[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxGM-E-Fo6KVa3ccWoWQPyaZ2I99H1Sl4sCv8EUoZ_rw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},61,"Agnes","Canth, Minna",1844,1897,"61-canth-minna-agnes","61__Canth_Minna__Agnes",null,"romaani",[],[],"fi",1892,17506,105372,false,10492,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Agnes\" by Minna Canth is a novel likely written in the late 19th century. The story explores the themes of idealized youth, social expectations, and the complexities of personal relationships, centering around the character of Agnes, who is depicted as a remarkable young woman admired by her peers for her beauty, intellect, and virtuous nature.  The opening of \"Agnes\" introduces the protagonist's reflections on her time at school, where she becomes infatuated with Agnes, a classmate who stands out not only for her physical beauty but also for her exceptional character. As the narrator recalls their school days, she portrays Agnes as an ideal, someone whose opinions and actions heavily influence her own moral compass. They engage in youthful mischief, but the narrator quickly becomes self-conscious when she realizes that Agnes disapproves of their antics. This early interaction sets the stage for the dynamic between admiration, aspiration, and the social pressures that will be pivotal themes throughout the novel. (This is an automatically generated summary.)",[],344,"Kertomus alkaa nuoren naisen hartaan ihailun kuvauksella koulutoveriaan Agnesia kohtaan. Vuosien kuluttua ystävykset tapaavat jälleen, ja teos syventyy tarkastelemaan naisen elämänvalintoja, sielunelämää sekä ihanteiden ja karun todellisuuden välistä kuilua.","Minna Canthin 'Agnes' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 61. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Esa Toivonen, Tapio Riikonen ja Projekti\nLönnrot.","AGNES\n\nKirj.\n\nMinna Canth\n\n\nOtava, Helsinki, 1892\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nHän oli minun ihanteeni koulussa. Tunnilla saatoin välistä unohtua häntä\nkatselemaan niin, etten tiennyt mistä puhekaan oli, kun äkkiarvaamatta\nsain kysymyksen. Sävähdin punaiseksi silloin, en osannut vastata, sain\nopettajalta moittivan katseen ja muistin sitten jonkun aikaa kiinnittää\nhuomioni häneen.\n\nAgnesin silmiä minä varsinkin ihailin. Ne olivat suuret, ovaalin\nmuotoiset ja ruskeat. Pitkät, mustat ripset niitä varjostivat. Katse oli\nsyvä, hiukan haaveileva; siinä somasti kuvastui hienojen tunteiden\npienimmätkin väreet ja vaihtelut.\n\nHänen silmissään oli aina sielua ja eloisuutta. Ei niitä koskaan\ntavannut uupuneina tai lamassa, niinkuin minun ja muiden tyttöjen usein\nolivat. Senpä vuoksi ei häntä väsynytkään katselemasta ja ihailemasta.\n\nJa toden totta, kaunis hän oli! Hiviö mehevä ja valkoinen, sametin\nhienoilla poskilla heleä puna. Otsan kuuleata puhtautta korottivat\nmustan kiiltävät hiuskiemurat ja valkeata niskaa vasten tekivät samoin\nnuo risteilevät palmikot värillisenä vastakohtana erittäin hyvän\nvaikutuksen.\n\nMitä olisi kuitenkin kauneus yksin merkinnyt, mutta kun sen ohessa koko\nhänen olentonsa oli täynnä hempeää, viehättävää suloutta, jok'ainoa\nliike pehmeä ja sulava, ruumiin asento luonteva, käynti norja ja kevyt.\nEi ollut kukaan hänen vertaisensa, ei sinne päinkään.\n\nMutta en minä häntä ainoastaan näiden ulkonaisten ominaisuuksien tähden\nihaillut. Pian kaiketi niihin olisi kyllästynytkin, jos hän sisällisesti\nolisi ollut ontto ja tyhjä, niinkuin kaunottarien useimmiten sanotaan\nolevan. Mutta Agnes oli siinäkin meitä kaikkia etevämpi. Hänen\najatuskykynsä oli selvä ja nerokas, hänen luonteensa viattoman puhdas,\nhänen halunsa kehitykseen ja hyvään ylipään palava. Minusta oli mahdoton\najatellakaan, että hän saattaisi erehtyä tai tehdä jotain moitittavaa.\nJos milloin olin kahden vaiheella enkä oikein ymmärtänyt, mikä oli\noikein, mikä väärin, kysyin aina itseltäni: kuinka menettelisi Agnes\ntässä tapauksessa? Ja sitten tein niinkuin tiesin, että hän tekisi.\n\nEnemmän minuun vaikutti Agnesin äänetön moite, kuin mikään opettajan\nmääräämä rangaistus. Muistanpa vielä eräänkin tapauksen.\n\nOlimme tulleet aamulla liian aikaiseen kouluun. Kello oli vasta puoli\nyhdeksän, ja yhdeksältä tunti alkoi.\n\n-- Liisi, lähtään kävelemään, ehdotti Fanny, jonka halu tavallisesti oli\nkaikkeen säädyttömyyteen ja vallattomuuteen.\n\nMinä olin heti valmis ja Annan saimme houkutelluksi mukaan.\n\nKävelimme jotenkin pitkälle, kappaleen matkaa tulliportista ulos.\nNauroimme, pakisimme ja taas nauroimme. Ei ollut juuri mitään naurun\naihetta, mutta sisällisen ilon ja elämänhalun täytyi jollakin tavalla\npuhjeta ilmoille. Ja tietysti unohdimme sekä ajan kulun että koulun.\n\nTuli puukuorma vastaan.\n\n-- Hyvä isäntä, ottakaa meitä hevoseen, me olemme niin väsyneitä, rukoili\nFanny oikein surkealla äänellä.\n\n-- Niin, ottakaa meidät tuonne kuorman päälle, emme me paljoa paina.\n\nHän seisahutti ja katseli meitä hymyillen.\n\n-- Ettäkö te sitten pysyisitte siellä?\n\n-- Kyllä me pysymme.\n\n-- No, nouskaahan koetteeksi.\n\nYlös kapusimme yks' kaks', ja tyytyväisinä kökötimme korkeudessamme,\nhalkojen päällä.\n\nTaivas, kuinka se oli hauskaa!\n\n-- Ajammeko näin kaupungin läpi?\n\n-- Ajamme.\n\n-- Voi, mutta uskallammeko? kysyi Anna.\n\n-- Mekö emme uskaltaisi? Fanny heitti uhkarohkeasti päätänsä taakse.\n\n-- Tietysti uskallamme, vakuutin minä.\n\nHevonen astui käyden kaupungin katuja, ihmiset katsoivat meihin kuin\nkummaan, mutta me pysyimme ylhäisessä asemassamme ja heitimme heihin\nylpeitä silmäyksiä.\n\n-- Mihinkä sitä ajetaan? kysyi mies.\n\n-- Rouvasväen koululle.\n\n-- Missä se on?\n\n-- Keltainen talo torin laidassa.\n\nHän siis aikoi kyyditä meidät koululle saakka.\n\n-- Mitähän tytöt sanovat, kun näkevät meidän ajavan puukuormalla kouluun?\nEivätköhän ihmettele?\n\nMe nauraa tirskuttelimme, mutta koulun kohdalla koetimme näyttää\nvakavilta. Emme olleet tietääksemmekään, että tämmöinen kulku oli outoa.\n\nJo olimme ikkunain kohdalla. Siellä oli merkillisen hiljaista sisällä.\nHeitimme syrjäkatseen sinnepäin. Taivas -- he istuivat jo tunnilla!\n\nYlpeys katosi ja ilo kerrassa hävisi kasvoilta.\n\n-- Mitä nyt teemme? Kuinka uskallamme mennä sisään? Ja mitä sanomme? Kuka\nmenee ensiksi?\n\nHevonen oli seisahtunut portille. Surkeasti nolostuneina kapusimme alas,\nemme muistaneet edes kiittääkään ystävällistä ajuriamme.\n\n-- Niin, kuka menee ensimmäisenä luokalle?\n\nFanny heitti päätään taakse, tempasi oven auki ja astui sisään. Minä\nseurasin, vaikka en täysin yhtä uljaana. Anna sitten kolmantena, koko\nlailla meitä arempana.\n\nYleinen huomio kääntyi meihin, jok'ainoa silmä meitä seurasi siellä,\nmissä koetimme sävyisästi pujottautua paikoillemme.\n\nSitten alkoi heti kohta ankara tutkinto, jonka jälkeen tuomio lankesi.\nTunnin aresti -- niin kuului päätös. Tunnin aresti? Pyh -- mitä me siitä.\nMielellään sen kärsisi tuommoisen hauskan seikkailun jälkeen. Välitunti\nkun alkoi, emme enää olleet millämmekään koko rangaistuksesta.\n\n-- Tytöt kokoontuivat ympärillemme.\n\n-- Mistä asti te ajoitte puukuormalla?\n\n-- Sieltä aina Kotkankallion luota.\n\n-- Hyvänen aika! Ja kaupungin läpi?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Jess' siunatkoon. Eikö tullut vastaanne ketään?\n\n-- Tuli toki montakin. Piispa esimerkiksi.\n\n-- Jumala! Ja hän näki teidät?\n\n-- Näki tietysti. Mutta me emme olleet häntä huomaavinamme.\n\n-- Ajatelkaas!\n\n-- Niin, ajatelkaas!\n\nHe katsoivat toisiinsa ja katsoivat meihin, silmät suurina. Meitä\nihmeteltiin. Ja mekös siitä mielissämme.\n\nKilvan aloimme kerskailla uskaliaisuudestamme. Ihmiset olivat rientäneet\nikkunoihin meitä katsomaan, vastaan tulijat pysähtyivät kaduilla, mutta\nme vaan emme välittäneet! Semmoista seikkailua ei vielä ikinä ollut\nkenellekään tapahtunut, emmekä me sitä milloinkaan maailmassa unohtaisi.\nNiin se oli hauskaa, ja kun kuorma vielä oli niin tavattoman korkea,\nsiinä vissiinkin oli kokonainen syli halkoja, vähintään! Eikä sitä joka\ntyttö olisi uskaltanut tehdä, tuskinpa yksikään koko koulussa, paitsi\nmeitä kolmea.\n\nOlimme niin olevinamme, ettei vähä mitään. Tytöt ympärillämme eivät\nlakanneet kummastelemasta, ja kovasti olimme nousseet arvossa, sen\nselvään näki heidän kasvoistaan.\n\nAgnes istui syrjempänä, kuunteli ja oli ääneti. Silmäni osuivat häneen.\nHän käänsi verkalleen päänsä pois, mutta minä kumminkin vilaukselta sain\nkiinni hänen katseestaan. Ja siinä minulle kylliksi. Se oli kuin kylmää\nvettä niskaani.\n\nEn kerskaillut enää enkä nauranut. Häpeissäni vetäännyin parvesta\nloitommalle ja kävin istumaan. Agnes paheksui tekoamme --! Ja nyt minäkin\nheti ymmärsin, kuinka peräti typerästi olimme käyttäytyneet. Aivan kuin\nvallattomat poikanulikat. Oliko koskaan nähty tai kuultu tyttöjen tuolla\ntavalla ajelevan puukuormien päällä? Agnes ei millään ehdolla olisi sitä\ntehnyt. Miksi olimme niin hurjia, miksi emme ajatelleet paremmin! Nyt\nehkä koko koulu joutui huonoon maineesen meidän tähtemme. Tunsin itseni\nkovin onnettomaksi.\n\nFanny siellä yhä kehasteli ja tytöt yhä ihmettelivät. Se alkoi minua\nvaivata, oikein leikkasi korvia heidän ilonsa.\n\nAgnes selaili kirjaansa, hän ei viitsinyt enää kuunnella. Kuinkahan\nolimmekaan alentuneet hänen silmissään! Minua ihan jo itketti.\n\nEn uskaltanut mennä Agnesia lähellekään. Hän näytti niin vakavalta.\nVoisiko hän koskaan unhottaa tämän tapauksen? Vai pitäisikö hän minusta\nnyt kaiken ikänsä huonon ajatuksen? Se pelko minua vaivasi kuin\npainajainen pitkät ajat vielä jälkeenkinpäin.\n\nEn uskaltanut ottaa asiasta tarkempaa selkoa, sillä minä aina kovasti\nujostelin Agnesia; en milloinkaan voinut puhutella häntä vapaasti ja\navonaisesti niinkuin muita toveria, pysyttelin mieluummin vähän\nloitompana, tai, jos lähelle satuin niin vaikenin. Eikä meistä kukaan\nsaanut ylpeillä siitä, että olisi päässyt Agnesin erityiseksi ystäväksi,\nsemmoiseksi, jolle hän sydämmensä salaisuudet olisi uskonut. Lieneekö\nniitä Agnesilla ollutkaan. Meillä muilla oli jokaisella lemmikkinsä,\ntoisilla oli ollut jo useitakin; mutta Agnes ei semmoisista milloinkaan\npuhunut. Moni lyseolainen oli pakahtua rakkaudesta häneen, sen kyllä\ntiesimme, vaan ei heistä kukaan saanut pienintäkään suosion merkkiä.\nEivätkä he liioin rohjenneet lähestyä, kaukaa vaan ihailivat ja tuskinpa\notti Agnes heidän tunteitaan ollenkaan huomioon.\n\n-- Rakastuukohan Agnes milloinkaan? tuumailimme useasti keskenämme. Ja\nkehen? Kuka on se onnellinen? Löytyykö yhtä ainoata miestä, joka olisi\nkyllin arvokas hänelle?\n\nMe puolestamme sitä suuresti epäilimme. Sillä hänen vertaistaan ei\nvoinut olla koko maailmassa, ei miestä eikä naista.\n\nSe kuva, joka Agnesista näiltä ajoilta jäi mieleeni, on vielä nytkin\nniin täydellinen, etten siinä pienintäkään virhettä tai puutetta näe.\nUsein sanon itselleni: se on vaan siitä syystä, että katselin häntä\nviisitoista vuotiaan kritiikittömillä silmillä, nyt jos saisin hänet\nsemmoisena uudelleen eteeni, niin käsittäisin hänet ehkä vallan toisella\ntavalla.\n\nMutta sitten muistan taas, että emmehän me nuoret yksin häntä näin\nrajattomasti ihailleet, opettajat ja opettajattaret tekivät sitä varmaan\nyhtä suuressa määrässä. Eivät he tosin meille mitään sanoneet, mutta\nnäimmehän sen selvästi kaikesta, heidän silmistään ja koko olennostaan,\nkun he häntä puhuttelivat, jopa siitä äänestäkin, jolla hänen nimensä\nlausuivat tunnilla kysymystä tehdessä.\n\nParia vuotta ennen meitä hän erosi koulusta, jatkaakseen opintojaan\nHelsingissä. Muutamia kirjeitä saimme häneltä ensimmäisenä vuonna,\ntoisena emme enää ainoatakaan. Emmekä sitä ihmetelleet. Mitäpä hän meitä\nmuistelisi, vähäpätöisiä tyttöhepakoita, taikka meidän pientä, mitätöntä\nkouluamme. Helsingissä hän oli tullut kehittyneempiin oloihin ja\nintelligentimpiin piireihin, joihin hän paremmin soveltui. Hyvin hän\nsiellä viihtyi niin hän oli meille kirjoittanut. Ja olihan se\nluonnollista. Ei hän meitä kaivannut, eikä sopinut meidän sitä\npaheksia....\n\nEmme kuulleet moneen vuoteen Agnesista mitään. Olimme lopettaneet\nkoulun, olimme hajaantuneet sinne, tänne. Muutamia harvoja oli enää\njäljellä entisessä koulukaupungissa.\n\nKerran meitä kumminkin vielä kokoontui yhteen suuri joukko. Se oli\nsilloin, kun minä olin morsiamena ja vietin häitä. Fannykin oli tullut\naina Helsingistä saakka, jossa hän siihen aikaan oleskeli. Ja hän se\ntiesi kertoa Agnesista.\n\n-- Oletteko kuulleet jotain eriskummallisen merkillistä Agnesista? hän\nkysyi kesken kaikkea, entisistä kouluseikoista puhellessamme.\n\n-- Mitä, sano, mitä?\n\n-- Hän on mennyt Pietariin, eräälle äärettömän rikkaalle ruhtinattarelle\nseuranaiseksi.\n\n-- Agnes!? Agnes Pietariin, seuranaiseksi? Eihän toki! Seuranaiseksi!\n\n-- Niin, mutta ajatelkaa, ruhtinattarelle, sehän on jotain vallan toista,\nkuin muu tavallinen seuranainen.\n\n-- Jos kohta! Seuranainen kumminkin ja sitten vielä -- Pietarissa.\n\n-- Kuinka te olette typeriä ja pikkumaisia, nuhteli meitä Fanny.\nViitsinkö kertoakaan enempää, koska ette näy ymmärtävän mitään.\n\n-- Kerro nyt sentään.\n\n-- No, kuulkaahan sitten. Ruhtinatar on vienyt hänet mukanaan kaikkiin\nPietarin hienoimpiin ja ylhäisimpiin piireihin, yksin hoviinkin. Agnes\non kirjoittanut sieltä, että hän on kuin huumeessa, rientää yhdestä\nhuvista toiseen, tuskin ennättää selvitä välillä. Hänelle kun se kaikki\nvielä on niin outoa, täydellistä satumaailmaa.\n\nNyt jäimme sanattomiksi.\n\n-- Te tietysti ette voi kuvaillakaan semmoista suuren maailman elämää?\n\n-- Emmehän me oikein voineet, täytyi se myöntää.\n\n-- Tanssiaisia, niin komeita, ettette semmoisia ole unissakaan nähneet,\noopperoita, balettia, teaatteria, konserttia, loistavia pukuja,\nhienointa salonki-elämää ja niin poispäin.\n\nMe kuuntelimme ja ihmettelimme.\n\n-- Mutta tyydyttääköhän se Agnesia ajan pitkään, kysyin vihdoin minä\nhiukan epäillen.\n\n-- Josko se tyydyttää? Mikä sitten tyydyttäisi? Tietysti se tyydyttää.\nNo, ja täytyyhän myöntää, että Agnes olikin kuin luotu suureen\nmaailmaan. Siellä hän tulee herättämään huomiota. Ettekö usko?\n\nUskoimmehan me. Ja varmat olimme siitä, että häneen kaikki ylhäiset\nherrat, paronit, kreivit, ruhtinaat ja muut semmoiset hurjasti\nrakastuisivat.\n\nMutta hän, Agnes itse? Kehenkä hän rakastuisi?\n\nNiin, kehen Agnes rakastuisi ja kenen omaksi hän tulisi? Siinä kysymys,\njohon emme vastausta saaneet.\n\n\n\n\nII\n\n\nViisi vuotta olin ollut naimisissa. Minulla oli kolme pientä lasta,\nniiden hoidossa kului aikani, etten maailmasta juuri mitään tietänyt.\nEntisiä koulutoveria en häitteni jälkeen enää ollut tavannut. Monasti\nheitä itsekseni muistelin ja ajattelin, että pitäisipä joskus kirjoittaa\nedes Fannylle, häneltä ehkä saisi tietää jotain toisistakin. Mutta se\njäi jäämistään, en tullut kirjoittaneeksi.\n\nLukuvuosi oli loppunut kouluissa, kesäloma alkoi. Silloin vietettiin\nkaupungissamme suurenmoista laulujuhlaa, johon kokoontui lauluja\nsoittokuntia läheltä ja kaukaa sekä muita ihmisiä lukuisat määrät joka\nhaaralta maata.\n\nMinäkin koetin ottaa siihen osaa niin paljon kuin suinkin voin.\nVuorottelin palvelijani kanssa, sillä toisen meistä kumminkin täytyi\naina olla kotona lasten luona. Täytyipä välistä molempienkin.\n\nMyöhäsenlaiseen pääsin juhlan ensimmäisenä päivänä kentälle, jossa\nlaulu- ja soitto-ohjelma jo oli alkanut. Liehuvat liput, viheriät\nköynnökset ja kirjavat kukat, joilla kartanotkin olivat koristetut,\nsaivat jo tiellä kaikki pienet, kotoiset arkihuolet haihtumaan\nmielestäni. Ja mitä enemmän laulukenttää lähenin, sitä valtavampi oli\njuhlan vaikutus. Mahtavat sävelet kaikuivat kauvas vastaani. Ilma oli\nmitä herttaisin, aurinko paistoi kirkkaasti, järvi kimalteli, puut\nolivat täydessä lehdessä ja pilvetön taivas kaareutui tumman sinisenä\nylös korkeuteen. Juhlapukuisia ihmisiä riensi ohitseni; he olivat\nmyöhästyneet samoin kuin minä.\n\nTorvisoiton säestyksellä laulettiin parastaikaa \"Jumal' on linnam'\", kun\nsaavuin paikalle. Avara musiikkilava vastaisella puolella kenttää oli\ntäpötäynnään laulu- ja soittokuntien jäseniä, jotka kaikki olivat\nyhtyneet yleiseen, suureen kööriin. Voimakas äänivirta aaltoili yli\näärettömän ihmispaljouden. Minä pysähdyin kuuntelemaan, ja sydämmeni\nnousi tulvilleen hartaita juhlatunteita. Yleinen kansallinen innostus\nvaltasi minut niinkuin muutkin.\n\nVirren loputtua tuli loma-aika. Laulajat ja soittajat astuivat lavalta\nalas ja yleisössä ilmestyi vähän liikettä, vaikka useimmat jäivät\nistumaan paikoilleen.\n\nKatselin ympärilleni, vaan en nähnyt ainoatakaan tuttua. Outoja kasvoja\nvaan kaikkialla.\n\nSilmäni luistivat parvesta toiseen, mutta kiintyivät vihdoin erääsen\nnaiseen, joka seisoi syrjässä, hiukan loitompana, pari, kolme herraa\nympärillään, nähtävästi hänen ihailijoitaan.\n\nHän ehdottomasti eroittui kaikista muista, sekä näkönsä, ryhtinsä että\npukunsa puolesta. Lumivalkoinen beduini riippui hartioilta alas\nhelmoihin saakka, lainehtien vapaasti ja somasti ympäri vartaloa, jonka\nkomeutta se ainoastaan verhosi, ei peittänyt. Tuo keveä, sirotekoinen\nhattu pitkine, taaksepäin antaantuvine töyhtöineen istui huolettomasti\npäässä ja alta puikehtelivat tummat kiharat aivan kuin sattumalta esiin.\nStiilinen hän oli kiireestä kantapäähän, seisoessaan siinä suorana ja\narvokkaana. Mutta samalla ilmestyi tuossa tavassa, jolla hän kallisti\npäätään taakse, noissa kohotetuissa olkapäissä ja koko hänen asennossaan\nsuurta itsetietoista ylimielisyyttä ja ylpeyttä. En voinut olla häntä\nihmettelemättä ja ihailematta. Olivathan muutkin naiset panneet parasta\npäällensä täksi päiväksi, mutta heistä liian selvään näkyi, että olivat\nharvinaispuvussa ja tunsivat itsensä siinä hiukan vieraiksi. Hän siihen\nsijaan kantoi aistikasta ja hienoa pukuaan semmoisella tottumuksella ja\nhuolettomuudella, että heti huomasi kuinka kotiutunut hän siinä oli.\n\n-- Kukahan lienee tuo nainen? Onko hän suomalainen? kysyin itseltäni.\n\nJa siihen johtopäätökseen tulin, että jos hän olikin suomalainen, niin\nei hän ainakaan ollut meikäläisiä, keskisäädyn naisia, vaan luultavasti\nsitten joku ylhäisimmistä piireistä, joka sen ohessa paljon oli\noleskellut ulkomailla suurissa maailman kaupungeissa. Mutta kuinka oli\nhän eksynyt tänne? Eiväthän senlaiset tavallisesti ota osaa meidän\nkansallisiin juhliimme. Mitenkä ja mistä syystä on tämä antanut itsensä\nniin alas? Vai olisiko hän jonkun ihmeen kautta tullut toisenlaiseksi\nmielenlaadultaan kuin muut hänen vertaisensa?\n\nKoetin lukea vastausta kysymyksiini hänen kasvoistaan, vaan en päässyt\nselville. Hän nauroi ja puheli, ei näyttänyt suuresti välittävän\nlaulusta, joka taaskin oli alkanut.\n\nÄlysin, että minunkin huomioni tahtoi kääntyä häneen niin, etten oikein\ntarkasti voinut ohjelmaa seurata. Koetin katsoa muuanne ja väistyin\nlähemmäksi lavaa, kuuntelemaan juhlapuhetta. Se oli lämmin,\nisänmaallinen ja innostuttava. Eipä aikaakaan, niin äskeinen\nkaunottareni jo täydellisesti haihtui mielestäni. Olin pelkkänä korvana\nja puheen loputtua yhdyin kaikesta voimastani yleisön kaikuvaan\n\"eläköön\" huutoon isänmaalle. Enkö liene näyttänyt hiukan koomilliselta,\nsillä minä viuhdoin käsivarsillani ja huusin mukaan niin paljon kuin\njaksoin, en muistanut ensinkään, ettei se ollut naisellista eikä\nesteetillistä. Veri oli noussut minulla aina otsaan saakka ja ääneni\nsortunut käheäksi, kun yhdeksäs ja viimeinen \"eläköön\" oli kajahtanut.\n\nKuulin samassa, kuinka joku selkäni takana lausui nimeäni.\n\nKäännyin päin ja olin vähällä pyörtyä hämmästyksestä. Siinähän tuo\nkomea, outo nainen nyt seisoikin ja katseli hymyillen minua\nsäikähtynyttä poloista.\n\n-- Tunnetko minua, Liisi?\n\nOtin askeleen tai pari taaksepäin.\n\n-- En ikipäivinä minä sinua tunne -- arvelin mielessäni.\n\nMutta samalla minulle selveni.\n\n-- Agnes!\n\nHän ojensi kätensä ja minä tartuin siihen iloisella riemulla, vaikka\nujous heti kohta alkoi vaivata.\n\nHän oli niin ylevä, niin arvokas ja hieno, minä taas kuin mikähän\ntallukka hänen rinnallaan. Ei vielä ikipäivinä ollut oma mitättömyyteni\nniin silmiin pistävä ja niin kiusallinen kuin sillä hetkellä. Olisinpa\nmelkein suonut olleeni tuhansien virstojen päässä.\n\nKoetin rohkaista mieltäni.\n\n-- Sepä kovasti hauskaa.... En yrittänyt tuntea.... Milloin sinä olet\ntullut?\n\nKuinka hän mahtaa pitää minua tyhmän kankeana ja pöllömäisenä, ajattelin\nsen ohessa itsekseni.\n\nEikä hän sitten edes puhunut, ei vastannut kysymykseenikään hymyili vaan\nja katseli.\n\n-- Sinä varmaan heti tunsit minut? sanoin vielä puheen jatkoksi.\n\n-- Heti, hän vastasi, heti, kun vaan näin.\n\nMitä ihmettä hän niin hymyili? Vai oliko se hänen tapansa? Aloin tuntea\nitseni yhä enemmän vaivaantuneeksi, mutta en tahtonut antaa hänen sitä\nhuomata.\n\n-- Tiesit kai minun täällä asuvan. Helppohan oli silloin tuntea.\n\n-- Olisin tuntenut sinut missä hyvänsä, varsinkin, jos olisin nähnyt\nsinut noin innoissasi kuin äsken.\n\n-- Niin ... vai niin.... Olin hirveästi hämilläni, sillä nyt ymmärsin jo,\nmiksi hän oli naurussa suin.\n\n-- Sinä olet sama, aivan sama Liisi, kuin ennenkin.\n\n-- Niin -- tietysti sama -- miksikäs olisin muuttunut? sopertelin siinä\npuolustuksekseni.\n\n-- Koulussakaan ei kukaan joutunut juhlatiloissa niin haltioihinsa kuin\nsinä.\n\nMinä loin silmäni häneen ja ääneni oli hiukan varmempi entisestään kun\nkysyin:\n\n-- Etkö sinä, Agnes, sitten ollenkaan innostunut äsken?\n\n-- Innostunut? Mistä?\n\n-- Rakkaudesta isänmaahan.\n\n-- Jonkako herätti tuo puhe?\n\nHän nauroi ääneen.\n\n-- Ei, minä en todella innostunut siitä, en vähääkään.\n\n-- Mutta olihan se erinomaisen kaunis puhe?\n\nHän kohautti olkapäitään, kasvoissa ilmeni osaksi säälivää, osaksi\nivallista ylenkatsetta.\n\n-- Lapsellista....\n\n-- Sinä ehkä et innostu helposti mistään?\n\n-- En. Minusta kaikki semmoinen on vaan pelkkää naivisuutta.\n\nJäin sanattomaksi. Nuoko minun parhaimmat, pyhimmät tunteeni -- pelkkää\nnaivisuutta, jolle kehittyneet ihmiset pilkallisesti nauroivat?\n\nKäänsin silmäni pois. Minua sekä harmitti että hävetti. Vaistomaisesti\nolisin tahtonut häntä vastustaa, mutta se kait oli vaan loukattua\nitserakkautta. Tiesinhän entisestään, että Agnes jo koulussakin oli\nminua etevämpi ja älykkäämpi, mitä sitten nyt, kun hän oli matkustellut\nja vuosikausia oleskellut suuressa maailmassa. Vapaasti oli hän saanut\nedistyä ja laajentaa näköpiiriään, sillä välin kuin minä elelin\npikkukaupungin tukehuttavassa ilmassa ja jäin auttamattomasti jäljelle.\n\nAgnes keskeytti mietteeni.\n\n-- Sinä kuulut olevan naimisissa? hän kysyi.\n\n-- Olen.\n\n-- Mikä sinun nimesi nyt onkaan? Liisi --?\n\n-- Reijola.\n\n-- Aivan oikein. Liisi Reijola. Miehesi on --?\n\n-- Asijoitsia.\n\n-- Niin, niin -- olenhan sen kuullut. Minä en ole muuttanut nimeä. Olen yhä\nedelleen Agnes Werther. Noo, sinulla tietysti on lapsiakin. Kuinka\nmonta?\n\n-- Kolme.\n\n-- Ooh! Poikiako ovat vai tyttöjä?\n\n-- Kaksi tyttöä, yksi poika. Antti on vanhin, hän on jo täyttänyt neljä\nvuotta. Et usko, kuinka hän on viisas, puhelee ja kyselee ihan kaikkea,\nettei saa muuta tehdä kuin selvittää --\n\nMieleni kerrassa virkistyi, kun pääsin puhumaan lapsista.\n\n-- Anttiko hänen on nimensä! Miksi juuri Antti?\n\n-- Kun se on niin puhtaasti suomalainen nimi. Ja kun miehenikin on Antti.\n\n-- Ahaa, -- ymmärrän, nimi täytyy olla ennen kaikkea suomalainen. No, ja\ntytöt? Heistä toinen arvatenkin on Kaisu ja toinen Liisu?\n\n-- Etpäs nyt arvannut oikein, nauroin minä, vaikka kyllä hoksasin\npilkallisuuden hänen sanoissaan. Vanhempi tyttöni on Aino ja nuorempi\nLyyli. Hän on vasta seitsemän kuukauden, mutta osaa jo sanoa \"isä\" ja\n\"äiti\" -- ei ihan selvään vielä, vaan sinne päin kumminkin: \"itä\", \"äätä\"\nsiitä tulee -- mutta \"pullaa\" hän jo lausuu aivan puhtaasti.\n\nAgnes kuunteli kertomustani ja naurahteli.\n\n-- Tietysti sinä tulet käymään luonani? kysyin.\n\n-- Kyllä.\n\n-- Sepä hauskaa. Milloinka sinulle sopii?\n\n-- Milloin hyvänsä. Tänä iltana, vaikka.\n\n-- Tervetuloa!\n\nJoku naiskööri esiintyi lavalla, käännyin sitä kuuntelemaan. Mielestäni\nhe lauloivat erinomaisesti ja minä innostuin paukuttamaan käsiäni\nniinkuin muutkin.\n\n-- Eivätkös laulaneet mainiosti? kysyin Agnesilta palatessani takaisin\nhänen luokseen, sillä huomaamattani olin taaskin väistynyt muutamia\naskeleita lavaa kohti.\n\n-- Eivätkös laulaneet mainiosti?\n\n-- Mainiosti?\n\nHän kohautti olkapäitään, nyrpisti kasvojaan ja pudisteli päätään.\n\n-- Oletko sinä milloinkaan kuullut edes keskinkertaista laulua, koska\ntuota pidät mainiona?\n\n-- Niin, vaan --, noloudessani en oikein tiennyt mitä sanoa -- lauloivathan\nne mielestäni puhtaasti ja reippaasti.\n\n-- Minä puolestani en voi nauttia muusta kuin hienosta, musikaalisesta\nlaulusta. Tuommoiset karkeat, harjaantumattomat äänet oikein viiltävät\nkorviani.\n\nMitäpäs osasin siihen vastata? Minua loukkasi tosin hänen kylmä\nvälinpitämättömyytensä ja se halveksiva tapa, jolla hän kaikkea\narvosteli. Mutta toiselta puolen arvelin, että siihen ehkä oli\nluonnollinen syy. Hän oli tottunut näkemään ja kuulemaan niin paljon\nparempaa, ettei mikään täällä kestänyt vertailua. Saattoipa hänellä\nsilti olla rakkautta isänmaahan ja kansalaisiinsa, mitä varten hän tänne\nmuuten olisi tullut?\n\nHerrat, joiden kanssa Agnesin ensin näin keskustelevan, olivat jääneet\nloitommaksi, luultavasti siinä tarkoituksessa, että rauhassa saisimme\npuhella. Mutta minä ymmärsin, että he ikävällä odottivat, milloin\ntaaskin pääsisivät hänen seuraansa. Sanoin sen vuoksi jäähyväiset,\nvarsinkin kun minulla muutenkin oli jo aika lähteä kotiin. Neuvoin\nasuntoni ja vakuutin vielä viimeiseksi, ettei hän vaan unohtaisi\nlupaustaan.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKotiin tultua oli palvelijallani jo aika kiire päivällistä valmistamaan.\nSieppasin pois juhlapuvun päältäni ja laitoin itseni jokapäiväiseen\nasuun, ennenkuin otin lapset huostaani. Ehdinhän vielä muuttaa sitten\nillaksi, arvelin, sillä tässä vähän haalistuneessa, vanhassa\npumpulileningissäni en toki olisi tahtonut Agnesille näyttääntyä.\n\nIltapäivällä oli Marin vuoro mennä juhlaan. Toivoin, että hän sieltä\nkyllä joutuisi takaisin ennen Agnesin tuloa. Mutta siinä meni aikaa,\nennenkuin hän oli saanut ruuat korjatuiksi, astiat pestyiksi, kyökin\nlakaistuksi ja itsensä viimein puetuksi. Katsoin kelloa vähän väliä ja\naloin jo tuskastua, sillä pelkäsin, että häneltä tällä tavoin menisi\nkoko ilta kentällä ja mikä minut sitten pelastaisi? Agnes tietystikin\nvallan kauhistuisi, jos näkisi minut näin sidottuna.\n\nViimein Mari sitten kumminkin pääsi lähtemään ja minä jäin yksin kotiin\nlasten kanssa. Sain vaalia kaikkia kolmea yhtä haavaa, mutta sitä olin\ntehnyt monasti ennenkin. En siis ollut siitä millänikään, vaikka Lyyli\noikein koetteli kärsivällisyyttäni äreydellään.\n\nEn ymmärtänyt, mikä lasta vaivasi, ei hänelle kelvannut leikkikalut, ei\nhän välittänyt kuvakirjoista, ei ruuasta, ei mistään. KanniskeIin häntä\nympäri huoneesta huoneesen, vein ikkunaan, näytin hevosia kadulla ja\nkoetin viihdytellä jos jollakin tavalla. Ei apua, hän vaan juonitteli.\n\nPäälle päätteeksi toisetkin siellä riitelivät keskenään ja olivat pian\naika kahakassa. Antti oli ryöstänyt Ainolta pienen tiukukellon, eikä\ntahtonut millään antaa sitä pois. Minä sen otin väkisten hänen\nkädestään, vaan siitä hän parkumaan ja Lyyli taas säikähdyksestä alkoi\nhuutaa kahta kauheammin. Työnsin Antin kyökkiin ja suljin oven. Enkä\nollut kuulevinani, vaikka hän siellä äyski ja potki lattiata\nkiukuissaan.\n\nMinulla olikin täysi työ Lyylin kanssa, ennenkuin vihdoin sain hänet\nnukkumaan. Varoittelin Ainoa, ettei hän kilistelisi tiukuaan ja menin\nsitten katsomaan, mitä poika toimitteli kyökissä, sillä hän oli herennyt\nsiellä yhtäkkiä epäiltävän hiljaiseksi.\n\nJa enkös arvannut! Pahan teossa hän tietysti oli. Lääräili vesikorvossa\nparastaikaa, oli kantanut sinne uunista poroja ja kastellut ja liannut\nsekä vaatteensa että kätensä ja silmänsä sen siivoisiksi, että oikein\nhirvitti katsoa. Jouduin epätoivoon ja harmistuin samalla. Olihan Antti\njo iso poika, neljä vuotta täyttänyt, ei tuo ollut muuta kuin ilkeyttä\nja vallattomuutta häneltä. Otin poikaa tukasta, mutta siitäkös hän\nparahti huutamaan, niin että korvat olivat haljeta. Ja samaan hätään\nkuulin jo Lyylinkin äänen viereisestä huoneesta. Minä sinne hyvää\nkyytiä. Näin Ainon seisovan kätkyen vieressä ja painelevan hänen\nposkeaan sormella.\n\n-- Ainoko herätti Lyylin? kysyin.\n\n-- Aino hejätti, kuului soperteleva vastaus.\n\n-- Hyi, kuinka Aino oli tuhma. Nyt ei äiti pidäkään Ainoa hyvänä.\n\nHän pani suunsa väärään ja katsoi silmät suurina minuun, että oliko se\nnyt täyttä totta.\n\n-- Niin, miksi Aino herätti Lyylin? Ei äiti huoli semmoisesta tytöstä.\n\n-- Ääää -- ääää --\n\nSen siitä sain! Nyt he parkuivat kaikki kolme täyttä kurkkua.\n\n-- Hiljaa, olkaa hiljaa! Aino ei saa huutaa, Antti, äiti antaa vitsaa,\nellet herkiä itkemästä. Nähkääs, Lyyli raukka oikein säikkyy teidän\nkirkumistanne. Voi, elkää nyt, hyvät lapset --!\n\nJo hyrähdin itsekin itkemään. Enkä kuullut, että etehisen ovi kävi, en\nliioin huomannut, että salissa joku liikkui. Vasta havahdin, kun komea,\nhieno nainen seisoi kynnyksellä.\n\n-- Agnes!\n\n-- Hyvää iltaa!\n\nMinä pyyhin silmiäni ja koetin tointua.\n\n-- Suo anteeksi, Agnes hyvä. Olen tällä haavaa yksinäni lasten kanssa.\nMutta palvelijani tulee tuossa paikassa, tee hyvin ja istu odottamaan\nsinne saliin pikkuiseksi aikaa.\n\n-- Kyllä -- elä anna häiritä itseäsi millään muotoa.\n\nHän vetääntyi takaisin. Lapset olivat ällistyneet outoa ilmausta ja\nunhottaneet huutamisensa. Sain sillä tavoin hiukkaisen lomaa.\n\nKatsahdin ympärilleni ja kauhistuin. Siinä seisoi Antti mustana porosta\nja märkänä, Ainon lelut olivat ympäri kammaria ja Lyylin likaiset rievut\nmyöskin esillä, kun en äsken ehtinyt niitä korjata. Kaiken lisäksi\nolivat vielä vetäneet tuolit keskelle lattiata hevosilla ollessaan.\nSanalla sanoen, koko huone oli ikävässä epäjärjestyksessä, ja lapset sen\nnäköisiä! Päivän kuluessa olivat Aino ja Lyylikin nuhranneet vaatteensa,\nvaikka kohta eivät olleetkaan semmoisessa siivossa kuin Antti raukka.\n\nEntä minä itse sitten? Vilkasin sivu mennen peiliin. Kyllä olin korea!\nSilmät turvoksissa, otsa hiessä, hiukset hassallaan ja leninki --?\nAgnesilla tuskin lienee ikänään ollut pumpulileninkiä päällä saati\ntänlaista vanhaa, ulospestyä!\n\nMitä mahtoi hän ajatella minusta? Ja mitä kodistani ylipäätään? Siellä\nhänellä oli aikaa nyt salissa tarkastella ja ihmetellä. Tietysti hänen\nsilmiään loukkasi huonekalujen ja koko asumuksemme yksinkertaisuus, hän,\njoka oli tottunut näkemään hienon maailman rikkautta ja loistavaa\nylellisyyttä.\n\nEn ymmärtänyt mitä tehdä. Toista tuntia oli palvelijani vasta ollut\nulkona, ei hän sieltä vielä hetikään palaisi. Lyyliä täytyi pitää\nsylissä, hän parahti heti itkemään, kun koetin laskea pois käsistäni. En\npäässyt edes muuttamaan Antille toisia vaatteita.\n\nJa taaskin he siinä alkoivat marista. Kuiskaamalla koetin heitä\nviihdytellä.\n\n-- Elkää, hyvät lapset, itkekö, vieras täti kuulee. Olkaa kilttiä, äiti\nantaa sokuria.\n\nMieheni oli tosin kiven kovaan kieltänyt sokurin antamisen, mutta\nsitäkös siinä hädissäni jouduin ajattelemaan. Olin juuri jakelemassa\nheille sokuripalasia, kun hän kyökin kautta tuli kotiin.\n\n-- Joko sinä taas annat heille sokuria? hän heti alkoi nuhdella.\n\n-- Niin -- kun itkevät, sopertelin minä puolustuksekseni.\n\n-- Itkevät? Eikö sitä muulla keinoin voi estää?\n\nHän väänsi sokurit pois heidän käsistään, mutta, ah voi, mikä elämä\nsiitä nousi! Kolmiääninen huuto semmoinen, että olisi luullut henkeä\nvähintäin vietävän.\n\n-- Hiljaa, hiljaa, hyvät lapset, voi, Antti, mene sisään sinä pitämään\nseuraa Agnesille, joka on siellä yksinään salissa. Antti, etkös herkiä,\nsuuri poika ja Aino samoin, äiti antaa teille vitsaa, Lyyli kulta, elä\nitke pienein, elä -- mene nyt sisään, Antti, pian, minä olen ihan\nhukassa --\n\nNäin puhelin tuskissani ja hyssyttelin Lyyliä käsivarsillani. Antti\nseisoi vielä siinä, hän ei oikein tajunnut.\n\n-- Mitä --? Onko Agnes -- onko neiti Werther jo tullut.\n\n-- On, on, -- mene pian. En tiedä, mikä minut pelastaa, Marikin on ulkona.\n\n-- Ja lapset tuommoisina --? Kuinka taivaan nimessä sinä olet näin\nhullusti asettanut?\n\n-- Niin, no -- mene nyt, Antti kulta, elä kysele.\n\nHän menikin, mutta näytti tyytymättömältä. Eihän tämä hauskaa ollut\nminustakaan, käsivarret olivat katketa raskasta tyttöä hyssytellessäni\nja mieleni oli hirveästi paha siitä, että Agnesin piti sattua juuri tätä\nsurkeutta näkemään. Ei hän ilmahkaan olisi saanut erinomaisen korkeata\nkäsitystä elämästäni ja kotioloistani, niinkuin hän tuntui halveksivan\nkaikkea porvarillisuutta ja jokapäiväisyyttä, -- mitä sitten nyt! Ja Antin\ntyytymätön katse pani harmini nousemaan kukkuroilleen.\n\n-- Katsopa tuonne, Lyyli, katso koiraa kadulla!\n\n-- Oliko kenties minun syyni, ettei koti ollut semmoisessa kunnossa, että\nsiinä minä hetkenä hyvänsä sopi ottaa hienoja maailman naisia vastaan?\nEi pitäisi miehenkään vaatia mahdottomia vaimoltaan, silloin kuin\nhänellä on kolme lasta ja yksi ainoa palvelija. Ei voi kukaan olla\nsalonki-nainen ja lasten hoitaja samalla. Joko toinen, taikka toinen.\n\n-- Hiljaa, Antti, elä edes noin pahalla äänellä kiru.\n\n-- Mutta Antin olisi juuri pitänyt saada tuommoinen hieno ja vaativainen\nsalonki-nukki vaimokseen. Silloin hän olisi nähnyt. Kuinkahan kauvan\ntuota olisi kestänyt, ennenkuin konkurssi olisi ollut edessä.\n\nNäin yltyivät ajatukset päässäni sillä välin kuin viihdyttelin pienintä\nsylissäni ja koetin sanoilla hillitä toisten huutoa. Ja siihen\npäätökseen tulin, ettei mieheni ollenkaan osannut panna arvoa työlleni,\nvielä vähemmin, että hän milloinkaan olisi minua auttanut, vaikka olisi\nkuormani ollut kuinka raskas.\n\nEikä kuulunut sitä Mariitakaan. Nyt hän oli jo viipynyt lähes kaksi\ntuntia. Hermoni ärtyivät, tunsin niiden levottomuuden aina sormieni\npäihin saakka.\n\nMitä tehdä --?\n\nÄkkiä iski päähäni neuvo. Olihan minulla hyvä naapuri, rouva Hartman,\njoka monta kertaa ennenkin oli minua auttanut.\n\nVaroitin vielä viimeiseksi vanhempia lapsia olemaan siivolla ja lupasin\ntulla heti takaisin. Lyylin vein mukanani.\n\nAntti ällistyi katsomaan ja herkesi huutamasta. Luuli varmaan minun\nmenevän vitsaa hakemaan.\n\nOnneksi sattui rouva Hartman olemaan kotona. Kiirein sanoin selitin\nhänelle, missä pulassa olin, ja heti oli hän valmis tulemaan avukseni.\n\nNyt olin kuin turvan takana. Rouva Hartman otti Lyylin ja minä pääsin\nmuuttamaan toisia vaatteita Antille sekä ottamaan itsekin juhlapuvun\ntakaisin päälleni.\n\nSalista kuului kaiken aikaa erinomaisen vilkasta puhetta, ja se minua\nrauhoitti. Eivät ehkä minua niin suuresti kaivanneetkaan. Ja kohtahan\nsinne nyt pääsin.\n\nLapset olivat tyyntyneet, ja alkoivat kääntää huomionsa leikkikaluihin,\nMari palasi kotiin. Pääsin siitä taaskin selvenemään onneksi ja tulin\nsamassa paremmalle tuulelle.\n\nOlin valmis menemään sisään ja pyysin rouva Hartmania sinne myöskin,\nsillä Mari jo otti Lyylin huostaansa.\n\nMutta hän kieltäytyi.\n\n-- En minä tule, en osaa olla semmoisten hienojen parissa, hän sanoi ja\nläksi pois.\n\nAivan oikein! Ei oltu minua pahasti kaivattu, koska tuskin huomasivat,\nkun sisään tulin, niin kiinni he olivat keskustelussaan.\n\nPuhuivat musiikista. Agnes ihaili oopperaa. Se ei ollut yksipuolinen,\nsiinä yhtyivät useammat taiteet, baletti, musiikki ja runous,\nharmoonilliseksi kokonaisuudeksi. Aaria oli musiikin korkein kukoistus,\nse oli sävelten sävel, joka suloisesti hiveli korvaa ja sai tunteet ja\nmielikuvituksen eleille.\n\nAntti vastusti häntä. Oopperan aika on ollut ja mennyt. Eikä se ollut\nmikään onnistunut taiteiden yhdistys. Se vaan yllytti eri taiteen\nhaaroja luonnottomiin liiallisuuksiin. Baletti oli syrjähtänyt\ntaiteen rajojen ulkopuolelle, oli muuttunut hienon maailman\nylellisyyshuvitukseksi. Aaria taas oli korumusiikkia, rakennettu\npelkälle effektille, ilman lämpöä, ilman sisältöä, aarian koko merkitys\noli siinä, että laulajat pääsevät näyttämään kurkkunsa kykyä ja\nkestävyyttä. Saattaa joskus epämääräisesti vaikuttaa tunteihin, mutta ei\njärkeen, eikä se liioin ylentänyt mieltä, ei jalostanut henkeä. Mutta\nsilloin se ei ole tosi-taidetta, sillä tosi-taiteen täytyy tyydyttää\nkoko olemustamme.\n\n-- Ja runoutta, sanoitte? -- Antti alkoi oikein kiivastua. -- Voiko tosiaan\nväittää, että nuo mitättömät, mauttomat ooppera-tekstit ovat runoutta?\n\n-- Armoa, armoa, keskeytti häntä Agnes nauraen, te olette aivan julma!\n\n-- No niin, minä tosiaankin vihaan noita bravuurikappaleita ja tuota\ntulehtunutta taidemusiikkia, jonka ylimysvallan turmeltunut aisti on\nasettanut kunniasijalle, vaan jolla ei ole mitään juurta, koska siltä\npuuttuu kokonaan kansallinen pohja.\n\n-- Mutta jos te olettekin leppymätön entiselle oopperalle, niin täytyy\nteidän kumminkin antaa tunnustusta Wagnerin musiikille. Siinä on voimaa,\nelämää, passioonia --\n\n-- Ja onko siinä mitään uutta --?\n\n-- Kuinka te voitte kysyä! Eikö siinä ole kaikki se uutuus, mikä\nnykyisessä vuosisadassa on ilmestynyt muillakin aloilla, filosofiassa,\nkirjallisuudessa, yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa pyrinnöissä?\nDemokraattina teidän ainakin pitäisi olla siihen innostunut.\n\n-- Demokraattina juuri minä en olekaan tyytyväinen, ennenkuin kansan\nlaulu tulee asetetuksi sille sijalle, missä aaria nyt on.\n\nAgnes nauroi.\n\n-- Oikeinko te puhutte täyttä totta?\n\n-- Tietysti.\n\nJa Antti näytti niin vakavalta, ettei siitä ollut epäilemistäkään.\n\n-- Ettekö myöskin lisää: suomalainen kansanlaulu?\n\n-- Suomalainen muiden rinnalla.\n\n-- Sanokaa: ensimmäisenä, yksin tein.\n\n-- Kenties ensimmäisenä. Suomalainen säveltaide ei vielä ole ehtinyt\nluotavaansa luoda. Mutta tulevaisuudessa se sen tekee. Odottakaa!\n\nAntin tuumat näyttivät huvittavan Agnesia erinomaisesti.\n\n-- Ei suomalaisilta ainakaan puutu itseluottamusta, hän sanoi samalla\nkeveällä iloisuudella, jolla hän aina otti vastaan Antin ankaralla\ntotuudella lausutut mielipiteet.\n\n-- Ei, Jumalan kiitos, vastasi Antti, meiltä ei puutu itseluottamusta.\nEikä kestävyyttä eikä tarmoa. Ne ominaisuudet on entisyytemme meihin\njuurruttanut. Olette kai lukenut Suomen historiaa?\n\n-- Luinhan minä ennen koulussa, vaikka täytyy tunnustaa, ett'en sitä enää\npaljon muista. Mutta tiedättekö mitä? Te tulette Pietariin ensi\nsyksynä --\n\n-- Minä? Mitä minä siellä tekisin?\n\n-- Noo -- käymään vaan. Katsomaan suurta maailman kaupunkia.\n\n-- Tuskinpa sitä varten. Ellei satu muuta syytä.\n\n-- Toivotaan, että sattuu. Silloin vien minä teidät italialaiseen\noopperaan. Nähdäänpä, ettekö muuta mieltä. Hän heittääntyi taakse päin\nsohvassa, varma itsetietoisuus katseessa. Ooh, jahkahan vaan olisitte\nPietarissa muutamia kuukausiakaan --!\n\n-- Niin mitä sitten?\n\nAgnes ei heti vastannut, katseli häntä vaan hymyillen, kokeneen maailman\nnaisen hieno, tenhoava ilme silmissä.\n\nAntti vastasi siihen suurella, tajuttomalla katseella, joka kuitenkin\nalkoi hieman sulaa jostain epäselvästä vaikutuksesta. Agnes näytti sen\nhyvin huomaavan, hän lopetti äänettömän tarkkaavaisuutensa pienellä,\ntyytyväisellä naurahduksella.\n\n-- Mitäkö sitten? Sanonko sen teille?\n\n-- Sanokaa.\n\nHän oli vieläkin totinen, mutta ääni oli lauhtunut pehmeäksi, siinä ei\nläheskään ollut enää samaa voimakasta varmuutta kuin ennen. Agnes\nkumartui keveästi sivulle päin, ja heitti häneen syrjästä taaskin saman\nviehkeän ja vaarallisen silmäyksen.\n\nMistä sai hän tuon sulavan, tunteen hienoimpia vivahduksia ilmaisevan\nkatseen? Oliko luoja varustanut hänet erilaisilla silmillä kuin muita\nkuolevaisia?\n\n-- Sanokaa! toisti Antti vieläkin.\n\n-- Te muuttuisitte kerrassaan toiseksi ihmiseksi. Hän pani painoa\njok'ainoalle sanalle.\n\n-- Niinkö luulette?\n\n-- Lyömmekö veikkaa?\n\nAntti astui pari kertaa lattian yli, mitään virkkamatta. Mutta Agnes\nheilautti päätään ylimielisesti, hänen kasvonsa osoittivat selvästi,\nkuinka varma hän oli vallastaan.\n\nJo pysähtyi Antti, nojautui tuolin karmiin ja katsoi Agnesia suoraan\nsilmiin. Uteliaana odotin hänen vastaustaan.\n\n-- Te erehdytte. Minä en muuttuisi.\n\n-- Ettepä uskalla lyödä vetoa.\n\n-- Mitä se hyödyttäisi? Minulla ei kumminkaan ole aikaa eikä halua\nantaantumaan turhanpäiväisiin koettelemuksiin. Semmoinen lapsellisuus\nolisi jo yksi askel muuttumiseen.\n\nSiinä oli, tiesinhän sen!\n\nEikö Agnes liene tullut hiukan hämilleen, vaikk'ei hän tahtonut sitä\nnäyttää. Tosin hän nauroi, mutta se tuntui minusta olevan tällä kertaa\nenemmän tehtyä naurua. Sitten hän äkkiä herkesi totiseksi!\n\n-- Mutta kuulkaa!\n\n-- Kyllä?\n\n-- Entä jos --? Jos te muuttuisitte täällä omassa pesässännekin, täällä\npikkukaupungin turvallisuudessa. Mitä silloin sanoisitte? Jos te\nyht'äkkiä, kesken tukevia periaatteitanne -- heräisitte ja löytäisitte\nitsenne: vallan toisena ihmisenä?\n\nAntti myhäili.\n\n-- Mitä joutavia!\n\n-- Vannomatta paras. Ihmeitä tapahtuu.\n\nMitä hän tarkoitti? Oliko hänellä jotain mielessä? Minuun alkoi\nkeskustelu tehdä kiusallisen vaikutuksen, otin puheenvuoron, saadakseni\nsitä kääntymään toisaanne.\n\n-- Agnes, kuinka sinä oikeastaan viihdyt Pietarissa?\n\n-- Erinomaisesti! Siellä on elämä vapaata, iloista, nautinto-rikasta --\n\n-- Mutta eikö myöskin hyvin kevytmielistä?\n\n-- Mitä se tekee? Kunhan ei ole ikävää, kuivaa ja ummehtunutta, niinkuin\nteillä täällä. Uh, minä tukehtuisin!\n\n-- No, no, kovinpa te -- alkoi Antti.\n\n-- Ettehän te tiedä elävännekään. Toista siellä suuressa, avarassa\nmaailmassa, jossa on alituista vaihtelua ja jossa ihmiset ovat hilpeitä,\nälykkäitä, kehittyneitä -- ah, minä en tulisi enää toimeen muualla kuin\nPietarissa. Niin, mahdollisesti sentään myöskin Pariisissa.\n\n-- Siellä saat enemmän nauttia elämästä, sen kyllä ymmärrän. Mutta Agnes,\nlöydätkö siellä myöskin todellista onnea, mielen rauhaa --?\n\nHän katseli minua ja hymyili pilkallisesti.\n\n-- Pikku Liisi, sinä puhut kuin lapsi!\n\nHän pudisteli päätään ja nauroi yhä.\n\n-- Kuule, etkö sinä hirveästi kadehdi tuota kissaasi, joka makaa tuolla\nuunin nurkassa? Katsopas, kuinka se on tyytyväinen elämäänsä, hyrrää\nsilmät ummessa, ilman huolta ja murhetta, eikä kaipaa mitään maailmassa,\nkun vaan saa ruokaa ja lämmintä. Sillä on täydellinen mielen rauha!\n\nMinua vähän harmitti.\n\n-- Kissa on kissa ja ihminen on ihminen.\n\nHän nousi ja tuli luokseni.\n\n-- Loukkaannuitko sinä?\n\nViehättävä katse kohtasi silmääni ja sai minut heti hyväksi jälleen.\n\n-- No, kas niin, ethän sinä toki tyhjästä suutu. Mutta nyt minä teidät\njätän tällä kertaa.\n\n-- Tapaammeko vielä toisiamme?\n\n-- Aivan varmaan. Toivon saavani vielä paljon nauttia teidän seurastanne.\nVai kuinka, herra Reijola?\n\nHän ojensi pienen, valkoisen kätensä ja Antti sulki sen omaansa. Miksi\nminusta tuntui, että hän piteli sitä liian kauvan?\n\n-- Tuletteko huomenna juhlapäivälliselle? kysyi Antti.\n\n-- Luultavasti, hän vastasi.\n\n-- Siellähän sitten tavataan.\n\nTarpeettoman suurta kohteliaisuutta Antti hänelle osoitti, kun saattoi\nhäntä aina portaille saakka. Ja palattuaan hän vielä ikkunasta katseli\nhänen jälkeensä.\n\n-- Mitä pidät hänestä?\n\nAntti ei heti vastannut.\n\n-- Eikö hän ole hurmaava?\n\n-- Hurmaava? Hän? Kevytmielinen koketti hän on. On turmeltunut ja\nnautinto-himoinen.\n\nKummallista -- minä kuuntelin tuota mielelläni. Hänen soimauksensa oikein\nhivelivät korviani. Mutta omatunto pakotti minua kuitenkin puolustamaan\nAgnesia.\n\nKerroin kuinka ideaalinen hän ennen oli ollut koulussa.\n\n-- Ja pohjalta luulen hänen nytkin olevan hyvän, vaikka onkin joutunut\npahojen vaikutuksien alaiseksi, sanoin vielä lopuksi.\n\n-- Turhamainen hän on ja vallanhimoinen. Tahtoo tehdä miehet kaikki\norjikseen. Eikö ollut hänellä ihailijoita ympärillään siellä\njuhlakentälläkin?\n\n-- Olihan niitä.\n\n-- Sen arvaan.\n\n-- Mutta, Antti, minkä hän sille voi, että kaikki häneen ihastuvat ja\nantaantuvat hänen orjikseen?\n\n-- Hän voisi sen estää, jos tahtoisi, mutta hän ei tahdo -- siitä olen\nvakuutettu.\n\nAntti tarttui kirjoihinsa enkä minä uskaltanut häntä enää häiritä.\n\n\n\n\nIV\n\n\nJuhlapäivällisissä sitten taaskin näimme Agnesia. Hän oli siellä\nsuuressa seurassa kuin ruhtinatar omassa valtakunnassaan.\n\nKoetin tutkia hänen pukuaan, tuota kumman kummaa pukua, joka näytti\nyksinkertaiselta, vaatimattomalta ja kuitenkin ehdottomasti erottui\nkaikkien muiden puvuista. Se oli luullakseni jotain foulardin tapaista\nvillakangasta, vaalean kellertävää, epämääräistä väriä, reunusteltu\npitseillä ja silkkinauhoilla. Mutta kuinka sirotekoinen, kuinka hieno ja\naistikas, kuinka luontevasti se mukautui hänen vartaloonsa, ja kuinka se\nkorotti hänen kasvojensakin kauneutta! Puku soveltui hänelle ja juuri\nhänelle yksinomaan niin hyvin, ettei voinut ajatella sitä kenellekään\nmuulle. Kaikessa näennäisessä viattomuudessaan se oli kuin olikin valio,\ntaidolla ja tarkkuudella laitettu hänen ruumiillisia etujansa esille\ntuomaan.\n\nJa Agnes oli \"chic\", hän veti maneetillisella voimalla kaikkien silmät\npuoleensa. Hänessä oli elämää, mielen intoa, tunteita ja hän herätti\nniitä muissa ympärillään. Ei osannut kukaan ylläpitää niin säkenöitsevää\nkeskustelua kuin hän. Jäykät, tahmeat luonteet sulivat hänen\nläheisyydessäänkin, iloisuus syttyi riipasi mukaansa vakavimmatkin ja\nvapautti heidät huomaamattaan tavallisista konventionin siteistä. Näin\nvanhojen harmaapäidenkin lämpenevän ja loistavan mieltymyksestä.\n\nSiellä oli elämää heidän kulmallaan ja siellä oli iloa. Mutta sitä\nsynkempää ja hiljaisempaa oli salin muissa osissa. Teki masentavan\nvaikutuksen, kun käänsi silmänsä Agnesista meihin muihin. En vielä\nmilloinkaan ollut huomannut, kuinka kömpelöitä ja tympeitä me todellakin\nolimme. Ja kuinka tarantekoisia meidän vaatteemme, kuinka mauttomia!\nTuolla läheni neljä vanhaa naista talrikkineen paistivatia, toinen\ntoisensa perästä, kaikki pitkiä, kaitoja, synkkiä, totisia, mustissa,\nvanhanaikuisissa, lattiaa viiltävissä leningeissä; mustat harsot\nriippuivat päälaelta alas hartioille ja hartioilta taas valuivat suuret\nmustat saarlikauhtanat aina helmoihin saakka. Olivatko haamut haudan\nsyvyydestä jättäneet hiljaisen leposijansa, lähteäkseen veroittamaan\nelävien paistivatia?\n\nMutta tuollahan sen sijaan oli nuoruutta. Pulleaposkisia, tanakoita\ntyttöjä, ja paksuja, jykeviä nuoria miehiä, jotka uskalsivat sentään\npuhella keskenään, jopa vähän nauraakin aina välillä. Minä tunsin\nheidät, tiesin, että he kaikki olivat kunnon tyttöjä ja kunnon\nnuorukaisia, eteenpäin pyrkiviä ja työhön kykeneviä. Minun täytyi\nmuistuttaa sitä itselleni, sillä heidän äänensä ja puhetapansa soi nyt\nkorvissani raa'alta, ja heidän esiintymisensä, koko ulko-asunsa oli\nmielestäni epähienoa, kauneutta vailla. Se minua kiusasi.\n\n-- Liisi -- kuului Agnesin ääni sieltä herraparven sisästä.\n\nHän kurotti päätään nähdäkseen minua, pikku olentoa, joka istuin\nnurkassa heidän takanaan ja söin hyytelöä.\n\n-- Me lähdemme verannalle kahvia juomaan, tule mukaan.\n\nLaskin talrikkini pois ja seurasin heitä.\n\nJoku herroista tarjosi Agnesille papyrossia. Hän otti. Minä hytkähdin,\nsillä luulin hänen vaan piloillaan vievän sitä huulilleen. Mutta nauruni\ntaukosi siihen paikkaan, kun Antti antoi hänelle tulta. Niin -- Antti\ntosiaankin sen teki, -- piteli huolellisesti tikkua siksi, että papyrossi\nhyvin syttyi, ja katseli sitten nähtävällä mieltymyksellä, kuinka\nsomasti Agnes suipenti huuliaan puhaltaessaan savua ulos.\n\nOlin kuin elävä kysymysmerkki. Kuinka saattoi Antti hyväksyä yhdelle\nsitä, jota hän ei toiselle olisi milloinkaan maailmassa sallinut?\n\nEipä tullut kysymykseenkään, että minulle olisi kukaan papyrossia\ntarjonnut, yhtä vähän kuin minäkään olisin ottanut.\n\nHe jatkoivat salissa alkamaansa puhetta.\n\n-- Vai niin te luulette, että meissä on nurkkapatriotismia?\n\n-- Suuressa määrin.\n\n-- Mutta olisiko siinä mitään pahaa? kysyi Antti. Ihmisen tuleekin aina\nsyvästi juurtua kotiseutuunsa, rakastaa hellimmällä sukulaisrakkaudella\nsen paikan luontoa, jossa hän tuntee joka kiven, joka pensaan ja\nmättään, johon nuoruuden muistot häntä sitovat ja jossa hän on\nystävyydessä kaikkien, yksin hevosten ja koirienkin kanssa. Semmoinen\nsuhde antaa tukea koko hänen elämälleen, se on lähde, josta sitten uhkuu\nrakkautta avarammallekin, kansaan, isänmaahan. Mutta sille te, neiti\nWerther, ette osaa panna arvoa.\n\nAgnes hymyili, veteli savuja ja katseli ylös taivasta kohti. Antti\nodotti vastausta.\n\n-- Vai kuinka? Ehkä tunnette sentään kaipuuta?\n\n-- Ei, ei.\n\nHän nauroi ja pudisteli päätään.\n\n-- Minä tahdon olla vapaa kuin taivaan lintu. Juurtua johonkin\nmaapilkkuun? Kiintyä siihen tunteillaan, sydämmellään? Herra varjele,\nsehän olisi kauheata henkistä vankeutta.\n\n-- Jota kärsii mielellään, neiti Werther. Onneton se ihminen, joka ei\nrakkauden kahleita kanna.\n\n-- Te rupeatte runolliseksi.\n\n-- Jääkää tänne kesäksi, neiti Werther, niin käymme yhdessä katselemassa\nseutua. Täällä on kaunista, tiedättekö. Ehkä sitten ymmärrätte, kuinka\nihmiset, jotka ikänsä ja aikansa täällä elävät, voivat hartaasti liittyä\nsekä toisiinsa että luontoon.\n\n-- Koko kesäksi en jää. Mutta pariksi päiväksi, kenties. Riippuu siitä,\nminkälainen opas te olette.\n\n-- Lähdemmekö tänä iltana jo ensimmäiselle retkellemme.\n\n-- Mihinkä se olisi?\n\n-- Iloharjulle. Sinne on kolme virstaa. Kaunis näköala.\n\n-- Hevosellako menisimme vai jalan?\n\n-- Kuten vaan tahdotte.\n\n-- Kuulkaa! Hankkikaa minulle satula. Me ratsastamme.\n\n-- Kyllä.\n\n-- Todella? Luuletteko saavanne täällä satulaa?\n\n-- Saan varmaan. Olkaa huoletta.\n\n-- Ooh, sepä hauskaa! Silloin ratsastamme joka päivä, eikö niin?\n\n-- Niin paljon kuin teitä vaan haluttaa.\n\nMinä istuin syrjässä, Antti ei katsonut minuun päinkään. Tuntui kuin\nolisi joku kuristanut minua. Mutta eihän tässä vielä ollut mitään syytä\npelkoon. Tavallista kohteliaisuutta se vaan oli. Ei muuta.\n\nEi muuta! Tavallista kohteliaisuutta ainoastaan....\n\nAnttia oli tätä ennen aina pidetty epäkohteliaana. Ei häntä siitä\nsoimattu, hyväntahtoisesti hänelle vaan naurettiin, sillä se pantiin\nkaikki hänen jörömäisen luonteensa syyksi.\n\nAgnesin vaikutuksesta hän suli ja muuttui toisenlaiseksi. Entä sitten?\nOlihan se vallan luonnollista. Miksi sitä ihmettelin? Ja miksi\npaheksuin?\n\nKevyesti he jatkoivat puhetta. Minä en enää voinut niin tarkkaan\nseurata, sillä korvani humisivat ja käteni värisivät niin, että oli\nvaikea hallita.\n\n-- Olenpa minä lapsellinen, olenpa aika hupakko, sanoin itselleni.\n\nEi apua. Korvat vaan humisivat ja kädet värisivät.\n\nViimein näytti Agnes huomaavan minut.\n\n-- Pikku Liisi -- sinä, tietysti, teet meille seuraa tänä iltana.\n\nPonnistin kaikki voimani, saadakseni ääneni levolliseksi.\n\n-- Enhän minä osaa ratsastaa.\n\nJopa muisti Anttikin minua. Kääntyi koko ruumiillaan minun puoleeni.\n\n-- Se on totta, se. Kuinkas teemme sinun kanssasi, Liisi?\n\n-- Minä jään kotiin.\n\nSain kuin sainkin kasvoni vääntymään hymyyn. Huomasivatko, kuinka\ntekemällä tehty se hymy oli, kuinka valheellinen?\n\n-- Ei, minä tiedän neuvon, sanoi Antti. Sinulle otetaan issikka.\n\nLoin kummastuneen katseen häneen. Niinkö vähän hän välitti nyt maksusta,\nhän, joka muuten oli niin tarkka?\n\n-- No, sillä tavalla! huudahti Agnes.\n\nMutta minä panin vastaan.\n\n-- Enhän minä voi jättää lapsiakaan niin pitkäksi aikaa.\n\n-- Taitaa niin olla, sanoi Antti. Ikävä kyllä. Pitäisi sinun toki kerran\npäästä huvittelemaan. Mitä, jos ottaisimme kotimiehen?\n\n-- Ei se käy laatuun. Lapset eivät tulisi toimeen vieraan kanssa,\ntiedäthän sen.\n\n-- Sille ei sitten mitään voi.\n\nAgnes heitti minuun nopean ja tutkivan katseen, jonka vastasin\ntyyneesti. Hän ei ainakaan saisi aavistaa mitään lapsellisesta\ntuskastani.\n\n-- Siis meidän täytyy mennä kahden, hän sanoi. Ellei herroista joku halua\nlähteä mukaan?\n\nHe halusivat useimmat ja pari nuoremmista otti huolekseen tarpeelliset\nvalmistukset. Eihän ollut ravintolaa Iloharjulla, täytyi siis viedä\nvirkistysaineita muassaan. Ja hevosetkin he lupasivat toimittaa ynnä\nsatulat.\n\nOoh, he olisivat tehneet mitä hyvänsä siitä ilosta vaan, että saivat\nyhden illan viettää Agnesin seurassa.\n\nKahdeksan aikaan he päättivät lähteä, että joutuisivat perille ennen\nauringon laskua. Antti ja minä erosimme seurasta vähää ennen.\n\nSain heti ottaa lapset huostaani, syöttää, riisua ja viedä nukkumaan.\nTein sen vanhaan totuttuun tapaan ja vastasin heidän kysymyksiinsä\nlyhyesti, hajamielisesti, ja vasta sitten kun monta kertaa olivat saman\nkysymyksen uudistaneet. Enemmän kuuntelin Antin askeleita toisessa\nhuoneessa, kuin heidän puheitaan. Hänellä oli kiire muuttamaan toista\npukua päälleen matkaa varten. Joutuisiko ja muistaisiko hän tulla edes\nsanomaan jäähyväisiä ennen menoaan?\n\nSekä joutui, että muisti!\n\nIstuin juuri pienellä pallilla ja pesin Lyyliä, joka paitasillaan makasi\npolvillani, nauraen ja jokeltaen, kun Antti tuli sisään. En ollut häntä\nnäkevinäni, viskasin pesusienen vesivatiin, painelin pyyheliinalla\nkaulaa ja katsoin tarkkaan, eikö iho ryppyjen sisässä punottanut.\n\n-- Ikävää, että sinun nyt täytyy jäädä kotiin, Liisi.\n\nAntti silitteli päätäni ja kumartui ylitseni.\n\nMinä vaan tarkastelin Lyylin kaulaa.\n\n-- Olisit varmaan mielelläsi lähtenyt mukaan?\n\n-- Hm --\n\nEikö tosiaan ollut hiukan punaisena kaula tuolla oikealla syrjällä?\nPääni painui vielä alemmaksi, puhaltelin epäiltävää kohtaa ja pyyhin\nuudelleen.\n\n-- Etkös olisi? Kuinka?\n\nHänen kätensä luisui leukani alle, väkistenkin hän väänsi pääni ylös ja\nkatsoi minua kasvoihin.\n\nTäytyi vastata.\n\n-- Enpä tuosta ole millänikään.\n\n-- Onko se ihan totta?\n\nMinä koetin hymyillä. Koetinpa vielä katsoa häntä silmiinkin.\n\nHän nähtävästi rauhoittui.\n\n-- Sinä olet minun oma rakas vaimoni. Aina hellä, aina kärsivällinen ja\naina hyvä.\n\nJa hän painoi lämpimän, pitkän ja pehmeän suutelun huulilleni.\n\nSydämmeni heltyi äkkiä. Minun oli vaikea estää kyyneliä nousemasta\nsilmiini. Pyrin irti hänen syleilystään.\n\n-- Lyyli raukka kylmettyy.\n\nMutta hän ei päästänyt, ennenkuin oli vielä monet kerrat suudellut minua\nja senkin jälkeen hän yhä uudelleen hyväili ja silitteli päätäni.\n\nHän oli tavattoman hellä ja sydämmellinen, mieleni suli täydellisesti,\nen tuntenut enää vähääkään katkeruutta. Mutta minun täytyi kääntää\nkasvoni pois, sillä kyyneleet yhä tunkivat esille.\n\n-- Ehkä sinulle onkin terveellisempää, kun pääset ajoissa nukkumaan. Ja\nkuulehan, me ratsastamme täältä ohitse, niin saat sinäkin nähdä meitä.\nPidä varalta, noin neljännestunnin kuluttua me ainakin olemme jo\nliikkeellä.\n\n-- Kyllä.\n\n-- Niin, hyvästi nyt.\n\nVielä pari suutelua, ja sitten hän läksi.\n\nAnnoin kyynelten nyt juosta valtoinaan. Minä hupsu! En tietänyt, miksi\nitkin, en oikeastaan ollut pahoillani enää, en peljännyt mitään Antin\nsuhteen, enkä millään muotoa olisi tahtonut häntä jäämään huviretkeltä\npois. Ei, oman lapsellisuuteni minä vaan itkin pois.\n\nTuntui niin helpottavalta ja hyvältä, Lyyli nauroi ja huiski käsiään, en\nvoinut olla häntä hellittelemättä. Puristin niin rintaani vasten, että\nhänen täytyi kirkua. Kuinka hän oli lämmin ja pehmeä! Vedet kuivuivat\nsilmistäni, minä nauroin ja jokeltelin kilpaa hänen kanssaan.\n\nLaskin hänet vuoteelle ja peitin. Hän oli vallaton, riehkasi ilosta,\npotki peitteen pois ja nosti pienet pyöreät jalkansa pystyyn.\n\n-- Oletkos hiljaa, sinä veitikka, oletkos hiljaa -- äsäs!\n\nJa vaikka minä olin häntä toruvinani, minä kuitenkin riehuin mukana,\nenkä malttanut lopettaa, vaikka kyllä pelkäsin, että hän mahdollisesti\nvalpastuisi eikä pääsisi uneen kiinni koko yönä. Mutta kun hän oli niin\nihmeen herttainen, ja niin soma siinä valkoisessa paidassaan, oikea\nsemmoinen pikkuinen paitaressu, niin eihän saattanut, ei millään tavalla\nolla häntä pudistelematta, suutelematta, hyväilemättä.\n\nOmaa hupsuuttani samalla ihmettelin. Enkö äsken ollut syyttä aikojani\nihan alakuloisena ja masentuneena? Ja minulla kuitenkin oli hyvä,\nuskollinen mies, vakava ja luotettava ja toimelias, ettei monella hänen\nvertaansa. Sitten nämä terveet, hauskat lapset -- kuinka saatoin olla niin\nkiittämätön ja niin hassu? Ei se enää milloinkaan tapahtuisi, sen nyt\npyhästi lupasin itselleni.\n\nMutta oli kait neljännestuntia jo kulunut? Ikkunassahan minun pitäisi\nolla.\n\n-- Nyt lopetetaan, Lyyli, ei saa nauraa enää. Pane simmä kiinni, ja nuku!\n\nHän kipristi ne umpeen, kipristi niin, että nenänypykkä meni yhteen\nkippuraan, ylähuulikin vääntyi ylös ja neljä valkoista helmihammasta\npaistoi esille. En voinut hallita itseäni, täytyi vielä painaa huuliani\ntuota avonaista suuta vasten.\n\nMutta sitten herkesin totiseksi, peittelin hänet huolellisesti ja\nsuoristin selkäni.\n\n-- Nuku kiltisti, lapseni.\n\nHän käänsi päänsä syrjään, ja painoi poskensa tyynyyn. Minä poistuin.\n\nSalin ikkunassa sitten istuin ja odottelin ratsastajia. Eikä siinä\nkauvan tarvinnut odottaakaan ennenkuin kavioiden kopse alkoi kuulua ja\nhe ilmestyivät kohdalle. Heitä oli kymmenkunta herraa, Agnes oli ainoa\nnainen joukossa. Vaan sitä hän ei näyttänyt haikailevan, siellä missä\nhän suorana ja ryhdikkäänä istui ratsunsa seljässä. Uljaasti hän kantoi\npäätään, vartalon piirteet osoittivat jäntevyyttä ja notkeutta, pitkän\nratsupuvun liepeet liehtoivat vapaasti hevosen lanteita.\n\nHe pidättivät hevosiaan, tarkastelivat ikkunoita ja älysivät minut.\nAgnes heitti lentomuiskuja, Antti paljasti päänsä teeskennetyllä\njuhlallisuudella ja muutkin herrat tervehtivät iloisesti. Minä hymyilin,\nnyökkäilin vastaan minkä ennätin ja huusin: \"onnea matkalle!\" Sitten he\ntaaskin antoivat hevosten mennä ja niin katosivat pian näkyvistäni.\n\nEnkä minä tuntenut hiventäkään harmia, saatikka että olisin ollut\nmustasukkainen ja kateellinen. Päinvastoin soin mielelläni Antille tämän\nhuvin ja toivoin, että hän muuttaisi ajatuksiaan Agnesista ja huomaisi\nvihdoinkin hänen hyvät puolensa. Niin kumminkin vakuutin itselleni.\n\n\n\n\nV\n\n\nSiellä oli tosiaankin hauska, kertoi Antti seuraavana aamuna. Vahinko\nettet sinä ollut mukana.\n\n-- Te viivyitte myöhään?\n\n-- No, kun tulimme vasta viiden aikaan aamulla takaisin. En ymmärrä\nkuinka se aika niin luiskahti. Olimme kaikki niin iloisella ja vapaalla\nmielellä, että tuskin maltoimme vielä silloinkaan lähteä.\n\n-- Oliko siellä kaunista?\n\n-- Erinomaisen kaunista. En muista Iloharjulla koskaan olleen niin\nkaunista kuin nyt. Ilma oli selkeä, ei tuullut ei niin hiventä; ja\nauringon laskiessa oli vallan ihmeellisiä kajastuksia.\n\n-- Entä noustessa?\n\n-- Sitä emme enää niin tarkanneet -- Antti kävi hiukan hämilleen. Emme\ntulleet niin tarkanneeksi, kun istuimme siellä Agnesin kanssa penkillä\nja puhelimme.\n\nMinä en aivan heti jatkanut. Katselin sanomalehteä, jonka poika juuri\noli tuonut. Ja sitä katsellessani kysyin noin niinkuin sivumennen ja\nteeskennetyllä välinpitämättömyydellä:\n\n-- Ja mitä sinä nyt pidät Agnesista?\n\n-- Hm.... En osaa vielä oikein sanoa. Minä otan hänestä selvää ensin.\n\nEttekö ihastuneet häneen kaikki?\n\n-- Eihän toki sentään ... vaikka täytyy myöntää, että hän on tavattoman --\n\n-- Tavattoman viehättävä?\n\n-- Viehättävä ja älykäs. Niin -- meillä on muuten aikomus mennä\npurjehtimaan tänään edellä puolen. Tulet kai sinä mukaan?\n\n-- Tokkohan minä viitsin.\n\n-- Minkätähden et viitsisi? Tule nyt sentään virkistymään sinäkin.\n\nHän ei lähesmainkaan pyytänyt niin innokkaasti kuin olisin odottanut.\nSiitä syystä oli ääneni vähän katkera, kun yhä sanomalehteä tutkien\nvastasin:\n\n-- Ei siellä minua kumminkaan kaivata.\n\n-- No, Liisi?\n\nAntti tuli luokseni ja koetti katsoa minua silmiin.\n\n-- Mitä tuo merkitsee? hän kysyi ja hymyili.\n\nMinua hävetti. Viskasin sanomalehden pois käsistäni ja lankesin hänen\nkaulaansa.\n\n-- Ei mitään, Antti. Ei se mitään merkitse.\n\n-- Pelkäsin jo, että rupeisit luulevaiseksi.\n\n-- Hyi sinua! Milloinka olen ennen ollut luulevainen?\n\nJa minä painoin kasvoni hänen rintaansa kiinni, ettei hän näkisi, kuinka\npunastuin.\n\nAntti hyväili poskeani.\n\n-- Ei, sitä minäkin. Ethän sinä toki ole niin tyhmä.\n\nMutta minä en päästänyt häntä vielä irti. Mikä kummallinen tunne lienee\nminut äkkiä vallannut, en semmoista vielä koskaan ennen ollut kokenut.\nOlin aina ollut hiljainen, levollinen, tasainen. Nyt riipaisi minut\nintohimoinen, outo voima.\n\nKiedoin käteni tiukemmin hänen kaulaansa, puristin häntä rajusti\nsyliini, upotin silmäni syvälle hänen silmiinsä, olin tykkänään pois\nsuunniltani.\n\n-- Antti -- puheeni oli värisevää, katkonaista kuisketta, levotonta\nhuohotusta. Antti -- pidätkö sinä minusta, rakastatko sinä minua, sano!\nEtkö koskaan, koskaan minua unhota -- minä en sitä kestäisi, kuule, minä\nen sitä kestäisi. Tulisin varmaan hulluksi -- voi, Antti, sinä et saa sitä\ntehdä --\n\n-- Mutta, Liisi, mitä ihmettä?\n\nHän kummastui ja koetti irroittaa minua.\n\n-- Jopa nyt! Kuka uskoisi --\n\nRauhallisena ja viileänä hän vastasi tuskalliseen hellyyteeni.\n\n-- Elä ole lapsellinen. Pidänhän minä sinusta, kuinkas muuten.\n\n-- Onko se ihan totta, että pidät? Että rakastat niinkuin ennenkin? Ethän\nsinä velvollisuudesta vaan ole minulle uskollinen, Antti? Ethän? Eihän\nse ole pakosta? -- Sano, jos olisit vapaa, jos saisit uudelleen valita,\nottaisitko minut? Antti, vastaa rehellisesti, minuako vaan haluaisit\nomaksesi.\n\n-- Kuule, Liisi, tämä alkaa minua vaivata.\n\n-- Miksi et vastaa?\n\n-- Siksi, että kysymyksesi on niin peräti järjetön.\n\nHänen kylmyytensä loukkasi minua. Käteni laukenivat ja putosivat\nhervottomana alas. Minä käännyin pois, menin takaisin tuolilleni\nistumaan ja otin sanomalehden jälleen käteeni.\n\n-- Mikä sinulle on tullut, Liisi? Ethän ole milloinkaan ollut tuommoinen?\n\nEn virkkanut mitään, vereni vieläkin kuohuivat, lehti rypistyi sormieni\nvälissä. Mutta yhtäkaikki kuului ääni povessani, joka sanoi, että hän\noli oikeassa, että käytökseni oli ollut tavaton ja kummallinen. Koetin\nsen vuoksi taltuttaa mieltäni, minkä voin.\n\nAntti katsoi kelloaan.\n\n-- Nyt on aika lähteä. Tuletko mukaan?\n\nKestin hetkisen sisällistä taistelua, ennenkuin hiljaisella äänellä\nvastasin.\n\n-- Tulen.\n\n-- Menemme sitten hakemaan neiti Wertheriä. Hän odottaa.\n\nHuomasin, ettei hän tahtonut voida sitä aivan huolettomasti sanoa. Mutta\nsen epäröimisen vaikutti ehkä minun äskeinen mielenpurkaukseni. Hän\nvarmaan katsoi sen lähteneen luulevaisuudesta.\n\nKenties hän ei ollut niin väärässä? Jospa vastoin tahtoani luulevaisuus\nsittenkin kyti sieluni pohjassa?\n\nHäpesin ja halveksin itseäni. Minun täytyi tukehuttaa se tunne, täytyi\nrepiä se itsestäni pois juuria myöten.\n\n-- Ehkäpä lähdetkin sitten edeltä, sanoin, sillä minä tahdoin näyttää,\nettä olin vapaa epäilyksistä.\n\n-- Minulla olisi vielä vähän toimitettavaa kotona. -- Tulen sitten suoraa\npäätä rantaan.\n\n-- Niinkuin tahdot.\n\nKun saavuin rantaan, ei heitä vielä näkynyt eikä kuulunut. Heittäännyin\nalas nurmikkoon, siinä oli hyvä tilaisuus mietiskellä kaikenmoista,\nsillä läheisyydessä ei ollut yhtäkään ihmistä, etempänä vaan joku\nproomu, jossa miehet häärivät ja jyskivät töissään.\n\nEnkö tuntenut taaskin pientä katkeruutta siitä, että he niin kauvan\nviipyivät? Mitä oikeastaan pelkäsin? Että Antti ihastuisi Agnesiin?\nPitäisi häntä kauniimpana, viehättävämpänä minua? Mutta olihan se vallan\nluonnollista, kuinka hän voisi muuta, koska hän ei kumminkaan ollut\nsokea. Millä oikeudella sitä paheksuin? Kaikki muutkin häneen\nihastuivat, minä etupäässä.\n\nJa oliko järjellistä suuttua Anttiin siitä, että hän oli unhottanut\nkatsoa auringon nousua, kun innostui puhelemaan Agnesin kanssa? Minun\ntähteni hän muka ei olisi sitä unhottanut. Oliko kumma? Monta vuotta\nolimme olleet yhdessä, joka hetki hän sai tietää ajatukseni, niissä ei\nollut hänelle mitään uutta, eikä mitään erinomaisen kiinnittävää. Ja\nsentään olisin vaatinut, että -- ei, tämä oli suorastaan naurettavaa. Minä\nolin ahdasmielinen, pikkumainen, tyhmä --\n\nRakastuisi Agnesiin? Hylkäisi minut ja lapset?\n\nEi hän sitä tekisi. Velvollisuuden tunto häntä estäisi.\n\nMutta raskasta olisi pitää häntä kiinni pelkän velvollisuuden siteellä,\nvastoin hänen sydämmensä taipumusta. Raskasta olisi joka päivä nähdä ja\nkokea hänen kylmyyttään. Vaikeata nähdä hänen sisällisiä kamppailujaan.\n\nAikaa voittaenko unhottaisi? Kuka sen voi sanoa? Hän kenties vaan\nkyllästyisi minuun yhä enemmän ja ehkä alkaisi hän vihatakin, koska\nminun tähteni täytyisi kahlehtia vapauttaan. Lapset ja minä olisimme\nhänelle vaan kiusaksi ja taakaksi.\n\nEikö sitten parempi, että hän kerrassa jättäisi meidät, silloin hän ehkä\nkuitenkin joskus muistelisi meitä hyväntahtoisella hellyydellä, ehkä\nkaipaisikin välistä, aikojen perästä, ellei ennen.\n\nJättäisikö meidät? Ja menisi Agnesin jäljessä Pietariin?\n\nNiin, miks'ei? Oli semmoisia ihmeitä ennenkin tapahtunut. Enkö sitä\nsoisi? Enkö soisi, vaikka tietäisin, että hän tuntisi itsensä\nonnelliseksi?\n\nMinkälainen oli minun rakkauteni, kun ei se etupäässä tarkoittanut hänen\nonneaan!\n\nMutta olisiko se hänelle todelliseksi onneksi? Eikö veisi vaan hetken\nhurmaukseen, jota seuraisi tuskallinen herääminen, häpeä ja katumus?\nMikä pelastaisi hänet silloin epätoivosta? Tulisiko hän luokseni\nhakemaan lohdutusta?\n\nEllei tulisi, etsisin minä hänet ylös, hoitaisin häntä hellästi ja\nsaisin hänet unhottamaan kaikki kipeät muistot, rauhoittaisin,\nja -- voittaisin hänen sydämmensä jälleen. Voittaisin täydellisemmin kuin\nmilloinkaan ennen. Ja me olisimme taaskin onnellisia, emmekä eroisi\nsitten, ennenkuin kuolemassa. Koettelemuksen kiirastulessa olisimme\nmolemmat puhdistuneet....\n\nMinä kuvittelin elävästi mielessäni kaikki tapaukset tulevaisuudesta.\nAgnesia ensimmältä huvittaa Antin rakkaus, hän kiihoittaa sitä siksi,\nettä saa Antin luopumaan perheestään ja lähtemään hänen jäljessään ulos\nsuureen maailmaan. Siellä hän vielä muutteen vuoksi ja tehdäkseen\neffektiä tuttavapiirissään, pitää jonkun aikaa hyvänään Antin ihailua,\närsyttelee häntä vuoroin, vuoroin on taas suosiollinen, heittelee häntä\ntoivosta epätoivoon, ja saa niin Antin intohimon yltymään yhä\nkiihkeämmäksi. Silloin vasta Agnes hylkää hänet, sysää hänet ivallisesti\nluotaan. Antti kääntyy sairaaksi, on kuolemaisillaan. Minä riennän häntä\nhoitamaan, löydän hänet kärsivänä, särkyneenä, rikkirevittynä, ilman\nainoatakaan ystävää. Hän hourailee raivosti Agnesista, kiroo häntä ja\nsadattelee, huutaa kostoa, riehuu ja pyrkii väkisten syöksemään\nvuoteeltaan. Minä hiljaa hivelen hänen kättänsä, pyyhin hänen hikistä\notsaansa, kuiskaan hänelle lempeitä sanoja, kostutan hänen kuivia\nhuuliaan viinillä ja laitan hänen päänalustansa mukavaksi. Hän\nrauhoittuu ja nukkuu. Ja kun hän herää, tuntee hän minut, heltyy ja --\n\nSiihen asti olin ehtinyt, kun älysin heidät tulevaksi ylhäällä mäellä.\nHe nauroivat ja puhelivat vilkkaasti. Tien vieressä oli hirsiä kasassa.\nAgnes kapusi ylös ja keikkui ylimielisesti harjun reunalla. Antti\nvaroitteli häntä ja tarjosi kättään avuksi. Mutta Agnes ei siitä\nhuolinut, vaan hyppäsi huolettomasti, Antin varoituksista välittämättä,\nalas. Siinä hänelle ehkä kumminkin olisi käynyt pahasti, ellei Antti\nottanut vastaan.\n\n-- Niinhän te olette kuin paha lapsi, vallaton ja tottelematon, hän\nsanoi, mitä, jos olisitte katkaisseet jalkanne.\n\n-- Minä luotan hyvään onneeni. -- Mutta tehän taisitte oikein säikähtyä?\n\n-- Tietysti säikähdin.\n\n-- Nyt lupaan olla kiltti. Antakaa käsivartenne.\n\nAgnes istui rinnalleni siksi aikaa, kuin Antti laittoi veneen ja purjeet\nreilaan.\n\n-- Oliko sinulla ikävä eilen illalla?\n\n-- Ei ensinkään.\n\nMinä katsoin avonaisesti häntä silmiin.\n\n-- Todella, pikku Liisi? Olitko sinä niin järkevä?\n\nSiihen en virkkanut mitään. Hänkin vaikeni hetken ja tarkasteli minua.\n\n-- Kuule -- hän vilkaisi Anttiin, -- minä nyt kysyn sinulta yhtä asiaa.\n\nHän kääntyi, hymyili ja hiljensi äänensä, kun jatkoi:\n\n-- Oletko sinä taipuvainen mustasukkaisuuteen?\n\n-- Agnes --\n\nMinä koetin näyttää loukkaantuneelta, peittääkseni, sillä jos\nmahdollista, syyllisyyden ilmettä kasvoillani.\n\n-- Kuinka semmoinen voisi tulla kysymykseenkään.\n\n-- Noo -- olisihan se jotenkin luonnollinen tunne.\n\n-- Minäpä kun niin täydellisesti luotan Anttiin.\n\n-- Ahaa, vai siltä kannalta! Siinä tapauksessa varoitan sinua\nrehellisesti turhista illusiooneista, joita tavallisesti seuraa katkera\nherääminen. Luuletko sinä todella, että senlaiset ominaisuudet kuin\njärki, periaatteet, tahto, velvollisuuden-tunto ja mitä ne kaikki\novat -- että ne muka ihmisen elämää ja toimintaa määräisivät?\n\n-- Luulen aivan varmasti.\n\n-- Sinä lapsi!\n\nHän nauroi makeasti.\n\n-- Hui, hai, ei sinne päinkään. Usko minua: ei järki, eikä tahto, eikä\nperiaatteet merkitse mitään, niin pian kuin intohimot heräävät.\nIntohimo -- kas, se on herrana, ja nämä muut ovat kauniisti sen\npalvelijoita vaan, jos se niille ylipäätään suo mitään sijaa.\n\n-- Antin suhteen tuo nyt ei kumminkaan pidä paikkaansa.\n\n-- Sinun Anttisi suhteen se juuri erinomattain pitää paikkansa. Hänellä\non voimakas ja samalla raskas luonto. Tunteet eivät helposti hänessä\nnouse eleille, mutta kun ne kerran nousevat, ja kasvavat valtaviksi\nintohimoiksi, niin -- varjele taivas! Niitä ei hallitse mikään\nmaailmassa -- kaikkein vähiten hänen oma järkensä.\n\nHän herkesi äänettömäksi ja käänsi silmänsä Anttiin, joka siellä yhä\nhääri purjeiden kimpussa. Puoleksi miettivä, puoleksi huvitettu oli\nkatse, jolla hän seurasi Antin reippaita liikkeitä. Näin selvästi, mitä\najatuksia hän hautoi mielessään. Sydäntäni kouristi pahasti, mutta\nkoetin kuitenkin vielä pitää puoliani.\n\n-- Erehdyt sinä, Agnes, sittenkin tällä kertaa. -- Minäkö en tuntisi\nAnttia, vaikka olen jo monta vuotta elänyt yhdessä hänen kanssaan? Ei\nvielä milloinkaan ole intohimot saaneet hänessä valtaa.\n\n-- Sen kyllä arvaan, sillä ettehän te täällä elä, te vaan\nvegeteeraatte -- uinailette puolihorroksissa. Ja sitä tilaa voi kestää\nhautaan saakka. Ymmärrän hyvin, että sekin vähä, mitä teillä nuorina on\nvoinut olla tunteita ja intohimoja, tukehtuu ja kuolee pois tässä\ntarkasti järjestetyssä, säädyllisessä ja porvarillisessa\npikku-yhteiskunnassa. Mutta minä sanon sinulle: Anttisi ei vielä\nollenkaan ole tylsistynyt, sen voin sinulle vakuuttaa. Anna hänen vaan\ntuntea vapaampaa tuulen puuskaa ja näet mitä se häneen vaikuttaa.\n\n-- Kernaasti minun puolestani. -- Mustasukkaisuudella en tule häntä\nhäiritsemään.\n\nAgnes heitti minuun terävän, läpitunkevan katseen, mutta nähtävästi hän\nei minussa huomannut pienintäkään vilppiä, niinkuin sitä ei tällä\nhetkellä ollutkaan.\n\n-- Siinä sinä teet oikein, pikku Liisi, hän sanoi taputtaen minua\nkädelle. Tiedätkös, mustasukkaisuus on typerintä, mitä olla saattaa. Se\nrumentaa ihmistä, ja tekee elämän kauhean ikäväksi sekä itselle että\ntoiselle. Jos minä olisin naimisissa, niin päinvastoin soisin, että\nmieheni silloin tällöin olisi minulle uskoton. Minä puolestani\nkäyttäisin hyväkseni samaa vapautta, ja niin emme koskaan kyllästyisi\ntoisiimme, suhteessamme olisi alituisesti vaihtelua, se ei tympistäisi\neikä ikävystyttäisi. Pieni kiihoitus avioliitossa on suuresta\ntärkeydestä, levollinen jokapäiväisyys on rakkauden kuolema.\n\nKuuntelin häntä oudoksuen. Tuo surullisen vieno ja samalla suloinen\nmieliala, johon äskeiset kuvitteluni olivat minut saattaneet, alkoi\nhävitä, minun oli vaikea välttää harmistumista. Tunsin äkkiä jotain\nkolkkoa, vierasta Agnesia kohtaan, ja vaikka istuin hänen rinnallaan,\noli minusta kuin olisi penikulmien matka ollut välillämme. Ja samassa\nsilmänräpäyksessä menetti hänen kauneutensa, hänen sulavat liikkeensä ja\nhänen elegansinsa kaiken viehätyksen silmissäni. Ne tällä hetkellä minua\nmelkein inhottivat, eikä hänen terävä älynsäkään ollut mielestäni nyt\nmistäkään arvosta.\n\n-- Tuommoiset katsantotavat eivät sovellu pohjoismaiden naisille -- eivätkä\nne ikinä meitä onnellisiksi tekisi.\n\nÄänessä, jolla nuo sanat lausuin, ilmeni jyrkkä moite. Ja se moite\nsattui. Agnesin silmät leimahtivat, mutta hän hillitsi itsensä,\nkeikahutti päätään taakse ja nauroi pilkallisesti.\n\n-- Sitä sinun ei tarvitse minulle sanoa, minä sen kyllä tiedän ilmankin.\nPohjoismaiden naiset ovat hiljaisia, uskollisia, nöyriä, kärsivällisiä,\nmiehensä ja lastensa kuuliaisia palvelijoita -- tiedätkö, mistä syystä?\n\n-- Siitä syystä, että pitävät sen velvollisuutenaan.\n\n-- Eikös mitä! Siitä syystä vaan, että he ovat heikkoja raukkoja ja\ntyperiä. He eivät kykene olemaan muuta -- siinä koko asia.\n\n-- Agnes --!\n\n-- Ei sinun tarvitse suuttua, en minä sinua yksityisesti tarkoita,\nminä puhun Pohjoismaiden naisista yleensä, suomalaisista,\nskandinaavilaisista, englantilaisista. Ja pannaan kernaasti saksalaiset\nyhteen lukuun.\n\n-- Voimaa on kärsivällisyydessä, uskollisuudessa ja nöyryydessä enemmän\nkuin missään muussa.\n\n-- Voimaa? Hui hai! Semmoista voimaa on halvimmalla orjallakin. Kotka,\njoka rohkeasti leikkaa ilman tuolla ylhäällä korkeudessa, ei ole nöyrä\neikä hiljainen eikä kärsivällinen, mutta kyyhkynen on. Kumpi sinusta\nvoimakkaampi? -- Saammeko jo tulla? hän samassa huusi Antille, joka oli\nkuljettanut veneen laiturin luo.\n\n-- Jo saatte, kuului sieltä vastaan.\n\nAgnes astui edeltä alas laiturille, minä jäljessä. Hän oli varmaankin\nsydämmensä pohjassa aika lailla närkästynyt minuun, mutta enpä ollut\nminäkään puolestani hänelle hyvä.\n\nAntti piteli toisella kädellään laiturista kiinni pysyttääkseen venettä\nkohdalla, toista hän tarjosi Agnesille. Laituri oli jonkun verran\nkorkeammalla, Agnes asettui reunalle, tarttui hänen käteensä ja\nvalmistauttui hyppäykseen.\n\n-- Elkää vaan pudotko.\n\n-- Annatteko minun astua polvellenne?\n\n-- Tehkää hyvin.\n\nJa Agnes astui tosiaan pienellä, sievällä jalallaan Antin polvelle ensin\nja pujahti siitä vasta hänen toiselle puolelleen penkille.\n\nVeri kuohahti minulla ylös aivoihin. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä olin\nveneessä, mutta kappaleen matkaa heistä, purjeiden toisella puolella\ntykkänään.\n\nVene keikahti, vesi räiskähti laidasta sisään.\n\n-- Liisi -- kuinka sinä olet niin varomaton?\n\nAntti sanoi sen painuneella, soinnuttomalla äänellä, niinkuin olisi hän\npuhunut unessa. Agnesin jalan kosketus, hänen likeisyytensä -- he istuivat\nsivu sivussa kiinni -- oli nähtävästi hämmentänyt hänen ajatuksensa, hän\nkatseli epäröiden ympärilleen, käsi yhä laiturissa, eikä saanut\nselville, mitä hänen tulisi tehdä.\n\nMutta, taivaan nimessä, eikö hän huomannut, että se kaikki oli vaan\npelkkää inhottavaa koketteriaa?\n\n-- Minulle purjenuorat, huusi Agnes, tarttukaa te peräsimeen, ja laskekaa\nvene irti!\n\nAntti heräsi ja teki niinkuin hän käski.\n\n-- Mutta osaatteko te?\n\nHän asetteli köydet Agnesille käteen ja neuvoi kuinka hänen tuli\nmenetellä.\n\nPurjeet pullistuivat, vene kallistui ja meni huristen ulos järvelle,\nvesi sirisi kokassa.\n\n-- Kuinka hauskaa! huudahti Agnes.\n\n-- Liisi, miksi istuit sinne niin kauvas, siirry lähemmä, kehoitti Antti.\n\n-- Täällä on hyvä, minä vastasin.\n\n-- Mutta siellä olet meistä vallan erilläsi.\n\n-- Mitä se tekee.\n\n-- No, niinkuin tahdot.\n\nSen jälkeen he antoivat minun olla, lienevät vallan unhottaneetkin minut\nvähäksi aikaa, kun istuin siellä purjeiden takana, etteivät nähneet.\n\nHyvä olikin, sillä nyt sain rauhassa selvitellä sotkuisia ajatuksiani.\nÄskeiset kauniit unelmani, mihin olivat ne paenneet? Ja kaikki lauhkeat,\nsovinnolliset tunteeni, kaikki hyvät päätökseni? Näinkö ne horjuivat\nheti ensi hetkessä?\n\nVihaa ja katkeruutta oli mieleni täynnä, enkä päässyt niistä voitolle,\nvaikka kuinka olisin koettanut. Purin huuliani, väänsin käsiäni,\nsoimasin itseäni.\n\n-- Sinä olet tosiaankin heikko raukka, Agnes oli oikeassa, ooh, sinä olet\nkunnoton, typerä, kurja --\n\nOlisin tahtonut ruoskia itseni veriselle tuskissani. Eikä tullut apua!\nJota enemmän taistelin luontoani vastaan, sitä raivokkaammaksi se yltyi.\nJa sitä kiihoitti tuo heidän yhtämittainen keveä puhelunsakin, josta en\nsanoja eroittanut, vaikka koetin kyllä kuunnella aina välillä.\n\nTahallaan ehkä puhelivatkin niin, etten saisi minä selvää? Ja kuka\ntietää, minkälaisia silmäyksiä siellä antoivat toisilleen?\n\nKallistin päätäni, että näin heidät purjeen alitse.\n\nSiellä he istuivat rinnatusten, Agnes selkä kenossa, molemmat kädet\npurjeen nuorissa kiinni, Antti syrjittäin häneen, eteenpäin\nkumartuneena, silmät Agnesin miellyttävissä kasvoissa.\n\nMiellyttävät ne olivat, se täytyi minun taas väkisenkin myöntää\nitselleni, eikä miellyttävät ainoastaan, mutta niin huikaisevan kauniit,\nettä sydäntäni vihloi, sillä olihan päivän selvää, ettei noita kasvoja\nvoinut kylmällä, tyyneellä mielellä katsella, eikä liioin\nkatselemattakaan olla. Antin silmät olivat kuin nidotut niihin. Ja ne\nilmaisivat ihailua semmoista, jota --\n\nKäteni kouristivat penkin reunaa. Nostin pääni ylös, en voinut heitä\nkatsella kauvemmin.\n\nTunsin äkkinäistä, kauheata vihaa Anttia kohtaan. Olisin tahtonut repiä\nhänet tuhansiksi palasiksi, ruhjoa, musertaa....\n\nMiksi ei ollut minulla asetta kädessä. Olisin ampunut hänet lävitse.\nHänet ensin, sitten tuon toisen, tuon --\n\nEn vielä nytkään, kun tyyneellä mielellä muistelen sitä hetkeä, voi\nkäsittää sitä äkkinäistä muutosta, joka minussa tapahtui. Olin aina\nluullut itseäni hiljaiseksi, tasaluontoiseksi, maltilliseksi, ja\nkuitenkin kätkeytyi sielussani tänlaisen raivon intohimoisuuden\nmahdollisuudet. Olin pyrkinyt nöyryyteen, kärsivällisyyteen, alttiiksi\nantavaisuuteen, luulin harjaantuneeni siinä joka päivä kodin hiljaisessa\npiirissä, ja kun koetukselle tulin, kuinka peräti toisenlaisena silloin\nilmaannuin!\n\nEn ollut enää järjessäni. Taoin nyrkkiäni penkkiin, en välittänyt siitä\nettä koski, taoin vaan yhtämittaa.\n\nHe puhelivat siellä huolettomasti, eivät kuulleet jyskytystä, taikka\neivät panneet siihen mitään merkitystä.\n\nJa yhä minä hakkasin nyrkkiäni, siihen oli joku sisällinen pakko ja se\ntuntui ikäänkuin pikkuisen lauhduttavan kuristusta povessani, hakkasin\nsiksi että käsi ja käsivarsi olivat turtana aina olkapäähän saakka ja\nsormet hervottomina aukenivat.\n\n-- Antti, Antti --!\n\nKatsoin ylös siintävää taivasta kohti, valitin sinne vääryyttä, jota\nminulle tehtiin. Löytyikö siellä Jumalaa, kuuliko hän, näkikö hän, mitä\ntäällä alhaalla tapahtui, näkikö syvälle sydämmien pohjukkaan asti? Jos\nnäki, miksi pysyi kylmänä, välinpitämättömänä?\n\n-- Antti --!\n\nKiinni purtujen hampaiden välistä se tuli, tukahtuneena, kumeana\nhuohotuksena, jossa oli sekä raivoa, että valitusta, oli uhkaa, syytöstä\nja -- rukousta.\n\nHe eivät kuulleet, he vaan puhelivat.\n\nMistä riitti heillä niin paljon keskusteltavaa?\n\nVäistyin etemmäksi penkille, että saatoin nähdä heidät purjeen toiselta\npuolen.\n\nYhä samassa asemassa, sama hempeys Agnesin kasvoissa, sama ilmeinen\nihailu Antin silmissä.\n\nMinua ei muistettu eikä kaivattu. Olin täällä vallan tarpeeton. Tiettyä\nse! Miksi olin tänne lähtenytkään? Olisihan minun pitänyt jo edeltäpäin\ntämä ymmärtää ja arvata.\n\nMinä musersin heidät silmilläni, iskin heihin katseen terävän kuin\nmiekan.\n\nHe eivät mitään nähneet. Agnes nauroi heleästi, Antti oli sanonut jotain\nhupaista.\n\nNaurakaa te vain! Naurakaa ja iloitkaa! Mitäpä teitä minun tuskani\nliikuttavat....\n\nHurja ajatus lensi päähäni.\n\nJos heittäytyisin järveen --? Eiköhän Antti silloin heräisi\nhurmauksestaan? Eiköhän omatunto häntä löisi?\n\nJa eikö hän sitten surisi ja katuisi? Vanhat muistot elpyisivät, hän\nkaipaisi uskollista puolisoaan, kaipaisi lastensa äitiä. Nämä uudet\nvaikutukset haihtuisivat, syvemmät, juurtuneemmat tunteet ottaisivat\nvallan.\n\nKumarruin laidan yli ja katsoin alas. Vesi lainehti, aallot nousivat ja\nlaskivat, vene viilteli niiden ohitse.\n\nEi se olisi kuin hetken työ --? Ja sillä kertaa heidän ilonsa tuolla\ntaukoaisi.\n\n... Mutta lapsi-raukat kotona? Enkö heitä enää milloinkaan näkisi? Mitä\nhe, pienet, sanoisivat, kun äiti ruumiina tuotaisiin takaisin?\n\nKäänsin silmäni pois huumaavasta syvyydestä ja tartuin molemmin käsin\nohauksiini kiinni.\n\nHyvä Jumala, olinko menettänyt järkeni? Kuinka saattoivat moiset\najatukset tunkea mieleeni?\n\nTaaskin kajahti korviini nauru tuon valkoisen, suuren purjeen toiselta\npuolen. Ja se nauru kosketti kipeästi korviani, hermojani, sydäntäni,\nkoko olemustani.\n\nAvuttomana häilyivät silmäni ympäri. Olimme tulleet Toivolan kohdalle ja\nminä älysin pienen höyryveneen, joka matkalla kaupunkiin päin, suunnitti\nkulkuaan laiturille. Siinähän minulle pelastus!\n\n-- Antti....\n\nHän ei kuullut. Sain kohottautua ylös maston varaan ja huutaa toisen,\nvieläpä kolmannenkin kerran, ennenkuin hän havahti ja kääntyi katsomaan.\n\n-- Mikä on, Liisi? Istu kaiken mokomin, ettet mene nurin.\n\n-- Jos laskisit rantaan, että pääsisin tuolla höyryveneellä pois. Minä\nvoin niin pahoin.\n\n-- Voitko pahoin? Ettet sanonut sitä ennemmin. Käännytään takaisin, mitäs\nmuuta.\n\n-- Eihän teidän siltä tarvitse. Laskekaa minut rantaan vain.\n\n-- Luuletko pääseväsi sillä pikemmin? Kyllä tämä laitatuulessa kulkee\nyhtä nopeasti.\n\nEi lähdetä vielä takaisin, rukoili Agnes ja katsoi suloisesti Anttiin.\n\n-- Mutta kun Liisi voi pahoin?\n\nHän sanoi sen epäröivällä, matalalla, puoleksi kysyvällä äänellä.\n\n-- Antaa Liisin mennä laivaan, koska hän itse tahtoo.\n\nHän hymyili ja nyökkäili minulle.\n\n-- Eikös niin Liisi?\n\n-- Jatkakaa te vaan matkaa. Mieluummin minä palaisin laivalla.\n\nAntti tuntui olevan kahden vaiheella vieläkin. Katseli vuoroin minuun,\nvuoroin rantaan. Mutta näinhän sen: sisin halu hänellä oli jäämään sinne\nAgnesin kanssa, hän vaan ei ilennyt sitä haluaan seurata suoraan ja\navonaisesti. Oli sen vuoksi vastustelevinaan. Ooh, minä ymmärsin hänet\nliiankin selvään.\n\n-- Jospa vielä käännyt sairaaksi?\n\n-- Ei, kyllä se menee ohitse ... kun pääsen kotiin.\n\n-- Kyllä se menee ohitse -- toisti Agneskin.\n\nAntti ei enää vastustanut. Hän laski rantaan ja saattoi minut ylös\nlaivalle.\n\n-- Voinko nyt olla levollinen? hän kysyi, kun oli saanut minulle mukavan\nistuinpaikan.\n\n-- Voit.\n\nMinä vältin katsoa häneen, en vastannut hänen käden puristustaan, enkä\njäähyväisiään.\n\n-- Emme mekään enää kauvan viivy, hän vakuutti viimeiseksi.\n\nIvallisesti sille hymähdin.\n\n-- Viivyt tai et ... se minua tuiki vähän liikuttaa.\n\nNiin ajattelin mielessäni, vaikka tiesin, etten suinkaan ollut siitä\nvälinpitämätön.\n\nAntti seisotteli vielä laivan kupeella. Hän oli kumminkin levoton,\nhuomasin sen salaisella tyytyväisyydellä. Mutta Agnes kiiruhti häntä\ntakaisin veneesen ja kun laiva lähti liikkeelle, valmistautuivat hekin\njatkamaan matkaa omaan suuntaansa. Keskeytetty ilo alkoi jälleen....\n\n\n\n\nVI\n\n\nEn välittänyt heistä! Päätin itsekseni, etten välittänyt heistä, että\nhalusin vaan kotiin, lasten luokse.\n\nSinne pääsin. Sain Lyylin syliini ja toiset molemmat ympärilleni. Kuinka\nhe olivat mielissään, ja kuinka paljon heillä oli äidille toimittamista.\nEi tahtonut kertomisesta tulla loppua, oli aivan kuin viikkomäärät\nolisin ollut poissa.\n\nHuolettomia ja iloisia he olivat. Eivät tienneet vielä maailman\nmurheista mitään. Eivätkä olisi niitä tajunneetkaan, eivät ainakaan\nnäitä tänlaisia tuskia.\n\nMieltäni karvasteli; koetin pidättää nyyhkytyksiäni, äänettömänä heitä\nvaan hyväilin. Ja sitä tehdessäni valitti ajatukseni:\n\n-- Isä on meidät hyljännyt, teidät ja minut. Hänelle on vieras nainen\nmieleisempi meitä. Me olemme jääneet orvoiksi....\n\nVoimani olivat lopussa. Pyysin Mariita viemään lapsia ulos kävelylle,\nettä saisin rauhassa levätä.\n\nMielenliikutuksesta uupuneena vaivuin tosiaankin hyvään, rauhalliseen\nuneen, jota lienee kestänyt tunnin tai puoli. Kun siitä heräsin, olin\nlevollisempi. Lapset olivat vielä poissa, huoneissa oli hiljaista,\nvaloisata, aurinko paistoi vinosti sisään uutimien lävitse.\n\nÄskeiset tapahtumat asettuivat heti kohta eteeni. En tahtonut voida\nniitä uskoa tosiksi ensi aluksi. Oli kuin pahaa unta. Minäkö vähällä\nheittääntyä järveen? Minäkö heidät jätin, läksin kesken pois?\n\nJa tuo raivokas viha, suru? Oliko niihin minkäänlaista syytä?\n\nNyt kun virkistyneillä voimilla asiaa ajattelin, näin sen peräti\ntoisessa valossa. Antti uskoton? Kevytmielisesti ihastunut outoon\nnaiseen, jota hän vaan muutaman kerran on nähnyt? Antti,\nvakavaluontoinen, rehellinen Antti?\n\nMahdotonta, tuiki mahdotonta! Mutta sinä olit järjetön ja sietäisit\njuuri --\n\nHäpesin itseäni, päätin heittää koko jutun mielestäni ja ryhtyä johonkin\ntositoimeen. Tempauduin pystyyn ja läksin ulos vilpoiseen ilmaan. Siellä\nseisoin portailla ja katselin, eikö lapsia näkyisi tulevaksi.\n\nPihassakin oli kaikki entisellään. Joka kohta oli paikoillaan. Tuolla\nHartmanin asunto, ikkunoineen, kuistineen, tuolla tuparakennukset ja\nkaivo sitä likellä. Tuolla puutarhan aita, tuolla portti. Vanhaa tuttua\nkaikki, yksin hiekkakin maassa.\n\nAnttiko unohtaisi vaimonsa ja lapsensa? Jättäisi kotinsa, lähteäkseen\nvieraan naisen matkaan? Saattoiko ajatella hupsumpaa?\n\nTuo auringon valaisema, tuttu pihakin kaikkine ystävällisine\nrakennuksineen vakuutti minulle, ettei semmoista ikinä voisi tapahtua.\n\nOlin taas entiselläni, oma itseni jälleen. En kärsinyt muistella\näskeistä raivokasta vihaani, enkä hurjia murhan ja itsemurhan halujani.\nKun ajatus ohi mennen niitä kosketti, olin taipuvainen uskomaan, että\nmahtaa todella joku paha henki olla olemassa, joka näkymättömänä väijyy\nläheisyydessämme, otollisena hetkenä karkaa sielun kimppuun ja saa sen\näkkiarvaamatta valtaansa.\n\nToivoin että Antti pian kotiutuisi. Minua vaivasi vääryys, jonka\nsydämmessäni olin tehnyt häntä kohtaan, minulla oli tarve osoittaa\nhänelle, kuinka häntä rakastin ja kuinka häneen luotin.\n\nMutta Anttia ei kuulunut tulevaksi. Toista tuntia oli jo kulunut siitä,\nkun minä palasin kotiin. Hän lupasi tulla kohta jäljessä ja viipyi\nkuitenkin näin kauvan....\n\nKatselin vähän aikaa kelloani, laskin, että siitä oli lähemmä neljä\ntuntia kuin järvelle läksimme. Olisi heidän pitänyt jo malttaa tulla....\n\nMutta heillä varmaankin oli siellä hauska, ja miksi en sitä heille\nsoisi? Kernaasti saivat viipyä minun puolestani, vaikka huomisaamuun\nsaakka, en suinkaan heidän iloaan kadehtisi. Kuluisihan minun aikani\ntäällä hyvin lasten kanssa ja kaikenmoisissa toimissa.\n\nAgnes oli oikeassa, luulevaisuus oli typerää, se rumensi ihmistä. Ei\nkenenkään maailmassa pitäisi niin alentaa itseään, että sallisi\nsemmoisille tunteille sijaa.\n\nVaan muuten hänen käsityksensä avioliitosta oli päin mäntyyn. Soisi,\nettä miehensä olisi hänelle uskoton...? Käyttäisi itse samaa\nvapautta...?\n\nNo niin, hänen sanoilleen ei auttanut panna suurta merkitystä. Varmaan\nhän muuttaisi mieltä, jos naimiseen joutuisi. Hänen vaan ei pitäisi\npuhua senlaisia, ei ainakaan avioliitossa oleville miehille, siitä voisi\nolla pahoja seurauksia. Antin suhteen en tosin peljännyt....\n\nVaikka oli se kummaa, ettei Anttia loukannut hänen inhat\nmielistelemis-keinonsa. Kun hän julkesikin laskea jalkansa Antin\npolvelle! Ja minun nähden hän voi mennä näin pitkälle, mitä sitten --\n\nKun oikein ajattelin, ei sittenkään ollut ihme, että niin raivostuin.\nEikä minun tarvinnut siitä omantunnon vaivoja pitää ollenkaan. Antti ei\nolisi sallinut minun astua kenenkään polvelle. Eikä olisi hyväksynyt,\nettä minä noin olisin mielistellyt vierasta miestä, ja unhottanut hänet\nleperrellessäni tuon toisen kanssa.\n\nJa kuinka se vaikutti Anttiin! Hän ei suuttunut, eikä pannut sitä\npahaksi -- hän huumaantui. Joku tottunut ja kokenut suuren maailman mies\nolisi tuossa situatioonissa voinut pysyä kylmänä, nähnyt tarkoituksen ja\nnauranut sille takana päin. Antti oli liian yksinkertainen, liian\nrehellinen, hän ruhjahti suin päin paulaan. Mahtoi Agnes ilkkua hänelle\nsydämmessään. Eikä hän muuta ansainnutkaan.\n\nOlisi Antti ollut varuillaan. Johan Agnes ennusti hänelle suoraan,\nvasten silmiä, että hän tulisi unhottamaan kaikki tukevat periaatteensa\nja muuttuisi vallan toiseksi ihmiseksi täälläkin, pikkukaupungin\nturvallisuudessa....\n\nTaas oli puoli tuntia mennyt, eikä heitä vaan kuulunut vieläkään.\n\nMitä ajattelin äsken? Toivoinko Anttia pian kotiin, että saisin osoittaa\nhänelle luottamustani ja rakkauttani?\n\nTarpeetonta! Hän oli laiminlyönyt minua, ollut välinpitämätön -- sen\nverran ylpeyttä ja oman arvon tunnetta lienee toki loukatulle\npuolisollekin suotu, ettei hän kiitollisuutta kumminkaan osoita\nsenlaisesta.\n\nLuulevaisuus tosin oli typerätä, mutta orjamaiseen nöyryyteen ei liioin\ntarvinnut alentua....\n\nNäin pyörivät ajatukset päässäni ja apea mieliala pyrki taaskin\nvallalle. Päätin kiskaista itseni niistä irti ja juosta alas rouva\nHartmanin puolelle, puhelemaan muista asioista.\n\nHän istui kammarissaan ja ompeli.\n\n-- Liisi, sepä hauskaa, että tulit. Tässä sinua juuri ajattelin --\n\n-- Minkä johdosta?\n\n-- Tiedätkö sinä jo uudesta kihlauksesta?\n\n-- En. Enkä minä semmoisista välitäkään.\n\n-- Et välitä? Kuka nyt ei välittäisi kihlauksista? Nehän ovat hauskimpia\nuutisia, mitä olla voi.\n\n-- Minusta ei.\n\n-- Kun kaksi rakastunutta löytävät toinen toisensa ja tulevat\nonnellisiksi.\n\n-- Ja kun tietää että se kaikki on pelkkää luulettelua. Tulevat\nonnellisiksi? Avioliitossako? Sano minulle, missä niitä on onnellisia\navioliittoja?\n\n-- Mutta Liisi!\n\n-- Minua inhottaa nuo naimisiin menot. -- No niin. Kerrohan yhtä kaikki\nketkä nuo onnelliset ovat, jotka nyt ovat löytäneet toinen toisensa.\n\n-- Sinäpä vasta olet ivallinen. Enpä uhalla sanokaan enää, koeta arvata.\n\n-- Liiallista pään vaivaa.\n\n-- Leskimies.\n\n-- Kapteeni Hake?\n\n-- Ja Olga Jankovsky.\n\n-- Se on hävytöntä!\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Hän on vasta neljä kuukautta ollut leskenä. Entinen vaimo tuskin vielä\non ehtinyt kylmetä.\n\n-- Leskimiehen suru, kyynäspään koskenta. Tietäähän sen vanhastaan.\n\n-- Ja nyt hän arvatenkin on onnellisuuden kukkuloilla. Iloitsee, että\nentinen rouvansa kuoli.\n\n-- Eihän toki sentään.\n\n-- Ehk' ei tietensä, ei ajattele sitä selvään, eikä tunnusta kenties\nitselleenkään.\n\n-- Niin, kyllähän ihmis-sydän on kummallinen kapine.\n\n-- Minä melkein luulen, että kaikki miehet toivoisivat vaimojensa\nkuolevan, saadakseen toisen, hempeämmän.\n\nRouva Hartman nauroi.\n\n-- Sinä liioittelet, Liisi.\n\n-- Minua harmittaa tuommoiset. -- Puhutaan muusta.\n\n-- Puhutaan vaan. -- Sinun ihanteesi näkyy vielä olevan kaupungissa\n-- neiti Werther.\n\n-- Vielä hän on.\n\n-- Tuleeko viipymään kauvankin?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Hän on ihan hurmannut täällä kaikki ihmiset. Herrat yhtä mittaa\nkiertelevät katuja siinä toivossa vaan, että saisivat häntä nähdä.\n\n-- Vai niin?\n\n-- Eikä kumma olekaan. Hän on tosiaan viehättävä. Hyvänen aika, en ole\nnähnyt hänen vertaistaan.\n\n-- Onhan hän.\n\n-- Näyttää miehesikin sulautuneen, niin jäykkäluontoinen kuin hän muuten\nonkin. Tänä aamuna he yhdessä tulivat vastaani kadulla, mutta minua\neivät nähneetkään, kun niin innoissaan puhelivat.\n\n-- Eikö Antti tervehtinyt?\n\n-- Ei. Hän katseli niin uskoa neiti Wertheriin, ettei huomannut, vaikka\nkuljimme aivan ohi toisiamme.\n\n-- Semmoista Antille tuskin ennen on sattunut.\n\n-- Silmät huikenevat, kun ne kääntää päin aurinkoa.\n\n-- Niinhän se on.\n\n-- Mihinkä he muuten menivät? Ihmettelin, ettet sinä ollut mukana.\n\nEn ehtinyt siihen vastata, sillä Mari samassa ilmestyi ovelle\npaperilippu kädessä.\n\n-- Viivyimme näin kauvan, rouva taisi jo kaivata.\n\n-- Enpä niinkään. Mikä lippu se on?\n\n-- Herra kuuluu lähettäneen.\n\nRepäisin kirjeen auki ja luin.\n\n-- Elä odota minua päivällisille. Syömme täällä puiston ravintolassa. Jos\njaksat, niin tule mukaan. Toivottavasti on pahoinvointisi jo mennyt\nohitse. Antti.\n\nPistin paperin taskuuni ja rutistin.\n\nMies odottaa vastuuta, huomautti Mari.\n\n-- Ei siihen tarvita vastausta. Hän saa mennä.\n\nMari läksi ja minäkin nousin sanomaan jäähyväisiä.\n\n-- Mihinkä sinulla on kiire? Istu nyt täällä vielä, kehoitti rouva\nHartman.\n\nMutta minä en voinut. Oloni tuntui niin vaikealta.\n\nMitä auttoi ajatuksiaan paeta; kipu, levottomuus, tukala tuska ei\nkumminkaan sillä helpoittunut.\n\nEn muista enää, kuinka se iltapäivä kului. Lapsia kaiketi hoitelin, ehkä\ntoimittelin jotain kyökissäkin. Se vaan on mielessäni, että myöhemmällä,\nkun kaikki oli hiljaa ympärilläni, lapset levolla, Mari kyökissään,\ntapasin itseni seisomassa Antin kammarissa, kirjoituspöydän luona.\nKatselin siinä hänen kapineitaan, hänen tuoliaan, kirjojaan ja\npaperiaan. Hivelin tuolin karmia kädelläni, väistin poroastian\nsyrjempään, tavalliselle paikalleen, ja tikkulaatikon myöskin sinne,\njossa sen olla piti.\n\nKuinka tämä oli kauhean surullista!\n\nSilmäni kiintyivät kirjoitusmattoon, jota morsiamena olin ommellut.\nViheriäitä lehtiä ruskealla pohjalla, pieniä teräshelmiä suonina.\nSilloin oli elämä ruusunpunainen ja tulevaisuus hohti edessä kuin kirkas\npäivä. En aavistanut, että kerran hyljättynä, onnettomana katselisin\ntyötäni.\n\nAntti viipyi, tulisiko hän enää ollenkaan takaisin? Turha toivo!\nTiesinhän, että olin hänet kadottanut, tiesin, ettei hänellä ollut\najatustakaan minulle, että koko hänen voimakas luontonsa nyt, tällä\nhetkellä juuri paloi Agnesiin. Ja niin äkkiä tämä oli tapahtunut!\nMuutamia päiviä sitten oli kaikki vielä toisin. Antti tyytyväinen,\ntoimelias, virkeä. Minä rauhallinen, sävyisä, tuskin ajattelin, muistin\nmuita kuin Anttia ja lapsia hiljaisia kotiaskareita toimitellessani\naamusta iltaan joka päivä. Ja nyt --? Miksi tuli muutos näin odottamatta?\nMiksi ei ollut mitään varoitusta, mitään aavistusta siitä edeltäpäin?\n\nMuistelin yksityiskohtia aina alusta saakka, ja tulin siihen päätökseen,\nettä Agnes heti ensi hetkenä oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Antti\nei mielellään seurustellut naisten kanssa, mutta Agnesin meillä ollessa\nhän ei salista hievahtanut. Ja kuinka vilkkaasti he keskustelivat kaiken\naikaa, -- niin, tosiaan, silloinhan jo himmeästi tunsin tulleeni\nsyrjäytetyksi. Kuinka hän sitten levottomana käveli edestakaisin, ja\nkuinka selvästi hän toi ilmi sisällisen ristiriitaisuutensa. Väitteli\nAgnesin mielipiteitä vastaan, mutta otti häntä kädestä toisella tavalla\nkuin ketään muuta, saattoi portaille saakka ja jäi ikkunaan katselemaan\nhänen jälkeensä.\n\nHän moitti Agnesia@@@@Ja siitä minä hupsu olin mielissäni. En\nymmärtänyt, että hän vaan sanoillaan koetti vastustaa omia tunteitaan.\n\nEntä sitten hänen hellyytensä minua kohtaan edellisenä iltana?\nOmaatuntoaan hän sillä koetti rauhoittaa, se oli päivän selvää! Mutta\nminä, raukka, käsitin sen toisella tavalla. Sulin täydellisesti ja\ntoivotin heille iloista iltaa!\n\nEttä saatoin olla niin typerä!\n\nJa tuo minun rakkauden puuskani aamulla! Purin hammasta sitä\nmuistellessani. Kuinka voi ihminen kuitenkin niin alentaa itsensä. Ei\ntapahtuisi se enää ikinä! Vaikka Antti katuisi, pyytäisi anteeksi,\nrukoilisi polvillaan minulta hyväilyä -- ei sittenkään. Ei!\n\nAskeleita kuului pihasta. Käännyin katsomaan ja näin Antin tulevaksi.\nHän astui reippaasti, heilutteli iloisesti keppiään ja hymyili ylös\nikkunaan.\n\nEn ehtinyt ajatella mitään. Mutta ohauksissa ja otsassa tuntui\nkummallinen kiristys.\n\nMitä varten hän tuli? Olisi pysynyt siellä yksin tein.\n\nHän sai soittaa. Mari ehätti kyökistä avaamaan. Minä seisoin\npaikoillani.\n\nSuoristin selkäni, nostin pääni pystyyn. Luulen että olin jonkun verran\npitempi entistään.\n\nOvi kävi, keppi kolahti lattiaan. En kääntänyt päätäni, enkä väistänyt\nsilmiäni ikkunasta.\n\n-- Onko sinulla ollut täällä ikävä, Liisi?\n\nHän aikoi kietoa kätensä ympärilleni. Mutta minä viskasin sen pois, otin\naskeleen taakse päin, mittailin häntä kiireestä kantapäähän ja katsoin\nsitten suoraan hänen silmiinsä, uhkaavalla, kylmällä, karkoittavalla\nkatseella.\n\n-- Elä tule minua lähelle!\n\n-- Noh? Mikä nyt on?\n\n-- Mikä? Sinä vielä kysyt. Luuletko minua niin typeräksi, etten mitään\nhuomaa? Kuinka olet sinä käyttääntynyt minua kohtaan näinä päivinä?\nEnsiksikin ihastut vieraasen naiseen, antaannut hänen leikkikalukseen,\nja julkeat minun läsnäollessani --\n\n-- Sinä olet mieletön.\n\n-- Minä en ole mieletön, vaan sinä -- sinä itse. Sinä, joka siihen määrään\nvoit unhottaa itsesi -- Ah, kuinka minä halveksin sinua!\n\n-- Lopeta, Liisi!\n\n-- Niin teenkin -- niin olen jo tehnyt. Meidän välillämme on kaikki lopussa\n... sillä minä en ikinä voi antaa sinulle tätä anteeksi ... en unhottaa\nikinä. Enkä häpeä enkä kadu mitään maailmassa niinkuin sitä, että sinuun\nolen koskaan luottanut. Etten ymmärtänyt, kuinka vähästä arvosta kaikki\nsinun kehutut periaatteesi olivat. Ja sinun vakavuutesi, sinun kauniit\npuheesi --? Sanoja vaan, ei muuta --\n\n-- En totisesti tunne sinua enää. Tahtoisitko lähteä pois huoneestani ja\njättää minut rauhaan?\n\n-- Rauhaan pääset minun puolestani. Pääset -- ijäksi!\n\nMinä läksin ja suljin oven. Omaan huoneeseni saakka pakenin. Siellä\nvaivuin sohvaan.\n\nRuumiini vapisi, sydämmeni löi, vereni kuohui. Olin pakahtua.\n\nPuristin käteni ristiin ja istuin siinä liikkumattomana, huohottavana,\nvärisevänä, -- en tiedä, kuinka kauvan.\n\nTuntui, kuin olisi kaikki pysähtynyt -- koko elämä jähmettynyt siihen\npaikkaan.\n\nKun ajatukset pääsivät hiukan selvenemään mielen myrskystä, että\nvähitellen aloin käsittää, mitä oli tapahtunut, tunsin ensin erinomaista\ntyytyväisyytta itseeni. Olinhan esiintynyt ylpeänä, voimakkaana,\nankarana, olin musertanut hänet silmilläni ja sanoillani, koko\nolemuksellani.\n\nNäin edessäni kaikki vaihtelevat ilmeet Antin kasvoissa. Ensin ne\nosoittivat ainoastaan hämmästystä, sitten kummastusta, epäilystä,\nsuuttumusta.\n\n-- En tunne sinua enää, hän sanoi.\n\nSen uskon. Hän luuli minua kykenemättömäksi itsepuolustukseen, luuli\nhuoletta saavansa polkea oikeuksiani jalkojensa alle. Nyt tuli näkemään\nerehdyksensä. En ollutkaan semmoinen raukka, jona hän minua piti.\n\nSeuraukset tiesin: välimme oli auttamattomasti rikottu. Meidän tulisi\ntavalla tai toisella ottaa laillinen avioero. Sitten jäisin minä yksin\nlasten kanssa....\n\nYksin koko elämän-ijäksi!\n\nSiinä tahtoi ajatus hämmentyä. Tuntui kuin olisi autio, kolkko erämaa\nedessä sekä minulla, että lapsilla.\n\nHeikosti pyrki toisia ajatuksia esille.\n\nOliko se minun syyni? Olisinko ylipäätään voinut sitä estää? Antin\npuolelta oli särkymys tullut. Sen hänen itsensäkin täytyisi myöntää\nennemmin tai myöhemmin, sitten kuin Agnes tekisi hänet onnettomaksi.\n\nSilloin hän saisi tuntea samoja tuskia kuin minä nyt. Ja silloin hän\nymmärtäisi, kuinka kauheasti hän minua vastaan on rikkonut, ymmärtäisi\nja katuisi.\n\nMutta hän olisi yksin maailmassa silloin, ja minä olisin yksin. Ja\nmeidän välillämme olisi syvänne semmoinen, jonka ylitse ei voisi päästä.\n\nKipeät muistot, verta vuotavat haavat....\n\nLapset nukkuivat levollisesti. Kuuntelin hetken aikaa heidän tasaista\nhengitystään.\n\nMitä ajatteli Antti siellä kammarissaan? Oliko ruvennut levolle?\nSaattoiko hän tosiaan nukkua heti tämän jälkeen? Eikö hän kaivannut\nsovintoa?\n\nMiksi ei hän tullut selittämään asiaa? Miksi ei hän sanallakaan\nkoettanut puolustaa itseään, tehdä tyhjäksi syytöksiäni? Olisinhan\nuskonut häntä niin mielelläni.\n\nMahtoiko hän olla vielä ylhäällä, kävelikö edes takaisin lattialla,\nniinkuin hänen tapansa oli, kun jotain mietti?\n\nVai oliko hän ruvennut jo vuoteelle? Mitä hän minusta ajatteli? Oliko\nharmissaan, vihasiko?\n\nTaikka ymmärtäisikö, että se vaan oli rakkautta kaikki? Rakkaudestahan\nminä vihasin sinua, Antti, rakkaudesta ne lähtivät nuo hurjat, raivoisat\nsanat. Etkö sitä käsitä? Miksi et sitten tule?\n\nIkävällä kaiholla, toivovalla hellyydellä katselin suljettua ovea.\nNostin ristissä olevat käteni sitä kohden: Antti, tule -- ja puhkesin\nitkuun.\n\nOvi pysyi kiinni. Ei liikuttanut sen kellertävää puuta itkuni eikä\nmessinkinen lukko valituksistani välittänyt.\n\nMenin ja aukaisin sen hiljaa. Sali ammotti autiona vastaani. Varpaillani\nhiivin yli lattian Antin kammarin ovelle. Painoin korvaani lähemmäksi.\n\nEi kuulunut mitään. Ei hiiskahdustakaan.\n\nKoetin pidättää hengitystäni ja kuuntelin vielä. Ei mitään! Nukkuiko hän\ntosiaan?\n\nNukkuiko rauhallisesti sillä välin kuin minä polttavissa tuskissa\nvaikeroin? Nukkuiko, vaikka tiesi, että meidän välimme oli särkynyt,\nettä olimme ijäksi eronneet!\n\nEnhän siitä tarkkaa selvää saanut, mutta vähän aikaa siinä seisottuani,\npidin sen luonnollisena asiana. Kun hän ei minusta välittänyt, ei hän\neroammekaan surrut, ajattelin. Ja omatunto nukkui ja muistot olivat\nhälventyneet. Uudet tunteet, uudet halut olivat ajaneet ne tieltään\npois.\n\nJospa olisin minäkin voinut kylmentyä häntä kohtaan samalla tavalla!\nMutta minä en voinut. Tällä hetkellä rakastin häntä hellemmästi kuin\nmilloinkaan ennen, rakastin kivulla, surulla, toivottomuudella\nsenlaisella, joka tympistytti mielen kaikelle muulle, mitä maailmassa\nlöytyi.\n\nVielä kerran painoin korvaani oveen. Luulin kuulleeni liikahdusta,\nkenties hän sittenkin valvoi? Valvoi huolestuneena, samoin kuin minäkin?\nJospa olisin uskaltanut avata ovea -- mutta se oli mahdotonta, minulta\npuuttui rohkeutta. Värisin vilusta, hampaani löivät loukkua. Hiivin\nhiljaa pois, heittäännyin vuoteelleni ja itkin....\n\nEnhän taaskaan tahtonut uskoa tätä kaikkea todeksi seuraavana aamuna kun\nheräsin.\n\nLasten äänet koskivat hermoihini. En huolinut nyt heistä, sillä minun\ntäytyi saada rauhassa ajatella ja muistella, mitä oikeastaan olin\npuhunut ja tehnyt.\n\nÄkkiä se olikin kaikki edessäni, koko eilinen käytökseni Anttia kohtaan\nja tyhmät, järjettömät sanani.\n\nKavahdin istumaan, painoin käteni ristiin.\n\nHyvä Jumala, oliko se kuitenkin totta! En ymmärtänyt, mikä minuun oli\ntullut, mikä niin oli vienyt minut suunnilta pois.\n\nJos nyt heti olisin tavannut Anttia, olisin puhunut hänelle avonaisesti,\nkertonut koko eilisen mielentilani, ja välimme olisi luultavasti\nselvinnyt heti kohta entiselleen.\n\nMutta kun siinä aikeessa menin hänen kammariinsa, ei häntä enää ollut\nsiellä.\n\nOli lähtenyt jo aikoja sitten kaupungille, sanoi Mari.\n\nEi auttanut minun muuta kuin odottaa. Toimittelin siinä minkä mitäkin\nsillä välin kuin ajatukset kulkivat omia teitään.\n\nKuulin kyllä kun Antti tuli kotiin, mutta enpä saanutkaan enää menneeksi\nhänen puheilleen. Ruokasali oli neutraalinen alue, siellä sopi meidän\nparhaiten tavata toisiamme. Mari häntä kävi kutsumassa aamiaiselle, minä\nseisoittelin pöydän luona sekavien tunteiden vallassa. Nostin pikku\nAinon tuoliinsa, sidoin leukalapun Antin kaulaan ja annoin hänenkin\nkivuta tavalliselle paikalleen, minun oikealle puolelleni.\n\n-- Vartokaa nyt kauniisti, siksi kuin isä tulee.\n\nHän tuli. Sanoi lyhyen hyvän huomenen, sivuutti meidät katseellaan ja\nistui pöytään. Minä asettauduin häntä vastapäätä niinkuin ennenkin,\nlaitoin molemmille lapsille ruuan eteen, sanoin heille matalalla äänellä\nkaikki sanottavani ja vältin luoda silmiäni Anttiin päin.\n\nSitten herkesin puhumattomaksi minäkin, eikä katkaissut äänettömyyttä\nmuu kuin kahvelin tai veitsen kolahdus silloin tällöin, sillä lapsetkin\nsöivät niin hapiasti ensi nälkäänsä, etteivät malttaneet ääntä päästää.\n\nKuinka mielelläni olisin tahtonut tietää, mitä Antti oikeastaan ajatteli\nja mitenkä hän aikoi menetellä. Mutta siitä en saanut selvää, kun en\nvoinut häntä lähestyä, en katseella enkä sanalla, en pienimmälläkään\nliikkeellä. En voinut taivuttaa itseäni edes ojentamaan hänelle ruokia,\njotka sattuivat olemaan minun puolellani pöytää, kun ei hänkään\nojentanut niitä, jotka olivat hänen puolellaan. Ylpeys pääsi koventamaan\nmeidän molempain mieliä ja teki aukon välillämme yhä laajemmaksi.\n\nTavallista tyhjemmäksi jäi huone, kun Antti poistui. Tietämättäni olin\nehkä kuitenkin toivonut ja odottanut, että hän jotain sanoisi, tai että\njoku sattuma antaisi aihetta jommalle kummalle meistä jotain virkkamaan.\nMutta Antti lopetti syöntinsä ennen meitä, tuoli jyrisi, ovi sulkeutui\nhänen jälkeensä. Ja hetkisen päästä hän taaskin läksi kaupungille.\n\nMieleni meni lamaan. Tämä oli kuitenkin liian surullista!\n\nHän kuljeskeli kaupungilla, toimitteli rauhassa asioitaan, ei välittänyt\ntuon taivaallista meidän särkyneestä välistämme.\n\nTaikka, mistäpä sen tiesin, ehkä menivät he tänäkin päivänä Agnesin\nkanssa yhdessä jollekin huviretkelle?\n\nEhkä kertoi hän Agnesille parastaikaa mustasukkaisuudestani ja ehkä\nnauroivat minulle?\n\nMahdottomalta se minusta ensin tuntui. Mutta kun tuo ajatus kerran oli\niskenyt päähäni, en siitä enää erilleni päässyt. Jos hetkeksi sainkin\nsen karkoittumaan, tuli se kohta takaisin kahta voimakkaampana ja\nmuodostui lopulta varmaksi uskoksi.\n\nEilinen viha alkoi kuohua taaskin. Minun täytyi saada heidät käsiini,\nsaada --\n\nEn oikeastaan tiennyt, mitä aijoin, sieppasin vaan hatun, parasollin,\nhansikkaat, ja läksin astumaan kievaria kohti.\n\nEi suinkaan hän nyt kortteerissaan ollut, mutta ehkäpä siellä\ntietäisivät, mihin hän oli mennyt. Voisivat ainakin sanoa kenen seurassa\nhän oli lähtenyt....\n\n\n\n\nVII\n\n\n-- Josko neiti Werther oli kotona? Kyllä -- vastattiin minulle. Ja\ntoimelias kyyppäri, salvetti käsivarrella, ehätti edelläni käytävää\npitkin aukaisemaan Agnesin huoneen ovea.\n\nHeti ensi silmäyksellä näin, ettei Antti ollutkaan siellä. Agnes oli\nyksin, virui lepotuolissa puoleksi makaavassa asennossa.\n\n-- Liisi --\n\nHän katsoi raukeasti minuun.\n\n-- Hyvä, että tulit.\n\n-- Oletko kipeä, Agnes?\n\n-- En.\n\n-- Väsynyt?\n\n-- En oikeastaan väsynytkään. Kyllästynyt.\n\n-- Mihinkä? Meihinkö täällä?\n\n-- Koko elämään.\n\nJäin äänettömäksi pelkästä kummastuksesta. Minulla oli edessäni taas\nvallan outo ilmiö. Tässä kalpeassa, sammuvassa naisessa ei ollut\nrahtuakaan siitä Agnesista, jonka olin lapsuudessa tuntenut, enemmän\nkuin siitä kaunottarestakaan, joka edellisinä päivinä oli niin suurta\nhäiriötä elämääni tuottanut.\n\nMutta suloinen hän oli nytkin, levätessään siinä ruusunpunaisessa\naamupuvussaan, puoleksi ummistunein silmin. Katselin häntä äänettömänä\nja ihmettelin.\n\n-- Tahtoisitko sinä auttaa minua? hän kysyi hetkisen kuluttua.\n\n-- Mielelläni, jos voin.\n\n-- Ajattelin lähteä täältä tän'iltaisessa laivassa. Mutta sitä ennen\npitäisi saada nuo tavarat kokoon.\n\nMieleni sävähti.\n\n-- Lähdetkö sinä jo pois?\n\nÄänessäni ilmestyi niin iloinen hämmästys, että siitä itsekin kävin\nhämilleni.\n\nMutta Agnes ei onneksi liene mitään huomannut, koska hän tyynesti vaan\nvastasi:\n\n-- Jos suinkin vaan joudun.\n\n-- Kyllä minä panen vaatteet matkalaukkuun.\n\n-- Kiitos!\n\nHän antoi muutamia tarpeellisia neuvoja, että pääsisin alkuun. Sitten\nhän väsyneenä, aivan kuin sekin olisi ollut hänelle liian suurta\nrasitusta, ummisti silmänsä ja vaipui hervottomuuteen.\n\n-- Sinä varmaankaan et ole terve, Agnes?\n\n-- Olen, valitettavasti.\n\n-- Valitettavasti?\n\n-- Niin juuri: valitettavasti. Kun nämä hetket tulevat, toivon aina, että\nolisin ruumiillisesti sairas.\n\n-- Onko sinulla sitten useinkin näitä tänlaisia hetkiä?\n\n-- Hm --\n\nHän hymyili surullisesti.\n\n-- Minä kun luulin --\n\n-- Mitä luulit?\n\n-- Että sinä päinvastoin olisit aina iloinen ja nauttisit elämästä\nrunsaammin kuin muut.\n\n-- Kuinka tulit siihen luuloon?\n\n-- Nooh -- kaikesta mitä näin ja kuulin. Olethan seuroissa niin\nsäkenöitsevän vilkas ja huvitettu --\n\n-- Hm --\n\n-- Ja pidät meidän hiljaista elämäämme täällä sietämättömän ikävänä.\n\n-- Jota se tosin onkin.\n\n-- Meitä se kuitenkin tyydyttää.\n\n-- Kun ette tiedä paremmasta. Kun olette vielä -- suo anteeksi -- niin\nalkuperäisellä kannalla, niin kehittymättömiä.\n\n-- Jos kehitys vie meitä elämän kyllästymiseen, on onnellisempaa pysyä\nkehittymättömänä.\n\n-- Elä sano, lausui Agnes hiukan innokkaampana. Vaikka kärsisin kahta\nenemmän, en kuitenkaan vaihtaisi tilaani teidän tilaanne. Varjele\ntaivas!\n\n-- Sittenhän on kaikki hyvin, nauroin minä, siellä missä istuin lattialla\nmatkalaukun ääressä. En minäkään vaihtaisi sinun kanssasi.\n\nAgnesinkin täytyi nauraa.\n\nMerkillistä, kuinka suoraan ja avonaisesti lapsuuden toverit voivat\npuhella keskenään, vaikka tiet veisivätkin heidät kauvas erilleen\ntoisistaan.\n\n-- Sinä olet kuitenkin hirveästi muuttunut, Agnes, entisiltä ajoilta.\n\n-- Niin olenkin. Ei tuntisi minua enää samaksi ollenkaan, eikö totta?\n\n-- Niin, en minä ainakaan tietäisi sanoa, mitä sinulla olisi yhteistä sen\nAgnesin kanssa, jonka tunsin lapsena koulussa.\n\n-- Hm.... Suuressa maailmassa elämä vaihtelee ja ihmiset muuttuvat.\nHuomenna en ole sama kuin tänä päivänä, ja ylihuomenna olen taas jotain\ntoista. Te täällä pysytte vuosi vuodelta samanlaisina. Se olisi\nkuitenkin kauheata!\n\n-- Ei niinkään!\n\nAjattelin muutosta, joka Antissa oli näinä päivinä tapahtunut.\n\n-- Kuinka voisin koskaan luottaa ihmiseen, josta tiedän, ettei hän\nhuomenna enää ole sama kuin tänä päivänä?\n\n-- Ikävä sana tuo: luottaa. Luottaa? Mitä tarvitsee luottaa? Jos ihminen\nsinua tänä päivänä miellyttää, se hyvä. Jos vielä huomennakin, sitä\nparempi. Ellei miellytä, käännä selkäsi, etsi toinen. Siinä se.\n\nPuhuessaan oli Agnes sen verran virkistynyt, että jaksoi kohottaa jo\npäätään kääntyä minuun päin. Silmätkin olivat käyneet hiukan\nelokkaammiksi.\n\n-- Mutta miltä sinusta tuntuisi, Agnes, jos joku, johon sinä olet\nmieltynyt, hyötä hyviään kääntäisi sinulle selkänsä?\n\n-- Johon minä olen mieltynyt?\n\nHän lausui sen kyllästyneellä, välinpitämättömällä, ylenkatseellisella\näänellä ja vaipui samassa takaisin entiseen hervottomaan asemaansa.\n\n-- En todella osaa sanoa, sillä minä en ole mieltynyt kehenkään, niin\nkauvan kuin muistan taaksepäin.\n\n-- Vaan jospa sattuisit mieltymään?\n\n-- Niin tietäisin pitää hänet kiinni myös.\n\n-- Voisihan kumminkin tapahtua, että hän rakastuisi johonkuhun toiseen.\n\n-- Mahdotonta. Semmoista ei voi ajatellakaan.\n\n-- Sinä olet nyt nuori ja kaunis. Mutta aikaa voittaen --\n\n-- Elä puhu joutavia. Minä kyllä osaan säilyttää valtani. -- Mitä se on?\n\nKyyppäri oli tuonut hänelle kirjeen. Hän repäisi sen auki.\n\n-- Ahaa --\n\nHän nauroi.\n\n-- Saatte mennä. Kuule, Agnes, hän jatkoi, kun kyyppäri oli sulkenut oven\njälkeensä. Tämä on todella hullunkurista.\n\nJa hän nauroi vielä uudelleen. Tulin uteliaaksi.\n\n-- Keneltä sait kirjeen?\n\n-- Mieheltäsi.\n\n-- Vai niin.\n\nPoskiani kuumotti.\n\n-- Hän ei enää voikaan olla oppaanani. On saanut odottamattomia\nesteitä. -- Tietäisitkö mahdollisesti, mitä laatua nuo esteet ovat?\n\n-- Ei hän ole sanonut --\n\nKoetin saada ääntäni niin tyyneeksi kuin suinkin voin.\n\n-- Eikö ole sanonut?\n\nHän yhä nauroi.\n\n-- Mitä sinä naurat, Agnes?\n\n-- Ilman vaan. Kun te olette niin hirveän naivia.\n\n-- En ymmärrä, mitä naivisuutta tuossa näet.\n\n-- Tämä hauska juttu oikein virkistää. Mitä sanoisit, jos jäisinkin tänne\nvielä?\n\n-- Mitäs minä sanoisin? Purkaisin vaatteet laukusta pois, en muuta.\n\nHän pani kätensä ristiin pään taakse ja katseli hymyillen kattoa.\n\n-- Huvittaisi minua kuitenkin vähän --\n\n-- Mikä niin? minä kysyin, kun hän ei heti jatkanut.\n\n-- Pieni eksperimentti.\n\nSydämmeni kovettui. Minä ymmärsin, mitä eksperimenttiä hän tarkoitti.\n\nVieläkin hän nauroi.\n\n-- Hän jo pelkää. Huomasi vaaran -- ja pyrkii pakoon --\n\nMinä vaikenin. Hän kääntyi minuun.\n\n-- Tiedätkö kenestä puhun?\n\n-- Antista, arvaan.\n\n-- Hänestä juuri. Ethän suutu?\n\n-- En suinkaan.\n\n-- Mitä sanoisit, jos näkisit hänet tässä jalkojeni juuressa?\n\n-- Mitäpäs minä --\n\nEn tahtonut päästä ääneen, kurkkuani kun niin kuristi.\n\n-- Jospa minä taivuttaisin hänet yhtäkaikki --?\n\nHän hymyili, katseli kattoon yhä, ja heilutteli jalkojaan.\n\nMutta vähitellen silmät taaskin raukenivat, jalat herkesivät heilumasta\nja kasvoihin tuli jälleen tuo äskeinen kyllästynyt ja välinpitämätön\nilme.\n\nTarkastin häntä syrjästä, ja odottelin hänen päätöstään polvillani\nmatkalaukun luona.\n\n-- Otanko vaatteet ulos taas?\n\n-- Ei, Liisi hyvä, anna olla. Ei se kumminkaan maksa vaivaa. En minä\nviitsi.... Parasta kuin lähden pois. Oikeastaan en ymmärrä mitä täällä\nteinkään ... mitä varten tänne tulin.\n\n-- Tänne meidän paikkakunnalle?\n\n-- Niin, ja Suomeen ylipäänsä. Olisi minun pitänyt tämä tuntea ... ja\ntietää, minkälaista täällä oli....\n\n-- Ehkä halutti sinua kuitenkin käydä kotimaassa vielä kerran.\n\n-- Ollakseni vakuutettu siitä, etten voisi enää tulla täällä toimeen. Kun\nkerran on jättänyt nämä pienet, ahtaat olot, ja nähnyt muunkinlaisia\nihmisiä --\n\n-- Mutta, Agnes, mikä näitä ihmisiä vaivaa sitten? He ovat mielestäsi\nikäviä -- hyvä! Se vika on jotenkin vähäpätöinen. Ellei sinulla ole muuta\nheitä vastaan --\n\n-- Saanko sanoa suoraan? Etkö suutu?\n\n-- En, sano vaan.\n\n-- He ovat kaikki -- talonpoikia.\n\nMinä nauroin.\n\n-- Sekö sinusta sitten on niin kauheata?\n\n-- Kauheata -- sitä en tahdo väittää. Mutta minulla ei ole heidän kanssaan\nmitään yhteistä, näes. He kuuluvat eri maailmaan. Uteliaisuuttani he\nvoivat herättää aluksi, ei muuta.\n\nKumma kuinka tyyneesti saatoin tätä kaikkea kuunnella. Ihmettelin\nitsekseni, ettei se herättänyt minussa harmia eikä mielipahaa vähän\nvähääkään. Mutta minä olin sydämmeni pohjassa niin iloa täynnä siitä,\nettä hän läksi pois eikä enää jäänyt tänne särkemään meidän perheellistä\nelämäämme pahemmin kuin hän sen jo oli tehnyt. Kenties voisi suhteemme\npiankin parantua entiselleen. Siinä toivossa annoin hänelle kaikki\nanteeksi, tunsinpa vielä jonkunmoista kiitollisuuttakin häntä kohtaan.\n\nEikä hänen soimauksensa minua enää suuresti loukanneetkaan. Hän oli\nvieraantunut meistä, ei tuntenut eikä ymmärtänyt meitä enää, kun eli\ntoisenlaisissa oloissa ja senlaisten ihmisten parissa, jotka jo\nluonteensakin kautta tykkänään erosivat meistä, jotka ytimeen ja\nperustuksiin saakka käsittivät elämän toiselta kannalta kuin me. Hän oli\nosansa valinnut. Olin melkein varma siitä, ettei se häntä lopullisesti\nonneen veisi. Mutta saatoinko häntä siltä tuomita? Eikö tullut paremmin\nsääliä?\n\nHän näytti väsyneeltä, oli kyllästynyt elämään parhaassa nuoruuden\nkukoistuksessaan. Se ylimielisyys ja näennäinen ilo, jota olin pitänyt\nelämän haluna, ei ollutkaan muuta kuin hetken huumausta, toivottoman\nväkinäisiä ponnistuksia tyhjyyden ja kaihon karkoittamiseksi, jotka\nsenlaisten ylenmääräisten riemastusten jälkeen tulivat kahta kauheampina\ntakaisin.\n\nMyötätuntoisuuteni lapsuuden toveria kohtaan vaan kasvoi ja vähän väliä\ntäytyi minun luoda silmäni häneen, viimeistä leninkiä kokoon pannessani.\nHervottomana hän taaskin makasi, olisi luullut hänen siihen paikkaan\nsammuvan. Otsakiharat, kaarevat kulmakarvat ja pitkät, pehmeät\nsilmäripset näyttivät vielä tummemmilta kuin ennen ja hiviön valkeus yhä\nhohtavammalta. Mutta poskilta oli puna hävinnyt, samoin loiste silmistä.\nSuloinen hän oli yhtä kaikki, niin miellyttävä tuossa raukeudessaankin,\nettä kun vertailin häntä niihin kuviin, jotka entuudesta olivat hänestä\nmielessäni, en ollut varma, eikö hän sittenkin ollut sympaathillisempi\nnyt kuin ennen koskaan. Siinä oli jotain niin kärsivää hänen\nkatseessaan, kun hän vaikeni ja ikäänkuin vaipui omaan itseensä jälleen,\nettä ehdottomasti teki mieli mennä hänen luokseen, syleillä häntä,\nlohduttaa, puhua hänelle helliä, lohduttavia sanoja, pyytää häntä\navaamaan sydäntään, selvittämään mieltään, että ymmärtäisi paremmin omaa\nitseään. Sillä hänen olentonsa syvyydessä varmaankin asui kipeä tuska,\njonka turhamainen elämä synnytti, ja jota hän suuren maailman humussa\nluuli voivansa tukehuttaa, vaan joka päinvastoin siellä vaan yltyi.\n\nKainous minua kuitenkin esti haluani seuraamasta. Pelkäsin, että hän\nnauraisi minulle ja pitäisi minua typeränä. Kaikki, mikä vähänkin\nvivahti siveelliseen tarkoitus-suuntaan, herätti hänessä ivaa ja\nhalveksimista. Ja samaan arvoon hän melkein laski kaikki lämpimät,\nsydämmelliset tunteet ylipäänkin. Ne osoittivat muka vaan naivisuutta ja\nkehittymättömyyttä. Painoin sen vuoksi mieleni liikkeet takaisin,\nehkäisin heltymyksen ja lausuin tyyneellä äänellä:\n\n-- Nyt, Agnes, on matkalaukkusi täynnä. Ei mahdu tänne enää mitään.\n\n-- Sinä kiltti Liisi, joko sait ne kaikki laitetuksi? Hyvä on, loput\npanemme kantoremmiin. Ooh, kun tästä nyt jaksaisi ylös. Tiedätkös,\nmeidän täytyy vähän virkistää itseämme. Sinä jäät tänne syömään\npäivällistä minun kanssani -- ei, elä ollenkaan väitä vastaan -- lähetämme\nsanan kotiisi. Ja sitten kun olemme syöneet, lähdet sinä saattamaan\nminua laivaan.\n\nHän soitti kyyppäriä sisään, antoi hänelle käskyn päivällisistä ja alkoi\npukeutua matkaa varten.\n\n-- Tuntuupa oikein helpolta nyt, kun kaikki on valmiina ja tietää\npääsevänsä pois taas.\n\n-- Mihin sinä nyt lähdet, Agnes? Ethän ole sitä vielä sanonutkaan.\n\n-- Pietariin, lapsi kulta. Taikka oikeastaan Pietarin kautta Italiaan.\n\n-- Yksinäsi?\n\n-- Yksinäni? En -- en yksinäni.\n\nHän istui peilin edessä ja poltteli otsakiharoitaan. Peilissä näin hänen\nomituisesti hymyilevän noita sanoja lausuessaan.\n\n-- Miksi naurat?\n\n-- Enhän minä naura. Taikka nauroin minä vainenkin. Nauroin kuin\najattelin, minkä vaikutuksen mahtaisi sinuun tehdä, jos kertoisin\nsinulle jotakin.\n\n-- Mitä sinä kertoisit? Koskeeko se Anttia?\n\nMieleni jäykistyi sitä kysymystä tehdessä ja sen Agnes huomasi, sillä\nhän kääntyi äkkiä päin, katsoi minuun ensin kummastuneena, sitten\nnauroi.\n\n-- Ei, mutta Liisi, sinä olet kuin oletkin mustasukkainen. Jopa sitä\nepäilinkin eilen. Ah, mitähän ajatuksia tuossa sinun pikku päässäsi\nkumminkin lienee liikkunut näinä päivinä? Minua huvittaisi tietää. Liisi\nkulta, kerropas suottakin --\n\n-- Pyydän, Agnes, elä laske tuonlaista leikkiä. Sinä erehdyt --\n\n-- Ahaa -- joko meillä taaskin on tuo tekopyhä pohjoismaiden nainen esillä?\nSinä et mahda tunnustaa totuutta itsellesikään? No, sama se. En tahdo\nnyt olla ilkeä, koska teit minulle niin suuren palveluksen äsken ikään.\nPäätämme siis, ettet sinä lainkaan ole mustasukkainen, ettei semmoinen\nvoisi tulla kysymykseenkään, koska sinä täydellisesti luotat Anttiin ja\nkoska olisi suorastaan mahdotonta, että semmoinen mies kuin Antti\nmilloinkaan maailmassa unhottaisi velvollisuutensa. -- Mitä nyt?\n\n-- Hyvästi. Minä lähden pois.\n\n-- Ei, Liisi, sinä et lähde. Näes, minä jo vaikenen. En puhu niistä enää\nmitään. Istu pois, elä ole vihainen. Se, johon äsken viittasin, ei\nkoskenut Anttia lainkaan, voit olla aivan huoletta. Sinun täytyy jäädä,\nLiisi. Kuinka -- vihassako me nyt eroisimme? Ajattele, me luultavasti emme\ntämän jälkeen näe toisiamme milloinkaan. Jääthän sinä? Minä sinulle\nlupaan jotain.\n\n-- Mitä tuo olisi?\n\nVihani oli taaskin ohitse. Hän oli niin viehättävä, osasi niin\nerinomaisen suloisesti mielistellä.\n\n-- Minä kerron sinulle sen asian.\n\n-- Olen tosiaan utelias.\n\n-- Pöydässä vasta, kun olemme ensin saaneet lasin viiniä.\n\nKyyppäri ilmoitti, että päivällinen odotti meitä toisessa huoneessa.\nLäksimme sinne.\n\nIstuin äänettömänä Agnesia vastapäätä ja odotin, mitä saisin kuulla.\nMutta hän pysyi sanassaan. Kertoili kaikenmoista Pietarin oloista\nensimmäisiä ruokalajia syödessä, vasta sitten, kun olimme tyhjentäneet\nlasin viiniä kumpikin ja hän uudelleen oli täyttänyt lasit, heitti hän\npitkän katseen kyyppäriin, joka ymmärsi tarkoituksen ja poistui\nsalvettineen ja talrikkineen.\n\nAgnes nojautui taaksepäin tuolissaan.\n\n-- Muista nyt ensiksikin, Liisi hyvä, että ihmiset eivät ole kaikki\nsamanlaisia.\n\n-- Kyllä koetan muistaa, minä hymyillen vastasin, sillä minusta tuo oli\njotenkin tarpeeton esipuhe.\n\n-- Ja myöskin, hän jatkoi, ettei heillä siis voi olla samanlaisia\najatuksia, samanlaisia tunteita, samanlaisia käsityksiä, samanlaisia\nkatsantokantoja, samanlaisia elämäntapoja.\n\n-- Muistan senkin.\n\n-- Josta taas on luonnollisena seurauksena, ettei heiltä voi niitä\nvaatiakaan.\n\n-- Ei tietystikään. Sehän olisi hulluutta. Hottentotti ei voi missään\nsuhteessa olla eurooppalaisen kannalla. Mutta mihinkä sinä tahdot tulla?\n\n-- Siihen vaan, että meidänkin molempain välillä on suuri ero.\n\n-- Niin -- mutta vähemmässä määrässä kumminkin, Agnes, kuin hottentotin ja\neurooppalaisen. Meillä on sentään sama perustus.\n\n-- Mitä perustusta tarkoitat?\n\n-- Noo -- olemmehan molemmat kristityitä.\n\n-- Uh, noita kuluneita fraasseja.\n\n-- Meillä on molemmilla samat alkutotuudet elämän ohjeina. Usko Jumalaan\nja sielun kuolemattomuuteen.\n\n-- Minä en usko kumpaakaan.\n\n-- Agnes?\n\n-- En kumpaakaan. Lapsen kengät ovat minulta aikoja sitten hajonneet.\n\nJäin sanattomaksi. En osannut muuta kuin katsoa häneen.\n\n-- Kas niin, hän nauroi, sinä jo heti teet suuret silmät.\n\n-- Nyt en enää tiedä, mitä meillä olisi yhteistä --\n\n-- Elä ole noin juhlallinen, Liisi hyvä. Minä sanon sinulle, mitä meillä\non yhteistä. Näes, -- me kävelemme molemmat yön vanhalla jäällä, ja\nmolemmat tulemme ennen pitkää vajoomaan alas syvyyteen. Eroitus on vaan\nsiinä, että minä sen tiedän, sinä et.\n\n-- Agnes, kuinka saatat puhua tuolla tavalla, minä vaikertelin.\n\n-- Niin, jätetään ne asiat ennemmin. Sinä raukka et kumminkaan sietäisi\nkuulla totuutta.\n\n-- Oletko niin varma totuudestasi? Etkö ollenkaan ajattele, että sinunkin\ntietosi voi olla vajanainen?\n\n-- Lopetetaan, muuten emme ikinä tule asiaan. Meillä on tässä vaan tunti\njäljellä siksi kuin laiva lähtee.\n\n-- Jatka sitten.\n\n-- No niin! Sinä kysyit, josko minä yksinäni lähden Italiaan. Minä\nvastasin: en yksinäni. Tahdotko nyt tietää, kenen kanssa lähden?\n\n-- Tahdon.\n\n-- Sitähän sinulle juuri ajattelin kertoa. Näes, minulla on Pietarissa\neräs hyvä ystävä, oikein hyvä ystävä, joka rakastaa minua silmittömästi.\n\n-- Mies?\n\n-- Tietysti mies. Mutta minkätähden sinä näytät noin onnettomalta, Liisi\nhyvä?\n\nHän nauroi vakavuudelleni.\n\n-- Elä välitä minusta, jatka vaan.\n\n-- Tuo ystäväni on äärettömän rikas ja ylhäinen. Hän on hyyrännyt minua\nvarten kesävillan Milanoa lähellä erinomaisen ihanalla paikalla.\n\n-- Ja hänen kanssaan sinä matkustat? sain minä vielä kysytyksi.\n\nAgnes nyökkäsi myöntäväisesti, käänteli salvettia polvellaan ja katseli\nminua välinpitämättömästi hymyillen.\n\nKiusalliset aavistukset painoivat minua. Tuntui kuin olisi raskas taakka\nollut hartioillani ja kuin olisin vajonnut kokoon sen alla. Hän oli\nkuitenkin lapsuuteni toveri, muistin hänet tällä hetkellä niin elävästi\nsemmoisena kuin hän siellä istui luokalla omalla paikallaan, toisen\nrivin reunassa keskikäytävän luona. Näin nuo viattomat, tummanruskeat\nsilmät, jotka uskollisen tarkkaavaisina aina olivat opettajaan\nkiinnitetyt. Ja tuoko nyt tuossa edessäni oli sama Agnes?\n\n-- Tietysti te menette avioliittoon?\n\n-- Avioliitto ei tule kysymykseen, sillä hän on -- naimisessa.\n\n-- Ja te kumminkin --?\n\n-- Ja me kumminkin --! hän hymyili. Muista nyt, Liisi, mitä äsken sanoin.\nMe olemme erilaisia, sinä ja minä.\n\n-- Mutta, hyvä Agnes, oletko sinä onnellinen?\n\n-- Mikä kysymys! -- Sano ensin, oletko sinä onnellinen? -- Taikka onko\nylipäätään kukaan ihminen onnellinen? Ei! Minä vakuutan sinulle, ettei\nkukaan ole. Jos joku luulee joskus olevansa, huomaa pian, että hän siinä\nsurkeasti pettyi.\n\n-- Onnettomuutta on kumminkin monenlaista.\n\n-- Eikös mitä. Perinpohjin se on aina samaa.\n\n-- Agnes hyvä, eroa siitä miehestä. Elä lähde hänen kanssaan mihinkään.\n\n-- Tahtoisitko, että jäisin tänne? hän kysyi.\n\nMinun täytyi luoda silmäni alas. Häpesin, sillä hän varmaankin huomasi,\netten millään tavalla olisi suonut hänen jäävän.\n\n-- Kyllä syntyisi sekamelskaa, hän nauroi. Minä ehdottomasti laittaisin\nkaikki teidän parhaimmat miehenne päästä pyörälle. Sehän olisi ainoa\nhauskuus, mikä minulle täällä olisi tarjona. Ja ennen pitkää siihen\nleikkiin kumminkin kyllästyisin.\n\n-- Etkö voisi ryhtyä johonkin toimeen?\n\n-- Totta puhuen, -- jotain semmoista lienee pyörinyt mielessäni, kun päätin\nlähteä käymään täällä Suomessa. Mutta nyt tiedän olevani siihen\nmahdoton. Ei tarvitse minun enää vaivata päätäni epäilyksillä siinä\nsuhteessa.\n\nMinä jäin sanattomaksi. Agneskin näytti vaipuvan omiin mietteihinsä,\nainakin hänen silmissään oli omituinen poissa oleva katse, kun hän nyt\näänettömänä unohtui tuijottamaan eteensä.\n\nMutta pian hän siitä kiskaisi itsensä ylös, huokasi syvään ja pudisti\npäätään.\n\n-- Sano jotain. Miksi et saarnaa minulle moraalia?\n\n-- Kun pelkään, ettei se kumminkaan mitään vaikuttaisi.\n\n-- Ei vaikuttaisikaan. Siinä olet vallan oikeassa.\n\n-- Minä vaan kysyisin sinulta jotain, Agnes.\n\n-- Anna kuulla.\n\n-- Minkälaiseksi ajattelet tulevaisuuttasi?\n\n-- En minkäänlaiseksi. Minä, näes, en ajattele sitä ollenkaan. Mitä se\nhyödyttäisi? Eihän tulevaisuudestaan kukaan ihminen tiedä mitään. Ottaa\npäivän vastaan semmoisena kuin se tulee, nauttii hetkestä silloin kuin\nvoi. Jos tuntuu tukalalta, niin koettaa kestää ja toivoo iloisempaa\naikaa.\n\n-- Mutta eikö sinusta elämä kaiken tämän ohessa tunnu hirmuisen tyhjältä\nja tarpeettomalta?\n\n-- Entä sitten? hän naurahti. Minä en missään tapauksessa kadehdi niitä\nihmisiä, jotka pitävät itseään välttämättöminä maailman pylväinä.\n\nEn osannut taaskaan puhua mitään.\n\n-- No, Liisi? hän kysyi hymyillen.\n\n-- Mitä niin?\n\n-- Minä odotin suurenmoisia vaikutuksia, kun ilmoittaisin sinulle\ntänlaisia asioita. Mutta sinä istut siinä vaan kylmänä ja\nvälinpitämättömänä.\n\n-- En kylmänä enkä välinpitämättömänä, Agnes.\n\n-- Mutta sinä et pyörry etkä raivostu. Olet kenties pikkuruisen\nhämmästyksissäsi korkeintaan.\n\n-- Agnes, koko juttu on varmaankin perätön. Sinä vaan tahdoit koettaa,\nmillä tavalla sen ottaisin.\n\nHän naurahti.\n\n-- Sekö nyt iski päähäsi?\n\n-- Sano, Agnes, eihän se ole totta? Voi, sano, sinä niin helpoittaisit\nmieltäni.\n\n-- Pikku raukka, -- vai rasittaa se sinua kumminkin.\n\n-- Että saatoitkin narrata minua noin.\n\n-- Ei minun tosiaankaan olisi pitänyt sitä sinulle kertoa. Mutta minä\narvelin, että jäljestäpäin se sinulle kuitenkin selviäisi. Vai kuinka?\nEikö minun kalliit pukuni ja kaikki nämä koristeeni herättäneet sinussa\nmitään kummastusta? Mistä luulit minun saaneeni kaikki nämä rikkaudet?\n\n-- En luullut sinne enkä tänne.\n\n-- Voin vakuuttaa sinulle, etten niitä ainakaan työllä ole ansainnut, hän\nlausui kevyesti ja huolettomasti. Pietariin jos tulet joskus, niin saat\nhämmästyä asuntoani.\n\nTällä hetkellä häntä inhosin. Nousin ylös pöydästä, ja väistyin hänestä\nloitommaksi.\n\nOlin katsovinani ikkunasta ulos, että pääsin häntä näkemästä.\n\n-- Noo, Liisi, sano vaan suoraan, mitä ajattelet.\n\n-- Minä häpeän sinun puolestasi.\n\nKuulin hänen äkkiä hyppäävän ylös tuoliltaan.\n\n-- Sinä?\n\nHän räjähti nauramaan.\n\n-- Vai häpeät sinä minun puolestani? Käännyppä tänne!\n\nTein niinkuin hän käski. Seisoimme siinä vastatusten, Agnes suorana,\nylpeänä ja komeana. Hän mittaili minua silmillään, ja näki minut\narvatenkin ylen mitättömäksi.\n\n-- Mikä sinut oikeastaan panee häpeämään? hän kysyi, hieno ivahymy\nhuulillaan.\n\n-- Pitäisihän sinun se tietää kysymättäkin.\n\n-- Sekö, että minä otan lahjoja siltä mieheltä joka minua rakastaa? Että\nsallin hänen pitää huolta toimeentulostani? Teenkö mielestäsi hänelle\nsiinä vääryyttä? Mutta kun hän ei pyydä parempaa. Sehän juuri on hänen\nonnensa.\n\n-- Agnes, eikö sinulla enää ole muistoakaan jäljellä entisistä oikeuden\nkäsitteistä?\n\n-- Ahaa, siihenkö nyt tullaan?\n\nHän nauroi, heitti päätään taakse, nojautui kyynärspäillään takana\nolevan tuolin karmiin ja antoi minulle taaskin ylimielisen, vaativan\nkatseen.\n\n-- Sanopas, hyvä moralisti, eroanko suurestikin niistä naisista, jotka\npitävät itseään miltei pyhimyksinä siveellisessä suhteessa? Minä otan\nvaan niin kauvan kuin minulle vapaasta tahdosta annetaan, he taas\nvalvovat etuaan ja vaativat että mies sitoutuu heitä elättämään koko\nikänsä, vaikk'ei hän enää heistä välittäisi rahtuakaan. Sehän minusta\ntaas todenperästä häpeällistä olisikin.\n\nHänen sanansa hämmästyttivät minua niin, etten osannut vastata mitään.\n\nAgnes katsoi kelloaan.\n\n-- Nyt meillä ei ole aikaa enää kiistelemiseen.\n\nHän soitti, käski kyyppäriä toimittamaan tavarat rantaan ja suoritti\nhänelle laskunsa.\n\n-- Mitä ajattelet siellä, Liisi?\n\n-- Ajattelen, missä ja minkälaisena sinua mahtanen ensi kerran nähdä?\n\n-- Vaikea tietää. Ehkä laupeuden sisarena.\n\n-- Luuletko?\n\n-- Taikka et tapaa minua enää milloinkaan. Kuulet vaan kerrottavan yhtä\ntai toista, josta sinun pieni, hurskas pääsi joutuu vallan ymmälle.\n\n-- Onkohan sinulla yhtään oikeata ystävää, Agnes?\n\n-- Mitä minä sillä tekisin? Ei ole enkä kaipaakaan. Lähtään pois, sinä\ntietysti tulet minua saattamaan laivalle?\n\n-- Jos tahdot.\n\nHän oli saanut ajatukseni niin hämmennetyksi, etten tahtonut päästä\ntajuntaani ensi aluksi. Ne totuudet, jotka tähän saakka olin pitänyt\nniin varmana, ettei niiden epäileminen olisi juohtunut mieleenikään, hän\nhuolettomasti joko pyyhki pois taikka asetti ylös alaisin eteeni. Ja\nvaikka kyllä tiesin, että hän oli väärässä, en kuitenkaan päässyt heti\nniin selville, että olisin voinut kumota hänen väitteensä. Se minua\nharmitti ja kiusasi. Päätin kuin päätinkin pitää hänelle vielä ankaran\nnuhdesaarnan.\n\nSain rauhassa hautoa mietteitäni, sillä Agnes oli mennyt omaan\nhuoneesensa valmistautumaan lähtöä varten. Mutta kun hän matkapuvussaan,\nvalkoinen harso kasvoilla, ilmestyi kynnykselle, teki hänen ihmeellinen\nkauneutensa minuun taaskin niin voimakkaan vaikutuksen, että sekä\nharmini että ristiriitaiset ajatukseni kaikki samassa olivat kuin\npoispuhalletut.\n\nHänen poissa ollessaan saattoi kenties kylmällä järjellä punnita ja\narvostella hänen elämäänsä, hänen läsnäollessaan se oli mahdotonta. Ei\ntarvinnut muuta, kun hän vaan loi tuon hempeän, puhuvan, maneetillisen\nkatseensa toiseen, silloin sydän ehdottomasti lämpeni, moitteet ja\nväitteet kuolivat huulille, kummallinen väristys kävi läpi ruumiin, ja\npuhdas ihailu täytti mielen.\n\nAstuimme rinnan alas rantaan ja puhelimme iloisesti -- kauniista ilmasta\nmuistaakseni, tai jostain semmoisesta. Äskeisestä raukeudesta ei ollut\nhänessä enää merkkiäkään jäljellä. Käynti oli kevyt, joustava, liikkeet\nnotkeat ja samalla pehmeän sulavat. En tahtonut voida silmiäni hänestä\nkääntää, vaikka minua melkein hävetti, kun pelkäsin, että hän ehkä\nhuomaisi alituisen tuijottamiseni.\n\n-- Jos olisit vapaa, Liisi, hän sanoi, ettei sinulla olisi miestä eikä\nlapsia, niin veisin sinut mukanani maailmaa näkemään.\n\n-- Minäpä en lähtisi.\n\n-- Hupsu, miksi et lähtisi?\n\n-- En tulisi siellä toimeen. Minua vaivaisi kauhea koti-ikävä.\n\nHän istui silloin jo laivan kannella, minä seisoin hänen edessään.\n\n-- Koti-ikävä? hän matki hienosti hymyillen. Miksi te sitä ikävää\nsanotte, joka teitä vaivaa täällä kotona sitten? Minusta se paremminkin\non \"koti-ikävää\", ja ellen pahasti pety, sitä tautia te täällä\nsairastatte joka ikinen.\n\n-- Sen taudin hyvin kestämme, minä vastasin ja kiirehdin sanomaan\njäähyväisiä, sillä pelkäsin, että hän ympärillämme seisovien kuullen\njatkaisi ivapuhettaan.\n\nKuinka saattoikin kaiken tuon sulavan hempeyden takana löytyä niin\npaljon myrkyllistä pilkkaa!\n\nRanta oli täynnä ihmisiä ja Agnes oli yleisen huomion esineenä. Harrasta\nihailua heidän kasvoissaan ilmeni, mutta Agnesin silmät luisuivat\nvälinpitämättöminä joukon ylitse. Kaikki häntä ihailivat, hän kaikkia\nhalveksi.\n\nLaiva erkani rannasta. Hän seisoi siellä ylhäällä, kauniina, ylpeänä ja\nitsetietoisena kuin ruhtinatar, nyökkäili hymyillen päätään ja heilutti\netempänä pari kertaa parasolliaan. En irroittanut silmiäni hänestä,\nennenkuin laiva oli niin kaukana, etten häntä enää voinut eroittaa.\nSillä minä tiesin, etten häntä sen jälkeen tulisi elämässä milloinkaan\nnäkemään.\n\nSeisoin rannalla niin kauvan kuin laiva oli näkyvissä. Muu joukko\nhälveni ympäriltäni, jäin siihen ypö yksin.\n\n-- Ei hän minua enää muistele, ei minua eikä Anttia eikä koko meidän\npikku maailmaamme täällä, ajattelin itsekseni, ja tunsin samalla, että\nminä en häntä ikinä unhottaisi.\n\nJa kuitenkin olivat tunteeni häntä kohtaan hyvin sekoitetut. Olin\niloinen ja kiitollinen siitä että hän läksi, mutta yhtä kaikki häntä\nikävöitsin ja kaipasin. Välistä vihasin häntä ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä olin sulaa ihastuksesta ja hellyydestä. Hänen\nintelligensinsä, hänen taiteellisen hieno esiintymisensä, hänen loistava\nkauneutensa, hänen stiilinen vartalonsa, aistikas pukunsa, plastilliset\nliikkeensä ja asentonsa, -- ne kaikki yhdessä hurmasivat mieleni, ja\nkuitenkin asui sydämmeni pohjassa kumoamaton epäilys, joka milloin\nsoimasi häntä, milloin tuomitsi ja saattoi joskus melkein inhoamaankin.\nSitten nousi taas toisia tunteita, jotka koettivat selittää häntä, oppia\nhäntä ymmärtämään ja silloin kovuus jälleen lieveni.\n\nTämmöistä sisällistä ristiriitaisuutta en milloinkaan ollut ennen\ntuntenut. Hiljainen elämäni tarjosi ylipään vaan mietoja vaikutuksia,\njotka eivät syvemmältä mieltä häirinneet, ja tunteeni olivat sen vuoksi\nolleet yksinkertaiset, eheät ja selvät. Minä joko pidin ihmisistä taikka\nen pitänyt, hyväksyin heidän mielipiteitään taikka en hyväksynyt, ja\narvostelin asioita sekä tyyneesti että varmasti. Nyt sitä vastoin\nseuraavana hetkenä jo hylkäsin edellisen hetken johtopäätökset ja\ntulevassa muodostelin taaskin toisia.\n\nTavallinen tyyni ja seisova mielentilani oli näinä muutamina päivinä\nvaihdellut rajusti aivan kuin sirkkelin pyörinnässä yhdestä\nvastakohdasta toiseen. Mutta Agnes olikin tuonut mukanaan niin paljon\noutoa, hämmästyttävää, johon en entisistä kokemuksistani löytänyt\nminkäänlaista vertaa. Uudet vaikutukset ajoivat toisiaan takaa yhtä\nmittaa, yllyttivät mieleni liikkeitä ja kiihoittivat eleille semmoisia\ntunteita ja vaistoja, joista en ikinä ennen mitään tiennyt.\n\nOlisinko unissakaan voinut koskaan, vainuta, että Antti mahdollisesti\nrakastuisi johonkuhun toiseen naiseen? Taikka että minä, jos niin\ntapahtuisikin, muuttuisin intohimoiseksi, mustasukkaiseksi hirviöksi?\nPöyristytti, kun sitä ajattelin ja helpoittavalla huokauksella läksin\nastumaan rannasta ylös. Laivaa ei enää näkynyt, savua ainoastaan\npikkuisen tuolla kaukana saaren takana.\n\n\nMuutamia päiviä olimme hiukan noloja, Antti ja minä. Ei meillä ollut\njuuri mitään sanomista toisillemme. Tuntui vaikealta, kun olimme\nyhdessä, ikävältä, kun emme olleet. Mutta sitten sattui eräänä päivänä,\nmuistaakseni se oli viides tai kuudes Agnesin lähdöstä, että kuljin\nkiireesti ovessa ja töyttäsin vahingossa Anttiin, joka tuli vastaani.\n\n-- Ai, anna anteeksi, sanoin.\n\nHän silloin tarttui minuun kiinni molemmilla käsivarsillaan, suuteli\nmonet kerrat ja katsoi syvälle silmiini. Katsoin vastaan, hymyilin ja\nolin hiukan hämilläni. Hän suuteli ja syleili minua vielä hellemmin ja\nluulenpa melkein, että hänen silmänsä hiukan kostuivat.\n\nKuopiossa v. 1892.\n\n\n\n"]