[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSLQI8y_v1KqZfn3nVBn_lPTg-X-X1b108ZgXaEFf22g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},607,"Kotona","Ahrenberg, Jac.",1847,1914,"607-ahrenberg-jac-kotona","607__Ahrenberg_Jac.__Kotona","Kuvaelmia Itä-Suomesta","lastenkirja",[],[],"fi",1887,1889,28442,186622,false,18710,[23],"Fiction",[25,26],"Children & Young Adult Reading","Novels","\"Kotona Kerttulassa: Kertomus nuorisolle\" by Edith Forssman is a fictional work likely written in the early 20th century. The story introduces us to a young girl named Helka, who arrives at her childhood home in Kerttula after a long time away. The narrative revolves around her experiences with family and friends, emphasizing themes of belonging, nostalgia, and the beauty of childhood.  The opening of the book presents Helka as she arrives in Kerttula, sharing her excitement about the familiar yet changed environment. She reflects on her memories and the joy of reuniting with her relatives, particularly her cousins, who already have plans for fun summer activities. The scene captures the lively and bustling atmosphere of the family home, where children engage in games, exploration, and preparations for various events. Helka's letter to her mother and her observations about the warm welcome she receives hint at the close bond they share, setting the stage for a heartwarming tale of family dynamics and childhood adventures. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Hahnsson, Theodolinda",357,"Kokoelma kertomuksia ja kuvaelmia 1800-luvun loppupuolen Itä-Suomesta ja Karjalasta. Tarinat valottavat alueen historiaa, kansanelämää ja yhteiskunnallisia olosuhteita muun muassa Kivennavan ja Suojärven maisemissa.","Jac. Ahrenbergin 'Kotona' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 607.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOTONA\n\nKuvaelmia Itä-Suomesta\n\n\nKirj.\n\nJAC. AHRENBERG\n\n\nSuomennos\n\n\nG. W. Edlund, Helsinki, 1889.\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n   I. Tervolassa\n        Pakonalaiset\n        Keisarinnan metsästysretki\n        Kosto\n        Uusia kahleita\n        Issikka\n        Kertomus Jalo nimisestä juoksijaoriista\n  II. Kesä\n III. Luotsi\n  IV. Rajalla\n   V. Ylimys sekin\n  VI. Ukkovaari\n VII. Kuisma\nVIII. Saaristossa\n        Saaristossa\n        Sunnuntai saaristossa\n        Näkki\n        Osip\n  IX. Metsästysmatka Suojärvellä\n   X. Kyyrölän kylä\n  XI. Poikana olo ajoilta\n        Sodassa\n        Keisari tulee\n        Käynti Uuraansalmella.\n\n\n\n\nI.\n\nTervolassa.\n\n\nPakonalaiset.\n\nJos jollakin meidän maakunnistamme on sellainen vaakunakilpi, jota\nheraldiikassa kutsutaan nimellä \"armes parlantes\", puhuva vaakuna, niin\non sellainen varmasti Karjalalla: kaksi kättä heristävät siinä\npaljastettuja miekkoja toisiansa vastaan, punaisella pohjalla,\ntaistellen kultaisesta herttuankruunusta. Kaksi käsivartta taisteli\nvuosisatoja Karjalan kultaisesta kruunusta, ja Karjala vuoti verta.\nTaistelu loppui v. 1721, ja voittaja vei maakuntamme vaakunan\nmukanansa; se riippuu nyt suuren valtaistuinsalin seinällä,\nvaltaistuimen oikealla puolella, Kremlin keisarillisessa palatsissa.\nTaru kertoo, että, kun kerran eräs pyhiinvaeltaja-joukko oli saanut\npaavilta kourantäyden hiekkaa Circus maksimus'en arenalta ja pyhä isä\nnäytti huomaavan, että pyhiinvaeltajat pitivät tätä muistoa jokseenkin,\nvähäpätöisenä, pusersi hän hiekkaa kourassaan, ja katso siitä tippui\nverta. Etelä-Karjalan maa on samoin kuin arenan hiekka saanut juoda\nverta ja huoata väkivallan ja vaivan alla. Juuri näistä\nyhteiskunnallisessa suhteessa surkuteltavista seuduista piirrämme\nmuutamia pieniä kuvaelmia, jotka kaikessa vähäpätöisyydessään selvästi\nvalaisevat niitä kurjia olosuhteita, joissa täällä on eletty ja\nelettiin vielä noin miespolvi takaperin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin 1870-luvun keskivaiheilla asui Kivennavan pitäjäässä,\nnimittäkäämme kylää vaikka Tervolaksi, talollinen Israel Pullinen\nvaimonsa ja ainoan poikansa kanssa. Vanha Israel oli kaikin puolin\noikea karjalaisen talonpojan luonnekuva, pitkä, ryhdikäs,\nvilkassilmäinen ja kellertävähipiäinen. Hän oli vielä hyvä puhuja ja,\nniinkuin useat talonpoikamme, sanaseppä, hän taisi paljon vanhoja\nrunoja, joka seikka suuresti lisäsi hänen arvoansa kansan keskuudessa.\nSanalla sanoen hän oli kyläkunnan ylpeys, samalla kun hän oli kylän\nvanhin ja herrastuomari. Ja kuningas Kristofferin maanlain, jota vielä\n1800-luvun alussa noudatettiin vanhassa Suomessa, tunsi hän tarkalleen,\nainakin yhtä hyvin kuin sen aikuinen tutkinnon suorittamaton tuomari,\njonka alueena oli niin avara kihlakunta, jollaista nykyjään tuskin\nlöytyy enää yhtään koko Suomessa. Kylän vanhinna ja omituisessa\nkansallispuvussaan kelvollisena esiintymään ylhäisimmissäkin piireissä\nlähetti hänet G. M. Sprengtporten näinä levottomina aikoina milloin\nminkin pitäjään puolesta edustajana vakuuttamaan maamme mahtaville\nhallitsijattarille vanhan Suomen järkähtämätöntä uskollisuutta ja sitä\nonnea että tämä sai turvallisesti kuin karitsa levätä kaksipäisen\nkotkan siipien suojassa. Kunniamerkkejä ja hopeakannuja tuli\npalkinnoksi näistä hänen valtiollisista lähettilästoimistaan. Sanalla\nsanoen Israel Pullinen oli onnen suosikki. Varmaankin oli hänen\nsyntymäpäivänänsä käki kukkunut, joka vanhain kertomusten mukaan\nennustaa onnea; mutta käki on käki ja niinpä onnikin.\n\nJoskin vanhassa Suomessa usein oli sotkuista tulla toimeen kuningas\nKristoffer'in maanlailla, niin ei tämä kuitenkaan yksinään ollut\nsotkuisaa. Tosin oli Tsaari Pietari tuon tuostakin määrännyt, että\nkaikki saisi olla entisellään, että samaa hyvää järjestystä, joka\nvallitsi Ruotsin vallan aikana, noudatettaisiin vieläkin, mutta monessa\nsuhteessa ei tämä käynyt laatuun. Tsaari Pietari oli leikannut yhden\njäsenen erilleen, ja nyt tahtoi hän, että jäsenen tulisi elää\nitsenäistä elämää ja että veren tulisi virrata siinä yhtä raikkaasti\nkuin ennenkin. Niinkauvan kuin vanhat veronkantomiehet, papit ja voudit\nelivät, tultiin jotensakin hyvin toimeen, mutta mistä otettaisiin sitte\nuusia voimia? Kirkon palvelijoista oli puute, milloin tulivat ne\nSuomesta milloin Virosta, mutta hulttioita ja juoppoja oli heidän\njoukossansa. Hän, joka tämän pienen kertomuksen aikana tulkitsi Herran\nlakia pitäjäässä, kuului jälkimmäisten joukkoon.\n\nEräänä sunnuntaina, vähää ennen Juhannusta, julisti pastorimme\nsellaisen kuulutuksen, että sanankuulijat luulivat hänen olevan,\nniinkuin usein valitettavasti ennenkin oli tapahtunut, hiukan\nhumutuulella.\n\nPaitsi kylän vanhinta Israel Pullista ja hänen perhettänsä, niin\njulisti pastori keisarillisen kuulutuksen kuuluvan, tuli kaikkien kylän\nasukasten valmistautua Mikonpäivän aikana muuttamaan Venäjälle, missä\nkukin talonpoika saisi niukan tiluksensa sijaan peltoa ja niittyä,\nmetsää ja laidunmaata, leivän apua talvella ja siementä sen mukaan kuin\nhänellä oli perhettä syömässä. Ei kukaan saanut ottaa enempää mukaansa\nkuin mitä yksi hevonen jaksoi vetää. Loput olivat jätettävät vanhaan\nkotiin, niin kuului keisarinnan käsky. Mutta, vaikka ikävää on sanoa,\noli pappi sillä kertaa kaikeksi onnettomuudeksi selvä, sillä kohta\nJuhannuksen jälkeen tuli sinne eräs virkamies, puettuna kullalla\nkirjaeltuun samettitakkiin, silkkisukkiin ja solkikenkiin sekä siro\nhiuspussi niskassa. Muassansa oli hänellä koko joukko kirjureita, jotka\nmerkitsivät kirjaan kuinka paljon maata ja karjaa kullakin oli; kun\ntämä oli tehty, menivät he pitemmittä selityksittä matkaansa.\n\nOli kaksi viikkoa ennen Pyhäinmiesten päivää; maa oli kolkko ja\nalaston, taivas pilvinen ja synkkä, lumenvitiä oli siellä täällä\nsyvimmissä rattaiden raitioissa ja tuuli lennätteli kellastuneita,\nkuivia lehtiä kasapäihin. Raskas ilma lepäsi tupien harjalla, mutta\nvielä raskaampi oli ilma tuvissa. Kukin perhe oli valmiina lähtemään\nmatkalle, kun venäläinen virkamies palasi ani varhain eräänä pimeänä,\nsurullisena aamuna viemään meitä uusiin koteihin.\n\nPaljon on nähty täällä meidän maanääressämme, paljon on kärsitty, mutta\nhaikeampaa valitusta kuin sinä päivänä ei ole koskaan kuultu. Miehet\nolivat alakuloisina, naiset vaikeroitsivat ääneensä, lapset itkivät ja\nkaiken tämän ohessa kannettiin roihuavain päresoihtujen valossa, jotka\njättivät jälkeensä pitkän savu- ja kipinäsoihdun, pieniä kääryjä ja\narkkuja odottaviin kärryihin. Lapset käärittiin johonkin lämpimämpään\näidin ja jonkun nelijalkaisen suosikin, porsaan tai karitsan, väliin,\njoka myöskin sai lähteä mukaan tälle pitkälle matkalle; ja viivytellä\nei saatu vanhan kodin kynnyksellä, sillä virkamiehellä oli kiiru. Kohta\njälkeen puolenpäivän nähtiin pitkä kiemurteleva jono ajaa tärisyttävän\nkankaan poikki pitkin routaista, epätasaista tietä.\n\nIsrael Pullinen seisoi vaimoneen ja poikineen kylän edustalla olevalla\nkummulla ja katseli miten matkue kulki ohi. Vielä kerran pudistettiin\nkättä poislähtevien kanssa. Nyt ratkesivat myöskin lyijynkarvaiset\nlumipilvet, jotka viikkokausia olivat riippuneet maan yli, ja sakeasti\nrupesi satamaan lunta, joka yhä enemmän supisti näköpiiriä.\nHarmahtavaan peittoon katosivat kärryt toistensa jälkeen ja hetkisen\nkuluttua olivat jo viimeisetkin peittyneet lumivaippaan. Silloin kaikui\nläpi raskaan ilman virren veisuu. Pakonalaiset olivat, samoinkuin\nmuinoin Israelin lapset vankeudessa, kajahduttaneet virren viimeiseksi\nhyvästijätöksi isänmaalle ja kodille.\n\nPuolentoista peninkulman päässä suurelta Kolpinon asemalta\nNikolajevskin rautatien varrella on venäläisten kylien keskellä kunnas,\nnimeltä \"Suomen vuori\". Siellä kerrotaan edellisellä vuosisadalla sinne\nlähetettyjen suomalaisten siirtolaisten asuneen, eläneen ja kuolleen;\ntosi on että kummulla löytyy lutherilaisia hautaristiä, joissa on\npuoleksi kuluneita kirjoituksia venäläisillä kirjaimilla ja että kaikki\nnimet ovat suomalaisia.\n\nVanhat ihmiset kansan keskuudessa pysytteleytyvät kiinni totutuissa\ntavoissaan aivan kuin elämässä. Jos keskeytät heidän jokapäiväisen\nelämänsä rauhallisen juoksun, niin ei heissä ole eloa enää.\nIsrael-vanhuksesta tuntui oudolta tuo kammottava yksinäisyys ja\ntyhjyys. Kylä oli aivankuin ruton tai sodan jäleltä, joka liesi oli\nkylmänä, valoa ei näkynyt ainoastakaan pirtistä, ei puhetta, ei naurua,\nei laulua eikä edes valitustakaan kuulunut mistään, viimeinen\nkoiranhaukunta oli vaijennut viimeisen kärrynjyrinän kuulumattomiin\nvaipuessa. Elottomuutta häiritsivät ainoastaan sudet, jotka, auringon\njoskus puikahtaessa näkyviin paksujen pilvien välistä, olivat tulleet\nvaanimaan löytyisikö joku nälkään kuollut koira tai kissa teljettyjen\novien edestä.\n\nMyöhemmin tuli tosin uutta eloa autioon kylään, mutta Pulliselle tämä\nei ollut samaa. Neljäntoista päivän kuluttua siitä, kuin meikäläiset\nolivat pois viedyt, muutti sinne riekaleihin puettu kirjava joukkue.\nJoukkueen etunenässä astui pappi pyhän Yrjön kuva kädessä; nämä olivat\nvenäläisiä, jotka keisarinnan käskystä muuttivat Tervolaan. Nyt käsitti\nIsrael, miksi hän yksinänsä oli tänne jätetty, hänen tuli jäädä sinne\nkylän vanhimmaksi, hänen tuli johtaa tuota vastatullutta laumaa. Mutta\ntämä oli liika taakka Israel-vanhukselle. Hän vaelsi pois näiden uusien\ntulokasten luota, maailman epävakaisuuteen kyllästyneenä.\n\n\nKeisarinnan metsästysretki.\n\nVanhan Israelin kuoltua, otettiin talo perilliseltä nuorelta Pulliselta\nja annettiin kylälle. Hänen tuli viljellä maata yhteisviljelyksessä\nkyläläisten kanssa, sillä kaiken maan ja kaiken sadon piti olla\nyhteistä. Niistä pelloista, joita hänen esi-isänsä, sukulaisensa ja\nystävänsä olivat miespolvia muokanneet, kyntäneet ja leikanneet, sai\nhän viiden auranvaon levyisen kaistaleen yhtenä vuotena yhdellä\npellolla, toisena vuotena kaukana toisella. Jos hän kynti ja kylvi\naikaisemmin kuin toiset, saivat nämä ajaa ja kulkea hänen sarkansa\npoikki omille peltotilkuillensa, kunnes ne olivat kynnetyt, karhitut ja\nkylvetyt, niin että mitäpä hän huoli kiirehtiä. Ja jos taas kylvös\nviivästyi, niin että halla korjasi mitä hän oli maahan pannut, oli se\ntosin hänen syynsä, mutta sato oli kumminkin yhteinen. Siten elettiin\nmuutamia vuosia niukasti ja vaivaloisesti, mutta elettiin sentään.\nTuomas oli mennyt naimisiin, oli saanut tyttären ja kadottanut\nvaimonsa. Jos hänen lapsensa olisi ollut poika, niin olisi Tuomas,\npojan täytettyä viisitoista vuotta, saanut lisäksi yhtäsuuren\nmaapalstan kuin hänellä nyt oli, mutta tämä olikin tytär ja tyttäret\neivät perineet mitään, eivät maksaneet mitään veroa eivätkä tarvinneet\nmitään maata; tyttölapsia ei otettu lukuun, ne olivat tosin olemassa,\nmutta eivät ylimalkaan mitään merkinneet. Tällainen oli Tuomaan tila,\nkun tapahtui eräs seikka, joka taasen saattoi täydellisen muutoksen\nhänen olosuhteissaan.\n\nOli kaunis syksyinen päivä, viljat olivat kuhilailla, sänki kiilsi\npellolla ja metsä koreili kirjavissa väreissään. Kaikessa tässä\nkirjavuudessa olivat naurismaat ja syyskylvöt vielä vihannoita, meheviä\nja ilman vaihepaikkoja, aivankuin heleät väripilkut maalarin paletilla.\nTaivas oli kirkas ja selkeä, ilma raittiin vilvakka, niin että se\ntukahduttavan kesähelteen jälkeen vaikutti virvoittavasti.\n\nJoukko komeasti puetuita ratsastajoita ajoi tulista ravia pitkin kurjaa\nkyläkatua, jonka molemmin puolin talot nyt olivat rivitetyt venäläiseen\ntapaan, päätyseinä katuun päin, nurkka nurkassa kiinni aivan kuin\nkaupungissa. Tämä oli metsästysseurue, punaisiin vaatteisin puettuna,\nviheriäiset suippohatut päässä ja pitkät höyhenet hatunlierissä, olalla\noli heillä keihäitä ja hopeutettuja metsästystorvia, komea pyssy\nriippui selässä ynnä keisarillisella ruunulla koristettu metsälaukku.\nHe pysähtyivät kylässä ja eräs heistä puhalsi räikyvän torviäänen, joka\nkuului selkeässä syysilmassa loitos ja johon vastattiin samallaisella\ntoitotuksella pienen järven toiselta rannalta. Ja pitkin tietä, joka\nvielä oli kostea aamukasteesta, ajoi nyt eteenpäin pitkä jono vaunuja.\nSe kulki kylän kautta lammin rannalle, vanhojen honkien varjoamalle\nniemekkeelle asti.\n\nKauniimmalle paikalle, jossa ikivanhat hongat olivat, joiden tuuheisin,\ntuoreisin latvoihin kesä oli vielä viikoksi viipynyt, jossa muutamat\nkukat vielä kukkivat, ja jossa nuoret koivut olivat honkain isällisen\nsuojeluksen turvissa säilyttäneet viheriät lehtensä, siihen pystyttivät\nmetsästäjät kiireimmiten ison komean teltin keisarillisissa väreissä,\nTeltti oli jaettu silkkiverhoilla kahteen osaan, permantoa peitti\nkallisarvoiset persialaiset matot ja ylinnä liehui Venäjän lippu, jossa\nloisti suuri ruunattu K.\n\nSeuraavana päivänä, ihmeellisen ihanana syksypäivänä, lähestyi teltin\novea runsaasti kirjailtu ja kullattu kantotuoli, jota kantoi neljä\nmiestä metsästäjäpuvuissa ja jota seurasi loistava ratsuseurue, miehiä\nja naisia. Kantotuolissa istui keisarinna Katarina. Puettuna\ntummanvehriään samettiin ja soopelinahkoihin, oli hänellä yllään\nmetsästystakki, joka soveltui mainiosti; hän oli jo vanhanpuoleinen,\nmutta katsellessa tuota nuorekkaan raitista hipiätä ja kirkkaita,\nälykkäitä silmiä, ei saattanut aavistaa, että hän oli lähellä\nelämänsä loppua, ja kun näki hänen täyteläisen vartalonsa ja reippaan\nkäynnin, käsitti, että hän kyllä vielä voi nauttia metsästyksen\nhuveista. Ruhtinatar astui kantotuolista ja meni komeaan telttiin,\nyli-jahtimestarin, nuoren ruhtinas Kukujeffin seuraamana. Tämä oli\nmuhkea nuorukainen, kiharatukkainen, säihkysilmäinen ja lämpimän\nkellervä hipiä antoi hänelle rohkean etelämaisen muodon.\n\n\"Tällaista se siis on\", virkkoi keisarinna, \"tämä Karjalan sydänmaa,\nkanervikkoineen ja lampineen, josta minun edeltäjäni ovat niin kalliin\nhinnan maksaneet.\"\n\n\"Ei kuitenkaan liian kallista\", sanoi ruhtinas, \"hirvet rakastavat tätä\nkanervikkoa ja näitä nevoja; Teidän Majesteettinne saattaa täällä\nmetsäillä tosi keisarillisella tavalla. Koska suvaitsee Teidän\nMajesteettinne alkaa?\"\n\n\"Heti kohta minun prinssini!\" ja keisarinna astui telttiinsä, vaan\nruhtinas Kukujeff jäi ulkopuolelle jakamaan viimeisiä määräyksiään.\n\nTämä nyt niin loistava ruhtinas oli alkanut leipurinsällinä, ja ne\nhovilaisten seassa, jotka kadehtivat hänen erinomaista onneaan,\nsanoivat, että kun hän suuttui, ja hän suuttui usein, hän polki\njalkojaan ikäänkuin olisi ollut taikinakaukalossa. Tästä alhaisesta\nasemasta keikahti hän jääkäriksi vanhan litvalaisen vojevodin\npalveluksessa, joka melkein aina asui Parisissa. Siellä oli tuo\nrunsailla lahjoilla varustettu nuorukainen, joka oli isäntänsä kaikki\nkaikissa, kohonnut kohoamistaan, kunnes hän suojelijainsa avulla pääsi\nkatteiniksi Strassburgiin sijoitettuun, ympäri Pohjolaa mainittuun\nrykmenttiin \"Royal Suedois\". Ja kun hän muutamia vuosia sen jälkeen\npalasi Venäjälle, oli hänellä keisarinnan suosion kautta tie auki\nkaikkiin kunniapaikkoihin kuin hänen kotimaassaan oli tarjolla.\n\nJa niin alkoi jahti; koirat vapautettiin ja lähtivät otattamaan\nkangasta pitkin, metsätorvet räikyivät, ja jahtimestarit komentelivat.\nMaakansa otettiin riiheltä ja pellolta ja asetettiin hirvien ajoon.\nViehättävässä laaksossa, jossa syksy oli maalannut haavat ja koivut\nloistavilla väreillä, seisoi keisarinna kauniilla, purppuralla\nvuoratulla tiikerin taljalla, runsaasti koristeltu kivääri kädessä, ja\nhänen sivullaan ruhtinas Kukujeff, valmiina tarpeen vaatiessa\npuolustamaan tuota vanhenevaa Dianaa pitkällisestä ajosta raivostunutta\nhirveä vastaan. Kautta laakson kulki ajo; täällä, jossa puskat ja\nkunnaat suojasivat lumituiskuilta talvella söivät nuo ruunupäiset\neläimet haapojen lehtisilmikoita ja pajun tuoreita oksia, täällä kulki\nkesällä hirvikarjan tie pienelle sisäjärvelle. Tarkoin oli ruhtinas\nKukujeff tutkinut seutua; aivan lähitse keisarinnaa täytyi ylevien\neläinten paeta.\n\nNyt läheni ajo; kuului kaukaa arokoiran ketuntapainen haukunta,\nsusikoiran lyhyt äkäinen vinkuminen ja metsätorvien hallali, hallali,\nseuraavassa silmänräpäyksessä oli taasen hiljaista, niin hiljaista,\nettä tuulen yksitoikkoinen laulu humisi surullisesti kuin vaikenevat\näänet isoissa uruissa. Jälleen kuuluu haukunta, mutta paljoa\nselvempään, yhä selvempään. Nyt voit eroittaa oksien rätinää ja kun\nnuoria puita taittuu, suhinaa, joka syntyy hirvien paetessa,\nusutettujen eläinten läähättämistä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä\nsyöksee hirvilauma esille pakkasen tummaksi puremien sarapuiden\nvälitse. Täyttä karkua laskivat nuo muulloin ylevät, nyt peräti\npeljästyneet eläimet notkelmaa pitkin, oikea hetki oli tullut. Tuolla\npaukahti pyssy, ja kuolettava luoti kaatoi yhden metsien kuninkaan\nmaahan. \"All's todt\", kajahti laaksossa ja kaiku vastasi joka puolelta\n\"All's todt\". Yksi paukahdus vielä ja vielä kaataa keisarinnan luoti\nyhden hirven. Eläinlauma hajoaa, koirat syöksähtävät saaliiseen kiinni,\nala-jahtimestari juoksee luo ja pistää väkipuukon kuolevien eläinten\nsydämeen, ja metsästys on päättynyt.\n\nIsossa teltissä oli valmistettu juhlallinen ateria; ruhtinas Kukujeff\nsaattoi keisarinnan pöytään. Mustanvalkosesta silkistä ja\nkultakankaasta tehdyn telttikaton alla vietettiin komeaa juhlaa.\nLeimuilevat vahakynttelit hopeaisissa haarukkajaloissa valaisivat\nrunsaasti katettua pöytää, jota kaunisti kukkaset, hopea-astiat ja\nkultamaljat. Pöydän ympärille oli keisarinna, hänen metsästysseurueensa\nja tieteellinen hovikuntansa sijoittunut.\n\nVanheneva keisarinna nuortui uudestaan raittiissa vahvistavassa\nsyysilmassa, mielevän leikkipuheen tulvassa, virtaellessa ylen makeita\nrunoelmia maalaisriemuista ja metsästäjän viehätyksistä. Veri virtaili\nnopeammin, silmä säteili ja punasenvalkonen, tuores hipiä, joka oli\nkeisarinna Katarinan merkittävin kaunistus, sai hänen siinä istuessaan\nmustan samettiverhon edessä, ikäänkuin katoavan kajastuksen nuoruuden\najoilta, ja kun hän iloisempana kuin moneen vuoteen nousi pöydästä,\netsivät hänen vilkkaat, tuikkivat silmänsä ruhtinas Kukujeffiä.\n\n\"Minä kiitän teitä ruhtinaani, tästä viehättävästä päivästä, minä olen\ntuntenut itseni kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi täällä teidän\nruhtinaskunnassanne, jonka rajat ulottuvat yhtä kauaksi kuin hirvien\nlaidunmaat.\"\n\n\"Keisarinnani\", sanoi ruhtinas liikutettuna ja hämmästyneenä, polveaan\nnotkistaen ja suudellen hänen kättänsä ja hameensa lievettä.\n\nKeisarinna nousi ylös ja kannatti itsensä kylään, jossa Kukujeff oli\nTuomas Pullisen savustuneesta tuvasta muodostanut viehättävän\nmakuuhuoneen. Tuon muutoksen oli saanut aikaan ruhtinaan seinänverhoja,\nhänen persialaiset kankaansa, intialaiset huivit, turkin matot ja\narabialaiset suitsutukset, jotka levittivät suloisia tuoksuja\nalgerialaisesta onyx'istä ja Schiraan jaspiksesta tehdyistä vadeista.\nKaikkea tätä ylellisyyttä valaisi turkoseilla koristeltu hopealamppu,\njonka pinnalle joku itämaiden taiteilija oli piirtänyt niin rikkaan,\nniin täyteläisen kuvaismaailman kuin hän oli rohkeimmissa unelmissaan\nnähnyt.\n\nKun ruhtinatar aamulla nousi ylös, kysyi hän, kuka tuon talon isäntä\noli. Mutta isäntä oli poissa ja pikku Katri, Pullisen kymmenvuotias\ntytär, tuotiin ottamaan keisarinnan kiitosta.\n\n\"Kaunis lapseni\", sanoi keisarinna, enemmin itsekseen kuin lapselle,\n\"sinäkö olet se pieni haltija, joka taikasauvallasi loit minulle unia,\nkauniimpia kuin olen pitkään aikaan nähnyt. Minä olen nukkunut\nmakeammin sinun matalan kattosi alla kuin keisarillisessa linnassani,\nkiitos sinulle ja ota tämä minulta muistoksi.\" Hän antoi pienokaiselle\nkalliilla kivellä kaunistetun sormuksen.\n\nNiin päättyi tämä muistettava metsästys, joka teki Kivennavan pitäjän\nlahjoitusmaaksi ja satoja ja jälleen satoja meidän veljistämme\nmelkeinpä orjiksi. Ruhtinas Kukujeff hankki nimittäin laillisen\nvahvistuksen keisarinnan sanoille ja ennen vuoden loppua hän oli yhden\nItä-Suomen suurimpien lahjoitusmaiden omistaja. Yksi keisarinnan sana\nja yksi kynäpiirre oli tehnyt täydellisen mullistuksen kaikkien\nmaanomistajien oloissa. Jokaikinen sielu pitäjässä oli riippuva\nruhtinaan voudista, joka oli eräs kovasydäminen Liivin saksalainen.\nHänen tuomionsa oli omistusriidoissa jääväämätön, hän määräsi verot ja\nhän ne kantoi. Voi sitä, joka sattui häntä loukkaamaan! Hän saattoi\nmuitta mutkitta ottaa keneltä tahtoi kartanon ja kaikki; ainoastaan\nrikosjutuissa hän oli maanlain alainen, mutta senkin hän osasi\nuseimmiten kiertää, sillä kukapa hänen alustalaisistaan uskalsi\ntodistaa häntä vastaan?\n\nTuomas Pullisen lapsuus oli kulunut oloissa, joka verrattuna tähän\norjuuteen oli ihana vapauden aika, hänen niskansa oli kasvanut liian\njäykäksi kumartuakseen jokaisen oikun vaatimuksesta, ja pianpa hän\njoutuikin kiistaan voudin kanssa. Epäilemättä hän olisi jo aikoja\nsitten saanut keppikerjäläisenä vaeltaa isänkodista. Keisarillinen\nsormus ei olisi heitä suojellut, sillä sen antaja oli jo kuollut ja\ntoinen käsi piteli valtikkaa Venäjän herrain ja orjain yli. Pahasti\nolisi käynyt, ellei sattumus satuttanut, että pikku Katrilla oli voudin\nperheessä leikkisisko, jolle hän oli vielä välttämättömämpi seura\nsyystä, että voudin tytär oli heikko ja tautinen.\n\n\nKosto.\n\nVuosia oli kulunut sitte keisarinnan metsästyksen. Tuo kerran niin\nloistava ruhtinas Kukujeff oli nykyään vain raunio menneiltä ajoilta,\ntapaturma eräällä metsästysretkellä oli tehnyt hänestä kivulloisen\nraajarikon. Keisarinna oli kuollut ja hänen kanssansa hajonnut se\noppineiden ja kirjailijain piiri, joka Rousseaun kanssa haaveksi\nihmisluonteen oivallisuudesta, jotka encyklopedistien ja Voltairen\nkanssa sovittelivat vapaamielisiä hallitusmuotoja, jotka veisuissaan\nylistelivät luontoa, vapautta ja yhdenvertaisuutta, sillä välin kuin\nheidän elämänsä oli kuristettu mitä luonnottomimpiin muotoihin, sillä\nvälin kuin he itsekukin kaupungissaan harjoittivat mitä itsekkäintä\nomavaltaisuutta. Uusi aika oli koittanut, nyt huomattiin, että oli\nleikitelty vaarallisen liekin kanssa, liekin, joka ei ainoastaan voinut\nvalaista ja lämmittää, vaan myös sytyttää maailman tuleen. Kaikki puhe\nvapaudesta, olkoonpa sitten runomitassa tai suorasanaista, maistui nyt\nJacobinilaisuudelta ja rahvaalta. Platoonisesta veljeyden ja\nyhdenvertaisuuden ihailemisesta oli herätty ranskan vallankumouksen\nhätäkellon ääneen, joka kuului halki Euroopan. Se hovi, joka keräytyi\nuuden hallitsijan ympärille, oli aivan toista laatua. Vanhat hovin\nloiskasvit irroittivat juurensa ja koettivat elää omin neuvoin kaikessa\nhiljaisuudessa ja vaatimattomuudessa. Niinpä teki ruhtinas KukujefFkin.\nSittenkuin kunnianhimolla ja loistonhalulla ei enää ollut mitään\nviehätysvoimaa, oli hän vetäytynyt Tervolan hovitilalle. Koko elämän\nikänsä hän oli ollut himojensa orja, sitä mukaan kuin hän vanheni\nolivat ne muuttaneet luontoa, nyt häntä vallitsi viimenen himojen\nseassa: vanhusten ahnaus. Kivulloinen, liian varhain vanhennut ja\nyksinäinen, sellainen oli se ruhtinas Kukujeff, joka asui suuressa,\nkolkossa talossa, kokosi, kärsi ja laski laskujaan. Alustalaisiaan,\ntalonpoikia, puristeli hän kuin sieniä, jos joku heistä oli päässyt\nvähänkään varoihinsa, heti koroitettiin vuokraa. Jokainen talonpoika\nsalasi sentähden huolellisesti mitä hän oli ansainnut tahi voittanut,\nei kukaan uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin parannuksiin tai\nrakennuspuuhiin, mitä kurjemman ja köyhemmän näköistä oli, sitä\nparemmin oltiin rauhassa ruhtinaan verenimijältä, Lenz voudilta.\n\nKukapa siis ihmettelee, että ilma tuntui raskaalta Tervolan hovissa,\nettä rasitus ja kurjuus, kavaluus ja viha täytti kaikkien mielet.\nSilloin kuin vapaus temmelsi voitonriemunsa ylenpalttisuudessa, kuin\nihmisen oikeuksia julki kuuluuteltiin ulkona maailmassa, harjoitettiin\ntäällä alhaisinta, halpamielisintä sortoa. Muun muassa vaati ruhtinas,\nettä kun hän kerran päivässä lähti viljamailleen, piti kaikkien hänen\nalustalaistensa seista linnan portilla lakittomin päin.\n\nAinoastaan kerran, yhden ainoan kerran vuodessa ilostui surkea,\nhiljainen Tervola, silloin nimittäin kun nuori ruhtinas Kukujeff,\nlämminsydämisenä, hellämielisenä, anteliaana ja iloisena, karautti\nloistavine metsästystovereineen pitkää lehtokujaa pitkin hovitilalle,\npyytämään hirviä ensi lumen tultua. Silloin oli Tervolassa juhla,\njokainen vuokramies hengähti syvään. Jumalan kiitos, sanottiin silloin,\nnuori ruhtinas on meidän tulevaisuuden toive, ilman häntä ei\nansaitseisi elää, sillä ilman häntä ei olisi mitään toivoa. Tottakai\npaha aika kerran loppuu, sitten kuin vanha on viimeisen kerran\nkolikoitaan laskenut. Mikaelin, tuon ruhtinaan, kera tuli keskellä\nsyvintä syyspimeyttä keväistä valonvälkettä köyhien talonpoikain\nkoteihin. Ja niin ystävällisen näköinen hän oli, ja sellaiset silmät,\nniin, niitä silmiä, oli useampi kuin yksi nainen ihastuksiin katsellut,\nkummako, että Pullisen tytär Katri teki samoin. Mutta nyt on jo aika\npalata Tuomas Pulliseen.\n\nTämän kertomuksemme aikaan oli syksy käsissä, aurinko vilahti esille\nyhä harvemmin, kunnes eräänä kauniina päivänä näytti siltä kuin aurinko\nolisi tyyten kadottanut voiman tunkea valoa raskaiden pilvien läpi,\njotka väsyneinä vetelehtivät pitkin vedenpintaa, metsikköä ja\nsänkipeltoa. Jokainen toivoi pakkasta, lunta ja valoa. Ja pakkanen tuli\nja lumi tuli, ja niiden kera tuli valokin jälleen, mutta Mikael\nruhtinas ei tullut. Siihen sijaan tuli synkkä sanoma, että sota oli\ntaas syttynyt, ja pianpa vaelsi rykmentti rykmentin perästä pohjoista\nkohti, oli taasen taisteltava, niinkuin niin usein ennenkin,\nheimolaisia -- ei, vaan veljiä vastaan. Oli 1808. Erään rykmentin kera\nodotettiin ruhtinas Mikaelia, sillä hän oli -- mitäpä muuta venäläinen\naatelismies olisi -- upseeri. Hänen sotilaansa levähtävät eräässä\nkylässä, peninkulman matkan hovitilalta, ja hän itse tulee Tervolaan\nheittämään hyvästiä isälleen.\n\nTuomas Pullinen istui takan ääressä savustuneessa tuvassaan ja tuijotti\nliekkihin, jotka hauskasti räiskyivät mäntyhalkojen välissä. Hänen\nvaimonsa -- Tuomas oli nimittäin jo ottanut toisen vaimon ensimäisen\nkuoltua -- oli mennyt kylälle, pikkulapset nukkuivat uunilla, hänen\ntyttärensä, kaunis Katri, istui lähellä ja kehräsi leimuavan\npärevalkean ääressä. Kaunis hän oli, hipiä puhdas valkosen-punanen,\nhiukset otsalta ruusuiset ja silmät luottoisat, lämpimät. Vähä väliä\nnousi Katri työltään, meni ikkunan luo, pyyhkäsi pois huurun ja\nkatsoi vaanien ulos. Siellä oli niin raittiin näköistä, maa oli\nvalkojauheessa, lumipeitossa, tähdet säihkyivät, ja kuu lähetti lempeää\nvaloa -- ja niin hiljaista oli -- Katrista tuntui kuin koko luonto\nolisi odottanut jotain.\n\n\"Mitä sinä myötään juokset ikkunaan?\" kysyi isä, \"pelkäätkö voutia;\ntaitaahan hän tulla kotiin tänä iltana.\"\n\n\"Enkä pelkää\", vastasi Katri.\n\n\"Mahtaa nousta pirun myräkkä kun hän tulee kotiin taas, voi, miten\nGregor Timofejevitsch on pieksevä kieltänsä ja juoruava minusta; vai\nmitä arvelet?\"\n\n\"Voipi olla.\"\n\n\"Niinkuin en minä saisi rakentaa uutta kattoa ja etehistä minun omaan\nmökkiini, muka! Mutta nyt siitä taasen sanotaan, miten on sinulla ollut\nvaroja tuohon? Mistä sinä olet ostanut naulat? Miten paljon maksoivat\nlaudat? Piru vieköön koko voudin ja hänen kaltaisensa!\"\n\nKatri juoksi taasen ikkunaan. Kaukaa kuului kulkuisten helinää, kuului\nyhä lähempänä, nyt sujahti reki, kolmen hevosen vetämänä, kyläkadulle.\nKoirat haukkuivat -- miten he ajoivat! Katri meni jälleen työlleen,\nhänen poskensa leimusivat, hän ei saattanut tehdä levollisesti työtä,\nhän nyki rihmaa, nyki sen poikki, aloitti taas ja näytti tuskin\nkuuntelevan isänsä puhetta.\n\n\"Sen saat nähdä, että hän koroittaa vuokraa\", jatkoi Tuomas, \"kenties\nhän antaa Gregorille koko järviniityn. Mutta mitä pahusta minä tein! en\nsuinkaan minä saattanut antaa sataa sisään, ja kun me sitten\", lisäsi\nhän kuiskien, \"saimme niin paljon rahaa keisarinnan sormuksesta, niin\narvelin -- korppiko se oli, joka huusi? se tietää pahaa, -- saat nähdä,\nettä minä vielä tänä iltana saan katsoa Gregoria silmästä silmään tai\nkenties itse voutiakin.\"\n\nNyt narisivat porstuan palkit, sisälle astui Gregor Timofejevitsch.\n\n\"Siinä paha, missä puhutaan\", sanoi Tuomas.\n\n\"Tuomas Ivanovitsch, vouti tahtoo puhutella sinua\", sanoi vastatullut,\nturhaan etsittyään silmillään pyhäin kuvaa, tehdäkseen ristinmerkin,\nkun hän puhui, piti hän toisella kädellä oven rivasta kiinni.\n\nTuomas astui vihamiehensä, voudin välikappaleen, luo. \"Gregor\nTimofejevitsch\", hän sanoi, \"minä tulen, minä menen voudin luo, minä\nmenen, mutta\" -- hän veti puukon tupesta, -- \"mutta, jos sinä viekas\nrepo olet liponut kieltäsi, niin\" -- Tuomas löi veitsen sellaisella\nvoimalla honkapöytään, että puoli terää painui lautaan. Gregor katosi\nsanaakaan sanomatta.\n\nTuomas jäi seisomaan takan eteen syviin ajatuksiin vaipuneena. Hänen\nsiinä seisoessa avasi kaunis Katri varovaisesti oven ja riensi sykkivin\nsydämin ja kevein askelin kartanoon. Hän oli nähnyt Mikael ruhtinaan\nvoudin reessä.\n\nKun Tuomas heräsi synkistä mietteistään, otti hän sudennahkalakkinsa ja\nmeni hovitilalle. Oli niin hiljaista ja rauhallista tuolla ulkona\ntähtikirkkaassa illassa, että myrsky, joka riehui Tuomaan sielussa,\nasettui hetkeksi. Vihdoin hän tuli isoon, huonosti valaistuun eteiseen,\nkääntyi vasemmalle ja astui konttooriin.\n\nKonttoorisuoja oli tuon ison talon alakerrassa, se oli syvä pitkä\nhuone, täynnä kaikenlaista rojakkata, tyhjiä laatikoita, aseita,\nmetsästysverkkoja, tyhjiä, täysiä ja vajanaisia ruutisäilöjä ja kaikkea\nmitä suurten syysmetsästysten aikana, jolloin talo oli vieraita täynnä,\noli kannettu tänne ja sitten tänne unohtuneet. Ummehtunut kostea haju\nvallitsi aina hämärässä suojassa. Kaukana perällä oli suuri avonainen\nkamiini, jossa nyt hauska valkea, ainoa hauskuus koko tuossa kolkossa\nhuoneessa, koetti levittää iloisuutta ympärilleen. Kun Tuomas astui\nsisään, oli konttoori tyhjä. Yksi kotitekoinen talikyntteli oli\npöydällä, paloi unisesti ja räiskähti silloin, tällöin juurikuin\nkiukusta.\n\nTuomas istui kuluneelle ruskeaksi maalatulle penkille, jossa hän ja\nhänen vertaisensa olivat istuneet monta monituista tuntia odotellen\npientä miestä, voutia, häntä, jolla oli tuollaiset terävät\nilveksensilmät, joka tavallisesti tuli hiljaa hissutellen\nkallistuneesta ovesta huoneen perällä. Siinä istuessaan ja\nodottaessaan, alkoi myrsky taas riehua. Katkeruus, kosto ja viha\nnousivat tänä iltana aivan hänen kurkkuunsa asti. Se tuli juuri tänä\niltana hänen päällensä, siinä kuin hän istui kumarassa ja tuijotti\nrasvaisen lakkinsa pohjaan, niin selvästi, niin tarkkaan hän muisti\njokaisen häväistyksen, jokaisen kärsimänsä vääryyden. -- Mimmoinen\nkunnon mies hänen isänsä oli ja mimmoinen kurja mäkitupalainen hän\nitse. Ja eikös hän ollut tehnyt työtä? Eikö hän ollut raastanut kuin\njoku toinenkin? -- Mutta mitä se oli hyödyttänyt? -- Hänellä ei ollut\nsitä vankkaa tukea kuin hänen isällään, vanhaa Ruotsin lakia nimittäin,\njoka karkoitti väkivallanteot talonpojan tuvasta; laki oli nyt vain\nkuollut kirjain ja hän, hän oli miltei orja, ei edes orjakaan, hän oli\nvoudin uhri. Herra tietäne miten kauan hän oli siinä istunut, kun häntä\näkkiä ympäröi kirkas valo. Hän katsahti ylös, kekäle oli pudonnut\ntakasta, se oli kytenyt kauan permannolla, kunnes valkea oli päässyt\nvallalle, eräs kaappi oli syttynyt, nyt kurottautuivat liekkikädet\npitkin permantoa, löytääkseen lisäravintoa. Keveitä sinisiä liekkiä\nliehui jo muutamain tyhjien laatikoiden reunoilla, tarttuivat\njuomatiloissa rikottuihin huonekaluihin, -- kiitivät kuin salama\nmetsästysverkon silmukoita pitkin. Tuomas ei hievahtanutkaan vielä. Jos\nhän nyt huutaa apua, niin saattaa vielä sammuttaa tulen, mutta miksikä\nhän apua huutaisi. Oliko hän sytyttänyt valkeaa! Oliko hän pudottanut\nkekäleen permannolle! Mitä se häneen kuului. Tuomaan ympärillä sihisi\nja räiski, savu alkoi kirvellä kurkkua. Yhtäkkiä hän muisti\nampumakruudin, jota säilytettiin isoissa kaapeissa. Kosto! kosto!\nkaikui hänen sisässään. Niinpä menkää siis helvettiin, josta tulleet\nolette, huusi hän ja syöksi sille ovelle, joka vei isoille, kolmen\nkerroksen läpi kulkeville portaille, valkea sai tuulta helmoihinsa ja\nleimahti mahtavaksi liekiksi. Tultuaan kartanolle, telkitsi hän ison\noven, ikkunaluukut olivat tarkasti suljetut, nyt kuului paukahdus\npaukahduksen jälkeen, metsästysruuti siellä räjähteli. Viiden minuutin\nkuluttua oli koko puupalatsi ilmitulessa. Tuomaan puolesta oli\nkostettu.\n\nUlkona kartanolla vallitsi kauhea meteli ja sekasotku. Kaikki\nkomensivat, kukaan ei totellut, siellä ei ollut mitään selkoa eikä\njärjestystä sammutustyössä; eikä siellä totisesti ollutkaan paljoa\ntekemistä, siellä kova pakkanen vaikeutti kaikkea työtä noilla\nmuutamilla vikaantuneilla ruiskuilla. Pian kyllä leimahti tuli\nikkunoista, liekit tavoittelivat kattoa, se oli yhtenä ainoana roviona.\nYlimmäisessä kerrassa näkyi kaksi olentoa juoksevan ikkunasta ikkunaan.\nNyt avattiin eräs ikkuna ja ikkunalaudalla, siellä ylhäällä huimaavassa\nkorkeudessa, seisoi kaksi henkilöä, nuori mies ja nuori nainen, rinta\nrintaa vasten. Mahtava liekki leimahti samassa ja näytti kansalle\nMikael ruhtinaan ja kauniin Katrin tulen purppurasoihdun valaisemat\nihanat piirteet. Vielä yksi tulenliekki kohosi ratisten, paukku seurasi\npaukkua ja sylitysten vaipuivat nuoret palavaan rakennukseen. Mikael!\nKatarina! kaikui räiskivien liekkien keskeltä.\n\nKauhun huuto pääsi jokaisen huulilta. Kuin pahainhenkien ajamana pakeni\nTuomas Pullinen, lapsensa, oman tyttärensä Katrin oli hän salvannut\npalavaan taloon.\n\nKun talviaamu koitti raittiina, rusoittavana ja kirkkaana, silloin\nloistivat jäätimantit, hohtivat lumitähdet, hongat kätkeytyivät\npehmoisten, täyteläisten lumilepereiden alle, huurre kimalsi koivun\noksilla, kaikki oli niin puhdasta, valkoista ja raitista. Ainoastaan\nsillä kohdalla, jossa Tervolan linna seisoi, oli mustaa ja nokista,\nsiellä kyti tuli tuhan alla ja kekäleet pistivät näkyviin --\nkammottavia muistomerkkiä menneestä suuruudesta ja loistosta, ja\nmyrkyllinen sinertävä sauhu kiemurteli taivasta kohti. Kun hehku oli\nsammunut ja höytytuhka peitti kaikki, silloin löydettiin alimmasta\nkellarista vanhan ruhtinas Kukujeffin ja hänen voudinsa,\nkansansortajan, ruumiit. Tuli ei ollut niihin kajonnut -- he olivat\ntukehtuneet siinä suojassa, johon he olivat vuosi vuodelta keränneet\nkaikki mitä he kiristivät alustalaisiltaan.\n\n\nUusia kahleita.\n\nMolempien ruhtinas Kukujeffien kuoleman jälkeen joutui Tervolan\nhovitila perintönä yhdelle tuon ylhäisen suvun halvalle jäsenelle,\neräälle pikkuporvarille Jaroslavista. Kun tämä sai kuulla, että\ntalonpojat eivät olleet perintöorjia, eivät olleet sieluineen\nruumiineen hänen, eivät edes kiinnitetytkään hovitilaan, säikähti hän\nniin moista maataloutta, että rukoili taivasta suojelemaan häntä siitä\nja möi polkuhinnasta talon eräälle kreikkalaiselle kauppiaalle, jolla\noli Pietarin hovissa jalokivien tutkijan- ja kaupitsijan toimi.\nKreikkalainen oli pontevuuden, alati valppaan asioimiskyyn ja sen\nkautta, että hän taisi samalla hymyilevällä muodolla ottaa vastaan\ntilauksia ja hävyttömiä sanoja, verrattain lyhyessä ajassa koonnut\nmelkoisen omaisuuden, jota hän yhä edelleenkin joka päivä kartutti.\nYhtenä päivänä myi hän runsaalla voitolla kultakoristeen, jonka toisena\npäivänä otti pantiksi pienestä korkeaa kasvua vastaan antamastaan\nrahalainasta. Maanviljelyksestä ei hän ymmärtänyt mitään ja huomasi\nheti, että tila oli välttämättömästi myytävä -- niin suurella voitolla\nkuin suinkin.\n\nEräänä päivänä istui kreikkalainen kotona hökkelissään, vähäpätöisessä\nviheriäksi maalatussa puurakennuksessa Sodovajakadun varrella, joka oli\nsiihen aikaan Pietarin ulkoreunassa; puettuna rasvaiseen takkiinsa,\npunainen fezilakki päässä laski hän laskujaan, sillä välin kun\nhienoimman makedonialaisen tupakin haiku kohosi keveissä sinisissä\npilvissä savipiipusta hänen kädessään ja kätki hattaroihinsa\nruokavarat, iskoisia taatelia, kuivattua lampaanlihaa ja suuria\npahkasipulia, jotka riippuivat katossa. Kun miehemme siinä istui ja\nantoi mielikuvituksensa harhailla kuningas Kroesuksen aarreaitassa,\npotkaistiin ovi auki ja samassa, juurikuin luonnonlakia seuraten,\nlivahti kreikkalaisen kontokirja erääsen laatikkoon.\n\nMatalasta ovesta astui, melkein kaksinkerroin ollen, kullalta loistava\nhoviherra. Papandopulos, se oli kreikkalaisemme nimi, putosi kokoon\nkuin linkkuveitsi ja käski hänen armoansa istumaan.\n\nHänen armonsa ei tarvinnut kahta käskyä. Tervehtimättä hän kiipesi\nkorkealle konttoorituolille ja otti huolimattomasti taskustaan\nloistavan koristeen, kaulanauhan, tehty siihen malliin, joka August\ntoisen ajalla oli niin mieluinen Sachsin hovissa. Kreikkalaisen silmät\nkiilsivät katsellessa näitä timanttia, smaragdia ja rubinia, jotka\nolivat taidokkaasti juotetut pehmeään kultaan.\n\n-- Mies sumuisesta Beotiasta, sanoi hovilainen, mitä annat minulle\ntästä kalleudesta? Tiedä, että minä lähdin tyhjin käsin pelipöydästä\naatelikasinossa -- le jeu est fini -- kas tässä viimeinen valttini --\nse myödään, mutta myödään kalliista!\n\n-- Ylhäisyytenne, vastasi kreikkalainen, samalla kuin hän innokkaasti\ntutki koristetta, minä tahdon tehdä teidän armollenne yhden ehdotuksen.\nJos minä annan teille kokonaisen omaisuuden tästä todellakin\noivallisesta koristuksesta, niin minä tiedän, että te vielä tänä iltana\npanette alttiiksi kaikki voittaaksenne takaisin mitä olette menettänyt\nviime yönä. Te saatatte voittaa, mutta te saatatte myös menettää\nkaikki, ja huomenna on teillä jälellä...\n\n-- Neva, vastasi hovikko kylmästi. Kreikkalainen teki ristinmerkin.\n\n-- No niin, tahdotteko te tilan, jolla on niittyjä, peltoja, metsiä,\noivia metsästysalueita, tallia koirille ja hevosille, mutta\nvalitettavasti ei mitään linnaa? Kreikkalainen taukosi ja katsoi\ntiukasti hoviherraa silmiin. Minä tarjoan teille Tervolan hovitilan\nSuomessa, Viipurin läänissä. Minä kyllä menetän kymmenen tuhatta\nruplaa, mutta te olette pelastettu aatelikasinon viettelyksiltä.\n\n-- Sinä olet ovela konna, Papandopulos, minä tiedän kyllä että sinä\nolet sotkenut minun korttini ja aina antanut lankkuja valtin sijasta,\nmutta en minä ole koskaan luullut että sinäkin otit osasi\nkorttipakasta, jonka tähden nyt mielit jakaa uudestaan. Mutta minulla\nei ole muuta keinoa, peli on tyyten tukossa! Grandissimo, minä suostun!\n\nJa niin sai Tervolan hovitila uuden omistajan, kreivi Matvei\nSidorovitsch Kusnetschoffin, ilomielisen, suruttoman ja itsekkään\nherran, joka \"antaa mennä\" järjestelmällään turmeli väkeänsä enemmän\nkuin ruhtinas Kukujeff ja hänen voutinsa nylkemisellään. Nyt elettiin\nkuin viimeistä päivää. Toisen kerran paljon rahaa, iloista elämää\nveikkoseuroissa; toisen kerran taas -- niin silloin veti kaikki väki\nnälkävyötään tiukemmalle. Mutta siitä huolimatta täytyi tietysti\nrakentaa korea puulinna vanhalle perustukselle. Se tehtiin yhdessä\nhurauksessa; mutta sen mukaistapa se sitten olikin; tuoreita hirsiä,\nvinoja lattioita, vetoisia suojia, sisällä kultauksia, haljenneita\nstukkiteoksia ja seinät maalatut liimavärillä marmorin ja malakitin\nkarvaiseksi.\n\nKöyhyyden ja yltäkylläisyyden näin vaihdellessa herraskartanossa\nansaitsi Tuomas Pullinen, kätevyytensä ja luotettavuutensa avulla, pari\nsataa ruplaa. Niillä oli hän aikonut ostaa talon ja jättää ainaiseksi\nTervolan hovitilan, mutta tämä niin suurella innolla odotettu hetki\nlykättiin kuitenkin aina ajasta toiseen, Ja sillä välin oli Tuomas\nkäynyt vanhaksi ja raskasmieliseksi. Naapurit sanoivat, että hän oli\naika ajoittain aivan hourupäinen. Ja kerran noin synkkämielisenä\nollessaan hävisi hän kylästä, eikä häntä sen jälkeen nähty.\n\nPavel, Tuomas Pullisen vanhin poika, oli varttunut ja vahvistunut ja\nsai periä isänsä. Hän oli kelpo poika, leveäharteinen ja pitkä,\nilomielinen ja hyvin toimelias. Hän kyllästyi yhteisviljelykseen\nijankaikkisine torineen jokaisessa maanjaossa. Maksoi mitä maksoi,\nmutta hänen täytyy päästä itsenäiseksi talonpojaksi, ja eräänä kauniina\npäivänä hän meni, tuumailtuaan ensin sinne ja tänne, kreivi Matvei\nSidorovitschin luo.\n\n-- Teidän armonne, sanoi hän kumartaen, teillä on tuolla metsässä eräs\nsuo; se sijaitsee semmoisella paikalla, että minä helposti voin kuivata\nsen. Antakaa minulle kaksisataa ruplaa lainaksi ja kaiken sen maan,\njonka saan suosta kuivatuksi, arennille niin kauaksi aikaa kuin minä\nelän. Minä maksan säännöllisesti vuokran ja kiitollisuudella takasin ne\nkaksisataa ruplaa viiden vuoden kuluttua.\n\nOli vuoksi kreivi Matvein kassassa sinä päivänä. Pavel oli niin muhkean\nnäköinen, hänen voimakkaat jänterensä, leveät hartiansa ja älykkäät\nsilmänsä menivät takaukseen hauen velastaan.\n\n-- Grandissimo, kreivin mielikirous, pääsi hänen huuliltaan, tuossa on\n-- kaiva ja kuoki miten parhaiten haluttaa -- mutta vahinko on sentään\nettä sinä koukistut auran ääressä; tuo mies on luotu kantamaan laukkua\nja kivääriä eikä seisomaan lapio kourassa. Vuokran kahdesta\nensimmäisestä vuodesta saat määrätä itse, sitten saatamme puhella\nlähemmin asiasta.\n\nKukapa oli niin iloinen kuin meidän Pavel. Seuraavana päivänä hän jo\naloitti työnsä ja kesti rehellisesti kaikki kovat, ojitti joka\nsuunnalta ja laidalta, niin että suo oli syksyllä kuiva. Ensi lumen\ntultua purki hän isänsä vanhan tuvan, veti sen eräälle mäen nystyrälle\nlammin rannalla, pystytti sen jälleen, hakkasi pois kaikki puut\nkartanon seutuvilta -- sillä talonpojat eivät suosi puita\nihmisasuntojen lähellä. Jouluna hän istui oman katon alla. Loppiaisena\nhän meni naimisiin, ja Vapunpäivänä hänellä jo oli pikku parkusuu\ntalossa. Niin, Pavel, hän oli ketterä käänteissään.\n\nNiinpä kului sitten pari vuotta, jälleen oli maa vihanta ja aallot\nlauloivat vapauden laulujaan, mutta tuolla entisen lammen pohjalla,\njossa laineet olivat loiskineet, oli pitkä heinä ja vilja nuokkui\ntuulessa, vivahdellen kaikissa smaragdin ja malakitin väreissä. Haassa\nkäyskentelivät Pavelin lehmät ja hevoset, kiiltokarvaisina lihavuudesta\nja hyvinvoinnista. Mutta lammikko ei ollut ainoa, joka oli viheriä.\nGregor Timofejevitsch, Pavelin isän vanha vihamies, oli viheriä hän\nmyös, kiukusta ja kateudesta.\n\nOli korea kesäaamu, tuuli uinaili vielä kun aurinko liekeissä ja\nruskoissa nousi taivaalle. Niin, yksin leivokin oli nukkunut liian\npitkään, mutta se ei nyt ollutkaan mikään ihme, sillä isäleivolla ja\näitileivolla oli ollut paljon puuhaa. Kurki oli tuonut heille viime\nyönä kuus tervettä leivopoikaa ja leivotyttöä. Mutta kun päivänpyörä\nseisoi säteilevänä havumetsän yli ja loi pitkiä, leijuvia varjokuvia\nniittyjen vihanuudelle, silloin lehahti isäleivo lentoon, ja aika\nvauhdilla, ensin vinoon nousevassa kaaressa, sitten pystysuoraan\nilmaan, joka näytti värähtelevän aamun valossa. Ja sitten hän aloitti\naamulaulunsa.\n\nPavel Pullinen oli noussut ylös silloin kun leivo nousi, hän seisoi\nkookkaana, leveähartiaisna ja väkevänä tupansa portailla, katseli\nleivoa, hymyili ja koetti viheltäen matkia laulajan liverryksiä. Elämä\noli niin lupaavana hänen edessään, se lupasi pitkiä vapauden, onnen\nvuosia. Hänen siinä parhaillaan harjoitellessa leivoisän säveleitä,\nnäki hän Gregor Timofejevitschin, joka tuli petäjikössä erään\nkummallisesti puetun henkilön seuraamana. Hänellä oli korkea punainen\nlakki, jossa oli pitkä sininen tupsu, olkapäillä vapaasti leijuva\ntakkuinen viitta, jonka alta vilkahteli kirjavat liivit ja valkoinen\nrunsaspoimuinen hame. Se oli Papandopulus, juveliseppä-koronkiskuri,\nkaikessa albanesialais-kreikkalaisessa komeudessaan. Kun Pavel huomasi\nnuo kutsumattomat vieraat, vaikeni hän heti ja katseli karsain silmin\nlähestyviä, edeltäkäsin varmana siitä ettei tuo varhainen vierailu\ntietänyt hyvää.\n\nKun Gregor tuli lähemmä, aloitti hän liehakoivalla äänellä: \"No sepä\noli hyvä että minä tapasin isännän kotona ja ylhäällä jo -- tietäkääs,\ntässä on kiire käsissä ja tärkeät asia ajoivat meidät näin varhain\naamulla teidän taloonne. Kreikkalainen tässä, entinen isäntämme, sanoo\nettä kreivi Matvei Sidorovitsch joka, niinkuin tiedätte, matkusti\nPietariin, on käynyt aatelikasinossa\" -- Gregor teki käsillään\nliikkeitä juuri kuin olisi jakanut korttia -- \"ja siellä hän on\nmenettänyt kaikki rahansa ja lisäksi vielä muidenkin. Hän on nyt\nlähettänyt kreikkalaisen tänne, kääntämään, Jumala paratkoon, nurin\njok'ainoan talonpojan ja kopistamaan joka kopeekan hänen taskustaan.\nKaikki vuokrat täytyy maksaa etukäteen, ja suorittaa kaikki velat,\nsillä Matvei Sidorovitsch tarvitsee jokaisen pennin kuin hän voi urkkia\nkokoon ja vieläpä enemmänkin. Nyt sinä tiedät Paavali Ivanovitsch, mitä\nasia koskee, ne olemme aloittaneet rahan-ajoa sinun luonasi.\"\n\nTämä oli Paveli raukalle ukkosenisku selvältä taivaalta. Vuokra, vuokra\n-- sammalsi hän -- mutta sen minä saan itse määrätä, niin on kreivi\nMatvei luvannut minulle.\n\n-- Onko sinulla mustaa valkosella sen asian päälle -- sitä sinulla ei\nole -- nyt määrää hän sen itse 50 ruplaksi -- eikö ole totta herra?\nGregor kääntyi Papandopuloksen puoleen ja tämä nyökkäsi myöntävästi.\n\n-- Ja velka sitten, se tekee 200 ruplaa, -- jatkoi Gregor armottomasti.\n\n-- Mutta taivaan tähden, sen minä saan maksaa vähän erin viiden vuoden\nkuluessa, sanoi kreivi.\n\n-- Sanoi, niin! Mutta nyt se pitää maksaa paikalla, vai mitä herra? --\nJälleen katsoi Gregor Papandopulokseen. -- Niin on, nyökkäsi tämä\nvakuuttaen.\n\n-- Ei ja tuhat kertaa ei, kuohahti Pavel sanomaan ja pui suurta\nnyrkkiään, sinä verenimijä sinun koreassa marakatin puvussasi, se on\nvalhetta! Tiedä että sitten kun sinä olit herrana Tervolan tilalla, on\nkaikki muuttunut, minä olen suomalainen, kuusi vuotta on Viipurin lääni\nkuulunut Suomen lain alle. Ja sinä, Gregor Timofejevitsch, sinä vanha\nluikerteleva käärme, jos sinä hipaset jotakin, jota minä tässä omakseni\nsanon, saat vastata teostasi oikeuden edessä.\n\nGregor Timofejevitsch ei tosin ymmärtänyt mitä tämä merkitsi, mutta nuo\nsuuret sanat ja Pavelin sankarinvartalo vaikutti, että hän peräytyi.\nEpätietoisena hän kääntyi koronkiskurin puoleen. Tämä seisoi\nlevollisena ja kylmänä niinkuin ei koko asia olisi kuulunut häneen.\n\n-- Onko täällä kylässä ketään, joka tietää että talollinen Paveli on\nherralleen velkaa 200 ruplaa, kysyi Papandopulos toveriltaan.\n\n-- On, vastasi Gregor Timofejevitsch, Pavel on itse useamman kuin yhden\nkerran kertonut siitä julkisesti.\n\n-- Niinpä mene kylään, käske tänne pari jääväämätöntä miestä, jotka\ntietävät asian, poikkea tullessa nimismiehen luo ja tuo heidät tänne.\n\nGregor meni; Papandopulos istui erään koivun juurelle, iski tulta,\nsytytti piippunsa, ja pian kohosi savu hienosta turkkilaisesta\ntupakasta ja yhtyi tuoksuihin, jotka lämpimässä höyryilivät koivusta,\nmännystä ja katajasta. Siinä hän istui liikkumattomana ja\nlevollisena, ei värähtänyt jännekään hänen pronssinkarvaisissa\npetolinnunkasvoissaan.\n\nTunnin kuluttua oli Gregor Timofejevitsch takasin kahden vieraanmiehen\nja nimismiehen kanssa. Pavel oli kukistettu, hänen voimakas vartalonsa\npainui kokoon. -- Uusia kahleita, uusia kahleita, huokasi hän vaan\nvallesmannilta kuultuaan, että kreivi Matvei Sidorovitsch oli täysin\noikeutettu tuomiotta, vieläpä ilman oikeuden vahvistusta velkasummalle,\nottamaan omansa vuokraajaltaan. Papandopulos otti takavarikkoon\nhänen lehmänsä, hänen hevosensa ja lampaansa, ja kun ne eivät\ntäysin riittäneet kreivin saamiseen, otti hän osan Pavelin\nmaanviljelyskaluista.\n\nNiin tuli loppu Pavelin uudisasuntopuuhista. Vahva mies oli kadottanut\nkaiken elämänhalun, hän oli henkisesti murtunut. -- Mitäpä se auttaa\nettä koettaa pyrkiä vanhoista siteistä, uusia kahleita on aina varalta,\n-- oli hänen ainainen vastauksensa kun vaimo koki rohkaista häntä. Hän\nmöi vähäsen irtaimistonsa, osti hevosen ja eli monta vuotta\n\"rahtimiehenä\" Vahlin kauppahuoneen palveluksessa Viipurissa. Syys- ja\nkevätrapakossa, talvikylmässä ja kesäkuumassa rentosti hän kymmenkunnan\ntoverin seurassa raskaan jauho-, sokeri-, silli-, lankku- eli\ntervakuorman vieressä Viipurista Pietariin ja päinvastoin.\n\nKerran, -- se oli joulukuussa, kun kuperat maantiet olivat päällystetyt\nkiiltävällä kaljamalla -- toi Paveli isoa jauhomattokuormaa Pietarista.\nÄkkiä, eräässä tien mutkauksessa, ajoivat suuret umpivaunut, kolme\nhevosta valjaissa, ajamassa venäläiseen pukuun puettu kuski, täyttä\nkarkua vastaan ja kolahtivat mennessään Pavelin kuormaan, niin että se\nliukkaalla tiellä luisui ojaan ja kaatui ajajan päälle. Kun rahtimiehet\nsaivat kuorman Pavelin päältä, kysyi hän hiljaisella äänellä: \"eikös se\nollut Matvei Sidorovitsch Kusnetschoff!\" Ja kun toverit myönsivät niin\nolleen, sanoi hän vain: \"sitähän minäkin\", ja sulki väsyneet silmänsä\nijäiseen lepoon.\n\n\nIssikka.\n\nYöjuna tuli noin yhdeksän aikaan aamulla Pietariin. Ilma oli painavan\nhikistä, taivas sininen ainoastaan korkeimmalta kupulaelta,\nopaalinvärinen sumu peitti taivaanrannan ja koetti turhaan häätää\nauringon nyt jo kuumia säteitä. Iso kaupunki ei ollut vielä\ntäydellisesti hereillä, vaikka kumea kohina, joka syntyi rattaiden\njyrinästä, höyrypillin vingunnasta, jäätelö- ja hedelmäkauppiasten\nhuudoista, sekä tuhansien, jotka riensivät työlleen, synnyttämästä\nmelusta ja tohinasta, kohosi voimakkaissa värähdyksissä korkeutta\nkohti. Tuo kohina, josta enemmän kuin mistään muusta aavistamme että\nolemme tulleet maailmankaupunkiin. Miettimiseen ei kuitenkaan ollut\naikaa, oli saatava käsiin joku issikka, ja pitkällisen tinkimisen\nperästä sainkin repaleisen ja likasen muschik'in, joka sitoutui viemään\nminut määräpaikkaan, Laatokalla kulkevien höyryvenheiden laiturille.\nTulimme kuitenkin pian huomaamaan ettei hän tuntenut paikkoja paremmin\nkuin minäkään, joka oli kyllin ymmärrettävää, sillä hän istui tänään\nensikerran issikan kuskilaudalla ja oli suomalainen. Hänen tarvitsi\nvain mainita kotipitäjänsä ja muutamia oloseikkoja, ja minä voin kertoa\nhänen ja monen muun hänen kanssaveljensä elämän tarinan -- se muodostuu\njokseenkin tällaiseksi lyhyissä piirteissä kerrottuna.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli aikainen aamu, lammikossa oli sorsa edellisenä iltana laskenut\nankkuriin pesänsä viereen ja pistänyt pään siiven alle pitääkseen nokan\nlämminnä sillä välin kun jalat repottivat kylmässä vedessä. Nyt kohosi\naamuaurinko ja isä-sorsa päästi heti torventapaisen äänen, joka herätti\neloon lahdelman asujamet. Rantasipi hypähti pystyyn hoippulaisille\njaloilleen ja aloitti valitustaan, kuikka, koskelo, hyyppä, kaikki\nheräsivät nyt ja antoivat ilmi kiitollisuuttaan auringolle, joka\nlähetti lämpimät säteensä vinoissa viivoissa metsän puiden yli ja loi\nloistoa pienille aamuraittiille lainosille ja kissan-kullalle punaisen\ngraniitin kupeessa.\n\nPöystin Jaska nousi ylös poikamiehenvuoteeltaan, venytteleiksi ja\nvilkaisi takkaan päin, jossa kahvipannu hiilillä porisi, sillä hänen\nvanha äitinsä oli jo ennättänyt toimittaa tämän, ensimäisen emännän\ntehtävistä. Eukko toi esille ruskean juoman. Sitten kun Jaakko oli\npukeutunut, tyhjensi hän mitään puhumatta pari kuppia, jolla\nvälin eukko vanhus puuhaili evästä. Sitten lähdettiin metsään\nmuurahaisjahdille. Jaakon, jolla oli ainoastaan muutamia sarkoja erään\nlahjoitustilan pellolla, täytyi turvautua kaikenlaisiin sivutuloihin\nvoidakseen elää. Muurahaisten munat olivat pari vuotta olleet kalliissa\nhinnassa; niitä ostettiin eläintarhoihin Pietarissa, Lontoossa ja\nHampurissa, jossa niillä ruokittiin kaikkinaisia etelämaisia elukoita.\nKun Jaakko oli löytänyt muurahaispesän, lapioi hän siitä niin paljon\nkuin mahtui säkkiin, etsi sitten tasaisen paikan, mittilöi neliön, joka\noli 5 jalkaa sivultaan, kaivoi kuuden tuuman levyisen ojan sen\nympärille ja täytti ojan vedellä. Nyt avattiin säkki ja sen sisältö\ntyhjennettiin vähitellen tasatulle ja ojitetulle paikalle.\nMuurahaisraukat alkoivat heti juoksennella ympäri pelastaakseen itsensä\nja tulevaisuuden toiveensa, muurahaismunat. Silloin asetti Jaakko\npäreen ojan poikki ja nuo pienet älykkäät hyönteiset alkavat heti\nkantaa muniaan tätä siltaa myöten. Niin pian kuin ne ovat kantaneet\nyhden munan mannermaalle, palajavat ne toista noutamaan. Tällä tavalla\neroittelevat nuo eläinraukat suurimmalla kiireellä ja huolella munansa\nneuliaisten ja varpujen seasta, asettavat ne kasaan sillan toisella\npuolella, mutta kun ne tuovat viimeistä kuormaansa, on muurahaisten\npyytäjä lakaissut, hyvän saaliin saaden, koko kasan säkkiinsä. Siten\njatketaan julmaa pyyntiä kunnes jok'ainoa muurahainen koko pitäjässä\nkoditonna ja majatonna sortui epätasaisessa taistelussa ihmisen\nkavaluutta vasaan. Siinä kun Jaakko istui ja poltteli piippuansa, sillä\nvälin kun pienet elukat tekivät työtä hänen edestään, liikkui hänessä\nkummallisia, epäselviä ajatuksia siitä että mitä hän nyt teki ja antoi\ntehdä edestään, semmoista oli hän itse saanut kokea.\n\nKylässä, jossa hän kiinteimistön yhteisyydessä omisti maatilkkunsa, eli\nhän solidaarisesti koko yhteiskunnan kanssa, aivan kuin muurahaiset.\nSiellä tapahtui suuressa mitassa mitä täällä tehtiin vähässä. Niinkuin\nmuurahaiset riehuivat hengen eteen ilman muuta tulosta kuin perikato,\nsamaten tekivät hän ja hänen vertaisensa vuosi vuoden perästä; mitä oli\nhänellä odotettavana -- itsenäisyyttä, omaisuutta? Ei koskaan. Hän\nkynti ja kylvi tilanhaltijan hyväksi. Minkä hän houkutteli esille maan\npovesta, sen loivat muut säkkeihinsä.\n\nParhaillaan kun Pöystin Jaakko huokaili ja tuumaili, astui\npitäjänräätäli Juhana hänen luoksensa. Juhana oli astunut metsän kautta\nennättääkseen hyvissä ajoin lukkarilaan, lukkarin piti vihille ja\ntarvitsi uuden puvun. Räätäli oli miettivän näköinen siinä seisoessaan,\npiippu suussa ja kädet housujen taskuissa. Hän tervehti alavaisesti ja\nsanoi: \"Se on tehty nyt\".\n\nHetkisen katseli Pöysti kysyväisesti räätäliä, yhtäkkiä selvisi asia\nhänelle, hänen kasvonsa kirkastuivat ja asettaen itselleen mukavaa\nistumasijaa sammalikossa, sanoi hän vilkkaasti: \"Istu nyt, puhu mitä\nsinä tiedät! Koska se on tapahtunut?\"\n\n\"Hm\", sanoi räätäli, \"se seisoi Uudessa Suomettaressa\". -- Hän veti\nsanomalehden taskusta ja tavaili siitä seuraavan lyhyen tiedonannon:\n\"Suomen valtio on sotilaskuvernööriltä keski-Aasiassa Kreivi\nKusnetschoffilta lunastanut Tervolan lahjoitustilan 500,000 markalla\".\n\n\"Lieneehän tuo nyt vain totta\".\n\n\"Lieneehän toki, koska se tässä seisoo\", sanoi räätäli vakaisesti.\n\nKarjalainen ei kuulu hiljaisiin, harvapuheisiin suomalaisiin; jos on\njotakin valittamista, on se päinvastaisesta ominaisuudesta. Hän puhuu\nniinkuin Kalevala, samat seikat ainakin kaksi kertaa eri sanoilla ja\neri muodoissa: siihen vieteltynä sekä siitä, että hän niin\nhelposti taitaa lausua ajatuksensa, kuin myöskin kielen sana- ja\nmuotorikkaudesta. Mutta tästäpä kannattakin keskustella, isä ja isoisä\nja vielä yksi miespolvi taaksepäin, kaikki he olivat aikoinaan\nodottaneet tätä päivää, vapauttamisen hetkeä; nyt se oli tullut. Uusi,\nparempi aika oli koittanut. Jota isät olivat huokailleet, jota he\ntuskin uskalsivat toivoa, se oli nyt todellisuutta; itsenäisinä he nyt\nsaavat omistaa sen maan, jota he ovat itse sukupolvi sukupolven jälkeen\nkyntäneet ja muokanneet. Tila oli jälleen ostettu, pala isienmaata\nlunastettu, pala, joka ainoastaan maantieteellisesti kuului Suomeen,\noli yhteiskunnallisesti perikantaan yhdistetty. Historiallinen säie,\nkerran väkivaltaisesti katkaistuna, oli jälleen solmittu yhteen. Maa\noli vain jaettava ja sitten oli talonpojilla oikeus lunastaa itsekukin\nhalvalla hinnalla osan itselleen.\n\nNyt keskusteltiin tuosta tärkeästä asiasta monilla ja mutkikkailla\nselityksillä seikoista, jotka kumpainenkin tunsi yhtä tarkkaan kuin\ntupakkakukkaronsa -- mutta puhua vaan piti. Pekan raja on vedettävä\nIljuskan pihlajasta Nenä Riston tattaripellon poikki ajotielle, Antin\nsaaren poikki isolle puulle monine kuivine lautapalasineen, joihin on\nmerkitty monen monituisen Tervolan kyläläisen kuolinpäivä ja vuosi.\nSillä välin kun räätäli, joka oli oppinut leikkaamaan, väsymättä\nosoitti taitoaan maanmittauksessa, veteli rajaviivoja ja jakeli maata,\ntuijotti Pöysti noihin geometrisiin viiruihin, joita räätäli piipullaan\npiirteli maahan tehdäkseen rajakaavansa selvemmäksi, mutta toden teolla\nhän yhtä vähän katseli viivoja kuin kuunteli pakinaa. Hän vainusteli,\nsieramet liikkuivat kiireesti, onnellinen hymy loisti kuin päivänpaiste\ntyynellä pinnalla hänen kasvoillaan. Aamutuuli oli nimittäin\npiehtaroinut tattarivainiolla ja toi nyt tullessaan huumaavan\nhunajantuoksun, imelän ja höysteisen. Tämä tuoksu se oli, joka\nyht'äkkiä loi Pöystin silmien eteen kaukaisen tattaripellon, joka\nvalkoisena ja heikosti punertavana lemusi ylhäällä mäellä Tervolan\nluona. Keskellä vainiota oli kaivo vinoine vinttineen ja raskaine\nkiuluineen. -- Miten monesti hän oli nostanut sen kiulun voudin\nLeenalle. Se on kummallista miten monta muistoa piilee tattarin\ntuoksussa.\n\n\"Kuules, tahdotko ruveta puhemiehekseni?\" keskeytti hän päättävästi\nräätälin tasamittauskokeet.\n\n\"Hm\", sanoi tämä, \"kenties, kenties ei, onko sinulla toiveita, oletko\njo puhutellut tyttöä? Kun on sellainen asema kuin minulla, niin ei\nmielellään tahdo -- sinä sen kyllä käsität -- esitellä mitään pyyntöä,\njohon ei toivoa saavansa myöntävää vastausta. Kuka se on?\"\n\n\"Voudin Leena\".\n\n\"Nyt taas, johan sinä sait repposet Mikon päivän aikaan\".\n\n\"Niin, voudilta. Mutta näetkös, Leena, hän on uskollinen kuin kulta,\nhän\".\n\n\"Mitä se sinua hyödyttää kun vouti ei tahdo?\"\n\n\"Niin, sen minä sanon sinulle. Sen ajan jälkeen ovat nämä pienet\notukset, muurahaiset nimittäin, auttaneet minua hyvän matkaa eteenpäin,\nja kun nyt tulee maanjako, voinen minäkin ostaa yhden osuuden. Kunhan\non talonomistaja -- -- -- näetkös -- -- -- siinä se on koko mutka, ei\nsiinä viimenkään ollut muuta estämässä, ei mitään muuta.\"\n\n\"No jos asia niinpäin on -- -- --\". Ja nyt aprikoitiin koko\nasianjuoksu. Viikon kuluttua oli kaikki selvillä. Sitten kun vouti tuli\nvakuutetuksi siitä, että tila oli myyty, näki Jaakon ruplat ja\nmarkankappaleet, tuli tietämään mitä hän oli saamassa ja maistoi hänen\nviinaansa, jota oli katajanmarjoilla höystetty, ei hänellä ollut mitään\nvastaansanomista. Vietettiin kihlajaiset, kuuliaiset, häät ja\nristiäiset, kaikki yhden vuoden kuluessa. Oli iloa ja riemua, ja aika\nriensi kuin siivillä, -- ja muurahaiset saivat tehdä työtä yhä\nahkerammin ja ahkerammin; \"ne ovat minun lahjoitustilallisiani\", sanoi\nJaakko nauraen. Ja niitä tarvittiin kyllä, sillä vielä ei ollut\nmaanmittari, jonka piti jakaa maat, tullut. Kaiketi hän tulee ensi\nvuonna, lohdutteli Jaakko itseänsä. Helsingin herroilla taitaa olla\nmuutakin ajattelemista kuin miten minun rajani vedellään. Kaikessa\ntapauksessa hän ei tahtonut keväällä ruveta mihinkään kustannuksiin\npeltonsa tähden, sillä mitäpä hyötyä siitä on, kun tilukset jaetaan\nniin kukapa tietää miten hänen peltomaansa käy. Ei kiitoksia, nyt ei\ntehdäkään työtä toisten eteen, vaan itsensä eteen. Hän kokosi kaiken\nlannan suureen tunkioon omalla pihamaallaan ja kylvi peltoon\nsemmoisenaan kuin se oli. Mutta kevät tuli ja kesä tuli myöskin, syksy\nmeni menoaan, mutta maanmittari ei tullut. Niin kului jälleen vuosi ja\nvielä yksi lisäksi. Koska kaikki talonpojat tekivät samoin kuin Jaakko,\nolivat heidän maansa pian mehuttomat, sato oli sitä mukaan, muurahaiset\nolivat melkein sukupuuttoon hävitetyt, ja muurahaisten munat olivat\nhalvassa hinnassa. Jälleen rupesi entinen kuorma-ajo kukoistamaan\nmaantiellä ja kapakoissa, mutta vähemmin tuottavana kuin ennen, sillä\nrautatie Viipurin ja Pietarin välillä oli vaarallinen kilpailija. Yhä\nvaikeampaa ja vaikeampaa oli tulla toimeen, vallankin kuin Jaakon tupa\ntäyttyi täyttymistään. Pieniä valkotukkaisia vekaroita ryömi joka\nnurkassa, luuli melkein, että tupa oli kahdeksankulmainen.\n\nKuus vuotta oli kulunut. Puute ja köyhyys olivat jokapäiväisiä\nvieraita. Hätä ei ollut oven edessä, se istui peräpenkillä. Kaikki ne\nolivat kuin kotonaan, ja yhä odotettiin maanmittaria kuin pelastajaa,\nmutta mitään jakoa ei tapahtunut.\n\nLautamiehet, nimismiehet, ruununvoudit ja kuvernöörit syöttivät sillä\nvälin isoa valtiokonetta kartoitetuilla protokolleilla, asiakirjoilla,\nmietinnöillä ja lausunnoilla, ja raskaat pyörät naukuivat ja\nkuljettivat tiheään kirjoitettuja arkkeja virastoista senaattiin ja\nsieltä takasin, ja paperiloita karttui karttumistaan, suuret kasat,\njotka kellastuivat kanslioissa ja arkistoissa, ja kun sinä kosketit\nniitä, lensi niistä koi ja tuntui ummehtuneen haju. Nyt suotiin\nhelpotuksia, vieläpä annettiin raha-apuakin, mutta mitä nyt tehtiin,\noli myöhään tehty. Pöystin Jaakko möi mitä suinkin oli myömistä,\npelasti hävityksen tulvasta muutamia satoja markkoja ja lähti Pietariin\nvaimoineen ja lapsineen; siellä hän pääsi palvelukseen eräässä\najurilaitoksessa.\n\n\"Mitäpäs se maa maksaa kun kansa kaukanaan lähtee\", lopetti Pöysti\nlyhyet tiedonannot entisestä elämästään. Olen nähnyt sen seudun, jossa\ntämä surullinen tarina tapahtui ja minä sanon kuin hän.\n\n\nKertomus Jalo nimisestä juoksijaoriista.\n\nVaikka alkoi jo olla ilta käsissä loppupuolella elokuuta, lähetti\naurinko vielä kuumat säteensä vinosuuntaisesti Kristian Kommosen\ntupaan. Kärpäset surisivat tyytyväisinä päivänpaahteessa isännän\nympärillä, joka istui peräikkunan luona ja näytti yhtämittaa katselevan\nkahta balsamikukkaa, jotka jäykkinä ja tulipunaisina kukoistivat,\nkumpikin haljenneessa kulpposessa ikkunalaudalla. Kristian oli jo kauan\nsiinä istunut ja silmäillyt balsamien lehtien ja kukanterien välitse\nveräjälle päin, ikäänkuin olisi odotellut jotain. Hän oli jo kerinnyt\nyli keski-ijän, mutta näytti koko joukon vanhemmalta. Silmät olivat\nsyvässä päässä, ja kasvot kovin ryppyiset. Hänen vaimonsa, joka kutoi\nkangasta ja kalskutteli polkusia ja sukkulaista, ei myöskään näyttänyt\nolevan oikein työhönsä kiintynyt, sillä aina kun Kristian hiljaisesti\nliikautti itseään, katsahti hän levottomasti ovelle päin; hänkin taisi\nodottaa jotain. Eipä aikaakaan, niin astui lautamies Laurikainen\ntupaan, tervehti ja pudisti juurtajaksain isännän ja emännän kättä,\njotka eivät näyttäneet liioin iloitsevan eikä hämmästyvänkään hänen\nkäynnistään. Lautamies istahti pöydän viereen, oli ison aikaa ääneti,\nsytytti piippunsa ja virkkoi viimein, että oli koko lailla kuuma\nollakseen jo viiden aika iltapäivällä, johon kumoamattomaan totuuteen\nKristian lisäsi, että lämmin kyllä tekee hyvää kauralle. Vähitellen\nvirkosi keskustelu: käsiteltiin päivän kysymyksiä, kurssin\nlaskeutumista, elohinnoista kotona ja Venäjällä, kalastuksesta sekä\nkäräjistä. Nyt oli lautamies päässyt sinne kuin hän halusi. Taitavasti\nhän nousi ylös. meni takan luo, pudisti porot piipustaan ja sanoi\nikäänkuin sivumennen:\n\n-- Sinne olette tekin muuten kutsuttu.\n\n-- Käräjille, minäkö, no keneltä sitten?\n\n-- Jegor Timofeitsch Ivanoffilta, naapuriltanne.\n\n-- Hm, no mitähän se taas liene? Voineekohan se olla siitä\nselkäsaunasta, jonka hän sai minulta toissa kevännä.\n\n-- Eikö mitä, selkäsaunan saa hyvänään pitää; se on nyt tää juttu siitä\nJalosta, oriista, hänen ravaajastaan.\n\n-- No, mitä se minuun kuuluu.\n\n-- Niin; en minä suinkaan tiedä, mutta tulkaahan nyt huomenna, niin\nsaatte tietää. Ja sitten kun lautamies oli syljäissyt pari kertaa\noikein toimesta ja vetänyt helpotuksen huokauksen, nousi hän ylös,\nsanoi hyvästit ja meni.\n\nKristian raapi päätään tuuhean tukan alta ja astui verkalleen ulos.\nLevottomana hän kierteli tiluksillaan, huokasi raskaasti nyt kun oli\nyksin ja palasi vasta myöhään illalla kotiin.\n\nKoska oli vielä liika lämmin tuvassa, istui hän portaille nauttimaan\nillan viileyttä. Yö oli nuoskea ja lämmin; tähdet pilkottivat unisesti\nilman läpi, joka hienosen harson tavoin varjosi taivaan kupulakea.\nTäysikuu kohosi hiljaisessa loistossa nevan takaa; se paistoi keltasena\nja suurena harvan hongikon läpi, joka kituen kasvoi mättäillä tuossa\nraudansekaisessa vedessä. Viimeinen kilttakerttu siisatti metsässä, ja\nkehrääjälintu lenteli, ikäänkuin juovuksissa, milloin oikealle milloin\nvasemmalle, milloin ylös milloin alas, katosi silloin tällöin yöhön,\npainautui litteäksi maata vasten teillä ja poluilla, istui pitkinpäin\npuun oksalla, kurisi ja kehräsi. Kansa kammoo kehrääjälintua ja tämä\nkammo mahtoi vaikuttaa, että Kristianista oli kaikki niin surullisen ja\nalamielisen näköistä. Luonto näytti hänestä sellaiselta kuin hänen\nmielialansa salli hänen sitä käsittää. Hän ei saanut, ei mitenkään,\npäästään tuota äskeistä juttua. Jaloon olivat liittyneet kaikki muistot\nviimeksi kuluneelta elämänajalta. Kaikki, jota hän oli uneksinut ja\nhalunnut, kaikki, joka oli huolestuttanut ja peloittanut häntä,\ntunkeunut hänen mieleensä, kaikki oli ollut yhteydessä Jalon kanssa.\nMiten selvään hän muisti kun Jegor Timofeitsch Ivanoff laittoi kauppansa\nTervolan kylään. Kaikkia, jota ennen täytyi noutaa kaupungista, sai nyt\nostaa Jegor Timofejeitschin puodista. Miten nöyrä ja liukas hän olikaan\nollut, tää Jegor, miten hän oli kietonut heidät kaikki asioihinsa!\n\nSe tapahtui silloin kun Jalo oli noin kolmen vuoden vanha. Jegor oli\nollut kaikkien palvelija. Koukussa kuin linkkuveitsi oli hän tarjonnut\ntupakkaa ja jakanut naukkuja, sanonut \"juvast\" ja \"Jumalas halttuun\" ja\n\"ollut nii kelpo\" -- \"eikö rahaa, no ei mitää, ei se mitää -- toischen\nkerta, kirjotta kirjaa -- toischen kerta, ischäntämies\". Se meni niin\nmukavasti, mutta kun vuosi oli lopussa niin oli hänen kirjansa täyteen\nkirjoitettu, ja kaikki nuo pienet postit tekivät suunnattoman summan.\nJa jos kuka oli lainan tarpeessa, niin keliäpä rahaa oli, jos ei\nJegorilla. Tosin hän otti kakstoista prosenttia, mutta siinäpä ei\nsilloin tarvittukaan asianajajoita, tuomareita, lautamiehiä eikä muita\nsellaisia. Ja kukapa ei näinä aikoina tarvinnut rahaa! Sitä tarvitsi\nkoko maailma ja Kristian myös. Ja kun neljä vuotta oli kulunut, silloin\nse oli Jegor Timofeitsch Ivanoff, joka oltuaan kaikkien palvelija oli\nkaikkien herra. Nyt suoreni hänen selkänsä, ykskaks: hän oli jäykkä\nkuin puukko; nyt kuului näin:\n\n-- Pöllö, mitä sinä siihen ruista kylvät? Ei, kauraa sinun täytyy\nkylvää; en minä saa rukiita myydyksi nykyään! Rahaako, että ostat\nlehmän, eihän sinulla ole ruokaa entisellekään? Ei pistetä! -- Hän möi\nkauran talonpoikien pelloilta ennenkuin se oli leikattukaan. Hän\nhakkasi heidän metsänsä puiksi ja päreiksi ilman muita mutkia, kuin\nettä suvaitsi mainita aikomuksestaan heille. Ja miten se kasvoi, tuo\nkauhistava velka. Se oli täyttymätön kuin filistealaisten Molok. Kaikki\nkatosi sen avaraan kitaan. Se ei ollut koskaan tyytyväinen, eivät\nauttaneet mitkään uhraukset ja lyhennykset tervan, halkojen, talin,\nharjaksien, lampaanlihan, rapujen, lintujen ja kaurojen muodossa.\nKristian, jos kuka, oli tiukalla tämän naapurin kynsissä. Heidän\ntupansa olivat nimittäin nurkka nurkassa kiinni. Hän tiesi paremmin\nkuin muut mitä velkautuminen tahtoo sanoa. Tuntui kuin olisi joku\nkolonnut lihan ja imenyt ytimen hänen luistaan. Hän oli joskus\nmielestään aivan voimaton vastustamaan tuota hirveää vihollista ja oli\njo aikeessa lähteäkseen mieron tielle, jättääkseen kaikki, jotta\njälleen pääsisi vapaaksi. Mutta kun tuho oli tulemassa, oli apukin\nauttamassa. Ja apu, se oli Jalo, joka silloin Mikonpäivän aikaan oli\nkuuden vuoden vanha.\n\nJa mimmoinen eläin tämä Jalo oli! Sen musta karva kiilsi sileänä kuin\nsilkki. Kun sitä katseli sivulta päin, muodostui tummempia ja\nvaaleampia lämyjä sen lautasille. Sellainen häntä ja harja kuin sillä\noli, uhkea ja aaltoileva! Sen kaviot olivat teräksestä taotut; sen\nrinta huokui ilmaa kuin palje. Silmät sillä oli kuin merikotkalla. Se\nei nähnyt ainoastaan kauas; se näki sumussa, lumituiskussa ja pimeässä.\nJa sentään, enemmän kuin sen kauneus ja siromuotoisuus oli sen ylevyys.\nSe oli ylpeä. Piiskanhujaus oli häväistys, joka saattoi sen vimmaan. Se\noli sävyisä, vaikka väkevä, se oli ystävällinen, vaikka vallaton. Ja\nkiitollinen sydän sillä oli! Se hiveli lämmintä, sametinsileää\nturpaansa pitkin Kristianin käsivartta joka kerran kun tämä antoi sille\nsuolaa ja leipää, kauroja tai sokeripalan. Se eläin oli parempi kuin\nmoni ihminen, parempi varmaan kuin hänen tottelematon tyttärensä ja\nkiittämätön vävynsä. Oliko kukaan nähnyt sen säikkyvän? Ei, ei itse\npiruakaan! Oliko se milloinkaan kompastunut? Ei koskaan, ei\npahimmassakaan myötämäessä. Sellainen oli Jalo, parahin eläin koko\nSuomenmaassa. Tuskinpa löytyi Venäjälläkään sen vertaista. Kun velat\npainoivat pahimmin, kun Molok avasi kitansa ja vaati enemmän uhria,\nalati enemmän uhria, meni Kristian talliin, ruokki Jaloaan, voiteli sen\nkaviot mustaksi, palmikoi sen harjan ja taputteli sen kaulaa. Ja hän\noli varma siitä, että hän palasi tallista paremmalla mielellä kuin oli\nsinne mennessään.\n\nKun Jegor Timofeitschin saamiset kasvoivat Kristianin korvia myöten,\nniin ettei tämä nähnyt mitään mahdollisuutta vapautuakseen\nverenimijästään, valjasti hän Jalon köykäsen reen eteen ja lähti\nViipuriin puhuttelemaan jotain asianajajaa, vaikkapa itse \"Syöteriä\".\nHän ei voinut uskoa, että Jegor oli kirjoittanut oikein ylös. Hänen\npienoset ostoksensa, hiukan tupakkaa ja hirssiryyniä, kahvia ja\nsokeria, eivät millään muotoa saattaneet tehdä niin suurta summaa. Sen\nasian laita ei voinut olla oikein. Entä koronkiskonta sitten!\n\nMiten tarkoin hän muisti sen matkan! Silloin oli kylmä ja kirkas\ntammikuunpäivä. Lumi lepäsi tasaisena kuin metsälammen pinta, kedoilla\nja peltomailla. Aitojen, pielesten ja isojen kivimöhkäleiden varjot\nlankesivat sinisinä läntteinä valkoselle vaipalle. Pulmunen sirratti,\npaeten hänen edellään; harakka nauroi mielihyvissään, siinä hypätä\nhupsautellessaan aitaa pitkin; ja Sipi, karhukoira, jolla oli niin\nsuipot korvat ja villava häntä, laukkasi Jalon edessä, joka somasti\nheitti kavioitaan, ikäänkuin huvikseen. Mentiin niin että humisi\nkorvissa. Se oli niin rattoisaa, että painava levottomuus, joka oli\nvaivannut Kristiania, melkein haihtui. Hän oli jo ennättänyt lähelle\nPapulan kaupungin osaa, kun kuuli jonkun huutavan ja heijaavan\ntakanaan. Hän otti piipun suustaan, kumartui reen yli, katsoi taakseen\nja näki erään henkilön, joka pienessä kappireessä ajoi täyttä laukkaa\nhänen perässään, yhä viittilöiden ketunnahkasilla rukkasillaan.\nKristian seisahdutti, ja matkustavainen, pieni turkkiinpuettu, kömpelö\nherra, joka ajoi hiirenkarvaisella ruunalla, tavoitti hänet pian.\n\n-- Hyvää päivää, isäntä! Teilläpä vasta juoksija on! sanoi hän\ninnokkaasti, pureskellen jäätyneitä viiksiään. -- Niin, minä tunnustan\nteille suoran totuuden: ainakin neljänneksen minä olen ajanut niinkuin\nikään olen voinut saamatta kiinni isäntää. Mistä tuo hevonen on\nkotoisin? Kenen se on? Mikä oli sen isän ja äidin nimi? Miten vanha se\non? Ei, mutta katsos tuota rintaa ja noita jalkoja! -- Ja matkustaja\nnousi ylös reestään, lähemmin katsellakseen Jaloa.\n\nKristian oli sekä iloinen että ylpeä, teki selvää siitä kuin tiesi ja\nkiitti hevoistaan muukalaiselle, joka oli vallan ihastuneen näköinen.\n\n-- No, te tulette tietysti kilpa-ajoon ylihuomenna. Tuollaisella\nhevosella, kuin tuo teidän, se on suorastaan velvollisuus. Minä olen\nratsumestari T., minä olen yksi palkintotuomareista; pankaa mieleenne,\nensimmäinen palkinto on tuhat markkaa.\n\nKilpa-ajoista Kristian kyllä oli kuullut. Olipa muutaman kerran ollut\narvelussakin lähteäkseen koettamaan, mutta tavallisesti saa maalla\ntietää mitä on tapahtuva, vasta sitten kun se jo on tapahtunut; mutta\nnyt -- miksikäs ei, koska kerran sattui olemaan kaupungissa.\n\nKristian lupasi tulla, ja kädenlyönnillä vahvistettiin sopimus. Jalo,\nlevotonna päästäkseen lähtemään, katosi likimmäisen mäen taa kuin nuoli\nihailevan ratsumestarin edestä.\n\nKristian otti osaa kilpa-ajoon. Mitkä ihanat päivät, mikä kunnian ja\nriemun aika Jalolle ja sen isännälle. Ei löytynyt lehteäkään meidän\nmaassamme, joka ei tietänyt kertoa Jalosta ja sen omistajasta.\nSähkösanomat kiersivät maita ja mantereita kertoen Jalon urhotöistä.\nSen nopeus oli meillä tavatonta, se otti ensimäisen palkinnon, saaden\nloistavan voiton vanhoista, kuuluisista kilpajuoksijoista. Vielä\nnytkin, siinä istuessaan raskasmielisenä ja surullisena eteisten\nportailla, levisi kirkas hymy Kristianin kasvoille, kun hän ajatteli\nsitä ihanata päivää. Miten selvään hän sen muisti: päivänvaloa, sininen\ntaivas, hienoja välkkyviä lumiheteitä, talvituulen tuomia, soittoa ja\nhurrahuutoja, kiihoittavia juomia ja Jalo päivän sankari. Epäilemättä\nse oli hänen elämänsä ihanin ja sisältörikkain päivä. Mutta niinkuin\nkorkeimmat aallot lankeavat syvimpään kuiluun ja pisimmät puut tekevät\npisimmät varjot, samaten toi sekin päivä, jolloin hän ja Jalo seisoivat\nylinnä onnenkukkuloilla, muassaan katkerimman surun.\n\nAsianajajan luona ei asia parantunut; päinvastoin sai Kristian kuulla,\nettä Jegor oli hakenut kuvernörin tuomion hänen päällensä. Hänen\nvelkansa oli korkoineen kaikkineen maksettava. Jalo täytyi myödä, mutta\nsen hinta ei riittänyt velan suorittamiseksi. Kristian joi itsensä\nhumalaan, itki, selvisi jälleen, ja näiden erilaisten mielentilojen\nvaihdellessa tinki ja tinki hän lakkaamatta. Viimein täytyi kaupasta\ntehdä tosi. Jalo myötiin eräälle venäläiselle kauppiaalle, ja\nmurheisena ja vimmattuna tuli Kristian kotiin ajaen tammalla, jota hän\nvihasi. Ei se lohduttanut, että lompakko oli satamarkkasia täynnä,\njotka Jalo oli juossut kokoon pieneksi muistolahjaksi isännälleen.\nKristian oli lohduton. Että päälle päätteeksi antaa rahat Jegorille,\noli hänestä mielettömyyttä. Samalla ne olisi saattanut järveen heittää.\nVihdoin viimeinkin sen kumminkin täytyi tapahtua. Hän kävi Jegorin\npuotiin, juuri kun tämä sattui yksin olemaan, maksoi maksettavansa ja\nsai takasin velkakirjansa ja muut arvopaperit. Jegor oli varomaton ja\nlausui muutamia loukkaavia sanoja. Silloin kuohahti Kristianin sisu ja\njos ei Jegor ennestään tietänyt mitä selkäsauna on, niin kyllä hän sen\nnyt tuli tietämään. Siitä päivästä lähtien vallitsi verivihollisuus\nnoiden molempain naapurien kesken.\n\nKristian oli vapaa, mutta vaikka hän siitä kerskailikin Jegorin\nkuulten, kärsi hänen sydämmensä kuitenkin. Mitäpä oli vapaus hänelle,\nkun Jalo oli poissa! Hän oli päässyt vapaaksi uhkaavasta vaarasta,\nmutta hän oli myös menettänyt ainoan ilonsa. Hänen elämänsä oli\nkadottanut jännityksensä: ei ollut velkoja enää huolehdittavana, ei\nJaloa enää rakastettavana eikä iloa antamassa. Suolana pakoittavan\nsydämmen haavoissa olivat sanomalehtiuutiset, joita hän silloin tällöin\nsattui kuulemaan. \"Mainio juoksija-ori Jalo, joka sai ensimmäisen\npalkinnon Viipurissa, on jälleen kunnostanut itsensä\", tahi\n\"juoksijaurho Jalo on voittanut palkinnon Hämeenlinnan kilpa-ajoissa\".\nNiinä päivinä ei Kristian ollut tapaisensa: joko istui äänetönnä ja\njörönä kuin peippo sadesäällä, tai oli äkäpäinen ja tirskui kuin valkea\nkatajissa.\n\nVähitellen kypsyi hänessä ajatus että, maksoi mitä maksoi, hankkia tuon\neläimen takasin. Mitä varten kerätä ja koota ahnaille perillisille ja\nitse elää ilotonta elämää? Odottihan vävypoika levottomuudella\nperilliseksi pääsemistä ja tytär myös. Jospa edes olisi lapsenlapsia.\nEi, asiain näin ollen oli parasta hommata Jalo kotia jälleen.\n\nMonien mutkien perästä hän sai takausmiehet ja kihlakunnanoikeudessa\nkiinnityksen talolleen. Nyt oli vain kohtuullista korkoa vastaan\nnostettava rahat ja sitten hevoskauppaa hieromaan. Rahaa kalliimpi ei\nkuitenkaan mahtanut olla. Ostajalla siellä Viipurissa oli monta\nhevosta ja epäilemättä hän kunnollista korvausta vastaan luopuu\nJalosta. Matkapäivä oli jo määrätty, kun Kristian eräänä kauniina\nheinäkuunaamuna, ollessaan juuri puukolla raaputtamassa pois muutamia\njäykkiä, valkosia karvoja, jotka orastivat hänen leuallaan, kuuli\nhirnuntaa ja se kuului niin kumman tuttavalta. Se ei voinut olla\nerehdys; se hirnunta oli Jalon, sillä juuri noin se kutsui isäntäänsä,\nkun tämä joskus aamusilla oli pitempään talliin menemättä. Kristian\nlennätti puukon kädestään ja riensi ulos. Tuolla, hänen oman\ntallinnurkkansa takana, josta Jegorin niittykaistale alkoi, tuolla\nseisoi hänen Jalonsa, heitti päätään ylös ja alas, pöristi sieraimia ja\npärskyi. Yhtäkkiä se vilisti aidan yli ja seisoi entisen isäntänsä\nkartanolla. Kristian oli kuin ramman lyömä; hänen huuliltaan pääsi vain\nhiljainen kah! Lempeä hymy, kuin päivänpaiste kolkolla kankaalla,\nvalaisi hänen kasvojaan ja kaikki kuulemansa kummat peikoista ja\nlumouksista vilahtivat silmänräpäyksessä hänen kuohahtaneesen\nmieleensä. Kun hän siinä vielä silmiään hieroi ja mietti, oliko hän\ntodellakin hereillä, kapusi Jegor, hänen vihamiehensä, kartanolle,\npäitset ja piiska kädessä. \"Hevonen on minun\", sanoi hän; \"eläkä\nhuolikaan houkutella sitä tänne\".\n\nJegor tarttui Jalon otsatukkaan, pani kiroten päitset sen päähän ja\nuhkasi, että kyllä hän sen opettaa karkaamasta aitojen yli.\nSäälimättömästi tempoen talutti hän Jalo raukan omalle puolelleen, ja\nhetken kuluttua kuuli Kristian oriin potkivan ja puhkuvan peljäten\nJegorin ruoskaa. Lyödä Jaloa, sellaista eläintä lyödä, se oli kamalaa.\n\nTästä päivästä kävi elämä helvetiksi Kristianille. Kiusallista oli\nollut kaivata tuota hevosta, mutta tietää, että se oli pahimman\nvihamiehen oma, ettei sitä voi enää koskaan saada takasin, nähdä joka\npäivä eikä saada lähestyä sitä, se oli kahta kauheampaa. Kaikki mitä\nJegor keksi ylpeilläkseen Kristianin läsnäollessa hevosesta ja\nkiusatakseen häntä, sen hän teki tarkalleen. Kaikki lyönnit kuin hän\noli saanut, sai nyt Jalon selkä kestää. Ja jos ori, joka joskus\ntapahtui, tuli täyttä neliä entisen isäntänsä luo ikäänkuin turvaa\nhakemaan, silloin saattoi Kristian olla varma siitä että paksut\nmakkurat Jalon lautasilla ovat piakkoin todistavat, miten Jegor\nTimofejevitsch uskollista ystävyyttä arvostelee.\n\nSiten kului muutamia viikkoja. Oli kuuma elokuun päivä, multakokkareet\npellolla halkeilivat kuumuudessa, ilma värähteli ja höyrysi lämpimästä.\nKylän koirat olivat herenneet haukkumasta ja makasivat katveessa\nportaiden ja ulkohuoneiden alla. Lehmät seisoivat rannalla vatsaa\nmyöden vedessä ja hakivat suojaa tummien leppien alta. Ainoastaan\nsääkset lensivät rivakasti päivänpaahteessa: sudenkorento ja\nmetallihohteinen viheriä kärpänen piirsivät loistavia koukeroita\nilmaan. Kristian makasi höyläpenkillä tuvassaan ja seurasi lämpimin\nkatsein Jaloa, joka seisoi siellä Jegorin niityllä, vanhan arpisen\njalavan siimeksessä. Kristian uneksi niistä onnenpäivistä, jolloin Jalo\noli hänen -- ja senaikuiset huolet tuntuivat hänestä nyt niin pieniltä\nja riemut suurilta. Hän oli juuri vaipumassa keveään suloiseen uneen,\nkun hänet äkkiä herätti kolme herraa Viipurista, jotka innokkaasti\ntiedustelivat talon isäntää. Nuo kolme herraa olivat lähteneet\nvainoretkelle jäniksiä vastaan. Äkkiarvaamatta he olivat yhyttäneet\nilveksen, joka niinkuin hekin, oli jäniksiä pyytämässä. Kaks\nvuorokautta he olivat koirineen ajaneet kamppia, joka heidän sanansa\nmukaan oli kohta peräti uuvutettu, kun tapahtui se onnettomuus, että\nheidän koiransa loukkasi käpälänsä ja täytyi jättää jälelle.\nMetsästäjät kyselivät mistä he voisivat saada lainata koiraa, joka\nkelpaisi jatkamaan ajoa. Kristianilla oli. Hänen Sipinsä, niin\nmaalainen kuin olikin, ajoi metsä- ja vesilintua, jänistä ja karhua,\njos siksi sattui. Metsästäjät, Kristian ja Sipi kiiruhtivat suolle,\njossa ilveksen jäljet viimeksi nähtiin. Neljänneksen kuluttua oli Sipi\nselvillä jäljillä, ja kiihkeästi vinkuen ja heiluttaen pörhöistä\nhäntäänsä otatti se korpeen päin. Vimmattu haukunta ilmaisi kohta että\nuupunut ilves oli pysähtynyt, piti puoliaan eli oli kiivennyt puuhun.\nKun metsästäjät saapuivat paikalle, tanssi Sipi hurjinta sotatanssiaan\nhongan juurella, jonka oksilla kamppi lepäsi hampaita näytellen ja\nsähisten vastustajalleen. Tupsupäiset korvat olivat luimussa pääkalloa\npitkin, silmät säkenöivät vihasta, ja näytti siltä kuin se olisi\nmielinyt karata pörhöisen vihamiehensä niskaan. Vaan, ennenkuin se oli\nennättänyt päättää taistella, putosi se ääntäkään päästämättä etumaisen\nmetsästäjän luodista. Sen käpälät sidottiin yhteen, pujotettiin seiväs\njalkojen väliin, ja riemuiten lähdettiin Kristianin talolle. Siellä\nsöivät nuo väsyneet, mutta iloiset metsästäjät yksinkertaisen aterian,\nja kämpin peijaisia juotiin perinpohjin rommissa, sikunaviinassa ja\npurevassa konjakissa. Väkevät juomat kohosivat lämpimässä päähän, ja\nkun ilta alkoi hämärtää, olivat Kristian ja hänen vieraansa jokseenkin\npunakoita ja suurisuisia.\n\n-- Kuulehan Kristian, -- sanoi hänen vaimonsa, joka alkoi peljätä tuota\nmeluavaa seuraa, -- minä en suvaitse ladatuita aseita talossa, mene ja\nammu pois luoti tuosta pyssystä! Kristian nousi hitaasti ylös sanoen,\nettä nuo naiset ovat aina sellaisia pelkureita, otti pyssyn penkiltä ja\nmeni ulos. Siellä oli päivänvalo sammunut, mutta ei ollut vielä\npimeäkään. Iltatuuli toi tuoksua vasta pieleksitystä apilaasta. Kaukana\nkuuluivat paimentorvien joeltavat äänet, ja pihapihlajassa jatkoi\nsirkka lauluaan. Notkuvin polvin astui Kristian portaita alas. Äkkiä\npysähtyi hän. Tuolla tallinnurkan luona seisoi jälleen hänen öinen\nunelmansa ja hänen ainainen ajatuksensa. Jalo puisteli siroa päätään,\nravisti jouhevaa harjaansa ja kutsui entistä isäntäänsä matalalla,\nhiljaisella, salaperäisellä hirnunnalla. Kristian meni liikutettuna sen\nluo ja taputti sen niskaa. Hevonen pisti matalan aidan yli hienon\nturpansa hänen taskuunsa. Kiihoittunut kuin oli, ojensi hän molemmat\nkätensä hevosen kaulan ympäri. Olihan siitä niin kauan aikaa kun hän\noli saanut taputella Jaloa, hyväillä sen hienoa karvaa ja puhua sille.\nHivellessään pitkin oriin selkää, tunsi hän äkkiä makkurat, Jegorin\nruoskan jäljet. Nyt kuohahti tuon puoleksi humaltuneen miehen veri. --\nKurja eläinrääkkääjä, -- kirosi hän puiden luista nyrkkiään Jegorin\ntaloa kohti. Minä pelastan sinut ainiaaksi, ystävä raukka, hänen\nhäväistyksiltään ja silmäniskuiltaan, hänen julmuudeltaan. Ja ennenkun\nhän itse oikein tajusi, mitä tahtoi tehdä, nykäsi hän pyssyn olalta --\nlaukaus ja jalo eläin vaipui ähkien maahan; surullinen katse sammuvasta\nsilmästä, ja Jalo makasi kuoliaana sen aidan takana, joka eroitti hänet\nhänen entisestä isännästään. Kristian pakeni kuin murhamies metsään.\nPuoli tuntia sen jälkeen astui hän jälleen tupaansa, ja oli aivan\nselvä. Metsästystoverit olivat lähteneet kipeää koiraansa etsimään. Hän\noli yksin vaimonsa kanssa. Liikutetuin mielin hän kertoi vaimolleen\nmitä oli tehnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNo, mitä sinä nyt aijot tehdä, sanoi Kristianin vaimo, kun mies myöhään\nyöllä lautamies Laurikaisen käynnin jälkeen tuli tupaan. -- Eihän\nhänellä ole yhtään vierastamiestä.\n\nEi, ei ole, mutta käyköönpä miten tahansa, minä kerron kaikessa\ntapauksessa koko jutun tuomarille.\n\n\n\n\nII.\n\nKesä.\n\n\nOlin tehnyt kamalan matkan. Jalkasin, hevosella ja rattain monta sataa\nvirstaa Kolmekantajoelta Mantsinsaareen, Vienajoen suussa, sieltä ylös\nSordavalaan ja sitten jälleen alas rajalle päin. Ensimäisinä päivinä\nsatoi vettä rankasti kuin sumua ja se kutisti näkypiirin niin pieneksi\nkuin mahdollista. Sitten taukosi satamasta, mutta taivas pysyi tasaisen\nharmaana ja ilma kolkkona. Mieleni oli alakuloinen, ruumis runneltu ja\nsielu väsynyt, niin että tuskin oli pitkästä matkasta mitään muistoa\ntarttunut sieluni cameraan. Kaikki oli sumuista ja tasaraitaista kuin\npatjanpäällys.\n\nOliko siis ihme että pieni loistava kohtauskuva, muuten kyllä\nvähäpätöinen, jonka satuin näkemään Pelkolan kievarissa, syöpyi\nmuistooni, jossa se loisti kuin tulinen väripilkku muuten tahratulla\npaletilla. Kaikki yhtyi antamaan tälle pienelle tapahtumalle, jota\ntässä kutsun \"kesäksi\", väriä ja ylennystä. Kesäkuun aurinko paistoi\nensikerran koko viikolla, aukeat, viljavat vainiot keinuivat\nkesätuulessa, viheriät niityt viehättivät, ja lehtimetsä, viileä ja\nraitis, suhisi niin sointuvasti, niin viettelevästi. Kaikki muodosti\nmiellyttävän vastakohdan niille viikoille, jotka olin viettänyt\nkolkoissa mänty- ja kuusimetsissä, laihoille halmeille, joissa mustat\nhiiltyneet puut pistivät näkyviin harvasta rukiista, niityille, joilla\nmättäät ja saraheinät taistelivat vallasta. Olin katsonut köyhyyttä\nsilmästä silmään, olin nähnyt sarkaa, puuastioita, savupirttiä ja\nkurtistuneita kasvoja. Tuntuipa hyvältä ajaa kievariin eräässä talossa,\njossa näkyi jälkiä muinaisesta loistosta, melkein komeudesta. Sen\ntoinen sivu oli vilkkaaseen katuun päin, toinen metsistyneeseen\npuistoon. Kartanolla oli kolmet mukavat Wieniläisvaunut, hevoset olivat\njuuri päästetyt valjaista, ajaja ja kyytipojat taluttivat niitä\nedestakasin. Kamarineitsyt ja kaksi pitkää kullalla silattua palvelijaa\npunaisissa palvelijanvaatteissa, joihin kuului säärykset ja\nsulkatöyhtöiset huopalakit, vetivät esille vaunuista kallisarvoisia\nhuivia, päällystakkia, päivänvarjoja, englantilaisia matka-arkkuja,\nkauniita vasuja, joissa oli hedelmiä ja viiniä. Sisällä, kievarin\nisossa salissa, oli eloa ja iloa, naurua ja leikkipuhetta, väriä,\nnuoruutta ja ihanuutta. Päätään muita pitempänä seisoi siellä vanha\nylhäinen mies, jonka suku oli niin monen miespolven ajalla sekoittunut\nEuropan ylimyskuntaan, että oli mahdotonta sanoa, mihin kansakuntaan se\noikeastaan kuului ja minkä kansan keskuudessa se oli syntynyt ja\nkasvanut. Hän oli, niinkuin itä Suomessa varsin sattuvasti sanotaan,\nPietarilainen -- ranskalais-saksalainen kasvatus, englantilaisten tavat\nja yhtä vieras Venäjälle kuin hänen nimensä: parooni Holstein Wapparn.\nHänen puolisonsa, joka oli erinomaisen hienon näköinen, asetteli\nhoitajattaren kera lasten pukuja, terveiden kauniiden lasten, joilla\noli punaset posket ja silkkisuortuvat. Eräs nuori mies kaartin\nluutnantin pu'ussa pyöri viehättävän noin 20 vuotiaan nuoren naisen\nympärillä, joka oli puettu plastillisesti poimutettuun kesäpukuun\njapanin silkistä, pitseillä ja kukkasilla somistettuun olkihattuun,\nhattuun, jonka ympäröimät kasvot olivat yhtä suloiset kuin Greuze'n\nhienoimmat pastellikuvat. Hänessä oli jotain niin kevyistä ja samalla\nloistavaa, että minä ehdottomasti tulin ajatelleeksi leijailevaa\nperhosta, jolla on väriä ja kultatomua siivillä. Perhosen nimi oli\nSonja ja siitä lähtien on se nimi ollut minusta niin kaunis.\n\nKorkeakoipinen susikoira, jolla oli kapea kuono ja lempeät silmät,\ntervehti minua ystävällisesti vinkuen, jotavastoin tavattoman ylpeä\nspanjalainen villakoira huomautti minulle, että oli sopimatonta noin\nmuitta mutkitta tunkeutua niin hienoon ja ylhäiseen seuraan. Kaikeksi\nonneksi oli sylikoira ainoa ylpeä siinä seurassa. Vanha ylimys teki\nminulle pehmeällä venäläis-sekaisella ranskankielellä muutamia\nkysymyksiä laivoista Laatokalla ja hirvien pyyntiajasta sekä esitteli\nitsensä, sanoen olevansa hovitilan omistaja. Hän oli nyt tullut\nperheineen sanomaan hyvästiä talolle, jossa hän ei ollut käynyt\nkolmeenkymmeneenneljään vuoteen. Se oli nyt myötävä Suomen valtiolle ja\nhän tahtoi sitä ennen näyttää tämän suvun perintökartanon perheelleen,\npojalleen luutnantille ja eräälle sukulaiselle, tuolle kauniille\nperhoselle. Myöhemmin sain tietää että parooni Holstein oli synnyltään\nsuomalainen. Hänen kantaisänsä oli ollut upseeri eräässä komppaniassa\nsuomalaista väkeä, jonka perintöruhtinas Pietari, kolmas keisari tällä\nnimellä, oli asettanut. Talvisin oli komppania palvellut Holsteinissa,\nkesillä Pietarhovissa, ja muistoksi keisarin rakkaasta perintömaasta\noli tuo aateloittu suku ottanut tämän nimen.\n\nNyt töytäsivät maltittomat lapset ulos puutarhaan. Parooni seurasi\npuolisoineen ja Kolja, niin sanottiin luutnanttia, ja minun kaunis\nperhoseni liehahtivat toisten jälessä. Tuntui ikäänkuin huone olisi\nmuuttunut synkäksi ja pimeäksi sitten kun tuo kaunis iloinen joukko\nlähti pois. Taksoja, kuulutuksia ja asetuksia ruskeissa puitteissa\nkellahtuneella paperilla, jossa kärpäset olivat pitäneet huolta\nvälimerkeistä, riippui loistavan sinisellä seinällä. Keisarin kuva,\njossa hänellä oli hirmuiset makkurat silmien yläpuolella ja keisarinnan\nhymyilevä kolmen kopekan kuva, kirottu ylpeä villakoira, kuumuus ja\nkahvinhaju, -- kaikki tuo ajoi minutkin ulos puutarhaan. Pyysin lihavan\nvenäläisen emäntäni kattamaan päivällispöytäni ulkona erään huonosti\nhoidetun syreenipensaikon suojassa, joka hoidosta huolimatta kukoisti\nihanasti.\n\nKievarihuoneet olivat eräässä talossa, joka oli ennen kuulunut\nhovitilan rakennusryhmään. Ne olivat puistoon päin, eteisestä saattoi\nnähdä päärakennuksen, suunnattoman suuren puupalatsin muhkeine, mutta\nkuivine etusivuineen, pestiläisine hirsipatsaineen, jotka olivat\npäällystetyt purjepalttinalla. Alakerta oli laudoitettu puupalasilla ja\nholvit sahatut lankuista ja kaikki juovitettu kuin giallo antico\nbrocatelli ja breccian marmorikivi.\n\nTein kiertoretken tyhjässä, hiljaisessa puistossa, istuin sitten\nsireenipensastoon, josta minulla oli mainio näkyala puutarhan yli. Se\noli alkujaan perustettu vanhaan ranskalaiseen malliin, käytävät\nsupisuoria, pensastot leikeltyjä ja puut istutetut tarkasti mitatun\nmatkan päähän toisistaan. Käytäviä reunusti muinoin tasaseksi leikatut\nsaksanpihlajapensaat, joista kohosi määrätyn välimatkan päässä\nacaciapuu, leikattu pyramiidin, pallon tai neliön muotoiseksi. Ennen\nmuinoin kun ensimäinen parooni Holstein täällä piti juhlia loistavalle\nhoville ja yhdelle tämän maailman mahtavimmista ruhtinaista, silloin\noli iso puutarha nähnyt onnensa päivät. Nyt oli sekin saanut antaa alaa\najan demokratillisille ja romantillisille mielipiteille. Jäykät\npuksipuuryhmät, jotka vaivoin vastustivat ilmanalan ankaruutta, olivat\njo aikoja kuivaneet. Kankeat kurenmiekat, ylpeät keisarinkruunut ja\ntulpaanit, jotka lihavina, muhkeina ja koreina keväällä kohosivat\nmaasta, ne olivat kaikki nähneet ihanimman aikansa katoavan, niiden oli\ntäytynyt vetäytyä syrjään sellaisten kukkaisten tieltä, jotka eivät\nvähääkään välittäneet ranskalaisesta mallista, vaan kasvoivat missä\nmielivät, kunhan siellä oli raitista ilmaa ja Jumalan kirkas aurinko\npaistoi; -- vaatimattomia kukkasia, tulineilikoita, orvokkia,\nkeltakukkia ja muita luonnon pikkuporvareita. Mutta se ei ollut\nainoastaan kukkasissa kuin uuden ajan henki ilmautui. Marmorin\nnäköiseksi maalatuilla alustoilla oli siellä ennen seisonut jumalia ja\nhyveiden edustajoita, kipsistä tehtyjä ja öljymaalilla maalatuita. Ne\nseisoivat siellä monta vuotta vanhojen lehmusten suojassa ja peittivät\nalastomuuttaan niin hyvin kuin taisivat kostealla sammalverholla, joka\nvuosi vuodelta kasvoi yhä ylemmäksi niiden sileitä valkosenhohtavia\njäseniä pitkin ja kulutti niitä. Nyt olivat sekä jumalat että hyveiden\nhaltijattaret tuhkaläjänä ja ainoastaan miehenkorkuinen epilobiumkasvi\nosoitti paikkaa, missä ne olivat kerran hymyilleet. Yksi vain,\nvaarallisin niistä kaikeista, rakkaudenjumala itse, oli pelastunut\njumalien ragnarök'istä. Hän oli seisonut helisevillä lasitiuvuilla\nsomistetussa kiinalaisessa kioskissa. Tässä pienessä kioskissa oli\nkeisari Paavali kerran vanhassa Suomessa käydessään istunut muutamien\nuskottujen seurassa, sillä välin kun ylhäisiä herroja ja naisia, joilla\noli punaset korot silkkikenkien alla, sipsutteli edestakasin\nsäännöllisillä käytävillä ja kuiskailivat monta sangen epäsäännöllistä\nasiaa. Tämän merkittävän tapauksen muistoksi oli kamariherra\nripustuttanut marmorisen muistotaulun komealla latinaisella\nkirjoituksella. Oh, se oli aikoja sitten. Taulu oli unohdettu ja\nkirjoitusta mahdoton lukea. Nyt kujersi parvi harmaansinisiä kyyhkysiä\nkioskissa. Amor oli saanut muuttaa ulos ja seisoi rappeutuneella\njalustalla keskellä viheriäistä ympyrää, missä neljä leveää käytävää\nyhtyivät. Jotain oli puutarha kuitenkin voittanut rappiolle\njoutumisestaan, nuo komeat lehtokujat, jotka nyt kasvoivat vapaasti,\nsaksista ja mittanauhoista välittämättä. Jos niitä ennen pidettiin\nkovassa kurissa, niin olivat ne nyt vanhoilla päivillään sitä\nvallattomampia. Ne kasvoivat niin liki, niin liki toisiaan, ettei\nainoakaan auringon säde tunkenut niiden vihannoivan katoksen läpi.\nMutta nimensä ne olivat kadottaneet. Ja mimmoiset nimet, nimet, jotka\nvoisivat reväistä portit auki satujen, balladien ja laulujen maailmaan.\nKas tuossa tuo kostea paikka keskellä puutarhaa, siinä oli kerran\nlammikko, Okeanon valtakunta. Kumpu tuolla oli muinoin saari\nlammikossa, se oli onnellisuuden saari ja sinne sinä pääsit huokausten\nnyt jo lahonnutta siltaa myöten.\n\nTuossa on salaisuuksien lehto ja tuossa lemmen polku. Siinä kun istuin\nja haaveksin entisyydestä ja nykyisyydestä, lehahti komeasta, mutta\nrappeutuneesta parooni Holsteinien vaakunalla koristetusta portista\nkaunis Sonja perhoseni. Iloinen oli, sen saattoi nähdä, hän poikkesi\nheti salaisuuksien lehtoon, hän lehahti rakkauden jumalan luo, istui\nhetken hänen jalkojensa juurella, hän näytti vaipuvan ajatuksiin, jotka\nolivat aivan varmaan yhteydessä pienen jumalan kanssa. Nyt nousi hän\ntaas ja liiteli pois pehmein liikkein lemmenpolkua pitkin. Etsikö hän\nketään? -- Ei. Lieneekö tietänyt, että puutarhan ulkopuolella, tuolla\npensasaidan takana, lensi toinen perhonen keinuen leijaillen, sitä ei\ntiedä -- mutta siellä kaukana lehtokujan päässä oli pienoinen portti,\nse oli aina auki, ja siitä hän lensi puutarhaan. Kas, nyt he kohtaavat\ntoisensa, niin odottamatta, -- niin eriskummallisen odottamatta! Katso,\nmiten he lekuttelevat toistensa ohi, nyt on tyttö ensin, nyt on hän,\npoika, nyt he pysähtyvät metsäruusupensaan luo. Ja nyt he liitelevät\nedelleen elyseion kenttiä pitkin, kauas pois, jossa kasvaa kieloja,\n-- -- -- koko maailma kielonkukkia!\n\nPuutarhaportti läjähti, niin että viimeinen kuva Parooni Holstein\nWapparn'in vaakunakirvestä putosi maahan. Se oli pikku sulkkutukku,\njoka pilkisti sisään. Hän seisoi keskellä päivänpaistetta kauniina kuin\nunelma ja huusi ja leipoi pieniä käsiään: Sonja ja Kolja! Ei kuulunut\nvastausta. Sonja ja Kolja! hän huusi jälleen ja jälleen. Turhaa. Käsi\nkädessä olivat he joutuneet huokausten siltaa myöten onnen maahan.\nSilkkitukka kyllästyi ja juoksi pahoillaan tiehensä. Sonja ja Kolja,\nkajahti kaukaa.\n\n\"Puuro on kypsää\", sanoi emäntä samassa. Minä söin maalaisruokaani ja\nkäskin valjastaa; kun astuin puutarhaportista löysin hiedasta tinaisen\nkorkokuvan, kolmikärjen lävistämän sydämen, se oli Holsteinien vaakuna.\nNousin kyytirattailleni, ja niinpä lähdettiin. Päästyäni tuskin pari\nvirstaa eteenpäin, aloin taasen kutoa patjanpäällistä sumussa, sateessa\nja kylmässä. Onko kumma että tuo pieni kirkas idylli, jonka melkein\ntahtomattani näin sireeninoksien välitse, painui mieleeni.\n\n\n\n\nIII.\n\nLuotsi.\n\n\nViipurin saaristossa oli vanha aatelishovi Rauhasaari, joka oli ollut\nlahjoitustilana 17:ta vuosisadan loppupuolelta saakka. Tilaan kuului\nkokonainen arkkipelagi isompia ja pienempiä saaria, niiden joukossa\nmyös uloinna meren reunassa sijaitseva Hietaluodon saari, jossa asui\n18-luvulla luotsivanhin Kristian, hänen poikansa ja pojanpoikansa,\nviisivuotias lapsukainen. Vanha Kristian ja hänen poikansa olivat\nolleet leskenä monta vuotta. Ei löytynyt naisellista olentoa pitämässä\nhuolta vanhuksesta, miehestä ja poikasesta, siellä kuin asuivat vuoden\numpeen melkein eroitettuna kaikesta muusta maailmasta. Vanhus oli\nluuleva, katkeramielinen ja kova. Hänen katkeruutensa ja vihansa koski\netupäässä herroja. Tämä viha oli syntynyt ammon aikoja sitten. Sen\njälkeen oli ensimäinen lahjoitustilallinen, kamariherra v. Schultze,\naikoja sitten maannut viimeisellä leposijallaan yksinkertaisessa\nperhehaudassa kappeliseurakunnan pienosen kirkon vierellä. Sen jälkeen\noli vanha Suomi annettu takaisin Suuriruhtinaskunnalle; lahjoitusmaa\noli jo perintönä kolmannessa polvessa, mutta ei edes aikakaan ollut\nvoinut sovittaa sitä vääryyttä, joka luotsi Kristianille oli\ntapahtunut.\n\nSe oli vanha tarina Nabotista ja David-kuninkaasta. Silloin kun\nkamariherra osti Rauhasaaren kartanon, eivät ulkosaaret kuuluneet\ntilaan. Hän oli kauan aikaa halunnut oikaista huonosti jaetun maansa\nrajaa ostamalla kapean rantakaistaleen, metsätilkan, Hietaluodon saaren\nja kalaveden saaren ja rannan välillä. Turhaan! sillä vanhalla\nKristianilla oli kaikki tämä rikkaus vuokralla valtiolta ja hän ei\nantanut millään ehdoilla viekotella itseään luovuttamaan tuota maata ja\nkalavettä kamariherralle.\n\nTällainen oli luotsivanhuksen ja kamariherran väli kun eräs\nkeisarillisen perheen jäsen tuli käymään kamariherra von Schultzen\nluona. Metsästysseuroja, kalaretkiä, maalaisjuhlia vietettiin\nvuorotellen komeassa kartanossa ja kun tuo ylhäinen vieras vihdoinkin,\nkyllästyneenä maalaiselämän iloihin, jälleen vetäytyi pääkaupunkiin,\nsai hän aikaan että kamariherra von Schultzelle annettiin ei ainoastaan\nrantakaistale, kalavesi ja ulkosaari, vaan myös monta virstaa\nruununmaata kiitollisuuden osoitukseksi siitä vieraanvaraisuudesta,\njolla hän oli vastaanottanut hallitsijansa omaista.\n\nTätä lahjaa seurasi sama kirous, joka on seurannut kaikkea\nlahjoitusmaata, allekuuluvien talonpoikien viha, huono tilusten hoito\nja köyhtyminen. Vanha Kristian ei voinut unhoittaa tätä lahjoitusasiaa,\nhän ei voinut uskoa että kamariherra ilman juonia sai tuon maan. Hän\nkantoi, niinkuin kansa tavallisesti tekee, vihan sisässään, hän valitti\nhyvin harvoin, vielä harvemmin se puhkesi ilmoille, mutta kun se\npuhkesi, niin se tapahtui rajusti. Se oli hiljainen, tukahdutettu\nkatkeruus, joka myrkytti koko hänen elämänsä. Se on kuin mikähän\nmöhkäle juuri minun sisässäni. Se kiehui hänessä ja katkeroitti kaiken\nhänen ilonsa, kaiken hänen onnensa, se oli tehnyt hänet luulevaiseksi,\nkovaksi ja taipumattomaksi.\n\nMutta vuodet kuluivat ja vanha kamariherra maksoi veronsa luonnolle.\nHänen poikansa kaatui Unkarin sodassa ja pojanpoika, nuori pulskea\nrakuunaluutnantti, omisti nyt lahjoitustilan, ja hän kaatoi\nluotsi-Kristianin murhemaljan kukkurilleen.\n\nVanhalla luotsilla oli poika, joka ei ollut isänsä kaltainen paitsi\nnimen puolesta, sillä hänenkin nimensä oli Kristian ja häntä sanottiin\nhovissa pilan vuoksi Kristian toinen tiranniksi. Hän oli lempeä,\ntaipuisa luonne. Alati isän komennettavana, oli hän käynyt melkein\naraksi. Vastustaa isän tahtoa oli hänestä peräti mahdotonta -- ja\nkuitenkin hän oli sen kerran tehnyt, kuitenkin hän oli kerran kohdannut\nuhalla sekä hänen vihansa, kostonsa että kirouksensa.\n\nHovissa oleksi nimittäin eräs tyttö, josta ei kukaan tietänyt mihin\nsäätyluokkaan hän oikeastaan kuului ja mikä asema hänellä oli\nSchultzien talossa. Hän oli lättiläinen synnyltään, nuori ja\nmiellyttävä näöltään. Kansan kesken liikkui kaikellaisia huhuja tuosta\nkauniista Marjasta. Nuori Kristian rakastui lättiläistyttöön, hänen\nlempeään katselivat suosivin silmin sekä Marja että tilanomistaja, ja\nennenkun nuori luotsinoppilas oikeastaan ymmärsi millä kannalla asiat\nolivat, oli hän naimisissa Marjan kanssa ja omisti myötäjäisiksi saadut\n20 ruplaa pankinseteleissä. Kun vanha Kristian sai tuta tämän, paisui\nhänessä kiukku, hän liitti uuden vihan vanhaan, uuden kiukun entiseen\nja päätti mielessään kerran kaikki vääryydet kostaa.\n\nTällaisissa suhteissa ei elämä luotsimajassa ollut hupaista.\nVuosikausiin ei vanhus virkkanut sanaakaan miniälle eikä puhunut\npojankaan kanssa juuri muuta kuin mitä virka vaati; Kristian toinen\nraukka, jonka täytyi vaimoneen, lapsineen elää saman katon alla\nvanhuksen kanssa, sai monta kovaa kokea, monta myrskyä kestää, hänen\nmielestään paljoa vaarallisempaa kuin raivoisin tuuliaispää. Mutta\nvanhan vihaa ja vainoa hän pakeni Marjansa luo, joka, olkoonpa mitä\ntahansa ennen ollut, nyt oli uskollisin ja kärsivällisin vaimo kuin\nolla saattaa, joka valittamatta kantoi kovan kohtalonsa ja koetti\nsuvaitsevaisuuden ja nöyryyden kautta pehmittää appivaarinsa kivikovaa\nsydäntä. Ja niin kului neljä vuotta.\n\nEräänä päivänä kevätpuoleen, kun aallot taistelivat jäälauttojen kanssa\nulkona merellä, kun kostea etelätuuli herätti kevään enteitä, eräänä\nlauhkeana, pilvisenä huhtikuun päivänä, juuri sellaisena, joka on\nhylkeiden mieleen, pukeutui Kristian toinen valkoiseen pukuunsa, pani\nlumilasit päähänsä, ja lähti, sanottuaan vaimolleen hyvästit,\npyyntiretkelle. Hän lupasi olla kotona ennen hämärän tuloa. Ja olipa\noikein onnekas päivä. Hylkeet olivat niin tosissa toimissaan,\nkaapivat pitkillä hampaillaan toisiaan selästä, pulskahtelivat\nuiskentelevien jääkappaleiden väliin jäähdytellen hehkuvia lemmellisiä\nkevättunteitaan, etteivät ne laisinkaan hoksanneet väjyvää vihollista.\nKristian oli jo tappanut kolme tai neljä noita isoja muodottomia\neläimiä, kun äkkiä huomasi että hän töin tuskin ennättää kotiin\nauringon laskuun. Viipymättä hän lähti vetämään saalistaan kotiin päin.\nHänen sydäntään vihlaisi kun hän ajatteli Marjaansa, hän tiesi että\nnämä retket eivät miellyttäneet Marjaa, että hän pelkäsi petollista\nkevätjäätä. Selittämätön levottomuus valtasi hänet. Päivä pimeni\npimenemistään, Kristian veti raskasta taakkaansa minkä ikänä jaksoi,\nmutta vielä oli koti kaukana. Tosin näkyi pärevalkea, joka leimusi ja\nloisti luotsimajan pienestä ikkunasta, mutta sen ja hänen välillä oli\nlumikenttää ainakin pari virstaa. Hänen levottomuutensa kasvoi viimein\nniin suureksi, että hän pudotti saaliin selästään ja alkoi juosta kotia\nkohti. Kuta enemmän hän itse antoi valtaa levottomuudelle, sitä\nsuuremmaksi paisui sen mahti. Nyt hän kuuli Ranssin, kartanokoiran\nhaukkuvan, hänestä tuntui niinkuin olisi kuullut ystävän äänen, nyt ei\nenää tuikkinut tuli ikkunasta, se loisti kuin majakka vakavalla valolla\nlikaharmaan maanpinnan yli, vihdoinkin hän saapui hengästyneenä isänsä\ntuvalle, hän tempasi oven auki ja kysyi hätäisesti Marjaa.\n\n\"Missä sinä olet viipynyt niin kauan? Hän on mennyt jäälle sinua\netsimään, hän otti sukset mukaansa\", vastasi vanhus.\n\n\"Laupias Jumala!\" kiljasi hän, \"missä ovat minun sukseni, isä, isä, nyt\nsuojaa ja on pohjoistuuli, tule taivaan tähden etsimään, auta minua\nettä löydän hänet. Sinä tiedät mitä se tahtoo sanoa, suoja\npohjoistuulella.\"\n\n\"Te juoksette toistenne jälkiä niinkuin lapset ovat piilosilla, minä\nolen liian vanha semmoiseen peliin, mene itse, ei hän kaukana ole, hän\nmeni ahvensalmelle päin.\"\n\nKristian toinen ei ollut koskaan ollut sukkela liikkeiltään, mutta nyt\nhän oli. Sukset, Ranssin, köyden ja sauvoimen hän sai kiireessä\nmukaansa ja lensi nuolen nopeudella eteenpäin ohkaista lumipeittoa\npitkin. Se kävi yhä nuoskeammaksi, suuria märkiä lumihöytäleitä\npaneutui hohtavan valkoisina hänen vaatteilleen ja sulivat samassa,\npimeys oli sietämätöntä, se ei ollut tuo musta syys- eli talviyö, ei,\nvaan moinen lyijyharmaja yö, kostea ja märkä, hylkeet itkivät kuin\npienet lapset tuolla jäätöyräällä, aallot loiskuivat lyhyillä,\nraskailla, kumeilla lyönnillä kehnoa jääpermantoa vastaan, mutta\nenimmän kaikesta häntä peloitti se, että pohjatuuli kiihtyi\nkiihtymistään. Nyt hänen toki täytyy kohta olla ahvensalmella. Jopa\nolikin, mutta tuossa, samalla paikalla, jossa hän pari tuntia sitten\nitse vaelsi, ammotti nyt meri, musta, väritön kuilu, heti valkoisen\nlumivaipan takana. -- Kenties hän vielä on läheisyydessä! Ja kaikesta\nvoimastaan hän huusi yli aaltojen tohinan ja pohjatuulen pauhun:\n\"Marja, Marja!\"\n\nKuului kaukaa ikäänkuin kaiku, ikäänkuin tervehdys haudan tuolta\npuolta:\n\n\"Kristian, Kristian, hyvästi, me tapaamme toisemme!\"\n\nSellainen sulo, sellainen lempeys kaikui näissä sanoissa \"Kristian,\nKristian, hyvästi\", -- ne eivät olleet, voineet olla muuta kuin\nlyhyinen hyvästijättö. Hän kyllä palajaa pian! Ja Kristian istui jään\nreunalle, mustat aallot kohottelivat kuin avokitaiset pedot päitään\njään äyrään yli, mutta hän vain hymyili. \"Me kyllä tavataan toisemme\",\nsanoi hän niin luottavaisesti, niin levollisesti, ja pimeä talviyö\nvalkeni näiden sanojen kuuluessa, siinä kimmahti kuin tähtiä mustasta\nvedestä ja jokainen laine loisti kuin tuli. Oli niin valoisata, niin\njuhlallista kuin jouluaamuna Herran huoneessa, ja pohjatuuli lauloi\nniin luottavaisesti: Kristian, me tapaamme toisemme! Se oli suloista\nlaulua, hänen väsynyt päänsä vaipui rinnalle, ja hän nukahti, ei uneen,\nei kuolemaan, vaan hulluuteen, hiljaiseen ja nöyrään niinkuin hän\nitsekin oli.\n\nKun vanha Kristian seuraavana aamuna astui tupansa portaille, varjosti\nhän kädellä silmiään ja tähysti näkyrajaa pitkin yli sinertävän\nlumiverhon, yli kimmeltävän jäätöyrään, jonka aallot olivat rakentaneet\nja joka nyt aamuauringon valossa kimalteli kuin jalokivet tummansinistä\njäätöntä merenjuovaa vastaan. Tarkkanäköinen kuin se, jolla alati on\nlaaja näkymö silmien edessä, huomasi hän piankin poikansa Kristianin\nkaukana jään reunalla.\n\nRaskasta oli kuljettaa jäykistynyttä ja peräti uupunutta poikaa kotiin,\nraskasta oli, sillä kaikki kuluneiden vuosien viha ja katkeruus painoi\nhänen mieltänsä; raskasta oli, sillä nyt hän muisti, miten oli\nvuosikausia kohdellut kaunista Marjaa. Ei auttanut yhtään, että hän\nluetteli kärsimiään vääryyksiä, muisteli lahjoitusjuttua, hänen ylpeän,\ntaipumattoman luontonsa täytyi kukistua.\n\nJa kun kevätsade, päivä ja etelätuuli sulattivat lumen ja jään ja\nlahjoittivat laineille vapauden, silloin suli myös vihan jää luotsi\nKristianin povessa ja pitkien talvikylmien perästä koitti hänelle\nkevät, ja hänestä tuli hellä hoitaja onnettomalle pojalleen ja pienelle\nlapsenlapselleen.\n\n\n\n\nIV.\n\nRajalla.\n\n\nEräänä syyskuun päivänä, kun päivän lämmin turhaan koetti vakuuttaa\nminua siitä ettei syksy vielä ollut tullut, kuljeksin etäisimmässä\nItä-Suomessa. Aurinko teki parastaan, valoi mäntyjen latvoille\nlämmintä, keltaista valoa ja pani kuoren noilla suorilla rungoilla\nhohtamaan tiilipunervalta, mutta turhaan. Vilu oli purrut itsensä\nmaahan. Se väijyi kaikkialla, mihin eivät auringon säteet suorastaan\nvaikuttaneet, milloin suuren vierukiven suojassa, milloin\nvesiuurroksessa: ja tarvittiin vain pilvi, joka muutaman haihtuvan\nhetken peitti päivänterää, vähentäen sen valovoimaa, ja kas, kavalasti\nhiipi vilu piilopaikoistaan ja antoi tuta että suven satu oli pian\npäättynyt. Minä astuin rivakkaasti ennättääkseni iltakylmästä pois.\nTieni vei eräälle purolle; poikki puron johti silta, jonka toinen\npuolisko oli rappeutunut, toinen puolisko sitävastoin hyvässä kunnossa,\ntoinen puoli kaidetta oli lahonnut, toinen maalattu korean punaiseksi.\nMaantie, joka sillan pohjoispuolella oli kovaa kuin viertotie, oli\neteläpuolella sitä kuoppaista, ilman ojia ja syviä sadeuurroksia\ntäynnä. Minä seisoin isänmaani rajalla: askel vain, ja olin\nVenäjänmaassa. Minä seurasin tuota luuloiteltua viivaa, joka yli\npurosen aaltojen ja honkien välitse jakoi syvän, hiljaisen metsän\nkahdelle kansalle, ja kyllä minä olin sitä mieltä että lumpeenkukka oli\nvalkoisempi, että sananjalka rehoitti tuoreempana, että aurinko paistoi\nlämpimämmästi pohjoispuolella tuota näkymätöntä viivaa kuin tuolla\ntuossa vieraassa maassa. Tule tänne sinä, joka tahtoisit tehdä tyhjäksi\nikivanhan länsimaisen sivistyksen maassamme, sinä, joka saarnaat\nvalosta itämailta: katsele tätä seutua, eikös ole sama hietaperä,\nsama metsä, samat laihat ahot pohjois- ja etelä puolella tuota\nmittausopillista käsitettä, tätä näkymätöntä viivaa, joka kiemurtelee\nkanervikkoa pitkin, vieläpä enemmän, samaa kansaa asuu molemmin puolin\nrajaa, samaa kieltä puhutaan siellä, sama usko elähyttää heitä, ja\nkuitenkin, ken vain tänne tulee, ei tarvitse nähdä hänen\nmustanvalkoisen-keltaista tullitankoa tietääkseen, että hän\neteläpuolella sitä on toisessa maassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoska ensimmäisessä suomalaisessa kylässä, johon jouduin, ei ollut\nmitään kievaria, menin minä, ensin neuvoteltuani erään venäläisen\ntullivirkamiehen kanssa, rajan yli likimäiseen \"hartscheunaan\", se on\nmajataloon tai oikeammin kapakkaan. Kaksi likaista huonetta siellä oli,\nja molemmissa vallitsi ilkeä tupakan, rasvanahan ja viinan katku.\nKapakkahuoneen etäisimmässä nurkassa oli jumalankuva yläpuolella\nsuopavehreillä pulloilla täytettyä hyllyä. Kapakkaa piti eräs Suomen\nsuomalainen, lihava ja pullea karjalainen. Ankarat paloviinalait, jotka\novat viime aikoina tulleet käytäntöön maassamme, ovat synnyttäneet\nrajalla omituisia olosuhteita. Kivenheiton jäässä rajasta vuotavat\nnimittäin paloviinatulvat esteettömästä. Tänne retkeilee kansaa joka\nhaaralta. Se viina, jota ei uskalleta keinotella salaa rajan yli,\njuodaan suuhun. Paikkakunnista neljäkymmentä jopa viisikinkymmentä\nvirstaa rajalta tulee tänne kansaa hevosin ja rattain ja hoipertelevat\nusein jalkasin kotiin, sitten kun sekä juhta että ajopelit ovat\nhukkuneet paloviinavirtaan. Kun kello oli lyönyt kymmenen, ajettiin\nvieraat ulos, huone tuuleutettiin, olkia levitettiin kahdelle pöydälle,\nnahkaset sovitettiin päänaluiseksi; se oli minun makuupaikkani, sillä\nminä en saattanut ruveta isännän laskusänkyyn.\n\nToivotin hyvää yötä, mutta en voinut olla sivumennessä hänelle\nsanomatta.\n\n\"Miten te voitte, vanha toimeentuleva mies, harjoittaa tällaista\nliikettä, joka syöksee satoja teidän omia maamiehiänne perikatoon.\"\n\n\"Hm, hm\", sanoi Israel Vanhala, se oli hänen nimensä, \"siitä olisi\npaljon puhumista. Oletteko kuullut mainittavan Luotsasaaren\nlahjoituskartanoa, kuullut sen entisistä isännistä, Scheuman'in\nsuvusta? Eikö? Tahdotteko kuulla siitä asiasta, herra, niin saatte\nvastauksen kysymykseenne, miten minusta tuli kapakoitsija?\" Ja minun\nsuostumustani odottamatta, istui vanhus hajalliselle tuolille ja\naloitti kertomuksensa. Ainoa talikyntteli, joka oli huoneessa, valaisi\nhänen ryppyisiä, älykkäitä, mutta ankaria kasvojaan, joita ympäröi\nlyhyt, kihara parta; taustana hänellä oli palanen resuista,\ntummansinistä seinäpaperia ja kauhistava kuva Hänen Majesteetistaan.\nSiinä istuessaan pitkä tumma takki päällä, joka oli leikattu maan\ntavan mukaan, ja lihavilla sormillaan hypistellen piippuaan, oli\nkuusikymmenvuotias täydellinen perikuva sen seudun asukkaista. Minä en\nosaa lausua ajatuksiani niin kaunopuheliaasti, niin yksinkertaisesti ja\nluonnollisesti kuin karjalainen talonpoika; minun täytyy sentähden\nomalla tavallani kertoa miten vanhasta Israelista tuli kapakoitsija.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen nimensä oli Scheuman, oli oikeastaan saksalainen, Virosta\nkotoisin, alhaista säätyä, ahkera äijä oli, mutta kova ja julma. Jos ei\nhiekkasekainen maaperä sillä tilalla, joka oli, taivas tietäne mitä\nteitä, joutunut hänen käsiinsä, juuri palkinnut hänen ahkeruuttaan ja\nvaivannäköään, oli hänellä sitävastoin alustalaistensa kautta\ntilaisuutta kehittää muita yllä mainituista ominaisuuksistaan. Etenkin\nkatkeroittui hänen mielensä sen jälkeen kun vaimonsa, joka oli\nsuomalaista virkamiessukua, saatettiin viimeiseen lepoon ja kaksi\npoikaansa lähetettiin oppimääräänsä suorittamatta kotiin eräästä\nvenäläisestä junkkarikoulusta. Lukemattomat olivat riidat hänen ja\nhänen alamaistensa välillä, käräjänkäyntiä, vieläpä tappeluitakin\ntapahtui joskus. Talonpojat omistivat ammonaikuisista ajoista sitten\nmaansa isänperintöä, ja uskomattomalla sitkeydellä he kärsivät vaikka\nmitä ennenkuin tekivät, niinkuin Scheuman halusi, vuokrakontrahdin\nlahjoitusherran kanssa.\n\nTämä oli taipuvainen jakamaan yhteisen maan eri osiin ja huokeasta\nverosta vuokraamaan niitä kyläläisille, mutta talonpojat kielsivät\nyksimielisesti. He arvelivat näinikään: me emme tahdo vuokrata mikä\nepäilemättä on meidän omaamme. Vuokrakirjan saattaa rikkoa ja silloin\nolisi lähteminen kodosta ja kartanosta.\n\nSe oli oikeastaan Israel Vanhala, rivakka itsepäinen karjalainen,\nvarustettu runsaalla määrällä niin sanottua talonpoikaisälyä, joka\nmuodosti ytimen tässä vastustuksessa.\n\nHän vahvisti horjuvia, puhui kylän puolesta ja otti leveällä selällä ja\nlevollisella mielellä vastaan sekä herjauksia että imartelemisia\nläänitysherralta ja hänen pojiltaan, ketunpojilta, kuten niitä\nsanottiin pitkän punaisen tukkansa tähden. Tuota salavihaista riitaa\nylimys- ja alhaisoluokan välillä käytiin elämän ja kuoleman uhalla. Jos\nvalkea pääsi myrskyisenä syysyönä _irti_ lammastarhassa ja poltti\ntalvirehut ja villaisen karjan, tiesi Scheuman kyllä ja hänen\nketunpoikansa, ettei se ollut onnettomuuden tapaus, vaan että valkea\noli sytytetty. Jos ketunpojat kuunvaloisena syksy-yönä kaatoivat\nsalakähmässä hirven, joka käyskenteli pajukossa, aina sai nimismies\nvihiä asiasta ja aina löytyi kartanon alustalaisissa joku, joka kelpasi\nvieraaksimieheksi jutussa. Jos toiselta puolen taas Israel Vanhalan\nruis valkeni leikattavaksi tai jos kevätaurinko oli lämmittänyt maan,\nniin että se juuri oli sovelias vastaanottamaan ohrakylvöä, juuri\nsilloin tarvitsi kartanonherra hänen hevosiaan ja hänen käsivarsiaan;\nja hänen täytyi totella lakia: ensin herra ja sitten vasta sinä.\n\nLäänitysherralla oli kuitenkin mahtava auttaja puolellaan, joka olisi\nviimeinkin tuossa epätasaisessa taistelussa tyyten kukistanut\ntalonpoikaispuolueen, ja se oli viinapannu. Elettiin vielä silloin\nkotitarvepolton kultaisissa ajoissa, mutta juuri kun taistelu oli\ntulisin, tuli apukin; se oli uusi paloviina-asetus. Scheumanin täytyi\nnauloittaa pannunsa, paloviina oli kiellettyä tavaraa, ja se virta,\njoka oli tuottanut lahjoitusherralle kultaa ja \"Israelin\" kansalle\nkurjuutta, suljettiin. Taistelu, joka jo näytti kallistuvan voitoksi\nläänitysvallalle, jäi ratkaisematta. Sitä olisi kenties vielä kestänyt\nmiehen ikä, jos ei eräs aivan odottamaton tapaus tullut väliin ja\njohtanut riitaa uusille urille. Se oli tietysti kaunis tyttö, Vanhalan\ntytär Leena.\n\nEräänä kuumana kesäpäivänä olivat ketunpojat nevalla kurppia\npyytämässä. Nevalla käyskenteli Leenakin ja poimi lakkoja. Hän oli\nkäärinyt ylös hameen ja paidan, niin että valkoset pohkeet hohtivat\nruskeiden kanervavarpujen välissä, kaulavaate oli luisunut hartioille\npaljastaen pyöreän kaulan ja valkoisen niskan. Siitä päivästä lähtien\njättivät ketunpojat suokurpat ja hirvet rauhaan: he tavoittelivat isä\nIsraelin kultaista kanaa.\n\nNyt oli Israelin kärsivällisyys lopussa, vallankin kun hän oli\nhuomaavinaan, että ketunpoikien käynnit miellyttivät hänen koreata\nkanaansa. Hän luopui taistelusta ja möi vertaistensa harmiksi ja\nmielipahaksi tilansa. Hän otti ainoan lapsensa, Leenansa, mukanaan ja\nmuutti toiselle puolelle rajaa, vuokrasi tuvan, joka oli lähinnä\ntullipuomia, ja istutti katajapensaan oven eteen: se oli kapakan\nkyltti. Israel oli ollut synkkä ja tuima koko ajan, eikä häntä nähty\ntyytyväisenä ennenkun eräänä kauniina syyspäivänä, jolloin ketunpojat\ntulivat nelistä ratsastaen kapakkaan. Ilkeä hymy väikkyi hänen\nkasvoillaan, näytti siltä kuin hän olisi odottanut heitä. Kun\nketunpojat astuivat sisälle pieneen, likaiseen kapakkasaliin ja\nkopistelivat ratsastusvitsoilla tomut kiiltävistä pitkävartisista\nsaappaistaan, seisoi Leena ihanimmassa kukoistuksessaan juomapöydän\ntakana viheriäisten viinapullojen ja tulipunaisten paperossipunttien\nmuodostamaa taustaa vasten. Olutta, rommia ja paloviinaa tuotiin\nesille; ilo alkoi käydä yhä kovaäänisemmäksi. Ketunpoikien leveät\nkasvot hohtivat karmosiinipunaisina ja heidän paksut huulensa\npingottuivat naurusta. Leena näytti molemmista nuorukaisista yhä\nihanammalta, mutta isä Vanhala, vaikka näyttikin huolettomalta, piti\nheitä tarkasti silmällä, ja kun ketunpojat rupesivat kovin rohkeiksi,\nlähetti hän kultakanansa naapurilaan. Siitä päivästä alkoi vasta\nelämä kapakassa. Ketunpojat vetivät mukanaan kaikki kelvottomat\nmaalaisherrat, kaikki seudun tyhjäntoimittajat, ja ilta illan perästä\ntuli vanha Scheuman kiukustuneena kapakkaan hakemaan poikiaan, jotka\nhän alati löysi enemmän tai vähemmän juopuneina. Kun vanha\nläänitysherra ja talonpoika sattuivat vastakkain, vaihtoivat he\nuhkamielisiä liikkeitä, mutta nyt voitto hymyili Vanhalalle.\nPaloviinan, jonka hän oli ostanut ruplissa ja kopekoissa, johon hän oli\nvettä sekoittanut, hän möi markoilla ja pennillä.\n\nSenkin kautta oli hänen raha-arkkunsa tullut melkoisen raskaaksi. Kuta\nankarammin paloviina-asetuksia noudatettiin Suomessa, sitä suuremmaksi\nkasvoi toivioretkeläislauma Israelin kapakassa.\n\nOli kylmä talvi-ilta. Ketunpojat istuivat korttien ja rommin ääressä\nsisimmässä kapakkasuojassa. He olivat olleet tavattoman raittiita ja\nmiettiväisiä tänä iltana, melkeinpä levollisia. Kun yö alkoi lähetä,\ntuli vanha Scheuman, kuten usein ennenkin, viemään heitä kotiin.\nKetunnahkaiseen turkkiinsa kietoutuneena hän oli tuima katsella. Israel\nVanhala sattui vastaan ahtaassa eteisessä, he eivät vaihtaneet\nsanaakaan, oli kuin tuli ja ruuti olisivat yhteen sattuneet.\nMonenvuotinen viha leimahti äkkiä ilmivalkeaan. Saksalainen susi iski\nkiinni suomalaiseen karhuun ja siellä kamppailtiin pimeässä porstuassa\nlyhyt, mutta tulinen taistelu. Susi vieri portaita myöten alas ja luimi\nkotiin päin. Mutta sillä välin kun karhu ja susi taistelivat\ntaistelunsa, oli toinen ketunpoika murtautunut isä Vanhalan\nkanakoppiin, ja nyt oli hänen pieni kultainen kanansa poissa. Veli\nistui hiljaa leuka käden nojassa ja tuijotti synkkänä eteensä. Hän\nkatseli miten savu kiemurteli piipun kopista.\n\nHän oli noiden haaveellisten sinisten savupilvien läpi näkevinään\ntalvisen maiseman; tähtitaivas säihkyi, revontulet liekitsivät, lumi\nnarskui, sinertäviä varjoja lankesi metsäpolun poikki, ja\nlumipeitteisten kuusien välitse kiiti huimasti paeten ketunpoika, joka\noli varastanut pienen valkoisen kanan. Nyt loppui metsä; siellä takana\noli laaja näköpiiri yli jäätyneen järven, ja siellä kaikista kauimpana\nviluun ja lumeen, talviyön pimeään katosi viimeinen vilahdus punaisesta\nketusta ja hänen saaliistaan. Pohjoistuuli puhalsi tuimasti yli järven\nja jälkeenjäänyttä ketunpoikaa paleli sydämmenjuuria myöten; se oli\nhävinnyt, hänen lyhyt unensa rakkaudenonnesta. Hän huokasi syvään,\npuisteli porot piipusta ja nousi lähteäkseen.\n\nSamassa tuli Vanhala sisään. Hän katseli kassapäätään; tyttö oli\npoissa. Mieletönnä vihasta ja tuskasta, tarttui hän ketunpoikaa\nniskasta ja seuraavassa silmänräpäyksessä peppuroi tämä lumikinoksessa.\nMutta Israel astui kapakkaan, paiskasi oven kiinni, vaipui\njuomapöydälle, jonka ääressä niin moni juoppolalli oli kupertunut, ja\nkyyneleitä, karvaita kuin maliviina, vuoti hänen veristyneistä\nsilmistään.\n\nMutta ketunpoika nousi ylös, puisteli lumet päältään ja alkoi\nhiljalleen astua kotia kohti. Lähellä tullitankoa hän kompastui\njohonkin raskaasen ja mustaan, joka makasi tiellä. Siinä oli ihminen.\nKansaa kiiruhti joka puolelta. Eräs nainen tuli juosten leimuava\npäresoihtu kädessä. Hän valaisi kalpeita kasvoja; se oli vanha\nsaksalainen susi; siinä hän makasi aivan tullitangon alla, verivirta\noli tulvannut suusta ja punannut lumen hänen allansa. Hän oli kuollut.\nEi pidetty edes oikeudellista tutkintoa kuolemansyystä. Suomalainen\ntuomari päätti että tilanomistaja Karl Scheuman löydettiin kuolleena\nVenäjän keisarikunnassa; venäläinen starosti rajakylässä vannoi\nkaikkien pyhien kautta, että Suomen alamainen vapaasukuinen Karl\nKarlovitsch, on löydetty hengetönnä Suomen suuriruhtinaanmaassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiten päättyi katkera riita Luotsasaaren lahjoitustilan isännän ja\nhänen alamaistensa välillä. Scheuman'in ketunpojat olivat peräti\nköyhtyneet ja tilan osti Suomen valtio. Talonpojat olivat köyhtyneet,\nhekin, useimmat olivat tarttuneet tuohon isoon lukinverkkoon,\nPietariin; he elivät siellä kurjaa elämätä ajureina ja issikoina.\nIsrael Vanhala, joka olisi toisissa oloissa ollut säätynsä kaunistus,\nistui siinä minun edessäni vanhana ja hyljättynä, murtuneena ja\npöhöttyneenä. Ja maa, tämä kallis suomalainen isienmaa, se oli\nkuivunutta, huonosti hoidettua ja mehutonta. Useampia kuin yksi uusi\nsukupolvi saa tulla ja mennä, ennenkuin se on voimistunut tuottamaan\nuusia satoja.\n\n       *      *       *       *       *\n\nIsäntä oli lopettanut kertomuksensa. Talikyntteli oli palanet loppuun\nja liekutti kynttelinjalassa. Hän työnsi leveän peukalonsa torveen ja\npyhkäsi sitten saapasvarteen. \"Hyvää yötä\", sanoi hän, ja pian hän jo\nmakasi laskusängyssään ja kuorsasi.\n\n\n\n\nV.\n\nYlimys sekin.\n\n\nVanha Tobias Savolainen oli kuollut, mutta häntä ei surenut kukaan. Ja\ntotta puhuen ei kenelläkään ollutkaan syytä surra häntä. Hän oli ollut\nankara isäntä, joka viimeiseen asti puristi voimat siltä, joka oli\nhänen palveluksessaan. Saamisensa kiskoi hän armotta, hän ei koskaan\nodottanut eikä säälinyt ketään. Nyt hän makasi tuolla alhaalla\nranta-aitassa, suorana ja jäykkänä, kuolema oli hellittänyt ankaroita\npiirteitä suun ympärillä, mutta kulmat olivat yhtä tuiman näköiset kuin\nkonsanaan eläessään ja se oli kai siitä syystä kun talonväki, joka\nkerran kun oli rantaan asiata, tekivät pitkän kierroksen ranta-aitan\nkohdalla. Hän lepäsi kimröökillä ja tuoreella maidolla maalatussa\narkussa puettuna valkoisiin alusvaatteisiin ja keltasiin pitkävartisiin\nsaappaihin; kädet, nuo käsnäiset kädet, jotka olivat pitäneet\naurankärkeä jäykästi vaossa monella kivikkoisella pellolla, olivat\nasetetut ristiin vanhan virsikirjan ympärille. Syksytuuli, joka\npuhalteli hataran seinän raoista, liehutti hänen pitkää harmaata\ntukkaansa, joka oli silitetty kahdenpuolen päätä, jakaus keskellä.\n\nTobiaalla oli ollut myrskyinen elämä elettävänä, hän oli koettanut sekä\nyhtä että toista tässä maailmassa, ennenkuin onni rupesi hymyilemään\nhänelle. Lapsena olivat nälkävuodet ajaneet hänet kodostaan Savossa ja\nhän oli jo viidenkymmenen vanha, ennenkuin pääsi oman katon alle, mutta\nsitten kun hän kerran oli päässyt onnenpolulle, näytti oikkuinen\nkohtalo päättäneen ammentaa hänelle lahjojaan. Hän joutui onnelliseen\navioliittoon, hän sai kaksi vankkaa poikaa, mutta alituiset\nmyötäkäymiset kahdenkymmenen vuoden ajalla olivat paaduttaneet hänen\nsydämmensä ja kun onnettomuus kaksi vuotta ennen hänen kuolemataan\nastui hänen majaansa, tappoi hänen vaimonsa ja lapsensa isoon rokkoon,\nteki hän kuin vanha Job, hän kirosi syntymähetkeään, hänen sydämmensä\nkävi kovaksi kuin pii, mielensä taipumattomaksi, ja kun hän viimeinkin\nvaelsi isiensä luo, veti hänen ympäristönsä helpotuksen, jopa\ntyytyväisyydenkin huokauksen. Mutta kaikista tyytyväisin oli hänen\nveljensä Matti, hidas harvapuheinen ja itsepintainen savolainen, joka\nvilkkaiden puheliain karjalaisten joukkoon soveltui yhtä huonosti kuin\n\"kärpänen keittoon\". Tyttärensä Anna Liisan kera hän oli nälinkuoliaana\ntullut savuisesta pirtistään Savossa, neljätoista päivää, kenties kolme\nviikkoa sitten. Siellä hän oli mäkitupalaisena ja päivämiehenä\nviettänyt kurjaa oloa. Jokaista hermoa, jokaista jänterettä\nponnistamalla hän oli hankkinut itselleen ja tyttärelleen elontarpeet,\nnyt hän oli tullut Egyptin lihapadoille, hän oli perivä Tobiaan talon\nja tavarat. Tobias oli lentänyt isänkodista, ennenkun Matti näki päivän\nvalon, Matin ei siis nyt tarvinnut pukea päälleen tavanmukaista synkkää\nhautajaisnaamiota. Tyytyväisenä ja myhähdellen hän siellä seisoi\nikuisesti palava piippunysä toisessa alasvedetyssä suupielessä,\ntoisesta taas tuprusi niinkuin palavasta suosta ilmaan paldurin tai\nvinterskin [virginialaisen tupakan] haju. Silloin tällöin hän tarttui\ntanakasti piipunkoppaan, täytti sitä tuvantakaisilla ja syljeskeli\nvarmuudella ja voimalla ympärilleen.\n\n\"No naapurimiehet\", sanoi Matti ottamatta piippua suustaan, \"missä ovat\nnaulat ja vasara nyt, kenties käymme naulaamassa kannen kiinni ja\nlähdemme sitten hautausmaalle!\"\n\nIvallisesti hymyillen Matin huonoa käytöstä, sillä perillinen ei saa\nkoskaan peijaisissa jouduttaa lähtöä, vaan hänen pitää virrenveisuulla\nja ruoalla viivytellä vieraita niin kauan kuin suinkin, nousi nyt\nitsekukin, vieraat tyhjensivät \"piskaryypyn\", joka annettiin\nsokeripalaisten kanssa, kiristivät vöitään, kohottivat ylös pitkän\nkarjalaisen takkinsa, ja lakit kädessä vaelsi joukko ranta-aittaan.\nKansi pistettiin vasemmalta puolelta ruumisarkun alle, vedettiin pois\noikealta ja sitten vasta se naulattiin kiinni, se oli tuottava\nkuolleelle rauhaa. Arkku nostettiin nelipyöräsiin karjalaiskärryihin,\najaja istahti arkunkannelle ja hänen viereensä eräs kuuluisa\nvirrenveisaaja, joka ruumista kartanosta vietäessä lauloi kovalla ja\nvapisevalla äänellä virren. Kun lähestyttiin kyläkuntaa, torppaa,\nihmisasuntoa, lauloi laulaja värssyn tuosta virrestä -- muulloin hän\nlepäsi. Ruumiskärryjä seurasi Matti ja Anna Liisa sekä pitkä jono\nkutsuvieraita, jotka hiljaa ajaen saattoivat hyvin-ymmärtäväistä\ntalollista Tobias Savolaista hänen viimeiseen lepokammioonsa.\nHautauksen jälkeen lähti koko joukko takasin peijaistaloon, nyt hurjaa\nmenoa ajaen. Eräällä kankaalla pysähdyttiin, siellä oli tien\nristeyksessä vanha komea honka. Paksut kierteiset juuret levisivät\nlaajalti kanervamättäiden välissä. Runko kohosi arpisena ja\nsammaltuneena sekä kannatti tuuheaa latvaa. Se oli haltian mänty, se\noli kuin joku heraldinen sukupuu, sillä sen kuori oli peitetty\nlukemattomilla punasilla, sinisillä, keltasilla ja mustilla\nlaudanpalasilla, joihin oli koverrettu nimikirjaimia. Eräs nuori mies\nkiipesi honkaan ja naulasi sen kylkeen loistavansinisen pienen taulun,\njossa oli vainajan puumerkki, kuolinpäivä ja vuosi -- että haamu, jos\nse ei saisi rauhaa haudassaan, muistaisi sen nähdessään miten asiat\novat, palaisi takaisin hiljaiseen asuntoonsa eikä häiritseisi\nonnellisia perillisiä. Tämän viimeisen velvollisuuden täytettyä\najettiin Matti Savolaisen perintötaloon, ja nyt siellä pidettiin\nsellaista kestinkiä, että kuollut varmaankin olisi kääntynyt\nhaudassaan, jos se olisi ollut tietoinen siitä. Hernekeittoa,\nhirssiryynipuuroa, vehnäleipää ja paloviinaa siellä annettiin.\nMiehet istuivat pöydän ympärillä, naiset, jotka pitivät huolta\ntarjoilemisesta, sieppasivat suuhunsa palan sieltä, palan täältä ja\nsöivät seisten mitä mistäkin saivat.\n\nViipurilainen on ylipäätään raitis, mutta tällaisessa tilaisuudessa\ntäytyi tietysti pitää puoliaan, vallankin oli perillinen mielestään\noikeutettu maistelemaan vähän enemmänkin. Hän oli juonut pari pikaria\nn.s. talonpoikaisrommia ja se oli antanut ukolle rohkeutta, niin että\nhän vähä väliä sanoa tokasi tupakan höyryjen välissä tuon kumoamattoman\ntotuuden \"että savolainen ei ole pässi\".\n\nHokien tätä \"ei ole pässi\" ja rakas piippu hampaiden välissä nukahti\nhän penkille uunin vieressä. Kun hän viho viimeinkin heräsi, oli tupa\ntyhjä, vieraat olivat menneet jo aikoja sitten. Ilta oli tullut, yököt\nlepakoivat ja kehrääjälintu lenteli pehmosilla siivillään levottomissa\naaltomaisissa juovissa pitkin maan pintaa. Syksyinen kuu paistoi\nlepikon yli suorastaan avonaisesta ovesta eteiseen Matin talossa.\nKuunvalo väistyi suuressa suorakulmiossa pitkin koloista permantoa,\nvalaisi nukkuvaa vierasta, joka kestitsemisestä raskaana oli uupunut\nyhteen nurkkaan, väistyi taas hiukan ja paistoi kissaan, joka korvat\ntörössä ja käpälä ylhäällä jännittävässä odotuksessa tuijotti erääsen\nhiirenkoloon, mutta kun kuutamo ennätti syvimmälle vastapuoliseen\nnurkkaan, heloitti se kahta kirkkaammalla loisteella, sillä siellä\nistui eräällä pölkyllä Anna Liisa ja Juho renki, vaihtaen suudelmia ja\nikuisia lupauksia ja uneksien keväisiä unelmia kodosta ja konnusta,\npienistä lihavista, möntivistä lapsista ja navettakartanosta täynnä\nkirjavaa karjaa. Valitettavasti ei kuu ollut ainoa, joka näki nuo\npunahohteet, jotka tulivat ja poistuivat Anna Liisan poskipäillä, ei\nollut kuu ainoa, joka kuunteli tuota kuiskivaa puhetta. Matti\nSavolainen seisoi tuimana ja unisena tuvanovella ja seurasi vihaisilla\nsilmäyksillä noita kahta nuorukaista.\n\nMatti oli elämänikänsä reutonut päivätyöläisenä, kukapa olisi uskonut,\nettä tuossa nöyrässä köyhässä miehessä löytyi hitunenkaan ylpeyttä.\nNeljä päivää oli kulunut veljen kuolemasta, vielä neljä päivää sitten\nhän oli elänyt veljensä armoilla. Ylpeys oli levännyt kuin pieni\nkuivettunut siemen hänen sisimmässään, se oli levännyt kuin kalliolla.\nNyt oli yhtäkkiä tullut kaikkia kuin tarvittiin, että se rupesi\nitämään, myötäkäymisen tuulet olivat kantaneet siemenen soveliaampaan\nmaahan, onnenpäivien aurinko oli lämmittänyt sitä, paloviina\nkostuttanut ja neljässä päivässä se oli itänyt ja kasvanut komeaksi\npuuksi. Matti oli nyt maata omistava ylimys, joka asui omalla pohjalla\nomassa pesässä -- ja moinen mies naittaisi tyttärensä rengin kanssa,\npäivätyöläisen -- ei ikinä. -- Kuutamokulmio oli tuskin ennättänyt\nsiirtyä eteisestä ja levitä mustalle tuvanseinälle, ennenkun renki Juho\ntuli ulos vauhdilla, ja tuvanovi paiskattiin kiinni hänen jälkeensä.\nIjäksi olivat haihtuneet Anna Liisan onnelliset kevätunelmat.\n\n\n\n\nVI.\n\nUkkovaari.\n\n\nKaksi virstaa vielä lähimpään kievariin, taivas pimeä, sade valui\nvirtanaan, salamat leimahtelivat taivaanrannalla, ja mikä pahinta,\nrokkanaula toisessa etupyörässä pysyi paikoillaan ainoastaan siten,\nettä kyytipoika piti jalkaansa sen päällä. Oli selvää ettei\nmatkustaminen saattanut olla hupaista, vallankin kun ajattelee, että\nolin kulkenut viisikymmentä virstaa sinä päivänä. Käännyin siis\nkyytimiehen puoleen.\n\n\"Kuules nyt poikaseni, tässä ei tule muu neuvoksi kuin mennä yöksi\nlähimmäiseen taloon, tiedätkö mitään semmoista näillä seuduin.\" Poika\ntiesi ja hetken kuluttua koluutimme oikein erinomaisen huonolla tiellä\nyksinäiseen taloon, jonka piikkinen katonharja oli kuin musta varjokuva\nsameaa taivasta vastaan. Minua hämmästytti, että osaksi rikkonaisista\nikkunoista näin tulet hohtavan, sillä talonpojat ja merimiehet, jotka\novat läheisemmässä yhteydessä luonnon kanssa, ovat myöskin paljoa\nenemmän kuin henkilöt muista säädyistä luonnon vaikutuksen ja sen\nvoimien alaiset. Kuka jaksaa vetää unta niinkuin suomalainen\ntalonpoikamme talvella, mutta kesällä hän siihen sijaan tuskin\nollenkaan nauttii lepoa ja tekee työtä enemmän kuin kukaan muu. Hän käy\nlevolle kun aurinko laskee, auringon noustessa hän nousee ylös, ellei\nole metsällä eli kalassa tai vietä tanssien lyhyistä pohjolan yötä.\nMutta jos tällä valvomisen ajalla sattuu sateinen, pimeä päivä,\njommoinen nytkin oli, on hän heti yhtä unelias kuin talvisaikaan.\nTämän tietäen minä luulin löytäväni talonväen sikeässä unessa, mutta\nnäinkin avaraan tupaan astuttuani talonisännän, hänen vaimonsa ja\nkuusitoistavuotisen pojan istuvan unisen talikynttelin valossa erään\npöydän ympärillä.\n\n\"Hyvää ehtoota hyvät väet, saako märkä ja uupunut matkustaja täällä\nyösijaa\", tervehdin minä.\n\nIsäntä nousi ylös juhlallisesti ja osotti erääseen nurkkaan päin. Nyt\nvasta minä huomasin että siellä nurkassa makasi vanha mies, makasi\nkuolinvuoteellaan. Pitkät valkoset hiukset olivat epäjärjestyksessä,\nrinta kohoili ja laski, jokainen hengenveto kuului ympäri tupaa ja\nkertoi miten vaikeata oli kuolevaisen kamppailla elämästä.\n\n\"Se on minun isäni\", sanoi talonpoika kuiskaten kuin minä kysyväisesti\nkatsahdin vuoteesen päin, \"hän on yli kahdeksankymmentä vuotta. Rovasti\nlähti juuri täältä, kävi ripittämässä; nyt ei hänellä ole muuta\nodotettavaa kuin kuolema.\"\n\n\"Mikä vaiva hänellä on, oletteko puhutelleet lääkäriä?\"\n\n\"Häntä vaivaa vanhuus, herra\", sanoi talonpojan vaimo, miellyttävä\nneljänkymmenen ikäinen nainen, \"me kyllä tahdoimme lähettää lääkäriä\nnoutamaan, mutta ukkovaari suuttui niin, olisittepa vain nähneet, hän\non niin kiivas ja tulinen. Joutavia, sanoi hän, kahdeksankymmenen vanha\näijä, mitäpä tohtori semmoiselle taitaa, minä olen elänyt aikani, minun\npitää kuolla, hän sanoi; ja vaikkei hän koskaan ennen ole sairastanut\n-- hän hakkasi vielä puita Vapunpäivänä ja hoiti itsensä ja\ntupakantaimet tallin takana koko kesän ajan -- niin menee tässä yhtenä\npäivänä ja paneutuu maaten ja tuossa hän nyt makaa ukko raukka\nviimeisiä hengenvetojaan vetäen, Herra Jesta, kukapa olisi tuota\nuskonut viikko takaperin, mutta niin se on\", jatkoi emäntä huokaisten,\n\"tänäpänä terve, ja huomenna on kirves puunjuureen pantu\".\n\n\"Siinä tapauksessa minun täytyy hakea yösijaa toisaalta; ystäväiset,\nvoitteko sanoa minulle, mistä?\"\n\n\"Mutta rajuilma vaan yltyy\", jatkoi emäntä hiljaa, \"Herra Jesus tuota\nsalamata ja paukausta sitten, koko tupa tärisee. Ei herra saata lähteä\ntänä yönä matkalle. Käykää tuonne toiseen tupaan porstuan takana,\nsiellä voitte saada yösijaa. Eikä siellä ole syöpäläisiäkään, ja kuivia\nolkia kannoimme myös sinne varuilta, että jos ukko olisi kuollut tänä\nyönä -- -- --\"\n\n\"Katri\", kutsui ukko tavattoman kovalla vaikka vapisevalla äänellä,\nkaikki vavahtivat ja emäntä astui kiireesti kuolevan luo, tarjosi\nhänelle kylmää kahvia halkinaisesta sinisestä posliinikupista ja\njärjesteli päänaluista.\n\n\"Katri\", sanoi vanhus vaivaloisesti lausuen joka sanan, \"jos ilma\nselkenee päivän valjetessa -- niin -- täytyy teidän kaikkien mennä\nkauraa leikkaamaan -- kuuletko, kaikkien -- kaikkien.\"\n\n\"Niin, olkaa vaan huoletta hyvä isä, kyllä kaura tulee leikatuksi.\"\n\nEi kuulunut enää mitään, vanhus näytti vaipuvan uneen tai\ntunnottomuuteen, kenties se oli kuolema.\n\nMinä menin kesätupaan, joka oli, niinkuin tavallisesti tässä osassa\nItä-Suomea, toisella puolen kylmää eteistä, riisuin päältäni ja\nlaskeuduin olille, jotka oli kannettu tupaan kuolleen varalta.\n\nPimeä, yksinäisyys, makuusijani, kuoleman läheisyys ja siniset salamat,\njotka aika ajoin valaisivat joka ainoan kolkan tuossa suuressa\nhuoneessa, mahtavat ykkösenjyrähdykset, kaikki nuo asettivat minut\nsellaiseen tilaan, etten, niin väsynyt kuin olinkin, voinut sulkea\nsilmiäni uneen. Ääretön jono hyödyttömiä, sekavia ajatuksia tuli ja\nmeni taas, yksitoikkoisesti, itsepintaisesti ja loi ylös aikoja\nunhoitetuista tapahtumista toinen toistaan kiusallisempia muistoja. Ei\nollut mahdollista pysähdyttää tuota konetta. Suuressa takassa\nleimahtivat muutamat hehkuvat hiilet joka kerran kuin tuuli ulkona\nsuhisten tunkeutui savupiippuun. Minusta tuntui kuin olisin noissa\nleimahtelevissa hiileissä nähnyt kuvan siitä elämästä, joka viereisessä\nhuoneessa teki loppua. Psalmistan sanat, \"ihmisen elinaika on\nseitsemänkymmentä vuotta, taikka eninnäkin kahdeksankymmentä vuotta; ja\nkuin se paras on ollut, niin on se tuskaa ja työtä ollut\" johtuivat\nminun mieleeni. Vihdoinkin minä vaivuin raskaasen uneen, josta ei ollut\nvirkistystä ja jota unet häiritsivät. Kuollut oli tulevinaan minun\nluokseni ja hän pyysi minua poistumaan olkivuoteelta, se oli häntä\nvarten tehty, mutta joku tuntematon voima esti minua nousemasta, ja\nkuollut pyysi yhä kiihkeämmin, hän rukoili, hän pakoitti, niin, hän oli\nkovaäänisesti kiistelevinään sijasta tuolla kehnolla olkivuoteella.\nSamassa minä heräsin hiessä uiden, mutta iloisena että pääsin kiihkeän\nvanhuksen käsistä. Aurinko, joka ei ollut näkynyt viikkokauteen,\npaistoi suoraan silmiini ja julisti ihanan syyspäivän koittaneen. Takan\nluona seisoi isäntä ja hänen perheensä, he olivat kaikki huolestuneen\nnäköisiä.\n\n\"Jos Jumala sentään olisi korjannut hänen tänä yönä!\" sanoi vaimo.\n\n\"Niinpä niin, mutta Herra on tahtonut toisin. Ei voi jättää ukkoa\ntuohon yksinään makaamaan, eikä voi kaurapeltoakaan jättää. Kuules\nPavel, jos sinä sentään jäisit ukkovanhan luo.\"\n\n\"Ei, minä en jää\", vastasi Pavel kiivaasti itkussa suin, \"jos vielä\nkuolee sillaikana niin, niin -- ei, minä en jää -- --\"\n\nNyt lähti isäntäväki tuvasta, minä nousin ylös, puin päälleni ja\najattelin katkeruudella näitä kiittämättömiä olentoja, jotka\nkiistelivät siitä kuka vanhuksen luo jäisi, isän luo, tekemään hänelle\nviimeisen rakkauden työn, sulkemaan hänen väsyneet silmänsä. Kuu olin\npukeutunut, astuin varovaisesti ovesta sisälle. Perheen jäsenet olivat\nvalmiiksi varustetut lähteäkseen muutamiksi päiviksi pois kotoa.\nTuohikontti, maitoleili, kirves ja sirpit, ei mitään puuttunut.\n\n\"Aijotteko te jättää ukon yksinään muutamiksi päiviksi\", kysyin minä,\nmitään vastausta saamatta. Tuolla herrassäädyn itse omistamalla\noikeudella tunkeutumaan talonpoikien asioihin, lisäsin minä noin\nsuuresta kylmäkiskoisuudesta harmistuneena: \"mutta sehän on\ntunnottomasti tehty, kuinka te saatatte jättää oman isänne kuolemaan,\nyksin kuin koiran, hankkikaa edes joku vieras ihminen, joka jää tänne\nja hoitaa häntä.\"\n\nLienen sanonut nuo sanat korkeammalla äänellä kuin tarkoitus oli, vai\nlieneekö vanhan kuulohermot olleet erinomaisesti jännitetyt ja herkät,\nsillä nyt kuului vuoteelta vapiseva:\n\n\"Ei tarvitse, maksaa vaan -- suotta -- kuolen kohta.\"\n\nIsäntäväet näyttivät epätietoisilta; oli kuin olisi kuoleva arvannut\nheidän ajatuksensa, viimeisellä voimien ponnistuksella nousi vanhus\nvuoteessaan nojautuen vapisevien käsien varaan. -- Kylmä aamuvalo\nlankesi keltasille ryppyisille kasvoille, ja karvaselle ankarasti\nläähättävälle rinnalle. Hän avasi syvälle painuneen suunsa puhuakseen,\nmutta ei tullut ääntäkään kokoonkuivaneiden huulien yli, leuka vain\ntärisi ja lokatti. Vihan ilmaus levisi kuin pilvi lukemattomien\nryppyjen uurtamille kasvoille, ja hän osoitti vapisevalla kädellään\novea kohti saaden vihdoinkin vaikeasti kähistyksi \"ulos\", jonka jälkeen\nhän taas vaipui vuoteelleen.\n\nMe menimme heti eteiseen säikähtäneinä ja värisevinä. Oven takana\nkuunteli emäntä vielä hetken, mutta kun ei kuulunut mitään, menimme\nulos ja rupesimme hevosta valjastamaan. Ei virkettu koko ajalla\nsanaakaan. Hiljaa ja unisena istui Pavel tuvanportailla ja järsi\nreikäleipää isännän taluttaessa hevosta tallista ja emännän asetellessa\nevässäkkiä ja työkaluja tilaviin nelipyöräsiin kärryihin, joita\nyleisesti Itä-Suomessa käytetään.\n\nKun hevonen oli valjastettu, nousimme kaikki kärryihin ja ajoimme\näänettöminä kuin hautajaisissa. Seutu oli synkkää ja autiota. Tiemme\nkulki surkeata rämeistä maata pitkin. Oli aikainen aamu, usvat\nleijuivat kosteilla paikoilla molemmin puolin tietä. Laihoista\npetäjistä, jotka kasvoivat missä maa oli kuivinta, kuului mustan tikan\nheleä valittava ääni. Rääkkäsorsat, jotka olivat kokoutuneet suuriin\nlaumoihin lähteäkseen syysmatkalleen vetivät pitkiä kiiltäviä viiruja\nkirkkaisiin vesilätäköihin kun ne kärryjen raminaa säikähtäen\npiiloutuivat raatteeseen, saraheiniin ja pajupehkoihin, joita kasvoi\nmättäiden välissä.\n\nEi näkynyt ainoatakaan ihmisasuntoa koko välillä. Kun me sitten\nhiljankin lähenimme kievaritaloa, oikasi emäntä itseänsä pari kertaa,\nnykäsi esiliinaansa ja huiviansa ja sanoi viimein ikäänkuin\npuolustellen:\n\n\"Ukkovaari on niin kiivas, näettekös, ja sitten on asianlaita\nsemmoinen, että metsäpellot ovat meidän omiamme, ne lunastettiin\nkeväällä valtiolta.\"\n\n\"No, entäs talo, kenenkäs se on sitten?\"\n\n\"Se on lahjoitusherran, me olemme lahjoitustilallisia, vielä\nkuukaudenajan\", hän lisäsi ja hänen kasvonsa kirkastuivat. \"Appivaari\non ollut aina herrojen alla, hän kyllä halusi, hänkin, omaa, mutta ei\nsaanut koskaan, isä raukka: ja kun me nyt lunastimme itsellemme omaa,\noli hän visu siitä, että se tulisi oikein hoidetuksi -- nähkääs.\"\n\nNyt olimme kievarissa. Minä sanoin hyvästit isäntäväelleni, jotka\najoivat eteenpäin.\n\nNeljän päivän perästä minä palasin samaa tietä takasin, ukko oli\nkuollut, hautaussaatto tuli vastaani.\n\n\n\n\nVII.\n\nKuisma.\n\n\nTällä kertaa pyydän lukijoitani lähtemään kanssani isänmaamme itäisille\nrajamaille, käyttääkseni tuota kollektiivista maantieteellistä\nnimitystä, jonka \"ystävämme\", venäläiset sanomalehtimiehet, ovat\nsuomesta puhuessaan sepittäneet. Tahdomme vaeltaa muutamia päivämatkoja\ntuolle puolen pientä vilkasta ja virkeätä Sortavalan kaupunkia, joka\ntoivottavasti on kerran loistava kuin tähti Itämailla näille\nsyrjäisille ihanoille seuduille. Tätä toivomme sillä perustuksella,\nettä Sortavala on ruotsalais-suomalaisen sivistystyön äärimmäinen\netuvartija. Täältä ovat ne miehet nousevat, joiden työnä on yhdistää\nisänmaahan ne seutuvat, missä suomalaiset runot ja tarinat kenties ovat\nkerran syntyneet ja missä niillä nyt on turvapaikka: heidän tehtävänään\non liittää meidän maahamme laajoja aloja ja heimokuntia, jotka ovat\npuoleksi vierähtäneet äidin helmasta, unhoitettuina ja laiminlyötyinä\nsiskoparvelta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä olet jättänyt viimeiset ylängöt ja vaarat, ja tuntien, että\njotakin suurta ääretöntä on edessäsi, vaellat sinä tällä autiolla\ntasangolla, joka Äänisjärven lisävesien takana muuttuu tundraksi,\näärettömäksi tundraksi, joka menee aina Uralin yli ja Kap Tscheluskinin\ntakana, siellä kaukana Beringin salmen luona, puristuu Jäämeren rannan\nja Pohjoisasian vuorien väliin. Pienoisen, ylen täyden sisäjärven\nmatalalla, mutta hiekkaisella rannalla, jossa koivu ja leppä koittavat\njuuriaan ruskeassa suovedessä, on kylä yksinään erämaassa, 30 jopa 50\nvirstaa lähimpään naapuriin.\n\nKylä on omituisen näköinen; se ei ole samaa laatua kuin muut kyläkunnat\nnäissä pitäjissä, sen asukkaat ovat nimittäin sitten suuren nälkävuoden\n1868 sekoittuneet pohjoiskarjalaisten kanssa Kuopion läänistä.\n\nIrtainta väestöä, jotka nälkävuoden pakoittamina jättivät entiset\nasuntonsa ja taistelussaan jokapäiväisestä leivästä löysivät täältä\nlaihoja ahoja, kalasia järviä ja kadehdittavaa metsästysmaata. Se oli\nselvää, ettei tulokkaita katselleet lempein silmin ne, jotka olivat\nammoisista ajoista täällä asuneet.\n\nMutta aikojenkin kuluessa eivät vanhat ja uudet ainekset voineet sulaa\nyhteen ja yhdeksi tulla. Paitsi nurjamielisyyttä, olivat vielä kieli ja\nuskonto esteenä. Vanhat asukkaat ovat kreikkalaisia uskonnoltaan;\nheidän kielensä on tuota omituista suomea, jota Aunuksen suomen nimellä\npuhutaan Laatokan itäpohjois puolisissa pitäjissä. Muuttolaiset\nsitävastoin ovat luterilaisia ja puhuvat Savo-karjalais suomea. Nuo\nvanhat, kylän, pitäjän, koko seudun ylimykset, olivat maanomistajia,\njoiden henkinen elämä oli kehittynyt perustuen taruihin, satuihin ja\nlauluihin, jotka olivat jääneet perinnöksi lukemattomalta jonolta\nmenneitä sukupolvia, aina niiltä ajoilta, kun Kantelen kielet\nviritettiin ensi kerran. Erämaan valtaava suuruus oli painanut heidän\nluonteesensa surumielisyyden ja ylevyyden leiman, yksinäisyys oli\nluonut heihin suoraa vilpittömyyttä ja vierasvaraisuutta, joka on niin\nominaista sydänmaan lapsilla.\n\nVastatulleilla ei ole mitään perintöä säilytettävänä, heidän isänsä oli\nköyhyys, he olivat kasvaneet puutteessa. Ilman aineellisia varoja,\nilman henkistä hoitoa on tuo puhtaasti suomalainen rotu näillä seuduin\nvaipunut yhä alemmaksi ja alemmaksi ja on kaikkia vailla.\n\nSellaiset ovat olot, missä vain me liikumme näillä seuduin, jossa kaksi\nsivistysvirtausta, idästä ja lännestä, kohtaavat toisensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli helteinen iltapäivä. Aurinko paahtoi niin, että ilma otravainion\nyli pirtin takana näytti värähtelevän kuumuudessa. Itikat ja paarmat\nolivat ainoat, jotka uskalsivat päivänpaisteesen. Mutta ne siellä\nliehuivatkin oikein halustaan ja iloisesta surinastaan päättäen, oli\nniillä oikein hyvä olla, vallankin kulmassa tuvan ja eteisen seinän\nvälillä, jossa aurinko kuumimmin paahtoi ja jossa muutamat vanhat\nsaunavastat happanivat helteessä.\n\nVarjossa, rappeutuneiden portaiden katon alla, istui Katri,\nyhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden vaiheilla oleva nainen, jonka\npuute, työ ja pian tapahtuva äitiys tekivät vanhan ja kuihtuneen\nnäköiseksi. Hänen edessään istui keski-ikäinen mies. Tämän haluttomat\npiirteet näyttivät kuumassa melkein veltoilta, joka ei suinkaan tehnyt\nhäntä kauniimmaksi. Katrilla oli kädessään aapinen ja hän koetti äidin\nkärsivällisyydellä opettaa Leander Aholaiselle lukutaidon salaisuuksia.\nLeander väisti karkeaa, jäykkää sormeaan riviä pitkin ja piipun\nriippuessa toisesta suupielestä, mutisi hän vastahakoisesti tavun tavun\nperästä.\n\nKatrin kasvot kirkastuivat joka kerran kun hän arvasi oikein,\njotavastoin niihin kuvautui toivoton väsymys, niinpian kun hänen\nijällinen oppilaansa erehtyi.\n\nNiin he olivat pitkittäneet hetken. Leander oli jo haukotellut,\npudottanut piippunsa ja taas haukotellut. Nyt pistäytyivät päivänsäteet\nporstuvankaton alle, säteiden kera tuli helle ja helteen mukana paarmat\nja kärpäset. Leanderin siinä lukiessa, tupakoidessa ja hikoillessa\nistahti nenäkäs kärpänen hänen päivettyneelle poskelleen; kerta\nkerralta hän sen hätyytti pois, kerta kerralta tuli rauhanrikkoja\ntakasin, kunnes tuolle häpeämättömälle onnistui oikein kovasti pistää\nLeanderia. Kärsimättömyydestä vimmastuneena lennätti Leander kirjan\naidan taa ja vannoi että hän, tapahtuipa mitä tahansa, ei tänä ilmoisna\nikinä avaa tuota kirottua kirjaa. Pappi saa hyljätä hänet kuinka monta\nkertaa tahansa, hän ei sittenkään rupea opettelemaan semmoista, joka\nkaikissa tapauksissa on tuiki tarpeetonta hänelle. Katri säpsähti, pani\nkädet kasvojen eteen ja purskahti itkuun.\n\nLeander tupakoi, eikä ollut tietävinäänkään. Helle oli lisääntynyt,\nukkosen täyttämä ilma tuntui paksulta ja polttavalta, mustia pilviä\nkeräytyi tuonne lammen kohdalle ja kumea jyrinä ennusti rajuilmaa.\nUkkosenpilvet petäytyivät kokoon myös Leanderin otsalla. Hänen\nkatseensa synkistyi ja hän vilkasi salavihkaa Katriin.\n\nNyt iski salama tuolla kaukana. Linnut olivat vaijenneet. Paarmat ja\nkärpäset olivat lopettaneet iloisen surinansa. Ja kaikki nuo tuhannet\nnimettömät sopusointuiset äänet luonnossa, joita sinä et saata olla\nkuulematta kauniina kesäpäivänä, et syvimmässä sydänmaassakaan, kaikki\nne ovat valjenneet, on niin hiljaista, niin hiljaista -- luonto vartoo\nja odottaa. Raskas huokaus Katrin ahdistetusta rinnasta, nyyhkytys\nherättää Leanderin hänen ajatuksistaan. Kiukustuneena paiskaa hän\nnyrkkinsä portaisin, niin että madonsyömät palkit hyppivät. \"Ole\nitkemättä!\" huusi hän, \"ei tässä kyyneleet auta; huomenna, kenties tänä\niltana jo tulee pappi lukusia pitämään ja sinä näet itse, siksi minä en\nennätä oppia lukemaan.\"\n\n\"Entäs minä raukka sitten\", sanoi Katri nyyhkytyksien lomassa, \"miten\non minun käypä? Sinä tiedät itsekin miten minä olen, neljäntoista\npäivän perästä, sanovat kylän vaimot, olen minä äiti, ja jos et sinä\nsiksi ole ripillä käynyt, ei meitä kuuluteta eikä vihitä -- --\" Leander\nvääntelihe levottomasti penkillä -- \"sinä tiedät mitä silloin sanotaan\nkylällä minusta ja lapsesta, sinun lapsestasi\" -- Leander kynsi\nmiettiväisenä korvallistaan -- -- --\n\n\"Ja kaikki vaan\", jatkoi Katri, \"sentähden ettet sinä viitsi opetella\nlukemaan. Jos sinä lukisit edes käskysanat, niin pastori ehkä -- --\"\n\n\"Anna tänne katkismus sitten\", mörähti Leander. Katri haki katkismuksen\nja nyt sai Leander suurella vaivalla soperretuksi käskyt ja \"mitä se\non\". He olivat juuri ennättäneet kuudenteen käskyyn, kun suuria\nraskaita sadepisaroita rupesi tippumaan. Koivu kummulla aitan vieressä\nvavahteli, ja kumea suhina kuului sen latvasta. Opettaja ja hänen\noppilaansa kiiruhtivat tupaan. Tuskin he olivat oikein päässeet\nkeskeytettyyn lukuun käsiksi, kun rajuilma puhkesi valloilleen kauan\ntukehdutetun voiman vimmalla. Ilma pimeni ja virtanaan vuoti sadevettä\npirtin hajanaiselle katolle. Salamat sinkoilivat, ukkonen jyrisi.\nKahden ukkosenpamauksen välissä kuulivat he ajopelien tulevan tuimaa\nvauhtia rämisten ylös kartanolle.\n\nLeander ja Katri riensivät eteiseen katsomaan kuka tuo tulokas saattoi\nolla. Se oli pastori, pitkä hoipperoinen olento, jonka pieni haukanpää\nrankkasateesta huolimatta retkahteli suloisessa unessa sinne ja tänne\nolkapäiden välissä; kyytipoika, joka oli kiepaissut ryijyn ympärilleen,\npuisteli itseään ja sanoi nauraen puoliääneen: \"Leander, tule auttamaan\npastoria kärryistä, asia on niin, että hän on -- -- -- juovuksissa.\"\n\n\"Juovuksissa!\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\nPastori heräsi.\n\n\"No, minne sinä viet minua, poika?\" Hän katseli ympärilleen tylsin\nkatsein -- -- -- \"Leander -- ei, sinä torvelo, vie minut Ivanoffiin,\nstarostin taloon. Luuletko sinä, että minä tahdon maata Leanderin\nlikaisessa hökkelissä. Kuuletko, vie minut Ivanoffiin!\"\n\n\"Kuulkaapas, herra pastori\", sanoi Katri nöyrästi, \"milloinka lukuiset\novat?\"\n\n\"Lukuiset -- niin, niitä ei ole hyvälle aikaa, minun täytyy tuonne --\ntuonne -- niin, se on yhden tekevää.\" Mutta kun hänenkin sumeat\nkatseensa huomasivat Katrin levottomat kysyväiset kasvot, lisäsi hän:\n\"no, kolmen viikon päästä.\"\n\n\"Kuules poika\", hän kääntyi kyytipojan puoleen, \"aja Ivanoffiin.\" -- Ja\nsateen virratessa ja kyytipojan rattaille kiivetessä, vaipui pastori\njälleen vanhurskaan uneen.\n\nVesi lotisi, kärryt koluuttivat taakkoineen tiehensä. Katri purskahti\nkatkeraan itkuun, mutta Leander puki päälleen harmaan sarkatakkinsa,\nparhaan hattunsa, ja Katrin itkusta, rankkasateesta ja ukkosesta\npiittaamatta astui hän miettiväisenä ulos ja katosi aitan taa, joka oli\njo vanhuuttaan harmaa ja nyt sateesta musta kuin uunin arina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari tuntia oli kulunut. Sade oli tauonnut. Tunti vielä ja pääskynen,\njoka oli sadetta paeten kätkeytynyt pesäänsä räystään alla, livahti\nulos sujuvilla siivillä ja selitti iloisella sirpatuksella, että nyt\noli rajusää lakannut. Revittyjen pilvien välitse pilkotti laskeva\naurinko, itikat ja polttiaiset liehuivat auringon säteissä, jotka\nvinosuuntaisesti puikahtivat kultareunaisten pilvien takaa ja pienissä\nosissa valaisivat uudesta elpynyttä maailmaa. Iltatuuli oli herännyt ja\nluikui hupaisesti leppien oksitse, pakoitti ohran taipumaan tuulessa,\nniin että peltotilkku oli kuin hienointa kullankellertävää satiinia.\nTuuli irroitti tuohilevyn, jonka Leander oli pannut rikkonaiseen\ntuvanlasiin, kävi kutsumatonna pirttiin, puisteli vanhaa nokea orsista\nja näki kauhistuen, miten Katri raukka oli muutamissa tunneissa\nmuuttunut.\n\nHän istui siinä kalpeana, silmäterät suurena ja kuihtuneilla kasvoilla\nsanomattoman veltto ilme. Säikähtyneenä tunki tuuli ovesta pihalle,\njuurikun Leander astui, mieli mustana, kyynäränkorkuisen kynnyksen yli.\n\n\"Leander\", sanoi Katri synkästi katsellen alaspäin, \"ei ole enää\nneljäätoista päivää, minä tunnen sen.\"\n\n\"Se on yhdentekevää, nyt.\"\n\n\"Yhdentekevää nyt\" -- ja viha leimahti solvaistun naisen kasvoille --\n\"yhdentekevää, sanot sinä?\" -- --\n\n\"Niin, yhdentekevää juuri. Huomenna meidät vihitään, tahi jos sinä\ntahdot\" -- sanoi hän viipyen, pitkään katsellen vaimoa -- \"tai tänä\niltana.\"\n\n\"Mitä sinä sanot\", sanoi Katri ja kavahti pystyyn, \"oletko puhutellut\npastoria?\" Ilon säde välähti raukeissa itkusta punoittavissa silmissä.\n\"Sano, oletko puhutellut häntä; oliko hän selvä -- -- no, sano, mitä\nhän arveli?\"\n\n\"Niin, se tahtoo sanoa\" -- -- -- siellä oli jotakin Leanderin kulkussa,\njoka ei tahtonut tulla ulos -- -- -- \"niin, minä olen -- -- --\npuhutellut pastoria, venäläistä pastoria.\"\n\n\"Mitä sanot -- -- -- venäläistä pastoria?\"\n\n\"Niin, sen minä olen tehnyt, minä olen lukenut hänelle 'Otse nas'. Nyt\nminä olen ripillä käynyt. Huomenna sunnuntaina tapahtuu vihkiminen.\"\n\nKatrin pää vaipui toivottomasti rinnalle, isoja kyyneleitä vieri hänen\nposkiaan pitkin. Siinä he sitten istuivat molemmat, tuntikausia,\nvirkkamatta ainoaa sanaa. He tunsivat molemmat, että nyt ei enää ollut\nmitään apua, heidän kohtalonsa oli ratkaistu.\n\nMitä ei luterilainen pappi kerinnyt, sen oli ortodoxilainen tehnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä toimitettiin vihkiminen venäläisessä kirkossa, ja\nseuraavana päivänä suuteli Katri ylen onnellisena pientä pyylevää\npoikaa, jonka venäjän pappi kastoi Kuismaksi. Neljä viikkoa senjälkeen\nkulki luterilainen sielunpaimen kylän kautta ja vihki varmuuden vuoksi\nvielä kerran tuon parikunnan. Ja kun vihkimistoimi oli päätetty, ajoi\nLeander pastorin ovesta ulos. Mutta pikku Kuisma, hän ei ollut mikään\nlehtolapsi.\n\n\n\n\nVIII.\n\nSaaristossa.\n\n\nSaaristossa.\n\nMe elimme itämaisen sodan aikana anno 1855. Se oli yksi noita\ntavanmukaisia politillisia puistutuksia, jotka alati palaten lyhyiden\nja pitempien välipäiden jälkeen, nyt taas täristyttivät mahtavaa\nvenäläistä valtiota. Taistelu puolikuuta vastaan tuolla alhaalla\nBosforin rannalla oli vetänyt sodan kauhut meidänkin ylitsemme ja\npitkin Suomenlahden louhuisia rantoja risteili eräs englantilainen\nlaivasto, komeampi kuin yksikään näillä vesillä sitten Suursaaren ja\nRuotsinsalmen kunniakkaiden taistelujen aikoja. Talonpoikien\nsaaristossa oli ensi alussa hyvin vaikeaa tottua tuohon uuteen asemaan;\nhe eivät edes oikein selvästi käsittäneet, kuka oikeastaan vihamies\noli, englantilainen tai venäläinenkö, ja kerrotaanpa aivan tosiasiana,\nettä kun kirkoissa oli kielletty tekemästä kauppaa vihollisten kanssa,\nviemästä heille muonavaroja ja rehuja, kaikki kovan rangaistuksen\nuhalla, empivät asukkaat antaa saaristoon majoitetuille venäläisille\njoukoille apua, jotavastoin he pitivät ystävällistä yhteyttä\nenglantilaisen laivastoväen kanssa. Joka siihen nähden, miten\nsuuresti saaristolaisemme ihailivat kaikkea englantilaista, ainakin\n1850-luvulla, olikin helposti selitettävää. Varmaa on, että\nenglantilaisille kuljetettiin meren antimet ja kaikki mitä mehuton maa\nkallioisilla saarilla kykeni kasvattamaan.\n\nSiellä, sotalaivan kirkkaaksi pestyllä kannella, pyörähtelivät\nsinitakit toisenkin kerran kopeiden ja pönäköiden ellei juuri kauniiden\nsaaristotyttöjen kanssa. Tällaiseen huvitteluun oli myös meidän\nsisäpiika Katariina, yhteisellä nimellä kaunis Kaisu, sattunut\njoutumaan. Hän oli sisämaasta, oli ruskeasilmäinen, tukkansa oli\nkiharaista korvallisilta, ja kun hän hymyili, loistivat valkoiset\nhampaat raittiisti ja houkuttelevasti. Mutta se, joka väänsi nurin\nnarin poikien sydämet ja pani tyttötoverien kateudesta kutistumaan, oli\nhänen punaset poskensa ja hieno hipiänsä, jota eivät myrskyt ja\nmerivesi olleet turmelleet.\n\nSe tanssi tuli kalliiksi hänelle. Pitkän päälle ei tuollainen asiain\nmeno voinut käydä laatuun. Viranomaiset tarttuivat kiinni ja tarttuivat\nkovilla kourilla. Ensi koppauksessa sattuivat he paitsi muutamia muita\nsyntisiä iskemään juuri meidän Katriimme kyntensä.\n\n\nSunnuntai saaristossa.\n\nOli lämmin, kaunis sunnuntaiaamu; saariston yli korkea, mutta pilvinen\nsuvitaivas, joka siivilöi auringonvalon tasaisesti joka puolelle ja\nantoi kaikelle hohtavan hopeoisen loisteen.\n\nMeri, joka pitkin väsynein lainein löi luotoja vastaan, oli muuttunut\nvaljun opalinkarvaiseksi. Alhaalla rantavierteellä, jossa kasvoi\nharmaanvehriäistä nurmea, oli suuri joukko kansaa kokoutunut. He\nseisoivat siellä niin hartaina, odottaen mitä tuleman piti, erään\nvenehuoneen suojassa, jonka ympärillä näki nuottasalkoja ja muutamia\nmyrskyjen runtelemia petäjiä.\n\nTämä aallonhuuhtelema ranta on tänään Herran temppeli, -- täällä\npidetään kulmasaarnaa. [Kulmasaarnaksi sanottiin semmoista\njumalanpalvelusta, kuin isojen seurakuntien papit pitivät joskus\npitäjän perillä.] Herra pastori on juuri saapunut. Laajassa\npuoliympyrässä istuvat hartaat sanankuulijat hänen ympärillään.\nSiinä on luotseja, kalastajoita, merimiehiä, heidän vaimojaan ja\ntyttäriään. He ovat kokoutuneet läheltä ja kaukaa ottaakseen osaa\njumalanpalvelukseen. Miehet istuivat erikseen puettuina keltasiin\npyhäliiveihin ja sinisiin takkeihin, naiset kauniissa vanhassa\nViipurilaisessa kansallispuvussa: lyhyet heleäväriset hihattomat\nliivit, paidanhihat pöhöllään, käsivarret paljaat, liina kaulassa, hame\ntummaraitainen, esiliina leveä, taidokkaasti kirjaeltu raita tai\nreikäompelus helmassa. Päässä on naiduilla naisilla kummallinen myssy,\njossa on kaksi niin sanottua sarvea, joka tyyten peittää heidän\nhiuksensa.\n\nKeskellä viheriäistä ketoa on alttari, muutamia ympyrään asetettuja\nvierinkiviä, ja sen keskellä saarnastuoli, s.t.s. mustalla vaatteella\nverhottu pöytä.\n\nNyt alkaa jumalanpalvelus. Lukkari Rouhiainen, vanha pöhöttynyt mies\nilman lauluääntä, aloittaa virren, hänen heikko äänensä tuskin kuuluu\naaltojen yksitoikkoisessa kohinassa; kuitenkin pitää laulua ylhäällä\neräs keski-ikäinen talonpoikaisnainen, kuulu ympäri saaristoa kimakasta\näänestään ja erinomaisesta virrenveisuutavastaan, hän tekee\ntremolandojaan, ritardandojaan ja muutamia hullunkurisia ruladeja joka\nsäkeen perään, kaikki itsetyytyväisellä varmuudella, joka panee lukkari\nvanhuksen epätoivoon. Kun sävel silloin tällöin eksyy hietasärkkien ja\nsalakarien sekaan, huutaa lukkari äänekkään no'n, joka ei ensinkään\nloukkaa, eikä suututa ketään. -- Kaikki vaikenevat ja lukkarivaari\njohtaa huonolla käheällä äänellään tuon harhaan joutuneen säveleen\nvaarallisten, väijyvien liritysten välitse jälleen aukealle merelle.\nSiellä sen taas ottaa luotsinvaimo haltuunsa. Se ei kuulunut kauniilta,\nmutta siitä ei Herramme juuri taidakaan väliä pitää, ja varmaa on vaan,\nettä siinä löytyi paljoa enemmän todellista hartautta kuin monessa\nkoreassa messussa.\n\nKappalainen on aivan veres ja sen lisäksi vielä maanmoukka. Hän on\nkotoisin Ilmolasta, ottaa vertauksensa ja kuvansa Saronin laaksoista ja\nIlmolan tasangoilta, hän puhuu vehnästä ja viinimarjoista, kylvö- ja\nleikkuumiehistä. Kukapa kylvää ja leikkaa täällä kallioilla Viipurin\nsaaristossa. Kerran hän sattuu puhumaan Pietarin kalansaaliista ja\nJonaasta valaskalan vatsassa, silloin loistavat hänen kuulijoidensa\nkasvot, tuota he ymmärtävät, nyt he ovat omilla poluilla, mutta sitten\nmenee herra pastori taasen vanhaan. Sinne eivät häntä seuraa meren\ntyömiehet, se ei ole tarpeeksi selvää, ei tarpeeksi päälleluotettavaa.\n\nJa sitten hän puhuu kauheinta pohjanmaalaista; kun hän puhuu itikoista,\ntarkoittaa hän karjaa, hänen kuulijansa pitävät itikat itikoina, kun\nhän sanoo äijä, tarkoittaa hän iso, korvalla hän taas tarkoittaa koskea\nj.n.e.\n\nNyt näkyy tuolla niemen nenässä venhe, sitä soutaa voimalla ja\npontevuudella kolme miestä ja se kulkee aika vauhtia. Vaahto pursuu\nkokan edessä, kun se keinuu aaltojen yli, kaukaa jo ovat rannalla\nistujat sen tunteneet, se on kolmen luotsien venhe (poika, isä ja\nisänisä, kaikki nimeltään Kristian). Nyt herkeävät haukottelemasta,\nsuurimmalla uteliaisuudella seuraa seurakunta pikaisia aironvetoja. Ei\nkoskaan soudeta saaristossa niin kiivaasti, jos ei ole jotain\nerinomaista kerrottavaa; joko on vihollinen tullut maahan, ovat hylkeet\nnäyttäytyneet, hailit ruvenneet kutemaan, tai on myös tullintarkastajan\nvenhe näkyvissä.\n\nLuotsivenhe tulee sillä välin lähemmäksi, nyt se pysähtyy venhehuoneen\nluona. Nuori Kristian hiipii kuulijoiden luo, kuiskasee kauinna\nseisovalle sanan, se sana lentää kuin tuli miehestä mieheen, ja\nvanhemmat käyvät huomattavan levottomiksi. -- Nyt on herra pastori\nlopettanut saarnansa. Ennenkun hän aloittaa rukoukset, kysyy hän hiljaa\nlukkarilta: mitä se on?\n\n\"Porhi [eräs lahnalaji, lahnanpartti] on tullut\", vastaa lukkari\nkuiskaten.\n\n\"Porhi, mikä se on, onko se laiva?\"\n\n\"Ei, se on kala, herra pastori.\" --\n\nKun herra pastori aloittaa rukoukset, on suuri osa hänen miehisistä\nkuulijoistaan hävinnyt. He ovat alhaalla venehuoneen luona, kokoamassa\ntulisella touhulla verkkojaan. Ja kun rukoukset ja viimenen virsi ovat\nlopussa ja pastori mennyt majailemaan saaren etevimmän kalastajan luo,\nrientävät vaimot ja lapset rantaan. Porhi on tullut lahteen, ja\njokainen, jolla on kalavettä, menee pyydyksilleen.\n\nAhvenruohojen ja liekojen seassa, laivahylyssä, joka vuosisatoja sitten\non koetellut keulaansa saariston kallioita vastaan ja silloin painunut\npohjaan, kitisee lukematon parvi noita hopeankiiltäviä kaloja, jotka\novat näiden seutujen siunaus.\n\nHailien liikkuessa enemmän pinnalla meren, peilaa porhi sen syvyyksiä.\nVarmasti kuin muuttolintu ohjaa kulkunsa määrättömien avaruuksien läpi\npohjolaa kohti, yhtä varmasti kiitää hopeavälkkeinen parvi tyyniin\nlahdelmiin, joissa se on leikitellyt ensi leikkinsä haaleassa vedessä.\n\nMikään ei estä sen kulkua. Tosin katkaisee rataa joskus ahnas hauki,\ntäyttymätön hylje ja nopea kuikka, lukemattomia sortuu matkan\nvaaroissa, mutta tuhansia saapuu perille -- kotilahdelmiin.\n\nPorhi oli nyt, niinkuin sanoimme, noussut mataloihin mutapohjasiin\nlahtiin -- sitä oli jo kauan odotettu, niin, vanhat ihmiset sanoivat,\nettä se tuli kolmea päivää myöhemmin kuin koskaan ennen.\n\nNuo kaisla- ja ruohorantaiset lahdet (ainoastaan sellaisiin tulee kala)\nvilisivät kalastajoita näissä Viipurin saaristolle omituisissa\nnelikulmaisissa litteissä venheissä, jotka luisuvat niinkuin sukset\nlumella vedenpintaa pitkin. Kun kalamiehen terävä silmä huomaa että\nruohosto ei liiku pehmeissä aalloissa, joita tuuli ja laineet\nsynnyttää, vaan säännöllisissä, lyhyissä, vapisevissa mutkissa, silloin\nhän tietää, että kalaparvi on ruohikossa. Joskus ilmaisee kala itse\nitsensä. Leikin vallattomuudessa se hyppää menneenvuotisen ruohon\njuurille, jotka mustana ja salaperäisenä keinuvat lahden pinnalla. Nyt\non kalastajalla kiire, hiljaa lähestyy hän ruohikkoa. Ensin lasketaan\nverkot sen paikan ympärille, jossa kala on näyttäytynyt, sellaista\npaulaa sanotaan \"apajaksi\"; kun apaja on valmis, survoo kalastaja\nverkkokehän sisäpuolella eräällä vartavasten tuodulla seipäällä, niin\nettä mutainen vesi roiskii korkealle. Hetken perästä nostetaan\npyydykset ylös, ja kimpuroivat kalat ovat verkkojen silmukoissa.\nSilloin sauvotaan toiseen paikkaan, ja jälleen lasketaan apaja surmaksi\nkylmäverisille parville, jotka rakkauden huumauksessa unhoittavat\nkaiken vaaran.\n\nSiellä on eloa siellä selällä, ruuhi ruuhen vieressä pistää keulansa\nruohikosta. Kuikka pakenee kauas ja alli pitää kauheaa melua, sillä sen\ntuskin lentokuntoiset pojat saavat kärsiä samaa kurjaa kohtelua kuin\npoikaset Betlehemissä. Kalastajat tietävät, että missä alli pesii,\nsieltä lähtee sorsa kaikoon ja sentähden niitä alati ahdistetaan.\nHyyppä kohottaa surkean huutonsa: fly flio, rantasipi juoksentelee\nhoikilla tikuillaan kuin levoton henki, mutta kalastajat vaihtavat\nsanoja ja tervehdyksiä matalalla äänellä ja ovat tyytyväisen näköisiä.\nKun he sitten tulevat kotiin, seisovat vaimot ja lapset rannalla\nkalalautoineen ja veitsineen, korvoineen ja suolavakkoineen. Välkkyvä\nsaalis pannaan laudalle ja naurun ja leikkipuheen kaikuessa siivotaan\nkalat niin että suomukset vaan kimpoavat kuin hopeavihme ympärille.\nHyvästi suomustettuna ja siivottuna levitetään ne sitten kuivamaan\nlittosille punertaville graniittikallioille seuraavana päivänä\nsuolattaviksi.\n\nNiiden joukossa, jotka venheineen kamusivat selällä, oli myöskin\nKristian, nuorin niistä kolmesta, ja meidän Katri, nyt pyhänä käymässä\nystävien ja omaisten luona. Kristian ja Katri olivat niinkuin kihloissa\nja sillä vapaudella, joka saaristossa vallitsee kihlattujen välillä,\nolivat he aina yhdessä tällaisilla retkillä. Rakkaus pukeutuu siellä\naivan toisiin muotoihin kuin me olemme tottuneet näkemään, se ei\nnäyttäydy millään lailla sentimentalisena, haaveilevana tai\nalttiiksiantavana, päinvastoin se ilmautuu vallattomuudessa, joka\nuseinkin muuttuu röyhkeydeksi, ja -- avuliaisuudessa. Nuoret kinaavat\nja kiusottelevat keskenään, yhtä varmasti kuin että he, tarpeen\ntullessa, heti auttavat toinen toistaan.\n\nKristianilla ja Katrilla oli ollut hyvä saalis, kerta kerralta he\nolivat tyhjentäneet verkkonsa, heidän ainoastaan kuuden tuuman\nkorkuiseen alukseensa ei voinut mahtua enempää, oli jo aika ajatella\nkotimatkaa. Juuri kun he olivat pääsemässä matalasta lahdesta syvempään\nkotirantaan, näkivät he vanhan Kristianin, isän, venheen ja kokonaisen\npienen laivaston kalastajavenheitä ympäröityinä englantilaiselta\nmeriväeltä, jotka kiihkeästi tinkivät ostaakseen kaloja. Vanha\nKristian, joka ei ollut täysimielinen, ei tahtonut päästä selville\nmeriväen kanssa, mutta kun useimmat luotseista, niiden joukossa nuori\nKristian, melskasivat tai ymmärsivät englannin kieltä, sovittiin\npiankin kaupoissa, kalat otettiin ja annettiin hyvällä hinnalla,\nlastattiin isoihin venheisiin ja nyt lähdettiin englantilaiseen\nlaivastoon. Komea 7 jalkaa pitkä englantilainen laivamies, jolla oli\nvaalea parta ja iloiset silmät, otti kaunista Katria leuasta ja kutsui\nhäntä selvimmällä viittomapuheella maailmassa mukaan, hän nosti hänet\nnimittäin varsin näppärästi venheesensä ja antoi hänelle kaikkien\nnähden läjähtävän suudelman.\n\nKatri rimpuili vastaan, nauroi ja oli vihainen, mutta se, joka oli\nvimmattu, eikä syyttä suinkaan, oli Kristian, sulhasmies. Hän aikoi\njuuri ryyätä venheeseen kostamaan naisenryöstöä, kun hyvästi osattu\npotkahdus hänen pienen aluksensa laitaan sai sen kallistumaan ja\nKristianin suin päin putoamaan, ei toki kovin syvään, veteen. Märkänä,\näkäisenä ja nolona alkoi hän kahlata maalle päin, jolla välin pieni\nvenheistö souti naurun ja ilon, leikin ja laulun kaikuessa\nenglantilaista laivastoa kohti. Kun Kristian oli päässyt kuivalle\nmaalle, seisoi hän kauan aikaa rannalla ja vannoi kostavansa tämän\nhäväistyksen. Kaikki pahat intohimot olivat joutuneet liikkeeseen hänen\nsielussaan ja ne yltyivät yhä enemmän naurusta ja laulusta, joka kuului\naaltojen takaa. Pahinta kaikista oli, että joka kerran kun tämä remakka\nkuului hänen korvaansa, hän oli tuntevinaan kauniin Katrin iloisen\nnaurun. Mustasukkaisuuden, loukatun itserakkauden ja ylpeyden intohimot\nkiehuivat hänen sydämmessään. Katri, Katri, sinä olet katuva kerran\ntätä päivää, ja hänen vihansa kääntyi ensisijassa tyttöä kohtaan, joka\noikeastaan oli viaton hänen onnettomuuteensa.\n\nHitaasti hän astuskeli kotiin päin, hän näytti miettivän jotakin ja\nsydämessään taistelevan kovaa taistelua. Hänen muotonsa oli kalpea, hän\npuristeli silloin tällöin vimmassa nyrkkiään ja hapuroitsi levottomasti\nvyötään, jossa hänen puukkonsa tavallisesti riippui.\n\nKotiin tultuaan muutti hän kuivat vaatteet päällensä ja meni jälleen\nalas rantaan, hänen vihansa kiihtyi hänen istuessaan siellä ylhäällä\nkallioilla ja kuunnellessaan kuinka rykmentinmusiikki kajahteli tuolta\nkaukaa fregattilaivasta. Iltatuuli kantoi aaltoja pitkin pitkiä\nkappaleita iloisista lauluista ja rajuista tanssisäveleistä; silloin\ntällöin kuului riemukas hurraahuuto eli muu hoilotus, viimein hän ei\nenää jaksanut kestää kauempaa, hän hyppäsi alas kalliolta, työnsi\nvesille parhaan purren, pystytti maston ja levitti purjeen. Taistelu\noli taisteltu. Niistä monista tunteista, joita hänessä liikkui, oli\nyksi voittanut, se oli viha, kosto. Hän tunsi tällä hetkellä vainoa,\nniinkuin ampiainen tuntee vihaa, se tietää, että siltä menee henki, jos\nse pistää, mutta se pistää kumminkin.\n\nKun merivesi kohisi kokan edessä ja venhe liukui aalloilla, tuntui\nhyvältä hänen sielussaan, hänen mielensä rauhoittui, hän epäili vielä\nkerran -- mutta ei, sanoi hän itsekseen ja laski ulomma mustenevalle\nmerelle. Hän purjehti mantereelle ja ilmoitti nimismiehelle mitä hän\noli nähnyt.\n\nYö oli jo melkein puolessa, kun iloiset kalastajat ja luotsit palasivat\nnaisväkineen englantilaisesta laivastosta.\n\n\nNäkki.\n\nMinä olen esitellyt sinulle luotsia, merimiehiä ja kalastajoita, mutta\nlöytyypä vielä yksi olemus, joka kuuluu saaristoelämään yhtä varmasti\nkuin kalan ja tervan haju. Ja se on Näkki. Sinä et usko häntä olevan.\nTule saaristoon, kuulustele ja kysele, ja sinä olet ainoa, joka\nepäilet. Kaikki se, joka on eriskummallista, mahdotonta edeltä arvata,\nymmärtää ja käsittää, kaikki se, joka on mahtavaa, suurta, kesytöntä ja\nselittämätöntä, herättää taikauskoa -- kaikkea tätä on meri, ja siksi\nse synnyttää taikauskoa. -- Syvässä sen sisustassa asuu salaisia\nvoimia, ne vihaavat kalastajoita, jotka ahdistavat aaltojen asukkaita,\nja merimiehiä, jotka eivät pelkää aaltojen valtaa; -- vuosi vuodelta he\nväijyvät kalastajaa, asettaen pauloja hänen tielleen ja useimmiten\nottavat häneltä hengen. -- Kulkuväylä on selvä. Vuosikymmeniä on siinä\nlaivoja kulkenut, eräänä päivänä tulee kalliisti lastattu laiva\nkaukaiselta maalta, se keinuu komeimmalla kuparikeulalla koko\nsaaristossa, se tarttuu karille ja uppoaa juuri siinä, jossa ei koskaan\nole luotoa ollut; se on Näkin kosto. Silloin sanoo kansa, että laivalla\nlöytyy mies, jota Näkki on katsellut, ja se, jota Näkki on katsellut,\nse on kuoleman oma. Jaala on uusi kuin kevätaamu ja sitkeä kuin\nsyksyinen jää, se ei ole koskaan vuotanut, ei sen vertaa kuin\ntapinreikä ankkuripahasessa. Kenen on syy, että se vuotaa kuin\nkala-arkku ja painuu pohjaan, kuin riippakivi, ensi kerran kun se on\nvesillä. Näkin on syy -- tämä on katsellut sitä. Kuka johtaa kalaparvia\nmeren laitumilla, joskus tuhansittain lahtiin ja poukamiin, joskus ulos\nmeren selälle, niin että kalastaja-raukka ei saa nähdä ainoaa\nhopeanhohtavaa pyrstöä pitkään aikaan, -- se on Näkki. Näkki on ainoa\nskandinavialaisesta jumala-maailmasta, joka on saanut jalansijaa\nSuomessa, ja vieläpä enemmänkin, joka on karkoittanut Vellamon neitoset\nja Ahdin taikasauvan. Kymmenen kertaa, kaksikymmentä kertaa voit sinä\nnähdä Näkin, hän ei tee sinulle mitään, hän ei ole sinua näkevinään,\nniinkuin ei sinua olisi olemassakaan -- mutta jos hän kerran iskee\nsinuun keltavihreät silmänsä ja hymyilee ohuilla kelmeillä huulillaan,\nsilloin sinä olet hänen miehiänsä -- silloin olet merkitty. Vuosia voi\nkulua, sinä saatat unhoittaa hänet, mutta se, jota Näkki on silmäterään\nkatsonut, se on kerran, ennemmin tai myöhemmin, tunteva hänen\nkyntensä...\n\nNuoren Kristianin urotyö oli kantanut hedelmiä, nimismies oli\nkymmenkunnan sotamiehen seuraamana tullut herraskartanoon. Nämä olivat\nkaapanneet hänen morsiamensa ja hänen isänsä, he istuivat nyt\nvälisessä. Katri itki päivät päästään, mutta löyhämielinen luotsi istui\npimeässä nurkassaan ja nauraa virnotti ja hyräili, joka vielä enemmän\npeljästytti Katri raukkaa. Kaikki ihanuus, jota Kristian odotti\nkostonsa tyydyttämisestä, oli rauennut tyhjään. Hänen morsiamensa ja\nisänsä olivat ainoat, jotka oli vangittu. Kukapa välitti lähteä sinne\nkauas ulkosaariin, jossa kalastajat ja luotsit asuivat? Näön vuoksi\notettiin mitä ottaa täytyi, muut saivat jäädä. -- Katuen tekoaan,\nhäpeissään, vimmastuneena itseensä ja muihin, meni hän synkkämielisenä\nja hoiperrellen venheelleen, hän tahtoi pois tältä saarelta, joka oli\nvietellyt häntä muinoin kuin lukkarin viulu kisapaikassa, kuin\nItä-Indiassa purjehtivan laivan sileä kansi, niinkuin koti houkuttelee\nsitä, joka on ollut kauan muilla mailla. Torroksissa, niinkuin olisi\nunessa kulkenut, tuli hän rantaan. Siinä oli hänen venheensä, luotsien\nitsensä rakentama; oli käynyt kova myrsky silloin kun hän tuli saarelle\nja hän veti venheensä korkealle maalle, nyt oli vesi alennut, ja hänen\npurtensa oli ainakin neljä kyynärää merestä. Hän kumartui alas, tarttui\nkokkaan työntääkseen venhettä vesille -- mahdotonta! Hän tarttui vielä\nkerran, mutta ei, sama venhe, jota hän oli lukemattomia kertoja\nkäsitellyt, oli nyt siinä, niinkuin olisi ollut lyijyä perässä.\nKiihottuneena ihmetteli hän mikä venhettä vaivasi. Vielä kerran hän\ntarttui voimainsa takaa keulaan, hän kumartui alas ja nosti, niin että\nveri syöksähti päähän, silloin hän näki, miten Näkki venheenlaidan yli\niski häneen veristyneet viheriäiset silmänsä. Ne olivat, hän näki sen\nselvään, ulkona päästä niinkuin kravulla, hän kuuli miten merenhaltija\nmaiskutti ohuilla verettömillä huulillaan, nauroi ja kiiti pyöreine\npäineen ja ruumiineen, joka oli kuin köysivyyhti, alas aaltojen väliin,\nja samassa luiskahti venhe irti ja kiiti kuin nuoli vesille; mutta\nKristian kaatui rannalle kuin halvauksen saanut, hän oli katsonut\nNäkkiä silmästä silmään.\n\nMiten kauan lienee maannut, sitä hän ei tietänyt, mutta hän heräsi\nsiitä, että vesi, joka taasen oli noussut, kasteli hänen päätänsä siinä\nsuinpäin maatessaan rannalla. Unimielisenä katseli hän ympärilleen,\ntuolla oli hänen uusi venheensä ja hankasi kylkeään kallion kulmaan.\nNyt hän muisti kauhean näkynsä. Hänen kohtalonsa oli ratkaistu,\nmahdoton välttää. Ja kuitenkin, hän ei joutunut Näkin uhriksi. Kaksi\nviikkoa sen jälkeen, kun englantilaiset ampuivat Uuraansalmen tuleen,\noli Kristian osallisena pelastustyössä. Sovittaakseen mitä oli\nrikkonut, teki hän mitä ihminen tehdä voi toista auttaakseen. Ollen\nväsymätön, rohkea, melkein uhkarohkea, joutui hän luultavasti liekkien\nsaaliiksi, vaan ei ole koskaan saatu tietää, milloin ja miten. Sen ilon\nhän kuitenkin sai kokea, että näki muutamia päiviä ennen kuolemataan\nheikkomielisen isänsä vapaana.\n\n\nOsip.\n\nMätäkuun kuumuus lepäsi raskaana ja painavana saariston yli. Aurinko\npaahtoi niin että maapaakut kesantopellolla halkeilivat, ja\nkullankarvainen valo verhosi puutarhat, kedot ja metsät, tasaisesti\nkuin vernissa taululla.\n\nVälisen luona käveli Osip Sidorovitsch edes takasin päivänpaahteessa,\njokseenkin alakuloisena tai oikeammin surumielisenä. Hän käveli,\nvartioiden kahta ruskeaa silmää, kahta punaista huulta ja\nsiroa hauskanrattoisaa pystynenää, joka alinomaa lumoavalla,\nselittämättömällä tavalla johti hänen ajatuksensa ensin suoraan\nväliseen ja sitten tuon nokisen huoneen kautta eteenpäin, aina kauas\nvaloisaan maailmaan, kauas kauas pois erääsen paikkaan, jota hän ei\nkoskaan enää tahtonut muistella ja jonka hän oli monta kertaa\nhukuttanut viinatulviin. Sitä hän ei tällä kertaa voinut tehdä, sillä\nensiksikin hän oli vahtina ja toiseksi ei ollut viinaa saatavana: siksi\ntulivat muistot niin rajusti hänen ylitsensä. Hän voihki ja huokaili,\nkävellessään siinä päivänpaisteessa. Hänen edessään surisivat\nampiaiset ja mehiläiset kukkivassa seljapuussa, joka tuuheana ulottui\npuutarha-aidan yli ja levitteli kukkaissatoaan takapihan kirjavan\nyleisön nähtäväksi. Nuo ruskeat silmät ja seljakukkien tuoksu johtivat\nhänet kauas pois pyhään Venäjän maahan. Hän oli näkevinään kukkivaa\naroa, niin kauas, niin kauas kuin silmä kantoi. Ja kauimpana näkymön\nrajalla näytti aivan kuin lämpöistä, sinertävää kukkaistuoksun\nsynnyttämää huurua olisi levinnyt tuon loistavan maiseman yli.\nAinoastaan yksi puu, yksi ainoa, kasvoi etäällä kukkulalla, ja sen\nsuojassa oli muutamia majoja, joiden harmaiden saviseinien välissä\nseljapuu kukki. Siellä oli Osip asunut kerran, aikoja sitten, siellä\nhänellä oli ollut isä ja äiti ja ruskeasilmäinen morsian. Nyt olivat\nkaikki kadonneet, aro, kylä, koti, isä ja äiti sekä morsian! Mitäpä\nsiis auttoi heitä ajatella! Hän koetti karkoittaa näitä ahdistavia\najatuksia hyräilemällä hupaista sotamiehenlaulua, mutta turhaan. Tuoksu\nkukkivasta seljapuusta toi ne jokaisen tuulenpuhalluksen kera jälleen\ntakasin; ja kuvat olivat hänen muistossaan yhtä selvinä, kuin jos hän\nolisi nähnyt ne balagai-panoraamassa Moskovan markkinoilla. Kyyneleitä\nja itkua, kuumat suudelmat seljapuun oksien alla, ero ijäksi päiväksi.\n-- Sillä se, joka siihen aikaan puki sotilastakin päälleen, hän heitti\nmelkein ikuiset jäähyväiset elämälle; nuorena, voimakkaana otettiin\nhänet omaisten luota, ja kun hän raihnaisena, murtuneena vanhuksena\npalasi kotikylään, silloin oli yksi miespolvi mennyt Manalan majoille,\nja tuskin löytyi ainoaa, joka hänet nimeltä tunsi. Juuri niin oli\nkäynyt ja oli Osipille käypä. Kaksikymmenvuotiaana hän oli lähtenyt\nisänkodista, viisitoista vuotta hän oli palvellut, ja yhtä monta\nhänellä oli vielä palveltavana. Mitä kaikkia hän olikaan nähnyt, mitä\nkaikkia hän oli kärsinyt sitte, mutta aina oli lapsuudenkoti tuottanut\nhänelle katkerimmat kärsimykset.\n\nKun hän eräänä lämminnä kesäaamuna seisoi vahtina, ja muisto\nvoimallisesti valtasi hänet ja kangastuksessaan näytti hänelle hänen\nisänsä majan, hänen iloiset siskonsa, kukkivan seljapuun, pääskyset\nräystään alla ja sitten aron ... aron! silloin häneltä unohtui\n\"oikeaan\", \"vasempaan\" -- ja häntä rangaistiin. Eräänä päivänä olivat\nentisyyden muistot vietelleet hänet karkaamaan palveluksesta, ja\nvuosikausia hän oli saanut siitä kärsiä. Kuka siis saattaa ihmetellä,\nettä hän viimein koetti paloviinaan hukuttaa näitä muistoja? Ja hän oli\nvähitellen onnistunut.\n\nMutta tämä päivä -- tämä valoisa paisteinen heinäkuun päivä -- ja\nkauniit suruiset silmät siellä sisällä herättivät jälleen eloon kaikki\nentiset unelmat, niin että hän, kun vapaavuoronsa vihdoin tuli, heti\nkäytti tilaisuutta mennäkseen välisen pienen ikkunan alle vankia\nlohduttelemaan.\n\nSiinä hän istui käsi-harmonikoineen ja houkutteli ilmoille suloisimpia\nääniä kuin suinkin taisi, hyräillen kotimaansa säveleitä ja antaen\nsilloin tällöin kuuntelevalle Katrille huonon suomennoksen runon\nhehkuvimmista säkeistä.\n\nMutta ei mikään näyttänyt voivan lohduttaa huolestunutta tyttöä.\n\n\"Miten luulet sinä Osip, että kaikki tämä on päättyvä? Sano, Osip,\ntuleeko rangaistus olemaan kova? Herra Jumala, en minä olisi uskonut,\nettä iloiset tanssihuvit luetaan semmoiseksi rikokseksi. Ja sitten se\nei ollut minun syyni, että jouduin mukaan tuona onnettomana iltana, se\noli laivamies, se pitkä laivamies, joka narrasi minut. Niin, usko minua\ntai älä, mutta minulla on vieraita miehiä siihen, että hän otti minut\nkäsivarrelleen niinkuin pienen lapsen ja nosti venheesen\".\n\n\"Suuteliko hän sinua myös\", sanoi Osip synkistyen.\n\n\"Niin, kyllä hän sen teki. Mutta herra jesta, ei suinkaan laki siitä\nrankaise, sehän olisi hirmuista. Mitä sinä luulet Osip? Ajattele, jos\nminä joudun vankeuteen tai ajattele...\" Hän viittasi kädellään ja\nvaikeni. -- \"Silloin, silloin, minä menen järveen\".\n\nOsip jatkoi tyynesti ja suopeasti: \"Selkään, selkään. -- Mitä se tekee?\nKuka ei ole selkäänsä saanut? Selkäänsä on koko maailma saanut, kaikki\novat saaneet selkäänsä, minä olen saanut monta selkäsaunaa, se on\npaljoa helpompaa kuin istua huoneessa, usko minua\".\n\n\"Oletko sinä saanut selkääsi, Osip? Mutta sehän on kauhea häpeä. Ei\nkukaan ihminen tahdo olla tekemisissä sellaisen kanssa, joka on\nseisonut kaakinpuussa. Kukapa koko saaristossa tahtoo naida minut, jos\nminä -- ei, se on mahdotonta!\" Ja hän puhkesi katkerasti itkemään.\n\n\"Naida sinut, -- sen juuri minä kyllä teen! Selkäsauna on kyllä\nvaikeaa, mutta vaikeampaakin löytyy, ja se on kun näen sinun itkevän.\n-- Mutta älä nyt itke, pikku kyyhkyläiseni, älä itke, ole rohkea, vielä\nei ole mitään tapahtunut, joka voi huolestuttaa sinua. Kuivaa\nkyyneleesi, kultalintuseni! Osip tahtoo laulaa ja tanssia sinulle,\nkatsoppas minua!\" Ja Osip alkoi harmonikka kädessä hyppiä, juosta ja\ntanssia hullunkurisia venäläisiä tanssiansa päivänpaisteisella mäellä,\nniin että hiki helmeili otsalla ja hymynvarjo palasi jälleen Katrin\nhuulille.\n\nKun Osip huomasi, että hänen ponnistuksillaan oli menestystä, tuli hän\nvallan mielettömäksi ilosta, nousi tyhjän tynnyrin päälle, joka oli\naukon alla, ja alkoi lämpimin sanoin taivuttaa \"ja ljublju'ansa\". Hän\ntahtoi paeta Katrin kanssa kauas pois arolle, siellä he kätkeytyisivät\npiiloon pahalta maailmalta ja kovilta kohtaloilta, jotka vainosivat\nheitä molempia.\n\nSiinä näin sydäntään purkaessaan, kuuli hän nimeään mainittavan, --\nhänen täytyi mennä pois katteininsa luo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli loppupuoli elokuuta. Punaisena ja häpeissään siitä, ettei ollut\nniin pitkään aikaan näyttäytynyt, oli kuu juuri nousemaisillaan, mutta\nkätkeytyi vielä puoleksi hennon, läpikuultavan pilven taa ja näytti\nodottavan, että iltatuuli ensin sammuttaisi viimeisen punakeltasen\nvalon, joka vielä vilkkui muutamista pilvenhattaroista kauinna\nlännessä. Sen ei tarvinnut odottaa kauan. Hitaasti se kohosi ja antoi\nleveän valojuovan hohtaa aalloilla, kumotti vanhaan kuusimetsään,\nketojen yli, niin, vieläpä pimeään väliseen se heitti nelikulmaisen\nvaloruudun, kirkkaan kuin kuvastin, ja keskellä valoa istuivat Osip ja\nKatrina. Tyttö puhui ja viittilöi käsillään, vuoroin itkien ja vuoroin\nrukoillen vienoilla, hellillä sanoilla, ja hän, hän taipui\ntaipumistaan.\n\nEi kukaan saa tietää miten hän on karannut! Hän ei anna sitä koskaan\nilmi! He repivät yhdessä pois kattolaudat, viskaavat nuoran roikkumaan\nkatonrajasta ja silloin he luulevat, että hän on karannut, eikä tiedä\nkukaan koska ja kenen vartiotunnilla. Katri kyllä niin piiloutuu, ettei\nkukaan löydä, ja kun sota loppuu, -- ei kai sitä voi ijankaikkisesti\nkestää -- niin, silloin hän rupeaa Osipin vaimoksi, sillä kukapa\nsilloin muistaa Katrinaa. Osip itki ja suuteli häntä, ei luvannut,\nmutta auttoi häntä kuitenkin koko ajan kuin tottelevainen lapsi ja teki\nniinkuin hän pyysi. Kun kaikki oli valmisna, pusersi Osip häntä rajusti\nrintaansa vasten ja rukoili niin liikuttavasti: \"älä petä minua, älä\nminua unhoita\". Hän tunsi miten levoton Katri oli päästäkseen irti\nhänen syleilystään, hän tunsi vaistomaisesti, että hän, niin pian kuin\npääsee vapaaksi, ei ole näyttävä hänelle ruskeita silmiään enää, niin,\nnyt hän näki jo, miten hän kaikista välipuheista huolimatta hiipi\nisojen kivilohkareiden välitse rantaan. Nyt ei ollut enää epäilemistä,\nhän petti hänet. Kaikki oli sovittu toisen kanssa. Milloin ja miten,\nsitä hän ei tietänyt, mutta venhe odotti rannassa, ja tuolla hän kiiti\npois kahden vankan käsivarren soutamassa venheessä, joka köykäisenä ja\nnopsana kuin kuikka viilsi kimaltelevien aaltojen yli. Heti syttyi viha\nhänen mielessään, hän tarttui pyssyynsä, viritti hanan -- mutta mitäpä\nse auttaa -- vielä yksi onneton lisää -- ei. Hän paiskasi kiinni\nvälisen oven ja alkoi kävellä edes takasin vartiopaikallaan. Mutta\nhetkisen kuluttua hän asetti pyssynsä nurkkaan, veti esille\npaloviinapullon ja alkoi sillä tehdä temppujaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki kylän pojat olivat kokoontuneet katsomaan Osipia. Hän oli vasta\nihana nähdä. Vanki oli poissa, ja Osip lauloi ja tanssi kuin mieletön.\nTuon tuostakin keikahutti hän voitonriemuisesti tyhjää paloviinapulloa.\nPoika parka, hänellä oli vielä toisenlainen leikki leikittävänä,\nsitäkin olimme me pojat katsomassa. Mutta viina sekä lievensi\nlemmentuskat että paransi haavat, sanoi Osip.\n\nSuuressa rauhankokouksessa Parisissa 1856 lienevät hallitsijat panneet\nrauhansopimukseen salaisen väliehdon meidän Katristamme, sillä hänen\nkavala juonensa suudella erästä kuningattaren laivamiestä ja tanssia\nenglantilaisen lipun alla, oli ja jäi rankaisematta. Hän meni naimisiin\nerään luotsin kanssa, asui ulkona saaristossa, ja puheli vielä viisi,\nkuusi vuotta sitten kaikenmoisissa tilaisuuksissa ja missä vain oli\nvähänkin aihetta 1855 vuoden vaiheistaan.\n\n\n\n\nIX.\n\nMetsästysmatka Suojärvellä.\n\n\nOli kaunis toukokuunpäivä, puolipäivän aika oli jo ohitse, kun minä\najoin kiviselle jyrkästi viettävälle kartanolle Mihail Koninin tuvan\neteen. Tupa oli rakennettu jyrkän mäen rinteelle, niin että rakennus\noli pihanpuolelta kaksikerroksinen, mutta metsän puolelta, joka alkoi\nheti asunnon takaa, vaan yksikerroksinen. Että jotain erinomaista oli\ntapahtunut, huomasi heti, sillä Mihailin piha oli täpösen täynnä\nihmisiä ja elukoita, jotka kilvan koettivat saada äänensä kuulluksi.\nMihail Konin seisoi ylinnä maalatuilla portailla, jotka pihamaalta\njohtivat suoraan yläkertaan, hän vihelteli luoksensa koiriaan, komensi\nja jakoi käskyjä sellaisella levollisuudella ja varmuudella, jonka\nmonivuotinen tottumus ja tieto siitä, että on ensimmäinen talossa,\nantaa ihmiselle. Kun ratisevat rattaamme joutuivat kartanolle,\npysähtyivät kaikki puheet -- ainoastaan koirat jatkoivat haukuntaansa\nitsepäisellä kiukulla. Mihail varjosti silmiänsä kädellään ja katseli\nmeitä. Kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun viimeksi tapasimme\ntoisiamme, mutta sydänmaalaisen tarkalla silmällä ja ihmeellisellä\nmuistilla hän heti tunsi minut -- juurikuin olisimme eilen yhdessä\nolleet. Vakavasti lausui hän ilonsa jälleennäkemisestämme.\n\nMinä pistin kättä Mihailille, hänen vaimolleen, hänen pojilleen ja\ntyttärilleen, hänen vävyilleen ja miniöilleen. Ilo oli vilpitön ja\nyleinen.\n\nOli keskusteltu suurella vilkkaudella kosto- ja vainoretkestä erästä\nkarhua vastaan, joka oli kaatanut yhden Koninin lehmistä.\n\n\"Mutta\", sanoi Mihail, \"a kuin sie tulit, niin minä en mene metsälle --\nminä jään kotiin. Karhu menkään omia teitään, minun luotini ei sitä\ntänä yönä hätyytä\".\n\n\"Ei Mihail, jos sinulla on jotain toimittamista tänä iltana, niin on\nsinun mentävä. Minä en tahdo sinua estää\".\n\nMutta Mihail ei tahtonut rikkoa vierasvaraisuuden lakia, hän olisi\nvälttämättömästi jäänyt kotiin, ellen minä luvannut lähteä mukaan\nmetsästysretkelle. Kelpo isäntäni tuli sydämellisen iloiseksi ja\ntyytyväisyys oli yleinen; sillä kun Mihail lähti metsälle, oli kaikki\nasiat hyvin, saattoi nukkua makeasti ja olla huoleton karhun\nkaatamisesta.\n\nMinä maksoin palkkansa kyytimiehelle, ja tämä tarkoin katseli\nharvinaista markanrahaa ja antoi sen kädestä käteen kulkea\nkatseltavana; minun matkakapineeni vietiin huoneesen, ja luodikko\nolalla lähdimme me kohta liikkeelle.\n\nMe vaelsimme ripeästi eteenpäin -- vähän matkaa vain yli mäen, pitkin\nlammin rantaa ja sitten metsään, -- sanottiin minulle. Tiesin kyllä,\nettä nämä sydänmaalaiset, jotka laskevat pari peninkulmaa likimmäiseen\nnaapuriin, eivät juuri tee tarkkaa sanallaan vähän matkaa -- minä\notaksuin matkan 3 à 4 virstaksi, mutta minun täytyy myöntää, että\npitkän vaivaloisen matkan perästä ei 5-6 virstaa, niinkuin tie olikin,\ntuntunut vähälle matkalle. Oli kuitenkin liian myöhäistä kääntyä\ntakasin.\n\nMetsästysretken syy oli seuraava: Konin'in ja muiden talonpoikien\nlehmät olivat olleet metsässä noin viikon päivät sen jälkeen kun\npäästettiin irti, oltuaan nälinkuoliaana kevättalvella, -- kun eräänä\nkauniina päivänä koko karja, paitsi yhtä lehmää, tuli ammuen täyttä\nlaukkaa kotiin. Metsän kuningas oli unisilmäisenä ja nälkäisenä talven\npuutteiden perästä ruvennut metsämieheksi ja oli kaatanut Koninin\nparhaan lehmän. Siitä syntyi melua kylässä, sillä se karhu, joka kerran\non maistanut lehmänlihaa, oli välttämättömästi kaadettava, muutoin oli\ntalonpoikien paras omaisuus alituisessa vaarassa. Heti ryhdytään\ntoimenpiteisiin tappiota kostamaan. Kun karhu on kaatanut saaliinsa ja\nsyönyt kylläkseen, jättää se lopun saaliistaan paikoilleen, palatakseen\n2 tai 3 päivän perästä auringon laskun jälkeen sitä syömään. Nyt on\nmetsästäjän saaliin läheisyydessä etsittävä sopiva paikka, mieluummin\njonkun puun latvassa, sekä sitten hiljaa ja äänetönnä odotettava\nilkityöntekijää. Vähinkin kolina hätyyttää karhun pakotielle.\n\nKun lähestyimme paikkaa, jossa karhu oli tuhotyönsä tehnyt, alkoi\nMihail suurimmalla varovaisuudella, ottaen alati vaaria tuulen\nsuunnasta, hiipiä muutamien ikivanhojen pilvenkorkuisien kuusien luo,\njotka sammaltuneiden riippuvien oksiensa välissä tarjosivat oivan\npiilopaikan metsästäjälle. Me kiipesimme erääsen noista kuusista,\nMihailin poika toiseen, molemmat noin 60 jalan paikoilla siitä, jossa\nhaaska oli. Hiljaa kuin varpuset haukan läheisyydessä liidellessä,\nolimme istuneet siellä muutamia minuuttia, kun kuulen Mihailin\nverkalleen mutisevan jotakin, jota ensin luulin iltarukoukseksi, mutta\nkuultuani koko joukon merkillisiä sanoja, niinkuin \"villahäntä\" ja\n\"schebelikagla\", joilla ei juuri kernaasti voi kääntyä herramme\npuoleen, kysyin minä kuiskaten, mitä se oli. Hän oli hartaan näköinen\nja viittasi minun olemaan hiljaa, ja seuraavalla hetkellä kuului vain\ntuulen huokumista hiljaisessa yössä.\n\nKäsi puun ympärillä ja pää nojautuneena runkoa vasten tuntui minusta,\nikäänkuin olisin levännyt luonnon povessa ja kuunnellut miten elämä\npaisui, miten se voimakkailla tykytyksillä ajoi kätketyt mehut\nliikkeelle ennättääkseen Pohjolan lyhyen kesän ajalla kukkaan ja\nhedelmään.\n\nAurinko oli laskeunut, varjot, jotka olivat päivällä painuneet puiden\njuureen, kohosivat hitaasti ja hiipien ylemmä ja ylemmä. Hippikertun\npiiskuttaminen oli tauonnut, yksin oli kultarintakertunkin runollinen\niltalaulu herennyt sointumasta; suloisena, ihanana, leutona vaipui\nkevätyö ylitsemme. Tähdet tuikkivat taivaan sinessä -- raukeasti ja\nhekumallisesti, höyryävän kevätilman läpi. Öinen tuuli toi ihmeellisen\nvirkistäviä tuoksuja, jotka vuoroin huumasivat, vuoroin väsyttivät,\nvälistä panivat sydämen kovasti sykkimään toimintaky'ystä ja\nrohkeudesta, välistä taas kantoivat sielun kauas aavistuksien ja\nunelmien aalloilla. Tuossa salaperäisessä pimennossa leimahti silloin\ntällöin joku salama kaukana ja kuvasi hetkeksi kuusien varjot mäelle.\n\nSilloin kuului muutamia sointuvia ääniä hiljaisessa yössä. Ensin\nyksityisiä, sitten useampia ja useampia, jotka yhdessä muodostivat\nsydämellisen suloisen sävellyksen. Yhtäkkiä kaikki vaikenee, on\nhiljaista, niin hiljaista erämaan yössä -- mutta jälleen alkaa laulu,\nja yhä täyteläisemmin, yhä mahtavammin kohoaa laulajan hehkuva ääni,\nkunnes se voitonriemuisilla värähdyksillä leimahtaa rakkauden korkeaan\nveisuun, antaakseen seuraavassa silmänräpäyksessä sävelten haihtua\nsointuisiin huokauksiin. Ja tämän häälaulun soidessa luonnon suuressa\nvihkimäjuhlassa, nukahdin minä niinkuin lintu oksalla, ja jo puoleksi\nunelmien maailmassa kuulin satakielen lemmenlauluja. Puks, yhtäkkiä\nkuului laukaus ja kiukkuista murinaa, yksi laukaus vielä ja\nunentorroksissa hieroin minä silmiäni. Miten kauan minä olin nukkunut,\nen tiedä, ensi silmänräpäyksessä en voinut käsittää, minkä ihmeen\ntähden minä istua kökötin ylhäällä puussa keskellä metsää.\n\nVähitellen palasi muisti. -- Minä katsoin alaspäin, oli aivan\nmahdotonta nähdä sammuvien tähtien valossa mitään, ja vielä tänäkin\npäivänä on minun mahdotonta käsittää miten Mihail saattoi nähdä tässä\npimeydessä. Minä aloin verkalleen laskeutua alas kuusesta, kun kuulin\nselvästi Mihailin minun allani mutisevan seuraavat kristityn suussa\npilkalliset sanat:\n\n    Kiitoksi metschän kuningas\n    Metschän kuldainen kuningas,\n    Metschän ehdoissa emändy,\n    Haapasaaren neiti kaunis,\n    Metschän taatto, metschän briha,\n    Metschän onni, metschän osmo,\n    Metschän valgia vasikka,\n    Metschän koko sugukunda.\n\nMinä kiipesin nopeasti alas puusta. Siinä seisoivat Mihail ja hänen\npoikansa, he onnittelivat toisiaan ja minua onnellisesta karhuntaposta,\njossa ei minulla puolestani ollut vähintäkään osaa. Karhu oli Ivanan,\nnuoremman Koninin, kertomuksen mukaan tunkeutunut sen kuusiryhmän läpi,\njossa me olimme väijyksissä. Joko se lie saanut vainua kristityn\nverestä, kuten sadussa sanotaan, tai aavistanut jotain vaaraa, äkkiä se\nvaan oli rynnännyt suoraan eteenpäin, ikäänkuin vaaraa paeten, silloin\nkun Mihailin luoti haavoitti sen. Kiväärin tulen valossa oli myös nuori\nKonin saanut tähdätyksi ja kaatoi kun kaatoikin rosvon maahan. -- Päivä\noli herännyt. Kellertäviä leimuja häilyi idän hattaroilla ja\nsammuttivat raukeasti vilkuttavat taivaanvalot. Kahdesta laukauksesta\noli metsän soittokunta herännyt eloon. Minä voin selvään eroittaa\npajulinnun vähäsen, vaatimattoman laulun, joka henkii suloista\nluontevuutta, kilttakertun surumieliset äänet, ja huomautushuudot,\njoita leppälintu hämmästyttävällä voimalla pusertaa rinnastaan, jolla\nvälin tässä luonnon aamuhymnissä muodosti perusäänen kultarintakertun\nviehkeä viserrys, joka herättää päivän eloon ja jälleen sen lepoon\ntuutii. Monta vuotta on kulunut sitten kun tämä tässä kertomani pieni\nepisoodi tapahtui, mutta muistellessani tätä aamua tunnen vieläkin\nkevään raittiutta, sydänmaan sanomatonta suloa hengähtävän sielussani.\n\nKotimatkalla johdin huomaamatta keskustelumme Mihailin\nkiitosrukoukseen, minä kysyin mitä hän mutisi eilen illalla istuessamme\nkuusen latvassa. Mihail ei tahtonut millään muotoa sanoa. Oli aivan\nmahdotonta saada häntä edes puhumaankaan siitä. Hän sanoi, että\nmahtisanoja ei saa käyttää silloin kun niitä ei tarvita. Olin\npahoillani, etten saanut enkä kenties milloinkaan saa kuulla hänen\nrunoaan, kun hän iltasella siinä ilojuhlassa ynnä tanssijaisissa\n(plätschit), joilla karhun tappaisia vietettiin, pyytämättä ja hiukan\nhäpeissään luki alkuosan siitä runosta, jonka loppusäkeet minä jo\nylempänä mainitsin. Kirjoitan sen tähän. Eikä minun tarvitse\nmuistuttaa, että tätä rukousta lukevat hartaudella ja vakavuudella\nmonet sadat meidän maanmiehiämme, vaikka ovat kasvatetut kristillisen\nkirkon helmassa.\n\n    Menin mie miehissä metschään,\n    Urohissa ulkotöille,\n    Kah'en kolmen koiran kanssa\n    Kuu'en vii'en villahännän,\n    Seitschemän schebelikaglan,\n    Lapin loajalle salolle\n    Sinisen metschän sisälle.\n    Kuljin kuusikumburoilla\n    Viivyin viitarandioilla\n    Haukkui koirani karhuun.\n\n    Tapio metschän kuningas,\n    Metschän kuldainen kuningas,\n    Tuo tuolta tuonembata,\n    Lapin loajalta salolta,\n    Sinisen metschän sisältä,\n    Minun koirat pentukoirat,\n    Ampujat alakätöiset.\n\n\n\n\nX.\n\nKyyrölän kylä.\n\n\nKrasnoje Selo, ei keisarillinen huvilinna, vaan täällä kotona meillä\nMuolassa, tai toisin sanoin, Kyyrölän kylä, on siksi kummallinen kylä,\nettä muutamat lyhykäiset kynäelmät siitä eivät liene kaikkea viehätystä\nvailla. Kylä, jota asukkaat sanovat Krasnoje Seloksi, on laajempi kuin\nmoni meidän pikkukaupungeistamme. Lisäksi on sillä ihanaa vaihtelevaa\nhempeyttä, jommoista ani harvassa meidän kylistämme ja kauppaloistamme\non nähtävänä. Lukija kuvitelkoon mielessään kyläkadun -- oikeammin\nmaantien -- noin virstan pitkän ja melkoisen leveän; molemmin puolin\nkatua ovat talot, niinkuin kaupungissa, vieretysten, mutta siten, että\nkaikki pääseinät ovat maantielle päin. Tien ja rakennusten välillä on\nnurmikenttä, leikki- ja kisakenttä kyläkunnan lapsille, vasikoille ja\nnelijalkaisille. Joka kolmannen tai neljännen talon edessä on kaivo\nsuurine vinttineen, jotka vinosti kohoavat taivaan sineä vasten. Joku\npuukon tai kirveen raatelema pihlaja tahi koivu, joka on saanut uhrata\nalimmat oksansa jokapäiväisiin tarpeisiin, katkaisee päätyvien tasaista\njonoa ja antaa perspektiiville vaihtelevaisuutta. Talot, jotka ovat\nrakennetut pyöreistä hirsistä suorastaan maaperään sekä oljilla,\nlaudoilla eli päreillä katetut, ovat enemmän tai vähemmän rappeutuneita\nja koristeltuja kummallisilla ornamenteilla ja sahauksilla peräseinän\nhuipussa, alhaalla katonrajassa ja päätyikkunoiden yläpuolella.\nSitäpaitse ovat nämä varustetut loistavan värisillä luukuilla.\n\nYllämainitusta huomaa, että Kyyrölä, -- Krasnoje Selo -- ei ole mikään\nsuomalainen kylä; Kyyrölä on, tai oikeammin, on ollut, puhtaasti\nvenäläinen kunta. Jo ennen kun Pietari suuri Uudenkaupungin rauhan\nkautta sai omistusoikeuden Viipurin lääniin, oli hän antanut pois ei\nvähempää kuin 2,748 kartanoa 28 lahjoituksena, \"ikipäiväiseksi ja\nperittäväksi omaisuudeksi talonpoikineen ja karjoineen\" -- kuten\nlahjakirjassa sanottiin. Heti Viipurin valloittamisen jälkeen lahjoitti\ntsaari Pietari, heinäkuun 21 päivänä 1710, Viipurin kaupungin\nensimmäiselle venäläiselle komentajalle, Gregori Petrovitsch\nTschenischeffille, 92 taloa Muolan pitäjässä. Lahjoitettujen tilusten\njoukossa löytyi muutamia niistä lukemattomista autioista taloista,\njoita \"ison vihan aika\" Kaarle XII hallitessa oli tuottanut. Sellainen\ntila oli Kyyröläkin, jonka komentaja Tschenischeff asututti Vähä\nVenäjäläisillä -- puheen mukaan erään venäläisen sanomalehtimiehen\ntoimesta, joka Kyyrölässä käytetyn venäjän kielen monikon päätteissä ja\npehmeissä tekosanan muodoissa oli tuntevinaan maloryssäläis murteen\nominaisuuksia. Kuten näemme on tämä perin venäläinen, suomalaiselle\nalueelle perustettu, kylä, jonka tuttavuutta tässä käymme tekemään. --\nJos se ylipäätään onkin köyhä ja kurjan näköinen, niin täytyy myöntää,\nettä verrattuna ympärillä oleviin suomalaisiin kyliin saattaa Kyyrölä\ntäydellä todella nimittää itseään Krasnoje Seloksi; sillä täällä löytyy\nkumminkin halua kaunistaa ja käyttää tarpeellisuuden vaatimuksien yli\nhiukkasen koristuksiakin. Vähät siitä, jos työ on epätarkkaa ja\nhuolimattomasti tehtyä; löytyy kuitenkin kaikessa tässä kummallisessa\nsekasotkussa jotakin, josta huomaa, että on tahdottu uhrata\nkauneudelle. Melkein keskellä kylää on vanha hovitila, suunnattoman\nsuuri puupalatsi, aikoinaan varustettu pylväskäytävällä paestiläisistä\npatsaista, vanhaan Viipurilaiseen tapaan tehdyt hirsistä ja käärityt\nsäkkikankaalla, jonka jälkeen pinta maalattiin ihanasti naxosmarmorin\nvahakeltaseen väriin tai hienosuonisen giallo anticon tapaan, kaikki\nliimavärillä tietysti. Päällystys on laudankappaleista, ikkunat\nkorkeat, kaarevat, pielet lankuista tehdyt. Ylinnä kohoaa puinen torni\nkupulakineen ohuista, taivutetuista laudoista. Sisäpuolelta on kupulaki\nmaalailtu ja koristeltu roseteilla, kukkaisköynnöksillä, haaraisilla\nkynttelinjaloilla y.m. Tuo upea rakennus vaatelijaine ja outoine\nmuotoineen on oivallinen kuva siitä vuosisadasta, jolla se on\nrakennettu.\n\nEntinen puisto, joka oli ollut järjestetty komeaan malliin,\npensasaitoineen lammikoineen ja siltoineen, on nyt hakana, jossa vain\nkultakoristeet ja joku heinittynyt ruusupensaisto ja pari lahonnutta\njalustaa puhuvat menneiden aikojen loistosta.\n\nOltuaan lakkatehtaana, rohtolana ja postitoimistona, on rakennus\nlaadittu asumukseksi 32:nen reservikomppanian päällikkö- ja\nalapäällikkökunnalle. Ja varmasti saa vakuuttaa, ettei yksikään\nreserviupseereistamme majaile niinkuin 32:nen komppanian esimies.\n\nHovileirin lähellä on venäläinen kirkko, kirjava rakennus, joka hohtaa\nkaikissa sateenkaaren väreissä. Etempänä on entinen \"muonakasarmi\",\njossa Suomesta Siperiaan kuljetettavat vangit saivat levähtää, nyt iso,\nrappiolle joutunut puukoju. Kuten näkee, on Kyyrölän kylää aljettu\nrakentaa paljoa suuremmassa mitassa kuin elämä kylässä, ainakaan tätä\nnykyä, jaksaa täyttää.\n\nJoskus kauniina kesäpäivänä, etenkin lauantai- tai sunnuntai-ehtoina,\nsaa kuitenkin leveällä kyläkadulla joskus nähdä semmoista eloa ja\nliikettä, joka muistuttaa niistä ajoista, jolloin läänitysherra täällä\nkaikessa komeudessaan asui, metsästi, piti juomakemuja ja maalaisjuhlia\nkorkeasäätyisille vieraille keisarin kaupungista. Kaikki kylän asukkaat\novat silloin ulkona kadulla, istuvat kaivolla tahi lepäävät\nportaillansa. Pojat pelaavat \"bafkaa\" huolellisesti siloitetuilla\nporsaanluilla, tytöt tanssivat ja laulavat vapaasti, sillä välin kun\nvanhemmat käsiharmonikan soidessa juttelevat päivän tapahtumista.\n\nTavattoman paljon harakoita istuu kaikilla aidoilla ja räkättävät\narioita \"la gazza ladra'sta\". Vielä kirjavammat kuin harakat ovat\nnaisien puvut; hame moniväristä kattuunia, leikattu yhteen palaan\nliivien kanssa, joka on hyvin ruman näköistä. Vyötäinen nousee siten\nkorkealle ylös melkein kainaloihin, ja paitsi että se turmelee poven,\nantaa se vartalolle kovin hullunkurisen muodon; pää ja thorax ovat\nverrattoman pienet suunnattoman abdomenin rinnalla, puhuaksemme\nhyönteistutkijain kielellä. Miesväkeä näkee sangen vähän. Kaikki ovat\npuetut tavanmukaiseen muschikpukimeen. Syy tähän epäsuhteesen miesten\nja naisten lukumäärässä on se, että maanviljelys ja käsityö ovat näillä\nseuduilla tyyten vaihtaneet paikkaa toistensa kanssa. Mies on\npuutyöntekijä, astianvalaja, maalari, tapetinpanija ensisijassa, sitten\nvasta maanviljelijä. Hän oleksii enimmäkseen läheisissä kaupungeissa,\nViipurissa ja Pietarissa, käsityöläisenä; pääsiäiseksi hän tavallisesti\npalajaa kotiin, mutta niinpian kuin kevät lähenee, herää hänessä kaiho\npääsemään ulos maailmalle. Ei siis ole ihmettä, että maanviljelys on\nvallan alkuperäisellä kannalla, vallankin kun maa on yhteistä ja\njaetaan viljelijöiden kesken -- jos oikein asian kuulimme, joka viides\nvuosi. Kaikilla talonpojilla ei ole edes omaa hevoistakaan; kyntö- ja\nkylvöaikana lainataan juhta joltakin onnellisemmalta naapurilta.\n\nKieli on, niinkuin yllä mainittiin, venäjä; miehet puhuvat kuitenkin\nmelkein kaikki suomeakin. Viime aikoina on suomalainen sisäänmuutto\ntullut huomattavaksi. Moni rakennus on jo rakennettu pitkin kylänkujaa,\njosta melkein aina tietää, että joku kansalaisemme on talon rakentanut.\n\nKylässä on koreaksi maalattu kansakoulu, joka nauttii kannatusta Suomen\nvaltiolta kuin myös joltakin venäläiseltä virkakunnalta. Kansakoulun\nopettaja on syntyperäinen venäläinen, eikä ymmärrä sanaakaan\nsuomenkieltä. Ikävää on, että lapset, jotka kaikessa tapauksessa ovat\nsuomalaisia, Suomen alamaisia, eivät ole tilaisuudessa oppimaan Suomen\nhistoriaa ja maatiedettä. Koulun tarkastaja, ponteva suomalainen\npappismies, ei ole voinut tehdä niin mitään tämän suhteen, sillä\noppikirjoja venäjää puhuvia suomalaisia varten ei löydy laisinkaan. On\nhelppo käsittää, miten herra koulumestari kuvailee Suomea ja Suomen\nhistoriaa oppilailleen. Sillä kannalla kuin opetus nyt on, on sekä\nsurkeaa että naurettavaa kuulla opettajan selittävän \"isänmaan\nhistoriaa\" oppilaille. Saporogit, tatariruhtinaskunta Krimin niemellä,\nIvan julma ja muut aasialaiset suurherrat, kaikki he kuuluvat \"isänmaan\nhistoriaan\". Maatieteessä, jossa Suomi on paremmin kuin historiassa\nesitettynä, ei ole aivan voitu olla lukuunottamatta \"tschudilaisia\nrajamaita\"; ja opettaja on, käyttäen avukseen vanhaa venäläistä,\nViipurin läänin karttaa, juurruttanut oppilaittensa päihin muutamien\nkaupunkien, jokien ja kaikkien rautatieasemien nimet Viipurin ja\nPietarin välillä. Tätä tehdään Suomenmaassa, Suomen alamaisille, Suomen\nvaltion kustantamassa koulussa. Kuta useampia kansakouluja perustetaan\nvenäläis-suomalaisissa kylissä, sitä tärkeämpää on valvoa, että\nkouluissamme käytäntöön otetut oppikirjat käännetään venäjän kielelle,\njotta ei tuota melkoista määrää venäjää puhuvia suomalaisia\nkasvatettaisi isänmaatansa halveksimaan.\n\n\n\n\nXI.\n\nPoikana olo ajoilta.\n\n\nSodassa.\n\nViipurista aina Uuraansalmelle saakka on saaristo kallioista. Pienet,\npaljaat saaret ovat enimmäkseen karkeaa graniittia, kerroksista kuin\nliuskakivi, ja kasvavat harvaa mäntymetsää, jotavastoin mannermaa on\nalhaista ja savista. Uuraansalmesta länsietelään päin muuttuvat saaret\nmatalammiksi, ovat savikkopohjaisia ja vaihettavat kangas-petäjän\ntuuheaan leppään ja koivuun, vieläpä jalommatkin puulajit, tammi,\nvaahtera ja lehmus muodostavat pieniä kauniita lehdikoita -- mutta nyt\non mannermaa, joka muuttuu yhä enemmän ja enemmän santaiseksi, peitetty\nvyörykivillä, kunnes Teerijoen luona komein \"falaise\", niinkuin\nranskalaiset sitä nimittäisivät, sanoo Suomenlahden vieriville\naalloille \"tähän, mutta ei etemmäksi\". Muuan noista ensimmäisistä\nsavisista saarista Uuraansalmen läheisyydessä kuului saariryhmään, joka\noli äidinisäni oma. Olen unhoittanut saaren nimen, mutta sanokaamme\nsitä Sorsaluodoksi; se oli sodanaikana 1855 joutunut venäläisen\ntykkiväestön haltuun ja ainakin neljäs osa saarta oli paljaaksi\nkuorittu, sillä turpeita, joita välttämättömästi tarvittiin\nvallituksiin, ei ollut muualla kuin täällä. Ennenkuin jäännös saaren\nviheriäisestä vaipasta käärittiin kokoon ja kuljetettiin pois noihin\npieniin linnoituksiin, jotka ainakin syrjäisen mielestä näyttivät\nolevan tarkoituksetta viskellyt ympäri Suomenveden pohjaa, tahtoi vaari\nniittää sieltä ne heinät kuin niittää saattoi. Eräänä kauniina\nheinäkuun päivänä lähdimme me, vaari ja minä, katsomaan, miten\nheinänteko sujui. Vaari käveli ja minä tein koukeroita polkua pitkin,\njoka kulki kahden vainion välillä, joilla ruis huojui puolipäivän\ntuulen puhaltaessa. Kun pelto loppui, tulimme me mahtavaan\nhonkametsään, jossa päivänsäteet vaivalla pääsivät puikahtamaan tummien\nhavujen ja tiheäin oksien välitse, muodostaakseen sinne ja tänne\nsmaragdivehreän pilkun kosteaan sammalikkoon keskellä kosteaa, viileää\npimentoa. Hetken kuluttua ilmaisi yksitoikkoinen, soinnukas kohina,\nettä me lähestyimme meren rantaa, ja tien tehtyä viimeisen äkkimutkan\nlepäsi meri meidän edessämme.\n\nEhdoton hämmästyksen ja ihmettelemisen huudahdus pääsi huuliltamme.\nKaukana keskellä selkää oli komea laivasto sota-aluksia, Englannin\nylpeä lippu liehui joka mastossa.\n\nNyt oli päästävä salmen yli. Tavallisissa suhteissa, s.t.s. kun vaari\nei ollut mukana, oli meillä pojilla tapana kulkea salmen yli siten,\nettä riisuimme vaatteet päältämme, valitsimme läheisestä haasta\nsemmoisen lehmän, joka osasi uida, sidoimme vaatteemme sarviin ja\najoimme lehmän veteen, jonka se tavallisesti varsin mielellään teki,\nsillä Sorsaluodolla kasvoi parempi heinä, itse me pitelimme kiinni\nlehmän hännästä ja tulimme tällä kekseliäällä tavalla hinatuiksi tuon\nmelkein neljännes virstan leveisen salmen yli. Olimme tehneet sen\nhuomion, että jos lehmä keskellä salmea rupesi uimaan kehässä, tuli se\nsiitä, että vaatteet olivat valuneet elukan silmille, niin että se ei\nvoinut maata nähdä. Palausmatka tehtiin samalla tavalla. Nyt oli vaari\nmuassa ja me astuimme vallan vakavina venheesen, joka sattumalta oli\nsaapuvilla. Saareen päästyämme, menimme me niin sanotuille\nruotsalaisille valleille. Taru kertoo, että Kustaa III, ollessaan\nlaivastoineen Viipurin lahdessa kuuluisan Viipurin kujanjuoksun\naikoina, oli rakennuttanut nämä vallit, mutta epäilemättä oli tuo\narvelu väärä, sillä näissä löytyi tiiliäkin, ja tiilinpolttoon ja\nmuuraustyöhön ei Kustaa III:lla sentään ollut aikaa. Istuimme siellä\nkorkeassa, pehmeässä nurmikossa, Nopsat sisiliskot ja kiivaasti\nkirkuvat rantapääskyt tahtoivat anastaa meiltä meidän lepopaikkamme,\n\nMeri kävi pitkissä pehmeissä aalloissa rantaa vasten, kuohupäiset\nlaineet näyttivät mielihyvällä hiipivän pitkin kallioiden sileitä\nkupeita, suviaurinko valoi hohdetta kimaltelevalle merenpinnalle ja loi\nsille kaikki sinen vivahdukset, safiirin vienosta väristä alkaen\nindigon tummaan väriin saakka, joka huomautti syvyyden kauhuista,\nametistin läpikuultavasta välähtelevästä kimaltelusta ja lazurkiven\nvakavasta sinestä niin kevyisesti että se näytti ilmassa leijuvan.\nMutta keskellä meren pintaa lepäsi värijuova, jonka värejä ei vielä\nkukaan ole taitanut nimeltä sanoa; se oli auringonvalo.\n\nNyt lepäsi siellä, tässä loistavassa juovassa, nuo mustat turmiota\ntuottavat jättiläiset ja erosivat taivasta ja maata vasten kuin suuret\nvarjokuvat.\n\n\"Ovatko ne meidän vihollisiamme, vaari?\"\n\n\"Ovat, poikaseni!\"\n\n\"No silloinpa saamme kohta nähdä sotaa, savua ja kuulia, kanuunia ja\nsotamiehiä\", sanoin minä, riemastuksissani kaikesta kummallisesta kuin\noli tuleva.\n\n\"Valitettavasti saanemme nähdä sekä yhtä että toista siihen suuntaan.\nEI ole ensi kerta, kun nämät seudut saavat tuntea sodan vitsausta.\" Ja\nvaari rupesi kertomaan Viipurin kujanjuoksusta, joka kuusikymmentäkuusi\nvuotta takaperin tapahtui juuri tässä. Me nousimme seisomaan vallilla,\nvaari osotti etelään Koivusaarta ja Teikarsaarta kohti, tarkemmin\nnäyttääkseen taistelupaikkaa, kun samassa kaikuva jyräys kuului. Jotain\nvilahti silmiemme edessä, voimakas ilmavirta painoi meitä, vaarilla oli\nsiksi mielenmalttia, että antoi minulle kovan lyönnin niskaan, joka\nsilmänräpäyksessä kaatoi minut maahan, itse hän myös heittäytyi\nheinikkoon kiivaasti huutaen: \"makaa hiljaa, Kalle\". Samassa kuului\nkauhea pamaus, tulta iski, maa tärisi ja meidän päällemme satoi hiekkaa\nja multaa, niin että me olimme aivan tukehtua.\n\n\"Kalle poikani, miten sinulle kävi, oletko haavoitettu?\"\n\n\"Olen, vaari!\"\n\n\"Mihin! Miten! -- ei, makaa hiljaa!\"\n\n\"Niskaan, vaari.\"\n\nVaari kumartui äkisti puoleeni, tarkasti niskaani ja sanoi naurahtaen:\n\"et sinä ainakaan ole pahasti haavoitettu. Mutta nyt kotiin, kas niin,\nastu eteenpäin, joudutaan venheelle, sota näyttää käyvän vaaralliseksi\ntäälläkin. Meidän täytyy muuttaa pois saaristosta.\" -- Minä vakuutan,\nettä me pääsimme paljoa sukkelampaan kotiin kuin Sorsaluodon saarelle\ntaannoin. Ei koskaan ole mikään voitosta riemuitseva Caesar tullut\nylpeämpänä ja onnellisempana vanhaan Roomaan kuin pikku Kalle vaarinsa\nkotiin. Ja olipa hänellä syytäkin. Lossarin Sassa oli kerran ollut\ntappamassa hyljettä, joka oli mennyt nuottaan; voudin Matti oli\nkatkaissut pikkurillinsa silppukoneessa; Antti, paimenpoika, oli ollut\nvedenvaarassa eräällä kalaretkellä; Juhana oli avannut portin\nkuvernöörille eli keisarille, ei päästy koskaan oikein selville,\nkumpiko noista kahdesta se oikeastaan oli; kaikki olivat nähneet,\nkuulleet tahi tehneet jotakin, joka oli tavallista kummempaa. Hän\nyksin, pikku Kalle, lellipoika, herraslapsi muka, hän ei ollut mitään\nnähnyt. Toimetonna, voimatonna oli hänen ikänsä kulunut isän työpöydän\nalla, paksujen latinalaisten kielioppien suojassa, ja sanakirjain\ntakana, jotka paisuivat ylpeydestä, kun tiesivät niin paljon, paisuivat\nniin, että siannahkakantensa halkeilivat selkäpuolelta. Mutta nyt, nyt\nolivat asiat toisin, nyt yhtäkkiä, ja niin kaikinpuolin tavatonta.\nKalle oli ollut sodassa. Antti ja Matti ja koko poikaparvi kuulivat\nkummeksien ja kadehtien pikku Kallen puhuvan sodan vaaroista, taistelun\ntuhoista. Kaikki he olivat kuulleet tuon jyrinän, mutta ei kukaan\nollut, niinkuin pikku Kalle, sitä omin silmin nähnyt.\n\nJa pikku Kallesta tuli kenraali ja hän komenteli aamusta varhain\niltamyöhään viisimiehistä joukkoaan, joilla oli aseina lapioita,\nharavia ja aidanseipäitä, kunnes hän eräässä kahakassa sattui polkemaan\nkuoliaaksi kananpojan ja rikkomaan ikkunaruudun, joka tuotti hänelle\npari korvapuustia vaarin emännöitsijältä. Sivumennen sanottu, vanha\neukko, niin täpö täynnä kertomuksia merenhaltijoista, menninkäisistä,\nprinsessoista, verenimijöistä ja muista kummituksista, että kaikki\nAndersenin sadut ja kertomukset ovat haihtuneet muistostani niiden\nkuvauksien rinnalla, joita hänen runsas ja eriskummallinen\nmielikuvituksensa syyti eteemme jok'ikinen päivä. Korvapuustit tekivät\nkuitenkin toivotun vaikutuksen, ne jäähdyttivät taisteluintoa, ja\nrauhaiset ajat koittivat jälleen äidinisän tammien kaartamalla\npihamaalla ja jo aikoja ennen kuin rauhanliitto Pariisissa tehtiin.\n\n\nKeisari tulee.\n\nAh! olisittepa vain nähneet vanhan kunnon kaupunkimme ja meidät sitten!\nSiitä on jo hyvin kauan. Alamainen nöyryys, vilpittömin nöyryys, hohti\nvanhoista uudesti kalkituista ja siistityistä taloistamme, jok'ikisestä\nhuokosesta yhteiskuntalaistemme sileäksi ajeltuilla leuoilla. Yksin\nkadutkin olivat pukeutuneet jonkinmoiseen pyhäpukuun; missä olivat nyt\nkaikki kuopat ja lätäköt, joissa me pojat tavallisesti koittelimme\nsaappaitamme! Missä kaikki mukurat ja kohopaikat, varta vasten tehdyt,\njotta meidän 4 tai 5 ajuriamme oppisivat tuon jalon taidon \"ohjaamaan\nkorskuvia oriita!\" Poissa! Katu oli tasainen kuin permanto, sillä\nkeisari oli tuleva. Tämä mahtisana oli aivan ihmeellisellä tavalla\nhämmentänyt meidän jokapäiväistä elämäämme. Kaikissa ikkunoissa riippui\nvanhoja tomusia ja koinsyömiä mattoja. Isän punavuorinen aamutakki oli,\nsamaten kuin paljon muutakin punaista ja sinistä, muuttunut komeaksi\nlipuksi; nyt se liehui hupaisesti syystuulessa, muiden koreiden\ntilkkujen ja vöiden joukossa. Alhaalle kalitkan (kaupunginportin) luo\nolivat raatimies ja leipuri Zinke, joka myöskin oli kaupungin\narkkitehti, pystyttäneet kunniaportin, joka minun mielestäni oli\nkelpaava kaikille maan mahtaville voitonsankareille. Se oli laadittu\nlehvistä ja kuusenoksaseppeleistä ja oli erinomaisen pulska, komeine\npylväineen, ornamentteineen ja \"krokaanin\" muotoisine huippuineen. --\nSemmoista oli kaupungissa. Perheissä oli yhtä juhlallista. Serkut\nmaalta olivat tulleet, leivottiin ja puhdistettiin, ja ennen kaikkia,\njoka ainoassa suojassa ommeltiin ja siliteltiin, sillä jokainen, jolla\nvaan henkeä oli, aikoi illalla tanssiaisiin. Näinä ihanoina päivinä\nolivat kaikki kurinpidon siteet lauenneet, ei, enemmänkin vielä, ne\nolivat poikki katkenneet, kuria ei ollut enää. Päivät päästään\nlorvailimme me pojat katuloilla sinisissä takeissamme, joissa oli\nkultanapit ja lyyryn kuva. Sillä tietäkääs, hyvät herrasväet,\nme lukiolaiset olimme päivän kunniaksi pukeutuneet sinisiin\nhännystakkeihin, joissa oli pystykaulukset mustasta sametista. Yhdeksän\nja kymmenen vuotiaita poikasia, niinkuin silloin olimme, lienemme me\nkomeassa puvussamme olleet aivan kuin positiivinsoittajan marakatit. No\nniin, sillä välin kun koulumaisterit kotonansa liimasivat yhteen\ntuppia, miekkaa ja kahvaa, jotka olivat alituisessa eripuraisuudessa\nkeskenään, kiilloittivat nappiansa ja harjailivat vanhoja maatuneita\njuhlapukujaan ja niin sanottua \"venhettä\", vallitsi rajaton vapaus\nnuorukaisten seassa. Ihana aika! olisin halunnut keisareita joka\nsoppeen.\n\nSuuri päivä oli nyt tullut. Esiratsastajoita oli vaahtoisilla hevosilla\nkarauttanut kaupunkiin ja pormestarillemme Buchman'ille ilmoittaneet,\nettä keisari tulee. Buchman oli pieni, jokseenkin lihava mies. Hän oli\nhieno herra, kelpo pormestari ja kunnon mies muuten. Vaikka niin\nlystikäs vartaloltaan, oli hän kuitenkin arvossa pidetty. Nyt hän\nseisoi hartaasti odottaen, katsoen pitkälle sillalle päin; suolaa ja\nleipää oli vieressä hopeatarjottimella. Pari konstaappelia seisoi hänen\nrinnallaan. Vähä väliä kääntyi pormestari kansajoukon puoleen ja sanoi\nvaroittaen: \"Sein Sie nur ruhig und vergessen Sie nicht das Hurra\"!\n\nPaitsi sitä että pormestarimme oli odotuksen kuohuksissa, oli hän vielä\nvihanenkin. Pieni vahinko Siliverstoffin portaiden luona oli\nkarkoittanut sen juhlallisen levon, joka muutoin lepäsi hänen\nhohtavilla kasvoillaan. Seikka oli nimittäin se, että raatimiehillä oli\ntapana ennen istuntoa ja ennen muita tärkeitä yhteiskunnallisia\ntoimituksia käydä Siliverstoffin kurenjassa (ruokakaupassa) ottamassa\npienen päänselvittäjän ja haukkaamassa palasen juustoa päälle. Niinpä\nei tänäkään tärkeänä päivänä voitu päänselvittäjää unhoittaa. Ja itse\npormestarikin oli samaa mieltä. Se oli otettu ja juusto myös; nyt\nastuivat meidän isät jyrkkiä portaita alas, pormestari vilkkaasti\njutellen. Alhaalla portaiden juuressa oli eräs maidonmyyjä kärryineen,\nastioineen ja äkäisine hevosineen; -- maitohevoset ovat aina äkäisiä!\nJa tapahtui niin kamala tapaus, että hevonen purasi meidän korkeaa\nesivaltaamme. Tämä teki hirmustuneena kokokäännöksen ja asettui\nsemmoiseen asentoon kuin minä aina ajattelen Epaminondaan Mantinean\nluona olleen. Hän lähestyi eläintä ja lausuen \"ah sinä kirottu koira\"\nkohotti hän vasenta jalkaansa antaakseen hevoselle potkun. Lyhyt oli\nhän, lyhyt oli jalka. Pormestari keikahti ja kaatui katuojaan kumoon.\nKaupunginpalvelijat nostivat hänet pystyyn, puistelivat hänestä roskat\nja vangitsivat eukon ja hevosen.\n\nMutta me jätämme Senatus populusque Wiburgensis heidän hartaasen\nodotukseensa ja kerromme eräästä tapahtumasta ylempänä ison kadun\nvarrella.\n\nEnsin täytyy minun jutella kaikista niistä pauloista ja kavaloista\nkoukuista, joita siihen aikaan oli asetettu katukäytäville ja niiden\nviereen, kaikille joutilaille kävelijöille suureksi harmiksi. Paitsi\nyhtä ja toista porrasta siellä ja täällä, löytyi raudoitettuja\nväistökiviä kaikissa kadunkulmissa, ja useimmiten olivat niiden kulmat\nniin terävät, että ohikulkevaisten vaatteet tarttuivat niihin ja\nrepeytyivät. Väliin oli katukiven paikalla kuoppa, tavallisesti vettä\ntäynnä, ja vihdoin viimeiseksi olivat talojen kellarien ovet\nkadunpuolella. Aina 8 jalkaa syviä kuoppia portaineen ja mustaksi\nmaalattuine raudoitettuine kaiteineen oli rakennettu keskelle\nkatukäytävää. Nämä portaat olivat alati rinkelieukkojen ja heidän\nvakkojensa vallassa. Yhdelle näistä kaiteista olimme me pojat, vastoin\nvanhempien ja muiden asianomaisten ankaraa kieltoa asettautuneet;\ntäältä me saatoimme nähdä pitkin katua Ylä-Paramonoffilta aina\nAla-Paramonoffille saakka ja vieläpä vähän etemmäksikin. Mikä kirjava\nkuva silmäimme edessä. Viipurilainen naismaailma \"lyhveissä vaatteissa\"\n[Lyhveet vaatteet olivat ylempänä \"Saaristossa\" nimisessä kertomuksessa\nkuvattu Viipurilainen kansallispuku.], pöhöhihoissa ja punasissa\nnutuissa. Jääsken eukot valkosissa \"hunnuissa\", Joutsenolaiset\nruunisessa pitkässä takissa, kauppa-ryssät punasessa paidassa, joka oli\nhousujen päällä, hyväluontoisia porvarirouvia \"katsaveikka\" [topattu\npäällystakki] yllä. Nyt näkyi ylhäällä mäellä kahden valkosen hevosen\nvetämät vaunut; nyt mahtaa keisari tulla; seuraavassa silmänräpäyksessä\npamahti kanuunanlaukaus. Tuntui kuin sähköinen sysäys kansajoukossa,\nsysäys niin voimakas, että me muutamien maalaisserkkujen kera heti\nsyöksyimme alas kellarinporstuaan. Pauhina, joka oli niinkuin kaukaisen\nkosken tai tuuliaispään synnyttämä kohina, tuli yhä lähemmäksi.\nKurjuutemme syvyydestä kuulimme pormestarin \"Seien Sie nur ruhig und\nvergessen Sie nicht das Hurra\". Mutta mahdotonta oli mitään nähdä.\nMuutamia tanakoita sääriä ja leveitä selkäpuolia, pieni viiru sinistä\ntaivasta ja kattopelti, kas siinä kaikki kuin me saatoimme eroittaa.\nMelussa ja hurrahuutojen kaikuessa ei kukaan kuullut meidän\nrukouksiamme ja valituksiamme. Nyt kuului sieltä ylhäältä kavioiden\nkopinaa ja vaunujen rytinää; ne olivat kai keisarin vaunut, jotka\najoivat ohitse. Minä en saanut nähdä vilahdukseltakaan majesteettia tai\nvähäpätöisintä pientä kamarijunkkaria tai hovipalvelijaakaan ja mikä\noli vieläkin harmittavampaa, keisari ei saanut nähdä minun takkiani,\njossa oli pystykaulus ja yhdeksän kiiltävää nappia. Zinke, Zinke,\nmiksis teit minulle tämän; avonaiset kellarinporstuat olivat sinun\ntoimestasi.\n\nKostaaksemme yhteiskunnan väärinkäytöstä meitä kohtaan, syljeksimme me\niltasella suuremmoisen juhlavalaistuksen aikana \"ploschkoihin\", niin\nettä sihisi, räiskyi ja haisi härskiintyneen öljyn katku ympäri katuja\nja kujia. Kosto oli suloista. Selkääni en saanut, vaikka takki oli\npilalla, mutta aika nuhan sain, sillä kellarinporstuassa seisoimme\nnilkkaa myöten vedessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeisari tuli, hän näki, hän meni, suureksi suruksi ja murheeksi meille\nnuorisolle. Me tunsimme ilmassa että reaktionin aika oli tulossa, sillä\nseuraahan laitonta vapautta tavallisesti ankaran sortovallan aika.\nSenatus populusque saattoi häntä tullin taa.\n\n\nKäynti Uuraansalmella.\n\nOn monta, monta vuotta sitten kun minä viimeksi näin Uuraansalmen,\nlieneepä jo 20 tai 25 vuotta. Sattumuksesta tulin äskettäin käymään\ntässä Viipurin oivallisessa satamapaikassa; mikä eroitus entisyyden ja\nnykyisyyden välillä. Ja eroitus on olemassa, ne eivät ole vaan\nnuoruuden muistot, jotka suurentavat, kaunistavat ja kirjavalla\nväenkuohulla asustuttavat Uuraansalmen hietasärkät, sen salmet ja\nmahtavan meren tuolla kaukana, johon voin sovittaa Byronin sanat:\n\n    Oi meri sua nuorna rakastin!\n    Se riemuni kun lainehillas vain\n    Mä kuplan lailla keinuin, taistelin\n    Ja aaltois kanssa pidin puoliain.\n    Kun ärjyi myrsky meitä pelottain\n    Ol' itse pelkokin se riemuisaa:\n    Kuin lasta mua suojaelit ain'\n    Mä luotin aaltoos, käsin ottaen\n    Kuin nytkin otan, harjaas hymyillen.\n\nMe meloa lotiskoimme hiljaa kaitaan salmeen, keltasien pitkien\nhiekkasärkkien väliin, jotka matalassa kaaressa ympäröivät kirkasta\nruskeanvehriäistä vettä -- alati liikkuvaa, milloin virraten merelle\npäin, milloin Viipurin lahtea kohti. Oliko tämä Uuraansalmi! miten\nerilainen kuin ennen, silloin satamapaikka, ensimmäinen Suomessa, nyt\nlinnoitus. Poissa olivat ne keulat, jotka kaukaisilta mailta\nkuljettivat kaikkea mitä Etelän aurinko kasvatti ja kypsytti Välimeren\nrannoilla. Poissa olivat komeat Itäindiassa purjehtivat laivat jotka\nkuparoituine kylkineen olivat kyntäneet kahta valtamerta ja jotka\njyrähtelevillä laukauksilla välkkyvistä tykeistä kokassa ilmoittivat\nkotiintuloaan. Silloin oli eloa ulapalla, sen saatte uskoa. Lippuja ja\nliehuttimia jok'ikisessä paikassa, missä vain saatiin värillinen\nliina tuulessa liehumaan, purjehti kaukokulkija salmen suusta.\nTullivirkamiehiä, katteinin perhe ja tuttavia, merimiesten vaimot,\nrantakasakoita ja lastinpurkajoita souti laivaa vastaan, joka keveästi\nkeinui aalloilla. Siellä laivassa löytyi aina jotakin, joka ansaitsi\nkatsomista tai maistamista, kiinalaisia ukkoja posliinista, pöytäkaluja\nja rasioita, arabialaista kahvia, Constantian viiniä, joka lemusi\nviettelevästi ja suloisesti kukkasilta ja Taffelvuoren kupeilta\ntuoduilta ryydeiltä. Ja suurinta riemastusta nuorten joukossa herätti\njoskus joku apina, uistin tai heleänvärinen kirkuva papukaija -- kaikki\nharvinaisia vieraita siihen aikaan. Ja kun \"Toivo\" tai \"Kunnia\", \"Usko\"\ntai \"Varma\", tai joku muu laiva -- sillä senaikuisilla laivoilla oli\nainoastaan abstraktisten käsitteiden nimiä -- tuli sillan viereen ja\nkäännettiin kupeelleen tilkittäväksi, silloin siellä löytyi aarteita\narvaamattomia kuparilevyllä ja lankuilla veden rajassa. Kaikki\nUuraansalmen pojat häärivät venheissä, ruuhissa ja vanhoilla makasiinin\novilla jättiläisen ympärillä aivan kuin allit aaltojen kiertämällä\nkalliolla. Siinä tehtiin vaihtokauppoja, tingittiin ja käytiin sotaa\nmeren aarteista. Tuossa on komeamuotoinen meritähti kiinni puristuneena\nvälkkyvään kupariin. Eräs lentokala raukka oli tarttunut siivistään\nlaivan kylkeen. Siinä kimalteli purppuran- ja perlemon loistossa kaunis\nokasimpukka, se oli tarttunut liinasiin leväkasveihin, jotka\nmenestyivät mainiosti laivan pohjassa -- nyt olivat kylmät vedet\nkarkoittaneet eläinraukan sen koreasta majasta. Muistan vielä miten ilo\noli ylinnä poikaparvessa, kun miekkakalan terävä ase, joka nyt\non edessäni kirjoituspöydällä, saatiin lankusta sellaisen\nItäintiankulkijan vaskiverhotuksen yläpuolelta, lukemattomia\ntäplikkäitä näkinkenkiä annettiin tuosta hohtavasta kappaleesta.\n\nEntäs vanhat hollantilaiset kauppa-alukset, minkä romantillisen\nloisteen ne loivat ympärilleen! Ne muistuttivat Virgiliuksen kertomusta\n\"korkearunkoisista simpukoista\", ja nuo puupiirrokset, joita 50-luvulla\nlöytyi joka talossa täällä rannikolla, esittäen muistorikasta tappelua\nTrafalgarin luona. En unhoita koskaan, miten nuo leveärintaiset laivat\nvarmasti ja verkallensa nousivat vastavirtaan. Ja mimmoiset laivat!\nPerä korkea kuin kartano, loistaen kullalta ja viheriäiseltä, etunokka\ntylsä ja pystynenäinen, varustettu \"Neptunuksen\" tai \"Najadin\" kuvalla,\njotka olivat aivan \"Bauern Breughelsin\" hollantilaisten poikain ja\ntyttöjen näköisiä. Kokan ja perän kohotessa taivasta kohti,\noli laiva keskikohdalta ainoastaan muutamia jalkoja yli vedenpinnan.\nJa siinä, keskikohdalla juuri, siinä seisoi katteini, punakkana,\nlöyhkyten silliltä ja anisviinalta, ja hän sylkäisi mukavasti\netuhampaitensa välistä noin oikein taiteellisesti. Sellaista laivaa,\nsellaista katteinia Te ette saa enää nähdä; niin, kenties\nmuinaismuistokokoelmassa Amsterdamissa tai Antverpenissä; mutta\nsellaista silliä ja sellaista anisviinaa ei löydy enää koko Hollannin\nmaassa.\n\nKokonainen mastometsä oli molemmin puolin salmea, kaikkien Euroopan\nmertakulkevien kansojen liput liehuivat silloin merituulen\npnhallellessa, ja jok'ainoassa majailutalossa sai kuulla\nbabylonialaista kielensekotusta. Siihen aikaan oli Uuraansalmi Suomen\netevin satamapaikka; Savoon ja Karjalaan lähetettävillä tavaroilla oli\nsilloin ensimmäinen varastopaikka suomalaisella pohjalla tässä, juuri\nnäillä hiekkasärkillä. Silloin ei ollut kysymyksessä perustaa\ntullikamaria joka ainoaan pieneen kylään Saimaan vesien varsilla.\nViipurin tukkukauppias käyskenteli varmana ja mahtavana, tarttui\ntanakasti suureen avaimeen, joka laajoihin tavara-aittoihin sulki\nkaikkia, mikä taisi viehättää silmää ja makealta maistaa. Silloin\ntäällä koottiin toinen suuri omaisuus toisensa jälkeen.\n\nMais, ils sont passé, les beaux jours! Jokainen kauppias ja\nkaupustelija Kuopiossa ja Savonlinnassa, Joensuussa ja Iisalmella ottaa\nnyt tavaransa suoraan ulkoa eikä tarvitse mielestään rikastuttaa\nViipurin kauppaneuvoksia ja konsuleita. -- Se vapaus, se vapaus,\n-- se on vaarallista! -- ja Uuraansalmen laivanvarustajain,\nkauppa-asioitsijain ja tullimiesten ohitse puhkuaa \"Yrjö Koskinen\",\n\"Aleksander\" y.m. -- kanavata myöten ylös jok'ikiseen Saimaan vesistön\nsopukkaan, -- se on surullista, mutta se on totta.\n\nMutta mimmoiselta sitten nykyään näyttää tuo kerran niin eloisa ja\nvilkas satama? Surkealta näyttää! Tuossa tulee muuan englantilainen\nalus, iso kuin \"Befanut\" lastensadussa, musta kuin neekeri, ei edes\npunasta viiruakaan reunassa, ei ole kokassa kuvaa, ei ole kokka ja perä\nkauniisti kaarehtiva, suora ja sileä se on, kuin rautalevy; ja rautaa\nse onkin, se avaa suuren kupunsa, syöksee yhdessä päivässä sisästään\nrautakiskoja ja tankoja, pyöriä, tulenkestäviä tiiliä, levyjä ja\nhaulia, niin paljo kuin tämä maa tarvitsee puoleksi vuotta, Ja lastaa,\nsaatanallisen vingunnan ja ulvonnan rämäkässä, lankkuja, lautoja,\nsoiroja, hirsiä. Mutta mimmoiset lastit! Metsät, jotka kerran\nvihannoitsivat Saimaan ja Pielisjärven saarilla ja niemekkeillä,\nlehdot, joissa rastaat lauloivat valoisina kesäöinä, ne vaeltavat kuin\nsuupala jättiläisen sisään; metsät, joissa karhu ja villipeura ovat\netsineet suojaa ja olleet hyvässä turvassa, menevät samaa tietä,\nkuolleiksi tolteiksi ja kuutiojaloiksi muuttuneina, ja kun tuo\ntäyttymätön vihdoinkin panee kannen kaiken sen päälle kuin se on\nsisäänsä kätkenyt, niin ottaa se vielä kulauksen, metsiemme ytimen,\nmehun ja mahlan, -- tervan tuhannen tuhansista havupuista. Ja sitten\nlähdetään kotimaahan jälleen. Ja hollantilainen, -- nuoruuteni rakkaus!\n-- voi, hän ei tule koskaan enää --, ainoa hollantilais-tavara kuin\ntäällä nyt näin, oli \"hollantilaisia hirsiä\". Tyhjät ovat rannat ja nuo\nkummalliset laiturit (lautakasoja, puoleksi ranta-äyräällä puoleksi\nvedessä). Varovaisesti on kiivettävä niiden yli, sillä vaikka täällä ei\nole ahdingosta puhettakaan, niin on varovaisuus kuitenkin parasta;\nkäyntisilta on nimittäin kuin sakkilauta, jossa joka toinen ruutu on\nkolo. -- Suurten höyrylaivojen kera on kaikki runollisuus kadonnut\nUuraansalmelta, se on säikähtänyt höyryvivun vinkunaa ja höyrypillin\nulvahdusta. Höyryt purkavat ja lastaavat muutamissa päivissä saman\nmäärän kuin muinoin lastattiin kymmeneen purjelaivaan, eivätkä viivy\npäivääkään kauemmin kuin tarvis vaatii; korjaukset ja tilkitykset eivät\ntule kysymykseenkään.\n\nMikä suuressa määrässä synkistyttää Uuraansalmea, on se linnamainen\nulkomuoto, jonka saaret ovat saaneet. Löytyi täällä tosin ennenkin\nvalleja, -- yksinkertaisia miellyttäviä muuria, omiaan syöttöpaikaksi\nparille takkuiselle komentajan lehmälle, oivallisia leposijoja\nnukkuville laivamiehille -- mutta nyt kohoavat uhkaavat muurit\nlankkuristiköiden ja hirsikasojen yli. Tervan ja sillinhajun ohella\ntuntuu tuo tunnettu venäläishaju, ja korkealla yli lippujen ja\nliehuttimien näkyy ylhäällä vallinsarvella kaksipäinen kotka. Ja\ntunnettuhan on, missä se linnoituksen vallille istumaan iskee, siellä\nei viihdy runous, eikä ihailtava sulo.\n\nSellaisena löysin nyt Uuraansalmen, monien ja pitkien vuosien kuluttua;\nja kun olen alkanut esittämällä lordi Byronin runoa \"Ritari Haroldin\ntoivioretki\", niin sopii lopettaakin säkeellä samasta laulusta ja tuon\nsurumielisen runoilijan kanssa sanoa:\n\n    Jäähyväst' sana tasoitust' ei suo,\n    Se virittääpi syömen tunteet vienot.\n    -- -- -- -- -- -- -- -- Unelmani,\n    Uneni tenhon täytyi murtua.\n\n\n\n"]