[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpK-Vs0H6EDNPnl8eK3u9PqQCEGCI0MhFGasaZORTq6A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},610,"Suljetuilla porteilla","Kilpi, Volter",1874,1939,"610-kilpi-volter-suljetuilla-porteilla","610__Kilpi_Volter__Suljetuilla_porteilla",null,"muistelmat",[],[],"fi",1938,9998,67048,true,[],[],[],"Kokoelma uskonnollis-filosofisia mietelmiä ja esseitä, joissa tarkastellaan ihmisyyden ja jumaluuden suhdetta. Tekstit käsittelevät tiedon rajallisuutta, tieteen voittokulkua ja hengellistä etsintää Beelzebubin unien ja Getsemanen tapahtumien kautta.","Volter Kilven 'Suljetuilla porteilla' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 610. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SULJETUILLA PORTEILLA\n\nKirj.\n\nVolter Kilpi\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1938.\n\n\n\n\n\n\n        _Mitä on Jumala, sitä et tiedä,\n        mitä ihminen, siitä et selvy!_\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI. BEELZEBUB NÄKEE UNTA:\n\n Ja taas näki Beelzebub unta.\n Kuinkas?\n Ja kuinkas?\n Kuinkas, kuinkas?\n Beelzebubin virsi.\n Näki unta Beelzebub.\n Ihminen virsii.\n Beelzebubin tuhkasi mieltä ja halua.\n Ihminen pettää!\n Ellei lintunen siiville heity.\n Mitä on Jumala, sitä et tiedä.\n\nII. GETHSEMANEN MIES:\n\n Öljypuun juurella.\n Passio.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nBEELZEBUB NÄKEE UNTA.\n\n\n\n\nJA TAAS NÄKI BEELZEBUB UNTA.\n\n\nJa taas näki Beelzebub unta. Mutta hän näki uutta unta nyt, sillä hän\nnäki unta, että Jumala oli kuollut!\n\nJumala kuollut!\n\nJumala kuollut. Puhallettu sammuksiin kuin kynttilä pöydällä, kun päivä\ntulvii kaikista akkunoista! Missä hämärässä nurkassa enää kynttilää\ntarvitaan, kun pimeys on paennut viimeisestä sopestaankin? Puh!\nsammuksiin mokoma: käryy paikallansa punaisena kuin pimeytten tuohus,\njota valokaan ei mahda valaista! Yököt koloihinsa, huppaan tuohukset,\nJumalat tomuksi: päivä on tullut!\n\nPäivä tullut! Pimeys siekaleina pakenemassa kuin tuulen kiepoissa\nviimeinen pilvi, taivaan pieliltä pyyhitty! Valoa niin kauas kuin silmä\nkantaa ja maan kasvoilla on alaa! Mitä ajatuksen tiellä enää ja missä\nlymy salaisuuksien paeta saavuttamattomiinsa? Mitattu on avaruus\nviimeiseen tähteensä ja punnittu solu, jolla ihminen ajattelee!\nKellekäs idullensa on elämä ennen avannut kirjansa näin: ihminen tietää\nkaiken! Ihminen taitaa kaiken!\n\nIhmisen valloissa maa ja maailma: Ihminen tietää sydämensä kojeen,\nlaskee solujensa luvun, määrii untensa lait ja halujensa suvut, näkee\nrakkauden nesteeksi, uskonsa rauhasiksi, toivonsa ainestensa\nhikoiluksi, keksii itsensäkin ehkä, kun on laskenut miljoonista yhden\nkeskiarvon!\n\nIhminen mittaa olonsa täsmät, punnitsee leipänsä yksiköt, jakaa\nnumeroiksi nälän osat ja ravinnon osat, annostaa grammakymmenyksilleen\nja tuntiminuuteilleen tämän kunkin hengenhijeen punnaat ja lihashien\ntiimat, laskee kädenkuljetuksen sekuntituhlat ja voimakulutukset\nruuvimutterin vääntöhipoilla ja sääntää näkemystensä paisumukset\nkirjanpainajan asettamaan tuhatsanan tilaan, laatii onnen tilastot ja\nsepitsee menestyksen taulukot, avioi ja kuolee, menestyy tai meneytyy,\nkuinka on osunut paikka tilaston taulukoissa, ryhmii pyydöt ja\npettymykset, toivojen kultaharkat ja saavutusten nikkelimarkat\nkauniiksi tasetiliksi elämän moninkertaisessa kirjanpidossa, jossa on\nsarakkeita niin paljoille, ettei yhteissummalla enää ole tilaa, ja että\nne tilit, jotka jo Mooses teki Sinailla, jäävät tilikirjan reunan\ntuolle puolelle.\n\nIhminen on viisas yli kaiken ymmärryksen! Hän on laatinut järjestykset\nniin täydellisiksi, että viimeinen, mikä vielä ei ole järjestyksessä,\non hän itse. Kun Jumala seitsemäntenä päivänä katseli töitänsä,\nhavaitsi hän ne niin täydellisiksi, että hän siirsi itsensä\nulkopuolelle: Pyöritä nyt itse itseäsi, koska valmis olet ja pyörit!\nsanoi hän pallopelillensä ja meni nukkumaan. Kun ihminen seitsemästi\nseitsemän tuhannen vuoden vierittyä nyt on sormin saanut pidellyksi\nmaapallon navat molemmista päistään, osittanut päiväntasaajan\nmetreihinsä ja tallettanut mitan maailman osviitaksi pronssisena\nkaappiinsa, siepannut valon lennon miljoonavuodet laskuihinsa ja\npainanut numerot biljoonassekunti-kymmenosineen taskuun pistettävään\nkirjaan, halkonut hituset, joiden olemassaoloa hän ei ymmärrä,\nhitusenhitusiksi, joiden olemassaoloa hän vielä vähemmän ymmärtää, sekä\nselittänyt maailman, mitannut ja punninnut, pieni nisäkäs, mitannut\notsakoppansa luukomeroissa Siriuksen retket taivaan radoilla ja\npunninnut aivonesteensä soluvivuin radioivat tyhjyydet malmikiteen\nsisuksissa, mihinkäs hän tietoinensa? Jumala meni nukkumaan, kun oli\nnähnyt tekonsa, mutta mihinkäs ihminen, minnekäs hän pääsee lepäämään\nja vetämään peitot korviensa ylle?\n\nSarvea torkottaa kuorimöyriäinen ja tunnustelee maailmaa ympärilleen\nniin pitkälle kuin sarvi ylettää, ja torkottaa ihminenkin otsansa\ntuntosarvea elämään, minne järjen haun karvan kärki pimeyksissä osuu,\nseiniin tai tyhjiin. Mutta kuoriainen on viisaampi ja kokoo itsensä\nkuoreensa, kun sarvi mihinkä sattuu, kun ihminen sen sijaan vasta\nsilloin alkaakin tosi vähdin, kun sarvi kovaan koskee, ja luulee vuorta\nsijoilta siirtävänsä silloin, kun tiedon karva vain taipuu lysmillensä\nkallion kupeeseen ja nuolee sukana hievahtamatonta!\n\nIhmisen avut? Uskoko, jolla on epäusko aineenansa? Toivoko, jolla on\npontimena epätoivo? Rakkausko, joka on liittymättömän pakoa itsestänsä?\nLiekö vaatetettu talvissa lehtensä riisunut koivu, liekö päämääriä\nmatkoilla ajavan aallon, liekö ihminen lämpimissä palelevin sieluin, ja\nmatkanteko tyyttä matkattoman teillä?\n\nMinne ihminen kokee, palava hän on sisältä, ulottumaton yltä! Riude\npätsin haudoissa syden, lieskansa kuolija ilmoja nuollessaan. Leivän\nisoojana Jumalankin nälkäinen! Rajallinen, kun liikuttaa kättänsä,\nrajaton, kun janoo sielussaan. Polo ponneton rajallisena ja\nrajattomana!\n\nKyhääkö ulkoon, kyhääkö sisään: herpa seinänä ulkona, sisällä. Jumala\nkuollut, ja ihminen yksin, herpa valtikkana. Mitä yrittävätkään polot,\njotka tietävät, ellei nisäkästä, niin sen, kuinka nisäkkäät on\nluokiteltava. Ellei maailmaa tiedäkään, niin voi ainakin piirtää\ntähtien kartat ja nimetä kiilut taivailla ihmiskielen nimin.\n\nKun lapsi on eksyneenä metsässä, kaivaa hän itsensä joko katajan\nryteikköön, pelkää sutta ja itkee hätänsä nyyhkyt ratki, tai lähtee hän\nneuvoineen harhailemaan ja kulkee seitsenvirstat syviinsä, viimeisellä\nväsyvällä askeleellaan, ja kukaties saman katajan juurella, jolta\nlähti, vielä eksyneempänä kuin ensimmäisellä. Ihminenkin, elämän saloon\neksynyt, saattaa jäädä pelkonsa lymyyn ja vavista hänkin elämän sutta\nsekä vuodattaa pelkonsa poloudet rintaansa, mutta saattaa hän myöskin\nryhtyvänä lähteä sikit sokit halki, niinkuin nenänpää suuntaa ja\nlänsi-itä kiertää itälännen keriä sekä kulkea kehää ja polkea pyörtää\npenikulmain navoilla ja ajanijän ummilla sen kuin järjellä on sekaa ja\nsukkula säijettä suihkii!\n\nKun lankaa riittää, vaikkei ole kerinpuuta kehrääjällä seittinsä\nvyyhtään, niin mitä tapahtuu: sotkujen solmua uutterankin työ ja\nnäppärän sato! Ihminenkin, häärijä toimen hyörässä teon, mitä saa\nvalmista, kun käsi on ripsas, silmä nopsas, pyyde ahnas, mutta järjellä\nkomerona vain oma pyöreä pää luukuoren limissä? Valmista paljonkin:\nlastua kasoin, kuottoa kuormin, ajatuksen akanaa ladot sulloon ja\njärjestyksen sekaa järjestäjäkin eksymiin!\n\n\n\n\nKUINKAS?\n\n\nKuinkas vetää viivansa äärimpäin kuvija: viiva palaa itseensä kaarensa\nhuipuilta, ja biljoonien biljoonat aioonien aikoina tai avaruuksien\nhuimuilta avaruuksien taaksi tuijottavat piirtäjään pisteenpilkkuna\nhänen pöytänsä paperiliuskalta.\n\nKuinkas tapahtuu tutkijan, kivensirunenko murusenhijeenä vai\ntähdenhiutu maailmanpallona tuhattuhansin likettynä silmäkalvon havaan:\nkiitäjä, vinhinkään, ei koskaan juokse pitemmälle kuin varjonsa\njälkiin, ja tutkaaja, terävinkään, ei ikinä kurota tietoineen\npitemmälle kuin tietämättömyyksiensä alkuun.\n\nKuinkas noutaa saatavansa elämän velkoja, nälkäkö vireenä niinkuin\nmaanmadolla, multaa syövällä, kyltykö palkkana niinkuin\nhyttysensääskellä, ruokaansa pakahtuvalla: koskas on tämän päivän nälän\nsammuttanut eilinen ateria, ja milläkäs tikkaalla levähtää se, jolle\njokainen huominen päivä on menneenä eilistä?\n\nKuinkas hallitsee oriinsa elämänvaljastaja: potkuvarsan päitsinyt,\nsalavillin aisonut, julkivikurin rekinyt: matkaa kyllä tapahtuu,\ntasamaata ja kivenniskaa, myötäiljannetta ja vasta-ahteen törmää, mutta\nmäärääkös ohjasperien pitäjä, koska on ruuna karkupäällä tai koska\nliikkuu ennen tienselkä niskoillansa ennenkuin kavioniskuri\nkaapoillansa, koska maataan tievieren ojanpohjissa ketarat murskina tai\nhuilitaan menoa, minkä jalaksen viipo neuvoo?\n\nKuinkas pykälöi lakia sääntöviisas, visu ehkä nenältä, mutta ei\nnenäänsä paljoa pitemmälle, tarkka jälkiensä astumilta, mutta jälki\nvuoden lumiin tallattuna vuoden lumien mukana meneväkin, silmä\nharpinkärkenä elämän säädön piirronteossa, mutta piirronpintana samain\nelämän vetten kulkeva vierto ja kartankuvana pilvenvaellon vaihiva\nmuoto: koskas on tuulta kaittu aidanpalkein, katiskaa paaluttu\nupiulappain pohjattomiin, elämänmieli karsinoitu sanakirjainten\nsaivaroin?\n\nKuinkas kiskoo tuntemattomista tuntematonta tuntemattomiin keksijä,\njyvänryyniä akanankaunoista, jalosirua kivensorasta, järjen juonta\numpimähkästä sokon onnin hahmiva, sen tavottava, jota ei käsitä, sen\nkehittävä, jota ei hallitse, sen penikan irtipäästäjä, joka\nensimmäisenä sudentyönään syö päästäjänsä: leikkaa metallikirjaimet\nirtomerkein tuhattuhantimiksi ihmissanan, valjastaa luonnonvoimat\nratasvinhein käsimille ihmistahdon, tavottaa sähköjen salamapinteet\nvöillä maailmanpallon kuroiksi ihmisurkin, leikkaa, valjastaa ja\ntavottaa, jotta sanojen myriaadit veisivät menossaan ihmisvähän\nviimeisenkin mielen, jotta väkipyörien valtias ratastensa käsijänä\nisoisi mieronosilla ihmisteon siunausta itsellensä, jotta maailmojen\npitelijä kurottaisi kaukojansa ihmisitsensä ohitse itsensä orpona ja\nitsensä nälässä?\n\nKuinkas järjestää elämänkehänsä piirit tämä suuri elämänjärjestäjä,\nsen ajan elävä, että ruohon ijät ylittää muutamalla vuodella, niin\npitkälle näkevä, että kiven ohi tähyy, johon lähiaskel kompastuu, niin\nsuurille mieli, että tornin huiput kyhää, jääkööt seinät tuulten\nsalvottaviksikin ja peruskulmat pilven pantaviksi: laatii lakia kuin\nvaahtoa laine; sääntää säätöä kuin terhen kangastusta; suuntii suhdat\nkuin tuulen paimen ilmat; valjakon ohjat muka nyöreinä käsissä, kun on\nhimana merien irto, heittävä sinne, minne viskoo; mielen hieverä muka\nvaltiaan vipuna, kun on siirroissa elämän vuori upilta maailmojen\njuurten: kolmen kyynäränvaaksan mies ja huomisen hetken umpisilmä\nelämänsokko muka mittaaja maailmojen menon ja aivooja aikojen virran,\nkun on jo sokaisema ainoankin auringon häikän silmänsä kalvoon, viemä\nvähimmänkin ajon verensä vauhkoissa pisaroissa, kehääjä pelkän\najatuksensa pyörrön suljetun renkaan.\n\n\n\n\nJA KUINKAS?\n\n\nJa kuinkas on vallanjaot pulminut ja väkikeinot keskisissään tasinut\ntämä suku, luomakunnan kruunuksi itsensä kutsuva, kaltaisiinsa\nviitattu, vaikka kaltaistensa peto, omat hampaansa siksi hyvin tietävä,\nettä lähimmäisenkin hammasta varoo, jalo ehkä aivoituksilta, kun muu\nkeino ei ole parempi, mutta sudenkin virkaan valmis, ellei ole\notollisempaa laiduntaa lampaana laumassa: antaa milloin pedoimmalle\nvallan, koska yksi susi on ravittu vähemmällä kuin kokonainen susilauma\nja mako ruokatiimansa rauhoissa levon rakaskin ärähtääkseen pienemmät\npeninkuonot siivoille ympärillään; milloin taas laskee lammaslukunsa\npaljouden ja päättää, että määkä se on, joka hallitsee, koska moni aina\non useampi kuin yksi ja ääntä voi äänestää jäärä kuin jäärä; säilää\nmilloin oikeutta teräsmiekan suin, koska sen jälki vakuuttaa eikä\nkatkaistu kurkku paljoja virsiä enää laula, milloin piirtelee lakia\nhanhenkynän sulin, koska kynännirko on halottu kaksihaaraiseksi ja\nvääryydelläkin on tilan varansa jälkien raossa; pyhii milloin\nruokapöydän istujana ateriarauhat koskemattomiksi, koska se, jolla on\ntilansa lavitsalla, on silmineen räättejä päin, oma suu huollettavana\nja ihminen selkäpuolillensa näköpuutto, milloin taas nakkaa pöydät\nkumoilleen ja liemet laattioille, koska ei itse yllä lusikkoineen\nvateihin, nälän tasavertakin katsella makeampaa kuin naapurin vatsan\npöystö ja ihminen järjeltänsäkin kiivaileva luontokappale niinkuin\nkynsiltäänkin!\n\nJa kuinkas ajavat onnea takaa sydänkuroin ja riipariuduin nuo jumalten\npolvilta, niinkuin uskovat, vierähtäneet, joilla on ruumis eläimen\nosilla, mutta ilman eläimen turvia, kauriin karkua, härän sarvea,\nilveksen kynttä; sielu hengen havilla, mutta ilman hengen siipeä,\nlennon iskua, nousun irtoa, liidon liukua ilmain yllä sulkasouduin:\nkullan punaa ahneuden kivussa, vallan virvaa kunnian kuumeessa, suosion\nlumetta itsen nälässä; liekin loimua puusyyn roihumilta, jotta palanut\nkiertäisi karstaansa hiilenä, maljan kumoa pohjan pisariin, jotta\nmässääjä maistaisi sakatkin karvailtaan, paisun pinkaa rakon\nratkeamiin, jotta pakahtunut laskisi suuruuttaan siekaltensa sätkistä:\nsokko taipaleella, askeljälkinä elämäneksy, pieni määrillä, määrän\ntähtenä tietämättömyys, erehtyvä etsimillä, matkan kehinä rajattomuus!\n\nJa kuinkas sukii ruumiinolonsa mukavaksi ja penkoo patjansa pehmeiksi\ntämä niiden kaksijalka-otusten myöhäinen jälkipolvi, joilla oli\nsateenkattona vuoren kolon räystäs, pakkasen turvana eläinraadon\nniskoilta kiskottu talja ja kyljen pehmikkeenä makuutilalla kallioilta\nkoluttu sammaleen-nöhtä: nälkä heilläkin yhä on suolien herrana, ellei\nsitä sutta tiimallensa ravita, viluansa hekin värisevät ja sateen\nkurjuudet tuntevat ruumiissansa, jos säihin joutuvat, ja kylki\nheilläkin alkaa kolottaa, jos liika kovalle itsensä oijentavat, mutta\novat he hiukan edistyneet, ymmärtävät olla yhdessä epätuhansina, niin\non olokolonsa kullakin lähimmäisen limissä; tihkivät maan anturainsa\nalla asfaltin pihkalla, niin se ei velvo kyntäjää; entävät menonsa\nbensiinin siivillä, niin ovat jalanjäsenten vaivoista vapaat; kerkiävät\nmaailmaa, ellei ehkä oman nenänpäänsä ohitse, niin ainakin tajujensa\nsivutse; tekevät tointa, ellei ehkä elämää valmiiksi, niin ainakin\nsekaa lisään; luovat läjiin, ellei ehkä jyvänviljaa, niin ainakin\npaperiapetta; helpottavat tiedon uutisiksi, elämän varat\nkurssinoteerauksiksi, elämän teot rekordilistoiksi!\n\nJa kuinkas ovat myötäsukaa rakennelleet keskinäisissään nuo, joille\nlähimmäinen on sen leivänkannikan jyrsijä, joka paremmin sopisi omiin\nhampaisiin, ja joille jo sitä ennen, ennenkuin ihmisnero oli nyrkkiä\npitemmäksi aseekseen keksinyt käsivartensa jatkoksi nuijan möhkän\nheiluteltavaksi tai kivivasaman lingottavaksi, oli omissa vahvemmissa\nkynnenpäissään ja lujaleukaisemmassa hammastarhassaan riittävän\nvakuuttava välienselvittäjä ja rauhanrakentaja erinälkäisyyksissä,\nkuinkas ovat rakennelleet myötäsukaa ja päitsineet petoa menoilta\nviisauden valjaisiin, kun ovat kehittyneet, haistelleet kokemusta\nkuonoihinsa ja oppineet, että takunkarva yksiltänsä on takunkarvan\njouhi, mutta punottuna kaltaisiinsa sitkeätä köyttä; että yksinäinen\npeto on eriltänsä, vaikkapa ilveskyntisenäkin, elukanvaivainen metsän\nkomeroissa, mutta joukonparvena, vaikkapa heinäsirkkoinakin, maan\npinnan valtaa ketojen lihavilla, että oveluus yksiltänsä on vain tämän\nerän äkkää ja tämän täpärän livistämistä, tämän ahvenen pyytämistä ja\ntämän otuksen peijaa, mutta että juoni solmittuna juoneen ja tieto\npaulottuna tietoon on verkoksi silmukoituna viekkaampaa ja kokoo\napajiin yhden purston sijasta tynnyrien saaliit, tämän hotkan verosta\nvuosien särpimet: heimonneet yksien haluista yhteishalut, kalpakunnista\nkansakunnat, uskonlahkoista uskonvallat; korvanneet linkonsa\nteräsputken lyijyin, keinonneet nuijansa malmipommin tonneiksi,\nneronneet nuoltensa kylvöt myrkkykaasujen kuolemanniitoiksi; peittäneet\nkaupunkeinensa maapinnan kasvot, jotta tuho olisi hävityksen kerralta\ntäydempi; tunkeneet tietoineen tautien itiöihin ja ihmisturman pesiin,\njotta suku säästettynä olisi epälukuinen kuoleman sadoiksi, kun viha\nviikatteineen lasketaan niitoille; irtineet ihmishiukat elämän juurilta\nmaanmullan huokoilla, jotta olisi tomua maailman tuuliin, viskooko\nvimmoja ajatuksen lyhyys vai tahtojen sokea ajo!\n\nJa kuinkas luovat päämääriänsä ja saavuttavat onneansa nuo, joilla on\nturvana tylyissä vain parkuuden pako ja lohdutuksena kovissa vain\nheikon oma vaikerrus, ja joilla kuitenkin on kullakin povessansa\nainoisena anona elämän onnen sammumaton jano: mitä uikuvat hädin kuin\nemostansa eksynyt karitsa; mitä syöksyvät seiniin kuin kuolemiinsa\nteljitty vanki; mitä kokoovat särkyvään silmään kuin viimeistä ilman\nkuplaa hukkuvan suu; mitä leikkivät luunapeilla, mullan tomuista\npoimituilla, kullan liu'uttua sormitse; mitä kyhivät sannan hietaa,\nsirun hitusten juoksevaa, laastin pettäen rakentajaa; mitä ajavat\npilven varjoa, haihdun kalvetta ruohon kärjillä, korkuutten soutaen\nkorkuuksiaan: huiskivat erheissä, koska sumu on sumuissa ainoaa\nnäkyvää; puuhivat päättymättömissä, koska astian tyhjyyttä ei\nahkerinkaan ammentaja astiasta tyhjennä; hosuvat lentoa, koska siipi\nilmattomissa havii vain ilmatyhjiä; mieroovat määriä matkalleen kuin\nvaltamerille eksynyt lintu istumasijaa varpailleen; etsivät tiedon\ntuikkaa kuin ilman huokoa hiekan vieremiin peittynyt; nyyhkivät hengen\nviluissa elämän nälkää kuin äitinsä povilla vierotettu lapsi ehtynyttä\nrintaa!\n\nJa kuinkas palavat uskoa kuin kuloheinä sytytettynä tulta, nuo, Baalin\nvasikkansa ehkä jo murentaneet, koska se oli kultaa ja penninkeiksi\nkelpaavaa; seidan kuvansa jo ehkä museoon kantaneet, koska se oli laho\nja madonsyömä; uskonoppinsa kappaleet ehkä jo pykäliin tallettaneet,\nkoska kukaan sydämessään ei niitä enää uskonansa kantanut, ja joutivat\nhyllylle, etteivät olleet tiellä toimiessa: palavat uskoa kuitenkin,\nniinkuin se, joka leukansa taukoomattomana jauhajana pureksii ateriain\nväliajatkin hampaissansa jotakin, kumminmöykkyä vaikka, koska ikenet\nheruvat sylkiin siitäkin: ellei teurasta enää raahatakaan alttarin\nverille ja hyydätä ihmishekumaa härän kuolinmylvi, niin virikkeensä\nahmii hermojen kerä ja aivojensa turta jo pelkiltä paperin\npalstoiltakin aamukahvin särpimillä, koska maailma on edistynyt ja\nmaapallo kutistunut kantaakseen anget ja luomakunnan hädät elämän\nulottumilta ja tämänpäivän vereksiltä otsikkosentein mitattuna ja\nriviluvuin anniskeltuina ohivan silmän nieltäviksi ja kutivan säälin\nunohdettaviksi; ellei enää kumota otsaa maan multiin puukuvan\nhellyttimiksi ja mässätä ihmismadon voimattomuuksissa sille, jolla ovat\nkorvat visasta veistetyt kahden puolen päätä ja silmäkalvo hijottu\nsarvenluusta, niin palvotaan onnena ja elämänhakuna ihmisruumiin\nomaa hyväoloa, koska ihmiskunta on valistunut ja tietää, että\nluontokappaletta on lähempänä hänen tyydytetty vatsansa kuin rukoilijan\nhaikeinkaan polous tai noidan kirkuvinkaan mana; ellei enää hourita\nraadollisuutten kuiluilla lunastusten hekumia ja sälytetä\nihmisraihnasta elämäntaakan lisäksi hengenkuorman ahdistuksella, niin\npaetaan parkuutta ja ruokitaan raukkuutta edes lähemmillä vimmoilla,\nliehdotaan pyyteet jumalaksi ja yllyt voimaksi, levitetään\nuskonmerkiksi vaikkapa punalipun verivaate ja ravitaan rakkautta\nvaikkapa kansavihan kuparikäärmein, koska ihmisellä silmäsokeanakin\nkuitenkin on kädentynkää olkavarsissaan tarpeeksi huitoa onnea\nympärillään särki; järkiumpenakin tiedon kehää niin lavealti, että\najatus pääsee pyöröön retkillään; rakkaudenrampanakin sydänkuroa\nriittävälti, jotta kateudella on tilansa singata säentä!\n\n\n\n\nKUINKAS. KUINKAS!\n\n\nKetäs palvelet ihminen? Sitä itseäsi, jota nimität Jumalan nimellä ja\njoka on mielesi lainaa todellisuudelta, niinkuin seinällä huppiva\npeilikuva on kylmän lasin kuollutta lainaa auringolta. Kelle teet työsi\nsuusi ensimmäisestä imevästä vikerryksestä kurkkusi viimeiseen\nkorahdukseen saakka? Sille itsellesi, joka syö elämää, jättääkseen\nitsensä kuorena kuolemalle. Ketä näännyt ja mitä paisut, polo, itsesi\nahdas ja maailmojen ahmas? Itseäsi paisut ja itsinesi näännyt, tuli\nelämän kekäleessä, joka lieskaat liekkiä, jotta hiiltyisit tuhkiin.\n\nPuu kasvaa ja koivu vehmuu, jotta karistaisi joskus rapistuneet oksansa\nlahonnut runko. Mies kyhää, muuri ylpyy ja torni tähtää taivaita päin,\njotta lapioisi joskus raunioitten soraa omain kyhäinsä tieltä\ntietämätön myöhäpolvi. Ihminen haikii, tämän läsnän lapsi, potee\nrintansa pohjat ikäänkuin olisi elämä ainoana ahdettu juuri hänen\nhetkensä ituun ja hänen astiansa kaukalokipon mittoihin, haikii ja\npotee, jotta elämää olisi pakahtumillaan jokainen hitusenkin hije ja\nparrasäyrään hulva, vaikk'ei elämä hitusistaan enempää tiedä ja\npaisujensa vaihtua paremmin laske kuin valtameren rinta pisaroittensa\nlukua ja laineittensa vuoroa.\n\nJärjen teot ja tekemättömyydet! Ihmisjärjen kuolalivat ja kielennuollot\nlipumilla elämänkallion kiderintain! Tuijota pimeyksiin, tuijota\navosilminkin silmäsi ratki pimeyksiin, kun pimeydet ovat pohjattomat!\nHuuda mykkiin, huuda äänesi mykkiin niin kauas, ettet itsekään äänesi\nkuolemista kuule, kun kuurous on ainoana äänesi rantana! Tiedä\ntietämättömyyksiin, tiedä tietämättömyyksien taaksi tietojesi umpiin,\nkun kaikki tietosi on vain sitä kehää, joka tietämättömyytenä palaa\nitseesi takaisin!\n\nRakenna, ihminen, kyhää itseäsi elämää tai elämää itseäsi varten!\nRakenna sinä, jolla on rakennusaineinasi tämän päiväsi luulo ja\nrakennussuunnitelmanasi huomisen päiväsi tuntemattomuus! Rakenna sitä,\njoka sukusi upilta on sinua ja kasvaa sinuna niinkuin ruohonvarsi\nyrtinlajinaan mullasta, imee niinkuin sillä on imun janoa huokosissaan\nja kukoistaa tai kuihtuu niinkuin sillä on siemenen visko sattunut ja\njuuren sokea osunut joko ruokaville hersyille tai kallion nurjille!\nMuovaa sitä, joka ulkopuolellasi ja vaikkapa juuri vierilläsi kasvaa\nomia ällejänsä eikä neuvottunakaan kehitä katajan kirpaloidensa sijasta\nomenanposkea oksiensa hedelmäksi! Suunnittele sitä itseäsi, jolla on\nmenonsa sinne, minne et sinä määrää, ja jolla on loppunsa silloin, kun\nsinä ehkä luulet seisovasi lähtösi porteilla; neuvottele itsesi kanssa\nkohtalostasi, niinkuin neuvottelisi virta kartalta, minne vetensä\nvierittää, niinkuin harkitsisi laine kaatumistaan, vastatuuleenko vai\nmyötämenoon harjansa kallistaa, niinkuin olisi valintaa kivellä,\njyrkänteensä partailta vyörähtäneellä, palatako takaisin sinne, josta\non pudonnut vai suistuako sinne, minne tömähtää!\n\nJärjestä, järjestele elämääsi, elämisesi muotoja, hahmoa, hahmottele\nolevaa, olevaisuuden osia sinä, joka, mitä lienetkin, tiedät sekasorron\nainoaksi, minkä perille itsessäsi pääset, ja joka, mitä mahdatkin, koet\nvoimattomuuden ainoaksi, mihin pyrintösi päättyy! Mitä on ihminen\nseestynyt jalommaksi, vaikka henki jaloutta janoo siitä kuin se\nitsestänsä tietää? Mitä ylhyyttä on ihmissuku luonut itseensä, vaikka\nihmissuvun ylväin tahto on polvista polviin ruokkinut ylhyyttä\nihmisessä? Mihin on selkeyksiin saapunut ihmisäly, vaikka parhaat aivot\novat parhaimmallansa tutkanneet pimeyksiin?\n\nNiinkuin nälänpolte isoovalla, jokapäivä ravittunakin, on huomisena\nuutta poltetta ruumiissa, niinkuin aallonniska kiivettynäkin on\nhaahdelle vain seuraavan niskoille nousemista valtamerillä, niinkuin\nsumujen saartamalle tämän askeleen ottaminen on vain sakeampiin\nsamoamista eksyjen ummissa, niin on ihmisenkin tyyty vain uuden tyydyn\nnälkää, vaivannäkö vain uuden vaivan alkua, tiedon erhe erhe-askel vain\npitemmälle tuntemattomiin!\n\nSiunauksetko vallanneet suvullensa: tykkien kidat tuhotonnien viskoon\nja rautasirkkojen laumat kuoleman kylvöön! Onnetko keksineet\nihmiskunnalle: ratasten pyörille tekojen ilot, häärän kääpiöille\npalkkamarkan nikkelit!\n\n    Elämänkö hallinneet ihmiselle:\n    hyötäneet tainta mullasta irtiin,\n    kehineet latvaa juurien kuihtuun,\n    ahmineet tietoa itsensä hämiin!\n    Silmuneet toivoista epätoivon verkot,\n    rakkaudet lietsoneet pätseiksi vihan,\n    vapauden vanginneet tasaverran kahlein!\n    Järjestystä langonneet järjestykset sotki:\n    eksyjät omien seittiensä puneen!\n    Liminneet yhtyyttä eripuran vimmoin:\n    itsensä mierot lähimmäisen orvot!\n    Korjanneet olkea tähkäpäät polkien:\n    saidat ja sokeat tekojensa ahmat!\n    Rakentaneet vallan pyramiidikeilaa\n    limitetyin passin, ladotuinko kalloin,\n    lahotakseen itse lonsokyhän juuriin!\n    Pystyttäneet tekoa tuhatvuotten varaan\n    väkivallan väellä, neronsako luomin\n    pyyhkimille tuulen minkin hetken pyörteen!\n    Rakentaneet milloin, pystyttäneet milloin,\n    pienempinä aina tekojensa tointa,\n    vierivinä aina telineiltä saavun!\n\n\n\n\n    BEELZEBUBIN VIRSI.\n\n\n    Kehiänsä kiertävät tähdet ja ihminen,\n    tähdet vain väljissä, ihminen ahtaissa:\n    Autio tyhjyyskö tähtien teinä,\n    anki orpuusko ihmisen osa?\n    Hehkujen jähmyynkö taivaan kivetynten kiito, tulesta tuhkiin,\n    tutkainsa katoonko elon palokerä loimuu, liekkinsä syövä?\n    Rautojen malmeinko kiiluu taivaitten tähtitarha, terhenissä sinen,\n    jäätävin viluinko kouraa ihmistä elonvalta, väikkämillä onnen?\n\n    Kevättänsä värjyvät lehti ja lapsonen,\n    lehti vain vehräänsä, lapsonen veriänsä:\n    Syksyn kuihtuunko lehtinen herkkyy,\n    ijän riutuunko lapsonen varttuu?\n    Tuultenko tuiveriin keto ruohoheinin helpyy, kukkeilta kuloon,\n    sattumain viskoonko lapsi elonkypsyin herää, toivoilta tuimiin?\n    Multainko pimento kehtoo taimineet tuhattutkat iki-idun kätköön,\n    kuoleman salako helmoo aallonneet sukupolvet iki-uudun huomiin?\n\n    Elämällä ratansa vinhiin ja vitkaseen,\n    vinhi vain näköä, vitkasuus lumetta:\n    seisaa seisoman vinhojen huimu,\n    kiitää kiihtymän vitkasten vaihtu!\n    siteissä kiilinsä tähti avarkehät viuhkii, kiintonansa piste,\n    kiireensä viipyjä elo soluniduin väilyy, määränänsä kuolo,\n    aluilta alkuihin kestää kiertävän mailmanpallon hetkenmykkä läsnä,\n    alkunsa, loppunsa sulkee ihmisen elonpalon hetkensykkä iki.\n\n    Jumala siis kuollut ja päivä vain olevaa,\n    tämä hetki täyttä ja tänäässä huomiset:\n    Minä minuna totuutten ainoa,\n    minä elona elojen summa!\n    Minussa mittojen mitat rajavajaan rataa ajantyhjyn ääriin,\n    minussa ääninen sana kaikupuuton maailman äänikuuroon korvaan!\n    Minusta minuna maailma tyhjäänsä tyhjiin valaa,\n        varjon velloa varjoon,\n    Minussa maailmojen mieli verkkonsa silmät kutoo,\n        katoa kadon solmiin.\n\n    Liikamieli minä ja mielivä ihminen,\n    kummankin mieli vain sekansa kehrillä:\n    Järki järkineen kuteilla kankaan,\n    lyhyt lyhyiltään lankoina loimen!\n    Sykkärää sukkulan jälki vikasormen viskein sokkopujeen sujiin,\n    virhettä rantujen raidat polkimilta erheen niisiparin vaihdon!\n    Sääntäjän sormena minun sormeni kankaat lumii elonvalheen lankoin,\n    Kutojan toimessa ihmisjärkinen luuloerhe tyhjää pirtaa viskoo!\n\n    Tiedon tikkaita pinna pinnalta järki kiipee,\n    Toimen ratasta kierto kierrolta aher pyörtää,\n    Vallan voittoja heitto heitolta ahne arpoo:\n    koska on yltänyt ylinkään tikka taivaita likemmäs,\n    koska on pyörinyt vinhinkään ratas kehäänsä ulommas,\n    koska on kilvannut uljainkaan uhka kuolemaa edemmäs?\n\n    Toivon tuikissa tähtii tähyillä lapsen mieli,\n    Heränherkkänä sydän sylkkäänsä isoo nuori,\n    Voimin paisuvin toimen teräksiin ikä varttuu:\n    koska on toivojen hereinkään oras hallalta säästynyt,\n    koska on jaloinkaan sydämen nousu haikinsa tasoilla,\n    koska on saapunut varminkaan miehuus tahtonsa huipuille?\n\n    Harmaan harmaalti aamu aamulta huomen herää,\n    Työlään työläälti päivän päättymä iltaan vajoo,\n    Vaiva vaivalta elon elämä raskain kuluu:\n    koska on kiittänyt kirkaskaan teko arkensa viikkoa,\n    koska on kestänyt voimankaan väki selkänsä köyrtyä,\n    koska on välttänyt laupeinkaan hyvyys lämpönsä jäähtyä?\n\n\n\n\nNÄKI UNTA BEELZEBUB.\n\n\nNäki unta Beelzebub, ja kiteinä ja itiöinä kehi maailma, kehi\nmaailmanpalloina ja kuhi kohtaloina.\n\nNäki unta ja ahmi tyydytystä, mutta riemu ei sittenkään ravinnut häntä,\nvaikka se oli suuri ja sykähteli valtoimillaan, vaan jätti hänen\ntyhjyyksiin, niinkuin hän aina eli tyhjyyttä.\n\nSillä hän tiesi enemmän kuin hänen unensa, tiesi unensa taakse eikä\nuskonut uneensa, niinkuin ainakin usko hänen jätti silloin, kun usko\nolisi kantanut tiedon siiven havia tietymättömiin.\n\nSillä hän tiesi, että ihminen ei ole sitä, mitä hän on olevinaan, ja\nettä ihminen vain luulee olevansa Jumalaa paitsi elämän kanssa kahden,\nelämän, joka saapuu ja jättää ja joka silta puoleltaan on kuolemaa,\njolta se ei elä.\n\nHän tiesi, että salaisuus on vain kuorta uuden salaisuuden yllä ja että\nkun kuoren luuli kuorineensa ja selvittäneensä kuoreksi, niin oli työ\nyhä tekemätönnä edessä ja kehkyvä kajoomatonna silpimillä ijästä ikään.\n\nHän tiesi, että ihminen riisuu uskoa yltänsä, niinkuin varistaa siipeä\nuuden siipensä tieltä palmu, jotta varsi vereksenä alati versoisi\nrunkonsa tuoreutta päiviin.\n\nHän tiesi, että laine kuhertaa vaeltoa ja ihminen elämänsä vaihetta,\nikäänkuin ijäti olisi meri menoilla ja ihminen päiviensä viemillä,\nmutta hän tiesi myöskin, että meri, miten pinta kuhertaakin, ei\npoviltansa vieri, eikä ihminen, miten hetki herkeääkin, itsensä\nhetkeltä herkeä.\n\nHän tiesi, että helma ijän ja ajan on elämän avara ja että ehtoo sammuu\nvain huomentansa sarastamaan. Hän tiesi, että näkö on totta, vaikka\nvaihtuvaa, ja että siemen itää, vaikka lahotenkin. Hän tiesi, että tie\nsaavuttaa määränsä, vaikkapa lännen porteitse idän, ja että elämä kutoo\nkankaansa, vaikka loimi lienee erhettäkin ja kude harhaa, kaidepuuna\nkuolema ja pirtana jäljetön aika.\n\n\n\n\nIHMINEN VIRSII.\n\n\nSillä meri vyörtää ja Jumala luo, aalto ajaa harjaa ja elämä hahmoa,\naika kehtoo aikoja aikojen taa, päivän hautaa päivä ja aamunsa ehtoo:\n\n    Laine paisuu kuohana suistunsa kaatuun,\n    hyökä sammuu sortuna nousujen kyömyyn;\n    Hetki herkku läsnänä kuoleman katoon,\n    tänä vierii eilisnä huomisen koittoon!\n\n    Suven rinnat nurmivat syksyjen kuloon,\n    talvi hankii maanpovet keväitten vertyyn;\n    Valhe kehrii erheitse totuutten lankaa,\n    totuus kutoo varmoitse harhojen kankaan!\n\n    Itä yltää lännet, kun kauimmas tähyy,\n    menot huimii seisten, kun maapalloin vinhii;\n    Eloin vaihii kuoloon, ken kasvuvin elää,\n    kehdoin liekkuu hauta, ken aikoja unhii!\n\n    Äärten rajaa minä, ken, ihminen turhin\n    kourin havin: menehtyy käteni mitta!\n    Elon mieltä minä, ken, kysynen mykin\n    halun poltoin: raukeeva järkeni pyörtyy!\n\n    Nuolen terän tutkaa, mi lihaani puree:\n    Kysyn, vastaan, pakana tahtoni juuren!\n    Kysyy uhma, vaikeemin vastaus potee:\n    Mykkä, kuuro Jumalan maailmojen mieli!\n\n    Mykkä, kuuro maailmojen tunnoton piiri:\n    samaa aallon sammumaa, syttymää iki\n    tähtien kiiri, elämän ehdytön ento,\n    ihmisturhan, ruohojen uussynty kuoloon!\n\n    Kuka lienen minä ja olleeko mitään:\n    Olon haave houretta huimivan mielen?\n    Jumalanko lumetta maailmojen kehä?\n    Minä, sinä luulottu hehkumme karsi?\n\n    Sumun liehu vesillä, ajava pilvi:\n    vakaampaako sattumain vaihtuva virva?\n    Tuulen jälki ruohoilla, vaeltava varjo:\n    todempaako elämän hetkivä aika?\n\n    Mitä tietää ajasta kiteinen vuori\n    ajan hampaan jyrsien murenten raetta?\n    Mitä tietää ijästä ruohoinen korsi\n    ijän ajan putkien vehryttä uutta?\n\n    Lähteen kumpa salasta someren hiekan,\n    aallon kuher kätköiltä povivan meren,\n    rinnan huoka pakoilta sydämen surun:\n    aluttomin sattuuko sattumain väily?\n\n    Taivaan ääret syttyvin, sammuvin tähdein,\n    elon ahdut syntymän, kuoleman täydyin,\n    ihmisosat voittojen, vaipujen vuoroin:\n    erheeltäkö elämä elämää palaa?\n\n    Ajan piirit mailmavin, äär'puutto määrin,\n    elon kehät kehkyvin, kohtuvin vaihein,\n    ihmispäivät hetkivin, haihtuvin ennoin:\n    Jumalvajaa aikainko ajava kulku?\n\n    Liekö aika suistanut itsensä alut,\n    tyhjyyn piiri navannut kehäinsä pyöröt,\n    halun umpi siittänyt siementen idut,\n    hahmon mieli kohtunut maailmojen elot?\n\n    Lumettako aika ja elämän varjo,\n    avaruudet olonsa haipuvaa unta,\n    alutonta alku ja luultua loppu,\n    totta vainko tyhjyytten kaikkinen iki?\n\n    Ihminenkin ajoilla elämän virvan,\n    sydämessä anki ja toivojen puser:\n    todempaako hänenkään huoltensa harha\n    unenpilven vaihetta synnystä kuoloon?\n\n    Meren syviin tuijoten lapsosen huimaa\n    tummun kuilu nieluilla aaltojen vyörrön,\n    taivaan siniin pyytäen lapsosen silmä\n    sokein suistuu upisten pimeytten vajoon!\n\n    Ihminenkö ijässään elämän tiellä\n    lapsenmielen säikkynsä, huimunsa voittaa:\n    elon meri syvissään kuiluja kätkee,\n    elon taivas pohjissaan pimeyttä kehtoo!\n\n    Elon virtaa erhivä ihmisen päivä\n    kuplan lailla kuljeten kohtalot kokee:\n    leikinviekun vireinä, kourunko nieluin\n    kurunjuopa lastansa tuutii vai hautaa!\n\n    Eipä siivi ajatus aikojen ratki,\n    eikä ennä mailmojen rajoja järki:\n    herää, sammuu vaappuunsa mennen laine,\n    ihmishetken tiedonkin kuolema nielee.\n\n    Kuka tunkee silmineen auringon paloon,\n    kuka kiertää kättensä varsilla mailmat:\n    Kuolematko yltäisi elämän aisto,\n    Jumalanko saartaisi ihmisen tieto?\n\n    Sylin sulje vuori ja juurilta kisko\n    paasiseinän uumenten paattunut vaaka:\n    Ihmisheikko, luuletko elämän salan\n    vuorenpaatta helpommin löyhtävän juurta?\n\nMutta meri vyörtää ja Jumala luo, aalto ajaa harjaa ja elämä hahmoa,\naika katoo aikana aikojen taa, päivä kasvaa päivää ja vuottansa vuosi:\n\n    Aaltojansa summempi väkinen meri,\n    hetkiänsä alumpi ikinen aika:\n    vaihettansa edemmäs elämä kehii,\n    mielenmieltä todemmas Jumala syvyy!\n\n    Jumalaa on laineitten vyöry ja lepo.\n    Jumalaa on aluton aikojen kulku,\n    Jumalassa elämä kasvaa ja kuolee,\n    Jumalassa mailmojen salattu mieli!\n\n    Mitä tietää pisara valloista merten,\n    minkä kutoo vuoshetki aikojen vyötä,\n    mikä taimii maanturve elämät ratki,\n    minkä aivoo ihminen Jumalan mielet?\n\n    Kymmensylet syvyyksiin ihmispään huimaa:\n    horjuvaisna mestari torninsa huippuu!\n    Elon hahmot sanaansa houruko pyytää:\n    sananhiudut elämä kuiluunsa nielee.\n\n    Pisaraisen helmikin rannaton mailma\n    hituselle kehäksi elojen ihmeen!\n    ihmistieto tutkiiko tietonsa kehät:\n    pisarhelmen mailmaako tietäjä mittaa?\n\n    Sumun jälki vesillä, kehäilyä pilven,\n    ihmisjärki tiedoilla, kyhäiltyä tuulta:\n    sumuitsekin lainiva laineensa vierii,\n    tiedoitsekin elämä tottansa kasvaa!\n\n    Kenen katse kantanut siintojen upiin,\n    taivaan avo vaikkapa pielittä päilyy?\n    Kenen silmä laskenut hietasten jyvät,\n    meren santa vaikkapa lukuvin siruu?\n\n    Kuka selii ituvan siemenen ihmeen,\n    kenen tieto aukaisee kuoleman salvat?\n    Kuka säätää sydämensykkänsä vuorot,\n    kenen tahto vallitsee ikänsä määrät?\n\n    Salain salaa sukeltaa selkeäkin tieto,\n    noudannoudoin tottelee summakin tahto:\n    aalto viskoo huippunsa heitoilta kaatuun,\n    ihmistieto järkensä tajuilta sokkoon!\n\n    Pisarluvuin aaltojen helmaset vaappuu:\n    pisarsummaa aallonko vaihtuva vello?\n    Hetkentykkein vierittää virtaansa aika:\n    hetken haihdun jonoako aikojen ajo?\n\n    Elon piiri päivävin mailmaansa kehii,\n    pienen pieni summaten suuruutta kehkyy:\n    Mailmojenko päivänä toistuva tänää,\n    avaruutten aiheena pienuutten monuus?\n\n    Pisarvierten kohtuna helmainen meri,\n    hetkenvaiheen syttynä ikivä aika!\n    Jumalmieltä kasvavat mailmojen kehät,\n    Jumalmielin kuluvat avaruutten ajat!\n\n    Ammentaako kohtunsa aaltoova meri,\n    vaikka aina samana samaansa vierii?\n    Tyhjentääkö satonsa helmaava multa,\n    vaikka aina uutena uuttansa taimii?\n\n    Eksyvätkö radoiltaan taivailla tähdet,\n    vaikka aina kehräävät sekansa sekaa?\n    Ehtyvätkö päiviltään suvet ja talvet,\n    vaikka aina ajavat vuottansa vuodet?\n\n    Jumalinko hengittää meri ja multa,\n    Jumal'elo mailmaako tähdet ja vuodet?\n    Ihmisenkin herännyt, haipuva tieto:\n    Jumalako ihmisnä elämät kärsii?\n\n    Eikä ole aikoja, elleipä päivää,\n    eikä herää huomenta, elleipä yöstä:\n    Jumalaako olisi mailmoja paitsi,\n    lunnaittako kuoleman itäisi elo?\n\n    Hetki sykkii aikana ikistä virtaa,\n    valo päärmii välkkynä pimeytten summaa.\n    Elo herää ihmeenä kuoleman katoon,\n    mailma kasvaa olona Jumalan salaa.\n\n    Valohämyn himmiä kirkkaus kutoo,\n    elonsalan hämärää Jumala lepää:\n    Päivä-yötä vuorottaa aikojen kehrä,\n    elon-kuolon vaihetta Jumala mielii!\n\n    Päiviin nousee taiminen multansa taitse,\n    lepoon hakee elämä vaiheensa teitse:\n    Jumalassa elämä mailmansa kehtoo,\n    Jumalassa mailmoilla ehtoonsa ento!\n\n    Syttymistä Jumalaan elämän kirpo,\n    Sammumista Jumalaan kuoleman vaipu,\n    Hengitystä Jumalan lapsuus ja vanhuus,\n    kevään sykkä syksyitse talviseen uneen!\n\n    Jumalassa aikojen alku ja kulku:\n    vaihtumatta vaihiva Jumalan mieli!\n    Jumalassa mailmojen synty ja kuolo:\n    ehtymättä kehkyvä Jumalan olo!\n\n\n\n\nBEELZEBUBIN TUHKASI MIELTÄ JA HALUA.\n\n\nBeelzebubin tuhkasi mieltä ja halua: ihmisen edes olisi omaksensa\nsuonut, koska kaikki muu oli Jumalaa; masensi sydäntä ja maksaa:\nihmisen järjen tuikan edes, koska muuta epäilevää ei elämä elätä!\n\nIhmisen järjen tuikan, istutettu elämään kuin toukka puuhun syitä\njärsimään! Järjen tuikan ja toukan, joka pyytää, pyrkii ja haluu, joka\njäytää, koluu ja puree, syö hampaineen tomuksi sen mikä kasvaa ja\nkuluttaa sydänkuidut nesteiltä koloille! Järjen tutkavan toukan, joka\nytii tuoreen jauhatakseen lahoa, joka puree sykkää jälkenänsä purut,\njoka syö elämää jättääkseen kartta!\n\nMutta ihminen viippoo ja hänen järkensä hoippuu! Ihminenkö muka tiedon\ntutkaa ja hänen järkensä syöpää epäilyksen lipeätä! Ihminen, joka hakee\nelämää kulkeakseen askelineen kuolemaa kohden, joka kuormaa\nhartioilleen toivoja kantaakseen taakkanaan epätoivoa, joka virittelee\nmielensä uskoja tuijottaakseen tietoineen epäuskoon? Ihmisjärki, jolla\non aineena halu, pyyteenä toive ja määränä kangastus?\n\nLätäköstäkö valtamereksi ja ihmisestä epäilijäksi! Epäilyksen kova\nterä, leikkaava kuin timantin viillos, epäilyksen liukas leimu,\nvälähtävä kuin salaman nuoli, epäilyksen ahne kieli, nuoleva kuin palon\nlieska: ihminenkö timantin kova, salaman liukas, palon kirkas, ihminen,\njolla on sydänpalasena elävä lihan sykkä, verinä sakkainen nesteitten\najo, ruumiina leiviskäin ruokainen paino!\n\nJumalan totta ihminen epäilyksissäänkin, niinkuin aallon\nviskoa irkipisarakin aallon syöksässä! Jumalan työssä ihminen\nepäilyksinensäkin, niinkuin idun teossa siemen lahoovanakin! Jumalaa\npalvelee epäilijä epäilijänäkin, niinkuin virtakin vasta hangaten jakaa\nvoimaansa pyöriin! Kelpaako pähkinä peruskiveksi, vaikka ihmishammas\nehkä kokee sen kovaksi, ja kelpaako ihmisepäily maailman kielloksi,\nvaikka se ei omaa sydäntänsä ehkä kuoresta kirvota?\n\nVastamäen todessa vasta ihmisen rinta voimansa liehtoo, pimeän ummissa\nvasta ihminen näkönsä teräväksi hijoo, epäilyksen yössä vasta uskon\ntähti alkaa valojansa vilkutella! Rakenna ihmishiukan epäilyyn, kun\nhänen uskonsa horjuu, ja usko, että auringon kerä pysyy peitossansa,\nkun se on laskenut: epäilystään ihminen noutaa Jumalan ja yöstä nostaa\naurinko aamun!\n\nTien selkä, mäen ahdetta kiipeävä, päättyykös se muuhun kuin\nmyötämäkeen, sitä laskettavampaan, mitä loputtomampi oli nousu? Veden\ntihku, maan ahtaista hersyvä, onkos se muuta kuin pisaroita, ja\nlähteensä kehät se kuitenkin kumpuu reunojen läikkämille? Ihminenkin,\nvaivansa kiipijä elon päivissä, minnekäs saapuu, ellei vaivansa\nloppuun, sitä vapahtavampaan, mitä menehtävämpi oli päivien helle!\nIhminenkin, hetken kehrän kiertäjä, mitäs muuta kokee kuin päivän\nkerrallansa, ja elämää on syntymän ja kuoleman väli kuitenkin\nkukkurallansa!\n\nEi saa uskoa lapsen itkuun, että se on katkeamaton, sillä kyynelen\nvielä kiiluessa märkänä poskipäällä, kasvoilla pilkkii veitikka ja\nsilmännurkassa vilskuu ilo! Eikä ole uskomista ihmisen epäilyynkään,\nettä se on kestävä, sillä lyhyt on ihmisen mielellä aallonväli, ja\ntämän täpärän mutrusuu riehakoi jo seuraavan hetkensä petteillä toivon\nvaltona. Hukkuvan oljenkortta minä havisin ja joisin janooni vaahdon\nhäppää olven sieman sijasta, jos ihmisen epäilyt enemmiksi uskoisin\nkuin mielen läikän kupliksi ja ihmistiedon hämää jumalpuutun\nvarmuudeksi!\n\nVirta kuplaansa kuljettaa ja ihminen epäilynsä haikaa, mutta kupla\nkeikkuu kehinneenä vain ratketakseen tyhjänsä ilmaan, ja epäily kaikkoo\nheränneenä vain hajotakseen huokansa haihtuun. Ei ole minulla sijaa\nelämässä Jumalan rinnalla edes kuplan särkyvässä kalvossa, eikä\ntuokion tilaa edes ihmisepäilyn hälvyvässä luulossa!\n\nSumu usvii huurujansa ja ihmisjärki tietojansa, mutta missä ovat sumut,\nkun aurinko palaa taivailla, ja minne katoo tieto, kun elämä paljastaa\nkasvonsa? Vain sumun kaikkoako auringon teiltä on minun oloni Jumalan\nverroilla ja vain terhentäkö kutoo ajatuksen epäily ihmisen mielessä?\n\nHammas puree luunsa katki teräksen rautaan ja nuoli lentää kaarensa\nkaatuun taivaan niskoilla: minunko tahtoni hampaan rauskasta parempi\nJumalan tekoon, ja tajunsa niskaa ylemmäskö on koskaan noussut ihmisen\ntieto?\n\nYlväämpi on kotkan lento kuin on koskaan mitannut madon mieli, mutta\nkotkankin siipi masentuu haviltaan lakien saavuttamattomissa.\nKadottavampiin tuijoo aavistuksen mieli kuin järki ikinä tietoineen\npitelee, mutta sokaisuansa edemmäskö on koskaan saapunut Jumalan\npohjattomissa kiinteinkään uskon tuijo?\n\nLienemmekö matoa minä ja kotkasta ihminen, minun järkeni madonmataa ja\nihmisen usko mielen havia: saman saavutamme, jos toinen mullassa niin\ntoinen pilvissä; nälkäämme syömme, jos toinen halujensa huiskein niin\ntoinen leukansa järsein; pettymystä lahoamme, jos toinen tuhkaansa\nlihoten niin toinen höyhenen kynää varistaen! Vain sini ylhäällä pysyy\nsaavuttamattomana ja Jumalan sala tyhjentämättömänä!\n\nKenenä minä elänkin, ihmisenäkö, itsenäni: Jumalasta en pääse! Tuika\njärkeni: Jumalaa se ei syö! Huika ihmisuskon? Jumalaan se ei saavu! Ja\nkuitenkin! Järkeni urkkii: sen tutka ei taukoo! Ihmisusko: se ei\nhaviltaan väsy! Merta sulloo tuuli: minkä lainetta painaa, sen aaltoa\nnostaa! Aikaa ajaa hetki: minkä mennyttä jättää, sen tulevaa tuo!\nJättyvä on Jumala, vaikka kaikki kuluu!\n\nKatsooko aurinkoon, niin siristää silmänsä: paljas aurinko sokaa näöt!\nTutkaako Jumalaan, niin hämyttää järkensä: paljas Jumala hukuttaa\ntiedot! Uiko merta, syvyydet syltien kymmeninä alla, niin jalkako\npohjilta varmuudet tapaa? Mieliikö Jumalaa, suistavaa salaa yllä ja\nalla, itseen ja ulkoon, minään ja maailmaan, eloon ja kuoloon, niin\naistien tajutko, järjen syytkö, tiedon selkoko, keinon neuvoko mieltä\nvievät aistia edemmäs, järkeä syvemmäs, tietoa taemmas, neuvoa pitemmäs\nHäneen, jossa alku nielee loppunsa, itse ulkonsa, minä maailmansa, elo\nkuolonsa?\n\nIhmiseenkö, syvillä uipaan, rakentamista: ei jalanpohjaa hänellä\nenempää kuin minulla, ei epäilyksiin, varmuuksiin ei. Luuleeko\nkieltävänsä, niin uskoo kuitenkin, ellei muuhun, niin kieltoonsa.\nLuuleeko uskovansa, niin epäilee kuitenkin, ellei muuta, niin uskoansa.\nSumu saartaa eksyneen ja Jumala tiedot: houkko on eksyjä eksyillänsä,\nmutta houkompi tiedoton tietojensa jäljillä!\n\nKen tiettömillä askelta oman askelensa eteen astuu, hän kehänsä\nkierrettyään omain jälkiensä taipaletta tallaa, ken tuntemattomista\najatusta ajatuksen tuntemattomiin kyhään, hän pian tietojensa\nkantapäitse tietojansa tarpoo. Pyrähtääkö hämähäkin saalis ylös vai\nalas, vasempiin vaiko oikeoihin, kietteissä hän pysyy saman sitovan\nverkon ja viisaus hänellä samaa, väsyykö voimatonna aloillensa vai\npuskiiko voimansa väsyksiin.\n\nIhminen on Jumalan saalis, millä nimellä hän Jumalaansa kutsuukin ja\nmillä teillä hän Jumalansa asioilla kulkeekin. Kutsuuko Baaliksi vai\nJehovaksi, Natsarealaiseksi vai Viimeiseksi Tutkimuksen Sanaksi,\netsiikö salaisuutta uhriteuraan sisälmyksistä, vai laastiiko\nsavitiiltään siihen ihmistiedon Babelin torniin, jonka perustukset ovat\nperittyä rauniota ja jonka huippukin aina luhistuu raunioiksi sitä\nmukaa, kuinka jälkipolvi kerkiää työnsä perinnöille: aina jää nimi vain\nnimen kirjainten kaiuksi, joka ei anoojalle itseänsä anna eikä manaajaa\ntottele, ja aina kätkee harhoja enne ja kutoo erehdystä tieto, kuinka\ntietäjä urkkiikin ja tutkija uurastaa, mutta aina myöskin kurottaa\nsanan nimi kätkettyyn ja ihminen kasvaa pyytöänsä kohden, ja aina\nheijii ihmismieli uskoa ohi enteittensä ja erheittensä niinkuin taivaan\nkajas ruskoa pimeytten yllä aamun porteilla!\n\nEn minä ihmistä omista, vaikka ihmisen minän meneväksi ja ihmistiedot\nluulon liekuiksi tiedän! Laineen ajo on lainetta enempi ja ihmisolo\nihmisyhtä syvempi: meri jää, vaikka laine laskee, ja Jumala pysyy,\nvaikka ihminen menee! Erotatko tämän erän lehteä mennä kevään vehrästä?\nKuloahan mennäkeväinen tosin nyt ja maan tomussa, kun tämä virvii\nvereänä puussa, mutta kenpä näkee hetket taukoon, samaa on hänelle\nkehky ja kuihtu! Eroako äidillä ja tyttärellä, jos vuotten lumetta et\nlue: kukkiva kummankin poskipää ja kurtuissa kummankin kasvot. Aika on\nvain Jumalan mieltä, joka vaihii kulkuna sitä, joka pysyy. Olo on vain\nJumalan tilaa, joka aihii muotoina sitä, joka ikistään lepää. Ihminen,\nhiukkanen, epäilijä ja tietäjä, uskoja ja kieltäjä, on vain kukkuroiva,\nkaatuva laine kohduilla ikikumpuvan elämän meren. Ihminen, hetken\nhäivä, kukoistava ja riutuva, elämänsä herkky ja herpuu, on vain\nvehrivä, lakastuva lehti nesteillä ikisuonivan elämänpuun.\n\nKajetta palteilla pilven päärmeen, kullanvälkettä laineen läikyillä on\nihmisen tosi: hije henkeen ja jaloon: sormin et sitä nouki, vaikka\ntavoittanet silmin, tiedoin et sitä kokoo, vaikka aavistuksin hiponet!\nTaitetta ilmojen kangastavan heijin, petettä syvyytten kuvastavain\nvetten on ihmishalun pyytö, osa onnen ja vallan: ikinä et saavuta\nkaikkojen maita, vaikka purjehtinet kohden, konsana et kurota upivilta\ntaivasta, vaikka sukeltanet kuoloon! Kuohua vetten kuruilla kosken,\nhöyhenen heittää pyörteissä tuulen on ihmisen elo, ahdatun puser ja\nkevyvän viske: suistaahan pisar, sinkoo syöksynsä räiskyt, vaikka\nvallinneeko menoaan, huppiihan höyhen, pujaa viistonsa oikut, vaikka\nvalinneeko suuntansa?\n\nRakennanko ihmiseen minä, rakennanko ihmisen epäilyyn tai uskoon,\nrakennanko ihmisen toivoon tai epätoivoon, rakennanko ihmisen tahtoon\nvai turtuun, niin samaa rakennan kuin vierivää santaa tuulen niskoille\npystyttäisin; kuin linnun havi aineena ja meren laine kynnyksinä\npääsisin tikapuita taivaisiin; kuin multa käskijänä ja hauta määränä\nholvisin tomua temppeliksi!\n\nLieneekö muuta pimeyden vilhe kuin valon katoa auringon väistyessä,\nlieneekö muuta kuolon kalve kuin häviön valhetta sykkeen sammuessa,\nlieneekö muuta päivien häipy kuin hetkien hukkua aikojen virrassa?\nLieneekö muuta minun oloni kuin pimeyden vilhettä elämän päivään,\nlieneekö muuta minun toimeni kuin kuoleman valhetta elämän tarhaan,\nlienenkö muuna elämässä läsnä kuin epäilyksen kieltona ihmisturhassa!\n\nEpäilyksen kieltonako ja ihmisturhassako? Onko kieltoa epäily ja\nihminen turha? Epäily on hakemista, ja ken hakee, hän ei kiellä;\nihminen on elämää, ja ken elää, hän myöntää! Ihminen on epäilyä\netsinnän teillä: etsijän löytönä elämän saalis! Kieltoa olen vain minä,\nturhuutta minä: kielto syö itsensä, purunansa turhuus!\n\n\n\n    IHMINEN PETTÄÄ!\n\n\n    Ihminen pettää minua: epäilee, mutta ei menehdy!\n\n    Ihminen kairaa ja minäkin kairaan,\n    mutta seppä kairaa toisin kuin toukka!\n    Ihminen kaivaa ja minäkin kaivan,\n    mutta vako on muuta varten kuin hauta!\n    Ihmispyrki pettää ja minäkin murrun,\n    mutta usko rukoilee, kun kiro sadattelee!\n\n    Minä lienen toukka, ihminen seppä,\n    minä kaivan hautaa, ihminen vakoa,\n    minä murrun sadatellen, ihmisen helmoo rukous!\n    Minun järsiäni purut, ihmisen jälkiä teko,\n    minun laihoni kalmaa, ihmisen satona vilja,\n    minulla hampaan kirsku, ihmisellä autuuden ano!\n\n    Kuilua minä: ihminen kuiluja siltoo!\n    upia minä: ihminen upia purjii!\n    epuuta minä: ihminen epuut ylii!\n    Ihminen minulle kiroksi luotu,\n    ihminen minulle saaliiksi suotu\n    uskoineen minulta saaliini pettää!\n\n    Tuijooja ihminen, minä elämän kaivuu,\n    noudetta ihminen, minä elämän viettä,\n    leipääjä ihminen, minä elämän syöpä:\n    minä ihmisen tuijot madonkoloon ohjaan,\n    minä ihmisen nouteet petteiksi vietän,\n    minä ihmisen leipään kivenkiteet leivon!\n\n    Avioitu ihminen minuun, ihmiseen minä:\n    katkeroi minulta piirit kieltoni vallan,\n    katkeroin häneltä piilot uskonsa lymyn!\n    Minä ihmisen nurjaan, ihmiskurja minut:\n    koska kiittänee Adam omenani maistaa,\n    koska siunannee käärme rukoilijan mataa!\n\n    Päätänsä pystyssä ylväästi kantaa,\n    vaikka on vaivainen raihnuvan ruumiin!\n    Sydäntä hartaana rinnassa kätkee,\n    vaikka on orpona Jumalan päivät!\n    Uskonsa herkyissä polvilleen taipuu,\n    vaikka on hyljätty elämän korpeen!\n\n    Ihmistä, hien orjaa, kiroan minä,\n    koska ei menehdy, vaikka hän nääntyy!\n    Ihminen, kysyjä, minua ei petä,\n    koska hän kysyenkin kieltonsa kiertää!\n    Ihmistä, tutkaajaa, minä en sääli,\n    koska hän tutkansa hukuttaa uskoon!\n\n    Usko on vihani, koska se riistää\n    kieltoni piiskoilta ainoan saaliin!\n    Usko on menoni, koska sen voima\n    menehtää minulta ihmisen mielen!\n    Usko on Jumalaa, koska se tiellään\n    minulta lymyni aurinkoin nielee!\n\n\n\n\n    ELLEI LINTUNEN SIIVILLE HEITY.\n\n\n    Ellei lintunen siiville heity,\n    ellei ihminen uskoonsa luota,\n    eipä lintunen ilmoja havi,\n    eikä ihminen Jumalaan saavu!\n\n    Isku siipivä ilmojen niskat\n    voitoin saavuttaa kupujen laella!\n    Usko syöpyvä elämän aarnit\n    noutaa saaliiksi sydämen kuilun!\n\n    Pääsky leijivä puunnilla taivaan\n    äärten siintävät siipineen viistii:\n    mieli nöyrtyvä Jumalan armoon\n    myötyy uskona Jumalan mailmaan!\n\n    Eipä kieltäjä kieltäen myödy,\n    eikä siivetön siiville nouse:\n    viuhke väkevä korkeille kantaa,\n    myöntö uskova Jumalan löytää!\n\n    Ellei lintunen siiville heity,\n    ellei ihminen uskoonsa luota,\n    eipä lintunen ilmoja havi,\n    eikä ihminen Jumalaan saavu!\n\n\n\n\n    MITÄ ON JUMALA, SITÄ ET TIEDÄ.\n\n\n    Mitä on Jumala, sitä et tiedä,\n    mitä on ihminen, siitä et selvy:\n    erehdyt kohta, kun mitäkin määrit.\n\n    Jumalan luuletko mielesi saarreen:\n    oma on saarrettu järkesi mieli,\n    tietosi hukkuvin upilla kamppaa.\n\n    Jumala on henkeä, ainetta sinä:\n    aine ei henkeä rajaansa niele,\n    ennenkuin aineus aineensa haihtaa!\n\n    Ihmistä valaisnet tietojen lumein,\n    lietsonet turhassa halujen harhat:\n    houkkona kohta hän uskoja haikii!\n\n    Ainetta ihminen, henkisin mielii,\n    henkeä ihminen, aineisin puhuu:\n    huoassaan tosii, tietoineen valhii.\n\n    Jumala aineeseen puhunut hengen,\n    ihminen henkenä aineensa oma:\n    aineessa minäni elävä pode!\n\n    Jumala, ihminen, selvätön minä\n    kuteina elämän salaisen kankaan:\n    tiedänkö kaiken vai tiedänkö mitään?\n\n    Merinen aaltoilu lakkuutta häilyy,\n    aaltojen sammuma aaltoa kasvaa:\n    koska on leponsa löytävä meri?\n\n    Mielisin vaihteloin elämä väilyy,\n    muotojen vaipuma muotoa aihii:\n    koska on rauhassaan elämän mieli?\n\n    Kuuletko Jumalan urkujen kerrat:\n    kertojen vaihivaan paisuun ja vaimuun\n    järkesi tukahtuu syvyytten mielin!\n\n    Unia nähnen, en periä tavota,\n    lammen merta, en meriä piiritä,\n    aininen mieltä, en mieliä avita!\n\n    Lumetta luonen, en totuutta tajunne,\n    peilinen eksyt, en varmuutta perusta,\n    terhenet kylvän, en seesteitä tähynne!\n\n    Missäkö perusta maaperän kulmain,\n    ilmainko varassa taivasten pilarit;\n    sitä ei tietoni neuvoineen ilmetä!\n\n    Mistä on aikojen aluton alati,\n    Minne on matkoilla katoova tänäinen;\n    sitä et selitä, kadonnet vai jäänet!\n\n    Mitä on Jumala, ainainen oleva,\n    mitä on ihminen, ainainen kuoleva;\n    perille et pääse, elätkö vai kuollet!\n\n    Minäkö mailmoja, mailmatko minua,\n    hautaansa kehdotut tietänee, hurminee\n    uumenten avoilla, avojen ummilla?\n\n    Minunko mieleni matoova epäily\n    aiveena elämän, itimet sikivä,\n    syöpänä elämän, ytimet kalvava?\n\n    Minäkö jumalin elämät epäilen,\n    Jumala minutko elämin kuluttaa,\n    kieltoni paloko elämät myöntänee?\n\n    Tahaton olenko olevan sytenä:\n    tahtoni lumetta, itsekin lumetta\n    lumetun mailman ja lumivan Jumalan?\n\n    Lumivan Jumalan? Koska sen tietäisin:\n    untako tahtoni, untako minäni.\n    Jumalan sallimin elämät erhivä?\n\n    Korkuusko kiipeisi itsensä ylitse,\n    syvyyskö syöpyisi kuilunsa peritse,\n    järkinen tutkisi mielensä ohitse?\n\n    Muinaiset aivoivat Jumalten väkevän\n    mailmojen käärmettä kietteiltä kiskoneen:\n    kietteiden kirvoten mailmakin ratkesi!\n\n    Ihmisen tietokin, Jumalan isooja,\n    anonsa lunastaa katonsa hinnalla:\n    elämän peritse kuoleman tavoittaa!\n\n    Aalto ja aurinko, elämän vaeltajat,\n    raukeevat jäljittä meriin ja aikoihin:\n    kehkivät kukkuraa menonsa nieluihin!\n\n    Jumalaa, ihmistä, mailmojen valhetta\n    myönnänkö: sadatan; kiellänkö: epäilen:\n    kieltoni, myöntöni itsensä menehtää!\n\n    Kehiinsä kytketyt, lakinsa kehkyvät\n    taivasten kiertäjät tietoni kiroaa:\n    ijäti häviten ijäti säilyvät!\n\n    Toivojen turhissa, uskojen tyhjissä\n    harhivat ihmiset tuntoni kiroaa:\n    ijäti eksyen ijäti pyrkivät!\n\n    Mailmojen halussa, ihmisen huoassa\n    lepäävää Jumalaa tahtoni kiroaa:\n    ijäti saavuton ijäisin saartava!\n\n    Mailmojen haluko, ihmisen huokako\n    yksinkö Jumalaa? Miks'enpä tunnusta:\n    minunkin kieltoni Jumalan asettaa!\n\n    Mitä ma olisin, ellenpä kieltäjä?\n    Mitä ma kieltäisin, ellenpä Jumalaa?\n    Tyhjyyttä kieltäisin, ellenpä Jumalaa!\n\n    Turhia houreita uneni havivat:\n    Jumala ei kuolle elleipä sammune\n    mailmojen, ihmisen, itseni elämä!\n\n\n\n\n\n\nII.\n\nGETHSEMANEN MIES.\n\n\n\n\nÖLJYPUUN JUURELLA.\n\n\nPolveni vapisevat. Jäseneni viruvat. Ruumiini kylmä hiki juoksee.\nPaiskattuna makaan mullan tomussa ja hätä rutistaa kylkiluitani kuin\nrunteleva käärmeen kiete.\n\nTaakka on liika raskas, ahdistuksen ristinpuu, maailmojen painoinen; ja\nahde liika korkea, Golgathan mäki, elämän tuskan tikapuu taivaisiin!\n\nOlen ihminen, poikasi, muista se, murtuvin jäsenin, joka huudan, kun\ntulirauta polttaa, joka kiemuroin matona, kun luuni murskataan! Olen\nihminen lihassa, muista se, elämän taakoin, joka palan, kun elän, ja\njoka kidun, kun hengin!\n\nIhmisjäseniin minä olen luotu, ja ihmistahtoon sinä minut olet\ntelkinyt! Miksi siis makaa maailmojen taakka minun horjuvilla\nhartioillani, ja miksi siis pakahtuu minun menehtyvä tahtoni ihmissuvun\nkukkuroitua elämänvelkaa, sukupolvesta sukupolveen isien ammoisilta\nmyöhätuleviin perintönä kannettua.\n\nMitä mahdan minä, ja mitä olisi minun mahdettava! Mitä mahdun minä, ja\nmitä olisi minun mahduttava! Ihmiskäsipariko -- ja paljas ihmisen\nhervoton käsipari on minun rukousta hykertävä kätteni limi! --\nihmiskäsipariko varsineen liikuttaisi paikoiltaan elämän vuorta, juuret\nupotetut aikojen uumeniin ja ryntäitten järkkymättömyys vaivoista\nvalettu? Ihmismielikö -- ja pelkkää ihmisen mielen huokaa on minun\nihmistietoni tuskan mitta! -- ihmismielenkö kaukalon kehä sulkisi\npartaittensa rakoon elämänkivun valtameret aikojen ajoilta ja sydänten\nsummilta?\n\nYötä aarnisen metsän harhaa eksynyt, karkaa askelta, tietämättä minne;\njoutuu nopeammin, vaikka ento vain vie syvemmille kammojen sydämiin;\nhädistyy sinne tänne, vaikka edestakaisin eksyjällä enää on uupuvan\njuoksuna vain epätoivon kehä ja murtuvan voimana vain perikadon pako.\nMinäkö, elämän salon saartama ja elämän pelon saavuttama, minäkö\naarnioissa kammoavana samoan, ylläni ikisyytten yö ja ympärilläni\ntuntemattoman elämän läpitunkematon läsnä?\n\nKättensä paria kohottaa kahlehdittu holvinsa pimentoihin, mutta\nrautojen leiviskät painavat takaisin kohotetut kädet, ja rukouksen\nsammallukset kuulee vain kivipaasien mykkä seinä. Minäkö, elämän vanki\nelämän holveissa, elämän muurit liikuttaisin, kun on tahtoni kytketty\nkaikkeen elämän rautaan, ja rukoukseni järkytettävänä elämän aarninen\narmottomuus?\n\nSäen tuikkaa ja sammuu märkään puuhun, tuikkaa kytien, mutta sammuu\nsavuten, syttää kirpien, mutta nääntyy karstuen. Minäkö, säen tutka\nelämän lahoissa, minäkö liekit vapahtaisin syttymättömän syyn, minäkö\npolttaisin roihuksi sen, joka on multaa ennenkuin valkeata!\n\nSuullensa sortuu, kenellä voimat uupuvat. Rukous sammuu, kenellä usko\nkuolee. Elämän tylyn muurin juurella minä virun, pudottava taivas\nlevittää synkeyttä yllä. Ihmiseksi olen hyljätty, kuoleman musta kuilu\nedessäni. Luontokappale minä olen, teuraspenkkiä kohden talutettu.\nMurtuva on jokainen jäseneni, koska jokainen jäseneni on ihmistä.\nKoloonsa pakeneva on rinnan kuopassa sydämeni, koska se on ihmisen\nsydän ihmisen rinnassa.\n\nOma askelko ihmistä kantaa, kun omin jäsenin liikkuu ja jokainen askel\non portaan astumista omalla teloitustelineellä? Olen kuolemaan\nhyljätty, hikikarpalot otsallani eivät minua pelasta! Ei pelasta minua\nhädän koura, sydäntäni omana palasenaan pitelevä! Vanki pakenee\nkoppinsa viimeiseen nurkkaan, kun sälähtää ovessa sarana pyövelin\navaamilta, ja ihmisen rinnassakin on koloa kylkiluihin saakka sydämen\nkutistua pelkoonsa kuoleman sormien kurotellessa.\n\nIhminen minä olen, Maarian poika, vaimon kohdusta elämään noudettu!\nMissä minulla jäsentä enempi kuin ihmistuskaan? Missä minulla sydäntä\nenempi kuin ihmishätään? Missä minulla itseni voimaa ihmiseni ohitse?\nIhminen olen ihmisen rajoissa, elämän keskellä vain itseni tutkaimella\nja maailman keskellä vain jauha sirusten jauheilla hiventen\nsummattomissa.\n\nMissä yletyn käsivarttani pitemmälle? Minne piilen parkuuttani\nsisemmälle? Syvemmillekö ajattelen kuin tietojeni katoon? Ei kehä\nkaarensa piiriä muuta, ei kivi heittonsa niskaa ylitä, ei itu\nsiemenensä lajista pääse! Eipä ihminenkään itseänsä ulommas, voimiansa\nväemmäs, juuriansa puolemmas elämää yllä, elämää mahda, elämää laadu!\n\nPakahtumaa lienen, mutta mitä pakahtunen: ja mitä kuplan paisusta\npakahtuneena? Yltymää lienen, mutta mitä yltänen: ja tuulen tuiveria\nihmeenpiinkö ylentynee juurensa jättänyt? Auteriin janonnee uumenten\niso, mutta mitä janosta, ellei ole juomaa: ja mitä uumenista auerten\nkantamilla?\n\nLintu lentänee, hävinnee siipineen, mutta ikinäkö on iskevinkään siiven\nlyönti kantanut lentäjän itsensä yläpuolle? Taivaan kansi kaartunee,\nheijinee heijeitänsä kuultojansa kuulemmas, mutta ikinäkö kiipee\nkorkeus korkuuttensa viimeiset niskat? Ihminenkin herkkinee, haikinee\nelämää mielensä hiipuun, mutta koska on ihminen itsensä salpaa edemmäs\nelämää sulkenut?\n\nOlen elämää, mutta voimaton elämässä. Valtointa sykin, mutta umpisin\nsuonin. Vapahtumaa paisun, mutta itseni kammitsoissa. Mikä aalto on\nnoussut harjaa, ellei harjoiltaan kaatuakseen? Mikä ääni on kasvanut\nkaikaa, ellei kaikuunsa kadotakseen? Mitä ajaa ihminen tekoinensa\ntakaa, ellei tekojensa menoa?\n\nMeri aaltonsa hautaa, ilma kaikunsa mykkää, elämä ihmisen tekoineen\nnielee. Humitko valtana korkeimman seetrin, taivutko kyltänä raskaimman\ntähjän, sulitko läätynä makeimman viikunan: varttasi varremmas,\nkyltääsi tähjemmäs, mehuasi läädymmäs et kuitenkaan varru, tähjy ja\nläädy mailmassa, jossa seetri lujuu, jyvä ytii, mehu mahluu vain mullan\nyltynä mullan lahoon!\n\nAstiako maailmojen kivun minä, jolla on rintaa huokaamaan vain\nkylkiluiden ahdas rako? Valoko elämänsumentojen minä, jolla on järjellä\nkomerona vain pääkopan pimeä luu? Minäkö lunastaja elämän angen, jolla\non anki lihana ja tuska hikenä? Olen ihminen ihmisen rajoissa, ihmisen\nvajaissa, ihmisen voihkeessa.\n\nLienee rakkautta huutaen kutsunut ja menehtyen jakanut isoova sielu,\nlienee leikannut sydäntä avun haavainen ano ja annon viiltävä tahto,\nlienee horjunut usko ja askel, vuotanut verta toivo ja pettymys,\nsuullensa vaipunut ihmisvoima ja lankeeva luottamus! Minä ihminen,\nihmisen verissä. Jumalalta sielu, veripisarissani värisen. Olen elämää\npakattu enempi kuin elämää mahdun, ja on ihmishartioilleni taakattu\nkuorma kuin maailmojen makaava paino.\n\nVaimon kohdusta syntynyt, vaivaan veritty! Ruumista kasvava; luihini\nvihitty! Henkeä paisuva, keuhkojeni rakko! Mitä voin minä ohi itseni,\nitseni särky? Mitä mahdan minä itseni ratkitse, itseni umpi? Mitä\nvallitsee itsensä vankeitse itsensä lama? Ihminen yltää minkä yltää:\nkäsivarren kurottaa oman mittansa lisäksi! Ihminen jaksaa minkä jaksaa:\nkantapäänsä kirvottaa maasta, kun vuoroin siirtää kumpaakin jalkaa!\nIhminen riittää mihinkä riittää: pyhimyksenä vai pyövelinä ruokkii\nsamat ruumiinsa tarpeet!\n\nJa sydänalassa kuitenkin hiko kuin rinnan rajat ratkomaan! Ylty\nnimetön, hyväkö, pahako, itsen rajattomiin! Voima kahleissa kahleitaan\nkoettelemaan kuin lähde uumenissa uriaan hersymään! Paon renkaassa kun\nkeksisi, mistä katkeaisi kahle! Ummet paatuman kun puhkoisi, mistä\nilmille puroaisi! Voimaa on ranteimessa, vaikka rautaankin kytkettyä,\nhelmivä on veden suoni, vaikka mullankin uurroissa!\n\nIhmisessä jousii ponsi, vaikka singan salpaa lama. Ihmisessä tutkaa\ntuti, vaikka liekin samii savu. Lahoomiinko herpuu jänteen vire,\nsammumiinko hautuu sytten kytö? Karstaako säikii laukeeva lanka, vai\nteräksiinkö tiivyy hehkutettu kire? Tuhkainko tukehtumiin riutuu palo,\nvai ahjojen sytettäkö hiiltää tuli? Sydän kysyy, järki vaikenee.\n\nIhmislaman paineissa, ihmissyden sakeissa ihmisolo ahtuen läätyy ja\nkyttäen viiluu. Tuli hiiltää kiiluna puunsyyn säikeet, aika hiettaa\nvuosina vuorensärmän rakeet: ihminenkin hampaissa elämän tulen ja\nkuluttavan ajan! Niin nopsako nuorinkaan jalka, ettei ikä hoippuvaa\nsaavuta? Niin lämminkö vereinkään sydän, ettei vilu sillä viimeisenä\nsykkeenä? Niin palavako tahtovinkaan teko, ettei tuhka kylmyneenä sen\nainoana jälkenä?\n\nMissä on kummunnut toivon lähde niin rikkaana, ettei epätoivon hieta\nsen silmää ole lopulta sammuttanut ja niellyt sen suonta santaansa?\nMikä onnen päivä on päilynyt niin korkeana, ettei epäonni ole sumuna\nsen kiireille yltänyt ja tukahuttanut peittyviltä taivailta\nviimeisenkin tähden tuikan? Milloin on purjehtinut usko haahdessaan\nniin turvallisilla huomilla, ettei epäuskon törmä olisi kyljillä\nvartoomassa ja merien saalis vetten ajoilla laudat hajoillaan?\n\nItsellänsä on ihminen kuormittu, ja lähimmäiseksi kutsutut ovat kaivoja\nkaivon vierellä, kukin omiin uumeniinsa kaivetut. Täyttä taakkaa\nkannan, kun itseni taakkaa kannan, ja itseensä katoo lähimmäinen\nlähimmäiseltä. Missä kaivun tuskaa, ellen itsessäni, lähimmäiseni\nsurkuakaan? Missä poden haavaa, ellen itsessäni, lähimmäiseeni\niskettyäkään? Missä horjun, ellen itse langetakseni, ja missä suren\nlankeemista, lähimmäisenäkin, ellen itsessäni?\n\nOlen ihmisosilla itseni allas: elämää koonnut, mutta itseni umpi. Hete\nlähteenä heruu ja virvoittaa vierillään ruohoa. Ilma tuulena hulvii ja\nhäilyttää suhille lehvät. Minä sydämeni suluissa ratkiini paisun, mutta\nmitä virvoitan minä, mitä laaksoja lauhdan? Olen ihminen ihmisrajoissa!\n\nKivistystä elän lunastajan tahdoin! Voimia uuvun vapahtajan mielin!\nIhmiseksi vyötettynä Jumalaa poden! Juokseeko pisaraa minun suonissani,\njoka ei kärsi? Heruuko ihoni hikikarpaloa, jota ei pusertaisi tuska?\nTuijottaako mieleni ajatusta, jonka ytynä ei olisi hätä?\n\nApua jaan auttajan epätoivoin. Riutuvaa rohkaisen rohkeuteni riuduin.\nRakkautta julistan sydämeni hädin. Valtameretkö tyhjentää kaukalon\nviske? Vuoretko siirtää käsivarren herpa? Elämätkö järkyttää ihmisen\nhiude?\n\nTätä horjuvaa hoippumissaan, tätä horjuvaa holhonnen tuhanten turvitta\nepäsummissa suistuen? Holhotun mihinkä holhonnen, ellenpä vain askelta\ntyöläämpiin niillä jyrkillä, joiden kuiluitse kunkin kantaa vain oma\njalka? Ja holhoten mitä kokenen, ellenpä rauetta holhonnan, vain\nkäsivarresta hoitelevaa, kun isonsa on kullakin itsessään ja janot\nsammuttaa vain oma juominen?\n\nJanonsa sammuttaa, eksynsä harhaa jokainen vain itse. Kipunsa kokee,\nelämänsä kantaa kukin vain itse, niinkuin hän itseensä syntyykin ja\nkuolemiinsa kulkee. Horjuvaa tukenee, kuka kyennee, mutta kenen on\nkukaan vapahtanut horjumilta? Eksyvää ohjannee, kuka sattunee, mutta\nkenen on kukaan lunastanut eksymiltä?\n\nMinä itseni kannan, ja kantanen, kun sälytän, hartioitteni kumarin\nvaivaistakin askelen pari, mutta avuksiko rammalle kahden askeleen\nmatka koko elämän taipaleella? Minä mieleni kestän, ja kestänen, kun\nkuormitan, surkuni vammoin elämän uupua lähimmäisen hetkessä, mutta\nhetkenkö rohdoin lääkitään pode elämänikää kalvavan näännyn?\n\nSokean silmät säälitön avaisin, ramman rukoilisin onnuilta terveeksi,\nspitaalisen ruvet pyyhkisin luista, lapsen sulkisin syliini elämältä,\nmutta auttaako ihmistä silmäin valo sokeassa elämässä, pelastaako\nihmisen nopeakaan jalka elämän vajottavilta, lääkitseekö ihmiseltä\ntervekään ruumis elämän poltot, suojaako lapsen turvaavinkaan syli\nhänen omalta elämältään?\n\nJa sokeiden sarjat, rammat ja riutuvat sukupolvien summissa, lapsosten\nikiset taimet elämän aluilta myöhien määrättömiin, heidätkö kaikki\nolisin auttanut, heidätkö ehonnut, heidätkö jokaisen siunannut, kun\ntämä hapura sormeni juuri tätä kalvoa karisti, jonka umpi oli sattunut\nminun sormieni säälin koskettaviksi; kun minun voimieni vajaa juuri\ntätä vammaa piteli, jonka raihnaus anoi apuansa juuri minun\nheikkoudeltani; kun lepäsi ihmiskäteni juuri tämän viattoman päälaella,\njonka äidin huoli oli nostanut juuri minun polvelleni ja jonka elämään\nminun silmäni tunki yhtä vähän kuin äidinkään rakastavan silmän huoma?\n\nKuuma tahtoni ja rukoukseni palavuus: kiskoisiko kutsuni nyyhky\nvaeltaneen takaisin kuoleman porttien tuolta puolen, niin kuolemanko\nijäisyydet järkyttäisi yhden vainajan nousu? Hyyty elävien sydämissä ja\nkammon kalve palanneen otsalla vain syyttäisivät tekoni\njumalattomuutta.\n\nOlen ihmisenä ihminen, itseni kammitsoima! Rukoilla voin, kärsiä\npuolesta, menehtyä ihmisenä ihmisen myötä, mutta auttaako saatan\nitsestäni alkaen ainoatakaan, lunastaa ihmisen ihmisosilta, vapahtaa\nelämän elämältä? Niin syvää ei ole kaivoa kaivettu, että se oman\npohjansa puhkaisisi, ja niin perille ei ihmistunto uurru, että se\nihmisyytensä syvitse pääsisi.\n\nRukoilen Jumalaa, mutta tuijotan sormieni ristittyyn rystyyn. Niidenkö\nhyker elämät sijoiltaan siirtäisi, kymmenen ihmisjäsenen voimaton limi?\nPolvillani makaan, mutta niidenkö vapisu elämän hellittäisi, kahden\nlotisevan ihmispolven? Suilleni suistun, mutta muutako ahmii ahniva\nhätäni kuin mullan hajua ihmissieraimiin?\n\nIsäni pojaksi itseäni kutsun, kun sydämeni veri kärsii. Jumalaan lyydyn\nkuin karitsa emonsa kylkeen, kun pelkoni vapisee. Rukoukseen yllyn kuin\nhätä huutoon, kun pimeys mieltäni nielee. Mutta orvoksi jää huuto, kun\nvain maailmojen malmi kaikuna vastaa, ja nääntyyni hyydyn kuin meren\nsula jäähän, kun anoni raueten vajoo. Isäni poika lienen, mutta\nteljissä ihmisolon rajain!\n\nMitä olen kylvänyt rakkautta, niinkuin on tahtoni ano ja palo? Mitä\nolen lunastanut armahdusta, niinkuin oli syntyni syte ja sääde? Missä\nolen vapahtanut siunatuksi ihmisen, niinkuin on elämäni iso ja jano?\nRakkautta lienen kylvänyt, mutta nisuni kasvaa ohdaketta. Armahdusta\nlienen jakanut, mutta lunastanut ahdistetuiksi sydämet. Ihmistä lienen\nsiunannut, mutta kenen vapahtanut itsestänsä?\n\nMitä äiti minulle, mitä veljet? olen tylynä kysynyt, minä ihmiskunnan\nrakkaus, joka kuitenkin olen ihminen, ihmisen kohdusta syntynyt ja\nihmisen veli. Sokeuden suomut olen silmistä ehkä joltakin karistanut ja\nramman auttanut jaloilleen, mutta mitä olen jaksanut sielun sokeuteen\nja hengen rampuuteen muuta kuin ihmisnärkästykseni manaa sanaan\npaatuneille, ja ihmispikaisuuteni ruoskaa temppelin myyjille, minä,\nrakkaudeksi lähetetty hengen päästäjä järjen ummilta ja sielun\npelastaja pyydön vammoilta?\n\nMinä, elämän vapahtaja elämän suluissa, mitä olen mahtanut\nihmisverelleni, ettei se vihastu, mitä olen mahtanut ihmistiedolleni,\nettei se erehdy, mitä mahdan ihmisrohkeudelleni, ettei se menehdy? ja\nmitä olen minä, lähimmäiseni lunastaja, mahtanut lähimmäiselleni: elikä\ntukenut askelta, joka horjuu, mutta kenen auttanut askelhoippua\ntalutuksen tukea pitemmälle: ehkä opastanut elämän matkaajaa tässä\ntienhaaran mutkassa, mutta kenelle neuvonut elämän tiet eksymättömiksi\nhänen elämänsä viitoittamattomissa saloissa; ehkä osoitellut tähden\ntuikkeet taivaalla alhon vaeltajalle ylennykseksi, mutta keneltä olen\nhelpottanut askeleenkaan vajoa niissä mudissa, joita kunkin on omin\njaloin tarvottava, ennenkuin hän on matkansa määrässä?\n\nKynttilä valaisnee, mutta pimeyttä ei sen tuikka lähimpää kehäänsä\nloitommalle karkota, ja yö väistyy sen lepattavaa liekkiä vain ne\nmuutamat harvat askeleensa, jotta synkkyytten saartava uhka kasvaisi\nvain sitä sakeampana seinänä ympärille. Mitä valaisnen enempää\nminäkään, elämän kynttiläksi itseeni syntynyt ja ihmiseksi herännyt?\nMitä lähimmissäni, mitä loitommilla, elämän piirissä ja aikojen\nkehissä?\n\nLähimmissäni? Laupiaimman lapseni, viimeisellä aterialla rinnallani\nhellityn, huojennanko häneltä huokauksenkaan sen hetken kovuudessa, kun\nharhaa kidutuksen esikartanoilla hyljätty ja voimattomana näkee\nmestarinsa ja sydämensä isän Jumalan jättämänä ja ihmisten pilkkaamana?\nOlenko tukemassa lujimpaani, kun järkytetyn usko, kallioksi kutsumani,\nhorjuu ja mestarinsa kolmasti kieltänyt luottamuksessaan murtuneena ja\nitsensä raukkana hoippuu yön pimeyksiin ainoana tietonaan sydämen\nsammumaton soima ja epätoivon mustuus? Ja mitä mahdoin hänelle ja\nsulatinko ahneuden kaihit hänen silmiltään, jolle kasvatukseksi oli\nkukkaromme uskottu ja joka kolmestakymmenestä hopeapenningistä on\npettäjänä suuteleva mestarinsa huulia kulkeakseen tekonsa jälkeen\nitsekiron kadotuksiin?\n\nElämän piirissä? Autuutta olen julistanut, mutta olenko päästänyt\nainoankaan sydämen kivistykset? Rakkautta olen kylvänyt, mutta olenko\nkitkonut vihan ohdakkeet ainoastakaan ihmismielestä? Uskoon olen\nkutsunut, mutta kenen olen lunastanut hänen epäuskonsa epätoivolta?\nMitä olen julistanutkin, niin ihmisellä on elämänä hänen oman elämänsä\nkuorma. Mitä lienen kylvänytkin, niin siemen ei muuta maata, vaan\nkivikko pysyy kivikkona niinkuin kituva multakin kantaa vain kituvan\nnisun. Ketä kutsunkin ja mihin kutsunenkin, niin kutsuttu on itseänsä,\neikä minun uskoni hänen uskonsa puolesta uskoa voi enempää kuin minun\njalkani ontua hänen jalkansa puolesta, jos hänen jalkansa on rampa.\n\nAikojen kehissä? Eikö kaikki itu kasva kuorta ja jokainen elävä sanani\njähmy sulaansa kaavaksi ja ytyänsä akaniin? Eikö jokainen lieska suitsu\nsavua ja kaikki tuli jätä jäljikseen tuhkaa, ja minunkin uskoni palo\nopin sakeata tupraa ja kylmyneen hiilen lahkoisia kekäleitä? Eikö lämpö\nkuumenneena polta ja paahto liikana kypsä leivän sijasta karstaa, ja\nminunkin rakkauteni kiivailtuna leimu vihaa ja armoni sanoma pakon\nkäskynä tuomion rovioita? Ei kaukalo vettä säilytä enempää kuin\nlaitojensa mitat eikä ihminen elämää muin sulje kuin ahtautensa rajoin.\nEi kynttilä aurinkona taivaan piiriä säteile vaikka onkin valo, vaan\nlepattaa nurkassaan vain liekkinsä tuohuksena niin pitkälle, kunnes\npimeytten kehä sen tuikkeet nielee saartoihinsa, eikä ihminen elämää\nvalaise, vaikka onkin elon säen, vaan tutkaa vain tuntemattomuuksiin\nniin pitkälle, kunnes tieto telkii totuudet silmiltä ja järki vangitsee\nitsensä erehdykseen. Ei ruoho putkeansa pitemmälle kasva ja\nlakastumistansa vihreäksi vehry, vaikka maa ahtauksistaan juottaa\njuurien imut ja aurinko valloiltaan valaa lehtien isoovat huokot, eikä\nihminen itsensä rajoja katko ja itsensä lamoilta elämät avarru, vaikka\ntahtoa on rampaumiin saakka sydämen vammattu täysi ja rakkautta vihan\npakahtumia myöten halujen jakava pyyde.\n\nSillä ihminen on pyhän pyrkijä ja pienuuden parka. Hän tähyy tähtiä ja\nkompastuu kantoon. Hän palaa rakkautta ja levittää sitä miekalla. Hän\nisoo onnea ja hahmii kouraansa rahan. Johannekseni tunnen, Pietarini\ntunnen, pettäjäni tunnen: ei posken kallistus rinnalle, altiskaan,\nihmistä pettymyksiltä varjele, jättää turvatun vain turviltansa ehkä\nhellyn heikkona mieroihin; ei miekan tuima kädessä, kiivaskaan,\nsiunausta sivalla, päästää vain vihat päitsimistään lunnaajalla ja\nvuodattaa lunastamattoman veret; ei pyytäjä, ahnekaan, onnea\npenninkeinä omaksensa pyöritä, kiroo vain ihmisensä kolikkoon ja\nkuormaa ehkä hautansakin väärän tavaran kuormalla.\n\nIhmiseni tunnen, itseni tunnen, tunnen elämämme rajat ja raukkuudet.\nMeidän uupuu veremme, kun henki vielä käskisi, ja meillä kiihkoo veri\nvielä suonissamme, kun henkemme jo on taipaleeltaan väsynyt. Meidän\nmenehtyy voimamme, kun tehtävä vielä korkeana kutsuu, ja meillä on\ntahdossamme vielä ajo, kun jo liukuu käsistämme teko. Meidän\nrakkautemme on saita, kun sydän vielä sakeana paisuu, ja riudumme vielä\nrakkauden isoa, kun sydäntämme jo käärii vilu.\n\nOn olomme rajattomuutta ruumiin kytkyimissä. Hetkeen vangittua aikojen\nikisyyttä. Itsemme sulkua itseytemme salpaan. Näetkö meren ja aaltojen\nharjat niin kauas kuin aava aloja avaa: kohaavin kehkyy kohtunsa\nehdyttä vellojen syli viertonsa kyömää raikuvin nousuin ja raukuvin\nlaskuin. Et erota aallon ajoa merten summista etkä poven huokaa elämän\nummilta! Tähyätkö taivaat ja pilvien ennot niin syville kuin silmä\nkorkeutta yltää: kohoavin piirii rajattuuden kehä äärtensä helmaa\npieltensä puuntiin kantaen kadottaen pilviensä soudut ja kuulaittensa\nhäivyt. Et tavota hiipujen rajaa kiipujen huipuilta etkä itsesi\nikisyyttä hetkesi haihtumista! Tuijotko helmivän pisaran kuvutut täydet\nja puristetun ko'on: kuullellen napaa se mahtunsa pakot ja herkkynsä\ntiivyt maailmojen pintein piukkunsa vöihin, ratkeamiin sakireihin. Et\nmaailmaa sen lakien siteistä kirvota etkä pirstoa pisarankaan\npakahtumaa särkemättä sirpaleille sitä, joka vannehdittuna sinkoo\nelämää!\n\nKimpa ja lama maailmat napaa ja makaa: maailmat, ihmisen, hitusten\njauhot! Ilmi ja sala elämät loimii ja riipii: elämät, hahmon ja haihdun\nvuorot! Painu ja paisu aikojen urkuja polkee: aikojen urkujen\nelonkuolon pauha! Kiemava maailma, rataansa sidottu; pakahtuva ihminen,\npoviinsa kätketty; kiteen singat rakeen kahleissa! Ilminen, elämä\nsulinta salaa, hahmojen kuplat lumeitten julkia, toiminen loimi unten\npunetta! Pauhuten raukeaa rantaansa meri, aikojen uruissa ajattuus\nhymii, kuolemin elämä itseensä leppyy!\n\nHere ja herpa, alun auvo ja lopun anki, sydännousun sykkä ja\nsydänlaskun vaipu hengitystä elämän yllyn ja uuvun! Kuka lunastaa\nlaskuilta nousevan aallon, kuka suojelee syksyiltä taimivan kevään?\nYlväskin temppeli sortuu raunionsa soraan, mahtiset vallatkin nielee\naikojen unhe, palavin sydänkin sammuu hiiltynsä tuhkiin!\n\nRintani paisuu, rintani kasvaa samaa voimaa, joka rintani ratkoo,\nrintani riutaa. Elämän siemen on kuorensa lahkooja taimensa tieltä,\nitsensä lahooja itunsa tähkimille. Elon vaihe on mullan herettä päivän\nkaitseitse mullan helmaan, yösen kirvettä hetken valjeitse sammun\nkohtuun.\n\nHavaanko tainta, havaanko eläintä, havaanko itseni ihmiskuiluun: hetki\nelonyllyin ikisyytten kuolinnälkää ruokkii. Kipuna kirpoo, sinkoo\nsyttynä hajotakseen tuhkiin. Kupla kelluu, kuvii kupuaan ratketakseen\ntyhjää. Elo havii, ihmishalu, pyrkii päiviin, hakee hahmoon, kerii\nitsen palokerät rauetakseen päivän riutuun, viiltyäkseen hahmuun\nhaavut, kuluakseen palon hiillyt.\n\nRiude elon: syiden syttää, loimun räiskää, hiilen hehkun karstua. Elon\npuu lie märkää, kuivaa; terveentiivis, lahonmätä; raisuhonkaa,\ntihkuleppää: liekin kieli nuolee, syö savuisemmin, loimuvammin;\nleiskuharjoin, hiipikytein; huiskiten tai madaten: tuhkiin kylmyy liesi\naina. Lie hereämpi, hitaisempi sydänsyke, verenvieri; hyhmymistä,\nhiutumista; umpisuutta hengen horron, avotulta ahneen hengen: avoin,\nummin kuitu kuluu.\n\nKokoanko elon päivät; paisut, laskut; nousuhurmat, vammavaivut samaan\nsilmänluontiin: samaa näen levotonta taajoin ennoin, menoriennoin\najavillaan, povivillaan, vaikka aina läikyt nielee summihinsa sammun\nkohtu, vaikka aina vaihtuu laantuun elonmeri loitoissansa. Meri laineen\nnostaa, nielee; aika poltot, kylmyt hetkii; elon-kuolon vuorosyli\nihmisenkin vainaa lepoon.\n\nPuunko syistään vapahtaisi, sannan sirun kiteistänsä, ihmiselon\nosastansa? Lunastanko syiltään puun: toukan jäljen lunastyökö elon\nmäärä? Vapahdanko kiteet piin: tomun tuiskiin vapahtuuko maailmain\npäästö? Itsen kuormat nostanen: ihmiselle itsettänsä mitä jääpi?\n\nSammuttainko liekin päästän, kuivaaminko virran johdon: ihmisenkään\nitsepalon, itsepaisun elonvalta muuten päästyy, muuten purkuu elonvelan\nlunastukseen, ellei oman liekin loimumitse, oman uran puhkaamitse omaan\ntuhkaan, omaan laskuun?\n\nKyynelinkö, surkuverin; holhoominko, itseuhrein ihmisosan kuormantäyttä\nkevitellä kokenen: kasvot kastan itselläni, suruin särjen sydäntäni,\nmutta paineet huokauksen huoanneeko keneltäkään lähimmäisen huokaus,\nrinnan haavat poltoiltansa lääkinneekö keneltäkään vieririnnan\nmyötätuskan tulisinkaan palavuus; ramman matkaa tukenen, nääntyväistä\nhoivannen, mutta kädenkynkän talutusko käsikynkän talutusta edemmälle\nontuvaista holhonnee, elonpalon itsenäännyn ikijanot vieraan suoma\nhetkenlohdun pisarako sammuttaa?\n\nNälän tuntee kukin itse, sammuttaa tai nälkään nääntyy, kuinka voi; oma\njalka mäet nousee, mäkiin sortuu, kuinka jalka ponsin kimpaa,\nkompastuu; omat ovat itsekunkin synnyn salat, elon vaiheet, kuolon\norpuut omin kohdin vaellettavat, kuinka kulle osan arvat langennee!\nMitä voipi onkaloistaan lähimmäinen lähimmälle hänen elononkaloissaan,\nkuinka veri vierineekin myötätuskan, myötätunnon kipuherkin karpaloin,\nkuinka rintaa riuduttaakin voimattoman avunsuoman surkuhuoli huokaus?\n\nMinän-tuikan minä-sinä, itsepalo elämätä rakentaa: lietkö meidät,\nelontuikat, Jumalamme, elon osiin säätänyt, kunkin omaan itsehensä\nitsen salvoin telkinyt, jotta pätsin uumenissa sielun polte palaisi,\nitse-erheen alkusynti ihmis-yltä kuluisi, elonpyörteen harhavirva\nitsenieluin sammuisi?\n\nItsesynnyn perisynnit, itsetehon peritahdot, itsekuolon perisovut kukin\nitse uhrinansa elämälle suorittaa?\n\nPyrkiväinen, pääsemätön elämä on juurillansa: sitoo voimat voimain\nherpa, lamaa tahdot tahdon laue. Yltyväinen, vaipuvainen elonmeren\nihmishere: tuikkaa, tutkaa; väsyy, vammuu; uuvun alta kyömyin purkuu.\nIlmyväinen, peittyväinen elon sala vaiheinensa: vaihtumissaan\nvaihtumatta elää, kuolee ikisamaa.\n\nSyntyväisen itkunvaiker ihmislapsen ensiääni, surunsyömä silmäntuijo\nkuolevaisen viime katse: elämä vain välillä. Jumalsynty lienee säätö\nelonkuolon ikivaihdun, synnynsaras, kuolonkalve tutkavaisen itsetuikan:\nihmissilmy Jumalaa. Kunkin ompi kohdaltansa oma taival astuttava,\nkunkin itse ihmisvoimin jumalosa kannettava: määrän päänä kuolema.\n\nKuka muu kuin kukin itse syntymänsä syntyisi, kuka muu kuin kukin itse\nkuolemansa kuolisi? Elämänkö itsesynnyn, kuolemanko itsesammun kukaan\nvoisi sijaisena toiseltansa lunastaa, kenelläkö valtavoima ainoankaan\nihmisitsen elonvaiheen kiirasosat keneltäkään vapahtaa?\n\nJakamaton jokaisella onpi oma elämä: lienen minä jumalsynty, niinkuin\nkaikki oleva, itse minä niinkuin muutkin tutkaa tuikin itseni! Itsen\numpi kunkin telkii oman itsen sulkuihin: rakkauden jumalvirtaa\nihmissuonin paisunen, jakajana itsen rajaa enpä koskaan jaottane!\nLähimmäisen lähimmästään itsen juopa erottaa: kuinka haikii sydänsurku\nlähimmäisen puolesta, oma itse lähempänä ihmisessä porottaa!\n\n\n\n\n    PASSIO.\n\n\n    Ihmisenä lunastaja olisinko elämän:\n    ihminenkö itsenkahleet itseltäänkään kirvottaa?\n    Ihminenkö lääkitsijä elon haavan polttojen:\n    houreillaanko kuumesairas kuumesairaan parantaa?\n    Ihminenkö vaakapiena elonriidan ristinpuun:\n    naulitunko kättenojo sormenpäitään ylittää?\n\n    Aikain mailma, ikäin polvet ihmishidun menehtää:\n    aikain mailmaan ihmisruumiin ihmistomu hajaantuu,\n    ikäin polviin ihmistahdon ihmisteko tukahtuu.\n    Jumalalta olkoon leimu palavaisen tahtoni:\n    ihmiseloin kuoloon kulun niinkuin kaikki syntynyt,\n    ihmisenä jumalsäentä kuolonveloin kuljetan.\n\n    Pakahtukoon sydänpaisu, tahdon jousi katketkoon:\n    itsenrajaa ihminen ei ikinänsä ratkone!\n    Rakkautta rinnan palje suonten sykkein liehtokoon:\n    elon routa loiskut rautaa jähmyjensä kahleihin!\n    Armonanot, armonannot elä, pala siunaten:\n    siunat kylmää, palot nielee armopuutto elämä!\n\n    Ylet taakat ihmiselle sälyttänyt elämä:\n    uskopuuton sydänsäikeet jumalhakuun säätänyt!\n    Tyhjin silmin tyhjän taivaan tyhjään yöhön tuijotan:\n    vaiennutko sisään, ulkoon ihmissielun kysymys?\n    Kolkutanko rinnan kuorta, kuron kättä pilviin päin:\n    yhtä mykkä rinnan kaivon, taivaan malmin vastaus!\n\n    Rukouksen rampasiipi ilmain tyhjää hävinnee,\n    silmäteräin sokko tuijo pimeyksiin leikannee:\n    siipi haukkaa nostamatta, silmät nielee upiyö!\n    Mielen ummen hädän kysy viimeisiinsä tunkenee,\n    sydänkerä lankojansa tutkanterin säikinee:\n    kysy sekoo kysymiinsä, säikeet sotkee tutkailu!\n\n    Kättä nostan sormenhyker ristittynä kohoilleen:\n    ylemmä en kädenvartta rukousta nostane!\n    Kannan huolta luomakunnan rinnan hädän pohjissa:\n    pitemmä ei huulen haikaa äänen puser kantane!\n    Ihmistänä virun vaivaa ihmissuvun yhteistä:\n    itsehaava ihmistämän ihmistähän sammunee!\n\n    Vierrän hätää niinkuin virta vesiensä kuormia:\n    uoman täydet tyhjentänen, uoman täyttä paisun vaan!\n    Itseäni huohottelen niinkuin säitään myrskypää:\n    itsensäkö ilman puuska ikinänsä ohinnee?\n    Minuin ahdun elämääni niinkuin päivä tänäänsä:\n    lähimmäistään, huomistaanko minä, tänä tavottaa?\n\n    Erehdystä ihmisraja: Jumalakin erehtyy:\n    kytkee rajat lihalliset henkeänsä seestimään,\n    ahtaa mutkat salmenkurun valtamerta nielemään!\n    Ihmisruumiin astiako jumalhengen mahtuisi:\n    laudat särkyy, vanteet purkuu kuormaruhjon astian,\n    jumalpaini vaivaisiksi ihmislonkat runtelee!\n\n    Minänäni mailmat suljen, minässäni menehdyn:\n    tyhjäänsäkö mailma, minä harhakuvin kangastaa?\n    Sydänpolton vaiva tämä hetken kupliin haihtuuko:\n    liekö häivä sumun häilyn elämämme selitys?\n    Ihmisenkö itsessäni sammumalla lunastan:\n    matkanpäänä ihmissuvun harhojenko ristinpuu?\n\n    Levityinkö käsivarsin mailmat huomiin sylitän,\n    puhjotuinko sydänpovin elot lepoon vuodatan,\n    hyljätynkö orpohuudoin ihmiskuolot sovitan!\n    Mitaton lie jumalsäätö, ihmistäyttö mitätön:\n    jumalvelat elonannon ihmisenkö osana\n    vaikeroivin ruumisparoin kuolemalle suorittaa?\n\n    Höylänterin puuta vuolin: visapala totteli:\n    höylättävä ihmisitse visaisempi palanen:\n    se ei nouda riistymättä elon höylän viiltoja!\n    Olisin ma, ihmiskoito, höyläpenkkiin tyytynyt,\n    kukaties ma siunatumpaa vuolla tainnut olisin:\n    kehdon lautaa, ristinpuuta kuoleville siloillut!\n\n    Nyt ma itse oman itsen pimeyksiin tuijotan,\n    auttajana avutonna ihmiskohtaa riitelen:\n    lunastaja ihmissuvun itseään ei lunasta!\n    Elonuran eksymissä umpiin lienen joutunut:\n    Aadam-Eevan elonhaavaan jumalteoin tuomittu\n    luodun voimin lunastaisko luomakunnan synnynsyyt?\n\n           *     *     *\n\n    Suljettua porttipienaa verikäsin nystyröin!\n    -- -- -- -- --\n    -- -- -- -- --\n\n           *     *     *\n\n    Suljettua portinpienaa verikäsin nystyröin:\n    Jumalanko aniarmo portin sangat avannee?\n    Tähtitaivaan äärten ääriin silmäin kadoin tuijotan:\n    Jumalanko aniarmo tähtitarhat helmonee?\n    Elonvuoren äkkijyrkkiin _ihmis_jaloin kompastun:\n    Jumalanko ikiarmot _jumal_lapsi kiivennee?\n\n\n\n"]