällisten peltojen.\n\nKoko Lothringissa ei ole ihastuttavampaa sopukkaa. Satavuotiset metsät\nympäröivät viheriän meren lailla laajaa tasankoa, jonka lävitse\nMorelle-joki kiemuroi hopeanhohtoisena sohisten.\n\nJoki saa alkunsa Gagnyn metsästä ja tuo kuumina kesäpäivinä mukanaan\nvirkistävää viileyttä. Lukuisat puroset, jotka samoin saavat alkunsa\nmetsästä sammaltuneiden kivien alta, syöksyvät metsärinteitä alas ja\nyhdistävät kylmät vetensä Morelleen. Kuten lumotussa puutarhassa\nkohisevat ja laulavat kristallikirkkaat purot hopeanheleällä äänellä,\npeittäen pauhuunsa peippojen ja rastaitten äänekkään laulun.\n\nVedet kostuttavat ja hedelmöittävät koko laakson, ja rehevinä kasvavat\nmaassa ruohot ja yrtit. Ikivanhat, mahtavat kastaniat levittävät\nympärilleen vilpoista varjoa, pitkät poppelit reunustavat niittyjä, ja\nkeskellä kulkee kaksoisrivinä plataanikäytävä aina Gagnyn\nlinnanraunioille saakka.\n\nSievänä ja viehättävänä sijaitsee isä Merlierin mylly tässä viheriässä\nympäristössä. Se on vanhanaikainen, kummallisennäköinen rakennus ja on\npaalurakennusten tavoin puoliksi vedessä. Morelle, joka kohisten syöksyy\nkorkean sulun ylitse vanhaan myllynrattaaseen niin että se veden painon\nalla huokaa ja valittaa, levenee talon edustalla peilikirkkaaksi\nsuvannoksi, missä kalat pitävät telmettään.\n\nVene keinuu ankkuroituna pienessä valkamassa, jonne talosta johtaa\nlaudoista tehty tie. Rakennuksen ensimäistä kerrosta ympäröi rehevä\nmuratti- ja köynnöspeite, ja köynnöskasvit kohoavat aina päätyyn saakka,\nkiipeävät katolle, missä ne liehuvat kuten viehkeät aallottaren hiukset.\n\nIsä Merlier rakasti vanhaa taloaan, joka näytti näin viehättävältä ja\nromanttiselta, eikä tahtonut tietääkään korjauksista ja muutoksista,\njoita useat naapureista kehottivat häntä tekemään; hän rakasti vanhaa\nmyllynratasta, joka oli tehnyt työtä hänen kanssaan hänen nuoruudestaan\nasti, tietämättä hetkenkään levosta, ja hänen kanssaan tullut vanhaksi.\n\"Ratashan ei kelpaa enää mihinkään, se on jo aivan pilalla\", sanoivat\nihmiset ja neuvoivat häntä hankkimaan uuden. Mutta vanha mylläri ravisti\npäätään, vanha ratas oli hänen uskollinen ystävänsä, josta hän ei\ntahtonut erota. Ja kun se meni rikki, paranteli ja paikkaili hän sitä\nkärsivällisesti kaikella, mitä käsiin sattui: vanhoilla\ntynnörinlaudoilla, ruosteisilla rautapaloilla, tinalla, niin että vanha,\nsammalen peittämä ratas lopulta näytti lystikkään kirjavalta, etenkin\nsilloin kun valkea vaahto kuohui sen ylitse. Kylätien puoleinen osa\nrakennusta näytti jokapäiväisemmältä; siinä ei ollut esiinpistäviä\ntorneja tai kuisteja, vaan kaikki oli sileää ja tasaista. Tätä sivustaa\nantoi mylläri toisinaan valkaista kalkilla, ja juuri äskettäin oli se\nuudesta maalattu, niin että se auringonpaisteessa hohti häikäisevänä\nkuin jäätikön pinta. Ja tänä päivänä näytti mylly vielä tavallistakin\niloisemmalta, jopa juhlalliselta, sillä tänään siellä vietettäisiin\niloista juhlaa: myllärin ainoan tyttären kihlajaisia.\n\nIsä Merlieriä piti koko kylä suuressa arvossa; jo kaksikymmentä vuotta\noli hän ollut pormestarina, ja häntä kunnioitettiin yleisesti hänen\nsuuren rikkautensa tähden, minkä hän oli rehellisesti ansainnut kättensä\ntyöllä. Naimisiin mennessään ei hän tuonut vaimolleen, joka oli perinyt\nvanhan myllyn isältään, muuta kuin kaksi voimakasta kättä. Nyt oli hän\nrikas mies ja olisi kyllä voinut saada levon itselleen ja vanhalle\nmyllynrattaalleen, mutta huolimatta korkeasta ijästään tunsi hän itsensä\nterveeksi ja reippaaksi, eikä olisi voinut sietää joutilasta elämää; hän\nteki yhä työtä, ja työ se oli, joka hänet terveenä ja reippaana pitikin.\n\nIsä Merlier oli suurikasvuinen, kaunis vanhus, jolla oli hiljaiset,\ntotiset kasvonpiirteet. Hän ei nauranut milloinkaan, mutta luonnostaan\noli hän iloinen. Hän näytti aina arvokkaalta, mutta etenkin vihkijäisiä\ntoimittaessaan, ja tästä syystä pitivät kyläläiset hänestä aivan yhtä\nsuuresti, kuin hänen rikkautensakin vuoksi, eivätkä lainkaan halunneet\nitselleen toista pormestaria.\n\nHänen vaimonsa oli kuollut ja oli jättänyt hänelle yhden ainoan lapsen,\nhänen tyttärensä Fränzchenin.\n\nPienokainen oli aina ollut heikko ja kivuloinen, ja ihmiset eivät\nosanneet kylliksi ihmetellä, mitenkä isä ja äiti Merlier, jotka molemmat\nolivat niin terveet ja voimakkaat, olivat voineet saada tällaisen heikon\nlapsen; mutta viidentoista vuotiaasta alkoi Fränzchen nähtävästi tulla\nterveemmäksi ja oli nyt kahdeksantoistiaana kehittynyt kukoistavaksi\nneitoseksi. Hänellä oli ruusuiset kasvot, hehkuvat, tummat silmät ja\npunainen hymyilevä suu. Hän nauroi ilahuttaakseen muita, mutta\nluonnostaan oli hän vakava, sillä isän äänettömyys oli hänet aikaiseen\nkypsyttänyt ja tehnyt hänet hiljaiseksi ja miettiväiseksi.\n\nLuonnollisesti liehuivat kaikki kylän nuoret miehet hänen kauneutensa ja\nrikkautensa vuoksi hänen ympärillään, ja hämmästys olikin yleinen, kun\ntyttö valitsi vieraan, ulkomaalaisen, jota vielä sitäpaitsi pidettiin\nvarattomana ja laiskana; ainoastaan tytöt olivat salaa Fränzchenin\nkanssa samaa mieltä, vieläpä häntä hiukan kadehtivatkin, sillä heidän\ntäytyi tunnustaa, ettei kolmen peninkulman alalla löytynyt ainoatakaan\nkauniimpaa poikaa, kuin Dominique Peuquer.\n\nHän oli muutamia vuosia sitten muuttanut tänne Belgiasta, ottaakseen\nhaltuunsa vanhan setänsä jälkeen jättämän pienen perintötalon, joka\nsijaitsi metsän reunassa aivan myllyä vastapäätä.\n\nHän sanoi aikovansa myydä sen ja sitten jälleen palata kotiseudulleen,\nmutta kaunis ympäristö varmaankin viehätti häntä, sillä hän jäi\npaikalleen. Hän muokkaili pienoista peltoaan, viljeli kaaliaan ja eleli\nhuoletonna muista ihmisistä välittämättä. Mutta ihmiset puolestaan\nsitäkin enemmän välittivät hänestä, sillä he eivät voineet käsittää,\nmistä hän eli, ja kun hänellä alinomaa oli kalastusvehkeet ja kivääri\nmukanaan, alettiin häntä pitää salametsästäjänä, ja metsänvartijoilla\noli paljon puuhaa häntä väijyessään; heidän kerrottiin jo pari kertaa\nolleen saamaisillaan hänet kiinni, mutta paha kyllä, ainoastaan\nsaamaisillaan! Näin tuli hän pahaan maineeseen ja hänen mökkinsä, joka\noli metsässä aivan puiden kätkössä, samoin, sillä -- \"jotain\nsalaperäistä siellä oli joka tapauksessa\", arvelivat vanhat naiset, eikä\npaljoa puuttunut, etteivät he pitäneet Dominiquea ryövärinä. Talonpojat\nkutsuivat häntä laiskuriksi ja vetelykseksi, koska hän alinomaa makasi\nnurmikolla avaruuteen tähystellen, sen sijaan että olisi tehnyt työtä.\n\nMutta nuoret tytöt olivat oikeassa, kaunis oli Dominique; hän oli pitkä\nja solakka kuin poppeli, hänellä oli kullankeltaiset hiukset ja parta,\nja siniset, hymyilevät lapsen silmät; niin ettei oikeastaan ollut\nkovinkaan ihmeellistä, että Fränzchen eräänä päivänä selitti isälleen:\n\"hän tai ei ketään!\"\n\nIsää tuo tieto kohtasi kuin salamanisku; tapansa mukaan ei hän tosin\nsanonut mitään, näytti vaan totiselta kuin muulloinkin, mutta sisäisen\nilon hohde hänen silmistään oli kadonnut. Sen jälkeen ei Fränzchenkään\nenää nauranut, ja kokonaisen viikon he näin uhmasivat toisiaan. Isä\nMerlier ei saattanut käsittää, missä ja milloin tuon Dominiquelurjuksen\noli onnistunut hänen tyttärensä lumota, kun ei hän koskaan edes ollut\nmyllyssä käynytkään. Hän asettui väijyksiin ja huomasi Dominiquen\nmakaavan heinikossa Morellen toisella rannalla, missä hän oli\nnukkuvinaan; mutta Fränzchen oli huoneessaan, jonka ikkunasta hän aivan\nhyvin saattoi nähdä Dominiquen.\n\nNyt ymmärsi isä, että he molemmat olivat rakastuneet toisiaan\nkatsellessaan ja lähetelleet myllynrattaan ylitse toisilleen lemmen\nsilmäyksiä!\n\nToinen viikko kului; isä Merlier ei edelleen virkkanut sanaakaan, ja\nFränzchen kävi yhä totisemmaksi. Silloin oli isä eräänä aamuna lähtenyt\nulos, ja takasin tullessaan toi hän Dominiquen mukanaan. Fränzchen, joka\nparhaillaan kattoi pöytää, ei näyttänyt vähääkään hämmästyneeltä eikä\nvirkkanut sanaakaan, mutta entinen hymy ilmestyi hänen suupieliinsä ja\nkuopat hänen punaisilla poskillaan tulivat jälleen näkyviin.\n\nMikä oli saanut isän mielen muuttumaan, sitä ei koskaan saatu tietää, se\nvaan tiettiin, että hän oli käynyt Dominiquen luona tämän kotona ja\npitemmän aikaa keskustellut hänen kanssaan. Vanhus lienee löytänyt\nhänessä sen, jota etsi, sillä tästä lähin kohteli hän Dominiquea kuten\nomaa poikaansa.\n\nKoko Rocreuse oli ihmeissään, eikä voinut jättää jauhamatta sitä\nkysymystä, miksi mylläri oli antanut ainoan tyttärensä niin mitättömälle\nmiehelle; ehkä hän muisti omaa naimistaan -- eihän hänelläkään ollut\npennin pyöryläistä taskussaan, mikä seikka ei kuitenkaan ollut estänyt\nhäntä olemasta vaimolleen hyvä puoliso.\n\nDominique puolestaan osoitti, ettei hän lainkaan ollut sellainen\nlaiskuri ja tyhjäntoimittaja, jona häntä pidettiin: myllärin renki oli\notettu sotaväkeen, ja silloin ei Dominique pyytänytkään isä Merlieriä\nuutta renkiä hankkimaan, vaan sen sijaan uskomaan työn hänen huostaansa.\nJa nyt hän näytti, mihinkä hän pystyi, sillä hän teki työtä kolmen\nedestä sellaisella innolla ja ilolla, että oli hupainen häntä katsella.\nIsä Merlier iloitsi itsekseen; niin, rakkaus on hyvä opettaja, se antaa\nvoimia ja rohkeutta, se saa ihmeitä aikaan!\n\nFränzchen ja Dominique rakastivat toisiaan syvästi; he eivät ilmaisseet\nsitä sanoin, mutta se kuvastui koko heidän olennostaan ja hohti heidän\nsilmistään.\n\nIsä ei maininnut mitään häistä, eivätkä rakastavaiset tehneet mitään\nkysymyksiä; he olivat onnellisia saadessaan olla toistensa lähellä ja\nodottivat kärsivällisesti isän päätöstä.\n\nVihdoin antoi hän eräänä sunnuntaina kattaa juhlapöydän puutarhaan\nsuuren lehmuksen alle ja kutsui ystävänsä luokseen.\n\nKun kaikki olivat koolla, ja lasit kilisivät iloisesti, nousi isä\nMerlier lasi kädessä seisomaan ja sanoi: \"Rakkaat ystävät, minä ilmoitan\nteille, että kuukauden kuluttua tästä päivästä vietetään tyttäreni\nFränzchenin ja tämän kelpo nuorukaisen\" -- hän viittasi Dominiqueen --\n\"häitä\".\n\nLasit kilisivät nuoren parin onneksi. Kihlautuneet seisoivat siinä\nhämillään, onnellisina ja sanattomina. Silloin sanoi isä: \"Dominique,\nanna toki Fränzchenille morsiussuudelma\".\n\nSilloin suutelivat he toisiaan punastuen, ja koko seura taputti käsiään\nnauraen ja joi uudelleen nuorten maljan.\n\nVieraat istuivat kauvan pöydässä jutellen. Dominique ja Fränzchen\npitivät toisiaan kädestä, eivätkä puhuneet mitään; he nähtävästi tuskin\nkuulivat, mistä oli puhe.\n\nKeskusteltiin sodasta, joka juuri oli puhjennut, ja nuorista miehistä,\njotka jo kaikki olivat lähteneet armeijaan.\n\n\"Onneksi on Dominique ulkomaalainen, niin ettei hänen tarvitse mennä\nmukaan\", sanoi isä Merlier huolettomasti, \"ja jos preussilaiset maahan\ntulisivat, niin silloin on hän kyllä puolustava vaimoaan!\"\n\nAjatus, että preussilaiset tulisivat maahan, tuntui kaikista\nnaurettavalta, ja he laskivat leikkiä siitä, mitenkä preussilaiset\nlähetettäisiin kotia, kun ensin oli heidän selkänahkansa pehmitetty.\n\nKihlautuneet eivät olleet mitään kuulleet; he istuivat käsi kädessä,\nkatse kaukaisuuteen suunnattuna.\n\nSe oli ihana kesäinen yö. Kuten lapsi äidin helmassa lepäsi laakso\nvarjojen peitossa; Morelle-joki lauloi hiljaista kehtolauluaan, puut\nkuiskivat hiljaa unissaan, vanha myllynratas käännähti kitisten,\ntalonkukko havahtui ja alkoi kiekua: hyvää huomenta, mutta huomasi\nsitten erehtyneensä, painoi päänsä jälleen siiven alle ja nukahti\nuudelleen. Hyväillen puhaltaa vieno tuulenhenki vuorilta, ja syvä,\nkeskeymätön rauha vallitsee koko tässä onnellisessa sopukassa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nFränzchenin hääpäivä oli tullut, mutta mikään iloinen juhlatunnelma ei\nvallinnut Rocreusessa, pikemmin kaikkialla pelko ja kauhu, sillä\npreussilaiset olivat lyöneet keisarin joukot ja lähenivät pikamarsseissa\nniin nopeasti, että kylässä joka hetki voitiin odottaa heidän\nilmaantumistaan metsän reunasta.\n\nEnnen päivän koittoa pelästytti ihmiset ylös huuto: \"vihollinen tulee!\"\nja naiset lankesivat polvilleen rukoillen ja valittaen, mutta\nrohkeammat miehistä uskalsivat lähteä ulos vakoilemaan ja näkivät\nsilloin ilokseen, että ne olivatkin ranskalaisia.\n\nNäiden päällikkö pyysi saada puhutella pormestaria, ja hänet vietiin\nmyllyyn.\n\nAurinko kohosi juuri täydessä loistossaan, niityt höyrysivät, mutta\nmetsien yläpuolella oli taivas kirkas ja säteilevä. Mutta kenenkään\nhuomio ei kiintynyt luonnon kauneuteen, sillä mielet täytti tuska ja\npelko. Miksi viipyi päällikkö myllyssä? \"Syttyisikö täällä taistelu?\"\nkyselivät ihmiset toisiltaan ja katselivat huolissaan sotilaita.\n\nPäällikkö oli myllärin seuraamana kiertänyt myllyn ympäri, soudattanut\nitsensä veneellä joen toiselle rannalle, tarkastellut kiikarillaan\nympäristöä ja saanut isä Merlieriltä tarpeelliset tiedot. Sitten asetti\nhän sotilaita puiden ja kivien taakse ja kuoppiin, ja pääjoukko asettui\nmyllyn pihamaalle.\n\nKun isä Merlier palasi, hyökkäsivät kaikki kyläläiset hänen kimppuunsa\nkysymään: \"Tuleeko täällä tosiaankin taistelu?\"\n\nHän ei vastannut, nyökäytti vaan hitaasti päätään. Mutta tultuaan\nmyllyyn ja nähtyään Fränzchenin ja Dominiquen katseen jännitettynä\nsuuntautuvan häneen, otti hän piipun suustaan ja sanoi: \"Lapsiraukat,\nteidän vihkiäisistänne ei tänään tule mitään\".\n\nDominique ei vastannut mitään, vaan katseli synkkänä ja jännityksissään\nGagnyn metsää kohden ikäänkuin olisi hän toivonut vihdoinkin saavansa\nnähdä preussilaiset. Myöskin Fränzchen pysyi vaiti, hän oli kalpea ja\ntoimitti totisena emännän velvollisuuksiaan, pitäen huolta sotilaiden\ntarpeista. Nämä olivat iloisia, hyväluontoisia poikia ja odottivat\nateriaansa, joka kiehui kattilassa pihalle viritetyn valkean päällä.\n\nPäällikkö oli tällä välin tarkastellut myllyn asuinhuoneita, jotka\nnäyttivät häntä suuresti tyydyttävän.\n\n\"Tämähän on oikea linnoitus\", sanoi hän leikkiä laskien isä Merlierille,\n\"luulenpa, että voimme puolustaa tätä aina iltaan saakka. Missähän nuo\nryövärit mahtavat viipyä? Niiden olisi jo aikaa sitten pitänyt olla\ntäällä\".\n\nMylläri oli ääneti; hän arvasi edeltäpäin myllynsä kohtalon: tuhaksi ja\nsavuaviksi raunioiksi olisi hänen rauhallinen kotinsa pian muuttuva,\nmutta hän ei valittanut, sillä mitä se olisi auttanut? Hän sanoi vaan:\n\"Kätkekää vene, ehkä tarvitsette sitä myöhemmin. Vesirattaan takana on\nhyvä kätköpaikka\".\n\nPäällikkö nyökäytti hyväksyvästi päätään ja antoi käskyn. Hän oli\nkaunis, neljäkymmenvuotias, jolla oli miellyttävät kasvonpiirteet.\n\nDominique ja Fränzchen näyttivät kiinnittävän hänen huomiotaan\npuoleensa; etenkään ei hän kyllästynyt katselemaan Fränzcheniä ja\nselitti avomielisesti tämän olevan viehättävän.\n\nDominiquen kanssa alotti hän keskustelun ja lausui ihmettelynsä, miksi\nniin voimakas nuori mies ei ollut sotajoukossa.\n\n\"Olen ulkomaalainen\", vastasi Dominique.\n\nPäälliköstä ei tämä näyttänyt olevan mikään riittävä syy, hän heitti\nFränzcheniin pitkän katseen ja hymyili tarkottavasti. Dominique, jota\ntämä hymy loukkasi, lisäsi: \"Mutta kyllä minä ampua osaan; tapaan\nomenaan viiden sadan askeleen päästä. Tuolla on pyssyni\".\n\n\"Te tulette sitä ehkä vielä tarvitsemaan\", vastasi päällikkö.\n\nFränzchen oli kuullut keskustelun ja lähestyi vapisten ja ikäänkuin\nturvaa etsien sulhastaan, ja huolimatta vieraista tarttui Dominique\nhänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä innokkaasti. Päällikkö hymyili\njälleen, mutta ei sanonut mitään. Hän istuutui tuolille, käsivarret\nristissä, ja katseli miettiväisenä etäisyyteen.\n\nAurinko oli noussut korkeammalle ja paistoi polttavan kuumasti, vaikka\nvasta oli kello 10 aamulla. Sotilaat istuivat aitan edessä ja söivät\näänettöminä soppaansa. Syvä hiljaisuus vallitsi ympärillä, kylästä ei\nkuulunut ainoatakaan ääntä, sillä asukkaat olivat vetäytyneet\nmajoihinsa ja sulkeneet ikkunaluukut ja ovet. Ainoastaan yksinäinen,\nulosjäänyt koira ulvoi kylätiellä. Metsästä ja niityiltä, joita aurinko\npaahtoi, kuului joitakuita ikäänkuin pidätettyjä ääniä, käki kukahti\ntoisinaan, sitten oli kaikki jälleen hiljaa, ikäänkuin olisi luontokin\npidättänyt henkeään.\n\nJa äkkiä, keskellä tätä syvää hiljaisuutta, kuului laukaus. Päällikkö\nhypähti pystyyn, sotilaat jättivät ateriansa keskeneräiseksi ja\nriensivät paikoilleen, hetkisessä oli mylly ylhäältä alas saakka\nmiehitetty. Päällikkö oli lähtenyt ulos kylätielle tähystelemään\nvihollista; maisema lepäsi hänen edessään auringon hohteessa, mutta koko\nympäristö, niin kauvas kuin silmä kantoi, oli tyhjä ja hiljainen. Kuului\ntoinen laukaus, mutta ainoatakaan ihmistä ei ollut näkyvissä!\nKäännyttyään ympäri, näki päällikkö Gagnyn kohdalla, kahden puun\nvälissä, kepeän savupilven, muuten ei mitään ollut huomattavissa.\n\n\"Ne lurjukset tiesivät meidän olevan täällä, ovat hiipineet metsän\nkautta ja makaavat nyt puiden takana kätkössä\", virkkoi päällikkö\nkiukustuneena ja antoi myllyn taakse sijoitetuille sotilailleen käskyn\nampua. Kuulat vinkuivat ilmassa ja lensivät Morellen toiselle puolelle\nmaaliinsa osumatta.\n\nJokaisen pensaan, jokaisen puun takaa kuului laukauksia ja pöllähti\nesiin savupilviä.\n\nTätä kesti noin parin tunnin ajan, päällikköä alkoi pitkästyttää ja hän\nhyräili välinpitämättömästi erästä laulua. Fränzchen ja Dominique\nseisoivat pihalla, silmäillen utelijaina alemman rintanojan ylitse. He\nseurasivat erityisellä mielenkiinnolla erään nuoren sotilaan liikkeitä,\njoka oli asettunut joen rannalle vanhan kumoon käännetyn veneen taakse.\nHän makasi vatsallaan maassa, laukasi ja liukui sitten vikkelästi\nvieressään olevaan kuoppaan lataamaan kiväriään, ampuakseen uudelleen.\nHänen liikkeensä olivat niin tottuneet, sukkelat ja lystikkään näköiset,\nettä tuskin saattoi olla nauramatta häntä nähdessään.\n\nYht'äkkiä lienee mies saanut näkyviinsä jonkun preussilaisen pään,\nsillä unohtaen kaiken varovaisuuden kohosi hän yhtäkkiä pystyyn ja\nasetti kiväärin poskelleen; mutta ennenkuin hän vielä oli ennättänyt\nlaukaista, pääsi häneltä huudahdus ja hän vierähti kuoppaan. Poikaraukka\noli saanut luodin rintaansa. Hän oli ensimäinen kaatunut.\n\nVäristen vetäytyi Fränzchen lähemmäs sulhastaan.\n\n\"Älkää viipykö täällä\", sanoi päällikkö, \"luodit lentävät jo tänne\nsaakka\".\n\nSamassa silmänräpäyksessä kuuluikin äkkinäinen rusahdus vanhasta\nlehmuksesta, muuan oksa katkesi ja putosi maahan. Mutta kihlautuneet\neivät liikahtaneet, pelko näytti aivan kuin pidättävän heitä paikallaan,\nsillä metsän reunasta oli äkkiä astunut esiin preussilainen sotilas,\nlevittänyt käsiään ja sitten syöksynyt maahan kuin salaman tapaamana.\n\nKiväärien pauke oli äkkiä tauonnut, mikään ei liikahtanutkaan, ja\nmolemmat kuolleet näyttivät nukkuvan auringon paisteessa. Hiljaisuus\nvallitsi yltympäri; vain Morelle lauloi yksitoikkoista lauluaan.\n\nIhmeissään katsahti isä Merlier päällikköön, ikäänkuin kysyen, oliko jo\nkaikki lopussa.\n\n\"Nyt tulee päärynnäkkö\", sanoi päällikkö, \"älkää jääkö tänne, se olisi\nvaarallista\".\n\nHän oli tuskin sanonut tämän, kun kuului voimakas yhteislaukaus. Vanhan\nlehmuksen latva taittui, ja sen lehdet lentelivät kuin myrskyn ajamina\nsinne tänne. Preussilaiset olivat tähdänneet liian korkealle, ja luodit\nolivat onneksi lentäneet puuhun. Dominique veti Fränzchenin mukanaan\npois, ja isä, joka seurasi heitä, huusi: \"Menkää kellariin, lapset,\nsiellä olette turvassa\".\n\nMutta he eivät kuulleet, vaan menivät isoon saliin, missä noin tusina\nsotilasta odotti suljettujen ikkunaluukkujen takana, tirkistellen ulos\nrakosista.\n\nPäällikkö oli huolimatta yhteislaukauksista jäänyt ulos. Hän piiloutui\nseinän suojaan, mistä seurasi taistelun kulkua. Ulkona oleville\nsotilaille oli annettu käsky pysyä piilossa, jottei vihollinen saisi\nselville heidän lukumääräänsä, sillä heidän oli pysyminen paikoillaan ja\nvoittaminen aikaa. Kuitenkin täytyi heidän jättää asemansa, kun\nvihollinen oli päässyt selville heidän piilopaikastaan. He peräytyivät\naskel askeleelta ja kestivät noin tunnin verran. Silloin ilmoitti\nkersantti päällikölle, että ulkona enää oli vain pari kolme miestä.\nPäällikkö katsoi kelloaan ja sanoi: \"Vasta puoli kolme -- -- -- meidän\ntäytyy kestää vielä neljä tuntia\".\n\nHän antoi nyt käskyn sulkea pihalle johtavan portin ja olla valmiit\nsitkeään vastarintaan. Koska vihollinen vielä oli joen toisella\nrannalla, ei hyökkäys ollut aivan heti odotettavissa. Preussilaiset\ntuskin yrittäisivät kahlaamalla päästä joen yli, eivätkä he luultavasti\nmyöskään tienneet, että parin kilometrin päässä ylempänä oli joen ylitse\njohtava silta. Päällikkö antoi siis vain pienemmän osan miehiä vartioida\nmaantietä, kääntäen kaiken huomionsa metsän puolelle.\n\nLuotisade oli jälleen tauonnut. Mylly oli jälleen kuin kuollut. Sieltä\nei näkynyt liikahdustakaan eikä kuulunut ainoatakaan ääntä. Silloin\nnäyttäytyivät preussilaiset metsän reunassa; he väijyivät puiden takana,\nuskalsivatpa tulla kokonaan esille metsästä.\n\nMuutamat myllyssä olevista sotilaista tähtäsivät jo, mutta päällikkö\nhuusi: \"Ei, älkää vielä, antakaa heidän tulla lähemmäksi\".\n\nHe lähestyivät, mutta tavattoman varovasti; tuo hiljainen, köynnösten\npeittämä rakennus, mistä ei kuulunut hiiskahdustakaan, näytti pelottavan\nheitä, mutta kuitenkin he lähestyivät. Vastapäätä olevalle niitylle oli\nennättänyt noin viisikymmentä miestä, kun päällikkö komensi:\n\"Laukaiskaa!\"\n\nHirveä pauke vapisutti koko rakennusta, Fränzchen tukki tietämättään\nkorvansa ja vapisi koko ruumiiltaan. Kolme ranskalaista jäi kuolleena\npaikalle, muut heittäytyivät pajupensaiden taakse. Ja nyt alkoi\npiiritys. Yli tunnin ajan ammuttiin myllyä taukoomatta, rakennuksen\npuuosat tulivat reikiä täyteen, mutta kivijalasta kilpistyivät luodit\ntakaisin ja putosivat loiskahtaen veteen. Vanhaa myllynratastakaan ei\nsäästetty, se vapisi ja ähkyi luotien käsissä. Vanhan myllärin sydän\nvuoti verta; nyt se varmaankin kokonaan menisi pilalle, eivätkä mitkään\nkorjaukset enää auttaisi!\n\nRanskalaiset sotilaat säästivät laukauksiaan ja ampuivat vaan silloin,\nkun voivat tähdätä. Päällikkö katsoi tavan takaa kelloaan -- voisiko hän\npitää asemaansa kylliksi kauvan?\n\nSilloin lensi luoti, ikäänkuin vastaukseksi, sisään ikkunasta ja\ntunkeutui kattoon.\n\n\"Kello on neljä, me kestämme tuskin\", sanoi päällikkö. Ja jälleen\nseurasi laukaus laukauksen jälkeen, vanha rakennus tuntui horjuvan\nperustuksillaan. Eräästä ikkunasta putosi luukku alas jokeen, ja\npäällikkö antoi heti tukkia aukon sänkypatjalla.\n\nDominique rukoili Fränzcheniä etsimään itselleen jonkun turvallisen\npiilopaikan, mutta Fränzchen tahtoi jäädä hänen luokseen. Hän istui\nsuuren tammikaapin takana, joka suojeli häntä, mutta kun muuan kuula\ntunkeutui kaappiin, asettui Dominique morsiamensa eteen, suojellakseen\nhäntä omalla ruumiillaan. Hänellä oli kiväärinsä kädessään, mutta ei\nollut vielä ampunut laukaustakaan.\n\n\"Olkaa varoillanne!\" huusi päällikkö äkkiä. Metsästä oli äkkiä hyökännyt\nesiin kokonainen lauma vihollisia, ja nyt alkoi hirveä ristituli myllyä\nvastaan. Toinen ikkunanluukku putosi alas, ja aukosta lentäneet luodit\nkaatoivat kaksi sotilasta; toinen kuoli heti -- ja koska hän oli\njaloissa, sysättiin hänet seinäviereen -- toinen vääntelehti tuskissaan\nlattialla ja rukoili toisia tekemään lopun hänestä, mutta häntä ei\nkukaan kuullut; luoteja satoi yhä edelleen avoimesta ikkunasta, ja\njokainen ajatteli vain omaa suojelustaan, etsien paikkaa, mistä\nparhaiten turvattuna voisi vihollisen tuleen vastata.\n\nKolmanteen sotilaaseen sattui luoti, hän syöksyi maahan ääntä\npäästämättä ja vain hirveä, tuijottava katse hänen silmissään ilmoitti,\nettä hän kärsi.\n\nFränzchen vapisi tuskasta ja kauhusta. Tahtomattaan oli hän hypähtänyt\npaikaltaan ja kyyristynyt lattialle seinää vastaan, ollakseen vähemmän\nvaarassa. Yltympärillä oli pirstautuneita huonekaluja,\nkäyttökelvottomiksi tulleita aseita, ja yhä lensi luoteja sisään.\n\n\"Kello on viisi\", sanoi päällikkö, \"kestäkää vielä hetkinen; -- luulen,\nettä he yrittävät tulla joen yli\".\n\nJa hän käski tukkimaan aukon parhaan mukaan sänkypatjoilla.\n\nÄkkiä huudahti Fränzchen: takaisin kimmahtanut luoti oli hiipaissut\nhäntä otsaan, ja muutamia veripisaroita pursusi esiin haavasta.\nDominique katsahti häneen, sitten riensi hän kiiruusti ikkunan luo ja\nampui ensimäisen laukauksensa. Kiinnittämättä enää huomiotaan siihen,\nmitä hänen ympärillään tapahtui, ampui hän yhä laukauksen toisensa\njälkeen, ainoastaan silloin tällöin katsahtaen Fränzcheniin. Hän tähtäsi\ntarkasti.\n\nPreussilaiset yrittivät todellakin mennä Morellen ylitse, mutta tuskin\noli joku heistä tullut näkyviin poppelien ja pajupensaiden takaa, kun\nhänet samassa kaatoi Dominiquen tarkasta kädestä lähtenyt luoti.\n\nPäällikkö katseli ihaillen tätä näytelmää, hän onnitteli Dominiquea\nmestarillisesta ampumisesta ja sanoi toivovansa, että hänellä olisi\nollut useampia sellaisia ampujia.\n\nMutta Dominique tuskin kuuli häntä, hän ampui yhä; hänen olkapäähänsä\nosui luoti, toinen sattui hänen käsivarteensa, mutta hän ei huolinut\nsiitä, vaan ampui yhä herkeämättä.\n\nPatjat, joilla ikkuna-aukot olivat tukitut, riippuivat siekaleina, ja\nluodit tunkeutuivat esteettömästi sisään. Vielä kaksi sotilasta kaatui,\nrakennus huojui perustuksillaan ja uhkasi joka hetki kaatua, asema ei\nenää ollut puolustettavissa, ja kuitenkin kehotti yhä päällikkö:\n\"Kestäkää vielä, kestäkää vielä puolituntinen!\"\n\nHän oli luvannut päällystölle pidättää vihollista iltaan asti, eikä\nolisi mistään hinnasta ennen määrättyä hetkeä peräytynyt askeltakaan.\nVaikka hän jo laski minuutteja, ei hän kuitenkaan kadottanut\nlevollisuuttaan ja hymyili rohkaisevasti Fränzchenille. Kun jälleen\nkaatui sotilas, tarttui hän tämän pyssyyn ja alkoi itse ampua.\n\nMorellen vastaisella rannalla näyttäytyivät preussilaiset nyt isona\njoukkona, eikä ollut epäilystäkään enää, etteivät he pian olisi päässeet\njoen yli. Myllynsalissa ei enää ollut jälellä kuin neljä sotilasta,\nmutta päällikkö ei tahtonut heittää asemaansa.\n\nSilloin syöksyi kersantti sisään ilmoittaen, että preussilaisia oli\nilmestynyt maantielle: \"He ovat varmaankin löytäneet sillan ja\nhyökkäävät meidän kimppuumme takaa päin\".\n\nPäällikkö katsoi jälleen kelloaan: \"Vielä viisi minuuttia\", sanoi hän,\n\"viidessä minuutissa eivät he voi ehtiä tänne\".\n\nVihdoinkin, täsmälleen kello kuusi, suostui hän peräytymiseen.\n\nSotilaat vetäytyivät pois takaportista, joka johti ahtaalle kujalle;\nheidän onnistui pujahtaa huomaamatta kylän lävitse ja saapua Sauvalin\nmetsään.\n\nEnnen lähtöään lausui päällikkö isä Merlierille kohteliaat jäähyväiset\nja pyysi tältä anteeksi. \"Älkää olko huolissanne\", lisäsi hän, \"me\ntulemme takasin\".\n\nDominique oli yksinään jäänyt saliin, hän ei tiennyt, että ranskalaiset\nolivat peräytyneet, hän vaan yhä ampui, puolustaakseen morsiantaan.\n\nÄkkiä kuului kovaa melua ja huutoja; preussilaiset olivat tunkeutuneet\npihalle, ja Dominique vaan yhä ampui ja ampui. Viimeinen luoti oli juuri\nlähtenyt hänen kivääristään, kun viholliset hänet ympäröivät, tarttuivat\nhäneen, temmaten vielä savuavan aseen hänen kädestään ja julmistuneina\nollen, aikoivat suoraa päätä ottaa hänet hengiltä. Fränzchen oli\nsyöksynyt esiin, väännellen käsiään ja rukoillen armoa.\n\nSilloin saapui huoneeseen upseeri, antoi tuoda vangin luokseen, ja\nvaihdettuaan muutamia sanoja saksaksi sotilaittensa kanssa, kääntyi\nDominiqueen päin, ja virkkoi lyhyesti, sujuvalla ranskankielellä:\n\"Kahden tunnin päästä teidät ammutaan\".\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSaksalainen ylipäällystö oli antanut käskyn, että jokainen ranskalainen\n-- jollei hän kuulunut vakinaiseen armeijaan -- joka tavattiin ase\nkädessä, oli ammuttava.\n\nTällaisilla drakoonisilla keinoilla, joita käytettiin omaa kontuansa\npuolustavia talonpoikia vastaan, tahtoivat saksalaiset estää väestöä\nyleisesti tarttumaan aseisiin, mitä he kovasti pelkäsivät.\n\nUpseeri, pitkä laiha, viisikymmenvuotias mies, kuulusteli Dominiquea\nhetkisen. Hän puhui hyvää ranskaa, mutta kankeasti, kuten\npreussilaisille on omituista.\n\n\"Oletteko täältä kotoisin?\" kysyi hän.\n\n\"En, olen belgialainen\".\n\n\"Miksi olette sitten tarttunut aseihin? Mitä sota teihin koskee?\"\n\nDominique ei vastannut.\n\nNyt vasta huomasi upseeri Fränzchenin, joka seisoi kalpeana ja\näänettömänä ja kuunteli peloissaan, hänen valkealla otsallaan muodosti\npieni haava punasen pilkun.\n\nSaksalaisen upseerin katse kulki tytöstä nuorukaiseen ja jälleen\ntakasin; näytti siltä, kuin olisi hän alkanut käsittää asian oikean\nlaidan, mutta hän sanoi vaan: \"Te myönnätte siis ampuneenne?\"\n\n\"Myönnän, ammuin minkä ennätin\", vastasi Dominique rauhallisesti.\n\nHänen tunnustuksensa oli tarpeeton, sillä hänen ulkonäkönsä olisi jo\nilmaissut kaiken, hän oli mustana ruudinsavusta, hiestynyt ja\nolkapäässään olevasta haavasta vuotaneen veren tahraama.\n\n\"Hyvä\", vastasi upseeri, \"kahden tunnin päästä tulette ammuttavaksi\".\n\nFränzcheniltä ei päässyt äännähdystäkään, mutta epätoivoissaan kohotti\nhän vaijeten käsiään rukoilevasti ylöspäin. Tällä välin oli kaksi\nsotilasta vienyt Dominiquen viereiseen huoneeseen, missä häntä\nvartioitiin.\n\nUpseeri silmäili tarkasti nuorta tyttöä, joka musertuneena vaipui\nistumaan tuolille; liian suuri tuska esti häntä itkemästä, vaikka\npidätetyt kyyneleet olivat vähällä tukehduttaa hänet.\n\nVihdoin kysyi upseeri:\n\n\"Onko nuori mies teidän veljenne?\"\n\nFränzchen ravisti päätään.\n\nUpseeri ei hymyillyt, vaan seisoi vakavana ja jäykkänä; oltuaan hetkisen\nvaiti kysyi hän jälleen: \"Onko hän jo pitemmän aikaa asunut täällä?\"\n\nTyttö nyökäytti päätään.\n\n\"Sitten tuntee hän kai tarkasti läheiset metsät?\"\n\nFränzchen kohotti kummastuneena silmiään.\n\n\"Kyllä\", vastasi hän.\n\nUpseeri ei enää virkkanut Fränzchenille mitään, kääntyi pois ja antoi\nkäskyn tuoda kylän pormestarin luokseen. Fränzchen luuli arvanneensa\nkysymysten tarkotuksen; puna kohosi hänen kasvoilleen ja hän alkoi\njälleen toivoa.\n\nMylläri oli oitis ampumisen tauottua lähtenyt myllynratastaan katsomaan.\nHän rakasti tytärtään ja tulevaa vävypoikaansa, mutta myllynratas oli\nmyöskin lähellä hänen sydäntään, ja koska lapset kerran olivat\nonnellisesti välttäneet vaaran -- kuten hän luuli -- täytyi hänen\nmuistaa vanhaa työtoveriaan, joka oli saanut niin kovia kokea.\nRatasraukka näytti vallan kurjalta, ja vanhan myllärin sydäntä vihloi,\nkun hän kumartui lähemmin sen vaurioita tarkastamaan. Viisi siivistä oli\nkokonaan murskautunut ja koko ratas täynnä reikiä ja lohkeamia. Hän\nmietiskeli, mitenkä vahingot parhaiten voisi korjata, ryhtyipä heti\npaikalla tukkeamaan rakoja puupalasilla ja sammalilla.\n\nFränzchen riensi kiiruusti hänen luokseen ja sanoi hänelle, että vieras\nupseeri tahtoi häntä puhutella, kertoen samalla mitä oli kuullut. Nyt\nvihdoinkin pääsivät hänen kyyneleensä valloilleen, niin että hän saattoi\nitkeä.\n\nMutta isä ravisti päätään, \"ei sitä noin vaan muitta mutkitta ihmisiä\nammuta\", virkkoi hän lohduttaen. Sitten läksi hän rauhallisesti myllyyn.\nUpseeri vaati karskilla äänellä ruokavaroja, mihinkä mylläri tyyneesti\nvastasi, ettei Rocreusessa mitään raakuudella ja väkivallalla saada\naikaan. Hän sanoi olevansa valmis toimittamaan tarpeelliset ruokavarat,\nmutta ainoastaan sillä ehdolla, että hänelle jätettäisiin vapaat kädet.\n\nPreussilaista upseeria harmitti tosin vanhuksen kuiva vastaus, mutta hän\nantoi myöten. Kun mylläri jo oli poismenossa, huusi upseeri hänet\njälleen luokseen ja kysyi: \"Mikä on tuon vastapäätä olevan metsän nimi?\"\n\n\"Sauvolin metsä\".\n\n\"Kuinka laaja se on?\"\n\nMylläri katsoi häneen jäykästi, vastaten: \"En tiedä\", ja poistui.\n\nEi kestänyt kauvan, ennenkuin preussilaisen upseerin vaatimat ruokavarat\nolivat hankitut.\n\nFränzchenin tuska oli rajaton; hän nojasi Dominiquen vankilana olevan\nhuoneen seinään ja seurasi vapisten sotilaiden liikkeitä. Oli kulunut\nnoin tunti, kun upseeri jälleen astui huoneeseen ja meni vangitun\nluokse. Fränzchen pidätti henkeään, hän kuuli heidän puhuvan sisällä, ja\nheidän keskustelunsa kävi yhä äännekkäämmäksi. Sitten avautui ovi,\nupseeri astui kynnykselle ja antoi saksankielellä vahtisotamiehelle\nkäskyn, jota Fränzchen ei ymmärtänyt, mutta mikä kävi hänelle\nhirvittävän selväksi, kun hän näki kahdentoista sotilaan kiväärit\nkädessä asettuvan pihalle.\n\nOnneton morsian vapisi koko ruumiiltaan. Tapahtuisi tosiaankin niinkuin\nupseeri oli sanonut? Oi Jumala, siitä tulisi hänen oma kuolemansakin!\n\nUpseeri oli palannut Dominiquen luokse, ja Fränzchen kuuli heidän\njälleen keskustelevan äänekkäästi. Sotilaat odottivat pihamaalla,\nvihdoinkin astui upseeri ulos.\n\n\"Miettikää asiaa\", huusi hän mennessään, \"annan teille aikaa vielä\nhuomiseen saakka\". Ja hän löi oven kiivaasti jälkeensä kiinni.\n\nSotamiesten antoi hän jälleen poistua.\n\nIsä Merlier, joka rauhallisesti piippuaan polttaen oli katsellut asiain\nkulkua meni nyt Fränzchenin luokse, joka pelosta oli kadottamaisillaan\njärkensä, ja vei hänet huoneeseensa.\n\n\"Mene nukkumaan, lapsi\", sanoi hän, \"huomenna kyllä asiat selviävät, ole\nhuoletta\".\n\nHän jätti Fränzchenin yksikseen ja sulki varovaisuuden vuoksi hänen\nhuoneensa oven. Sillä hän pelkäsi tyttären ryhtyvän johonkin, ja \"naiset\npilaavat vaan kaikki, sekaantuessaan vakaviin asioihin\", arveli hän;\nmuita kun hän ei pääse huoneestaan poistumaan, niin hän varmaankin\nvihdoin rauhoittuisi ja kävisi nukkumaan.\n\nMutta Fränzchen ei saattanut nukkua, hän istahti riisuutumatta vuoteensa\nreunalle ja alkoi kuunnella.\n\nPihalle leiriytyneet saksalaiset sotilaat, jotka söivät iltaruokaansa,\nnauroivat ja hoilottivat myöhäiseen yöhön. Rakennuksessa oli hiljaista,\nvain silloin tällöin kuului vahdista päässeen sotilaan raskaita\naskeleita. Mutta kaiken huomionsa kiinnitti Fränzchen hiljaiseen meluun,\njoka kuului hänen allaan olevasta huoneesta, Dominiquen vankihuoneesta.\nFränzchen kumartui alas ja asetti korvansa lattiaa vastaan kuullakseen\nparemmin. Hän kuuli Dominiquen kauvan astelevan edestakasin, sitten kävi\nkaikki yhtäkkiä äänettömäksi -- Dominique kävi kai levolle.\n\nPihallakin vallitsi hiljaisuus, mistään ei kuulunut hiiskahdustakaan,\nkaikki mahtoivat nukkua.\n\nSilloin astui Fränzchen ikkunan luokse, avasi sen ja nojautui ulos.\n\nYö oli viileä ja suloinen. Kapea kuunsyrjä, joka katosi hitaasti\nSauvolin metsien taakse, loi lempeätä valoaan yli nukkuvan maan. Tummat\nvarjot kattoivat niityt, jotka niiltä kohdin, missä kuuvalo niihin\nsattui, hohtivat vihreältä sametilta.\n\nMutta Fränzchen ei nyt huomannut luonnon salaperäistä lumoavaisuutta.\nHän etsi silmillään saksalaisia vartiosotamiehiä; Morellen raunioille\noli niitä asetettu useampia, ja hän saattoi nähdä niiden tummat varjot,\nmutta myllyn tykönä ei hän huomannut kuin yhden ainoan, joka seisoi\nvastaisella rannalla liikkumattomana suuren pajupensaan luona. Miehen\nunelmoiva katse oli suuntautunut etäisyyteen ja hän näytti syviin\nmietteisiin vaipuneelta.\n\nFränzchen silmäili kauvan ja tarkasti rakennuksen seinää, sitten palasi\nhän jälleen vuoteelleen ja mietti ja mietti. Silloin nousi Fränzchen\njälleen seisomaan ja alkoi uudelleen kuunnella. Mikään ei liikahtanut\ntalossa eikä ulkonakaan, mutta puiden välistä esiinhohtava kuuvalo ei\nollut hänen hankkeelleen sopiva, minkä vuoksi hän odotti kunnes se\nkokonaan katosi.\n\nNyt muistutti koko tasanko suunnatonta, pimeätä syvännettä; mitään ei\nsaattanut erottaa, kaikki oli kadonnut yöhön ja pimeyteen. Fränzchen\nkuunteli vielä hetkisen, ja vihdoin uskalsi hän ryhtyä aijettaan\ntoteuttamaan.\n\nHänen ikkunansa vieritse kulkivat ullakolta myllynrattaalle johtavat,\nseinään kiinnitetyt portaat, jotka jo kauvan olivat olleet\nkäyttämättöminä ja kokonaan murattien ja sammalten peitossa.\n\nFränzchen heilautti itsensä arvelematta ikkulaudalle, tarttui yhteen\nportaitten rautaisista käsipuista ja riippui näin käsiensä varassa;\nmutta pian tapasivat hänen jalkansa toisen astimen ja hän alkoi kavuta\nalaspäin. Se oli tavattoman vaikeaa, hänen vaatteensa estivät häntä, ja\nvain hitaasti pääsi hän alaspäin. Silloin irtautui muurista kivi ja\nputosi loiskahtaen veteen. Hän pidätti henkeään. Mutta Morelle pauhasi\ntasaisesti edelleen ja Fränzchen ajatteli, että sen ääni varmaankin oli\nestänyt kiven putoamisen kuulumasta. Tämä teki hänet rohkeammaksi, ja\nhän jatkoi yhä kulkuaan alaspäin. Mutta saavuttuaan Dominiquen huoneen\nkorkeudelle, huomasi hän kauhukseen, että uusi este kohtasi häntä.\nIkkuna ei ollutkaan suoraan hänen ikkunansa kohdalla, vaan niin etäällä\nportaista, ettei hän voinut ulottua kädellään sinne. Täytyisikö hänen\ntyhjin toimin palata takasin? Ei, ei millään muotoa! Hän irroitti\nkädellään seinästä pieniä muurisaven palasia ja viskeli niitä Dominiquen\nikkunaan; mutta Dominique ei kuullut, hän nukkui luultavasti. Fränzchen\ntunsi voimansa alkavan uupua, ja sen lisäksi oli veden pauhu niin korvia\nhuumaava.\n\nFränzchen repi kätensä verille kiviseinässä ja heitteli yhä saven\npalasia, mutta Dominique ei kuullut. Vihdoinkin, kun Fränzchen jo luuli\nvoimiensa pettävän ja suinpäin syöksyvänsä jokeen, avautui ikkuna\nhiljaa.\n\n\"Minä se olen\", kuiskasi Fränzchen, \"auta minua nopeasti, minä en jaksa\nenää pysyä täällä\".\n\nDominique kumartui eteenpäin, tarttui häneen ja nosti hänet huoneeseen.\n\nNyt pääsi hänen liikutuksensa valloilleen ja hän alkoi nyyhkyttää\nsuonenvetoisesti, mutta ajateltuaan, että hänen itkunsa voitaisiin\nkuulla, hillitsi hän itsensä.\n\n\"Vartioidaanko sinua?\" kysyi hän hiljaa.\n\nDominique oli yhä sanatonna hämmästyksestä; hän nyökäytti vain päätään\nja viittasi ovelle. Ulkoa kuului selvästi kuorsausta, vartioiva sotilas\nlienee käynyt maahan pitkäkseen ja nukahtanut siihen. Hän arveli kai,\nettä kun hän makasi poikkipuolin oven alla, ei hänen vankinsa voinut\npäästä pakoon.\n\n\"Sinun täytyy paeta\", kuiskasi Fränzchen hätäisesti, \"minä olen tullut\npyytämään sinua pakenemaan ja sanomaan sinulle hyvästi\".\n\nMutta Dominique ei näyttänyt käsittävän hänen sanojen tarkotusta, hän\noli yhä suunniltaan hämmästyksestä.\n\n\"Sinäkö se olet, sinä\", änkytti hän, \"ja millaisessa vaarassa olit!\nHirveätä! Kun ajattelen, että olisit voinut syöksyä alas jokeen --\nah!...\"\n\nHän värisi, tarttui Fränzchenin käsiin ja peitti ne suudelmilla.\n\n\"Oma Fränzchenini, oma rohkea, hyvä Fränzchenini, jospa tietäisit; miten\ntulisesti sinua rakastan! Ah, yhtä vain pelkäsin, sitä, etten saisi\nnähdä sinua ennen kuolemaani! Mutta nythän sinä olet luonani, nyt\nammuttakoot minut, jos heitä haluttaa!\"\n\nHän veti Fränzchenin luokseen ja painoi päänsä hänen olkapäätään\nvastaan. He seisoivat kiihkeästi syleillen toisiaan ja unohtivat tässä\nautuaallisessa silmänräpäyksessä koko maailman.\n\nMutta äkkiä riistäytyi Fränzchen hänen käsivarsiltaan, kauhea\ntodellisuus oli jälleen selvinnyt hänelle.\n\n\"Sinä et saa kadottaa hetkeäkään\", huohotti hän, \"sinun täytyy paeta,\nheti, viipymättä!\"\n\nDominique ojensi käsiään syleilläkseen häntä uudelleen, mutta hän sanoi:\n\"Rukoilen sinua, kuule mitä sanon; jos sinä kuolet, kuolen minäkin,\nsinun täytyy paeta!\"\n\nJa nyt esitti Fränzchen hänelle pakenemissuunnitelmansa. Portaat\njohtivat myllynrattaalle, ja niitten avulla voisi hän saapua\npiilopaikkaan, minne vene oli kätketty, mennä veneellä joen toiselle\nrannalle ja päästä onnellisesti pakenemaan.\n\n\"Ja vahtisotamiehet?\" kysyi Dominique.\n\n\"Joen toisella puolen on yksi ainoa, joka seisoo suuren pajun luona\".\n\n\"Ja jos hän huomaa minut? Nostaa melun?\"\n\nFränzcheniä vapisutti, mutta päättävästi veti hän esiin veitsen, jonka\noli tuonut mukanaan, ja ojensi sen ääneti Dominiquelle.\n\nDominiquekin oli hetkisen vaiti, sitten kysyi hän: \"Ja sinä? Ja isäsi?\nMitenkä teille käy?... Ei! Minä en voi, minä en saa paeta! He kostavat\nteille! Oi, sinä et tunne heitä! He olisivat armahtaneet minua, jos\nolisin suostunut olemaan heidän oppaanaan Sauvalin metsässä -- --. Mutta\nminä en ole petturi!\"\n\nFränzchen ei tähän vastannut muuta, kuin huohotti vain: \"Sinun täytyy\npaeta! Jos minua rakastat, niin älä tuhlaa silmänräpäystäkään!\"\n\n\"Ja sinä, mitenkä sinulle käy?\" kysyi Dominique yhä.\n\nHän lupasi mennä huoneeseensa. Kukaan ei voisi aavistaakkaan, että hän\noli auttanut hänen pakoaan.\n\n\"Mene, rakkaani\", sanoi hän, syleillen Dominiquea hellästi, \"mene, tee\nminulle mieliksi, koska minä sitä _tahdon_!\"\n\n\"Minä menen, koska se on sinun tahtosi. Mutta vanno minulle, että isäsi\ntietää tämän, että hän on suostunut tähän\".\n\n\"Kyllä\", sanoi hän hiljaa, \"isä lähetti minut\".\n\nHän valehteli, sillä vain _yksi_ ajatus täytti hänen mielensä: Dominique\noli keinolla millä hyvänsä pelastettava. Aamu lähestyi jo, tuo hirveä\nhetki, joka veisi hänet kuolemaan; sen vuoksi täytyi hänen kiiruhtaa...\nMitä sitten tapahtuisi, oli hänestä yhdentekevää; kohdatkoon onnettomuus\nhäntä jos kohtaa, kunhan vain Dominique oli pelastettu!\n\n\"Hyvä\", sanoi Dominique, \"sitten teen kuten tahdot\".\n\nHän astui ikkunan luokse, avatakseen sen, silloin kuulivat he äkkiä\nkauhukseen kolinaa. Ovi narahti, ja he luulivat sen seuraavassa\nsilmänräpäyksessä avautuvan. Peloissaan kuuntelivat he henkeään\npidättäen. Ovi narahti uudelleen, mutta se ei auennut.\n\nHeiltä pääsi helpotuksen huokaus, se ei ollutkaan kiertopatrulli, minkä\nheidän kuiskutuksensa oli kutsunut paikalle, niinkuin he olivat\npelänneet, vaan vahdissa oleva sotilas oli unissaan kääntynyt ympäri.\nPian alkoi oven takaa jälleen kuulua kuorsauksia.\n\nDominique ei tahtonut lähteä ennenkuin tiesi morsiamensa olevan varmassa\nturvassa huoneessaan. Hän sulki hänet vielä kerran syliinsä, nosti hänet\nsitten ulos ja auttoi tikapuille. Sitten heilautti hän itsensäkin ulos,\nmutta jäi seisomaan paikalleen, kunnes Fränzchen onnellisesti oli\nsaapunut ylös ja pujahtanut sisään ikkunastaan.\n\nDominique katseli hänen jälkeensä, näki hänen kumartuvan ulos\nikkunastaan ja kuiskaavan hiljaa: \"Jää hyvästi, rakkaani, jää hyvästi!\"\n\nHän viipyi yhä ikkunan luona ja koetti seurata Dominiquea katseellaan;\nyö oli yhä vielä pimeä, joen vastaiselta rannalta näki hän ainoastaan\npajupensaan häämöttävän, mutta sen alla olevaa vahtisotamiestä ei hän\nerottanut. Hän kuuli murattien rasahtelevan Dominiquen jalkojen alla,\nsitten vingahti myllynratas ja vihdoin ilmoitti hiljainen vedenloiske,\nettä Dominique oli löytänyt veneen. Silmänräpäys tämän jälkeen näkikin\nhän sen mustan varjon tavoin kiitävän veden pinnalla. Silloin valtasi\npelko hänet uudelleen, ja joka hetki odotti hän kuulevansa vahdin\nhuudon. Hänen korvissaan humisi, hänestä tuntui, kun olisi hän kuullut\naseiden kalsketta ja kiireisiä, kaikuvia askeleita.\n\nMutta hetket kuluivat, ja kaikki pysyi rauhallisena ja äänettömänä.\n\nDominique oli varmaankin saavuttanut vastaisen rannan, sillä Fränzchen\nei enää nähnyt veneestä jälkeäkään. Silloin kaikui askeleita yön\nhiljaisuudessa, kuului käheä huuto ja ruumiin kumahtava kaatuminen --\nsitten oli kaikki hiljaa.\n\nFränzcheniä värisytti, hänestä tuntui, kuin olisi kuolema koskettanut\nhäntä jäisellä kädellään, ja kauhistuneena tuijotti hän pimeään yöhön.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPäivän koittaessa kuului äänekästä melua Fränzchenin korviin. Isä tuli\navaamaan hänen huoneensa oven, ja hän lähti pihalle. Hän oli kalpea,\nmutta aivan rauhallinen. Mutta huomattuaan ulkona preussilaisen\nsotilaan ruumiin, minkä toverit olivat laskeneet levitetylle viitalle,\nei hän voinut olla hätkähtämättä.\n\nRuumiin ympärillä olevat sotilaat näyttivät olevan tavattoman\nkiihkoissaan, he huusivat ja kohottivat nyrkkejään uhaten kylää kohden.\n\nUpseeri kutsutti isä Merlierin luokseen.\n\n\"Te olette kylän pormestari\", sanoi hän, ja hänen äänensä oli käheä\nraivosta; \"me olemme löytäneet yhden miehistämme joen rannalta\nmurhattuna, ja teidän täytyy auttaa meitä saamaan kiinni murhaajan, joka\nei ole pääsevä rangaistustaan pakoon, rangaistusta, joka on muille oleva\nvarottavana esimerkkinä\".\n\n\"Minä olen tekevä voitavani\", vastasi mylläri tavallisella\ntyyneydellään, \"mutta tuskinpa on helppo löytää häntä\".\n\nUpseeri kumartui alas, käänsi syrjään ruumista peittävän vaipan liepeen\nja osotti hirveätä kaulassa olevaa haavaa, missä puukko vielä oli\njälellä.\n\n\"Katsokaa tätä veistä\", sanoi upseeri, \"ehkä se on helpottava\netsimistänne\".\n\nVanhus kauhistui, mutta tointui heti ja vastasi aivan rauhallisesti: \"Se\non aivan tavallinen kyökkiveitsi, jollaisia täällä maalla tapaa\nkaikkialla. Muuten -- -- ehkä on mies tehnyt tämän itse -- -- onhan\ntapahtunut, että joku taistelun pelosta on ottanut hengen itseltään\".\n\n\"Vaiti\", huusi upseeri vihan vimmoissaan. \"Ei tosiaankaan olisi liikaa,\nvaikka sytyttäisin kylänne joka kulmasta tuleen!\"\n\nOnneksi esti hänen raivonsa häntä huomaamasta Fränzchenin mielentilaa.\nTämä oli vajonnut kivipenkille istumaan, eikä voinut kääntää katsettaan\nruumiista, joka lepäsi maassa hänen jaloissaan. Se oli kaunis, kookas\nmies, joka vaaleine hiuksineen suuresti muistutti hänen Dominiqueansa,\nja tämä yhtäläisyys vihloi hänen sydäntään. Ehkä hänelläkin oli kotona\nmorsian, joka häntä itki ja kaipasi. Ja nyt oli hän kuollut; ah, ja hän\ntunsi liiankin hyvin tuon veitsen -- se oli sama, jonka hän oli antanut\nDominiquelle, ja hän itse oli murhaaja, eikä kukaan muu!\n\nUpseerin yhä kiroillessa ja raivotessa ja uhatessa polttaa koko\nRocreuse, kiiruhti paikalle muutamia sotilaita, ilmoittaen vangin paon,\nminkä he vasta nyt olivat huomanneet.\n\nUpseeri kiiruhti heti vankihuoneeseen, näki avoimen ikkunan ja arvasi\nheti, missä yhteydessä pako ja murha olivat keskenään.\n\nIsä Merlieriä harmitti tuo \"tuhma kepponen\", kuten hän sitä nimitti.\n\n\"Nyt se tyhmyri pilasi kaikki\", sanoi hän päätään ravistaen puoliääneen\ntyttärelleen.\n\nTämä istui paikallaan pelosta vapisten. Isä ei tosin, aavistanut\ntyttärensä kanssasyyllisyyttä, mutta tämä vapisi ajatellessaan, mitä nyt\nseuraisi.\n\nJa hänellä olikin syytä pelkoonsa, sillä upseeri oli kauhea vihassaan.\n\n\"Se konna!\" huusi hän. \"Se on kai jo ennättänyt metsään, mutta minun\ntäytyy saada hänet kynsiini, taikka saa sitten koko kylä hänen\nrikoksensa sovittaa\".\n\nJa mylläriin kääntyen jatkoi hän: \"Sanokaa, minne olette miehen\nkätkeneet! Tänne hänet! Teidän täytyy tietää missä hän on!\"\n\nMylläri viittasi kädellään metsiin, jotka silmänkantamattomina\nympäröivät kylää, ja vastasi rauhalliseen tapaansa: \"Mitenkä noitten\nkätköstä voi löytää ihmistä?\"\n\n\"Löytyy kai piilopaikkoja, jotka te kaikki tunnette. Lähetän kymmenen\nmiestä etsimään karkuria, ja te saatte olla oppaana\".\n\n\"Mielelläni, mutta viipyy ainakin kahdeksan päivää, ennenkuin olemme\ntutkineet kaikki ympäristön metsät\".\n\nVanhuksen tyyneys kiukutti upseeria, sitäkin enemmän, kun hän huomasi,\nettä koko etsimispuuha oli naurettavan turhanpäiväistä. Sattumalta osui\nhänen katseensa samassa Fränzcheniin, jonka kasvoilla selvästi kuvastui\nkuolemanpelko. Hän katseli tyttöä hetkisen, sitten kääntyi hän jälleen\nisään päin ja kysyi äkkiä:\n\n\"Oliko mies tyttärenne rakastaja?\"\n\nVanhus vaaleni vihasta, ja näytti siltä, kuin olisi hän aikonut hyökätä\nvieraan kimppuun, joka solvasi hänen kunniaansa, mutta hän hillitsi\nitsensä ja oli vaiti; Fränzchen peitti kasvonsa molemmilla käsillään.\n\n\"Niin näyttää asia olevan\", jatkoi preussilainen, \"ja toinen teistä on\nauttanut häntä pakenemaan; te olette hänen kanssarikollisiaan. Kysyn\nteiltä viimeisen kerran, ilmoitatteko hänen olinpaikkansa vai ette?\"\n\nMylläri ei yhä vieläkään vastannut mitään, vaan seisoi poispäin\nkääntyneenä, katse välinpitämättömästi etäisyyteen suunnattuna,\nikäänkuin eivät upseerin sanat lainkaan olisi koskeneet häntä. Tämä sai\nupseerin vihan kohoamaan huippuunsa.\n\n\"No hyvä\", huusi hän, \"sitten ammutan teidät hänen sijastaan\".\n\nJa hän ryhtyi heti uhkaustaan toimeenpanemaan. Kaksitoista miestä astui\nesiin kiväärit valmiina. Mutta isä Merlier ei kadottanut\nkylmäverisyyttään, koko puuha oli hänestä ainoastaan huonoa pilaa, sillä\nhän ei uskonut, että niin vaan muitta mutkitta voitaisiin ampua ihmisiä.\nMutta kun häneen todenteolla käytiin käsiksi sanoi hän: \"Onko tämä\ntosiaankin täyttä totta? No, olkoon menneeksi minun puolestani -- jos\nteidän välttämättömästi täytyy joku ampua -- niin minä tai joku muu,\nsehän on yhdentekevää!\".\n\nMutta Fränzchen oli kauhistuneena hypähtänyt ylös: \"Armoa!\" voihki hän,\n\"armoa, isäni on syytön, tappakaa minut hänen sijastaan, sillä minä se\nautoin Dominiquen pakoon!\"\n\n\"Vaiti, lapsi, miksi valhettelet? Älkää uskoko häntä, herra upseeri, hän\nei puhu totta, hän oli koko yön huoneeseensa suljettuna\".\n\n\"Ei, ei, minä en valhettele, minä kiipesin alas ikkunan kautta ja\nkehotin Dominiquea pakenemaan, se on totta, vannon, että se on totta!\"\n\nIsän valtasi hirveä pelko, kun hän tyttärensä silmistä huomasi, ettei\ntämä valehdellut. Sokeassa rakkaudessaan oli hän siis tehnyt tyhjäksi\nhänen huolenpitonsa ja pilannut kaikki! Mutta isä Merlier ei ollut\nuskovinaan tyttärensä sanoja.\n\n\"Hän on hullu\", sanoi hän, \"älkää häntä kuunnelko, hän ei tiedä, mitä\nsanoo\".\n\nFränzchen heittäytyi kädet ristissä polvilleen ja aikoi uudelleen\nvakuuttaa syyllisyyttään, mutta isä ei antanut hänen puhua.\n\nPreussilainen upseeri oli rauhallisena katsellut tätä liikuttavaa\nkohtausta, sitten sanoi hän Fränzchenille: \"Pidätämme luonnollisesti\nisänne, koska tuo toinen ei ole käsissämme; tuokaa minulle hänet, niin\nisänne lasketaan vapaaksi\".\n\nSilmät levällään kauhusta tuijotti Fränzchen mieheen, joka saattoi tehdä\nhänelle tuollaisen hirveän ehdotuksen, joka kehoitti häntä valitsemaan\nisän taikka sulhasen. Vihdoin änkytti hän: \"Mitenkä minä voin löytää\nDominiquen? En tiedä, missä hän on\".\n\n\"Joko hän tai isänne, saatte valita\".\n\n\"Jumalani, Jumalani, mitenkä saatan valita, kun en edes tiedä, missä\nDominique on; mutta jospa sen tietäisinkin -- voisinko sittenkään\nvalita? Ennen kuolen! Te repäisette sydämeni kahtia -- -- -- oi,\ntappakaa minut, mutta älkää pakottako minua tähän hirveään valintaan!\"\n\nMutta hänen epätoivonsa, kyyneleensä eivät vierasta upseeria\nliikuttaneet, tämä kävi vaan entistä kärsimättömämmäksi ja huusi: \"Jo\nriittää! Suostun antamaan teille kaksi tuntia aikaa -- ja jollei\nrakastettunne niiden kuluessa ole saapunut tänne, saa isänne sovittaa\nhänen rikoksensa!\"\n\nHän antoi viedä isä Merlierin samaan huoneeseen, missä Dominique oli\nollut. Tämä ei osottanut pienintäkään mielenliikutusta, pyysi vaan saada\ntupakkaa, täytti välinpitämättömänä piippunsa ja alkoi polttaa. Mutta\nkun hän oli jäänyt yksikseen, pusertui pari raskasta kyyneltä hänen\nsilmistään ja vieri hiljalleen poskia alas.\n\nHänen lapsi-raukkansa, jota niin hirveästi kiusattiin! Mitenkä Fränzchen\nmahtoikaan kärsiä!\n\nNuoren tytön tila olikin kauhea. Hän ei voinut enää täysin käsittää,\nmitä häneltä vaadittiin.\n\nHän oli jäänyt pihalle seisomaan, kun isää vietiin pois, ja tuijotti yhä\nliikkumattomana ovea kohden, jonka taakse tämä oli kadonnut. Muutamia\nsotilaita kulki nauraen ohitse, huutaen hänelle jotain, mutta hän ei\nymmärtänyt heidän sanojaan, hän tuskin kuuli heitä. Hän tarttui molemmin\nkäsin päähänsä, ikäänkuin olisi hän pelännyt sen halkeavan.\n\nUpseeri kääntyi ympäri lähteäkseen pois ja sanoi: \"Kaksi tuntia on\nteillä aikaa, käyttäkää ne hyväksenne\".\n\nKaksi tuntia aikaa!\n\nSanat humisivat hänen päässään, hänen täytyi yhä uudelleen toistaa:\nkaksi tuntia aikaa!\n\nKonemaisesti läksi hän ulos pihalta. Minnekkä hän menisi! Turhaahan\nhänen etsimisensä kuitenkin olisi! Ja kuitenkin olisi hän tahtonut\nmielellään nähdä Dominiquen, neuvotellakseen hänen kanssaan; he kaksi\nolisivat kyllä neuvon keksineet. Kaksi tuntia! Mitenkä hänen päässään\nhumisi!\n\nHuolimatta siitä, että hänen ajatuksensa yhä vieläkin olivat sekaisin,\nalkoi hän kuitenkin vaistomaisesti kulkea oikeaa tietä; hän saapui\nMorellen rannalle sulun luokse, missä suuret kivet tekivät ylimenon\nmahdolliseksi, ja hänen jalkansa kantoivat häntä aina toisella rannalla\nolevan suuren pajun luokse. Täällä se varmaankin oli tapahtunut. Hän\nkumartui alas ja näki kauhistuen maassa verilätäkön. Kiireesti kääntyi\nhän ympäri; kulki eteenpäin ja koetti heinikosta löytää Dominiquen jalan\njäljet. Jäljet johtivat vinosti niityn ylitse, sitten ne katosivat,\nmutta näkyivät vähän edempänä uudelleen, kulkien aina metsän reunaan\nsaakka; täällä ei jälkiä enää voinut erottaa.\n\nFränzchen jatkoi siitä huolimatta kulkuaan, yksinäisyys ja metsän\nhiljaisuus teki hänelle hyvää. Hetkiseksi istahti hän maahan, mutta\najatus, että aika kului ja että hänellä sitä oli vain kaksi tuntia, sai\nhänet nopeasti jatkamaan kulkuaan. Mitenkähän pitkä aika siitä mahtoi\nolla, kun hän oli myllyn jättänyt? Viisi minuuttia? Puoli tuntia? Hän ei\nsitä tiennyt. Sen hän vaan tiesi, että Dominiquen hänen täytyi löytää.\n\nPaikan, missä hän nyt oli, tunsi hän sangen hyvin; lähellä sitä oli\npähkinäpensas, mistä hän ja Dominique eräänä sunnuntai-iltapäivänä\nolivat etsineet pähkinöitä -- ehkäpä Dominique nyt olikin siellä\nkätkössä. Mutta pensaasta pyrähti vain yksinäinen rastas lentoon,\nistahti jälleen sen oksille ja alotti uudelleen surunvoittoisen\nlaulunsa.\n\nFränzchen muisti sitten erään luolan, missä Dominiquen oli tapana\nsäilyttää metsänriistaansa; mutta luola oli tyhjä.\n\nMistä hän vielä etsisi? Ah, olihan se kuitenkin turhaa vaivaa! Hänen\nkaipuunsa kävi yhä suuremmaksi, hän joudutti askeleitaan. Kun löytäisi\nhänet, saisi puhutella häntä, silloin kyllä kaikki tulisi hyväksi?\n\n\"Dominique, Dominique!\" huusi hän; hänen täytyi olla jossain\nläheisyydessä, niin, ehkäpä oli hän kiivennyt johonkin puuhun; ja\nFränzchen katseli ylöspäin ja huuteli yhä uudelleen, mutta vain käki\nvastasi hänen kutsuunsa. Äkkiä oli hän näkevinään Dominiquen edessään,\nhän hätkähti ja aikoi kiiruhtaa pois. Mitä Jumalan nimessä hän\nDominiquelle sanoisi? Sitäkö, että hän oli tullut hakemaan häntä\nammuttavaksi? Ei, tuhat kertaa ei! Hän rukoilisi Dominiquea pakenemaan\npois, kauvas pois, mistä ei häntä löydettäisi! Mutta isä? -- -- -- Isä,\njoka odotti vapautustaan!\n\nHän vaipui maahan, itkien ja valittaen. Mutta sitten hypähti hän pystyyn\nja alkoi juosta takasin. Mitä hän täällä metsässä teki? Hän ei\ntahtonut, ei tahtonut löytää Dominiquea!\n\nHädissään eksyi hän oikealta tieltä, kolmasti täytyi hänen palata\ntakaisin ja hän pelkäsi, ettei enää osaisikaan myllylle. Vihdoinkin\nlöysi hän metsästä ulos johtavan tien.\n\nMutta metsänlaitaan saavuttuaan jäi hän seisomaan: Mitä hän aikoi?\nPalata yksin myllyyn, voiko hän tehdä niin?\n\nEpätoivo valtasi hänet uudelleen; silloin kuuli äkkiä itseään hiljaa\nhuudettavan: \"Fränzchen, Fränzchen!\" Ja hän näki Dominiquen, jonka pää\noli näkyvissä erään kuopan reunalta.\n\nHyvä Jumala! Nythän Dominique kuitenkin löytyi! Tahtoiko sitten taivas\nhänen kuolemaansa? Häneltä pääsi puoleksi pidätetty huudahdus, ja hän\nvaipui maahan kuopan reunalle.\n\n\"Etsitkö minua, Fränzchen\", kysyi Dominique.\n\n\"Etsin\", vastasi Fränzchen, hänen päässään humisi ja hän tiesi tuskin,\nmitä sanoi.\n\n\"Mitä on sitten tapahtunut?\" kysyi Dominique pelästyneenä.\n\n\"Oh, ei mitään, ei mitään\", sopersi hän, \"olin vaan niin huolissani ja\nhalusin nähdä sinua\".\n\nTämä vastaus rauhoitti Dominiquea, ja hän sanoi Fränzchenille, ettei hän\nomasta puolestaan milloinkaan olisi ajatellutkaan pakoa, sillä siksi\nkovin huolestutti häntä Fränzchenin ja hänen isänsä kohtalo.\n\n\"Preussilaisilta voi odottaa mitä hyvänsä\", sanoi hän, \"he ovat valmiit\nkostamaan heikoille vanhuksille ja turvattomille naisille. Mutta koska\nkerran paostani ei ollut mitään pahempia seurauksia, niin sittenhän\nvoimme jälleen ajatella häitämme. Ne voidaankin viettää viikon kuluttua,\neikö niin Fränzchen?\" Ja hän nauroi.\n\nMutta kun Fränzchen tuijotti häneen hämmästyneenä, tuli hän jälleen\nvakavan näköiseksi ja kysyi: \"Mikä sinun on? Salaat varmaankin minulta\njotain?\"\n\n\"Ei, ei, minua vaan hengästyttää nopea juoksu, ei minua mikään vaivaa\".\n\n\"Sitä parempi\", sanoi Dominique ja suuteli häntä. Mutta sitten ajatteli\nhän, että oli varomatonta heidän enää keskustella; hän aikoi lähteä\nkuopasta ja kätkeytyä metsään. Mutta Fränzchen pidätti häntä vapisten:\n\n\"Kuule\", kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, \"on ehkä parempi että jäät\ntänne; koska sinua ei etsitä, olet täällä parhaassa turvassa\".\n\n\"Salaat varmaankin jotain minulta, Fränzchen\", toisti Dominique, \"kerro,\nmitä on tapahtunut?\"\n\nJa yhä uudelleen ja uudelleen vakuutti Fränzchen, ettei ollut mitään\ntapahtunut ja että hänestä vaan tuntui helpommalta saada olla hänen\nläheisyydessään. Fränzchen puhui katkonaisesti, joutui alinomaa pulaan\nja koetti etsiä useita syitä. Hän käyttäytyi niin kummallisesti, ettei\nDominique ilman hänen pyyntöjäänkään olisi tahtonut jättää häntä. Hän\ntoivoi ranskalaisten pian saapuvan, sillä heitä oli näyttäytynyt Savolin\nseuduilla, ja itsekseen ajatteli hän: Oi jospa he kiiruhtaisivat, jospa\nhe jo olisivat täällä!\n\nSamassa löi Rocreusen tornikello. Fränzchen hätkähti, selvästi kaikui\nhänen korviinsa yksitoista lyöntiä -- kaksia tuntia olivat kuluneet!\n\nKauhistuneena hypähti Fränzchen pystyyn.\n\n\"Kuule\", sanoi hän nopeasti, \"jos sattuisimme tarvitsemaan sinua, annan\nnenäliinallani merkin ikkunasta...\" Ja hän kiiruhti pois.\n\nDominique, jonka hänen käytöksensä oli tehnyt levottomaksi, painautui\njälleen kuoppaan, mutta piti myllyä tarkasti silmällä.\n\nFränzchen juoksi niin nopeasti kuin ennätti. Kylän laidassa kohtasi hän\nvanhan kerjäläisen, isä Boutempsin, kuten häntä seudulla nimitettiin.\nTämä oli juuri nähnyt myllärin preussilaisten ympäröimänä, ja aavisti\nmitä se merkitsi. Huomattuaan Fränzchenin, tervehti hän tätä sääliväisen\nnäköisenä, teki ristinmerkin, mutisi itsekseen jotain käsittämätöntä ja\njatkoi sitten kulkuaan.\n\nHengästyneenä saapui Fränzchen myllylle.\n\n\"Kaksi tuntia on kulunut\", sanoi upseeri.\n\nIsä Merlier istui nyt ulkona kivipenkillä, yhä poltellen.\n\nFränzchen heittäytyi upseerin jalkoihin, alkaen uudelleen rukoilla\narmoa. Ei hän toivonutkaan voivansa liikuttaa upseeria, hän tahtoi vaan\nvoittaa aikaa; täytyisihän ranskalaisten vihdoinkin saapua, ja silloin,\nsilloin olisivat he pelastetut. Ja rukoillessaan ja armoa kerjätessään\nkuunteli hän ja luuli jo etäällä erottavansa pelastajien tahdikkaat\naskeleet.\n\n\"Vain yksi tunti antakaa minulle vielä aikaa, yksi ainoa tunti!\"\n\nMutta preussilainen upseeri oli taipumaton, antoipa hän jo kahdelle\nmiehistään viedä Fränzchenin pois, että tuomio voitaisiin panna toimeen.\n\nMutta voiko hän sallia, että hänen isänsä murhattaisiin syyttömästi? Ei,\nei! Ja sydän verta vuotaen riistäytyi hän irti, antaakseen huoneensa\nikkunasta Dominiquelle sovitun merkin; silloin astui tämä pihalle.\n\nUpseeri ja sotilaat päästivät ilohuudon, mutta hän astui heistä\nvälittämättä, tyyneenä Fränzchenin luokse ja sanoi tälle moittivalla\näänellä: \"Mitenkä saatoit salata minulta tämän! Vasta isä Boutempsilta\nsain tietää totuuden ja kiiruhdin tänne\".\n\n\n\n\nV.\n\n\nUkonilma oli vähitellen lähestynyt. Taivas oli muuttunut kummallisen\nkuparinväriseksi; pilvet kulkivat matalalla mustina ja uhkaavina,\nheittäen synkkiä varjoja laaksoon, joka vielä äsken näytti niin\niloiselta auringon hohteessa.\n\nPreussilainen upseeri oli antanut sulkea Dominiquen salpojen taakse,\nilmaisematta mitä ajatuksia hän hautoi mielessään. Ja Fränzchen kärsi\ntuhat kertaa entistä suurempia tuskia. Hän seisoi pihalla, odottaen\nkiihkeästi ranskalaisia, joilta yksin oli pelastus odotettavissa. Mutta\ntunti toisensa jälkeen kului, yö tuli, eikä pelastajia kuulunut. Isä\naikoi hellävaroen viedä tyttärensä pois, mutta tämä ei lähtenyt; isä jäi\nsilloin hänen luokseen, ja he odottivat ja odottivat yhä suuremmalla\nepätoivolla.\n\nKello kolmen ajoissa aamulla alkoivat preussilaiset valmistaa lähtöään.\nUpseeri oli jälleen mennyt Dominiquen luokse, ja Fränzchen tiesi, että\ntämä silmänräpäys ratkaisisi hänen sulhasensa kohtalon. Hän pani kätensä\nristiin ja rukoili. Isä seisoi liikkumattomana ja vaijeten hänen\nvieressään, hän kuului luonnostansa noihin talonpoikiin, jotka eivät\nkoeta asettua sallimuksen ylivoimaa vastaan, vaan tyytyvät kohtaloonsa\nhiljaa ja valittamatta.\n\n\"Oi Jumalani, Jumalani!\" vaikeroi Fränzchen, \"he tappavat hänet!\"\n\nSilloin veti isä hänet luokseen, istuutui kivipenkille ja otti hänet\nkuin pienen lapsen syliinsä.\n\nUpseeri astui ulos, ja hänen takanaan kuljetti kaksi miestä Dominiquea.\n\n\"Ei\", kuului Dominiquen ääni, \"en milloinkaan -- olen valmis kuolemaan\".\n\n\"Ajatelkaa, mitä sanotte\", vastasi upseeri, \"jos _te_ kieltäydytte\ntekemästä meille tätä palvelusta, löydämme helposti toisen, joka on\nsiihen valmis, mutta minä tahdon olla jalomielinen ja säästää henkenne.\nEihän ole kysymyksessä sen enempää, kuin että viette meidät metsän läpi\nMontredoniin. Löytyy varmaankin jalkapolkuja, jotka te tunnette\".\n\nDominique ei vastannut.\n\n\"Te pysytte siis päätöksessänne?\"\n\n\"Tappakaa minut, että asiasta tulee loppu\".\n\n\"Hän on oikeassa\", sanoi isä Merlier puoliääneen, \"parempi kuolla, kuin\nantautua petturiksi\".\n\nMutta Fränzchen kuolemanpelossaan olisi ennemmin tahtonut häntä\nalistumaan. Hän ojensi etäältä rukoillen käsiään Dominiquea kohden,\nmutta isä tarttui hänen käsiinsä: preussilaisten ei pitänyt saada nähdä\ntuon onnettoman viittauksia, joka tuskin enää oli täysijärkinen.\n\nSotilaat olivat asettuneet valmiiseen ampuma-asentoon. Upseeri, joka\ntoivoi, että äkillinen heikkous ehkä vielä valtaisi Dominiquen,\nviivytteli ratkaisevan käskyn antamista. Syvä hiljaisuus vallitsi\nkaikkialla. Ilma laaksossa oli lyijynraskasta, ja etäiset ukkosen\njyrähdykset ilmottivat lähestyvää raju-ilmaa, mutta muuten ei tuntunut,\nedes kepeintäkään tuulenhenkäystä.\n\nÄkkiä, keskellä tätä syvää hiljaisuutta, kuului huuto: \"ranskalaiset!\"\n\nJa samassa näyttäytyivätkin nämä todella Sauvolin metsän reunassa.\n\nPreussilaiset sotilaat myllyssä juoksivat edestakasin, päästellen\nkäheitä huudahduksia.\n\nVielä ei ollut kuulunut laukaustakaan.\n\nFränzchen oli suunniltaan ilosta.\n\nHän oli riistäytynyt irti isänsä käsivarsilta ja käyttäytyi kuin\nmielipuoli, nauraen ja taputtaen käsiään.\n\n\"Ranskalaiset, ranskalaiset!\"\n\nVihdoinkin olivat he tulleet ja tulleet oikeaan aikaan, sillä Dominique\noli vielä vahingoittumatta; nyt oli hän pelastettu!\n\nMutta hänen antautuessaan hillittömän ilonsa valtaan oli preussilainen\nupseeri sanonut: \"Ensiksi järjestämme tämän asian\", sysännyt Dominiquen\nomin käsin seinää vastaan ja komentanut: \"Ampukaa!\"\n\nSamassa kuului hirveä yhteislaukaus, ja kun Fränzchen kääntyi ympäri,\nnäki hän Dominiquen makaavan maassa: kaksitoista luotia oli lävistänyt\nhänen rintansa.\n\nFränzchen ei itkenyt, hän oli käynyt kuin mykäksi. Hän vaipui maahan\nruumiin viereen ja katseli sitä herkeämättä. Toisinaan kohotti hän\nkättään kuin lapsi, joka tekee hyväilevän liikkeen, mutta muuten ei hän\nliikahtanutkaan.\n\nPreussilaiset olivat ottaneet isä Merlierin panttivangiksi.\n\nKiireesti asetti upseeri miehensä järjestyksen, huomattuaan, että\nperäytyminen oli mahdoton, ja taistelu alkoi. Saksalaiset tahtoivat\nmyydä henkensä kalliisti ja puolustivat nyt myllyä yhtä kiivaasti, kuin\näsken olivat hyökänneet sitä vastaan; nyt olivat ranskalaiset\nhyökkääjiä.\n\nKiväärituli oli tavattoman kiivas, laukaus seurasi laukausta herkeämättä\npuolen tunnin ajan, sitten kuului kumea rasahdus -- kanuunankuula oli\nmurskannut erään satavuotisen lehmuksen suurimmista oksista.\nRanskalaisilla oli patteri, joka sijaitsi aivan lähellä samaa kuoppaa,\nmissä Dominique oli ollut kätkössä, ja hallitsi koko maantietä.\nTaistelun tulos ei enää ollut epävarma.\n\nMylly raukka! Kanuunankuulat lävistivät sen kaikilta tahoilta, repivät\npuolen kattoa alas, ja muratit ja köynnökset, jotka olivat niin\nsomistaneet vanhaa rakennusta, riippuivat siekaleina; kaksi seinää\nsyöksyi sisään, ja aukoista saattoi nähdä sisällä vallitsevan\nhävityksen, vain Fränzchenin huone huolellisesti verhottuine, valkeine\nvuoteineen oli vielä koskematon. Mutta isku seurasi iskua, ja hävitys\nkävi yhä suuremmaksi. Kanuunankuula kohtasi vanhaa myllynratasta, se\nhajosi kappaleiksi, jotka Morelle vei mukanaan.\n\nNyt ryhtyivät ranskalaiset rynnäkköön, ja syntyi murhaava\npistintaistelu.\n\nKoko laakso, jonka yläpuolella taivas ruosteenpunaisena kaareutui,\nnäytti olevan häiriötilassa, lähteitten ja purojen loiske muistutti\nrajuja nyyhkytyksiä, niityllä kasvavat korkeat puut heittivät\nympärilleen jättiläismäisiä, mustia varjoja, ja metsät molemmilla\npuolilla sulkivat taistelevat ikäänkuin areenalle.\n\nFränzchen ei ollut liikahtanut paikaltaan. Yhä vielä istui hän kuin\nkivettyneenä Dominiquen ruumiin ääressä, katsellen sitä taukoamatta.\nIsän, joka seisoi hänen vieressään, kaasi äkkiä harhaan lentänyt luoti\nmaahan.\n\nPreussilaiset olivat kaikki kaatuneet, ja mylly oli liekkien vallassa.\n\nRanskalaisten päällikkö astui ensimäisenä pihalle. Hän tunsi itsensä\nsuunnattoman ylpeäksi, sillä sotaretken alusta asti oli tämä hänen\nensimäinen voittonsa. Ja huomattuaan keskellä savuavia myllynraunioita\nFränzchenin, joka äänetönnä istui isänsä ja sulhasensa ruumiitten\nääressä, hymyili hän rakastettavinta hymyään, tervehti häntä\nritarillisesti miekallaan ja huusi riemuiten:\n\n\"Voitto, voitto!\"\n\n\n\n"]