[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHkvAMSOWjTpM1o9n4sW6AqBte7bbbVTtuVysPDjlpNM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},606,"Ansa","Zola, Émile",1840,1902,"606-zola-emile-ansa","606__Zola_Émile__Ansa","Yhteiskunnallinen kuvaus Pariisin työväen elämästä Toisen Keisarikunnan aikana","romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1877,1903,132330,851991,false,43547,[24,25,26,27,28],"Domestic fiction","French fiction -- Translations into Finnish","Married women -- Fiction","Paris (France) -- Fiction","Working class women -- Fiction",[30,31],"French Literature","Novels","\"Ansa\" by Émile Zola is a novel written in the late 19th century. The story serves as a vivid portrayal of the working-class life in Paris during the Second Empire, focusing particularly on the hardships faced by families. The main character, Gervaise, navigates her struggles with her partner Lantier while trying to raise their two children amidst the challenges of poverty and societal decay.  The opening of \"Ansa\" introduces Gervaise waiting anxiously for her partner, Lantier, who has been absent for several nights. Her restlessness and despair are palpable as she reflects on their deteriorating living conditions and Lantier's neglect. As she anxiously watches the bustling street below, she is confronted with the harsh realities of their environment and the burden of two children. Her hopes for a stable future weaken when she learns Lantier's true whereabouts, leading to a tumultuous emotional exchange between the couple, which sets the stage for the unfolding drama centered on their family life and societal pressures. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Warén, Paavo",315,"Naturalistinen romaani seuraa pesijätär Gervaise Macquartin elämää ja hidasta rappiota Pariisin työläiskaupunginosassa. Teos kuvaa säälimättömästi alkoholismin, köyhyyden ja ympäristön vaikutusta ihmiskohtaloihin toisen keisarikunnan aikana.","Émile Zolan 'Ansa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 606. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ANSA\n\nYhteiskunnallinen kuvaus Pariisin työväen elämästä\nToisen Keisarikunnan aikana\n\n\nKirj.\n\nÉMILE ZOLA\n\n\nSuom. [»L'Assommoir»] Paavo Warén\n\n\nKuuluva romaanisarjaan Rougon-Macquartin suku.\n\n\n\nHelsingissä,\nPäivälehden kirjapainossa,\n1903.\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\n_Rougon-Macquart'in suku tulee käsittämään parikymmentä romaania.\nVuodesta 1869 on yleinen suunnitelma ollut määrätty, ja minä noudatan\nsitä järkähtämättömän ankarasti. 'Ansa' on tullut aikanaan, minä olen\nsen kirjottanut, samoin kuin kirjotan toisetkin, väistymättä\nhiventäkään suoralta uraltani. Siinä on minun voimani. Minulla on\npäämäärä, jota kohden minä käyn.\n\nKun 'Ansa' ilmestyi eräässä sanomalehdessä, niin sen kimppuun\nhyökättiin ennen kuulumattomalla rajuudella, sitä syytettiin kaiken\nmaailman rikoksista. Onkohan tarpeen selittää tässä muutamalla rivillä\ntarkotuksiani kirjailijana? Olen tahtonut maalata työmiesperheen\nkohtalonmääräämän rappeutumisen meidän esikaupunkiemme saastutetussa\nympäristössä. Juoppoutta ja toimetonna vetelehtimistä seuraa\nperhesiteiden höltyminen, saastaiset sekaantumiset, kunniantunnon\nasteittain tapahtuva unohtaminen ja loppusuorituksena häpeä ja kuolema.\nSe on yksinkertaisesti siveysoppia käytännössä.\n\n'Ansa' on varmaan siveellisin minun kirjoistani. Usein minun on\ntäytynyt koskea paljoa kauheampiin haavoihin. Muoto yksin on\nhämmästyttänyt. On suututtu sanoihin. Minun rikokseni on se, että olen\nkirjailijan uteliaisuudella koonnut ja huolellisesti muovailtuun\nkaavaan valanut rahvaan kieltä. Niin! muoto on minun suuri rikokseni.\nTämän kielen sanakirjoja on kumminkin olemassa, kirjallisuuden\nharrastajat sitä tutkivat ja nauttivat sen tuoreudesta, sen\nodottamattomien kuvien voimasta. Kieliopin nuuskijat siitä hekumoivat.\nOli miten oli, mutta kukaan ei ole älynnyt, että minun tahtoni oli\nsuorittaa puhtaasti filolooginen työ, jonka luulen ansaitsevan suurta\nhuomiota sekä historian että yhteiskuntaopin kannalta.\n\nMuuten minä en puolustaudu. Minun teokseni kyllä puolustaa minua. Se on\ntotuuden teos, ensimäinen rahvaasta kirjotettu romaani, joka ei\nvalehtele, jossa on rahvaan tuoksua. Siitä ei pidä tehdä johtopäätöstä,\nettä rahvas kokonaisuudessaan on huonoa, sillä minun henkilöni eivät\nole huonoja, he eivät ole kuin tietämättömiä ja ankaran työn ja\nkurjuuden painaman ympäristönsä turmelemia, missä he elävät. Mutta\npitäisi lukea minun romaanejani, ymmärtää niitä, nähdä selvään niiden\nyhteys, ennenkuin julistetaan lopulliset, mielettömät ja kiukkuiset\ntuomiot, jotka kiertelevät minusta ja minun teoksistani! Voi! jos\ntiedettäisiin, kuinka minun ystäväni nauravat sille typerälle jutulle,\njota ihmisille syötetään! Jospa tiedettäisiin, kuinka tuo verenimijä,\ntuo hirmuinen romaaninkirjottaja on arvokas porvari, tutkimuksen ja\ntaiteen mies, joka elää vaatimattomasti kolkassaan, ja jonka ainoa\nkunnianhimo on jättää jälkeensä niin laaja ja niin elävä teos kuin hän\nvoi! Minä en väitä valheeksi mitään minusta sepitettyä juttua, vaan\nminä teen työtäni ja jätän sen ajan ja rehellisen julkisen arvostelun\ntuomittavaksi, kohotakseni vihdoin päälleni kasattujen parjausten alta.\n\nPariisissa, 1 p. tammikuuta 1877._\n\nEmile Zola.\n\n\n\n\nI.\n\n\nGervaise oli odottanut Lantier'ta kahteen asti aamulla. Sitten hän oli\nvilusta väristen seistuaan vaan yöpuvussa avonaisen ikkunan ääressä\nheittäynyt poikkiteloin vuoteelleen ja nukahtanut kuumeisena ja kasvot\nkyynelistä märkänä. Jo viikon päivät oli Lantier aina heidän\nlähtiessään »Kaksipäisestä vasikasta», jossa he kävivät syömässä,\nlähettänyt hänet nukkumaan lasten kanssa eikä itse ilmestynyt kotiin\nennenkuin myöhään yöllä selittäen olleensa työn haussa. Tänä iltana\npitäessään silmällä, milloin hän palaisi, Gervaise luuli nähneensä\nhänen menevän »Grand Balcon'in» tanssihuoneeseen, jonka kymmenestä\nhäikäisevän kirkkaasti valaistusta ikkunasta tulvasi ikäänkuin\ntulipalon loimu synkälle ulkobulevardille. Ja hänen takanaan hän oli\nnähnyt pienen Adèlen, kiillottajan, joka söi päivällisensä samassa\nravintolassa kuin hekin, kulkevan muutamia askelia jälempänä\nheilutellen käsiään, ikäänkuin hän juuri olisi heittänyt irti Lantier'n\nkäsivarresta, jotta he eivät yhdessä kulkisi ovella olevien\nkirkasvaloisten lyhtyjen alitse.\n\nKun Gervaise heräsi viiden tienoossa, olivat hänen jäsenensä\njäykistyneet ja hänen selkäpiitänsä pakotti; hän purskahti itkuun.\nLantier ei ollut palannut. Ensi kerran hän oli poissa yötä, Gervaise\njäi istumaan vuoteen reunalle repaleisen, virttyneen karttuuniverhon\nalle, joka riippui langan varassa kattoon kiinnitetystä koukusta. Ja\nhitaasti loi hän kyynelten himmentämän katseensa ympäri viheliäistä\nhuonetta. Sen kalustona oli pähkinäpuinen piironki, josta yksi laatikko\npuuttui, kolme olkituolia ja pieni rasvainen pöytä, jonka päällä oli\nhalennut pesukannu. Sen lisäksi oli lapsia varten rautasänky, joka oli\npiirongin tiellä ja täytti kaksi kolmatta osaa huoneesta. Nurkassa oli\nseposen selällään Gervaisen ja Lantier'n kapsäkki, jossa ei ollut muuta\nkuin pohjalla vanha miehen hattu likaisten paitojen ja sukkien alla.\nSeinän vieressä tuolien selkämyksillä riippui repaleinen saali ja lian\nsyömät housut, viimeiset vaatekappaleet, joita vanhojen vaatteiden\nkauppiaat eivät olleet huolineet. Uunin reunalla, kahden kynttiläjalan\nvälillä, jotka olivat eri paria, oli kasa vaaleanpunaisia\npanttilaitoksen kuittia. Tämä oli talon kaunein huone ensimäisessä\nasuinkerroksessa bulevardin puolella.\n\nLapset nukkuivat vierekkäin pää samalla korvatyynyllä. Claude,\nkahdeksan vuotias, makasi pienet kädet peitteen päällä, hengittäen\nhitaasti, jota vastoin Etienne, joka vasta oli neljän vanha, hymyili\ntoinen käsi veljensä kaulalla. Kun äidin kostea katse kohtasi heidät,\nsai hän uuden itkukohtauksen, hän painoi nenäliinan suulleen estääkseen\nkuulumasta huutoja, jotka pyrkivät väkisinkin ilmoille. Ja paljain\njaloin, huolimatta panna jalkaansa kenkärajojaan, jotka niistä olivat\npudonneet, hän palasi ikkunan ääreen kyynäskolkkasilleen ja alotti\nuudestaan yöllisen odotuksensa tähystellen kauvas katukäytäviä pitkin.\n\nTalo oli Chapellen bulevardin varrella, Poissonnièren tulliportista\nvasemmalla. Se oli kaksikerroksinen, tummanpunaiseksi maalattu\nrappeutunut kivitalo, jonka akkunan suojustimet olivat sateista\nlahonneet. Lyhdyn yläpuolella, jossa oli rikkonaiset lasit, seisoi\nkahden ikkunan välillä sanat »Hôtel Boncoeur, hoitaja Marsouiller»\nisoilla keltaisilla kirjaimilla, joista rappauksen mukana oli karissut\npois palasia. Gervaise, jonka tiellä lyhty oli, nousi varpailleen\npitäen nenäliinaa suunsa edessä. Hän katsoi oikealle Rochechouart'in\nbulevardin puolelle, jossa teurastuslaitosten edessä seisoi ryhmissä\nteurastajia veriset esiliinat edessä; raitis tuuli toi sieltä tuon\ntuostakin mukanaan raakaa teurastettujen eläinten hajua. Hän katsoi\nvasemmalle pitkää puistokatua pitkin, ja hänen katseensa pysähtyi\nmelkein vastapäätä suureen valkoiseen Lariboisièren sairashuoneeseen,\njota paraikaa rakennettiin. Hitaasti se siitä siirtyi näköpiirin\ntoisesta päästä toiseen, pitkin kaupungin tullimuuria, jonka takaa hän\njoskus yöllä oli kuullut hätähuutoja, kun siellä ihmisiä murhattiin.\nHän tähysteli kaukaisimpiakin kolkkia, synkimpiäkin sokkeloita, jotka\nolivat mustia kosteudesta ja liasta, peläten siellä näkevänsä Lantier'n\nruumiin puukon iskujen lävistämänä. Kun hän kohotti silmänsä tästä\nharmaasta, loppumattomasta muurista, joka ympäröi kaupunkia, hän\nhuomasi kirkasta, autereista hohdetta, jonka läpi jo kuului Pariisin\naamuinen kohina. Mutta yhä uudelleen peilasivat hänen katseensa\nPoissonnièren tulliportille. Haihduttaakseen tuskaansa hän kaula ojona\nkatsoi keskeytymätöntä ihmisten, eläinten ja kärrien tulvaa, joka\nmolempien tukevatekoisten tullihuoneiden välitse laskeutui Montmartren\nja La Chapellen kukkuloilta. Oli siinä karjan kavioiden ja ihmisten\njalkojen töminää ja kapsetta. Tuon tuostakin syntyi viertotiellä\nsellainen tungos, että tulvan täytyi äkkiä pysähtyä, mutta loppumaton\noli työmiesten jono, jotka työkalut selässä ja leipä kainalossa menivät\ntyöhönsä; ja yhtä mittaa nieli Pariisi tuota sekavaa joukkoa. Kun\nGervaise väen tungoksessa oli näkevinään Lantier'n, hän kurottautui\nvielä ulommaksi, niin että oli vähällä pudota: ja hän painoi yhä\nkovemmin nenäliinaa suulleen ikäänkuin tukkiakseen tien tuskaltaan.\n\nNuorekas ja ilonen ääni sai hänet lähtemään ikkunan luota.\n\n-- Teidän miehenne ei taida olla kotona, rouva Lantier?\n\n-- Ei, herra Coupeau, vastasi hän koettaen hymyillä.\n\nSe oli muudan levysepän työmies, jolla oli saman talon ylimmässä\nkerroksessa huone, josta hän maksoi kymmenen francia[1] kuulta. Hänellä\noli työkalulaukku olalla. Kun hän oli nähnyt avaimen ovella, oli hän\npistäytynyt sisälle vanhana ystävänä.\n\n-- Nykyään, nähkääs, jatkoi hän, olen työssä tuolla sairashuoneella...\nKylläpä nyt on kaunis toukokuu! Ilma tuntuu vain vähän kylmähköltä tänä\naamuna.\n\nJa hän katseli Gervaisen kasvoja, jotka olivat itkusta punaiset. Kun\nhän näki, että vuode oli koskematon, hän pudisti hiukan päätään; sitten\nhän tuli lasten vuoteelle saakka, jotka yhä vielä nukkuivat\npunaposkisina kuin pikku enkelit; ja hiljemmällä äänellä hän jatkoi:\n\n-- Noo, teidän miehenne taitaa viettää vähän säännötöntä elämää, vai\nmitä? Älkää siitä olko huolissanne, rouva Lantier. Hänellä on paljon\npuuhaa politiikasta; hiljattain, kun oli äänestetty Eugène Sue'tä, joka\nkuuluu olevan kunnon mies, hän oli ihan vimmoissaan. Ehkäpä hän on\nviettänyt yönsä ystävien seurassa panettelemalla tuota Bonaparte\nlurjusta.\n\n-- Ei, ei, ponnisteli Gervaise sopertamaan. Ei se ole niin kuin te\nluulette... Kyllä minä tiedän, missä Lantier on... Meillä on, Jumala\nparatkoon huolemme, niinkuin kaikilla muillakin.\n\nCoupeau iski silmää, näyttääkseen ettei hän ollut niin yksinkertainen,\nettä hän olisi uskonut sellaista valetta. Ja hän lähti pois\ntarjouduttuaan noutamaan hänelle maitoa, jos hän ei itse aikonut mennä\nulos. Gervaise oli kaunis ja toimellinen nainen, sanoi hän, ja lupasi\nhänelle apuaan siltä varalta, että hänelle milloin sattuisi ikävyyksiä.\nHeti kuin hän oli mennyt pois, asettui Gervaise takaisin ikkunaan.\n\nTulliportista tulvehti vielä yhä uusia jalkamiehiä kylmässä\naamuilmassa. Sepät tunsi hän heidän sinisistä puseroistaan, muurarit\nheidän valkoisista mekoistaan, maalarit heidän päällystakeistaan,\njoiden alta näkyi pitkien puseroiden liepeet. Kaukaa katsoen tuo joukko\noli haalistunut, epämääräinen väriltään, jossa virttynyt sininen ja\nlikaisen harmaa olivat vallalla. Välistä joku työmies pysähtyi\nsytyttämään piippuaan, mutta toiset hänen ympärillään astuivat edelleen\nnauramatta tai puhumatta sanaakaan toverilleen, silmät liassa,\nkasvot Pariisia kohden, jonne he hävisivät yksitellen ammottavan\nFaubourg-Poissonnièrekadun kautta. Poissonnièrekadun molemmissa\nkulmauksissa, kummankin viinikaupan oven kohdalla, joiden luukut juuri\navattiin, miehet kumminkin hiljentivät käyntiään; ennenkuin astuivat\nsisälle, seisoskelivat he katukäytävän reunalla, katsoen epäröiden\nPariisiin päin, käsivarret hervottomina; heidän veltosta ryhdistään\nnäki jo, että työpäivä oli mennyttä kalua. Tiskien ääressä miehet\ntarjosivat jokainen vuorostaan toisilleen ryyppyjä, unohtuivat sinne\nseisomaan, syljeksivät, rykivät ja selvittivät kurkkuaan kulauttamalla\nsiihen ryypyn toisensa perästä. Pian niissä oli väkeä tuvan täydeltä.\n\nGervaise tähysteli kadun vasemmalla puolen ukko Colomben kapakkaa,\njossa hän luuli nähneensä Lantier'n kun eräs lihava eukko, paljain\npäin, esiliina edessä puhutteli häntä keskeltä katua.\n\n-- Huomenta, rouva Lantier, kylläpä te olette aikaiseen jalkeilla!\n\nGervaise kumartui alaspäin,\n\n-- Kas! tekö se olette, rouva Boche!... Niin, minulla on paljon\nhommattavaa tänään!\n\n-- Niinpä niin, eipähän ne työt itsestään tule valmiiksi.\n\nJa he alkoivat puhella, toinen ikkunassa, toinen kadulla. Rouva Boche\noli ovenvartijana siinä talossa, jonka alikerrassa oli »Kaksipäisen\nvasikan» ravintola. Monta kertaa oli Gervaise odottanut Lantier'ta\nhänen luonaan, jotta hänen ei tarvitseisi yksin istua pöytään kaikkien\nmiesten kanssa, jotka söivät samassa huoneessa. Ovenvartija kertoi,\nettä hän oli menossa parin askelen päähän Charbonnièren kadulle\ntapaamaan makuulta erästä konttoristia, jolta hänen miehensä ei ollut\nvoinut saada maksua takin korjuusta. Sitten hän puhui eräästä\nhyyryläisestään, joka oli edellisenä iltana tullut kotiin naisen\nkanssa, ja joka oli estänyt ihmisiä nukkumasta kolmeen asti aamulla.\nMutta jutellessaan hän tarkasti nuorta vaimoa hyvin uteliaan näköisenä;\neikä hän näyttänyt tulleenkaan muuta varten kuin saadakseen tietää\njotakin.\n\n-- Herra Lantier on kai vielä makuulla? kysyi hän äkisti.\n\n-- On. hän nukkuu, vastasi Gervaise, joka ei osannut olla punastumatta.\n\nRouva Boche näki kyynelten herahtavan hänen silmiinsä; ja nähtävästi\ntyytyväisenä hän alkoi mennä pois haukkuen miehiä saakelin\nvetelyksiksi, mutta hän kääntyi vielä takaisin ja huusi:\n\n-- Tänäänhän te menette pesulaitokselle?... Minullakin on vähän\npestävää, minä pidän teille paikan vieressäni, niin saamme hiukan\njutella.\n\nSitten hän ikäänkuin säälin valtaamana lisäsi.\n\n-- Pikku raukka! Olisi paljon viisaampaa, että ette jäisi siihen, te\nvielä vilustutte... Tehän olette vallan sininen.\n\nGervaise ei vielä kahteen tuntiin malttanut lähteä ikkunan luota. Kello\noli jo kahdeksan. Puodit oli avattu. Kukkuloilta laskeutuvain\npuseropukuisten työmiesten tulva oli lakannut; ainoastaan joitakuita\nmyöhästyneitä tuli tulliportista harpaten pitkin askelin.\nViinikauppiasten luona samat miehet vielä seisoivat juomassa, rykimässä\nja syljeksimässä. Työmiesten perästä olivat tulleet työnaiset,\nkiillottajat, kukantekijät, ompelijattaret, jotka ohkaisissa puvuissaan\nastua sipsuttivat pitkin ulkobulevardeja. Heitä kulki kolme neljä\nyhdessä ryhmässä puhellen vilkkaasti, nauraa kikattaen ja vilkuen\nympärilleen. Väliin tuli aivan yksin joku laiha, kalpea ja totisen\nnäköinen nainen pitkin tullimuurin sivua kiertäen likarapakoita. Sitten\ntulivat kauppapalvelijat puhallellen kouriinsa ja syöden leipää\nkäydessään; hintelöitä nuorukaisia, joiden vaatteet olivat käyneet\nliian lyhyiksi, väsyneet silmät vielä unisina; pieniä kalpeakasvoisia,\npitkän konttorityön kuluttamia vanhuksia, jotka mennä kuntustivat\nkatsoen kelloaan joutuakseen täsmällisesti työhönsä. Nyt vallitsi\nbulevardeilla jo tavallinen aamurauha; sillä puolen asuvat\nkoroillaaneläjät kävelivät päivää paistattamassa: äidit paljain päin,\nlikaisissa hameissa, hyssyttelivät sylissään kapalolapsia, joille he\npenkeillä muuttivat kuivia riepuja; kokonainen lauma puoleksi alastomia\nräkänokkia survi toisiaan, pyöri maassa kirkuen, nauraen ja itkien.\nSilloin Gervaise tunsi tukehtuvansa, tuskan huumaus valtasi hänet,\ntoivo oli lopussa, hänestä tuntui, että kaikki oli mennyttä, että aika\noli pysähtynyt, että Lantier ei enää koskaan tulisi takaisin. Hänen\nkatseensa siirtyivät vanhoista, mustista, rappeutuneista,\npahanhajuisista teurastuslaitoksista uuteen, vaaleaan sairashuoneeseen,\njossa ei vielä ollut ikkunoita, vaan josta ammottavien ikkuna-aukkojen\nläpi näkyi tyhjiä saleja, missä kuoleman viikatetta odotti runsas sato.\nVastapäätä tullimuurin yli kohosi taivas pilvetönnä ja kirkkaana ja\nnouseva aurinko loi häikäisevät säteensä yli heräävän Pariisin.\n\nNuori vaimo istui tuolilla, kädet hervottomina, ja oli lakannut\nitkemästä, kun Lantier tyynesti astui sisälle.\n\n-- Sinäkö se olet, sinäkö se olet! huudahti Gervaise tahtoen heittäytyä\nhänen kaulaansa.\n\n-- Niin, minä se olen, entä sitten? vastasi hän. Ethän vaan taas alkane\ntyhmyyksiä jaaritella.\n\nHän työnsi hänet luotaan. Sitten hän vihaisen näköisenä heitti mustan\nhuopahattunsa piirongin päälle. Hän oli kuudenkolmatta vanha mies,\npienikasvuinen, hyvin tummaverinen ja kaunismuotoinen. Pieniä viiksiään\nhän alituiseen kierteli sormillaan. Hänellä oli päällään työmiehen\npusero ja vanha tahrainen päällystakki, joka oli kiinteä vyötäisiltä.\nHänen puheessaan kuului ihan selvään Provençen murre.\n\nGervaise, joka oli pudonnut takaisin tuolille istumaan, valitti hiljaa,\nkatkonaisesti.\n\n-- En ole saanut silmän täyttäkään unta... Minä luulin, että sinulle\noli tapahtunut jokin onnettomuus... Missä sinä olet ollut? missä sinä\nolet viettänyt yösi? Herra Jumala! älä vaan jää toista kertaa pois,\nminä tulisin hulluksi... Sano, Auguste, missä sinä olet ollut?\n\n-- Siellä tietysti, missä minulla on asiaa, sanoi hän kohauttaen\nolkapäitään. Minä olin kahdeksan aikaan Glacièrella ystäväni luona,\njoka aikoo perustaa hattutehtaan. Siellä tulin vähän viivähtäneeksi,\nniin katsoin parhaaksi jäädä yöksi. Sitä paitsi sinä tiedät, että minä\nen pidä siitä, että minua vakoillaan. Jätä minut rauhaan!\n\nNuori vaimo alkoi taas nyyhkyttää. Lantier piti niin kovaa ääntä ja\nteki niin rajuja liikkeitä, että hän kaatoi tuolit ja herätti lapset.\nHe nousivat istumaan paitasillaan ja silittivät hiuksiaan pienillä\nkäsillään; ja kun he näkivät äitinsä itkevän, niin hekin rupesivat\nhuutamaan täyttä kurkkua.\n\n-- Vai jo se veisu taas alkaa! huusi Lantier raivostuneena. Jos te ette\npidä suutanne kiinni, niin minä lähden taas pois, sen minä sanon. Ja\ntällä kertaa minä menen ijäksi. Hyvästi! minä menen takaisin sinne,\nmistä tulinkin.\n\nHän oli jo ottanut hattunsa piirongin päältä, mutta Gervaise syöksähti\neteen sopertaen:\n\n-- Ei, ei, et saa mennä!\n\nHyväilemällä sai hän lapset lakkaamaan itkemästä, Hän suuteli heidän\nhiuksiaan ja painoi heidät takaisin makaamaan puhuen heille helliä\nsanoja. Pienokaiset rauhottuivat siinä paikassa, alkoivat nauraa ja\nnipistellä toisiaan. Sillä välin oli isä riisumatta edes saappaitaan\nheittäytynyt vuoteelle väsyneen näköisenä, kasvot kalpeina yön\nvalvonnasta. Hän ei nukkunut, vaan makasi silmät selällään katsellen\nympäri huonetta.\n\n-- Kylläpä täällä on siivoa! murisi hän.\n\nSitten hän tarkasti vähän aikaa Gervaisea ja lisäsi häjysti:\n\n-- Sinä et taida nykyään enään peseytyäkään?\n\nGervaise oli vasta kahdenkolmatta vanha. Hän oli pitkä,\nhoikanpuoleinen, ja hänellä oli hienot piirteet, mutta niissä näkyi jo\njälkiä elämän kovuudesta. Kampaamatonna, kenkärähjät jalassa, väristen\nvalkoisessa yönutussaan, johon huonekaluista oli tarttunut pölyä ja\nrasvaa, hän näytti vanhentuneen kymmenen vuotta niinä tuskallisina\ntuntina, jotka hän oli itkien viettänyt. Lantier'n sanat saivat hänen\nluontonsa nousemaan, arkuus ja alistuminen oli poissa.\n\n-- Sinä tuomitset väärin, sanoi hän vilkkaasti. Sinä tiedät kyllä, että\nminä teen kaikki, mitä minä suinkin voin. Se ei ole minun syyni, että\nme olemme joutuneet näin rappiolle... Tahtoisinpa nähdä, mitä sinä\ntekisit kahden lapsen kanssa huoneessa, jossa ei ole edes uunia, missä\nkeittää vettä... Meidän olisi heti Pariisiin tultuamme pitänyt perustaa\noma liike, niinkuin sinä lupasit, eikä lopettaa sinun rahojasi\nsyömällä.\n\n-- Ikäänkuin et sinä muka olisi ollut osallisena siinä; ei sinun sovi\nnyt perästä päin sylkeä syömiisi herkkupaloihin!\n\nMutta Gervaise ei ollut häntä kuulevinaan, vaan jatkoi.\n\n-- Jos me vain rohkeasti käymme työhön käsiksi, niin vielä tästä\nselvitään... Minä olin eilen rouva Fauconnier'n luona, jolla on\npesulaitos Rue-Neuven varrella; siellä minä saan työtä maanantaista\nlähtien. Jos sinä vielä pääset työhön Glacièren luona asuvan ystäväsi\ntehtaaseen, niin ennenkuin puoltakaan vuotta on kulunut, pääsemme me\ntaas elämisen alkuun. Mutta sitä ennen meidän pitää hankkia itsellemme\nvähän rihkamia ja vuokrata jostakin jokin lokero, missä saamme edes\nolla kotona ... ja sitä varten pitää tehdä työtä, kovasti työtä!\n\nLantier kääntyi seinään päin ikävystyneen näköisenä. Silloin Gervaise\nsuuttui.\n\n-- Niin, kyllä se tiedetään, että et sinä työllä luitasi katkaise. Sinä\net tahdo mahtua nahkaasi pelkästä ylpeydestä, sinä tahtoisit käydä\npuettuna kuin herra ja kuljetella silkkihameisia katukaisoja\nkainalossasi. Enkö minä muka ole oikeassa? Minä en ole sinusta enää\ntarpeeksi hieno, sen jälkeen kun sinä olet pakottanut minut viemään\nkaikki hameeni panttilaitokseen... Niin! Auguste, minä en ensiksi\naikonut sitä sinulle sanoa, tahdoin vielä odottaa, mutta olkoon\nmenneeksi: minä tiedän missä sinä olit yötä; minä näin sinun menevän\nGrand-Balcon'iin tuon Adèlen retkaleen kanssa. No, osaat sinä ne\nvalitakin! On se sekin siisti kapine! Ilmankos hän käy niin nokka\npystyssä kuin mikäkin prinsessa, hän kun on maannut kaikkien ravintolan\nvierasten kanssa.\n\nYhdellä ponnahduksella hyppäsi Lantier vuoteelta lattialle. Hänen\nmustat silmänsä iskivät tulta ja hänen kasvonsa olivat kalpeat. Tuon\npienen miehen viha oli puhjeta myrskyksi.\n\n-- Niin, niin, koko ravintolaväen kanssa, toisti Gervaise. Rouva Boche\najaa heidät pois sekä hänet että hänen sisarensa, sen pitkän roikaleen,\nkoska siellä on portaat täynnä miehiä odottamassa vuoroaan.\n\nLantier kohotti molemmat nyrkkinsä, mutta hilliten haluaan lyödä hän\ntarttui hänen käsivarsiinsa, ravisti häntä rajusti ja lennätti hänet\nmenemään sänkyyn lasten päälle, jotka uudestaan alkoivat parkua. Ja hän\nheittäytyi takasin vuoteelle. Hänen julmistuneista kasvoistaan näki,\nettä hän oli tehnyt päätöksen, jota hän siihen asti oli epäröinyt.\n\n-- Sinä et tiedä, mitä sinä nyt teet, Gervaise, sanoi hän änkyttäen.\nSitä sinä vielä kadut, saatpa nähdä.\n\nVähän aikaa lapset nyyhkyttivät. Kumartuneena sängyn reunan yli äiti\npuristi heitä kumpaakin syliinsä: ja parikymmentä kertaa hän\nyksitoikkoisella äänellä toisti samaa lausetta:\n\n-- Voi, jos teitä ei olisi, minun pikku raukkani!... Jos teitä ei\nolisi!... Jos teitä ei olisi!...\n\nTyynesti loikoen, katsoen päänsä päällä riippuvaa repaleista\nsänkyverhoa, Lantier ei enää kuunnellutkaan häntä, vaan hautoi\nmielessään aiettaan. Siten hän oli lähes tunnin antamatta unelle\nvaltaa, vaikka väsymys painoi hänen luomiaan. Kun hän siitä kääntyi\nkyynäskolkkasilleen, kasvot jäykkänä ja päättäväisen näköisenä,\nlopetteli Gervaise huoneen siistimistä. Hän oli pukenut lasten päälle\nvaatteet ja laittoi nyt kuntoon heidän vuodettaan. Lantier katseli, kun\nhän lakasi lattiaa ja pyyhki tomua huonekaluista; mutta huone pysyi\nmustana ja kurjan näkösenä, katto oli nokinen, seinäpaperit kosteudesta\nirtautuneet, kolmesta ontuvasta tuolista ja piirongin rämästä ei tahmea\nrasva lähtenyt tomurievullakaan. Kun Gervaise oli peseytynyt ja kääri\nylös hiuksiaan pienen pyöreän peilin edessä, joka riippui ikkunan\nha'asta ja jota Lantier käytti partaa ajaessaan, näytti tämä\ntarkastavan hänen paljaita käsivarsiaan ja paljasta kaulaansa,\nikäänkuin hän olisi mielessään verrannut niitä johonkin. Ja hän\nnyrpisti huuliaan. Gervaise ontui oikealla jalallaan; mutta sitä tuskin\nhuomasi muulloin kuin hänen ollessaan väsyksissä. Tänä aamuna hän yön\nvalvomisesta rasittuneena veti jalkaansa ja varasi astuessaan seiniin.\n\nMolemmat olivat vaiti, he eivät enää vaihtaneet sanaakaan.\nLantier näytti odottavan. Niellen suruaan ja koettaen näyttää\nvälinpitämättömältä Gervaise puuhasi kiireisesti. Kun hän pani kääröön\nkapsäkin taakse nurkkaan heitettyjä likaisia liinavaatteita, avasi\nLantier vihdoin suunsa kysyäkseen:\n\n-- Mitä sinä teet?... Minne sinä menet?\n\nHän ei ensin vastannut, mutta kun Lantier kiivaasti uudisti\nkysymyksensä, hän vastasi.\n\n-- Niinkuin et muka itse näkisi... Minä menen näitä pesemään... Lapset\neivät voi elää liassa.\n\nLantier antoi hänen ottaa ylös pari kolme nenäliinaa. Ja oltuaan taas\nvähän aikaa vaiti hän kysyi:\n\n-- Onko sinulla rahaa?\n\nGervaise kavahti ylös, katsoi häntä suoraan kasvoihin, heittämättä\nkädestään poikien likaisia paitoja.\n\n-- Rahaa! mistä minä sitä olisin varastanut?... Tiedäthän sinä, että\nminä sain toissapäivänä kolme francia mustasta hameestani. Niillä\nolemme eläneet kaksi päivää, ja rahat hupenevat nopeasti valmista\nruokaa ostamalla... Ei, minulla ei totisesti ole rahaa. Neljä souta[2]\nminulla on, mutta ne minä tarvitsen pesulaitokseen... Minä en ansaitse\nrahaa niinkuin muutamat naiset.\n\nLantier ei välittänyt tästä viittauksesta. Hän oli noussut vuoteelta ja\ntarkasteli niitä vähiä ryysyjä, joita riippui siellä täällä huoneessa.\nVihdoin hän otti housut ja saalin, avasi piirongin laatikon, otti\nsieltä vaimonsa yönutun ja kaksi paitaa ja sanoi heittäen koko käärön\nGervaisen syliin:\n\n-- Vie nuo panttilaitokseen.\n\n-- Ethän vain tahtone, että minä veisin lapsetkin? kysyi hän. Jos vaan\nantaisivat rahaa lapsista, niin pääsisi siitäkin vastuksesta!\n\nYhtä kaikki hän meni panttilaitokseen. Kun hän puolen tunnin perästä\npalasi, pani hän viiden francin rahan uunin reunalle ja asetti kuitin\ntoisten päälle kynttiläjalkojen väliin.\n\n-- Tuon verran ne minulle antoivat, sanoi hän. Minä pyysin kuutta\nfrancia, mutta eivät antaneet. Kyllä ne osaavat pitää puolensa... Ja\naina siellä on väkeä tuvan täydeltä!\n\nLantier ei ottanut heti viiden francin rahaa. Hän olisi tahtonut, että\nGervaise olisi sen särkenyt, jotta hän olisi voinut jättää vähän pientä\nrahaa hänellekin. Mutta kun hän näki piirongin päällä hiukan kinkun\ntähdettä paperiin käärittynä ja leivän kannan, antoi hän rahan luistaa\nliivinsä taskuun.\n\n-- Minä en uskaltanut käydä maitokaupassa, sillä koko viikon maidot\novat sinne vielä maksamatta, selitti Gervaise. Mutta minä tulen pian\ntakaisin, käy sinä minun poissa ollessani hakemassa leipää ja\npaistetuita vasikan kyljyksiä, niin syömme aamiaista... Tuo myös litra\nviiniä.\n\nLantier ei sanonut vastaan. Rauha näytti palaavan. Nuori vaimo kääri\nkokoon loppuja liinavaatteita. Mutta kun hän tahtoi ottaa Lantier'n\nlikaisia paitoja ja sukkia kapsäkin pohjalta, kielsi hän niihin\nkajoamasta.\n\n-- Älä koske minun vaatteisiini, kuuletko! Minä en tahdo!\n\n-- Mitä sinä et tahdo? kysyi Gervaise nousten seisoalleen. Et suinkaan\naio panna päällesi näitä likaisina? Pitää kai ne pestä.\n\nJa hän katsoi häneen tutkivasti, levottomana, ja huomasi taas hänen\nkauniissa kasvoissaan saman kovan ilmeen, niinkuin ei mikään enää saisi\nhäntä lauhtumaan. Lantier suuttui, tempasi hänen käsistään\nliinavaatteet ja heitti ne takaisin kapsäkkiin.\n\n-- Tuli ja leimaus! tottele toki kerrankin! Kun minä sanon sinulle,\nettä minä en tahdo!\n\n-- Mutta minkä tähden? kysyi Gervaise kalveten, sillä kamala aavistus\nvälähti hänen mielessään. Ethän sinä nyt tarvitse paitojasi, eihän\nsinulla ole minnekään mentävää... Mitä haittaa siitä voi sinulle olla,\nettä minä vien ne pestäväksi?\n\nLantier viivytteli vähän vastaustaan, sillä häntä vaivasi Gervaisen\nläpitunkevan terävä katse.\n\n-- Minkä tähden? minkä tähden? matki hän... Piru vie! Sen tähden, että\nsinä sanot kaikille ihmisille, että sinä muka elätät minua, että sinä\npeset ja paikkaat minun vaatteeni. Ja se minua harmittaa! Hoida sinä\nomia asioitasi, kyllä minä pidän itsestäni huolen.\n\nGervaise pyysi ja rukoili ja vakuutti, ettei hän koskaan ollut\nvalittanut, mutta Lantier paiskasi kapsäkin kiinni, istuutui sen\npäälle, ja huusi hänelle vasten kasvoja: Ei! Hän sai muka tehdä omilla\ntavaroillaan, mitä hän tahtoi! Sitten hän, välttääkseen vaimonsa\ntutkivia katseita taas heittäytyi vuoteelle selälleen sanoen, että\nhäntä nukutti, ja että hän tahtoi olla rauhassa. Tällä kertaa hän\ntodellakin näytti nukkuvan.\n\nGervaise oli vähän aikaa kahden vaiheella, mitä tehdä. Häntä halutti\npotkaista syrjään pyykkikäärö ja istuutua ompelemaan. Mutta Lantier'n\ntasainen hengitys sai hänet lopulta rauhottumaan. Hän otti sinikuulan\nja saippuapalasen, joka oli jäänyt edellisestä pesusta; ja hän lähestyi\npienokaisia, jotka rauhallisesti leikkivät vanhoilla korkilla ikkunan\nluona, suuteli heitä ja sanoi hiljaa:\n\n-- Olkaa oikein kilttiä, älkää telmikö. Isä nukkuu.\n\nKun hän meni alas portaita, kuului ainoastaan Clauden ja Etiennen\nhillitty nauru; muutoin vallitsi täydellinen hiljaisuus koko synkässä\nyläkerrassa.\n\nBulevardille tultuaan Gervaise kääntyi vasemmalle kulkemaan Rue-Neuve\nde la Goutte-d'Or'ia pitkin. Mennessään rouva Fauconnier'n\nsilityslaitoksen ohitse hän tervehti nyökäyttäen päätään. Pesulaitos\noli melkein puolivälissä katua, siinä kohden missä mäki alkoi. Matalan\nrakennuksen päällä näkyi kolme suunnattoman suurta ympyriäistä\nvesisäiliötä ja niiden takaa kohosi hyvin korkea kuivauslaitos, johon\ntuuli pääsi joka puolelta puhaltamaan säleseinien läpi: raoista näkyi\nliinavaatteita kuivamassa messinkilangoilla. Vesisäiliöiden oikealla\npuolen höyrykoneen ohut torvi puhalteli ilmaan valkoista höyryä, ähkyen\nraskaasti ja säännöllisesti. Tottuneena vesilätäköihin astui Gervaise\nhelmojaan nostamatta porttikäytävään, jossa oli vierivierekkäin\npilkkuvedellä täytettyjä ruukkuja. Hän tunsi jo entisestään\npesulaitoksen emännän, pienen, hintelän, kipeäsilmäisen naisen, joka\nistui lasiseinäisessä aitiossa kirjanpitokirjat edessään. Hänen\nympärillään oli hyllyillä saippuatankoja, sinikuulia lasimaljoissa ja\npesusoodaa naulan paketeissa. Ja ohi kulkiessaan Gervaise pyysi häneltä\nkarttunsa ja harjansa, jotka hän viime pesun jälkeen oli jättänyt\nhänelle talletettaviksi. Sitten hän otettuaan numeronsa astui\npesutupaan.\n\nSe oli tavattoman suuri isoikkunainen suoja, jonka matalaa paksuorsista\nkattoa kannattivat rautapilarit. Vaikka päivä paistoi täydeltä\nterältään, näytti sen valo kelmeältä kuuman höyryn muodostaman\nmaidonkarvaisen usvan läpi. Sieltä täältä kohosi savupilviä leviten\nlaipion alle sinerväksi harsoksi. Raskas kosteus tippui katosta ja\norsista. Ilma oli täynnä äitelää, kosteaa saippuan hajua, johon\ntoisinaan sekaantui vielä väkevämpi pilkkuveden löyhkä. Pyykkirahien\nääressä kahden puolen keskikäytävää oli rivittäin naisia, käsivarret\npaljaina olkapäitä myöten, kaula paljaana, hameet käännettyinä kaksin\nkerroin, niin että alta näkyi kirjavat sukat ja kömpelötekoiset\nnauhakengät. He paukuttivat hurjasti karttujaan, kääntyivät huutamaan\nolkansa yli toisilleen jonkun sanan melun läpi ja kumartuivat\npesupunkkansa pohjalle likaisina, raakoina, velttoina, likomärkinä, iho\npunaisena ja höyryävänä. Heidän ympärillään ja allaan juoksi vesi\nvirtanaan, siinä kulki kädestä käteen ja kaataa hulautettiin maahan\nämpärillisiä kuumaa vettä, avonaisista raanoista juoksi yhtä mittaa\nkylmää vettä, karttujen iskuista vesi räiskyi ylt'ympäri ja valustumaan\nväännetyistä vaatteista sitä tippui muodostaen lätäköitä, jotka viimein\npieninä puroina juoksivat pitkin kaltevaa kivilattiaa. Ja yli huutojen,\nkarttujen paukkeen ja veden lorinan, yli tämän äänten sekasorron, joka\ntukehtui märkää laipiota vasten, kuului oikealta höyrykoneen\nlakkaamaton ähkynä ja puhkuna, ja sen vivun tanssivassa tahdissa näytti\nkäyvän koko tämä suunnaton pauhu ja pauke.\n\nGervaise astui lyhyin askelin käytävää pitkin vilkuen oikealle ja\nvasemmalle. Hän kantoi vaatekääröään käsivarrellaan lonkkansa varassa,\nontuen tavallista enemmän kulkiessaan pesijätärten lomitse, jotka\nmennessään häntä survivat.\n\n-- Hei! tänne, pikku ystäväni! kuului rouva Bochen karkea ääni\nhuutavan.\n\nKun Gervaise oli tullut hänen kohdalleen, ihan vasemmanpuolisen rivin\npäähän, alkoi ovenvartija, joka kaikin voimin hieroi sukkaa, puhua\nhänelle, työstään herkeämättä.\n\n-- Asettukaapa tuohon, minä olen pitänyt teidän paikkanne... Kohta minä\nsäänkin nämä lopetetuksi. Boche ei likaa vaatteitaan paljon\nollenkaan... Entä te? ette tekään noissa kauvan viivy, mitä? Pienihän\nteidän käärönne onkin. Ennen puolta päivää me olemme näistä selvillä ja\npääsemme aamiaista syömään... Ennen minä pesetin eräällä pesijättärellä\nPoulet-kadun varrella; mutta hän turmeli minulta kaikki vaatteet\nkloorillaan ja harjoillaan. Sentähden minä nyt pesen itse. Siitä on\nvaan puhdasta voittoa. Muu ei maksa mitään paitsi saippua... Mutta nuo\npaidat teidän olisi pitänyt panna likoon lipeään. Niillä vietävän\nkakaroilla, sen minä sanon, niillä on aina paidan helma ruosteessa.\n\nGervaise aukasi käärönsä ja levitteli lasten paitoja. Kun rouva Boche\nneuvoi häntä ottamaan ämpärin lipeävettä, vastasi hän:\n\n-- Eikö mitä, kuuma vesi riittää... Kyllä minä tämän työn tunnen.\n\nHän oli erotellut vaatteet ja pannut värilliset erikseen. Ja\nkaadettuaan korvoonsa neljä ämpäriä kylmää vettä, jota hän otti\ntakanansa olevasta raanasta, hän painoi siihen koko kasansa valkeita\nvaatteita; ja kooten hameenhelmat sääriensä väliin, hän painautui\npesupunkan yli, jonka reuna ulottui hänen vatsaansa.\n\n-- Sen kyllä näkee, että te ette ole ensikertalainen, myönsi rouva\nBoche. Te kai olitte pesijättärenä jo kotiseudullanne?\n\nHihat käärittyinä, niin että hänen kauniit valkoiset, vielä nuorekkaat\nkäsivartensa näkyivät, jotka vain kyynäspäistä hiukan punottivat, alkoi\nGervaise hieroa vaatteita. Sitten hän levitti yhden paidan kapealle\npyykkirahille, jonka vesi oli kuluttanut valkeaksi; hän hieroi sitä\nsaippualla, käänsi sen ja hieroi toiseltakin puolelta. Ennenkuin hän\nvastasi, otti hän kouraansa kartun ja alkoi sillä paukuttaa, huutaen\nsanansa voimakasten iskujen tasaisessa tahdissa.\n\n-- Aivan niin, pesijättärenä... Kymmenen vanhana alotin... Siitä on\nkaksitoista vuotta... Me menimme joelle... Siellä oli parempi haju kuin\ntäällä... Kaunis paikka, rantapuiden suojassa... Vesi oli kirkasta,\njuoksevaa... Tiedättehän Plassansïn... Vai ette te tunne\nPlassansia?... lähellä Marseillea?\n\n-- Sepä vasta on pauketta! huudahti rouva Boche aivan ihmeissään hänen\nkarttunsa iskujen kovuudesta. Onpa siinä topakka eukko, hänhän ruhjoisi\nvaikka rautaa noilla mamselin käsillään!\n\nKeskustelu jatkui hyvin kovaäänisesti. Toisinaan täytyi ovenvartijan\nkumartua lähemmäksi, kun hän ei muuten kuullut. Kaikki valkoiset\nvaatteet oli nyt kartuttu, ja hyväksi! Gervaise pani ne takaisin\nkorvoon ja otti ne siitä taas yksitellen hieroakseen niitä saippualla\nvielä toisen kerran ja harjatakseen. Toisella kädellä hän piti\nvaatekappaletta rahilla, toisella, jossa oli lyhyt harja, hän puserti\nsiitä likaista vaahtoa, joka tippui pitkissä lötkyissä. Silloin he\nharjojen rapistessa lähenivät toisiaan ja alkoivat jutella\ntuttavallisemmin.\n\n-- Ei, me emme ole naimisissa, sanoi Gervaise. Mitäpä minä sitä\nsalaisin. Lantier ei ole niin hyvä, että tekisi mieli olla hänen\nvaimonsa. Jos ei meillä olisi lapsia niin!... Minä olin neljäntoista ja\nhän kahdeksantoista vanha, kun me saimme ensimäisen lapsemme. Toinen\ntuli neljä vuotta myöhemmin...\n\nSe kävi, niinkuin se aina käy, kyllähän te tiedätte. Minulla oli\nonnettomat kotiolot; isäni, ukko Macquart potki ja rääkkäsi minua,\nteinpä minä mitä hyvänsä. Koettaahan sitä silloin hakea huvitusta\nmuualta. Oli tarkotus, että me menisimme naimisiin, mutta mikä siinä\nlie ollut, meidän vanhempamme sitä vastustivat.\n\nHän pudisti käsiään, jotka kävivät punaisiksi valkean vaahdon alla.\n\n-- Vesi on sangen kovaa Pariisissa, sanoi hän.\n\nRouva Boche ei pessyt enää kuin verkalleen. Hän viivytteli tahallaan\npesuaan saadakseen jäädä kuulemaan tätä juttua, joka jo kaksi viikkoa\noli kiusannut hänen uteliaisuuttaan. Hänen suunsa oli puoleksi auki ja\nhänen ulkonevat silmänsä kiiluivat. Tyytyväisenä siitä, että hän oli\narvannut oikein, hän ajatteli:\n\n-- Se on selvä, hän on liian puhelias. He ovat riidelleet.\n\nSitten hän sanoi ääneen:\n\n-- Hän ei siis ole hyvä teille?\n\n-- Älkää edes puhuko siitä! vastasi Gervaise, siellä maalla hän oli\nhyvin hyvä minulle, mutta siitä asti, kun me olemme olleet Pariisissa,\nen ole enää voinut saada hänestä tolkkua... Hänen äitinsä, nähkääs,\nkuoli viime vuonna, ja hänelle jäi vähän perintöä, siinä tuhannen\nseitsemänsadan francin paikoille. Hän tahtoi silloin heti lähteä\nPariisiin. Ja kun isäukko Macquart yhä antoi minulle korvatillikoita\nedes edeltäpäin varottamatta, niin minä suostuin lähtemään hänen\nkanssaan: me matkustimme molempain lasten kanssa. Hänen piti hankkia\nminulle oma pesulaitos ja itse jatkaa hatuntekijän ammattiaan. Me\nolisimme eläneet onnen poikina... Mutta nähkääs, Lantier on\nkunnianhimoinen, tuhlaavainen mies, joka ei ajattele muuta kuin omaa\nhuviaan. Sellaisesta miehestä minä en tosiaankaan paljoa välitä... Me\nsiis asetuimme asumaan Montmartren hotelliin Montmartren kadun\nvarrelle. Ja sitten me söimme juhlapäivällisiä, ajelimme vaunuilla,\nkävimme teaattereissa; itselleen hän osti kellon ja minulle\nsilkkihameen; sillä hän ei ole pahasisuinen, kun hänellä on rahaa. Te\nymmärrätte koko asiain menon. Kahden kuukauden kuluttua me olimme\npuilla paljailla. Silloin me tulimme asumaan Boncoeur'in hotelliin, ja\nsiitä hetkestä se alkoi tämä siunattu elämä.\n\nHän keskeytti puheensa, itku kurkussa, kyyneleitään pidättäen. Hän oli\nlopettanut vaatteiden harjaamisen.\n\n-- Minun pitää mennä hakemaan kuumaa vettä, sopersi hän.\n\nMutta tämä keskeytys ei ollut rouva Bochesta mieleen ja hän huusi\npesulaitoksen rengille, joka juuri meni ohi.\n\n-- Charles, olkaapa niin hyvä ja menkää hakemaan ämpäri kuumaa vettä\ntälle rouvalle, hänellä on kiire.\n\nRenki otti ämpärin ja toi sen takaisin täynnä. Gervaise maksoi; se teki\nyhden soun ämpäriltä. Hän kaatoi kuuman veden korvoon ja saippuoitti\nvaatteet vielä viimeisen kerran käsissään, kumartuneena pesurahin yli\nhöyrypilven keskellä, josta hänen vaaleisiin hiuksiinsa tarttui harmaa,\nutuinen harso.\n\n-- Pankaahan toki vähäisen soodaa sekaan, minulla on sitä tässä, sanoi\novenvartija hyväntahtoisesti ja tyhjensi Gervaisen korvoon loput\nsoodapussistaan, jonka hän oli tuonut mukanaan. Hän tarjosi hänelle\nmyös pilkkuvettä, mutta Gervaise ei huolinut, sanoen, että sitä\ntarvittiin vain, kun oli puhdistettava rasva- ja viinipilkkuja.\n\n-- Minä luulen, että hän on hiukan huikentelevainen, alkoi rouva Boche\ntaas puhua Lantier'sta, mainitsematta hänen nimeään.\n\nGervaise, joka kumartuneena hieroi vaatteita kuumassa vedessä, ei\nvirkkanut mitään, vaan pudisti vain päätänsä.\n\n-- Niin, niin, jatkoi toinen, minä olen huomannut useita pikku\nasioita...\n\nMutta häneltä pääsi huudahdus, kun Gervaise äkisti kavahti pystyyn\naivan kalpeana, katsoen häntä suoraan silmiin.\n\n-- E-ei, en minä tiedä mitään!... Hän kai tahtoo pitää hauskaa, luulen\nma, siinä kaikki, kaikki!... Niinpä nekin kaksi tyttöä, jotka asuvat\nmeillä, Adèle ja Virginie, tunnettehan te heidät, no niin! Hän laskee\nleikkiä heidän kanssaan, eikä se mene sen pitemmälle, siitä olen varma.\n\nSeisten suorana hänen edessään kasvot hikisinä ja käsivarret märkänä,\nnuori vaimo katsoa tuijotti häneen yhä terävästi. Silloin ovenvartija\nsuuttui, löi nyrkillään rintaansa ja vakuutti kunniasanallaan:\n\n-- Minä en tiedä mitään, johan minä sen sanoin!\n\nSitten hän tyyntyi ja lisäsi lellittelevällä äänellä, niinkuin puhutaan\nsellaiselle ihmiselle, jolle ei maksa vaivaa sanoa totuutta:\n\n-- Minusta hänellä on avomieliset silmät... Vielä hän nai teidät,\nuskokaa pois!\n\nGervaise pyyhki otsaansa märällä kädellään.\n\nSitten hän nosti vedestä toisen vaatekappaleen ja pudisti uudestaan\npäätänsä. Vähän aikaa molemmat olivat vaiti. Heidän ympärillään oli\nmelu hiljennyt. Kello löi yksitoista. Toiset puolet pesijättäristä\nistuivat korvonsa reunalla, avattu viinipullo edessään maassa ja söivät\nmakkaraa ja leipää. Ainoastaan perheenemännät, jotka olivat tulleet\npesemään pikku pyykkiään, pitivät kiirettä, vilkaisten tuon tuostakin\ntiskin yläpuolella riippuvaan seinäkelloon. Joku kartun isku läiskähti\nvielä siellä täällä keskellä naurun kikatusta ja puheen purpatusta, kun\npesijättäret suu täynnä keskustelivat; höyrykone vain, joka käydä\nhyristi tasaisesti, taukoamatta, tuntui korottaneen ääntänsä täyttäen\nsuunnattoman suuren salin surisevalla jytinällään. Mutta yksikään\nnaisista ei sitä kuullut; se oli kuin itse pesulaitoksen hengitys,\nhehkuva huohotus, josta alati puhkuva höyry kerääntyi katto-orsien\nalla häilyväksi utupilveksi. Kuumuus tuli sietämättömäksi;\nvasemmanpuoleisista korkeista ikkunoista tunkeutuvat auringon säteet\nloivat savunsekaiseen höyryyn vaaleanpunaiseen ja -siniseen vivahtavia\nharmaanhimmeitä valoraitoja. Ja kun alkoi kuulua valituksia, niin renki\nCharles veti ikkunoiden eteen karkeasta palttinasta tehdyt verhot ja\navasi vastakkaisella, varjon puolella seinäluukut. Kaikki naiset\nhuusivat hänelle riemuissaan ja paukuttivat käsiään. Vähitellen\nvaikenivat viimeisetkin kartut. Pesijättäretkään, suu täynnä ruokaa,\neivät enää virkkaneet mitään, vaan viittilöivät ainoastaan avatuilla\nlinkkuveitsillään, joita he pitivät kourassaan. Syntyi sellainen\nhiljaisuus, että kuului ihan selvään, miten lämmittäjä toisessa päässä\npesutupaa rämisevällä lapiollaan heitti kivihiiliä höyrykoneen uuniin.\n\nSillä välin Gervaise pesi värillisiä vaatteitaan kuumassa\nsaippuavedessä, jota hän oli säästänyt. Kun hän oli lopettanut, nosti\nhän korvon viereen puupukin ja heitti sen päälle poikittain kaikki\nvaatekappaleet, joista valui maahan sinertävä lätäkkö. Sitten hän alkoi\nhuuhtoa. Hänen takanaan olevasta raanasta juoksi kylmä vesi suureen\naltaaseen, jossa oli poikittain kaksi puutankoa vaatteita\nkannattamassa. Niiden yläpuolella oli kaksi toista tankoa, joiden\npäällä vaatteet saivat valustua.\n\n-- No nyt se alkaa olla lopussa, ja hyväpä se onkin, sanoi rouva Boche,\nminä jään auttamaan teitä vaatteiden vääntämisessä.\n\n-- Voi, enhän minä tarvitse apua, kiitoksia vain paljon, vastasi nuori\nvaimo, joka puserteli kourissaan ja huljutteli kirkkaassa vedessä\nvärillisiä vaatteita. Jos minulla olisi lakanoita, niin se olisi\ntoista.\n\nMutta hänen täytyi kuitenkin ottaa vastaan ovenvartijan tarjooma apu.\nHe väänsivät yhdessä, toinen toisesta, toinen toisesta päästä pientä,\nhuonosti värjättyä, ruskeata alushametta, josta lähti kellertävää\nvettä, kun rouva Boche huudahti:\n\n-- Kas! pitkä Virginie... Mitähän hänkin tulee tänne pesemään,\nmokomakin, jonka kaikki ryysyt mahtuvat nenäliinaan.\n\nGervaise oli nopeasti kohottanut päänsä. Virginie oli hänen ikäisensä\ntyttö, mutta pitempi kuin hän, tummaverinen ja sievä huolimatta\npitkähköistä kasvoistaan. Hänellä oli päällään vanha musta\nleveäliepeinen hame ja punainen nauha kaulassa; hänen hiuksensa olivat\nhuolellisesti kammatut, palmikkolenkin ympärillä oli sinisestä\nsilkkilangasta tehty verkko. Tuokioksi hän pysähtyi keskelle\nkeskikäytävää ja siristi silmiään näyttäen etsivän jotakin; sitten hän\nhuomattuaan Gervaisen astui hänen ohitsensa suorana ja uhmailevana\nheilutellen lanteitaan ja asettui samaan riviin viidennen korvon\nkohdalle.\n\n-- Mitähän hänellä on mielessä! jatkoi rouva Boche hiljempää. Hän ei\nole ikinä pessyt niin kalvosinpariakaan. Hän on vihon viimeinen\nlaiskuri, sen minä takaan! Ompelijatar, joka ei viitsi paikata edes\nomia ryysyjään! Hän on samanlainen kuin hänen sisarensakin, se Adèle\nlutka, joka ei ole työssä kuin joka kolmas päivä. Heidän isästään ja\näidistään ei ole kenelläkään tietoa eikä siitä, millä he elävät, ja jos\ntahtoisi kertoa... Mitähän hän mahtaa hangata siellä? Aha! se on\nalushame. Kylläpä se on saastainen. On se hame tainnut nähdä toisenkin\nhöyräkän!\n\nRouva Boche tahtoi nähtävästi puhua Gervaiselle mieliksi. Kumminkin hän\nusein joi kahvia Adèlen ja Virginien seurassa, kun tytöillä oli rahaa.\nGervaise ei vastannut mitään, vaan koki joutua lähtemään ahertaen\nhermostuneesti. Hän oli valmistanut sinivettä pieneen kolmijalkaiseen\npesupunkkaan. Siinä hän vähän aikaa heilutteli valkeita vaatteita,\nväänsi niistä liian veden pois ja asetti ne sitten ylempänä oleville\ntangoille valustumaan. Koko sen homman aikana hän tahallaan oli selin\nVirginiehen. Mutta hän kuuli hänen pilkallisen naurunsa ja tunsi, että\nhän katsoi häneen. Virginie näytti tulleen sinne vartta vasten vain\närsyttääkseen häntä. Gervaise käännähti ympäri ja kotvan aikaa he\nmolemmat katsoivat toisiinsa tuikeasti.\n\n-- Antakaa hänen olla, supatti rouva Boche. Ette kai aikone käydä\ntoistenne tukkaan. Johan minä sanoin, että siinä ei ole mitään! Eikä se\nole tämä, jota asia koskee!\n\nJuuri silloin, nuoren vaimon ripustaessa viimeistä vaatekappaletta,\nkuului naurua pesulaitoksen ovelta.\n\n-- Täällä on kaksi poikasta, jotka hakevat äitiään.\n\nKaikki naiset kurottautuivat katsomaan. Gervaise tunsi Clauden ja\nEtiennen. Heti kun he huomasivat hänet, juoksivat he hänen luokseen\nhalki lätäköiden, niin että nauhoista auenneiden kenkien kannat pitivät\nkovaa kapsetta kivilattiaa vasten. Claude, vanhempi pojista, talutti\nkädestä pientä veljeään. Nähdessään heidät hiukan pelokkaina, mutta\nkumminkin hymyilevinä, huusivat pesijättäret heille hyväilysanoja\nheidän ohi juostessaan. Ja he pysähtyivät äitinsä eteen hellittämättä\ntoistensa kädestä ja kohottivat häntä kohden valkotukkaiset päänsä.\n\n-- Isäkö teidät on lähettänyt? kysyi Gervaise.\n\nMutta kun hän kumartui sitomaan Etiennen kengännauhoja, huomasi hän\nClauden heiluttavan sormessaan kamarin avainta vaskilevyineen, jossa\noli sen numero.\n\n-- Ka! sinä tuot minulle avaimen! sanoi hän hyvin hämmästyneenä. Mutta\nmitä varten?\n\nHuomatessaan avaimen, jonka hän oli unohtanut sormeensa, näytti lapsi\nmuistavan asiansa ja huusi kirkkaalla äänellään:\n\n-- Isä lähti pois.\n\n-- Hän kai meni ostamaan aamiaista ja käski teidän tulla minua hakemaan\ntäältä?\n\nClaude katsoi veljeensä epätietoisena eikä tiennyt, mitä sanoa. Sitten\nhän alkoi alusta ja jatkoi yhteen henkäykseen:\n\n-- Isä lähti pois... Hän hyppäsi sängystä, pani kaikki tavarat\nkapsäkkiin, vei sen alas ajurin vaunuihin... Hän lähti pois.\n\nGervaise nousi hitaasti seisoalleen kasvot kalpeina ja painoi kätensä\nposkilleen ja ohimoilleen, ikäänkuin hän olisi luullut päänsä\nhalkeavan. Eikä hän osannut muuta kuin hokea yksitoikkoisella äänellä\nsamaa sanaa ainakin parikymmentä kertaa:\n\n-- Herra Jumala!... Herra Jumala!... Herra Jumala!...\n\nSillä välin rouva Boche alkoi vuorostaan kysellä lapselta, innoissaan\nsiitä, että hänkin pääsi osalliseksi tähän juttuun.\n\n-- No, kerroppa nyt, pienokaiseni, koko juttu! Isäkö se pani oven\nkiinni ja käski teidän tuoda avaimen äidille, niinkö?\n\nJa hän kuiskasi Clauden korvaan:\n\n-- Oliko joku nainen ajurin vaunuissa?\n\nLapsi tuli taas hämilleen. Sitten hän iloisen näköisenä alkoi uudestaan\näskeisen kertomuksensa:\n\n-- Hän hyppäsi sängystä, pani kaikki tavarat kapsäkkiin, hän lähti\npois.\n\nKun rouva Boche päästi hänet menemään, veti hän veljensä vesiraanan\nluo. He pitivät yhdessä hauskaa loiskuttaen vettä maahan.\n\nGervaise ei voinut itkeä. Hän oli tukehtua, Seisten selkä korvon\nnojassa, hän yhä piteli käsiä kasvoillaan. Väristyksen puuskat\nvavahuttelivat hänen ruumistaan. Tuon tuostakin hän huokasi pitkään.\nYhä lujemmin hän painoi nyrkkinsä silmilleen, ikäänkuin hän olisi\ntahtonut murskata itsensä synkässä epätoivossaan. Hänestä tuntui, kuin\nhän olisi pudonnut pimeän kuilun pohjaan.\n\n-- No, pikku ystäväni, mitä hittoa! sanoi rouva Boche.\n\n-- Jos te tietäisitte! jos te tietäisitte! sanoi Gervaise vihdoin hyvin\nhiljaa. Hän lähetti minut tänä aamuna viemään saalini ja kaksi paitaani\npanttilaitokseen maksaakseen tuon ajurin...\n\nJa häneltä pääsi itku. Muisto hänen aamullisesta käynnistään\npanttilaitoksessa sai hänen kyyneleensä valloilleen ja se helpotti\nhänen kurkkunsa ahdistusta. Tähän käyntiin keskittyi hänen epätoivonsa\nsuurin kauhu ja tuska. Kyyneleet valuivat hänen leuvalleen, joka jo oli\nkastunut hänen käsistään, eikä hänen edes johtunut mieleenkään ottaa\nesille nenäliinaansa.\n\n-- Malttakaa toki mielenne ja olkaa hiljaa, kaikki katsovat teihin,\nsanoi taas rouva Boche kokien rauhottaa häntä. Jopa nyt jotakin, kun\nviitsitte pitää tuommoista elämää yhden miehen tähden!... Te siis\nvieläkin rakastatte häntä, mitä? pikku raukka! Äsken ikään te olitte\nhänelle kovasti äkeissänne. Ja nyt te itkette hänen lähtöään, niin että\nsydämenne on haljeta... Kyllä me naiset olemme sentään aika hupakkoja!\n\nSitten hän tekeytyen äidilliseksi jatkoi:\n\n-- Sellainen kaunis pikku nainen kuin te! Totta totisesti...! Voihan\nteille nyt kertoa kaikki, vai mitä? No niin! muistattehan te, kun minä\nkuljin teidän ikkunanne alatse, niin minä jo epäilin... Nähkääs, viime\nyönä, kun Adèle tuli kotiin, kuulin minä miehen askeleita hänen\nrinnallaan. Saadakseni tietää, kuka se oli, minä kurkistin\nrappukäytävään. Mies oli jo ennättänyt toiseen kerrokseen, mutta minä\ntunsin kyllä herra Lantier'n päällystakin. Tänä aamuna Boche piti\nsilmällä ja näki hänen tyynesti astuvan alas portaita... Hän oli Adèlen\nluona, ymmärrättehän. Virginiellä on nykyään eräs herra, jonka luona\nhän käy kahdesti viikossa. Mutta on se siltä koko siivoa, sillä heillä\nei ole kuin yksi huone ja alkoovi, enkä minä käsitä missä Virginie on\nvoinut maata.\n\nHän keskeytti vähän puhettaan, vilkasi taakseen ja alkoi taas\nhiljentäen karkeata ääntään:\n\n-- Hän nauraa nähdessään teidän itkevän, tuo sydämetön heittiö. Minä\npanen vaikka pääni panttiin, että hänen pyykinpesunsa on vain\ntekosyy... Hän on lähettänyt nuo toiset matkaan ja on tullut tänne\nvoidakseen kertoa heille, miltä te näytitte sen kuultuanne.\n\nGervaise otti kädet silmiltään ja katsoi ympärilleen. Kun hän huomasi\nedessään Virginien, kolmen, neljän naisen välissä, joille hän puhui\nhiljaa katsoen suoraan häneen, valtasi hänet hurja viha. Kaikki hänen\njäsenensä vapisivat, kädet ojona hän astui muutaman askelen ja hakien\nmaasta jotakin hän pyörähti ympäri, hänen käteensä sattui täysi\nvesiämpäri ja tarttuen siihen molemmin käsin hän lennätti sen\nsisällyksen Virginietä kohden.\n\n-- Kameeli! huusi pitkä Virginie.\n\nHän oli hypännyt taakse päin ja ainoastaan hänen kenkänsä olivat\nkastuneet. Pesijättäret, joiden mieliä nuoren vaimon kyyneleet jo\njonkun aikaa olivat jännittäneet, alkoivat silloin survia toisiaan\nnähdäkseen tappelun. Toiset, jotka vielä lopettelivat syöntiään,\nnousivat pesurahinsa päälle, toiset juoksivat lähemmäksi. Muodostui\npiiri heidän ympärilleen.\n\n-- Kameeli! huusi pitkä Virginie uudestaan. Mikä häntä riivaa!\n\nGervaise seisoi liikkumatta, leuka ojona ja kasvot vääntyneinä, eikä\nvastannut mitään, sillä hän ei ollut vielä oppinut soittamaan suutaan,\nniinkuin pariisittaret. Toinen jatkoi:\n\n-- Kyllä hänet tunnetaan! Hän on kyllästynyt mieroa kiertämään. Hän ei\nollut vielä kahdentoista vanha, kun häntä jo sotamiehet käyttivät\nalusinaan. Toinen sääri häneltä on jäänyt kotipuoleen. Mädännyksestä\noli se irtautunut.\n\nYmpäriltä kuului naurun hohotus. Nähdessään menestyksensä Virginie\nastui pari askelta lähemmä ja ojentain pitkän vartalonsa hän huusi\nvielä kovemmin:\n\n-- Hei, tuleppas vähän lähemmäksi, niin minä näytän sinulle! Tiedä,\nettä ei ole hyvä tulla tänne meitä suututtamaan. Enkö minä muka tunne\ntuota luuskaa! Jos hän olisi osunut minuun, niin minä olisin koreasti\nnostanut ylös hänen hameensa: olisittepa saaneet nähdä. Mutta mitäs\nminä olen hänelle tehnyt... Sano, senkin ryökäle, mitä minä olen\nsinulle tehnyt?\n\n-- Älkää pitäkö niin suurta suuta, änkytti Gervaise. Te tiedätte\nkyllä... Minun mieheni on nähty eilen illalla... Ja olkaa vaiti, muuten\nminä teidät kuristan, ihan varmaan.\n\n-- Hänen miehensä! Tuopa vasta on hyvä!... Armollisen rouvan mies!\nikäänkuin muka tuollaisellakin löntyksellä olisi mies!... Se ei ole\nminun syyni, jos hän on sinut jättänyt. En kai minä ole häntä sinulta\nvarastanut, Saatte tunnustella minua... Sanonko ma, miten sen\nasianlaita on? Sinä myrkytit hänen elämänsä! Hän oli liian hyvä\nsinulle... Oliko hänellä edes kaulahihna kaulassa? Kuka on löytänyt\narmollisen rouvan miehen? Löytäjä saa hyvän palkinnon...\n\nNaurun hohotus alkoi uudestaan. Gervaise tyytyi vieläkin vain sanomaan\nmelkein kuiskaten:\n\n-- Kyllä te tiedätte, kyllä te tiedätte... Se on teidän sisarenne, minä\nkuristan hänet...\n\n-- Vai niin, vai tahdot sinä hangotella riitaa minun sisareni kanssa,\nsanoi Virginie pilkallisesti. Vai on se minun sisareni! Se on paljon\nmahdollista. Minun sisareni onkin ihan toista maata kuin sinä... Mutta\nmitä se minuun kuuluu! Eikö täällä muka enää saa pestä vaatteitaan\nhäiritsemättä! Jätä minut rauhaan, kuuletko sinä, sillä tämä jo\nriittää.\n\nMutta itse hän yltyen omista haukkumasanoistaan ja herjauksistaan alkoi\naina uudestaan. Paukutettuaan muutamia kertoja kartullaan ja oltuaan\nvälillä vaiti hän kolme kertaa alotti uudestaan:\n\n-- Aivan niin, se on minun sisareni. No oletko tyytyväinen?... He\njumaloivat toisiaan. Näkisitpä vaan heidän suutelevan toisiaan!... Hän\non hyljännyt sinut äpäröinesi! Tosiaankin kauniita kakaroita, joilla on\nkoko naama ruvessa! Yhdellä heistä on isänä santarmi, eikös niin? ja\nkolme muuta sinä olet tappanut nälkään, päästäksesi maksamasta\nylipainoa rautatiellä tänne tullessasi... Ja sen on sinun Lantier'si\nmeille kertonut. Hänellä on tosiaankin kauniita juttuja kerrottavana.\nHän oli jo saanut tarpeensa tuommoisesta rutjakkeesta.\n\n-- Haaska! haaska! haaska! ulvoi Gervaise aivan suunniltaan ja täristen\nraivosta.\n\nHän kääntyi ympäri ja etsi taas jotakin maasta; ja kun hän ei löytänyt\nmuuta kuin pienen pesupunkan, otti hän sitä jaloista ja heitti\nsiniveden Virginien silmille.\n\n-- Se ruoja on turmellut minun hameeni, huusi tämä. Häneltä oli toinen\nolkapää kastunut ja vasen käsi siniseksi värjääntynyt, Odotappas,\nryökäle!\n\nHänkin vuorostaan sieppasi ämpärin ja tyhjensi sen Gervaisen päälle.\nSilloin syntyi hirveä tappelu. He juoksivat molemmat pitkin korvoriviä,\ntempasivat täysiä ämpäriä ja hulauttivat ne toistensa päälle joka kerta\nsyytäen toisilleen haukkumasanoja silmät korvat täyteen. Gervaisekin\nantoi nyt jo sanan sanasta.\n\n-- Saas tästä, sika! Se vilvoittaa takapuoltasi.\n\n-- Liotappas tällä likojasi, senkin märännys ettäs kerrankin elämässäsi\nsaat ne lähtemään.\n\n-- Kyllä minä sinusta liat lohkasen, pitkä roikale!\n\n-- Vielä yksi!... Huuhdoppas tällä hampaitasi.\n\nLopulta he täyttivät ämpärinsä raanoista. Ja odottaessaan niiden\ntäyttymistä he jatkoivat sanasotaansa. Ensimäiset ämpärit olivat\nhuonosti tähdätyt eikä niistä sattunut maaliin kuin muutama pisara.\nMutta pian heidän kätensä tottui tarkemmaksi. Virginie sai ensiksi\nämpärillisen suoraan vasten naamaa. Vesi juoksi pitkin hänen kaulaansa\nja selkäänsä ja tippui hameen alatse. Hän oli vielä siitä vallan\nhuumauksissa, kun toinen ämpärillinen syrjästä päin loiskahti hänen\nvasenta korvaansa vasten, kasteli tykkänään hänen palmikkonsa, joka\noikesi suoraksi kuin piiska pitkin selkää. Gervaise sai ensin\nkintuilleen; yksi ämpärillinen täytti hänen kenkänsä ja räiskähti ylös\npitkin sääriä; pari seuraavaa valahti hänen lanteilleen. Pian oli\nmuuten mahdoton enää nähdä, mihin kohden milloinkin sattui. He olivat\nmolemmat likomärkiä kiireestä kantapäähän: vaatteet ihossa kiinni,\nhameet sääriä myöten he värjöttivät laihtuneen ja ujutetun näköisinä.\nVesi valui heistä joka puolelta kuin sateenvarjosta rankkasateella.\n\n-- Tämäpä vasta on hauskaa, huusi eräs pesijätär käheällä äänellä.\n\nKaikilla oli hirveän hauska. Katsojat olivat väistyneet loitommaksi,\njotta vesi ei räiskyisi heidän päälleen. Pilapuheita ja suosionhuutoja\nkuului veden loiskeen kanssa sekaisin. Koko lattia lainehti vedestä,\njossa molemmat naiset kahlasivat nilkkaa myöten. Mutta yht'äkkiä\ntempasi Virginie salakavalasti eräältä lähellä olevalta pesijättäreltä\nämpärin kuumaa lipeää ja lennätti sen Gervaisea kohti. Kuului parkaisu.\nLuultiin hänen korventuneen. Mutta häneltä ei ollut kuin vasen jalka\nhiukan palanut. Ja tuskan raivolla hän kaikin voimin heitti tyhjän\nämpärin Virginien jaloille, niin että tämä kaatui.\n\nKaikki pesijättäret puhuivat yht'aikaa.\n\n-- Hän on katkaissut häneltä jalan!\n\n-- Mutta toinenhan tahtoi keittää hänet elävältä.\n\n-- Vaaleatukkainen on sittenkin oikeassa, jos häneltä on viety mies.\n\nRouva Boche nosteli käsiään taivasta kohti päivitellen. Hän oli\nvarovaisesti vetäytynyt suojaan kahden korvon väliin. Lapset, Claude ja\nEtienne olivat peloissaan ja itkusta tikahtamaisillaan tarttuneet hänen\nhameeseensa ja huusivat yhtä mittaa: Äiti! Äiti! Kun ovenvartija näki\nVirginien viruvan maassa, juoksi hän Gervaisen luo ja veti häntä\nhameesta hokien:\n\n-- Voi, tulkaa toki pois! Hillitkää luontonne!... Minun ihan mieltäni\nkääntää. Eihän tämmöistä rytäkkää ole vielä ennen nähty.\n\nMutta hänen täytyi peräytyä ja vetäytyä takaisin korvojen väliin lasten\nluo. Virginie oli hypännyt ylös ja hyökännyt Gervaisen kurkkuun\nkäsiksi. Hän puristi häntä kaulasta tahtoen kuristaa hänet. Silloin\ntämä kiivaalla nykäyksellä tempasi itsensä irti ja tarttui Virginien\npalmikkoon ikäänkuin hän olisi tahtonut kiskoa irti hänen päänsä.\nTappelu alkoi uudestaan ilman huutoja ja haukkumasanoja. He eivät vielä\nryhtyneet sylipainiin vaan raapivat ja repivät toistensa kasvoja ja\nkäsiä ja mitä vaan eteen sattui. Virginie menetti punaisen nauhansa ja\nsinisen hiusverkkonsa; hänen liivinsä kaulus repesi niin että iho tuli\npaljaaksi olkapäätä myöten. Gervaiselta taas oli hiha lähtenyt irti\nhänen valkeasta nutustaan hänen tietämättä, miten se oli tapahtunut, ja\npitkä repeämä hänen paidassaan paljasti hänen vartalonsa vyötäisiin\nasti. Vaatepalaset lentelivät. Gervaisestä näkyi ensin veri vuotavan;\nhän oli saanut kolme pitkää naarmua, jotka ulottuivat suusta leuvan\nalle; joka kerran kun toinen iski, hän pani silmänsä kiinni, peläten\nettä tämä repisi ne hänen päästään. Virginiestä ei vielä lähtenyt\nverta. Gervaise tavotteli hänen korviaan ja raivostui, kun hän ei\nniihin ylettänyt. Vihdoin kun hän sai kiinni hänen toisesta\nkorvarenkaastaan, josta riippui keltainen lasipäärynä, kiskasi hän\nsiitä niin, että korvanlehti halkesi; verta alkoi vuotaa.\n\n-- He tappavat toisensa! erottakaa nuo syöjättäret! huusi useita ääniä.\n\nPesijättäret olivat tulleet lähemmäksi. Syntyi kaksi puoluetta. Toiset\nyllyttivät molempia niinkuin tappelevia koiria, toiset, hermostuneemmat\naivan vapisivat ja hirviämättä enää katsoa käänsivät päänsä pois\nsanoen, että he ihan varmaan tulevat siitä kipeiksi. Tappelu oli\nvähällä käydä yleiseksi. Haukuttiin toisiaan sydämettömiksi\nheittiöiksi; paljaita käsivarsia ojennettiin; kolme korvapuustia\nläiskähti.\n\nRouva Boche lähti kumminkin etsimään pesulaitoksen renkiä.\n\n-- Charles! Charles!... Missähän hän on?\n\nHän löysi hänet ensi rivissä katsomassa käsivarret ristissä. Hän oli\npaksukaulainen pitkä velikulta. Hän nauroi ja nautti nähdessään\nvilahduksia naisten paljaasta ihosta. Pienempi, vaalea oli lihava ja\npullea kuin peltopyy. Sepä olisi lystiä, jos hänen paitansa kokonaan\nhalkeisi.\n\n-- Kas! sanoi hän siristäen toista silmäänsä, hänellä on luomi\nkainalossa.\n\n-- Kuinka! siinäkö te seisotte! huusi rouva Boche huomatessaan hänet.\nMutta auttakaahan toki meitä erottamaan heitä!... Tottahan te saanette\nheidät erilleen.\n\n-- Oho! ei, kiitoksia! Tapelkoot vain minusta nähden! sanoi hän\nrauhallisesti. Repisivät vielä silmät päästäni, niinkuin tässä\ntuonoin... Ei se ole minun asiani, minä saisin liian paljon hommaa...\nOlkaa huoleti. Pieni suonenisku tekee heille hyvää. Se lauhduttaa\nheitä.\n\nOvenvartija puhui silloin, että olisi mentävä sanomaan poliisille.\nMutta pesulaitoksen emäntä, se nuori, hintelä, kipeäsilmäinen nainen\nteki kerrassa tenän. Hän toisti moneen kertaan:\n\n-- Ei, ei, en minä anna, sehän vahingoittaisi koko laitoksen mainetta.\n\nLattialla ottelu jatkui. Yht'äkkiä Virginie ponnistihe polvilleen. Hän\nsai käteensä kartun ja sitä heristäen hän korisevalla äänellä huusi:\n\n-- Odotappas! Tuoppas tänne likaiset vaatteesi, niin minä ne peittoan!\n\nGervaise ojensi nopeasti kätensä, otti samoin kartun ja piti sitä\nkoholla kuin nuijaa. Ja hänelläkin oli ääni käheänä.\n\n-- Vai haluat sinä suurta pyykkiä... Annappas nahkasi tänne, että minä\nteen siitä tomuriepuja.\n\nTuokion ajan he olivat siinä polvillaan uhkaamassa toisiaan. Hiukset\nsilmillä, rinta huohottaen, likaisina ja turvonneina he väijyivät\ntoisiaan ja odottivat vetäen syvään henkeä. Gervaise löi ensiksi; hänen\nkarttunsa luiskahti yli Virginien olkapään, samalla kun hän itse\nväistyi sivulle välttääkseen tämän karttua, joka hipasi hänen\nlonkkaansa. Kerran alkuun päästyään he sitten peittosivat toisiaan kuin\npyykkivaatteita, kovasti ja tahdikkaasti. Kun he saivat toisiinsa\nkäymään, kuului pehmeä mäiskäys, ihan kuin olisi lyönyt vesikorvoon.\n\nHeidän ympärillään pesijättäret eivät enää nauraneet; monet olivat jo\nmenneet pois sanoen, että se koski heidän sydänalaansa! toisista, jotka\nolivat jääneet kaula pitkällä ja silmät verenhimosta kiiluen katsomaan,\nolivat tappelijat vain huimapäisiä hurjistelijoita. Rouva Boche oli\nvienyt pois Clauden ja Etiennen; ja heidän parkumisensa, joka kuului\ntoisesta päästä, sekaantui kartun läiskeeseen.\n\nMutta Gervaise kirkasi äkkiä. Virginie oli iskenyt häntä olkansa takaa\npaljaaseen käsivarteen kyynäspään yläpuolelle; siihen ilmestyi punainen\nlämy, liha turposi heti. Silloin hän hillitsemättömällä voimalla\nsyöksyi vastustajansa päälle. Luultiin, että hän tahtoi tappaa hänet.\n\n-- Riittää! riittää! huudettiin.\n\nMutta hänen kasvonsa olivat niin hirvittävän näköiset, että kukaan ei\nuskaltanut lähestyä. Kymmenkertaisella voimalla hän tarttui Virginien\nvyötäisiin, rutisti hänet kaksinkerroin, painoi hänen kasvonsa\nkivilattiaa vasten, niin että takapuoli jäi koholle, ja huolimatta\nhänen rimpuilemisestaan hän levähytti hänen hameensa ylös. Alla oli\nhousut, mutta hän pisti kätensä niiden halkoon ja repäsi ne alas, niin\nettä kaikki näkyi, paljaat reidet ja pakarat. Sitten hän karttu koholla\nalkoi paukuttaa, niinkuin hän ennen oli paukuttanut Plassansissa\nViornen rannalla, kun hänen emännällään oli sotamiesten pyykki\npestävänä. Ja joka kerran kun märkä karttu läiskähti pehmeää lihaa\nvastaan, syntyi valkeaan ihoon punainen raita.\n\n-- Hihih! hihkui renki Charles, ihastuksissaan, silmät selällään.\n\nNaurun hohotuksia kuului taas. Mutta pian alettiin uudestaan huutaa:\nRiittää, riittää! Gervaise ei kuullut mitään eikä hellittänyt. Hän\nkatseli työtään kumartuneena, pitäen tarkasti silmällä, ettei yksikään\nkohta jäisi kuivaksi. Hän tahtoi lyödä koko tämän nahkan häpeän leimoja\ntäyteen. Ja julman ilon valtaamana hän alkoi puhella, muistellen erään\npesijätärten laulun sanoja:\n\nPang! pang! Margot nyt karttuineen... Pang! pang! käy\npyykkirannalleen... Pang! pang! sydäntään huuhtomaan... Pang! pang!\nmustasta murheestaan...\n\nJa hän alkoi uudestaan:\n\n-- Tää on sinulle, tää sisarellesi, tämän saa Lantier... Heidät\nnähdessäsi, tämä heille vie... Maltahan! nyt minä alan taas: Tämän saa\nLantier, tämän siskosi, täm'on sinulle...\n\nTäytyi väkisin riistää Virginie hänen käsistään. Kasvot kyynelten\nvallassa ja tulipunaisina häpeästä tämä otti vaatemyttynsä ja luikki\ntiehensä; hän oli voitettu. Sillä välin Gervaise veti paikoilleen\nnuttunsa hihan ja oikoi hameitaan. Hänen käsivarttaan pakotti, ja hän\npyysi rouva Bochea nostamaan vaatteita olalleen. Ovenvartija kertoi,\nmiltä tappelu oli näyttänyt ja miltä hänestä oli tuntunut, ja pyysi\nsaada tarkastaa hänen ruumistaan.\n\n-- Jos teiltä hyvinkin on jokin luu katkennut... Minä kuulin semmoisen\nrusahduksen...\n\nMutta Gervaise tahtoi lähteä pois. Hän ei vastannut ympärillään\npurpattavien pesijätärten säälittelyihin eikä suosionosotuksiin.\nSaatuaan vaatenyyttinsä olalleen hän meni ovelle, jossa hänen lapsensa\nhäntä odottivat.\n\n-- Kahdelta tunnilta se tekee kaksi souta, sanoi hänet pysäyttäen\npesulaitoksen emäntä, joka jo oli asettunut takaisin paikoilleen\nlasiseinäiseen aitioonsa.\n\nMistä hyvästä kaksi souta? Hän ei heti tajunnut, että häneltä\nvaadittiin hänen paikkansa hintaa. Mutta päästyään siitä selville hän\nmaksoi sen. Ja ontuen kovasti märkien vaatteiden painon alla, itsekin\nlikomärkänä, kyynäspäässä mustelma ja poski veressä, hän lähti astumaan\npois taluttaen paljain käsivarsin Etienneä ja Claudea, jotka juosta\nkipittivät hänen rinnallaan vieläkin nyyhkyttäen ja posket kosteina\näskeisestä itkusta.\n\nHänen lähdettyään alkoi pesulaitoksessa taas entinen pauke ja melu.\nPesijättäret olivat syöneet leipänsä, ja juoneet viininsä ja kahta\nkovemmin he nyt paukuttivat innostuneina Gervaisen ja Virginien\ntoisilleen antamista iskuista. Pitkin korvoriviä olivat taas käsivarret\nahkerassa liikkeessä. Oli siinä joukossa jos jonkinnäköistä,\nkulmikkaita kasvoja, köyristyneitä selkiä, vinoon vääntyneitä\nhartioita, ja kaikki tekivät niin rajuja liikkeitä kuin nukketeaatterin\nsarananuket. Keskustelut jatkuivat taas käytävän kahden puolen päästä\npäähän. Naurun rähäkkä ja karkeat pilapuheet kuuluivat yhtenä hälinänä\nveden alituisen pauhinan kanssa, kun sitä raanoista lorotti ja\nämpäreistä läiskähteli. Rahien alla sitä virtasi tulvanaan. Sinä\niltapäivänä vaatteet tiesivät saavansa kyytiä karttujen niitä\npehmittäessä. Suunnattoman suuressa salissa höyrypilvet punertivat, kun\naurinko loi niihin ikkunaverhojen repeämien läpi kullanhohtoisia\ntäpliä. Lämmin saippuan hajun täyttämä ilma oli läkähdyttävä. Yht'äkkiä\nkoko huone tulvahti täyteen valkoista höyryä. Ison pyykkikattilan jykeä\nkansi nousi kuin itsestään sen keskeltä kohoavaa hampailla varustettua\ntankoa myöten; tiilistä muuratulla alustalla seisovan kattilan\nammottavasta vaskikidasta tuprusi höyrypilviä, joista tuntui imelähkö\npotaskan haju. Sen vieressä kuivauskoneet olivat täydessä\nkäynnissä. Läähättävän, puhkuvan höyrykoneen pyörä puserti veden\nrautasylintereihin heitetyistä vaatekasoista, ja koko pesulaitos tärisi\nsen teräksisten käsivarsien huimasti pyöriessä.\n\nKun Gervaise astui »Hôtel Boncoeur'in» porttikäytävään, valtasi itku\nhänet uudestaan. Se oli pimeä ja kapea käytävä. Likavesi virtasi pitkin\nseinän vartta. Ja tuttu katku, joka täällä löyhähti häntä vastaan,\njohti hänen mieleensä ne kaksi viikkoa, jotka hän tässä talossa oli\nviettänyt Lantier'n kanssa, kaksi viikkoa, kurjuudessa ja riidassa.\nTämä muisto oli tällä hetkellä polttavaa kaihoa. Nyt hän vasta tunsi,\nmiten hyljätyksi hän oli tullut.\n\nYlhäällä huone oli autio, täynnä päivän paistetta, ikkuna auki. Tässä\nkirkkaassa auringon paisteessa siinä hyppelevine kullanhohtoisine\ntomuhiutaleineen näyttivät mustunut katto ja repaleiset seinäpaperit\nvieläkin kurjemmilta. Seinillä ei ollut jälellä muuta kuin pieni naisen\nkaulaliina nuoraksi kierrettynä naulassa uunin vieressä. Lasten sänky\noli vedetty keskelle lattiaa ja sen takana näkyivät piirongin auki\njätetyt laatikot typötyhjinä. Lantier oli peseytynyt ja käyttänyt\nkaiken pomaadan, jota oli ollut kahden soun edestä pelikortin päällä.\nPesuvadissa oli vielä likaista vettä, jolla hän oli pessyt käsiään.\nEikä hän ollut mitään unohtanut; nurkka, jossa kapsäkki oli siihen asti\nollut, näytti Gervaisestä ammottavalta aukolta. Pieni pyöreä peilikään\nei ollut enää paikoillaan ikkunan haasta riippumassa. Silloin eräs\naavistus iski hänen päähänsä, hän vilkasi uunin reunalle: Lantier oli\nvienyt mennessään kuitit, vaaleanpunainen lippukasa ei ollut enää siinä\neriparisten kynttiläjalkain välissä.\n\nHän ripusti vaatenyyttinsä tuolin selustalle. Hän jäi seisomaan,\nkääntyi ympäri tarkastellen huonekaluja niin törmetyksissään, että\nitkukin jäi kesken. Hänellä oli yksi sou jälellä niistä neljästä, jotka\nhän oli varannut pesulaitosta varten. Mutta kuullessaan Etiennen ja\nClauden jo iloisesti nauravan ikkunan luona hän meni heidän luokseen,\npainoi heidän päänsä syliinsä unohtuen siihen hetkeksi katselemaan\nsamaa harmaata katua, jossa hän aamulla oli nähnyt heräävän työkansan,\nPariisin jättiläistyön. Tällä hetkellä aurinko loi polttavat säteensä\nyli tullimuurin takana olevan kaupungin ja sai paahteellaan\nkatukivityksenkin hehkumaan. Ja tälle kivitykselle, tähän sulatusuunin\nhelteeseen hänet nyt heitettiin ypö yksin pienokaistensa kanssa. Hän\nkatseli bulevardeja päästä päähän oikealle ja vasemmalle ja jäi\ntuijottamaan vuoron perään kumpaankin päähän sanattoman kauhun\nvaltaamana, ikäänkuin hänen elämänsä tästälähin olisi ainiaaksi\nmäärätty kulumaan siinä, teurastuslaitoksen ja sairashuoneen välillä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKolme viikkoa myöhemmin, noin puoli kahdentoista aikaan eräänä kauniina,\nauringonpaisteisena päivänä olivat Gervaise ja Coupeau, levyseppä,\nyhdessä ukko Colomben Ansassa juomassa luumulikööriä. Coupeau, joka oli\nollut katukäytävällä paperossia polttamassa, oli saanut houkutelluksi\nGervaisen sisälle, kun tämä palatessaan liinavaatteita viemästä oli\nkulkenut kadun poikki; hänen iso, neliskulmainen pyykkikorinsa oli\nmaassa hänen vieressään pienen, sinkkilevyllä päällystetyn pöydän\ntakana.\n\nUkko Colomben Ansa oli Poissonniers-kadun ja Rochechouart'in bulevardin\nkulmassa. Kyltissä oli isoilla sinisillä kirjaimilla yksi ainoa sana:\n»Tilauslaitos», joka ulottui laidasta laitaan. Ovella oli kaksi\npölyistä oleanderipuuta tynnyrin puolikkaissa. Sisälle astuessa oli\nvasemmalla tavattoman iso tarjoilupöytä, jolla oli rivittäin laseja,\nlasinhuuhtomasuihku ja tinaisia mitta-astioita. Ylt'ympäri suurta salia\noli suuria vaaleankeltaiseksi maalattuja, kiiltäväksi vernissattuja\ntynnyreitä joiden vaskiset vanteet ja hanat loistivat. Niiden\nyläpuolella oli hyllyillä hyvässä järjestyksessä likööripulloja,\nhedelmämaljoja ja kaikenlaisia pulloja seinän täydeltä ja niiden\nhelakat, vihertävät ja punertavat värit kuvastuivat vastapäisellä\nseinällä, tarjoilupöydän takana olevaan peiliin. Mutta talon\nmerkillisyys oli perällä, tammisen kaiteen takana lasikattoisella\npihalla, täydessä käynnissä oleva tislauskone, joka monimutkaisine,\nmaan alle kääntyvine torvineen ja putkineen näytti oikealta\nhelvetinkattilalta. Sen ääressä viihtyivät juopottelevat työmiehet\nmainiosti.\n\nTähän aikaan päivästä, ihmisten ollessa aamiaisella, oli Ansa tyhjänä.\nUkko Colombe, kookas, neljänkymmenen vanha mies, neulottu villatakki\npäällä, kaatoi juuri pullosta konjakkia eräälle pienelle, noin\nkymmenvuotiaalle tytölle, joka pyysi kahvikuppiin neljän soun edestä\nryyppyä. Aurinko paistoi sisälle avonaisesta ovesta ja lämmitti\nlattiata, joka oli aina kostea tupakoitsijain syljestä. Tiskistä,\ntynnyreistä ja koko salista nousi liköörin haju ja alkoholin höyry,\njosta näyttivät humaltuvan päiväpaisteessa lentelevät tomuhiutaleetkin.\n\nCoupeau pyöritti itselleen uuden paperossin. Hän oli hyvin siistin\nnäköinen, pusero päällä ja pieni sininen palttinalakki päässä. Hän\nnauroi niin, että valkeat hampaat näkyivät. Hänellä oli pitkähkö leuka,\nhiukan joustava nenä ja kauniit ruskeat silmät. Hänen kasvojensa ilme\noli hyväntahtoinen kuin iloisella koiralla. Hänen tuuhea, kihara\ntukkansa oli ihan pystyssä. Hänen hipiänsä oli vielä hieno, mutta hän\nolikin vasta kuudenkolmatta vanha. Vastapäätä häntä istui Gervaise,\nohuesta villakankaasta tehty musta röijy päällä, paljain päin. Hän söi\nluumuaan pitäen sitä kannasta sormillaan. He istuivat lähellä katua\nensimäisen pöydän ääressä, joita oli neljä peräkkäin tynnyrien ja\ntarjoilupöydän välillä.\n\nKun levyseppä oli sytyttänyt paperossinsa, painoi hän kyynäspäät pöytää\nvastaan, nojautui eteenpäin ja jäi vähäksi aikaa ääneti katsomaan\nnuorta naista, jonka kauniit, vaaleat kasvot olivat tänä päivänä\nvalkoiset kuin maito ja kuulakat kuin hienoin posliini. Sitten hän\nviitaten asiaan, jonka he yksin tunsivat, josta heillä jo oli ollut\npuhe, sanoi yksinkertaisesti, puoliääneen:\n\n-- Siis ei? te sanotte ei?\n\n-- Ka, tietysti ei, herra Coupeau, vastasi Gervaise tyynesti hymyillen.\nEtte suinkaan aikone ruveta puhumaan siitä minulle täällä. Tehän\nlupasitte minulle olla järkevä... Jos minä sen olisin tiennyt, niin en\nolisi ollenkaan tullut tänne.\n\nCoupeau ei virkkanut mitään puheen jatkoksi, vaan katsoi häneen yhä\naivan läheltä hellänrohkeasti ja tarjoutuvasti, ihastellen varsinkin\nhänen suupielissään vaaleanpunaisia, hiukan kosteita pikku kuoppia,\njoiden välistä näkyi hänen helakanpunainen suunsa, kun hän hymyili.\nGervaise ei kuitenkaan väistynyt, vaan pysyi lempeänä ja viehkeänä.\nOltuaan vähän aikaa vaiti hän sanoi vielä:\n\n-- Ette te tosissanne sitä ajattelekaan. Minähän olen vanha akka;\nminulla on iso, kahdeksanvuotias poika... Mitäs me tekisimme yhdessä?\n\n-- Peijakas! kuiskasi Coupeau iskien silmää, sitä mitä muutkin!\n\nMutta Gervaise teki kyllästystä osottavan liikkeen.\n\n-- Voi, jos te luulette, että se on aina huvittavaa. Sen näkee kyllä,\nettä te ette ole ollut naimisissa... Ei, herra Coupeau, minun täytyy\najatella vakavia asioita. Leikinlaskulla ei pitkälle potkita, uskokaa\npois! Minulla on kotona kaksi leipäsutta, jotka syövät lujasti! Kuinkas\nte luulette minun voivan kasvattaa pienokaisiani, jos minä kidutan\naikani kuvituksissa? Ja sitäpaitse tietäkää, että minun onnettomuuteni\non ollut minulle mainioksi opiksi. Minä en totta totisesti enää välitä\nmiehistä. En hyvälle aikaa aijo antautua heidän pauloihinsa.\n\nHän selitti syitään suuttumatta, hyvin järkevästi ja kylmästi,\nikäänkuin hän olisi käsitellyt jotakin työhönsä kuuluvaa seikkaa,\nsyitä, jotka estivät häntä tärkkäämästä kaulahuivia. Näkyi, että hän\noli tehnyt päätöksensä tyystin sitä harkittuaan.\n\nCoupeau hoki hellästi:\n\n-- Se on minusta hyvin ikävätä, hyvin ikävätä...\n\n-- Niin, kyllähän minä sen näen, sanoi Gervaise, ja minä olen siitä\npahoillani teidän tähtenne, herra Coupeau... Ei teidän pidä siitä\nloukkautua. Jos minua haluttaisi pitää lystiä, niin tekisin sen\nmieluummin teidän, kuin kenenkään muun kanssa. Te näytätte kelpo\nmieheltä, te olette kiltti. Ruvettaisiin elämään yhdessä, vai mitä? ja\nsitä kestäisi niinkauvan kuin sitä kestäisi. Minä en tekeydy paremmaksi\nkuin olen, enkä minä sano, että se ei olisi voinut tapahtua... Mutta\nmitäpä hyvää siitä lähtisi, kun minulla kerran ei ole siihen halua?\nMinä olen nyt ollut rouva Fauconnier'n työssä kaksi viikkoa. Pojat\nkäyvät koulua. Minä teen työtä ja olen tyytyväinen... No niin? Parasta\non näin ollen pysyä ennallaan.\n\nHän kumartui ottamaan koriaan.\n\n-- Tässä minä kulutan aikaani puhelemalla teidän kanssanne;\npesulaitoksella jo varmaankin odottavat minua... Kyllä te vielä\nlöydätte jonkun toisen, herra Coupeau, kauniimman kuin minä, ja jolla\nei ole kahta penskaa perässään laahattavana.\n\nCoupeau katsoi seinäkelloon ja pakotti hänet istuutumaan paikoilleen:\n\n-- Odottakaa toki, eihän kello ole kuin viittä yli puoli kaksitoista...\nMinulla on vielä kaksikymmentäviisi minuuttia aikaa... Ettehän pelänne,\nettä minä teen tyhmyyksiä; onhan tässä pöytä meidän välillämme... Te\nsiis inhootte minua siihen määrään, että te ette tahdo jäädä vähäksi\naikaa puhelemaan minun kanssani?\n\nGervaise laski uudestaan korinsa lattialle, jotta ei tuottaisi hänelle\nmielipahaa; ja he puhelivat niinkuin hyvät ystävykset ainakin. Gervaise\noli syönyt, ennenkuin oli lähtenyt vaatteita viemään; Coupeau oli taas\nsinä päivänä ahmimalla syönyt lihaliemensä joutuakseen häntä tapaamaan.\nVastaillen hänelle kohteliaasti katseli Gervaise maljojen välitse,\njoissa oli viinassa säilytettyjä hedelmiä, ikkunasta ulos kadulle,\njossa näin aamiaisen aikaan oli tavaton väentungos. Molemmilla ahtailla\nkatukäytävillä riensi lakkaamatta ihmisiä kiireisin askelin survien\ntoisiaan mennessään. Työmiehet, jotka olivat viivähtäneet myöhempään\ntyöpaikallaan, loikkivat pitkin askelin yli kadun nälkäisen näköisinä\nja pistäysivät vastapäätä olevaan leipurin puotiin; sieltä tultuaan\nnaulan leipä kainalossa he menivät vähän matkan päässä olevaan\n»Kaksipäiseen vasikkaan» syömään tavallisen kuuden soun annoksensa.\nLeipurin vieressä oli myöskin hedelmäkauppa, jossa oli myytävänä\npaistetuita perunoita ja persiljan kanssa syötäviä raakkuja. Loppumaton\njono työläisnaisia, pitkät esiliinat edessä, kantoi sieltä perunoita\npaperipusseissa ja raakkuja kupeissa; toisia, avopäisiä, sievän\nnäköisiä tyttöjä kävi ostamassa rediissinippuja. Kun Gervaise hiukan\nkumartui, näki hän vielä makkarapuodin täynnä väkeä; sieltä tuli lapsia\npitäen kädessään rasvaiseen paperiin käärittynä valmiita\nvasikankyljyksiä, tahi ihan kuumaa liha- tai verimakkaraa. Mutta\nvähitellen alkoi ruokapaikoista jo ilmestyä muutamia syöneen näköisiä\ntyömiehiä, jotka kädet riipuksissa pitkin kupeita kulkivat\nrauhallisesti ja hitaasti ryhmissä pitkin katua, joka hyvälläkin säällä\noli väkijoukon jalkojen sotkeman, tahmean, mustan loan peitossa.\n\nEräs ryhmä oli muodostunut Ansan ovelle.\n\n-- No, Paistikas, kysyi käheä ääni, etkö sinä tarjoa ryyppyä koko\nsakille.\n\nViisi työmiestä astui sisälle ja jäi seisomaan tarjoilupöydän ääreen.\n\n-- Aika voro tuo ukko Colombe! sanoi taas sama ääni. Meille pitää olla\nsitä oikein vanhaa, eikä tämmöisistä pähkinänkuorista, vaan\nrehellisistä laseista!\n\nUkko Colombe ei ollut milläänkään vaan kaatoi heille ryypyt. Taas tuli\nkolme työmiestä sisälle. Vähitellen taajeni puseromiesten joukko\nkatukäytävän kulmalla. Hetkisen siinä seisoskeltuaan he lopulta\nkumminkin toisiaan työnnellen astuivat sisälle pölystä harmaiden\noleanderien välitse.\n\n-- Te olette tuhma, te ette ajattele muuta kuin hävyttömyyksiä! sanoi\nGervaise Coupeaulle. Tosinhan minä häntä rakastin... Mutta kun hän niin\nkatalasti minut hylkäsi...\n\nHe puhuivat Lantier'sta. Gervaise ei ollut nähnyt häntä sen koomin;\nluuli hänen elävän yhdessä Virginien sisaren kanssa Glacièrellä tuon\nystävän luona, jonka piti perustaa hattutehdas. Sitä paitsi häntä ei\nlainkaan haluttanut lähteä hänen perästään juoksemaan. Alussa hän oli\nsitä surrut kovasti; olipa hän tahtonut hukuttautuakin; mutta nyt hän\noli mielessään rauhottunut, kaikki oli hänestä parhaiten, niinkuin oli\nkäynyt. Kenties hän Lantier'n kanssa ei olisi koskaan kyennyt lapsiaan\nkasvattamaan, sillä Lantier oli niin hupa rahalle. Hän sai kyllä tulla\ntervehtimään Claudea ja Etienneä; hän ei aikonut ajaa häntä ulos. Mutta\nmitä Gervaiseen itseensä tuli, niin hän olisi ennemmin antanut hakata\nitsensä palasiksi, kuin olisi sallinut hänen sormenpäilläänkään koskea\nitseään. Ja hän sanoi kaiken tämän vakaasti, niinkuin ainakin nainen,\njonka elämän tie on selvään viitotettu. Coupeau taas, joka ei luopunut\nhaluamasta häntä omakseen, laski leikkiä, käänsi kaiken puheen\nruokottomaksi, kyseli Lantier'sta kaikenlaista hyvin häikäilemättä,\nmutta samalla hän nauroi niin makeasti, hänen hampaansa loistivat niin\nvalkeina, ettei Gervaisen johtunut mieleenkään siitä loukkautua.\n\n-- Tehän annoitte häntä selkään, sanoi Coupeau viimein. Ei teidän\nkanssanne ole hyvä joutua riitaan! Te pieksätte kaikki ihmiset\nhyvänpäiväisiksi.\n\nHänet keskeytti Gervaisen helakka nauru. Se oli tosiaankin totta,\nolihan hän pieksänyt sen pitkän Virginie roikaleen. Sinä päivänä hän\nolisi halunnut kuristaa jonkun kuoliaaksi. Ja häntä nauratti vielä\nenemmän, kun Coupeau kertoi, että Virginie häpeissään siitä, että oli\nkaikki näyttänyt, oli muuttanut toiseen kaupunginosaan. Gervaisen\nkasvot olivat siitä huolimatta lapsellisen lempeät. Ojentaen pulleat\nkätensä hän vakuutti, ettei hän hennoisi kärpästäkään tappaa; iskut hän\ntunsi vain sentähden, että hän oli niitä eläessään saanut kelpo lailla.\nSiitä hän johtui puhumaan nuoruudestaan jonka hän oli viettänyt\nPlassansissa. Hän ei ollut ensinkään huikentelevainen luonnostaan, eikä\nvälittänyt lainkaan miehistä; kun Lantier oli ottanut hänet\nneljäntoista vanhana, oli se ollut hänestä hauskaa, kun tämä oli\nsanonut itseään hänen miehekseen ja hän itse oli olevinaan hänen\nemäntänsä. Hänen ainoa vikansa, sanoi hän, oli se, että hän oli\nhelläsydäminen, että hän rakasti kaikkia ja kiintyi ihmisiin, jotka\nhänelle sitten tuottivat vain tuhansia kärsimyksiä. Niinpä hän miestä\nrakastaessaan ei ajatellut tuhmuuksia, vaan uneksi ainoastaan saada\naina elää yhdessä hänen kanssaan rauhassa ja rakkaudessa. Ja kun\nCoupeau alkoi ilvehtien puhua hänen kahdesta lapsestaan, joita hän\nvarmaankaan ei ollut saanut päänalusissaan hautomalla, lyödä näpäytti\nhän häntä sormille ja sanoi, että tietysti hän oli luotu samanlaiseksi\nkuin muutkin naiset; mutta väärin oli luulla, että naiset aina olivat\nsiihen kovinkaan meneviä; naisilla on kylliksi huolta taloudestaan,\nkotona he tekevät työtä katketakseen, ja illalla maata mennessään he\novat liian väsyksissä ollakseen heti nukkumatta. Muuten hän oli tullut\naivan äitiinsä, joka oli ollut hyvin työteliäs ihminen, ja kuolemaansa\nasti, yli kaksikymmentä vuotta oli kuluttanut voimansa ukko Macquart'in\ntyöjuhtana, Hän oli vielä hyvin hoikka äitiinsä verraten, jolla oli\nollut sellaiset hartiat, että hän olisi voinut siirtää portit\npaikoiltaan; mutta siinä oli hän aivan äitinsä kaltainen, että hän\nhelposti kiintyi vieraisiin ihmisiin. Sekin, että hän hiukan ontui, oli\nhänellä perintöä äiti raukaltaan, jota ukko Macquart alituiseen oli\npieksänyt. Ainakin sata kertaa oli äiti hänelle kertonut, miten isä oli\ntullut yöllä kotiin humalassa ja osottanut hänelle hellyyttään niin\nkovakouraisesti, että löi häneltä jäsenet poikki, ja varmaankin hän oli\njonakin sellaisena yönä saanut potkun lyhemmäksi jääneeseen jalkaansa.\n\n-- Eihän se toki tee mitään, sitähän tuskin huomaakaan, sanoi Coupeau\nGervaiseä miellyttääkseen.\n\nHän pudisti päätään; hän tiesi kyllä, että se näkyi; neljänkymmenen\nvanhana hän oli lyykähtävä kokoon joka askeleella. Sitten hän hymähtäen\nsanoi hiljaa:\n\n-- Teillä on kummallinen maku, kun rakastutte ontuvaan naiseen.\n\nCoupeau alkoi silloin, kyynäspäät yhä pöydällä ja painaen kasvonsa\nvielä lähemmäksi, lasketella hänelle kohteliaisuuksia uskalletuin\nsanoin, ikäänkuin hän olisi tahtonut niillä hänet huumata. Mutta\nGervaise pudisti yhä päätään kieltävästi, antamatta houkutella itseään,\nvaikka miehen hyväilevä ääni hiveli suloisesti hänen korviaan. Hän\nkuunteli katsoen ulos, ikäänkuin hänen huomionsa olisi kiintynyt\nkasvavaan väentungokseen. Kaikki puodit olivat nyt tyhjinä ja joka\npaikassa lakaistiin lattioita; hedelmäkaupan emäntä otti uunista\nviimeiset paistetut perunat ja makkarakauppias asetteli paikoilleen\nepäjärjestykseen joutuneita lautasia tiskilleen. Kaikista\nruokapaikoista tuli ulos työmiesjoukkoja; nuo parrakkaat veitikat\nsurvivat toisiaan ja leikkivät kuin katupojat laskien luisua\nkatukivillä, niin että raudotetut kengänkorot kalskahtelivat; toiset\ntupakoivat miettiväisen näköisinä kädet housuntaskussa tirkistäen\nsilmät sirrallaan vasten aurinkoa. Molemmat katukäytävät, ajotie, jopa\nkatuojatkin olivat täynnä väkeä; laiskan näköisiä ihmisiä tulvi\navonaisista porteista, pysähtyen antaakseen ajomiehille tietä. Millä\noli päällään pusero tai mekko, millä taas vanha virttynyt päällystakki,\njoka näytti vieläkin haljakammalta kirkkaassa päivänpaisteessa. Kaukaa\nkuului tehtaiden kellojen soittoa; mutta työmiehet eivät pitäneet\nkiirettä, vaan sytyttivät yhä uudestaan piippuaan ja poikkesivat\ntoistensa kutsumina vielä moneen viinikauppaan, ennenkuin vihdoin\npäättivät jatkaa matkaansa työpaikalleen, jalkojaan viistätellen.\nGervaiseä huvitti katsoa, miten kolme työmiestä, yksi pitkä ja kaksi\nlyhyttä kääntyi takaisin joka kymmenen askeleen päästä; vihdoin he\nsuuntasivat askeleensa suoraan ukko Colomben Ansaan.\n\n-- Kas niin! sanoi Gervaise, siinäpä on kolme, joille ei näy olevan\nkiirettä luotukaan!\n\n-- Minä tunnen tuon pitkän; hän on muudan toveri, jota sanotaan\nSaappaaksi.\n\nAnsa oli täynnä väkeä. Puhuttiin hyvin kovaäänisesti: tuon tuostakin\nkuului hihkaisuja yli äänten käheän sorinan, ja nyrkit jysähtivät\ntarjoilupöytään, niin että lasit kilisivät. Kädet ristissä mahan päällä\ntai selän takana seisoivat juopottelijat pienissä ryhmissä ahtaalle\nsulloutuneina; niiden, jotka olivat joutuneet tynnyrien luo, täytyi\nodottaa neljännestunti vuoroaan, ennenkuin pääsivät tilaamaan ryyppynsä\nukko Colombelta.\n\n-- Mitä! täällähän se on tuokin ylimys Marjamehu! huusi Saapaspari,\nläimäyttäen Coupeauta olalle. Hieno herra, joka polttaa paperia ja\njolla on valkonen liinapaita!... Vai tahdotaan sitä näyttää mahtiaan\nhentulleen ja syötetään hänelle makeisia!\n\n-- Suusi kiinni! äläkä ärsytä minua! vastasi Coupeau hyvin äkäisesti.\n\nMutta toinen jatkoi ivaten:\n\n-- Riittää! Älä nouse korkeammalle kuin siipesi kantaa, veliseni!...\nMoukka on moukka ja moukkana pysyy.\n\nSitten hän käännähti ympäri ja katsoa muljautti Gervaiseen vääntäen\nsilmänsä kamalasti kieroon. Tämä peräytyi vähän säikähtäen. Tupakan\nsavu ja miehistä lähtevän väkevän löyhkän täyttämä alkoholin sekainen\nilma ahdisti hänen henkeään ja häntä rupesi ryvittämään.\n\n-- Hyi, kuinka tuo juominen on inhottavaa, sanoi hän puoliääneen.\n\nJa hän kertoi, ennen Plassansissa juoneensa anislikööriä äitinsä\nkanssa. Mutta erään kerran hän oli ollut sentähden vähällä heittää\nhenkensä, ja siitä hän oli saanut sellaisen inhon likööreihin, ettei\nhän enää sietänyt niitä nähdäkään.\n\n-- Katsokaas, jatkoi hän näyttäen lasiaan, minä olen syönyt luumun,\nmutta mehua en aijo juoda, sillä se tekisi minulle pahaa.\n\nCoupeaukaan ei käsittänyt, miten toiset voivat niellä lasillisia\npaloviinaa. Lasi luumulikööriä toisinaan ei ollut hullummaksi. Mutta\nmitä tuli sikunaviinaan, absinttiin ja sen semmoiseen roskaan, niin\nhyvästi! hän ei niistä huolinut. Toverit saivat häntä pilkata niin\npaljon kuin tahtoivat, mutta hän jäi ulkopuolelle, kun nuo mässääjät\nmenivät kapakkaan. Hänen isänsä, ukko Coupeau, joka oli ollut levyseppä\nniinkuin hänkin, oli murskannut päänsä Coquenard-kadun kivitykseen\npudotessaan humalapäissään talon N:o 25 katon räystäältä; ja tämä\nmuisto oli tehnyt kaikki perheen jäsenet varovaisiksi. Kun hän kulki\nCoquenard-katua ja näki onnettomuuspaikan, niin hän olisi ennemmin\njuonut vettä katuojasta kuin juonut ilmaiseksi tarjotun ryypyn\nviinikaupassa.\n\n-- Meidän ammatissamme pitää olla vakavat jalat, lopetti hän\nkertomuksensa.\n\nGervaise nosti taas korinsa lattialta. Hän ei kuitenkaan noussut ylös,\nvaan piti sitä polvillaan katsoen eteensä haaveksien, ikäänkuin nuoren\ntyömiehen sanat olisivat herättäneet hänessä kaukaisen tulevaisuuden\najatuksia. Ja hän puhui vielä hitaasti ilman nähtävää muutosta:\n\n-- Minä en ole, Jumala paratkoon, kunnianhimoinen, minä en vaadi\npaljoa... Minä en toivoisi muuta, kuin että saisin tehdä työtä\nrauhassa, syödä aina selvää leipää, ja että minulla olisi jotakuinkin\nsiisti lokero maatakseni, ymmärrättehän, sänky, pöytä ja kaksi tuolia,\nei enempää... Niin! Minä tahtoisin myös kasvattaa lapsistani kunnon\nihmisiä, jos se olisi mahdollista... Vielä minulla olisi yksi toivomus,\nse olisi että minua ei lyötäisi, jos minä milloinkaan enää menisin\nkenenkään kanssa yhteen; ei, selkääni en enää tahtoisi... Ja siinä\nonkin kaikki, kaikki, näet, mitä minä toivon. Hän mietti ja tunnusteli\nhalujaan, mutta ei keksinyt enää mitään sen arvoista, joka olisi häntä\nhoukutellut. Kumminkin hän hetken epäröityään lisäsi:\n\n -- Niin, voisihan sitä vielä lopuksi toivoa, että saisi kuolla omassa\nsängyssään... Sitten kun olen kovasti ahertanut kaiken ikäni, kuolisin\nmielelläni omalla tilallani kotonani.\n\nJa hän nousi ylös. Coupeau, joka täydellisesti hyväksyi hänen\ntoivomuksensa, oli jo noussut seisalleen ja katsoi levottomasti\nkelloon. Mutta he eivät lähteneet heti pois; Gervaise oli utelias\nnäkemään likempää suurta vaskista tislauskonetta, joka oli käynnissä\ntammikaiteen takana lasikatoksen alla pienessä pihassa; ja levyseppä\nseurasi häntä ja selitti hänelle, kuinka kone toimi, osottaen\nsormellaan sen eri osia, sen mahtavata torvea, josta kirkas alkoholi\njuosta liritti yhtämittaa omituisen muotoiseen astiaan, ja sen\nmonimutkaisia, kiemuraisia, loppumattomia putkia. Koko laitos oli\nsynkän näköinen, ei mistään kohden näkynyt savua lähtevän: sen sisältä\nkuului vain hiljaista, ikäänkuin maanalaista kuorsaamista; oli kuin\njylhä, mykkä voima olisi tehnyt yöllistä pimeyden työtään selvällä\npäivällä. Saapaskin oli tovereineen tullut nojaamaan kaidetta vastaan\nodottaessaan vuoroaan päästä tarjoilupöydän ääreen. Hänen naurunsa oli\nkuin huonosti voidellun lokin kitinää. Pää kallellaan hän hellämielin\nkatseli päihdytyskonetta. Piru vie, kuin se oli soman näköinen. Tuosta\nvaskisesta möhömahasta olisi riittänyt viikoksi, millä pitää kaulaansa\nkosteana. Hän olisi toivonut, että tuon kiemuraisen torven pää olisi\njuotettu kiinni hänen hampaidensa väliin, jotta hän olisi saanut tuntea\nalkoholin vielä kuumana valuvan kantapäihinsä asti, lakkaamatta,\nyhtämittaisena virtana. Saakeli! hän ei olisi enää halunnut paikaltaan\nhievahtaa; se olisi ollut ihan toista kuin tuon kitupiikin, ukko\nColomben sormustimet! Toverit nauraa hohottivat ja sanoivat, että tuo\npeijakkaan Saapas oli yhtäkaikki vietävän hauska mies. Tislauskone kävi\nyhä äänettömästi. Iloton oli sen himmenneen vasken heijastus. Alkoholi\nvalui siitä, kuin vitkaan juoksevasta, mutta itsepintaisesta lähteestä,\njoka uhkasi lopulta täyttää salin, levitä ulkobulevardeille ja hukuttaa\ntulvallaan koko suunnattoman Pariisin. Silloin Gervaisea puistatti, hän\nperäytyi; ja koettaen hymyillä hän sanoi:\n\n-- Se on typerää, mutta minua värisyttää, tuo koneko sen tehnee ... vai\njuoma...\n\nPalaten sitten äskeisiin mietteisiinsä täydellisestä onnesta hän sanoi:\n\n-- Niin, enkös minä ole oikeassa? Kaikista parasta olisi, kun saisi\ntehdä työtä, syödä leipää, asua omassa tuvassaan, kasvattaa lapsiaan ja\nkuolla omassa sängyssään...\n\n-- Eikä tarvitseisi saada selkäänsä, lisäsi Coupeau iloisesti. Mutta en\nminä teitä löisi, en, jos te vain suostuisitte, rouva Gervaise...\nTeidän ei tarvitse pelätä, minä en juo, ja sitten minä rakastan teitä\nliiaksi... Kas niin, tänä iltana siis me lämmittelemme toistemme\nvarpaita.\n\nHän oli hiljentänyt äänensä ja puhui aivan Gervaisen korvaan, kun tämä\nkori sylissä raivasi itselleen tietä miesjoukon läpi. Mutta Gervaise\npudisti vielä päätään kieltävästi moneen kertaan. Kuitenkin hän kääntyi\nkatsomaan hymyillen taakseen ja näytti onnelliselta siitä tiedosta,\nettä Coupeau ei juonut. Varmaankin hän olisi antanut myöntävän\nvastauksen, ellei hän olisi itselleen vannonut pysyvänsä kokonaan\nerillään miehistä. Vihdoin he pääsivät ovelle asti ja menivät ulos.\nHeidän lähdettyään jäi Ansa väkeä täyteen, ja kadulle asti tunkeutui\nsieltä käheäin äänten sorina ja väkevä viinan katku. Saapas kuului\nsiellä haukkuvan ukko Colombea lurjukseksi väittäen, että tämä oli\ntäyttänyt hänen lasinsa vain puolilleen. Hän oli siivo kunnon mies eikä\nmikään naukumaijan poika, eikä hän millään ilveellä aikonut enää tulla\ntoista kertaa tähän marakatin pesään, hän oli jo siitä saanut kyliänsä.\nJa hän ehdotti tovereilleen, että he menisivät »Rykivään veitikkaan»,\nSaint-Denis'n portin luona olevaan kapakkaan, jossa sai juoda ilolientä\nsekottamatonna.\n\n-- Tekeepä hyvää saada keuhkoihinsa raitista ilmaa, sanoi Gervaise, kun\nhe olivat päässeet kadulle. No hyvästi nyt ja kiitoksia paljon, herra\nCoupeau... Minun täytyy kiiruhtaa kotiin.\n\nHän aikoi mennä bulevardia pitkin. Mutta Coupeau otti häntä kädestä\nkiinni eikä päästänyt menemään.\n\n-- Tulkaa nyt toki minun kanssani Goutte-d'Or'in kadun kautta, eihän se\nteille isoa kierrosta tee. Minun täytyy pistäytyä sisareni luo,\nennenkuin palaan työmaalle... Menemme yhtä matkaa,\n\nGervaise suostui lopulta, ja niin he alkoivat hitaasti nousta\nPoissonniers-katua pitkin vieretysten, ei kuitenkaan käsikynkässä,\nCoupeau puhui sukulaisistaan. Hänen äitinsä, muori Coupeau, oli ennen\nollut liiviompelijatar, mutta kävi nyt heikentyneen näkönsä tähden\nihmisten huoneita siivoamassa. Hän oli täyttänyt kuusikymmentäkaksi\nvuotta viime kuun 3 päivänä. Hän itse oli nuorin lapsista. Toinen hänen\nsisaristaan, rouva Lerat, kolmenkymmenenkuuden vuoden vanha leski,\noli kukantekijä ja asui Moines-kadun varrella Batignolles'n\nkaupunginosassa. Toinen, kolmenkymmenen vanha, oli naimisissa erään\nketjuntekijä Lorilleux'n, sen viattoman näkösen pilkkakirveen kanssa.\nHän oli menossa Goutte-d'Orïn kadulle juuri tämän sisaren luokse, joka\nasui vasemmalla olevassa isossa talossa. Siellä söi hän iltaisin\nkeittoruokaa; siitä tuli säästöä sekä heille että hänelle. Hän aikoi\npoiketa ilmottamaan heille, ettei häntä tarvinnut odottaa ruualle,\nkoska eräs ystävä oli kutsunut hänet luokseen.\n\nGervaise, joka kuunteli häntä, keskeytti äkkiä hänen puheensa\nkysyäkseen häneltä nauraen;\n\n-- Teidän nimenne on siis Marjamehu, herra Coupeau?\n\n-- Sehän on vain haukkumanimi, jonka toverit ovat minulle antaneet,\nvastasi hän, koska minä tavallisesti juon marjamehua, kun he väkisin\nsaavat minut mukaansa kapakkaan... Onhan nyt Marjamehu aina yhtä hyvä\nnimi kuin Saapas, vai mitä?\n\n-- Tietysti, eihän Marjamehu ole hullumpi nimi, selitti nuori nainen.\n\nSitten Gervaise tiedusteli hänen työtään. Coupeau oli yhä työssä\nuudella sairashuoneella tullimuurin takana. Työstä ei suinkaan ollut\npuutetta, siellä riitti sitä varmaankin koko vuodeksi vielä. Tarvittiin\nsinne toinenkin metri räystäsränniä!\n\n-- Tiedättekö mitä! sanoi hän, minäpä näen »Hôtel Boncoeurin», kun olen\nsiellä katolla... Eilen te olitte ikkunan ääressä, ja minä huidoin\nkäsilläni, minkä jaksoin, mutta te ette vain minua huomannut.\n\nSillä välin he olivat jo kulkeneet satakunnan askelta Goutte-d'Or'in\nkatua, kun Coupeau pysähtyi ja katsoi ylös sanoen:\n\n-- Tässä se talo nyt on... Minä olen syntynyt tuonnempana, 22:ssa... On\ntässäkin talossa yhtä kaikki melkoinen kasa tiiliä! Pihan puolelta se\non iso kuin kasarmi!\n\nGervaise keikisti päätään ja katseli etuseinää. Kadun puolella oli\nsiinä viisi kerrosta, kussakin viisitoista ikkunaa rivissä. Niiden\nmustuneista suojustimista olivat säleet katkeilleet, joka vaikutti,\nettä koko tuo suunnaton seinäpinta näytti rappeutuneelta. Alinna\nkatukerroksessa oli neljä myymälää: portin oikealla puolella oli kehno\nravintola; vasemmalla hiilikauppa, rihkamakauppa ja sateenvarjokauppa.\nTalo, joka ilmankin oli iso, näytti vielä suuremmalta, kun sen kahden\npuolen ihan siinä kiinni oli mataloita, viheliäisiä hökkeleitä. Se\nnäytti kömpelösti kokoon paiskatulta saviruukkimöhkäleeltä, jota sade\noli kuluttanut ja murentanut. Kirkasta taivasta vasten tuon\nsuunnattoman suuren kuution ääriviivat erottuivat korkealla yli\nläheisten kattojen. Sen loppumattoman pitkät, rappaamattomat\nliankarvaiset sivuseinät olivat paljaat kuin vankilan seinät. Mutta\nGervaise katseli varsinkin mahdottoman suurta pyöreäksi holvattua\nporttia, joka ulottui kahden kerroksen läpi. Pitkän porttikäytävän\nperältä pilkotti harmahtava päivän valo isolta pihalta. Keskellä\nkivitettyä porttikäytävää oli ojanne, jossa juoksi vaaleanpunaista\nvettä.\n\n-- Käykää toki sisälle, sanoi Coupeau, ei teitä siellä syödä.\n\nGervaise tahtoi odottaa häntä kadulla. Kumminkaan hän ei malttanut olla\nastumatta porttikäytävään portinvartijan asunnolle saakka, joka oli\noikealla. Sen kynnykseltä hän katseli, miltä talo näytti pihan\npuolelta. Siellä oli kuusi kerrosta joka puolella, ja välille jäi\nneliön muotoinen piha. Seinät olivat harmaat, homeesta kellastuneet.\nRäystäistä tippuva vesi oli syönyt niihin raitoja, muuten ne olivat\naivan sileät, ilman minkäänlaisia koristuksia; ainoastaan vesirännissä\noli mutkat kerrosten kohdalla, missä rautaisista pidäkehaoista oli\nvalunut seinälle ruostetta. Ikkunoissa ei ollut suojustimia, niiden\nruudut olivat sameat ja vihertävät. Muutamat ikkunat olivat auki ja\nniistä roikkui siniruutuisia sänkypatjoja tuuleutumassa. Toisten eteen\noli nuorille ripustettu kuivamaan koko perheen pyykki, miehen paitoja,\nnaisten röijyjä ja poikien housuja. Erääseen ikkunaan kolmannessa\nkerroksessa oli levitetty lapsen kapalokset, jotka olivat liasta\nkankeat. Ylhäältä alas saakka asunnot olivat liian pieniä, ja niihin\nsulloutunut kurjuus pullistui näkyviin kaikista aukoista. Joka puolella\npihaa oli korkea ja kapea puitteeton ovi, joka vei rappeutuneeseen\neteiseen; sen perältä nousi likaiset, rautakaiteiset kiertoportaat.\nTalossa oli siten neljä rappukäytävää, joita osottamassa oli aakkosten\nneljä ensimäistä kirjainta maalattuna seinään oven yläpuolelle.\nMaakerrokseen oli sijoitettu neljä isoa työpajaa, joiden ikkunat olivat\npölystä mustat. Sepän pajasta loisti tuli ahjosta. Vähän edempänä\nkuului nikkari höyläävän. Portinvartijan asunnon vieressä oli värjärin\nversta, josta lähti se ruusunpunainen puro, joka juoksi porttikäytävän\nläpi. Sen lisäksi oli piha täynnä kaikellaista törkyä, höylänlastuja ja\nmurenneita hiiliä; irtauneiden kivityslaattojen välissä kasvoi heinää.\nPiha näytti ikäänkuin kahtia jaetulta, kun päivä valaisi kirkkaasti\ntoista puolta, mutta toinen puoli jäi varjoon. Pimennon puolella, missä\nvesijohdon tienoo aina pysyi kosteana, kolme pientä kanaa nokki maata\nja etsi toukkia raaputellen jaloillaan. Gervaisen katse siirtyi\nhitaasti kuudennesta kerroksesta maahan ja taas ylös. Häntä hämmästytti\ntalon suunnaton koko. Hän tunsi olevansa keskellä elävää elimistöä,\nkokonaisen kaupungin sydämessä. Talo herätti hänen mielenkiintoaan,\nikäänkuin hänen edessään olisi ollut jättiläisolento.\n\n-- Hakeeko rouva ketään? kysyi portinvartija ilmestyen asuntonsa\novelle.\n\nNuori nainen vastasi, että hän odotti erästä henkilöä. Hän kääntyi\ntakaisin kadulle päin, mutta kun Coupeau viipyi, palasi hän vielä\nkatselemaan taloa. Se ei näyttänyt hänestä rumalta. Ikkunoista\nriippuvien ryysyjen lomassa oli ilonkin aiheita, kukkiva leukoija\nruukussa, kanarialinnun häkki, josta kuului iloista viserrystä,\nparranajopeileistä heijastui varjonpuoleiseen seinään kirkkaita\nvalotähtiä. Alakerrassa muudan nikkari lauloi höylätessään, samalla\nkuin pajasta kuului tahdikas, hopealle helkähtelevä vasaran kalke. Sen\nlisäksi näkyi melkein jokaisesta avonaisesta ikkunasta kurjan näköistä\ntaustaa vasten likasilmäisiä, nauravia lapsen päitä ja naisia, jotka\ntyönsä yli kumartuneina rauhallisesti keskustelivat. Päivän työhön oli\ntaas ryhdytty aamiaisen jälkeen. Kun miehet olivat ulkona työssä,\nolivat huoneet enimmäkseen tyhjinä; koko talossa vallitsi syvä\nhiljaisuus, jota keskeytti vain työpajoista kuuluva melu ja joku\nyksitoikkoinen laulun sävel, aina sama, jota yhä uudestaan hyräiltiin\ntuntikausia. Piha vain oli hiukan kostea. Jos Gervaise olisi asunut\nsiellä, niin hän olisi tahtonut huoneen pihan perältä, auringon\npuolelta. Hän oli astunut viisi, kuusi askelta peremmäksi ja hänen\nnenäänsä tuntui köyhien asunnoista lähtevä vanhan tomun ja ummehtuneen\nlian haju; mutta kun värjärin verstasta juoksevan veden haju oli\ntoisia väkevämpi, ei hänestä täällä haissut läheskään niin pahalta\nkuin Boncoeurin hotellissa. Ja hän valitsi jo oman ikkunansa,\nvasemmanpuoleisen kulmaikkunan, jonka edessä pienessä laatikossa kasvoi\nEspanjan papuja, joiden hennot varret jo alkoivat kiertyä niitä varten\nkiinnitettyjen lankojen ympäri.\n\n-- Joko teistä aika kävi pitkäksi odottaessa? kuuli hän äkkiä Coupeaun\nsanovan aivan vieressään. Siitäkös aina elämä nousee, kun minä en syö\npäivällistä heidän luonaan, varsinkin kun sisareni oli tänään ostanut\nvasikanpaistin.\n\nGervaise oli äkiksestään hiukan säpsähtänyt, mutta Coupeau jatkoi\nkatsellen hänkin vuorostaan ympärilleen.\n\n-- Te katselitte taloa. Se on aina vuokrattu ylhäältä alas asti. Siinä\non luullakseni kolmesataa hyyryläistä. Jos minulla olisi huonekaluja,\nniin olisin koettanut saada täältä huoneen itselleni... Täällä olisi\nhauska asua, vai mitä?\n\n-- Olisi kyllä, sanoi Gervaise. Plassansissa ei koko meidän kadullamme\nollut niin paljon asukkaita... Katsokaas, eikös se ole sievä, tuo\nikkuna viidennessä kerroksessa, jossa kasvaa papuja?\n\nSilloin Coupeau, joka hautoi mielessään ainaista haluaan, kysyi\nhäneltä, eikö hän tahtonut. Niinpiankuin he saisivat sängyn, he\nhyyräisivät täältä huoneen. Mutta Gervaise juoksi kiireesti pakoon\nportille ja pyysi, ettei hän taas alottaisi tyhmyyksiään. Talo sai\nhänen puolestaan luhistua kokoon, mutta se vaan oli varma, että hän ei\naikonut maata siellä saman peitteen alla hänen kanssaan. Siitä\nhuolimatta, kun Coupeau heitti hänelle hyvästiä rouva Fauconnier'n\npesulaitoksen edessä, antoi hän aivan vastustelematta tämän puristaa\nkättään hyvän aikaa kaikessa ystävyydessä.\n\nKuukauden ajan jatkui tätä nuoren naisen ja levysepän hyvää väliä.\nCoupeau ihaili Gervaisen tarmoa, kun hän näki hänen raatavan kovassa\ntyössä, hoitavan lapsia ja sen lisäksi vielä ehtivän iltaisin\nommellakin kaikellaista pientä vaatetavaraa. Olihan niitä naisia, sanoi\nhän, jotka elivät vain hekumassa ja riettaissa nautinnoissa; mutta\nGervaise ei ollut lainkaan heidän kaltaisensa, hän otti elämän liian\nvakavalta kannalta. Silloin Gervaise nauraen puolustautui\nvaatimattomasti. Onnettomuudekseen hän ei ollut aina ollut yhtä\nymmärtäväinen. Ja hän viittasi siihen, että oli saanut lapsen\nneljäntoista vanhana, ja miten hän ennen oli äitinsä kanssa ryypeksinyt\nanislikööriä. Kokemuksesta oli tullut hiukan viisaammaksi, siinä\nkaikki. Oli väärin luulla hänellä olevan lujan tahdon; hän oli päin\nvastoin hyvin heikko; meni sinne, minne vietiin, jotta ei vaan\npahoittaisi ketään. Hän toivoi saada elää kunniallisten ihmisten\nseurassa, sillä huono seura, sanoi hän, oli kuin ruhjova nuijan isku,\njoka naisen tuhoaa käden käänteessä. Hän tunsi kylmän hien nousevan\notsalleen, kun ajatteli tulevaisuuttaan; hän oli mielestään kuin ilmaan\nheitetty lantti, josta maahan pudotessa kumpi puoli tahansa voi kääntyä\nylöspäin. Se oli sattuman varassa. Kaikki, mitä hän oli jo nähnyt,\nhuonot esimerkit, joita hänellä oli ollut lapsena, kaikki oli ollut\nhänelle hyväksi opiksi. Mutta Coupeau teki pilaa hänen synkistä\nmietteistään ja saikin hänet rohkaistumaan koettaen nipistää häntä\nkyljestä. Gervaise työnsi hänet menemään ja löi häntä sormille. Coupeau\nhuusi nauraen ja sanoi, että, vaikka hän olikin heikko nainen, häntä ei\nollut kovinkaan helppo lähennellä. Itse hän oli hulivili luonnostaan,\neikä ollut huolissaan tulevaisuudesta. Päivä tuli toisensa perästä,\nmutta vähät siitä! Aina sitä jostakin sai yösijan ja jotakin suuhun\npantavaa. Hän viihtyi hyvin tässä osassa kaupunkia. Sen hän kumminkin\nolisi suonut, että katuojat olisi siivottu niissä rentustelevista\njuopottelijoista. Hän ei ollut pahasisuinen hurjastelija, toisinaan hän\npuhui aika järkevästi, olipa hänessä vähäisen keikarin vikaakin;\nhänellä oli tukka huolellisesti jakauksella, kauniit kaulahuivit ja\nsunnuntaisin kiillotetut kengät. Sen lisäksi hän oli nokkela ja\nhäpeämätön kuin apina ja hänen leikkisän ivallinen, aito pariisilaisen\ntyömiehen sukkela puhetapansa kuului vielä viehättävältä hänen\nnuorekkaasta suustaan.\n\nMolemmat olivat he alkaneet tehdä toisilleen kaikellaisia\npikku palveluksia Boncoeurin hotellissa. Coupeau kävi hakemassa\nmaitoa Gervaiselle, toimitteli hänen asioitaan ja kantoi hänen\npyykkikääröjään; useinkin iltasilla, kun hän palasi aikasemmin työstä,\nhän lähti lasten kanssa kävelemään ulkobulevardille. Gervaise taas\npalkitakseen hänen kohteliaisuutensa nousi hänen ahtaaseen\nmakuukammioonsa vinnille; hän tarkasti hänen vaatteensa, ompeli nappia\nhänen puseroihinsa ja parsi hänen sukkansa. Heidän välinsä muodostui\nhyvin tuttavalliseksi. Gervaisellä ei ollut koskaan ikävä, kun Coupeau\noli hänen luonaan ja lauleli hänelle kuulemiaan lauluja, Pariisin\nesikaupunkien ainaisia renkutuksia, jotka olivat vielä aivan uusia\nhänelle. Pyöriessään aina Gervaisen kintereillä Coupeau kävi yhä\nkiihkeämmäksi. Hän oli pahanpäiväisesti pikeentynyt. Lopulta se alkoi\nkäydä hänestä kiusalliseksi. Hän nauroi tosin aina vieläkin, mutta\nhänen sydänalassaan tuntui niin ilkeältä, kireältä, että se ei ollut\nhänestä enää kovinkaan hauskaa. Hän puhui yhä tyhmyyksiä ja joka\nkerran, kun hän tapasi Gervaisen, huusi hän hänelle: »Milloinka se\ntapahtuu?» Tämä tiesi, mitä hän sillä tarkotti, ja hän lupasi, että se\ntapahtuisi sillä viikolla, jolla on neljä torstaita. Silloin Coupeau\nteki hänelle kiusaa; tuli hänen luokseen tohvelit kädessä, ikäänkuin\nmuuttaakseen sinne asumaan. Gervaise teki siitä pilaa eikä hän päivän\npitkään kertaakaan edes punastunut, vaikka Coupeau yhtä mittaa\nlasketteli hänelle sangen hävyttömiä viittauksia. Kerran hän vaan\nsuuttui, kun tämä tahtoessaan suudella häntä väkisin, vetäsi häntä\ntukasta.\n\nKesäkuun lopulla hävisi Coupeausta iloisuus. Hän oli ihan huonolla\ntuulella. Muutamista hänen katseistaan kävi Gervaise levottomaksi ja\ntelkesi ovensa yöksi. Murjotusta kesti sunnuntaista tiistaihin, mutta\ntiistai-iltana tuli Coupeau äkkiarvaamatta koputtamaan Gervaisen ovelle\nyhdentoista tienoossa. Hän ei ensin tahtonut avata; mutta Coupeaun ääni\noli niin lempeä ja niin väräjävä, että hän lopulta kumminkin siirsi\npois piirongin, jonka hän oli työntänyt oven eteen. Kun Coupeau astui\nhuoneeseen, luuli Gervaise häntä sairaaksi, niin hänen kasvonsa\nnäyttivät kalpeilta ja silmänsä punehtuneilta. Hän jäi seisomaan ja\nänkytti pudistaen päätään. Ei, ei, hän ei ollut sairas. Hän oli itkenyt\nkaksi tuntia ylhäällä huoneessaan; hän oli itkenyt kuin lapsi ja purrut\ntyynyään, jotta naapurit eivät kuulisi. Kolmeen yöhön ei hän enää ollut\nsaanut unta. Sellaista menoa ei voinut jatkua kauvempaa.\n\n-- Kuulkaahan, rouva Gervaise, sanoi hän itku kurkussa ja kyyneleitään\npidättäen, tästä täytyy tulla loppu, vai mitä?... Me menemme toistemme\nkanssa naimisiin. Se on minun vakaa tahtoni, minä olen tehnyt\npäätökseni.\n\nGervaise näytti hyvin hämmästyneeltä. Hän kävi hyvin totiseksi.\n\n-- Voi, herra Coupeau, sopersi hän, mitäpä te siitä! Enhän minä ole\nkoskaan teiltä sitä pyytänyt, sen te kyllä tiedätte... Se ei minulle\nsovi, ja sillä hyvä... Voi, ei toki, se on vakava asia; miettikää\ntarkoin, minä pyydän.\n\nMutta Coupeau pudisti yhä päätään ja hänestä näkyi, että hänen\npäätöksensä oli järkähtämätön. Hän ei tarvinnut enää miettimisaikaa.\nHän oli tullut alas, koska hänen tarvitsi saada vihdoinkin viettää\nrauhallinen yö. Ei kai Gervaise hennoisi antaa hänen mennä takaisin\nyliskammariinsa itkemään. Niin pian kuin Gervaise antoi myöntymyksensä,\nhän ei enää tahtonut kiusata häntä, vaan Gervaise saisi nukkua\nrauhassa. Coupeau tahtoi vain kuulla hänen myöntyvän. Muusta\nehdittäisiin kyllä puhua huomennakin.\n\n-- Eikö mitä, en minä vaan niinkään suostu suin päin, vastasi Gervaise.\nMinä en tahdo, että te sitten myöhemmin syytätte minua, että minä muka\nolen teidät houkutellut tekemään tyhmyyden... Ette te saa olla niin\nitsepäinen, herra Coupeau. Te ette itsekään tiedä, mitä tunteita teillä\non minua kohtaan. Jos te ette viikkokauteen minua tapaisi, niin minä\nlyön vetoa, että te minut unhottaisitte. Miehet menevät useinkin\nnaimisiin vain yhden yön, ensimäisen tähden, ja sitten yöt seuraavat\ntoisiaan, päivät käyvät pitkiksi, ja siitä koituu koko elämän kestävä\nkiusa... Käykää istumaan, minä haluaisin puhua asian heti selväksi.\n\nKello yhteen asti aamulla he tuossa hämärässä huoneessa, savuavan\nkynttilän valossa, jota he eivät muistaneet niistää, keskustelivat\nnaimisiin menostaan hiljaisella äänellä, jotta eivät herättäisi lapsia,\nClaudea ja Etienneä, jotka hiljaa huokuen nukkuivat pää samalla\ntyynyllä. Ja Gervaise puhui alituiseen heistä osottaen heitä\nCoupeaulle; mokomia myötäjäisiä hän ei tosiaankaan voinut mitenkään\ntuoda hänen vastuksikseen. Sitten häntä hävetti Coupeaun puolesta.\nMitäs naapurit sanoisivat? He olivat tunteneet hänet hänen entisen\nrakastajansa aikana ja tiesivät, mikä hän oli; he eivät pitäisi sitä\nensinkään sopivana, että hän menisi naimisiin, kun vielä tuskin kahta\nkuukautta oli kulunut. Kaikkiin näihin vastaväitteisiin Coupeau vastasi\nkohauttamalla olkapäitään. Hän välitti viis naapureista! Hän ei\npistänyt nokkaansa toisten asioihin, sillä hän ei halunnut sitä liata!\nEntä sitten, vaikka Gervaisella olikin ollut Lantier ennen häntä! Mitä\npahaa siinä oli? Hän ei elänyt kevytmielisesti eikä hän toisi miehiä\nheidän kotiinsa niinkuin niin monet rikkaammatkin naiset. Mitä lapsiin\ntuli, niin pitihän heidät, hitto vie, kasvattaa aika ihmisiksi. Ei hän\nkoskaan löytäisi yhtä reipasta, yhtä hyvää ja yhtä kunnollista vaimoa.\nMuuten se ei ollut pääasia; vaikka hän olisi viertänyt pitkin katuja,\nollut ruma, laiska ja inhottava, vaikka hänellä olisi ollut koko lauma\nrupisia kakaroita, se ei olisi merkinnyt mitään hänen silmissään: hän\ntahtoi saada hänet omakseen.\n\n-- Niin, minä tahdon teidät omakseni, toisti hän, takoen nyrkillään\npolveaan. Kuulkaa, mitä minä sanon, minä tahdon teidät... Siihen teillä\nei ole mitään inttämistä, luulen ma?\n\nGervaise heltyi vähitellen. Hänen sydämensä ja aistiensa tarmo herposi\ntuon raa'an himon vaikutuksesta. Hän ei enää tohtinut tehdä kuin arkoja\nvastaväitteitä. Hän istui kädet helmassa ja hänen kasvoistaan loisti\npelkkää lempeyttä. Ulkoa toi puoleksi avonaisen ikkunan läpi kesäkuun\nlämmin yötuuli huoneeseen lauhkeita henkäyksiään, jotka panivat\nkynttilän liekin hulmahtelemaan. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla,\nei kuulunut muuta kuin erään keskellä bulevardia makaavan humalaisen,\nlapsen itkun tapaista voihkinata, ja kauvempaa jostakin ravintolasta\nkuului viulun soittoa, katrillin renkutusta, jota soitettiin jollekin\nmyöhästyneelle hääseurueelle, kimeätä ohutäänistä kitkutusta niinkuin\nharmoonikan vingutusta. Kun Coupeau näki, että nuorelta vaimolta olivat\nvastaväitteet lopussa, että hän istui ääneti hienostaan hymyillen,\ntarttui hän hänen käsiinsä ja veti hänet luokseen. Gervaisellä oli nyt\nsellainen herpoutumisen hetki, jota hän niin pelkäsi; hän oli voitettu,\nliiaksi liikutettu, voidakseen mitään vastustaa tai tuottaa mielipahaa\nkenellekään. Mutta levyseppä ei ymmärtänyt, että hän antautui: hän\ntyytyi vain puristamaan hänen ranteitaan, niin että oli ne musertaa,\nomistaakseen hänet siten itselleen. Molemmat huoahtivat syvään; se\nhelpotti hiukan heidän hellää tuskaansa.\n\n-- Te suostutte, vai mitä? kysyi Coupeau.\n\n-- Voi, kuin te minua kiusaatte! sopersi Gervaise. Te siis tahdotte? no\nminä suostun... Herra Jumala, kunhan me nyt vain emme tekisi hyvin\nhullusti.\n\nCoupeau nousi ylös, sieppasi hänet kiinni vyötäisiltä ja suudella\nmoiskautti häntä kasvoille, katsomatta tarkemmin, mihin paikkaan se\nosui. Kun tämä hyväily tapahtui kovalla kolinalla, niin hän itse siitä\nensiksi hätääntyi, katsoi Claudeen ja Etienneen, ja astuen varpaillaan\nhän kuiskasi hiljaa:\n\n-- Hst! siivolla! ei saa herättää lapsia... Hyvästi!\n\nJa hän nousi takaisin omaan kamariinsa. Gervaise jäi lähes\ntuntikaudeksi istua värjöttämään vuoteensa reunalle ajattelematta\nriisuutumista. Hän oli liikutettu, hänestä oli Coupeau käyttäytynyt\nhyvin hienosti; sillä hän oli jo yhteen aikaan luullut, että hän\nperältäkin aikoi jäädä sinne yöksi. Juopunut, joka makasi kadulla\nikkunan alla, ulisi kuin eksynyt koira. Viulun vingutus oli vaiennut.\n\nSeuraavina päivinä tahtoi Coupeau saada Gervaiseä lähtemään kanssaan\njonakin iltana sisarensa luo Goutte-d'Or'in kadulle. Mutta nuorta\nvaimoa, joka oli hyvin ujo luonnostaan, tämä Lorilleux'llä käynti ihan\nkammotti. Hän huomasi vallan hyvin, että levysepässä oli jonkinlaista\npelon kaunaa heitä kohtaan. Tosin hän ei ollut riippuvainen\nsisarestaan, joka ei edes ollut vanhin. Muori Coupeau antaisi kyllä\nsuostumuksensa mielellään, sillä hän ei koskaan hennonut vastustaa\npoikaansa. Mutta sukulaisten kesken tiedettiin Lorilleux'n pariskunnan\nansaitsevan kymmeneen franciin päivässä; ja siitä syystä oli heidän\nsanallaan aivan erikoinen arvo. Coupeau ei olisi uskaltanut mennä\nnaimisiin, ilman että ainakin he olivat hyväksyneet hänen vaimonsa.\n\n-- Minä olen heille puhunut teistä, he tietävät meidän aikeemme,\nselitti hän Gervaiselle. Voi, kuin te olette lapsellinen! Tulkaa tänä\niltana... Olen kai minä jo puhunut teille heistä? Teistä tuntuu\nvarmaankin minun sisareni hiukan jäykältä. Eikä Lorilleux'kään aina ole\njuuri ystävällinen. Oikeastaan he ovat hyvin harmissaan, sillä jos minä\nmenen naimisiin, niin en enää syö heillä, ja heiltä menee sekin säästö\nhukkaan. Mutta se ei tee mitään, eivät he siltä aja teitä ulos...\nTulkaa minun tähteni, se on aivan välttämätöntä.\n\nTällainen puhe pelotti Gervaiseä vielä enemmän. Eräänä lauvantai-iltana\nhän kumminkin suostui lähtemään. Coupeau tuli häntä hakemaan puoli\nyhdeksän aikaan. Hän oli pukeutunut valmiiksi. Hänellä oli musta hame,\nvillamusliinisaali, johon oli painettu keltaisia palmun lehtiä, ja\nvalkoinen, kapealla pitsillä reunustettu myssy. Niinä kuutena viikkona,\njotka hän oli ollut työssä, hän oli saanut säästetyksi yhdeksän ja\npuoli francia, joista seitsemän meni saaliin ja kaksi ja puoli myssyyn;\nhame oli vanha, mutta hän oli sen pessyt ja laittanut uuteen kuntoon.\n\n-- He odottavat teitä, sanoi Coupeau, kun he kulkivat Poissonnierskatua\npitkin. He alkavat kyllä tottua siihen ajatukseen, että minä menen\nnaimisiin. Tänään he ovat hyvällä tuulella... Ja jos te ette ole\nkoskaan nähnyt tehtävän kultavitjoja, niin sitä voi olla hauska katsoa.\nHeillä on juuri kiireellinen tilaus suoritettavana maanantaiksi.\n\n-- Onko heillä kultaa kotonaan? kysyi Gervaise.\n\n-- Onpa tietenkin, sitä on seinillä, lattialla ja joka paikassa.\n\nSillä välin he olivat tulleet suureen porttikäytävään ja astuneet pihan\nyli. Lorilleux'n asunto oli kuudennessa kerroksessa rappu B. Coupeau\nhuusi nauraen Gervaiselle, että hänen tuli pitää lujasti kiini\nkaiteesta eikä hellittää siitä, ennenkuin oli päästy ylös. Gervaise\nkatsoi ylöspäin siristäen silmiään ja näki porraskäytävän korkean\ntornin, jota kolme kaasuliekkiä valaisi, yksi joka toisessa\nkerroksessa; viimeinen, ylinnä pilkottava näytti mustalla taivaalla\ntuikkavalta tähdeltä, jota vastoin molemmat toiset heittivät pitkiä\nomituisen näköisiä, katkonaisia valoviivoja pitkin loppumattomien\nkiertoportaiden seiniä.\n\n-- Yhyh, sanoi levyseppä, kun he saapuivat ensimäisen kerroksen\nkohdalle, täälläpä on ihana sipulin haju. Tämän kerroksen asukkaat ovat\nvarmaankin syöneet sipulikeittoa päivälliseksi.\n\nTosiaankin väkevä keittiön haju täytti vielä koko likaisenharmaan\nporraskäytävän, jonka kaiteet ja astimet olivat tahmean lian peitossa,\nja jonka seinistä rappaus oli karissut. Joka kerroksen kohdalta lähti\npitkiä käytäviä, joiden keltaiseksi maalatut ovet olivat mustuneet\nlukon kohdalta likaisista käsistä; ikkunanlaudan tasalla olevasta\nlikavesitorvesta levisi pahalle haisevaa kosteutta, jonka löyhkä\nsekaantui väkevään sipulikeiton katkuun. Alimmasta kerroksesta\nkuudenteen saakka kuului äänten hälinää, ovien pauketta, astioiden\nkilinää, kuului kun paistinpannuja raaputettiin ja kastrulleja\nkaavittiin lusikoilla ennen kuuraamista. Ensimmäisessä kerroksessa oli\nerääseen oveen kirjoitettu isoilla kirjaimilla sana _Piirustaja_.\nOven raosta erotti Gervaise tupakan savun seasta vahakankaalla\npäällystetyn pöydän ääressä, josta ruuat oli korjattu pois, kaksi\nmiestä kiivaasti väittelemässä. Toinen ja kolmas kerros olivat\nrauhallisempia. Sieltä kuului vaan ovien halkeamien läpi tasaista\nkätkyen nytkytystä, lapsen tukahdutettua itkua, karkea naisen ääni\njosta sanoja ei erottanut, vaan joka meni yhtenä sorinana kuin\nvesipuro; ja oviin kimitetyillä nimilevyillä näki hän sellaisia\nnimiä kuin _Rouva Gaudron, karttaaja_ ja vähän etempänä _Herra\nMadinier, kotelotehdas_. Neljännessä kerroksessa tapeltiin: kävi\nsemmoinen jytäkkä, että lattia tärisi, huonekalut kaatua romahtelivat,\nkuului kamaloita kirouksia ja lyöntejä; mutta se ei estänyt vastapäätä\nasuvia naapureita lyömästä korttia ja pitämästä ovea auki, jotta\nriittäisi enemmän ilmaa. Mutta kun Gervaise oli päässyt viidenteen\nkerrokseen täytyi hänen pysähtyä puhaltamaan, sillä hän ei ollut\ntottunut portaita nousemaan; seinän yhtämittanen kiertyminen ja\nihmisasunnoiden näkeminen ohimennen vilahdukselta pani hänen päänsä\npyörälle. Eräs perhekunta sulki heiltä sitäpaitsi tien; isä pesi\nlautasia pienen kamiinin päällä likavesitorven vieressä, samalla kun\näiti kaiteeseen nojaten pesi pientä lastaan, ennenkun pani sen\nnukkumaan. Mutta Coupeau rohkasi nuorta vaimoa. Ja he pääsivät perille.\nKun Coupeau ehti ensiksi kuudenteen kerrokseen, kääntyi hän katsomaan\ntaakseen ikäänkuin hymyilyllään auttaakseen Gervaiseä. Tämä kuulosti,\nmistä tuli kirkas ja kimakka ääni, jonka hän oli kuullut ensimäiseltä\nportaalta asti yli kaiken muun melun. Se kuului ullakkokamarista, missä\nmuudan vanha, pikkuinen mummo lauloi pukiessaan kolmentoista soun\nnukkeja. Juuri kun eräs pitkä tyttö vei läheiseen kammariin\nvesiämpärin, näki Gervaise siellä sängyn levällään, jossa loikoi mies\npaitahihasillaan tyttöä odottamassa; ovella oli nimikortti, johon käsin\noli kirjotettu: _Neiti Clémence, silittäjä_. Kun nyt Gervaise\nviimeinkin oli päässyt ihan ylös asti, läähätti hän kovasti ja hänen\njalkansa olivat aivan kuin poikki leikatut. Silloin pisti hänen\npäähänsä kurkistaa kaiteen yli; nyt näytti alimainen kaasuliekki\ntähdeltä, joka tuikki kuin kuuden kerroksen syvyisen kaivon pohjalta;\nja hajut ja koko talon pauhu ja mellakka saavuttivat hänet yhdessä\nainoassa henkäyksessä, ja löivät hänen kasvonsa kuumaksi, kun hän tohti\nkumartua kuilun reunan yli.\n\n-- Emme me vielä ole perillä, sanoi Coupeau. Sinne on vielä pitkä\nmatka!\n\nHän oli lähtenyt menemään vasemmalle pitkää käytävää myöten. Hän\nkääntyi kaksi kertaa, ensi kerran vielä vasemmalle, toisen kerran\noikealle. Käytävää jatkui yhä, se haarautui, kapeni ja kävi yhä\nrappeutuneemmaksi; pitkien välimatkojen päässä oli sitä valaisemassa\npieni kaasuliekki. Ovet olivat kaikki yhtäläisiä, rivissä kuin vankilan\ntai luostarin ovet, melkein kaikki seposen selällään. Kaikkialla näkyi\nyhä kurjuutta ja työtä. Kuuma kesäkuun ilta täytti huoneet\npunahohtoisella helteellä. Vihdoin he saapuivat käytävän päähän, joka\noli pilkkosen pimeä.\n\n-- Tässä se on, sanoi taas levyseppä. Varokaa! Pitäkää seinästä kiinni;\ntässä on kolme porrasta.\n\nJa Gervaise astui vielä kymmenkunta askelta pimeässä, haparoi varovasti\nja luki kolme porrasta. Mutta käytävän perällä oli Coupeau työntänyt\noven auki kolkuttamatta. Kirkas valo levisi kivilattialle. He astuivat\nsisälle.\n\nSe oli pitkä, kapea huone, joka näytti olevan itse käytävän jatkoa.\nVirttinyt villainen väliverho, joka nyt oli nostettu langalla ylös,\njakoi huoneen kahtia. Ensimäisessä osastossa oli sänky, joka oli\ntyönnetty nurkkaan viiston katon alle, hellakamiini, joka oli vielä\nkuuma päivällisen jäleltä, kaksi tuolia, pöytä ja kaappi, josta oli\ntäytynyt sahata reunus pois, jotta se mahtui sängyn ja oven väliin.\nToisessa osastossa oli työpaja perällä kapea ahjo palkeineen oikealla\nseinään kiinnitetty ruuvipenkki hyllyn alla, jolla oli hujan hajan\nraudanromua; vasemmalla ikkunan vieressä hyvin pieni työpöytä täynnä\nnäpihtimiä, saksia ja pienen pieniä sahoja, kaikki rasvan ja paksun\nlian vallassa.\n\n-- Me täällä tulemme! huusi Coupeau astuen väliverholle asti.\n\nMutta vastausta ei kuulunut heti. Gervaise, joka oli hyvin\ntuohuksissaan, ja varsinkin sen ajatuksen valtaamana, että hän oli\ntulossa paikkaan, joka oli täynnä kultaa, pysyttelihe Coupeaun takana\nsopertaen jotakin ja nyökäyttäen päätään umpimähkään tervehdykseksi.\nHäikäisevä valo, joka levisi pöydällä palavasta lampusta ja ahjossa\nloimuavasta lieskasta, lisäsi vielä hänen hämmennystään. Lopulta hän\nkumminkin näki rouva Lorilleux'n, pienen, punatukkaisen, lihavahkon\nnaisen, joka lyhyiden käsivarsiensa koko voimalla kiskoi isoilla\npihdeillä ruuvipenkkiin kiinnitetyn langanvetoraudan reikiin pujotettua\nmustaa metallilankaa. Työpöydän ääressä istui Lorilleux, joka myös oli\nlyhytkasvuinen, mutta kapeampiharteinen. Vikkelästi kuin apina hän\npyöritteli pihtiensä kärjessä työtään, joka oli niin pientä, että se\naivan hävisi hänen luisevien sormiensa väliin. Hän ensiksi kohotti\npäätään. Silloin näkyi, että hänen tukkansa oli harvaa ja hänen pitkät,\nkärsivän näköiset kasvonsa olivat kellahtavat, kuin vanha vaha.\n\n-- Ka, vai te siellä olette, hyvä, hyvä! murisi hän. Meillä on kiire,\nniinkuin tiedätte... Älkää tulko työhuoneeseen, se häiritseisi meitä.\nPysykää siellä kamarissa.\n\nJa hän ryhtyi taas työhönsä. Hänen kasvoilleen levisi vihertävä\nheijastus vedellä täytetystä lasipallosta, jonka läpi lampusta lankesi\nhänen työhönsä kirkas valokehä.\n\n-- Käykää istumaan! huusi vuorostaan rouva Lorilleux. Tämäkö se nyt on\nse nainen? Ei ole paha, ei ole paha!\n\nHän oli käärinyt langan kiepulle ja vei sen nyt ahjoon, jossa hän\nkiihottamalla lieskaa isolla puuviuhkalla hehkutti sitä uudestaan,\nennenkuin hän veti sen lankaraudan viimeisten reikien läpi.\n\nCoupeau nosti tuolit lähemmäksi ja pyysi Gervaiseä istumaan väliverhon\nviereen. Huone oli niin kapea, ettei hän mahtunut istumaan Gervaisen\nviereen. Hän istuutui sentähden hänen taaksensa ja kumartui puhumaan\naivan hänen korvaansa selittääkseen hänelle ketjuntekoa. Lorilleux'n\npuolisoiden oudosta vastaanotosta nuori vaimo niin tyrmistyi ja heidän\nkarsaat katseensa häntä niin vaivasivat, että hänen korvansa vain\nsurisivat eikä hän kuullut mitään. Hänestä oli rouva Lorilleux hyvin\nvanhan näköinen kolmenkymmenen ikäiseksi, ynseä ja epäsiisti; letti\nkuin lehmän häntä, riippui auvenneen yönutun päällä. Hänen miehensä,\nainoastaan vuotta vanhempi, näytti Gervaisesta vanhukselta, kun hän\nsiinä istua ryyhötti paitahihasillaan, paljaissa jaloissaan\nläntistyneet tohvelit. Hänen ohuissa huulissaan oli häjy ilme.\nVarsinkin Gervaiseä hämmästytti työhuoneen pienuus, tahraiset seinät,\nruosteiset työkalut ja likaiset romut, joita siellä oli huiskin haiskin\njoka paikassa kuin rautaromukaupassa. Siellä oli hirveän kuuma.\nHikipisarat helmeilivät Lorilleux'n vihertävillä kasvoilla; hänen\nvaimonsa riisui nutun päältään ja paljain käsivarsin, paita kiinni\nhänen riippuvissa rinnoissaan hän jatkoi työtään.\n\n-- Entä kulta? kysyi Gervaise puoliääneen.\n\nHänen levottomat katseensa tutkivat joka sopen etsien kaiken tämän\nrojakan seasta hänen kuvittelemaansa loistetta.\n\nMutta Coupeau alkoi nauraa.\n\n-- Kultako? sanoi hän; katsokaapas, sitä on tuossa, tuossa vielä ja\ntuossa ihan teidän jaloissanne.\n\nHän osotti ensin lankaa, joka oheni hänen sisarensa käsissä, ja toista\ntavallisen rautalangan näköistä lankakimppua, joka riippui seinällä\nruuvipenkin luona, sitten hän laskeutui nelin kontan ja löysi maasta\nkivilattiaa peittävän puisen ristikkopohjan alta sinne pudonneen\nhiukkasen, joka oli kuin ruostuneen neulan kärki. Gervaise huudahti. Ei\nsuinkaan tuo nyt ollut kultaa, tuo mustahko metalli, joka oli rumaa\nkuin rauta. Coupeaun täytyi purra maasta ottamaansa sirua ja näyttää\nhänelle kiiltävää hampaan jälkeä. Ja hän alkoi taas selittää:\ntyönantajat antoivat kullan valmiina lankana työmiehille; nämä sen\nensiksi vetivät langanvetoraudan läpi saadakseen sen tarpeeksi\nhienoksi, jota tehdessä sitä piti uudestaan kuumentaa viisi, kuusi\nkertaa, jotta se ei katkennut. Siihen tarvittiin lujat hyppyset ja\ntottumusta! Hänen sisarensa ei sallinut miehensä vetää lankaa, koska\nhän oli yskäinen; mutta hän itse olikin etevä käsistään. Coupeau oli\nnähnyt hänen vetävän kultalankaa hiuksenhienoisiksi säikeiksi.\n\nSilloin sai Lorilleux yskän puuskan, josta hän painui aivan käppyrään\njakkaralleen. Rykimisensä lomassa hän puhui ihan menehtymäisillään,\nvieläkään Gervaiseen katsomatta, ikäänkuin hän olisi vain maininnut\nasian yksinomaan itselleen:\n\n-- Minä teen patsasketjua.\n\nCoupeau pakotti Gervaisen nousemaan ylös. Saihan hän toki tulla\nlähemmäksi katsomaan. Ketjuntekijä murahti jotakin suostumuksen\nmerkiksi. Hän kääri vaimonsa valmistamaa lankaa hyvin hienolle\nteräspuikolle. Sitten hän ohuella sahalla viilsi pitkin puikkoa, niin\nettä langan joka kierroksesta syntyi avonainen rengas. Ne hän sitten\njuotti kiinni. Renkaat asetettiin isolle sysipalaselle. Hän kostutti\nniitä tipauttamalla niiden päälle boraksia vieressään olevasta\nrikkinäisestä lasista; ja nopeasti hän kuumensi ne hehkuviksi lampun\npäällä ja juotti ne kiinni. Kun hänellä oli satakunta rengasta\nvalmiina, alkoi hän uudestaan vaivaloisen työnsä. Pihtien avulla hän\nkiinnitti ketjuun renkaan toisensa perästä, ja työ sujui niin\nsäännöllisesti ja nopeasti, että vaikka ketju vähitellen piteni aivan\nsilmissä, Gervaise ei voinut sitä seurata eikä oikein ymmärtää.\n\n-- Se on patsasketjua, sanoi Coupeau. On niitä olemassa vielä\nhelmiketjuja, ankkuriketjuja, panssariketjuja ja nuoraketjuja, mutta\ntämä on patsasketjua. Lorilleux ei tee muuta kuin patsasketjua.\n\nTämä nauroi tyytyväisenä ja jatkaen yhä renkaiden kiinnittämistä, joita\ntuskin näkyi hänen mustissa hyppysissään, hän huusi:\n\n-- Kuulehan, Marjamehu!... Tiedätkö, kuinka pitkälti minä olen tehnyt\nketjua tähän päivään asti? Minä alotin kahdentoista vanhana. Tänä\naamuna minä sen laskin. No, koetahan arvata!\n\nHän nosti ylös kalpeat kasvonsa ja siristi punehtuneita silmäluomiaan.\n\n-- Kahdeksantuhatta metriä, kuuletko! Kaksi liueta![3]... Hm! kaksi\nliueta ketjua! Siitä riittäisi jo kiertää kaikkien tämän kaupunginosan\nnaisten kaulaan... Ja niinkuin näet, jatkuu sitä yhä. Minä toivon sen\nvielä saavani ulottumaan Pariisista Versailles'iin.\n\nGervaise oli palannut istumaan pettyneenä. Hänestä oli kaikki hyvin\nrumaa. Hän nauroi vaan Lorilleux'lle mieliksi. Etenkin hänestä oli\nkiusallista se, että hänen naimisiin menostaan ei virketty mitään,\nasiasta, joka hänelle oli niin tärkeä, ja jonka tähden hän yksinomaan\noli tullutkin. Sekä herra että rouva Lorilleux kohtelivat häntä kuin\nuteliasta vierasta, jonka Coupeau oli tuonut mukanaan heidän\nvastuksikseen. Ja kun vihdoin oli saatu keskustelu alulle, niin se\nliikkui yksinomaan talon hyyryläisissä. Rouva Lorilleux kysyi\nveljeltään, eikö hän ollut tullessaan kuullut neljännen kerroksen\nasukasten tappelevan. Benardin joukko se oli joka päivä käsirysyssä;\nmies tuli kotiin sikahumalassa; valimollakin oli omat vikansa, hän\nhuusi inhottavia asioita. Sitten puhuttiin ensi kerroksessa asuvasta\npiirustajasta, pitkästä Baudequin roikaleesta, joka oli korviaan myöten\nvelkaantunut eikä tehnyt muuta kuin tupakoi ja rähisi toveriensa\nkanssa. Herra Madinier'n kotelotehdas oli joutunut häviön partaalle;\nedellisenä päivänä vielä oli isäntä erottanut työstään kaksi naista;\nolisi siunattu asia, jos hän tekisi kuperkeikan, sillä hän söi\nkaikki, niin ettei hänen lapsilleenkaan jäänyt, mitä päälle panna.\nRouva Gaudron, karttaaja oli taaskin raskaana, mikä ei juuri\nollut enää sopivaa hänen ijällään. Talon isäntä oli sanonut ylös\nviidennessä kerroksessa asuvan Coquet'n joukon; heillä oli kolme\nhyyryneljännestä maksamatta; sitä paitsi he kielloista huolimatta\npitivät hellakamiinissaan tulta rappukäytävässä, vaikka Linguerlot'n\nlapsi oli ollut vähällä palaa edellisenä lauvantaina, ellei neiti\nRemanjou, kuudennessa kerroksessa asuva vanhapiika, joka oli viemässä\nnukkejaan, olisi ennättänyt hätään. Mitä tuli neiti Clémenceen\nsilittäjään, niin hänen käytöksensä oli hänen oma asiansa, johon\ntoisilla ei ollut mitään sanomista; hän oli hyväsydäminen ja piti\npaljon eläimistä. Mutta vahinko oli, että niin pulska tyttö antautui\ntekemisiin kaikkien miesten kanssa. Sellainen elämä oli ihan varmaan\nvielä syöksevä hänet kurjuuteen.\n\n-- Siinä on taas yksi, sanoi Lorilleux vaimolleen ojentaen hänelle\nketjun pätkän, jota hän oli tehnyt aamiaisesta asti. Sinä saat sen\nsilitellä.\n\nJa tapansa mukaan hennomatta hevillä heittää keksimäänsä sukkeluutta\nhän lisäsi:\n\n-- Neljä ja puoli jalkaa lisää... Näin minä pääsen Versailles'ia\nlähemmäksi.\n\nRouva Lorilleux kuumensi ketjun hehkuvaksi ja silitti sen vetämällä\nreikäraudan läpi. Sitten hän pani sen pieneen pitkävartiseen\nkuparikastrulliin, jossa oli hyvin mietoa rikkihappoliuosta, ja\npuhdisti ketjun kiehauttamalla sitä ahjossa. Coupeau työnsi taas\nGervaiseä katsomaan tätä viimeistä toimitusta. Kun ketju oli\npuhdistettu, oli se tullut tummanpunaiseksi. Se oli valmis jätettäväksi\ntyönantajalle.\n\n-- Tällaisina ne viedään isännälle, selitti levyseppä.\nKiillottajanaiset hankaavat ne sitten veralla kiiltäviksi.\n\nMutta Gervaise tunsi rohkeutensa olevan lopussa. Hän oli\nmenehtymäisillään kuumuudesta, joka kävi yhä sietämättömämmäksi. Ovi\npidettiin kiinni, sillä vähimmästäkin ilmanvedosta sai Lorilleux yskän.\nKun siis ei vieläkään puhuttu heidän naimisiin menostaan, niin Gervaise\ntahtoi lähteä pois ja nykäsi hiljaa Coupeauta takin helmasta. Tämä\nymmärsi. Häntäkin alkoi muuten samoin kuin Gervaisea nolostuttaa ja\nharmittaa tämä tahallinen vaitiolo.\n\n-- No niin, me lähdemme pois, sanoi hän. Me jätämme teidät jatkamaan\ntyötänne.\n\nHän kolisteli jalkojaan vähän aikaa ja jäi odottamaan toivoen, että he\nsanoisivat jotakin tai edes viittaisivat sinne päin. Viimein hän päätti\nitse käydä asiaan käsiksi.\n\n-- Kuulkaahan, Lorilleux, me luotamme teihin, rupeattehan te minun\nvaimoni todistajaksi.\n\nKetjuntekijä kohotti päätään ollen hämmästyvinään, mutta nauroi samalla\npilkallisesti; hänen vaimonsa heitti langanvetorautansa käsistään ja\nasettui seisomaan keskelle lattiaa.\n\n-- Se on siis täyttä totta? murahti ketjuntekijä. Tuosta peijakkaan\nMarjamehusta ei koskaan tiedä, laskeeko hän leikkiä, vai onko hän\ntosissaan.\n\n-- Vai niin, vai tämä se nyt on se nainen, sanoi vuorostaan hänen\nvaimonsa tarkastellen Gervaiseä. Herra Jumala! Meidän asiamme ei ole\nantaa teille neuvoja... On se yhtä kaikki hullua mennä vain noin ikään\nnaimisiin. Mutta sehän ei liikuta kuin teitä molempia. Kun se ei\nonnistu, niin ei saa syyttää kuin itseään, sillä hyvä. Eikä se usein\nonnistu, ei usein, ei usein.\n\nViimeiset sanat hän lausui hitaasti ja pudisti päätään. siirtäen\nkatseensa nuoren naisen kasvoista hänen käsiinsä ja käsistä jalkoihin,\nikäänkuin hän olisi tahtonut riisua hänet alasti nähdäkseen hänen\nihonyppylänsäkin. Gervaise näytti hänestä sievemmältä kuin hän oli\nodottanutkaan.\n\n-- Minun veljelläni on valta tehdä mielensä mukaan, jatkoi hän\nterävämmällä äänellä. Epäilemättä, sukulaiset olisivat ehkä\ntoivoneet... Ainahan niitä tehdään suunnitelmia. Mutta asiat kääntyvät\ntoisinaan niin kummallisesti... Minä puolestani en tahdo riitaa\nrakentaa. Vaikka hän olisi tuonut mukanaan vihon viimeisen, niin minä\nolisin sanonut: Nai hänet ja jätä minut rauhaan... Täällä meillä\nhänellä kumminkin oli hyvä elanto. Hän on jokseenkin lihava; sen kyllä\nnäkee, että hänen ei ole tarvinnut nälkää nähdä. Aina hänellä oli\nkeitto kuumana ihan minuutilleen... Kuulehan, Lorilleux, eikö rouva\nsinusta ole Thérèsen näköinen, muistathan, sen naisen, joka asui tässä\nvastapäätä ja joka kuoli rintatautiin?\n\n-- Niin, hän ei näytä oikein terveeltä, vastasi ketjuntekijä.\n\n-- Ja teillähän on kaksi lasta. Voi, jo minä toki olen sanonut\nveljelleni: Minä en käsitä, mitenkä sinä nait naisen, jolla on kaksi\nlasta... Teidän ei pidä panna pahaksenne, jos minä pidän hänen\npuoltaan: se on aivan luonnollista... Sitä paitsi te ette näytä\nvahvalta... Vai mitä, Lorilleux, hän ei näytä vahvalta?\n\n-- Ei, ei, hän ei ole vahva.\n\nHe eivät virkkaneet mitään hänen jalastaan. Mutta Gervaise ymmärsi\nheidän kieroista katseistaan ja huulten nyrpistyksistään, että he sitä\ntarkottivat. Keltakukkaiseen saaliinsa kääriytyneenä hän seisoi heidän\nedessään vastaillen lyhytsanaisesti kuin tuomarien edessä. Nähdessään\nhänen kärsivän Coupeau viimein huusi:\n\n-- Siitä ei nyt ole kysymys... Se, mistä te puhutte, ei merkitse\nmitään, se on yhdentekevää. Häät pidetään lauvantaina 29 päivänä\nheinäkuuta. Minä olen katsonut sen almanakasta. Sopiiko se teille.\n\n-- Sopiihan se meidän puolestamme koska tahansa, sanoi hänen sisarensa.\nMitä sinä sitten meiltä kysyitkään neuvoa... En suinkaan minä aio estää\nLorilleux'tä olemasta todistajana. Minä tahdon elää rauhassa.\n\nAllapäin, tietämättä enää, mitä tehdä, oli Gervaise työntänyt kenkänsä\nkärjen työhuoneen kivilattiaa peittävän puuristikon loveen; sitten hän\npeläten saattaneensa jotakin epäkuntoon vetäessään jalkansa siitä irti,\nkumartui koettelemaan kädellään. Lorilleux lennätti kiireesti lampun\nlähemmäksi ja tutki epäluuloisesti hänen käsiään.\n\n-- Pitää olla varuillaan, sanoi hän, pienet kultasirut tarttuvat kengän\npohjiin ja tietämättänsä tulee niitä vieneeksi mennessään.\n\nSiitä syntyi koko juttu. Työnantajat eivät sallineet milligrammankaan\njoutuvan hukkaan. Ja hän näytti jäniksen käpälää, jolla hän pyyhki\nkultahiukkaset työpöydältä ja nahkaesiliinasta, jota hän vartta vasten\npiti polvillaan, että kultaa ei pääsisi muuanne karisemaan. Kahdesti\nviikossa lakaistiin työhuone huolellisesti; rikat pantiin talteen ja\npoltettiin, tuhka seulottiin, ja siitä löytyi aina viiteenkolmatta ja\nkolmeenkymmeneen franciin kultaa kuukaudessa.\n\nRouva Lorilleux ei heittänyt silmistään Gervaisen kenkiä.\n\n-- Älkää panko pahaksenne, sanoi hän ystävällisesti hymyillen, mutta\nkatsokaapas kenkänne pohjia.\n\nGervaise punastui, kävi istumaan ja näytti kenkiään, että niissä ei\nollut mitään. Coupeau oli avannut oven huutaen: Hyvästi! äkäisellä\näänellä. Käytävästä hän kutsui Gervaiseä tulemaan perästä. Silloin\nhänkin lähti pois soperrettuaan jonkin kohteliaisuuslauseen: hän\ntoivoi, että tavattaisiin toisiaan ja tultaisiin hyvin toimeen yhdessä.\nMutta talonväki oli jo jälleen ryhtynyt työhönsä mustan työhuoneen\nperällä, jossa pieni ahjo kiilui, niinkuin viimeinen hiipuva hiili\nkuumassa leivin-uunissa. Vaimo, jonka paita oli luistanut olkapäältä,\nniin että paljas iho näkyi punaisena ahjotulen hohteessa, veti uutta\nlankaa, ja joka ponnistuksella hänen kaulansa paisui, sen jänteret\nvääntyivät kuin nuorat kierteille. Mies alkoi uutta ketjua;\nkumartuneena, vesikuulan vihertävässä valossa hän kiinnitti renkaita\ntoisiinsa yhtämittaa, konemaisesti, malttamatta edes välillä pyyhkiä\nhikeä otsaltaan.\n\nPäästyään viimein käytävistä portaiden yläpäähän ei Gervaise voinut\nolla kyyneleet silmissä sanomatta:\n\n-- Tämä ei anna paljoa onnen toivoa.\n\nCoupeau pudisti rajusti päätään. Lorilleux oli saapa häneltä maksun\ntästä illasta. Oliko koskaan nähty mokomata kitupiikkiä! Luuli muka\nettä kukaan tahtoi viedä hituistakaan hänen kultapölyään! Pelkkää\nsaituutta koko juttu! Hänen sisarensa oli kai luullut hänen jäävän\niäkseen naimattomaksi, jotta hän saisi säästöön neljä souta\nlihakeitollaan. Mutta siitä huolimatta piti häiden olla 29 päivä\nheinäkuuta.\n\nMutta kun Gervaise laskeutui alas portaita, tunsi hän yhä sydämensä\nraskaaksi, häntä vaivasi turhanpäiväinen pelko, joka saattoi hänet\nlevottomasti tähystelemään kaiteen suurenneita varjoja. Tähän aikaan\nportaat nukkuivat autioina. Niitä valaisi ainoastaan toisen kerroksen\nkaasulamppu, jonka pienemmäksi väännetty liekki loi pimeän kuilun\npohjalle pisaran valoa kuin yölamppu. Suljettujen ovien takana vallitsi\nsyvä hiljaisuus, päivän rasituksista uupuneet työmiehet olivat\nvaipuneet sikeään uneen heti syömästä päästyään. Silittäjättären\nhuoneesta kuului kumminkin hiljaista naurun kikatusta; hieno valoviiva\ntuli neiti Remanjoun avaimen reiästä ja sisältä kuului saksien\nsipsettä, kun mummo vielä leikkasi harsokankaasta vaatteita\nkolmentoista soun nukeilleen. Alhaalla, rouva Gaudronin asunnossa joku\nlapsi itkeä pillitti taukoamatta. Ja likavesitorvista tunkeutui entistä\nväkevämpi haju. Muutoin vallitsi talossa pimeä, äänetön, syvä rauha.\n\nSillävälin kun Coupeau heidän pihalle päästyään laulavalla äänellä\npyysi portinvartijaa avaamaan porttia, Gervaise kääntyi vielä viimeisen\nkerran katsomaan taloa. Se näytti hänestä vielä suuremmalta kuutonta\ntaivasta vasten. Harmaat seinät, jotka varjossa olivat ikäänkuin\npuhdistuneet homeestaan ja silinneet, näyttivät laajenevan ja kohoavan;\nne olivat entistään alastomammat, kun ryysyt oli riisuttu pois, jotka\npäivällä olivat olleet auringonpaisteessa kuivamassa. Suljetut ikkunat\nnukkuivat. Siellä täällä muutamat kirkkaasti valaistut ikkunat\nnäyttivät ikäänkuin kieroon katsovilta silmiltä. Kunkin sisäänkäytävän\nkohdalla, missä kuudesta kerroksesta päällekkäin näkyi rivi himmeästi\nvalastuja ikkunoita, kohosi kuin kapea valotorni. Kotelotehtaasta,\ntoisesta kerroksesta loi lampunsäde keltaisen valojuovan\npihakivitykselle halkaisten alakerran verstaita peittävän pimeyden. Ja\ntämän pimeyden perältä, pihan kostealta kulmalta kuului halki\nhiljaisuuden, kun vesipisarat yksitellen tipahtelivat vesijohdon\nhuonosti kiinni väännetystä raanasta. Silloin Gervaisestä tuntui kuin\ntalo olisi tahtonut musertaa hänet jäätävän painonsa alle. Se oli taas\ntuota hänen turhanpäiväistä pelkoaan, lapsellisuutta, jolle hän nauroi\nperästä päin.\n\n-- Varokaa! huusi Coupeau.\n\nJa Gervaisen täytyi päästäkseen ulos hypätä ison lätäkön yli, joka oli\njuossut värjäyslaitoksesta. Tällä kertaa lätäkkö oli tummansininen kuin\nkesäinen taivas, johon portinvartijan pienestä yölampusta heijastui\ntähtiä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nGervaise ei tahtonut hääkemuja. Mitä sitä suotta rahaa tuhlaamaan? Sitä\npaitsi häntä hiukan hävetti naapurien tähden, hänestä oli joutavaa\nmennä naimisiin koko maailman nähden. Mutta Coupeau pani vastaan: eihän\nnyt naimisiin voinut toki mennä noin vaan edes syömättä yhdessä vähän\nruokaa. Hän ei välittänyt naapureista vähääkään. Hän tarkotti vain\njotakin aivan yksinkertaista: pieni kävelyretki iltapäivällä, ennenkuin\nmennään syömään kaniinipaistia ensimäiseen ruokapaikkaan, mikä tielle\nsattuu. Eikä tietenkään soittoa jälkiruuan ajaksi eikä klarinettia\nnaisille tanssin tahtia antamaan. Ei muuta kuin kilistetään hiukan\nlaseja, ennenkuin kukin palaa kotiinsa nukkumaan.\n\nLeikkiä laskien ja ilvehtien levyseppä sai Gervaisen suostumaan, kun\nhän hänelle vannoi, ettei pidettäisi liikaa iloa. Hän lupasi pitää\nlaseja silmällä ettei kukaan saisi ottaa liian pitkää ryyppyä. Niin hän\nsitten hommasi kekkerit Augusten »Hopeamyllyssä» Chapellen bulevardin\nvarrella viidellä francilla hengeltä. Augustella oli pieni viinikauppa,\njossa oli huokeat hinnat. Puodin takana pihalla oli tanssipaikka kolmen\nakaasiapuun alla. Toinen kerros oli heille aivan sopiva. Kymmenen\npäivää Coupeau haali kokoon vieraita; hänen sisarensa talosta\nGoutte-d'Orin kadun varrella kutsuttiin: herra Madinier, neiti Remanjou\nja rouva Gaudron miehineen. Lopuksi hän sai Gervaisen myöntymään\nsiihen, että hän sai kutsua kaksi toveriaan Paistikkaan ja Saappaan.\nTosin Saapas tahtoi olla hieman väkeviin menevä, mutta hänellä oli niin\ntavaton ruokahalu, että hänet aina kutsuttiin kekkereihin, jotta\nsaatiin nauraa ravintoloitsijan nyrpeälle naamalle, kun se peijakas\npisti poskeensa hyvästikin kaksitoista naulaa leipää. Gervaise\npuolestaan lupasi tuoda työnantajansa, rouva Fauconnier'n sekä herra ja\nrouva Bochen, jotka olivat hyvin kunnon ihmisiä. Yhteensä tulisi siis\nviisitoista henkeä pöytään. Se riitti. Kun on liian paljon väkeä, niin\nsiitä syntyy aina lopuksi riitaa.\n\nMutta Coupeaulla ei ollut niin soutakaan. Koettamatta herrastella hän\nkumminkin tahtoi esiintyä niinkuin sulhasmies ainakin. Hän lainasi\nviisikymmentä francia työnantajaltaan. Niillä hän ensiksi osti\nvihkimäsormuksen, kahdentoista francin kultasormuksen, jonka Lorilleux\nhankki hänelle tehtaasta yhdeksällä francilla. Sitten hän tilasi pitkän\ntakin, housut ja liivit eräältä Myrrhakadun varrella asuvalta\nräätäliltä, jolle hän antoi ainoastaan kaksikymmentäviisi francia\nkäsirahaa; hänen kiiltonahkaiset kenkänsä ja huopahattunsa voivat vielä\nmennä mukiin. Kun hän oli pannut erikseen kymmenen francia, mitkä\nmenivät kekkereihin hänen ja Gervaisen puolesta, lasten näet piti\npäästä mukaan kaupan päällisiksi, niin hänelle jäi parhaiksi kuusi\nfrancia, minkä messu maksoi köyhien alttarilla. Tosin hän ei pitänyt\npapeista, hänen sydäntään kirveli viedä kuusi franciaan noille\nkirpunnylkijöille, jotka ilmankin aina viettivät makean leivän päiviä,\nMutta avioliitto ilman messua, sanoipa siitä mitä hyvänsä, ei ollut\noikea avioliitto. Hän meni itse kirkkoon tinkimään; ja tuntikauden hän\notteli vanhan, pienen papin kanssa, jolla oli likainen kaapu päällä, ja\njoka oli itara kuin hedelmänmyyjätär. Hänen teki mieli sivaltaa äijää\nkorvalle. Sitten hän piloillaan kysyi häneltä, eikö hän puodistaan\nlöytäisi helppohintaista messua ei kumminkaan kovin kulunutta, joka\nvielä kelpaisi siivon pariskunnan käytettäväksi. Vanha pappi parka\nmurisi, että Jumalasta ei ollut ensinkään hauskaa siunata hänen\nliittoaan, mutta taipui lopulta antamaan hänelle messun viidellä\nfrancilla. Siinä säästyi heti kaksikymmentä souta. Hänelle jäi siis\nkaksikymmentä souta.\n\nGervaisekin puolestaan tahtoi olla siistinä vihillä. Niin pian kuin\nnaimiskauppa oli päätetty, hän alkoi puuhata. Hän oli työssä\ntavallista myöhempään iltaisin ja sai siten säästetyksi kolmekymmentä\nfrancia. Hänen teki kovasti mieli pientä hartioilla pidettävää\nsilkkiliinaa, joita oli saatavissa kolmellatoista francilla\nFaubourg-Poissonnière-kadun varrella. Sen hän osti. Sitten hän erään\nrouva Fauconnier'n talossa kuolleen pesijättären leskeltä osti\nkymmenellä francilla tummansinisen villahameen, jonka hän kokonaan\npurki ja laittoi uudestaan itselleen sopivaksi. Jäljellä olevalla\nseitsemällä francilla hän sai pumpulisormikkaat, ruusun hattuunsa ja\nkengät vanhemmalle pojalleen Claudelle. Onneksi poikien puvut olivat\nvielä mukiin meneviä. Neljä yötä hän valvoi puhdistaessaan kaikkea ja\ntarkastaessaan aina pienemmätkin sukkiensa ja paitansa reijät.\n\nVihdoin perjantai-iltana, suuren päivän aattona oli Gervaisella ja\nCoupeaulla työstä palattuaan vielä hommaa kello yhteentoista saakka.\nSitten he, ennenkuin kumpikin meni makaamaan omaan huoneeseensa,\nviettivät tuntikauden yhdessä morsiamen kamarissa hyvin tyytyväisinä,\nettä kaikki valmistushommat olivat loppuneet. Huolimatta päätöksestään\nolla välittämättä naapureista he kumminkin olivat koettaneet tehdä\nkaikki parhaan kykynsä mukaan ja puuhanneet niin, että olivat peräti\nväsyksissä. Kun he sanoivat toisilleen hyvää yötä, olivat he nukkua\nseisalleen. Mutta yhtäkaikki heiltä pääsi syvä helpotuksen huokaus. Nyt\noli kaikki selvillä. Coupeaulla oli todistajina herra Madinier ja\nPaistikas, Gervaisella Lorilleux ja Boche. Heidän piti kuuden kesken\nmennä kaikessa rauhassa tuomarin virastoon ja kirkkoon ilman sen\nsuurempaa saattojoukkoa kintereillään. Sulhasen molemmat sisaretkin\nolivat luvanneet jäädä kotiinsa, kun heidän läsnäolonsa ei ollut\nvälttämätön. Ainoastaan muori Coupeau oli ruvennut itkemään ja sanonut,\nettä hän ennemmin lähtisi vaikka edeltäpäin ja kätkeytyisi johonkin\nnurkkaan kuin jäisi pois: ja hänet oli luvattu ottaa mukaan. Kello yksi\noli koko seurueen määrä kokoontua »Hopeamyllyyn». Sieltä oli aikomus\ntehdä huviretki Saint-Denis'hin, jotta saataisiin parempi ruokahalu.\nSinne oli mentävä junalla ja palattava takaisin jalan pitkin suurta\nviertotietä. Siitä piti tulla hauska retki, ei mitään ylenpalttista\nmässäystä, vaan kaiken piti käydä siivosti ja kunnollisesti, jos kohta\niloa ei saanut puuttua.\n\nLauvantai-aamuna pukeutuessaan Coupeau alkoi käydä levottomaksi\nkatsellessaan kahdenkymmenen soun rahaansa. Hänen johtui mieleensä,\nettä hänen kohteliaisuuden vuoksi täytyi kai tarjota lasi viiniä ja\nkinkkuviipale todistajille päivällistä odottaessa. Voisihan\nniitä sitä paitsi sattua odottamattomiakin menoja. Kaksikymmentä souta\nei totisesti riittänyt. Vietyään Clauden ja Etiennen rouva Bochen\nluo, jonka piti tuoda heidät illalla päivällisille, hän riensi\nGoutte-d'Or'in kadulle ja nousi rohkeasti Lorilleux'n luo lainaamaan\nhäneltä kymmenen francia. Se oli hänestä hyvin vastenmielistä, sanat\nkangersivat hänen kurkussaan, sillä hän tiesi jo ennakolta, kuinka\nhänen lankonsa oli irvistävä. Tämä murisi ja ärisi kuin äkäinen koira,\nmutta antoi kumminkin lopuksi kaksi sadan soun rahaa. Sisarensa Coupeau\nkuuli murahtavan hampaittensa välistä, että »hyvästipä se alkoikin».\n\nVihkiminen oli määrätty tapahtuvaksi tuomarin virastossa puoli\nyhdentoista aikaan. Oli erittäin kaunis ilma, aurinko paahtoi katuja\nkuin ukkosen edellä. Morsiuspari, sulhasen äiti ja todistajat\njakaantuivat kahteen ryhmään, jotta eivät herättäisi huomiota.\nEellimäisenä kulki Gervaise Lorilleux'n käsikynkässä, herra Madinier\ntalutti muori Coupeauta; vasta parinkymmenen askeleen päässä toisella\nkatukäytävällä tulivat Coupeau, Boche ja Paistikas. Näillä kolmella oli\npäällä musta pitkä takki; Bochella oli keltaiset housut: Paistikkaalla\nei ollut liiviä ja sentähden hän oli pannut takkinsa napit kiinni\nkaulaan asti, takin kauluksen päällä näkyi vaan nuoraksi väännetyn\nkaulahuivin nurkka. Ainoastaan herra Madinier'lla oli iso hännystakki;\nja vastaan tulijat pysähtyivät katsomaan tätä herraa taluttamassa\nlihavaa muori Coupeauta, jolla oli yllään vihreä saali ja musta,\npunanauhainen myssy päässä. Gervaise näytti hyvin lempeältä ja\niloiselta tummansinisessä hameessaan, kapea silkkiliina tiukasti\nhartioille puristettuna ja kuunteli kohteliaasti Lorilleux'n\npilapuheita, joka kuumuudesta huolimatta ihan katosi mahdottoman isoon\nsäkin muotoiseen palttooseensa. Silloin tällöin, kadun kulmissa\nGervaise käänsi hiukan päätään, ja vilkasi hienosti hymyillen\nCoupeauhon, josta uudet, päivänpaisteessa loistavat vaatteensa\ntuntuivat oudoilta.\n\nVaikka he kävivät hyvin hitaasti, saapuivat he runsaasti puoli tuntia\nliian aikaiseen tuomarin virastoon.\n\nJa kun tuomari myöhästyi, niin heidän vuoronsa tuli vasta yhdentoista\ntienoossa. He istuivat odottamassa salin nurkassa katsellen korkeata\nkattoa ja kolkon näköisiä seiniä ja puhelivat hiljaa keskenään.\nLiikanaisesta kohteliaisuudesta he väistivät tuoliaan syrjemämksi joka\nkerran kuin joku viraston palvelija kulki ohi. Kumminkin he puoliääneen\nhaukkuivat tuomaria tyhjäntoimittajaksi; hän mahtoi varmaankin olla\nhenttunsa luona leiniään hierottamassa; tai ehkäpä hän oli kadottanut\nvirkanauhansa. Mutta kun hän vihdoin tuli, nousivat he kunnioittavasti\nseisomaan. Heitä käskettiin istuutumaan paikoilleen. Silloin he saivat\nnähdä kolmet vihkiäiset, porvarillisille hääseurueineen, valkopukuisia\nmorsiamia, kassapäitä tyttösiä, punavöisiä neitosia, ja loppumattomia\njonoja elähtäneitä herroja ja naisia, jotka näyttivät hyvin tuntevan\noman arvonsa. Kun heidät viimeinkin huudettiin esille, ei vihkimisestä\nollut tulla mitään, sillä Paistikas oli hävinnyt. Boche löysi hänet\nulkoa torilta piippua polttamassa. Olivatpa ne vietävän pöyhkeitä nämä\nvirastoherrat, kun eivät muka aikoneet lainkaan välittää ihmisistä\nsiitä syystä vain, ettei ollut voinkarvaisia hansikkaita työntää heidän\nnokkansa alle! -- Ja koko toimitus, naimiskaaren lukeminen, kysymysten\nteko ja asiakirjain allekirjotus suoritettiin niin joutuisasti, että he\njäivät töllistelemään toisiinsa luullen itseltään varastetun ainakin\npuolet koko juhlallisuudesta. Päästä pyörällä ja sydän kurkussa\nGervaise painoi nenäliinan huulilleen. Muori Coupeau itki kuumia\nkyyneleitä. Kukin oli pannut parastaan piirtäessään nimensä luetteloon\nisoilla, ontuvilla kirjaimille, paitsi sulhanen, joka oli vetänyt\nristin, kun ei osannut kirjottaa. Jokainen antoi neljä souta köyhille.\nKun vahtimestari antoi vihkimätodistuksen Coupeaulle, nykäsi Gervaise\nhäntä kyynäspäästä ja hän päätti vielä antaa viisi souta.\n\nTuomarin virastosta kirkkoon oli aika pitkä matka. Matkan varrella\njoivat miehet olutta, muori Coupeau ja Gervaise marjamehua ja vettä. Ja\nheidän oli kuljettava pitkää katua, johon aurinko paistoi kohdasteensa\njättämättä vähääkään varjoa. Suntio odotti heitä keskellä tyhjää\nkirkkoa. Hän työnsi heidät pieneen kappeliin ja kysyi heiltä äkäisesti,\nettä uskontoa pilkatakseenko he niin myöhään saapuivat kirkkoon. Eräs\npappi tuli pitkin askelin nyrpeän näköisenä, nälästä kalpeana. Hänen\nedellään astua tipsutti apulainen, likainen messupaita päällä. Hän\njoudutti messua, minkä kerkesi, nieleksien latinaisia lauseita, kääntyi\nympäri, kumarteli ja levitteli käsiään kovalla kiireellä katsoen\nkarsaasti morsiuspariin ja heidän todistajiinsa. Sulhanen ja morsian\nolivat alttarin edessä hyvin hämillään. Tietämättä milloin piti\npolvistua, milloin nousta seisomaan tai istuutua, he odottivat merkkiä\napulaiselta, Todistajat jäivät varmuuden vuoksi koko ajaksi seisomaan.\nMuori Coupeau oli taas heltynyt itkemään ja vuodatti kyyneleitä\nmessukirjaan, jonka hän oli lainannut eräältä naapurin vaimolta. Sillä\nvälin oli kello lyönyt kaksitoista, viimeinen messu oli luettu, kirkko\ntäyttyi jalkojen kopseesta ja ryskeestä, kun kirkon palvelijat\nasettelivat tuoleja paikoilleen. Pääalttaria mahdettiin laittaa kuntoon\njotakin juhlaa varten, sillä verhoilijat kuuluivat siellä naulailevan\nmattoja. Ja syrjäisen kappelin perällä tomun seassa, mikä nousi suntion\nlakaistessa lattiaa, laski ärtyisen näköinen pappi pikimältään kuivat\nkätensä Gervaisen ja Coupeaun kumartuneiden päiden päälle ja näytti\nyhdistävän heidät keskellä muuttokiirettä Jumalan poissa ollessa kahden\nvakavan messun lomassa. Kun hääseurue oli uudestaan kirjottanut nimensä\nvihkimäluetteloon sakastissa ja kun se oli taas tullut ulos kirkkaaseen\npäiväpaisteeseen, olivat he tuokion ajan kuin puusta pudonneet ja vähän\nsäikähtäneet siitä, että vihkimys oli mennyt aivan kuin täyttä laukkaa.\n\n-- Kas niin! sanoi Coupeau nauraen väkinäisesti.\n\nHän näytti nololta, hänestä ei siinä ollut mitään naurettavaa.\nKumminkin hän lisäsi:\n\n-- Eipä siinä liikoja siekailla. Se käy kuin hampaan kiskaisu: ei\nkerkiä älähtääkään. Ne vihkivät kivuttomasti.\n\n-- Niin, niin, kaunista työtä, irvisteli Lorilleux. Se sukaistaan\nviidessä minuutissa ja kestää sitten koko elinajan... Marjamehu parka!\n\nJa kaikki todistajat taputtivat levyseppää olalle. Tämä pöyhistihe\nmielissään. Sillä välin Gervaise hymyillen, silmät kumminkin kosteina,\nsuuteli muori Coupeauta.\n\n-- Älkää olko huolissanne, vastasi hän mummon katkonaisiin sanoihin,\nminä teen, minkä voin. Jos meille käy huonosti, niin se ei ole minun\nsyyni. Ihan varmaan ei, sillä minulla on liian suuri halu elää\nonnellisena. Mutta nyt se on tehty ja tehty seisoo. Meidän asiamme on\nnyt kummankin tehdä voitavamme tullaksemme toimeen keskenämme.\n\nSitten lähdettiin suoraan »Hopeamyllyyn». Coupeau kulki käsikoukussa\nvaimonsa kanssa. He astuivat nopeasti, nauroivat ja jättivät innoissaan\ntoiset pari sataa askelta jäljelle, eivätkä nähneet taloja eikä\nvastaantulijoita tai vaunuja. Esikaupungin pauhina soi kuin kellon\nsoitto heidän korvissaan. Kun he saapuivat viinikauppaan, tilasi\nCoupeau heti kaksi litraa viiniä, leipää ja kinkkua pieneen,\nlasiseinäiseen alakerran syrjähuoneeseen, ilman lautasia ja\npöytäliinaa, yksinkertaisesti suun avaukseksi. Mutta kun hän huomasi,\nettä Bochella ja Paistikkaalla oli oikein rehellinen nälkä, hän käski\ntuoda litran lisää ja palasen juustoa. Muori Coupeaulla ei ollut nälkä,\nhän oli liiaksi liikutettu voidakseen syödä. Gervaise, joka oli janoon\nnääntymäisillään, joi lasillisen vettä, jossa oli vain nimeksi viiniä\nseassa.\n\n-- Tämä on minun asiani, sanoi Coupeau ja meni heti tiskin luo, jossa\nhän maksoi neljä francia viisi souta.\n\nMutta kello oli jo yksi ja kutsuvieraat alkoivat saapua. Rouva\nFauconnier, lihavahko, vielä kaunis nainen, ilmestyi ensiksi. Hänellä\noli kukikas liinahame, ruusunpunainen kaulaliina ja hattu, jossa oli\nkukkurallaan kukkia. Sitten tulivat yhdessä neiti Remanjou,\nijankaikkinen musta hameensa päällään, jota hän ei näyttänyt riisuvan\nedes maata mennessään, ja Gaudronin pariskunta. Mies oli lihava\nköllikkä, jonka ruskeat liivit raksahtelivat vähimmästäkin liikkeestä.\nHänen vaimonsa oli tavattoman laaja, sillä hän oli viimeisillään, ja\nhänen helakka, sinipunerva hameensa näytti vielä lisäävän hänen\nvatsansa pulleutta. Coupeau selitti, ettei tarvinnut odottaa Saapasta.\nHänen oli määrä yhtyä hääjoukkoon Saint-Denis'n tiellä.\n\n-- Ei ole paha! huusi rouva Lerat sisälle tullessaan, sieltä on tulossa\naika ryöpäkkä! Tästä vasta se ilo alkaa!\n\nJa hän kutsui toisiakin ikkunan ääreen katsomaan mustia ukkospilviä,\njotka nopeasti nousivat Pariisin eteläkulmalta. Rouva Lerat, Coupeaun\nvanhin sisar, oli pitkä, laiha, miesmäinen nainen, joka puhui nenäänsä.\nHänellä oli liian väljä tummanruskea hame, jonka pitkät rimpsut tekivät\nhänet laihan, vedestä nostetun villakoiran näköiseksi. Hän leikitteli\npäivänvarjollaan kuin kepillä. Syleiltyään Gervaiseä hän jatkoi:\n\n-- Te ette usko, millainen ilma siellä on... Kadulla tuulee niin, että\ntuntuu kuin tulta tupruttaisi vasten naamaa.\n\nKaikki selittivät silloin, että he jo hyvän aikaa olivat tunteneet,\nettä ilmassa oli ukkosta. Kun oli tultu ulos kirkosta, oli herra\nMadinier kyllä huomannut, mikä siitä oli tulossa. Lorilleux kertoi,\nettä hänen liikavarpaitaan oli pakottanut niin, että hän kolmesta asti\naamulla ei ollut saanut unta. Eipähän siitä mikä muu voinut tullakaan\nlopulta, kun näet jo kolme päivää oli ollut kerrassaan liian kuumaa.\n\n-- Eiköhän tuo tuosta painune syrjään, sanoi Coupeau seisten ovella\ntarkastelemassa taivasta levottoman näköisenä. Johan täällä ovat kaikki\nkoolla paitsi minun sisareni, voitaisiinhan tästä yhtä kaikki lähteä,\nkunhan hän tulee.\n\nRouva Lorilleux oli tosiaankin myöhästynyt. Rouva Lerat oli juuri\npoikennut hänen luokseen tullakseen yhtä matkaa, mutta kun tämä oli\nollut vasta panemassa päälleen kureliiviä, oli heidän välillään\nsyntynyt väittely. Pitkä leski lisäsi kuiskaten veljensä korvaan:\n\n-- Minä jätin hänet siihen paikkaan. Hän on hirveän huonolla\ntuulella!... Saatpa itse nähdä!\n\nJa hääseurueen täytyi kärsivällisesti odottaa vielä neljännes tuntia\nseisoskellen viinikauppiaan puodissa miesjoukon keskellä, jotka\nsurvivat ja puukkivat heitä tullessaan ottamaan naukun tiskin ääressä,\nTuon tuostakin Boche tai rouva Fauconnier tai Paistikas erosi joukosta,\nmeni aina katukäytävän reunalle töllistelemään taivasta kohti. Ukkonen\nei painunut ensinkään syrjään; ilma alkoi pimetä, tuulenpuuskat\npyyhkivät pitkin maata nostaen valkoisia tomupyörteitä. Kun ukkonen\nensi kerran jyrähti, teki neiti Remanjou ristinmerkin. Kaikkien silmät\nkääntyivät levottomasti peilin yläpuolella olevaan seinäkelloon: se oli\njo kahtakymmentä vailla kaksi.\n\n-- No nyt se alkoi, huusi Coupeau. Nyt enkelit itkevät.\n\nRankkasade lakaisi katua, jossa naiset pakenivat pitäen kahden käden\nhameitaan. Tämän ensimäisen sadekuuron aikana rouva Lorilleux vihdoin\nsaapui hengästyneenä, raivoissaan, taistellen kynnyksellä\nsateenvarjonsa kanssa, joka ei tahtonut mennä kiinni.\n\n-- Onko mokomata ennen nähty! soperti hän. Se tapasi minut parhaiksi\novella. Minun teki jo mieleni kääntyä takaisin ja riisua juhlavaatteet\npäältäni. Siinä olisinkin tehnyt viisaimmin... Onpa nämä kauniit häät!\nMinä jo sanoin, että olisi pitänyt lykätä kaikki ensi lauvantaihin. Ja\nnyt sataa, kun ei minua toteltu! Sen parempi! sen parempi, vaikka koko\ntaivas revetköön!\n\nCoupeau koetti häntä tyynnyttää, mutta hän käski häntä menemään\ntiehensä. Ei suinkaan Coupeaussa ollut hänen hameensa maksajaa, jos se\noli mennyt pilalle. Hänellä oli musta silkkihame, joka oli tukahduttaa\nhänet; liian ahdas röijy pingotti napinreikiä ja puristi häntä\nolkapäistä, ja tupen muotoon leikattu hame oli niin kireällä lanteista,\nettei hän päässyt astumaan kuin aivan lyhyin askelin. Kumminkin\nkatselivat häntä seurassa olevat naiset suu nyrpällään, kadehtien hänen\npukunsa komeutta. Hän ei näyttänyt huomaavankaan edes Gervaiseä, joka\nistui muori Coupeaun vieressä. Hän kutsui luokseen Lorilleux'n, pyysi\nhäneltä nenäliinan ja alkoi puodin nurkassa huolellisesti pyyhkiä\nyksitellen silkille vierähtäneitä vesipisaroita.\n\nSillä välin oli sadekuuro äkkiä lakannut. Päivä yhä pimeni, tuli\nmelkein yö, lyijynkarvainen yö, jota leveät salamat valaisivat.\nPaistikas sanoi nauraen, että varmaan kohta alkaa sataa vanhoja\npappeja. Silloin rajuilma puhkesi tavattomalla vimmalla. Puolisen\ntuntia satoi vettä kuin korvosta kaataen, ukkonen jyrisi lakkaamatta.\nMiehet seisoivat ovella katsellen sadetta, joka oli kuin harmaa seinä,\ntulvehtivia katuojia ja veden räiskinää lätäköistä. Naiset olivat\npeloissaan kyyristyneet istumaan kädet silmillä. Puhekaan ei enää\nluistanut, kurkkua tuntui hiukan ahdistavan. Boche yritti laskea\nleikkiä ukkosesta, sanoen, että pyhä Pietari aivasteli siellä ylhäällä,\nmutta ei saanut ketään nauramaan. Mutta kun ukkonen alkoi jyrähdellä\nharvemmin ja painui loitommaksi, niin rupesi seurue taas käymään\nkärsimättömäksi, suuttumaan ukkoselle, kiroilemaan ja puimaan nyrkkiä\npilville. Taivas oli nyt käynyt tuhkanharmaaksi, ja sieltä valui hienoa\nsadetta, loppumattomasti.\n\n-- Kello on jo yli kahden, huusi rouva Lorilleux. Emmehän me kumminkaan\nvoi jäädä tänne yöksi.\n\nNeiti Remanjou puhui, että pitäisi yhtä kaikki lähteä maalle, vaikka ei\npäästäisi edemmäksi kuin kaupungin muurin vallihautoihin, mutta koko\nhääjoukko pani vastaan: tiet mahtoivat olla kauniissa siivossa, eihän\nnyt voisi edes istuutua ruohikkoon; sitä paitsi ei sateesta näyttänyt\nloppua tulevankaan, voisipa se vielä yltyäkin. Coupeau, joka silmillään\nseurasi erästä likomärkää työmiestä, joka rauhallisesti astui sateessa,\nmurahti:\n\n-- Jos se Saapas tolvana odottaa meitä Saint-Denis'n tiellä, niin ei\nhän ainakaan saa auringonpistoa.\n\nSille naurettiin. Mutta huono tuuli vain paheni. Se kävi lopulta\nsietämättömäksi. Täytyi päättää jotakin. Eipä tietenkään ollut tarkotus\njäädä näin särkeä paistamaan päivälliseen asti. Niinpä neljännestunnin\naikaa, sateen itsepintaisesti kestäessä kaikki miettivät päänsä puhki.\nPaistikas ehdotti korttipeliä; Boche, joka oli aika koiranleuka,\nsanoi tietävänsä hyvin hauskan pikku leikin, ripitysleikin; rouva\nGaudron puhui, että mentäisiin syömään sipulileivoksia Chaussée\nClignancourt'ille; rouva Lerat olisi tahtonut, että olisi kerrottu\nkaskuja; Gaudronilla ei ollut ikävä, hänen oli siellä hyvä olla, olisi\nvain heti tahtonut käydä ruokaan käsiksi. Ja jokaisesta ehdotuksesta\nkiisteltiin ja suututtiin: mikä oli typerää, mikä ikävystyttävää,\neiväthän he mitä lapsia olleet. Kun sitten Lorilleux, tahtoen hänkin\nsanoa sanottavansa, keksi jotakin hyvin yksinkertaista, että näet\nmentäisiin kävelemään ulkobulevardeille aina Père-Lachaisen\nhautausmaalle, jossa voitaisiin käydä katsomassa Heloisen ja Abelardin\nhautaa, jos aikaa riittäisi, silloin ei rouva Lorilleux enää jaksanut\nhillitä itseään, vaan päästi suuttumuksensa valloilleen. Hän ainakin\nlähti tiehensä! Sen hän teki! Oliko tarkotus pitää ihmisiä pilkkanaan.\nHän oli pukeutunut ja juossut sateessa sulkeutuakseen muka\nviinikauppaan! Ei, totisesti! hän oli saanut tarpeekseen mokomista\nhäistä, ennemmin hän oli omassa kodissaan. Coupeaun ja Lorilleux'n\ntäytyi tukkia häneltä tie. Hän vain hoki:\n\n-- Menkää tiehenne siitä! Minä lähden pois, sanon minä.\n\nKun hänen miehensä oli onnistunut saada hänet rauhottumaan, lähestyi\nCoupeau Gervaiseä, joka yhä istui tyynenä nurkassaan puhellen anoppinsa\nja rouva Fauconnier'n kanssa.\n\n-- Mutta tehän että ehdota mitään! sanoi Coupeau, uskaltamatta vielä\nsinutella Gervaiseä.\n\n-- Oo, minä suostun vaikka mihin, vastasi hän nauraen. Minä en pane\nvastaan. Lähdettiinpä ulos tai jäätiin tänne, se on minulle\nyhdentekevää. Minun on täällä hyvin hyvä olla, en muuta kaipaa.\n\nJa tosiaankin hänen kasvoistaan loisti tyyni ilo. Siitä asti kuin\nvieraat olivat tulleet, oli hän puhellut jokaiselle hieman hiljaisella\nja liikutetulla äänellä, tyytyväisen näköisenä, sekaantumatta\nriitoihin. Ukonilman aikana hän oli silmiään värähyttämättä katsonut\nsalamoita, ikäänkuin hän niiden räikeässä valossa olisi nähnyt vakavia\nasioita hyvin kaukana tulevaisuudessa.\n\nHerra Madinier ei ollut kuitenkaan vielä ehdottanut mitään. Hän nojasi\ntiskiin, hännystakin liepeet levällään, säilyttäen isännälle kuuluvan\narvokkuutensa. Hän kakosteli pitkään ja pyöritti suuria silmiään.\n\n-- Ka, miksi ei voitaisi käydä museossa, sanoi hän leukaansa\nsilitellen ja kysyi läsnäolijain mieltä silmäluomiaan räpytellen.\n\n-- Siellä on muinaisesineitä, kuvia, tauluja, koko joukko tavaraa. Se\non hyvin opettavaista. Ehkäpä te hyvinkään ette tunne sitä. Kyllä sitä\nkannattaa käydä katsomassa ainakin yhden kerran.\n\nKaikki katselivat toisiinsa epätietoisina. Ei, Gervaise ei ollut nähnyt\nsitä; eikä rouva Fauconnier, eikä Boche, eikä muutkaan. Coupeau luuli\nkyllä käyneensä siellä jonakin sunnuntaina, mutta hän ei sitä muistanut\noikein selvään. Epäröitiin kumminkin, kunnes rouva Lorilleux, johonka\nherra Madinier'n arvokkuus teki suuren vaikutuksen, sanoi, että hänestä\nehdotus oli hyvin sopiva ja säädyllinen. Kun kerran uhrattiin päivä ja\noltiin juhlavaatteissa, niin olihan yhtä hyvä käydä katsomassa jotakin\nopikseen. Kaikki hyväksyivät ehdotuksen. Kun sadetta yhä vielä jatkui\nvähän, lainattiin viinikauppiaalta sateenvarjoja, vanhoja, sinisiä,\nvihreitä, ruskeita sateenvarjoja, joita ostajat olivat unohtaneet; ja\nniin lähdettiin museoon.\n\nHääjoukko kääntyi oikealle, kulki Pariisiin Saint-Denis'n esikaupungin\nkautta. Coupeau ja Gervaise astuivat taas etunenässä, juoksujalkaa,\njättäen toiset jäljelle. Herra Madinier talutti nyt käsikynkässään\nrouva Lorilleux'tä, koska muori Coupeau oli jäänyt viinikauppaan\nhuonojen jalkojensa tähden. Sitten tulivat Lorilleux ja rouva Lerat,\nBoche ja rouva Fauconnier, Paistikas ja neiti Remanjou, viimeksi\nGaudron'in pariskunta. Kaikkiaan oli kaksitoista henkeä. Siitä syntyi\njo aika pitkä jono katukäytävälle.\n\n-- Emme me vaan ilmaiseksi tätä lystiä saa, sen minä vannon, selitti\nrouva Lorilleux herra Madinier'lle. Me emme tiedä mistä Coupeau lienee\nhänet ottanut, taikka oikeastaan me sen tiedämme liiankin hyvin: mutta\nmitäs se meitä liikuttaa, eikö niin?... Minun mieheni täytyi ostaa\nhänelle vihkimäsormuskin. Tänä aamuna ylösnoustessa täytyi lainata\nheille kymmenen francia, joita ilman ei olisi saatu mitään aikaan... On\nsekin morsian, joka ei tuo edes yhtään sukulaista häihinsä! Hän sanoo\nitsellään olevan Pariisissa sisaren makkarakauppiaana. Minkätähden ei\nhän sitten ole kutsunut häntä?\n\nHän keskeytti puheensa osottaakseen Gervaiseä, joka viistolla\nkatukäytävällä ontui pahasti.\n\n-- Katsokaas nyt tuota! Onkos tämä laitaa!... Mokomakin nilkuttaja!\n\nJa tämä sana: Nilkuttaja meni suusta suuhun.\n\nLorilleux nauraa kikatti sanoen, että se nimihän hänelle oli\nannettavakin. Mutta rouva Fauconnier puolusti Gervaiseä: oli väärin\npilkata häntä, hän oli siisti kuin vasta lyöty sou ja reippaasti hän\nteki työtä, milloin tarvis vaati. Rouva Lerat, joka aina teki ilkeitä\nsalaviittauksia sanoi hänen jalkaansa lemmenkoukuksi, ja lisäsi, että\nmonet miehet pitivät sellaisesta, tahtomatta sitä sen paremmin\nselittää.\n\nPäästyään Saint-Denis'n kadun päähän, meni hääjoukko bulevardin poikki.\nSen täytyi odottaa vähän aikaa, ennenkuin pääsi pujahtamaan ajajain\njonon läpi; sitten se tuli viertotielle, joka sateesta oli kokonaan\nvetelän kuran vallassa. Sade alkoi uudestaan, hääsaaton täytyi avata\nsateenvarjot; ja näiden surkean näköisten, risaisten sateenvarjojen\nalla, joita miehet pitivät käsissään, naiset kantoivat helmojaan.\nHeidän siinä ropakossa rämpiessään ulottui heidän jononsa toiselta\nkatukäytävältä toiselle. Silloin pari jätkää alkoi heille huutaa kuin\nkarnevalikulkueelle, ohikulkijoita kerääntyi heidän ympärilleen, ja\npuotilaisia ilmestyi ikkunoihinsa huvitetun näköisinä katsomaan.\nMeluavan väkijoukon keskellä, bulevardin harmaata, märkää taustaa\nvasten näytti kulkue räikeän kirjavalta. Siinä oli Gervaisen\nhelakansininen ja rouva Fauconnier'n kukikas hame, Bochen keltaiset\nhousut; ja näiden juhlatamineissaan kankeiden ihmisten hullunkurisuutta\nlisäsi Coupeaun kiiltäväksi kulunut pitkätakki ja herra Madinier'n\nleveäliepeinen hännystakki; muotien moninaisuutta enensi vielä rouva\nLorilleux'n komea puku, rouva Lerat'n rimpsut ja neiti Remanjoun\nrepaleiset hameenhelmat. Siinä oli nähtävänä köyhien koko nukkavieru\nylellisyys. Mutta suurinta iloa herättivät herrojen hatut, jotka\npimeässä kaapin komerossa talletettuina olivat vanhettuneet ja\nmenettäneet alkuperäisen kiiltonsa; muodoltaan ne olivat toinen\ntoistaan hullunkurisempia, korkeita, leveitä, suippoja, millä oli\nylöspäin käpristetyt, millä litteät lierit, millä liian leveät tai\nliian kapeat. Ja katsojain nauru yltyi vielä, kuin viimeisenä, kulkueen\nlopussa räikeän sinipunervassa puvussaan asteli rouva Gaudron,\nkarttaaja, jonka kohtuinen vatsa pullotti tavattoman laajana. Hääsaatto\nei kuitenkaan ensinkään jouduttanut kulkuaan, hyvillään siitä, että\nsitä katsottiin, ja iloiten pilapuheista.\n\n-- Katsokaas morsianta! huusi muudan katupojista osottaen rouva\nGaudronia. Hän on vahingossa nielaissut aimo luumun luineen päivineen.\n\nKoko seurue purskahti nauruun. Paistikas kääntyi ympäri ja sanoi, että\nse oli hyvin osattu. Karttaaja itse nauroi kovimmasti vieläpä\nylpeilikin; siitä ei hänen kunniansa lainkaan kärsinyt, päinvastoin;\nuseampi kuin yksi vallasnainen oli ohikulkiessaan katsonut häneen\nkieroon ja olisi tahtonut olla hänen asemassaan.\n\nOli tultu Cléryn kadulle. Sitten jatkettiin Mail'in katua. Voittojen\ntorilla syntyi pysähdys. Morsiamen vasemmasta kengästä oli nauha\nauennut solmusta; ja kun hän sitä solmisi uudestaan Ludvig XIV:n\nkuvapatsaan juurella, niin toiset parit odottaessaan hänen takanaan\nlaskivat leikkiä hänen pohkeestaan, jota vähän vilahti näkyviin.\nVihdoin kun oli kuljettu Croix-des-Petits-Champs'in katu päästä päähän,\nsaavuttiin Louvreen.\n\nHerra Madinier tarjoutui kohteliaasti kulkueen johtajaksi.\n\nSe oli hyvin suuri rakennus, sinne olisi voinut eksyä; ja sitäpaitsi\nhän tunsi siellä nähtävät paikat, sillä hän oli siellä käynyt usein\nerään taiteilijan, erittäin etevän nuorukaisen kanssa, jolta eräs suuri\nkotelotehdas osti piirustuksia koteloiden päälle pantaviksi.\n\nKun häävieraat olivat tulleet alakerrassa olevaan assyrialaiseen\nmuseoon, saivat he pienen vilunväristyksen. Hitto! kun tuntui kylmältä!\ntästähän olisi saanut mainion kellarin. Ja hitaasti, nokka pystyssä\nkulkivat he nyt parittain, silmät selällään, kivimöhkäleiden välitse,\njotka esittivät mustia, juhlallisen jäykkiä marmorijumalia ja puoleksi\nkissan, puoleksi naisen muotoisia hirviöitä, joilla oli kasvot kuin\nkuolleilla, nenä ohut, huulet turpeat. Heistä ne olivat hirveän rumia.\nNykymaailman aikaan osattiin toki paljoa paremmin kiveä muovaella.\nMuudan foinikialaisilla kirjaimilla tehty kivikirjoitus pani heidät\nymmälle. Sehän oli tuiki mahdotonta, että kukaan olisi koskaan osannut\nlukea tuota ripellosta. Mutta herra Madinier, joka rouva Lorilleux'n\nkanssa oli jo noussut toisen kerroksen ensimäiseen porraskäänteeseen,\nhuusi heille niin että holvit kajahtivat.\n\n-- Tulkaa pois. Ei niissä ole mitään näkemistä noissa rakkineissa.\nParhaat nähtävät ovat toisessa kerroksessa.\n\nPorraskäytävän jäyhä koruttomuus teki heidät totisiksi. Komea\nvahtimestari, jolla oli päällään punaiset liivit ja kultareunainen\ntakki, ja joka näytti heitä odottavan portaiden yläpäässä, lisäsi vielä\nheidän juhlallista tunnelmaansa. Täynnä kunnioitusta, astuen niin\nhiljaa kuin suinkin voivat, he tulivat ranskalaiseen taulukokoelmaan.\n\nSilmät kehysten kullan häikäiseminä, he kulkivat pysähtymättä, läpi\nkoko jonon pieniä saleja katsellen ohimennen kuvia, joita oli liian\npaljon, jotta niitä olisi voinut hyvin nähdä. Olisi pitänyt viipyä\ntunti kunkin edessä, jos olisi tahtonut niitä ymmärtää. Oli siinä\ntauluja, jumal'avita! eihän niistä loppua tullutkaan. Oli niihin\npitänyt panna rahaa likoon. Vihdoin herra Madinier pysähdytti heidät\näkisti »_Medusan pelastuslautan_» eteen ja selitti heille, mitä se\nkuvasi. Aiheen valtaamina seisoivat kaikki liikkumatta, ääneti. Kun\ntaas lähdettiin eteenpäin, ilmaisi Boche kaikkien yhteisen tunnelman\nsanoen, että se ei ollut hullummin osattu.\n\nApollon salissa ihmetytti seuruetta varsinkin kiiltävä lattia, kirkas\nkuin peili, johon penkkien jalat kuvastuivat. Neiti Remanjou pani\nsilmänsä kiinni, sillä hänestä tuntui kuin olisi hän astunut veden\npäällä. Rouva Gaudronia neuvottiin astumaan hiihtämällä, ettei vain\nlipeäisi. Herra Madinier tahtoi näyttää heille kattomaalauksia ja\nkultauksia, mutta siinä heiltä oli vääntyä niskat nurin, eivätkä he\nerottaneet mitään. Sitten hän, ennenkuin tultiin nelisnurkkuiseen\nsaliin, osotti heille erästä ikkunaa sanoen:\n\n-- Tuossa on se parveke, jolta Kaarle IX ampui kansaa.\n\nSillä välin hän piti silmällä jälkijoukkoa. Viitaten kädellään hän\nkäski pysähtymään keskelle nelisnurkkaista salia. Siellä ei ollut kuin\npelkkiä mestariteoksia, kuiskasi hän puoliääneen, kuin kirkossa.\nTehtiin kierros ympäri salia. Gervaise kysyi, mitä »_Kaanaan\nhäät_» kuvasivat; se oli tyhmää, ettei oltu kirjoitettu kehyksiin\ntaulujen nimiä. Coupeau pysähtyi »_Joconden_» eteen, joka hänestä\nmuistutti erästä hänen tätiään. Boche ja Paistikas nauraa virnottivat\nja osottivat toisilleen silmää iskien alastomia naisia; Antiopen reidet\nvarsinkin saivat heidän sisunsa sykähtämään. Ja viimeksi Gaudronin\npariskunta, mies suu auki ja vaimo kädet vatsan päällä jäivät\nheltyneinä ja tyhmistyneinä töllistelemään Murillon Madonnaa.\n\nKun oli päästy salin ympäri, tahtoi herra Madinier alkaa uudestaan; se\nmaksoi vaivan. Hän touhusi kovasti rouva Lorilleux'n ympärillä hänen\nsilkkisen hameensa tähden; ja joka kerta kun tämä häneltä kysyi\njotakin, vastasi hän vakavana hyvin mahtipontisesti. Kun rouva\nLorilleux'n huomiota kiinnitti Titianin rakastajatar, jonka keltainen\ntukka hänestä oli yhtäläinen kuin hänen oma tukkansa, selitti herra\nMadinier, että se oli »kaunis Ferronnière», eräs Henrik IV:n\nrakastajatar, josta oli esitetty näytelmä Ambigu-teatterissa.\n\nSitten hääseurue syöksähti pitkään saliin, jossa ovat italialainen ja\nflamilainen koulu. Yhä tauluja ja aina vain tauluja, pyhimyksiä, miehiä\nja naisia, joista ei kukaan saanut tolkkua, ihan mustia maisemia,\nelukoita, jotka olivat muuttuneet keltaisiksi, sikin sokin ihmisiä ja\nesineitä, joiden kirjava sekamelska alkoi ankarasti pakottaa heidän\npäätään. Herra Madinier ei puhunut enää, vaan johti kulkuetta, joka\nseurasi järjestyksessä, jokainen pää väärässä ja nokka pystyssä.\nVuosisatojen taide kiiti siinä heidän hämmästyneen tietämättömyytensä\nohitse, alkuaikojen hieno yksinkertaisuus, venetsialaisten loisto,\nhollantilaisten mehevä valorikas elämä. Mutta kaikista enimmin heitä\nhuvittivat jäljentäjät, jotka telineillään keskellä katselijain joukkoa\nmaalailivat heistä lainkaan välittämättä; varsinkin he ihmettelivät\nmuudanta vanhaa naista, joka istuen korkeilla tikapuilla pensselillään\nmaalasi kuvioita äärettömän suuren kankaan taivaansiniselle pohjalle.\nVähitellen oli kai kumminkin huhu levinnyt, että hääseurue oli Louvrea\nkatselemassa; taiteilijat ehättivät katsomaan, suu leveässä naurussa;\ntoiset uteliaat asettuivat edeltä päin penkeille istumaan nähdäkseen\nmukavasti hääsaaton kulkevan ohitse; vartijat purivat huuliaan\npidättäytyen sukkeluuksia laskemasta. Häävieraat jo väsyneinä alkoivat\ntottua ympäristöönsä ja astua laahustivat niin, että rautakorkoiset\nkantapäät paukkuivat kajahtaviin lattioihin. Kävi sellainen kapina kuin\nolisi karjalauma päästetty irti näihin siisteihin, juhlallisiin\nsaleihin.\n\nHerra Madinier oli vaiti saadakseen toiset yllätetyksi. Hän vei heidät\nsuoraa päätä Rubensin »_Kermesse'n_» luo. Hän ei vieläkään\nvirkkanut mitään, osotti vain taulua veitikkamaisesti silmää iskien.\nKun naiset näkivät taulun, kirkasivat he ja kääntyivät pois päin\ntulipunaisina. Miehet pidättivät heitä ilvehtien ja osotellen sen\nsiivottomia yksityiskohtia.\n\n-- Katsokaahan! huudahti Boche, ei ole paha! Kas tuossa muudan\noksentaa. Ja tuo kastelee nurkantakaisia. Entä tuo, voi! katsokaas\ntuota!... Siinä on siistiä väkeä.\n\n-- Lähdetään pois, sanoi herra Madinier ihastuneena menestyksestään.\nTällä puolen ei ole enää mitään nähtävää.\n\nHääseurue palasi samaa tietä kuin oli tullutkin, nelisnurkkaisen salin\nja Apollon gallerian kautta. Rouva Lerat ja neiti Remanjou valittivat,\netteivät heidän jalkansa enää kestäneet heidän allaan. Mutta\nkotelotehtailija tahtoi näyttää Lorilleux'lle vanhanaikuisia\nkoristeita. Ne olivat ihan lähellä, pienen huoneen perällä, jonne hän\nolisi osannut vaikka silmät kiinni. Kumminkin hän erehtyi, vei\nhääjoukon harhaan seitsemän, kahdeksan aution ja kylmän salin\nläpi, joissa ei ollut kuin yksitoikkoisia lasikaappeja täynnä\nsärkyneitä ruukkuja ja hyvin rumia ukkoja. Häävieraita vilusti\nja ikävystytti kovasti. Etsiessään ovea, mistä päästä ulos he\njoutuivat piirustusosastoon. Siitä tuli taas juoksua loppumattomiin:\nsali toisensa perästä, joissa ei ollut mitään sen kummempaa kuin\nseinät täynnä lasin alle pantuja täyteen töhrätyitä paperilevyjä.\nHerra Madinier'lta meni pää pyörälle, mutta hän ei tahtonut\ntunnustaa eksyneensä, vaan alkoi kiivetä eräitä portaita toiseen\nkerrokseen, hääjoukko kintereillä. Tällä kertaa jouduttiin keskelle\nlaivastomuseota, jossa oli koneiden ja kanuunain malleja, korkokarttoja\nja leikkikalujen kokoisia sotalaivoja. Toiset portaat tuli vastaan\nhyvin kaukana, kun oli harhailtu neljännestunnin verran sinne tänne. Ja\nkun niistä oli päästy alas, oltiin taas keskellä piirustuskokoelmia.\nNyt valtasi epätoivo koko hääseurueen, umpimähkään se riensi salista\ntoiseen seuraten herra Madinier'ta, joka pyyhki hikeä otsaltaan. Hän\noli aivan suunniltaan ja raivoissaan hallitukselle, jonka hän syytti\nmuuttaneen ovet paikoiltaan. Vartijat ja museossa kävijät katselivat\nheitä ihmeissään. Parinkymmenen minuutin päästä nähtiin heidät\nuudestaan nelisnurkkaisessa salissa, ranskalaisessa galleriassa ja\nvaeltavan ohi lasikaapeissaan nukkuvien itämaisten jumalien. He eivät\nluulleet enää koskaan pääsevänsä ulos. Kauhealla kolinalla viistättivät\nhe pilalle väsyneitä jalkojaan. Rouva Gaudron suurine vatsoineen jäi\njälelle toisten rientäessä edeltä.\n\n-- Ovet suljetaan! ovet suljetaan! huusivat vartijain mahtavat äänet.\n\nHääsaatto oli vähällä jäädä museoon lukkojen taakse. Erään vartijan\ntäytyi opastaa sitä ulko-ovelle asti. Vasta kun kaikki olivat tulleet\nLouvren pihalle ja saaneet sateenvarjonsa ovenvartijalta, saattoivat he\nhuoahtaa. Herra Madinier sai takaisin entisen mahtinsa; hän oli ollut\nväärässä siinä, ettei kääntynyt vasemmalle; nyt hän muisti, että\nkoristeet olivat vasemmalla. Muuten olivat kaikki olevinaan\ntyytyväisiä, että sekin oli tullut nähdyksi.\n\nKello löi neljä. Oli vielä kaksi tuntia käytettävänä ennen päivällistä.\nPäätettiin ajan kuluksi lähteä kävelemään. Naiset, jotka olivat hyvin\nväsyksissä, olisivat tahtoneet vähän istahtaa; mutta kun kukaan ei\ntarjonnut mitään suuhun pantavaa, niin lähdettiin taas liikkeelle,\nkuljettiin rantakatua pitkin. Siellä alkoi sataa uudestaan ja niin\nrankasti, että naisten puvut turmeltuivat sateenvarjoista huolimatta.\nRouva Lorilleux, jonka sydän oli pakahtua jokaisesta vesipisarasta,\njoka kostutti hänen hamettaan, ehdotti, että mentäisiin sadetta pakoon\nPont-Royalin alle; muuten hän uhkasi mennä sinne aivan yksin, elleivät\nmuut tulleet mukaan. Ja koko seurue meni sillan alle. Siellä oli ihmeen\nhyvä suojapaikka. Se oli totisesti nerokas keksintö! Naiset levittivät\nnenäliinansa kivien päälle ja istuutuivat lepäämään hajasäärin;\nmolemmin käsin nyhtivät he kivien väliin kasvaneita ruohon korsia ja\nkatselivat, miten musta vesi virtasi, ikäänkuin he olisivat olleet\nmaalla. Miehet huvittelivat huutamalla hyvin kovasti herättääkseen\nkaikua vastapäätä olevasta sillan kaaresta; Boche ja Paistikas huusivat\nvuoron perään kaikin voimin »Sika!» ja nauraa hohottivat, kun kaiku\nheille vastasi samalla sanalla; kun he olivat huutaneet äänensä\nkäheäksi, etsivät he litteitä kiviä ja rupesivat heittämään voileipiä.\nSade oli lakannut, mutta seurue viihtyi niin hyvin sillan alla, ettei\npoislähtö juolahtanut kenenkään mieleen. Pitkin Seinen pintaa\nuiskenteli rasvapilkkuja, vanhoja korkkeja, vihannesten jätteitä ja\nkaikellaista roskaa; jokin häränsilmä niitä vähän aikaa pyöritti\nyhdessä kohden veden levottomalla kalvolla, joka holvin siimeksessä\nnäytti ihan mustalta. Sillan päältä kuului omnibusien ja ajurien\npyöräin jyrinä, Pariisin ainainen kohina, mutta muuta ei näkynyt kuin\najopelien kattoja oikealta ja vasemmalta, ikäänkuin kiulun pohjaan.\nNeiti Remanjou huokasi syvään; jos vain olisi ollut ruohoa, niin tämä\nolisi muistuttanut hänelle, sanoi hän, erästä Marnejoen mutkaa, missä\nhän 1817 oli käynyt erään nuoren miehen kanssa, jota muistellessaan hän\nvieläkin itki.\n\nHerra Madinier antoi vihdoin lähtömerkin. Mentiin Tuileries'n puiston\npoikki lapsilauman läpi, joiden kiekot ja pallot saivat häiriytymään\nparien hyvän järjestyksen. Kun Vendômen torille tultua, häävieraat\nkatselivat patsasta, pisti herra Madinier'n päähän osottaa naisille\nkohteliaisuus; hän pyysi heitä nousemaan patsaan huippuun Pariisia\nkatsomaan. Hänen tarjouksensa tuntui hyvin hauskalta. Niin, niin, sinne\noli noustava, siitä riittäisi naurun aihetta pitkäksi aikaa. Muuten se\nvoisi olla sangen huvittavaa henkilöille, jotka eivät olleet koskaan\nkiivenneet maaperää korkeammalle.\n\n-- Ettäköhän Nilkuttajakin uskaltaa kavuta sinne asti! kuiskasi rouva\nLorilleux.\n\n-- Minä nousen mielellänikin, sanoi rouva Lerat, mutta ei saa vain\nmiehiä tulla minun jäljestäni.\n\nJa nouseminen alkoi. Ahtaissa kiertoportaissa kaikki kaksitoista\nkiipesivät peräkkäin tunnustellen jaloillaan kuluneita astimia ja\npitäen seinistä kiinni. Kun sitten porraskäytävä kävi pilkkosen\npimeäksi, nauroivat he ihan katketakseen. Naiset kirkuivat. Miehet\nkutittivat heitä ja nipistelivät sääristä. Mutta hullujahan he olivat,\nkun menivät siitä puhumaan! voisihan olla luulevinaan, että hiiret\nheitä hätyyttivät. Sitä paitsi siitä ei ollut sen pahempia seurauksia;\nmiehet kyllä tiesivät, mihin heidän tuli pysähtyä kunniallisuuden\nrajoissa pysyäkseen. Sitten Boche keksi pilan, jota koko seura säesti.\nHuudettiin rouva Gaudronia, ikäänkuin hän olisi jäänyt välille, ja\nhäneltä kysyttiin, mahtuiko hänen vatsansa kulkemaan portaista.\nAjatelkaahan, jos hän olisi tarttunut kiinni, pääsemättä liikkumaan\nmihinkään suuntaan, niin hän olisi tukkinut reijän eikä kukaan olisi\npäässyt pois. Ja hänen kohtuiselle vatsalleen naurettiin sellaisella\nremakalla, että koko patsas tutisi. Sitten Boche, joka oli oikein\nrovellaan, selitti, että tässä uuninpiipussahan kului koko nuoruus;\nsiitähän ei loppua tullutkaan, se kai vei taivaaseen asti? Ja hän\nkoetti säikyttää naisia huutaen, että torni muka horjui. Mutta Coupeau\nei virkkanut koko aikana mitään; hän astui Gervaisen takana, piti häntä\nvyötäisiltä ja tunsi hänen antauvan hänelle kokonaan. Kun yht'äkkiä\ntultiin päivän valoon, oli hän juuri suutelemassa häntä kaulalle.\n\n-- Niitä maita! tepä vasta siivoa väkeä olette, älkää olko\nmillännekään! sanoi rouva Lorilleux loukkaantuneen näköisenä.\n\nPaistikas näytti julmistuneelta. Hammasta purren hän sanoi:\n\n-- Te piditti semmoista meteliä, että minä en saanut edes portaitakaan\nluetuksi.\n\nMutta herra Madinier oli jo parvekkeella näyttämässä huomattavia\nrakennuksia. Rouva Fauconnier ja neiti Remanjou eivät tahtoneet millään\nehdoilla tulla edemmäksi portailta; jo pelkkä ajatus, että alhaalla oli\nkivitetty tori, sai heidän verensä seisattumaan; ja he tyytyivät\npilkistelemään pienen oven läpi. Rouva Lerat, joka oli rohkeampi, teki\nkierroksen ympäri kapean parvekkeen painautuen pronssista tornin seinää\nvasten. Mutta yhtä kaikki tuntui peräti kolkolta, kun ajatteli, ettei\nolisi tarvinnut kuin astua jalallaan yli kaiteen. Herra Jumala, mikä\nkuperkeikka! Hiukan kalpeina katselivat miehetkin torille. Olisi\nluullut häilyvänsä ilmassa erotettuna kaikesta. Ei totisesti,\nse ihan tuntui kylmältä sisuksissa. Herra Madinier neuvoi nostamaan\nsilmänsä ja katsomaan suoraan eteensä, hyvin kauvas; se esti päätä\nhuimaamasta. Ja hän osotteli sormellaan Invalidien palatsia,\nPanthéonia, Notre-Damen-kirkkoa, Pyhän Jaakopin tornia, ja Montmartren\nkukkuloita. Sitten rouva Lorilleux kysäsi näkyikö Chapellen\nbulevardilla viinikauppa, Hopeamylly, johon aiottiin mennä syömään\npäivällistä. Ainakin kymmenen minuuttia sitä sitten haettiin, jopa\nkiisteltiinkin; jokainen väitti viinikaupan olevan eri paikassa.\nPariisi heidän ympärillään levisi äärettömänä, harmaana, häipyen\nsinertävään etäisyyteen, missä sen syvissä laaksoissa katot vyöryivät\nyhtämittaisena aallokkona; koko oikeanpuoleinen joenranta oli suuren,\nrepaleisen, kuparinkarvaisen pilven varjossa; sen kullanhohtoiselta\nreunalta lähti leveä päivänsäde, joka pani vasemman rannan tuhannet\nakkunat kimmeltämään yhtenä kipunamerenä; koko se puoli kaupunkia\nerottui loistavana ukkosen huhtomaa kirkasta taivasta vasten.\n\n-- Sitäkö varten sitä piti tänne asti kavuta, että nyt revimme silmät\ntoistemme päästä, sanoi Boche suuttuneena ja alkoi kömpiä portaita\nalas.\n\nÄäneti murjottaen laskeusivat häävieraat tornista, ei kuulunut muuta\nkuin kenkien kolina portaita vasten. Kun oli päästy alas, tahtoi herra\nMadinier maksaa. Mutta Coupeau ei siihen suostunut, vaan ehätti\npainamaan kaksikymmentä neljä souta vartijan kouraan, kaksi souta\nhengeltä. Kello oli lähes puoli kuusi: oli juuri parhaiksi sen verran\naikaa kuin paluumatkaan tarvittiin. Mentiin siis takaisin bulevardien\nja Poissonnièren etukaupungin kautta. Coupeaun mielestä ei kävelyretki\nkuitenkaan saanut loppua näin vain: hän työnsi koko seuran erääseen\nviinikauppaan, jossa juotiin vermouthia.\n\nPäivällinen oli tilattu kello kuudeksi. Hopeamyllyssä oli kaksikymmentä\nminuuttia odotettu hääsaattoa. Rouva Boche, joka oli uskonut\novenvartijoimisen eräälle samassa talossa asuvalle rouvalle, jutteli\nmuori Coupeaun kanssa toisen kerroksen salissa vastapäätä katettua\npöytää; molemmat pojat, Claude ja Etienne, jotka hän oli tuonut\nmukanaan, leikkivät juosten pöydän alla ja työnnellen tuolit sikin\nsokin. Kun Gervaise sisälle tullessaan huomasi pojat, joita hän ei\nollut nähnyt koko päivänä, otti hän heidät syliinsä ja hyväili ja\nsuuteli heitä.\n\n-- Ovatko he olleet kilttinä? kysyi hän rouva Bochelta. Eiväthän he\nvain liene tuottaneet teille kovin paljoa harmia?\n\nJa kun tämä kertoi pienokaisten iltapäivän kuluessa tekemistä\nkepposista, joille hän oli nauranut kuollakseen, otti äiti heidät\nuudestaan syliinsä ja puristi heitä rintaansa vasten hellyyden puuskan\nvallassa.\n\n-- Mahtaa tuo sentään tuntua omituiselta Coupeausta, sanoi rouva\nLorilleux salin perällä toisille naisille.\n\nGervaise oli yhtä hymyilevän rauhallinen kuin aamullakin. Kävelyretken\njälkeen hän kumminkin oli välistä käynyt ihan surulliseksi ja katsoi\nmiettiväisen näköisenä miestään ja Lorilleux'n pariskuntaa. Hänestä\nCoupeau käyttäytyi raukkamaisesti sisarensa edessä. Vielä edellisenä\niltana hän oli pitänyt kovaa ääntä ja vannonut hillitsevänsä heidän\nmyrkylliset kielensä, jos he unohtivat, mikä heidän rauhaansa sopi.\nMutta edessä päin hän oli heille nöyrä kuin pieksetty koira, odotti\nlevottomana heidän jokaista sanaansa ja painautui aivan kokoon, kun\nluuli heidän olevan vihoissaan. Ja tämä saattoi nuoren vaimon\nlevottomaksi tulevaisuuteen nähden.\n\nEi odotettu enää muita kuin Saapasta, joka ei ollut vielä ilmestynyt.\n\n-- Mitä joutavia, huusi Coupeau, käydään vain syömään. Kyllä hän tulee\npian, saattepa nähdä; hänellä on tarkka vainu, hän tuntee ruuan käryn\njo kaukaa... Hänellä mahtaa olla hauska, jos hän on vielä Saint-Denis'n\ntiellä meitä odottamassa.\n\nSilloin häävieraat istuutuivat pöytään kolistellen kovasti tuoleja.\nGervaise oli Lorilleux'n ja herra Madinier'n välissä. Muut vieraat\nistuivat, missä kukin halusi, sillä siitä syntyi aina kateutta ja\nriitaa, kun määrättiin paikat. Boche pujahti rouva Lerat'n viereen.\nPaistikas sai naapureikseen neiti Remanjoun ja rouva Gaudronin. Rouva\nBoche ja muori Coupeau pitivät pöydän päässä huolta lapsista, ottivat\nleikatakseen heille lihaa ja pitääkseen silmällä, etteivät he saaneet\nliian paljon viiniä juoda.\n\n-- Eikös kukaan lue ruokalukua? kysyi Boche, naisten järjestäessä\nhameitaan pöytäliinan alla, jotta niihin ei tulisi pilkkuja.\n\nMutta rouva Lorilleux ei pitänyt sellaisista pilapuheista. Ja lihaliemi\nvermisellineen, joka oli aivan jäähtynyttä, syötiin hyvin nopeasti,\nkuului vain huulten mäiske lusikoita vasten. Ruokia tarjoili kaksi\nviinuria, pienet, rasvan tahraamat takit päällä ja epäilyttävän valkeat\nesiliinat edessä. Pihan puolella olevasta neljästä avatusta ikkunasta\npaistoi päivä täydeltä terältä; ukkosen jälkeen oli ilma puhdistunut,\nmutta siltä vielä kuuma. Kostealla pihalla kasvavista puista heijastui\nvihertävä kajastus savustuneeseen saliin ja niiden lehtien varjot\ntanssivat pöytäliinalla, josta levisi kostea, ummehtunut haju. Salin\nmolemmissa päissä olevat kärpästen tahraamat peilit pitensivät\nloppumattomiin pöytää, paksutekoisine, kellastuneine lautasineen,\njoihin rasvainen pesuvesi oli jättänyt mustat jäljet veitsien\npiirtämiin naarmuihin. Joka kerran kun viinurit tulivat keittiöstä,\npaukahti huoneen perällä oleva ovi ja sieltä tulvahti sisälle väkevä\nrasvan käry.\n\n-- Älkäämme puhuko kaikki yhtaikaa, sanoi Boche, kun kukaan ei\nvirkkanut mitään, vaan jokainen painoi nenänsä lautaseen kiinni.\n\nOltiin juomassa ensimäistä viinilasia seuraten silmillään kahta\nvasikanlihapiirakkaa, joita viinurit tarjosivat, kun Saapas tuli\nsisälle.\n\n-- Te sen lurjukset! huusi hän. Kolme tuntia minä tallustelin\nedestakaisin maantiellä, niin että viimein muudan santarmi vaati\nnähdäkseen minun papereitani... Onko se laitaa, kohdella vanhaa ystävää\nniin sikamaisesti! Olisitte edes lähettäneet kaupungin lähetin\nsanomaan. Vaan eikös mitä! Siitä oli leikki kaukana, sen minä sanon.\nSitä paitsi satoi niin kovasti, että taskuni tulivat vettä täyteen...\nTotisesti sieltä vieläkin saisi ongituksi paistikalat.\n\nKoko seurakunta nauroi katketakseen. Se saakelin Saapas oli jo saanut\nsisäänsä ainakin pari litraa viiniä; tietysti vain sentähden, ettei\ntuntuisi niin ilkeältä se mokoma sammakon siirappi, jota ukkonen oli\nvalanut hänen raajoilleen.\n\n-- Vai jo sinä hiljankin tulit, kreivi Leipäsusi! sanoi Coupeau, käy\nistumaan tuonne rouva Gaudronin viereen. Näethän sinä, että on sinua\nodotettu, verkkosi palaa..\n\nSe ei häntä haitannut, hän oli pian saapa toiset kiinni; ja hän pyysi\nkolmasti uudestaan lihalientä ja lautasellisiä vermisellejä, joiden\nsekaan hän leikkeli tavattoman suuria leipäkimpaleita. Kun toiset\nolivat päässeet piirakkaan käsiksi, tuli hän koko pöytäkunnan syvän\nihailun esineeksi. Hänpä vasta osasi ahmia! Viinurit olivat aivan\nhämmästyksissään, eivätkä joutaneet muuta tekemään kuin ojentamaan\nhänelle leipää, ohuita viipaleita, jotka hän nielasi yhtenä suupalana.\nLopulta hän suuttui; hän tahtoi kokonaisen leivän viereensä.\nViinikauppias ilmestyi itse hyvin levottomana ovelle katsomaan. Koko\nseura, joka juuri odotti häntä tulevaksi, purskahti uudestaan\nnauramaan. Se kävi hänelle kalliiksi! Vietävän lysti velikulta yhtä\nkaikki tuo saakelin Saapas! Eikös hän näet kerran ollut syönyt\nkaksitoista kovaksi keitettyä munaa ja juonut kaksitoista lasia viiniä\nkellon lyödessä kahtatoista! Ei niitä monasti tapaa, jotka hänelle\nvertoja vetävät. Neiti Remanjou katseli heltyneenä, miten Saapas puri\nleipää, ja herra Madinier, joka haki soveliasta sanaa ilmaistakseen\nmelkein kunnioittavaista hämmästystään, selitti, »että sellainen kyky\noli tavaton».\n\nSyntyi hetken äänettömyys. Toinen viinureista oli juuri asettanut\npöydälle syvän vadillisen kaniinimuhennosta. Coupeau, joka oli hyvin\nleikkisä, laski siitä hyvän sukkeluuden.\n\n-- Kuulkaahan, viinuri, tämä kaniinihan onkin ammuttu räystäältä...\nSehän naukuu vielä.\n\nHiljaista naukumista, mainiosti matkittuna, kuului tosiaankin, ihan\nkuin se olisi lähtenyt vadista. Sen sai Coupeau aikaan kurkullaan,\nhuuliaan liikuttamatta. Sillä taidollaan hän seuroissa saavutti aina\nvarman menestyksen, ja sentähden hän aina ravintolassa syödessään\ntilasi kaniinia. Sitten hän kehräsi. Naiset painoivat serviettinsä\nkasvoilleen, sillä heitä nauratti liiaksi.\n\nRouva Fauconnier tahtoi pään; hän ei huolinut muusta kuin päästä. Neiti\nRemanjou oli ihastunut läskipalasiin. Ja kun Boche sanoi pitävänsä\nenimmästi pienistä sipulista, kun ne olivat hyvästi laitettuja, niin\nrouva Lerat nyrpisti huuliaan mutisten:\n\n-- Sen minä kyllä ymmärrän.\n\nHän oli kuiva ja laiha kuin aidanseiväs, vietti yksitoikkoista,\nyksinäistä työläisnaisen elämää; ei ollut yksikään mies pistänyt\nnokkaansa hänen luokseen sen jälkeen kun hän oli tullut leskeksi; yhtä\nkaikki hän alituisesti hautoi mielessään saastaisia ajatuksia,\nhakemalla haki kaksimielisiä sanoja ja hävyttömiä salaviittauksia,\nmutta tavallisesti ne olivat niin syvämielisiä, ettei niitä ymmärtäneet\nmuut kuin hän itse. Kun Boche kumartui pyytämään häneltä selitystä\nkuiskaten hiljaa ihan hänen korvaansa, vastasi hän:\n\n-- Ka, pienet sipulit ... tietysti, ymmärtäähän sen.\n\nMutta keskustelu muuttui vakavaksi. Jokainen puhui omasta ammatistaan.\nHerra Madinier ylisti koteloteollisuutta; sillä alalla työskenteli\ntodellisia taiteilijoita; niinpä oli hän nähnyt uudenvuoden lahjain\nkoteloita, jotka olivat ylellisyyden ihmeteoksia, Mutta Lorilleux\nnauroi hänelle pilkallisesti. Hän oli perin ylpeä siitä, että teki\nkultatyötä, hän oli näkevinään ikäänkuin sen loistetta sormissaan ja\nkoko olemuksessaan. Kantoivathan kultasepät ennen muinoin miekkaakin,\nsanoi hän usein; ja hän mainitsi Bernard Palissyta[4] tietämättä\nitsekään miksi. Coupeau puolestaan kertoi tuuliviiristä, erään toverin\nmestariteoksesta; siinä oli ensiksi varsi, sitten lyhde, sitten\nhedelmäkori ja sitten lippu; koko laitos oli erinomaisen hyvin tehty\nainoastaan yhteen juotetuista pienistä sinkkilevyn palasista. Rouva\nLerat näytti Paistikkaalle, miten ruusun varsia tehtiin, pyörittäen\nveitsensä päätä sormiensa välissä. Puhe oli vähitellen käynyt\näänekkäämmäksi; kaikki puhuivat sekaisin. Hälinän keskeltä kuului\nmuutamia sanoja, kun rouva Fauconnier hyvin kimakalla äänellä moitti\ntyöntekijöitään; edellisenä iltanakin oli muudan tyttöletukka\nsilittäessään polttanut pilalle parin lakanoita.\n\n-- Sanokaa mitä tahansa, huusi Lorilleux lyöden nyrkkinsä pöytään,\nkulta on kumminkin kultaa.\n\nKeskellä äänettömyyttä, jonka tämä totuus sai aikaan, ei kuulunut muuta\nkuin neiti Remanjoun kimeä ääni, joka jatkoi:\n\n-- Sitten minä nostan ylös niiden hameet, ompelen sisäpuolelta... Minä\npistän neulan pään lävitse, jotta hattu pysyy kiinni... Ja ne ovat\nvalmiina. Niistä maksetaan puodissa kolmetoista souta kappaleelta.\n\nHän selitti nukkejaan Saappaalle, jonka leuvat kävivät hitaasti kuin\nmyllynkivet. Hän ei kuunnellut, pudisti vain päätään pitäen silmällä\nviinureita, etteivät he saaneet viedä pois vateja, ennenkun hän oli\nniistä kaapinut kastikkeen viimeiseen tippaan. Oli syöty vasikanpaistia\nkastikkeineen ja vihreitä papuja. Tuotiin pöytään lintupaisti, kaksi\nlaihaa kanaa, alustana näivettynyttä krassia. Ulkona loi aurinko\nviimeisiä säteitään akaasioiden latvoihin. Salissa vihertävä kajastus\nsakeni pöydältä nousevista höyryistä. Viini- ja rasvapilkkujen tahraama\npöytä oli täynnä hujan hajan heitettyjä astioita; ja pitkin seinävartta\nolivat viinurit panneet likaisia lautasia ja tyhjiä pulloja, niin että\nse näytti roskaläjältä, joka oli pöydältä lakaistu ja sinne kaadettu.\nOli hyvin kuuma. Miehet riisuivat takkinsa ja jatkoivat syöntiään\npaitahihasillaan.\n\n-- Älkää ahtako heihin niin paljoa, rouva Boche, minä pyydän, sanoi\nGervaise, joka oli vähäpuheinen, kaukaa pitäen silmällä Claudea ja\nEtienneä.\n\nHän nousi ylös, meni puhelemaan vähäksi aikaa seisten pienokaisten\ntuolien takana. Eihän niillä lapsilla ole järkeä, ne syövät vaikka koko\npäivän, ja aina niihin vain ruoka uppoaa; ja hän antoi heille itse\nkanapaistia, hiukan valkoista lihaa. Mutta muori Coupeau sanoi, että\nantaa heidän nyt kerran syödä, niin että mahaa pakottaa. Rouva Boche\nsyytti hiljaisella äänellä miestään siitä, että tämä muka nipisteli\nrouva Lerata polvesta. Niin, niin, kyllä hän tiesi hänen salakähmäiset\nvehkeensä, hän oli nähnyt hänen pistävän kätensä pöydän alle. Jos hän\nvielä yrittikään, niin, auta armias! hänessä oli muijaa heittämään\nhänelle vesipullon vasten kalloa.\n\nKun muut vähän vaikenivat, puhui herra Madinier politiikkaa.\n\n-- Heidän lakinsa 31 päivältä toukokuuta on kauhistus. Nykyään täytyy\nasua kaksi vuotta samalla paikkakunnalla. Kolme miljoonaa kansalaista\non pyyhitty vaalilistoista... Olen kuullut sanottavan, että Bonaparte\noikeastaan on hyvin harmissaan, sillä hän rakastaa rahvasta, sen hän on\nosottanut.\n\nHän oli tasavaltalainen, mutta hän ihaili prinssiä hänen setänsä\ntähden, jonka vertaista miestä ei enää koskaan ollut ilmestyvä.\nPaistikas suuttui: hän oli ollut työssä Elysée-palatsissa, ja oli\nnähnyt Bonaparten yhtä läheltä kuin nyt Saappaan, tuossa ihan\nvastapäätä; no niin tämä presidentin tolvana oli ihan vanhan\nhevoskaakin näköinen. Hän kuului olevan aikeissa käydä Lyonin puolella;\nkunpa hän sillä matkalla taittaisi niskansa, niin pääsisi hänestä\nrauhaan. Ja kun keskustelu sai pahan käänteen, täytyi Coupeaun käydä\nvälittämään:\n\n-- Johan te nyt olette vallan lapsellisia, kun viitsitte politiikan\nvuoksi käydä toistenne kimppuun!... Jonnijoutavaa koko politiikka! Mitä\nse meikäläisiä liikuttaa?... Pankoot minusta nähden minkälaisen\nhallituksen tahansa, kuninkaan tai keisarin taikka ei mitään, se ei\nestä minua ansaitsemasta viittä franciani, ei syömästä eikä nukkumasta,\nvai mitä?... Ei, se on kovin typerää!\n\nLorilleux pudisti päätään. Hän oli syntynyt samana päivänä kuin\nChambordin kreivi, 29 päivänä syyskuuta 1820, ja tämän merkillisen\nyhteensattumisen johdosta hänellä oli jonkinlainen epämääräinen\nkäsitys, että muka kreivin palaamisella Ranskaan kuninkaana oli jotakin\nyhteyttä hänen oman kohtalonsa kanssa. Hän ei sanonut selvään, mitä hän\ntoivoi, mutta hän antoi ymmärtää, että hänelle oli silloin tapahtuva\njotakin tavattoman mieluista. Niinpä hän joka kerran kun hänellä oli\njokin mieliteko, joka oli liian suuri toteutettavaksi, lykkäsi sen\ntuonnemmaksi »jahka kuningas palaa».\n\n-- Sitäpaitsi minä olen kerran nähnyt Chambordin kreivin, kertoi hän.\n\nKaikkien kasvot kääntyivät häneen päin.\n\n-- Aivan varmaan. Hän oli kookas, hyväntahtoisen näköinen mies, palttoo\npäällä... Minä olin Pequignot'n, erään ystäväni luona, jolla on\nhuonekalukauppa Chapellen Ison kadun varrella... Chambordin kreivi oli\nedellisenä iltana unohtanut sinne sateenvarjonsa. Hän tuli sisälle ja\nsanoi näin ikään ihan yksinkertaisesti: »Olkaapa hyvä ja antakaa pois\nminun sateenvarjoni!» Ihan todella se oli hän, Pequignot vakuutti sen\nminulle kunniasanallaan.\n\nEi kukaan pöytäkumppaleista ilmaissut vähintäkään epäilystä. Oli päästy\njälkiruokaan. Viinurit korjasivat astioita pöydältä kovalla räminällä.\nRouva Lorilleux, joka siihen asti oli esiintynyt arvokkaasti kuin oikea\nvallasnainen, ei malttanut olla huutamatta: Perhanan porsas! sillä\ntoinen viinureista oli ottaessaan pois erästä vatia läikäyttänyt\njotakin märkää hänen niskaansa. Ihan varmaan hänen silkkihameensa oli\ntahraantunut. Herra Madinier'n täytyi tarkastaa hänen selkäänsä, mutta\nsiinä ei ollut mitään, hän vannoi sen. Nyt ilmestyi keskelle pöytää\nmunanvaahtolunta salaattivadissa, ja sen ympärille kaksi juusto- ja\nkaksi hedelmälautasta. Munanvaahtolumi, jossa liian kovaksi keitettyjä\nvalkuaisen kappaleita uiskenteli keltaisen hyytelön pinnalla, tuli\nyllätyksenä; sitä ei oltu odotettu, se oli hienoa. Saapas söi yhä, Hän\noli pyytänyt toisen leivän lisää. Yksin hän lopetti molemmat juustot;\nja kun hyytelöä jäi tähteeksi, otti hän koko vadin eteensä ja kastoi\nsiihen isoja leipäpalasia ikäänkuin se olisi ollut keittoa.\n\n-- Herra on tosiaankin hyvin merkillinen, sanoi herra Madinier,\npuhjeten taas ihmettelyynsä.\n\nSilloin miehet nousivat pöydästä ottaakseen piippunsa. He jäivät\nvähäksi aikaa Saappaan selän taakse ja taputtaen häntä olalle he\nkysyivät; voiko hän nyt paremmin. Paistikas koetti nostaa häntä koholle\ntuolineen; mutta tuli ja leimaus! se peijakas oli tullut puolta\nraskaammaksi. Coupeau sanoi piloillaan, että nythän se vasta alkoikin\nja että hän sitä tekoaan aikoi syödä leipää yhtä painoa koko yön.\nViinurit pujahtivat tiehensä säikähtyneinä. Boche, joka oli pistäytynyt\nalhaalla, palasi kertomaan, miten surkealta kapakan isäntä oli\nnäyttänyt; aivan kalpeana oli hän ollut tiskinsä takana ja hänen\nvaimonsa, joka oli vallan murtuneena, oli juuri lähettänyt katsomaan,\nvieläkö leipurinpuodit olivat auki. Talon kissakin oli näyttänyt häviön\npartaalle joutuneelta. Tämä oli todellakin kovin hullunkurista, näihin\npäivällisiin ei raha mennyt hukkaan; ilman leipäsutta Saapasta ei näin\nhauskoja päivällisiä voisi saada aikaankaan. Ja vetäen haikuja\npiipunnysistään miehet katsoivat häntä kateisin silmin; sillä niin\npaljon syödäkseen, täytyi olla luja ruumiinrakenteeltaan.\n\n-- Minä en vain ottaisi pitääkseni teitä ruuassa, sanoi rouva Gaudron.\nEn totisesti!\n\n-- Älkää, muorikulta, laskeko leikkiä, vastasi Saapas, katsoen kieroon\nnaapurinsa vatsaan. Te olette nielaissut isomman palan kuin minä.\n\nPaukutettiin käsiä, huudettiin hyvä: se oli mainiosti osattu. Yö oli\npimennyt, kolme kaasuliekkiä lepatti salissa luoden häilyvää, himmeää\nvaloa tupakansavun sekaan. Tuotuaan kahvia ja konjakkia olivat viinurit\nvieneet pois viimeiset likaiset lautaskasat. Alhaalla, kolmen akaasian\nalla alkoi tanssi, yhden huilun ja kahden viulun kovasti soidessa,\nnaisten naurun säestämänä, joka kuului hiukan käheältä halki helteisen\nyön.\n\n-- Tehdäänpäs lökäri! huusi Saapas; kaksi litraa viinaa, paljon\nsitruunaa eikä kuin vähäisen sokeria!\n\nMutta nähdessään edessään Gervaisen levottomat kasvot Coupeau nousi\nylös ja selitti, että nyt ei juoda enempää. Oli tyhjennetty\nviisikolmatta litraa, puolitoista litraa kukin, jos lapsetkin\nlaskettiin yhteen aikaihmisten kanssa; siinä oli jo yllin kyllin. Oli\nsyöty palanen ruokaa yhdessä hyvinä ystävinä, herrastelematta, koska\ntoinen kunnioitti toistaan ja koska haluttiin viettää yhteisesti\nperhejuhlaa. Kaikki kävi siivosti, oltiin iloisia, ei nyt sopinut juoda\nitseään sikahumalaan, jos tahdottiin antaa arvoa naisille. Sanalla\nsanoen ja hyväksi lopuksi: oli kokoonnuttu juomaan malja avioparin\nmenestykseksi eikä rypeäkseen nyrkit savessa. Tämän pienen puheen,\njonka levyseppä piti vakuuttavalla äänellä painaen kätensä rintaansa\nvasten joka lauseen lopussa, Lorilleux ja herra Madinier mielihyvällä\nhyväksyivät. Mutta toiset, Boche, Gaudron, Paistikas ja varsinkin\nSaapas, jotka olivat jo sangen tulistuneita kaikki neljä, nauroivat\npilkallisesti ja selittivät kieli paksuna, että heillä oli niin\nhelkkarin jano, jota kumminkin piti sammuttaa,\n\n-- Niitä joita janottaa, niitä janottaa, ja joita ei janota, niitä ei\njanota, huomautti Saapas. Ja niinpä lökäri tilataan... Ei kenenkään\nsuuta tukita. Ne jotka pitävät itseään liian hyvänä sitä juomaan,\ntilatkoot sokurivettä.\n\nJa kun levyseppä alkoi uudestaan saarnata, niin toinen, joka oli\nnoussut seisomaan, löi kämmenellään takapuoleensa huutaen:\n\n-- Haista sinä!... Viinuri, kaksi litraa viinaa!\n\nSilloin Coupeau sanoi, että juokoon, joka haluaa, mutta että sitä ennen\noli ensin tehtävä tili ateriasta. Siten vältettäisiin riidat. Oikeiden\nihmisten ei tarvinnut maksaa juoppojen edestä. Ja siinäpä kävikin ilmi,\nettä juuri Saapas kopeloituaan kauvan taskujaan ei löytänyt kuin kolme\nfrancia seitsemän souta. Mutta minkästähden hänen oli annettu\nvärjötellä Saint-Denis'n tiellä? Eihän hän voinut jäädä sinne\nhukkumaan. Hän oli särkenyt sadan soun rahansa. Se oli toisten syy, ja\nsillä hyvä. Vihdoin hän antoi kolme francia säästäen loput, seitsemän\nsonta huomiseksi tupakkarahoikseen. Raivoissaan olisi Coupeau lyönyt\nhäntä, ellei Gervaise säikähtyneenä ja rukoilevana olisi vetänyt häntä\ntakista. Hän päätti pyytää lainaksi kaksi francia Lorilleux'ltä, joka\nensin kieltäytyi, mutta sitten kumminkin salaa antoi, sillä hänen\nvaimonsa ei tietysti olisi koskaan siihen suostunut.\n\nSillä välin herra Madinier oli ottanut lautasen. Yksinäiset naiset,\nrouva Lerat, rouva Fauconnier ja neiti Remanjou panivat siihen ensiksi\nsadan soun rahansa kainosti. Sitten herrat vetäytyivät toiseen päähän\nsalia tiliä tekemään. Kaikkiaan oli viisitoista henkeä; se teki siis\nyhteensä seitsemänkymmentäviisi francia. Kun seitsemänkymmentäviisi\nfrancia oli lautasella, lisäsi kukin herroista viisi souta viinureille.\nNeljännestunnin kesti vaivaloista laskemista, ennenkuin tilit oli saatu\nselville, niin että kaikki olivat tyytyväisiä.\n\nMutta kun herra Madinier oli kutsuttanut kapakan isännän suorittaakseen\nhänelle laskun, ällistyivät kaikki kuullessaan tämän hymysuin sanovan,\nettä sillä ei vielä ollut läheskään kaikki hänelle suoritettu. Oli\nvielä ylimääräisiä menoja. Ja kun sana »ylimääräinen» otettiin vastaan\nraivostuneilla huudahduksilla, alkoi hän luetella: viisikolmatta litraa\nkahdenkymmenen asemesta, joka oli edeltäpäin sovittu määrä:\nmunanvaahtolumi, jonka hän oli lisännyt nähdessään, että jälkiruokaa\noli niukanpuoleisesti; vihdoin pullo rommia, joka oli tuotu kahvin\nkanssa siltä varalta, että joku piti rommista. Silloin syntyi hirveä\nriita. Coupeau, jonka niskoille kaikki syy lykättiin, piti puoliaan: ei\nhän ollut koskaan puhunut kahdestakymmenestä litrasta; mitä\nmunanvaahtolumeen tuli, niin se kuului jälkiruokaan, kapakoitsija sai\nsen pitää omana vahinkonaan, kun hän kerran oli omasta tahdostaan sen\nlisännyt; ja rommipullo oli vaan juoni, millä saada lasku suuremmaksi;\npakkokos oli tuoda pöydälle juomia, joita ei arvattu varoa.\n\n-- Se oli kahvitarjottimella, huusi hän; no ka! se on pantava kahvin\nkanssa yhteen laskuun... Jättäkää meidät rauhaan. Viekää rahanne\nmennessänne, ja piru meidät periköön, jos koskaan enää astumme\njalallamme teidän hökkeliinne.\n\n-- Se tekee kuusi francia lisää, hoki viinikauppias. Antakaa pois minun\nkuusi franciani... Eikä siihen ole vielä luettu tuon herran syömää\nkolmea leipää.\n\nKoko seura tunkeutui hänen ympärilleen huitoen hurjasti käsillään, ja\nkaikki huusivat yht'aikaa vihasta sähisten. Naiset varsinkin menettivät\nmielenmalttinsa; he kieltäytyivät maksamasta centimeäkään lisää. Ei,\nkiitoksia! He olivat saaneet kyllänsä mokomista häistä. Ainakaan ei\nneiti Remanjouta saataisi toista kertaa houkutelluksi tällaisille\npäivällisille! Rouva Fauconnier oli saanut hyvin huonoa ruokaa;\nkotonaan olisi hän neljälläkymmenellä soulla saanut paljoa paremman\naterian. Rouva Gaudron valitti katkerasti, että hänet oli työnnetty\npöydän alapäähän Saappaan viereen, joka ei välittänyt hänestä\nvähääkään. Aina ne sitäpaitsi päättyivät huonosti tällaiset pidot. Kun\nkerran ken tahtoo vieraita häihinsä, niin pitäköönkin heitä silloin\nkutsuvieraina, hitto vie! Gervaise oli paennut muori Coupeaun luo erään\nikkunan ääreen, eikä virkkanut mitään. Häntä hävetti tuntiessaan, että\nkaikki nämä moitteet oikeastaan tarkottivat häntä.\n\nHerra Madinier meni viimein alas viinikauppiaan kanssa. Kuultiin heidän\nriitelevän alakerrassa. Vasta puolen tunnin perästä kotelotehtailija\npalasi toisten luo. Hän oli suoriutunut isännästä antamalla kolme\nfrancia. Mutta häävierasten kiihko ja vimma ei vain laihtunut, yhä\nuudestaan kääntyi puhe ylimääräisiin maksuihin. Ja melu vielä kasvoi\nrouva Bochen voimannäytteestä. Hän väijyi lakkaamatta Bochea, ja kun\nhän näki hänen eräässä nurkassa nipistävän rouva Lerata vyötäisiltä,\nheitti hän kaikin voimin sinne vesipullon, niin että se meni\npirstaleiksi seinää vasten.\n\n-- Sen kyllä näkee, että teidän miehenne on räätäli, sanoi pitkä leski\nnyrpistäen tapansa mukaan huuliaan. Hän on ensimäisen numeron\nhameräätäli... Annoin minä hänelle kumminkin aimo potkuja pöydän alla.\n\nKoko ilta oli pilalla. Mielet kävivät yhä katkerammiksi. Herra\nMadinier ehdotti, että laulettaisiin; mutta Paistikas, jolla oli\nkaunis ääni oli hävinnyt; ja neiti Remanjou, joka kyynäskolkkasillaan\nkatseli ulos eräästä ikkunasta, näki hänet akaasioiden alla\ntanssittamassa paljaspäistä lihavaa tyttöä. Huilu ja viulut soittivat\n»Sinappikauppias» nimistä katrillia, jossa paukutettiin käsiä\nvastakkain tullessa. Silloin koko seura hajosi: Saapas ja Gaudronin\npariskunta menivät alas. Bochekin katosi heidän perästään. Lehtien\nvälitse, joihin oksille ripustetut lyhdyt loivat kirkasta vihertävää\nvaloa, nähtiin ikkunoista, miten parit alhaalla pyörivät. Yö nukkui\nhengittämättä, tainnoksissa kovasta kuumuudesta. Salissa olivat\nLorilleux ja herra Madinier ryhtyneet vakavaan keskusteluun, sillä\naikaa kun naiset, tietämättä, miten vihansa purkaisivat, tarkastivat\nvaatteitaan, oliko niihin tullut tahroja.\n\nRouva Lerat'n rimpsut olivat tainneet kastua kahvista. Rouva\nFauconnier'n kukikas hame oli täynnä kastikepilkkuja. Muori Coupeaun\nvihreä hartiavaippa oli pudonnut tuolilta ja löytyi yhdestä nurkasta,\njonne se oli jaloissa kulkeutunut. Mutta varsinkaan rouva Lorilleux ei\njaksanut hillitä vihaansa. Hänellä oli tahra selässä, toisten\nvastaväitteistä huolimatta hän sen tunsi. Ja väännellen itseään peilin\nedessä hän sen lopulta huomasi.\n\n-- Mitäs minä sanoin? huusi hän. Se on kanapaistin kastiketta. Minä\nmaksatan viinurilla pukuni. Ennemmin minä vaikka nostan jutun häntä\nvastaan... Se nyt vielä puuttui. Kun en minä jäänytkin kotiin... Mutta\nnyt minä ainakin lähden pois. Olen saanut tarpeekseni mokomista häistä!\n\nHän lähti raivoissaan, niin että rappuset rusahtelivat hänen\nkantapäittensä potkuista. Lorilleux juoksi hänen jälkeensä. Mutta hän\nei saanut häntä taivutetuksi muuhun kuin odottamaan viisi minuuttia\nkatukäytävällä, jotta muut ehtivät lähteä yhtä matkaa.\n\nHänen olisi pitänyt lähteä heti ukonilman tauvottua, niinkuin hän oli\naikonut, Coupeau oli maksava hänelle tästä päivästä. Saadessaan kuulla,\nmiten vimmoissaan hän oli, näytti Coupeau tykkänään masentuvan; ja\nestääkseen hänelle siitä koitumasta ikävyyksiä suostui Gervaise\nlähtemään kotiin heti. Kiireesti heitettiin hyvästit. Herra Madinier\notti viedäkseen muori Coupeaun kotiin. Rouva Boche lupasi viedä\nensimäiseksi yöksi Clauden ja Etiennen kotiinsa makaamaan; heidän\näitinsä voi olla huoleti, pojat nukkuivat tuoleilla, vatsa pakoillaan\nliiasta munanvaahdon syönnistä. Vihdoin morsiuspari lähti pois\nLorilleux'n kanssa jättäen loput häävieraat viinikauppaan, juuri kun\nsyntyi tappelu tanssipaikalla heidän ja erään toisen seuran välillä;\nBoche ja Saapas, jotka olivat suudelleet erästä naista, eivät tahtoneet\nantaa häntä takaisin kahdelle sotamiehelle, joille hän kuului, ja jotka\nuhkasivat puhdistaa koko talon; huilu ja molemmat viulut soittivat\nvimmatusti »Helmipolkkaa».\n\nKello oli tuskin yhtätoista. Chapellen bulevardilla ja koko\nGoutte-d'Or'in kaupunginosassa pitivät juopuneet kauheaa meteliä, sillä\ntäksi lauvantaiksi sattui työmiesten palkanmaksupäivä. Rouva Lorilleux\nodotti parinkymmenen askeleen päässä Hopeamyllystä seisten kaasulyhdyn\nalla. Hän tarttui Lorilleux'n käsipuoleen ja alkoi astua edeltä\ntaakseen katsomatta sellaista kyytiä, että Gervaise ja Coupeau\nhengästyivät pysytellessään jäljessä. Väliin he astuivat syrjään\nkatukäytävältä antaakseen tietä jollekin humalaiselle, joka siihen oli\nkaatunut tallukat taivasta kohti. Lorilleux kääntyi taakseen saadakseen\nsovintoa aikaan.\n\n-- Me tulemme teitä saattamaan ovelle asti, sanoi hän.\n\nMutta rouva Lorilleux sanoi korottaen ääntään, että hänestä oli kummaa,\nmiten he voivat mennä viettämään hääyötään sellaisessa saastaisessa\npesässä kuin Boncoeurin hotellissa. Eikö olisi ollut viisainta lykätä\nhäät tuonnemmaksi, säästää muutama sou ja ostaa huonekaluja, voidakseen\ntulla omaan kotiin ensimäisenä iltana? Mahtoi heille tulla hyvä oltava,\nkun he molemmat ahtautuivat kymmenen francin vinttikamariin, jossa ei\nriitä edes ilmaakaan.\n\n-- Minä olen sanonut irti huoneeni, emme me sinne menekään, huomautti\nCoupeau arasti. Me pidämme Gervaisen huoneen, joka on isompi.\n\nRouva Lorilleux unohti itsensä, kääntyi äkisti ympäri ja huusi.\n\n-- Yhä paranee! Vai menet sinä nukkumaan Nilkuttajan kamariin!\n\nGervaise kävi aivan kalpeaksi. Tämä haukkumanimi, jonka hän ensi kerran\nsai vasten naamaa, iski häntä kuin korvapuusti. Sitäpaitsi hän ymmärsi\nhyvin kälynsä huudahduksen: Nilkuttajan kamari, se oli sama huone,\njossa hän oli elänyt kuukauden Lantier'n kanssa, jossa vielä virui\nhänen entisen elämänsä jätteitä. Coupeau ei ymmärtänyt, häntä loukkasi\nvain haukkumanimi.\n\n-- Ei sinulla ole oikeutta toisia ristiä, sanoi hän pahoilla mielin.\nSinä et tiedä, että sinua ihmiset sanovat Lehmänhännäksi tukkasi\ntähden. Se ei liene sinusta hauskaa, vai mitä?... Minkästähden me emme\npitäisi alakerran huonetta? Tänä iltana eivät lapsetkaan makaa siellä,\nniin mikäs meidän on siellä ollessa?\n\nRouva Lorilleux ei virkkanut enää mitään, vaan sulkeutui arvokkuuteensa\nkauheasti harmissaan siitä, että häntä sanottiin Lehmänhännäksi.\nLohduttaakseen Gervaiseä Coupeau puristi hiljaa hänen käsivarttaan, ja\nonnistuipa hänen saada hänet iloiseksikin, kun hän kuiskaten hänen\nkorvaansa kertoi hänelle, että heillä taloutta alkaessaan oli pyöreässä\nsummassa seitsemän soun omaisuus, kolme kahden ja yksi yhden soun\nlantti, joita hän kädellään helisteli housunsa taskussa. Kun oli tultu\nBoncoeurin hotellin luo, sanottiin toisilleen hyvää yötä suuttuneen\nnäköisinä. Coupeau sanoi molemmille vaimoille, että he olivat tyhmiä,\nja juuri kun hän tahtoi työntää heidät toistensa kaulaan, tuli muudan\njuopunut mies, joka tahtoi mennä ohi oikealta, mutta tekikin äkkimutkan\nvasemmalle ja heittäytyi juuri heidän väliinsä.\n\n-- Kas! sehän on ukko Bazouge! sanoi Lorilleux. Hän on saanut\ntarpeekseen tältä päivältä.\n\nGervaise painautui säikähtyneenä hotellin ovea vastaan. Ukko Bazouge\noli noin viidenkymmenen vuotias, ruumiinkantaja ammatiltaan. Hänen loan\ntahraamat mustat housunsa, musta, olalta riippuva päällyslevättinsa ja\nmusta, kuhmuinen ja lutistunut nahkahattunsa osottivat selvään, että\nhän oli rypenyt katuojassa.\n\n-- Älkää pelätkö, hän ei ole häjy, jatkoi Lorilleux. Hän on meidän\nnaapurimme, asuu saman käytävän varrella kolmannessa huoneessa\nennenkuin meille tullaan... Hän olisi helisemässä, jos joku hänen\nesimiehistään näkisi hänet tuollaisessa tilassa.\n\nUkko Bazouge loukkaantui kumminkin nuoren vaimon pelästyksestä ja alkoi\nsopertaa:\n\n-- Mitä joutavia! Emme me ruumiinkantajat syö ketään... Minä olen yhtä\nhyvä kuin joku toinenkin, vai mitä? kultuseni... Se on totta, että minä\nolen juonut jonkun kulauksen! Työllähän sitä saa ja tarvitsevathan\nvaunutkin rasvaa. Sen minä vain sanon, ettei kukaan teistä olisi\nkantanut alas sitä kuudensadan naulan painoista herrasmiestä, jonka me\ntoverini kanssa kahden toimme neljännestä kerroksesta katukäytävälle\nvieläpä aivan ehyenä... Minä pidän iloisista ihmisistä.\n\nMutta Gervaise peräytyi vielä likemmäksi ovenkolkkaa. Hänelle tuli kova\nhalu itkeä. Mennyttä oli koko hänen tämänpäiväinen tyyni ilonsa. Hän ei\nenää ajatellutkaan suudella kälyään, hän pyysi Coupeauta ajamaan pois\njuopunutta. Silloin Bazouge hoiperrellessaan teki filosofin\nhalveksumista osottavan liikkeen.\n\n-- Se ei estä teitä sinne joutumasta. Ehkäpä te olette kerran vielä\nhyvinkin tyytyväinen sinne päästessänne... Niin, minä tunnen naisia,\njotka sanoisivat suuret kiitokset, jos tultaisiin heitä noutamaan.\n\nJa kun Lorilleux lähti viemään häntä pois, kääntyi hän ympäri ja\nsopersi vielä nikotusten lomassa:\n\n-- Kun ihminen on kuollut ... kuulkaa se ... kun ihminen on kuollut,\nniin sitä kestää kauvan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nNeljä vuotta kesti ankaraa työtä. Naapurit pitivät Gervaiseä ja\nCoupeauta kunnon avioparina. He elivät muista erillään koskaan\nriitelemättä ja kävivät säännöllisesti sunnuntaisin kävelemässä\nSaint-Ouenin puolella. Vaimo teki työtä kaksitoista tuntia päivässä\nrouva Fauconnier'n pesulaitoksessa ja ehti sen ohella pitää kotinsa\nsiistinä kuin vasta lyöty sou ja valmistaa ruokaa aamuin illoin koko\njoukolleen. Coupeau ei juonut, toi kotiin puolen kuun palkkansa ja\npoltti piipun tupakkaa ennen maata menoa ikkunansa ääressä\nhengittääkseen raitista ilmaa. Heitä mainittiin esikuvina siistin\nelantonsa vuoksi. Ja kun he ansaitsivat yhteensä lähes yhdeksän francia\npäivässä, niin laskettiin, että he voivat panna talteen melkoisia\nrahasummia.\n\nMutta varsinkin alkuaikoina heidän täytyi raataa kovasti saadakseen\ntulot ja menot käymään yhteen. Häistä heille oli koitunut kahdensadan\nfrancin velka. He eivät viihtyneet Boncoeurin hotellissa: heitä inhotti\ntämä roskaväen tyyssija; he haaveksivat omasta kodista omine\nhuonekaluineen, joista he pitäisivät hyvää huolta. Ainakin\nkaksikymmentä kertaa he laskivat, kuinka suuri summa siihen tarvittiin;\nse teki pyöreässä summassa kolmesataa viisikymmentä francia, jos mieli\nheti alun pitäen saada talous siksi täydelliseksi, ettei jouduttu\npulaan, kun tarvittiin kastrullia tai pataa. He eivät voineet\ntoivoakaan saavansa niin suurta summaa säästetyksi vähemmässä ajassa\nkuin kahdessa vuodessa. Mutta silloin sattui heille onnellinen tapaus:\nmuudan Plassansissa asuva vanha herra pyysi luokseen Clauden, vanhemman\npojista pannakseen hänet siellä kollegioon: se oli omituisen miehen\njalomielinen päähänpisto; hän näet harrasti maalaustaidetta ja oli\nollut huomaavinaan taipumuksen oireita poikasen parrakkaissa ukoissa,\njoita tämä oli piirrellyt Plassanssissa ollessaan. Clauden elatus\nmaksoi heille jo mitä suinkin irti saivat. Kun heidän niskoillaan ei\nenää ollut kuin nuorempi, Etienne, saivat he kootuksi tarvitsemansa\nkolmesataaviisikymmentä francia seitsemässä ja puolessa kuukaudessa.\nSinä päivänä, jona he ostivat huonekalunsa eräästä vanhojen\nhuonekalujen kaupasta Belhommekadun varrelta, tekivät he, ennenkuin\npalasivat kotiinsa, kävelyretken ulkobulevardeille. Suuri ilo paisutti\nheidän sydäntään. Heillä oli nyt sänky, yöpöytä, marmoripäällyksinen\npiironki, kaappi, pyöreä pöytä vahakankaineen ja kuusi tuolia, kaikki\nvanhaa mahonkipuuta; sitä paitsi sänkyvaatteita, liinavaatteita ja\nkyökkikaluja, jotka olivat melkein uusia. Heistä tuntui, kuin he nyt\nvasta olisivat todenteolla ja lopullisesti astuneet elämään; heidän\nhankkimansa omaisuus kohotti heidät arvossa hyvinvoipien ihmisten\nrinnalle.\n\nAsunnon valintaan meni heiltä kaksi kuukautta. He olisivat mieluimmin\ntahtoneet vuokrata itselleen asunnon Goutte-d'Or'in kadun varrella\nolevasta suuresta talosta. Mutta siinä ei ollut ainoatakaan huonetta\nvapaana ja heidän täytyi luopua vanhasta unelmastaan. Totta puhuen ei\nGervaise ollut siitä pohjaltaan pahoillaan: häntä pelotti kovasti tulla\nniin läheiseksi naapuriksi Lorilleux'läisille. He etsivät siis muualta\nasuntoa. Coupeausta oli tärkeätä, ettei jouduttu kauvaksi rouva\nFauconnier'n pesulaitoksesta, jotta Gervaise voisi yhdellä\nharppauksella tulla kotiin mihin aikaan päivästä tahansa. Ja lopulta\nhe löysivätkin mieleisensä asunnon, kaksi kamaria ja keittiön\nGoutte-d'Or'in Uuden kadun varrelta, melkein vastapäätä pesulaitosta.\nSe oli pieni yksikerroksinen talo; siinä oli ainoastaan kaksi asuntoa,\ntoinen oikealla, toinen vasemmalla eteisestä, jonne vei jyrkät portaat,\nkellarikerroksessa asui ajopelien vuokraaja, jolla oli avaralla pihalla\npitkin kadun vartta vajoja täynnä vaunuja ja valjaita. Nuori vaimo oli\nihastunut, luuli tulleensa takaisin maalle; ei tarvinnut pelätä\nnaapurinakkoja juoruineen tässä tyynessä sopukassa, joka muistutti\nhäntä eräästä linnotusmuurin takana olevasta Plassansin pikku kadusta;\nja muun hyvän lisäksi hän voi nähdä oman ikkunansa työhuoneestaan\nsilitysrautojensa äärestä, kun vain hiukan kurotti kaulaansa.\n\nHe muuttivat sinne huhtikuun alussa. Gervaise oli silloin raskaana\nkahdeksannessa kuukaudessa. Mutta hän teki työtä uupumatta; nauraen\nsanoi hän, että lapsi auttoi häntä työssä; hän tunsi sisällänsä sen\npienten jalkojen potkivan ja antavan hänelle voimia. Hän antoi\nCoupeaulle hyvän lähdön, kun tämä milloin tahtoi saada häntä\nlevähtämään säästääkseen hiukan hänen voimiaan. Vasta kovien tuskien\nalettua oli aika käydä makuulle. Nyt hän ei vielä joutanut, sillä kun\noli tulossa yksi suu lisää ruokittavaksi, täytyi käydä ankarasti työhön\nkäsiksi. Hän itse siivosi huoneet, ennenkuin hän auttoi miestään\npanemaan huonekaluja paikoilleen. Hartaasti vaali hän näitä\nhuonekalujaan, pyyhki niitä äidillisellä hellyydellä, hänen sydämensä\noli pakahtua, kun hän näki niissä pienimmänkin naarmun. Häneen koski\nyhtä kipeästi kuin jos hän olisi lyönyt itseään, kun hän lakaistessaan\nsattui niitä kolhasemaan. Varsinkin piironki oli hänestä rakas; se oli\nhänestä kaunis, luja ja juhlallisen näköinen. Hänen hartain\nmielitekonsa, josta hän ei uskaltanut puhua, oli saada kello, minkä hän\nasettaisi keskelle marmorilevyä. Siinä se lasikupunsa alla näyttäisi\nkomealta. Ellei lapsi olisi ollut tulossa, olisi hän ehkä uskaltanut\nostaa kellon. Eihän siinä mikä auttanut, huoaten hän lykkäsi sen\ntuonnemmaksi.\n\nAviopuolisot olivat ihastuksissaan uudesta asunnostaan. Etiennen sänky\noli pienessä kamarissa, mutta vielä siinä oli tilaa toisellekin lapsen\nvuoteelle. Keittiö oli pienen pieni ja pilkkosen pimeä; mutta, kun piti\novea auki, näki siellä jotakuinkin hyvin; eikähän Gervaisen\ntarvinnutkaan tehdä ruokaa kolmellekymmenelle hengelle; kunhan hän\nmahtui siinä keittämään lihalientä padallaan, niin siinä oli tarpeeksi\nalaa. Mutta isosta kamarista heidän kelpasi ylpeillä. Aamulla heti\nnoustuaan he vetivät valkoiset serttinkiuutimet alkoovin eteen; ja\nkamari oli muuttunut ruokasaliksi, jossa pöytä oli keskellä lattiaa ja\nkaappi ja piironki toisiaan vastapäätä. Kun uuni kulutti kivihiiliä\naina viidentoista soun edestä päivässä, niin he olivat tukkineet sen;\npieni rautakamiini, joka oli pantu uunin eteen kivilevylle, antoi\nheille lämpöä seitsemän soun edestä riittämään asti pakkasellakin.\nCoupeau oli koristanut seinät parhaan kykynsä mukaan ja hänen\nmielestään niistä tulikin kerrassaan kauniit: Peilin paikalla oli iso\nkuparipiirros, joka esitti jotakin Ranskan sotamarskia, marskin sauva\nkädessä, tepasteluttamassa ratsuaan kanuunan ja kuulakasan välissä;\npiirongin yläpuolelle oli perheenjäsenten valokuvat ripustettuina\nkahteen riviin kahden puolen vanhanaikaista, kullatusta posliinista\ntehtyä vihkivesiastiaa, jossa säilytettiin tulitikkuja; kaapin\nreunustalla seisoi Pascalin pystykuva ja sen parina Beranger'n\npystykuva, toinen vakavana, toinen hymyilevänä, kahden puolen\nkäkikelloa, jonka nakutusta he näyttivät kuuntelevan. Se oli todellakin\nkaunis huone.\n\n-- Arvatkaapas, paljonko me tästä maksamme? kysyi Gervaise jokaiselta,\njoka kävi heillä.\n\nJa kun heidän hyyrynsä arvioitiin liian korkealle, niin hän\nvoitonriemuissaan ja hyvillään siitä, että niin halvalla oli saanut\nniin mukavan asunnon, huusi:\n\n-- Sataviisikymmentä francia, ei centimeäkään enempää!... Eikös se ole\nhuokeaa! vai mitä!\n\nItse Goutte-d'Or'in Uusi katukin vaikutti suureksi osaksi heidän\ntyytyväisyyteensä. Siinähän se Gervaisen aika kuluikin, kun hän\nalituiseen hyöri edestakaisin kotinsa ja rouva Fauconnier'n\npesulaitoksen välillä. Nykyään Coupeau tuli iltaisin polttamaan piippua\nalaoven kynnykselle. Katu, josta puuttui jalkakäytävät, ja jonka\nkivitys oli painunut kuopille, nousi siinä kohden. Mäen päällä,\nGoutte-d'Or'in kadun puolella oli synkän näköisiä, likaisia puoteja,\nsuutareja, tynnörintekijöitä, siivoton sekatavarakauppa ja konkurssin\ntehneen viinikauppiaan kapakka, jonka ikkunaluukut olivat jo\nviikkokausia olleet suljettuina ja ilmotuspaperien peitossa. Kadun\ntoisessa päässä, Pariisin puolella nelikerroksiset talot pimittivät\ntaivaan. Niiden alakerrassa asui pesijättäriä vier vierekkäin yhdessä\nryhmässä; ainoastaan yksi parturin ikkuna pikkukaupunkilaismalliin\nvihreiksi maalattuine kehyksineen ja täpö täynnä heleävärisiä pulloja\nloi kiiltäviksi kuuratuista vaskilautasistaan iloa ja kirkkautta tähän\nkolkkoon soppeen. Mutta hauskin osa katua oli keskus, missä rakennukset\nolivat harvemmassa ja matalampia, niin että ilmaa ja päiväpaistetta\npääsi kadulle asti. Vuokra-ajurin vajat, sen vieressä oleva\nkivennäisvesitehdas ja vastapäätä oleva pesulaitos muodostivat laajan,\nvapaan ja hiljaisen alueen, missä pesijätärten heikosti kuuluvat äänet\nja höyrykoneen tasainen hengitys tuntuivat vielä lisäävän seudun\nrauhallisuutta. Rakentamattomat tontit ja käytävät kivimuurien välillä\ntekivät sen maalaiskylän näköiseksi. Coupeauta huvitti katsella, miten\nharvalukuiset ohikulkijat loikkasivat pesulaitoksesta alituisesti\njuoksevien saippuaisten purojen yli, ja hän sanoi siitä johtuvan\nmieleensä erään maakylän, jonne eräs hänen sedistään oli vienyt hänet\nviiden vuoden vanhana. Gervaisen ilona oli vasemmalla hänen\nikkunastaan, eräällä pihalla kasvava akaasiapuu, joka ojensi näkyviin\nyhden ainoan oksistaan, mutta sen niukasta vihannuudesta riitti\nviehätystä koko kadulle.\n\nViimeisenä päivänä huhtikuuta nuori vaimo synnytti. Tuskat alkoivat\niltapäivällä neljän tienoossa, kun hän oli silittämässä uutimia rouva\nFauconnier'n luona. Hän ei malttanut heti lähteä pois, vaan vääntelihe\ntuskissaan tuolilla ja silitti aina hiukan välillä, kun tuskat vähäisen\nhellittivät: uutimilla oli kiire eikä hän tahtonut heittää niitä\nkesken; ehkäpä se ei ollutkaan kuin tavallista vatsanpurua eikä siitä\nkannattanut olla millänsäkään. Mutta kun hän aikoi ryhtyä käsiksi\nmuutamiin miesten paitoihin, kävi hän vallan kalpeaksi. Hänen täytyi\njättää työnsä sikseen ja ihan kaksin kerroin käpertyneenä kulkea kadun\npoikki pitäen kiinni seinistä. Muudan silittäjätär tarjoutui häntä\nsaattamaan; hän hylkäsi tarjouksen ja pyysi häntä hakemaan kätilöä,\njoka asui aivan lähellä Charbonnièren kadun varrella. Eihän tässä nyt\ntarvinnut ehättää kuin tulta sammuttamaan. Kaippa sitä kesti vielä\nainakin koko yön. Se ei saanut estää häntä palattuaan kotiin\nlaittamasta päivällistä Coupeaulle; ehtisihän hän vielä sittenkin\nheittäytyä hetkeksi vuoteelle päältään riisumatta. Rappusissa tapasi\nhänet sellainen kouristus, että hänen täytyi istuutua keskelle\nportaita; ja hän painoi molemmat nyrkkinsä suutansa vasten, ettei huuto\npääsisi, sillä häntä hävetti, että miehiä voisi tulla ja nähdä hänet\nsiinä. Tuska taukosi, hän sai oven auki ja lohdutti itseään sillä\najatuksella, että hän varmaankin oli erehtynyt. Hän laittoi\npäivälliseksi lammaspaistia. Kaikki kävi vielä hyvin, kun hän kuori\nperunoita. Lammaspaisti oli joutumassa, mutta silloinpa hikoileminen ja\npoltot alkoivat uudestaan. Kivusta kipristellen hellan edessä hän\nhämmenti suurusta kastikkeeseen paistinpannussa, silmät kyynelten\nsamentamina. Jos hän nyt synnyttikin lapsen, niin mikäpä syy se oli\njättää Coupeau ilman ruokaa? Vihdoin paisti pihisi tuhkalla peitetyllä\ntulella. Hän palasi kamariin ja luuli vielä ennättävänsä kattaa pöydän.\nMutta hänen täytyi kiireesti laskea viinipullo pois kädestään; hän ei\nenää jaksanut mennä vuoteelle, vaan vaipui maahan olkipatjalle. Kun\nkätilö saapui neljännestuntia myöhemmin, niin siinä hän auttoi hänet\nsynnyttämään.\n\nLevyseppä oli yhä työssä sairashuoneella. Gervaise kielsi menemästä\nhäntä häiritsemään. Kun hän tuli kotiin seitsemän aikaan, tapasi hän\nGervaisen makaamassa hyvästi peitettynä, kasvot hyvin kalpeina\nkorvatyynyllä. Lapsi itki saaliin käärittynä vuoteen jalkopäässä.\n\n-- Voi! eukko parkani! sanoi Coupeau suudellen Gervaiseä. Ja minä kun\nlaskin leikkiä äsken ikään toverieni kanssa sinun huutaessasi täällä\ntuskissasi!... Sanohan, oliko se kovin vaikeaa, se kai kävi niin\njoutuun, ettei siinä olisi ehtinyt aivastaakaan. Gervaise hymyili\nheikosti; sitten hän kuiskasi:\n\n-- Se on tyttö.\n\n-- Se on oikein! vastasi levyseppä, laskien leikkiä virkistääkseen\nhäntä, minä olin tilannut tytön ja nyt sen sain! Sinähän teet kaikki,\nmitä minä haluan.\n\nJa ottaen lapsen syliinsä hän jatkoi:\n\n-- Antakaapas, kun minä vähän katson teitä, neiti Likasilmä!... Teillä\non pieni sangen musta naama. Kyllä se valkenee, olkaa huoleti. Teidän\npitää olla kiltti ja siivo ja kasvaa kunnon ihmiseksi, niinkuin isä ja\näitikin.\n\nGervaise katseli tytärtään hyvin vakavana, silmät selällään. Vähitellen\ntuli niihin surumielinen ilme. Hän pudisti päätänsä; hän olisi tahtonut\npojan, sillä pojat selviytyvät aina paremmin eivätkä ole niin monessa\nvaarassa tässä Pariisissa. Kätilön täytyi ottaa lapsi pois Coupeaun\nkäsistä ja kieltää Gervaiseä puhumasta, oli jo paha, että pidettiin\nniin paljon melua hänen ympärillään. Silloin Coupeau sanoi, että\npitäisi lähteä ilmottamaan muori Coupeaulle ja Lorilleux'läisille;\nmutta hänellä oli hirveän nälkä, hän tahtoi ensin syödä. Gervaisestä\noli hyvin vaikeaa nähdä Coupeaun itsensä häärivän ruokahommissa,\njuoksevan keittiöön paistia hakemaan, syövän rikkonaiselta lautaselta;\neikä löytävän edes leipääkään. Kiellosta huolimatta hän päivitteli ja\nkääntelihe lakanoiden välissä. Kylläpä hän olikin ollut saamaton, kun\nei ollut voinut edes pöytää kattaa; mutta häntä oli niin äkisti\nkouristanut vatsasta, että hän oli lyyhähtänyt maahan kuin kepin\niskusta. Hänen mies parallaan oli syytä olla hänelle suutuksissaan, kun\nsai niin huonoa ruokaa ja hän vain makasi siinä jouten. Tokko perunat\nedes olivat tarpeeksi keitetyt? Hän ei muistanut, oliko hän pannut\nniihin suolaa.\n\n-- Olkaa nyt vaiti toki, huusi kätilö.\n\n-- Jopahan te muka saisitte hänet rauhottumaan! sanoi Coupeau, suu\ntäynnä ruokaa. Jos teitä ei olisi, niin minä lyön vetoa, että hän\nnousisi minulle leipää leikkaamaan... Pysy toki alallasi, eukkoseni. Et\nsaa liikkua, muuten et pariin viikkoon pääse jalkeille. Tämähän on\nmainion hyvää tämä sinun paistisi. Tulettehan syömään sitä minun\nkanssani, rouva, vai mitä?\n\nKätilö kieltäytyi: mutta hän tahtoi kernaasti juoda lasin viiniä, sillä\nhän oli niin säikähtänyt, sanoi hän, kun oli löytänyt vaimorukan\npienokaisineen olkipatjalta. Coupeau lähti viimein kertomaan uutista\nsukulaisille. Puolen tunnin päästä hän palasi mukanaan koko joukko,\nmuori Coupeau ja Lorilleux'läiset sekä rouva Lerat, joka juuri oli\nollut käymässä näiden luona. Lorilleux'n puolisot olivat nähdessään\nheidän menestyvän tulleet perin ystävällisiksi ja kehuivat uhalla\nGervaiseä, mutta salavihkaa he kumminkin pienillä epäävillä liikkeillä,\npäänpudistuksilla ja silmäniskuilla osottivat ikäänkuin tahtovansa\nlykätä myöhemmäksi oikean arvostelunsa. He tiesivät kyllä, mitä he\ntiesivät; mutta he eivät tahtoneet asettua kaikkien muiden naapurien\nyhteistä mielipidettä vastaan.\n\n-- Minä tuon tänne koko roikan! huusi Coupeau. Minkäs sille mahtaa! He\ntahtoivat tulla sinua katsomaan... Älä aukaise suutasi, se on sinulta\nkielletty. He saavat jäädä tähän sinua katsomaan rauhassa, mutta\npysykööt mukisematta, sen minä sanon... Minä lähden tästä kahvia\nkeittämään, ja hyvää sen pitää tullakin.\n\nHän katosi keittiöön. Muori Coupeau jäi suudeltuaan Gervaiseä\nihmettelemään lapsen suuruutta. Molemmat toisetkin vaimot olivat\nsuudella moiskauttaneet Gervaiseä poskelle. Ja kaikki kolme seisoivat\nvuoteen ääressä ja selittivät päivitellen synnytysten, kummallisten\nsynnytysten yksityiskohtia. Rouva Lerat tutki pienokaista joka paikasta\nja julisti sen olevan hyvin täysiluomaisen, lisäsipä vielä\nmerkitsevästi, että siitä oli tuleva pulska nainen; ja kun lapsen pää\noli hänestä liian suippo, niin hän puristeli sitä hiljaa sen huudoista\nvälittämättä, saadakseen sen pyöreämmäksi. Rouva Lorilleux tempasi\nsuuttuneena lapsen hänen käsistään: mokomasta kopeloimisestahan lapsi\nrukka voisi saada kaiken maailman viat, kun sillä oli niin hento kallo.\nSitten alettiin tutkia, kenenkä näköinen se oli. Siitä oli vähällä\nsyntyä riita. Lorilleux, joka kurotti kaulaansa naisten takana, väitti\nkiven kovaan, että lapsessa ei ollut mitään Coupeausta; nenässä ehkä\nhiukan, mutta hyvin vähäisen! Se oli ihan äitiinsä, varsinkin\nsilmistään; totisesti, sellaisia silmiä ei ollut kellään isän puolella.\n\nCoupeauta ei vain näkynyt takaisin tulevaksi. Kuultiin kyllä, miten hän\nkeittiössä tappeli uunin ja kahvipannun kanssa. Gervaise tuskitteli:\neihän nyt kahvin keitto kuulunut miesten tehtäviin; ja hän huusi\nhänelle, miten hänen tuli menetellä, vaikka kätilö kaikin voimin koetti\nsaada häntä pysymään vaiti.\n\n-- Pois tieltä! sanoi Coupeau tullessaan huoneeseen kahvipannu kädessä.\nOnpas se nyt kärsimätön! Aina sillä pitää olla jokin asia painajaisena\nmielellään... Nyt me saamme tyytyä juomaan tätä laseista, vai mitä?\nsillä kupit, nähkääs, ovat vielä jääneet tuomatta kauppiaalta.\n\nIstuuduttiin pöydän ympärille, ja levyseppä tahtoi itse kaataa kahvia.\nSe haiskahti niin suloisen väkevältä, se ei ollutkaan mitään\nsikurivettä. Kun kätilö oli särpinyt lasinsa tyhjäksi, lähti hän pois:\nkaikki kävi hyvin, häntä ei enää tarvittu; jos yö olisi levoton,\npitäisi aamulla lähettää häntä hakemaan. Hän oli vielä menossa portaita\nalas, kun rouva Lorilleux alkoi häntä panetella herkuttelijaksi ja\ntyhjäntoimittajaksi. Se kun pani neljä sokeripalasta kahvin sekaan ja\nilkeää vielä ottaa viisitoista francia siitä hyvästä, että jättää\ntoisen synnyttämään ypö yksin. Mutta Coupeau puolusti häntä: mielellään\nmaksaisi hän nuo viisitoista francia, sillä sanoi, mitä sanoi, niin nuo\nnaiset kuluttivat nuoruutensa opinnoihin ja heillä oli oikeus vaatia\nkallis hinta. Sitten Lorilleux ja rouva Lerat rupesivat väittelemään;\nedellinen väitti, että saadakseen pojan täytyi kääntää sänkynsä\npääpuoli pohjoseen päin; mutta toinen kohautti olkapäitään sanoen sitä\nlasten loruksi, hän tiesi toisen keinon, joka oli sellainen, että piti\nkätkeä patjan alle salaa vaimoltaan kaurallinen tuoreita,\npäiväpaisteesta poimituita viholaisia. Pöytä oli työnnetty sängyn\nviereen. Gervaise, jonka vähitellen oli vallannut suunnaton väsymys,\nmakasi siinä kymmeneen asti hymyilevänä ja tylsänä, pää toisten puoleen\nkäännettynä; hän näki ja kuuli kaikki, mutta hän ei jaksanut enää\njäsentäkään hievauttaa eikä sanaakaan sanoa; hänestä tuntui kuin olisi\nhän ollut kuollut hyvin suloisella kuolemalla ja oli onnellinen\nnähdessään toisten elävän.\n\nToisinaan kuului pienokaisen vikinää toisten karkeiden äänten seasta,\nkun he loppumattomiin jauhoivat erästä murhaa, joka edellisenä päivänä\noli tehty Bon-Puits'n kadulla, La Chapellen toisessa päässä.\n\nKun sitten vieraat rupesivat lähtöä tekemään, otettiin ristiäiset\npuheeksi. Lorilleux'läiset olivat lupautuneet kummeiksi; takana päin he\nnyrpistivät nenäänsä; kumminkin he olisivat näyttäneet hyvin noloilta,\nellei heitä olisi pyydetty kummeiksi. Coupeaun mielestä ei ollut\nensinkään välttämätöntä kastaa lasta; se ei ainakaan tuottaisi hänelle\nkymmentä tuhatta francia korkoja; ja sitä paitsi lapsi oli vaarassa\nvilustua. Mitä vähemmän oli pappien kanssa tekemistä, sitä parempi.\nMutta muori Coupeau sanoi häntä pakanaksi, ja vaikka Lorilleux'läiset\neivät käyneetkään rippikirkossa, niin he kuitenkin kerskasivat olevansa\nuskonnollisia..\n\n-- Siis ristiäiset pidetään ensi sunnuntaina, jos se teille sopii,\nsanoi ketjuntekijä.\n\nJa kun Gervaise oli suostumuksen merkiksi nyykäyttänyt päätään,\nsuutelivat häntä kaikki ja kehottivat voimaan hyvin. Sanottiin hyvästi\nlapsellekin. Jokainen kumartui vuorostaan tuolle pienelle värisevälle\nraukalle hymyilemään ja hyväilysanoja sanomaan, ikäänkuin se olisi\nvoinut ymmärtää. Häntä sanottiin Nanaksi, joka oli Annasta, hänen\nkumminsa nimestä muodostettu lempinimi.\n\n-- Hyvää yötä, Nana... No tuleppa oikein koreaksi tytöksi, Nana...\n\nKun he vihdoin olivat lähteneet pois, asetti Coupeau tuolinsa ihan\nsänkyyn kiinni ja lopetti piippunsa pitäen Gervaiseä kädestä. Hän\nveteli savuja hitaasti, sanoen aina välillä jonkun lauseen hyvin\nliikutettuna.\n\n-- No? muijaseni, he taisivat väsyttää sinut ihan pilalle? Mutta\nymmärräthän sinä, että minä en voinut estää heitä tulemasta. Osottaahan\nse yhtä kaikki heidän ystävyyttään... Mutta parempi on olla yksin, vai\nmitä? Minun ainakin teki mieleni olla hiukan yksin, näinikään sinun\nkanssasi. Voi, kuin tämä ilta minusta tuntui pitkältä!... Tälläkin\npikku raukalla on tainnut olla aika lailla kipuja! Ei ne aavistakaan\nnuo vauvat maailmaan tullessaan kuinka kipeästi se koskee. Se kai\nmahtaa tuntua kuin väännettäisiin sisukset nurin... Missä se pipi on,\nettä mä suutelen sitä?\n\nHän oli hiljakseen työntänyt toisen leveän kämmenensä Gervaisen selän\nalle ja veti häntä luokseen ja suuteli lakanan läpi hänen vatsaansa,\ntuntien rajua hellyyttä tätä vielä tuskien raukaisemaa hedelmällisyyttä\nkohtaan. Hän kysyi, koskiko hänen hyväilynsä Gervaiseen, hän olisi\ntahtonut parantaa hänet puhaltamalla kipeään paikkaan. Ja Gervaise oli\nylen onnellinen. Hän vakuutti, ettei hän enää tuntenut mitään tuskia.\nHän halusi vain nousta jalkeille niin pian kuin mahdollista, sillä ei\nnyt joutanut käsiään ristissä pitämään. Mutta Coupeau rauhotti häntä.\nEikö hän muka ottanut vastatakseen ruuan saannista lapselle? Hän olisi\nkurja raukka, jos hän koskaan jättäisi tyttöletukan hänen niskoilleen.\nKonstikos niitä on lapsia tehdessä, niiden elättäminen vasta on\nansioksi luettava, eikö totta?\n\nCoupeau ei saanut sanottavasti nukkua sinä yönä. Joka tunti täytyi\nhänen nousta antamaan lapselle joku lusikallinen haaleata sokerivettä.\nSe ei estänyt häntä lähtemästä aamulla työhön tapansa mukaan.\nAamiaistuntinsakin hän käytti siihen, että kävi ilmottamassa tuomarin\nvirastossa lapsen syntymästä. Sillä aikaa oli rouva Boche sanan\nsaatuaan tullut viettämään sen päivän Gervaisen luona. Mutta nukuttuaan\nkymmenen tuntia sikeää unta, tämä valitti, että hän jo tunsi koko\nruumiinsa kangistuvan, kun niin kauvan täytyi maata yhdessä kohden. Hän\ntulisi kipeäksi, jos hänen ei annettaisi nousta. Kun Coupeau illalla\npalasi kotiin, kertoi hän hänelle huolistaan: tosin hän luotti rouva\nBocheen; sitä hän vain ei sietänyt nähdä, että vennonvieras ihminen\nhommasi kuin kotonaan hänen huoneessaan, aukoi laatikoita ja kosketteli\nhänen tavaroitaan. Seuraavana päivänä kun ovenvartija palasi asialta,\ntapasi hän hänet pystyssä, pukeutuneena lakaisemassa ja puuhaamassa\npäivällistä miehelleen. Eikä hän missään nimessä enää tahtonut käydä\nuudestaan makuulle. Ihmiset ehkä pitäisivät häntä vielä pilkkanaan.\nKelpasihan niiden vallasnaisten olla olevinaan väsyksissä. Kun ei ollut\nrikas, ei siihen joutanut. Kolme päivää synnytyksen jälkeen hän jo\nsilitti alushameita rouva Fauconnier'n luona, iskien väen väkeen\nraudoillaan ja hikoillen uunista lähtevässä ankarassa kuumuudessa.\n\nLauantai-iltana rouva Lorilleux toi kumminlahjansa: kolmekymmentäviisi\nsouta maksavan myssyn ja poimukkaan, kapealla pitsillä reunustetun\nristimämekon, jonka hän oli saanut kuudella francilla, koska se oli\nvähäsen nuhraantunut. Seuraavana päivänä antoi Lorilleux mieskummina\nGervaiselle kuusi naulaa sokeria. He toimittivat reilusti asiansa. Edes\npäivällisillekään, jotka samana iltana pidettiin Coupeaulla, he eivät\ntulleet tyhjin käsin. Miehellä oli tullessaan litran pullo viiniä\nkummassakin kainalossa ja hänen vaimonsa kantoi isoa pannukakkua, jonka\nhän oli ostanut eräästä hyvässä maineessa olevasta sokerileipomosta\nClignaneourt'in kadun varrelta. Mutta he kävivät kertomassa antamistaan\nlahjoista pitkin kaupunkia; he olivat panneet likoon lähes\nkaksikymmentä francia. Kun Gervaise kuuli heidän juoruamisistaan,\ntympäsi se häntä eikä hän sen koomin enää pitänyt lukua heidän\nkohteliaisuuden osotuksistaan.\n\nNäillä ristiäispäivällisillä vasta alkoi Coupealaisten lähempi\nseurustelu eteisen toisella puolen asuvien naapurien kanssa. Tässä\npienen talon toisessa huoneustossa asui kaksi henkeä, rouva Goujet\npoikineen. Siihen asti oli tervehditty portaissa ja kadulla, ei muuta.\nNaapurit näyttivät vähän juroilta. Kun sitten rouva Goujet oli\nsynnytyksen jälkeisenä päivänä tuonut Gervaiselle ämpärin vettä, oli\ntämä katsonut soveliaaksi kutsua heidät ruualle, varsinkin kun he\nnäyttivät hänestä hyvin kunnon ihmisiltä. Ja siinä tietysti oli tehty\ntuttavuutta.\n\nGoujet'laiset olivat kotoisin Lillestä. Äiti paikkasi pitsejä; poika,\nammatiltaan seppä, teki työtä naulatehtaassa. Viisi vuotta olivat he\nasuneet paikoillaan. Heidän elämänsä rauhallisen ulkokuoren alla oli\nkätkettynä vanha syvä suru: isä Goujet oli Lillessä kerran\njuovuspäissään lyönyt kuoliaaksi erään toverinsa rautakangella ja\nsitten vankilassa kuristanut itsensä nenäliinallaan. Leski ja poika,\njotka tämän onnettomuuden jälkeen olivat tulleet Pariisiin, tunsivat\naina tämän murhenäytelmän painostavan heidän elämäänsä ja sovittivat\nsitä ehdottomalla rehellisyydellä, lempeydellä ja väsymättömällä\ntyöllä. Olipa heissä hiukan ylpeydenkin vikaa, sillä lopulta he olivat\nomissa silmissään parempia kuin muut. Rouva Goujet, joka aina kävi\nmustiin puettuna, nunnan hunnun tapainen liina päässä, oli niin kalpea\nikäänkuin valkoiset pitsit, joita hän hyppysissään valmisteli, olisivat\nheijastaneet kirkkauttaan hänen tyynen ja arvokkaan näköisiin\nkasvoihinsa. Goujet oli kolmenkolmatta vanha, uljaan näköinen,\npunaposkinen, sinisilmäinen jättiläinen, väkevä kuin Herkules.\nTyöpajassa kutsuivat toverit häntä Kultaparraksi hänen kauniin\nkeltaisen partansa tähden.\n\nGervaise tunsi heti kohta suurta ystävyyttä näitä ihmisiä kohtaan. Kun\nhän ensi kerran astui sisälle heidän puolelleen, jäi hän ihmettelemään\nasunnon siisteyttä, Siinä ei ollut moitteen sijaa; sai puhaltaa vaikka\nmihin, eikä ainoatakaan tomuhiutaletta lähtenyt lentoon. Ja lattia\nkiilsi kirkkaasti kuin peili. Rouva Goujet vei hänet katsomaan\npoikansakin huonetta. Se oli sievä ja valkoinen kuin nuoren tytön\nkamari; siinä oli pieni rautasänky musliiniverhojen takana, pöytä,\npesukaappi ja kapea, seinällä riippuva kirjahylly; sen lisäksi seinät\ntäpötäynnä kuvia, irti leikatuita paperinukkeja, neljällä naulalla\nseinälle lyötyjä värillisiä painokuvia ja kuvalehdistä leikattuja\nkaikellaisten henkilöiden kuvia. Rouva Goujet sanoi hymyillen, että\nhänen poikansa oli iso lapsi, iltaisin lukeminen häntä väsytti: silloin\nhän huvikseen katseli kuvia. Gervaise unohtui tuntikaudeksi naapurinsa\nluo, joka oli istuutunut työnsä ääreen ikkunan eteen. Häntä huvitti\nkatsella satoja neuloja, joilla pitsi oli kiinnitetty, ja hän tunsi\nitsensä onnelliseksi saadessaan hengittää puhtauden hyvää tuoksua tässä\nhuoneessa, jossa harras hiljaisuus vallitsi.\n\nGoujet'laiset miellyttivät vielä enemmän, kuta enemmän heidän kanssaan\nseurusteli. He ansaitsivat hyviä päiväpalkkoja ja panivat yli\nneljänneksen palkastaan säästökassaan. Naapurit tervehtivät heitä ja\npuhuivat keskenään heidän säästöistään. Goujet'lla oli aina puhdas,\ntahraton pusero, eikä koskaan nähty reikää hänen vaatteissaan. Hän oli\naina hyvin kohtelias, vieläpä hiukan arkakin, huolimatta leveistä\nhartioistaan. Kadun päässä olevat pesijättäret nauroivat nähdessään\nhänen kulkevan ohi, katse maahan luotuna. Hän ei pitänyt heidän\ntörkeistä puheistaan ja häntä inhotti, että naisilla oli aina suu\ntäynnä rivoja sanoja. Kerran hän kumminkin oli tullut juovuksissa\nkotiin. Silloin ei rouva Goujet ollut nuhdellut häntä muuten kuin\nasettamalla hänet isänsä kuvan eteen, joka huolellisesti pidettiin\npiirongin laatikkoon kätkettynä. Tämän opetuksen jälkeen Goujet ei\nkoskaan juonut enempää kuin sieti, vihaamatta kumminkaan viiniä, sillä\nviini on välttämätöntä työmiehelle. Sunnuntaisin hän kävi kävelemässä\näitinsä kanssa, joka ylpeänä nojasi hänen käsivarteensa; useimmiten\nmenivät he Vincennes'iin päin; toisen kerran taas kävivät he yhtenä\nteatterissa. Äiti oli pojalle kaikki kaikessa. Hänelle hän puhui\nikäänkuin hän vielä olisi ollut pieni lapsi. Hänen neliskulmainen\npäänsä ja raskaan moukarin heiluttamisesta vahvenneet jänterensä\ntekivät, että hän muistutti isoa kömpelöä eläintä, joka on\njärjenjuoksultaan hidas, mutta kumminkin hyväntahtoinen.\n\nEnsimäisinä päivinä hän vierasti kovasti Gervaiseä. Mutta muutamissa\nviikoissa hän tottui häneen. Hän odotti häntä kantaakseen hänen\nvaatekääröjään, kohteli häntä kuin sisarta ja tullen äkkiä\ntuttavalliseksi leikkeli paperikuvia nimenomaan häntä varten. Eräänä\naamuna kumminkin kun hän oli tullut sisälle koputtamatta ovelle,\nyllätti hän Gervaisen puoleksi alasti kaulaansa pesemässä; eikä hän\nviikkokauteen katsonut häntä silmiin, niin että hän lopulta sai\ntämänkin punastumaan.\n\nMarjamehun mielestä oli Kultaparta hieman hölmö. Olihan se hyvä, ettei\njuonut eikä mässännyt eikä ahdistellut tyttöjä katukäytävillä, mutta\nmiehen tuli kumminkin olla mies, taikka muuten oli parasta panna heti\nhame päälleen. Hän kiusotteli häntä Gervaisen kuullen syyttäen häntä,\nettä hän iski silmää kaikille lähiseudun naisille; ja jättiläisen\nkokoinen Goujet puolustautui vimmatusti. Se ei estänyt molempia\ntyömiehiä olemasta hyviä tovereita. He kävivät hakemassa toisiaan\naamulla lähteäkseen yhdessä työhönsä ja joivat välistä lasin olutta\nennen kotiintuloa. Ristiäispäivällisistä asti he olivat sinutelleet\ntoisiaan, sillä se pitentää vain puhetta, jos aina pitää sanoa »te».\nSillä kannalla oli heidän ystävyytensä, kun Kultaparta teki\nMarjamehulle uljaan palveluksen, sellaisen merkkipalveluksen, jota ei\nkoko elämässään unohda. Se tapahtui 2 päivänä joulukuuta 1851.\nLevysepän päähän oli pistänyt mennä pilan päiten kapinaa katsomaan; hän\nantoi palttua tasavallalle, Bonapartelle ja koko hökötykselle; mutta\nhän ihaili ruudinsavua ja pyssynlaukaukset olivat hänestä hauskoja. Ja\nhän olisi aivan varmaan joutunut kiikkiin muutaman katusulun takana,\nellei seppä olisi sattunut tulemaan hätään juuri parhaiksi\nsuojellakseen häntä suurella ruumiillaan ja auttaakseen pakenemaan.\nPalatessaan Faubourg-Poissonnièren katua pitkin Goujet astui nopeasti\nvakavan näköisenä. Hän harrasti politiikkaa, oli maltillinen\ntasavaltalainen oikeuden ja yhteisen hyvän nimessä. Kumminkaan hän ei\nollut ampunut ainoatakaan laukausta. Ja hän esitti syynsä: rahvas väsyi\npoimimaan porvariston hyväksi kastanjoita tulesta ja polttamaan siinä\nhyppysensä; helmi- ja kesäkuu olivat mainioita läksytyksiä; niinpä\ntästälähin esikaupungit jättäisivätkin kaupungin selviytymään yksin\nparhaan kykynsä mukaan. Päästyään sitten Poissonniers-kadun mäen päälle\nhän kääntyi ympäri katsomaan Pariisia; siellä suoritettiin yhtä kaikki\nsurkeita asioita, rahvas voisi vielä kerran katua, että se oli ristissä\nkäsin sitä katsellut. Mutta Coupeau nauroi, sanoi liian pöllöiksi niitä\naaseja, jotka panivat nahkansa alttiiksi ainoastaan sitä varten, että\nedustajakamarin laiskat tyhjäntoimittajat edelleenkin saisivat\nviisikolmatta franciansa. Illalla Coupeaulaiset kutsuivat Goujet'n\näitineen päivällisille. Jälkiruuan aikana Marjamehu ja Kultaparta\nsuutelivat kumpikin toisiaan molemmille poskille. Nyt oli\nystävyydenliitto solmittu koko elinijäksi.\n\nKolme vuotta kului molempain perheiden elämä eteisen kummallakin puolen\nilman mitään merkkitapausta. Gervaise oli kasvattanut pikku tytärtään\nmenettämättä enempää kuin korkeintaan kaksi työpäivää viikossa. Hänestä\noli tullut taitava hienojen vaatteiden pesijätär, ja hän ansaitsi aina\nkolmeen franciin päivässä. Myöskin oli hän pannut Etiennen, joka oli\nkahdeksannella vuodella, Chartres-kadun varrella olevaan pienten lasten\nkouluun, jonne hän maksoi viisi francia kuussa. Huolimatta lasten\nelatuskustannuksista panivat heidän vanhempansa kaksin, kolminkymmenin\nfrancin joka kuussa säästökassaan. Kun heidän säästönsä nousivat\nkuuteensataan franciin, ei nuori vaimo enää saanut nukutuksi\nkunnianhimoisen unelman vaivaamana: hän tahtoi perustaa oman liikkeen,\nvuokrata pienen puodin, pitää vuorostaan toisia naisia työssään. Hän\noli kaikki laskenut valmiiksi. Jos työ sujuisi, voisi heillä\nkahdenkymmenen vuoden päästä olla sievoinen pääoma, jonka koroilla he\neläisivät jossakin maalla. Kumminkaan hän ei uskaltanut siihen ryhtyä.\nHän sanoi etsivänsä puotia saadakseen miettimisaikaa. Rahoilla ei ollut\nmitään hätää säästökassassa; päinvastoin ne siellä sikisivät. Kolmeen\nvuoteen hän ei ollut tyydyttänyt kuin yhden ainoan mielitekonsa, hän\noli ostanut itselleen kellon, tumman-sinipunervasta palissanderipuusta\ntehdyn, kierteisillä patsailla varustetun pendelikellon, jonka heiluri\noli kullatusta vaskesta; ja siitä oli maksettava yhden vuoden kuluessa\nkaksikymmentä souta joka maanantai. Hän suuttui kun Coupeau aikoi\nruveta sitä vetämään; hän itse yksin nosti sen lasikupua, pyyhki sen\npatsaita sellaisella hartaudella, ikäänkuin hänen piironkinsa\nmarmorilevy olisi muuttunut alttariksi. Lasikuvun alla kellon takana\nhän piti piilossa säästökassan vastakirjaa. Ja usein, kun hän uneksi\npuodistaan, hän unohtui kellotaulun eteen jääden tuijottamaan\nviisareihin, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakin erikoista\njuhlallista hetkeä tehdäkseen päätöksensä.\n\nCoupeaulaiset menivät melkein joka sunnuntai kävelylle Goujet'laisten\nkanssa. Ne olivat hauskoja huviretkiä, syötiin paistettua kalaa\nSaint-Ouenissa tai kaniinia Vincennes'issä aivan vaatimattomasti jonkin\npikku ravintolan puutarhassa. Miehet joivat vain janoonsa ja palasivat\nkäsi kädessä naisten kanssa pää ihan selvänä. Illalla ennen maata menoa\ntehtiin tilit ja jaettiin menot tasan; eikä joku sou sinne tai tänne\nkoskaan synnyttänyt riitaa. Lorilleux'läiset kadehtivat Goujet'laisia.\nHeistä oli kummallista yhtä kaikki, että Marjamehu ja Nilkuttaja yhä\nolivat yksissä vierasten ihmisten kanssa, kun heillä kerran oli\nsukulaisiakin. Mutta vieläkös mitä! he eivät välittäneet sukulaisistaan\ntämän taivaallista! Niin pian kuin he olivat saaneet säästöön neljä\nsouta, he eivät enää tahtoneet nahkaansa mahtua. Rouva Lorilleux'tä\nharmitti kovasti nähdessään veljensä vieraantuvan hänestä ja hän alkoi\nuudestaan syytää herjauksia Gervaiseä vastaan. Rouva Lerat sitä vastoin\npiti nuoren vaimon puolta kertoen hänestä ihmeteltäviä seikkoja, miten\nhäntä oli koeteltu vietellä iltamyöhällä bulevardilla, mutta kuinka hän\nsankarillisesti oli suoriutunut hävyttömistä tungettelijoista\nsivaltamalla heille pari korvapuustia. Muori Coupeau puolestaan koetti\nsovittaa kaikkia keskenään ja pysytelläitä kaikkien lastensa suosiossa;\nhänen näkönsä heikkeni heikkenemistään, eikä hänellä ollut enää muuta\ntoimeentulon mahdollisuuttakaan: hän oli tyytyväinen, kun sai sata\nsouta milloin miltäkin lapsistaan.\n\nJuuri sinä päivänä, jolloin Nana täytti kolme vuotta, tapasi Coupeau\nillalla työstään palatessaan Gervaisen hyvin kiihtyneenä. Hän\nkieltäytyi puhumasta, häntä ei mikään vaivannut, sanoi hän. Mutta kun\nhän kattoi pöydän aivan hullusti, jääden lautaset kädessä seisomaan\nsyviin mietteisiin vaipuneena, tahtoi hänen miehensä kivenkovaan\ntietää, mitä oli tapahtunut.\n\n-- No niin, tunnusti hän lopulta, sen pienen rihkamakauppiaan puoti\nGoutte-d'Or'in kadun varrella on vuokrattavana. Minä näin sen tunti\nsitten käydessäni sieltä lankaa ostamassa. Sehän minut pani miettimään.\n\nSe oli hyvin siisti puoti juuri siinä isossa talossa, johon he ennen\nmuinoin toivoivat pääsevänsä asumaan. Siinä oli puoti, sen perällä\nvarastohuone ynnä kaksi muuta huonetta, oikealla ja vasemmalla; siis\njuuri mitä he tarvitsivat. Huoneet olivat tosin pienenpuoleisia, mutta\nhyvin sijoitetut. Vaan se oli hänestä liian kallis: isäntä puhui\nviidestäsadasta francista.\n\n-- Sinä olet siis käynyt katsomassa ja kysynyt hintaa, sanoi Coupeau.\n\n-- Niin, ilman vain aikojani! vastasi hän koettaen näyttää\nvälinpitämättömältä. Saahan sitä ilmotuksen mukaan käydä katsomassa\nvaikka mitä huoneustoa, eihän se sido mihinkään... Mutta tämä on aivan\nliian kallis. Sitä paitsi olisi ehkä tyhmää perustaa oma liike.\n\nKumminkin hän päivällisen jälkeen alkoi taas puhua rihkamakauppiaan\npuodista. Hän piirusti huoneuston sanomalehden reunaan. Ja vähitellen\nhän innostui mittaamaan nurkkia ja järjestämään huoneita, ikäänkuin\nhänen olisi jo huomispäivänä ollut muutettava sinne tavaroineen.\nSilloin Coupeau yllytti häntä vuokraamaan, kun näki miten kovasti hänen\nsitä teki mieli; aivan varmasti hän ei löytäisi mitään kunnollista alle\nviidensadan francin, ehkäpä siitä saisi vielä vähäisen tingityksikin.\nAinoa ikävä seikka oli joutua asumaan samassa talossa Lorilleux'läisten\nkanssa, joita Gervaise ei voinut sietää. Mutta tämä siitä suuttui, hän\nei muka vihannut ketään; vieläpä hän innoissaan rupesi puolustamaan\nLorilleux'läisiä; eivät he olleet pohjaltaan häijyjä, kyllä heidän\nkanssansa tulisi toimeen. Ja kun he olivat käyneet levolle, niin\nCoupeau jo nukkui, kun Gervaise vielä jatkoi huoneiden järjestelemistä,\nvaikka hän ei vielä ollutkaan lopullisesti myöntynyt niitä vuokraamaan.\n\nSeuraavana päivänä hän yksin jäätyään ei voinut vastustaa haluaan\nnostaa lasikupua kellon päältä ja katsella säästökassan vastakirjaa.\nOli se sentään kummallista ajatella, että hänen puotinsa oli noissa\ntäyteen töherretyissä lehdissä! Ennen työhön menoaan hän kysyi neuvoa\nrouva Goujet'lta, joka täysin hyväksyi hänen aikomuksensa perustaa oma\nliike; kun hänellä oli niin siivo ja raitis mies, voi hän olla varma\nyrityksensä onnistumisesta eikä tarvinnut pelätä, että mies hävitti\nhänen ansionsa. Aamiaistunnilla hän meni Lorilleux'läistenkin luo,\nkysyäkseen heidänkin mieltään. Hän ei tahtonut näyttää toimivansa\nsalassa sukulaisilta. Rouva Lorilleux hämmästyi. Kuinka! Nilkuttaja\naikoo hankkia puodin, ja tuota pikaa! Ja kirvelevin mielin hän änkytti,\nettä hän oli siitä oikein hyvillään: puoti oli epäilemättä mukava,\nGervaisella oli syytä ottaa se. Mutta kun hän oli hiukan toipunut\nhämmästyksestään, alkoivat hän ja hänen miehensä puhua pihan\nkosteudesta ja alakerran huoneiden niukasta valosta. Kyllä siellä leini\nviihtyisi ihan mainiosti. Mutta mitäpäs siitä! Jos hän kerran oli\npäättänyt vuokrata, niin heidän muistutuksensa eivät tietenkään\nestäneet häntä vuokraamasta.\n\nIllalla Gervaise nauraen tunnusti suoraan, että hän olisi tullut\nkipeäksi, jos hänet olisi estetty saamasta puotia. Ennen lopullisen\npäätöksen tekemistä tahtoi hän kumminkin viedä Coupeaun\npaikankatsannolle ja koettaa saada vuokraa alennetuksi.\n\n-- Huomenna siis, jos se sinulle sopii, sanoi hänen miehensä. Sinä\ntulet minua hakemaan kuuden tienoossa talosta, jossa minä olen työssä\nNation-kadun varrelta, niin palaamme kotiin Goutte-d'Or'in kadun\nkautta.\n\nCoupeau viimeisteli silloin erään uuden kolmikerroksisen talon kattoa.\nSinä päivänä piti hänen juuri panna paikoilleen viimeiset sinkkilevyt.\nKun katto oli melkein tasainen, oli hän sille laatinut itselleen\ntyöpöydän, asettamalla leveän ikkunaluukun kahden pukin päälle.\nMailleen menevä kaunis toukokuun aurinko kultasi savutorvet. Ja katon\nharjalla, kirkkaan taivaan alla työmies pöytänsä yli kumartuneena\nleikkeli rauhallisesti saksillaan sinkkilevyä, niinkuin räätäli\nkotonaan leikkaa housuja. Nojaten naapuritalon seinään hänen\napulaisensa, seitsentoista vuotias solakka ja vaalea poika hoiteli\npadassa tulta, puhallellen siihen isolla palkeella, jonka jokainen\nhenkäys lennätti ilmoille räiskyvän kipunasarjan.\n\n-- Hei! Zidore, raudat tulelle! huusi Coupeau.\n\nApulainen työnsi juottoraudat keskelle lieskaa, joka kirkkaassa\npäiväpaisteessa näytti vaaleankelmeältä. Coupeau piteli käsissään\nviimeistä sinkkilevyä. Se oli vielä kiinnitettävä katon reunaan,\nvesirännin viereen; siinä kohden oli katossa äkkijyrkänne ja reiän läpi\nammotti katu alla. Kuin kotonaan liikkui siellä levyseppä viistättäen\njalkojaan, joihin oli kääritty vaatetta kenkien ympärille, ja viheltäen\niloista laulun säveltä. Tultuaan reiän reunalle hän laski luisua,\nkiepsautti toisen polvensa uuninpiipun ympäri ja jäi siihen riippumaan,\ntoinen puoli ruumista kadun päällä. Kun hän siitä keikistihe\nkutsuakseen Zidore vetelystä, tarttui hän käsin kiinni savutorven\nkulmaan, ettei joutuisi tekemisiin allansa olevan kadun kanssa.\n\n-- Saakelin nahjus!... Anna tänne raudat! Vaikka sinä kuinka siinä\ntaivaalle töllisteleisit, senkin humalaseiväs! niin eivät varpuset\nlennä paistettuina suuhusi!\n\nMutta Zidore ei pitänyt kiirettä. Hän katseli naapuritalojen kattoja,\npaksua savua, joka nousi Pariisin toisesta päästä, Grenellen puolelta;\nse saattoi hyvinkin olla tulipalo. Kumminkin hän viimein laskeusi\nvatsalleen, pää reiän yläpuolelle ja ojensi raudat Coupeaulle. Silloin\ntämä alkoi juottaa kiinni levyä. Milloin hän kyykistihe tai ojensihe,\nmilloin hän istui toisella kannikallaan tai seisoi toisen jalkansa\nkärellä tai riippui yhden sormen varassa, mutta aina hän säilytti\ntasapainonsa. Hän oli helkkarin ketterä ja hävyttömän varma\nliikkeissään, tottunut katsomaan vaaraa silmästä silmään. Se oli\nhänelle tuttu. Katu pelkäsi häntä, väitti hän. Päästämättä piippua\nhampaistaan hän tuon tuostakin kääntyi sylkäisemään rauhallisesti\nkadulle.\n\n-- Kas! rouva Boche, huusi hän äkkiä. Heipä hei! rouva Boche!\n\nHän oli huomannut portinvartijan, juuri kun tämä astui kadun poikki.\nHän nosti päätänsä ja tunsi levysepän. Ja katolta katukäytävälle\nalkoivat he keskustella, rouva Boche kädet esiliinan alla, nokka\npystyssä, Coupeau seisten kumartuneena ja pitäen vasemmalla kädellään\nkiinni savutorvesta.\n\n-- Ette ole tainnut nähdä minun vaimoani? kysyi Coupeau.\n\n-- En, vastasi portinvartija. Onkos hän täällä?\n\n-- Hänen pitäisi tulla minua hakemaan... Ja hyvästikös teillä\njaksetaan?\n\n-- Oikein hyvästi, kiitoksia kysymästä, minähän sitä olen huonoin\nja minä voin niinkuin näette... Minä olen menossa Chaussée\nClignancourt'ille ostamaan lampaanpaistia. »Punaisen Myllyn» luona\noleva teurastaja pyytää siitä kuusitoista souta.\n\nHe korottivat ääntään, sillä leveätä ja autiota Nation-katua pitkin\ntulla jyryytti vaunut; heidän sanansa, jotka he huusivat, minkä\nkurkusta lähti, olivat vain houkutelleet ikkunansa ääreen pienen vanhan\nmummon, joka siihen jäikin kyynäskolkkasilleen; häntä näytti kovasti\nhuvittavan ja jännittävän katsella vastapäisellä katolla seisovaa\nmiestä, ikäänkuin hän olisi toivonut näkevänsä hänen putoovan minä\nhetkenä hyvänsä.\n\n-- No, hyvästi nyt vain! huusi rouva Boche, minä en tahdo teitä\nhäiritä,\n\nCoupeau kääntyi ympäri, otti taas raudan, jonka Zidore hänelle ojensi.\nMutta juuri lähtiessään menemään pois, huomasi ovenvartija toisella\nkatukäytävällä Gervaisen taluttamassa Nanata. Hän nosti jo päätänsä\nilmottaakseen siitä levysepälle, kun nuori vaimo hänet siitä esti\nkiivaalla käden liikkeellä. Ja puoliääneen, jotta puhe ei kuuluisi\nkatolle asti, hän kertoi huolestaan: häntä pelotti, että, jos hän yhden\näkin näyttäytyisi miehelleen, tämä siitä niin säpsähtäisi, että\nsyöksyisi nurin niskoin alas. Neljään vuoteen hän ei ollut käynyt kuin\nyhden ainoan kerran hakemassa häntä hänen työpaikaltaan. Tämä oli\ntoinen kerta. Hän ei sietänyt katsoa sitä, hänen verensä jähmettyi, kun\nhän näki miehensä taivaan ja maan välillä semmoisilla paikoilla, jonne\neivät edes varpusetkaan uskaltaneet lentää.\n\n-- Epäilemättä se ei ole hauskaa, vastasi rouva Boche. Minun mieheni\nkun on räätäli, niin minä en tiedä hädästä mitään.\n\n-- Jos te tietäisitte, kuinka minä ensi aikoina elin aamusta iltaan\nalituisen pelon vallassa, sanoi Gervaise vielä. Minä olin näkevinäni\nhänet aina pää halki paarilla. Nyt en minä enää ajattele sitä yhtä\npaljon. Sitä näet tottuu kaikkeen. Pakkohan sitä on ansaita leipää...\nOn se yhtä hyvin sangen kallista leipää, sillä siinä on joka hetki\nhenkensä kaupalla.\n\nHän vaikeni kätkien Nanan hameensa taa, peläten lapsen huutavan. Itse\nhän aivan kalpeana vasten tahtoaankin katsoi katolle. Coupeau juotti\njuuri levyn ulkoreunaa vesirännin vierestä. Hän ojensi kätensä niin\npitkälle kuin mahdollista, mutta ei ylettänyt sittenkään päähän asti.\nSilloin hän rohkeasti, työmiehille omituisella, kepeällä, mutta\nvarmalla liikkeellä hitaasti kurottautui mistään kiinni pitämättä aivan\nkatukivityksen päälle, tehden tyynesti työtään; ja alhaalta nähtiin\npienen, valkean juottoliekin räiskävän raudan alla, jota hän taitavasti\nkuljetti pitkin levyn reunaa. Gervaise seisoi ääneti, henkeään\npidättäen ja nosti vaistomaisesti yhteen puristetut kätensä ikäänkuin\nrukoukseen. Mutta häneltä pääsi syvä helpotuksen huokaus, kun Coupeau\npitämättä kiirettä nousi takaisin katolle joutaen vielä sylkäisemään\nviimeisen kerran kadulle.\n\n-- Vai vakoillaan minua! huusi hän iloisesti huomatessaan Gervaisen.\nHän kai on tekeytynyt tyhmäksi, vai mitä? rouva Boche ei näet tahtonut\nhuutaa minulle... Odotahan, en minä viivy tässä enää kuin kymmenen\nminuuttia.\n\nHänen oli vielä asetettava paikoilleen tuulenvarjo savutorven päähän,\nvähäpätöinen tehtävä. Pesijätär ja ovenvartija seisoivat vielä\nkatukäytävällä puhellen naapureista ja pitäen silmällä Nanata\nestääkseen häntä rypemästä katuojassa, josta hän etsi pieniä kaloja; ja\nmolemmat vaimot käänsivät yhä uudestaan katseensa katolle, hymyilivät\nja nyökyttelivät päätään, ikäänkuin sanoakseen, että he eivät\nhätäilleet. Vastapäisen ikkunan luona istui vanha mummo yhä paikoillaan\nkatsellen miestä odottavan näköisenä.\n\n-- Mitähän tuolla variksenpelätillä on vakoiltavana? sanoi rouva Boche.\nKyllä on koko näykäs!\n\nYlhäältä kuului Coupeaun kovaääninen laulu. Nyt hän kumartuneena\ntyöpöytänsä yli leikkasi sinkkilevyä kuin taiteilija ainakin. Harpilla\nhän oli pyöräyttänyt viivan, jota myöten leikkasi leveän viuhkan\nkäyrillä rautasaksilla; sitten hän vasaralla hiljakseen taivutti\nviuhkan suippopäisen sienen muotoiseksi. Zidore oli taas alkanut\npalkeella puhaltaa hiilokseen. Aurinko meni mailleen talon taakse,\njättäen jälkeensä kirkkaan punertavan ruskon, joka vähitellen vaaleni\nja sai vienon sinervän vivahduksen. Ja tänä hiljaisena iltahetkenä\nerotti kuultavan kirkasta taivasta vasten molemmat työmiehet vain\nmustina varjokuvina, jotka näyttivät suhteettoman suurilta, sekä synkän\ntyöpöydän ja palkeen oudon näköiset ääriviivat.\n\nKun tuulenvarjo oli leikattu, huusi Coupeau:\n\n-- Zidore! raudat!\n\nMutta Zidore oli hävinnyt. Levyseppä kirosi, haki häntä katsellaan ja\nhuusi häntä ullakkoon vievältä auki jääneeltä luukulta. Vihdoin hän\nhuomasi hänet eräältä läheiseltä katolta kahden talon takaa. Se\nhulivili käyskenteli tutkimassa ympäristöjä; hänen ohut vaalea tukkansa\nliehui kovassa tuulessa ja hän siristi silmiään Pariisin äärettömyyttä\ntähystäessään.\n\n-- Kuuletko sinä sen vetelys! luuletko sinä olevasi maalla! sanoi\nCoupeau raivoissaan. Vai sepitätkö sinä ehkä runoja niinkuin herra\nBeranger!... Tokko tuot pian raudat tänne! Onko mokomata nähty!\nkäveleppäs näet joutilaana pitkin kattoja. Toisit yksin tein henttusi\nmukaasi laulaaksesi hänelle lemmen lauluja... Anna minulle raudat\npaikalla, kirottu nulikka.\n\nHän juotti ja huusi Gervaiselle:\n\n-- Nyt se on valmis... Minä tulen alas.\n\nSavutorvi, johon hänen piti kiinnittää tuulihattu, oli keskellä kattoa.\nRauhottuneena Gervaise yhä hymyili seuraten hänen liikkeitään. Nana oli\nyht'äkkiä nähnyt isänsä ja taputti pikku käsiään ihastuneena. Hän oli\nistuutunut katukäytävän reunalle nähdäkseen paremmin katolle.\n\n-- Isä! isä! huusi hän kaikin voimin; isä! katsohan!\n\nLevyseppä aikoi kumartua, mutta hänen jalkansa luiskahti. Silloin hän\näkisti ja kömpelösti niinkuin kissa, jonka käpälät sotkeentuvat,\nvierähti ja liukui pitkin loivasti luisua kattoa, voimatta saada enää\nmistään kiinni.\n\n-- Herra Jumala! sanoi hän tukahtuneella äänellä.\n\nJa hän putosi. Hänen ruumiinsa teki kaaren ilmassa, kääntyi kaksi\nkertaa ympäri ja paiskautui keskelle katua, läiskähtäen kuin\nvaatemytty, joka heitetään korkealta.\n\nGervaise kirkasi, minkä kurkusta lähti ja jäi tyhmistyneenä seisomaan\nkädet ilmassa. Ohikulkijoita riensi luokse, syntyi väentungos. Rouva\nBoche oli aivan toistaitoisena lyyhistynyt maahan ja otti Nanan\nsyliinsä, kätkeäkseen hänen päänsä ja estääkseen häntä näkemästä. Sillä\nvälin vastapäätä oleva pieni mummo ikäänkuin tyydytettynä sulki\ntyynesti ikkunansa.\n\nVihdoin neljä miestä kantoi Coupeaun apteekkiin, joka oli\nPoissonniers-kadun kulmassa; ja hän oli siellä lähes tunnin keskellä\nhuonetta peitteen päällä, sillä aikaa kun käytiin Lariboisièren\nsairashuoneesta paaria hakemassa. Hän hengitti vielä, mutta apteekkari\npudisteli päätään. Gervaise oli vaipunut polvilleen maahan ja nyyhkytti\nlakkaamatta, silmät kyynelten sokaisemina, kokonaan typertyneenä.\nVaistomaisesti hän liikutti käsiään ja koetteli miehensä jäseniä, hyvin\nhiljaa. Sitten hän veti kätensä takaisin, katsoen apteekkariin, joka\noli kieltänyt häntä koskemasta; mutta hän ei malttanut olla muutaman\nsekunnin päästä alkamatta uudestaan, vakuuttaakseen itselleen, vieläkö\nhän pysyi lämminnä, luullen tekevänsä hänelle hyvää. Kun paarit vihdoin\nsaapuivat ja puhuttiin sairashuoneelle lähdöstä, nousi hän ylös ja\nsanoi kiivaasti:\n\n-- Ei, ei, ei sairashuoneelle!... Me asumme Goutte-d'Or'in Uuden kadun\nvarrella.\n\nTurhaan hänelle selitettiin, että sairaus kävisi hänelle hyvin\nkalliiksi, jos hän ottaisi miehensä kotiin.\n\nHän hoki vain itsepintaisesti:\n\n-- Goutte-d'Or'in Uudelle kadulle, minä näytän tietä. Mitä se teitä\nliikuttaa? Minulla on rahaa... Hän on minun mieheni, eikö totta? Hän on\nminun ja minä tahdon pitää hänet.\n\nJa täytyi kantaa Coupeau kotiinsa. Kun paaria kannettiin väkijoukon\nläpi, joka oli kokoontunut apteekin edustalle, puhelivat naiset\ninnokkaasti Gervaisestä: hän ontui, se peijakas, mutta hänessä oli yhtä\nkaikki pontta; varmaan hän pelastaisi miehensä, jota vastoin\nsairashuoneella lääkärit puukollaan viimeistävät kovin huonoksi\nmenneitä sairaita, päästäkseen vaivasta, mikä olisi heitä parantaessa.\nRouva Boche oli vietyään Nanan kotiinsa palannut ja kertoi\nliikutuksesta vavisten onnettomuudesta, mainiten sen yksityiskohtia\naivan loppumattomiin.\n\n-- Minä olin menossa hakemaan lampaanpaistia, olin siellä ja näin hänen\nputoavan, toisti hän yhä uudestaan. Siihen oli hänen pieni tyttärensä\nsyynä, isä tahtoi katsoa häntä, ja roiskis! Voi! Herra Jumala! Minä en\nhaluaisi nähdä toista semmoista putoamista... Pitänee tästä kumminkin\nlähteä sitä lampaanpaistia hakemaan.\n\nKahdeksan päivää Coupeau oli hyvin huonona. Sukulaiset, naapurit ja\nkaikki ihmiset odottivat hänen heittävän henkensä minä hetkenä hyvänsä.\nLääkäri, eräs hyvin kallis lääkäri, joka otti sata souta käynniltä,\nvaroi sisuselinten loukkaantuneen; ja se sana herätti suurta pelkoa;\nkaupungilla kerrottiin, että levysepältä oli sydän mennyt sijoiltaan\ntärähdyksestä. Gervaise yksin, yön valvonnasta kalpeana, vakavana ja\npäättäväisenä kohautti olkapäitään. Hänen mieheltään oli oikea jalka\nkatkennut, sen tiesivät kaikki; se oli parannettava ja sillä hyvä. Mitä\nmuuten siihen tuli, että sydän muka oli sijoiltaan, niin se ei\nmerkinnyt mitään. Hän saisi kyllä hänen sydämensä paikoilleen.\n\nHän tiesi, mitä siihen tarvittiin; hellää hoitoa, puhtautta ja lujaa\nrakkautta. Ja hän osotti ylevää luottamusta, varmana siitä, että saisi\nhänet paranemaan pysymällä ainoastaan hänen luonaan, koskettamalla\nhäntä käsillään kuumeen häntä kohdatessa. Hän ei epäillyt hetkeäkään.\nKoko viikon hänet nähtiin jalkeella vähäpuheisena, hartaana ja\njärkähtämätönnä päätöksessään pelastaa hänet, unohtaen lapsensa, kadun\nja koko kaupungin. Yhdeksännen päivän iltana, kun lääkäri vihdoin otti\nvastatakseen sairaasta, hän vaipui tuolille, kokonaan kyynelten\nvallassa. Sinä yönä hän suostui nukkumaan kaksi tuntia nojaten päätään\nvuoteen jalkopuoleen.\n\nCoupeaun tapaturma oli pannut koko perheen liikkeelle. Muori Coupeau\nvietti yöt Gervaisen kanssa; mutta jo kymmenettä käydessä hän nukkui\ntuolilleen. Joka ilta työstä palatessaan teki rouva Lerat suuren\nkierroksen käydäkseen kysymässä veljensä vointia. Lorilleux'läiset\nolivat alussa käyneet pari, kolme kertaa päivässä, tarjoutuneet\nvalvomaan ja tuoneet nojatuolinkin Gervaiselle. Sitten oli piankin\nsyntynyt riitaa siitä, miten sairaita oli hoidettava. Rouva Lorilleux\nväitti pelastaneensa eläessään tarpeeksi paljon ihmisiä tietääkseen,\nmiten siinä oli meneteltävä. Hän syytti myöskin nuorta vaimoa, että\ntämä häntä survi ja piti hänet loitolla veljensä vuoteelta. Tosin\nNilkuttajalla oli syytä tehdä, minkä suinkin voi, saadakseen Coupeaun\nparanemaan, sillä jos hän ei olisi mennyt häntä häiritsemään\nNation-kadulle, niin hän ei olisi pudonnut. Mutta sillä tavalla kuin\nhän häntä hoiti, hän oli varmaan tappava hänet.\n\nNähtyään, ettei Coupeaun henki enää ollut vaarassa ei Gervaise enää\nvartioinut hänen vuodettaan yhtä mustasukkaisen ankarasti kuin siihen\nasti. Nyt ei voitu enää tappaa hänen miestään, ja hän salli ilman\nepäluuloa ihmisten lähestyä häntä. Sukulaiset asettuivat kuin kotiinsa\nhänen huoneeseensa. Paraneminen tulisi kestämään hyvin kauvan; lääkäri\noli puhunut neljästä kuukaudesta. Silloin, levysepän ollessa pitkät\najat uneen vaipuneena Lorilleux'läiset haukkuivat Gervaiseä tyhmäksi.\nMitä hyötyä siitä oli, että hänen miehensä oli kotona? Sairashuoneella\nhän olisi toipunut puolta pikemmin. Lorilleux olisi tahtonut olla\nsairas, saada jonkin vamman, näyttääkseen hänelle, tokko hän hetkeäkään\nepäröisi mennäkseen Lariboisièreen. Rouva Lorilleux tunsi erään naisen,\njoka oli päässyt sieltä, ja hän oli saanut siellä kananpaistia aamuin\nilloin. Ja molemmat laskivat ainakin kahdennenkymmenennen kerran,\npaljonko nelikuukautinen parantumisaika tulisi maksamaan: ensiksikin\nmenetetyt työpäivät, sitten lääkäri ja rohdot ja myöhemmin hyvä viini\nja tuores liha. Jos Coupeaulaiset pistäisivät poskeensa ainoastaan\nvaivaiset säästösounsa, saisivat he kiittää kauppojaan. Mutta\nluultavinta oli, että he velkaantuisivat. Sehän oli heidän oma asiansa.\nAinakaan ei heidän tarvinnut luottaa sukulaisten apuun, sillä he eivät\nolleet kylliksi rikkaita hoitaakseen sairasta kotonaan. Nilkuttaja sai\nsyyttää itseään, eikö hän muka voisi tehdä niinkuin muutkin ja\ntoimittaa miehensä sairashuoneeseen. Siinä hänen ylpeytensä näkyi\noikeassa karvassaan.\n\nEräänä iltana rouva Lorilleux ilkeyksissään kysyi häneltä äkkiä:\n\n-- No? milloinkas te aiotte vuokrata puotinne?\n\n-- Tosiaankin, ilkkui Lorilleux, ovenvartija jo odottaa teitä.\n\nGervaise oli pakahtua harmista. Hän oli kokonaan unohtanut puodin.\nMutta hän näki noiden ihmisten vahingonilon siitä, että puodin\nvuokraamisesta ei tullut mitään. Siitä illasta lähtien he oikein\nhakemalla hakivat tilaisuutta tehdäkseen pilaa hänen tyhjiin\nrauenneesta aikeestaan. Kun oli puhe jostakin toiveesta, joka oli\nmahdoton toteuttaa, he sanoivat, että kyllä se toteutuu, jahka\nNilkuttaja on emäntänä upeassa, kadunpuoleisessa puodissaan. Ja\ntakanapäinkin he ivasivat häntä. Hän ei tahtonut luulla heistä niin\npahaa, mutta Lorilleux'läiset näyttivät nyt tosiaankin olevan kovasti\nhyvillään Coupeaun tapaturmasta, joka esti Gervaisen perustamasta\npesulaitosta Goutte-d'Or'in kadulle.\n\nHän päätti silloin itsekin nauraa koko asialle ja näyttää heille,\nkuinka mielellään hän uhrasi rahat miehensä parantumisen hyväksi. Joka\nkerran kun hän heidän läsnäollessaan otti säästökirjan kellon lasikuvan\nalta, hän sanoi iloisesti:\n\n-- Nyt minä lähden vuokraamaan puotiani.\n\nHän ei ollut tahtonut ottaa pois kaikkia rahoja yht'aikaa. Hän nosti\nniitä sadan francin erissä, ettei tarvitseisi säilyttää niin suurta\nmäärää rahoja piirongin laatikossa; sitä paitsi hänellä oli\nepämääräinen toivo, että jokin ihme tapahtuisi ja hänen miehensä äkkiä\nparaneisi, joten ei tarvitseisi liikuttaa koko summaa. Joka kerran\nsäästökassasta palattuaan hän paperipalasella laski yhteen, kuinka\npaljon rahaa heillä vielä oli siellä tallella. Sen hän teki yksinomaan\nhyvän järjestyksen vuoksi. Vaikka aukko heidän säästöissään yhä\nsuureni, niin hän piti kirjaa niiden häviöstä tyynen ja levollisen\nnäköisenä. Eikö se näet ollut jo koko lohdutus, että näille rahoille\ntuli niin hyvä käytäntö, ja että onnettomuuden sattuessa oli, mistä\nottaa? Ja ilman kaipausta hän huolellisesti asetti säästökirjan\npaikoilleen kellon taakse, lasikuvun alle.\n\nGoujet'laiset olivat hyvin ystävällisiä Gervaiselle Coupeaun sairauden\naikana. Rouva Goujet oli hänelle kaikessa apuna; hän ei koskaan mennyt\nulos kysymättä häneltä, tarvitsiko hän sokeria, voita tai suolaa; hän\ntarjosi hänelle aina ensimäistä lihalientä joka kerran kun hänellä oli\nlihakeittoa; vieläpä hän auttoi Gervaiseä kyökkiaskareissakin, jos hän\nnäki hänellä olevan kovin paljon työtä. Goujet otti joka aamu nuoren\nvaimon ämpärit ja kävi täyttämässä ne Poissonniers-kadun kaivolla;\nsiinäkin säästyi kaksi souta. Sitten päivällisen jälkeen, milloin\nsukulaiset eivät olleet vallanneet huonetta, tulivat Goujet'laiset\npitämään seuraa Coupeaulaisille. Pari tuntia, kymmeneen asti seppä\nistui piippuaan polttamassa, katsellen Gervaiseä, kun tämä vaali\nsairasta. Hän ei sanonut kymmentä sanaa illassa, mutta hänen isoista\nvaaleista kasvoistaan näkyi, miten hän heltyi nähdessään Gervaisen\nkaatavan rohtoa kuppiin ja sekottavan siihen sokeria lusikalla\nreunoihin kalistelematta. Kun hän seisoi sängyn vieressä ja lempeällä\näänellä rohkaisi Coupeauta, tuli Goujet vallan liikutetuksi. Koskaan ei\nhän ollut tavannut niin kelpo naista. Sekään edes ei häntä rumentanut,\nettä hän ontui, sillä hänelle oli pikemminkin luettava ansioksi, että\nsiitä huolimatta päivät päästään iloisesti hyöri miehensä luona. Hän\nmalttoi tuskin neljännestuntia istua yhdessä kohden, juuri sen aikaa,\nmikä meni syödessä. Alituiseen juoksi hän apteekissa, eikä arastellut\nroskaisiakaan tehtäviä ja julma vaiva hänellä olikin pitäessään\nsiistinä tätä huonetta, jossa kaikki toimitettiin; mutta hän ei koskaan\nvalittanut, aina hän oli ystävällinen, niinäkin iltoina, jolloin hän\noli niin väsyksissä, että nukkui seisalleen, silmät auki. Ja tässä\nalttiuden hengessä, rohtojen keskellä, joita oli jokaisen huonekalun\npäällä, heräsi sepässä harras myötätuntoisuus Gervaiseä kohtaan,\nnähdessään hänen niin rakastavan ja hoitavan Coupeauta koko\nsydämestään.\n\n-- No, vanha veikko, nythän sinä olet terve taas, sanoi hän eräänä\npäivänä Coupeaulle. Minä en ole ollut sinusta huolissani, sinun vaimosi\non oikea Herran enkeli!\n\nGoujet'in piti mennä naimisiin. Ainakin hänen äitinsä oli katsonut\nhänelle erittäin sopivan nuoren tytön, pitsinnyplääjän niinkuin hänkin,\nja toivoi hartaasti, että poika naisi hänet. Tehdäkseen äidilleen\nmieliksi, hän myöntyi, ja häät oli määrätty pidettäviksi syyskuun\nalkupäivinä. Talouden perustamiseen tarvittavat rahat olivat jo kauvan\naikaa olleet varattuina säästökassassa. Mutta kun Gervaise puhui\nhänelle tästä naimiskaupasta, pudisti hän päätään ja virkkoi säyseällä\näänellään:\n\n-- Kaikki naiset eivät ole teidän laisianne, rouva Coupeau. Jos kaikki\nnaiset olisivat teidän laisianne, niin naisi heitä vaikka kymmenen.\n\nKahden kuukauden päästä alkoi Coupeau kumminkin voida nousta tilaltaan.\nHän ei käynyt pitkälti, sängystä ikkunan luo, ja vielä Gervaisen\ntukemana. Siinä hän istuutui Lorilleux'läisten nojatuoliin, oikea jalka\nojennettuna jakkaralle. Tätä pilkkakirvestä, joka aina ennen oli\nnauranut, jos kuka taittoi käpälänsä iljamella, hänen oma\nonnettomuutensa harmitti kovasti. Hänessä ei ollut ensinkään filosofin\nvikaa. Hän oli viettänyt nämä kaksi kuukautta vuoteessaan kiroilemalla\nja suututtamalla kaikkia ihmisiä. Ei tosiaankaan maksanut vaivaa elää\nmaatakseen selällään, toinen koipi nuoritettuna ja jäykkänä kuin\nmakkara. Sen hän ainakin tiesi, miltä katto näytti; siinä oli alkoovin\nkulmassa rako, jonka hän olisi osannut piirustaa silmät kiinni. Kun hän\nsitten asettui nojatuoliin, niin siitä koitui toinen kiusankappale.\nPitikö hänen kauvankin olla siinä kiinni naulittuna, kun mikäkin\nmuumia. Kadulla ei ollut mitään nähtävää, ei kukaan käynyt siitä ohi,\nja se haisi lipeälle koko päivän. Ei totisesti, hän kävi liian\nvanhaksi, hän olisi antanut kymmenen vuotta elämästään ainoastaan\nsaadakseen tietää, miten kaupungin muurit jaksoivat. Ja yhä uudestaan\nhän syyti kiivaita syytöksiä kohtaloa vastaan. Hänen onnettomuutensa ei\nollut oikeudenmukainen, sen ei olisi pitänyt tapahtua hänelle, hyvälle\ntyömiehelle, joka ei ollut laiska eikä juoppo. Muille tapahtuneena se\nehkä olisi ollut ymmärrettävissä.\n\n-- Isä Coupeau, sanoi hän, taittoi niskansa juovuspäissään. Ei voi\nsanoa, että hän oli sen ansainnut, mutta sen voi kumminkin käsittää...\nMinä sitä vastoin en ollut syönyt enkä juonut tippaakaan mitään\nnestettä eikä mikään rauhaani häirinnyt, ja silloin minä horjahdan\nnurin niskoin aikoessani kääntyä virnistämään Nanalle!... Eikö se ole\njo liikaa? Jos on olemassa hyvä Jumala, niin hullusti hän asiat\njärjestää. En ikimaailmassa voi sulattaa tätä.\n\nJa sitä mukaa kuin hänen jalkansa parani, heräsi hänessä salainen viha\ntyöhön. Se oli kovan onnen ammattia, jossa täytyi viettää päivänsä kuin\nkissat pitkin räystäitä. Mestarit eivät vainenkaan olleet hullumpia!\nKun he ovat aivan liian arkoja uskaltaakseen kiivetä tikapuille,\nlähettävät he toisen kuolemaan ja istuvat itse mukavasti uuninsa\nkulmalla tulta kohentelemassa, välittämättä köyhästä väestä tämän\ntaivaallista. Ja siitä hän johtui väittämään, että jokaisen pitäisi\nitse kattaa talonsa. Piru vie! oikeuden nimessä pitäisi vaatia, että\njoka ei tahdo kastua, hakekoon sateensuojaa. Sitten hän harmitteli,\nettei ollut oppinut mitään muuta ammattia, hauskempaa ja vähemmän\nvaarallista, esimerkiksi nikkarin ammattia. Sekin oli isä Coupeaun syy;\nisillä oli se hullu tapa, että he pakottivat lapset omaan ammattiinsa,\ntuli mitä tuli.\n\nKaksi kuukautta Coupeau vielä käveli kainalosauvoilla. Hän oli aluksi\nvoinut kömpiä alas kadulle polttamaan piippuaan oven edessä. Sitten hän\noli mennyt ulkobulevardille asti, laahustaen päiväpaisteessa, jääden\ntuntikausiksi istumaan jollekin penkille. Hänen iloisuutensa palasi,\nhänen tuhannentulimainen suulautensa vain kärjistyi hänen päivät\npäästään vetelehtiessään. Ja elämän nautinnon palatessa hän mielistyi\njoutenoloon, jäsenet velttoina ja jänteret suloisen unen herpaisemina.\nLaiskuus ikäänkuin vallotti hänet hitaasti käyttäen hyväkseen hänen\ntoipumis-aikaansa hiipiäkseen salavihkaa hänen nahkaansa ja\nkutkuttamalla turruttaakseen hänet. Hän palasi kotiin hyvissä voimin,\nentisenä irvihampaana; elämä oli hänestä ihanaa, eikä hän käsittänyt,\nmiksi sitä ei kestäisi aina. Kun hän tuli toimeen ilman kainalosauvoja,\nteki hän kävelyretkiä vielä edemmäksi, kävi työmailla tapaamassa\ntovereitaan. Hän pysähtyi seisomaan, käsivarret ristissä, tekeillä\nolevien talojen eteen, nauraen pilkallisesti ja pudistellen päätään; ja\nhän ivasi työmiehiä, jotka ahertivat otsansa hiessä; hän ojensi\nsäärensä, näyttääkseen heille, minnekkä se vei, kun yli voimainsa\nraatoi. Seistessään siinä pilkkaamassa toisten työtä hän sai tyydytystä\nomalle vihalleen työtä kohtaan. Tosin hänenkin oli siihen ryhdyttävä,\npakko sen vaati; mutta vasta niin myöhään kuin mahdollista. Olipa\nhänellä syytäkin olla tuntematta siihen innostusta. Sitä paitsi hänestä\ntuntui niin hyvältä hiukan laiskotella!\n\nIltapäivillä, kun Coupeaulle tuli ikävä, hän meni Lorilleux'läisten\nluo. Nämä säälittelivät häntä kovasti ja vetivät häntä puoleensa\nkaikellaisilla ystävyydenosotuksilla. Ensi vuosina naimisissa ollessaan\nhän oli heistä vieraantunut Gervaisen vaikutuksesta, Nyt he hänet\nvaltasivat takaisin kiusotellen häntä sillä, että hän muka pelkäsi\nakkaansa. Eikö hän sitten ollutkaan mies! Lorilleux'läiset osottivat\nkumminkin suurta hienotunteisuutta, kehuivat uhalla pesijättären\nansioita. Coupeau ei vielä riidellyt, vaan vakuutti vaimolleen, että\nhänen sisarensa ihaili häntä, ja pyysi häntä puolestaan olemaan\nvähemmän häijy sisarelleen. Ensimäinen riita syntyi eräänä iltana\nEtiennen tähden. Levyseppä oli viettänyt iltapäivän Lorilleux'läisten\nluona. Kun hänen palatessaan päivällinen ei vielä ollut valmiina ja\nlapset mankuivat keittoa, hän yht'äkkiä kävi käsiksi Etienneen ja\nsivalsi hänelle pari aimo korvapuustia. Tuntikauden hän vielä murisi:\nse junkkari ei ollut hänen: hän ei tiennyt, miksi hän suvaitsi häntä\nhuoneessaan; vielä hän kerran ajaisi hänet ulos. Siihen asti hän oli\npitänyt hänet hyvänään pitämättä mokomaa ilvettä. Seuraavana päivänä\nhän puhui omasta arvokkaisuudestaan. Kolme päivää sen jälkeen hän potki\npienokaista takapuoleen illoin, aamuin, niin että lapsi kuullessaan\nhänen nousevan portaita, pakeni Goujet'laisten puolelle, jossa vanha\npitsinnyplääjä piti pöydän kulman hänelle varattuna, että hän sai\nrauhassa lukea läksynsä.\n\nGervaise oli aikoja sitten ryhtynyt jälleen työhön. Hänellä ei ollut\nenää vaivaa kellon lasikuvan nostamisesta ja paikoilleen panemisesta:\nkaikki säästöt oli syöty; ja täytyi raataa kovasti, raataa neljän\nedestä, sillä neljä suuta oli ruokittavana. Hän yksin elätti heitä\nkaikkia. Kun hän kuuli ihmisten häntä säälivän, hän torjui nopeasti\nsyyn Coupeaun päältä. Ajatelkaa toki! mies parka oli niin paljon\nkärsinyt, ei ollut ihme, jos hänen luonteensa siitä katkeroittui. Mutta\nse haihtuisi sitä mukaa kuin terveys palaisi. Ja jos hänelle sanottiin,\nettä Coupeau nyt näytti niin vahvalta, että hyvin voi palata työhön,\nniin hän kiivaasti väitti vastaan. Ei, ei, ei vielä! Hän ei tahtonut\nsaattaa häntä uudelleen vuoteen omaksi. Hän kai parhaiten tiesi, mitä\nlääkäri oli sanonut! Hän se esti häntä tekemästä työtä varottamalla\nhäntä joka aamu odottamaan aikansa ja olemaan rasittamatta itseään.\nVieläpä hän pisti hänelle sadan soun kappaleita liivin taskuun. Coupeau\nhyväksyi sen kuin ainakin luonnollisen asian; hän valitti koskevan\nmilloin mihinkin paikkaan, jotta häntä paremmin lelliteltäisiin; kuuden\nkuukauden kuluttua hän ei ollut vielä täysin parantunut. Niinä päivinä,\njolloin hän meni katselemaan toisten työtä, hän nykyjään mielellään\npistäytyi juomaan lasin viiniä toveriensa kanssa. Ei se yhtä kaikki\nollut hullumpaa istua viisi minuuttia viinikaupassa lystiä pitämässä.\nSe ei ollut mikään häpeä, Ainoastaan kerskailijat sanoivat ennemmin\nkuolevansa janoon kuin astuvansa kapakkaan. Ennen olivat toverit olleet\noikeassa häntä pilkatessaan, sillä eihän lasi viiniä ole koskaan miestä\ntappanut. Mutta hän löi rintaansa, pitäen kunnianaan, ettei juonut\nmuuta kuin viiniä; aina viiniä, ei koskaan viinaa; viini pitensi ikää,\nsiitä ei tullut pahoinvointia, ei humalaa. Kumminkin vietettyään\npäivänsä joutilaana, kulkien työmaalta työmaalle, kapakasta kapakkaan\nhän oli useita kertoja palannut kotiin »toisella kymmenellä». Gervaise\noli silloin aina pannut oven lukkoon sillä tekosyyllä, että hänellä\nitsellään muka oli kova päänsärky, estääkseen Goujet'laisia kuulemasta\nCoupeaun tyhmyyksiä.\n\nVähitellen kumminkin nuori vaimo kävi surumieliseksi. Aamuin illoin hän\nkävi Goutte-d'Or'in kadulla katsomassa puotia, joka oli yhä\nvuokrattavana; ja hän kulki salaa, ikäänkuin se olisi ollut\nlapsellinen, aikaihmiselle sopimaton teko. Tämä puoti alkoi taas panna\nhänen päätänsä pyörälle; yöllä, kun tuli oli sammutettu, hän sitä\nmietti, silmät auki, tuntien siitä kielletyn nautinnon viehätystä. Hän\nlaski uudestaan, mitä se maksaisi: kaksisataaviisikymmentä francia\nvuokraan, sataviisikymmentä francia työkaluihin ja sisustukseen ja sata\nfrancia varalta kahden ensimäisen viikon elantoon; yhteensä viisisataa\nfrancia alhaisimman arvion mukaan. Jos hän ei siitä puhunut ääneen ja\nyhtä mittaa, niin syynä oli pelko, että hänen luultaisiin katuvan, kun\nkaikki säästöt oli syöty Coupeaun sairauden aikana. Usein hän aivan\nkalpeni, kun oli ollut vähällä ilmaista halunsa, ja keskeytti lauseensa\nhämillään, ikäänkuin olisi ollut sanomaisillaan jotakin sopimatonta.\nNyt täytyisi tehdä työtä neljä, viisi vuotta, ennenkuin olisi saatu\nkootuksi niin suuri summa. Se häntä juuri surettikin, että hän ei heti\nvoinut perustaa omaa liikettä; hän olisi pitänyt huolen talon tarpeista\nilman Coupeaun apua, joten tälle olisi jäänyt kuukausmääriä aikaa\nsaadakseen taas halua työhön; hän olisi ollut varma tulevaisuudesta,\nkun olisi päässyt rauhaan salaisesta pelosta, joka hänet toisinaan\nvaltasi, kun Coupeau tuli kotiin hyvin iloisella päällä, loilottaen ja\nkertoi jonkin hauskan jutun saakelin Saappaasta, jolle hän oli\ntoikannut litran viiniä.\n\nEräänä iltana Gervaisen ollessa yksin kotona, Goujet astui sisälle eikä\nlähtenyt heti tiehensä, kuten tavallisesti. Hän istuutui ja poltti\npiippuaan katsellen Gervaiseä. Hänellä mahtoi olla jotakin tärkeää\nsanottavaa; hän pyöritti ja hautoi sitä mielessään, saamatta sanojaan\nsopivaan muotoon. Oltuaan kauvan aikaa ääneti, hän vihdoin rohkaisihe,\notti piipun suustaan ja sanoi yhteen painoon:\n\n-- Rouva Gervaise, tahtoisitteko sallia minun lainata teille rahaa?\n\nGervaise oli kumartunut ottamaan piirongin laatikosta pyyheliinoja. Hän\noikasihe tulipunaisena, Goujet oli siis nähnyt hänet aamulla jäävän\nhaltioissaan seisomaan puodin eteen lähes kymmeneksi minuutiksi. Seppä\nhymyili nolon näköisenä, ikäänkuin hän olisi tehnyt jonkin loukkaavan\nehdotuksen. Mutta Gervaise hylkäsi tarjouksen jyrkästi; hän ei koskaan\nottaisi rahaa tietämättä, milloin hän voisi sen maksaa. Sitä paitsi\nsiihen tarvittaisiin todellakin liian suuri summa. Ja kun Goujet näytti\npahastuneelta eikä hellittänyt, niin Gervaise huusi viimein:\n\n-- Mutta teidän naimisenne? Enhän minä mitenkään voi ottaa teiltä\nrahoja, joita te tarvitsette naimisiin mennäksenne!\n\n-- Voi, älkää olko millännekään minusta, vastasi hän punastuen\nvuorostaan. Minä en menekään naimisiin. Tiedättehän te, mitä minä...\nTosiaankin minä paljoa mieluummin lainaan rahat teille.\n\nSilloin kumpikin painoi päänsä alas. Heidän välillään oli jotakin hyvin\nsuloista, josta he eivät puhuneet, Ja Gervaise suostui. Goujet oli jo\npuhunut äidilleen. He menivät eteisen läpi häntä tapaamaan heti.\nPitsinnyplääjä oli vakavana, hiukan surullisena, tyynet kasvot työn yli\nvaipuneina. Hän ei tahtonut vastustaa poikaansa, mutta hän ei myöskään\nhyväksynyt enää Gervaisen aikeita; ja hän sanoi suoraan minkä tähden:\nCoupeau oli huonoilla jäljillä, hän hävittäisi kaikki Gervaisen ansiot.\nSitä hän varsinkaan ei antanut levysepälle anteeksi, että hän ei ollut\ntahtonut opetella lukemaan parantumisensa aikana; Goujet oli\ntarjoutunut häntä neuvomaan, mutta toinen oli käskenyt häntä menemään\nhiiteen, syyttäen tiedettä, että se muka vain laihdutti ihmisiä. Tästä\nolivat molemmat työmiehet olleet vähällä suuttua toisiinsa; kumpikin\nkulki omaa tietään. Muutoin rouva Goujet nähdessään ison lapsensa\nrukoilevat katseet oli hyvin ystävällinen Gervaiselle. Sovittiin, että\nlainattaisiin viisisataa francia naapureille, joiden tulisi maksaa\ntakaisin kaksikymmentä francia kuussa; se saisi kestää, minkä kestäisi.\n\n-- Luulenpa, että seppä on iskenyt silmänsä sinuun, huusi Coupeau\nnauraen, kun hän sai siitä kuulla. Ohoh! minä olen aivan huoleti, hän\non liian suuri tomppeli... Hän on saapa rahansa takaisin. Mutta se on\nvarma, että jos hänellä olisi tekemistä roistojen kanssa, hän tulisi\npahanpäiväisesti petkutetuksi.\n\nSeuraavana päivänä Coupeaulaiset vuokrasivat puodin. Gervaise juoksi\nkaiken päivää Uuden kadun ja Goutte-d'Or'in kadun väliä. Kun naapurit\nnäkivät hänen rientävän ohi niin iloisena ja kepeästi, että hän tuskin\nollenkaan näytti ontuvan, sanoivat he, että hänen säärtään oli\nvarmaankin leikattu.\n\n\n\n\nV.\n\n\nBochelaisetkin olivat juuri huhtikuun muuttopäivänä heittäneet entisen\npaikkansa Poissonniers-kadulla ja saaneet portinvartijan toimen\nGoutte-d'Or'in kadun isossa talossa. Oli se yhtä kaikki kummallista,\nmiten tiet sattuivat yhteen. Gervaise, joka oli elänyt niin rauhassa\nilman ovenvartijaa pienessä pesässään Uudella kadulla, oli huolissaan,\nettä joutuisi taas jonkun häijyn ilkiön vallan alaiseksi, joka\nriiteleisi, jos sattuisi vähän läikähtämään vettä, tai jos ovi\npaukahtaisi liian kovasti. Portinvartijat ovat maailman lopun väkeä!\nMutta Bochelaisten ollessa portinvartijoina olisi aivan toista. Kun\noltiin vanhoja tuttuja, niin ainahan sitä tultaisiin toimeen. Kaikki\nkävisi kuin perheen kesken.\n\nSinä päivänä, jona Gervaise tuli Coupeaun kanssa vuokrasitoumusta\nallekirjottamaan, oli hänellä outo tunne sydänalassa astuessaan\nkorkeaan porttikäytävään. Hän tuli siis asumaan tässä pienen kaupungin\nkokoisessa talossa, jossa portaat ja käytävät risteilivät ja jatkuivat\nloppumattomiin kuin kadut konsanaan. Harmaat seinät ikkunoihin\nkuivamaan ripustettuine ryysyineen, hämärähkö piha epätasaisine\nkivityksineen kuin kaupungin tori, seinien läpi kuuluva työn surina,\nkaikki tämä vaikutti hänessä ankaran mielenliikutuksen; hän iloitsi,\nettä vihdoinkin sai tyydyttää kunnianhimonsa, mutta pelkäsi, ettei\nonnistuisi, vaan musertuisi tässä kamalassa kamppailussa nälkää\nvastaan, jonka huohotuksen hän kuuli. Hänestä tuntui kuin hän olisi\ntehnyt uhkarohkean teon, heittäytynyt täyttä vauhtia pyörivään\nkoneeseen, lukkosepän vasaroiden ja nikkarin höylien paukkaessa ja\nsuhistessa alakerran työpajoissa. Sinä päivänä oli värjäyslaitoksen\nvesi, joka juoksi porttikäytävän läpi vaaleanvihreää. Hän astui sen yli\nhymyillen; hän näki sen värissä onnellisen enteen.\n\nIsäntä oli tavattavissa portinvartijan huoneessa. Herra Marescot,\npuukkotehtailija, jolla oli suuri puoti Paix-kadun varrella, oli ennen\nkulkenut pitkin katuja tahkoaan vääntämässä, Nyt hänen sanottiin\nomistavan useita miljoonia. Hän oli viidenkymmenenviiden vuoden vanha,\nväkevä, luiseva, ritarimerkin saanut mies; hän levitteli tavattoman\nsuuria kämmeniään, joista kyllä näkyi, että hän oli entinen työmies; ja\nhänen parhaita huvituksiaan oli vieläkin ottaa mukaansa hyyryläistensä\nveitsiä ja saksia, jotka hän itse terotti. Häntä ei pidetty ylpeänä,\nsillä hän viipyi tuntikausia portinvartijainsa luona pieneen hämärään\nhuoneeseen kätkeytyneenä tilejä vaatimassa. Sieltä käsin hän hoiti\nkaikki asiansa. Coupeaulaiset löysivät hänet rouva Bochen rasvaisen\npöydän äärestä, kuuntelemasta, miten A-portaissa, toisessa kerroksessa\nasuva ompelijatar oli ruokottomin sanoin kieltäytynyt maksamasta\nhyyryään. Kun vuokrakontrahti oli allekirjoitettu, löi hän kättä\nlevysepälle. Hän rakasti työmiehiä. Ennen hänelläkin oli ollut työtä\nniskaan pistäen. Mutta työllä sai mitä tahansa. Ja luettuaan\nkaksisataaviisikymmentä francia, ensimäisen puolen vuoden hyyryn, jotka\nhän työnsi avaraan taskuunsa, hän kertoi elämäkertansa ja näytti\nritarimerkkiään.\n\nGervaiseä vaivasi hiukan Bochelaisten outo käytös. He näet eivät olleet\ntuntevinaan häntä. He hätiköivät isännän edessä, selkä koukussa,\nvaanien hänen sanojansa ja hyväksyen ne päätä nyökytellen. Rouva Boche\nhyökkäsi kiivaasti ulos ajamaan pois lapsilaumaa, jotka olivat\nvääntäneet vesijohdon hanan ihan auki ja nyt jalkoineen lätystelivät\nsiitä vuotaneessa lätäkössä, joka oli tulvata yli koko kivityksen; ja\nkun hän palasi suorana ja ankarana katsellen pihan poikki kulkiessaan\nvisusti kaikkiin ikkunoihin, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, että\ntalossa kaikki oli hyvässä järjestyksessä, hän puristi huulensa yhteen\nitsetietoisena vallasta, joka hänellä nyt oli, kun hänellä oli\nhallittavanaan kolmesataa hyyryläistä. Boche puhui taas toisessa\nkerroksessa asuvasta ompelijattaresta; oli sitä mieltä, että nainen oli\nhäädettävä, laski maksamatta jääneet hyyryt, tärkeänä kuin\nisännöitsijä, jonka huoneenhallitus saattoi olla epäilyksenalainen.\nHerra Marescot hyväksyi häätämistuuman, mutta tahtoi odottaa vielä\npuoli neljännestä. Oli sydämetöntä heittää ihmisiä kadulle, semminkin\nkun siitä ei tullut ainoatakaan souta talonisännän taskuun. Ja\nGervaiseä puistatti, kun hän ajatteli, että näinköhän hänetkin\nheitettäisiin kadulle sinä päivänä, jolloin jokin onnettomuus estäisi\nhänet maksamasta. Portinvartijan komero oli savustunut, täynnä\nmustuneita huonekaluja, kostea ja hämärä kuin kellari; kaikki valo,\nmitä ikkunasta tuli, lankesi sen edessä olevalle räätälin työpöydälle,\njolla virui käännettäväksi tuotu vanha takki; lattialla istui Pauline,\nBochen nelivuotias, punatukkainen tytär, katsellen kiltisti, miten\npalanen vasikanlihaa paistui, ja nauttien väkevästä hajusta, joka nousi\npaistinpannusta.\n\nHerra Marescot ojensi uudestaan kätensä levysepälle; mutta kun tämä\nalkoi puhua korjauksista ja muistutti häntä hänen suullisesta\nlupauksestaan ottaa ne myöhemmin puheeksi, niin isäntä suuttui; hän ei\nollut sitoutunut mihinkään; sitä paitsi eihän puodissa koskaan tehty\nkorjauksia. Kumminkin hän suostui lähtemään huoneita katsomaan\nCoupeaulaisten ja Bochelaisten seuraamana. Pikku rihkamakauppias oli\nmennessään vienyt hyllynsä ja tiskinsä; tyhjänä näytti puoti perin\nviheliäiseltä, katto oli musta, seinät halkeilleet, siellä täällä\nriippui siekaleita vanhoista keltaisista tapeteista. Näissä tyhjyyttään\nkaikuvissa huoneissa syntyi raivoisa väittely. Herra Marescot huusi,\nettä puotien koristaminen oli kauppiasten oma asia, sillä voisihan joku\nkauppias tahtoa kultaa joka paikkaan, eikä hän, isäntä, voinut panna\nkultaa; sitten hän kertoi Paix-kadun varrella olevan oman puotinsa\nsisustuksesta, johon hän oli kuluttanut yli kaksikymmentätuhatta\nfrancia. Naisellisella itsepintaisuudella puolusti Gervaise\nkäsitystään, joka hänestä tuntui kumoamattomalta: panettihan isäntä\npaperit kaikkiin asuinhuoneisiin, vai mitä? no, miksi ei hän sitten\npuotia pitänyt asuinhuoneena? Hänhän ei pyytänyt muuta kuin\nvalkaisemaan kattoa ja panemaan uudet paperit seiniin.\n\nBoche seisoi sillä välin läpitunkemattomana ja arvokkaana; hän\nkääntelihe, katseli ilmaan virkkamatta mitään. Vaikka Coupeau kuinka\niski hänelle silmää, niin hän vain oli olevinaan ikäänkuin ei olisi\ntahtonut käyttää väärin suurta vaikutusvaltaansa isäntään. Lopulta hän\nkumminkin näytti vilaukselta hiukan elonmerkkiä, hän hymähti\nnyökäyttäen päätänsä. Juuri silloin herra Marescot epätoivoisena,\nonnettoman näköisenä, kaikki kymmenen sormea suonenvedontapaisesti\nharrallaan kuin saiturilla, jolta ryöstetään hänen kultansa, vihdoin\nmyöntyi Gervaisen pyyntöön, lupasi valkaista katon ja panettaa uudet\nseinäpaperit sillä ehdolla, että Gervaise maksaisi puolet paperin\nhinnasta, Ja hän lähti kiireesti tiehensä, tahtomatta kuulla enää\nmistään puhuttavan.\n\nJäätyään yksin Coupeaun ja Gervaisen kanssa Boche taputti heitä olalle\nja muuttui heti puheliaaksi. No? Sehän kävi mainiosti! Ilman häntä he\neivät olisi koskaan saaneet tapetteja eikä kattoa valkaistuksi.\nOlivatko he huomanneet, kuinka isäntä oli vilkunut häneen neuvoa\nkysyäkseen ja yht'äkkiä tehnyt päätöksensä nähdessään hänen hymähtävän.\nSitten hän suurena salaisuutena kertoi heille, että hän se olikin talon\noikea haltija: hän päätti irtisanomisista, vuokrasi huoneita, jos\nhyyryläiset olivat hänen mieleisiään, kantoi hyyryrahat, joita säilytti\nparikin viikkoa piironkinsa laatikossa. Sinä iltana Coupeaulaiset\nkatsoivat kohteliaisuuden vaativan lähettämään Bochelaisille\nkiitollisuutensa osotukseksi kaksi litraa viiniä. Olihan heidän apunsa\nlahjan arvoinen.\n\nJo seuraavana maanantaina ryhtyivät työmiehet laittamaan puotia\nkuntoon. Tapetin osto oli varsinkin iso asia. Gervaise tahtoi harmaata,\nsinikukkaista paperia, jotta puoti näyttäisi valoisalta ja iloiselta.\nBoche tarjoutui ottamaan hänet mukaansa, jotta hän saisi itse valita.\nMutta hänelle oli isäntä nimenomaan määrännyt, että hän ei saanut\nmaksaa yli viidentoista soun rullalta. He viipyivät tuntikauden\ntapettikaupassa; pesijätär ei löytänyt, vaikka kuinka olisi valinnut,\nkuin yhden lajin oikein sievää isokukkaista tapettia, ja hän oli ihan\nepätoivoissaan, sillä se maksoi kahdeksantoista souta ja muut kaikki\nolivat hänestä kauhean rumia. Viimein ovenvartija taipui; hän otti\nasian järjestääkseen, lupasi laskea yhden rullan lisää, jos ei muu\nauttaisi. Ja Gervaise osti palatessa leivoksia Paulinelle. Hän ei\ntahtonut jäädä kiitollisuuden velkaan; siitä oli pelkkää hyötyä, että\nteki hänelle mieliksi.\n\nNeljässä päivässä piti puodin joutua valmiiksi. Töitä kesti kolme\nviikkoa. Ensin oli aikomus vain pestä maalaukset, Mutta nämä\nmaalaukset, alkujaan tummanpunaiset, olivat niin likaisia ja\nviheliäisessä kunnossa, että Gervaise lopultakin päätti maalauttaa\nuudestaan koko ulkoseinämän vaaleansiniseksi ja siihen keltaisia\nraitoja. Silloin ei korjaustöistä näyttänyt loppua tulevankaan.\nCoupeau, joka yhä vieläkään ei tehnyt työtä, tuli jo aamusta pitäen\nkatsomaan, sujuiko työ. Boche heitti käsistään takin tai housut, joiden\nnappikoloja hän korjasi, ja tuli puolestaan pitämään miehiään silmällä.\nJa molemmilta meni koko päivä seistessä siinä työmiesten ääressä, kädet\nselän takana, tupakoiden ja syljeksien arvostelemassa jokaista\npensselinvetoa. Kun oli naula reväistävä irti seinästä, niin siitä\nriitti syvämielisiä mietiskelyjä ihan loppumattomiin. Maalarit, kaksi\nhyvänahkaista pitkää roikaletta, astuivat tuon tuostakin alas\ntikapuiltaan ja asettuivat hekin keskelle puotia, sotkeutuivat toisten\nväittelyyn jääden tuntikausiksi päätään nyökytellen katselemaan\nalkamaansa työtä. Katon valkaiseminen oli sangen pian suoritettu. Mutta\nulkoseinän maalauksesta ei ollut tulla milloinkaan valmista. Se ei\ntahtonut kuivaa. Yhdeksän tienoossa maalarit ilmestyivät\nmaalipönttöineen, laskivat ne johonkin nurkkaan, iskivät toisilleen\nsilmää ja hävisivät; eikä heitä sen koommin näkynyt. He olivat menneet\nsyömään aamiaista taikka oli heidän täytynyt lopettaa kesken jäänyt\npeli läheisessä kapakassa Myrrha-kadulla. Toisinaan vei Coupeau koko\nroikan juomaan lasin viiniä, Bochen. maalarit vieläpä vastaan tulevat\ntoveritkin; siinä meni taas puoli päivää hukkaan. Gervaise oli harmista\nhaleta. Yht'äkkiä kaikki saatiin valmiiksi kahdessa päivässä,\nmaalaukset vernissattiin, seinät paperoitiin ja roskat korjattiin pois.\nMaalarit olivat suorittaneet työnsä kuin leikkiä lyöden, viheltäen ja\nlaulaen tikapuillaan niin, että ihmisiltä oli korvat haljeta.\n\nMuutto tapahtui heti. Ensimäisinä päivinä tunsi Gervaise lapsellista\niloa, kun hän palatessaan joltakin asialta astui kadun poikki. Hän\npysähtyi hymysuin katselemaan uutta kotiaan. Keskellä toisten puotien\nmustaa riviä loisti hänen puotinsa jo kauvas, uutena ja kirkkaana. Sen\nvaaleansinisessä kyltissä seisoi isoilla keltaisilla kirjaimilla sanat:\n_Pesu- ja silityslaitos_. Ikkunassa, jota verhosi perältä\nmusliini-uutimet ja jonka pielet oli päällystetty sinisellä paperilla,\njotta liinavaatteiden valkoisuus paremmin pistäisi silmään, oli aina\nnäytteillä miesten paitoja ja naisten myssyjä, jotka nauhoistaan oli\nripustettu vaskilangoille. Hänestä oli hänen puotinsa oikein kaunis.\nSisältäkin se oli taivaansininen; tapeteissa, jotka jäljittelivät\nPompadourmallista karttuunia, oli kuvattuna viiniköynnöksiä\nsinikukkaisine loisköynnöksineen; silitysaluksena oli tavattoman iso\npöytä, joka täytti kaksi kolmatta osaa koko huoneesta; se oli\npäällystetty paksulla peitteellä ja reunustettu isokukkaisella\nsinisellä kretongilla, jotta kannakepukit eivät näkyisi. Gervaise\nistuutui jakkaralle ja huoahti tyytyväisyydestä, onnellisena tästä\nkauniista siisteydestä, hyväillen silmillään uusia työkalujaan. Mutta\nensiksi hänen katseensa aina osui rautaiseen silitysuuniin, jonka\ntorven ympärille mahtui yhtaikaa kymmenen rautaa lämpiämään\nviistopohjaisiin lokeroihinsa. Hän laskeusi polvilleen ja katseli sitä\nalituisesti peläten, että hänen pieni pöllö oppilaansa halkaiseisi koko\nkoneen ahtamalla siihen liian paljon hiiliä.\n\nPuodin takana olevat asuinhuoneetkin olivat hyvin mukiin meneviä.\nGervaise ja Coupeau makasivat etumaisessa huoneessa, jota myöskin\nkäytettiin keittiönä ja ruokasalina; ovi vei sen perältä talon pihalle.\nNanan sänky oli oikeanpuoleisessa isohkossa syrjähuoneessa, johon valo\ntuli pyöreästä luukusta, katon rajasta. Etienne taas asusti vasemman\npuoleisessa huoneessa, jossa aina oli lattialla suuret kasat likaisia\nvaatteita. Yksi haitta siinä kumminkin oli, jota Coupeaulaiset eivät\nalussa tahtoneet myöntää; seinistä näet valui kosteutta eikä kello\nkolmelta iltapäivällä enää nähnyt selvästi.\n\nUusi puoti herätti ympäristössä suurta huomiota, Coupeaulaisia\nsyytettiin siitä, että he pitivät liikaa kiirettä ja alkoivat liian\nmahtavasti. He olivat näet kuluttaneetkin Goujet'laisilta lainaamansa\nviisisataa francia perustamiskustannuksiin, säästämättä itselleen edes\nsen vertaa, millä elää pari viikkoa, niinkuin he olivat aikoneet. Sinä\naamuna, jona Gervaise ensi kerran avasi ikkunaluukkunsa, oli hänellä\nparhaiksi kuusi francia kukkarossaan. Mutta hän ei ollut siitä\nhuolissaan: työtä tuli tulvimalla ja alku näytti sangen kauniilta.\nViikon päästä hän lauvantai-iltana ennen maata menoaan laski\npaperipalasella kaksi tuntia; ja loistavin katsein hän herätti\nCoupeaunkin sanoakseen hänelle, että oli tuhansia ansaittavissa, jos\noltiin järkeviä.\n\n-- Ei ole hullumpata! soitti rouva Lorilleux suutaan kaikille ihmisille\npitkin Goutte-d'Or'in katua, on sillä minun velihupakollani nyt hauskat\npäivät!... Se vaan puuttuu vielä että Nilkuttaja rupeaa elostelemaan.\nSe olisi juuri hänen tapaistaan, vai mitä?\n\nLorilleux'läiset olivat tulleet Gervaisen kanssa verivihollisiksi.\nEnsiksi, sillä aikaa kuin puotia laitettiin kuntoon, he olivat olleet\nhaljeta harmista; kun he vain loitoltakin näkivät maalarit, niin he\nsiirtyivät toiselle katukäytävälle ja palasivat ullakkokamariinsa\nhampaitaan kiristellen. Mikä hän luulee olevansa, mokomakin! Laitappas\nnäet oma sininen puoti, ihan kuin tehdäkseen ähmää rehellisille\nihmisille! Ja jo heti toisena päivänä, kun tyttö, joka oli Gervaisellä\nopissa, oli kaataa hulauttanut tärkkelysastian kadulle, juuri kun rouva\nLorilleux tuli ulos portista, niin tämä oli usuttanut koko kadun\nkälyään vastaan syyttäen häntä, että hän tahallaan häväisytti häntä\ntyönaisillaan. Ja kaikki välit olivat rikkoutuneet; kun satuttiin\nvastakkain, vaihdettiin vain karsaita katseita.\n\n-- Tosiaankin kaunista elantoa! hoki rouva Lorilleux. Kyllä se\ntiedetään mistä hänelle rahat tulevat lauhkaa varten! Ne hän on\nansainnut sepältä... On se siistiä väkeä sekin! Eikös näet isä ole\nkatkaissut kaulaansa puukolla säästääkseen sen vaivan gillotinilta?\nAinakin se oli jokin sentapainen roskainen juttu!\n\nHän väitti ihan häikäilemättä Gervaisen makaavan yhdessä Goujet'n\nkanssa. Hän valehteli muka yllättäneensä heidät eräänä iltana yhdessä\nulkobulevardin penkiltä. Ajatellessaan tätä lemmenliittoa ja sitä\nhekumaa, jota hänen kälynsä mahtoi nauttia, hän ruman naisen\nkunniallisuudessaan kävi yhä katkerammaksi. Joka päivä hänen sydämensä\nhuuto nousi hänen huulilleen:\n\n-- Mutta mitä hänessä sitten on, tuossa raajarikossa, jolla hän saa\nmiehet itseään rakastamaan! Rakastaako muka kukaan minua!\n\nSitten siitä riitti juoruamista loppumattomiin naapuriakkojen kanssa.\nHän kertoi koko historian. Nähkääs, hääpäivänään oli Nilkuttaja kyllä\nrehennellyt. Mutta hänellä oli tarkka nokka, hän haistoi jo silloin,\nmikä siitä oli tulossa. Myöhemmin, Jumala paratkoon, oli Nilkuttaja\nosottautunut niin säyseäksi, niin ulkokullatuksi, että hän itse ja\nhänen miehensä Coupeaun tähden olivat suostuneet rupeamaan Nanan\nkummeiksi; vaikka ne hyvästi maksoivatkin, semmoiset ristiäiset. Mutta\nnyt, nähkääs! vaikka Nilkuttaja olisi kuoleman kielissä ja tarvitseisi\nlasin vettä, niin ainakaan ei hän sitä hänelle antaisi. Hän ei voinut\nsuvaita hävyttömiä, kevytmielisiä, siveettömiä ihmisiä. Mitä Nanahan\ntuli, niin hän oli aina tervetullut heille, jos hän tahtoi tulla\nkummejaan katsomaan; eihän lapsi rukka ollut syyllinen äitinsä\nrikoksiin. Coupeau ei ollut neuvojen tarpeessa; hänen sijassaan olisi\nkuka mies tahansa painanut akkansa takapuolen vesiämpäriin ja\nsivaltanut hänelle pari korvapuustia; mutta sehän oli hänen oma\nasiansa, eihän häneltä muuta pyydetty kuin vaatimaan kunnioitusta\nsukulaisiaan kohtaan. Auta armias! jos Lorilleux olisi tavannut hänet,\nrouvansa, itse synnin työssä! se ei olisi käynytkään niin\nrauhallisesti, hän olisi iskenyt saksensa hänen vatsaansa.\n\nBochelaiset, talon riitojen ankarat tuomarit, katsoivat kumminkin\nLorilleux'läisten olevan väärässä. Epäilemättä Lorilleux'läiset olivat\nkunnon ihmisiä, jotka rauhallisesti tekivät työtä päivät päästään ja\nmaksoivat hyyrynsä täsmällisesti. Mutta suoraan sanoen kateus heidät\nvillitsi. Sen lisäksi he olisivat tahtoneet munankin keritä. Itaroita\nsaitureita! jotka panivat viinipullonsa, piiloon, kun joku heillä kävi,\nettei tarvitseisi tarjota lasia vieraallekin; sanalla sanoen\nkitupiikkejä koko ihmiset. Eräänä päivänä Gervaise oli tarjonnut\nBochelaisille viinimarjamehua selterveden kanssa, jota oltiin juuri\njuomassa portinvartijan huoneessa, kun rouva Lorilleux oli kulkenut ohi\nhyvin jäykkänä ja sylkäissyt tahallaan ihan oven kohdalla. Ja siitä\nlähtien rouva Boche lakaistessaan joka lauvantai rappusia ja käytäviä\njätti rikat Lorilleux'läisten oven eteen.\n\n-- Se perhanan Nilkuttaja syöttää ja juottaa niitä mässääjiä! huusi\nrouva Lorilleux. Mutta eivät ne siitään muutu!... Älkööt vain minua\nsuututtako, taikka minä menen valittamaan isännälle... Eilen viimeksi\nminä näin sen salakähmäilijän Bochen lähentelevän rouva Gaudronia.\nHakkaileppas näet sen ikäistä naista, jolla on puoli tusinaa lapsia,\nhyi! se on kerrassaan sikamaista!... Jos minä vielä kerran yhytän\nheidät, niin minä ilmoitan rouva Bochelle. Kyllä hän pehmittää\nmiehensä!... Saisihan tuolle edes vähän nauraa.\n\nMuori Coupeau kävi yhä kummankin perheen luona, oli aina samaa mieltä\nkuin se, jonka kanssa hän puhui, ja olipa siitä hyötyäkin, sillä kun\nhän vuoron perään kiltisti kuunteli, mitä tytär ja miniä toisistaan\nsanoivat, pyysivät nämä useammin häntä jäämään päivälliselle. Rouva\nLerat ei nykyään käynyt Coupeaulaisten luona, sillä hän oli joutunut\nNilkuttajan kanssa riitaan erään sotamiehen tähden, joka oli leikannut\nhentultaan nenän partaveitsellä; hän piti sotamiehen puolta, hänestä\noli nenän leikkaaminen paras rakkauden merkki, mutta syitä tähän\nkäsitykseensä hän ei sen lähemmin selittänyt. Hän oli vielä yllyttänyt\nrouva Lorilleux'n vihaa vakuuttamalla hänelle, että Nilkuttaja\npuhellessaan parinkymmenen ihmisen läsnä ollessa, oli häikäilemättä\nsanonut häntä Lehmänhännäksi. Ihan todella! niin, ja nyt Bochelaiset ja\nkaikki naapurit sanoivat häntä Lehmänhännäksi.\n\nKeskellä näitä juoruja pysyi Gervaise tyynenä ja hymyilevänä.\nPuotinsa kynnykseltä hän tervehti ystäviä pienellä ystävällisellä\npäännyökkäyksellä. Hänestä oli hauskaa pistäytyä siihen minuutiksi\nsilitystyönsä lomassa näyttääkseen iloaan kadulle, turhamielisen\nylpeänä siitä, että hänellä, niinkuin kauppiaalla ainakin, oli pieni\npalasensa katukäytävää omanaan. Goutte-d'Or'n katu kuului hänelle, ja\nläheiset kadut ja koko kortteli. Yllään valkoinen nuttu, käsivarret\npaljaina, hiukset työn tuoksinassa valloilleen päässeinä, hän kurkotti\npäätään vilkaisten vasemmalle, vilkaisten oikealle, molempiin suuntiin,\nottaakseen haltuunsa yhdellä katseella ohikulkijat, talot,\nkatukivityksen ja taivaan; vasemmalla Goutte-d'Or'in katu oli\nrauhallinen ja autio, kuin maalaiskylän tie, jossa muutamia vaimoja\njutteli hiljaa jollakin portilla; oikealla oli muutaman askeleen päässä\nPoissonniers'n katu, josta kuului ajopelien jyrinää, yhtämittaista\nväkijoukon jalkojen kapsetta. Gervaise rakasti katua, kuormarattaiden\nkolinaa kuhmuisella, isokuoppaisella kivityksellä, ihmisten survintaa\nkapeilla, jyrkkäreunaisilla katukäytävillä; hänen kolmen metrin\npituinen osuutensa katuojaa hänen puotinsa edustalla sai suunnattoman\nsuuren merkityksen, se oli leveä joki, jonka hän toivoi pysyvän hyvin\nsiistinä, omituinen, elävä virta, jolle talon värjäyslaitos antoi mitä\nvaihtelevammat ja heleimmät värivivahdukset mustan lian keskellä.\nSitten hänen huomionsa kiintyi puoteihin; niitä oli iso maustekauppa,\njonka seinämällä oli näytteillä kuivatuita hedelmiä pienisilmäisen\nverkon takana; työväen liinatavarakaupan seinämälle oli ripustettu\nsinisiä työmekkoja ja housuja hihat ja lahkeet levällään, joita\nvähinkin tuulenhenki heilutteli. Hedelmäkauppiaan ja sisälmyskauppiaan\npuodeista hän näki tiskin nurkat, joilla makaa komea kissa\nrauhallisesti kehräämässä. Hänen naapurinsa, rouva Vigouroux,\nhiilikauppias, vastasi hänen tervehdykseensä, pieni, lihava nainen,\njoka kasvot mustana, kiiluvin silmin naureskeli miesten kanssa\njoutilaana nojaten puotinsa ovenpieleen, johon tummanpunaiselle\npohjalle oli maalattu haloista muodostettu maalaistupa. Rouva Cudorge\ntyttärineen, hänen toiset naapurinsa, jotka pitivät sateenvarjokauppaa,\neivät näyttäytyneet koskaan; heidän ikkunansa näytti synkältä ja kiinni\noli aina ovikin, jonka yläpuolella oli kaksi pientä helakanpunaiseksi\nmaalattua, sinkkilevystä tehtyä päivänvarjoa. Mutta ennenkuin Gervaise\npalasi sisälle, hän aina katsahti vastassaan olevaan suureen valkoiseen\nseinään jossa ei ollut yhtään ikkunaa; siihen puhkaistun ison ajoportin\nläpi näkyi pajan lieska pihalta, joka oli täynnä rattaita aisat\npystyssä. Seinään oli maalattu hevosenkengän muotoisen kehyksen sisälle\nisoilla kirjaimilla sana: _Kengityslaitos_ Kaiken päivää kuului\nvasaran pauketta alasimia vasten, ja sankat sarjat säkeniä valaisivat\nhämärätä pihaa. Ja tämän seinän alareunassa, kaapin kokoisessa\nkomerossa, kahden samallaisen lokeron välissä, joista toisessa oli\nkaupan rautaromua, toisessa paistetuita perunoita, istui pöytänsä\nääressä kelloseppä, siistin näköinen, pitkätakki herra, joka päivät\npäästään rakenteli kelloja pienen pienillä työaseillaan. Lasien alla\nnukkuivat siinä hänen hienorakenteiset tekeleensä hänen edessään\ntyöpöydällä; hänen takanaan taas naksutti pari kolme tusinaa pikkuista\nkäkikelloa yht'aikaa, kadun mustassa kurjuudessa ja kengityslaitoksen\ntahdikkaassa paukkeessa.\n\nNaapurit pitivät paljon Gervaisestä. Tosin hänestä juoruttiin, mutta\nsiitä ei ollut kuin yksi mieli, että hänellä oli isot silmät, supukka\nsuu ja hyvin valkoiset hampaat. Sanoi, mitä sanoi, mutta sievä hän oli,\nolisipa ollut kauneimpia naisia, ellei hän kovaksi onnekseen olisi\nontunut. Hän oli kahdeksankolmatta vanha ja oli viime aikoina hieman\nlihonut. Hänen hienot piirteensä olivat pyöristyneet ja hänen\nliikkeensä olivat käyneet hitaammiksi ja sirommiksi. Nykyään hän joskus\nunohtui tuolin reunalle istumaan odottaessaan silitysrautaansa,\nepämääräinen nautintoa ilmaiseva hymy kasvoillaan. Hän oli ruvennut\nherkuttelemaan; kaikki ihmiset sitä sanoivat; mutta se ei ollut\nkovinkaan paha vika, päinvastoin. Kun kerran itse tienaa, millä ostaa\nmakupaloja, niin mikäpä häntä silloin perunan kuoria syömään? Varsinkin\nkun hän teki kovasti työtä, ponnistaen viimeisetkin voimansa\ntyönteettäjäinsä hyväksi, ja silitti itse yöt läpeensä suljettujen\nikkunaluukkujen takana, milloin työllä oli kiire. Kuten ihmiset\nsanoivat, niin hän olikin innostunut työhönsä; kaikki hänelle menestyi.\nHän piti puhtaana koko talon väen, herra Madinier'n, neiti Remanjoun,\nBochelaiset; olipa hänen entisestä työnantajastaankin, rouva\nFauconnier'sta luopunut muutamia Pariisin vallasnaisia, jotka asuivat\nFaubourg-Poissonièren kadulla, ja tuoneet pyykkinsä Gervaiselle. Kahden\nviikon kuluttua hänen oli täytynyt ottaa kaksi apulaista; rouva Putois\nja iso Clémence, se tyttö, joka ennen oli asunut kuudennessa\nkerroksessa. Näiden kahden lisäksi hänellä vielä oli oppityttö, pieni\nkierosilmä Augustine, ruma kuin synti. Toisilta semmoinen onnenpotku\nolisi varmaan pannut pään pyörälle. Pitihän hänen saada vähäisen\nherkutella maanantaina koko viikon aherrettuaan. Sitä paitsi se oli\nhänelle tarpeen; hän olisi jäänyt kädet ristissä katsomaan, miten\npaidat itsestään siliävät, ellei hän olisi saanut juuri kuin pumpulia\nsydämelleen, jotakin makeata, jonka halu hiveli hänen rintaansa.\n\nGervaise ei ollutkaan koskaan ennen osottanut niin suurta suopeutta.\nHän oli laakea kuin lammas ja taipuisa kuin taikina. Paitsi rouva\nLorilleux'tä, jota hän kostaakseen kutsui Lehmänhännäksi, hän ei\nvihannut ketään, antoi kaikille anteeksi. Herkuttelunsa herpaisemana,\nsyötyään hyvän aamiaisen ja juotuaan kahvinsa hän tunsi yleisen\nsuvaitsevaisuuden tarvetta. Hänen oli tapana sanoa: »Pitäähän sitä toki\nantaa toisilleen anteeksi, ellei tahdota elää kuin pakanat». Kun\nhänelle puhuttiin hänen hyvyydestään, niin hän nauroi. Se nyt muka\nvielä puuttui, että hän olisi paha! Hän puolustautui, ei sanonut\nitsellään olevan mitään ansiota siinä, että oli hyvä. Eikö kaikki hänen\nunelmansa olleet toteutuneet? jäikö hänelle muka mitä toivomisen varaa\nnykyisessä elannossaan? Hän muisteli senaikuista ihannettaan, kun hän\noli ihan koditonna: tehdä työtä, syödä leipää, asua omassa komerossaan,\nkasvattaa lapsiaan, ei saada selkäänsä, kuolla omassa sängyssään. Ja\nnyt hänen ihanteensa oli voitettu kanta; hänellä oli kaikki, vieläpä\npaljon enemmän. Mitä omassa sängyssä kuolemiseen tuli, lisäsi hän\nleikillään, niin hän kyllä toivoi sitä, mutta niin myöhään kuin\nmahdollista, se oli selvä.\n\nVarsinkin Coupeaulle oli Gervaise hyvä. Ei koskaan pahaa sanaa, ei\nkoskaan valitusta miehensä selän takana. Levyseppä oli vihdoin ryhtynyt\njälleen työhön; ja kun hänen työpaikkansa oli toisessa päässä Pariisia,\nniin Gervaise antoi hänelle joka aamu neljäkymmentä souta aamiaiseen,\njuomaan ja tupakkaan. Mutta kahtena päivänä kuudesta Coupeau pysähtyi\nmatkan varrella, joi saamansa neljäkymmentä souta jonkun ystävän\nkanssa, ja palasi kotiin syömään aamiaista, keksien aina jonkin jutun\ntekosyyksi. Kerran hän ei ollut pitkälti mennytkään, oli tarjonnut\nSaappaalle ja kolmelle muulle toverille herrasaamiaisen, simpukoita,\npaistia ja pulloviiniä _Kapusiinissä_, Chapellen rinteellä; ja kun\nhänen neljäkymmentä soutansa ei riittänyt maksuksi, oli hän lähettänyt\nviinurin viemään laskun vaimolleen ja käskenyt sanomaan, että hän oli\nrahan panttina. Tämä nauroi, kohautti olkapäitään. Mitäpä pahaa siinä\noli, jos hänen miehensä piti vähän lystiä? Miehiä piti taluttaa\npitkässä nuorassa, jos tahtoi säilyttää kotirauhaa. Antamalla sanan\nsanasta jouduttiin pian käsirysyyn. Jumala paratkoon! kaikki piti vain\noikein ymmärtää. Coupeauta vaivasi vielä hänen jalkansa, sitä paitsi\ntoiset houkuttelivat häntä, ja hänen oli pakko noudattaa heidän\nesimerkkiään, sillä muuten häntä olisi pidetty nahjuksena. Eikähän\nsiitä sen pahempia seurauksia ollut; jos hän tuli kotiin vähän\nhutikassa, niin hän paneutui maata, eikä siitä parin tunnin päästä enää\nhuomannut mitään.\n\nKuumin aika oli käsissä. Eräänä kesäkuun iltapäivänä, lauvantaina,\ntyöllä oli kova kiire. Gervaise oli itse ahtanut silitysuunin hiiliä\ntäyteen; kymmenen rautaa oli kuumenemassa sen tohisevan torven\nympärillä. Aurinko paistoi täydeltä terältä suoraan puodin seinään ja\nkatukäytävästä tulvasi sisälle hehkuvaa hellettä, jonka heijastus\nväikkyi puodin katossa; ja tämä päivänpaiste, jonka seinäpaperien,\nhyllyjen ja ikkunan kajastus teki sinertäväksi, loi työpöydälle\nhäikäisevän kirkkaan valon, ikäänkuin auerta olisi seulottu valkoisille\nliinavaatteille. Huoneessa oli niin kuuma, että siihen oli läkähtyä.\nKatuovi oli jätetty auki, mutta ei tuulen henkäystäkään tullut sisälle.\nVaatekappaleet, joita oli ripustettu kuivamaan vaskilangoille,\nhöyrysivät ja kävivät jäykiksi kuin höylänlastut vähemmässä kuin\nkolmessa neljännestunnissa. Jonkun aikaa oli jo tässä pätsin tapaisessa\nhelteessä vallinnut syvä hiljaisuus, jossa kuului vain silitysrautojen\nsihinä, kun niillä kosteita vaatteita hangattiin paksupeitteisellä\npöydällä.\n\n-- Ihanhan tässä tahtoo sulaa! sanoi Gervaise. Tekisi mieli riisua\npaitakin päältään!\n\nHän oli kyykyllään maassa, iso vati edessään, kastelemassa\nsilitysvaatteita tärkkelykseen. Hänellä oli päällään valkoinen alushame\nja röijy, joka oli valunut alas olkapäiltä; hihatkin oli hän käärinyt\nylös, niin että käsivarret ja kaula olivat paljaat; hän oli aivan\npunainen ja hikoili niin, että hänen hassottavasta tukastaan irtauneet\npienet vaaleat suortuvat tarttuivat kiinni hänen ihoonsa. Huolellisesti\nhän kastoi maidonkarvaiseen veteen naisten myssyjä, miesten paitojen\netumuksia, kokonaisia alushameita ja naisten alushousujen rimpsuja.\nSitten hän kääri vaatekappaleet kokoon ja laski ne nelisnurkkaisen\nkorin pohjalle, kasteltuaan ensin kätensä vesisaavissa ja sillä\nkostutettuaan niitä osia paidoista ja housuista, joita ei tärkätty.\n\n-- Tässä korissa on teidän osanne, sanoi hän rouva Putois'lle.\nKoetattehan te nyt jouduttaa niitä? Ne kuivavat ihan heti; tunnin\nperästä minun täytyisi uudestaan kostuttaa niitä.\n\nRouva Putois, neljänkymmenen viiden vanha, laiha, pieni nainen silitti\nhikoilematta pisaraakaan, vaikka hänen ruskean, vanhan röijynsä napit\nolivat kaulaan asti kiinni. Hän ei edes ollut heittänyt päästään\nmyssyään, vanhaa, mustaa myssyä, jonka vihreät nauhat olivat\nkellastuneet. Hän seisoi suorana työpöydän ääressä, joka oli liian\nkorkea hänelle, kyynäspäät pystyssä, sysien rautaansa nykivillä\nliikkeillä, kuin teaatterinukke. Yht'äkkiä hän huusi:\n\n-- Älkäähän toki! neiti Clémence, pankaa takaisin röijy päällenne.\nTiedättehän, minä en pidä sopimattomuuksista. Tai näyttäkää yksin\nhäpein koko hökötyksenne. Tuolla on jo kolme miestä seisottunut\nvastapäätä.\n\nIso Clémence murahti hampaittensa välistä, että akka oli vanha hupakko.\nHänhän oli tukehtua, tottahan sai pukeutua niin mukavasti kuin tahtoi;\nkaikkien nahka ei ollut taulaa. Sitä paitsi, kukapa sitä oli näkemässä.\nJa hän oikoi käsivarsiaan, niin että hänen uhkeat rintansa olivat\nreväistä paidan ja lyhyet paidan hihat ratkeilivat olkapäistä. Clémence\nvietti sellaista elämää, että hän oli oleva pilalle ujutettu, ennenkuin\noli täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Yökaudet rehkittyään hän ei\nseuraavana päivänä ollut pysyä pystyssä, vaan oli nukkua työnsä ääreen\nniin turtana, kuin sekä pää että vatsa olisivat olleet lumppuja täyteen\nahdettuina. Mutta häntä pidettiin kumminkin työssä, sillä ei yksikään\nsilittäjätär osannut silittää miesten paitoja niin hyvin kuin hän.\nHänen erikoisalansa olivat miesten paidat.\n\n-- Se on minun asiani, selitti hän lopuksi, lyöden rintaansa. Se ei\nliikuta ketään muuta.\n\n-- Clémence, pankaa nuttu päällenne, sanoi Gervaise. Rouva Putois on\noikeassa, se ei ole sopivaa, ihmiset voisivat luulla minun taloani\nsiksi, mikä se ei ole.\n\nSilloin iso Clémence pani nutun takaisin päälleen, vaikka mukisten.\nKylläpä sitä nyt oltiin olevinaan kainoja! Ikäänkuin muka nuo\nohikulkijat eivät koskaan olisi nähneet naisen rintoja! Ja hän purki\nvihansa kierosilmä Augustinelle, joka hänen vieressään silitti\nyksinkertaisia vaatteita, sukkia ja nenäliinoja: hän survi ja tyrkki\nhäntä kyynäspäillään. Mutta Augustine, salavihainen murjottaja, jonka\ntäytyi pitää hyvänään kaikki, sylkäsi kostoksi takaapäin kenenkään\nhuomaamatta hänen hameelleen.\n\nGervaise oli juuri ottanut käsille rouva Bochelle kuuluvan myssyn,\njonka hän tahtoi silittää oikein huolellisesti. Hän oli valmistanut\nkeitettyä tärkkiä, jotta hän saisi sen ihan uuden näköiseksi. Hän\nsilitti hiljakseen myssyn pohjaa pienellä, kahden pään pyöristetyllä\nraudalla, kun muudan akka tuli sisälle, luiseva, naama täynnä punaisia\nlämyjä, hameet likomärkänä. Se oli muudan pesuakka, joka kolmen\napulaisen kanssa pesi pyykkiä silittäjättärille Goutte-d'Or'in\npesulaitoksessa.\n\n-- Te tulette liian aikaiseen, rouva Bijard! huusi Gervaise. Minähän\nkäskin teidän tulla vasta tänä iltana... Te häiritsette minua näin\naikaiseen!\n\nMutta kun pesuakka valitti, ettei hän muuten ennätä panna vaatteita\nlikoon samana päivänä, suostui Gervaise antamaan hänelle likaiset\nvaatteet heti. He menivät hakemaan niitä vasemmanpuoleisesta huoneesta,\njossa Etienne makasi, ja palasivat syli täynnä vaatteita, jotka he\npanivat kasoihin lattialle puodin perälle. Lajitteleminen kesti\nrunsaasti puoli tuntia. Gervaise heitti eri läjiin miesten paidat,\nnaisten paidat, nenäliinat, sukat, pyyheliinat. Kun hänen käteensä tuli\njonkun uuden pesettäjän vaatekappale, pisti hän siihen ristin\npunaisella langalla tuntomerkiksi. Kuumaan ilmaan nousi äitelä haju,\nkun kaikkia näitä likaisia vaatteita pengosteltiin.\n\n-- Yhhyh! sitä katkua! sanoi Clémence puristaen nenäänsä.\n\n-- Entäs sitten! jos ne olisivat puhtaita, niin ei niitä meille\nannettaisikaan, selitti Gervaise tyynesti. Se haisee siltä, mitä se\nonkin... Mihinkäs me jäimmekään, rouva Bijard? Niitähän oli neljätoista\nnaisten paitaa? ... viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista...\n\nHän jatkoi ääneen laskemistaan. Häntä se ei ensinkään inhottanut, hän\nkun oli tottunut likaan; hän työnsi paljaat, punottavat kätensä\nkeskelle läjää, jossa oli liasta keltaisia paitoja, tiskaveden rasvasta\nkangistuneita pyyheliinoja, rikkinäisiä ja hien märättämiä sukkia.\nTässä väkevässä hajussa, joka nousi vaatekasoista hänen kumartuessaan\nniiden yli, valtasi hänet jonkinlainen välinpitämättömyys. Hän oli\nistuutunut jakkaran reunalle ja syvään kumartuneena hän kurotti käsiään\noikealle ja vasemmalle verkkaisin liikkein, ikäänkuin tämä inhimillisen\nsaastan haju olisi huumannut häntä, epämääräisesti hymyillen, silmät\nsirrallaan. Ja näytti siltä kuin hänen veltostumisensa olisi alkuaan\njohtunut juuri siitä, vanhojen vaatteiden läkähdyttävästä katkusta,\njoka myrkytti ilman hänen ympärillään.\n\nJuuri kun hän oli pudistelemassa lapsenkapaloksia, joita hän ei\ntuntenut, niin ne olivat ryvettyneet, tuli Coupeau sisälle.\n\n-- Juukeli, sitä hellettä! soperti hän. Se ihan päätä polttaa!\n\nLevyseppä piteli kiinni pöydästä, ettei kaatuisi. Tämä oli ensi kerta,\nkun hän oli ottanut sellaisen humalan. Tähän asti hän oli ollut kotiin\ntullessaan hiukan toisella kymmenellä, ei sen enempää. Mutta tällä\nkertaa hänellä oli mustelma kulmallisella, muistona jossakin nujakassa\nsaadusta ystävällisestä kolhaisusta. Hänen kiharainen tukkansa, jossa\nnäkyi jo muutamia harmaita hiuksia, oli tainnut pyyhkiä pölyjä jostakin\nroskaisen kapakan nurkasta, sillä hämähäkin verkko riippui muutamasta\nsuortuvasta hänen niskassaan. Muuten hän oli entinen velikulta;\nkasvonpiirteet olivat tosin hiukan väsähtäneet ja vanhettuneet,\nalaleuka käynyt entistään pitemmäksi, mutta iloinen veitikka hän oli\naina oman sanansa mukaan, ja hänen hipiänsä oli vielä kylliksi hieno,\nettä vaikka kreivitärten olisi sopinut sitä kadehtia.\n\n-- Kuulehan kun minä selitän sinulle, sanoi hän Gervaiselle. Se\nSellerijalka, kyllähän sinä hänet tunnet, se, jolla on puujalka... No\nniin, hän lähtee kotipuoleensa, ja tahtoi pitää meille läksiäisiä... Me\npysyimme vielä ihan hyvästi puustavilla, mutta tuo helkkarin aurinko...\nKadulla, ovat ihmiset sairaita. Usko pois! kaikki ihmiset\nhoipertelevat...\n\nJa kun se huvitti isoa Clémencea, että hän oli nähnyt koko kadun\nhumalassa, niin häntä itseäänkin rupesi naurattamaan niin, että hän oli\nsiihen paikkaan pakahtua.\n\n-- Ho, ho, ho! ne juupelin juopot! ne, ne vasta ovat hullunkurisia!...\nMutta se ei ole heidän syynsä, aurinkohan se...\n\nKaikki nauroivat, rouva Putois'kin, joka ei pitänyt juomareista.\nKierosilmä Augustine katkatti kuin kana, suu auki, menehtymäisillään.\nGervaise epäili kumminkin, että Coupeau ei ollut tullut suoraan kotiin,\nvaan viipynyt tunnin verran Lorilleux'läisten luona, joilta hän aina\nsai huonoja neuvoja. Mutta kun Coupeau vannoi, ettei hän ollut siellä\nkäynytkään, niin Gervaisekin nauroi vuorostaan, antoi hänelle kaikki\nanteeksi eikä moittinut häntä edes siitäkään, että taas oli mennyt\ntyöpäivä hukkaan.\n\n-- Voi mitä hullutuksia hän puhuu, sanoi hän. Kuinka sitä nyt saattaa\ntuommoista roskaa puhua!\n\nSitten hän lisäsi äidillisesti.\n\n-- Mene nyt nukkumaan, menethän? Näethän sinä, että meillä on työtä;\nsinä häiritset meitä... Niitähän oli kolmekymmentäkaksi nenäliinaa,\nrouva Bijard? ja kaksi lisää tekee kolmekymmentäneljä...\n\nMutta Coupeauta ei nukuttunut. Hän jäi paikoilleen huojumaan kuin\nkellon heiluri, ilvehtien uhalla, ihan kuin häntä härnätäkseen.\nGervaise, joka tahtoi päästä rouva Bijardista, kutsui Clémencea\nlaskemaan vaatteita ja rupesi itse merkitsemään niitä kirjaan. Silloin\ntämä iso tyhjäntoimittaja laski suustaan jonkun ruokottoman voimasanan\njokaisesta vaatekappaleesta; hän reposteli siinä levälleen pesettäjäin\nkoko kurjuuden, heidän alkooviseikkailunsa, hänellä riitti kompasanoja\nkaikista reijistä ja tahroista, jotka kävivät läpi hänen käsiensä,\nAugustine oli olevinaan mitään ymmärtämättä, mutta kuunteli kumminkin\nkorvat hörhössä turmeltuneen pikku tytön uteliaisuudella. Rouva Putois\nnyrpisti huulensa yhteen, hänestä oli sopimatonta puhua sellaisista\nasioista Coupeaun kuullen; miehillä ei ollut mitään tekemistä\nliinavaatteiden kanssa; eikä tämmöisiä selvityksiä toimitetakaan\nmiesten nähden oikeissa ihmisissä. Gervaise puolestaan, joka toimessaan\nhoiti omaa tehtävätään, ei näyttänyt kuulevan. Kirjottaessaan hän\ntarkkaavin katsein seurasi jokaista vaatekappaletta tunteakseen ne; ja\nvaikka hän näki ne vain ohi mennen vilahdukselta, ei hän koskaan\nerehtynyt; jo hajusta tai väristä tiesi hän heti, kenen mikin kappale\noli. Nuo ruokaliinat olivat Goujet'laisten; sen huomasi heti, niillä ei\noltu pyyhitty patojen pohjia. Tuo tyynyn päällinen oli varmasti\nBochelaisten. sen näki pomaadasta, jolla rouva Boche ryvetti kaikki\nliinavaatteensa. Ei tarvinnut pistää nokkaansa kovin lähelle noitakaan\nherra Madinier'n villapaitoja, tietääkseen että ne kuuluivat hänelle;\nsillä miehellä oli niin rasvainen pinta, että vaatteetkin siitä\nvärjäytyivät. Ja hän tunsi yksityiskohtia myöten kunkin siisteyden,\ntiesi mitä naapuriston naisväellä oli alla päin, kun he silkissä\nkuhisten kulkivat kadun poikki; hän tiesi montako paria sukkia, montako\nnenäliinaa ja paitaa liattiin viikossa, mitenkä ihmiset kuluttivat\nrikki määrätyitä vaatekappaleita aina samasta paikasta. Ja kaikista oli\nhänellä kaskuja. Neiti Remanjoun paidat esimerkiksi antoivat aihetta\nloppumattomiin selityksiin; niistä kului ensin yläpuoli rikki; vanhan\npiian olkaluut mahtoivat olla hyvin terävät; eikä ne olleet koskaan\nlikaisia, vaikka hän niitä olisi pitänyt kaksikin viikkoa, mikä osotti,\nettä sillä iällä ihminen on tavallaan kuin puupökkelö, josta ei suurin\nsurminkaan saa herutetuksi pisaraakaan mitään mehua. Joka kerran kun\npuodissa pyykkiä lajiteltiin, riisuttiin siten alasti koko\nGoutte-d'Or'in kortteli.\n\n-- Tässä, tässä vasta ne herkut tulee! huusi Clémence avatessaan uutta\nkääröä.\n\nSe kävi äkiksestään niin pahasti Gervaisen luonnolle, että hän inhoten\nperäytyi.\n\n-- Rouva Gaudronin käärö, sanoi hän. Minä en tahdo enää pestä hänen\nryysyjään, minä keksin jonkin tekosyyn... Ei, minä en ole sen rantumpi\nkuin joku toinenkaan, olen minä eläessäni kosketellut hyvinkin\nsaastaisia vaatteita; mutta tätä minä totisesti en jaksa sietää. Se\npanisi minut oksentamaan kaikki sisälmykseni... Mitä kummaahan se\nnaikkonen tekee, kun se saa vaatteensa tuommoiseen siivoon.\n\nJa hän pyysi Clémencea pitämään kiirettä. Mutta tämä vain jatkoi\nhuomautuksiaan, työnsi sormensa reikiin ja heilutteli vaatteita kuin\nriemujuhlaa viettävän lian voittolippuja. Sillä välin vaatekasat\nnousivat yhä korkeammalle Gervaisen ympärillä. Istuen paikoillaan\njakkaran reunalla hän nyt jo vallan hävisi paitojen ja alushameiden\nväliin; hänellä oli edessään lakanat, housut, pöytäliinat, kokonaiset\nlikaröykkiöt; ja siinä, keskellä tätä kasvavaa tunkiota hän istui,\nkäsivarret ja kaula paljaana, pienet vaaleat hiussuortuvat kiinni\nohimoissa, vieläkin punakampana, entistään veltompana. Hän sai takaisin\ntarkan ja huolellisen emännän rauhallisen hymynsä, unohti rouva\nGaudronin vaatteet eikä tuntenut enää niiden hajuakaan penkoessaan\ntoisella kädellään jokaista vaatekasaa nähdäkseen, ettei vaan ollut\ntapahtunut erehdystä. Kierosilmä Augustine, jota huvitti heittää\nlapiollisia hiiliä silitysuuniin, oli ahtanut sen niin täyteen, että\nsen rautalevyt hehkuivat punaisina. Aurinko paahtoi katuseinää, koko\npuoti oli yhtenä lieskana. Silloin Coupeaulle, jota suuri kuumuus\nhumallutti yhä enemmän, tuli äkillinen hellyyden puuska. Hän lähestyi\nGervaiseä, sylet levällään, hyvin liikutettuna.\n\n-- Sinä olet hyvä vaimo, soperti hän. Annas kun minä suutelen sinua.\n\nMutta hän sotkeutui hameisiin, joita oli tiellä, ja oli vähällä\nkompastua.\n\n-- Oletkos siinä vähemmällä! sanoi Gervaise suuttumatta. Pysy siivolla,\nme olemme lopettaneet.\n\nEi, Coupeau tahtoi suudella häntä, hänen tarvitsi saada suukkonen,\nsillä hän rakasti häntä niin. Yhä sopertaen hän kiersi hamekasan, mutta\njoutui keskelle paitakasaa, ja kun hän vieläkin yritti eteenpäin, niin\nhänen jalkansa sotkeutuivat ja hän lensi nenä edellä suin päin\npyyheliinojen päälle. Gervaise, joka alkoi käydä kärsimättömäksi,\nsurvasi häntä, huutaen, että hän sotki kaikki vaatteet. Mutta Clémence,\nvieläpä rouva Putois'kin pitivät Coupeaun puolta. Olihan hän kumminkin\nkiltti mies. Hän tahtoi suudella häntä. Miksikäs Gervaise ei antaisi\nhänen suudella itseään.\n\n-- Te olette onnellinen, rouva Coupeau! sanoi rouva Bijard, jota hänen\njuoppo miehensä, lukkoseppä, pieksi joka ilta kotiin tullessaan. Jos\nminun ukkoni olisi tuommoinen, kun hän on ottanut liian ryypyn, niin\nsehän olisi nautintoa!\n\nGervaise tyyntyi ja katui jo kiivauttaan. Hän auttoi Coupeauta\njaloilleen. Sitten hän hymyillen ojensi poskensa hänelle. Mutta\nihmisistä välittämättä levyseppä puristi häntä rinnoista.\n\n-- Paha sanoa, murisi hän, mutta jopa niissä on ilkeä löyhkä noissa\nsinun vaatteissasi! Mutta minä rakastan sinua yhtä kaikki, näet sen.\n\n-- Päästä minut, sinä kutkutat minua, kirkui Gervaise nauraen kovemmin.\nSenkin tomppeli! Tokko olet ihmisiksi!\n\nCoupeau piti häntä käsissään eikä päästänyt irti. Gervaise antautui\nvaatekasoista nousevan löyhkän huumaamana, eikä häntä tympäissyt\nCoupeaun viinille haiseva henkikään. Ja se suudelma, jonka he\nmoiskauttivat toistensa suulle siinä likaisten pyykkiläjien keskellä,\noli kuin ensimäinen lankeemus heidän elämänsä verkalleen tapahtuvassa\nrappeutumisessa.\n\nSillä välin rouva Bijard sitoi vaatteet nyytteihin. Hän puhui\nkaksivuotiaasta tytöstään, pikku Eulaliesta, jolla oli jo järkeä kuin\naika ihmisellä. Hänet voi jättää yksin; ei hän koskaan itkenyt eikä\nleikkinyt tulitikuilla. Vihdoin hän kantoi pois nyytit, yhden\nkerrassaan: hänen roteva vartalonsa köyristyi painon alla ja veri\npakkautui hänen kasvoihinsa.\n\n-- Ei tätä enää jaksa sietää, ihanhan täällä paistuu, sanoi Gervaise\npyyhkien kasvojaan, ennenkuin uudestaan ryhtyi käsiksi rouva Bochen\nmyssyyn.\n\nJa kaikki sanoivat, että Augustine sietäisi korvilleen, kun huomattiin,\nettä silitysuuni oli tulipunainen. Vieläpä raudatkin punottivat. Piruko\nsitä tyttöä riivasi! Ei voinut kääntyä selin, ilman että hän teki\njotakin koiruutta. Nyt täytyi odottaa neljännestunti, ennenkuin rautoja\nvoitiin käyttää. Gervaise ripotteli kaksi lapiollista tuhkaa palaville\nhiilille. Sen lisäksi hän keksi sen keinon, että ripusti pari lakanaa\nkatonrajassa oleville vaskilangoille ikkunaverhojen tavoin torjumaan\nauringon säteitä. Siten tuli puodissa vallan hyvästi toimeen. Oli\nsiellä vielä sittenkin hyvänlainen lämmin, mutta olisi luullut olevansa\njossakin alkoovissa, jossa päivä kajastaa valkoisena, ihan kuin\nkotonaan, erillään koko maailmasta, vaikka kuuli ihmisten kiireiset\naskeleet katukäytävältä lakanoiden takaa; ja nyt sai vapaasti asettaa\nolonsa niin mukavasti kuin tahtoi. Clémence riisui nuttunsa. Kun\nCoupeau yhä vieläkin kieltäytyi menemästä levolle, niin hänen annettiin\njäädä, mutta hänen täytyi luvata pysyä siivolla nurkassa, sillä nyt ei\njoudettu nukkumaan työn ääreen.\n\n-- Minnekähän se tuo syöpäläinen on hävittänyt sen pienen pyöreäpäisen\nraudan? ärähti Gervaise, tarkottaen Augustinea.\n\nPieni rauta oli aina kateissa, ja milloin se löydettiin mistäkin\nkummallisesta paikasta, jonne oppilaan sanottiin kätkeneen sen\nhäjyyksissään. Gervaise lopetti vihdoin rouva Bochen myssyn. Hän oli\noikonut sen pitsit vetämällä ne suoriksi käsissään, ja sitten kepeästi\nraudalla silittäen, kääntänyt ne pystyyn. Se oli myssy, jonka\nkoristeina oli vuorotellen kapeita pitsi- ja reikäompelusnauhoja.\nNiinpä Gervaise olikin hyvin toimessaan, ääneti, huolellisesti\nsilittäessään sen rimpsuja ja niiden välipaikkoja pienellä\nmunanmuotoisella raudalla, joka ohuella karalla oli kiinnitetty\npuuvarteen.\n\nSilloin hiljaisuus vallitsi huoneessa. Ei kuulunut kotvalle aikaa muuta\nkuin rautojen iskut pöytää vasten, silitysaluksen tukahuttamina. Kahden\npuolen leveää nelisnurkkaista pöytää seisoivat emäntä, hänen molemmat\napulaisensa ja oppilaansa, kukin työnsä yli kumartuneena hartiavoimalla\nyhtä mittaa lykkien rautaansa edestakaisin. Jokaisella oli oikealla\npuolellaan aluksena liian kuumien rautojen polttama litteä tiili.\nKeskellä pöytää oli syvä lautanen täynnä vettä ja sen reunalla märkä\nriepu ja pieni harja. Pullossa, jossa ennen oli ollut viinassa\nsäilytettyjä kirsikoita, näivettyi kimppu suuria liljoja, joka siinä\nloisti kuin palanen kuninkaallista puutarhaa leveine lumivalkoisine\nkukkaterttuineen. Rouva Putois oli käynyt vaatekorin kimppuun, johon\nGervaise oli pannut ruokaliinoja, housuja, röijyjä ja kalvosimia.\nAugustine silitteli vitkalleen sukkiaan ja pyyheliinojaan, nokka\npystyssä katsellen isoa kärpästä, joka suristen lenteli katon rajassa.\nPitkällä Clémencella oli aamusta lukien kolmaskymmenesviides miehen\npaita menossa.\n\n-- Aina vain viiniä, ei koskaan paloviinaa! sanoi yht'äkkiä levyseppä,\njoka katsoi tarpeelliseksi tämmöisen selityksen antamisen. Paloviina\ntekee minulle pahaa, sitä en huoli!\n\nClémence otti silitysuunilta vaatteella päällystetyllä nahkalapulla\nraudan ja vei sen liki poskeaan koettaakseen, oliko se tarpeeksi kuuma.\nHän hankasi sitä tiileen, pyyhki sen liinatilkulla, joka riippui hänen\nvyötäisiltään, ja kävi käsiksi kolmanteenkymmenenteen viidenteen\npaitaansa selittäen ensin sen selkämyksen ja molemmat hihat.\n\n-- Mitä joutavia, herra Coupeau, sanoi hän hetkisen perästä, pikkuinen\nryyppy ei ole pahemmaksi. Minulle se antaa vauhtia... Sitä paitsi, mitä\npikemmin kepertyy, sen hauskempaahan se vain on. Ehei, minä en turhia\nluulottele itselleni, minä tiedän, että minun luuni eivät jouda\nvanhenemaan.\n\n-- Te olette sietämätön, kun aina vain haudotte hautajaisia\nmielessänne! keskeytti rouva Putois, joka ei pitänyt surullisista\npuheaineista.\n\nCoupeau nousi ylös suuttuneena, luullen että hänen sittenkin epäiltiin\njuoneen viinaa. Hän vannoi omansa ja vaimonsa ja lapsensa pään kautta,\nettei hänellä ollut tippaakaan paloviinaa ruumiissaan. Ja hän tuli ihan\nClémencen eteen ja puhalsi vasten hänen naamaansa, jotta tämä saisi\nhaistaa hänen henkeänsä. Kun hän siinä painoi nenänsä liki\nsilittäjättären paljaita olkapäitä, niin häntä alkoi naurattaa. Hän\ntahtoi nähdä enemmän. Clémence oli saanut valmiiksi paidan selkämyksen\nja oli par'aikaa silittämässä hihansuita ja kaulusta. Mutta kun Coupeau\nyhä painautui häntä vastaan, niin hän teki poimun väärään paikkaan; ja\nhänen täytyi ottaa harja syvän lautasen reunalta liottaakseen\nkovoketta.\n\n-- Rouva hoi! sanoi hän, estäkää häntä toki noin lähentelemästä minua!\n\n-- Jätä hänet rauhaan äläkä ole tuhma, virkkoi Gervaise tyynesti.\nMeillä on kiire, kuuletkos?\n\nNo, mikä sitten, jos heillä oli kiire? Eihän se hänen syynsä ollut. Hän\nei tehnyt mitään pahaa. Eikö muka enää ollut sallittua katsella sitä\nkaunista, mitä luoja kerran on luonut? Oli se yhtä kaikki peijakkaan\npulska tuo Clémence pakana! Hän voisi rahan edestä näyttää itseään ja\nantaa koetella, kukaan ei katuisi rahaansa. Silittäjätär siitä lauhtui,\nalkoi nauraa näille humalaisen raaoille kohteliaisuuksille, ja vastasi\nhänelle samalla mitalla. Coupeau kiusotteli häntä miesten paidoilla.\nHänellä oli siis aina tekemistä miesten paidoissa. Kuinkas muuten?\nniissähän hän elikin. Voi, turkanen! hän tunsi ne perin pohjin, tiesi\nmiten ne olivat tehdyt. Niitä oli kulkenut sadoittain hänen kättensä\nläpi. Kaikilla lähiseudun miehillä, sekä vaaleilla että tummilla, oli\npäällään hänen työnsä tuloksia. Clémence jatkoi kumminkin työtään\nnauraen niin että hartiat tutisivat, hän teki viisi sileätä poimua\npaidan selkämykseen, etupuolen helmaan samaten.\n\nClémencen siitä lasketellessa sukkeluuksia kierosilmä Augustine\npurskahti yht'äkkiä nauramaan. Häntä toruttiin. Kaikki räkänokat\nne tässä nauroivatkin sanoille, joita heidän ei ollut lupa\nymmärtää! Clémence ojensi hänelle rautansa; oppilas lopetti raudat\npyyheliinoihinsa ja sukkiinsa, kun ne eivät enää olleet tarpeeksi\nkuumat kovotettavia vaatteita varten. Mutta hän otti tällä kertaa\nraudan niin taitamattomasti käteensä, että poltti pitkän viirun\nranteeseensa. Hän alkoi itkeä nyyhkyttää ja syytti Clémencea, että tämä\noli tahallaan polttanut häntä. Silittäjätär, joka oli käynyt ottamassa\nhyvin kuuman raudan paidan rintaa varten, lohdutti häntä uhkaamalla\nsilittää häneltä molemmat korvat, jos hän ei herennyt ulisemasta. Sillä\nvälin hän oli pannut villavaatepalasen rintamuksen alle ja työnteli\nverkalleen rautaa, että tärkkelys ennätti koveta ja kuivaa. Paidan\netumus kävi jäykäksi ja kiiltäväksi kuin kiiltopahvi.\n\n-- Kas sitä matoa! sanoi Coupeau, joka tepasteli hänen takanaan\njuopuneen itsepäisyydellä.\n\nHän kurottautui katsomaan nauraa kitkattaen kuin huonosti rasvattu\nkela. Clémence painoi rautaa voimansa takaa pöytää vastaan, kyynäspäät\nlevällään ja koholla, pää kumarassa! ja hänen paljas ihonsa aaltoili\njoka paikasta, hänen hartiansa kohoilivat, sitä mukaa kuin lihakset\nverkalleen jännittyivät ja höltyivät ohuen nahan alla; hänen hiestä\nkostea rintansa paisuili avokaulaisen paidan punertavassa hämärässä.\nSilloin Coupeau ojensi kätensä, hän tahtoi koetella.\n\n-- Rouva, rouva! huusi Clémence, käskekää hänen pysyä alallaan toki\nvihdoinkin!... Minä lähden tieheni, jos tätä jatkuu. Minä en tahdo olla\nkenenkään häväistävänä.\n\nGervaise oli juuri asettanut rouva Bochen myssyn vaatteella verhotun\nsienen päälle ja poimutteli sen pitsejä hyvin huolellisesti pienillä\nraudoilla. Hän nosti silmänsä parhaiksi nähdäkseen miten levyseppä\nvielä kädet ojona kopeloi Clémencen paidan sisusta.\n\n-- Totisesti, Coupeau, sinä et ole tolkussasi, sanoi hän ikävystyneen\nnäköisenä, ikäänkuin hän olisi torunut jotakin lasta, joka ensin nuolee\nvoin leivältään. Tule pois makaamaan!\n\n-- Niin, menkää makaamaan, herra Coupeau, se on parasta, selitti rouva\nPutois.\n\n-- Kyllä kai! sopersi hän herkeämättä ilvehtimästä, olettepa te koko\nhölmöjä!... Vai ei muka enää saisi leikkiä laskea? Naiset minä kyllä\ntunnen, en ole heiltä vielä koskaan mitään rikkonut. Saa kai nyt naista\nhiukan nipistää, kunhan ei mene sen pitemmälle; sillähän vain\nkunnioittaa hänen sukupuoltaan... Ja sitäpaitsi, kun kerran kuka\nlevittelee tavaransa näytteille, niin kaippa hän sen tekee siinä\nmielessä, että siitä saa ottaa, mitä kukin haluaa? Mitäs varten se tuo\npitkä tyttö näyttää kaikki, mitä hänellä on. Ei, se ei ole siivoa\npeliä...\n\nJa kääntyen Clémencen puoleen hän sanoi:\n\n-- Kuuleppas, muruseni, äläpä ensinkään nyrpistä nokkaasi... Vai jos\nsinä sentähden muka, että täällä on ihmisiä, niin...\n\nMutta hän ei saanut jatketuksi. Gervaise otti häntä toisella kädellään\nniskasta kiinni, ei kuitenkaan kovin rajusti, ja painoi toisen käden\nhänen suulleen. Coupeau rimpuili vastaan, tosin vain leikillään, hänen\ntyöntäessään häntä puodin perälle kamaria kohti. Suunsa hän saikin\navatuksi ja sanoi, että kyllä hän meni nukkumaan, mutta että sen pitkän\ntytön piti tulla lämmittämään hänen varpaitaan. Sitten kuultiin\nGervaisen riisuvan häneltä kengät. Hän riisui häneltä vaatteetkin\nhienostaan toruskellen häntä äidillisesti. Kun hän veti housuja hänen\njalastaan, niin Coupeau purskahti nauruun ja heittäytyi hervottomasti\nseljälleen keskelle sänkyä; hän potkia sätkytti sanoen, että Gervaise\nhäntä kutkutti. Viimein tämä hänet peitti huolellisesti kuin lapsen.\nEikös hänen nyt ollut hyvä olla? Mutta Coupeau ei vastannut, vaan huusi\nClémencelle:\n\n-- Heipä hei! muruseni, täällä minä olen ja odotan sinua.\n\nJuuri kun Gervaise tuli takaisin puotiin, sai kierosilmä Augustine\nkorvapuustin Clémencelta. Syynä oli nokinen rauta, jonka rouva Putois\noli ottanut silitysuunilta; mitään aavistamatta hän oli sillä noennut\nkokonaisen yönutun; ja kun Clémence, puolustautuakseen siitä, ettei\nollut puhdistanut rautaansa, syytti Augustineä ja vannoi pyhästi, että\nse ei ollut hänen rautansa, vaikka sen pohjassa oli kerros palanutta\ntärkkiä, niin oppilas oli sylkäissyt hänen hameelleen ihan\npeittelemättä edestä päin, vimmastuneena moisesta vääryydestä. Siitä\nnavakka korvapuusti. Kierosilmä pidätti kyyneleensä, raaputti noen pois\nraudasta, siveli sitä sitten kynttilän pätkällä ja pyyhki puhtaaksi;\nmutta joka kerran kun hänen oli mentävä Clémencen taatse, hän varasi\nsylkeä suuhunsa ja sylkäsi, nauraen salavihkaa, kun se valui pitkin\nhametta.\n\nGervaise ryhtyi taas poimuttamaan myssyn pitsejä. Ja äkillisessä\nhiljaisuudessa, joka syntyi, erotti peräkamarista Coupeaun käheän\näänen. Hän oli yhä vielä hyvällä tuulella, nauroi itsekseen,\nlasketellen katkonaisia lauseita.\n\n-- Semmoinen hupakko se minun eukkoni!... Paneppas näet minut\nmakaamaan!... Tämä on, hitto vie, liian hupsua, keskellä päivää, kun ei\nedes nukuta!\n\nMutta vähän ajan perästä hän jo kuorsasi. Silloin Gervaiselta pääsi\nhelpotuksen huokaus, hän oli hyvillään, kun tiesi hänen vihdoinkin\nolevan levossa, hautomassa humalaansa parin hyvän patjan päällä. Ja\nkeskellä hiljaisuutta hän puhui verkalleen kääntämättä silmiään\npienestä poimutusraudasta, jota hän käänteli vikkelästi.\n\n-- Minkäs sille mahtaa? hän ei ole järjessään, eihän häneen voi\nsuuttua. Jos minä häntä puukkiloisin, niin siitä ei olisi mitään\nhyötyä. Minusta on parempi myöntyä hänen puheisiinsa ja panna hänet\nmakaamaan; silloin hänestä ainakin heti pääsee rauhaan... Sitä paitsi\nhän ei ole häjy, hän kyllä rakastaa minua. Näittehän te äsken, hän\nolisi antanut hakata itsensä palasiksi saadakseen suudella minua. Onhan\nse vielä sangen hyvä niinkin; sillä paljonhan niitä on semmoisiakin,\njotka juotuaan menevät tyttöpaikkoihin... Hän tulee suoraa tietä\nkotiin. Hän tosin laskee leikkiä apulaisteni kanssa, mutta se ei mene\nsen pitemmälle. Ymmärrättehän te Clémence, ettei häneen kannata\nloukkaantua. Tietäähän sen, humalaisen miehen; sellainen voisi vaikka\ntappaa isänsä ja äitinsä, eikä sitä edes muistaisi... Minä annan\nhänelle mielelläni anteeksi. Hän on, jumala paratkoon, yhdellainen kuin\nmuutkin!\n\nHän sanoi tämän säyseästi, ilman kiihkoa, tottuneena jo Coupeaun\njuopotteluun; hän haki vielä syitä leväperäisyydelleen häntä kohtaan,\nmutta ei enää nähnyt siinä olevan mitään pahaa, että Coupeau nipisteli\ntyttöjä vyötäisistä hänen nähtensä. Kun hän vaikeni, ei kukaan enää\nkeskeyttänyt äänettömyyttä. Rouva Putois veti esiin korin työpöytää\nreunustavan kretonkiverhon alta joka kerran kun hän otti käsille uuden\nvaatekappaleen, ja saatuaan sen silitetyksi hän kurotti lyhyitä\nkäsivarsiaan ja asetti sen hyllylle. Clémence teki raudallaan viimeisiä\npoimuja kolmanteenkymmenenteen viidenteen miehenpaitaansa. Työtä oli\nniskaan pistäen! Oli laskettu, että kiirettäkin pitäen täytyi valvoa\nyhteentoista asti. Kun ei mikään enää häirinnyt silittäjättäriä,\ntekivät he työtä voimainsa takaa. Paljaat käsivarret heiluivat edes\ntakaisin, hohtaen punaisina valkeita vaatteita vasten. Uuni oli\nuudestaan täytetty hiilillä, ja kun aurinko lakanoiden raosta paistoi\nsuoraan siihen, niin valosäteen kohdalla ihan voi nähdä, miten siitä\nkova kuumuus nousi, kuin näkymätön liekki, joka pani ilman väräjämään.\nHelle kävi niin tukahduttavaksi katon rajassa kuivavien alushameiden ja\npöytäliinojen alla, että kierosilmä Augustineltä sylki loppui suusta ja\nkielen kärki työntyi ulos huulten välistä. Huoneessa vallitsi liiaksi\nkuumennetun raudan käry, hapanneen tärkin haju, lämmin löyhkä kuin\nsaunassa; ja siihen sekottui vielä äitelämpi katku noiden neljän\ntyönaisen rasvatuista hiuksista ja märästä niskasta, heidän\nhartiavoimalla ponnistellessaan, samalla kun liljakimppu vihertäväksi\nkäyneessä vedessä lakastui purkissaan levittäen hyvin puhdasta, mutta\nväkevää tuoksua. Ja keskellä rautojen kolinaa ja hiilihangon räminää,\nkun sillä tulta kohennettiin, kuului, miten Coupeau veteli hirsiä,\nsäännöllisesti kuin ison seinäkellon heiluri, lyöden tahtia naisten\nankaralle työlle.\n\nJuomaretkien jälkeisenä päivänä levysepällä oli aina kohmelo, hirveä\npäänporotus; koko päivän hän murjotti, tukka pörröisenä, hänen henkensä\nhaisi pahalle ja suussa oli ilkeä maku. Hän nousi ylös myöhään, vasta\ntuossa kahdeksan korvilla; ja hän syljeksi ja vetelehti puodissa eikä\ntyöhön lähdöstä tullut mitään. Se päivä oli vielä mennyttä kalua.\nAamulla hän valitti velttouttaan, haukkui itseään pöllöksi, kun sillä\nlailla ryypiskeli ja siten vain turmeli hyvän tuulensa. Aina niitä\npitikin tavata sellaisia junkkareita, jotka eivät hevillä hellitä\ntoisen käsipuolesta; heidän kanssaan tuli maistelleeksi vasten\ntahtoaankin, eikä heidän viekotuksistaan päässyt rauhaan, ennenkuin oli\ntäydessä pihkassa. Ei! piru vie! se ei saanut enää hänelle tapahtua;\nhän ei aikonut parhaassa ijässään jättää saappaitaan kapakan isännän\nluo. Mutta aamiaisen jälkeen hän siisti itseään, rykäsi muutamia\nkertoja vakuuttaakseen itselleen, että hänen kurkkunsa vielä oli\nhyvässä kunnossa. Hän rupesi ajamaan valheeksi koko eilistä humalaansa,\neihän hän ollut ollut kuin ehkä hiukan hiprakassa. Ei sitä toinen\nkestäisikään, mitä hän! Hän ei hevillä sortunut pöydän alle, ja\nsilmäänsä väräyttämättä hän saattoi juoda, mitä vain tahtoi. Koko\niltapäivän hän sitten maleksi pitkin kaupunkia. Kun hän tuli kovin\nkiusalliseksi silittäjättärille, niin hänen vaimonsa antoi hänelle\nkaksikymmentä souta, jotta hän korjaisi luunsa pois tieltä.\nSilloin hän hupeni, meni ostamaan tupakkaa pienestä myymälästä\nPoissonniers-kadulta, missä hän tavallisesti joi lasin luumulikööriä,\nmilloin tapasi jonkun ystävän. Loput kahdenkymmenen soun rahastaan hän\npani likoon François'n luona, Goutte-d'Or'in kadun kulmassa, jossa sai\nmainion hyvää, ihan nuorta, kurkkua kutkuttavaa viiniä. Se oli oikea\nvanhan kansan kapakka, musta, matalakattoinen puoti ja sen vieressä\nsavustunut sali, jossa ruokaa tarjoiltiin. Ja sinne hän jäi iltaan asti\npelaamaan onnenpyörää viinilasin päältä. François antoi hänelle velaksi\nja oli nimen omaan luvannut olla koskaan viemättä laskua hänen\nvaimolleen. Totta kai kurkku piti huuhtoa puhtaaksi eilisen päivän\nmoskasta. Lasi viiniä vaatii toisen perästä. Muuten hän oli iloinen\nveitikka, joka ei sormellaankaan kajonnut naisväkeen; tosin hän\nmielellään ilvehti ja otti toisinaan pienen hutikan, mutta siivosti, ja\nhalveksi sydämensä pohjasta miehiä, jotka olivat niin viinaan meneviä,\netteivät selvää päivää nähneet. Hän palasi kotiin iloisena ja pirteänä\nkuin leivonen.\n\n-- Onko sinun henttusi käynyt täällä? kysyi hän välistä Gervaiseltä\nkiusoillaan. Eipä häntä näe enää, pitänee minun lähteä häntä hakemaan.\n\nHenttu oli Goujet. Peljäten häiritsevänsä ja antavansa ihmisille puheen\nsyytä hän todellakin vältti käydä liian usein. Kumminkin hän teki\nitselleen asiaa, toi pyykkivaatteita ja kulki ohitse parikymmentä\nkertaa. Puodin perällä oli sopukka, jossa hän mielellään viipyi\ntuntikausia istuen hievahtamatta polttamassa piippunysäänsä. Illalla,\npäivällisen jälkeen hän kerran kymmenessä päivässä uskalsi asettua\nsinne; eikä hän ollut juuri puhelias, tuppisuuna hän katsoi Gervaiseä\nja otti piipun suustaan vain nauraakseen kaikille hänen puheilleen. Kun\nlauvantaisin työhuoneessa valvottiin tavallista myöhempään, unohtui hän\nsinne ja hänellä näytti olevan hauskempi kuin jos hän olisi mennyt\nnäytelmää katsomaan. Joskus kesti silitystä kello kolmeen aamulla.\nLamppu riippui katosta rautalankakoukusta; sen suojustin loi ison\npyörylän kirkasta valoa, jossa liinavaatteet hohtivat pehmoisen\nvalkoisina kuin lumi. Oppityttö pani luukut ikkunain eteen, mutta kun\nheinäkuun yöt olivat polttavan kuumia, niin jätettiin ovi auki kadulle.\nJa sitä mukaa kuin yö kului, heittivät silittäjättäret vaatteitaan\nvähemmäksi, jotta olisi mukavampi olla. Heillä oli hieno hipiä, johon\nlampun valo loi kultaista hohdetta, varsinkin Gervaisellä, joka oli\nlihonut. Hänen valkoiset olkapäänsä kiilsivät kuin silkki, ja kaulassa\nhänellä oli kuin pikku lapsella poimu, jonka Goujet olisi osannut\npiirtää ulkomuistista, niin tarkkaan hän sen tunsi. Häntä raukasi\nuunista leviävä kuumuus ja silitysvaatteista nouseva höyry; ja hän\nvaipui vähitellen kepeään horrostilaan, ajatus juoksi hitaammin hänen\nseuratessaan silmillään noita naisia, jotka pitivät kiirettä,\nheilutellen paljaita käsivarsiaan ja valvoivat yötä saadakseen ihmiset\nhuomiseksi pyhäasuun. Puodin ympärillä naapuritalot nukkuivat\nvähitellen, vaipuen hitaasti unen syvään hiljaisuuteen. Kello löi\nkaksitoista, sitten yksi, sitten kaksi. Ajopelit ja ohikulkijat olivat\nhävinneet. Autiolle ja pimeälle kadulle tuli nyt ainoastaan avonaisesta\novesta valon säde, sen näköinen kuin kadulle olisi levitetty keltainen\nvaatekaistale. Toisinaan kuului askeleita loitolta, joku mies lähestyi;\nja kun hän kulki valoviirun poikki, kurkisti hän sisälle, kuullessaan\nsilitysrautojen äänen; ja siitä jäi hänen mieleensä pikakuva naisista,\njotka kelteisillään tekivät työtä punertavan udun sisällä.\n\nNähdessään Etiennestä olevan haittaa Gervaiselle ja pelastaakseen pojan\nCoupeaun potkuilta oli Goujet ottanut hänet paljetta painamaan\nnaulatehtaaseensa. Jos kohta naulasepän ammatissa ei ollutkaan mitään\nhoukuttelevaa itsessään, kun näet likaisessa pajassa sai ikäväkseen\nasti aina takoa samallaisia rautapalasia, niin se kumminkin oli hyvin\ntuottava toimi, jossa voi ansaita kymmenen, kaksitoista francia\npäivässä. Poika, joka silloin oli kahdentoista vanha, voisi pian ruveta\nsepäksi, jos se työ häntä miellytti. Ja Etiennestä oli siten tullut\nlisäside silittäjättären ja sepän välille. Tämä saattoi lasta kotiin ja\nkertoi hänen hyvästä käytöksestään. Kaikki ihmiset sanoivat nauraen\nGervaiselle, että Goujet oli pikeentynyt häneen. Hän tiesi sen kyllä ja\npunastui kainosti kuin nuori tyttö, niin että hänen poskensa sävähtivät\nhelottamaan kuin omenat. Voi sitä kultuista poika parkaa, häntä ei\ntarvinnut ujostella! Ei hän ollut koskaan hänelle puhunut siitä, ei\nkoskaan millään sopimattomalla liikkeellä tai epähienolla sanalla häntä\nloukannut. Ei niitä paljoa tavannut niin siveitä nuorukaisia. Ja\ntahtomatta sitä tunnustaa Gervaise tunsi suurta nautintoa siitä että\nhäntä niin rakastettiin kuin mitäkin pyhää neitsyttä. Kun hänelle\nsattui joku ikävä vastoinkäyminen, niin hän ajatteli seppää; se hänet\nlohdutti. Jos he jäivät kahden kesken, niin he eivät ollenkaan\nujostelleet, he katsoivat hymyillen toisiaan suoraan kasvoihin,\nkertomatta toisilleen, mitä he tunsivat. Se oli järkevää hellyyttä,\njohon ei sekottunut rumia ajatuksia; sillä parempihan on säilyttää\nrauhansa, kun kerran voi järjestää asiansa niin, että on onnellinen\npysymällä samalla rauhallisena.\n\nMutta Nana pani kesän lopulla nurin narin koko talon. Hän oli kuuden\nvuoden vanha ja hänessä näkyi jo kaiken maailman pahoja taipumuksia.\nJotta hän ei aina olisi tiellä jaloissa, vei hänen äitinsä hänet joka\naamu pienten lasten tarhaan Polonceau-kadulle neiti Jossen luo. Siellä\nhän sitoi takapuolelta kiinni toveriensa mekot, täytti tuhkalla\nopettajattaren nuuskarasian, tekipä vielä sopimattomampiakin kepposia,\njoita ei käynyt kertominen. Kahdesti neiti Josse ajoi hänet pois, mutta\notti hänet sitten takaisin, jotta ei menettäisi kuutta francia joka\nkuussa. Koululta päästyään Nana kosti sen, että oli ollut huoneeseen\nsuljettuna, pitämällä helvetinmoista menoa porttikäytävässä ja pihalla,\njonne silittäjättäret käskivät hänen mennä leikkimään, kun heidän\nkorvansa eivät enää sietäneet hänen meteliään. Siellä hän tapasi\nPaulinen, Bochelaisten tyttären, ja Gervaisen entisen emännän pojan,\nVictorin, kymmenvuotiaan, ison rasavillin, joka parhaiten viihtyi\ntelmämässä pikku tyttöjen seurassa. Rouva Fauconnier, joka ei ollut\njoutunut vihoihin Coupeaulaisten kanssa, lähetti itsekin poikansa\nsinne. Muuten koko talo kihisi kakaroista, lapsia kapusi laumoittain\nkaikissa neljässä portaissa päivät päästään, ja niitä pelmahti piha\ntäyteen, niinkuin parvi ahnaita, kirkuvia varpusia. Rouva Gaudron yksin\npäästi niitä lentoon jo yhdeksän, valko- ja tummaverisiä, takkutukkasia\nräkänokkia, joiden housut ulottuivat silmiin asti ja joilta sukat\nolivat valuneet kenkien päälle ja mekko repeytynyt, niin että valkoinen\niho näkyi reijistä. Eräällä toisella vaimolla, leivänkantajalla niitä\noli seitsemän. Niitä lähti kokonaiset laumat kaikista huoneista. Ja\ntässä surisevassa joukossa punaposkisia ihmisalkuja, joiden\npuhdistamisesta sade yksin piti huolta, nähtiin pitkiä, hintelöitä,\nlihavia pullukoita, isomahaisia kuin aikaihmiset, ja pienen pieniä,\nvasta kätkyestä päässeitä, jotka eivät vielä oikein pysyneet\njaloillaan, vaan lähtivät menemään nelin kontan, kun tahtoivat juosta.\nNana hallitsi tätä palleroisten katrasta; hän piti komennossaan\ntyttöjä, jotka olivat puolta suurempia kuin hän, ja suvaitsi luovuttaa\nainoastaan hiukan vallastaan Paulinelle ja Victorille, lähimmille\nuskotuilleen, jotka aina kannattivat hänen oikkujaan. Tämä kelvoton\ntyttöletukka tahtoi aina leikkiä äitisillä, riisui vaatteet kaikkein\npienimmiltä saadakseen taas pukea heitä, tarkasteli ja kopeloi toisia\njoka paikasta, menetteli oikullisen itsevaltiaasti kuin pahantapainen\naikaihminen. Hänen johtamansa leikit olivat sitä laatua, että\nolisi sietänyt antaa heille ympäri korvia. Koko roikka kahlasi\nvärjäyslaitoksesta juoksevassa vedessä, missä jalat värjäytyivät\nsinisiksi tai punaisiksi polvia myöten; sitten lennähti se sepän\npajalle, josta se siepattuaan nauloja ja viilajauhoja, lähti taas\nliikkeelle, heittäytyi keskelle puusepän höylänlastuja, suunnattoman\nsuuria höylänlastukasoja, joiden päällä oli mainion hauska piehtaroida\nja heittää häränpyllyä, niin että takapuolet vilahtelivat. Piha kuului\nheille, se kaikui pienten kenkien kopinasta heidän mielin määrin\nmellastaessaan, korvia vihlovasta kirkunasta, joka kävi kovemmaksi joka\nkerran kun parvi pyrähti lentoon. Muutamina päivinä piha ei\nriittänytkään. Silloin koko lauma syöksähti kellareihin, nousi takaisin\npihalle, kiipesi ylös joitakin portaita, juoksi pitkin käytäviä,\nlaskeusi taas alas, nousi ylös toisia portaita ja sitä tekoaan\ntuntikausia, kyllästymättä, huutaen yhtä mittaa; koko jättiläistalo\ntutisi heidän laukatessaan, ikäänkuin villipetoja olisi päästetty irti\njoka nurkasta.\n\n-- Kyllä ne on kelvottomia nuo penskat! huusi rouva Boche. Totta\ntotisesti ihmisillä pitää olla paljon liikaa aikaa, kun joutavat\ntekemään noin paljon lapsia... Ja sitten vielä valitetaan leivän\npuutetta!\n\nBoche sanoi, että lapset kasvoivat kurjuudessa kuin sienet sateisella\nsäällä. Hänen akkansa torui kaiken päivää ja uhkasi heitä luudallaan.\nLopulta hän lukitsi kellarien oven, sillä hän sai kuulla Paulinelta,\njolle hän antoi pari korvapuustia, että Nanan päähän oli pistänyt\nruveta leikkimään tohtoria siellä pimeässä; se kelvoton antoi rohtoja\ntoisille kepillä.\n\nEräänä iltapäivänä syntyi kauhea jupakka. Pitihän sen kerran tapahtua\nkumminkin. Nana oli keksinyt hyvin hauskan leikin. Hän oli varastanut\nportinvartijan huoneen edestä rouva Bochen puukengän. Hän sitoi siihen\nlangan pätkän ja alkoi vetää sitä perässään kuin vaunuja. Victor\npuolestaan pani puukengän perunankuoria täyteen. Sitten muodostettiin\nsaattokulkue. Nana astui edeltä vetäen puukenkää. Pauline ja Victor\nkävelivät hänen rinnallaan kummallakin puolella. Sitten koko joukkio\nseurasi järjestyksessä, isot ensin ja pienemmät perästä survien\ntoisiaan; viimeisenä tallusteli pikkuinen saappaan korkuinen\npaitaressu, repaleinen myssy korvilla. Ja saattojoukko lauloi jotakin\nsurullista, ai ai! ja voi voi! Nana oli sanonut, että leikittäisiin\nhautajaisia; perunankuoret olivat ruumiina. Kun oli päästy pihan\nympäri, alettiin uudestaan. Se oli heistä hirmuisen hauskaa.\n\n-- Mitähän niillä on tekeillä? murisi rouva Boche, joka aina epäili ja\nväijyi heitä. Hän pistäysi ulos huoneestaan katsomaan. Ja saatuaan sen\nselville huusi hän raivoissaan:\n\n-- Mutta sehän on minun puukenkäni! Kyllä minä niille lurjuksille!\n\nHän jakeli korvatillikoita, läimäytti Nanata molemmille poskille,\npotkasi Paulinea; mokomakin tolvana, joka antoi ottaa äitinsä\npuukengän! Gervaise oli juuri täyttämässä ämpäriä vesijohdosta. Kun hän\nhuomasi Nanan, nenä verissä ja itkusta menehtymäisillään, niin hän oli\nvähällä lentää portinvartijan muijan tukkaan käsiksi. Eihän nyt lasta\nsaanut lyödä kuin vierasta sikaa. Jopa piti olla sydämetön, maailman\nlopun ihminen. Tietysti rouva Boche vastasi. Kellä kerran oli mokoma\ntytön hetale, niin piti hänet edes lukon takana. Viimein Boche itsekin\nilmestyi huoneensa kynnykselle ja käski vaimoaan tulemaan sisälle ja\nolemaan ryhtymättä niin pitkiin selityksiin roskaväen kanssa. Siitä\nhetkestä lähtien heidän välinsä olivat kokonaan rikkoutuneet.\n\nTotta puhuen eivät Bochelaisten ja Coupeaulaisten välit olleet enää\nkokonaiseen kuukauteen olleet lainkaan hyvät. Gervaise, joka oli hyvin\nantelias luonnostaan, toi heille tuon tuostakin viinipulloja,\nlihalientä, appelsiineja ja leivoksia. Eräänä iltana hän oli tuonut\nporttikamariin vadin pohjalle tähteeksi jäänyttä salaattia\npunajuurikkaan kanssa, sillä hän tiesi, että rouva Boche oli hyvin\nperso salaatille. Mutta seuraavana päivänä hän aivan kalpeni\nkuullessaan neiti Remanjoun kertovan, miten rouva Boche oli ihmisten\nnähden heittänyt ulos salaatin ja muka inhoten selittänyt, että hänen,\nJumalan kiitos! ei vielä tarvinnut elättää itseään ruuan tähteillä,\njoita toiset ovat sorkkineet. Ja siitä hetkestä lopetti Gervaise\nkerrassaan kaikkien lahjojen antamisen: ei enää viinipulloja, ei\nlihalientä, ei appelsiineja, ei leivosten palasia, ei yhtään mitään.\nKyllä nyt Bochelaiset saivat pitkän nenän! Se tuntui heistä ihan siltä\nkuin Coupeaulaiset olisivat heiltä varastaneet. Gervaise ymmärsi\nerehdyksensä: sillä olihan se selvä, jos hän ei olisi ollut niin hupsu\nja tyrkyttänyt heille niin paljoa, niin hekään eivät olisi tottuneet\npahoille tavoille, vaan olisivat pysyneet ihmisiksi. Nyt portinvartijan\nakka panetteli häntä, minkä kerkesi. Kun lokakuun hyyry oli maksettava,\nhän lateli juoruja loppumattomiin talonisännälle, herra Marescot'lle,\nsiitä syystä että silittäjättäreltä, joka muka herkutellakseen, söi\nkaikki kimpsunsa ja kampsunsa, oli hyyryn maksu myöhästynyt yhden\npäivän; ja herra Marescot, joka ei hänkään ollut juuri erittäin\nkohtelias, tuli puotiin hattu päässä vaatimaan rahaansa, joka hänelle\nmuuten työnnettiin kouraan heti paikalla. Bochelaiset olivat tietysti\nliitossa Lorilleux'läisten kanssa. Heidän kanssansa sitä nyt\nporttikamarissa ryypeksittiin ja hellyttiin sovintomaljoja\nmaistellessa. Koskaan ei toki olisi suututtukaan ilman tuota\nNilkuttajaa, joka olisi saanut vuoretkin yllytetyksi tappeluun. Kyllä\nhänet Bochelaisetkin nyt tunsivat, he ymmärsivät, miten paljon\nLorilleux'läisillä oli kärsimistä. Ja kun hän kulki ohitse\nporttikäytävässä, niin kaikki tahallaan rähähtivät nauramaan.\n\nGervaise nousi kumminkin eräänä päivänä Lorilleux'läisten luo. Hän\ntahtoi puhua muori Coupeausta, joka silloin oli kuudenkymmenenseitsemän\nvanha. Mummo paran silmät olivat kokonaan pilalla. Eikä hänen\njaloistaankaan ollut enää mihinkään. Hänen oli täytynyt pakostakin\nluopua omintakeisesta taloudenpidosta, ja häntä uhkasi nälkäkuolema,\nellei häntä autettu. Gervaisestä oli häpeällistä, että niin vanha\nihminen, jolla oli kolme lasta, siten joutui taivaan ja maan\nhylkäämäksi. Ja kun Coupeau ei suostunut puhumaan Lorilleux'läisille,\nvaan sanoi Gervaiselle, että menköön itse, niin tämä lähti sinne\nsuuttumuksen puuskan valtaamana, josta hänen sydämensä oli pakahtua.\n\nTultuaan ylös hän koputtamatta syöksähti sisälle kuin tuulispää. Ei\nmitään ollut muuttunut siitä illasta, jolloin Lorilleux'läiset ensi\nkerran olivat ottaneet hänet niin kylmäkiskoisesti vastaan. Sama\nrepaleinen, virttynyt vaate erotti kamarin työhuoneesta; koko asunto,\nkuin pyssyn piippu, näytti kuin ankeriasta varten rakennetulta. Perällä\nLorilleux, työpöytänsä yli kumartuneena, nipisti yksitellen kiinni\nrenkaita ketjun pätkään, ja rouva Lorilleux veti kultalankaa\nreikäraudan läpi seisten hyllyn luona. Pikkuinen ahjo kiilui kirkkaassa\npäivänvalossa vaaleanpunaisena.\n\n-- Niin, minä se olen! sanoi Gervaise. Se kai hämmästyttää teitä, koska\nme olemme verivihollisia? Mutta olkaa huoleti, en minä tule itseni enkä\nteidänkään vuoksi. Tulen muori Coupeaun puolesta. Niin, tulen\ntietämään, jätämmekö hänet odottamaan armoleipää muilta.\n\n-- Niitä maita! Sepä vasta on kyytiä! ärähti rouva Lorilleux. Jo pitää\nolla sisua!\n\nJa hän kääntyi selin ja alkoi taas vetää kultalankaansa, ikäänkuin ei\nolisi tiennyt mitään kälynsä läsnäolosta. Mutta Lorilleux oli nostanut\nkelmeät kasvonsa huutaen:\n\n-- Mitä te sanotte?\n\nMutta koska hän oli kuullut vallan hyvin, jatkoi hän:\n\n-- Taasko se akka on käynyt juoruamassa? Sitä on hyvä, sitä muori\nCoupeauta, ruikuttaa surkeuttaan joka paikassa!... Kumminkin hän toissa\npäivänä sai ruokaa meillä. Teemmehän me, minkä voimme. Me emme ole\nkultakenttien omistajia... Mutta jos hän käy toisten luona kielimässä\nmeistä, niin pysyköönkin siellä, sillä me emme huoli vakoojia\nluoksemme.\n\nHän ryhtyi taas jatkamaan ketjuaan, käänsi selkänsä Gervaiselle hänkin,\nlisäten väkinäisesti:\n\n-- Jos kaikki muut antavat sata souta kuussa, niin mekin annamme saman\nverran.\n\nGervaise oli kokonaan rauhottunut Lorilleux'läisten ynseän käytöksen\njäähdyttämänä. Hän ei ollut koskaan jalallaan astunut heidän\nhuoneeseensa tuntematta vastenmielistä tunnetta. Katsoen maahan,\npuuristikon rakoihin, jonne kultahituset karisivat, hän selitti\nasiaansa aivan tyynesti. Muori Coupeaulla oli kolme lasta; jos jokainen\nantoi sata souta, niin se ei tehnyt kuin viisitoista francia, eikä se\ntotisesti riittänyt, sillä ei voinut elää; piti vähintäänkin antaa\nkolme sen vertaa. Mutta Lorilleux pani vastaan. Mistäpä hän varasti\nviisitoista francia kuussa? Ihmiset olivat hulluja, häntä luultiin\nrikkaaksi siitä syystä, että hänellä oli kultaa kotonaan. Sitten hän\nalkoi sättiä muori Coupeauta: hän ei tyytynyt olemaan ilman kahvia\naamusella, otti ryypyn, piti sellaisia vaatimuksia, ikäänkuin olisi\nollut hyvinkin rikas. Hitto vieköön! Kaikkihan tietysti halusivat elää\nmukavasti; mutta minkäpäs sille teki? Kun ei ollut osannut mitään\nsäästää vanhan päivän varalle, niin täytyi kiristää nälkäremmiä. Muuten\nmuori Coupeau ei ollut vielä niin vanha, ettei olisi kyennyt työhön;\nhän näki vielä sangen hyvin, kun oli valittava joku hyvä palanen vadin\npohjalta; hän oli, sanalla sanoen, vanha herkuttelija, joka ei muuta\najatellut kuin omaa nautintoaan. Vaikka hänen, Lorilleux'n, olisi\nkannattanutkin, hän olisi katsonut tekevänsä väärin, jos olisi ketään\nlaiskuudessa elättänyt.\n\nGervaise tahtoi kumminkin pysyttää sopua ja puheli rauhallisesti näistä\nhuonoista verukkeista. Hän koetti saada Lorilleux'läisiä heltymään.\nMutta mies ei lopulta vastannut hänelle enää mitään. Vaimo oli nyt\nahjon edessä puhdistamassa ketjun pätkää pienessä, pitkävartisessa\nkuparikastrullissa, joka oli täynnä miedonnettua sievettä. Hän seisoi\ntahallaan kaiken aikaa selin, ikäänkuin olisi ollut sadan peninkulman\npäässä. Ja Gervaise puhui vielä, vaikka hän näki heidän itsepintaisesti\npainautuvan työhönsä, keskellä työpajan mustaa pölyä, ruumis\nvääristyneenä, vaatteet paikattuina ja tahraisina, ja itsekin\nkonemaisen työnsä paaduttamina ja tylsistyttäminä kuin vanhat työkalut.\nSilloin hänen luontonsa taas yht'äkkiä nousi, ja hän purki heille\nvihansa huutaen:\n\n-- Olkoon menneeksi, niin se on minustakin parempi, pitäkää rahanne!...\nMinä otan muori Coupeaun, kuuletteko! Minä otin korjuuseen kissan\neräänä iltana, voinhan minä korjata teidän äitinnekin. Eikä häneltä\ntule puuttumaan mitään, ja hän on saapa kahvinsa ja ryyppynsä!... Herra\nJumala! sellaista saastaista perhettä!\n\nRouva Lorilleux pyörähti ympäri siinä paikassa. Hän ravisti kastrullia,\nikäänkuin olisi aikonut heittää sieveden kälynsä silmille. Hän\npurmensi:\n\n-- Korjatkaa luunne, taikka teille käy huonosti!... Älkääkä luulkokaan\nsaavanne sataa souta, sillä minä en anna rahtuakaan! en, en\nrahtuakaan!... Kyllä kai! vai sata souta! Äiti olisi teidän piikananne\nja te pitäisitte herraspäiviä minun rahoillani! Jos hän tulee teille,\nniin sanokaa hänelle, että vaikka nälkään nääntyköön, niin minä en\nlähetä hänelle vesilasiakaan... Ka, joutuun! ulos täältä!\n\n-- Mikä hirveä nainen! sanoi Gervaise paiskaten oven kiinni.\n\nSeuraavana päivänä hän otti muori Coupeaun luokseen. Hän pani hänen\nsänkynsä isompaan kamariin, jossa Nana makasi, ja johon valo tuli\npyöreästä luukusta liki katon rajaa. Muutto ei vienyt paljoa aikaa,\nsillä muori Coupeaulla ei ollut muita huonekaluja kuin tämä sänky,\nvanha pähkinäpuinen kaappi, joka asetettiin samaan huoneeseen likaisten\nvaatteiden kanssa, yksi pöytä ja kaksi tuolia; pöytä myötiin ja\ntuoleihin panetettiin uudet olki-istuimet. Jo muuttopäivän iltana vanha\nmummo lakaisi lattiaa, pesi astiat ja koki parhaansa mukaan olla\nhyödyksi, tyytyväisenä siitä, että oli päässyt huolistaan.\nLorilleux'läiset olivat raivoissaan; ja lisäharmiksi tuli vielä se,\nettä rouva Lerat oli sopinut Coupeaulaisten kanssa. Eräänä päivänä\nolivat sisarukset, kukantekijä ja ketjuntekijä, joutuneet riitaan\nGervaisen tähden; edellinen oli rohjennut häväksyä tämän käytöksen\nheidän äitiään kohtaan; sitten hän oli kiusanteon halusta, nähdessään\nmiten se toista suututti, mennyt niin pitkälle, että oli kehunut\npesijättären silmiä ihanoiksi, niistä olisi muka saanut vaikka tulen\nsyttymään; ja sen johdosta olivat molemmat lyöneet toisiaan korville ja\nvannoneet, etteivät sen erän perästä näkisi toisiaan. Nyt rouva Lerat\nvietti iltakaudet Gervaisen luona puodissa, jossa hän sisälliseksi\nnautinnokseen kuunteli pitkän Clémencen sikamaisuuksia.\n\nKolme vuotta kului. Suututtiin ja sovittiin vielä monta kertaa.\nGervaise antoi palttua Lorilleux'läisille, Bochelaisille ja kaikille,\njotka eivät olleet samaa mieltä hänen kanssaan. Jos he eivät olleet\ntyytyväisiä, niin hänestä nähden saivat olla olematta. Hän ansaitsi\nmitä tahtoi, se oli pääasia. Naapuristossa oli alettu pitää häntä\nsuuressa arvossa, sillä, sanoi mitä tahansa, ei niitä vain niinkään\nollut summittain sellaisia, joitten kanssa oli niin hyvä olla\ntekemisissä, jotka maksoivat käteisellä, eivät tinkineet eivätkä\npuolestaan toisille tavarataan tyrkyttäneet. Hän otti leipänsä rouva\nCoudeloup'lta Poissonniers-kadulta, lihaa isolta Charlesilta,\nPolonceau-kadun teurastajalta, muut ruokatavarat Lehongrelta,\nGoutte-d'Or'in kadulta, melkein vastapäätä omaa puotiaan. François,\nlähimmässä kulmassa oleva viinikauppias, toi hänelle viinin kotiin\nkorittain, viisikymmentä litraa kerrallaan. Hänen naapurinsa Vigouroux,\njonka vaimolla mahtoi olla vyötärykset mustelmilla, niin häntä miehet\nnipistelivät, möi hänelle hiiliä kaasuyhtiön hintoihin. Ja sen sai\nhuoleti sanoa, että nämä hankkijat palvelivat häntä tunnollisesti,\nsillä he tiesivät hyvin siitä olevan pelkkää hyötyä, että hänen\nkanssaan pysyi hyvissä väleissä. Ja kun hän kävi ulkona lähitienoilla,\nkengät läntässä ja paljain päin, tervehdittiin häntä joka puolelta; hän\nliikkui siellä kuin kotonaan, läheiset kadut olivat kuin luonnostaan\nhänen asuntoonsa kuuluvaa aluskuntaa, joka siihen suorastaan liittyi\navoimen katuoven kautta. Nykyään saattoi sattua, että joku työ häneltä\nviivästyi, milloin häntä huvitti jäädä puhelemaan näiden tuttavainsa\nkanssa. Niinä päivinä, jolloin hän ei itse joutanut ruokaa laittamaan,\nhän kävi hakemassa valmiita annoksia talon toisessa päässä olevasta\nruokapaikasta, rupatteli isännän kanssa avarassa, isoikkunaisessa\nsalissa, jonne pölystä likaisten ruutujen läpi kuumotti hämärä\npäivänvalo sen takana olevalta pihalta. Taikka pysähtyi juttelemaan,\nkädet täynnä lautasia ja vateja, jonkin alakerran ikkunan eteen, josta\nnäkyi rajasuutarin huoneensisusta, sänky levällään, lattia töryn ja\npi'en vallassa, ja kaksi kätkyttä epätasaisesti nytkyttämässä. Mutta se\nnaapuri, jota hän enimmin kunnioitti, oli kumminkin vastapäätä asuva\nkelloseppä, se pitkätakkinen, siistin näköinen herra, joka yhtä mittaa\nnaposteli kelloja pienen pienillä työaseillaan; ja usein meni Gervaise\nkadun poikki häntä tervehtimään, nauraen hyvästä mielestä\nkatsellessaan, miten tässä puodissa, joka ei ollut kaappia leveämpi,\nkäkikellojen heilurit pitivät iloista kiirettä, naksuttaen sekaisin,\nkaikki yht'aikaa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nEräänä syksyisenä päivänä Gervaise illan suussa palasi viemästä\nliinavaatteita eräälle rouvalle Portes-Blanches-kadulle ja oli tulossa\nPoissonniers-kadun alapäässä, kun aurinko meni mailleen. Aamulla oli\nsatanut, ilma oli hyvin leuto, kosteasta katukivityksestä nousi lämmin\nlöyhkä; ison korinsa vaivaamana pesijätär raskaasti hengittäen, ruumis\nrauenneena, astui verkalleen vastamäkeä, tuntien jotakin epämääräistä,\naistillista halua, jota väsymys vielä kiihotti. Hänen olisi tehnyt\nmielensä jotakin makeaa syötävää. Silloin hän nostaessaan silmänsä\nhuomasi Marcadet-kadun nimilevyn, ja äkkiä pisti hänen päähänsä mennä\nkatsomaan Goujeta hänen pajaansa. Monasti tämä oli pyytänyt häntä\npoikkeamaan sinne, jos häntä milloin huvittaisi katsella, miten rautaa\nmuokattiin. Muitten työmiesten kuullen hän aikoi kysyä Etienneä. joten\nnäyttäisi siltä kuin hän olisi tullut yksistään poikansa tähden.\n\nNaulatehtaan piti olla siellä päin, tässä päässä Marcadet-katua, hän ei\ntiennyt tarkalleen missä; varsinkin kun numerot monasti puuttuivat\ntaloista ja niiden välillä oli rakentamattomia tontteja. Se oli katu,\njolla hän ei olisi asunut, vaikka olisi saanut kaiken maailman\nrikkaudet, leveä, likainen katu, mustana läheisten tehtaiden\nlevittämästä kivihiilen pölystä, kivitys isoilla kuopilla, ja syvät\npyöränraiteet täynnä mätänevää vettä. Molemmin puolin oli jono isoja,\nlasiseinäisiä työpajoja, harmaita rakennuksia, jotka paljaine tiilineen\nja puuosineen näyttivät ikäänkuin keskentekoisilta, torjuvilta\nmuurausainesten röykkiöiltä, ja niiden ammottavissa väliköissä joitakin\npahanpäiväisiä kapakoita ja viheliäisiä ruokapaikkoja. Hän muisti vain,\nettä tehdas oli lähellä lumppu- ja rautaromupuotia, jonkinlaista\nmaaperässä olevaa törkysäiliötä, jossa sen mukaan kuin Goujet kertoi,\noli hylkytavaraa satojen tuhansien francien arvosta. Ja hän koetti\nosata oikeaan keskellä tehdasten ryskettä ja tohinaa; kapeat, katoilta\nkohoavat torvet tupruttivat kiivaasti höyrypilviä; sirkkelisahasta\nkuului säännöllisiä vinkaisuja, ikäänkuin olisi äkkiä reväisty\nserttinkikangasta; maa tärisi nappitehtaiden koneiden jytinästä ja\nsurinasta. Kun hän siinä katsoi Montmartrelle päin epätietoisena,\nmennäkkö vielä etemmäksi, niin tuulenpuuska painoi nokea korkeasta\nsavutorvesta vasten katua; hän pani silmät kiinni ja oli läkähtyä sen\nkatkuun; samassa hän kuuli tahdikasta vasarainpauketta. Hän oli\ntietämättänsä tullut juuri tehtaan kohdalle, jonka hän tunsi vieressä\nolevasta lumppukaupasta.\n\nKumminkin hän vielä epäröi, sillä hän ei tiennyt, mistä oli mentävä\nsisälle. Lankkuaidassa olevasta aukosta vei tie korkeiden törkykasojen\nlomitse, ikäänkuin siinä olisi rakennuksia purettu. Liejuinen\nvesilätäkkö oli tiellä ja sen yli oli asetettu pari lautaa. Viimein hän\nuskalsi astua laudoille, kääntyi vasemmalle ja joutui keskelle\nomituista metsää, jonka muodosti joukko vanhoja käsikärryjä, aisat\npystyssä, ja luhistuneita vajoja, joista ainoastaan nurkkapylväät ja\norret törröttivät pystyssä. Illan pimetessä loisti perältä punainen\ntuli. Vasaroiden pauke oli lakannut. Hän eteni varovasti, astuen\nvalonhohdetta kohden, kun joku työmies kulki hänen ohitsensa, kasvot\nnoesta mustana, leuvassa takkuinen pukin parta, vilkaisten häneen\nhaljakoilla silmillään.\n\n-- Voitteko sanoa minulle, onko täällä työssä eräs poika nimeltä\nEtienne, kysyi hän. Se on minun poikani.\n\n-- Etienne, Etienne, toisti työmies käheällä äänellä, huojutellen\nruumistaan, Etienne, ei, en tunne.\n\nHänen avonaisesta suustaan lähti väkevä alkoholin katku kuin vanhasta\nviinatynnöristä, josta tappi on avattu. Ja kun hän kohdatessaan naisen\ntässä hämärässä sopessa alkoi käydä tungettelevaksi, niin Gervaise\nperäytyi sopertaen:\n\n-- Täällä kai kumminkin herra Goujet on työssä?\n\n-- Vai Goujet, sanoi työmies, kyllä tunnen Goujet'n!... Jos tahdotte\nGoujeta tavata, niin menkää perälle.\n\nJa kääntyen ympäri hän huusi äänellä, joka särisi kuin haljennut vaski:\n\n-- Kultaparta hoi! Täällä muudan nainen kysyy sinua.\n\nMutta vasarain paukkeelta hänen huutonsa jäi kuulumatta. Gervaise meni\nperälle. Hän tuli eräälle ovelle, kurkisti siitä sisälle. Se oli iso\nsuoja, josta hän aluksi ei erottanut mitään. Paja oli kuin kuollut;\nainoastaan yhdestä nurkasta kiilui valopilkku kalpeana kuin tähti,\njotenka pimeys näytti vielä pohjattomammalta, isoja varjoja häilyi.\nMustia möhkäleitä, suunnattomasti suurenneita miesten hahmoja liikkui\ntulen editse peittäen tämän viimeisenkin valopilkun. Gervaise ei\nuskaltanut astua sisälle, vaan sanoi ovelta puoliääneen:\n\n-- Herra Goujet, herra Goujet...\n\nÄkkiä kaikki valkeni. Palkeen puhalluksesta oli valkoinen liekki\nleimahtanut ilmoille. Tuli näkyviin pajan lautaseinät, joiden reikiä\noli tukittu saviruukilla ja nurkkia tuettu tiilimuureilla. Koko paja\noli lentelevästä hiilen pölystä harmahtavan noen peitossa. Hämähäkin\nverkkoja riippui orsista, kuin kuivamaan ripustettuja riepuja, vuosien\nkuluessa kertyneen paksun lian peitossa. Pitkin seiniä oli hyllyillä,\nnauloihin ripustettuina tai pimeisiin nurkkiin heitettyinä, hujan hajan\nvanhaa rautaromua, pilalle kuluneita, taittuneita ja vääntyneitä\ntyökaluja, särmikkäitä ja kovia. Ja valkoinen liekki nousi yhä\nhäikäisevänä valaisten kirkkaasti kuin aurinko kovaksi tallatun maan ja\nheijastui pölkkyynsä upotetun neljän alasimen kiillotetusta pinnasta\nkullalle välähtelevällä hopean hohteella.\n\nSilloin Gervaise tunsi ahjon ääressä seisovan Goujet'n hänen kauniista\nkeltaisesta parrastaan. Etienne painoi paljetta. Oli siellä kaksi\nmuutakin työmiestä, mutta Gervaise ei nähnyt kuin Goujet'n, astui\nlähemmäksi ja jäi seisomaan hänen eteensä.\n\n-- Kas! rouva Gervaise! huudahti tämä iloisen näköisenä; sepä oli\nhauska yllätys!\n\nMutta kun hänen toverinsa katsoivat vähän pitkään, niin hän koetti\nparantaa puhettaan työntäen Etienneä äitiään kohden:\n\n-- Tulette katsomaan poikaa... Hän on kiltti, alkaa jo tottua työhön.\n\n-- Niin, sanoi Gervaise, mutta eipä tänne ole mukava päästä... Luulin\njo joutuneeni ihan maailman ääreen...\n\nJa hän kertoi tulostaan. Sitten hän kysyi, miksi ei tehtaalla\ntunnettu Etiennen nimeä. Goujet nauroi, selitti, että kaikki sanoivat\npoikaa Zouzou'ksi, kun hänellä oli lyhyeksi leikattu tukka kuin\nzouave-sotamiehellä. Heidän jutellessaan Etienne ei enää painanut\npaljetta, ahjon liekki painui alas, riutui punertavaksi hohteeksi ja\npaja pimeni taas. Seppä katseli hellästi nuorta naista, joka niin\nviehkeänä hymyili hänelle ahjon hohteessa. Sitten, kun kummallakaan ei\nenää ollut mitään sanottavaa toiselleen pimeyden heitä peittäessä,\nGoujet näytti havahtavan ja katkaisi äänettömyyden.\n\n-- Suottehan anteeksi, rouva Gervaise, minulla on vähäisen\nlopetettavaa. Jääkää vain tänne, vai mitä? Te ette ole kenenkään\ntiellä.\n\nHän jäi. Etienne oli uudestaan tarttunut palkeen varteen. Ahjo leimusi\ntupruttaen ilmoille sankkoja kipunasarjoja; varsinkin kun poika päästi\npalkeesta oikean rajutuulen, näyttääkseen äidilleen, mihin hän pystyi.\nGoujet seisoi pihdit kädessä odottamassa pitäen silmällä kuumenemaan\npantua rautakankea. Iso loimu valaisi häntä kirkkaasti, jättämättä\nvähintäkään varjoa. Hänen paitansa hihat olivat ylös käärittyinä ja\nkaulus auki, joten näkyi hänen paljaat käsivartensa ja paljas,\ntyttömäisen valkoisenpunertava rintansa, jossa kasvoi vaaleita\nkiharaisia karvoja; ja pää hiukan matalalla paksujäntereisten, leveiden\nhartioiden välissä, vaaleat silmät tarkkaavasti ja värähtämättä,\nkiinnitettyinä liekkiin, hän näytti lepäävältä jättiläiseltä, joka on\nrauhallinen tuntien voimansa. Kun kanki tuli valkoiseksi, otti hän sen\npihdeillä, asetti alasimelle ja palotteli sen vasaralla säännöllisiksi\npalasiksi, lyöden kepeästi, ikäänkuin hänellä olisi ollut lasia\npaloteltavana. Sitten hän pani palaset jälleen tuleen, josta hän ne\ntaas otti yksitellen muodostellakseen niitä. Hän takoi kuusikanttisia\nnauloja. Hän asetti palaset reikärautaan, levitti pään naulan kannaksi,\ntakoi sivut tasaisiksi ja heitti naulat valmiiksi saatuaan vielä\npunaisina mustalle lattialle, jossa niiden helakka väri vähitellen\nhimmeni; ja hän takoa paukutti yhtä mittaa heiluttaen oikeassa\nkädessään viiden naulan vasaraa. Joka iskulla hän sai yhden kohdan\nnaulasta valmiiksi ja käänteli takoessaan rautaa sellaisella taidolla,\nettä hän samalla voi katsoa ihmisiin heille puhellessaan. Alasin\nhelkähteli hopealle. Hikoilematta pisaraakaan hän tyytyväisen ja\nhyvämielisen näköisenä takoi, eikä se näyttänyt vaativan häneltä sen\nsuurempaa voimanponnistusta kuin kuvien leikkeleminen iltaisin kotona.\n\n-- Nämähän ovat vain pieniä nauloja, kaksikymmentä millimetriä paksuja,\nsanoi hän vastatakseen Gervaisen kysymyksiin. Niitä voi saada tehdyksi\nkolmeensataan päivässä... Mutta siihen tarvitsee tottumusta, sillä käsi\ntahtoo pian herpoutua...\n\nJa kun Gervaise häneltä kysyi, eikö käsi puutunut ranteesta lopulla\npäivää, nauratti häntä makeasti. Luuliko hän häntä mampseliksi? Hänen\nranteensa oli ollut monessa liemessä viimeisenä viitenätoista vuonna;\nse oli käynyt raudan kovaksi, niin paljon se oli ollut tekemisissä\nrautaisten työkalujen kanssa. Muuten Gervaise oli oikeassa: joltakin\nherrasmieheltä, joka ei olisi milloinkaan takonut naulaakaan, ja joka\nolisi tahtonut leikitellä hänen viiden naulan vasarallaan, olisi\nnivelet heltyneet pahanpäiväisesti parissa tunnissa. Se ei näyttänyt\nlainkaan rasittavalta, mutta useinkin se teki lopun tukevistakin\njunkkareista muutamissa vuosissa. Sillä välin takoivat toisetkin\ntyömiehet kaikki yht'aikaa. Heidän isot varjonsa tanssivat ahjon\nvalossa, punaiset raudat välähtelivät lieskasta nostettaessa kuin\ntuliset salamat halki mustan taustan, säkeniä singahteli vasaroiden\nalta kuin auringon säteitä alasinten ympärille. Ja Gervaisen oli niin\nhyvä olla tässä pajan paukkeessa, ettei hänen tehnyt mieli lähteä pois.\nHän teki ison kierroksen päästäkseen Etiennen luokse joutumatta vaaraan\npolttaa käsiään. Silloin hän näki sen likaisen partasuu työmiehen\ntulevan sisälle, jonka puoleen hän oli kääntynyt pihalla.\n\n-- No, löysittehän te hänet, rouva? sanoi hän humalaisen\ntungettelevalla tuttavallisuudella. Tiedäppäs, Kultaparta, että minä se\nneuvoin rouvan sinun luoksesi. 98\n\nHänen nimensä oli Jano, liikanimensä Sammumaton; hän oli oikea sällien\nsälli, erittäin taitava naulaseppä, joka raudan kostukkeeksi tarvitsi\nlitran paloviinaa päivässä. Hän oli käynyt ottamassa ryypyn, koska hän\nei tuntenut olevansa tarpeeksi hyvässä voiteessa kestääkseen koko\npäivän odotusta. Kun hän kuuli että Zouzoun oikea nimi oli Etienne, oli\nse hänestä kovin hullunkurista; ja hän nauroi niin että mustat hampaat\nnäkyivät. Sitten hän sai tietää, kuka Gervaise oli. Viimeksi edellisenä\npäivänä oli hän ollut juomassa kanuunan Coupeaun kanssa. Saisi viedä\nterveisiä Coupeaulle Janolta, liikanimeltä Sammumaton, ja hän oli\nsanova heti paikalla: Siitä miehestä minä vastaan! Jaa--a! se saakelin\nCoupeau oli mainion hyvä juomaveikko, hän ei odottanut vuoroaankaan\ntarjotakseen toisille ryyppyjä.\n\n-- Onpa hauska tietää teidän olevan hänen vaimonsa, toisti hän.\nSellaisella miehellä kannattaakin olla kaunis vaimo... Vai mitä,\nKultaparta? eikös tämä rouva ole kaunis nainen?\n\nHän tekeytyi kohteliaaksi ja lähenteli pesijätärtä, mutta tämä nosti\nkorinsa maasta ja piti sitä edessään pidättääkseen häntä loitolla.\nGoujeta harmitti, sillä hän ymmärsi, että sälli teki pilaa hänen ja\nGervaisen ystävyydestä; ja hän huusi hänelle:\n\n-- Kuuleppas, sinä sen tyhjäntoimittaja! Koska sinä aiot saada\nvalmiiksi neljänkymmenen millimetrin naulasi?... Mihinkä sinä luulet\nnyt pystyväsi, kun sulla on vatsasi pakoillaan, sinä sen saakelin\npatajuoppo.\n\nSeppä tarkotti erästä isojen pulttinaulojen tilausta, joita piti takoa\nkahden miehen.\n\n-- Vaikka paikalla, jos niiksi tulee, sinä iso maitoparta! vastasi\nJano, liikanimeltä Sammumaton. Imee vielä peukalotaan ja on kumminkin\nolevinaan mies. Oleppa miten iso tahansa, olen minä antanut selkään\nisommillekin.\n\n-- Olkoon menneeksi, heti paikalla. Joudu, niin saamme nähdä, kumpi\nmeistä on etevämpi.\n\n-- Tässä ollaan, pahalainen!\n\nHe vaativat toisiaan kilpailuun, Gervaisen läsnäolon kannustamina.\nGoujet työnsi ahjoon edeltäpäin palottelemansa raudat ja kiinnitti\nyhteen alasimeen isoreikäisen naularaudan. Sälli oli ottanut seinän\nluota kaksi kahdenkymmenen naulan painoista moukaria, pajan sisarukset,\njoita työmiehet kutsuivat Liisaksi ja Kaisaksi. Ja hän kerskaili yhä,\nkertoi puolesta grossista nauloja, jotka hän oli takonut Dunkerquen\nmajakkaa varten, oikeita korukaluja, niin hienosti tehtyjä, että ne\nolisi sopinut panna vaikka museoon. Ei, piru vie! hän ei pelännyt\nkilpailua; ennenkuin tapaisi hänen vertaisensa sällin, saisi hakea läpi\nkaikki pääkaupungin pajat. Olipa hauska nähdä, mitä tästä oli tuleva.\n\n-- Rouva saa arvostella, sanoi hän kääntyen nuoren vaimon puoleen.\n\n-- Riittää jo lörpötys! huusi Goujet. Zouzou, ponnistappa! Enemmän\ntulta poikaseni!\n\nMutta Jano, liikanimeltä Sammumaton kysyi vielä:\n\n-- Kaippa me siis taomme yhtenä?\n\n-- Eikös tyhjä! kumpikin erikseen, äijä paha!\n\nTämä ehdotus sai siinä paikassa sällin innon jäähtymään, suulaudestaan\nhuolimatta hän jäi sanattomaksi. Eihän oltu koskaan nähty kenenkään\nyksin tekevän neljänkymmenen millimetrin pulttinauloja; varsinkin kun\nnaulojen tuli olla pyöreäpäisiä, mikä oli vietävän vaikea tehtävä,\njohon vaadittiin oikeata taidetta. Pajassa olevat kolme muuta työmiestä\nolivat keskeyttäneet työnsä tullakseen katsomaan; muudan pitkä, laiha\nmies pani litran vetoa, että Goujet häviäisi. Sillä välin kumpikin\nseppä otti moukarinsa, silmät kiinni, koska Liisa painoi puoli naulaa\nenemmän kuin Kaisa. Jano, liikanimeltä Sammumaton, onnistui saamaan\nkäteensä Kaisan, Kultaparralle osui Liisa. Ja raudan hehkumista\nodotellessa sai edellinen takaisin rohkeutensa ja rehenteli alasimen\nääressä mulkoillen hellin katsein silittäjättäreen päin, hän\nasettui paikoilleen, polki jalkaa kuin herra, joka valmistakse\nkaksintaisteluun, mallasi jo, miten hän huiskauttaisi Kaisaa täydellä\nvoimalla. Voi taivahan tulivasara, kun se kävi hyvin! Hän olisi takonut\npannukakuksi vaikka koko Vendômen patsaan!\n\n-- No, alappas paukuttaa! sanoi Goujet asettaen itse naularautaan\ntyttölapsen ranteen paksuisen rautapalasen.\n\nJano, liikanimeltä Sammumaton, keikistihe taaksepäin ja heilautti\nKaisaa molemmin käsin. Pieni, kuiva mies, jonka sudensilmät kiiluivat\npörröisen tukan alta, väännähti kaksinkerroin joka vasaran\nheilahduksella ja hypähti oman vauhtinsa voimasta joka iskulla maasta,\nniin että pukinparta tärähti. Hän tappeli kuin riivattu rautansa\nkanssa, harmissaan siitä, että se tuntui niin kovalta; ja niimpä hän\nmurahtikin mielissään joka kerran, kun luuli saaneensa siihen oikein\nhyvin käymään. Paljon mahdollista, että viina veltostutti toisten\nkäsivarsia, mutta hän tarvitsi suoniinsa viinaa veren asemesta;\näskeinen ryyppy lämmitti hänen ruumistaan kuin höyrypannu ja hän tunsi\nitsessään olevan helkkarin paljon voimaa kuin höyrykoneessa. Niinpä\nrauta pelkäsikin häntä tänä iltana; hän peittosi sen pehmeämmäksi kuin\ntupakkamällin. Ja sitä kelpasi katsella, kun Kaisa karkeloi. Se hyppi\nkorkealle, viskaten kinttunsa pystyyn, kuin Elysée-Montmartren\ntanssijatar, joka näyttää alusvaatteensa; sillä nyt ei joutanut\nsiekailemaan, rauta on niin räähkämäistä, että se jäähtyy heti\ntehdäkseen vain kiusaa vasaralle. Kolmellakymmenellä vasaraniskulla oli\nJano, liikanimeltä Sammumaton, pyöristänyt pultin pään. Mutta hän\nhuohotti, silmät pullistumaisillaan ulos kuopistaan, ja hänet valtasi\nraivoisa viha kuullessaan käsivarsiensa rusahtelevan. Silloin hän\nvimmoissaan, hyppien ja ulvoen, iski vielä kaksi kertaa ainoastaan\nkostaakseen vaivannäkönsä. Kun hän otti pultin pois reikäraudasta, oli\nsen muoto pilalla, pää vinossa kuin kyttyräselkäisellä.\n\n-- No! eikös se ole siisti kapine? sanoi hän yhtä kaikki\nmahtipontisesti näyttäessään työtään Gervaiselle..\n\n-- Minä en sitä ymmärrä, vastasi silittäjätär tahtomatta lausua\narvosteluaan.\n\nMutta näkihän hän selvään pultissa Kaisan kantapään kahden viimeisen\npotkun jäljet, ja hän oli hyvin tyytyväinen, puri huultaan\npidättääkseen nauruaan, sillä nyt oli Goujet'n voitto varma.\n\nTuli Kultaparran vuoro. Ennenkuin hän alkoi, loi hän silittäjättäreen\nhellää luottamusta ilmaisevan katseen. Sitten hän ei pitänyt kiirettä,\nasettui tarpeellisen välimatkan päähän ja iski vasarallaan korkealta,\nvoimakkaasti ja säännöllisesti. Hänen iskutapansa oli klassillisen\nsäntillistä, pontevaa ja joustavaa. Liisa ei tanssinut hänen käsissään\nmitään kapakkatanssia, jossa kintut kimpoilevat kattoa kohti; se kohosi\nja laskeusi tahdikkaasti, kuin jalosukuinen ylimysnainen, joka\njuhlallisen näköisenä suorittaa jonkin vanhankansan menuetin. Liisan\nkantapäät polkivat tahtia vakavasti; ja ne upposivat punaiseen rautaan,\niskivät naulan päähän kuin tieteellisellä harkinnalla, litistäen ensin\nmetallin keskeltä ja muodostellen sitä sitten sarjalla täsmällisiä\niskuja. Totisesti se ei ollutkaan viinaa, mikä virtasi Kultaparran\nsuonissa, se oli verta, puhdasta verta, joka sykki voimakkaasti aina\nhänen vasaraansa saakka ja hallitsi työtä. Hän oli kerrassa uljaan\nnäköinen työssään, tuo veitikka. Ahjon iso liekki valaisi häntä\ntäydellä voimallaan. Hänen lyhyet, matalan otsan puolelta kiharat\nhiuksensa ja hänen komea, keltainen, aaltoileva partansa loistivat\ntulen väkenä kirkastaen hänen kasvonsa todellisella kultaisella\nsädekehällä. Sen lisäksi kaula kuin veistokuvalla, valkoinen kuin\nlapsen kaula; rinta niin leveä, että sillä olisi sopinut makuuttaa\nnaista vaikka poikkiteloin; hartiat ja käsivarret näyttivät olevan\njäljennetyt jostakin museon jättiläisestä. Kun hän kohotti moukariansa\niskeäkseen, näki miten lihakset pullistuivat, kokonaiset lihavuoret\nvyöryivät ja kovenivat nahan alla, miten hartiat, rinta ja kaula\npaisuivat; kirkkaus säteili hänestä, hän tuli kauniiksi,\nkaikkivaltiaaksi kuin jokin mahtava jumala. Kaksikymmentä kertaa oli\nhän jo lyönyt Liisalla, katsoen silmiään kääntämättä rautaan,\nhenkäisten joka iskulla, ja vasta kaksi isoa hikikarpalota valui hänen\nohimoillaan. Hän laski: yksikolmatta, kaksikolmatta, kolmekolmatta.\nLiisa jatkoi rauhallisesti ylimysnaisen juhlallisia niiauksiaan.\n\n-- Semmoinen mahtailija! naurahti ilkkuen Jano, liikanimeltä\nSammumaton.\n\nJa Gervaise, seisoen vastapäätä Kultapartaa, katsoi häneen hellästi\nhymyillen. Herranen aika niitä miehiä, miten hupsuja he sentään olivat!\nEivätkös näet nuo molemmat takoneet naulojaan saavuttaakseen hänen\nsuosiotaan! Hän ymmärsi vallan hyvin, että he kiistelivät hänestä\nvasaraniskuilla. He olivat kuin kaksi isoa punaista kukkoa, jotka\nvetävät siipeä pienen valkoisen kanan edessä. Kaikellaisia\npäähänpistoja niitä pitää ollakin. On niillä sydämentunteilla sentään\ntoisinaan hullunkurisia ilmaisutapoja. Niin, hänen tähtensä siinä Kaisa\nja Liisa paukkuivat alasinta vastaan, hänen tähtensä kaikki tämä raudan\nruhjonta, hänen tähtensä koko paja jytisi, leimusi tulipalona, täyttyi\nsinkoilevien säkenien räiskeestä. He takoivat hänelle siinä rakkautta,\nhäntä voittaakseen kumpikin pani parastaan. Ja tosiaankin, hän oikein\nnautti siitä, sillä, sanoi mitä sanoi, kukapa nainen ei pitäisi\nkohteliaisuuksista! Varsinkin Kultaparran vasaraniskut saivat\nvastakaikua hänen sydämmessään; ne soivat siellä, samoin kuin\nalasimellakin, helkkyvää soittoa, joka säesti hänen verensä rajua\nsykintää. Se kuuluu naurettavalta, mutta hän tunsi, että siitä jotakin\npainui hänen sydämeensä, jotakin lujaa, hiukan pulttinaulan rautaa.\nIltahämärässä, ennen sinne tuloaan, oli hän kulkiessaan pitkin kosteita\nkatuja tuntenut jotakin epämääräistä halua, hänen oli tehnyt mieli\njotakin makeaa syötävää; nyt hän tunsi itsensä tyydytetyksi, ikäänkuin\nKultaparran vasaraniskut olisivat häntä ravinneet. Ei hän toki\nepäillytkään hänen voittoaan. Hän se oli hänet saapa. Jano,\nliikanimeltä Sammumaton oli kovin ruma, likainen työpusero päällä,\nhyppiessään kuin kuljettajaltaan karannut marakatti. Ja hän odotti\nhyvin punaisena, mutta kumminkin hyvillään kovasta kuumuudesta,\nnauttien siitä että tärähdys kävi hänen lävitsensä kantapäästä\nkiireeseen Liisan viimeisistä iskuista.\n\nGoujet laski yhä.\n\n-- Ja kahdeksankolmatta! huusi hän viimein, laskien vasaran maahan. Se\non valmis, saatte katsoa.\n\nPultin pää oli kiiltävä, siloinen, ilman pienintäkään pykälää, oikea\nkoruteos, pyöreä kuin kaavaan valettu kuula. Työmiehet katselivat sitä\npäätään pyöritellen; siinä ei ollut moitteen sijaa, sitä ei voinut\nkuin ihmetellä. Jano, liikanimeltä Sammumaton koetti kyllä heretä\nivalliseksi, mutta sotkeutui sanoihinsa, ja palasi nolattuna oman\nalasimensa ääreen. Sillä välin Gervaise oli painautunut Goujeta vastaan\nikäänkuin muka paremmin nähdäkseen. Etienne oli herennyt paljetta\npainamasta, paja täyttyi uudestaan varjoista, ahjo himmeni punaiseksi\nhäipyväksi tähdeksi, ja pian oli pilkkoisen pimeä yö. Sekä sepästä että\nsilittäjättärestä tuntui suloiselta, kun yö kietoi heidät vaippaansa\ntässä noen ja kuonan mustuttamassa pajassa, jossa haisi vanhalle\nraudalle; he eivät olisi tunteneet olevansa enemmän yksin, jos olisivat\nsopineet, että kohtaisivat toisensa jossakin Vincennes'in metsän\nviidakossa. Goujet otti Gervaiseä kädestä kiinni, ikäänkuin hän olisi\nhänet vallottanut. Sitten, tultuaan ulos, he eivät vaihtaneet\nsanaakaan. Goujet ei keksinyt mitään. Hän sanoi ainoastaan, että\nGervaise olisi voinut ottaa Etiennen mukaansa, ellei vielä olisi ollut\npuoli tuntia jäljellä työajasta. Viimein Gervaise teki lähtöä, mutta\nGoujet huusi häntä takaisin, koettaen pidättää häntä vielä muutaman\nminuutin luonaan.\n\n-- Elkäähän menkö, te ette vielä ole nähnyt kaikkea... Täällä on vielä\nhyvin hauskaa nähtävää.\n\nHän vei hänet oikealle, toiseen pajaan, jonka hänen isäntänsä oli\nlaittanut kokonaan koneilla käymään. Gervaise oli kääntyä kynnykseltä\ntakaisin, sillä hänet valtasi vaistomainen pelko. Koko avara sali\nvavahteli koneiden tärinästä; ja isoja varjoja häilyi punaisten tulten\nkajastamina. Mutta Goujet rauhotti häntä hymyillen, vakuutti, ettei\nollut mitään pelättävää; hänen tuli vain hyvin pitää huolta, ettei\nantanut hameittensa viistää liian läheltä hammasrattaita. Goujet kulki\nedeltä, Gervaise seurasi häntä tässä pauhinassa, josta korvat menivät\nlukkoon, kaikellaisten koneiden vonkuessa ja suristessa; höyryjen\nkeskitse, missä epäselvästi häämötti joitakin olentoja, mustia\ntouhuavia miehiä, ilmaa huitovia koneiden pyöriä ja tankoja, joita hän\nei erottanut toisistaan. Käytävät olivat hyvin kapeita, täytyi loikata\nyli esteiden, välttää reikiä, väistyä kärrien tieltä. Ei kuullut\ntoisensa puhetta. Gervaise ei nähnyt vielä mitään, kaikki pyöri hänen\nsilmissään. Hänestä tuntui kuin hän olisi kuullut päänsä yläpuolella\nsuurten siipien havinaa, ja kun hän nosti silmänsä, pysähtyi hän\nkatsomaan konehihnoja, pitkiä remmejä, jotka katon alle muodostivat\njättiläishämähäkin verkon, jonka jokaista lankaa purkautui pyörältään\nloppumattomasti; höyrymoottori oli piilossa eräässä nurkassa\ntiiliseinän takana; konehihnat näyttivät huristavan ihan itsestään ja\ntuovan vauhtia pyöriin pimeän perukan periltä, luistaen yhtä mittaa,\ntasaisesti ja liukkaasti kuin yölinnun lento. Mutta hän oli kompastua\nerääseen ilmajohdon torvista, joita kulki kovaksi tallatulla\nmultalattialla moneen suuntaan jakaen äkäistä tuulen viimaansa koneiden\nääressä oleviin pieniin ahjoihin. Ja Goujet alkoi näyttää niitä\npäästäen tuulen puhaltamaan erääseen ahjoon; leveät liekit levisivät\nsiitä neljään suuntaan viuhkan tavoin, muodostaen häikäisevän\npoimukauluksen, jonka viimeiset nipukat vain hiukan vivahtivat\npunaiseen; valo oli niin kirkas, että työmiesten pienet lamput\nnäyttivät varjopilkuilta tämän auringon rinnalla. Sitten hän korotti\nääntään antaakseen selityksiä ja siirtyi näyttämään koneita: koneilla\nkäyvät sakset söivät rautakankeja, haukkasivat joka puraisulla palasen\nja sylkäsivät palaset taaksensa yksitellen; korkeat, monimutkaiset\npultti- ja naulakoneet takoivat naulanpäät yhdellä ainoalla voimakkaan\nruuvinsa painalluksella; liiat särmät poistettiin nauloista\nsärmänsilityskoneilla, joiden valurautaiset vauhtipyörät huitoivat\nilmaa raivoisasti; ruuvikoneet, joita naiset käyttelivät, uursivat\nruuviuurteet pultteihin ja muttereihin, niin että öljyistä kiiltävät\nteräspyörät ratisivat. Gervaise saattoi siten seurata työtä\nrautakangeista lähtien, joita oli seiniä vasten pystyssä, aina\npultteihin ja ruuveihin saakka, joita oli isot laatikolliset valmiina,\ntäyttäen kaikki nurkat. Silloin hän ymmärsi, hän hymyili pudistaen\npäätään ihmetellen; mutta hän tunsi kumminkin hiukan kurkkuaan\nahdistavan huomatessaan itsensä niin pieneksi ja hennoksi näiden\nrotevain metallityöntekijäin rinnalla, kääntyi säikähtäneenä katsomaan\ntaaksensa kuullessaan särmänsilittäjän korvia vihlovan pärinän.\nHän tottui hämärään, erotti syvennyksiä, missä miehiä seisoi\nliikkumattomina järjestämässä vauhtipyörien läähättävää tanssia,\nkun yht'äkkiä ahjo leimahutti loistamaan silmiä huikaisevan\nliekkikauluksensa. Ja tahtomattaankin hän yhä uudestaan nosti silmänsä\nkattoa kohden jääden katsomaan koneiden elämää, itse niiden verta,\nhihnojen joustavaa lentoa, niiden suunnattoman voiman äänettömästi\nliukuessa katto-orsien häipyvässä hämärässä.\n\nGoujet oli sillä välin pysähtynyt erään naulakoneen eteen. Hän jäi\nsiihen tuijottamaan, mietteissään, alla päin. Kone takoi neljänkymmenen\nmillimetrin nauloja helposti ja tyynesti kuin jättiläinen. Eikä mikään\ntodellakaan ollut sen yksinkertaisempaa. Lämmittäjä otti rautapalasen\nahjosta, vasaranhoitaja asetti sen naularautaan, jota alituisesti\nvuotava vesisuoni piti kosteana, ettei sen teräs päässyt pehmenemään;\nja sillä se oli tehty, ruuvi painalsi sitä, ja naula, pyöreäpäinen kuin\nkaavaan valettu, kimposi maahan. Kahdessatoista tunnissa tämä\npeijakkaan rakkine valmisti sellaisia nauloja satoja kiloja. Goujet ei\nollut pahasisuinen, mutta toisinaan hänen olisi tehnyt mielensä ottaa\nLiisa ja sillä ruhjoa rikki koko roska, vihoissaan siitä, kun näki\nsillä olevan vankemmat käsivarret kuin itsellään. Se tuotti hänelle\nsuurta surua, vaikka hän järjen kannalta myönsikin, että liha ei\nkyennyt taistelemaan rautaa vastaan. Kerran oli kone aivan varmaan\ntappava työmiehen; jo olivat heidän päiväpalkkansa alenneet\nkahdestatoista francista yhdeksään, ja puhuttiinpa niiden\nvähentämisestä vieläkin pienemmiksi; niinpä niissä ei ollut mitään\nhauskuutta noissa isoissa hirviöissä, jotka tekivät nauloja ja pultteja\nyhtä helposti kuin jos ne olisivat tehneet makkaroita. Goujet katseli\nkonetta kotvan aikaa mitään virkkamatta, hänen silmäkulmansa\nrypistyivät, hänen kaunis keltainen partansa heristihe uhkaavasti.\nSitten hän vähitellen näytti malttavan mielensä ja kasvojen ilme\nlauhtui ennalleen. Hän kääntyi Gervaisen puoleen, joka painautui häntä\nvasten; surumielisesti hymyillen sanoi hän:\n\n-- Hm! tämä lyö meidät koreasti laudalta! Mutta ehkäpä se myöhemmin\nkoituu kaikkien onneksi.\n\nGervaise välitti vähät kaikkien onnesta. Hänestä olivat koneella tehdyt\npultit huonotekoisia.\n\n-- Ymmärrättehän te, mitä minä tarkoitan, huudahti hän kiihkeästi; ne\novat liian hyvästi tehtyjä... Minä pidän enemmän teidän tekemistänne.\nNiissä tuntuu ainakin taiteilijan käsiala.\n\nSellainen puhe tuotti sepälle hyvin suurta tyydytystä, sillä häntä oli\njo alkanut pelottaa, että Gervaise halveksisi häntä nähtyään koneet.\nTotta totisesti! Jos hän oli väkevämpi kuin Jano, liikanimeltä\nSammumaton, niin koneet olivat väkevämmät kuin hän. Heittäessään\npihalla hyvästiä Gervaiselle hän suuren ilonsa valtaamana oli puristaa\nmäsäksi hänen kätensä.\n\nPesijätär kävi joka lauvantai viemässä Goujet'laisille heidän pestyt\nvaatteensa. He asuivat yhä vielä samassa pienessä talossa Goutte-d'Or'in\nUudella kadulla. Ensimäisenä vuonna hän oli säännöllisesti lyhentänyt\nviidensadan francin velkaansa kahdellakymmenellä francilla kuussa;\njotta laskut eivät sotkeentuisi, tehtiin tili ainoastaan kuukauden\nlopussa, ja Gervaise lisäsi sen mitä puuttui kahdestakymmenestä\nfrancista, sillä Goujet'laisten pyykki ei noussut juuri yli seitsemän,\nkahdeksan francin kuussa. Hän sai siis suunnilleen puolet summasta\nkuitatuksi, kunnes hän eräänä hyyrynmaksupäivänä, kun muutamat\npesettäjät olivat syöneet sanansa, ei tiennyt muuta neuvoa kuin juosta\nlainaamaan Goujet'laisilta hyyrynsä. Pari muuta kertaa hänen oli\nsamaten täytynyt kääntyä heidän puoleensa saadakseen työntekijänsä\nmaksetuksi, joten velka taas oli noussut neljäänsataan viiteenkolmatta\nfranciin. Nyt hän ei enää antanut yhtään souta, vaan vähensi velkaansa\nyksinomaan pyykin pesulla. Ei hän siltä tehnyt vähemmän työtä, eikä\nhänen asiansa tulleet entistään huonommiksi. Päin vastoin. Mutta hänen\ntalouteensa ilmestyi reikiä, raha näytti sulavan käsiin, ja hän oli\ntyytyväinen, kun sai tulot ja menot käymään yhteen. Jumala paratkoon!\nMitäpä valittamisen syytä siinä olikaan, kunhan vain pysyi hengissä.\nHän oli ruvennut lihomaan ja nautti kaikista pikku mukavuuksista,\njoihin hän alkavan pyylevyytensä tähden mielellään antautui, jaksamatta\nenää edes säikähtää ajatellessaan tulevaisuuttaan. Mitäpä hänestä\nsuremaan! Rahaa oli kyllä aina tuleva, se vain homehtui tallessa\npitämällä. Rouva Goujet kohteli häntä kumminkin edelleenkin\näidillisesti. Hän ripitti häntä toisinaan lempeästi, ei rahojensa\ntähden, vaan siitä syystä että hän piti hänestä ja pelkäsi hänelle\nkäyvän huonosti. Ei hän edes maininnutkaan koskaan rahojaan. Sanalla\nsanoen, hän menetteli siinä asiassa hyvin hienotunteisesti.\n\nGervaisen pajassa käynnin jälkeinen päivä oli juuri kuukauden viimeinen\nlauvantai. Kun hän tuli Goujet'laisten luo, jossa hän aina tahtoi käydä\nitse, oli hänen korinsa niin puuduttanut hänen käsivartensa, että hän\njäi läähättämään runsaasti pariksi minuutiksi. Sitä ei usko, miten\nliinavaatteet ovat painavia, varsinkin kun joukossa on lakanoita.\n\n-- On kai teillä siinä nyt kaikki? kysyi rouva Goujet.\n\nSiinä asiassa hän oli hyvin ankara. Vaatteet olivat tuotavat takaisin\njok'ikinen kappale, sen hän vaati hyvän järjestyksen vuoksi, sanoi hän.\nToinen hänen vaatimuksiaan oli, että pesijätär tuli täsmällisesti\nmääräpäivänä ja joka kerran samalla tunnilla; siten ei kenenkään aika\nmennyt hukkaan.\n\n-- On, tottahan toki siinä on kaikki, vastasi Gervaise. hymyillen.\nKyllähän te tiedätte, että minä en jätä mitään pois.\n\n-- Se on totta, myönsi rouva Goujet, te olette tosin ruvenneet pahoille\ntavoille, mutta sitä vikaa ei teissä vielä ole.\n\nJa sill'aikaa kun pesijätär tyhjensi koriaan asettaen liinavaatteet\nsängyn päälle, kehui mummo hänen työtään: hän ei polttanut vaatteita,\nei repinyt niitä niinkuin niin monet muut, eikä raastanut irti nappeja\nraudoillaan; hän vain käytti liian paljon sineä ja tärkkäsi liian\nkoviksi paidan rintamukset,\n\n-- Katsokaahan, sehän on kuin pahvia, toisti hän rapisuttaen muuanta\npaidanrintamusta. Minun poikani ei valita, mutta tämähän viiltää hänen\nkaulansa poikki... Huomenna hänellä on kaula verillä, kun palaamme\nVincennes'istä.\n\n-- Eihän nyt toki, älkää toki semmoista puhuko, huudahti Gervaise\npahoilla mielin. Pitäähän paitojen olla hiukan jäykkiä, jos tahtoo\nkäydä hienosti puettuna, muuten ne rempsottavat kuin mitkäkin ryysyt.\nKatsokaa vain herrojen paitoja... Koskaan en anna apulaisteni niihin\nkajotakaan, ja minä teen sen tarkasti, sen minä vakuutan, ennemmin minä\nvaikka kymmenen kertaa silittäisin ne uudestaan, siitä syystä että, ne\novat teidän vaatteitanne, ymmärrättehän.\n\nHän oli hiukan punastunut sopertaessaan viimeisiä sanoja. Häntä\npelotti, että mummo huomaisi, kuinka hauskaa hänestä oli saada itse\nsilittää Goujet'n paidat. Tosin kyllä hänellä ei ollut mitään likaisia\najatuksia, mutta häntä se yhtä kaikki hävetti.\n\n-- Enhän minä moitikaan teidän työtänne, tiedänhän minä, että siinä ei\nole moitteen sijaa, sanoi rouva Goujet. Tämä myssy esimerkiksi on\nkerrassaan siro. Ei kukaan saa reikäompeluksia niin kohoamaan kuin te.\nJa poimutus on niin tasainen, että! Kyllä sen heti tuntee teidän\nkäsialaksenne. Kun te annatte vain pyyheliinankaan apulaistenne\npestäväksi, niin sen näkee kyllä... Pankaa vain vähän vähemmän tärkkiä,\nniin hyvä tulee! Eikös niin? Goujet ei tahdo näyttää herralta.\n\nSillä välin hän oli ottanut pyykkilistan ja pyyhki siitä pois kunkin\nvaatelajin erikseen. Kaikki oli hyvässä kunnossa. Kun he tekivät tiliä,\nhuomasi hän että Gervaise otti häneltä kuusi souta myssystä; ensi\nhämmästyksessään hän pani kiivaasti vastaan, mutta hänen täytyi\nmyöntää, ettei se tosiaankaan ollut kallista käypiin hintoihin\nverraten; eikä miesten paidoista viisi souta, naisten alushousuista\nneljä souta, tyynynpäällisistä puolitoista souta, esiliinoista yksi sou\nollut kallista sekään, kun otti huomioon, että monet pesijättäret\nottivat puoli, jopa koko soun enemmän kaikista näistä vaatekappaleista.\nKun Gervaise sitten oli laskenut likaiset vaatteet, jotka vanha mummo\nkirjotti muistilistaan, työnsi hän ne koriinsa, mutta ei lähtenyt pois,\nvaan jäi hämillään seisomaan, pyöritellen kielellään pyyntöä, jota\nhänen oli hyvin vaikea lausua.\n\n-- Rouva Goujet, sanoi hän vihdoin, jos siitä ei teille olisi haittaa,\nniin minä ottaisin rahassa pyykin maksun tältä kuulta.\n\nJuuri tämä kun oli sangen kallis; tilin mukaan, jonka he vast'ikään\nolivat yhdessä päättäneet, nousi Gervaisen saatava kymmeneen franciin\nseitsemään souhun. Rouva Goujet katsoi häneen vähän aikaa vakavan\nnäköisenä. Sitten hän vastasi:\n\n-- Olkoon niinkuin tahdotte, lapseni. Minä en tahdo evätä teiltä tätä\nrahaa, jos te kerran sitä tarvitsette... Mutta ette te juuri sillä\ntavoin saa velkaanne maksetuksi, minä sanon sen teidän itsenne tähden.\nTeidän pitäisi tosiaankin olla varoillanne.\n\nGervaise otti vastaan läksytyksen alla päin, sopertaen, että hän olisi\ntarvinnut kymmenen francia summan täytteeksi voidakseen maksaa\nhiililaskunsa. Mutta kuullessaan laskua mainittavan rouva Goujet tuli\nvielä ankarammaksi. Esimerkiksi hän kertoi itsestään, miten hän oli\nvähentänyt menojaan siitä lähtien kuin Goujet'n päiväpalkka oli\nalennettu kahdestatoista yhdeksään franciin. Ken ei nuorena ollut\nsäästäväinen, se kuoli nälkään vanhoilla päivillään. Hän malttoi\nkumminkin mielensä ja jätti sanomatta Gervaiselle, että hän antoi\npyykkinsä hänen pestäväkseen ainoastaan sitä varten, että hän voisi\nmaksaa velkaansa; ennen hän oli itse pessyt kaikki ja sen hän tekisi\nvastakin, jos pyykistä vielä pitäisi hellittää kukkarostaan semmoiset\nsummat. Kun Gervaise oli saanut pyytämänsä kymmenen francia seitsemän\nsouta, kiitti hän ja lähti kiireesti tiehensä. Ja kun hän oli päässyt\neteiseen, tuntui hänestä elämä niin helpolta, että hänen olisi tehnyt\nmieli ruveta tanssimaan, sillä hän alkoi jo tottua raha-asiain\ntuottamiin ikävyyksiin ja selkkauksiin, eikä hänelle niistä jäänyt\nmuuta muistoa kuin mielihyvä siitä, että oli päässyt niistä eroon,\nseuraavaan kertaan saakka.\n\nJuuri sinä lauvantaina sattui Gervaiselle omituinen kohtaus, kun hän\noli portaissa tulossa Goujet'laisten luota. Hänen täytyi painautua\nkaidepuuta vastaan korineen, antaakseen tietä eräälle pitkälle\nnaiselle, joka paljain päin tuli vastaan, kantaen kämmenellään paperiin\nkäärittyä tuoretta makrillia, jonka kitaset olivat vielä veripunaiset.\nJa Gervaise tunsi Virginien, sen tytön, jolta hän oli nostanut hameet\nkorviin pesulaitoksessa. Molemmat katsoivat toisiaan suoraan kasvoihin.\nGervaise pani silmänsä kiinni, sillä ensi hetkessä hän luuli saavansa\nmakrillin vasten kasvojaan. Mutta ei, Virginien suu meni hiukan hymyyn.\nSilloin pesijätär, jonka kori tukki portaat, tahtoen olla kohtelias\nsanoi:\n\n-- Suokaa anteeksi.\n\n-- Ei mitään anteeksi pyydettävää, vastasi pitkä Virginie.\n\nJa he jäivät keskelle portaita juttelemaan, sopien vanhat vihat\nsiinä paikassa, uskaltamatta sanallakaan edes viitata niihin.\nVirginiestä, joka nyt oli yhdeksänkolmatta vanha, oli tullut pulska,\nsolakkavartaloinen nainen, jonka pitkähköjä kasvoja reunustivat\nsileästi jakaukselle kammatut, kiiltomustat hiukset. Korottaakseen\nitseään Gervaisen silmissä hän heti kertoi elämänvaiheensa: hän oli\nkeväällä mennyt naimisiin erään entisen koristenikkarin kanssa, joka\npäästyään nykyään sotapalveluksesta haki poliisin virkaa, sillä valtion\nvirassa on varmempi toimeentulo, ja sen mukana se arvokin nousee. Hän\noli juuri käynyt ostamassa makrillin miehelleen.\n\n-- Hän on ahne makrillille, sanoi hän. Pitäähän niitä miehiä\nhemmotella, kelvottomia, vai mitä?... Mutta tulkaa toki ylös. Saatte\nnähdä meidän kotimme... Tässä käy semmoinen tuulenveto...\n\nKun Gervaise vuorostaan oli kertonut hänelle naimisiin menostaan ja\nmainitsi asuneensa samassa paikassa ja siellä synnyttäneensä\ntyttärenkin, niin Virginie vielä hartaammin pyysi häntä tulemaan\nluokseen. Ainahan niitä on hauska nähdä uudestaan vanhoja, tuttuja\npaikkoja, missä on elänyt onnellisena. Hän oli asunut viisi vuotta\nSeinen toisella puolella Gros-Caillou'n luona. Siellä hän oli\ntutustunut mieheensä tämän ollessa sotamiehenä. Mutta siellä hän ei\nviihtynyt; vaan ikävöi takaisin Goutte-d'Or'in puolelle, missä hän\ntunsi kaikki ihmiset. Ja kaksi viikkoa oli hän nyt asunut vastapäätä\nGoujet'laisia. Hänen kaikki tavaransa olivat vielä hyvin\nepäjärjestyksessä; mutta saahan niitä vähitellen asetella.\n\nSitten he eteisessä vihdoin sanoivat toisilleen nimensä.\n\n-- Rouva Coupeau.\n\n-- Rouva Poisson.\n\nJa siitä lähtien he kutsuivat toisiaan yhtä mittaa rouva Poissoniksi ja\nrouva Coupeauksi ainoastaan sen huvin vuoksi, että hekin nyt olivat\nrouvia, oltuaan ennen tekemisissä toistensa kanssa oloissa, jotka eivät\nolleet juuri erittäin säädyllisiä. Gervaise ei kuitenkaan päässyt\nkokonaan epäluulostaan. Ehkäpä tuo pitkä tummaverinen hieroi sovintoa\nvain voidakseen paremmin kostaa pesulaitoksessa saamansa selkäsaunan ja\nnyt hautoi mielessään jotakin salakavalata juonta. Gervaise päätti olla\nvaroillaan. Mutta ainakin tällä kertaa Virginie esiintyi ylen\nsävyisästi; kaippa silloin toisenkin täytyi olla puolestaan kiltisti.\n\nYlhäällä kamarissaan istui ikkunan luona Poisson, Virginien mies,\njotakin näpertelemässä pöydän ääressä: hän oli kolmenkymmenenviiden\nvanha mies, jolla oli harmaan kelmeät kasvot, punaiset viikset ja\npiikkiparta. Hän teki pieniä rasioita. Ainoina työkaluina oli hänellä\nveitsi ja kynsiviilan kokoinen saha sekä liimapannu. Hän käytti\ntyöhönsä vanhoja sikarilaatikon lautoja, joihin hän veisteli ja\nkaiverteli erittäin hienoja leikkauksia ja kuvioita. Päivät päästään,\nvuodet umpeensa hän teki aina vain samallaisia rasioita, kahdeksan\nsentimetriä pitkiä, kuusi leveitä. Se vain oli eroa, että hän keksi\nniihin erilaisia koristusmuotoja ja jakoi ne erilaisiin lokeroihin. Hän\nteki niitä huvikseen, saadakseen aikansa kulumaan odottaessaan\npoliisiksi nimitystään. Entisestä koristenikkarin ammatistaan hänelle\nei ollut jäänyt kuin tämä innostus pieniin rasioihin. Hän ei myönyt\nteoksiaan, vaan antoi niitä lahjaksi tuttavilleen.\n\nPoisson nousi ylös ja tervehti kohteliaasti Gervaiseä, jonka hänen\nvaimonsa esitti hänelle vanhana ystävänään. Mutta hän ei ollut\npuhelias, vaan ryhtyi taas heti työhönsä. Toisinaan hän vain vilkasi\nmakrilliin, joka oli pantu piirongin reunalle. Gervaisestä oli hyvin\nhauska nähdä entinen asuntonsa; hän kertoi, miten heidän huonekalunsa\nolivat olleet asetetut, ja näytti sen paikan, jossa hän oli synnyttänyt\nlattialla. Oli tämä sentään omituinen sattuma! Kun he aikoinaan olivat\nhäipyneet toistensa näkyvistä, eivät he koskaan olisi luulleet\ntapaavansa toisiaan näin ikään asumassa toinen toisensa jälkeen samassa\nhuoneessa. Virginie kertoi lisäksi vielä uusia yksityisseikkoja\nitsestään ja miehestään. Poisson oli saanut pienen perinnön erään\ntätinsä kuoltua ja aikoi hankkia hänelle oman puodin joskus\ntuonnempana. Nykyään hän jatkoi vielä ompelutöitään, sukaisten jonkun\nhameen milloin millekin tuttavalleen. Runsaan puolen tunnin kuluttua\nteki pesijätär vihdoin lähtöä. Poisson tuskin käännähti tuolillaan.\nVirginie saattoi häntä ulos ja lupasi käydä vuorostaan häntä\nkatsomassa; sitä paitsi hän tietysti antoi pyykkinsä hänelle\npestäväksi, se lankesi luonnostaan. Ja kun hän pidätti häntä vielä\nportaillakin, niin Gervaiselle iski päähän ajatus, että hän halusi\npuhua hänelle Lantier'sta ja sisarestaan Adèle'sta, kiillottajasta. Se\npani koko hänen sisunsa kuohumaan. Mutta ei sanaakaan vaihdettu näistä\nikävistä asioista.\n\nHe erosivat sanoen toisilleen hyvästit erittäin ystävällisen näköisinä.\n\n-- Näkemiin asti, rouva Coupeau.\n\n-- Näkemiin asti, rouva Poisson.\n\nSiitä hetkestä lähtien syntyi heidän välilleen harras ystävyys. Viikon\npäästä ei Virginie enää kulkenut Gervaisen puodin ohitse poikkeamatta\nsisälle; hän jäi sinne suustaan kiinni pariksi, kolmeksi tunniksi, niin\nettä Poisson kävi levottomaksi, luullen hänen joutuneen hevosten\njalkoihin, ja tuli häntä etsimään, jäykkänä ja mykkänä kuin haudasta\nkaivettu ruumis. Kun Gervaise näin näki ompelijattaren joka päivä,\nrupesi häntä vaivaamaa omituinen epäluulo: joka kerran kun tämä avasi\nsuunsa jotakin sanoakseen, luuli hän hänen alkavan puhua Lantier'sta;\nhän ei voinut olla ajattelematta Lantier'ta kaiken aikaa, kun Virginie\nviipyi hänen luonaan. Se oli peräti hassua, sillä eihän hän välittänyt\nvähääkään Lantier'sta eikä Adèlesta ja hänestä oli aivan yhdentekevää,\nminne he olivat joutuneet; ei hän koskaan kysynyt sitä; eikä hän ollut\nedes utelias kuulemaan heistä mitään. Ei, se tuli hänen päällensä aivan\nriippumatta hänen tahdostaan. He kummittelivat hänen mielessään kuin\nkiusallinen sävel, josta ei tahdo päästä eroon. Muuten hän ei ollut\nsiitä ensinkään vihoissaan Virginielle, sillä eihän se tietenkään ollut\nensinkään hänen syynsä. Hänellä oli hyvin hauska hänen seurassaan ja\nhän pyysi häntä ainakin kymmenen kertaa jäämään vielä vähäksi aikaa,\nennenkuin päästi hänet menemään.\n\nSillä välin oli tullut talvi, neljäs talvi, minkä Coupeaulaiset\nviettivät Goutte-d'Or'in kadulla. Sinä vuonna olivat joulu- ja tammikuu\ntavattoman kylmiä. Pakkanen paukkui nurkissa. Uuden vuoden jälkeen\npysyi lumi kolme viikkoa kaduilla sulamatta. Se ei estänyt työtä\ntekemästä, päin vastoin, sillä talvi on silittäjättärien paras\nvuodenaika. Oli suloista olla puodissa! Siellä eivät ikkunat koskaan\njäätyneet, niinkuin vastapäätä olevassa sekatavarakaupassa ja\nmyssykaupassa. Silitysuuni, joka aina oli ahdettu hiiliä täyteen, piti\nsen niin lämpöisenä kuin saunan; liinavaatteet höyrysivät, olisi\nluullut olevansa keskellä kesää; ja kun ovet pidettiin kiinni, oli\nsieltä niin lämmin ja hyvä olla, että olisi tehnyt mieli nukkua siihen\npaikkaan, silmät auki. Gervaise sanoi nauraen, että hän kuvaili\nolevansa maalla. Tosiaankin, lumi esti ajopelien jyrinän kuulumasta;\ntuskin kuuli ohikulkijain jalkojen kapsettakaan; pakkasen käsissä\nolivat kaikki äänet hiljenneet, ei kuulunut muuta kuin poikalauman\nmelua, jotka laskivat luisuja pitkin kengityslaitoksen katuojaa.\nGervaise meni joskus oven luo ja pyyhki kämmenellään huurua sen\nruuduista katsoakseen, miten naapurit jaksoivat tässä purevassa\npakkasessa; mutta ei kukaan pistänyt ulos nokkaansa läheisistä\npuodeista, koko kortteli näytti hautautuneen lumeen ja vaipuneen\nraskaaseen uneen; ainoastaan hiilikauppiaan rouvan kanssa, joka käveli\npaljain päin, leuvat vilusta loukkua lyöden, he nyökäyttivät toisilleen\npäätään.\n\nVarsinkin oli tämmöisellä koiran ilmalla hyvä juoda aamupäiväkahvinsa\nhyvin kuumana. Gervaisen apulaisilla ei ollut valittamista; heidän\nemäntänsä keitti hyvin väkevää kahvia eikä pannut siihen murentakaan\nsikuria; sittenpä se olikin toisen näköistä kuin rouva Fauconnier'n\nkahvi, joka oli kuin mitähän pannunhuuhdevettä. Mutta kun muori Coupeau\notti kaataakseen vettä kahvinsakan päälle,[5] niin siitä ei tahtonut\nkoskaan tulla valmista, sillä hän nukkui pannun ääreen. Silloin\nennättivät työnaiset silittää vähän aamiaisen jälkeenkin, kahvia\nodotellessaan.\n\nJuuri loppiaisen jälkeisenä päivänä kello löi jo puoli yksi eikä kahvi\nvielä ollut valmista. Sinä päivänä se ei tahtonut valua siivilän läpi\nmillään ilveellä. Muori Coupeau takoi siivilää teelusikalla, mutta\nkahvi ei pitänyt sen parempaa kiirettä; kuului vain miten se yksin\npisaroin tippui pannuun.\n\n-- Heretkää toki takomasta, sanoi pitkä Clémence, muuten se tulee\nsekaista... Tänään me varmaan saamme hyvin ruokaisata kahvia.\n\nPitkä Clémence silitti uudestaan erästä miehen paitaa, jonka laskoksia\nhän irrotteli kynnellään. Hänellä oli oikein herras nuha, silmät\nturvoksissa, ja hän sai aina semmoisen yskän puuskan, että kurkku oli\nrevetä hänen rykiessään käpristyneenä kaksin kerroin pöydän reunaa\nvasten. Siitä huolimatta hän ei pitänyt edes liinaa kaulassaan, eikä\nhänellä ollut muuta päällään kuin pikkuinen, kahdeksantoista soun\nvillanuttu, jossa hän värjötteli. Hänen vieressään rouva Putois, korvia\nmyöten villaisiin kääriytyneenä, silitti alushametta, käännellen sitä\nsilityslaudan ympäri, jonka toinen pää oli tuolin karmilla; ja\nlattialle levitetty lakana esti hametta likaantumasta maahan\nkoskiessaan. Gervaisellä oli yksin hoteillaan koko toinen puoli pöytää;\nhän näet silitti reikäompeluksilla koristettuja musliiniuutimia,\ntyöntäen rautaansa ihan suoraan, välttääkseen vääriä poimuja. Yht'äkkiä\nkahvi oli ruvennut juoksemaan noronaan ja se sai hänet nostamaan\npäätään. Sehän se oli kierosilmä Augistine, joka oli lusikalla kaivanut\nreiän sakkaan.\n\n-- Tokko pysyt siivolla! huusi Gervaise. Mikä sinuun on mennyt? Nyt me\nvasta moskaa saamme juoda.\n\nMuori Coupeau oli asettanut riviin viisi lasia tyhjälle pöydän\nkulmalle. Silloin työnaiset heittivät työnsä. Emäntä kaatoi aina itse\nkahvin laseihin pantuaan ensin jokaiseen kaksi sokeripalasta. Sitä\nhetkeä odottivat kaikki aina hartaasti. Tänä päivänä, juuri kun kukin\noli ottanut lasinsa ja kyykistyi pienelle penkille silitysuunin ääreen,\naukesi katuovi ja Virginie astui sisälle vilusta väristen.\n\n-- Hyvät ihmiset, semmoista pakkasta! sanoi hän. Se käy läpi luiden ja\nytimen. Minun korvani ovat aivan tunnottomat.\n\n-- Kas! rouva Poisson! huudahti Gervaise. Tepä tulette ihan parhaaseen\naikaan... Juottehan kahvia meidän kanssamme.\n\n-- Enpä totisesti pane vastaan... Kun kulkee vain kadunkin poikki, niin\nkaikki jäsenet tahtovat jähmettyä.\n\nOnneksi oli vielä kahvia jäljellä. Muori Coupeau kävi hakemassa\nkuudennen lasin ja Gervaise antoi kohteliaisuuden vuoksi Virginien\nitsensä panna sokerit sekaan. Työnaiset väistyivät syrjempään ja\ntekivät tilaa hänelle uunin lähellä. Siinä hän värjötti vähän aikaa,\nnenä punaisena, puristaen kohmettuneet kätensä lasinsa ympärille\nlämmitelläkseen. Hän tuli sekatavarakaupasta, jossa oli niin kylmä,\nettä oli paleltua juustopalasta odottaessaan. Ja hän kehui täällä\nvallitsevaa kuumuutta, olisi luullut tulevansa uuniin, täällähän olisi\nsaanut vaikka kuolleen henkiin herätetyksi, niin suloisesti se\nkutkutteli pintaa. Vähän aikaa verryteltyään raajojaan oikasi hän\npitkät säärensä. Siinä sitten kaikki kuusi särpivät hitaasti kahviaan\ntauvonneen työnsä lomassa, kosteista vaatteista nousevain höyryjen\nkeskellä. Ainoastaan muori Coupeau ja Virginie istuivat tuoleilla,\ntoiset, jotka kyyköttivät mataloilla jakkaroillaan, näyttivät olevan\nmaaperässä; olipa kierosilmä Augustillekin vetänyt lakanan nurkkaa\nsilityslaudalta riippuvan alushameen alta loikoakseen sen päällä.\nVähälle aikaa ei kukaan virkkanut mitään, jokainen istui vain, nenä\nlasin sisällä, nauttien kahvista.\n\n-- On se yhtä kaikki hyvää, selitti Clémence.\n\nMutta hän sai semmoisen yskän puuskan, että oli tukehtua. Hän painoi\npäänsä seinää vasten, rykiäkseen kovemmin.\n\n-- Kylläpä teillä on kova yskä, sanoi Virginie. Mistäs te sen olette\nhankkinut?\n\n-- Mikäpä sen tietää? vastasi Clémence, pyyhkien kasvojaan hihallaan.\nSe kai tuli minulle tässä tuonoissa iltana. _Grand-Balcon'in_\ntanssipaikasta tullessani jäin sen eteen lumisateeseen seisomaan\nnähdäkseni, miten kaksi naikkosta tappeli. Siinä kävi koko nujakka!\nSille sai nauraa ihan kuollakseen. Toiselta oli nenä reväisty, niin\nettä veri roiskui maahan. Kun toinen, minun mittaiseni pitkä roikale,\nnäki veren, lähti hän käpälämäkeen... Silloin sinä yönä minua alkoi\nryvittää. Mutta jo se pitää sanoa, että ovat ne miehetkin koko\npeijakkaita, kun makaavat naisen kanssa; he pitävät häntä alasti koko\nyön...\n\n-- Kaunista käytöstä! murisi rouva Putois. Te ihan rasitatte itsenne\nkuoliaaksi, lapsi rukka.\n\n-- Entäpä jos se minua huvittaa!... Mitäpä lystiä tämmöisestä elämästä\nsitten on! Saa raataa aamusta iltaan ja paahtua silitysuunin edessä\nansaitakseen viisikymmentä viisi souta! Ei, sanon minä. Siitä olen jo\nsaanut kyliäni!... Olkaa huoleti, ei tämä yskä vielä tee minulle sitä\npalvelusta että päättäisi minun päiväni; se lähtee niinkuin se on\ntullutkin.\n\nSyntyi äänettömyys. Clémence heittiö, joka kapakkatansseissa keikkui\nkaiket yöt kirkuen kuin viimeistä päivää, saattoi päivisin työssä\nollessaan toisetkin surullisiksi alituisilla puheillaan kuolemasta.\nGervaise oli niihin jo tottunut ja virkkoi ainoastaan:\n\n-- Te ette ole juuri iloinen kemujenne jälkeisenä päivänä!\n\nAsian oikea laita oli se, että Gervaise ei olisi suonut puhuttavan\nmitään naisten tappeluista. Pesulaitoksen kahakan tähden hänestä oli\nkiusallista kuulla Virginien läsnä ollessa puhuttavan potkuista ja\nkorvatillikoista. Mutta Virginie katsoi juuri silloin häneen hymyillen.\n\n-- Näinpä minäkin eilen parin naisen antavan toisilleen tukkapöllyä,\nsanoi hän. Ne kun raastoivat toisiaan...\n\n-- Ketkä sitte? kysyi rouva Putois.\n\n-- Kätilö, joka asuu kadun päässä, ja hänen piikansa, tiedättehän te,\nse pieni, vaaleaverinen... Siinä on pippuria, siinä tytössä! Hän huusi\ntoiselle: »Niin, niin, sinä olet auttanut hedelmänmyyjätärtä saamaan\nkeskoset, vaikka paikalla lähden ilmottamaan komisariukselle, jos et\nmaksa minulle». Ja kelpasi sitä kuulla, kun hän haukkua räkytti. Kätilö\nsiitä hyvästä sivalsi häntä vasten turpaa niin että läiskähti. Silloin\nse penteleen penikka hyppäsi emäntänsä silmille ja raapi ja repi häntä\ntukasta niin, että siitä oli leikki kaukana! Makkarakauppiaan täytyi\nmennä päästämään hänet hänen kynsistään.\n\nTyönaiset nauroivat suosionosotukseksi. Sitten kaikki ryyppäsivät\nkulauksen kahviaan tyytyväisen näköisinä.\n\n-- Te uskotte siis, että hän on auttanut synnyttämään keskoset? kysyi\nClémence.\n\n-- Ka, semmoinen huhu on liikkunut kaupungilla, vastasi Virginie.\nMistäs minä tiedän, enhän minä ole ollut näkemässä... Se kuuluu muuten\nheidän ammattiinsa. Kaikkihan ne sitä tekevät.\n\n-- Mitä vielä! sanoi rouva Putois. Kovin typerää on uskoa itsensä\nheidän käsiinsä. Tekevät vielä vaivaiseksi koko loppu ijäksi!... Ei,\nmutta minä tiedän keinon, joka tepsii! Pitää joka ilta nielaista lasi\nvihkivettä ja tehdä vatsaansa ristinmerkki peukalollaan. Se häviää kuin\ntuhka tuuleen.\n\nMuori Coupeau, jonka luultiin nukahtaneen, pudisti päätään, sillä hän\noli toista mieltä. Hän tiesi toisen keinon, ja se ei pettänyt koskaan.\nPiti syödä kovaksi keitetty muna joka toinen tunti ja panna spenaatin\nlehtiä lanteilleen. Muut neljä naista pysyivät totisina. Mutta\nkierosilmä Augustine, joka rähähti nauramaan aina ihan itsekseen, ilman\nettä koskaan tiedettiin, mille hän nauroi, päästi yht'äkkiä kanan\nkotkatuksensa, mikä oli sitä hänen nauruaan. Oli unohdettu hänet.\nGervaise nosti alushametta ja löysi hänet sen takaa piehtaroimassa\nkintut pystyssä lakanan päällä, joka oli kiertynyt hänen ympärilleen.\nHän veti hänet esiin sen alta ja antoi hänelle semmoisen potkun, että\nhän kimposi jaloilleen. Mitä hänellä oli nauramista, mokomalla\ntollukalla? Oliko hänellä lupa kuunnella, kun aikaihmiset puhelivat!\nHänen piti paikalla mennä viemään vaatteita eräälle rouva Lerat'n\nystävättärelle Batignollesiin. Siinä toruessaan Gervaise pisti hänelle\nkorin käsivarrelle ja työnsi hänet ovelle. Nyrpeissään ja nyyhkyttäen\nlähti kierosilmä menemään laahustaen jalkojaan lumessa.\n\nSillä välin muori Coupeau, rouva Putois ja Clémence väittelivät kovaksi\nkeitettyjen munien ja spenaatin lehtien tehoisuudesta. Virginie, joka\nistui ajatuksiin vaipuneena, kahvilasi kädessä, sanoi silloin aivan\nhiljaa:\n\n-- Ainahan sitä, Jumala nähköön, kolhitaan ja suudellaan toisiaan,\nmutta ei se mitään, kun on hyvä sydän.\n\nJa kumartuen Gervaisen puoleen hän kuiskasi hymyillen:\n\n-- Ei, ihan todella, en minä ole teille vihoissani ... siitä\npesulaitoksen jutusta, muistattehan?\n\nPesijätär kävi vallan noloksi. Sitä juuri hän oli pelännyt. Nyt hän\narvasi, että Lantier ja Adèle otettaisiin puheeksi. Silitysuuni tohisi,\ntavallista kovempi kuumuus säteili sen tulipunaisesta torvesta. Tässä\nraukaisevassa ilmassa työnaiset särpivät kahviaan hyvin verkalleen\nsaadakseen olla jouten niin kauvan kuin mahdollista, ennenkuin jälleen\nryhtyivät työhön, ja katselivat nauttivan ja velton näköisinä lumiselle\nkadulle. He olivat hyvin avomielisellä tuulella: sanoivat, mitä\nolisivat tehneet, jos heillä olisi ollut kymmenentuhannen francin\nvuotuiset korot; he eivät olisi tehneet yhtään mitään, vaan olisivat\nistuneet iltakaudet näin ikään lämmittelemässä ja näyttäneet pitkää\nnenää niille, joiden täytyi tehdä työtä. Virginie tuli ihan lähelle\nGervaiseä, jotta toiset eivät kuulisi, mitä hän sanoi. Ja Gervaise\ntunsi itsensä, luultavasti liiallisen kuumuuden tähden, niin pehmeäksi\nja veltoksi, ettei jaksanut kääntää puhetta muuhun; vieläpä hän\nodottikin pitkän tummaverisen sanoja mielenjännityksellä, josta hän\nnautti, vaikka hän ei tahtonut sitä itselleenkään tunnustaa.\n\n-- Enhän vain tuottane teille mielipahaa? jatkoi ompelijatar.\nParikymmentä kertaa se on jo pyörinyt kielelläni. Niin, koska se nyt\nkerran tuli puheeksi... Saahan siitä nyt jutella, vai mitä?... Voi! en\ntoki ollenkaan ole teille vihoissani siitä, mitä on tapahtunut.\nKunniasanallani vakuutan, etten kanna teille vihaa.\n\nHän heilutti kahvin tähdettä lasinsa pohjalla saadakseen kaikki\nsokerinmuruset, sitten hän ryyppäsi muutaman pisaran huuliaan\nmaiskauttaen. Gervaise odotti yhä sydän kurkussa, epätietoisena, tokko\nVirginie todella oli antanut hänelle niin vain anteeksi rökityksensä;\nsillä hän näki hänen mustissa silmissään keltaisia välähdyksiä. Se\npitkä peijooni oli kai pannut vihansa taskuunsa ja peittänyt sen vain\nnenäliinallaan.\n\n-- Olihan teillä syytäkin purkaa sisuanne, jatkoi hän. Teille oli tehty\nilkeä kolttonen... Täytyyhän se oikeuden nimessä tunnustaa. Jos se\nolisi minulle tapahtunut, niin minä olisin iskenyt puukolla.\n\nHän hörppäsi vielä muutaman tipan ja lipoi kieltään. Ja lopettaen\nentisen verkkaisen nuottinsa hän lisäsi nopeasti, pysähtymättä:\n\n-- Eikä se ole tuottanut onnea heillekään, ei. Jumala paratkoon! ei\nsinne päinkään! He olivat menneet asumaan ihan hiiteen. Glacièren\npuolelle, eräälle likaiselle kadulle, jossa oli aina kuraa polviin\nasti. Pari päivää myöhemmin minä menin syömään aamiaista heidän\nluokseen; kyllä sinne riitti matkaa omnibussilla, sen minä vakuutan! No\nniin! Minä tapasin heidät jo ilmi riidassa. Ihan todella, kun minä\nastuin sisälle, olivat he lyömässä toisiaan korville. Oli sekin koko\nlemmenkuherrusta!... Te kyllä tiedätte, että Adèle ei ole edes nuoran\narvoinen, millä hänet hirttää. Hän on minun sisareni, mutta se ei estä\nminua sanomasta, että hänen nahassaan asuu maailman lopun luuska. Monta\nsikamaista metkua hän on tehnyt minullekin, mutta niistä kävisi liian\npitkäksi kertoa; sitä paitsi ne ovat meidän keskisiä asioita... Mitä\ntaas Lantier'hen tulee, niin tunnettehan te hänet, ei, piru vie,\nhänkään ole hyvä. Pieni herra, joka ei paljoa siedä, kun tikulla\nsilmään pistää, niin suuttuu. Ja kovakourainen hän on, kun käsiksi käy,\nvai mitä?... Alinomaa he peittosivatkin toisiaan pahanpäiväisesti. Jo\nportaita noustessaan kuuli, miten he kolhivat toisiaan. Kerran täytyi\npoliisin tulla heitä erottamaan. Lantier oli tahtonut erästä öljyn\nkanssa keitettyä soppaa, kamalata sotkosta, jota eteläranskalaiset\nsyövät; ja kun se Adèlesta oli inhottavaa, niin he heittivät toisilleen\nvasten naamaa öljypullon, kastrullin, soppamaljan ja koko hökötyksen;\nhe pitivät semmoista ilvettä, että olivat kääntää nurin narin koko\nkorttelin.\n\nHän kertoi pariskunnasta vielä toisiakin juttuja, joita hänellä oli\nehtymätön varasto, niin kauhistavia asioita, että niitä kuullessa\nhiukset nousivat pystyyn. Gervaise kuunteli kaikkia näitä juttuja\nsanaakaan sanomatta, kasvot kalpeina, suupielissä hermostunut poimu,\nikäänkuin hän olisi hienostaan hymyillyt. Pian seitsemään vuoteen hän\nei ollut kuullut puhuttavan Lantier'sta. Hän ei olisi koskaan luullut,\nettä Lantier'n nimi, näin kuiskattuna hänen korvaansa, saisi aikaan\nsellaisen polton hänen sydänalassaan. Ei hän ollut mielestään ensinkään\nutelias tietämään, mihin se onneton oli joutunut, joka oli niin pahasti\nkohdellut häntä. Nyt hän ei voinut enää olla mustasukkainen Adèlelle,\nmutta hän ilkkui kumminkin mielessään pariskunnan kahakoille ja\najatellessaan, että sen tytön ruumis oli mustelmia täynnä, hän tunsi\nkoston tyydytystä. Hän olisi malttanut jäädä kuuntelemaan Virginien\nkertomuksia heistä vaikka seuraavaan aamuun asti. Hän ei kysellyt\nmitään, sillä hän ei tahtonut näyttää olevansa millänsäkään. Hänestä\ntuntui siltä kuin yht'äkkiä olisi jokin aukko täytetty; hänen\nentisyytensä yhtyi tällä hetkellä suoraan hänen nykyisyyteensä.\n\nViimein Virginie kumminkin painoi taas nokkansa lasiinsa ja imi\nsokeria, silmät puoleksi kiinni. Silloin Gervaise ymmärsi, että hänen\npiti sanoa jotakin, ja tekeytyen välinpitämättömän näköiseksi hän\nkysyi:\n\n-- He asuvat siis yhä vielä Glacièren luona?\n\n-- Eikö mitä! vastasi toinen; minä en ole siis teille kertonut?...\nViikkokauteen he eivät enää ole olleet yhdessä. Adèle pisti eräänä\naamuna pillinsä pussiin, eikä Lantier lähtenyt hänen perästään\njuoksemaan, sen voitte uskoa.\n\nPesijättäreltä pääsi hämmästyksen huudahdus, ja hän toisti ääneen:\n\n-- He eivät enää ole yhdessä!\n\n-- Ketkä sitten? kysyi Clémence keskeyttäen puhelunsa muori Coupeaun ja\nrouva Putoisin kanssa.\n\n-- Ei ketkään, sanoi Virginie; outoja ihmisiä teille.\n\nMutta hän tarkasteli Gervaiseä ja huomasi, että hän oli aika lailla\nliikutettu. Hän lähestyi häntä taas ja häntä näytti huvittavan kiusata\nhäntä vieläkin jutuillaan. Sitten hän yht'äkkiä kysyi häneltä, mitä hän\ntekisi, jos Lantier tulisi lähentelemään häntä; sillä miehet ovat\nsentään niin kummallisia, voisihan Lantier'kin palata ensi lempeensä.\nGervaise oikaisihe suoraksi ja osotti olevansa hyvin jyrkkä ja arvonsa\ntunteva. Hän oli naimisissa, hän ajaisi Lantier'n ulos, sillä hyvä.\nHeillä ei enää voinut olla mitään tekemistä toistensa kanssa; ei\nkädenlyöntikään enää ollut mahdollinen. Toden totta ei hänellä olisi\nhituistakaan kunniantuntoa, jos hän milloinkaan katsoisi sitä miestä\nsilmiin.\n\n-- Minä tiedän kyllä, sanoi hän, että Etienne on hänen poikansa, ja\nsiinä on side, jota en voi katkaista. Jos Lantier'ta haluttaa syleillä\nEtienneä, niin minä lähetän hänet hänen luokseen, sillä eihän isää voi\nestää rakastamasta lastaan... Mutta mitä minuun tulee, niin tietäkää\nse, rouva Poisson, että ennemmin antaisin hakata itseni palasiksi, kuin\nsallisin hänen sormenpäälläänkään enää kajota minuun. Kaikki on\nlopussa.\n\nLausuessaan nämä viimeiset sanat hän teki ristinmerkin ilmaan ikäänkuin\nvahvistaakseen sillä valansa ainaiseksi. Ja haluten lopettaa\nkeskustelun hän hypähti ylös kuin olisi unesta herännyt, ja huusi\napulaisilleen:\n\n-- Kuulkaapas te sen...! Luuletteko te, että vaatteet itsestään\nsiliävät?... Mitäs siinä aikailette?... Joutuin työhön!\n\nApulaiset eivät pitäneet kiirettä, vaan istua nyhjöttivat vielä hyvän\naikaa ihan turtana jouten oloaan lopettelemassa, kädet mahan päällä,\npitäen yhä kourassaan tyhjää lasiaan, johon oli jäänyt hiukan\nkahvinporoja. He jatkoivat rupatustaan.\n\n-- Se oli pikku Célestine, sanoi Clémence. Minä tunsin hänet. Hänen\nhulluutensa oli siinä, että hän oli näkevinään kissan karvoja joka\npaikassa, hän pyöritti aina kieltään näinikään, sillä hän luuli\nsuunsakin olevan täynnä kissan karvoja.\n\n-- Minulla, kertoi rouva Putois, oli eräs tuttava, muudan nainen, jolla\noli mato vatsassa... Ne ne vasta konstikkaita elukoita ovat!... Se kun\nväänteli hänen vatsaansa, jos hän vain ei antanut sille kanapaistia.\nKun hänen miehensä ansaitsi seitsemän francia päivässä, niin\nymmärtäähän sen, että se meni kaikki madon herkutteluihin...\n\n-- Minä olisin parantanut hänet heti, keskeytti muori Coupeau. Hyvänen\naika! Eihän siihen tarvitse muuta kuin nielaisee paistetun hiiren. Se\nmyrkyttää madon heti paikalla.\n\nGervaise itsekin oli vaipunut uudestaan mukavaan toimettomuuteen. Mutta\nhän ravisti itseään ja nousi ylös. Kas niin! Koko iltapäivä oli taas\nmennyt hukkaan turhanpäiväiseen rupatukseen! Semmoinen elämä ei lyönyt\nleiville! Ensimäisenä hän ryhtyi käsiksi uutimiinsa; mutta niihin oli\ntullut kahvitahra, ja hänen täytyi hangata sitä märällä rievulla,\nennenkun hän voi jatkaa niiden silittämistä. Hänen apulaisensa\nvenyttelivät silitysuunin ääressä ja etsivät kouralappujaan, naamat\nnyrpeinä. Heti kun Clémence lähti liikkeelle, sai hän semmoisen yskän\npuuskan, että oli rykiä kielen suustaan; sitten hän lopetti\nmiehenpaitansa ja pisti sen hihansuut ja kauluksen neuloilla kiinni.\nRouva Putois oli taas käynyt alushameensa kimppuun.\n\n-- No, hyvästi nyt, sanoi Virginie. Minähän läksin hakemaan\njuustopalasta. Poisson luulee varmaan, että minä olen paleltunut\ntielle.\n\nMutta mentyään jo pari askelta katukäytävällä hän kääntyi takaisin\nhuutaakseen ovelta, että hän näki Augustinen kadun toisessa päässä\nlaskemassa luisuja jäätiköllä katupoikien kanssa. Se retkale oli\nviipynyt poissa runsaasti kaksi tuntia. Hän tuli takaisin punaisena ja\nhengästyneenä, kori käsivarrella; niskaansa hän oli saanut lumipallon,\njosta hänen lettinsä vielä oli vallan kankeana; ja hän otti torat\nvastaan ynseän näköisenä, väittäen että kadut olivat niin iljamella,\nettei päässyt kulkemaan. Joku katupoika oli kai työntänyt jääpalasia\nhänen taskuihinsa; sillä neljännestunnin kuluttua niistä alkoi vuotaa\nvettä kuin ratista, niin että koko lattia kastui.\n\nNykyjään kuluivat kaikki iltapäivät samalla tavalla. Puodista oli\ntullut kaikkien lähiseudun viluisten ihmisten turvapaikka. Siellä oli\nyhtä mittaa suulaita akkoja, jotka uunin edessä nostivat helmansa\npolviin asti lämmitelläkseen sääriään. Gervaise oli ylpeä tästä hyvästä\nlämpimästään, hän veti sillä ihmisiä luokseen, piti salonkia, niinkuin\nLorilleux'läiset ja Bochelaiset ilkeyksissään sanoivat. Hän olikin\ntodella ystävällinen ja avulias, jopa siihen määrään että kutsui\nsisälle, milloin vain näki jonkun köyhän raukan värjöttävän ulkona.\nVarsinkin hän oli ystävällinen eräälle entiselle maalarille,\nseitsenkymmenvuotiaalle ukolle, joka asui samassa talossa eräässä\nullakkokamarissa, missä hän oli kuolla nälkään ja paleltua; hän oli\nkadottanut kolme poikaansa Krimin sodassa ja eli nykyään ihmisten\narmoilla, kun ei enää kahteen vuoteen ollut jaksanut pitää pensseliä\nkädessään. Milloin Gervaise näki ukko Bru'n tallustelemassa lumessa\nlämmitelläkseen, kutsui hän hänet sisälle ja toimitti hänelle paikan\nlähelle uunia; vieläpä hän usein pakotti hänet syömäänkin leipäpalasen\nja vähäisen juustoa. Ukko Bru, köyryselkäinen, valkopartainen äijä,\njonka kasvot olivat ryppyiset kuin näivettynyt omena, istui tuntikausia\nmitään virkkamatta, kuunnellen hiilten ritinää. Kenties muisteli hän\nviisikymmentä vuotta kestänyttä työkauttaan tikapuilla, puolta\nvuosisataa, jonka kuluessa hän oli maalannut ovia ja valkaissut kattoja\nkaikilla Pariisin kulmakunnilla.\n\n-- No, vaari Bru, kysyi pesijätär häneltä toisinaan, mitäs te nyt\najattelette?\n\n-- En mitään, kaikellaista, vastasi hän tylsän näköisenä.\n\nPesijättäret laskivat leikkiä hänestä, sanoivat, että hänellä oli\nsydämen suruja. Mutta hän ei heitä kuullutkaan, vaan vaipui takaisin\näänettömyyteensä synkän ja miettiväisen näköisenä.\n\nSiitä ajasta lähtien Virginie puhui usein Lantier'sta Gervaiselle.\nHäntä näytti huvittavan kiusotella häntä hänen entisellä rakastajallaan\nja saattaa hänet hämilleen tekemällä kaikellaisia olettamuksia. Eräänä\npäivänä hän kertoi tavanneensa hänet; ja kun pesijätär pysyi vaiti,\nniin hänkään ei virkkanut mitään sen enempää; vasta seuraavana päivänä\nkävi hänen puheestaan ilmi, että Lantier oli puhunut Gervaisesta\npitkään ja suurella hellyydellä. Nämä keskustelut, joita he hiljaa\nsupattivat jossakin puodin nurkassa, häiritsivät kovasti Gervaisen\nmielenrauhaa. Lantier'n nimeä mainittaessa hän tunsi polttoa\nsydänalassaan, ikäänkuin se mies olisi jättänyt jotakin itsestään sinne\nnahan alle. Tosin hän luuli itseään hyvin lujaksi ja hän tahtoi elää\nkunniallisena vaimona, sillä kunnia on puolet onnesta. Mutta hän ei\nedes ajatellutkaan Coupeauta koko tässä jutussa, sillä hän ei tiennyt\nmillään tavalla rikkoneensa miestään vastaan, ei edes ajatuksillaan.\nHän ajatteli seppää, ja siitä tuli epäilys ja tuska hänen sydämeensä.\nHänestä tuntui, että Lantier'n muisto, joka vähitellen hänessä heräsi\nja taas sai hänet valtaansa, saattoi hänet uskottomaksi Goujet'lle ja\nheidän hellälle, tunnustamattomalle rakkaudelleen. Surussa vietti hän\npäivänsä, kun oli mielestään rikollinen ystäväänsä kohtaan. Seppähän\noli, paitsi hänen omaisiaan, ainoa, jonka ystävyydestä hän välitti.\nNämä tunteet liikkuivat hänessä korkealla, kaiken sen saastan\nyläpuolella, jonka tulta Virginie väijyi nähdäkseen hänen kasvoistaan.\n\nKun kevät oli tullut, niin Gervaise pakeni hakemaan turvaa Goujet'n\nluota. Hän ei voinut enää istua tuolillaan mitään ajattelematta; heti\njohtui hänen ajatuksensa hänen ensimäiseen rakastajaansa; hän näki\nhänen eroavan Adèlen seurasta, sullovan vaatteensa heidän vanhaan\nkapsäkkiinsä ja palaavan hänen luokseen kapsäkki kädessä, ajurin\nrattaille. Kun hän liikkui ulkona, kadulla, valtasi hänet yht'äkkiä\nmieletön pelko; hän oli kuulevinaan takanaan Lantier'n askeleet, eikä\nuskaltanut kääntyä katsomaan; häntä vapisutti, kun hän kuvitteli\nmielessään, miten Lantier otti häntä kiinni vyötäisistä. Aivan varmaan\nhän vakoili häntä; vielä hän hänet yllättäisikin jonakin iltana; ja\ntämä ajatus nosti kylmän hien hänen otsalleen, sillä varmaankin hän\nsuuteleisi häntä korvalle, niinkuin hän oli kiusoillaan tehnyt ennen\nvanhaan. Tämä suutelo se häntä pelotti; jo ennakolta se pani hänen\nkorvansa surisemaan ja veren kohisemaan, niin että hän ei erottanut\nmuuta kuin sydämensä rajun sykinnän. Ja kun tämä pelko hänet valtasi,\noli paja hänen ainoa turvapaikkansa; siellä hän rauhottui ja alkoi taas\nhymyillä Goujet'n turvissa, jonka vasaran kalke karkotti hänen pahat\nunensa.\n\nSe oli onnellista aikaa! Pesijätär piti aivan erikoista huolta\nPortes-Blanches-kadulta saamastaan työstä; hän vei aina itse sinne\npuhtaat vaatteet, sillä hän voi tällä retkellään, muuta tekosyytä\nhakematta, joka perjantai kulkea Marcadet-kadun kautta ja poiketa\npajaan. Heti kun hän kääntyi kadun kulmasta, tunsi hän itsensä keskellä\nnäitä tyhjiä tontteja, joita harmaat tehdasrakennukset reunustivat,\nkepeäksi ja iloiseksi, ikäänkuin olisi ollut huviretkellä maalla;\nkivihiilen pölystä musta katu ja katoilta tupruavat savupilvet olivat\nhänestä yhtä hauskoja kuin jokin sammaloitunut metsäpolku, joka vie\nhalki vihantojen viidakoiden, esikaupungin laiteella; ja hän rakasti\nharmaata taivaanrantaa, jota vasten tehdasten savutorvet törröttivät,\nMont-Martren kukkulaa, joka liidun valkoisine taloineen peitti taivaan.\nPerille tullessaan hän hiljensi käyntiään, hyppeli vesilätäköiden yli\nja pujotteli hilpein mielin aution pihan poikki, törkykasojen lomitse.\nTaustalla paja loisti keskellä päivääkin. Gervaisen sydän hyppi\nvasaroiden tahdissa. Kun hän astui sisälle, oli hän tulipunainen,\npienet vaaleat niskahiukset valloillaan kuin tytöllä, joka tulee\nlemmittyään tapaamaan. Goujet odotti häntä, käsivarret ja rinta\npaljaina, ja paukutti alasintaan silloin tavallista kovemmin, jotta se\nkuuluisi kauvemmaksi. Hän arvasi, milloin Gervaise tuli, ja otti hänet\nääneti vastaan, ystävällisesti nauraen partaansa. Mutta Gervaise ei\ntahtonut häiritä hänen työtään, vaan pyysi häntä jatkamaan taontaansa,\nsillä hän piti hänestä vielä enemmän, kun hän heilutti moukariaan\nvankoilla, lihaksista kyhmyisillä käsivarsillaan. Hän käväsi hiukan\ntaputtamassa poskelle palkeen varressa riippuvaa Etienneä ja jäi\ntuntikaudeksi pajaan katselemaan rautanauloja. He eivät vaihtaneet\nkymmentä sanaa. Eivätkä he olisi sen paremmin tyydyttäneet helliä\ntunteitaan, vaikka olisivat olleet kamariin suljettuina, kahden lukon\ntakana. Jano, liikanimeltä Sammumaton nauraa virnotti heille, mutta se\nei heitä häirinnyt, sillä he eivät edes kuulleetkaan sitä enää.\nNeljännestunnin kuluttua alkoi Gervaisen henkeä hiukan ahdistaa;\nkuumuus, väkevä haju ja höyryt huumasivat häntä, ja joka moukarin\niskulla kävi tärähdys läpi hänen ruumiinsa kantapäistä kurkkuun asti.\nSilloin hän ei halunnut mitään sen enempää; se oli hänen huviaan.\nVaikka Goujet olisi puristanut hänet syliinsä, niin se ei olisi\ntuottanut hänelle niin suurta nautintoa. Gervaise astui taas lähemmäksi\nhäntä tunteakseen viiman käyvän poskeensa hänen vasarastaan, ollakseen\nmukana sen iskussa. Kun kipunat sinkoilivat hänen hennoille käsilleen,\nei hän vetäissyt niitä pois; hän nautti päin vastoin tästä\ntulisateesta, joka pieksi hänen ihoaan. Goujet tietysti arvasi, miten\nonnelliseksi hän tunsi itsensä täällä; hän säästi perjantaiksi kaikki\nvaikeimmat työt saavuttaakseen hänen suosiotaan näyttämällä hänelle\nkaiken voimansa ja kaiken taitonsa; hän ei yhtään enää varonut, vaikka\nolisi halkaissut alasimet kahtia, vaan takoi itseään säälimättä,\nläähättäen, ja koko hänen ruumiinsa vavahteli ilosta, kun hän oikein\nsai iskeä voimainsa takaa. Kevätkauden heidän rakkautensa siten täytti\npajan ukkosen tapaisella jyrinällä. Se oli idylli keskellä\njättiläistyötä, hiilten liekkinä leimutessa ja koko pajan täristessä,\nniin että nokiset orret rusahtelivat. Jokaiseen raudanpalaseen, minkä\nsepän vasara ruhjoi, ikäänkuin se olisi ollut pehmeää, punaista vahaa,\njäi syvät jäljet heidän hellyydestään. Kun pesijätär perjantaisin lähti\nKultaparran luota, astui hän verkalleen Poissonniers-kadun vastamäkeä\ntyytyväisenä ja kylläisenä, sekä hengen että ruumiin puolesta\nrauhallisena.\n\nVähitellen Lantier'n pelko hänestä hälveni, hän tuli taas järkiinsä.\nTähän aikaan hän vielä olisi voinut elää sangen onnellisena, ellei\nCoupeau olisi joutunut kerrassaan hunningolle. Eräänä päivänä Gervaise\noli juuri paluumatkalla pajasta, kun hän luuli huomanneensa Coupeaun\nukko Colomben Ansassa ottamassa viinaryyppyjä yhdessä Saappaan,\nPaistikkaan ja Janon kanssa. Hän kulki kiireesti ohitse, ettei\nnäyttäisi vakoilevan heitä. Mutta hän kääntyi takaisin: se oli kuin\nolikin Coupeau, joka nakkasi kurkkuunsa ryypyn yhdellä nykäyksellä\nniinkuin vanha tottunut ainakin. Hän siis valehteli; hän joi siis jo\nviinaa nyt! Gervaise palasi kotiinsa epätoivoisena; hänen entinen\nviinakauhunsa valtasi taas hänet kokonaan. Viini hänestä meni vielä\nmukiin, sillä viini on ravinnoksi työmiehelle; väkijuomat sitä vastoin\nolivat inhottavia myrkkyjä, jotka turmelivat työmiehen ruokahalun.\nHallituksen olisi pitänyt kerrassaan estää mokoman moskan valmistus!\n\nSaapuessaan Goutte-d'Or'in kadulle hän tapasi koko talon sekasorron\nvallassa. Hänen apulaisensa olivat jättäneet työnsä kesken ja seisoivat\npihalla töllistelemässä taivasta kohti. Hän kysyi Clémencelta, mikä oli\nhätänä.\n\n-- Ukko Bijard siellä pieksää akkaansa, vastasi silittäjätär. Hän oli\nporttikäytävässä, sikahumalassa väijymässä, kun hänen vaimonsa tuli\npesulaitoksesta... Nyrkiniskuilla hän pakotti hänet kiipeämään ylös\nportaita ja nyt hän rusikoi häntä siellä heidän kamarissaan... Taas!\nKuuletko kuinka hän huutaa!\n\nGervaise juoksi kiireesti ylös portaita. Hän piti rouva Bijard'ista,\npesijättärestään, joka oli hyvin rohkealuontoinen nainen. Hän toivoi\nsaavansa metelin asetetuksi. Ylhäällä kuudennessa kerroksessa kamarin\novi oli jäänyt auki, muutamia hyyryläisiä oli välikäytävässä\npäivittelemässä, rouva Boche seisoi ovella ja huusi:\n\n-- Tokko lopetatte paikalla!... Vai haenko minä poliisin, kuuletteko!\n\nEi kukaan uskaltanut mennä sisälle huoneeseen sillä kaikki tunsivat\nBijard'in raakamaiseksi pedoksi, kun hän oli päissään. Muuten, hän ei\nkoskaan selvinnyt humalastaan. Niinä harvoina päivinä, jolloin hän oli\ntyössä, hän asetti viinapullon ruuvipenkkinsä viereen ja otti siitä\nkulauksen joka puolen tunnin perästä. Hän ei muuten pysynyt pystyssä.\nHän olisi syttynyt palamaan kuin tuohus, jos olisi tuonut tulitikun\nhänen suunsa lähelle.\n\n-- Mutta eihän hänen voi antaa ruhjoa vaimoaan kuoliaaksi! sanoi\nGervaise aivan vavisten.\n\nJa hän astui sisälle. Ullakkokamari oli hyvin siisti, mutta alaston ja\nkylmä, miehen juoppouden tyhjentämä, sillä hän vei lakanatkin sängystä\nja joi kaikki. Tappelun nujakassa oli pöytä kaatunut ikkunan luo,\nmolemmat tuolit olivat kumossa, jalat pystyssä. Keskellä lattiaa virui\nrouva Bijard, pesulaitoksessa kastuneet hameet vielä likomärkinä pitkin\nkinttuja, hiukset hajallaan, verissään; henki korisi raskaasti hänen\nkurkussaan ja hän voihkasi pitkään joka kerran kun Bijard häntä\npotkasi. Ensin hän oli kaatanut hänet nyrkin iskuillaan: nyt hän\ntallasi häntä jaloillaan.\n\n-- Huora! ... huora! ... huora! ... karjui hän käheällä äänellä,\nsäestäen sillä sanalla jokaista potkua, hurjistuen sitä toistaessaan ja\niskien sitä kovemmin mitä käheämmäksi hänen äänensä kävi.\n\nViimein hän ei enää saanut ääntä, mutta hän jatkoi iskujaan ääneti,\nhurjasti; hänen jäsenensä jäykistyivät repaleisen puseron alla, hänen\nlikaisen parran peittämät kasvonsa kävivät sinertäviksi ja hänen\nkaljulle otsalleen ilmestyi isoja punaisia lämyjä. Välikäytävässä\nnaapurit sanoivat, että hän pieksi vaimoaan siitä syystä, että tämä ei\nollut suostunut antamaan hänelle kahtakymmentä souta aamulla. Portaiden\nalapäästä kuului Bochen ääni. Hän huusi vaimolleen:\n\n-- Tule alas, antaa heidän tappaa toisensa, niin onpahan vähemmän\nroskaväkeä.\n\nSillä välin ukko Bru oli tullut Gervaisen perästä huoneeseen. Yhdessä\nhe koettivat saada lukkoseppää järkiinsä ja työntää häntä ovea kohti.\nMutta hän kääntyi ympäri, ääneti, huulet vaahdossa: ja alkoholi\nleimusi, paloi murhan liekkinä hänen haljakoissa silmissään.\nPesijättäreltä oli ranne murskaantua ja vanha työmies kaatui pöytää\nvasten. Maassa rouva Bijard huohotti kovasti, suu auki, silmät ummessa.\nNyt eivät Bijardin iskut enää osuneet häneen; hän koetti uudestaan,\nkiihtyi, iski syrjään, raivoissaan, sokeana, huitoen ympärilleen\numpimähkään, niin että satutti itseensäkin. Ja koko tämän tappelun ajan\nGervaise näki yhdessä huoneen nurkassa pienen, nelivuotiaan Lalien,\njoka katsoi miten isä rusikoi äitiä. Lapsi piteli sylissään sisartaan\nHenrietteä, joka hiljattain vasta oli vierotettu, ikäänkuin\nsuojellakseen häntä. Hän seisoi, karttuunihuivi päässä, hyvin\nkalpeana, vakavan näköisenä. Hänellä oli laaja, tumma katse\nmiettiväisesti tuijottavissa silmissään, joissa ei kyyneltä näkynyt.\n\nKun Bijard kompastui tuoliin ja kaatua rojahti lattialle, johon hänet\njätettiin kuorsaamaan, niin ukko Bru auttoi Gervaiseä nostamaan ylös\nrouva Bijard'ia, joka nyt itki ääneensä nyyhkyttäen; ja Lalie, joka oli\ntullut lähemmäksi katsoi äitinsä itkua, tottuneena jo tämmöiseen ja\nkohtaloonsa taipuneena. Kun pesijätär, talon taas päästyä rauhaan,\nastui alas portaita, näki hän yhä edessään tämän nelivuotiaan lapsen\nkatseen, vakavan ja rohkean kuin täysikasvuisella naisella.\n\n-- Herra Coupeau on vastapäisellä katukäytävällä, huusi Clémence heti\nGervaisen nähtyään. Hän näyttää olevan aika kännissä!\n\nCoupeau hoiperteli juuri kadun poikki. Hän oli vähällä särkeä ruudun\nolkapäällään tölmätessään ovea vasten. Hän oli hirveän humalassa, hän\npuri hammasta, ja hänen kulmansa olivat rypyssä. Ja Gervaise tunsi heti\nkohta Ansan sikunaviinan vaikutukset: myrkytetty veri teki ihon\nkelmeäksi. Hän tahtoi leikkiä laskien viedä hänet makuulle, samoin kuin\nennenkin, milloin Coupeau oli ollut hienossa viinihutikassa. Mutta tämä\ntyrkkäsi hänet luotaan, virkkamatta sanaakaan; ja ohi mennessään hän,\npäästen omin neuvoin sänkyyn, uhkasi häntä nyrkillään. Hän oli\nsamallainen kuin tuo toinenkin juoppo renttu, joka siellä ylhäällä\nkuorsasi, lyömisestä väsyneenä. Silloin Gervaise kävi vallan kylmäksi,\nhän ajatteli miehiä, omaa miestään, Goujet'a, Lantier'ta, sydän\nsärkyneenä, osaamatta toivoa koskaan enää tulevansa onnelliseksi.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nGervaisen nimipäivä oli 19 päivänä kesäkuuta. Nimi- ja syntymäpäivinä\npantiin Coupeaulassa pienet lautaset isojen päälle; silloin pidettiin\nkekkerit, joissa syötiin vatsa niin pakoilleen, että vasta viikon\npäästä oli hyvä elämä. Silloin pantiin kaikki rahat likoon. Jokahinen\npenni, mikä vain irti saatiin, pistettiin poskeen. Allakasta keksittiin\nmilloin minkin pyhimyksen nimipäivä, jotta saatiin aihetta pitää\nsyöminkejä. Virginienkin mielestä oli Gervaisellä täysi syy herkutella.\nKun on kellä kerran semmoinen mies, joka juo kaikki, niin on oikeus ja\nkohtuus, ettei anna koko talon huveta juomiin, vaan pitää syötävästäkin\nhuolta. Koskapa raha luisti läpi käsien kaikesta huolimatta, niin yhtä\nhyvinhän teurastaja jouti hyötyä siitä kuin viinikauppiaskin. Ja\nherkuttelun halussaan Gervaise turvautui tähän tekosyyhyn. Paha se\nkyllä oli, mutta kokonaan Coupeaun syy, että heiltä ei tullut\nsäästetyksi niin pennin pätkääkään. Gervaise oli tullut entistäänkin\nlihavammaksi ja ontui vielä enemmän, sillä hänen säärensä näytti\nlyhenevän, sitä mukaa kuin se paisui paksummaksi.\n\nTänä vuonna puhuttiin Gervaisen nimipäivästä jo kuukautta ennen.\nTuumailtiin, mitä ruokalajeja olisi laittaa, ja vesi herahti kielelle\njo niitä ajatellessa. Koko puodin väellä oli peijakkaanmoinen halu\npäästä mässäämään. Piti saada oikein repäisevän hauskaa, jotakin\ntavallista parempaa ja onnistunutta, Ei sitä, Jumala paratkoon, joka\npäivä saanutkaan lystiä pitää. Paljon päänvaivaa tuotti pesijättärelle\nkutsuvierasten valitseminen; hän tahtoi, että piti olla kaksitoista\nhenkeä pöydässä, ei enempää eikä vähempää. Hän itse miehineen, muori\nCoupeau ja rouva Lerat, siinä oli jo sukulaisia neljä henkeä.\nGoujet'laisten ja Poissonin pariskunnan piti myös tulla. Ensin hän oli\npäättänyt olla kutsumatta apulaisiaan, rouva Putois'ta ja Clémencea,\njotta he eivät kävisi kovin tuttavallisiksi; mutta kun juhlasta aina\npuhuttiin heidän kuultensa ja heiltä naama venähti pitkäksi, niin hän\nlopulta käski heitäkin tulemaan. Neljä ja neljä oli kahdeksan ja kaksi\nlisää teki kymmenen. Mutta hän tahtoi välttämättä saada tusinan täyteen\nja sopi sentähden Lorilleux'läisten kanssa, jotka jo jonkun aikaa\nolivat lähennelleet häntä; siitä kumminkin suostuttiin, että\nLorilleux'läiset tulisivat alas syömään päivällistä ja silloin\njuotaisiin sovintomaljat. Eihän sitä ijankaiken voi olla vihoissa\nsukulaistensa kanssa. Sitä paitsi juhlan odotus pehmitti kaikkien\nsydämet. Sellaista tilaisuutta ei voinut mitenkään jättää käyttämättä.\nMutta kun Bochelaiset kuulivat aiotusta sovinnosta, niin he alkoivat\nheti liehakoida Gervaiseä kohteliaisuuksilla ja imelillä hymyilyillä;\nja heidätkin täytyi kutsua aterialle. Siten nousi syömämiesten luku\nneljääntoista, lapsia lukuun ottamatta. Gervaise ei ollut koskaan\npitänyt semmoisia päivällisiä; hän olikin siitä aivan pyörällä ja\nsamalla ylpeä.\n\nNimipäivä sattui juuri erääksi maanantaiksi. Se sopi hyvin mukavasti:\nGervaise aikoi alottaa ruuanlaiton jo sunnuntaina iltapäivällä.\nLauvantaina, kun silittäjättäret jouduttivat töitään valmiiksi,\npidettiin pitkä keskustelu, jotta saataisiin lopullisesti päätetyksi,\nmitä ruokia tehtäisiin. Yksi ainoa ruokalaji oli ollut määrättynä jo\nkolme viikkoa, nimittäin paistettu syöttiläshanhi. Jokainen lipoi\nkieltään, kun siitä puhuttiin. Hanhi oli jo ostettukin. Muori Coupeau\nkävi hakemassa sen, jotta Clémence ja rouva Putois saivat koetella,\nmiten raskas se oli. Siinä vasta päiviteltiin linnun tavatonta kokoa ja\nsen karheata nahkaa, jonka oli alla paksu, keltainen rasvakerros.\n\n-- Ennen hanhipaistia pitää kai olla lihakeittoa, vai mitä? sanoi\nGervaise. Lihaliemi ja siihen pieni palanen keitettyä lihaa maistuu\naina hyvältä... Sitten tarvitseisi olla jotakin kastikeruokaa.\n\nPitkä Clémence ehdotti kaniinia; mutta sitähän sai aina; kaikki olivat\nsiihen ihan kyllästyneet. Gervaisen mieli teki jotakin erikoisempaa.\nKun rouva Putois mainitsi vasikkamuhennosta, niin he kaikki katsoivat\ntoisiinsa, ja jokaisen suu vetäysi leveään hymyyn. Se oli mainio\najatus; ei mikään vetänyt vertoja vasikkamuhennokselle.\n\n-- Sen jälkeen pitäisi vielä olla kastikeruokaa, sanoi Gervaise.\n\nMuori Coupeau ehdotti kalaa. Mutta toiset irvistivät, iskien kovemmin\nraudoillaan. Ei kukaan pitänyt kalasta; eihän siitä edes vatsakaan\ntäyttynyt, ja siinä oli niin paljon ruotia. Kun kierosilmä Augustine\nuskalsi sanoa, että hän piti kampelasta, niin Clémence tiuskasi\nhänelle, että hänen tulee pitää suunsa kiinni. Vihdoin emäntä itse\nkeksi siankyljyksiä perunoiden kanssa, mikä sai taas naamat\nkirkastumaan. Silloin Virginie tulla tuoksahti sisälle tuulenpuuskana,\nhehkuvin poskin.\n\n-- Te tulette juuri parhaiksi! huusi Gervaise. Muori Coupeau,\nnäyttäkääpäs hänelle sitä elukkaa.\n\nJa muori kävi uudestaan hakemassa rasvaisen hanhen, ja Virginien täytyi\nottaa se käsiinsä. Peijakas, kun se oli raskas! Mutta hän laski sen\nheti käsistään työpöydän reunalle, erään alushameen ja paitakasan\nväliin. Hänen ajatuksensa olivat muualla. Hän vei Gervaisen\nperäkamariin.\n\n-- Kuulkaahan nyt, hyvä ystävä, supatti hän kiireesti, minä tahdon tulla\nilmottamaan teille... Te ette ikinä voi arvata, kenet minä tapasin\nkadun päässä? Lantier'n kultani! Hän maleksii siellä väijymässä...\nSilloin minä juoksin tänne. Arvaattehan sen, miten minä säikähdin\nteidän tähtenne.\n\nPesijätär oli käynyt vallan kalpeaksi. Mitä se onneton siis hänestä\ntahtoi? Ja mikä sen nyt toi juuri keskelle juhlan valmistuksia. Aina\nhänellä oli kova onni; ei koskaan saanut mistään nauttia rauhassa.\nMutta Virginie vastasi hänelle, että hän oli liian hyvä antaakseen\nmokoman asian sydäntään kaivella. Hitto vie, jos Lantier uskaltaisi\nseurata häntä itseään, niin hän kutsuisi poliisin ja panettaisi hänet\nkiinni. Siitä asti kuin hänen miehensä kuukausi takaperin oli saanut\npoliisin viran oli Virginie tullut hyvin suurisuiseksi ja uhkasi\nvangita kaikki ihmiset. Innoissaan hän korotti ääntään sanoen\ntoivovansa, että joku kävisi hänen kimppuunsa kadulla, jotta vain saisi\nitse viedä sen hävyttömän putkaan ja antaa hänet Poissonin valtaan.\nGervaise viittasi hänelle, että hän toki olisi vaiti, sillä työnaiset\nkuuntelivat. Hän palasi edeltä puotiin, ja koettaen olla hyvin tyyni\nhän jatkoi äskeistä puhetta:\n\n-- Nyt tarvittaisiin vielä jotakin vihannesruokaa. Hm? Pieniä herneitä\nläskin kanssa, sanoi Virginie. Minä en muuta söisikään.\n\n-- Niin, niin! Pieniä herneitä läskin kanssa! huusivat kaikki muutkin\nyhteen ääneen, ja Augustine työnsi innoissaan hiilihangon niin syvälle\nsilitysuuniin kuin suinkin sai.\n\nSeuraavana päivänä, sunnuntaina muori Coupeau teki tulta jo kello\nkolmelta talon molempiin keittiouuneihin ja kolmanteenkin, joka oli\nsaatu lainaksi Bochelaisilta. Puoli neljän aikaan kiehui jo lihaliemi\nisossa padassa, joka oli lainattu viereisestä ravintolasta, koska talon\noma pata oli näyttänyt liian pieneltä. Oli päätetty laittaa\nvasikkamuhennos ja siankyljykset jo edellisenä päivänä, koska ne\nlämmitettyinä ovat parempia; ainoastaan kastikkeen sekottaminen oli\njätettävä siksi kun käytiin ruualle. Jäi sitä sittenkin vielä yllin\nkyllin hommaa maanantaiksi, keittoruoka, herneet, läski ja\nhanhenpaisti. Uunien lieska valaisi kirkkaasti peräkamarin; paistirasva\npihisi pannuissa; palaneista jauhoista nousi väkevä katku: iso pata\ntuprutteli höyrypilviä kuin höyrykone, kiehua roklattaen juhlallisesti,\nniin että sen kyljet tärisivät. Muori Coupeau ja Gervaise, valkoiset\nesiliinat edessä, täyttivät huoneen hyörinällään, kun he siivosivat\npersiljaa, juoksivat etsimässä pippuria ja suoloja ja kääntelivät lihaa\npuukauhoillaan. He olivat ajaneet Coupeaun ulos, ettei hän olisi\ntiellä. Mutta heillä oli yhtä kaikki ihmisiä vastuksenaan koko\niltapäivä. Sieltä levisi koko taloon niin suloinen ruuan haju, että\nnaapurien naisväestä toinen toisensa perästä poikkesi sisälle, mikä\nmilläkin tekosyyllä, saadakseen vain tietää, mitä siellä keitettiin;\neivätkä he lähteneet pois, ennenkuin pesijättären oli täytynyt nostaa\npadan kantta. Viiden tienoossa ilmestyi sitten Virginiekin; hän oli\ntaas nähnyt Lantier'n; totisesti ei enää voinut astua kadulle\ntapaamatta häntä. Rouva Bochekin oli vast'ikään nähnyt hänet kadun\nkulmassa salaperäisen näköisenä kurkistelemassa ympärilleen. Silloin\nGervaisen, jonka juuri piti lähteä ostamaan viiden soun edestä\npaahdettuja sipulia lihakeittoa varten, valtasi vavistus, eikä hän enää\nuskaltanut lähteä ulos. Portinvartijan akka ja ompelijatar pelottelivat\nhäntä vielä enemmän kertomalla pöyristyttäviä juttuja miehistä, jotka\npuukko tai pistooli kätkettynä takin alle väijyivät naisia. Se oli ihan\ntotta! Semmoista sai lukea sanomalehdistä joka päivä; kun joku\ntuollainen roikale syöntyy etsimään käsiinsä entisen hempukkansa, niin\nhänessä on miestä tekemään vaikka mitä. Virginie tarjoutui\nhyväntahtoisesti juoksemaan hakemassa paahdetut sipulit. Täytyihän\nnaisten auttaa toisiaan; eihän Gervaise parkaa voinut päästää menemään\ntapettavaksi. Kun hän palasi, sanoi hän että Lantier ei enää ollut\nsiellä; hän oli kai pötkinyt pakoon, kun näki juonensa paljastetuksi.\nPaistinpannujen ääressä keskustelu siitä huolimatta koko illan koski\nvain häntä. Kun rouva Boche neuvoi puhumaan asiasta Coupeaulle, niin\nGervaise näytti kovasti pelästyvän ja pyysi häntä olemaan koskaan\nvirkkamatta sanaakaan näistä asioista. Se vielä puuttuisi! Siitä vasta\nsiisti juttu syntyisi! Hänen miehellään taisi jo ilmankin olla vihiä\nasioista, sillä jo muutamina päivinä hän oli maata mennessään kiroillut\nja takonut nyrkillään seinään. Gervaiseä vapisutti jo pelkkä ajatus,\nettä kaksi miestä söisi toisensa hänen tähtensä; hän tunsi Coupeaun,\ntiesi hänet niin mustasukkaiseksi, että hän olisi voinut hyökätä\nrautalevysaksineen Lantier'n päälle. Ja sillä aikaa kuin nämä neljä\nnaista syventyivät tähän draamaan, kiehua roklattivat kastikkeet\nhiljakseen tuhkalla peitetyllä tulella; kun muori Coupeau nosti\npaistinpannujen kantta, pitivät vasikkamuhennos ja siankyljykset pientä\nsalaperäistä pihinää; lihaliemen porina oli tasaista kuin selälleen\npäiväpaisteeseen nukkuneen lukkarin kuorsaus. Vihdoin kukin naisista\notti padasta kupillisen lihalientä maistellakseen.\n\nMaanantai oli viimeinkin käsissä. Nyt kun Gervaiselle tuli neljätoista\npäivällisvierasta, alkoi häntä huolestuttaa, miten saada tilaa niin\nmonelle hengelle. Hän päätti kattaa ruokapöydän puotiin; ja jo aamusta\nvarhain hän mittaili metrinauhalla, miten päin hän asettaisi pöydän;\ntyöpöytä oli näet muutettava ruokapöydäksi asettamalla sen alle toiset\npukit. Mutta juuri keskellä pahinta mylläkkää tuli muudan vaimo\nkysymään vaatteitaan, joiden olisi pitänyt olla valmiina jo\nperjantaina; kun hänestä ei välitetty, nosti hän aika toran ja vaati\nvaatteensa heti paikalla. Silloin Gervaise puolustuksekseen valehteli\nhäikäilemättä; se ei ollut hänen syynsä, hän siivosi puotiaan ja hänen\napulaistensa oli määrä tulla vasta seuraavana päivänä; ja hän sai hänet\nrauhottuneena lähtemään pois lupaamalla ensi tilassa itse toimittaa\nhänen pyykkinsä. Kun sitten toinen oli mennyt tiehensä, purki hän\nsanoiksi äkäistä sisuaan. Jos rupeaisi ihmisten mieltä noudattamaan,\nniin ei totisesti ehtisi syödäkään; toisten hyväksi täytyisi muka\nraataa kaiken ikänsä! Ei suotaisi siunaamahetkenkään rauhaa! Kyllä mar!\nVaikka Turkin keisari omassa persoonassaan olisi tullut tuomaan\nkaulustaan, vaikka olisi ollut ansaittavissa satatuhatta francia, niin\nhän ei olisi koskenutkaan silitysrautoihinsa tänä maanantaina, sillä\npitihän kerran olla hänenkin vuoronsa nauttia hiukan.\n\nKoko aamupäivä käytettiin ostoksiin. Kolme kertaa Gervaise kävi\nkaupungilla ja palasi lastattuna kuin muuli. Mutta juuri kun hänen piti\nlähteä viiniä tilaamaan, huomasi hän, ettei hänellä enää ollut\ntarpeeksi rahaa. Hän olisi tosin voinut ottaa viinin velaksi; mutta ei\nollut hyvä jättäytyä aivan rahattomaksi, ainahan niitä on kotonakin\ntuhansia pikku menoja, joita ei tule edeltä käsin ajatelleeksi. Ja\nperäkamarissa he yhtenä muori Coupeaun kanssa huolissaan tuumailivat ja\nlaskivat, että he tarvitsivat vähintään kaksikymmentä francia. Mistäpä\nsaada nämä neljä sadan soun kappaletta? Muori Coupeau, joka ennen oli\nollut hoitamassa erään Batignollesin teatterin pikku näyttelijättären\ntaloutta, mainitsi ensiksi panttilaitoksen. Gervaiseltä pääsi\nhelpotuksen nauru. Olipa hän pöllö, kun se ei johtunut enää hänen\nmieleensäkään. Hän kääri kiireesti mustan silkkihameensa pyyheliinaan\nja pisti sen kiinni neuloilla. Sitten hän itse kätki käärön muori\nCoupeaun esiliinan alle, neuvoen häntä pitämään sitä hyvin sileästi\nvatsansa päällä, sillä naapurien ei tarvinnut saada tietää, mitä hän\nkantoi; ja hän tuli ovelle pitämään silmällä, ettei kukaan seurannut\nmummoa. Mutta tämä oli tuskin päässyt hiilikaupan kohdalle, kun hän\nkutsui hänet takaisin.\n\n-- Mummo! mummo!\n\nHän vei hänet takaisin puotiin, otti vihkimäsormuksen sormestaan ja\nsanoi:\n\n-- Ottakaa tämä mukaan, niin saamme enemmän.\n\nJa kun muori Coupeau toi hänelle kaksikymmentäviisi francia, niin hän\ntanssi ilosta. Hän kävi tilaamassa lisää kuusi litraa pulloviiniä\njuotavaksi paistin kanssa. Hän tahtoi nolata Lorilleux'läiset.\n\nJo pari viikkoa oli Coupeaulaisten hartain toivo ollut saada\nLorilleux'läiset nolatuksi. Senkin salakähmäilijöitä sekä ukko että\nakka, tosiaankin kaunis pariskunta! Eivätkös ne herjat näet\nsulkeutuneet huoneeseensa, kun heillä milloin oli jotakin herkkuruokaa\nsyötävänä, ikäänkuin he olisivat sen varastaneet? Niin, he tukkivat\nikkunan sänkypeitteellä, jotta ihmiset eivät näkisi valoa, vaan\nluulisivat heidän makaavan. Tietysti se esti ketään menemästä heidän\nluokseen; ja he ahmivat herkkunsa yksin, uskaltamatta virkkaa sanaakaan\nääneen ahtaessaan vatsansa täyteen kovalla kiireellä. Vielä\nseuraavanakaan päivänä he eivät edes tohtineet heittää kalvamiaan luita\nrikkaläjälle, koska silloin olisi saatu tietää, mitä he olivat syöneet;\nrouva Lorilleux kantoi ne kadun toiseen päähän ja heitti ne\nlokaviemärin aukkoon; eräänä aamuna Gervaise oli: yllättänyt hänet\ntyhjentämässä sinne koriaan, joka oli täynnä osterin kuoria. Mutta eipä\nne herkut näihin saitureihin tehonneet, eikös tyhjä! Laihoja\nkuippanoita he olivat siltä. Ja kaikki nämä metkut johtuivat heidän\nitsepintaisesta halustaan näyttää köyhiltä. Mutta nyt heidät kerrankin\npiti läksyttää, piti näyttää heille, että ei kitsasteltu. Gervaise\nolisi asettanut pöydän vaikka kadun poikki, jos olisi voinut,\nsaadakseen kutsua jokaisen ohikulkijan vieraakseen. Eihän rahoja ole\nkeksitty sitä varten, että ne jäisivät homehtumaan. Silloin ne ovat\nkauniita, kun ne ihka uusina kiiltävät päivänvalossa. Gervaise oli\naivan toista maata kuin Lorilleux'läiset. Milloin hänellä oli\nkaksikymmentä souta, käytti hän niitä ikäänkuin olisi tahtonut\nluulotella itsellään olevan neljäkymmentä.\n\nKattaessaan pöytää kello kolmesta lähtien muori Coupeau ja Gervaise\npuhuivat kaiken aikaa Lorilleux'läisistä. He olivat ripustaneet\nikkunaan isot uutimet, mutta kun kuumuuden tähden ovea pidettiin auki,\nniin kaikki ihmiset kulkivat kadulla ihan pöydän editse. Jokaista\npulloa, suola-astiaa ja lautasta asettaessaan pöydälle koetti kumpikin\nvaimo sovittaa siihen jonkin Lorilleux'läisille kiusallisen\ntarkotuksen. He valitsivat heille semmoisen paikan, josta hyvin voi\nnähdä koko pöydän komeuden, ja asettivat heille parhaat lautaset, hyvin\ntietäen, että posliinilautaset heitä sapettivat.\n\n-- Ei, ei, mummo, huusi Gervaise, älkää antako heille noita\nruokaliinoja! Minulla on kaksi damastiruokaliinaa.\n\n-- Hyvä on! sanoi vanha mummo; se vasta heitä harmittaa, se on varma.\n\nJa he hymyilivät toisilleen seisten kahden puolen isoa, valkoista\npöytää ja katselivat ylvästellen sille asettamiaan lautasrivejä. Pöytä\nloisti puodissa kuin kirkko keskellä kylää.\n\n-- Mitäs varten he ovat niin itaroita; jatkoi Gervaise. Tiedättehän\ntekin, että he valehtelivat viime kuussa, kun akka kertoi joka\npaikassa, että muka oli kadottanut kultaketjun pätkän viedessään sitä\nisännälleen. Ikäänkuin muka hän milloinkaan kadottaisi mitään!... Se\noli yksinkertaisesti tekosyy, saadakseen ruikuttaa surkeuttaan ja\npäästäkseen maksamasta teille sata souta.\n\n-- En minä ole nähnytkään vasta kuin kaksi kertaa koko sataa soutani,\nsanoi muori Coupeau.\n\n-- Lyödäänpäs veto, niin he keksivät ensi kuussa jonkin toisen jutun...\nSe selittää, minkä tähden he tukkivat ikkunansa, kun syövät kaniinia.\nVai mitä? Silloinhan olisi oikeus sanoa heille: »Koska teidän kerran\nkannattaa syödä kaniinia, niin voitte hyvin kyllä antaa sata souta\näidillenne». Kyllä he ovat kataloita!... Minnekäs te olisitte joutunut,\njos en minä olisi teitä ottanut meille?\n\nMuori Coupeau pudisti päätään. Sinä päivänä hän oli kokonaan\nLorilleux'läisiä vastaan Coupeaulaisten suurten päivällisten vuoksi.\nHän piti hyvästä ruuasta, juoruamisesta kastrullien ääressä ja\njuhlavalmistusten mylläkästä. Muutenkin hän oli tavallisesti sangen\nhyvässä sovussa Gervaisen kanssa. Toisin päivin taas, kun he\nriitaantuivat keskenään, mitä kyllä tapahtuu vaikka missä perheessä,\nmummo murjotti, sanoi itseään kauhean onnettomaksi, kun näin täytyi\nelää miniänsä armoilla. Hänessä mahtoi pohjalla olla kumminkin jäljellä\nhellyyttä rouva Lorilleux'tä kohtaan; olihan hän kuitenkin hänen oma\ntyttärensä.\n\n-- Tokkopahan pysyisitte niin lihavana heidän luonaan? sanoi taas\nGervaise. Eikä puhettakaan kahvista, tupakasta eikä mistään\nmakeisista!... Sanokaapas, olisivatkohan he teitä kahdella patjalla\nmakuuttaneet?\n\n-- Eipä tietenkään, vastasi muori Coupeau. Kun he tulevat sisälle, niin\nminä asetun vastapäätä ovea nähdäkseni heidän pitkän nenänsä.\n\nLorilleux'läisten pitkälle nenälle he nauroivat jo edeltä päin. Mutta\nnyt ei joudettu ristissä käsin pöytää katselemaan. Coupeaulaiset olivat\nsyöneet aamiaista hyvin myöhään, yhden tienoossa, ainoastaan vähäisen\nkylmää ruokaa, sillä uunit olivat jo käytännössä, eikä tahdottu liata\nastioita, jotka oli jo valmiiksi pesty illaksi. Neljän aikaan oli\nmolemmilla vaimoilla tulinen kiire. Hanhi oli paistumassa\nhiilikattilalla, joka oli asetettu maahan seinää vasten avonaisen\nikkunan viereen; ja elukka oli niin iso, että se töin tuskin mahtui\npaistinvartaaseen. Kierosilmä Augustine istui jakkaralla hehkuvan\nhiiloksen hohteessa ja valeli toimessaan hanhea pitkävartisella\nkauhalla. Gervaise piti huolta herneistä ja läskistä. Muori Coupeau oli\nihan päästä pyörällä niin paljosta ruokahommasta ja hyöri joka paikassa\nodottaessaan hetkeä, milloin saisi panna siankyljykset ja\nvasikkamuhennoksen lämpiämään. Viiden korvilla alkoi vieraita saapua.\nEnsin tulivat Gervaisen molemmat apulaiset, Clémence ja rouva Putois,\nkummallakin pyhävaatteet päällä, edellisellä siniset, jälkimäisellä\nmustat. Clémence kantoi geraniumia, rouva Putois heliotropia; ja\nGervaisen, jolla juuri oli kädet valkoisina jauhoista, täytyi suudella\nmoiskauttaa heitä kumpaakin, kädet selän takana. Aivan heidän\nkintereillään tuli Virginie, ja hänellä oli päällään, kuten\nvallasnaisella, kukikas musliinihame riippuvine vyönauhoineen ja hattu\npäässä, vaikka hänen ei ollut tarvinnut tulla kuin kadun poikki. Hän\ntoi ruukun punaisia neilikoita. Hän suuteli itse pesijätärtä ja puristi\nhäntä kovasti pitkillä käsivarsillaan. Vihdoin ilmestyi Boche\nrouvineen, tuoden toinen ruukun äitipuolenkukkia ja toinen resedoja.\nRouva Lerat tuli kantaen sitruunapuuta ruukussa, jonka multa oli\nliannut hänen sinipunervan merinohameensa. Kaikki nämä tulijat\nsuutelivat toisiaan ja tungeksivat kamarissa, missä kolmesta kamiinista\nja hiilikattilasta nousi tukahduttava kuumuus. Paistinpannujen pihinä\nsekottui ihmisääniin. Jonkun hame tarttui kiinni paistinvartaaseen ja\nsai aikaan koko rymäkän. Hanhenpaistista levisi niin väkevä haju, että\nse sai kaikkien sieramet laajenemaan. Ja Gervaise oli hyvin\nystävällinen, kiitteli jokaista kukista, keskeyttämättä siltä\nvasikkamuhennoksen suuruksen valmistusta, jota hän sekotti syvän\nlautasen pohjalla. Hän oli asettanut kukkaruukut puotiin pöydälle,\nottamatta pois niiden valkoisia paperikääreitä. Kukkien suloinen tuoksu\nsekottui ruuan hajuun.\n\n-- Eikö teitä saisi auttaa? sanoi Virginie. Kun minä ajattelen, että te\nolette jo kolme päivää hommanneet kaikkia näitä ruokia, ja että ne nyt\npistetään poskeen muutamassa hetkessä!\n\n-- Ka, ei suinkaan ne itsestäänkään valmistuisi! vastasi Gervaise...\nEi, älkää liatko käsiänne. Näettehän, että kaikki on valmiina. Ei puutu\nenää kuin lihakeitto.\n\nSilloin vieraat rupesivat asettumaan taloksi. Naiset panivat saalinsa\nja hattunsa sängyn päälle ja kohottivat hameensa nuppineuloilla,\netteivät helmat likaantuisi. Boche, joka oli lähettänyt takaisin\nvaimonsa porttia vartioimaan siihen asti kuin ruvettiin ruualle, työnsi\njo Clémencea silitysuunin nurkkaan ja kysyi häneltä, oliko hän arka\nkutittamiselle; ja Clémence läähätti ja vääntelihe ja kipristihe niin,\nettä liivin saumat ratkeilivat, sillä pelkkä kutittamisen ajatuskin\npani väristyksen kulkemaan pitkin hänen ruumistaan. Muut naiset olivat\nsamoin siirtyneet puotiin, etteivät olisi ruuanlaittajien tiellä, ja\nseisoskelivat pitkin seiniä pöydän ympärillä. Mutta kun keskustelu\njatkui avonaisen oven kautta, eikä oikein tahtonut kuulla, mitä\nsanottiin, niin he vähän väliä palasivat peräkamariin täyttäen huoneen\näänten sorinalla rupattaessaan Gervaisen kanssa, joka unohtui heille\nvastailemaan, höyryävä kauha kädessä. Siinä naurettiin ja laskettiin\nsukkeluuksia. Virginie sanoi olleensa syömättä kaksi päivää saadakseen\ntilaa vatsaansa. Mutta Clémence roikale vei hänestä voiton, hän kertoi\ntyhjentäneensä sisuksensa ottamalla aamulla englantilaisten tavoin\noksennuspulveria. Silloin Boche neuvoi keinon, miten saa ruuan heti\nsulamaan, nimittäin puristamalla vatsaansa oven välissä jokaisen\nruokalajin perästä. Sitäkin englantilaiset pitävät tapanaan; siten voi\nsyödä kaksitoista tuntia yhtämittaa vatsaansa väsyttämättä. Vaatiihan\ntoki kohteliaisuus syömään lujasti, kun on kutsuttu päivällisille.\nEihän vasikkaa, sikaa ja hanhea panna kissojen eteen. Kyllä emäntä sai\nolla huoleti. He aikoivat tehdä niin puhdasta jälkeä, ettei hänen\ntarvinnut edes pestä astioita seuraavana päivänä. Ja vieraat näyttivät\nkiihottavan ruokahaluaan nuuskimalla kaikkia paisteja. Viimein naiset\nrupesivat telmämään kuin pikku tytöt; he survivat toisiaan, juoksivat\nhuoneesta toiseen, niin että permanto tärisi, ja heidän hameensa helmat\nlevittivät hulmutessaan keittiön hajua joka paikkaan. He pitivät korvia\nsärkevää melua, josta naurun rämäkkä kuului sekaisin muori Coupeaun\nhakkuuraudan takutuksen kanssa, kun hän hakkasi läskiä palasiksi.\n\nJuuri kun kaikki hyppivät ja kirkuvat rajuimmillaan, ilmestyi Goujet\nkantaen sylissään komeata, valkoista ruusua, jonka runko ulottui hänen\npäänsä tasalle, ja jonka kukat sotkeentuivat hänen keltaiseen\npartaansa. Hän ujosteli astua sisälle, jääden seisomaan ovelle, ruukku\nkädessä, mutta Gervaise juoksi häntä vastaan, posket punaisina uunien\nhehkusta, ja otti ruukun hänen käsistään. Ja kun Goujet ei sittenkään\nrohjennut suudella häntä, niin täytyi Gervaisen nousta varpailleen ja\npainaa poskensa hänen huuliaan vasten. Ja poikaparka oli niin\nhämmennyksissään, että suuteli häntä silmään, ja niin kovasti, että oli\nsokaista hänet. Molemmat jäivät vavisten seisomaan vastakkain.\n\n-- Voi, herra Goujet, se on kovin kaunis, sanoi Gervaise asettaen\nruusun toisten kukkien viereen, joita kaikkia ylemmä sen komea latva\nkohosi.\n\n-- Eihän toki, eihän toki, hoki Goujet, keksimättä muuta.\n\nJa kun hän vähän rauhotuttuaan oli huokaissut syvään, ilmotti hän,\nettei tarvinnut odottaa hänen äitiään; hänellä oli leininsä. Gervaise\noli siitä hyvin pahoillaan; hän lupasi panna erikseen palasen\nhanhenpaistia, sillä hän tahtoi välttämättä, että rouva Goujet'n piti\nsaada maistaa sitä. Nyt olivat jo kaikki vieraat koolla. Coupeau\nvetelehti luultavasti lähitienoilla Poissonin kanssa, jota hän oli\nmennyt noutamaan hänen kotoaan aamiaisen jälkeen; eivät he suinkaan\nenää kaukaa viipyneet poissa, sillä he olivat luvanneet palata\ntäsmälleen kuuden aikaan. Kun lihakeittokin oli jo melkein valmista,\nniin Gervaise sanoi rouva Lerat'lle, että hänestä oli paras aika lähteä\nhakemaan Lorilleux'läisiä. Rouva Lerat kävi heti totiseksi: hän näet\noli ollut sovinnon välittäjänä ja määrännyt, miten molempain perheiden\nkeskiset asiat järjestettäisiin. Hän pani vaipan hartioilleen ja myssyn\npäähänsä ja lähti menemään jäykkänä ja tärkeän näköisenä. Sillä välin\npesijätär sekotti lihaliemeen italialaisia kokkareita virkkamatta\nsanaakaan. Vieraatkin olivat äkkiä käyneet vakaviksi ja odottivat\njuhlallisesti.\n\nRouva Lerat ilmestyi takaisin ensiksi. Hän oli kiertänyt kadun kautta,\njotta toimitus saisi juhlallisemman leiman. Hän piti kädellään puodin\novea selkosen selällään, ja rouva Lorilleux, silkkihame päällä,\npysähtyi kynnykselle. Kaikki vieraat olivat nousseet seisomaan, ja\nGervaise astui kälyään vastaan ja suuteli häntä, niinkuin oli sovittu,\nsanoen:\n\n-- Käykää sisälle. No, nyt se on lopussa, vai mitä... Koettakaamme elää\nsovussa keskenämme.\n\nJa rouva Lorilleux vastasi:\n\n-- Hartain toivoni on, että sitä kestää aina.\n\nKun hän oli tullut sisälle, niin Lorilleux pysähtyi samoin kynnykselle\nja odotti, että häntäkin suudeltaisiin, ennenkuin astui sisälle.\nKumpikaan ei ollut tuonut kukkia; he eivät olleet siihen suostuneet,\nsillä he olisivat mielestään näyttäneet liiaksi alentuvan Nilkuttajan\nedessä, jos olisivat tuoneet kukkia tullessaan ensi kerran hänen\nluokseen. Gervaise käski Augustinen tuoda kaksi viinipulloa. Sitten hän\npöydän päässä kaatoi lasit täyteen ja kutsui kaikkia ottamaan lasinsa;\nja nyt kilistettiin ja juotiin yhteinen sovinnon malja. Syntyi\näänettömyys, jokainen joi; naisetkin kallistivat lasinsa yhdellä\nsiemauksella viimeiseen tippaan asti.\n\n-- Ei mikään tee niin hyvää ennen päivällistä, selitti Boche kieltään\nmaiskauttaen. Se antaa paremmin vauhtia kuin potku takapuoleen.\n\nMuori Coupeau oli asettunut vastapäätä ovea nähdäkseen, miltä\nLorilleux'läisten naamat näyttivät. Hän nykäsi Gervaiseä hameesta ja\nvei hänet peräkamariin. Ja kumartuneina liemipadan yli he yhdessä\npuhelivat vilkkaasti hiljaisella äänellä.\n\n-- Kylläpä he saivat pitkän nokan, sanoi vanha mummo. Te ette voinut\nnähdä heitä. Mutta minä pidin heitä silmällä... Kun akka näki pöydän,\nniin voi, miten hänen naamansa vääntyi, näinikään, ja hänen suupielensä\nnousivat silmiin asti, ja mies oli tukehtua harmista, niin että täytyi\nruveta rykimään... Katsokaas heitä nyt tuolla; heidän suunsa on ihan\nkuivanut ja he pureksivat huuliaan.\n\n-- Oikein minua säälittää noin kateelliset ihmiset, sanoi Gervaise.\n\nTosiaankin Lorilleux'läiset näyttivät hullunkurisilta. Kenestäkään ei\ntietysti ole hauska tulla masennetuksi ja varsinkin perheissä, kun\ntoiset menestyvät, niin toiset siitä raivostuvat, se on luonnollista.\nMutta pitäähän toki hillitä mielensä eikä antautua naurun alaiseksi.\nMutta Lorilleux'läiset eivät jaksaneet hillitä itseään. Se kävi yli\nheidän voimainsa! He katsoivat kieroon ja nyrpistivät suutaan. Ja se\nnäkyi vielä niin selvään, että toiset vieraat heitä katselivat ja\nkysyivät heiltä, voivatko he pahoin. Koskaan eivät he voisi sulattaa\ntätä neljälletoista hengelle katettua pöytää, sen valkoista pöytäliinaa\nja edeltäpäin leikattuja leipäpalasia. Olisi luullut olevansa jossakin\nboulevardien ravintolassa. Rouva Lorilleux kävi ympäri pöydän\nkättelemässä vieraita ja katsoi lattiaan, ettei tarvitseisi nähdä\nkukkia; ja salavihkaa hän koetteli isoa pöytäliinaa tunnustellakseen,\nettä kunhan se vain ei olisi ollut ihan uusi.\n\n-- Nyt se on valmista! huusi Gervaise, ilmestyen takaisin, käsivarret\npaljaina, pienet vaaleat hiukset valloillaan ohimoilla.\n\nVieraat tungeksivat pöydän ympärillä. Kaikilla oli nälkä, ja he\nhaukottelivat ikävystyneen näköisinä.\n\n-- Kunhan isäntä tulisi kotiin, sanoi pesijätär, niin voisimme alkaa.\n\n-- Kyllä sitten soppa ennättää jäähtyä! sanoi rouva Lorilleux. Coupeau\nmyöhästyy aina. Ei olisi pitänyt, päästää häntä menemään.\n\nKello oli jo puoli seitsemän. Kaikki ruuat paloivat; hanhi paistui\nainakin liiaksi. Silloin Gervaise epätoivoissaan puhui, että pitäisi\nlähettää joku katsomaan läheisiin viinikauppoihin, eikö siellä näkyisi\nCoupeauta. Ja kun Goujet tarjoutui lähtemään, niin Gervaise tahtoi\nlähteä hänen kanssaan; Virginie, huolissaan miehestään, seurasi heitä.\nHe lähtivät kaikki paljaspäin. Seppä, jolla oli pitkä takki päällä,\ntalutti vasemmassa käsikynkässään Gervaiseä ja oikeassa Virginietä,\njoten he täyttivät koko katukäytävän. Goujet sanoi, että hän oli kuin\nies, jolla kannetaan kahta ämpäriä; ja vertaus oli heistä niin\nhullunkurinen, että heidän täytyi pysähtyä nauramaan. Ja kun he näkivät\nitsensä makkarapuodin peilistä, nauratti heitä vielä enemmän.\nMustapukuisen Goujet'n rinnalla molemmat naiset näyttivät kirjavilta\nilotytöiltä, ompelijatar ruusunkukikkaassa musliinipuvussaan ja\npesijätär valkoisessa, sinitäpläisessä karttuunihameessaan, käsivarret\npaljaina ja pieni harmaa silkkihuivi kaulaan solmittuna. Ihmiset\nkääntyivät katsomaan heidän jälkeensä, kun he arkipäivänä niin iloisina\nja pirteinä, pyhätamineissaan riensivät pitkin Poissonniers-katua\nsurvien väkijoukkoa tieltään lämpöisenä kesäkuun iltana. Mutta he eivät\njoutaneet ilvehtimään, vaan menivät suoraan jokaisen viinikaupan ovelle\nja kurkistivat sisälle, eikö näkyisi Coupeauta tiskin ääressä. Olikohan\nse peijakas mennyt Triumfiportille asti ryyppyään ottamaan? He olivat\njo kulkeneet läpi kadun yläosan ja etsineet kaikista mahdollisista\nkapakoista: _Pikku Civettestä_, joka oli kuulu viinaluumuistaan;\nmuori Baquet'n luota, joka möi Orleans'in viiniä kahdeksalla soulla\nlitran; _Perhosesta_, suustaan ranttujen ajurien tyyssijasta.\nCoupeauta ei vain näkynyt, ei kuulunut. Kun he sitten laskeusivat\nbulevardille päin ja menivät kadun kulmassa olevan François'n\nviinikaupan ohitse, pääsi Gervaiselta heikko huudahdus.\n\n-- Mikä nyt? kysyi Goujet.\n\nPesijätärtä ei enää naurattanut. Hän oli aivan kalpea ja niin\nliikutettu, että oli vähällä kaatua. Virginie ymmärsi heti kaikki\nnähdessään François'n puodissa pöydän ääressä Lantier'n rauhallisesti\nsyömässä päivällistä. Molemmat naiset veivät sepän edemmäs.\n\n-- Jalkani niukahti, sanoi Gervaise, kun hän sai puhutuksi.\n\nVihdoin kadun alapäässä he löysivät Coupeaun Poissonin seurassa ukko\nColomben Ansasta. He seisoivat keskellä miesjoukkoa. Coupeau, harmaa\npusero päällä, huusi ja huitoi hurjasti käsiään ja iski nyrkkiä\ntarjoilupöytään; Poissonilla, joka ei ollut virantoimituksessa sinä\npäivänä, oli vanha ruskea palttoo päällä, hän kuunteli tylsän\nnäköisenä, ääneti, sivellen leukapartaansa ja ruskeita viiksiään.\nGoujet jätti naiset katukäytävän reunalle, astui sisälle ja laski\nkätensä levysepän olkapäälle. Mutta kun tämä huomasi Gervaisen ja\nVirginien ulkopuolella, niin hän suuttui. Kuka hitto oli usuttanut\nnaisväen hänen kintereilleen? Mitä heillä oli täällä tekemistä? Hän ei\naikonut liikkua paikaltaan. He saivat syödä päivällissöpötyksensä\nyksinään. Saadakseen hänet rauhottumaan täytyi Goujet'n suostua\nmaistamaan heidän kanssaan jotakin; mutta sitten hän ihan kiusaa\ntehdäkseen viivytteli vielä viisi pitkää minuuttia tiskin ääressä. Kun\nhän vihdoinkin tuli, ulos sanoi hän vaimolleen:\n\n-- Tämä ei käy päinsä... Minä olen missä minä tahdon, kuuletkos!\n\nGervaise ei vastannut mitään. Hänen koko ruumiinsa vapisi. Hän oli\nluultavasti puhunut Lantier'sta Virginien kanssa, sillä tämä työnsi\nmiestään ja käski hänen käydä edeltä Goujet'n kanssa. Molemmat naiset\nasettuivat nyt levysepän kummallekin puolelle ja alkoivat jutella hänen\nkanssaan estääkseen häntä katselemasta ympärilleen. Hän oli vasta\nhiukan nousuviinassa, pikemminkin suunsa soittamisesta kuin juomisesta\nhutikassa. Kun naiset näyttivät tahtovan kulkea vasemmanpuolista\nkatukäytävää, niin hän survi heitä ja siirtyi kiusallakin\noikeanpuoliselle katukäytävälle. Säikähtyneinä he juoksivat hänen\nperästään ja koettivat asettua hänen tielleen, ettei hän näkisi\nFrançois'n ovea. Mutta Coupeau tiesi kai, että Lantier oli siellä.\nGervaise vallan tyrmistyi kuullessaan hänen murahtavan:\n\n-- Vai niin! kultaseni, siellä on sisällä eräs vanha tuttu. Älä\nluulekkaan vetäväsi minua nenästä... Jos minä vielä kerran tapaan sinut\nkeikailemassa ja heittämässä salaisia silmäniskuja!...\n\nJa hän yltyi pitämään yhä törkeämpää puhetta. Gervaise ei ollut\ntullutkaan häntä etsimään, käsivarret paljaina ja naama jauhoilla\nvalkaistuna; hän hakikin entistä henttuaan. Sitten hänet yht'äkkiä\nvaltasi hurja raivo Lantier'ta kohtaan. Se rosvo, se roisto! Hän tahtoi\npaiskata hänet katukäytävään, niin ettei hänestä jäisi kuin märkä\npilkku jäljelle. Mutta Lantier ei näyttänyt aavistavan mitään, söi vain\nverkalleen vasikanpaistiaan. Ihmisiä alkoi jo kerääntyä Coupeaun\nympärille. Vihdoin sai Virginie hänet lähtemään pois, ja heti kun oli\nkäännytty seuraavasta kadun kulmasta, hän rauhottuikin jo kokonaan.\nYhtäkaikki palattiin kotiin vähemmän iloisesti kuin sieltä oli\nlähdetty.\n\nPöydän ympärillä vieraat odottivat naamat nyrpeinä. Levyseppä kätteli\nheitä keikaillen naisten edessä, Gervaise hiukan alakuloisena puheli\npuoliääneen asettaessaan vieraita paikoilleen. Mutta yht'äkkiä hän\nhuomasi, että kun rouva Goujet ei ollut tullutkaan, rouva Lorilleux'n\nviereen jäisi yksi paikka tyhjäksi.\n\n-- Meitä on kolmetoista! sanoi hän kauhistuen, sillä hän näki siinä\nuuden todistuksen onnettomuudesta, jonka hän jo jonkun aikaa oli\ntuntenut itseään uhkaavan.\n\nNaiset, jotka jo olivat istuutuneet, nousivat paikoiltaan levottoman ja\nsuuttuneen näköisinä. Rouva Putois tarjoutui lähtemään pois, sillä\nhänen mielestään sitä ei sopinut pitää leikin asiana; muuten ruoka ei\nenää hänelle maittanutkaan, kaikki, mitä hän söisi, olisi hänelle vain\npahaksi. Boche puolestaan nauroi koko asialle, hänestä oli parempi,\nettä oli kolmetoista kuin neljätoista; kukin saisi sitä suuremman osan,\nja sillä hyvä.\n\n-- Odottakaapas! sanoi Gervaise. Kyllähän se saadaan autetuksi.\n\nJa hän pistäysi katukäytävälle ja kutsui sisälle ukko Bru'n, joka juuri\nsattui kulkemaan kadun poikki. Vanha työmies kompuroi sisälle ääneti,\nselkä köyryssä ja jäykkänä.\n\n-- Istukaapa siihen, äijä paha, sanoi pesijätär. Kai te tahdotte syödä\nmeidän kanssamme, eikö niin?\n\nUkko nyökäytti vain päätään. Saattoihan hän syödä. Se oli hänelle\nyhdentekevää.\n\n-- Ka, miks'ei hän, yhtä hyvin kuin joku toinen! jatkoi Gervaise\nhiljentäen ääntään. Eipä hän usein saakaan syödä kyllältään. Syököön\nnyt ainakin kerran vielä mielin määrin... Nyt ei meidänkään tarvitse\npitää siitä tunnon vaivoja, että ahdamme vatsamme täyteen.\n\nGoujet'a se liikutti niin, että hänen silmänsä kävivät vesikierteille.\nToiset säälittelivät ukkoa; heistä se oli hyvin paikallaan, ja he\nlisäsivät, että se tuottaisi onnea heille kaikille. Mutta rouva\nLorilleux ei näyttänyt olevan kovinkaan tyytyväinen, että oli saanut\nukon naapurikseen; hän koetti pysytellä hänestä loitolla ja mulkoili\ninhoten hänen kovettuneisiin käsiinsä ja hänen paikkaiseen,\nvirttyneeseen puseroonsa. Ukko Bru istui alla päin, nolona, tietämättä,\nmihin panna ruokaliinansa, joka oli lautasella hänen edessään. Viimein\nhän otti sen pois ja asetti koreasti pöydän reunalle. Hänen ei\njuolahtanut mieleenkään asettaa sitä polvilleen.\n\nVihdoin Gervaise kantoi pöytään lihaliemen italialaisine kokkareineen.\nVieraat tarttuivat jo lusikoihinsa, kun Virginie huomautti, että\nCoupeau taas oli hävinnyt. Ehkäpä hän oli palannut ukko Colomben luo.\nMutta tällä kertaa kaikki suuttuivat. Sekö hänen perästään juoksemaan!\nOma syynsä! Jouti jäädä kadulle, jos hänellä ei ollut nälkä. Ja kun\nviimeisiä lusikallisia kaavittiin lautasten pohjalta, ilmestyi Coupeau\ntakaisin, kukkaruukku kummassakin kainalossa, toisessa leukoija,\ntoisessa palsami. Koko pöytäseurue taputti käsiään. Coupeau asetti\nkohteliaasti ruukkunsa toisen oikealle, toisen vasemmalle puolelle\nGervaisen lasia; sitten hän kumartui häntä suutelemaan.\n\n-- Olin unohtanut sinut, eukkoseni... Mutta ei siitä mitään! Hyväthän\nme siltä olemme, varsinkin tämmöisenä päivänä kuin tänään.\n\n-- Herra Coupeau on mainion hyvällä päällä tänä iltana, kuiskasi\nClémence Bochen korvaan. Hän on saanut juuri tarpeellisen määrän\nollakseen hauskimmillaan.\n\nIsännän kohtelias käytös sai ilon palaamaan, joka jo oli ollut vaarassa\nmennä tipo tiehensä. Gervaisekin oli rauhottunut ja hymyili taas kuten\nennenkin. Lihaliemi syötiin loppuun. Sitten pantiin viinipullot\nkiertämään ja juotiin ensimäinen lasi sekottamatonta viiniä kokkareiden\nhuuhteeksi. Viereisestä huoneesta kuului lasten riitaa. Siellä oli\nEtienne, Nana, Pauline ja pikku Victor Fauconnier. Heille oli laitettu\npöytä erikseen ja varotettu heitä olemaan hyvin siivolla. Kierosilmä\nAugustine, joka piti silmällä uuneja, sai syödä sylistään.\n\n-- Äiti! äiti! huusi yht'äkkiä Nana, Augustine kastaa leipäänsä\nhanhenkastikkeeseen!\n\nPesijätär juoksi katsomaan ja yllätti kierosilmän, kun tämä juuri oli\npolttaa kitansa koettaessaan kiireesti nielaista leipäpalan, joka oli\nkokonaan kastettu kiehuvaan hanhenrasvaan. Gervaise löi häntä korvalle,\nsillä se saakelin tyttöletukka huusi, että Nana valehteli.\n\nLihakeiton jälkeen ilmestyi vasikkamuhennos, joka tarjottiin\nsalaattimaljassa, kun talossa ei ollut tarpeeksi isoa vatia. Nauruun\nvetäysivät syömämiesten suut, kun se kannettiin pöytään.\n\n-- Tässä taitaa tulla tosi eteen, arveli harvapuheinen Poisson.\n\nKello oli puoli kahdeksan. Puodin ovi oli pantu kiinni, etteivät kaikki\nnaapurit saisi kurkkia sisälle; varsinkin vastapäätä asuva pikku\nkelloseppä katsoi heihin silmät pyöreinä, niin ahnaan näköisenä,\nikäänkuin olisi tahtonut viedä heiltä palan suusta; eihän siinä käynyt\nsyöntikään. Ikkunoiden eteen ripustettujen verhojen läpi tulvasi\nhuoneeseen valkoista, tasaista, varjotonta valoa, jossa ui pöytä\nvielä hyvässä järjestyksessä olevine lautasineen ja korkeilla\npaperikauluksilla verhottuine kukkaruukkuineen; ja tämä himmeänkirkas,\nverkalleen hämärtyvä valo antoi seurueelle hienostuneen leiman.\nVirginie sen sanan keksi. Hän katseli huonetta musliiniverhoineen ja\npäätti, että se oli sievä. Kun rattailla ajettiin kadulla, niin lasit\nhyppelivät pöytäliinalla, ja naisten täytyi huutaa yhtä kovaa kuin\nmiestenkin. Mutta paljoa ei puhuttukaan, oltiin hyvin siivosti ja\nlausuttiin toisilleen kohteliaisuuksia. Coupeaulla yksin oli pusero\npäällään, sillä eihän ystävien kesken tarvitse kursailla, sanoi hän, ja\nsitäpaitsi pusero on työmiehen kunniapuku. Naisilla oli kureliivit\ntiukalla ja hiukset pomadan kanssa niin sileiksi kammattuina, että ne\nkiilsivät; herrat taas istuivat loitolla pöydästä, etukumarassa ja\nkyynäspäät koholla, etteivät vain tiputtaisi ruokaa pitkälle takilleen.\n\nKas, hitto! Jopa siinä muhennoksessa oli aikamoinen lovi. Jos kohta ei\npuhuttukaan paljoa, niin ahkeraan siltä suut kävivät. Yhä vajeni\nsalaattimalja, kun paksun, keltaisen kastikkeen seasta ongittiin\nlusikalla vasikan palasia; ja yhä niitä siinä riitti, vaikka\nsalaattimalja vaelsi kädestä käteen, ja kaikki sitä vellostelivat\nlöytääkseen siitä pieniä sieniä. Pitkät leivän pötkylät, jotka oli\nasetettu seinää vasten pystyyn syömämiesten taakse, hupenivat ihan\nsilmissä. Ja suupalojen välillä kuului lasin pohjain kilahduksia pöytää\nvastaan. Kastikkeessa oli vähän liian kova suola, tarvittiin neljä\nlitraa moisen muhennoksen huuhteeksi, joka helposti luisti kurkusta\nalas, mutta poltti kuin tulipalo vatsassa. Eikä siinä joudettu\npuhaltamaankaan, sillä siankyljykset tuotiin jo pöytään syvällä\nvadilla, suurten, pyöreiden perunain ympäröiminä, höyrypilven keskellä.\nKuului riemuhuuto. Olipa se saakelin hyvä keksintö! Kaikki siitä\npitivät. Totisesti, se se vasta ruokahalua antoi; ja jokainen seurasi\nsilmillään vatia ja pyyhki veitsensä leipäänsä ollakseen valmiina. Kun\nsitten kukin oli saanut siitä eteensä, nykäistiin toisiaan kyynäspäillä\nja puhuttiin suu täynnä. Kyljykset olivat kuin parasta voita! Se oli\npehmeätä ja samalla tukevaa syötävää, niin että sen tunsi valuvan\nsuolissaan aina saappaisiin asti. Perunat olivat makeita kuin sokeri.\nSe ei ollut liian suolaista, mutta juuri perunain tähden se vaati\nkulauksen kostukkeeksi joka minuutti. Neljä uutta pulloa avattiin.\nLautaset pyyhittiin niin puhtaiksi, ettei niitä tarvinnut muuttaa\nherneille ja läskille. Herneistä ei tullut mitään haitallisia\nseurauksia. Niitä saattoi popsia lusikallisia vain lystikseen. Ne\nolivat oikeita herkkuja, ihan kuin varta vasten naisten nautinnoksi.\nParasta koko herkussa olivat kumminkin parahultaisesti käristetyt\nläskipalaset, jotka haisivat hevosen kaviolle. Kaksi litraa riitti.\n\n-- Äiti! äiti! huusi yht'äkkiä Nana. Augustine pistää kätensä minun\nlautaselleni!\n\n-- Anna häntä korvalle äläkä siinä marise! vastasi Gervaise, joka\nparast'aikaa ahtoi suuhunsa herneitä.\n\nViereisessä huoneessa, lasten pöydässä Nana oli olevinaan emäntänä. Hän\noli itse istuutunut Victorin viereen ja asettanut veljensä Etiennen\npikku Paulinen viereen; näin he olivat olevinaan pariskuntia, jotka\nmuka olivat huvimatkalla. Alussa Nana oli tarjoillut vierailleen ruokia\nhyvin kohteliaasti, hymyillen kuin aikaihminen, mutta hänen himonsa\nläskipalasiin sai hänestä voiton, ja hän piti ne itse kaikki.\nKierosilmä Augustine, joka salaa vaani lasten ympärillä, käytti\ntilaisuutta hyväkseen kopaltaakseen kourallisen läskipalasia sillä\ntekosyyllä, että hän muka tahtoi jakaa ne kristillisemmin. Nana\nraivoissaan puri häntä ranteeseen.\n\n-- Odotappas! murisi Augustine, minä kantelen äidillesi, että sinä\nvasikkamuhennoksen jälkeen pyysit Victoria suutelemaan itseäsi.\n\nMutta rauha palasi taas, kun Gervaise ja muori Coupeau tulivat ottamaan\nhanhea paistinvartaasta. Isossa pöydässä hiukan huokaistiin, kukin\nselkäkenossa tuolillaan. Miehet aukoivat liiviensä nappeja ja naiset\npyyhkivät kasvojaan ruokaliinallaan. Ateria ikäänkuin keskeytyi.\nAinoastaan muutamilla olivat leuat yhä liikkeessä; itse edes sitä\nhuomaamatta, he yhtämittaa nieleksivät suun täydeltä leipää. Toiset\nantoivat ruuan valustua ja odottivat. Ilta alkoi vähitellen pimetä.\nPäivä sakeni ikkunaverhojen takana tuhkanharmaaksi. Kun Augustine\nasetti kaksi lamppua, yhden kumpaankin päähän pöytää, niin niiden\nkirkkaassa valossa tuli näkyviin koko sekasorto, rasvaiset lautaset ja\nkahvelit, viinin tahraama pöytäliina täynnä leivänmuruja. Väkevä\nruuanhaju oli tukehduttava. Mutta kaikki käänsivät nokkansa keittiöön\npäin, mistä kuumat höyryt tupruelivat.\n\n-- Saako teitä tulla auttamaan, huusi Virginie.\n\nHän nousi tuoliltaan ja meni viereiseen huoneeseen. Kaikki naiset\npuikkivat yksitellen hänen perästään. He kerääntyivät paistinvartaan\nympärille ja katselivat suurella jännityksellä, miten Gervaise ja\nmuori Coupeau vetivät siitä hanhen irti. Silloin kuului huuto, josta\nerotti lasten kimeät äänet ja ilohypyt. Riemusaatossa Gervaise palasi\npuotiin kantaen hanhea, käsivarret suorina ja hikiset kasvot loistaen\ntyytyväisessä hymyssä; naiset astuivat hänen jäljestään, suu naurussa\nheilläkin, ja Nana heidän takanaan, silmät seposen selällään, nousi\nvarpailleen nähdäkseen hänkin jotakin. Kun hanhi oli pöydällä muhkeana,\nkullanruskeana, mehustaan tihkuvana, ei siihen heti käyty käsiksi. Se\noli semmoinen yllätys, että koko seurue hämmästyneenä jäi äänettömäksi.\nSitä vain osoteltiin silmää iskien ja päätä nyökytellen. Peijakas sitä\nmummoa! Olipa sillä pulleat reidet ja vatsa.\n\n-- Sepä ei olekaan lihottanut itseään seiniä nuoleksimalla! sanoi\nBoche.\n\nSitten käytiin elukkaa lähemmältä tarkastelemaan. Gervaise selitti,\nettä se oli komein hanhi, minkä hän oli löytänyt Faubourg-Poissonnièren\nlintukauppiaalta; se painoi kaksitoista ja puoli naulaa hiilikauppiaan\nvaa'assa; sitä paistettaessa oli poltettu säkillinen hiiliä, ja siitä\noli saatu kolme ruukkua rasvaa. Virginie keskeytti häntä kehuakseen,\nettä hän oli nähnyt elukan paistamatonna, sitä olisi syönyt siltäänkin,\nsanoi hän, niin hienoa ja valkoista oli sen nahka, kuin mampselilla\nkonsanaan. Kaikki miehet nauraa virnottivat, ahnaasti huuliaan\nmaiskutellen. Mutta herra ja rouva Lorilleux nyrpistivät nokkaansa,\nsillä heitä harmitti nähdä moinen otus Nilkuttajan pöydällä.\n\n-- No mutta eihän sitä voi syödä kokonaisena, sanoi pesijätär viimein.\nKukas sen ottaisi leikatakseen?... Ei, en minä ainakaan! Se on kovin\niso, minua ihan pelottaa.\n\nCoupeau tarjoutui sitä palottelemaan. Sehän oli hyvin yksinkertainen\ntemppu, otti vain kiinni jaloista ja siiven tyngistä ja veti, kunnes ne\nirtautuivat; yhtä hyvät palaset siitä sai silläkin tavalla. Mutta\ntoiset panivat vastaan, ja ottivat väkisin kyökkipuukon levysepän\nkäsistä. Kaikki menisi yhdeksi moskaksi, jos hän saisi leikata. Hyvän\naikaa tuumailtiin sitten, kenelle se tehtävä uskottaisiin. Viimein\nrouva Lerat sanoi ystävällisellä äänellä:\n\n-- Kuulkaahan, annetaanpas se herra Poissonille, hän on siihen aivan\nomansa.\n\nJa kun toiset eivät näyttäneet ymmärtävän, niin hän lisäsi vielä\nimartelevammin:\n\n-- Tietysti se on herra Poissonin tehtävä, hänhän on tottunut aseita\nkäyttämään.\n\nJa hän ojensi poliisille kyökkipuukon, jota hän piti kädessään. Kaikki\nosottivat hyväksymistään tyytyväisesti nauraen. Poisson kumarsi\nsotilaallisen jäykästi ja otti hanhen eteensä. Hänen naapurinsa,\nGervaise ja rouva Boche väistyivät syrjemmäksi tehdäkseen tilaa hänen\nkyynäspäillensä. Ja hän leikkasi hitaasti, viiltäen pitkään, silmät\nkiinnitettyinä elukkaan, ikäänkuin katseellaan naulitakseen sen vatiin.\nKun hän painoi veitsensä hanheen, niin että sen luut ratisivat, huusi\nLorilleux isänmaallisessa innostuksessa:\n\n-- Ollappa siinä kasakka!\n\n-- Oletteko te tapellut kasakkain kanssa, herra Poisson? kysyi rouva\nBoche.\n\n-- En, vaan beduiinien kanssa, vastasi poliisi irrottaen toisen\nsiipipahlan. Kasakoita ei ole enää olemassakaan.\n\nSyntyi syvä hiljaisuus. Kaikki kurottivat kaulaansa seuratakseen\nveitsen liikkeitä. Poisson tahtoi hämmästyttää heitä. Yht'äkkiä hän\nviimeisellä sivalluksella leikkasi erilleen elukan takapuolen, niin\nettä peränipukka jäi pystyyn; se oli piispan hiippa. Silloin ihastus\npuhkesi ilmi. Ainoastaan entiset sotilaat osasivat niin hauskoja\ntemppuja. Mutta hanhen sisältä pullahti rasva vuotamaan tulvanaan\nammottavasta peräaukosta. Siitäkös Boche ilvehtimään:\n\n-- Antakaapas se tänne, niin minä panen sen tekemään loronsa suoraan\nsuuhuni.\n\n-- Hyi! sitä hävytöntä! huusivat naiset. Jopa pitää olla hävytön!\n\n-- En minäkään tunne toista niin inhottavaa miestä, sanoi rouva Boche,\nvielä äkäisempänä kuin toiset. Suus' kiinni, senkin!... Sinä\nturmeleisit ruokahalun kokonaiselta armeijalta... Sehän sillä on\ntarkotuksenakin, että saisi yksin syödä kaikki!\n\nSilloin Clémence toisten päivitellessä alkoi kärttää:\n\n-- Herra Poisson, kuulkaahan, herra Poisson... Säästäkää minulle\nperänipukka, säästättehän!\n\n-- Sehän lankeaa luonnostaan teidän osallenne, rakkaani, sanoi rouva\nLerat katsoen häneen veitikkamaisen pisteliäästi.\n\nHanhi oli sillä välin paloteltu. Poliisi antoi seurueen ensin ihailla\npiispan hiippaa muutaman minuutin ja järjesteli sitten palaset ympäri\nvatia. Kukin sai ottaa eteensä. Mutta naiset valittivat kuumuutta ja\npäästelivät auki liiviensä hakasia. Coupeau huusi, että kukin sai olla\nkuin kotonaan; ei tarvinnut välittää naapureista; ja hän aukasi\nkatuoven selkosen selälleen. Syöminkiä jatkettiin keskellä ajopelien\njyrinää, ohikulkijain töllistellessä sisälle katukäytävältä. Kun leuvat\nolivat levänneet ja vatsa vähän huopennut, alotettiin päivällisen\nsyönti uudestaan ja iskettiin hurjasti kiinni hanheen. Se hulluttelija\nBoche sanoi, että pelkkä odotus elukkaa paloteltaessa oli valuttanut\nhäneltä vasikkamuhennoksen ja siankyljykset pohkeisiin asti.\n\nSiinä olivat kahvelit kovassa työssä. Ei kukaan koko seurueesta\nmuistanut koskaan raskauttaneensa omaatuntoaan sellaisella\nylensyömisellä. Gervaise istua ryyhötti kyynäskolkkasillaan ja popsi\nisoja palasia valkoista lihaa, puhumatta sanaakaan, ettei vain yhtään\nsuupalaa menisi hukkaan. Goujet'a hän kumminkin hiukan kainosteli,\nhäntä hävetti näyttäytyä hänelle ahnaaksi kuin kissa. Mutta Goujet söi\nitsekin liikaa nähdessään emännän niin punakkana ruuan kimpussa. Sitä\npaitsi Gervaise oli ahnehtimisestaan huolimatta niin sievä ja hyvä! Hän\nei tosin virkkanut mitään, mutta piti kaiken aikaa huolta ukko Bru'sta\nasettaen aina hänen eteensä pehmeimmät palaset. Olipa oikein\nliikuttavaa katsoa, miten tämä ahmatti otti siiven tyngän omasta\nsuustaan antaakseen sen ukolle, jonka kita nyt oli paljolta syönnistä\nniin turtunut, ettei hän näyttänyt edes tuntevan, mitä söi, vaan nieli\nkaikki tylsistyneenä, alla päin, kunhan vain suussa oli jotakin.\nLorilleux'läiset viskasivat vihansa hanhenpaistiin; he ottivat sitä\nkolmen päivän edestä, olisivatpa tahtoneet nielaista koko vadin ja\npöydän ja puodin saadakseen Nilkuttajan yhdellä iskulla nujerretuksi.\nKaikki naiset olivat pyytäneet linnun rintakoppaa, sillä luun vierestä\noli liha makeinta. Rouva Lerat, rouva Boche ja rouva Putois\nkalusivatkin luita; muori Coupeau taas, joka piti enimmästi kaulasta,\nrepi siitä lihaa kahdella viimeisellä hampaallaan. Virginie puolestaan\nsöi mieluimmin nahkaa, kun se oli oikein ruskeaksi paistunutta, ja\nkaikki pöytätoverit, tahtoen olla kohteliaita, antoivat hänelle\nnahkansa; viimein Poisson katsoi häneen ankarasti ja käski häntä\nlopettamaan, sillä hänellä oli jo ilmankin tarpeeksi; kerrankin, kun\nVirginie oli syönyt liian paljon hanhipaistia, oli hänen vatsansa siitä\nturvonnut niin, että hänen oli täytynyt maata kaksi viikkoa vuoteen\nomana. Mutta Coupeau suuttui ja pani Virginien lautaselle hanhen reiden\nhuutaen, että jos hän ei sitä kaluaisi puhtaaksi, niin hän, piru\nvieköön, ei kelvannut mihinkään. Oliko muka kukaan milloinkaan voinut\npahoin hanhesta? Päinvastoin, se paransi pernataudit. Sitä saattoi\nsyödä ilman leipää, kuin jälkiruokaa. Hän itse olisi voinut syödä sitä\nkoko yön, ilman että siitä olisi koitunut hänelle vähintäkään haittaa;\nja näyttääkseen mahtiaan hän työnsi suuhunsa kokonaisen hanhen säären.\nSillä välin Clémence lopetti peränipukkaansa ja imeksi sitä huuliaan\nmaiskutellen ja vääntelihe naurusta, kun Boche kuiskasi hänen korvaansa\nsopimattomuuksia. Jumal'avita! kun siinä syötiin! Kun kerran oli ruuan\nääressä, niin söi häntä niin, että napa ruski. Ja kun muuten ei saa\nherkkuja haistaakaan kuin toisinaan, niin aika hölmö olisi, jos ei\nsaadessaan ahtaisi itseään korvia myöten täyteen. Ihanpa siinä vatsat\npullistuivatkin silmissä. Auki jäivät syömämiesten suut, ja rasvan\nvallassa kiilsivät leuvat ja naamat niin punaisina, että olisi luullut\nsiihen paikkaan pakahtuvan.\n\nEntäpä viini, hyvät ihmiset! Se virtasi ympäri pöytää, niinkuin vesi\nSeinessä. Ja se hupeni kuin sadekuuron synnyttämä puro janoiseen\nmaahan. Coupeau kaatoi korkealta nähdäkseen punaisen viinisäteen\nvaahtoavan; ja kun litran pullo tyhjeni niin hän leikillään käänsi sen\nalas suin ja oli lypsävinään sitä saadakseen siitä vielä jonkun tipan\nherumaan. Ja taas katkaistiin uuden neekerin kaula! Puodin nurkkaan\nkasaantuikin kuolleita neekereitä kuin tappotanterelle, kokonaiset\nröykkiöt tyhjiä pulloja, joiden päälle heitettiin roskat pöydältä. Kun\nrouva Putois pyysi vettä juodakseen, niin levyseppä suuttui ja vei itse\npois vesikarafiinit. Voiko rehellinen ihminen juoda vettä? Vai tahtoiko\nhän saada sammakoita vatsaansa? Ja lasit tyhjenivät yhdellä\nsiemauksella; yhtenä kulauksena lorahti neste alas kurkusta, kuin\nukkospäivänä sadekuuron vesi kattorännistä. Se viini, jota nyt satoi,\ntuli tynnörin pohjalta, ja mitäpä siitä, vaikka se vähän maistuikin\npuulta; kyllä siihen pian tottui. Sanokoot jesuiitat mitä tahansa,\nviinirypäleen mehu oli yhtä kaikki mainio keksintö! Koko seurakunta\nnauroi hyväksyen; sillä eihän työmies olisi voinut elää ilman viiniä;\nukko Noakki lienee istuttanutkin viinapuun levyseppiä, räätäleitä ja\nseppiä varten. Viini virkisti työssä väsyneitä ja antoi tarmoa\nvetelyksiinkin. Jos kohta se veitikka toisinaan tekikin tepposet, niin\nentäpä sitten! Mitä se muihin kuului? Ja sitä paitsi, oliko muka\nsorretulla, köyhällä, porvariston halveksimalla työmiehellä niin paljon\nilon aiheita, että häntä sopi moittia, jos hän joskus ottikin\nhienon hutikan ainoastaan sitä varten, että voisi nähdä elämän\nruusunkarvaisena. Ja esimerkiksi juuri tällä hetkellä, kukapa olisi\ntahtonut vaihtaa paikkaansa keisarinkaan kanssa? Paljon mahdollista,\nettä keisarikin oli humalassa, mutta vähät siitä, tuskinpa hän saattoi\nolla enemmän humalassa kuin he, ainakaan hänellä ei voinut olla\nhauskempi. Hiiteen ylhäisö! Coupeau ei tahtonut olla missään\ntekemisissä sen kanssa. Hänestä olivat naiset viehättäviä; hän\ntaputteli taskuaan, jossa kolme souta kilahteli, ja nauroi niin\niloisesti, kuin jos olisi mättänyt sadan soun rahoja lapiolla.\nGoujet'kin, joka tavallisesti oli niin raitis, oli hiukan liikutettu.\nBochen silmät sirrottivat tavallista pienempinä ja Lorilleux'n silmät\nkävivät haljakammiksi. Poissonin pronssinkarvaisessa sotilasnaamassa\npyörivät silmät yhä tuikeampina. He olivat jo ihan käkenä. Naisilla oli\nvasta hiukkasen tuntumusta, vaikka viini oli jo kihonnut heille\nposkiin, siksi vain, että teki mieli heittää vaatteita vähemmäksi;\ntoiset eivät olleet vielä heittäneet pois kuin kaulaliinansa, mutta\nClémence ei enää tahtonut pysyä sopivaisuuden rajoissa. Silloin\nGervaise yht'äkkiä muisti ne kuusi sinetittyä viinipulloa, jotka olivat\nunohtuneet tarjoamatta hanhen kanssa; hän toi ne pöytään ja lasit\ntäytettiin. Poisson nousi ylös, lasi kädessä, ja sanoi:\n\n-- Minä juon emännän maljan.\n\nKoko seura nousi tuoliaan kolistellen seisomaan; käsiä ojennettiin,\nlaseja kilistettiin ja kaikki huusivat yht'aikaa.\n\n-- Vielä viisikymmentä tällaista syntymäpäivää! huusi Virginie.\n\n-- Ei, ei, vastasi Gervaise liikutettuna ja hymyillen, minä tulisin\nliian vanhaksi. Uskokaa pois, vielä se tulee sekin aika, jolloin täältä\nlähtee mielelläänkin.\n\nSillä välin koko lähitienoon väestö kurkisteli sisälle avonaisesta\novesta ja otti osaa juhlaan. Ohikulkijat pysähtyivät kadulle päin\nlevenevän valovyön kohdalle ja nauroivat hyvästä mielestä nähdessään\nihmisten syövän ja juovan niin sydämen hartaasta halusta. Ajurit\nkumartuivat istuimillaan, vilkasivat katettuun pöytään ja läiskäyttäen\npiiskallaan hevostaan he päästivät jonkun sukkeluuden: »Antakaapa\nmullekin ryyppy!... Heipä hei! paksu muori, minä menen sulle kätilöä\nhakemaan!...» Ja hanhen käry levisi pitkin katua ja sai kaikkien naamat\nkirkastumaan. Sekatavarakaupan puotipojat seisoivat vastapäisellä\nkatukäytävällä ja kuvittelivat syövänsä hanhipaistia toisten mukana.\nHedelmänmyyjätär ja makkaramuija pistäysivät vähän väliä ulos puotinsa\neteen vetämään ruuan tuoksua nenäänsä ja nuoleksimaan huuliaan. Sanalla\nsanoen koko katu oli pakahtua ylensyömisestä. Vieläpä rouva Cudorgekin\nja hänen tyttärensä, viereisen sateenvarjokaupan omistajat, joita\nmuutoin ei nähnyt milloinkaan, astua tipsuttivat peräkkäin kadun poikki\nja vilkasivat salavihkaa sisälle, naamat niin punaisina, kuin jos\nolisivat olleet lettuja paistamassa. Pikku kelloseppä istui pöytänsä\nääressä, mutta työstä ei tullut mitään, sillä hän oli ihan humalassa,\nkun oli laskenut, montako litraa toiset joivat. Heidän juominkinsa\nnousi naapurien päähän! huusi Coupeau. Mitäpä syytä sitä olisikaan\nollut peitellä? Alkuun päästyään ei seurakuntaa enää hävettänyt\nnäyttäytyä pöydässä; päin vastoin he olivat siitä mielissään, ja se\nheitä vain yllytti, että ihmisiä kerääntyi heitä vesissä suin\ntöllistelemään; he olisivat tahtoneet poistaa koko seinän, siirtää\npöydän keskelle katua, ja syödä jälkiruuan ihan yleisön nenän edessä.\nKelpasipa heitä katsoakin, vai mitä? Silloinpa ei tarvinnutkaan\nitsekkäästi sulkeutua huoneeseen. Nähdessään pikku kellosepän\nvastapäätä syljeksivän Coupeau näytti hänelle kadun poikki pulloa; ja\nkun toinen nyökäytti päätään suostumuksen merkiksi, vei hän hänelle\npullon ja lasin. Välit kävivät veljellisiksi kadullaolijain kanssa.\nOhikulkijoille kohotettiin lasia ja puhuteltiin jokaista, joka näytti\niloiselta velikullalta. Mässäys levisi laajemmalle, voitti vähitellen\nalaa, niin että lopulta koko Goutte-d'Or'in kortteli haisi ruualle ja\nkaikki ihmiset pitelivät vatsaansa; elämä kävi siellä niin hurjaksi,\nikäänkuin kaikki pirut olisi laskettu valloilleen.\n\nRouva Vigouroux, hiilikauppiaan vaimo oli vähällä aikaa kulkenut monta\nkertaa edestakaisin oven editse.\n\n-- Ho-hoi! rouva Vigouroux! rouva Vigouroux! ulvoi koko seurue.\n\nHän astui sisälle hymyillen typerän näköisenä, silmät pestyinä; hän oli\nniin lihava, että liivin saumat tahtoivat ratkeilla. Miehistä oli\nhauska nipistellä häntä, sillä nipistipä häntä mistä kohdasta tahansa,\nei koskaan tuntunut luuta. Boche pyysi hänet istumaan viereensä ja\nalkoi heti salaa kopeloida hänen polveaan pöydän alla. Mutta hän oli\nsiihen niin tottunut, että hän rauhassa tyhjensi viinilasinsa, kertoen,\nettä naapurit katselivat ikkunoistaan, ja että jotkut talon asukkaista\njo alkoivat suuttua.\n\n-- Ohoh! vai semmoisia! Se on meidän asiamme, sanoi rouva Boche. Me kai\ntässä talon vartioita olemme? Niinpä me vastaammekin rauhasta...\nTulkoot vain valittamaan, kyllä me heille opetamme...\n\nPeräkamarissa oli ollut hurja tappelu Nanan ja Augustinen välillä\npaistinvartaasta, jota kumpikin oli tahtonut nuolla. Neljännestunnin\najan he olivat sitä viskelleet pitkin lattiata pitäen hirveätä rähinää.\nNyt Nana hoiteli pikku Victoria, joka oli saanut hanhen luun\nkurkkuunsa. Hän työnsi sormensa hänen suuhunsa ja pakotti häntä\nnieleksimään isoja sokeripalasia lääkkeeksi. Se ei estänyt häntä\npitämästä silmällä aikaihmisten pöytää. Hän tuli vähän päästä pyytämään\nviiniä, leipää tai lihaa Etiennelle ja Paulinelle.\n\n-- He! syö niin että halkeat! sanoi hänen äitinsä. Sittenpähän ainakin\npääsen sinusta rauhaan!\n\nLapset eivät enää jaksaneet niellä, vaan söivät kumminkin, takoen\nkahveleillaan lautasiin jonkin laulun tahdissa kiihottaakseen itseään.\n\nKeskellä tätä mellakkaa olivat kumminkin ukko Bru ja muori Coupeau\nalkaneet keskustelun. Ukko, joka ruuasta ja viinistä huolimatta pysyi\nharmaankelmeänä, puhui Krimin sodassa kuolleista pojistaan. Voi! jos\npojat olisivat eläneet, niin hänellä olisi ollut leipää joka päivä.\nMutta muori Coupeau, jonka kieli oli käynyt vähän kankeaksi, sanoi\nkumartuen hänen puoleensa: -- Ristiä ja huolta niistä on vain,\nlapsista. On, on! Minäkin näytän muka onnelliselta täällä, eikö niin?\nNiinpä niin! Mutta toisenkin kerran minä itken... Ei, älkää toivottako\nitsellenne lapsia.\n\nUkko Bru pudisti päätään.\n\n-- Ei huolita minua enää minnekään työhön, nurisi hän. Minä\nolen liian vanha. Kun minä tulen johonkin verstaaseen, niin nuoret\npilkkaavat minua ja kysyvät, että minäkö olin ollut Henrik IV:n\nkengänkiillottajana... Viime vuonna minä vielä ansaitsin kolmekymmentä\nsouta päivässä erästä siltaa maalaamalla; siinä täytyi olla selällään\ntelineillä, joiden alla joki virtasi. Siitä asti minua on ry'ittänyt...\nNyt ovat ansiot lopussa. Joka paikasta minut ajetaan ulos.\n\nHän katsoi laihoja, jäykistyneitä käsiään ja jatkoi:\n\n-- Onhan se luonnollista, kun minusta ei enää ole mihinkään. He ovat\noikeassa. Niin minäkin tekisin heidän sijassaan... Nähkääs, minun\nonnettomuuteni on siinä, etten ole kuollut. Niin, se on minun vikani.\nParasta on paneutua makaamaan ja kuolla, kun ei enää jaksa tehdä työtä.\n\n-- Tosiaankin, sanoi Lorilleux, joka oli kuunnellut, minä en käsitä,\nmiksi hallitus ei ryhdy auttamaan työn invaliideja... Minä luin siitä\nhiljattain jostakin sanomalehdestä...\n\nMutta Poisson piti velvollisuutenaan puolustaa hallitusta.\n\n-- Työmiehet eivät ole sotamiehiä, selitti hän. Iuvaliidipalatsi on\nvain sotamiehiä varten... Ei pidä mahdottomia vaatia.\n\nJälkiruoka oli tuotu pöytään. Keskellä oli temppelin muotoinen\nsavoialainen kaakku; meluunan lohkoista tehdyn kupoolin päälle oli\npistetty tekoruusu, jonka vieressä huojui rautalangan nenässä\nhopeapaperista tehty perhonen. Kaksi kumipisaraa kukan terälehtien\nvälissä oli olevinaan kastepisaroita. Siitä vasemmalla oli syvässä\nvadissa maidon seassa palanen valkoista juustoa, ja toisessa vadissa,\noikealla, oli isoja murskautuneita mansikoita joista mehu valui vadin\npohjalle. Salaattiakin oli vielä jäljellä, leveitä öljyyn kastettuja\nlehtiä.\n\n-- No, rouva Boche, sanoi Gervaise kohteliaasti, ottakaapas vielä\nvähäisen salaattia. Sehän on teidän lempiruokaanne, kyllähän minä sen\ntiedän.\n\n-- Ei, kiitoksia, ei, minä olen jo ihan kaulaa myöten täynnä, vastasi\nportinvartijan muija.\n\nPesijätär kääntyi nyt Virginien puoleen, mutta tällekään ei enää\npitänyt.\n\n-- Ihan todella, minä olen niin täynnä, sanoi hän, etten saisi\nsuupalakaan enää mahtumaan sisääni.\n\n-- No, koettakaahan kumminkin, sanoi Gervaise hymyillen. Aina sitä joku\npieni reikä löytyy. Salaattia voi kyllä syödä vaikka ei ole\nnälkäkään... Ette kai aijo sen antaa joutua hukkaan?\n\n-- Voittehan te huomenna syödä sen sokerin kanssa, sanoi rouva Lerat,\nse on vielä parempaa sokerin kanssa.\n\nNaiset huokasivat syvään katsellessaan säälien salaattivatia. Clémence\nkertoi kerran syöneensä kolme kimppua krassia aamiaiseksi. Mutta rouva\nPutois vei voiton hänestäkin, hän söi kokonaisia kupusalaatin päitä\nsemmoisenaan kastaen niitä ainoastaan suolaan. Kaikki olisivat voineet\nelää pelkällä salaatilla ja olisivat jaksaneet syödä niitä kokonaisia\nvadillisia. Ja tämä keskustelu auttoi naisia syömään salaatin loppuun.\n\n-- Minä lähden tästä niitylle ja kaivan kuopan vatsalleni, sanoi\nportinvartijan muija, suu täynnä.\n\nJälkiruokaa pidettiinkin vallan leikin asiana. Eihän sitä tarvinnut\nottaa lukuunkaan. Se tuli tosin hiukan myöhään, mutta se ei tehnyt\nmitään. Pitihän sitä kuitenkin toki hyväillä sitäkin. Vaikka olisi\ntäytynyt räjähtää kuin pommin, niin eihän saattanut olla maistamatta\nmansikoita ja kaakkua. Sitäpaitsi ei ollut mitään kiirettä,\njoudettiinhan tässä istumaan vaikka koko yö. Ajan kuluksi täytettiin\nlautaset mansikoilla ja valkoisella juustolla. Miehet sytyttivät\npiippunsa, ja kun sinetityt viinipullot olivat tyhjenneet, otettiin\ntaas litrat esille ja juotiin viiniä tupakoidessa. Mutta Gervaiseä\npyydettiin heti leikkaamaan savoialaista kaakkua. Poisson, joka aina\noli kohtelias nousi seisomaan, otti ruusun ja ojensi sen emännälle,\ntoisten paukuttaessa käsiään. Gervaisen täytyi kiinnittää se\nnuppineulalla rintaansa, vasemmalle, sydämmen puolelle. Sitä tehdessä\nperhonen lepatteli kaiken aikaa.\n\n-- Mitä hittoa, sanoi Lorilleux, joka juuri oli tehnyt mainion\nkeksinnön, mehän syömme teidän silityspöydältänne!... Tokkopa sen\nääressä lie ennen näin ankarasti tehtykään työtä!\n\nTällä ilkeällä pilapuheella oli suuremmoinen menestys. Samansuuntaisia,\nsattuvia sanansutkauksia alkoi tulla satamalla. Clémence ei pistänyt\nsuuhunsa yhtään lusikallista mansikoita sanomatta, että hän lämmitti\nrautojaan. Rouva Lerat väitti, että juusto haisi tärkille, ja rouva\nLorilleux murahti hampaittensa välistä, että ei ollut hullumpaa pistää\nrahat poskeensa semmoisella kiireellä samoilta laudoilta, joiden päällä\nniitä oli niin suurella vaivalla hankittu. Syntyi hirveä naurun ja\nhuudon rähäkkä.\n\nMutta yht'äkkiä kova ääni vaati kaikkia vaikenemaan. Boche oli noussut\nylös ja retkutellen ruumistaan hän veikeän näköisenä alotti laulun:\n_Rakkauden tulivuori eli Nahkapoika naisten vallottaja_.\n\n    Blavin ma olen, vallottaja naisten...\n\nMyrskyisillä hyvähuudoilla otettiin vastaan ensimäinen värssy. Niin,\nnyt pantiin lauluksi! Jokaisen piti laulaa jokin laulu. Se oli kaikista\nhauskinta. Ja yhden laulaessa toiset loikoivat kyynäskolkkasillaan\npöytää vasten tai selkä kenossa tuolillaan nyökytellen päätään\nparhaissa paikoissa ja ottivat kulauksen kertaussäkeiden kohdalla.\nBoche, peijakas, oli koko mato esittämään leikillisiä lauluja. Hän\nolisi saanut karafiinitkin nauramaan, kun hän matki nahkapoikaa, sormet\nharrallaan ja hattu takaraivolla. Heti _Rakkauden tulivuoren_\njälkeen alkoi hän laulaa _Follebichen paronitarta_, joka oli hänen\nparas valttinsa. Päästyään kolmanteen värssyyn hän kääntyi Clémencen\npuoleen ja lauloi venyttäen tahtia imelällä äänellä:\n\n    Paronitar sai vierahia,\n    Sai neljä neitosiskoaan;\n    Yks tumma, toiset vaalevia\n    Niin kaunihisti katsovia\n    Kahdeksin silmin kaikkiaan.\n\nSilloin koko seurakunta haltioissaan yhtyi kertaussäkeisiin. Miehet\npolkivat tahtia kantapäillään ja naiset takoivat veitsillä lasien\nreunaan. Kaikki hoilottivat:\n\n    Saakuri! kuka maksaa pois\n    Nyt ryypyt rois ... nyt ryypyt rois ... rois ... rois...\n    Saakuri! kuka maksaa pois\n    Nyt ryypyt roistojoukon!\n\nPuodin ikkunat helisivät ja musliiniverhot häilyivät laulajain äänen ja\nankaran puhalluksen voimasta. Sillä välin oli Virginie jo kolmasti\npistäytynyt ulkona ja palatessaan kumartunut hiljaa kuiskaamaan jotakin\nGervaisen korvaan. Kun hän kolmannen kerran tuli sisälle keskellä\nkovinta mellakkaa, sanoi hän hänelle:\n\n-- Hän on yhä vielä François'n luona ja on lukevinaan sanomalehteä...\nAivan varmaan siinä on piru merrassa.\n\nHän puhui Lantier'sta. Häntä hän sillä tavalla kävi väijymässä.\nJokaisesta uudesta sanomasta Gervaise kävi totiseksi.\n\n-- Onko hän humalassa? kysyi hän Virginieltä.\n\n-- Ei, vastasi ompelijatar. Hän on rauhallisen näköinen. Mutta se minua\njuuri huolestuttaa. Mitä varten hän viipyy viinikaupassa, jos hän on\nrauhallinen?... Herra Jumala! kunhan vain ei mitään tapahtuisi!\n\nPesijätär tuli hyvin levottomaksi ja pyysi häntä olemaan vaiti.\nYht'äkkiä oli syntynyt syvä hiljaisuus. Rouva Putois oli noussut ylös\nja lauloi _Hyökkäyksen_. Vieraat katsoivat häneen ääneti ja\nhartaina; Poissonkin oli pannut piippunsa pöydän reunalle paremmin\nkuullakseen. Lyhyt silittäjätär seisoi jäykkänä ja raivostuneen\nnäköisenä, kasvot kalpeina mustan myssyn alla: hän ojensi vasemman\nnyrkkinsä eteenpäin voitonvarmalla ylpeydellä, ja hänen äänessään oli\npontta enemmän kuin olisi luullutkaan, kun hän ärjyi:\n\n    Mer'rosvo kurjamieli\n    Jos meitä ahdistaa,\n    Niin hänet turma nieli\n    Hän armoa ei saa.\n    Hei, pojat, tykkein luoksi!\n    Yl' laitain rommi juoksi.\n    Noin mastonuoriin vaan\n    Mer'rosvot roikkumaan!\n\nSiitä oli leikki kaukana. Mutta, vie sua pojat! semmoistahan se oli\ntodellisuudessakin. Poisson, joka oli matkustanut merellä, nyökytteli\npäätään osottaakseen, että kuvaus oli yksityiskohtia myöten onnistunut.\nMuuten sen kyllä tunsi, että tämä laulu oli juuri rouva Putois'n\nluonteen mukainen. Coupeau kumartui kertomaan, miten rouva Putois oli\neräänä iltana Poulet-kadulla antanut ympäri korvia neljälle miehelle,\njotka tahtoivat häväistä häntä.\n\nSillä välin Gervaise toi muori Coupeaun auttamana kahvin pöytään,\nvaikka toiset vielä söivät savoialaista kaakkua. Hänen ei annettu\nistuutua, vaan huudettiin että nyt oli hänen vuoronsa. Hän koetti\nvastustella; hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hän näytti\nalakuloiselta; toiset jo kysyivät, että voiko hän pahoin\nhanhipaistista. Silloin hän lauloi: _Oi! nukkua mun suokaa!_\nheikolla ja lauhkealla äänellä; kun hän pääsi kertaussäkeeseen, jossa\ntoivotetaan nukkujalle kauniita unia, hän melkein ummisti silmänsä, ja\nhänen kostea katseensa harhaili pimeälle kadulle päin. Heti hänen\nlopetettuansa Poisson tervehti naisia jyrkästi kumartaen ja alotti\njuomalaulun, _Ranskan viinit_. Mutta hän lauloi kuin oven sarana;\nainoastaan viimeinen, isänmaallinen värssy meni kuulioihin, sillä\npuhuessaan kolmivärisestä lipusta hän kohotti lasinsa korkealle ja\nlopetti laulun kaatamalla kurkkuunsa koko lasin. Sitten seurasi\nromanssi toisensa perästä; rouva Bochen barcarolessa puhuttiin\nVenetsiasta ja gondoliereistä, rouva Lorilleux'n bolerossa Sevillasta\nja andalusiattarista, ja Lorilleux johtui aina Arabian tuoksuihin asti\npuhuessaan tanssiatar Fatiman lemmenseikkailuksista. Rasvaisen pöydän\nympärillä, jossa ilma oli paksua ylensyöneiden ihmisten hengityksestä,\navautui kultaisia taivaanrantoja, vilahti ohitse norsunluunvalkoisia\nkauloja ja sysimustia kiharapäitä, suudelmia vaihdettiin kuutamossa\nkitaroiden soidessa, bajadeerit sirottivat liidellessään helmiä ja\nkalliita kiviä; ja miehet imeskelivät tyytyväisinä piippuaan, ja\nnaisilla oli suu autuaallisessa nautinnon hymyssä; nykyhetkestä\ntiedottomina luulivat kaikki olevansa jossakin kaukana hengittämässä\nhyvänhajuisia tuoksuja. Kun Clémence alkoi ääntään värisyttäen\nkujertaa: _Tehkää pesänne_, niin sitäkin kuunneltiin suurella\nmieltymyksellä; sillä se muistutti mieliin maaseudun pikku lintuineen;\ntanssit metsikön varjossa ja hunajakukkaiset nurmikot, sanalla sanoen\nsen, mitä näki Vincennes'in metsässä kun sinne mentiin huviretkelle\nkaniinipaistia syömään. Virginie palautti leikillisen mielialan\nlaulamalla _Pikkiriikkisen ryypyn_; hän matki marketanttimuijaa,\ntoinen käsi puuskassa, ja taivuttaen toisen kätensä rannetta hän oli\nkaatavinaan ryyppyä lasiin. Siitä innostuttiin niin, että pyydettiin\nmuori Coupeauta laulamaan _Hiirtä_. Vanha mummo kieltäytyi,\nväittäen unohtaneensa koko renkutuksen. Kumminkin hän alotti ohuella,\nsärkyneellä äänellään; ja hänen ryppyinen naamansa, jossa pienet,\nvilkkaat silmät kiiluivat, alleviivasi kaikki kaksimieliset paikat\nhänen laulaessaan, miten Liisa mampseli säikähti nähdessään hiiren ja\nkietoi hameensa helmat tiukasti kinttujensa ympärille. Koko pöytä\nnauroi; naisetkaan eivät voineet pysyä totisina, vaan vilkuivat\nkiiluvin katsein naapureihinsa; eikä se oikeastaan ollutkaan mikään\nruokoton laulu, siinä ei ollut yhtään sopimatonta sanaa. Mutta Boche,\njoka tahtoi näyttää, miten se hänestä oli ymmärrettävä, leikki\nhiirisillä pitkin hiilikauppiaan muijan pohkeita. Siitä olisi voinut\nseurata pahempaakin, mutta Gervaise iski silmää Goujet'lle, ja tämä sai\ntoiset kunnioittavaisesti vaikenemaan laulamalla jymybassollaan\n_Abd-el-Kaderin hyvästijätön_. Olipa sillä miehellä kerrassaan\nkomea ääni! Se lähti hänen tuuheasta, keltaisesta parrastaan kuin\nvaskisesta pasuunasta. Kun hän kajahutti »Oi kumppanini jalo!»\ntarkottaen soturin mustaa tammaa, niin pamppailivat kuulijain sydämet,\nja hänelle taputettiin käsiä malttamatta loppuakaan odottaa, niin\nkovasti hän oli huutanut.\n\n-- No nyt on teidän vuoronne, vaari Bru! sanoi muori Coupeau.\nLaulakaapas tekin laulunne. Vanhat laulut ovat kumminkin kaikista\nkauneimpia.\n\nKaikki kääntyivät nyt vanhuksen puoleen ja koettivat houkutella ja\nrohkaista häntä laulamaan. Hänen liikkumattomissa kasvoissaan, jotka\nolivat kuin parkittua nahkaa, oli tylsistynyt ilme, kun hän katsoi\nihmisiin, eikä hän näyttänyt ymmärtävän mitään. Häneltä kysyttiin\nosasiko hän _Viisi vokaalia_. Mutta hän painoi päänsä alas; ei\nmuistanut enää. Kaikki vanhankansan laulut olivat menneet sekaisin\nhänen pääkopassaan. Kun jo aiottiin jättää hänet rauhaan, näytti\njotakin muistuvan hänen mieleensä, ja ontolla äänellä alkoi hän\nhöpistä:\n\n    Tuu la laa, tuu la laa,\n    Tuu la, tuu la, tuu la laa!\n\nHänen kasvonsa elostuivat; nämä kertaussäkeet herättivät hänessä\nvarmaankin muiston aikoja sitten menneistä iloista, joista hän yksin\nnautti, ja lapsellisella ihastuksella hän kuunteli yhä heikkenevää\nääntään.\n\n    Tuu la laa, tuu la laa,\n    Tuu la, tuu la, tuu la laa!\n\n-- Kuulkaahan, tuli Virginie supattamaan Gervaisen korvaan, taas minä\nkävin siellä. En saanut ilman rauhaa... No niin! Lantier on lähtenyt\npois François'n luota.\n\n-- Ettekö tavannut häntä ulkopuolella? kysyi pesijätär.\n\n-- En, minä kuljin kiireesti, enkä tullut katselleeksi ympärilleni.\n\nMutta Virginie, joka juuri sattui katsomaan ulos, vaikeni äkkiä, ja\nhäneltä oli vähällä päästä huuto.\n\n-- Voi, Herra Jumala!... Hän on tuolla, vastapäätä, katukäytävällä; hän\nkatsoo tänne.\n\nGervaise aivan tyrmistyi ja uskalsi vain hät'hätää vilkaista sinne\npäin. Ihmisiä oli kerääntynyt kadulle laulua kuuntelemaan.\nSekatavarakaupan puotipojat, makkarakauppiaan vaimo ja pikku kelloseppä\nseisoivat ryhmässä, kuin mitäkin näytäntöä katsomassa. Siellä oli\nsotamiehiä, pitkätakkisia herroja, kolme pientä, viiden tai kuuden\nvuoden vanhaa tyttöä, jotka pitivät toisiaan kädestä kiinni hyvin\ntotisina, ihmeissään. Ja aivan oikein, siellä seisoi Lantier eturivissä\nkuunnellen ja katsellen rauhallisen näköisenä. Totta tosiaan, siinä\nvasta oli röyhkeä mies. Gervaise tunsi kylmän väristyksen nousevan\njaloistaan aina sydämeensä saakka, eikä hän enää uskaltanut\nhievahtaakaan, ukko Bru'n jatkaessa:\n\n    Tuu la laa; tuu la laa\n    Tuu la, tuu la, tuu la laa!\n\n-- Eikö mitä! äijä paha, jo riittää! sanoi Coupeau. Osaatteko te sen\nkokonaan?... Saatte laulaa sen toisen kerran, kun meillä on liian\nhauska.\n\nToiset nauroivat. Ukko lopetti siihen paikkaan, katsoi himmeillä\nsilmillään ympäri pöytää ja vaipui tylsän näköisenä takaisin omiin\nmietteisiinsä. Kahvi oli juotu ja levyseppä oli taas käskenyt tuomaan\nviiniä. Clémence oli uudestaan alkanut syödä mansikoita. Vähäksi aikaa\nlaulu taukosi, puhuttiin eräästä naisesta, joka aamulla oli löydetty\nhirtettynä viereisestä talosta. Nyt tuli rouva Lerat'n vuoro, mutta\nhänen täytyi ensin valmistautua. Hän kastoi ruokaliinansa kulman\nvesilasiin ja kostutti sillä ohimoitaan, sillä hänellä oli kovin kuuma.\nSitten hän pyysi pisaran viinaa, ja juotuaan sen hän kauvan aikaa\npyyhki huuliaan.\n\n-- _Jumalan lapsi_, sanoi hän, laulanko ma Jumalan lapsen?\n\nJa pitkä, miesmäinen leski, jolla oli luiseva nenä ja kulmikkaat\nhartiat kuin santarmilla, alkoi laulaa.\n\n    Laps orpo, jonka emo hylkää, suojan\n    Pyhällä paikalla saa ainian\n    Hänt' ohjaa, kaitsee silmä suuren luojan.\n    Laps orpo laps on hyvän Jumalan.\n\nVärähytellen ääntänsä muutamissa sanoissa hän laulaa uilotteli\npitkäveteisesti, pää kallellaan ja silmät taivasta kohti; oikeata\nkättään hän heilutti rintansa edessä ja painoi sitä sydämelleen\nliikutetun näköisenä. Silloin Gervaise, jota Lantier'n läsnäolo\nkiusasi, ei jaksanut pidättää kyyneleitänsä, hänestä tuntui kuin laulu\nolisi kuvannut hänen tuskaansa, kuin hän itse olisi ollut se\nhyljätty orpolapsi, jonka Jumala otti turviinsa. Clémence, joka jo oli\nhyvin humalassa, purskahti itkeä nyyhkyttämään, hänen päänsä painui\npöydän reunaa vasten ja hän tukahutti nikotuksensa pöytäliinaan.\nVärisyttävä hiljaisuus vallitsi. Naiset olivat ottaneet esille\nnenäliinansa ja pyyhkivät silmiään, pää pystyssä, pitäen kunnioinaan\nmielenliikutustaan. Miehet, pää kumarassa, tuijottivat yhteen kohti\neteensä, silmiään räpytellen. Poissonin henkeä ahdisti, ja hän puri\nhammasta niin kovasti, että piipun varresta paloja lohkeili, joita hän\nsyljeksi lattialle, taukoamatta kumminkaan tupakoimasta. Bochen käsi\noli jäänyt hiilikauppiaan vaimon polvelle, mutta tuntien epämääräistä\ntunnonvaivaa ja kunnioitusta hän ei enää häntä nipistellyt; kaksi isoa\nkyyneltä valui pitkin hänen poskiaan. Kaikki nämä mässääjät istuivat\njäykkinä kuin itse korkea oikeus ja laakeina kuin lampaat. Viini se nyt\ntihkui heidän silmistään! Kun kertaussäe alkoi uudestaan entistään\nvenytetympänä ja ruikuttavampana, niin kaikilta luonto putosi, ja he\nalkoivat ääneensä itkeä köllötellä ja päästelivät auki näppejään,\nliikutuksesta pakahtumaisillaan.\n\nMutta Gervaise ja Virginie eivät enää saaneet silmiään käännetyksi\nvastapäiseltä katukäytävältä. Rouva Bochelta, joka nyt myöskin huomasi\nLantier'n, pääsi heikko huudahdus nyyhkytysten lomassa. Silloin kaikki\nkolme alkoivat tahtomattaankin vaihtaa hätääntyneitä katseita. Herra\nJumala! jos Coupeau sattuisi kääntymään ja näkisi hänet. Siitä se vasta\nverinen rytäkkä nousisi! Ja he pitivät sellaista peliä keskenään, että\nviimein levyseppä kysyi heiltä:\n\n-- Mitä te siinä töllistelette?\n\nHän kumartui katsomaan ja tunsi Lantier'n.\n\n-- Perkele! tämä on jo liikaa, murahti hän. Se saatanan roisto! se\nlurjus... Ei, tämä on jo liikaa, tästä täytyy tulla loppu...\n\nJa kun hän nousi ylös kiroten ja uhkaillen, niin Gervaise pyysi häntä\nhiljaisella äänellä rauhottumaan.\n\n-- Kuule, minä rukoilen sinua... Pane pois veitsi... Pysy paikoillasi,\nälä lähde tekemään tuhoja. Virginien täytyi ottaa häneltä pois veitsi,\njonka hän oli ottanut pöydältä. Mutta hän ei saanut häntä estetyksi\nlähtemästä ulos ja lähestymästä Lantier'ta. Muut vieraat olivat niin\nkasvavan liikutuksensa vallassa, etteivät huomanneet mitään, vaan\nitkivät yhä kovemmin rouva Lerat'n laulaessa sydäntävihlovan\ntunteellisesti:\n\n    Hän, orpo, hyljättynä kulki,\n    Ei hänen ääntään kuulleet muut\n    Kuin tuuli sekä metsän puut.\n\nViimeinen säe häipyi kuulumattomiin kuin myrskyn viimeinen valittava\nhenkäys. Rouva Putois, joka juuri oli juomassa, tuli siitä niin\nliikutetuksi, että häneltä kaatui viinilasi pöytäliinalle. Sillä välin\nGervaise istui kuin jähmettyneenä painaen nyrkkiään suulleen, ettei\nhuuto pääsisi, ja peloissaan räpyttäen silmäluomiaan, hän odotti minä\nhetkenä hyvänsä näkevänsä toisen miehistä murhattuna kaatuvan keskelle\nkatua. Virginie ja rouva Boche seurasivat myöskin mitä suurimmalla\njännityksellä asiain menoa. Coupeauhon vaikutti raitis ulkoilma\näkiksestään niin voimakkaasti, että hän oli lentää istualleen katuojaan\ntahtoessaan hyökätä Lantier'n päälle. Tämä oli vain väistynyt syrjään,\nkädet housun taskussa. Ja molemmat miehet alkoivat haukkua toisiaan\nvasten naamaa, varsinkaan levyseppä ei säästänyt sanojaan, hän\nsanoi Lantier'ta saatanan siaksi ja uhkasi tehdä sylttyä hänen\nsisälmyksistään. Puotiin kuului kovaäänistä, kiivasta rähinää ja näkyi\nhurjistuneita liikkeitä, ikäänkuin he olisivat tahtoneet vääntää\nsijoiltaan toistensa käsivarret. Gervaise oli mennä tainnoksiin ja pani\njo silmänsä kiinni, sillä sitä kesti liian kauan ja hän luuli heidän\njoka hetki olevan repimäisillään silmät toistensa päästä, niin\nlähekkäin he seisoivat nenät vastakkain. Mutta kun Gervaise ei vähään\naikaan kuullut mitään, niin hän aukasi taas silmänsä ja ällistyi aivan\nnähdessään heidät rauhallisesti juttelemassa keskenään.\n\nRuikuttavalla, itkunsekaisella äänellä alotti rouva Lerat uutta värssyä\n\n    Puol' elotonna aamun tullen\n    Poloinen lapsi löydettiin.\n\n-- Kaikenkinlaisia hylkiöitä niitä on naistenkin joukossa! sanoi rouva\nLorilleux suosionosotusten keskellä, Gervaise, Virginie ja rouva Boche\nkatsoivat toisiinsa. Eihän siitä tainnut sen pahempaa tullakaan?\nCoupeau ja Lantier juttelivat edelleen katukäytävällä. He haukkua\nnapostelivat vielä toisiaan, mutta ystävällisesti. Äänen sävyssä oli\nhyväilyn vivahdusta, vaikka he sanoivat toisiaan »perhanan\npässinpääksi». Kun ihmiset rupesivat heihin katsomaan, niin he alkoivat\nhiljakseen kävellä vierekkäin edestakaisin, pitkin talon sivua. Heidän\nkeskustelunsa oli hyvin vilkasta. Äkkiä Coupeau näytti suuttuvan\nuudestaan, ja toinen estelevän, kursailevan. Viimein levyseppä työnsi\nLantier'ta ja pakotti hänet puoliväkisin tulemaan puodin ovelle.\n\n-- Minä vakuutan, että teen sen hyvästä sydämestä, huusi hän. Te juotte\nlasin viiniä... Miehet on aina miehiä, vai mitä? Ainahan järkimiehet\nvoivat sovussa elää...\n\nRouva Lerat lopetti viimeisen kertaussäkeen, ja kaikki naiset yhtyivät\nsiihen nenäliinojaan hypistellen:\n\n    Laps orpo laps on hyvän Jumalan.\n\nLaulajattarelle taputettiin kovasti käsiä, ja hän istuutui ollen\nolevinaan vallan näännyksissä. Hän pyysi jotakin juotavaa, sillä hän\npani liian paljon tunnetta tämän laulun esitykseen, niin että hän aina\npelkäsi saavansa hermokohtauksen. Kaikkien silmät sillä välin\nkiintyivät Lantier'hen, joka rauhallisesti oli istuutunut Coupeaun\nviereen ja söi jo savoialaisen kaakun tähteitä, joita hän kastoi\nviinilasiin. Paitsi Virginietä ja rouva Bochea ei kukaan tuntenut\nhäntä. Lorilleux'läiset vainusivat tosin, että jotakin oli hullusti\npäin; mutta kun heillä ei ollut siitä mitään vannaa tietoa, niin he\neivät muuta voineet tehdä kuin näyttää loukkaantuneilta. Goujet, joka\noli huomannut Gervaisen mielenliikutuksen, katsoi karsaasti uuteen\ntulokkaaseen. Kun syntyi kiusallinen äänettömyys, niin Coupeau sanoi\nmuitta mutkitta:\n\n-- Hän on muudan vanha tuttava.\n\nJa kääntyen vaimonsa puoleen hän jatkoi:\n\n-- Kuulehan, käyppäs katsomassa, eiköhän siellä vielä olisi hiukan\nlämmintä kahvia.\n\nGervaise katsoi vuoron perään toiseen ja toiseen aivan tyhmistyneenä.\nEnsin, kun hänen miehensä oli työntänyt sisälle hänen entisen\nrakastajansa, oli hän puristanut päänsä nyrkkiensä väliin, yhtä\nvaistomaisesti kuin kovalla rajusäällä aina ukkosen jyrähtäessä. Se ei\ntuntunut hänestä mahdolliselta, hän odotti seinien sortuvan ja\nmurskaavan alleen ihmiset. Mutta sitten, kun hän näki miesten istuvan,\nilman että edes musliiniverhotkaan liikahtivat, tuntui hänestä äkkiä\nkoko asia vallan luonnolliselta. Hän oli luultavasti syönyt vain hiukan\nliiaksi hanhipaistia. Se kai se esti häntä selvästi ajattelemasta.\nSuloinen raukeus herpasi hänet, ja hän vaipui pöytää vasten, jaksamatta\nmuuta halutakaan, kuin että saisi olla rauhassa. Herrainen aika! Mitäpä\nhäntä suotta panemaan sydämelleen, kun kerran toisetkaan eivät olleet\nmillänsäkään, ja kun asiat näyttivät selviävän itsestäänkin, niin että\nkaikki olivat tyytyväisiä? Hän nousi ylös mennäkseen katsomaan, oliko\nvielä kahvia jäljellä.\n\nPeräkamarissa lapset jo nukkuivat. Kierosilmä Augustine oli kiusannut\nheitä koko ajan, kun jälkiruokaa syötiin, ryöstänyt heiltä mansikat ja\npelotellut heitä hirveillä uhkauksilla. Nyt hän oli hyvin kipeänä,\nistua kyykötti pienellä jakkaralla, naama ihan kalpeana, eikä puhunut\nmitään. Lihavan Paulinen pää oli vaipunut Etiennen olkapäätä vasten,\njoka nukkui hänkin nojaten pöydän reunaan. Nana istui sängynedusmatolla\nVictorin vieressä, jota hän puristi itseään vasten, käsivarsi\ntaivutettuna hänen kaulansa ympäri; hän torkkui silmät kiinni, ja hoki\nyhtä mittaa heikolla äänellä:\n\n-- Äiti hoi, minuun koskee ... äiti hoi, minuun koskee...\n\n-- Oma syynsä! mutisi Augustine, jonka pää nuokkui sinne tänne;\nhe ovat pöhnässä kaikki tyyni, he joivat ja räyhäsivät ihan kuin\naikaihmisetkin.\n\nNähdessään Etiennen sai Gervaise uuden kohtauksen. Hänen sydäntään\nkouristi, kun hän ajatteli, että pojan isä oli siinä ihan vieressä\nsyömässä kaakkua eikä ollut edes osottanut haluavansa syleillä lastaan.\nHän oli jo vähällä herättää Etiennen viedäkseen hänet Lantier'n syliin.\nSitten hänestä taas tuntui parhaalta, että asiat saivat rauhassa\nselvitä itsestään. Olisi tietenkin ollut sopimatonta häiritä toisten\nruokarauhaa. Hän palasi puotiin kahvipannuineen ja kaasi siitä lasin\nLantier'lle, joka muuten ei näyttänyt välittävän hänestä ensinkään.\n\n-- Nytkö se on sitten minun vuoroni, sopersi Coupeau tahmealla äänellä.\nTietysti, herkut viimeiseksi... No niin, minä laulan teille: _Sit' on\nporsas vaan!_\n\n-- Hyvä, hyvä! _Sit' on porsas vaan!_ huusi koko seurakunta.\n\nRäyhinä alkoi uudestaan, Lantier oli unohdettu. Naiset varustivat\nreilaan lasinsa ja veitsensä säestääkseen kertaussäettä. Naurettiin jo\nedeltäpäin levysepälle, joka siinä oikoi sääriään vekkulimaisen\nnäköisenä. Matkien vanhan akan säräjävää ääntä hän lauloi!\n\n    Aamuin mullin mallin multa\n        Ain' on sydänala\n    Tuo, sanon, rannasta, poika kulta,\n        Neljän lantin kala!\n    Koko tunnin hän kuhnii tiellä,\n        Sitten tullessaan\n    Aamuryyppyni tullaa vielä:\n        Sit' on porsas vaan!\n\nJa naiset takoivat lasejaan ja toistivat kuorossa hirmuisella riemun\nremakalla.\n\n        Sit' on porsas vaan!\n        Sit' on porsas vaan!\n\nIloon yhtyi nyt koko Goutte-d'Or'in katu. Koko kortteli lauloi\n_Sit' on porsas vaan!_ Kelloseppä, sekatavarakaupan puotipojat,\nmakkarakauppiaan vaimo ja kasvismuija, jotka kaikki osasivat\nlaulun, huusivat yhteen ääneen _Sit' on porsas vaan!_ ja lyödä\nläimäyttelivät toisiaan iloa korottaakseen. Totisesti, koko katu oli\nlopulta humalassa. Pelkkä Coupeaulasta tulviva juomingin höyry pani\nkadulla olijat juhlatuulelle. Ja myöntää täytyy, että sisällä olijatkin\nalkoivat jo olla pahanpäiväisesti päissään. Päihtymys oli vähitellen\nnoussut ensimäisestä viinilasista lähtien, joka oli juotu lihaliemen\njälkeen, ja nyt se oli ylimmillään. Kaikki ulvoivat ja kirkuivat\nsavuavien lamppujen punaisessa hohteessa. Tämä hillitön huuto ja\nremakka voitti viimeisten, kadulla vierivien ajopelienkin jyrinän.\nKaksi poliisia, jotka luulivat siellä olevan ilmi kapinan, juoksivat\nkatsomaan; mutta huomatessaan Poissonin he ymmärsivät yskän,\nnyökäyttivät päätään ja lähtivät verkalleen astumaan rinnatusten pitkin\nmustaa taloriviä,\n\nCoupeau oli tullut tähän värssyyn:\n\n    Viime pyhänä iltapuolla\n        Tervehdin Tinette setää,\n    Joll' on Pikku-Villettessä tuolla\n        Virkana lantaa vetää.\n    Kirsikanluita -- onkos tapaa --\n        Kotimatkallaan\n    Haki hän kierien keskellä rapaa:\n        Sit' on porsas vaan!\n        Sit' on porsas vaan!\n\nSilloin kajahti lauhkeaan, tyyneen yöilmaan sellainen ulvonta, että\nkoko talo tärisi; ja ulvojat itse paukuttivat itselleen käsiään, sillä\nei ollut ajattelemistakaan voida ulvoa kovemmin.\n\nEi kukaan koko seurueesta saanut koskaan muistissaan tarkalleen\nselvitetyksi, mitenkä juhla oli päättynyt. Se vain oli varmaa, että se\noli tapahtunut sangen myöhään, sillä ei yhtään kissaakaan ollut enää\nliikkunut kadulla. Paljon mahdollista kumminkin, että oli tanssittu\npöydän ympäri piiritanssia. Kaikki oli hukkunut kellertävään sumuun,\njossa punaisia haamuja oli hypellyt, suut korvia myöten naurussa. Se\noli myöskin varma, ettei viinin juonnilla ollut lopulta ollut mitään\nmäärää; sitä vain epäiltiin, että joku oli koiruuksissaan pannut suolaa\nlaseihin. Lapset olivat luultavasti itse riisuneet päältään ja menneet\nyksin makuulle. Seuraavana päivänä rouva Boche kehui antaneensa\nBochelle pari aimo korvapuustia jossakin nurkassa, jossa tämä oli liian\nläheltä puhutellut hiilikauppiaan muijaa; mutta Boche, joka ei\nmuistanut mitään, väitti sitä ilkeäksi valheeksi. Siitä olivat kaikki\nkumminkin yksimielisiä, että Clémencen käytös oli ollut niin\nsopimatonta, että mokomata naikkosta ei olisi pitänyt kutsuakkaan. Hän\noli lopuksi näyttänyt kaikki mitä hänellä oli, ja oli ruvennut voimaan\nniin pahoin, että oli kokonaan turmellut toisen musliiniuutimista.\nMiehet olivat toki menneet kadulle; Lorilleux ja Poisson olivat\ntuntiessaan vatsansa kapinoivan juosseet aina makkarapuodin kohdalle\nasti. Aina se näkyy, kuka on saanut hyvän kasvatuksen. Niinpä toiset\nnaiset rouva Putois, rouva Lerat ja Virginie olivat kuumuuden käydessä\nsietämättömäksi pistäytyneet peräkamariin riisumaan päältään\nkureliivinsä; olipa Virginie heittäytynyt vähäksi aikaa vuoteelle\nestääkseen pahoinvoinnin seurauksia. Sitten oli seurakunta vähitellen\nalkanut sulaa, toiset olivat huvenneet toistensa jälkeen, saattaneet\nensin toisiaan ja sitten yksitellen häipyneet pimeille kaduille.\nViimeksi oli vielä kuulunut Lorilleux'n pariskunnan kiivasta riidan\nrähäkkää ja ukko Bru'n surullisen yksitoikkoista »tuu-la-laa,\ntuu-la-laa», Gervaise muisteli Goujet'n ruvenneen itkeä nyyhkyttämään\nlähtiessään: Coupeau oli yhä laulaa hoilotellut: Lantier oli\nluultavasti viipynyt loppuun asti, sillä Gervaise oli vieläkin\ntuntevinaan henkäyksen hiuksissaan, mutta hän ei osannut sanoa, oliko\nse Lantier'n vai kuuman yöilman henkäys.\n\nMutta kun rouva Lerat ei ollut uskaltanut yksin palata Batignollesiin\nasti tähän aikaan yöstä, niin oli sängystä otettu patja, joka oli\nhänelle levitetty yhteen puodin nurkkaan, kun ensin oli pöytä työnnetty\nsyrjään. Siinä hän nukkui päivällisen tähteiden keskellä ja\nCoupeaulaisten maatessa humalataan hautomassa oli muudan talon\nkissoista puikahtanut sisälle avonaisesta ikkunasta ja nakerteli kaiken\nyötä hanhen luita terävillä hampaillaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSeuraavana lauvantaina Coupeau ei tullut kotiin päivälliseksi, vaan\npalasi vasta kymmenen tienoissa tuoden mukanaan Lantier'n. He olivat\nolleet yhdessä Thomas'n ravintolassa Montmartrella syömässä lampaan\nsorkkia.\n\n-- Et saa torua, eukkoseni, sanoi levyseppä. Näethän, että me olemme\nolleet kohtuullisia... Hänen seurassaan ei toki vaaraa olekkaan; hän\njohtaa toisen suoraan oikealle tielle.\n\nJa hän kertoi, kuinka he olivat tavanneet toisensa Rochechouart'in\nkadulla. Päivällisen jälkeen hän oli pyytänyt Lantier'ta _Mustan\nkeilan_ kahvilaan maistamaan jotakin, vaan tämä oli tarjouksen\nhylännyt sanoen, että kun oli naimisissa siivon ja kunniallisen naisen\nkanssa, niin ei pitänyt viertää kaikissa kapakoissa. Gervaise kuunteli\nhiukan hymyillen. Eihän hän toki aikonutkaan torua; eikä hän olisi\nkehdannutkaan. Syntymäpäivästään lähtien hän kyllä oli varonut entisen\nrakastajansa jolloinkin käyvän uudestaan häntä katsomassa; mutta tähän\naikaan vuorokaudesta, juuri maatamenon aikaan, miesten äkillinen tulo\noli hämmästyttänyt häntä; ja vapisevin käsin hän sitoi ylös hiuksensa,\njotka olivat valuneet hänen kaulalleen.\n\n-- Kuulehan, jatkoi Coupeau, kun Lantier oli niin hienotuntoinen, ettei\nulkona tahtonut mitään maistaa, niin etköhän sinä antaisi meille\nryyppyä?... Ainakin me sen hyvin ansaitsemme!\n\nGervaisen apulaiset olivat jo aikoja sitten lähteneet pois. Muori\nCoupeau ja Nana olivat jo makuulla. Silloin Gervaise, joka miesten\ntullessa oli jo ollut panemassa luukkuja kiinni, jätti oven vielä auki\nja toi työpöydän nurkalle laseja ja pullon pohjalla vähän konjakkia.\nLantier jäi seisomaan ja vältteli puhutella suorastaan Gervaisea. Mutta\nkun tämä kaatoi hänen lasiinsa, hän kumminkin sanoi:\n\n-- Rouva on hyvä ja panee minulle vain yhden pisaran.\n\nCoupeau katsoi heihin ja puhui suunsa puhtaaksi. Mitäs he siinä\njoutavaa kursailivat! Menneisyyshän oli ollutta ja mennyttä. Jos\npitäisi vihaa yhdeksin, kymmenin vuosin, niin lopultahan ei tulisi\nkenenkään kanssa toimeen. Itse hän ainakaan ei pannut mitään\nhampaanrakoon! Ja toisekseen, tiesihän hän, kenen kanssa hän oli\ntekemisissä, kunnon naisen ja kunnon miehen kanssa, jotka olivat\nvanhoja ystäviä. Hän oli ihan huoleti, sillä hän tunsi heidän\nvilpittömyytensä.\n\n-- Aivan niin ... aivan niin ... hoki Gervaise katsoen maahan,\nymmärtämättä itsekään, mitä sanoi.\n\n-- Hän on sisar nyt, ainoastaan sisar! sopersi Lantier vuorostaan.\n\n-- Paiskatkaa kättä, piru vieköön! huusi Coupeau, ja annetaan palttua\nsille, mitä ihmiset sanovat! Kellä on sydän oikealla paikallaan, sillä\non paljon lystimpi olla kuin miljoonain omistajilla. Minä ainakin\nasetan ystävyyden etusijaan, sillä ystävyys on ystävyys, eikä mikään\nkäy sen yli.\n\nHän iski nyrkillään sydänalaansa niin liikutetun näköisenä, että\ntoisten täytyi häntä tyynnyttää. Kaikki kolme kilistivät lasejaan\nääneti ja ottivat ryypyn. Gervaise voi nyt rauhassa katsoa Lantier'ta,\nsillä juhlailtana hän oli nähnyt hänet ikäänkuin sumun läpi. Hän oli\nlihonut ja pyöristynyt ja hänen säärensä ja käsivartensa olivat käyneet\npaksuiksi ja raskaiksi lyhyeen vartaloon verraten. Mutta hänen\nkasvoissaan oli vielä säilynyt kauniita piirteitä huolimatta\ntyhjäntoimituksen tuottamasta turpeudesta; ja kun hän aina hoiti\nhyvästi ohuita viiksiään, niin hän näytti juuri kolmenkymmenenviiden\nvuoden vanhalta niinkuin hän olikin. Tänään hänellä oli päällään\nharmaat housut ja tummansininen palttoo, kuin hyvälläkin herralla, ja\npyöreä hattu päässä; olipa hänellä kellokin ja hopeaiset kellonperät,\njoista riippui muistiksi saatu sormus.\n\n-- Täytyy tästä jo lähteä, sanoi hän. Minä asun siellä hiidessä asti.\n\nHän oli jo kadulla menossa, kun levyseppä kutsui hänet takaisin ja\npyysi häntä pistäytymään katsomassa, kun milloin matka sattui sinne\npäin. Sillävälin Gervaise, joka huomaamatta oli pujahtanut toiseen\nhuoneeseen, palasi sieltä työntäen edessään Etienneä, joka oli\npaitahihasillaan ja silmät unisina. Poika hymyili ja hieroi silmiään.\nMutta huomattuaan Lantier'n hän jäi ujona seisomaan ja alkoi vavista ja\nlevottomasti vilkua äitinsä ja Coupeaun puoleen.\n\n-- Etkö tunne tätä herraa, kysyi levyseppä. Poika painoi päänsä alas\neikä vastannut mitään.\n\nSitten hän hiukan nyökäytti päätään sen merkiksi, että hän tunsi\nherran.\n\n-- No, älä siinä toljota, vaan mene suutelemaan häntä.\n\nLantier odotti vakavana ja tyynenä. Kun Etienne viimein rohkaisihe\nhäntä lähestymään, niin hän kumartui ja ojensi molemmat poskensa\nsuudeltaviksi; sitten hän itsekin suudella moiskautti poikaa otsalle.\nSilloin tämä uskalsi katsoa isäänsä. Mutta yht'äkkiä hän purskahti\nitkuun ja juoksi kelteisillään tiehensä kuin hullu. Coupeau torui häntä\nja haukkui häntä metsäläiseksi.\n\n-- Se tulee mielenliikutuksesta, sanoi Gervaise, itsekin kalpeana ja\nvavisten.\n\n-- Hän on kyllä hyvin helläluonteinen ja kiltti tavallisesti selitti\nCoupeau. Minä olenkin kasvattanut häntä ankarasti, saattepa nähdä...\nKyllä hän vielä tottuu teihin, vaikka hän alussa vähän vierastaa...\nOlipa se jo yksistään tämän pojankin vuoksi tarpeen, että saatiin\nrikkoutuneet välit korjatuksi, vai mitä? Meidän olisi oikeastaan\npitänyt tehdä se jo aikoja sitten, sillä minä antaisin ennemmin leikata\npääni poikki, kuin estäisin isää näkemästä poikaansa.\n\nSen johdosta hän esitti, että lopetettaisiin konjakkipullo. Kaikki\nkolme kilistivät uudestaan. Lantier'ta ei mikään hämmästyttänyt, vaan\nhän pysyi kaiken aikaa erittäin tyynenä. Osottaakseen puolestaan\nkohteliaisuutta levysepälle hän tahtoi ennen lähtöään välttämättä\nauttaa häntä sulkemaan puotia. Sitten hän pudisti pölyä käsistään ja\ntoivotti talonväelle hyvää yötä.\n\n-- Maatkaapa rauhassa. Minä koetan saada kiinni omnibusin... Kyllä minä\npian tulen uudestaan.\n\nTästä illasta lähtien Lantier näyttäytyi usein Goutte-d'Or'in kadulla.\nHän ilmestyi vain kuin levyseppä oli kotona, kysyi hänen vointiaan jo\novella tullessaan, ja oli pistäytyvinään sisälle yksinomaan hänen\ntähtensä. Sitten hän istuutui ikkunaa vasten, aina palttoo päällä,\nparta ajettuna ja tukka kammattuna, ja jutteli kohteliaasti, niin että\nkäytöksestä päättäen olisi luullut hänen saaneen hyvänkin kasvatuksen.\nSiten Coupeaulaiset saivat vähitellen tietää yksityiskohtia hänen\nelämästään. Kahdeksan viime vuoden ajalla hän oli jonkun aikaa ollut\nhattutehtaan johtajana, ja kun häneltä kysyttiin, minkä tähden hän oli\nsiitä luopunut, ei hän vastannut suoraan, vaan rupesi puhumaan eräästä\nkelvottomasta yhtiömiehestä, joka oli kotoisin samalta seudulta kuin\nhänkin. Se kanalja oli naisineen hävittänyt koko liikkeen. Mutta hänen\nentinen isännyytensä oli vielä huomattavissa koko hänen olennossaan\nikäänkuin aateluutena, josta hän ei enää voinut luopua. Alituiseen hän\nsanoi olevansa tekemäisillään jonkin loistavan kaupan, useat\nhattutehtailijat aikoivat muka uskoa liikkeensä ja äärettömät varansa\nhänen haltuunsa. Sitä odottaessaan hän ei tehnyt kerrassaan mitään,\nkäveli vain päivää paistattamassa, kädet taskussa, kuin isokin herra.\nJos hän milloin valitti ja joku uskalsi mainita hänelle jonkin tehtaan,\njohon tarvittiin työmiehiä, niin hän hymähti sääliväisesti, hänen ei\ntehnyt mieli kuolla nälkään raataessaan toisten hyväksi. Ei se peijakas\nkumminkaan, kuten Coupeau sanoi, elänyt pelkästään kauniista ilmasta.\nHän oli ovela veitikka, joka kyllä osasi pitää huolta itsestään, ja\nkaippa hän harjotti jotakin keinottelua, koskapa hän aina oli niin\nhyvinvoivan näköinen ja koskapa hänen kannatti pitää valkoisia\nliinapaitoja ja herrastella hienoilla kravateilla. Eräänä aamuna\nlevyseppä oli nähnyt hänet kiillotuttamassa kenkiään Montmartren\nbulevardilla. Asian oikea laita oli se, että Lantier, joka oli hyvin\nsuulas puhumaan muista, vaikeni tai valehteli, kun tuli puhe hänestä\nitsestään. Hän ei tahtonut edes sanoa, missä hän asui. Ei, hän majaili\nerään tuttavan luona, siellä hiidessä asti, kunnes hän löytäisi jonkin\nhyvän paikan: ja hän kielsi ihmisiä käymästä luonaan, koska hän ei muka\nkoskaan ollut kotonaan.\n\n-- Paikkoja saisi vaikka kymmenittäin, selitti hän usein. Mutta ei\nmaksa vaivaa mennä verstaisiin, joissa ei viihdy vuorokauttakaan...\nEräänäkin maanantaina menin Championin luo, Montrongelle. Illalla\nChampion rupesi kiusaamaan minua politiikalla; hänellä ei ollut samoja\nmielipiteitä kuin minulla. No niin, tiistaiaamuna minä läksin pois,\nsillä orjuuden aika on jo ohitse, enkä minä tahdo myödä itseäni\nseitsemästä francista päivässä.\n\nMarraskuun alkupuoli oli käsissä. Lantier toi orvokkikimppuja, joita\nhän kohteliaasti jakeli Gervaiselle ja hänen molemmille apulaisilleen.\nVähitellen hän rupesi käymään tiheämpään, viimein melkein joka päivä.\nHän näytti tahtovan vallottaa koko talon ja koko korttelin. Aluksi hän\nvietteli puolelleen Clémencen ja rouva Putois'n, joille hän iän\nerotuksesta välittämättä osotti mitä hartainta huomaavaisuutta.\nKuukauden kuluttua molemmat työnaiset häntä jumaloivat, Bochelaiset,\njoita hän kävi tervehtimässä heidän porttikamarissaan, olivat siitä\nkovasti mielissään ja kehuivat hänen kohteliaisuuttaan pilviin asti.\nMitä Lorilleux'läisiin tuli, niin he saatuaan tietää, kuka se herra\noli, joka oli tullut nimipäiville jälkiruokaa syötäessä, syytivät\nGervaiselle silmät, korvat täyteen haukkumisia, siitä että tämä ilkesi\ntuoda kotiinsa entisen rakastajansa. Mutta kerran Lantier kävi heidän\nluonaan ja teki heihin niin hyvän vaikutuksen tilaamalla heiltä ketjut\neräälle tuttavallensa naiselle, että he pyysivät häntä istumaan ja\npitivät luonaan kokonaisen tunnin, ihastuneina hänen puhetaitoonsa:\nvieläpä heitä ihmetytti, mitenkä niin hieno mies oli voinut elää\nNilkuttajan kanssa. Lopulta eivät hatuntekijän käynnit Coupeaulassa\nloukanneet enää ketään, vaan tuntuivat luonnollisilta; siihen määrään\nhänen oli onnistunut saavuttaa koko Goutte-d'Or'in kadun suosio. Goujet\nyksin pysyi synkkänä. Jos hän oli siellä, kun toinen tuli, niin hän\nlähti pois päästäkseen tekemästä tuttavuutta hänen kanssaan.\n\nMutta huolimatta siitä, että kaikki tuhlailivat suosiotaan Lantier'lle,\nasui kumminkin Gervaisen mielessä ensimäisten viikkojen kuluessa\nalituinen levottomuus. Hän tunsi sydänalassaan samaa poltetta kuin\naikaisemmin, Virginien uskoessa hänelle salaisuuksiaan. Hänen pelkonsa\njohtui siitä, että hän epäili voimainsa pettävän, jos Lantier\nyllättäisi hänet jonakin iltana yksinään ja yrittäisi suudella häntä.\nHän ajatteli liian paljon Lantier'ta; tämä täytti liiaksi hänen koko\nolentonsa. Mutta vähitellen hän rauhottui nähdessään, miten siivo hän\noli. Lantier ei edes katsonut häntä silmiin, eikä koskenut häneen\nsormenpäilläänkään, kun toiset kääntyivät selin. Sitä paitsi Virginie,\njoka näytti lukevan hänen ajatuksensa, nuhteli häntä hänen rumien\najatustensa tähden. Mitä hän vapisi? Eihän siivompaa miestä voinut\ntavatakaan. Totisesti hänellä ei ollut enää mitään pelättävää. Ja\neräänä päivänä ompelijatar toimitti niin, että Gervaise ja Lantier\njoutuivat kahden istumaan erääseen nurkkaan, ja käänsi puheen\ntunteisiin. Lantier selitti vakavalla äänellä ja valiten sanansa, että\nhänen sydämensä oli kuollut, että hän tästä lähin tahtoi uhrata itsensä\nyksinomaan poikansa hyväksi. Hän ei koskaan puhunut Claudesta, joka yhä\nvielä oli Etelä-Ranskassa. Hän suuteli Etienneä otsalle joka ilta,\nmutta ei tiennyt, mitä sanoa hänelle, jos poika jäi hänen luokseen, ja\nunohti hänet pian ja rupesi puhumaan roskaa Clémencen kanssa. Silloin\nGervaise tyyntyi, tunsi menneisyyden kuolevan itsessään. Lantier'n\nläsnäolo kulutti hänestä Plassansin ja Boncoeur'in hotellin muistot.\nKun hän näki hänet alituiseen, ei hän enää hänestä uneksinut. Tunsipa\nhän jonkinlaista inhoakin ajatellessaan heidän entistä suhdettaan. Se\noli lopussa, kerrassaan lopussa. Jos Lantier milloin uskaltaisi pyytää\nhäneltä mitään sellaista, niin hän antaisi hänelle pari korvapuustia\nvastaukseksi tai ilmottaisi siitä miehelleen. Ja taas hän ilman\ntunnonvaivoja ajatteli Goujet'n hellää ystävyyttä, joka hänestä tuntui\nsanomattoman suloiselta.\n\nTullessaan eräänä aamuna työhuoneeseen Clémence kertoi tavanneensa\nedellisenä iltana yhdentoista tienoossa herra Lantier'n kävelemässä\nkäsikynkässä erään naisen kanssa. Hän puhui siitä hyvin karkein\nsanoin ja ilkkuvalla äänenpainolla, nähdäkseen, minkä vaikutuksen\nse teki emäntään. Niin, herra Lantier oli kävellyt Notre-Dame de\nLoretten kadulla; nainen oli valkoverinen, yksi noita bulevardien\npilalle kulutettuja narttuja, joilla on takapuoli paljaana\nsilkkihameen alla. Ja hän oli seurannut heitä piloillaan. Narttu oli\nkäynyt makkarapuodissa ostamassa raakkuja ja kinkkua. Sitten La\nRochefoucauld'n kadulla herra Lantier oli jäänyt katukäytävälle talon\neteen nokka pystyssä odottamaan, kunnes tyttö, joka yksin oli mennyt\nsisälle, antoi hänelle ikkunasta merkin, että hän sai tulla perästä.\nMutta vaikka Clémence lisäili juttuunsa kainostelemattomia selityksiä,\nniin Gervaise silitti vain tyynesti valkoista hametta. Toisinaan vain\nhänen suupielensä vetäytyivät hiukan hymyyn. Provençelaiset, sanoi hän,\nolivat kaikki vallan hulluja naisten perään; heidän piti saada niitä,\nvaikka mikä olisi ollut: he olisivat penkoneet niitä itselleen vaikka\nrikkatunkiosta. Ja kun Lantier illalla saapui, niin Gervaise vain\nnauroi Clémencelle, kun tämä kiusotteli hatuntekijää hänen vaalealla\nhentullaan. Muuten Lantier näytti olevan mielissään siitä että hänet\noli huomattu. Mitäpäs siitä! Se oli vain muudan entinen ystävätär, jota\nhän vielä toisinaan kävi tapaamassa, kun se ei ketään häirinnyt; hyvin\nhieno tyttö, jolla oli huonekalut palissanderipuusta; ja hän luetteli\nhänen entisiä rakastajiaan kreivin, fajanssitehtailijan ja erään\nnotariuksen pojan. Hän rakasti naisia, jotka käyttävät hajuvesiä. Hän\ntoi juuri Clémencen nenän alle nenäliinansa, johon tyttö oli pannut\nhajuvettä, kun Etienne tuli sisälle. Silloin hän heti taas tekeytyi\ntotiseksi, suuteli lasta ja lisäsi, että ei se merkinnyt mitään,\nvaikka hän toisinaan vähän ilvehtikin, sillä hänen sydämensä oli\nkuollut. Gervaise, joka oli kumartunut työnsä yli, nyökäytti\npäätään hyväksyvästi. Ja Clémencen oli kärsittävä rangaistus\npahankurisuudestaan, sillä hän oli kyllä tuntenut, miten Lantier, joka\nei ollut olevinaan niinä miehinäkään, jo pari kolme kertaa oli\nnipistänyt häntä, ja hän oli pakahtua kateudesta, kun hän ei haissut\nmyskille niinkuin bulevardin narttu.\n\nKun kevät tuli, niin Lantier, joka jo kokonaan kuului talonväkeen,\nrupesi tuumimaan, että hänen pitäisi päästä asumaan samaan\nkaupunginosaan, jotta olisi lähempänä ystäviään. Hän tahtoi kalustetun\nhuoneen jossakin siistissä talossa. Rouva Boche, vieläpä Gervaisekin\ntekivät minkä suinkin voivat löytääkseen sen hänelle. Etsittiin\nläpeensä kaikki läheiset kadut, mutta hän ei vähään tyytynytkään,\nhänellä piti olla iso piha ja huone ensimäisessä kerroksessa, sanalla\nsanoen kaikki mukavuudet, mitä voi ajatella. Ja nykyään hän oli joka\nilta Coupeaulassa ja näytti mittailevan kattojen korkeutta ja tutkivan,\nmiten huoneet olisivat sijotettavat. Juuri sellaisen asunnon hän olisi\ntahtonut. Ei hän toki muuta olisi pyytänytkään, vaan olisi ollut\ntyytyväinen, jos olisi saanut tyyssijan tässä rauhallisessa ja\nlämpimässä pesässä. Sitten hän joka kerran lopetti tutkimuksensa tällä\nlauseella:\n\n-- Teillä on tässä sentään saakelin mukava asunto!\n\nEräänä iltana, kun hän oli siellä syönyt päivällistä ja jälkiruuan\naikana sanonut tavallisen lauseensa, Coupeau, joka oli alkanut häntä\nsinutella, huusi hänelle äkkiä:\n\n-- Jääkkinpäs meille, vanha veikko, jos mielesi tekee... Kyllä tässä\nsovitaan...\n\nJa hän selitti että kamarista, jossa likaisia vaatteita säilytettiin,\nsaataisiin puhdistamalla sangen siisti huone. Etienne saisi maata\npuodissa, johon hänelle pantaisiin patja lattialle, ja sillä hyvä.\n\n-- Ei, ei, sanoi Lantier, en minä voi siihen suostua. Se häiritseisi\nteitä liiaksi. Tiedänhän minä, että te teette tarjouksenne hyvästä\nsydämestä, mutta tulisi liian kuuma, kun kaikki oltaisiin päällekkäin.\nSitäpaitsi jokaisella pitää olla vapautensa. Minun täytyisi kulkea\nteidän huoneenne läpi, eikä se aina taitaisi olla hauskaa teistäkään.\n\n-- Sit' on koko peijakas! sanoi levyseppä läkähtymäisillään naurusta ja\ntakoi nyrkillään pöytään selvitelläkseen ääntään. Aina hänellä vain on\ntuhmuuksia mielessä!... Mutta, kyllähän siihen keino tiedetään,\nhiidessä! Siinä kamarissahan on kaksi ikkunaa. No, ei muuta kuin\nrevitään toisen alta seinä pois maata myöten, niin siitä saadaan ovi.\nSilloin, ymmärrätkös, sinä pääset sisälle pihan kautta, ja saammehan\nme, jos hyväksi näemme, tukkia vielä tämän väliovenkin. Silloin ei\ntarvitse nähdä ei kuulla toisistaan mitään, ja kumpikin saa olla\nkotonaan rauhassa.\n\nSyntyi äänettömyys. Hatuntekijä mutisi:\n\n-- Niin! sillä tavalla, voisihan se käydä päinsä... Mutta en minä\nsittenkään, minä olisin liiaksi teidän tiellänne.\n\nHän vältti katsoa Gervaiseen, mutta odotti nähtävästi, ennenkuin tahtoi\nsuostua, että tämäkin sanoisi jotakin. Gervaise oli kovasti harmissaan\nmiehensä ehdotuksesta; ajatus, että Lantier tulisi asumaan heille, ei\ntosin sinänsä loukannut eikä juuri saattanut levottomaksi; mutta se\nhänet pani arvelemaan, mihin hän saisi sijotetuksi likaiset vaatteet.\nLevyseppä kuvaili vielä, mitä etuja siitä olisi kummallekin.\nViidensadan francin hyyry oli aina tuntunut hiukan paljolta. No niin!\nLantier maksaisi heille valmiiksi kalustetusta huoneesta kaksikymmentä\nfrancia kuussa; se ei kävisi kalliiksi hänelle, ja se auttaisi heitä\nhyyrynmaksussa. Coupeau lisäsi vielä, että hän otti hankkiakseen heidän\nvuoteensa alle suuren laatikon, johon koko korttelin likaiset vaatteet\nmahtuivat. Silloin Gervaise alkoi epäröidä ja näytti kysyvän\nkatseellaan neuvoa muori Coupeaulta, jonka Lantier oli voittanut\npuolelleen jo kuukausia sitten tuomalla hänelle karamellejä\nyskänlääkkeeksi.\n\n-- Ette te toki meitä häiritseisi, sanoi Gervaise viimein.\nVoitaisiinhan se jollakin tavalla järjestää...\n\n-- Ei, kiitoksia, ei, toisti hatuntekijä. Te olette liian ystävällisiä,\nenkä minä tahdo käyttää väärin teidän hyväntahtoisuuttanne.\n\nNyt ei Coupeau sietänyt enempää. Aikoiko hän vielä kauvankin siinä\nkursailla? Johan hänelle sanottiin, että tarjous tehtiin hyvästä\nsydämestä! Hänhän teki heille siinä palveluksen, pitihän hänen se\nymmärtää! Sitten hän raivoisella äänellä huusi:\n\n-- Etienne, Etienne!\n\nPoika oli nukkunut pöytää vasten. Hän nosti päätään kavahtaen pystyyn.\n\n-- Kuule, sano hänelle että sinä tahdot ... niin tälle herralle ...\nsano hänelle oikein kovasti: Tahdon!\n\n-- Tahdon! sopersi Etienne vielä unen toreissaan.\n\nKaikki purskahtivat nauramaan. Mutta Lantier sai pian takaisin vakavan\narvokkuutensa, häh puristi Coupeaun kättä pöydän ylitse sanoen:\n\n-- Minä suostun... Tapahtuuhan se molemminpuolisen ystävyyden nimessä,\nvai kuinka? Niin minä suostun pojan tähden.\n\nJo seuraavana päivänä, kun talonomistaja, herra Marescot oli tullut\nviettämään tunnin Bochelaisten porttikamarissa, meni Gervaise puhumaan\nhänelle asiasta. Ensin tämä näytti levottomalta, kielsi jyrkästi ja\nsuuttui, ikäänkuin olisi tahdottu jaottaa maan tasalle puolet hänen\ntaloaan. Mutta tarkastettuaan juurta jaksain kaikki paikat ja\ntöllisteltyään ilmaan nähdäkseen, etteivät vain ylemmät kerrokset siitä\nsortuisi, hän kumminkin lopulta antoi suostumuksensa, mutta sillä\nehdolla, ettei siitä hänelle tullut mitään kustannuksia; ja\nCoupeaulaisten täytyi allekirjottaa paperi, jossa he sitoutuivat\nvuokra-aikansa loppuessa panemaan kaikki paikat entiseen kuntoonsa.\nSamana iltana levyseppä toi mukanaan kirvesmiehen, puusepän ja\nmaalarin, hauskoja tovereita, joiden piti sukaista tämä pikku tehtävä\ntyöpäivänsä päätyttyä Coupeaulaisia auttaakseen. Uuden oven paikoilleen\npaneminen ja huoneen siistiminen eivät kuitenkaan menneet alle\nsatakunnan francia ottamatta lukuun, mitä viini maksoi, jolla työtä\nkostutettiin. Levyseppä sanoi sälleille, että hän maksaisi heille\nmyöhemmin sillä rahalla, minkä hän saisi vuokralaisensa ensimäisestä\nhyyrin maksusta. Sitten tuli kysymys huoneen kalustamisesta. Gervaise\njätti sinne muori Coupeaun kaapin, lisäksi vei hän sinne pöydän ja\nkaksi tuolia omasta kamaristaan. Vihdoin täytyi hänen ostaa\npesupöytä ja sänky täydellisine tilavaatteineen, mikä yhteensä teki\nsatakolmekymmentä francia, jotka hänen oli maksettava kymmenen francin\nerissä kuukausittain. Jos Lantier'n kaksikymmentä francia menisikin\nkymmenen kuukauden kuluessa etukäteen tehtyihin velkoihin, niin\nmyöhemmin siitä tulisi sievoiset tulot.\n\nKesäkuun ensi päivät olivat käsissä, kun hatuntekijä muutti sinne\nasumaan. Edellisenä päivänä Coupeau oli tarjoutunut noutamaan hänen\nkapsäkkiään hänen asunnostaan, ettei tarvitseisi maksaa kolmeakymmentä\nsouta ajurille. Mutta toinen oli ollut hiukan hämillään, sanoen, että\nhänen kapsäkkinsä oli liian raskas, ikäänkuin hän viime hetkeen asti\nolisi tahtonut salata, missä hän asui. Hän saapui iltapäivällä, kolmen\ntienoossa. Coupeau ei ollut kotona. Ja Gervaise, joka oli puodin ovella\nvastassa, kävi vallan kalpeaksi tuntiessaan kapsäkin ajurin rattailla.\nSe oli heidän vanha kapsäkkinsä, sama, joka oli tullut heidän\nmatkassaan Plassansista, nyt ränsistynyt ja hajoamaisillaan, niin että\nse vain nuorien avulla pysyi koossa. Hän näki sen palaavan, niinkuin\nhän usein ennen oli uneksinut, ja saattoi kuvitella mielessään, että\nsama ajuri toi sen hänelle takaisin, sama ajuri, jolla Lantier oli\nkarannut kiillottajattaren kanssa. Boche tuli auttamaan Lantier'ta.\nPesijätär seurasi heitä ääneti, hiukan päästä pyörällä. Kun he olivat\nlaskeneet taakkansa keskelle huonetta, sanoi hän jotakin sanoakseen:\n\n-- No nyt se on sitä myöten valmista.\n\nHän tointui kuitenkin pian, nähdessään että Lantier, joka aukoi nuoran\nsolmuja, ei katsonut edes häneen päinkään; ja hän lisäsi:\n\n-- Herra Boche, tulettehan juomaan lasin meidän kanssamme.\n\nJa hän kävi hakemassa litran viiniä ja laseja. Poisson sattui juuri\nkulkemaan ohitse katukäytävällä virkapuvussaan. Gervaise iski hänelle\nsilmää hymyillen. Poliisi ymmärsi täydellisesti mitä se merkitsi. Kun\nhän oli virantoimituksessa ja hänelle iskettiin silmää, niin se tiesi,\nettä hänelle tarjottiin lasi viiniä. Useinpa hän kävelikin tuntikausia\npesijättären puodin edessä odottamassa, että hänelle iskettäisiin\nsilmää. Ettei kukaan näkisi, hän silloin aina tuli pihan kautta ja\nsärpi lasinsa piilossa.\n\n-- Kas! kas! sanoi Lantier, nähdessään hänen tulevan sisälle, vai te se\nolette, Badingue!\n\nHän kutsui häntä piloillaan Badingueksi, osottaakseen, kuinka hän\nhalveksi keisaria. Poisson piti sen hyvänään niin jäykän näköisenä,\nettei voinut tietää, tokko se häntä ensinkään suututti. Muuten molemmat\nmiehet, vaikka he erosivatkin poliittisissa mielipiteissään, olivat\ntulleet hyvin hyviksi ystäviksi.\n\n-- Kai te tiedätte että keisari on ollut poliisina Lontoossa, sanoi\nvuorostaan Boche. Niin, annan kunniasanani siitä, että hän on korjannut\ntalteen juopuneita naisia.\n\nGervaise oli sillä välin täyttänyt kolme lasia pöydälle. Itse hän ei\ntahtonut juoda, sillä hänen sydämensä ei ottanut vastaan. Mutta hän jäi\nhuoneeseen katsomaan miten Lantier päästeli irti viimeiset nuorat,\nhaluten tietää, mitä kapsäkki sisälsi. Hän muisti, että yhdessä\nnurkassa oli ollut kasa sukkia, kaksi likaista paitaa ja vanha hattu.\nVieläköhän siinä olivat samat tavarat? Vieläköhän hänen piti nähdä\nmenneisyytensä riekaleet? Mutta Lantier ei vielä avannut sen kantta,\nvaan otti lasinsa ja kilisti toisten kanssa.\n\n-- Kippis!\n\n-- Kippis! vastasivat Boche ja Poisson.\n\nPesijätär täytti uudestaan lasit. Miehet pyyhkivät huuliaan\nkämmenellään. Vihdoin hatuntekijä avasi kapsäkin. Siinä oli sikin sokin\nsanomalehtiä, kirjoja, vanhoja pukuja ja liinavaatemyttyjä. Hän veti\nsiitä esille peräkkäin kastrullin, parin saappaita, Ledru-Rollin'in\npystykuvan, jolta nenä oli särkynyt, kirjaillun paidan ja työhousut. Ja\nGervaise, joka kumartui katsomaan, tunsi siitä nousevan tupakan ja lian\nhajun, mikä on omituinen henkilöille, jotka yksinomaan pitävät huolta\nulkokuorestaan, siitä mikä heistä näkyy. Ei, vanha hattu ei enää ollut\nvasemmanpuoleisessa kulmassa. Siinä oli kerä, jota hän ei tuntenut,\nluultavasti jonkun naisen lahjottama. Silloin hän rauhottui, tuntien\nepämääräistä surumielisyyttä seuratessaan katseellaan esineitä, kysyen\nitseltään, olivatko ne hänen vai toisten aikuisia tavaroita.\n\n-- Tunnettekos tämän, Badingue? kysyi Lantier.\n\nHän pisti poliisin nenän eteen pienen, Brysselissä painetun kirjan:\n_Napoleon III:n rakkausseikkailut_, joka oli kuvilla kaunistettu.\nSiinä kerrottiin muitten kaskujen joukossa, mitenkä keisari oli\nvietellyt erään kokin kolmentoistavuotiaan tyttären; ja kuva esitti\nNapoleon III:n paljain säärin, ainoastaan kunnialegionan leveä nauha\npaidan päällä, ajamassa takaa tyttöä, joka pakeni häntä.\n\n-- Ähä, semmoista se on ihan! huudahti Boche, jonka himokkaita\ntaipumuksia kuva kutkutti. Juuri niin se aina tapahtuu!\n\nPoisson oli hämillään, masennettuna, eikä hän keksinyt sanaakaan\nkeisarin puolustukseksi. Sehän seisoi kirjassa, hän ei voinut väittää\nvastaan. Kun Lantier ilkkuvan näköisenä yhä piti kuvaa hänen nenänsä\nalla, kohautti hän olkapäitään ja huusi:\n\n-- No, entäs sitten? Eikö sitä muka miehen luonto vaadi?\n\nLantier'lta tämä vastaus tukki suun. Hän asetti kirjansa ja\nsanomalehtensä kaapin hyllylle; ja kun hän näytti olevan pahoillaan\nsiitä, että hänellä ei ollut pientä kirjahyllyä riippumassa pöydän\nyläpuolella lupasi Gervaise hänelle hankkia semmoisen. Hänellä oli\nLouis Blanc'in _Kymmenen vuoden historia_, paitsi ensimäistä\nosaa, jota hän ei ollut koskaan omistanutkaan, Lamartinen\n_Girondistain historia_ kahden soun vihkosina, Eugène Sue'n _Pariisin\nmysteeriot_ ja _Vaeltava Juutalainen_, ottamatta lukuun eräitä\nfilosoofisia ja humanistisia kirjoja, joita hän oli kokoellut vanhojen\nkirjojen kauppiailta. Mutta varsinkin sanomalehtiään hän katseli\nhellästi ja kunnioittavaisesti. Niitä oli hänellä kokoelma, jonka hän\nitse oli kerännyt vuosien kuluessa. Joka kerran kun hän kahvilassa luki\nsanomalehdestä kirjotuksen, joka hänen mielestään oli onnistunut, osti\nhän lehden ja pani sen talteen. Siten hänelle niitä oli kertynyt\nsuunnaton pinkka, kaikenaikuisia ja kaikennimisiä, jotka olivat ladotut\npäällekkäin, ilman minkäänlaista järjestystä. Otettuaan pinkan esille\nkapsäkin pohjalta, hän taputteli sitä ystävällisesti sanoen toisille\nmiehille.\n\n-- Katsokaapas tätä! Niin, se on minun, eikä kellään ole mitään sen\nvertaista... Te ette voi aavistaakkaan, mitä se sisältää. Se tahtoo\nsanoa, että jos puoletkaan siinä löytyvistä aatteista pantaisiin\nkäytäntöön, niin se yhdellä iskulla puhdistaisi koko yhteiskunnan.\nNiin, teidän keisarinne ja kaikki hänen poliisinsa saisivat nuolla\nnäppiään... Mutta hänet keskeytti Poisson, jonka punaiset viikset ja\nkeisarillinen piikkiparta alkoivat liikkua hänen kelmeässä naamassaan.\n\n-- Entä sotajoukko, sanokaapas mihinkä te sen panette?\n\nSilloin Lantier kiivastui. Hän huusi iskien nyrkillään sanomalehtiinsä:\n\n-- Minä tahdon militarismin häviötä ja kansojen veljeytymistä... Minä\ntahdon etuoikeuksien, arvonimien ja yksinoikeuksien poistamista... Minä\ntahdon palkkojen ja tulojen tasanjakoa ja rahvaan korotettavaksi\nkunniaan... Kaikki vapaudet, kuuletteko! Kaikki!... Ja avioeroa!\n\n-- Niin, niin, avioero siveyden tähden! kannatti Boche.\n\nPoisson otti majesteetillisen ryhdin ja vastasi:\n\n-- Mutta jospa minä en välitäkään teidän vapauksistanne? Olenhan minä\nvallan vapaa!\n\n-- Jos ette välitä, jos ette välitä ... matki Lantier innoissaan. Ei,\nte ette ole vapaa!... Jos te ette välitä, niin minä lähetän teidät\nCayenneen, minä! niin, Cayenneen keisarinenne ja koko hänen\nroistojoukkoineen!\n\nNäin he aina kävivät toistensa kimppuun joka kerran kun tapasivat\ntoisensa. Gervaise, joka ei pitänyt väittelyistä, tuli tavallisesti\nsovittamaan. Hän ponnistihe irti siitä herpoutumistilasta, johon hän\noli vaipunut nähdessään vanhan kapsäkkinsä täynnä entisen rakkautensa\nhävitettyä tuoksua; ja hän osotti laseja miehille.\n\n-- Se on totta, sanoi Lantier, äkkiä rauhottuneena, ottaen lasinsa.\nMaljanne!\n\n-- Maljanne! vastasivat Boche ja Poisson, kilistäen lasejaan hänen\nkanssaan.\n\nKumminkin Boche näytti levottomalta ja katsoi poliisiin kulmainsa alta.\n\n-- Pysyyhän tämä meidän keskisenä asiana, eikö niin, herra Poisson?\nkuiskasi hän viimein. Teille tulee näytetyksi ja puhutuksi\nkaikellaista...\n\nMutta Poisson ei antanut hänen puhua loppuun asti. Hän pani kätensä\nsydämelleen ikäänkuin selittääkseen, että kaikki jäi sinne. Ei hän\nollut tullut vakoilemaan ystäviään, se oli selvä. Kun Coupeaukin tuli\nkotiin, tyhjennettiin vielä toinen litra. Poliisi lähti sitten pois\npihan kautta ja alkoi taas jäykkänä ja ankarana marssia määrätyitä\naskeleitaan katukäytävällä.\n\nEnsi aikoina kaikki oli mullin mallin pesijättären talossa. Lantier'lla\noli kyllä eri huoneensa, sisäänkäytävänsä ja avaimensa, mutta kun viime\nhetkessä oli päätetty olla tukkimatta väliovea, niin siitä oli\nseurauksena, että hän useimmiten tulikin kulkeneeksi puodin kautta.\nLikaisista vaatteistakin oli Gervaisella paljon vastusta, sillä hänen\nmiehensä ei hommannutkaan hänelle isoa laatikkoa, josta hän oli\npuhunut. Gervaisen oli pakko ahtaa niitä hiukan kaikkialle nurkkiin,\netupäässä oman sänkynsä alle, mikä ei ollut kovinkaan miellyttävää\nkesäisinä öinä. Sekin oli hänestä hyvin kiusallista, että joka ilta\ntäytyi tehdä tila Etiennelle keskelle puotia; kun hänen apulaisensa\nvalvoivat myöhempään, nukkui poika tuolille odottaessaan. Niinpä, kun\nGoujet ehdotti hänelle, että Etienne lähetettäisiin Lilleen, jossa\nhänen entinen isäntänsä, muudan mekaanikko, oli oppipoikain tarpeessa,\nniin Gervaisestä tämä ehdotus tuntui hyvin houkuttelevalta, varsinkin\nkun poika ei viihtynyt kotona, vaan haluten päästä omaksi isännäkseen,\npyysi häntä suostumaan. Mutta hän pelkäsi, että Lantier panisi jyrkästi\nvastaan. Hänhän oli tullut asumaan heidän luokseen ainoastaan ollakseen\nlähellä poikaansa; hän kai ei tahtonut erota hänestä juuri kaksi\nviikkoa muuttonsa jälkeen. Mutta kun Gervaise arkaillen puhui hänelle\nasiasta, piti hän tuumaa hyvin hyvänä ja sanoi, että nuorten työmiesten\ntarvitsi nähdä maailmaa. Sinä aamuna, jona Etienne lähti matkaan, piti\nhän hänelle puheen hänen oikeuksistaan, sitten hän suuteli häntä ja\nlausui:\n\n-- Muista että tuottaja ei ole orja, mutta että jokainen joka ei ole\ntuottaja on kuhnuri.\n\nSenjälkeen talon toimet taas alkoivat mennä entistä torkkuvaa menoaan,\nuusiin oloihin taivuttiin ja vaivuttiin vastustelematta. Gervaise\ntottui pian siihen, että pyykkivaatteet olivat hujan hajan, ja että\nLantier alituiseen kulki edes takaisin. Tämä puhui aina suurista\nkaupoistaan; hän lähti toisinaan ulos, tukka hyvästi kammattuna,\nvalkoinen paita päällä ja kaulus kaulassa, olipa hän joskus yötäkin\npoikessa; sitten hän tuli takaisin ollen olevinaan pilalle väsyksissä\nja valitellen päätään, ikäänkuin hän olisi väitellyt koko vuorokauden\nmaailman tärkeimmistä kysymyksistä. Tosiasia oli kumminkin, että hän\nvietti päivänsä laiskuudessa. Siitä ei ollut vaaraa, että hän olisi\nsaanut känsiä kämmeniinsä! Hän nousi tavallisesti ylös kymmenen\ntienoossa, kävi kävelemässä iltapäivällä, jos sää häntä miellytti, tai\npysyi sadepäivinä puodissa, jossa hän silmäili sanomalehteään. Siitä\ntuli hänen vakituinen tyyssijansa, siellä hän viihtyi kuin kala\nvedessä, hameiden keskellä, haki aina naisten seuraa, ihaili heidän\nraakoja sukkeluuksiaan ja yllytti heitä niitä laskettelemaan, mutta\npuhui itse aina hyvin siististi; ja se selitti, minkätähden hän niin\nmielellään hangotteli pesijätärten seuraan, jotka eivät juuri sanojaan\nvalinneet. Kun Clémence oikein päästi sanatulvansa valloilleen,\nkuunteli hän tyytyväisenä hymyillen ja väänteli ohuita viiksiään.\n\nTyöhuoneen haju, työnaiset, jotka hikisinä heiluttivat rautojaan\npaljain käsivarsin, koko tämä alkoovilta näyttävä soppi, jossa koko\nkorttelin naisväen vaatevarasto oli yhtenä sekamelskana, näytti olevan\nkuin häntä varten tehty pesä, jota hän kauvan aikaa oli uneksinut,\nturvapaikka, jossa hän sai rauhassa nauttia laiskuudestaan.\n\nEnsi aikoina kävi Lantier syömässä François'n luona Poissonniers-kadun\nkulmassa. Mutta kolmena, neljänä päivänä viikossa hän söi päivällistä\nCoupeaulassa. Viimein hän pyysi päästä kokonaan talon ruokaankin ja\nlupasi siitä maksaa viisitoista francia joka lauantai. Siitä lähtien\nhän ei enään liikkunut sieltä minnekkään, vaan asettui kokonaan\ntaloksi. Hänen nähtiin kulkevan aamusta iltaan puodin ja peräkamarin\nväliä paitahihasillaan ja komentelevan kovalla äänellä; ottipa hän\nvastaan asiamiehiäkin ja otti käsiinsä koko talon johdon. Kun\nFrançois'n viini ei häntä miellyttänyt, sai hän Gervaisen taivutetuksi\nostamaan sitä Vigouroux'lta, vieressä asuvalta hiilikauppiaalta, jonka\nvaimoa hän kävi nipistelemässä tilauksia tehdessään. Sitten hänestä\nCoudeloup'n leipä oli huonosti paistettua; ja hän lähetti Augustinen\nhakemaan leipää Meyerin wieniläisestä leipomosta Poissonnièren\nesikaupungista. Hän vaihtoi myöskin ryytikauppiaan le Hongren eikä\npitänyt entisistä muita kuin Polonceau-kadun teurastajan, paksun\nCharles'in hänen poliittisten mielipiteittensä tähden. Kuukauden\nkuluttua hän tahtoi, että kaikki ruuat olisi pitänyt valmistaa öljyn\nkanssa. Clémence teki hänestä pilaa sanoen, että se vietävän\nProvençelainen ei koskaan päässyt eroon öljytahroistaan. Hän valmisti\nitse munakkaita, joita hän paistoi molemmilta puolilta, niin että ne\ntulivat ruskeampia kuin letut ja tanakoita kuin piirakkaat. Hän piti\nsilmällä muori Coupeauta, että pihvit piti paistaa koviksi kuin\nsaappaan pohjat, hän lisäsi sipulia joka paikkaan ja suuttui, jos\nsalaattiin pantiin lisäheiniä, epäillen, että niissä voisi olla\nmyrkkyä. Mutta hänen lempiruokansa oli muudan soppa, hyvin paksua,\nveteen keitettyä vermisellilientä, johon hän kaatoi puoli pulloa öljyä.\nHän yksin söi sitä Gervaisen kanssa, sillä toiset, pariisilaiset,\nolivat vähällä olleet oksentaa kaikki sisälmyksensä, kun kerran olivat\nuskaltaneet sitä maistaa.\n\nVähitellen Lantier oli ruvennut pitämään huolta perheen asioista. Kun\nLorilleux'läiset olivat vastahakoisia hellittämään kukkarostaan muori\nCoupeaulle tulevat sata souta, niin hän oli selittänyt, että heitä\nvastaan voitiin nostaa juttu. Saivatko he muka olla välittämättä\nihmisistä! Kymmenen francia piti heidän maksaa kuussa! Ja hän meni itse\nhakemaan näitä kymmentä francia esiintyen niin rohkeasti ja samalla\nrakastettavasti, että ketjuntekijän akka ei uskaltanut olla antamatta.\nNyt rouva Lerat'kin antoi kaksi sadan soun rahaa. Muori Coupeau olisi\nsuudellut Lantier'n käsiä, joka sitä paitsi oli sovintotuomarina mummon\nja Gervaisen välisissä riidoissa. Kun pesijätär tuskastuneena tiuski\nanopilleen ja tämä meni itkemään vuoteeseensa, niin hän työnsi heidät\nkummankin toistensa syliin ja pakotti heidät suutelemaan toisiaan,\nkysyen heiltä, luulivatko he huvittavansa ihmisiä murjotuksellaan.\nNanastakin hän otti pitääkseen huolta; hänen mielestään oli tyttö\nsaanut kerrassaan huonon kasvatuksen. Siinä hän ei ollutkaan väärässä,\nsillä kun isä tahtoi häntä kurittaa, niin äiti piti tytön puolta, ja\nkun äiti vuorostaan löi häntä, niin isä nosti siitä kauhean metakan.\nNana oli ihastuksissaan saadessaan vanhempansa usutetuksi toistensa\nkimppuun, ja tietäen edeltäpäin saavansa anteeksi, hän teki senkin\nseitsemänkymmentäseitsemän kolttosta. Nyt hän oli keksinyt mennä\nleikkimään vastapäätä olevalle kengityslaitokselle; siellä hän kiikkui\nkoko päivän kärrien aisoilla, oli piilosilla katupoikien kanssa hämärän\npihan perällä, jota pajan punainen tuli valaisi; ja yht'äkkiä hän\nsieltä taas ilmestyi juosten ja kirkuen, tukka hajallaan ja silmät\nliassa, poikalauma kintereillään, ikäänkuin vasaroiden pauke äkkiä\nolisi säikäyttänyt kakarakatraan pakosalle. Lantier yksin voi häntä\ntorua; mutta Nana tiesi hänellekin keinon. Tämä kymmenvuotias\ntyttöletukka kiemaili ja keikaili hänen edessään kuin täysin kehittynyt\nnainen, ja vilkui häneen katsein, joista jo kevytmielisyys kiilui.\nLopulta oli Lantier kokonaan ottanut huolekseen hänen kasvatuksensa:\nhän opetti häntä tanssimaan ja puhumaan Pariisin roskaväen murretta.\n\nVuosi kului sillä tavalla. Naapurit luulivat, että Lantier'llä oli\nkorkoja, sillä ainoastaan siten voitiin selittää Coupeaulaisten\nylellinen elämä. Tosin Gervaise yhä vieläkin ansaitsi rahaa, mutta nyt\nkun hänellä oli elätettävänään kaksi miestä, jotka eivät tehneet\nmitään, niin puodin tulot eivät totisesti voineet riittää, varsinkaan\nkun pesulaitos oli käynyt huonommaksi ja ihmiset olivat ruvenneet sitä\nhylkimään ja työntekijät mässäsivät aamusta iltaan. Tosiasia oli, että\nLantier ei maksanut mitään, ei hyyryä eikä ruokaansa. Ensimäisinä\nkuukausina hän oli suorittanut osamaksuja, sitten hän ei ollut tehnyt\nmuuta kuin puhunut suuresta summasta, joka hänen piti saada, ja jolla\nhän myöhemmin aikoi maksaa kaikki yhdellä kertaa. Gervaise ei enää\ntohtinut pyytää häneltä penniäkään. Hän otti leipää, viiniä ja lihaa\nvelaksi. Laskut nousivat joka taholla, ne kasvoivat kolmella, neljällä\nfrancilla joka päivä. Hän ei ollut suorittanut yhtään souta\nhuonekalukauppiaalle eikä kolmelle sällille, kirvesmiehelle, puusepälle\nja maalarille. Kaikki nämä ihmiset alkoivat nurista, hänelle oltiin\nvähemmän kohteliaita puodeissa, mutta hän oli ikäänkuin hullaantunut\nvelkaantumisen kiihkosta; hän valitsi aina kalleinta tavaraa, antautui\nkokonaan herkuttelunhalunsa valtaan, kun hän ei enää maksanut mitään;\nja pohjaltaan hän oli vielä hyvin rehellinen, haaveksien ansaitsevansa\naamusta iltaan satoja franceja, vaikka hän ei oikein tiennyt, miten se\nkävisi päinsä, jaellakseen kourakaupalla sadan soun kolikoita\nhankkijoillensa. Sanalla sanoen, hän vaipui yhä syvemmälle, ja sitä\nmukaa kun hänen asiansa menivät alaspäin, hän puhui liikkeensä\nlaajentamisesta. Kumminkin oli pitkä Clémence kesän keskipalkoilla\nlähtenyt tiehensä, koska työtä ei riittänyt tarpeeksi kahdelle\napulaiselle, ja koska hän ei moneen viikkoon ollut saanut palkkaansa.\nMutta talon häviöstä huolimatta Coupeau ja Lantier vain lihottivat\nitseään. Ne veitikat pistivät poskeensa koko puodin, rasvottuen\nliikkeen perikadosta; ja he kilpailivat keskenään, kumpiko sai\nsuuremmat palaset popsituksi ja taputtelivat piloillaan vatsaansa\njälkiruokaa syötäessä, jotta muka ruoka pikemmin sulaisi.\n\nNaapurien kesken oli tärkeinnä puheenaineena kysymys siitä, oliko\nLantier'n ja Gervaisen entinen suhde todellakin alkanut uudestaan.\nSiitä olivat mielipiteet eriäväisiä. Lorilleux'läisten puheiden mukaan\nNilkuttaja teki minkä suinkin voi saadakseen hatuntekijän uudestaan\npauloihinsa, mutta tämä ei hänestä huolinut, piti häntä liiaksi\nnukkavieruna, kun hänellä oli kaupunki täynnä nätimpinaamaisia nuoria\ntyttöjä. Bochelaisten tietojen mukaan sitä vastoin pesijätär oli\nensimäisestä yöstä lähtien mennyt entisen puolisonsa viereen, heti kun\nse pölkkypää Coupeau oli alkanut kuorsata. Olipa asianlaita kummin\ntahansa, mutta puhtaalta peliltä se ei ainakaan näyttänyt; mutta\nmaailmassa on niin paljon saastaa, vieläpä pahempaakin, että tämä\nkolmen hengen yhdyselämä alkoi tuntua ihmisistä luonnolliselta, vieläpä\nsiivoltakin, sillä he eivät koskaan tapelleet ja säilyttivät kumminkin\nsopivaisuuden ulkomuodon. Totisesti olisi vielä myrkyllisempi löyhkä\nlyönyt vastaan monesta muusta perheestä, jos olisi pistänyt nokkansa\nniiden sisällisiin asioihin. Coupeaulassa edes haisi kunnon ihmisiltä.\nKaikki kolme pitivät huolta omista asioistaan, juopottelivat ja\nmakailivat yhtenä, estämättä naapureita nukkumasta. Sitä paitsi Lantier\noli vallottanut koko korttelin hauskalla käytöksellään. Se suupaltto\nosasi tukkia suun kaikilta rolliakoilta, eivätkä he päässeet mihinkään\nselvyyteen hänen suhteistaan Gervaiseen. Kun hedelmämuija väitti\nmakkaramummolle, ettei mitään suhteita ollut olemassakaan, niin tämä\nnäytti olevan sitä mieltä, että se oli todellakin vahinko, koskapa\nCoupeaulaiset siten tulivat vähemmän mieltäkiinnittäviksi.\n\nGervaise oli kumminkin aivan rauhallinen Lantier'n suhteen, eikä mitään\nsopimatonta juohtunut hänen mieleensäkään. Asiat menivät niin pitkälle,\nettä häntä syytettiin sydämettömäksi. Sukulaiset eivät käsittäneet\nhänen vihaansa hatuntekijää kohtaan. Rouva Lerat, jonka mieluisin\ntehtävä oli tunkeutua rakastavaisten väliin, kävi joka ilta Gervaisen\nluona; ja kohteli Lantier'ta kuin vastustamatonta miestä, jonka syliin\nylpeimpäinkin naisten täytyi langeta. Rouva Boche ei olisi mennyt\ntakuuseen siveydestään, jos olisi ollut kymmentä vuotta nuorempi.\nKaikki nämä naiset hänen ympärillään ihan kuin liittoutuivat salaa yhä\nkiihkeämmin ahdistamaan Gervaiseä, ikäänkuin he itse olisivat saaneet\ntyydytystä himolleen antaessaan hänelle rakastajan. Mutta Gervaiseä se\nvain kummastutti, sillä hän ei huomannut Lantier'ssa niin suurta\nviehätysvoimaa. Epäilemättä hän oli muuttunut edukseen: hänellä oli\naina palttoo päällä, ja hän oli hankkinut itselleen sivistystä\nkahviloista ja valtiollisista yhdistyksistä. Mutta Gervaise, joka tunsi\nhänet hyvin, näki hänen silmiensä läpi aina hänen sieluunsa saakka ja\nhuomasi siellä vieläkin koko joukon asioita, jotka tuottivat hänelle\nvilun väristyksen. Ka, jos hän kerran niin miellytti toisia naisia,\nniin miksi eivät he rohjenneet itse koetella mokomata herraa? Sen hän\nkerran sanoikin Virginielle, joka osottautui kiihkeimmäksi. Silloin\nrouva Lerat ja Virginie kiihottaakseen häntä, kertoivat hänelle\nLantier'n ja pitkän Clémencen lemmenkohtauksista. Niin, hän ei ollut\nhuomannut mitään; mutta niin pian kuin hän oli mennyt ulos jollekin\nasialle, oli hatuntekijä vienyt hänen apulaisensa kamariinsa. Nykyään\nheidät tapasi usein yhtenä, Lantier kävi luultavasti Clémencen luona.\n\n-- Entäs sitten? sanoi pesijätär hiukan väräjävällä äänellä, mitäs se\nminua liikuttaa?\n\nJa hän katsoi Virginien keltaisiin silmiin, joissa kiilui kultakipeniä\nkuin kissan silmissä. Tämä nainen siis vielä vihasi häntä, koska hän\nkoetti tehdä hänet mustasukkaiseksi? Mutta ompelijatar tekeytyi tyhmän\nnäköiseksi ja sanoi:\n\n-- Eipä tietenkään se teitä liikuta... Arvelin vain, että teidän\npitäisi neuvoa Lantier'ta luopumaan siitä tytöstä, ennenkuin hänelle\nsiitä koituu ikävyyksiä.\n\nPahinta oli, että Lantier, tuntien saavansa kannatusta, muutti\nesiintymistapaansa Gervaiseä kohtaan. Nykyään hän antaessaan hänelle\nkättä puristi vähän aikaa hänen sormiaan; hän väsytti Gervaiseä\nhävyttömän rohkeilla katseillaan, joista tämä selvään luki, mitä hän\nhänestä tahtoi. Jos hän kulki Gervaisen taatse, painoi hän polvensa\nhänen hameisiinsa ja puhalsi hänen niskaansa, ikäänkuin huumatakseen\nhäntä. Kumminkin hän vielä odotti, ennenkuin ryhtyi väkivaltaisuuksiin\nja selitti, mikä hänellä oli mielessä. Mutta eräänä iltana ollessaan\nyksin kotona Gervaisen kanssa hän sanaakaan sanomatta alkoi työntää\nhäntä edessään, ahdisti hänet vapisevana seinää vasten puodin perälle\nja tahtoi siellä suudella häntä. Aivan sattumalta tuli Goujet sisälle\njuuri samassa hetkessä. Silloin Gervaise alkoi rimpuilla vastaan ja\npääsikin pakoon. Ja kaikki kolme vaihtoivat muutamia sanoja, ikäänkuin\nei mitään olisi tapahtunut. Goujet oli käynyt vallan valkoiseksi\nnaamaltaan ja painanut päänsä alas, luullen tulleensa heitä\nhäiritsemään, ja Gervaisen vastustelleen vain siitä syystä, ettei\ntahtonut antaa suudella itseään ihmisten nähden.\n\nSeuraavana päivänä Gervaise hyöri puodissaan hyvin onnetonna,\nkykenemättä silittämään nenäliinaakaan: hän halusi tavata Goujet'a,\nselittää hänelle, mitenkä Lantier oli pitänyt häntä seinää vasten. Mutta\nsen jälkeen kun Etienne oli mennyt Lilleen, hän ei enää uskaltanut\nmennä pajaan, jossa Jano, liikanimeltä Sammumaton, nauroi hänelle\nhävyttömästi vasten silmiä. Iltapäivällä hän ei kumminkaan jaksanut\nenää vastustaa haluaan, vaan otti tyhjän korin käsivarrelleen ja lähti\nulos sillä tekosyyllä, että muka meni noutamaan alushameita pestäviksi\nPortes-Blanches-kadulta. Tultuaan Marcadet-kadulle, naulatehtaan\nkohdalle, hän alkoi astua hitaammin, toivoen sattumalta tapaavansa\nGoujet'n. Luultavasti tämäkin puolestaan oli odottanut häntä, sillä\nGervaise oli tuskin viittä minuuttia ollut portilla, kun Goujet tuli\nulos.\n\n-- Kas, te olette käymässä asioillanne, sanoi hän heikosti hymyillen;\nolette kai menossa kotiinne...\n\nSen hän sanoi puhuakseen jotakin. Gervaise kääntyi juuri poispäin\nPoissonniers-kadulta. Ja he nousivat Montmartrelle päin rinnakkain,\nmutta ei käsi kädessä. Heillä näytti olevan mielessä sama ajatus,\npäästä etäälle portilta, etteivät ihmiset luulisi heidän ennakolta\nsopineen yhtymisestä. Alla päin he astuivat epätasaisella kivityksellä,\ntehdasten jyristessä heidän ympärillään. Päästyään parin sadan askeleen\npäähän he vallan luonnollisesti, ikäänkuin olisivat tunteneet paikan,\nkääntyivät vasemmalle, puhumatta vieläkään mitään, ja tulivat\nrakentamattomalle tontille. Siinä oli höyrysahan ja nappitehtaan\nvälille jäänyt kaistale vihreää niittyä, josta päivä oli paikotellen\npaahtanut nurmikon keltaiseksi; muudan vuohi, joka oli kiinni nuorassa,\nkierteli seivästään määkien; taustalla harrotti kuivunut puu kirkkaassa\nauringonpaisteessa.\n\n-- Eikö totta! sanoi Gervaise, luulisi olevansa maalla.\n\nHe menivät istumaan kuivuneen puun alle. Pesijätär laski korinsa\njalkainsa viereen. Heitä vastapäätä kohosi Montmartren kukkula\nkeltaisine ja harmaine, korkeine talorivineen, joiden lomasta pilkotti\nhiukan laihaa vihannuutta; ja kun he keikistivät päätään, näkivät he\ntaivaan avaruuden hohtavanpuhtaana leviävän yli kaupungin; ainoastaan\npohjoisella taivaalla leijaili pieniä valkoisia pilven hattaroita.\nMutta kirkas valo häikäisi heidän silmiään, ja he käänsivät katseensa\ntaivaanrannan tasalle, jota vastaan loistivat valkoisina esikaupunkien\nkaukaiset rakennukset, Varsinkin he seurasivat höyrysahan ohuen torven\nhengitystä, kun se tuprutteli ilmoille sankkoja höyrypilviä. Sen raskas\nhuohotus tuntui tuottavan helpotusta heidän ahdistetulle rinnalleen.\n\n-- Niin, sanoi Gervaise taas, kun vaitiolo alkoi tuntua kiusalliselta,\nminä olin lähtenyt asioilleni...\n\nVaikka hän niin hartaasti oli toivonut selvitystä, niin häneltä\nyht'äkkiä rohkeus lannistui, eikä hän saanut sanaa suustaan. Häpeän\ntunne valtasi hänet kokonaan. Ja hän tunsi kumminkin vallan hyvin, että\nhe olivat tulleet sinne itsestään, puhellakseen juuri siitä; ja siitä\nhe puhelivatkin tarvitsematta lausua sanaakaan. Edellisen illan tapaus\noli heidän välillään ikäänkuin raskaana taakkana, joka heitä painosti.\n\nSilloin Gervaise hirveän surumielisyyden valtaamana alkoi kyynelsilmin\nkertoa rouva Bijardin, pyykkimummonsa kuolinkamppauksesta; hän oli\naamulla kuollut kauheita tuskia kärsittyään.\n\n-- Se johtui siitä, että Bijard oli potkaissut häntä, sanoi hän\nlempeällä ja yksitoikkoisella äänellä. Vatsa turposi. Luultavasti oli\njoitakin sisusosia revennyt. Herra Jumala! kolme päivää kesti hänen\nkärsimyksensä... Voi sentään! Galeerivankiloissa on raukkoja, jotka\neivät ole tehneet niinkään paljoa pahaa. Mutta korkealla oikeudella\nolisi liian paljon työtä, jos se välittäisi kaikista vaimoista, jotka\nheidän miehensä tappavat, Yksi potku enemmän tai vähemmän, mitäpäs\nsiitä? Se ei tule kuuloon, kun potkuja saa joka päivä. Varsinkin kun\nvaimo parka tahtoi pelastaa miehensä mestauspölkyltä ja selitti\nloukanneensa vatsansa langetessaan pyykkipunkkaan... Hän voihki koko\nyön, ennenkuin henki lähti.\n\nSeppä oli vaiti ja nyppi ruohoja hermostuneesti.\n\n-- Siitä ei ole kahtakaan viikkoa, jatkoi Gervaise, kun hän vierotti\nviimeisen lapsensa, pikku Jules'n; ja hyväpä se onkin, että lapsen ei\ntarvitse joutua kärsimään... Mutta nyt saa Lalie raukka kaksi\npienokaista niskoilleen. Hän ei ole vielä kahdeksankaan vuoden vanha,\nmutta vakava ja järkevä kuin oikea äiti. Ja lisäksi vielä hänen isänsä\npieksää häntä alituiseen... Voi sentään, kun muutamat ihmiset ovat ihan\nkuin luodut kärsimään.\n\nGoujet katsoi häneen ja sanoi äkkiä vapisevin huulin:\n\n-- Te tuotitte minulle surua eilen, niin paljon surua...\n\nGervaise kalpeni ja puristi kätensä ristiin, mutta toinen jatkoi:\n\n-- Tiesinhän minä, että sen piti tapahtua... Mutta teidän olisi pitänyt\nturvautua minuun, uskoa minulle miten asiat olivat, jotta minulle ei\nolisi jäänyt turhia toiveita... Hän ei voinut lopettaa. Gervaise oli\nnoussut ylös, ymmärtäen, että Goujet luuli hänen alottaneen entiset\nsuhteensa Lantier'n kanssa, kuten ihmiset väittivät, ja käsivarret\nsuorana hän huusi:\n\n-- Ei, ei, minä vannon... Hän työnsi minua ja aikoi suudella se on\ntotta; mutta hänen kasvonsa eivät edes koskeneetkaan minuun, ja se oli\nensi kerta kun hän sitä yritti... Oo! minä vannon sen oman henkeni,\nlasteni hengen ja kaiken kautta, mikä minulle on pyhintä!\n\nMutta seppä pudisti päätään. Hän epäili, sillä naiset väittävät aina\nvastaan. Gervaise kävi silloin hyvin vakavaksi ja alkoi puhua hitaasti:\n\n-- Te tunnette minut, herra Goujet, enkä minä juuri ole paha\nvalehtelemaan... Totisesti, ei! Se ei ole totta, siitä annan\nkunniasanani!... Eikä se koskaan tule tapahtumaan, kuuletteko? Ei\nkoskaan! Sinä päivänä jona se tapahtuisi, minusta tulisi vihon\nviimeinen hylkiö, enkä enää ansaitseisi kunniallisen miehen ystävyyttä,\nkuten teidän.\n\nHänellä oli puhuessaan niin uljas ryhti, täynnä suoruutta, että Goujet\ntarttui hänen käteensä ja veti hänet takaisin istumaan. Nyt seppä\nhengitti vapaasti, hänen sydämensä riemuitsi. Tämä oli ensi kerta kun\nhän näinikään piti kiinni Gervaisen kädestä ja puristi sitä. Molemmat\nolivat ääneti. Taivaalla valkopilvet liukuivat verkalleen kuin\njoutsenet. Niittykaistaleen kulmalla vuohi oli kääntynyt heihin\npäin ja katseli heitä päästäen vähän väliä surkean määkinän. Ja he\nistuivat heittämättä irti toistensa käsistä, silmät kosteina\nmielenliikutuksesta; heidän katseensa häipyivät kauvas, Montmartren\nharmahtavalle rinteelle, missä tehtaiden savutorvet korkeana hongikkona\nreunustivat taivaanrantaa keskellä tätä savista ja autioita\nlaitakaupunkia, jossa kapakoiden vihreät pensaikot liikuttivat heitä\nkyyneleihin saakka.\n\n-- Teidän äitinne on suuttunut minuun, sanoi Gervaise hiljaa. Älkää\nväittäkö vastaan... Me olemme teille velkaa niin paljon rahaa!\n\nMutta saadakseen hänet vaikenemaan Goujet ravisti hänen kättään niin\nrajusti, että se oli mennä sijoiltaan. Hän ei suvainnut rahoista\npuhuttavankaan. Sitten hän epäröi vähän, mutta sopersi viimein:\n\n-- Kuulkaahan, jo kauvan aikaa olen aikonut ehdottaa teille erästä\nasiaa... Te ette ole onnellinen. Äitini vakuuttaa, että teille vielä\nkäy huonosti...\n\nHän pysähtyi hiukan hengästyneenä.\n\n-- Niin, meidän täytyy lähteä pois yhtenä.\n\nGervaise katsoi häneen, ymmärtämättä aluksi selvään, hämmästyen tästä\näkillisestä rakkauden tunnustuksesta, josta hän ei koskaan ennen ollut\npuhunut halaistua sanaakaan.\n\n-- Mitä te tarkotatte? kysyi hän.\n\n-- Niin, jatkoi seppä, pää kumarassa, me lähtisimme yhtenä pois ja\neläisimme jossakin, esimerkiksi Belgiassa... Se on melkein minun\nkotimaani... Tekemällä työtä kumpikin, me pian saisimme hyvän\ntoimeentulon.\n\nSilloin Gervaise sävähti vallan punaiseksi. Vaikka Goujet olisi\npuristanut hänet rintaansa vasten suudellakseen häntä, ei häntä niin\nolisi hävettänyt. Olipa hän yhtä kaikki kummallinen mies, kun ehdotti\nhänelle yhdessä karkaamista, ihan kuin romaaneissa ja korkeimmissa\nseurapiireissä. Omassa ympäristössään hän kyllä myös oli nähnyt\ntyömiesten hienostelevan naimisissa olevia naisia, mutta he eivät\nvieneet heitä edes Saint-Denis'hin, se tapahtui siinä missä oltiin, ja\nmuitta mutkitta.\n\n-- Voi! herra Goujet, herra Goujet ... sopersi hän keksimättä muuta,\nmitä sanoa.\n\n-- Katsokaahan nyt! jatkoi Goujet. Meitä ei olisi kuin me kaksi. Muut\nminua vaivaavat, ymmärrättehän?... Kun minä kerran pidän kenestä, niin\nminä en siedä nähdä häntä toisten parissa.\n\nMutta Gervaise oli jo tointunut ja hylkäsi hänen ehdotuksensa, puhuen\njärkevän näköisenä:\n\n-- Ei se käy päinsä, herra Goujet. Se olisi hyvin pahasti... Minähän\nolen naimisissa ja minulla on lapsia... Minä kyllä tiedän, että te\nminusta pidätte ja säälitte minua. Mutta meille tulisi tunnonvaivoja,\nemmekä voisi nauttia onnestamme... Pidänhän minäkin teistä, pidän\nliiankin paljon, antaakseni teidän tehdä tyhmyyksiä. Ja tyhmästi se\nolisi, se on varma... Ei, uskokaa pois, parasta on olla niinkuin\nolemme. Me kunnioitamme toisiamme, ja meidän tunteemme ovat\nsopusointuisia. Se on paljon, se on auttanut minua pysymään lujana\nuseamman kuin yhden kerran. Kun pysyy kunniallisena meidän asemassamme,\nniin siinä on palkintoa parhaiksi asti.\n\nGoujet pudisti päätään kuunnellessaan. Hän hyväksyi mitä Gervaise\nsanoi, sillä hän ei voinut väittää sitä vääräksi. Yht'äkkiä hän\nselvällä päivällä sieppasi hänet syliinsä, puristi häntä niin, että oli\nvähällä rusentaa hänet rikki, ja painoi tulisen suudelman hänen\nkaulalleen, ikäänkuin olisi tahtonut syödä hänet. Sitten hän päästi\nhänet irti, pyytämättä sen enempää: eikä hän enää puhunut heidän\nrakkaudestaan. Gervaise ei suuttunut, sillä hänen mielestään he olivat\nkumpikin hyvin ansainneet tämän pienen nautinnon.\n\nAnkara väristys puistatti seppää kiireestä kantapäähän, ja hän siirtyi\nloitommaksi Gervaisestä, ettei uudestaan lankeaisi kiusaukseen ottaa\nhäntä syliinsä; hän ryömi polvillaan, ja tietämättä, mihin käyttää\nkäsiään, hän alkoi poimia voikukkia, joita hän etäältä heitteli\nGervaisen koriin. Siinä kasvoi näet keskellä palanutta nurmikkoa\nkomeita, keltaisia voikukkia. Vähitellen tämä leikki häntä tyynnytti ja\nhuvitti. Vasaran varressa jäykistyneillä sormillaan hän taittoi\nvarovasti kukat ja heitteli niitä yksitellen; ja hänen uskolliset\nkoiransilmänsä nauroivat, kun hän sai kukan osumaan koriin. Pesijätär\nistui nojaten selkäänsä kuivettuneeseen puuhun; hän oli iloinen ja\npirteä ja korotti ääntään saadakseen sen kuulumaan yli höyrysahan\ntorven ankaran huohotuksen. Kun he lähtivät pois astuen rinnatusten ja\npuhellen Etiennestä, joka viihtyi hyvin Lillessä, oli Gervaisella kori\ntäynnä voikukkia.\n\nOikeastaan Gervaise ei tuntenut itseään Lantier'n edessä niin\nrohkeaksi, kuin hän itse väitti. Tosin hän oli varmasti päättänyt olla\nsallimatta hänen koskea itseensä edes sormenpäillänsäkään, mutta hän\npelkäsi, että jos Lantier milloin koskisi häneen, hänen entinen\nraukkamaisuutensa palaisi, se veltto leväperäisyys, jonka valtaan hän\nantautui, tehdäkseen ihmisille mieliksi. Lantier ei kumminkaan\nuudistanut yritystään. Hän joutui monta kertaa olemaan kahden Gervaisen\nkanssa, mutta pysyi aina siivolla. Hänen harrastuksensa esineenä näytti\ntätä nykyä olevan makkaranmyyjätär, neljänkymmenenviiden vuoden vanha,\nmutta hyvin hyvästi säilynyt nainen. Rauhottaakseen Goujet'ta Gervaise\npuhui hänelle makkaranmyyjättärestä. Virginielle ja rouva Lerat'lle hän\nvastasi, kun he kehuivat hänelle hatuntekijää, että tämä ei suinkaan\nkaivannut hänen ihailuaan, kun kerran kaikki naapurin naisväki oli\nhäneen hullaantuneita.\n\nCoupeau toitotti kaikille koko korttelissa, että Lantier oli hänen\nystävänsä, oikea ystävä. Ihmiset saivat hänestä nähden rauhassa soittaa\nsuutaan, sillä hän tiesi, mitä hän tiesi, ja vähätteli kaikista\njuoruista, kun kerran rehellisyys oli hänen puolellaan. Kun he\nsunnuntaina kaikki kolme lähtivät kävelylle, pakotti hän vaimonsa\nkulkemaan edeltä hatuntekijän käsikynkässä, ainoastaan näyttääkseen\nmahtiaan kadulla; ja itse hän katsoi uhitellen ihmisiin, heti valmiina\nantamaan selkään jokaiselle, joka vähänkin uskaltaisi ilvehtiä. Tosin\nhänestä Lantier oli hiukan ylpeä, kun piti itseään muka liian hyvänä\nottamaan rehellistä ryyppyä, ja hän pilkkasi häntä siitä, että hän\nosasi lukea ja puhui kuin asianajaja. Mutta muuten hän julisti hänet\nhiton hyvänahkaiseksi mieheksi. Koko Chapellesta ei olisi löytynyt\ntoista niin luotettavaa toveria. Sanalla sanoen, he ymmärsivät toisensa\nja olivat kuin luodut toisiaan varten. Ystävyys miesten kesken on\nlujempi kuin naisen ja miehen välinen rakkaus.\n\nTäytyy mainita eräs seikka, että nimittäin Coupeau ja Lantier pitivät\nyhdessä alituisia kemuja. Lantier lainaili nykyään rahaa Gervaiseltä,\nmilloin kymmenen, milloin kaksikymmentä francia, kun hän vainusi rahaa\nolevan kotona. Aina hän muka tarvitsi niitä suuriin asioihinsa.\nSaatuaan rahat taskuunsa hän sanoi viipyvänsä kauvan asioillaan ja\nhoukutteli Coupeaun mukaansa: ja istuen nenät vastakkain pöydän ääressä\njossakin läheisessä kapakassa he pistivät poskeensa kaikellaisia\nherkkuruokia, joita ei saanut kotona, ja huuhtelivat niitä hienolla\nviinillä. Levyseppä tosin olisi mieluummin ottanut aivan\nvaatimattomasti rehellisen humalan, mutta häneenkin vaikutti\nhatuntekijän hienostunut maku, kun tämä löysi ruokalistasta niin\neriskummallisia kastikkeiden nimityksiä. Ei olisi luullut, että mies\nsaattoi olla niin arkapintainen ja niin ranttu. Semmoisiapa ne\nnäyttävät olevan kaikki Etelä-Ranskassa. Niinpä hänelle eivät\nkelvanneet mitkään kiihottavat ruuat; hän piti pitkät puheet eri\nruokalajien terveellisyydestä, ja jos paistissa oli hänen mielestään\nliiaksi suolaa tahi pippuria, käski hän sen viemään takaisin. Vielä\narempi hän oli ilmanvedolle, hän pelkäsi sitä kuin ruttoa ja haukkui\nkoko ravintolan väen silmät korvat täyteen, jos jokin ovi oli jäänyt\nraolleen. Sen lisäksi hän oli niin saita, ettei antanut kuin kaksi\nsouta viinurille seitsemän, kahdeksan francin ateriasta. Siitä\nhuolimatta hänen edessään vavistiin ja hyvin hänet tunnettiin Coupeaun\nkanssa ulkobulevardeilla, Batignollesista Bellevilleen saakka. He\nkävivät Batignollesin valtakadulla syömässä Caen'in makkaroita, joita\nheille tarjottiin pienillä kuumilla lautasilla. Montmartren alapäässä\nhe löysivät koko korttelin parhaat simpukat _Bur-le-Duc'in_\nravintolasta. Kun he kiipesivät mäen päälle, _Galetten myllylle_\nsaakka, paistettiin siellä heille kaniini. Martyyrien kadulla\n_Syreenin_ ravintolassa oli vasikan pää erikoisvetovoimana;\nClignancourt'in viertotiellä taas _Kultatien Leijonan_ ja\n_Kahden Kastanjapuun_ ravintolat tarjosivat paistettuja\nmunuaisia, jotka oli viedä kielen mennessään. Mutta he kääntyivät\nuseimmiten vasemmalle, Bellevillen puolelle, missä heillä oli pöytä\nvarattuna _Bourgognen Viinitarhassa, Sinisessä Kellotaulussa_ ja\n_Kapusiinimunkissa_; niissä he olivat niin tuttuja, että huoleti\nsaattoivat tilata mitä hyvänsä vaikka silmät kiinni. Näistä salaisista\nretkistään he seuraavana päivänä puhuivat ainoastaan peitetyin sanoin\nnälviessään Gervaisen perunoita. Toipa Lantier kerran erääseen\n_Galetten Myllyn_ pensaikkoon naisenkin, jonka seuraan Coupeau\nhänet jätti jälkiruokaa syömään.\n\nLuonnollisesti ei voi yht'aikaa juhlia ja tehdä työtä. Niinpä kävikin,\nettä sen jälkeen kun hatuntekijä tuli taloon, levyseppä, joka jo\nennestäänkin laiskotteli kelpolailla, ei enää koskenutkaan\ntyökaluihinsa. Kun hän vielä milloin otti vastaan työtä, väsyttyään\nlaiskana vetelehtimiseen, niin toveri haki hänet käsiinsä työmaalta,\npilkkasi häntä pahanpäiväisesti tavatessaan hänet riippumassa\nsolmunuoransa päässä kuin mikäkin savustettu kinkku, ja huusi häntä\ntulemaan alas ottamaan ryypyn. Silloin levyseppä aina heitti työnsä\nsiihen paikkaan ja alotti juomareissun, joka kesti päiviä ja viikkoja.\nVie sua pojat, sellaisia retkiä! Kaikki koko korttelin kapakat käytiin\nläpi; aamuhumalaa haudottiin puolille päiville ja verestettiin\niltasella, jolloin ryypyt seurasivat toisiaan, kunnes viimeinen lasi\nkallistettiin myöhään yöllä viimeisen kynttilän sammuessa. Hatuntekijä,\nse heittiö, ei ollut koskaan mukana loppuun asti, vaan juotettuaan\ntoisen humalaan, hän jätti hänet omiin hoteisiinsa ja palasi yksin\nkotiin, ollessaan itse hauskimmillaan. Hän otti kyllä myös aika\nhumalan, mutta sitä ei hänestä huomannut. Ainoastaan kun tunsi hänet\nhyvästi, näki sen siitä, että hänen silmänsä kävivät pienemmiksi, ja\nettä hän tuli tungettelevaisemmaksi naisia kohtaan. Levyseppä sitä\nvastoin kävi inhottavaksi; kun hän oli juonut vähänkin, ei hänestä enää\nollut mihinkään koko miehestä.\n\nMarraskuun alkupuolella Coupeau joutui sellaiselle juomaretkelle, joka\npäättyi kerrassaan kurjasti sekä hänelle että toisille. Edellisenä\npäivänä hän oli saanut työtä. Lantier oli tällä kertaa täynnä hyviä\nperiaatteita; hän saarnasi työtä, sillä työ jalostaa ihmistä. Vieläpä\nhän aamulla nousi ylös ennen päivännousua, lähti saattamaan ystäväänsä\ntyömaalle ja puhui vakavasti, kuinka hän hänessä kunnioitti työmiestä,\njoka todella oli sen nimen arvoinen. Mutta päästyään _Pikku\nCivetten_ kohdalle, joka juuri avattiin, he astuivat sisälle syömään\nluumun ja ottamaan ryypyn, yhden ainoan ryypyn, juodakseen yhtenä\nmaljan lujan päätöksensä vahvistukseksi, että nyt oli elämä\nparannettava. Vastapäätä tarjoilupöytää istui penkillä Paistikas\nnojaten seinään, polttamassa piippuaan, huonotuulisen näköisenä.\n\n-- Kas! Paistikaskos se täällä vetelehtii, sanoi Coupeau. Vai ei työ\nmaita?\n\n-- Eipä tahdo maittaa, vastasi toveri venytellen raajojaan. Mestarit,\nmokomat, nehän ne tahtovat tympäistä... Eilen erosin minäkin\ntyöstäni... Yksiä lurjuksia ja roistoja koko joukkokunta.\n\nJa Paistikas otti vastaan luumuryypyn, joka hänelle tarjottiin. Sitä\nkai hän olikin siinä odottamassa, että pääsisi osalliseksi toisten\nviinoille. Mutta Lantier rupesi puolustamaan isäntiä; vastuksensa ne\noli heilläkin, siitä hänellä kyllä oli kokemusta, kun itse oli ollut\ntyönantajana. Kaunista joukkiota ne olivat työmiehetkin! Aina\njuopottelemassa! Laiskoja vetelyksiä, jotka jättivät työnsä keskellä\ntilausta ja ilmestyivät takaisin, vasta kun rahat oli lopussa. Hänellä\noli esimerkiksi ollut muudan pieni picardilainen, joka tuhlasi\najureihin kaikki, mitä irti sai; heti kun hän oli nostanut viikon\npalkkansa, oli hän lähtenyt ajelemaan ja viipynyt poissa päiväkausia.\nOlikos sekin nyt työmiehelle sopivaa huvia? Sitten Lantier äkkiä kävi\nisäntienkin kimppuun. Hän näki selvään kumpienkin viat ja sanoi\ntotuuden itsekullekin. Saastaista sukua he olivat perältäkin,\nhäpeämättömiä verenimijöitä, ihmissyöjiä. Hän voi, Jumalan kiitos!\nnukkua hyvällä omallatunnolla, sillä hän oli aina kohdellut työmiehiään\nystävänä eikä ollut tahtonut heidän hiellään ansaita miljoonia kuten\ntoiset.\n\n-- Lähdetäämpäs nyt, poikaseni, sanoi hän kääntyen Coupeaun puoleen.\nTäytyy lopettaa ajoissa, ettei tulla liian myöhään.\n\nPaistikas lähti, kädet riipuksissa, heidän kanssaan. Ulkona päivä\ntuskin vielä sarasti, hämärä pilvinen päivä; edellisenä päivänä oli\nsatanut, ilma tuntui hyvin lauhkealta. Kaasuliekit oli vasta\nsammutettu; katu oli vielä hämärän peitossa ja täyttyi Pariisia kohti\nrientäväin työmiesten jalkojen töminästä. Coupeau astui työkalulaukku\nolalla kerskuvan näköisenä kuten mies, joka kerrankin on sattunut\ntekemään päätöksen pysyä lujana. Hän kääntyi ympäri ja kysyi:\n\n-- Paistikas, tahdotko sinä työtä? Isäntä pyysi minua toimittamaan\njonkun toverin, jos voisin.\n\n-- Ei kiitoksia, vastasi Paistikas, minä lopettelen vielä\njoutenoloani... Esitäppäs asiasi Saappaalle, joka eilen etsi työtä...\nOdotappas, Saapas onkin luultavasti tuolla sisällä.\n\nJa kun he saapuivat kadun alapäähän, huomasivat he todellakin Saappaan\nukko Colomben luona. Aikaisesta hetkestä huolimatta loisti tulet jo\nAnsan ikkunoista, joiden luukut oli avattu. Lantier jäi ovelle\nkehottaen Coupeauta pitämään kiirettä, sillä heillä ei ollut enää kuin\nparhaiksi kymmenen minuuttia aikaa.\n\n-- Kuinka? Vai aijot sinä mennä sen kärilään Bourguignon'in luokse!\nhuusi Saapas, kun levyseppä oli toimittanut hänelle asiansa. Ei minua\nenää narrata siihen pesään! Ennemmin panen hampaat naulaan vaikka ensi\nvuoteen asti... Mutta et sinä veli veikkoseni viivy siellä kolmeakaan\npäivää, sen minä sinulle sanon!\n\n-- Ihan todella! kurjin paikka maailmassa... Sieltä ei pääse\nhievahtamaankaan. Mestari on alituiseen niskassa. Entäs kohtelu sitten,\nemäntä haukkuu juopoksi, ja puodissa on kielletty syljeksimästä. Minä\nlähdin sieltä hiiteen heti ensimäisenä iltana.\n\n-- Olipa hyvä, että varotit minua. Ei siellä minunkaan luuni ennätä\nvanheta... Saahan häntä koettaa tänä päivänä; mutta jos isäntä minua\nsuututtaa, niin minä otan häntä niskasta kiinni ja painan koreasti\nistumaan akkansa selkään, ymmärrätkös!\n\nLevyseppä puristi toverin kättä kiittääkseen häntä hyvistä\ntiedonannoista, ja teki jo lähtöä, mutta silloin Saapas suuttui. Piru\nvieköön! saiko Bourgignon muka estää heitä ottamasta ryyppyä? Eivätkö\nhe muka enää sitten olleetkaan miehiä puolestaan? Mestari voi hyvin\nodottaa viisi minuuttia. Ja Lantier'kin tuli sisälle ottamaan ryypyn ja\nsiinä he nyt neljän miehen seisoivat tiskin ääressä. Saapas, jonka\nkengät olivat läntässä, pusero liasta mustana ja lakki reuhka\ntakaraivolla, mellasti kovasti ja pyöritti silmiään ikäänkuin hän olisi\nollut Ansan isäntä. Hänet oli julistettu juomarien keisariksi ja\nsikojen kuninkaaksi, kun hän oli syönyt eläviä sontiaisia ja purrut\nkissan raatoa.\n\n-- Kuulkaapas, te sen kitupiikki! huusi hän ukko Colombelle, antakaapas\nmulle sitä keltaista, sitä ensimäisen numeron aasinkustanne.\n\nJa kun ukko Colombe, joka kalpeana ja tyynenä seisoi tiskinsä takana,\nsininen neulottu takki päällä, oli täyttänyt neljä lasia, niin nämä\nherrat tyhjensivät ne yhdellä kulauksella, ettei neste ennättäisi\nväljähtyä.\n\n-- Tuntuu se yhtä kaikki hyvältä mennessään, murahti Paistikas.\n\nSe saakelin Saapas kertoi nyt hullunkurisen jutun. Perjantaina hän oli\nollut niin humalassa, että toverit olivat kitanneet piipun kiinni hänen\nsuuhunsa kourallisella kipsiä. Toinen siitä olisi jo heittänyt\nhenkensä, mutta hän sen kesti iltikseen, vieläpä siitä ylpeilikin.\n\n-- Eivätkö herrat tahdo lisää? kysyi ukko Colombe käheällä äänellään.\n\n-- Tietysti, kaatakaapa toiset lasit, sanoi Lantier. Nyt on minun\nvuoroni.\n\nNyt alettiin puhua naisista. Paistikas oli viime pyhänä käynyt akkansa\nkanssa Montrougessa tätinsä luona. Coupeau kysyi kuulumisia _Intian\nkapsäkistä_ eräästä Chaillot'n pesulaitoksesta, jonka omistajatar\noli hyvin tuttu talossa. Oltiin juuri aikeissa ryypätä, kun Saapas\nhuomasi Goujet'n ja Lorilleux'n, jotka menivät ohitse, ja huusi heitä\ntulemaan sisälle. He tulivat ovelle asti, mutta eivät suostuneet\nastumaan sisälle. Seppä ei sanonut olevansa minkään juonnin tarpeessa.\nKetjuntekijä, joka vilusta väristen puristi taskussaan isännälle\nvietäviä kultaketjuja, ryki ja estelihe sanoen, että yksi tippakin\nviinaa pani hänet jo kellelleen.\n\n-- Tekopyhiä nahjuksia! murisi Saapas. Mahtavat nurkkapielissä\nryypeksiä.\n\nJa pistettyään nokkansa lasiinsa ärjäsi hän ukko Colombelle:\n\n-- Kuuleppas, sinä myrkkymestari, sinä olet vaihtanut pulloja!... Älä\nluulekaan voivasi minua puijata sekotuksillasi!\n\nPäivä oli jo siksi valjennut, että Ansan isäntä sammutti kaasun.\nCoupeau puolusti lankoaan sillä, että hän todellakaan ei sietänyt\nmitään väkeviä, mikä oikeastaan ei ollut hänelle rikokseksi luettava.\nHänestä oli seppäkin oikeassa, sillä sehän oli pidettävä onnena, ettei\nmilloinkaan janottanut. Ja hän puhui taas työhön lähdöstään, mutta\nLantier selitti hänelle mahtipontisesi, mitä hyvä tapa vaati: hänen oli\nainakin vuorostaan tarjottava ryyppy toisille, ennenkuin livisti\ntiehensä; ystäviä ei käynyt noin vaan raukkamaisesti hylkääminen,\nvaikka olikin menossa täyttämään velvollisuuttaan.\n\n-- Aikookohan hän vielä kauvankin jaaritella meille työstään! huusi\nSaapas.\n\n-- Se on siis herran vuoro? kysyi ukko Colombe Coupeaulta.\n\nTämä maksoi ryypyt. Sitten tuli Paistikkaan vuoro. Hän kumartui\nsupattamaan jotakin isännän korvaan, mutta tämä pudisti eväten\npäätänsä. Saapas ymmärsi ja alkoi taas syytää haukkumisia ukko Colombe\ntomppelille. Kuinka! hänen laisensa vanha rämä uskalsi kohdella\nhuonosti toveria! Kaikki kapakoitsijathan antoivat velaksi! Mokomaan\nhornanreikään pitikin joutua häväistäväksi! Isäntä pysyi tyynenä,\nhuojutteli ruumistaan, nojaten isot nyrkkinsä tiskin reunaan, ja sanoi\nkohteliaasti:\n\n-- Lainatkaa rahaa herralle, sehän on yksinkertaisempaa.\n\n-- Piru vie! Sen teenkin, kyllä minä hänelle lainaan, karjui Saapas.\nHe! Paistikas, paiskaa rahat sen nylkyrin kitaan!\n\nPäästyään kerran vauhtiin hän viskasi vihansa Coupeaun laukkuun, jota\ntämä yhä vielä piti olallaan, ja kääntyen levysepän puoleen hän jatkoi:\n\n-- Sinä näytät ihan imettäjältä. Heitä hiiteen tuo kapalovauvasi. Sehän\npainaa sinut köyryselkäiseksi.\n\nCoupeau epäröi hiukan, mutta sitten hän rauhallisesti laski laukkunsa\nmaahan, ikäänkuin olisi tehnyt päätöksensä kypsän harkinnan perästä, ja\nsanoi:\n\n-- Nyt onkin jo liian myöhä. Saatanhan minä mennä Bourgignon'in\nluo aamiaisen jälkeenkin. Sanon syyksi, että eukollani oli\nvatsanväänteitä... Kuulkaapas, isä Colombe, minä jätän työkaluni tämän\npenkin alle ja käyn hakemassa ne puolen päivän aikaan.\n\nLantier nyökäytti päätään hyväksyen tämän toimenpiteen. Työtä on\ntehtävä, siitä ei ole epäilemisiäkään; mutta kun on ystävien seurassa,\nniin kohteliaisuus käy ennen kaikkea. Laiskottelun halu oli heitä\nvähitellen kutkutellut ja herpaissut, niin että kaikki neljä seisoivat,\nkädet veltosti riipuksissa, ja katsoivat kypsyvästi toisiinsa. Ja\npäästyään siitä selville, että heillä nyt oli viisi tuntia jouten oloa\nedessään, he yht'äkkiä laskivat remuavan ilonsa valloilleen,\nmukkiloivat toisiaan ja ulvoivat toisilleen helliä sanoja vasten\nnaamaa. Varsinkin Coupeau tunsi mielensä keventyneeksi ja nuortuneeksi\nja kutsui toisia »vanhoiksi viinaveikoikseen». Otettiin vielä ryyppy\nmieheen kaulan kostukkeeksi; sitten mentiin _Aivastelevaan\nKirppuun_, pieneen kapakkaan, jossa oli biljardi. Hatuntekijä\nnyrpisti alussa nenäänsä, sillä se ei ollut juuri erittäin siisti\npaikka; viinakin maksoi siellä vain yhden francin litra, ja biljardi\noli niin tahmea liasta, että pallot siihen tarttuivat kiinni kuin\nliistariin. Mutta kun peli kerran oli saatu alkuun, niin Lantier, joka\noli taitava pelaaja, sai takaisin pirteytensä ja hyvän tuulensa\nväännellessään ruumistaan pallojen ja kepin liikkeiden mukaan.\n\nKun aamiaisen aika tuli, sai Coupeau mainion päähänpiston. Hän löi\npolviinsa huutaen:\n\n-- Mennäänpäs hakemaan Janoa. Minä tiedän missä hän on työssä...\nViedään hänet syömään voissa paistettuja vasikanjalkoja muori Louis'n\nluo.\n\nEhdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Niin, olisipa luullut Janolle,\nliikanimeltä Sammumaton, kelpaavan voissa paistettujen vasikanjalkojen.\nJa niin sitä lähdettiin. Kadut olivat likaiset, ja sataa tihuutti\nhienostaan, mutta miehillä oli ollut jo liian kuuma sisällä tunteakseen\ntätä hienoa kastetta raajoissaan. Coupeau vei heidät Marcadet-kadun\nnaulatehtaalle. Kun he saapuivat sinne, runsaasti puoli tuntia ennen\ntyön päättymistä, antoi levyseppä eräälle katupojalle kaksi souta ja\nkäski hänen mennä sisälle sanomaan Janolle, että hänen akkansa oli\nsairaana ja pyysi häntä heti tulemaan luokseen. Seppä ilmestyikin\npaikalla hoippuen hyvätuulisen näköisenä, sillä hän näytti vainuavan,\nettä oli tulossa aikamoinen juominki.\n\n-- Vai te täällä olettekin, sen junkkarit! sanoi hän heti, kun huomasi\nheidät kätkeytyneinä erään portin taakse. Johan minä sen tunsin\nnokassani... No, mitäs hyvää teillä on tiedossa?\n\nMuori Louis'n luona imeksittiin vasikanjalkojen pieniä luita ja haukkua\nnaposteltiin taas isäntiä. Jano, liikanimeltä Sammumaton kertoi, että\nhänen tehtaallaan oli kiireellinen tilaus suoritettavana. Silloin ei\nisäntä ollut kovin tarkka neljännestunnista; vaikka oltiinkin poissa\nhuudosta, niin siivolla hän siltä pysyi, sai kiittää onneaan, kun sai\ntyömiehensä myöhemminkin takaisin. Sitä vaaraa ei ollut olemassakaan,\nettä kukaan isäntä koskaan uskaltaisi erottaa työstään Janon,\nliikanimeltä Sammumaton, sillä nykymaailman aikaan ei ollut\nlöydettävissä enää hänen vertaisiaan työmiehiä. Vasikanjalkojen jälkeen\nsyötiin munakasta. Jokainen joi litransa viiniä. Muori Louis tuotti\nviininsä Auvergnestä, veripunaista viiniä, jota olisi voinut veitsellä\nleikata. Elämä alkoi tuntua hauskalta, ruvettiin innostumaan.\n\n-- On se koko kiusanhenki, se minun isäntäni! huusi Jano jälkiruokaa\nsyötäessä. Eikös se riivattu näet ole asettanut kelloa pajaansa. Kello,\nsehän on olemassa orjia varten... Mutta soikoon! Piru minut periköön,\njos minut vielä tänään tavataan alasimen ääressä! Viisi päivää olen\nollut ahkerassa työssä, niin että kannattaa sitä nyt tasatakin... Jos\nhän rupeaa minulle mukisemaan, niin minä näytän hänelle, mikä on mikä.\n\n-- Minun täytyy erota teistä, sanoi Coupeau tärkeän näköisenä, minä\nlähden työhön. Niin, olen vannonut vaimolleni... Pitäkää te vain\nlystiä, tiedättehän, että minä hengessä olen teidän kanssanne.\n\nToiset häntä pilkkasivat, mutta hän näytti niin päättäväiseltä, että\nkaikki lähtivät häntä saattamaan, kun hän sanoi menevänsä noutamaan\ntyökalujaan ukko Colomben Ansasta. Hän otti laukkunsa penkin alta ja\nasetti sen eteensä siksi aikaa kun otettiin eroryypyt. Kello yhden\naikaan seuralaiset vielä tarjosivat vuoroon ryyppyjä toisilleen.\nSilloin Coupeau kyllästymistä osottavalla liikkeellä vei työkalunsa\ntakaisin penkin alle; ne olivat hänen tiellään, hän ei voinut lähestyä\ntiskiä kompastumatta niihin. Olisi ollut kovin noloa lähteä kesken\npois, ennättihän hän vielä seuraavanakin päivänä mennä Bourgignon'in\nluokse. Toiset neljä, jotka väittelivät palkkakysymyksistä, eivät\nensinkään hämmästyneet, kun levyseppä pitemmittä selvityksittä ehdotti,\nettä lähdettäisiin hiukan jalottelemaan bulevardeille. Sade oli\nlakannut. Kävelyretki rajottui siihen, että he kädet riipuksissa\nastuivat peräkkäin pari sataa askelta; he eivät enää keksineet mistä\npuhua, sillä raitis ilma tuntui heistä oudolta, eivätkä he viihtyneet\nulkona. Hitaasti, tarvitsematta edes kyynäspäällään nykäistä toisiaan,\nhe vaistomaisesti nousivat takaisin päin Poissonniers-katua ja astuivat\nsisälle François'n viinikauppaan ottamaan kulauksen pullosta. He olivat\ntodellakin sen tarpeessa virkistyksekseen. Kadulla kävi mieli kovin\nsurulliseksi; siellä oli lokaa niin paksulta, ettei olisi hennonut\nheittää ulos edes poliisiakaan. Lantier työnsi toverit pieneen\nkamariin, ahtaaseen putkaan, johon ei mahtunut kuin yksi pöytä, ja\njonka himmeäruutuinen lasiseinä erotti yhteisestä salista. Tavallisesti\nhän tahtoikin istua yksityisessä huoneessa, sillä siellä sai ottaa\nhumalan herättämättä ihmisten huomiota. Eikös täällä ollut hyvä olla?\nSai olla ihan kuin kotonaan, vieläpä ottaa unetkin, jos ketä halutti.\nHän tilasi sanomalehden, levitti sen auki eteensä ja silmäili sitä\nkulmakarvat rypyssä. Coupeau ja Saapas olivat alkaneet lyödä korttia.\nKaksi litran pulloa ja viisi lasia oli pöydällä.\n\n-- No? mitäs se tuo paperi tietää? kysyi Paistikas hatuntekijältä.\n\nHän ei vastannut heti. Sitten hän sanoi nostamatta silmiään lehdestä:\n\n-- Minä luen edustajakamarista. On siinäkin tasavaltalaisia, neljän\nsoun miehiä, senkin vietäviä tyhjäntoimittajia koko vasemmisto! Ei\nsuinkaan kansa ole valinnut heitä pehmoisia puhumaan!... Tuokin tuossa\non olevinaan oikeauskoinen ja hännystelee kumminkin ministereitä, niitä\nroistoja! Jos minä olisin edusmiehenä, niin minä nousisin puhujalavalle\nja sanoisin: Haistakaa hapan! Niin, en sen enempää, se on minun\nmielipiteeni!\n\n-- Oletteko kuulleet että Badinguet[6] on tapellut akkansa kanssa koko\nhovinsa nähden, kertoi Jano, liikanimeltä Sammumaton. Ihan todella,\npanen vaikka pääni panttiin. Ja ihan tyhjästä riitaannuttuaan.\nBadinguet oli humalassa.\n\n-- Jättäkää meidät rauhaan politiikaltanne! Lukekaa ennemmin murhista,\nse on paljon hauskempaa, huusi levyseppä, jatkaen korttipeliään.\n\nLasit tyhjennettiin. Lantier alkoi lukea ääneen:\n\n»Pöyristyttävä rikos on pannut kauhun valtaan Gaillon'in kunnan\n(Seine-et-Marne'n departementissa). Poika on lyönyt lapiolla isänsä\nkuoliaaksi, ryövätäkseen häneltä kolmekymmentä souta...»\n\nKaikilta pääsi kauhistuksen huuto. He olisivat tahtoneet mielellään\nolla katsomassa, kun se mies tehtiin päätä lyhemmäksi! Ei, mestaus ei\nriittänyt; hänet olisi pitänyt hakata pieniksi palasiksi.\nLapsenmurhajuttu sai niinikään heidän luontonsa nousemaan: mutta\nhatuntekijä piti siveellisen käsityksensä mukaan naisen puolta, pannen\nkoko syyn hänen viettelijänsä niskoille; sillä jos jokin miesroikale ei\nolisi hankkinut poikaa tyttö paralle, ei tämä olisi voinut sitä\nsurmata. Mutta aivan haltioihinsa tulivat he, kun luettiin urosteoista,\njoita markiisi T---- oli suorittanut tullessaan kello kahden aikaan\naamulla eräästä tanssipaikasta ja puolustautuessaan kolmea voroa\nvastaan Invalidien bulevardilla; riisumatta edes hansikkaitaan\nhän oli selviytynyt kahdesta ensimäisestä rosvosta iskemällä heitä\npäällään vatsaan, ja kolmannen hän oli korvanlehdestä taluttanut\npoliisivartioon. Silläpä oli vasta lujat näpit! Vahinko, että hän oli\naatelismies!\n\n-- Kuulkaapas tätä, jatkoi Lantier. Tässä tulee ylhäisön uutisia.\n»Bretigny'n kreivitär naittaa vanhimman tyttärensä nuorelle Valançayn\nparoonille, Hänen Majesteettinsa ajutantille. Morsiuslahjojen joukossa\non yli kolmensadantuhannen francin edestä pitsiä...»\n\n-- Mitä se meitä liikuttaa, keskeytti Paistikas. Ei heidän paitansa\nväriä kysytä... Olkoonpa tytöllä vaikka kuinka paljon pitsejä, niin\nsamasta reiästä hänen on katseltava kuuta kuin muidenkin.\n\nKun Lantier näytti aikovan jatkaa lukuaan, niin Jano, liikanimeltä\nSammumaton, tempasi häneltä lehden ja istuutui sen päälle sanoen:\n\n-- Ohoh, jo riittää!... Siinä sillä on lämmin... Ei paperi muuhun\nkelpaakaan.\n\nSillä välin Saapas, joka tarkasteli korttejaan, iski voitonriemulla\nnyrkkinsä pöytään, hän oli voittanut.\n\n-- Saat pyyhkiä partaasi, huusivat toiset Coupeaulle.\n\nTilattiin kaksi litraa lisää. Lasit eivät enää saaneet seista tyhjinä.\nViini alkoi nousta miesten päähän. Kello viiden tienoossa elämä rupesi\njo käymään inhottavaksi, jonka tähden Lantier pysyi vaiti ja aikoi\nsalaa livahtaa tiehensä; niin pian kuin alettiin huutaa ja kaataa\nviiniä maahan, ei se häntä enää huvittanut. Coupeau nousi juuri ylös\ntehdäkseen juomarien ristinmerkin. Silloin hatuntekijä käyttäen\nhyväkseen melua, joka seurasi tätä temppua, rauhallisesti astui ovesta\nulos. Toverit eivät edes huomanneetkaan hänen lähtöään. Hänkin oli jo\naikalailla päissään. Mutta ulkona humala haihtui tuuleen; hän saavutti\npian entisen vakavuutensa ja palasi rauhallisesti puotiin, jossa kertoi\nGervaiselle, että Coupeau oli ystävien seurassa.\n\nKaksi päivää kului. Levyseppää ei kuulunut kotiin palaavaksi. Hän\nvierteli lähiseudun kapakoissa, mutta ei tiedetty tarkalleen,\nmissä. Jotkut kumminkin sanoivat nähneensä hänet muori Baquet'n\nluona, _Perhosessa_ ja _Rykivässä veitikassa_. Mutta toiset\nvakuuttivat hänen olleen yksin, jota vastoin toiset olivat tavanneet\nhänet seitsemän tai kahdeksan samallaisen juopporentun seurassa.\nGervaise kohautti olkapäitään näyttäen taipuvan kohtaloonsa. Jumala\nparatkoon! Piti kai siihenkin tottua! Hän ei lähtenyt juoksemaan\nmiehensä perästä; vaikka hän huomasikin hänet jossakin viinikaupassa,\nniin hän kiersi toista tietä, ettei vain suututtaisi häntä; ja hän\nodotti hänen kotiin tuloaan kuunnellen yöllä, eikö kuuluisi hänen\nkuorsaustaan oven takaa. Coupeau makasi milloin missäkin,\nrikkatunkiolla, jollakin penkillä, tyhjällä rakennustontilla tai\nsuorastaan katuojassa. Seuraavana aamuna hän vielä kohmelossa edellisen\npäivän juopottelusta lähti uudelle juomaretkelle, otti ensin pieniä\nnaukkuja lohdutuksekseen, sitten neljänneksiä ja litroja toveriensa\nkanssa, häipyi välillä heidän seurastaan, mutta löysi heidät taas\nhurjissa juomingeissa, joista hän palasi pää niin täynnä, että järki\nseisoi kokonaan ja kadut tanssivat hänen silmissään; yö pimeni ja päivä\nvalkeni humalan ja kohmelon vaihdellessa. Siitä tuli loppu, vasta kun\nhän sai maatuksi niin kauvan, että humala kokonaan haihtui. Gervaise\nlähti kumminkin toisena päivänä kuulustamaan häntä ukko Colomben\nAnsasta; Coupeau oli nähty siellä viisi eri kertaa, muuta tietoa ei\nGervaiselle voitu antaa; ja voimatta ryhtyä mihinkään hänen täytyi\ntyytyä siihen, että vei kotiin miehensä työkalut, jotka olivat jääneet\npenkin alle.\n\nNähdessään illalla pesijättären ikävissään, ehdotti Lantier, että he\nyhdessä menisivät kahvilakonserttiin saadakseen viettää hauskan hetken.\nGervaise ei ensin suostunut, hän ei ollut sillä päällä, että olisi\ntehnyt mieli nauraa. Muuten hän ei olisi pannut vastaan, sillä\nhatuntekijän tarjous tuntui hänestä niin rehelliseltä, ettei hän voinut\nepäilläkään hänellä olevan petosta mielessä. Lantier näytti ottavan\nosaa hänen onnettomuuteensa ja osottautui todellakin isälliseksi.\nCoupeau ei ollut vielä koskaan ollut poissa kahta yötä perätysten.\nGervaise ei saanut rauhaa, vaan kävi ainakin joka kymmenes minuutti\nsilitysrauta kädessä kurkistamassa ovelta molempiin suuntiin, eikö\nhänen miestään näkyisi tulevaksi. Hän sanoi, että hänellä oli semmoinen\nlevottomuus jaloissaan, ettei hän kestänyt yhdessä kohden. Voisihan\nCoupeau taittaa jäsenensä, kaatua ja jäädä hevosmiesten jalkoihin;\nsittenpähän hänestä pääsisi. Gervaise ei näet sanonut olevan\nsydämessään jäljellä vähintäkään ystävyyttä mokomata renttua kohtaan.\nMutta yhtä kaikki oli kiusallista olla alituisessa epätietoisuudessa,\ntuliko hän kotiin, vai ei. Ja kun kaasut sytytettiin ja Lantier\nuudestaan puhui hänelle konserttiin lähdöstä, niin hän suostui.\nTuhmahan hän olisi ollut, jos olisi kieltäytynyt huvista, kun hänen\nmiehensä jo kolme päivää oli viettänyt sellaista elämää, kuin jokainen\nolisi ollut viimeinen. Kun kerran toinen ei tullut takaisin, niin\nmitäpä hänkään pysymään kotona? Hänestä nähden sai vaikka koko hökkeli\npalaa, jos tahtoi. Hän olisi kernaasti itse pistänyt sen tuleen, niin\nhäntä alkoi tämä elämä kyllästyttää.\n\nPäivällinen syötiin kiireesti. Lähtiessään hatuntekijän käsipuolessa,\nkahdeksan aikaan, pyysi Gervaise muori Coupeauta ja Nanata heti\nmenemään makuulle. Puoti suljettiin. Hän meni pihaoven kautta ja antoi\navaimen rouva Bochelle ja pyysi häntä olemaan hyvän ja toimittamaan\nhänen miehensä makuulle, jos se sika tulisi kotiin. Hatuntekijä odotti\nhäntä porttikäytävässä, hienot vaatteet päällä, viheltäen laulun\nsäveltä. Gervaisellä oli silkkileninkinsä. He astuivat hiljakseen\nkatukäytävää pitkin, nojaten toisiinsa, ja kun puotien ikkunoista valo\nlankesi heihin, näyttivät he hymyillen puhelevan keskenään puoliääneen.\n\nKahvilakonsertti oli Rochechouart'in bulevardin varrella vanhassa,\npienessä kahvilassa, jota oli laajennettu pihan puolelle tehdyllä\nlautakatoksella. Sisäänkäytävää valaisi rivi ovelle ripustettuja\nvärillisiä lasilyhtyjä. Pitkiä ohjelmailmoituksia oli liimattu\npuulaatoille ja asetettu maahan katukäytävän reunaa vasten.\n\n-- Tässä se nyt on, sanoi Lantier. Tänä iltana esiintyy ensi kerran\nkuplettilaulajatar, neiti Amanda.\n\nMutta hän huomasi Paistikkaan, joka myös oli lukemassa ilmotusta.\nPaistikkaalla oli toisessa silmäkulmassa mustelma muistona jostakin\nedellisenä päivänä saamastaan nyrkin iskusta.\n\n-- Missäs Coupeau on? kysyi hatuntekijä katsellen ympärilleen. Coupeau\non siis teistä häipynyt?\n\n-- Aikoja sitten, eilen jo, vastasi toinen. Muori Baquet'n luota\nlähdettäessä alkoivat nyrkit heilua. Minä en pidä käsirysystä... Muori\nBaquet'n viinurin kanssa syntyi näet riita yhdestä litrasta, jonka hän\ntahtoi maksattaa kahdesti... Silloin minä luikin tieheni ja olen nyt\nottanut sievoiset unet.\n\nHäntä haukotti vieläkin, vaikka hän oli nukkunut kymmenen tuntia.\nMuuten hän oli kokonaan selvinnyt humalastaan, mutta tylsän näköinen,\nrisainen takki täynnä untuvia; sillä hän oli nähtävästi maannut\nvaatteet päällä.\n\n-- Ja te ette tiedä, missä minun mieheni on? kysyi pesijätär.\n\n-- En ensinkään... Kello oli viisi, kun me lähdimme muori Baquet'n\nluota... Hän taisi lähteä katua alaspäin. Niin, luulenpa nähneeni hänen\nmenevän sisälle _Perhoseen_ erään ajurin kanssa... Kyllä ihminen\non sentään hullu! Olisi valmis vaikka tappamaan toisen!\n\nLantier ja Gervaise viettivät hyvin hauskan illan kahvilakonsertissa.\nYhdentoista aikaan, kun ovet suljettiin, palasivat he jalan kotiin\npitämättä kiirettä. Ilma tuntui kylmähköltä, ihmiset poistuivat\nparvissa, joukossa oli tyttöjä, jotka olivat tikahtua naurusta puiden\nvarjossa, kun miehet heitä kovin läheltä huvittivat. Lantier hyräili\nyhtä neiti Amandan lauluista: _Nenääni se kutkuttaa_. Gervaise oli\nhilpeällä tuulella, ikäänkuin humalassa, ja yhtyi loppusäkeeseen.\nHänellä oli ollut hyvin kuuma. Sen lisäksi ne kaksi lasia, jotka hän\noli juonut, ynnä tupakansavu ja yhteen sulloutuneen väkijoukon haju\nolivat ruvenneet hänen mieltään kääntämään. Mutta varsinkin oli neiti\nAmanda jäänyt elävästi hänen mieleensä. Gervaise ei olisi itse koskaan\nuskaltanut näyttäytyä niin alastomana yleisölle. Mutta totuuden nimessä\ntäytyi tunnustaa, että sillä naisella oli kadehdittavan hieno hipiä. Ja\nhän kuunteli aistillisella uteliaisuudella, kun Lantier kertoi\nyksityisseikkoja kysymyksessä olevasta henkilöstä, aivan kuin hän olisi\nollut kahden kesken hänen kanssaan lukemassa hänen kylkiluitaan.\n\n-- Kaikki nukkuvat, sanoi Gervaise soitettuaan kolme kertaa, ennenkuin\nBochelaiset vetivät portin salvan auki.\n\nVihdoin se aukesi, mutta porttikäytävä oli pimeä, ja kun hän koputti\nporttikamarin ikkunaan pyytääkseen avaintaan, huusi portinvartijan\nvaimo hänelle unimielissään jotakin, josta hän aluksi ei ymmärtänyt\nmitään. Viimein hän sai selville, että poliisi Poisson oli tuonut\nCoupeaun kotiin surkeassa tilassa, ja että avain luultavasti oli\novellaan.\n\n-- Turkanen! murisi Lantier, kun he olivat tulleet sisälle, mitähän se\non täällä tehnyt? Ihanhan täällä läkähtyy.\n\nTosiaankin siellä haisi kovasti. Gervaise, joka haki tulitikkuja, astui\njohonkin märkään. Kun hän oli saanut sytytetyksi kynttilän, kohtasi\nheitä ihana näky. Coupeau oli antanut ylen; kamari oli täynnä\noksennusta; vuode oli siitä tahmeana, samoin matto ja piironki, jolle\nsitä oli räiskynyt. Sen lisäksi Coupeau oli pudonnut sängystä, johon\nPoisson luultavasti oli hänet heittänyt. Siinä hän maata rötkötti kuin\nsika rapakossaan, kuorsaten suu auki, ja hänen henkensä haisi kuin\nrutto; toinen poskikin oli ryvettynyt, ja hänen jo harmaantuneet\nhiuksensa viruivat keskellä pään ympärille levinnyttä lätäkköä.\n\n-- Voi, sitä sikaa, sitä sikaa! hoki Gervaise inhoten, epätoivoissaan.\nHän on ryvettänyt kaikki paikat... Ei koirakaan olisi tehnyt tämmöistä\nsiivoa, koiran raatokaan ei ole niin saastainen.\n\nKumpikaan ei uskaltanut liikkua, sillä he eivät tienneet mihin laskea\njalkansa. Koskaan ei levyseppä ollut tullut kotiin niin päissään eikä\nhän vielä milloinkaan ollut ryöjännyt kamaria sillä tavalla. Niinpä\ntämä näky antoikin kovan iskun niille tunteille, joita hänen vaimollaan\nvielä saattoi olla häntä kohtaan. Kun Coupeau tätä ennen oli tullut\nkotiin hilppaviinassa tai toisella kymmenellä, ei Gervaise ollut siitä\npahastunut eikä se ollut häntä inhottanut. Mutta tällä kertaa, tämä oli\njo liikaa, hänen sydämensä nousi sitä vastaan. Hän ei olisi tahtonut\nkajota häneen pihdilläkään. Pelkkä ajatus, että tuon rutjakkeen nahka\nkoskisi hänen ihoonsa, pöyristytti häntä, ikäänkuin häntä olisi\nvaadittu heittäytymään pitkäkseen pahan taudin runteleman, kuolleen\nruumiin viereen.\n\n-- Täytyy minun kuitenkin käydä makuulle, sanoi hän. Enhän minä voi\npalata makaamaan kadulle... Parasta kai on astua hänen ylitsensä.\n\nHän koetti harpata juopuneen ylitse, mutta hänen täytyi ottaa kiinni\npiirongin nurkasta, ettei olisi livennyt oksennukseen. Coupeau tukki\nkokonaan pääsyn sänkyyn. Silloin Lantier, jota hiukan nauratti, kun hän\nnäki, ettei Gervaise sinä yönä voinut nukkua omalla korvatyynyllään,\ntarttui hänen käteensä sanoen matalalla ja hehkuvalla äänellä:\n\n-- Gervaise ... kuule, Gervaise...\n\nMutta Gervaise oli ymmärtänyt, riuhtaisihe irti tyrmistyneenä, ja sanoi\nsinutellen häntä hänkin puolestaan, kuten muinoin:\n\n-- Ei, jätä minut... Minä pyydän sinua, Auguste, mene omaan\nkamariisi... Kyllä minä tulen täällä toimeen, minä nousen sänkyyn\njalkopäästä...\n\n-- Gervaise, kuule nyt, elä nyt joutavia ... hoki Lantier. Täällä\nhaisee liian pahalta, et sinä voi jäädä tänne... Tule. Mitä sinä\npelkäät? Ole huoleti, ei hän kuule mitään!\n\nGervaise taisteli vastaan, pudisti päätään epäävästi, päättävästi.\nIkäänkuin näyttääkseen, että hän aikoi jäädä sinne, hän hädissään\nriisui päältään, heitti silkkihameensa rajusti tuolille. Siinä hän\nseisoi, ainoastaan paita ja alushame päällä, kokonaan valkoisena, kaula\nja käsivarret paljaina. Se oli hänen oma sänkynsä, vai miten? Hän\ntahtoi maata omassa sängyssään. Kaksi kertaa hän koetti vielä löytää\npuhdasta kohtaa, josta pääsisi sänkyynsä. Mutta Lantier ei hellittänyt,\nvaan otti häntä kiinni vyötäisistä kuiskaten hänelle sanoja, joiden\ntarkotus oli sytyttää hänen verensä tuleen. Voi, mihin asemaan hän oli\njoutunut! Edessään hänellä oli oma miesroikaleensa, joka esti häntä\nkunniallisesti painautumasta oman peittonsa alle, ja takanaan toinen\nhävytön lurjus, jolla ei ollut muuta mielessä, kuin käyttää hyväkseen\nhänen onnettomuuttaan saadakseen hänet uudestaan pauloihinsa! Kun\nhatuntekijä korotti ääntään, pyysi hän häntä vaikenemaan. Ja hän\nkuunteli kurottaen korvaansa huonetta kohden, jossa Nana ja muori\nCoupeau makasivat. Tyttö ja mummo luultavasti nukkuivat, sillä sieltä\nkuului raskasta hengitystä.\n\n-- Auguste, päästä minut, sinä vielä herätät heidät, sanoi Gervaise,\nkädet ristissä. Ole järkevä. Toisen kerran, muualla... Ei täällä, ei\ntyttäreni nähden...\n\nLantier ei puhunut enää mitään, hymyili vain: ja hän suuteli häntä\nhitaasti korvalle, samoin kuin muinoin, kiihottaakseen ja huumatakseen\nhäntä. Silloin Gervaiseltä voimat herposivat, hän tunsi verensä\nkohisevan, ja ankara väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Kumminkin hän\nastui vielä askelen yrittäen lähestyä sänkyä. Mutta hänen täytyi\nperäytyä. Se ei ollut mahdollista, häntä vastaan löi niin inhottava\nlöyhkä, että hän oli itsekin antaa ylen lakanoilleen. Coupeau makasi\nviinan voittamana, sikeästi kuin höyhenpatjalla, hautomassa humalaansa,\njäsenet jäykkinä kuin kuolleella, ja suu väärässä. Vaikka koko katu\nolisi tullut sisälle syleilemään hänen vaimoansa, niin ei yksikään\nkarva hänen ruumiissaan olisi liikahtanut.\n\n-- Minkäs minä sille mahdan? änkytti Gervaise. Se on hänen syynsä. Minä\nen voi... Voi, Herra Jumala! Voi, Herra Jumala! Hän karkottaa minut\nomalta vuoteeltani, minulla ei ole enää vuodetta... Ei, minä en voi. Se\non hänen syynsä.\n\nHän vapisi aivan toistaitoisena. Ja juuri kun Lantier oli työntämässä\nhäntä kamariinsa, ilmestyi Nanan naama pienen kamarin lasiovelle. Tyttö\noli herännyt ja hiljaa noussut ylös paitasillaan, unesta kalpeana. Hän\nkatsoi isäänsä, joka virui oksennuksessaan; sitten hän jäi, kasvot\npainettuina ruutua vasten, odottamaan, kunnes hänen äitinsä alushame\nhävisi vastapäätä olevasta ovesta toisen miehen luokse. Hän oli hyvin\ntotinen, ja hänen suurissa silmissään paloi turmeltuneen lapsen\naistillinen uteliaisuus.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSinä talvena muori Coupeau oli vähällä heittää henkensä\ntukehtumiskohtauksessa. Joka vuosi hän sai joulukuussa semmoisen\nhengenahdistuksen, joka hänet painoi vuoteen omaksi pariksi kolmeksi\nviikoksi. Eipä hän ollutkaan enää viisitoistavuotias, vaan täytti Antin\npäivänä seitsemänkymmentäkolme vuotta. Ja vaikka hän oli iso ja lihava,\noli hän hyvin raihnainen, ja rykiä rahnutti vähimmästäkin syystä.\nLääkäri sanoi hänen vielä yskänpuuskaan kuolevankin, yhtä äkillisesti\nkuin kynttilä sammua tupsahtaa.\n\nKun muori Coupeaun täytyi pysyä sängyssään, kävi hän niin kärtyisäksi,\nettei hänen kanssaan tahtonut kukaan tulla toimeen. Myönnettävä on,\nettä kamari, jossa hän makasi Nanan kanssa, ei ollut juuri hauskimpia.\nTytön ja hänen sänkynsä väliin ei mahtunut kuin parhaiksi kaksi tuolia.\nVanhat tapetit, harmaata, virttynyttä paperia, riippuivat riekaleina\npitkin seiniä. Lähellä katonrajaa olevasta pyöreästä ikkunaluukusta\npääsi sinne päivänvalo vain himmeänä ja kelmeänä kuin kellariin. Siellä\nolo tuntui kovasti tukalalta varsinkin sellaisesta ihmisestä, jonka oli\nvaikea hengittää. Yöllä hän toki vielä sai paremmin aikansa kulumaan,\nsillä kun hän itse ei saanut unta, kuunteli hän lapsen nukkumista.\nMutta päivillä, kun hänelle ei pidetty seuraa aamusta iltaan, marisi ja\nitki hän tuntikausia hokien itsekseen pyöritellessään päätänsä\ntyynyllään:\n\n-- Hyvä Jumala, kun minä olen onneton!... Hyvä Jumala, kun minä olen\nonneton!... Tässä tyrmässä, niin, tässä vankityrmässä ne minut\nkuolettavat!\n\nJa kun kuka kävi häntä katsomassa, Virginie tai rouva Boche, kysyäkseen\nhänen terveydentilaansa, ei hän edes malttanut vastata, vaan alkoi heti\nladella valituksiaan.\n\n-- Voi, kun se on kovassa, se leipä, jota minä täällä syön! Vennon\nvierastenkaan luona ei minulla olisi niin paljoa kärsittävää...\nEräänkin kerran, kun minä pyysin kupin rohtoteetä, niin eikös ne herjat\ntuoneet minulle kokonaista vesiruukullista, saadakseen moittia minua,\nettä minä muka juon sitä liian paljon... Nanakin, mokoma, jota minä\nolen koettanut kasvattaa, livistää paljasjaloin tiehensä jo aamulla,\nenkä minä näe häntä sen koommin koko päivänä. Luulisi, että minä haisen\npahalta. Kumminkin hän nukkuu yöllä makeasti eikä heräisi kertaakaan\nkysymään minulta, mitenkä minä jaksan... Sanalla sanoen, minä olen\nheidän tiellänsä, ja he odottavat vain minun kuolemaani. Niin, kyllä he\nminusta pian pääsevät eroon! Minulla ei ole enää poikaa; se pesijätär\nräähkä on hänet minulta riistänyt. Hän pieksäisi minua, löisi minut\nkuoliaaksi, ellei hän pelkäisi joutuvansa oikeuden käsiin.\n\nGervaise kohteli todellakin mummoa toisinaan kovanpuoleisesti. Sitä\nmukaa kuin liike rappeutui, kävivät ihmiset ärtyisemmiksi ja suuttuivat\ntoisiinsa vähimmästäkin sanasta. Eräänä aamuna oli Coupeau huutanut,\nkun kohmelo pakotti hänen päätänsä: »Tuo mummo se puhuu aina\nkuolemastaan, mutta eipä siitä koskaan näy tulevan mitään!» Ne sanat\nolivat kovasti käyneet muori Coupeaun sydämelle. Häntä moitittiin\nsiitä, että hän maksoi paljon, ja sanottiin aivan rauhallisesti, että\nsäästyisi suuret summat, jos häntä ei enää olisi olemassa. Totta\npuhuen, ei hänkään käyttäytynyt niinkuin hänen olisi pitänyt. Niinpä\nhän, joka kerran kun hänen vanhin tyttärensä, rouva Lerat kävi hänen\nluonaan, ruikutti tälle surkeuttaan ja syytti poikaansa ja miniätään,\nettä he jättivät hänet nälkään kuolemaan, ja sen hän sanoi vain\nhoukutellakseen häneltä kahdenkymmenen soun rahan, jonka hän käytti\nmakeisiin. Myöskin Lorilleux'läisille hän syötti kamaloita juttuja\nkertoen heille, mihin heidän kymmenet francinsa menivät, pesijättären\nmielitekoihin, uusiin myssyihin, leivoksiin, joita hän söi salaa\ntoisilta, vieläpä likaisempiinkin asioihin, joista ei uskaltanut\npuhuakkaan. Pari, kolme kertaa hän oli yllyttää ilmi tappeluun koko\nsuvun. Toisen kerran hän oli toisten, toisen kerran toisten puolella;\nkaikki sotki hän yhteen sekamelskaan.\n\nHänen yskänsä ollessa kovimmillaan tänä talvena, eräänä iltapäivänä,\nkun rouva Lorilleux ja rouva Lerat olivat tavanneet toisensa muorin\nvuoteen ääressä, iski hän heille silmää pyytääkseen heitä kumartumaan.\nHän sai tuskin puhutuksi, vaan supitti heille hiljaa:\n\n-- Se on siivoa!... Minä kuulin heidän vehkeensä viime yönä. Niin,\nniin, Nilkuttajan ja hatuntekijän... Ja he vasta elämöivät! Coupeau on\nkaunis. Se on siivoa!\n\nHän kertoi katkonaisin lausein, rykien ja ähkyen, että hänen poikansa\noli edellisenä iltana tullut kotiin arvatenkin sikahumalassa. Sitten\nhän unetonna maatessaan oli vallan hyvin erottanut kaikki äänet, miten\nNilkuttaja paljain jaloin astui kivilattialla, miten hatuntekijä häntä\nkutsui ja hiljaa avasi välioven, ja kaikki mitä sitten seurasi. Sitä\nmahtoi kestää päivännousuun asti, hän ei tietänyt tuntia ihan\ntarkalleen, sillä ponnistuksistaan huolimatta hän oli lopulta vaipunut\nuneen.\n\n-- Ilkeintä koko asiassa on, jatkoi hän, että Nana olisi voinut kuulla.\nHän oli niin levoton koko yön, vaikka hän tavallisesti nukkuu sikeästi\nkuin porsas; hän keikkui ja piehtaroi, ikäänkuin hänen sängyssään olisi\nollut tulisia kekäleitä.\n\nKumpikaan nainen ei näyttänyt hämmästyvän.\n\n-- Se kai on alkanut jo ensimäisenä päivänä, sanoi rouva Lorilleux.\nMutta kun kerran Coupeaulla ei ole mitään sitä vastaan, niin mitäpä\nmeidänkään tarvitsee siihen sotkeentua? Sen minä vain sanon, että\nhäpeäksi se on koko suvulle.\n\n-- Minä jos olisin mummon sijassa, selitti rouva Lerat puristaen\nhuulensa yhteen, niin minä kun säikäyttäisin häntä! Minä huutaisin\nhänelle jotakin, mitä tahansa: Minä näen sinut! tai: Santarmit ovat\ntäällä!... Erään lääkärin piika kertoi minulle isäntänsä sanoneen, että\nsiitä voi nainen säikähtää kuoliaaksi vissillä hetkellä. Ja jos hän\nheittäisikin henkensä siihen paikkaan, niin mitäpäs siitä? Sen hän\nansaitseisikin! Silloinpahan saisi rangaistuksensa siinä, missä on\nsyntiäkin tehnyt.\n\nKoko kortteli tiesi pian, että Gervaise kävi joka yö Lantier'n luona.\nRouva Lorilleux pauhasi siitä naapurien kuullen, tuoden julki\noikeutetun suuttumuksensa; hän surkutteli veljeään, joka oli sellainen\nnahjus, että antoi akkansa vetää itseään nenästä vaikka suin päin\ntervapönttöön; ja hän vakuutti, että jos hän vielä astui jalallaankaan\nmokomaan myymälään, niin sen hän teki yksinomaan äiti raukkansa tähden,\njonka täytyi elää keskellä tätä ruokotonta menoa. Silloin koko kortteli\nhyökkäsi Gervaisen päälle. Hän se varmaankin oli vietellyt\nhatuntekijän. Näkihän sen hänen silmistäänkin. Niin, ilkeistä juoruista\nhuolimatta, se saakelin salajuonien punoja, Lantier pysyi ihmisten\nsuosiossa, sillä hän esiintyi edelleenkin kaikkia kohtaan kunnon miehen\narvokkuudella, luki sanomalehteään kulkiessaan katukäytävällä, oli\nhuomaavainen ja kohtelias naisille ja aina valmis jakelemaan heille\nmakeisia ja kukkia. Hitto vieköön! hän hoiti vain kukon virkaansa; mies\non mies, eikä häneltä voi vaatia, että hän vastustaisi naisia, jotka\nheittäytyvät hänen kaulaansa. Mutta Gervaiseä ei voitu millään\npuolustaa; hän tuotti häpeää koko Goutte-d'Or'in kadulle. Nanan\nkummeina kutsuivat Lorilleux'läiset tytön kotiinsa saadakseen häneltä\nlisätietoja. Mutta kun he rupesivat häntä kuulustamaan takaperoisella\ntavalla, niin tyttö tekeytyi tyhmän näköiseksi ja vastaili heille\npeittäen silmiensä liekin pitkien, pehmeiden silmäluomiensa alle..\n\nVaikka Gervaise näin oli joutunut kaikkien ihmisten ylenkatseen\nalaiseksi, eli hän rauhassa raukeata ja hiukan uneliasta elämäänsä.\nAlussa hän oli tuntenut itsensä hyvin syylliseksi, hyvin riettaaksi ja\noli inhonnut itseään. Kun hän tuli ulos Lantier'n huoneesta, pesi hän\nkätensä, kasteli pyyheliinan ja hankasi sillä hartioitaan niin, että\nniistä oli nahka lähteä, ikäänkuin siten poistaakseen häpeätahransa.\nJos Coupeau silloin yritti laskea leikkiä, niin hän suuttui ja juoksi\nitkien panemaan päällensä puodin perällä; eikä hän suvainnut\nhatuntekijänkään kajoavan itseensä heti sen perästä, kun hänen oma\nmiehensä oli häntä syleillyt. Hän olisi tahtonut vaihtaa nahkaa\nvaihtaessaan miehiä. Mutta vähitellen hän tottui siihenkin. Oli liian\nvaivaloista peseytyä joka kerran perästä. Hänen laiskuutensa\nveltostutti häntä, ja haluten elää onnellisena hän koetti välittää\nikävyyksistään niin vähän kuin mahdollista. Hän oli anteeksiantavainen\nsekä itseään että muita kohtaan, ja koetti järjestää elämän\nsellaiseksi, ettei se kävisi kenellekään kovin kiusalliseksi. Eikö\nniin, että kunhan hänen miehensä ja rakastajansa olivat tyytyväisiä,\nkunhan talossa kaikki meni tavallista hiljaista menoaan, kunhan\npidettiin lystiä aamusta iltaan, ja kunhan kaikki pysyivät lihavina ja\nkylläisinä ja elivät mukavasti, niin ei tosiaankaan ollut mitään\nvalittamisen syytä? Eikäpä hänen rikoksensa oikeastaan mahtanut kovin\nsuuri ollakkaan, koskapa siitä ei koitunut mitään häiriötä, vaan\nitsekukin oli tyytyväinen; tavallisestihan ihminen saa rangaistuksensa,\nkun on tehnyt pahoin. Siten oli siveetön elämä muuttunut hänelle\ntavaksi. Nyt se oli säännöllistä kuin syöminen ja juominen; joka kerran\nkun Coupeau tuli kotiin päissään, meni hän Lantier'n luokse, mikä\ntapahtui vähintäänkin maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona joka\nviikko. Hän jakoi yönsä tasan. Vieläpä hän oli ottanut tavakseen, kun\nlevyseppä vain kuorsasi liian kovasti, jättää hänet vetelemään hirsiä\nja hiipiä itse rauhassa jatkamaan untaan naapurin päänalusella. Eipä\nsillä, että hän olisi pitänyt enemmän hatuntekijästä. Ei, mutta hän oli\nGervaisen mielestä siistimpi, ja hänen huoneessaan nukkuminen tuntui\nhänestä virkistävältä kuin kylpy. Hän oli kuin kissa, jonka mieluisin\nmakuupaikka on valkoinen sängyn päällys.\n\nMuori Coupeau ei uskaltanut koskaan puhua siitä suoraan. Mutta kun\npesijätär oli erään riidan jälkeen häntä ravistellut, ei mummokaan\nsäästänyt pisteliäitä viittauksia. Hän sanoi tuntevansa ihmeesti\npöllöjä miehiä ja ihmeesti kelvottomia akkoja; ja tämän entisen\ntakinneulojattaren ehtymättömästä sanavarastosta löytyi vielä\nmehuisempiakin sanoja, joita hän alituiseen ratkutti. Ensimäisillä\nkerroilla Gervaise oli katsonut häneen tuikeasti, mutta ei ollut\nvastannut mitään. Mutta sitten alkoi hänkin kautta rantain puolustautua\nylimalkaan lausutuilla syillä. Kun jollakin vaimolla oli miehenä juoppo\nrenttu, joka aina rypi nyrkit savessa, niin sellaiselle vaimolle ei\nollut luettava viaksi, että hän etsi puhtautta muualta. Menipä hän\npitemmällekin, puhuen siihen suuntaan, että Lantier oli yhtä paljon\nhänen miehensä kuin Coupeaukin, ehkäpä enemmänkin. Eikö hän ollut\ntuntenut häntä neljäntoista vanhasta? Eikö hänellä ollut kaksi hänelle\ntehtyä lasta? No niin! sellaisissa oloissa oli kaikki anteeksi\nannettavaa, eikä kukaan voinut heittää ensimäistä kiveä. Hän sanoi vain\nnoudattavansa luonnon lakia. Sitä paitsi, ei ollut hyvä tulla häntä\nsuututtamaan. Muuten hän pian voisi heittää jokaiselle hänen\npyykkinyyttinsä vasten naamaa. Ei ollut kehumista muidenkaan\nGoutte-d'Or'in kadun asukasten puhtaudessa. Pikku rouva Vigouroux\nheitti häränpyllyä aamusta iltaan hiilikasojensa päällä. Rouva\nLehongre, sekatavarakauppiaan vaimo, makasi lankonsa, sen pitkän\nvökelön kanssa, jota hän ei olisi iljennyt nostaa lapiollakaan. Entäs\nkelloseppä, tuo vastapäätä asuva siro herra! Oli ollut joutua\nvalamiesoikeuden eteen sukurutsauksesta; hän piti yhteyttä oman\ntyttärensä, häpeämättömän hutsun kanssa, joka maleksi pitkin\nbulevardeja. Ja laajalla käden liikkeellä hän merkitsi koko korttelin.\nHänelle olisi riittänyt työtä tuntikaudeksi kaikkien sen asukasten\nlikaisten vaatteiden levittelemisessä, ihmisten, jotka makasivat kuin\nporsaat yhdessä läjässä, isät, äidit, lapset, rypien omassa ravassaan.\nVoi, kyllä hän sen tiesi! Turmelus tihkui esiin joka paikasta, se\nmyrkytti koko ympäristön! Totisesti siinä oli siivoa, kun katseli\naviomiehiä ja -vaimoja tällä Pariisin kulmakunnalla, missä ihmiset\nelivät päällekkäin kurjuuden pakottamina! Jos olisi pannut molemmat\nsukupuolet huhmariin ja survonut ne yhteen, olisi saanut mainiota\nkauppatavaraa, millä lannottaa Saint Denis'n tasangon kirsikkapensaita.\n\n-- Olisi parasta, etteivät syljeksisi ilmaan, sillä se putoo heidän\nomalle nenälleen, huusi Gervaise, kun häntä ahdistettiin. Kukin\npitäköön huolen itsestään. Antakoot kunnon ihmisten olla alallaan, jos\nitse tahtovat elää oman mielensä mukaan... Minusta on kaikki hyvin,\nniinkuin se on, mutta sillä ehdolla, että minua eivät vedä lokaan\nihmiset, jotka siinä itse pää edellä rämpivät.\n\nJa eräänä päivänä, kun muori Coupeau oli ollut tavallista\nsuorapuheisempi, oli Gervaise sanonut hänelle hammasta purren;\n\n-- Te olette vuoteen omana, ja luulette sen tiimoilla voivanne sanoa\nminulle mitä tahansa. Mutta uskokaa pois, siinä te teette väärin,\nnäettehän, miten minä olen teille hyvä, sillä en ole vielä koskaan\nviskannut teille vasten silmiä entistä elämäänne. Niin, kyllä minä\ntiedän, kaunista elämää, miehiä kaksittain, kolmittain jo ukko Coupeaun\neläessä... Ei, älkää rykikö, minä olen jo sanonut sanottavani. Enkä\nminä sillä muuta tarkotakkaan, kuin että jättäisitte minut rauhaan.\n\nMummo oli vähällä tukehtua. Kun Goujet seuraavana päivänä tuli\nGervaisen poissa ollessa kysymään äitinsä liinavaatteita, kutsui muori\nCoupeau hänet luokseen ja piti häntä kauvan aikaa istumassa vuoteensa\nvieressä, Hän tunsi hyvin sepän ystävyyden ja oli jo jonkun aikaa\nnähnyt hänen olevan synkän ja onnettoman niiden rumien huhujen\njohdosta, jotka Gervaisestä olivat liikkeellä. Ja juorutakseen ja\nkostaakseen edellisen päivän toran, hän kertoi hänelle totuuden\npeittelemättä, itkien ja valittaen, ikäänkuin muka Gervaise huonolla\nkäytöksellään olisi tehnyt vääryyttä etenkin hänelle. Kun Goujet lähti\nhänen kamaristaan, nojasi hän seiniin, pakahtumaisillaan surusta.\nPesijättären tullessa kotiin huusi muori Coupeau hänelle, että häntä\npyydettiin heti menemään rouva Goujet'n luo ja viemään hänelle vaatteet\ntakaisin silitettyinä tahi silittämättä; ja hän oli niin innoissaan,\nettä Gervaise arvasi hänen juorunneen ja aavisti, mikä tuskallinen\nkohtaus ja mikä sydämen suru häntä oli odottamassa.\n\nKalpeana ja jo edeltä päin masentuneena hän pani vaatteet koriin ja\nlähti. Vuosikausiin hän ei ollut maksanut Goujet'laisille yhtään souta.\nVelkasumma teki yhä vielä neljäsataa viisikolmatta francia. Joka kerran\notti hän maksun pyykistä, puhuen rahapulastaan. Häntä hävetti se\nkovasti, sillä se näytti siltä, kuin hän olisi käyttänyt hyväkseen\nsepän ystävyyttä petkuttaakseen häntä. Coupeau, jonka omatunto oli tätä\nnykyä jo vähemmin arka pilkkasi häntä sanoen, että kaippa seppä oli\nnurkkapielissä nipistellyt häntä vyötäisistä, ja että hänelle siinä oli\nmaksua parhaiksi asti. Mutta vaikka Gervaise oli joutunutkin\nsentapaisiin tekemisiin Lantier'n kanssa, nousi hänen luontonsa\nsellaista puhetta vastaan, ja hän kysyi mieheltään, joko hän tahtoi\nsyödä siten ansaittua leipää. Goujet'sta ei saanut puhua pahaa hänen\nkuultensa; hän piti kiintymystänsä seppään ikäänkuin viimeisenä\nkunniansa jäännöksenä. Niinpä hän viedessään takaisin näiden kunnon\nihmisten vaatteita alkoikin joka kerran tuntea sydämen ahdistusta heti\nensi portaalta lähtien heidän luokseen noustessaan.\n\n-- Ka, joko te viimeinkin tulette? sanoi rouva Goujet kuivasti, hänelle\novea avatessaan. Kun minun mieleni tekee kuolla, niin minä lähetän\nteitä hakemaan.\n\nGervaise astui sisälle hämillään, uskaltamatta edes sopertaa\nanteeksipyyntöä. Hän ei ollut enää täsmällinen, ei tullut koskaan\nmääräaikana, vaan odotutti itseään viikkokausia. Hän kävi vähitellen\nyhä huolimattomammaksi.\n\n-- Kokonaisen viikon olen jo odottanut teitä, jatkoi pitsinnyplääjä. Ja\nlisäksi te vielä valehtelette minulle, lähetätte oppityttönne\nsyöttämään minulle kaikellaisia juttuja: ollaan muka juuri silittämässä\nminun vaatteitani ja luvataan lähettää ne kotiin vielä samana iltana,\ntai on jokin tapaturma sattunut, vaatenyytti on pudonnut vesisaaviin.\nSill'aikaa minulta menee päivä hukkaan toisensa perästä turhassa\nodotuksessa ja mieliharmissa. Sehän on ihan kunnotonta menettelyä...\nKatsotaanpas nyt, mitä teillä on siinä korissanne! Onkohan siinä edes\nkaikki? Onko teillä mukananne ne lakanat, joita olette pitänyt luonanne\njo kuukauden päivät, ja se paita, joka joutui pois viime pyykistä?\n\n-- On, kyllä se on mukana, sai Gervaise sanotuksi, tässä se on.\n\nMutta rouva Goujet'lta pääsi hämmästyksen huudahdus. Eihän se ollutkaan\nhänen paitansa, ei hän sitä huolinut. Se vielä puuttui, että hänen\nvaatteensa vaihdettiin. Jo toisella viikolla oli hän saanut kaksi\nnenäliinaa, joissa ei ollut hänen puumerkkiään. Häntä ei ensinkään\nhaluttanut pitää kenen vaatteita hyvänsä. Sitä paitsi hän tahtoi itse\npitää omat tavaransa.\n\n-- Entäs lakanat? kysyi hän uudestaan. Ne ovat kai hävinneet, vai\nmitä?... No niin, tehkää, mitä hyväksi näette, mutta minä tahdon ne\nsittenkin huomisaamuksi, kuuletteko?\n\nSyntyi äänettömyys. Gervaisen hämminki tuli täydelliseksi, kun hän\ntunsi, että hänen takanaan Goujet'n kamarin ovi oli raollaan. Seppä oli\nvarmaankin siellä, hän sen arvasi; ja kuinka kiusallista, jos hän kuuli\nkaikki nämä ansaitut moitteet, joihin hän ei voinut mitään vastata! Hän\ntekeytyi hyvin nöyräksi ja painoi päänsä alas asettaessaan vaatteita\nsängyn päälle niin kiireesti kuin mahdollista. Mutta vielä pahemmaksi\nmuuttui hänen asemansa, kun rouva Goujet rupesi tutkimaan\nvaatekappaleita yksitellen. Hän otti ne käteensä ja heitti taas pois\nsanoen:\n\n-- Hyväinen aika! Teidän taitonnekinhan menee takaperin hyvää vauhtia.\nEi teissä ole enää kehumista joka päivä... Niin, te tuhritte ja\nturmelette nykyään kaikki työnne... Katsokaapas esimerkiksi tätä\npaidanrintaa, se on poltettu, raudasta on jäänyt merkit laskosten\nkohdalle. Entäs napit, ne on kaikki revitty irti. Minä en käsitä,\nkuinka te pitelette ihmisten vaatteita, kun niissä ei ole koskaan\nyhtään nappia jäljellä... Voi, tuossakin on röijy, josta minä ainakaan\nen maksa teille mitään. Katsokaahan nyt tätä. Sehän on vielä likainen,\nsillehän ei ole tehty muuta kuin hiukan silitetty. Sekö teille antamaan\nvaatteitaan, jos ne eivät enää tule edes puhtaiksikaan!...\n\nHän keskeytti moitteensa laskeakseen vaatekappaleet. Sitten hän\nhuudahti:\n\n-- Mitä! tässäkö ne ovat kaikki?... Tästähän puuttuu kaksi paria\nsukkia, kuusi ruokaliinaa, yksi pöytäliina, pyyheliinoja... Te siis\nette välitä mitään minun sanastani! Minähän laitoin teille sanan, että\nteidän piti tuoda kaikki takaisin silitettyinä tai silittämättä. Jos\nteidän oppityttönne ei tunnin sisällä ole tuonut tänne loppuja\nvaatteita, niin meistä tulee vihamiehet, rouva Coupeau, sen minä teille\nsanon.\n\nSamassa kuului Goujet rykäisevän kamarissaan. Gervaise säpsähti. Hyvä\nJumala! miten häntä kohdeltiin hänen kuultensa! Ja hän jäi häpeissään\nja hämillään seisomaan keskelle lattiaa odottamaan likaisia vaatteita.\nMutta laskettuaan pyykin oli rouva Goujet tyynesti asettunut\npaikoilleen ikkunan ääreen ja ryhtynyt parsimaan pitsisaalia.\n\n-- Entäs likaiset vaatteet? kysyi pesijätär arasti.\n\n-- Ei, kiitoksia, vastasi vanha vaimo, niitä ei ole lainkaan tällä\nviikolla.\n\nGervaise kalpeni. Hänelle ei enää annettu työtä. Silloin hän tuli\ntykkänään päästä pyörälle, hänen täytyi istuutua tuolille, sillä hänen\njalkansa pettivät. Eikä hän yrittänytkään puolustautua. Ainoa, mitä hän\nkeksi sanoa, oli:\n\n-- Herra Goujet on siis sairas?\n\nKyllä, hän oli sairas. Hänen oli täytynyt jäädä kotiin, kun ei ollut\njaksanut mennä pajaan, ja nyt hän oli vast'ikään heittäytynyt sängyn\npäälle lepäämään. Rouva Goujet puhui vakavasti. Hänellä oli musta hame\npäällä, kuten aina, ja hänen kalpeita kasvojaan reunusti valkoinen\nnunnanpäähine. Naulaseppien päiväpalkkaa oli vieläkin alennettu:\nyhdeksästä francista se oli laskeutunut seitsemään franciin; ja syynä\nsiihen olivat koneet, jotka nykyään tekivät kaiken työn. Ja hän\nselitti, että hän koetti säästää kaikessa; hän aikoi taas itse ruveta\npesemään pyykkinsä. Se olisi tietysti ollut hyvin tervetullutta, jos\nCoupeaulaiset olisivat maksaneet takaisin hänen poikansa lainaamat\nrahat. Mutta hän ei ainakaan aikonut lähettää ulosottomiehiä heidän\nniskaansa, sillä eihän heillä kumminkaan ollut, millä maksaa. Kun rouva\nGoujet alkoi puhua velasta, näytti Gervaise seistessään siinä pää\nkumarassa kiinnittävän koko huomionsa hänen neulojensa vikkelään\nliikkeeseen, joilla hän korjasi pitsin silmukat yhden erältään.\n\n-- Voisitte te kumminkin hiukan supistamalla menojanne saada velkaanne\nlyhennetyksi, jatkoi pitsinnyplääjä. Sillä sanoi mitä sanoi, niin te\nelätte ylellisesti, kulutatte paljon rahaa, siitä olen varma... Kun te\nantaisitte meille edes kymmenen francia joka kuukausi...\n\nHänet keskeytti Goujet, joka kutsui häntä luokseen.\n\n-- Äiti! äiti!\n\nJa kun hän palasi paikoilleen, melkein heti, muutti hän puheenainetta.\nSeppä oli epäilemättä pyytänyt häntä olemaan vaatimatta rahaa\nGervaiseltä. Mutta tahtomattaankin hän viiden minuutin kuluttua alkoi\ntaas puhua velasta. Voi, hän oli kyllä jo edeltä päin nähnyt, miten oli\nkäyvä; levyseppä joi koko puodin ja vei mukanaan vaimonsakin turmioon.\nEikä hänen poikansa olisi koskaan lainannut heille viittäsataa francia,\njos hän olisi kuullut hänen neuvoaan. Nyt olisi poika naimisissa, ei\nriutuisi surusta, eikä tarvitseisi pelätä hänen jäävän onnettomaksi\nkoko elämäniäkseen. Vanha rouva kiivastui ja kävi ankaraksi, syyttäen\nsuorastaan Gervaiseä, että hän muka yksissä neuvoin Coupeaun kanssa\ntahtoi pettää hänen yksinkertaista poikaansa. Niin. sellaisia naisia\noli kyllä, jotka vuosikausia osasivat ulkokultaisuudellaan peittää\nhuonoa elämäänsä, mutta lopulta se kuitenkin tuli päivän valoon.\n\n-- Äiti! äiti! kuului toisen kerran Goujet'n ääni, entistä kiivaammin.\n\nHän nousi ylös, ja, kun hän tuli takaisin, sanoi hän istuutuessaan\njälleen työnsä ääreen:\n\n-- Menkää sinne, hän tahtoo puhutella teitä.\n\nVavisten astui Gervaise sisälle jättäen oven auki.\n\nTämä kohtaus liikutti kovasti hänen mieltään, sillä se oli ikäänkuin\nheidän rakkautensa tunnustus rouva Goujet'n edessä. Pieni kamari oli\nentisellään, hauska ja rauhallinen, seinät täynnä kuvia, ja kapea\nrautasänky nurkassa kuin viisitoistavuotiaan pojan huoneessa. Goujet\nmakasi pitkällään sängyllä, masentuneena siitä, mitä muori Coupeau oli\nhänelle uskonut, silmät punaisina ja kaunis keltainen parta vielä\nmärkänä. Hän oli kai puhkaissut tyynynsä kauheilla nyrkeillään raivonsa\nensi puuskassa, sillä päällisen halkeamasta työntyi ulos höyheniä.\n\n-- Kuulkaa, äiti on väärässä, sanoi hän pesijättärelle melkein\nkuiskaamalla. Te ette ole minulle mitään velkaa, minä en tahdo siitä\npuhuttavankaan.\n\nHän oli hiukan kohottautunut ja katsoi Gervaiseen. Isoja kyyneleitä\nnousi heti taas hänen silmiinsä.\n\n-- Oletteko sairas, herra Goujet? kysyi Gervaise. Mikä teitä vaivaa?\nSanokaa minulle.\n\n-- Kiitos, ei mikään. Minä rasituin liiaksi eilen. Jahka minä vähän\nnukun...\n\nSilloin hänen sydämensä murtui, jaksamatta pidättäytyä enää huusi hän:\n\n-- Voi! hyvä Jumala! hyvä Jumala! Senhän ei koskaan pitänyt tapahtua,\nei koskaan! Tehän olitte sen vannonut. Ja se on tapahtunut, nyt se on\ntapahtunut... Voi, hyvä Jumala! kun se koskee minuun kipeästi. Lähtekää\npois.\n\nJa rukoilevan hellästi viittasi hän kädellään, että hänen tuli poistua.\nGervaise ei lähestynyt sänkyä, vaan lähti tiehensä, niinkuin hän oli\npyytänyt, typertyneenä, osaamatta sanoa mitään häntä lohduttaakseen.\nViereisessä huoneessa hän otti korinsa lattialta, mutta jäi vielä\nseisomaan ovensuuhun; hän olisi tahtonut sanoa jotakin. Rouva Goujet\njatkoi parsimistyötään kohottamatta päätään. Hän se viimein sanoi:\n\n-- No, hyvää yötä, lähettäkää takaisin minun vaatteeni, tilin teemme\nsitten myöhemmin.\n\n-- Niin, kyllä minä lähetän, hyvää yötä, sopersi Gervaise.\n\nHän sulki oven hitaasti, luoden katseensa vielä viimeisen kerran tähän\nkotiin, joka oli niin puhdas ja niin hyvässä järjestyksessä; ja hänestä\ntuntui kuin hän sinne olisi jättänyt viimeisenkin kunniansa tähteen.\nHän palasi puotiinsa, tylsä ilme kasvoissa kuin lehmällä, joka osaa\nkotiinsa tiestä huolimatta. Muori Coupeau oli ensi kerran päässyt\njalkeelle vuoteestaan ja istui tuolilla silitysuunin vieressä. Mutta\npesijätär ei sanonut hänelle yhtään moitteen sanaa; hän oli liian\nväsyksissä, hänen ruumistaan pakotti, niinkuin hän olisi saanut\nselkäänsä; hän ajatteli, että elämä lopultakin oli liian kovaa, sillä\nellei tahtonut heti kuolla, ei kumminkaan itse voinut riistää sydäntä\nrinnastansa.\n\nNyt oli Gervaisestä kaikki yhdentekevää. Hänen oli tapana\nvälinpitämättömästi huiskauttaa kättään, ikäänkuin hän olisi tahtonut\najaa hiiteen kaikki ihmiset. Jokaisen uuden mieliharmin kohdatessa hän\nyhä kiihkeämmin turvautui ainoaan lohdutukseensa ja huviinsa, joka oli\nvankan aterian syöminen kolmasti päivässä. Puoti olisi hänestä nähden\nsaanut sortua, kunhan hän vain ei olisi jäänyt alle; hän olisi lähtenyt\nsieltä mielellään ilman paitaakaan päällänsä. Ja puoti sortui, ei\nkokonaan yhdellä kertaa, vaan hiukan kerrassaan. Pesettäjät suuttuivat\ntoinen toisensa perästä ja veivät vaatteensa muuanne. Herra Madinier,\nneiti Remanjou, vieläpä Bochelaisetkin olivat palanneet rouva\nFauconnier'n luo, missä oltiin säntillisempiä. Lopulta kyllästyttiin\nyhä uudelleen muistuttamaan sukkaparista kolmen viikon aikana\nja uudestaan panemaan päälleen paitoja toisensunnuntaisine\nrasvatahroineen. Gervaise ei jättänyt heille koskaan viimeistä sanaa,\nvaan toivotti heille onnea matkalle, haukkui heidät hyvänpäiväisiksi ja\nsanoi olevansa ihmeesti tyytyväinen, kun hänen ei enää tarvinnut penkoa\nheidän likaisia ryysyjään. Sen parempi, vaikka koko kortteli olisi\nhänestä luopunut, vähemmällä työlläpähän hän olisi päässyt. Pian\nhänelle ei jäänyt muita kuin huonot maksajat, katunaiset ja sellaiset\nperheenemännät kuin rouva Gaudron, jonka haisevia vaatteita ei yksikään\nUuden kadun pesijättäristä ottanut pestäkseen. Liike oli niin\nhuonontunut, että hänen oli täytynyt lähettää pois viimeinenkin\napulaisensa, rouva Putois; hän jäi yksin oppilaansa, kierosilmä\nAugustinen kanssa, joka tuhmeni sitä mukaa kuin hän kasvoi; eikä heille\nkahdellekaan aina riittänyt työtä: kokonaiset iltakaudet joutivat he\nistumaan ristissä käsin. Sanalla sanoen, koko puoti kallistui\nuhkaavasti täydellistä perikatoa kohti.\n\nLuonnollinen seuraus laiskuudesta ja kurjuudesta oli tietysti myös\nepäsiisteys. Puotia ei ollut tuntea samaksi taivaansiniseksi puodiksi,\njoka ennen oli ollut Gervaisen ylpeys. Näyte-ikkunan puitteet ja\nruudut, joita ei muistettu pestä, olivat ylhäältä alas asti paksussa\nliassa, jota räiskyi ajopelien pyöristä. Vaskilangalta roikkui\nikkunanlaudalle kolme harmaata riepua, joiden omistajat olivat kuolleet\nsairashuoneessa. Ja vielä viheliäisemmältä näytti puodin sisus.\nKatonrajassa kuivatettavista vaatteista lähtevä kosteus oli irrottanut\ntapetit: karttuunia jäljittelevä, kirjava, isokukkainen paperi oli\nriekaleina, jotka riippuivat kuin pölystä raskaat hämähäkin verkot;\nsilitysuuni, johon hiilihangolla oli kolhittu reikiä ja halkeamia,\nmuistutti romukaupan vanhoista raudan jätteistä. Silitysalus näytti\nsiltä kuin se olisi ollut kokonaisen majotuskomppanian ruokapöytänä,\ntäynnä kahvi- ja viinitahroja, ja tahmeana maanantaisten syöminkien\nhilloista ja rasvoista. Lisäksi siellä haisi hapanneelle\ntärkkelykselle, homeelle, rasvan kärylle ja lialle. Mutta Gervaise\nviihtyi mainiosti tässä katkussa. Hän ei ollut huomannutkaan puotinsa\nränstymistä; hän tottui repaleisiin tapetteihin ja likaisiin ovien ja\nikkunain pieliin, samoin kuin hän tottui pitämään rikkonaisia\nalushameita ja jättämään korvansa pesemättä. Oikeinpa hän nautti\nsaadessaan kyyristäytyä tähän liasta lämpöiseen pesäänsä, jossa tavarat\nolivat hujan hajan ja pöly tukki kaikki reiät ja levisi pehmoisena\nsamettipeitteenä joka paikkaan. Se raskas, laiskuuden synnyttämä\nhorrostila, johon hän tunsi koko talon vaipuvan ympärillään, oli\nhänestä todellista hekkumata, josta hän humaltui. Kunhan hän itse vain\nsai olla rauhassa, ei hän muusta välittänyt rahtuakaan. Velatkaan,\njotka kumminkin yhä kasvoivat, eivät häntä huolestuttaneet enää. Hänen\noikeudentuntonsa hävisi; maksoipa häntä tai oli maksamatta, hänestä oli\nparasta jättää se asia ratkaisematta. Kun häneltä luotto loppui yhdessä\npuodissa, siirsi hän kaupantekonsa viereiseen puotiin. Hän juoksi\ntalosta taloon ympäri koko korttelin, ja joka kymmenen askeleen päässä\ntuli karhu vastaan. Yksistään Goutte-d'Or'in kadulla ei hän enää\nuskaltanut kulkea hiilikaupan, ei sekatavarakaupan eikä hedelmäkaupan\nohitse, jonka tähden hänen täytyi pesulaitokseen mennessään kiertää\nPoissonniers-kadun kautta, mikä vei runsaasti kymmenen minuuttia\nenemmän aikaa. Kauppiaat alkoivat kohdella häntä petturina. Eräänä\niltana tuli se mies, joka oli myönyt Lantier'n huonekalut, ja nosti\nkoko talonväen kuullen hirmuisen metakan, uhaten nostaa pesijättäreltä\nhameet korviin ja ottaa maksunsa luonnossa, ellei hän heti antaisi\nhänelle rahoja kouraan. Tosin sellaiset kohtaukset häntä säikyttivät,\nmutta hän puistelihe kuin selkäänsä saanut koira, ja sillä hän niistä\npääsi. Kun päivällisen aika tuli, maistui hänestä ruoka taas yhtä\nhyvältä kuin ennenkin. Hävyttömiä lurjuksia, jotka vain tahtoivat\nkiusata häntä! Eihän hänellä ollut rahaa, eikä suinkaan hän voinut itse\nruveta rahaa tekemään! Sitä paitsi kauppiaat varastivat niin paljon\nettä joutivat odottaa! Ja hän vaipui takaisin entiseen horrostilaansa,\neikä viitsinyt vaivata mieltään sillä, mikä siitä lopuksi oli tuleva.\nVararikkohan hänellä oli edessä! Eihän siitä mihin päässyt; mutta\nsiihen asti hän ei suvainnut itseään härnättävän.\n\nMuori Coupeau oli kumminkin toipunut taudistaan. Talo pysyi vielä\nvuosikauden pystyssä. Kesällä oli tietysti aina hiukan enemmän työtä,\nkun piti pestä bulevardinaikkosten valkoisia alushameita ja\nkarttuunileninkejä. Alaspäin mennä huristettiin hyvää kyytiä, jos\nyhtenä päivänä päästiinkin vähän nousemaan, niin toisena upottiin sitä\nsyvemmälle. Oli iltoja, jolloin kiristettiin nälkäremmiä, kun ei ollut,\nmitä pöydälle panna, toisia taas, jolloin syötiin vasikanpaistia, niin\nettä oltiin haljeta. Katsoipa melkein milloin hyvänsä kadulle, niin\nsiellä näki muori Coupeaun, jokin käärö kätkettynä esiliinan alle,\nmenossa Polonceau-kadun panttilaitokseen. Hän astui selkä kumarassa,\nhurskaan näköisenä kuin kirkkomies; sillä hänestä se ei tuntunut\nensinkään ilkeältä, päinvastoin häntä rahahommat huvittivat.\nPanttilaitoksen virkamiehet tunsivat hänet hyvin; he sanoivat häntä\nneljän francin mummoksi, sillä hän pyysi aina neljä francia, kun he\ntarjosivat kolme. Gervaise olisi pantannut vaikka koko talon; hän oli\nsaanut panttausraivon; hän olisi kerinnyt päänsä paljaaksi, jos kuka\nolisi lainannut hänelle rahaa hänen hiuksiaan vastaan. Se oli liian\nmukavaa, eihän sieltä malttanut olla hakematta rahaa, kun ei kotona\nollut leivän murentakaan. Sinne menivät kimpsut ja kampsut, liina- ja\npitovaatteet, vieläpä työ- ja huonekalutkin. Ensi aikoina hän\nsellaisilla viikoilla, jolloin oli paremmat tulot, lunasti tavaroitaan\nvoidakseen taas pantata ne seuraavalla viikolla. Mutta sitten hän ei\nenää välittänyt koko roskasta, vaan möi panttikuitit. Yhden ainoan\nkerran hänen sydäntään kirveli, kun hänen täytyi panna panttiin\nlasikupuinen kellonsa voidakseen maksaa kahdenkymmenen francin laskun\noikeudenpalvelijalle, joka oli tullut häntä kiinni ottamaan. Siihen\nasti hän oli vannonut, että hän ennemmin tahtoi kuolla nälkään kuin\nkoskea kelloonsa. Kun muori Coupeau lähti sitä viemään pienessä\nhattukotelossa, vaipui hän tuolille, kädet hervottomina ja vedet\nsilmissä, ikäänkuin siinä olisi viety pois hänen onnensa. Mutta kun\nmuori Coupeau palasi tuoden viisikolmatta francia, niin tämä viiden\nfrancin odottamaton lisätulo ihastutti hänet ikihyväksi, ja hän lähetti\nmummon heti takaisin ostamaan neljän soun edestä viinaa lasilla, että\npäästiin juomaan niin onnistuneen kaupan harjaisia. Nykyään he\nuseinkin, milloin vain olivat keskenään hyvässä sovussa, maistelivat\nyhdessä työpöydän nurkalla sekotusta, jossa oli puoleksi viinaa,\npuoleksi marjamehua. Muori Coupeau osasi kantaa täyden lasin\nesiliinansa taskussa niin taitavasti, ettei pisaraakaan läikähtänyt\nmaahan. Mitäpäs sitä naapurien tarvitsi tietää? Kumminkin naapurit\ntiesivät sen vallan hyvin. Hedelmämuija, makkaramummo ja\nsekatavarakaupan puotipojat sanoivat: »Kas, mummo on menossa tätilään»,\ntai: »Kas, mummo on käynyt hakemassa sydämenvahvistusta.» Ja syystä\nkyllä se ärsytti ihmiset vielä enemmän Gervaiseä vastaan. Hän pisti\nposkeensa kaikki; semmoista menoa ei voinut kauvan kestää; vielä kolme,\nneljä suupalaa lisäksi, niin hän pani puhtaaksi koko hönninsä.\n\nKeskellä tätä yleistä hävitystä Coupeau vain hyöstyi. Tämä vietävän\nrapajuoppo oli terve kuin pukki. Viinistä ja paloviinasta hän lihoi\nihan silmissä, vaikka kovasti hän soikin. Ja kun Lorilleux, se laiha\nkuippana, väitti, että juominen muka tappaa ihmisen, teki hän hänestä\npilaa vastaten hänelle taputtamalla ihravatsaansa, jonka pinta oli\npingoillaan kuin rumpunahka; ja sitä hän pärisytti ja paukutti kuin\nparas rumpali. Mutta Lorilleux, jota harmitti, ettei hänellä ollut\nvatsaa, sanoi, että se oli keltaista, sairaloista ihraa. Mitähän rasvaa\nlie ollutkin, Coupeau vain joi yhä enemmän terveydekseen. Hänen\ntummanruskea tukkansa oli tullut harmahtavaksi ja hänen kasvonsa\nalkoivat olla sinisenpunertavat kuin ainakin vanhalla juopolla. Surun\npäiviä viettämään oli hän mielestään vielä liian nuori; hän antoi\nvaimolleen hyvän lähdön, kun tämä uskalsi kertoa hänelle pulistaan.\nMiesten asia ei ollut alentua akkojen vastuksista huolehtimaan. Vaikka\ntalossa ei olisi ollut leivän murentakaan, ei se häntä liikuttanut.\nHänelle piti panna pötyä pöytään aamuin, illoin, eikä hän koskaan siitä\nvälittänyt, mistä saatiin. Milloin hän vietti kokonaisia viikkoja\ntekemättä työtä, tuli hän vieläkin vaateliaammaksi. Muuten hän yhä\nvieläkin taputteli Lantier'ta olalle yhtä ystävällisesti kuin ennenkin.\nVarmaankaan hän ei tietänyt mitään vaimonsa suhteesta häneen; ainakin\nihmiset, jotka olivat jotakin tietävinään, niinkuin Bochelaiset ja\nPoissonilaiset, väittivät kiven kovaan, ettei hän epäillytkään mitään,\nja heistä se olisi ollutkin suuri onnettomuus, jos hän koskaan olisi\nsaanut tietää asian oikean laidan. Mutta rouva Lerat, hänen oma\nsisarensa, pudisti päätään: hän sanoi tuntevansa aviomiehiä, jotka\neivät semmoisesta olleet millänsäkään. Eräänä yönä Gervaise itsekin oli\nollut aivan jähmettyä säikähdyksestä, kun hän palatessaan hatuntekijän\nkamarista oli pimeän päässä saanut iskun takapuoleensa; vähitellen hän\nkumminkin rauhottui, sillä hän otaksui kolhaisseensa takapuolensa\nsängyn reunaan. Mutta asema oli todellakin liian pelottava; hänen\nmiestään ei voinut huvittaa lyödä leikiksi semmoista asiaa.\n\nLantier'kaan ei suinkaan kuihtunut. Hän piti hyvää huolta itsestään,\nmittaili alituiseen vatsansa ympärystä vyöllään, peläten että sitä\ntarvitseisi joko kiristää tai höllentää; hän oli mielestään parhaassa\nlihassa, ei olisi tahtonut tulla lihavammaksi eikä laihemmaksi. Se teki\nhänet hyvin rantuksi ruuassaan, sillä sen mukaan hän arvioi kaikki\nruokalajit. Vaikka talossa ei ollut yhtään souta, piti hänelle olla\nmunia ja kotletteja ynnä muita ravitsevia ja helposti sulavia aineita.\nSiitä asti kun hän jakoi emännän aviomiehen kanssa, piti hän itseään\nainakin puoleksi talonväkeen kuuluvana, pisti taskuunsa, kun missä näki\nkahdenkymmenen soun rahan, palvelutti itseään Gervaisellä, torui ja\nkomenteli, ikäänkuin hänellä olisi ollut enemmän sananvaltaa kuin\nlevysepällä. Sanalla sanoen, siinä talossa oli kaksi isäntää. Ja\ntilapäinen isäntä, ollen ovelampi, anasti parhaat palat vaimosta,\nruokapöydästä ja kaikesta. Hän kuori kerman itselleen ja jätti\nCoupeaulle kurnaalin. Eikä hän enää kainostellut kirnuta voitaan aivan\njulkisesti. Nana oli hänen erityinen suosikkinsa, sillä hän piti\npienistä, sievistä tytöistä. Etiennestä hän ei paljoakaan piitannut,\nsillä poikien piti hänen mielestään oppia tulemaan omin nokkinsa\ntoimeen. Kun tultiin kysymään Coupeauta, oli Lantier aina saapuvilla;\ntohvelit jalassa, paitahihasillaan, tuli hän puodin peräkamarista äreän\nnäköisenä kuin aviomies, jota häiritään, ja vastasi Coupeaun puolesta\nselittäen, että se oli aivan samantekevä.\n\nNäiden kahden miehen välissä ei Gervaisellä aina ollut kovinkaan\nhauskat päivät. Terveydestään hänellä, Jumalan kiitos, ei ollut\nvalittamista. Hänkin lihoi ihan liiaksi. Mutta kahden miehen\nelättäminen ja tyydyttäminen kävi usein yli hänen voimainsa. Yksikin\nmies panee jo kärsivällisyyden kovalle koetukselle! Pahinta oli, että\nnämä velikullat sopivat hyvin keskenään. He eivät koskaan riidelleet,\nvaan ilvehtivät yhdessä istuen iltasin, päivällisen jälkeen\nkyynäskolkkasillaan pöydän ääressä; aina he olivat yhdestä puolin. Ja\nkun he milloin tulivat kotiin pahalla tuulella, viskasivat he vihansa\nGervaiseen. Hei vaan! kuin vierasta sikaa! Kyllä hänen selkänahkansa\nkesti! Yhdessä räyhätessään he tulivat vieläkin paremmiksi ystäviksi.\nEikä ollut hyvä Gervaisen mukista vastaan. Alkuaikoina hän toisen\ninnotessa katsoi rukoilevasti toiseen saadakseen hänet rauhan\nvälittäjäksi. Mutta se ei onnistunut. Hänen täytyi pitää hyvänään ja\nnöyrästi ottaa vastaan kaikki, sillä minkäpä hän sille taisi, että he\nihan huvikseen mukkiloivat häntä, kun hän oli niin lihava ja pullea\nkuin pallo. Coupeau, joka oli hyvin väljä suustaan, haukkui häntä mitä\nruokottomimmilla sanoilla. Lantier sitä vastoin oikein hakemalla haki\nharvinaisia pistosanoja, jotka tietysti loukkasivat Gervaiseä sitä\nenemmän. Onneksi ihminen tottuu kaikkeen: lopulta eivät molempain\nmiesten pahat sanat ja loukkaukset enää pystyneet hänen hienoon\nnahkaansa, vaan luiskahtivat siitä pois kuin vahakankaalta. Jopa hän\nviimein soi heidän olevankin vihoissaan, sillä kun he paneutuivat\nhyvälle päälle, niin he piinasivat häntä vielä enemmän, hyörivät yhtä\nmittaa hänen kintereillään, niin ettei hän saanut rauhassa silittää\nyhtään myssyä. Silloin he vaativat kaikellaisia herkkuja, toinen\nsuolaista, toinen tuimaa, heitä piti lellitellä, puhua kummankin\nmieliksi ja hyväksi lopuksi panna toinen toisensa perästä makaamaan\npumpuliin käärittynä. Viikon lopussa hänellä oli sekä pää että jäsenet\nmurjottuna; järki seisoi ja silmät olivat sammuneet kuin mielipuolella.\nSe kuluttaa naista, semmoinen ammatti.\n\nNiin, Coupeau ja Lantier kuluttivat häntä, sanan varsinaisessa\nmerkityksessä; he polttivat häntä molemmista päistä, niinkuin\nkynttilästä sanotaan. Levysepältä tosin puuttui sivistystä, mutta\nhatuntekijällä sitä oli liiaksikin, tai ainakin hänellä oli sivistystä\nsamoin kuin epäsiistillä ihmisillä on valkoinen paita likaisen ruumiin\npäällä. Eräänä yönä Gervaise näki unta, että hän oli olevinaan kaivon\nreunalla, johon Coupeau tahtoi sysätä hänet nyrkin iskuilla, samalla\nkuin Lantier kutkutteli häntä kainaloista saadakseen hänet hyppäämään\nsinne pikemmin. Niin, sellaista juuri oli hänen elämänsä. Hän oli\nhyvässä koulussa, eipä sentähden ollut ihmekään, jos hän veltostui.\nIhmiset eivät olleet oikeudenmukaisia, kun moittivat hänen huonoa\nelämäänsä, sillä hän ei ollut itse syypää onnettomuuteensa. Toisinaan,\nkun hän rupesi sitä miettimään, kävi väristys pitkin hänen pintaansa.\nSitten hän ajatteli, että olisihan voinut käydä vieläkin hullummasti.\nParempi oli olemassa kaksi miestä kuin esimerkiksi menettää molemmat\nkätensä. Olihan niin paljon ihmisiä samassa asemassa, että hänestäkin\nalkoi hänen asemansa tuntua luonnolliselta; ja hän koetti mukautua\nsiihen löytääkseen siinäkin hiukkasen onnea. Ja todistuksena siitä,\nettä se rupesi menemään mukiin, oli ettei hän inhonnut enemmän\nCoupeauta kuin Lantier'takaan. Eräässä näytelmäkappaleessa\nGaité-teatterissa hän oli nähnyt naisen, joka vihoissaan myrkytti\nmiehensä rakastajansa tähden; ja se oli häntä suututtanut, sillä hän ei\ntuntenut mitään sen tapaista sydämessään. Eikö ollut paljon järkevämpää\nelää hyvässä sovussa kaikki kolme? Ei, ei mitään sellaisia tyhmyyksiä;\nne vain katkeroittivat elämän, josta ei ilmankaan ollut mitään iloa.\nHuolimatta veloista ja kurjuudesta, joka heitä uhkasi, olisi hän ollut\nmielestään hyvin levollinen ja tyytyväinen, jos levyseppä ja\nhatuntekijä eivät olisi häntä niin pahoin pidelleet.\n\nSyksypuoleen kävi toimeentulo, ikävä kyllä, vieläkin huonommaksi.\nLantier väitti laihtuvansa, ja hänen naamansa venyi pitemmäksi päivä\npäivältä. Hän harmitteli kaikesta, ei huolinut Gervaisen perunahutusta,\nei sanonut voivansa syödä mokomaa moskaa, sillä siitä sai hän\nvatsanväänteitä. Vähimmätkin väittelyt päättyivät nykyään ilmiriitaan,\njossa toinen syytti toistaan talon rappiotilasta; ja pirun vaikea oli\npäästä sovintoon, ennenkun lähdettiin makuulle kukin omalle taholleen.\nKun ape loppuu, niin aasit alkavat tapella. Lantier vainusi joutuvansa\nkiipeliin; häntä harmitti huomatessaan talon olevan jo niin puhtaaksi\nsyödyn, ettei hänellä pian ollut muuta edessä kuin ottaa hattunsa ja\netsiä itselleen muualta asuntoa ja ruokaa. Hän viihtyi mainiosti tässä\npesässään, jossa hän oli saanut pitää omat tapansa ja elää kaikkien\nlellittelemänä. Se oli oikea laiskurien maa, jonka nautintoja hän ei\nkoskaan saisi korvatuksi. Mutta kun on suuta korviin ja vatsaa polviin,\nniin kyllä siinä, hitto vie, lautanen tyhjenee. Oikeastaan hän äitteli\nvatsalleen, koska koko talo nyt oli hänen vatsassaan. Mutta niin ei hän\nensinkään ajatellut, vaan oli kovasti vihoissaan toisille, siitä että\nhe olivat kahdessa vuodessa antaneet hävittää koko elämyksensä.\nCoupeaulaiset olivat tosiaankin kovin leväperäisiä. Gervaise ei osannut\nsäästää. Tuhat tulimaista! Minnekkä tästä jouduttiin? Ystävät jättivät\nhänet pulaan, juuri kun hän oli tekemäisillään loistavan kaupan,\nsaamaisillaan eräässä tehtaassa kuuden tuhannen francin palkan, millä\nkoko tämä pikku perhe olisi voinut elää ylellisesti.\n\nEräänä iltana joulukuussa syötiin päivällistä ulkomuistista. Koko\ntalossa ei ollut enää kerrassa mitään suuhun pantavaa. Lantier oli\nhyvin synkkänä. Jo aikaiseen lähti hän ulos ja mittaili katuja\nlöytääkseen toisen paikan, missä ruuan tuoksu silittäisi huolen rypyt\nkasvoista. Tuntikausia hän istui silitysuunin vieressä miettimässä.\nSitten hän yht'äkkiä herkesi hyväksi ystäväksi Poissonilaisten kanssa.\nHän ei enää pilkannut poliisia nimittämällä häntä Badingue'ksi, menipä\nniinkin pitkälle, että myönsi keisarin voivan olla kunnon pojan.\nVarsinkin hän oli kunnioittavinaan Virginietä, kehuen häntä\nteräväpäiseksi naiseksi, joka muka osasi mainiosti hoitaa talouttaan.\nOli ilmeistä, että hän imarrellessaan heitä puhui omaan pussiinsa.\nOlisipa voinut luulla, että hän aikoi päästä heidän luokseen asumaan.\nMutta hänellä oli mielessä toinen paljon mutkikkaampi juoni. Kun\nVirginie kertoi hänelle haluavansa perustaa jonkillaisen kaupan, niin\nhän ihan mateli hänen edessään ja sanoi, että se oli erinomainen tuuma.\nNiin, hän oli kuin luotu kauppiaaksi, hän, joka oli niin kohtelias ja\ntoimelias. Voi, hän ansaitseisi, mitä vain tahtoisi. Kun kerran rahat,\nerään tädin perintö, jo aikoja sitten olivat valmiina tallessa, niin\nhänellä oli täysi syy heittää koko ompelijattaren ammatti ja ruveta\nkauppiaaksi; ja hän mainitsi ihmisiä, jotka kaupallaan keräsivät\nsuuria rikkauksia, niinkuin esimerkiksi hedelmänmyyjätär, jolla oli\npuotinsa lähimmässä kadun kulmassa, ja eräs pikku rouva, joka möi\nfajanssiastioita ulkobulevardilla, sillä nykyhetki oli siihen erittäin\notollinen, olisi saanut kaupaksi vaikka rikatkin puodin lattialta.\nMutta Virginie epäröi vielä, sillä hän ei ollut vielä löytänyt puotia,\njoka olisi sopinut hyyrättäväksi, eikä hän tahtonut muuttaa pois tästä\nkaupunginosasta. Silloin Lantier vei hänet syrjään ja puheli hänen\nkanssaan hiljaa supattamalla kymmenkunnan minuuttia. Hän näytti\ntyrkyttävän hänelle jotakin väkisin, eikä Virginiekään enää pannut\nvastaan, vaan näytti valtuuttavan hänet toimimaan. Heidän\nsilmäniskuistaan ja katkonaisista lauseistaan päättäen näytti heidän\nvälillään olevan jokin salaisuus; jotakin heillä oli tekeillä, sen\nhuomasi yksin heidän kädenpuristuksistaankin. Siitä lähtien hatuntekijä\nsyödessään kuivaa leipäänsä tarkasti Coupeaulaisia kulmainsa alta. Hän\noli taas tullut hyvin puheliaaksi ja vaivasi heitä alituisilla\nvalitusvirsillään. Kaiken päivää täytyi Gervaisen rämpiä tässä\nkurjuudessa, jota hän hyväntahtoisesti levitteli hänen eteensä. Hän ei\npuhunut omasta puolestaan. Jumala varjelkoon häntä siitä! Ennemmin hän\nvaikka kuinka monta kertaa kuolisi nälkään ystäviensä kanssa. Mutta\nvarovaisuus vaati, että itse oltiin tarkalleen selvillä asemasta.\nAinakin viisisataa francia oltiin velkaa lähimmille kauppiaille,\nleipurille, hiilikauppiaalle, sekatavarakauppiaalle ynnä muille. Sen\nlisäksi oli kaksi hyyryneljännestä maksamatta, mikä teki lisäksi\nkaksisataa viisikymmentä francia; uhkailipa talonomistaja, herra\nMarescot jo häätääkkin heitä, elleivät he maksaneet hyyryään ennen\ntammikuun ensimäistä päivää. Vihdoin oli panttilaitos niellyt kaiken\nirtaimen tavaran, jäljellä olevilla rihkamilla ei olisi saanut enää\nkolmeakaan francia, niin tarkkaan oli talo puhdistettu; nauloja oli\ntosin vielä kiinni seinissä, ei muuta, ja niitä oli hyvästikin kolmen\nsoun edestä. Eihän siitä mihin päässyt, tämä yhteenlasku oli masentava.\nMutta sen alituinen toistaminen harmitti Gervaiseä, ja hän iski\nvihoissaan nyrkkiä pöytään tai rupesi viimein itkeä pillittämään.\n\nEräänä iltana hän huusi:\n\n-- Minä lähden pois täältä ja ihan huomispäivänä... Ennemmin minä\nlivistän karkuun ja nukun vaikka kadulla, kuin jatkan elämääni\ntämmöisessä rääkissä.\n\n-- Olisi viisaampaa siirtää hyyrykontrahti toisille, sanoi Lantier\nsalakavalasti; eiköhän tuota kuka ottaisi... Jos te kerran molemmat\nolette halukkaita luopumaan puodista...\n\nGervaise keskeytti hänet huutaen kahta kiivaammin:\n\n-- Heti paikalla, heti paikalla!... Voi, se olisi minulle koko\nhelpotus!\n\nSilloin hatuntekijä osottautui hyvin käytännölliseksi. Luovuttamalla\nhyyrykontrahdin voisi luultavasti uuden vuokralaisen saada maksamaan\nmolemmat rästinä olevat hyyryneljännekset. Ja hän uskalsi mainita\nPoissonilaiset. Virginiehän kuului etsivän puotihuoneustoa; ehkäpä tämä\npuoti sopisi hänelle. Hän muisteli nyt joskus kuulleensakin hänen\ntoivovan juuri samallaista puotia. Mutta kuullessaan Virginien nimeä\nmainittavan oli pesijätär äkkiä malttanut mielensä. Saisipa nähdä;\nkiivaudessaan tuli aina puhutuksi liikoja, mutta omasta kodista\nluopuminen ei tuntunut niinkään helpolta, kun sitä rupesi tarkemmin\nmiettimään.\n\nTurhaan koetti Lantier seuraavina päivinä alottaa tavallisia\nvalitusvirsiään: Gervaise vastasi, että hän oli ollut vaikeammassakin\nasemassa ja kumminkin siitä selviytynyt, Minnekkä hän joutuisi, jos\nhänellä ei enää olisi puotiaan? Mistäs hän sitten leipää saisi? Hän\naikoi päinvastoin taas ottaa apulaisia ja hankkia itselleen uusia\npesettäjiä. Hän puhui näin puolustautuakseen hatuntekijän esittämiä\njärkisyitä vastaan, joilla tämä koetti osottaa hänen vajonneen\nvelkataakkansa painamana niin syvälle, ettei hänellä enää ollut\nvähintäkään toivoa päästä siitä jälleen nousemaan jaloilleen. Mutta\npahan nenällä sattui Lantier taas mainitsemaan Virginien nimen.\nSiitäkös Gervaise raivostui. Ei, ei koskaan! Hän oli aina epäillyt\nVirginietä; jos Virginie himoitsi hänen puotiaan, niin sen hän teki\nhaluten nöyryyttää häntä. Hän olisi ehkä voinut luovuttaa sen vaikka\nensimäiselle vastaantulijalle kadulla, mutta ei sille katalalle\nteeskentelijälle, joka varmaankin jo vuosikausia oli odottanut,\nettä hän taittaisi niskansa. Se selitti kaikki. Nyt hän ymmärsi,\nminkätähden keltaisia kipunoita säihkyi tämän kielikellon keltaisissa\nkissansilmissä. Niin, Virginie ei ollut unohtanut pesulaitoksessa\nsaamaansa selkäsaunaa, hän hautoi vihaansa tuhan alla. Mutta hän tekisi\nviisaammin panemalla vihansa taskuunsa, ellei hän tahtonut saada toista\nsamallaista löylytystä, Eikä sitä tarvinnut kauvan odottaakaan,\npitäköön vain varansa. Tästä, pahan sisun purkauksesta Lantier\nensinnäkin antoi nenälle Gervaiseä sanoen häntä itsepäiseksi\nvastarannan kiiskiksi, juorulakkariksi ja ylpeäksi kuin pillipiiparin\ntamma, ja innostui haukkumaan itse Coupeautakin aika vehnäseksi, joka\nei osannut pitää akkaansa kurissa ja vaatia häneltä kunnioitusta\nystävälleen. Sitten hän ymmärtäen, että suuttumus oli vähällä turmella\nkoko hänen tuumansa, vannoi, ettei enää koskaan puuttuisi toisten\nasioihin, sillä siitä saa vain kiittämättömyyttä palkakseen. Ja hän\nnäytti tosiaankin jättäneen yllytyksensä sikseen, vaikka hän vain\nodotti soveliasta tilaisuutta ottaakseen kontrahdin luovutusasian\nuudestaan puheeksi ja saadakseen pesijättären siihen taivutetuksi.\n\nTammikuu oli käsissä, ikävä aika, kosteine ja kylmine säineen. Muori\nCoupeau, joka oli rykiä rahnuttanut koko joulukuun ajan, joutui\nloppiaisen jälkeen vuoteen omaksi. Se kuului hänen syytinkiinsä; joka\nvuosi tiesi hän sitä odottaa. Mutta tänä talvena kuiskailtiin hänen\nympärillään, ettei hän enää lähtisi kamaristaan kuin jalat edellä. Ja\ntosiaankin hänen rintansa röhisi niin pahasti, ettei hän enää voinut\nolla pitkäaikainen, sillä vaikka hän olikin iso ja lihava, oli hänen\ntoinen silmänsä jo sammunut ja toinen puoli kasvoja vinoon vääntynyt.\nHänen lapsensa eivät tietenkään olisi tahtoneet häntä lopettaa. Mutta\nhän oli jo niin kauvan ollut heidän vastuksinaan, että he oikeastaan\ntoivoivat hänen kuolemaansa helpotukseksi kaikille. Parastahan se olisi\nollut hänelle itselleenkin, sillä olihan hän jo aikansa elänyt, ja kun\nihminen on aikansa elänyt, ei hänellä enää ole mitään kaivattavana.\nLääkäriä oli kerran haettu hänen luokseen, mutta hänkään ei ollut\ntullut uudestaan. Mummolle annettiin rohtoja, ettei olisi näyttänyt\nsiltä kuin hänet olisi kokonaan tahdottu hylätä. Joka tunti käytiin\nkatsomassa vieläkö hän oli hengissä. Hänen henkeään ahdisti niin, ettei\nhän saanut enää puhutuksi, mutta toisella silmällään, joka vielä oli\nterve ja kirkas, hän katsoi terävästi ihmisiin; ja se katse ilmaisi\npaljon, siinä oli menneen nuoruudenajan kaipausta, surua siitä, että\nhän näki omaistensa pitävän sellaista kiirettä päästäkseen hänestä\neroon, ja suuttumusta Nana heittiötä vastaan, joka ei enää viitsinyt\nhänestä välittää, vaan aivan kainostelematta meni yöllä paitasillaan\novelle vakoilemaan äitiään lasiruudun takaa.\n\nEräänä maanantai-iltana tuli Coupeau kotiin päissään. Siitä asti kuin\nhänen äitinsä oli ollut hengenvaarallisesti sairaana, oli hän ollut\nyhtä mittaa humalassa. Kun hänet oli saatu makuulle puuhaili Gervaise\nvielä jonkun aikaa jalkeilla hänen vedellessään hirsiä. Sitten hän\nvalvoi vielä osan yötä muori Coupeaun vuoteen ääressä. Muuten Nana\nosottautui hyvin rohkeaksi, makasi aina mummon luona ja lupasi ilmottaa\ntoisille, jos hän kuulisi mummon kuolevan. Kun tyttö tänä yönä nukkui\nja sairaskin näytti vaipuneen rauhalliseen uneen, niin pesijätär taipui\nlopulta Lantier'n pyyntöön, kun tämä kutsui häntä kamariinsa hiukan\nlevähtämään. He jättivät ainoastaan yhden kynttilän palamaan lattialle\nkaapin taakse. Mutta kolmen ajoissa Gervaise hyppäsi äkkiä sängystä\nväristen tuskallisesta pelosta. Hän oli ollut tuntevinaan kylmän viiman\nkäyvän pitkin ruumistaan. Kynttilänpätkä oli palanut loppuun; vapisevin\nkäsin sitaisi hän hätäisesti kiinni alushameensa pimeän päässä. Vasta\nmummon kamarissa, kolhittuaan itseään huonekaluihin, sai hän\nsytytetyksi pienen lampun. Ei kuulunut hiiskaustakaan muuta kuin\nCoupeaun jyrisevä kuorsaus. Nana makasi selällään hengittäen kepeästi\nja tasaisesti täyteläisten huultensa välitse. Gervaise otti lampun\nkäteensä, jolloin isoja varjoja rupesi tanssimaan seinillä, ja kun hän\nsillä valaisi muori Coupeaun kasvoja, olivat ne aivan valkeat, pää oli\nvierähtänyt olkapäätä vasten ja silmät jääneet auki. Muori Coupeau oli\nkuollut.\n\nHiljaa, ääntä päästämättä, jähmettyneenä palasi pesijätär varovaisesti\nLantier'n huoneeseen. Hän oli nukkunut uudestaan. Gervaise kumartui\nhänen ylitsensä ja kuiskasi:\n\n-- Kuule, nyt se on loppunut, hän on kuollut.\n\nIhan unen pöpperössä, puolinukuksissa hän mutisi ensiksi:\n\n-- Anna minun olla, käy makaamaan... Emmehän me mitä voi hänelle tehdä,\njos hän on kuollut.\n\nSitten hän kohensihe kyynäspäänsä varaan ja kysyi:\n\n-- Paljonko kello on?\n\n-- Kolme.\n\n-- Kolme vasta! Tule sitten makaamaan. Vilustutat vielä itsesi...\nJahka päivä tulee, niin ennättäähän sitä vielä sittenkin.\n\nMutta Gervaise ei kuunnellut häntä, vaan pukeutui kokonaan. Silloin\nLantier painautui takaisin peitteen alle ja kääntyi seinään päin\nnoituen naisten itsepäisyyttä. Mikä kiire sitä nyt oli ilmottamaan\nihmisille; että talossa oli ruumis. Se ei tuntunut kovinkaan hauskalta\nyösydännä; ja häntä harmitti, että synkät ajatukset estivät häntä\nsaamasta unen päästä kiinni. Kerättyään kokoon kaikki kampsunsa,\nunohtamatta edes hiusneulojaankaan, palasi Gervaise omaan kamariinsa ja\nistuutui itkemään rauhassa, kun ei enää tarvinnut pelätä, että hänet\nyllätettäisiin hatuntekijän vieressä. Pohjaltaan hän oli hyvin\nkiintynyt muori Coupeauhon, ja hän tunsi haikeata surua, vaikka häntä\nensin oli vain pelottanut ja harmittanut, kun mummo oli nähnyt hyväksi\nlähteä pois niin sopimattomalla hetkellä. Ja vaikka hän itki aivan\nääneensä keskellä hiljaisuutta, ei levyseppä lakannut kuorsaamasta; hän\nei kuullut mitään. Gervaise koetti puhutella ja ravistella häntä, mutta\nkun siitä ei ollut apua, päätti hän jättää hänet rauhaan, arvellen,\nettä hänestä olisi vain lisää vastusta, jos hän heräisi. Kun hän palasi\nruumiin luokse, oli Nana noussut istumaan ja hieroi silmiään. Tyttö\nymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja kurotti uteliaasti kaulaansa\nnähdäkseen paremmin isoäitinsä; hän ei virkkanut mitään; häntä hiukan\npelotti ja hämmästytti, mutta samalla hän tunsi tyydytystä nähdessään\nsiinä edessään kuoleman, jota hän jo kaksi päivää oli odottanut\nnähdäkseen, niinkuin jotakin pahaa, jota lasten ei ollut lupa katsoa;\nja tuijottaessaan näihin kalpeihin kasvoihin, jotka elämänhalu oli\nviimeisessä hengenvedossa kouristanut kokoon, laajenivat hänen\nkissanpojan silmäteränsä, ja hän tunsi selkäpiissään samallaista\njännitystä, joka piti hänet kiinninaulittuna oviruudun taakse, kun hän\nsiihen tuli vaanimaan asioita, jotka eivät kuulu räkänokille.\n\n-- No, nouse ylös, sanoi hänelle hiljaa hänen äitinsä. Minä en tahdo,\nettä sinä jäät tänne makaamaan.\n\nHän nousi vastahakoisesti sängystä, kääntäen päätään ja hellittämättä\nkatsettaan vainajasta. Gervaise oli pahassa pulassa siitä, mihin hän\nhänet panisi, kunnes päivä nousi. Hän aikoi jo käskeä häntä\npukeutumaan, Kun Lantier'kin tuli, housut ja tohvelit jalassa, heidän\nluokseen; hän ei saanut enää unta, ja häntä hävetti hiukan äskeinen\nkäytöksensä. Silloin siitä pulasta päästiin.\n\n-- Menköön makaamaan minun sänkyyni, sanoi hän. Kyllä hän siinä saa\nolla.\n\nNana loi äitiinsä ja Lantier'hen suuret, kirkkaat silmänsä tekeytyen\nyksinkertaisen näköiseksi niinkuin uuden vuoden päivänä, kun hänelle\nannettiin suklaanappeja. Eikä häntä tarvinnut kahta kertaa käskeä, se\non varma; hän juosta kipasi paitasillaan, niin että hänen paljaat\nvarpaansa tuskin hipoivat kivilattiaa; ja kuin käärme luikahti hän\nsänkyyn, joka oli vielä ihan lämmin, ja makasi siinä suorana, niin\nsyvälle painautuneena, että hänen hentoa ruumistaan tuskin ensinkään\nhuomasi peitteen alta. Joka kerran kun hänen äitinsä tuli sisälle, näki\nhän hänet valveella, kiiluvat silmät auki, makaamassa ääneti ja\nhievahtamatta, hyvin punaisena ja miettiväisen näköisenä niinkuin\nhänellä olisi ollut pää täynnä merkillisiä asioita.\n\nSillä välin oli Lantier auttanut Gervaiseä muori Coupeaun pukemisessa;\neikä se ollutkaan vähäinen työ, sillä ruumis painoi kuin synti pahalla\nomallatunnolla. Ei olisi mitenkään luullut, että mummo oli niin lihava\nja valkoinen. He olivat panneet hänelle sukat jalkaan, valkoisen\nalushameen ja röijyn päälle ja myssyn päähän, parhaat liinavaatteet,\nmitä hänellä oli. Coupeau kuorsasi yhä vielä kahta säveltä, joista\ntoinen, matalampi laski, toinen, kuivempi nousi; se oli kuin\nkirkkomusiikkia, jolla säestetään pitkän perjantain jumalanpalvelusta.\nKun ruumis oli puettu ja oikaistu suoraksi vuoteelleen, kaatoi Lantier\nitselleen lasin viiniä virkistyksekseen, sillä hänen mieltään käänsi\nniin ilkeästi. Gervaise pengosteli piirongin laatikoita etsien pientä\nvaskista ristiinnaulitun kuvaa, jonka hän oli tuonut mukanaan\nPlassansista; mutta sitten hän muisti, että muori Coupeau oli tainnut\nitse myödä sen. He olivat tehneet tulta uuniin ja viettivät lopun yötä\ntorkkuen kumpikin tuolillaan; ajan kuluksi lopettivat he alottamansa\nviinipullon, mutta sittenkin he murjottivat pahalla tuulella, ikäänkuin\nse olisi ollut heidän syynsä.\n\nSeitsemän tienoossa, ennen päivän nousua Coupeau heräsi vihdoin. Kun\nhän sai kuulla, mitä oli tapahtunut, jäi hän aluksi tuijottamaan kuivin\nsilmin ja änkyttämään, epäillen hienostaan, että häntä tahdottiin\npiloillaan pelotella. Sitten hän hyppäsi lattialle sängystään ja\nheittäytyi maahan vuoteen viereen, jolla ruumis lepäsi; ja hän suuteli\nsitä ja itkeä kollotteli vuodattaen niin runsaita kyyneleitä, että\nlakana kastui, kun hän siihen pyyhki poskiaan. Gervaisekin oli alkanut\nuudestaan nyyhkyttää, kovasti liikutettuna miehensä surusta, antaen\nhänelle kaikki anteeksi: niin, Coupeau oli pohjaltaan parempi kuin hän\nluulikaan. Coupeaun epätoivoon tuli lisäksi ankara kohmelo, joka pani\nhänet ruopimaan päätään; suu oli hänellä vielä tahmeana ja päätä\npakotti vielä edellisen päivän juomingin johdosta, vaikka hän oli\nnukkunut kymmenen tuntia. Ja hän valitteli puristaen kätensä nyrkkiin.\nHerra Jumala! Hänen äiti parkansa, jota hän rakasti niin kovasti, oli\nsiis lähtenyt pois! Ai, kun hänen päätänsä kivisti! Se teki lopun\nhänestäkin! Tuntui ihan siltä kuin hänen aivokoppansa olisi ollut\ntäynnä kuumia hiiliä. Ja nyt häneltä vielä lisäksi reväistiin sydänkin\nirti! Ei, siinä oli tosiaankin jo liikaa yhden miehen osalle!\n\n-- Rohkaise luontosi, vanha veikkoseni, sanoi Lantier nostaen hänet\nylös. Saas tästä vähän virkistystä!\n\nHän kaatoi hänelle lasin viiniä, mutta Coupeau ei siitä huolinut.\n\n-- Mikähän minulle on tullut? Minulla on varmaankin kuparia\nruumiissani... Heti kun minä näin äitini tuossa, tuli minulle kuparin\nmaku suuhun... Äiti, voi hyvä Jumala, äiti, äiti...\n\nJa hän alkoi uudestaan itkeä kuin lapsi. Hän joi yhtäkaikki\nviinilasin sammuttaakseen tulen, joka poltti hänen rintaansa.\nLantier lähti kohta tiehensä sanoen syyksi, että hän tahtoi mennä\nviemään sanaa sukulaisille ja poiketa tuomarin virastoon ilmottamaan\nkuolemantapauksesta. Hän tarvitsi raitista ilmaa. Eikä hän pitänyt\nkiirettä, vaan poltteli paperosseja nauttien kylmästä aamuilmasta.\nKäytyään rouva Lerat'n luona hän meni erääseen Batignollesin\nmaitokauppaan juomaan kupin oikein kuumaa kahvia. Ja siellä hän viipyi\nrunsaasti tunnin miettimässä.\n\nSillä välin, jo yhdeksän aikaan oli koko sukukunta tullut koolle\npuotiin, jonka luukut oli jätetty kiinni. Lorilleux ei itkenyt; sitä\npaitsi hänellä oli kiireellistä työtä, ja hän palasi melkein heti\ntyöhuoneeseensa huojuteltuaan vähän aikaa ruumistaan juhlallisen\nnäköisenä, kuten tilaisuus vaati. Rouva Lorilleux ja rouva Lerat olivat\nsuudelleet Coupeaulaisia ja pyyhkivät silmiään, joihin herui pieniä\nkyyneleitä. Mutta heitettyään pikaisen katseen kuolleen ympärille rouva\nLorilleux korotti äkkiä äänensä sanoakseen, että siellähän oli kaikki\naivan hullusti, eihän ruumiin ääreen jätetty koskaan lamppua palamaan;\nsiinä piti olla kynttilöitä, ja Nana lähetettiin ostamaan paketti\nkynttilöitä, oikein pitkiä. Kaikkea sitä pitikin nähdä! Kelpasi vainen\nkuolla Nilkuttajan luona, kyllä siiloin tiesi tulevansa kauniisti\npidellyksi! Se tomppeli ei osannut edes käyttäytyä ihmisiksi kuollutta\nkohtaan. Eikö hän siis ollut eläessään haudannut ketään? Rouva Lerat'n\ntäytyi käydä naapureilta lainaamassa ristiinnaulitun kuvaa, ja hän\nsaikin lainaksi mustan puuristin, johon oli naulattu maalatusta\npahvista tehty Kristus, mutta se oli liian iso, niin että se peitti\nmuori Coupeaun koko rinnan ja näytti musertavan sen painollaan. Sitten\nkäytiin kysymässä vihkivettä, mutta kellään ei sitä ollut, ja Nana\njuoksi taas kirkosta asti hakemassa sitä pullollisen. Muutamassa\nhetkessä tuli kuolinhuone aivan toisen näköiseksi; pienellä pöydällä\npaloi kynttilä ja sen vieressä oli lasi täynnä vihkivettä, johon oli\npistetty puksipuun vesa. Nyt oli ainakin kaikki reilassa, jos ihmisiä\ntulisi. Ja tuolit asetettiin ympyrään puodissa vastaanottoa varten.\n\nLantier palasi vasta yhdentoista aikaan. Hän oli käynyt\nhautaustoimistossa tiedustelemassa kustannuksia.\n\n-- Kirstu maksaa kaksitoista francia, sanoi hän. Jos te tahdotte\nmessun, niin se tekee vielä kymmenen francia lisää, Sitten ruumisvaunut\nmaksavat sen mukaan, minkä verran niissä on koristuksia...\n\n-- Ne ovat ihan joutavia, sanoi rouva Lorilleux kohottaen päätään\nhämmästyneen ja levottoman näköisenä, Eipähän niillä saataisi äitiä\nhenkiin palautetuksi... Pitää panna suu säkkiä myöten.\n\n-- Epäilemättä, sitä mieltä olen minäkin sanoi hatuntekijä. Minä vain\notin selon hinnoista, että itse voitte päättää... Sanokaa minulle mitä\ntahdotte, niin minä lähden aamiaisen jälkeen tilaamaan.\n\nPuhuttiin puoliääneen hämärässä valossa, jota tuli huoneeseen vain\nluukkujen raoista. Pienen kamarin ovi oli selkosen selällään, ja tästä\nammottavasta aukosta kävi ulos kuolon syvä hiljaisuus. Lasten naurua\nkuului pihalta, missä parvi pikku tyttöjä pyöri piiritanssissa talvisen\nauringon kalpeassa valossa. Yht'äkkiä kuului Nanan ääni joukosta. Hän\noli karannut Bochelaisten luota, jonne hänet oli lähetetty. Hän komensi\ntoisia kimakalla äänellään, ja kantapäiden takoessa pihakiviä kirkuivat\nkaikki yhteen ääneen seuraavia laulun sanoja:\n\n    Meidän aasi valitteli\n    Koiven kolotusta.\n    Rouva sille teetti silloin\n    Pienen paukkupiiskan\n    Ja sinisenpunaiset saappahat,\n    Ja sinisenpunaiset saappahat!\n\nGervaise odotti vuoroaan sanoakseen:\n\n-- Emmehän me ole rikkaita, emme suinkaan; mutta me tahdomme siltä\nvielä pitää siistin komennon... Jos kohta muori Coupeau ei ole meille\nmitään jättänyt, niin eihän häntä siltä sovi kuopata kuin koiraa... Ei.\nhänelle pitää toimittaa messu ja kutakuinkin siistit ruumisvaunut...\n\n-- Ja kukas ne maksaa? kysyi rouva Lorilleux kiivaasti. Emme ainakaan\nme, jotka olemme kadottaneet rahaa viime viikolla; ettekä tekään, koska\nteillä ei ole mitään... Pitäisi teidän toki kumminkin nähdä, minnekkä\nse teidät vie, että koetatte häikäistä ihmisten silmiä!\n\nCoupeaunkin mieltä kysyttiin, mutta sopertaen jotakin, hän teki\nvälinpitämättömyyttä osottavan liikkeen ja nukkui takaisin tuolilleen.\nRouva Lerat lupasi maksaa osansa. Hän oli samaa mieltä Gervaisen\nkanssa, että mummolle piti toimittaa siistit hautamenot. Sitten he\nyhdessä laskivat kustannuksia paperipalasella; ne nousivat kaikkiaan\nyhdeksänkymmenen francin paikoille, sillä pitkien selvittelyjen perästä\nhe olivat päättäneet ottaa kapealla hopeareunuksella koristellut\nruumisvaunut.\n\n-- Meitä on kolme, päätti pesijätär. Kunkin tulee siis antaa\nkolmekymmentä francia. Se ei vielä vie ketään häviöön.\n\nMutta siitäkös rouva Lorilleux vimmastui.\n\n-- Siihen minä en suostu, huusi hän, en vaikka!... En minä pitäisi\nväliä niillä kolmellakymmenellä francilla, antaisin vaikka sata\ntuhatta, jos minulla olisi, ja jos niillä saisi äidin henkiin\nherätetyksi... Mutta minä en pidä ylpeilemisestä. Teillä on puoti ja te\ntahdotte herrastella naapurien silmissä. Mutta me emme ota siihen osaa.\nMe emme tahdo suotta rehennellä... Ka, tehkää minusta nähden, mitä\ntahdotte. Pankaa vaikka höyhentöyhdöt ruumisvaunujen päälle, jos se\nteitä huvittaa.\n\n-- Ei teiltä mitään pyydetäkään, vastasi Gervaise viimein. Vaikka minun\ntäytyisi myydä itseni, niin minä en tahdo antaa kenellekään moitteen\nsyytä. Minä olen elättänyt muori Coupeauta ilman teitä ja saan minä\nhänet ilman teitä hautaankin... Jo kerran olen sanonut teille, että kun\nminä otan korjuuseen juoksukissojakin, niin en minä jätä teidän\näitiännekään loassa virumaan.\n\nSilloin rouva Lorilleux alkoi itkeä, ja Lantier'n täytyi estää häntä\nlähtemästä pois. Riita kävi niin kovaääniseksi, että rouva Lerat\nsähisten hst! hst! minkä jaksoi, katsoi olevan syytä hiipiä hiljaa\nkuolinhuoneeseen ja vilkasi levottomasti vainajaan, ikäänkuin olisi\npelännyt hänen heräävän ja kuulevan mistä hänen vieressään väiteltiin.\nSamassa hetkessä alkoi pikkutyttöjen piiritanssi uudelleen pihalla,\nNanan kimeä ääni kuului yli muiden.\n\n    Meidän aasi valitteli\n    Vatsan vääntehiä.\n    Rouva sille teetti silloin\n    Piehtaroimispaikan\n    Ja sinisenpunaiset saappahat\n    Ja sinisenpunaiset saappahat!\n\n-- Herranen aika noita lapsia, kun he ovat hermostuttavia lauluineen!\nsanoi Gervaise Lantier'lle, aivan vavisten kärsimättömyydestä ja\npurskahtamaisillaan itkuun surusta. Käskekää heidän toki olla vaiti ja\nviekää Nana takaisin portinvartijan luokse!\n\nRouva Lerat ja rouva Lorilleux lähtivät syömään aamiaista luvaten tulla\ntakaisin. Coupeaulaiset istuutuivat myöskin pöytään syömään kylmää\nruokaa, mutta ilman ruokahalua, uskaltamatta edes kalistella\nkahvelillaan. He olivat hyvin ikävissään ja noloina. Muori Coupeaun\nläsnäolo painoi heitä kuin painajainen ja tuntui heistä täyttävän\nkaikki huoneet. Heidän elämänsä oli joutunut epäjärjestykseen. Alussa\nhe olivat niin hämmennyksissään, että hyörivät vain sinne tänne\nkeksimättä mihin ryhtyä, ja olivat niin raukeita kuin jonkin juhlan\njälkeisenä päivänä. Lantier lähti heti taas ulos palatakseen\nhautaustoimistoon ja vei mukanaan rouva Lerat'n kolmekymmentä francia\nja kuusikymmentä francia, jotka Gervaise oli käynyt lainaamassa\nGoujet'lta juosten paljain päin kuin mielipuoli. Iltapäivällä tuli\nmuutamia vieraita, naapurien naisväkeä, joita uteliaisuus oli sinne\nhoukutellut; he huokailivat ja vetistelivät, astuivat pieneen kamariin\ntarkastellen kuollutta ja tekivät ristinmerkin räiskyttäen vihkivettä\nlasiin kastetulla puksipuun vesalla; sitten he kävivät istumaan\npuotiin, jossa he puhuivat rakkaasta vainajasta loppumattomiin,\nväsymättä ratkuttaen samaa lausetta tuntikausia. Neiti Remanjou oli\nhuomannut, että mummon oikea silmä oli jäänyt auki, rouva Gaudron sanoi\nmoneen kertaan, että hänestä mummolla oli hieno hipiä ikäisekseen ja\nrouva Fauconnier ihmetteli, että mummo vielä kolme päivää sitä ennen\noli juonut kahvia. Niin se elämä saattoi loppua äkkiä. Parasta oli\njokaisen vain olla lähtöön valmiina. Iltapuolella Coupeaulaiset\nalkoivat jo kyllästyä vierasten käyntiin. Se oli liian suuri rasitus\nperheelle, että ruumista täytyi pitää kotona niin kauvan. Hallituksen\nolisi pitänyt tehdä uusi laki siitä asiasta. Vielä kokonainen\niltapuoli, kokonainen yö ja kokonainen aamupäivä! Eihän sitä mikään\njaksanut niin kauvan odottaa, Kun näet ei enää itketä, niin suru\nmuuttuu kiusaksi, viimein siitä voisi ruveta voimaan pahoin. Muori\nCoupeau, joka mykkänä ja jäykkänä lepäsi ahtaan kamarinsa perällä,\nanasti vähitellen haltuunsa koko asunnon ja kävi niin raskaaksi, että\nkaikki ihmiset olivat musertua sellaisen painon alle. Perhe alkoi\ntahtomattaankin palata entisiin kotitapoihinsa ja menettää\nkunnioitustaan.\n\n-- Syöttehän palasen meidän kanssamme, sanoi Gervaise rouva Lerat'lle\nja rouva Lorilleux'lle, kun he tulivat takaisin. Meillä on niin ikävä,\nettä on hauskempi olla yhtenä.\n\nRuuat kannettiin silityspöydälle. Nähdessään lautaset muisteli jokainen\njuhlapäivällisiä, joita siellä oli syöty. Lantier oli palannut ja\nLorilleux'kin tuli alas. Leipurilta oli tilattu iso piirakas, sillä\npesijätär ei ollut sillä päällä, että olisi itse jaksanut hommata\nruokaa. Juuri kun istuuduttiin pöytään, tuli Boche sisälle sanomaan,\nettä herra Marescot tahtoi tulla tervehtimään, ja isäntä astui sisälle\nhyvin juhlallisena, leveä kunniamerkkinauha pitkän takin napinlävessä.\nHän kumarsi ääneti ja meni suoraan kuolinhuoneeseen, jossa hän lankesi\npolvilleen. Hän oli hyvin jumalinen ja rukoili hartaan näköisenä kuin\nrovasti, sitten hän teki ristinmerkin ilmaan pirskottaen vihkivettä\nruumiin päälle. Koko perhe oli noussut pöydästä ja seisoi loitompana\nhyvin liikutettuna. Lopetettuaan hartaustoimituksensa tuli herra\nMarescot puotiin ja sanoi Coupeaulaisille:\n\n-- Minä tulin niiden kahden hyyryneljänneksen vuoksi, jotka vielä ovat\nrästinä. Oletteko tilaisuudessa maksamaan?\n\n-- Ei, ei ihan vielä, sopersi Gervaise, hyvin harmissaan, kun tämä asia\notettiin puheeksi Lorilleux'läisten kuullen. Kyllähän te ymmärrätte\nettä kun tällainen onnettomuus on meitä kohdannut...\n\n-- Epäilemättä, mutta jokaisella on omat huolensa, sanoi isäntä\nlevitellen leveitä kämmeniään. Se on minusta hyvin ikävää, mutta minä\nen voi odottaa kauvempaa... Jos minä en ole saanut maksua\nylihuomisaamuun mennessä, niin minun täytyy turvautua häätämiseen.\n\nGervaise pani kätensä ristiin, kyynelsilmin, ääneti, armoa pyytäen.\nIsäntä ravisti kiivaasti isoa luisevata päätään sen merkiksi, että\nkaikki armonpyynnöt olivat turhia. Sitä paitsi kunnioitus kuollutta\nkohtaan kielsi kaiken väittelyn. Ja hienotunteisesti hän vetäytyi pois\ntakaperin.\n\n-- Pyydän tuhannesti anteeksi, että olen teitä häirinnyt, sanoi hän.\nYlihuomiseksi siis, muistakaa se!\n\nJa kun hän poistuessaan taas kulki kuolinhuoneen ohitse, kumarsi hän\nvielä kerran ruumiiseen päin, notkistaen polveaan avonaisen oven\nkohdalla.\n\nAlussa syötiin kiireesti, ettei näyttäisi siltä, kuin siitä olisi\nnautittu. Mutta kun oli päästy jälkiruokaan käsiksi, alettiin\nvitkastella, tuntui niin hyvältä syödä rauhassa. Toisinaan Gervaise tai\njompikumpi sisaruksista nousi suu täynnä ylös ja kävi vilkaisemassa\nviereiseen huoneeseen panematta pois edes ruokaliinaansa; ja kun hän\npalasi paikoilleen lopettaen suupalaansa, katsoivat toiset häneen\nikäänkuin kysyäkseen, oliko siellä kaikki reilassa. Mutta lopulta\nnaiset yhä harvemmin viitsivät nousta paikoiltaan, muori Coupeau oli\nunohdettu. Oli keitetty iso pannu hyvin väkevää kahvia, jotta\npysyttäisiin valveilla koko yö. Poissonilaiset tulivat kahdeksan\ntienoossa. Heidätkin kutsuttiin juomaan lasi kahvia. Silloin Lantier,\njoka tarkasti Gervaisen kasvojen ilmettä, näytti käyttävän hyväkseen\ntilaisuutta, jota hän oli odottanut aamusta asti. Puhuttuaan ensin\nisäntien hävyttömyydestä, kun näet ilkesivät tulla karhuamaan ihmisiä,\nvaikka oli ruumis talossa, hän sanoi äkkiä:\n\n-- Hän on koko jesuiitta, se lurjus, tekopyhine naamoineen!... Mutta\njos minä olisin teidän sijassanne, niin jättäisin siihen paikkaan koko\npuodin.\n\nGervaise, joka oli aivan pilalle väsynyt, pehminnyt ja hermostunut\nvastasi veltosti:\n\n-- Niin kyllä! En tosiaankaan aio odottaa oikeudenpalvelioita... Voi,\nkun minä olen saanut tästä jo kyllältäni!\n\nLorilleux'läiset nauttivat siitä ajatuksesta, että Nilkuttajalla ei\nolisi enää puotia, ja hyväksyivät täydellisesti hänen päätöksensä. Ei\nsitä osannut aavistaakkaan, mitä puodin pito tuli maksamaan. Jos kohta\nhän toisten palveluksessa ei ansainnutkaan kuin kolme francia, niin ei\nhänellä ainakaan ollut kustannuksia eikä tarvinnut pelätä kadottavansa\nsuuria summia. Sitä seikkaa he yllyttivät Coupeautakin hänelle\nterottamaan; tämä joi kovasti, siten lisäten liikutustaan, ja itki\nniin, että kyyneleet tippuivat lautaselle. Kun pesijätär näytti alkavan\nruveta taipumaan, iski Lantier silmää Poissonilaisille. Ja pitkä\nVirginie puuttui puheeseen tekeytyen hyvin ystävälliseksi.\n\n-- Tiedättekö mitä, voitaisiinhan se asia saada järjestetyksi. Te\nluovuttaisitte minulle kontrahtinne, ja minä sopisin teidän asiastanne\nisännän kanssa... Siten te siitä pääsisitte rauhaan.\n\n-- Ei, kiitoksia, vastasi Gervaise säpsähtäen, ikäänkuin hän olisi\nsaanut vilun puistatuksen. Kyllä minä tiedän, mistä rahaa lähtee, jos\nvaan tahdon. Minä teen työtä. Minulla on, Jumalan kiitos, kaksi\nkättäni, joiden avulla voin selviytyä pulastani.\n\n-- Saadaanhan siitä puhua myöhemminkin, kiiruhti hatuntekijä sanomaan.\nTänä iltana se on sopimatonta... Mutta tuonnenpana, esimerkiksi\nhuomenna.\n\nSilloin rouva Lerat'lta, joka oli pistäytynyt kuolinhuoneeseen, pääsi\nhuudahdus. Hän oli säikähtänyt, sillä kynttilä oli palanut loppuun ja\nsammunut. Kaikki touhusivat kovasti saadakseen sytytetyksi uuden\nkynttilän ja ravistelivat päätään hokien, että se ei ollut hyvän\nmerkki, kun kynttilä sammui ruumiin vieressä.\n\nVainajan ääressä valvominen alkoi. Coupeau oli heittäytynyt pitkäkseen,\nei muka nukkuakseen, vaan miettiäkseen; mutta viiden minuutin päästä\nhän jo kuorsasi. Kun Nana lähetettiin Bochelaisten luokse nukkumaan,\npääsi häneltä itku, sillä hän oli jo aamusta asti iloinnut toivoen\npääsevänsä hyvän ystävänsä Lantier'n lämpöiseen, isoon sänkyyn.\nPoissonilaiset viipyivät puoleen yöhön asti. Kun kahvi kävi liiaksi\nnaisten hermoille, oli tehty viiniboolia salaattimaljaan. Puhe kääntyi\nhellempiin tunteen asioihin. Virginie puhui maaseudusta, hän olisi\ntahtonut tulla haudatuksi metsän reunaan ja saada niittykukkia\nhautakummulleen.\n\nRouva Lerat'lla oli jo kaapissaan varattuna kääreliina, jonka hän\nkuoltuaan tahtoi saada ympärilleen, ja hän piti sen sisällä aina\nlavendelikimppua, sillä hän tahtoi vetää hyvää hajua nokkaansa, kun\nhänen piti joutua pureskelemaan kehäkukkien juuria. Sitten poliisi\nsiirtyi ilman muuta ihan toiseen asiaan, kertoen vanginneensa aamulla\npitkän, kauniin tytön, joka oli varastanut eräästä makkarapuodista; kun\nhänet oli riisuttu alasti komissariuksen luona, oli häneltä löydetty\nkymmenen makkarata, jotka hän oli ripustanut vyötäisilleen etu- ja\ntakapuolelle. Ja kun rouva Lorilleux sanoi inhoten, ettei hän olisi\ntahtonut syödä niitä makkaroita, nauratti se hienostaan koko seuraa.\nYön valvonta alkoi käydä hauskemmaksi, mutta kumminkin pysyttiin\nsopivaisuuden rajoissa.\n\nMutta kun viiniboolia juuri lopetettiin, kuului pienestä kamarista\nomituista ääntä, ihan kuin hiljaista veden lorinaa. Kaikki nostivat\npäätään ja katsoivat toisiinsa.\n\n-- Ei se ole mitään, sanoi Lantier tyyneesti. Ruumis on ruvennut\nvuotamaan.\n\nTämä selitys sai läsnäolijat rauhottumaan, ja he laskivat tyhjät\nlasinsa pöydälle.\n\nVihdoin Poissonilaiset lähtivät pois. Lantier lähti heidän kanssansa,\nsanoen menevänsä erään ystävänsä luokse jättääkseen vuoteensa naisille,\njotta he voisivat siinä nukkua jonkun tunnin vuoroonsa. Lorilleux\npalasi yksin kotiinsa nukkumaan ja sanoi, ettei se ollut tapahtunut\nvielä yhtään kertaa koko aikana kun hän oli ollut naimisissa. Silloin\nGervaise ja molemmat sisarukset jäätyään yksin nukkuneen Coupeaun\nkanssa kävivät istumaan kamiinin ääreen, jonka päällä he pitivät kahvia\nkuumana. Siinä he kyyröttivät, kädet esiliinan alla, kumartuneina tulta\nkohden, jutellen hiljaa keskenään. Heidän ympärillään vallitsi syvä\nhiljaisuus. Rouva Lorilleux ruikutti köyhyyttään: hänellä ei ollut\nmustaa hametta, eikä hän kumminkaan olisi tahtonut ostaa uutta, sillä\nheillä oli hyvin tiukka rahoista, hyvin tiukka; ja hän kysyi\nGervaiseltä, eikö muori Coupeaulta ollut jäänyt musta hame, se, jonka\nhän oli saanut syntymäpäiväkseen. Gervaisen täytyi käydä hakemassa\nhame. Tekemällä laskoksen vyötäisiin voi hän sitä vallan hyvin käyttää.\nMutta rouva Lorilleux tahtoi myöskin vanhoja alusvaatteita, puhui\nsängystä, kaapista ja kahdesta tuolista, katsellen ympärilleen\nlöytääkseen vielä joitakin rihkamia, jotka pitäisi jakaa tasan. Siitä\noli vähällä nousta riita, mutta rouva Lerat sai sen asettumaan; hänestä\noli kohtuullisempaa, että Coupeaulaiset saivat mummon vähäiset rippeet,\nsillä he olivat ne hyvin ansainneet, kun mummon hoito oli kokonaan\nollut heidän niskoillaan. Ja kaikki kolme alkoivat taas torkkua\nkamiinin ääressä jutellen toisilleen juoruja yksitoikkoisella äänellä.\nYö tuntui heistä kauhean pitkältä. Väliin he ravistelivat itseään,\njoivat kahvia ja kurottivat kaulaansa katsoakseen kamariin, missä\nkynttilä, jota ei saanut niistää, paloi surkealla punaisella liekillä,\njonka hiiltyneestä sydämestä tippuneet varkaat olivat panneet isona\nlepattamaan. Aamupuoleen heitä alkoi värisyttää huolimatta kovasta\nkuumuudesta, jota kamiinista levisi. Tuskallisesta odotuksesta\nväsyneinä he olivat ihan menehtyä, heidän silmiään pakotti, ja liiasta\npuhumisesta oli heidän kielensä aivan kuivunut. Rouva Lerat heittäytyi\nLantier'n vuoteelle ja kuorsasi kuin mies. Sill'aikaa molemmat toiset\nnukkuivat istualleen, pää riipuksissa, niin että se toisinaan retkahti\npolviin asti. Päivän alkaessa sarastaa herätti heidät vilun puistatus.\nMuori Coupeaun kynttilä oli taas sammunut. Ja kun pimeästä kamarista\ntaas alkoi kuulua hiljaista lorinaa, niin rouva Lorilleux uudisti\nkovalla äänellä entisen selityksen rauhottaakseen itseään.\n\n-- Ruumis vuotaa, sanoi hän sytyttäen uuden kynttilän.\n\nHautajaiset oli määrätty alkamaan puoli yhdentoista aikaan. Kaunis\naamupäivä vielä edellisen päivän ja yön lisäksi! Vaikka Gervaisella ei\nollut yhtään souta, olisi hän mielellään antanut sata francia sille,\njoka olisi tullut ottamaan muori Coupeaun kolme tuntia aikaisemmin. Ei,\nrakastipa ihmisiä kuinka paljon tahansa, niin liian raskaiksi he\nsittenkin käyvät kuoltuaan; ja kuta enemmän heitä rakastaa, sitä\npikemmin tahtoisi heistä päästä.\n\nHautajaisaamuna ei onneksi jouda paljoa suremaan. Kaikellaisissa\nvalmistuksissa on paljon hommaa. Ensin syötiin aamiaista. Sitten toi\nukko Bazouge, kuudennessa kerroksessa asuva ruumiinkantaja, kirstun ja\nsäkin silppuja. Tämä kunnon mies joka ei koskaan selvinnyt humalastaan,\noli tänäkin aamuna vielä kahdeksan aikaan aika tuitterissa edellisenä\niltana ottamistaan ryypyistä.\n\n-- Tänne kai se piti tuoda? kysyi hän. Ja hän laski kirstun maahan,\nniin että se rusahti.\n\nMutta kun hän heitti sen viereen silppusäkin, jäi hän silmät selällään\nja suu auki seisomaan huomatessaan edessään Gervaisen.\n\n-- Antakaa anteeksi, minä olen erehtynyt, sopersi hän. Mutta minulle\nsanoivat, että sitä tarvittiin täällä teillä.\n\nHän otti jo silppusäkin lattialta, mutta pesijätär pidätti häntä\nhuutaen:\n\n-- Jättäkää se vain tänne, kyllä te olette oikeassa paikassa.\n\n-- Ahaa! Turkanen! Kunhan selitätte! sanoi hän lyöden reiteensä. Nyt\nminä ymmärrän, se onkin se vanha akka...\n\nGervaise oli käynyt vallan valkoiseksi. Ukko Bazouge oli tuonut kirstun\nhäntä varten. Koettaen olla kohtelias ja selittää erehdystään jatkoi\nruumiinkantaja:\n\n-- Minkäs minä sille mahdan, kun eilen kertoivat, että yksi naiseläjä\noli kuollut alakerrassa, niin silloin minä luulin, että... Meidän\nammatissa, nähkääs, tämmöiset asiat tulevat sisälle toisesta korvasta\nja menevät ulos toisesta... Yhtä kaikki minä onnittelen teitä. Eikös\nniin, että kuta myöhemmin, sen parempi? Vaikka ei tämä elämä aina ole\nhauskaa, ohoh toki! ei lähestulkoonkaan!\n\nGervaise peräytyi hänen puhuessaan yhä edemmäksi, peläten, että hän\ntarttuisi häneen pitkillä, likaisilla käsillään viedäkseen hänet pois\nkirstussaan. Jo kerran ennen, juuri hänen hääiltanaan, oli ukko Bazouge\nsanonut hänelle tuntevansa naisia, jotka kiittäisivät häntä, jos hän\ntulisi heitä ottamaan. Mutta ei! Niin pitkälle ei Gervaise vielä ollut\njoutunut, kylmä väristys kävi pitkin hänen selkäpiitään. Hänen elämänsä\noli pilalla, mutta sittenkään hän ei tahtonut siitä luopua niin pian;\nhän olisi mieluummin tahtonut riutua vähitellen vaikka vuosikausia\nkärsien nälkää, kuin heti kuolla, mikä olisi ollut silmänräpäyksen\ntemppu.\n\n-- Hän on juovuksissa, mutisi hän kauhunsekaisella inholla.\nHautaustoimiston pitäisi edes katsoa, ettei se lähetä juopuneita\nmiehiä. Saa se siksi hyvän hinnan.\n\nSilloin ruumiinkantaja herkesi ivalliseksi ja hävyttömäksi.\n\n-- Ka, jätetään se sitten toiseen kertaan, muori kulta. Koska vain itse\ntahdotte, minä olen aina valmis! Teidän ei tarvitse kuin antaa minulle\nmerkki. Minä olen naisten lohduttaja... Äläkä sylje ukko Bazougen\npäälle, sillä hän on pitänyt sylissään nätimpiäkin naisia kuin sinä, ja\nhe ovat pitäneet sen hyvänään valittamatta ja olleet hyvin tyytyväisiä\nsaadessaan jatkaa untaan varjossa.\n\n-- Heretkää jo ääneti, ukko Bazouge! sanoi ankarasti Lorilleux, joka\noli tullut puotiin kuullessaan sieltä ääntä. Tuo on sopimatonta\npilapuhetta. Jos tehtäisiin valitus, niin saisitte eron virastanne...\nMenkää tiehenne, koska ette pidä arvossa periaatteita.\n\nRuumiinkantaja lähti pois, mutta hänen kuultiin vielä kauvan änkyttävän\nmennessään:\n\n-- Mitä? Periaatteita!... Periaatteita ei ole olemassakaan ... ei ole\nolemassakaan ... ei ole muuta kuin rehellisyys!\n\nVihdoin kello löi kymmenen. Ruumisvaunut olivat myöhästyneet. Puotiin\noli jo kerääntynyt ihmisiä, ystäviä ja naapureita, herra Madinier,\nSaapas, rouva Gaudron ja neiti Remanjou; ja suljettujen ikkunaluukkujen\nvälitse ilmestyi vähän väliä miehen tai naisen pää kurkistamaan\nkadulle, tokko ruumisvaunuja hiljankaan alkoi näkyä. Sukulaiset jotka\nolivat kokoontuneet peräkamariin, kättelivät siellä vieraitaan. Syntyi\näänettömyys, jonka aikana kuului vain toisinaan kiireistä supatusta ja\nnaisten hameiden kahinaa, kun tässä kiusallisessa ja hermostuttavassa\nodotuksessa rouva Lorilleux huomasi unohtaneensa nenäliinansa, tai\nrouva Lerat etsi virsikirjaa lainatakseen. Jokainen uusi tulokas\nhuomasi saapuessaan avonaisen kirstun keskellä pientä kamaria, vuoteen\nvieressä; ja tahtomattaankin jäi jokainen mittailemaan sitä silmillään,\nlaskien, että lihava muori Coupeau ei ikimaailmassa mahtuisi siihen.\nKaikki katsoivat toisiinsa, ja heidän silmistään voi lukea saman\najatuksen, vaikka he eivät sitä toisilleen sanoneet. Katuovella syntyi\ntungeksivaa liikettä. Herra Madinier tuli ilmottamaan vakavalla ja\nhillityllä äänellä:\n\n-- Nyt ne ovat täällä!\n\nMutta ruumisvaunut eivät vielä tulleet. Sisälle astui peräkkäin\nkiireisin askelin neljä punanaamaista ruumiinkantajaa, joiden mustat\npuvut olivat virttyneet ja kuluneet hankautuessaan ruumiskirstuja\nvastaan. Ukko Bazouge astui ensimäisenä kovasti juovuksissa, mutta\nhyvin arvokkaana; niinpian kuin hän oli virantoimituksessa, sai hän\ntakasin vakavan ryhtinsä. He eivät virkkaneet sanaakaan, vaan\nnäyttivät, pää hiukan kumarassa, punnitsevan muori Coupeauta jo\nkatseillaan. Eikä siinä kauvan viivytelty, tuskin ennätti\naivastaakkaan, ennenkun mummo parka oli pakattuna laatikkoonsa. Pienin\njoukosta, nuori, kierosilmä mies oli kaatanut silput kirstuun ja\nlevitteli niitä käsillään, ikäänkuin hän olisi tahtonut niistä alustaa\ntaikinaa. Toinen pitkä ja laiha, leikkisän näköinen mies levitti\nlakanan niiden päälle. Sitten kaikki neljä tarttuivat yht'aikaa\nruumiiseen ja nostivat sitä kaksi jaloista ja kaksi hartioista. Se kävi\nvikkelästi kuin letun kääntäminen. Ihmiset jotka kurottivat kaulaansa\nnähdäkseen, voivat melkein luulla että muori Coupeau oli itsestään\nhypännyt laatikkoonsa. Hän mahtui siihen ihan parhaiksi, ikäänkuin se\nolisi ollut häntä varten tehty, niin parhaiksi, että oli kuultu hänen\nruumiina hankautuminen kirstun lautoja vastaan, joihin se otti kiinni\njoka paikasta niinkuin taulu kehykseensä. Mutta kaikissa tapauksissa\nhän siihen mahtui, mikä ihmetytti kaikkia läsnäolijoita; ihan varmaan\nhänen oli täytynyt kutistua edellisestä päivästä. Sillä välin\nruumiinkantajat olivat nousseet ylös ja jäivät odottamaan; pieni\nkierosilmä otti kirstunkannen ja kutsui perheen jäseniä heittämään\nviimeisiä jäähyväisiä; Bazouge pisti naulat suuhunsa ja otti vasaran\nkäteensä jo valmiiksi. Silloin Coupeau, hänen molemmat sisarensa,\nGervaise ja vielä muitakin lankesi polvilleen, ja kaikki suutelivat\nmuoria, ennenkuin häntä lähdettiin viemään, ja vuodattivat isoja kuumia\nkyyneleitä, jotka tippuivat hänen jäykistyneille jääkylmille\nkasvoilleen. Nyyhkytystä ja itkun tyrskettä kesti hyvän aikaa. Kansi\nlaskettiin päälle, ja ukko Bazouge upotti siihen naulansa taitavasti\nkuin tottunut tavaran pakkaaja parilla iskulla kunkin naulan päähän;\neikä kukaan enää kuullut omaakaan itkuaan tässä paukkeessa, joka\nmuistutti huonekalujen korjausverstasta. Kun kansi oli naulattu kiinni,\nlähdettiin kirstua viemään.\n\n-- Ei luulisi tekevän mielen mokomia koristuksia tällaisella hetkellä!\nsanoi rouva Lorilleux miehelleen huomatessaan ruumisvaunut oven edessä.\n\nRuumisvaunut saivat liikkeelle koko korttelin. Makkaramuija kutsui\nsekatavarakaupan puotipoikia, pikku kelloseppä oli tullut\nkatukäytävälle ja naapurit kurottautuivat ikkunoistaan sitä\ntöllistelemään. Ja kaikki nämä ihmiset eivät muusta puhuneet kuin\nruumisvaunujen reunuksen valkoisista pumpulitupsuista. Olisi ollut\npaljon parempi että Coupeaulaiset olisivat maksaneet velkansa! Mutta,\nkuten Lorilleux'läiset sanoivat, kun kerran ihminen on ylpeä, niin se\nnäytäksen joka paikassa ja väkisinkin.\n\n-- Se on kerrassaan häpeämätöntä! sanoi samalla hetkellä Gervaise\npuhuen ketjuntekijästä ja hänen vaimostansa. Nämä senkin kitupiikit kun\neivät ole tuoneet edes senkään vertaa kuin orvokkikimppua äitinsä\nkirstulle.\n\nLorilleux'läiset olivat tosiaankin tulleet tyhjin käsin. Rouva Lerat\noli antanut tekokukista tehdyn seppeleen. Ja kirstulle pantiin vielä\nkukkavihko ja kaunokkiseppele, jotka Coupeaulaiset olivat ostaneet.\nRuumiinkantajain oli täytynyt ponnistaa oikein hartiavoimalla\nsaadakseen kirstun nostetuksi vaunuihin. Ruumissaatto järjestäytyi\nhitaasti. Coupeau ja Lorilleux, pitkä takki päällä ja hattu kädessä,\nastuivat edeltä; edellinen oli ylläpitänyt liikutustaan juomalla\naamulla pari lasia valkoista viiniä ja piti nyt kiinni lankonsa\nkäsipuolesta, sillä hän tunsi jalkansa niin hervottomiksi ja hänen\npäätänsä pakotti. Sitten seurasivat miehet, herra Madinier hyvin\ntotisena, kokonaan mustissaan, Saapas, jolla oli palttoo puseronsa\npäällä, Boche, joka herätti huomiota keltaisilla housuillaan, Lantier,\nGaudron, Paistikas, Poisson, ynnä muita vielä. Sen jälkeen tulivat\nnaiset, ensiksi rouva Lorilleux, jolla oli päällään muori-vainajan\nkorjattu hame, ja rouva Lerat, joka saalilla koetti peitellä hät'hätää\ntekaistua surupukuaan, sinisenpunaisilla nauhoilla koristettua röijyä,\nja heidän jäljestään Virginie, rouva Gaudron, rouva Fauconnier, neiti\nRemanjou, ja koko jälkijoukko. Kun ruumisvaunut alkoivat täristen\nlaskeutua Goutte-d'Or'ïn katua, naisten tehdessä ristimerkkiä ja\nmiesten nostaessa hattuaan, kävivät ruumiinkantajat paikoilleen; kaksi\nheistä astui edeltä ja yksi ruumisvaunujen kummallakin puolen. Gervaise\noli jäänyt viimeiseksi sulkemaan puotia. Hän jätti Nanan rouva Bochen\nhuostaan ja sai saattojoukon kiinni juosten toisten perästä; tyttö jäi\nportinvartijan vaimon kanssa porttikäytävään ja katsoi mitä suurimmalla\nmielenkiinnolla komeitten vaunujen jälkeen, joissa hänen isoäitinsä\nhävisi kadun päähän.\n\nJuuri kun pesijätär hengästyksissään saavutti saattojoukon hännän, tuli\nGoujet omalta taholtaan. Hän liittyi miesten joukkoon, mutta kääntyi\nkatsomaan taaksensa ja tervehti Gervaiseä päätään nyökäyttäen niin\nystävällisesti, että tämä tunsi itsensä yht'äkkiä hyvin onnettomaksi ja\nalkoi uudestaan itkeä. Hän ei itkenyt enää ainoastaan muori Coupeauta,\nhän itki jotakin kauheata, jota hän ei olisi voinut sanoa, mutta joka\noli tukahduttaa hänet. Koko matkan hän painoi nenäliinaansa silmilleen.\nRouva Lorilleux, jonka kuivat posket hehkuivat, katsoi häneen\nkarsaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut syyttää häntä teeskentelystä.\n\nKirkossa ei toimitus kestänyt kauvaa. Messu tahtoi kumminkin venyä\nhiukan pitkäksi, sillä pappi oli hyvin vanha. Saapas ja Paistikas\nolivat kolehtia peläten katsoneet parhaaksi jäädä ulkopuolelle. Herran\nMadinier tarkasteli kaiken aikaa pappeja ja kertoi havaintojaan\nLantier'ille: nuo veitikat, jotka siinä laskettelivat latinaansa, eivät\ntienneet edes itsekään, mitä he mongersivat; he hautasivat ihmisen\naivan samalla tavalla kuin he olisivat hänet kastaneet tai vihkineet,\nilman vähintäkään tunnetta sydämessään. Sitten herra Madinier moitti\njuhlamenojen paljoutta kynttilöineen ja vaikertavine äänineen, ja koko\ntätä surullista näytäntöä, jolla sukulaisten tunteita hellytettiin.\nOmaisensa tuli siten menettäneeksi oikeastaan kahteen kertaan, ensin\nkotona ja sitten kirkossa. Ja kaikki miehet myönsivät hänen olevan\noikeassa, sillä vielä oli jäljellä tuskallinen hetki, kun messun\npäätyttyä ruvettiin posmittamaan rukouksia ja läsnäolijain täytyi\nkulkea kirstun ohi ja pirskottaa sille vihkivettä. Onneksi hautausmaa\nei ollut kaukana. Chapellen pieni hautausmaa, palanen puutarhaa\nMarcadet-kadun varrella. Ruumissaatto saapui sinne epäjärjestyksessä,\nkaikki kopistelivat jalkojaan ja puhuivat omista asioistaan. Routainen\nmaa tömisi, olisi tehnyt mieli panna tanssiksi, että jalat olisivat\npysyneet lämpöisinä. Ammottava hauta, jonka viereen kirstu oli\nlaskettu, oli jo kokonaan jäätynyt, vaalean harmaa ja kivinen kuin\nkalkkilouhos; hautajaisvieraista, jotka seisoivat multakasoilla sen\nympärillä, ei ollut kovinkaan hauskaa odottaa sellaisessa pakkasessa ja\nkatsoa kuoppaan. Vihdoin tuli pappi messupaita päällä pienestä talosta.\nHän värisi ja hänen henkensä näkyi valkoisena höyrynä, joka kerran kun\nhän lausui »de profundis». Viimeisen ristinmerkin tehtyään hän lähti\nkiireesti tiehensä, eikä hänen näyttänyt tekevän mieli alottaa\nuudestaan. Haudankaivaja tarttui lapioonsa, mutta maa oli niin kovaksi\njäätynyt, ettei hän saanut siitä lohkiamaan kuin isoja möhkäleitä,\njotka kovalla jyminällä, ikäänkuin olisi kanuunoita lauvottu,\nputoilivat haudan pohjaan pommittaen kirstua, niin että olisi luullut\nkansilautojen halkeilevan. Olipa kuinka itsekäs tahansa, niin kyllä tuo\nmusiikki ottaa luonnon pois. Kyyneleet alkoivat taas vuotaa. Lähdettiin\njo paluumatkalle, mutta vielä hautausmaan ulkopuolellekin kuului kumeaa\njyskettä. Saapas huomautti puhallellen kouriinsa, että muori Coupeau\nparalle ei, piru vie, tullut liian lämmin kuopassaan.\n\n-- Hyvät naiset ja muu saattoväki, sanoi levyseppä muutamille\nystäville, jotka olivat jääneet kadulle sukulaisten seuraan, kai te\nsallitte meidän tarjota teille jotakin...\n\nJa hän astui itse edeltä erääseen Marcadet-kadun varrella olevaan\nviinikauppaan, _Hautausmaalta palaajain levähdyspaikkaan_.\nGervaise, joka oli jäänyt katukäytävälle, huusi Goujet'lle, joka\nnyökäytettyään hänelle uudestaan päätään aikoi lähteä pois. Miksi hän\nei tahtonut juoda lasia viiniä heidän kanssansa? Mutta hänellä oli\nkiire, hänen täytyi palata pajaansa. Sitten he katsoivat toisiinsa\nhetkisen mitään virkkamatta.\n\n-- Annattehan te minulle anteeksi, että tulin lainaamaan teiltä niitä\nkuuttakymmentä francia, sopersi pesijätär viimein. Minä olin kuin hullu\nja tulin ajatelleeksi teitä...\n\n-- Ei siitä mitään, se on jo annettu anteeksi, keskeytti seppä. Ja minä\nolen vastakin aina valmis auttamaan teitä, jos teille mikä onnettomuus\nsattuu... Mutta älkää puhuko siitä mitään äidille, sillä hänellä on\nomat mielipiteensä, enkä minä tahtoisi pahottaa hänen mieltänsä.\n\nGervaise katsoi häneen yhä; ja nähdessään hänet niin hyvänä ja niin\nmurheellisena oli hän vähällä suostua hänen kerran tekemäänsä\nehdotukseen, että he yhtenä pakeneisivat elääkseen onnellisina jossakin\nmaailman sopukassa. Sitten hänen päähänsä pälkähti toinen paha ajatus,\nettä mitähän, jos olisi lainata häneltä rahaa hyyrynmaksuunkin,\nyhdentekevä, niillä hinnalla. Häntä vapisutti ja hän alkoi hyväilevällä\näänellä:\n\n-- Ettehän te ole minulle suutuksissanne, ettehän?\n\nGoujet pudisti päätään vastaten:\n\n-- En tietysti, enkä minä suutu teihin koskaan... Mutta ymmärrättehän\nte, että kaikki on lopussa.\n\nJa hän lähti menemään pitkillä askelilla jättäen Gervaisen\nhuumaantuneena kuuntelemaan hänen viimeisiä sanojaan, jotka soivat\nhänen korvissaan jylhästi kuin kuolinkellot. Astuessaan viinikauppaan\nhän kuuli äänen sanovan sisällänsä: »Kaikki on lopussa, niin, kaikki on\nlopussa; minulla ei ole enää mitään tehtävää, jos kaikki on lopussa!»\nHän kävi istumaan, nielasi suupalan leipää ja juustoa ja tyhjensi\ntäyden lasin, jonka hän löysi edestään.\n\nViinikauppa oli alakerrassa, pitkä, matala sali, jonka täytti\nkaksi pitkää pöytää. Viinipulloja, leivän kannikoita ja isoja\njuustokimpaleita kolmella lautasella oli asetettu riviin.\nHautajaisvieraat söivät seisaallaan kattamattomalta pöydältä.\nKauvempana, tohisevan kamiinan ääressä lopettelivat ruumiinkantajat\naamiaistaan.\n\n-- Se on Jumalassa, milloin kenenkin vuoro tulee, selitti herra\nMadinier. Vanhat kuolevat pois tieltä jättääkseen tilaa nuoremmille...\nKyllä kai teidän asuntonne nyt tuntuu hyvin tyhjältä, kun palaatte\nkotiinne.\n\n-- Minun veljeni muuttaakin sieltä pois, ehätti rouva Lorilleux\nsanomaan. Se tuottaa vain tappiota koko puoti.\n\nCoupeauta oli pehmitetty. Kaikki yllyttivät häntä luovuttamaan muille\nhyyrykontrahtiaan. Rouva Lerat'kin. joka jo jonkun aikaa oli ollut\nhyvin hyvissä väleissä Lantier'n ja Virginien kanssa, ja jota kutkutti\nse ajatus, että he olivat pikeentyneet toisiinsa, puhui konkurssista ja\nvankilasta ollen olevinaan hyvin peloissaan. Ja yht'äkkiä levyseppä\nsuuttui, hänen surunsa, jonka huuhteeksi hän oli jo kallistanut liian\nmonta lasia, muuttui raivoksi.\n\n-- Kuule! huusi hän ihan vaimonsa nenän edessä. Sinun pitää kuulla,\nmitä minä sinulle sanon! Sinä tahdot aina olla niin saakelin\nitsepäinen. Mutta tällä kertaa minä aion noudattaa omaa tahtoani, ettäs\nsen tiedät!\n\n-- Se on oikein! sanoi Lantier. Ei häntä hyvällä puheella saakkaan\ntaivutetuksi mihinkään. Tarvitseisi olla kurikka, jos mieli saada\nmitään pystymään hänen kalloonsa.\n\nJa molemmat kurikoivat häntä vähän aikaa sanoillaan. Mutta se ei\nestänyt puremaneuvojen toimintaa. Juusto hupeni ihan silmissä ja pullot\npulpattivat kuin lähteet. Sillä välin Gervaise vähitellen pehmeni\niskuista. Hän ei vastannut mitään, vaan söi kaiken aikaa suun täydeltä\nniin kiireesti, kuin hänellä olisi ollut kovakin nälkä. Kun he\nlakkasivat nalkuttamasta, nosti hän hiljaa päätänsä ja sanoi:\n\n-- No joko riittää? Minä annan palttua koko puodille! Minä en siitä\nvälitä enää... Ymmärrättekö, minä en siitä huoli! Kaikki on lopussa!\n\nSilloin tilattiin lisää juustoa ja leipää; keskusteltiin vakavasti.\nPoissonilaiset saivat Coupeaulaisten huoneuston ja ottivat vastatakseen\nrästinä olevasta hyyrystä. Muuten Boche otti pitääkseen huolta\nkontrahdin siirrosta ja oli hyvin tärkeän näköinen saadessaan esiintyä\nisännän nimessä. Vieläpä hän siinä yksillä istuimilla vuokrasi asunnon\nCoupeaulaisillekin, kuudennessa kerroksessa olevan vapaan huoneen,\nsamasta porraskäytävästä, jossa Lorilleux'läisetkin asuivat. Mitä\nLantier'hen tuli, niin hän tahtoi mielellään pitää entisen kamarinsa,\nellei se tuottaisi häiriötä Poissonilaisille. Poliisi kumarsi, se ei\nhäirinnyt häntä ensinkään; ainahan ystävät voivat sopia keskenään,\neriävistä poliittisista mielipiteistä huolimatta. Ja saatuaan omasta\npuolestaan asiansa selville ei Lantier puuttunut enää koko kontrahdin\nluovutukseen, vaan teki itselleen mahdottoman ison juustovoileivän,\nheittäytyi selkäkenoon ja alkoi tyytyväisenä syödä sitä, tekeytyen\nvälinpitämättömän näköiseksi, etteivät toiset huomaisi, miten\nmielissään hän oli; vain salavihkaa vilkui hän vuoroon Gervaiseen ja\nVirginiehen.\n\n-- Heipä hei! ukko Bazouge! huusi Coupeau, tulkaahan toki ottamaan\nkulaus. Me emme ole ylpeitä, kaikki me olemme työmiehiä.\n\nNeljä ruumiinkantajaa, jotka olivat jo lähdössä pois, palasivat sisälle\nkilistämään hautajaisvierasten kanssa. He eivät tahtoneet sanoa sitä\nmoittiakseen, mutta äskeinen rouva oli ollut peijakkaan raskas ja hänen\nkantamisestaan kannatti kyllä saada lasi viiniä. Ukko Bazouge katsoi\nterävästi pesijättäreen, mutta ei sanonut yhtään sopimatonta sanaa.\nGervaisen tuli paha olla, hän nousi ylös ja jätti miehet jatkamaan\njuopotteluaan. Coupeau, joka oli jo sikahumalassa, alkoi taas ulvoa ja\nsanoi, että se tuli surusta.\n\nKun Gervaise illalla palasi kotiinsa, jäi hän typertyneenä istumaan\ntuolille. Huoneet tuntuivat hänestä autioilta ja tavattoman isoilta.\nTosin se oli koko helpotus, että oli päästy mummosta. Mutta hän oli\naivan varmaan jättänyt muutakin kuin vai muori Coupeaun sinne haudan\npohjalle; Marcadet-kadun pieneen puutarhaan. Häneltä puuttui liian\npaljon; sinä päivänä oli tainnut mennä hautaan palanen hänen omaa\nelämäänsä, hänen puotinsa ja emännän ylpeytensä ja vielä muitakin\ntunteita. Niin seinät olivat paljaat ja hänen sydämensä myöskin. Koko\nelämä oli hajonnut pirstaleiksi ja luhistunut hautaan. Hän tunsi\nitsensä liian väsyneeksi ryhtyäkseen nyt mihinkään. Myöhemmin tahtoi\nhän koettaa toipua, jos voisi.\n\nKun Nana kymmenen aikaan riisuutui, rupesi hän itkemään ja äksyilemään\ntahtoen välttämättä mennä nukkumaan muori Coupeaun sänkyyn. Hänen\näitinsä koetti häntä pelotella, mutta tyttö oli liian aikaiseen\nkehittynyt, kuolleet herättivät hänessä vain suurta uteliaisuutta.\nPäästäkseen hänestä rauhaan, täytyi Gervaisen viimein luvata, että hän\nsai oikaista itsensä muori Coupeaun sijalle. Tämä tytön tynkä piti\nisoista sängyistä; hän tahtoi venytelläitä ja piehtaroida mielin\nmäärin. Sinä yönä hän nukkui mainion hyvästi lämpöisellä\nhöyhen-patjalla, joka suloisesti hiveli hänen ruumistaan.\n\n\n\n\nX.\n\n\nCoupeaulaisten uusi asunto oli kuudennessa kerroksessa, ja sinne\nnoustiin B-portaista. Kun oli päästy neiti Remanjoun oven sivutse,\nkäännyttiin vasemmanpuoliseen käytävään. Sitten piti vielä kääntyä.\nEnsimäinen ovi oli Bijardin. Melkein sitä vastapäätä, katolle vievien\npienten portaiden alla oli ummehtunut lokero, jossa nukkui ukko Bru.\nKaksi ovea siitä eteenpäin asui ukko Bazouge. Ja seinäkkäin Bazougen\nhuoneen kanssa oli Coupeaulaisilla yksi kamari ja alkoovi pihan\npuolella. Käytävän varrella ei ollut enää kuin kaksi perhettä,\nennenkuin tultiin Lorilleux'läisten huoneisiin, jotka olivat ihan\nkäytävän päässä.\n\nYksi kamari ja alkoovi, siinä oli Coupeaulaisten koko nykyinen asunto.\nEikä kamarikaan ollut kuin kämmenen kokoinen. Siinä täytyi tehdä\nkaikki, nukkua ja syödä ynnä paljon muuta. Alkooviin mahtui juuri\nparhaiksi Nanan sänky; tytön täytyi heittää päältään isänsä ja äitinsä\nluona ja ovi jätettiin auki yöksi, ettei hän tukehtuisi. Heillä oli\nniin ahdasta, että Gervaisen oli täytynyt puodista muuttaessaan\nluovuttaa koko joukko tavaroita Poissonilaisille, kun hän ei saanut\nkaikkia mihinkään sijotetuksi. Sänky, pöytä ja neljä tuolia täyttivät\nkoko huoneen. Lisäksi vielä oli Gervaise, kun hän ei mitenkään ollut\nhennonut erota piirongistaan, asettanut tämän ison rumiskon keskelle\nlattiaa, vaikka hänen sydäntään kirvelikin, kun se peitti puolet\nikkunasta, siten vähentäen valoa ja hauskuutta. Kun hän tahtoi katsoa\npihalle, täytyi hänen kumartua syrjittäin ja vääntää kaulaansa\nnähdäkseen, sillä hän oli käynyt niin lihavaksi, ettei hän saanut tilaa\nkyynäspäilleen.\n\nEnsimäisinä päivinä pesijätär istui vaan itkemässä. Hänestä tuntui\nensin kovin kovalta, ettei hän enää voinut liikkua kotonaan, kun oli\naina tottunut elämään välkeissä suojissa. Hänen henkeään ahdisti ja hän\nviipyi tuntikausia ikkunan ja piirongin välissä niin epämukavassa\nasennossa, että hänen kaulansa oli vääntyä sijoiltaan. Ainoastaan siinä\nvoi hän hengittää. Pihalta hän ei kumminkaan saanut muuta kuin ikäviä\najatuksia. Vastapäätä omaa ikkunaansa, auringon puolella, näki hän\nentisen unelmainsa esineen, viidennen kerroksen akkunan, jossa joka\nkevät kasvoi Espanjan papuja kiertäen ohuet kärhensä seililankojen\nympärille. Hänen kamarinsa oli varjon puolella, missä resedat kuolivat\nruukuissaan viikon kuluessa. Elämä ei suinkaan kääntynyt parempaan\npäin, se ei lähestulkoonkaan ollut sitä, mitä hän oli toivonut.\nSensijaan että hänellä olisi ollut kukkia vanhoilla päivillään, hän\nrypi sangen likaisissa oloissa. Eräänä päivänä kumartuessaan katsomaan\npihalle, hänelle tuli omituinen tunnelma, hän oli näkevinään itsensä\nsiellä alhaalla porttikäytävässä lähellä portinvartijan kamaria, nokka\npystyssä, tarkastelemassa taloa ensimäistä kertaa; ja tämä kolmentoista\nvuoden hyppäys takaperin antoi hänelle piston sydämmeen. Piha ei ollut\nmuuttunut, alastomat seinät olivat tuskin tulleet entistään mustemmiksi\nja homeisemmiksi; ruosteen syömistä likavesitorvista nousi sama ilkeä\nhaju; ikkunoiden edessä oli vaatteita kuivamassa nuorilla, lijasta\nkankeita lapsen kapaloksia; epätasainen piha oli täynnä pajahiilen\ntuhkaa ja höylänlastuja; vieläpä vesijohdon puoleisella kostealla\nkulmalla värjäyslaitoksesta juossut lätäkkö oli yhtä kauniin sininen\nkuin ennenkin. Mutta hän itse tunsi nykyään olevansa kovasti muuttunut\nja ränsistynyt entiseensä verraten. Ensiksikään hän ei enää ollut\nalhaalla, silmät taivasta kohden, tyytyväisenä ja rohkeana toivoen\nkaunista huoneustoa. Hän oli katon rajassa, ryysyläisten sopessa,\nlikaisimmassa lokerossa, jonne päivä ei milloinkaan päässyt\npilkistämään. Siinä oli yllin kyllin itkun syytä, hän ei voinut olla\nihastunut kohtaloonsa.\n\nMutta kun Gervaise oli hiukan tottunut uusiin oloihinsa, näytti alku\nsangen lupaavalta uudessa asunnossa. Talvi oli melkein lopussa ja ne\nvähäiset rahat, jotka hän oli saanut Virginieltä huonekaluistaan olivat\nhänelle hyväksi avuksi talouden kuntoon panossa. Ja sen lisäksi sattui\nsemmoinen onni, että kevään tullen Coupeau sai työtä maalla,\nEtampes'issa ja siellä hän oli lähes kolme kuukautta juomatta: maa-ilma\nparansi hänet vähäksi aikaa. Sitä ei usko kuinka virkistävää on\njuopoille päästä Pariisin ilmasta, missä kadut ovat täynnä paloviinan\nja viinin höyryä. Palatessaan hän oli terve kuin pukki ja punakka kuin\nmansikka ja toi muassaan neljäsataa francia. Niillä he maksoivat\nrästiksi jääneen puodin hyyryn, josta Poissonilaiset olivat menneet\ntakaukseen, sekä muita pieniä velkoja hätäisimmille saamamiehilleen.\nGervaise avasi siten itselleen pari kolme katua, joilla hän ei hyvään\naikaan ollut uskaltanut liikkua. Luonnollisesti hän oli taas ruvennut\nsilittämään päiväpalkalla. Rouva Fauconnier, joka oli hyvin\nhyväntahtoinen, kun vain osasi oikein häntä imarrella, oli ottanut\nhänen takaisin työhönsä, vieläpä maksoi hänelle kolme francia päivältä,\nkuten ensi luokan silittäjättärelle, koska näet Gervaise oli ollut oman\nliikkeensä emäntänä. Ja Coupeaulaisten talous näyttikin voivan\nhiljalleen edistyä. Vieläpä Gervaise toivoi tekemällä työtä ja\nsäästämällä voivansa maksaa kaikki velkansa ja järjestää elämänsä\nsiedettävälle kannalle. Mutta näihin toiveisiinsa hän uskoi vain\nmiehensä ansaitseman suuren rahasumman synnyttämässä kuumeessa. Siitä\njäähdyttyään hän otti vastaan päivät sellaisina kuin ne tulivat,\narvellen, että mikään ilo ei ollut pitkäaikaista.\n\nEnimmästi kärsivät Coupeaulaiset tähän aikaan nähdessään\nPoissonilaisten uudistushommat heidän entisessä puodissaan. He evät\nolleet kovin kateellisia luonnostaan, mutta heitä ärsytettiin, heidän\nkuultensa ihan tahallaan ihasteltiin heidän seuraajainsa upeita\nlaitoksia. Bochelaiset ja varsinkin Lorilleux'läiset olivat\nväsymättömiä niitä kehumaan. Heidän puheidensa mukaan ei oltu koskaan\nnähty kauniimpaa puotia. Ja he päivittelivät sitä kauheata siivoa,\njossa kaikki paikat olivat olleet Poissonilaisten tullessa,\nja kertoivat, että huoneiden puhdistus yksistään oli noussut\nkolmeenkymmeneen franciin. Jonkun aikaa epäröityään oli Virginie\npäättänyt perustaa herkkutavarakaupan, jossa olisi myytävänä\nkaramelleja, suklaata, kahvia ja teetä. Lantier oli hänelle hartaasti\nsuositellut sellaista kauppaa, sillä makeisilla, sanoi hän, voisi\nansaita äärettömiä summia. Puodin maalaukseen valittiin kaksi ylen\nhienoa väriä, mustalle pohjalle vedettiin hienoja keltaisia raitoja.\nKolme puuseppää teki työtä kahdeksan päivää laittaessaan kuntoon\nhyllyjä, näyte-ikkunoita ja tiskiä, jonka päälle tehtiin erityiset\ntelineet lasimaljoja varten, ihan kuin sokerileipurien puodeissa.\nPieneen perintöön, jota Poisson oli säästänyt vanhan päivän\nvaraksi, taisi tulla isohko lovi. Mutta Virginie riemuitsi, eikä\nLorilleux'läiset, joita portinvartijan joukko auttoi, säästäneet\nGervaiseä, vaan kertoivat hänelle jok'ikisestä hyllynlokerosta ja\nmakeismaljasta, sillä heitä huvitti nähdä miten Gervaisen muoto\nmuuttui. Olipa kuinka vähän kateellinen tahansa niin kaiveleehan se\nvaikka kenenkä sydäntä, kun toiset pistävät hänen kenkänsä jalkaansa ja\nniillä tallaavat hänet murskaksi.\n\nToinen syy tähän kateuteen piili syvemmällä, se oli riita miehestä.\nVäitettiin että Lantier oli hylännyt Gervaisen. Koko kortteli oli siitä\nselvillä. Tuottihan se edes hiukan siveellisyyden leimaa koko kadulle.\nJa kaikki kunnia tästä erosta tuli Lantier'lle, joka oli kylliksi\novela pysytelläkseen yhä naisten suosiossa. Tiedettiimpä siitä\nyksityisseikkojakin, hatuntekijän oli täytynyt antaa korvalle\npesijätärtä saadakseen hänet pysymään alallaan, kun tämä ei ollut\nvähemmällä tahtonut hänestä hellittää. Tietysti ei kukaan sanonut,\nmiten asianlaita oikeastaan oli; niiden mielestä, jotka sen olisivat\nvoineet tietää, se oli liian yksinkertainen eikä tarpeeksi\nmieltäkiinnittävä, Jos niin tahtoi sanoa, oli Lantier todellakin\nhylännyt Gervaisen siinä merkityksessä, ettei hän enää pitänyt häntä\nkäytettävänään yötä päivää; mutta ihan varmaan hän kävi häntä\ntapaamassa kuudennessa kerroksessa, milloin vain hänen mielensä teki,\nsillä neiti Remanjou näki hänen usein tulevan Coupeaulaisten luota\nhyvin tavattomalla ajalla. Suhteet siis kuitenkin, kaikitenkin\njatkuivat, ilman että kumpikaan olisi niistä paljon nauttinut; entisen\ntottumuksen voimasta tahtoivat he vieläkin tehdä toisilleen mieliksi;\nei siinä muuta ollut. Mutta asema kävi mutkallisemmaksi sen kautta,\nettä ihmiset nyt jo olivat tietävinään Lantier'n ja Virginien\nmakailevan samojen lakanoiden välissä. Mutta siinä ihmiset pitivät\nliikaa kiirettä. Epäilemättä hatuntekijä hakkaili puodin uutta emäntää;\nsehän oli odotettavissakin, koska kerran tämä kaikessa muussakin oli\nastunut Gervaisen sijaan. Siitä oli juuri liikkeellä hauska juttu;\nkerrottiin, että Lantier oli eräänä yönä mennyt hakemaan Gervaiseä\nnaapurinsa sängystä, ja että hän oli vienytkin kamariinsa ja pitänyt\nluonaan Virginien, vaikka hän pimeän tähden ei häntä tuntenut, ennenkun\npäivä alkoi sarastaa. Jutulle naurettiin, mutta todellisuudessa ei\nLantier vielä ollut päässyt niin pitkälle, hän tuskin uskalsi vielä\nnipistellä Virginietä vyötäisistä. Lorilleux'läiset puhuivat siitä\nhuolimatta pesijättärelle alituiseen Lantier'n ja rouva Poissonin\nlemmenkohtauksista, toivoen saavansa hänet mustasukkaiseksi.\nBochelaistenkin puheista kuului, että he eivät olleet koskaan nähneet\nkauniimpaa paria. Hulluinta koko asiassa oli, että Goutte-d'Or'in katu\nei näyttänyt panevan pahakseen uutta kolmiyhteyttä; sen siveellinen\nkäsitys, joka niin ankarasti oli tuominnut Gervaiseä, piteli lempeästi\nVirginietä. Mutta ihmisten hyväntahtoinen suvaitsevaisuus täisikin\njohtua siitä että aviomiehenä tällä kertaa oli poliisi.\n\nOnneksi ei mustasukkaisuus paljoakaan vaivannut Gervaiseä. Lantier'n\nuskottomuudesta hän ei ollut juuri millänsäkään, sillä hänen\nsydämellään ei ollut enää pitkään aikaan ollut mitään tekemistä heidän\nsuhteissaan. Vaikka hän ei ollut koskaan välittänyt omasta puolestaan\nruveta urkkimaan, sai hän kuulla koko joukon ruokottomia juttuja\nhatuntekijän seikkailuista kaikellaisten katunaikkoisten kanssa, mutta\nniistä hän ei huolinut sen enempää, vaan oli hänelle edelleenkin yhtä\nsuopea. Hän ei viitsinyt edes suuttua tarpeeksi rikkoakseen välejään\nhänen kanssansa. Mutta rakastajansa uutta lemmenliittoa hän ei jaksanut\nsulattaa yhtä helposti. Virginiehen nähden oli asianlaita toinen.\nLorilleux'läiset ja Bochelaiset olivat keksineet koko jutun vain häntä\nhärnätäkseen; ja jos kohta hän ei pitänytkään väliä turhanpäiväisistä\npikku asioista, niin hänenkin kunniantunnostaan löytyi kumminkin vielä\ntämä arka paikka. Kun rouva Lorilleux tai joku muu pahansuopa heittiö\nhäntä kiusatakseen sanoi, että Poissonille oli kasvanut niin pitkät\nsarvet päähän, ettei hän enää mahtunut kulkemaan Saint-Denis'n\nportista, kävi hän aivan kalpeaksi, hänen rintaansa kouristi, ja hän\ntunsi polttoa sydänalassaan. Mutta hän puri huuliaan ja koetti niellä\nharmiaan, sillä hän ei tahtonut suoda vihamiehilleen sitä iloa, että\nolisivat päässeet hänelle ilkkumaan. Lantier'lle hän sitä vastoin taisi\npurkaa vihansa, sillä neiti Remanjou oli kuulevinaan korvapuustin\nläjähtävän eräänä iltapäivänä; muutenkin he ihan ilmeisesti olivat\nriitaantuneet, sillä Lantier ei puhunut hänelle halaistua sanaakaan\nkahteen viikkoon; sitten hän taas alkoi käydä hänen luonaan, ja entinen\nelämä näytti alkavan uudestaan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.\nPesijätär katsoi parhaaksi tyytyä asemaansa, sillä häntä ei haluttanut\nruveta tukkanuottasille ja siten yhä enemmän katkeroittaa elämäänsä.\nHän ei ollutkaan enää kaksikymmenvuotias eikä enää välittänyt miehistä\nsiihen määrään, että olisi tahtonut antaa kilpailijoilleen selkään\nheidän kauniiden silmiensä tähden, itse mahdollisesti joutuakseen\nputkaan. Tämänkin hän vain laski yhteen muiden nöyryytystensä kanssa.\n\nCoupeau ilkkui. Tämä mukava aviomies, joka ei ollut ottanut kuulevaan\nkorvaansakaan perkeleen parkunaa omassa kodissaan, piti hirmuista\nilvettä Poissonin sarvista. Kun asia koski häntä itseään ei hän siitä\nollut millänsäkään, mutta toisten perheessä se oli hänestä\nhassunkurista, ja hän oli hyvin kärkäs urkkimaan sellaisia tapauksia,\nmissä naapurien akat petkuttivat miestään. Voi mikä nahjus se Poisson\noli! Ja semmoinen vehnänen kantaa vielä miekkaa ja tohtii tyrkkiä\nihmisiä katukäytävällä! Coupeau meni hävyttömyydessään niin pitkälle,\nettä rupesi pilkkaamaan Gervaiseä. Ei ollut paha! Hänen rakastajansa\noli koreasti hylännyt hänet! Hänellä oli huono onni. Ensin olivat\nhänen hankkeensa seppiin nähden jääneet onnistumatta, sitten hän\nsai matkapassin hatuntekijöiltä. Hän olikin kääntynyt kovin\nhuikentelevaisten ammattikuntien puoleen. Minkä tähden hän ei ottanut\nmuuraria, miestä, johon voi luottaa, ja joka on tottunut tekemään\ntukevaa työtä? Tosin hän puhui näistä asioista leikkisään tapaansa,\nmutta Gervaise kävi yhtä kaikki vallan vihreäksi, sillä hänen miehensä\nkatsoi häneen pienillä juomarin silmillään niin tuikeasti, ikäänkuin\nhän olisi tahtonut kaivaa sanansa häneen vintilällä. Kun hän otti\npuheeksi nämä roskaiset asiat, ei Gervaise koskaan tiennyt, puhuiko hän\npiloillaan vai tosissaan. Mies, joka on humalassa vuoden umpeen, ei ole\nenää oman päänsä herra, ja sellaisia aviomiehiä on kosolta, jotka\nkahdenkymmenen vanhoina ovat hyvin mustasukkaisia, mutta jotka juominen\ntekee kolmenkymmenen vanhoina hyvin välinpitämättömäksi aviolliseen\nuskollisuuteen nähden.\n\nKannatti tosiaankin nähdä, miten Coupeau mahtaili Goutte-d'Or'in\nkadulla! Hän sanoi Poissonia parkunan perkeleeksi. Se tukki suun\nkielikelloilta! Hän ei ollutkaan enää itse ihmisten hampaissa. Hän\ntiesi kyllä, mitä hän tiesi. Jos hän ei ollut aikoinaan ollut\nkuulevinaan, mitä hänestä puhuttiin, niin siihen oli ollut\nluonnollisena syynä se, että hän halveksi juoruja. Tietäähän jokainen\nomat kotoiset asiansa, ja se koira älähtää, johon kalikka sattuu.\nHäneen se ei sattunut: ei suinkaan hän silloin voinut ruveta vain\nihmisten mieliksi älisemään? Mutta mitäs poliisi teki? Tokkos hänkään\nälähti? Tällä kertaa kumminkin kalikka osui oikeaan. Rakastavaiset oli\nnähty yhdessä. Se ei ollutkaan siis enää tyhjää kulkupuhetta. Ja hän\nsuuttui, hän ei käsittänyt, kuinka mies, lisäksi vielä valtion\nvirkamies, suvaitsi kotonaan sellaista häväistystä. Mutta poliisi\ntäisikin pitää toisten tähteistä. Mutta se ei estänyt Coupeauta, kun\nhänelle iltasin tuli ikävä yksin vaimonsa kanssa ullakkolokerossaan,\nmenemästä alas hakemaan Lantier'ta ja tuomasta häntä mukanaan väkisin.\nSiitä asti kuin toveri oli ollut poissa, ei hän enää ollut viihtynyt\nkotonaan. Jos hän näki Lantier'n ja vaimonsa välin kylmenneen, koetti\nhän sovittaa heitä. Piru vie! Mitä heidän tarvitsi välittää ihmisistä?\nEikö heillä muka ollut lupa huvitella niin kuin parhaaksi näkivät? Ja\nhän nauroi, hänen räpyttelevistä juopon silmistään loisti rajaton\nalttius, halu jakaa kaikki hatuntekijän kanssa siten sulostuttaakseen\nelämäänsä. Ja varsinkaan sellaisina iltoina ei Gervaise enää tiennyt,\npuhuiko hän leikillään vai tosissaan.\n\nKeskellä näitä juoruja Lantier esiintyi hyvin rehtevästi. Hän kohteli\ntoisia isällisesti ja arvokkaasti. Kolme eri kertaa oli hän saanut\nestetyksi Coupeaulaisten ja Poissonilaisten välit rikkoutumasta.\nMolempain perheiden hyvä sopu kuului näet hänen hyvinvointinsa\nehtoihin. Hellällä ja lujalla huolella valvoen Gervaiseä ja Virginietä\nhän sai heidät aina osottamaan toisilleen mitä hartainta ystävyyttä.\nValliten kumpaakin tyynesti kuin turkkilainen pasha hän vain lihoi\nomasta oveluudestaan. Tämä juupeli sulatteli vielä vatsassaan\nCoupeaulaisia, kun hän jo pureskeli Poissonilaisia. Se ei haitannut\nhäntä ensinkään! Kun yksi puoti oli syöty tyhjäksi, alotti hän toista.\nHänenlaisensa miehetpähän ne menestyvätkin parhaiten.\n\nSinä vuonna, kesäkuussa pääsi Nana ensi kerran ripille. Hän oli jo\nkolmannellatoista, pitkä ja hoikka kuin parsaheinä ja hyvin\nräikenemättömän näköinen; edellisenä vuonna hänet oli erotettu\nrippikoulusta huonon käytöksensä tähden; ja jos pappi hänet päästi\nripille tällä kertaa, niin sen hän teki vain pelosta, että tyttö ei sen\nkoommin näyttäytyisi hänelle, ja hän siten tulisi päästäneeksi yhden\npakanan lisää bulevardin katukiviä kuluttamaan. Nana tanssi ilosta\najatellessaan valkoista pukuaan. Lorilleux'n puolisot olivat hänen\nkummeinaan luvanneet puvun, ja kerskailivat tästä lahjastaan kaikille\ntalon asukkaille. Rouva Lerat'n piti antaa huntu ja myssy, Virginien\nkukkaro ja Lantier'n virsikirja. Siten voivat Coupeaulaiset jokseenkin\nhuolettomina odottaa tätä juhlallista toimitusta. Sen lisäksi vielä\nPoissonilaiset, jotka tahtoivat pitää tuliaiskutsut tuttavilleen,\nvalitsivat juuri tämän tilaisuuden, epäilemättä hatuntekijän neuvosta.\nHe kutsuivat Coupeaulaiset ja Bochelaiset, joiden tytär myös silloin\npääsi ensi kerran ripille. Päivälliseksi he lupasivat tarjota\nlammaspaistia ja jotakin sen ympärillä.\n\nJuuri edellisenä iltana, kun Nana ihastuksissaan katseli piirongin\npäälle leviteltyjä lahjojaan, palasi Coupeau kotiin vallan kamalassa\ntilassa. Pariisin ilma alkoi taas vaikuttaa häneen. Ja juovuspäissään\nhän haukkui vaimoaan ja lastaan käyttäen niin ruokottomia sanoja, että\nne olivat ihan sopimattomia sellaisessa tilaisuudessa. Muuten Nana\nitsekin tuli löyhäsuiseksi, kun aina vain kuuli rivoja puheita.\nÄitiäänkin hän saattoi haukkua kameeliksi ja lehmäksi, kun tämä hänelle\nriiteli.\n\n-- Leipää! karjui levyseppä. Ja keitto pöytään, sanon minä!... Aina\nnoilla akoilla on noita helvetin hetaleitaan! Mutta minä heitän hornaan\nkoko teidän hökötyksenne, jos en heti saa keittoani!\n\n-- Sit' on koko kiusankappale, kun hän on pätkässä! murisi Gervaise\nkärsimättömästi. Sitten hän kääntyi hänen puoleensa ja sanoi.\n\n-- Se on tulella, älä siinä joutavaa intoa!\n\nNana tekeytyi kainoksi, sillä hänestä se kuului päivän vaatimaan\nkilttiyteen. Hän katseli yhä vielä lahjojaan painaen silmänsä alas eikä\nollut ymmärtävinään isänsä rumia puheita. Mutta levyseppä oli kovasti\nkiusanteon haluinen ollessaan pöhnässä. Hän huusi ihan hänen korvansa\ntakana:\n\n-- Piru sinut periköön valkoisine mekkoinesi! Vai aiotko sinä taas\ntunkea paperitukkoja täytteeksi liivisi alle niinkuin tässä eräänä\npyhänä?... Jaa. jaa, mutta odotahan! Kyllä minä näen, miten sinä\nkieputtelet takapuoltasi. Ne sinua kutkuttavat, nuo koreat ryysysi.\nMikä sinä luulet olevasi?... Tokko korjaat siitä luitasi, kirottu\nkakara! Älä niitä siinä hypistele, vain paiskaa ne piirongin\nlaatikkoon, taikka minä näytän sinulle, mikä on mikä!\n\nNana seisoi pää kumarassa, eikä vieläkään vastannut mitään. Hän oli\nottanut pienen tyllimyssyn ja kysyi äidiltään, paljonko semmoinen\nmaksoi. Ja kun Coupeau ojensi kättään reväistäkseen sen häneltä, niin\nGervaise survasi hänet syrjään huutaen:\n\n-- Jätä toki lapsi rauhaan! Hänhän on kiltti eikä tee mitään pahaa.\n\nSilloin levyseppä päästi koko kiukkunsa valloilleen.\n\n-- Te sen helvetin hutsut! Yhdellaisia olette kumpikin, sekä äiti että\ntytär, kaunis pari! Ja se on siivoa peliä, kun tuommoinen kutale, jonka\nsilmät vain pälyvät miehiin, lähtee syömään Herran ruumista!\nUskallappas vain väittää vastaan, saastainen sikiö! Minä puen sinut\nsäkkiin, niin saadaanpas nähdä, vieläkö nahkaasi syyhyttää. Niin, säkin\nminä panen sinun päällesi, jotta se inhottaa sinua itseäsi ja\npappejasi. Se muka vielä on tarpeen, että hekin sinua turmelevat,\nsaatanat! Kuulkaa molemmat, mitä minä sanon!\n\nJa siinä paikassa kääntyi Nana hurjistuneena ympäri. Gervaisen täytyi\nlevittää kätensä suojellakseen tavaroita, joita Coupeau uhkasi repiä\nrikki. Lapsi katsoi tuikeasti isäänsä ja unohtaen nöyryyden, johon\nhäntä rippi-isä oli kehottanut, sanoi hän hammasta purren:\n\n-- Sika!\n\nHeti kun levyseppä oli syönyt keittonsa, alkoi hän kuorsata. Seuraavana\naamuna hän heräsi hyvin hyvällä tuulella. Edellisen illan hutikasta oli\nhänellä vielä parhaiksi tuntumusta, joka vaikutti, että hän nyt oli\nhauskimmillaan. Hän oli katsomassa, kun tyttöä puettiin, ja oli\nihastunut hänen valkoiseen mekkoonsa, kummastellen, mitenkä niin\nvähäinen seikka voi tehdä tuommoisen räkänokan ihan oikean mampselin\nnäköiseksi. Kuten hän itse sanoikin, oli aivan luonnollista, että isä\nsellaisena päivänä oli ylpeä tyttärestään. Ja kelpasipa Nanata\nkatsoakin. Hän oli kerrassa siron näköinen liian lyhyessä mekossaan, ja\nhän hymyili ujosti kuin vihille vietävä morsian. Kun mentiin alas ja\nhän näki porttikamarin kynnyksellä Paulinen, joka oli puettu samoin\nkuin hänkin, pysähtyi hän ja loi häneen terävän silmäyksen, mutta\nhuomattuaan, että toisen puku ei ollut yhtä sievä kuin hänen ja istui\nhuonommin, herkesi hän hänelle hyvin ystävälliseksi. Molemmat perheet\nlähtivät yhtenä kirkkoon.\n\nNana ja Pauline astuivat edeltä, virsikirja kädessä, pitäen kiinni\nhunnusta, jota tuuli hulmutteli; he eivät puhelleet keskenään, mutta\nolivat ylen mielissään nähdessään ihmisten tulevan ulos puodeista heitä\nkatsomaan ja asettivat naamansa hartaan näköisiksi kuullakseen\nohikulkijain sanovan, että he olivat hyvin sieviä. Rouva Boche ja rouva\nLorilleux jättäytyivät muista jäljelle saadakseen kertoa toisilleen\nmietteitään Nilkuttajasta ja hänen tuhlaavaisuudestaan. Ihan varmaan\nhänen tyttärensä ei olisi koskaan päässyt ripille, elleivät sukulaiset\nolisi antaneet hänelle kaikkea. Niin, ihan kaikki, vieläpä uusi\npaitakin oli hänelle annettu kunnioituksesta pyhää pöytää kohtaan.\nRouva Lorilleux'n huolen esineenä oli varsinkin valkoinen hame, hänen\noma antamansa lahja; ja joka kerran kun lapsi meni liian lähelle seinää\nja sai pölyä mekolleen, julmistui hän ja sanoi Nanata nokitontuksi.\n\nKirkossa Coupeau itki kaiken aikaa. Se oli typerää, mutta hän ei voinut\npidättäytyä. Häntä liikutti niin, kun pappi ojensi pitkät käsivartensa\nja pienet, enkelien kaltaiset tytöt kulkivat hänen editsensä kädet\nristissä; ja urkujen soitto ellosteli hänen vatsaansa, ja pyhän savun\nhyvä haju pani hänet aivastelemaan, niinkuin olisi tuotu kukkavihko\nhänen nokkansa alle. Hän oli sanalla sanoen aivan haltioissaan,\nsydänjuuriaan myöten heltyneenä. Erittäinkin ihana oli hänestä eräs\nvirsi, jota veisattiin tyttöjen ollessa syömässä Herran ruumista; se\nkävi suloisena väristyksenä niskasta lähtien pitkin koko hänen\nselkäpiitään. Muuten, hänen ympärillään oli koko joukko muitakin\nherkkätuntoisia ihmisiä, joilta nenäliinat kastuivat. Se oli tosiaankin\nihana päivä, kaunein koko hänen elämässään. Mutta kun hän kirkosta\ntultua meni juomaan lasin viiniä Lorilleux'n kanssa, jonka silmät\nolivat pysyneet vallan kuivina, ja joka teki ivaa hänen itkustaan, niin\nhän suuttui, ja sanoi, että se oli pappien syy, jotka polttivat\nkirkossaan perkeleen yrttejä pehmitelläkseen ihmisiä. Mutta sittenkään\nei hän tahtonut sitä salata, vaan tunnusti vilpittömästi, että hänen\nsilmistään oli vuotanut kyyneleitä, sehän todisti vain, että hänen\nsydämensä ei ollut kivestä. Ja hän tilasi vielä toiset lasit.\n\nPoissonilaisten tulijaispäivälliset olivat hyvin hauskat. Ystävyys\nvallitsi ilman vähintäkään soraääntä aterian alusta loppuun. Kun pahat\npäivät koittavat sattuu siten tilaisuuksia, jolloin sellaisetkin\nihmiset, jotka muuten vihaavat toisiansa, viettävät muutamia hetkiä\nrakkaassa rauhassa. Lantier, jolla oli vasemmalla puolellaan Gervaise\nja oikealla Virginie, oli yhtä rakastettavan kohtelias kummallekin\ntuhlaillen heille hellyydenosotuksia kuin kukko, joka tahtoo yllä pitää\nrauhaa kanatarhassaan. Vastapäätä häntä istui Poisson tapansa mukaan\ntyynen ja miettiväisen mutta ankaran näköisenä, kuten poliisi\nkonsanaan, joka pitkien vahtivuorojensa aikana kaduilla on tottunut\nolemaan mitään ajattelematta ja katsomaan mitään näkemättä. Mutta\njuhlan kuningattaria olivat molemmat pikku tytöt, Nana ja Pauline,\njoiden oli annettu pitää juhlavaatteet päällään; he istuivat jäykkinä\npeläten tahraavansa valkoiset mekkonsa, ja heitä varotettiin joka\nsuupalalla ja neuvottiin, miten piti syödä siististi. Siitä\ntuskastuneena Nana viimein kaataa höläytti koko viinilasinsa päällensä.\nSyntyi yleinen hämminki, häneltä riisuttiin mekko päältä ja viinitahra\npestiin heti vesilasissa.\n\nJälkiruokaa syödessä keskusteltiin sitten vakavasti lasten\ntulevaisuudesta. Rouva Boche oli jo tehnyt valintansa. Paulinen piti\nmennä koruompeluverstaaseen, kulta- ja hopeaompeluksilla voi ansaita\nviisi, kuusi francia päivässä. Gervaise ei ollut vielä päättänyt\nNanasta, sillä tytöllä ei ollut taipumusta mihinkään. Laukkaamaan\npitkin katuja hän kyllä osotti taipumusta, mutta muuhun hänestä ei\nollut ensinkään.\n\n-- Jos minä olisin teidän sijassanne, sanoi rouva Lerat, niin minä\npanisin hänet kukantekijän oppiin. Se on siistiä ja hauskaa työtä.\n\n-- Vai kukantekijäksi, murahti Lorilleux, nehän ovat kaikki mitä\nkevytmielisintä joukkiota.\n\n-- Entä minä sitten? huudahti pitkä leski huuliaan mutistaen. Olettepa\nte kohtelias. Tietäkää, että minä en olekaan mikään narttu, minä en\nkellahdakaan selälleni, kun kuka vain viheltää!\n\nMutta koko seura käski häntä vaikenemaan.\n\n-- Rouva Lerat, hyi! rouva Lerat!\n\nJa hänelle silmää iskien viitattiin molempiin rippilapsiin, jotka\npistivät nenänsä lasiinsa, etteivät purskahtaisi nauruun. Heidän\ntähtensä olivat miehetkin siihen asti karttaneet sopimattomia sanoja.\nMutta rouva Lerat ei pitänytkään hyvänään nuhdetta. Sen, mitä hän oli\nsanonut, oli hän kuullut hienoimmissakin seurapiireissä. Sitäpaitsi hän\nkyllä osasi käyttää kieltään; häntä oli usein kehuttu siitä tavasta,\njolla hän puhui kaikesta, vieläpä lastenkin läsnäollessa, koskaan\nloukkaamatta sopivaisuuden vaatimuksia.\n\n-- Kukantekijäin joukossa on hyvin kunniallisia naisia, tietäkää se!\nhuusi hän. He ovat luodut samallaisiksi kuin muutkin naiset, eikä\nheilläkään ole nahkaa joka paikassa, se on selvä. Mutta he osaavat\npitää puolensa ja valita maulla silloinkin kun he hairahtuvat... Ja\ntämä hieno aisti tulee heille kukista. Se se on minutkin varjellut...\n\n-- Ka, eihän minulla ole mitään kukantekijän ammattia vastaan,\nkeskeytti Gervaise. Kunhan se vain miellyttää Nanata itseään; ei lapsia\nsaa vasten heidän tahtoaan pakottaa millekään alalle... Niin. Nana,\nvastaappas nyt, äläkä tekeydy tyhmäksi. Tahdotko ruveta kukantekijäksi.\n\nTyttö istui kumartuneena lautasensa yli, kasteli sormensa suussaan ja\nkeräsi sillä leivoksen murenia, joita hän siitä sitten imeksi. Hän ei\npitänyt kiirettä, vaan nauraa virnisteli.\n\n-- Kyllä, äiti, rupean toki mielellänikin, selitti hän viimein.\n\nSilloin asia järjestettiin heti. Coupeau suostui siihen, että rouva\nLerat veisi lapsen verstaaseensa, Kairon kadulle jo seuraavana päivänä.\nNyt alettiin puhua vakavasti elämän velvollisuuksista. Boche sanoi,\nettä Nana ja Panline nyt olivat aikaihmisiä, kun olivat käyneet\nripillä. Poisson lisäsi, että heidän piti tästälähin osata laittaa\nruokia, parsia sukkia ja johtaa taloutta. Vieläpä heille puhuttiin\nheidän naimisiin menostaankin ja lapsista, joita heille kerran\nmaailmassa kasvaisi. Tytöt kuuntelivat pidätellen naurun tirskuntaansa\nja nykivät toisiaan, samalla kertaa hyvillään ja hämillään siitä, että\nhe nyt olivat täysiä naisia ja heidän kasvonsa hohtivat tulipunaisina\nvalkoisten mekkojen rinnalla. Mutta enimmästi heitä kutkutti, kun\nLantier piloillaan kysyi heiltä, eikö heillä jo ollut tiedossa\nsulhasia. Nana pantiin väkisin tunnustamaan, että hän piti paljon\nVictor Fauconnier'sta, äitinsä työnantajan pojasta.\n\n-- Hän on kyllä meidän ristityttömme, sanoi rouva Lorilleux\nBochelaisille, kun lähdettiin pois, mutta siitä hetkestä, jona he\npanevat hänet kukantekijän oppiin, me emme tahdo kuulla hänestä\npuhuttavankaan. Siitä tulee taas yksi maleksija lisää bulevardeille...\nSaadaanpa nähdä, niin ei mene kuutta kuukautta, ennenkuin hänelle käy\nhuonosti.\n\nPalatessaan kotiinsa nukkumaan tunnustivat Coupeaulaiset, että kaikki\noli käynyt hyvin, ja että Poissonilaiset eivät olleet häjyjä ihmisiä\nGervaisestä oli puotikin hyvin siististi sisustettu. Hän oli odottanut,\nettä hänestä tuntuisi kiusalliselta viettää siten kokonainen ilta\nentisessä asunnossaan, jossa toiset nyt rehentelivät, ja ihmeekseen\nhuomasi hän nyt, että se ei ollut häntä harmittanut hetkeäkään.\nRiisuessaan päältään kysyi Nana äidiltään, oliko toisessa kerroksessa\nasuvalla neidillä, jonka häitä oli vietetty edellisellä viikolla,\nmyöskin ollut musliinihame niinkuin hänelläkin.\n\nMutta tämä olikin perheen viimeinen ilon päivä. Kului kaksi vuotta,\njoiden aikana he vajosivat yhä syvemmälle. Talvet varsinkin panivat\nheidät puti puhtaaksi. Jos he hyvän sään aikana vielä söivätkin leipää,\nniin sateen ja kylmien ilmojen kanssa saapui nälkä, joka opetti heitä\nsyömään päivällistä ulkomuistista tässä huonepahasessa, jossa vallitsi\noikea siperialainen pakkanen. Joulukuu, se heittiö, tunkeutui sisälle\noven raosta ja toi tullessaan kaiken maailman kärsimykset, seisauksen\nkaikilla työaloilla ja siitä johtuvan velton toimettomuuden ynnä kylmän\nja kostean vuodenajan koko mustan kurjuuden. Ensimäisenä talvena he\nvielä joskus tekivät tulta kamiiniin ja kytristäytyivät sen ympärille\nlämmittelemään, nauttien mieluummin lämmöstä kuin ravinnosta. Mutta\ntoisena talvena jäi kamiini rauhassa ruostumaan, jäätävän kylmänä\ntörrötti se nurkassaan murheellisen näköisenä kuin rautainen\nrajapyykki. Ja kaiken muun lisäksi tuli vielä hyyryn maksu. Se\nnäännytti heidät lopen. Voi sitä tammikuun hyyrynmaksupäivää, kun\ntalossa ei ollut rediisiäkään ja Boche tuli esittämään kuittia! Silloin\npuhalsi huoneeseen entistä purevampi viima, oikea Pohjolan myrsky. Ja\nseuraavana lauvantaina saapui itse herra Marescot, paksu, lämmin\npalttoo päällä ja villaiset sormikkaat kädessä; ja aina hän uhkasi\nhäätämisellä juuri silloin, kun ulkona lumituisku oli rajuimmillaan ja\nvalmisti heille katukäytävälle vuoteen valkoisine lakanoineen.\nMaksaakseen hyyrynsä he olisivat myöneet vaikka omaa lihaansa.\nHyyrynmaksu se tyhjensi sekä ruokakaapin että kamiinin. Muuten sama\nvalitushuuto kaikui koko talosta. Kaikissa kerroksissa itkettiin, kovan\nonnen konsertti soi pitkin portaita ja käytäviä. Vaikka jokaisesta\nkodista olisi joku kuollut, ei siitä olisi syntynyt yhtä kamalaa\nurkujen parkunaa. Se oli kuin tuomiopasuunain soittoa viimeisellä\ntuomiolla, jolloin kaikki elämä loppuu ja kurja ihmiskunta murskaantuu\ntomuksi. Eräs kolmannessa kerroksessa asuva vaimo kävi viikon ajan joka\nilta kaupittelemassa itseään katujen kulmissa. Muudan työmies,\nviidennessä kerroksessa asuva muurari, oli varastanut isännältään.\n\nCoupeaulaisten olisi luonnollisesti pitänyt käsittää, että he olivat\nitse syypäät koko kurjuuteensa. Olkoon toimeentulo kuinka tiukalla\ntahansa, niin aina siitä selviää, kun taloudessaan noudattaa\njärjestystä ja säästäväisyyttä. Se nähtiin Lorilleux'läisistä, jotka\nmaksoivat säännöllisesti hyyrynsä, likaisiin paperipalasiin käärittynä;\nmutta nämä viettivät tosiaankin samallaista elämää kuin laiha hämähäkki\nsopessaan; heidän esimerkkinsä sai toisenkin työtä inhoamaan. Nana ei\nansainnut vielä mitään tekokukillaan, vieläpä hänen elatuksensakin\nmaksoi sievoiset summat. Rouva Fauconnier'n pesulaitoksessa joutui\nGervaise lopulta huonoihin kirjoihin, hänen taitonsa meni yhä vain\nalaspäin ja hän oli työssään siihen määrään huolimaton, että rouva\nFauconnier oli alentanut hänen palkkansa neljäänkymmeneen souhun, minkä\nhän maksoi kaikkein kelvottomimmille hutiluksille. Sen lisäksi hän oli\nhyvin ylpeä ja ärtyisä ja toi aina esille sen seikan, että hän oli\nollut itsenäinen liikkeenharjottaja. Hän oli poissa työstä kokonaisia\npäiviä ja lähti pesulaitoksesta, milloin hänen päähänsä pisti. Niinpä\nhän kerrankin, kun rouva Fauconnier oli ottanut työhönsä rouva Putois'n\nja hän siten oli joutunut tekemään työtä vierekkäin entisen apulaisensa\nkanssa, oli suuttunut siitä niin, ettei ollut tullut takaisin kahteen\nviikkoon. Tällaisten äksyilemisten perästä otettiin hänet takaisin\nsäälistä, mikä katkeroitti häntä yhä enemmän. Viikon lopussa ei\ntietysti palkkaakaan ollut paljoa nostettavana, ja kaippa vielä kävi\nniinkin, kuten hän itse sanoi katkerasti, että hän jonakin lauvantaina\njäi velkaan pesulaitoksen emännälle. Mitä Coupeauhon tuli, niin kenties\nhän teki työtäkin, mutta silloin hän varmaankin teki työnsä ilmaiseksi;\nsillä siitä asti kun hän oli ollut työssä Etampes'issa, ei Gervaise\nollut nähnyt vilahdukseltakaan hänen rahojaan. Palkanmaksupäivinä hän\nei enää viitsinyt edes katsoa hänen käsiinsä, kun hän tuli kotiin. Hän\ntuli tyhjin käsin, eikä taskuissakaan ollut mitään, usein ei edes\nnenäliinaakaan. Arvatenkin hän oli sen kadottanut tai joku toveri\nlurjus sen häneltä pimittänyt. Ensi kerroilla hän oli tekevinään tiliä\nrahoistaan keksaisten jos jonkillaisia valheita: milloin oli hän pannut\nkymmenen francia johonkin keräyslistaan; milloin oli kaksikymmentä\nfrancia pudonnut hänen taskustaan reiästä, jota hän näytti, tai\nviisikymmentä francia mennyt vanhojen velkojen lyhennykseksi. Mutta\nsitten hän ei enää viitsinyt kainostella. Rahat haihtuivat ja sillä\nhyvä! Ne eivät olleet enää hänen taskussaan, vaan hänen vatsassaan.\nEipä sekään ollut hullumpi tapa tuoda niitä kotiin eukolleen. Rouva\nBochen neuvosta kävi pesijätär tosin toisinaan tavottamassa miestään\nhänen työmaalta lähtiessään ottaakseen häneltä rahat pois, ennenkun hän\nennättäisi niitä hävittää; mutta siitä hän ei paljoakaan hyötynyt; aina\noli joku toveri varottamassa Coupeauta, ja rahat luistivat saappaaseen\ntai vieläkin siivottomampaan talletuspaikkaan. Rouva Boche oli\ntämmöisissä asioissa hyvin ovela, sillä Boche koetti piilottaa häneltä\nkymmenfrancisia, joilla hän aikoi pitää kekkereitä rakastettavien\nnaistuttaviensa hauskutukseksi; mutta hänen akkansa tutki visusti hänen\nvaatteensa pienempiäkin poimuja myöten ja löysikin tavallisesti\nkaipaamansa rahan lakin lipasta, nahan ja vaatteen välistä. Levyseppä\nsitä vastoin ei kätkenyt kultarahoja ryysyihinsä. Hän pani ne parempaan\ntalteen, oman nahkansa alle. Gervaise ei kumminkaan voinut ottaa hänen\nsaksejaan ja ratkoa auki hänen vatsanahkaansa.\n\nNiin, se oli Coupeaulaisten oma syy, että he vaipuivat yhä syvemmälle\nlokaan vuosi vuodelta. Mutta sellaisia asioita ihminen ei tahdo koskaan\ntunnustaa edes itselleen, varsinkin kun jo on joutunut rappiolle. He\nsyyttivät kovaa onneaan ja väittivät, että Jumalan viha oli kääntynyt\nheitä vastaan. Heidän kotinsa oli nykyään oikea riidan pesä. Koko\npäivän he ottelivat keskenään. Kumminkaan ei vielä tapeltu. Ainoastaan\nkiistan ollessa kuumimmillaan saattoi joku yksinäinen isku läiskähtää.\nMutta surullisinta oli, että he olivat avanneet ystävyyden häkin ja\npäästäneet kaikki paremmat tunteet lentoon kuin aljolinnut, Se suloinen\nlämmin, joka vallitsee kodeissa, missä isät, äidit ja lapset\npuristautuvat toisiaan vastaan ja pysyttäytyvät yhdessä rykämässä,\nhaihtui tuuleen jättäen heidän huoneensa kylmilleen ja sen asukkaat\nvärjöttämään kunkin omassa nurkassaan. Kaikki kolme, Coupeau, Gervaise\nja Nana elivät kuin kissat ja koirat, äsähtivät toisilleen\nvähimmästäkin sanasta ja viha paloi heidän silmissään. Heiltä näytti\njotakin särkyneen, oli kuin se perusjänne olisi katkennut, se koneisto\nmurtunut, joka onnellisissa perheissä panee sydämet sykkimään samassa\ntahdissa. Gervaiseä ei enää pelottanut, kuten ennen, kun hän näki\nCoupeaun räystään reunalla, kahdentoista, viidentoista metrin\nkorkeudella kadusta. Tosin hän ei olisi itse tahtonut häntä survaista,\nmutta jos hän olisi pudonnut itsestään, niin ei totisesti olisi ollut\nsuurtakaan vahinkoa, jos semmoinen tyhjäntoimittaja olisi hävinnyt maan\npinnalta. Toraillessansa Coupeaun kanssa huusi Gervaise usein, että\ntokkohan hänelle enää milloinkaan oli koittava se onnen päivä, että\nCoupeau kannettaisiin kotiin paarilla. Sitä hän toivoi kuin onnensa\npalaamista. Mitä hyötyä oli semmoisesta juoposta? Hän vain itketti\nhäntä, söi kaikki, mitä hän irti sai, ja syöksi hänetkin kurjuuteen.\nSellaiset miehet, joista ei ollut sen enempää hyötyä, olisivat\njoutaneet, mitä pikemmin, sen parempi, heitettäviksi maan rakoon, ja\nheidän haudallaan olisi tanssittu oikeaa vapautuksen polkkaa. Ja vielä\nsäälimättömämpi kuin äiti oli tytär. Kun äiti sanoi: Lyö! niin tytär\nsiihen säesti: Lyö kuoliaaksi. Nana luki sanomalehdestä tapaturmista\nliittäen niihin omia, luonnottoman tyttären mietteitään. Hänen isällään\noli sellainen onni, että vaikka omnibussi oli sysännyt hänet kumoon,\nhän ei ollut edes selvinnyt humalastaan. Voi, kunpa se rutjake olisi\nkerrankin heittänyt henkensä!\n\nKeskellä tätä kurjuuden katkeroittamaa elämäänsä kärsi Gervaise vielä\nlisäksi toistenkin nälästä, jota hän kuuli ympärillänsä ruikutettavan.\nTällä kulmalla taloa asuivat kaikkein viheliäisimmät perheet, joilla\noli yhteisenä tunnussanana jokapäiväisen leivän puute. Vaikka ovet\navautuivatkin, niin ei niistä vain ruuan hajua löyhähtänyt vastaan.\nPitkin käytävää vallitsi nälkäkuoleman hiljaisuus, seinät kumisivat\nontosti kuin tyhjät vatsat. Toisinaan vain syntyi aika mellakoita, kun\nnaiset itkivät ja nälkäiset lapset mankuivat leipää ja perheet\ntahtoivat syödä toisensa pettääkseen vatsaansa. Kaikkien kurkkua\nkouristi nälkä, turhaan siinä suu auki huohotettiin, rinta vain painui\nkokoon tätä tyhjää ilmaa hengittäessä, jossa eivät edes hyttysetkään\nolisi voineet elää ravinnon puutteessa. Mutta enimmästi säälitti\nGervaiseä ukko Bru loukossaan pienten portaiden alla. Hän vetäytyi\nsinne kuin murmelieläin ja painautui käppyrään, jotta ei olisi niin\nkylmä; päiväkausia makasi hän siellä liikahtamatta olkikasalla. Ei edes\nnälkäkään saanut häntä enään liikkeelle, sillä suottahan olisi ollut\nlähteä ulos hankkimaan ruokahalua, kun ei kukaan ollut kutsunut häntä\npäivällisille. Kun häntä ei näkynyt kolmeen, neljään päivään, niin\nnaapurit avasivat hänen ovensa katsoakseen, eikö hänestä henki jo ollut\nlähtenyt. Ei, sitä oli vielä kipene jäljellä, ei paljoa, hän eli vielä\nhiukkasen, toisella silmällään. Kuolemakin näytti hänet unohtaneen! Kun\nGervaisellä sattui olemaan leipää, heitti hän kuoret ukolle. Jos kohta\nhän oli käynytkin häjyksi ja vihasi ihmisiä miehensä tähden, niin hän\nsääli kumminkin vilpittömästi eläimiä; ja ukko Bru, tämä vanhus parka,\njonka annettiin kuolla nälkään ja viluun, kun hän ei enää kyennyt\npitämään työkaluja käsissään, oli hänestä kuin virkaheitto koira, jota\nrakkaritkaan eivät viitsineet korjata edes nahan ja rasvan vuoksi.\nSiitä oli hänellä alituinen paino sydämmellään, kun hän tiesi hänen\nolevan siellä, käytävän toisella puolen, Jumalan ja ihmisten\nhylkäämänä, ja saavan ravintonsa yksinomaan omasta ruumiistaan, joka\nkutistui takaisin lapsen vartalon kokoiseksi rypistyen ja kuivettuen\nkuin uunin reunalle kuivamaan pantu appelsiini joka näivettyy jo\nviimein käy kovaksi kaperoksi.\n\nSamoin tuotti pesijättärelle paljon kärsimystä ukko Bazougen läheisyys.\nYksinkertainen, ohut lautaseinä erotti heidän huoneensa. Ukko ei voinut\npanna sormeakaan suuhunsa Gervaisen kuulematta. Kun ruumiinkantaja\nillalla palasi kotiinsa, täytyi pesijättären, tahtoipa hän tai oli\ntahtomatta, seurata kaikkia hänen toimiansa, miten hän heitti mustan\nnahkahattunsa piirongin päälle, niin että se kopsahti kuin lapiollinen\nmultaa ruumiskirstulle, miten hän ripusti naulaan mustan viittansa,\njoka kahisi seinää vasten kuin yölinnun siipi olisi siihen koskenut, ja\nmiten hän paiskasi hujan hajan keskelle lattiaa kaikki mustat\nsururyysynsä. Gervaise kuuli hänen tepastelevan, oli levoton hänen\nvähimmästäkin liikkeestään ja säpsähti joka kerran, kun hän kolhasi\njotakin huonekalua tai kalisteli astioitaan. Tämä juoppo ukko rahjus\noli aina hänen ajatuksissaan täyttäen hänen mielensä kammottavan pelon\nsekaisella tiedonhalulla. Hän oli aina hyvällä päällä ja joka päivä\ntäydessä seilissä, hän ryki, syljeksi, lauleli iloisia lauluja ja puhui\nroskaa, ja pää kolmantena jalkana hän ryömi huoneessaan ja tappeli\nkaikkia neljää seinää vastaan, ennenkun löysi sänkynsä. Ja Gervaise oli\naivan kalpeana ihmetellen itsekseen, mitä ukolla mahtoi olla tekeillä,\nhän kuvitteli mielessään mitä kauheimpia asioita. Muun muassa hän oli\nsaanut päähänsä, että ukko Bazouge oli tuonut huoneeseensa ruumiin ja\nkätkenyt sen sänkynsä alle. Olivathan sanomalehdet kertoneet eräästä\nhautaustoimiston virkamiehestä, joka keräsi kotiinsa lasten\nruumiskirstuja päästäkseen vähemmällä vaivalla viemällä ne kaikki\nyhdellä kertaa hautausmaalle, ihan varmaan tuntui lautaseinän läpi\nruumiin hajua aina kun Bazouge tuli kotiinsa. Olisi luullut asuvansa\naivan Père-Lachaisen hautausmaan ääressä, keskellä myyrien valtakuntaa.\nHän oli hirvittävä, tuo mies, joka aina nauroi yksinään, ikäänkuin\nhänen ammattinsa olisi tuottanut hänelle iloa. Vieläpä sittenkin kun\nhän oli lopettanut elämöimisensä ja kellahtanut selälleen, kuorsasi hän\nniin eriskummallisesti, ettei pesijätär tohtinut hengittääkkään.\nTuntikausia istui hän sydän kurkussa ja korvat höröllä, luullen että\nruumissaatto toisensa perästä kulki naapurin huoneessa.\n\nMutta pahinta oli, että Gervaise juuri pelkonsa hurmaamana tunsi\nvastustamatonta vetämystä painamaan korvansa ihan naapurin seinään\nkiinni saadakseen paremmin selkoa, mitä siellä tapahtui. Bazouge teki\nhäneen samallaisen vaikutuksen kuin kauniit miehet tekevät\nkunniallisiin naisiin: he tahtoisivat koskea heihin, mutta eivät\nuskalla; hyvä kasvatus pidättää heitä siitä. Samoin olisi Gervaisekin,\njos ei pelko olisi häntä pidättänyt, tahtonut koetella kuolemaa, nähdä,\nmillainen se oli miehiään. Toisinaan oli hän niin kummallinen\nkuunnellessaan henkeään pidättäen niin tarkkaavasti, kuin jos hän olisi\nodottanut saavansa ilmi salaisuuden syntysanat jostakin Bazougen\nliikkeestä, että Coupeau piloillaan kysyi häneltä, oliko hän\npikeentynyt ruumiinkantajaan. Silloin Gervaise suuttui ja uhkasi\nmuuttaa pois, sillä niin häntä tämä naapuruus kammotti. Mutta niin pian\nkuin ukko tuli kotiinsa tuoden muassaan hautausmaan tuoksua, vaipui\nGervaise taas mietteisiinsä ja kävi kiihtyneen ja pelokkaan\nnäköiseksi kuin aviovaimo, joka on aikeissa pistää puukolla reiän\nvihkimäkontrahtiinsa. Eikös ruumiinkantaja ollut jo kahdesti\ntarjoutunut pakkaamaan häntä laatikkoonsa ja viemään häntä jonnekin,\nsellaiselle makuusijalle, jossa uni maistaa niin makealta, että siitä\nnauttiessaan heti unohtaa kaikki kärsimykset. Ehkäpä se todellakin oli\nhyvin suloista. Vähitellen kasvoi hänen halunsa yhä kiihkeämmäksi\npäästä sitä maistamaan. Hän olisi tahtonut kokeeksi nukahtaa pariksi\nviikoksi, kuukaudeksikin. Voi, kun hän olisi saanut nukkua\nkuukauden, varsinkin talvella, hyyrynmaksukuukauden, jolloin elämän\nvastoinkäymiset olivat musertaa hänet! Mutta se ei ollut mahdollista,\njos kerran rupesi nukkumaan tunniksikaan, niin nukkumista täytyi jatkaa\nijän kaiken; ja tämä ajatus sai hänen verensä jäätymään, hänen kuoleman\nkaihonsa haihtui sen ijäisen ja ankaran ystävyyden edessä, jota maa\nvaatii niiltä, jotka se kätkee povelleen.\n\nYhtä kaikki hän eräänä lauvantai-iltana löi molemmilla nyrkillään\nlautaseinään. Hän oli viettänyt kauhean viikon kaikkien vieromana;\nrahat olivat lopussa ja rohkeus samaten. Sinä iltana hän ei ollut\nterve, kuume värisytti häntä ja liekehti hänen silmissään. Silloin hän,\nsen sijaan että olisi heittäytynyt ulos ikkunasta, niinkuin hänen ensin\noli tehnyt mielensä, alkoikin kolkuttaa seinään ja huutaa:\n\n-- Isä Bazouge! isä Bazouge!\n\nRuumiinkantaja oli heittämässä kenkiään jalastaan ja lauloi: _Kolme\nneittä kaunokaista_. Työtä oli tainnut olla kosolta sinä päivänä,\nsillä hän tuntui olevan vielä tavallistakin enemmän liikutettu.\n\n-- Isä Bazouge! isä Bazouge! huusi Gervaise korottaen ääntään.\n\nEikö hän siis kuullut? Gervaise oli heti valmis antautumaan hänelle,\nhän sai tulla ottamaan hänet selkäänsä ja viedä hänet sinne, minne hän\nvei toisetkin naisensa, sekä rikkaat että köyhät, joita hän lohdutti.\nGervaiseä vaivasi hänen laulunsa: _Kolme neittä kaunokaista_,\nsillä hänestä oli siinä sellaisen miehen halveksumista, jolla on liian\npaljon rakastajattaria.\n\n-- Mitä nyt? mitä nyt? änkytti Bazouge, kuka on sairaana?... Kyllä\ntullaan, pikku muori!\n\nMutta kuullessaan hänen käheän äänensä heräsi Gervaise kuin\npainajaisesta. Mitä oli hän tehnyt? Hän oli varmaankin koputtanut\nseinään. Silloin hänestä tuntui kuin hän olisi saanut kepin iskun\npitkin selkärankaansa; pelästyneenä peräytyi hän ollen näkevinään\nruumiinkantajan ojentavan isot kätensä lautaseinän läpi ottaakseen\nhäntä kiinni tukasta. Ei, ei, hän ei tahtonut, hän ei ollut valmis. Jos\nhän oli kolkuttanut, niin hän oli kai kääntyessään aivan tietämättänsä\nkolhaissut seinään kyynäspäällään. Ja kauhun tunne, joka nousi polvista\naina hartioihin asti, valtasi hänet, kun hän mielikuvituksessaan näki\nukon laahaavan häntä sylissään ihan jäykkänä ja kasvot valkeina kuin\nposliinilautanen.\n\n-- Ka, eikö siellä ole enää ketään? kysyi Bazouge uudestaan, kun ei\nenää kuulunut mitään. Odottakaahan, pitäähän toki olla kohtelias\nnaisille.\n\n-- Ei mitään, ei täällä ole mitään hätää, sanoi pesijätär viimein\ntukahdutetulla äänellä. En minä tarvitse mitään. Kiitoksia vain.\n\nRuumiinkantaja murisi vielä itsekseen kunnes nukkui. Sill'aikaa\nGervaise kuunteli tuskallisessa odotuksessa uskaltamatta\nhievahtaakkaan, peläten, että ukko voisi olla kuulevinaan hänen\nkoputtavan uudestaan. Hän päätti lujasti olla varoillaan. Vaikka hän\nolisi henkitoreissaan, niin hän ei pyytäisi apua naapurilta. Ja hän\nsanoi tämän rauhoittaakseen itseään, sillä toisin ajoin hän pelostaan\nhuolimatta tunsi yhä vielä kauhunsekaista kuoleman kaihoaan.\n\nTässä kurjuuden pesässä, keskellä toisten ja omia huoliaan löysi\nGervaise kuitenkin kauniin esimerkin rohkeudesta pikku Lalie\nBijardïssa. Tämä kahdeksanvuotias, peukalon kokoinen tyttö hoiti\ntalouttaan siististi kuin aikaihminen; ja se oli raskas tehtävä, hänen\nhoidettavinaan olivat molemmat pienokaiset, hänen veljensä Jules ja\nhänen sisarensa Henriette, toinen neljän ja toinen viiden vuoden vanha,\njoita hänen täytyi katsoa kaiken päivää, vieläpä lakaistessaankin ja\nastioita pestessään. Sen jälkeen kun ukko Bijard oli tappanut vaimonsa\npotkaisemalla häntä vatsaan, oli Lalie ruvennut lapsukaisten äidiksi.\nMitään virkkamatta, aivan itsestään oli hän astunut vainajan sijalle ja\ntäytti sen siihen määrään, että hänen petomainen isänsä, kai\ntäydentääkseen yhtäläisyyttä, rusikoi nyt tytärtään, samoin kuin hän\nennen oli rusikoinut äitiä. Kun hän tuli kotiin juovuksissa, täytyi\nhänellä olla naisia rääkättävänä. Hän ei edes huomannutkaan, että Lalie\noli vallan pieni. Hän ei olisi voinut lyödä kovemmin vanhaa huoraa.\nYksi ainut isku peitti kokonaan tytön kasvot, ja hänen ihonsa oli vielä\nniin hento, että isän sormien jäljet näkyivät siinä vielä kaksi päivää.\nSe oli törkeää pahoinpitelyä; ilman vähintäkään syytä sai lapsi parka\nselkäänsä. Kuin raivostunut susi hyökkäsi isä tyttärensä päälle, joka\narkana ja pelokkaana, kuin laiha kissanpoika nurkumatta otti vastaan\nhänen iskunsa nöyrästi katsoen kauniilla silmillään. Lalie ei koskaan\nvastustanut isäänsä. Hän kumarsi vain hiukan päätään suojellakseen\nkasvojaan: eikä hän huutanutkaan, etteivät muut talon asukkaat kuulisi.\nKun sitten isä oli väsynyt lennättämään häntä potkuillaan nurkasta\nnurkkaan, odotti lapsi kunnes jaksoi nousta ylös ryhtyäkseen uudestaan\ntyöhön. Hän pesi lapsensa, keitti ruuan eikä jättänyt tomuhituistakaan\nhuonekaluille. Selkään saanti tuli kuulumaan hänen jokapäiväiseen\npäiväjärjestykseensä.\n\nGervaise oli tullut hyväksi ystäväksi naapurinsa kanssa. Hän kohteli\nLalieta vertaisenaan, ikäihmisenä, jolla on elämänkokemusta. Laliella\nolikin kalpeissa ja vakavissa kasvoissaan ennen aikojaan vanhenneen\nlapsen ilme. Häntä olisi luullut kolmekymmenvuotiseksi vanhaksi\npiiaksi, kun kuuli hänen puhelevan. Hän osasi vallan hyvin käydä\nostoksilla, paikata vaatteita ja pitää kotiansa kunnossa ja puhui\nlapsista ikäänkuin hän olisi jo pari kolme kertaa eläessään ollut\nlapsivuoteessa. Kahdeksanvuotiaan puheeksi sellainen ensin nauratti\nihmisiä, mutta sitten tuntui kurkussa sellaista ahdistusta, että täytyi\nkiireesti lähteä pois, ettei itku pääsisi. Gervaise koetti niin paljon\nkuin mahdollista vetää häntä puoleensa ja antoi hänelle kaikkea, mitä\nsuinkin voi, ruokaa ja vanhoja vaatteita. Eräänä päivänä, kun hän\nkoetti hänen päälleen vanhaa Nanan röijyä, säikähti hän kovasti\nnähdessään hänen selkänsä täynnä mustelmia, kyynäspään vereslihalla ja\nkoko ruumiin, jossa ei ollut kuin luuta ja nahkaa, julmasti rääkättynä.\nTotisesti, ukko Bazouge sai varata kirstunsa jo valmiiksi, sillä sitä\nmenoa ei voinut pitkälti kestää. Mutta lapsi oli pyytänyt pesijätärtä\nolemaan siitä puhumatta. Hän ei tahtonut, että hänen isälleen koituisi\nikävyyksiä hänen tähtensä. Hän puolusti häntä vakuuttaen, että hän ei\nolisi ollut paha, ellei hän olisi juonut. Hän oli hullu eikä tiennyt,\nmitä teki. Voi, hän antoi niin mielellään isälleen anteeksi, sillä\npitäähän hulluille kaikki antaa anteeksi.\n\nSiitä lähtien Gervaise piti aina varalla, milloin ukko Bijard tuli\nkotiin, ja niin pian kuin hän kuuli hänen nousevan portaita, koetti hän\ntulla Lalieta auttamaan. Mutta useimmiten hän siitä hyvästä sai vain\nitse muutaman korvapuustin. Kun hän päivällä kävi katsomassa Lalieta,\ntapasi hän hänet usein sidottuna kiinni rautasängyn jalkaan. Sepällä\noli näet sellaisia päähänpistoja, että hän aamulla, ennen kotoa\nlähtöään köytti tytön jaloista ja vatsan kohdalta kiinni paksulla\nnuoralla, ilman mitään ymmärrettävää syytä. Se oli viinan villitsemäin\naivojen keksintö, jolla hän nähtävästi poissa ollessaankin tahtoi\nrääkätä lasta. Jäykkänä kuin seiväs seisoi Lalie kaakinpuussaan\npäiväkausia; hänen jalkojaan pisteli ja poltti, ikäänkuin hän olisi\nseisonut muurahaispesässä, kerran jäi hän yöksikin, kun Bijard ei ollut\nmuistanut tulla kotiin. Kun Gervaise moisesta julmuudesta suuttuneena\naikoi päästää hänet irti, pyysi Lalie häntä olemaan koskematta nuoriin,\nsillä hänen isänsä raivostui, elleivät solmut hänen palatessaan olleet\naivan samallaiset kuin hän itse oli ne tehnyt. Hänen ei todellakaan\nollut paha olla, saihan hän levätä siinä; ja sen hän sanoi hymysuin,\nvaikka hänen lyhyet, hennot säärensä olivat turvonneet ja kuoleutuneet.\nSe häntä vain suretti, että työt eivät edistyneet, kun niinikään täytyi\nolla sänkyyn kytkettynä katselemassa talon epäjärjestystä. Hänen isänsä\nolisi pitänyt keksiä jotakin muuta. Hän piti yhtä kaikki silmällä\nlapsiaan, sai heidät tottelemaan ja kutsui Henrietten ja Julesin\nluokseen niistääkseen heidän nenänsä. Kun hänellä oli kädet vapaina,\nneuloi hän sukkaa odottaessaan vapauttamistaan, ettei aika menisi\nkokonaan hukkaan. Kipeimmästi koski häneen silloin, kun Bijard päästeli\nirti nuoria; hän kieriskeli maassa hyvästikin neljännestunnin, ennenkun\njalat rupesivat kannattamaan, sillä verenkierto oli niistä kokonaan\npysähtynyt.\n\nLukkoseppä oli keksinyt myöskin toisen pikku leikin. Hän kuumensi soun\nrahoja tulipesässä ja asetti ne uunin reunalle. Sitten hän kutsui\nLalieta ja käski hänen mennä ostamaan kaksi naulaa leipää. Tyttö\nsieppasi pahaa aavistamatta rahat, mutta ne polttivat hänen hyppysiään,\nhäneltä pääsi huuto, ja rahat kirposivat lattialle. Silloin isä\nraivostui. Mikä tyttöä riivasi! Vai sillä tavalla hän rahoja viskeli!\nJa hän uhkasi antaa häntä selkään, ellei hän heti nostanut ylös rahaa.\nKun tyttö epäröi, sai hän ensimäiseksi varotukseksi sellaisen\nkorvapuustin, että hänen silmänsä iskivät tulta. Ääneti, pari isoa\nkyyneltä silmän kulmissa, hän otti sout lattialta ja lähti menemään\nhypittäen niitä kämmenellään jotta ne pikemmin jäähtyisivät.\n\nSitä ei voi aavistaakkaan, mitä julmia päähänpistoja saattaa syntyä\njuomarin aivoissa. Eräänä iltapäivänä esimerkiksi oli Lalie saatuaan\nkaikki paikat järjestykseen ruvennut leikkimään lastensa kanssa. Ikkuna\noli auki ja siitä käyvä veto tärähytteli hienostaan ovea.\n\n-- Se on herra Uskalias, sanoi tyttö. Käykääpä sisälle herra Uskalias.\nOlkaa hyvä ja astukaa peremmäksi.\n\nJa hän niiaili oven edessä tervehtien tuulta. Henriette ja Jules\nniiailivat ja kumartelivat myös hänen takanaan, ihastuneina tähän\nleikkiin ja nauroivat katketakseen, ihan kuin jos heitä olisi\nkutkuteltu. Lalie innostui itsekin nähdessään, miten he iloitsivat\nsydämensä pohjasta, ja hän nautti leikistä omastakin puolestaan, mikä\ntapahtui kuudentenaneljättä päivänä joka kuussa.\n\n-- Päivää, herra Uskalias. Kuinkas voitte?\n\nMutta ovi paukahti auki ja ukko Bijard astui sisälle. Silloin siitä\ntuli toinen leikki. Henriette ja Jules lensivät istualleen seinän\nviereen. Lalie sitä vastoin jäi kuin kivettyneenä liikkumattomaksi\nkeskellä niiausta. Lukkosepällä oli kädessään pitkä, ihan uusi ajurin\npiiska, jonka valkoisesta puuvarresta jatkuva nahkasiima päästä oheni\nhienoksi rihmaksi. Hän asetti piiskan sängyn nurkkaan, eikä tällä\nkertaa antanutkaan tytölle tavallista potkua, jota tämä jo varustautui\nottamaan vastaan. Hän irvisti niin että mustat hampaat näkyivät, ja oli\nhyvin iloisella päällä ja kovasti juovuksissa. Hänen loistavasta\nnaamastaan näkyi, että hänellä oli lysti tuuma mielessä.\n\n-- Vai laiskottelet sinä sen retkale! Minä kuulin jo alas asti, miten\nsinä täällä tanssit ... käyppäs tänne! Vielä lähemmäksi, ihan minun\neteeni! Mitä sinä siinä murjotat? Sinähän vapiset kuin haavanlehti,\nvaikka minä en ole sinuun kajonnutkaan... Vedä minulta kengät jalasta.\n\nKun Lalie ei saanutkaan selkäänsä kuten tavallisesti, kävi hän pelosta\nvallan kalpeaksi. Hän riisui kengät isältään. Tämä oli istunut sängyn\nreunalle ja heittäytyi nyt vaatteet päällä pitkälleen jääden silmät\nauki seuraamaan tytön liikkeitä hänen puuhaillessaan huoneessa. Tämän\nkatseen vaivaamana lapsi parka ihan typertyi, hänet valtasi vähitellen\nniin tuskallinen pelko, että hän hädissään särki kupin. Silloin hänen\nisänsä, viitsimättä nousta ylös, otti nurkasta piiskan ja näytti sitä\nhänelle.\n\n-- Kuuleppas, pikku vasikka, katsoppas tätä; tämän olen tuonut sinulle\nlahjaksi. Niin siihen meni taas viisikymmentä souta sinun tähtesi...\nKun minulla on tämä leikkikalu, niin minun ei enää tarvitse juosta\nsinun perästäsi, ja sinä saat kyyristäytyä vaikka mihinkä nurkkaan.\nTahdotkos koettaa?... Vai säret sinä astioita!... Hih hei! Alappas\ntanssia! Niiaileppas nyt herra Uskaliaalle!\n\nMaaten selällään, pää korvatyynyllä, hän huitoi piiskallaan ympäri\nhuonetta läiskytellen sitä kuin kuorma-ajuri, joka kiihottaa hevosiaan.\nSitten hän laski käsivartensa alemmaksi ja huiskautti piiskaansa, niin\nettä sen siima kiertyi Lalien keskiruumiin ympäri, ja kun hän sen\nkiskaisi irti, pyöri lapsi kuin hyrrä. Hän kaatui ja koetti paeta nelin\nryömin, mutta isä kietoi uudestaan piiskansa hänen ympärilleen ja\ntempasi hänet sillä taas jaloilleen.\n\n-- Hih hei! hihkui hän. Näin sitä villikissaa pyöritetään!... Tämäpä\nvasta hauskaa on talvisina aamuina; minä saan maata sängyssäni, enkä\nvilustuta itseäni, kun ei tarvitse kelteisillään lähteä keikkumaan,\nvaan saan sinut ilmankin kiinni. Siihen nurkkaan minun piiskani kyllä\nulottuu, ja siihen nurkkaan myös, ja vielä siihenkin! Jaha! Jos sinä\nryömit sängyn alle, niin minä kolhaisen sinua piiskan varrella... Hop!\nhop! hei vain!\n\nVaahtoa ilmestyi hänen huulilleen, ja hänen keltaiset silmänsä\npullistuivat mustista kuopistaan. Lalie huusi kuin hullu ja hyppi\nnurkasta nurkkaan, kieriskeli maassa ja painautui seiniä vastaan, mutta\npitkän piiskan ohut siima tapasi hänet joka paikassa läjähtäen hänen\nkorvissaan kuin koiranalli ja viiltäen hänen ihoonsa pitkiä, polttavia\njuovia. Se oli oikean villipedon tanssia, jolle opetetaan temppuja.\nTämä pikkuinen kissaparka karkeli niin, että sitä kelpasi katsoa;\nkantapäät kohoilivat ilmaan kuin pikku tytöillä, jotka hyppäävät\nnuoraa. Hän ei enää saanut hengitetyksi, vaan kimpoili itsestään\nkoholle kuin kumipallo, ja otti vastaan iskut aivan toistaitoisena\njaksamatta enää hakea suojapaikkaa. Ja hänen petomainen isänsä\nriemuitsi, sanoi häntä varsiluudaksi, ja kysyi häneltä, joko hän oli\nsaanut tarpeekseen, ja joko hän ymmärsi, että hänen ei ollut\ntoivomistakaan päästä häntä pakoon.\n\nMutta Gervaise syöksähti äkkiä sisälle kuultuaan lapsiparan parkuvan.\nKauheasta näystä, mikä hänet kohtasi, hän vimmastui ihan suunniltaan ja\nhuusi:\n\n-- Voi sitä petoa! Jättäkää lapsi paikalla rauhaan, ryöväri! Minä menen\nantamaan teidät ilmi poliisille! Sen minä teen!\n\nBijard mörähti kuin elukka, jota häiritään, ja hän änkytti:\n\n-- Kuulkaapas te sen länkkäsääri, älkääpäs sotkeentuko toisten\nasioihin. Vai pitäisikö minun ehkä panna hansikkaat käteeni häntä\nkäsitelläkseni?... Tämä, nähkääs on vain varotukseksi hänelle että hän\ntietää, minne asti minun käteni ulottuu.\n\nJa hän huiskautti vielä viimeisen kerran piiskallaan ihan vasten Lalien\nkasvoja. Hänen ylähuulensa halkesi, ja veri alkoi vuotaa. Gervaise oli\nottanut tuolin ja aikoi hyökätä lukkosepän päälle. Mutta lapsi ojensi\nkätensä rukoilevasti häntä kohden ja sanoi, ettei hänellä ollut mitään\nhätää eikä häneen enää koskenut. Hän pyyhki verta esiliinansa kulmaan\nja koetti saada lapsiaan vaikenemaan, jotka itkeä nyyhkyttivät,\nikäänkuin hekin olisivat saaneet maistaa isänsä piiskasta.\n\nKun Gervaise ajatteli Lalieta. ei hän enää kehdannut valittaa omaa\nkohtaloaan. Hän olisi tahtonut olla yhtä rohkea kuin tämä\nkahdeksanvuotias lapsukainen, jolla yksikseen oli yhtä paljon\nkärsimyksiä kestettävänä kuin muilla saman porraskäytävän naisilla\nyhteensä. Hän oli nähnyt hänen elävän kolme kuukautta paljaalla\nkuivalla leivällä, jota sitäkään ei aina edes ollut riittämään asti.\njosta syystä hän oli käynyt niin laihaksi ja heikoksi, että hänen\nhuoneessa liikkuessaan täytyi nojata seiniin. Ja kun Gervaise toi\nhänelle salaa lihan tähteitä, tunsi hän sydämensä olevan vähällä\nhaljeta katsellessaan, miten hän ääneti, kyyneleet silmissä, nieleskeli\npieniä palasia, kun hänen kurkkunsa oli niin kutistunut, että ruoka ei\nsiitä enää tahtonut päästä alas. Siitä huolimatta hän oli aina hellä ja\nnöyrä, ja ikäisekseen tavattoman kehittynyt järjeltään. Hän täytti\npikku äidin velvollisuutensa siihen määrään, että olisi ollut valmis\nkuolemaan äitiydestään, joka oli liian aikaiseen herännyt hänen pikku\ntytön hennossa viattomuudessaan. Gervaise ottikin esimerkkiä tästä\npoloisesta lapsiraukasta, joka niin uljaasti kesti ja antoi anteeksi\nkaikki kärsimyksensä, koettaen hänestä oppia valittamatta kantamaan\nomia tuskiaan. Lalie alistui ääneti kohtaloonsa, mutta kun katsoi hänen\nisojen mustien silmiensä pohjalle ei sieltä voinut erottaa muuta kuin\npimeätä kurjuutta ja kuolonkamppausta. Ei koskaan päässyt sanaakaan\nhänen huuliltaan, mutta sitä selvempää kieltä puhuivat hänen isot,\nmustat, tuijottavat silmänsä.\n\nCoupeaulaisten kotona alkoi näet Ansan sikunaviina myöskin tehdä\nhävitystyötään. Pesijätär odotti vain, milloin hänenkin miehensä\nottaisi piiskan, kuten Bijard, ruvetakseen sillä häntä tanssittamaan.\nJa onnettomuus, joka uhkasi häntä itseään, teki hänet luonnollisesti\nvieläkin herkkätuntoisemmaksi ottamaan osaa pikku naapurinsa\nkärsimyksiin. Niin, Coupeaun laita oli sangen huonosti. Se aika oli jo\nmennyttä, jolloin viina teki hänet verevämmäksi. Hän ei voinut enää\ntaputella vatsaansa ja kehuskella, miten viina häntä lihotti; sillä\nensimmäisten vuosien kuluessa kertynyt ruma, keltainen ihra oli\nsulanut, ja hän alkoi näivettyä, hänen ihonsa kävi lyijynkarvaiseksi ja\nsiihen ilmestyi vihertäviä vivahduksia kuin lätäkössä mätänevään\nraatoon. Ruokahalukin oli häneltä vähitellen hävinnyt. Leipä ei hänelle\nenää maittanut eikä hänelle enää kelvannut edes liharuuatkaan. Vaikka\nhänelle olisi tarjonnut kuinka hyvästi valmistettuja herkkuja, niin\nhänen sydämensä ei ottanut niitä vastaan, ja hänen pehminneet hampaansa\nkieltäytyivät pureksimasta. Pysyäkseen pystyssä hän tarvitsi puolikkaan\nviinaa päivässä; se oli hänen annoksensa, hänen ruokansa ja juomansa,\nainoa ravinto, jota hänen vatsansa sulatti. Aamulla ylös noustessaan\nhän jäi runsaasti neljännestunniksi kaksin kerroin käpertyneenä\nvärjöttämään sänkynsä reunalle, siinä hän ryki pidellen päätään ja\nsyljeksi katkeraa, sapensekaistä limaa, joka siivosi hänen kurkkunsa.\nSama juttu uudistui joka aamu, se lankesi luonnostaan kuin Manulle\niltanen. Eikä hän päässyt tasapainoon jaloilleen, ennenkun oli saanut\nensimäisen ryypyn murheeseensa. Se oli oikeata rohtoa, joka poltti\ntaudin siemenet hänen sisälmyksistään. Päivemmällä palasivat voimatkin\nvähitellen. Alussa hän oli tuntenut syyhytystä ja pistoksia pinnassaan,\njaloissa ja käsissä. Mutta sille hän vain nauroi, sanoi että hänen\nakkansa oli häntä kutittaakseen tahallaan pannut karvoja lakanoiden\nväliin. Sitten hänen säärensä olivat käyneet raskaiksi, syyhytys oli\nmuuttunut lopulta hirveäksi suonenvedoksi, joka kouristi hänen\nlihaksiaan kuin ruuvipenkissä. Se ei totisesti tuntunut enää kovinkaan\nhauskalta. Eikä häntä enää naurattanut. Hän pysähtyi usein aivan äkkiä\nkadulla, sillä häntä pyörrytti, hänen korvansa suhisivat ja hänen\nsilmiään huikaisi. Kaikki näytti hänestä keltaiselta, talot tanssivat\nhänen silmissään ja hän jäi hyväksi aikaa hoippumaan yhteen kohdin\npeläten kaatuvansa. Toisen kerran hän parhaassa päiväpaisteessakin sai\nsellaisen vilunpuistatuksen, ikäänkuin jääkylmä vesi olisi valahtanut\npitkin hänen selkäpiitänsä, hartioista siihen asti missä selkä loppuu.\nSe häntä kumminkin enimmästi huoletti, että hänen molemmat kätensä\nolivat alkaneet hienostaan vapista; varsinkin oli oikea käsi mahtanut\nsaada koko kolauksen, kun sitä niin painajainen vaivasi. Hitto soikoon!\neihän hän siis enää ollutkaan mies, alkoi jo käydä vanhaksi akaksi! Hän\nojenteli vimmatusti jäseniään, kouristi lasia kädessään ja löi vetoa,\nettä voisi pitää sitä niin liikkumatta, kuin olisi se ollut\nmarmorikourassa; mutta hänen ponnistuksistaan huolimatta lasi hyppeli\nkuin riivattu, karkasi oikeaan ja vasempaan, vapisten väkisinkin hiljaa\nja säännöllisesti. Silloin hän sen kulahutti kitaansa, huutaen\nraivoissaan, että hänen pitäisi saada tyhjentää ryyppyjä tusinoittain,\nja että hän sitten kyllä ottaisi kantaakseen vaikka kokonaisen tynnyrin\nvavahuttamatta niin sormeakaan. Mutta Gervaise kehotti häntä jättämään\njuomisensa, jos tahtoi päästä vavistuksestaan. Hän välitti hänestä\nviis, joi vaan litrottain, alkaakseen kokeilujaan uudelleen, raivoten\nja syytellen ohikulkevia omnibusseja siitä, että ne muka tärinällään\nläikyttivät häneltä juomat maahan.\n\nEräänä iltana maaliskuulla Coupeau tuli kotiin likomärkänä; hän oli\nSaappaan kanssa käynyt Montrougessa, missä he olivat mahan täydeltä\nlakkineet sisäänsä juomia kuin mitäkin kalakeittoa; oli alkanut sataa\nrankasti Fourneaux'n tulliportilta aina Poissonnièren portille saakka,\nhänen vielä ollessa hyvän matkan päässä kotoa. Yöllä hän sai\nhitonmoisen yskänpuuskan; hän oli aivan tulipunainen kovasta kuumeesta,\njoka pani hänen rintansa huohottamaan kuin haljenneen palkeen. Kun\nBochelaisten lääkäri aamulla kävi häntä katsomassa ja koputteli hänen\nselkäänsä, hän puisteli päätään ja otti Gervaisen syrjään neuvoakseen\nhäntä toimittamaan miehensä suoraa päätä sairashuoneelle. Coupeau oli\nsaanut keuhkokuumeen.\n\nEikä Gervaise tietenkään ottanut siitä suuttuakseen. Ennen vanhaan hän\nolisi mieluummin antanut kaivaa vaikka silmät päästään, kuin olisi\nuskonut miehensä tuollaisten lääkärinsällien hoitoon. Siihen aikaan,\nkuin tuo tapaturma Nation-kadulla sattui, hän oli käyttänyt kaikki\nsäästönsä vaaliakseen häntä. Mutta tällaiset hellät tunteet kestävät\nhetken aikaa vain, kuin miehet käyvät noin hunningolle. Ei, ei, hän ei\nenää aikonut ottaa sillä tavoin liehuakseen. Saivat viedä hänet pois,\neikä tarvinnut koskaan tuoda häntä takaisin, siitä hän sanoisi suuren\nkiitoksen. Mutta kun paarit tuotiin kotiin ja Coupeau sälytettiin\nniille kuin mikäkin huonekalu, hän kävi kalman kalpeaksi, huulet\npuristautuivat kokoon; jos kohta hän yhä torui ja arveli, että se oli\nparhaiksi, ei se puhe ollut sydämestä lähtenyttä; jos hänellä olisi\nollut edes kymmenen francia piironginlaatikossa, ei hän olisi\nsallinut hänen muuttoaan. Hän saattoi häntä Lariboisièreen, näki\nsairaanhoitajien panevan hänet vuoteelle suuren salin päähän,\nmissä kahteen riviin asetetut sairaat, kuolon ilme kasvoillaan,\nkohottautuivat katseillaan seuraamaan uutta toveriaan; siinä oli kuolo\nitse läsnä, kuumetaudin synnyttämää tukahuttavaa löyhkää ja\nrintatautisten korahdusmusiikkia, joka tahtoi panna oksettamaan,\nlukuunottamatta sitä, että salissa oli jotakin Père-Lachaisesta\nmuistuttavaa, noin kun siinä oli aivan valkeat vuoteet molemmin puolin,\nikäänkuin hautakummut kujakäytävän varrella. Kun sitte Coupeau jäi\nsiihen kasvot päänalaista vasten painuneena, niin Gervaise hiipi\ntiehensä, kun ei saanut lohdukkeeksi sanaakaan suustaan eikä\ntaskuissakaan pahaksi onneksi sattunut olemaan mitään lievikettä. Ulos\ntultuaan hän kääntyi sairashuoneeseen päin ja loi silmäyksen tuohon\nupeaan rakennukseen. Ja hän ajatteli entisaikoja, jolloin Coupeau\nräystään yli kumartuneena asetteli siellä sinkkilevyjään, laulellen\npäiväpaisteessa. Silloin hän ei juopotellut, hänellä oli hipiä kuin\nnuorella tytöllä. Itse hän tähysteli häntä Boncoeurin hotellin\nikkunasta ja huomasi hänet siinä taivaan ja maan välillä; ja molemmat\nhuiskuttelivat nenäliinojaan ja lähettivät toisilleen hymysuukkoja.\nNiin, siellä oli Coupeau ollut työssä eikä tainnut silloin uneksia\ntyöskentelevänsä itseään varten. Nyt hän ei enää kevytmielisen ja\nnautinnonhimoisen varpusen tavoin keikkunut katoilla; hän oli alempana,\noli tehnyt pesänsä sairashuoneeseen, ja siellä hän kai sai päättää\npäivänsäkin, mokoma vetelys. Herra Jumala, kuinka tuo rakastelun aika\nnyt näytti olevan kaukana menneisyydessä!\n\nKun Gervaise kaksi päivää jälkeenpäin tuli kuulostelemaan, hän tapasi\nvuoteen tyhjänä. Muudan sisar selitti hänelle, että heidän oli täytynyt\nmuuttaa hänen miehensä Sainte-Annen houruinhoitolaitokseen, hän kun\nedellisenä päivänä yht'äkkiä oli ruvennut puhumaan puuta heinää.\nHänessä oli tapahtunut täydellinen muutos, hän oli tahtonut iskeä\npäänsä seinää vasten ja ulvonut niin, että esti toisia sairaita\nsaamasta unta silmiinsä. Se oli nähtävästi seurauksena hänen\njuopottelustaan. Juoppohulluus, joka vaani hänen ruumiissaan, oli häntä\nahdistaakseen ja hermoja hunningolle saattaakseen valinnut sen hetken,\njolloin keuhkokuume piti häntä selällään voimattomana. Pesijätär palasi\nkotia pää sekavana. Hänen miehensä oli nyt siis hullu! Siitä vasta\ntulisi koko hauska elanto, jos hän pääsisi sieltä pois. Nana kirkui,\nettä oli parasta jättääkin isä mielisairaalaan, koska hän muutoin\njonakin kauniina päivänä rusikoisi heidät kummankin kuoliaaksi.\n\nVasta sunnuntaina Gervaise saattoi lähteä Sainte-Anneen. Se oli\nkoko pitkä matka. Onneksi Rochechouart'in bulevardilta Glacièreen\nmenevä omnibussi kulki mielisairaalan läheltä. Hän astui vaunusta\nSanté-kadulla ja osti pari appelsiinia, ettei tulisi tyhjin käsin.\nSekin oli komea rakennus, harmaine pihoineen, loppumattomine\nkäytävineen ja vanhoista, ummehtuneista lääkkeistä lähtevine\nlöyhkineen, mikä ei juuri voinut panna hauskalle päälle. Mutta kun\nhänet vietiin koppiin, hän aivan ällistyi nähdessään Coupeaun olevan\njotenkin lystikkäällä tuulella. Hän istui par'aikaa istuimellaan,\njotenkin siistillä puulaatikolla, josta ei lähtenyt niin hituistakaan\nlöyhkää: ja he nauroivat, kun Gervaise tapasi miehensä näin täydessä\ntouhussa, takapää taivasta kohti. Kyllähän sitä tietää, minkälainen\nmies sairas on, eikö totta? Hän rehenteli siinä kuin paavi konsanaan,\nentiset pilapuheet huulillaan. Hän varmaankin voi paremmin, koska oli\nsaanut hilpeytensä takaisin.\n\n-- Entä keuhkokuume? kysyi pesijätär.\n\n-- Siitä olen jo päässyt! hän vastasi. Sen ne poistivat minusta\nkädenkäänteellä. Mulla on vielä vähän yskää, mutta sillä on koko roska\nohi.\n\nLähtiessään sitten istuimeltaan kavutakseen jälleen vuoteelleen, hän\nuudelleen laski leikkiä.\n\n-- Sulla on lujarakenteinen nenä, sinä et häikäile nuuskatillikkaa\nottaessasi.\n\nJa he kävivät yhä iloisemmiksi. Itse asiassa heillä olikin hauska.\nHeissä oli tyytyväisyyden esiintuominen tullut jonkinlaiseksi tavaksi,\nniin että he aivan kursailematta voivat laskea leikkiä hänen\nulostuksistaan. Täytyy itsensä olla hoitanut sairaita voidakseen tuntea\nsitä iloa, minkä heidän kaikinpuolinen kunnossa-olemisensa herättää.\n\nKun hän oli päässyt vuoteelleen, Gervaise antoi hänelle molemmat\nappelsiinit, ja hän tuli siitä hyvin liikutetuksi. Juotuaan rohtoteetä\nja huomattuaan, ettei enää voinut laskea sydäntään kapakoitsijan\ntarjoilupöydälle, hän muuttui jälleen säyseäksi. Vihdoin uskalsi\nGervaise puhua hänelle hänen saamastaan kovasta kolauksesta, ollen\nhämillään, kun kuuli hänen haastavan noin järkevästi kuin entisinä\nhyvinä aikoina.\n\n-- Niin, hän sanoi, tehden pilaa itsestään, olen täällä lasketellut\naika tyhmyyksiä. Ajatteles vain, näin täällä rottia ja hyppelin\nnelinkontan saadakseni pistetyksi suolanrakeen niiden hännän alle. Ja\nsinä huusit minua, kun miehet tahtoivat ajaa sinut niiden parveen.\nSanalla sanoen, kaikellaisia hullutuksia, pikku-ukkoja keskellä päivää.\nMuistan vielä kaikki vallan hyvin, minun pääkoppani on vielä aika\nhyvässä kunnossa... Nyt se on ohi, nukun vain vähän levottomasti,\npainajainen vaivaa minua, mutta sehän vaivaakin kaikkia ihmisiä.\n\nGervaise jäi hänen luokseen iltaan saakka. Kun alilääkäri kierrosta\ntehdessään kuuden aikaan tuli häntä katsomaan, hän käski häntä\nojentamaan käsiään; ne eivät enää vapisseet juuri ollenkaan,\nsormenpäätkään tuskin kuumeesta vavahtelivat. Mutta yön tullessa\nCoupeau kävi yhä levottomammaksi. Hän hypähteli pari kertaa pystyyn,\ntähystellen pitkin lattiata huoneen pimeisiin nurkkiin päin. Äkkiä hän\nojensi käsivartensa ja aivan kuin rutisti jonkun elukan seinää vasten.\n\n-- Mikä nyt? kysyi Gervaise kauhistuneena.\n\n-- Rotat, rotat, hän kuiskasi.\n\nOltuaan sitte hetkisen vaiti, aivankuin nukahtamaisillaan, hän asettui\npuolustusasentoon ja päästi katkonaisia sanoja suustaan.\n\n-- Herran nimessä! ne jyrsivät nahkani puhki... Nuo saastaiset\nelävät!... Hei, hei, kääri helmat kokoon! Varo tuota vintiötä\ntakanasi!... Tuli ja leimaus, tuossa sait kuperkeikan, ja nuo\npaholaisetkos nauramaan! Voi sitä paholaisparvea! sitä vintiölaumaa!\nsitä rosvojoukkoa!\n\nHän huitoi käsillään ympärilleen, veti peiton lähemmälle ja kääri sen\nkokoon rinnalleen, ikäänkuin suojellakseen itseään parrakkailta\nmiehiltä, joita hän näki vierellään. Kun sitten eräs hoitaja ehättyi\napuun, Gervaise poistui tämän kauhean näyn jäätämänä. Mutta kun hän\njokusen päivää myöhemmin tuli uudelleen, hän tapasi Coupeaun aivan\ntoisellaisena. Painajainenkin oli mennyt menoaan, hän nukkui kuin lapsi\nja makasipa kymmenenkin tuntia jäsentäkään hievauttamatta. Siksi vaimo\nsai luvan viedä hänet kotia. Alilääkäri vaan lähtiessä antoi hänelle\ntavanmukaisia hyviä neuvoja, kehottaen niitä ottamaan varteen. Jos hän\nalkaisi uudelleen juopotella, hän sairastuisi jälleen ja menettäisi\nsiinä kaupassa nahkansa. Niin, se tulisi riippumaan hänestä itsestään\nvain. Hän oli nyt saanut nähdä, kuinka tulee hyvälle päälle ja\nsäyseäksi, kun ei ryypiskele. No niin, hänen pitäisi siis kotona elää\nedelleen Sainte-Annen tapaista järkevätä elantoa, uskotella olevansa\nlukkojen takana ja ettei kapakoitsijoita enää ollut olemassakaan.\n\n-- Tuo herra on oikeassa, sanoi Gervaise omnibussissa, joka heidät vei\nGoutte-d'Or'in kadulle.\n\n-- Epäilemättä hän on oikeassa, vastasi Coupeau.\n\nTuumiskeltuaan sitte hetkisen, hän tokaisi:\n\n-- Niin, mutta pikku naukku silloin tällöin ei kai tappane, se sulattaa\nvain nahkaa.\n\nJa vielä samana iltana hän ruokaa sulattaakseen otti ryypyn. Kumminkin\nhän viikon verran oli jotenkin järkevä. Itse asiassa hän oli aika\njänishousu, hän ei aavistanutkaan, että saisi päättää päivänsä\nBicêtressä. Mutta himo sai hänet pauloihinsa, ensimäinen pieni ryyppy\nsai hänet vastoin tahtoaankin ottamaan toisen, kolmannen, neljännen; ja\nkahden viikon päästä hän oli päässyt entiseen määräänsä, tuoppiin\nviinaa päivässä. Gervaise olisi epätoivoissaan tahtonut lyödä häntä.\nKuinka hän oli voinutkaan olla niin tyhmä, että oli uneksinut heidän\nalkavan uudelleen elää kunniallista elantoa, nähdessään hänet järkiinsä\ntulleena mielisairaalassa! Se oli jälleen häipyneen ilon hetki,\nvarmaankin viimeinen! Nyt kun hän ei mistään enää ottanut\nparantuakseen, ei siitäkään edes, että hänellä oli kuolema silmien\nedessä, Gervaise vannoi, ettei enää välittäisi mistään; menköön talo\nmenoaan, mitä hittoa se häneen koski; ja hän sanoi antautuvansa\nnautinnoihin, missä vaan voisi. Silloin alkoi helvetillinen elämä\nuudelleen; siinä ryvettiin syvemmällä loassa kuin koskaan ennen; ei\njäänyt rakoakaan, josta toivo valoisampien aikojen koittamisesta olisi\npäässyt pilkistämään. Kun Nana kerran oli saanut aika korvatillikan\nisältään, hän kysyi raivoissaan, miksi tuo raato ei ollut jäänyt\nsairashuoneelle. Hän sanoi toivovansa saada jostakin rahaa ansaituksi,\nettä voisi ostaa hänelle paloviinaa saadakseen hänet sillä tavalla\nvälemmin hengiltä. Gervaise taasen suuttui eräänä päivänä, kun Coupeau\nrupesi katumaan heidän naimisiin menoaan. Vai oli hän muka tuonut\nhänelle toisten tähteitä; vai oli hän muka hurmaamalla hänet\nviattomalla naamallaan viekotellut Coupeauta korjaamaan hänet kadulta!\nHitto soikoon! ei hänellä ollut ainakaan julkeudesta puutetta! Joka\nainoa sana oli valetta. Gervaise ei huolinut hänestä, kas siinä totuus!\nCoupeau itse oli ryöminyt hänen jalkainsa juuressa saadakseen hänet\ntaipumaan, kun taas Gervaise oli kehottanut häntä tyystin punnitsemaan\nasiaa. Ja jos sama juttu olisi uudelleen edessä, niin kyllä hän sanoisi\nettä ei! Ennemmin saisivat vaikka hakata häneltä käden poikki. Hänellä\noli kyllä ollut mies ennen häntä; mutta vaimo, jolla on ollut mies, ja\njoka on uuttera, on sittekin parempi kuin tuollainen miehen vetelys,\njoka käymällä kaikissa nurkkakapakoissa tahraa oman ja perheensä\nmaineen. Sinä päivänä oli Coupealaisten luona ensi kertaa aika jytäkkä,\nsiellä tapeltiin niin navakasti, että vanha sateenvarjo ja luuta\nmenivät säpäleiksi.\n\nJa Gervaise pysyi sanassaan. Hän vaipui yhä syvemmälle, oli yhä\nuseammin poissa pesulaitoksesta, pärpätti kaiket päivät, tuli pehmeäksi\nkuin pesuriepu. Jos jokin esine sattui putoamaan hänen käsistään, niin\nhän jätti sen siihen viitsimättä kumartua sitä nostamaan lattialta, Hän\nkävi laiskaksi, tahtoi päästä niin vähällä työllä kuin suinkin; hän\nteki sitä, mikä häntä huvitti eikä ottanut luutaa käteensä muuta kuin\nsilloin, kun itse oli tarttumaisillaan likaan kiinni. Lorilleux'läiset\ntällöin tukkivat kiusoillaan nenänsä kulkiessaan hänen huoneensa ohi;\nhe sanoivat sen olevan oikean myrkkypesän. He elelivät itsekseen\nkäytävän perällä, koettivat pysyä erillään kaikesta siitä kurjuudesta,\nmikä yhtenä valitushuutona kuului siltä puolen taloa, ja lukitsivat\noven, ettei heidän tarvitseisi lainailla kahdenkymmenen soun kolikoita.\nOi kuinka hyväsydämisiä, kuinka herttaisen ystävällisiä naapureita he\nolivat! Se oli oikein saakelinmoista! Ei tarvinnut tehdä muuta kuin\nkolkuttaa ovelle ja pyytää lainaksi tulta, hyppysellistä suoloja tai\nkannullista vettä, niin voi olla varma siitä, että ovi paukahti suoraan\nvasten naamaa. Sen lisäksi heillä oli kielet kuin käärmeillä. He\nsanoivat kaikille, ettei heillä ollut mitään tekemistä toisten kanssa,\nkun oli kysymyksessä lähimäisen auttaminen; mutta aamusta iltaan he\npyörittelivät lähimäistensä kunniaa ja hyvää mainetta kielellään. Kun\novi oli teljetty ja täkki naulattu sen eteen rakojen ja avaimenreijän\npeitteeksi, he juorusivat lystikseen keskenään heittämättä työtään\nhetkeksikään. Varsinkin Nilkuttajan rappiolle joutumisesta heillä\nriitti päivittelemistä ihan loppumattomiin. Mikä kurjuus, hyvät\nystävät, mikä rappeutuminen! He pitivät häntä silmällä, kun hän meni\nostoksille ja tekivät pilkkaa siitä pienen pienestä leivänsyrjästä,\njoka hänellä oli tullessaan esiliinan peitossa. He saattoivat laskea ne\npäivät, jolloin hänellä ei ollut mitään syötävää. He tiesivät, kuinka\npaksulta hänen kotonaan oli pölyä, kuinka monta lautasta oli jätetty\npesemättä, kaiken heidän kurjuudestaan ja köyhyydestään johtuvan, yhä\nlisääntyvän puutteen. Ja millaiset hänen vaatteensa sitte olivat! Ei\nlumppujen kerääjäkään viitsisi ottaa sellaisia ilettäviä rääsyjä. Hyvä\nJumala! kyllä hän oli joutunut aivan hunningolle, tuo vaaleaverinen\nkaunotar, tuo hienohelma, joka ennen muinoin niin heitteli häntäänsä\nkauniissa, sinisessä puodissaan. Siihen se vei, kun aina piti olla\nmonenlaiset särpimet ja kun tavantakaa pidettiin syöminkejä ja\njuominkeja. Gervaise, joka epäili, että he sättivät häntä aika lujasti,\notti kengät jalastaan ja painoi korvansa heidän ovelleen; mutta täkki\nesti häntä kuulemasta. Yhtenä päivänä vain hän tapasi heidät kutsumasta\nhäntä »nisäkkääksi», koska hänen liivinetumuksensa epäilemättä olivat\nliian pulleat, vaikka huono ruoka muualta veikin nahkan kokoon. Muutoin\nhän kovin kammoi heitä; hän kyllä edelleenkin puheli heidän kanssaan,\nvälttääkseen kaikkia ilkeämielisiä otaksumisia; muutahan hän ei voinut\nodottaa tuollaisilta kyyn sikiöiltä kuin haukkumisia; mutta hänellä ei\nenää ollut tarpeeksi voimia antaakseen heille takaisin samalla mitalla\nja nolatakseen heitä. Mutta siitä viis! hän tahtoi huvitella, istua\nkotona käppyrässä, kieritellä peukaloitaan ja mennä ulos silloin kuin\ntarvitsisi raitista ilmaa; muuta ei.\n\nEräänä lauvantaina Coupeau oli luvannut viedä hänet sirkukseen.\nMaksoihan ainakin vaivan poiketa sinne, kuin saisi siellä nähdä neitien\nlaukkaavan hevosten selässä ja hyppäävän paperivanteiden läpi. Kun\nCoupeau juuri oli saanut palkan kahden viikon työstä, niin kannattihan\nhänen tuhlata siihen neljäkymmentä sou'ta; sitä paitsi he voisivat\nsyödä yhdessä ulkona, koska Nanan kiireellisten tilauksien vuoksi\ntäytyi valvoa sinä iltana hyvin myöhään isäntänsä luona. Mutta kello\noli jo seitsemän, eikä Coupeau vielä ollut tullut kotiin, kello tuli\nkahdeksan, eikä ketään vieläkään kuulunut. Gervaise raivostui. Tuo\njuopporenttu oli varmaankin tovereineen ryyppimässä koko kahden viikon\npalkkansa jonkun lähistöllä olevan viinikauppiaan luona. Gervaise oli\npessyt myssynsä puhtaaksi ja paikkaillut aamusta pitäen tarmonsa takaa\nvanhan hameen reikiä umpeen, voidakseen esiintyä siistinä. Vihdoin, kun\nkello lähestyi yhdeksää, hän päätti lähteä ulos, tyhjin vatsoin,\nkiukusta kalpeana, hakemaan Coupeauta lähistöltä.\n\n-- Miestännekö haette? huusi rouva Boche hänelle, kun näki hänet siinä\nnyrpistynein naamoin. Hän on ukko Colomben luona. Boche on vast'ikään\njuonut kirsikkalikööriä hänen kanssaan.\n\nGervaise kiitti ja lähti rientämään aika kyytiä katukäytävää pitkin.\nPäässä hänellä pyöri ajatus hypätä Coupeaulle suoraan vasten silmiä.\nSataa tihuutti hiljalleen, niin että kävely tuntui sitäkin ikävämmältä.\nMutta tultuaan Ansan edustalle, hän tyyntyi äkkiä ja kävi varovaiseksi,\nkun pelkäsi miehensä löylyyttävän häntä itseään, jos häntä\närsytettäisiin. Puoti aivan säteili; palavat kaasulamput, joissa\nkirkkaat liekit loistivat kuin aurinko, loivat valoa monivärisiin\npulloihin ja purkkeihin, niin että seinät kävivät siitä kirjaviksi. Hän\njäi siihen hetkiseksi seisomaan, selkä jäykkänä, kasvot ruudussa\nkiinni; kahden ikkunalla olevan pullon välistä hän katsahti Coupeauhon\npäin, joka oli huoneen perällä; hän istui siellä tovereineen pienen\nsinkkilevyllä päällystetyn pöydän ääressä; kaikki näyttivät\ntupakansavussa hyvin epäselviltä, harmailta; ja kun heidän\nräyhäämistään ei kuulunut, näytti hyvin hullunkuriselta, kun he siellä\nreutoilivat, leuka oikonaan ja silmät kuopistaan putoamaisillaan.\nKuinka Herran nimessä miehet noin voivat jättää vaimonsa ja kotinsa ja\nsulkeutua tuollaisiin soppiin, joissa on läkähtyä! Sade valui pitkin\nGervaisen kaulaa; uskaltamatta astua sisään hän kääntyi siitä ja meni\nulkobulevardille, tuumiskellen. Niin, kyllä Coupeau, joka ei missään\nnimessä tahtonut tulla häirityksi, olisi ottanut hänet koko kauniisti\nvastaan! Sitä paitsi ei paikka todellakaan näyttänyt sopivalta\nkunnialliselle naiselle. Kun hän siinä seisoi sateessa tihkuvien puiden\nalla, yhä epäröiden, hän sai hienon vilunpuistatuksen, ja hän luuli\naivan varmaan käyvänsä siitä aika kipeäksi. Kaksi kertaa hän asettui\nuudelleen Ansan ikkunan eteen kurkistamaan, suuttuneena siitä, kun näki\nnoiden kirottujen juoppolallien istuvan yhä rauhassa, räyhäämässä ja\njuomassa. Ansasta lähtevä kirkas valo kuvastui katulätäköihin, joissa\nsadepisarat pudotessaan saivat veden väreilemään. Hän juoksi pakoon,\nkahlasi rapakoissa, joka kerta kun ovi avautui ja sulkeutui, niin että\nkupariliistakkeet tärisivät. Lopuksi hän sanoi olevansa aika pässinpää,\ntyönsi oven selälleen ja astui suoraan Coupeaun pöytää kohden. Kun\nasiata oikein ajatteli, niin hänhän tuli hakemaan miestään; ja siihen\nhänellä oli oikeus, koska tämä oli luvannut viedä hänet sinä iltana\nsirkukseen. Suuttukoon! häntä ei haluttanut jäädä katukäytävälle\nsulamaan kuin mikäkin saippuapala.\n\n-- Kas! eukkohan se on! huusi levyseppä nauraen ivallisesti. Sepä on\nkekselijästä, verratonta!... No, eikö se muka ole kekselijästä?\n\nKaikki nauroivat, Saapas, Paistikas ja Jano, liikanimeltä Sammumaton.\nNiin, se oli heistäkin kekselijästä, mutta he eivät voineet selittää\nminkä tähden. Gervaise jäi vähän hämillään seisomaan. Mutta kun Coupeau\nnäytti hänestä verrattain siivolta, hän uskalsi sanoa:\n\n-- Tiedäthän, minne meidän on mentävä? Täytyy lähteä pian liikkeelle.\nPääsemme sinne vielä hyvissä ajoin näkemään jotakin.\n\n-- En voi nousta tältä paikalta, olen aivan kiinni liimattu; niin, se\non täyttä totta, sanoi Coupeau yhä virnottaen. Koeta, niin saat nähdä;\nvedä minua kädestä, minkä vaan jaksat; saakeli sentään! vielä kovemmin,\nheijuu!... Näes nyt, se on tuo ukko Colomben riiviö, joka minut on\nnaulannut penkkiinsä kiinni.\n\nGervaise oli suostunut tähän peliin. Kun hän oli päästänyt miehensä\nkäden oli toverien mielestä tämä pilanteko, niin onnistunutta, että he\nmenivät aivan yhteen läjään ja mylvivät ja kihnuttelivat toistensa\nhartioita aivan kuin aasit, kun niitä ruopottelee. Levysepällä oli suu\nniin naurusta ammollaan, että kurkkukin näkyi.\n\n-- Pässinpää! hän sanoi vihdoin, voit hyvin jäädä tänne hetkiseksi\nistumaan. Parempihan täällä on olla kuin lamputtaa ulkona... Minä en\njoutanut tulemaan kotiin, kun oli asioita toimitettavana. Älä nyt ole\nnoin nyrpeissäsi, eihän asia siitä parane... Tehkäähän siinä vähän\ntilaa.\n\n-- Jos rouva tahtoisi istuutua minun polvelleni, niin siinä olisi vähän\npehmeämpää, sanoi Saapas kohteliaasti.\n\nVälttääkseen joutumasta huomion esineeksi, Gervaise otti tuolin ja\nistuutui kolmen askeleen päähän pöydästä. Hän katseli miesten juomia,\nkaulankostuketta, joka kiilsi laseissa kuin kulta; siitä oli pieni\nlätäkkö valunut pöydällekin, ja Jano, liikanimeltä Sammumaton, kasteli\nsiinä puheensa väliin sormensa ja kirjotti suurilla kirjaimilla nimen:\nEulalie. Gervaisesta Paistikas näytti jotenkin ränsistyneeltä, laihalta\nkuin luuranko. Saappaan nenä kukoisti kuin sinipunerva daalia. He\nolivat kaikki neljä hyvin likaisia; heidän karkeista, ryvettyneistä\nparroistaan valui vesi kuin märästä luutturievusta, heidän repaleiset\nmekkonsa ressottivat auki ja he ojentelivat likaisia mustakyntisiä\nkäpäliään. Mutta heidän seurassaan saattoi kuitenkin vielä vallan hyvin\nesiintyä, sillä vaikka he olivat ryypiskelleet kuudesta asti, olivat he\nkuitenkin täydessä tolkussaan, juuri iloisimmillaan. Gervaise näki\nkaksi muuta miestä tiskin ääressä kaulaansa kastamassa; he olivat niin\npätkässä, että tarjotessaan muka toisilleen juomia kaatoivat nesteet\nkaulalleen, niin että paita kastui. Karkearakenteinen ukko Colombe\noikoi tavattoman pitkiä käsiään, jotka pitivät yllä järjestystä\npuodissa, ja täytti tyynenä tyhjät lasit. Oli hyvin kuuma; tupakansavu\nnousi häikäisevässä kaasuvalaistuksessa kattoa kohti, missä se pyöri\nkuin pölyhiukkaset, peittäen juopottelijat vähitellen yhä sakenevaan\npilveen, jonka sisältä kuului korvia särkevä sekava melu, rämeitä\nääniä, lasien kilinää, kirouksia ja ukkosenjyrinätä muistuttavia\nnyrkiniskuja. Gervaise kävi vakavan näköiseksi, sillä sellainen näky ei\ntunnu hauskalta naisesta, varsinkaan kun ei ole sellaiseen tottunut.\nHän tunsi läkähtyvänsä, silmät paloivat päässä, joka jo oli käynyt\nraskaaksi koko salista lähtevästä alkoholin löyhkästä. Sitte hänestä\ntuntui, ikäänkuin hänen selkänsä takaa olisi hänelle tullut vielä\nkiusallisempi pahan tunne. Hän kääntyi ja huomasi tislauslaitoksen,\njuovutuskoneen, joka oli käynnissä ahtaan pihan lasikatoksen alla,\nsiitä lähti kumea maanalainen jyrinä. Illalla sen vaskilaitteet olivat\nsynkemmän näköiset, kun niistä loisti yksi ainoa suuri punainen\nvalopilkku; koneen varjo kuvastui peräseinälle, johon se piirteli\nkauheita otuksia, hännäkkäitä olentoja ja hirviöitä, jotka aukoivat\nkitaansa, ikäänkuin nielläkseen kaikki ihmiset.\n\n-- Kuuleppas, muoriseni, älä nyt siinä noin murjota. Hiiteen kaikki\nilon häiritsijät!... Mitä sinä haluat juoda?\n\n-- En mitään, en kerrassaan mitään, vastani pesijätär. En ole syönyt\npäivällistäkään.\n\n-- No, sitä parempi; silloin voi sitä suuremmalla syyllä ottaa naukun.\n\nMutta kun hänen naamansa ei siitä ottanut kirkastuakseen, niin Saapas\nkuiskasi jälleen kohteliaasti.\n\n-- Rouva kai pitää imelistä tavaroista.\n\n-- Minä pidän miehistä, jotka eivät renttuile, vastasi Gervaise\nsuuttuneena. Minä pidän siitä, että miehet tuovat palkkansa kotiin ja\npysyvät sanassaan, kun kerran ovat luvanneet jotakin.\n\n-- Vai sekö sinua niin myrryttää, sanoi levyseppä yhä virnistellen.\nTahdot saada osasi. No, miksi sitte et tahdo ryyppyä?... Ota pois, se\non puhdasta voittoa.\n\nGervaise katsoi häneen terävästi, vakavan näköisenä otsassa syvä ryppy,\naivan kuin siihen olisi uurrettu vako. Hän vastasi hitaasti:\n\n-- Olet oikeassa! Se on oiva tuuma. Tällä tavoinhan saamme ryyppiä\nrahat yhdessä.\n\nPaistikas nousi tuoliltaan mennäkseen noutamaan hänelle lasillisen\nanislikööriä. Gervaise toi tuolinsa lähemmäksi ja asettui pöydän\nääreen. Kun hän siinä särpi anislikööriä, heräsi hänessä yht'äkkiä eräs\nmuisto; hänen mieleensä johtui, kuinka hän ennen vanhaan oli Coupeaun\nkanssa syönyt luumun tuolla oven vieressä, silloin kuin hän häntä\nhakkaili. Siihen aikaan hän jätti viinakastikkeen koskematta. Mutta nyt\nhän jo taipui likööriäkin maistamaan! Oi, hän tunsi itsensä, hänessä ei\nollut niin viiden pennin edestä tahdonlujuutta. Ei tarvinnut muuta kuin\nantaa hänelle sormipaukku, saadakseen hänet suinpäin syöksymään\njuopotteluun. Anislikööri maistui hänestä hyvältä, ehkä vähän liian\nimelältä, hiukan äitelältä. Kun hän siinä särpi lasistaan, hän kuuli\nJanon, liikanimeltä Sammumaton, kertovan suhteistaan paksuun\nEulalie'hen, häneen, joka myyskenteli kaloja kaduilla; se oli koko\novela otus, joka aina tiesi, milloin hän oli viinikauppiaan luona\nistumassa, vaikka siinä päivät päästään työnteli rattaitaan pitkin\nkatukäytäviä; vaikka toverit kuinka koettivat varottaa ja kätkeä häntä,\nniin hän usein sai hänet kiinni, olipa hän viimeksi edellisenä päivänä\npaiskannut hänelle kampelan vasten naamaa, ettei toista kertaa jäisi\npois työpajasta. Se oli todellakin hassua! Paistikas ja Saapas, suut\nnaurusta irvellään, läiskyttivät kämmenillään Gervaiseä olalle; tämä\noli vihdoinkin tullut hyvälle päälle, vastoin tahtoaan, aivan kuin\nhäntä olisi kutittamalla siihen pakotettu. Ja he neuvoivat häntäkin\nottamaan esimerkkiä paksusta Eulaliesta ja silittämään raudoillaan\nCoupeauta viinikauppiaan tarjoilupöydällä.\n\n-- Mainiota, totta tosiaan, huusi Coupeau, kääntäen vaimonsa\ntyhjentämän liköörilasin alassuin, sinä ryypit kelpo lailla. Katsokaa\nvain, hyvä herrasväki, tässä ei aikaa tyhjiin kuluteta.\n\n-- Rouva kai ottaa toisen lasin? kysyi Jano, liikanimeltä Sammumaton.\n\nEi, hän oli jo saanut kylläkseen. Mutta hän epäröi kuitenkin. Likööri\nkäänsi hänen mieltään. Mieluummin hän olisi tahtonut jotakin väkevää,\njoka olisi saattanut mahan kuntoon. Hän katseli syrjästä takanaan\nolevaa tislauskonetta. Tuo kirottu kattila, joka oli pyöreä kuin\nvaskisepän akan maha, sen torvi, joka kiemurrellen venyi yhä\npitemmälle, sai hänet vilusta puistamaan harteitaan, herätti\nhalunsekaista pelkoa. Niin, olisi voinut luulla niitä jonkin noita-akan\nmetallisisälmyksiksi, taikakoneeksi, joka tupruttelee tulta vähin erin\nsisuksistaan. Se oli oikea myrkkylähde, joka olisi pitänyt haudata\nkellariin, niin hirveä ja pöyristyttävä se oli! Mutta se ei estänyt\nhäntä toivomasta, että saisi pistää nokkansa siihen, vetää sen löyhkää\nsieramiinsa, ja maistella sen nestettä, vaikkakin hänen kielensä\npalaisi siitä nahkattomaksi kuin kuorittu appelsiini.\n\n-- Mitä te siinä ryypiskelette? kysyi hän välinpitämättömän näköisenä\nmiehiltä, silmä kirkkaana heidän lasiensa kauniista kullanväristä.\n\n-- Se on, eukkoseni, ukko Colomben kanverttinestettä, vastasi Coupeau.\nÄlä nyt ole olevinasi! Saat maistaa sitä.\n\nJa kun hänelle oli tuotu lasillinen tuota juomaa ja hänen kurkkunsa\nensi kulauksella meni umpeen, sanoi levyseppä reisiään taputellen:\n\n-- Kas kuinka se hivelee kurkkua... Tyhjennä lasi yhdellä siemauksella.\nJoka naukulta hupenee viitonen lääkärin taskusta.\n\nToista lasia ottaessaan Gervaise ei tiennyt mitään kalvavasta nälästä.\nNyt hän oli sopinut Coupeaun kanssa, ei enää ollut vihoissaan siitä,\nettä hän oli syönyt sanansa. He menisivät toisen kerran sirkukseen;\neihän tuo nyt ole niin tavatonta, että saa nähdä konstintekijäin\nlaukkaavan hevosten selässä. Ukko Colomben luona ei satanut, ja vaikka\nrahat hupenisivatkin naukkuihin, niin saihan siitä ainakin jotain\nmahaansa; juoma oli heleätä ja kiiltävän kaanista kuin sula kulta. Hän\nantoi palttua koko maailmalle! Elämällä ei ollut tarjottavana hänelle\nniin kovin paljon nautintoja; sitä paitsi hän melkein lohdutti itseään\nsillä, että oli mukana kukkaroa tyhjentämässä. Kun hänen kerran oli\nhyvä olla, niin miksi hän sitten ei olisi jäänyt sinne? Saisi ampua\nvaikka kanuunalla, hän ei hievahtaisikaan, kun kerran oli siihen\ntuolille painautunut. Hän nautti lämpimästä olostaan; hänen jakkunsa\noli tarttunut selkään kiinni ja hyvän tunne herpasi kaikki hänen\njäsenensä. Hän nauroi itsekseen, kyynäspäät pöydällä, silmät\nsirrallaan; häntä huvitti kovin kaksi miestä, toinen suuri kuin härkä\nja toinen pieni etana, jotka viereisen pöydän ääressä juovuspäissään\nsyleilivät toisiaan. Niin, hän nauroi Ansalle, ukko Colomben pyöreälle\nihranaamalle, miehille, jotka huutaen ja sylkien polttivat\npiippunysiään, ja suurille kaasuliekeille, jotka valaisivat peiliä ja\nlikööripulloja. Löyhkästä hän ei enää tuntenut mitään haittaa, se\npäinvastoin kutitti hänen sieramiaan, haisi hänestä hyvältä;\nsilmäluomet menivät puoliumpeen, hän hengitti hyvin lyhyeen ja\nherkästi, nauttien siitä, että uni hänet verkalleen valtasi. Otettuaan\nsitte kolmannen ryypyn, hän antoi leukansa painua käsien varaan; hän ei\nenää nähnyt ketään muuta kuin Coupeaun tovereineen; hän jäi siihen\naivan heidän viereensä, nenät vastakkain, posket punakkana heidän\nkuumista henkäyksistään, ja katsoi heidän likaista partaansa, aivan\nkuin olisi laskenut niistä joka ainoan karvan. Silloin he jo olivat\naika pöhnässä. Saappaalta valui kina suusta, hänen istuessaan piippu\nhampaissa äänettömänä ja vakavana kuin uninen härkä. Paistikas kertoi,\nkuinka hän kerran oli juonut koko litrallisen yhteen tiukkaan,\nottamatta pulloa huuliltaan, kunnes sen pohja kiilsi. Sillä välin oli\nJano, liikanimeltä Sammumaton, mennyt noutamaan tiskiltä onnenpyörää ja\npelasi nyt Coupeaun kanssa siitä, kummanko oli ryypyt maksettava.\n\n-- Kaksisataa!... Sinä olet koko peijakas, saat joka heitolla suuren\nnumeron.\n\nPyörä kierteli rätisten. Onnettaren, suuren, punakan naisen kuva kulki\nlasin alla ympäri, niin ettei keskelle jäänyt muuta kuin pyöreä pilkku,\naivan kuin viinitahra.\n\n-- Kolmesataa viisikymmentä!... Sinä saakelin roisto olet siis\nvoittanut! Viis siitä! Minä en pelaa enää!\n\nGervaisestä oli hyvin huvittavaa katsella onnenpyörää. Hän joi kuin\nriivattu ja kutsui Saapasta »pikku pojakseen». Hänen takanaan oli\ntislauskone yhä käynnissä; siitä kuului kuin maanalaisen puron\nlirinätä. Gervaise joutui epätoivoon, kun olisi tahtonut pysäyttää sen,\ntyhjentää sen; hän tunsi olevansa hyvin suuttunut siihen; häntä halutti\nsyöksyä tuon suuren kattilan kimppuun, aivan kuin villipedon päälle,\npotkimaan sitä ja halkaisemaan sen mahan. Kaikki oli hänelle yhtenä\nsotkuna, hänestä näytti kone liikkuvan paikoiltaan ja tarttuvan häneen\nvaskikämmenillään, kun taas puro tuntui lirisevän hänen ruumiinsa läpi.\n\nSilloin alkoi sali pyöriä hänen silmissään ja kaasuliekit lennellä kuin\ntähdet. Gervaise oli juovuksissa. Hän kuuli, kuinka Jano, liikanimeltä\nSammumaton, ja tuo ukko Colomben pukari kovasti riitelivät keskenään.\nIsäntä oli koko voro, kun niin puijasi kaikkia. Ei häntä niinkään\nsaanut nenästä vetää. Mutta äkkiä syntyi tungos, kuului huutoja ja\nmelua kun pöytiä viskeltiin kumoon. Ukko Colombe siinä ajoi koko joukon\nulos, häikäilemättä, käden käänteessä. Oven edustalla vielä joukko\nkirkui ja kutsui häntä roistoksi. Sadetta kesti yhä, ja jääkylmä tuuli\npuhalteli. Gervaise joutui Coupeausta erilleen, sai hänet sitte\nkäsiinsä, mutta häipyi hänestä taas. Hän tahtoi mennä kotiin ja\nkuljetti kättään pitkin seiniä, löytääkseen tien. Häntä kovin\nhämmästytti, että yö oli tullut niin äkiksestään. Poissonniers-kadun\nkulmassa hän istuutui katuojaan: hän luuli olevansa pesulaitoksessa.\nKaikki vesi, joka virtasi, pani hänen päänsä pyörälle ja teki hänet\nhyvin sairaaksi. Vihdoin hän saapui kotiin ja kulki nopeasti\nportinvartijan oven ohi, josta hän selvästi näki Lorilleux'läisten ja\nPoissonilaisten istuvan siellä pöydän ääressä, vetäen suutaan väärään,\nkun näkivät hänet siinä tilassa.\n\nEi hän koskaan tullut selville siitä, kuinka hän pääsi kuudenteen\nkerrokseen. Kun hän siellä juuri aikoi kääntyä käytävään päin, niin\npikku Lalie, kuullessaan hänen askeleensa, juoksi avosylin häntä\nvastaan, ikäänkuin olisi aikonut hyväillä häntä, nauraen ja puhellen:\n\n-- Rouva Gervaise, isä ei ole vielä tullut kotiin. Tulkaahan katsomaan,\nkun lapseni nukkuvat!... Voi kuinka ne ovat somia!\n\nMutta nähdessään pesijättären vääristyneet kasvot hän peräytyi\nvapisten. Hän tunsi tämän paloviinan löyhkän, nuo kalpeat silmät, tuon\nsuonenvedon tapaisesti värähtelevän suun. Sitten Gervaise meni ohi\nhoiperrellen, sanomatta sanaakaan, kun taas tyttö, seisoen ovensa\nkynnyksellä, seurasi häntä synkällä, mykällä, vakavalla katseellaan.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSitä mukaa kun Nana kasvoi kävi hän yhä huikentelevammaksi.\nViisitoistavuotiaana hän oli jo iso kuin hieho, hyvin vaalea iholtaan,\npullea ja pyöreä kuin kerä. Niin, hän oli juuri muodostumassa\naikaihmiseksi mutta vielä ilman kureliivejä. Kasvot hänellä oli kuin\nmaidossa kastetut, hipiä hieno kuin persikankuori, nenä soma, suu\npunainen ja silmät niin kiiluvat, että miesten teki mieli ottaa\nniistä tulta piippuunsa. Hänen vaalea, uutiskauran värinen tukkansa\noli sirotellut hänen ohimoilleen teerenpilkkuja aivan kuin\nkultahiekkaa, joka siinä sädekehänä loisti. Aika soma nukke, sanoivat\nLorilleux'läiset, tytönletukka, jolle olisi pitänyt vielä antaa\nselkään, ja jonka tanakat hartiat olivat täyteläisen pyöreät; hän oli\ntulemassa täysikasvuiseksi naiseksi.\n\nNyt ei Nana enää ahtanut paperitukkoja liivinsä täytteeksi. Hän oli\nsaanut nisät, kaksi vasta muodostunutta nisää, jotka olivat hienoja\nkuin valkea satiini. Ne eivät tuottaneet hänelle juuri mitään haittaa,\nhän olisi tahtonut niitä sylin täydeltä, hän uneksi saavansa yhtä\nsuuret nännit kuin imettäjillä on; sellaisia herkkusuita ja\najattelemattomia olentoja ne nuoret ovat. Varsinkin eräs paha tapa,\njonka hän oli ottanut, pani miesten suut vetistymään: hän pisti\nkielensä äärimmäisen kärjen valkeitten hampaittensa välistä ulos.\nEpäilemättä hän peilaillessaan oli huomannut sen somistavan itseään.\nSiksipä hän pitkin päivää näytteli kieltään, näyttääkseen kauniilta.\n\n-- Pidä vaan kieltäsi kätkössä! huusi hänen äitinsä hänelle.\n\nJa Coupeaun täytyi oikein nyrkkiä puiden sekaantua asiaan, höystäen\nulvomistaan tavallisilla kiroussanoillaan.\n\n-- Tokko siitä vedät tuon punaisen läpän takaisin suuhusi!\n\nNana esiintyi hyvin veikistelevästi. Jalkojaan hän ei aina pessyt,\nmutta hän käytti niin ahtaita kenkiä, että hän kärsi oikein marttyyrin\ntuskia; ja jos kysyi miksi hän näytti niin sinipunervalta, hän vastasi,\nettä hänellä oli mahanpuruja, ettei tarvitseisi tunnustaa\nveikistelemistään. Kun talossa ei ollut leipää, oli hänen vaikea saada\nkomeata päälleen. Silloin hän teki oikeita ihmetöitä, toi työpajasta\nnauhoja, laitteli kuntoon pukujaan, likaisia hameita, joissa oli\nsolmuja ja tupsuja toinen toisessaan kiinni. Kesä varsinkin oli se\nvuodenaika, jolloin hän vietti voittojaan. Hän kävi joka sunnuntai\nvalkeassa kuuden francin pumpulihameessa; kaikkialla Goutte-d'Or'in\nkaupunginosassa voi nähdä tuon vaaleaverisen kaunottaren. Niin, hän oli\ntunnettu ulkobulevardeilta valleille saakka, Clignancourt'in\nviertotieltä Chapellen pääkadulle saakka. Häntä kutsuttiin\n»kananpojaksi», koska hän todellakin oli hieno hipiältään ja reipas\nulkomuodoltaan, aivan kuin kananpoika.\n\nYksi hame varsinkin puki häntä mainiosti. Siinä oli vaalean punaisia\ntäpliä valkealla pohjalla; se oli hyvin yksinkertainen, ilman mitään\nkoristeita. Itse hame, joka oli lyhyenpuoleinen, jätti jalat näkyviin:\nleveän aukonaisista ja ulkonevista hihansuista näkyivät käsivarret\nkyynärpäihin saakka; jakun kaulamus, jonka hän taittoi sisäänpäin ja\npani nuppineuloilla kiinni jossakin porraskäytävän pimeässä sopukassa,\nvälttääkseen isä Coupeaun korvapuusteja, jätti hänen lumivalkean\nkaulansa ja sille lankeavan kullankarvaisen varjon näkyviin. Mitään\nmuuta hänellä ei ollut yllään, lukuunottamatta vaaleanpunaista nauhaa,\njolla hänen vaalea tukkansa oli solmittu yhteen ja jonka päät heiluivat\nniskassa. Hän oli tässä puvussaan tuore kuin kukkavihko. Hänestä\ntuoksui nuoruus, lapsen ja naisen alastomuus.\n\nSunnuntaisin hän tähän aikaan sekaantui kansanjoukkoon kaikkien miesten\nseuraan, jotka ohi kulkiessaan häneen vilkuivat. Hän odotti sunnuntaita\nkoko viikon; kaikellaiset pikku toiveet kutkuttivat häntä; hän pidätti\nhuokauksia, tunsi tarvitsevansa raitista ilmaa, halusi mennä kävelemään\npäiväpaisteeseen, juhlapukuisen esikaupungin väkijoukkoon. Aamusta\npitäen hän oli pukeutumishommissa, seisten tuntikausia paitasillaan\npeilin palasen edessä, joka oli ripustettu piirongin yläpuolelle; ja\nkun kaikki talon väki saattoi nähdä hänet ikkunasta, hänen äitinsä\nsuuttui ja kysyi häneltä, eikö hän jo pian herkeäisi kulkemasta\npaitasillaan. Mutta hän liimasi tyynenä otsatukkaansa kiharoiksi\nsokerivedellä, ompeli kengännappia kiinni tai neuloi jonkun\nhameenreijän umpeen, avojaloin, paita harteilta valahtaneena, pörröiset\nhiukset epäjärjestyksessä. Hän oli siinä aivan kuin tarhapöllö! sanoi\nisä Coupeau irvistellen ja ivaillen häntä; aivan kuin katuva\nMagdaleena. Hän olisi voinut esiintyä metsä-ihmisenä ja näyttää itseään\nkahdesta sousta. Hän huusi hänelle: »Pistähän lihasi piiloon, että\nminun käy leipää syöntini!» Ja Nana oli häikäilevän valkea ja hieno\nsiinä paksun, vaalean tukkansa peitossa; hän suuttui niin kovasti, että\nhänen hipiänsä lensi siitä vaaleanpunaiseksi; mutta hän ei uskaltanut\nvastata isälleen, katkaisi vain kuivalla, raivoisalla nykäyksellä\nlangan hampaissaan, niin että koko hänen kaunis alaston ruumiinsa\nvavahti.\n\nSitten hän heti aamiaisen jälkeen livisti pihalle. Tukahuttava\nsunnuntain rauha oli saattanut koko talon uuvuksiin; alikerroksen\ntyöpajat olivat suljetut; avonaisista ikkunoista näkyi tyhjissä\nhuoneissa iltaa varten valmiiksi katettuja pöytiä, jotka odottivat\nväkeä kotiin tulevaksi valleilta ruokahalua saamasta; muuan vaimo\nkolmannessa kerroksessa käytti päivää huoneensa pesuun, veti sänkyään,\nheitteli huonekaluluja ja lauloi tuntimääriä samaa laulua pehmeällä\nitkunsekaisella äänellä. Ja työn levätessä olivat Nana, Pauline ja\nmuutamat muut suuret tytöt lyömässä palloa tyhjän ja kaikuvan pihan\nkeskellä. Heitä oli viisi tai kuusi, jotka kasvaen kilvan olivat\ntulemassa talon kuningattariksi ja jakoivat herrojen luomat silmäykset\nkeskenään. Kun joku mies kulki pihan läpi, kuului hiljaista\nnaurunkikatusta ja heidän tärkätyt hameensa kahisivat aivan kuin tuuli\nolisi käynyt. Heidän yllään paahtoi polttavan raskas juhlapäivän ilma\nlaiskottavan raukaisevana kävelypaikkojen pölyn vaalistamana.\n\nMutta pallonlyönti oli heillä vain tekosyynä, päästäkseen ulos. Äkkiä\nmuuttui kaikki talossa hiljaiseksi. He olivat juuri pujahtaneet kadulle\nja lähteneet ulkobulevardeille. Silloin he kaikki kuusi, riippuen\ntoistensa käsivarressa kulkivat, täyttäen viertotien koko leveydelleen,\nvaaleihin vaatteisiin puettuina, paljain päin, hiukset vain nauhoilla\nkiinni solmittuina. Eloisista silmistä välähteli luomien kulmista\nsilmäniskuja; he näkivät kaikki ja kääntelivät kaulaansa nauraessaan,\nniin että lihava leuka oikein tuli näkyviin. Niistä kovista\nnaurunpuuskista, jotka syntyivät, kun joku kyttyräselkä kulki ohi tai\nkun joku vanha nainen odotti koiraansa kadunkulmauksessa, murtui heidän\nrivinsä: toiset jäivät taamma, kun taas toiset vetivät heitä kaikin\nvoimin mukaan; he kulkivat heilutellen lanteitaan kyykistäytyen\nhuolimattomasti, jotta saisivat ihmiset pysähtymään heitä katsomaan ja\njakut risahtelivat heidän kypsyvien muotojensa ponnistuksesta. Katu\nkuului heille; siellä he olivat kasvaneet, kantaneet hameitaan\npuotirivien ohi kulkiessaan; siellä he olivat nostaneet ne\nsukkanauhojaan kiinnittäessään polviin asti. Keskellä hidasta ja\nkalpeata väkijoukkoa bulevardien solakoiden puiden välissä tuo\nsekava parvi riensi siten eteenpäin Rochechouart'in portilta aina\nSaint-Denis'n portille saakka, tuuppien vastaan tulijoita, hajottaen\nihmisparvia, kääntyen ja lennättäen jonkun sanan aivan kuin raketin\nnaurun lomasta. Ja heidän liehuvista hameistaan jäi jälelle heidän ohi\nmentyään nuorison häpeämättömyyttä; he kulkivat siinä leveässä jonossa\navotaivaan alla kirkkaassa päiväpaisteessa, käyttäen tuollaisten\nkatutyttöjen ruokottomia puheenparsia, jotka ovat yhtä hempeitä ja\nhaluttua tavaraa kuin neitsyet, jotka tulevat kylpemästä, niska\nkosteana.\n\nNana oli keskessä vaaleanpunaisine hameineen, joka loisti\nauringonpaisteessa. Hänen käsikynkässään kulki Pauline, jonka hame,\nkeltaisia kukkia valkealla pohjalla, myöskin säteili, aivan kuin pienet\nliekit olisivat siihen polttaneet läpiä. Ja kun he kumpikin; olivat\nkaikkia suuremmat, naisekkaammat ja julkeimmat, he johtivat koko\njoukkoa ja pöyhentelivät itseään kun heitä katseltiin ja heille\nlausuttiin kohteliaisuuksia. Nuo muut, katutytöt, heittelivät häntäänsä\noikeaan ja vasempaan ja koettivat pullistella itseään, että heidätkin\notettaisiin vakavalta kannalta. Itse asiassa Nanalla ja Paulinella oli\nhyvin monimutkaisia viekkaita veikistelykeinoja. Jos he juoksivat niin,\nettä joutuivat hengästyksiin, tapahtui se sen vuoksi, että heidän\nvalkeat sukkansa näkyisivät ja että heidän palmikkonauhansa pääsisivät\nliehumaan. Ja kun he sitten pysähtyivät pamppailevin rinnoin ja pää\nkenossa, ikäänkuin olisivat olleet tukehtumaisillaan, niin saattoi\netsiä, lähistöltä löytyi varmaan heidän tuttujaan, joku saman\nkaupunginosan pojista; ja silloin he alkoivat kulkea hitaammin,\nkuiskaillen ja kikatellen keskenään, ympärilleen kuitenkin salaa\nvilkaisten. Varsinkin he kiemailivat saadakseen aikaan tällaisia\nsatunnaisia yhtymyksiä ihmisvilinässä. Nuoret pyhävaatteisiin puetut\npojat, liivit yllään ja pyöreä lakki päässä, pysäyttivät heidät\nkatuojan reunalle pakinoimaan ja tavottaen heitä vyötäisistä.\nKaksikymmenvuotiaat nuorukaiset, päällään harmaat mekot, jotka olivat\nauki, niin että paljas rinta paistoi, juttelivat kepeästi heidän\nkanssaan, pitäen käsivarsiaan ristissä ja puhaltaen kuiskaillessaan\ntupakansavua heidän silmilleen. Nämä tapaamiset eivät kumminkaan\nvieneet mihinkään, sillä kaikki he olivat kasvaneet samalla kadulla\nyhdessä. Mutta tytöt alkoivat jo valikoida tuosta joukosta. Pauline\ntapasi aina erään rouva Gaudronin seitsentoistavuotiaan pojan,\npuusepän, joka tarjoili hänelle omenia. Nana erotti puistokäytävältä\npesijättären pojan, Victor Fauconnier'n, jonka kanssa sitten\nvaihdettiin suukkosia hämärissä nurkissa; mutta tämä ei koskaan mennyt\nsen pitemmälle; he eivät vielä olleet asioista riittävän perillä,\nruvetakseen tietämättömyyttään tekemään sen enempää. Mutta itse asiasta\npuheltiin suurisuisesti.\n\nKun sitte aurinko teki laskuaan, oli tämän suuren hauskuuden aika\npysähtyä tällä erää. Tuli silmänkääntäjiä ja voimamiehiä, jotka\nlevittivät puistokäytävälle vanhan ränstyneen maton. Pian siihen\nkerääntyi väkeä töllistelemään, muodostui kokonainen piiri, jonka\nkeskellä nuorallatanssija vaalenneessa ihon myötäisessä puvussaan\nkoetteli käsiään oikomalla pitää itseään tasapainossa. Nana ja Pauline\nseisoivat siinä tuntimääriä pahimmassa tungoksessa. Heidän kauniit,\nkepeät hameensa rutistuivat päällystakkien ja likaisien mekkojen\nvälissä ja heidän paljaat käsivartensa, paljas kaulansa ja tukkansa\nkuumenivat viinin saastuttamista henkäyksistä ja hien löyhkästä.\nJa he nauroivat iloisina, yhä punakampina, tuntematta mitään\nvastenmielisyyttä, aivan kuin olisivat olleet siinä oikealla alallaan.\nHeidän ympärillään rakeili rivoja sanoja, raakoja ruokottomuuksia,\nhumalaisten karkeita mietteitä. Se oli heidän kieltään, kaikki\nennestään tunnettua; he kääntyivät hymyillen tietämättä mitään\nhävelijäisyydestä, ja heidän silkinsileä hipiänsä loisti hienon\nkalpeana.\n\nAinoa seikka, mikä heitä pelotti, oli se, että he tapaisivat isänsä,\nvarsinkin kun nämä olivat päissään. He tutkivat ympäristöä tarkalleen\nja antoivat toisilleen tietoja.\n\n-- Katsopas Nana, saattoi yht'äkkiä Pauline huudahtaa, tuolla on isäsi\nCoupeau.\n\n-- Hän on tietysti taas hönössä, kuinkas muuten, sanoi Nana\nharmitellen. Minä livistän tästä tieheni. Ei minua haluta saada häneltä\nselkääni. Katsokaahan! nyt hän kaatui. Hyvä Jumala, jos hän edes\nkatkaisisi niskansa!\n\nJoskus toiste Coupeau tuli suoraan häntä kohti antamatta mitään\ntilaisuutta pötkiä pakoon. Tällöin Nana kyykistyi alas, tekeytyi\npieneksi ja kuiskasi:\n\n-- Te muut, pitäkää minua piilossa!... Hän etsii minua, hän lupasi\nviedä minut väkisin pieksettäväksi kotiin, jos vielä tapaisi minut\ntäältä.\n\nKun juopporenttu oli kulkenut heidän ohitseen, nousi Nana jälleen ylös\nja kaikki seurasivat Coupeauta. Saisikohan hän Nanan käsiinsä? Se oli\nkuin piilosilla oloa. Eräänä päivänä Boche oli taluttanut korvalehdestä\nPaulinea kotiin, ja Coupeau oli vienyt Nanan matkassaan, potkien häntä\ntakapuoleen.\n\nPäivä meni mailleen, tytöt kävelivät vielä kerran puistokäytävän\ntoiseen päähän ja palasivat sitten kotiin väsyneen väkijoukon keskellä\nhämärän laskeutuessa. Pölypilvi oli tullut sankemmaksi ja raskas taivas\nsiitä käynyt valjuksi. Olisi voinut luulla Goutte-d'Or'in katua\njoksikin maaseudun sopukaksi: porteilla seisoi akkoja ja äänekkäät\npuheet katkaisivat syvän hiljaisuuden tässä kaupunginosassa, joka oli\najopeleistä tyhjänä. Tytöt pysähtyivät hetkiseksi pihalle, ottivat\npallokepit käteensä ja koettivat siten uskotella kotiväelleen, etteivät\nolleet hievahtaneetkaan sieltä. Sitten he menivät sisään, tekaisten\nmielessään jonkun kaskun, jota he eivät useinkaan tulleet kertoneeksi,\nkun tapasivat vanhempansa liian navakasti toisiaan mukuroimasta liian\ntuiman tai liian vähän kiehuneen keiton johdosta.\n\nNana oli nyt työssä ja ansaitsi neljäkymmentä souta Titrevillen luona\neräässä talossa Kairon kadun varrella, missä hän oli ollut opissa.\nCoupeaulaiset eivät tahtoneet muuttaa häntä toiseen paikkaan, että hän\nvoisi jäädä rouva Lerat'n valvonnan alle, joka oli ollut jo kymmenen\nvuotta laitoksen johtajana. Aamulla kun äiti katsoi käkikelloa, lähti\ntyttö aivan yksin liikkeelle, kiltin näköisenä, vanhassa, mustassa,\nliian ahtaassa ja liian lyhyessä puvussaan, joka puristi häntä\nolkapäistä; ja rouva Lerat oli saanut toimekseen tarkastaa, mihin\naikaan hän saapui laitokseen ja ilmottaa sen sitten Gervaiselle. Hän\nsai kaksikymmentä minuuttia kulkeakseen Goutte-d'Or'in kadulta\nKairon kadulle, mikä olikin aivan tarpeeksi, sillä tuollaisilla\ntytönheilakoilla on jalat kuin hirvellä. Joskus hän tuli täsmälleen\nperille, mutta niin punakkana, niin hengästyneenä, että hän aivan\nvarmaan oli kulkenut tien vain kymmenessä minuutissa, viivyteltyään\njossakin matkan varrella. Useimmiten hän myöhästyi seitsemän tai\nkahdeksan minuuttia, ja silloin hän koko päivän imarteli tätiään ja\nkatsoi häneen rukoilevasti, koettaen siten liikuttaa häntä ja estää\nhäntä kielimästä. Rouva Lerat, joka tunsi nuorison, valehteli\nCoupeaulaisille, mutta torui Nana'ta loppumattomilla lörpötyksillään.\njoissa hän puhui vastuunalaisuudestaan ja niistä vaaroista, joita\nnuorelle tytölle on tarjona Pariisin kaduilla. Voi, hyvä Jumala,\najoivathan ne häntä itseäänkin aivan tarpeeksi takaa! Ja hänen\nkatsellessaan veljensä tyttäreen paloi hänen silmissään näiden\nalituisten himokasten ajatusten sytyttämä tuli; hän oli aivan\nhaltioissaan, kun ajatteli, että hänen oli vartioitava ja vaalittava\ntämän kissanpoika raukan viattomuutta.\n\n-- Näetkös, sanoi hän hänelle yhä uudelleen, sinun täytyy kertoa\nminulle kaikki. Minä pidän sinusta kovin paljon: minulla ei olisi muuta\ntehtävänä kuin heittäytyä Seineen, jos sinulle sattuisi jokin\nonnettomuus... Kuuletko, kissanpoikaseni, jos miehet puhelevat sinulle\njotakin, täytyy sinun kertoa minulle kaikki, kaikki, sanaakaan\nunhottamatta... No, voitko vannoa minulle, ettei kukaan sinulle tähän\nasti ole mitään puhellut?\n\nNana'ta nauratti silloin niin, että hänen suunsa meni hyvin\nhullunkurisella tavalla ryppyyn. Ei, ei, miehet eivät olleet puhuneet\nhänelle mitään. Hän kävi aivan liian kovaa kyytiä. Ja mitä he sitten\nolisivat hänelle puhelleet? ei kai hänellä ollut mitään tekemistä\nheidän kanssaan. Ja hän selitti myöhästymisensä hyvin yksinkertaisen\nnäköisenä: hän oli pysähtynyt katselemaan kuvia; tai hän oli saattanut\nPaulinea, jolla aina riitti juttuamista. Saivat tulla hänen perässään,\njolleivät uskoneet häntä: hän ei edes koskaan poikennut vasemmalta\nkatukäytävältä; ja hän riensi aina niin kovaa kyytiä, että sivuutti\nkaikki muut neidit. Eräänä päivänä rouva Lerat tosin yllätti hänet\nPetit Carreaun kadulla seisomassa nokka pystyssä kolmen muun\nkukantekijätytön kanssa ja naureskelemassa sille, kun eräs mies\nikkunassa ajoi partaansa, mutta tyttö suuttui ja vannoi, että hän juuri\noli menossa kadun kulmassa olevaan leipuripuotiin ostamaan yhden soun\nkakkua.\n\n-- Kyllä minä pidän häntä silmällä, älkää ollenkaan peljätkö, sanoi tuo\npitkä leski Coupeaulaisille. Minä vastaan hänestä kuin itsestäni. Jos\njoku miehen raato tahtoisi vaikka nipistääkin häntä, niin kyllä hän\njoutuisi minun kanssani tekemisiin.\n\nTitrevillen verstas oli iso huone välikerroksessa; siinä oli pukkien\npäälle asetettu suuri työpöytä, joka täytti koko keskustan. Pitkin\nseiniä, joiden likaisenharmaiden paperien repeämistä rappaus paistoi,\noli vierekkäin hyllyjä täpösen täynnä vanhoja paperilaatikoita, kääröjä\nja takaisin lähetettyjä malleja, jotka olivat unhoittuneet sinne paksun\npölypeiton alle. Kattoon oli kaasu luonut aivan kuin nokipeitteen.\nMolemmat ikkunat olivat niin suuria, että työntekijät voivat nähdä\nvastakkaisella katukäyvällä kulkevan ihmisjoukon, tarvitsematta nousta\ntyöpöydän äärestä.\n\nRouva Lerat tuli ensiksi laitokseen, näyttääkseen hyvää esimerkkiä.\nSitten oli ovi neljännestunnin ajan yhtämittaa liikkeessä, kaikki\nkukkaistentekijät tulivat pienissä myssyissään, yksi silloin, toinen\ntällöin, hikisinä, tukka epäjärjestyksessä. Eräänä heinäkuun aamuna\nNana tuli viimeisenä, mikä muutoin oli aivan hänen tapaistaan.\n\n-- Totisesti! hän sanoi, eipä olisi hullumpaa, jos saisi hankituksi\nitselleen vaunut!\n\nJa ottamatta edes päähinettä päästään, tuota mustaa rähjää, jota hän\nsanoi hatukseen ja jota hän ei viitsinyt korjailla, hän lähestyi\nikkunaa ja kurkotti oikealle ja vasemmalle, nähdäkseen kadulle.\n\n-- Mitä sinä siellä tiirailet? kysyi rouva Lerat epäluuloisena. Onko\nisäsi ollut sinua saattamassa?\n\n-- Eikä ole, vastasi Nana levollisena. En minä tässä katsele mitään...\nNäen vaan, että on aika kuuma ilma. Voi todellakin tulla aivan\nkipeäksi, kun saa juosta tällä lailla.\n\nAamu oli tukahuttavan kuuma. Työntekijät olivat laskeneet ikkunan eteen\nverhot, joiden lomasta he tähystelivät kadulla vilisevää liikettä; ja\nhe olivat vihdoinkin käyneet työhön käsiksi istuen molemmin puolin\npöytää, jonka yläpään rouva Lerat oli vallannut omakseen. Heitä oli\nkahdeksan, ja jokaisella oli edessään liimakuppi, pihdit, työkalut ja\npaininkerä. Työpöydällä oli yhtenä sekasotkuna rautalanganpätkiä,\nrullia, vanua, viheriätä ja kastanjanväristä paperia ja silkistä,\nsatiinista ja sametista leikatuita lehtiä ja kukanterälehtiä.\nPöydän keskellä olevan suuren karahviinin kaulaan oli yksi\nkukkaistentekijöistä ahtanut pienen kahden soun kukka-vihkon, joka\nedellisestä päivästä oli jäänyt nuutumaan hänen rinnalleen.\n\n-- Ettepä tiedä, sanoi sievä, tummaverinen Léonie, kumartuen\npaininkerällään rypistämään ruusunterälehtiä, että Caroline parka on\naivan pääsemättömissä tuosta pojasta, joka tuli häntä hakemaan illalla.\n\nNana. joka paraikaa leikkeli viheriästä paperista kapeita siekaleita.\nhuudahti:\n\n-- Jestapoo! tuollaista miestä, joka joka ainoa päivä riippuu hänen\nhännässään.\n\nKaikki huoneessa olijat rupesivat nauraa tyrskimään ja rouva Lerat'n\ntäytyi koettaa pysytellä vakavana. Hän nyrpisti nenäänsä ja mutisi:\n\n-- Sinä olet juuri siisti, tyttöseni, käytät koko kauniita sanoja!\nKerron tämän isällesi, niin saadaan nähdä, mitä hän siitä pitää.\n\nNana pullisti poskiaan, ikäänkuin olisi pidättänyt naurun purskahdusta.\nVai niin! vai isälle! kyllä se sekin osasi niitä ladella! Mutta\nyht'äkkiä Léonie kuiskasi hyvin hiljaa ja nopeaan:\n\n-- Hst! Olkaa varoillanne! rouva tulee!\n\nRouva Titreville, pitkä vakavan näköinen nainen, astui todellakin\nsisään. Tavallisesti hän oli alhaalla puodissa. Tytöt pelkäsivät häntä\nkovasti sentähden, ettei hän koskaan laskenut leikkiä. Hän kulki\ntarkastellen hitaasti työpöydän ympäri, jonka ääressä kaikki nyt olivat\nkumartuneet työnsä yli äänettöminä ja uutterina. Hän haukkui yhtä\ntytöistä hulttioksi ja pakotti hänet tekemää kaunokinkukan uudelleen.\nSitten hän meni pois yhtä jäykkänä kuin oli tullutkin.\n\n-- Huh, huh! pani Nana toisten muristessa.\n\n-- Hyvät neidit, hyvät neidit! sanoi rouva Lerat, joka tahtoi näyttää\nvakavaa naamaa, te pakotatte minut todellakin ryhtymään sellaisiin\ntoimenpiteihin, jotka...\n\nMutta kukaan ei häntä kuunnellut; ei kukaan häntä juuri pelännytkään.\nHän oli liian suvaitsevainen, aivan kuin sidottu näiden tyttöjen\nseurassa, joiden silmistä loisti veitikkamaisuus: hän otti heidät usein\nerikseen urkkiakseen heiltä tietoja heidän rakastajistaan, povasipa\nheille joskus korteistakin, kun joku pöydännurkka sattui olemaan\ntyhjänä. Hänen karkea ihonsa, hänen santarmimainen vartalonsa vavahteli\nilosta kuin juoru-akalla, heti kun vaan ruvettiin lemmenasioista\npuhumaan. Rivouksista hän vain loukkaantui; jollei vain käyttänyt\nraakoja sanoja, sai sanoa mitä tahansa.\n\nNiin. Nanan hyvä kasvatus kehittyi verstaassa entistään paremmaksi.\nTietysti hänellä oli hyvät taipumuksetkin. Mutta seurustelu tuollaisten\ntyttöjen kanssa, jotka jo olivat kurjuuden ja paheiden paaduttamia,\ntäydensi sitä. Siellä he aivan kuin päällekkäin sullottuina turmelivat\ntoisiaan, samoinkuin mädät omenat pilaavat samassa kopassa olevat\nterveet. Tosin he ihmisten silmissä koettivat hillitä itseään, olla\nesiintymättä kovin räikenemättömästi ja välttää liian ruokottomia\nsanoja. Sanalla sanoen, he koettivat esiintymistavassaan matkia hienon\nmaailman naisia. Ainoastaan silloin, kun he olivat toistensa seurassa\ntai nurkissa vetelehtimässä, tuli rivouksia kuin turkin hihasta. Jos\nvaan kaksikin heistä oli yhdessä, niin he heti laskettelivat\nruokottomuuksia, nauroivat niille pakahtuakseen. Iltasin he sitten\nsaattelivat toisiaan kotiin: silloin he jäivät suustaan kiinni\nkatukäytäville kertomaan toisilleen salaisuuksia, pöyristyttäviä\njuttuja, jotka panivat heidän poskensa hohtamaan tulipunaisina heidän\ntuuppiessaan vastaantulijoita väen vilinässä. Sitä paitsi ei verstaan\nilma ollut terveellinen sellaisille tytöille, kuin Nana, joille vielä\nei ollut käynyt huonosti: siellä oli kapakan ja siveettömästi\nvietettyjen öiden löyhkää, jota nuo kepeäjalkaiset tytöt aamulla toivat\nmukanaan pörröiseksi jääneessä tukassaan, ja rutistuneissa hameissaan,\njotka heillä näyttivät olleen päällä maatessakin. Hääyön jälkeisen\npäivän raukea uupumus, väsyneet silmät, nuo mustat renkaat silmien\nympärillä, joita rouva Lerat kainosti kutsui rakkauden mustelmiksi,\nvoipuneet lanteet, käheät äänet, kaikki tämä henki turmelusta\ntyöpöydälle heleiden ja hentojen keinotekoisten kukkien sekaan. Nana\nvainusi ja kiihtyi aina kun tunsi vieressään istuvan sellaisen tytön,\njoka oli ollut tekemisissä miesten kanssa. Pitkän aikaa hän oli\nasettunut istumaan ison Liisan viereen, jonka sanottiin olevan paksuna;\nja hän vilkaisi häneen kiiluvin silmin, ikään kuin olisi odottanut\nhänen paisuvan ja heti sen jälkeen halkeavan. Nanalla ei ollut enää\njuuri mitään uutta opittavaa, sillä hän tiesi jo kaikki, oli oppinut\nkaikki Goutte-d'Orïn kadun kivityksellä. Mutta verstaassa hän huomasi\nkaiken käytäntöön sovellutettuna ja se herätti hänessä vähitellen halun\nyrittää sitä itse vuorostaan.\n\n-- Täällä läkähtyy, sanoi hän lähestyen ikkunaa, ikäänkuin olisi\naikonut vetää verhoja kiinnemmä.\n\nMutta hän kurottautui uudestaan katselemaan oikeaan ja vasempaan.\nSamassa Léonie, joka piti silmällä erästä vastapäiselle katukäytävälle\npysähtynyttä miestä, huudahti:\n\n-- Mitä tuo ukko tuolla tekee? Hän on jo neljännestunnin aikaa\nvakoillut meitä.\n\n-- Joku katusankari, sanoi rouva Lerat, Nana, tuletko sieltä\npaikoillesi! Olenhan kieltänyt sinua jäämästä ikkunaan.\n\nNana ryhtyi uudelleen laittamaan orvokin varsia, ja kaikki verstaassa\nolijat rupesivat puhumaan miehestä. Se oli hyvin puettu, noin\nviidenkymmenen vanha herra, jolla oli päällystakki yllään: hänellä oli\nkalpeat, hyvin vakavat ja arvokkaan näköiset kasvot ja harmaa,\nhuolellisesti leikattu leuvanalusparta. Kokonaisen tunnin hän oli\nseisonut rohdoskauppiaan puodin edustalla katsellen verstaan ikkunoihin\npäin. Kukantekijät nauraa kikattivat, mutta se ei kuulunut kadun\nvilinään; ja he kumartuivat hyvin toimessaan työnsä yli, vilkaisten\ntavan takaa herraan, etteivät kadottaisi häntä näkyvistä.\n\n-- Kas! huomautti Léonie, hänellä on monokkeli... Se on hieno herra...\nHän varmaankin odottaa Augustinea.\n\nMutta Augustine, suuri, ruma vaaleaverinen tyttö, vastasi pisteliäästi,\nettei hän pitänyt ukoista. Ja rouva Lerat puisti päätään ja sanoi\nnyrpistäen suutaan paljon merkitsevään hymyyn:\n\n-- Te olette väärässä, rakas lapsi; ukot ovat paljoa hellempiä.\n\nSamassa Léonien vierustoveri, pieni, lihava tyttö, kuiskasi hänen\nkorvaansa muutaman sanan; ja äkkiä Léonie kaatui aivan oikonaan\ntuolille, rupesi niin nauraa hohottamaan, että oli pakahtua, katseli\nherraan ja nauroi yhä äänekkäämmin. Hän änkytti:\n\n-- Niinkö! niinkö!... Voi, kuinka tuo Sophie on ruokoton!\n\n-- Mitä hän sanoi? mitä hän sanoi? kysyivät kaikki verstaassa olijat\nkärsimättömän uteliaina.\n\nLéonie pyyhki sanaakaan sanomatta kyyneleet silmistään. Kun hän vähän\ntyyntyi, rupesi hän uudelleen kukkasia laittelemaan, selittäen:\n\n-- Sitä ei voi toistaa.\n\nToiset pyysivät pyytämistään, mutta hän puisti päätään ja nauraa\ntyrski. Silloin Augustine, joka istui häntä lähinnä vasempaan päin,\npyysi häntä sanomaan sen hänelle hiljaa. Ja vihdoin Léonie suostui\nsanomaan sen hänelle, pannen suunsa ihan hänen korvaansa kiinni.\nAugustine kaatui nyt vuorostaan tuolilleen ja oli pakahtumaisillaan.\nSitten hän sanoi sen vierustoverilleen, ja niin meni puhe korvasta\nkorvaan, kaikkien huudahtaessa ja tyrskiessä. Kun kaikki olivat\nkuulleet Sophien ruokottomuuden, he katselivat toisiinsa ja aivan\nsäteilivät, mutta olivat kumminkin hiukan punakoita ja hämillään. Rouva\nLerat oli ainoa, joka sitä ei tiennyt. Hän oli hyvin suuttuneen\nnäköinen.\n\n-- Tuo tuollainen ei ole kohteliasta, hyvät neidit, sanoi hän. Ei pidä\nseurassa koskaan kuiskutella... Se oli kai taas jotakin sopimatonta?\nSepä kaunista!\n\nHän ei kumminkaan uskaltanut pyytää heitä kertomaan itselleen Sophien\nruokottomuutta, vaikka hän niin kiihkeästi halusi sitä tietää. Mutta\nhetken aikaa hän oli siinä pää kumarassa, tekeytyen arvokkaan\nnäköiseksi, ja otti osaa tyttöjen keskusteluun. Jos joku heistä sanoi\nsanankaan, vaikka se olisi ollut vaikka kuinka viaton, vaikka se\nesimerkiksi olisi koskenut heidän työtään, niin toiset jo käsittivät\nsen rumassa merkityksessä; he kääntelivät sanoja mielessään,\nantoivat niille ruokottoman sävyn ja sivumerkityksen sellaisille\nyksinkertaisille lauseille kuin: »Pihtini ovat halenneet», tahi: »Kuka\ntäällä on ollut sorkkimassa kupissani?» Ja kaiken he asettivat\nyhteyteen herran kanssa, joka kadun toisella puolella seisoi\nhievahtamatta kuin kurki paikoillaan; kaikki viittaukset lopulta\nkohdistuivat häneen. Kyllä hänen korvansa mahtoivat soida! Lopuksi\ntytöt laskettelivat typeryyksiä koettaessaan olla sukkelia. Mutta se ei\nestänyt heitä pitämästä tätä peliä hyvin hauskana, kun kerran olivat\npäässeet vauhtiin; silmät pyörivät heidän päässään ja he puhuivat yhä\nhurjempia asioita. Rouva Lerat ei saanut syytä suuttua, sillä he eivät\npuhuneet mitään raakuuksia. Hän itse sai heidät kaikki nauramaan\nkysymällä esimerkiksi:\n\n-- Neiti Liisa, ettekö tahtoisi antaa minulle tulta? Minulta sammui\ntuli.\n\n-- Rouva Lerat'n tuli on sammunut? huusivat kaikki verstaassa olijat.\n\nHän tahtoi ruveta selittämään.\n\n-- Hyvät neidit, kun tulette minun ikäisikseni...\n\nMutta kukaan ei häntä kuunnellut, kaikki vaan sanoivat, että pitäisi\npyytää tuota herraa sytyttämään rouva Lerat'n tulta.\n\nTästä naurun rähinästä näytti Nana enimmin nauttivan. Ei ainoakaan\nkaksimielinen sana jäänyt häneltä huomaamatta. Hän lasketteli niitä\nitsekin ja oli aivan haltioissaan ja ilosta pakahtumaisillaan, kun osui\noikeaan. Hän oli paheissa omalla alallaan, niinkuin kala vedessä. Ja\nhän laittelikin orvokin varsia, väännellen itseään naurusta tuolillaan.\nHän oli aika näppärä, tekaisi kukanvarren vielä lyhyemmässä ajassa kuin\nmiehet paperossin. Kun hän vain otti kapean, vihreän paperikaistaleen\nkäteensä, pyöräytti sitä hyppysissään ja pisti siihen vähän liimaa,\njotta se pysyi koossa, niin siinä oli silloin valmiina nuori ja soma,\nvihreä kukanvarsi, joka kelpasi vaikka naisten rintaan pistettäväksi.\nNäppäryys oli hänen sormissaan, noissa kapeissa tyttöletukan sormissa,\njotka näyttivät olevan läpinäkyviä, notkeita ja hienoja. Se ei voinut\njohtua muusta kuin harjaantumisesta. Hänelle annettiin kaikki varret\ntehtäviksi, niin sukkela hän oli niiden valmistamisessa.\n\nSillä välin oli vastakkaiselle katukäytävälle pysähtynyt herra mennyt\ntiehensä. Verstaassa olijat tyyntyivät ja tekivät uutterasti työtä\ntukahuttavassa kuumuudessa. Kun tuli aamiaisen aika, kello kaksitoista,\nniin kaikki oikoivat jäseniään. Nana, joka taas ryntäsi ikkunaan,\nhuusi, että hän aikoi mennä ostoksille, ja kysyi, halusivatko toiset\nmitä. Léonie pyysi häntä ostamaan kahdella soulla raakkuja, Augustine\npussillisen paistettuja omenia, Liisa retiisinipun ja Sophie makkaran.\nKun hän sitten oli mennyt ulos, niin rouva Lerat, jonka mielestä hänen\nikkunaan vilkumisensa sinä päivänä tuntui vähän omituiselta, juoksi\nhänen perästään, ja saavutettuaan hänet pitkillä koivillaan, hän sanoi:\n\n-- Odotahan vähän; minä tulen kanssasi, minäkin tarvitsen jotakin.\n\nMutta kun he sitten tulivat puistokäytävään, huomasi rouva Lerat\näskeisen herran seisomassa siellä kuin kynttilän ja iskevän silmää\nNanalle. Tyttö punastui korvia myöten. Täti tempasi hänet käsivarresta\nkadulle, mutta tuo tuntematon seurasi heitä aivan heidän kintereillään.\nVai niin! tuo katusankari oli siis siellä Nanan tähden! Olipa\ntodellakin kaunista, että viidentoista ja puolen vuoden vanha tyttö\ntuollatavoin laahasi miehiä liepeissään! Ja rouva Lerat alkoi häntä\nkiivaasti tutkia. Hyvä Jumala! Ei Nana tiennyt mitään: mies oli\nkulkenut hänen perässään vain viitenä viime päivänä; tyttö ei enää\nvoinut pistää nokkaansakaan ulos, ilman että tapasi hänet tiellään;\nhän kai oli jokin kauppias tai luunappientekijä, niin juuri,\nluunappientekijä, Se teki rouva Lerat'han hyvin syvän vaikutuksen. Hän\nkääntyi ja vilkaisi mieheen.\n\n-- Hänellä näyttää olevan paksu kukkaro, sanoi hän hiljaa. Kuule,\nkissanpoikaseni, tästä lähtien sinun täytyy kertoa minulle kaikki. Nyt\nei sinun enää tarvitse pelätä mitään.\n\nHe riensivät sitte pakinoiden puodista toiseen, makkarakauppiaan,\nhedelmämyyjättären ja lihakauppiaan luo. Ja rasvaisiin papereihin\nkäärittyjä ostoksia karttui yhä enemmän heidän käsiinsä. Mutta he\nolivat iloisia, heiluttivat häntäänsä, ja kääntyivät tavan takaa\nhymyilemään ja iskemään tulisesti silmää. Rouva Lerat itsekin tekeytyi\nniin houkuttelevaksi kuin suinkin, oli olevinaan aivan nuori tyttö,\nmielistelläkseen nappitehtailijaa, joka yhä tuli heidän perästään.\n\n-- Hän on hyvin hienon näköinen, selitteli hän, kun he paluumatkallaan\ntulivat puistokäytävään. Kunhan hänellä vaan olisi rehelliset aikeet.\n\nKun he sitten kulkivat portaita ylös, hän näytti äkkiä muistavan\njotakin.\n\n-- Kuulehan, sano minulle, mitä nuo neidit kuiskuttelivat toisilleen\nkorvaan; muistathan tuon Sophien ruokottomuuden?\n\nEikä Nana suinkaan kursaillut. Hän otti vain rouva Lerat'a kaulasta ja\npakotti hänet tulemaan kahta askelta alemmaksi, koska sellaista\ntodellakaan ei voinut sanoa ääneen porraskäytävässäkään. Ja hän\nkuiskasi hänelle tuon sanan. Se oli niin raaka, että rouva Lerat vain\npuisti päätään, mulkoili silmillään ja väänti suutaan. Hän oli siis\nvihdoinkin saanut sen tietää, niin ettei se enää vaivannut häntä.\n\nKukantekijät pitivät syödessään ruuan polvillaan, ettei työpöytä\nlikaantuisi. He ahtoivat suuhunsa minkä vain kerkesivät; heistä tuntui\nsyönti ikävältä; mieluummin he käyttivät joutoaikaansa katsellakseen\nohikulkijoita tai kertoakseen toisilleen salaisuuksiaan nurkissa. Sinä\npäivänä he koettivat arvailla, missä tuo äskeinen herra mahtoi olla;\nvarmaankin hän oli mennyt matkoihinsa. Rouva Lerat ja Nana iskivät\ntoisilleen silmää, mutta eivät virkkaneet mitään. Kello oli jo kymmentä\nyli yhden, eikä tytöillä vielä näyttänyt olevan mitään kiirettä käydä\npihteihinsä käsiksi; mutta silloin Léonie tärähytti huulillaan prrr!\naivan kuin maalarit huutaessaan työpaikalla toisiaan, ja antoi siten\nmerkin rouvan tulosta. Siinä paikassa olivat kaikki tuolillaan, nenä\ntyössä kiinni. Rouva Titreville tuli sisälle ja teki kierroksensa\nankaran näköisenä.\n\nSiitä päivästä lähtien rouva Lerat ajatteli vain veljentyttärensä\nensimmäistä seikkailua. Hän ei enää koskaan laskenut häntä silmistään\nja saattoi hänet kotiin aamuin ja illoin, puhellen aina vain\nvastuunalaisuudestaan. Se tosin ikävystytti Nanata: mutta hän tuli\nkumminkin hieman pöyhkeäksi siitä, että häntä vartioitiin kuin mitäkin\naarretta; ja ne keskustelut, joita nämä molemmat naiset pitivät\nkulkiessaan kadulla, nappitehtailija kintereillään, kiihottivat Nanata\nniin, että hän olisi mieluummin halunnut ottaa koko askeleen. Hänen\ntätinsä ymmärsi hyvin tämän tunteen; nappitehtailijakin, tuo jo ijäkäs\nja säädyllinen herra, säälitti häntä, sillä kypsyneemmällä ijällä\nheränneillä tunteilla on aina juuret syvemmällä. Mutta hän oli\nvaruillaan. Kyllä tuo mies saisi kulkea hänen ruumiinsa yli, ennenkuin\npääsisi tytön kimppuun. Eräänä iltana hän lähestyi herraa ja sanoi\nhänelle vasten naamaa, ettei tuollainen perästä juoksenteleminen ollut\nsopivata. Herra tervehti häntä kohteliaasti, sanomatta sanaakaan\naivankuin vanha sotilas, joka on tottunut esimiestensä tiuskaamisiin.\nRouva Lerat ei todellakaan voinut suuttua; nappitehtailija oli kovin\nhieno tavoiltansa. Ja kun kuljettiin verkalleen työpajasta kotiin päin,\nsai Nana käytännöllisiä neuvoja rakkausasioissa ja kuuli kaikenlaisia\njuttuja nuorista tytöistä, jotka olivat perästäpäin joutuneet katumaan,\nettä olivat ruvenneet tekemisiin miesten kanssa; silloin tytön silmät\nloistivat himokkaina hänen kalpeissa kasvoissaan.\n\nMutta eräänä päivänä oli nappitehtailija Fauboug-Poissonnière-kadulla\nrohjennut pistää nokkansa veljentyttären ja tädin väliin,\nkuiskutellakseen sopimattomuuksia. Ja silloin rouva Lerat pelästyi,\nsanoi, ettei enää voinut vastata itsestäänkään ja kertoi veljelleen\nkaikki tyyni. Silloin tuli toinen ääni kelloon. Coupeaulaisten luona\nsyntyi aika meteli. Ensin levyseppä antoi Nanalle kepistä. Mitä täytyi\nhänen kuulla? Tuo tytönhetale kiemaili ukkoja miellyttääkseen! Vai\nsemmoisia! Jos hänet yllätettäisiin kadulla itseään nuoleskeluttamasta,\nniin seuraukset olisivat varmat; Coupeau katkaisisi häneltä kaulan, ja\nvähän joutuin! Olihan aivan kuulumatonta, että tuollainen räkänokka\nrupesi tahraamaan koko perheen mainetta. Ja hän ravisteli häntä,\nsanoen, että hänen, piru ollen, tuli pysyä aisoissaan, sillä tästä\nlähtien hän itse aikoi pitää tyttöä silmällä. Heti kun Nana tuli\nkotiin, toimitti isä tarkastuksen ja katsoi häntä suoraan silmiin,\npäästäkseen selville siitä, eikö hänellä tullessaan ollut\nsilmäluomellaan tuollaista pientä suudelmaa, joka painautuu niille\naivan melutta. Coupeau nuuski ja käänteli tytärtään. Eräänä iltana Nana\nsai läksytyksen sentähden, että isä oli huomannut mustan pilkun hänen\nkaulallaan. Tuo tytönriiviö uskalsi väittää, ettei se ollut mikään\nsuudelmamerkki; niin, hän sanoi sitä aivan yksinkertaisesti\nmustelmaksi, jonka oli saanut pelihdellessään Léonien kanssa. Kyllä\nNana oli saapa mustelmia vastakin, sillä Coupeau aikoi estää hänen\nrakastelunsa, vaikka hänen täytyisi katkaista häneltä käpälät.\nToisinaan kun Coupeau oli hyvällä päällä, hän pilkkasi ja laski leikkiä\ntytöstä. Niin, kyllä hän oli aika maukas pala miehille, litteä kuin\nkampela, ja lisäksi hänellä oli niin suuret kuopat olkapäissä, että\nniihin mahtui koko nyrkki! Nana, jota lyötiin kaikellaisista pahoista\nteoista, joihin hän oli syytön, ja joka aina vain sai kuulla isältään\nraakuuksia ja kauheita syytöksiä, alistui niihin ääneti, mutta äreänä\nkuin ahdistettu metsän peto.\n\n-- Jätä hänet rauhaan! sanoi Gervaise, joka oli miestään järkevämpi.\nKun noin aina vain puhut hänelle tuollaista, niin hän lopuksi rupeaa\nsitä himoitsemaan.\n\nNiin, tyttö alkoi todellakin himoita sitä! Keikailemisen halu oli\nnimittäin mennyt aivan hänen veriinsä, niinkuin isä Coupeau sanoi.\nMutta kunniallisenkin tytön himot olisivat voineet herätä sellaisesta,\nkuin olisi aina kuullut samaa jankutettavan. Noista ijankaikkisista\nsaarnoista oppi tyttö sellaistakin, jota hän ei ennen tiennyt, mikä\nmuutoin oli hyvin ihmeellistä. Silloin Nana vähitellen sai\nkaikenmoisia kummallisia tapoja. Eräänä aamuna Coupeau huomasi hänen\nottavan paperitötteröstä jotakin ja hankaavan sitä naamaansa. Se oli\npuuteria ja sitä tyttö hupakko hieroi ihoonsa, vaikka se ilmankin oli\nhienoa kuin silkki. Silloin isä otti paperitukon ja hankasi sillä\ntyttärensä kasvoja, niin että olivat tulla vereslihalle, ja haukkui\nhäntä myllärin tytöksi. Toisen kerran Nana toi tullessaan punaisia\nnauhoja, korjaillakseen tuota vanhaa, mustaa hatunrähjää, joka häntä\nhävetti niin kovasti. Coupeau kysyi raivoissaan, mistä Nana oli saanut\nnuo nauhat. Oliko hän tienannut ne selällään, vai oliko hän ehkä\nvarastanut ne? Vetelehtijä tai varas hän oli, ehkäpä jo molempiakin.\nUseita kertoja näki Coupeau siten Nanan käsissä kauniita esineitä,\nmilloin karneolisormuksen, milloin pitsillä varustettuja kalvosimia,\nmilloin tuollaisen litteän sydämen, medaljongin, jota tytöt pitivät\nnisiensä välissä. Coupeau tahtoi murskata kaikki; mutta tyttö puolusti\nkapineitaan vimmatusti: ne olivat hänen omia tavaroitaan, hän oli\nsaanut tai vaihtanut niitä naistovereiltaan verstaassa. Sydämen hän oli\nlöytänyt Abukirin kadulta. Kun Coupeau polki tuon sydämen kenkänsä\nkorolla rikki, jäi Nana seisomaan suorana, kalpeana ja kiukkuisena, ja\njoutui niin sisällisen kiihkon valtaan, että halusi syöksyä isänsä\npäälle riistämään häneltä jotakin. Kahden vuoden ajan oli hän uneksinut\nsaavansa tuollaisen sydämen, ja nyt tuo mies polki sen mäsäksi. Ei, se\noli Nanan mielestä jo liikaa, siinä oli vihdoinkin kylliksi.\n\nMuutoin johtui se tapa, jolla Coupeau aikoi opastaa ja vartioida\nNanata, enemmän ärsytyksen halusta kuin kunniantunnosta. Usein hän oli\nväärässä ja hänen väärä menettelynsä teki tytön aivan epätoivoiseksi.\nNana alkoi jäädä pois verstaasta; kun sitte levyseppä antoi hänelle\nselkään, niin tyttö teki pilkkaa hänestä ja sanoi, ettei enää tahtonut\nmennä Titrevillen verstaaseen, koska hänet siellä pantiin istumaan\nAugustinen viereen, jonka henki aina haisi, ties mitä hän sitten oli\nsyönyt. Silloin Coupeau saattoi itse hänet Kairon kadulle ja pyysi\nrouvaa asettamaan hänet rangaistukseksi aina Augustinen viereen. Kahden\nviikon aikana hän joka aamu vaivasi itseään menemällä Poissonnièren\nportilta saattamaan Nanata aina verstaan ovelle saakka. Hän jäi vielä\nviideksi minuutiksi seisomaan katukäytävälle, ollakseen varma siitä,\nettä tyttö oli mennyt sisään. Mutta kun hän eräänä aamuna pysähtyi\nerään toverinsa seurassa viinikauppiaan luo Saint-Denis'n kadulla, niin\nhän kymmenen minuutin päästä näki tytön juoksevan aika kyytiä katua\nalaspäin, heitellen häntäänsä. Kahden viikon ajan oli hän antanut\nisänsä seisoa siinä ovella ja hiipinyt toiseen kerrokseen, sen sijaan\nettä olisi mennyt verstaaseen, ja istuutunut portaille odottamaan,\nkunnes isä oli mennyt tiehensä. Kun Coupeau tahtoi siitä syyttää rouva\nLerat'a, niin tämä vastasi hänelle terävästi, ettei hän aikonut ottaa\nläksytystä vastaan: hän oli sanonut veljensä tyttärelle kaikki, mitä\nhänellä oli sanottavaa miehiä vastaan; se ei ollut hänen syynsä, jos\ntyttö yhä halusi olla miesten kanssa tekemisissä; nyt hän pesi kätensä\nja vannoi, ettei enää sekaantuisi koko asiaan, sillä hän tiesi nyt,\nmitä hän tiesi, oli kuullut, mitä perheen kesken juoruttiin, miten\nhäntä oli uskallettu syyttää siitä, että hän muka itsekin rupesi\njoutumaan Nanan kanssa hunningolle ja että hän muka tunsi rietasta iloa\nsiitä, kun näki Nanan aivan silmiensä edessä lankeavan. Muutoin Coupeau\nsai kuulla rouva Titrevilleltä, että Nanan oli viekotellut työstä pois\neräs kukkastentekijöistä, tuo Léonien hutale, joka äskettäin oli\njättänyt kukkaisten laittamisen sikseen, voidakseen elää kuin viimeistä\npäivää. Epäilemättä Nana jonka ainoana mielitekona oli makeisten syönti\nja toimettomana vetelehtiminen kaduilla, olisi vielä voinut mennä\nnaimisiin ja saada myrttiseppeleen otsalleen. Mutta perhana! silloin\npiti pitää kiirettä, jos mieli antaa hänet miehelle vielä ehyenä,\npuhtaana ja hyvässä kunnossa, yhtä täydellisenä kuin kunniansa tuntevat\nneitoset.\n\nKotona Goutte-d'Or'in kadun varrella puhuttiin Nanan ukosta, aivan kuin\nkaikki olisivat hänet tunteneet. Hän oli yhä edelleen hyvin kohtelias,\nvieläpä vähän arkakin, mutta itsepäinen ja kärsivällinen kuin piru; hän\nkulki aina Nanan jäljessä kymmenen askeleen päässä hänestä ikäänkuin\ntottelevainen koira. Joskus hän tuli pihallekin. Rouva Gaudron tapasi\nhänet eräänä iltana toisen kerroksen portaitten käänteessä,\nlivistämässä pakoon kaidepuuta pitkin, pää kumarassa, veri kuumana ja\npeloissaan. Ja Lorilleux'läiset uhkasivat muuttaa pois koko talosta,\njos heidän veljentyttärensä vielä kulettaisi miehiä hännässään, sillä\nalkoi jo käydä inhottavaksi, kun portaat aina olivat täynnä miehiä, ja\nkun ei enää voinut mennä ulos tapaamatta heitä joka portaalla\nnuuskimassa ja odottamassa; olisi todellakin voinut luulla, että siinä\npäässä taloa säilytettiin jotakin ihmeellistä ulkomaan elävää, jota\nkaikki tulivat katsomaan. Bochelaiset surkuttelivat herra raukan\nkohtaloa; olihan hän kunnianarvoinen mies, joka oli pikeentynyt tuohon\nkepeäjalkaiseen tyttöön. Ja sitä paitsi hän oli liikemies, he olivat\nnähneet hänen nappitehtaansa Villetten bulevardin varrella; hän olisi\nvoinut tehdä jonkun kunniallisen tytön onnelliseksi, jos sallimus olisi\nsaattanut sellaisen hänen tielleen. Portinvartijan väki oli ottanut\nhänestä tarkan selon, ja sen nojalla kaikki sen kaupunginosan asukkaat,\nLorilleux'läisetkin tunsivat syvää kunnioitusta ukkoa kohtaan,\nnähdessään hänen kulkevan Nanan kintereillä huuli lerpallaan, naama\nkalpeana ja harmaa parta huolellisesti leikattuna.\n\nEnsimmäisen kuukauden aikana tuotti ukko Nanalle paljon hauskuutta.\nKyllä maksoi vaivan nähdä hänet siinä alinomaa hääräämässä hänen\nympärillään. Oli se koko peijakas! Milloin vain pääsi lähelle, kopeloi\nhän hänen hameensa takapuolta väentungoksessa, olematta niinä\nmiehinäkään. Ja minkälaiset jalat hänellä oli! Hienot rimpulat,\naivankuin tulitikut! Päälaella hänellä ei ollut niin haiventakaan,\nmutta sen sijaan neljä sileäksi kammattua hiusta niskassa, niin että\nNanan aina teki mieli kysyä häneltä sen parturinsällin osotetta, joka\noli pannut hänen tukkansa jakaukselle. Voi mikä ukon rähjä hän oli!\nHänelle sai nauraa pakahtuakseen.\n\nMutta kun nappitehtailija ei jättänyt Nanata hetkeksikään rauhaan, niin\nsepä ei tuntunut tytöstä enään kovinkaan hauskalta. Hän tunsi salaista\npelkoa tuota miestä kohtaan ja olisi huutanut, jos hän olisi ruvennut\nlähentelemään häntä. Usein kun Nana pysähtyi kultasepän puodin ikkunan\neteen, hän kuuli ukon yht'äkkiä ihan takanaan änkyttävän yhtä ja\ntoista. Ja kaikki, mitä hän siinä sanoi, oli totta; Nana olisi\nmielellään tahtonut saada samettinauhasta riippuvan ristin kaulaansa,\ntai pienet verenpisaran kokoiset koralli-korvarenkaat. Mutta vaikka hän\nei olisikaan niin kiihkeästi halunnut koristeita itselleen, ei hän\ntodellakaan voinut enää esiintyä yhtä huonosti puettuna kuin tähän\nasti; hän ei olisi enää viitsinyt paikkailla vaatteitaan Kairon kadun\nverstaasta keräämillään nauhanpätkillä, ja varsinkin hän oli\nkyllästynyt hatunrähjäänsä, jota koristaakseen hän oli pimittänyt rouva\nTitrevilleltä kukkia. Kun Nana siinä kaiken ikkunoista säteilevän\nloisteen häikäisemänä kahlasi katulätäköissä, joista ohi ajavat vaunut\nräiskyttivät kuraa hänen päälleen, sai hän mielitekoja, jotka hiukoivat\nhänen vatsaansa kuin kovin nälkä; hän tahtoi hienoja vaatteita\npäälleen, päästä ravintoloihin syömään, käydä teatterissa ja saada\noman, hyvin kalustetun huoneen. Hän pysähtyi aivan kalpeana kiihkeästä\nhalustaan; hänestä tuntui ikäänkuin Pariisin katukivityksestä olisi\nkuumuus noussut hänen reisiinsä; hänen olisi julmasti tehnyt mieli\nhaukata palanen niistä nautinnoista, jotka joka askeleella katukäytävän\nvilinässä häntä houkuttelivat. Ja juuri silloin oli ukko kuin tilattuna\nkuiskuttelemassa hänen korvaansa kaikellaisia ehdotuksia. Voi kun Nana\nmielellään olisi paiskannut hänelle kättä, ellei hän olisi pelännyt\nhäntä ja tuntenut sisällistä vastenmielisyyttä, joka sai hänet yhä\nlujemmin kieltäytymään; ja kaikista pahoista taipumuksistaan huolimatta\nhän vihasi ja inhosi tuota tuntematonta miestä.\n\nMutta talven tullessa kävi elämä Coupeaulassa sietämättömäksi. Joka\nilta sai Nana selkäänsä. Kun isän käsi oli lyömisestä lapaantunut, sai\nNana äidiltään korvatillikoita, että oppisi käyttäytymään ihmisiksi.\nUsein kaikki olivat yhdessä mylläkässä; kun toinen vanhemmista löi\nNanata, niin toinen puolusti häntä, kunnes kaikki kolme lopuksi\nkierivät lattialla astian sirpaleiden seassa. Sitä paitsi ei ruokaa\nollut koskaan riittämään asti ja huoneessa oli kylmä kuin haudassa. Jos\ntyttö osti itselleen jonkin pikkuesineen, kaulanauhan tai\nkalvosinnapit, niin vanhemmat ottivat ne häneltä takavarikkoon ja\nveivät panttilaitokseen. Muuta ei Nana voinut sanoa omakseen kuin\nkorvatillikat, joita hän sai illalla, ennenkuin pani maata\nryysyläjälleen: siinä hän sitten värjötti lyhyen hameensa alla, joka\nhänellä oli ainoana peittonaan. Ei, tätä kirottua elämää ei saanut\njatkua, hän ei tahtonut täällä henkeään heittää. Hänen isänsä ei ollut\npitkiin aikoihin välittänyt hänestä ollenkaan; kun miehestä tulee\nsellainen patajuoppo, kuin hänen isänsä, ei hän enää olekkaan mikään\nisä, vaan saastainen elukka, josta tahtoo päästä erilleen, niin pian\nkuin mahdollista. Ja nyt äitikin vuorostaan kävi päivä päivältä yhä\nvieraammaksi hänen tunteilleen. Hänkin juopotteli, meni mielellään\nhakemaan miestään ukko Colomben luota, sillä hän toivoi, että siellä\ntarjottaisiin naukkuja; ja hän istuutui mukavasti pöydän ääreen,\nosottamatta ensinkään sitä vastenmielisyyttä, joka oli vallannut hänet\nensi kerralla siellä käydessään, tyhjensi lasit yhdellä kulauksella,\nhankaili kyynäspäitään tuntimääriä pöytää vasten, ja kun hän lähti\npois, oli hänellä silmät pullistumaisillaan kuopistaan. Kun Nana\nkulkiessaan Ansan ohi näki äitinsä istua retkottavan perällä räyhäävien\nmiesten keskellä, nenä lasissa kiinni, niin hän kävi kiukusta\nkalpeaksi, sillä nuoriso, jota luonto vetää toisellaisiin nautinnoihin,\nei voi käsittää juopottelun tuottamaa huvitusta. Sellaisina iltoina\ntuntui koti Nanasta kauhealta; isä juovuksissa ja äiti juovuksissa, ei\nniin murentakaan leipää ja huone täynnä liköörin löyhkää, kuin mikäkin\nkapakka. Ei pyhimyskään olisi voinut jäädä sinne. Ei siis ollut\nihmeellistä, että Nana viimein pisti pillinsä pussiin ja lähti sieltä\ntiehensä; vanhemmat saivat syyttää itseään siitä, että olivat\nkarkottaneet hänet kotoa pois.\n\nEräänä lauvantaina tapasi Nana kotiin tullessaan isänsä ja äitinsä\nkauheassa tilassa. Coupeau makasi poikkipuolin vuoteella ja kuorsasi.\nGervaise istui käppyrässä tuolilla ja pyöritteli päätään, tuijottaen\nsilmät sameina tyhjään ilmaan. Hän oli unhottanut lämmittää\npäivälliseksi lihaliemen tähteen. Niistämätön kynttilä valaisi tämän\npahnan inhottavaa kurjuutta.\n\n-- Vai sinä se olet, sen retkale? änkytti Gervaise. Kyllä sinä kohta\nsaat lämpimät tuliaiset isältäsi.\n\nNana ei sanonut sanaakaan, seisoi siinä aivan kalpeana ja katseli\nkylmää uunia, tyhjää pöytää ja hämärää huonetta, jonka nuo molemmat\njuopporentut eläimellisyydellään tekivät vieläkin kamalammaksi. Hän ei\nottanut hattua päästään, kulki vain kerran huoneen ympäri, avasi sitten\nhammasta purren oven ja lähti ulos.\n\n-- Aiotko mennä? kysyi hänen äitinsä voimatta kääntää päätään.\n\n-- Aion; unohdin jotakin. Tulen kohta takaisin... Hyvästi!\n\nMutta hän ei palannutkaan. Seuraavana päivänä Coupeaulaiset pohmelosta\nselvittyään tappelivat ja syyttivät toisiaan Nanan karkaamisesta. Hän\noli jo kaukana, jos oli juossut sitä menoaan. Vanhempain olisi pitänyt\nmennä panemaan suolanrae hänen häntänsä alle, niinkuin lapsia neuvotaan\ntekemään varpusille, niin ehkä vielä olisivat saaneet tytön kynsiinsä.\nSe oli ankara isku, joka syöksi Gervaisen entistään syvemmälle; sillä\nhuolimatta lehmistymisestään hän tunsi vallan hyvin, että hänen\ntyttärensä, joka oli joutumassa miesten käytettäväksi, sai hänetkin\nlankeemuksellaan vaipumaan syvemmälle; ja varsinkin nyt, kun hänellä ei\nenää ollut yhtään lasta, josta tarvitsisi välittää, hän tunsi\nvajoavansa aivan kuilun pohjaan asti. Niin tuo turmeltunut tytönhetale\noli mennessään vienyt ryvettyneissä liepeissään viimeisenkin hitusen\nhänen kunniallisuudestaan. Kolmena päivänä peräkkäin Gervaise joi\nitsensä sikahumalaan, raivosi, pui nyrkkiä ja syyti suustaan kauheita\nsanoja tytärluuskastaan. Coupeau taas oli ollut kiertelemässä\nulkobulevardeilla, missä hän oli nuuskinut kaikkia ohikulkevia\nnaikkosia, ja poltteli nyt aivan tyynenä piippuaan; vain silloin, kun\nhän istui pöydän ääressä, nousi hän välistä tuoliltaan, huitoi veistä\nkädessään ja huusi, että hänen maineensa oli tahrattu; mutta sitten hän\nistuutui taas keittoa syömään.\n\nTalossa sellaisessa, josta tytöt karkailivat joka kuukausi, aivan kuin\nkanarialinnut, joiden häkin ovi on jätetty auki, ei Coupeaulaisia\nkohdannut onnettomuus kummastuttanut ketään. Mutta Lorilleux'läiset\nriemuitsivat. He olivat ennustaneet, että tytölle kävisi huonosti. Se\noli Coupeaulaisille oikein, sillä kaikki kukkastentekijät joutuivat\nhuonoille jäljille. Bochelaiset ja Poissonilaiset ilkkuivat samalla\ntapaa, tekeytyen siveellisyyden innokkaimmiksi puoltajiksi. Lantier\nyksin puolusti Nanata. Hyvä Jumala! selitti hän hurskaan näköisenä,\nepäilemättä tuollainen keikaileva naikkonen loukkasi kaikkia hyviä\ntapoja; mutta, lisäsi hän silmää iskien, olihan, piru vie, tyttö aivan\nliian kaunis jäädäkseen niin nuorena kurjuuteen nääntymään.\n\n-- Oletteko kuulleet? huusi rouva Lorilleux eräänä päivänä Bochelaisten\nhuoneessa, jossa koko seurue joi kahvia, Nilkuttaja on itse myynyt\nlapsensa; se on yhtä totta kuin että päivä paistaa... Niin, hän on\nmyynyt hänet; siihen minulla on todistajia!... Tuo ukko, joka on nähty\naamuin ja illoin porraskäytävässä, on jo käynyt maksamassa ensi osan\nhinnasta. Sehän on selvä kuin päivä! Ja eilen tuo tytönhutale ja hänen\nukonrähjänsä on nähty yhdessä Ambigu-teatterissa... Panen pääni\npanttiin, että he ovat samassa juonessa, se on ihkosen totta!\n\nKäytiin jälleen kahviin käsiksi ja pohdittiin asiata. Kun oikein\najatteli, oli kaikki tuo hyvin mahdollista; tapahtui niitä\nihmeellisempiäkin asioita. Ja koko korttelissa rupesivat kohta kaikki\nihmiset, joilla oli olevinaan paraimmat tiedot asioista, juoruamaan\nettä Nilkuttaja oli myönyt tyttärensä.\n\nTähän aikaan Gervaise vietti hyvin kurjaa elämää, sillä hän antoi\npalttua koko maailmalle. Vaikka häntä olisi kutsuttu kadulla varkaaksi,\nei hän olisi kääntänyt päätään. Hän ei enään ollut työssä rouva\nFauconnier'n luona, sillä tämän oli täytynyt ajaa hänet ulos kuukausi\nsitten, välttääkseen ikävyyksiä. Muutaman viikon sisään hän pyrki\ntyöhön kahdeksan pesijättären luo; hän oli kaksi tai kolme päivää\nkussakin pesulaitoksessa, ja sai sitten lähtöpassin, sillä hän oli\nhuolimaton ja epäsiisti, turmeli työnsä ja alkoi jo unhottaa entistä\nammattiaan. Kun hän vihdoin itsekin tunsi olevansa kykenemätön\nsilittäjän toimeen, päätti hän jättää sen ja rupesi käymään päivisin\npesemässä Uuden kadun pesulaitoksessa; kahlaamaan kuravedessä,\nhankaamaan likaa irti ja alentumaan uudelleen toimittamaan\nrasittavimpia, ja samalla halvimpia töitä, sellaiseen hän vielä pystyi,\nsamalla kuin hän siten otti askeleen eteenpäin nöyryytyksen tiellä.\nPesulaitoksessa työskenteleminen ei totisesti häntä kaunistanut. Hän\noli aina sieltä tullessaan kalpea naamaltaan ja märkä kuin uitettu\nkoira. Sen lisäksi hän kävi yhä lihavammaksi, huolimatta siitä, ettei\nhänellä useinkaan ollut mitään syötävää, ja hänen jalkansa panivat niin\nviittäkolmatta, ettei hän enään juuri voinut kulkea kenenkään vieressä,\nsillä hän oli survaista toisen kumoon joka askeleella, niin pahasti hän\nontui.\n\nOnhan luonnollista, että kun menee siihen määrään alaspäin, niin kaikki\nnaisellinen kunniantunto haihtuu kuin tuhka tuuleen. Gervaise oli\ntukahuttanut entisen ylpeytensä, kiemailemisensa, sekä rakkauden, ja\nkohteliaan kunnioituksen kaipuun. Häntä sai potkia vaikka mihin\npaikkaan, sekä eteen että taakse, ei hän tiennyt siitä mitään, sillä\nhän oli tullut liian veltoksi ja pehmeäksi. Sen vuoksi olikin Lantier\nkokonaan jättänyt hänet; hän ei enää nipistänyt häntä edes näönkään\nvuoksi; eikä Gervaisekään näyttänyt huomaavan, kuinka nämä heidän\nkauvan aikaa kestäneet välinsä vähitellen alkoivat kylmetä\nmolemminpuolisesta toisiinsa kyllästymisestä ja kuinka ne sitten\npäättyivät kokonaan. Gervaise oli siten mielestään päässyt\nvaivaloisesta virastaan. Lantier'n ja Virginienkin väliset\nsuhteet jäivät häneen aivan koskematta, sillä hän oli tullut\nvälinpitämättömäksi kaikista niistä tyhmyyksistä, joista hän ennen\nnosti niin suurta melua. Hän olisi vaikka näyttänyt heille tulta, jos\nhe olisivat tahtoneet. Kaikki tiesivät nyt vallan hyvin, että\nhatuntekijä ja höysteidenmyyjätär pitivät yhtä. Se olikin heille hyvin\nmukavaa, sillä tuolla Poissonin tolvanalla oli joka toinen yö\npalvelusvuoro, jolloin hänen täytyi värjöttää autioilla katukäytävillä,\nsillä aikaa kun hänen vaimonsa ja naapuri kotona lämmittelivät\ntoistensa jalkoja. Eivätkä he pitäneet mitään kiirettä; he kuulivat\nhänen kengänkorkojensa kapsahtavan, kun hän hitain askelin kulki puodin\nohi pimeällä, tyhjällä kadulla, mutta eivät he silti viitsineet nostaa\nnokkaansa peitteen alta. Eihän poliisi tiedä mistään muusta, kuin mikä\nkuuluu hänen virkatehtäviinsä. Ja he jäivät rauhassa päivänkoittoon\nasti vahingoittamaan hänen omaisuuttaan sill'aikaa kun tämä\nyksivakainen mies valvoi toisten omaisuutta. Koko Goutte-d'Or'in\nkortteli nauraa virnotti tälle hauskalle kujeelle. Ihmisten mielestä\noli tämä esivallan pettäminen hyvin hullunkurista. Lantier oli muutoin\nkokonaan ottanut tämän kolkan haltuunsa. Puodin mukana seurasi\nemäntäkin. Hän oli juuri päässyt syömästä pesijätärtä; ja nyt hän\nparaikaa jyrsi höysteidenmyyjätärtä; jos niin tarvittiin, niin kyllä\nhänellä oli tarpeeksi avara kita nielläkseen vielä rihkamatavaroiden\nmyyjättäriä, paperikaupan omistajia ja muotikauppiaita toisen toisensa\njälkeen.\n\nEi koskaan ole nähty kenenkään miehen niin kierittelevän makeisissa\nkuin Lantier. Hän oli todellakin tehnyt oikean valinnan kehottaessaan\nVirginietä perustamaan makeiskaupan. Hän oli liiaksi provençelainen\nvoidakseen olla pitämättä imelistä tavaroista; hän olisi nimittäin\ntahtonut elää paljaista pastilleista, pompommeista, sokerimanteleista\nja suklaasta. Varsinkin sokerimanteleista tuli vaahto hänen huulilleen,\nniin ne kutkuttivat hänen kurkkuaan. Vuoden ajan hän oli elänyt\npelkästään makeisista. Hän avasi laatikot ja mätti housuntaskunsa\ntäyteen, kun Virginie oli pyytänyt häntä pitämään puotia silmällä.\nUsein kun hän jutteli siellä viiden tai kuuden ostajan kanssa, otti hän\npeiton jostakin myymäpöydällä olevasta pöntöstä, pisti siihen kätensä\nja nakersi sitten jotakin: pönttö jäi auki ja tyhjentyi. Siihen ei\nenään kiinnitetty sen suurempaa huomiota; Lantier sanoi itse, että\nhänellä oli oikein vimma siihen. Sitten hän uskotteli saaneensa\nparantumattoman yskän, kurkkukatarrin, jota hän sanoi rohdottelevansa.\nHän ei vieläkään ollut missään työssä, mutta hänellä oli suunnitelmia,\njotka vähitellen kävivät yhä suuremmoisemmiksi; siihen aikaan hän\nsommitteli erästä oivallista keksintöä, hattu-sateenvarjoa, hattua,\njoka muuttui päässä suojustimeksi heti ensimäisten sadepisarain\npudotessa; hän lupasi Poissonille toisen puolen voitosta ja lainaili\nhäneltä kokeisiin kahdenkymmenen francin kolikoita. Sillä välin suli\npuoti hänen suussaan; kaikki tavarat menivät sitä tietä, jopa\nsuklaasikarit ja punaiset karamelli-piiputkin. Kun hänellä jo oli maha\npakoillaan makeisista, ja kun hän hellyyden puuskassa viimeiseksi\nherkukseen suuteli emäntää jossain puodin nurkassa, oli hän tämän\nmielestä aivan sokeroitu ja hänen huulensa kuin sokerimantelit. Kylläpä\nkelpasi suudella sellaista miestä! Hän oli todellakin muuttumassa\npelkäksi hunajaksi. Bochelaiset sanoivat, ettei hänen tarvinnut muuta\nkuin pistää sormensa kahvin sekaan, niin siitä tuli kuin siirappia.\n\nLantier, jonka tämä alituinen makeisten syönti teki helläksi, oli\nisällinen Gervaiseä kohtaan. Hän antoi hänelle neuvoja ja torui häntä\nsiitä, ettei hän enää pitänyt työstä. Mitä hittoa! Pitäisihän hänen\nikäisensä vaimon osata palata järkiinsä! Ja hän syytti häntä siitä,\nettä hän aina oli ollut sellainen herkkusuu. Mutta kun täytyy ojentaa\nauttavaa kättänsä sellaisillekin, jotka sitä eivät oikeastaan\nansaitseisikaan, niin koetti hän hankkia Gervaiselle pikkutöitä. Siten\nhän oli saanut Virginien suostumaan siihen, että Gervaise tuli kerran\nviikossa pesemään puotia ja kamareja; hän oli kyllä tottunut käyttämään\nlipeävettä; ja joka kerran hän ansaitsi sillä kolmekymmentä souta.\nGervaise tuli lauvantaiaamuna, toi muassaan ämpärin ja harjan eikä\nnäyttänyt ollenkaan kärsivän siitä, että hänen täytyi tulla\ntoimittamaan pesuakan likaista ja halpaa tointa samassa huoneessa,\njossa hän ennen oli ollut emäntänä, ollessaan vielä kaunis,\nvaaleaverinen nainen. Se oli viimeinen alennus, viimeinen kolaus hänen\nylvästelylleen.\n\nEräänä lauvantaina hänellä oli aika lailla työtä. Oli satanut kolme\npäivää päästään ja ostajat näyttivät tuoneen jaloissaan puotiin koko\nkorttelin kuran. Virginie oli myymäpöydän takana; hän koetti esiintyä\nhienon naisen tavoin, hyvin kammattuna, matala kaulus kaulassa ja\npitsikalvosimet käsissä. Hänen vieressään istui punaisella sametilla\npäällystetyllä kapealla penkillä Lantier leveänä ja itsetietoisen\nnäköisenä, aivan kun hän olisi ollut puodin oikea omistaja; hän pisti\nkätensä välinpitämättömästi minttupastillipönttöön, saadakseen tapansa\nmukaan makeisia purtavaksi.\n\n-- Katsokaahan, rouva Coupeau! huudahti Virginie, joka nyrpistynein\nhuulin seurasi pesijättären työtä, te olette jättäneet likaa tuonne\nnurkkaan. Hangatkaapa vähän paremmin sieltä!\n\nGervaise totteli. Hän palasi nurkkaan ja rupesi pesemään toiseen\nkertaan. Hän oli polvillaan lattialla likavedessä, aivan kaksinkerroin,\njäykät, siniset käsivarret ulospäin koukistettuina. Hänen vanha,\nlikomärkä hameensa oli tarttunut takapuoleen kiinni. Hän oli siinä\nlattialla aivan kuin mikäkin ryysyläjä, tukka epäjärjestyksessä, ja\nliivin reijistä näkyi hänen pöhöttynyt ruumiinsa, jossa pehmeät\nlihakset liikkuivat, pyörivät ja hyppelivät niistä ankaroista\nponnistuksista, joita hän teki hangatessaan lattiaa; ja hän oli niin\npalavissaan, että hänen kasvoistaan, jotka olivat kokonaan hien\nvallassa, tippui suuria vesikarpaloita.\n\n-- Kuta enemmän käyttää hartiavoimaa, sitä kiiltävämpää jälkeä tulee,\nsanoi Lantier painokkaasti, suu täynnä pastilleja.\n\nIstuen selkä kenossa kuin mikäkin prinsessa ja silmät puoleksi ummessa,\nVirginie seurasi yhä pesua ja teki siitä muistutuksia.\n\n-- Vielä vähän oikeaan. Tällä kertaa peskääkin paneelaus hyväksi.\nMuistakaa, etten ollut tyytyväinen viime lauvantaiseen työhönne. Siihen\noli jäänyt vielä pilkkuja.\n\nJa molemmatkin, sekä hatuntekijä että höysteidenmyyjätär, pöyhistelivät\nitseään vielä enemmän, aivan kuin olisivat istuneet valta-istuimella,\nGervaisen hääriessä heidän jaloissaan mustassa liassa. Virginie\nvarmaankin iloitsi, sillä hänen kissansilmänsä sinkauttivat hetken\naikaa keltaisia kipinöitä, ja hän katseli Lantier'hen hienostaan\nhymyillen. Vihdoinkin oli hän siis saanut hyvitystä pesulaitoksessa\naikoinaan saamastaan selkäsaunasta, jota hän aina oli pitänyt\nmielessään!\n\nKun Gervaise lakkasi hankaamasta kuului perähuoneesta sahan ritinää.\nAvoimen oven läpi näkyi pihaikkunasta tulevaa hämärää valoa vasten\nPoissonin profiili, kun hän siinä istui käyttämässä vapaapäiväänsä\ntehdäkseen mielityötään, pieniä rasioita. Hän sahaili erittäin\nhuolellisesti lehtikuvioita sikarilaatikon mahonkipuuhun.\n\n-- Kuulkaapas, Badingue! huusi Lantier, joka pelkästä ystävyydestä oli\nalkanut uudelleen kutsua häntä tällä liikanimellä; minä tilaan teiltä\ntuon laatikon lahjaksi eräälle neidille.\n\nVirginie nipisti häntä, mutta hatuntekijä yhä vain hymyillen kosti\ntämän pahan hyvällä, ja kuljetti salaa kättään hänen polveaan pitkin\nmyömäpöydän alle; ja hän veti sen taas pois aivan luonnollisen\nnäköisenä, kun Poisson nosti päätään, jossa punainen parta ja viikset\ntörröttivät kelmeästä naamasta.\n\n-- Aioin juuri, sanoi poliisi, valmistaa tämän teille, Auguste. Se\nolisi muisto ystävyydestämme.\n\n-- No hitto soikoon, silloin pidän itse tuon pikku kapineenne! sanoi\nLantier nauraen. Minä panen sen kaulaani nauhasta riippumaan.\n\nSitten hän huudahti äkkiä, aivan kuin tämä ajatus olisi herättänyt\nhänessä toisen:\n\n-- Johtui tässä mieleeni, että tapasin Nanan eilen illalla.\n\nTästä äkillisestä uutisesta tuli Gervaise niin liikutetuksi, että lensi\nistualleen keskelle likavesilätäkköä, joka ulottui yli koko puodin.\nSiihen hän jäi ryyhöttämään hikisenä, hengästyneenä, harja kädessä.\n\n-- Vai niin! huokasi hän vain.\n\n-- Niin, kun kuljin Martyr-katua alaspäin, näin erään edelläni kulkevan\ntytön vääntelevän häntäänsä erään ukon käsikynkässä kulkiessaan, ja\nsanoin itsekseni: Tuon pempun minä tunnen... Kiirehdin silloin kulkuani\nja tulin seisomaan ihan nenäkkäin meidän Nanan kanssa... No, ei teillä\nole mitään syytä surkutella häntä, sillä hän näytti hyvin onnelliselta,\nsievä villaleninki yllään ja kultaristi kaulassa, ja sen lisäksi hän\noli hyvin pirteän näköinen!\n\n-- Vai niin, sanoi Gervaise taas käheämmällä äänellä.\n\nLantier, joka oli syönyt pastillit loppuun, otti toisesta pöntöstä\nsokeroidun keksin.\n\n-- Tytöllä on yksi paha tapa! jatkoi hän. Ajatelkaa vain, hän antoi\nminulle hyvin julkeasti merkin, että seuraisin häntä. Sitten hän vei\nukkonsa talteen, johonkin kahvilaan... Voi kuinka hassu tuo ukko on,\nikäkulu rahjus!... Ja Nana palasi minua tapaamaan erääseen\nporttikäytävään. Millainen käärme hän on! Sievä kuin pakana, ja\nnuoleskelee sitten kuin koiranpentu! Niin, hän suuteli minua, ja halusi\nsaada kuulla uutisia kaikista ihmisistä... Sanalla sanoen, olin hyvin\ntyytyväinen, että tapasin hänet.\n\n-- Vai niin! sanoi Gervaise kolmannen kerran.\n\nHän oli siinä kumarassa ja odotteli yhä. Hänen tyttärensä ei siis ollut\nmuistanut häntä ainoallakaan sanalla? Hiljaisuuden vallitessa kuului\nuudestaan Poissonin sahan ääni. Lantier imi hyvillä mielin, kiireimmän\nkautta sokerikeksiään, maiskutellen huuliaan.\n\n-- Mutta jos minä sattuisin hänet näkemään, niin minä menisin kadun\ntoiselle puolelle, sanoi Virginie, nipistettyään vielä kerran\nhatuntekijää kovakouraisesti. Niin, kyllä minä sävähtäisin ihan\npunaiseksi, jos tuollainen tyttö tervehtisi minua julkisesti... En minä\nsano tätä loukatakseni teitä, rouva Coupeau, mutta teidän tyttärenne on\nihana märännys. Poisson korjaa joka päivä talteen sellaisia, jotka ovat\nhäntä parempia.\n\nGervaise ei sanonut sanaakaan, ei liikauttanut jäsentäkään, silmät vain\ntuijottivat tyhjään ilmaan. Lopuksi hän hiljalleen puisti päätään,\nikään kuin vastatakseen sisällään liikkuviin ajatuksiin, kun taas\nhatuntekijä makeasti hymyillen sanoi:\n\n-- Tuollaisen märännyksen pistäisi mielellään poskeensa, vaikka siitä\nsaisikin vatsanväänteitä. Se on murakkata kuin kananpoikapaisti...\n\nMutta höysteidenmyyjätär katsoi häneen niin murhaavasti, että hänen\ntäytyi keskeyttää puheensa ja rauhottaa häntä hyväilyllä. Hän tähysteli\npoliisia, huomasi hänen istuvan nenä työssä kiinni, ja käytti\ntilaisuutta hyväkseen pistääkseen sokeroidun keksin Virginien suuhun.\nSilloin tämä nauroi leppymisen merkiksi ja käänsi vihansa\npesijättäreen.\n\n-- Pitäkäähän siinä vähän kiirettä! Ei työ edisty siitä, että istuu\nyhdessä paikassa liikkumattomana kuin rajapyykki... No, antaa mennä ...\nniin, ei minua haluta kahlailla täällä vedessä kaiken päivää.\n\nJa hän lisäsi ilkeästi:\n\n-- Eihän se ole minun syyni, että hänen tyttärensä elää riettaasti!\n\nGervaise ei varmaankaan kuullut hänen puhettaan. Hän oli alkanut\nuudelleen hangata lattiata painautuen sitä vasten; hänen selkänsä oli\nkatkeamaisillaan, ja hän retosteli eteenpäin vaivaloisesti kuin\nsammakko. Hän kouristi harjaa molemmilla käsillään ja työnsi edellään\nmustaa virtaa, josta räiskyi kuraa hänen päälleen tukkaan asti. Kun hän\noli lakaissut likaveden katuojaan, ei ollut muuta kuin huuhteleminen\njäljellä.\n\nSillä välin korotti Lantier hetken vaitiolon jälkeen ikävystyneenä\nääntään.\n\n-- Kuulkaapas, Badingue, huusi hän, näin isäntänne eilen Rivolin\nkadulla. Hän oli saakelin ränsistyneen näköinen, ei hänellä ole kuutta\nkuukautta enempää elettävänä... Perhana! sellaista elämää kuin hän\nviettää!\n\nHän puhui keisarista. Poliisi vastasi kuivasti nostamatta silmiään\ntyöstään:\n\n-- Jos te olisitte hallitsemassa, niin ette olisi noin lihava.\n\n-- Voi hyvä ystävä, jos minä olisin hallitsemassa, sanoi hatuntekijä,\ntekeytyen äkkiä arvokkaan näköiseksi, niin kyllä asiat kävisivät vähän\nparemmin, sen takaan... Se ulkopolitiikka esimerkiksi, jota he ovat\nviime aikoina harjottaneet saattaa minut aivan raivostumaan. Jos minä,\njoka tässä nyt puhun teille, vain tuntisin jonkun sanomalehtimiehen,\njohon voisin istuttaa mielipiteitäni...\n\nHän innostui, ja kun sokeroitu keksi jo oli jyrsitty loppuun, avasi hän\nlaatikon ja otti sieltä lakritsipalasia, joita hän ahmi sisäänsä,\nhuitoen käsillään.\n\n-- Se on hyvin yksinkertaista... Ennen kaikkea minä uudistaisin Puolan\nvallan ja perustaisin suuren skandinavialaisen valtion, joka pitäisi\nPohjan jättiläistä aisoissa... Sitten minä tekisin kaikista Saksan\npikkukuningaskunnista tasavallan... Mitä Englantiin tulee, ei sitä\njuuri tarvinne pelätä; jos se hievahtaisikaan, niin minä lähettäisin\nsatatuhatta miestä Intiaan... Jos vielä veisin paimensauvat selässä\nIson Turkin Mekkaan ja paavin Jerusalemiin. No, eikö Euroopassa pian\nolisi tehty puhdasta jälkeä? Kuulkaahan, Badingue, katsokaahan tänne...\n\nHän keskeytti puheensa ottaakseen kouraansa viisi tai kuusi\nlakritsipalasta.\n\n-- No niin, se menisi yhdellä nielauksella, kuin nämä lakritsipalaset!\n\nJa hän mätti avoimeen suuhunsa palasen toisensa jälkeen.\n\n-- Keisarilla on toiset aikeet, sanoi poliisi, mietittyään runsasta\nkaksi minuuttia.\n\n-- Joutavia! sanoi hatuntekijä kiivaasti. Kyllä ne hänen aikeensa\ntiedetään! Koko Eurooppa nauraa meille... Joka ainoa päivä saavat\nTuilerien palvelijat korjata hänet pöydän alta herrashenttujensa\nvälistä.\n\nMutta Poisson oli noussut tuoliltaan. Hän lähestyi hatuntekijää ja\nlaski kätensä sydämelleen, sanoen:\n\n-- Te loukkaatte minua, Auguste. Sanokaa mitä tahdotte, mutta älkää\nkajotko persoonallisuuksiin.\n\nVirginie tuli silloin väliin ja pyysi heitä lopettamaan\nsuunpieksämisensä. Hän välitti viis koko Euroopasta. Kuinka nuo\nmolemmat miehet, joilla kaikista muista asioista oli samat mielipiteet,\nviitsivätkään ruveta kinastelemaan, kun politiikka vain tuli puheeksi!\nHe mutisivat hetken aikaa jotakin partaansa. Sitten toi poliisi,\nnäyttääkseen ettei hän kantanut vihan kaunaa, pikku rasian kannen,\njonka hän juuri oli saanut valmiiksi; sen yläreunaan oli piirretty\nsanat: Augustelle, ystävyyden muistoksi. Siitä mielissään Lantier\nheittäytyi niin rennosti selkäkenoon, että tuli melkein makaamaan\nVirginien päälle. Ja Poisson katseli sitä vanhan muurin värisellä\nnaamallaan, jossa sameat silmät eivät näyttäneet kielivän mitään; hänen\npunaisissa viiksissään vaan liikkuivat karvat silloin tällöin niin\nomituisella tavalla, että se olisi voinut saattaa levottomaksi miehen,\njoka ei olisi ollut yhtä varma asiastaan kuin hatuntekijä.\n\nTuo juukelin Lantier esiintyi sellaisella tyynellä ja varmalla tavalla,\njoka miellyttää naisia. Kun Poisson käänsi selkänsä, sai se hänessä\nheräämään hassun päähänpiston painaa suudelma rouva Poissonin\nvasemmalle silmälle. Tavallisesti hän oli varovainen ja viisas; mutta\nkun hän oli väitellyt politiikasta, uskalsi hän tehdä vaikka mitä,\nnäyttääkseen olevansa oikeassa naisten silmissä. Nuo himokkaat\nhyväilyt, joita hän häpeämättömästi jakeli salaa poliisin selän takana,\nkorvasivat hänelle keisarivallan, joka muutti koko Ranskan\nhaureuslaitokseksi. Mutta tällä kertaa hän oli unhottanut, että\nGervaise oli saapuvilla. Tämä oli juuri huuhdellut ja kuivannut puodin\nlattian ja seisoi nyt myymäpöydän ääressä odottamassa kolmenkymmenen\nsoun palkkaansa. Silmälle painettu suudelma ei lainkaan häirinnyt hänen\nmielenrauhaansa; hän piti sitä luonnollisena asiana, jonka kanssa\nhänellä ei ollut mitään tekemistä. Virginie näytti vähän suuttuneelta.\nHän heitti nuo kolmekymmentä souta tiskille Gervaisen eteen. Tämä ei\nliikahtanut paikaltaan, vaan näytti yhä odottavan, vavahdellen vielä\nrasittavasta lattianpesusta, märkänä ja rumana kuin lokaviemäristä\nnostettu koira.\n\n-- Hän ei siis sanonut teille mitään? kysyi hän vihdoin hatuntekijältä.\n\n-- Kuka sitte? huusi tämä. Niin, tosiaankin, Nana!... Ei, ei mitään\nmuuta. Sillä herjalla on suu kuin pikkuinen mansikkatuokkonen!\n\nJa Gervaise lähti tiehensä kolmekymmentä souta kourassaan. Hänen\nkenkärajoistaan, joista pohjat olivat irtautuneet, pursusi vettä kuin\npaloruiskusta joka askeleella, jättäen katukäytävälle märät jäljet\nhänen leveistä anturoistaan.\n\nNaapuristossa kertoivat nykyään toiset akat, jotka olivat samallaisia\njuoppoja kuin Gervaisekin, että hän joi saadakseen lohdutusta\ntyttärensä lankeemuksesta. Itsekin hän särpiessään viinalasistaan\ntiskin ääressä tekeytyi murheellisen näköiseksi kuin mikäkin\nnäyttelijätär ja kulahutti ryypyn kurkkuunsa toivottaen, että se\npäättäisi hänen päivänsä. Ja palatessaan kotiinsa, sika viitenä\nsilmissä, hän soperteli, että se johtui surusta. Mutta kunnialliset\nihmiset kohauttelivat olkapäitään. Kyllä hänet tunnettiin, vai surunsa\nlaskuun hän pani Ansan ryypyt! Ainakin sitä sopi hyvällä syyllä sanoa\npullosuruksi. Tosin hän aluksi ei jaksanut sulattaa Nanan pakoa. Se\nmikä hänessä vielä oli jäljellä kunniantuntoa nousi kapinaan;\nsitäpaitsi yleensä ei kukaan äiti mielellään tunnusta, että hänen\ntytärtään ehkä juuri parast'aikaa sinuttelee kuka tahansa, joka hänen\ntielleen osuu. Mutta hän oli jo liiaksi eläimistynyt, hänen järkensä jo\npehmennyt ja sydämensä murjoutunut, jotta tätä häpeäntuntoa olisi\nvoinut kestää kauvan. Hänestä sellainen tunne haihtui yhtä pian kuin se\noli tullutkin. Saattoi hyvinkin kulua viikkokausi, ettei hän lainkaan\najatellut tyttöletukkaansa. Mutta yht'äkkiä hänet saattoi vallata\nhellyyden tai vihan puuska, joka johtui milloin nälästä, milloin\nliiasta syönnistä, raivoisa halu saada Nana käsiinsä ja joko suudella\ntai pieksää häntä, sen mukaan millä päällä hän sattui olemaan. Lopulta\nhänellä ei ollut enään mitään selvää käsitystä kunniallisuudesta. Mutta\nolihan Nana hänen, vai mitä? Ja kun kerran kellä on mitä omaisuutta,\nniin ei sen soisi haihtuvan kuin tuhka tuuleen.\n\nJa aina kun tällaiset ajatukset johtuivat Gervaisen mieleen, kulki hän\npitkin katuja tähystellen ympärilleen kuin salapoliisi. Voi jos hän\nolisi yhyttänyt kelvottoman sikiönsä, niin hän olisi koreasti\ntaluttanut hänet kotiin! Sinä vuonna pantiin koko kortteli mullin\nmallin. Silloin puhkaistiin Magentan ja Ornanon bulevardit, jotka\nveivät mennessään entisen Barrière Poissonnièren ja tekivät ison aukon\nulkobulevardiin. Ei ollut enää tuntea koko tienoota. Koko toinen puoli\nPoissoniers-katua oli jaotettu maan tasalle. Nyt pääsi Goutte-d'Or'in\nkadullekin laajasta aukosta valoa, auringonpaistetta ja raitista ilmaa;\nja niiden hökkelien sijalla, jotka sillä puolella olivat tukkineet\nnäköalan, kohosi Ornanon bulevardilla upea kuusikerroksinen, kirkon\ntapaan tehty rakennus, jonka kirkkaat, kirjailluilla verhoilla\nvarustetut ikkunat todistivat rikkautta. Tuo häikäisevän valkoinen\ntalo, joka sijaitsi aivan katua vastassa, näytti luovan sille\nkokonaisen valovirran. Ja se synnytti joka päivä riidan Lantier'n ja\nPoissonin välillä. Hatuntekijällä riitti aina puhumista Pariisin\nkatujen puhkaisemisesta; hän syytti keisaria siitä, että tämä tunki\npalatsejaan joka paikkaan, pakottaakseen työmiehiä muuttamaan\nmaaseudulle; mutta poliisi vastasi siihen kiukusta kalpeana, että\nkeisari katsoi juuri työmiesten parasta ja että hän jaottaisi vaikka\nkoko Pariisin maan tasalle, jos niin tarvittiin, vain siksi että he\nsaisivat työtä. Gervaisekin näytti olevan harmissaan näistä\nkaunistuksista, jotka riistivät häneltä sen pimeän etukaupungin sopen,\njohon hän oli tottunut. Hänen harminsa johtui siitä, että korttelia\nkaunistettiin juuri siihen aikaan, kun hän itse alkoi ränsistyä. Kun\nihminen rypee loassa, niin ei tee mieli saada päivänsädettä valaisemaan\nsuoraan päälakeaan. Sentähden olikin Gervaise niinä päivinä, jolloin\nhän etsi Nanata, aivan raivoissaan harpatessaan rakennustarpeiden yli,\nkahlatessaan rapakossa keskentekoisten katukäytävien vieressä ja\npuskiessaan paalutuksia vastaan. Ornanon bulevardin kaunis rakennus\nsaattoi hänet vihan vimmoihin. Sellaiset rakennukset olivat Nanan\ntapaisia katukaisoja varten.\n\nKumminkin hän sai useita kertoja tietoja tyttärestään. Ainahan niitä on\nhyväsydämisiä ihmisiä, jotka kiiruhtavat kertomaan pahoja kuulumisia.\nNiin, hänelle oli kerrottu, että Nana oli heittänyt ukkonsa hiiteen,\nmikä kokemattoman tytön teoksi oli sangen rohkea temppu! Häntä\npidettiin hyvänä ukon luona, hemmoteltiin, ihailtiin, olisipa saanut\nelellä sangen vapaastikin, jos olisi osannut oikein menetellä. Mutta\nnuoriso on tyhmää, Nana oli tainnut lähteä sieltä jonkun katusankarin\nseurassa, sitä ei tiedetty aivan tarkalleen. Varmaa vain näytti olevan,\nettä hän eräänä iltapäivänä oli pyytänyt ukoltaan Bastillen torilla\nkolme souta johonkin pikku tarpeeseen, ja että ukko yhä vielä odotti\nhäntä. Toiset vannoivat nähneensä hänet jälkeenpäin _Suuressa\nhuvisalissa_ Chapelle-kadun varrella tanssimassa viskellen koipiaan\nkohti korkeutta. Silloin Gervaise päätti käydä kaikissa sen\nkaupunginosan kapakoissa. Hän ei enään kulkenut yhdenkään tanssisalin\noven ohi astumatta sisään. Coupeau oli hänen seurassaan. Aluksi\nhe vain kulkivat kaikkien huoneiden läpi tähystellen kiemailevia\ntyttöletukoita. Sitten he eräänä iltana, kun heillä oli rahaa, istuivat\npöydän ääreen ja joivat ranskalaista viiniboolia virkistääkseen\nmieltään ja odottaakseen, eikö Nanata kuuluisi. Kuukauden päästä he\nolivat unhottaneet Nanan, mutta kävivät tanssipaikoissa omaksi\nhuvikseen, siliä he katselivat mielellään tanssia. Tuntimääriä he\nhankailivat kyynäspäitään pöytää vasten sanomatta sanaakaan, tylsän\nnäköisinä, lattian huojuessa heidän allaan; heistä oli kai kumminkin\nhauskaa seurata kalpeilla silmillään katutyttöjä näiden pyöriessä\ntukahuttavan kuumassa, punaisilla lampuilla valaistussa salissa.\n\nHe olivat juuri eräänä marraskuun iltana tulleet _Suureen\nhuvisaliin_ lämmittelemään. Ulkona oli sievoinen pakkanen, joka\nnipisteli ohikulkijain kasvoja. Mutta sali oli täyteen sullottu väkeä.\nSiellä oli perhananmoinen kuhina, väkeä joka pöydän ääressä, väkeä\nkeskellä huonetta ja väkeä ilmakin täynnä, niin että se aivan muistutti\nmakkarapuotia. Kun Gervaise ja Coupeau olivat kulkeneet kaksi kertaa\nhuoneitten läpi löytämättä tyhjää pöytää, päättivät he jäädä seisomaan\nja odottamaan, kunnes jokin seurue tekisi heille tilaa. Coupeau\nheilutteli ruumistaan, yllään likainen mekko ja päässä vanha, lipaton\nverkalakki takaraivolle lutistettuna. Ja kun hän seisoi siinä\nsisääntulijoiden tiellä, näki hän pienikasvuisen, laihan, nuoren miehen\npyyhkivän päällystakkinsa hihaa, kun oli sattunut nykäisemään Coupeauta\nkyynäspäällään.\n\n-- Kuulkaahan! huusi Coupeau raivoissaan, vetäen piippunysänsä mustasta\nsuustaan, eikö teillä ole älyä pyytää anteeksi?... Ja tuollainen\nnyrpistää nenäänsä siitä, että toisella on päällään työmekko!\n\nNuori mies kääntyi ja katsoi halveksivasti levyseppään, joka jatkoi:\n\n-- Tiedä, sen saakelin sillipukki, että mekko on kaunein vaatekappale,\nniin, työmiehen juhlapuku!... Kyllä minä kuivaan sinun korvantakauksesi\nkämmenilläni, jos vain tahdot... Onko koskaan nähty tuollaisten aikojen\nherjaavan työmiestä?\n\nGervaise koetti turhaan tyynnyttää häntä. Hän oikoi itseään\nrääsyissään, taputteli mekkoaan ja ulvoi:\n\n-- Tässä rinnassa sykkii miehen sydän!\n\nSilloin tuo nuori mies katosi väkijoukkoon, murahtaen:\n\n-- Hyi saakeli, tuollaista jätkää:\n\nCoupeau tahtoi uudestaan saada hänet käsiinsä. Ei hän ollut ennenkään\nantanut päällystakin häväistä itseään! Tuskinpa tämä edes oli\nmaksettukaan. Hän oli kai ostanut sen jostakin alennetulla hinnalla\nhoukutellakseen sillä jonkun naisen, tarvitsematta hellittää\npenniäkään. Jos hän vielä tapaisi hänet, niin hän painaisi hänet\npolvilleen ja pakoittaisi hänet kunnioittavasti tervehtimään mekkoa.\nMutta tungos oli liian suuri, ei voinut ottaa askeltakaan. Gervaise ja\nCoupeau kulkivat hitaasti eteenpäin kierrellen tanssijain piirin\nympäri; kolminkertainen joukko uteliaita pakkautui kasvot jännitettyinä\nkatsomaan, kun joku mies teki temppujaan tai jokin nainen koipiaan\nnostellen näytti kaiken näytettävänsä; ja kun he olivat molemmatkin\npienikasvuisia, niin he nousivat varpailleen nähdäkseen jotakin,\nnaisten leiskuvia hattuja ja tukkia. Orkesteri, jonka vaskisoittimet\nolivat haljenneita, soitteli vimmatusti katrillia, niin että sali\nvapisi kuin raju-ilman puuskista, ja tanssijat tömistivät jaloillaan ja\nnostivat lattiasta sellaisen tomupilven, että se himmensi loistavan\nkaasuvalon. Kuumuus oli tukahuttava.\n\n-- Katsoppas! sanoi Gervaise yht'äkkiä.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Tuota samettihattua tuolla.\n\nHe kurottivat kaulansa. Siellä näkyi vasemmalla vanha musta\nsamettihattu, jossa kaksi kulunutta höyhentä heilui, aivan kuin\nruumisvaunujen sulkatöyhtö. Mutta he eivät vieläkään erottaneet muuta\nkuin hatun, joka karkeli kuin itse piru, hyppien, pyörien, kyykistyen\nja ponnahtaen jälleen ylös. Se katosi heidän näkyvistään tuossa\nkirjavassa sekasorrossa, jossa pää oli toisessaan kiinni, mutta sitten\nhe näkivät sen jälleen toisessa paikassa liehuvan muita ylempänä niin\nhullunkurisen häpeämättömästi, että kaikki heidän ympärillään\nnauroivat, kun näkivät vain tämän hatun tanssivan, tietämättä mitä sen\nalla oli.\n\n-- Entäs sitten? kysyi Coupeau.\n\n-- Etkö tunne tuota tukkaa? kuiskasi Gervaise käheästi. Panen pääni\npanttiin, että se on hän!\n\nLevyseppä raivasi itselleen tien väkijoukon läpi. Niin, hitto soikoon,\nse oli Nana! Ja niin siistissä puvussa! Hänellä ei ollut päällään kuin\nvanha silkkileninki, joka oli aivan ryvettynyt hankautuessaan kapakkain\npöytiin ja jonka helmoista irtautuneet rimpsut riippuivat joka\npuolelta. Sen lisäksi ei hänellä ollut röijyn alla mitään eikä\nhuivinpätkääkään hartioillaan, niin että hänen paljas pintansa näkyi,\nmistä napinreijät olivat ratkenneet. Ja tuolla tyttöletukalla oli ollut\nukko, joka oli ottanut vaarin kaikista hänen viittauksistaan, ja hänet\nhän oli jättänyt myötämöisiään seuratakseen jotakin hulttiota, joka\nvarmaankin pieksi häntä. Mutta vähätpä siitä! Hän oli edelleenkin\ntuoreen ja herkullisen näköinen, pörröinen kuin villakoira, ja suu\nhänellä oli punainen suuren hattureuhkansa alla.\n\n-- Odotappas, kyllä minä tässä tanssitan sinua! sanoi Coupeau.\n\nNana ei tietysti epäillyt mitään. Kelpasi sitä katsella, kun hän\nväänteli itseään! Hän heitteli häntäänsä vasemmalle ja oikealle, niiasi\nniin syvään, että oli katketa, ja polki jalkaa ja huiskautti säärensä\nkohti tanssikumppaninsa kasvoja, niin että olisi luullut hänen\nhalkiavan keskeltä kahtia! Väkeä kerääntyi piiriin hänen ympärilleen\nkäsiä taputtamaan; ja kun hän nyt oli päässyt vauhtiin kokosi hän\nliepeensä ja nosti ne polviin asti; koko hänen ruumiinsa vavahteli\nrasittavasta tanssista, mutta hän pyöri kuitenkin nopeasti kuin hyrrä,\npainautuen melkein maahan asti ja tehden korkeita sivuhyppäyksiä;\nsitten hän tanssi vähän aikaa jälleen hillitysti, heilutellen\nlanteitaan ja nakellen niskojaan vallan hemmetin sirosti. Olisi tehnyt\nmieli viedä hänet johonkin nurkkaan, syödäkseen hänet suuhunsa pelkillä\nhyväilyillä.\n\nMutta kun tanssin viime vuoro oli parhaassa käynnissä tuli Coupeau sitä\nhäiritsemään ja sai siitä haukkumasanoja satelemalla.\n\n-- Tietäkää, että hän on minun tyttöni! huusi hän. Päästäkää minut\nläpi!\n\nNana kulki paraikaa takaperin, lakaisten lattiata sulillaan,\npyöritellen ja täristellen takapuoltaan jotta näyttäisi sievemmältä.\nHän sai aika potkun juuri parhaaseen paikkaan, kimposi ylös lattialta\nja kävi aivan kalpeaksi nähdessään isänsä ja äitinsä. Häntä ei\ntodellakaan onni seurannut!\n\n-- Ulos! ulvoivat tanssijat.\n\nMutta Coupeau, joka silloin juuri huomasi tyttärellänsä olevan\nkumppanina tuon laihan, nuoren, päällystakkiin puetun miehen, ei paljoa\nvälittänyt heistä.\n\n-- Niin, me juuri olemme tässä! ulvoi hän. Niin, et kai odottanut meitä\nnäkeväsi... Vai täällä sinut siis saa käsiinsä ja tuollaisen keltanokan\nseurassa, joka vast'ikään kohteli minua hävyttömästi!\n\nGervaise nykäisi häntä hammasta purren ja sanoi:\n\n-- Ole vaiti!... Ei tässä tarvita niin pitkiä selityksiä.\n\nJa lähestyen Nanata hän antoi hänelle kaksi nasevaa korvapuustia.\nEnsimäisestä meni sulkahattu vinoon ja toisesta jäi punainen läiskä\nNanan poskelle, joka oli valkea kuin palttina. Ällistynyt tyttö otti ne\nvastaan itkemättä, napisematta. Orkesteri jatkoi soittoaan. Ihmiset\nsuuttuivat ja toistivat kiivaasti:\n\n-- Ulos! ulos!\n\n-- No niin, alappas laputtaa! sanoi Gervaise; mene edellä! mutta älä\nyritäkkään luikkia tiehesi, muuten saatan sinut yöksi putkaan!\n\nTuo pikkuinen, nuori mies oli viisaasti kyllä hävinnyt. Nana kulki\nsitten edeltä aivan jäykkänä, yhä vielä hämillään kovasta onnestaan.\nHeti kun hän vain yrittikään vilkua ympärilleen, sai hän takaa päin\nkorvatillikan, joka heti palautti hänet oikealle tolalle. Ja niin he\nlähtivät ulos kaikki kolme joukon pilkatessa ja ivallisesti nauraessa,\nja orkesterin soittaessa tanssin viimeisiä säveleitä sellaisella\npauhinalla aivan kuin pasuunat olisivat syytäneet sisältään\nkanuunankuulia.\n\nEntinen elämä alkoi uudestaan. Nukuttuaan kaksitoista tuntia vanhassa\nsopessaan, Nana oli hyvin siivosti viikon ajan. Hän pukeutui jälleen\nlyhyeen hamepahaseensa ja piti päässään myssyä, jonka nauhat hän solmi\ntukannypykkänsä alle. Innostuksen puuskassa hän selitti aikovansa\nruveta työskentelemäänkin kotona; saattoihan kotona muka ansaita niin\npaljon kuin vain tahtoi, eikä siellä tarvinnut kuulla kaikellaisia\nruokottomuuksia niinkuin verstaassa; ja hän haki itselleen työtä,\nasettui työkaluineen pöydän ääreen ja nousi ensi päivinä kello viideltä\norvokinvarsiaan laittelemaan. Mutta valmistettuaan niitä muutamia\ntusinoita, hän rupesi oikomaan työnsä ääressä käsiään, jotka muka\nolivat suonenvedosta vääntyneet; häneltä oli kaikki tottumus varsien\nvalmistamiseen mennyt menojaan ja hän oli tukehtua istuessaan sisällä,\noltuaan kuusi kuukautta raittiissa ulkoilmassa. Silloin kuivui liima\nkupissaan, kukanteriin ja viheriään paperiin tuli rasvapilkkuja ja itse\nkukkatehtailijakin tuli kolmeen kertaan nostamaan meteliä siitä, että\nhänen raaka-aineensa pilaantuivat. Nana rupesi vetelehtimään, sai\ntavallisesti selkäänsä isältään ja joutui aamuin illoin ottelemaan\näitinsä kanssa, jolloin he riidellessään haukkuivat toisiaan silmät,\nkorvat täyteen. Sellaista elämää ei voinut kauvan kestää;\nkahdentenatoista päivänä Nana siis livisti tiehensä, ottamatta mukaansa\nmuuta matkatavaraa kuin hamepahasensa, joka hänellä oli päällään, ja\nhatturähjän päähänsä. Lorilleux'läiset, jotka ennen nolostuivat tytön\nkotiintulosta ja katumuksesta, nauroivat nyt niin rajusti, että olivat\npudota tuoliltaan. Toinen näytös, häviäminen numero kaksi! Ei, se oli\njo liian hassua! Nana oli erittäin ovela pelastamaan nahkansa! Niin,\njos Coupeaulaiset nyt tahtoivat pitää hänet luonaan, niin heidän täytyi\nvarustaa hänet valmiiksi ja sulkea häkkiin!\n\nIhmisten nähden Coupeaulaiset tekeytyivät tyytyväisiksi sen johdosta,\nettä muka raskas taakka oli pudonnut heidän hartioiltaan. Mutta\noikeastaan he olivat raivoissaan. Mutta raivokaan ei kestä kuin oman\naikansa. Pian he saivat tietää, että Nana kierteli samassa korttelissa,\nmutta siitä he eivät silmääkään räpäyttäneet. Gervaise, joka väitti\nhänen tekevän niin, häväistäkseen heidän hyvää mainettaan, asettui\nkaikkien juorujen yläpuolelle; jos hän tapaisi tuon letukan kadulla, ei\nhän saastuttaisi kättään antamalla hänelle korvapuustiakaan; niin,\nheidän välinsä olivat nyt aivan lopussa, vaikka hän tapaisi hänet\nmakaamassa katukivityksellä alastomana ja kuolemaisillaan, niin hän\nkulkisi ohi, sanomatta edes, että tuo elävä oli tullut hänen sisästään.\nNana loisti kaikissa ympäristön tanssiaisissa. Hän oli tunnettu\n_Valkeasta kuningattaresta_ aina _Suureen huvisaliin_ saakka.\nKun hän tuli _Elysêe-Montmartreen_, niin ihmiset nousivat pöydille\nnähdäkseen hänen kulkevan viimeisessä vuorossa takaperin, sillä siinä\nhän voitti kaikki. _Punaisesta linnasta_ hänet oli kaksi kertaa\najettu ulos, mutta hänen tarvitsi vain mennä talon edustalle\nkävelemään, tavatakseen tuttujaan. Bulevardin _Musta pallo_ ja\nPoissonniers-kadun _Iso Turkki_ olivat hienoja paikkoja, joihin\nhän meni vain silloin, kun hänellä oli puhtaat alusvaatteet. Mutta\nkaikista sen korttelin kapakoista piti hän enimmin _Erakon_\ntanssipaikasta, joka oli kostean pihan sisällä, ja _Roopertin_\ntanssipaikasta, joka oli Cadran-kujan sopukassa; nämä olivat\nsiivottomia pieniä saleja, joita valaisi puolen tusinaa lyhtyjä; kaikki\nolivat siellä tyytyväisiä ja vapaita, jopa siinä määrin, että kaverit\nsaivat huoneen perällä häiritsemättä suudella neitosiaan. Nanan kävi\ntoisinaan hyvin, toisinaan huonosti, niinkuin kepiniskutkin käyvät,\nmilloin hän oli hienon naisen hynttyissä, milloin taas rypi loassa,\nkuin mikäkin tuhkimo. Oli sekin kaunista elämää!\n\nUseita kertoja luulivat Coupeaulaiset huomanneensa tyttärensä\nsopimattomissa paikoissa. Silloin he käänsivät selkänsä ja siirtyivät\nhuoneen vastakkaiselle puolelle, ettei heidän tarvitseisi tuntea häntä.\nEivät he enään olisi halunneet saada koko huoneellista väkeä nauramaan\nitselleen, viedäkseen kotiinsa tuollaista raatoa. Mutta eräänä iltana\ntuossa kymmenen korvissa, kun he olivat maata menossa, lyötiin nyrkillä\noveen. Nana siellä pyysi tyynenä yösijaa; mutta hyvä Jumala,\nmillaisessa tilassa hän oli; paljain päin, ryysyihin puettuna, kengät\nläntällään, sellaisessa asussa, että hänet olisi voitu korjata talteen\npoliisin putkaan. Tietysti hän sai selkäsaunan; silloin hän ahneesti\nhyökkäsi kuivan leivänsyrjän kimppuun, ja nukkui sitte voimattomana,\nviimeinen suupala hampaissa. Silloin vanha veisu alkoi uudestaan. Kun\ntyttö tunsi vähän toipuneensa, niin hän taas hupeni eräänä aamuna.\nLintu oli lentänyt häkistään. Ja kului viikkoja, kuukausia, hän näytti\njo aivan hävinneen, kun hän yht'äkkiä ilmaantui uudestaan, sanomatta\nkoskaan mistä hän tuli, toisinaan niin likaisena, ettei pihdeilläkään\nolisi uskaltanut häneen koskea, ja runneltuna sekä ylhäältä että\nalhaalta, toisinaan taas hienosti puettuna, mutta niin pehminneenä ja\nriettaan elämänsä ujuttamana, ettei tahtonut pystyssä pysyä. Vanhempien\noli täytynyt tottua siihen. Keppi ei enään auttanut. He mukuroivat\nhäntä, mutta se ei estänyt Nanata pitämästä heidän kotiaan majatalona,\njohon tullaan yöksi joskus viikon varrella. Hän tiesi maksavansa\nyösijansa selkäsaunalla, hän harkitsi ja tuli ottamaan selkäänsä,\nmilloin hänellä oli siitä mielestään voittoa. Sitä paitsi alituiseen\npieksämiseenkin väsyy. Lopulta Coupeaulaiset hyväksyivät Nanan\nretkeilyt. Hän sai tulla kotiin tai olla tulematta, kunhan vain ei\njättänyt ovea auki. Hyvä Jumala! Tottumus kuluttaa kunniallisuuden\ntuntoa niinkuin muutakin.\n\nYksi ainoa seikka sai Gervaisen vihan vimmoihin, nimittäin se, kun\ntytöllä kotiin tullessaan oli laahustinhame ja sulilla koristettu\nhattu. Sellaista ylellisyyttä hän ei voinut sulattaa. Hänestä nähden\nNana sai viettää rietasta elämää jos tahtoi; mutta hänen tuli pukeutua\nedes niinkuin työläisnaisen sopi, tullessaan äitiään katsomaan.\nLaahustinhameet saivat aikaan mullistuksen kotona: Lorilleux'läiset\nvirnistelivät; Lantier hääri aivan villiinnyksissään tytön ympärillä\nvetääkseen hänen tuoksujaan sieramiinsa; Bochelaiset olivat kieltäneet\nPaulinea seurustelemasta tuollaisen katutytön kanssa, jolla oli jos\njotakin rihkamakoristetta päällään. Gervaise oli myöskin vihoissaan\nNanan pitkällisestä makuusta, kun tyttö eräänkin pakoretkensä jälkeen\nnukkui puoleenpäivään asti rinta paljaana, tukka hajallaan ja vielä\ntäynnä hiusneuloja, niin valkeana ja lyhyeen hengittäen, että näytti\nkuolleelta. Hän ravisti Nanata viisi, kuusi kertaa aamun kuluessa ja\nuhkasi lennättää hänelle vesiämpärin vasten mahaa. Tämä kaunis\npuolialaston tytönvetelys, joka oli aivan tahmea paheestaan, suututti\nGervaiseä, kun tuolla tavoin hautoi rakastelun raukaisemaa ruumistaan,\njaksamatta edes herätä. Nana raotti toista silmäänsä, sulki sen\nuudelleen ja oikoi vielä enemmän jäseniään.\n\nEräänä päivänä Gervaise nuhteli ankarasti Nanata siitä, että hän vietti\ntuollaista elämää, ja kysyi häneltä, tokko hän koskaan piti lomaa, kun\naina tuli niin runneltuna kotiin, ja silloin hän vihdoin pani\nuhkauksensa täytäntöön räiskyttäen märällä kämmenellään vettä hänen\npaljaalle iholleen. Tyttö kääri raivoissaan lakanan ympärilleen ja\nhuusi:\n\n-- Jo riittää, äiti! parasta on, ettei puhuta miehistä. Sinä olet\ntehnyt, mitä itse olet tahtonut, nyt minä teen mitä minä tahdon.\n\n-- Kuinka? kuinka? änkytti äiti.\n\n-- Niin, en ole siitä koskaan puhunut sinulle, sillä eihän se minua\nliikuttanut; mutta et sinä paljoakaan kainostellut; näin sinun usein\nisän kuorsatessa menevän kävelemään paitasillasi ja sukkasillasi... Nyt\nse ei enään miellytä sinua, mutta se miellyttää muita. Jätä minut\nrauhaan! Ei olisi pitänyt näyttää minulle sellaista esimerkkiä!\n\nGervaise meni aivan kalpeaksi, hänen kätensä vapisivat ja hän kulki\nhuoneen ympäri tietämättä mitä teki, kun taas Nana painautui mahalleen,\npuristaen korvatyynyä syliinsä ja vaipui uudelleen raskaaseen, raukeaan\nuneen.\n\nCoupeau murahti, mutta hänen päähänsä ei pälkähtänyt antaa edes\nkorvatillikoita. Hän oli käynyt aivan päästä pyörälle. Eikä häntä\ntodellakaan käynyt moittiminen siveyden puutteesta, sillä\njuopottelultaan hän ei enää voinut erottaa hyvää pahasta.\n\nNyt hän oli humalassa joka ainoa päivä kuuden kuukauden aikana; sitten\nhän sairastui ja vietiin Sainte-Anneen; siellä hän vietti kesälomaansa.\nLorilleux'läiset sanoivat, että hänen ylhäisyytensä Naukkulan herttua\nmatkusti tiluksilleen. Jonkun viikon päästä hän pääsi sairaalasta\nkorjailtuna ja paikkailtuna ja alkoi jälleen turmella terveyttään,\nkunnes uudestaan joutui vuoteen omaksi ja oli parsimisen tarpeessa.\nKolmen vuoden aikaan sai hän sentähden olla seitsemän kertaa\nSainte-Annessa. Korttelissa kerrottiin, että siellä pidettiin häntä\nvarten erityistä koppia. Mutta pahinta tässä jutussa oli se, että tuo\njuopporenttu kävi joka kerralla yhä raihnaammaksi taajain\ntaudinkohtausten sattuessa, niin että voi arvata hänen kohdakkoin\nottavan kuolinhyppäyksensä ja tuon hauraan tynnyrin, josta vanteet\nratkeilivat toinen toisensa jälkeen, piankin kokonaan romahtavan\nkokoon.\n\nSen lisäksi oli hänen kaunistumisensa jäänyt takapajulle; hän oli aivan\naaveen näköinen. Myrkky vaikutti häneen tuhoavasti. Tuo alkoholin\nliottama mies kutistui kokoon kuin sikiöt lääkärinkokelaitten\npurkeissa. Hän oli niin laiha, että kun hän asettui ikkunan ääreen, voi\nnähdä aivan hänen kylkiluittensa läpi. Hänen poskensa olivat\nkuopallaan, hänen silmistään tihkui ja tippui niin paljon vahaa, että\nsiitä olisi riittänyt kynttilöiksi kokonaiseen tuomiokirkkoon, muu ei\nhänellä pysynyt entisellään kuin kukoistava potaattinenä, joka loisti\nhänen kuihtuneen juomarinaamansa keskessä kauniina ja punaisena kuin\nneilikka. Ne, jotka tiesivät hänen täyttäneen vasta neljäkymmentä\nvuotta, saivat hienon vilunpuistatuksen, kun hän kulki heidän ohitseen\nselkä kumarassa, horjuen ja ikäkuluna. Ja hänen kätensä olivat alkaneet\nvapista entistä enemmän, varsinkin piti oikea käsi samaa peliä kuin\nrumpukapulat, niin että hänen toisinaan täytyi tarttua lasiin\nmolemmilla kourillaan, viedäkseen sen huulilleen. Herra Jumala sitä\nvapistusta! Se oli ainoa seikka, mikä häntä vielä huoletti, vaikka hän\nmuuten olikin niin tylsistynyt. Kuultiin hänen partaansa muristen\nkauheasti noituvan käsiään. Toisinaan taas voi nähdä hänet tuntikausia\ntarkastelemassa karkeloivia käsiään, sanomatta sanaakaan, olematta enää\näkeissään katselemassa, kuinka ne hyppivät kuin sammakot; hän näytti\ntutkivan, mikä sisällinen koneisto mahtoi panna ne pitämään sellaista\npeliä; ja eräänä iltana tapasi Gervaise hänet tässä toimessa, jolloin\nkaksi suurta vesikarpaloa vieri tuon juopporentun kurtistuneita poskia\npitkin.\n\nVarsinkin oli Coupeaulle vaikea edellinen kesä, jolloin Nana vetelehti\naamuyöt vanhempiensa luona. Hänen äänensä muuttui tykkänään, aivan kuin\nryypiskely olisi pannut hänen kurkkunsa uudella lailla soimaan. Hän\ntuli kuuroksi toiselta korvaltaan. Sitten himmeni hänen näkönsä\nmuutamassa päivässä, niin että hänen täytyi pitää kaidepuusta kiinni,\nellei tahtonut kieriä portaista alas. Mitä hänen terveyteensä tuli,\nniin oli se virkalomalla, niinkuin sanotaan. Häntä vaivasi kauhea\npäänsärky ja huimaus, niin että hän näki pikku-ukkoja keskellä päivää.\nYht'äkkiä sai hän kovan kivun käsivarsiinsa ja sääriinsä; hän kalpeni,\nhänen täytyi istuutua tuolille ja jäädä siihen tuntikausiksi\ntylsistyneen näköisenä; olipa häneltä erään tällaisen kohtauksen\njälkeen jäänyt käsi halvautuneeksi koko päiväksi. Useita kertoja oli\nhän vuoteen omana; hän mylleröi sängyssä, piiloutui lakanan alle, ja\nhengitti kauvan aikaa raskaasti kuin kärsivä eläin. Silloin alkoivat\nSainte-Annen aikuiset hullutukset uudestaan. Epäluuloisena,\nlevottomana, kovan kuumeen vaivaamana ja hurjasti raivoten kieritteli\nhän vuoteellaan, repi mekkonsa ja puri huonekaluja suonenvedon\nkouristamilla leuvoillaan; tai sitten hän kävi äkkiä niin pehmeäksi,\nettä ruikutteli kuin tyttö, nyyhkytti ja voivotteli sitä, ettei kukaan\npitänyt hänestä. Eräänä iltana kun Gervaise ja Nana tulivat yhdessä\nkotiin, niin he eivät tavanneetkaan häntä vuoteelta. Hän oli pannut\ntyynyn sijaansa makaamaan. Ja kun he huomasivat hänen olevan piilossa\nsängyn ja seinän välissä, niin hänen hampaansa kalisivat, ja hän\nkertoi, että oli tullut miehiä tappamaan häntä. Molempien naisten\ntäytyi panna hänet uudestaan makuulle ja rauhottaa häntä kuin lasta.\n\nCoupeau tiesi taudilleen yhden ainoan lääkkeen, kulauttaa tuoppi viinaa\nkurkkuunsa; tämmöinen kepin isku mahaan sai hänet kyllä jalkeille, Joka\naamu paranteli hän tällä tavoin vatsan vaivojaan. Muisti oli häneltä\naikoja sitten mennyttä, hänen pääkoppansa oli tyhjä; tuskin hän oli\npäässyt jalkeille, kun jo alkoi laskea leikkiä sairaudestaan. Ei hän\nollut koskaan ollut sairaana. Niin, hän oli tullut sille asteelle,\njolloin sairas sanoo voivansa hyvin, vaikka on aivan kuoleman kielissä.\nMuutoinkin hän alkoi hölmistyä. Kun Nana tuli kotiin kuusi viikkoa\nkestäneiltä kävelyiltään, näytti Coupeau luulevan, että tyttö palasi\nkaupungilta joltakin asialta. Usein kohtasi Nana hänet, riippuessaan\njonkun herran käsivarressa, ja teki pilkkaa hänestä, ilman että tämä\ntunsi häntä. Sanalla sanoen Coupeauta ei enää tarvinnut ottaa lukuun,\nNana olisi saattanut istuutua vaikka hänen päälleen, ellei olisi\nlöytänyt tuolia itselleen.\n\nEnsimäisten pakkasten aikana karkasi Nana vielä kerran kotoaan\nmennessään muka hedelmämyyjättären luo kysymään, oliko hänellä\npaistettuja päärynöitä. Hän tunsi talven lähestyvän eikä tahtonut\nkalistella hampaitaan kylmän uunin ääressä. Coupeaulaiset haukkuivat\nhäntä vain luuskaksi, kun saivat odottaa päärynöitä. Epäilemättä hän\ntulisi pian kotiin; olihan hän toissa talvena viipynyt kolme viikkoa,\nmennessään ostamaan kahdella soulia tupakkaa. Mutta kuukaudet vierivät,\neikä tyttöä kuulunutkaan enää. Tällä kertaa hän varmaankin oli\nnelistänyt aika pitkälle. Kun kesäkuu tuli, ei hän palannut\nauringonpaisteenkaan mukana. Varmaankin kaikki välit olivat nyt\nlopussa; hänellä oli kai muualla paremmat päivät. Coupeaulaiset möivät\neräänä päivänä, jolloin he olivat kiikissä, tytön rautasängyn ja saivat\nsiitä pyöreässä summassa kuusi francia, jotka he joivat Saint-Ouenissa.\nSänky oli muka heidän tiellään.\n\nEräänä heinäkuun aamuna huusi Virginie Gervaisen sisään tämän kulkiessa\nohi ja pyysi häntä auttamaan astiain pesussa, sillä Lantier oli\nedellisenä iltana tuonut muassaan pari ystävää kesteihin. Ja Gervaisen\npestessä astioita, jotka olivat aivan rasvaisia hatuntekijän syöminkien\njäleltä, huudahti Lantier yht'äkkiä puodista, missä hän paraikaa\nsulatti ruokaansa:\n\n-- Kuulkaahan, muori! näin tässä eräänä päivänä Nanan.\n\nVirginie, joka istui tiskin ääressä katsellen huolissaan tyhjentyviä\npurkkeja ja laatikoita, puisti vimmatusti päätään. Hän hillitsi\nmieltään, ettei menisi liian pitkälle, sillä tämä alkoi jo haiskahtaa\npahalta. Lantier näki Nanan hyvin usein. Ei Virginie olisi viitsinyt\npistää sentähden kättään tuleen, sillä kyllä Lantier'ssa oli miestä\ntekemään pahempaakin, kun hänellä oli helmaväkeä mielessä. Rouva Lerat,\njoka juuri oli tullut puotiin ja joka tähän aikaan oli hyvissä väleissä\nVirginien kanssa, koska tämä uskoi hänelle salaisuuksiaan, pani\nhuulensa hyvin veitikkamaisen näköisenä lerpalleen ja kysyi:\n\n-- Minkälaista tuo näkeminen oli?\n\n-- Ka hyvää näkemistä, vastasi hatuntekijä hyvin mielissään, nauraen ja\nviiksiään väännellen. Hän ajoi vaunuissa; minä rämmin katuloassa...\nMutta piru vie, milläpäs siinä meikäläinen pitää puoliaan, sillä nuo\nylemmän säädyn pojat, jotka sinuttelevat häntä niin läheltä, ovat\nhiivatin onnellisessa asemassa!\n\nHänen silmänsä välähtivät ja hän kääntyi Gervaiseen päin, joka seisoi\npuodin perällä lautasia kuivaamassa.\n\n-- Niin, hän ajoi vaunuissa, ja niin aistikkaasti puettuna!... Hän oli\nniin ylhäisen naisen näköinen, etten ollut tuntea häntä, ja hänen\nvalkeat hampaansa loistivat hänen naamastaan, joka oli tuore kuin\nkukkanen. Hän se ensiksi vilkutti minulle hansikkaallaan... Luulen\nhänen saaneen oikean kreivin onkeensa. Hän seurustelee hyvin hienoissa\npiireissä ja voi antaa palttua meille kaikille, sillä tuolla\ntyttöletukalla on onnea yli silmäin ja korvien!... Herttainen hän on\nkuin kissanpoika! Ei, ette voi kuvitella mielessännekään sellaista\nkissanpoikaa!\n\nGervaise kuivasi yhä lautastaan, vaikka se aikoja sitten oli puhdas ja\nkiiltävä. Virginie mietti; hän oli levoton kahden vekselin tähden,\nsillä hän ei tiennyt, kuinka voisi maksaa ne seuraavana päivänä.\nPyylevä ja pullea Lantier taasen imi sokeria, joka oli hänen ainoana\nruokanaan, ja täytti sievien, hyvinpuettujen pikkutyttöjen ihailullaan\nkoko makeispuodin, josta hän jo oli syönyt kolme neljännestä ja jossa\nhaiskahti rappiolta. Niin, ei ollut enään kuin muutamia sokeroituja\nmanteleja jyrsittävänä ja muutamia sokeroituja keksejä imettävänä,\nennenkuin Poissonilaisten kaupasta tuli loppu. Yht'äkkiä Lantier\nhuomasi vastakkaisella katukäytävällä poliisin, jolla oli palvelusvuoro\nja joka kulki ohi, takinnapit kiinni ja miekka reisiä vastaan takoen.\nSe huvitti Lantier'ta vielä enemmän. Hän pakotti Virginietä katsomaan\nmiestään.\n\n-- Hei vaan! sanoi hän, Badingue näyttää olevan hyvällä päällä tänä\naamuna... Katsokaahan, hänellä on takapuoli liiaksi paljo sisällä!\nHän on varmaankin ollut vähän kallistamassa lasia jossakin,\nhämmästyttääkseen koko maailmaa.\n\nKun Gervaise tuli kotiin, tapasi hän Coupeaun istumassa sängyn reunalla\nuuden taudinkohtauksen tylsistämänä. Hän katseli lattiaa elottomilla\nsilmillään. Silloin Gervaisekin istuutui tuolille, jäsenet hervottomina\nja kädet riipuksissa likaista hametta pitkin. Neljännestunnin viipyi\nhän siinä Coupeauta vastapäätä, sanomatta sanaakaan.\n\n-- Olen kuullut uutisia, sai hän vihdoin sanotuksi. Tyttäresi on\nnähty... Niin, tyttäresi on hyvin hieno eikä enää tarvitse sinua. Hän\non totta tosiaan oikein onnellinen!... Hyvä Jumala, antaisin vaikka\nmitä, jos pääsisin hänen sijaansa.\n\nCoupeau tähysteli yhä lattiaa. Sitten hän nosti viinan runtelemat\nkasvonsa, sanoi mielipuolen tavoin ja änkytti:\n\n-- Kuulehan, muruseni, en minä estä sinua... Et sinä vielä ole\nhullumman näköinen, kun vain peset itsesi puhtaaksi. Niin, niin, ei ole\nniin vanhaa vakkasta, joka ei kanttaan löytäisi, niinkuin sanotaan...\nPerhana, eiköhän siitä saisi vähän voita leivälleen!\n\n\n\n\nXII.\n\n\nTaisi olla hyyrynmaksupäivän jälkeinen lauvantai, tuossa tammikuun 12,\n13 päivän vaiheilla, Gervaise ei tiennyt sitä tarkalleen. Hän oli aivan\npäästä pyörällä, sillä oli jo kulunut kokonaisia vuosisatoja, siitä kun\nhän oli saanut mitään lämmintä vatsaansa. Mikä pirullinen viikko!\nKaikki oli tarkalleen käytetty, tiistaina oli ostettu kaksi neljän\nnaulan leipää, jotka olivat riittäneet torstaihin asti, sitten oli\nsyöty edellisenä päivänä löydetty kuiva leivän syrjä, mutta\nkolmeenkymmeneen kuuteen tuntiin ei ollut ollut niin murustakaan;\nkaikki ruoka oli aivan lopussa! Mutta sen hän tiesi ja tunsi selässään,\nettä ulkona oli sikamainen ilma, kova pakkanen, taivas musta kuin\npaistinpannun pohja, ja aivan halkeamaisillaan lumen paljoudesta, joka\nkuitenkin itsepäisesti odotutti tuloaan. Kun on talvi ja nälkä\nsisälmyksiä kurnimassa, niin vaikka kuinka kiristää vyötään, ei se\nlihota.\n\nEhkäpä Coupeau illalla toisi rahaa tullessaan. Hän sanoi olevansa\ntyössä. Kaikkihan on mahdollista, mutta Gervaise ei kuitenkaan enää\nluottanut tuohon rahan saantiin, kun häntä jo niin monta kertaa oli\nvedetty nenästä. Hän ei kaikellaisten juorujen levittyä saanut enää\npesuriepuakaan pestäväkseen koko korttelista; eräskin vanha nainen,\njolle hän oli toimittanut talous-askareita, oli juuri äskettäin ajanut\nhänet pellolle ja syyttänyt häntä siitä, että hän muka oli juonut hänen\nliköörejään. Hänestä ei huolittu minnekään, hän oli käynyt\nmahdottomaksi; mutta kumminkin se oli hänelle mieleen, sillä hän oli jo\nsiihen määrään veltostunut, että olisi mieluummin kuollut kuin sormeaan\nliikuttanut. Ja sitten hän saisi jotakin lämmintä ruokaa syödäkseen,\njos Coupeau toisi palkkansa kotiin. Odottaen sitä, ja kun kellokaan ei\nollut lyönyt kahtatoista, hän jäi pitkälleen olkipatjalle, sillä\npitkällään ollessaan tuntee vähemmän pakkasta ja nälkää.\n\nGervaise sanoi sitä olkipatjaksi, mutta oikeastaan oli se vain pieni\nolkikasa huoneen nurkassa. Vuode oli vähitellen joutunut vanhojen\nhuonekalujen kauppiasten haltuun. Ensiksi hän oli kovassa rahapulassa\noltaessa ratkonut matrassin, ottanut siitä villoja kourallisen toisensa\njälkeen, jotka hän vei esiliinassaan ja möi Belhommen kadulle\nkymmenestä sousta naulan. Kun sitten matrassi oli tyhjennetty, oli hän\neräänä aamuna pantannut päällisen kolmestakymmenestä sousta, ostaakseen\nitselleen kahvia. Korvatyynyt olivat menneet samaa tietä ja niiden\njälkeen päänalunen. Puusänky oli vielä jäljellä, mutta sitä hän ei\nuskaltanut ottaa kainaloonsa Bochelaisten tähden, jotka olisivat\nusuttaneet heidän päälleen koko talonväen, jos olisivat tienneet\nvuokran takuun liukuvan isännän käsistä. Mutta eräänä iltana\nhuomatessaan, että Bochelaiset pitivät par'aikaa kestejä, hän toimitti\ntyynesti Coupeaun avulla sängyn ulos kappaleittain, ensin laatikot,\nsitten päänaluslaudat ja peräosan. Niillä kymmenellä francilla, jotka\nhe saivat tästä panttauksesta, he mässäilivät kolme päivää. Eikö\nolkipatjassa ollut heille muka kylliksi? Mutta pian senkin päällinen\noli mennyt tapaamaan matrassinpäällistä; siten he olivat syöneet\nsängyn ja saaneet siitä vatsansa kipeäksi, oltuaan sitä ennen\nkaksikymmentäneljä tuntia nälissään. Oljet pyyhkäistiin luudalla\nnurkkaan ja vuode käännettiin aina iltaisin, eihän se ollut sen\nsiivottomampaa kuin muukaan.\n\nOlkiruvon päällä makasi Gervaise täysin puettuna käppyrässä, kuin\nkoira; jalat koukussa rääsyisen alushameen alla, pysyäkseen lämpimänä.\nHänen siinä värjöttäessään yhdessä mykkyrässä, silmät selkosen\nselällään, pyöri hänen päässään ajatuksia, jotka sinä päivänä eivät\nolleet hauskinta lajia. Eikös hitto! Ei sitä, piru vieköön, voinut\nkauvempaa elää tällä tavoin syömättä! Hän ei tietänyt enään nälästään\nmitään; mutta hänellä oli mahassa aivan kuin lyijyä, kun taas pääkoppa\ntuntui hänestä tyhjältä. Ei hän tämän lokeronsa nurkista tietenkään\nlöytänyt mitään ilon aihetta. Se oli nyt kuin koirankoppi; eivät\nvinttikoiratkaan, jotka juoksentelevat kadulla loimi selässä, olisi\nasuneet siellä edes muodon vuoksi. Hän katseli kalpeilla silmillään\npaljaita seiniä. Aikoja sitten oli kaikki mennyt tätilään. Jäljelle oli\njäänyt piironki, pöytä ja tuoli; mutta piirongistakin oli marmorilevy\nja laatikot haihtuneet samaa tietä kuin puusänkykin. Ei tulipalokaan\nolisi voinut tehdä puhtaampaa jälkeä, pikku koristeet olivat huvenneet,\nkahdentoista francin taskukellosta aina perhevalokuviin saakka, joiden\npuitteet eräs vähittäismyyjätär oli ostanut; tämän myyjättären kanssa\nvoi oikein hyvin tulla toimeen, ja sentähden kantoi Gervaise hänen\nluokseen paistinpannun, silitysraudan ja kamman ja sai häneltä viisi,\nkolme tai kaksi souta aina tavaran laadun mukaan; näillä rahoilla hän\nsitten osti palan leipää kotiin. Nyt ei enää ollut muuta jäljellä kuin\nrikkonaiset kynttiläsakset, joista myyjätär ei tahtonut maksaa hänelle\nyhtään souta. Jos hän olisi tiennyt, kenelle voisi myödä rikat, pölyn\nja lian, niin hän olisi tuossa paikassa avannut puodin, sillä huone oli\naika likainen! Hän ei huomannut muuta kuin hämähäkin verkkoja nurkissa,\nja hämähäkin verkot taitavat olla hyviä haavankääreeksi, mutta ei ole\nvielä olemassa sellaista tukku-kauppiasta, joka niitä ostaisi. Silloin\nhän käänsi päätään, heitti kaikki kaupanteon toiveet, käpristyi vielä\nenemmän kokoon olkipatjalleen ja katseli mieluummin ulos, kuinka taivas\noli lumesta raskaana ja päivä pimeä, niin että se jääti häneltä luut ja\nytimen.\n\nKuinka paljon vastoinkäymisiä hänellä olikaan! Mitä hyötyä oli siitä,\nettä hän kiihottui ja rasitti niin paljon aivojaan? Jos hän edes olisi\nvoinut nukkua! Mutta hänen päässään oli yhtä sekava kihinä ja vilinä\nkuin nurkkakapakassa. Herra Marescot, talon isäntä, oli itse tullut\nedellisenä iltana ja uhannut ajaa heidät pois talostaan, jolleivät\nviikon sisään maksaisi hyyryään kahdelta viimeiseltä neljännekseltä.\nSai ajaa! Ei katukivityksellä varmaankaan ollut pahempi olla!\nTuollainen päällystakkiin puettu lurjus, villasormikkaat kädessä, tuli\npuhumaan heille hyyrynmaksusta, aivan kuin heillä olisi ollut jossakin\npaikassa säästöjä kätkössä! Hitto soikoon! Silloinhan Gervaise olisi\naluksi ottanut jotakin märkää huulilleen mieluummin kuin antanut\nkurkkunsa ruuan puutteessa kuristua kokoon! Niin, hänestä oli tämä\nmöhömaha liian inhottava, hän halveksi häntä sydämensä pohjasta!\nSamallainen raakalainen oli Coupeaukin, joka kotiin tultuaan aina ensi\ntöikseen antoi hänelle selkään. Gervaise toivoi hänet samaan paikkaan\nkuin talon isännänkin. Tähän aikaan se paikka mahtoi olla hiivatin\ntilava, koska hän mätti sinne kaikki ihmiset, tahtoessaan päästä\nerilleen koko tästä matoisesta maailmasta. Gervaisesta tuli oikea\nnyrkiniskujen varastopaikka. Coupeaulla oli patukka, jota hän sanoi\nviuhkakseen; ja kun hän leyhytteli eukkoa niin kyllä kelpasi katsella:\nhiki valui akalta virtanaan, aivan kuin hän olisi noussut järvestä.\nMutta hän ei enään ottanutkaan iskuja tyynenä vastaan, vaan puri ja\nkynsi. Silloin siinä annettiin toinen toiselleen keppiä, niin ettei\nruokakaan tahtonut maistaa. Mutta lopuksi hän oli välittämättä\nselkäsaunoista niinkuin kaikesta muustakin. Coupeau sai viettää\nvapaamaanantaitaan vaikka kokonaisia viikkoja, vetelehtiä\nkuukausimääriä, tulla kotiin sikahumalassa ja lyödä hänet\npuolikuoliaaksi, hän oli tottunut siihen ja piti sitä vain\nkiusallisena, ei sen pahempana. Ja silloin olisi Gervaise suonut hänen\njoutuvan takimmaiseen helvettiin, ihan takimmaiseen! Helvettiin\nsemmoinen sika, helvettiin Lorilleux'läiset, Bochelaiset ja\nPoissonilaiset, sinne jouti koko häntä halveksiva kortteli! Koko\nPariisi meni samaa tietä, hän työnsi sen sinne perin halveksivalla\nkädenliikkeellä, tuntien tyydytystä, saadessaan sille siten kostetuksi.\n\nPahaksi onneksi ei ole vielä voitu oppia olemaan syömättä, vaikka sitä\nmuutoin tottuukin kaikkeen. Tämä olikin ainoa seikka, joka harmitti\nGervaiseä. Hän ei välittänyt siitä mitään, että oli joutunut vihon\nviimeiseksi, vaipunut katuojan pohjaan saakka, ja että ihmiset\npyyhkivät vaatteitaan, kun hän kulki heitä läheltäkään. Tuollaisista\nilkeyksistä hän ei ollut millänsäkään, mutta nälkä kurni herkeämättä\nhänen suolissaan. Herkkupaloille hän oli sanonut hyvästit, hän oli\nalentunut iskemään hampaansa kaikkeen, mitä vain löysi. Juhlapäivinään\nhän osti tähän aikaan lihanjätteitä neljästä sousta naulan eräältä\nteurastajalta, joka ei viitsinyt enää nähdä niitä lautasella\npilaantumassa ja mustumassa: hän pani niihin lisäksi ruukullisen\nperunoita ja sekotti ne sitten pannun pohjalla. Tai sitten hän muhensi\nhäränsydämen, joka oli hänestä sellaista herkkua, että se pani hänet\nnuoleskelemaan huuliaan. Toisinaan taas, kun hänellä oli viiniä, niin\nhän kasteli siihen leivänkakun ja söi murumaitoa. Ei hänellä enää ollut\nvaraa tuhlata usein kahta souta maksalaatikkoon tai ostaa kappaa\nvalkeita omenia tai neljännesnaulaa kuivia papuja jotka hän söi\nliemineen päivineen; ne olivat liian kalliita herkkuja. Tavallisesti\nhän eli ruuan jätteistä; pimeistä nurkkaravintoloista hän sai yhdellä\nsoulla kokonaisia kasoja kalanruotia, joiden seassa oli pilaantuneen\npaistin tähteitä. Hän vajosi vielä syvemmälle, kerjäsi eräältä\narmeliaalta ravintoloitsijalta leipäpalasia, joita vieraat olivat\njättäneet lautaselle, ja keitti niistä lientä, antaen niiden hiljakseen\nkiehua jonkun naapurin tulella niin kauvan kuin sai. Sellaisina\naamuina, jolloin hänellä oli kova nälkä, hän meni koirien seurassa\nkuljeskelemaan ja katselemaan kauppiaitten ovien edustalle ennen\nkadunlakasijoiden tuloa; sieltä hän väliin sai rikkaiden herkkuja,\nmätiä melooneja, pilaantuneita makrilleja ja kotletteja, joita hän\ntutki tarkalleen, ettei niissä vain ollut matoja. Niin, niin pitkälle\nhän oli siis jo mennyt; tämmöisen ajatteleminenkin tuntuu arkasuisista\nvastenmieliseltä; mutta saisimmepa nähdä, tokko arkasuisetkaan\ntekisivät ähmää vatsalleen, jos eivät kolmeen päivään olisi syöneet\nmitään; kyllä he asettuisivat kontalleen ja söisivät rikkaläjistä\nniinkuin heidän toverinsakin. Voi! tuossa niin kultaisessa ja\nloistavassa suuressa Pariisissa kuolevat köyhät kurjuuteen, tyhjät\nsisälmykset huutavat nälästä, joka panee heidät raatelevien petojen\ntavoin iskemään kalisevat hampaansa mihin törkyyn tahansa. Ja Gervaise\nkun oli saanut ennen syödä mahamäärin rasvaista hanhea! Nyt häneltä\nsellaiset herkut menivät sivu suun ja hän sai nuolla näppiään. Eräänä\npäivänä, kun Coupeau oli näpistänyt häneltä kaksi ruokalippua\nmyödäkseen ne ja juodakseen rahat, Gervaise nälissään ja raivostuneena\ntuon leipäpalasen varastamisesta oli lyödä hänet kuoliaaksi kihvelillä.\n\nKatsellessaan raskasta taivasta hän nukkui kuitenkin vihdoin vähäksi\naikaa tuskalliseen uneen. Pakkanen nipisteli häntä niin kovasti, että\nhän unissaan luuli raskaan lumipilven halkeavan päällensä. Äkkiä hän\nsai niin ankaran puistatuskohtauksen, että hän hädissään kavahti\npystyyn täysin hereillä. Hyvä Jumala! oliko hän kuolemaisillaan?\nVapisten ja kauhistuneena hän huomasi, että oli vielä hämärä. Eikö yö\nsitten tulisikaan? Kuinka aika tuntuu pitkältä kun maha on tyhjänä!\nHänen vatsansakin heräsi häntä kiduttamaan. Hän vaipui tuolille pää\nkumarassa ja kädet reisien välissä, että tuntuisi lämpimämmältä, ja\nsuunnitteli jo, mitä ostaisi päivälliseksi, kun Coupeau toisi rahat\nkotiin: leivän, litran viiniä ja kaksi annosta sipulilla höystettyjä\nsisälmyksiä. Ukko Bazougen käkikello löi kolme. Kello oli vasta kolme.\nSilloin hän rupesi itkemään. Ei hän ikinä jaksaisi odottaa seitsemään\nasti. Hän heilutteli koko ruumistaan, huojui kuin pieni tyttö, joka\ntuudittaa suuret surunsa nukuksiin, kaksinkerroin käpertyneenä,\nkouristaen vatsaansa kokoon, ettei enään tuntisi mitään tuskaa.\nHelpompi on kestää synnytyksen kuin nälän tuskia! Ja raivostuneena\nsiitä, ettei saanut mitään lievitystä, hän nousi ylös ja alkoi kävellä\nedestakaisin huoneessa, toivoen saavansa nukutetuksi nälkänsä aivan\nkuin lapsen sylissä kantamalla. Puolen tuntia hän kulki tyhjässä\nhuoneessaan nurkasta nurkkaan. Sitten hän äkkiä pysähtyi tuijottavin\nsilmin. Se oli heidän oma syynsä, saivat sanoa mitä tahtoivat, hän\nnuolisi heidän jalkojaan, jos he sitä pyytäisivät, mutta nyt hän lähti\nlainaamaan kymmentä souta Lorilleux'läisiltä.\n\nTalven aikaan lainailivat nälkäkurjet talon tässä porraskäytävässä,\nn.s. ryysyläisten porraskäytävässä, toinen toiseltaan alinomaa kymmenen\nsouta ja kaksikymmentä souta tai toimittivat toisilleen pikku\npalveluksia. Mutta mieluummin he tahtoivat kuolla kuin kääntyä\nLorilleux'läisten puoleen, sillä tiedettiin, ettei heiltä pennit\nhevillä hellinneet. Menemällä kolkuttamaan heidän ovelleen, hän osotti\nsuurta rohkeutta, mutta käytävässä häntä pelotti niin, että hän tunsi\nsamaa äkillistä lievitystä kuin sairaat soittaessaan hammaslääkärin\novikelloa.\n\n-- Sisään! huusi ketjuntekijä terävällä äänellä.\n\nKuinka siellä tuntui hyvältä! Tuli loimusi ahjossa ja valaisi ahtaan\nverstaan valkealla liekillään, rouva Lorilleux'n pannessa\nkultalankakerää uudelleen hehkumaan. Lorilleux hikoili kuumuudesta\ntyöpöytänsä ääressä istuen juottamassa renkaita yhteen juottoputken\npäällä. Ja kuinka hyvältä siellä haisi! Kaalikeitto porisi hiljalleen\nliedellä ja nostatti höyryä, joka käänsi Gervaisen mieltä ja sai hänet\nmelkein pyörtymään.\n\n-- Kas, tehän se olette! murisi rouva Lorilleux, pyytämättä häntä edes\nistuutumaan. Mitä teillä on asiaa?\n\nGervaise ei vastannut. Sillä viikolla hän ei ollut kovin huonoissa\nväleissä Lorilleux'läisten kanssa. Mutta kun hän yritti pyytää kymmentä\nsouta lainaksi, niin sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, sillä hän\nhuomasi juuri silloin Bochen istuvan neliskulmaisen uunin vieressä\njuoruamassa. Tuo raato näytti antavan palttua koko maailmalle! Hän\nnauroi sillä tavalla, että suunaukko muodosti hyvin pienen ympyrän, ja\nposket niin pullollaan, että ne peittivät hänen nenänsä.\n\n-- Mitä teillä on asiaa? toisti Lorilleux.\n\n-- Ettekö ole nähneet Coupeauta? sai Gervaise vihdoin änkytetyksi.\nLuulin hänen olevan täällä.\n\nKetjuntekijät ja portinvartija virnottivat. Eivät he tietenkään olleet\nnähneet Coupeauta. Eivät he tarjonneet niin monta naukkua, että Coupeau\nolisi viitsinyt tulla heitä tervehtimään. Gervaise ponnisteli voimiaan\nja änkytti taas:\n\n-- Hän lupasi niin varmaan tulla kotiin... Niin, hänen pitäisi tuoda\nrahaa minulle... Ja kun minä nyt välttämättä tarvitseisin jotakin...\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi. Rouva Lorilleux lietsoi kovasti ahjon tulta,\nLorilleux'llä oli nenä kiinni ketjunpäässä, joka piteni hänen\nsormissaan pitenemistään, kun taas Boche yhä nauroi kuin täysi kuu,\nsuuaukko niin pyöreänä, että halutti pistää siihen sormensa saadakseen\ntietää, miltä siellä tuntui.\n\n-- Jos minulla olisi edes kymmenen souta, huokasi Gervaise hiljaisella\näänellä.\n\nVaitioloa jatkui.\n\n-- Ettekö voisi lainata minulle kymmentä souta?... Toisin ne teille\ntakaisin jo tänä iltana!\n\nRouva Lorilleux kääntyi ja katseli häneen terävästi. Vai luuli se tuo\nkupinnuolija saavansa heitä vedetyksi nenästä. Tänään hän pyysi heiltä\nkymmentä souta, huomenna jo kahtakymmentä, eikä sitten enää olisi syytä\nmankumasta heretäkkään. Ei, ei, siitä ei tullut mitään. Huomenna, jos\non hyvä sää!\n\n-- Mutta, rakas ystävä, huusi hän, tiedättehän ettei meillä ole rahaa!\nKatsokaa itse, tuossa on minun taskunvuorini... Voitte kääntää meiltä\nkaikki taskut nurin... Tietysti minä mielelläni antaisin...\n\n-- Kyllähän sitä mielellään antaisi, murahti Lorilleux; mutta kun ei\nvoi, niin ei voi.\n\nGervaise nyökkäsi hyvin nöyränä päätään. Kumminkaan hän ei\nlähtenyt pois, hän vilkaisi salaa kultaan, seinällä riippuviin\nkultalankakääröihin, kultalankaan, jota rouva Lorilleaux veti\nlanganvetoraudan läpi, minkä vain riitti voimia hänen lyhykäisissä\nkäsivarsissaan, ja kultarengaskasaan, joka suureni Lorilleux'n\nluisevissa sormissa. Ja Gervaise ajatteli, että pieni pätkä tuota\nkirottua mustahkoa metallia olisi riittänyt hänelle hyvän päivällisen\nsaantiin. Niin likainen kuin verstas sinä päivänä olikin\nraudanromuineen, kivihiilenpölyineen ja pahalle haisevina\nöljysakkoineen, näytti, se Gervaisesta loistavan rikkauksista,\nikäänkuin rahanvaihtajan puoti. Sentähden hän uskalsikin toistaa\nhiljaa:\n\n-- Toisin ne teille takaisin... Toisin ne aivan varmaan teille\ntakaisin... Kymmenen souta, mitä se nyt haittaisi teitä?\n\nHänen sydämensä oli pakahtumaisillaan, kun ei tahtonut sanoa heille,\nettä oli edellisenä iltana pannut maata tyhjin vatsoin. Sitten hän\ntunsi aivan kuin jalkojensa katkeavan, pelkäsi kyyneliin heltyvänsä ja\nänkytti vielä:\n\n-- Olisitte niin kilttejä... Ette voi aavistaa... Niin, niin pitkällä\nminä olen, hyvä Jumala, niin pitkällä minä olen!...\n\nSilloin Lorilleux'läiset nyrpistivät huuliaan ja katselivat hetken\naikaa toisiinsa merkitsevästi. Nilkuttaja kerjäili siis nykyään! No\nniin, mitta oli täysi! Mutta he eivät pitäneet tuollaisesta! Jos he\nolisivat tienneet tämän, niin he olisivat telkeytyneet sisään, sillä\ntäytyy aina olla varuillaan kerjäläisten suhteen, jotka tunkeutuvat\nasuntoihin kaikenmoisilla tekosyillä ja hiipivät sitten tiehensä,\nvieden muassaan kallisarvoisia esineitä. Sitä suuremmalla syyllä täytyi\nLorilleux'läisten olla varuillaan, kun heidän kotonaan oli, mitä\nvarastaa; voi levittää sormensa vaikka mihin kohtaan, niin menee\nkolmekymmentä ja neljäkymmentä francia, kun vain puristaa käden\nnyrkiksi. Jo useita kertoja he olivat epäilleet, nähdessään Gervaisen\nnaaman niin omituisena, kun hän asettui kultaa tarkastamaan. Mutta\ntällä kertaa he aikoivat pitää häntä silmällä. Ja kun hän lähestyi\nheitä vielä enemmän, astuen jalallaan puuristikolle, niin ketjuntekijä\nhuusi hänelle tylysti, vastaamatta enään hänen pyyntöönsä:\n\n-- Kuulkaahan! Varokaahan vähän, viette vielä tuolla pelillä\nkullansiruja anturoissanne... Olisi todellakin luullut teidän\nvoidelleen ne rasvalla, että paremmin tarttuisi.\n\nGervaise peräytyi verkalleen. Hän nojasi hetkiseksi hyllyä vasten, ja\nnähdessään rouva Lorilleux'n tarkastavan hänen käsiään, hän levitti ne\nauki ja näytti ne hänelle, sanoen pehmeällä äänellään, vihastumatta,\naivan kuin langennut vaimo, joka ottaa vastaan mitä tahansa:\n\n-- Minä en ole ottanut mitään, tuossa näette.\n\nJa hän lähti pois, sillä kaalikeiton väkevä haju ja verstaan suloinen\nlämpö tekivät hänet liian kipeäksi.\n\nLorilleux'läiset eivät suinkaan aikoneet pidättää häntä! Hauskaa matkaa\nvain, he eivät, piru vieköön, enään aukaisisi oveaan hänelle. He olivat\ntarpeekseen nähneet hänen naamaansa, eivätkä halunneet tietää toisten\nkurjuudesta mitään, varsinkin kun tämä kurjuus oli ansaittua. Ja\nistuessaan selkä kenossa lämpimässä huoneessaan, jossa heitä oli mainio\nkeitto odottamassa, he antautuivat kokonaan itsekkään nautinnon\nvaltaan. Bochekin pöyhenteli itseään ja pullisti vielä enemmän\nposkiaan, niin että hänen naurunsa alkoi jo näyttää sopimattomalta.\nKaikki huomasivat saaneensa tarpeeksi kostoa Nilkuttajan entisestä\nrehentelemisestä, sinisestä puodista, syömingeistä ja kaikesta\nmuustakin. Se oli hänelle aivan oikein, siinä nähtiin, mihin herkuttelu\nvei! Hiiteen kaikki herkkusuut, laiskimukset ja kevytmieliset elävät!\n\n-- Mitä viisautta tuo oli olevinaan? tulee tänne kerjäämään kymmenen\nsoun kolikoita! huudahti rouva Lorilleux, heti kun Gervaise oli\nsulkenut oven. Mutta siitä ei tule mitään, että minä lainaisin hänelle\nkymmentä souta, tuossa paikassa hän menisi ottamaan niillä naukkuja\nkaulaansa!\n\nKäytävässä Gervaise selkä kumarassa veteli jalkojaan verkalleen\nperässään. Kun hän tuli ovelleen, ei hän astunut sisään, sillä hänen\nhuoneensa herätti hänessä pelkoa. Mieluummin hän voisi mennä ulos\nkävelemään, siitä hän tulisi lämpimämmäksi ja rauhottuisi. Ohi\nmennessään hän kurotti kaulaansa ukko Bru'n komeroon portaitten alle;\nsiinäkin oli mies, jolle ruoka olisi tainnut maittaa, sillä kolme\npäivää hänen oli vastoin tahtoaan täytynyt paastota; mutta ukko Bru ei\nollut kotona, hänen komeronsa oli tyhjä, ja Gervaise tuli kateelliseksi\najatellessaan, että hänet ehkä oli kutsuttu jonnekin. Kun hän sitten\ntuli Bijardilaisten ovelle, niin hän kuuli valitushuutoja ja astui\nsisään, kun avainkin vielä oli ovella,\n\n-- Mikä täällä on hätänä? kysyi hän.\n\nHuone oli hyvin siisti. Saattoi kyllä nähdä, että Lalie vielä samana\naamuna oli lakaissut ja järjestänyt huonekalut. Vaikka kurjuus\nlähettikin sinne henkäyksiään parhaansa mukaan, vei vaaterievut talosta\npois ja levitteli sinne rikkoja, niin Lalie tuli heti perästä\npuhdistamaan ja siistimään kaikkea. Vaikkei hänen kotinsa ollutkaan\nrikas, niin huomasi kuitenkin kaikesta, että taloa hoidettiin\nhuolellisesti. Sinä päivänä hänen molemmat lapsensa, Henriette ja\nJules, olivat löytäneet vanhoja kuvia, joita he leikkelivät irti\nkaikessa rauhassa huoneen nurkassa. Mutta Gervaise aivan ällistyi\nnähdessään Lalien hyvin kalpeana lepäävän kapealla hihnavuoteellaan,\nlakana leukaan asti vedettynä. Lalie makaamassa! Silloin hän mahtoi\nolla hyvin kipeä!\n\n-- Mikä teitä vaivaa? toisti Gervaise levottomana.\n\nLalie ei enää valittanut. Hän aukasi hitaasti valkeat silmäluomensa ja\nkoetti nauraa kuume-väristyksen kouristamilla huulillaan.\n\n-- Ei minua vaivaa mikään, huokasi hän hyvin hiljaa, ei kerrassaan\nmikään.\n\nUmmistaen silmänsä hän jatkoi vaivaloisesti:\n\n-- Olen ollut hyvin väsynyt kaikkina näinä päivinä, ja nyt minä\nlaiskottelen ja lellittelen itseäni, kuten näette.\n\nMutta hänen nukkemaiset kasvonsa, jotka olivat täynnä harmahtavia\ntäpliä, saivat sellaisen äärimmäisen tuskan ilmeen, että Gervaise,\nunhottaen oman kuolinkamppailunsa, pani kätensä ristiin ja vaipui\npolvilleen hänen viereensä. Kuukauden ajan hän oli huomannut, kuinka\nLalie kulkiessaan piti kiinni seinistä ja oli aivan kaksin kerroin\nkäpertynyt yskästä, joka muistutti kuolinkellojen soittoa. Tyttö ei\ntahtonut voida enään yskiäkään. Häntä vain nikotti, ja verta valui\nhänen suupielistään.\n\n-- Minkäs minä sille mahdan, etten ole oikein hyvissä voimissa, huokasi\nhän ikäänkuin lohdutuksekseen. Olen koettanut pysytelläitä pystyssä ja\nsiivoilla täällä vähäsen... Eikös täällä näytä jotakuinkin\nsiistiltä?... Aioin juuri ruveta ikkunoita pyyhkimään, mutta jalat\npettivät. Voi kuinka hassua se on! Mutta kun voimat on lopussa, niin\ntäytyy ruveta selälleen.\n\nHän keskeytti puheensa sanoakseen:\n\n-- Katsokaapas vähän minun lapsiani, etteivät leikkaa sormiaan\nsaksilla.\n\nSitten hän vaikeni vapisten, kun kuuli raskaita askeleita\nporraskäytävästä. Ukko Bijard paiskasi kovasti oven selälleen. Hän oli\ntavallisuuden mukaan saanut pullosta päähänsä ja hänen silmissään\nleimusi viinan synnyttämä villiys. Kun hän huomasi Lalien olevan\nmakuulla, niin hän takoi reisiänsä irvistellen, otti pitkän piiskan\nseinältä ja ulvoi:\n\n-- Herra Jumala, tämä on jo liikaa! tästähän jo voi nauraa\nkuollakseen!... Kaikki lehmät tässä panevat olille maata keskellä\npäivää!... Aiotko tehdä minusta pilaa, sen kirottu laiskuri?... No,\npystyyn nyt, pian!\n\nHän läiskäytti jo piiskaansa sängyn päällä. Mutta tyttö sanoi\nrukoillen:\n\n-- Ei, isä kulta, minä pyydän, älä lyö... Olen varma siitä, että kadut\nperästäpäin... Älä lyö.\n\n-- Pääsetkö siitä jalkeille, ulvoi hän vielä kovemmin, tai minä\nkutkutan vähän kylkiäsi!... Pääsetkö siitä jalkeille, helvetin luuska!\n\nSilloin Lalie sanoi lempeästi:\n\n-- Katsos, minä en voi nousta... Olen kuolemaisillani.\n\nGervaise oli syöksynyt Bijardin päälle ja temmaissut häneltä piiskan\nkädestä. Tämä jäi hölmistyneenä seisomaan hihnavuoteen ääreen. Mitä tuo\nletukka tuossa höpisi? Kuinka voisi kuolla noin nuorena, kun ei edes\nole ollut sairaanakaan! Hän teeskenteli vain, jotta häntä\nlelliteltäisiin! Vai niin! Mutta kyllä hän aikoi ottaa selkoa, puhuiko\nhän totta!\n\n-- Saatpa nähdä, se on täyttä totta, jatkoi Lalie. Olen parhaani mukaan\nkoetellut pitää kurjuutta loitolla tästä talosta... Ole nyt kiltti, isä\nkulta, ja heitä minulle hyvästit.\n\nBijard väänteli nenäänsä eikä tiennyt oikein mitä uskoa. Olihan totta,\nettä Lalien naama oli vähän oudon näköinen, pitkulainen ja vakava kuin\naikaihmisen. Kuolonhenkäys, joka kulki huoneen läpi, sai isän pään\nselviämään. Hän loi katseen ympärilleen, ikäänkuin olisi herännyt\npitkästä unesta, huomasi kodin olevan kunnossa ja molempien lasten,\njotka par'aikaa leikkivät ja nauroivat, olevan pestyinä. Ja hän kaatui\ntuolille änkyttäen:\n\n-- Meidän pikku äitimme, meidän pikku äitimme...\n\nMuuta hän ei saanut sanotuksi, mutta se tuntui jo hyvin hellältä\nLaliesta, jota ei koskaan oltu sellaisella pilattu. Hän lohdutteli\nisäänsä. Varsinkin tuntui hänestä ikävältä eritä näin täältä, ennenkuin\noli saanut lapset täysikasvuisiksi. Isä kai pitäisi heistä huolta? Hän\nantoi hänelle sammuvalla äänellään yksityiskohtaisia neuvoja siitä,\nmillä tavoin hänen pitäisi hoitaa heitä ja pitää heitä puhtaana.\nHumalan höyryt nousivat uudestaan ukko Bijard'in päähän ja pimittivät\nhänen järkensä. Silmät pyöreinä hän katseli tyttärensä hengenlähtöä. Se\npani jotakin liikkumaan hänen aivoissaan, mutta hän ei voinut saada\nmistään tolkkua ja häneltä oli kyynellähteet niin tyyten kuivuneet,\nettei hän voinut itkeäkään.\n\n-- Kuulehan vielä vähän, sanoi Lalie hetken vaitiolon jälkeen. Me\nolemme leipurille velkaa neljä francia ja seitsemän souta; ne on\nmaksettavat... Rouva Gaudronilla on lainassa yksi meidän\nsilitysraudoistamme, joka sinun on vaadittava häneltä takaisin...\nKeittoa en ole voinut laittaa täksi illaksi, mutta leipää on vielä\nvähän jäljellä ja perunoita, joita voit lämmittää.\n\nViimeiseen korahdukseen asti piti tuo pieni tyttö raukka aivan kuin\näiti huolta koko perheestään. Siinä oli tyttö sellainen, joka ei\nvarmaankaan ollut korvattavissa! Hän kuoli siitä, että hänellä noin\nnuorena oli ollut järkeä yhtä paljon kuin äidillä konsanaan, mutta\nrinta vielä liian heikko ja ahdas, jotta siihen olisi voinut mahtua\nniin laajan äitiyden tunne. Tämän aarteen kadottamisesta hänen\npetomainen isänsä sai syyttää itseään. Ensin hän oli potkaissut äidin\nkuoliaaksi, ja nytkö hän oli pahoinpitelyllään riistänyt hengen\ntyttäreltäänkin! Kun nämä hänen molemmat hyvät enkelinsä olivat\njoutuneet maan mustaan multaan, ei hänellä enää ollut edessä muuta kuin\nkuolla johonkin maantieojaan, kuin mikäkin juoksukoira.\n\nSillä välin koetti Gervaise hillitä itseään nyyhkytyksiin puhkeamasta.\nHän ojensi kätensä ja olisi halunnut lievittää tytön tuskia, ja kun\nlakanariepu juuri oli liukumaisillaan lattialle, niin hän aikoi nostaa\nsen ylös ja korjailla vuodetta. Silloin tulivat kuolevan hennot\njäsenraukat näkyviin. Herra isä! mikä kurja ja sääliä herättävä näky se\noli! Kivetkin olisivat siitä heltyneet itkemään. Lalie oli aivan\nalaston, pieni alusröijyn repale riippui vain olkapäillä paidan\nsijasta; niin, aivan alaston hän oli, verinen ja kärsivän näköinen kuin\nmarttyyri. Hänessä ei ollut enää lainkaan lihaa, luut vain pyrkivät\nnahkaa puhkaisemaan. Sivuilla kulki reisiin asti kapeita sinipunervia\njuovia, aivan selviä piiskan siiman jälkiä. Vasemman käsivarren\nympärillä oli sininen rengas, ikäänkuin tämä niin hento jäsen, joka ei\nollut tulitikkua paksumpi, olisi ollut ruuvipenkissä puristuksissa.\nOikeassa sääressä näkyi repeämä, joka ei ollut mennyt aivan umpeen; se\noli jokin ärtyisä haava, joka aukeni aina aamuisin, kun hän liehui\ntalousaskareissa. Päästä jalkoihin asti oli hän kauttaaltaan musta. Voi\ntuota viattoman pienokaisen rääkkääjää, voi niitä raskaita miehen\nkäsiä, jotka musersivat tämän hennon, rakastavaisen lapsen! Kuinka\njulmaa, että näin heikon olennon täytyi sortua sellaisen ristin alle!\nMonet kuoliaaksi ruoskitut pyhimyksetkään, joita kirkoissa rukoillaan,\neivät ole näin puhtaan viattomia. Gervaise oli uudestaan polvistunut;\nhän ei enää ajatellutkaan nostaa lakanata, sillä hän oli aivan\nkauhistuneena peräytynyt nähdessään tämän sanomatonta sääliä herättävän\nolennon sängyn pohjalle painautuneena; ja hän koetti vapisevilla\nhuulillaan saada joitakin rukouksia sanotuksi.\n\n-- Rouva Coupeau, kuiskasi tyttö, pyytäisin teitä...\n\nLiian lyhyillä käsivarsillaan hän koetti kainosti vetää lakanata\npäällensä, sillä häntä hävetti, kun isänsä näki hänet alastomana.\nBijard'in tylsistyneet silmät tuijottivat yhä ruumiiseen, jonka\nviheliäisyys oli hänen työtään, ja hän pyöritteli päätään hitaasti kuin\neläin, joka on oloonsa ikävystynyt.\n\nPeitettyään Lalien, ei Gervaise voinut jäädä sinne kauvemmaksi.\nKuolevan voimat heikontuivat yhä enemmän; hän ei enään puhunut mitään,\nmutta hänen silmissään oli yhä vieläkin entinen synkän surullinen\nkatse, aivan kuin nöyrällä ja haaveilevalla pikkutytöllä, ja tämän\nkatseensa hän kiinnitti molempiin lapsiinsa, jotka paraikaa leikkelivät\npaperikuvia. Huone peittyi hämärään. Bijard hautoi humalaansa. Hän oli\nliian tylsä tietääkseen mitään kuolonkamppailusta. Ei, ei! Elämä oli\nliian kauheata! Voi kuinka kurjaa, kuinka kurjaa! Ja Gervaise lähti\npois, kulki portaita alas, tietämättä mitä teki, pää sekavana ja niin\nsyvän inhon valtaamana, että hän mielellään olisi heittäytynyt\npitkälleen omnibussin pyörien alle, päästäkseen tästä kaikesta.\n\nJuostessaan siinä ja nuristessaan kirottua kohtaloansa vastaan,\nhän huomasi joutuneensa talon edustalle, jossa Coupeau sanoi\ntyöskentelevänsä. Hänen jalkansa olivat vieneet hänet sinne, ja hänen\nvatsansa alkoi uudelleen laulaa nälän valitusvirttä, jossa oli\nyhdeksänkymmentä värssyä ja jonka hän osasi ulkoa. Tällä tavalla hän\nsaisi käsiinsä rahat ja saisi tehdyksi ostoksiaan, jos saisi Coupeaun\nkynsiinsä tämän tullessa työstä. Vähän aikaa hän saisi odottaa, mutta\nsen hän kyllä jaksaisi vielä sulattaa, koska kerran oli edellisestä\npäivästä saakka tullut toimeen imeksimällä vain peukaloitaan.\n\nTämä talo oli Charbonnière- ja Chartres-kadun kulmauksessa, kurjan\naukealla paikalla, johon tuuli puhalsi joka ilmansuunnalta. Hitto\nsoikoon! ei siellä tuntunut lämpimältä katuja mittaillessa. Jos edes\nolisi ollut turkit päällä! Taivas oli yhä edelleen ikävän harmaan\nvärinen ja lumi, jota oli kokoontunut pilviin, peitti koko korttelia\nkuin mikäkin jäämyssy. Ei hiutalettakaan satanut, mutta ilmassa\nvallitsi syvä hiljaisuus, joka ennusti Pariisille täydellistä\nnaamiaispukua, sievää, valkeata, uuden uutukaista tanssileninkiä.\nGervaise nosti nenänsä pystyyn ja rukoili hyvää Jumalaa, ettei hän\nvielä laskisi villaansa putoamaan. Hän tömisteli jalkojaan, kurkisti\nvastapäätä olevaan höystekauppaan, ja kääntyi sitte sieltä pois,\nkoska hänestä oli tarpeetonta kiihottaa nälkäänsä edeltäpäin.\nKadunkulmauksessa ei ollut mitään, mikä olisi voinut mieltä ilahduttaa.\nMuutamia kaulaliinoihin kääriytyneitä kulkijoita kiiti kovaa kyytiä\nohi, sillä eihän sitä tietenkään kävele huvikseen, kun pakkanen\npuristaa peräpakaroita. Gervaise huomasi kuitenkin viisi tai kuusi\nvaimoa vartioimassa kuten hänkin levyseppämestarin porttia; ne olivat\nmyöskin onnettomia vaimoja, jotka vaanivat miestensä palkkarahoja,\nestääkseen niitä hupenemasta viinikauppiaan taskuihin. Yksi heistä oli\npitkä ja laiha kuin santarmi; hän oli painautunut aivan seinää vasten\nja oli valmis hyppäämään miehensä kimppuun takaapäin. Toinen oli pieni,\naivan musta, nöyrän ja hennon näköinen; hän käveli viertotien toisella\npuolella. Kolmas oli aika hompsa; hän oli tuonut muassaan molemmat\nkakaransa, jotka värisivät ja itkivät, kun hän heitä työnteli oikeaan\nja vasempaan. Sekä Gervaise että hänen ammattitoverinsa kulkivat\nedestakaisin, vilkaisten salaa toisiinsa, mutta sanomatta sanaakaan.\nTämä kohtaus oli todellakin helvetin hauskaa! Ei heidän tarvinnut\nsolmia tuttavuutta keskenään, saadakseen tietää toistensa osotteita. He\nasuivat kaikki samalla Kurjalan kadulla. Puistatti vielä enemmän, kun\nnäki heidän äänettöminä jalkojaan tömistellen kulkevan toistensa ohi\ntuossa kamalassa tammikuun pakkasessa.\n\nMutta ei niin ristisielua tullut talosta. Vihdoin näkyi yksi työmies,\nsitten kaksi, kolme; mutta nämä olivat epäilemättä kunnon sällejä,\njotka veivät palkkansa uskollisesti kotiin, sillä he puistivat päätään,\nnähdessään varjojen puikkivan työpajan edustalla. Pitkä riuku painautui\nvielä enemmän portinpieltä vasten; ja yht'äkkiä hän syöksyi pienen\nkalvakan miehen kimppuun, joka ei ehtinyt muuta kuin kurottaa kaulansa\novesta. Temppu oli pian tehty! Eukko tutki häneltä kaikki paikat ja\nkorjasi rahat omaan talteensa. Siinä seisoi sitten mies tyhjin\nkukkaroin; hänelle ei jäänyt äyriäkään, millä olisi voinut saada\nnaukun! Silloin pieni mies suuttuneena ja epätoivoissaan lähti\nsantarminsa perästä ja keitti hiirille saunavettä aivankuin lapsi.\nTyömiehiä tuli yhä edelleen talosta. Kun tanakka muori molempien\nkakaroittensa kanssa oli tullut lähemmäksi, niin kääntyi eräs kookas,\ntummaverinen koiranhammas hänet huomattuaan kiireesti ovelta hänen\nmiestään varottamaan; ja kun tämä tulla tepasteli ulos, oli hän\npiilottanut yhden viidenfrancin kappaleen, yhden sievosen uuden\nuutukaisen sadan soun kolikon kumpaankin kenkäänsä. Hän otti toisen\nmuoskistaan syliinsä ja lähti kulkemaan poispäin, valehdellen\nkaikenmoista eukolleen, joka torui häntä. Siellä oli veitikoita, jotka\nhyppäsivät kadulle yhdellä harppauksella, kun heillä oli niin kiire\npäästä toverien kanssa ryypiskelemään kahden viikon palkkaansa. Siinä\noli myöskin synkän ja ränsistyneen näköisiä työmiehiä; he olivat olleet\ntyössä vain kolme tai neljä päivää kahden viikon sijasta ja nyt\npuristivat palkkaansa kourassaan, haukkuen itseään vetelyksiksi ja\nvannoen juopon valoja. Mutta kaikkein surullisinta oli tuon pienen,\ntummaverisen, nöyrän ja hennon vaimon tuska: hänen miehensä, kaunis\nnuori mies, oli livistänyt tiehensä aivan hänen nenänsä edestä ja\nsellaista kyytiä, että oli kaataa vaimonsa kumoon; ja tämä lähti\nyksinään kotiin päin kulkemaan, hoiperrellen puotirivien ohi ja itkien\nkaikki kyynellähteensä kuiviin.\n\nVihdoin olivat kaikki työmiehet kulkeneet Gervaisen ohi. Hän seisoi\naivan keskellä katua ja tähysteli portille päin. Hänestä alkoi tuntua\npahalta. Kaksi työmiestä, jotka olivat jääneet muita kauvemmaksi\ntyöpajaan, tuli vielä talosta, mutta Coupeauta ei vain kuulunut. Ja kun\nhän kysyi työmiehiltä, eikö Coupeau jo tulisi kohdakkoin, niin nämä,\nhuomatessaan mitkä meiningit hänellä oli, vastasivat irvistellen, että\ntoveri lähti juuri jostakin takaportista aika kyytiä Pöllöpään kanssa\ntoimittamaan omia asioitaan. Gervaise ymmärsi yskän. Coupeau oli\ntaaskin valehdellut, eikä Gervaisellä siis enää ollut siellä mitään\ntekemistä! Silloin hän alkoi hitaasti kulkea Charbonnière-katua\nalaspäin, vetäen läntistyneitä kenkiään perässään. Hänen päivällisensä\nriensi aika kyytiä hänen edellään, ja hän katseli, vilusta vavisten,\nkuinka se riensi eteenpäin valjuun hämäryyteen. Tällä kertaa oli kaikki\nlopussa. Rahaa hänellä ei ollut niin penniäkään, kaikki toivo oli\nmennyttä, yö ja nälkä vain oli hänellä edessä! Aivan varmaan häntä\nodotti kuolema tänä synkkänä yönä, joka alkoi häntä peittää verhoonsa!\n\nHän kulki par'aikaa raskain askelin Poissonniers-katua ylöspäin, kun\nhän kuuli Coupeaun äänen. Niin, tuolla hän oli _Pikku Civettessä_\ntarjotuttamassa Saappaalla ryyppyjä itselleen. Tuo juukelin Saapas oli\ntehnyt viisaasti mennessään syyskesällä toden teolla naimisiin erään\nnaisen kanssa, joka oli jo hyvin kamalan näköinen, mutta jolla oli aika\nsieviä säästöjä; tämä nainen asui Martyr-kadulla, eikä siis ollut\nmikään laitakaupungin hylkiö. Ja kelpasipa katsoa tuota onnellista\nkuolevaista, Saapasta, kun hän koetteli elää herroiksi, piti käsiään\nhousuntaskuissa, kävi hyvin puettuna ja oli hyvinvoivan näköinen. Hän\noli niin lihonut, ettei häntä enään ollut tunteakaan. Toverit sanoivat,\nettä hänen vaimonsa sai työtä tuttavapiiriinsä kuuluvilta herroilta\nniin paljon kuin vain tahtoi. Saadappa sellainen vaimo ja huvila\nmaalla, niin ei enään muuta tarvitseisi elämän sulostuttamiseksi. Sen\ntähden Coupeau ihaillen vilkaisikin Saappaaseen. Eikö sillä penteleellä\nollut kultasormuskin pikkurillissään?\n\nGervaise laski kätensä Coupeaun olalle, juuri kun hän tuli _Pikku\nCivettestä_.\n\n-- Kuuleppas, tässä minä odotan... Minulla on nälkä. Eikö sinulla ole\nmitään siihen sanottavaa?\n\nMutta Coupeau tukki vähän väleen hänen suunsa.\n\n-- Jos sulla on nälkä, niin syö nyrkkisi!... Ja säästä toinen\nhuomiseksi!\n\nTällaisen näytelmän hän pani toimeen ihan vain mahtaillakseen ihmisten\nnähden! Mitä hittoa siitä nyt maksoi tehdä niin suurta numeroa, että\nhän ei ollut ollut työssä; eiväthän leipurit siltä olleet lakanneet\nleipomasta! Luuliko Gervaise hänen olevan arkalasta kotoisin, kun tuli\npelottelemaan häntä kaskuillaan.\n\n-- Tahdotko sitten, että rupean varastelemaan? kuiskasi hän käheällä\näänellä.\n\nSaapas hiveli leukaansa ja tahtoi ruveta heille sovittajaksi.\n\n-- Ei, se ei ole luvallista, sanoi hän. Mutta jos vaimo osaisi muuttaa\ntapojaan...\n\nCoupeau keskeytti hänen puheensa huutaen hyvä! Niin, kyllähän vaimon\npitäisi osata muuttaa tapojaan. Mutta hänen eukkonsa oli aina ollut\nvanha raato, laiska vetelys! Jos heidän täytyisi kuolla oljilla, niin\nse olisi Gervaisen syy. Sitten hän rupesi uudestaan ihailemaan\nSaapasta. Hän oli aika hyvinvoivan näköinen, tuo peijakas! Kuin\ntalonomistaja konsanaan: valkea paita päällä ja siistit kengät jalassa!\nPerhana! semmosia ei ollut joka miehellä! Hänen akkansa näytti ainakin\nhyvin osaavan ohjata purttaan!\n\nMolemmat miehet kulkivat katua alaspäin ulkobulevardille päin. Gervaise\nseurasi heitä. Oltuaan vähän aikaa ääneti hän alotti taas Coupeaun\ntakana:\n\n-- Tiedäthän, että minulla on nälkä... Luotin sinuun. Kyllä sinun\ntäytyy hankkia minulle jotakin jyrsittäväksi.\n\nCoupeau ei vastannut, ja Gervaise toisti sydäntäsärkevän tuskallisesti:\n\n-- Eikö sinulla sitten ole mitään siihen sanottavaa.\n\n-- Mutta, herranen aika, kun minulla ei ole mitään! ulvoi hän, kääntyen\nGervaiseen raivostuneena. Jätä minut rauhaan, muutoin minä lyön!\n\nHän kohotti jo nyrkkiään. Gervaise väistyi ja näytti tehneen jonkin\npäätöksen.\n\n-- Olkoon menneeksi, minä jätän sinut; kyllä minä aina löydän itselleni\nmiehen.\n\nLevyseppä rähähti nauruun. Hän oli ottavinaan koko asian pilan\nkannalta, ja yllytti häntä, olematta niinä miehinäkään. Se oli\ntodellakin oiva tuuma! Iltaisin voisi Gervaise vielä katulyhtyjen\nvalossa tehdä vallotuksia. Jos hän saisi jonkin miehen kiinni\nisketyksi, niin tahtoi Coupeau suositella hänelle Kapusiinien\nravintolaa; siellä oli yksityisiä huoneita, joissa voi syödä mahansa\ntäydeltä. Ja kun Gervaise lähti vihasta kalpeana kulkemaan\nulkobulevardille, huusi Coupeau hänelle vielä:\n\n-- Kuulehan, tuo minulle vähän jälkiruokaa, minä pidän tortuista... Ja\njos herrallasi on liikoja vaatteita, niin pyydä häneltä vanhaa\npäällystakkia, että minäkin saan siitä jotakin hyötyä.\n\nGervaise kulki nopeasti. Hänen korvissaan soi vielä tämä pirullinen\npila. Kun hän sitten huomasi olevansa yksin keskellä väkijoukkoa,\nhidastutti hän kulkuaan. Hän oli tehnyt vakaan päätöksen. Kyllä hänestä\noli parempi tehdä näin kuin varastaa, koska hän ei tällä tavoin\nainakaan tuottaisi kenellekään vahinkoa. Ei hän koskaan ollut käyttänyt\nmuuta kuin omaa tavarataan. Epäilemättä se ei ollut oikein sopivata;\nmutta hänen pääkoppansa oli nyt niin sekavana, ettei hän voinut erottaa\nsopivata sopimattomasta; kun on nälkään kuolemaisillaan, niin ei sitä\nsilloin rupea pitkältä filosofeeraamaan, silloin syö leipää, mistä vain\nsaa käsiinsä. Hän oli tullut Clignancourt'in viertotielle saakka. Yö ei\nnäyttänyt tulevankaan. Silloin hän ajan kuluksi lähti kulkemaan\nbulevardeja pitkin, ikäänkuin vallasnainen, joka on kävelyllä\nraittiissa ilmassa hankkiakseen itselleen ruokahalua.\n\nTähän kaupunginosaan pääsi nyt raitis tuuli joka taholta puhaltelemaan.\nSe alkoi siinä määrin kaunistua, että Gervaiseä oikein hävetti siellä.\nMagenten bulevardi, joka lähti Pariisin sydämestä, ja Ornanon\nbulevardi, joka johti maalle päin, olivat puhkaisseet sen entisten\netuvarustusten kohdalta ja hävittäneet koko rykämän vanhoja\nrakennuksia, muodostaen nyt kaksi puistokatua, joiden varrella talot\nvieläkin hohtivat kipsistä valkeina; mutta niiden sivuilla oli yhä\nedelleenkin Faubourg-Poissonnièren ja Poissonniers-kadut, jotka näiden\nuusien katujen kanssa muodostivat kulmauksia, katkeilivat ja\nkiemurtelivat kuin sekavat suolet. Jo aikoja sitten oli ulkobulevardit\njo laajennettu siten, että kaupunginmuuri oli hajotettu maan tasalle;\nmolemmilla sivuilla kulki nyt viertotie, ja keskellä oli kulkijoita\nvarten vallikäytävä, johon oli istutettu mataloita plataaneja\nneljään riviin. Siihen oli syntynyt suuri katujenristeys, mistä\nsilmänkantamattomiin haaraantui teitä, joilla kuhisi väkeä mustanaan,\njoiden päät häipyivät näkyvistä nousevien rakennusten sekasortoon.\nMutta korkeiden uutisrakennusten lomassa oli vielä paljon kallistuneita\nhökkeleitäkin pystyssä; veistoksilla koristettujen talojen välissä\nkulki mustia kujia ristiin ja rastiin, joiden varsilla vanhojen rähjien\nkoko kurjuus levisi kaikkien nähtäväksi. Pariisin yhä enenevän\nylellisyyden alta pilkotti vielä etukaupungin kurjuus, rumentaen tätä\nuutta, niin nopeasti kohoavaa kaupungin osaa.\n\nEksyttyään leveän katukäytävän vilinään, joka kulki mataloiden\nplataanien ohitse, tunsi Gervaise olevansa yksin ja hylätty. Näillä\nloppumattomiin ulottuvilla puistokaduilla tuntui hänen vatsansa vielä\nentistäänkin tyhjemmältä. Kuinka oli mahdollista, että tässä\nihmisvirrassa, jossa kumminkin oli varakastakin väkeä, ei niin\nristisielukaan arvannut hänen kurjaa tilaansa eikä pistänyt kymmentä\nsouta hänen käteensä! Niin, se oli liian suuremmoista, liian kaunista:\nhänen päänsä meni pyörälle ja hänen jalkansa herposivat, harmaan,\näärettömän taivaankannen alla, joka painostavana levisi yli Pariisin.\nHämärä oli likaisen keltainen, niinkuin se tavallisesti aina on\nPariisissa, ja katuelämä teki niin tympäisevän vaikutuksen, että olisi\ntehnyt mieli kuolla siihen paikkaan. Kaikki kävi epäselväksi;\nkauvempana olevat esineet peittyivät liankarvaiseen verhoon. Gervaise,\njoka oli jo väsynyt, sattui tulemaan paraaseen aikaan, nähdäkseen\ntyömiesten palaavan kotiin työstään. Tähän aikaan hattupäät naiset ja\nhyvin puetut herrat, jotka asuivat uutisrakennuksissa, hukkuivat\nkansanjoukkoon, keskelle ihmisvirtaa, jossa kulki työpajojen\nturmeltuneen ilman kalventamia miehiä ja vaimoja. Magentan bulevardilla\nja Faubourg-Poissonnière-kadulla käveli niitä suurissa parvissa\nhengästyneinä vastamäkeä noustessaan. Omnibussien ja ajopelien\nkorviasärkevässä rätinässä, kuormarattaitten, huonekaluvaunujen ja\nvankkurien välillä, jotka tyhjinä palasivat kotiin täyttä laukkaa,\npeittyi viertotie yhä lisääntyvään mekkojen ja puserojen vilinään.\nJuoksupojat palasivat kantohihnat olalla työstään. Kaksi työmiestä\nkulki kiireesti rinnakkain ottaen aika harppauksia, puhellen hyvin\ninnokkaasti, huitoen käsillään ja katsomatta toisiinsa; toisia astui\npäällystakki yllään ja lakki päässä, kumarassa katukäytävän reunalla;\ntoisia tuli viisi tai kuusi peräkkäin, silmät kalpeina, kädet\ntaskussa ja vaihtamatta sanaakaan keskenään. Muutamilla oli sammunut\npiippu hampaissa. Neljä muuraria ajoi yhteisesti vuokraamillaan\nkuormavankkureilla, niin että heidän saviämpärinsä hyppelivät. Heidän\nkalkista valkeat naamansa vilahtivat vaan kuomun aukosta heidän ohi\nkiitäessään. Maalarit kantoivat maalipyttyään päänsä päällä: eräällä\nlevysepällä oli kainalossa pitkät tikapuut, joilla hän oli puhkaista\nihmisiltä silmät; muudan myöhästynyt vesijohtotyömies, jolla oli\nlaatikko selässä, soitti pienellä torvellaan vanhanaikuista laulun\nsäveltä, joka kuului surulliselta kolkossa iltahämärässä. Tuo\nsurullinen soitto näytti säestävän tämän karjalauman töminää, näitä\nunisia elukoita jotka uupuneina laahustivat kotiin päin! Taaskin oli\npäivä päättynyt! Päivät olivat todellakin pitkiä ja alkoivat liian\nusein. Tuskin ennätti syödä vatsaansa täyteen ja sulattaa ruokaansa,\nkun jo oli täysi päivä käsissä ja täytyi uudestaan alkaa elää kihnuttaa\neteenpäin. Mutta hauskat veitikat astuivat reippaasti ja viheltelivät\nvain rientäessään sinne päin missä keitto oli odottamassa. Gervaise\nantoi väen vilistä ohitseen: hän ei välittänyt siitä, että häntä\ntuupittiin oikeaan ja vasempaan ja kuljetettiin virran mukana; sillä\neivät miehetkään jouda esiintymään kohteliaasti, kun ovat väsymyksestä\nnäännyksissä ja nälkä kurnii vatsassa.\n\nKohottaessaan katseensa pesijätär huomasi äkkiä edessään entisen\nBoncoeurin hotellin. Tässä pienessä talossa oli aikoinaan ollut\nhuonomaineinen kahvila, jonka poliisi oli sulkenut, ja nyt se oli\nautiona, ikkunaluukut ilmoituksia täynnä: lyhty oli rikki ja sen\nalkujaan punaiseksi maalattu tolppa lahonnut ja kauttaaltaan homeen\npeitossa. Mikään ei näyttänyt muuttuneen hänen ympärillään.\nPaperikauppa ja tupakkamyymälä olivat vielä paikoillaan. Mataloiden\nhökkelien takaa näkyi vielä viisikerroksisten rakennusten likaisia\npäätyjä, jotka seistä törröttivät siinä kuin suuret repaleiset\nvarjokuvat. _Grand-Balcon'in_ tanssipaikkaa vain ei ollut enää\nolemassa; suureen saliin, johon valoa virtasi kymmenestä ikkunasta, oli\näskettäin perustettu sokerisaha, josta särinää kuului yhtämittaa.\nTuolla Boncoeurin hotellin romukossa oli tämä kirottu elämä alkanut.\nHän pysähtyi katselemaan ensi kerroksen ikkunaan, jossa rikkirevitty\nverho oli roikkumassa, ja hänen mieleensä muistui, kuinka hän oli\nnuorena elänyt yhdessä Lantier'n kanssa, heidän ensimäiset\nkinastelunsa, ja kuinka tämä sitten oli häpeällisesti heittänyt hänet.\nMutta silloin hän vielä oli nuori, ja kaikki tämä näytti hänestä\niloiselta näin perästä päin muistellessa. Hyvä Jumala, siitä oli vain\nkaksikymmentä vuotta, ja nyt hän jo sortui kadulle! Silloin hänestä\ntuntui pahalta katsellessa hotellia ja hän palasi bulevardia pitkin\nMontmartrelle päin.\n\nPenkkien välissä olevilla hiekkaläjillä leikkivät vielä katupojat yön\nyhä hämärtyessä. Väkeä oli aina vain liikkeellä, työläisnaisia riensi\nohi, pitäen kovaa kiirettä, korvatakseen sen ajan, minkä olivat\nseisoneet puodinakkunain edessä; muuan isokasvuinen tyttö oli\npysähtynyt kättelemään poikaa, joka sitten saattoi hänet vielä kolmen\ntalon ohi hänen asunnostaan: toiset taas erotessaan lupasivat\ntavata toisensa yöllä _Suuressa huvipalatsissa_ tai _Mustassa\npallossa_. Väkijoukon lomassa puikkelehti räätälinsälli vaatekäärö\nkainalossa. Eräs uunintekijä, joka oli valjastettu soralla täytettyjen\nrattaitten eteen, oli vähällä joutua omnibussin alle. Sillä välin\njuoksenteli harvenneen joukon keskellä paljain päin vaimoja, jotka\nolivat tulen sytytettyään lähteneet uudestaan ulos päivällistä\nhommaamaan; he tuuppivat väkeä tieltään, riensivät aika hamppua\nleipuri- ja makkaramyymälöihin ja lähtivät taas kotiinsa ostokset\nkädessä. Siellä oli pieniä kahdeksanvuotiaita tyttöjä, joita oli\nlähetetty asioille, ja jotka kulkivat pitkin puotirivejä, painaen\nrintaansa vasten suuria aivan heidän kokoisiaan neljän naulan leipiä,\nkuin mitäkin nukkeja: he jäivät useiksi minuuteiksi katselemaan kuvia,\nposki suurta leipää vasten. Sitten alkoi väki vähetä, ihmisjoukko\nharventua. Työ oli lopussa. Ja kaasun loimottaessa alkoi päätetyn\npäivätyön jälkeen velttous ja riettaus salaa hakea hyvitystä itselleen;\nnyt oli niiden aika tullut.\n\nNiin, niin, Gervaise oli päättänyt päivätyönsä! Hän oli uupuneempi kuin\nkoko tuo työntekijäjoukko yhteensä, joka vast'ikään oli tuuppinut häntä\nohikulkiessaan. Hän voi asettua makuulle ja kuolla siihen paikkaan,\nsillä kukaan ei enää huolinut häntä työhönsä, ja hän oli jo saanut\nkylliksi kärsiä kurjasta tilastaan, sanoakseen: »Kenenkä vuoro nyt on?\nMinä olen jo saanut tarpeekseni!» Kaikki ihmiset olivat par'aikaa\nsyömässä. Loppu oli varmaankin lähellä, aurinko oli mennyt mailleen,\nedessä oli pitkä yö. Hyvä Jumala, kuinka tuntuu hyvältä, kun saa\nkahdenkymmenen vuoden häärinän jälkeen oikoilla mukavasti jäseniään\neikä enää tarvitse nousta tilaltaan, kun ajattelee, että on pannut\nainiaaksi työkalunsa laatikkoon ja että saa ikuisesti laiskotella! Ja\nGervaise, jonka vatsaa nälkä kouristi, ajatteli vastoin tahtoaan\njuhlapäiviä, syöminkejä ja juominkeja, joissa hän eläessään oli ollut\nmukana. Kerran varsinkin, eräänä torstaina puolipaaston aikana, kun\npakkanen paukkui nurkissa, oli hän aika lailla kekkeröinyt. Siihen\naikaan hän oli hyvin sievä, valkohipiäinen ja verevä. Hänen\npesulaitoksensa Uuden kadun varrella oli kohottanut hänet\nkuningattareksi, huolimatta siitä, että hän ontui. Silloin hän oli\nliikkunut bulevardeilla lehvillä koristetuissa vaunuissa keskellä\nhienostoa, ihmisten silmänruokana. Herrat olivat asettaneet monokkelin\nsilmäänsä, ikäänkuin olisivat nähneet oikean kuningattaren. Illalla\nsitten oli pidetty sellaiset kemut, että seinätkin siitä olivat\nhaljeta, ja sitä iloa oli kestänyt päivänkoittoon saakka. Niin\nkuningatar hän oli ollut, kruunu päässä ja nauha vyöllä, kokonaista\nkaksikymmentäneljä tuntia, viisarin kiertäessä kahdesti kellotaulun\nympäri! Ja nyt hän seisoi siinä sortuneena, nälän tuskissa, katsellen\nmaahan, ikäänkuin hän olisi etsinyt sitä virtaa, jonka hän oli antanut\nviedä kutistuneen majesteettinsa.\n\nHän nosti uudestaan silmänsä maasta. Hän huomasi seisovansa vastapäätä\nteurastuslaitosta, jota par'aikaa purettiin: puhkaistujen päätyjen läpi\nnäkyi pimeitä, löyhkääviä pihoja, jotka vielä olivat verestä kosteita.\nJa kun hän jälleen oli tullut bulevardin alapäähän, näki hän myöskin\nLariboisièren sairaalan suurine harmaine muurineen, jonka yläpuolella\nkohosivat synkät kylkirakennukset säännöllisine ikkunarivineen.\nMuurissa oleva portti oli kammona koko korttelille; se oli kuolon\nportti ja sen sileä, kiinteä tammipuu oli vakavan ja äänettömän\nnäköinen kuin hautakivi. Paetakseen sieltä joutui Gervaise kauvemmaksi;\nhän kulki rautatiesillalle saakka. Tanakasta, rosoisesta rautalevystä\ntehdyt korkeat rintavarustukset estivät häntä näkemästä tietä, hän\nerotti Pariisin säteilevää taivaanrantaa vastaan vain avaran asematalon\nison kivihiilen peittämän katon; hän kuuli tuolta lavealta, valoisalta\npaikalta veturien vihellyksiä, kääntölevyjen tahdikasta tärinää, koko\ntuon suunnattoman, salatun toiminnan kohinan. Sitten tuli Pariisista\nlähtevä juna puhkuen ja kiiti ohi yhä kasvavalla rytinällä. Hän ei\nnähnyt tästä junasta muuta kuin valkean savupilven tuprahduksen, joka\näkkiä pulmahti rintavarustuksen yli ja häipyi ilmaan. Mutta sillan\ntärinä tuntui Gervaiseenkin, junan lähtiessä puhkuamaan täydellä\nhöyryllä. Hän kääntyi, ikäänkuin seuratakseen näkymätöntä veturia,\njonka kohina hiljenemistään hiljeni. Siellä päin hän arvasi olevan\nmaaseudun ja vapaan taivaan, aukon perällä, jonka molemmin puolin oli\nkorkeita taloja, toinen siellä, toinen täällä, rappaamattomine\npäätyineen ja seinineen, joille oli maalattu suunnattoman suuria\nilmotuksia, ja jotka kaikki olivat käyneet tehtaiden noesta yhtä\nlikaisen harmaiksi. Voi, jos hän olisi voinut matkustaa sinne tuolla\ntavoin, lähteä pois näiltä kurjuuden ja kärsimysten tyyssijoilta! Ehkä\nhän siellä olisi alkanut elää uutta elämää. Sitten hän kääntyi ja\nrupesi tylsän näköisenä lukemaan rautalevyyn liimattuja ilmotuksia.\nNiitä oli siellä kaiken värisiä. Eräässä pienessä, kauniin sinisessä\npaperissa luvattiin viidenkymmenen francin palkinto sille, joka\ntoimittaisi kadonneen koiran takaisin omistajalleen. Siitä elukasta oli\nvarmaankin paljon pidetty!\n\nGervaise alkoi uudestaan kulkea verkalleen. Hämärässä, joka peitti\nsavunsekaiseen sumuun koko kaupungin, sytytettiin kaasuliekit; ja nuo\npitkät puistokadut, jotka vähitellen olivat hukkuneet pimeyteen,\nesiintyivät jälleen täydessä loistossaan, ja halkoen yön synkkyyttä\nulottuivat silmänkannattomiin kunnes häipyivät hämäryyteen. Kova\ntuulenpuuska puhalsi läpi kaupungin ja pienet liekit kävivät vielä\nkirkkaammiksi äärettömän taivaankannen alla, jota ei kuukaan ollut\nvalaisemassa. Tähän aikaan päivästä viinikaupat, nurkkakapakat ja\ntyttöpaikat, bulevardien toisesta päästä toiseen, säteilivät iloisesti\nensimmäisten naukkujen ja hyppyjen synnyttämässä hilpeydessä.\nKokonaisen kahden viikon tienestit olivat houkutelleet katukäytävän\ntäydeltä taskuvarkaita, jotka kulkivat edestakaisin, puikkelehtien\nväentungoksessa. Ilmassa oli riettautta, kirottua, mutta vielä siivoa\nriettautta, palon alkua, ei sen enempää. Nurkkakapakoiden perällä\nsyötiin ja mässäiltiin; kaikista valaistuista ikkunoista voi nähdä\nihmisten ahtavan sisäänsä suun täydeltä ruokaa, nauraen ja malttamatta\nedes sulattaa sitä. Viinikaupoissa juomarit jo asettuivat paikoilleen\nulvoen ja käsiään huitoen. Sieltä kuului helvetinmoinen melu, kirkuvia\nja käheitä ääniä, väen yhtä mittaa hyöriessä ja pyöriessä\nkatukäytävällä. »Kuuleppas, etkö lähde naukuille?... Tule nyt, sen\nvätys, minä tarjoan sinulle ryypyn... Kas tuolla on Pauline! Nyt sitä\nvasta lystiä pidetään». Ovet paukkuivat ja joka kerran niiden\navautuessa tunkeutui viinin löyhkää ja kuului torven toitotusta. Väkeä\noli pitkä jono ukko Colomben Ansan edustalla, joka säteili kuin\ntuomiokirkko ison messun aikana; olisi piru vieköön luullut siellä\npidettävän jumalanpalvelusta, sillä juomaveikot lauloivat siellä kuin\nkuoroveisaajat, posket pullollaan ja maha pyöreänä. Siellä vietettiin\npyhän Tilityksen päivää, niin juuri tuon hyvin herttaisen pyhimyksen\nmuistojuhlaa, joka kuuluu olevan kassanhoitajana paratiisissa. Mutta\npikku koroillaaneläjät, jotka olivat eukkoineen kävelyllä puistivat\npäätään nähdessään, millä ilveellä yöllinen elämä alkoi, ja sanoivat,\nettä Pariisissa oli sinä yönä helkkarin paljon päihtyneitä miehiä. Yö\nlevisi hyvin synkkänä hiljaisena ja jäätävän kylmänä tämän räyhäävän\njoukon yllä; sitä halkoi vain joka ilmansuuntaan bulevardien pitkät\ntulirivit.\n\nAsetuttuaan Ansan eteen Gervaise rupesi mietiskelemään. Jos hänellä\nolisi ollut kaksi souta, niin hän olisi mennyt ottamaan naukun. Ehkäpä\nnaukku olisi katkaissut häneltä nälän. Voi, kuinka monta naukkua hän\nolikaan ottanut. Ne tuntuivat hänestä yhtä kaikki hyvin hyviltä.\nHän katseli matkan päästä juovutuskonetta, tunsi, että hänen\nonnettomuutensa johtui siitä, ja ajatteli päättää päivänsä\nviinanjuonnilla, kunhan vain saisi rahaa, millä sitä ostaa.\nVilunväristys kävi läpi hänen ruumiinsa, ja hän huomasi, että pimeä jo\noli käsissä. Niin paras aika oli tullut. Täytyi nyt olla rohkea,\ntekeytyä hyvin hempeäksi, jos mieli välttää kuolemaa keskellä tätä\nyleistä hilpeyttä, varsinkin kun hänen vatsansa ei juuri täyttynyt\nsiitä, että hän näki toisten mässäävän. Hän hiljensi vieläkin kulkuaan\nja katseli ympärilleen. Puiden alla olivat varjot syvemmät. Väkeä oli\nvähän liikkeellä ja nekin pitivät kiirettä kulkiessaan bulevardin\npoikki. Tällä leveällä, pimeällä ja autiolla katukäytävällä, jonne\nläheisten viertoteiden hilpeys ei kuulunut, seisoi vaimoja odottamassa.\nHe seisoivat pitkän aikaa liikkumatta, kärsivällisinä, jäykkinä kuin\npienet hennot plataanit; sitten he lähtivät hiljalleen liikkeelle,\nkäydä laahustelivat katukäytävän iljanteella ja pysähtyivät uudestaan\nkymmenen askeleen päähän, ikäänkuin maahan kiinni liimattuina. Yksi\nheistä oli tavattoman paksu vartaloltaan, sääret ja käsivarret hienot\nkuin hyönteisellä, musta, repaleinen silkkileninki yllä ja keltainen\nsilkinsiekale päässä; hän seisoi ja kääntelihen katukäytävän reunalla;\neräs toinen pitkä ja kuivettunut oli paljain päin ja palvelijan\nesiliina edessään; siellä oli muitakin vielä, vanhoja, maalattuja\nämmiä, nuoria, hyvin likaisia tyttöjä, niin likaisia ja kurjan\nnäköisiä, että lumpunkerääjäkään ei olisi niitä korjannut. Gervaise ei\noikein tuntenut kaikkia tapoja ja koetti sentähden oppiakseen matkia\nheitä. Hänen rintaansa ahdisti mielenliikutus aivan kuin nuorta tyttöä;\nhän ei voinut tehdä selkoa siitä, häpesikö hän; hän liikkui pahassa\nunessa. Neljännestunnin ajan hän seisoi aivan jäykkänä. Miehiä kulki\nkovaa kyytiä hänen ohitseen kääntämättä päätäänkään. Silloin hänkin\nvuorostaan lähti liikkeelle, rohkaisi mielensä, lähestyi erästä\nviheltävää miestä, joka kulki kädet taskussa, ja sanoi korahtavalla\näänellä:\n\n-- Kuulkaahan, herra...\n\nMies vilkaisi häneen ohimennen ja lähti kulkemaan eteenpäin, viheltäen\nvielä kovemmin.\n\nGervaise kävi rohkeammaksi. Ajaessaan innokkaasti takaa päivällistään,\njoka yhä livisti hänen edellään hän unhotti kaiken muun, paitsi että\nhänen vatsansa oli tyhjä. Kauvan aikaa hän kuljeskeli, tietämättä\nmitään ajasta tai tiestä. Hänen ympärillään toiset naiset kulkivat\näänettöminä kuin mustat varjot puiden alla yhtämittaa edestakaisin,\nikäänkuin häkkiin teljetyt petoeläimet. He tulivat hitaasti kadun\nhämäryydestä näkyviin epäselvinä kuin aaveet, kulkivat ohi kaasuliekin\nloimottaessa, jolloin heidän kalvakka naamansa äkkiä näkyi selvästi, ja\nhukkuivat sitten uudestaan varjoon, heilauttaen valkean alushameensa\nliepeitä ja häipyen takaisin katukäytävän värisyttävään pimentoon.\nMiehiä pysähtyi lörpöttelemään lystikseen heidän kanssaan, mutta pian\nhe taas lähtivät leikkiä laskien kulkemaan eteenpäin. Toiset taas,\njotka olivat arempia väistyivät jo kymmenen askeleen päästä syrjään,\npäästäkseen naisten sivuitse. Kuului kovaa äänten sorinaa, hillittyä\nriitaa ja kiivasta tinkimistä, joiden yht'äkkiä vaiettua taas vallitsi\nsyvä hiljaisuus. Ja kulkiessaan edemmäksi Gervaise näki niin pitkälti\nkuin tietä riitti näitä yövartijoita, ikäänkuin naisia olisi istutettu\nulkobulevardien päästä päähän. Aina parinkymmenen askeleen päästä hän\nhuomasi toisen naisen toisensa perästä. Rivi oli loppumaton. Koko\nPariisi oli vartioituna. Kyllästyneenä ja kiukustuneena Gervaise\nvaihtoi paikkaa ja siirtyi nyt Clignancourt'in viertotieltä Chapellen\nisolle kadulle.\n\n-- Kuulkaahan, herra...\n\nMutta miehet kulkivat ohitse. Hän lähti teurastuslaitoksen luota, jonka\nrauniot haisivat verelle, vilkaisi entiseen Boncoeurin hotelliin, joka\nnyt oli suljettu ja pimeä. Hän kulki Lariboisièren sairashuoneen ohi ja\nlaski konemaisesti sen valaistut ikkunat, joista levisi himmeätä ja\ntasaista valoa, kuin yölampuista kuolinvuoteen ääressä. Hän kulki\nrautatiesillan poikki, jota junat tärisyttivät kiitäessään sen alatse\nja repiessään ilmaa epätoivoisilla vihellyksillään. Voi kuinka\nsurulliselta tämä kaikki tuntui yön synkkyydessä! Sitten hän kääntyi\nsamaa tietä takaisin, näki taas samat talot ja esineet entisensä\nlaisina puistokadun varrella; näin hän kulki kymmenen, kaksikymmentä\nkertaa, pysähtymättä hetkeksikään penkille levähtämään. Ei, ei kukaan\nhuolinut hänestä. Hänestä tuntui, ikäänkuin hänen häpeänsä olisi\nkasvanut tästä halveksimisesta. Hän käveli vielä sairashuoneelle ja\nteurastuslaitokselle päin. Sitten hän viimeisen kerran kulki saman\nmatkan tappopaikan verisiltä pihoilta, kuolon kammioiden edustalle,\njoissa tuoni jäykisti ihmisten jäsenet ikuisiksi ajoiksi. Näiden kahden\npaikan välillä oli kulunut koko hänen elämänsä.\n\n-- Kuulkaahan, herra...\n\nYht'äkkiä hän huomasi oman varjonsa maassa. Kun hän lähestyi\nkaasuliekkiä, kävi tämä häilyvä varjo yhtenäisemmäksi ja selvemmäksi;\nse näytti tavattoman paksulta ja lyhyeltä, aivan luonnottoman\npyöreältä. Siinä meni vatsa, rinta ja lanteet, ihan yhteen. Hän ontui\nniin pahasti, että hänen varjonsa näytti tekevän kadulla kuperkeikan\njoka askeleella, kuin mikäkin markkinailveilijä. Kun hän sitten lähti\nliikkeelle, kasvoi ilveilijä jättiläisen suuruiseksi, täytti koko\nbulevardin, ja teki niin syviä kumarruksia, että särki nenänsä puihin\nja talojen seiniin. Herra Jumala, kuinka hullunkurisen ja kauhean\nnäköinen hän oli! Ei hän koskaan ollut huomannut ränsistymistään niin\nselvästi. Odottaessaan siinä kaasuliekkien valossa hän ei voinut olla\ntarkastamatta varjoaan, vaan seurasi katseillaan kaikkia sen\nhyppäyksiä. Oli hänellä siinä koko kaunis hompsa vierellään! Mikä otus!\nSe varmaankin tuossa paikassa vetäisi miehiä puoleensa. Hän hiljensi\näänensä ja uskalsi vain änkyttää ohikulkijoiden selän takana.\n\n-- Kuulkaahan, herra...\n\nSillä välin taisi ilta jo olla kulunut aika pitkälle. Katuelämä kävi\nyhä pahemmaksi. Ruokapaikat olivat suljetut ja kaasu loisti punaisena\nviinikaupoissa, joista kuului päihtyneiden käheitä ääniä. Leikinlasku\nmuuttui riidaksi ja tappeluksi. Muudan pitkä ryysyinen paholainen\nulvoi: »Lueppas luusi, sillä minä aijon pirstota sinut palasiksi!»\nMuudan tyttö oli erään kapakan ovella joutunut nyrkkisille henttunsa\nkanssa ja haukkui häntä likaturvaksi ja siaksi, miehen hokiessa väliin:\n»Entä sinä itse?» kun ei keksinyt muuta. Päihtymys teki juomarit\npetomaisiksi, niin että he olisivat tahtoneet tappaa toisensa. Kalpeina\nja kasvot pelosta vääristyneinä koettivat ne harvat rauhalliset\nihmiset, jotka vielä olivat liikkeellä, rientää ohi niin kiireesti kuin\nsuinkin pääsivät. Syntyi tappelu, jossa eräs juopporenttu kaatua\nromahti maahan, kun taas, toinen pukareista, luullen antaneensa hänelle\nsellaisen iskun, ettei hän enää toista tarvinnut, lähti laputtamaan\nkäpälämäkeen. Juomaveikot rallattelivat ruokottomia laulujaan; väliin\ntaas syntyi syvä hiljaisuus, josta vain silloin tällöin kuului\npäihtyneiden korahduksia ja raskaita romahduksia. Tällä tavoin\npäättyivät aina työmiesten hurjat juomingit; viiniä oli kello kuudesta\nlähtien valunut niin virtanaan, että sitä tunkeutui katukäytävillekin.\nKeskelle katukivitystä oli syntynyt juopuneiden oksennuksista isoja\nlammikoita, joiden yli myöhästyneiden kulkijain täytyi harppailla. Oli\nsiinä siivoa! Jos outo olisi tullut tälle puolelle kaupunkia, ennen\naamusiivousta, niin hän olisi saanut siitä kauniin käsityksen! Mutta\nnyt siellä juopottelijat mellastivat kuin kotonaan ja välittivät viis\nkoko muusta maailmasta. Siitä oli leikki kaukana! Puukot vedettiin\nesiin taskusta ja kekkerit päättyivät verenvuodatukseen. Naiset\nastuivat kovaa kyytiä ja miehet kuljeskelivat vilkkuen ympärilleen\nverenhimoisin katsein; yö peittyi synkkyyteen ja kirouksiin.\n\nGervaise astua lynkytti yhä katuja ylös ja alas, ajattelematta muuta,\nkuin että kunhan häntä vain pysyi yhtä mittaa liikkeessä. Häntä alkoi\nnukuttaa, jalkansa tuudittamana hän nukahti käydessään; sitten hän\nyht'äkkiä havahti, katseli ympärilleen ja huomasi kulkeneensa hyvän\nmatkaa tietämättä mistään, ikäänkuin kuolleena. Hänen jalkansa\npöhöttyivät rikkinäisissä kengissä. Hän oli niin veltto ja väsynyt,\nettei enää tuntenut itseään olevankaan. Viimeinen ajatus, joka pyöri\nhänen päässään, oli se, että hänen tyttärensä ehkä söi par'aikaa\nostereita. Sitten meni kaikki sekaisin hänen päässään, silmät jäivät\nselki selälleen, mutta ajatteleminen kysyi häneltä liian suurta\nponnistusta. Ainoa tunne, joka yhä pysyi hänen hervottomassa\nolennossaan, oli se, että hänellä oli kauhean kylmä; ei häntä ollut\npakkanen koskaan niin kovasti ja jäätävästi purrut. Ei kuolleillakaan\nliene niin kylmä haudassaan. Hän kohotti raskasta päätään, kun jäätävä\nviima pieksi hänen kasvojaan. Lunta oli vihdoinkin alkanut putoilla\nsamealta taivaalta, hienoa, kuivaa lunta, jota tuuli pyöritteli\nilmassa. Kolme päivää sitä oli jo odotettu. Nyt se tuli parhaaseen\naikaan.\n\nGervaise heräsi tästä ensi puuskasta ja alkoi kulkea kovemmin. Miehiä\njuoksi hänen ohitsensa rientäen kotiinsa päin, hartiat jo lumesta\nvalkeina. Ja kun hän näki erään miehen, joka kulki hitaasti puiden\nalla, niin hän lähestyi vielä häntä ja sanoi:\n\n-- Kuulkaahan, herra...\n\nMies pysähtyi, mutta ei näyttänyt kuulleen hänen sanojaan, vaan ojensi\nkätensä ja kuiskasi hiljaa:\n\n-- Antakaa vähän köyhän apua...\n\nHe katsoivat toisiinsa. Herra Jumala, niin pitkälle he olivat\njoutuneet, ukko Bru oli kerjäämässä ja rouva Coupeau kaupittelemassa\nitseään kadulla. He jäivät suu auki töllistelemään toisiinsa. Nyt he\nvoivat antaa toisilleen kättä. Koko illan oli tuo vanha työmies\nkäyskennellyt kaduilla, uskaltamatta lähestyä ohikulkijoita, ja\nensimäinen, jonka puoleen hän kääntyi, oli samallainen nälkäsusi kuin\nhän itsekin. Herra Jumala, eikö se jo ole surkeata, että on tehnyt\ntyötä viisikymmentä vuotta ja sitten joutuu kerjuulle, että on ollut\nnokkelimpia pesijättäriä Goutte-d'Orin kadun varrella ja sitten saa\npäättää päivänsä katuojan reunalla! He katsoivat yhä toisiinsa. Sitten\nhe lähtivät, sanomatta sanaakaan toisilleen, kumpikin taholleen, lumen\npiestessä heidän kasvojaan.\n\nOli noussut oikea pyry. Hieno lumi, jota näytti yht'aikaa tupruuttavan\njoka ilmansuunnalta, pyöri aukeilla paikoilla ja muodosti isoja\nkinoksia. Ei voinut nähdä kymmentä askeltakaan eteensä, kaikki hukkui\ntupruavaan tuiskuun. Koko kortteli katosi näkyvistä ja bulevardi näytti\nkuolleelta, ikäänkuin lumimyrsky olisi pehmeällä valkoisella\nlakanallaan tukahuttanut juopuneitten viimeiset korahdukset. Gervaise\nkulki vaivaloisesti yhä eteenpäin, tajuttomana, umpimähkään. Hän piteli\npuista kiinni, päästäkseen selville missä oli. Sitä mukaa kun hän kulki\neteenpäin pisti harmahtavasta ilmasta kaasuliekkejä näkyviin aivan kuin\nsammuneita tulisoihtuja. Kun hän sitten kulki erään kadunristeyksen\npoikki, loppuivat nämäkin valot yht'äkkiä; hän joutui vaalean\npyrypilven pyörteeseen, niin ettei enää voinut erottaa mitään, mikä\nolisi voinut näyttää hänelle tietä. Hänen altaan pakeni epämääräiseen,\nvalkeaan verhoon peittynyt maa. Joka taholla ympäröivät häntä harmaat\nmuurit. Kun hän sitten pysähtyi epäröiden ja päätään pyörittäen, arvasi\nhän, että tuon jääharson takana olivat äärettömät puistokadut,\nloppumattomat kaasuliekkirivit, koko tuo ääretön, synkkä, autio,\nlepäävä Pariisi.\n\nHän oli siinä kohden, missä ulkobulevardi yhtyy Magentan ja Ornanon\nbulevardeihin, ja aikoi juuri asettua maahan makuulle, kun hän kuuli\naskeleita. Hän lähti juoksemaan, mutta lumi tukki hänen silmänsä ja\naskeleet loittonivat; hän ei päässyt selvyyteen siitä, etenivätkö ne\noikeaan vai vasempaan. Vihdoin hän erotti sumusta, himmeänä, liikkuvana\npilkkuna miehen leveät hartiat. Sen hän tahtoi saada osalleen, sitä hän\nei tahtonut päästää käsistään! Hän juoksi kovemmin, saavutti miehen ja\ntarttui hänen mekkoonsa.\n\n-- Kuulkaahan, herra, kuulkaahan...\n\nMies kääntyi. Se oli Goujet.\n\nGervaise oli siis iskenyt Kultapartaan kiinni! Millä tavalla hän sitte\noli rikkonut hyvää Jumalaa vastaan, kun häntä noin kidutettiin\nviimeiseen saakka? Se oli hänelle viimeinen kolahdus, että hän oli\nruvennut ahdistelemaan seppää, ja että tämä oli nähnyt hänet kalpeana\nja rukoilevana katutyttöjen tavalla kaupitteleimassa. Ja tämä tapahtui\nkaasuliekin valossa; hän näki, kuinka hänen ruma varjonsa ilvehti\nkinoksella kuin mikäkin pilakuva. Olisi voinut luulla hänen olleen\npäissään. Hyvä Jumala, kuinka kauheata! Hän ei ollut saanut niin\nleivänpalasta eikä viinintippaakaan vatsaansa, ja kumminkin häntä\npidettäisiin päihtyneenä! Hän itse oli syypää kaikkeen; minkä tähden\nhän juopotteli? Aivan varmaan Goujet luuli hänen juoneen ja olevan nyt\nriettailla retkillä.\n\nGoujet katseli häntä yhä, lumen sirotellessa kaunokkeja hänen kauniille\nkeltaiselle parralleen. Kun Gervaise sitten painoi päänsä ja aikoi\nväistyä syrjään, pidätti hän hänet.\n\n-- Tulkaa, sanoi hän.\n\nHän kulki edeltä, Gervaise perästä. He riensivät yhdessä hyvin hiljaa\npitkin talorivejä äänettömän korttelin läpi. Rouva Goujet raukka oli\nkuollut kovaan leiniin lokakuussa. Goujet asui yhä synkkänä ja\nyksikseen pienessä talossa Uuden kadun varrella. Sinä iltana hän oli\nmyöhästynyt valvoessaan erään haavottuneen toverinsa vuoteen ääressä.\nAvattuaan oven ja sytytettyään lampun hän kääntyi Gervaiseen päin, joka\noli vaatimattomasti pysähtynyt eteiseen, ja sanoi hyvin hiljaa, aivan\nkuin hänen äitinsä olisi vielä voinut kuulla hänen sanansa:\n\n-- Käykää sisään.\n\nEtuhuone, jossa rouva Goujet oli asunut, oli uskollisesti pidetty\nsamassa kunnossa, johon hän sen oli jättänyt. Ikkunan ääressä olevalla\ntuolilla oli nypläystyyny ja sen vieressä suuri nojatuoli, joka näytti\nodottavan vanhaa pitsinnyplääjää. Vuode oli kunnossa, hän olisi voinut\npaneutua levolle, jos olisi lähtenyt kirkkotarhasta viettämään iltaa\npoikansa seurassa. Huoneessa oli yhä hartauden, kunniallisuuden ja\nhyvyyden tuoksua.\n\n-- Käykää sisään, toisti seppä kovemmalla äänellä.\n\nGervaise astui sisään pelokkaana, ikäänkuin nuori tyttö, joka hiipii\nkunnioitusta herättävään paikkaan. Goujet oli aivan kalpea ja vapisi,\nviedessään naisen tällä tavoin äitivainaansa huoneeseen. He kulkivat\nvarpaisillaan huoneen läpi, aivan kuin olisivat tahtoneet välttää sitä\nhäpeää, että joku sen kuulisi. Työnnettyään Gervaisen kamariinsa hän\nsulki oven. Nyt hän vasta oli kotonaan. Se oli hänen entinen ahdas\nkomeronsa ja muistutti aivan koulutytön kamaria: pieni, valkeilla\nuutimilla varustettu rautasänky seinän vieressä. Seinillä vain oli irti\nleikattuja kuvia enemmän kuin ennen, ne ulottuivat jo kattoon asti.\nGervaiseä hävetti tämä puhtaus eikä hän uskaltanut astua peremmälle,\nvaan vetäytyi etäälle lampusta. Silloin seppä sanaakaan sanomatta aikoi\nraivon puuskassa käydä häneen kiinni ja musertaa hänet käsivarsillaan.\nMutta Gervaise lyyhistyi kokoon ja huokasi:\n\n-- Voi, Hyvä Jumala!... Hyvä Jumala!...\n\nUunissa, joka oli mustana kivihiilen tuhkasta paloi tuli vielä ja\nmuhennoksen tähde, jonka seppä oli jättänyt lämpiämään, kun luuli pian\npalaavansa kotiin, höyrysi liedellä. Suloisesta lämmöstä vertyneenä\nGervaise olisi tahtonut heittäytyä nelin kontan syömään pannusta. Hän\nei voinut enää hillitä itseään, nälkä raateli hänen vatsaansa, ja hän\npainoi huokaisten päänsä alas. Mutta Goujet älysi hänen tarkotuksensa.\nHän asetti muhennoksen pöydälle, leikkasi leivästä paloja ja kaatoi\nhänelle juotavata.\n\n-- Kiitos! kiitos! sanoi Gervaise. Voi kuinka hyvä te olette! Kiitos!\n\nHän änkytti, ei voinut enää ääntää sanoja selvään. Kun hän tarttui\nkahveliin, vapisi hän niin, että se putosi hänen kädestään. Nälkä, joka\nkouristi hänen vatsaansa, pani hänen päänsä tutisemaan. Hänen täytyi\nsormineen käydä ruuan kimppuun. Ahtaessaan ensimäistä perunata suuhunsa\nhän puhkesi nyyhkytyksiin. Suuria vesikarpaloita virtasi hänen poskiaan\npitkin ja putosi hänen leivälleen. Hän söi yhä ahneesti kyyneltensä\nliottamaa leipää, läähättäen ja leukapielet jännitettyinä. Goujet\npakotti hänet juomaan, jotta hän ei tukehtuisi, ja kun hän vei lasin\nhuulilleen, kalisi se hänen hampaitaan vasten.\n\n-- Tahdotteko vielä leipää? kysyi Goujet puoliääneen.\n\nGervaise itki, vastasi ensin kieltävästi, sitten myöntävästi,\ntietämättä oikein mitä tahtoi. Herra Isä, kuinka syönti tuntuu hyvältä\nja surulliselta, kun on nääntymäisillään nälkään!\n\nGoujet seisoi vastapäätä, tarkastellen häntä. Nyt hän näki hänet hyvin\nkirkkaassa lampunvalossa. Kuinka hän oli vanhan ja ränsistyneen\nnäköinen! Lämpö sulatti lumen hänen tukastaan ja vaatteistaan, joista\nvesi juoksi purona. Hänen tutajava pääraukkansa oli aivan harmaa ja sen\nharmaat hapset hajallaan. Kaula hartioiden väliin vaipuneena, hän\nryyhötti siinä niin rumana ja turpeana, että teki mieli itkeä. Goujet\nmuisti, kuinka he olivat rakastaneet toisiaan siihen aikaan, jolloin\nGervaisellä vielä oli punakat posket, kun hän iski silitysraudoillaan,\nja soma poimu kaulassa aivan kuin pikku lapsella. Siihen aikaan hän\npoikkesi tuntimääriksi Gervaisen luokse ja oli tyytyväinen, kun vain\nsai katsella häntä. Myöhemmin oli Gervaise tullut pajaan, siellä he\nolivat yhdessä nauttineet täysin siemauksin, hänen takoessa rautaansa\nja Gervaisen ihaillessa hänen vasaransa tanssia, Voi kuinka monta\nkertaa hän siihen aikaan oli yöllä purrut korvatyynyään, toivoen\nsaavansa siten pitää häntä omassa kamarissaan! Hän himoitsi häntä niin,\nettä olisi puristanut hänet rikki, jos olisi saanut hänet syliinsä! Ja\nnyt hän oli hänen hallussaan, hän voi tehdä hänelle mitä tahtoi.\nGervaise lopetti leipäkannikkaansa ja pyyhki sillä kyyneleitään pannun\npohjalta, isoja kyyneleitään, jotka yhä äänettömästi tippuivat hänen\nruokaansa.\n\nGervaise nousi ylös. Hän oli lopettanut. Hän jäi vähäksi aikaa\nistumaan, pää kumarassa, hämillään, kun ei oikein tiennyt, tokko Goujet\nhänestä huoli. Sitten hän, kun oli huomaavinaan hänen silmiensä\nsyttyvän. kohotti kätensä rinnalleen ja aukaisi röijynsä ensimäisen\nnapin. Mutta Goujet oli langennut polvilleen ja tarttui hänen käsiinsä\nsanoen lempeästi:\n\n-- Minä rakastan teitä, rouva Gervaise, voi, minä rakastan teitä\nvieläkin, kaikesta huolimatta. Minä vannon sen teille!\n\n-- Älkää sanoko niin, herra Goujet! huudahti hän, huumaantuneena\nnähdessään hänet siten jalkainsa juuressa. Ei, älkää sanoko niin. Te\ntuotatte minulle liian paljon tuskaa!\n\nJa kun Goujet yhä toisti, ettei hän voinut rakastaa kuin kerran\nelämässään, niin se saattoi Gervaisen yhä enemmän epätoivon valtaan.\n\n-- Ei, ei, minä en tahdo enää, olen liiaksi häpeän tahraama... Jumalan\narmon nimessä, nouskaa ylös! Minun paikkanihan siinä on lattialla.\n\nGoujet nousi ylös, hänen koko ruumiinsa vapisi ja väräjävällä äänellä\nhän sanoi:\n\n-- Tahdotteko te sallia minun suudella teitä.\n\nHämmästykseltään ja liikutukseltaan Gervaise ei saanut sanaa suustaan.\nMutta päällään hän nyökäytti suostumuksen merkiksi. Hyvä Jumala, hän\noli hänen vallassaan. Goujet sai tehdä hänelle mitä hyväksi näki. Mutta\ntämä ojensi vain huulensa.\n\n-- Tämä riittää meidän kesken, rouva Gervaise, kuiskasi hän. Siihen\nsisältyy koko meidän ystävyytemme, eikö niin?\n\nSeppä suuteli Gervaiseä otsalle, yhtä hänen harmaista suortuvistaan.\nHän ei ollut suudellut ketään äitinsä kuoleman jälkeen. Hänen hyvä\nystävänsä Gervaise oli ainoa, mitä hänellä enää oli jäljellä\nelämässänsä. Ja suudeltuaan häntä niin suurella kunnioituksella, hän\nlähti pois takaperin ja heittäytyi poikkiteloin sänkyynsä, kurkku\npakahtumaisillaan itkusta. Gervaisekään ei voinut jäädä sinne\nkauvemmaksi; oli kovin surullista, kovin kauheata tavata toisensa\ntällaisissa olosuhteissa, kun rakasti toistaan. Hän huusi sepälle:\n\n-- Minä rakastan teitä, herra Goujet, rakastan minäkin teitä... Voi, se\nei ole mahdollista, Kyllä minä ymmärrän... Jääkää Jumalan haltuun,\nsillä se tukehduttaisi meidät molemmat.\n\nJa hän riensi juoksujalkaa rouva Goujet'n kamarin läpi ja sitä tietään\nkadulle asti. Kun hän taas tuli tuntoihinsa, oli hän soittanut\nGoutte-d'Orin kadun ison talon porttikelloa. Boche veti salvan auki.\nTalo oli kokonaan pimeän peitossa. Hän astui sisälle kuin surutaloon.\nTähän aikaan yöstä näytti ammottava ja rapistunut porttikäytävä\navonaiselta kidalta. Hän ihmetteli, kuinka hän muinoin oli saattanut\ntoivoa pääsevänsä asumaan johonkin tämän kasarmirumiskon soppeen. Hänen\nkorvansa olivat siis olleet tukossa, kun hän ei siihen aikaan kuullut\nsitä helvetillistä epätoivon musiikkia, joka vonkui seinien takana!\nSiitä päivästä lähtien, jona hän oli sinne jalallaan astunut, hän oli\nalkanut luisua alaspäin. Niin, eihän siitä voinut tulla muuta kuin\nonnettomuutta, että ihmiset sillä tavalla olivat sullottuina\npäällekkäin viheliäisissä, isoissa työväen kasarmeissa. Jokaiseen, joka\nsinne tuli, tarttui kurjuuden kolera. Sinä iltana koko talo näytti\nkuolleelta. Gervaise kuuli vain Bochelaisten kuorsaavan oikealla.\nVasemmalla taas Lantier ja Virginie kehräsivät kuin kissat, joilla on\nlämmin ja hyvä olla, mutta jotka eivät nuku, vaikka niillä on silmät\nkiinni. Pihalla hän luuli joutuneensa keskelle oikeata hautausmaata;\nlumen peittämä piha muodosti vaaleahkon nelikulmion; korkeat seinät\nkohosivat likaisen harmaina ilman vähintäkään valopilkkua kuin linnan\nrauniot; eikä kuulunut yhtään huokausta, haudan hiljaisuus vallitsi\ntässä kylmän ja nälän jäykistämässä kylässä. Hänen täytyi harpata\nmustan puron ylitse, joka oli lähtenyt värjäyslaitoksesta ja höyryten\navasi itselleen likaisen uoman valkoisen lumikentän läpi. Sen vesi oli\nsaman väristä kuin hänen ajatuksensakin. Menojaan olivat menneet\nkauniit, vaalean siniset ja ruusunpunaiset vedet.\n\nNoustessaan sitten kuudenteen kerrokseen pimeän päässä hän ei voinut\npidättäytyä nauramasta, se oli ilkeää naurua, joka teki hänelle pahaa.\nHän muisteli entistä ihannettaan: tehdä rauhassa työtä, syödä aina\nselvää leipää, omistaa jotakuinkin siisti lokero missä saisi nukkua,\nkasvattaa lapsensa oikeiksi ihmisiksi, eikä saada selkäänsä ja kuolla\nomassa sängyssään. Ei, oli tosiaankin naurettavaa, kuinka kaikki\ntoteutui. Hän ei enää tehnyt työtä eikä syönyt, hän makasi\nrikkaläjällä, hänen tyttärestään oli tullut yöjuoksija, hänen miehensä\npieksi häntä; hänellä ei ollut muuta jäljellä kuin kuolla katuojaan, ja\nse tapahtuisi heti, jos hän päästyään omaan huoneeseensa saisi kylliksi\nrohkeutta hypätäkseen ulos ikkunasta. Olisi ihan voinut luulla hänen\npyytäneen taivaalta kolmekymmentä tuhatta francia vuotuisia korkoja ja\nvielä kunnianosotuksia lisäksi. Eikö totta, että kuta pienemmiksi tässä\nmatoisessa maailmassa asettaa vaatimuksensa, sitä vähemmin niitä saa\ntäyttymään? Ei niin leivän palasta eikä mitään paikkaa, mihin päänsä\nkallistaa, siinä on vaatimattomuuden palkka! Ja häntä nauratti vielä\nkahta katkerammin, kun hän muisteli hyviä toiveitaan päästä maalle\nasumaan, tehtyään ensin kaksikymmentä vuotta silitystyötä. No nyt ne\ntoteutuivat, maalle hän pääsikin. Hänellä oli jo tiedossa vihanta\nsoppensa Père-Lachaisen hautausmaalla.\n\nPäästyään käytävään hän oli kuin hullu. Hänen pääparkansa oli aivan\npyörällä. Hänen suuri tuskansa johtui pohjaltaan siitä, että hän oli\nsanonut ijäiset hyvästit sepälle. Heidän välinsä olivat lopussa, he\neivät koskaan enää näkisi toisiaan. Sen lisäksi kaikki muut\nonnettomuuden muistot tunkeutuivat hänen pääkoppaansa, niin että se oli\nniistä haljeta. Kulkiessaan Bijard'in huoneen ohi hän kurkisti sisälle\nja huomasi, että Lalie makasi kuolleena, tyytyväisen näköisenä, kun oli\npäässyt ikuista unta ottamaan. Lapsilla oli totisesti parempi onni kuin\naikaihmisillä! Ja kun ukko Bazougen oven raosta tuli valojuova\nkäytävään, niin hän astui suoraan hänen huoneeseensa, sillä hänet oli\nvallannut kiihkeä halu päästä lähtemään yhteen matkaan pikku Lalien\nkanssa.\n\nTuo vanha koiranleuka, ukko Bazouge oli palannut kotiinsa tänä yönä\ntavattoman iloisella päällä. Hän oli ottanut semmoisen humalan, että\noli sortunut keskelle lattiaa, missä nyt veteli hirsiä pakkasesta\nhuolimatta: eikä se estänyt häntä näkemästä epäilemättä sangen kaunista\nunta, sillä hän nauroi maatessaan niin että maha hytkähteli. Kynttilä,\njoka oli jäänyt palamaan, valaisi hänen ryysyjään, mustaa hattua, joka\nlutistuneena oli nurkassa, ja mustaa viittaa, jonka hän oli vetänyt\njaloilleen peitteeksi.\n\nHänet huomatessaan Gervaiseltä pääsi niin kova valitushuuto, että ukko\nheräsi.\n\n-- Pankaa hiidessä ovi kiinni! Ihanhan täällä paleltuu!... Ka, tekö\nsiinä olette. Mitä nyt? Mitä te tahdotte?\n\nSilloin Gervaise, tietämättä itsekkään enää mitä soperteli, alkoi\nkäsivarret ojolla rukoilla häntä intohimoisesti.\n\n-- Oi, viekää minut pois, olen jo saanut kylläkseni. Minä tahdon lähteä\npois. Ette saa olla minulle vihoissanne. Hyvä Jumala, enhän minä\ntiennyt! Eihän sitä koskaan tiedä, niin kauvan kun ei vielä ole\nvalmis... Mutta viimein tulee sekin päivä, jolloin on tyytyväinen, kun\npääsee lähtemään!... Viekää minut, viekää minut, niin minä vielä sanon\nsiitä teille suuren kiitoksen!\n\nHän heittäytyi polvilleen, väristen, kiihkosta aivan kalpeana. Ei hän\nkoskaan siten ollut kierinyt kenenkään miehen jalkojen juuressa. Ukko\nBazougen naama, jossa suu oli väärässä ja parkitun näköinen nahka\nlikaisena hautajaisten pölystä, näytti hänestä kauniilta ja loistavalta\nkuin aurinko. Mutta ukko, joka vielä oli unentoreissaan, luuli että\nhänestä tehtiin ilkeätä pilaa.\n\n-- Älkäähän toki, murisi hän. Ei saa pilkata vanhaa miestä!\n\n-- Viekää minut, toisti Gervaise, yhä hehkuvammin. Muistattehan, kun\nminä eräänä iltana kolkutin väliseinään, mutta sitten sanoin että en\nollut sitä tehnytkään, koska olin vielä liian tyhmä... Mutta nyt\nkatsokaas, en pelkää enää. Tuossa on käteni. Viekää minut nukkumaan,\nniin saatte nähdä, tokko hievahdankaan... Oi, minulla ei ole kuin tämä\nainoa haluni. Voi, kyllä minä teitä rakastan.\n\nBazouge, joka aina oli kohtelias, ajatteli ettei hänen sopinut sysätä\nluotaan naista, joka näytti olevan niin pikeentynyt häneen. Olihan tuo\njo kokolailla ränsistynyt, mutta hänessä oli yhtäkaikki vielä hitunen\njälellä kauneuttakin, kun hän innostui.\n\n-- Olette aivan oikeassa, sanoi hän vakuutetun näköisenä; tänään olen\njo pannut kirstuun kolme naista, jotka olisivat minulle antaneet\nsievoiset juomarahat, jos olisivat voineet pistää kätensä taskuunsa...\nMutta, muori kulta, eihän se näin voi käydä päinsä...\n\n-- Viekää minut, viekää minut, huusi Gervaise yhä. Minä tahdon päästä\npois...\n\n-- Peijakas, siinä tarvitaan vielä pikkuinen temppu sitä ennen...\nTiedättehän: Kuik!\n\nJa hän päästi kurkustaan sellaisen äänen ikäänkuin olisi tahtonut\nnielaista kielensä. Ja tälle mielestään onnistuneelle sukkeluudelle hän\nrähähti nauramaan.\n\nGervaise oli noussut ylös hitaasti. Ukko Bazougekaan ei siis voinut\ntehdä mitään hänen hyväkseen? Hän palasi omaan kamariinsa\ntyhmistyneenä, ja heittäytyi olkikasalle, katuen että oli syönyt. Voi\nsurkeutta, kurjuus ei tappanut kylliksi nopeasti!\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSinä yönä oli Coupeau juomaretkillään. Seuraavana päivänä Gervaise sai\nkymmenen francia pojaltaan Etienneltä, joka oli veturinkuljettajana;\npoika lähetti hänelle silloin tällöin sadan soun kolikoita, sillä hän\ntiesi, ettei kotona eletty kovinkaan rasvaisesti. Gervaise pani keiton\ntulelle ja söi sen aivan yksinään, sillä tuo Coupeau haaska ei tullut\nkotiin sinäkään päivänä. Ei häntä kuulunut maanantaina eikä\ntiistainakaan vielä. Kului kokonainen viikko. Hitto soikoon! Olisipa\nollut onni, jos jokin nainen olisi saanut hänet pauloihinsa! Mutta\njuuri sunnuntaina Gervaise sai painetun paperin, joka aluksi sai hänet\npelästymään, sillä olisi voinut luulla sitä poliisikomisariuksen\nkirjelmäksi. Sitten hän rauhottui; siinä vain ilmotettiin hänelle, että\nse sika veti viimeisiä hengenvetojaan Sainte-Annessa. Se seisoi\npaperilla vähän hienommassa muodossa, mutta ajatus oli kuitenkin sama.\nNiin, joku nainen oli tosiaankin saanut Coupeaun pauloihinsa, ja tämän\nnaisen nimi oli Neiti Tuoninen, juoppojen viimeinen hyvä ystävätär.\n\nGervaise ei totta tosiaan antanut sen rauhaansa häiritä. Coupeau osasi\nkotiin, kyllä hän voisi tulla sairaalasta aivan yksinäänkin: oli hänet\njo niin monta kertaa parannettu siellä, että hänelle nytkin tehtäisiin\npienet kepposet saattamalla hänet uudestaan jalkeille. Olihan hän juuri\nsamana aamuna kuullut, että Coupeau oli nähty Saappaan seurassa\nviertämässä viikon päivät toisesta Bellevillen viinikaupasta toiseen!\nJa Saappaan kukkarolla tietysti; hän oli varmaankin ottanut hoteisiinsa\neukkonsa säästöt, jotka tämä oli ansainnut siistissä pelissä, kuten\nmuistatte. Joivat he siinä sellaisia rahoja, joista voi saada kaiken\nmaailman pahat taudit. Se oli parahiksi Coupeaulle, jo hänen vatsansa\noli siitä tullut kipeäksi. Varsinkin Gervaise joutui kuohuksiin\najatellessaan, ettei noiden kummankaan itsekkään saakelin päähänkään\nollut pälkähtänyt tulla häntä hakemaan naukuille. Sehän oli\nkuulumatonta! Olivat juopotelleet kokonaisen viikon, osottamatta\nvähintäkään huomaavaisuutta naisia kohtaan! Kun kerran oli juonut\nyksikseen, sai kuoliakin yksinään!\n\nMutta kun Gervaise maanantaina oli varannut itselleen sievoisen\nillallisen, papujen tähteitä ja tuopin viiniä, lähti hän sillä\ntekosyyllä vähän jalottelemaan, että muka saisi ruokahalua. Sairaalasta\ntullut kirje, joka oli piirongilla, kiusasi häntä. Lumi oli sulannut,\nilma oli kohtalainen, ei kylmä eikä lämmin, mutta taivas oli kirkas ja\npani ihmiset hyvälle päälle. Hän lähti kotoa kahdentoista aikaan, sillä\nmatka oli pitkä: täytyi kulkea koko Pariisin läpi ja hänen koipensa\njätätti aina. Sitä paitsi oli kaduilla aika paljon väkeä liikkeellä,\nmutta se vain huvitti häntä, ja hän saapui hyvin kauniisti perille. Kun\nhän oli sanonut nimensä, kerrottiin hänelle kaunis juttu: Coupeau oli\nongittu joesta Uuden sillan luota; hän oli hypännyt kaidepuun yli, kun\nluuli näkevänsä parrakkaan miehen salpaamassa häneltä tietä. Se oli\nsievoinen hyppäys, vai mitä? Ja jos tahtoi tietää, miten Coupeau oli\njoutunut Uudelle sillalle, niin ei hän voinut itsekään tehdä siitä\nselvää.\n\nVartija lähti Gervaiseä saattamaan. Hän oli juuri astumassa\nportaittaiseen kerrokseen, kun hän kuuli ulvomista, joka meni läpi\nluiden ja ytimien.\n\n-- No, miltä hänen soittonsa kuuluu? kysyi vartija.\n\n-- Kenenkä soitto? kysyi Gervaise.\n\n-- Teidän miehenne tietysti! Tuolla tapaa hän on ulvonut jo kolmatta\npäivää. Ja saattepa nähdä, kuinka somasti hän tanssii.\n\nHerra Jumala, sitä näkyä! Gervaise jäi kauhistuneena seisomaan. Kopissa\noli seinillä patjoja lattiasta kattoon saakka; lattialla oli kaksi\nolkimattoa päällekkäin ja yhdessä nurkassa oli levällään vain matrassi\nja päänalunen. Niiden päällä Coupeau tanssi ja ulvoi. Hän näytti\noikealta naamiaiskeikarilta, repaleinen mekko päällään, huitoessaan\nkäsillään ja sätkytellessään jaloillaan; mutta hän ei suinkaan ollut\nnaurettavan näköinen, hänen hyppynsä olivat niin kamaloita, että karvat\nnousivat pystyyn häntä katsellessa. Hänellä oli kuolon naamari\nkasvoillaan. Auta armias, sellaista tanssimestaria! Hän ryntäsi ikkunaa\nvasten, ja sieltä takaisin, löi käsivarsillaan tahtia ja väänteli\nkäsiään, aivan kuin olisi tahtonut katkaista ne ja heittää katsojille\nvasten naamaa. Nurkkakapakoissa voi nähdä ilveilijäin matkivan tätä,\nmutta he matkivat sitä huonosti: täytyy nähdä tällaisia juoppojen\ntanssihyppyjä, voidakseen saada käsitystä siitä, kuinka sirolta ne\nnäyttävät, kun niitä tosi teolla suoritetaan. Ja laulullakin on\nnaamiaisissa oma leimansa; se on yhtämittaista ulvomista, tanssijoilla\non suut selki selällään ja he päästävät tuntimääriä samoja, aivan kuin\nruostuneesta pasuunasta lähteviä ääniä. Coupeau taasen kirkui kuin\nelukka, jolta on käpälä ruhjottu. Orkesteri soittaa, pyytäkää naisia\ntanssiin, hyvät herrat!\n\n-- Herra Isä, mikä häntä vaivaa?... Mikä häntä vaivaa? ... kysyi\nGervaise tuskan valtaamana.\n\nAlilääkäri, nuori, pitkä, vaaleaverinen ja punaposkinen mies, esiliina\nyllään, istui tyynenä tehden muistiinpanoja. Tämä oli harvinainen\ntapaus, hän ei hetkeksikään laskenut sairasta silmistään.\n\n-- Jääkää tänne hetkiseksi, jos tahdotte, sanoi hän pesijättärelle:\nmutta pysykää tyynenä... Koettakaa puhua hänen kanssaan, hän ei tunne\nTeitä.\n\nCoupeau ei todellakaan näyttänyt edes huomaavankaan vaimoaan. Hän\nriehui Gervaisen tullessa sisään niin kovasti, ettei tämä voinut häntä\noikein nähdä. Kun Gervaise nyt katsoi häneen tarkemmin, vaipuivat hänen\nkäsivartensa hervottomina pitkin kupeita. Kuinka Herran nimessä oli\nmahdollista, että hänellä oli tuollaiset kasvot, silmät veressä ja\nhuulet ruvessa? Gervaise ei todellakaan olisi voinut tuntea häntä.\nAluksi Coupeau irvisteli hyvin pahasti, väänti yht'äkkiä suutaan,\nnyrpisti nenäänsä ja pullisti poskiaan, niin että hänen naamansa\nmuistutti aivan eläimen turpaa, Hänen ihonsa oli niin kuuma, että ilma\nhöyrysi hänen ympärillään, ja hänen nahkansa kiilti likomärkänä, siitä\ntippui suuria hikikarpaloita. Vaikka hän tanssi kuin mikäkin\nmarkkinailveilijä, voi kumminkin selvään huomata, ettei hän ollut\nhyvällä tuulella; pää oli raskas ja jäseniä kolotti.\n\nGervaise lähestyi uudestaan alilääkäriä, joka naputteli jotakin laulun\ntahtia sormillaan tuolinsa selkämystä vasten.\n\n-- Kuulkaahan herra tohtori, se taitaakin olla vaarallista tällä\nkertaa?\n\nLääkäri pudisti päätään vastaamatta.\n\n-- Kuulkaahan eikö hän höpise jotakin itsekseen?... Kuuletteko, mitä\nhän sanoo?\n\n-- Hän höpisee, siitä mitä hän näkee, vastasi nuori mies. Olkaa vaiti;\nantakaa minun kuunnella.\n\nCoupeau puhui katkonaisesti, mutta leikillisyys välkähti kuitenkin\nhänen silmistään. Hän katseli maahan, oikealle ja vasemmalle, ja\nkääntyi sitten, aivan kuin olisi ollut huvikseen kävelemässä\nVincennes'n metsässä, ja puhui itsekseen.\n\n-- Voi kuinka täällä on helkkarin lystiä!... Täällä on kapakoita kuin\nmarkkinoilla. Ja niin kaunista soittoa sitten! Mitkä kekkerit! Tuolla\nsäretään laseja... Hyvin hienoa! Katsokaas tuota ilotulitusta: punaisia\npalloja ilmassa liehumassa sinne ja tänne!... Voi kuinka paljon lyhtyjä\non puissa riippumassa!... Täällä on hyvin kaunista! Joka paikasta\nvirtaa vettä, suihkulähteistä ja putouksista; se on suloista soittoa,\naivan kuin kuoropojat olisivat laulamassa... Kerrassaan komeita\nputouksia!\n\nHän rauhottui jälleen, ikäänkuin kuullakseen paremmin veden suloista\nsoittoa; hän veti ilmaa keuhkoihinsa, luullen juovansa suihkulähteistä\npärskyvää virkistävää vesihöyryä. Mutta vähitellen tuli hänen\nkasvoihinsa tuskan ilme. Silloin hän kyykistyi, nelisti ympäri koppinsa\nseiniä ja kiroili käheällä äänellä.\n\n-- Ne vain virittävät minulle pauloja!... Sitä juuri epäilinkin...\nHiljaa, sen juopporentut! Niin. Te välitätte viis minusta. Te vain\nminua härnätäksenne juotte ja mellastatte naikkostenne kanssa... Kyllä\nminä teidät nutistan tähän samaan kapakkaan!... Saakeli soikoon!\nJätättekö minut rauhaan!\n\nHän pui nyrkkiä; sitten hän kirkasi käheästi ja lähti kumarassa\njuoksemaan. Hän änkytti ja hänen hampaansa kalisivat kauhusta:\n\n-- Te vain tahdotte, että minä tappaisin itseni. Ei, minä en hyppää\nveteen!... Te luulette, etten uskaltaisi tehdä sitä. Mutta minä en\nhyppää!\n\nVesiputoukset, jotka pakenivat, kun hän niitä lähestyi, tulivat\nperästä, kun hän perääntyi. Yht'äkkiä hän katsoi tyhmistyneenä\nympärilleen ja änkytti tuskin kuuluvalla äänellä:\n\n-- Se ei ole mahdollista, he ovat villinneet puoskareita minua vastaan!\n\n-- Minä lähden pois, hyvästi! sanoi Gervaise alilääkärille. Tämä\nkääntää kovin minun mieltäni, mutta kyllä minä tulen takaisin.\n\nHän oli kalman kalpea. Coupeau jatkoi yhä karkeloaan ikkunalta\nmatrassille ja matrassilta ikkunalle, hikoillen ja rimpuillen, niin\nettä selkä oli katketa. Silloin Gervaise pujahti ulos. Mutta vaikka hän\nkuinka kiiruhti portaissa, kuuli hän niiden alapäähän asti miehensä\nkirotun karkelon. Hyvä Jumala, kuinka ulkona tuntui hyvältä, siellä voi\ntaas hengittää vapaammin!\n\nIllalla puhui koko Goutte-d'Or'in talo ukko Coupeaun\nomituisesta taudista. Bochelaiset, jotka tähän aikaan kovin\nhalveksivat Nilkuttajaa, pyysivät hänet kumminkin huoneeseensa\nviinimarjaliköörille, tietysti saadakseen lähempiä tietoja. Rouva\nLorilleux tuli sinne myöskin, rouva Poisson samoin. Siellä selviteltiin\nasiata perinpohjaisesti. Boche oli tuntenut erään puusepän, joka oli\nriisuutunut ilkoisen alasti Saint-Martinin kadulla ja joka oli kuollut\npolkan tanssintaan; hän oli juonut absinttia. Naiset olivat naurusta\nkatketa, sillä se tuntui heistä yhtä kaikki hullunkuriselta, vaikkakin\nsurulliselta. Kun he sitten eivät oikein käsittäneet, tuuppi Gervaise\njoukkoa syrjään ja huusi tilaa saadakseen; keskellä huonetta hän sitten\nmuiden uteliaina katsoessa matki Coupeauta, kirkui, hyppi ja väänteli\nitseään, irvistellen kamalasti. Hän antoi päänsä panttiin, että Coupeau\noli tehnyt juuri niin! Silloin toiset päivittelemään; se ei ollut\nmahdollista, mies ei olisi voinut kolmea tuntiakaan kestää semmoista\npeliä! Mutta Gervaise vannoi pyhimpänsä kautta, että Coupeau oli sillä\ntavoin riehunut edellisestä päivästä saakka, jo kolmekymmentäkuusi\ntuntia. Saivat mennä katsomaan, jolleivät uskoneet häntä. Mutta rouva\nLorilleux kiitti kunniasta; hän oli saanut Nilkuttajan kertomuksista\ntarpeekseen, ja hän aikoi kieltää Lorilleux'täkin pistämästä jalkaansa\nSainte-Anneen. Virginie taas, jonka puodissa asiat alkoivat käydä yhä\npahempaan päin, sanoi vain hiljaa ja alakuloisesti, että elämä ei aina\nollut hauskaa, ei piru vie ollutkaan! Likööri juotiin loppuun ja\nGervaise toivotti seuralle hyvää yötä. Heti kun hän lakkasi puhumasta\nalkoi hän silmät selällään tuijottaa eteensä kuin Chaillot'n\nhullujenhuoneen hoitolainen. Varmaankin hän oli näkevinään miehensä\npar'aikaa tanssimassa.\n\nSeuraavana päivänä noustessaan hän päätti olla enää sinne menemättä.\nMitäpäs hyötyä siitä lähtisi? Siellä hän olisi itsekin voinut menettää\njärkensä, mutta sitä hän ei tahtonut. Siitä huolimatta kumminkin samat\najatukset palasivat joka kymmenes minuutti hänen mieleensä. Hän ei\nniitä kyennyt enää ensinkään ohjaamaan. Olisi se sentään kumma paikka,\njos Coupeau vielä tekisi tanssitemppujaan. Kun kello löi kaksitoista,\nniin Gervaise ei enää malttanut pysyä kotonaan. Vaikka hän pelkäsi sitä\nmikä häntä odotti, niin sittenkin hänen mielensä paloi sitä näkemään,\nniin että hän ei huomannut matkan pituuttakaan.\n\nHänen ei ensinkään tarvinnut kysyä kuulumisia. Jo portaiden alapäähän\nkuului Coupeaun laulu. Ihan sama sävel ja sama tanssi. Gervaise olisi\nvoinut luulla vast'ikään pistäytyneensä ulos ja nyt palaavansa. Eilinen\nvartija, joka kantoi rohtopulloja käytävässä, iski hänelle\nmielistelevästi silmää vastaan tullessaan.\n\n-- Siis yhä vielä! sanoi Gervaise.\n\n-- Yhä vain! vastasi vartija pysähtymättä.\n\nGervaise astui sisälle, mutta jäi ovensuuhun seisomaan, sillä Coupeaun\nluona oli ihmisiä. Vaaleaverinen, punakka alilääkäri oli seisomassa.\nHänen tuolillaan istui nyt vanha, kunniamerkillä varustettu,\nkaljupäinen herra, jonka naama oli kuin kärpän turpa. Se oli varmaankin\nylilääkäri, sillä hänen katseensa oli terävä ja läpitunkeva kuin\nnäverin kärki. Kaikki nuo äkkikuoleman kauppiaat katsovat ihmisiin\nsamalla tavalla.\n\nGervaise ei muuten ollut tullut tuon herran vuoksi, vaan kurottautui\nkatsomaan hänen päänsä yli Coupeauta. Se riivattu tanssi ja ulvoi vielä\nkovemmin kuin edellisenä päivänä. Hän oli kyllä ennenkin nähnyt\nlaskiaistanssijaisissa tanakoiden pesulaitoksen renkien tanssivan yhtä\npainoa läpi kokonaisen yön; mutta ei koskaan, ikimaailmassa hän olisi\nvoinut kuvitellakaan, että se voisi ketään miestä huvittaa näin kauvan.\nKun hän sanoi huvittaa, niin se oli vain puheenparsi, sillä ketään ei\nvoi huvittaa keikkua vasten tahtoaan kuin kuivalle maalle heitetty\nahven. Coupeau oli likomärkänä hiestä ja höyrysi entistä enemmän,\nsiinä kaikki. Hänen suunsa näytti suurenneen huutamisesta.\nSynnytystuskissakaan eivät naisten huudot olleet mitään tämän rinnalla.\nIkkunan ja matrassin välillä näkyi lattialla hänen tallaamansa tie,\nolkimaton olivat hänen kenkänsä kuluttaneet rikki.\n\nTässä ei totta totisesti ollut mitään kaunista nähtävää, ja Gervaise\nkysyi itseltään vavisten, miksi hän oli tänne palannut, Vai oli hän\nmuka edellisenä iltana Bochelaisten luona liiotellut näkemiään. Eihän\nhänen esityksensä riittänyt puoleksikaan sitä kuvaamaan. Nyt hän näki\nparemmin, miten Coupeau teki temppujaan, eikä hän koskaan ollut\nunohtava niitä eikä hänen silmiään, jotka selkiselällään tuijottivat\ntyhjään ilmaan. Samalla hän erotti joitakuita lauseita lääkärien\nkeskustelusta. Alilääkäri kertoi yksityisseikkoja yön kulusta, käyttäen\nsanoja, joita Gervaise ei ymmärtänyt. Sen hän kumminkin sai niistä\nselville, että hänen miehensä oli rupattanut ja keikkunut kaiken yötä.\nSitten vanha, kaljupäinen herra, joka muuten ei ollut erittäin\nkohtelias, näytti vihdoin huomaavan Gervaisen läsnäolon: ja kun\nalilääkäri sanoi, että hän oli sairaan vaimo, rupesi hän kuulustelemaan\nhäntä, töykeästi kuin poliisikomisarius.\n\n-- Joiko tämän miehen isä?\n\n-- Joihan hän vähäisen niinkuin kaikki muutkin... Hän kuoli pudotessaan\nhumalapäissään katolta.\n\n-- Joiko hänen äitinsä?\n\n-- Ka, niinkuin kaikki muutkin, tietäähän sen, ryypyn siellä, toisen\ntäällä... Koko perhe on muuten hyvin kunnon väkeä!... Hänellä oli ollut\nveli, joka ihan nuorena oli kuollut vetotautiin.\n\nYlilääkäri katsoi häneen läpitunkevilla silmillään ja jatkoi töykeällä\näänellään:\n\n-- Te juotte myöskin, vai mitä?\n\nGervaise koetti änkyttää jotakin puolustuksekseen ja pani kätensä\nsydämelleen antaakseen kunniasanansa!\n\n-- Te juotte! Pitäkää varanne, näettehän mihinkä juoppous vie...\nEnnemmin tai myöhemmin te kuolette samalla tavalla.\n\nGervaise jäi seisomaan kuin seinään kiinni naulittuna. Lääkäri oli\nkääntänyt hänelle selkänsä. Välittämättä siitä, että hänen pitkän\ntakkinsa liepeisiin tuli tomua olkipatjasta hän kyykistyi lattialle ja\ntutki kauvan Coupeaun vavistusta, odottaen kun hän kulki ohi ja\nseuraten häntä katseillaan. Tänä päivänä hänen säärensä hyppivät\nvuorostaan, vavistus oli laskeutunut käsistä jalkoihin. Hän viskeli\nkinttujaan kuin tanssinukke, jota rihmasta vedetään, mutta vartalo oli\njäykkä kuin puupökkelö. Vaiva yltyi vähitellen. Olisi luullut hänellä\nolevan jonkin koneiston nahan alla; se alkoi pyöriä aina joka kolmas\ntai neljäs sekunti ja pyöri sitten hetkisen, pysähtyi ja alkoi taas\nuudestaan, värisyttäen häntä kuin viluista juoksukoiraa, joka\ntalvipakkasella värjöttää jossakin porttikäytävässä. Vatsa ja\nhartiatkin vavahtelivat jo kuin kiehumaisillaan olevan veden pinta. Oli\nse sentään omituista hengenlähtöä, kun mies kiemurteli kuin tyttö, jota\nkutkutellaan.\n\nCoupeau ähkyi tuskissaan. Hän näytti kärsivän paljoa enemmän kuin\nedellisenä päivänä. Hänen katkonaisista valituksistaan saattoi arvata\nhänellä olevan kaikellaisia kipuja. Häntä pisteli kuin tuhansilla\nneuloilla. Hänellä oli jokin raskas paino joka paikassa ihollaan; jokin\nkylmä ja märkä elukka mateli pitkin hänen lanteitaan ja kouristeli\nhänen lihaansa. Sitten toisia elukoita imeytyi kiinni hänen\nhartioihinsa, repien hänen selkäänsä kynsillään.\n\n-- Minua janottaa, voi, minua janottaa! örisi hän yhtä mittaa.\n\nAlilääkäri otti hyllyltä astian, jossa oli limonaadia, ja antoi sen\nhänelle. Hän tarttui astiaan molemmin käsin ja ryyppäsi ahnaasti suunsa\ntäyteen, kaataen puolet nesteestä päälleen; mutta hän sylkäsi sen heti\nulos suustaan raivoisalla inholla kirkuen:\n\n-- Herra Jumala! Sehän on viinaa!\n\nYlilääkärin viittauksesta silloin alilääkäri tahtoi juottaa hänellä\nvettä, päästämättä juoma-astiaa kädestään. Tällä kertaa hän nielaisi\nsiitä kulauksen, mutta parkaisi ihan kuin olisi tulta nielaissut.\n\n-- Se on viinaa! Herra Jumala! Se on viinaa!\n\nEdellisestä päivästä lähtien oli kaikki, mitä hän joi, ollut viinaa. Se\nvain lisäsi janoa, mutta hän ei enää voinut juoda, sillä kaikki poltti\nhäntä. Hänelle oli tuotu lihalientä, mutta varmaankin tahdottiin häntä\nmyrkyttää, sillä liemi haisi vitriolille. Leipä oli katkeraa ja\npilaantunutta. Ei ollut muuta kuin myrkkyä hänen ympärillään. Koko\nhänen koppinsa haisi rikille. Vieläpä hän syytti ihmisiä siitä, että he\nmuka raapasivat tulta rikkitikuilla hänen nenänsä alla myrkyttääkseen\nhänet.\n\nYlilääkäri oli noussut ylös ja kuunteli Coupeaun sanoja. Nyt hän taas\nnäki näkyjä keskellä päivää. Hän oli huomaavinaan seinillä hämähäkin\nverkkoja, suuria kuin venheen purjeet. Sitten verkkojen silmät vuoron\nperään kutistuivat ja laajenivat, mustia palloja vaelsi silmien läpi,\noikeita silmänkääntäjän palloja, jotka ensin olivat biljardipallon\nkokoisia, sitten suuria kuin kanuunan kuulat, ja ne paisuivat ja\nkutistuivat ihan vain hänen kiusallaan. Yht'äkkiä hän huusi:\n\n-- Voi, rotat, voi rotat, rotat tulevat! Nyt ne tulevat!\n\nPalloista oli tullut rottia. Nämä inhottavat elukat kasvoivat, kulkivat\nverkon silmien läpi, hyppivät matrassille ja haihtuivat ilmaan. Sitten\nsiellä oli vielä apina, joka tuli ulos seinästä ja meni takaisin seinän\nsisälle, lähestyen joka kerta niin liki hänen kasvojaan, että hänen\ntäytyi peräytyä, jotta se ei saisi puraista häneltä nenää. Yht'äkkiä\nkaikki taas muuttui; seinät mahtoivat ruveta hyppimään, sillä hän hoki\ntukehtumaisillaan pelosta ja raivosta.\n\n-- Vai niin, ai turkanen! puistelkaa minua, siitä en välitä!... Ai\nturkanen! Sortukoot seinät! Ai turkanen! maahan koko hökkeli!... Niin,\nsoittakaa kelloja, te mustakauhtanat, soittakaa urkuja, estääksenne\nminua kutsumasta vartijoita!... Ja ne ovat laittaneet helvetinkoneen\nseinän taakse, ne rakkarit! Minä kuulen kyllä, miten se surisee, ne\naikovat räjähyttää meidät ilmaan... Tuli on irti! Piru vie! Tuli on\nirti! Kuuletteko kun huudetaan, tuli on irti! Kas kuinka se leimuaa! Se\nkiihtyy, se kirkastuu! Koko taivas palaa. Punaisia tulia, vihreitä\ntulia, keltaisia tulia... Auttamaan, auttamaan! Tuli on irti!\n\nNämä huudot päättyivät korinaan, josta ei enää voinut erottaa kuin\nsekavia sanoja; hänen suunsa oli vaahdossa ja leuka syljestä märkänä.\nYlilääkäri hieroi nenäänsä sormellaan, mikä nähtävästi oli hänen\ntavallinen temppunsa vakavissa tapauksissa. Hän kääntyi alilääkärin\npuoleen ja kysyi häneltä puoliääneen:\n\n-- Ja kuume pysyy yhä neljässäkymmenessä asteessa, eikö niin?\n\n-- Niin, herra tohtori.\n\nYlilääkäri virnisti pahasti. Hän viipyi vielä pari minuuttia katsoen\ntarkasti Coupeauhon. Sitten hän kohautti olkapäitään ja lisäsi:\n\n-- Samaa hoitoa kuin tähänkin asti, lihalientä, maitoa,\nsitruunalimonaadia, mietoa kiniiniliuosta... Älkää jättäkö häntä yksin\nja lähettäkää minua noutamaan.\n\nHän lähti ulos, ja Gervaise seurasi häntä, kysyäkseen, eikö enää ollut\ntoivon sijaa. Mutta tohtori astui käytävässä niin jäykkänä, ettei\nGervaise uskaltanut mennä häntä puhuttelemaan. Hän jäi seisomaan\npaikoilleen vähäksi aikaa, epäröiden olisiko vielä palata katsomaan\nmiestään. Tässä näytännössä hänestä oli jo ollut aika lailla\nkestämistä, ja kun hän kuuli Coupeaun yhä vielä huutavan, että\nlimonaadi haisi viinalta, niin hän arveli, että siinä oli yllin kyllin\nyhdeksi näytökseksi, ja lähti pois. Kun hän oli tullut kadulle, niin\nhevosten laukkaaminen ja ajopelien jyrinä saattoivat hänet luulemaan,\nettä koko Saint-Anne oli hänen kintereillään. Ja tuo tohtori, joka oli\nuhannut häntä! Totisesti hän luuli jo, että hänellä oli sama tauti.\n\nGoutte-d'Or'in kadulla tietysti Bochelaiset ja kaikki muut odottivat\nhäntä. Heti kun hän ilmestyi porttikäytävään kutsuttiin hänet\nBochelaisten kamariin. No vieläkö ukko Coupeau kesti yhä? Kesti kun\nkestikin. Boche näytti hämmästyneeltä ja nolatulta. Hän oli pannut\nlitran vetoa, ettei Coupeau kestäisi iltaan asti. Kuinka? Hän kesti! Ja\nkoko seurakunta päivitteli lyöden kämmenillään reisiinsä. Siihen\nvelikultaan ei vain vähä pystynyt! Rouva Lorilleux laski tunnit.\nKolmekymmentäkuusi ja kaksikymmentäneljä teki kuusikymmentä tuntia.\nSitä oli koko peijakas! Kuusikymmentä tuntia oli hän jo keikkunut ja\nulvonut yhteen menoon. Eihän mokomata voiman näytettä oltu koskaan\nnähty. Mutta Boche, joka nauroi väkinäisesti menettämänsä litran\nvuoksi, rupesi epäileväisen näköisenä kuulustelemaan Gervaiseä kysyen\nhäneltä, tokko hän oli aivan varma, ettei Coupeau ollut kuollut hänen\ntietämättänsä. Eikös tyhjä! Hän tanssi niin kovasti, ettei häntä\nnäyttänyt ensinkään haluttavan kuolla. Silloin Boche pyysi Gervaiseä\nuudestaan näyttämään, miten Coupeau oli riehunut. Niin; niin, vielä\npieni näytäntö yhteisestä pyynnöstä. Kaikki yhtyivät portinvartijan\npyyntöön, sillä siellä oli pari naista, jotka eivät olleet edellisenä\npäivänä olleet näkemässä, ja jotka nyt olivat vartavasten tulleet\nnäytäntöä katsomaan. Portinvartija käski ihmisiä väistymään syrjemmäksi\nja nämä tekivät Gervaiselle tilaa keskelle lattiaa, nykien toisiaan\nkyynäspäillään, uteliaisuudesta kärsimättöminä. Mutta Gervaise painoi\npäänsä alas. Hän pelkäsi todellakin tulevansa siitä sairaaksi. Haluten\nkumminkin näyttää, ettei hän tahtonut suotta kursailla, hän yritti\nottaa pari, kolme pientä hyppyaskelta, mutta luonto putosi häneltä ja\nhän vetäytyi takaisin; ihan todella, hän ei voinut. Kuului pettymyksen\nmurinaa: Se oli vahinko, sillä hän matki sitä niin mainiosti. Mutta\nminkäpäs sille teki, jos hän kerran ei voinut! Ja kun Virginie palasi\npuotiinsa, niin unohdettiin ukko Coupeau, ja ruvettiin vilkkaasti\npuhumaan Poissonin pariskunnasta, jonka koko talous nykyjään oli nurin\nnarin; edellisenä päivänä olivat ulosottomiehet käyneet heidän\nluonansa; poliisi oli menettävä virkansa; mitä Lantier'hen tuli, niin\nhän hyöri viereisen ravintolan tyttären ympärillä, joka oli pulska\nnainen ja aikoi perustaa makkarakaupan. Siitäkös vasta ilvettä\npidettiin! Puotia kuviteltiin jo sisustettuna makkarakaupaksi. Pitihän\nLantier'n helkkarissa saada makeisten jälkeen jotakin tukevampaa\nravintoa! Petetty aviomies, Poisson näytti olevan hyvin suvaitsevainen\nnäissä asioissa; mutta kuinka hiidessä saattoi mies, jolle oveluus\nkuului virkavelvollisuuksiin, olla kotonaan semmoinen tomppeli? Mutta\näkkiä kaikki vaikenivat huomatessaan Gervaisen, joka jäätyään yksin\nkamarin perälle, koetti matkia Coupeauta vapisuttaen käsiään ja\njalkojaan. Hyvä! hyvä! se oli mainiota, enempää ei pyydettykään. Hän\njäi seisomaan törmettyneenä, aivan kuin olisi juuri unesta herännyt.\nSitten hän poistui kiireesti, sanoi hyvää yötä, ja meni kotiinsa\nkoettaakseen nukkua.\n\nSeuraavana päivänä Bochelaiset näkivät hänen lähtevän kahdentoista\naikana samoin kuin kahtena edellisenäkin päivänä. He toivottivat\nhänelle paljon hauskuutta. Sinä päivänä Sainte-Annen käytävät tärisivät\nCoupeaun karjunnasta ja temmellyksestä. Gervaise piteli vielä kiinni\nportaiden kaidepuusta, kun hän jo kuuli hänen ulvovan:\n\n-- Kappas luteita!... Tulkaapas tänne hiukan likemmäksi, niin minä\nrupean teitä ruotimaan!... Voi, ne tahtovat tappaa minut, nuo perhanan\nluteet!... Mutta kyllä minä teille näytän! Tokko siitä kaikkoatte, sen\nvietävät!\n\nGervaise jäi vähäksi aikaa oven eteen huohottamaan. Coupeauhan taisteli\nkokonaista armeijaa vastaan! Gervaisen astuessa sisälle tappelu yltyi\nkiivaammaksi. Coupeau oli raivohulluna kuin Charentonin karkulainen.\nHän riehui keskellä koppiaan, iski nyrkillään joka puolelle, löi\nitseään ja seiniä, piehtaroi lattialla ja huitoi käsillään tyhjää\nilmaa; ja hän tahtoi avata ikkunan, piilottautui, puolustautui, huusi\nmuka muille ja vastasi huutoihin, pitäen ihan yksin tätä helvetillistä\nmellakkaa, epätoivoisen näköisenä kuin mies, jota kokonainen väkijoukko\nahdistaa. Sitten Gervaise ymmärsi, että hän luuli olevansa katolla\nasettamassa sinkkilevyjä paikoilleen. Hän matki paljetta suullaan,\nkohenteli rautojaan tulikattilassa, laskeusi polvilleen ja kuljetti\npeukaloaan pitkin patjan reunaa ollen juottavinaan sitä kiinni. Niin,\nhänen ammattinsa muistui hänen mieleensä kuolinhetkellä; ja syynä\nsiihen, että hän ulvoi niin kovasti ja tarrautui kiinni kattoon, oli\nettä viereiset katot olivat täynnä roistoja, jotka häntä kiusasivat ja\nestivät häntä kunnolla suorittamasta työtään. Sen lisäksi ne peijakkaat\npäästivät laumoittain rottia hänen kimppuunsa. Hyi niitä kataloita\nelukoita! Niitä hän näki aina. Vaikka hän niitä murskasi hankaamalla\nkaikin voimin jalkaansa maata vasten, niin niitä ilmestyi yhä uusia\nlaumoja, niitä oli koko katto mustanaan. Eikös sinne ollut ilmestynyt\nhämähäkkejäkin! Hän kiristi kovasti housunsa lahetta reittään vasten\ntappaakseen isoja hämähäkkejä, jotka olivat tunkeutuneet lahkeen\nsisään. Perhanan elävät, eihän hän tällä tavalla saisi koskaan\npäivätyötään päätetyksi; hänet tahdottiin syöstä perikatoon, hänen\nisäntänsä oli lähettävä hänet velkavankeuteen. Koettaessaan sitten\npitää kiirettä hän luuli itsellään olevan höyrykoneen vatsassa; suu\nselkosen selällään hän puhalsi höyryä, paksua höyryä, joka täytti kopin\nja tunkeutui ulos ikkunasta; ja kumartuneena, puhaltaen yhä, hän\nkatseli, miten höyrypatsas ulkona kiemurteli, nousi taivaalle, jossa se\npeitti auringon.\n\n-- Kas! huusi hän, siinä on Clignancourt'in viertotiellä esiintyvä\nseurue puettuina karhuiksi. Kas miten ne rehentelevät...\n\nHän oli kyykyllään ikkunan ääressä, ikäänkuin hän katon räystäältä\nolisi seurannut kadulla liikkuvaa kulkuetta.\n\n-- Tuossa tulee ratsastajia, jalopeuroja, panttereita, joilla on ikenet\nirvessä. Siellä on koiriksi ja kissoiksi puettuja katupoikia... Tuolta\ntulee pitkä Clémence, saivaristo täynnä höyheniä. Kas sitä saakelia!\nHän heittää häränpyllyä ja näyttää kaikki paikkansa!... Kuuleppas\nmuruseni, pidetäänpäs vähän lystiä... Haa, te sen roistot, älkääpä\nkoskeko häneen!... Älkää ampuko, helkkarissa! Älkää ampuko!\n\nHän kirkui käheällä äänellä kauhuissaan ja kyykistyi nopeasti, sanoen\nettä alhaalla kadulla oli poliisia ja sotamiehiä, jotka tähtäsivät\nhäneen pyssyillään. Seinässä hän näki pistoolin piipun ojennettuna\nrintaansa vastaan. Tyttö oli ryöstetty häneltä.\n\n-- Älkää ampuko, Herran nimessä älkää ampuko... Sitten talot\nkukistuivat. Hän matki romahdusta, jolla kokonainen kaupunginosa sortui\nmaahan, kaikki hävisi, kaikki ihmiset hupenivat. Mutta hän ei joutanut\nhengähtämään. Toisia kuvia vilisi ohitse tavatonta vauhtia. Hänellä oli\nvastustamaton tarvis puhua ja hänen suunsa täyttyi sanoilla, joita hän\nlasketteli yhtämittaisena sekavana sorinana.\n\n-- Kas, sinäkö se olet, päivää!... Leikki pois! Älä syötä minulle\nhiuksiasi.\n\nJa hän pyyhkäsi kädellään kasvojaan ja puhalsi estääkseen karvoja\nmenemästä suuhunsa. Alilääkäri kysyi häneltä:\n\n-- Kenenkä te sitten näette?\n\n-- Akkani, hiidessä!\n\nHän katsoi seinään, seisten selin Gervaiseen.\n\nTämä ihan hätkähti hänen sanoistaan ja rupesi myöskin tarkastelemaan\nseinää, näkisikö hän siinä itsensä. Toinen vain jatkoi puhettaan.\n\n-- Älä koetakkaan minua puijata... Minä en anna itseäni vietellä...\nOletpa, piru vie, korea ja kauniit sinulla on vaatteetkin. Sanoppas\nmistä sinä ne olet ansainnut, senkin lehmä! Tulet miehiä pyydystämästä,\nsenkin kameeli. Mutta odotappas hiukan, niin kyllä minä sinut\nopetan!... Vai kätket sinä herrasi hameittesi taakse! Kumarruppas, että\nmä näen... Perkele! Taas sama mies!\n\nRaivostuneena hän hyppäsi pää edeltä seinää vastaan, mutta pehmeä\nseinäpatja teki iskun tehottomaksi. Kuului vain tupsahdus, kun hänen\nruumiinsa ponnahti takaisin ja kaatui olkipatjalle.\n\n-- Kenenkä te nyt näette? kysyi alilääkäri taas.\n\n-- Hatuntekijän, hatuntekijän! kirkui Coupeau.\n\nJa kun alilääkäri kysyi Gervaiselta, kuka se oli, jäi tämä änkyttämään\nosaamatta vastata, sillä tämä kohtaus herätti hänessä muistiin kaikki\nhänen elämänsä vastoinkäymiset. Levyseppä pui nyrkkiään.\n\n-- Nyt sinä jouduit tekemisiin minun kanssani, poikaseni! Nyt minä\nsinut viimeinkin nitistän! Vai käyt sinä vallan arkailematta, tämä\nhetale käsikynkässäsi, näyttääksesi ihmisille, ettet muka minusta\nvälitä. Mutta minäpä kuristan sinut, niin, niin, minä juuri! Ja sen\nteen vielä paljain käsin!... Älä siinä ylvästele... Saas tästä! ja\ntästä, ja tästä, ja tästä!\n\nHän iski nyrkillään tyhjään ilmaan. Silloin hän joutui raivoihinsa. Kun\nhän peräytyessään tapasi seinän, luuli hän itseään ahdistettavan takaa\npäin. Hän kääntyi ympäri ja kävi vimmatusti seinäpatjan kimppuun. Siitä\nhän ponnahti takaisin, lennähti nurkasta nurkkaan, paiskautuen patjaa\nvastaan, milloin vatsa, milloin takapuoli tai olkapää eellimäisenä,\npyöri maassa ja nousi taas ylös. Hänen luunsa pehmisivät ja lihansa\nlätkähtelivät kuin märkä tappuratukko. Ja hän säesti tätä kamalata\npeliään hirveillä uhkauksilla ja kurkusta korahtelevilla kirouksilla.\nMutta hän näytti jäävän tappelussa alakynteen, sillä hänen\nhengityksensä kävi lyhyeksi, hänen silmänsä pullistuivat kuopistaan ja\nhänet näytti vähitellen valtaavan lapsimainen pelkuruus.\n\n-- Murhaa, murhaa!... Korjatkaa siitä luunne molemmat! Haa! ne haaskat\nvain ilvehtivät. Siinä se luuska nyt kellottaa kintut pystyssä!... Eikä\nhän siitä enää nouse, se on varma... Voi tuota murhamiestä! Hän viiltää\nhäneltä säären poikki puukollaan. Toinen sääri on jo irti ja vatsa on\nhalki. Se on täynnä verta... Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, hyvä\nJumala!...\n\nJa likomärkänä hiestä, hiukset pystyssä kauhusta, hän peräytyi\ntakaperin huitoen rajusti käsillään, ikäänkuin torjuakseen hirvittävää\nnäkyä. Hän päästi pari sydäntävihlovaa valitushuutoa ja kaatui\nselälleen olkimatolle, johon hänen kantapäänsä olivat takertuneet.\n\n-- Tohtori, tohtori, hän on kuollut! sanoi Gervaise puristaen kätensä\nristiin.\n\nAlilääkäri astui lähemmäksi ja veti Coupeaun keskelle patjaa. Ei, hän\nei ollut kuollut. Häneltä riisuttiin kengät ja nyt näkyi, miten hänen\njalkansa vielä tanssivat aivan itsestään, sätkytellen vierekkäin\nnopeassa säännöllisessä tahdissa.\n\nYlilääkäri tuli juuri parhaiksi sisälle. Hän toi mukanaan kaksi\nvirkaveljeään, joista toinen oli laiha, toinen lihava, molemmilla\nkunniamerkki kuten hänelläkin. Kaikki kolme kumartuivat sanaakaan\nsanomatta ja tarkastelivat miestä joka paikasta. Sitten he alkoivat\npuhella keskenään nopeasti, puoliääneen. He olivat paljastaneet miehen\nruumiin reisistä olkapäihin asti. Kurottautumalla varpailleen\nGervaisekin näki tämän alastoman vartalon. Nyt oli taudin valta\ntäydellinen, vavistus oli laskeutunut käsivarsista ja noussut sääristä,\nitse vartalokin alkoi nyt pitää samallaista iloa. Ihan todella, tämä\ntanssinukke piti ilvettä vatsallaankin. Naurun virnistyksiä kulki\npitkin kylkiä, vatsa oli niin hengästyksissään, että oli siihen\npaikkaan tikahtaa. Kaikki lihakset olivat liikkeessä, niiden\nvuorokarkelot kävivät moitteettomasti, koko nahka tärisi kuin\nrumpukalvo ja ihokarvat laskivat valssia kumartaen toisilleen. Tämä\nmahtoi olla viimeisen rynnäkön valmistusta, ikäänkuin loppulaukka,\njossa päivän koittaessa kaikki tanssijat pitivät toisiaan kädestä\nkiinni takoen tahtia kantapäillään.\n\n-- Hän nukkuu, sanoi ylilääkäri.\n\nJa hän osotti miehen kasvoja molemmille toisille lääkäreille. Coupeau\nmakasi silmät kiinni, hänellä oli pieniä hermonykäyksiä, jotka\nvääntivät väärään hänen koko naamansa. Hän oli vielä kammottavamman\nnäköinen näin masentuneena. Leuka näytti entistäänkin pitemmältä ja\nhänen kasvoillaan oli painajaisen vääristämä kuolonleima. Mutta\nhuomattuaan hänen jalkansa lääkärit painoivat nokkansa melkein niihin\nkiinni. Niissä näytti olevan jotakin erittäin mieltäkiinnittävää. Jalat\ntanssivat yhä. Vaikka Coupeau nukkui, niin ne vain tanssivat. Se ei\nniitä liikuttanut, että niiden isäntä veteli hirsiä, ne vain jatkoivat\nkarkeloaan lisäämättä tai hidastuttamatta vauhtiaan. Ne kävivät kuin\nkoneet, pitäen iloa itsekseen.\n\nKun Gervaise näki lääkärien laskevan kätensä Coupeaun ruumiille, niin\nhänkin tahtoi sitä koetella. Hän lähestyi hiljaa ja painoi kätensä\nhänen olalleen. Siinä hän piti sitä hetkisen. Hyvä Jumala! Mitähän\nsiellä tapahtuikaan sisäpuolella? Lihakset tanssivat pohjaa myöten ja\ntaisivatpa luutkin hypellä. Aaltomaisia väristyksiä tuli kaukaa,\njuosten kuin vuolas virta nahan alla. Kun hän painoi hiukan kovemmin,\ntunsi hän ytimistä lähteviä tuskanhuutoja. Paljaalla silmällä näki\nainoastaan pieniä aaltoja, jotka muodostivat häränsilmiä kuin\nvesipyörteen pinnalla, mutta syvemmällä mahtoi käydä koko mylläkkä.\nSiellä suoritettiin tuhoisaa työtä, myyrän työtä. Se oli Ansan alkoholi\njoka siellä kaiveli lapiollaan. Koko ruumis oli sen saastuttama, ja\ntäytyihän sen hiidessä viimeinkin saada työnsä päättymään viemällä\nCoupeausta palan kerrassaan tärisyttäen yhtämittaa ja yltä yleensä koko\nhänen ruumistaan.\n\nLääkärit olivat lähteneet pois. Tunnin kuluttua Gervaise joka oli\njäänyt yksin alilääkärin kanssa, toisti hiljaa:\n\n-- Tohtori, tohtori, hän on kuollut...\n\nMutta alilääkäri, joka katseli Coupeaun jalkoja pudisti päätään.\nPaljaat jalat tanssivat yhä. Eivät ne juuri olleet puhtaat ja niissä\noli pitkät kynnet. Tuntikausia kului vielä. Yht'äkkiä ne oikenivat\nliikkumattomiksi. Silloin alilääkäri kääntyi Gervaiseen päin sanoen:\n\n-- Nyt se on lopussa.\n\nKuolema yksin oli saanut jalat pysähtymään. Kun Gervaise palasi\nGoutte-d'Orin kadulle, tapasi hän Bochelaisten luona koko joukon\njuoruämmiä vilkkaasti juttelemassa. Hän luuli heidän odottavan häntä\nkuullakseen uutisia kuten edellisinäkin päivinä.\n\n-- Nyt hän on kuollut, sanoi hän työntäessään oven auki, rauhallisesti,\nväsyneen ja tylsistyneen näköisenä.\n\nMutta kukaan ei kuunnellut häntä. Koko talon väki oli kiihkoissaan.\nVerraton juttu! Poisson oli tavannut vaimonsa Lantier'n kanssa. Ei\ntiedetty tarkalleen kuinka se oli tapahtunut, sillä jokainen kertoi sen\nomalla tavallaan. Se vain oli varmaa, että hän oli yllättänyt heidät\nsellaisella hetkellä jolloinka he eivät häntä odottaneet. Lisättiinpä\nvielä yksityisseikkojakin, joita naiset kertoivat toisilleen huuliaan\nmutistellen. Tietysti sellainen näky oli saanut Poissonin luonnon\nnousemaan. Tämä harvapuheinen mies, joka näytti marssivan ikäänkuin\nolisi niellyt seipään, oli ruvennut karjumaan ja hyppimään kuin\nraivostunut tiikeri. Mutta sitten ei oltu kuultu mitään. Lantier kai\noli saanut selitetyksi asian aviomiehelle tyydyttävällä tavalla. Mutta\nyhtäkaikki ei heidän elämänsä voinut sillänsä pitkälti jatkua. Ja Boche\nilmoitti, että viereisen ravintolan tytär oli varmasti päättänyt ottaa\npuodin perustaakseen siihen makkaramyymälän. Hatuntekijä, se peijakas\noli ylen ihastunut makkaroihin.\n\nNähdessään rouva Lorilleux'n ja rouva Lerat'n tulevan, toisti Gervaise\nveltosti:\n\n-- Nyt hän on kuollut. Hyvä Jumala, neljä päivää temmellettyään ja\nulvottuaan.\n\nMolemmat sisaret eivät silloin osanneet tehdä muuta kuin ottaa esille\nnenäliinansa. Heidän veljellään oli ollut paljon vikoja, mutta hän oli\nkumminkin heidän veljensä. Boche kohautti olkapäitään sanoen tarpeeksi\nkovasti, jotta sen kaikki kuulivat:\n\n-- Ompahan taas yksi juoppo vähemmän.\n\nSiitä päivästä lähtien oli Gervaise päästään sekaisin. Ja talon\nasukasten tavallisia huvituksia oli katsella, miten hän matki\nCoupeauta. Eikä häntä enää tarvinnut pyytääkkään, hän antoi näytäntönsä\nilmaiseksi, vapisuttaen käsiään ja jalkojaan ja kirkaisten aina väliin,\ntietämättä itsekään mitä teki. Luultavasti hän oli saanut tämän tempun\nveriinsä Sainte-Annessa katsoessaan liian kauvan miestään. Mutta\nhänellä oli huono onni, hän ei siitä kuollut kuten Coupeau. Hän vain\nirvisteli kuin kuljettajaltaan karkuun päässyt apina, josta syystä\npoikaviikarit viskelivät hänelle kupukaalin kantoja kaduilla.\n\nSellaista tilaa kesti kuukausia. Mutta Gervaise vaipui vieläkin\nsyvemmälle, hän otti vastaan ruokottomimmatkin häväistykset. Oli\nnälkään kuolemaisillaan joka päivä. Niin pian kun hän sai neljä souta,\njoi hän itsensä humalaan ja puski päänsä seiniin. Kaikki likaisimmat\ntyöt teetettiin hänellä. Eräänä iltana oli lyöty vetoa, että hän söisi\njotakin inhottavaa; mutta hän oli sen syönyt voittaakseen kymmenen\nsouta. Herra Marescot oli päättänyt häätää hänet kuudennen kerroksen\nkamarista. Mutta kun juuri silloin tavattiin ukko Bru kuolleena\nkomerossaan portaiden alla, niin isäntä oli hyväntahtoisesti\nluovuttanut tämän sopen Gervaiselle. Hän muutti siis nyt ukko Bru'n\nsoppeen asumaan. Siellä hän makasi pehkuläjällä kalistellen hampaitaan,\nvatsa tyhjänä ja jäsenet kylmästä kontistuneina. Maa ei nähtävästi\nhuolinut hänestä. Hänen järkensä pimisi, hänen mieleensä ei edes\njuohtunut heittäytyä kuudennesta kerroksesta pihan kivitykselle,\npäättääkseen päivänsä. Kuoleman täytyi ottaa hänet vähin erin, pala\npalalta, laahaamalla häntä päähän asti siinä kirotussa elämässä, jonka\nhän oli itselleen valmistanut. Koskaan ei edes saatu tietää tarkalleen,\nmistä hän oli kuollut. Puhuttiin kuumeesta, mutta oikea asianlaita\noli se, että hän kuoli kurjuudesta, turmeltuneen elämänsä\ntuottamista kärsimyksistä ja vaivoista. Hän kuoli eläimistymisestä\nLorilleux'läisten sanoessa. Eräänä aamuna, kun käytävässä haisi\npahalta, muistettiin, ettei häntä oltu nähty kahteen päivään; ja hänet\nlöydettiin komerostaan jo mustuneena.\n\nJa juuri ukko Bazouge tuli köyhien ruumisarkku kainalossaan ottaakseen\nhänet huostaansa. Hän oli vielä aikalailla juovuksissa sinä päivänä,\nmutta yhtä kaikki hyvällä päällä ja iloinen kuin leivonen. Kun hän\ntunsi, kenen kanssa hänellä oli tekemistä, alkoi hän lasketella\nfilosofisia mietelmiä valmistaessaan hänelle viimeistä makuusijaa.\n\n-- Sitä tietä on kaikkien mentävä... Ei tarvitse tuuppia toisia\ntieltään, kaikille riittää tilaa... Ja hullu onkin joka pitää kiirettä,\nsillä siten ei pääse niinkään pian perille... Minä teen kernaasti\nkaikille mieliksi. Toiset tahtovat, toiset eivät tahdo. Sitä on vähän\nvaikeanlainen järjestää... Tämä tässä ei ensin tahtonut, mutta sitten\nhän tahtoi. Silloin hänen täytyi jäädä odottamaan... Vihdoinkin se on\ntapahtunut, ja hän on sen tosiaankin hyvin ansainnut! Käyppäs siihen\nnyt ilomielellä!\n\nJa kun hän tarttui Gervaiseen isoilla mustilla käsillään, heltyi hänen\nmielensä, hän nosti hiljakseen tämän naisen joka niin kauvan oli ollut\nhäneen pikeentynyt. Laskiessaan hänet sitten arkun pohjalle isällisellä\nhuolella hän änkytti nikotustensa lomassa.\n\n-- Tiedätkös... Kuuntele tarkkaan ... minä olen Ilo Lystinen, jota\nmyöskin sanotaan naisien lohduttajaksi... Nyt sinä olet onnellinen,\nnuku rauhassa, kaunokaiseni!\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] 1 franc = 1 markka.\n\n[2] Sou (lue: suu) -- 5 penniä.\n\n[3] Liue (lue ljöö) = 4 kilometriä.\n\n[4] Bernard Palissy (1510-1590) oli ranskalaisen majolikateollisuuden\nkeksijä. Suom. muist.\n\n[5] Ranskassa keitetään kahvia siten, että kiehuvaa vettä kaadetaan\npannun suulle kiinni ruuvattavaan siivilään, jossa kahvijauhot\npidetään, ja josta valmis kahvi valuu pannuun. Suom. muist.\n\n[6] _Badinguet_ oli muurari, jonka vaatteissa Napoleon III pakeni\nHam'in vankilasta; siitä Napoleon III:n pilkkanimi. Suom. muist.\n\n\n\n\n"]