[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhmNOePJyuFca_fl_-oQ5kDlxazJNQ0CS3yHGnVNLmOg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},611,"Sota","Zola, Émile",1840,1902,"611-zola-emile-sota","611__Zola_Émile__Sota",null,"romaani",[],[15,16],"klassikot","venalainen","fi",1892,134179,862573,false,45271,[24,25,26,27,28],"Aristocracy (Social class) -- Russia -- Fiction","Historical fiction","Napoleonic Wars, 1800-1815 -- Campaigns -- Russia -- Fiction","Russia -- History -- Alexander I, 1801-1825 -- Fiction","War stories",[30,31,32],"Classics of Literature","Historical Novels","Russian Literature","\"Sota ja rauha I\" by graf Leo Tolstoy is a literary work published in 1869. Set during the Napoleonic Wars, it chronicles the French invasion of Russia through five interlocking narratives following different Russian aristocratic families. The work blends fictional storytelling with philosophical discussions about history, war, and power. Tolstoy drew from historical records, interviews, and his own military experience to create this epic portrait of Napoleon's impact on Tsarist society, which remains an internationally praised classic of world literature. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Wallenius, Iivari",556,"Zolan naturalismin mestariteos kuvaa Ranskan ja Preussin sotaa sekä Sedanin taistelua vuonna 1870. Romaani seuraa ranskalaisten sotilaiden kärsimyksiä ja armeijan romahdusta poliittisen sekasorron keskellä.","Ëmile Zolan 'Sota' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 611. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SOTA\n\nKirj.\n\nÉmile Zola\n\n\nSuomennos.\n\n\nPäivälehden Novellikokoelma.\n\n\n\nHelsingissä,\nPäivälehden kirjapainossa,\n1892.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nKeskelle hedelmällistä tasankoa, neljänneksen verran Mülhausenista\nReiniin päin, oli leiri pystytetty. Rivittään seisoivat teltat\npeltomaalla, kivääriryhmät välkkyivät säännöllisen välimatkan päässä\ntoisistaan lippujen edessä ja leirin yli kohosi matala, pilvinen\nelokuuillan taivas. Kiväärit ladattuina seisoivat liikkumattomat\nvartiosoturit, -- heidän silmänsä tähystivät kaukaista näköpiiriä\nkohti, jossa siintävät usvat kohosivat suuresta virrasta.\n\nHe olivat tulleet Belfort'ista viiden ajoissa; nyt oli kello kahdeksan\nja he olivat juuri illastaneet. Mutta puita ei ollut löytynyt mistään.\nEivät saaneet valkeata syttymään eikä ruokaa keitetyksi. Heidän täytyi\ntyytyä kuivaan leipäpalaseen, jonka huuhtoivat alas viinalla, ja se ei\nollut paljon pitkän marssin perästä. Aseryhmäin takana koetti kaksi\nsotamiestä kaikin voimin saada tuoreita puunoksia palamaan, joita juuri\nolivat käyneet katkomassa pistimillään, mutta viheriäiset lehvät eivät\ntahtoneet syttyä ja paksu, musta savu nousi hitaasti, sanomattoman\nsurumielisesti iltataivasta kohti.\n\nHeitä oli noin 12,000 miestä -- kaikki, mitä kenraali Felix Douay'lla\noli muassaan seitsemättä armeijaosastoa. Ensimmäinen divisioona oli\nmarssinut edellisenä päivänä Fröschwilleriin, kolmas oleksi vielä\nLyonissa ja kenraali oli päättänyt lähteä Belfort'ista ja kulkea\nedelleen toisella divisioonalla, tykkiväkireservillä ja vajanaisella\nratsuväki-osastolla.\n\nOli ilmoitettu, että Lorrachissa oli nähty leirivalkeita. Oli tullut\nsanoma, että vihollinen aikoi mennä Reinin yli Markorlsheimin luona.\nKenraali, joka tunsi olevansa kovin erillään niin kaukana idässäpäin\ntoisista osastoista, ilman yhteyttä niiden kanssa, kiirehti marssia\nrajalle päin, vallankin kun oli edellisenä päivänä saanut tiedon\nonnettomasta hyökkäyksestä Weissenburgin luona. Jos ei hän itse\ntunkisikaan vihollista takasin, saattoi hän kumminkin joka tunti\nodottaa käskyä tulla tukemaan ensimmäistä osastoa. Tänä iltana, tänä\nlevottomana myrskypäivän iltana, lauvantaina 6 päivänä elokuuta, lienee\ntaisteltu jossain Fröschwillerin puolella: sen huomasi kummallisen\nraskaasta ilmasta, jossa tuntui värähdyksiä ikäänkuin kylmiä,\nvoimakkaita tuulenpuuskia. Kahtena viimeisenä päivänä oli osasto\nluullut käyvänsä taistelua kohti. Sotamiehet arvelivat, että\nkuljettuaan rientomarssissa Mülhauseniin he ovat preussilaisten\nkohdalla.\n\nPimeä tuli ja eräästä leirin etäisimmästä kulmasta kuului rummunpärinää\nja torventoitotusta, hiljaa vielä. Ja Jean Macquart, joka parhaallaan\npystytti telttapaalujaan maahan, oikasihe kumarasta asemastaan.\n\nEnsimäiset sotahuhut kuultuaan hän oli jättänyt kotipuolen, sydän vielä\nkirvelevänä siitä onnettomuudesta, joka häntä oli kohdannut: hän oli\nmenettänyt vaimonsa ja maan, jonka vaimo oli hänelle myötäjäisinä\ntuonut. Ja nyt hän oli, kolmenkymmenen ja yhdeksän vuoden vanhana,\nmennyt uudelleen palvelukseen ja päässyt 106:teen linjarykmenttiin,\njonka kantaväestöä lisättiin, sekä saanut korpraalin nauhat.\n\nVäliin häntä ihmetytti se, että oli jälleen joutunut vanhaan\nsotilaspukuunsa, hän, joka oli sellaisella riemulla jättänyt sotajoukon\nSolferinon jälkeen; että hän niin välttämättömästi tahtoi kuljeksia ase\nolalla ihmis-surmaajan virassa. Mutta minkäpä voi? Kun ei ole mitään\nvakituista ammattia, eikä vaimoa, eikä kotia, eikä taloa, ja sydän on\ntäynnä surua ja harmia. Ja jos ei enää saanut muokata synnyinmaansa\nvanhaa maata, saattoi hän ainakin käyttää voimiaan sen puolustamiseen!\n\nJean seisoi ja katseli tasankoa pitkin. Merkkipuhallus oli saanut\nhenkeä väkeen. Muutamat lähtivät juoksemaan, -- toiset, jotka jo olivat\npuolinukuksissa, liikahtivat ja venyttelivät jäseniään väsyneinä ja\näreinä. Hän seisoi kärsivällisenä ja odotti katselmusta, levollisena ja\nsävyisänä, aina tasapainossa, jonka tähden hän olikin mainio sotamies.\n\nToverit sanoivat aina, että hänestä olisi voinut tulla jotain, jos vain\nolisi saanut vähän enemmän oppia.\n\nMutta savuava rovio veti hänen huomiotaan puoleensa ja hän huusi\nsotamiehille, Loubet'ille ja Lapoullelle, jotka molemmat kuuluivat\nhänen osastoonsa:\n\n-- Lopettakaa jo tuo peli. Te tapatte meidät savuun.\n\nIrvihammas Loubet nauroi koko leveillä, laihoilla kasvoillaan.\n\n-- Kyllä se menee, korpraali, menee ihan mainiosti ... kuule, sinä\nsiinä, tule puhaltamaan!\n\nHän nykäsi Lapoullea, joka posket pullollaan, tulipunasena ja silmät\npäästä putoamaisillaan puhalsi kuin rajutuuli kosteiden puiden väliin.\n\nKaksi muuta sotamiestä samasta osastosta -- Chouteau ja Pache --,\njoista toinen vetelänä ja unisena kellotti selällään ja toinen täydessä\ntoimessa ompeli kiinni repeämää housun lahkeessa, rähähtivät nauramaan\nLapoullen pullistuneille poskille.\n\nJean antoi heidän nauraa. Hänen mielestään he kyllä saattoivat pitää\nhauskaa -- silloin kun oli syytä. Eipä heillä usein ollutkaan.\n\nMutta nyt hän kääntyi toisen ryhmän puoleen. Yksi hänen miehistään,\nMaurice Levasseur, oli jo kohta seisonut tunnin ajan jutellen erään\nnoin 30 vuotiaan vaalean siviilimiehen kanssa, jolla oli siivot\nkoirankasvot ja suuret siniset mulkosilmät, oikein likinäköiset silmät,\njoiden tähden hänet oli hyljätty syynissä. Kolmantena oli eräs\nreservitykkimies, vahtimestari, jolla oli lihavat, rohkeat kasvot ja\nruskea leukaparta, ja he juttelivat siinä ikäänkuin olisivat istuneet\nkotona perheen keskuudessa.\n\nJean tahtoi säästää heitä nuhteista ja sanoi hyväntahtoisesti:\n\n-- Taitaisi olla aika erota, -- nyt on iltahuuto ja jos luutnantti\nnäkee teidät...\n\nMaurice keskeytti hänet:\n\n-- Ei tarvitse mennä, Weiss.\n\nJa sanoi korpraalille lyhyesti:\n\n-- Tämä herra on minun lankoni. Hänellä on lupa överstiltä, joka tuntee\nhänet.\n\nMitä se häneen kuului, tuohon talonpoikaiskorpraaliin? Maurice oli\nsuorittanut oikeustutkintonsa, lähtenyt vapaaehtoisena mukaan ja\npistettiin -- kun sattui ennestään överstin tuntemaan -- heti 106\nrykmenttiin; jaksoihan sentään sotamiestakkia kantaa, mutta totella\ntuota sivistymätöntä...\n\n-- Hyvä on, vastasi Jean levollisesti, oma asianne.\n\nHän käänsi heille selkänsä ja sai pian nähdä että Maurice oli puhunut\ntotta, sillä nyt meni översti ohitse ja tervehti hymyllä Weissiä.\n\nÖversti Vineuil oli pitkä komea mies, jolla oli arvokkaat, soikeat,\nkellahtavan valjakat kasvot ja tuuhea, valkonen leukaparta, -- hän\nastui rivakkaasti taloa kohti, joka kuumotti oikealla luumupuuryhmän\ntakana pari sataa askelta leiristä ja johon päällikkökunta oli\nmajoitettu.\n\nEi tiedetty, oliko komentava kenraali juuri nyt siellä. Häntä oli\nkohdannut kauhea suru, hänen veljensä oli kaatunut Weissenburgin luona.\nMutta varmasti oleksi prikaattikenraali -- Bourgain-Desfeuilles --\ntalossa; äänekkäänä ja meluavana, kuten tavallisesti, kasvot\ntulipunasena, suopean näköisenä ja ymmärrys niin ja näin, kellutteli\nhän suhteettoman lyhyillä jaloillaan paikasta toiseen.\n\nTalossa vilkastui elämä ehtimiseen: sanansaattajia tuli ja meni joka\nhetki, kaikki olivat tuskallisessa jännityksessä, kaikki odottivat\ntietoja suuresta taistelusta -- aamusta varhain kulkivat kaikki\nodotuksen kiihkossa, ratkaseva hetki _on_ lähellä.\n\nMissä lienee tärkeä taistelu ollut ja miten siellä oli käynyt?\n\nSitä mukaan kun ilta pimeni, kasvoi ahdistus ja pelko, se levisi kuin\nvarjomeri hedelmäpuiden, tallien, heinäsuovien ja pielesten ympärille.\n\nKerrottiinpa myös, että jälleen oli nipistetty vakooja, joka oli\nhiiviskellyt leirin ympärillä, ja viety pääkortteeriin kenraalin\ntutkittavaksi. Ehken oli översti Vineuil saanut jonkun sanoman, koska\nhänellä oli sellainen kiire.\n\nWeiss seisoi yhä jutellen lankonsa ja serkkunsa vahtimestari Honoré\nFouchardin kanssa.\n\nYhä selvemmin kuului iltapuhallus, nyt se oli kohdalla, toitottaen ja\npäristen hämärän surumielisessä hiljaisuudessa; he eivät näyttäneet\nsitä huomaavan.\n\nMauricen isoisä oli \"suuren armeijan\" soturiurhoja, hänen isänsä ei\nollut antautunut sotilasuralle, vaan oli tyytynyt huonoon\nylöskantomiehen virkaan.\n\nTalonpoikaisista vanhemmista syntynyt äitinsä oli kuollut silloin kun\nhän ja kaksois-sisarensa Henriette näkivät päivän valon. Ja nyt hän oli\nmennyt vapaaehtoisena sotaväkeen, -- huimaa elämää elettyään; nyt hän\nsai sotamiehen elämällä maksaa kaikki mielettömyydet, joita oli tehnyt.\nHän oli heikko ja kevytmielinen. Oli kylvänyt rahoja molemmin käsin kun\nperhe suurilla uhrauksilla oli lähettänyt hänet Pariisiin lakitiedettä\ntutkimaan. Isä oli kuollut, sisar oli luovuttanut koko perintöosansa\nhänelle, vaan oli myötäjäisittäkin päässyt hyviin naimisiin ja saanut\ntoimeliaan ja kelpo miehen. Tämä -- Weiss -- oli elsassilainen\nMülhausenista, joka oli ollut kauvan aikaa kirjanpitäjänä eräässä\nsuuressa sokeritehtaassa; nyt hän palveli Delaherchea, jolla oli\nverkatehtaita Sedanissa.\n\nJa Maurice luotti täydellä todella kääntymykseensä, vilkas kun oli,\nkärkäs epätoivoon ja yhtä kärkäs taasen toivomaan, avomielinen ja\ninnokas, mutta ilman vakavuutta, valmis joka tuulen mukaan kääntymään.\nHän oli pieni ja vaaleatukkainen, otsa iso ja korkea, nenä sekä leuka\npieni ja hieno, -- lempeät harmaat silmät, jotka joskus voivat näyttää\ntuimiltakin.\n\nWeiss oli rientänyt Mülhauseniin juuri ennen sodan alkua järjestämään\njotain perheasiaa ja saadakseen samalla tavata lankoansa oli hän\nkäyttänyt hyväkseen tuttavuuttaan översti Vineuil'in kanssa, joka oli\nhänen isäntänsä vaimon eno, jonka taasen Maurice ja Henriette tunsivat\nlapsuuden ajoilta, sillä he olivat aikonaan olleet naapuria. Sitäpaitse\noli Weiss tavannut leirissä kapteeni Beaudoinin, joka myöskin oli rouva\nDelaherchen tuttavia.\n\n-- Tervehdi Henrietteä paljon minulta, uudisti Maurice vielä kerran,\nsillä hän rakasti sydämmellisesti sisartansa. -- Sano hänelle, että on\nvaan levollinen, että kyllä minä vielä tuotan hänelle kunniaa.\n\nSilmänsä vettyivät kun hän muisteli kaikkia tekemiään hulluuksia. Lanko\ntuli myös liikutetuksi; keskeytti puheen ja kääntyi Honoré Fouchardiin.\n\n-- Ja kun minä tulen Rémillyyn, niin pistäydyn eno Fouchardin luo ja\nkerron, että näin sinut ja että voit hyvin.\n\nEno Fouchard oli talonpoika, joka omisti jonkun verran maata ja\nansaitsi koko joukon teurastajan toimella. Hän asui neljänneksen verran\nSedanista, Rémillyn mäkiseudussa.\n\nNyt syntyi liikettä talon luona; portista tuli ulos ennen mainittu\nmaankulkija, hän oli vapaa, yksi ainoa upseeri vain kulki jälessä. Hän\noli osannut puhua itsensä puhtaaksi, oli keksinyt jonkun jutun, ja\nhänet oli ajettu ulos leiristä.\n\nNiin pitkän matkan päästä ei voinut hämärässä selvästi eroittaa; mutta\npitkä hän oli, hartiakas ja punapäinen. Mauricelta pääsi kumminkin\nhuuto.\n\n-- Honoré, katso tuota... Juuri kuin se \"preussilainen\", -- tiedäthän,\nse Goliath!\n\nTykkimies oikasi itsensä. Hän jäi tuijottamaan maankuljeksijan jälkeen.\nGoliath Sternberg, teurastajan renki, se mieskö, joka oli kylvänyt\nriitaa hänen ja isän välille, joka oli ottanut häneltä Siloinen, --\nkoko tuo inhoittava juttu, kaikki vastenmielinen ilkeys, josta hän\nvieläkin kärsi. Hän olisi syössyt jälkeen, käsin kiinni vihamieheensä.\nMutta tämä oli jo aseryhmäin takana, ja hävisi illan pimeään.\n\n-- Aa, Goliath! mukisi hän, mahdotonta! Hänhän on tuolla, -- toisten\npuolella. -- Vaan jos minä kerran saisin sinut käsiini!...\n\nHän pui nyrkkiään itään päin, mustan sinistä pimeyttä kohti, jossa\narveli vihollisen olevan. Sitten oli ihan hiljaista, kuului uudelleen\niltahuuto, kaukaa leirin toisesta päästä, vähitellen vaijeten, häipyen\npuiden ja telttien väliin, joita jo syleili musta yö.\n\n-- Peijakas! murahti Honoré, nyt ei hyvä seuraa, ellen jo lähde.\nHyvästi, ja voikaa hyvin, kaikki!\n\nHän puristi Weissin kättä ja lähti pitkin askelin mäen nystyrälle,\njossa reservitykistö oli -- lähettämättä tervehdystä isälleen,\nmainitsematta Siloinea, jonka nimi poltti hänen huulillaan.\n\nJälleen kului muutamia minuuttia. Vasemmalla, toisen prikaatin luona\npuhallettiin huuto, -- toinen torvi vastasi lähempänä, kolmas hyvin\nkaukaa. Sitten puhalsivat kaikki yhteen ääneen ja silloin päätti\nkaartin komppanian puhaltaja vihdoin täräyttää kaikista voimistaan. Hän\noli pitkä, parraton poika, alakuloinen ja melkein mykkä, jonka\nmerkkipuhallukset tulivat kuin tuuliaispää.\n\nNyt alkoi kersantti Sapin, pieni jäykkä mies, jolla oli suuret,\nsumuiset silmät, huutaa. Ohut äänensä nakkeli nimiä tiuhaan ja\nsotamiehet, jotka tulivat paikalle, vastailivat kaikilla mahdollisilla\näänillä, violonsellon karkeasta huilun kimakkaimpaan. Yhtäkkiä taukosi\nhuuto.\n\n-- Lapoulle! huusi kersantti uudelleen.\n\nEi kuulunut vastausta. Jeanin täytyi juosta savuavan nuotion luo, jota\nLapoulle, toverien yllyttämänä, koetti sytyttää. Hän makasi vatsallaan\nja puhalsi kasvot tulipunasena maata myöten mustan, nokisen savupilven.\n\n-- No mutta taukoa jo, perhanaksi, huusi Jean. Etkö sinä osaa vastata\nhuutoon!\n\nLapoulle kohotti päätään, katsoi kysyvänä, hoksasi, mistä oli kysymys,\nja mölähti: täällä! semmoisella voimalla, että Loubet heittäytyi maahan\nnauramaan. Pache, joka juuri oli lopettanut housunkorjuun, vastasi\nhiljaa ja epäselvästi, ikäänkuin olisi mutissut rukousta. Chouteau ei\nruvennut nousemaan ylös, huusi pilkallisesti sanansa ja kääntyi\nmukavammin makaamaan.\n\nVirkaatekevä luutnantti, Rochas, seisoi liikahtamatta parin askeleen\npäässä. Kun huuto oli päättynyt ja Sapin ilmoitti, ettei kukaan ollut\npoissa, mutisi hän partaansa päätään nyökäyttäen Weissiin päin, joka\nyhä jutteli Mauricen kanssa:\n\n-- Ei, pikemminkin yksi liikaa; mitä tuo täällä seisoo ja vainuaa?\n\n-- Överstiltä lupa, herra luutnantti, piti Jean velvollisuutenaan\nilmoittaa.\n\nRochas kohotti äkäsesti olkapäitään ja rupesi sanaakaan sanomatta\nkävelemään edes takasin pitkin telttiriviä, mutta Jean, jonka sääret\nolivat marssista kovin väsyneet ja hellät, istahti parin askeleen\npäähän Mauricesta ja Weissistä. Näiden puhe otti hänen korvaansa, ensin\nepäselvänä mukinana, jota hän ei tarkannut, itsekkin kun oli vaipunut\nsynkkiin ajatuksiin.\n\nMaurice puolusti sotia. Ne olivat hänen mielestään välttämättömiä\nkansallisuuksien olemassa olon tähden. Tämä oli selvinnyt hänelle\nsitten kun hän alkoi tutustua kehitysoppiin, joka siihen aikaan pani\nsivistyneen nuorison mielet liikkeelle. Eikös elämäkin ole\nyhtämittaista taistelua joka päivä ja joka hetki? Eikös luonnossakin\ntaistella lakkaamatonta taistelua, jossa ansiokkain vie voiton, jossa\nelämä alituisesti syntyy kuolemasta ja kukoistaa loppumattomasti? Ja\nhän muisti millä kiihkolla hän oli tarttunut ajatukseen ruveta\nsotamieheksi, saada tapella, puolustaa isänmaan rajoja hyökkäävää\nvihollista vastaan, ja siten sovittaa nuoruutensa hulluudet. Alhaiso\nehken halusi rauhaa, mutta keisarilla oli valta tehdä niinkuin tahtoi.\nKahdeksan päivää ennen sodan julistamista oli keisari itsekkin sitä\nsanonut tyhmäksi uhkarohkeaksi yritykseksi.\n\nJoka paikassa keskusteltiin Saksan prinssistä ja hänen vaatimuksestaan\nEspanjan valtaistuimeen; sekasorrossa, joka vähitellen syntyi ja\nkasvoi, näytti siltä kuin kaikki olisivat olleet väärässä; lopulta ei\ntiedetty, kuka eripuraisuudet oli alottanut, ja ainoa, josta vielä\noltiin selvillä, oli tuo turmiollinen laki, joka määrätyllä hetkellä\npaiskaa kaksi kansakuntaa toisiansa vastaan. Mutta Pariisi oli\nvavahdellut odotuksen toivossa. Hän näki bulevardien kiehuvan ihmisiä,\nmiehiä kulki suurissa parvissa heiluttaen leimuavia soihtuja ja huutaen:\nBerliiniin, Berliiniin! Niinkuin eilen hän kuuli marseljääsin kaikuvan\nkorvissaan; sinä iltana sitä lauloi ihana nainen, joka seisoi\ntikapuilla raatihuoneen edustalla ja jonka kuninkaallinen profiili\nkohosi kolmevärisen lipun yli, jonka poimuihin hän oli kietoutunut.\nOliko se kaikki petosta, eikö Pariisin sydän silloin sykähdellytkään?\n\nJa sitten, innostuksen laimettua, oli hänelle käynyt kuten\ntavallisesti: iloa ja mielenlentoa oli seurannut epäilys ja inho; hän\nsaapui kasarmille, kersantti otti vastaan ja antoi pukimet, hän näki\nhaisevan, pelottavan likasen suojan, ja entä uusien toverien raakuus,\nja harjotukset...! Mutta innostus oli jälleen palannut kun hän\nvihdoinkin sai lähteä Belfortiin.\n\nEnsimäisestä päivästä saakka oli Maurice ollut voitosta varma. Hänen\nmielestään oli keisarin suunnitelma kyllin selvä: lähettää 400,000\nmiestä Reinvirralle, mennä yli, ennenkun vihollinen ennättää\nvarustautua, erottaa Pohjoissaksa Eteläsaksasta ja pakoittaa parilla\nloistavalla voitolla Itävalta ja Italia liittymään Ranskaan. Olihan\nhuhuna kerrottu, että seitsemäs osasto, sama, johon hänenkin\nrykmenttinsä kuului, astuisi Brestissä laivaan ja tekisi sitten\nhyökkäyksen, joka kerrassa jakaisi vihollisten voimat ja tekisi yhden\npreussilaisen sotajoukon liikkeet mahdottomiksi! Joka puolella\ntehtäisiin äkkiarvaamattomia hyökkäyksiä, hämmästytettäisiin,\nmuserrettaisiin parissa viikossa. Riemuretki Strassburgista\nBerliiniin! --\n\nVaan Belfortiin tultua oli hänessä herännyt epäilyksiä. Seitsemäs\nosasto, jonka piti vartioida Schwartswaldin solaa, saapui\nmääräpaikkaansa sanomattomassa sekasorrossa, vajanaisena, kaikki\nepäjärjestyksessä. Italiasta odotettiin kolmatta divisioonaa; toisen\nratsuväki-prikaatin täytyi jäädä Lyoniin asettamaan mahdollisesti\ntapahtuvia levottomuuksia; ja kolme patteriiaa oli teillä\ntietämättömillä. Sitäpaitse oli puute kaikesta; Belfortin varastot,\njoista oli määrä saada, mitä tarvitsivat, olivatkin aivan tyhjät; ei\nollut telttoja, ei patoja, ei villavaatteita eikä lääkkeitä, ei rautaa\neikä hevosenkenkiä. Ei löytynyt ainoatakaan sairaanhoitajaa, ei ainoata\nkäsityöläistä, joka olisi tyydyttänyt sotajoukon tarpeet. Viime hetkenä\npuuttui vielä lisäksi 30,000 aivan välttämätöntä varaosaa kivääreihin;\neräs upseeri lähti noutamaan Pariisista ja tuli ja toi 5,000\nkappaletta, jotka oli saanut hädin tuskin kerätyksi.\n\nToiselta puolen häntä huolestutti pitkällinen toimettomuus. Nyt he\nolivat jo olleet täällä kaksi viikkoa, -- miksi eivät voineet marssia\neteenpäin? Hänestä tuntui, että jokainen päivä, jonka täällä turhaan\nkuluttivat, oli parantamaton virhe, yksi voiton mahdollisuus vähemmän.\nJa hänen kuvittelemansa sotasuunnitelman eteen asettui surullinen\ntodellisuus, jonka hän myöhemmin vasta tulisi kokonaisuudessaan\ntuntemaan, vaan jota jo aavisti ja pelkäsi: seitsemässä\narmeijakunnassa, jotka oli hajotettu rajalle Metzistä Bitcheen ja\nBitchestä Belfortiin. ei ollut ainoassakaan kantaväestö täysi; 430,000\nmiehen sijasta löytyi korkeintaan 230,000; kenraalit kadehtivat\ntoisiaan, halusivat itsekukin hankkia marsalkansauvan, eivätkä\ntahtoneet auttaa naapuria; suurin varomattomuus, anteeksiantamattomin\nhuolimattomuus joukkoa liikekannalle asettaessa; ja nyt näytti kaikki\nolevan lamassa; keisari oli sairas, kykenemätön mitään päättämään,\nväsynyt ja tylsä; hänestä levisi kummallinen uneliaisuus sotajoukkoon,\njoka varmaankin hajoittaa ja hävittää sen, saattaakseen sen lopulta\ntuhansiin onnettomuuksiin. Ja kuitenkin, -- odotusajan epävarmuudessa\nja tietämättömyydessäkään ei vielä kukaan epäillyt voitosta!\n\nYhtäkkiä -- kolmantena päivänä elokuuta -- tuli sanoma voitosta\nSaarbrückin luona, joka oli saatu edellisenä päivänä. Suuri, loistava\nvoitto. Sanomalehdet olivat ääriään myöten innostusta täynnä; nyt oli\ntie auki Saksanmaalle, se oli ensi askel sotajoukon riemukulussa, ja\nkeisariprinssi, joka oli levollisesti ottanut käteensä kiväärinkuulan\ntaistelutantereelta, oli päivän sankari!\n\nKaksi päivää myöhemmin saatiin tieto Weissenburgin tappiosta ja\njokaisen huulilta pääsi tuskan huuto. 5,000 miestä oli joutunut\nväijyävän vihollisen saaliiksi ja he olivat kuitenkin sitä ennen\npitäneet puoliaan kymmenen tuntia 35,000 preussiläistä vastaan, Se oli\nkostettava, -- niin pian kuin mahdollista. Tietysti oli syy\npäällikkökunnassa; heidän olisi pitänyt arvata ja torjua sellainen\nonnettomuus. Mutta se oli korvattava vielä. Mac-Mahon oli kutsunut\nseitsemännen osaston ensimmäistä divisioonaa, ensimmäisellä osastolla\non tukena viides; preussiläiset olivat jo kaiketi työnnetyt takasin\nReinin yli. Aavistus verisestä tappelusta, joka juuri oli tapahtunut,\njännitys ja odotus levisi ja kasvoi joka hetki.\n\nJa Maurice jatkoi Weissin puoleen kääntyneenä:\n\n-- Niin, -- siitä voit olla varma! Kyllä me olemme tänään niitä\nlöylyyttäneet!\n\nMitään vastaamatta pudisti lanko huolestuneen näkösenä päätään.\nHänenkin katseensa kääntyi itään, Reiniin päin, jossa jo oli aivan\npimeä, jossa musta salaperäinen seinä peitti kaikki. Kun viimeiset\ntorvenäänet olivat valjenneet, vaipui koko leiri hiljaisuuteen, jonka\nsilloin tällöin katkasi myöhästyneen sotamiehen askeleet eli\nvaihdettiin siellä täällä pari sanaa. Nyt sytytettiin kyntteli, pieni\ntuikkiva tähti, kartanon vierastuvassa, jossa päällikkökunta valvoi ja\nodotti sähkösanomia; niitä tuli joka tunti, vaan tuomatta ratkaisevaa\nsanomaa. Ja Lapoullen nuotio oli jäänyt yksin ja unhotuksiin, -- paksu\nsavupilvi kohosi taivasta kohti ja levitti likasen harmaan huntunsa\nensimmäisten tähtien eteen.\n\n-- Löylyyttäneet! sanoi Weiss hetken perästä, -- Jumala suokoon, että\nniin olisi.\n\nJean, joka istui lähellä, alkoi kuulostaa lankojen keskustelua ja\nluutnantti Rochas pysähtyi; hänkin oli kuullut viimeiset sanat\nlausuttavan jokseenkin epäilevällä äänellä.\n\n-- Mitä! huudahti Maurice, oletko sinä todellakin huolissasi! Luuletko,\nettä me voisimme joutua tappiolle?\n\nLangon kasvot kävivät hyvin kalpeiksi, hän keskeytti kädenliikkeellä\nMauricen ja vastasi värähtelevällä äänellä:\n\n-- Tappiolle, -- taivas varjelkoon!... Tiedäthän että minä olen\nsyntynyt näillä seuduin; isoisän ja isoäidin surmasivat kasakat 1814;\nja kun ajattelen, että vihollinen asettuisi maahan, olen joutua\nmielettömäksi! Minä ottaisin pyssyn olalle ja lähtisin paikalla teidän\nmukaanne!... Tappiolle, -- ei, ei -- sitä en tahdo uskoa!\n\nSitten hän tuli tyynemmäksi ja kohautti olkapäitään toivottomalla\nliikkeellä.\n\n-- Mutta, -- mitäpä voi! En ole levollinenkaan, kaukana siitä... Minä\ntunnen synnyinmaani, tämän Elsassini; -- olen matkustellut ympäri\ntoimissani; ja me muut, me kyllä huomaamme sen, jota kenraalimme eivät\nnäe... Sota Preussiä vastaan, -- sitä me emme vastusta, päinvastoin;\nolemme jo kauvan toivoneet, että kerran tulisi loppu tästä vanhasta\njutusta ja ainaisesta torasta ja riidasta; mutta me tahdomme kumminkin\npysyä sovussa naapurien, Badenin ja Baijerin kanssa, -- meillä on\njokaikisellä sukulaisia tuolla puolen Reinin. Luulimme, että ne ovat\nyksimielisiä meidän kanssa ja tahtovat kurittaa noita sietämättömän\nkopeita preussiläisiä... Me, elsassilaiset, olemme tosin järkeviä ja\nhyväluontoisia ihmisiä, -- mutta kahden viimeisen viikon kuluessa\nolemme olleet pakahtumaisillamme, -- sillä mitä näemme? Yhä kurjempaa\nja kurjempaa! Siitä päivästä kun sota julistettiin ovat viholliset\nratsumiehet kierrelleet maassa, säikytelleet väestöä, vakoilleet,\nkatkoneet sähkölennätinlangat, -- eikä kukaan ole pannut tikkuakaan\nheidän tielleen! Baden ja Baijeri tarttuvat aseisiin, Pfaltsissa\nliikkuu tavattomia sotajoukkoja, joka paikasta tulee tietoja, että raja\non uhattu; -- ja kun asukkaat säikähdyksissään kysyvät neuvoa\nohikulkevilta upseereilta -- kohottavat he vain olkapäitään: turhia\nluuloja, -- konnankoukkuja -- vihollinen -- aa, hän on kaukana! --\nOnhan ihan surkeata maata tässä joutilaana, kun joka tunti, joka\nminuutti on kallis! Mitä me odotamme? Pitääkö koko Saksan tulla\nkimppuumme, ennenkuin tahdomme ryhtyä toimeen?\n\nHän puhui matalalla äänellä, surumielisesti, ikäänkuin olisi itsekseen\nkertaillut asioita, joita jo oli kauan aikaa miettinyt.\n\n-- Niin, -- ja entä Saksa, ja saksalaiset! Ne minä myös tunnen; ja\npahinta on, että te tyydytte olemaan yhtä tietämättömiä heidän\najatustavoistaan ja oloistaan kuin kiinalaisten... Muistatko sinä,\nMaurice, minun serkkuani Güntheriä, joka toissa vuonna kävi meillä\nSedanissa? Hänen äitinsä, minun tätini, on naimisissa Berliinissä; --\nja Günther on perinpohjin preussiläinen; -- vihaa koko sielustaan\nRanskaa. Nyt hän on kapteeni Preussin kaartissa. Kun erosimme silloin,\ntoissa vuonna, sanoi hän minulle -- ooh -- minä muistan vielä hänen\nkarkean äänensä: jos Ranska julistaa meille sodan, -- niin, te saatte\nselkäänne!\n\nNyt tarttui luutnantti Rochas asiaan, -- vihan vimmassa. Hän oli\nviidenkymmenen paikoilla ja hänellä oli kaidat laihat kasvot, suuri\nkyömänenä, joka koukistui leveän, suopean suun yli ja tuuhea, karhea,\nharmahtava poskiparta. Hänen äänensä jyrisi huutaessaan:\n\n-- Mitä saatanata te siinä seisotte ja pelottelette minun väkeäni!\n\nRiitaan yhtymättä oli Jean yhtä mieltä kuin päällysmiehensä. Tosin\noli hänkin jo vähin alkanut kyllästyä pitkäpiimäisyyteen ja\nepäjärjestykseen, mutta sydämmessään hän oli vakuutettu, että\nvihollinen vielä sittenkin tulee saamaan selkäänsä. Minkätähden he\nmuuten olisivat tänne lähteneet?\n\n-- Mutta, hra luutnantti, vastasi Weiss hämillään, minä en todellakaan\ntarkoittanut, en minä tahdo ottaa rohkeutta miehistä -- päinvastoin, --\nminä vain tahtoisin, että te tuntisitte asiat yhtä hyvin kuin minä,\nniin voisitte paremmin sekä kuulla että nähdä ... ja, kuulkaapas ...\nsaksalaiset...\n\nHän puhui järkevällä tavallaan, selitti, mitä hän pelkäsi;\npuhui Preussin kasvavasta mahdista, ja miten sen valta oli noussut\nSadovan jälkeen, suuresta valtakunnasta, joka siellä muodostui,\ninnostuksesta ja vastustamattomasta nuoruudenvoimasta, joka kiihoitti\nyksimielisyyteen; yleisestä asevelvollisuudesta, joka kasvatti kuriin\ntottunutta, voimakasta sotaväkeä, joka vielä oli innostunut ja ylpeä\nloistavasta retkestä Itävaltaa vastaan; tämän joukon siveellisestä\nkunnosta, nuorista komentajista, jotka tottelivat vanhaa ikuisesti\nnuorta kenraalia, jonka taito käsittää olosuhteita ja nähdä kauvas\neteenpäin ei koskaan pettänyt.\n\nJa tämän vihollisen edessä seisoi Ranska.\n\nKeisarikunta oli vanhettunut, sen perustus oli ontto, -- vapaudentunne\nja isänmaanrakkaus oli sammunut eli heikontunut; -- nyt se oli\nherännyt, mutta liian myöhään! Vapaamielinen puolue seisoi valmiina\nkukistamaan hallituksen, kun ei tämä enää voinut tyydyttää huvituksen\nhimoa, jonka se itse oli herättänyt. Sotajoukko oli tietysti\nurhoollinen kyllä; -- se riemuitsi vielä Krimillä ja Italiassa\nvoittamistaan laakereista, -- mutta se oli kuitenkin osaksi turmeltunut\nAfrikan sodissa; -- oltiin liian varmoja voitosta, ei tahdottu koettaa\nmitään uutta järjestelmää, -- ja päälliköt sitten -- useimmat\nkeskinkertaisia; kateellisia ja mustasukkaisia kauheassa määrässä,\nsitäpaitsi oppimattomia, ja keisari vihdoin! Sairaana ja epäröivänä,\ntuntematta todellisia oloja ja ilman tietoja seisoi hän tämän suuren\nvastuunalaisen yrityksen etunenässä, tämän yrityksen, jossa kaikki\nkulkivat silmät ummessa, ilman vakavia valmistuksia, epäjärjestyksessä\nja sekasorrossa, niinkuin lammaslauma, jota ajetaan teurastettavaksi.\n\nRochas seisoi suu auki ja silmät selällään. Tuuheiden kulmien väliin\nilmestyi syvä kurttu. Mutta yhtäkkiä hän otti asian siltä kannalta,\nettä purskahti homerolaiseen nauruun, joka pakoitti leveän suun\ntavoittelemaan kiinni korvia.\n\n-- Mitä tulimmaista lörpötystä tuo on! Mitä te tarkoitatte noilla\nhullutuksilla?... Eihän siinä ole tervettä järkeä hitustakaan, tuossa\nkaikessa. Menkäät te saarnaamaan nahkapojille, elkääkä jutelko\ntuollaista minulle, -- joka jo olen ollut palveluksessa 27 vuotta.\n\nJa hän löi rintaansa. Hän oli muurarin poika, syntynyt Pariisissa,\nisän ammatti ei miellyttänyt, vaan hän rupesi sotamieheksi\nkahdeksantoista vuotiaana. Afrikassa hän oli kohonnut korpraaliksi,\nluutnantiksi Solferinon jälkeen; -- viisitoista vuotta hän oli\nosottanut urhoollisuutta, mutta kapteeniksi hän ei voinut päästä --\nhänellä oli liian vähän tietoja.\n\n-- Te, -- mies hyvä, joka olette niin viisas, -- te ette tiedä tätä.\nNiin, silloin kun oltiin Mazagranin luona, -- silloin minä olin juuri\ntäyttänyt yhdeksäntoista, -- siellä me 123 miestä pidimme puoliamme\n12,000 arapialaista vastaan ja pidimme vuosikausia, -- Mascaran,\nBiskran, Dellyn luona; ja sittemmin kabyylejä vastaan; -- jos olisitte\nsiellä olleet, olisitte nähneet niiden mustien petojen otattavan kuin\njänikset heti kuu meidät näkivät... Ja Sevastopolissa! -- Se ei ollut\nleikintekoa, sen vakuutan. Tuuli, niin että hiukset lensivät päästä ja\nkylmä oli, että natisi; olimme aina jalkeella, ja sitten ne riiviöt\nlopuksi räjäyttivät koko komeuden ilmaan! -- Noo, -- me kumminkin\nvoitolla olimme. Solferinon tappelussa -- ette te taitanut sielläkään\nolla? -- noo, mitä te sitten tulette tänne juttelemaan? Niin, -- siellä\noli kuuma kuin pätsissä, vaikka tuli vettä niin etten ole elämän\npäivinä nähnyt semmoista! Naa, siellä saivat itävaltalaiset\nhousuilleen. Olisittepa nähneet kun ne laputtivat jalkoihinsa, toinen\noli kaatua toisen kintuille, ihan kuin olisi ollut tulta takana!\n\nLuutnantti nauroi taas, vanha ranskalainen iloisuus puhkesi esille\nvoiton riemussa. Se oli satu ranskalaisesta sotamiehestä, joka kulki\nympäri maailman tyttöneen ja pikarineen ja valloitti koko maan iloista\nlaulua laulaen. Korpraali ja neljä miestä hätyyttivät lukemattomia\nlaumoja.\n\n-- Ranska... Tappio ... preussiläisetkö, senkin riiviöt, antasivat\n_meille_ selkään!\n\nHän meni lähemmä Weissiä, tarttui hänen kaulukseensa. Koko tuo korkea\nDon Quichoteolento ilmaisi sanomatonta halveksimista vihollista\nkohtaan, olipa vihollinen kuka tahansa ja missä tahansa.\n\n-- Kulkaapas nyt, hyvä herra! ... jos he uskaltavat näyttäytyä, ne\npreussiläiskoirat nimittäin, niin me olemme niitä miehiä, että\nkyyditsemme heidät kotiin parilla kelpo potkulla, -- en sano mille\nkohti! -- ja ihan Berliinin portille!\n\nHän ojensi kätensä uhkamielisesti kuin lapsi, jolla on viattomuuden\nvarma luottamus ja järkähtämätön usko.\n\n-- Niin se on eikä muuksi muutu!\n\nWeiss oli hyvin hämmästynyt, hän selitti kiiresti, että hän mielellään\ntahtoi uskoa luutnanttia. Maurice, joka ei uskaltanut vastustaa\npäällysmiestään, nauroi myöntävästi; se saakelin poika, -- jota hän\nmuuten piti ihan sikana -- osasi kuitenkin saada sydämmen lämpiämään.\nRochasin puhuessa nyökäytteli Jean myöntävästi päätään. Hänkin oli\nollut Solferinossa mukana silloin kun niin kovasti satoi. Luutnantti\nosasi puhua, totta totisesti. Jos kaikki esimiehet puhuisivat sillä\nlailla, ei suuresti välitettäisi villavaatteista ja padoista.\n\nYö oli aikoja tullut, ja Rochas yhä viittoili puolipimeässä. Hän oli\nnykyisin tavaillut läpi Napoleonin historian, jonka oli kerran löytänyt\nkuljeksivalta viisunkauppiaalta. Ja nyt hän ei malttanut olla vaiti,\nnyt täytyi hänen ladella viisauttaan noille nuorille ihmisille.\n\n-- Itävalta saa selkäänsä Castiglionessa, Marengossa, Wagramissa!\nPreussi Eylaun, Jenan, Lützenin luona, Venäjä Friedlandissa,\nSmolenskissa, Moskovassa! Espanja, Englanti! Selkäänsä saavat kaikki!\nKoko maailma saa selkäänsä, -- pitkittäin ja poikittain, ylhäältä\nalapäähän! ... ja nyt annettaisiin meitä selkään! Olisiko siis maailma\nkääntynyt nurin narin?\n\nHän oikasihe, nosti käsivartensa pystyyn kuin lipputangon.\n\n-- Nähkääs nyt! Tänään on taisteltu, -- me odotamme tietoja! vaan minä\nvoin sanoa teille, mitä sähkösanomissa tulee seisomaan. Me olemme\nopettaneet preussiläisiä! Niin, opettaneet niitä, voidelleet, hakanneet\nne säpäleiksi!\n\nSilloin kuului kaukaa valittava huuto. Olisiko se tarhapöllö? Vai\nlieneekö ollut joku salaperäinen ääni, joka itki yön pimeässä? Koko\nleirin läpi kävi vavistus, ja ahdistava jännitys, kuumeentapainen kaiho\nsaada varmuutta lisääntyi. Pääkortteerissa leimahti valkea\nkirkkaammaksi ja valaisi väsyneiden, levottomien upseerien kasvot.\n\nKello oli jo kymmenen. Gaude tuli ja puhalsi ensiksi merkkinsä, sitten\nkajahtivat muut torvet pitkin leiriä ja loppuivat uneliaaseen\ntoitotukseen. Ja Weiss, joka ei ollut muistanut lähteä pois, puristi\nlämpimästi Mauricen kättä toivottaen hänelle onnea ja kunniaa. Hän\nkyllä vie terveiset Henriettelle ja pilkistää joskus eno Fouchardin\nluo.\n\nMutta juuri kun hän oli lähtemäisillään, syntyi liikettä; -- joka mies\nheräsi, salaman nopeudella lensi tieto ympäri leiriä, että marsalkka\nMac-Mahon oli voittanut suuren voiton: Preussin kruununprinssi ja\n25,000 miestä oli joutunut vangiksi, vihollisen sotajoukko oli\nkarkotettu, hävitetty, jättänyt kanuunansa ja kuormaston oman onnensa\nnojaan.\n\n-- Siinä näette nyt, huusi Rochas ukkosen äänellään. Ja hän riensi\nWeissin jälkeen, joka lähti iloisesti astumaan Mülhauseniin päin.\n\n-- Kuuletteko, -- me kyyditsemme heidät kotiin ja kelpo potkuilla, --\nen sano minne!\n\nNeljännestunnin kuluttua tuli toinen sähkösanoma ilmoittaen, että\nsotajoukon oli täytynyt lähteä Wörthistä ja vetäytyä takasin. Voi\njumala! Mikä yö! Rochas ei jaksanut pysyä valveillaan, hän veti\nraskaita unia vaippaansa kääriytyneenä paljaalla maalla, niinkuin oli\nusein ennenkin tehnyt. Maurice ja Jean olivat puikahtaneet telttiin,\njossa Loubet, Chouteau ja Lapoulle jo makasivat yhdessä kasassa. Hädin\ntuskin sinne mahtui kuusi. Ensin oli Loubet toisia naurattanut ja\nkertonut -- niin että valahti vesi suuhun -- Lapoullelle, että huomenna\nsaadaan lintupaistia; -- nyt he makasivat kuorsaten toistensa suuhun;\nPreussiläiset saivat tulla, jos halutti. Siunaaman aikaa makasi Jean\naivan hiljaa, lähellä Mauricea, mutta hän ei voinut nukkua, Mülhausenin\nherran puhe kierteli hänen päässään; -- eikä vierustoverikaan näkynyt\nsaavan lepoa, ajatteli kai samoja asioita. Äkkiä väistäytyi Maurice\nvähän kiukkuisesti ja Jean arvasi, että hän oli mennyt liian lähelle.\nSivistyneen miehen ja talonpojan välillä vallitsi vaistomainen\nvihamielisyys, ehdoton vastenmielisyys, joka oli kuin ruumiillinen\nkipu. Jean tuli alakuloiseksi, kyyristyi kokoon ja tunsi itsensä\npieneksi. Mauricen ylenkatse painoi häntä. Yö oli kylmä, mutta teltissä\noli kumminkin kauhean kuuma. Maurice ei tullut toimeen huonossa\nilmassa, hän hyppäsi ylös, meni ulos ja heittäytyi pitkälleen parin\naskeleen päähän. Jean oli varsin hurja ja vaipui levottomaan uneen;\nhäntä kiusasi se, että tiesi olevansa halveksittu ja samalla häntä\nvaivasi aavistus tulevasta onnettomuudesta; puolinukuksissa hän oli\nkuulevinansa sen tulevan, oli kuulevinaan kavion kopinaa kaukana...\n\nJa tunnit kuluivat, leirissä oli hiljaista, liikkumatonta, ikäänkuin\nsen olisi lyönyt tunnottomaksi jokin kauhea, jolla ei vielä ollut\nnimeä. Varjomerestä kuului silloin tällöin huokaus, näkymättömästä\nteltasta rasahdus ja monta muuta ääntä, joiden synty oli tuntematon;\njoskus katkasi hiljaisuuden hevosen päristys, sapelin kilinä,\npakenevien askeleiden kaiku, hiljainen mukina, joka pelotti yön\npimeydessä. Mutta äkkiä loisti kirkas tulenhohde ravintopaikan luota.\nLeirin etusyrjä näkyi selvään, kivääriryhmät seisoivat rivissä; -- valo\nlankesi kiiltäville pyssynpiipuille, jotka hohtivat punaselta,\nikäänkuin olisivat olleet veressä, ja vartiosoturien kasvoille. Oliko\nse ehkä vihollinen, jota upseerit jo olivat kaksi päivää odottaneet, ja\njonka jälessä oli juostu Belfortista Mülhauseniin? Nyt purskahti\nkipinätulva ilmaan, ja sitten sammui valo. Se oli vain Loubetin ja\nLapoullen nuotio, jossa valkea oli kytenyt tuntimääriä ennenkun\nleimahti ilmituleen. Jean säikähti kirkasta hohdetta, hän juoksi ulos\nja oli vähällä kompastua Mauriceen, joka kyynäspään varassa sitä\nkatseli. Valkean sammuttua jäivät molemmat miehet makaamaan muutaman\naskeleen päässä toisistaan. Läpitunkemattomassa pimeydessä heidän\nedessään näkyi enää ainoastaan pieni tuikkiva valo pääkortterissa.\nMitähän kello mahtoi olla? Päällystö oli valvonut koko yön. Nyt kuului\nkenraali Bourgain-Desfeuillesin ääni, hän kiroili yön pituutta, kun ei\nollut sikaria eikä totia, joilla olisi virkistyttänyt itseään. Uusia\ntiedonantoja saapui, mutta hyviä tietoja ne eivät suinkaan tuoneet;\nsanansaattajat nelistivät ulos ja sisään portista. Kuului kavioiden\nkopina, kirouksia, jotain, joka oli kuin hillitty kuolonhuuto, jota\nseurasi syvä, kammottava hiljaisuus. Mikä se oli? -- Jäädyttävä\ntuulahdus pyyhkäsi leiriä, joka makasi hervotonna unessa ja\nahdistavassa pelossa.\n\nJa nyt huomasivat Jean ja Maurice översti Vineuilin, joka nopeasti\nkulki ohitse. Hänen seurassaan oli joku, taisi olla rykmenttilääkäri\nBouroch. He juttelivat innokkaasti, keskeytetyissä lauseissa, puoleksi\nkuiskien, niinkuin puhutaan unissa kun nähdään pahaa unta.\n\n-- Se on Baselista ... ensimmäinen divisioona hajallaan ... kakstoista\ntuntia kestänyt taistelu ... koko armeija peräytyy.\n\nÖversti pysähtyi, kutsui erästä haamua, joka riensi hänen luokseen,\nkevyesti, sievästi, säntillisesti.\n\n-- Tekö se olette, Beaudoin?\n\n-- Niin, hra översti!\n\n-- Aa, -- rakas ystävä! Mac-Mahon on lyöty Fröschwillerin luona, Frossard\nSpichernissä ja de Failly puristettu niiden väliin ... Fröschwillerin\nluona, -- yksi ainoa osasto kokonaista armeijaa vastassa ... urhouden\nsankaria! Ja kaikki mennyttä, tappio, mieletön pelko vallalla, --\nRanska avoinna viholliselle...!\n\nKyyneleet tukahduttivat hänen äänensä; ei voinut enää kuulla, mitä hän\npuhui, kolme herraa katosi kuin varjot yön pimeyteen.\n\nMaurice hyppäsi ylös, koko ruumiinsa vapisi.\n\n-- Armias Jumala!\n\nMuuta hän ei voinut sanoa. Kuolema sydämmessä ähkyi Jean:\n\n-- Niinkö piti käydä... Hän oli sittenkin oikeassa, teidän lankonne,\nhän sanoi, että preussiläiset ovat väkevämmät.\n\nMaurice raivostui; hän olisi voinut kuristaa Jeanin. Ovatko\npreussiläiset väkevämmät? Tämä ajatus loukkasi syvästi hänen\nylpeyttään. Mutta talonpoikaispoika pitkitti levollisesti ja vakavasti:\n\n-- Noo, emmehän tuosta kumminkaan kuole! Ei ole tarvis heti riisua\naseita, jos selkäänsä saa... Meidän täytyy antaa takasin, mitäpä\nmuutakaan voisi tehdä.\n\nHeidän eteensä ilmestyi korkea olento. Se oli Rochas, jolla vielä oli\nvaippa hartioillaan ja jonka oli unesta ajanut aavistus jostain\nonnettomuudesta. Hän kysyi heiltä, hän tahtoi tietää.\n\nKun hän -- suurella vaivalla -- vihdoin ymmärsi, kuvautui hänen\nkasvoillaan ja lapsensilmissään rajaton hämmästys. Enemmän kuin\nkymmenen kertaa hän toisti:\n\n-- Lyöty! -- lyöty! Mitä te sanotte? Lyöty? -- Minkätähden? Lyöty?\n\nYö oli tuskallinen ja synkkiä aavistuksia täynnä.\n\nIdässä alkoi valjeta. Päivä tuli; harmaa, sanomattoman surullinen päivä\nkoitti nukkuvan leirin yli; -- saattoi jo eroittaa eräässä teltoista\nLoubetin ja Lapoullen, Pachen ja Chouteaun, jotka makasivat suu auki ja\nkuorsasivat kaikista voimista. Surun aamurusko kohosi näköpiirin\nreunalle ja valaisi usvajoukot, jotka leijailivat kaukana virran\nkohdalla.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKahdeksan vaiheilla hajoitti aurinko raskaat pilvet ja elokuunpäivän\nkirkas valo säteili Mülhausenin laajojen, hedelmällisten vainioiden\nyli. Leirissä oli elämä vilkasta, ja kaikissa seudun kirkoissa\nkajahtelivat sunnuntaikellot. Kamala onnettomuuden päivä loisti\nihanassa juhlavalaistuksessa.\n\nÄkkiä kuului Gauden puhallus, joka kutsui muonan jakoon. Loubet\nhämmästyi kovasti. Mitä nyt? Mitä se tietää? Saadaanko todellakin\nkananpaistia niinkuin Lapoulle oli luvannut? Loubet oli syntynyt\nCassanneriekadun varrella lähellä Pariisin suurta sentraali-hallia,\nhänen äidillään oli pieni kyökkikasvikauppa; -- itse hän oli lähtenyt\nmukaan \"parin killingin tähden,\" kuten sanoi. Hän olikin jo päivinään\nkoettanut yhtä ja toista ja oli oikea herkkusuu, joka aina koetti\nnuuskia jotain syötävää. Senpätahden hän nytkin lähti urkkimaan, vaan\nChouteau jäi ilveilemään Pachen kanssa, jota hän kauheasti pilkkasi,\nsillä hän oli keksinyt poikaparan polvillaan rukoilemassa muutaman\nteltan takana. Chouteau oli jotain taiteilijan tapaista, --\nkoristemaalari Montmartresta, kaunis, pulskavartaloinen poika, joka\nsuosi kaikenmoisia vallankumouksellisia aatteita ja kirosi sitä, että\nhänet oli kutsuttu palvelukseen ennen aikaa. Hän ei suinkaan säästänyt\nPachea.\n\n-- Kas tuota tekopyhää veitikkaa. Rukoilisi ennemmin 100,000 frangia\nvuotuista palkkaa Herralta! -- Mutta pieni, hiljanen Pache antoi hänen\npilkkailla minkä jaksoi, silmiään räpäyttämättä vain kuunteli, sillä\nhän oli siihen tottunut. Hän oli nimittäin komppanian syntipukki, hän\nja Lapoulle, joka oli niin tietämätön, että oli kysynyt saako hän nähdä\nkuninkaan ensimmäisenä päivänä kun oli palveluksessa. Ja vaikka kaikki\npuhuivat Fröschwillerin tappiosta, nauroivat nämä neljä ja laskivat\nleikkiä tavallisille toimilleen mennessä.\n\nMutta nyt kuului tyytyväistä mukinaa ja heidän kasvoillaan kuvastui\niloinen hämmästys. Jean palasi Mauricen kanssa, joka kantoi\npuusylyystä. Viimeinkin he voivat saada valkeata ja hiukka lämmintä\nruokaa vatsaan! Tämä oli ainoastaan kahdentoista tunnin lykkäys, ei\nollut syytä valittaa!\n\n-- Eläköön ylihoitaja! huusi Chouteau.\n\n-- Ääneti siellä! vastasi Loubet, ja odottakaa kauniisti, niin minä\nlaitan teille sopan, joka maittaa!\n\nHän otti tavallisesti niskoilleen ruuan valmistuksen ja se oli toisille\nmieliin, sillä hän oli mainio kokki. Mutta hän oli aina melkein tappaa\nLapoullen lähettämällä hänet kovin uskomattomille asioille.\n\n-- Noo, -- tuo nyt tänne samppanja, -- ja etkö sinä jo joudu tryffeliä\nhakemaan, kollo!\n\nHäntä halutti narrata hiukan suurta tyhmeliiniäkin, Lapoullea, ja hän\nmölisi:\n\n-- Hei, halloo, Lapoulle, miten sen kana-jutun on?\n\n-- Minkä kanan?\n\n-- Tuon, pöllöpää, tuossahan se on aivan nenäsi alla... Lupasinhan\nsinulle eilen kananpaistia, etkö muista? Äskenhän sen korpraali tänne\ntoi!\n\nJa hän osoitti suurta valkoista kiveä, joka oli heidän jaloissaan,\nosoitti sellaisella vakuutuksella, että Lapoulle vihdoin otti sen\nkäteensä ja katseli sitä joka puolelta.\n\n-- Noo, -- siinä näet, -- on sinulla toki silmät päässä! Pese se nyt\njoutuin ja polttele perhanan moista kyytiä! Pese kynnet, huuhdo kaula,\n-- naa, -- ei sinun tarvitse vettä säästää! Sen tyhjäntoimittaja!\n\nJa saadakseen heidät nauramaan, sillä hän oli iloinen tietäessään pian\nsaavansa ruokaa, paiskasi hän kiven sotamiesten pataan.\n\n-- Se antaa ihmeen hienon maun! Noo, -- vai et sinä sitä tietänyt; --\nmutta mitäpä sinä tiedät, hölmö! Sinä saat peräpuolen ja muistakkin\nsanoa minulle, oliko se kypsä.\n\nKomppania väänteli itseään naurusta katsellessaan Lapoullea, joka jo\nlipoi kieltään. Peijakkaan Loubet, -- aina hän keksii jotain hauskaa!\nJa kun valkea alkoi oikein leimuta, -- kun padasta kuului sihisevää\nääntä, keräytyivät he kaikki ympärille katsomaan, miten liha hyppi ylös\nja alas, ja vetämään nenäänsä suloista hajua, joka sieltä nousi\nnälkäisiä vastaan, -- sillä nälkäisiä he olivat, nälkiintyneitä peräti\neilisestä saakka. Ja kun he ajattelivat, että kohta tulee ruokaa,\nunohtuivat kaikki huolet. Selkään oli tosin saatu, mutta syötämän\nsentään piti! Ympäri leiriä leimusivat keittotulet ja padat porisivat,\nsotamiehet olivat iloisia odottaessaan, ja kirkonkellot soivat\nvieläkin.\n\nKello oli melkein yhdeksän kun leirissä syntyi tavaton levottomuus.\nUpseerit kiitivät edes takasin ja nyt tuli luutnantti Rochas, joka oli\nsaanut käskyn kapteeni Beaudoinilta, komppanian luo.\n\n-- Soo, -- alkakaa panna kokoon, nyt lähdetään.\n\n-- Mutta ruoka, hra luutnantti!\n\n-- Ruokaa toiste! Nyt marssimaan! Heti!\n\nGaude puhalsi lähtömerkin, ja väessä kuohui hämmästys ja salattu harmi.\nSoo! Marssimaan ennenkun saivat suupalankaan ruokaa! Eikö ollut yhtä\nhyvä odottaa sen verran, että ruoka olisi joutunut! Komppania tahtoi\nkuitenkin saada hiukan lämmintä sisäänsä, he maistelivat keittoa, --\nmutta se oli vain haaleata vettä, ja liha oli sitkeää kuin kengänpohja.\nChouteau kiehui, vaan ei uskaltanut vielä puhua. Jeanin täytyi\nkiirehtiä väkeään. Mitä oli tulossa? Mitä tämä kiire merkitsi? Tuskin\nannettiin enää rauhassa henkeä vetää? Ja kun joku Mauricen lähellä\nsanoi, että nyt mennään vihollista vastaan, kohotti hän epäilevänä\nolkapäitään. Vähemmässä kuin neljännestunnissa jouduttiin lähtökuntoon,\n\nTeltit purettiin ja köytettiin rensselien päälle: miehet ottivat\naseensa ja paljaalle maalle ei jäänyt muuta kuin keittovalkeat, jotka\njo olivat sammumaisillaan.\n\nHyvin vakavat olivat ne syyt, joiden nojalla kenraali Douay oli\npäättänyt peräytyä. Schlestadtin voudilta tulleet tiedot -- jotka nyt\nolivat kolmen päivän vanhoja -- olivat täyttä totta. Uusi sähkösanoma\nkertoi, että vihollinen uhkasi Markarlsheimiä, ja muualta ilmoitettiin,\nettä vihollinen armeijakunta oli mennyt Reinin yli Huningenin luona. Ja\nalati saapui uusia tiedonantoja, luotettavia, lukuisia: oli nähty sekä\nhevosväkeä että tykistöä; joukkoja liikkui joka paikassa yhteistä\nkokouspistettä kohti. Jos viivytteli, niin saattoi pian tapahtua, että\ntie Belfortiin tuli katkastuksi. Muista erotettuna, aivan lähellä\netujoukkoa, ei kenraali Fröschwillerin tappion ja Weissenburgin\npäällehyökkäyksen jälkeen voinut olla peräytymättä, vallankin kun tämän\naamuiset tiedot olivat yhä huolestuttavampia.\n\nPäällikkökunta oli jo poissa; he olivat ratsastaneet kovasti; he\npelkäsivät, että preussiläiset ennättäisivät ennen ja ottaisivat\nhaltuunsa Altkirchin. Kenraali Bourgain-Desfeuilles oli mennyt\nMülhausenin kautta, jossa söi hyvän aamiaisen, ja torui ja noitui yhtä\nmittaa mokomaa \"kilpajuoksua\".\n\nMülhausen oli epätoivossa upseerien lähdöstä; kun tieto peräytymisestä\nlevisi, keräytyivät asukkaat kaduille vaikeroiden ja valittaen; he\nolivat niin hartaasti rukoilleet suojelusta ja nyt heidät kuitenkin\njätettiin onnensa nojaan; suuret tavaravarastot asemahuoneella joutuvat\nvihollisten käsiin; ennen iltaa oli ehken jo koko kylä preussiläisten\nhallussa. Ja pitkin tietä, kaikissa kylissä, joiden ohi sotajoukko\nkulki, seisoivat asukkaat kotinsa ovella hämmästyneen, tuskastuneen\nnäköisinä. Mitä?\n\nSamat rykmentit, jotka eilen marssivat eteenpäin, vetäytyivät nyt\ntakaperin, pakenivat laukaustakaan ampumatta!\n\nKomentajat olivat synkkiä ja alakuloisia, kannustivat hevosiaan eivätkä\nvastanneet kun heiltä jotain kysyttiin, ikäänkuin onnettomuus olisi\nheitä ajanut takaa.\n\nSe oli siis kuitenkin totta, että sotajoukko oli hajoitettu, koska\nranskalaiset tulvahtivat joka haaralta kuin virta, joka paisuu\näyräittensä yli. Ja peljästynyt väestö oli ihan pyörällä päästä,\nluulivat jo kuulevansa preussiläisten joukkojen kohisten tulevan;\nhuonekalut ja makuuvaatteet kannettiin ulos ja köytettiin rattaille,\ntalot jäivät autioiksi, kokonaiset perheet pakenivat, pitkin tietä\nriensi ihmisjoukkoja pelon valtaamina.\n\nKului kaksi tuntia; liikkumatonna odotti 106:s rykmentti loppumattoman\ntulvan takana, joka sulki heiltä tien.\n\nVäki, joka seisoi polttavassa auringonpaahteessa täydessä varustuksessa\nja kivääri jalalla, alkoi napista.\n\n-- Näyttää siltä, että me teemme takaperua, sanoi Loubet ivallisesti.\n\n-- Pilkatakseenkohan ne paistattavat meitä omassa rasvassamme? Meidän,\njotka tulimme ensimmäiseksi, täytyy täällä seista viimeisinä.\n\nHe saattoivat nähdä yli koko laajan hedelmällisen tasangon, jossa\nhumalistot ja keltaset vainiot reunustivat samaa tietä, jota myöten he\nolivat eilen kulkeneet, vaikka päinvastaiseen suuntaan.\n\nJa he alkoivat purkaa sappeaan, nauroivat ja ilkkuivat.\n\n-- Niin, kyllä on kiire, jatkoi Chouteau. Kaunista on tämä niiden\nmarssi vihollista vastaan, jota ovat toitottaneet korviimme\neilisaamusta asti... On totta tosiaan aika sotaretki... Tässä seistään\nja lähdetään sitten taas höyläämään eteenpäin saamatta yhtä\nlusikallista lämmintä ruokaa vatsaan.\n\nToiset nauroivat, ja Mauricen, joka seisoi heti vieressä, täytyi\nmyöntää, että hän oli oikeassa.\n\nMiksi he eivät saaneet syödä rauhassa tänä aamuna, kun nyt kumminkin\ntäytyi tässä seista mulkoilemassa?\n\nNälkä alkoi taas kiusata ja he ajattelivat aamullisia keittopatoja,\njotka jo olivat kiehuneet ja sitten kaadettu kumoon, eivätkä he voineet\nymmärtää mitä hyötyä sellaisesta hätäilemisestä oli. Ei, se oli typerä\nja pelkurimainen teko. Kun kovalle ottaa, ovat koko miehet urhoollinen\nlauma jäniksiä!\n\nLuutnantti Rochas tuli ja nuhteli kersantti Sapiniä väen huonosta\nryhdistä. Kapteeni Beaudoin kuuli sen ja lähestyi, jäykkänä ja\nsäntillisenä.\n\n-- Hiljaa rivissä!\n\nJean seisoi ääneti ja jäykkänä kuin vanha sotamies ja katseli Mauricea,\njoka nauroi Chouteaun kiukulle; häntä ihmetytti, että nuori sivistynyt\nihminen saattaa nauraa sellaiselle: totta se kyllä oli, mutta parasta\non pitää suu kiinni. Jos kaikki miehet rupeaisivat haukkumaan\npäälliköitä, niin ei suinkaan pitkälle päästäisi, se on varma, se.\n\nVihdoinkin, tunnin ajan vielä odotettuaan, sai rykmentti käskyn lähteä\nliikkeelle. Mutta silta oli vielä niin täynnä kuormastoa, että syntyi\nkauhea tungos.\n\nMonta rykmenttiä sekaantui; muutamat komppaniat syöksivät eteenpäin\nhuimaa vauhtia, jota vastoin toiset sysättiin syrjään, niin että\nmiesten täytyi marssia paikallaan. Ja päälliseksi joutui vielä\nratsuväki eskadroona jalkaväen sekaan, _tahtoi_ päästä eteenpäin\nja tunki ilmankin monilukuiset jälkeenjääneet läheisille pelloille.\n\nTunnin marssittua oli jo näitä jälkeenjääneitä kokonainen lauma, joka\nsuurimmassa epäjärjestyksessä laahusti eteenpäin ja tuskin viitsi\nvaivata itseään perässä pysymään.\n\nJeankin jäi jälkijoukkoon ja eksyi osastoineen muutamaan solakkoon.\nKoko 106:des rykmentti oli poissa, he eivät nähneet ainoatakaan miestä,\nainoatakaan siihen kuuluvaa upseeria. Sotamiehiä kulki ohi,\nkaikellaista väkeä, joita hän ei tuntenut, väkeä, jotka jo alkujaankin\nolivat uupuneita, ja rentostivat eteenpäin miten kukin parhaiten pääsi.\nAurinko paahtoi kauheasti ja raskas rensseli rasitti kovin\ntottumattomia sotamiehiä. Paksu nuttukin, joka oli jäykkä ja raskas\nkuin lyijytaakka, vaivasi heitä. Eräs pieni kalpea mies jäi äkkiä\nseisomaan, katsahti rajusti ympärilleen ja viskasi rensselinsä ojaan,\nhuoaten niin raskaasti ja syvästi kuin olisi herännyt pitkästä\npyörtymyksestä.\n\n-- Hän teki oikein, mutisi Chouteau.\n\nMutta hän marssi sentään edelleen selkä kumarassa raskaasta taakasta;\nvähän ajan perästä heitti taas kaksi miestä kannettavansa tielle ja\nsitten ei Chouteau enää malttanut olla.\n\n-- Hiiteen kaikki tyyni!\n\nVai puolisataa naulaa olalla? Siitä hän jo oli saanut tarpeensa!\nOlivatko he mitä juhtia, että jaksoivat semmoisia kuormia vetää? Loubet\nseurasi melkein heti esimerkkiä ja pakoitti Lapoullen tekemään samoin,\nPache teki ristinmerkin, avasi remmit ja laski koko komeuden hyvin\nvarovaisesti matalan muurin juureen, ikäänkuin aikoisi tilaisuuden\nsattuessa sen siitä korjata. Maurice oli ainoa, joka vielä kesti, kun\nJean kääntyi ja näki väkensä ilman rensseliä.\n\n-- Rensselit selkään, muuten minä saan nuhteita!\n\nMutta miehet astuivat eteenpäin aivan korpraalin kintereillä, häntä\nmelkein ajaen edellään kapealla tiellä.\n\n-- Tahdotteko totella, muuten käyn ilmoittamassa!\n\nNämä sanat ottivat Mauriceen niinkuin piiskanhujaus.\n\nTuo talonpoika tolvana uhkasi mennä kantelemaan siitä syystä, etteivät\nhe ruvenneet raastaman itseään kuoliaaksi. Ja aivan vimmastuneena hän\nkiskasi hihnat auki ja pudotti rensselinsä tielle katsoen korpraalia\nkasvoihin.\n\n-- Hyvä! sanoi tämä tyynellä tavallaan, -- hän näki, ettei sillä\nhetkellä voinut mitään toimittaa -- se asia kyllä iltasella korjaantuu.\n\nMauricen jalkoja kivisti kauheasti. Paksut karkeat kengät, joihin hän\nei ollut tottunut, olivat vallan tärvänneet hänet. Ei ollut enää\nvoimia, selkää poltti ja kirveli ikäänkuin rensseli olisi hangannut\nsen nahattomaksi ja kivääri, jota hän alinomaa muutteli yhdeltä\nolalta toiselle, painoi niin ettei hän voinut hengittää. Mutta\nruumiillinen kipu ei ollut mitään alakuloisuuteen verraten, joka oli\nsaattamaisillaan hänet epätoivoon. Äkkiä, ilman että hän voi sitä\nvastustaa, kukistui kaikki hänen tahdonvoimansa; huonot taipumukset\nheräsivät; hän ei voinut enää pysyä pystyssä ja hän olisi saattanut\nitkeä häpeästä.\n\nKaikki mielettömät tekonsa Pariisissa hän aina luki \"sen toisen\"\nsyyksi, kuten hän sanoi huimapäätä tahdotonta osaa itsessään, joka\nsaattoi joskus tehdä vaikka mitä.\n\nJa siitä pitäin kun hän oli lähtenyt laahustamaan tässä polttavassa\nhelteessä, tälle paon tapaiselle palausretkelle, oli hän mielestään\nkuin eksynyt lammas, joka ei tiedä mitä tehdä, minne mennä. Se oli\ntappion jälkivaikutusta; salama oli iskenyt maahan kaukana muualla ja\nukkosen jyrähdykset kuuluivat nyt näiden ihmisten takana, jotka pelko\noli vallannut ja jotka pakenivat vihollista näkemättä. Mitäpä enää\nsaattoi toivoa? Kaikki oli hukassa. Sotajoukko voitettu ja karkoitettu,\nmitäpä muuta kun paneutua maahan ja kuolla kaikki tyyni.\n\n-- Mutta miten tämä oikeastaan onkaan, kuului Loubetin naurunhaluinen\nkatupojan ääni sanovan, me emme taida enää muistaakaan, että meidän\npiti matkustaa Berliiniin!\n\nBerliiniin! Berliiniin! Mauricen korvissa soi vilisevän ihmisjoukon\nhuuto sinä innostuksen yönä, jolloin hän päätti ruveta vapaaehtoiseksi;\nnyt puhalsi tuuli ihan toiselta suunnalta!\n\n-- Ah. tuo pirun kanuuna nylkee pian nahan sormistani! jatkoi Loubet ja\nmuutti kiväärin toiselle olalleen, on tämä aika sievä huilu kanneksia\nedestakasin! --\n\nViitaten siihen summaan, jonka oli saanut kun lähti toisen sijaiseksi,\nhän sanoi:\n\n-- Viisitoista sataa nappia tämmösestä työstä, kyllä se on aika\npetosta!... Piippu suussa hän nyt istuu siellä, se lihava jätkä, joka\nrahalla maksoi, ja minut hakataan täällä säpäleiksi!\n\n-- Noo, -- entä minä sitten? mutisi Chouteau. minä olisin jo päässyt\nkoko roskasta; -- olisin lähtenyt kotiin ... se vasta onnettomuus\non ... tulla työnnetyksi tällaiseen kirottuun sikamaisuuteen, sen\nper...!\n\nJa hän heilutti raivostuneena kivääriään ja lennätti sitten aidan taa.\n\n-- Helvettiin koko kone!\n\nKivääri pyörähti kahdesti ilmassa ja putosi sitten pellonvakoon, johon\nse jäi makaamaan kuin kuollut.\n\nUseita muita lensi perässä, koko keto oli pian täynnä aseita, jotka\nkummallisen hyljätyn näköisinä viruivat päivänpaahteessa.\n\nJa väestössä tarttui miehestä mieheen raivoisa viha; he olivat\nnälkiintyneitä, kipeäjalkaisia, ylen tyrmistyneitä odottamattomasta\ntappiosta.\n\nHe eivät toivoneet enää, he näkivät päällysmiesten horjuvan;\nmuonavarastoa vietiin vähän matkaa edellä ja täällä he kituivat\nnälässä; he olivat jo niin uupuneita, etteivät jaksaneet enää pinnistää\nvoimiaan. Ja sitten, niin, menköön kivääri samaa tietä kuin\nrensselikin, sitten siitä pääsi.\n\nJa heidän nauraessa kuin lauma hulluinhuoneen asukkaita, joilla on\nhauskaa, sinkoilivat pyssyt tienpuoleen, kahden puolen pitkää\njälkeenjääneiden jonoa, joka rentosti tietä pitkin.\n\nEnnenkuin Loubet viskasi aseensa heilautti hän sitä pari kertaa ilmassa\nikäänkuin se olisi ollut rummuttajan kapula. Lapoulle teki niinkuin\nnäki toveriensa tekevän, ehkä hän luuli että se kuului asiaan; mutta\nPache, jonka jumalisuus oli säilyttänyt hänessä vielä hiukan\nvelvollisuuden tunnetta, ei totellut Chouteauta, vaikka tämä ammensi\nhänen ylitsensä kaikenmoisia törkeyksiä.\n\n-- Kas tuota tekopyhää lurjusta! Kun hän muka on riippunut vanhan\nlöylynlyömän talonpoikaisjankuttajan perässä joka pyhä kirkossa! Olisit\nennen ruvennut kuoripojaksi, sillä kovin inhottavaa on tahtoa olla\ntoveriaan parempi!\n\nMaurice kulki äänetönnä, pää kumarassa polttavassa paahteessa. Hän\nkulki unissaan, kauhean väsyneenä, hänen silmissään heilui maailma,\nhänestä tuntui kuin olisi joka askeleella vajonnut pohjattomaan\nkuiluun. Mitä hyötyä oli nyt sivistyksestä ja tiedoista, -- hän ei\nollut yhtään parempi niitä kurjia ihmisiä, jotka kävelivät hänen\nympärillään.\n\n-- Kuulkaa, sanoi hän äkkipäätä Chouteaulle. -- Te olette oikeassa.\n\nJa hän laski jo kiväärinsä rauniolle tien vieressä kun Jean, joka oli\nmoneen kertaan turhaan varoittanut miehiä luopumasta aseistaan, näki\nmitä Mauricella oli mielessä.\n\nHän hyökkäsi lähelle.\n\n-- Ottakaa paikalla ylös pyssynne, kuuletteko, heti, heti paikalla.\n\nKiehuva viha ajoi veren hänen kasvoihinsa, silmät leimusivat. Hän, joka\nmuulloin oli niin tyyni ja sovinnollinen, puhui nyt kovalla ja\nkäskevällä äänellä.\n\nOsastonsa ei ollut vielä milloinkaan nähnyt häntä sellaisena, he\nseisahtuivat ja jäivät hämmästyneinä katsomaan.\n\n-- Otatteko pyssynne siitä, -- vai tahdotteko saada minun kanssani\ntekemistä.\n\nMaurice vapisi sisällisestä kiukusta, hän vastasi yhden ainoan sanan\nsanomattoman halveksivalla äänenpainolla:\n\n-- Moukka!\n\n-- Niin juuri, -- minä olen vain moukka ja te hieno herra! -- Ja siksi\nte olette sika, -- kuuletteko, -- aika sika, -- ja minä uskallan sanoa\nsen teille vasten silmiänne.\n\nMiehistä rupesivat muutamat viheltämään ja meluamaan, mutta korpraali\njatkoi vastustamattomalla mahtipontisuudella:\n\n-- Kun on kerran sivistynyt mies, niin pitäisi sitä osoittaakin. Me\nmuut olemme kolloja ja talonpoikia ja teidän pitäisi antaa meille hyvä\nesimerkki, koska te olette niin viisaita... Otatteko nyt pyssynne\ntuosta eli minä ammutan teidät ensimmäisessä lepopaikassa.\n\nMaurice oli lannistettu, hän otti kiväärinsä sanaakaan sanomatta. Mutta\nvihan kyyneleet samensivat hänen silmiänsä. Hän marssi edelleen\nniinkuin juopunut keskellä toverijoukkoa, joka teki hänestä pilkkaa sen\ntähden että hänen oli täytynyt antautua.\n\nAa, -- sitä Jeania! Hän vihasi ja inhosi häntä elämänsä ijän! Vihasi\nhäntä -- juuri siksi että hänen oli täytynyt tunnustaa Jeanin olleen\noikeassa.\n\nJa kun Chouteau murahti, että kun on saatu senlaatuisia korpraaleja,\nniin ehken vielä sattuu tilaisuutta antaa niille luoti otsaan, -- niin\nnäki Maurice punaista. Hän oli varma siitä, että hänen vielä joskus\n_täytyy_ musertaa Jeanin pääkallo.\n\nVaan nyt he saivat muuta ajattelemista; Loubet keksi yhtäkkiä, että\nsiivo Pache oli hiljaa salakähmässä, sillä välin kun toiset pieksivät\nsuutaan, asettanut pyssynsä ojan reunalle, ja käveli nyt käsivarret\nkupeilla roikkumassa ja kasvoilla hyvin tyytyväinen ja hiukan\nhämillinen ilme, niinkuin koulupojalla, joka ei tykönään kadu pahaa\ntekoaan. Ja he marssivat yhä eteenpäin loppumatonta polttavaa tietä,\njoutuneiden viljapeltojen ja humalikkojen välitse. Heillä ei ollut\nkantokuormaa eikä aseita, he kulkivat sekasin kuin karjalauma, milloin\ntoistensa sivulla milloin takana, kuin joukko maankuleksijoita ja\njoutilaita, -- ja kun he vaelsivat kylien ohitse, suljettiin portit ja\novet visusti.\n\nMutta silloin tapahtui jotain, joka tyyten masensi Mauricen rohkeuden,\nEtäällä kuuluu kumea jyrinä ja reservitykistö, joka oli viimeksi\nliikkeelle lähtenyt ja jonka etupää nyt kääntyi eräältä syrjätieltä,\ntunki eteenpäin niin nopeasti, että jälkeenjääneiden täytyi hypätä ojan\nyli peltomaalle.\n\nSe kulki yksinkertaisessa kolonnassa, riensi ohi kauniissa ravissa ja\ntäydellisessä järjestyksessä, koko kuuden patteriian rykmentti,\nupseerit olivat paikoillaan, översti ratsasti ensimmäisenä rivien\nedessä. Kanuunat jyrisivät ohitse säännöllisen matkan päässä\ntoisistaan, jokaisella omat hevosensa ja miehistönsä. Ja viidennessä\npatteriassa huomasi Maurice heti Honorén, serkkunsa, joka istui\nkomeasti hevosensa selässä vasemmalla eturatsastajasta, Adolfista, joka\noli pitkä, vaaleatukkainen poika, ja jonka ratsu, vankka raudikko,\nkulki mainiosti varahevosen kanssa. Palvelusväestössä, jotka istuivat\nkaksittain lavettiarkuilla, oli Ludvig, Adolfin toveri; he muodostivat\nparin ohjesääntöjen mukaan, jotka aina asettavat ratsastajan ja\nkonstaapelin yhteen.\n\nMaurice oli tutustunut heihin leirissä ja nyt he olivat hänen\nmielestään tulleet suuremmiksi; ja kanuuna hevosineen ja\netulaitoksineen näytti hänestä kiiltävältä kuin aurinko, niin hyvin\nhoidetulta ja puhtaalta ja kaikki sen ihmiset ja eläimet rakastivat\nsitä ja puolustivat sitä niinkuin kelpo perheen jäsenet, jossa\ntottelevaisuus ja rakkaus vallitsee. Häntä kiusasi sanomattomasti\nHonorén pilkallinen katse, jonka hän heitti heihin, -- ja sitten hänen\nhämmästyksensä kun näki sukulaisensa jälkeenjääneiden laumassa. Mutta\npatteriiat olivat jo vierineet ohi, nyt tulivat varusvaunut, ahjot ja\nviimeksi tomupilvessä reservimiehistö ja hevoset. He katosivat tien\nkäänteessä ja pian ei kuulunut enää muuta kuin rattaiden jyrinä ja\nhevosten töminä ja hetken kuluttua ei kuulunut sitäkään enää.\n\n-- Kyllä, -- ne peevelit osaavat kyllä olla olevinaan kun on hevoset ja\nvaunut! selitti Loubet.\n\nKun päällystö saapui Altkirchiin ei siellä ollut yhtään preussiläistä.\nJa yhä peljäten että ne saattavat mikä silmänräpäys tahansa olla\nkintereillä, kulki kenraali Douay Donnemarieen saakka, johon\nensimmäiset tulivat kello viisi iltapäivällä ja kello oli jo kahdeksan\nja jokseenkin pimeä ennenkun saatiin kuntoon leiripaikkoja. Miehet\nolivat niin uupuneita ja voimattomia nälästä ja ponnistuksista, että\ntuskin jaksoivat pysyä pystyssä.\n\nKello kymmeneen saakka saapui harhailevia sotamiehiä, toiset yksin,\ntoiset pienissä joukkioissa, ja hakivat komppaniojaan, se oli koko se\npitkä häntä uppiniskaista ja eksynyttä väkeä, jotka oli nähty pitkin\ntien vieruksia.\n\nNiin pian kun se kävi päinsä lähti Jean etsimään luutnantti Rochasta.\nHän löysikin sekä hänet että kapteeni Beaudoinin ja överstin\njuttelemassa erään pienen kapakan ovella. Kaikki kolme olivat hyvin\nhuolissaan iltahuudosta, he eivät tietäneet, oliko kaikki väki\ntallella.\n\nHeti kun korpraali alkoi puhua sekaantui översti Vineuil keskusteluun\nja pakoitti hänen tuomaan esille kaikki. Hänen kapeat keltaset\nkasvonsa, joita ympäröi paksu valkonen tukka ja parta, ja sysimustat\nsilmänsä ilmaisivat ääretöntä mykkää epätoivoa.\n\n-- Hra översti, puhkesi kapteeni Beaudoin sanomaan odottamatta\nesimiehensä lausuntoa, nyt pitää meidän antaa niille varoittava\nesimerkki, ainakin puoli kymmentä roistoa on ammuttava.\n\nJa luutnantti nyökäytti myöntävästi. Mutta översti viittasi kädellään\nja sanoi:\n\n-- Niitä on liian paljon! Mitä on meidän tehtävä? Joku seitsemän sataa\nehkä... Emmehän voi niitä kaikkia ampua. Ja sitten ... kenraali! Hän on\npatriarkka. Afrikassa hän ei koskaan rangaissut miehistöään ... minä --\nei -- en minä voi ryhtyä tähän asiaan. -- Se on kauheata!\n\nJa kapteeni uudisti\n\n-- Kauheata!... Mitäpä me siinä tapauksessa voimme tehdä!\n\nPoismennessään kuuli Jean rykmenttilääkärin, tohtori Bourochen, joka\nseisoi lähellä toisia, pauhaavan:\n\n-- Kuri menee aivan päin hiiteen! Ei mitään rangaistusta! Ennenkun\nkahdeksan päivää on kulunut saavat kai päällysmiehet vasten turpaa\nmiehistöltä! Jos olisivat heti paikalla antaneet parille konnalle aimo\nlähdön, niin malttasivat ehkä toiset mielensä ennenkun ryhtysivät\nsellaiseen leikkiin.\n\nKaikki pääsivät rangaistuksetta. Jälkijoukon upseerit olivat olleet\nniin viisaita, että antoivat miestensä koota pyssyt ja rensselit\ntiepuolista. Ei puuttunut kuin joitakuita ja uppiniskaiset saivat\npäivän valjetessa kaikessa hiljaisuudessa aseensa takasin.\n\nKello viideksi oli lähtö määrätty, mutta tuskin se oli vielä neljääkään\nkun sotamiehet herätettiin. Kiire oli taas joutua lähtemään, takasin\nBelfortiin, sillä ei tiedetty varmuudella olivatko preussiläiset\netempänä kuin puolitoista peninkulmaa ehken. Miehistö ei ollut paljoa\nvirkistynyt lyhyestä ja levottomasta unesta; saamatta lämmintä ruokaa,\njoka olisi vähänkin voimistanut, täytyi heidän jälleen lähteä\nmarssimaan semmoisella kiireellä, että rivit tuskin pysyivät\njärjestyksessä.\n\nTänään kävi vielä hullummin; mieliala oli synkkä ja surullinen.\n\nMaisema muuttui toisellaiseksi, vuoriseksi ja vaivaloisemmaksi, milloin\nhe saivat kavuta jyrkkiä kallion rinteitä ylös, milloin taas alas\nahtaisiin laaksoihin kullankeltaisten kukkien ylitse. Mutta säteilevän\nmaiseman kautta, kirkkaassa päiväpaisteessa puhalsi pelon tuuli,\njoka alati kasvoi. Pitäjänvoudeille oli tullut käsky, että he\nkehoittaisivat maakansaa piiloittamaan kalleutensa ja mitä heillä oli\narvokasta, ja siitä nousi ahdistus ylimmilleen, Vihollinen oli siis\ntullut? Ja oliko enää aikaa paeta? Kaikkien korvissa kaikui sodan\npauhina, joka lähestyi onnettomuutta uhkaavalla kohinalla, kuin virta,\njoka tunkee reunojensa yli; joka kylässä yltyi kauhistus, joka talosta\nkuului itkua ja valitusta.\n\nMaurice marssi eteenpäin kuin unissakävijä, jalat verissä, ja\nnääntymäisillään kiväärin ja rensselin painosta. Hänen ajatuksensa\nolivat pysähtyneet, kaikki mitä hän näki, olivat hänestä kauheita\nkummituksia; hän ei kuullut enää kumppaniensa askeleita ympärillään,\ntunsi vain, että Jean kulki hänen rinnallaan yhtä väsyneenä ja yhtä\nepätoivoisena uin hänkin.\n\nSurkeata surkeampaa oli vaeltaa kylien läpi. Sydäntä vihloi kun katseli\nsitä kurjuutta, joka niissä vallitsi. Niin pian kun he huomasivat\nsotajoukot, jotka uupuneina laahusivat eteenpäin, koettivat he kaikin\nvoimin jouduttaa lähtöään. Neljätoista päivää takaperin oli kaikkialla\nollut niin rauhallista, hymyillen oli Elsass ajatellut sotaa, --\nolivathan kaikki varmoja voitosta, varmoja, että Saksa tulisi olemaan\ntaistelutantereena. Ja nyt tunkikin vihollinen Ranskanmaahan, levisi\nkaikkialle, heidän ylitsensä, heidän pelloilleen, tuli kuin rajuilma\nkauhealla raesateella, joka voi hävittää parissa tunnissa koko seudun.\n\nTalojen edessä laittoivat miehet sanomattomassa sekasorrossa kuormia,\nsyytivät irtaimistoaan sellaisella hädällä rattaille, että enin osa\nsärkyi ja ruhjoutui. Naiset heittelivät ikkunoista tyynyjä ja patjoja.\nKätkyt, johon lapsikin oli unohtua, köytettiin kuorman päälle pöytien\nja tuolinjalkojen väliin. Toisten kuormavaunujen taakse oli isoisä\nköysillä sidottu kuin elävä vaatekaappi, jota lähdettiin kuljettamaan.\nJa sitten ne, joilla ei ollut ajopeliä eikä hevosia. He saivat tyytyä\nkäsikärryihin; muutamilla oli nyytti kainalossa. Toiset olivat vain\ntulleet pelastaneeksi seinäkellon, jota painoivat rintaansa tuskassa ja\nhämmingissä. Kaikkia ei voitu saada mukaan, seinienvierissä ja\npihamailla makasi huonekaluja ja suuria vaatemyttyjä. Muutamissa kohden\nolivat ikkunat ja ovet suljetut ja lukitut, niin että talot näyttivät\nkuin niistä olisi kuollut joka sielu, mutta useimmat sen unhottivat\nkiireessään ja hädässään ja jättivät kaikki selki selälleen. Ja\nkaikista surkeimmilta näyttivät nuo tyhjät suojat autioissa taloissa,\nne muistuttivat elävästi vihollisen valloittamaa kylää, josta pelko ja\nkauhu on ajanut asukkaat tiehensä, josta yksin kissatkin ovat paenneet\nlähestyvän maanvaivan edessä.\n\nJoka maakylässä, jonka läpi he kulkivat, eneni yhä hämmennys ja\nhämmästys, pakenevien ja muuttavien luku lisääntyi, kaikkialla oli\ntungosta, kaikkialla kuului kirouksia ja sadatusta, parkua ja\nvoivotusta.\n\nKuta enemmän Maurice näki tätä elämää, sitä enemmän sai suru hänessä\nvallan. Pitkin leveää maantietä, peltojen ja niittyjen poikki riensivät\npakenevat laumat ja kuta lähemmä Belfortia tultiin, sitä tiheämmäksi\nkävi pitkä loppumaton jono. Ihmisraukat, he luulivat löytävänsä turvaa\nlinnan muurien sisällä! Mies löi hevoskaakkia, vaimo kulki kuorman\njälessä taluttaen lapsia. Koko perhe pyrki eteenpäin ähkyen raskaiden\ntaakkojen alla, pienokaiset eivät tahtoneet pysyä mukana, vaivaloista\noli kulku polttavalla maantiellä silmiä sokaisevissa tomupilvissä.\n\nMoni oli riisunut sukat ja kengät, avojaloin oli helpompi astua. Ja\nmoni äiti riensi tietä pitkin nuttu auki, imettäen itkevää rintalastaan.\nJoka silmänräpäys kääntyivät he silmät säikähtyneinä katsomaan\ntaakseen, viuhtoivat käsillään, ikäänkuin olisivat tahtoneet ajaa pois\nsen, jota pelkäsivät. Ja kauhu ajoi heitä yhä eteenpäin ja epätoivon\nmyrskytuuli pieksi heidän vaaterepaleitaan ja repi palmikolta heidän\nkiireessä suitut hiuksensa. Toiset taas, talonomistajat ja lampuodit,\npakenivat väkineen suoraan peltojen yli ajaen edellään karjalaumojansa,\nlehmiä ja lampaita, härkiä ja hevosia, jotka he olivat kepillä ajaneet\nulos tallista ja navetoista, He kulkivat hiljaisten metsien läpi ja\nharjuja pitkin, ja heidän mukanaan kulkivat paksut tomupilvet niinkuin\nennen vanhaan, jolloin kansakunnat väistyivät ahdistavien\nbarbaarilaumojen tieltä. He aikoivat elää paimentolaisina jossakin\nkalliolaaksossa, niin kaukana valtatieltä, ettei yksikään vihollinen\nuskaltaisi heidän luo.\n\nJa liikkuva tomupilvi katosi tummaan kuusikkoon, määkiminen ja\nammuminen herkesi kuulumasta, mutta vaunuja romisi yhä tien täydeltä ja\njalkamiesten luku karttui. Belfortin lähellä täytyi joukkojen usein\npysähtyä, kun tie oli niin täynnä väkeä.\n\nEräässä seisahduspaikassa näki Maurice kohtauksen, joka ikipäiviksi\npainui hänen mieleensä kuin läimäys vasten kasvoja. Tien vieressä oli\nyksinäinen rakennus, köyhä mökki, ja sen takana kaistale laihaa peltoa.\nOmistaja ei ollut voinut erota kodistaan, hän oli kovin syvästi\njuurtunut vähäväkiseen maahansa; hän istui matalassa tuvassaan,\nmasentuneena ja toivottomana, seuraten katseellaan sotamiesten kulkua.\nNuori vaimo seisoi vieressä, toinen lapsi käsivarrella ja toinen hänen\nhameeseensa puristautuneena. He nyyhkyttivät ja vaikeroivat.\n\nMutta äkkiä temmaistiin tuvan ovi auki ja kynnykselle ilmestyi isoäiti,\npitkä ikäkulu vaimo, joka viuhtoi pitkillä laihoilla käsillään. Harmaa\ntukka riippui suortuvissa päähineen alta ja liehui luisevien\nteräväpiirteisten kasvojen ympärillä. Ja hänen kiukkunsa oli niin\nrajaton, ettei hän tahtonut saada ääneen. Sotamiehet nauroivat ensin,\nsiinäpä vasta eukko oli! Mutta sitten alkoivat hänen sanansa kuulua;\nhän änkytti:\n\n-- Roistot, ryövärit, pelkurit koirat!\n\nYhä kimakammalla äänellä hän huusi heille vasten silmiä vihansa ja\nylenkatseensa.\n\nJa nauru vaikeni, heitä puistatti, he painoivat päänsä alas ja\nkatsoivat muuanne.\n\n-- Pelkurimaiset koirat, -- ryövärit, -- roistot!\n\nÄkkiä hän oikasi itsensä, kohotti suurenmoisella traagillisella\nliikkeellä laihat kätensä ja huusi viitaten idästä länteen:\n\n-- Katsokaa, katsokaa taaksenne! Tuolla virtaa Rein, eikä tuolla!\nKääntykää katsomaan taaksenne, te koirat, pelkurit koirat!\n\nHe marssivat yhä eteenpäin. Maurice katsahti Jeaniin ja tämän silmät\ntäyttyivät vähitellen kyyneleistä. Se koski häneen ja hänen kurjuutensa\nlisääntyi ajatellessa, että nämä talonpojatkin kärsivät ylenkatseesta,\njota eivät olleet ansainneet ja jota heidän kumminkin täytyi sietää.\nHänen pakottavassa päärukassaan eivät ajatukset enää pysyneet koossa,\nkaikki meni sekasin; jälestäpäin hän ei koskaan voinut juohtaa\nmieleensä, miten oli kestänyt loppumatkan ja mitä sillä oli tapahtunut.\n\nKoko päivän oli seitsemäs osasto ollut tiellä, kuuden peninkulman\nmatkalla Dannemariesta Belfortiin; -- oli jo myöhäinen, yö oli tulossa,\nkun joukot vihdoinkin saivat kuntoon leiritulensa linnoituksen muurin\njuurella, juuri samalla paikalla, jonka olivat neljä päivää sitten\njättäneet.\n\nPimeydestä ja väsymyksestä huolimatta tahtoivat sotamiehet saada tulta\nja jotain keitetyksi. Sillä siitä pitäin kun olivat samalta paikalta\nlähteneet, eivät he olleet maistaneet lämmintä ruokaa. Ja pian he\nistuivat nuotioidensa ympärillä nenät lähellä keittokattiloita, kun\nihmeellinen huhu levisi leirissä ja herätti suurinta kummastusta: kaksi\nsähkösanomaa oli tullut päälletysten, -- preussiläiset eivät olleet\nmenneet Reinin yli Markarlsheimin luona, -- Huninguessa ei löytynyt\nainoatakaan vihollista. Koko juttu lauttasillasta ja sähkövalosta,\nleiritulista y.m. olivat pelkkiä näkyjä, Schlestadtin voudin\nkeksinnöitä. Ja tuo niin suureksi huudettu schwartzwaldilainen\narmeijaosasto, joka oli pannut koko Elsassin tärisemään, supistui\nvähäiseksi würtembergiläiseksi joukoksi -- kaksi pataljoonaa ja yksi\neskadroona --, joka oli mainioilla liikkeillään, marsseillaan ja\nkaikkialla läsnäolollaan säikähdyttänyt väestöä ja saanut siihen\nuskoon, että heitä oli 30-40,000 miestä.\n\nJa samana aamuna he olivat ajatelleet räjähyttää ilmaan tunnelin\nDannemarien luona! Kyllä olivat herkkäuskoisia houkkoja! Mielettömin\npelko oli hävittänyt hedelmällistä maata kymmenen peninkulman alalla ja\nkarkoittanut asukkaat heidän kodeistaan. Ja sotamiehet raivostuivat ja\nlausuivat katkeroita sanoja muistellessaan kaikkea sitä kurjuutta, jota\nolivat marssillaan nähneet.\n\n-- Ei, totta vieköön, melusi Loubet suu täynnä ja heilutti lusikkaansa,\n-- mitähän tästä lopuksi tullee? Vihollisen perässäkö me nyt olemme\njuosseet? Kuusi peninkulmaa sinne ja kuusi takasin eikä ainoatakaan\npäätä, jonka otsaluun olisi saanut musertaa! Ja kaikki vain siksi, että\nsaisimme juoksennella jäniksinä paikasta toiseen.\n\nChouteau raapi kupin pohjaa niin että karina kävi, jyrisi vihasta ja\nsadatteli päälliköitä nimiä mainitsematta.\n\n-- Aika roistojoukkoa, aika elukoita! Semmoisia pässinpäitä! Kyllä\nmeillä onkin ollut onni saada koko poikia käsiimme! Koska he tällä\ntavoin luimivat pakoon häntä koipien välissä _ennen_ kun ovat\nnähneet vihollisen, niin jumala varjelkoon, miten silloin käy kun kelpo\nsotajoukko seisoo vastassa!\n\nHe olivat viskanneet halkosylyyksen nuotioon, ilman aikojaan huvikseen,\nja Loubet, joka parhaallaan lämmitteli sääriään hyvin tyytyväisen\nnäköisenä, remahti suureen nauruun, kun Jean, joka alussa ei ollut\nkuulevinaan heidän puhettaan, tarttui asiaan.\n\n-- Noo, pitäkää nyt suunne pienemmällä! -- Jos joku sattuisi kuulemaan,\nniin taitaisipa tuo puhe pian käydä nahallenne!\n\nJeaninkin pitkämielinen talonpoikaisjärki nousi jo kapinaan\npäällysmiesten narrimaisuutta vastaan, mutta hänethän oli asetettu\nvartioimaan, ettei mitään kurittomuuksia tapahtuisi, ja kun Chouteau\nyhä jatkoi keskeytti hän tuimasti:\n\n-- Soo, -- nyt riittää!... Tuolla tulee luutnantti, voittehan kääntyä\nhänen puoleensa jos teillä on jotain sanottavaa.\n\nMaurice istui erikseen, hän katseli maahan.\n\nOo, -- armias taivas! Nythän oli kaikki lopussa! Tuskin olivat alkaneet\nkun kaikki tyyni jo sortui. Ensimmäisen vastoinkäymisen kohdatessa\npuhkesi miehistössä kapina ja levottomuuksia; -- mikä on oleva\nsellaisen sotajoukon kohtalo, jossa ei löydy kuria eikä yhteishenkeä,\n-- sehän on kypsä tappioon ja häviöön. Täällä he makasivat jälleen\nBelfortin muurien juurella, -- eivät olleet nähneet ainoatakaan\npreussiläistä, -- ja olivat kuitenkin voitetut!\n\nSeuraavien päivien yksitoikkoisuus oli täynnä tuskallista odotusta ja\npelkoa. Jotta miehistöllä olisi jotain tehtävää, antoi kenraali Douay\nheidän parannella linnoitusta, joka oli hyvin huonossa kunnossa. He\nkaivoivat ja kuokkivat maata kuin raivostuneet ihmiset. Mutta mitään\ntietoja ei vaan kuulunut. Missä oli Mac-Mahon joukkoineen? Mitä\ntapahtui Metzin luona?\n\nUskomattomia huhuja oli liikkeessä ja ne muutamat sanomalehdet, joita\nPariisista saatiin, pahensivat vain asiaa ristiriitaisilla\nilmoituksillaan. Kahdesti oli kenraali sähköittänyt ja pyytänyt\nmääräyksiä, -- mutta vastausta ei ollut vieläkään kuulunut. Viimeinkin,\n12 päivänä elokuuta, tuli osasto lisätyksi; kolmas divisioona, joka\nsaapui Italiasta, yhtyi siihen, -- mutta sittenkään ei heitä ollut\nvielä kuin kaksi divisioonaa, ensimmäinen oli taistellut Fröschwillerin\nluona ja tullut hajoitetuksi eikä tiedetty vielä minne virta oli\nsaattanut sen viedä. Ja viikon siinä maattuaan, erillään muusta\nsotajoukosta, saivat he viimein käskyn lähteä liikkeelle. Leirissä\nsyntyi iloa ja riemua, -- ennen vaikka mitä kuin tämmöistä epätietoista\nodotusta. Ja lähtöä varustellessa kertoivat miehet toisilleen\narveluitaan. Kukaan ei tietänyt, mihin suuntaan nyt lähdetään, --\nmuutamat tuumivat, että ehkä on Strassburgin puolustaminen\nkysymyksessä, jota vastoin toiset puhuivat pikaisesta hyökkäyksestä\nSchwartswaldiin sulkemaan viholliselta palausretki.\n\nAikaseen seuraavana aamuna lähti 106:s ensimmäisinä liikkeelle ja\nsullottuina eläinvaunuihin he saivat jatkaa matkaa. Varsinkin oli se\nvaunu, johon Jean oli miehineen joutunut, täyteen ahdettu; he seisoivat\nniin lähettäin, ettei mahtunut aivastelemaan, kuten Loubet sanoi.\nMuonanjako oli taaskin tapahtunut suurimmassa epäjärjestyksessä,\nruokavarojen sijasta olivat miehet saaneet viinaa, -- ja olivat\nluonnollisesti nyt juovuksissa, lauloivat ja loilottivat sopimattomia\nlauluja.\n\nJuna kiiti jyristen eteenpäin. Vaunuissa ei nähnyt muuta kuin\npiipunsavua; -- ilma oli kamalan huono ja joka paikasta kuului\nnoitumista ja niin äänekästä rähinää että se tukahdutti veturin puhinan\nja pyöräin jyryn kiskoilla. Ja vasta Langresiin tultua äkkäsivät\nmiehet, että heitä kuljetettiin Pariisiin.\n\n-- No so ... tuhannen tulimainen helvetti! noitui Chouteau itsekseen,\n-- kaiketi meidät nyt asetetaan Charentonneauhon vahtimaan, ettei\nBismarck pääse keisarin sänkyyn Tuileriassa!\n\nToiset nauroivat niin että vääntelivät itseään. Kaikki eivät edes\ntietäneet, mille naurettiin, vaan nauraa piti. He huusivat ja luikkivat\nkuin hullut talonpojille, jotka seisoivat tien varrella ja katsoivat\ntuskastuneina ohitse kiitävän junan jälkeen. Ja joka asemalla seisoi\nsuuria ihmisjoukkoja, jotka toivoivat saavansa jotain tietoja, mutta\nveturi kiiti ähkyen ohi ja he eivät kuulleet muuta kuin laulua ja\nulinaa ja rähinätä savusta ja tomusta, kanuunan ruuan seasta, jota\nkuljetettiin pikajunalla. Eräällä isommalla asemalla, jossa juna\nviivähti, tuli kolme hyvästi puettua naista, kolme varakasta kauppiaan\nrouvaa, asemasillalle ja he jakoivat lämmintä lihakeittoa sotamiehille,\njotka itkivät ja suutelivat heidän käsiään. Mutta vähän matkaa\nkuljettua alkoivat he taas hoilottaa ja laulaa törkeitä laulujaan.\n\nChaumontin lähellä sivuutti juna toisen, joka vei tykistöä Metziin.\nTykkimiehet olivat vielä hullummin juovuksissa. Puiden nyrkkiään he\nkumartuivat ulos vaunujen ikkunoista ja huusivat raivostuneina:\n\n-- Teurastettavaksi, teurastettavaksi, teurastettavaksi!\n\nSe oli kuin henkäys haudasta; miehiä värisytti kamala kuoleman kylmyys.\n\nKeskellä tavatonta äänettömyyttä kuului Loubet sanovan:\n\n-- Ne eivät ole kovin iloisia, nuo!\n\n-- Mutta he ovat oikeassa, sanoi Chouteau, kyllä on jumaliste ilettävää\nkun he kehtaavat lähettää tällaiset laumat kelpo poikia helvettiin\n_heidän_ roskajuttujensa tähden.\n\nJa Chouteau jatkoi saarnaansa. Hän oli turmeleva aines, vetelä\npääkaupunki-käsityöläinen, maalarinsälli, joka ei ollut ymmärtänyt eli\njaksanut sulattaa niitä puheita, joita oli kuullut kokouksissa ja\nyhdistyksissä, ja joka sotki kaikenmoisia tuhmuuksia korulauseihinsa\nvapaudesta ja yhdenvertaisuudesta. Hän tiesi kaikki, opetti\nkumppaniaan, varsinkin Lapoullea, josta hän arveli vielä tulevan\nsaakulinmoisen sankarin.\n\n-- Näetkös, vanha poika, koko asiassa ei ole järkeä tippaakaan... Jos\nBadinguet [Napoleon kolmannen haukkumanimi] ja Bismarck ryykäävät\ntoistensa tukkaan, niin selvittäkööt itse asiansa, voivat antaa\ntoisilleen pari läiskäystä vasten kuonoa, -- ei heidän tarvitse ajaa\nsatoja tuhansia kunnon poikia tappelemaan semmoisen asian tähden. Me\nannamme hittoa heidän riidoilleen, eikä meitä ensinkään huvita tulla\nhakatuksi mäsäksi ja moskaksi.\n\nKoko vaunu nauroi, heillä oli ihmeen hupaista, ja Lapoulle, joka ei\ntietänyt Badinguetistä eikä Bismarckista niin mitään, joka tuskin\npystyi sanomaan, tappeliko hän kuninkaan vai keisarin puolesta, sanoi\nvakuutuksella:\n\n-- Niin se on, on. Pari läiskäystä vasten kuonoa, -- niin me teemme ja\nolemme yhtä hyviä ystäviä.\n\nMutta nyt kääntyi Chouteau Pacheen ja tarttui häneen:\n\n-- Samallainen olet sinäkin ja sinun herra jumalasi. Hän on kieltänyt\ntappelemasta, eikö ole?... Noo, tuhma-jussi, mitä sinä sitten täällä\nistut?\n\n-- Minäkö? vastasi Pache ällistyen, -- elä luule, että minä täällä olen\nhuvikseni ... mutta ... poliisit ... santarmit.\n\n-- Santarmit, -- roskaa! -- Puhaltaa pois semmoiset miehet! Tiedättekö,\nmitä meidän olisi tehtävä, meidän, jotka olemme kunniallista väkeä? Kun\nne nyt pysähdyttävät ja päästävät ulos, -- -- niin pitäisi meidän\nlähteä tiehemme -- niin, -- aivan levollisesti lähteä tiehemme -- ja\njättää se Badinguet sika ja hänen läskipuotinsa eli toisin sanoen\npöllöt kenraalinsa selviytymään preussiläisroistoistaan miten parhaiten\nvoisivat!\n\nJoka puolelta kuului hyvähuutoja; puhe teki vaikutuksen ja hän katsahti\nylpeästi ympärilleen ladellen yhä päätelmiään, joiden sekavassa\nvirrassa tasavalta ja ihmisoikeudet pyörivät rinnatusten ja niitä\nseurasi rajuja hyökkäyksiä keisarikuntaa ja sen mädännäisyyttä vastaan\nja sitten päällysmiesten petoksesta, -- sillä tunnettuahan oli, että\njoka ainoa kenraali oli saanut miljoonan, että möisivät Ranskanmaan\nviholliselle. Hän oli vallankumouksen miehiä, toiset eivät tietäneet,\nolivatko he tasavaltalaisia eli mitä heidän pitäisi tehdä kuuluakseen\nmainittuun puolueeseen -- paitsi Loubet, joka aina veti sen kanssa yhtä\nköyttä, joka hankki hänelle jotain suuhun pistettävää. Kaikki olivat\nkuitenkin kuin yksi mies hänen puolellaan, morkkasivat keisaria ja\npäälliköitä, koko senkin läskiseuruetta, jota he kyyditsevät vähän\nmatkaa, ellei pian tule toinen ääni kelloon.\n\nJa Chouteau puhalteli valkeaan ja vilkasi nurkkasilmällään Mauriceen,\njoka naurahteli. Hän oli ylpeä siitä, että tämä lukenut herra kannatti\nhänen mielipiteitään, -- hän tahtoi olla oikein mieliksi hänelle ja\ntuumasi että olisi kenties paikallaan antaa Jeanille pieni sivuisku.\n\nKorpraali istui väliäpitämättömänä, silmät puoleksi ummessa eikä\nsanonut niin eikä näin heidän jutuillensa. Chouteausta olisi ollut\nhupaista saada heidät törmäämään yhteen ja sanoi uhkaavalla äänellä:\n\n-- Entäs sekin, kun muutamat täällä uhkaavat ammuttaa meidät.\nSiansorkat -- kohtelevat toista niinkuin hän olisi rapakkoa heidän\njalkainsa alla eivätkä saa pässinpäihinsä mahtumaan, että me olemme\nsaaneet tarpeemme sekä pyssyistä että muusta komennosta... Ne me\nheitämme -- hih -- peltomaille nähdäksemme kasvavatko ne siellä...\nKuulkaapas, miehet, minkähänlaisiksi niiden naamat venyisivät, jos me\nottasimme kerran -- hyvän tilaisuuden sattuessa -- ja paiskaisimme\nvähäksi aikaa suulleen, koetteeksi vain... Mitäs sanotte?... Ainakin he\nsilloin näkisivät, että me olemme kyllästyneet heidän kirottuihin\nsotapuuhiinsa. Alas Badinguet ja hänen hännänkantajansa. Alas lautasen\nnuolijat ja petturit, jotka ajavat meitä surman suuhun!\n\nVeri oli kohonnut Jeanin kasvoihin, -- hän tuskin näki, hän oli\ntukehtua kiukkuunsa kuten aina silloin kun hänen intohimonsa\nherätettiin. Vaikka hän istui niin ahtaalla, että hätäisesti sai sormea\nliikutetuksi, pääsi hän kuitenkin kimmahtamaan pystyyn ja ojensi niin\ntuimasti nyrkkinsä Chouteaun nenän alle, että tämä kalpeni.\n\n-- Tukitko suusi, sen aasi! -- Nyt minä olen jo tarpeeksi asti\nkuunnellut sinun porinatasi ja vahinko on ettei täällä ole yhtään\nupseeria läsnä enkä minä nyt voi saada sinua arestiinkaan. Sillä se\nolisi koko rykmentille hyvä työ, jos saisi pois semmoisen konnan kuin\nsinä olet... Mutta kuule nyt mitä minä sanon ja pane korvasi taakse,\nettä jos täällä vain syntyy vähänkään rähinää niin sinä saat minun\nkanssani tekemistä. Tässä ei enää puhukaan korpraali, vaan kunnon mies,\njoka ei enää rupea sinua kuuntelemaan ja joka kyllä saa sinun suusi\ntukituksi, ymmärrätkö? -- Tuollainen lurjus, joka ei tahdo taistella,\nja kylvää pahuutta toisiin! Uskalla sinä vielä tuoda esille niitä\npirullisia viisauksiasi, niin saat tuntea, mistä minä olen kotoisin.\n\nJa heti oli Jean rohkealla käytöksellään vetänyt melkein kaikki miehet\npuolelleen. Chouteau änkytti ja koki päästä etemmäksi Jeanin\nvaarallisista nyrkeistä.\n\n-- Ja minä olen halukas puhaltamaan Badinguetin yhtä kauvas kuin\nsinäkin, jos tietää tahdot... Politiikasta ja tasavallasta ja\nkeisarikunnasta ja muusta sellaisesta en _minä_ tiedä mitään,\nminulla ei ole ollut aikaa niihin sekaantua, mutta ennen ja nyt ja aina\nminä tahdon puoltaa järjestystä ja hyvää sopua... Noo, se on\nluonnollista, ettei meitä iloita lähteä sotaan. Mutta ne roistot, jotka\ntulevat tänne miehiä yllyttelemään, ne ovat ammuttavat niinkuin koirat,\nsillä meillä on kyllin tekemistä, että voisimme jotakuinkin\nkelvollisesti käyttäytyä. Kuulkaa, toverit, olettehan te yksimielisiä\nminun kanssani siitä, että seisoman meidän pitää, ja kun kuulette\npreussiläisten tulleen maahan, niin voitteko sitä kärsiä, ja\ntahdottehan olla mukana ajamassa niitä suorinta tietä pois?\n\nNopeudella, joka on omituinen rahvaan mielenmuutoksille, kallistuivat\nheti taas kaikki korpraalin puolelle ja hän vannoi vieläkin kerran\nhalkasevansa kallon jokaiselta, joka kehtaa puhua, ettei hän muka tahdo\ntapella.\n\nEläköön korpraali, -- niin, -- nyt olivat kaikki halukkaita antamaan\nBismarckille kyytiä!\n\nJa mieltymyshuutojen vielä kaikuessa kääntyi Jean kohteliaasti\nMauriceen, ikäänkuin hän ei olisi kuulunutkaan muuhun joukkoon, ja\nsanoi:\n\n-- Te ette suinkaan voi olla yhtä mieltä näiden lurjusten kanssa, --\nsillä emmehän me vielä ole hukassa ja minä luulen, ettei sekään päivä\nole kaukana kun me taivutamme preussiläisten niskan!\n\nMauricesta tuntui niinkuin olisi hänen sydämmeensä tunkenut lämmin\nauringon säde. Ja hän tuli hämilleen ja nöyräksi. Miten? Olihan tuo\ntalonpoika rehellinen, kelpo mies. Ja hänen mieleensä juolahti miten\nkatkerasti hän oli vihannut Jeania sinä päivänä, jolloin hän\nepätoivoissaan heitti kiväärinsä maahan; mutta hän muisti senkin, miten\nsyvän vaikutuksen se häneen teki kun näki suurten vesikarpaloiden\njuoksevan korpraalin silmistä silloin kun se vanha isoäiti häpäsi ohi\nkulkevia sotamiehiä ja näytti missä päin Reinvirta juoksee. Yhdessä\nkärsityt tuskat ja vaivatko ne olivat sulattaneet kaiken hänen vihansa?\nHän, bonapartilaisen poika, olikin oikeastaan aina pitänyt tasavaltaa\nmahdottomuutena; hän oli pohjaltaan taipuvainen pitämään keisarin\npuolta, ja sodat olivat hänestä suorastaan kansojen elämänehto.\n\nJa äkkiä heräsi hänessä taas toivo, -- hänhän oli niin herkkämielinen\n-- ja sama voiton varmuus, joka kerran, houkutteli hänet rupeamaan\nvapaaehtoiseksi, se täytti taasen hänen rintansa.\n\n-- Niin kyllä, korpraali, vastasi hän iloisesti ja luottamuksella,\nkyllä me vielä taivutamme preussiläiset!\n\nJuna kiiti, kiiti yhä vieden ihmislastiaan ja piipun savun täyttämistä,\nummehtuneista vaunuista kuului alati huutoa ja rähinää ja loilotusta.\nTalonpojat, jotka seisoivat rautatien varrella ja asemilla, kuuntelivat\nsitä sydän ahdistusta täynnä ja katsoivat pitkään poistuvien vaunujen\nperään.\n\n20 päivänä elokuuta tultiin Pariisiin, Pantinin asemalle; ja samana\niltana jatkettiin matkaa. Seuraavana päivänä olivat joukot Reimsissä ja\nsieltä oli aikomus lähteä Châloniin.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSuureksi hämmästyksekseen huomasi Maurice, että Reimsissä annettiin\npysähdyskäsky. He eivät siis tulekaan yhtymään muuhun sotajoukkoon\nChâlonin luona? Ja hän hämmästyi vieläkin enemmän kun kaksi tuntia\nmyöhemmin asetettua aseet ryhmiin puoli peninkulmaa kaupungista,\nCourcellen luo, suurelle tasangolle Aisnekanavan varrella, kuuli että\nkaikki joukot, jotka olivat olleet Châlonissa, vetäytyivät takasin ja\nsijoittuvat leiriin samalle paikalle kuin hekin. Ja aivan oikein!\nYltympäri, Saint-Thierryyn ja La Meuvilletteen saakka, tuolla puolen\nLaonin tietä, rajoittivat näköpiiriä telttarivit ja leimusivat pimeän\ntultua leirivalkeat. Nähtävästi oli päätetty asettua Pariisin ympärille\nja siellä odottaa preussiläisten tuloa. Ja hän oli hyvin tyytyväinen\nmielessään. Se mahtoikin olla viisain sotasuunnitelma.\n\n21:nen päivän iltapuolen Maurice kuljeksi leirissä kuullakseen jotain\nuutta. Miehet saivat tehdä melkein mitä itse halusivat, kurinpito\nnäytti yhä hölliintyvän. Hän saattoi huoletta lähteä Reimsiin nostamaan\npostista 100 frangia, jotka sisar oli lähettänyt. Palatessa hän\npoikkesi kahvilaan ja kuuli siellä erään kersantin puhelevan pitkiä\njuttuja huonosta hengestä kahdeksassa Seinedepartementin liikkuvan\nkaartin pataljoonassa: ne oli lähetetty takasin Pariisiin, 6:des\npataljoona oli vähällä ollut tappaa upseerinsa. Jokapäiväinen ilmiö\noli, että sotamiehet pilkkasivat ja häväisivät kenraalia, Fröschwillerin\njälkeen eivät he enää tehneet kunniaa Mac-Mahonille. Kahvilavieraiden\nkesken syntyi väittely, rauhalliset porvarit kiistelivät tulisesti\nmarsalkan joukon lukumäärästä. Joku puhui 300,000, sehän oli suoraa\nhulluutta. Toinen järkevämpi luetteli kaikki neljä osastoa:\n_kahdestoista_ oli hädin tuskin saatu täydennetyksi useiden\nrykmenttien ja yhden meritykistö-divisioonan avulla; _ensimmäinen_\noli ollut melkein hajoitettu 14 päivästä asti ja jonka keskustaa\nkoetettiin niin hyvin kuin mahdollista saada täysilukuiseksi; sitten\n_viides_, joka oli silvottu ennenkun ehti tulessa käydäkään ja\nviimeksi _seitsemäs_, juuri saapunut osasto, -- sekin surkeassa\ntilassa, ilman ensimmäistä divisioonaa, jonka löysivät täällä palasina\nja pätkinä. Kaikkiaan ehkä saattoi olla 100,000 miestä, siihen luettuna\nreservi-ratsuväestö, divisioonat Bonnemain ja Margueritte. Mutta nyt\nsekaantui kersantti heidän jupakkaansa ja puhui sellaisella\nylenkatseella sotajoukosta, sanoen sitä kurjan kurjemmasta miehistöstä\nkokoonhaalituksi nautalaumaksi, jota heikkojärkiset johtajat\nkuljettivat teurastettavaksi, -- että porvarit pelkäsivät siitä\nseuraavan jotain ikävyyksiä ja hiipivät kaikessa hiljaisuudessa\ntiehensä.\n\nKahvilasta lähdettyään koetti Maurice saada käsiinsä sanomalehtiä. Hän\npisti kaikki kun löysi taskuihinsa ja luki niitä leiriin mennessä,\nastellessaan leveätä maantietä suurten puiden suojassa, jotka\nreunustavat uhkeata viertotietä kaupungin laidassa.\n\nMissä mahtoivat vihollisten joukot olla? Näytti siltä kuin ne olisivat\ntyyten kadonneet. Epäilemättä oli kaksi Metzin läheisyydessä;\nensimmäinen, kenraali Steinmetzin johtama, vartioi linnoitusta ja\ntoinen koetti prinssi Fredrik Kaarlen komennolla tunkea eteenpäin\nMostelin itäistä rantaa eroittaakseen Bazainen Pariisista. Vaan entä\nkolmas? Missä oli perintöprinssin voittoisa joukko, se joukko, joka oli\nkunnostanut itsensä Weissenburgissa ja Fröschwillerissä ja joka ajoi\ntakaa ensimmäistä ja viidettä osastoa? Kovin olivat vastakkaisia\nlehtien antamat tiedot; niistä ei voinut päästä asian perille.\n\nOlikohan se vielä Nancyssa? Tahi kulkikohan se Châlonia kohti, koska\nranskalaiset olivat rientäneet tänne sellaisella kiireellä, sytyttäneet\nmakasiininsa, vaatetus- ja muonavarastonsa, jättäneet sellaiset\ntavarapaikat liekkien uhriksi.\n\nVasta nyt sai Maurice, joka oli elänyt viime ajat ikäänkuin\nulkopuolella maailmaa, tietää, mitä Pariisissa oli tapahtunut. Tappion\nsanoma oli iskenyt kuin ukkonen voitosta varmaan kansaan. Kaduilla oli\nvallinnut rajaton kiihtymys, vapaamielinen ministeristö oli luopunut,\nkeisarilta otettu ylipäällikön arvonimi ja Bazaine nimitetty hänen\nsijaansa. 16:ta päivästä saakka oli keisari ollut leirissä Châlonin\nluona, kaikki lehdet puhuivat suuresta sotaneuvottelusta 17 päivänä,\njossa prinssi Napoleon ja kaikki kenraalit olivat olleet läsnä, mutta\nkukaan ei tietänyt sen enempää, mitä siellä oli päätetty. Myöhemmistä\ntapahtumista oltiin paremmin selvillä. Kenraali Trochu oli nimitetty\nkaupunginpäälliköksi Pariisissa, Mac-Mahon komentavaksi kenraaliksi\nChâlonin leiriin. Keisarilla ei siis ollut mitään sanomista, hän oli\nvetäytynyt pois kaikesta toiminnasta. Tuntui siltä kuin kaikki olisi\nhorjunut, ei tiedetty oikein sitä eikä tätä, tehtiin päätöksiä ja\nsuunnitelmia ja hyljättiin jälleen heti paikalla. Ja vähä väliä\nuudistui kysymys: missä ovat saksalaiset joukot? Ketkä olivat oikeassa,\nnekö, jotka sanoivat Bazainen vetäytyvän pohjoseenpäin eli ne, jotka\narvelivat, että hän on jo suljettu Metziin. Lakkaamatta kuului huhuja\nsuurista tappeluista, urhoollisista otteluista 14:nen ja 20:nen päivän\nvälillä, mutta ilman muuta tulosta kuin kaukaista jatkuvaa\naseenkalsketta.\n\nMaurice oli niin väsyksissä, etteivät tahtoneet jalat kannattaa, ja hän\nistautui lepäämään penkille tien vieressä. Yltäympäri oli rauhallista,\nkaikki näytti elävän tavallista arkielämäänsä: suurten puiden alla\nleikittelivät pikku lapset hoitajineen ja porvarit olivat tavallisella\niltakävelyllään. Hän silmäili uudelleen lehtiään ja nyt sattui hänen\nsilmiinsä eräs artikkeli, jota hän ei ollut ennen huomannut, --\nkirjoitus eräässä tasavaltaisen vastustuspuolueen äänenkannattajassa.\n\nJa yhtäkkiä hänelle selvisi kaikki. Lehden kertomuksen mukaan oli\nsotaneuvottelussa 17 päivänä päätetty vetäytyä takasin pääkaupunkiin ja\nkenraali Trochun nimittäminen kaupunginpäälliköksi oli tapahtunut\nkeisarin palaamisen vuoksi. Vaan lehti lisäsi, että keisarinna ja uusi\nministeristö vastustivat jyrkästi tätä päätöstä. Keisarinna oli sitä\nmieltä, että keisarin takasin tulo matkaansaattaa vallankumouksen.\nKerrottiin hänen lausuneen, että keisari ei ole pääsevä elävänä\nTuilerian linnaan. Sentähden hän vaatikin jyrkästi eteenpäin\nmarssimista ja joukkojen yhtymistä Metzin luona olevaan osastoon ja\nhäntä kannatti sotaministeri kenraali Palikao. Hänellä oli valmiina\neräs suunnitelma, voittoisa rientomarssi, joka yhdistäisi keisarin ja\nBazainen armeijat.\n\nLehti putosi Mauricen kädestä, hän istui hajamielisesti katsellen\neteensä, nyt hän taisi ymmärtää kaikki: molemmat vastakkaiset\nehdotukset, miksi Mac-Mahon viivytteli vaarallisen kylkiliikkeen\ntoimeenpanemista, kiireelliset, yhä kärsimättömämmät käskyt Pariisista,\njotka vaativat marsalkkaa heittäytymään sotamiehineen niin ylen\ntuhmanrohkeaan yritykseen. Ja tämän traagillisen taistelun keskellä\nnäki hänen sisällinen silmänsä surkuteltavan näyn: keisarin, joka oli\nlaskenut valtansa keisarinnan käsiin, jonka ylipäällikön arvo oli\njoutunut Bazainelle, ja joka ei enää ollut kuin varjokuningas,\npikkuherra, tarpeeton kappale, jolla ei tehnyt mitään ja joka oli\nkaikkialla tiellä; Pariisista hänet oli sysätty pois, sotajoukossa ei\nhänellä ollut paikkaa sen jälkeen kun oli sitoutunut olla\nkirjoittamatta määräysten alle.\n\nSeuraavana aamuna, vietettyään myrskyisen yön teltan ulkopuolella\nmaaten paljaalla tantereella peitteiseen kääriytyneenä, kuuli Maurice,\nettä oli vihdoinkin päätetty vetäytyä Pariisiin. Edellisenä iltana oli\nollut uusi sotaneuvottelu, johon oli ottanut osaa entinen sijaiskeisari\nRouhet, keisarinnan lähettämänä, kiirehtien marssia Verdunia kohti.\nMutta marsalkka näytti saaneen hänet luopumaan tuumastaan osoittamalla\nsen monia vaaroja ja tukaluuksia. Lieneekö tullut huonoja uutisia\nBazainelta? Mitään ei tiedetty varmuudella. Mutta juuri tuo tietojen\npuute oli painava ja kaikki jotakuinkin järkevät upseerit puolsivat\nPariisin läheisyyteen asettumista, jotta voitaisiin hätätilassa sitä\npuolustaa.\n\nJa vakuutettuna siitä, että huommenna jo ollaan liikkeellä pääkaupunkia\nkohti, tahtoi Maurice ennen lähtöä täyttää lapsellisen halunsa saada\nvielä kerran syödä katetun pöydän ääressä, oikein lautaselta, veitsellä\nja kahveilla, jota hän ei ollut pitkään aikaan saanut, ja päästä\nkerrankin ainaisesta sotamiehen ravinnosta. Rahaa hänellä oli ja hän\nhiipi ulos leiristä sydän levottomasti lyöden niinkuin olisi lähtenyt\njollekin poikamaiselle ilkityölle.\n\nKanavan toisella puolella oli Courcellen kylään mennessä paikka, jossa\nsaattoi syödä aamiaista. Eilen oli joku sanonut, että keisari asuu\nrikkaan kauppiaan talossa Courcellessa ja hän oli uteliaisuudesta\nkävellessään siellä ristiin rastiin huomannut pienen ravintolan, jonka\nkuisti oli viiniköynnösten peittämä, joiden tummien lehtien välissä\nriippui kypsiä, kuultavia rypäleitä. Tämän ihanan katoksen alla oli\nviheliäiseksi maalatuita pöytiä ja avonaisesta ovesta näki keittiöön,\njossa tavattoman paksu emäntä puuhasi ja kiirehti tyttöjä ja\nkokkipoikaa. Lehtimajan takana oli keilirata ja koko taloa ympäröi\nsellainen oikein vanhanaikainen iloisuuden ja tyytyväisyyden leima.\n\nKaunis, muhkearintainen palvelustyttö tuli Mauricen luo ja kysyi\nvalkosia hampaitaan näyttäen:\n\n-- Haluaako herra aamiaista?\n\n-- Haluan kyllä!... Tuokaa minulle munia, kotletti, juustoa ... ja\npullonen valkoista viiniä!\n\nJa kun tyttö lähti, kutsui hän häntä jälleen takaisin.\n\n-- Kuulkaas, asuuhan keisari jossain täällä, ehkä noissa taloissa\ntuossa?\n\n-- Niin juuri, tuossa, vastapäätä... Rakennusta te ette voi nähdä, sen\npeittää tuo muuri, jonka yli korkeat puut kasvavat.\n\nMaurice irroitti vyönsä ja istui kuistille erään pöydän ääreen, jolle\naurinko, tunkien viinilehvien välitse, loi kirkkaita lämyjä ja\nkoukeroita. Hän katseli koko ajan keltaista korkeata muuria, joka kätki\nkeisarin asunnon. Niin, kätkössä se todellakin oli, ei näkynyt\nkattokaan edes kadun puolelle. Sisäänkäytävä oli toiselle kadulle päin,\npienelle autiolle kadulle, jossa ei näkynyt ainoatakaan puotia, ei edes\nikkunaakaan, ei muuta kuin valkosia eli keltasia puutarhamuuria.\nYmpäröivien rakennusten keskelle muodosti pieni puisto \"keisarin\"\nmuurin takana viheriäisen saaren tuuheista latvoistaan. Ja nyt vasta\nhuomasi Maurice toisella puolen tietä, laajalla pihamaalla joukon\najopeliä ja tavaravaunuja, niiden välissä hevosia ja miehiä, jotka\nkiireellä juoksentelivat edestakasin.\n\n-- Ovatko nuo kaikki keisaria varten, kysyi Maurice leikillisesti\ntytöltä tämän asettaessa puhdasta liinaa pöydälle.\n\n-- Ovat, jokikinen! vastasi tyttö ja hymyili taas, onnellisena, kun sai\nnäyttää valkosia hampaitaan.\n\nJa hän tunsi hyvänlaisesti olot siellä muurin takana, sillä tallirengit\nolivat pistäytyneet usein ravintolassa jotain suuhunsa saamassa; hän\nluetteli: ensiksikin siellä nyt oli päällystö, 25 upseeria, 60 miestä\nsota-kaartista, vartijakunta, jonka muodosti osasto ratsuväkeä, ja\nkuusi ratsastavaa poliisia; -- sitten tuli keisarin talous, johon\nkuului 73 henkeä, kamariherroja, lakeijoja, kamaripalvelijoita, kokki\nja hänen käskyläisensä; neljä ratsua ja kahdet vaunut keisarille,\nkymmenen hevosta tallimestariloille, kahdeksan ratsurengeille ja\nsitäpaitse 40 postihevosta; ja vielä yhdet suuret juhlavaunut ja 12\nkuormarattaat, joista kahdet kokkien käytettävänä, ja niitä vasta oli\nihmetelty, täpösen täynnä kiiltäviä kyökkikaluja ja keittoastioita,\nkaikki mainiossa järjestyksessä.\n\n-- Voi hyvä herra, te ette voi aavistaa, millaisia kastrulleja! Ne\nkiilsivät kuin aurinko ... ja kaikenmoisia vatia ja ruukkuja ja\nvehkeitä, joita ei meikäläinen tiedä mitä ne ovatkaan... Ja viinit!\nbordeuxta, bourgognea, sampanjaa semmoiset määrät, että niistäkös olisi\nkelvannut pitää komeat häät!\n\nIloisena valkosesta pöytäliinasta ja kullankeltasesta viinistä söi\nMaurice kananmunia yhden toisensa perästä sellaisella ahneudella, että\nse hämmästytti häntä itseäänkin.\n\nJos hän käänsi päätään, näkyi vasemmalla laaja tasanko telttiä\ntäynnänsä, viervierettäin kuin suuri kyläkunta, joka oli ykskaks\nkohonnut maasta olkikattoisten talojen ympärille kanavan ja Reimsin\nvälillä. Ainoastaan siellä ja täällä oli muutamia harvoja puuryhmiä,\njotka muodostivat pieniä viheliäisiä pilkkuja telttien väliin. Kolme\nmyllyä ojensi laihat käsivartensa ilmaan. Mutta kaupungin epäselvästi\nhäämöittävien kattojen ja kastanjapuiden tummien latvojen yli kohosi\nReimsin tuomiokirkko sinistä taivasta vasten mahtavana kuin jättiläinen\nmataloiden talojen keskeltä. Ja hänen mieleensä juolahti muistoja\nkouluajoilta, aineita ja runoja, joita oli täytynyt opetella ja lausua,\nkuningasten kruunaukset ja pyhät voitelemiset, Clowis, Jeanne d'Arc,\nkoko muinais Ranskan kunniakas historia.\n\nJälleen kääntyivät Mauricen ajatukset keisariin tuossa hiljasessa\nkauppiaan talossa, jonka ovet olivat niin huolellisesti suljetut, ja\nhänen katseensa siirtyi taas keltaista muuria tarkastamaan. Ja\nhämmästyksekseen hän siinä luki törkeiden kuvien ja ruokottomuuksien\nrinnalla hiilellä kirjoitettuna: \"Eläköön Napoleon!\" Sadevesi oli\npuoleksi kuluttanut suuret kömpelöt kirjaimet, lieneepä aikoja siitä,\nkun ne keltaselle muurille piirrettiin! Kovin kummalliselta ne siinä\nnäyttivät ja varmaankin tarkoitti tuo vanha sotaisen innostuksen ilmaus\nsetää, suurta Napoleonia, eikä tätä veljenpoikaa.\n\nMauricen ajatukset siirtyivät taas muinaisuuteen ja hän\nmuisteli lapsuutensa aikoja, jolloin isoisä oli kertonut hänelle\nvoittaja-keisarin suuresta sotajoukosta. Kätkyestä saakka oli häntä\nkasvatettu näillä sotaisilla tarinoilla ja ne olivat liittyneet yhteen\njokaiseen muistoon kodista siellä kaukana Chêne-Papuleussa.\n\nÄiti ei elänyt enää ja suuren häviön jälkeen, joka kohtasi heidän\nperhettään keisarikunnan kukistuttua, oli isän täytynyt vastaanottaa\npieni vähäpalkkanen virka. Isoisä asui heillä mitättömällä eläkkeellään\nja hänen ainoa ilonsa ja lohdutuksensa oli kertoa lapsenlapsilleen\nNapoleonin voitoista. Hän nosti valkotukkaset kaksoset syliinsä,\nMauricen vasemmalle polvelle ja Henrietten oikealle, -- ja sitten hän\nsaattoi istua tuntikausia kertoen homerolaisista taisteluista, joissa\nhänkin oli ollut mukana.\n\nEli ajat sulivat yhteen, tapaukset olivat ikäänkuin irtautuneet\nhistoriallisista kehyksistään, se oli kauhea yhteentörmäys kansakuntien\nvälillä. Englantilaiset, itävaltalaiset, preussiläiset ja venäläiset\nriensivät ohitse, erikseen eli kaikki yhdessä, ja mahdotonta oli\ntietää, miksi he oikeastaan sotivat. Mutta loppu oli aina sama:\nyleinen, hirveä tappio, neron ja urhoollisuuden rajutuuli puhalsi ne\nkaikki tiehensä kuin kourallisen akanoita.\n\nSiinä oli Marengo, taistelujen esikuva, suuremmoiset, viisaasti\nmietityt liikkeet, moitteeton peräytyminen pataljoonilla, jotka ääneti\nja järkähtämättä marssivat tuleen, tuo taistelu, jossa saatiin selkään\nkolme tuntia ja annettiin selkään kuusi, jossa kahdeksansataa\nkrenatyöriä torjui itävaltalaisen ratsuväestön hyökkäyksen, jossa\nDesaix löysi kuolemansa muutettuaan tappion unhottumattomaksi voitoksi.\nSitten oli Austerlitz, sen talvipäivä ja säteilevä aurinko! Austerlitz,\njolloin valloitettiin Pratzenin ylänkö, jolloin kokonainen venäläinen\narmeijaosasto vajosi jäähän -- ihmiset, hevoset, kaikki ja puolijumala\nNapoleon, joka nähtävästi oli aavistanut, että niin tulee käymään,\nantoi kanuunansa lopettaa hävityksen työn. Ja Jena, Preussin\nmahtavuuden hauta! Ensin tiraljööritulet keskellä lokakuun päivää, Neyn\nmaltittomuus, joka saattaa hänet pulaan, josta pelastuu Augeraux'n\navulla, raju hyökkäys, joka puhkasee vihollisen keskustan ja saattaa ne\nkaikki pelon vimmaan, etummaisen ratsujoukon mieletön pako, suin päin,\nminne sattui, jotavastoin meidän husaarit kaatoivat miestä kuin\nkypsynyttä kauraa, täyttivät viehättävän laakson hevosten ja ihmisten\nraadoilla. Sitten Eylaun kamala teurastus, verisin kaikista\ntappeluista, -- kasottain raadeltuja ja silvottuja ruumiita, --\nveripunanen Eylau lumipyryn vallitessa, hiljainen hautausmaa, joka\nvapisi, kun Muratin 80 eskadroonaa hyökkäsi esille ja tunki kuin\nsalamoiva ukkonen venäläisen armeijan läpi jättäen jälkeensä niin\npaljon kuolleita, että Napoleoninkin silmät vettyivät. Friedland, jossa\nvenäläiset jälleen menivät satimeen kuin hämmentynyt hiirilauma, -- tuo\nkaikkivoivan, kaikkitietävän keisarin sotataidon mestariteos! Vasen\nsiipi seisoi kuin muuri, sillä välin kun Ney katu kadulta valloitti\nkylän, hävitti sillat, jonka jälkeen se vasta heittäytyi vihollisen\noikean siiven yli, ajoi sen virtaa vasten ja muserti ahdingossa niin\nperin pohjin, ettei kymmenen aikaan iltasella vielä oltu ehditty hakata\nkaikkia maahan. Entä Wagram, missä itävaltalaiset yrittivät eroittaa\nmeidät Tonavasta ja alati vahvistivat vasenta siipeään, jotta olisivat\nvoittaneet Massénan, joka pahasti haavoitettuna komensi avonaisista\nkalessivaunuista, mutta Napoleon seisoi levollisena kuin luminen\njättiläinen ja antoi heidän ponnistaa voimiaan kunnes äkkipäätä tähtäsi\nsata kanuunaa heidän keskustaansa kohti hajoittaen ja työntäen sen\nneljänneksen takaperin. Ja silloin täytyi vasemman siiven -- jäätyään\nyksin ja ilman tukea -- väistyä Massénan osaston tieltä, joka ajoi kuin\nvaltava vuo loput vihollisen joukosta hujan hajan pakosalle. Ja vihdoin\nMoskova, jossa Austerlitzin voitonaurinko viimeisen kerran loisti, --\nkamala ottelu, jossa vilisevässä sekasorrossa, kiväärien lakkaamatta\npaukkuessa, järkähtämättömällä rohkeudella hyökättiin kukkuloille ja\notettiin paljaalla miekalla vallitukset, -- jokainen jalansija\nvalloitettiin ja menetettiin moneen kertaan, jossa venäläinen kaarti\nosoitti sellaista urhoollisuutta, että voitto olisi meiltä mennyt ilman\nMuratin hurjaa hyökkäystä, kolmensadan kanuunan laukasemista samalla\nkertaa ja Neyn verratonta rohkeutta!\n\nJa vaikka päivä olisi ollut kuinka verinen ja taistelu ankara, aina\nliehuivat voittoon vihityt liput yhtä ylpeästi iltatuulessa, aina\nkuului sama huuto: eläköön Napoleon! kun sytytettiin leiritulia\nkalliisti ostetulle taistelutantereelle, -- Ranska oli kaikkialla\nkotonaan, sen kukistamattomat kotkat liitelivät näkymättöminä koko\nEuroopan ylitse ja kun ne laskeutuivat jonkun kuningaskunnan laiteelle,\nmateli kansa maassa kesytettynä ja nöyränä!\n\nMaurice oli syönyt kotlettinsa, hän oli vähemmin huumautunut\nkuultavasta viinistä kuin ylpeistä muistoista, jotka olivat hänen\nmielessään soineet, -- kun huomasi kaksi likaista ia repaleista\nsotamiestä, jotka tiedustelivat ravintolatytöltä, mihin mikin rykmentti\noli sijoitettu pitkin kanavan vartta.\n\nHän viittasi miehille.\n\n-- Hei toverit, tulkaapa tänne!... Tehän kuulutte seitsemänteen\nosastoon?\n\n-- Kuulutaan niinkin, ensimmäiseen divisioonaan ... hitto vieköön...\nMinä olin esimerkiksi mukana Fröschwillerissä, jossa ei joutanut\npalelemaan, sen takaan, ja hän tuossa, toverini, hän oli myös\nWeissenburgissa -- eikä ollut leikintekoa sekään!\n\nJa he kertoivat kerrottavansa, kertoivat tappioista ja paosta ja\npelosta, molemmat olivat haavoitetut, olivat maanneet nälinkuoliaina\neräässä kuopassa ja olivat viimein lähteneet rentostamaan sotajoukon\njälkeen, olivat levänneet kylissä, kun kuume kovin vaivasi, ja olivat\nnyt vihdoinkin päässeet perille.\n\nSurukseen huomasi Maurice, miten ahnaasti heidän silmänsä seurasivat\nhänen jokaista suupalaansa ja hän huusi tytölle:\n\n-- Kuulkaapas, pikku neiti! Tuokaa vielä leipää ja juustoa ja pullo\nviiniä... Eikö totta, pojat, me juomme yhdessä lasin ja haukkaamme\npäälle! Minä tarjoan!\n\nIloisesti istuivat likaiset miesparat pöytään ja Mauricen sydäntä\nkirveli katsellessaan kuinka huonoilta ja kurjilta he näyttivät\nresuisissa punaisissa housuissaan ja napittomissa takeissaan, jotka\nolivat niin täynnä erilaisia paikkoja, ettei heitä olisi voinut luulla\nsotamiehiksi, vaan varkaiksi eli ryöväreiksi, jotka olivat ryöstäneet\njonkun kaatuneen soturin ja vetäneet päälleen hänen vaatteensa.\n\n-- Niin, hitto vieköön, jatkoi pitempi heistä suu täynnä, siellä ei\nollut hauskaa, siellä ... kerro sinä Coutard!\n\nJa pienempi kertoi, viittilöiden kädellään, jossa piteli leipäpalasta:\n\n-- Minä olin juuri pesemässä paitaani, sillä välin kun toiset\nkeittivät... Kuvitelkaa itsellenne likanen kolo, oikea ratti, tiheää\nmetsää ympärillä, niin ettei kissakaan olisi kuullut kun ne saatanan\npreussiläiset tulivat... Ja yht'äkkiä, kello seitsemän, alkavat\nkranaatit tippua meidän keittopatoihimme, me ryntäämme ottamaan pyssyt\nja kello yhteentoista asti me olimme siinä autuaassa uskossa että oli\nannettu preussiläisille kelpo löylytys... Mutta tietäkääs, että meitä\nei ollut kuin 5,000 ja niitä juhtia tuli ja tuli yhä. Minä makasin\nmäellä pensaan suojassa ja näin kun he tulivat, oikealta, vasemmalta,\njoka paikasta! Oh, niitä tuli kuin muurahaisia, suuria mustia\nmuurahaisia, eivätkä ollenkaan herenneetkään tulemasta. No se on nyt se\nsama, mutta me arvelimme, me sotamiehet, että upseerit olivat olleet\nkoko kolloja, kun antoivat houkutella itsensä sellaiseen ampiaispesään,\nkauvas tovereista, jotka eivät voineet tulla avuksi... Noo, ja sitten\ntapahtui, että kenraaliparka, hän, Douay, joka ei muuten ollut mikään\nilkiö eikä konnakaan, saa luodin lyijyä vatsaansa ja kääntää sorkkansa\ntaivasta kohti. Hän oli mennyttä kalua. Vaan se ei tehnyt mitään, me\nkestimme vielä vähän aikaa, kunnes täytyi lähteä, niitä piruja oli\nliian monta. Sitten tapeltiin jossain aituuksessa, me puolustamme\nasemataloa sellaisessa mellakassa, ettei voinut kuulla eikä nähdä... Ja\nsitten ... en minä tiedä enää. Ne lienevät ottaneet kylän, me olimme\nvuorella -- Geissbergiksi taisivat sanoa -- ja jouduimme suureen\nherraskartanoon eli linnaan, jossa tapettiin kauhea joukko niitä\nroistoja! Ne lensivät ilmaan ja oikeimpa oli hupaista katsella kun he\nputosivat nenälleen eivätkä muistaneetkaan enää nousta ylös... Mutta\nvähämpä se auttoi! Niitä tuli yhä uusia ja aina uusia, kymmenen yhtä\nvastaan, ja kanuunia sama määrä. Mitäpä siellä olisi urhoollisuus\nauttanut, ei mitään auttanut, maahan meidän kuitenkin täytyi tupertua.\nNo niin, meidät hakattiin moskaksi ja täytyi, joka pääsi, puikahtaa\ntiehensä. Mutta se minun täytyy sanoa, että vaikka meidän upseerit\nolivat aika pässinpäitä, olivat ne kuitenkin peevelin poikia\ntappelemaan, vai mitä, Picot?\n\nPicot ryyppäsi lasinsa pohjaan ja pyyhkäsi suutaan käsiselällä.\n\n-- Olivat kyllä! Ja ihan samanlaista oli Fröschwillerissä; täytyy olla\npeto, että saattaa tapella sellaisissa oloissa. Niin sanoi meidän\nkapteenikin, pieni mukava mies ... vaan minä arvelen, etteivät he\ntietäneet miten asia oli. Kokonainen armeija hyökkää meidän niskaamme,\nja meitä oli tuskin 40,000. Me emme sinä päivänä ajatelleetkaan sotaa,\ntaistelu alkoi vähitellen, niin että päälliköt eivät näyttäneet\ntietävän mitään... Niin no, minä en tietysti nähnyt koko hommaa. Mutta\nsen minä vain tiedän, että aikasesta aamusta sitä kesti iltamyöhään, ja\nkun me luulemme kaiken olevan lopussa, alkaakin vasta leikki! Ensin\nWörthin luona, kaunis pieni kaupunki, jossa oli omituinen kirkontorni,\njuuri kuin mikähäs kakluuni. Minä en hitto vieköön vaan ymmärrä,\nminkätähden meidät samana aamuna komennettiin sieltä pois, kun\nkuitenkin sitten jälestäpäin täytyi tapella kuin riivatut päästäksemme\nkaupunkiin, -- johon emme sittenkään päässeet. Voi, lapsukaiset, miten\nsiellä tapeltiin ja raastettiin, muserrettiin pääkalloja ja ratkottiin\nihmisten vatsoja. Se oli kauheata!... Sitten oteltiin toisen maakylän\nympärillä, Elsasshausenin, -- saakelin pitkä nimi! Meitä ammuskeltiin\nkanuunilla eräältä kummulta, jonka myös olimme aamulla jättäneet. Ja\nsiellä minä näin omin silmin kyrassierien hyökkäyksen. Kyllä tulivat\nukkorukat silvotuiksi! Enkä minä ymmärrä, miten he saattoivatkaan\nlähettää hevoset ja miehet sellaiseen paikkaan, jyrkälle rinteelle,\njoka oli täynnä pensaita ja kiviä ja ristiin rastiin halkeamain\nviileksimä. Ja kun siitä sitten olisi ollut jotain hyötyä!... No,\nkomealta se kaikessa tapauksessa näytti... Sen jälkeenhän me mietimme\nhiukan levähtää. Koko kylä paloi ilmitulessa, baadenilaiset,\nwürttembergiläiset, preussiläiset, koko rosvojoukko, yli 120,000 miestä\n-- kuten jälestäpäin saimme tietää -- olivat piirittäneet meidät. Vai\nlevähtää! Nyt vasta alkoikin leikki Fröschwillerin luona! Sillä, se on\ntotinen tosi, jos ei Mac-Mahon olekkaan mikään ruudin keksijä, niin ei\nhän ole mikään pelkurikaan. Istui vain suuren hevosensa selässä, vaikka\nkranaatit suhisivat ympärillä. Joku toinen olisi jo lähtenyt\nkäpälämäkeen, sillä ei suinkaan kenenkään ihmisen ole pakko tapella\nsemmoista ylivoimaa vastaan, vai mitä? Mutta hän, hän ei vaan tahtonut\nhellittää kun kerran oli alottanut! Se oli julmaa teurastamista...\nNiin, jumala paratkoon, Fröschwillerissä he eivät enää olleet ihmisiä,\nvaan metsänpetoja, jotka raatelivat toinen toistaan. Enemmän kuin kaksi\ntuntia lainehti tanner verta ... mutta viimeinkin ... niin, lopuksi\ntäytyi meidän sittenkin laputtaa jalkoihimme. Ja sitten saimme kuulla,\nettä vasen siipi oli vääntänyt nurin narin baijerilaiset! Jospa\nmeitäkin, saakeli vieköön, olisi ollut 120,000 miestä ja vähänkin\nkelvollisemmat upseerit!\n\nJa tomuissaan ja ryysyissään hyökkäsivät Coutard ja Picot leivän\nkimppuun ja pureksivat sitä suun täydeltä kertoessaan kauheita\nmuistojaan tuossa somassa rauhallisessa lehtimajassa, jossa kypsät\nviinirypäleet kuulsivat auringon valossa.\n\nNyt he olivat joutuneet kauheaan pakoon tappelujen jälkeen: hajanaisia\nrykmenttiä, jotka nälkiintyneinä, väsyksissä ja ilman minkäänlaista\njohdantoa vyöryivät peltojen yli, metsien kautta, pitkin maantietä,\nsekava virta ihmisiä, hevosia, kanuunia, vaunuja koko armeija, jota\najoi eteenpäin pelon vastustamaton puhuri. Koska he eivät olleet\nvoineet suorittaa järjestettyä peräytymistä eikä suojella Vogesien\nsolia, jossa 10,000 miestä olisi voinut estää 100,000 eteenpäin\npääsemästä, olisi heidän ainakin pitänyt hävittää tunnelit ja sillat.\nMutta kenraalit laukkasivat eteenpäin, mielettöminä pelosta, ja siellä\nvallitsi voittajien ja voitettujen joukossa sellainen sekasorto, että\nmolemmat sotajoukot sekaantuivat kerran toisiinsa niinkuin olisivat\nolleet sokkoja. Mac-Mahon ajoi Lunevilleen päin ja Preussin\nperintöprinssi haeskeli häntä Vogesien seuduilta.\n\nSeitsemäntenä päivänä kulki ensimäinen divisioona Savernen kautta\nniinkuin tulvehtiva virta, jonka savisessa vedessä keinuu kaikenlaista\ntörkyä. Kahdeksantena yhdyttiin Saarburgissa viidenteen osastoon, joka\noli hajotettu ilman vastarintaa ja joka nyt oli pakosalla komentajineen\npäivineen. Komentaja, surkea kenraali de Failly, oli aivan menettää\njärkensä kun lykättiin koko tappio hänen hitautensa ja toimettomuutensa\nsyyksi. Yhdeksäs ja kymmenes päivä -- yhäti pakoa, huimaa karkua\nsuoraan eteenpäin katsomatta oikealle eli vasemmalle. Yhdentenätoista\nriennettiin rankkasateessa Bayoniin päin, sillä oli kierrettävä Nancy,\nperättömän huhun johdosta, että se muka oli vihollisen käsissä.\nKahdentenatoista levättiin Harouéessa, kolmantenatoista Vichereussa ja\nneljäntenätoista tultiin Neufchâteauhon, jossa laumat sullottiin\nrautatievaunuihin ja kuljetettiin kolmena päivänä peräkkäin Châloniin.\nNeljäkolmatta tuntia viimeisen junan lähdettyä tulivat preussiläiset.\n\n-- Ah, sinä kaikkivaltias, huokasi Picot, kyllä saivat pojat liikutella\njalkojaan!... Ja me makasimme sairaalassa!\n\nCoutard kaatoi viimeisen viinipisaran lasiinsa.\n\n-- Niin, ja sitten lähdimme mekin vaeltamaan ja olemme vielä sillä\ntiellä... No, meillä ei ole juuri valittamisen syytä kun istumme täällä\njotakuinkin ehjin luin ja saamme juoda lasin niiden onneksi, jotka\npelastuivat siitä perhanan mylläkästä.\n\nNyt oli Maurice asian perillä. Typerän hyökkäyksen jälkeen\nWeissenburgin luona tuli Fröschwillerin tappio kuin ukkosen isku, jonka\ntuhoatuottavat salamat valaisivat kamalan totuuden. Me olimme huonosti\nvarustetut, meidän tykistömme ja miehistömme ja päällikkömme olivat\nkeskentekoisia, eivät olleet vielä valmiita astumaan vihollista\nvastaan, tuota vihollista, josta oli niin halveksivaisesti puhuttu,\nmutta joka nyt seisoi edessä järkähtämättömänä, lukemattomana,\nerinomaiseen kuriin opetettuna sotajoukkona. Se oli tunkenut kuin kolme\nmahtavaa kiilaa meidän Metzin ja Strassburgin välille hajoitetuihin\nseitsemään osastoon ja pirstonut ne. Ja nyt me seisoimme yksin saamatta\nmistään apua, ei Italialta eikä liioin Itävallaltakaan, keisarin tuuma\noli mennyt myttyyn liikkeiden hitauden ja komentajien kunnottomuuden\ntähden. Onnikin näytti kääntäneen meille selkänsä, kokonainen sarja\nvastoinkäymisiä, ikäviä sattumia tuli preussiläisille avuksi ja\nhelpoitti heidän salaista aijettaan jakaa meidän joukkomme kahtia, ajaa\ntoinen osa Metzin alle, eroittaa se Ranskasta ja marssia toisen joukon\nhävitettyä Pariisia kohti. Nyt jo näytti päivän selvältä, että\nranskalaiset tulevat lyödyiksi, onhan johdonmukaista, että järjetön\nurhoollisuus joutuu alakynteen kylmää miettimistä ja suurta ylivoimaa\nvastaan. Mitäpä enää hyödytti siitä asiasta puhella, loppu on kuitenkin\nkaikista huolimatta oleva sama niiden lakien mukaan, jotka johtavat\nmaailman kulkua.\n\nMauricen uneksiva katse sattui parhaaksi mustiin kirjaimiin keltasen\nmuurin syrjässä. Eläköön Napoleon! Sanomaton surumielisyys valtasi\nhänet, hänen sydäntään ahdisti ja poltti. Se oli siis totta, että hänen\nsynnyinmaansa, jonka joukot olivat ennen marssineet riemukulussa\nEuroopan läpi, oli kärsinyt korvaamattoman tappion kurjaa, halveksittua\nkansaa vastaan taistellessaan! Puolessa vuosisadassa oli maailma\nmuuttunut, entisten voittajien täytyi nyt totuttautua tappioihinkin!\nHän muisti, mitä lankonsa Weiss oli sanonut Mülhausenin luona. Niin,\nlanko oli oikeassa, hän oli nähnyt, mikä se oli, joka hitaasti ja\nnäkymättömästi oli murtanut meidän voimamme, hän oli tuntenut raittiin\ntuulahduksen Saksanmaalta. Olikohan tämä yhden sotaisan ajanjakson alku\nja toisen loppu? Voi sitä onnetonta, joka jää paikalleen seisomaan\nkansojen eteenpäin pyrkivässä riennossa: voitto on sen, joka kulkee\netummaisena, joka on viisain ja tervein ja voimakkain!\n\nSilloin kuului keittiöstä huudahdus ja heleää naurua ja Maurice näki\nluutnantti Rochasin koettavan suudella kaunista palvelustyttöä\nvanhanaikaisella sotilasmaisella tavallaan. Kun ei se oikein\nonnistunut, tuli hän kuistille istumaan ja tyttö kantoi\nkahvitarjottimen jälessä. Hän sattui kuulemaan sotamiesten viimeiset\nsanat ja huudahti iloisesti:\n\n-- Voi, lapsukaiseni, tuo ei merkitse niin mitään! Se on aina semmoista\ntanssin alussa, mutta kohta tässä tulee toinen ääni kelloon!... Eihän\nollut ihmekään, että siellä kävi hullusti, kun oli viisi yhtä vastaan.\nVaan pian tulevat asiat olemaan toisella kannalla, siitä voitte olla\nvarmat! Meitä on täällä kolmesataatuhatta miestä. Ja kaikki meidän\nliikkeet, joita ei kukaan ymmärrä, tarkoittavat preussiläisten\nhoukuttelemista tänne päin, että Bazaine, joka pitää heitä silmällä,\npääsisi puskemaan takaapäin ... ja silloin me muserramme heidät,\nläiskis! niinkuin tuon kärpäsen!\n\nHän oli lyönyt aimo läimäyksellä kärpäsen littoseksi käsiensä väliin ja\nnauroi kohti kulkkuaan, -- niin varma hän oli tietämättömyydessään ja\nuskossaan voittamattomaan urhoollisuuteen siitä, että tuo\nyksinkertainen suunnitelma onnistuu. Ja hän neuvoi hyvin kohteliaasti\nCoutardille ja Picotille, missä heidän rykmenttinsä ovat, sekä istahti\nsitten tyytyväisen näköisenä ja sikari suussa kahvinsa ääreen.\n\n-- Hyvästi toverit ja kiitosta itse! vastasi Maurice sotamiehille,\njotka häntä lähtiessään kostelivat ja kiittelivät.\n\nHänkin oli tilannut kupin kahvia ja katseli nyt luutnanttia, jonka hyvä\ntuuli oli hiukan haihduttanut hänenkin alakuloisuuttaan, ja mietti,\nmitä hänen kolmesataatuhatta miestään oikein merkitsivät, kun ei heitä\nkuitenkaan _ollut_ enempää kuin satatuhatta. Ja epäilytti häntä\nvähän se mainio suunnitelmakin, jonka mukaan preussiläiset\npuserrettaisiin, kuin kärpänen äsken, Châlonin sotajoukon ja Bazainen\narmeijan väliin. Mutta kaihosihan hän itsekin koko sydämmestään jotain,\njoka voisi lohduttaa! Miksei hän siis uskoisi noita unelmia, miksei hän\ntoivoisi, kun niin loistava menneisyys lauloi hänelle alati muistojaan?\nVanha puutarha oli niin valoisa, aurinko loi lämpimiä säteitä\nRanskanmaan kuultaville rypäleille. Jälleen heräsi hänessä vähäksi\naikaa luottamus ja toivo sai vallan raskaasta surumielisyydestä, joka\noli vähitellen syöpynyt häneen.\n\nMaurice oli seurannut hetken aikaa silmillään erästä upseeria,\nafrikkalaista jääkäriä, joka ratsasti ordonnanssi perässä huimaa\nvauhtia tietä pitkin ja katosi juuri suuren keltasen muurin taakse.\nParin minuutin kuluttua palasi ordonnanssi yksin taluttaen molempia\nhevosia ja tuli ravintolan pihaan.\n\n-- Prosper! huudahti Maurice hämmästyneenä, -- sinäkö se olet? Minä\nluulin, että te vielä olitte Metzissä!\n\nHäneen oli Maurice tutustunut enonsa luona Rémillyssä ja oli hyvin\niloinen kun tapasi hänet taas pitkästä ajasta. Prosper oli nimittäin\nollut kolme vuotta Afrikassa ja vasta sodan sytyttyä palannut Ranskaan;\nja hän näytti omituiselta ja hauskalta taivaansinisessä liivissään ja\nleveissä punasissa housuissa, joita kannatti pitkä tupsupää vyö.\n\n-- Eihän mitä! Maurice Levasseur ... tämäpä oli hauska sattuma!\n\nMutta hän ei joutanut pitkälti puhelemaan, kävi ensin viemässä\nhöyryävät hevoset talliin, silmäillen isällisellä hellyydellä omaansa.\nHän oli talonpojan poika ja oli jo lapsuudesta tottunut hevosiin ja\noppinut niitä rakastamaan ja sentähden kaiketi ruvennut ratsumieheksi.\n\n-- Me olemme tulleet yhtä kyytiä Monthoista, yli viiden peninkulman\nsyöttämättä, selitti hän palattuaan, -- ja Zephir tarvitsi jo vähän\nruokaa!\n\nZephir oli hänen hevosensa. Itse hän ei tahtonut mitään syömistä,\nainoastaan kupin kahvia. Hän odotti upseeria, joka meni keisarin\npuheille, ja se voi olla tehty viidessä minuutissa, vaikka voi se taas\nkestää kaksi tuntiakin. Niin oli upseeri sanonut ja käski viedä hevoset\njonnekin suojaan. Ja kun Maurice rupesi utelemaan, teki hän\nepämääräisen liikkeen ja sanoi:\n\n-- En tiedä ... viestiä ... eli mitä lienee paperia jätettävänä!\n\nMutta Rochas'n silmä seurasi hartaudella jääkäriä, jonka puku herätti\nhänessä rakkaita muistoja Afrikka-ajoilta,\n\n-- Kuulkaapas, missä paikoin te siellä olitte, siellä kaukana?\n\n-- Medeahissa, herra luutnantti.\n\n-- Medeahissa!\n\nJa heti oli tuttavuus tehty, luutnantin arvosta huolimatta, ja he\nalkoivat innokkaasti jutella. Prosper oli tottunut tuohon elämään\nhevosen seljässä, alati satulassa, lähtien taisteluun ikäänkuin\nolisivat vain lähteneet metsästysretkelle, -- arapialaisia pyytämään.\nKuudella miehellä oli aina yhteinen ruokakuppi, ja ne kuusi elivät\ntodellista perhe-elämää, yksi valmisti ruoan, toinen pesi astiat, joku\npystytti teltat ja toiset ruokkivat hevosia. Ja aina he saivat olla\nvalmiita hyppäämään hevosen selkään, niin ilta- kuin aamupäivälläkin\npolttavaan helteesen. Ja iltasilla sytytettiin valkeita moskiitojen\ntähden ja sitten he istuivat kaikki ympärille laulellen kotipuolen\nlauluja. Usein täytyi yösydännä nousta ylös ja lähteä tähtien valossa\neroittamaan hevosia, jotka olivat repineet itsensä irti ja pureksivat\nja potkivat toisiaan. Entäs kahvi, joka oli hyvin tärkeä asia, se\nmakuisa kahvi! He jauhoivat pavut ruokakupissa ja siilasivat punasella\nunivormuvyöllä. Mutta olipa pimeitäkin päiviä, ja ne eivät olleet\nkovinkaan rattosia, -- kun täytyi tapella kaukana autiossa erämaassa,\nvihollisten keskellä. Usein sai kärsiä nälkää ja janoa ja vielä\nuseammin valvoa monta yötä peräkkäin nukkumatta silmän täyttä. Silloin\nei ollut kahvia eikä lystikkäitä lauluja! Mutta se elämä viehätti\nkuitenkin, sen seikkailut, sen kahakat, joissa jokainen oli\ntilaisuudessa osoittamaan rohkeuttaan, ratsastukset, jolloin he\nkiidättivät tuulen nopeudella innosta hehkuvilla hevosillaan ja pienet\nrosvoretket sitten! Ne olivat jotain, ja niistä kerrottiin niin\nhauskoja kaskuja, että kenraalitkin nauroivat.\n\n-- Niin, herra luutnantti, sanoi Prosper ja tuli äkkiä vakaseksi, --\nsiten elettiin Afrikassa, mutta täällä on toista. Täällä tapellaan\ntoisella tavalla!\n\nJa kun Maurice jälleen uteli häneltä, niin kertoi hän maalle noususta\nToulonissa, pitkästä vaivaloisesta matkasta Lunevilleen, jossa he\nolivat saaneet tiedon tapahtumista Weissenburgissa ja Fröschwillerissä.\nHän ei muistanut paikkain nimiä, vaan sotki kaikki sekasin: Nancysta\nSaint-Mihieliin ja Saint-Mihielistä Metziin. 14 päivänä oli varmaankin\nollut jossain ankara taistelu, taivaanranta oli ollut veripunanen, vaan\nitse hän ei ollut nähnyt kuin pari ulaania. 16:na olivat kanuunat\njyrisseet kello kuudesta aamulla ja 18:na oli kuten hänelle oli\nkerrottu, taistelu ollut tulisimmillaan. Sillä jääkärit eivät olleet\nmukana. 16:na, kun he juuri Gravelotten luona odottivat, että heidät\nvietäisiin tuleen, oli keisari tullut kalessissaan ja ottanut heidät\nvartijajoukokseen. Sekös hauskaa -- totta totisesti -- ajaa kahdeksan\nrunsasta peninkulmaa täyttä karkua Verduniin asti ja koko ajan\nhirveässä pelossa, että preussiläiset sulkisivat tien.\n\n-- Ja Bazaine? kysyi Rochas.\n\n-- Bazaine? Oh, ne sanovat hänen olevan hyvinkin mielissään kun pääsi\nkeisarista eroon.\n\nMutta luutnantti tahtoi tietää, koska Bazaine tulee.\n\nJa Prosper teki taas epämääräisen liikkeensä: kukapa sitä voi sanoa?\nJääkärit olivat 16 päivästä asti marssineet edestakasin rankkasateessa,\netujoukkona, ja vakoilleet, vaan he eivät olleet nähneet yhtään\nvihollista. Nyt he kuuluivat Châlonin armeijaan. Hänen rykmenttinsä,\nkaksi muuta jääkärirykmenttiä ja yksi husaarirykmentti muodostivat\nyhden reserviratsujoukkodivisioonan ja sitä johti kenraali Margueritte,\njosta hän puhui suurimmalla ihastuksella.\n\n-- Niin, siinä vasta mies on! Mutta mitäpä se hyödyttää kun ei meidän\nkumminkaan anneta muuta tehdä kuin tallustella tomussa ja pölyssä.\n\nHän vaikeni. Sitten jutteli Maurice vähän aikaa eno Fouchardista ja\nRémillystä; Prosper oli pahoillaan, ettei saanut tavata Honoréta, jonka\npatteria oli ainakin puoli peninkulmaa etempänä toisella puolen Laonin\ntietä. Mutta nyt kuului tallista hevosten hirnuminen ja hän nousi ylös\nja kiiruhti sinne katsomaan ettei Zephiriltä puuttuisi mitään.\n\nVähä väliä saapui kaiken arvoisia ja kaikkiin aselajiin kuuluvia\nsotilaita, pian olivat kaikki pöydät täynnä ja auringon valaiseman\nviinilehväkatoksen alla säteili kirjava joukko erivärisiä univormuja.\nTohtori Bouroche oli juuri istahtanut luutnantti Rochasin luo kun Jean\ntuli käskyä tuomaan.\n\n-- Herra luutnantti, kapteeni käskee sanomaan, että hän tahtoisi tavata\nteitä kello kolme.\n\nRochas nyökäytti päätään, hän on totteleva käskyä, ja Jean lähti\ntiehensä katsahdettuaan hymyillen Mauriceen, joka sytytteli sikariaan.\nSitten kohtauksen rautatievaunussa oli heidän välillään vallinnut\nsanaton aselepo, he tarkastelivat toinen toistaan ja tulivat vähin erin\nyhä suopeammaksi toisilleen.\n\nProsper palasi tallista, hän alkoi käydä maltittomaksi.\n\n-- Voinhan syödäkin täällä samalla, koska kapteeni jäi tuonne\nhökkeliin ... perhana... keisari saattaa viipyä poissa vaikka iltaan\nasti.\n\n-- Kuule, sanoi Maurice, jonka uteliaisuus taas heräsi, ehkä te toitte\nhyviäkin tietoja Bazainelta?\n\n-- Paljon mahdollista! Semmoista ne juttelivat sielläkin, Monthoissa.\n\nYhtäkkiä syntyi vilkasta liikettä. Ja Jean, joka seisoi ovella, kääntyi\nsukkelasti ja sanoi:\n\n-- Keisari!\n\nKaikki hyppäsivät pystyyn. Poppelien reunustamalla leveällä maantiellä\nnäkyi osasto sata-kaartia komeissa, vielä ehjissä puvuissaan, kirkkaat\nhaarniskat välkkyen auringon säteissä. Heidän jälessään tuli keisari\nesikuntansa seuraamana ja sitten jälleen osasto sata-kaartia.\n\nLakit livahtivat pois päästä, kuului joku eläköönhuuto. Ja keisari\nkohotti ohi ratsastaessaan päätään, hän oli hyvin kalpea, piirteet\nveltot ja väsyneet, silmät kosteat ja katse harhaileva, arka. Näytti\nsiltä kuin hän olisi havahtunut unesta, hymyili hiukan nähdessään\nvaloisan pienen ravintolan ja vastasi tervehdykseen.\n\nSilloin kuulivat Maurice ja Jean vanhan Bourochen, jonka silmä oli\ntarkkaavasti seurannut keisaria, murahtavan takanaan:\n\n-- Sen miehen on huonosti asiat.\n\nJa sitten hän päätti tarkastelunsa lyhyellä:\n\n-- Lopussa!\n\nJean puisteli päätään, levollisesti ja taitavasti, niinkuin hänen\ntapansa oli: onnetonta tosiaankin, kun sotajoukolle sattuu sellainen\nkomentaja! Ja kun Maurice lähti hetken perästä tyytyväisenä hyvästä\naamiaisesta astelemaan leirille päin, ajatteli hän koko ajan tuota\nkeisaria, jonka oli nähnyt kalpeana ja väsyneenä hiljalleen ratsastavan\nohitse. Siinä oli salaliittojen mies, uneksija, jolta puuttui\nratkaisevana hetkenä voimaa ja rohkeutta. Hänen sanottiin olevan hyvän,\njaloaatteisen ja pitävän lujasti kiinni hiljaisista päätöksistään;\nurhoollinen hän myös oli, halveksi vaaroja turkkilais-uskossaan\nennakkosallimuksesta, jota ei voi välttää. Mutta kun oli suuri\nkäännekohta edessä, kun oli ryhdyttävä tuuman toteuttamiseen näytti\nhänen tahtonsa lamautuvan, hänellä ei ollut päättäväisyyttä tarttua\nonnen rattaasen ja pyöräyttää sitä silloin kun olisi ollut\ntilaisuutta. Ja Mauricen mieleen juolahti, että keisarin kivulloisuus,\njoka niin selvästi kuvastui hänen väsyneillä, kelmeillä kasvoillaan,\nehkä oli syynä hänen horjuvaisuuteensa, tuohon ainaiseen toimintakyvyn\npuutteesen, jota hän oli osottanut sotaretken alusta asti. Niin se\nmahtoi olla. Hiukka soraa yhdessä ihmisruumiissa voi vaikuttaa sen,\nettä keisarikunnat sortuvat.\n\nIltasella oli leirissä taas liikettä. Upseerit juoksivat käskyineen\nedes takasin, huomen aamulla kello viisi piti sotajoukon lähteä\nliikkeelle. Maurice hämmästyi kuullessaan, miten kaikki jälleen oli\nmuutettu; ei lähdettykään takasin Pariisiin, vaan Verduniin, jossa\nyhdytään Bazainen joukkoon. Leirissä kerrottiin aamupuolella tulleen\nsähkösanoman, että Bazainekin peräytyi, ja Maurice arveli Prosperin,\njoka oli tullut Monthoista, juuri olleen sanoman tuojan. Keisarinna ja\nministerineuvosto olivat siis jälleen saaneet tahtonsa täytetyksi,\npeljäten keisarin takasin tuloa Pariisiin ajoivat he sotajoukon\neteenpäin, että jos siten voisivat mahdollisesti pysyttää Bonapartet\nvaltaistuimella. Ja tämä kurja keisari, tämä mies parka, jolle ei enää\nollut tilaa valtakunnassaan, jota kuljetettiin kuormaston mukana kuin\nmitäkin hyödytöntä kappaletta, joka aina oli vastuksena, hän oli\ntuomittu vetämään mukanaan suuren keisaritaloutensa, häntä ympäröi,\nikäänkuin pilkalla, sata-kaarti ja talliväestö, kokit ja keittäjät,\nhopeakattilat, samppanjaviinit, koko hoviloisto ja -- tappion ja paon\nveritahra.\n\nYö oli jo puolessa eikä Maurice vieläkään saanut unta silmäänsä. Hänen\noli mahdotonta olla teltassa, kuumeentapainen unettomuus vaivasi häntä\nja jos hän hiukan nukahti, olivat kamalat unet heti esillä. Hän lähti\nulos hengittämään raitista ilmaa. Yö oli kylmä ja tuulinen. Taivasta\npeittivät mustat pilvet, oli pilkkosen pimeä, sanomattoman synkkä\npimeys, jossa viimeiset sammuvat leiritulet tuikkivat kuin pienet\npunaset tähdet. Ja tässä pimeässä, painavassa hiljaisuudessa tuntui\nsatojen tuhansien ihmisten levollinen hengitys.\n\nMaurice seisoi yksin ja kuunteli. Kummallinen rauha valtasi hänet ja\nsielunsa täyttyi veljellisellä rakkaudella kaikkia näitä nukkuvia\nkohtaan, joista tuhannet pian saavat nukahtaa ikuiseen uneen.\nUrhoollisia kelpo miehiä he olivat kaikki, vaikka tosin eivät\nymmärtäneet kurista ja järjestyksestä mitään. Miten paljon he olivat\nsaaneet kärsiä ja miten paljon heille täytyi antaa anteeksi\nhetkellä, jolloin koko kansa kukistui. Sevastopolin ja Solferinon\nsotilasvanhuksia ei löytynyt enää monta tässä nuoressa laumassa, joka\nei voinut kauvan kestää. Nämä neljä kiireessä koottua ja muodostettua\nosastoa ilman lujaa keskenäistä yhteyttä, nehän olivat epätoivon\nsotajoukko, lauma syntisparkoja, joka ajettiin korpeen lepyttämään\nkohtalon vihaa. Sen täytyi nousta Golgatalleen ja maksaa sydänverellään\nkaikki synnit ja yksin tappion kauheuskin oli antava sille epätoivoisen\nsuuruuden leiman.\n\nJa sillä hetkellä käsitti Maurice, mikä heitä odotti. Ei ollut enää\nluottaminen loistaviin unelmiin entisten voittojen uudistamisesta. Tämä\nmarssi Verduniin oli marssi varmaan kuolemaan ja hän alistui kohtalon\nalle, alistui levollisella, vakaalla mielellä, koska kuolema kerran oli\nvälttämätön!\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTiistaina 23 päivänä elokuuta, kello kuusi aamulla, lähti joukko\nliikkeelle. Niinkuin ääretön ihmisvirta, joka on hetkeksi pysähtynyt ja\nlevinnyt järveksi ja jälleen vetäytyy uomaansa, kulki 100,000 miestä\neteenpäin ja vaikka jo edellisenä päivänä oli kuultu huhuja marssin\nsuunnasta oli hämmästys kuitenkin yleinen kun käännyttiin selin\nPariisiin ja lähdettiin itää kohti, ei kukaan tietänyt minne.\n\nKello viiden aikaan ei seitsemännelle osastolle vielä oltu jaettu\npatroonia. Kaksi päivää olivat tykkimiehet heiluneet hiessä päin\nrautatieasemalla hevosten ja tavaroiden keskellä, joita lakkaamatta\nsaapui Metzistä. Ja vasta yhdennellätoista hetkellä keksittiin\npatroonavaunu junien vilinässä ja siihen määrätty komppania, johon\nJeankin kuului, sai vihdoin kannetuksi 240,000 kiireessä tilatuille\nrattaille. Hädin tuskin ennätti Jean jakaa määrätyt 100 patroonaa\nmiehilleen kun Gaude puhalsi lähtömerkin.\n\n106 rykmentti ei tulisikaan kulkemaan Reimsin kautta, sen oli määrä\nkiertää kaupungin laitaa viertotielle. Mutta nyt oli taaskin jäänyt\nmääräämättä joukoille eri lähtöajat, kaikki neljä osastoa tunkivat\nyhdellä haavaa maantielle ja siitä syntyi tietysti kauhea mylläkkä.\nJoka silmänräpäys eroittivat ratsumiehet ja tykistö jalkamiesten rivit.\nKokonaisten prikaatien täytyi seista tuntimääriä ase jalalla ja odottaa\ntiepuolessa kunnes toiset kulkivat ohi. Ja sen lisäksi puhkesi vielä\nkova rajuilma, tunnin ajan tuli vettä virtanaan, joten miehet astuivat\nruumista myöten ja heidän kannettavansa ja takkinsa kävivät raskaiksi\nkuin lyijy. 106:des pääsi kuitenkin heti sateen tauottua lähtemään\nliikkeelle, mutta zouavit, jotka vielä jäivät seisomaan läheiselle\npellolle, rupesivat ajan kuluksi heittelemään toisiaan märillä\nmultapaakeilla ja nauroivat kohti kulkkua kun ne läiskähtelivät heidän\nkosteisiin vaatteihinsa.\n\nHetken perästä vierähti aurinko paksujen pilvien takaa näkyviin, oikein\nsäteilevä, lämmin elokuuaamun aurinko. Ja iloisuus palasi jälleen\nmiesten mieliin, he höyrysivät kuin pesuvaatteet, joita kuivataan\npäivänpaisteessa, ja nauroivat murapilkuille ja paakeille, jotka\nkuivivat ykskaks ja kaunistivat heidän punasia housunlahkeitaan.\nJokaisessa tienristeyksessä täytyi pysähtyä. Reimsin ulommaisessa\nlaidassa tehtiin viimeinen seisahdus pienen kapakan kohdalla, jossa\nmiehet kävivät hankkimassa itselleen ryyppyjä, ja siinä pisti Mauricen\npäähän tarjota kumppaneilleen ja juoda heidän kanssaan lasi yhteiseksi\nonneksi.\n\n-- Korpraali, saanko luvan...\n\nHetken aprikoituaan otti Jeankin naukun. Siinä olivat Loubet ja\nChouteau, joka oli ollut sen jälkeen kun korpraali näytti nyrkkiään\nhyvinkin nöyrä ja mateleva, siinä olivat Lapoulle ja Pache, kelpo\npoikia kun ei kenkään heitä yllyttänyt pahaan.\n\n-- Terveydeksenne, korpraali! sanoi Chouteau imelästi.\n\n-- Ja teidän samoin, miehet! vastasi Jean, ja koettakaa nyt katsoa että\nteillä on kotiin palatessa pää ja jalat tallella!\n\nMiehet nauroivat.\n\nMutta nyt oli lähdettävä, kapteeni Beaudoin lähestyi närkästyneen\nnäkösenä, vaan luutnantti Rochas oli katselevinaan muuanne -- hän\ntahtoi antaa anteeksi miesten janon. Ja sitten lähdettiin astumaan\nviertotietä, joka pitkänä valkosena juovana kulki laajan tasangon\npoikki ja jonka molemmin puolin kasvoi rivi puita. Lakeudella näkyi\nheinäsuovia ja haasioita ja pyöriviä tuulimyllyjä. Pohjosempana\nosottivat sähkölennätinpylväät toisia teitä, joilla liikkui tummia\nsotajoukkoryhmiä, muutamat marssivat suoraan peltojen yli ja yksi\nratsuväkiprikaatti ravasi vasemmalla kirkkaassa päiväpaisteessa. Autio\nnäköpiiri sai eloa ja vilkkautta näistä ihmisvirroista, jotka vyöryivät\njoka tietä pitkin kuin lukematon joukko muurahaisia jättiläiskeon\nympärillä.\n\nYhdeksän vaiheilla kääntyi 106:s Châlonin tieltä vasemmalle Suippeen\nvievälle, joka myös oli leveä ja aivan mutkaton. Väestö marssi kahdessa\nrivissä molempaa reunaa ja upseerit keskellä tietä. Maurice teki sen\nhuomion, että he olivat järjestään alakuloisen näköisiä, jotavastoin\nmiehistö oli hyvällä tuulella ja meluavan iloisena siitä, että\nvihdoinkin olivat päässeet liikkeelle.\n\nHe olivat lähellä jonon etupäätä ja hän saattoi nähdä översti Vineuilin\nkorkean jäykän vartalon keinuvan hevosen liikkeiden mukaan ja hän\nnäytti huomattavan surulliselta.\n\nJälempänä tuli soittokunta ja kenttäravintola. Ja divisioonan perässä\nambulanssi ja ääretön kuormasto: rehu- ja muonavaunuja, tavarakärryjä,\nyli puolen peninkulman pitkä jono, jonka saattoi nähdä koko\npituudessaan kun tie joskus teki mutkan. Kuormaston jälkeen tulivat\nvihdoin elukat, lauma suuria härkiä paksun tomupilven sisässä,\nsoppaliha, jota ajettiin eteenpäin piiskalla, ikäänkuin olisi joku\nsotaisa paimentolaiskansa ollut liikkeellä.\n\nLapoulle kohenteli vähä väliä taakkaansa, hän kun oli väkevin, niin\ntäytyi kantaa keittoastioita y.m. Ja nyt oli hänet vielä päälliseksi\npantu kantamaan lapiotakin selityksellä että sen kantaminen on\nkunniatoimi. Ja hän ei valittanut, nauroi vaan muiden muassa Loubetin\nlaukulle. Loubetilla oli mainio laukku, se sisälsi paitsi määrätyitä\nruokavaroja liinavaatteita, jalkineita, ompelutarpeita, harjoja,\nsuklaata, veitsen, lusikan ja pienen maljan, ja sitäpaitsi siellä vielä\noli patroonat, peite, teltta ja telttakapulat ja ne eivät painaneet\njuuri mitään, ei mitään, niin hyvästi hän taisi -- oman puheensa mukaan\n-- järjestää tavarat laukkuun.\n\n-- Perhanan rumia seutuja! huokasi Chouteau silloin tällöin katsellen\nympärilleen ja heittäen halveksuvia silmäyksiä synkän autioille\ntasangoille, joilla on nimenä \"syöpäläis Champagne\".\n\nJoka puolelle levisi laajoja aloja liituperäistä maata. Ei näkynyt\nainoatakaan taloa, ei ainoatakaan ihmistä, harmaata yksitoikkoisuutta\nkeskeyttivät ainoastaan suuret korppiparvet. Kaukana, vasemmalla, näkyi\ntumma kuusimetsä kuin kruunu aaltomaisten harjujen yläpuolella, jotka\npeittivät taivaanrannan; oikealla osotti puujono vesien juoksua. Ja\nkaukana, kukkuloiden takaa, kohosi paksu savupatsas, joka näytti\nilkeältä ja pahaenteiseltä kuin murhapolton haiku.\n\n-- Mitähän savua tuo mahtaa olla? kyseltiin joka puolelta.\n\nJa selitys kulki miehestä mieheen kolonnan toisesta päästä toiseen. Se\noli Châlonin leirin savua, se oli jo palanut kaksi päivää, keisarin\nkäskystä, sanottiin, -- etteivät sinne kootut rikkaudet joutuisi\npreussiläisten käsiin. Jälkijoukon ratsumiehet olivat saaneet\ntehtäväkseen sytyttää tuleen suuri parakki keltanen makasiini nimeltä,\njoka oli täynnä telttoja, tankoja, mattoja, ja uusi makasiini, sekin\nsuunnattoman suuri rakennus, jossa oli löytynyt ruoka-astioita,\njalkineita, peitteitä suuret kasat, ainakin 100,000 miehelle.\nRehupielekset leimusivat kuin äärettömän suuret soihdut. Ja\nkatsellessaan tulipatsaita, jotka kohosivat kaukaisten kukkuloiden\ntakaa, ja mustia savupilviä, jotka levisivät kuin suruharso taivaalle,\nkävivät sotamiehet sanattomiksi ja marssivat äänetönnä laajalla\nsurullisella tasangolla. Auringon alla ei kuulunut muuta kuin heidän\nsäännöllinen astuntansa, kaikki päät kääntyivät ehdottomasti alati\nkasvaviin savupilviin päin, jotka seurasivat sotajoukkoa kuin aaveet\nvielä puolen peninkulman matkan.\n\nIloisuus palasi vasta ensimmäisessä levähdyspaikassa, jossa miehistö\nsai istahtaa repuilleen ja syödä pari korppua. Isoja neliskulmaisia\nkorppuja käytettiin lihaliemen kanssa, mutta pienemmät, pyöreät, olivat\nmiehistä oikein herkkua ja niillä oli ainoastaan se vika, että\nrupesivat kovin janottamaan. Pache lauloi pyynnöstä virren, johon\ntoiset sitten kuorossa yhtyivät. Jean hymyili suopeasti ja Mauricekin\ntuli vähän keveämmälle mielelle kun näki toiset niin huolettomina ja\najatteli että koko päivän oli väestössä vallinnut erinomainen\njärjestys. Ja yhtä onnellisesti suoritettiin loppupuoli marssia,\nainoastaan viimeinen peninkulma tuntui pitkänlaiselta. He olivat\njättäneet oikealle pienen kyläkunnan, Prosnen, ja kääntyneet pois\nvaltatieltä. Oli kuljettava viljelemätöntä hietakangasta, jonne oli\nsinne tänne istutettu havupuita, ja koko divisioona kahlasi nilkkaa\nmyöten hiekassa näreikkömetsää ja sitä seurasi äärettömän pitkä\nkuormasto. Erämaa laajeni ja synkistyi, ei näkynyt muuta kuin laiha\nlammaslauma, jota vartioi musta paimenkoira.\n\nVihdoinkin pysähtyi 106:s Dontrienin luona. Se on pieni kylä\nSuippevirran varrella, jota sillä kohti reunustavat kauniit metsiköt.\nVanha kirkko on keskellä hautausmaata, jossa kasvaa tavattoman suuri\nsiimekäs kastanjapuu. Ja virran vasemmanpuoliselle viettävälle rannalle\npystytti rykmentti telttansa. Upseerit sanoivat että kaikki neljä\nosastoa tulevat sinä iltana sytyttelemään tuliaan pitkin joen vartta,\nAuberivestä Heutrégivilleen, puolen kolmatta peninkulman matkalle,\njossa on kolme kylää: Dontrien, Bethiniville ja Pont-Faverger.\n\nGaude antoi heti muonanjakomerkin ja Jean lähti juoksemaan. Hän oli\naina valpas ja koetti pitää huolta miehistään. Lapoulle sai lähteä\nmukaan ja puolen tunnin kuluttua he palasivat kantaen suurta\nhäränlihapalaa ja polttopuita. Rykmentin teurastaja oli jo ennättänyt\nlopettaa ja nylkeä ja palotella kolme härkää. Nyt lähetettiin Lapoulle\nleipää hakemaan. Sitä oli leivottu päivällisistä saakka kaikissa\nDontrienin paistinuuneissa.\n\nEnsimmäisenä marssipäivänä oli yllin kyllin joka laatua, paitsi viinaa\nja tupakkaa, jota ei sitäpaitsi koskaan pitänytkään jakaa sotamiehille.\n\nKun Jean palasi pystyttivät Chouteau ja Pache juuri telttaa. Hän\nkatseli heitä vähän aikaa, hänhän oli kokenut kuin vanha sotilas\nainakin, ja hänen mielestään ei heidän työnsä ollut viiden pennin\nveroista.\n\n-- Tänä yönä tuo ehkä kestää kun on niin kaunis ilma, vaan jos\nvähänkään rupeaisi tuulemaan, niin me luistaisimme ykskaks virtaan.\nEhkä minä neuvon, miten tuo on tehtävä.\n\nHän aikoi lähettää Mauricen noutamaan vettä heidän suurella kannullaan,\nvaan tämä istui maassa ja tarkasteli paljasta jalkaansa.\n\n-- No, mikä siihen on tullut?\n\n-- Kenkä on hangannut nahan toisesta kantapäästä, Minä ostin nämä\nReimsistä, kun entiset olivat rikki ja nämä kävivät niin hyvästi\njalkaan, vaan minun olisikin pitänyt ostaa toisellaiset.\n\nJean heittäytyi polvilleen ja otti käsiinsä Mauricen jalan,\nvarovaisesti ja hellästi niinkuin olisi kosketellut lapsen jalkaa ja\nsanoi päätään puistellen:\n\n-- Tiedättekös, tämä näyttää ilkeältä... Kun sotamiehen jalat tulevat\nkipeäksi, ei hänestä ole enää mihinkään. Meidän kapteeni siellä\nItaliassa sanoi aina että pitää seista tanakasti jaloillaan jos aikoo\nvoittoja voittaa.\n\nJa hän määräsi Pachen vettä tuomaan. Sillä välin oli Loubet laittanut\nvalkean kuopuraan, jonka oli kaivanut maahan, ja asettanut suuren\nkeittopadan tulelle. Kaikki miehet keräytyivät kuten tavallisesti\nympärille katsomaan, miten liha pyöri kiehuvassa vedessä. He\nheittäytyivät pitkälleen nurmikkoon ja seurasivat huvitettuina Loubetin\nliikkeitä, joka heilui suuri kapusta kädessä. He olivat kuin lapsia eli\nvillejä; heillä oli tärkeimpänä ajatuksena syöminen ja makaaminen,\nvaikka olivat matkalla tuntemattomuutta kohti, tietämättä, elivätkö\nenää huomenna.\n\nMaurice kaivoi laukustaan Reimsissä ostetun sanomalehden ja Chouteau\nkysyi heti:\n\n-- Onko siinä mitään uutta preussiläisistä? Lukekaa se meille!\n\nHe olivat hyviä ystäviä ja varsin tyynimielisiä Jeanin kasvavan vallan\nalla. Maurice suostui kohteliaasti ja Pache, heidän ompelijattarensa,\nkorjasi sillä aikaa hänen takkiaan ja Loubet puhdisti hänen kivääriään.\nEnsin hän luki Bazainen suuresta voitosta, preussiläinen armeijaosasto\noli tykkönään hajoitettu Jaumontin kivilouhoksen luona, ja tämä\nkeksitty juttu oli höystetty jännittävillä yksityisseikoilla: miehiä ja\nhevosia musertui kallioiden väliin, kauhea teurastus, ruumiit niin\nsilvottuina, ettei tahtonut saattaa haudata. Sitten seurasi kyynärän\npituisia kuvauksia vihollisen sotajoukon kehnoudesta ja surkeasta\ntilasta: sotamiehet nälkiintyneitä ja puolialastomia, niitä kuoli kuin\nkärpäsiä pitkin tien varsia inhottaviin tauteihin. Toisessa\nkirjoituksessa kerrottiin, että Preussin kuninkaalla oli vatsatauti ja\nettä Bismarck oli taittanut jalkansa hypätessään erään ravintolan\nikkunasta ulos, ettei joutuisi zouavien käsiin. Mainiota! Lapoulle\nnauroi suu korvia myöten, mutta Loubet ja ne toiset arvelivat\nhetkeäkään epäilemättä kertomuksen todenperäisyyttä, että he ehkä pian\nsaavat nitistellä preussiläisiä hengiltä kuin varpusia viljapellolta\nsateen jälkeen. Ja Bismarckin kuperkeikka! Sen hassumpaa ei ole\nmaailmassa kuultu! Niin, zouavit ja turkokset ovat yksiä peevelin\npoikia, -- sitä he ovat aina sanoneet! Heistä kulki jos jonkinlaisia\njuttuja, saksalaiset pelkäsivät ja vapisivat vaikka he olivat\nsanovinaan, että sivistyneelle kansalle on häpeäksi pitää sellaisia\nvillipetoja itseään puolustamassa. Vaikka heitä oli kaatunut paljon\nFröschwillerissä, niin olivatpa sittenkin vielä voittamattomat!\n\nKello löi kuusi Dontrienin pienessä kirkontornissa ja samassa huusi\nLoubet:\n\n-- No, aterialle kaikki miehet!\n\nJuhlallisesti istui Jeanin osasto piiriin ruokien ympärille.\nViimeisellä hetkellä oli Loubet käynyt hankkimassa likeisestä talosta\nmaustinkasvia, porkkanoita ja ruoholyökkiä, ja kylläpä tuoksusi nyt\nkeitto ja lipui alas sulavasti. Lusikat heiluivat kuppiloissa ja\nJeanin, joka jakoi kullekin osansa, oli jaettava liha tarkasti, ettei\ntoinen saanut enemmän kuin toinenkaan, sillä muuten olisi tänään\nvarmaan syntynyt melua. He söivät keiton viimeseen tippaan ja olivat\ntäysiä kuin pavut.\n\n-- No, nyt se on tehty, sanoi Chouteau lopetettuaan ja kellahti\nselälleen, tämä on suloisempaa kuin potku -- en sano mille kohti!\n\nJa Maurice oli tyytyväinen niinkuin kaikki muutkin eikä enää\nmuistanutkaan kipua jalassaan. Häntä ei vaivannut enää toverien\nraakuus, jokapäiväisen yhdyselämän samallaiset tarpeet olivat\nsynnyttäneet yhtäläisyyttä ja veljellisyyttä heidän välilleen. Yönsä\nhän lepäsi rauhallisesti toisten kanssa teltassa, missä he kyyröttivät\nvieretysten, tyytyväisinä lämpimästä kylmän yön aikana. Sitäpaitse oli\nLoubet haetuttanut Lapoullella pari sylillistä heiniä, luvattomasta\npaikasta tosin, läheisestä ladosta, mutta hyvä niissä kuitenkin oli\nmaata, pehmeä kuin höyhenissä.\n\nHymyilevä Suippe lipui hiljaa pajupehkojen välitse ja pitkin sen rantaa\nloisti kirkkaana elokuunyönä leiritulia kuin jono kiiluvia tähtiä.\n\nAuringon noustessa keitettiin seuraavana aamuna, kahvipavut jauhettiin\npyssynperällä keittokupissa, kaadettiin kiehuvaa vettä päälle ja\nselvitettiin kylmällä. Päivän tähti nousi kuninkaallisen loistavana\npurppuraisesta pilvimerestä, mutta ei edes Mauricekaan huomannut enää\nluonnon ihanuuksia! ainoastaan Jean, järkevä talonpoika, katseli\nlevottomana punaista taivaanrantaa, joka ennusti sadetta. Ja lähtiessä\nhän torui aika lailla Loubetia ja Pachea, jotka olivat kumpikin saaneet\nkolme pitkää vasta leivottua leipää ja sitoneet ne reppujensa päälle.\nVaan teltat olivat jo käärityt kokoon ja remmit kiinnitetyt ja he eivät\nruvenneet enää purkamaan.\n\nJuuri kun kello heläytteli kuutta kirkontornista lähtivät joukot taas\nuudistetuilla voimilla alottamaan päivän marssia, 106:s poikkesi\nmelkein heti eräälle syrjäpolulle päästäkseen Reimsistä Vouzieriin\nvievälle valtamaantielle, astui tunnin ajan suoraan sänkipeltojen yli.\nPohjosessa päin näkyi puiden välistä Bethiniville, jossa keisarin\nsanottiin viettäneen yönsä. Ja kun he pääsivät Vouzierin tielle oli\nsamallaista alavaa maata edessä kuin eilenkin, Champagnen autiot seudut\nlevisivät niin kauvas kuin silmä kantoi joka taholle. Vasemmalla juoksi\nArne, surkea pieni puro ja oikealla näkyi muutama matala harjanne\nvenyttävän yksitoikkoisia rajaviivojaan loppumattomiin. Tie kulki\nuseiden maakylien ohi, joissa ovet ja ikkunat olivat sisästäpäin\npönkitetyt, ja kymmenen aikaan levättiin Saint-Etiennessä ja siellä\nlöysivät sotamiehet suureksi ilokseen vielä tupakkaakin.\n\nSeitsemäs osasto oli jaettu useaan kolonnaan; 106:s rykmentti marssi\nyksin, sen jälessä oli ainoastaan yksi jääkäripataljoona ja\nreservitykistö, ja Maurice kääntyi useita kertoja katsomaan suurta\nkuormastoa, joka eilen oli heitä seurannut, mutta nyt oli härkälauma\npoissa. Kanuunat siellä vain vierivät tasaisella tiellä kuin tummat\npitkäsääriset heinäsirkat.\n\nMutta Saint-Etiennen toisella puolella muuttui tie kurjan kurjaksi.\nNousten ja laskien aaltomaisesti matalien mäkien yli kiemurteli se\nhedelmätöntä tasankoa, jossa siellä ja täällä ijankaikkisten\nhavupuu-istutusten synkän tumma väri erosi valkosen harmaasta maasta.\nHän ei ollut koskaan nähnyt niin kurjaa tietä, huonosti kivitetty,\neilinen rankkasade oli sen pehmittänyt tykältään, ja jalat vajosivat\nsaviliejuun, joka tarttui kenkiin kuin pihka. Ja jälleen alkoi sataa,\nsuuria herneenkokoisia pisaroita. Tykistö ei tahtonut päästä minnekään,\npyörät upposivat melkein akselia myöten syviin jälkiin.\n\nChouteau oli aivan hengästynyt. Hän kantoi komennon riisivarastoa ja\nkun luuli, ettei kukaan huomannut, viskasi hän pussin tien viereen.\nMutta Loubet olikin nähnyt.\n\n-- Häpeä nyt! Mitä sinä luulet meidän syövän kun viskaat ruuan tielle,\nkuuletko?\n\n-- Roskaa! vastasi Chouteau, onhan niillä joka laatua. Antakoot meille\njotain muuta, elköötkä panko tuollaisia kuormia kantamaan.\n\nJa nämä sanat tekivät sellaisen vaikutuksen Loubetiin, joka kantoi\nläskiä, että hän pudotti sen tielle.\n\nMauricen kantapäätä oli jälleen ruvennut polttamaan. Hän tuskin kärsi\nastua kipeälle jalalleen ja liikkasi niin pahasti, että Jeanin kävi\nsääliksi.\n\n-- No, yhäkö sitä vielä pakottaa, sitä kantapäätä?\n\nJa kun kohta jälkeen levättiin muutama minuutti antoi hän hyvän neuvon:\n\n-- Riisukaa kengät ja sukat pois ja kulkekaa avojaloin, niin kostea\nsavi lieventää kipua.\n\nMaurice seurasi neuvoa ja siten hänen oli todellakin paljon helpompi\nastua, ja hän tunsi syvää kiitollisuutta korpraalia kohtaan. Onneksi\nheille oli sattunut sellainen mies, joka ymmärsi asiansa, tiesi aina\nmitä oli tehtävä ja oli aina neuvokas. Hän ei tosin ollut muuta kuin\npelkkä talonpoika, vaan kuitenkin kerrassa kelpo mies.\n\nOli jo myöhä kun he saapuivat Contreuveen, johon oli päätetty pysähtyä\nyöksi. Seudut olivat muuttuneet toisellaisiksi, nyt oltiin Ardenneissa.\nSuurilta, alastomilta harjuilta, joille seitsemäs osasto sijoittui\nleiriin, oli laaja näköala Aisnelaaksoon päin.\n\nKuuden aikaan ei Gaude vielä ollut kutsunut ruokavarojen jakoon ja Jean\nlähti katsomaan soveliasta paikkaa teltalle, hän arveli tuulen\nkiihtyvän yöllä. Miehiä neuvottiin valitsemaan hiukan viettävä paikka,\npystyttämään paalut kallelleen ja kaivamaan teltan ympäri pieni vako,\njota myöten sadevesi pääsisi juoksemaan. Mauricen ei tarvinnut ottaa\nosaa näihin ylimääräisiin töihin, koska hänen jalkansa oli niin kipeä,\nja hän katseli kummastuksella, miten kätevä ja nerokas heidän\nkömpelön näköinen talonpoikais-korpraalinsa oli. _Hän_ oli\nmenehtymäisillään väsymyksestä, mutta muuten hyvällä mielellä ja sydän\ntoivoa täynnä, Reimsistä saakka he olivat tulleet hyvää kyytiä,\nyhdeksän peninkulmaa kahdessa marssissa. Jos he jatkoivat sillä tapaa,\nei ollut epäilemistäkään etteivät he pian saisi lyödyksi toista\nsaksalaista armeijaa ja yhtyisivät Bazaineen ennenkun kolmas, joka oli\nVitry-le-Français'n luona ja jota kruununprinssi johti, ennätti tunkea\nVerduniin.\n\n-- Mutta, -- mitä tämä tietää? Ei suinkaan meillä ole aikomus kuolla\nnälkään? kysyi Chouteau, joka yhtäkkiä havaitsi kellon jo käyvän\nseitsemättä eikä kukaan puhunut ruuasta sanaakaan.\n\nJean oli jo laitattanut Loubetilla tulet ja asettanut vesikattilan\nkiehumaan ja kun ei heillä ollut puita oli hänestä parasta heittäytyä\ntietämättömäksi kun miehet kiskoivat lautoja lähellä olevasta\npuutarhanaidasta. Vaan kun hän alkoi puhua sianlihakeitosta täytyi\nheidän tunnustaa, että niin hyvin läski kuin ryynitkin olivat jääneet\nmaantieliejuun Saint-Etiennen tiellä. Chouteau valhetteli kuin mies ja\nvannoi, että kääry oli irtautunut hänen laukkunsa päältä ja pudonnut\ntielle niin ettei hänellä ollut aavistustakaan koko asiasta ennenkuin\ntäällä perillä vasta huomasi, että se oli poissa.\n\n-- Te siat, tiuskasi Jean vimmastuneena, menette ja heitätte jumalan\nviljan tielle ettekä ajattele, että niin monta henkeä olisi niistä\nsaanut täyteen tyhjän vatsansa!\n\nYhtä hullusti oli leiville käynyt. Ne olivat olleet reppujen päällä,\nkastuneet sateessa ja menneet sellaiseksi mäskiksi, että oli mahdoton\nsuuhun pistää.\n\n-- No, nyt ovat asiat hyvästi, jatkoi Jean, meillä oli kaikki, mitä\ntarvittiin ja nyt ei meillä ole kuivaa leipäpalaakaan pureksia...\nSanokaa, ettekö te ole aika porsaita!\n\nNyt puhallettiin kersanttia käskyä ottamaan ja vähän ajan perästä tuli\nsurumielinen, hienopiirteinen Sapin ja ilmoitti, että oli mahdotonta\nnyt jakaa ruokavaroja, jonka tähden väkien täytyi tyytyä niihin ruokiin\nkuin itsekukin kantoivat. Kuormasto oli jäänyt huonon tien tähden\njälelle. Ja härkälauma oli mennyt ihan väärälle suunnalle, kuljettajat\nolivat saaneet vastakkaisia käskyjä. Myöhemmin kerrottiin viidennen ja\nkahdennentoista osaston kulkeneen samana päivänä Retheliin päin, jossa\npääkortteeri tulisi olemaan, ja sentähden olivat kaikki ruokavarat ja\nihmiset virranneet sinne, kaikki halusivat nähdä keisarin, -- ja\nsentähden oli joka paikassa, mihin seitsemäs osasto tuli typötyhjää: ei\nteuraseläintä, ei leipää, ei ihmisiä. Ja muun hyvän päälliseksi oli\nmuonamestarin tavarat viety erehdyksestä Chêne-Papuleux'hön. Koko sodan\najan olivat nuo alituiset erhetykset ja väärinkäsitykset tuottaneet\nmonta harmia muonaston hoitajille, joita miehistön kiukku ja syytökset\naina kohtasivat ja jotka useimmiten eivät olleet muuta virhettä tehneet\nkuin sen, että tottelivat käskyä ja kiiruhtivat määräajalla määrättyyn\npaikkaan, jonne ei sotajoukkoa kuulunutkaan.\n\n-- Syyttäkää itseänne, sen laiskurit! huusi Jean vihoissaan. --\nTe ette totta totisesti ansaitse, että minä lähden etsimään kulkkuunne\njotain syömistä! Vaan minä teenkin sen vain siksi, että pidän\nvelvollisuutenani katsoa, ettette kuole nälkään!\n\nJa hän lähti etsimäretkelle, niinkuin jokaisen kelpo korpraalin tulee\ntehdä, ja otti Pachen mukaansa, sillä hän piti paljon tuosta\nhiljaisesta hyväluontoisesta miehestä.\n\nMutta sillä välin huomasi Loubet parin sadan askeleen päässä yksinäisen\ntalon ja hänen ovelaan päähänsä pisti, että eiköhän siellä löydy jotain\nottamista. Hän viittasi Chouteaun ja Lapoullen mukaansa ja pyysi\nMauricen välistä vilkasemaan, ettei valkea sammu padan alta.\n\nMaurice istui peitollaan kipeä jalka paljaana. Hän istui katsellen\nleiriä, jossa oli syntynyt liikettä ja melua kuultua, ettei tänään\njaetakaan mitään muonavaroja. Ja hän tuli ajatelleeksi, että onni ja\nonnettomuus oli täällä heidänkin keskuudessaan jaettu hyvin eri\ntavalla, -- toisilla oli yltä kyllin joka laatua ja toisilla ei ollut\nkuivaa leipääkään, aina sen mukaan, mimmoinen korpraali heillä oli. Hän\nnäki sotamiehiä, joilla ei vielä ollut teltta pystyssä eikä\nvalkeatakaan, toiset makasivat pitkällään heinikossa ja olivat surkean\nnäköisiä, jota vastoin toiset istuivat aterioimassa -- mitähän sitten\nlienevät syöneet, vaan hyvältä se näytti maistuvan. Sitten hän katseli\nmielihyvällä reservitykistön oivaa järjestystä. Se oli asetettu vähän\nylemmä mäen rinteelle ja laskevan auringon viimeiset säteet hyväilivät\nkanuunaputkia, joita miehet jo parhaallaan puhdistivat tomusta ja\nliasta.\n\nSamaan pieneen taloon, jonka Loubet oli kylän laidalla huomannut, oli\nheidän kenraalinsa Bourgain-Desfeuilles majoittunut jokseenkin\nmukavasti. Hän oli saanut pehmosen vuoteen ja istui juuri ruualla,\nmunakakku ja paistettu kana edessä, ja oli mainiolla tuulella. Översti\nVineuil oli sattunut tulemaan hänen luokseen virka-asioissa ja kenraali\npyysi häntä pöytätoverikseen. Heitä palveli pitkä ja jäntevä,\nvaaleaverinen mies, joka oli otettu kolme päivää takaperin rengiksi\ntaloon. Sanoi olevansa elsassilainen ja paenneensa kotoaan Fröschwillerin\ntappelun jälkeen. Kenraali jutteli yhtä mittaa välittämättä miehestä,\njoka tuli ja meni, lausui ajatuksensa sotajoukon marssista, tiedusteli\nteitä ja kyliä ja välimatkoja, eikä ensinkään ottanut huomioon, että\npoika ei ollut niiltä tienoin kotosin. Kenraalin tietämättömyys kiusasi\növerstiä. Hän oli suorittanut lomapalveluksensa Mezièressä, antoi\ntyydyttäviä vastauksia, joihin kenraali Bourgain-Desfeuilles huudahti:\n\n-- Se on sikamaista kaikki tyyni! Miten me voimme käydä sotaa alalla,\njota emme tunne vähääkään!\n\nÖversti teki toivottoman liikkeen. Hän tiesi, että sodan alussa oli\njaettu kaikille ranskalaisille upseereille tarkkoja karttoja\nSaksanmaasta, mutta vallan harvalla taisi olla karttaa omasta maasta.\nHän oli joutua epätoivoon siitä, mitä oli viimeisenä kuukautena nähnyt.\nHänellä ei ollut muuta tarjottavaa kuin urhoutensa, hän oli päällikkönä\nheikonpuoleinen eikä suinkaan mikään nero, jota miehet enemmän\nrakastivat kuin pelkäsivät.\n\n-- Ei nyt totta totisesti enää saa ruokarauhaa! huusi kenraali\nkiivaasti. Mitä ihmettä siellä ulkona melutaan? Mene sinä,\nelsassilainen, katsomaan, mitä se nyt on.\n\nMutta silloin tuli talon omistaja sisään kovasti suuttuneena, hosui\nkäsillään ja hihkui, että ne ovat ryöstäneet hänet puhtaaksi, jääkärit\nja zouaavit ovat vieneet kaikki, ryöväsivät ja varastivat kuin korpit.\nHän oli ollut ensin niin tuhma, että möi heille munia, perunoita ja\nkaniinia, hän kun oli ainoa koko kylässä, jolla oli jotain. Eikä hän\nliioin nylkenyt, pisti rahat taskuun ja antoi annettavansa, mutta niitä\ntuli yhä uusia, veivät väkisin, tunkivat hänen päälleen, riistivät\nitselleen mitä saivat, juoksivat tiehensä -- ja jättivät maksamatta.\nKun talonpojat sodan aikana kätkivät omaisuutensa ja tavaransa eivätkä\nusein antaneet sotamiehille juomavettäkään, tekivät he sen pelosta,\nettei heiltä vietäisi kaikkia ja ajettaisi pellolle omista huoneistaan.\n\n-- No no, jättäkää meidät nyt rauhaan, vastasi kenraali lyhyesti. Jos\nme olisimme niin ankaroita, täytyisi niitä veitikoita ampua tusina\npäivässä. Ja sehän on mahdotonta!\n\nHän lukitsi oven, ettei tarvitsisi puuttua asiaan, överstin\nselittäessä, että miehille ei voitu jakaa ruokavaroja ja he siis olivat\nnälistyneitä.\n\nMutta Loubet oli löytänyt talon perunapellon ja ryhtynyt Lapoullen\nkanssa aika vauhdilla kaivamaan molemmin käsin perunoita ja tukkineet\ntaskunsa täyteen. Chouteau seisoi varpaillaan kurkottaen korkean\nlauta-aidan yli, siellä käyskenteli pienessä tarhassa hanhiparvi, puoli\ntusinaa komeita lihavia hanhia. Hän viittasi toisille ja vähän\nneuvoteltua houkuteltiin Lapoulle kiipeämään aidan yli. Taistelu oli\nankara. Hanhi oli vähällä viedä häneltä nenän ja repi ja raapi\nvahvoilla jaloillaan hänen vatsaansa ja reisiä. Hänen täytyi musertaa\nsen pää nyrkillään ja lähti sitten juoksemaan koko hanhiparvi jälessä,\nja ne rääkyivät ja tökkivät hänen housunlahkeitaan. --\n\nKun nämä kolme palasivat leiriin lintu ja perunat säkissä, tapasivat he\nJeanin ja Pachen, joilla myöskin oli ollut hyvä onni, olivat saaneet\nostaa eräältä vanhalta vaimolta neljä vastaleivottua leipää ja juuston.\n\n-- Vesi jo kiehuu ja nyt keitetään kahvia! sanoi korpraali. Tässä on\njuustoa ja leipää, oikeinpa meillä on juhla tänään!\n\nSilloin hän huomasi hanhen jaloissaan eikä voinut olla nauramatta. Hän\nkoetteli sitä tuntijan tarkkuudella ja puhkesi ihmettelyyn:\n\n-- No, mutta tämäpä vasta... Enpä ole nähnyt pitkään aikaan noin\nkaunista hanhea, kyllä se ainakin kaksikymmentä naulaa painaa.\n\n-- Tämä lintu tuli meitä vastaan tuolla talon luona, ja sillä näytti\nolevan hyvä halu lähteä meidän matkaan! selitti Loubet virnastellen.\n\nJean ei välittänyt sen enempää. Totta kaiketi miesten täytyi saada\nruokaa. Ja, Herrajumala, kuka olisi hennonut kiiltää poikaparoilta tuon\nherkkupalan, eivät olleetkaan pitkään aikaan taitaneet saada\nhanhipaistia.\n\nLoubet hankki enemmän puita ja laittoi hyvän valkean, Pache ja Lapoulle\nkynivät linnun kiireimmän kautta. Chouteau juoksi lainaamassa\ntykkimiehiltä pätkän purjelankaa, ripusti hanhen kahden pajunetin\nväliin, jotka asetettiin valkean eteen ja Maurice sai tehtäväkseen\nkäännellä paistia, että siitä tulisi oikein kypsää. Ja alle pantiin\nruokakuppi, johon rasva pian alkoi tippua. Se oli jotain! Paistinhaju\nhoukutteli koko rykmentin liikkeelle ja he seisoivat ihaillen piirissä\nhanhen ympärillä. Sinä päivänä ei käynyt valittaminen! Hanhipaistia ja\nperunoita, juustoa ja leipää ja kahvia. Jean oli emäntänä ja miehet\nsöivät minkä jaksoivat. Ja tykkimiehillekin vietiin pala nuoran\nvuorosta.\n\nMutta upseerit saivat sinä iltana kilistää suolivyötään,\nkenttäravintola oli ajanut samaa tietä kuin kuormasto. Kun tapahtui\nettei muonavaroja voitu jakaa, keksi väestö aina jonkun keinon,\nauttoivat toisiaan ja jakoivat mitä heillä oli, vaan upseerien täytyi,\nsilloin kun kenttäravintola ei ollut kunnossa, nähdä nälkää.\n\nSentähden hymyili Chouteau itsekseen, kun kuuli kapteeni Beaudoinin\nmeluavan huonosta järjestyksestä ja järsi levollisesti hanhenluuta\nsuupielet rasvassa. Hän iski silmää toisille kapteenin ohi astuessa ja\nsanoi pilkallisesti:\n\n-- Vilkaiskaapa tuota jäykkäsäärtä! Kyllä mahtaa paistinhaju kutkuttaa\nnenää! Mitähän tuo antaisi hanhen hännästä?\n\nKovin olikin kapteeni nälkäisen näkönen ja se nauratti miehiä, sillä he\neivät pitäneet kapteeni Beaudoinista. Liian nuori ja liian äkänen ja\nkopea! Näytti siltä kuin hän olisi aikonut nuhdella miehiä tuosta\nsopimattomasta iloisuudesta, vaan hän malttoi mielensä, pelkäsi\nsotamiesten huomaavan, miten nälkä hänellä oli, ja astui ohitse\nylpeästi, selkä suorana.\n\nLuutnantti Rochas, joka ei ollut saanut enemmän ruokaa kuin\nkapteenikaan, sattui myös tulemaan lähelle onnellisia paistinsyöjiä.\nHän rakasti väkeään, ensiksikin siksi, että hän niin hyvin käsitti\nheidän vastenmielisyytensä kapteeni Beaudoinia, tuota itserakasta\nlurjusta, upseerikoulusta lähtenyttä keikaria kohtaan, ja toiseksi\nsentähden, että oli itsekin kulkenut reppu selässä.\n\nJean iski silmää kumppaneilleen ja meni luutnantin jälessä teltan taa.\n\n-- Suvaitsetteko, herra luutnantti! Jos te ette pane pahaksi niin me\nkernaasti...\n\nJa hän tarjosi luutnantille astian, jossa oli hyvä pala hanhipaistia,\nkuusi perunata ja leipää.\n\nKyllä maistui uni tänäkin yönä. Jeanin miehet nukkuivat heti kylelle\nkäännyttyään. Ja heidän täytyi kehua korpraaliaan, joka oli neuvonut\nheitä teltan pystyttämisessä, sillä kahden aikaan yöllä nousi rajuilma,\ntuuli ja satoi ankarasti. Monta telttaa kaatui ja miehet juoksentelivat\nläpimärkinä etsimässä jotain suojapaikkaa, vaan heidän telttansa pysyi\npystyssä ja vesi juoksi pois pientä ojaa myöten, jonka Jean oli\nkaivatuttanut sen ympärille.\n\nPäivän valjetessa heräsi Maurice ja koska heidän oli määrä lähteä vasta\nkahdeksan aikana, päätti hän nousta mäelle, missä reservitykistö oli,\ntervehtimään Honoré serkkuaan. Jalkakaan ei ollut enää niin kipeä, hän\nsaattoi jo varata siihen. Täällä oli hänellä taas ihmettelemisen\naihetta. Tykistö seisoi loistavassa järjestyksessä, kuusi patteriaa\nsuorassa linjassa, sitten ruuti- ja rehukärryt, ahjot, ja vähän\nkauvempana hirnuivat hevoset nousevaan aurinkoon päin. Hän löysi\nhelposti Honorén teltan, sillä teltat olivat asetetut riveihin joka\nkanuunan viereen, joten heti näki miten monta patteriaa siinä oli.\n\nKun Maurice tuli, olivat tykkimiehet parhaallaan kahvia juomassa ja\nkahden miehen, eturatsastaja Adolfin ja konstaapeli Ludvigin, välillä\noli syntynyt riitaa. He olivat jo kolme vuotta palvelleet yhdessä ja\ntulleet jotenkin hyvin toimeen, ruoka-aikoina vain tahtoi sopu loppua.\nLudvig oli hyväpäisempi ja sivistyneempi kuin Adolf ja otti kuitenkin\ntotellakseen tätä, tapa kun oli semmonen, että se, joka ratsasti,\nkomensi sitä, joka astui jalan. Ludvig teki kaikki liikatyöt, pystytti\nteltan, piti huolta ruuasta, mutta Adolf ei tehnyt muuta kuin hoiti\nmolemmat hevosensa ja oli isäntänä talossa. Onnettomuudeksi oli\nlaihalla mustaverisellä Ludvigilla kova ruokahalu ja suuttui\nsilmittömäksi, kun hänen pitkä, vaaleatukkainen ja suuriviiksinen\ntoverinsa aina ensimmäiseksi iski ruokiin kiinni. Kiivaasti väittelivät\nnytkin; Ludvig oli valmistanut kahvin ja Adolf kaatoi sisäänsä,\nniinkuin ei olisi aikonut jättää toverilleen tippaakaan. Toisten täytyi\nmennä väliin ja eroittaa riitatoverit.\n\nHonoré meni aina heti herättyään tykkinsä luo ja kuivasi sen\nhuolellisesti kasteesta, niinkuin se olisi ollut jalorotuinen eläin,\njoka saattoi vilustua. Hän seisoi nytkin ja katseli ihastunein silmin\nsen aamuvalossa kiiltäviä kupeita kun näki Mauricen tulevan mäkeä ylös.\n\n-- Kas, sinäkö! Minä tiesin, että sinun rykmenttisi on täällä lähellä\nja aijoin tulla sinne, sain eilen kirjeen Rémillystä... Tule, niin\nmennään juomaan lasi valkoista viiniä!\n\nSaadakseen olla kahdenkesken serkkunsa kanssa, vei Honoré hänet samaan\npieneen taloon, josta sotamiehet olivat eilen ruokia ryöstäneet.\nIsäntä, joka oli hyvin ahnas rahalle, oli avannut pienen viinikellarin\nja seisoi laudalla oven edessä laskien tynnyristä valkoista viiniä,\njota möi kahdellakymmenellä centimillä lasin, -- ja häntä auttoi uusi\nrenkinsä, pitkä valkoverinen elsassilainen.\n\nHonoré oli juuri kilistämässä Mauricen kanssa kun sattui katsahtamaan\nrenkiin. Hän tuijotti häneen hetken tyrmistyneenä, ja päästi sitten\nkauhean kirouksen.\n\n-- Goliath!\n\nHän syöksi miehen luo aikoen kuristaa hänet, mutta isäntä, joka luuli\neilisten rosvojen häntä taas hätyyttävän, veti elsassilaisen muassaan\novesta sisään ja pönkitti sen lujasti. Sotamiehet hyppäsivät\nhämmästyneinä kysymään melun syytä ja Honoré paukutti kuin vimmattu\novelle ja huusi:\n\n-- Avaa, avaa sen paksupää piru! Se on vakooja, minä sanon, että se\nmies on saksalainen vakooja.\n\nNyt uskoi Mauricekin, että serkku oli edellisellä kerralla nähnyt\noikein. Hän tunsi rengin samaksi mieheksi, joka oli Mülhausenin luona\npäästetty irti kun ei löytynyt sitovia todistuksia, ja tämä mies oli\nGoliath, isä Fouchardin entinen renki. Kun isäntä viimeinkin rohkeni\navata oven, etsittiin talon joka sopukka, vaan turhaan. Mies oli\nluultavasti karannut eräästä ikkunasta, joka oli selko selällään, ja\nvaikka häntä etsittiin joka taholta, ei näkynyt jälkeäkään\nelsassilaisesta, jonka kuullen kenraali Bourgain-Desfeuilles niin\nsuoraan oli tunnustanut tietämättömyytensä.\n\nMaurice vei puoleksi väkisin Honorén pois, sillä hän pelkäsi, että\nserkku epätoivoissaan kertoo miehistölle surullisen historiansa.\n\n-- Pirun piru ... minä olisin kuristanut sen roiston! Sisuni on\nkiehunut eilisestä, kun sain sen kirjeen sieltä kotoa...\n\nHe olivat kävelleet talon taakse pientarelle, ja istuivat kivelle.\nHonoré otti esille kirjeensä ja antoi Mauricelle.\n\nHonoré Fouchardin ja Silvine Morangen rakkaudentarina oli tavallista\nlaatua. Silvine oli kaunis mustasilmäinen tyttö, joka oli aivan pienenä\nkadottanut äitinsä, hairahtuneen naisen, joka työskenteli Rancoutrin\ntehtaassa. Ja tohtori Dalichamp, joka oli hyväsydäminen mies ja aina\nvalmis auttamaan niitä onnettomia, joiden pariin hän virkatoimissaan\njoutui, otti tytön huostaansa ja toimitti hänet palvelukseen ukko\nFouchardin taloon. Tosin oli ukko kauhean äreä ja toisinaan ilkeäkin,\nmutta siellä pidettiin tyttöä silmällä ja hänellä oli kaikki mitä\ntarvitsi, jos vain tahtoi tehdä työtä. Ja olihan ainakin suojattu\nniiltä kiusauksilta, jotka ympäröivät tehdastyttöjä. Talon poika\nrakastui tietysti lempeäsilmäiseen tyttöön ja tyttö häneen. Ja kun he\ntäyttivät, toinen kaksikymmentä ja toinen kuusitoista ja Honoré pääsi\nvapaaksi arvannostossa, tahtoi hän naida tytön. Mutta ukko ei\nsuostunutkaan, hän vimmastui ja vannoi ja noitui, ettei se saa tapahtua\nniin kauvan kun hänen päänsä on pystyssä, -- sekä piti tytön vieläkin\npalveluksessaan siinä salaisessa toivossa, että poika viettelee hänet\nja jättää naimispuuhat sikseen. Kaksi vuotta odottivat nuoret rakastaen\ntoisiaan niinkuin ennenkin, mutta sitten ei poika enää jaksanut, hänen\nja isän välillä tapahtui kiivas väittely, -- ja poika lähti pois\nkotoaan, tarjoutui vapaaehtoiseksi ja lähetettiin Afrikkaan. Ukko piti\nyhä Silvinen luonaan, hän oli kaikinpuolin tyytyväinen häneen, ei vain\ntahtonut miniäkseen mokomaa kerjäläistä.\n\nJa silloin se kauhea tapahtui. Silvine oli luvannut odottaa Honoréta,\noli vannonut uskollisesti odottavansa, ja antautui kuitenkin melkein\nheti Honorén lähdettyä Goliath Steinbergille, preussiläiselle, kuten\nhäntä nimitettiin. Tämä hymyilevä, suuritekoinen, vaaleatukkainen\nja punertavaihoinen mies oli palvellut ukko Fouchardia noin\nneljännesvuoden ja ollut Honorén toveri ja uskottu ystävä. Oliko se\nvanhan kavalan isännän juonia, oliko hän houkutellut preussiläisen\nviettelemään ystävänsä kihlatun, oliko Silvine suostunut heikkoudesta\nvai oliko hänet otettu puolittain väkivallalla kun hän oli surusta\nmenehtymäisillään ja ikävöi armastansa? Hän ei käsittänyt itsekään,\nmiten se oli tapahtunut, hän kulki kuin unessa, pahassa, ilkeässä\nunessa, ja tyytyi välttämättömyyteen, avioliittoon Goliathin kanssa.\nTämä oli aina yhtä ystävällinen ja hymyilevä, vaan arveli, että on\nparasta lykätä vihkiäiset siksi kun lapsi on syntynyt. Ja vähää ennen\nlapsen syntymistä katosi mies eikä nähty enää Rémillyssä. Ihmiset\ntiesivät hänen ruvenneen rengiksi erääsen taloon Beaumontin puolessa.\nSiitä oli jo kolme vuotta ja nyt puhuttiin yleisesti, että pulska\nnaurusuu Goliath oli yksi niistä preussiläisistä nuuskijoista, jotka\nolivat viime vuosina liikkuneet itäisissä maakunnissa.\n\nKun Honoré sai tietää, mitä kotona oli tapahtunut, sairastui hän ja\nmakasi kolme kuukautta sairaalassa. Siellä luultiin, että hän ei\nsietänyt Afrikan polttavaa aurinkoa ja ehdoteltiin että hän palaisi\nkotimaahan, vaan hän kieltäytyi jyrkästi, hän ei tahtonut kotiin, hän\nei sietänyt ajatustakaan, että näkisi Silvinen toisen miehen lapsi\nkäsivarrella.\n\nHonorén kädet vapisivat serkun kirjettä lukiessa, sehän oli Silvineltä,\nensimmäinen, ainoa kirje Silvineltä itseltään. Mikä saattoi nyt,\nvuosien kuluttua, tuon nöyrän, hiljaisen naisen purkamaan sydäntänsä?\nHonoré ajatteli ja muisteli hänen suuria, mustia, lempeitä silmiään,\njoissa joskus ilmaantui omituinen lujamielisyys, vaikka tyttöparka oli\nelämän ikänsä orjuutta kokenut. Hän kirjoitti yksinkertaisesti, että\ntiesi Honorén olevan sodassa ja hän ei voinut antaa hänen kuolla siinä\nluulossa, että hänet oli unhotettu. Ei, hän rakasti häntä vieläkin,\nniinkuin oli joka päivä rakastanut, hän ei ollut koskaan ajatellut\nketään muuta koko maailmassa ja tahtoi rakastaa kuolemaansa saakka. Ja\ntätä hän vakuutti neljällä sivulla, -- samat sanat, samat käänteet\nuudistuivat moneen kertaan, -- hän ei yrittänytkään puolustautumaan, ei\nkoettanut mitenkään selittää tapahtunutta hairahdustaan. Ja lasta hän\nei maininnut sanallakaan! kirje oli vain hyvästijättö, ääretöntä\nrakkautta uhkuva hyvästi.\n\nMauricen silmät vettyivät, ennen muinoin oli serkku usein kertonut\nhänelle huoliaan. Hän katsahti ylös ja kohtasi Honorén kyyneleiset\nsilmät ja sulki hänet syliinsä.\n\n-- Poika parka!\n\nMutta tykkimies sai pian hillityksi liikutuksensa. Hän kätki\nhuolellisesti kirjeen ja sanoi tavallisella, reippaalla tavallaan.\n\n-- Niin, kyllä saattaa jo vähemmästäkin turmeltua ihmisen elämä!... Se\nroisto, se roisto, jos minä olisin saanut hänet käsiini ... vaan,\nehkäpä me vielä tavataan!\n\nNyt kuului merkki-puhalluksia ja serkukset erosivat ja lähtivät\nnopeasti astumaan, kukin omalle teltalleen. Sinä aamuna ei kumminkaan\npäästy heti lähtemään, vaan sotajoukot seisoivat rivissä kello\nyhdeksään asti. Johtajat epäröivät taas, eilinen reippaus ja\npäättäväisyys oli tyyten poissa. Ja miehet kuulivat kummallisia huhuja:\nkolme osastoa marssi pohjoista kohti, ensimmäinen Junivilleen, 5:s ja\n12:es Retheliin. Mitä se merkitsi? Ehken oli se toimeenpantu\nmuonavarojen ottamista varten... Nyt ei siis enää marssittukaan\nVerduniin? Mitä varten oli tuhlattu kokonainen päivä? Ja mikä pahinta,\nnyt ei vihollinen enää voinut olla kaukana, sillä upseerit olivat\nkehoittaneet miehiä rientämään, muuten voisivat jälkimmäiset joutua\nvihollisen ratsuväen vakoilijapatrullin kynsiin.\n\nSilloin oli 25 päivä elokuuta ja Maurice tuli jälkeenpäin ajatelleeksi,\nettä sinä päivänähän Goliathkin katosi. Varmaan hän oli rientänyt\nsaksalaisten luo antamaan tietoja Châlonin joukon marssista, sillä\njuuri seuraavana päivänä kruununprinssi jätti Revignyn ja liikunto\nalkoi.\n\nPreussiläinen sotajoukko kiersi ranskalaiset erinomaisen nopeilla\nrientomarsseillaan -- 6 peninkulmaa päivässä -- täydellisessä\njärjestyksessä, Champagnen ja Ardennien läpi. Sillä aikaa kun\nranskalaiset epäröivinä ja horjuvina tallustelivat melkein paikallaan,\ntunkivat preussiläiset heidät rajamaiden metsiä kohti.\n\nVihdoinkin lähdettiin ja sinä päivänä pyörähti armeija vasemman siiven\nympäri; seitsemäs osasto kulki parin peninkulman matkan Contreuvestä\nVouziersiin, viides ja kahdestoista jäivät paikalleen Rethelin luo ja\nensimmäinen pysähtyi Attignyyn.\n\nContreuvestä lähdettyä oli alaston tasanko jälleen edessä, Vouziersin\ntienoilla kuljettiin harmaiden hedelmättömien mäkien yli, ei näkynyt\npuuta, ei ihmisasuntoa, kaikkialla sama surumielinen yksitoikkoisuus.\nJa miehet olivat ikäänkuin väsähtäneitä, vaikka marssi oli niin lyhyt\ntuntui se sanomattoman pitkältä.\n\nKello kaksitoista levähdettiin Aisnen vasemmanpuolisella rannalla,\nautiolla seudulla, jonka korkeammilta paikoilta näki laakson ja hyvän\nmatkan Monthoisin tietä, joka kulkee pitkin joen vartta ja jota myöten\nvihollisen luultiin tulevan.\n\nMutta suureksi ihmeekseen näkikin Maurice samaa Monthoisin tietä\nmyöten Margueritten divisioonan lähestyvän. Siinä olikin koko\nreserviratsuväestö, jonka piti tukea 7:ttä osastoa! Sanottiin olevan\nmatkalla Chêne-Papuleux'hön. Mutta minkä ihmeen vuoksi paljastettiin\nainoa uhattu kohta? Miksi lähetettiin nämä 2,000 ratsumiestä\nkeskustaan, jossa ei niitä tarvittu? Miksi eivät saaneet kulkea\njalkaväen edellä vakoillen seutuja? Ja nyt he vielä sattuivat keskelle\n7:nen osaston liikettä, sotkivat rivit, ja siinä syntyi kauhea\nepäjärjestys, miehet, hevoset ja kanuunat sekasin. Kaksi pitkää tuntia\nsaivat afrikkalaiset jääkärit odottaa Vouziersin luona.\n\nSattumalta tapasi Maurice Prosperin, joka oli juottamassa hevostaan\npienen lammikon rannalla; ja he juttelivat hetken aikaa. Jääkäri oli\nihan hämmennyksissä, hän ei tietänyt mitään eikä käsittänyt, mitä\nReimsistä lähdettyä oli tapahtunut; niin, olipa tosiaan nähnyt kaksi\nulaania ja ne pirut olivat tulleet ja hävinneet yhtä nopeasti, eikä\nyksikään sielu voinut ymmärtää mihin ne joutuivat. Joka paikassa\nkerrottiin ihmeitä noista ratsumiehistä, neljä ulaania oli nelistänyt\nladatut revolverit kädessä erään kylän läpi, puolentoista peninkulman\npäässä heidän osastostaan. Siellä, täällä, kaikkialla niitä nähtiin,\nratsastivat kolonnain edessä kuin mehiläisparvi eli liikkuva verho,\njonka takana jalkaväki levollisesti astuskeli, niinkuin ei olisi ollut\nsodasta tietoakaan. Ja Maurice kävi jälleen alakuloiseksi, hän katseli\nsurullisesti tielle, jossa husaarit ja jääkärit tunkivat yhdessä\nmylläkässä, vähääkään hyötyä tuottamatta.\n\n-- No, hyvästi siis, Prosper, sanoi hän puristaen jääkärin kättä. Ehken\nteitä vielä tarvitaankin siellä ylhäällä.\n\nProsper kohotti olkapäitään, hän oli kyllästynyt koko komentoon, ja\nsilitteli väsyneesti Zephirin kaulaa.\n\n-- Vielä mitä! Hevoset täällä kyllä saavat olla liikkeessä, mutta\nmiehillä ei ole mitään tekemistä. Harmillista!\n\nKun Maurice sinä iltana riisui sukan jalastaan katsoakseen kantapäätä,\njota taas oli kauheasti kirvellyt, lähti nahka irti ja veri purskahti\nesille. Jean kuuli hänen voihkahtamisensa ja tuli levottoman näkösenä\nkatsomaan.\n\n-- Mitä tämä on? Ei, antakaa nyt minun hoitaa tuota jalkaa, muuten voi\ntapahtua, että jäätte meistä jonnekin makaamaan, ja se olisi surkeata!\n\nHän istahti maahan ja pesi haavan kylmällä vedellä sekä sitoi\nliinarievuilla, joita kaivoi laukustaan. Hän piteli hiljaa ja hellästi,\nmelkein äidillisesti kipeää jalkaa, paksut sormet osasivat olla\ntarvittaessa näppärät ja sujuvat.\n\nMaurice tuli kummallisesti liikutetuksi, hänen silmänsä täyttyivät\nkyynelistä, ja hän katsoi, sydämmestään kaihoten veljellistä rakkautta,\nlempeästi talonpoikaan, jota oli ensin vihannut ja halveksinut.\n\n-- Sinä olet kelpo mies, Jean... Kiitos nyt, vanhus!\n\nJa onnellinen hymy vakavilla kasvoillaan sinutteli Jeankin toveriaan.\n\n-- Ei mitään kiittämistä, pikku ystävä!... Minulla on täällä tupakkaa,\ntahdotko sikarin?\n\n\n\n\nV.\n\n\nHerätessään seuraavana aamuna tunsi Maurice kipua olkapäässään ja\njäsenet olivat tuiki hellät. Hän ei ollut vielä tottunut makaamaan\npaljaalla maalla ja kun ei saanut riisua sukkia ja kenkiä pois enää\nsenjälkeen kuu kersantti oli käynyt tarkastus-retkellään teltoissa, oli\njalkakin taas pahempi, puhumattakaan sääristä, jotka olivat aivan\njäykistyneet. Hän oli varomattomuudessaan ojentanut jalkansa ulos\nteltan reunan alaitse kun ei enää jaksanut maata koukkusissaan.\n\nJean sanoi heti:\n\n-- Kuules, hyvä ystävä, jos lähdemme marssimaan tänään on parasta\nnäyttää tuota jalkaa tohtorille ja toimittaa, että pääset jonkun\nkuorman päälle.\n\nVaan kukapa siitä selvän sai, yksi tiesi sitä, toinen tätä. Kerran jo\nluultiin, että oli aikomus lähteä, koko armeija teki liikkeen\nVouziersiin päin, ei jätetty kuin yksi prikaatti toisesta divisioonasta\nvartioimaan Monthoisin tietä. Mutta yhtäkkiä pysähdyttiinkin joen\noikeanpuoliselle rannalle; kiväärit asetettiin tavanmukaisiin ryhmiin\nniitylle, joka on molemmin puolin Grand-Prén tietä. Silloin saivat\nhusaarit lähtökäskyn ja heidän marssinsa antoi aihetta monenlaisiin\narveluihin.\n\n-- Jos me jäämme tähän makaamaan, niin minä en menekään tohtorin luo,\nsanoi Maurice, jota sairasvaunut kammottivat.\n\nJa kohta saatiinkin tietää, että kenraali Douaylla oli aikomus täällä\nodottaa varmoja tietoja vihollisen liikkeistä. Sillä hänen\nlevottomuutensa kasvoi tunti tunnilta sen jälkeen kun oli eilen nähnyt\nMargueritten divisioonan kulkevan ohitse; hän tiesi olevansa suojatonna,\ntiesi, ett'ei ainoakaan sielu vartioinut Argonnen solia ja että hänen\nniskaansa voitiin hyökätä mikä silmänräpäys tahansa. Ja hän oli\nlähettänyt neljännen husaarirykmentin tiedustelemaan, tuomaan vaikka\nmillä hinnalla tietoja vihollisen asemasta.\n\nVouziersin pormestarin toimesta oli miehistölle voitu jakaa leipää,\nlihaa ja hevosen ruokia ja kahden aikaan he saivat panna keittopadat\ntulelle. Vaan silloin heitä jälleen säikähdytti uusi marssiin lähtö,\nBordasin prikaatti teki käänteen ja meni samaa tietä kuin neljäs\nhusaari-rykmentti. No, mitä se taas oli? Joko heidät jälleen ajetaan\npois ruokakipenen äärestä juuri kun padat ovat kiehumaisillaan? Mutta\nupseerit selittivät, että Bordasin prikaatilla oli käsky miehittää\nBuzancy, joka oli neljänneksen verran ylempänä. Toiset koettivat\nuskotella, että husaarit olivat tavanneet lukuisan vihollisen\nsotajoukon ja että prikaatti oli lähetetty heille avuksi.\n\nMaurice sai nyt levätä pari tuntia. Hän heittäytyi mäen rinteelle\nnojosiinsa ja katseli puoleksi horroksissa vihannoivaa Aisnelaaksoa,\nreheviä niittyjä ja puuryhmiä, joiden välissä joki hiljalleen virtasi.\nEtempänä, sillan luona, nousi haiku korkeista tehtaantorvista ja\nlaakson suun sulki pieni kylä, joka oli pengermäisesti rakennettu mäen\nrinteelle; kattojen yli kohotti kirkko kupulakensa ja neljä torniaan.\nJa kun hän väsyneenä katseli tuota kaunista pientä kylää vihannoivassa\nympäristössä, heräsi hänessä monta suloista muistoa; hän oli olevinaan\nlapsi vielä ja teki uudelleen pienet retkensä Vouzieriin, kuten muinoin\nasuessaan syntymäkylässään Chêne-Papuleux'ssä. Tuntiin hän ei muistanut\nhuoliaan, vaan lepäsi unelmiin vaipuneena.\n\nKeitto oli jo aikoja keitetty ja syöty ja sotajoukko odotti yhä. Vasta\nkahden tienoissa syntyi liikettä, joka vähitellen levisi koko leiriin.\nJaettiin käskyjä, kaikki joukot asetettiin ylängöille Chestresin ja\nFalaisin kylien välille. Insinöörit alottivat juoksuhautoja ja\nrintavarustuksia, reservitykistö sijoittui korkealle mäelle. Ja huhu\ntiesi kertoa kenraali Bordasin lähettäneen sanantuojan ilmoittamaan,\nettä hän oli kohdannut Grand-Prén luona suuren preussiläisen armeijan\nja täytynyt vetäytyä takasin Buzancyyn, ja peljättävissä oli että hänen\npalausretkensä Vouziersiin tulee katkaistuksi. Ylipäällikkö antoikin\nkäskyn seitsemännelle osastolle asettautua taisteluasentoon, hän luuli\npäällekarkauksen olevan hyvinkin lähellä ja tahtoi olla valmiina\ntorjumaan ensimmäisen hyökkäyksen, kunnes ehtisi saada apua ja\najutantti lähetettiin viemään tietoa marsalkalle ja pyytämään\nlisäväkeä. Kuormasto ja muonavaunut, jotka olivat saapuneet yöllä,\nlaitettiin arviolta Chagnyyn päin, kenraali pelkäsi pitkän jonon\nestävän sotajoukon liikkeitä kahakan syntyessä.\n\n-- Taitaa tulla taistelusta tosi tällä kertaa, herra luutnantti?\nuskalsi Maurice kysyä Rochasilta.\n\n--- Se on varma, vastasi luutnantti, ja saatte nähdä, että tässä\nsyntyykin aika kahakka!\n\nVäki riemuitsi; sitä mukaa kun he asettuivat Chestresin ja Falaisin\nvälille kasvoi innostus joukossa; jo saavat vihdoinkin nähdä\npreussiläisiä, joista oli niin paljon kerrottu lehdissä, saavat nähdä,\nmiten kurjia ja nälistyneitä ja resuisia ne ovat. Kaikki odottivat\nkärsimättömästi sitä hetkeä, sillä helppohan semmosia raukkoja on\nhengiltä nitistää. Huokean voiton toivo rohkaisi sotamiehiä.\n\n-- No, jo onkin aika, että tässä tosi tulee, tuumaili Jean. Kyllä on jo\ntarpeeksi leikitty piilosilla sen jälkeen kun sivuutimme heidät\nrajalla, sen jälkeen kun olivat voittonsa voittaneet... Mutta, tietääkö\nkukaan, ovatko nämä niitä, jotka löivät Mac-Mahonin?\n\nMaurice ei tietänyt sanoa, mutta sanomalehdistä päättäen tuntui hänestä\nmahdottomalta, että kolmas sotajoukko, jota kruununprinssi johti ja\njoka kaksi päivää sitten oli ollut Vitry-le-Françaisin luona, nyt jo\nolisi ehtinyt tänne Vouziersiin. Oli tosin puhuttu neljännestä\nsotajoukosta, jota Sachsin prinssi johti ja jonka tulisi toimia Maasin\nluona, mutta mahtoikohan tämä olla se? Nopeasti olisivat siirtyneet\nGrand-Préhen! Vaan nyt kuuli Maurice jotain niin hämmästyttävää, että\nhän tuli aivan pyörälle päästä: kenraali Bourgain-Desfeuilles\nkysyi eräältä Falaisen talonpojalta, juokseeko Maas Buzancyn ohi\nja onko siellä kestäviä siltoja. Tietämättömyyden levollisuudella\nselitti kenraali, että odotettiin 100,000 miehen hyökkäystä\nGrand-Préstä päin ja että toinen 60,000 miehinen armeija oli\ntulossa Saint-Menehouldista.\n\n-- Entä jalka? kysyi Jean.\n\n-- Ei sitä nyt kivistä! vastasi Maurice naurahtaen. Kun saadaan\ntapella, unohtuvat sellaiset.\n\nJa totta olikin. Hän oli niin kiihoittunut, että tuskin tunsi maassa\nliikkuvansa. Eikä ihme, -- kun ei ollut vielä koko sotaretken aikana\nkäyttänyt ainoatakaan patroonaa! Hän oli ollut rajalla, oli viettänyt\nsen kauhean yön Mülhausenin luona, vaan näkemättä yhtä preussiläistä,\nlaukasematta yhtä laukausta; sitten he olivat peräytyneet aina\nBelfortiin, aina Reimsiin saakka ja nyt marssineet viisi päivää\nvihollista vastaan -- mutta ruudinhajua ei oltu vieläkään saatu\nhaistaa. Kuusi viikkoa takaperin hän oli innostuksesta hehkuvana\nlähtenyt sotaan, oli uneksinut heti paikalla pääsevänsä taistelemaan ja\nvoittamaan, mutta miten oli käynyt! jalkaparat kuluivat nahattomiksi\njuoksennellessa syrjässä, kaukana vihollisesta ja taistelukentästä.\nSentähdenpä hän olikin kärsimättömin kaikista kärsimättömistä, jotka\nseisoivat tähystellen pitkin Grand-Prén loppumattomiin jatkuvaa suoraa\ntietä. Alhaalla levisi laakso, Aisne välkkyi kuin hopeanauha molemmin\npuolin viheriä raita-, salava- ja poppelipuita, -- mutta hänen\nkatseensa kääntyi ehdottomasti tielle.\n\nNeljän aikaan syntyi hälinää. Neljäs husaarirykmentti palasi tehtyään\npitkän mutkan. Suusta suuhun kulki huhu kahakasta ulaanien kanssa,\nkaikki vahvisti miehissä uskoa, että ratkaiseva hetki lähestyi. Kaksi\ntuntia myöhemmin tuli nuori sanansaattaja kertoen vapisten ja täristen,\nettä kenraali Bordas ei uskaltanut lähteä Grand-Préstä, sillä hän oli\nvakuutettu Vouziersin tien olevan tukossa, joka ei tietysti ollut\nasianlaita, koska lähetti oli ehjin nahoin päässyt perille. Mutta se\nsaattoi pian tapahtua, ja kenraali Douay ratsasti divisioonansa\netunenässä toiselle prikaatilleen avuksi; ja kauvan aikaa saattoi silmä\nseurata eteneviä joukkoja ennenkun ne hävisivät illan hämärään.\n\nÖversti Vineuil teki kiertoretken nähdäkseen, olivatko joukot\ntarpeellisessa kunnossa yöksi. Hän kummeksi, että kapteeni Beaudoin ei\nollut paikallaan, ja kun tämä juuri samalla hetkellä tuli ja selitti,\nettä hän oli ollut aamiaisella paronitar Ladicourin luona, antoi\növersti hänelle kunnon ripityksen.\n\n-- Pojat, sanoi översti käyskennellessään miesten joukossa, tänä yönä\ntapahtuu luultavasti päällehyökkäys, eli aivan varmaan huomenna päivän\nkoitteessa... Olkaa varuillanne ja muistakaa, että 106:s rykmentti ei\nole koskaan vielä kääntänyt viholliselle selkäänsä.\n\nMiehet hurrasivat, kaikki toivoivat yksimielisesti, että saisivat\nvihdoinkin \"iskeä kiinni\", kaikki olivat kyllästyneet sinne tänne\njuoksemiseen ja epävarmuuteen. Nyt saivat miehet tyytyä kahviin ja\nkorppuihin, sillä aamupäivällä oli ollut keittoruokaa. Makuulle ei\nsaanut kukaan ruveta. Tuhannen kyynärän päähän asetettiin etuvartioita\nja vahtisoturijono ulottui Aisnen rantaan asti. Upseerit valvoivat\nleiritulilla. Ja erään matalan muurin ohi kiiti silloin tällöin häilyvä\nvarjo ja välähti leiritulen epävarmassa valossa sapelin kahva eli\nkullattu pukunauha: esikuntaupseerit ja ylipäällikkö riensivät tielle\ntuijottamaan pimeään yöhön ja kuuntelemaan, sillä he olivat kovasti\nhuolissaan kolmannen divisioonan kohtalosta.\n\nYhden aikana asetettiin Maurice vartiosoturiksi etäiselle ja\nvaaralliselle paikalle, erään hedelmäpuutarhan laitaan joen ja tien\nvälillä. Yö oli sysimusta. Ja jäätyään yksin nukkuvan maiseman\nhiljaisuuteen alkoi pelko häntä ahdistaa, outo pelko, jommoista ei\nollut vielä koskaan tuntenut, joka tunki luihin ja ytimiin ja tärisytti\nkoko ruumista kuin viha ja häpeä. Hän kääntyi katsomaan vahtitulia,\nmutta ne olivat puiden suojassa, hänen takanaan levisi pimeän yön\nsynkkyys, -- vasta hyvin kaukana, Vouziersissä, pilkotti pieni valkea,\nasukkaat olivat kuulleet läheisestä taistelusta eivätkä uskaltaneet\nmennä levolle. Maurice oli menettää järkensä kun huomasi, ettei hän\nnostettuaan pyssynsä olalle, voinut eroittaa jyväsintä, niin oli pimeä!\nJa nyt alkoi kauhea odotusaika: hän jännitti aistinsa kuullakseen\npienimmänkin risahduksen niin että korvat lopulta valehtelivat. Kun\nlehti rasahti, kastepisara tipahti puusta, eli joku pikku eläin juoksi\nnurmikossa, kaikui se hänen korvissaan kuin ukkosen jyrinä. Mitä, eikö\nnyt kuulunut kaukaa oikealta kavioiden kopinaa ja tykistön jyrisevä\nääni? Ja vasemmalla kuiskailtiin pimeässä, mitä se oli? -- varovaista\nsupinaa, etuvartija, joka tulee hiipien yön varjossa ja hyökkää hänen\nniskaansa? Kolmasti hän nosti pyssyn olalle ja aikoi lauvaista, mutta\nhän pelkäsi erehtyvänsä, joutuvansa naurun alaiseksi, se pidätti hänen\nkättään, vaan lisäsi samalla kurjuuttaan. Hän oli laskeutunut\npolvilleen ja nojasi olkapäällään puuhun, hän luuli seisoneensa\nvartioimassa tuntikausia ja alkoi jo uskoa, että hänet oli unhotettu ja\njätetty yksinään... Vaan yhtäkkiä hävisi kaikki pelko, hän eroitti\ntieltä, jonka tiesi olevan kolmensadan kyynärän päässä, tahdinmukaisia\naskeleita ja hän oli varma, että siellä lähestyivät odotetut joukot,\nkenraali Douay ja Bordasin prikaatti. Ja samassa tulikin vapautus,\nvahtivuoro, määrätty tunti oli kulunut loppuun.\n\nAivan oikein! Kolmas divisioona palasi leiriin rauhoittaen\nhuolestuneita päälliköitä. Mutta varailla oli kumminkin oltava, sillä\nkaikki tiedot varmensivat uskoa, että yhteentörmäys on tapahtuva\npiakkoin. Heillä oli muassaan muutamia vankeja, synkkiä ulaaneja, jotka\nistuivat mykkinä ja jäykkinä punasiin nuttuihinsa kääriytyneinä,\neivätkä puhuneet halaistua sanaa.\n\nJa päivä tuli, sateinen harmaa aamu koitti odottavan leirin yli. Miehet\nseisoivat yhä täysissä tamineissa, vaan he näyttivät väsyneiltä,\nijankaikkinen odotus alkoi veltostuttaa mieliä. Neljätoista tuntia oli\nvalvottu yhtä mittaa. -- Kello seitsemän tuli luutnantti Rochas\nilmoittamaan, että Mac-Mahon saapuu kohta joukkoineen. Kenraali Douay\noli saanut vastaukseksi eiliseen ilmoitukseensa tapahtuvasta\nyhteentörmäyksestä kirjeen Mac-Mahonilta, jossa häntä kehoitetaan\npitämään puoliaan, kunnes ennätetään lähettää apua: eteenpäin liike oli\npysäytetty, ensimmäinen osasto marssi Terroniin, viides Buzancyyn, vaan\nkahdestoista jää toiseen linjaan Chêne-Papuleux'ssä. Ja vielä kerran\nalkoi odotus, nyt ei enää puhuttu yhteentörmäyksestä vihollisen kanssa,\nnyt valmisteltiin suurta ratkaisevaa taistelua; koko sotajoukko\nvetäytyi Maasin luota etelään päin, Aisnelaakson puoleen; ja tänäänkin\nsaivat miehet tyytyä kahviin ja korppuihin, ei uskallettu antaa ruveta\nkeittämään, sillä varmasti ennen päivällistä saadaan \"iskeä kiinni\", --\nniin sanoivat kaikki, vaikka ei kukaan tietänyt miksi. Mac-Mahonin luo\nlähetettiin ajutantti kiirehtimään lähtöä, sillä uusia varmoja tietoja\ntuli yhä, että molemmat saksalaiset armeijat lähestyivät, ja kolme\ntuntia myöhemmin ratsasti toinen upseeri täyttä karkua Chêneen,\npääkortteriin, noutamaan käskyjä. Levottomuuteen antoi aihetta erään\nseudun pitäjänvoudin ilmoitus kenraali Douaylle, että Grand-Préssä oli\nnähty satoja tuhansia miehiä ja että toinen yhtä suuri lauma lähestyi\nBuzancya.\n\nKello lähestyi kahtatoista, eikä vieläkään näkynyt preussiläisiä. Yksi,\nkaksi, ei mitään. Väsymys ja epäilykset saivat taas jalansijaa.\nMiehistö pilkkasi kenraaleja. Ehken olivat sattuneet näkemään oman\nvarjonsa, parasta on, että vastaisuudessa käyttävät kiikaria. Kyllä\novat kauniita poikia, nostavat saakulinmoisen melun tyhjän tähden ja\ntekevät niitä valmistuksiaan! Joku pilkkakirves huusi:\n\n-- Tämä on siis samanlaista kuin Mülhausenin luona!\n\nMauricea värisytti kuullessaan nuo sanat. Hän muisti hurjan paon,\nmielettömän kauhun, joka ajoi seitsemättä osastoa eteenpäin kuin lehteä\ntuulessa, vaikka ei kukaan ollut nähnyt viiden peninkulman alalla\nsaksalaisen jälkeäkään. Koska vihollinen ei ollut vielä hätyyttänyt,\nkaksikymmentä neljä tuntia Grand-Prén kahakan jälkeen, lienee neljäs\nhusaarirykmentti kohdannut jonkun vakoilijapatrullin. Sotajoukko oli\nehkä vielä kaukana, parin päivän marssin päässä, arveltiin. Miehet\nkauhistuivat ajatellessaan kallista aikaa, joka taas oli hukkaan\nkulutettu. Kolmen päivän osaksi ei oltu kuljettu kuin yksi peninkulma,\nContreuvestä Vouziersiin. 25 päivänä olivat toiset osastot marssineet\npohjoseen päin muonavaroja ottamaan; nyt, 26:na, he palasivat ollakseen\nvihollista vastassa, vaan sitä ei kuulunutkaan. Argonnen solien luona\noli Bordas luulotellut olevansa suuressakin vaarassa, koko divisioona\noli rientänyt avuksi, ja sitten oli ilman aikojaan peloteltu\nseitsemättä osastoa ja koko sotajoukkoa. Ja Maurice ajatteli, miten\nkallis joka ainoa hetki oli kun muka oli aikomus panna toimeen\nsellainen tuuma, että yhtyä Bazaineen, tuuma, jonka toteuttamiseen\ntarvittiin nerokas päällikkö ja erinomaiset joukot, jotka kiitivät\nrientomarssissa suoraan eteenpäin kaikista esteistä huolimatta.\n\n-- Ei, tämä vie suoraan helvettiin! huudahti hän epätoivossaan\nJeanille, kun asia hänelle äkkiä selvisi. Ja hän jatkoi matalalla\näänellä, sillä korpraali ei näyttänyt käsittävän, mitä hän tarkoitti:\n\n-- Eivät ne ole niinkään häijyjä, mutta tuhmia ne ovat. Ja heitä ei\nonnesta milloinkaan. Eivät tiedä mitään, eivät näe nenäänsä etemmäksi.\nEikä heillä ole mitään määrättyä suunnitelmaa eikä kykyä mihinkään,\nsamanlaisia kaikki päälliköt... Ja sitten ei heillä ole onnea\nmilloinkaan, kaikki on vastassa ja kaikki menee päin helvettiin!\n\nSama toivottomuus, jota Maurice, sivistynyt mies, tunsi ja ymmärsi,\nlevisi miehistöön kuin raskas paino. Vaan heidän oli seistävä yhä,\nliikahtamatta, seista ja odottaa. Epäilys, synkkä aavistus asiain\ntodellisesta tilasta, alkoi herätä paksuimmissakin päissä ja pitkissä\nriveissä ei löytynyt kohta yhtä miestä, joka ei olisi ollut huolissaan\nhuonojen päälliköiden tähden ja surrut, mihin sellainen hitaus ja\ntoimettomuus heidät lopulta saattaa. Mitä he, taivaan nimessä,\nodottivat, koska ei kuulunut ainoatakaan preussiläistä? He tahtoivat\njoko tapella, ja heti, eli saada maata yönsä rauhassa ja syödä joskus!\nKyllä tätä jo osattiin! Viimesen ajutantin lähdettyä yltyi levottomuus\njoka hetki, miehet keräytyivät ryhmiin, puhuivat kiivaasti ja\nviittilöivät käsillään. Kiihtymys tarttui upseereihin, he eivät\nosanneet vastata paljon mitään sotamiehille, jotka rohkenivat tuoda\nesille kysymyksiään. Ja kun viiden ajoissa saatiin tietää, että oli\naikomus peräytyä, herätti se leirissä suurinta iloa, joka rinnasta\npääsi helpotuksen huokaus.\n\nNo, vihdoinkin siis järki pääsi voitolle! Keisari ja Mac-Mahon, jotka\nolivat aina vastustaneet tätä marssia Montmédyyn ja olivat peloissaan\nkun heidät jälleen oli kaarrettu ja joutuneet Sachsin ja Preussin\nkruununprinssien sotajoukkojen eteen, luopuivat mahdottomasta tuumasta\nyhtyä Bazaineen ja vetäytyivät takasin Pohjois-Ranskan linnoitusten\nkautta Pariisin ympärille. Seitsemäs osasto tulisi marssimaan Chênen\nkautta Chagnyyn, viides Poixiin, ensimmäinen ja kahdestoista\nVendresseen. Mutta koska heidän nyt kuitenkin lopulta täytyi peräytyä,\nniin minkä ihmeen tähden heidät oli kuljetettu aina Aisnelaaksoon\nsaakka, miksi oli tuhlattu niin monta päivää, kärsitty niin monta\nvaivaa, kun luonnollisinta ja johdonmukaisinta olisi ollut miehittää\nReimsistä Marnelaakson suuret linnoitukset. Ei siis löytynyt\nkelvollista johtoa eikä sotataitoa eli edes tavallista tervettä järkeä!\nVaan nyt ei kukaan muistanut turhia kysellä, kaikki riemuitsivat\nviimesestä järkevästä päätöksestä, että vihdoinkin ryhdyttiin ainoaan\nkeinoon, joka saattoi pelastaa sotajoukon siitä ampiaispesästä, mihin\nse oli joutunut. Kenraaleista alimpaan sotamieheen olivat kaikki\nvakuutetut, että Pariisin muurien alla puhaltaa sotajoukkoon entinen\nvoitonhenki, että ne vielä kerran osottautuvat voittamattomiksi, ja\nettä siellä annetaan preussiläisiä selkään. Mutta huomenaamuna olikin\nlähdettävä jo päivänkoitteessa, muuten se voisi olla liian myöhäistä --\nja sentähden syntyi leirissä heti kihinää, merkkipuhallukset\nkajahtelivat, käskyjä annettiin joka taholla, tavaravaunut ja kuormasto\nlähetettiin heti tielle, ett'eivät olisi estämässä jälkijoukon\nliikkeitä.\n\nMaurice oli innoissaan. Vaan juuri kun hän aikoi selittää Jeanille\nperäytymisen tärkeyttä, pääsi häneltä tuskanhuuto. Jalkaan koski\nkauheasti, se oli raskas kuin kivi, sitä tuskin kärsi paikaltaan\nhievauttaa.\n\n-- No, mikäs nyt? Jalkako se taas? kysyi korpraali pahoillaan.\n\nJa hän keksi jälleen keinon.\n\n-- Kuule, sanoithan sinä, että sinulla on tuttavia Chênessä? Pyydä nyt\nlupaa välskäriltä ja aja heidän luokseen, niin saat maata tarpeeksesi\nkunnon vuoteella ja lepuuttaa jalkaasi. Ja jos huomenna olet terve,\nniin lähdet mukaan kun siitä kautta kuljetaan... Vai mitä?\n\nFalaisessa tapasi Maurice erään isänsä tuttavan, joka aikoi juuri\nlähteä viemään tytärtään Chêneen ja joka mielellään lupasi ottaa\nMauricen rattailleen.\n\nMutta tohtori Bouroche sattui olemaan erittäin huonolla päällä ja\nhihkasi kuin jalopeura jalkaa katsottuaan:\n\n-- Ajakaa vaikka hiiteen tuollaiset hienonahat ja hellähousut! Meillä\non niitä täällä leirissä ihan tarpeeksi. Vaikka olisitte jo aikoja\npäiviä lähtenyt...!\n\nKun Jean oli auttanut Mauricen rattaille, kääntyi tämä ja puristi hänet\nsyliinsä niinkuin olisivat eronneet ikipäiviksi. Ja kukapa voi tietää,\nmitä palausretkellä saattoi tapahtua! Maurice melkein hämmästyi\nhuomatessaan, kuinka syvästi hän jo oli kiintynyt korpraaliin. Hän\nkatsoi jälelleen ja katsoi vielä toisen kerran viitaten viimeisen\nhyvästin, eikä huomannutkaan kun jo olivat leirin ulkopuolella. Siellä\nlaiteltiin parhaallaan suuria nuotioita, että saksalaiset luulisivat\nheidän olevan alallaan, ja he saavat lähteä hiljaa huomaamatta päivän\nkoittaessa marssimaan.\n\nKoko matkan voivotteli maalainen sodan kauheutta. Hän ei ollut\nuskaltanut jäädä Falaiseen ja nyt katui, että oli lähtenyt talostaan,\nsillä jos vihollinen pistää sen tuleen, joutuu hän kerrassa\nkerjäläiseksi. Tyttö itki koko ajan. Ja Maurice antoi ukon puhua, hän\nei jaksanut vastata niin eikä näin ja vähän matkaa ajettua nukahti\npoika kuin tuutuun. Hevonen oli sukkela jaloiltaan ja puolessatoista\ntunnissa kuljettiin kahden peninkulman taival Vouziersista Chêneen.\n\nIlta alkoi juuri pimitä kun Maurice hämmästyneenä ja kylmästä väristen\nlaskeutui alas kärryistä ja huomasi olevansa pienellä torilla sillan\nvieressä, vähäsen keltasen talon edustalla, saman talon, jossa hän oli\nviettänyt ensimmäiset kaksikymmentä ikävuottansa. Ja hän astui vanhan\ntavan mukaan ovelle, vaikka tiesi, että talo oli jo puolitoista vuotta\ntakaperin myyty eläinlääkärille. Eräs mies tuli kysymään, ketä hän\netsii, vaan hän vastasi osaavansa joka paikkaan kylässä ja kiitteli\ntuhannesti miestä hänen avuliaisuudestaan.\n\nVaan kun hän taas seisoi keskellä pientä kolmikulmaista toria, petti\nhänen muistinsa yhtäkkiä ja hän ei tietänyt, minne oikeastaan tahtoi.\nMinne ihmeelle se oli? Samassa juolahti hänen mieleensä prokuraattori,\nniin, sinnehän hänen pitikin, Desrochesien luo, jotka olivat olleet\nheidän likimmäiset naapurinsa. Vanha rouva, prokuraattorin äiti, oli\nollut hänen äitinsä paras ystävä ja hemmotellut häntä aika lailla kun\nhän oli pieni poikanulikka. Mutta nyt oli kaikki niin ihmeesti\nmuuttunutta, rauhallinen pieni kylä oli käännetty nurin narin, sotainen\nmieslauma asusti sen ahtaissa sopukoissa; kadut vilisivät upseeria,\nsanantuojia, joutilaita ja vetelehtijöitä jos jonkin lajisia. Tuolla\noli kanava, joka jakoi kahtia pikku kylän, ja kapea kivisilta; sen\ntoisella puolella sammaltunut tapuli ja Berondkatu vasemmalla, Sedanin\ntie oikealla. Mutta tällä puolen tuntui kaikki ventovieraalta,\nVouzierskatu oli niin kummallinen kun sen näki liikkuvia täynnä, hänen\ntäytyi kääntyä katsomaan, oliko Desrochesin talo vielä paikoillaan ja\nraatihuone siinä missä ennen. Ja tuoko oli pieni rauhallinen ravintola,\njonka pihamaalla hän lapsena oli niin usein lyönyt sirua? Se oli täynnä\nväkeä ja hänestä näytti kuin kadulta olisi koetettu ajaa pois\nuteliaita. Ja kaivon takana hän huomasi ihmeekseen monia kymmeniä\nvaunuja ja kärryjä ja nelipyöräisiä ajopeliä, jotka näyttivät\nkummallisen tuttavilta.\n\nMaurice seisoi miettiväisenä ympärilleen katsellen, kun eräs\nvanhemmanpuoleinen nainen, joka oli häntä hetken aikaa tarkastanut,\nhuudahti:\n\n-- Mitä, voiko se olla mahdollista? Nuori Levasseur!\n\nNyt Mauricekin tunsi hänet, se oli rouva Combette, apteekkarin vaimo,\nja kun hän selitti aikovansa mennä Desrochesen luo yösijaa pyytämään,\ntarttui rouva hänen käsivarteensa ja sanoi hätäisesti:\n\n-- Ei ei, elkää millään muotoa! Meillä on tilaa... Kuulkaahan, mitä\nminä kerron!\n\nJa suljettuaan huolellisesti apteekin oven, jatkoi rouva:\n\n-- Ajatelkaas, hyvä ystävä, keisari asuu prokuraattorilla... Koko talo\non täynnä väkeä ja minä luulen, että he eivät ole laisinkaan mielissään\nsiitä kunniasta. Ajatelkaa, kun vanhan rouvarukankin on täytynyt antaa\nhuoneensa niille ja muuttaa vinnille. Eikä ole hauska kivuta sellaisia\njyrkkiä portaita, kun on yli kuudenkymmenen!... Katsokaas tuonne,\nnäettekö, nuo ovat kaikki keisarin, nuo kirstut, vai miksi niitä\nsanotaan.\n\nTosiaankin, siinä olivat juuri samat vaunut ja ajopelit, joita hän oli\nReimsissä ihaillut.\n\n-- Voi rakkahin lapsi, te ette saata aavistaa, mitä kaikkia siellä on.\nHopeavatia ja viinipulloja ja suuria vasuja herkkuja täynnä, ja\npellavaisia pöytäliinoja ja kaikkia kuin ihminen ajatella voi. Kaksi\ntuntia purettiin kuormia, ja minä en ymmärrä, mihin ne kaikki mahtuvat,\nsillä talo ei ole suuri... Katsokaapa, mimmonen haiku nytkin piipusta\nnousee... Siellä paistetaan!\n\nMaurice katseli pientä valkoista kaksikerroksista taloa torin ja\nVouziersinkadun kulmassa. Se oli hiljaisen ja rauhallisen näkönen ja\nhän muisti, niinkuin olisi eilen viimeksi nähnyt, käytävän ja neljä\nhuonetta kummassakin kerroksessa. Yläkerran kulmahuone oli valaistu ja\napteekkarin rouva tiesi, että se juuri oli keisarin suoja. Vaan, kuten\nrouva oli sanonut, keittiö se oli, joka suurimman huomion herätti. Sen\nvertaista ei oltu tässä kaupungissa ennen nähty; Vouziersinkatu oli\ntäynnä utelijaita, jotka koettivat nähdä vilaukseltakaan keisarin\nsuuhun meneviä paistia ja liemiä. Ilman-vaihdon vuoksi oli kokki\navannut molemmat ikkunat. Kolme henkeä hääri lumivalkosissa takeissaan\nsuurten paistinvartaiden ympärillä ja hämmentelivät kullankiiltäviä\nkastrullia. Ja vanhat ihmiset vakuuttivat, että he eivät olleet\nelämänpäivänä, ei suurissa häissäkään \"Hopealeijonassa\", nähneet niin\npaljon ruokaa yhdellä haavaa.\n\nNyt tuli apteekkari kotiin. Hän oli pieni, kuiva, liikkuva mies ja\nkauhean kiukuissaan. Kaupungin valtuusmiehenä oli hänellä oikeus saada\ntietää yhtä ja toista sotasalaisuuksista. Puoli neljän aikaan oli\nMac-Mahon sähköittänyt Bazainelle, että hän oli kruununprinssin\ntulon tähden Châloniin pakoitettu vetäytymään linnoituksiin\nPohjois-Ranskassa. Sotaministerille lähetettiin toinen sähkösanoma,\njossa ilmoitettiin peräytymisestä ja missä suuressa vaarassa sotajoukko\noli ollut. Sama jos eivät olisi lähettäneetkään Bazainen sähkösanomaa,\nsillä yhteys Metzin kanssa oli jo luultavasti monta päivää takaperin\nkatkaistu! Mutta toinen sanoma oli vaarallisempikin! Ja apteekkari\nlisäsi hiljemmällä äänellä, että hän oli kuullut erään esikuntaupseerin\nsanovan: \"Jos tämä tulee tiedoksi Pariisissa, on parasta että taas\npistämme pillit pussiin!\" Kaikki tiesivät, miten kiihkeästi keisarinna\nvaati eteenpäin marssimista. Sitäpaitsi kasvoi kiihtymys joka hetki,\nvihollisen armeijan marssista saapui ihmeellisiä tietoja. Preussin\nkruununprinssi Châlonissa! Oliko se mahdollista? Mitä joukkoja\nseitsemäs osasto sitten oli kohdannut Argonnen solissa?\n\n-- Esikunta ei tiedä niin mitään, selitti Combette ja levitti\nepätoivoisella liikkeellä kätensä. -- Kamalaa sekasotkua!... Noo, jos\narmeija vetäytyy takaisin heti, voi kaikki vielä olla pelastettu!\n\nSitten hän muisti jalan.\n\n-- No, tulkaa nyt tänne, niin sidon tuon, ja sitten syömme päivällistä,\nja te menette ylös proviisorin kamariin nukkumaan. Hän on tipahtanut\ntiehensä.\n\nVaan Mauricella ei ollut rauhaa ennenkun sai nähdä ja kuulla, hän\nhalusi ennen kaikkia käydä tervehtimässä vanhaa ystäväänsä, rouva\nDesrochesea. Ja hän hämmästyi suuresti kun pääsi sisälle ilman mitään,\novella ei ollut vahtisotamiestä, se ei ollut edes lukittukaan.\n\nSiellä oli kiirettä, upseeria, lakeijoja juoksenteli edestakasin;\nnäytti siltä kuin keittopuuhat olisivat panneet koko talon liikkeelle.\nMutta portaissa ei ollut mitään valaistusta, Maurice hapuili pimeässä\nvanhalta muistilta. Toisessa kerrassa hän pysähtyi henkeään pidättäen\nkeisarin oven kohdalla, mutta sieltä ei kuulunut mitään, siellä\nvallitsi haudan hiljaisuus. Ullakkokamariin osattuaan oli Maurice\nsäikähdyttää hengiltä vanhan rouvan, joka siellä yksinäisyydessä istui.\nKun hän viimeinkin tunsi entisen suosikkinsa, huudahti hän:\n\n-- Voi rakas lapsi, millä surun hetkellä meidän pitää tavata\ntoisemme!... Minä olisin ilomielellä antanut keisarille taloni, mutta\nsinä et voi käsittää, miten hävyttömiä hänen palvelijansa ovat! He\nkääntävät nurin joka paikan, ja voi sitä elämää keittiössä! Kyllä he\nvielä sytyttävät tuleen koko talon... Ja keisari, mies parka, hän on\nkuin haudasta kaivettu, -- ja niin murheellinen aina! Miesparka!\n\nMauricen poislähtiessä saattoi vanha rouva hänet ulos ja suhahti\nkumartuen porraskaiteen yli:\n\n-- Katso, tästä voit nähdä hänet... Niin, jumala paratkoon, mikähän\nmeidän kaikkien eteen tulee!... Hyvästi, rakas lapsi!\n\nMaurice jäi seisomaan kuin kivettyneenä pimeille portaille; pienestä\nlasiruudusta keisarin ovessa hän näki näyn, joka painui ikipäiviksi\nmieleen.\n\nKoruttomassa, kolkon näköisessä suojassa istui keisari pienen\nruokapöydän ääressä, kynttelit kahdenpuolen lautasta. Huoneen perällä\nseisoi kaksi ajutanttia liikkumattomina ja äänettöminä ja pöydän\nvieressä odottava pöydänkattaja. Ja lasi oli tyhjä, leipään ei oltu\nkoskettu, keskellä lautasta kylmeni kananpaisti. Keisari istui\nhievahtamatta, silmät pöytäliinaan luotuina, katse epävarma, kostea,\nniinkuin se jo oli Reimsissä. Vaan nyt hän näytti vieläkin\nväsyneemmältä ja kun oli viimein, ikäänkuin väkinäisesti, pistänyt pari\nlihapalasta suuhunsa, työnsi hän lautasen pois. Hän oli syönyt. Salatut\nkärsimykset olivat painaneet leimansa kalpeille kasvoille ja hänen\nhuulensa värähtelivät.\n\nKun Maurice astui alakerran eteisen läpi, avattiin juuri ruokasalin\novea ja hän näki komean pöydän, jossa monenlaiset herkut höyrysivät ja\njota valaisi pari korkeaa haarukkajalkaa. Tallimestarit, kamariherrat,\najutantit olivat täydessä toimessa pöydän ympärillä, tyhjentäen\nkeisarillisen viinikellarin pulloja ja pistellen kokkien keittämiä\nherkkuja. Ja sieltä kuului äänekästä ja vilkasta puhetta ja astioiden\nkilinää. Kaikki olivat tyytyväisiä nyt kun tiesivät pääsevänsä takasin\nPariisiin, marsalkan sähkösanoma oli mennyt, nyt oli asia varma.\nKahdeksan päivää korkeintaan, niin saivat vihdoin pitkästä ajasta maata\noikealla vuoteella!\n\nMaurice tunsi yhtäkkiä kauheaa väsymystä: varmaa oli, sotajoukko\nvetäytyi takasin, hän saattoi levollisesti paneutua maata ja nukkua\nkunnes 106:s huomenna saapuu Chêneen. Hän astui torin poikki\napteekille, jossa söi, ikäänkuin unessa, päivällisensä. Sitten\ntaidettiin sitoa kipeä jalka ja hän joutui jollain tavalla proviisorin\nsänkyyn. Ja sen jälkeen hän ei enää tietänyt mitään, pimeys ympäröi\nhäntä. Hän nukkui kuin kivi. Mutta maattuaan jonkun aikaa täydellisessä\nunhotuksen tilassa heräsi hän tietämättä oliko maannut tuntia vai\nvuosikymmeniä, ja kavahti istumaan sängyssä. Missä hän oli? Mikä rumina\nja jyrinä hänet herätti? Hän hypähti ikkunan luo katsomaan. Ja siellä\nnäkyi pienellä torilla, joka aina muulloin oli niin autio ja tyhjä\nyönaikaan, koko tykistö, loppumaton jono hevosia ja miehiä, kanuunia ja\nvaunuja riensi ohitse. Pienet rakennukset tärisivät, ikkunat\nhelähtelivät. Maurice tunsi ahdistavaa pelkoa. Mitähän kello lienee,\nkun ne noin rientävät? Raatihuoneen kello löi neljä. Hän koetti olla\nlevollinen, ajatteli, että peräytyminen nyt alkaa, ensimmäiset osastot\novat lähteneet Pariisia kohti. Mutta hän sattui kääntämään päätään ja\nnäki jotain, joka enensi levottomuuttaan: prokuraattorin talossa loisti\nyhä tulet kulma-huoneen ikkunoista ja keisarin varjo kuvautui silloin\ntällöin uutimelle.\n\nMaurice sieppasi housunsa, hän aikoi mennä alas kadulle, vaan samassa\navasi Combette huoneen oven ja astui kyntteli kädessä sisään.\n\n-- Näin teidät ikkunassa kun palasin raastuvalta ja tulin kertomaan ...\najatelkaas, minä en ole saanut nukkua koko yönä, olemme istuneet työssä\nkaksi tuntia, pormestari ja minä, kirjoittaneet uusia määräyksiä\nsotamiesten ottoa varten... Niin, nyt on taas kaikki muutettu, taasen\nmuutettu. Oli kuin olikin oikeassa se upseeri, joka nauroi, ettei olisi\npitänyt sähköittää Pariisiin!\n\nHän puhui kauvan aikaa ja Maurice kuunteli levottomana katkonaisia\nlauseita. Kello kaksitoista oli sotaministeriltä tullut vastin\nennenmainittuun sähkösanomaan, tarkkaan ei sisältöä tunnettu, vaan eräs\nupseeri oli sanonut raatihuoneella, että keisarinna ja ministeristö\npelkäsivät vallankumousta, jos keisari tulee Pariisiin ja jättää\nBazainen oman onnensa nojaan. Vastaus, joka ei tuntenut preussiläisen\nsotajoukon todellista asemaa ja nähtävästi luuli, että Châlonin armeija\noli sen edellä, vaati tavattoman kiivaasti eteenpäin marssia.\n\n-- Keisari haetutti marsalkan luokseen, jatkoi apteekkari, he olivat\nlukon takana melkein tunnin ajan. Minä en tietysti voi sanoa, mitä he\nkeskustelivat, mutta upseerit ovat tietävinään, että peräytymisestä ei\ntule mitään, nyt käännytään taas Maasiin päin... Me olemme juuri ikään\nantaneet käskyn, että kaikki leipomauunit ovat ensimmäisen osaston\nkäytettävinä. Se saapuu aikaseen huomen aamulla kahdennentoista\njälkeen, jonka tykistö, kuten ikkunasta näitte, parhaallaan on menossa\nBesaceen... Nyt tulee tosi, nyt aijotaan tapella!\n\nHän vaikeni ja pysähtyi ikkunan eteen, ja hänenkin katseensa etsi\nvalaistua ikkunaa prokuraattorin talossa. Sitten mukisi hän hiljaa,\nniinkuin itsekseen puhuen:\n\n-- Herra tietänee, mitä siellä keskusteltiin!... Kummallista,\nkummallista tämä vain on, kello kuusi käännytään pakoon niinkuin\nsuurenkin vaaran uhatessa ja puolenyön aikaan ollaan taas valmiit\nhyökkäämään suin päin eteenpäin, -- vaikka asiat ovat juuri samalla\nkannalla!\n\nMaurice kuuli yhä tykistön jyrisevän epätasaisella kivisillalla; pienen\npimeyteen vaipuneen kylän kautta kulki loppumaton jono ihmisiä ja\neläimiä, ne kulkivat Maasiin päin, huomispäivän tuntemattomia kauhuja\nkohti.\n\nJa pienillä halvoilla uutimilla näkyi tuon tuostakin keisarin varjo.\nHän oli sairas, ei saanut unta, käveli edestakasin tuskiaan\nhuojentaakseen, ja sotamiesten astunta, hevosten töminä ja raskaiden\nkuormien synnyttämä yhtämittainen tärinä vaivasi häntä; hänhän tiesi\nlähettävänsä kaikki nämä elävät olennot kuolemaan. Parissa tunnissa oli\nhänet taas saatu mieltä muuttamaan, oli pakotettu saattamaan itsensä ja\nmuut onnettomuuteen. Mitähän heillä mahtoi olla toisilleen sanomista,\ntällä keisarilla ja tällä marsalkalla, jotka molemmat selvään näkivät,\nmikä miehistöä odotti? Iltasella he olivat yksimielisesti päättäneet,\nettä tappio oli varma, jos nykyisissä oloissa antautuivat taisteluun,\n-- miten he siis voivat päivänkoitteessa muuttaa mielipidettä, vaikka\nvaara joka hetki suureni? Kenraali Palikaon suunnitelma, lentomarssi\nMontmédyyn, oli jo 23 päivänä uskallettu, mainiolla sotajoukolla ja\nnerokkaalla johtajalla kenties vielä mahdollinen 25:nä, vaan 27:nä se\noli suoraa hulluutta. Jos nämä molemmat, keisari ja Mac-Mahon,\nselvästi käsittivät asian tilan, niin miksi antoivat he luonnottomien\nkäskyjen ajaa itseään eteenpäin? Marsalkka ehkä alistui sotilaan\ntottelevaisuudella ja itsensäunhotuksella. Ja keisari, jolla ei enää\nollut käskyvaltaa, pani kätensä ristiin ja odotti kohtaloaan. He saivat\nkäskyn uhrata itsensä, uhrata sotajoukko, ja he tottelivat. Tämä yö oli\nrikosten yö, koko kansakunta surmattiin, sillä tästä hetkestä lähtien\nkulki sotajoukko varmaa kuolemaa kohti, 100,000 miestä lähetettiin\nkanuunan kitaan.\n\nMurheen ja epätoivon ajatuksiaan ajatellen seurasi Maurice silmillään\nvarjoa, joka liikkui rouva Desrochesen sievillä uutimilla, levotonta\nvarjoa, joka kulki edestakasin kuumeentapaisella kiiruulla, jota\nahdisti Pariisista tullut kumoamaton käsky. Lieneekö keisarinna\najatellut sinä yönä, että hän uhraa isän valmistaakseen pojalle tilaa\nvaltaistuimella? Eteenpäin, eteenpäin, taaksesi katsomatta, sateessa ja\nloassa, kuolemaan ja kadotukseen. Tottele, tottele käskyä, se on\nriutuvan keisarikunnan viimeinen valtti! Eteenpäin, kuole kuin sankari\nviimeiseksi, kun sotilaasi jo lepäävät raatoina, pakota maailma\nihailemaan urhoollisuuttasi, jotta kansasi unhottaisi eikä kostaisi\npojallesi sinun rikostasi! Ja epäilemättä keisari tiesi, että hän\nvaelsi kuolemaa kohti. Keittiössä eivät enää leimunneet liekit,\ntallimestarit, ajutantit, kamariherrat vetivät vanhurskaan unta, koko\ntalo oli pimeä ja lukittu; yksinäinen varjo vain liikkui edestakasin,\nedestakasin, -- uhri oli uhrattava, hän alistui kohtalonsa alle. Ja\nkadulta tunki yhä uhkaava, korviasärkevä jyrinä, 12:nen osaston tykistö\nvieri yössä ja pimeässä tuntemattomuutta kohti.\n\nYhtäkkiä muisti Maurice, että jos oli jälleen päätetty marssia\neteenpäin, ei seitsemäs osasto tulekaan kulkemaan Chênen kautta. Ja hän\nei ole rykmenttinsä luona, on jättänyt paikkansa rivissä! Jalka ei\ntuntunut enää kipeältä, voiteet ja muutaman tunnin levollinen uni\nolivat tehneet ihmeitä. Saatuaan apteekkarilta parin vankkoja, sopivia\nkenkiä, tahtoi Maurice heti lähteä, toivoen kohtaavansa 106:nen tiellä\nChênen ja Vouziersin väliltä. Turhaan koki apteekkari houkutella häntä\njäämään ja lupasi lähteä itse kyyditsemään, mutta Maurice ei saanut\nrauhaa, hänen täytyi päästä heti pimeän yön selkään etsimään\nrykmenttiään. Combette valjastutti hevosensa ja Ferdinand, proviisori,\nkelmeä, ilkeän-näköinen poika, joka juuri oli ilmestynyt kotiin, lähti\nkyyditsemään. Oli pimeä kuin säkissä, vettä satoi taivaan täydeltä ja\nvaunulyhtyjen niukka valo ei kyennyt tunkemaan märän tienkään yli. Joka\nsilmänräpäys kuului outoja ääniä, heidän täytyi vähä väliä pysähtyä\nluullen, että sotajoukko sulki tien.\n\nEi ollut Jeankaan paljoa nukkunut sinä yönä. Kuultuaan Mauricelta, että\nainoa pelastuksen mahdollisuus oli nopea peräytyminen, koetti hän olla\ntavallista huolellisempi ja pitää silmällä miehiä, että he eivät\npäässeet kauvas poistumaan, odottaen lähtökäskyjä, joka saattoi tulla\nmilloin tahansa. Kahden ajoissa kuului pilkko pimeältä tieltä hevosten\ntöminää: ratsuväki tunki etujoukkona Ballayta ja Quatre-Champsia kohti\nvartioidakseen Boult-aux-Boisin ja Croix-aux-Boisin teitä. Tuntia\nmyöhemmin lähti jalkaväki ja tykistö liikkeelle, jättäen varustukset\nFalaisen ja Chestresin välillä, joita he olivat suojelleet kaksi päivää\nnäkymättömältä viholliselta. Taivas oli paksussa pilvessä ja rykmentit\npoistuivat toinen toisensa jälkeen äänettöminä ja hiljaa kuin joukko\nvarjoja, jotka hävisivät pimeyteen. Vaan jokaisen sydän sykki ilosta,\nikäänkuin he olisivat päässeet vapaaksi jostain paulasta, ikäänkuin jo\nolisivat olleet Pariisin muurien alla koston hetkeä odottamassa.\n\nJean tuijotti pimeyteen. Molemmin puolin tietä kasvoi puita ja se\nnäytti kulkevan laajojen niittyjen poikki; sitten muuttui maa\nmäkiseksi. Joukot saapuivat pieneen kylään, Balayhin kaiketi, ja\nsilloin alkoi sataa vettä taivaan täydeltä, vaan miehet olivat jo niin\ntottuneita sateesen, etteivät hiiskuneet mitään, ja marssivat edelleen\nniskat kumarassa. Pian jäi Balay kauvas jälelle ja lähestyessä\nQuatre-Champsia alkoi tuntua kovia tuulenpuuskia, jotka vähitellen\nyltyivät ja kasvoivat kiihkeäksi rajuilmaksi ennenkun he ennättivät\nNoirvalin harjulle. Toisella puolen Quatre-Champsia annettiin\nseisahduskäsky, ja rykmentit pysähtyivät toinen toisensa jälkeen. Koko\nseitsemäs osasto, 30,000 miestä, seisoi täysilukuisena ase jalalla kun\npäivä koitti, pilvinen harmaa päivä, sadekuurojen maahan ravistessa.\nMitä nyt oli tekeillä? Mitä tämä seisahdus merkitsi? Miehet kävivät\nlevottomiksi, jotkut tiesivät, että marssin suunta taas muutetaan,\nmutta varmasti ei tiedetty muuta kuin että tässä seistiin asejalalla\neikä saatu istua eikä lähteä rivistä. Tuuli pieksi rajusti, heidän\ntäytyi nojautua toisiinsa, ett'eivät kaatuisi. Vedentulva sokaisi\nheitä, kasteli läpimäriksi ja juoksi jäisinä virtoina pitkin selkää.\nSiinä seistiin kaksi tuntia, kaksi sanomattoman pitkää tuntia, ja\nodotettiin, ei kukaan tietänyt mitä.\n\nPäivän vähitellen valjetessa alkoi Jean tarkastella seutuja. Hän tiesi\nettä Chênen tie kulki luoteesen, toisella puolen Quatre-Champsia. Mutta\nminkä tähden he olivat kääntyneet oikealle, minkätähden? Sen jälkeen\nhän tarkasteli esikuntaa, joka oli sijoittunut isoon taloon harjun\nrinteellä. Upseerit näyttivät rauhattomilta, juoksentelivat edestakasin\nja puhuivat kiihkeästi. Eikä kuulunut käskyjä, mitä kummia siellä taas\nodotettiin? Ympärillä levisi joka puolelle sänkipeltoja, pohjoisessa ja\nidässä näkyi metsäisiä mäkiä, kaukana etelässä sakeaa metsää ja\nlännessä kuumotti Aisnelaakso ja Vouziersin valkoset talot. Harjun\nrinteessä olevan talon alapuolella näkyi Quatre-Champsin kellotapuli\nsadeverhon takaa, joka oli niin tiheä, että näytti tahtovan sulattaa\nkylän matalat sammaltuneet kattorähjät.\n\nSinne päin katsellessaan huomasi Jean tiellä pienet nelipyöräiset\nvaunut, jotka lähestyivät hyvää vauhtia räiskivien vesilätäköiden yli.\nSe oli Maurice, hän oli tienkäänteessä nähnyt 7:nen osaston ja hyppäsi\nheti taloon päästyä vaunuista ja riensi rykmenttinsä luo. He olivat\najelleet kaksi tuntia sinne tänne, sillä talonpoikien neuvoihin ei\nollut paljoa luottamista.\n\nJean huusi hämmästyneenä:\n\n-- Mitä sinä tänne ajat? Mehän tulemme Chêneen ja olisit siellä\nyhtynyt!\n\nMaurice teki kiukkuisen liikkeen.\n\n-- Ohoh! Vai Chêneen!... Ei, sitä tietä te ette mene, nyt lähdetään\ntaas päinvastaiseen suuntaan, tuonne, kuolemaan joka sorkka!\n\n-- Hyvä! sanoi toinen hetken perästä, -- hänen kasvonsa olivat aivan\nkalpeat. -- Jos kuolla pitää, niin voimmehan ainakin kuolla kaikki\nyhdessä.\n\nJa he syleilivät toisiaan kuten erotessakin. Sateen yhä raivotessa\nastui sotamies riviinsä ja korpraali asettui paikalleen, läpimärkänä,\nvaan äänettömänä, moitteettomana, sanallakaan ilmaisematta\ntyytymättömyyttään.\n\nVähitellen levisi tieto marssisuunnan muutoksesta. Eräs ajutantti toi\nseitsemännelle osastolle käskyn asettua leiriin Nouartin seuduille,\nviides määrättiin Beauclairiin muodostamaan oikean siiven, ensimmäinen\nvetäysi Chêneen kahdennentoista sijasta, joka marssi Besaceen ja tulisi\nmuodostamaan vasemman siiven. Suurin osa kuormastoa oli joutunut\nharhateille, kaikki tykistön ahjot esimerkiksi olivat nyt tulossa\nTerronista Vouziersin tietä, jossa ne varmaankin joutuvat vihollisten\nkäsiin. Epäjärjestys oli suurempi kuin koskaan ennen, pelko ja ahdistus\nnousi ylimmilleen.\n\nMiehistöön levisi synkkä epätoivo. Muutamat viskasivat reppunsa maahan,\nveteen ja likaan, ja istuivat niiden päälle. He tahtoivat kuolla\nsiihen, sateen taivaasta tulviessa. Toiset ilkkuivat ja haukkuivat\npäälliköitä: mainioita olivat, aamusella kuljettivat länteen, illalla\nitään. Kun ei vihollista näkynyt, näkivät he vihollisen haamuja, ja kun\nne todella tulivat, niin häntä koipien välissä pakoon! Joukot\nkadottivat kaiken ryhdin ja rohkeuden, niistä oli tulemaisillaan kurja\nkuriton joukko, jota ajamalla ajettiin teurastettavaksi.\n\nVouziersistä päin kuului laukauksia, 7:nen osaston jälkijoukko oli\nkohdannut saksalaisen armeijan etujoukon. Ja nyt kääntyivät kaikkien\nkatseet Aisnelaaksoon päin, josta nousi paksu musta haiku: ulaanit\nolivat sytyttäneet Falaisen. Sotamiehet raivosivat. Mitä? Oliko\nvihollinen nyt siellä! Kaksi päivää he olivat seisoneet ja odottaneet\nja antaneet preussiläisten rauhassa jatkaa kulkuaan. Ja sitten oli\npuikittu pakoon! Kaikista typerimmätkin käsittivät harmilla ja\nkiukulla, että tässä oli tehty parantamaton virhe, että tuo\nijankaikkinen vitkasteleminen oli saattanut heidät satimeen: neljännen\narmeijan vakoilijapatrullit olivat säikytelleet Bordasin prikaattia ja\nsiten viivyttäneet koko Châlonin joukon liikettä, että kolmas,\nkruununprinssin armeija, ennättäisi saapua. Ja niin olivat -- marsalkan\ntietämättömyyden tähden vihollisen asemasta -- nuo kaksi saksalaista\nsotajoukkoa saaneet levossa ja rauhassa yhtyä ja uhkasivat nyt\ntäydellisellä perikadolla viidettä ja seitsemättä osastoa.\n\nMaurice katseli punasen hohtavaa taivaanrantaa ja mustia savupatsaita,\nsiellä paloi Falaise... Hän katsahti Chênen tielle. Kuormasto, jonka jo\nluultiin hukkaan joutuneen, lähestyi hitaasti, kaikeksi onneksi! Heti\nsenjälkeen, ensimmäisen divisioonan jäädessä Quatre-Champsiin\nodottamaan ja suojelemaan pitkän jonon kulkua, lähti toinen liikkeelle,\nmarssimaan metsän kautta Boult-aux-Boisiin ja kolmas asetettiin\nvasemmalle Bellevillen luo vartioimaan, ett'ei liikettä katkaista. Ja\nkun 106:s alati kiihtyvässä sateessa aloitti pelottavan marssinsa\nMaasia kohti, näki Maurice kuin unessa keisarin varjon vaeltavan\nedestakasin, edestakasin, rouva Desrochesen valkoisten uutimien takana!\nVoi jumala, surkeata oli nähdä tämän epätoivon sotajoukon lähtevän\nkurjuuteen ja kuolemaan, että hallitsijasuku pelastuisi! Eteenpäin,\neteenpäin, eteenpäin, taaksesi katsahtamatta, sateesen ja myrskyyn,\nlikaan ja liejuun, eteenpäin varmaan perikatoon!\n\n\n\n\nVI.\n\n\n-- Soo, perhana, huusi Chouteau herätessään seuraavana aamuna\nläpimärkänä ja kylmästä kontistuneena, nyt pitäisi olla lämmintä\nlihalientä ja kappale hyvää lihaa!\n\nHe eivät olleet saaneet edellisenä iltana kuin hiukan perunoita,\nruoanhoito kävi päivä päivältä epäsäännöllisemmäksi ja kurjemmaksi\nalituisesti sinne tänne marssittaessa eikä saapunut enää koskaan\noikeassa ajassa perille. Kukaan ei tietänyt varmasti neuvoa, missä\nharhailevat joukot milloinkin pysähtyivät, minne ne taas kääntyvät, --\nja muonanjako oli huonolla kannalla.\n\nLoubet ojensi jäykkiä sääriään ja nauroi pilkallisesti.\n\n-- Eli ehken hanhipaistia ja perunoita!\n\nJoka mies oli ärtysellä päällä. Ei jaksa olla hyvällä tuulella kun\nvatsa on tyhjä. Ja vettä satoi yhtä kyytiä, maa oli likomärkä eikä\nollut edes heiniäkään alla.\n\nKun Pache teki ristinmerkin aamurukouksensa luettuaan, huusi Chouteau\näkäsesti:\n\n-- Rukoilisit sitä hyvää jumalaasi lähettämään meille muutamia\nmakkaroita ja puoli tuoppisen viinaa jokaiselle!\n\n-- Voi, sinä kaikkivaltias, kunpa olisi edes kuivaa leipää! huokasi\nLapoulle, joka tunsi nälän vaivoja pahemmin kuin muut.\n\nLuutnantti Rochas käski heidän tukkia suunsa. Hän ei ilennyt enää\nkuulla aikamiesten naukuvan kuin pienet lapset ruokaa. Vetää\ntiukemmalle vyötä -- sillähän siitä pääsee!\n\nKun asiat alkoivat käydä oikein hullusti ja kiväärinlaukauksia kuului\njoka silmänräpäys ympärillä, oli luutnantti Rochas saanut takasin\nentisen varmuutensa. Koska preussiläiset olivat saapuneet, niin mikäs\nhätä enää oli! Annetaan selkään! Ja hän kohautti halveksivasti\nolkapäitään kapteeni Beaudoinin takana -- hienon herran, -- jota oli\nkohdannut lohduton suru, vaatevarasto oli joutunut teille\ntietämättömille. Ruoatta, sen aina jaksoi kärsiä, vaan kun ei saanut\nmuuttaa paitaa!\n\nMaurice oli aivan sairas. Jalassa ei ollut enää mitään vikaa,\napteekkarin voiteiden ja suuren kengän ansio, vaan vaatteensa olivat\nolleet koko eilisen päivän märät ja hän oli kauheasti vilustunut. Koko\nruumis oli kipeä kuin ajos. Hän lähti noutamaan vettä ja katseli\npurolle mennessään ympärillä olevaa tasankoa, jonka laidassa\nBoult-aux-Bois sijaitsi. Pohjosessa ja lännessä oli suuria metsiä,\nBellevilleen saakka ulottui korkeanlaisia harjanneita, jotavastoin maa\nBuzancyn puolessa, idässä siis, oli melkein yhtämittaista tasankoa,\njossa oli pieniä kyläkuntia siellä ja täällä. Missähän päin vihollista\naijotaan odottaa? Kun hän palasi vesikannuineen purolta, seisoi\nmuutaman talon ovella miehiä ja naisia. He kysyivät, jäävätkö\nsotamiehet nyt niille seuduin puolustamaan talonpoikia, koska\nsaksalaiset kuuluvat olevan tulossa. Viides osasto oli jo kolmasti\nmarssinut ohitse ja eilen oli kuulunut kanuunan pauketta Barista päin.\nMaurice vastasi, että seitsemäs osasto luultavasti myös tulee jatkamaan\nmatkaansa. Ja silloin syntyi itkua ja valitusta. Heidät jätetään siis\naivan turvattomiksi, sotamiehet eivät olekaan tulleet tappelemaan, vaan\njuoksentelevat milloin yhdelle, milloin toiselle suunnalle ja pakenevat\nkun kuulevat pyssynpaukkeen!\n\n-- Jos joku tahtoo sokeria, niin pistäköön peukalonsa kuppiin. Ehken se\nsulaa! sanoi Loubet kahvia juotaessa.\n\nVaan miehiä ei naurattanut. Ei ollut maukasta kahvi sokeritta, eikä\nollut korpun palaakaan. He olivat eilen, seistessään Quatre-Champsin\nluona, nauttineet, mitä repuissa löytyi, ja saivat nyt olla ilman. Ei\nlöytynyt enää muuta kuin kymmenkunta perunaa, jotka jaettiin\nrehellisesti.\n\nMauricella oli kamalan nälkä.\n\n-- Jos olisin tietänyt tämän Chênessä, niin olisin ostanut leipää.\n\nJean kuunteli ääneti miesten pakinaa. Hän oli suuttunut aamulla\nChouteauhon, joka ei lähtenyt puita noutamaan, vaan väitti ettei hänen\nvuoronsa ollut. Korpraalia suretti nähdä kurin ja järjestyksen\nhöllenevän päivä päivältä, upseerit tuskin rohkenivat nuhdella väkeä.\nJa Jean käsitti, että hänen täytyi antaa perään, jos tahtoi ylläpitää\nsovintoa. Sentähden hän ei ollut huomaavinaan koko asiaa, asettui aivan\ntoverin kannalle miehiinsä, joille hänen kokemuksensa ja huolenpitonsa\noli joka hetki hyödyksi. Ja vaikka hänen miehensä eivät saaneet enemmän\nravintoa kuin toisetkaan, eivät he kumminkaan näyttäneet niin\nnälkäisiltä ja heikoilta. Mutta Mauricen kärsimykset viilsivät hänen\nsydäntään. Hän näki, että tämän, liiallisiin ruumiinponnistuksiin\ntottumattoman nuorukaisen voimat alkoivat vähetä, tarkasti häntä\nlevottomuudella ja pelkäsi joka hetki, ett'ei hän kestäisi loppuun.\n\nKun Maurice valitti, ett'ei ollut ostanut Chênessä leipää, nousi Jean\nja meni reppunsa luo. Hän näytti etsivän sieltä jotain, tuli vähän ajan\nperästä takasin ja pisti Mauricelle korpun.\n\n-- Syö tuo, vaan elä huoli näyttää muille. Minulla ei ole antaa\nkaikille.\n\n-- Entä itse? Sinä jäät ilman? kysyi Maurice liikutettuna.\n\n-- Eikö mitä ... minulla on vielä kaksi kappaletta.\n\nNiin olikin; hän oli säästänyt kolme korppua taistelun hetkeä varten,\nsillä hän tiesi kokemuksesta, että silloin saattaa tulla kovasti nälkä.\n\nKello kymmenen lähti seitsemäs osasto liikkeelle. Ensin oli marsalkka\naikonut antaa käskyn marssia Buzancyn kautta Stenayiin ja mennä siellä\nMaasin yli. Mutta preussiläiset riensivät Châlonin joukon kintereillä,\neivätkö jo liene olleet Stenayssa, kenties Buzancyssakin. Sentähden\nlykättiin seitsemättä osastoa pohjoseen päin, komennettiin lähtemään\nBesaceen, puolen kolmatta peninkulmaa Boult-aux-Boista, ja menemään\nseuraavana aamuna Mouzonin luona Maas-virran ylitse. Väestö nurisi, he\nolivat nälkäisiä ja viluisia, heikkoja ja uupuneita edellisten päiväin\nvaivoista ja jännityksestä; upseerit olivat synkän näkösiä, heitä ei\nensinkään miellyttänyt tämä lähtö, heitä kyllästytti ainainen\nkäsittämätön vitkasteleminen ja toimettomuus. Miksi eivät saaneet mennä\nBuzancyyn avuksi viidennelle osastolle, jonka kanuunat siellä olivat\npaukkuneet? Mutta viides osasto sai myös käskyn marssia takasin\nNouartiin päin, kahdestoista komennettiin Besacesta Mouzoniin ja\nensimmäinen Raucourtiin. Koko liike muistutti koirain ahdistamaa\nkarjalaumaa, joka juoksentelee sekasin pienellä alalla ja päättää\nvihdoin monien viivytysten ja arveluiden jälkeen rynnätä suoraan\neteenpäin.\n\nKun 106:s ratsuväen ja tykistön jälkeen lähti Boult-aux-Boista ja\nkolmen divisioonan mieslaumat peittivät tiet ja pellot, alkoi taivaalle\njälleen keräytyä suuria mustia pilviä, joka vielä enensi miesten\nalakuloisuutta. Rykmentti kääntyi Buzancyyn vievälle valtatielle, jota\nreunusti komeat poppelipuut. Germondin kylässä juoksivat naiset pihalle\nja ojensivat itkien rintalapsensa sotamiehiä kohti, ikäänkuin\nsuojelusta rukoillen. Koko kylästä ei voinut saada ainoatakaan perunata\neli leipäpalasta. Ja nyt sai 106:s, sen sijaan että olisi jatkanut\nkulkuaan Buzancyyn, kääntyä vasemmalle, Autheen päin; ja kun miehet\nmäen kukkulalta huomasivat Bellevillen, jonka ohi eilen olivat\nmarssineet, selvisi heille, että nyt oltiin taaskin palausretkellä.\n\n-- Nielköön heidät helvetti kitaansa! Luulevatko ne meitä hulluiksi kun\njuoksettavat kuin vasikoita! huusi Chouteau hampaitaan kiristellen.\n\nJa Loubet lisäsi:\n\n-- Tuollaiset komentajat pitäisi vetää hirteen... Edestakasin,\nedestakasin! Jumala paratkoon, tämmöisten miesten sorkat eivät ole\nheille suuresta arvosta!\n\nHe olivat pakahtua harmista. Tasangolla marssittiin kahdessa\nkolonnassa, upseerit keskessä, mutta nyt ei ollut niinkuin Reimsistä\nChampagnen kautta marssiessa iloisia, laulelevia sotamiehiä, jotka\nkantoivat kuin tyhjää raskaita reppujaan ja riemuitsivat mielessään\nselkäsaunasta, jonka preussiläiset tulevat heiltä saamaan! nyt he\nolivat mykkiä, otsat kurtussa, vetivät vastahakoisesti jalkojaan ja\nnoituivat kivääriään, joka hankasi olkapäätä, reppua, joka painoi\nselässä. Heillä ei ollut enää luottamusta päälliköihin, olivat kokonaan\ntoivottomuuden vallassa ja astuskelivat eteenpäin ajettuna kuin\nkarjalauma. Onneton sotajoukko aloitti Golgata-retkensä.\n\nMutta Maurice oli huomannut jotain. Vasemmalla, aaltomaisesti\nmuodostuneen tasangon laidassa ilmestyi metsästä ratsumies, pian\njälkeen toinen ja vielä kolmaskin. He pysähtyivät, näyttäen siellä\nloitolla hyvin pieniltä, juuri kuin tinasotamiehiltä. Hän luuli niitä\nomiksi vartiomiehiksi, husaariksi, kun jotain välähti heidän\nolkapäillään, messinkipoletit luuli hän.\n\n-- Katso, katso tuonne! huusi hän nyäisten Jeania, joka seisoi hänen\nrinnallaan. Ne ovat ulaania!\n\nJean tuijotti metsän laitaan.\n\n-- Nuoko?\n\nNe olivat todellakin ulaania, ensimmäiset, jotka 106:s rykmentti näki.\nVaikka he jo olivat olleet liikkeessä seitsemättä viikkoa, eivät he\nolleet vielä nähneet silmäinsä edessä ainoatakaan vihollista, vielä\nvähemmin saaneet nostaa pyssyn olalle ja lipsauttaa liipasinta. Joka\nikinen pää kääntyi katsomaan ja hämmästys veti vertoja uteliaisuudelle.\nOikeinhan ne olivat ihmisten näkösiä nuo!\n\n-- Yksi on erittäin hyvissä voimissa! huomautti Loubet.\n\nVaan nyt ilmaantui metsikön vasemmalle puolelle koko eskadroona ja tämä\npeloittava näky saattoi kolonnan pysähtymään. Jaeltiin käskyjä. 106:nen\ntuli asettua muutamien puiden suojaan puron rannalle. Tykistö jo\nnelisti takasin ja järjestyi pienelle kummulle. Ja siinä taas seistiin\nkaksi runsasta tuntia, tuhlattiin kallista aikaa niin mitään\ntoimittamatta. Vihollisen ratsujoukko seisoi liikkumattomana kaukana\nnäköpiirin rajalla. Sinne tänne arveltuaan päättivät upseerit, ett'ei\nsiitä taida tulla entistä kummempaa, ja marssivat eteenpäin.\n\n-- Ei tullut vielä tälläkään kerralla totta! mutisi Jean alakuloisesti.\n\nMauricenkin sormen päitä kutkutti halu päästä viimeinkin\npaukauttelemaan. Hän ajatteli itsekseen, että osasto oli tehnyt eilen\nsuuren erehdyksen kun ei se rientänyt 5:lle avuksi. Koska ei vihollinen\ntehnyt päällehyökkäystä, täytyi syyn olla siinä, että hänellä ei ollut\nvielä tykistöä käytettävänään, ja ratsujoukon esiintyminen tarkoitti\nainoastaan osaston marssin hidastuttamista. Heitä oli siis jälleen\nvedetty nenästä. Ja tosiaankin nähtiin ulaanit koko ajan milloin vain\npäästiin jonkun mäen kukkulalle, he seurasivat jälessä ja olivat\nvalppaita, katosivat talojen taa ilmestyäkseen jälleen metsänrinteessä.\n\nSotamiehistä tuntui pahalta, että heitä noin vartioitiin matkan takaa,\nniinkuin olisivat olleet näkymättömässä lukinverkossa.\n\n-- Tätä ei kestä mikään, tuumailivat sotamiehet. Jos kuitenkin saisi\nlennättää pari lyijypalasta tuonne, niin eivätköhän sieltä häviäisi?\n\nMutta he marssivat ja marssivat yhä, vaikkakin hitaasti ja\nvaivaloisesti. Ja he tunsivat, että vihollinen lähenee joka puolelta,\nettä heidän ylitsensä kokoontui kuin ukkosen ilma, jonka uhkaava paino\nrasittaa jo kauvan edeltäpäin. Jälkijoukolle oli annettu ankaroita\nkäskyjä, nyt ei enää jäänyt jälkeen vitkastelijoita, sillä nythän\ntiedettiin varmaan, että preussiläiset eivät voineet olla kaukana, ja\nhe kyllä keräävät jokaisen, jonka tieltään löytävät. Heidän tykistönsä\nlähestyi salaman nopeudella, kulki enemmän kuin 5 peninkulmaa päivässä,\njotavastoin ranskalaiset väsyneinä ja ilman pontevuutta tallustelivat\nsamoja jälkiään.\n\nAutheen tultua selkeni taivas ja Maurice, tarkastaen auringon asemaa,\nteki sen huomion, että he jo puolentoista peninkulman päässä Chênestä\nalkoivat kääntyä itäänpäin, sen sijaan että olisivat kulkeneet suoraan\nkylää kohti. Kello oli kaksi; parin päivän yhtämittaa märissä\nvaatteissa olon jälkeen rasitti kuumuus tavattomasti miehiä. Pitkissä\nmutkissa kierteli tie autiota kangasta. Ei näkynyt taloa, ei elävää\nsielua, ainoastaan joku pieni puuryhmä siellä täällä; ja tuo elottomuus\nja tyhjyys vaikutti samanlaista mielialaa sotamiehissä, jotka hitaasti\nliikkuivat eteenpäin, hiestyneinä ja päät nuukallaan. -- Jo tuli\nvihdoin Saint-Pierremont näkyviin -- pari kolme tyhjää taloa mäen\nnypykällä. He eivät marssineet kylän kautta, vaan kääntyivät oitis\nvasemmalle, astuen jälleen suoraan pohjoseen Besacea kohti. Nyt käsitti\nMaurice marssisuunnitelman tarkoituksen, he koettivat ennättää\nMouzoniin ennen preussiläisiä. Vaan voiko se olla mahdollista näillä\nläpiuupuneilla joukoilla. Pierremontin luona näyttäytyivät ulaanit taas\nkaukana erään Buzancyyn vievän tien käänteessä, ja kun jälkijoukko\nkulki maakylän ohitse, paljastui eräs tykistöpatteri ja muutamia luotia\nvingahteli ilmassa, kuitenkaan vahinkoa tuottamatta. Mutta niihin ei\nvastattu, marssia vain jatkettiin yhä hitaammin ja vaivaloisemmin.\n\nSaint-Pierremontista on Besaceen runsaasti puolitoista peninkulmaa ja\nJean joutui aivan epätoivoon kun Maurice ilmoitti sen hänelle. Se oli\nmahdottomuus, hän näki selvästi miesten väsyneistä katseista ja\nhengityksestä, etteivät he jaksa niin pitkälti. Tie kulki yhä ylämäkeä\nkahden harjun välissä, jotka vetäytyivät lähemmä ja lähemmä toisiaan.\nNyt täytyi levähtää. Vaan lyhyt pysähdys jäykistytti vaan enemmän\njäseniä ja lähtö oli varsin surkea. Rykmentit marssivat sanomattoman\nvitkaan, silloin tällöin jäi joku kaatunut tielle. Maurice oli käynyt\nkalman kalpeaksi ja kulki melkein tunnotonna silmäluomet ummessa. Jean\noli vastoin tavallisuutta puhelias, hän koetti pitää toisen mieltä\nvireillä.\n\n-- Vai asuu sinun sisaresi Sedanissa, ehken tulemme kulkemaan siitä\nkautta.\n\n-- Sedaniin! Ei ikään! Emme me tule ensinkään siihen suuntaan\nkulkemaan, -- ne mahtavat olla hulluja...\n\n-- Onko sinun sisaresi nuori?\n\n-- Hänhän on päivän päälle yhtä vanha kuin minä, me olemme kaksoset.\n\n-- Ja hän on sinun näkösesi?\n\n-- On hyvin, hän on myös vaalea, kauniit, kiharat hiukset ... oi, niin\nhienot ja pehmeät! Hyvin pienikasvuinen, kapeat kasvot, ja hiljainen\nkäytökseltään, niin hän on ... sisar Henriette!\n\n-- Kai pidät hänestä paljon!\n\n-- Tietysti, pidänhän toki...\n\nHe kävelivät hetken ääneti. Vaan sitten vilkasi Jean häneen ja näki,\nettä hän oli aivan kaatumaisillaan.\n\n-- No no, mikäs nyt, poika parka?... Koeta vielä vähän matkaa... Minä\notan tuon pyssyn, että on helpompi. Jos totta totisesti tätä vielä\nkauvan kestää, niin jää puolet miehistöstä maantieojaan!\n\nSuoraan edessäpäin oli Oches, jonka muutamat talot näkyivät mäen takaa;\nkeskellä pisti keltanen kirkko huippunsa viheriöiden puiden välistä.\n\n-- Tuohon saamme varmaan jäädä yöksi, arveli Jean.\n\nOikein arvasi. Kenraali Douay oli huomannut, että miehet olivat\nnääntymäisillään ja tarvitsivat lepoa, vaan tämän päätöksen vaikutti\netenkin kuormaston saapuminen, tuon kovanonnen kuormajonon, joka taas\nsattui juuri osaston tielle viivyttämään kulkua. Quatre-Champsista se\noli komennettu ajamaan suoraan Saint-Pierremontiin; ja täällä se vasta\nyhtyi sotajoukkoon niin kurjassa tilassa, että hevoset eivät tahtoneet\njaksaa vetää. Kello jo lähestyi viittä. Kun ei kenraali enää uskaltanut\nlähteä Stonnen solaan, oli hänen mielestään parasta pysähtyä jo ennen\nmarsalkan määräämää paikkaa. Yksi divisioona jäi suojelemaan kuormastoa\nalhaalla niityllä, tykistö sijoitettiin mäkilöille takapuolla ja se\nprikaatti, joka tuli huomenna olemaan etujoukkona, asetettiin\nharjulle Saint-Pierremontin lähellä. Eräs toinen divisioona, johon\nBourgain-Desfeuillesin prikaattikin kuului, pysähtyi kirkon taakse\nlaajanlaiselle tasangolle, jota rajoitti komea tammimetsä.\n\nOli jo aivan pimeä, ennenkun 106:s oli järjestynyt metsän rintaan.\n\n-- Hiiteen kaikki muu, huusi Chouteau, nyt minä makaan...\n\nJa se oli kaikkien ajatus. Useimmat eivät kyenneet telttaansakaan\npystyttämään, kaatuivat seisovilta jaloiltaan ja makasivat kuin pölkyt\ntaivasalla. Ja ne, jotka vielä sen verran jaksoivat, että saivat teltan\nkuntoon, rupesivat syömättä levolle, sillä ruuan jakamisesta ei taas\nollut puhettakaan, kenttäravintola odotti seitsemättä osastoa Besacessa\neikä Ochesin luona. Tästä lähtien ei miehistölle enää koskaan jaettu\nsäännöllisesti elantotarpeita, sanottiin että he saavat tyytyä siihen,\nmitä repuissa löytyy -- ja ne olivat tyhjät. Harvalla oli enää\ntähteitäkään Vouziersin yltäkylläisyydestä. Kahvia kenties, vaan se\ntäytyi juoda sokeritta.\n\nKun Jean aikoi jakaa Mauricelle osastaan, toisen jälellä olevista\nkorpuista, oli tämä jo vaipunut sikeään uneen. Hän mietti hetken aikaa,\nherättäisikö poikaparan niukalle illalliselle, vaan kätki sitten\nkorppunsa, ikäänkuin ne olisivat olleet kultaa, reppunsa pohjalle ja\ntyytyi kuten muutkin kahvipisaraan. Hän käski miesten pystyttämään\nteltan ja he olivat jo käyneet levolle kun Loubet toi saaliinsa,\nmuutamia porkkanoita, jotka oli löytänyt läheiseltä pellolta. Mutta\nmissäpä ne sai keitetyksi? Parasta oli järsiä raakana, vaan se yhä\nkiihoitti nälkää. Pache tuli kipeäksi.\n\n-- Ei, ei, anna hänen vain maata, sanoi Jean, kun Chouteau alkoi nykiä\nMauricea porkkanaosaansa saamaan.\n\n-- Huomenna toki saa Angoulêmessa leipää, sanoi Lapoulle. Minulla on\nsiellä serkku. Kelpo kylä se on... Angoulême...\n\nMiehet hämmästyivät.\n\n-- Angoulême? Mitä se pöllö nyt höpisee? Luulee, että me tulemme\nAngoulêmeen!\n\nMutta Lapoulle piti päänsä. Hän oli yhtä varma pääsevänsä kohta\nserkkunsa luo Angoulêmeen kuin aamulla, että ulaanit kuuluivat Bazainen\narmeijaan.\n\nPimeys laskeutui leirin yli; se vaipui kuin kuoleman hiljaisuuteen.\nVaikka yö oli niin kylmä, oli kielletty tulia tekemästä. Preussiläiset\neivät saattaneet olla kaukana, täytyi olla niin hiljaa kuin\nmahdollista, ettei herätettäisi heidän huomiotaan. Upseerit olivat\nilmoittaneet lähdettävän liikkeelle jo neljän aikaan, ja kaikki\nkiiruhtivat käyttämään hyväkseen lyhyttä lepoaikaa. Sinne tänne\nasetetuista teltoista ja niiden ympäriltä kohosi pimeyteen tuhansien\nihmisten hengitys, kuului kuin itse maa olisi vetänyt henkeä\nkeuhkoihinsa.\n\nYhtäkkiä pamahti laukaus. Oli vielä aivan pimeä, tuskin lienee kello\nollut kolmeakaan. Joka ainoa mies hypähti pystyyn, he luulivat\nvihollisen karkaavan niskaan. Ja sitten se olikin vain Loubet, jonka\npäähän yöllä oli pistänyt lähteä metsään tarkastamaan, eikö sieltä\nsaisi kynsiinsä jotain jäniksen poikaa eli metsälintua. Olisipa aamulla\nkelvannut tarjota toisille kunnon ateria ennen marssiin lähtöä! Vaan\netsiessään hyvää väijymäpaikkaa kuuli hän metsästä askelia, joku\nhiiviskeli aivan lähellä, oksat rasahtelivat poikki. Hän otaksui sitä\ntietysti viholliseksi ja laukasi.\n\nKun Maurice, Jean ja pari muuta miestä juoksivat ääntä kohti, huusi\nkäheä ääni:\n\n-- Elä ammu, elä ammu, hullu!\n\nMetsän reunassa vilahti pitkä laiha olento. Hän lähestyi ja he näkivät\nmiehellä olevan paksun, pörhösen parran, harmaan nutun, joka oli\nvyötetty kiinni punasella vaatteella, ja pyssy olalla. Hän selitti,\nettä oli ranskalainen, sala-ampuja, kersantti, ja että tuli parin\nmiehensä seuraamana Dieuletin metsästä antamaan tärkeitä tietoja\nkenraalille.\n\n-- Hei pojat, Ducat, Cabasse! huusi mies metsään päin, -- hei, kyllä te\nnyt jo uskallatte tulla!\n\nMetsästä tuli esille kaksi miestä, Ducat ensin, pieni pyylevä ukko,\nkaljupäinen ja kelmeä, ja sitten Cabasse, joka oli pitkä ja laiha,\nmustanpuhuva kasvoiltaan ja omisti tavattoman suuren nenän.\n\nMaurice tarkasti uteliaasti n.s. kersanttia ja kysäsi viimein\näkkipäätä:\n\n-- Mutta ettekös te ole Vilhelm Sambuc Rémillystä?\n\nKun mies vähän hitailtuaan myönsi olevansa sama henkilö, astui Maurice\nehdottomasti hämmästyksestä askeleen etemmä, sillä tämä Sambuc oli\ntunnettu veijari, huonomaineisen halonhakkaajaperheen ansiokas jäsen.\nIsä oli ollut kauhea juomari ja tappelusankari, joka löydettiin eräänä\niltana kurkku poikki leikattuna metsässä, äiti ja sisaret kerjäsivät ja\nvarastivat, miten milloinkin sattui, ja viime vuosina ei heistä\ntiedetty mitään, mutta luultavasti ne eivät olleet valinneet mitään\nrehellistä elämänuraa. Vilhelm oli salametsästäjä ja tullivaras ja koko\nsudenpesuudessa ei löytynyt kuin yksi ainoa rehellinen ihminen ja se\noli Prosper. Inhoten sitä elämää, jota kodissaan, metsämökissä,\nvietettiin, hän oli ensin ruvennut rengiksi ja kuului nyt\nafrikkalaisiin jääkäreihin ja oli hyvässä maineessa eskadroonassaan.\n\n-- Minä tapasin veljenne Reimsissä ja Vouziersissä, sanoi Maurice, ja\nhän voi hyvin.\n\nSambuc ei vastannut mitään. Asia ei näyttänyt häntä huvittavan.\n\n-- Viekää minut kenraalin luo. Sanokaa, että Dieuletin metsäsisseillä\non tärkeitä sanomia.\n\nJa leirille astuessa ajatteli Maurice koko ajan näitä\npartioretkeläisiä, joista oli niin suuria toivottu ja joista jo alkoi\nkuulua valituksia joka suunnalta. He olivat muka vakoilevinaan ja\nolivat luvanneet pitää silmällä, ettei ainoakaan vihollinen pääsisi\nelävänä metsän kautta, mutta olivatkin sitä pahempi vain kauhistus\ntalonpojille, joiden maat he turmelivat, eivätkä suinkaan kyenneet\npuolustamaan. Kaikellaiset roistot, jotka eivät muuta halunneet kuin\nsaada omin päin, kuritta ja järjestyksettä, heilua, yhtyivät näihin, ja\nhe elivät kuin metsävorot, makasivat taivasalla ja ottivat mitä eteen\nsattui, keneltäkään lupaa kysymättä.\n\n-- Hei Ducat, hei Cabasse, huusi Sambuc yhtä mittaa, no joutukaa nyt\nvähän paremmin!\n\nHekin olivat aika veljeksiä. Pitkä laiha mies oli Toulonista, oli\npalvellut eräässä ravintolassa Marseillessa, tullut sieltä muutamain\nvähäpätöisten kauppahuoneiden asiamiehenä Sedaniin, jossa oli vähällä\njoutua kiinni varkaudesta. Pieni ja paksu oli taas ollut asianajajana\nBlainvillessä, vaan melkein ajamalla ajettu pois koko kaupungista\nepäsiveellisen elämänsä tähden. Nyt hän oli kirjanpitäjänä muutamassa\ntehtaassa Raucourtissa ja oli aivan nykysin ollut syytettynä\nrumanlaisesta rikoksesta, vaan pääsi kuitenkin hädin tuskin vapaaksi.\nDucat viisasteli usein latinaisilla sanoilla ja lauseilla, jota vastoin\nCabasse ei osannut tavata omaa nimeäänkään; mutta hyvät toverit he\nsentään olivat, pari oikeita rosvonaamoja.\n\nJean ja Maurice saattoivat sissit kapteeni Beaudoinin luo, joka vei\nheidät överstin puheille. Tämä alkoi tutkia miehiä, vaan Sambuc tahtoi\nvälttämättömästi tavata kenraalia itseään. Bourgain-Desfeuilles oli\nviettänyt yön pappilassa, oli juuri päässyt ylös ja oli hyvin ärtysellä\ntuulella kun täytyi nousta keskellä yötä ja lähteä taas lukemattomia\nvaivoja ja ikävyyksiä kokemaan, ja hän purki heti vihaansa överstille,\njoka kuljetti sissit pappilaan.\n\n-- Mistä ne tulevat?... Mitä niillä on tahtomista?...\nPartioretkeläisiä! Oo, kyllä minä jo heidät tunnen, kuljeksijoita,\nroistoja!-- Nälkäkös?\n\nMutta Sambuc ei ottanut itseensä.\n\n-- Herra kenraali, me tulemme Dieuletin metsistä, minä ja minun\ntoverini...\n\n-- Dieulet?... Missä se on?\n\n-- Stenayn ja Mouzonin välillä, herra kenraali.\n\n-- Stenay? Mouzon? En tunne! Sula mahdottomuushan minun on muistaa\nkaikkia outoja nimiä, joita täällä suhisee korvien ympärillä.\n\nVähän häpeissään alkoi översti Vineuil selittää kenraalille, että\nStenay ja Mouzon olivat Maasin varrella, että saksalaiset olivat\nottaneet haltuunsa ensinmainitun ja että koetettiin päästä virran yli\njälkimmäisen siltoja myöten.\n\n-- Asia on se, että me olemme tulleet ilmoittamaan kenraalille,\nettä metsä vilisee preussiläisiä... Kuu viides osasto marssi eilen\nBois-aux-Damesta kohtasi se vihollisen Nouartin luona...\n\n-- Mitä? tapeltiinko eilen...\n\n-- Niin, herra kenraali, viides osasto oli kahakassa, vaan täytyi\nperäytyä, eikö liene nyt Beaumontin luona... Ja sillä välin kun\nmuutamat meidän komppaniamme miehistä veivät viidennelle osastolle\ntiedon vihollisen asemasta, tuumasimme, että on ehkä hyvä, että\nkenraalikin saa tietää, mitä siellä tapahtui ja että viidennellä\nosastolla on epäilemättä huomen aamulla aikaseen 60,000 saksalaista\nniskassaan, ja ehkä tarvitseisivat apua...\n\nBourgain-Desfeuilles kohotti olkapäitään.\n\n-- 60,000 miestä? Miksei 100,000! Te näette unta, mies parka, pelko on\nsaattanut teidät näkemään ihmeitä! Täällä ei millään muotoa saata olla\nsellainen mieslauma niin lähellä, ilman että meillä olisi siitä\naavistustakaan!\n\nJa hän piti päänsä, vaikka sekä Ducat että Cabasse vannoivat, että joka\nikinen sana oli totta.\n\n-- Me näimme tykitkin, vakuutti Cabasse, ja ne roistot mahtavat olla\nrutihulluja kun uskaltavat lähteä vetelöille metsäteille, joihin uppoaa\npolvea myöten.\n\n-- Heillä on johtajia, jotka tuntevat nämä seudut kuin viisi sormeaan,\nselitti entinen asianajaja painolla.\n\nKenraali ei välittänyt kuulla enempää ja hänestä oli myös turhaa\nnäyttää sissiä ylipäällikölle, jonka kanssa miehet luulivatkin\npuhelleensa. Jos rupeaisi kuuntelemaan kaikkia talonpoikia ja\nmaankulkijoita, jotka juoksevat ilmoituksineen, niin kyllä silloin\nolisi tallella. Hän käski kuitenkin sissien seuraamaan osastoa, koska\nnäyttivät tuntevan seutuja.\n\n-- He olivat sentään hyviä poikia kun tulivat kahden peninkulman matkan\nmeille tuota ilmoittamaan, sanoi Jean Mauricelle telttaa kokoon\nkääriessään.\n\nMaurice tunsi myös paikat ja oli levottomuudella kuullut että Dieuletin\nmetsä oli täynnä preussiläisiä, jotka kiiruhtivat Beaumontia ja\nSommauthea kohti. Hän istui lepäämään, oli väsynyt jo ennen marssiin\nlähtöä ja aavisti, että tänä päivänä voimia kysytään.\n\nKorpraali huomasi, että hän oli tavattoman kalpea, ja kysyi\nisällisesti:\n\n-- Eivät taida olla asiat nyt oikein? Jalkako se taas vaivaa?\n\nMaurice puisteli päätään -- ei jalassa ollut mitään vikaa.\n\n-- Nälkäkös?\n\nKun ei vastausta kuulunut, veti Jean laukustaan toisen korpuista.\n\n-- Tuossa on sinun osasi... Minä juuri äsken söin toisen.\n\nPäivä valkeni kun he lähtivät Ochesta ja marssivat Besacen kautta\nMouzoniin, jossa heidän käskyn mukaan olisi pitänyt viettää yö.\nKuormasto oli lähetetty ensin ja sitä suojelemaan ensimmäinen\ndivisioona. Toiset vaunut kulkivat hyvääkin vauhtia, vaan toiset\nliikkuivat, varsinkin Stonnen solassa, tavattoman hitaasti. Siinä on\npitkä ylämäki, aina la Berliéren kylän toiselle puolelle, joka on\nrakennettu pienten metsäisten harjujen väliin.\n\nKello kahdeksan ajoissa, kun kaksi jälkimmäistä divisioonaa lähti\nmarssimaan, saapui marsalkka Mac-Mahon. Hän oli vimmoissaan kun löysi\ntäällä joukot, joiden jo aikaseen aamulla olisi pitänyt lähteä\nBesacesta ja jo tähän aikaan olla Mouzonissa. Kenraali Douay selitti\nmarsalkalle tämän sangen ikävän viivytyksen syyt, ja silloin\npäätettiin, että ensimmäinen divisioona ja kuormasto saisivat jatkaa\nmarssia Mouzoniin, jota vastoin toiset kaksi viipymättä lähtekööt\nRaucourtin ja d'Autrecourtin kautta Villersiin, mennäkseen siitä kohti\nMaasin yli. Jälleen kääntyi kulku pohjosempaan päin. Marsalkka tahtoi\nvälttämättömästi saada virran sotajoukkonsa ja vihollisen välille;\nmaksoi mitä maksoi, mutta hän tahtoi olla sinä iltana oikeanpuolisella\nrannalla. Jälkijoukko ei ollut vielä saanut lähteneeksi Ochesista, kun\neräs vihollinen patteri alkoi kaukaselta mäeltä Pierremontin puolella\nammuskella joukkoja. Ensimmäisiin laukauksiin vastattiin, typerää\nkyllä, vaan sitten vetäytyivät viimeiset rykmentit tulesta ja\nseurasivat toisia.\n\nKello yhteentoista saakka marssi 106:s verkalleen mäkistä Stonnen\nsolassa kiemurtelevaa tietä. Vasemmalla oli jyrkkä, alaston kallion\nrinne, oikealla matalampia metsäisiä harjuja. Aurinko oli tullut\nnäkyviin ja ahtaassa solassa tuntui kuumuus ja hiljaisuus rasittavalta.\nTultua Berliérin ohi, missä suuri puuristi eräällä mäellä kohoaa synkän\nnäkösenä taivasta kohti, ei näkynyt yhtään taloa eikä ihmistä eli edes\neläintäkään. Ja miehet, jotka jo olivat eilen olleet uupumuksesta\nnääntymäisillään ja tuskin nimeksikään saaneet ruokaa ja lepoa,\nvetelivät väsyneesti jalkojaan ja kuohuivat katkeraa vihaa.\n\nJuuri kun pysähdyskäsky annettiin, kajahti oikealta kanuunan\nlaukauksia. Ne kuuluivat niin selvästi, että taistelupaikka ei\nsaattanut olla kuin ehkä peninkulman päässä ja vaikuttivat miehiin kuin\nsähköisku. Kaikki hypähtivät pystyyn, väsymystä ei muistettu;\nmiks'eivät saaneet rientää sinne? He tahtoivat tapella, nyt hetikohta,\ntahtoivat kuolla ennen kuin täten laukata paikasta paikkaan.\n\nKenraali Bourgain-Desfeuilles ratsasti översti Vineuilin seurassa\nseutua tarkastamaan. Miehistö näki heidän pysähtyvän mäen nystyrälle ja\nkääntävän kiikarit tykin ääntä kohti. Nyt lähetettiin ajutantti sissiä\nnoutamaan; pari miestä, niiden joukossa Jean ja Maurice, saivat lähteä\nmukaan.\n\nKun he saapuivat päälliköiden luo, huusi kenraali heti Sambucille:\n\n-- Kauheata maata tää, mäkistä ja puita täynnä!... Kuulkaahan mies,\nmissä paikoin ne nyt tappelevat?\n\nSambuc sekä kaksi toveriaan olivat jälleen tärkeän näköisiä,\nkuuntelivat ja tähystelivät hetken aikaa kaukaisuuteen. Niinkauvas kuin\nsilmä kantoi vuoroittelivat mäet ja syvennykset kuin aaltoilevan järven\npinnalla. Tumman viheriät metsät erosivat jyrkästi keltasesta\nmaaperästä, etäiset harjut olivat kiedotut punertavaan huuruun, ja koko\nmaisema loisti säteilevän päivän valossa. Ja yhtämittaa jymisivät\nkanuunat kuin kaukainen ukkosenilma, ei näkynyt vähintäkään valkoista\nsavupilveä.\n\n-- Täällä oikealla on Sommauthe ja vasemmalla Yoncq... Nyt taistellaan\nBeaumontin luona, herra kenraali.\n\n-- Varnicourtin eli Beaumontin luona, vakuutti Ducatkin.\n\nKenraali mutisi jotain partaansa.\n\n-- Beaumont, Beaumont, mikä hiisi ne kaikki tietää... Ja miten pitkälti\ntäältä on Beaumontiin?\n\n-- Runsas peninkulma, noin viisi neljännestä, kun mennään Chênen tietä.\n\nKanuunan laukaukset kuuluivat yhä, jymisten oikealta vasemmalle. Ja\nSambuc jatkoi:\n\n-- Siellä tuntuu leikki yltyvän... Niin, sanoinhan jo aamulla\nkenraalille; ne ovat tietysti samat patteriat, jotka näimme Dieuletin\nmetsässä. Nyt on varmaan viidennellä osastolla täysi työ kun kokonainen\narmeija, se Buzancysta ja Beauclairesta tuleva, on niskassa.\n\nLaukaukset kajahtelivat yhtämittaisena paukkeena, kaukainen melu tuntui\nyltyvän ja yltyvän.\n\nMaurice puri hampaansa yhteen, ett'ei huuto pääsisi.\n\nMinkätähden he eivät marssi tuossa tuokiossa sinne turhaa\njaarittelematta? Joka laukaus tärisytti häntä, hänen sydämmensä paisui\nhalusta päästä sinne toimimaan, taistelemaan. Vieläkö heitä nytkin\naijottiin juoksuttaa, aina vaan, eikä annettu pyssyä paukutella?\nVouziersissä he olivat _kuulleet_ jälkijoukon ampuvan. Ochessa\nolivat vihollisen tykit jyrisseet takanapäin. Ja nyt heitä taas\nlähdettiin ajamaan eteenpäin, eivät saaneet rientää tovereitaan\nauttamaan. Maurice katsoi Jeaniin, ja hänkin oli hyvin kalpea ja silmät\npaloivat. Heidän sydämmensä oli haljeta kuullessaan kanuunan kutsuvan\näänen, joka kaikui yhä ankarammin.\n\nMutta he odottivat vieläkin. Pientä polkua myöten lähestyi eräs\nkenraali esikuntineen. Se oli Douay, tuskastuneen ja rauhattoman\nnäkösenä. Hän kyseli partioretkeläisiltä asian laitaa eikä voinut enää\npidättää tuskanhuutoa. Vaikkapa olisikin jo aamulla kuullut heidän\nkerrottavansa, ei hän kumminkaan olisi voinut tehdä mitään; hänellä ei\nollut valtaa, marsalkan määräys vaati rientämään Maasille, hän tahtoi\nsinä iltana ylitse, tapahtukoon vaikka mitä. Ja mitenkäpä olisikaan nyt\nyhtäkkiä saatu kerätyksi Raucourtiin marssivat joukot ja viedyksi\najoissa Beaumontiin? Viideskin osasto vetäytyi luultavasti taistellen\nMouzoniin ja kanuunanpauke kuului selvästi siirtyvän itään päin.\nKenraali Douay nosti voimattomassa kiukussa ja epätoivossa kätensä ylös\nmetsäisten mäkien, peltojen ja laaksojen yli; sitten annettiin käsky\njatkaa marssia Raucourtiin.\n\nTaivas sitä marssia! Kun kuljettiin Stonnen ahtaassa solassa ja metsän\ntakana jyrisi yhtämittaa kanuunain kutsuva ääni! 106:nen rykmentin\netunenässä ratsasti översti Vineuil, jäykkänä kuten tavallisesti, vaan\nkalpeana kuin ruumis, ripistellen silmiään ikäänkuin pidättääkseen\nkyyneleitä. Kapteeni Beaudoin pureksi viiksiään äänetönnä ja\nmietteissään, jota vastoin luutnantti koki purkaa kiukkuaan\nhaukkumasanoihin ja kiroili väliin itseään, väliin muita. Ja väestössä\nlevisi kaikista raukkamaisimpiinkin synkkä raivo ja into hyökätä\nkäsiksi johonkin eli ulvoa ääneen; he olivat tulla mielipuoliksi, he\neivät jaksaneet enää aina ja joka paikassa väistää taistelua,\nastua juntata maita ja mantereita ja antaa noiden kirottujen\npreussiläis-roistojen hakata mäsäksi toverit.\n\nStonnen solasta päästyä aukesi taas eteen laajempi maisema; tie\nkiemurteli kuin pitkä nauha peltojen ja pienten lehtojen ohi.\n\n106:s muodosti jälkijoukon ja Ochesta lähtien he odottivat joka\nsilmänräpäys päällekarkausta, sillä vihollinen seurasi kolonnaa askel\naskeleelta, odottaen sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen takaapäin sen\nkimppuun, ja ratsuväestö koetti päästä metsien taitse rykmentin\nsivulle. Kerrankin ilmestyi tiheästä lehdosta useita eskadroonia\npreussiläistä kaartia, vaan pysähtyivät nähtyään husaarit, jotka\nlähenivät tiellä. Siten jatkettiin peräytymistä hyvässä järjestyksessä\nja he olivat jo lähellä Raucourtia kun muuan tapaus vei viimeisenkin\nrohkeuden miehiltä.\n\nEräältä syrjätieltä syöksi suuri ihmislauma: haavotettuja upseeria,\naseettomia sotamiehiä, tavaravaunuja, nelistäviä hevosia, hurjassa\npaossa rientäen kaikki minkä kykenivät eteenpäin. Ne olivat yhden\nensimmäisen divisioonan prikaatin tähteet, sen, joka suojeli kuormastoa\nja joka oli aamulla lähtenyt Besacen kautta Mouzoniin. He olivat\neksyneet väärälle tielle ja onnettomuudeksi oli prikaatti ja osa\nkuormastoa kohdanneet viidennen osaston loput, jotka pakenivat hujan\nhajan. Ja sitten tapahtui päällehyökkäys Varniforêtin luona,\nmonilukuinen vihollinen ahdisti sivulta, ei muuta kuin hurja pako\nedessä. Verisinä, haavoitettuina, pelon vimmassa, he levittivät kauhua\nja epätoivoa ympärilleen. Heidän kertomuksensa riistivät viimesenkin\nryhdin kipenen tovereilta, ne olivat kuin jälkimaininkia kanuunan\nryskeestä, joka oli kello kahdestatoista saakka tärisyttänyt ilmaa.\n\nRaucourtiin marssiessa vallitsi miehistössä suurin levottomuus ja\npelko. Upseerit olivat neuvottomia. Olisikohan käännyttävä oikealle\nAutrecourtiin päin vai menisivätkö Maasin yli Villersin luona, niinkuin\nensin oli käsketty. Kenraali Douay pelkäsi sillan jo olevan vihollisen\nvallassa ja piti siitä syystä viisaampana marssia oikealle,\nHaraucourtin solan kautta Rémillyyn. Mouzonin jälkeen tuli Villers ja\nVillersin jälkeen Rémilly. siis aina vain pohjosempaan, ulaanit\nkintereillä! Ei ollut enää kuin noin kolme neljännestä jälellä, mutta\nkello oli jo viisi ja joka mies menehtymäisillään. Päivän valjetessa he\njo olivat olleet jalkeilla, marssineet kahdessatoista tunnissa -- kaksi\npeninkulmaa, tallustelleet paikalla; odotus ja jännitys oli vienyt\nviimeiset voimat, joita ei syömättömillä, valvoneilla raukoilla liikoja\nollutkaan. Jalat eivät tahtoneet kannattaa enää!\n\nRaucourt on pieni hyvinvoipa tehdaskaupunki; pääkatu suora ja leveä,\nraatihuone uusi ja kirkko koko soma.\n\nVaan se yö, jonka keisari ja marsalkka Mac-Mahon olivat seurueineen ja\nkeisarillisine talouksineen siellä viettäneet, tyhjensi myymälät ja\nlihapuodit; ensimmäinen osasto marssi sitten kaupungin läpi, vei loput,\nja nyt ei siellä enää löytynyt jumalan jyvää ei leipurilla, ei\nruokatavaran kauppiaalla, ei puutarhurilla. Ei ollut leipää eikä\nsokeria eikä viiniä! Eilisen päivän olivat kaupungin naiset jakaneet\nsotamiehille viiniä ja lihalientä, vaan nyt olivat padat tyhjät ja\ntynnyrien tapit auki. Ei löytynyt enää mitään, kaikki oli loppunut kun\nseitsemännen osaston ensimmäiset rykmentit marssivat kylään. Mitä? Joko\nse taas alkaa, eikö tulekkaan loppua noista kurjista, tomusista\nmiesparvista, jotka marssivat katua ylös puolikuolleina nälästä ja\njanosta, eikä ole mitään antaa. Jotkut pysähtyivät, koputtivat oviin ja\nojensivat kätensä ikkunoita kohti rukoillen leipäpalasta. Ja naiset\nitkivät ja nyyhkyttivät kun täytyi vastata, että he eivät voineet,\nheillä ei ollut mitään antaa.\n\nEräässä kadunkulmassa seisahtui Maurice, maailma musteni hänen\nsilmissään ja jalkansa horjahtelivat. Jean juoksi auttamaan.\n\n-- Ei ei, anna minun olla, väsyttää... Parempi on kuolla tähän!\n\nHän vaipui katukivelle. Korpraali oli suuttuvinaan:\n\n-- Mitä hittoa! Koeta vain päästä jaloillesi vai tahdotko jäädä tähän\npreussiläisten pieksettäväksi? Ylös vain ja paikalla!\n\nMutta kun ei Maurice jaksanut vastata, vaan sulki silmänsä ja näytti\npyörtyvän, toisti Jean yhä, matalalla, säälivällä äänellä:\n\n-- Mitä hittoa! Mitä hittoa!\n\nHän juoksi nopeasti kaivolle, toi vettä ruoka-astiallaan ja roiski\nMauricen kasvoille. Ja sitten hän veti peittelemättä viimeisen\nkorppunsa repusta, taitteli palasiksi ja pisti Mauricen suuhun. Hetken\nperästä avasi tämä jo silmänsä ja söi halukkaasti loput muruset.\n\n-- Mutta sinä, kysyi Maurice äkkiä muistaen Jeanin korppuluvun, sinä et\nole siis syönytkään mitään?\n\n-- Minusta ei ole lukua, minä kyllä tällaiset kestän... Otan hyvän\nkulauksen hanhenviinaa, niin kestänmähän taas jonkun matkaa!\n\nHän täytti astiansa kaivosta, tyhjensi yhdellä kulauksella ja maiskutti\nkieltään.\n\nVaan ei ollut mies kovin reippaan näkönen itsekkään, kasvonsa olivat\nverettömät ja kädet vapisivat.\n\n-- No, ylös nyt! Että pysytään toisten matkassa, poika!\n\nJa Maurice nojasi häneen niinkuin olisi ollut lapsi ja hänestä ei ollut\nvielä milloinkaan tuntunut naisen läheisyys niin suloiselta kuin\nystävän tukeva käsi sillä hetkellä. Häntä lohdutti ja kipujaan lievensi\nkurjuuden ja kuoleman keskellä, kun tunsi Jeanin pitävän hänestä\nhuolta; ja ajatus, että tuo sydän, joka häntä niin hellästi rakasti,\noli vain yksinkertaisen, halvan talonpojan, enensi Jeanin ystävyyden\narvoa, vaikka häntä oli ensimmältä loukannutkin hänen arkailematon\nsuoruutensa. Tämähän oli samanlaista kuin ensimmäisten ihmisten\nystävyys, aikojen alussa, ennenkun sivistystä ja säätyerotusta oli\nolemassa, tämä ystävyys kahden miehen välillä, jotka liittyvät yhteen\nauttaakseen ja suojellakseen toisiaan yhteistä vihollista vastaan!\nMaurice oli iloinen ja ylpeä voidessaan niin täydellisesti luottaa\nJeanin rohkeuteen ja voimaan, ja korpraali taas oli tyytyväinen,\nsyvemmin tutkimatta tunteitaan, kun sai suojella ystävänsä\nhienontunutta heikkoutta, sivistystä ja ymmärrystä, jota hänessä ei\noltu ensinkään kehitetty. Kadotettuaan vaimonsa luuli Jean, että hänen\nsydämmensä oli mennyt kuolleen muassa hautaan, ja hän oli päättänyt\npysyä erillään noista olennoista, joiden tähden mies saa niin\nhirmuisesti kärsiä, vaikka ne eivät olisikaan ensinkään häijyjä. Ja nyt\nhän antautui kokonaan ystävyyden valtaan; he eivät mitenkään hyväilleet\ntoisiaan, vaan käsittivät toisensa niin perin pohjin, vaikka olivatkin\naivan erilaisia luonteita; he ymmärsivät toistensa syvimmät tunteet ja\nmarssiessaan toisiinsa nojaten Rémillyn tietä he ikäänkuin sulautuivat\nsääliin toistensa kärsimyksiä kohtaan.\n\nKun jälkijoukko oli lähtenyt Raucourtista, marssivat saksalaiset\nkaupunkiin. Kaksi patteriiaa asetettiin heti kukkuloille vasemmalla ja\nne alottivat oitis ampumisen. Sillä hetkellä oli 106:s rykmentti juuri\nEmmanen kohdalla ja siis vihollisen ampumalinjassa. Eräs kranaatti\npirstosi poppelin joen reunalla ja toinen tunkeutui räjähtämättä\nmaahan aivan kapteeni Beaudoinin sivulla. Mutta tie kapeni yhä aina\nHaraucourtiin saakka ja he marssivat korkeiden mäkien välissä, jotka\nkasvoivat tiheää metsää; jos sillä kohti olisi ollut kourallinen\npreussiläisiä väijyksissä, niin he olisivat voineet tehdä ihmeitä.\nKanuunat jyrähtelivät takana ja alituisesti peljäten hyökkäystä\noikealta eli vasemmalta koettivat joukot rientää pois vaaralliselta\ntieltä. Väsyneimmätkin saivat uutta intoa. Samat miehet, jotka\nRaucourtissa tuskin jaksoivat jalkojaan liikutella, marssivat\npitkillä, reippailla askelilla. Näytti siltä kuin hevosetkin olisivat\naavistaneet, että vähinkin viivytys saattoi tuottaa kaikille turmion.\nAlkupää liene jo ollut Rémillyssä, marssia jatkettiin vauhdilla ja\ninnolla, kun -- täytyi pysähtyä.\n\n-- No perhana! kirosi Chouteau, tähänkö meidät nyt jätetäänkin?\n\n106:s ei ollut vielä Haraucourtissa ja kranaattia sateli yhtä mittaa.\nYksi räjähti aivan lähellä, oikealla, vaan ei haavoittanut sentään\nketään.\n\nViisi minuuttia kului; he eivät hievahtaneetkaan paikaltaan. Varmaan\nsiellä edessäpäin oli jotain, joka tukkesi tien, muuri ehkä eli muu\nylipääsemätön este. Översti kohottautui seisomaan jalustimissa ja\nkurkisti, mitä siellä takana oli tekeillä, pelkäsi miesten pelossaan\nvielä vallattomuuksiin ryhtyvän.\n\n-- Tietäähän sen koko maailma, että me olemme myödyt preussiläisille!\nhuusi Chouteau rajusti.\n\nRiveistä alkoi kuulua uhkaavaa mukinata. Harmi ja kiukku kasvoivat\npelon lisääntyessä. Niin, niin se oli! Heidät oli laahattu tänne\nviholliselle jätettäväksi. Nämä lyhytjärkiset olennot eivät voineet\nmitenkään muuten selittää kaikkia vastoinkäymisiä ja turmiollisia\nerehdyksiä ja päälliköiden vitkastelua. Myyty Saksan keisarille,\nhäpeällisesti petetty, kaikki tyyni!\n\n-- Myyty, petetty! huusivat tuskaiset äänet.\n\n-- Vaan minä luulen, että siellä on se pirun keisari tietä tukkimassa\nkampsuineen ja kopsineen! arveli Loubet.\n\nHänen sanansa kiitivät heti kuin kulovalkea suusta suuhun. Jo\ntiedettiin varmasti vakuuttaa, että keisarillinen talous siellä oli\nkolonnain tiellä. Ja nyt alkoi sadella kauheita haukkumasanoja keisarin\nhännänkantajajoukosta ja heidän laitoksistaan ja ruokottomuudestaan,\nmiten he aina tukkiituivat sotajoukon eteen kaivelemaan ja näyttelemään\nherkkujaan ja viinipullojaan ja hopea-astioitaan nälinkuoliaille\nsotamiehille. Ja millainen keisari! Kurja raukka, jolla ei ollut\nenemmän valtaa kuin valtaistuintakaan, hylkiö, jota vedettiin\nkuormaston mukana paikasta paikkaan ja joka vielä säilytti, verisen\nkohtalon ivana, hovimenonsa, satakaartinsa, tallinsa, kokkinsa,\nastiansa ja kellarinsa, kaiken komeuden ja loiston, joka seurasi\nkeisarikruunua ja manttelia, tuota koreata manttelia, joka nyt laahusti\nmaantienloassa ja tahraantui tappion häpeässä!\n\nMelkein yhtaikaa tulla sävähti kaksi kranaattia. Sirpale repäsi lakin\nluutnantti Rochasin päästä. Ja rivit tihenivät samassa, sotamiehet\ntyöntäytyivät yhteen äkkinäisellä aaltoliikkeellä, jonka mainingit\ntuntuivat etäälle. Jos sitä olisi kestänyt minuutinkaan vielä, niin\nolisi voinut tapahtua jotain kauheata, sillä miehiä tuskin sai enää\nhillityksi.\n\nÖversti kääntyi kalman kalpeana heihin.\n\n-- Pojat, pojat, malttakaa nyt vähän aikaa. Minä lähetin katsomaan ...\nheti paikalla lähdetään...\n\nVaan he eivät lähteneet, ja joka minuutti tuntui vuoden pituiselta.\n\nJean otti Mauricen käden käteensä ja puheli hiljaa, että hän koettaisi\nolla levollinen, että jos toiset tunkevat päälle eli lähtevät\nkäpälämäkeen, mikä helposti saattaa tapahtua, niin he juoksevat yhdessä\nvasemmalle ja kiipeävät metsäiselle rinteelle joen törmässä. Hän\nhaeskeli silmillään partioretkeläisiä, vaan heitä ei näkynytkään, joku\ntiesi heidän hävinneen heti Raucourtista lähdettyä.\n\nJa samassa lähdettiinkin, joukot marssivat rivakkaasti, jo päästiin\nsolasta, tie kääntyi oikealle, ja preussiläiset tykinluodit eivät\njaksaneet heitä saavuttaa enää. Jälestäpäin saatiin tietää, että\nviivytyksen syynä oli Bonnemainin divisioona, neljä rykmenttiä\nkyrassieria, jotka olivat rikkoneet seitsemännen osaston kolonnan ja\nseisauttaneet marssin.\n\nYö oli tulossa kun 106:s rykmentti kulki Angecourtin läpi. Oikealla\njatkui vielä metsäisiä ylänköjä, vaan sola laajeni vasemmalle kädelle;\netäällä siinti leveä laakso. Viho viimein saavuttiin Rémillyn harjulle,\nja sinne näkyi illan hämärässä kiiltävä hopeanauha, joka kiemurteli\nlaajojen niittyjen ja peltojen välitse. Se oli Maas, ikävöity Maas,\nluvattu maa, jossa voitto näytti heitä odottavan.\n\nJa Maurice osoitti kädellään pieniä valopilkkuja etäällä puiden\nvälissä, rehevässä laaksossa, joka näytti lumoavan kauniilta illan\nhämärähunnussa. Hänen sydämmensä paisui ilosta kun katseli tuttuja,\nrakkaita kotiseutujaan ja hän näytti niitä Jeanille melkein\nlapsellisella ylpeydellä: -- Jean, Jean ... tuolla on Sedan!\n\n\n\n\nVII.\n\n\nRémillyssä oli kauhea mylläkkä, sotamiehiä, hevosia, ajopeliä joka\npaikka täynnä, viettävä katu, joka kulkee Maasin rantaan, oli melkein\nkukkurillaan. Kirkon kohdalla, puolivälissä mäkeä, oli monta tykkiä\najanut yhteen ja hevoset eivät saaneet niitä paikalta hievahtamaan,\nvaikka satelemalla satoi ruoskaniskuja ja kirouksia. Etempänä oli\nEmmanevirran rannalla, joka kohisten syöksee kivistä uomaansa, jono\nruutivaunuja sulkemassa kulkijoilta tien. Ja sotamiehiä keräytyi\nkeräytymistään \"Maltan ristin\" edustalle ja tappelemalla pyrkivät\ntäyteen ahdettuun kapakkasuojaan ryypylle.\n\nJa samallainen vilinä ja ahdinko vallitsi kylän eteläiselläkin\nlaidalla, mihin insinöörit olivat rakennuttaneet lauttasillan virran\npoikki. Kylän ja virran välillä oli pieni lehto ja oikealla näkyi\nlauttamiehen valkonen tupa pensaikosta. Molemmille rannoille oli\nlaitettu suuria nuotioita, joiden liekit silloin tällöin leimahtivat\nkorkealle ilmaan ja levittivät punertavan hohteen rantamille sekä\nvirran läikkyvälle pinnalle. Silloin eroitti lukemattomat mieslaumat,\njotka seisoivat odottamassa. Kaidalle jalkamiesten sillalle ei mahtunut\nkuin pari henkeä kerrallaan ja lauttasillan yli, joka oli niukasti\npuolen viidettä kyynärän levyinen, kulki ratsuväki, tykistö ja\nkuormavaunut niin hitaasti kuin ajatella saattaa. Sanoivat vielä olevan\nylipääsemättä yhden prikaatin ensimmäistä osastoa, ruutikuormaston ja\njo ennen mainitut neljä kyrassierirykmenttiä Bonnemainin divisioonasta.\nJa heidän takanaan seisoi koko seitsemäs osasto, enemmän kuin 30,000\nmiestä, jotka luulivat vihollisen olevan kintereillään ja koettivat\ntunkea kuumeentapaisella kiireellä eteenpäin, päästäkseen turvaan\nvastaiselle rannalle.\n\nKamalalta näytti! Mitä siitä olikaan lopuksi tuleva? Koko pitkän päivän\nhe olivat marssineet saamatta kuivaa eli kosteata suuhunsa, marssineet\nkuin hurjat, koettaen päästä ehjin nahoin Haraucourtin solasta; ja tätä\nvartenko he olivat riehuneet? Päästäänkö tästä ollenkaan eteenpäin vai\ntässäkö seistään ylipääsemättömän muurin takana? Saa vain nähdä, niin\nei tästä hevillä lähdetä ja saksalaiset, jotka ehkä yöksi taukoavat\ntakaa-ajostaan, ovat taas päivän koittaessa liikkeellä!\n\nKumminkin komennettiin miehet asettamaan kiväärit ryhmiin ja joukot\nhajaantuivat metsättömille rinteille Mouzonin tien varsilla.\nReservitykistö sijoitettiin mäen harjalle, tykkien suut solaan päin,\nvalmiina laukasemaan, jos siellä ilmestyy jotain uhkaavaa. Ja\ntuskallinen odotus alkoi jälleen.\n\n106:s rykmentti oli sijoittunut sänkipellolle yläpuolella tietä ja\nsieltä näki koko laajan tasangon virran varrella. Miehet luopuivat\nvastahakoisesti aseistaan, kääntyivät usein taakseen katsomaan,\nodottivat joka hetki päällekarkausta. Joka silmä oli synkkä, ei\nkuulunut mistään hauskaa juttelua, äänetöntä vihaa kuvastui niidenkin\nkasvoilla, jotka eivät napisseet ja kiroilleet.\n\nKello oli jo melkein yhdeksän, odotusta oli kestänyt kaksi tuntia, ja\nvaikka olivat peräti uupuneita ei monikaan saanut unta, he venyivät\npitkällään maassa, vaan kimmahtivat pystyyn ja säpsähtivät\npienimmästäkin risauksesta. Eivät taistelleet enää nälkää vastaan,\nvirran yli päästyä heidän _täytyi_ saada ruokaa, ja jos ei ollut\nmuuta, niin olihan ainakin heiniä. Vaan tungos sillan luona pysyi\nsamalla asteella, upseerit, jotka kenraali Douay oli sinne asettanut,\ntoivat aina puolen tunnin päästä sanoman, että kestää vielä monta\ntuntia, ennenkun heidän vuoronsa tulee. Vihdoin päätti kenraali itse\nlähteä sillalle omin silmin tarkastamaan asiain tilaa ja sotamiehet\nnäkivät hänen tunkeutuvan joukon läpi, kehoitellen miehiä pysymään\nlevollisina ja jouduttaen ylimenoa.\n\nMaurice istui Jeanin kanssa ojan reunalla ja jatkoi pohjoseen viitaten:\n\n-- Niin. tuolla se on Sedan ja tuolla Bazeilles... Sitten on Douzy ja\nsitten Carignan... Carignanissa meidän joukot luultavasti yhtyvät; jos\nolisi päivä, näkisit, että siellä kyllä tilaa on.\n\nHän osoitti laajaa laaksoa, jonka ylitse yön varjot laskeutuivat.\nEroitti vielä selvästi virran juoksun mustien niittyjen välissä, joille\npuuryhmät muodostivat vielä tummempia kohtia. Poppelijonon haaveelliset\nrajapiirteet kuvastuivat selvästi taivasta vastaan. Ja hyvin kaukana,\nSedanin takana, joka kimalteli pieniä valopilkkuja täynnä, oli tiheä\nmusta metsä, Ardennit näyttivät levittäneen siellä satavuotiset\ntammensa maan peitoksi.\n\nJeanin katse siirtyi taas sillalle.\n\n-- Katsoppas tuonne! Nyt menee kaikki helvettiin... Siitä sillasta me\nemme elävinä pääse yli, e-i!\n\nNuotiot kahdenpuolen virtaa leimahtelivat ylös ja alas ja niiden\nvalossa näki kamalan selvästi kaikki mitä sillalla tapahtui. Koko\npäivän oli ratsuväkeä ja tykistöä kulkenut yli ja niiden painosta\naikovat palkit höltyä ja olivat jo vajonneet keskeltä pari tuumaa\nvedenpinnan alle. Nyt ratsastivat kyrassieerit yli, kaksi miestä\nrinnan, loppumattoman pitkässä jonossa. He ilmestyivät pimeydestä\ntoisella rannalla hävitäkseen taas pimeyteen toisella, siltaa ei enää\neroittanut, he näyttivät liikkuvan veden päällä, tummalla nuotioiden\nvalossa välkähtelevällä pinnalla. Jäykkinä istuen satulassa, ohjakset\nkireällä, valkosen vaipan helmat hevosen lautasella ja kirkkaat kypärit\nloistaen häilyvässä valossa he olivat aavesankarien kaltaisia, jotka\nliehuvin hiuksia ratsastavat öiselle sotaretkelle.\n\nJeanilta pääsi valitus:\n\n-- Voi jumala, miten minulla on nälkä!\n\nHeidän ympäriltään alkoi kuulua nukkuvain raskasta huokumista. Väsymys\nvei voiton ahdistuksesta, silmät painuivat umpeen, he ojentautuivat\nselälleen, unhottivat hetkeksi vaivat ja vaarat; odottavat joukot\nvaipuivat lepoon.\n\n-- Voi jumala, minulla on niin nälkä, että syön kohta multaa!\n\nJean se niin vaikeroi. Hän oli muuten kyllin sitkeä, vaan nyt ei enää\njaksanut, sillä hän ei ollut syönyt suun täyttä kuuteenneljättä\ntuntiin. Maurice laski, että kestää vielä pari kolme tuntia ennenkun\nheidän vuoronsa tulee, ja teki päätöksensä.\n\n-- Kuten tiedät on minulla eno täällä, eno Fouchard, olenhan kertonut\nhänestä... Tuolla mäellä, ei sinne ole jos noin 7 sataa askelta, on\nukon talo. Minä en aikonut käydä siellä, vaan koska sinulla on niin\nnälkä... Täytyneehän ukko nahjuksen antaa...\n\nHän lähti astumaan ja Jean seurasi tahdottomasti. Ukko Fouchardin talo\noli aivan Haraucourtin solan suulla lähellä reservitykistön mäkeä. Se\noli matala rakennus monien ulkohuoneiden, ladon, navetan ja tallin\nkeskellä ja toisella puolen maantietä oli teurastuslaitos, jossa ukko\nomakätisesti tappoi elukat, ja itse myös ajeli lihoja kaupitsemassa.\nMaurice hämmästyi, talossa oli ihka pimeää eikä näkynyt ristinsielua\nkartanolla.\n\n-- Kas tuota vanhaa saituria; hän on pönkittänyt ovensa eikä taida\nhevillä avata!\n\nHän hämmästyi vieläkin enemmän, tiellä oli puolikymmentä sotamiestä,\nnälkiintyneitä raukkoja, jotka epäilemättä olivat ruoan etsinnässä.\nEnsin olivat koputtaneet, sitten ärjyneet avaamaan, ja kuu ei sisältä\nkuulunut liikahdustakaan alkaneet paukuttaa ovea pyssynperillä. Kaiketi\nse ovi viimein antaa perään, saakeli, revitään maahan koko myösä, koska\nei siellä ihmisiä asu!\n\nSilloin avattiin vintinluukku ja miehet näkivät laihan pitkän ukon\nsinisessä takissa ja avopäin, toisessa kädessä kyntteli, toisessa\npyssy. Paksu valkonen tukka ympäröi leveitä kulmikkaita kasvoja, nenä\noli suuri ja silmät suuret, harmaansiniset, leuka paksu,\nhajamielisyyttä osottava.\n\n-- Mitä varkaita ja ryöväriä te olette, jotka tulette ja hävitätte\nrauhallisten maalaisten asumukset? Mitä asiata teillä tänne on? huusi\nukko ankaralla äänellä.\n\nSotamiehet katselivat häntä hämmästyneinä.\n\n-- Me olemme kuolla nälkään, tahdomme ruokaa! Ja sinulla on...\n\n-- Minulla ei ole, ei hituistakaan! Luuletteko te, että pienessä\ntalossa riittää ruokaa 100,000 miehelle?... Aamulla tästä vaelsi ohi\nsuuria joukkoja, niin niin, kenraali Ducrotin miehet, he söivät\nsuuhunsa kaikki, joka kipenen ... tässä talossa ei pidä löytymän yhtä\nleivänkannikkaa!\n\nMiehet astuivat lähemmä, yksi toisensa perään.\n\n-- No, avaahan nyt kumminkin, niin levätään vähän aikaa ... ja ehkenpä\nsiellä löytyisi yhtä ja toista!\n\nHe ryntäsivät ovea vastaan, ukko asetti kynttelin ikkunalaudalle ja\nveti pyssynsä vireille.\n\n-- Niin totta kuin tämä kyntteli on tässä minä ammun jokaisen, joka\nuskaltaa koskea minun oveeni.\n\nSotamiehet alkoivat tulistua, haukkuivat ja kiroilivat, yksi jo huusi,\nettä he kyllä osaavat kurittaa sellaista petoa, joka ennen heittää\nleipänsä kaivoon kuin antaa sotamiehen syödä. Ja he ojensivat pyssynsä\nluukkua kohti, tähtäsivät, vaan ukko seisoi paikallaan kynttelin\nvalossa ja ärjyi:\n\n-- Ei leivänkannikkaa löydy tässä talossa, kuuletteko roistot; joka\nsuupalan ne toiset jo ovat ahmineet!\n\nMaurice säikähti kovasti kun näki miesten aikeet ja juoksi Jeanin\nkanssa hätään.\n\n-- Toverit, toverit...\n\nHän löi sotamiesten pyssyt alas ja huusi rukoillen ukolle:\n\n-- Olkaa nyt vähän ihmisellisempi toki... Ettekö te tunne, minähän se\nolen?\n\n-- Mikä minä?\n\n-- Maurice Levasseur, vaimonne sisaren poika.\n\nUkko otti kynttelin käteensä. Epäilemättä hän tunsi pojan, vaan ei\nantanut perään, ei veden tippaakaan häneltä!\n\n-- Sisaren poika eli ei, mistä minä tiedän, pimeähän nyt on!...\nPötkikää vain tiehenne joka sorkka eli minä ammun.\n\nJa sotamiesten uhkaillessa, että kyllä he pian savuuttavat sen vanhan\nketun pesästään, toisti ukko Fouchard pelkäämättä:\n\n-- Pötkikää, pötkikää vain tiehenne, eli minä ammun teidät!\n\n-- Minutkinko, isä? huusi tieltä voimakas ääni.\n\nToiset vetäytyivät nopeasti syrjään, kun kynttelin valo lankesi\naliupseerin nauhoille. Se oli Honoré, jonka patteria sijaitsi parin\nsadan askeleen päässä ja joka ei enää jaksanut vastustaa haluaan\nkolkuttaa kotiovelle. Hän oli pyhästi vannonut, ett'ei elämän päivänä\nastuisi isän kynnyksen yli ja hän ei ollut neljään vuoteen saanut eikä\nlähettänyt kirjettä isälleen. Sotamiehet puhelivat hiljaa ja\nneuvottelivat: parasta taisi olla lähteä pois, mitäpä täällä oli enää\ntoimittamista, koska talon poika, jolla oli nauhoja hihallaan, oli\nsaapunut paikalle. Ja he hävisivät kuin tuhka tuuleen.\n\nHavaittuaan vaaran olevan ohitse, sanoi Fouchard levollisesti,\nikäänkuin olisi eilen viimeksi tavannut poikaansa:\n\n-- Vai niin, sinäkö! No, odotahan hiukan, niin minä tulen.\n\nUkko viipyi kauvan. He kuulivat hänen lukkoavan ovia, vääntävän avaimia\nkuin olisi kätkenyt kaikki kätkettävät. Viimein hän tuli avaamaan,\nmutta raolleen vain ja piteli tanakasti ovesta.\n\n-- Tule sinä, Honoré, vaan ei kukaan muu!\n\nEi ukko sentään kehdannut sulkea oveaan sukulaiseltakaan, vaikka\nkernaasti olisikin.\n\n-- No, tule sinäkin, Maurice, vaan joudu!\n\nMutta Jean jätettiin säälimättä ulkopuolelle, vaikka Maurice rukoili\nhänen puolestaan. Ei ei, hän ei tahtonut mitään tietää heidän\nkumppaneistaan. Mitä varten hänen olisi pitänyt päästää tupansa täyteen\nvarkaita ja rosvoja, särkemään astioitaan ja huonekalujaan! Hänellä oli\nvielä pyssy kourassa ja kun Honoré lopulta sai potkaistuksi oven\nselälleen ja vedetyksi Jeanin eteiseen, pauhasi ukko aika lailla. Pyssy\nyhä kädessä hän saattoi miehet tupaan, laski kynttelin pöydälle ja\nistui penkille sanaakaan sanomatta.\n\n-- Isä! Me olemme puolikuolleita nälästä. Teidän täytyy antaa leipää ja\njuustoa, isä!\n\nVanhus ei ollut kuulevinaan pojan puhetta, kävi vähä väliä ikkunassa\nkatsomassa, vieläkö siellä nyt on sotamiehiä taloa piirittämässä.\n\n-- Eno, Jean on minun ystäväni! Hän antoi minulle viimeisen suupalansa\nja me olemme kärsineet kaikki yhdessä.\n\nUkko palasi ikkunan luota ja istui penkille. Ei vastannut sitä eikä\ntätä, ei katsonutkaan heihin päin. Hän mietti vähän aikaa ja otti\nsitten äänettömästä päästä kynttelin pöydältä, jätti heidät pimeään ja\nsulki oven jälkeensä, ett'eivät näkisi, mihin hän meni. Kellarin ovi\nnarahti. Mutta odottaville kävi aika pitkäksi, ennenkun ukko viimein\npalasi, sulki oven huolellisesti ja asetti pöydälle suuren leivän sekä\njuuston, -- sanaakaan virkkamatta. Vanha kettu muisti entiset torat,\neikä tahtonut sanoa ensi sanaa; hän ei ollut vihainen enää, vaan\najatteli, että yhdestä sopimattomasta sanasta ne riidat saattavat\nalkaa. Miehet hyökkäsivät kuin nälkäiset sudet ruokien kimppuun, yhtä\näänettöminä hekin, ja pureksivat kaikista voimistaan; tuvan\nhiljaisuudessa ei kuulunut mitään muuta ääntä.\n\nHonoré nousi pöydästä ja otti kaapin päältä suuren vesituopin.\n\n-- Isä, hennottehan nyt antaa lasin viiniä mieheen.\n\nNyt oli ukko levollinen.\n\n-- Viiniä! Minulla ei totta totisesti ole pisaraakaan... Ne toiset, ne\ntämän aamuiset, veivät kaikki, söivät kaikki, mitä löytyi. Ei\ntippaakaan...\n\nHän valhetteli ja sen arvasi joka mies hätäisesti vilkkuvista silmistä.\nPari päivää sitten oli ukko lähettänyt kaikki elukat, lypsylehmänsä ja\nmitä teuraskarjaa löytyi, kauvas sydänmaalle piiloon. Sitten oli\nkätketty ruokavarat, yksin jauhot ja suolatkin; turhaan olisi saanut\nhakea kaikki kaapit ja aitat. Ensimmäinen sotajoukko ei ollut saanut\nenemmän kuin toinenkaan, ei rahalla eikä rukouksilla. Mistäpä sen\ntiesi, eiköhän ollut parempi säästää tavaroitaan, tuonnempana niillä\nvielä voi saada hyvät hyödyt.\n\nMaurice oli syönyt tarpeekseen ja aloitti keskustelun.\n\n-- Onko eno nähnyt Henrietteä nykysin?\n\nVanhus käveli edestakasin vilkaisten aina syrjäsilmällä Jeaniin, jonka\nsuuhun katosi suunnattoman suuria leipäpalasia.\n\n-- Henrietteä! Näinhän minä hänet viime kuussa Sedanissa... Vaan\nmiehensä, Weissin, näin tänä aamuna. Hän oli isäntänsä, tehtailija\nDelaherchen kanssa, ajoivat Mouzoniin katsomaan sotajoukon marssia --\nhuvikseen tietysti.\n\nPilkallinen ilme levisi vanhuksen umpimielisille kasvoille.\n\n-- Luulen heidän nähneen enemmän kuin halusivatkaan, ja hupi taisi\nkuivaa hyvin vähään; sillä kolmesta saakka olivat tiet täynnä pakenevia\nsotamiehiä!\n\nSamalla yksitoikkoisella ja välinpitämättömällä äänellä kertoi ukko\nviidennen osaston tappiosta, että sen päälle oli hyökätty juuri\npäivällispuuhissa ollessa, Beaumontissa näet, ja että baijerilaiset\nolivat ajaneet ranskalaiset hujan hajan Mouzonin luo. Ne sotamiehet,\njotka pakenivat, niinkuin paholainen olisi ollut kintuilla, Rémillyn\nkautta, huusivat, että de Failly oli kavaltanut heidät, myynyt, suoraan\nsanoen, Bismarckille.\n\nMaurice muisti viime päivien hurjat marssit, marsalkan käskyn, joka\nkiirehti peräytymistä, vaati vaikka mistä hinnasta Maasin yli menoa,\nkiirehti, kiirehti; ja ensin oli aikaa tuhlata vaikka miten. Nyt oli\nliian myöhäistä! Silloin kun Mac-Mahon vimmastui löytäessään\nseitsemännen osaston Ochesissa kun sen olisi pitänyt olla Besacessa,\nhän tietysti luuli, että viides osasto oli käskyä noudattaen\nleiriytynyt Mouzonin luona kun se olikin hajoitettu ja lyöty\nBeaumontissa. Vaan mitäpä saattoikaan pyytää kehnosti johdetuilta,\nodotuksen, paon ja pelon heikontamilta, nälinkuoliailta joukoilta?\n\nFouchard asettui Jeanin tuolin taakse -- hän ei käsittänyt moista\nruokahalua -- ja kysyi, leikillisesti muka:\n\n-- Noo, joko alkaa tuntua?\n\nJean kohotti päätään ja vastasi tyynesti:\n\n-- Jopa alkaa, kiitosta vain!\n\nHonoré kuunteli levottomuudella pienintäkin liikettä toisista\nhuoneista. Hän oli vihdoin, monen taistelun jälkeen, päättänyt käydä\nkotonaan ja se oli tapahtunut Silvinen tähden. Takin alla oli Silvinen\nkirje, se Reimsissä saatu, se, jossa hän puhuu rakastavansa ainoastaan\nhäntä, ett'ei ole rakastanutkaan ketään muuta -- ja Honoré ajatteli\nkoko ajan Silvineä, ihmetteli, ett'ei häntä näkynyt, ja koetti salata\nisältään levottomuuttaan. Viimein hän ei enää jaksanut hillitä\ntunteitaan, vaan kysyi vapisevalla äänellä:\n\n-- Eikö Silvine enää olekaan teillä?\n\nFouchard vilkasi poikaansa ja vastasi:\n\n-- On, on!\n\nSitten hän ei taas puhunut mitään, syleksi ja kakisteli; tykkimiehen\ntäytyi kysyä:\n\n-- Onko hän jo makuulla?\n\n-- Ei, -- ei!\n\nLopulta ukko alentui selittämään, että hän oli ajanut Silvinen kanssa\naamupuolella päivää Raucourtin torille. Sillä kyllähän nyt saattaa\nkauppoja tehdä, sen tietää, kun mokomat mieslaumat ovat liikkeellä! Ja\nhän olikin, niinkuin tavallisesti tiistaiaamuna, vienyt lampaan lihat\nja häränpuolikkaan Raucourtiin ja oli parhaiksi ennättänyt kaupata\nlihat kun seitsemäs osasto oli tullut ja kääntänyt nurin narin kaikki\ntyyni. Ihmiset juoksivat kuin hullut, survivat ja tyrkkivät vimmatusti.\nHän pelkäsi niiden vielä varastavan konit ja kärryt ja oli ajanut\nkotiin. Ja Silvine jäi sinne, oli näet poikennut johonkuhun puotiin\nostoksille.\n\n-- Oo, tyttö on pian kotona! lopetti ukko levollisesti. -- Meni\ntietysti tohtori Dalichampin, kumminsa luo... Silvine on reipas tyttö,\nvaikka näyttää niin lauhkealta ... ei hän hopussa hätäänny...\n\nTekikö hän pilkkaa vai tahtoiko selittää, minkätähden hän oli pitänyt\nSilvinen palveluksessaan, sen jälkeen kun oli eroittanut heidät, ja\nvaikka hän tahtoi pitää lapsen luonaan. -- Poika nukkuu tuolla\nkamarissa ja varmaan on Silvinekin kohta kotona, on varmaan.\n\nUkko katsahti jälleen poikaansa, pilkallinen hymy kapeilla huulilla.\nHonorén kasvot värähtelivät ja hän heitti isäänsä läpitunkevan\nsilmäyksen ja -- vanhus alkoi taasen kävellä pöydän ja ikkunan väliä.\nHonoré leikkasi leivästä palan ja pureskeli sitä äänetönnä. Kyynäspäät\npöydällä tarkasti Maurice vanhaa tupaa, suurta kaappia, seinäkelloa, ja\nmuisteli entisaikoja, kun hän ja sisar Henriette saivat viettää jonkun\nlupapäivän Rémillyssä. Minuutit kuluivat, -- kello löi yksitoista.\n\n-- Ei, mutisi Maurice, toiset ehkä jättävät meidät!\n\nHän avasi ikkunan ja nojautui laudalle; eteensä levisi tumma, hiljainen\nyö. Vaan vähitellen tottuivat silmät pimeään, hän eroitti sillan ja\ntulet molemmilla rannoilla. Kyrassieerit vaelsivat vieläkin, kuin\naaveritarit, valkosissa kauhtanoissaan sillan ylitse. Loppumattomalta\nnäytti veden pinnalla verkalleen liikkuva jono. Oikealla rannalla,\nmissä sotajoukko vielä sikeästi nukkui, vallitsi haudan hiljaisuus.\n\n-- Ohhoo, sanoi Maurice epätoivoisella äänellä, meidän menomme jää\nhuomisaamuun.\n\nIkkuna jäi auki, ukko Fouchard sieppasi pyssynsä ja hypähti notkeasti\nkuin nuori mies tielle. He kuulivat hänen kävelevän edestakasin kuin\nvartiolla, -- sitten taukosivat askeleet, saattoi eroittaa kaukaista\nhumua sillalta. Vanhus oli istunut ojan reunalle: siinä oli sopiva\nvartioida, ett'ei kukaan epäiltävä henkilö päässyt puikahtamaan taloon.\n\nHonoré tuli joka silmänräpäys levottomammaksi, katsoi vähä väliä kelloa,\nkuunteli. Raucourtista ei ollut paljon yli kolmen neljänneksen\nRémillyyn. Sen matkan astui Silvine tunnissa, astui helpostikin.\nMiks'ei häntä kuulunut, johan siitä oli useampiakin tuntia kun vanhus\najoi tiehensä ja jätti hänet keskelle armeijaosastoa. Joku onnettomuus\noli varmaankin tapahtunut! Honoré näki hänet maassa makaavana,\nruhjottuna, hevosten polkemana, raskaat kuormat olivat vierineet hänen\nylitsensä!\n\nKaikki kolme kimposivat yht'aikaa pystyyn. Tieltä kuului askeleita, ja\nvanhus viritti pyssynsä hanan.\n\n-- Kuka se on? huusi ukko tuimasti. Silvinekö?\n\nEi kuulunut mitään vastausta. Ukko uhkasi ampua ja uudisti\nkysymyksensä. Silloin sanoi hengästynyt, läähättävä ääni:\n\n-- Minä, minä se olen.\n\nJa heti taas:\n\n-- Entä poika?\n\n-- Poika makaa, on nukkunut aikoja.\n\n-- Jumalan kiitos!\n\nNyt vasta hän jouti oikein henkeään vetämään, oikein syvän huokauksen,\njossa kaikki tuska ja väsymys pääsi ilmoille.\n\n-- Mene ikkunasta, sanoi ukko, siellä on vieraita,\n\nSilvine hyppäsi ikkunasta tupaan, vaan jäi kuin kivettyneenä seisomaan\nmiesten eteen ja seisoi siinä kynttelin hulmuavassa valossa tummana,\npaksu musta tukka otsalle valuneena, suuret kauniit silmät -- joissa\nyksistään olisi ollut kyllin ihanuutta -- soikeissa lempeissä\nkasvoissa, ihmetellen vieraita katsoen.\n\nSilloin hän tunsi Honorén, ja kaikki veri syöksi sydämmestä kasvoihin\n-- eikä hän kuitenkaan erittäin hämmästynyt että Honoré oli siinä,\nsillä häntähän hän oli ajatellut koko matkan Raucourtista tullessaan.\n\nHonorén jalat vapisivat ja tuntui kuin rinnan päällä olisi ollut\nrasittava paino, joka vei hengen. Hän ponnisti voimansa, sanoi\nlevollisesti:\n\n-- Hyvää iltaa, Silvine!\n\n-- Hyvää iltaa, Honoré!\n\nSilvine oli purskahtaa itkuun, käänsi sitä estääkseen päänsä pois ja\nhymyili Mauricelle, joka myös oli tuttu. Hän ujosteli Jeania hiukan.\nHengitti kiivaasti, avasi kaulahuiviaan hiukan.\n\nHonoré jatkoi, sinuttelematta, kuten ennen maailmassa:\n\n-- Me olimme hyvin levottomia teidän tähtenne, Silvine, on jo niin\npaljon preussiläisiä liikkeellä näillä tienoin.\n\nSilvine kävi valkoseksi kuin lakana ja heitti pikaisen, hätäisen\nkatseen kamariin päin, jossa lapsi nukkui, ja kohotti kätensä,\nikäänkuin olisi tahtonut karkoittaa luotaan jotain kauheata.\n\n-- Preussiläiset! Oo, minä olen nähnyt heidät!\n\nHän vaipui tuolille istumaan, jalat eivät kannattaneet enää, ja kertoi,\nettä hän oli heti seitsemännen osaston kaupunkiin marssittua hakenut\nsuojaa kumminsa, tohtori Dalichampin, luona ja toivoi eno Fouchardin\nnoutavan hänet sieltä. Kadulla oli sellainen ahdinko, ett'ei koirakaan\nolisi päässyt eteenpäin. Ja kello neljään hän oli kärsivällisesti\nodottanut ja nykkinyt liinan-nukkaa rouvasväen kanssa, sillä tohtori\noli laittanut sairaalan raatihuoneen suureen saliin, arveli ehken\ntuotavan haavoitettuja Metzistä eli Verdunistä. Sinne tuli ihmisiä,\njotka tiesivät sairaalata piankin tarvittavan ja aivan oikein, kello\nkaksitoista jyrisivät jo tykit Beaumontin puolella. Mutta se oli\nkaukana, eikä kukaan osannut vielä oikein peljätäkään, kun pommi\nyht'äkkiä ryskien ja räiskien musersi erään naapuritalon katon, Se\ntapahtui juuri silloin kun viimeiset ranskalaiset sotamiehet marssivat\npois Raucourtista. Vieläkin räjähti kaksi pommia, vihollinen patteria\nammuskeli seitsemännen osaston jälkijoukkoa.\n\nHaavoitettuja tuli Beaumontista, raatihuoneen sali oli pian täynnä.\nPelkäsivät, että sinnekin vielä putoaa joku pommi ja turmelee koko\nsairaalan. Miesparat, jotka odottivat tohtoria haavojaan sitomaan,\nolivat menehtyä kauhusta, moni kömpi vaivaisilla jäsenillään kellariin,\nsiellä oli hiukan turvallisempaa,\n\n-- Ja silloin, jatkoi Silvine, en tiedä mitä lienee tapahtunut, mutta\nyht'äkkiä taukosi melu. Minä seisoin kadunpuoleisessa ikkunassa, josta\nnäkee maalle päin; ei näkynyt enää yhtään sotamiestä, ei ainoatakaan\npunahousua, kun samassa kuulen raskaita askelia, joku huutaa, en\nymmärtänyt mitä lienee ollut, kymmeniä pyssynperiä kolahtaa yht'aikaa\nkivisiltaan ... ja alhaalla kadulla seisoo koko lauma rumia, likasia,\nmustia miehiä, joilla on suuret leveät päät ja kypärit, niinkuin\nmeidän palokuntalaisilla. Sanoivat, että ne olivat baijerilaisia\nsotamiehiä ... ja tiellä, pelloilla, metsissä voi! joka paikassa kiehui\nsadottain ja tuhansittain samanlaisia miehiä, suljetuissa,\nloppumattomissa riveissä. Mustia, suurissa joukoissa, yhä enemmän ja\nenemmän niitä tuli, juurikuin heinäsirkkalaumoja, jotka peittävät koko\nmaanpinnan.\n\nHäntä puistatti ja hän teki jälleen saman jotain kauheata karkoittavan\nliikkeen.\n\n-- Ja sitten, te ette voi aavistaa, mitä sitten tapahtui. Nuo miehet\nlienevät marssineet kolme päivää ja tapelleet vast'ikään kuin hurjat\nBeaumontissa. He olivat sekasin nälästä ja vimmasta, silmät seisoivat\npäässä ... he eivät tietäneet mitä tekivät... Ja upseerit eivät\nkoettaneetkaan estää kun he syöksivät taloihin, myymälöihin, särkivät\novet ja ikkunat, murtivat auki kaapit, arkut, kaikki, jossa luulivat\nruokaa löytyvän, nielivät kaikki kuin eteen sattui! Ruokakauppiaan,\nSimonnetin, puodissa, näin yhdenkin laskevan tynnyristä siirappia\nkypäriinsä ja sitä juovan; toiset haukkasivat raakaa sianlihaa, toiset\nsöivät jauhoja. Kun he tulivat, sanottiin, että ruoka on lopussa,\nneljäkymmentä kahdeksan tuntia olivat omat joukot kulkeneet kaupungin\nläpi, vaan he löysivät kuitenkin aina jotain piilotettua, ja särkivät\nsentähden kaikki paikat, luulivat, että me emme tahdo antaa heille\nruokaa.\n\nVähemmässä kuin tunnissa olivat kaikki ruudut sirpaleina leipurilla,\nteurastajalla, joka puodissa, vieläpä yksityistenkin asunnoissa;\nkaapit, kellarit typö tyhjät... Tohtorilla -- semmoista en ole vielä\nmilloinkaan nähnyt -- söi eräs paksu mies saipuata! Vaan surkeinta oli\nkumminkin kellarissa! Siellä he huusivat ja ärjyivät kuin paholaiset,\nsärkivät pullot, väänsivät tapit auki ja jättivät vuotamaan, pitkin,\npitkin permantoa läikkyivät viinit, elivät kuten ainakin kun ihmiset\nheittäytyvät petojen kaltaisiksi. Tohtori ei saanut eräänkään mustan\nmiehen käsistä pois ooppiumipulloa, hän nosti sen huulilleen ja\nkulautti tyhjäksi. Ehkenpä makaa mies jo kuolleena, kun lähdin, oli\nhänellä kauheat tuskat!\n\nHän peitti kasvonsa käsillään ja voihki surkeasti.\n\n-- Ei, ei! Se oli hirmuista! Minä en jaksa ajatella sitä enää!\n\nUkko Fouchard, joka ei malttanut jättää vahtipaikkaansa, oli tullut\nikkunan luo kuuntelemaan ja kertomus peljästytti häntä hirmuisesti, Hän\noli aina kuullut sanottavan, että preussiläiset maksavat reilusti\nkaikki, ja rosvoja ja varkaitako ne siis ovatkin?\n\nMaurice ja Jean kuuntelivat tarkasti kuvausta vihollisista, jotka tämä\ntyttö oli nähnyt ja joita he eivät olleet kohdanneet, vaikka olivat\nkierrelleet maita ja mantereita enemmän kuin kuukauden ajan. Honoré\nistui ajatuksiin vaipuneena, tuskallinen piirre suun ympärillä, hän\najatteli ainoastaan Silvineä ja sitä kauheata onnettomuutta, joka oli\nheidät eroittanut.\n\nVaan silloin avautui kamarin ovi ja pikku poika ilmestyi heidän\neteensä. Hän oli kuullut äitinsä äänen ja juoksi paitasillaan häntä\nsuutelemaan ja tervehtimään. Poika oli tavattoman iso ikäisekseen, iho\npunertavaa, kiharainen tukka vaaleata, kellertävää ja silmät olivat\nsuuret, siniset.\n\nSilvine säpsähti lapsen nähdessään, ikäänkuin hämmästyen niitä\nmuistoja, joita se herätti. Eikö hän ollut tuntea ihailtua, rakastettua\nlastaan, koska säikähti sitä kuin haamua? Hän purskahti itkuun.\n\n-- Lapsiraukka!\n\nJa hän puristi poikaa rintaansa ja suuteli kyyneleiden vuotaessa pitkin\nposkiaan. Honoré, melkein harmaana kasvoiltaan, tuijotti lapseen\nhämmästyneenä, se oli liiaksikin Goliathin näköinen: sama leveä, vaalea\nhiuksinen pää, samat silmät, tällä kauniilla, terveellä lapsella oli\nkaikki germaanilaisen rodun tuntomerkit. Sehän oli preussiläisen poika!\nNiin preussiläisen, jolla nimellä häntä kaikki Rémillyssä kutsuivat. Ja\ntuossa hän riippui ranskalaisen äitinsä kaulassa, joka vielä vapisi,\njonka sydän vuoti verta näkemistään, vihollisen tuottamista kauhuista!\n\n-- Lapsiraukka, pikku poikaparkani! Ole nyt kiltti ja lähde pois\nnukkumaan... Mennään nukkumaan, rakas pikku poikani!\n\nHän kantoi lapsen kamariinsa ja palatessaan hän taas oli tyynen,\nkärsivällisen ja järkevän näköinen.\n\nHonoré kysyi vapisevalla äänellä:\n\n-- Ja preussiläiset...?\n\n-- Niin, preussiläiset... He rikkoivat kaikki, söivät ja joivat kaikki.\nOttivat liinavaatteitakin, lakanoita ja pyyhinliinoja, uutimia, jotka\nrepivät kaistaleiksi ja käärivät kipeiden jalkojensa ympärille.\nEräänkin jalat olivat tykkänään nahattomat, niin oli ukkorähjä saanut\nastua. Kadulla istui, tohtorin oven kohdalla, joukko miehiä riisumassa\njalkineita jaloistaan; yhdellä oli kaunis, pitsihelma paita, josta\nkiskoi kappaleita ja sitoi kantapäänsä ympärille; he varastanut senkin\nkauniilta rouva Lefèvreltä, tehtailijan vaimolta...\n\nJa ryöväystä kesti koko illan, yöhön asti. Rakennuksissa ei ollut enää\novia, avonaisina ammottivat suojat, rikkonaisia huonekaluja hujan hajan\nlattialla; voi, se oli näky, joka pani lempeimmänkin raivosta\nitkemään... Minä luulin tulevani hulluksi, minä en voinut olla siellä\nkauvemmin; kyllä he houkuttelivat ja sanoivat kaikkien teiden olevan\nvihollisia täynnä ja ett'en pääse elävänä kotiin, vaan siitä ei ollut\napua, minä lähdin juoksemaan suoraan peltojen poikki oikealle, heti kun\npääsin Raucourtin portista.\n\nBeaumontista tuli vaunuja ja kärryjä täynnä sekä ranskalaisia että\npreussiläisiä haavoitettuja. Kahdet ajoivat aivan ohitseni pimeässä;\nvoi, voi sitä huutoa ja valitusta kuin niistä kuului! Minä riensin\neteenpäin niin nopeasti kuin pääsin, suoraan metsään, en tiedä enää\nmiltä paikoin, vaan kyllä taisin tehdä pitkän mutkan Villersiin päin...\nKolme kertaa täytyi piiloutua, kun luulin kuulevani sotamiesten melua.\nMutta minua vastaan ei tullut muita kuin eräs vaimo, joka pakeni\nBeaumontista päin, ja hän kertoi asioita, jotka saivat hiukset\nnousemaan pystyyn... Ja nyt minä olen täällä vihdoin ... ja niin\nonneton, niin onneton!\n\nKyyneleet tukahuttivat jälleen hänen äänensä. Vaan hän tahtoi kertoa\nkaikista näkemistään ja kuulemistaan kauhuista, siitäkin, mitä\nBeaumontin vaimo oli nähnyt.\n\nTämä vaimo asui kylän pääkadun varrella ja oli iltamassa nähnyt\nvihollisen tykistön rientävän ohi. Kummallakin puolen tietä seisoi rivi\nsotamiehiä käsissä soihdut, joista levisi punanen tulipalon kaltainen\nvalo. Ja leimuavaa kujaa pitkin vieri hevosia, tykkiä, ruutivaunuja,\ntäyttä neliä, minkä kaviosta pääsivät. Se oli voitonriemun kiihkeätä\nmenoa, he tahtoivat saavuttaa ranskalaiset joukot, lyödä, musertaa\nheidät tykältään! Ja he ajoivat kuin riivatut eteenpäin, esteet\nheitettiin syrjään, mikään ei voinut heidän vauhtiaan pysähdyttää. Jos\nhevonen kaatui eteen, vihlaistiin valjaat poikki ja raskaat leveät\npyörät vierähtivät eläimen ylitse, josta ei hetken perästä ollut muuta\njälellä kuin verisiä riekaleita. Sotamiehetkin, jotka sattuivat tielle,\nkaadettiin kumoon ja silvottiin silmänräpäyksessä tuhansiksi\nkappaleiksi. Hurjassa menossa eivät ajajat muistaneet eikä joutaneet\npysähtyä syömäänkään, vaikka olivat nälkäisiä kuin pedot, tarttuivat\nleipään, joka heille viskattiin ja ahmivat lihapaloja, joita\nsoihdunkantajat heille ojensivat pistimen kärjellä. Ja samassa he taas\nkannustivat hevosiaan niin, että ne kimmahtivat pystyyn ja hyökkäsivät\nkuin kuoleman edestä pimenevään yöhön; ja raskaat patteriat vierivät\njälessä kolisten ja jyristen kuin mahtava ukkonen miesten hurjasti\nhuutaessa.\n\nVaikka Maurice kuunteli tarkasti Silvinen kertomusta, eivät silmänsä\ntahtoneet pysyä auki; nyt kun nälkä oli sammutettu, tuntui unen tarve\nkahta voimakkaammin. Hänen päänsä vaipui pöydälle ja hetken kuluttua\nhän jo nukkui.\n\nJean taisteli vielä vähän aikaa, vaan ei kestänyt kauvan, niin hänkin\nteki samoin. Ukko Fouchard käveli jälleen tiellä, ja Honoré oli yksin\nSilvinen kanssa, joka istui äänetönnä penkillä ikkunaan luona.\n\nAliupseeri nousi ylös ja katseli yön pimeyteen, josta kuului niin\nkummallisia ääniä. Kyrassierit olivat jo päässeet ylitse, nyt vieri\ntykistö, hitaasti, rämisten ja natisten, sillalla. Hevoset keikkuivat\npystyssä, eivät tahtoneet lähteä keinuvalle lautalle, monta kertaa\nvierähti etulaitos syrjään ja täytyi jättää veteen. Ja katsellessaan\ntätä hidasta, vaivaloista vaellusta yhdeltä virran partaalta toiselle,\njota oli kestänyt illasta eikä luultavasti päättynyt vielä aamuunkaan,\nhän ajatteli toista tykistöä, sitä, jonka raju virta oli vierinyt\nBeaumontin ylitse, kaataen kaikki esteet, musertaen ihmiset ja eläimet\npäästäkseen nopeammin eteenpäin.\n\nHonoré läheni Silvineä ja kysyi hiljaa:\n\n-- Te olette onneton?\n\n-- Olen, voi! niin onneton!\n\nHän aavisti, että Honoré aikoi puhua siitä kauheasta, joka oli\ntapahtunut, ja painoi alas päänsä.\n\n-- Silvine, miten se saattoi tapahtua?... Minä tahdon tietää...\n\nVaan hän ei saanut sanaa suustansa.\n\n-- Sano minulle, Silvine, tapahtuiko se sinun suostumuksellasi ... eli\nkäyttikö hän väkivaltaa?\n\nSilloin hän änkytti tuskin kuuluvasti:\n\n-- Jumala, minä en tiedä itsekään, minä en tiedä, sen vakuutan\nsinulle... Mutta valehdella minä en tahdo, ja milläpä voisin puolustaa\nitseäni... Sinä olit lähtenyt ja olin melkein hulluna surusta; voi\nkuitenkin, minä en tiedä, en ollenkaan tiedä, miten se tapahtui...\n\nHän nyyhkytti surkeasti voimatta enempää puhua ja Honoré seisoi\nkalpeana, vavisten vieressä ja odotti. Häntä miellytti se, ettei tyttö\nkoettanut valehdella ja puolustaa itseään, vaan hän kyseli kuitenkin\nvielä, tahtoi selitystä yhdestä ja toisesta, joka oli hänen mielestään\nkummallista.\n\n-- Ja isä on pitänyt sinut koko ajan luonaan?\n\nSilvine istui yhä silmät maahan luotuina, vakava, ihmeellisen nöyrä\nilme kasvoillaan.\n\n-- Minä teen mitä ukko vaatii ja ruokani ei maksa paljoa. Ja kun lapsi\non täällä, on hän voinut vähentää palkkaa, tietäähän hän, että minun\ntäytyy olla...\n\n-- Minkätähden?\n\nNyt hän nosti silmänsä ylös, hämmästyneenä.\n\n-- Minnekäs minä menisin? Täällähän meillä toki on ruokaa ja saadaan\npienosen kanssa olla rauhassa.\n\nHe katselivat toisiaan silmästä silmään, ääneti ja vakavasti. Ulkoa,\nyön pimeydestä, kuului tykkien kumea jyrinä, valittava huuto vihiäsi\näänettömyyttä ja tunki selvästi heidän korviinsa lauttasillalta,\ntäyttäen heidän sydämmensä sanomattomalla säälillä.\n\n-- Silvine, sanoi Honoré hitaasti, sinä kirjoitit minulle ja se tuotti\nminulle suuren ilon... En olisi, en koskaan, astunut jalallani tähän\ntaloon ilman sitä kirjettä. Se on sanonut minulle jotain, jota en enää\nuskonut todeksi...\n\nSilvine säikähti, kun kuuli kirjettä mainittavan. Honoré oli ehkä\nvihanen, että hän rohkeni sitä lähettää. Mutta hänen puhuessaan kohosi\nveri vähitellen jälleen kasvoihinsa.\n\n-- Minä tiedän, että sinä et tahdo valehdella minulle, sentähden\nuskonkin kaikki, mitä minulle kirjoitit ... uskonpa nyt joka ainoan\nsanan. Sinä arvasit oikein sanoessasi, että tiedät minun kuolevan\nmurheella sinua jälleen näkemättä; viime hengen vedossanikin minä\nolisin surrut sinun uskottomuuttasi, että unhotit minut, et rakastanut\nminua enää. Vaan koska sinä välitätkin vielä minusta, koska oletkin\naina ollut minun...\n\nHän oli niin liikutettu, ettei tahtonut löytää sanoja.\n\n-- Kuule, Silvine, jos minä pääsen elävänä preussiläisten käsistä, niin\nminä en jätä sinua; me menemme naimisiin heti kun pääsen palveluksesta\nvapaaksi.\n\nSilvine hypähti seisomaan, katsoi vähän aikaa huumautuneena Honoréta ja\nheittäytyi ilohuudolla hänen syliinsä. Hän ei voinut puhua, hän ei\ntietänyt mitä sanoa.\n\nHonoré istui penkille ja veti hänet polvilleen.\n\n-- Minä olen ajatellut tätä kauvan ja sitä varten minä tulinkin\nkotiin... Jos ei isä suostu, niin me menemme pois, Silvine. Maailma on\nniin avara, kyllä mekin voimme löytää jonkun kolon, jossa asumme,\nyhdessä me kaksi, Silvine... Ei, poika on kolmantena, emmehän voi\nhäntäkään jättää. Ehkä saamme toisia lisää ja sitten en minä pian enää\nhuomaakkaan, että siinä on vieraskin joukossa!\n\nSe oli täydellinen anteeksianto. Silvine ei tahtonut uskoa, että\nsemmonen onni oli mahdollinen, että hän sitä enää saavuttaisi, vaan\nmutisi viimein liikutettuna:\n\n-- Ei, ei, se ei ole mahdollista, se on liian paljo! Ehkä vielä kadut\ntätä... Honoré, sinä olet niin hyvä ja minä rakastan sinua koko\nsielustani!\n\nHonoré suuteli hänen huuliaan ja hänellä ei ollut voimaa kieltäytyä\nonnestaan, joka tuli niin odottamatta, kun hän jo oli luopunut kaikesta\ntoivosta. Hän kietoi sydämmellisen hellästi kätensä Honorén kaulaan ja\nsuuteli häntä ikäänkuin tukehtumaisillaan ilosta, että omisti sen, jota\noli rakastanut siitä hetkestä kun oppi rakkautta käsittämään ja josta\nei mikään maallinen voima enää voisi eroittaa.\n\nSamassa kuului ulkoa ääniä, käskyjä, puhallusmerkkiä kajahteli, kaikki\nmiehet heräsivät. Varjoja kohosi maasta, liittyivät yhteen, riensivät\nsuuren epäselvän virran tavoin maantielle. Tulet rantaäyräällä\nleimahtivat viimesen kerran, suuria levottomia laumoja häämöitti\nkaukana, mutta mahdotonta oli eroittaa mitä alhaalla laaksossa\ntapahtui. Ukko Fouchard lähestyi ikkunaa ja huusi että sotajoukko\nlähtee. Jean ja Maurice heräsivät lyhyestä unestaan, vaan olivat niin\nhämmennyksissä, että tuskin ymmärsivät, mitä ukko tarkoitti. Honoré\npuristi kiireesti Silvinen käsiä.\n\n-- Se on päätetty ... sinä odotat minua!\n\nSilvine ei osannut sanoa sanaakaan, vaan kaikki rakkautensa kuvastui\nviimesessä pitkässä katseessa, jolla hän seurasi Honoréta, kun tämä\nrivakkaasti heittäytyi ikkunasta tielle ja riensi paikalleen\npatteriiassa.\n\n-- Hyvästi, isä!\n\n-- Hyvästi, poikani!\n\nJa siinä kaikki, isä ja poika erosivat yhtä kylmästi kuin yhtyivätkin,\nilman lämmintä kädenlyöntiä. He saattoivat elää ilman toisiaan!\n\nKun Maurice ja Jean olivat jättäneet talon, lähtivät he juoksemaan\njyrkkää mäen rinnettä alas tielle. He eivät löytäneet heti 106:tta\nrykmenttiä, kaikki olivat jo lähteneet liikkeelle, ja he saivat juosta\nkauvan aikaa sinne tänne ennenkun vihdoin sulasta sattumuksesta\nkohtasivat oman komppaniiansa, jota luutnantti Rochas johti;\njotavastoin kapteeni Beaudoin ja muu osa rykmenttiä oli poissa. Ja\nsilloin huomasi Maurice suureksi ihmeekseen, että koko tämä lauma,\nsotamiehiä, hevosia ja ajopeliä, ei ollutkaan aikeissa mennä Maasin\nylitse, vaan marssivat pohjoseen Rémillystä, suoraan Sedaniin päin.\nMitä, mitä tämä tietää? Oliko tapahtunut jotain? He eivät siis\nmenekkään virran yli, vaan vetäytyvät takasin pohjosta kohti.\n\nAivan lähellä ratsasti afrikkalaisiin jääkäreihin kuuluva upseeri, --\nmitä varten lie siinä ratsastanut, -- ja hän sanoi aivan ääneen:\n\n-- Taivaan nimessä, eikö olisi ollut parempi pötkiä 28:na, jolloin\nolimme Chênessä.\n\nToiset koettivat selittää liikettä; oli tullut uusia tietoja. Kahden\naikaan yöllä oli eräs marsalkan ajutanteista tullut ratsastaen ja\ntuonut kenraali Douaylle käskyn viipymättä vetäytyä Sedaniin, -- joka\nsilmänräpäys on kallis.\n\nKenraali sattui olemaan juuri sillalla, alakuloisena katsellen hidasta\nkulkua, vasta oli hänen kolmas divisioonansa päässyt yli. Kohta alkoi\njo päivä sarastaa, vihollinen saattoi joka silmänräpäys karata hänen\njoukkonsa kimppuun: käski siis kiirehtiä marssia Sedaniin niin paljon\nkuin mahdollista. Hän komensi miehiä purkamaan siltaa ja marssi itse\nvasenta rantaa ensimmäisen divisioonan ja reservitykistön mukana,\njotavastoin kolmas seurasi virran oikeanpuolista rantaa ja se, joka\nhajotettiin Beaumontissa, jatkoi pakoretkeään, -- minne lienee\njatkanut. Seitsemäs osasto, joka ei vielä ollut tulessa käynytkään, oli\nsilvottu ja revitty, kiiruhtaen eteenpäin pimeässä, yhdet siellä,\ntoiset täällä, miten mikin parhaiten pääsi.\n\nKello ei ollut kolmea, oli vielä pimeä yö. Maurice, joka hyvin tunsi\npaikat, ei tietänyt ensinkään, minne he kulkivat, ei voinut päästä\nasian perille sekavassa laumassa, joka nelisti tiellä ja tien vierellä.\nMonta Beaumontista pakenevaa rykmenttiä sotkeutui seitsemänteen\nosastoon tartuttaen pelkoa ja kauhua miehistöön. Koko laakso oli täynnä\npakenevien ja eteenpäin rientävien joukkojen huutoa ja melua ja\ntöminätä. Ensimmäinen osasto tullen Carignanista ja Douzysta,\nkahdestoista sekä viidennen tähteet Mouzonista, kaikki kurjassa\ntilassa, reväistyt mukaan vastustamattomaan liikkeesen, joka 28:ta\npäivästä lähtien oli ajanut koko sotajoukkoa pohjoseen päin ja nyt\ntunki asemaan, josta ei löytynyt mitään pelastusta, jossa tappio ja\nkuolema ja hävitys sitä odotti!\n\nPäivä alkoi juuri sarastaa kun komppaniia marssi Pont-Maugiesin läpi;\nMaurice tunsi jo paikat, vasemmalla kädellä olivat Liryn ylängöt ja\noikealla Maas, jonka juoksua maantie seurasi. Harmaa aamuvalo heitti\nsurumielisen kajastuksen Bazeillesin ja Balanin yli, jotka näkyivät\nsumumerestä suurten niittyjen takana. Ja kaukana näköpiirin rajalla\nkuumotti Sedan ikäänkuin suruharsoon käärittynä metsien tummalla\ntaustalla. Ja kun joukot Vadelincourtin ohi päästyä viimeinkin\nsaapuivat Torcyportille keskusteltiin, rukoiltiin, kerjättiin, täytyipä\nupseerien näyttää kynsiäänkin, sanalla sanoen piirittää linnoitusta,\nennenkun päällikkö taipui päästämään heidät kaupunkiin.\n\nKello oli silloin viisi. Seitsemäs osasto saapui Sedaniin vilusta,\nnälästä ja väsymyksestä nääntymäisillään.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nTorcyportilla, Vadelincourtintien päässä, eksyivät Maurice ja Jean\ntoisistaan ja Jean juoksenteli edestakasin hälinässä etsien Mauricea.\nTämähän oli paha sattuma, sillä Maurice oli luvannut viedä hänet\nsisarensa luo, jossa olisivat saaneet levätä siistissä vuoteessa! Vaan\nportilla oli tavaton mylläkkä, kaikki rykmentit sekaantuivat,\njärjestystä ei ollut enemmän kuin järjestyksen ylläpitäjiäkään, miehet\nsaivat tehdä mitä halutti. Parasta oli levätä ensin pari tuntia ja\njärjestää sitten joukot ja eri komppaniat.\n\nJean oli tullut Torcyn rautatiesillan luo yläpuolella laajoja\nniittymaita, jotka komentaja oli laskenut veden alle. Hän meni vielä\ntoisestakin portista sekä sillan yli ja vaikka aurinko jo kohosi ylemmä\ntaivaalle tuntui hänestä pieni, ikäänkuin kokoon puristettu kaupunki,\nkapeine, kosteine katuineen ja korkeine vallineen pimeältä. Hän ei\nvoinut sillä hetkellä muistaa Mauricen langon nimeä, sen vain tiesi,\nettä sisaren nimi oli Henriette. Vaan siitä ei ollut suurta apua. Kuka\ntietäisi ohjata häntä! Minne kääntyisi? Hän käveli eteenpäin tietämättä\nminne aikoi ja minne meni, tuntien, että jos pysähtyy, hän nääntyy\nsiihen paikkaansa, sillä korvansa soivat ja suhisivat ja hän ei\njaksanut enää eroittaa ja tarkastaa eri kasvoja ihmisvirrassa, joka\ntunki ohitsensa tai veti häntä mukanaan. Rémillyssä oli saatu ruokaa ja\nsitä enemmän vaivasi nyt väsymys, hän oli joka askeleella tupertua\ntielle. Ja yhtä uupuneina olivat kaikki sotamiehet, jotka horjuskellen\nja pienissä laumoissa kuljeksivat kapeita, kosteankylmiä katuja minne\nsattui! Joka hetki näki jonkun miehen vaipuvan porttikäytäviin eli\nportaille ja siihen jäävän.\n\nKun Jean kohotti päätään, näki hän keskellä pientä puistoa jotenkin\nsuuren rakennuksen ja syrjemmällä muistopatsaan ja samassa hän huomasi\ntutun näköisen afrikkalaisen jääkärin, joka seisoi allapäin,\nsurullisesti katsellen hevostansa. Se vapisi väsymyksestä ja järsi\nkaula pitkällä ruutikärryjen laitaa, jotka olivat vedetyt\nkatukäytävälle puiston reunassa. Kahteen päivään ei oltu jaettu\nhevosenruokaa, ja suuret hampaat järsivät järsimistään halukkaasti\npuuta, vaan ratsastajan ruskettuneella poskella vieri kuumia\nkyyneleitä. Eikös se ollut Prosper, jonka hän oli tavannut Mauricen\nkanssa Vouziersissä? Jean meni ensin ohitse, vaan kääntyi vähän matkan\npäästä takasin, hän muisti että ehkä Prosper voipi antaa tietoja\nMauricen sisaresta. Vaan silloin ei jääkäriä enää löytynytkään, hän oli\nhävinnyt tungokseen.\n\nJean ei tietänyt enää mitä tehdä, hän käveli arviolta toiselle puolen\npientä puistoa, muistopatsaan luo. Hän ihastui kun näki Turennen\npatsaan juurella luutnantti Rochasin ja muutamia komppanian miehiä.\nEllei löytänyt ystävätään, niin olihan hänellä nyt kuitenkin toivoa\npäästä rykmenttinsä luo ja telttaan nukkumaan. Kapteeni Beaudoin oli\nvieläkin poissa ja luutnantti koetti saada väkeään kokoon ja kyseli\ndivisioonan leiripaikkaa. Vaan hänen joukkonsa ei ottanut\nlisääntyäkseen, se päinvastoin pieneni ja pieneni. Eräs sotamies hävisi\nkapakkaan, jossa näkyi reuhtovan käsillään kuin hullu ja sen jälkeen\neivät toverit häntä enää nähneet. Kolme muuta tarttuivat pienen puodin\novelle, jossa muutamat zouaavit olivat omalla luvallaan puhkaisseet\nviinalekkerin pohjan. Seinävierillä makasi jo monta, toiset kokivat\nvielä hoiperrella eteenpäin, vaan ei kestänyt kauvan, ennenkun uupumus\nteki tehtävänsä. Chouteau ja Loubet sattuivat yhteen kadun kulmassa,\nkatsoivat toisiinsa ja katsoivat ahnaasti lihavan matamin jälkeen,\njolla oli suuri leipä kainalossa, ja heille ilmestyi asiaa samaan\ntaloon, jossa eukko asui, ja pujahtivat huomaamatta ovesta pimeään\nkäytävään. Ja jälellä ei ollut enää kuin Pache ja Lapoulle ja\nkymmenkunta muita miehiä.\n\nLuutnantti Rochas seisoi Turennen pronssisen muistopatsaan juurella,\njännittäen viimeset voimansa pitääkseen silmiään auki. Jeanin\nnähdessään mutisi luutnantti:\n\n-- Aha, korpraaliko se on! No, missä miehet?\n\nJean kohotti olkapäitään ja puisteli päätänsä, -- ei hän tietänyt. Vaan\nPache osotti Lapoullea ja vastasi itku kurkussa:\n\n-- Tässähän meitä on kaksi, mutta muut ovat poissa!... Ja Jumala\nlohduttakoon meitä kaikkia, tämä on liian surkeata!\n\nSe toinen raukka, tunnettu mainiosta ruokahalustaan, katseli pettyneen\nnäköisenä Jeanin tyhjiä käsiä. Hän oli ehken luulotellut, että\nkorpraali oli ollut ruokaa hankkimassa.\n\n-- Vieköön heidät paholainen! Eikö meille vielä tänäänkään anneta\nruokaa?\n\nGaude seisoi rauta-aidan varassa ja odotti käskyä puhaltaakseen miehet\nkokoon, vaan tietämättään painuivatkin silmät kiinni, jalat luistivat\nja hän kaatui selälleen vaipuen syvään uneen. Väsymys valtasi kaikki,\npian kuului aidan ympäriltä raskasta korinata. Kersantti Sapin oli\nainoa, jonka silmät vielä olivat selällään ja hänen pienillä kalpeilla\nkasvoillaan oli surullinen, synkkä ilme, ikäänkuin olisi nähnyt pelkkää\nonnettomuutta kaukana taivaan rannalla.\n\nSillä välin oli luutnantti Rochas istautunut maahan; hänen täytyi\nhänenkin saada levätä hiukan. Ja istumaan päästyään hän aikoi antaa\nJeanille käskyn.\n\n-- Korpraali teidän täytyy... teidän täytyy...\n\nHän hapuili sanoja, sopotti paksulla unisella kielellä jotain ja\nkallistui vähitellen kylelleen, unen valtaamana.\n\nJean pelkäsi itselleen käyvän samoin ja lähti pois; hän oli saanut\npäähänsä että tahtoi maata oikealla vuoteella. Toisella puolella katua\noli suuri ravintola, \"Kultainen risti\" ja hän oli nähnyt ikkunassa\nvilahduksen kenraali Bourgain-Desfeuillesistä, paitahihasillaan, maata\nmenossa. Mitä varten sotamiehen tarvitsi kiusata itseään kun suuretkin\nottivat asian niin levollisesti? Ja yht'äkkiä hän muisti, että langon\nisäntä oli tehtailija Delaherche, niin juuri hänen nimensä oli. Ja hän\nkääntyi oitis erään ohikulkijan puoleen.\n\n-- Tiedättekö missä verkatehtailija Delaherche asuu?\n\n-- Tiedän! Maquakatu, aivan Voikadun kulmassa, suuri, kaunis talo,\nveistoksia portin päällä.\n\nJean lähti astumaan, vaan muutaman askeleen kulottua juoksi mies hänen\njälkeensä.\n\n-- Kuulkaahan, oletteko te 106:sta? Jos etsitte rykmenttiänne, niin se\non marssinut linnan kautta, tuolta. Minä näin äsken överstinne, tunnen\nhyvästi ennestään, kun hän oli Meziersissä.\n\nVaan Jean kääntyi kärsimättömänä pois. Ei, ei! Nyt kun tiesi varmaan\nlöytävänsä Mauricen, niin nyt ei hän lähtenytkään heidän jälkeensä,\nmakaamaan maaperällä. Omatuntonsa soimasi häntä kuitenkin hiukan\nmuistaessaan översti Vineuilin, vanhan jäykän ukon, joka aina oli niin\nkestävä eikä koskaan säästänyt itseään, makasi, vaikka jo oli vanha\nmies, niinkuin sotamies teltassa. Muutaman minuutin kuluttua hän\nkääntyi Suurellekadulle, keskelle vimmattua vilinätä ja kysyi eräältä\npieneltä pojalta Maquakatua.\n\nSuuren verkatehtaan oli nykyisen omistajan eno edellisellä vuosisadalla\nrakennuttanut ja Delaherchet olivat sitä nyt jo hallinneet 150 vuotta.\nSedanissa löytyy useita tehtaita Ludvig viidennentoista ensimäiseltä\nhallitusvuodelta, joiden pääsivut ovat komeat kuin kuninkaalliset\nlinnat. Maquakadun varrella sijaitseva tehdas oli kolmekerroksinen\nrakennus ikkunat korkeat ja leveät, kauniilla ornamenteillä somistetut\nrakennukset ympäröivät laajaa pihaa, jossa kasvoi vanhoja\njättiläispuita, tuuheita jalavia, joiden siimeksessä kolme sukupolvea\noli liikkunut, sillä ne olivat istutetut samaan aikaan kun tehtaan\nperuskivi laskettiin.\n\nJuliuksen, nykyisen omistajan, isä oli sen perinyt eräältä\nlapsettomalta serkultaan, joten nuorempi sukuhaara oli päässyt asumaan\nvanhaan komeaan taloon. Tämän isä oli kartuttanut jo ennestäänkin\nsuurta omaisuutta, asettanut tehtaan kelpo kuntoon, vaan hän ei ollut\naivan moitteeton aviomiehenä ja vaimonsa oli ollut hyvin onneton. Kun\nvaimo tuli leskeksi, koetti hän kaikin tavoin pidättää poikaa kotona,\noli vartioinut häntä ja kohdellut isoksi asti niinkuin lasta; sitten\nhänet oli naitettu hiljaisen ja jumalisen tytön kanssa ja äiti toivoi,\nettä nyt oli poika suojattu niiltä viettelyksiltä, joihin isä oli\nlangennut. Vaan miniä kuoli kohta ja poika rakastui puolivälissä\nkolmattakymmentä nuoreen leskeen Charlevillestä, kauniiseen rouva\nMaginotiin, josta puheltiin yhtä ja toista ja nai hänet äidin kiellosta\nhuolimatta. Sedan on jäykkä vanhanaikuinen kaupunki ja se on aina\nsuuttumuksella katsellut Charlevillen vilkasta elämätä ja huvittelun\nintoa. Koko avioliitosta ei olisi ehken kumminkaan tullut mitään ellei\nGilberte Maginot olisi ollut sukua översti Vineuilille, josta piakkoin\ntulee kenraali ja verkatehtailija tahtoi kernaasti joutua niin hienoon\nperheesen. Saman päivän aamuna, kun joukot saapuivat Sedaniin, oli\nDelaherche ollut ajelemassa Weissin kanssa ja silloin oli ukko Fouchard\nnähnyt heidät.\n\nTehtailija oli pitkä, lihava mies, jolla oli suuri nenä ja paksut\nhuulet, hyvin puhelias ja alavainen, ja oli kuten ranskalaiset porvarit\nylipäätään utelias kaikesta, mikä koski sotajoukkoa. Mouzonin\napteekkari oli kertonut keisarin asuvan Baybelissa ja hän oli heti\nrientänyt sinne, oli nähnyt majesteetin, olipa ollut vähällä päästä\npuheisiinkin hänen armonsa kanssa, -- pitkä juttu, jota lakkaamatta\nkertoi ajeluretkeltä palattuaan. Palausmatka oli ollut pelottava,\nBeaumont oli kauhun valtaama, tie kihisi pakolaisia. Parikymmentä\nkertaa olivat kärryt vierähtämäisillään ojaan ja vasta myöhään illalla\nhe ennättivät kotiin. Ja tämä huvimatka, tämä sotajoukko, jonka tähden\nhän oli ajanut kaksi peninkulmaa, nähdäkseen sen marssivan hyvässä\njärjestyksessä ja jonka olikin nähnyt paon sekasorrossa, koko tuo\naavistamaton surullinen todellisuus oli kääntänyt mullin mallin\ntehtailijan käsitykset ja hän kertoi lakkaamatta kotiinpäin ajaessa:\n\n-- Minä luulin heidän marssivan Verduniin ja halusin nähdä, miten\nmeidän pojat menevät sotaan. Ja mitä minä näinkään! Surkeata kaikki\ntyyni, ja mikä vieläkin surkeampaa niin minä aavistan saatavan Sedaniin\nenemmän sotamiehiä kuin tahtoisimmekaan.\n\nSeuraavana aamuna, kun seitsemäs osasto marssi kaupunkiin, oli hän jo\nviiden ajoissa pukeutunut ja rientänyt kadulle. Ensimmäinen sotilas,\njonka hän kohtasi Turennen puistossa, oli kapteeni Beaudoin, johon hän\noli tutustunut Charlevillessä, vaimonsa, silloisen rouva Maginotin\nluona. Pahansuovat ihmiset kuiskailivat että kaunis leski ei voinut\nkieltää kapteenilta mitään, vaan että tämä oli hienotunteisuudesta\nvetäytynyt syrjään kun rikas verkatehtailija alkoi lähennellä rouvaa;\nhän ei tahtonut estää ystävätärtään tekemästä niin edullista\nnaimakauppaa.\n\n-- Mitä ihmettä! Tekö se olette? huudahti Delaherche, mutta missä\ntilassa!\n\nKapteeni, hieno, siisti kapteeni, oli todellakin tänään pelottavan\nnäköinen, puku likainen, tomun vallassa kasvot mustana ja kädet vielä\nmustempana. Hän oli saapunut Sedaniin Turkolais-rykmentin muassa eikä\ntietänyt kuolemakseen, miten oli eksynyt pois 106:sta. Kuten kaikki\nmuut, oli hänkin nälkään nääntymäisillään, vaan sen hän kuitenkin olisi\njaksanut kestää. Hänet saattoi tasapainosta se likaisuus, jota oli\ntuomittu kärsimään: Reimsistä lähdettyä ei ollut mies nähnytkään\npuhdasta paitaa.\n\n-- Ajatelkaas, sanoi kapteeni, ne pöllöt ovat hävittäneet minun\ntavarani Vouziersissä; minua harmittaa se niin, että tahtoisin vääntää\nnurin niiden niskat!... Ei nenäliinaa, ei sukkapariakaan... Tulee ihan\nhulluksi lopulta.\n\nDelaherche pyysi häntä innokkaasti kotiinsa, vaan Beaudoin ei tahtonut\nmillään muotoa. Ei, ei toki, hänhän ei ollut ihmisellisen näköinenkään,\nvaan kuin joku linnunpelätin. Delaherche vakuuttamalla vakuutti, että\nsekä vaimonsa että äitinsä nukkuivat vielä eivätkä suinkaan olisi\ntilaisuudessa häntä säikkymään. Ja sitäpaitse! Löytyyhän talossa sekä\nvettä että saippuata ja puhtaita alusvaatteita, sanalla sanoen kaikkea\nmitä tarvitsee.\n\nKello löi seitsemän, kun kapteeni Beaudoin pestynä ja harjattuna,\ntehtailijan paita sotilaspuvun alla, ilmestyi korkeaan harmaalla\nlaudoituksella varustettuun ruokasaliin. Vanha rouva oli 78\nikävuodestaan huolimatta jo saapuvilla. Hänen hiuksensa olivat aivan\nvalkeat, nenä oli käynyt vanhuuttaan teräväksi ja huulet unhoittaneet\nhymyilytaidon, pitkät, kapeat kasvot olivat vakavat, melkein ankarat.\nHän nousi ylös, kohteli vierasta arvokkaalla ystävällisyydellä ja pyysi\npöytään, jolla oli kahvitarjotin.\n\n-- Kapteeni ehken tarvitsisi vahvempaa ruokaa ja lasin viiniä\nvaivaloisen matkan jälkeen?\n\nMutta hän tyytyi siihen mitä oli.\n\n-- Tuhat kiitosta rouva hyvä, luulenpa, että on parasta tyytyä kahviin,\nmaitoon ja voileipään.\n\nSilloin lensi ovi auki ja Gilberte astui kädet ojolla iloisena saliin.\nMiehensä oli kaiketi ilmoittanut, kuka heillä oli, sillä rouva veteli\ntavallisesti unia kello kymmeneen. Hän oli pitkä, terveen ja reippaan\nnäköinen, vartalo hoikka, notkea, kauniit mustat hiukset ja säteilevät\ntummat silmät punoittavissa kasvoissa. Kenties hiukan kevytmielisen\nnäköinen, vaan muuten iloinen ja tyytyväinen, ilkeyttä ei löytynyt\nhituistakaan vaalean ruskean helakan punaisilla ompeluilla koristetun\naamupuvun alla, joka oli tullut suoraa päätä Pariisista.\n\n-- Hyvää huomenta kapteeni, huudahti hän puristaen Beaudoinin kättä, te\nvasta hyvä olitte, kun tulitte kerran tänne meidänkin maansopukkaan!\n\nVaan samassa hän jo nauroi tuhmuuttaan.\n\n-- Mitä puhelenkaan tässä! Ettehän te omasta tahdostamme ole Sedaniin\ntullut!... Mutta vaikka nykyiset olot eivät juuri hauskoja ole, on\nminusta kumminkin hyvin hauskaa tavata teitä!\n\nKauniit silmät lausuivat aivan samaa, ehkä vielä enemmänkin, ja vanha\nrouva, joka kyllä oli kuullut pahoja huhuja kapteenista ja miniästään,\nkatseli heitä tutkivasti. Kapteeni oli koko ajan varovaisen kohtelias,\npuhui kiitollisuudella vieraanvaraisuudesta, jota oli ennen vanhaan\nrouvan kodissa nauttinut, vaan ei sen enempää. Murkinoidessa tuli\nDelaherche tietysti maininneeksi eilisen ajeluretkensä eikä voinut\nvastustaa halua kertoa kohtauksestaan keisarin kanssa.\n\n-- Tiedättehän, että minä näin keisarin Baybelissa?\n\nJa nyt ei mikään pysähdyttänyt hänen sanatulvaansa. Baybelin kartano\noli iso nelikulmainen rakennus, ristikkoportti pihan edessä, ja se\nsijaitsi korkealla mäellä, josta on näköala Mouzoniin päin, vasemmalla\npuolen Carignanin tietä. Sitten hän puhui kahdennestatoista osastosta,\njonka leirin kautta hän oli kulkenut, -- komeita poikia, jotka\nvälkkyivät päivänpaisteessa ja täyttivät hänen sydämmensä ilolla ja\nylpeällä isänmaanrakkaudella.\n\n-- Siellä minä siis olin, kapteeni, kun keisari samassa astuu talon\nportista, johon oli pysähtynyt aamiaiselle ja levähtämään hiukan.\nHänellä oli kenraalinpuku ja päällystakki, vaikka aurinko paistoi\nlämpimästi. Palvelija kantoi jälessä puutarhatuolia... Ja hän oli hyvin\nhuonon näkönen, astui vaivalla ja selkä kumarassa, kasvot keltaset, hän\nnäytti hyvin sairaalta... Ja se ei hämmästyttänytkään minua, sillä\nMouzonin apteekkari, joka neuvoi meitä Baybeliin ajamaan, kertoi erään\najutantin noutaneen lääkkeitä ... niin lääkkeitä... Tiedättehän, mikä\nhäntä vaivaa?\n\nNaisten läsnäolo esti laveammin kertomasta keisarin taudista,\nverenvuodosta, joka oli häntä vaivannut Chênestä asti ja pakoittanut\nviipymään taloloissa tien varrella.\n\n-- Niin, ja sitten asettaa palvelija tuolin ohrapellon pientarelle,\npienen metsikön laitaan, ja keisari istuu sille ... istuu aivan\nliikkumattomana kuin vanha mies, joka lämmitteleikse päivänpaisteessa.\nSynkkä silmänsä katselee laajaa maisemaa, Maaslaaksoa ja metsän\npeittämiä harjuja sen takana, Dieuletin kukkulata vasemmalla ja\nSommauthen vihantaa kumpua oikealla... Useita ajutanttia ja\ntaapiupseeria seisoi ympärillä ja eräs rakuunaöversti, joka jo sitä\nennenkin kyseli minulta seutuja, viittaa, ett'en saisi vielä poistua,\nkun ... yht'äkkiä...\n\nDelaherche nousi ylös, hän oli kertomuksensa jännittävimmässä kohdassa\nja tahtoi liikkeillä enentää sanojensa vaikutusta.\n\n-- Yht'äkkiä pamahtaa laukaus ja Dieuletin metsästä singahtaa pommi\nsuuressa kaaressa ja putoaa aivan lähelle... Se teki minuun, kunniani\nkautta, saman vaikutuksen kuin ilotulitus keskellä päivää! Keisarin\nympärillä syntyi hälinää, huudettiin ja hätäiltiin. Rakuunaöversti\njuoksee minun luokseni kysymään, missä paikoin tappelu on. Minä vastaan\nheti, että tappelu on Beaumontissa, on varmasti. Hän palajaa keisarin\nluo, jonka polvelle ajutantti levittää kartan. Keisari ei uskonut, että\nse oli Beaumontin luona. No, eihän ollutkaan ihme, ett'ei hän luottanut\nsanaani, varsinkin kun pommit näyttivät lähenevän, Mouzonin tieltä\npäin... Ja sitten, yhtä selvästi kuin näen teidät, näin keisarin\nkääntävän kelmeät kasvonsa minuun päin ja tunsin surumielisen,\nepäilevän katseensa. Ja sitten hän taas painoi päänsä kartan yli ja\nistui liikkumattomana.\n\nDelaherche oli aina ollut innokas bonapartelainen, vaan viime aikoina\nhän oli huomannut keisarikunnan tehneen useita erehdyksiä; kumminkin\nhän vielä puolusti hallitsijasukua ja surkutteli Napoleon kolmatta,\njota kaikki pettivät. Hänen mielestään oli sotajoukon kärsimistä\ntappioista yksinomaittain syytettävä vastustuspuoluetta eduskunnassa,\nsillä sehän oli kieltäytynyt äänestämästä tarvittavia lisäjoukkoja ja\nvaroja.\n\n-- Palasiko keisari taloon? kysyi Beaudoin.\n\n-- Sitä en tiedä, minä näin hänet vain siinä istumassa... Oli jo\npäivällisaika, taistelu näytti lähenevän ja minun täytyi ajatella\npaluumatkaa... Sen vain huomasin, että eräs kenraali, jolle näytin\nCarignania takanamme lakeudella, hämmästyi tavattomasti, että Belgian\nraja oli niin lähellä... Keisari parka, hän on todellakin surkuteltava,\nsellaisia miehiä ympärillä!\n\nGilberte oli iloinen ja vapaa kuten ennen leskenä ollessaan ja palveli\nentistä koti-ystäväänsä, antoi milloin voita, milloin pannuleipiä.\nHän tahtoi, että kapteeni nukkuisi pois väsymyksensä heidän\nvieraskamarissaan, vaan siihen ei Beaudoin suostunut, hän oli varsin\nkiitollinen, jos sai heittäytyä pariksi tunniksi sohvalle Delaherchen\npukuhuoneessa; hänen täytyi mitä pikemmiten yhtyä rykmenttiinsä. Ja kun\nnuori rouva tarjosi hänelle sokerirasian, yhtyivät heidän sormensa.\nVanha rouva tarkasti koko ajan miniätään ja ymmärsi että huhut olivat\npuhuneet totta.\n\nPalvelustyttö tuli saliin.\n\n-- Täällä ulkona on sotamies, joka pyytää herra Weissin osotetta.\n\nDelaherche ei ollut ylpeä ensinkään, vaan jutteli kernaasti alhaison\nkanssa, halusipa päästä heidän suosioonsakin.\n\n-- Weissinkö osotetta? Sehän merkillistä! Käske miehen tulla sisälle.\n\nJean astui saliin; hän oli niin väsynyt, ett'ei tahtonut pysyä\npystyssä. Vaan huomattuaan kapteenin aamiaispöydässä, hämmästyi hän\nniin, että oikasi ehdottomasti selkäänsä ja veti takasin kätensä, jolla\noli nojautumaisillaan tuolin selkään. Hän vastasi säntillisesti\ntehtailijan kysymyksiin, selitti olevansa Mauricen ystävä ja syyn,\nmiksi häntä nyt etsi.\n\n-- Tämä korpraali on minun komppaniastani! huomautti Beaudoin\nlopettaakseen pitkät puheet. Hän kysyi, missä rykmentti oli, ja kun\nJean ilmoitti överstin ratsastaneen 106:n tähteiden etunenässä\nkaupungin kautta pohjospuolelle, unhotti Gilberte taasen asiain tilan\nja huudahti kaunottaren ajattelemattomuudella:\n\n-- Ai, eno, minkätähden hän ei tullut meille aamiaiselle! Se olisi\nollut niin hauskaa! Lähetetään noutamaan!\n\nMutta vanha rouva teki kieltävän liikkeen. Hänen suonissaan liikkui\nvanha porvariveri, hän tiesi, mitä upseeri oli velkapää tekemään sodan\nahtaina aikoina.\n\n-- Anna översti Vineuilin olla rauhassa, hän tekee velvollisuutensa.\n\nLäsnäolijat kävivät hämilleen. Delaherche vei kapteenin pukusuojaansa,\ntahtoi itse näyttää mukavan lepopaikan, ja Gilberte lähti yhtä\nhuoletonna ulos, niinkuin lintu, joka iloisena päristelee siipiään kun\non heitetty vettä niskaan. Palvelustyttö saattoi Jeanin lukemattomien\nkäytävien, rakennusten ja rappujen kautta toiselle puolen pihaa.\n\nWeissit asuivat Voyardkadun puolella, vaan talo, joka myös oli\nDelaherchen oma, oli yhdistetty tehdasrakennuksiin Maquakadun varrella.\nVoyardkatu oli Sedanin kapeista kaduista kapein, pimeä ja märkä kuja,\nkulkien pitkin vallin laitaa. Korkeiden talojen katot melkein ottivat\nyhteen ja kadulle vievät ovet olivat mataloita kuin kellarinovet,\nvarsinkin siinä päässä katua, jossa latinakoulu sijaitsi. Weiss asui\nkolmannessa kerrassa ja hänestä oli varsin mukavaa saada vapaa asunto\nja lämpö ja päästä sen enempää pukeutumatta konttorille ja sieltä\nkotiin jälleen. Hän oli onnellinen mies saatuaan Henrietten vaimokseen,\nsillä hän oli kauvan rakastanut Mauricen sisarta, melkein lapsesta\nsaakka, kun Henriette seitsenvuotiaana tyttösenä asui isänsä luona\nChênessä ja oli hänen ainoa ilonsa äidin kuoleman jälkeen.\n\nSiihen aikaan oli Weiss tavallinen sokeritehtaan työmies. Vaan hän oli\ntavattoman ahkera ja kohosi vähitellen konttoriapulaiseksi. Ei hän\nkenties kumminkaan olisi voinut toteuttaa unelmaansa, ellei Henrietten\nisä kuollut ja Maurice käyttäytynyt kevytmielisesti Pariisissa.\n\nHenriette oli saanut pienestä asti näytellä tuhkimon osaa. Hän oli aina\npalvellut isäänsä ja veljeään ja hänen etunsa syrjäytettiin aina, että\nveli pääsisi kouluun ja saisi lukea. Isän kuoltua täytyi hänen myydä\ntalo ja kaikki irtaimisto Mauricen veloista, eivätkä ne tulleet\nsittenkään maksetuiksi. Silloin tarjosi Weiss hänelle kaikki säästönsä,\nsydämmensä rakkauden ja tukevat käsivartensa turvaksi; Henriette\nsuostui, liikutettuna hänen hyvyydestään ja kunnioitti syvästi\nmiestään, vaikk'eivät tyynen luonteensa tunteet olleetkaan samalla\nasteella kuin Weissin lämmin rakkaus. Onni hymyili heille, Delaherche\nmietti ottaa Weissin yhdyskumppanikseen liikkeessä, tulevaisuus oli\nsiis taattu ja heiltä ei puuttunut mitään muuta kuin -- lapsia.\n\n-- Varokaa nyt! sanoi palvelustyttö Jeanille, portaat ovat jyrkät.\n\nJa Jean olikin kompastua pimeässä, vaan silloin avautui eräs ovi,\nkäytävään virtasi kirkasta valoa ja hän kuuli lempeän äänen sanovan:\n\n-- Nyt hän tulee!\n\n-- Rouva Weiss! huusi palvelustyttö, täällä on eräs sotamies, joka\nkysyy teitä!\n\nHuoneesta kuului iloista puhetta ja lepponen ääni vastasi:\n\n-- Hyvä, hyvä! Kyllä minä tiedän, kuka se on!\n\nJa kun Jean jäi hämillään kynnykselle seisomaan, lisäsi ääni:\n\n-- Tulkaa vain sisään, korpraali... Maurice ja me muut olemme jo\nodottaneet yli kahden tunnin emmekä voineet ymmärtää, missä te niin\nviivyitte!\n\nJean astui lähemmä ja näki Henrietten, jonka heti tunsi veljensä\nnäöstä. He olivat niin yhden-näköiset kuin ainoastaan kaksoset\nsaattavat olla. Henriette oli vain pienempi, vieläkin hoikempi ja\nsirompi, suu hiukan suuri ja somat pikkuruiset kasvot komean tukan\nalla, joka oli vaaleata kuin joutunut kaura. Silmät olivat aivan\nerilaiset kuin veljellä: harmaat, suuret, levolliset silmät, joissa\nisoisän uljas sankarisielu kuvastui. Hän oli harvapuheinen ja\nhiljainen, käyskenteli kevyesti ja hymyellen askareissaan, niin\nsuloisena koko olennoltaan, että hänen läheisyytensä vaikutti kuin\nhyväily läsnä oleviin.\n\n-- Tulkaa tätä tietä, tulkaa nyt! Ihan kohta on kaikki valmiina.\n\nJean oli niin liikutettu hänen ystävällisyydestään, ett'ei saanut\nkiitossanaakaan lausutuksi. Sitäpaitse pyöri huone hänen silmissään,\nluomet vaipuivat puoleksi umpeen, lattia tuntui keinuvan, hän kulki\nkuin unessa. Ja eikös avulias nuori nainen hänen silmäinsä edessä, joka\nkatseli häntä teeskentelemättömällä ystävyydellä, eikö hän ollutkin\nharhakuva? Ja nyt! Hän luuli tuntevansa pehmosen pienen käden tarttuvan\nkäteensä ja puristavan sitä sisarellisen hellästi.\n\nSitten he taisivat mennä ruokasaliin. Jean käsitti hämärästi, että\npöydällä oli leipää ja lihaa, vaan hänellä ei ollut voimia nostaa\nkättään niitä ottamaan. Eräällä tuolilla istui mies; se oli Mauricen\nlanko, jonka hän oli nähnyt Mülhausenissa. Vaan hän ei käsittänyt\nlaisinkaan, mitä mies surullisella äänellä pakinoi. Maurice nukkui\nsikeästi, kasvot liikkumattomana, telttasängyssä huoneen nurkassa. Ja\nHenriette valmisti toista vuodetta sohvalle, kohenteli näppärästi ja\ntottuneesti alusta ja tyynyjä ja levitti puhtaat, lumivalkoset lakanat\nniiden yli.\n\nJean ei nähnyt enää mitään muuta kuin valkoset houkuttelevat lakanat!\nHän ei ollut kuuteen viikkoon riisunut vaatteita yltään eikä maannut\noikealla vuoteella. Hän odotti kärsimättömällä kaiholla, että saisi\nheittäytyä pehmosille patjoille, vajota valkoseen puhtauteen. Ja niin\npian kun toiset poistuivat huoneesta, pudotti hän vaatteet päältään,\nkiskasi kengät jaloistaan ja vaipui sänkyyn helpotuksen huokauksella.\nAamuvalo kirkasti kodikasta suojaa ja kun hän kerran vielä,\npuolinukuksisa, raotti silmiään näki hän jälleen Henrietten, melkein\nyliluonnollisen suloisen ja siron Henrietten varpaillaan hiipivän\nsisälle ja asettavan pöydälle juomavettä sekä lasin. Hän näytti\npysähtyvän silmänräpäykseksi ja katselevan heitä harmailla kirkkailla\nsilmillään hymyellen ystävällisesti. Sitten hän hävisi. Ja Jean nukkui\npuhtaissa, tuoksuavissa lakanoissa!\n\nTuntia -- vuosia kului! Jean ja Maurice makasivat mistään tietämättä,\nmitään tuntematta. Kymmenen vuotta vai kymmenen minuuttiako, -- tunnit\nja hetket olivat kadottaneet merkityksensä; väsynyt ruumis vaati osansa\nvaivuttaen heidät kuolemantapaiseen lepoon. Yht'äkkiä kavahtivat\nmolemmat istumaan. Mitä nyt? Mitä oli tapahtunut? Kuinka kauvan he\nlienevätkään nukkuneet? Sama valju valo virtasi vieläkin korkeasta\nikkunasta. Jäsenet tuntuivat kipeiltä ja he olivat väsyneemmät kuin\nlevolle mennessä. Onneksi eivät toki liene nukkuneet, jos kenties\ntunnin verran. Ja heitä ei hämmästyttänyt ensinkään, että Weiss istui\nsamalla tuolilla pöydän luona, alakuloisen ja synkän näkösenä odottaen\nheidän heräämistään.\n\n-- Ohoo! änkytti Jean käheästi, ehken on jo aika nousta ylös; täytynee\njoutua rykmentin luo ennen päivällistä.\n\nHän hyppäsi ylös, vaan huudahti samassa tuskasta. Jalat olivat kovin\nkipeät.\n\n-- Ennen päivällistä! matki Weiss, kello on seitsemän, -- te olette\nnukkuneet yhtä mittaa kaksitoista tuntia.\n\n-- Seitsemän!\n\nHe säikähtivät kovasti ja Jean oli ykskaks vaatteissa ja valmis\nlähtemään, vaan Maurice ei kyennytkään jaloiltaan vuoteesta nousemaan.\n\nMistä he nyt löytävät toverinsa? Rykmentti on jo ehkä lähtenyt\ntiehensä! Ja molemmat miehet pitivät varsin pahana, ett'ei heitä oltu\nherätetty ennen.\n\nWeiss teki toivottoman liikkeen.\n\n-- Ja mitä varten olisi pitänyt herättää? Te ette ole kadottaneet\nmitään siinä maatessanne.\n\nHän oli kierrellyt kaupunkia koko päivän ja oli juuri palannut kotiin.\nSotajoukko oli taaskin tuhlannut kallista aikaa mitään tekemättä,\nmitään toimittamatta. Ja päälliköillä ei ollut muuta puolustusta kuin\njoukkojen uupumus, että ne välttämättömästi kaipasivat lepoa. Vaan hän\nei voinut sittenkään käsittää, mitä varten kokonainen päivä oli\ntuhlattu, olisivathan he voineet jatkaa peräytymistä pari tuntia\nlevättyään.\n\n-- Minä, jatkoi Weiss, en tietysti ole perehtynyt noihin asioihin, vaan\nminulla on sellainen tunne, että sotajoukolla on huono asema täällä\nSedanissa... Kahdestoista osasto on Bazeillesissa, jossa aamulla oli\nvähänen kahakkakin, ensimäinen pitkin Givonnea ja Moncellea Garennen\nmetsässä, jotavastoin seitsemäs on leiriytynyt Floingin harjulle ja\njäännökset viidennestä, joka kuten tiedätte on melkein hajallaan,\nryhmissä linnanmuurien ympärillä... Ja se on juuri tämä asento, joka\nminua peloittaa; minusta on aivan hullusti tehty odottaa täällä noin\njärjestyksessä preussiläisten hyökkäystä. Minä olisin marssinut, ja\nkiireimmiten, Meziersiin. Tunnen nämä seudut ja se on ainoa avoin tie\ntahi meidät työnnetään Belgian rajan yli... Pankaa mieleenne, mitä\nsanon! Tulkaa, niin näette...\n\nHän veti Jeanin ikkunaan.\n\n-- Katsokaahan tuonne, tuon mäen nystyrän ylitse!\n\nVallien ja läheisten talojen yli näki kaupungin eteläosan sekä Maasin\nlaakson. Virta kierteli avaroiden niittyjen halki, Rémilly oli\nvasemmalla, suoraan edessäpäin Pont-Maugis ja Vadelincourt, oikealla\nFrenois. Etempänä kohosivat mäkien viheriät pyöreät kummut, ensin Liry,\nsitten Marfée ja Croix-Piau metsineen. Laaja maisema hohti kirkkaana\nkuin kristalli ilta-auringon suloisessa valossa.\n\n-- Ettekö näe, siellä aivan kaukana, mäen harjanteella, pitkiä mustia\njuovia, jotka liikkuvat kuin muurahaisjonot?\n\nJean tiirotti suojaten kädellä silmiään ja Maurice kurkotti kaulaansa\npolvillaan sängyssä.\n\n-- On, on siellä! huusivat molemmat samalla kertaa. Tuolla on jono, ja\ntuolla toinen, ja tuolla vielä! Paljon on!\n\n-- Niin on, vastasi Weiss, ja ne ovat preussiläisiä... Aamusta alkaen\nminä olen niitä nähnyt, ja niitä on yhä ja yhä... Jos meikäläiset niitä\nodottavat, ei heidän tarvitse kauvankaan odottaa! Ja kaupungin asukkaat\novat heidät nähneet yhtä hyvin kuin minäkin, koko Sedan on nähnyt,\nmutta kenraalit -- ei. Puhelin hetki sitten eräänkin kanssa, joka sanoi\nmarsalkan varmasti tietävän, ett'ei vihollisen armeija mitenkään nouse\nenempään kuin 70,000 mieheen. Jumala suokoon, että niin olisi... Vaan\nkatsokaas tuonne, maa on mustanaan, niitä vilisee, mustia muurahaisia\ntulee ja tulee!\n\nMaurice heittäytyi takasin vuoteelleen ääneen nyyhkyttäen. Henriette\noli juuri astunut huoneesen ja riensi levottomana veljensä luo.\n\n-- Mikä nyt on?\n\nVaan Maurice työnsi hänet pois.\n\n-- Ei. ei! Mene pois, anna minun olla! Minä olen aina kiusannut\nsinua ja saattanut sinulle pelkkää harmia ja surua. Kun ajattelen, että\nsinä tuskin sait hametta päällesi ja minä kävin lyseota!... Ne rahat\nolivat hukkaan heitetyt... Ja sitten minä olin saattaa häpeätä koko\nperheelle ... voi, missähän olisinkaan nyt, ellet sinä riistänyt ja\nraatanut minua pelastaaksesi.\n\nHenriette hymyili tyynesti.\n\n-- Kuule, hyvä Maurice! Huonolla tuulellahan sinä oletkin herännyt tänä\naamuna... Mikä nyt pisti päähäsi, kun rupesit kaivelemaan noita\nvanhoja, unhotettuja juttuja?.. Mitä niistä! Nyt sinä olet mies ja\ntäytät velvollisuutesi isänmaata kohtaan. Ja tiedätkö, minä olen oikein\nylpeä kun minulla on veli vapaaehtoisissa.\n\n-- Ylpeä! Minustako ylpeä? huusi Maurice, pilkkaatko sinä minua? Kun on\nkuukauden päivät juoksenneltu paikasta paikkaan kuin pelkurit raukat...\n\n-- Mutta sille me emme mitään voi, huomautti Jean. Tottahan täytyy\nkäskyä totella!\n\nHänen sanansa kiihoittivat vielä enemmän Mauricea.\n\n-- Niin, juuri niin! Ja nyt minä olen siihen kyllästynyt!... Eikö\nkannata itkeä verikyyneleitä, kun siten ajetaan kuin lammaslaumaa\nkerittäväksi ja tapettavaksi ja päälliköt ovat kunnottomia raukkoja?...\nVaan nyt siitä tulee loppu, nyt nousi tie pystyyn. Näethän sinä, että\npreussiläisiä tulee joka puolelta, ja ne musertavat meidät, koko\nsotajoukko on hukassa!... Ei, ei! minä en lähde täältä, ampukoot vaikka\nkuin karkulaisen... Mene sinä Jean! Vaan minä en tule, en voi, minä\njään tänne!\n\nUusi kyyneltulva virtasi pään aluselle ja hartiat nytkähtelivät\ntuskaisesti. Tämä oli hänen tavallisia mielenpurkauksiaan, jolloin hän\nhalveksi sekä itseään että koko maailmaa; Henriette ne kyllä tunsi\nennestään eikä menettänyt tyyntä malttiaan.\n\n-- Sehän olisi hyvin pahasti tehty, jos sinä, Maurice parka, pettäisit\nlippusi vaaran hetkellä.\n\nMaurice kimmahti istualleen.\n\n-- No hyvä! Anna pyssy tänne, minä ammun itseni! Ja se onkin kaikista\nparasta...\n\nHän huitoi käsillään ja osotti lankoaan, joka istui ääneti,\nsurumielisesti häntä katsellen.\n\n-- Hän on ainoa, jolla on järkeä päässä, niin, ainoa, joka tiesi, miten\nmeille käy. Muistatko sinä, Jean, sen illan Mülhausenissa, no, ja\nmuistatko mitä hän silloin sanoi?\n\n-- Muistanhan sen! vastasi korpraali. Herra Weiss sanoi, että meitä\nannetaan selkään.\n\nJa hän juohti uudelleen mieleensä tuskallisen illan Mülhausenissa,\njolloin Fröschwillerin onnettomuus jo häilyi heidän ylitsensä ja jolloin\nWeiss lausui mielipiteensä. Hän sanoi, että Saksa oli hyvästi\nvarustettu, sillä oli taitavia sotapäälliköitä, se hehkui innostunutta\nisänmaanrakkautta, jotavastoin Ranska oli hätääntynyt, peljästynyt,\nturmeltunut, ei sillä ollut johtajia, ei sotamiehiä, ei aseita! -- Ja\nkamala ennustus oli toteutunut.\n\nWeiss kohotti vapisevat kätensä. Hyväntahtoiset koirankasvonsa\nilmaisivat syvintä surua.\n\n-- Jumala paratkoon! Minä en suinkaan ole ylpeä niistä ennustuksistani!\nEn ole viisas enkä oppinut, vaan sen voi jokainen päättää, joka\nhiukankaan seuraa asioita... Ja jos me saammekin selkäämme, niin\nlohduttaahan se toki hiukan, että tietää muutaman preussiläisenkin\ntupertuvan. Minun vakuutukseni on, että tulemme kärsimään suuren\ntappion, vaan kaatuu niitä miehiä vihollisenkin puolella, ja kuta\nenemmän sitä parempi; kumpa peittäisivät koko maan pinnan!\n\nHän oli noussut ylös, osoitti virtaa ja laaksoa ja suurissa\nlikinäkösissä silmissä hohti raju, sammumaton viha lähestyvää\nvihollista kohtaan.\n\n-- Taivaan nimessä! minä en viivyttelisi hetkeäkään, jos olisin oma\nherrani, vaan lähtisin heti taistelemaan. Kenties se on siksi, että\nnäen heidät täällä syntymäseudullani, näen heidän täällä herrastelevan,\nnäen heidän ajatuksissani murtautuvan taloihimme ja elävän niissä\nisäntinä... Voi, minä tahtoisin mukaan, tahtoisin lyödä heitä\nkappaleiksi!... Vaan minä en kelvannut palvelukseen, minua ei huolittu,\nkun olen niin likinäkönen...\n\nJa hetken kuluttua hän lisäsi:\n\n-- Vaan, kukapa tietää, miten lopulta käy!\n\nToivo heräsi hänessä uudelleen; siitä on tarkkanäköisimmänkin niin\nvaikea luopua. Ja Maurice kuunteli hartaasti hänen sanojaan, tarttui\nkiinni pienimpäänkin viittaukseen onnellisesta tuloksesta. Niin, olihan\neilen kerrottu, että Bazaine oli Verdunissä. Eihän onni toki liene\ntyyten kääntänyt selkäänsä maalle, joka aina ennen voittaen poistui\ntaistelukentältä? Henriette oli huomaamatta poistunut huoneesta ja kun\nhän palasi, oli veljensä täydessä asussa, valmiina lähtemään.\n\nHän oli valmistanut ruokaa ja tahtoi välttämättömästi molempia vieraita\nsyömään ja heidän täytyi istua pöydän ääreen, vaan palat tuntuivat\nkasvavan suussa, ei maistanut ruoka pitkän unen jälkeen. Jean oli\nkumminkin niin varovainen, että halkasi leivän kahtia ja pisti\npuoliskot heidän reppuihinsa. Päivä alkoi pimitä ja heidän täytyi\nlähteä. Henriette seisoi ikkunassa seuraten silmillään mustia\nmuurahaisia Marféen mäenharjalla, preussiläislaumoja, jotka vähitellen\nhävisivät iltahämärään, ja hänen rinnastaan kohosi valittava huokaus.\n\n-- Kauhea, hirvittävä sota!\n\nMaurice otti vuorostaan asian leikilliseltä kannalta.\n\n-- Mitä sinä nyt haastelet, pikku sisko? Sinähän juuri tahdoit, että\npitää tapeltaman, ja nyt sinä kumminkin panettelet sotaa!\n\nHenriette kääntyi veljeen päin ja vastasi reippaasti:\n\n-- Niin, totta se on, minä vihaan sotaa, inhoan sotaa kenties siksi,\nettä olen nainen. Tällainen teurastus on kauheata ja se on suuri\nvääryys. Miks'eivät ihmiset voi sopia asioitaan kaikessa rauhassa?\n\nJean nyökäytti hyväksyvästi päätään. Hänestäkin oli varsin helppo ja\nluonnollinen asia sopia kaikki riidat ja erimielisyydet esittämällä\nmolemmin puolin syyt ja oikeutetut vaatimukset. Maurice sitävastoin\npiti sotaa aivan välttämättömänä, se vasta on elämää elämässä, se on\nkumoamaton luonnonlaki. Ja eikös rauhan ja oikeuden aate olekin heikon\nihmisen keksintö, jotavastoin lahjomaton luonto on alituista taistelua\nja hävitystä?\n\n-- Elää sovinnossa! Ehken vuosisatojen kuluttua! Jos kaikki eri\nkansallisuudet muodostaisivat yhden ainoan kansan, niin voisi kenties\najatella mahdolliseksi sellaisen kultaisen ajan, vaan eiköhän sotien\nloputtua ihmiskuntakin kävisi loppuaan kohti?... Minä olin suunniltani\näsken, tapella täytyy, koska sitä kerran luonto vaatii.\n\nHän naurahti ja toisti Weissin sanat:\n\n-- Ja kukapa tietää, miten vielä voi käydä!\n\nHermostuneessa mielikuvituksessaan leimahti toivo taas eleille, hänen\ntäytyi sulkea silmänsä epäilyksille, hän tarvitsi toivon rohkaisevaa\nkipinätä.\n\n-- Vaan -- yhdestä toiseen -- missäs Günther serkku nyt mahtaa olla?\n\n-- Günther, vastasi Henriette, hänhän on Preussin kaartissa... Eikös\nkaartikin ole täällä?\n\nWeiss puisteli päätään, ja toiset tekivät samoin. Mistäpä he tiesivät,\nkun eivät kenraalitkaan olleet selvillä niistä asioista, ne olivat\ntoistaiseksi arvoituksia.\n\n-- Lähtekää nyt, minä tulen saattamaan, selitti Weiss. Satuin kuulemaan\npäivällä, missä teidän rykmenttinne leiripaikka on.\n\nJa hän ilmoitti vaimolleen viipyvänsä poissa koko yön, sillä hän aikoi\nkäydä Bazeillesissa, uutta kesähuvilaansa katsomassa. Se oli\nDelaherchen värjäyslaitoksen vieressä ja heillä oli aikomus asua siellä\ntalveen saakka. Kellarissa löytyi muutamia säkkiä perunoita sekä\nviiniastia ja hän oli vähän levoton niiden suhteen; joku maantierosvo\nsattuu murtautumaan autioon huvilaan, vaan kun hän viettää siellä\nyönsä, säilyvät tavarat varmaan.\n\nHenriette tarkasti levottomasti miehensä kasvoja.\n\n-- Elä sinä pelkää, lisäsi mies naurahtaen, minä vakuutan, ett'ei\nminulla ole mitään sivuajatuksia, menen vain vartioimaan ett'eivät vie\nminun tavaroitani. Ja lupaan heti tulla kotiin, jos preussiläiset\nhätyyttävät Bazeillesia eli muuta vaaraa ilmaantuu.\n\n-- No mene, vaan jos et palaa huomenna, tulen minä sinua noutamaan.\n\nHän syleili hellästi Mauricea ja puristi Jeanin kättä.\n\n-- Minä uskon veljeni teidän suojaanne... Hän kertoi minulle, miten\nhyvä te olette aina ollut, ja minä pidän teistä paljon.\n\nJean ei osannut vastata mitään, vaan puristi lämpimästi pientä kättä ja\nvaaleahiuksinen nuori rouva teki häneen jälleen saman vaikutuksen kuin\nensi näkemälläkin, hän oli voimakas ja hyvä ja hänen läsnäolonsa oli\nsuloisen rauhoittavaa kuin äidin hyväily.\n\nKaupunki oli yhtä synkkä ja surumielinen kuin aamullakin. Iltahämy\nlaskeutui kapeille kaduille, jotka vilisivät sotamiehiä. Useimmat\npuodit olivat suljetut. Talot näyttivät autioilta ja asumattomilta,\nvaikka katu oli niin täynnä väkeä, ett'ei tahtonut päästä eteenpäin.\nTuuppiloimalla pääsivät langokset sekä Jean vihdoin raatihuoneen luo ja\ntapasivat siellä tehtailija Delaherchen, joka hauskuudekseen kuljeksi\nväkijoukossa. Hän tunsi heti Mauricen, tervehti ystävällisesti ja\nkertoi juuri saattaneensa kapteeni Beaudoinin Floingin luo, 106:s\nrykmentti oli siellä; ja hän ihastui kuullessaan Weissin aikovan\nBazeillesiin, sillä häntäkin halutti käydä värjäyslaitostaan\nkatsomassa.\n\n-- Sittenhän meillä on sama matka. Vaan mennäänpäs täältä, ruununvoudin\ntalon ohi, niin saamme ehkä nähdä keisarin.\n\nSiitä lähtien kun hän oli Baybelissa päästä puheisiin keisarin kanssa,\nei Napoleon III mennyt hänen mielestään, ja nyt hän sai Jeanin ja\nMauricenkin mukaan vedetyksi. Ruununvoudin talon ympärillä oli paljon\nväkeä ja he keskustelivat innokkaasti matalalla äänellä, vaan\nvaikenivat aina kun joku sisään tahi ulos rientävä upseeri kulki\nohitse. Hämärän varjot peittivät jo puiden latvat ja virran kohina\nkuului selvästi oikealta talojen takaa. Jotkut tiesivät, että keisari\noli hyvin vastahakoisesti lähtenyt Carignanista ja ett'ei hän tahtonut\nkuulla puhuttavankaan Mezièresiin lähdöstä. Hän tahtoi olla siellä,\nmissä vaara uhkasi, ja arveli läsnäolonsa innostuttavan joukkoja.\nMuutamat sanoivat keisarin jo aikoja paenneen etemmäksi, vaan että eräs\nupseeri, joka oli tavattomasti keisarin näkönen, oli jäänyt Sedaniin\npetkuttamaan ihmisiä. Toiset vakuuttivat valalla, että olivat nähneet\najavan ruununvoudin puutarhaan vaunuja, jotka olivat täynnä uusia\nkahdenkymmenen frangin kultarahoja. Voi, niitä oli satoja miljoonia\nkappaleita ja ne olivat kaikki keisarin omia! Ja ne eivät\ntodellisuudessa olleetkaan muuta kuin tavallinen kuormasto, joka oli\nkoko ajan seurannut mukana, hovivaunut, kahdet kalessivaunut, 12\ntavararattaat, jotka olivat kaikkialla herättäneet niin suurta\nhuomiota. Sedanilaiset kuiskailivat, että vaunujono oli koko ajan\nhäirinnyt sotajoukon liikkeitä ja että se nyt oli ajettu ruununvoudin\nsyreenipensaiden taakse piiloon ihmisten silmiltä.\n\nDelaherchen vieressä, joka varpaillaan kurkisteli ikkunaan, oli vanha\nköyhä muija, kurttunen ja vuosien koukistama, joka mutisi itsekseen:\n\n-- Keisari ... tahtoisinhan minä kernaasti ennen kuolemaani niin suuren\nherran nähdä ... tahtoisinhan toki nähdä, minkälainen hän on...\n\nDelaherche tarttui äkkiä Mauricen käsivarteen ja kuiskasi:\n\n-- Nyt hän näkyy! Tuolla, tuolla, vasemmanpuoleisessa ikkunassa... Hän\nse on, tunnen selvästi, seisoinhan eilen aivan vieressä... Hän nostaa\nikkunaverhoa, niin, kalpeat kasvot melkein kiinni ruudussa...\n\nEukko kuunteli kaula kurkallaan, hämmästyneenä. Ikkunassa näkyi\ntosiaankin keltasen kalvakka muoto. Piirteet olivat väsyneet, veltot,\nsilmät ikäänkuin kyynelten kuivaamat, viiksetkin yksin näyttivät\nhaalistuneilta. Eukko käänsi nopeasti selkänsä ikkunaan päin ja sanoi\nylenkatseellisesti:\n\n-- Keisari, tuoko!... No, eipä ole kovin komea!\n\nEräs zouavi tunkeutui paikalle ja näki keisarin ikkunassa. Hän.\nheilutti kivääriään ja sanoi jälessä tulevalle toverille:\n\n-- Odotahan... minä lähetän luodin keskelle naamaa!\n\nDelaherche soimasi häntä ankarasti. Ja kun jälleen katsahti ikkunaan,\nolikin keisari jo poistunut. Virran kohina kuului selvemmin,\nselittämätön surumielisyys oli levinnyt ympäristöön illan pimennon\nmukana. Pariisista kaikuva käskykö oli ajanut keisarin tänne, ajanut\nhänet loistavine seurueineen paon ja tappion ja häpeän teitä tähän\nviimeiseen lymypaikkaan, josta oli mahdoton pelastua. Käskyn sanako,\npelottava eteenpäin, eteenpäin komentoko ahdisti hänet tänne, jossa\nniin moni urhoollinen sotilas uhrasi henkensä hänen tähtensä. Raskas\noli se edesvastuun taakka, joka painoi sairasta miestä, umpimielistä,\ntunteellista uneksijaa, joka ääneti ja valittamatta odotti kohtalon\nviimeistä iskua!\n\nWeiss ja Delaherche saattoivat sotilaat Floingin mäelle.\n\n-- Hyvästi! sanoi Maurice lankoaan syleillen.\n\n-- Ei ei -- kyllähän me vielä tapaamme toisemme ja piankin ehkä! huusi\ntehtailija iloisesti.\n\nJean löysi heti rykmenttinsä, jonka teltat olivat riveissä\nmäenrinteellä kirkkomaan takana. Sinne eroitti vielä kaupungin talojen\nkatot ja taaempata Balanin ja Bazeillesin, jonka niityt ulottuivat\nRémillyn harjuun, sekä vasemmalla Garennen metsien tumman peiton ja\nMaasin vaalean, luikertelevan juovan, Maurice unohtui katselemaan\nlaajaa maisemaa, joka vähitellen painui öiseen pimeyteen.\n\n-- No, nyt tulee korpraali, huusi Chouteau, olitteko ruokaa hakemassa?\n\nMiehet riensivät hänen ympärilleen. He olivat kuljeksineet koko päivän\njoukoissa eli yksitellen ja järjestyksestä ei ollut puhettakaan.\nUpseerit olivat aivan neuvottomia, hyvä ett'eivät sanoneet suurta\nkiitosta kun he viimeinkin saapuivat paikoilleen.\n\nJuuri äskettäin oli kapteeni Beaudoin tullut. Kello kaksi oli Rochas\nsaapunut keräämiensä miesten kanssa, ehken kaksi kolmatta osaa\nkomppaniasta. Nyt se jo alkoi olla täysilukuinen. Toiset olivat\nhumalassa ja toiset eivät olleet saaneet suuhunsa mitään, ruokaa ei\nnäytty nytkään jaettavan -- no, siihen oli jo totuttu! Loubet oli kyllä\nollut keittopuuhissa, oli siepannut naapurin pellosta muutamia\nkaalinkupuja, vaan se keitto oli jokseenkin mautonta, ei ollut voita\neli muuta rasvaa eikä suolan raettakaan panna sekaan; suolet vonkuivat\ntyhjyyttään.\n\n-- Korpraali, sanokaa nyt, te olette aina niin kekseliäs, jatkoi\nChouteau imarrellen. Vaikka en minä puolestani mitään kaipaa, Loubet ja\nminä, hai, meillä on naistuttavia ja meillä on ollut hyvä aamu!\n\nKaikki katsoivat odottaen Jeaniin, kaikkihan häneen luottivat. Lapoulle\nja Pache olivat varsinkin kurjan näkösiä, he eivät olleet saaneet suun\ntäyttä ruokaa koko päivänä ja olivat aina tottuneet luottamaan Jeaniin.\nEikä heidän luottamuksensa joutunut nytkään häpeään. Korpraalin sydäntä\nkirveli sääli ja katumus, että oli jättänyt komantonsa, hän avasi\nreppunsa ja jakoi miehille leivänpuolikkaan.\n\n-- Hyvää on, hyvää on, jupisi Lapoulle ahmien osaansa ja Chouteau teki\nlukemattomia ristinmerkkiä sekä luki suu täynnä isämeidät ja\nkiitosrukoukset.\n\nGaude puhalsi räikyvän merkin, mutta leirin perältä ei kuulunut\nvastausta, se vaipui kohta hiljaisuuteen. Kersantti Sapin katsahti,\noliko hänen mieslukunsa täysi, ja mutisi väsyneesti hymähtäen:\n\n-- Kaikki ovat, mutta huomenna ehken puuttuu muutamia joukosta.\n\nJean katsoi pitkään hänen hienopiirteisiä kalvakkaita kasvojaan ja\nsilloin hän lisäsi tyynesti:\n\n-- Niin niin, huomen illalla ei minuakaan ole enää!\n\nKello kävi kymmenettä. Yö tuntui muuttuvan kylmäksi, sillä virrasta\nnousi sankka sumu ja peitti tähdet. Ja Maurice, joka makasi aivan\nlähellä Jeania, tuumasi, että on parasta mennä telttaan suojaan. Mutta\nvaikka heitä väsytti ja jäsenet olivat kipeät, ei uni kuitenkaan\ntullut, ja he katselivat kateudella luutnanttia, joka maata koristi\nviittaansa kääriytyneenä paljaalla maalla.\n\nEräästä teltasta kiilui valkeata. Översti sekä muutamat upseerit\nvalvoivat. Översti Vineuil oli ollut koko iltapäivän hyvin levoton, ei\nkuulunut käskyjä, rykmentin asento ei miellyttänyt häntä, vaikka olikin\njo ominpäin siirtynyt hiukan taaemma. Kenraali Bourgain-Desfeuilles\nmakasi sairaana, kuten sanottiin, \"Kultaristissä\" Sedanissa ja översti\npäätti lähettää upseerin hänen puheilleen, sanomaan että uusi asento\noli hänen mielestään vaarallinen, seitsemäs osasto oli liiaksi\nhajallaan ja sen puolustettavana aivan liian pitkä linja, virran\nmutkasta Garennen metsään.\n\nTaistelu alkaa luultavasti heti päivän noustua, joten joukoilla on\nhätäisesti seitsemän, kahdeksan tuntia lepoaikaa.\n\nKun valopilkku överstin teltassa sammui, hämmästyi Maurice nähdessään\nkapteeni Beaudoinin hiipivän heidän ohitsensa kaupunkiin päin. Yö\npimeni pimenemistään, virrasta nouseva sumu levisi kuin kostea huntu\nleirin yli ja kätki kaikki.\n\n-- Jean, nukutko sinä?\n\nJean nukkui ja Maurice oli yksin. Hän ei välittänyt lähteä toisten luo\ntelttaan, he korsasivat kaikki kilpaa luutnantin kanssa. Kun suuret\nsotapäälliköt nukkuvat ratkaisevan taistelun edellä, on heidän\nruumiinsa luultavasti niin väsynyt, ettei levottomuuskaan voi pitää\nheitä valveilla. Koko leiristä ei kuulunut muuta ääntä kuin sotamiesten\nsäännöllinen hengitys. Se kohosi hiljaa ja yksitoikkoisesti peittävään\nsumumereen. Maurice tiesi viidennen osaston olevan aivan muurien alla,\nensimmäinen oli hajallaan Garennen metsän ja la Moncellen kylän välillä\nja kahdestoista puolusti Bazeillesia, joka oli toisella puolen Sedania.\nJa ensimmäisestä viimeiseen telttaan nukkuivat joka mies, puolen\npeninkulman alalla kohoilivat hiljaiset hengenvedot kylmään yöilmaan.\nVaan Maurice oli kuulevinaan muutakin ääntä, se kuului kaukaa, hyvin\nkaukaa, niin hiljaa, hiljempaa kuin Jeanin huokaus, hiljempaa tuulen\nsuhinata: ratsuväen töminää, ruutivaunujen tärinätä ja jalkamiesten,\ntuhansien miesten, tahdikasta astuntaa. Se kuului sieltä kaukaa,\nharjujen rinteiltä, missä mustat muurahaiset marssivat eteenpäin\npysähtymättä, levähtämättä, yönkään esteitä pelkäämättä.\n\nJa laaksossa sammuivat tulet yht'äkkiä; silloin tällöin kuului\nikäänkuin huutoa; pimeydestä nousi kammottavia kuvituksia hänen\nmieleensä täyttäen viimesen odotuksen yön pelolla ja ahdistuksella.\n\nHän hapuili vavisten Jeanin kättä ja saatuaan sen omaansa viimein\nnukahti. Ja sitten ei enää valvonut sieluakaan ranskalaisten leirissä,\nei kuulunut muuta ääntä kuin Sedanin kirkonkellosta, joka yksitellen\nkajahutteli puoliyön lyöntejä.\n\n    (_Ensi osan loppu_).\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nPieni pimeä huone Bazeillesissa tärähti äkkiä ja Weiss hypähti ylös\nvuoteeltaan. Hän kuunteli, ne olivat kanuunanlaukauksia. Tulitikut\nolivat vieressä pöydällä, hän sai sytytetyksi kynttelin ja katsoi\nkelloaan. Se oli neljä, päivä alkoi juuri sarastaa. Hän pisti kiireesti\nrillit nenälleen ja riensi ikkunaan, vaan paksu sumu esti näkemästä,\nmitä pääkadulla, Douzyn tiellä, joka kulkee suoraan Bazeillesin kautta,\ntapahtui. Toisen huoneen ikkunat olivat virralle ja niityille päin,\nvaan sielläkin oli näköpiiriä rajoittamassa sakea valkonen savu. Weiss\nhuomasi sen olevan aamusumua. Huuroverhon takana, virran toisella\nrannalla, jyrisivät tykit kiivaammin ja kiivaammin. Ja äkkiä laukasi\nranskalainen patteria vastauksensa niin lähellä ja kiukkuisesti, että\nhuvilan seinät tärisivät.\n\nWeissin talo oli keskikaupungilla, oikealla kädellä kirkkotorille\nmennessä. Pääsivu oli kadulle päin muutaman askeleen päässä siitä ja\nkolmen ikkunan yläpuolella olivat ullakkohuoneen pienet ruudut. Vaan\ntakapuolella oli suurenlainen puutarha, joka vietti niityille päin ja\njohon kaikki kukkulat Rémillystä Frenoisiin saakka näkyivät.\nWeiss oli, niinkuin kaikki muutkin, jotka vast'ikään ovat päässeet\ntalonomistajiksi, harras toimissaan ja oli vasta kahden tienoilla\naamulla käynyt levolle, kätkettyään tavaransa kellariin ja peiteltyään\nhuonekalunsa siltä varalta, että tykinluodit ehkä osuisivat hänen\ntaloonsa ja irroittaisivat jonkun kattopalkin. Hän pönkitti ovet ja\ntukki ikkunat patjoilla; hän ei sietänyt ajatella, että preussiläiset\nturmeleisivat tämän hänen talonsa, jota oli niin kauvan katsellut ja\nviimein suurella vaivalla saanut itselleen eikä vielä nauttinut siitä\nminkäänlaista iloa.\n\nKadulla joku huusi häntä.\n\n-- Weiss, Weiss, kuuletteko ampumista?\n\nSe oli Delaherche, joka myös oli viettänyt yönsä Bazeillesissa,\nvärjäyslaitoksellaan, suuressa rakennuksessa Weissin huvilan vieressä.\nKaikki työmiehet olivat paenneet Belgian puolelle rajaa ja koko talossa\nei ollut muita jälellä kuin portinvartija, Françoise Quittard, pari\nvuotta takaperin kuolleen muurarin leski. Hän oli menehtymäisillään\npelosta eikä olisi suinkaan hänkään jäänyt taloa vartioimaan, ellei\npieni poikansa olisi ollut huonona sairaana lavantaudissa.\n\n-- Kuuletteko, jatkoi Delaherche, hyvä on alku... Luulen että on\nparasta pötkiä Sedaniin.\n\nWeiss oli antanut juhlallisen lupauksen vaimolleen lähteäkseen\nBazeillesista heti kun jotain uhkaavaa tapahtui ja hän aikoi pitääkin\nlupauksensa. Vaan eihän vielä ollut mitään tapahtunut, tämä oli vain\ntykistöottelu, pitkän matkan takaa, melkeenpä arviokaupalla\naamuhämärässä.\n\n-- Ei vielä, vastasi Weiss, mikäpä kiire meillä vielä on!\n\nDelaherchea ei ollut vaikea houkutella jäämään, uteliaisuutensa teki\nhänet miltei rohkeaksi. Hänkin oli valvonut ja tarkastanut sotamiesten\nvalmistuksia. Kenraali Lebrun oli saanut tietää vihollisen aikovan\ntehdä hyökkäyksen heti päivän valjettua ja hän oli rakennuttanut\nvarustuksia joka paikkaan, sillä Bazeilles ei saanut millään muotoa\njoutua viholliselle. Katuja ja maantietä sulkivat vallit, joka talossa\noli pari sotilasta kahdennestatoista osastosta ja joka piha ja joka\npuutarha oli muutettu linnoitukseksi. Kello kolme aamulla seisoivat jo\nmiehet paikallaan kiväärit latingissa ja määrätyt 90 patroonaa\nlaukussa. Sentähden ei kukaan hämmästynytkään kun saksalaisten tykit\nalkoivat tulen ja ranskalaiset patteriat Balanin ja Bazeillesin välillä\nvastasivat silmänräpäyksessä näyttääkseen, että valmiita olivat hekin,\nsillä sumun tähden ei voinut suuria toimittaa, ei nähnyt tähdätä.\n\n-- Tiedättekö, että värjäyslaitosta puolustetaan oikein komeasti, sanoi\nDelaherche, siellä on koko joukko miehiä... Tulkaa mukaan, katsomaan!\n\nSiellä olikin viidettäkymmentä merisotamiestä ja heitä komentamassa\npitkä, vaaleatukkanen luutnantti, jolla oli vakaat, pontevat kasvot. He\nolivat jo ottaneet talon haltuunsa, kaivaneet ampumareikiä\nikkunapieliin kadunpuoleisessa salissa sekä muuriin pihamaan ympärillä.\n\nMuurin luona tapasivat Weiss ja Delaherche luutnantin, joka tarkasti\nniittyä virran puolella.\n\n-- Kirottu sumu! mutisi luutnantti, eihän näkemättä voi ampua!\n\nJa kysyi hetken perästä:\n\n-- Mikä päivä tänään on?\n\n-- Torstai: vastasi Weiss.\n\n-- Se on totta se, torstai! Nyt eletään tietämättä päivien lukua eli\nnimeä, ikäänkuin aika olisi pysäyttänyt kulkunsa.\n\nTykinpauke jatkui lakkaamatta ja nyt pamahti niityn reunassa, tuskin\nkolmensadan askeleen päässä yhteislaukaus. Ja kuin taikakäskystä\ntunkivat nousevan auringon säteet samassa sumumereen, joka alkoi\npitkissä suikaleissa virrata tasankoa pitkin ja hajosi näkymättömiin.\nSininen taivas kohosi pilvetönnä ja puhtaana kuin kesäsydännä.\n\n-- Kas! huusi Delaherche, nyt ne menee rautatiesillan yli, nähkääs,\ntulevat linjaa pitkin... Mutta miksi, taivaan tähden, ei tuota siltaa\nole purettu?\n\nLuutnantti ei voinut vihaltaan puhua. Ruudit oli kaivettu maahan,\nsytykkeet kunnossa, vaan kun silta eilen saatiin neljän tunnin tappelun\njälkeen takasin, ei enää muistettukaan pistää tulta sytykkeisiin.\n\n-- Niin meille aina käy!\n\nWeiss seisoi ajatuksiinsa vaipuneena, hän tahtoi päästä selville.\nBazeillesissa oli ranskalaisilla erittäin hyvä asema. Kylä, joka oli\nrakennettu kahdenpuolen Douzyn tietä, oli aivan lakeuden reunassa. Ja\nteitä ei ollut muita kuin tämä ainoa, joka vasemmalla puolen kulki\nlinnan ohi ja oikealla johti rautatiesillalle ja jakautui kirkon luona.\nSaksalaisten täytyi siis marssia laajojen peltojen ja niittyjen kautta\nvirran ja rautatien varrella. He olivat siksi varovaisia, ett'eivät\nsuinkaan aikoneet siltä suunnalta päähyökkäystä! Mutta sillalle\nkeräytyi yhä suurempia joukkoja, vaikka kuularuiskut kylän päässä\ntekivät tuhojaan, ja hajaantuivat heti sillan yli päästyä muutamien\nsalavien suojaan ja muodostivat vähän etempänä jälleen kolonnat ja\nmarssivat eteenpäin. Ja sieltä juuri olivat kiväärilaukaukset\nkuuluneet.\n\n-- Ne ovat baijerilaisia nuo, sanoi Weiss; heillä on tuollaiset\ntupsulakit.\n\nMutta hän luuli huomaavansa toisiakin kolonnia, jotka puoleksi\njunavallin peitossa marssivat oikealle, koettivat päästä muutamien\netempänä kasvavien puiden suojaan ja aikoivat kiertää toiselle puolelle\nja hyökätä Bazeillesiin. Jos se onnistui, jos he pääsivät\nMontivilliersin puiston turviin, oli kaupunki valloitettu. Hän käsitti\nsen silmänräpäyksessä, vaan unhotti jälleen kun hyökkäykset etupuolelta\nkävivät yhä tulisemmiksi.\n\nHän kääntyi Floingin harjuun päin, joka näkyi pohjoispuolella Sedania.\nSieltä aloitti eräs patteria ampumisen, savu nousta tuprusi selkeään\nilmaan, laukaukset pamahtelivat yksitellen ja erittäin selvästi. Kello\noli ehken silloin viiden paikoilla.\n\n-- Noo, mutisi Weiss, leikki on kohta täydessä vauhdissa.\n\nLuutnantti, joka katseli samalle suunnalle, nyökkäsi ja sanoi\npäättävästi:\n\n-- Mutta Bazeilles on tärkein kohta. Täällä taistelun päätös\nratkaistaan!\n\n-- Luuletteko? huusi Weiss.\n\n-- Siitä ei ole vähintäkään epäilystä. Se on nähtävästi marsalkankin\ntuuma. Hän lähetti yöllä käskyn, että puolustaisimme viimeseen mieheen\nkylää.\n\nWeiss puisteli päätään ja sanoi viivytellen ja hiljaisella äänellä,\nikäänkuin itsekseen:\n\n-- Ei ei, ei siitä ole hyötyä, ei se pahinta ole!... Minä pelkään\njotain muuta, tuskin uskallan sitä sanoakaan...\n\nHän levitti käsivartensa kuin ruuvipenkin pihdit ja sulki ne jälleen,\npohjoseen päin kääntyneenä, ikäänkuin pihdit olisi äkkiä väännetty\nyhteen.\n\nEilisestä saakka oli hänellä ollut tämä pelko; hän tunsi paikat ja hän\noli seurannut tarkasti molempain joukkojen marssia. Nyt lepäsi laaja\ntasanko aamuauringon hohteessa ja hänen katseensa liiti sen ylitse\nkukkuloille virran vasemmalla rannalla, jossa hän oli koko päivän ja\nkoko yön nähnyt mustien muurahaisten vilisevän. Vasemmalla Rémillystä\nammuskeli eräs patteria, mutta se, jonka kranaatit nyt alkoivat\nlennellä, oli asettunut Pont-Maugisin luo, lähelle virtaa. Hän otti\nrillit nenältään ja pani lasit päällettäin eroittaakseen selvemmin\nmetsäsen mäenrinteen; ja hän ei nähnyt muuta kuin pienet valkoset\nsavutöyhdöt joka kerran kun kanuuna lauaistiin: missä yhtyivät ne\nmonilukuiset mieslaumat, joiden hän oli nähnyt kulkevan ohi? Marféen\nharjulla Noyersin ja Frenoisin yläpuolella vilkkui kuusimetsän reunassa\nunivormuja ja hevosia, epäilemättä joku esikunta.\n\nJa kauempana lännessä teki virta mutkan ja sillä puolella ei löytynyt\nkuin yksi kaita tie Mezièrsiin, joka kulki Saint-Albertin solan kautta\nArdennien ja virran välillä. Edellisenä päivänä hän oli sattunut\nkohtaamaan erään kenraalin Givonnen laaksotiellä, (oli kuullut\njälestäpäin, että se oli kenraali Ducrot, joka komensi ensimmäistä\nosastoa), ja oli hänelle huomauttanut tämän tien merkitystä; elleivät\njoukot heti vetäydy takasin mainittua tietä myöten, vaan odottavat\nkunnes vihollinen mentyään Maasin yli Doncheryn luona, sulkee heiltä\ntämän ainoan tien, joutuvat ranskalaiset saarroksiin ja työnnetään\nrajalle. Iltasella se jo oli liian myöhäistä, sanottiin ulaanien\nottaneen sillan haltuunsa, taaskin silta, joka oli jäänyt\nräjäyttämättä, tällä erää syystä, ett'ei muistettu tuoda ruutia. Ja\nWeiss ajatteli pelolla ja tuskalla, että mieslaumat, mustat\nmuurahaisjoukot kenties jo olivat Doncheryn aholla marssien\nSaint-Albertin solaa kohti ja etujoukot luultavasti Saint-Mengesissä ja\nFloingissä, jonne hän oli edellisenä päivänä saattanut Jeanin ja\nMauricen. Kirkkaassa päivänvalossa näkyi selvästi Floingin kirkontornin\nhieno kiiltävä huippu.\n\nJa toinen ruuvipenkin pihdin oli idässä. Pohjosessa, Illyn ja Floingin\nharjuilla, hän näki seitsemännen osaston, jolla oli tukena aivan\nSedanin vallien alle sijoitettu viides osasto, vaan hän ei voinut\ntietää mitä idän puolella tapahtui, pitkässä Givonnen laaksossa, jossa\nensimmäisen osaston linjat ulottuivat Garennen metsästä Daignyn\nkauppalaan. Siltäkin suunnalta kuului tykinpauketta: taistelu oli\nvarmaankin täydessä voimassa Chevalierin metsässä lähellä kauppalaa. Ja\ntalonpojat olivat ilmoittaneet preussiläisten saapuneen Franchevaliin;\nidänpuoleinen liike Doncheryn yli tapahtui siis samaan aikaan kun\nFranchevaliin tulo ja ruuvipenkin pihdit yhtyvät nähtävästi pohjosessa\nIllyn ristinpuun juurella, ellei tätä kaksinkertaista liikettä\nehkäistä. Ei hän tuntenut sotataidon salaisuuksia, hän kuunteli terveen\njärkensä ääntä ja hikoili tuskasta katsellessaan suurta kolmikulmaa\nedessään, jonka yhden sivun Maasjoki muodosti ja toiset,\npohjoispuolisen seitsemäs osasto ja itäisen ensimmäinen, sekä\nkahdestoista äärimmäisen eteläisen huipun. Kaikki olivat selin\ntoisiinsa ja odottivat, tietämättä miksi eli miten, vihollista, joka\nlähestyi joka puolelta. Ja keskellä, kuin padan pohjassa aivan, oli\nSedan, tykkineen, jotka eivät mihinkään kelvanneet, ilman ampuma- ja\nruokavaroja.\n\n-- Ettekö voi käsittää, sanoi Weiss levittäen toistamiseen kätensä ja\nlyöden toistamiseen yhteen; että meille käy juuri tällä tavalla,\nelleivät kenraalit ole varuillaan... Ne koettavat vain pysyttää teitä\nBazeillesissa ja eksyttää...\n\nHän ei löytänyt oikein sopivia sanoja ja luutnantti, joka ei\ntuntenut paikkoja, ei ymmärtänyt hänen ajatustaan, vaan kohotti\nvälinpitämättömästi hartioitaan; rillinokka siviilimies alkoi häntä\nkiusoittaa, oli kovin viisas olevinaan, viisaampi kuin itse marsalkka.\nHäntä harmitti, että Weiss sanoi hyökkäyksen Bazeillesiin tarkoittavan\nvihollisen todellisten aikeiden peittämistä, ja tiuskasi äkäsesti:\n\n-- No mutta antakaa minun olla rauhassa!... Me ajamme pää edellä\nvirtaan ne teidän saksalaisenne, niin näkevät, miten me sellaisia\neksyttäjöitä kohtelemme!\n\nVihollisen tiraljöörit tuntuivat lähestyvän, luodit napsahtelivat\nvärjäyslaitoksen seinään, ja pihamuurin suojasta vastasivat sotamiehet,\njoka silmänräpäys paukahtelivat heidän kiväärinsä.\n\n-- Ajetaan virtaan, niin kyllä, mutisi Weiss, ja marssitaan sitte sen\nyli takasin Carignaniin päin... Se olisi mainiota se!\n\nHän kääntyi Delaherchen puoleen, joka seisoi kaivon suojassa.\n\n-- Parasta olisi kumminkin ollut väistyä eilen illalla Mezièrsiin...\nNyt täytyy taistella, täytyy, sillä peräytyminen on mahdotonta.\n\n-- Lähdettekö nyt? kysyi Delaherche, jonka muoto alkoi käydä kalpeaksi,\nmuuten emme enää pääsekään takasin Sedaniin.\n\n-- Kyllä, kyllä! Odottakaahan nyt yksi silmänräpäys!\n\nVaikka luodit vinkuivat ympärillä seisoi Weiss muurin vieressä, hän\ntahtoi nähdä, miten siellä alkoi käydä.\n\nOikealla, Torcysta Balaniin, olivat niityt veden vallassa ja\nsuojelivat siltä puolen kaupunkia; liikkumaton kirkas pinta välkkyi\npäiväpaisteessa. Mutta tien kohta oli kuivilla ja baijerilaiset olivat\nvarovaisesti tunkeutuneet lähemmä käyttäen joka puuta, joka pengertä\nsuojakseen. Nyt he olivat noin kahdeksansadan kyynärän päässä ja hän\nihmetteli, millä kärsivällisyydellä he odottivat sopivaa hetkeä\nvoittaakseen taas jonkun kymmenyksen syltä alaa paljastamatta itseään\nkovin vihollisen luodeille. Paitsi sitä suojeli heitä mahtava tykistö.\nRaittiissa aamuilmassa suhisivat kranaatit taukoamatta. Pont-Maugisin\npatteria ei ollut ainoa, joka ammuskeli Bazeillesia, kaksi muuta\nkeskellä Liryn harjua jymäyttelivät kuuliaan kauppalaa kohti,\npyyhkäisten tasankoa etemmäkin aina Moncelleen, jossa kahdennentoista\nosaston reservi oli, ja Daignyn metsäisille rinteille, joille yksi ensi\nosaston divisioona oli sijoittunut. Vähin erin alkoi kuulua pauketta ja\nlennellä luotia jokaikiseltä mäen törmältä vasemmalla rannalla.\nKanuunat näyttivät ikäänkuin kasvavan maasta, niiden muodostama vyö\nvirui ehtimiseen pitemmäksi: eräs patteria ampui Noyersista Balania,\ntoinen Vadelincourtista Sedania, ja Frennoissa, la Marféen alla, oli\nkomea patteria, jonka kranaatit sinkoilivat kauppalan yli ja putosivat\nFloingin kukkuloille tuhoten seitsemättä osastoa. Tuo mäkijono, jota\nWeiss oli niin suuresti rakastanut, pyöreät vihannat kummut, joita oli\naina ilolla katsellut, ne tuottivat hänelle nyt ahdistavan tuskan\ntunteen, ne olivat muuttuneet pelottaviksi jättiläislinnoituksiksi,\njotka uhkasivat hajoittaa maan tasalle Sedanin mitättömät\nsuojelusmuurit.\n\nHän kuuli huminaa ilmasta, kääntyi katsomaan ja näki tykinluodin\nsipasevan ylimmäisen harjan huvilansa katosta.\n\n-- Kas niin, sekö nyt oli niiden roistojen tiellä!\n\nEi ehtinyt enempää kun kuuli jälleen omituisen äänen takanaan. Hän\nkääntyi nopeasti: sotamies makasi maassa selällään, kuula oli sattunut\nsydämmeen, jalat koukistuivat pari kertaa suonenvedontapaisesti, vaan\nnuorekkaat kasvot olivat tyynet, liikkumattomat ja -- jäivät siksi. Se\noli ensimmäinen kuollut ja Weissiä puistatti kiväärin helähdys kun se\npudotessaan raapasi katukiviä.\n\n-- Ei, nyt ei minussa ole miestä enää viipymään, sanoi tehtailija,\nellette nyt tule, Weiss, niin lähden yksin!\n\nLuutnantti soi kernaasti heidän lähtevän.\n\n-- Niin, kyllä on parasta, että herrat poistuvat täältä... Rynnäkkö voi\ntapahtua tuossa tuokiossa...\n\nHeitettyään viimeisen silmäyksen tasangolle sekä lähestyviin\nbaijerilaisiin, kääntyi Weiss Delaherchen mukaan. Vaan kadun toiselle\npuolen tultua hän päätti vielä kerran käydä katsomassa, olivatko kaikki\nhuvilan ovet lukitut, ja he aikoivat juuri tehtailijan kanssa kääntyä\nportista sisään kun jäivät ikäänkuin kivettyneinä seisomaan.\n\nKadun päässä, noin viisisataa askelta siitä paikasta, jossa seisoivat,\nhyökkäsi Douzyn tieltä tuleva baijerilainen kolonna kirkkotorille.\nMeriväki-rykmentti, joka oli asetettu sitä suojelemaan, näytti\nhiljentävän ampumista ikäänkuin päästääkseen vihollisen lähemmä. Mutta\njuuri silloin, kun baijerilaiset olivat kohdalla, he tekivät\näkkiarvaamattoman tempun, heittäytyivät toiset tiepuoliin ja toiset\npitkälleen maahan ja siten syntyneestä aukosta pyyhkivät kadun toiseen\npäähän patteriaksi asetetut kuularuiskut baijerilaisten rivejä, jotka\nkaatuivat kuin viitakkeen edessä. Sotamiehet hyppäsivät ylös ja\nsyöksivät painetit tanassa torille ja karkoittivat loput. Kahdesti\nuudistettiin tämä temppu ja onnistui. Kadun kulmassa oli pienen talon\nikkunassa kolme naista; he nauroivat ja paukuttivat käsiään varsin\nhuvitettuina näytelmästä.\n\n-- Hitto vieköön! huudahti Weiss, kun jätinkin avaimen kellarin\noveen... Vartokaa pari minuuttia, vartokaa...\n\nEnsi hyökkäys oli torjuttu ja Delaherche, joka jo rauhoittui hiukan,\njäi katsomaan mitä sitten tapahtuu. Hän seisoi värjäystehtaansa\nedustalla ja puheli portinvartijattaren kanssa, joka seisoi tuvan\novella.\n\n-- Hyvänen aika, Françoise, kyllä teidän pitäisi lähteä meidän\nmukaamme. Onhan yksinäisen naisihmisen kauhea olla täällä keskellä\ntaistelua!\n\nFrançoise kohotti vapisevat kätensä.\n\n-- Voi hyvä herra, kyllähän minä kernaasti lähtisin täältä, jos ei\npikku Kalle olisi niin huono... Herra on hyvä ja käy sisälle, niin\nnäette itse...\n\nDelaherche ei astunut tupaan, vaan kurkisti ovelta ja puisteli päätään\nnähdessään sairaan lapsen puhtaalla vuoteella, sillä oli kova kuume ja\nse katseli, silmät taudin hehkusta loistavina, yhtä mittaa äitiään.\n\n-- Niin on, Françoise, vaan voisimmehan ottaa hänet mukaan ... meillä\nolisi kyllä tilaa siellä... Käärikää lämmin peite pojan ympärille ja\nlähtekää pois täältä!\n\n-- Ei, se on mahdottomuus! Lääkäri on kieltänyt häntä liikuttamasta, se\nolisi hänen kuolemansa... Voi, jos isänsä eläisi vielä, vaan minulla ei\nole ketään muita kuin tämä poika, ja enhän tahtoisi häntä kadottaa...\nEivät suinkaan saksalaiset tee turvattomalle naiselle ja kuolevalle\nlapsella mitään pahaa.\n\nWeiss palasi samassa tyytyväisenä, että kaikki oli lukon takana.\n\n-- No jos nyt pyrkivät tuonne, niin saavat särkeä lukot ja saranat...\nJa lähdetään nyt, taitaa olla kiire! Kuljetaan pitkin talojen\nseinuksia, muuten voi käydä hullusti!\n\nVihollinen valmisti näet uutta hyökkäystä, kranaattia sinkoili\ntiuhemmin, kaksi oli jo räjähtänyt parin sadan askeleen päässä ja\nkolmas hautautui erään puutarhan pehmeään maahan särkymättä.\n\n-- Kuulkaa Françoise, jatkoi Weiss, minä tulen katsomaan, miten poika\nnyt voi ... no, eihän hän enää kovin huono olekaan, parin päivän\nperästä on vaara ohi... Teillä ei ole mitään pelkäämistä, kun vain\nmuistatte pysyä tuvassa, elkää Herran nimessä lähtekö täältä\nminnekkään!\n\nHän lähti astumaan Sedaniin päin ja Delaherche seurasi jälessä.\n\n-- Hyvästi Françoise!\n\n-- Hyvästi!\n\nVaan samassa kuului kauhea paukahdus. Kranaatti oli sivaissut\nmennessään piipun Weissin huvilan katolta ja putosi katukäytävälle\nräjähtäen sellaisella voimalla, että kaikki naapuritalojen ikkunat\nsärkyivät. Paksu savu ja tomupilvi esti ensin mitään näkemästä. Sitten\ntuli talon pääsivu näkyviin, seinässä ammotti suuri kolo ja kynnyksellä\nmakasi Françoise selkä poikki ja pää mäsänä, yleensä veressä,\nkuolleena.\n\nWeiss tuli kuin mielettömäksi nähtyään mitä oli tapahtunut, juoksi\nruumiin luo ja änkytti löytämättä muita sanoja kuin kirouksia:\n\n-- Eikös helvetissä, eikös helvetissä...\n\nNiin, Françoise oli kun olikin kuollut. Weiss kumartui runnellun\nruumiin ylitse, koetteli käsiä, ja kun hän jälleen oikasi itsensä,\nsattui katseensa poikaan, joka oli kohottautunut hiukan sängyssä ja\nkatsoi äitiinsä. Hän ei huutanut, ei sanonut mitään, vaan suuret,\nkuumeesta hehkuvat silmät aukenivat vieläkin suuremmiksi: hän ei\nnähtävästi käsittänyt, mikä muodoton verinen kasa heidän kynnyksellään\noli.\n\n-- No so, helvetissä! Nyt tapetaan turvattomat naisetkin!\n\nHän puhisi vihasta ja pudisti nyrkkiään baijerilaisille, joiden\ntupsulakkia jälleen näkyi kirkon luona. Ja kun hän katsahti huvilaansa\npäin, jonka katto oli revitty ja toinen piippu tykkänään poissa, ei hän\nenää jaksanut vastustaa taisteluintoaan.\n\n-- Senkin roistot! Te surmaatte vaimoväkeä ja hävitätte kunniallisten\nihmisten asunnot! Odottakaahan! Ei, nyt minä en voi enempää, minä jään\ntänne, minä tahdon kostaa sen heille!\n\nHän hyökkäsi keskelle katua ja tuli yhdellä hyppäyksellä takasin,\nkaatuneen sotamiehen kivääri ja patroonalaukku kädessä. Kun hänen\ntarvitsi nähdä oikein tarkkaan, käytti hän rillien asemesta silmälasia,\njotka hänellä aina oli taskussaan, vaikkei jokapäiväisessä elämässä\nniitä esille ottanut, ne kun olivat Henrietten mielestä kovin rumat. Ne\njoutuivat kiireimmän kautta nenälle ja paksu konttoristi lyhyessä\ntakissaan, hyvänsävyiset kasvot vihasta punoittavina, oli samalla\nnaurettavan ja ihmeteltävän uljaan näkönen tähdätessään ja ampuessaan\nbaijerilaisiin kadun päässä. Se oli hänellä veressä, tuumi Weiss, hänen\nhyppysiään oli jo kauvan aikaa kutkuttanut halu päästä pyssynperään\nkiinni ja antaa muutamallekaan roistolle lähtöpassit, aina siitä saakka\nkun oli lapsena kuullut kerrottavan kasakkien temmellyksistä Elsassissa\nvuonna 1814.\n\nJa hän latasi ja tähtäsi ja laukasi, ampui ampumasta päästyä keskelle\nlaumaa niin tiheään, että pyssyn piippu poltti sormia.\n\nHyökkäys oli tulinen. Niityn puolelta ei kuulunut enää kiväärin\npauketta. Vihollinen oli saanut haltuunsa pienen puron, jonka reunat\nkasvoivat salava- ja poppelipuita, ja baijerilaiset näyttivät\nvalmistavan hyökkäystä kirkkotoria ympäröiviin taloihin. Heidän\ntiraljöörinsä olivat vetäytyneet takasin, auringon säteet saivat taas\nvapaasti valaa kultahohdettaan niityn viheriälle nurmelle, jossa siellä\ntäällä oli tummempi laikka, jonkun kaatuneen sotilaan ruumis.\n\nLuutnantti poistui värjäyslaitoksen pihamaalta, jonne asetti\nvahtisotamiehen; hän käsitti, että kadunpuoli tulisi vaatimaan kaiken\nhänen huomionsa. Miehet asetettiin joutusasti katukäytävälle käskyllä\nvetäytymään heti, jos vihollinen anastaa paikan, ensi kerrokseen,\npönkittää ovet ja puolustaa taloa viimeseen mieheen. He olivat\nkyykyllään maassa, piiloutuen lyhtypatsaiden ja väistökivien taa, ja\nlaukasivat milloin parhaiten sopi. Leveätä auringon valaisemaa katua\npitkin lensi taukoamatta luotia ja keveät savupilvet ympäröivät taloja.\nNuori tyttö juoksi äkkiä aution kadun poikki ja hetken kuluttua lähti\nvanha maalaisukko toiselta puolen kadun toiselle panemaan hevosensa\ntalliin, vaan ei ollut yhtä onnellinen, luoti osui keskelle miehen\notsaa ja hän lensi pitkälleen keskelle tietä. Eräs kranaatti muserti\nkirkon katon, toinen sytytti läheisen talon ja se leimahti heti\nkirkkaassa päiväpaisteessa ilmituleen rätisten ja paukkuen pelottavalla\ntavalla. Françoise raukka, joka makasi ruhjottuna kuolevan lapsensa\nvieressä, vanhan talonpojan ruumis, tulipalo ja kaikki kauheus, joka\nheitä ympäröi, saattoi asukkaat suunniltaan; naiset itkivät ja\nvalittivat ääneen, vaan miehet, porvarit, käsityöläiset, hienoon\nverkatakkiin ja puseroon puetut, alkoivat ampua ikkunoista vihollista.\n\n-- Katsokaa, katsokaa niitä roistoja! huusi Weiss.\n\nTuolla ne nyt ovat toisella puolen kauppalaa! Sanoinhan sen, näin kun\nhiipivät junavallin taitse!... Siellä he nyt ovat, ettekö kuule,\nvasemmalla!\n\nMontivilliersin puiston takaa kuului todellakin kiväärinpauketta. Jos\nvihollisen onnistui saada puisto valtaansa, oli Bazeilles hukassa, vaan\nampumisen kuvaus juuri todisti, että kahdennestoista osasto oli\narvannut vihollisen aikeet ja kaikin voimin piti puoltansa.\n\n-- Olkaa nyt vähän varovaisempi! tiuskasi luutnantti ja työnsi Weissin\nmuurin suojaan, muuten ne ampuvat teidät kahtia.\n\nPaksu silmälasi-herra alkoi miellyttää luutnanttia, hän ihmetteli\nWeissin urhoollisuutta vaikka täytyikin naurahtaa itsekseen hänen\nkaikkea muuta paitsi sotaisella ulkomuodollaan. Ja kun kranaatti tuli\nsuhisten ilman läpi, sysäsi hän hänet veljellisesti syrjään. Kranaatti\nputosi puolenkymmenen askeleen päähän, räjähti ja peitti heidät\nmullalla ja tiilikiven kappaleilla. Weiss seisoi pystyssä ilman\nvähintäkään naarmua, vaan nuori luutnantti makasi jalat murskana\npitkällään katukäytävällä.\n\n-- Minähän siitä sainkin osani!\n\nHän komensi sotamiehen kantamaan itsensä rakennuksen luo, johon hänet\nasetettiin seinän varaan istumaan, ainoastaan parin askeleen päähän\nkuolleesta portinvartijattaresta, ja nuorekkaat kelmeät kasvonsa\nsäilyttivät tuskista huolimatta pontevan leimansa.\n\n-- Ei se tee mitään, pojat, kuulkaahan vain, mitä nyt sanon: ampukaa,\nvaan elkää hätäilkö, ei tässä ole mitään kiirettä! Minä kyllä sanon,\nmilloinka saatte hyökätä pistimellä.\n\nJa hän pitkitti komentamista, istui pää pystyssä tarkastaen vihollisen\nliikkeitä. Toinen talo aivan vastapäätä leimahti tuleen. Pyssyt\npaukkuivat, kranaatit suhisivat ohi täyttäen ilman savulla ja pölyllä,\njoka puolella kaatui sotamiehiä, yksitellen ja joukottain, tummia\nverisiä kasoja oli pitkin katua ja joka puolelta kuului korvia särkevä\npelottava mellakka, tuhansien miesten uhkaushuuto, jotka hyökkäsivät\npienen kuolemaan tuomitun joukon kimppuun.\n\nDelaherche oli vähä väliä pyytänyt Weissiä lähtemään pois ja huusi\nviimesen kerran:\n\n-- Tuletteko vai ettekö tule?... Nyt minä menen, hyvästi!\n\nKello oli yli seitsemän, hän oli jo liiaksikin viipynyt. Hän lymyili\npitkin seinävieriä, juoksi ovien, porttien, nurkkien taa suojaan kun\nkiväärin laukaus pamahti. Vielä milloinkaan hän ei ollut ollut niin\nsukkelana jaloiltaan eikä luullut voivansa pujottautua kuin kissa\nahtaista koloista. Vaan Bazeillesista lähdettyä oli hänen rohkeutensa\nloppua, oli nimittäin kuljettavana noin viidensadan kyynärän pituinen\nmatka leveätä avonaista tietä, jota Liryn patteria pyyhiskeli. Hän\nvapisi kuin haavan lehti, vaikka hiki juoksi pitkin ruumista. Pää\nhartioiden väliin painettuna hän hiipi muutaman minuutin ojassa, vaan\nlähti sitten juoksemaan, juoksi minkä jaksoi suoraan eteenpäin,\nkatsomatta oikealle eli vasemmalle; hänen ympärillään suhisi ja kohisi\nja paukkui paukkumistaan, ikäänkuin salama olisi iskenyt maahan joka\nsilmänräpäys, ikäänkuin ankara ukkonen olisi purkanut vihansa hänen\nylitsensä. Silmiä poltti, tuntui kuin olisi juossut liekkimeressä. Eikö\nsiitä tulekkaan loppua?\n\nSilloin hän äkkäsi vasemmalla pienen talon: hän syöksi sinne piiloon\nhengittäen tuskallisesti ja vavisten vieläkin enemmän. Siellä oli\nväkeä, ihmisiä ja hevosia; ensin hän ei voinut eroittaa mitään, vaan\nhämmästyi sitten hämmästymistään...\n\nEikös se ollut keisari esikuntineen? Hän ei tietänyt varmaan, vaikka\noli monta kertaa vakuuttanut tuntevansa keisarin kuin oman veljensä,\nsen jälkeen kuin oli Baybelissa päästä puheisiin hänen kanssaan. Hän\njäi hämmästyneenä tuijottamaan Napoleon kolmanteen, sillä hänhän se\ntodellakin oli, -- oli --, vaikka näytti nyt hevosen selässä istuen\npaljoa isommalta ja ainakin kymmentä vuotta nuoremmalta, sillä hän oli\nvarmaankin maalauttanut kasvonsa ja partansa vahannut, että tekisi\nparemman vaikutuksen sotajoukkoon. Jo viiden ajoissa oli hänelle tullut\ntieto, että Bazeillesissa oli aljettu taistelu ja hän lähti\nratsastamaan sinne päin, hiljasena ja äänetönnä kuin haamu, posket\nmaalin punassa ja harmahtava parta kauniiksi mustattuna.\n\nTien varrella oli tiilitehdas, jossa sopi hakea turvaa. Sen toista\nsivua pieksi lakkaamatta kuulasade ja kranaattia tipahteli joka\nsilmänräpäys maantielle. Esikunta pysähtyi tehtaan luo.\n\n-- Teidän majesteettinne, mutisi joku joukosta, tämä alkaa olla\nvaarallista.\n\nKeisari kääntyi satulassa ja viittasi heidän vetäytymään kapeaan solaan\ntiilitehtaan kupeella; siellä olivat ratsut sekä ratsastajat turvassa.\n\n-- Teidän majesteettinne, tämä on suoraa hulluutta ... me rohkenemme\npyytää ... teidän majesteettianne...\n\nHän viittasi jälleen ikäänkuin huomauttaakseen, että niin suuri joukko\nsotilaspukuja avonaisella tiellä varmaankin herättää vasemmalta\nrannalta ampuvain patteriain huomiota. Ja hän lähti yksin ratsastamaan\nkeskelle kuula- ja kranaattituiskua, ei pitänyt kiirettä, istui ääneti\nja levollisena ratsullaan sama välinpitämätön masentunut leima\nkasvoillaan; ajoi kohtaloaan vastaan. Varmaan ahdisti jälleen takaapäin\nkova käsky: \"eteenpäin, eteenpäin, urhona kaatumaan ruumiskasalle,\nkunniaa niittämään, että poikani sallittaisiin nousta Ranskan\nvaltaistuimelle!\"\n\nHän ratsasti hiljaista juoksua eteenpäin, pari sataa askelta vielä.\nSitten hän pysähtyi, odotti kuolemaa, jota oli lähtenyt hakemaan.\nLuodit vinkuivat kuin tuuli päiväntasauksen aikana, kranaatti\nmurskautui aivan lähellä ja hänen päälleen räiski likaa ja savea. Vaan\nhän odotti! Hevosen harja nousi pystyyn, joka jäsen vapisi, se väistyi\nvaistomaisesti kuolemaa, joka kiiti joka silmänräpäys ohitse koskematta\nratsua eli ratsastajaa. Turhaan odotettuaan hetken aikaa käänsi keisari\nlevollisesti hevosensa ja ratsasti esikunnan luo, ikäänkuin olisi vain\ntahtonut omin silmin katsella vihollisen patterian asentoa.\n\n-- Se on sankarin rohkeutta, teidän majesteettinne ... vaan elkää\ntaivaan nimessä enää lähtekö...\n\nYhtä mykkänä hän viittasi jälleen esikuntaa ratsastamaan jälessä, ei\nsäälinyt heitä enemmän kuin itseäänkään, ja lähti ajamaan Rapaillen\nketojen ja peltojen poikki Moncellea kohti. Eräs kapteeni sai surmansa,\nkaksi hevosta jäi sille tielle. Kahdestoista osasto, jonka rykmenttien\nohitse keisari ratsasti, katseli häntä sekä hänen esikuntaansa\ntervehtimättä, sanaa sanomatta.\n\nDelaherche katseli heidän kulkuaan ja ajatteli kauhulla, että hänkin\njoutuu kuulatuiskuun, jos uskaltaa lähteä tiilitehtaan muurien\nsuojasta. Hän viivytteli niin kauvan kuin mahdollista ja unohtui\nkuuntelemaan upseerien puhetta, joiden alta hevoset oli ammuttu.\n\n-- Ei, kyllä se oli niin, hän meni kerrassa poikki, kuoli\nsilmänräpäyksessä.\n\n-- Ei suinkaan, minä näin kun hänet kannettiin pois... Pieni haava\nreidessä, ei sen kummempaa...\n\n-- Mihin aikaan?\n\n-- Kuuden paikoilla, ei siitä ole kuin ehken tunnin verran... Tuolla\nylhäällä, Moncellen luona, kapealla solatiellä...\n\n-- Kaiketi hän lähti sitten Sedaniin?\n\n-- Tietysti hänet vietiin Sedaniin.\n\nKenestä he puhuivat? Delaherche arvasi, että se mahtoi olla\nMac-Mahonista, joka oli haavoittunut eräässä etuvartijakahakassa.\nMarsalkka oli siis haavoitettu! Ei heitä onnestanut, ei, niinkuin\nmeriväen luutnantti sanoi. Hän mietti onnettoman tapahtuman seurauksia\nkun sanantuoja täyttä karkua nelisti ohitse huutaen toiselle\nupseerille, jonka tunsi:\n\n-- Kenraali Ducrot on määrätty ylipäälliköksi! Koko armeija kokoontuu\nIllyn luona peräytyäkseen Mezièrsiin!\n\nSamassa hän jo oli kaukana, ratsastaen Bazeillesiin kuulien ympärillä\nvinkuessa ja Delaherche, pyörryksissä tärkeistä uutisista, jotka oli\nniin päällekkäin kuullut, lähti juoksemaan niin paljon kuin jaksoi ja\nsaapui onnellisesti Balaniin sekä sieltä Sedaniin.\n\nBazeillesissa nelisti sanansaattaja paikasta toiseen, etsi käsiinsä\nupseerit ja antoi heille käskyt. Ja tuomansa tiedot kiitivät myös\npaikasta toiseen: marsalkka oli haavoitettu, kenraali Ducrot\nylipäällikkönä, sotajoukko vetäytyy Illyyn.\n\n-- Mitä? Mitä ne sanovat? huusi Weiss, jonka kasvot jo olivat aivan\nmustat ruudinsavusta. Nytkö vetäytyä takasin Mezièrsiin! Se on\nmahdotonta, se tie on jo tukossa!\n\nHän oli epätoivossaan ja katui, että oli eilen tätä neuvonut juuri\nkenraali Ducrotille, joka nyt oli ylipäällikkönä. Niin, eilen se olisi\nollut mahdollinen, eilen hän tarkoittikin, Saint-Albertin solan kautta!\nMutta nyt oli tie ummessa, koko tuo suuren suuri muurahaislauma oli\nvaeltanut Doncheryn kedolle. Ja kun kerran täytyi valita toinen\nkahdesta hurjuudesta, oli parempi työntää baijerilaiset Maasiin ja\nmarssia Carignaniin; se oli yritys, joka vaati epätoivon rohkeutta,\nvaan joka kenties vielä oli mahdollinen toteuttaa.\n\nWeiss, joka joka silmänräpäys kiivaasti sysäsi silmälasia ylemmä\nnenälleen, selitti tätä luutnantille, joka vielä istui seinän varassa,\nkellahtavana ja kuolemaisillaan veren vuodosta.\n\n-- Minä vakuutan, että olen oikeassa... Antakaa väellenne käsky\npitämään puoliaan. Näettehän itsekin, että me olemme voitolla,\nnäettehän. Tartutaan vielä kiinni kaikista voimista ja he ovat\nMaasissa!\n\nHän oli oikeassa, sillä baijerilaisten toinenkin hyökkäys oli torjuttu.\nKuularuiskut olivat puhdistaneet kirkkotorin, ruumiita oli läjittäin:\nkaduilta ja kujilta ajettiin vihollinen pistimellä niityille, josta\nvetäytyivät virralle päin, ja heidän pakonsa olisi varmaankin\nmuuttunut täydelliseksi tappioksi, jos olisi tullut uusia joukkoja\nmerisotamiesten avuksi, jotka jo olivat uupuneita ja kadottaneet monta\nmiestä. Sitäpaitse ei kiväärituli Montivilliersin puiston puolelta\ntuntunut enää lähenevän, joka osoitti, että lisäväki oli silläkin\npuolella raivannut metsän vihollisista.\n\n-- Antakaa väellenne käsky tarttua pistimeen, herra luutnantti!\nSallikaa heidän käyttää pistintä, herra luutnantti!\n\nVahankarvasena, sortuvalla äänellä antoi luutnantti käskynsä:\n\n-- Kuulkaa pojat, eteenpäin, pistimet tanassa!\n\nSe oli hänen viimenen sanansa ja sen hän lausui pää pystyssä, tunnettu\nponteva ilmaus nuorekkailla kasvoillaan, tähystäen kuolevalla\nkatseellaan vihollisen liikkeitä.\n\nKärpäset surisivat Françoisen muserretun pään ympärillä ja istautuivat\nrauhalliselle aterialle verisille kasvoille, vaan pikku Kallea vaivasi\nkova jano ja hän huusi lakkaamatta tohisevalla, rukoilevalla äänellä:\n\n-- Äiti, nouse ylös, herää nyt, äiti... Minulla on niin jano, kuule,\nminua janottaa...\n\nMutta ylipäällikön käskyä oli toteltava. Upseerien täytyi komentaa\njoukkonsa vetäytymään takasin, vaikka olivat vimmoissaan etteivät\nsaaneet käyttää hyväkseen saavutettua voittoa. Kenraali Ducrot pelkäsi\nnähtävästi vihollisen kiertävän heidät ja tahtoi uhrata kaikki\npäästäkseen ulos satimesta. Kirkkotori paljastettiin, joukot\nperäytyivät, katu kadulta, talo talolta, ja pian jäi tie tyhjäksi ja\nautioksi. Vaimoväki itki ja parkui, miehet puivat kiroillen nyrkkiään\nsotamiehille, jotka jättivät heidät pulaan. Toiset salpautuivat tupansa\nja päättivät puolustautua niin kauvan kun kykenivät henkeä vetämään.\n\n-- No hyvä! Vaan minä jään tänne, minä en rupeakkaan juoksemaan heidän\nedessään, huusi Weiss rajusti. Niin suuresta arvosta ei minun nahkani\nole... Tulkoot, tulkoot vain rikkomaan huonekaluni ja juomaan viinini!\n\nHän unohti kaikki vimmassaan, taistelun sammumattomassa raivossa,\najatellessaan, että saksalaiset tulevat isännöimään hänen taloonsa,\nistuvat hänen tuolilleen, juovat hänen viiniään. Koko hänen olentonsa\nkutistui tuohon yhteen käsitykseen, hän ei muistanut mitään muuta, ei\nHenrietteä, ei asioitaan, ei entistä varovaista ja levollista\nelämätään.\n\nHän juoksi talolleen, lukkosi oven kaksinkerroin ja pönkitti vielä,\nkuljeksi ympäri huoneita kuin jalopeura häkissään, koetteli ovia ja\ntukkesi, jos joku kolo oli jäänyt auki. Sitten hän laski patroonansa;\nniitä oli vielä 40 kappaletta. Ja kun lähestyi ikkunaa katsoakseen,\nett'ei virran puolella ollut mitään uhkaavaa, jäi hän silmäilemään\nvasemmanpuolisia harjuja. Valkoset savupilvet osottivat selvästi\nvihollisten patterioiden asentoa. Ja Marféen harjulla Frenoisin\nkammottavan patterin yläpuolella näkyi vielä metsän laidassa sama ryhmä\nkiiltäviä sotilaspukuja, ehken oli enemmänkin nyt, ja ne loistivat\nniin, että hän rilliensä avulla eroitti kullatut kypärit ja olkamerkit.\n\n-- Kirotut roistot! jupisi Weiss nyrkki koholla.\n\nYlhäällä Marféen harjun nyppylällä seisoi kuningas Wilhelm esikuntansa\nkeskellä. Kello seitsemän hän jo oli tullut Vendressesta, jossa oli\nviettänyt yönsä, ja katseli harjulta, jonka alla Maasin laakso levisi,\nturvallisesti laajaa taistelutannerta jalkainsa juurella. Hän katseli\ntuota näköpiirin toisesta reunasta toiseen ulottuvaa jättiläisnäyttämöä\nkuin kuningas ainakin juhlaistuimeltaan.\n\nArdennien metsien tummat puujoukot verhosivat taivaanrantaa kuin vanha\ngobelinpeite ja sen tummalla taustalla pistivät jyrkästi näkyviin\nSedanin linnoitukset, joita idässä ja etelässä rajoitti virta ja veden\nvallassa olevat niityt. Bazeillesissa leimahtivat talot toinen toisensa\njälkeen ilmituleen, paksu tomu- ja savupilvi leijaili tappelupaikan\nkohdalla. Ja idässä, Moncellesta Givonneen, oli ainoastaan muutamia\nrykmenttiä kahdennettatoista ja ensimäistä osastoa, jotka matelivat\nkuin pienet kärpäisparvet sänkipellolla eli hävisivät kapeaan laaksoon.\nToisella puolella näkyi vaaleita peltoja, joiden keskelle Chevalierin\nmetsä muodosti suuren mustan lämyn. Vaan pohjoiseen päin oli varsinkin\nerinomainen näköala seitsemännen osaston ylitse, jonka hallussa\nFloingin mäet Garennen metsästä virran vihannalle partaalle saakka\nolivat. Etempänä olivat vielä Saint-Menges, Fleigneux, Illy, --\npikkuruisia kyläkuntia, jotka melkein hävisivät mäkien taa. Vasemmalla\nteki Maas polvekkeen ja leveä virta, jonka pinta hohti kuin sulattu\nhopea, juoksi verkalleen Igesin niemen ympäri sulkien Mezièrsiin vievän\ntien Saint-Albertin solassa äärimmäisen partaansa ja läpitunkemattomien\nmetsien vähin. Tähän kolmikulmaan olivat siis ranskalaisten 100,000\nmiestä ja 500 tykkiä ahdetut!\n\nJa kun Preussin kuningas kääntyi länteen, näki hän edessään toisen\nlakeuden, Doncheryn kedon, jonka aukeat harmaat, maat ulottuivat\nBriancourtiin, Marancourtiin ja Vrignesaux-Boisiin, häikäisten silmää\nkirkkaassa päiväpaisteessa. Ja kun hän kääntyi itään, oli sielläkin\nyhteenpuristettujen ranskalaisten kolonnain takana aukeata maata, oli\nvapaata alaa, jossa vilisi maakyliä. Siellä oli Douzy ja siellä\nCarignan, sitten Rubécourt, Pourru-aux-Bois, Francheval, Villers-Cernay\nja rajalla la Chapelle. Niin pitkälti kuin silmä kantoi olivat paikat\nhänen, hän saattoi komentaa 250,000 miestään, 800 kanuunaansa, mihin\nhalutti, hän saattoi yhdellä ainoalla silmäyksellä nähdä joukkonsa\nkaikki liikkeet.\n\nYhdellä puolella marssi jo hänen XI:s osastonsa Saint-Mengesiä kohti,\nV:s oli asettanut Vrignes-aux-Boisiin ja würtembergiläinen divisioona\nodotti Doncheryssä; ja toisella puolella, vaikka puut ja mäet tekivät\nvähän haittaa, hän eroitti heidän liikkeensä, näki XII:n tunkeutuvan\nChevalierin metsään ja tiesi kaartin jo olevan Villers-Cernayssa. Siinä\nolivat ruuvipenkin pihdit, -- perintöprinssin joukko vasemmalla,\nSachsin prinssin oikealla, -- jotka avautuivat avautumistaan ja\nvenyivät pitemmiksi sillä välin kun baijerilainen osasto heittäytyi\nBazeillesia hätyyttämään.\n\nWilhelm kuninkaan jalkojen juuressa jyrisivät patteriat aina\nRémillystä Frennoisiin lakkaamatta, peittivät la Moncellen ja Daignyn\nkranaateilla, jotka lensivät kaaressa Sedanin yli ja sinkoilivat\npohjosenpuolisille harjuille. Ja kello ei ollut vielä kahdeksaa. Hän\nodotti taistelun päätöstä, katse kiinnitettynä äärettömään\nshakkilautaan edessään, johtaen ylhäiseltä asemaltaan ihmispilviä,\nnoiden mustain pisteiden riehuntaa keskellä säteilevän luonnon\nkuolematonta hymyilyä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nFloingin harjulla puhalsi Gaude päivän koittaessa kaikista voimistaan\nherätys-merkin sakeaan aamusumuun, vaan ilma oli niin täynnä kosteutta,\nettä iloinen toitotus milt'ei hukkui siihen. Ja miehet, jotka eivät\nolleet edes pystyttäneet telttojaan, vaan makasivat vaatteisiinsa\nkääriytyneinä murassa, eivät heränneet, nukkuivat yhtä sikeästi\nliikuttamatta jäykkiä kasvojaan ikäänkuin henki jo olisi lähtenyt.\nHeidät täytyi puistella hereille yksitellen ja he heittivät ympärilleen\nrajuja katseita juurikuin olisivat todellakin kuolleista nousseet.\n\nVihdoin sai Jean Mauricenkin jaloilleen.\n\n-- Mitä nyt? Missä me olemme?\n\nHän katseli säikähtyneenä ympäröivää harmaata usvamerta, jossa toverit\nliikkuivat kuin haamut. Ei nähnyt kymmentä kyynärää eteensä, oli aivan\nmahdotonta tietää, missä päin Sedan oli. Vaan samassa jymähti kanuuna\njossain, hyvin kaukana.\n\n-- Niin, niin tosiaan, tänäänhän tapellaan...! Hyvä juttu, että tästä\ntoki kerran tulee loppu!\n\nYmpärillä toistettiin hänen sanojaan, synkkä tyytyväisyys vallitsi\nväestössä, kaikki tahtoivat puistaa päältään tuon painajaisen,\ntahtoivat kerrankin nähdä silmästä silmään vihollista, jota vastaan\nolivat lähteneet ja jonka edellä olivat juosseet päiviä ja viikkoja.\nVihdoinkin saivat lennättää preussiläisiin muutamia ruutilatinkia,\nolivatkin jo tarpeeksi kanneksineet 90 patroonaansa; hyvä, että niitä\nviimeinkin tarvittiin! Ja nyt niitä tarvittiinkin -- sen tunsivat joka\nmies.\n\nMutta Bazeillesista alkoi taas selvemmin kuulua kanuunanpauke. Jean\nkuunteli.\n\n-- Missä ne ampuvat?\n\n-- Luulisin, että se on virran luona, vastasi Maurice; vaan enpä totta\ntotisesti tiedä, missä oikeastaan olenkaan.\n\n-- Kuule, hyvä ystävä mitä puhun, sanoi korpraali, pysyttele nyt minun\nläheisyydessäni, sillä, näetkös, täytyy hiukan tietää asioita, ett'ei\nmitään hulluuksia tapahdu... Minä olen tällaista ennenkin nähnyt ja\nkoen pitää silmät selällään molempain edestä.\n\nKomanto napisi taasen ruuan puutetta! Ei saanut valkeata, ei voinut\nlöytää tikkuakaan kuivaa puuta moisella märällä ilmalla. Yksin\ntaisteluhetkelläkin tuntuivat vatsan vaatimukset yhtä jyrkkinä ja\nkiusallisina kuin ennenkin. Sankaria he kenties voisivat olla, vaan\nruokaa piti olla! Ruoka oli tärkein asia; ilolla söivät, kulloin saivat\nkupillisen hyvää keittoa, mutta suuttuivat silmittömiksi kun leipä\nloppui.\n\n-- Joka ei saa syömistä, niin sen ei ole pakko tapellakaan! selitti\nChouteau. Vieköön minut vaikka mikä, jos panen nahkani alttiiksi tänä\npäivänä!\n\nSuurikasvuinen maalarinsälli, vallankumouksen mies Montmartresta,\nkapakkaseurain puheenjohtaja, sotki sekasin kaikki hyvät ja pahat kuin\noli kuullut.\n\n-- Ja sitäpaitse! Eivätkös ne ole valehdelleet, ajaneet täyteen meidät\nniitä juttujaan, että preussiläiset ovat nälinkuoliaita ja kaatuilevat\npitkin tietä, ett'ei niillä ole paitaa päällä, että ne ovat ryysyissä\nja resusia ja taudin syömiä!\n\nLoubet remahti nauramaan irtonaista katupojan nauruaan.\n\n-- Ehei, mepä nyt olemmekin huonommalla puolella! Me olemme\nnälinkuoliaita ja kuljeksimme kuin mitkä kerjäläiset varpaat pitkällä\nkengistä ja pussi selässä!... Entäs ne suuret voitot! Suuria\nvalehtelijoita ovat eikä voittajia, että muka Bismarck on vangittu ja\nkoko sotajoukko ajettu mihinhän lie rotkoon. Miksi ne meitä\nluulevatkaan, kun uskaltavat sillä tavalla pilkata!\n\nPache ja Lapoulle kuuntelivat, puivat nyrkkiään ja kiristivät\nhampaitaan. Kaikki muut olivat yhtä tuimina, sillä petolliset tiedot\nvihollisesta ja sanomalehtien valheelliset kertomukset olivat\nvaikuttaneet sanomattoman paljon pahaa miehistössä. Luottamus oli\npoissa, he eivät uskoneet enää ketään eikä mitään.\n\n-- Ei, sitä ei ilkeä mikään nähdä! jatkoi Chouteau, myötyjähän me\nolemme, se selittää koko menon ja sen tiedämme joka mies!\n\nTyperänsekainen Lapoulle hyppäsi pystyyn ja riehui kuin vimmattu:\n\n-- Myödyt, luuletko, onko niin? Ovatko ne roistot uskaltaneet...\n\n-- Myöneet meidät niinkuin Judas petti ja möi herransa ja mestarinsa!\nmutisi Pache, joka aina toi esille vertauksia raamatusta.\n\nChouteau katsahti ylpeästi ympärilleen.\n\n-- Vanha asiahan se on! Johan täällä puhuttiin, mitä ne itsekukin\nsaivatkin... Mac-Mahon pisti kolme miljoonaa taskuun ja toiset saivat\nmiljoonan mieheen, että houkuttelisivat meidät tähän ansaan... Viime\nkevännähän kaupat tehtiin, Pariisissa, ja viime yönä ne ampuivat\nraketin ilmaan, se oli merkki, että vihollinen hyökkäisi päällemme!\n\nChouteaun hävytön juttu suututti Mauricea. Hän oli usein nauranut hänen\nsukkeluuksilleen, vaan tämä oli liikaa, tämähän turmeli aivan miesten\nmielet ja riisti heiltä rohkeuden juuri taisteluun lähtiessä.\n\n-- Miten te kehtaatte jutella tuollaisia tuhmuuksia! Tiedättehän\nitsekin yhtä hyvin kuin minä, että ne ovat valhetta alusta loppuun!\n\n-- Mitä? Valhetta? Vai valhetta, että meidät on myöty! Kuule, pidä sinä\nsuutasi vähän pienemmällä, maitovarsa, ehkä kuulut itsekin siihen\nroisto- ja petturijoukkoon, koska olet niin kärkäs niitä puoltamaan?\n\nHän astui uhkaavasti Mauricen eteen.\n\n-- Tiedätkös, herra, että sinulle voi pian käydä hyvinkin pahasti,\nellei ystäväsi Bismarck tulee apuun!\n\nToisetkin nurisivat, jonka tähden Jeanin täytyi käydä väliin.\n\n-- Hiljaa ja paikalla! Minä ilmoitan jokaisen, joka pitää vähänkään\nääntä!\n\nVaan Chouteau nauroi ja vihelsi. Hän välitti viisi niistä ilmiannoista!\nJos hän tappeli eli oli tappelematta, niin eikös se ollut hänen oma\nasiansa: ketä se koski, jos hän säästi yhden patroonan muidenkin\nvaralta kuin preussiläisten. Nyt, kun taistelu oli alkamaisillaan,\nhävisi hänestä viimenenkin velvollisuuden tunto; ja minkäpä hänelle\nteki! Hän lähti silloin kun halutti. Ja hän lateli taas törkeyksiään,\nyllytti toisia korpraalia vastaan, joka ei pitänyt huolta, että he\nsaisivat edes ruokaa. Kenenkäs muun syy se oli kuin hänen, ett'eivät\nolleet moneen Herran päivään saaneet sitä eli tätä suuhunsa. Muilla\nkomannoilla oli ollut sekä lihaa että lientä. Mutta herra korpraali ja\nhänen ystävänsä, tämä toinen herra, olivat olleet tyttöpaikoissa\nSedanissa. Olipa nähty!\n\n-- Sinä olet tuhlannut komannon rahat, niin olet; koetappas tehdä\ntyhjäksi jos voit, renttu!\n\nHe raivostuivat yhä enemmän. Lapoulle pudisteli nyrkkiään Jeanin nenän\nalla, hiljainen Pachekin oli niin hurjana nälästä, että vaati\nselitystä. Loubet käyttäytyi kaikista järkevimmin, hän nauroi tapansa\nmukaan ja arveli, että on sikamaista hyökätä omien kansalaisten niskaan\nkun preussiläiset ovat ihan silmäin alla. Hän ei suvainnut tappelua\neikä rähinää ja vetosi rahasummaan, jonka oli saanut lähtiessään toisen\nedestä palvelukseen.\n\n-- Jos luulette ett'ei minun nahkani ole minkään arvoinen, niin siinä\nerehdytte!... Minä näytän teille vielä mihin kelpaan.\n\nMaurice ja Jean, joita heidän suunpieksämisensä alkoi kiukustuttaa,\nvastasivat terävästi puolustaen itseään syytöksiltä, kun vahva ääni\nhuusi sumusta:\n\n-- Mitä se on? Mitä riitaa se on? Ketkä lurjukset siellä toisiaan\nhaukkuvat?\n\nJa luutnantti Rochas ilmestyi, kepilakkinsa sateen ja päivän\nhaalistamana, nuttu napittomana, koko laiha pitkäsäärinen olento köyhän\nja kurjan näkösenä. Vaan silmät vilkkuivat kuitenkin taisteluintoa ja\nviikset olivat pörhällään.\n\n-- Herra luutnantti, huusi Jean, nämä miehet tässä sanovat, että\nme olemme petetyt ... että kenraalit ovat myöneet meidät\npreussiläisille...\n\nLuutnantille ei tämä ajatus ollut aivan vieras, hänkin kaipasi\nselitystä yhteen ja toiseen käsittämättömään tapahtumaan.\n\n-- No, no, mitä se teihin kuuluu?... Eihän se teidän asianne ole!...\nTeidän asianne on totella ja tapella ja koska preussiläiset nyt ovat\ntäällä, niin annetaan heille kerrankin sellainen selkäsauna, että\nmuistavat pitemmän aikaa!\n\nUsvaverhon takana jymisivät Bazeillesin tykit. Rochas levitti kätensä.\n\n-- Kuuletteko, pojat! Siellä he nyt ovat!... Ja nyt me annamme heille\npyssynperästä, eikö niin, pojat?\n\nKuultuaan tykinpauketta, ei luutnantti enää voinut muuta ajatella, ei\nmuistanut enää väsyttäviä marsseja, ei joukkojen kurjuutta, ei\nBeaumontin tappiota eikä viimeistä surkeata matkaa Sedaniin. Nyt\nloppuivat surut, nyt alkoi taistelu ja hän oli varma voitosta. Ei ollut\nluutnantti oppinut mitään eikä mitään unhoittanut, hän halveksi\nvieläkin koko sydämmestään \"saksalaista\", oli yhtä tietämätön kuin\nennenkin uudenaikaisesta sotataidosta ja luotti kuten sodan alkaessakin\njärkäktämättömästi Ranskan onneen. Afrikassa, Krimillä, Italiassa,\nkaikkialla olivat ranskalaiset joukot vieneet voiton, ja nytkö hän\nepäilisi? Ei, siihen hän oli liian vanha!\n\nHän remahti leveään nauruun. Hänet valtasi halu osoittaa\nmyötätuntoisuuttaan väelle, joka rakasti häntä kuin yksi mies, vaikka\nvälistä pelkäsikin.\n\n-- Kuulkaahan, lapset, ottaisitte ennen pienen naukun aamukylmään kuin\nilman aikojaan pärisette... Minä tarjoan, niin juotte minun\nterveydekseni, eikö niin?\n\nJa hän veti suuresta taskustaan esille viinapullon ylpeydellä mainiten,\nettä oli saanut sen naiselta. Edellisenä päivänä oli hänet nähty erään\nravintolan takakammarissa liehakoimassa bufettineitiä, jota istutti\npolvellaan. Miehet nauroivat ja ottivat kernaasti kun luutnantti kaatoi\ntaskumatistaan itsekunkin keittokuppiin osansa.\n\n-- No, juokaa nyt pojat, juokaa tyttönne malja, jos teillä nimittäin\non, ja Ranskan kunniaksi. Olkaa iloisia pojat, niin olen minäkin!\n\n-- Siinä luutnantti on oikeassa; teidän maljanne, luutnantti, ja\nkaikkien iloisten poikien malja!\n\nHe kallistivat kuppia ja olivat tyytyväisen näkösiä. Pieni naukku oli\nvarsin paikallaan aamueineeksi, vihollista vastaan lähtiessä. Minkäpäs\ntähden he eivät antaisi preussiläisiä selkään? Onhan onni ennenkin\näkkipäätä kääntynyt! Kertoihan luutnantti pahus Bazainen olevan\ntulossa, että häntä odotetaan iltapuoleksi! Ja vaikka luutnantti sattui\ninnostuksessaan osoittamaan Belgiaan päin kun piti näyttää, mistä apua\ntulee, toivoivat sekä Maurice että kaikki muut parasta. Ehken nyt\nviimeinkin saavat korvata tappiot!\n\n-- Mutta mitä me oikeastaan odotamme, herra luutnantti, kysyi joku.\nMiks'ei jo marssita?\n\nRochas heilautti kättään, -- ei ollut saanut käskyä.\n\n-- Onko kukaan nähnyt kapteenia? kysyi hän hetken perästä.\n\nJean muisti nähneensä hänen luikkivan yöllä Sedaniin päin, vaan järkevä\nsotilas ei näe koskaan päällysmiehiään viran ulkopuolella. Hän ei siis\nvirkkanut mitään, vaan huomasikin kääntyessään varjon, joka lähestyi\naitoviertä.\n\n-- Tuolla hän juuri tulee!\n\nKaikki hämmästyivät kapteenin siisteyttä: takki oli harjattu, saappaat\nkiiltävän mustat ja hohtavan puhdas oli mies kiireestä kantapäähän,\ntoisen näkönen oli kuin luutnatti-parka.\n\n-- Kas vain! huusi Loubet, kapteeni on löytänyt tavaransa!\n\nMutta miehet eivät vetäisseetkään suutansa nauruun, kapteeni Beaudoin\nei sietänyt leikkiä, hän oli hyvin arka arvostaan ja siitä syystä\nmelkein vihattu miehiltään. Ensimmäisestä tappiosta lähtien hän oli\naina äkäsen näkönen. Ollen innokas bonapartelainen ja suosittu\nyläilmoissa toivoi hän suuria tulevaisuudelta, vaan huomasikin nyt maan\nvapisevan jalkainsa alla ja lupaavan tulevaisuutensa tyhjään\nraukeamaisillaan. Hänellä sanottiin olevan kauniin tenoorin, ja se oli\nollut usein suureksi hyödyksi, ja muutenkin hän oli lahjakkaanlainen\nmies, vaikka ei välittänyt syvemmin tutustua sotataitoon; hän oli\nparhaasta päästä seuramies ja rohkea myös kun tarvittiin, vaikka ei\nliiaksi koskaan.\n\n-- Tavaton sumu, sanoi kapteeni tyytyväisenä kun oli jälleen keskellä\nomaa komppaniaansa, jota oli hakenut puolen tuntia.\n\nSamassa tuli marssikäsky, pataljoona lähti liikkeelle. Virrasta mahtoi\nnousta uusia sumuaaltoja, sillä he saivat melkein hapuilemalla pyrkiä\neteenpäin kosteassa valkosessa usvassa, joka tarttui vaatteisiin kuin\ntihkusade. Ja eräässä tiehaarassa näki Maurice äkkiä översti Vineuilin\nsuorana ja jäykkänä hevosensa selässä, kalpeana kuin äänetön suru,\nratsun väristessä aamusumussa ja päristellen päätään käännellessä\ntykinääntä kohti. Kymmenen askeleen päässä seurasi virkaatekevä\nluutnantti rykmentin lippu kädessä. Se oli jo vapautettu kääreestään ja\nliehui haaveellisesti ylhäällä huurusuikaleiden seassa kuin värähtelevä\nvoitonmerkki, joka on katoamaisillaan. Kultanen kotka oli vesimärkä,\nkolmenvärinen silkkikangas muuttunut, ruudinsavun mustaama ja luotien\nrepimä; kunnialegioonan risti, joka oli sidottu tankoon kiinni, vain\nvälkytteli loistavia emaljihaarojaan.\n\nLippu sekä översti katosivat uuteen usva-aaltoon ja pataljoona marssi\neteenpäin kuin kosteissa villoissa. Ensin kuljettiin alamäkeen, sitten\nylöspäin kapeata metsätietä. Sitten komennettiin: \"Seis\", ja joukot\njäivät seisomaan täysissä tamineissa, ase jalalla paikaltaan\nliikahtamatta. He mahtoivat olla jollain harjulla, vaan ei nähnyt\nvieläkään pariakymmentä askelta eteensä. Kello oli seitsemän,\ntykinpauke kuului lähempää, Sedanin toisella puolella alkoivat uudet\npatteriat ammunnan.\n\n-- Niin, sanoi kersantti Sapin Mauricelle, tämä on minun viimeinen\npäiväni!\n\nHän ei ollut avannut suutaan koko aamuna, kulki ajatuksiinsa\nvaipuneena, tuijottaen lakkaamatta kauniilla puhuvilla silmillään\navaruuteen.\n\n-- Mitä joutavata te nyt haastelette! sanoi Jean, kukapa sitä edeltä\ntietää!... Voi tämä olla viimeinen päivä meille jokaiselle, vaan voi\ntaas olla niinkin, että pääsemme kaikki ehjin nahoin!\n\nSapin pudisti päätään.\n\n-- Ei, minä tiedän, puhukaapa mitä puhutte ... tänä päivänä Sapin\nkuolee!\n\nMiehet kääntyivät katsomaan ja kysyivät, onko hän nähnyt sellaista\nunta. Ei ollut, muuten tiesi ja tunsi.\n\n-- Ja harmittaapa se koko lailla, sillä minä aijoin viettää häitä heti\nsodasta palattuani.\n\nHän sulki silmänsä pariksi sekunniksi, ajatteli mennyttä elämätään.\nVanhemmillaan oli vähänen rihkamakauppa Lyonissa. Äiti oli lellitellyt\nkaunista poikaansa, vaan isän kanssa hän ei sopinut ja jäi\nsotapalvelukseen asevelvollisvuodet palveltuaan eikä tahtonut,\nvallankin äidin kuoleman jälkeen, kuulla puhuttavankaan isän luo\npalaamisesta. Kerran lupa-ajalla hän tutustui lähemmin erääsen\nserkkuunsa Lyonissa, oppi rakastamaan häntä ja alkoi jälleen katsella\nelämää valoisemmalta puolelta. Hän oli sopinut kihlattunsa kanssa avata\nhänen myötäjäisvaroillaan pienen kaupan, sillä hän oli koko taitava\nkirjoittaja ja luvunlaskija! Koko vuoden hän oli uneksinut pientä\nkauppaansa ja pientä kotiaan.\n\nHäntä palelsi, hän puisteli itseään ikäänkuin olisi tahtonut karkoittaa\nluotaan jotain tuskallista ja sanoi toistamiseen:\n\n-- Se on harmillista, vaan huomenna ei minua ole enää.\n\nKukaan ei vastannut; he seisoivat odottaen tietämättä olivatko selin\nvai kasvot viholliseen päin. Sumusta kuului aika ajoin melua, rattaiden\njyrinää, miesjoukkojen astuntaa, kaukaista kavionkopinaa. Ne olivat\njoukkojen liikkeitä, jotka huuruharso peitti heidän silmiltään;\nseitsemäs osasto asettui taisteluasentoon. Vaan nyt alkoi selvitä.\nHarso kohottautui, repeytyi suuriin siekaleihin, välistä vilahti jo\npuun latva, taivas näkyi, kirkkaana ja heleänsinisenä. Ennenkun sumu\noli tykkänään haihtunut kiitivät Margueritten divisioonaan kuuluvat\nafrikkalaiset jääkärit ohitse. Istuen komeasti satulassa, lyhyissä\ntakeissaan ja punaset vyöt vyöllä he ratsastivat ketteröitä,\nhoikkajäsenisiä hevosiaan, jotka melkein peittyivät sälystön alle.\nToinen eskadroona riensi ohi toisen perästä, ilmestyi sumusta ja\nratsasti sumuun ikäänkuin olisivat sulaneet tihkusateessa. He olivat\ntiellä, heidät lähetettiin etemmä, -- ja siten heitä oli kyörätty koko\nsodan ajan. Käytettiin siellä täällä joskus vakoilemassa, vaan kun\nkahakka alkoi, lähetettiin heidät laaksosta toiseen kuin kalliit,\ntarpeettomat korukalut.\n\nMaurice katseli heitä Prosperia ajatellen.\n\n-- Ehkä se on hän, tuo tuolla.\n\n-- Kuka? kysyi Jean.\n\n-- Se poika Rémillystä, se tiedäthän, jonka veljen tapasimme Ochesissa.\n\nVaan jääkärit olivat jo kadonneet ja jälleen kuului kopsetta, joku\nkenraaliesikunta ratsasti mäkeä alas. Jean tunsi prikaatikenraalin,\nse oli Bourgain-Desfeuilles ja hän heilutti huimasti kättään.\nVastenmielistä oli ollut lähteä niin aikaseen ja luopua ravintolan\nmukavuuksista. Sen näki jo kulmistakin. Äänensä kuului selvästi, kun\nhän murahti toisille:\n\n-- Niin, perhana vieköön, tuo tuolla; Mosel eli Maas vai mikä se on!\n\nSilloin hälveni sumu. Se tapahtui äkkiä, aivan kuten Bazeillesissakin,\nniinkuin olisi kohotettu esirippu näyttämöltä. Aurinko paistoi täydeltä\nterältä ja Maurice tunsi heti paikat.\n\n-- No, nyt tiedän, sanoi hän Jeanille, me olemme Algierin harjulla...\nNäetkös, tuolla vastapäätä on kylä, Floing, ja tuolla alhaalla,\netempänä, on Saint-Menges ja vielä kauempana Fleigneux... Ihan taivaan\nrannalla, tuolla, näkyvät Ardennit ja nuo pitkät harvat puut,\neroitatko, kasvavat Belgian rajalla.\n\nHän jatkoi selitystään viitoten kädellään. Algierin ylänkö oli viiden\ntuhannen kyynärän pituinen tasainen vyö punertavaa maata, joka ulottui\nGarennen metsästä Maasiin ja päättyi vasta niittyjen takana virran\nrannalla. Seitsemännen osaston oli kenraali Douay asettanut tälle\nharjulle ja surkutteli, ettei hänellä ollut enemmän miehiä, sillä nämä\neivät riittäneet puolustamaan niin pitkää linjaa ja ylläpitämään\nyhteyttä ensimmäisen osaston kanssa, joka oli sijoittunut Givonnen\nlaaksoon Garennen metsästä Daignyyn.\n\n-- Mitä? Eikös ole alaa kyllin!\n\nMaurice pyöritti kättään etelästä länteen, taistelukentän yli, joka\nnäkyi koko laajuudessaan harjulle. Ensin oli Sedan, jonka linna kohosi\nkaupungin kattojen yli, sitten Balan ja Bazeilles yhä sakenevien\nsavupilvien ympäröiminä, ja niiden takana mäet virran vasemmalla\nrannalla, Liry, Marfée, Croix-Piau. Mutta etenkin Doncheryn puolelle\noli laaja näköala. Maasin sinertävä juova kiersi Igesin niemimaan, ja\nharjulla näkyi Saint-Albertin tie, joka pujotteli virran partaan ja\nkorkean metsäisen rinteen välitse. Ylempänä yhtyi Vrignes-aux-Boista ja\nDoncherysta tuleva tie tien risteykseen Maison-Rougen kohdalla.\n\n-- Näetkös, tuota tietä me voisimme peräytyä Mezièrsiin.\n\nVaan juuri samassa jyrähti ensimmäinen tykinlaukaus Saint-Mengesistä.\nEtempänä leijaili vielä muutamia sumupilviä, eikä voinut eroittaa muuta\nkuin tumman lauman, joka liikkui Saint-Albertin solalle päin.\n\n-- Kas niin, siinä ne nyt ovat, jatkoi Maurice hiljempaa. Nyt ne\nkatkasevat meiltä tien, nyt olemme hukassa!\n\nKello ei ollut vielä kahdeksaa. Tykit, jotka olivat jymähdelleet\nBazeillesista, alkoivat paukkaa idässäkin, Givonnen laaksossa, joka ei\nnäkynyt harjulle. Saksin perintöprinssi lähti juuri sillä hetkellä\nliikkeelle ja törmäsi yhteen ensimmäisen osaston kanssa lähellä\nDaignya, Chevalierin metsän laidassa. Ja kun XI:s preussiläinen osasto,\njoka marssi Floingiin, samassa alkoi ampua kenraali Douayn joukkoja,\noli taistelu täydessä vauhdissa joka puolella, suuren taistelukentän,\nmonen peninkulman pituisen kentän, eteläpäästä pohjoseen.\n\nMaurice huomasi, että oli tehty parantamaton virhe kun ei edellisenä\nyönä marssittu Mezièrsiin. Hän ei tietysti arvannut tämän virheen\nseurauksia, vaan hän katseli kuitenkin synkillä aavistuksilla Algierin\nylänköä ympäröiviä harjuja ja mäkiä. Vaikka ei enää olisi ollutkaan\naikaa peräytyä Mezièrsiin, olisi kumminkin pitänyt miehittää mäet, että\nolisi ollut tie auki rajalle. Olisivathan silloin hädän tullessa\nvoineet hakea suojaa Belgian puolella. Kaksi paikkaa näytti hänestä\netenkin vaaralliselta, Hattoyn mäki Floingin yläpuolella ja Illyn\nrukouspaikka, suuri kiviristi kahden niinipuun välissä. Edellisenä\npäivänä oli kenraali Douay sijoittanut yhden rykmentin Hattoyn mäelle,\nmutta se oli jo päivän koitteessa vetäytynyt takasin. Ensimmäisen\nosaston vasemman siiven tuli nyt puolustaa Illyn mäkeä. Sedanin ja\nArdennien metsän välillä oli suuria syvien laaksojen uurtamia alastomia\nlakeuksia ja aseman tärkein kohta, avain, oli nähtävästi juuri Illyn\nmäellä, ristin ja niinipuiden juurella, josta saattoi ampua joka\npuolelle.\n\nTaas pamahti kaksi kanuunanlaukausta. Ja niitä seurasi useampia ja\nuseampia. Nyt nousi savu pienoselta mäeltä vasemmalla Saint-Mengesistä.\n\n-- Kas niin, sanoi Jean, nyt tulee meidän vuoromme.\n\nVaan ei tullut sen kummempaa. Miehet seisoivat liikkumattomina, ase\njalalla, eikä heillä ollut mitään muuta huvitusta kuin katsella toisen\ndivisioonan komeaa ryhtiä. Se seisoi Floingin edustalla ja sen vasen\nsiipi muodosti rintaman virtaan päin, torjuakseen hyökkäykset siltä\nsuunnalta. Idässä päin oli kolmas divisioona hajaantunut Garennen\nmetsään saakka Illyn luona ja ensimmäinen, jota oli Beaumontissa\npahasti ruhjottu, seisoi toisessa linjassa. Insinöörit olivat olleet\nkoko yön työssä ja jatkoivat vielä vihollisen tulen alla juoksuhautojen\nja vallien valmistamista.\n\nVaan nyt räjähti yhteislaukaus Floingin juurella ja kapteeni Beaudoinin\nkomppania sai käskyn peräytyä viisi sataa kyynärää. Silloin he tulivat\nlaajaan nelisnurkkaseen kaalipeltoon ja kapteeni komensi lyhyellä\ntavallaan:\n\n-- Pitkälleen joka mies!\n\nJa heidän täytyi laskeutua maahan. Kaalinkuvut olivat vielä kasteesta\nmärkinä, paksuilla viheriäisillä lehdillä kimalteli suuria pisaroita.\n\n-- Viidensadan kyynärän etäisyys! huusi kapteeni jälleen.\n\nMaurice asetti pyssynsä piipun kaalinpään varaan, vaan hän ei voinut\nnähdä niin mitään. Hän nykäsi Jeania, joka oli oikealla puolellaan ja\nkysyi, mitä kujeita se oli, ja kokenut korpraali osotti läheistä mäkeä,\njolle ranskalaiset parhaallaan asettivat patteriaa. Heidät oli\nkomennettu tänne tukemaan sen liikuntoja. Maurice nousi polvilleen\nkurkistamaan, oliko siellä Honorén patteria, vaan reservitykistö oli\ntakapuolella, puuryhmän suojassa.\n\n-- Piru olkoon, ärjäsi Rochas, ettekö te saata pysyä pitkällänne!\n\nJa tuskin oli Maurice painautunut kaalinkupujen väliin, kun kranaatti\ntulla suhahti -- ja siitä hetkestä niitä tuli tuhka tiheään. Ensimmältä\ntähtäsivät saksalaiset tykit huonosti, luodit putosivat kauvas\nranskalaisen patterian taakse, joka myös jo alkoi ampua. Paitsi sitä\ntunkeutuivat toiset kranaatit syvälle kuohkeaan multaan, eivätkä\nlauenneet, ja se antoi sotamiehille aihetta lasketella kokkapuheita\nkaalinampujoista ja hapankaalin syöjistä.\n\n-- Olisihan tämä hyvä ilotulitus muuten, sanoi Loubet, mutta ovat\ntaitaneet aineet kastua.\n\n-- On taitanut kaatua olutta päälle, lisäsi Chouteau.\n\nLuutnantti Rochaskin yhtyi puheesen.\n\n-- Niin, johan sen sanoin, että ne ovat aika toskaria.\n\nMutta silloinpa räjähti kranaatti viidentoista kyynärän päässä,\nmurapaakkia lenteli komppaniaan ja vaikka Loubet vähääkään ällistymättä\npyysi vaateharjaa, kävi useiden -- ja niiden joukossa oli suurisuinen\nChouteaukin -- nenänpäät valkosiksi. Hän ei ollut vielä, enemmän kuin\nLapoulle eli Pachekaan, ollut tulessa; Jean oli ainoa \"vanha\" koko\nkomannossa. He räpyttivät silmiään ja kävivät niin kummallisiksi,\npuhuivat kimakkaasti ja vaikeasti, ikäänkuin heitä olisi kuristettu\nkurkusta. Maurice oli jokseenkin levollinen; koetti kaikin voimin\nhillitä itseään, vaikk'ei pelännytkään, sillä hän ei uskonut vaaran\nvielä olevan lähellä. Sydänalassa vain tuntui vähän pahalta ja pää\nontolta, hän ei voinut mitenkään koota ajatuksiaan. Ja hänen\nluottamuksensa kasvoi nähdessä, miten tyyniä miehet olivat; hän oli jo\nihan varma voitosta, kun vaan olisivat saaneet hyökätä pistimellä\nvihollisen kimppuun.\n\n-- Mitä, onko täällä mehiläisiä?\n\nHän oli jo kolmasti kuullut samanlaista surinaa korvissaan.\n\n-- Ei ole, nauroi Jean, ne ovat luotia.\n\nPitkällään makaavien sotamiesten ylitse viuhkasi kuula kuulan perästä,\nhe käänsivät ehdottomasti päätään äänen mukaan, milloin oikealle,\nmilloin vasemmalle.\n\n-- Kuulehan Lapoulle, sanoi Loubet opettavaisesti, kun sinä nyt näet\nkuulan tulevan, niin pane sormesi, näin, nenän eteen. Se halkasee ilman\nja kuula kääntyy oikealle eli vasemmalle.\n\n-- Mutta enhän minä niitä näe, sanoi Lapoulle.\n\nKoko komppania remahti nauramaan.\n\n-- Mikä pöllö sinä olet! No, aukase nyt silmäsi kerrankin selälleen ja\nkatso. Tuossa meni yksi, etkö nähnyt, ja tuossa... Ja tuossa taas...\nNo, tuon sinä näit, se oli vehriäinen.\n\nLapoulle viritti silmänsä selälleen ja piti sormia nenän edessä, vaan\nPache hapuroi amulettia, joka riippui hänen rinnallaan, toivoen, että\nse olisi ollut kymmeniä kertoja niin suuri ja suojellut häntä kuin\nhaarniska.\n\nRochas oli jäänyt seisomaan vähän matkan päähän ja huusi leikillisesti\nmiehille:\n\n-- Lapset, kranaateille saatte tehdä kunniaa, jos haluttaa, mutta\nluodeille ei tarvitse, niitä on liian paljon!\n\nSamassa musersi kranaatin kappale pään eräältä sotamieheltä ensi\nrivissä. Hän ei joutanut huutamaankaan, veriset aivot räiskähtivät joka\ntaholle, ja kaikki oli lopussa.\n\n-- Poika-parka! mutisi kersantti Sapin kalveten, nyt on toisen vuoro!\n\nVaan kohta ei kuullut enää mitään. Maurice kärsi kauheasti jyrinästä,\njoka ei tauonnut silmänräpäykseksikään. Lähellä oleva patteria ampui\nlakkaamatta, tykit jymisivät niin että maa tutisi ja kuularuiskujen\nkorviasärkevä pauke tärisytti ilmaa. Kauvankohan heidän täytyi siinä\nkaalinpäiden välissä maata? He eivät tietäneet mitään, eivät nähneet\nmitään! Oli kerrassa mahdotonta saada minkäänlaista käsitystä taistelun\nkulusta. Ja taisteltiinkohan nyt sitten oikein toden perästä, olikohan\ntämä ratkaseva tappelu? Paitsi edessä olevia sileitä peltoja ei Maurice\nnähnyt muuta kuin Hattoy-mäen kukkulan, hyvin kaukana, ja sen\nmetsäisillä rinteillä hän ei huomannut mitään liikettä. Ei näkynyt\nyhtään vihollista hänen näköpiirinsä rajain sisällä ja kun käänsi\npäätään, näki hän suureksi ihmeekseen talonpojan kyntämässä peltoaan\nkookkaalla valkosella hevosella. Mitä varten hän laiskottelisi? Jos\nkohta tuossa mäen takana on tappelu, niin täytyy viljan kuitenkin\nkasvaa ja ihmisten saada elämistä.\n\nMaurice ei malttanut enää olla paikoillaan. Hän nousi ylös, antoi\nkatseensa liitää Saint-Mengesiin, jossa tykit paukkuivat ruskeanpunasen\npilven keskellä, katsahti Saint-Albertin tielle, näki sen mustanaan\nviliseviä joukkoja, preussiläisiä, jotka nopeasti marssivat eteenpäin.\nMutta silloin tarttui Jean hänen sääreensä ja veti kiivaasti alas.\n\n-- Hulluko sinä olet? Ammutat varsin itsesi!\n\nJa luutnanttikin murahti:\n\n-- Pysykää pitkällänne, siellä! Mitä pässinpäitä te olette, jotka\ntahdotte kuolla vaikka ei ole käskyäkään.\n\n-- Seisottehan tekin, herra luutnantti!\n\n-- Niin, se on eri asia. Minun täytyy tietää, mitä tapahtuu.\n\nKapteeni seisoi myös ja katseli ympärilleen. Vaan hän ei avannut\nsuutaan, ei välittänyt virkkaa sanaakaan miehilleen, astuskeli pellon\ntoisesta päästä toiseen.\n\nHe odottivat yhä, vaan ei kuulunut uutta käskyä. Maurice oli tukehtua\nreppunsa alle, joka painoi raskaasti selkää siinä vatsalla maatessa, ja\nheitä oli komennettu pitämään reput selässä niin kauvan kuin\nmahdollista.\n\n-- Kuule, pitääköhän meidän maata näin koko päivä? kysyi Maurice\nviimein Jeanilta.\n\n-- Ehken kyllä... Solferinossa makasimme samalla tavalla, nokka maassa,\neräässä porkkanapellossa viisi tuntia.\n\nJa sitten hän lisäsi lohduttavasti:\n\n-- Mutta mitä sinä ruikutat? Ei tässä ole kovinkaan paha olla. Mitä\nvarten me ilman aikojaan tarjoutuisimme kuolemalle. Kyllä se vielä\nmeidänkin vuoro tulee. Ja jos kaikki jo alussa ammuttaisiin, niin mitäs\nsitten loppuun jäisi!\n\n-- Kas perhana, keskeytti Maurice, nyt savuaa jo Hattoyn mäkikin... Nyt\nne ovat sen anastaneet ja nyt on leikki kaukana!\n\nUteliaisuutensa heräsi sekä osaksi entinen ahdistava pelkokin ja hän\nseurasi tarkkuudella tapahtumia vastapäätä olevalla pyöreällä\nmäenkukkulalla, ainoalla kohopaikalla, jonka hän näki peltojen suoran\nviivan yläpuolella. Hattoy oli siksi kaukana, ettei hän eroittanut\ntykkiväkeä, vaan valkosen savun hän aina näki tupsahtavan pensaikosta,\njonka peitossa patteria oli. Maurice käsitti, että se oli tärkeä paikka\nja nyt se oli vihollisten käsissä, kenraali Douay oli heti aamulla\nluopunut sen puolustamisesta. Hattoy kohosi kaikkien ympäröivien\nkukkuloiden ylitse. Heti paikalla alkoivat patterit ampua seitsemännen\nosaston toista divisioonaa ja harventi sitä kovasti. Ne tähtäsivät\ntarkemmin ja ranskalainen patteria, jonka läheisyydessä kapteeni\nBeaudoinin komppania oli, menetti perättäin kaksi konstaapelia.\nKranaatin sirpale haavoitti erästä komppanian väestä, vei vasemman\njalan kantapään, ja miesparka huusi kuin olisi äkkipäätä menettänyt\njärkensä.\n\n-- No, pidä nyt pienempää ääntä, mies, huusi Rochas, onko tuo nyt\nkaunista että tuolla tavalla ulista kun on sattunut hiukan jalkaan!\n\nMies vaikeni kuin tuomittu, jäi istumaan kantapää kädessä eikä\nliikahtanut enää.\n\nJa nyt alkoi hirvittävä tykistöottelu, kranaatit lentelivät molemmilta\npuolilta maassa makaavien sotamiesten ylitse pitkin tasaista kenttää,\njossa ei liikahtanut ristin sielua paahtavassa helteessä. Eikä kuulunut\nmuuta kuin tykkien kammottava jyrinä, hävityksen myrskytuuli, joka\nräiskeellään häiritsi kesäpäivän rauhaa. Tunti vierähti tunnin jälkeen\nja ampuminen ei hiljennyt, vaan preussiläiset patteriat olivat jo\nosottautuneet paljon paremmiksi ranskalaisia. Melkein joka ainoa heidän\nperkussioonikranaattinsa räjähti oikealla ajalla, jotavastoin\nranskalaiset haupitsikranaatit, jotka eivät lentäneet läheskään niin\nkauvas, enimmäkseen räjähtelivät ilmassa ennen päämäärään saapumista.\nJa kaalipellossa ei miehillä ollut muuta tekemistä kuin kyyristyä\nkokoon kuopuraan, johon heidät oli komennettu. Eivät voineet lauvaista\nainoata latinkia, sillä kehen se lähetettäisiin? Heidän näkösällään ei\nollut ainoata vihollista.\n\n-- Milloinkahan _me_ tästä pääsemme? sanoi Maurice jälleen, hän\noli nääntyä kärsimättömyydestä. Minä antaisin viisi frangia joka\nainoasta preussiläisestä! Mikä tätä kestää, ammutaan mäsäksi pian eikä\nsaa antaa vastaan.\n\n-- Odota -- vielä sinunkin vuorosi tulee, vastasi Jean levollisesti.\n\nVaan silloin kuului vasemmalta töminää ja joka pää kääntyi sinne päin.\nSe oli kenraali Douay, joka ratsasti esikuntineen katsomaan, miten\njoukot käyttäytyivät ankarassa tulessa. Hän näytti tyytyväiseltä, antoi\nmuutamia käskyjä, kun samassa kenraali Bourgain-Desfeuilleskin laukkasi\nesille metsästä. Vaikka hän tosin oli paraatisotilas, ei hän näyttänyt\npelkäävän kuulatuiskua; eikä hän käsittänyt mitään koko sotakomennosta,\nvaan käyttäytyi kuin olisi ollut Afrikassa beduiinien keskellä. Huusi\nja heilutti käsiään aivan kuin luutnantti Rochas.\n\n-- Nyt he tulevat, nyt he tulevat, ei kestä kauvan ennenkun ollaan\nsilmä vasten silmää.\n\nHän huomasi kenraali Douayn ja huusi:\n\n-- Onko totta, että marsalkka on haavoitettu?\n\n-- On, sitä pahempi... Sain juuri pari sanaa Ducrotilta, ilmoitti, että\nmarsalkka on määrännyt hänen ylipäälliköksi.\n\n-- Vai Ducrot?... No, mitä hän sanoo?\n\nKenraali kohautti olkapäätään. Hän oli eilisestä saakka tietänyt, miten\ntulee käymään, oli turhaan inttänyt, että pitäisi ottaa huostaan\nSaint-Mengesin ja Illyn mäet mahdollisen peräytymisen varalta.\n\n-- Ducrot hyväksyy meidän suunnitelmamme, kaikki joukot kokoutuvat\nIllyn kukkuloille.\n\nJa hän kohotti taas olkapäätään ja teki toivottoman liikkeen ikäänkuin\nsanoakseen, että se oli nyt liian myöhäistä.\n\nKanuunanpauke esti selvään kuulemasta hänen ääntänsä, vaan Maurice\nymmärsi tarpeeksi asti. Mitä? Mac-Mahon haavoitettu, Ducrot\nylipäällikkönä, ja armeija vetäytyy takasin Sedanin pohjoispuolitse. Ja\nnäistä tärkeistä tapahtumista ei väestö tietänyt mitään. Kurjat\nmiesraukat, jotka olivat alttiit uhraamaan henkensä ja jäsenensä, eivät\naavistaneet, että uusi oikku, uusi vaara uhkasi heitä. Hän tunsi, että\nsotajoukko oli turmion ja tappion tiellä, ilman varmaa suunnitelmaa,\nilman päällikköä. Vaan saksalaiset, he marssivat varmuudella suoraan\npäämääräänsä kohti!\n\nKenraali Bourgain-Desfeuilles aikoi juuri ratsastaa tiehensä, kun\nkenraali Douay, jolle tomunen ja hengästynyt husaari kiidätti uutta\nilmoitusta, huusi hänen jälkeensä niin korkealla äänellä, että se\nkaikui jyrinänkin yli.\n\n-- Kenraali, kenraali, -- Ducrot ei olekkaan ylikomentaja, vaan\nWimpffen!... Niin hän saapui eilen keskellä Beaumontin pakoa de Faillyn\nsijaan, joka komensi viidettä osastoa... Ja hän kirjoittaa tässä, että\nhänellä on sotaministeristöltä käsky astua ylikomentajaksi, jos\nmarsalkalle tapahtuu jotain! Ja nyt ei peräydytäkään, nyt käsketään\nanastaa takasin ja puolustaa ensimmäisiä asentojamme.\n\nBourgain-Desfeuilles kuunteli silmät selällään.\n\n-- No, perhana... Jos tietäisi ... no, minulle se on yhdentekevää!\n\nJa hän laukkasi tiehensä, hänelle oli todellakin yhdentekevää,\nmarssittiinko eteenpäin vai takasinko käännyttiin, hän oli toivonut\nkohoavansa tässä sodassa jättiläisaskeleilla, vaan koska kaikki\nnäyttivät olevan tyytymättömiä, ei hänellä ollut kuin yksi toivo, että\nsotaretki pian päättyisi.\n\nKapteeni Beaudoinin komppania alkoi taas pilkata upseeria ja\npäällystöä. Maurice ei hiiskunut mitään, vaan hänen mielestään\nLoubetilla ja Chouteaulla oli täysi syy ivata ja herjata. Hei vain,\nmilloin eteenpäin milloin taakse. Kaikki ne päälliköksi kelpaavat!\nParempi olisi ollut nukkua kotona sängyssään kuin olla täällä\ntuollaisten komennettavana! Kolme ylipäällikköä kahdessa tunnissa! Ja\nkaikki yhtä viisaita ja eripuraisia, eivät tietäneet mitään eivätkä\nsopineet mistään. Ei, ei sitä mikään kestä! Ja lopuksi tuli aina\npetosjuttu, kyllä kai Ducrotille ja Wimpffenille kelpaa kolme miljoonaa\nyhtä hyvin kuin Mac-Mahonillekin.\n\nKenraali Douay istui hevosensa selässä esikuntansa keskellä ja katseli\npreussiläisten asentoa; ajatuksensa eivät olleet iloisia. Kranaatit\nsinkoilivat hänen ympärilleen ja hän katseli kauvan Hattoyn mäkeä,\njosta niitä lakkaamatta sateli. Sitten hän kääntyi Illyyn päin,\nviittasi erään upseerin luokseen viemään käskyä viidennen osaston\nprikaatille, jonka oli edellisenä päivänä pyytänyt kenraali\nWimpffeniltä, se tulisi ylläpitämään yhteyttä kenraali Ducrotin\nvasemman siiven kanssa. Ja miehet kuulivat hänen sanovan:\n\n-- Jos preussiläiset ottavat Illyn haltuunsa, emme kestä tässä\ntuntiakaan, vaan tulemme työnnetyiksi Sedaniin.\n\nHän ratsasti pois, hävisi esikuntineen metsätien mutkaan, ja ampuminen\nkävi vielä kiivaammaksi. Varmaan oli vihollinen huomannut hänet, sillä\nnyt alkoi tulla kranaattia ei ainoastaan vastapäätä olevasta patterista\nvaan viistoon vasemmalta puolelta, Frenoisin patterioista, ja Igesin\nniemeltä, josta ammuttiin ristiin Hattoyn mäeltä tulevien kranaattien\nkanssa. Koko Algierin ylämaa oli luotien pyyhittävänä ja komppanian\nasema alkoi käydä kauhistuttavaksi. Miehillä oli jo ollut täysi työ\nvahtiessaan, mitä edessäpäin tapahtui, nyt heitä ahdistutti ampuminen\nsyrjiltäkin, eivät oikein tietäneet, mistä suurin vaara uhkasi. Aivan\nperättäin kuoli kolme miestä, kaksi haavoitettuna voihki surkeasti.\n\nNyt tuli kersantti Sapininkin vuoro. Hän oli kääntänyt päätään, näki\nkranaatin tulevan, ei voinut väistyä sen tieltä, sanoi ainoastaan:\n\n-- Kas nyt!\n\nHienopiirteiset kasvot suurine kauniine silmineen ilmaisivat syvää\nsurumieltä, vaan ei pelkoa. Kranaatinsirpale repäsi vatsan auki.\n\n-- Elkää jättäkö tähän; viekää, viekää ambulanssiin... Minä rukoilen\nteitä, viekää pois täältä!\n\nRochas aikoi kieltää häntä vaikeroimasta. Hän riensi kersantin luo\nsanomaan, että kun on saanut sellaisen haavan on turhaa vaivata enää\nketään, vaan nähdessään miesparan tuskan ei hän voinut sitä tehdä.\n\n-- Odota vähän aikaa, Sapin raukka, niin ne tulevat noutamaan\npaareilla.\n\nMutta onneton vaikeroi ja itki, epätoivossa kun onnensa unelma haihtui\nsamalla kun veri juoksi kuiviin.\n\n-- Viekää pois, viekää pois...\n\nJa kapteeni Beaudoin, jonka kiihoittuneet hermot eivät kestäneet hänen\nvalitustaan, komensi kaksi miestä kantamaan haavoitetun vieressä\nolevaan lehtoon, jossa ambulanssi oli. Chouteau ja Loubet juoksivat\nheti Sapinin luo, tarttuivat, toinen jalkoihin toinen hartioihin, ja\nkantoivat juoksujalassa pois. Vaan tiellä he näkivät hänen ojentavan\nitseään niin oudosti, vetävän viimesen hengenvetonsa.\n\n-- Kuule, hän on kuollut! sanoi Loubet, jätetään tähän.\n\nChouteau suuttui.\n\n-- Tokko juokset, pöllö, ja parempaa kyytiä... Vai tähän, että huutavat\nmeidät takasin...\n\nHe juoksivat metsään, johon jättivät ruumiin puun juurelle, ja\nkatosivat, eikä heitä nähty ennenkun illalla.\n\nAmpuminen kiihtyi, läheistä patteria lisättiin kahdella tykillä ja\nkorviasärkevässä yhä kasvavassa jyrinässä tunsi Maurice äkkiä\nmieletöntä pelkoa. Häntä ei ollut värisyttänyt, ei vaivannut\ntuskallinen painava tunne sydänalassa, niinkuin tavallisesti, eikä\nhäntä ensi alussa haluttanut suin päin paeta. Vaan nyt, nyt! Ja se oli\nyksinkertaisesti mietinnän vaikutusta, jota usein tapaa hienontuneissa,\nhermoheikoissa ihmisissä. Vaan Jean oli vieressä ja varuillaan, tarttui\nlujasti kiinni ja painoi rinnalleen maahan, -- näki Mauricen silmistä,\nmitä hänessä liikkui. Ja sitten hän alkoi häntä haukkua ja soimata,\ntietäen että potku on monasti paras keino antamaan sotamiehelle\nrohkeutta. Toiset vapisivat ja tärisivät. Pache oli vesissä silmin ja\nvaikeroi kuin pieni lapsi, Lapoulle kiemurteli maassa kuin mato, hänen\nvatsaansa puri kauheasti, ja hän irvisteli niin, että toisten täytyi\ntuskissaankin nauraa ja pilkkailla häntä.\n\n-- Häpeä nyt, kuiskasi Jean Mauricelle; oletko sinä tuollainen kehno\nraukka? Tahdotko joutua koko sotaväen pilkaksi niinkuin tuo paksu\nmoukka tuossa?... Minä annan korvillesi, jos et vain käyttäydy\nsiivosti!\n\nSenkaltaisilla kehoituksilla hän piti Mauricea lämpimänä kun huomasi\nyht'äkkiä 6-700 kyynärän päässä, aivan vastapäätä, metsästä ilmestyvän\npuoli tusinaa tummia sotilaspukuja. Ne olivat preussiläisiä, he\ntunsivat heti huippulakista, että siinä nyt vihdoinkin preussiläiset\nolivat, ensimmäiset pyssynkantomatkalla. Niitä tulikin useita komantoja\nja he näkivät kranaattien pommahtavan maahan heidän edessään ja\ntupruuttavan lauetessaan tomupilven ilmaan. Siellä metsän laidassa he\nnäyttivät pieniltä tinasotamiehiltä, joita on järjestetty kauniisti\npöydälle. Vaan kun kranaatteja alkoi tuiskuamalla tuiskuta hävisivät he\njälleen puiden taa.\n\nHeti kun Beaudoinin komppania huomasi vihollisen, pamahtivat heidän\npyssynsä. Maurice ampui ensimmäiseksi, toiset seurasivat esimerkkiä. He\neivät olleet saaneet käskyä, kapteeni aikoi kieltää, vaan pidätti\nitsensä kun näki luutnantin viittaavan. Täytyihän heidän viimenkin\nsaada ampua pari laukausta, polttaa muutamakaan patroonista, joita\nolivat toista kuukautta muassaan kanneksineet. Maurice oli kaikista\ninnokkain; pelkonsa haihtui, hän tyyten unohti sen kuullessaan pyssynsä\npaukahtavan. Mutta pian oli metsän rinta jälleen autio, ei hievahtanut\nlehtikään, ei näkynyt ainoatakaan preussiläistä; ja he ampuivat yhä,\nampuivat innossaan liikkumattomia puunrunkoja.\n\nKun Maurice kohotti päätään, huomasi hän hämmästyksekseen översti\nVineuilin parin askeleen päässä, liikkumattomana ratsullaan kuin\nkivikuva, kasvot viholliseen päin käännettyinä, luotien ja kranaattien\nputoillessa eteen ja taakse. Koko 106:s rykmentti mahtoi nyt olla\nniillä seuduin, toiset komppaniat olivat sijoitetut ympärillä oleville\npelloille. Nyt hän näki lipunkin, jota aliluutnantti kantoi. Vaan se ei\nollutkaan enää aamullinen sumuun kiedottu riepu. Kirkkaassa, lämpimässä\npäivänvalossa säteili kultainen kotka ja kolmevärinen liina välähteli,\nvaikka siinä olikin joku reikä ja se oli mustunut voittoisien\ntaistelujen ruudinsavussa. Tykin paukkeessa liehui lippu sinistä\nsuvitaivasta vasten ylpeänä kuin voitonmerkki.\n\nJa miksikäs he eivät voittaisi, koska kerran viimein saivat taistella?\nMaurice ja hänen toverinsa kiihoittuivat kiihoittumistaan\nammuskellessaan hiljaista metsää, jossa tuli sateena maahan lehtiä ja\npieniä taittuneita puun oksia.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nHenriette ei ummistanut silmiään koko yönä. Hän ei voinut nukkua kun\ntiesi miehensä olevan Bazeillesissa, lähellä vihollista. Turhaan hän\nmuistutteli itselleen, että Weiss lupasi palata kotiin heti vaaran\nuhatessa, ja hän kavahti istualleen joka silmänräpäys, luullen\nkuulevansa miehensä askeleet portaissa.\n\nNoin kymmenen aikaan hän ennen maata panoansa avasi ikkunan ja katseli\najatuksiin vaipuneena pimeyteen. Tuskin eroitti enää kivitystä\nVoyardkadulla, joka ammotti mustana korkeiden, vanhojen rakennusten\nvälissä. Kaukana, latinakoulun luona, paloi uninen kaasulyhty ja\nkadulta nousi salpietarin sekanen kellarin haju; äkäsen kissan\nnaukuminen, jonkun sotamiehen raskaat askeleet häiritsivät\nhiljaisuutta. Sitäpaitsi kuului tavatonta liikettä joka puolelta\nkaupunkia, hevosella ajoa ja yhtämittaista jytinää, joka kammotti\nhäntä. Tykyttävällä sydämmellä hän odotti ja kuunteli, kuunteli turhaan\nmiehensä tuttuja askeleita, ei tullut, ei kuulunut kääntyväksi kadun\nkulmasta.\n\nTunnit lipuivat tiehensä, ja hän pelästyi kun näki äkkiä etäällä,\nvallin toisella puolella, soihtuja ja valkeita. Oli pilkko pimeä, hän\nei tahtonut muistaa paikkoja. Laaja, välähtelevä pinta siellä alhaalla\noli varmaankin veden alle lasketut niityt. Mutta mitä tulia ne nuo\nolivat, joita sytyteltiin ja sammuteltiin Marféen puolella?\nJoka puolella niitä näkyi yössä tuikkimassa, Pont-Maugissa, Frenoissa,\nNoyersissa vilkkuivat salaperäiset tulet ikäänkuin lukemattomien,\neteenpäin liikkuvien ihmisjoukkojen keskeltä. Ja oudot kammottavat\näänet kasvoivat, hän luuli kuulevansa hevosten päristämistä, aseitten\nhelinää, astuntaa, kuin mahtava ratsuseurue, kokonainen kansa olisi\nlähtenyt vaeltamaan tässä tuonelan pimeydessä. Ja yht'äkkiä pamahti\ntykinlaukaus, yksi ainoa, jyrähti ukkosen voimalla ja sitten seurasi\nsyvä hiljaisuus. Hän vavahti, tunsi verensä hyytyvän. Mitä se oli?\nMerkkikö, että joku liike oli onnellisesti suoritettu, ilmoitus, että\nkaikki oli valmiina, että aurinko saattoi nousta.\n\nKello kaksi heittäytyi Henriette riisuutumatta vuoteelleen jättäen\nikkunan auki. Hän ei jaksanut enää olla pystyssä. Minkätähden hän\n_nyt_ vapisi pelosta ja kauhusta, hän, joka aina oli niin\nlevollinen, joka tavallisesti tyyneydellä otti vastaan kaikki elämän\nkoetukset? Viimein hän vaipui levottomaan uneen tuntien koko ajan\nonnettomuuden aavistuksen ahdistavan itseään kuin painajaisen.\n\nJälleen pamahti tykinlaukaus, vaan tällä kertaa sitä seurasi toinen ja\nsitten taas toisia yhtä mittaa. Hän nousi kylmästä väristen istualleen.\nMissä hän oli? Hän ei tuntenut omaa makuusuojaansa, hän oli ikäänkuin\nsankkaan sumuun kiedottuna. Ja sitten hänelle selvisi, että aamu-usva\noli tunkeunut avoimesta ikkunasta huoneesen. Joka silmänräpäys eneni\nkanuunain jyske. Hän hyppäsi ylös ja juoksi ikkunan luo kuuntelemaan.\nSilloin löi Sedanin kirkon kello neljä.\n\nPäivä sarasti, harmaana ja likasena punaseen vivahtavassa sumussa. Hän\nei eroittanut mitään, ei edes koulukartanoa, joka oli niin lähellä.\nTaivaan Jumala, mistä, mistä se ampuminen kuului? Hän ajatteli\nensimmäiseksi veljeään, sillä pauke kuului nyt hiljempaa ja niinkuin\npohjosesta, kaupungin yläpuolelta. Vaan sitten se hänestä taas kuului\nedestäpäin, Bazeillesista, ja hänen sydämmensä kutistui kokoon pelosta\nmiehensä tähden. Niin, varmaan nyt tapeltiin Bazeillesissa, varmaan!\nMutta hän rauhoittui jälleen, ääni tuntui tulevan enemmän oikealta.\nEhken he ottelivat Doncheryssä, muistaakseen oli silta jäänyt\npurkamatta. Epätietoisuus vaivasi häntä; Bazeillesissa vai\nDoncheryssäkö se oli? Voi, hänen oli mahdoton varmasti päättää --\nkorvissaan humisi, kohisi, paukkui. Hän ei jaksanut enää sitä\nkuunnella, hänen täytyi lähteä ulos, täytyi saada tietää. Ja\nheitettyään huivin hartioilleen, hän riensi Voyardkadulle.\n\nVaan ulos tultuaan täytyi hänen pysähtyä hetkeksi ennenkun uskalsi\nlähteä eteenpäin, kaupunki ei ollut koskaan näyttänyt hänestä niin\npeloittavalta, katu oli musta kuin hauta sakean sumun alla. Aamuhämärä\nei ollut vielä päässyt tunkemaan märille kiville saakka, vanhojen\nsavustuneiden talojen väliin. Voyardkatua astuessaan hän ei nähnyt\nmuuta kuin kaksi turkolais-sotilasta ja naisen, jotka istuivat syvällä,\nkurjassa pienessä kapakassa unisen talikynttelin valossa. Maquakadulla\nvasta oli hiukan liikettä, sotamiehiä hiipi porttikäytävissä, -- olivat\nvarmaan arkoja nahastaan ja etsivät lymypaikkaa --, täällä eräs\nkyrassieeri etsi kapteeniaan ja paukutti kiroillen ja noituen oville,\ntuolla kapusi koko perhekunta rattaille, hikoillen tuskasta ja pelosta,\nettä heidät vaara yllättää, ennenkun pääsevät Bouilloniin, Belgian\npuolella, jonne toinen puoli Sedanin asukkaista oli kahtena viimesenä\npäivänä paennut.\n\nHän kääntyi ruununvoudin asunnolle; siellä varmastikin tiedetään, missä\ntaistelu on. Ja hänen päähänsä pisti oikaista pikkukatuja myöten,\njoilla ei liikkunut niin paljon ihmisiä. Vaan Fourkatu ja Laboureurkatu\nolivatkin täynnä kanuunia etulaitoksineen ja ruutivaunuineen, jotka oli\nedellisenä päivänä tuotu ja sitten sinne sokkeloon unohtuneet. Siltä\nainakin näytti, sillä väkeä ei ollut missään. Ne olivat niin hyljätyn\nnäkösiä ja katu oli autio. Puistatti katsellessa sellaista joukkoa\nhyödyttömiä ampumavehkeitä. Hänen täytyi siis kääntyä takasin ja mennä\nlatinakoulun ohi sekä Suurtakatua \"Eurooppa\" nimisen hotellin ohitse.\nPortilla seisoi lähetti pidellen suitsista hevosia esikuntaupseereille,\njoiden puhe kuului valaistusta ruokasalista.\n\nTurennen puistossa sekä Rivagetorilla oli vieläkin enemmän ihmisiä;\nlevottomia ryhmiä, joissa oli naisia ja lapsia, aaltoili sinne tänne\njoka suunnalla. Ja siellä hän näki erään kenraalin tulevan kiroillen\n\"Kultarististä\", nousevan ratsunsa selkään ja lähtevän nelistämään\nikäänkuin olisi tahtonut ajaa kumoon kaikki ihmiset. Hän aikoi ensin\nmennä raatihuoneelle, vaan kääntyi sitten Siltakadulle ja lähti\nruununvoudin talolle.\n\nJa Sedan ei ollut vielä milloinkaan ennen tehnyt häneen niin surullista\nvaikutusta, se oli kuin onnettomuus jo olisi sen omakseen leimannut.\nTalot näyttivät kuolleilta, toiset autioina ja tyhjinä, toisissa olivat\nikkunat sekä ovet tarkasti suljetut ja niiden takana valvoivat\nunettomat tuskastuneet ihmiset ratkasevaa hetkeä odottaen. Kaikki\nnäytti niin viluiselta ra'assa aamuilmassa; kaduilla ei elämä vielä\nollut oikein herännyt, mutta joka paikassa näkyi jälkiä hämmennyksestä\nja pelosta ja paosta. Päivä valkeni valkenemistaan; kello oli puoli\nkuusi ja tykinpauke kuului paljoa heikommin korkeiden mustien talojen\nvälissä.\n\nHenriette tunsi ruununvoudin portinvartijan tytön, pienen\nvaaleatukkaisen, suloisen Rosen, joka kävi työssä Delaherchen\ntehtaalla. Äitinsä ei ollut kotona, vaan Rose otti hänet hyvin\nystävällisesti vastaan.\n\n-- Voi, rakas rouva, me olemme nääntymäisillämme! Äiti laskeutui\nhetkeksi pitkälleen, kun tuskin enää jaksoi seista. Hän on valvonut\nkoko yön, portti ei saa olla hetkeäkään kiinni tässä hujakassa.\n\nJa ennenkun Henriette ennätti mitään kysyä, alkoi hän kertoa viime\npäivien ihmeitä.\n\n-- Marsalkka nukkui hyvästi koko yön, vaan keisari parka! te ette voi\naavistaa, miten hän kärsii... Ajatelkaas, eilen kun minä olin siellä\nauttamassa liinavaatteiden jakamisessa ja menin keisarin makuusuojan\nohi, niin kuului sieltä vaikeroimista, voi, te ette usko, ihan minun\nsydäntäni repi se vaikeroiminen... Kyllä hänellä mahtaa olla kauheat\ntuskat, koska täytyy sillä tavalla valittaa. Kun on ihmisiä läsnä, niin\nhän koettaa hillitä itseään, vaan yksinään, hyvänen aika miten\nsurkeasti hän huutaa. Koko ruumistani vapisutti kun kuulin, kuka siellä\nniin sairaana on.\n\n-- Missähän ne ovat koko aamun taistelleet, tietääkö Rose? kysyi\nHenriette, vaan Rose ei antanut keskeyttää itseään.\n\n-- Arvaattehan, että minun on käynyt säälikseni keisariparkaa ja tänä\nyönä olen ollut neljä viisi kertaa hänen ovensa takana kuuntelemassa...\nJa koko ajan hän vaikeroi ja valitti, ei suinkaan liene ummistanut\nsilmäänsä koko yönä, ei suinkaan. Ihan on kauheata, että hänen täytyy\nkärsiä sellaista tuskaa ja miettiä sen lisäksi kaiken maailman asioita.\nSillä rouva ei saata aavistaa, mitä elämätä ne pitävät hänen\nympärillään. Minä luulen, että ne ovat kaikki päästä pilalla! Juoksevat\nulos ja sisään, paiskeloivat ovia, ja uusia tulee yhä; toiset itkevät,\ntoiset ovat vihasia, ja elävät itsekukin miten haluttaa. Koko talo on\nmullin mallin! Upseerit latkivat sisäänsä pullon suusta kaikki viinit\nja paiskautuvat sänkyihin saappaat ja kannukset jalassa!... Keisarista\nvaan ei ole paljoa vastusta eikä hän ota liikaa tilaa, -- kunhan on\nnurkka, johon kyykähtää yksinään valittamaan!\n\nHenriette uudisti kysymyksensä.\n\n-- Missäkö tappelu on? Bazeillesissa, ja se alkoi jo varhain aamulla...\nSotamies ajoi tänne ja toi marsalkalle tiedon ja hän meni sitä heti\nkeisarille ilmoittamaan. Nyt on ehkä neljänneksen verran siitä, kun\nmarsalkka ratsasti pois, ja keisari taitaa myös lähteä, koska pukevat\nparhaillaan. Äsken juuri näin, että laittoivat ja koristelivat hänen\nkasvojaan kaikenmoisilla rasvoilla ja laitoksilla.\n\nNyt tiesi Henriette tiettävänsä ja lähti pois.\n\n-- Hyvästi pikku Rose! Minun täytyy mennä.\n\nJa tyttö saattoi hänet portille sanoen vielä viimeseksi:\n\n-- Jos mitä haluatte tietää, niin tulkaa vain tänne. Tiedänhän minä,\nettä teihin voi luottaa.\n\nHenriette palasi kiireesti kotiinsa. Hän toivoi varmasti että mies oli\ntullut kotiin hänen poissaollessaan ja pelkäsi hänen olevan rauhatonna\nkun koti on tyhjä. Tultuaan lähelle hän katsoi odottiko miehensä häntä\nikkunassa, vaan ei, se oli selki selällään eikä näkynyt ketään. Ja\ntyhjät olivat suojatkin, joiden läpi hän kiiti hämmästyneenä ja\nväristen ra'asta kosteudesta, joka oli tunkeunut asuntoon. Ampuminen\njatkui yhä. Hän meni ikkunan luo. Nyt hän tiesi, mitä halusi tietää,\ntaistelu oli Bazeillesissa ja hän värähteli joka kerran kun\nkuularuiskut paukkaen laukesivat ja kanuunat jymähtivät. Niiden ääni\ntuntui lähenevän, taistelu kiihtyi joka hetki.\n\nMinkätähden ei Weiss palannut? Olihan hän niin varmasti luvannut tulla\nheti kotiin kun vihollinen ahdisti Bazeillesia! Hän tuli yhä\nlevottomammaksi, ajatteli kaikenmoisia esteitä, tie oli kenties tukossa\neli kranaattisade niin ankara, ettei hän tahtonut lähteä. Vai\nolisikohan tapahtunut onnettomuus? Ei ei, sellaista hän ei tahtonut\najatella, täytyi pitää kiinni toivosta, ett'ei kadottaisi rohkeuttaan.\nSitten hän mietti itse lähteä Bazeillesiin miestään vastaan, vaan\npelkäsi sivuuttavansa hänet tiellä ja mikä hänen eteensä silloin\ntulisi! Weiss olisi jos kuinka levoton, jos ennättäisi ensin kotiin.\nSitäpaitsi oli sellainen yritys varsin tuhmanrohkea, oli; mutta vaikka\nhän ei koskaan tahtonut pitää melua itsestään oli hänestä kumminkin\nluonnollisinta, että mies ja vaimo ovat vaaran hetkellä yhdessä.\n\nMutta samassa juolahti Delaherche hänen mieleensä.\n\n-- Sinne minun täytyykin mennä!\n\nIsäntähän oli myös ollut yötä Bazeillesissa ja tietää varmaan jotain\nWeissistä. Hän riensi alas ja meni suoraan käytävän kautta, joka johti\nheiltä tehdasrakennukseen. Tultuaan vanhaan puutarhaan, joka nyt oli\nkivitetty ja josta ei enää ollut muuta jälellä kuin suuri viheriä\nsatavuotisten jalavien varjoama ympyrä, näki hän hämmästyksekseen\nvahtisotamiehen vaunuliiterin ovella. Sitten hän muisti kuulleensa,\nettä seitsemännen osaston rahastoa säilytettiin täällä Delaherchen\ntehtaalla ja hänestä tuntui kummalliselta ajatella, että täällä löytyi\nniin paljon kultaa, monia miljoonia, sanottiin, ja vallien ulkopuolella\nihmiset tappelivat ja surmasivat toisiaan. Mutta juuri kun hän aikoi\nnousta kyökinportaita ylös häntä kohtasi uusi ihme, jotain niin\ntavatonta, että astui kolme neljä porrasta alas ja jäi miettimään,\ntokko uskaltaakaan enää mennä Gilberten luo. Eräs sotilas, eräs\nkapteeni livahti hänen ohitsensa, nopeasti ja äänettömästi kuin näky,\nvaan hän ennätti kumminkin tuntea miehen samaksi, jonka oli usein\nnähnyt Gilberten luona Charlevillessä. Hän palasi kartanolle ja vilkasi\nmakuusuojan korkeihin ikkunoihin, vaan uutimet olivat vielä kiinni.\nSitten hän teki äkkipäätöksen ja nousi rivakkaasti portaita ylös.\n\nEnsi kerroksessa hän aikoi lapsuuden toverin ja ystävättären oikeudella\nkoputtaa Gilberten pukuhuoneen ovelle; olihan hän usein ennenkin käynyt\ntäällä aamusilla juttelemassa. Vaan se olikin raollaan, ikäänkuin joku\nolisi kiireessään unohtanut lukita sen, ja hän astui estämättä\npukusuojaan sekä siitä hiljaa makuuhuoneesen. Se oli hyvin korkea ja\nkatosta riippuivat syvissä poimuissa raskaat, punaset samettiverhot\nleveän vuoteen edessä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin hiljainen tasainen\nhengitys, nukkuvan rauhallinen hengitys, ja suojan täytti vieno\nsyreenin tuoksu.\n\n-- Gilberte! kuiskasi Henriette.\n\nVaan hän ei herännyt; ja punaisten uutimien raosta tunkevassa heikossa\nvalossa lepäsi soma pyöreä päänsä toisen käsivarren varassa kauniin\ntumman tukan ympäröimänä.\n\n-- Gilberte!\n\nHän liikahti, venyttelihe, silmiään avaamatta.\n\n-- Gilberte!\n\nNyt hän nosti päätään ja tunsi Henrietten.\n\n-- Sinäkö se olet?... Mitähän kello lienee?\n\nKuultuaan, että se oli kuusi hän tuli vähän hämilleen, vaan koetti\npeittää sitä ja torui leikillisesti, että Henriette oli hänet niin\naikaseen herättänyt.\n\nHenriette kysyi Delaherchea ja hän vastasi nopeasti:\n\n-- Eihän hän vielä ole tullut; ehken vasta yhdeksän ajoissa...\nMinkätähden hän olisi näin aikaseen palannut?\n\nHenrietten täytyi temmaista hänet onnellisesta huolettomuudestaan.\n\n-- Taivaan tähden, Gilberte, Bazeillessa on taisteltu aikasesta aamusta\nja minä pelkään niin kovin kun mieheni on siellä.\n\n-- Elä ensinkään pelkää!... Minun mieheni on niin varovainen, että hän\nolisi aikoja palannut, jos siellä olisi ollut vähinkään vaara\ntarjolla... Sinä saatat olla aivan huoleton niin kauvan kun hän on\npoissa!\n\nNämä sanat rauhoittivat Henrietteä. Niin, Delaherche ei todellakaan ole\nse mies, joka suotta vaaraan antautuu. Hän tuli heti rohkeammalle\nmielelle ja riensi avaamaan uutimet, että valo pääsi huoneesen. Toinen\nikkunan puolisko jäi auki ja ampuminen kuului selvästi täyttäen\njyminällään saman suojan, joka muutamia minuuttia takaperin lepäsi\nrauhan ja onnellisen hiljaisuuden vallassa.\n\nGilberte katseli silmät selällään selkeää aamutaivasta.\n\n-- Mitä? Joko taistelu on alkanut?\n\nHänen paitansa lipui pois hienolta alastomalta olaltaan, joka näkyi\ntumman tukan alta.\n\n-- Voi Jumala, joko he nyt tappelevat näin aikaseen aamulla!... Se on\nniin kauheata kaikki, koko sota!\n\nVaan Henrietten katse oli kiintynyt hansikkapariin pienellä pöydällä,\npariin valkosia sotilashansikkaita, ja hän peräytyi ehdottomasti\nhämmästyksestä. Gilberte punastui ja veti hänet hämmentyneenä veltolla\nliikkeellä vuoteen laidalle istumaan.\n\n-- Minä aavistin, että sinä olit nähnyt ja tiesit kaikki!... Elä, rakas\nHenriette, tuomitse minua kovin... Hänhän oli vanha ystävä, kerroinhan\nsinulle jo siellä kotona Charlevillessä, muistathan...\n\nHän puhui hiljaa liikutetulla äänellä, vaan huulilla asui nauru.\n\n-- Ja eilen ... eilen hän pyysi niin kauniisti, ja me näimme toisemme\npitkän, pitkän ajan kuluttua... Ja ajatteles, että hänen täytyy\ntaistella tänään ja kaatuu ehkä ... kuinka olisin voinut kieltää?\n\nHenriette kuunteli miettiväisenä. Tämä kummastutti häntä, -- hän ei\npystynyt käsittämään Gilberteä. Varmaankin he olivat niin peräti\nerilaiset. Hän ei ollut koko yönä eikä aamuna ajatellut muuta kuin\nmiestään sekä veljeään, jotka olivat hengenhädässä. Miten saattoi\nihminen, jonka lähimpiä kuolema joka silmänräpäys uhkasi, nukkua niin\nmakeasti ja näyttää iloiselta ja rakastuneelta?\n\n-- Vaan miehesi, Gilberte, ja -- se toinen ... eikö sinun sydäntäsi\nkirvele, ett'et ole heidän luonansa nyt? Etkö ajattele, että he ovat\nvaarassa, että heidät saatetaan kantaa tänne raajarikkoina, kuoliaina?\n\nGilberte ojensi kauniit käsivartensa eteensä.\n\n-- Ei ei, älä puhu tuollaista! Miksi sinä peljästytät minua juuri kun\nolen herännyt?... En minä tahdo sellaista ajatella, ei ei, se on kovin\nkauheata!\n\nJa Henrietten täytyi väkisinkin naurahtaa. Hänen mieleensä\nmuistui heidän lapsuutensa, jolloin Gilberten isä määrättiin\ntullin tarkastajaksi Charlevilleen ja hän lähetti tyttärensä\nChêne-Papuleux'hön, kun hän oli ruvennut yskimään ja äitinsäkin oli\nkuollut nuorena rintatautiin. Pikku Gilberte ei ollut kuin yhdeksän\nvuoden vanha, vaan tavattoman vilkas jo ja mielistelevä, oli milloin\nnäyttelijätär, milloin kuningatar, koristeli itseään aina, säästi\nkaikki hopeapaperit makeisista laittaakseen rannerenkaita ja\nkorvahetuloita. Ja samallaisena hän oli pysynyt, oli juuri sama iloinen\nelämänhaluinen lapsi joutuessaan naimisiin metsävirkamies Maginotin\nkanssa. Hän ei sietänyt Mezièresiä, joka oli ikäänkuin haudassa vallien\nja mäkien välissä, vaan jäi asumaan hauskaan Charlevilleen. Isä oli\nkuollut ja hän eli aivan mielensä mukaan, sillä Maginot oli\nhyväluontoinen, vähäpätöinen mies, joka ei koskaan sekaantunut vaimonsa\nasioihin. Kaupungilla juteltiin paljon, vaan ei hänellä kumminkaan\nollut omallatunnollaan muuta vaarallisempaa kuin suhde kapteeni\nBeaudoiniin, vaikka eli alituisessa upseeritulvassa, johon oli joutunut\növersti Vineuilin kautta. Hän oli hyväsydämminen ja iloinen; halusi\nolla ihailtu ja kaunis.\n\n-- Se oli kumminkin hyvin pahasti tehty, että sallit hänen tulla tänne,\nsanoi Henriette viimein vakavasti.\n\nGilberte laski hyväilevän pehmosen kätensä ystävättären huulille.\n\n-- Henriette kulta, enhän voinut olla suostumatta tämän ainoan, ainoan\nkerran... Tiedäthän, etten minä tahdo pettää uutta miestäni!\n\nHe eivät puhuneet enää mitään kumpikaan, vaan syleilivät toisiaan\nhellästi. Hehän olivat lapsuuden ystäviä ja ymmärsivät, vaikka\nolivatkin niin erilaiset, toistensa tunteet.\n\n-- Voi kauheata tuota ampumista! huudahti Gilberte ylös hypähtäen.\nMinun täytyy sukkelasti pukeutua!\n\nTykinpauke kuului taas kovemmin. Hän sieppasi vaatteensa ja puki\nHenrietten avulla sukat ja kengät jalkaansa sekä otti kiireimmiten\naamutakin ylleen ollakseen valmis, jos tultiin alas käskemään. Juuri\nkun hän oli kiertämässä hiuksiaan ylös kolkutettiin ovelle ja hän\nriensi avaamaan.\n\n-- Tule, tule vaan, rakas äiti!\n\nTavallisella ajattelemattomuudellaan hän laski anoppinsa huoneesen eikä\nmuistanut hansikkaita, jotka olivat vieläkin pöydällä. Henriette astui\npöydän luo ja koetti peittää niitä, vaan rouva Delaherche oli heti\nsisään astuttuaan huomannut ne ja jäi kuin kivettyneenä ovelle\nseisomaan. Sitten hän vilkasi ympärilleen ja katsoi pitkään leveätä\nsamettiverhojen kätkemää vuodetta.\n\n-- Rouva Weisskö täällä onkin!... Oletko todellakin voinut nukkua,\nGilberte?\n\nNähtävästi hän olisi tahtonut sanoa vähän muutakin miniälleen. Voi tätä\navioliittoa, jota hän niin oli vastustanut, vaan jonka poikansa\nvietettyään kaksikymmentä hiljaista vuotta mitättömän vaimon rinnalla,\nsolmi tuon nuoren, kevytmielisen naisen kanssa! Ja hän oli tehnyt\nkaikki mitä oli voinut suojellakseen poikansa kunniaa pilkuttomana, --\nja nyt alkoi Gilberten menneisyys jälleen kummitella! Ei, tämä oli\nliikaa, hänen täytyi keskustella poikansa kanssa... Hän ei voinut\nsietää, että vanha kunniallinen nimensä tahrattiin!\n\nGilberte punastui kaulaa myöten ja sammalsi:\n\n-- Kyllä ... nukuin minä pari tuntia... Julius ei ole vielä kotona!\n\nRouva Delaherche keskeytti hänet. Hän oli ollut koko aamun hyvin\nlevoton poikansa tähden, vaan hän oli vanhanaikainen, urhoollinen\nnainen, joka ei suotta vaikeroinut. Ja nyt hän muisti, mitä varten oli\nminiänsä luokse tullut.\n\n-- Enosi, översti Vineuil on lähettänyt ylilääkäri Bourochen pyytämään,\nettä saisivat asettaa tänne ambulanssin... Hän tiesi, että meillä on\ntehtaassa kyllin tilaa ja minä lupasin jo heidän käytettäväkseen\nkuivaus-salin... Vaan ehkä on parasta, että sinä menet heidän\npuheilleen...\n\n-- Mennään, mennään heti, sanoi Henriette innostuneena.\n\nGilberteäkin översti Vineuilin ehdotus huvitti. Hän sitasi kiireellä\nmustan pitsiliinan päähänsä ja he lähtivät kolmen makuusuojasta. Vaan\nporttiholviin tultua he näkivät kadulla suuren väkijoukon. Matalat,\nyhden hevosen vetämät vaunut vierivät hitaasti eteenpäin, ajajana eräs\nluutnantti, ja he luulivat ensimmäisten haavoitettujen jo saapuvan.\n\n-- Niin, niin, ajakaa vain pihaan... Täällä se on!\n\nVaan he huomasivat erehtyneensä. Haavoitettu, joka lepäsi vaunujen\nperällä, olikin marsalkka Mac-Mahon ja hänet vietiin ruununvoudin\ntaloon. Saatuaan vaarallisen lihahaavan ylhäälle reiteensä oli hän\npikipäin sidottanut sen pienessä puutarhurin majassa, kannatuttanut\nitsensä vaunuihin ja käskenyt viedä Sedaniin. Hän oli avopäin, toinen\njalka paljaana, ja univormun kultanauhat liassa ja veressä. Mitään\npuhumatta hän kohotti päätään, katsoi väsyneesti ympärilleen ja\nhuomattuaan portilla naiset, jotka kädet ristissä häntä katselivat ja\njoiden kasvoilla kuvastui syvää murhetta armeijaa kohdanneesta\nonnettomuudesta, hän nyökäytti tervehtien päätään huulilla\nsurumielinen, isällinen hymy. Katuvierillä seisoskelevat ihmiset\nnostivat lakkiaan ja juttelivat innokkaasti tapauksesta. Toiset\ntiesivät senkin, että kenraali Ducrot oli määrätty marsalkan\nseuraajaksi. Kello oli silloin puoli kahdeksan.\n\n-- Entä keisari? kysyi Henriette kirjakauppiaalta, joka seisoi puotinsa\novella.\n\n-- Hän lähti noin tunti sitten, vastasi naapuri. Minä seurasin häntä,\nnäin ratsastavan ulos Balanin portista... Sanovat, että kuula on\nreväissyt hänen päänsä poikki.\n\nVastapäätä asuva kauppias yhtyi puheesen.\n\n-- Ei ole hätää! Tuo on kaikki kulkupuhetta! Kylläpähän ne kuulatkaan\nhuolivat muita kuin kelpo miehiä!\n\nMarsalkan vaunut hävisivät ihmisjoukkoon, joka seisoi mustanaan\nlatinakoulun luona. Ja silloin hälveni sumu, aurinko heloitti\nkirkkaasti ja lämpimästi kadulle. Vaan silloin huusi joku kovalla\näänellä:\n\n-- Hyvät naiset, mitä te siellä teette? Täällähän teitä tarvitaan.\n\nHe kiiruhtivat sisälle ja näkivät edessään tohtori Bourochen, joka jo\noli viskannut virkapukunsa nurkkaan ja parhaallaan sitoi isoa,\nvalkoista esiliinaa vyötäisilleen. Hänen tavattoman suuri päänsä ja\nvoimakkaat jalopeurankasvonsa liekehtivät kiireestä ja toimihalusta\nsuuren lumivalkosen esiliinan yläpuolella, jossa ei vielä ollut\nainoatakaan veripilkkua. Ja hän näytti heidän mielestään niin\nankaralta, että olivat heti paikalla valmiit tottelemaan pienintä\nviittaustaan ja olivat toisiinsa kompastua hänen asioitaan juostessaan.\n\n-- Meillä ei ole ei mitään... Tuokaa tänne riepuja, pellavaista se\npitää olla, vanhoja lakanoita ... ja harmaita matrassia ... ja\nnäyttäkää minun miehilleni missä kaivo on!\n\nHe lensivät, nöyrempiä käskyläisiä hän ei olisi saanut mistään.\n\nTehdas soveltui mainiosti sairaalaksi. Valoisa kuivaushuone oli etenkin\nkuin sitä varten tehty, -- siihen mahtui noin sata vuodetta -- ja\nvieressä oli pieni vaja, jossa sopi toimittaa leikkaukset. Sinne\nkannettiin iso pöytä, kaivo oli kolmen askeleen päässä ja ne, jotka\neivät olleet kovin pahasti haavoitettuja, saattoivat odottaa vuoroaan\nnurmikolla. Vanhojen jalavien suojassa oli viileätä ja varjoisaa.\n\nBourochen mielestä oli viisainta heti asettautua Sedaniin; hän arvasi,\nettä joukot tulevat tungetuiksi linnan ympärille. Hän oli jättänyt\nkaksi lentävää kenttäsairaalaa seitsemännen osaston luo Floingin\nharjulle ja ne lähettivät, pikaisesti sidottuaan haavat, sairaat hänen\nluokseen. Kaikki kantosotamiehet olivat liikkeellä, heidän tehtävänsä\noli kerätä haavoitetut kuulatuiskusta, ja sitäpaitsi siellä oli kaksi\nreservilääkäriä. Muu väestö oli Bourochen muassa, kaksi osastolääkäriä\nja kolme alalääkäriä, jotka tarvittiin leikkauksissa auttamassa, kolme\napteekkaria ja tusina sairaanhoitajia.\n\nYlilääkäri torui ja riiteli myötään, hän ei voinut koskaan olla\nlevollinen.\n\n-- Mitä pirua te siellä temmotte, ettekö te voi saada sitä alusta\nsiihen kunnollisesti?... Näyttäkää tänne!... Tuonne nurkkaan saattaa\nkantaa olkia, jos eivät tilat riitä...\n\nTykit paukkuivat, hän tiesi, että hetken perästä on työtä yllin kyllin\nja heilui hiki päässä ja komensi, että kaikki olisi valmiina kun\nverisiä, silvotuita ihmisiä alkaa tulla vaunulastittain. Vajassakin oli\ntehtävä valmistuksia, eräälle pöydälle hän asetti lääkearkkuja ja\nkenttäapteekkia, jotka jo avasikin valmiiksi, liinannukkakääröjä,\nsiteitä, kangasta, lastoja, sekä toiselle kloroformipullon ja\nrasvapurkin viereen kaikki leikkauskojeensa, koettimia, hohtimia,\nveitsiä, saksia, sahoja, neuloja, joka laatua, mikä leikkaa, viiltää,\nsahaa lihaa ja luuta. Mutta pesuastiata ei ollut.\n\n-- Lieneehän teillä toki savikuppia, pyttyjä, sankoja, patoja, mitä\ntahaan... Jotain täällä olla pitää, emmehän me voi tonkia veressä ja\ntahrautua leukaa myöten!... Ja pesusieniä, ymmärrättekö, hankkikaa\nminulle pesusieniä!\n\nRouva Delaherche riensi minkä kerkesi ja palasi heti kintereillä kolme\ntyttöä, jotka kantoivat sylin täydeltä pesuastioita. Gilberte seisoi\nleikkauspöydän luona. Hän viittasi Henrietten luokseen ja osoitti\npuistatellen kiiltäviä teräsaseita.\n\nHe tarttuivat toistensa käsiin ja katselivat toinen toistaan\npelokkaalla, säälivällä katseella.\n\n-- Hui, eikös olisi kauheata, jos leikattaisiin tuollaisella terävällä\nveitsellä jalka eli käsi poikki!\n\n-- Ihmisparat! mutisi Henriette ja vedet nousivat hänen silmiinsä.\n\nBouroche oli juuri asettanut pitkälle pöydälle patjan ja kiinnittänyt\nvahakankaan sen päälle kun porttiholvista kuului kärryjen kolinata.\nEnsimmäiset sairasvaunut ajoivat pihaan. Vaan ne toivat ainoastaan\nkuusi helposti haavotettua, jotka istuivat vastatusten useimmilla käsi\nsiteissä tai päässä riepu. He pääsivät melkein omin voimin alas\nvaunuista ja menivät tohtorin luo tarkastettavaksi.\n\nKun Henriette hellästi auttoi aivan nuoren sotamiehen, jonka olkapään\nkuula oli lävistänyt, päältä takkia sattui hänen silmänsä pojan\nrykmentin-numeroon ja hän huudahti:\n\n-- Tehän kuulutte 106:n rykmenttiin! Oletteko Beaudoinin komppaniasta?\n\nEi, hän kuului Ravaudin komppaniaan, mutta hän tunsi kyllä korpraalin,\nJean Macquartin ja luuli melkein varmasti, ett'ei hänen komantonsa\nvielä ollut käynyt tulessa. Henriette tuli iloseksi: hänen veljensä eli\nsiis! Jos nyt vain olisi saanut jotain tietoja miehestään, jota odotti\njoka silmänräpäys.\n\nVaan samassa hän nosti päätään ja säpsähti hämmästyksestä. Delaherche\nseisoi muutaman askeleen päässä keskellä miesryhmää ja kertoi\nvaaroistaan ja vaivoistaan Bazeillesta palatessaan. Miten hän oli\ntuohon ilmestynyt? Henriette ei ollut nähnyt portista tulevan.\n\n-- Eikö Weiss ole teidän kanssanne?\n\nVaan Delaherche ei joutanut heti vastaamaan, hänen täytyi kertoa\nGilbertelle ja äitilleen, missä vaarassa hän oli ollut.\n\n-- Odottakaa, niin selitän!\n\nJa hän jatkoi kertomustaan:\n\n-- Ainakin kaksikymmentä kertaa olin tulla ammutuksi tällä matkalla.\nLuotia ja kranaattia lensi kuin rakeita... Ja siellä oli keisari ...\nrohkea mies!... Ja kun viimein pääsin Balaniin, niin lähdin juoksemaan\nja juoksin...\n\nHenriette tarttui hänen käsivarteensa.\n\n-- Mutta minne minun mieheni jäi?\n\n-- Miehenne? Weiss, hän jäi sinne, hän!\n\n-- Miten? Sinne, Bazeillesiin?\n\n-- Niin, hän sai käteensä pyssyn, kaatuneen sotamiehen kiväärin, ja\nampuu...\n\n-- Ampuu! Ja miksi?\n\n-- Hän vimmastui niin ett'ei enää tietänyt mitä teki! Minä koetin\nhoukutella ja houkutella lähtemään, vaan kun ei tullut niin jätin --\ntietysti.\n\nHenriette tuijotti häneen silmiään räpäyttämättä. Kukaan ei puhunut\nmitään. Hetken perästä Henriette sanoi levollisesti:\n\n-- No, niinpä menen minäkin!\n\nHän Bazeillesiin? Millä ihmeen tavalla? Se oli kerrassa mahdotonta,\nsuurinta hulluutta maailmassa! Delaherche pelotteli luodeilla ja\nkranaateilla, joita tuli satamalla, Gilberte piteli hänen käsistään\nkiinni ja vanha rouvakin rukoili ja selitti, ett'ei hänen millään\nmuotoa pitäisi lähteä. Mutta hän vastasi hiljaa ja levollisesti:\n\n-- Elkää puhuko mitään, minun täytyy mennä!\n\nJa hän pysyi päätöksessään, odotti vaan sen verran, että Gilberte solmi\nmustan pitsiliinansa hänen päähänsä. Delaherche toivoi saavansa hänet\ntieltä käännytetyksi ja sanoi lähtevänsä saattamaan ainakin Balanin\nportille. Vaan silloin hän huomasi vahtisotamiehen, joka keskellä\nlääkärien ja sairaanhoitajien kiirettä edestakasin käyskenteli\nvaunuvajan ovella; ja hänen mieleensä juolahtivat seitsemännen osaston\nmiljoonat ja hänen täytyi hypätä katsomaan, olivatko ne vielä tallella.\nSillä välin Henriette jo ennätti portista ulos.\n\n-- Mutta odottakaa nyt taivaan nimessä! Te olette, niin totta kuin\nelän, samanlainen huimapää kuin miehenne!\n\nToiset sairasvaunut kääntyivät pihaan, Henrietten täytyi pysähtyä,\nkunnes ne ajoivat portista. Nämä olivat paljon vaarallisemmin\nhaavotettuja ja heitä ei ollut kuin kaksi, pitkällään pienillä\nlavoilla. Toiselta oli mennyt käsi tyyten mäsäksi ja kupeessa oli\nreikä, toisella ei ollut jalkateriä enää. Tohtori Bouroche nostatti\nhänet heti pöydälleen ja alotti ensimmäistä leikkausta apulaislääkärien\nsekä sairaanhoitajien ympärillä häärätessä. Rouva Delaherche ja\nGilberte istuivat nurmella kääreitä leikellen.\n\nTehtailija tavoitti pian Henrietten.\n\n-- Elkää nyt, hyvä rouva Weiss, tehkö sellaista mielettömyyttä!...\nMiten te löydätte siellä Weissin? Eikähän se ole sanottu, että hän enää\nperillä onkaan... Minä vakuutan teille, että nyt on aivan mahdotonta\npäästä Bazeillesiin.\n\nVaan Henriette ei kuunnellutkaan. Hän kiiruhti askeleitaan ja kääntyi\nMénilin kadulle päästääkseen suoraan Balanin tielle. Kello oli melkein\nyhdeksän ja Sedania ei synkistänyt enää aamun harmaa väritys. Heleä\nauringonvalo muodosti syviä varjoja talojen seinustalla, hätääntyneitä\nihmislaumoja tunkeili kaduilla, jossa ehtimiseen laukkasi sanantuojia\nja -viejiä. Muutamien aseettomien sotamiesten ympärille oli muodostunut\nryhmä. He olivat juuri saapuneet, toiset lievästi haavotettuina, toiset\nylen hermostuneina, huutaen ja viuhtoen käsillään. Eikä kaupunki olisi\nsittenkään suuresti eronnut tavallisesta arkiolostaan, ell'eivät puodit\nolisi olleet kiinni ja uutimet ikkunoita peittämässä. Ja lisäksi\nalituinen tykinpauke, joka pani maan jalkojen alla, seinät, vieläpä\nkatotkin tärisemään.\n\nDelaherche riensi äänetönnä Henrietten rinnalla ristiriitaisten\najatusten vallassa. Hänen velvollisuutensa olisi ollut seurata tätä\nyksinäistä, turvatonta naista, vaan miten uskaltaa, hirvitä lähteä\njälleen kuulatuiskuun Bazeillesin tielle? Mutta Balanin portilla heidät\neroittikin toisistaan upseerijoukko, joka ratsasti kaupunkiin. Siinä\nolikin kauhea tungos, kaikki olivat rientäneet sinne uutisia saamaan.\nDelaherche juoksi vähän matkaa ja palasi taas ihmistungoksesta\netsimään; vaan ei, Henriette oli kadonnut, hän oli varmaankin jo\nennättänyt lähteä maantielle. Ja tehtailija luopui turhasta\netsimisestään.\n\n-- Sitä parempi! Mutta harmillista se sentään oli!\n\nPortilta hän palasi takasin kaupunkiin ja kuljeskeli katuja ylös ja\nalas, ett'ei vain mikään nähtävä jäisi näkemättä, mutta häntä vaivasi\nkumminkin yhä kasvava levottomuus. Mikä tästä lopuksi tulee? Ja jos\nsotajoukko joutuu tappiolle, niin eikös kaupunki tule hirveästi\nkärsimään? Vastaukset näihin kysymyksiin olivat epävarmat, ne\nriippuivat kokonaan asiain kulusta. Mutta hän vapisi sentään pelosta\najatellessa tehdastaan Maquakadun varrella, josta kaikki arvopaperit\nkumminkin oli viety varmaan kätköön. Hän suuntasi askeleensa\nraatihuoneelle, jossa kaupungin valtuusmiehet olivat koolla. Siellä hän\nviipyi koko kauvan, muuta uutta kuulematta kuin että taistelu oli\nkääntynyt huonolle puolelle. Armeija ei tietänyt enää ketä totella.\nKenraali Ducrot oli ollut kaksi tuntia ylipäällikkönä ja silloin se oli\nperäytynyt, vaan kenraali Wimpffenin päästyä ohjaksiin sitä taas\najettiin eteenpäin. Ja tämä käsittämätön häilyväisyys, asemain jälleen\nvalloittaminen, joista juuri oli luovuttu, velttous ja suunnitelman\npuute jouduttivat tappiota.\n\nDelaherche astuskeli aina ruununvoudin talolle katsomaan, joko keisari\noli palannut. Mutta siellä hän ei kuullut muuta kuin että marsalkan\nhaava, joka juuri oli sidottu, ei ollut vaarallinen sekä että hän\nnukkui levollisesti. Vaan tultuaan kello yksitoista kadulle jälleen oli\nsiellä vastassa pitkä jono pölyisiä ratsastajia, jotka ajoivat käyten,\nja heidän etunenässään keisari. Hän palasi oltuaan neljä tuntia\ntaistelukentällä, kuoleman kidassa, vaan kuolema ei ollut sittenkään\nhäntä huolinut. Tuskan hiki oli viruttanut pois maalin kasvoilta,\njäykistetyt ja mustatut viikset riippuivat veltosti suupielissä,\ntuhanharmailla kasvoilla asui kuolemantuska. Eräs upseeri, joka jäi\nEurooppa nimisen majatalon luo, kertoi retkestä, sanoi, että he olivat\nkulkeneet Moncellesta Givonneen pitkin kapeaa laaksoa ensimmäisen\nosaston miesten keskessä, jotka saksilaiset olivat hätyyttäneet pienen\npuron oikealle rannalle. Ja palanneet he olivat Givonnen tietä, jossa\nvallitsi sellainen tungos, että jos keisari olisi vielä tahtonut\nkääntyä takasin, se ainoastaan suurimmalla vaikeudella olisi\nonnistunut. Ja mitäpä hyötyä siitä sitäpaitsi olisikaan ollut?\n\nKun upseeri parhaallaan kertoi kertomustaan kuului peloittava rymähdys.\nKranaatti oli musertanut uuninpiipun Sainte Barben kadun varrella.\nSiitäkös mylläkkä syntyi; joukosta kuului kimakoita naisten huutoja.\nDelaherche painautui seinää vasten kun toinen rysäys kuului ja kaikki\nikkunanruudut läheisessä talossa murskautuivat pieniksi sirpaleiksi.\nMitä, jos he nyt rupeavat ampumaan Sedania! Hän hyökkäsi huimaa vauhtia\nkotiinpäin. Hänen täytyi, täytyi paikalla saada varmuutta! Tehtaan\nkatolta näki laajalti kaupunkia sekä sen ympäristöjä.\n\nHän kipusi katolle ja tyyntyi heti. Taistelu oli kaupungin yläpuolella,\nluodit saksalaisten pattereista Marféen ja Frenoisin harjuilla eivät\nvoineet vahingoittaa kaupungin taloja, vaan putoilivat Algierin\nylängölle. Ensin hän arveli, että ne kranaatit, jotka olivat vast'ikään\nkaupungissa räjähtäneet, olivat jotenkin sinne eksyneet, sillä Sedania\nei vielä pommitettu, vaan lähemmin tarkastettuaan hän tuli siihen\npäätökseen, että ne oli lähetetty vastaukseksi muutamiin laukauksiin,\njotka oli ammuttu linnan tykistöstä. Hän kääntyi pohjoseen päin ja\nkatseli linnoitusta, tuota suurta mustunutta rakennus-sokkeloa, joka\nnäytti suuremmoiselta ja lapselliselta samalla. Hänen mielensä kävi\nniin haikeaksi sitä katsellessa. Mitä hyötyä siitä nyt oli ja sen\nkanuunoista, joiden luodit lentelivät helposti toisesta taivaan\nreunasta toiseen? Se ei ollut valmistaunut taisteluun. Ei sillä ollut\naseita, ei ruutia, ei miehistöä. Tuskin kolme viikkoa takaperin oli\nkuvernööri muodostanut pienen joukon hyväntahtoisista kaupunkilaisista\nhoitamaan niitä muutamia tykkiä, jotka vielä olivat kunnossa. Ei ollut\nkuin seitsemän eli korkeintaan kahdeksan latinkia joka tykin osalle ja\nniitä täytyi pitää säästäin, ammuttiin vain pari kertaa tunnissa,\nkunnian vuoksi, sillä luodit eivät lentäneet lähimainkaan perille, vaan\nputoilivat vastapäätä oleville niityille. Viholliset patterit\nvastasivatkin vain silloin tällöin, ikäänkuin olisivat tunteneet\nylenkatsetta ja sääliä.\n\nNämä patterit vetivät ehdottomasti Delaherchen huomion puoleensa. Hän\ntähysteli uteliaasti Marféen kumpuja kun muisti suuren kaukoputkensa,\njolla oli usein ympärystöjä katolta tarkastanut. Hän riensi sitä\nnoutamaan ja katseli palattuaan vainioita, puita, taloja sekä viimeksi\nFrenoisin suurta patteria ja sen yläpuolella upseeriryhmää, jonka Weiss\noli Bazeillesista epäselvästi nähnyt. Mutta kiikarin avulla eroitti\nDelaherche heidät aivan selvästi, näki kohta, että ne olivat ylempiä\nupseereja ja arvasi johonkin esikuntaan kuuluviksi. Muutamia makasi\npitkällään nurmikossa, toiset seisoivat ryhmissä. Ja heidän edessään\nseisoi eräs mies ypö yksinään. Hän näytti kuivalta ja laihalta sekä oli\npuettu yksinkertaseen sotilaspukuun, joka kumminkin ilmaisi\nhallitsijan. Aivan varmasti siinä oli Preussin kuningas, pikkusena kuin\npikkulilli, kuin tinasotamies hänen kaukoputkensa lasissa. Vähitellen\nhän tuli aivan varmaksi että oli arvannut oikein, eikä voinut enää\nkääntää silmiään pois tuosta sanomattoman pikkuruisesta miehestä, jonka\nkasvot eivät näyttäneet suuremmilta kuin nuppineulan pää.\n\nPäivä ei ollut vielä puolessa ja kuningas seurasi armeijainsa\nmatemaattisesti tarkkaa, järkähtämätöntä marssia. Ne tunkivat eteenpäin\nennakolta määrätyitä teitään ja pitensivät yhä sotilas- ja tykkivyötä,\njoka oli alkanut muodostua Sedanin ympärille. Vasen siipi, joka oli\ntullut Doncheryn ketoa, jatkoi reittiään Saint-Albertin solalle\nSaint-Mengesin ja Fleigneuxin ohi; ja hän näki selvästi XI:n\narmeijaosaston takana, joka oli tulisessa taistelussa kenraali Douayn\njoukkojen kanssa, V:n armeijaosaston metsän peitossa lähenevän Illyn\nkiviristiä sillä välin kun patteriat vuorottelivat yhtä mittaa niin\nettä koko taivaan ranta näytti olevan yhtenä tulena. Oikea siipi otti\nhaltuunsa koko Givonnelaakson, XII:s osasto anasti Moncellen, kaarti\noli marssinut Daignyn kautta ja meni parhaallaan puron yli suunnaten\nsuoraan kiviristille, pakotettuaan kenraali Ducrotin vetäytymään\nGarennen metsän taakse. Ponnistus vielä ja Preussin perintöprinssi\nsaattoi antaa kättä Saksin perintöprinssille aavalla tasangolla\nArdennin metsän laidassa. Kaupungin eteläpuolella ei näkynyt enää\nBazeilles, se peittyi tykkänään pölyyn ja savupilviin, joita tuprusi\npalavista taloista.\n\nJa kuningas seisoi levollisena katsoen ja odottaen. Tunti ehkä, eli\nkaksi, kenties kolmekin, tässä oli ainoastaan kysymys ajasta; toinen\nrattaan hammas liittyi toiseen, hävityskone oli pantu liikkeelle ja\nteki tehtävänsä. Iloisen säteilevän taivaan alla supistui\ntaistelutanner supistumistaan, pienten mustien pisteiden vimmattu\nvilinä vetäytyi lähemmä Sedania. Ikkunan ruudut välähtelivät\nkaupungissa, näytti kuin joku talo vasemmalla, Cassinen etukaupungin\npuolella, olisi ollut tulessa. Mutta etempänä, Doncheryn ja Carignanin\nseutuvilla lepäsivät kentät jälleen autioina, siellä vallitsi lämmin,\nsäteilevä rauha; Maasin kirkas pinta, elämästään iloitsevat puut,\nlaajat hedelmälliset vainiot, viheriät niityt värähtelivät puolipäivän\nhelteessä.\n\nKuningas kääntyi seurueensa puoleen kysyen jotain. Hän halusi tietää\nkaikki, tuntea kaikki, olla elävässä yhteydessä noiden elävien\ntomuhiukkasten kanssa, jotka hänen viittaustaan tottelivat. Oikealla\npuolellaan liiteli ilmassa tykin pauketta pelästynyt pääskyparvi, yleni\nkorkealle ja katosi etelään päin.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nEnsimmältä pääsi Henriette nopeasti rientämään Balanin tietä. Kello oli\nvasta vähän yli yhdeksän ja talojen sekä puutarhojen reunustama tie oli\nvielä melkein tyhjä, vaan kuta lähemmä kauppalaa hän tuli sitä\nvaikeampi oli päästä eteenpäin. Hänen täytyi joka hetki väistyä\nseinävierille marssivien joukkojen tahi pakolaisten tieltä ja pieni kun\noli, puettuna tummaan hameeseen, somat hienoset hiukset ja kalpeat\nkasvot melkein pitsiliinan peitossa, ei häntä monikaan huomannut ja hän\nsai häiritsemättä jatkaa kulkuaan.\n\nMutta Balanissa tukkesi rykmentti merijalkaväkeä tien. Siinä seisoi\nsuurten puiden peitossa läpipääsemätön joukko miehiä, jotka odottivat\nkäskyä. Hän nousi varpailleen, loppumattoman pitkältä näytti jono! Ja\nhän teki rohkean yrityksen, kyyristyi kokoon ja lähti pujottautumaan\nmiesten välitse. Häntä tyrkittiin kyynärpäillä, hän sai monta kolhausta\npyssynperistä ja päästyään parikymmentä askelta alkoi ympäriltä kuulua\nkovaäänistä vastustusta. Kapteeni käänsi päätään ja suuttui.\n\n-- Mitä, nainen täällä? Hulluko te olette?... Minne teillä on matka?\n\n-- Bazeillesiin.\n\n-- Mitä? Bazeillesiin!\n\nYmpärillä olevat miehet purskahtivat nauruun, osottelivat häntä ja\nkertoivat toisilleen, minne hän aikoi. Kapteenikin näytti huvitetulta\nja sanoi:\n\n-- Vai Bazeillesiin, tyttöseni? No, ottakaapa sitten meidät\nmukaanne!... Olimme siellä äskettäin ja toivon, että pääsemme pian\njälleen, vaan sen voitte uskoa, että siellä ei ole kylmä nyt!\n\n-- Minun täytyy Bazeillesiin miestäni tapaamaan, selitti Henriette\nlauhkealla äänellään sinisissä silmissä levollinen päättäväisyys.\n\nNauru vaikeni, eräs vanha kersantti koetti antaa hänelle tietä ja\npakoitti kääntymään takasin.\n\n-- Lapsi parka, ettehän te voi mitenkään tästä päästä, näettehän sen\nnyt... Eikä Bazeillesiinkaan ole naisilla nyt menemistä... Tapaattehan\nte miehenne sittenkin! Elkää nyt olko mieletön, kuulkaa!\n\nHänen täytyi antaa perään, täytyi luopua yrityksestään tunkeutua\nmiesten välitse Bazeillesiin, vaan hän jäi seisomaan lähelle, hän\ntahtoi sittenkin täyttää aikomuksensa... Hän kuunteli miesten puhetta\nja pääsi sitten tutustumaan asioihin. Upseerit olivat katkeralla\nmielellä peräytymiskäskyn johdosta, joka oli pakoittanut heidät\nlähtemään Bazeillesista neljänneksen yli kahdeksan, silloin kun\nkenraali Ducrot oli päässyt komentajaksi marsalkan jälkeen ja päättänyt\nkoota joukot Illyn harjanteelle. Ja pahinta kaikista, ensimmäinen\nosasto oli peräytynyt liian äkkiä ja jättänyt Givonnen laakson\nsaksalaisille; ja kahdennentoista osaston, jonka rintamaa jo kovasti\nahdistettiin, vasen siipi tuli silloin kaarretuksi. Vaan nyt, kun\nkenraali Wimpffen seurasi kenraali Ducrota, oli taas ensimmäistä\nsuunnitelmaa seurattava ja oli annettu käsky valloittaa Bazeilles\ntakasin, maksoi mitä maksoi, ja työntää baijerilaiset Maasiin. Eikös\nollut typerää typerämpää luopua asemasta, jota vähän ajan perästä sai\nkoettaa saada takasin ja vielä päälle päätteeksi vihollisen kynsistä?\nHe olivat kyllä valmiit kuolemaan, vaan eivät he tällaista leikkiä\nkäsittäneet!\n\nMiehistössä syntyi äkkiä kuhinata. Kenraali Wimpffen tuli\nseuralaisineen. Hän nousi seisomaan jalustimissa ja huusi kasvot\ninnosta hehkuvina:\n\n-- Ystäväni, me emme voi vetäytyä takasin, me emme voi, sillä se olisi\nkerrassa loppu... Jos meidän täytyy peräytyä, niin menemme Carignanin\ntietä eikä Mezièresin... Mutta me tahdomme voittaa, te olette tänä\naamuna antaneet heitä selkään ja te tulette antamaan vieläkin!\n\nJa hän nelisti eteenpäin Moncelleen vievää tietä. Miehestä mieheen\nkulki huhu, että hänellä oli juuri ollut kiivas väittely kenraali\nDucrotin kanssa; kumpikin pysyi kiinni suunnitelmassaan ja moitti\ntoisen ehdotusta, toinen selitti, että peräytyminen Mezièresin kautta\nei ollut enää tänään mahdollinen, toinen ennusti sotajoukon ennen iltaa\njoutuvan täydellisesti kaarretuksi, ellei se heti vetäytynyt Illyn\nharjulle. Molemmin puolin sinkoili syytöksiä, ett'eivät he tunteneet\nseutua eikä joukkojen todellista tilaa. Ja valitettavasti he olivat\nmolemmat oikeassa.\n\nHenriette unohti hetkeksi palavan halunsa päästä eteenpäin. Hän huomasi\nvähän matkan päässä kadulla istumassa erään perheen Bazeillesta, köyhän\nkankurin vaimoneen ja tyttöineen, joista vanhin oli ainoastaan yhdeksän\nvuotta.\n\nHe olivat niin uupuneita ja voimattomia ponnistuksista ja tuskasta että\nolivat jalattomina siihen lyyhistyneet.\n\n-- Niin, rouva rakas, kertoi vaimo Henriettelle, meillä ei ole mitään\nenää... Muistattehan rouva, meidän talomme oli kirkkotorin laidassa ja\nkranaatti tulee ja sytyttää sen palamaan. Minä en ollenkaan ymmärrä,\nmiten me, lapset ja kaikki, pääsimme sieltä hengissä...\n\nPikku tytöt purskahtivat jälleen itkuun ja äiti jatkoi rajusti\nviittilöiden kertomustaan:\n\n-- Minä näin kangaspuiden palavan kuin kuivat katajat ... ja sängyn ja\nhuonekalut, kaikki ne menivät. Olkikupo ei sen sukkelampaan pala! Entäs\npöytäkello, jota minä en saanut pelastetuksi...\n\n-- Paholainen heidät nielköön, manasi mies vesissä silmin, mikä meidän\neteemme nyt tulee!\n\nHenrietten ääni värähteli hänen sanoessaan:\n\n-- Olettehan te kumminkin yhdessä molemmat, olette terveitä ja jaksatte\ntehdä työtä. Ja pikku tyttönne ovat tallella. Mitäpä valittamista\nteillä oikeastaan on!\n\nSitten hän kyseli mitä Bazeillesissa oli tapahtunut, olivatko nähneet\nhänen miestään, vieläkö huvila oli eheänä. Mutta he eivät\nsäikähdyksissään oikein tietäneet, vaan puhuivat ristiin. Eivät he\nolleet nähneet herra Weissiä, ei kukaan. Vaan silloin huusi yksi\ntytöistä, että hän oli nähnyt, pitkällään katukäytävällä suuri reikä\npäässä. Saadakseen hänet vaikenemaan antoi isä tytölle läimäyksen, hän\ntiesi varmasti, että se oli valhetta koko juttu. Ja mitä taloon tuli\nseisoi se paikallaan vielä silloin kun he pakenivat; muistivat\nhuomanneensa senkin, että ovet ja ikkunat olivat tarkasti suljetut,\nikäänkuin siellä ei olisi ollut sisällä ketään. Mutta silloin ei\nbaijerilaisilla vielä ollutkaan hallussaan muuta kuin kirkkotori ja\nheidän täytyi valloittaa kauppala katu kadulta ja talo talolta. Vaikka\non se mahtanut heille onnistua, koska koko Bazeilles kuului olevan\ntulen vallassa. Ja ihmisraukat kertoivat kertomasta päästyään\nnäkemäänsä surkeutta, pelosta vielä vavisten, silmissä palavat talot,\nvirtanaan vuotava veri ja ruumiit, jotka peittivät maanpinnan.\n\n-- Entä mieheni? kysyi Henriette.\n\nHe eivät vastanneet, eivät voineet enää puhua, vaan nyyhkivät kädet\nkasvojen edessä. Ja hän jäi levollisena paikalleen seisomaan, vaikka\nsydäntä kouri kauhea tuska, huulet vain värähtelivät. Mikä oli totta\nmikä valhetta? Hän vakuutti itselleen, että tyttö oli erehtynyt, vaan\nse ei auttanut, hän näki kuitenkin miehensä poikkipuolin kadulla\nluodinläpi otsassa. Umpilukkoon suljettu talo häntä myös huolestutti:\nmitä se tiesi? hän ei siis enää ollut siellä? Vakuutus, että miehensä\noli kuollut, hyhmetytti yhtäkkiä hänen verensä. Vaan kenties hän ei\nollutkaan kuin haavoitettu; ja halu rientää sinne tarttui häneen\nsellaisella voimalla, että hän olisi uudelleen koettanut tunkeutua\nrivien lävitse, ellei samassa olisi annettu lähtömerkkiä.\n\nUseimmat näistä nuorista sotilaista tulivat Toulonista, Rochefortista\neli Brestistä, he olivat tuskin vielä päässeet harjoituksista eivätkä\nkoskaan käyneet tulessa; ja he olivat kumminkin taistelleet aamusta\nalkaen vanhain sotaurhojen rohkeudella ja kestäväisyydellä. Samat\nmiehet, jotka olivat olleet kaikista tottumattomimmat, kaikista\nhuonoimmat marssimaan Reimsistä Mouzoniin tullessa, osoittautuivat nyt\nkuriin tottuneimmiksi, parhaiten koulituiksi kaikista, pysyivät\nkiivaimmassa tulessa veljellisesti koossa itseuhraavaisuuden ja\nvelvollisuuden tunteen elähyttäminä. Merkin kajahdettua he palasivat\ntaisteluun ja uudistivat hyökkäyksen vaikka olivat pakahtua harmista.\nKolmasti oli luvattu divisioona avuksi; se oli vain kiihotusta, apua ei\nkuulunutkaan. He tunsivat, että olivat hyljättyjä, että heidät\ntahdottiin uhrata. Ja se oli heidän henkensä, jota vaadittiin nyt\nBazeillesiin takasin vietäessä. He tiesivät sen ja antoivat napisematta\nhenkensä, supistivat rivit ja lähtivät puiden suojasta avonaiselle\ntielle kranaatti- ja kuulatuiskuun.\n\nHenrietteltä pääsi syvä helpottava huokaus. Vihdoinkin, he lähtivät\ntoki! Hän kulki perässä toivoen pääsevänsä heidän mukanaan\nBazeillesiin, altisna juoksemaankin, jos he juoksivat. Vaan eipä\nkestänyt kauvan ennenkun sotamiehet pysähtyivät. Luotia satoi\nsatamalla; jos Bazeilles oli takasin otettava täytyi valloittaa joka\nkyynärä maata, joka kuja, joka tupa, joka peltotilkka oikealla ja\nvasemmalla puolella. Etumaiset rivit ampuivat, kulku oli sanomattoman\nhidasta, joka silmänräpäys kohtasi esteitä. Sillä tavoin eihän ikään\ntule perille, ei, jos jää siihen rivien taa odottamaan kunnes ne ovat\nvoittaneet. Hän teki nopean päätöksen ja kääntyi oikealle pienelle\npolulle, joka johti niityille.\n\nHenrietten aikomus oli kiertää Bazeillesiin laajojen niittyjen kautta,\njoita on pitkin Maasin vartta, vaan siinä hän pettyikin. Yhtäkkiä\nloppui tie pieneen välkkyvään mereen; hänen mieleensä ei ollut\njuolahtanut, että alavat niityt oli varovaisuudesta laskettu veden\nalle. Hän aikoi ensin lähteä samaa tietä takasin, vaan muutti sitten\ntuumansa ja astui niityn reunaa, vajoten nilkkaa myöten märkään\nheinikkoon. Vaan parin sadan kyynärän päässä oli vastassa lauta-aita.\nSillä kohti aleni maanpinta, vettä oli puolentoista kyynärän syvältä ja\naidassa kiinni. Siitä ei voinut mitenkään päästä. Hän puristi kätensä\nnyrkkiin ja ponnisti kaikki voimansa, ettei purskahtaisi itkuun. Ja\nlähti, vähän aikaa itkun kanssa taisteltuaan, aitavartta ylöspäin\nkulkemaan kunnes tuli pienelle polulle, joka vei hajallaan olevien\ntalojen luo. Ja silloin hän luuli päässeensä pahimmista vaikeuksista;\nkaikki nämä lukemattomat pienet tiet ja polut, jotka johtivat\nkauppalaan, olivat vanhoja tuttuja.\n\nMutta siellä putoili kranaatteja. Henriette pysähtyi kauhistuneena kun\nkuuli tärisyttävän räjähdyksen. Pommi oli lauennut ainoastaan muutaman\nkyynärän päässä, hän tunsi ilmanpainonkin. Katsellen harjuja vasemmalla\npuolen virtaa, jossa saksalaiset patterit savusivat, hän taas lähti\nastumaan. Hän tahtoi pitää varuilla, milloin kranaatit tulivat, ja\njuosta tieltä pois, sillä hän ei tahtonut kuolla; hän tahtoi löytää\nmiehensä, tuoda hänet pois sieltä surman suusta, elää hänen kanssaan\njälleen onnellista, onnellista elämää. Kranaattia tippui yhä, hän hiipi\naidan vierustaa ja haki suojaa joka puusta ja pensaasta. Vaan nyt oli\nedessä avoin paikka, jolla kohti tie jo oli ihan täynnä kranaatin\nsirpaleita. Hän odotti erään aitan nurkalla kun huomasi kuopasta tien\nvieressä lapsenpään pistävän esille, joka uteliaasti kurkisteli\nympärilleen. Se oli kymmenvuotias paljaskoipinen pojan nulikka, pieni\nkuljeksija, jolla ei ollut päällään muuta vaatetta kuin paita ja\nhajalliset housut, vaan jolla kumminkin oli ihmeesti hauskaa ja vielä\ntaistelun johdosta. Pienet mustat silmänsä kiilsivät ja hän hypähteli\nilosta joka kerta kun pommi räjähti.\n\n-- Hih! kuinka lystiä... Elä tule, tuossa lentää vielä yksi!... Pomm!\nosasipas peto paukahtaa!... Elä tule, elä tule nyt!\n\nJa joka kerta kun kranaatti tuli sukelsi poika kuopuraansa, pisti taas\npörhöpäänsä näkyviin ja painautui samassa jälleen piiloon. Henriette\nteki sen huomion, että kranaatit tulivat Lirystä ja että Pont-Maugisen\nja Noyersin patterit ammuskelivat Balania. Hän näki selvästi savun\nammuttaessa tuprahtavan ilmaan ja kuuli suhahduksen paukauksen jälkeen.\nVaan nyt tuntui ampuminen laimenevan, köykäset savuhattarat haihtuivat\nhiljoilleen.\n\n-- Kas nyt niille varmaankin annetaan ryyppyjä, huusi poika, joutukaa\nnyt! Antakaa kätenne tänne, niin juostaan!...\n\nHän tarttui Henrietten käteen ja veti muassaan; ja he vilistivät niskat\nkumarassa aukean paikan ohitse. Yli päästyä he seisahtuivat haasian taa\nja katsoivat jälelleen. Taasen tuli kranaatti lentäen ja paiskautui\naittaan, jonka viereltä he juuri olivat lähteneet. Pelottavalla\njyskeellä rämähti huone kasaan.\n\nPojasta oli tämä niin hupaista, että hän tanssi ja pyöri\nihastuksissaan.\n\n-- Hyvä! Sepä vasta rytinätä oli!... Mutta paras oli, että laukkasimme\npois sieltä.\n\nMutta Henriette kohtasi toistamiseen esteitä, jotka näyttivät\nvoittamattomilta, puutarha-aitoja ilman pienintäkään rakoa eli solaa,\njosta olisi päässyt puikahtamaan. Pieni seuralaisensa nauroi yhtä\nmittaa ja tuumasi, että kun päästä tahtoo niin pääseekin. Hän kipusi\naidan harjalle ja auttoi hänetkin sinne. Ja ykskaks he seisoivat\nvähässä ruokakasvitarhassa herne- ja papupenkkien keskellä. Sitä\nympäröi joka puolella aita ja heidän täytyi mennä pienen\npuutarhurinmajan kautta, että pääsivät sokkelosta ulos.\n\nPoika astui viheltäen edellä. Hän avasi oven ja he tulivat tyhjään\nsuojaan ja siitä toiseen, jossa näkivät vanhan vaimon, ainoa\nluultavasti, joka oli kotona talon asukkaista. Hän seisoi pöydän\nääressä vallan tyrmistyneenä, katseli äänetönnä näitä kahta\ntuntematonta ihmistä, jotka sanaakaan virkkamatta kulkivat hänen\ntalonsa kautta. Sen toisella puolella oli pieni katu, jota seurasivat\nvähän matkaa, vaan sitten oli taas uusia esteitä edessä ja he saivat\nkulkea pitkän matkan aitojen ja kaikenmoisten tukkeiden yli kipuamalla,\noikasivatpa tarpeen vaatiessa navettojen ja tallien kautta eli\npuikahtivat ikkunoista, miten vain pääsivät. Koirat haukkuivat ja\nkerran oli lehmä, joka pakeni häntä ojolla, puskea heidät kumoon. Mutta\nnyt he eivät varmaankaan enää olleet kaukana Bazeillesista, sillä\nnenään tuntui palaneen kärsky ja suuret punertavat pilvikasat\npimensivät vähä väliä auringon.\n\nKulkupoika seisahtui äkkiä Henrietten eteen.\n\n-- Kuulkaas, mihin te oikeastaan olettekaan matkalla?\n\n-- Etkö sinä sitä tiedä, Bazeillesiin tietysti.\n\nPoika luirautti pitkän vihellyksen ja nauroi tyytyväisesti.\n\n-- Bazeillesiin... Ei kiitos, sinne en minä lähde, muuanne minä menen.\nHyvästi!\n\nJa hän juoksi tiehensä, meni niinkuin oli tullutkin.\n\nMaantieltä kuopasta oli Henriette hänet löytänyt ja kadotti näkyvistään\naidan-nurkkaukseen eikä luultavasti tulisi häntä enään koskaan\nnäkemään.\n\nYksin jäätyään alkoi Henrietteä pelottaa. Tuosta heikosta lapsesta ei\nhänellä ollut mitään turvaa, mutta se oli kuitenkin viihdyttänyt häntä\nlörpötyksillään. Nyt hän värisi, hän, joka luonteeltaan oli niin\nrohkea. Kranaatteja ei enään pudonnut, saksalaiset olivat laanneet\nampumasta Bazeillesia epäilemättäkin pelosta että sattuisivat tappamaan\nomiaan, jotka olivat herroina kylässä. Muutamia minuutteja sitten kuuli\nluotien suhisevan kuin mehiläispesässä, josta hänelle oli kerrottu ja\njonka hän nyt tunsi.\n\nKääntyessään erään talon kulmassa, kuuli Henriette korvansa juuressa\nkumean äänen, ja kalkkikappaleet, jotka putosivat alas, panivat hänet\näkkiä pysähtymään: luoti oli sattunut rakennukseen; hän jäi kalpeana\nseisomaan.\n\nEnnenkun hän sai selville olisiko kyllin rohkea jatkamaan matkaansa,\nsai hän otsaansa lyönnin, niinkuin vasaralla; hän putosi\npuolipyörtyneenä polvilleen. Toinen luoti, joka oli ponnahtanut maasta\ntakaisin, oli sattunut otsaan, vähän yläpuolelle vasenta silmää ja\njätti siihen suuren mustelman. Kun hän koetti otsaansa käsillään,\ntulivat ne punaisiksi verestä. Mutta sormillaan tunsi hän, että päänsä\noli eheä ja vahingoittumaton; ja rohkaistakseen itseään, toisti hän\nääneen:\n\n-- Se ei tee mitään ... se ei tee mitään ... ei kerrassaan mitään...\nNo, minä en pelkää, e-en! minä en pelkää!\n\nJa se olikin totta, hän nousi ylös ja meni eteenpäin väliäpitämättä\nluodeista; ei hän enään ollut niitä muistaakseenkaan. Koettamatta\nsuojella itseään, käveli hän reippaasti, pää pystyssä, päästäkseen pian\nmääräpaikkaan. Luodit lentelivät yltympärillä, toistakymmentä kertaa\noli hän tulla tapetuksi, mutta eipä ollut sitä huomaavinaan. Vihdoin\noli hän lähellä Bazeillesia, hän astui ruohokentän yli tullakseen\ntielle, joka meni läpi koko kylän. Saapuessaan tielle, näki hän\noikealla puolen, kahden sadan askeleen päässä oman talonsa ilmitulessa.\nAuringon kirkkaan loisteen tähden ei näkynyt liekkiä, mutta katto oli\nkuitenkin puoleksi sisäänpudonnut, ja ikkunoista tuprusi musta sakea\nsavu. Silloin alkoi hän voimiensa takaa kiiruhtaa eteenpäin.\n\nKello 8:sta alkain oli Weiss ollut sisäänsuljettuna sinne, eroitettuna\njoukoista, jotka olivat peräytyneet. Mahdotonta oli mennä Sedaniin,\nsillä baijerilaiset, jotka olivat tunkeutuneet Montivilliers-puiston\nlävitse, olivat sulkeneet pakotien. Hän oli yksin kiväärineen ja\npatruunineen, jotka olivat hänelle jääneet. Yhtäkkiä huomasi hän ovensa\nedustalla kymmenkunta sotilasta, jotka, kuten hänkin, oli eroitettu\ntovereista; nämä katselivat ympärilleen etsien suojaa, jossa voisivat\nmyydä elämänsä niin kalliisti kuin mahdollista. Hän meni alas\npäästämään heidät sisään ja nyt oli huoneessa täysi vartiajoukko:\nkapteeni, korpraali ja kahdeksan miestä ja kaikki olivat päättäneet,\netteivät antautuisi.\n\n-- Mitä tämä on! Laurent, oletko sinä siellä? -- huudahti Weiss\nhämmästyneenä nähdessään joukossa erään pitkän, laihan miehen, joka\npiti kädessään kaatuneelta ottamaansa kivääriä.\n\nLaurent, joka oli puettu siniseen verkapukuun, oli noin 30-vuotias; hän\npalveli nykyään puutarhurin luona, hiljan kadotettuaan äitinsä ja\npuolisonsa, jotka molemmat kuolivat kovaan kuumeesen.\n\n-- Miksi en olisi? -- vastasi hän. -- Minulla ei ole muuta kuin oma\nitseni, sen voin kyllä hyvästi antaa... Ja sitte, tiedättehän, että se\nhuvittaa minua. -- Minä sivumennen sanoen, en ammu huonosti ... ja\ntotta tosiaan ammun yhden näistä aaseista joka laukauksella!\n\nSillä aikaa olivat kapteeni ja korpraali tarkastaneet huoneuksen.\nAlakerrassa ei ollut mitään tekemistä; he olivat tyytyväiset\nnostettuaan huonekalut ikkunoiden ja ovien eteen, koettaen siten tehdä\nmahdollisesti lujimman salpauksen. Senjälkeen kapusivat he kolmeen\npieneen sokkeloon ensimmäisessä kerroksessa. Täältä ja ylhäältä\nullakosta tahtoivat he puolustaa itseänsä, samassa havaiten parhaaksi\nWeissin varustukset, hän oli nimittäin patjoilla tukkinut ikkuna-aukot,\nlaittaen niihin taitavasti ampumareikiä. Kun kapteeni kumartui ulos,\ntarkastaakseen ympäristöä, hämmästyi hän kuullessaan lapsen itkua.\n\n-- Mitä tämä on? ... kysyi hän.\n\nSamassa huomasi Weiss likeisessä värjäyslaitoksessa pienen sairaan\nCharlen makaavan valkeiden raitien välissä, kasvot kuumeesta punottaen.\nJanoaan sammuttaakseen huusi hän äitiään, mutta tämä makasi lattialla,\npää muserrettuna.\n\nWeiss vastasi surullisesti, osottaen lasta:\n\n-- Se on eräs lapsiraukka, jonka äidin kranaatti on tappanut;\nsenpätähden lapsi nyt itkee.\n\n-- Piru heidät vieköön, mutisi Laurent, sen he saavat maksaa.\n\nWeiss ja kapteeni, mukanaan puutarhuripoika ja kaksi miestä, olivat\nmenneet ullakkoon, voidakseen paremmin nähdä kadulle, jonka varrella\nkirkkotori oli. Se oli nyt baijerilaisten vallassa. Mutta nämä kulkivat\neteenpäin suurella vaivalla ja varovaisuudella. Eräässä kadun kulmassa\npieni joukko jalkaväkeä hätyytti heitä melkein neljännestunnin verran\nja ottelu olikin niin ankara että kuolleita makasi läjittäin. Sitte\nanastivat he erään talon toisessa kulmassa, ennenkun menivät edemmäksi.\n\nYht'äkkiä nähtiin savun keskellä naisen eräästä ikkunasta ampuvan\nkiväärillä. Se oli erään leipurin talo ja sielläkin oli sotilaita\nmuiden asukasten keskellä ja kun viholliset vihdoinkin olivat saaneet\ntämän talon valtaansa, kuului sieltä kiljuntaa ja kauheata meteliä...\nIhmisjoukko, joiden seassa voi huomata nuoria ja vanhoja, miehiä ja\nnaisia, ajettiin toisella puolen katua olevan muurin luo -- senjälkeen\nkuului kiväärin laukaus, verta purskahti aina kattoon asti. Saksalaiset\nolivat taipumattomia. Kukin sotaväkeen kuulumaton, jolla tavattiin\naseita, ammuttiin paikalla syytettynä siitä että oli asettunut kansain\noikeuksien ulkopuolelle. Kiivas vastustus, jota kohtasivat kylässä,\nsaatti heidät raivostumaan ja suuret tappiot, joita olivat kärsineet\nviimeisten viiden tunnin aikana, ärsytti heidät julmaan kostoon.\nKatuojat valuivat verta, ruumiit sulkivat kadut, kaatuneet makasivat\nsuurissa läjissä, kuului ainoastaan korahduksia ja valittavia\nhuudahduksia. Joka rakennukseen, jonka viholliset anastivat, nähtiin\nmuutamien viskaavan palavia olkia, toisien sytyttävän valkeata\ntulisoihduilla, vielä toisien valelevan muureille paloöljyä; ja kohta\nolivat kadut yhtenä tulimerenä.\n\nKeskellä kylää oli Weissin talo lukituin ovin ja tukituin ikkunoin,\nkuin varustettu linnoitus, joka odotti vihollista.\n\n-- Huomatkaa, tuossa he tulevat! huusi kapteeni.\n\nUllakosta ja ensimmäisestä kerroksesta yht'aikaa ammuttu laukaus kaatoi\nkolme baijerilaista, jotka hiljaa hiipivät muurien varjossa. Toiset\nperäytyivät, peittäytyen rakennuksien suojaan; ja nyt alkoi piiritys;\nsellainen kuulatuisku roiski muuria vastaan, että luuli olevan kovan\nraesateen. Yli kymmenen minuutin ammuttiin täten aikaansaamatta\nsuurempaa vahinkoa kuin että kalkitus irtautui rakennuksista.\n\nEräs mies, jonka kapteeni oli ottanut mukaansa ullakolle, oli\nvaromattomuudesta näyttäytynyt ikkunassa ja tuli tapetuksi paikalla;\nkuula oli sattunut otsaan.\n\n-- Soo ... nyt on meitä yksi vähemmän, murisi kapteeni. Pitäkää toki\nvaari itsestänne -- älkää antako ampua itseänne huvin vuoksi.\n\nItse oli hän ottanut kiväärin, jolla ampui vihollista ikkunaverhon\nsuojaamana. Mutta Laurent, puutarhurin poika, herätti hänen\nihmettelyänsä. Tämä oli asettunut polvilleen ja piti pyssyn suuta\neräässä ampumareiässä eikä ampunut kertaakaan ohitse, vaan ilmoitti jo\nedeltäpäin tuloksen.\n\n-- Kas niin, -- nyt tuo pieni sinipukuinen upseeri -- sydämmeen -- sen\njälkeen tuo pitkä, laiha -- ihan silmien väliin -- nyt sitten tuo\npunaisella parralla, jota kauan olen katsellut -- häntä pitää ampua\nvatsaan. Ja joka kerralla kaatui mies ammuttuna, niinkuin hän oli\nilmoittanut. Hän tähtäsi tarkkaan, eikä hätäillyt ensinkään, muuten\najatteli tekevänsä tarpeeksi jos ampuu yhden kerrallaan nurin.\n\n-- Voi, jospa minulla vaan olisi hyvät silmät, huudahti Weiss\nraivoisasti.\n\nHän oli vast'ikään särkenyt silmälasinsa ja oli siitä nyt huolissaan.\nHänellä ei ollut enään muuta, kuin lornjettinsa, mutta oli aivan\nmahdotonta saada niitä pysymään paikallaan, sillä hiki virtasi pitkin\nhänen kasvojansa. Usein ampui hän umpimähkään ja tuskin voi pitää\npyssyä kädessään: niin kiihoittunut oli hän. Kaikki hänen tavallinen\niloisuutensa ja maltillisuutensa oli poissa, joka hetki tuli hän\nkiivaammaksi.\n\n-- Älkää karehtiko, ei se mitään auta, sanoi Laurent. Malttakaappas,\ntähdätkää hyvin huolellisesti tuota, joka on ilman kypäriä, -- tuota,\njoka on höystekauppiaan talon nurkalla ... kas niin -- se oli hyvä --\nte ammuitte häneltä jalan, -- katsokaapas, kuinka hän potkielee\nverissään.\n\nWeiss hiukan vaaleni ja murisi:\n\n-- Voi ... tappakaa hänet.\n\n-- Tuhlaisinko minun kuulani! En koskaan maailmassa! Ei! -- nyt otan\nminä mieluummin toisen, tuo on jo kuitenkin kuoleman oma!\n\nHyökkääjät olivat huomanneet että ullakon aukon luona oli joku\nerinomainen ampuja. Ei kukaan ihminen voinut elävänä lähestyä taloa.\nSentähden komennettiinkin esille uusia, reippaita joukkoja, jotka\nluodeillaan lävistivät katon liuskakivet, ikäänkuin ne olisivat olleet\nohutta paperia. Kuulat tunkeutuivat sisään joka paikkaan, suhisten kuin\nmehiläisparvi. Joka silmänräpäys oli henki vaarassa.\n\n-- Menkäämme alas, sanoi kapteeni, me voimme vielä pysyttäytyä piilossa\nensimmäisessä kerroksessa. Mutta kun hän lähestyi rappusia, sattui\nkuula hänen kylkeensä ja hän kaatui.\n\n-- Tuhat tulimmaista!\n\nWeiss ja Laurent sekä vielä elossa oleva sotamies tahtoivat raahata\nhänet alas, vaikka hän pyysi etteivät hänestä huolehtisi. Hän oli\ntehnyt tehtävänsä ja voi olla yhtä hyvin siellä kuin täällä. Kuitenkin\ntahtoi hän johtaa puolustusta, kun he olivat vieneet hänet sänkyyn.\n\n-- Ampukaa joukkoon, älkää välittäkö seurauksista. Niin kauan kun\ntulenne ei vähene, ovat he siksi varovaisia, etteivät tule lähemmä.\n\nPienen talon piiritystä kesti yhä. Useasti näytti siltä kuin katto ja\nseinät kaatuisivat ankarassa kuulatuiskussa, mutta kun laukaukset\nhiukan harvenivat, kohosivat ne savupilvien keskeltä uudestaan. --\nViholliset hurjistuivat kun kelvoton rakennus tuotti heille niin suurta\ntappiota.\n\nSotilaat kiroilivat ja ampuivat kaukaa uskaltamatta rynnätä lyömään\nalikerran ovet ja ikkunat säpäleiksi.\n\n-- Malttakaa -- huusi korpraali -- kas tuolla ikkunaverhot putoavat\nalas.\n\nKuulatuisku oli temmannut ikkunaverhon paikoiltaan, mutta Weiss ryntäsi\nesiin, työnsi aukkoon kaapin, jonka takaa Laurent voi jatkaa\npuolustusta.\n\nEräs sotilaista makasi vertansa vuodattaen hänen jaloissaan, leuat\nmurskana. Toinen sai kuulan kaulaan, vieri muuriin asti, jossa\ntaukoamatta korisi, ruumiinsa väristessä suonenvedon tapaisesti. Nyt\nheitä oli vain kahdeksan, kapteenia lukuunottamatta, joka oli niin\nheikko, ettei voinut puhua, mutta joka vielä kättenliikkeillä antoi\nkäskyjään istuen sängyssä.\n\nKolmea alakerroksen huonetta alkoi olla mahdotonta puolustaa; kipsin\npalasia putoeli välikatosta ja seinistä; tuolit ja kaapit särkyivät\nkuin kirveen iskuista. Ja -- mikä pahinta -- ampumavarat olivat pian\nloppumaisillaan.\n\n-- Sepä vahinko, murisi Laurent, nythän oli käydä niin mainiosti.\n\nWeissille juolahti äkkiä jotain mieleen.\n\nHän muisti kuolleen sotilaan ylhäällä ullakossa, ja meni ottamaan hänen\npatruunansa. Suuri palanen katosta oli revitty pois, hän näki kirkkaan\nsinisen taivaan ja herttainen auringon paiste hämmästytti häntä. Ettei\ntulisi tapetuksi, ryömi hän polvillaan ja löydettyään kolmekymmentä\npatruunaa, kiirehti hän jälleen alas.\n\nMutta alhaalla jaatessaan ne Laurentin kanssa kuuli hän kummallisen\nhuudon ja samassa kaatui eräs sotamies. Heitä ei ollut kuin 7; kohta\nsen jälkeen ei muuta kuin kuusi, sillä korpraali sai kuulan vasempaan\nsilmäänsä ja kuoli paikalla.\n\nTästä hetkestä alkain Weiss ainoastaan hämärästi muisti mitä tapahtui.\nHän ja nuo viisi jälelle jäänyttä puolustautuivat yhä kuten hullut,\najattelematta että voisivat antautua.\n\nNoissa kolmessa pienessä huoneessa kohtasi tulijaa outo näky:\nsärkyneitä huonekaluja mullin mallin, kaatuneitten ruumiit sulkivat\ntien, nurkassa makasi eräs haavoitettu valittaen kauheasti, lattia oli\ntäynnä hurmeista verta, rappusia myöten kulki verivirta. Siellä voi\nainoastaan vaivalla hengittää, sillä ilma oli raskas, sakea ja polttava\nruudinsavusta, katkera haju oli tukehuttava. Eikä voinut nähdäkkään,\noli synkkä yö, pimeässä välähtelivät vain punertavat, ampumisesta\nsyntyvät liekit.\n\n-- Saakeli soikoon -- huudahti Weiss, -- he tuovat kanuunoita.\n\nHän oli oikeassa. Joutuen epätoivoon raivoisasta vastustuksesta,\ntulivat baijerilaiset kanuunoineen ja alkoivat asettaa niitä kuntoon\nkirkkotorin kulmassa. Ehkä he sitte pääsisivät ohi kun olisivat\nhävittäneet talon perustuksiaan myöten.\n\nMutta kunnioitus, jota viholliset osoittivat talon asukkaille, kanuuna,\njoka kirkkotorilla tähdättiin heitä kohti, saatti harvenneen\nsotilasrivin jäännöksen hyvälle tuulelle, jonka vuoksi vaan nauroivat\nja ilkkuivat baijerilaisia. Näyttipä vähän kummalta kun nuo\npelkurimaiset koirat tulivat tykistöineen kuutta miestä vastaan.\n\nLaurent tähtäsi huolellisesti tykkimiehistöön, ampuen joka kerta\nlaukasijan, ja niin hyvin että huoneiden piirityksestä ei voinut tulla\nmitään; kului lähes viisi minuuttia ennen kun toiselta puolen ammuttiin\nensimmäinen laukaus, mutta se oli liian korkealle tähdätty, repi vain\npalasen katosta.\n\nLeikin loppu läheni kuitenkin. Turhaan etsivät piiritetyt patruuneja\nkaatuneiden taskuista. Uupuneina hapuilivat nuo kuusi etsien jotain\nmitä voisivat viskata ikkunasta alas musertaakseen lähemmäksi\ntunkeutuvia vihollisia.\n\nEräs heistä, joka tuli näkyviin, kirkuen ja heiluttaen kivääriään,\njoutui kuulien uhriksi. Nyt heitä oli vain viisi. Mitä oli tekeminen?\nTullako ulos, koettaa päästä alas takaoven kautta, paeta yli ketojen ja\nkankaiden?\n\nSamassa kuului alhaalta meteliä, raivoava joukko astuu rappusia; ne\nolivat baijerilaiset, jotka olivat piirittäneet talon, olivat särkeneet\ntakaoven ja nyt hyökkäsivät sisään. Tuima tappelu syntyi. Eräältä\nsotamieheltä kuula lävisti rinnan, kaksi otettiin vangiksi, sillä aikaa\nkun kapteeni, joka veti viimesiä hengenvetojaan, makasi sängyssä suu\nauki, nostaen käsivarsiaan aivan kuin antaakseen käskyjä.\n\nUpseeri, joka komensi baijerilaisia, huomasi vihdoin Weissin ja\nLaurentin. Mennen heidän luokseen, ärjäsi hän heille ranskaksi:\n\n-- Keitä olette? Mitä te täältä tahdotte?\n\nTarkasteltuaan ja huomattuaan että he olivat savusta mustuneet, käsitti\nhän kyllä. Hän haukkui heitä saksankielellä suut silmät täysi, raivosi,\nettä silmät päässä pyörivät. Hän nosti revolverinsa ampuakseen heidät,\nkun sotamiehensä hyökkäsivät esiin, tarttuivat Weissiin ja Laurentiin,\njotka he raahasivat rappusista pihalle aina muuriin asti sellaisella\nmelulla ja elämällä että päällikköjen ääntä ei voinut kuulla.\n\nMuutaman minuutin jälkeen, kun tuo vaalea kookas upseeri koetti\ntyynnyttää joukkoaan, voivat molemmat ranskalaiset nousta katselemaan\nympärilleen.\n\nYhä useampia taloja sytytettiin palamaan. Bazeilles oli enään vaan\nhiililäjä. Kirkon korkeista ikkunoista tuprusi liekki. Muutamat\nsotamiehet, jotka olivat ajaneet erään vanhan naisen ulos huoneestaan,\npakottivat hänet antamaan heille tulitikkuja sytyttääkseen hänen\nsänkynsä. Huoneisiin heitettyjen palavien olkitukkojen ja paloöljyn\ntähden kiihtyi tulipalo kiihtymistään. Tämä oli hirveä näky.\nRaivostuneet sotamiehet, jotka pitkällinen taistelu oli tehnyt\nvillipedoiksi, tahtoivat kostaa kuolleensa, joiden ylitse he huutaen ja\nkirkuen marssivat. Joukko ulvoi savun ja säkenien seassa. Siellä\nvallitsi ääretön hälinä, joka oli syntynyt kaikenlaisista äänistä,\nkuolevien valituksista, tulen räiskynnästä ja rakennuksien\nsortumisesta. Voi nähdä tuskin kyynärän vertaa eteensä. Suuria\nlyijynvärisiä tomupilviä ajelehti ilmassa, kokonaan peittäen auringon;\nkatkera savun- ja verenhaju täytti ilman. Vielä tapeltiin kaikkialla,\njoka nurkka hävitettiin perustuksiaan myöten, kaikki ihmisen villit\nhimot olivat hereillä; kuten verta janoovat eläimet ryntäsivät he\ntoistensa kimppuun.\n\nJo näki Weisskin huoneensa palavan. Sotamiehet olivat saapuneet\ntulisoihtuineen, toiset edistivät liekkien leviämistä särkemällä\nhuonekulut ja viskaamalla pirstaleet tuleen.\n\nYht'äkkiä leimusi alakerta, savua tuprusi rakennuksen kaikista\nhalkeamista ja katosta. -- Viereinen värjäyslaitos syttyi palamaan; oi,\nmikä surkeus! sydäntä kauhistutti kun liekkien keskeltä kuului pikku\nCharlen ääni; hän makasi vuoteellaan houraillen kuumeessa; tuskissaan\nhuusi hän äitiänsä.\n\n-- Äiti, minun on jano -- äiti, anna minulle vettä. -- Liekit rätisivät\nja vinkuivat tukahuttaen valitukset; nyt kuului ainoastaan vihollisten\nkorvia särkevät hurraahuudot.\n\nMutta yli liekkien äänen, yli kaiken rähinän kuului kauhea parahdus. Se\noli Henriette, joka tuli tavatakseen miestänsä. Hän näki miehensä\nnojautuneena muuriin vastapäätä vihollisia, jotka latasivat pyssyjään.\n\nHän juoksi miehensä luo.\n\n-- Oi Jumalani! Oi Jumalani! Mitä tämä on. Eivät he suinkaan aijo ampua\nsinua.\n\nWeiss katsoi tylsistyneenä häneen. Henriette! Hänen vaimonsa, jota hän\nniin kauan oli ikävöinyt, niin tulisesti rakastanut, jota hän oli\njumaloinut!\n\nVavistus herätti hänet, hän oli kovin liikutettu. Mitä oli hän tehnyt?\nMiksi oli hän jäänyt Bazeillesiin? Miksi olikaan hän ampunut vihollisia\nsen sijaan että olisi mennyt vaimonsa luo niinkuin oli luvannut, niin,\nmikä oli syynä siihen?\n\nHän näki kadotetun onnensa, katkeran eron, välttämättömän kuoleman.\nNähdessään Henrietten otsan olevan verissä tuli hän vallan kalpeaksi ja\nkysyi ajattelematta mitä sanoi:\n\n-- Oletko haavoitettu? -- Se oli mieletöntä tulla tänne -- -- --.\n\nMutta Henriette keskeytti hänet, tehden kädellään liikkeen ja virkkoi:\n\n-- Ah, minulle -- ei se ole mitään ... pieni naarmu vaan... Mutta\nsinä ... sinä --! miksi vartioitsevat he sinua?... Minä en tahdo, että\nampuvat sinut.\n\nUpseeri, joka seisoi keskellä tietä, käski joukkonsa peräytymään\nmuutamia askeleita, ja lähti itse Weissin ja Henrietten luo. Nähdessään\nnuoren naisen riippuvan hänen vankinsa kaulassa, huusi hän vihaisesti\nranskankielellä:\n\n-- Noh! ... ei mitään tuhmuuksia ... ettekö kuule... Mistä olette? Mitä\nte tahdotte?\n\n-- Tahdon mieheni.\n\n-- Teidän miehenne. Tuoko mies tuossa? Hän on kuolemaan tuomittu ja\ntuomio on pantava täytäntöön.\n\n-- Tahdon mieheni.\n\n-- Malttakaa mielenne... Menkää tiehenne... Emme tahdo tehdä pahaa.\n\n-- Olkaa järkevä, lähtekää pois, me emme tee teille pahaa.\n\n-- Tahdon mieheni.\n\nUpseeri huomasi nyt, että Henriette ei huolinut kehoituksista, jonka\nvuoksi antoi käskyn riistää hänet miehensä luota, ja panna tuomio\ntäytäntöön. Mutta Laurent, joka tähän asti ääneti oli seurannut\ntapahtuman menoa, virkkoi:\n\n-- Kuulkaa, herra kapteeni, minä se olen, joka olen hävittänyt niin\npaljo ihmisiä; minut voitte ampua, -- sehän on oikeus ja kohtuus --.\nSitäpaitsi ei minulla ole ketään, ei äitiä, ei vaimoa eikä lapsia, jota\nvastoin tuo on nainut. Kuulkaahan, päästäkää hänet irti, niin voitte\nminulle tehdä mitä tahdotte! --\n\nAivan mielettömänä huusi kapteeni:\n\n-- Mitä metkuja tämä on? Tehdäänkö minusta pilkkaa vasten silmiä.\nViekää hänet pois ja paikalla!\n\nTämän käskyn lausui hän saksankielellä. Tanakka baijerilainen sotamies\nastui esiin, suurine päineen, punaisine partoineen ja tukkineen.\nHänellä oli leveä tylppänenä ja suuret siniset silmät. Hän oli verissä\nja näytti pelottavalta karhulta, joka syödä rouskuttaa veristä\nsaalistaan.\n\nHenriette huusi epätoivossa:\n\n-- Tahdon mieheni! -- Antakaa hän minulle tahi tappakaa minut hänen\nkanssaan!\n\nUpseeri löi nyrkillä rintaansa sanoen, ettei hän ole mikään pyöveli,\njoka tappaa syyttömiä. Henriette ei ollut rikkonut mitään, jonka vuoksi\nupseeri lupasi ennen lyödä kätensä poikki kuin koskea hiusta hänen\npäässään.\n\nKun baijerilainen lähestyi, kietoi Henriette kätensä Weissin ympäri:\n\n-- Oi oma ystäväni, minä pyydän sinua, minä rukoilen sinua, anna minun\nkuolla kanssasi, älä heitä minua!\n\nSuuret kyyneleet vierivät miehen silmistä; mitään vastaamatta koetti\nhän irroittaa olkapäiltä ja vyötäsiltä onnettoman vaimonsa kädet.\n\n-- Sinä et siis enään rakasta minua, koska tahdot kuolla ilman minua.\nPysy kiinni minussa, he eivät sitä kauan jaksa kärsiä, vaan ampuvat\nmeidät molemmat.\n\nWeiss irroitti tuon pienen käden, painoi sen huulilleen, suuteli sitä\nkoettaessaan saada toistakin irtautumaan.\n\n-- Ei, anna minun kuolla; en tahdo kauemmin elää!...\n\nVihdoin oli Weissillä molemmat kädet omissaan. Tähän asti oli hän ollut\nmykkänä, oli välttänyt puhua. Nyt kuiskasi hän hiljaa sydämmellisesti:\n\n-- Hyvästi Henriette! Hyvästi rakas vaimoni! --\n\nSamassa työnsi hän Henrietten suuren punapartaisen sotamiehen luo, joka\nvei hänet pois. Henriette taisteli vastaan ja huusi kauheasti, kun\nsotamies, varmaankin rauhoittaakseen häntä, puhui käheällä äänellään.\n\nViimeisiä voimiaan käyttäen nosti Henriette päätänsä, katsoi Weissiin\npäin ja näki kaikki, mitä siellä tapahtui.\n\nSe kesti tuskin kolmea sekuntia. Lornjettinsa, joka\nhyvästijättöhetkellä oli pudonnut, pani Weiss kiireesti nenälleen aivan\nkuin voidakseen nähdä kuolemaa silmästä silmään. Hän astui pari askelta\ntaaksepäin, nojautui muuria vasten, pani kätensä ristiin rinnalle; --\nja pyöreillä kasvoillaan loisti innostuksen tuli, joka antoi niille\nihailtavan heijastuksen ja rohkeuden. -- Hänen vieressään seisoi\nLaurent kädet taskuissa. Häntä näytti tämä hirveä tapaus liikuttaneen,\nnämä kurjat ihmiset, jotka hentoivat ampua miehen vaimon silmien\nedessä. Hän ojentihe suoraksi ja lausui halveksien:\n\n-- Kirotut aasit!\n\nMutta upseeri nosti miekkansa, molemmat kaatuivat: puutarhuripoika\nkasvot maata vasten, toinen kylelleen. Weiss teki viimeisen\nkuumeentapaisen liikkeen, vilkkui silmillään ja avasi suutaan\nsanoakseen vielä jotain, -- ja niin oli kaikki lopussa. Saksalainen\nupseeri meni hänen luokseen, potkasi häntä jalallaan nähdäkseen oliko\nhän kuollut.\n\nHenriette oli nähnyt kaiken tämän, nähnyt kuolevan viime katseen\netsivän häntä, nähnyt onnettoman kuolemankamppailun, oli nähnyt suuren\nsaappaan potkivan ruumista. Hän ei enään huutanut, seisoi aivan ääneti\najatuksiinsa vaipuneena. Äkkiä heräsi hän mietteistään, puri\nraivoissaan kättä, jonka sai hampaihinsa. Baijerilainen päästi kimakan\ntuskanhuudon -- kaatoi hänet -- Henriette tahtoi kuolla. Heidän\nkasvonsa koskivat toisiaan eikä hän ikinä voinut unohtaa suuria\nraivoavia silmiä, punasta partaa ja verin tahrattua tukkaa.\n\nHenriette ei muistanut mitä siellä myöhemmin tapahtui. Hän ei ajatellut\nmuuta kuin miten olisi voinut päästä kuolleen miehensä luo ja tuoda\nhänen ruumiinsa mukanaan. Mutta kuten pahassa unessa tuli kaikenlaisia\nesteitä, jotka pidättivät häntä joka askeleella.\n\nTaasen kuului pyssynlaukaus; liikettä syntyi vihollisten kesken;\nmerisotaväestö tuli näkyviin. Tappelu alkoi ja taisteltiin niin\nrajusti, että nuori vaimo viskattiin kujaan keskelle hurjistuneita\nsotilaita. Muuten tappelun tulos oli jo ennakolta varma, sillä oli\nliian myöhästä nyt enään valloittaa kylää takaisin.\n\nPuolessa tunnissa lyötiin merisotaväestö. He puolustivat itseään\ninnokkaasti ja rohkeasti, mutta vihollinen sai lisäjoukkoja ja\nkarkoitti heidät kaikkialta, niityiltä, teiltä jopa Montivilliersin\npuistostakin.\n\nEi mikään voinut saada heitä pois kylästä, jonka olivat niin kalliisti\nostaneet, jossa useita tuhansia makasi savun, veren ja liekkien\nkeskellä.\n\nNyt päättyi hävitys. -- Torilla makaavat kuolleiden ruumiit ja\nhajanaiset jäsenet, kadun kulmissa savuavat läjät olivat todisteena\nkauheasta turmiosta, joka oli kylää kohdannut.\n\nBazeilles oli enään vaan verinen, savuava tulikenttä.\n\nViimeisen kerran näki Henriette pienen talonsa, jonka katto ja seinät\nsyöksyivät alas räiskyvän kipinäpyörteen kohotessa ilmaan. -- Ja tuolla\nmuurin luona makasi hänen miehensä, kuolleena, vihollisen kuulan\nsurmaamana.\n\nMutta jälleen temmattiin hän mukaan; peräytymistorvien äänet soivat\nhänen korvissaan kuin tuomiopäivän pasuunat; hän joutui sotamiesten\njoukkoon, jotka vetäytyivät takaisin. Hän oli kuin kuollut, kuin hylky,\njoka ajelehtii sinne tänne voimatta vastustaa.\n\nTietämättä miten hän tuli perille, joutui hän Balaniin, ventovierasten\nihmisten luo. Siellä hän eräässä keittiössä, pää pöytään nojautuneena,\nitki katkerasti.\n\n\n\n\nV.\n\n\nBeaudoinin komppania makasi vielä kello kymmenen aikana Algierin\nylängöllä kaalimaassa, josta he eivät sitte aamun olleet liikkuneet.\n\nHattoyn ja lähellä olevan Igesin saaren pattereista nouseva tuli oli\nvienyt heiltä kaksi miestä eikä vielä tullut mitään käskyä.\nVietettäisiinkö koko päivä ilman että saisivat liikkua ja taistella?\n\nMiehillä ei enään ollut sitäkään huvia että olisivat silloin tällöin\nsaaneet ampua. Kapteeni Beaudoin oli näet kieltänyt tarpeettomasti\nmetsään ampumasta, siellä kun ei kuitenkaan ollut ainoatakaan\nvihollista.\n\nAurinko paahtoi ja he olivat melkein paistua sen helteessä.\n\nJean kääntyi Mauriceen, joka makasi aivan hiljaan, poski aurinkoa\nkohti, silmät ummessa, -- häntä pelotti ystävänsä kalpeus.\n\n-- No, mikä sinua vaivaa?\n\nMutta Maurice oli vain nukahtanut. Väsymys oli masentanut hänet, vaikka\nkuolema riehui kaikkialla hänen ympärillään.\n\nHän heräsi äkkiä, avasi suuret silmänsä, joissa kuvastui ihmeellinen\nsurumielisyys.\n\nHän ei tiennyt, miten kauan oli nukkunut; näytti siltä kuin hän olisi\nnauttinut ikuista lepoa ja rauhaa.\n\n-- Mitä! Mitä tämä on? mutisi hän. Luulen totta tosiaan nukahtaneeni.\nOi, sepä vasta teki hyvää!\n\nHän tunsi tuskan, joka hänet tähän saakka oli vallannut, melkein\nhävinneen. Hän laski leikkiä Lapoullesta, joka oli levoton Chouteaun ja\nLoubetin katoamisen tähden -- sanoi menevänsä heitä etsimään.\n\nSehän oli hyvä tuuma. Siten sai pistää tupakaksi puun varjossa.\n\nPache luuli että he olivat otetut sairashuoneesen, jossa tarvittiin\nuseampia paarienkantajia.\n\nVaivaloista oli koota vihollisen tulen kesken haavoitettuja ja\nkuolleita. Tätä hän ei mielellään olisi tahtonut, sillä taikauskoisena\nluuli hän tuottavan onnettomuutta, kun ruumiisen koskee: siitä kuolee\nitse.\n\n-- Olkaa vaiti, huusi luutnantti Rochas, siitäkö nyt kuolisi.\n\nÖversti Vineuil käänsi päätään. Rochasin sanat saivat nuo vaaleat\nsurumieliset kasvot hymyilemään, -- ensi kerran tänään.\n\nHän vaipui taasen ajatuksiinsa, seisoi liikkumattomana kasvot\nvihollisiin päin, odottaen käskyjä. Mauricea huvitti paarinkantajien\ntehtävät, hän seurasi heidän kulkujaan kaukaisimpiin paikkoihin asti.\n\nErään tien päässä, kummun takana, kohtasivat he helposti siirrettävän\nsotalasaretin, jonka miehistö tarkasteli ympäristöä. Nopeasti\npystytettiin teltta, sillä aikaa purettiin vankkureista kaikenlaisia\ntarpeellisia aineksia: lääkärikoneistoita, kääreitä, ja muuta mitä\ntarvittiin haavan sitomiseen, ennenkuin haavoitettuja lähetettiin\nSedaniin. Täällä annettiin ainoastaan ensimmäinen apu.\n\nPaarinkantajat näyttivät erittäinkin urhoollisuuttaan tässä\nhiljaisessa, mutta vaarallisessa työssä. Heidät nähtiin, harmaissa\npuvuissa, punainen risti kypärässä ja takin hiassa, kulkevan\nrauhallisesti, huolimatta kuulista, sinne paikkaan, johon miehet olivat\nkaatuneet. Muutamat näistä makasivat kasvot verilätäkössä, toiset pää\nmullan peitossa, tuossa taas muutamia kädet ja jalat kokoon\nkoukistuneina. Varovaisesti tarkastettiin heidät. Ne, jotka vielä\nolivat elossa, vietiin sairaalaan ja sidottiin niin hyvin kuin voitiin.\n\nJoka paarinkantajalla oli säiliössään vettä, jonka kanssa heidän täytyi\nolla hyvin säästäväisiä.\n\nUseasti huomattiin heidän olevan polvillaan tarkastaakseen, josko\nhaavoitettu avasi silmänsä, siten näyttäen elonmerkkiä.\n\nNoin viidenkymmenen metrin päässä vasemmalla huomasi Maurice erään,\njoka tunnusteli pienen kaatuneen sotilaan käsivartta, josta veri\nhiljalleen juoksi. Tällä oli verenjuoksu, jonka haavuri lopetti\npainamalla valtasuonta.\n\nNämät kantajasotilaat toimittivat suurta tehtävää: he tukivat niitä,\njotka voivat kävellä, kantoivat toisia käsivarsillaan, niinkuin pieniä\nlapsia; toiset riippuivat heidän selässään, käsivarret kiedottuina\nheidän kaulansa ympäri, toisia taaskin kantoivat paareilla. Paitsi\noikeita paaria oli heillä vielä itse keksittyjä; he olivat nimittäin\nsitoneet useita kiväärejä hihnoilla toisiinsa.\n\nKaikkialla tasangolla, jonka kranaatit olivat ikäänkuin kyntäneet,\nnähtiin heidät yksitellen tahi joukoissa käyvän varovaisesti\nkantamuksineen, pää kumarruksissa, erinomaisella kärsivällisyydellä ja\nihmeteltävällä urhoollisuudella.\n\nTuolla käveli pieni, laiha sotilaspoika kantaen selässään suurta,\npainavaa kersanttia, -- Mauricesta näytti kuin olisi hän nähnyt pienen\nmuurahaisen, joka veti perässänsä suurta kortta, -- yht'äkkiä näki hän\nheidän menevän nurin ja katoavan kranaatin räjähdyksestä. Kun savu oli\nhaihtunut, nähtiin kersantin makaavan maassa ilman mitään uutta haavaa,\nmutta pieni paarinkantajasotilas oli kuollut. Ja sitten saapui toinen\nsotilas, joka tarkasti, josko kumppaninsa oli kuollut ja huomattuaan\nasian niin olevan otti hän kersantin selkäänsä, ja lähti eteenpäin.\n\nMaurice laski leikkiä Lapoullelle:\n\n-- Sanoppas, miellyttääkö sinua tämä toimi vielä, -- niin voithan mennä\ntarjoomaan apuasi, sen he varmaankin ottavat kernaasti vastaan.\n\nSillä aikaa ammuttiin Saint-Mengesin pattereista uudella vimmalla;\nkuulien raesade lisääntyi; ja kapteeni Beaudoin, joka oli yhtämittaa\nkävellyt komppaniansa edessä, meni nyt överstin luokse. Oli synti ja\nhäpeä antaa sotajoukon seisoa tuntikausia paikallaan tekemättä mitään\nhyötyä.\n\n-- Minulla ei ole mitään käskyä antaa Teille, vastasi Översti\njärkähtämättömästi.\n\nNyt nähtiin kenraali Douayn ratsastavan ohitse seuralaisineen. Hän oli\njuuri tavannut kenraali Wimpffenin, joka oli pyytänyt hänen pitämään\npuoliaan. Tämän oli hän myös luvannut tehdä, jos vaan vihollinen ei\nvalloittaisi Illyn kumpua, silloin ei hän voisi vastata voitosta, --\nperäytyminen olisi silloin välttämätöntä.\n\nKenraali Wimpffen julisti, että ensimmäisen rykmentin joukot menisivät\npuolustamaan kumpua: ja todellakin nähtiin melkein kohta Zuavirykmentin\nasettuvan sinne; kenraali Douay, tästä rohkaistuna, suostui lähettämään\nDumontin osaston auttamaan kahdettatoista rykmenttiä, joka oli sangen\nvaarallisessa asemassa.\n\nMutta neljännes tuntia myöhemmin, kun hän palasi takaisin katsoakseen\noliko vasen kylki vahva, suuttui hän nähdessään Illyn kummun olevan\naution; ei näkynyt ainoatakaan Zuavilaista; he olivat jättäneet kummun,\nkoska Fleigneuxin patterien uhkaava tuli oli tehnyt kaiken\npuolustamisen mahdottomaksi.\n\nEpätoivoisena ja varmana tappiosta ratsasti hän täyttä vauhtia oikean\nkyljen luo, jossa hän tapasi Dumontin osaston ja myöskin jäännökset\nensimmäisestä rykmentistä rajusti pakenevan.\n\nEnsimmäisen pakoliikkeen jälkeen oli heidän ollut mahdotonta saada\ntakaisin aamuista asemaansa.\n\nDaigny oli vihollisten XII osaston hallussa ja Gironne preussiläisen\nkaartin; siis oli ensimmäisen komppanian pakko lähteä Garennen metsään,\njohon viholliset ampuivat pattereistaan, joita olivat asettaneet\nkaikille kukkuloille laakson toisesta päästä toiseen.\n\nKauhistuttava tuli- ja rautakehys pieneni vähitellen, osa armeijasta\njatkoi kulkuaan Illylle, kiertäen rinteitä, samassa kun V:des osasto XI\ntakana yhä kiirehti eteenpäin, kulki Fleigneuxin ohitse, kantoi\nkanuunansa enemmän esiin julkealla uhkarohkeudella niin varmana\nranskalaisten joukkojen tietämättömyydestä ja voimattomuudesta, että se\nei edes odottanut jalkaväestöäkään puolustamaan.\n\nOli jo puolipäivä, koko näköpiiri oli savun ja tomun peitossa. Joka\npuolelta ammuttiin ensimmäiseen ja seitsemänteen osastoon päin.\n\nVihollisten armeijan tehdessä viimeisen ratkaisevan hyökkäyksen\nvalloittaakseen kumpua, päätti kenraali Douay aivan epätoivoissaan\nkoettaa anastaa tämän tärkeän aseman. Hän jakeli käskyjään, meni itse\nDumontin osaston pakenevien luo, onnistui saamaan kokoon pienen joukon\nja johti sen ylängölle.\n\nMuutamia minuutteja menestyi se hyvin. Mutta kuulat suhisivat niin\ntiheään, kranaattipyörre pyyhkäsi kentät niin autioiksi ja tyhjiksi,\nettä kauhu valtasi ihmiset, jotka vyöryivät takasin kuin oljenkorret\ntuulispäässä. Mutta kenraali ei vielä tahtonut luopua yrityksestään\nvaan komensi uusia joukkoja esiin.\n\nSananviejä ajoi täyttä laukkaa ohitse, huusi kovalla äänellä käskyn\növersti Vineuille, joka samassa silmänräpäyksessä oli kasvot hehkuvina\nsatulassaan; hän heilutti miekkaansa ja viittasi Illyyn päin sanoen:\n\n-- Vihdoinkin, lapseni, on meidän vuoromme. Eteenpäin, eteenpäin,\ntuonne ylös!\n\nSatakuudes rykmentti lähti liikkeelle. Miehet valittivat olevansa\nhomehtuneita, että heillä oli rautaa jaloissa -- olivat näet jäykät\npitkällisestä maassa istumisesta.\n\nHe eivät olleet ottaneet montakaan askelta, ennenkun heidän täytyi\npyrkiä suojaan, niin kova oli tuli. -- Ja näin he, selkä kumarassa,\nkoettivat päästä eteenpäin.\n\n-- Ole varoillasi, ystäväni, sanoi Jean Mauricelle; tämä on täyttä\ntotta. Älä pistä nenääsi sinne, mistä ennemmin tahdot sen pelastaa;\npidä vaari jaloistasi muuten pääset niistä helposti. Sillä se on mies,\njoka pääsee ehein nahoin.\n\nMetelin tähden voi Maurice vaivalla ja huonosti kuulla ystävän\nhuvittavia sanoja. Hän ei oikein tiennyt pelkäsikö hän, hän juoksi\ntoisten mukana ilman erityistä tahtoa, eikä ajatellut muuta kuin että\nsiitä tulisi loppu. Häntä pelotti kuten pisaraa purossa, tietäessään\nvaistomaisesti liikuttavan taaksepäin.\n\nUseat kääntyivät takasin, tahtoivat paeta, kun översti hyökkäsi esiin:\n\n-- Lapset, lapset, älkää tehkö minulle noin suurta surua ja häpeätä.\nÄlkää käyttäytykö kuin pelkurit... Muistakaa että 106:des ei ole\nkoskaan peräytynyt.\n\nHän kannusti hevostaan, sulki tien pakenevilta, sanoi sanan kullekin,\npuhui Ranskasta kyynelien tukahuttamalla äänellä.\n\nLuutnantti Rochas tästä liikutettuna raivostui kovin, tempasi miekkansa\nja sivalsi sillä väkijoukkoon.\n\n-- Sen kirotut kelvottomat pelkurit! Minä autan teitä tuonne ylös.\nTahdotteko totella paikalla tai saatte maistaa saappaani korosta.\n\nMutta översti ei kärsinyt että miehiä sillä lailla komennettiin tuleen.\n\n-- Ei, ei, herra luutnantti, he tahtovat mielellään seurata minua ...\neikö totta, pojat, ettehän tahdo saattaa vanhaa överstiänne pulaan kun\non kysymys Ranskan kunniasta ... ettehän anna minun yksin taistella\npreussiläisiä vastaan... No, hyvä, eteenpäin siis, eteenpäin!\n\nHän lähti täyttä laukkaa ajamaan ja kaikki seurasivat; niin isällisesti\noli hän heille puhunut.\n\nHän yksin ratsasti korkealla hevosellaan suoraan lakean kentän yli.\nMiehet hajaantuivat, etsivät suojaa joka mättäästä. Heidän täytyi\nkulkea ainakin 500 metriä saloja ja kankaita ennenkuin tulivat perille.\nKlassillisen, suorissa riveissä suoritetun hyökkäyksen sijasta, kuten\nsotaharjoituksissa, nähtiin koukkuselkäisiä sotilaita, joko yksin tai\npienissä joukoissa, ryömien ja juosten, aivan kuin hyönteiset\nkäyttäessään tuntosarvia työhön ja saaliin etsintään.\n\nVihollisten pattereista oli heidät varmaan huomattu, sillä kuulia tuli\ntiheään; niiden ääni tukahutti kaiken metelin. Viisi miestä kaatui,\neräs luutnantti ammuttiin kahtia.\n\nMaurice ja Jean löysivät aidan, jonka suojassa he voivat pyrkiä\neteenpäin kenenkään näkemättä. Kuitenkin sattui kuula erään toverin\nohimoon surmaten hänet aivan heidän jalkoihinsa. Heidän täytyi potkia\nhänet tieltä pois päästäkseen edemmäksi. Kuolleita ei enään säälitty,\nniitä oli liian paljo. -- Taistelutantereen kauhu, haavoitettu, joka\nvalittaen piteli molemmin käsin sydäntään, hevonen, joka kuulan\nsatuttua takajalkaan, ontuen laahasi itseään eteenpäin, -- kaikki tämä\nkuoleman kanssa kamppaileminen ei tehnyt heihin tällä hetkellä mitään\nvaikutusta. Heitä rasitti ainoastaan hiottavan kuuma auringonpaiste,\njoka poltti heidän selkäänsä niin että kirveli.\n\n-- Oi kuinka minua janottaa, sanoi Maurice. Tuntuu siltä kuin olisi\ntulta kurkussa. -- Etkö tunne katkeraa käryn hajua?\n\nJean pudisti päätään. \"Tuollaiselta hajahti Solferinossakin ... ehkä se\non sodan hajua ... odota vähän, minulla on vielä tilkka viinaa,\notetaanpas ryyppy.\"\n\nHe seisoivat hiljaa aidan takana; mutta viina, sen sijaan että olisi\nsammuttanut heidän janonsa, lisäsi vain polttavaa tunnetta kurkussa.\nSitäpaitsi olivat he kuolla nälkään; he olisivat mielellään syöneet\npalasen leivästä, joka Mauricella oli pussissa, mutta voivatko he edes\nsitä tehdä? Takana tuli yhä uusia joukkoja, jotka työnsivät heidät\nedemmäksi. Vihdoinkin he saapuivat viimeiselle kummulle, ristin\njuurelle, joka seisoi sammaltuneena kahden harvan lehmuksen alla.\n\n-- Hurraa! Nyt olemme perillä, huusi Jean. Mutta ompa tämä paikka!\n\nOikeassa hän olikin. Paikka ei ollut kehuttavan kaunis kuten Lapoulle\nhuomautti surkealla äänellä, joka huvitti suuresti komppaniaa. Kaikki\nasettuivat kentälle, kolme miestä kaatui paikalla. -- Tuolla ylhäällä\nraivosi oikea myrsky, kuulia tuli Saint-Mengesta, Fleigneuxista ja\nGivonnesta niin lukuisasti että maa savusi niistä. Oli selvä että he\neivät voineet kauan pysyä tässä asemassa, jos ei tykistö tullut pian\nauttamaan vaarassa olevia.\n\nKenraali Douay oli kyllä käskenyt siirtää kaksi reserviosaston patteria\ntänne ja miehet kääntyivät joka hetki nähdäkseen tokko kanuunoita jo\nsaapuisi.\n\n-- Se on naurettavaa, -- kerrassaan hävytöntä, sanoi kapteeni Beaudoin,\njoka marssi hermostuneena edes takaisin miestensä edessä.\n\nHuomattuaan syvennyksen maassa, kääntyi hän Rochasin puoleen kysyen:\n\n-- Kuulkaa herra luutnantti, eiköhän komppania voisi piiloutua tuonne?\n\nRochas seisoi paikallaan ja vastasi olkapäitään kohottaen:\n\n-- Voi, herra kapteeni, siellä tai täällä, no, leikki kun leikki;\nparasta pysyä niin hyvällä tuulella kuin suinkin.\n\nNyt oli kapteenin kärsivällisyys lopussa, hänen, joka muuten ei koskaan\nkironnut:\n\n-- Hiiteen kaikki! Tällä tavalla ei ainoakaan meistä pääse täältä\nelävänä takaisin. Tai onko tarkotus että meidät teurastetaan täällä\nmuitta mutkitta?\n\nHän käveli sinne tänne löytääkseen paremman aseman komppanialle. Hän\noli ottanut tuskin kymmentä askelta kun katosi kovan pamauksen\nkuuluessa, -- kranaatti oli sattunut hänen oikeaan jalkaansa. Hän\nmakasi selällään päästäen kimakan huudon.\n\n-- Se on totta, mutisi Rochas, ei hyödytä pitää sellaista kiirettä.\nSen, mitä haluaa, sen saa.\n\nKomppanian väestö, nähdessään kapteeninsa kaatuvan, nousi seisalleen;\n-- ja kun hän pyysi heitä viemään häntä pois, menivät Jean ja Maurice\nhänen luokseen.\n\n-- Oi, ystäväni -- taivaan nimessä -- älkää jättäkö minua, viekää minut\nsairashuoneesen.\n\n-- Hyvänen aika -- herra kapteeni -- se ei ole niinkään helppoa, mutta\nvoihan aina toki koettaa.\n\nKeskustellessaan mitenkä paraiten täyttäisivät kapteenin pyynnön,\nhuomasivat he pensasaidan takana, joka heitä itseään suojeli, kaksi\npaarinkantajaa, jotka odottivat, saadakseen jotain toimitettavaa. Nämä\nhe merkeillä viittasivat lähestymään. Jos he voisivat ilman vahinkoa\nsaapua sairashuoneesen, olisi pelastus mahdollinen. Mutta tie oli pitkä\nja kuulia putoeli tiheään.\n\nKun paarinkantajat, sidottuaan kapteenin jalan, kantoivat hänet\ntaistelukentältä, kohtasivat he översti Vineuilin, joka kuultuaan tämän\nsurkean tapauksen, kiireesti ratsasti heidän luokseen. Hän tunsi\nkapteeni Beaudoinin siitä asti kun tämä lähti Saint-Cyristä, oli\nrakastanut häntä ja ollut ystävällinen häntä kohtaan.\n\n-- Rohkeutta, lapsi raukkani -- se ei ole niinkään vaarallista -- me\nsaamme teidät kohta taas terveeksi.\n\nKapteeni teki helpotusta ja rohkeutta osoittavan liikkeen.\n\n-- Ei, ei herra översti -- kohta on loppu käsissä ja paljoa parempihan\nse onkin. Se vaan suututtaa, että täytyy tuntikausia odottaa sitä, mitä\nei kuitenkaan voi välttää.\n\nHe kantoivat hänet pois, käyden varovasti pitkin aidan vierustaa.\nÖversti, nähdessään heidän katoavan sen puuryhmän taakse, missä\nsairashuone oli, päästi helpottavan huokauksen.\n\n-- Mutta, herra översti, te olette myöskin haavoitettu, huudahti\nyht'äkkiä Maurice, pahasti haavoitettu.\n\nHän oli huomannut päällikkönsä vasemman saappaan olevan verellä\ntahratun. Korko oli irti kiskottu ja kappale saapasvarresta oli\ntunkeutunut lihaan. Översti kumartui rauhallisesti sivulle, tarkasti\nhetkisen jalkaansa, joka varmaan kovin kirveli ja painoi kuin lyijy.\n\n-- Niin, niin, sattui äsken juuri. Ei se tee mitään, voin kuitenkin\nratsastaa.\n\nJa mennen paikalleen, lisäsi hän itsepäisellä päättäväisyydellä:\n\n-- Kun on hevosen selässä ja voi siinä pysyä, ei ole mitään hätää.\n\nVihdoin saapui nuo kaksi odotettua patteria, suureksi rauhoitukseksi\nhätääntyneille miehille, jotka arvelivat, että patterin kanuunat olivat\nvalli, -- vapahdus, -- se leimaus, joka saisi vihollisten patterit\nvaikenemaan.\n\nNäytti komealta kun patterit ajettiin suoraan esille hyvässä\ntaistelujärjestyksessä; jokainen osasto seurasi ruutivaunujansa, joiden\netumaisilla hevosilla ratsasti eturatsastajat taluttaen ohjaksista\njälkimäisiä hevosia; kanuunamiehet istuivat vaunujen syrjillä ja\naliupseerit määrätyillä paikoillaan.\n\nOlisi luullut heidän menevän paraadiin, niin tyytyväisiltä näyttivät he\netempää katsoen, ajaessaan täyttä nelistä sänkipeltojen poikki, niin\nettä maa jyrisi raskasten vaunujen pyörien alla.\n\nMaurice, joka oli uudestaan heittäytynyt vakoon, katsoi ylös ja sanoi\nliikutettuna Jeanille:\n\n-- Katso tuota tuolla vasemmalla, -- se on Honorén patteri -- minä\ntunnen miehistön.\n\nJean tuuppasi hänet nopeasti takaisin vaon pohjalle sanoen:\n\n-- Ole toki paikallasi, -- pistä pääsi piiloon.\n\nHe seurasivat kuitenkin innolla patterien liikuntoa: heidän sydämmensä\nsykki kovasti nähdessään näitten ihmisten toimellista ja tyyntä\nmiehuullisuutta.\n\nYht'äkkiä seisahtuivat patterit eräälle huipulle vasemmalla puolella ja\nsilmänräpäyksessä olivat kanuunamiehet astuneet alas paikoiltaan --\naukaisivat haat, sillä aikaa kuin eturatsastajat pysähdyttivät\nosastonsa, tehden puolikäänteen hevosillaan, ja pidättivät ne noin\nviisitoista metriä kanuunain takana, käännettynä vihollisiin päin. Nuo\nkuusi kanuuna oli jo asetettu paikoilleen jaettuina kolmeen eri\nosastoon, joita komensi luutnantit laihan ja pitkän kapteenin johdolla.\nTämä merkitsi paaluilla koko kummun.\n\nNyt kuultiin kapteenin huutavan, tehtyään nopeasti laskunsa:\n\n-- Tuhannen kuudensadan metrin korkeudelle!\n\nMaalina oli preussiläinen patteri, joka oli asettunut vasemmalle\nFleigneuxistä, pensaston takana ja jonka tuli teki olon kummulla\nmahdottomaksi.\n\n-- Näetkö, selitti Maurice Jeanille, Honorén kanuunat ovat\nkeskimäisessä osastossa. Nyt puhuu hän tykintähtääjän kanssa... Se on\npieni Louis, tuo tähtääjä: me joimme lasin hänen kanssaan Vouziersissa\n-- etkö muista?... Ja tuo pitkä eturatsastaja vasemmalla, tuo, joka\nsuorana istuu hevosensa selässä -- se on Adolphe...\n\nKanuunat sotamiehineen ja upseerineen, etäämpänä etuvartio hevosineen\nja sotilaineen, vielä kauempana ruutivaunut ja niiden kuusi hevosta ja\nkolme eturatsastajaa, vielä kauempana muonavaunut ja aseet, -- koko\ntämä pitkä rivi ihmisiä, eläimiä ja tavaroita oli asetettu suoraan\nlinjaan, noin sata metriä pitkä, laskemattakaan reservijoukkoa, heidän\nvaunujaan, hevosiaan ja miehiään, jotka olivat määrätyt täyttämään\nsotarinnan aukkoja ja jotka odottivat vähän oikealla, etteivät joutuisi\nturhaan vihollisen ampumalinjaan.\n\nNyt oli Honoré valmis lataamaan kanuunansa. Kaksi sotilasta toi jo\ntykin patruunan ja pommin ruutivaunusta, jota valvoi korpraali; kaksi\nmuuta sotilasta asetti patruunan kanuunaan, tuuppaen sitä tölkällä,\nsamaten kranaatin.\n\nTykintähtääjän apulainen, asettaen ensiksi ruudin paikalleen, pani\nsytyttimen sankkireikään. Honoré, joka itse tahtoi tähdätä ensimmäisen\nlaukauksen, asettui pitkälleen, nähdäkseen tähtäämislinjan, ilmoitti\nsitten sen sotilaalle, jonka tehtävänä oli suunnata kanuuna.\n\n-- Hyvä, sanoi Honoré ja nousi ylös.\n\nKapteeni, pitkää ruumistaan taivuttaen molemmin puolin, tarkasti\nasentoa.\n\nJoka kanuunan vieressä seisoi sotilas vetonuora kädessään, valmiina\nlaukaisemaan, saatuaan käskyn. Vihdoinkin kuului käsky:\n\n-- Ensimmäinen kanuuna, ampukaa!... Toinen kanuuna, ampukaa!...\n\nKuusi laukausta kuului. Kanuunat hypähtivät laukastaessa taaksepäin,\nvedettiin taaskin paikoilleen; sillä aikaa kävi selville että kuulat\neivät olleet jaksaneet perille.\n\nAlustaa kohotettiin, kaikki laitettiin uuteen järjestykseen ja\nmanööveri alkoi uudestaan. Tämä täsmällinen hitaus, tämä koneellinen ja\nkylmän verinen toimitus piti miehet jännityksessä. Kanuuna, tämä\nrakastettu kapine, kokosi ympärilleen pienen joukon, joka yhtyi\ntekemään samaa tointa.\n\nSatakuudennesta rykmentistä kuului kaikuvia hyväksymishuutoja kuin\nensimmäiset laukaukset ammuttiin. Nyt saataisiin vihdoinkin noitten\nkirottujen preussiläisten suut tukituksi. Mutta tuli yleinen hämmästys\nja paheksumishuutoja kuului, kun nähtiin ettei yksikään ammutuista\nkranaateista saapunut päämaaliinsa; useimmat niistä räjähtivät ilmassa\nja ennenkuin ehtivät pensastoon tuolla alhaalla, jonka takana\nvihollisten patteri oli.\n\n-- Honoré sanoo kanuunansa olevan parhaan -- niin! hän rakastaa\nsitä ... virkkoi Maurice. -- Katso vaan tuonne, mitenkä hän koettelee\nsitä, ettei se vaan olisi liian kuuma!\n\nMaurice löpisi Jeanin kanssa. He olivat hyvässä toivossa nähdessään\nkanuunamiehistön suuren rohkeuden.\n\nMutta saksalaiset patterit olivat jo löytäneet oikean tähtäysmatkan:\nnyt putoilivat laukaukset niin suurella täsmällisyydellä, että\nkranaatit joka kerralla sattuivat ranskalaisiin kanuunoihin, mutta\nnämät, huolimatta kaikista koetuksista, eivät jaksaneet kyllin\npitkälle.\n\nYksi Honorén sotilaista, se joka oli vasemman rivin päässä, tuli\ntapetuksi. Ruumis tuupattiin vaan sivulle ja manööveriä jatkettiin\nsamalla kylmäverisyydellä kuin ennenkin. Joka suunnalta putoilivat\nkuulat ja miehistö ei kuitenkaan siitä hätääntynyt. Patruunat ja\nkranaatit pantiin sisään, kanuuna suunnattiin uudestaan, laukaus\nkuului, kanuuna vedettiin uudestaan paikalleen, -- tämä koneellinen työ\npiti miehistön niin jännityksessä, etteivät nähneet eivätkä kuulleet\nmitä ympärillä tapahtui.\n\nMutta mikä eninten hämmästytti Mauricea oli eturatsastajain ryhti, he\nistuivat hevostensa seljässä suorina kuin puut noin viidentoista metrin\npäässä kanuunan takana, kasvot käännettyinä vihollisiin päin. Siellä\nseisoi myös leveärintainen Adolphe punaisine kasvoineen ja suurine\nvaaleine viiksineen.\n\nRäpäyttämättä silmiään, näki hän kranaatin toisensa jälkeen eikä mikään\nvoinut johtaa hänen ajatuksiaan toisaalle. Kanuunamiehillä, jotka koko\najan puuhasivat kanuunansa kanssa, pysyivät ajatukset työssään mutta\nnäitten toisten tuli seisoa paikallaan ja odottaa kuolemaa voimatta\nliikuttaa sormiaankaan.\n\nEräs mies sai päänsä rikkiruhjotuksi, kaksi hevosta kaatui, ja\nvihollisen murhaava tuli ei heikentynyt, -- koko patterin täytyisi\npiakkoin tulla hävitetyksi jos ei muutettaisi asemaa.\n\nKapteeni ei enään epäillyt vaan huusi kaikuvalla äänellä:\n\n-- Hevoset valjaisiin!\n\nSe tehtiin kiireesti. Eturatsastajat kääntyivät ympäri ja kiinnittivät\nvaljaat kanuunoihin. Mutta tätä tehdessään muodostivat he lavean\nrintaman, jota vihollinen heti käytti hyväkseen lisäten tultaan.\n\nTaas kaatui kolme miestä.\n\nKovasti nelistäen teki patteri kierroksen ja asettui noin viisikymmentä\nmetriä oikealle, toiselle puolen 106 rykmenttiä. Kanuunat irroitettiin,\nsotilaat asettuivat rintamaan vihollista vastaan, ja ampuminen alkoi\nsellaisella voimalla, että koko maa tärisi patterin alla.\n\nMaurice päästi heikon huudahduksen. Preussiläisten pattereista oli\nkranaatti pudonnut Honorén kanuunalle; he näkivät hänen hyppäävän\nesille ja vapisevin käsin tutkivan vahinkoa; suuri pala pronssilla\nsilatusta suusta oli ammuttu pois. Mutta se voitiin vielä ladata,\nampuminen alkoi taas kun he olivat pyörästä raivanneet pois erään\nsotilaan ruumiin, josta oli räiskynyt verta kanuunaankin.\n\n-- Ei se ollutkaan pikku Ludvig, joka kaatui, ajatteli Maurice ääneen.\nTuolla hän seiso ja tähtää, mutta taitaa kuitenkin olla haavoitettu,\nkoska käyttää vasenta kättään ... niin, pieni Ludvig tuli niin hyvin\ntoimeen Adolphin kanssa -- mutta hän taisi aina totella.\n\nJean, joka vähän aikaa oli ollut ääneti, keskeytti ystävänsä:\n\n-- He eivät koskaan voi tätä kestää. --\n\nVähemmässä kuin viidessä minuutissa teki vihollisten ampuminen aseman\nyhtä vaikeaksi kuin äsken.\n\nKranaatti ruhjoi erään kanuunan palasiksi, tappoi kaksi miestä ja\nluutnantin. Ei ainoatakaan laukausta ollut tyhjiin ammuttu; kuulat\nsattuivat ihmeteltävällä tarkkuudella; jos he itsepäisesti jäivät\ntähän, ei kohta olisi yhtään miestä eikä kanuunaa jälellä. Kaikki\nruhjottiin ja lakaistiin pois.\n\nKapteenin komentava ääni kuului toisen kerran:\n\n-- Hevoset valjaisiin!\n\nEturatsastajat kääntyivät ympäri, ja sotamiehet kiinnittivät kanuunat.\nMutta tällä kertaa sattui kranaatin sinkale pikku Ludvigia kaulaan; hän\nkaatui poikkipuolin kanuunalle. Kun etuvartio ratsasti esiin ja\npaljasti kylkensä, alkoi ankara ampuminen kaikista vihollisen tykeistä\nyht'haavaa. Uusi kranaatti räjähti; Adolphe suistui hevosensa selästä\nrinta lävistettynä, ojennetuin käsivarsin. Viimesessä hengenvedossa\nkiersi hän käsivartensa Ludvigin ympäri -- he pysyivät kuollessa\nyhdessä kuten eläissäkin olivat yhdessä kulkeneet.\n\nHuolimatta kaatuneista miehistä ja hevosista, huolimatta\nepäjärjestyksestä, jonka vihollisten raivoova tuli aikaansai riveissä,\najoi patteri ylös kummulle ja asettui enemmän eteen, muutaman metrin\npäähän siitä, missä Maurice ja Jean makasivat.\n\n-- Loppu on käsissä, sanoi Maurice, jonka ääni töin tuskin kuului\nmelussa.\n\nNäytti todellakin kuin maa ja taivas olisivat sulaneet yhteen.\nKranaatit lennättivät ilmaan kiviä ja hiekkaa, sakea savu peitti\nauringon. Keskellä tuota kauhistuttavaa, korvia särkevää hälinää\nseisoivat hevoset uupuneina, tylsistyneinä, pää veltosti riippuen. Joka\npaikassa nähtiin kapteenin liian korkea vartalo -- nyt revittiin hän\nkahtia -- kaatui maahan kuin katkennut viirinsalko.\n\nKuitenkin jatkettiin tointa Honorén kanuunan ympärillä. Asemastaan\nhuolimatta täytyi hänen tehdä kanuunamiehen työtä, sillä hänellä ei\nollut jälellä kuin kolme miestä... Hän tähtäsi, laukasi sill'aikaa kun\ntoiset menivät ruutivaunuille, latasivat, laittivat kuntoon tykin\npyyhkäisimen ja tölkin, jolla latinki työnnetään tykkiin.\n\nReservimiehistö oli kutsuttu apuun kaatuneiden sijaan, mutta niitä\nodotettaessa täytyi tulla toimeen miten vaan voitiin.\n\nSuututtavinta oli, että kuulat eivät sattuneet, vaan räjähtivät\nuseimmiten ilmassa tekemättä mitään vahinkoa vihollisten pattereille,\njoiden tuli oli niin hävittävä.\n\nÄkkiä kuuli Maurice Honorén kiroilevan -- taivaan nimessä -- kanuunan\noikea pyörä oli särkynyt. Epätoivossa, viljavat kyyneleet silmissä meni\nhän kanuunansa luo, koetti tukea sitä nostamalla ylös sen maahan\npainuneen suun, aivan kuin olisi hän tahtonut saada sen pysymään\npystyssä hurjan rakkautensa ja hellyytensä varassa.\n\nParas kanuuna! Ainoa, joka lennätti edes pari kranaattia tuonne ylös!\nHän päätti paikalla vihollisten tulen keskellä asettaa siihen uuden\npyörän. Vaarallinen yritys onnistui -- itse toi hän varapyörän\netuvartion kärryistä; ja kun alaalta tuli lisää miehistöä, sai hän\nrakkaan kanuunansa taas kuntoon.\n\nMutta se ilo ei kauvan kestänyt. Tykkien lavetit ammuttiin taas\npirstoiksi. Ei voitu urhoollista joukkoa pakottaa enään etemmäksi,\nkäskettiin siis peräytymään.\n\n-- Kiirehtikää, toverit, kehoitti Honoré. Otetaan tämä mukaan, etteivät\nhe sitä saa.\n\nSitä hän yksinomaan ajatteli. Hän tahtoi pelastaa kanuunansa, kuten\nmuut pelastavat lippunsa. Hän ei ollut lopettanut vielä puhettaan\nennenkun kuula kaatoi hänet, temmaten irti oikean käsivarren ja\nlävistäen rinnan. Hän kaatui kanuunansa päälle, jäi siihen pitkälleen\nkuin sankarivuoteelle, pää pystyssä, kauniit vihasta hehkuvat kasvot\nvihollisiin päin kääntyneinä. Rikkiammutusta takistaan putosi kirje,\njota hän kuollessaan hellästi puristi ja josta hurmeiset veripisarat\nvieläkin vuotivat.\n\nAinoa elossa oleva luutnantti komensi nyt:\n\n-- Hevoset valjaisiin!\n\nRuutivaunu oli räjähtänyt ilmaan, jonka vuoksi täytyi valjastaa hevoset\ntoisien kärryjen eteen että olisi saatu pelastetuksi kanuuna, jonka\nhevoset olivat kaatuneet. Ja viimeisen kerran eturatsastajien tehtyä\npuolikäännös, kun neljä jälellä olevaa kanuunaa oli uudestaan\nkiinnitetty, hevoset nelistivät pois eivätkä seisahtuneet ennenkuin\ntuhannen metrin vaiheilla, Garennen metsän suussa.\n\nMaurice oli nähnyt kaiken tämän, oli ollut todistajana Honorén\nkuolemaan. Pelosta vavisten sopersi hän:\n\n-- Oi poika parka! poika parka!\n\nTämä suru lisäsi vain viiltävää, polttavaa tunnetta, joka häntä\nvaivasi. Hurja eläimellisyytensä joutui raivoon; oi, hän ei jaksa\nkauemmin kestää, on jo kuolla nälkään! Hänen silmiään huikasi, hän ei\nmuistanut enään vaaraa, joka ahdisti tovereita ja häntä siitä alkain\nkun patterin täytyi vetäytyä takaisin. Nyt voivat viholliset minä\nhetkenä tahansa anastaa kummun.\n\n-- Kuule -- sanoi hän Jeanille -- minun täytyy syödä... Samahan se on\nminulle, vaikka tulenkin ammutuksi, -- mutta syödä tahdon ensin, sitte\ntappakoot.\n\nHän avasi säkkinsä, otti leivän vapisevin käsin ja alkoi sitä ahneesti\nsyödä. Kuulat suhisivat, kranaatit räjähtivät jonkun metrin päässä;\nmutta hän ei siitä välittänyt; tahtoi vaan saada nälkänsä sammutetuksi.\n\n-- Tahdothan sinäkin palasen.\n\nJean katseli häntä suurin silmin; hänkin oli aivan näännyksissä.\n\n-- Kyllä, anna minulle jotain, en jaksa muuten.\n\nHe jakoivat leivän, söivät sen kiireesti välittämättä mistään muusta,\nja vasta syötyään huomasivat he överstinsä, joka istui satulassaan,\nsaapas veressä. Rykmenttiä ahdistettiin joka puolelta. Useat komppaniat\nolivat paenneet ja nyt heidän täytyi seurata joukkoa. Översti nosti\nmiekkansa ja komensi kyynelsilmin:\n\n-- Tulkaa lapset Herran nimessä. Jumala ei ole huolinut meistä tällä\nkertaa.\n\nPakenevat kerääntyivät hänen ympärilleen kadoten kaikki hetken kuluttua\nsyvennykseen maassa.\n\nTietämättään miten olivat Jean ja Maurice taas joutuneet pensasaidan\ntaa. Tähän pysähtyi noin 40 miestä, joita luutnantti Rochas oli\nkomentanut peräytymään. Heillä oli lippu mukanaan; aliluutnantti, joka\nkantoi sitä, oli kiertänyt sen tangon ympärille, koettaen, jos suinkin\nmahdollista, sitä pelastaa.\n\nHe ryömivät pitkin aidan vierustaa aina päähän asti, asettuen sitten\npienten puitten suojaan mäenrinteelle, jossa Rochas komensi ampumaan.\nTäällä puitten suojassa miehet voivat pitää puoliaan semminkin kun\nlukuisa ratsastusjoukko teki liikkeen oikealla puolella ja useita\nrykmenttejä jalkaväkeä tuotiin sen avuksi.\n\nMaurice käsitti selvään vihollisten kiertävät liikkeet, -- käsitti,\nettä piiriä supistettiin joka puolelta. Aamulla oli hän nähnyt\npreussiläisten samoavan Saint-Albertin vuorensolasta, kulkevan pitkin\nSaint-Mengesea ja Fleigneuxta; nyt kuuli hän kaartin kanuunoiden\njymisevän Garennen metsän takana, huomasi toisia saksalaisia tulevan\nGivonnen laaksosta.\n\nVielä hetkinen ja ranskalaista armeijaa piirittäisi elävä muuri. Kaarti\nyhtyisi V:teen osastoon, kauhistavan tykistön heitä joka kukkulalta\nauttaessa. Luultavasti koetettiin viimeistä epätoivoista ponnistusta\nsaada tuo muuri murretuksi, kun Margueritten osasto kokoontui erääsen\nsyvennykseen, valmiina ryntäämään -- mutta se oli toivoton hyökkäys --\nhe menivät kuolemaan Ranskan kunnian puolesta. -- Maurice, joka\najatteli Prosperia, oli näkemässä tätä hirveää verinäytelmää.\n\nVarhain aamusesta oli Prosper ratsastanut edes takaisin Illyn\nylängöllä, päästä toiseen. Hänen eskadroonansa miehet kerättiin päivän\nnoustessa ilman torventoitotusta, ja kahvia keittäessä ripustivat he\ntakkinsa valkean eteen, etteivät herättäisi preussiläisten huomiota.\nSitte he eivät tienneet enään mitään, kuulivat kanuunan laukauksia,\nnäkivät etäällä savua ja jalkaväestöä, mutta mitään aavistusta heillä\nei ollut tappelusta, ei sen tärkeydestä eikä päättymisestä, sillä\nkenraalit pitivät heitä aivan toimettomina erillään kaikesta.\n\nProsper oli tykkönään nukkua. Eniten häntä vaivasivat levottomat yöt ja\nväsymys alituisesta ratsastamisesta.\n\nHän houraili, luuli makaavansa paljaalla kentällä, joskus pehmeällä\nsiistillä vuoteella. Silloin tällöin nukahti hän satulassa. Useat\ntovereista putosivat satulasta, ho olivat niin uuvuksissa, etteivät\nheränneet torventoitotuksista, heitä täytyi ravistaa, potkiakin jotta\nsaataisiin hereille.\n\n-- Mutta mitä mielettömyyttä tämä on? Miksi meitä pitää ajettaman tällä\ntavalla ilman lepoa ja rauhaa, metelöi Prosper karkoittaakseen\nvastustamattoman uneliaisuutensa.\n\nKanuunat olivat paukkuneet kuudesta asti. Kummulle mentäessä oli\nkranaatti tappanut kaksi toveria hänen vieressään. Vähän kauempana\nkolme muuta kaatui jo.\n\nTuo paraatiratsastus tappelukentällä oli sietämätöntä, vaarallista ja\nhyödytöntä. Yhden aikana käsitti hän että osasto valmistautui\ntehdäkseen täydellä todella hyökkäyksen, kuollakseen mainehikkaan\nkuoleman. Syvennyksessä vähän yläpuolella Ristikko-kumpua vasemmalla\npuolella tiestä yhtyivät Margueritten osasto, kolme afrikkalaista\nrykmenttiä ja rykmentti ranskalaisia jääkäreitä ja yksi\nhusaarirykmentti.\n\nTorven toitotus kajahti: alas ratsulta!\n\nJa upseerit komensivat: Tarkastakaa hevosenne! Kiinnittäkää\ntavarastonne!\n\nProsper hyppäsi alas satulasta, ojenteli itseään, taputteli Zepfiriä\nkaulalle:\n\nZepfir raukka! Se oli yhtä uuvuksissa kuin herransakin kärsien\nelämästä, jota viime aikoina olivat viettäneet. Sitäpaitsi oli sälyytys\nraskas: liinavaatteet satulan lippaassa, takki kierrettynä ympäri,\nrensseli tallitamineineen satulan takana ja vielä muonasäkki\npuhumattakaan pukinnahkaisesta juomapullosta ja ruoka-astioista.\nRatsastajan sydän sykki säälistä samassa kun hän tarkasti oliko kaikki\nkunnossa.\n\nProsper ei ollut muita pelkurimaisempi, mutta kuitenkin oli suunsa\npelosta niin kuiva, että täytyi pistää tupakaksi. Kun tehdään hyökkäys\nvoi kukin sanoa itselleen: Tällä kertaa on minun vuoroni.\n\nKului viisi tai kuusi minuuttia; kerrottiin kenraali Margueritten\nratsastaneen edeltäpäin tutustuakseen seutuun. Miehet odottivat yhä.\nViisi rykmenttiä muodosti kolme joukkoa, kussakin joukossa oli\nseitsemän eskadroonaa -- olihan siinä kanuunan ruokaa kyllin.\n\nÄkkiä torvet toitottivat:\n\n-- Satulaan!\n\nJa melkein samassa kuului:\n\n-- Miekat käteen!\n\nKunkin rykmentin översti oli jo asettunut paikoilleen, seisoen\nkahdenkymmenenviiden metrin päässä rykmentistään. Ratsumestarit olivat\nväkensä etunenässä. Ja nyt odottivat he jälleen: täydellinen\nkuolonhiljaisuus vallitsi, ei kuulunut hiiskausta, ei hengähdystäkään.\nSydän se vaan sykähteli. Vielä käsky -- viimeinen -- ja joukko lähtisi\nliikkeelle rynnäten ukkos-ilman tavoin.\n\nMutta silloin näkyi vuoren harjanteella upseeri hevosineen -- hän\nmahtoi olla vaarallisesti haavoittunut, koska kaksi miestä oli\ntukemassa. Ensin ei voitu tuntea kuka se oli. Riveissä syntyi haikea\nvalitus, jota seurasi äänekkäät tuskanhuudot:\n\nKenraali Margueritte makasi haavoitettuna; kuula oli lävistänyt häneltä\nmolemmat posket. Hän ei voinut puhua, riuhtoi käsillään viitaten\nviholliseen päin.\n\nVaikerrus eneni yhä:\n\n-- Meidän kenraalimme! Kostakaamme, kostakaamme!\n\nEtummaisin översti heilutti miekkaansa ilmassa ja huusi:\n\n-- Eteenpäin!\n\nTorvet toitottivat. Joukko lähti liikkeelle alussa tasajuoksua. Prosper\noli ensimmäisessä rivissä mutta melkein syrjimmäisin oikealla. Vaara on\naina suurin keskellä mihin vihollisten tuli itsestään keskittyy.\n\nKun he olivat tulleet Risti-kummulle ja alkoivat ratsastaa alas toista\nsyrjää myöten lakeaa kenttää päin, huomasi hän tuhannen metrin päässä\npreussiläisten neliöt, joita vastaan he viskattiin. Muuten oli hänen\nmielensä kevyt kuin olisi hän unessa liidellyt, tunsi päänsä niin typö\ntyhjäksi, ettei voinut saada ainoatakaan ajatusta kokoon. Sitä mukaan\nkuin hiljainen juoksu kiihtyi kovaksi nelistämiseksi, huusivat\nafrikkalaiset jääkärit arapialaisten tavoin hurjasti siten kiihoittaen\nhevosiansa. Olisi luullut paholaisten olevan liikkeellä, joitten\nhirveää ulvontaa ja korvia viiltävää kiljuntaa säesti kuulien suhina,\nkranaattien räjähdykset ja aseitten kalske; -- maa tärisi kavioitten\nkopseesta ja taivasta kohden nousi katkera käryn ja hien haju.\n\nViiden sadan metrin päästä putosi Prosper ratsultaan kovassa\nyhteentörmäyksessä. Hän tarttui Zepfirin harjaan päästäkseen jälleen\nsatulaan. Keskus väistyi, molemmat siivet kääntyivät, vetäytyivät\ntakaisin jälleen rynnätäkseen.\n\nEnsimmäinen eskadroona työnnettiin takasin, -- mutta -- sitähän voitiin\nodottaakin. Kaatuneet hevoset tukkivat tien, toiset makasivat\nkuolleina, toiset potkivat kuolontuskissaan jaloillaan ilmassa; siellä\ntäällä juoksi ratsastaja minkä jaloistaan pääsi, etsien itselleen\nhevosta. Kuolleita makasi sullottuna kentällä, monta herratonta hevosta\njuoksi vielä ja haki paikkaansa rivissä. Hyökkäys uudistettiin --\ntoinen eskadroona ryntäsi raivostuneena esiin, miekka kädessä valmiina\nsivaltamaan.\n\nJälleen pääsivät he pari sataa askelta eteenpäin kauheassa melussa.\nMutta taaskin keskus väistyi, miehet suistuivat hevoisineen surman\nsuuhun; hyökkäyksen päätyttyä makasi ruumiita ja kaatuneita kaikkialla.\nToinenkin eskadroona niitettiin vuorostaan kuten ensimmäinen!\n\nKolmannen hyökkäyksen aikana Prosper oli joutunut ranskalaisten\nhusaarien joukkoon. Rykmentit lyöttäytyivät yhteen; se näytti suurelta\naallolta, joka vyöryy eteenpäin niellen mukanaan kaikki mitä vain\nnäkee.\n\nHän ei käsittänyt enään mitään; hän ei välittänyt suitsista vaan heitti\nne irralleen. Uljas Zepfir, jota hän niin sanomattomasti rakasti, kulki\neteenpäin, mutta tappelussa saatuaan haavan korvaansa oli se tavallista\nrajumpi. Ylt'ympärillä nousivat hevoset pystyyn ja kaatuivat\nratsastajineen. Miehiä kaatui kuin kortta korren viereen. Jotkut\nistuivat mulkoilevin silmin jäykkinä satulassa hevosten rynnätessä\nvihollisia vastaan.\n\nParin sadan metrin alalla oli maa täynnä kuolleita ja kuolevia.\nMuutamat makasivat pää ruohoon vaipuneena, toiset selällään, suuret\npelästyneet silmät luotuina taivasta kohden.\n\nTuolla makasi hirveässä tuskassa, kupeet auki, suuri musta hevonen,\nturhaan koetti se nousta ylös: etujalat olivat takertuneet suoliin.\n\nVihollisten tulen yltyessä tekivät siivet käännöksen, vetäytyivät\ntakaisin uudestaan entistä raivoisammin hyökätäkseen.\n\nViimein oli tullut neljännen eskadroonan vuoro rynnätä preussiläisiä\nvastaan. Prosper sivalsi miekallaan kypäreihin ja tummiin univormuihin,\njoita hämärässä eroitti. Verta vuodatettiin; hän huomasi Zepfirin suun\nolevan veressä, mutta luuli sen purreen preussiläisiä.\n\nMelu kasvoi niin suureksi, ettei hän voinut kuulla omaa ääntänsä vaikka\nhuusi täyttä kurkkua, jonka vuoksi äänensä pian oli painuksissa. Mutta\nensimmäisen vihollisrivin takana seisoi toinen, sen takana taas toinen\nja taas toinen.\n\nTässä ei rohkeus ja urhoollisuus mitään voinut: taajat rivit olivat\nkuin korkeata heinää, jonka taakse hevoset ja ratsastajat katosivat.\n\nTuli oli niin kova, että univormut syttyivät tuleen. Yhtämittaa kaatui\nmiehiä, rinta lävistettynä, pääkallot murskana.\n\nKaksi kolmatta osaa rykmentistä sortui kentälle eikä tästä\nmainehikkaasta hyökkäyksestä ollut muuta jälellä kuin muisto\nranskalaisten urhoollisuudesta.\n\nPian kaatui Zepfir ruhjoten alleen Prosperin oikean jalan. Ratsastaja\nkadotti mielensä, -- niin kova oli suru, joka häntä kohtasi.\n\nMaurice ja Jean, jotka olivat jännityksellä seuranneet eskadroonan\nsankarimaista rynnäkköä, virkkoivat:\n\n-- Taivaan nimessä! Mitä tässä urhoollisuus auttaa!\n\nJa he jatkoivat ampumistaan kyyristyneinä pensastojen taakse, jotka\nympäröivät erästä pientä kumpua. Rochaskin, joka oli siepannut käteensä\npyssyn, ampui laukauksen toisensa jälkeen. Mutta he eivät voineet\nkuitenkaan puolustaa Illyn kumpua, se joutui pian vihollisten valtaan,\njotka ympäröivät sitä joka haaralta. Kello oli noin 2 paikoilla, viides\nosasto ja kaarti yhdistyivät sulkien täten ranskalaiset keskelleen.\n\nYht'äkkiä Jean kaatui.\n\n-- Tuossapa sain jotakin, joka hyödyttää minua, änkytti hän.\n\nHän oli saanut kovan iskun päähänsä ja lakkinsa makasi revittynä hänen\ntakanaan. Ensiksi luuli hän pääkallonsa särkyneen ja että aivot\nolisivat näkyvissä. Muutaman sekunnin kuluessa ei hän uskaltanut koskea\nsiihen kädellään, peläten että löytäisi reijän; mutta sattumalta\nmenivät hänen sormensa päätä kohden ja ottaessaan ne pois olivat ne\naivan punaset verestä. Tämä teki häneen niin syvän vaikutuksen että hän\npyörtyi.\n\nSamassa silmänräpäyksessä käski Rochas heidät peräytymään. Eräs\npreussiläinen komppania ei ollut enään heistä kauempana kuin noin kaksi\ntai kolme sataa askelta. Pian olisivat he kukistetut, jos he jäivät\npaikoilleen.\n\n-- Älkää kiirehtikö, kääntykää ja ampukaa tuon tuostakin. Yhdymme sitte\ntuolla alhaalla, pienen muurin takana.\n\nMutta Maurice oli epätoivoissaan.\n\n-- Herra luutnantti, älkäämme jättäkö korpraaliamme tänne.\n\n-- Jos hän on kaatunut, niin mitäpä me voimme?\n\n-- Ei, ei, hän hengittää vielä... Viekäämme hänet mukaamme!\n\nRochas kohotti olkapäitään, nähtävästi sanoakseen että he eivät\nvoineet niille mitään, jotka eivät omin jaloin voineet seurata.\nTaistelutantereella ei pidetä väliä haavoitetuista. Sentähden kääntyi\nMaurice Pachen ja Lapoullen puoleen.\n\n-- Kuulkaapas, tulkaahan minulle avuksi. En voi yksinäni häntä kantaa,\nolen liian heikko!\n\nMutta he eivät kuulleet, -- eivätkä välittäneet mistään -- he eivät\najatelleet muuta kuin itseään, seuraten itsensä suojelemisviettiä. Kas,\nnyt he ryömivät tiehensä, pää kumarassa, kadoten kohta pienen muurin\ntaakse. Preussiläiset eivät olleet enään kuin puolentoista sadan\naskeleen päässä.\n\nMaurice, joka melkein itki kiukusta, otti pyörtyneen Jeanin, jonka\nkanssa hän oli yksinään jäänyt, syliinsä aikoen kantaa hänet pois.\nMutta, todellakin, hän oli liian heikko, väsymyksestä ja tuskasta\nuupunut. Hän horjui ja kaatui heti raskaan taakkansa kanssa. Kunpa hän\nvaan huomaisi jonkun paarinkantajan! Hän katseli hurjin katsein\nympärilleen ja viittoi pakenevia luokseen, -- mutta kukaan ei\nvastannut, ei ketään tullut. Nyt kokosi hän viimeiset voimansa, tarttui\njälleen Jeaniin, ja onnistui pääsemään noin kolmekymmentä askelta\neteenpäin, -- silloin räjähti kranaatti; -- hän luuli että kaikki olisi\nlopussa, ja kaatui suruissaan kumppaninsa ruumiin viereen.\n\nHitaasti ja varovasti koetti hän nousta, selvittyään ensi\nsäikähdyksestään. Hän tutki itseään ja tuli siihen vakuutukseen, ettei\nollut saanut mitään vammaa. Mutta minkätähden ei hän sitte paennut?\nOlihan vielä aikaa, -- parilla hyppäyksellä ennättäisi hän muurin luo,\n-- ja niin olisi hän pelastettu. Tuska valtasi hänet uudestaan. Hän\naikoi jo lähteä, mutta tunne, valtaavampi kuin pelko, pidätti hänet. Ei\n-- oli mahdotonta jättää Jeania! Hänen sydämmensä vuosi verta, ystävyys\ntätä toveriansa kohtaan oli liian syvään juurtunut häneen. Tuntui tällä\nhetkellä, että oli ainoastaan kaksi ihmistä maailmassa; hänen oli aivan\nmahdoton elää ilman Jeania!\n\nPeräytymisen suunnasta ei ollut mitään tarkempaa päätetty, sitä\ntapausta varten, että taistelu päättyisi onnettomasti. Jokainen\nkenraali sai pitää huolta omistaan, ja tämä huolenpidon puute aikaan\nsai että kaikki suurimmassa epäjärjestyksessä ja sekasorrossa\ntungettiin Sedania kohden voittavien vihollisten vastustamattomasta\npainosta.\n\nToisen divisioonan peräytyminen kävi jotakuinkin säännöllisesti, jota\nvastoin toiset sekaantuivat ensimmäisen osaston jäännöksiin ja\nvyöryivät Sedania kohden vihan ja hävityksen myrskynä, vieden mukanaan\nihmisiä ja eläimiä.\n\nTällä hetkellä sai Maurice ilokseen nähdä Jeanin aukaisevan silmänsä;\nja kun hän juoksi eräälle purolle noutamaan vettä haavoittuneelle,\nhämmästyi hän suuresti nähdessään oikealla puolella olevassa laaksossa\ntalonpojan, jonka hän oli aamulla huomannut. Tämä kynti rauhallisesti\naurallaan, jonka eteen oli valkoinen hevonen valjastettu. Miksi\ntuhlaisi hän päivän? Vaikkakin ympärillä taisteltiin, täytyi maata\nkyntää ja kylvää siihen siementä, -- muutenhan ei kansa saisi leipää.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKorkealta parvelta, minne Delaherche oli noussut saadakseen\nyleissilmäyksen taistelukentästä, ei hän voinut nähdä mitä tahtoi; ja\nlopulta tuli hän aivan kärsimättömäksi.\n\nHän kyllä näki kranaattien lentävän kaupungin ylitse ja särkevän\nympäristöllä olevien huoneiden kattoja. Mutta hän ei saanut selkoa\ntappelun menosta; hänen täytyi saada tietoja ollessaan tuskissaan\nomaisuutensa ja elämänsä puolesta.\n\nHän astui alas jättäen kiikarinsa suunnitettuna saksalaisten pattereita\nkohden. Kello oli melkein 1 ja sotilaslasaretti oli täynnä sairaita; --\nvaunurivi ulottui aina kadulle asti. Kaksi- ja neli-pyöräiset vaunut\nolivat jo loppumaisillaan. Tuolla näkyi tykistökärryjä, muonakärryjä,\ntavaravankkureita, kaikkia mitä vaan oli saatu käsiin taistelukentällä,\n-- niin, tuolla tulee talonpoikaisvaunuja, joita oli noudettu taloista\nja joitten eteen oli valjastettu ratsuväen hevosia, Niissä oli\nhaavoittuneita, joita paarinkantajat olivat koonneet ja joiden haavat\nolivat väliaikaisesti sidotut. Oli oikein kauheata nähdä näitä\nihmisraukkoja, toiset kellertävän vihreitä, toiset sinipunertavia.\nMonet heistä olivat pyörtyneet, toiset päästivät haikeita\nvalitushuutoja, -- muutamat olivat kuin kuolleet ja antoivat\nsairaanhoitajien menetellä kanssaan kuten tahtoivat, katsellen\nympärilleen kauhistunein silmin, -- toiset taas vetivät viimeisen\nhenkäyksensä vaunuista nostettaessa. Sairaita oli niin paljon että\nkaikki patjat olivat täynnä, jonkatähden tohtori Bouroche käski tuoda\nolkia, joista tehtiin leveä vuode. Kumminkin riittivät hän ja\nosastolääkäri vielä leikkauksiin. Hän oli vaan tilannut pitkän pöydän\nlisäksi, joka oli päällystetty tyynyllä ja vahakankaalla ja asetettu\nsuojaan, missä hän teki leikkauksensa. Nopeasti tuli osastolääkäri ja\nantoi sairaalle kloroformia. Hienot teräsveitset välähtivät, sahoista\nkuului ainoastaan heikko ääni -- veri turskui esille kuin\nsuihkulähteestä, mutta seisahdettiin pian. Leikattavia tuotiin ja\nvietiin edes takaisin; tuskin oli aikaa puhdistaa pöytä verestä. Tiheän\npensaikkoaitauksen taakse, minne ruumiit toistaiseksi kannettiin,\nheitettin leikatut jalat ja käsivarret, sekä kaikki lihan ja luun\njäännökset, jotka jäivät pöydälle.\n\nRouva Delaherche ja Gilberte olivat istuutuneet erään suuren puun\njuurelle täydessä työssä kääreitä laittamassa.\n\nBouroche, joka kulki heidän ohitsensa kasvot punaisina liiallisesta\nrasituksesta ja esiliina verisenä, heitti läjän palttinaa Delaherchelle\nhuudahtaen:\n\n-- Kuulkaapas! toimittakaa jotakin hyödyllistä, älkääkä seisko jouten,\nkun meillä muilla tässä on täysi työ.\n\nMutta tehtailija vastusteli.\n\n-- Anteeksi! Minulla ei ole aikaa! Täytyy käydä katsomassa kuinka asiat\nonnistuu. -- Asema näyttää kovin vaaralliselta!\n\nSitte hän kääntyi vaimonsa puoleen, painoi huulensa hänen tukkaansa ja\nsanoi:\n\n-- Gilberte parka! Ajattele, että kranaatti milloin hyvänsä voi pudota\nja tehdä lopun meistä kaikista. Eikö se ole kauheata!\n\nGilberte oli aivan vaalea, hän nosti päätänsä ja katsoi kauhistuneena\nympärilleen. Sitte hiipi tuo omituinen hymy taas hänen huulilleen.\n\n-- Niin -- se on kauheata, miten tohtori leikkelee ja sahaa;\nihmisraukat! -- On aivan ihmeellistä, etten ole pyörtynyt jo aikoja\nsitten!\n\nVanha rouva Delaherche katseli poikaansa kun hän suuteli nuoren\npuolisonsa tukkaa. Hän teki ehdottomasti liikkeen ikäänkuin\nkarkoittaakseen hänet Gilberten luota -- hän muisteli tuota toista,\njoka oli suudellut samoja hiuksia viime yönä. Mutta hänen vanhat\nkätensä vapisivat, kun hän mutisi:\n\n-- Oi Jumalani! mitä kärsimyksiä ja tuskia! Kaikki unohtuu, omat\nhuoletkin!\n\nDelaherche lähti pois selittäen, että hän menee tiedustelemaan kuinka\ntappelussa käy ja palaa pian takasin.\n\nMaquakadulla hämmästyi hän suuresti nähdessään miten paljon sotilaita\ntulvaili kaupunkiin aseettomina, vaatteet rikki ja tahrattuina. Heiltä\nhän ei saanut mitään selkoa; toiset olivat kurjan näköisiä ja\nvastasivat, että he eivät tiedä mitään; toisilla taas oli niin paljon\nkertomista, puhuivat pitkiä, epäselviä lauseita, tehden hurjia\nliikkeitä käsillään, jotta tehtailija luuli heidän kadottaneen\njärkensä.\n\nHän kääntyi senvuoksi ja meni pormestarin asuntoa kohden. Täältä toivoi\nhän saavansa tietoja. Kun hän kulki torin poikki tuli kaksi kanuunaa --\nepäilemättä ainoat jäännökset jostakin patterista -- täyttä nelistä\najaen katuvierustalle. Suurkadulla selveni hänelle, että pakolaiset\naikoivat samota kaupunkiin. Kolme husaaria, jotka olivat astuneet alas\nsatuloistaan, istui eräässä porttikäytävässä, jossa he jakoivat\nkeskenään leivän. Kaksi muuta taluttivat hevosiaan suksista etsien\ntallia, mihin heidät veisivät. Siellä täällä kulki upseereja,\nulkomuodosta päättäen eivät he itsekkään tienneet minne menivät.\nTurennen torilla neuvoi eräs aliluutnantti häntä väistymään, sillä\nkranaatteja putosi alinomaa, kuula oli vast'ikään murtanut ristikon,\njoka ympäröi Palatinatin voittajan, suuren sankarin muistopatsasta. Ja\ntodellakin, rientäessään pormestarin asunnolle, näki hän kaksi\nkranaattia kauhealla räjähdyksellä putoavan Maasin sillalle.\n\nHän pysähtyi portinvartijan asunnon edustalle, etsien tekosyitä\nkysyäkseen tietoja ajutantilta, kun nuorekas ääni kutsui häntä:\n\n-- Herra Delaherche! Tulkaa tänne, kadulla ei ole hyvä olla tänään. Se\noli pieni Rose, jonka hän oli vallan unohtanut ja joka voi päästää\nhänet sisälle mistä tahansa. Hän astui portinvartijan asuntoon ja\nistuutui hetkeksi.\n\n-- Ajatelkaa. Äidin on täytynyt mennä vuoteelle, hän on sairas kaikesta\ntästä. Olen vallan yksin, sillä isä on linnaa vartioimassa. Vähän aikaa\nsitte tahtoi keisari jälleen näyttää urhoollisuuttaan, mutta hän ei\npäässyt etemmäksi kadun kulmaa kun kranaatti putosi hänen eteensä ja\ntappoi tallimestarin hevosen. Sitte hän tuli takasin! -- Mitä tuon\npoloisen pitäisi tehdä?\n\n-- Siis tiedätte asian laidan... Mitä herrat siitä sanovat?\n\nTyttö katseli häntä kummeksien. Hänen raittiit, verevät kasvonsa,\nhienot hiuksensa, suora lapsellinen katseensa näytti hauskalta keskellä\nkaikkea kurjuutta, jota hän nähtävästi ei käsittänyt.\n\n-- En tiedä ensinkään. Puolenpäivän aikaan vein kirjeen marsalkka\nMac-Mahonille. Keisari oli hänen luonaan. He olivat lähemmä tunnin\nlukittujen ovien takana, marsalkka vuoteellaan, keisari istui\nvastapäätä tuolilla. Tiedän sen, sillä näin omin silmin kun vein\nkirjeen.\n\n-- No, mitä he puhuivat?\n\nTyttö katsoi häneen eikä voinut pidättää nauruaan:\n\n-- En minä tiedä; miten luulette minun tietävän, kun ei kukaan ihminen\nkoko maailmassa tiedä mitä he toisilleen puhuivat.\n\nHän oli tietysti oikeassa. Delaherche viittasi kädellään kuin tahtoisi\nhän pyytää anteeksi tuhmaa kysymystänsä. Mutta tämä salainen keskustelu\nkiusasi häntä; mitähän nuo kaksi miestä oli päättänyt?\n\n-- Nyt, virkkoi Rose, on keisari mennyt työhuoneesensa, jossa\nneuvottelee kahden kenraalin kanssa, jotka tulivat vasta\ntappelukentältä.\n\nHän vaikeni äkkiä, katseli kuistille:\n\n-- Katsokaa, tuolla on yksi kenraaleista ja tuolla tulee toinen.\n\nDelaherche pujahti kiireesti ulos ja näki kenraali Douayn ja Ducrotin,\njoita hevoset odottivat, nousevan satulaan ja ratsastavan pois.\n\nKun viholliset olivat anastaneet Illyn kummun, olivat molemmat\nkiirehtineet keisarille ilmoittamaan, että tappelu oli menetetty. He\nantoivat seikkaperäisiä tietoja asemasta -- sotajoukot ja Sedan olivat\njoka puolelta piiritetyt, tappio tulisi olemaan kauhea.\n\nKeisari käveli horjuvin askelin pari minuuttia huoneessaan; jälellä oli\nainoastaan yksi ajutantti, joka seisoi mykkänä ovensuussa. Keisari\nasteli herkeämättä, uunista ikkunaan; suonenveto pani hänen kasvonsa\nvärisemään. Selkä näytti vielä entistä enemmän kumartuneelta; oli kuin\nmurtuisi hän maailman taakan alle; mutta tylsistyneistä silmistä voi\nnähdä sallimukseen luottajan tyyni suru kadotetusta pelistä --\nviimeisestä, johon hänen oli sallittu ottaa osaa!\n\nMutta joka kerta kun hän tuli ikkunan luo säpsähti hän ja pysähtyi\nhetkeksi.\n\nKerran liikutti hän huuliaan, puristi vapisevaa kättänsä ja hoki\ntukahutetulla, kärsimättömällä äänellä:\n\n-- Oi, nuo kanuunat, nuo kanuunat! Niitä olen kuullut aamusta alkain!\n\nTänne kuului todellakin kamalan selvästi laukaukset Marféen ja\nFrenoisin pattereista. Kävi ukkosen tapainen, korvia särkevä ryske,\njoka pani ikkunat helisemään ja muurit huojumaan.\n\nOnneton mies ajatteli kai, että kun tappelu kerran oli toivottomasti\nmenetetty, kaikki vastustus oli turhaa jopa rikollistakin. Miksi\nvuodatettaisiin vielä enemmän verta, miksi hävitettäisiin ja\ntapettaisiin vielä useampia onnettomia ihmisiä, miksi, niin miksikä\nviskattaisiin yhä ruumiita ruumiiden päälle tuolla taistelutantereella?\n\nOlihan tappelu menetetty, kaikki oli hukassa, miksi vielä kuitenkin\nsurmataan? Kyllin oli jo ilkeyden, hävityksen ja tuskan huutoja\nkohonnut taivasta kohden.\n\nKeisari, tultuaan ikkunan edustalle, alkoi vavista ja tarttui käsillään\nohimoihinsa:\n\n-- Oi nuo kanuunat, nuo kanuunat, jotka eivät taukoa!\n\nEhkä kova edesvastuun tunne painoi häntä -- hänen eteensä ilmestyi\ntuhansien kentälle kaatuneiden haamut -- hän näki ruumiit, jotka olivat\nhänen käskystään joutuneet kuolon uhriksi; -- ehkä hänen sydämmensä\nheltyi säälistä, hänhän oli kuitenkin haaveilija. Tässä kovassa\nkohtalon iskussa, joka mursi ja riisti hänen onnensa kuten oljenkorren,\nvuodatti hän kyyneleitä toisten tähden, epätoivossa turhaan jatkuvasta\nsurmaamisesta, voimatta enään kärsiä ampumista, joka pakahutti\nsydämmen, enensi tuskia ja teki hänet mielipuoleksi.\n\n-- Oi te kanuunat, te kanuunat, vaietkaa jo, vaietkaa paikalla!\n\nJa tuossa keisarissa, joka oli luovuttanut valta-istuimensa\npuolisolleen, tuossa sotapäällikössä, joka oli antanut ylijohdon\nBazainelle, heräsi viimeisen kerran vastustamaton halu näyttää\nvoimaansa ja saada heti tottelemaan.\n\nChâlonista lähdettyään oli hän vetäytynyt syrjään, ei ollut antanut\nkäskyäkään, otaksui olevansa rasituksena ja vastuksena. Nyt tahtoi hän\ntaas olla keisarina, ensimmäinen ainoa käsky, minkä hän antoi\ntoivottomassa säälissään, oli käsky nostaa valkea lippu linnoitukseen\naselevon pyytämistä varten.\n\n-- Oi nuo kanuunat, nuo kanuunat! -- Ottakaa lakana, pöytäliina tai\nmikä tahansa, kiirehtikää, juoskaa joutuun sanomaan, että lopettavat!\n\nAjutantti lähti rivakasti ja keisari käveli horjuen edestakaisin\nsill'aikaa kun patterit paukkuivat niin että huoneet tärisivät.\n\nDelaherche puhui vielä alhaalla Rosen kanssa kun palvelija tuli\njuoksujalassa:\n\n-- Neiti, emme löydä mitään, eikö täällä ole palvelustyttöä, joka voisi\nmeitä auttaa. Olisiko teillä valkeata vaatetta -- suurehkonpuoleista?\n\n-- Tahdotteko ruokaliinan?\n\n-- Ei, täytyy olla paljon suurempi, esim. puolikas lakanaa.\n\nRose avasi kohteliaasti liinavaatekaapin ovet:\n\n-- Mutta ei minulla ole revittyjä lakanoita, -- suuri palanen valkeata\nvaatetta? -- ei, en näe mitään, joka kelpaisi. Ai, odottakaa, ettekö\nhuoli pöytäliinasta?\n\n-- Pöytäliina! Sehän vasta on mainio!\n\nJa pois mennessään lisäsi hän:\n\n-- Siitä laitetaan lippu linnoituksen katolle merkiksi, että pyydetään\nrauhaa. Tuhansia kiitoksia neitiseni!\n\nDelaherche uskoi tuskin korviaan, niin iloseksi tuli hän.\n\nVihdoin voitaisiin hengittää!\n\nMutta tämä ilo ei hänestä näyttänyt sopivan isänmaan ystävälle, ja hän\nkoetti näyttää surulliselta. Sydämmensä tuntui kuitenkin kevyeltä\nnähdessään överstin ja kapteenin palvelijoineen ratsastavan portista.\nÖversti kantoi käsivarrellaan kokoon käärittyä pöytäliinaa. Hän tahtoi\nseurata heitä, jätti Rosen, joka oli ylpeä hankittuaan heille\npöytäliinan.\n\nKello löi kaksi.\n\nRaatihuoneen edustalla oli Delaherche joutua raivostuneitten\nsotilaitten jalkoihin, jotka tulivat Cassinen etukaupungista. Hän\nkadotti näkyvistään överstin, ja jätti menemättä katsomaan valkean\nlipun nostamista. Tuskinpa häntä olisikaan päästetty linnoitukseen, ja\nkun hänelle sitäpaitsi kerrottiin kuulien putoavan lähellä koulua,\nvaltasi hänet uudet tuskat. Ehkä tehtaansa seisoi ilmitulessa!\nKuumeentapaisesti juoksi hän pois minkä pääsi.\n\nMutta joka paikassa sulkivat ihmiset tien, joka hetki pakottivat\nkaikenlaiset esteet hänet pysähtymään.\n\nVasta Maquakadulla pääsi häneltä helpotuksen huokaus, kun näki talonsa\nkohoovan ennallaan, eikä näkynyt jälkiäkään kipinöistä ja savusta.\n\nHän astui sisään, huusi, nähtyään äitinsä ja vaimonsa:\n\n-- Kaikki käy hyvin, nostetaan valkea lippu, ampuminen lakkaa!\n\nHän vaikeni, sillä pihalla näytti kaikki kauhistuttavalta. Avarassa\nkuivatushuoneessa, jonka leveät ovet olivat auki, oli jok'ainoa patja\nkäytännössä, ei löytynyt paikkaa edes oljilla huoneen kaukaisemmassa\nnurkassakaan. Nyt levittivät sairaanhoitajat uusia olkia sänkyjen\nväliin; haavoitetut muutettiin likemmäksi toisiaan. Niitä oli jo\nkolmatta sataa ja uusia saapui vielä. Suurista ikkunoista virtaava\nhäikäisevä valo valaisi kärsivää ihmisjoukkoa. Vähän väliä kuului\ntuskanhuudahduksia -- siellä täällä taisteltiin kuolon tuskissa.\nHuoneen peräpuolelta kuului yksitoikkoinen, melkein laulava valitus,\nhäiriten syvää hiljaisuutta, joka siellä muuten vallitsi; ei kukaan\npuhunut ääneen tässä kammottavassa sairaalassa; ainoastaan\nsairaanhoitajien hiipivä käynti ja kuiskaava puhe katkaisi välistä\nhiljaisuuden. Rikkinäisten sotilaslakkien alta ammottivat syvät veriset\nhaavat, ruhjoontuneita käsiä ja sormia riippui nahan suikaleissa;\npahimpia olivat kuitenkin haavat rinnassa, päässä ja vatsanaluksessa;\n-- muserrettuja leukoja, puhkaistuja silmiä, särjettyjä pääkalloja,\njoista aivot olivat näkyvissä, -- muutamia haavoitettuja makasi jo\nmelkein kuolleina, lamautuneina ja liikkumattomina: tuossa oli kuula\nvahingoittanut selkäytimen, toiset, jotka olivat haavakuumeessa,\nheittäytyivät sinne tänne, pyytäen hiljaisella äänellä jotain juotavaa\nsammuttaakseen polttavaa janoansa.\n\nTuolla sivulla päin vaunuliiterissä, jossa leikkaukset toimitettiin,\nkohtasi tulijaa toisenlainen kauhistuttava näkö. Ensimmäisessä\nkiireessä oli Bouroche työskennellyt ainoastaan niiden sairasten\nkanssa, joiden vaarallinen tila vaati silmänräpäyksessä tehtäviä\nleikkauksia, joita hän itse toimitti. Vähemmän vaarallisia haavoja\nsaivat apulaiset ja sairaanhoitajat sitoa.\n\nItse oli hän toimittanut jo neljä leikkausta -- häntä alkoi uuvuttaa,\nhän oli kuitenkin levähtääkseen kunkin leikkauksen välillä vetänyt ulos\nmuutamia luotia.\n\nHeillä oli vaan kaksi pöytää, itse seisoi hän toisen ääressä, apulainen\ntoisen.\n\nMolempien pöytien väliin oli pingoitettu lakana, joten haavoitetut\neivät voineet nähdä toisiaan. Vaikka pöydät pestiin hyvin tarkasti,\njäivät ne kuitenkin verisiksi. Valkeat asterit ja ympärillä kasvava\nruoho muuttui aivan punaiseksi ämpäreistä, jotka tyhjennettiin\nkukkasaralle.\n\nVaikka ovet ja ikkunat pidettiin auki, täyttyi ilma pian verisistä\nvaatteista ja leikkausaseista nousevasta hajusta. Nukuttava kloroformi\nteki sen vielä raskaammaksi. Delaherche vapisi säälistä nähdessään\ntämän tuskan ja kurjuuden, mutta hänen huomionsa kääntyi vaunuihin,\njotka ajoivat pihalle ja jotka olivat täynnä sairaita. Potilaita oli\nkahdeksan, sullottuina toinen toistensa päälle. Tehtailija päästi\nsurkean huudon tuntiessaan viimeisen sisään kannettavan kapteeni\nBeaudoiniksi,\n\n-- Oi ystävä raukkani... Odottakaa, menen kutsumaan äitiäni ja\npuolisoani.\n\nHe riensivät nopeasti paikalle jättäen kääryjen valmistuksen kahdelle\npalvelijalle. Sairaanhoitajat, jotka olivat tarttuneet kiinni\nkapteeniin, kantoivat hänet saliin, ja panivat hänet poikittain\nolkiläjälle, kun Delaherche huomasi eräällä patjalla sotamiehen, joka\nei enään hiiskahtanutkaan, kasvot kuolleen näköiset, silmät auki.\n\n-- Katsokaa, eikö tuo ole kuollut?\n\n-- Malttakaa! Se on totta, mutisi sairaanhoitaja, eipähän siis tarvitse\nanastaa sijaa toisilta.\n\nHän ja eräs toveri ottivat ruumiin ja kantoivat sen ruumisläjään\nkasviaitauksen takana. Tusina kuolleita oli siellä jo ennen:\nirvisteleviä, silmät valkeina, välkkyvät hampaat sinisten huulien\ntakana, valituksen ja katkeran tuskan ilme kasvoissaan. Eräs nuori,\nhoikkavartaloinen sotilas, pää melkein ruhjottuna, painoi sydämmelleen\nsuonenvedon tapaisesti naisen valokuvaa, joka oli vaalennut ja verellä\ntahrattu. Kuolleiden vieressä makasi jalkojen ja käsien jätteitä,\nkaikki tuo kammottava törky, joka oli viskattu pois lääkäripöydiltä.\n\nGilberte kävi ihan kalpeaksi nähdessään Beaudoinin. Oi kuinka hän oli\nvaalea maatessaan tuossa patjalla, kasvot kelmeinä ja likaisina.\n\nGilberte laskeutui polvilleen hänen viereensä:\n\n-- Mikä onnettomuus ystäväni! Mutta te paranette, eikö niin?\n\nJa koneentapaisesti veti hän nenäliinansa esille, koetti sillä pyyhkiä\nkapteenin kasvoja, jotka olivat hiessä ja tomun tahraamat.\n\n-- Eikö niin? Eihän se ole vaarallista, sehän on ainoastaan jalkanne?\n\nKapteeni koetti avata silmiään. Hän oli tuntenut ystävänsä ja koetti\nhymyillä.\n\n-- Niin, jalka ainoastaan... En tuntenut kun sattui, luulin\nkompastuneeni kun kaaduin...\n\nMutta hänen oli vaikea puhua.\n\n-- Voi minun on niin jano, niin kovin jano.\n\nGilberte riensi noutamaan lasia ja karahvia, jossa oli vettä, johon hän\nkaatoi hieman konjakkia. Ja kapteenin juotua jakoi hän lopun\nviereisille sairaille: kaikki ojensivat pyytäväisesti kätensä häntä\nkohden. Eräs zuavilainen, jolle ei enään riittänyt, alkoi itkeä.\n\nSillä aikaa oli Delaherche mennyt pyytämään tohtoria tulemaan kapteenin\nluo. Bouroche astui saliin esiliina verisenä: hikihelmet vierivät\npitkin hänen leveätä otsaansa. Sairaat pyysivät häntä pysähtymään\nkoettaen kukin saada ensimmäiseksi hänen apuansa. Rukoilevia ääniä\nkuului hänen kulkiessaan. Toiset koettivat vapisevin käsin tarttua\nhänen vaatteihinsa. Mutta hän ei kuullut heitä, järjesti vaan työnsä\nähkien ja puhkien väsymyksestä; puhui ääneen itsekseen, laski\nsormillaan, numeroitsi ne: ensin tämä, sitte tämä, sitte tämä, sitte\ntuo kolmas tuolla alaalla, yksi, kaksi, kolme, -- yksi alaleuka,\nkäsivarsi, sääri. Apulainen käveli hänen jälessään koettaen muistella\nkaikkea.\n\n-- Herra ylilääkäri, sanoi Delaherche, täällä on eräs kapteeni --\nkapteeni Beaudoin.\n\nBouroche keskeytti hänet sanoen:\n\n-- Mitä te sanotte? Onko Beaudoin haavoitettu? Mies raukka!\n\nJa hän seisahtui haavoitetun eteen. Varmaan huomasi hän miten\nvaarallisesti Beaudoin oli haavoitettu, koska sanoi jalkaa\ntarkastamatta:\n\n-- Hyvä, kohta tulen kun olen toimittanut tämän leikkauksen.\n\nSitte meni hän takaisin leikkaushuoneesen Delaherchen mukana, joka ei\ntahtonut päästää lääkäriä näkyvistään. Täten tuli hän olemaan läsnä\nkäsivartta leikattaessa Lisfrancin tavan mukaan. Bouroche oli ylpeä --\ntoimitus oli ohitse 40 sekunnissa. Tehtailija oli kalpea kuin ruumis,\naikoi paeta, mutta ei ehtinyt ottaa askeltaaan ennenkun käsivarsi jo\noli pöydällä.\n\nSotilas -- nuori voimakas talonpoika -- avasi silmänsä, näki\nkäsivarren, jonka sairaanhoitaja kantoi pois, heitti silmäyksen\nveriseen olkapäähänsä ja huusi raivostuneena:\n\n-- Mitä, Jumalan nimessä! Te olette todellakin petoja kun voitte tehdä\nsellaista.\n\nBouroche oli niin väsynyt, ettei jaksanut kohta vastata. Sitte sanoi\nhän hiljaisella äänellä:\n\n-- Olen tehnyt parhaan taitoni mukaan. Muuten olisit jo kuollut,\npoikaparka; ja kysyinhän sitä paitsi sinulta ja suostuit.\n\n-- Miten minä olisin suostunut. Jos vastasinkin \"kyllä\", niin tiesinkö\nmitä sanoin?\n\nNyt muuttui hänen vihansa suruksi ja hän alkoi itkeä:\n\n-- Mitä minä onneton enään maailmassa teen.\n\nHän kannettiin oljille -- vahakangas pestiin -- taaskin kaadettiin\nverinen vesi ämpäristä kukkasaralle.\n\nMutta Delaherche säikähti kuullessaan kanuunain alituisen paukkeen.\nMiksi he eivät laanneet ampumasta?\n\nLiehuneeko Rosen pöytäliina linnan katolla? Sanottiin patterien\nlaukausten päinvastoin lisääntyneen. Meteli hämmensi kaikki, ryske\nmahtoi rasittaa vähimmin heikkohermoistakin. Ei voinut olla lääkäreille\neikä sairaillekaan hyvä kuulla näitä jyrähdyksiä, jotka koskivat luuhun\nja vereen. Koko sairaala oli kovassa jännityksessä tämän yhä jatkuvan\nampumisen aikana.\n\n-- Sehän on jo ohitse, miksi jatkavat he tuota kirottua ampumista?\nhuudahti Delaherche, joka kuunteli tarkasti, luullen aina kuulevansa\nviimeisen laukauksen.\n\nKun hän meni takaisin leikkaushuoneesen muistuttaakseen Bourochea\nkapteenista, näki hän lääkärin makaavan pitkänään oljilla, pitäen\nkäsivarsiaan kylmässä vesiämpärissä.\n\nBouroche oli aivan näännyksissä sekä ruumiin että hengen puolesta.\nEtenkin oli epätoivo ja oma voimattomuutensa hänet masentanut. Ja\nkuitenkin oli hän niitä miehiä, jotka eivät kernaasti luovu\ntehtävistään. Mutta hänen oli väkisinkin täytynyt kysyä itseltään: Mitä\ntämä hyödyttää? Tieto, ettei koskaan voi tehdä kylliksi, oli yht'äkkiä\nheikontanut hänen voimansa. Mitä hyödytti hänen vaivansa ja\nponnistuksensa? Olihan kuolema kuitenkin väkevämpi.\n\nKaksi sairaanhoitajaa tuli kantaen Beaudoinia paarilla.\n\n-- Herra ylilääkäri, sanoi tehtailija hiljaisella äänellä, tässä tuovat\nhe kapteenin.\n\nBouroche avasi silmänsä, otti käsivartensa ämpäristä, pudisti niistä\nveden ja pyyhki olkiin. Sitte nousi hän polvilleen sanoen:\n\n-- Ai, se on totta -- täällä on vielä paljon tekemistä ennenkun saadaan\nlevätä.\n\nHän nousi jaloilleen, pudisti itsestään väsymyksen, ja oli taas valmis\ntyöhönsä, jota ei voitu lykätä.\n\nGilberte ja rouva Delaherche olivat seuranneet paaria ja seisahtuivat\nmuutaman askeleen päähän patjasta, jolle Beaudoin laskettiin.\n\n-- No hyvä! se on yläpuolella oikeata nilkkaluuta, sanoi Bouroche, joka\naina puheli lieventääkseen sairaiden tuskia. Ei se ole hulluinta tuossa\npaikassa, sen voi helposti parantaa. -- -- -- Tarkastetaanpas sitä!\n\nMutta Beaudoinin kummallinen tylsyys pelotti lääkäriä. Hän katsahti\nensimmäiseen sitomukseen: side, joka oli asetettu vaatteiden päälle,\noli kiinnitetty pyssyn hihnalla. Bouroche mutisi hampaittensa välissä\njotain -- kuka kelvoton oli sen sitonut -- mutta vaikeni yht'äkkiä. Nyt\nymmärsi hän mitä oli tapahtunut, kuljettaessa oli side luisunut\nalemmaksi ja haavoitettu oli luultavasti vuodattanut paljon verta.\n\nKiivaasti huusi hän sairaanhoitajalle:\n\n-- Tule tänne, äläkä seiso siinä töllistelemässä. Leikkaa joutuun\nvaatteet auki.\n\nSairaanhoitaja teki kuten Bouroche käski -- jalka tuli näkyviin,\nsininen, veriin tahrattu.\n\nYläpuolella nilkkaluuta oli syvä ammottava haava, johon kranaatin\nkappale oli tunkenut kappaleen punasta vaatetta -- haavan syrjät olivat\nrepaleiset ja nahattomat. Gilberten täytyi tarttua kiinni\nleikkaushuoneen ovenpielestä, ettei kaatuisi. Oli kamalata nähdä\nBeaudoinin makaavan siinä verisenä, puolikuolleena. Vaikka Gilberte oli\npyörtymäisillään, ei hän kuitenkaan voinut kääntää silmiään pois\nkamalasta näystä.\n\n-- No, huudahti Bouroche, ompa teitä kauniisti pidelty! Hän koetti\njalkaa, joka oli aivan kylmä, ei tuntenut heikointakaan valtasuonen\ntykytystä. Hän tuli totiseksi ja surulliseksi -- tämä oli pahoin\npelättävä tapaus.\n\n-- Niin, sanoi hän, tämä näyttää vähän vaaralliselta.\n\nKapteeni Beaudoin, joka, kuullessaan lääkärin sanat, heräsi\ntylsyydestään, mutisi itsekseen:\n\n-- Vai niin -- siltäkö se ylilääkäristä näyttää?\n\nBourochen ei ollut tapana suoraan kysyä lupaa sairaalta kun huomasi\nleikkauksen tarpeelliseksi. Hänestä oli parempi, että sairas itse pyysi\nsitä.\n\n-- Tämä jalka on pahan näköinen, mutisi hän aivan kuin olisi ajatellut\nääneen, tätä ei voi pelastaa.\n\nBeaudoin huudahti hermostuneena:\n\n-- Kuulkaa, tehkää loppu siitä. Mitä arvelette, Bouroche?\n\n-- Ajattelen, että olette rohkea mies ja annatte minun tehdä, mitä on\nvälttämätöntä.\n\nKapteeni Beaudoinin silmät sulkeutuivat. Hän oli ymmärtänyt. Mutta\nvasten pelkoaan, joka oli tukehuttaa hänet, vastasi hän\nyksinkertaisesti vaan kuitenkin rohkeasti:\n\n-- Tehkää minkä luulette parhaaksi, herra tohtori!\n\nValmistukset eivät kestäneet kauvaa: apulainen tuli tuoden kloroformia,\nkaatoi sitä pyyhinliinaan, joka asetettiin sairaan nenän eteen --\nsitten tarttui hoitaja häneen -- veti vähän alemmaksi patjalle, että\njalat jäivät vapaiksi -- eräs piteli vasenta, apulainen otti kiinni\noikeasta reidestä molemmilla käsillä pusertaakseen suonia.\n\nBourochen tullessa sairaan luo veitsi kädessä ei Gilberte voinut kestää\nkauempaa:\n\n-- Ei, ei, -- tämä on kauheata!\n\nHän nojasi rouva Delahercheen, joka oli ojentanut käsivartensa\nestääkseen häntä kaatumasta.\n\n-- Mutta minkätähden jäit tänne seisomaan?\n\nHe eivät kuitenkaan kumpikaan lähteneet pois, käänsivät vaan päänsä\npois, etteivät näkisi mitä lääkäri teki, seisoivat siinä vavisten ja\nsyleillen toisiaan, vaikka eivät muuten olleet toisilleen niin\nrakkaita.\n\nSe oli varmaan juuri tällä hetkellä kun kanuunanpauke oli kovin. Kello\noli kolme ja Delaherche selitti pettyneenä ja toivottomana, ettei hän\nymmärtänyt mitään. Pauke kiihtyi -- siitä ei ollut epäilystäkään.\nMinkätähden? Mitä sitte tapahtui? Oli kuin helvetin portit olisivat\nolleet seppo selällään -- maa tärisi, ilma oli liekkinä. Sedanin\nympärillä olevat kahdeksansataa saksalaista kanuunaa ampuivat\nvarmaankin yht'aikaa, pauke kuului yli metsien ja peltojen. Jos tätä\ntulisadetta kestäisi vielä pari tuntia, oli kaupungin perikato varma,\nsillä kranaatteja alkoi pudota talojen katoille; kuului yhä uusia\nräjähdyksiä. Eräs kranaatti sytytti talot Voyardkadun varrella; toinen\nmuserti kappaleen tehtaan korkeasta savutorvesta, josta vyöryi\nkivimuraa aina vajaan asti.\n\nBouroche kohotti päätään:\n\n-- Onko heidän aikomuksensa tappaa sairaamme? -- -- -- Tämä on\nsietämätöntä!\n\nTällä aikaa eräs sairaanhoitaja oli ottanut kiinni kapteenin jalasta;\nreippaasti teki Bouroche leikkauksen vähän alapuolella polvea, pari\ntuumaa alempana sitä paikkaa, missä hänen tuli sahata luu poikki; --\nsamalla veitsellään irroitti hän nahan kuten irroitetaan kuori\nappelsiinista. Mutta kun hänen oli leikattava lihaksia, lähestyi eräs\nsairaanhoitaja ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n-- Numero 2 on valmiina.\n\nKauhean melun tähden ei lääkäri voinut kuulla, jonka vuoksi sanoi:\n\n-- Herran nimessä, puhukaa kovemmin! Korvani ovat haljeta heidän\nkirotuista laukauksistaan.\n\n-- Numero 2 on valmiina.\n\n-- Kuka? Mikä numero kaksi?\n\n-- Hän, jonka käsivarsi -- --\n\n-- No, vai niin! Hyvä, tuokaa N:o 3. Alileuka, tiedättehän!\n\nJa ihmeteltävän sukkelasti leikkasi hän yhdellä ainoalla leikkauksella\njänteen poikki aina luuhun saakka. Sääriluu ja pohkio paljastettiin,\nkääre pantiin tueksi molempien väliin; sitte sahattiin ne poikki ja\nsairaanhoitajalla oli jalka kädessä.\n\nVuoti ainoastaan vähän verta, sillä apulainen puristi suonia; suonet\nsidottiin joutuun. Mutta Bouroche ravisti päätään ja kun apulainen otti\nsormensa pois, sanoi hän -- sairas ei ollut vielä valveilla eikä siis\nvoinut kuulla heitä --:\n\n-- Tämä on ikävää, valtasuonista on matkalla juossut paljon verta.\n\nHän teki kädellään liikkeen, kohotti olkapäitään:\n\n\"Mitä hyödytti kaikki hänen vaivansa\". Tässä oli taaskin eräs raukka\nvalmiina -- hänen kasvoihinsa tuli jälleen epätoivon ilmaus; tämähän\noli hullusti, kun ei voi pelastaa edes neljää kymmenestä.\n\nHän pyyhki otsaansa, pani nahan haavan päälle -- neuloi kolme pistosta.\n\nNyt kääntyi Gilberte. Delaherche oli sanonut hänelle, että kaikki oli\nohitse, nyt voisi hän katsoa.\n\nSairaanhoitaja vei juuri kapteenin jalan pensasaitauksen taa, missä\nruumisläjä yhäti kasvoi.\n\n-- No niin! kaikki on tehty, sanoi lääkäri Beaudoinin herättyä; nyt on\npahin ohitse.\n\nMutta kapteeni oli hyvin heikko. Hän koetti kohottaa päätään, mutta\nlaski sen alas, änkytti surullisella äänellä:\n\n-- Kiitos tohtori! Jumalan kiitos, että kaikki on ohitse!\n\nKun hän nostettiin paarille poisvietäväksi, pani kauhea räjähdys koko\ntehtaan tärisemään: kranaatti oli räjähtänyt leikkaushuoneen takana\npienessä pihassa, missä oli kaivo. Akkunaruutuja putosi helisten\nmaahan, sillä aikaa kun sakea savu tunkeutui huoneesen, jossa sairaat\nmakasivat oljilla; nämä alkoivat hädissään huutaa ja koettivat paeta.\nDelaherche kiiruhti ulos hurjistuneena; hän tahtoi nähdä kuinka suuri\nvahinko oli. Hävitettäisiinkö, poltettaisiinko hänen talonsa?\n\n-- Jumalan nimessä, älkää töllistelkö, huusi Bouroche kauhusta\njähmettyneille sairaanhoitajille. Peskää joutuun pöytä. Ei ole yhtään\naikaa hukata. Tuokaa numero 3 tänne!\n\nPöytä pestiin, taas kaadettiin ämpärillinen veristä vettä kukkasaralle;\nasterisarka oli nyt verisenä liejuna, kukat ja lehdet olivat veren\npeitossa.\n\nLevätäkseen vähän alkoi ylilääkäri hakea kuulaa, joka, muserrettuaan\nensin numero 3:n alaleuan, oli tunkeutunut kielen kantaan. Siitä vuoti\npaljo verta, joten sormensa tulivat aivan punasiksi ja tahmeiksi.\n\nKuivaushuoneessa olivat sairaanhoitajat asettaneet kapteeni Beaudoinin\neräälle patjalle. Gilberte ja rouva Delaherche olivat seuranneet sinne.\nDelaherchekin, huolimatta säikähdyksestään, tuli sisään sairasta\nkatsomaan.\n\n-- Levätkää nyt hetkinen, me laitamme sillä aikaa huoneen teille\nvalmiiksi; me otamme teidät meidän luo.\n\nMutta haavoitettu avasi silmänsä -- hän oli täydessä tajunnassa --\nvastasi heikolla äänellä:\n\n-- Ei, -- luulen kuolevani, -- ja hyvinkin pian!\n\nKaikki kolme katsoivat häntä surullisesti.\n\n-- Mutta herra kapteeni, miten voitte niin puhua, mutisi Gilberte, joka\nhuolimatta pelostaan pakotti itsensä hymyilemään. Kuukauden kuluttua\nolette jo terve!\n\nBeaudoin pudisti päätään -- hän katseli ainoastaan Gilberteä äärettömän\nsurullisesti, pelätessään että hänen täytyisi kuolla niin nuorena,\njolloin elämä hymysuin tarjoaa onnea.\n\n-- Minun täytyy kuolla, minun täytyy kuolla! Oi se on hirveätä!\n\nSamassa huomasi hän likaiset kätensä ja rikkinäisen univormunsa. Häntä\nkiusasi olla tällaisessa tilassa naisten läsnä ollessa. Hän ei voinut\nsitä kärsiä ja tämä ajatus toi hänelle mielenmalttinsa takasin.\n\nHän hymyili heikosti.\n\n-- Mutta jos kuolen, tahtoisin kuitenkin kuolla puhtain käsin.\nRouvaseni, tahtoisitteko olla hyvä ja antaa minulle vähän vettä ja\npyyhinliinan.\n\nGilberte, tuotuaan mitä hän pyysi, tahtoi itse auttaa. Tästä hetkestä\npysyi hän rohkeana, tahtoi kuolla levollisena täydessä tajunnassa.\nDelaherche auttoi vaimoaan järjestämispuuhissa.\n\nNähdessään miten poikansa ja miniänsä yhdessä hoitivat tuota nuorta\nmiestä, katosi katkeruus vanhan rouvan sydämmestä. Hän päätti vaieta\nmyöskin tällä kertaa, vaikka olikin aikonut kertoa kaikki pojalleen.\nMutta nythän kuolema erottaisi heidät ainiaaksi toisistaan, miksi\ntuottaisi hän surua perheelleen.\n\nKapteeni oli kuolemaisillaan -- hän tuli hetki hetkeltä heikommaksi ja\nvajosi jälleen tylsistyneesen tilaansa. Kylmä hiki virtasi pitkin\nkaulaa ja otsaa; hetkeksi avasi hän silmänsä tavoittaakseen peitettä,\njonka luuli näkevänsä vieressään.\n\n-- Oi kuinka minun on kylmä, minun on niin kylmä.\n\nJa sitte hengitti hän viimeisen kerran, tyyneesti ilman näkyväistä\ntaistelua; hienot laihat kasvot näyttivät kuoltuakin selittämättömän\nsurullisilta. Katseensa lepäsi Gilbertessä.\n\nDelaherche piti huolta ettei hänen ruumistaan viety pensaikon taa, vaan\npantiin lähellä olevaan liiteriin. Sitte pyysi hän Gilberten menemään\nhuoneesensa, sillä hän näytti kovin väsyneeltä, itki ja nyyhki. Mutta\ntämä selitti olevansa niin peloissaan, ettei mitenkään uskaltaisi olla\nyksin, ja jäi kernaammin anoppinsa luo keskelle sairashuoneen touhua.\n\nSitte ryhtyi hän heti sairaiden hoitamiseen. Toi lasillisen vettä\nattikalaiselle sotilaalle, jolla oli kova kuume, auttoi hoitajaa\nsitomaan erään kahdenkymmenen vuotisen sotilaan kättä. Tämä oli\nvast'ikään tullut sotatantereelta, jossa peukalonsa oli ammuttu\nsäpäleiksi. Ollen kohtelias ja veitikkamainen, laskien leikkiä\nhuolettoman pariisilaisen tavalla sai hän pian Gilberten hymyilemään\nsukkeluuksilleen.\n\nKapteenin kuoleman kamppauksen aikana oli ampuminen yhä kiihtynyt;\njälleen kranaatti putosi puutarhaan katkaisten satavuotisen tuuhean\npuun.\n\nVäki alkoi peloissaan huutaa koko Sedanin palavan, sillä Cassinen\netukaupungissa oli suuri tulipalo päässyt alkuun. Tulisi loppu\nkaikesta, jos ampumista kestäisi kauemmin. Ei jäisi kiveä kiven päälle.\n\n-- Tämä ei ole mahdollista, minun täytyy tuonne jälleen, sanoi\nDelaherche, joka oli kadottanut kaiken malttinsa.\n\n-- Minnekä sitte? kysyi Bouroche.\n\n-- Tietysti pormestarin luo kysymään tekeekö keisari pilkkaa meistä kun\npuhuu valkosen lipuu nostamisesta.\n\nYlilääkäri seisoi hämmästyneenä, katseli Delaherchea suurin silmin,\nsillä vaikka hän olikin epätoivossaan kun haavoitetut kuolivat hänen\nkäsiinsä, ei hän kuitenkaan ollut ajatellut antautumista. Hän teki\nrajun epätoivoa ilmaisevan liikkeen:\n\n-- Menkää hiiteen! Saman tekevä mitä me toimitamme!\n\nDelaherchella oli suuri työ tunkeutua ihmisjoukon lävitse, joka taajeni\nalituisesti ja kasvoi paenneista sotilaista. Hän kysyi useilta\nupseereilta, joita kohtasi, vaan ei kukaan ollut nähnyt valkosta\nlippua. Vihdoin myönsi eräs översti nähneensä sen silmänräpäyksen ajan,\nvaan sitte oli se taas otettu alas.\n\nTämä selitti kaikki: joko eivät viholliset sitä olleet nähneet taikka\nhuomasivat sen ja enensivät tulta käsitettyään lopun kohta olevan\nlähellä. Kerrottiinpa että eräs kenraali, joka nähdessään valkosta\nlippua nostettavan oli aivan raivostunut, oli repinyt sen alas,\nkatkassut tangon ja tallannut liinan jalkoihinsa.\n\nMutta preussiläisten pattereista kuuluivat laukaukset yhä edelleen.\nKuulia tuli satamalla kaupunkiin. Turennentorilla oli eräs vaimo äsken\ntapettu, pormestarin portinvartijan huoneessa ei Delaherche tavannut\nenää pikku Rosea. Ovet olivat auki, siellä sai käydä vapaasti kuka itse\ntahtoi. Rappusilla kohtasi hän raivostuneita ihmisiä, jotka menivät sen\nenempää huomaamatta ohitse. Ensimmäisessä kerroksessa pysähtyi hän\nhetkeksi ja siellä tuli Rose vastaan:\n\n-- Ah, herra Delaherche, tämä kaikki on kauheata! Tulkaa, joutukaa jos\ntahdotte nähdä keisarin.\n\nJa vasemmalla, auki olevasta ovesta näki hän todella keisarin, joka\njälleen käveli epävarmoin askelin edestakaisin uunin ja ikkunan väliä.\n\nHän ei voinut pysyä paikoillaan vaikka kärsi kovia tuskia.\n\nEräs ajutantti oli juuri lähtenyt ja jättänyt oven auki. Keisari kuului\nväsyneellä ja kiusatulla äänellä kysyvän:\n\n-- Mutta sanokaa mitä tämä merkitsee. Miksikä he yhä ampuvat vaikka\nolen käskenyt nostamaan valkosen lipun?\n\nHän ei enään voinut kärsiä tätä ampumista, joka yhä lujemmin kuului\ntänne. Kun hän tuli ikkunan luo, oli kuin olisivat luodit sattuneet\nhänen sydämmeensä. Yhä verta, yhä ihmishenkiä hänen erehdyksensä\ntähden! Joka hetki lisääntyivät turhaan kuolleiden läjät. Hän oli\ntuskissaan jo kymmeniä kertoja tehnyt saman kysymyksen jokaiselle, joka\ntuli sisään:\n\n-- Mutta mitä tämä on? Miksi ampuvat he vielä vaikka olen käskenyt\nnostaa valkosen lipun.\n\nAjutantti mutisee jotain vastaukseksi, mutta Delaherche ei kuullut\nsitä. Keisari kävelee yhä edestakaisin -- hänen täytyy mennä ikkunan\nluo, hänen täytyy kuunnella tuota kauheata ampumista, joka oli\nnäännyttää hänet kuoliaaksi. Kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi, niissä\nkuvastui syvintä alakuloisuutta ja mustinta epätoivoa.\n\nNyt ovi aukenee, -- pieni mies, puettuna pölyiseen pukuun, tulee\nilmoittamatta sisään -- se on kenraali Lebrun.\n\nJa taas kuuluu keisari kärsimättömästi kysyvän:\n\n-- Mutta, kenraali, miksi yhä ammutaan vaikka käskin nostaa valkosen\nlipun?\n\nAjutantti astuu ulos vetäen oven kiinni. Delaherche ei kuullut mitä\nkenraali vastasi.\n\n-- Ah, virkkoi Rose, asiat käyvät hullusti, ymmärrän sen hyvin, --\nhuomaan sen heidän katseistansa --. Ja minun pöytäliinani -- sitä en\nsaa enään koskaan takaisin; sanotaan, että se on revitty tuhansiin\nkappaleihin... Mutta eninten säälin kuitenkin keisariparkaa. Hän on\nsairaampi kuin marsalkka, parempi olisi hänen pysyä sängyssä kuin\nkulkea tuossa edes takaisin.\n\nHän oli kovin liikutettu; nuoret, kauniit kasvonsa ilmaisivat syvää\nsääliä. Delaherche, jonka myötätuntoisuus Napoleonia kohtaan oli viime\naikoina huomattavasti vähennyt, piti Rosen puhetta vähän sopimattomana.\nYhtä kaikki jäi hän seisomaan hänen kanssaan portille; hän tahtoi\nnimittäin nähdä kenraali Lebrunin menevän pois ja tämän tultua keisarin\nluota seurasi hän häntä.\n\nKenraali oli selittänyt keisarille, että ranskalaisten ylipäällikön\nallekirjoittama kirje olisi vietävä saksalaisten päällikölle -- muuten\nei voisi olla puhettakaan aselevosta. Hän oli tarjoutunut kirjoittamaan\ntämän kirjeen ja etsiäkseen kenraali Wimpffenin, saadakseen hänen\nallekirjoituksensa. Hänellä oli nyt kirje mukanaan, mutta ei tiennyt\nmissä ylipäällikkö oli. Sedanissa oli ahdinko niin suuri, että hänen\ntäytyi antaa hevosensa kulkea käyden, joten Delaherche voi seurata aina\nMénil-portille asti.\n\nMutta tiellä kannusti Lebrun hevostaan; ja oli hänellä onni kohdata\nWimpffen Balanissa. Tämä oli muutamia minuutteja sitten kirjoittanut\nkeisarille:\n\n-- Jos Teidän Majesteettinne tahtoo ratsastaa joukkojen etunenässä,\npidän kunnianani viedä teidät vihollisten rivien lävitse.\n\nSiksi vimmastui hän silmittömästi kuultuaan aselevosta puhuttavan. Ei,\nei, ei millään ehdolla kirjottaisi hän nimeään sellaisen alle.\n\nKello oli nyt puoli neljä. Oli ainoastaan vähäinen hetki siitä kuin\ntehtiin viimeinen urhoollinen yritys päästä bayerilaisten rivien\nlävitse ja valloittaa Bazeilles.\n\nSedaniin ja läheisten maiden yli kuului huuto: \"Bazaine näkyy! Bazaine\nnäkyy!\" Tieto oli väärä; niin ilmoitettiin ainoastaan kansan\nlannistuneen rohkeuden elähyttämiseksi.\n\nKoko päivän olivat he toivoneet näkevänsä sen toteutuvan ja joka kerta\nkuin preussiläiset ampuivat uudesta patterista, olivat he luulleet sen\nMetzin kanuunaksi.\n\nNoin tuhat kaksisataa miestä saatiin kokoon sotilaita jos mistä\nrykmentistä ja tämä pieni joukkio riensi juoksujalassa alas tielle,\njohon kranaatteja sateli kuin rakeita... Alussa näytti se uhkealta.\nHaavoittuneet eivät häirinneet toisten kulkua; raivoisan rohkeina\njuostiin lähes viisisataa metriä. Mutta rivit harvenivat, yksin\nrohkeimmatkin kääntyivät takaisin. Mitä voitiin toimittaa näin pienellä\njoukolla suurta ylivoimaa vastaan? Mitä hyödytti tämä kenraalin hurja\nuskallus, kun taistelu oli kuitenkin kadotettu? Viimein seisoivat\nkenraalit Wimpffen ja Lebrun yksinään tiellä Balasen ja Bazeillesin\nvälillä; heidän täytyi kääntyä takaisin, luopua tästä viimeisestä\nepätoivoisen rohkeasta koetuksesta. Täällä ei ollut kuin yksi tehtävä:\nvetäytyä takaisin Sedanin muurien turviin.\n\nKohta kun Delaherche oli kadottanut kenraali Lebrunin näkyvistään,\nkiiruhti hän kotiinsa -- hänen päähänsä pisti sukkela ajatus: hän\nkiirehti nyt takaisin näkötorniinsa, josta hän etäältä voi tarkastaa\nantautumisen menoa. Mutta ulkopuolella tehdastaan seisahdutti hänet\növersti Vineuil, joka puutarhuri-vaunuissa tuotiin sairashuoneeseen.\nÖversti ei tahtonut kuulla puhuttavankaan haavoitetusta kantapäästään;\nhän oli tahtonut koota rykmenttinsä jäännökset, mutta oli pyörtynyt ja\npudonnut hevosensa selästä. Heti vietiin hänet erääseen ensimmäisen\nkerroksen huoneeseen ja Bouroche, joka riensi saapuville, vakuutti\nett'ei haava ollut pelättävä, oli puhdistanut sen, vetänyt sieltä ulos\nmuutamia saappaista irtautuneita nahkapalasia, sitonut haavan ja vienyt\növerstin sänkyyn. Lääkäri parka oli jo aivan epätoivoissaan, --\nliiallisesta ponnistuksesta kovin väsyneenä kun oli --, hän meni alas\nleikkaushuoneeseensa, huusi tahtovansa ennen leikata oman jalkansa kuin\ntehdä kauvemmin tällaista työtä, josta ei kuitenkaan ollut mitään\nhyötyä.\n\nTuolla alhaalla ei ollut enään tilaa haavoittuneille, -- muutamia\ntäytyi panna ruohokentällekin, jossa vaikeroivat ja huusivat, kun\nkranaatit lensivät heidän päänsä päällitse. Viidettä sataa haavoitettua\noli jo tuotu sisälle, -- ylilääkäri oli pyytänyt haavalääkäreitä\navukseen, mutta hänelle ei lähetetty muita kuin eräs nuori lääkäri\nläheisestä kylästä. Hänen oli mahdotonta ehtiä kaikkea -- hän tutki,\nleikkaili, sahasi ja sitoi, alituisesti peläten tuotavan uusia\nhaavoittuneita.\n\nGilberte oli melkein pyörryksissä näkemistään kauhistuttavista\ntapauksista -- hän ei voinut nähdä enempää verta, -- nyt istui hän\nenonsa vuoteen ääressä, mutta vanha, lujamielinen rouva Delaherche jäi\nBourochen luo, antoi sairaille juotavaa ja kuivaili kuolevaisten\nhikisiä kasvoja.\n\nTähystyspaikaltaan koetti Delaherche luoda yleissilmäyksen tappelun\nmenoon. Kaupunki oli kärsinyt paljoa vähemmän kuin luultiin; ainoastaan\ntuolla Cassinesissä paloi melkoinen tuli. Palatinatin metsässä ei enään\nammuttu: arvatenkin olivat ampumavarat loppuneet. Ainoastaan siitä\npatterista, joka oli Pariisinportin vieressä, ammuttiin silloin tällöin\nlaukaus.\n\nEräs tapaus huvitti häntä suuresti: linnantornista näkyi taas valkonen\nlippu; -- mutta taistelutantereelta ei voinut yhäti kestävän tulen\ntähden nähdä sitä. Läheiset kattorakennukset estivät häntä näkemästä\njoukkojen liikkeitä Balanin tiellä. Vaan kiikarillaan huomasi hän\nsaksalaisen esiupseerin, saman, jonka hän oli jo aamupäivällä nähnyt.\n\nTuo ylhäinen, pienivartaloinen mies, jota hän luuli Preussin\nkuninkaaksi, seisoi tummassa univormussaan vähäsen etäämpänä muita\nsotilaita, joista suurin osa oli pitkällään ruohossa, -- hän näkyi\nkatselevan heidän tähditettyjä, kultaompeleisia pukujaan. Siellä oli\nmyös ulkomaalaisia upseeria, ajutantteja, kenraaleja, kaikilla heillä\noli lornjetti; aamusta alkaen olivat he seuranneet ranskalaisten\ntaistelua aivan kuin jotakin näytelmää. Ja nyt tuo hirveä draama oli\nloppumaisillaan.\n\nMarfée'n metsäisellä ylängöllä seisoi kuningas Wilhelm ja katseli miten\nhänen joukkonsa piirittivät ranskalaista sotajoukkoa.\n\nNyt se oli tehty! Kolmas armeija, jota johti hänen poikansa, Preussin\nperintöprinssi, oli kulkenut Saint-Mengesin ja Fleigneuxin kautta ja\nasettui Illyn kummulle; sillä aikaa oli neljäs armeija Saksin\nkruununprinssin johtamana marssinut Daignyn ja Givonnen yli, kiertäen\nGarennen metsän ja yhtyi nyt kolmanteen armeijaan. XI ja V komppania\nyhtyi XII komppaniaan ja kaartiin. Ja viime ponnistus kehän\nsärkemiseksi, samassa silmänräpäyksessä kuin se sulkeutui, kenraali\nMargueritten urhoollinen rynnäkkö oli pakottanut kuninkaan huudahtamaan\nihastuneena: \"Urhoollisia miehiä!\"\n\nNyt olivat pihdit pian yhtymäisillään. Hän voi yhdellä silmäyksellä\nnähdä taajan piirin ampujoita, jotka ympäröivät lyötyä joukkoa.\n\nPohjoispuolella vetäytyi piiri yhä enemmän kokoon ajaen pakolaiset\nSedaniin; ampuminen kiihtyi kiihtymistään. Etelässä näkyi Bazeilles\nvalloitettuna, autiona ja kolkkona; paksuja savupilviä kohosi\ntaivaanrannalle ja säkenet lentelivät säihkyellen ympäri. Mutta\nbaijerilaiset, jotka nyt olivat Balanin hallitsijoita, veivät\nkanuunansa kolmensadan metrin päähän kaupungista. Toisista pattereista,\njotka olivat Pont-Maugisin, Noyersin, Frenoisin ja Vadelincourt'in\nluona, kuului keskeytymätön ampuminen samaten kuin Marféen kummun\njuurelta.\n\nMutta kuningas Wilhelm laski väsyneenä hetkeksi lornjettinsa ja alkoi\nkatsella paljaalla silmällä. Aurinko laskeutui metsän taa, sen\nviimeiset säteet kultasivat pellot ja niityt, pienimmänkin esineen voi\nhuomata raittiissa, harvinaisen kirkkaassa iltailmassa. Hän näki talot\nSedanissa kapeine mustine ikkunalautoineen. Ja tuolla häämöitti kyliä,\npuhtaita ja kauniita, vasemmalla Donchery ja oikealla Douzy ja\nCarignon. Hänestä tuntui kuin olisi voinut laskea puut Ardennein\nmetsässä, jonka ihastuttava vihanta väri somasti kuvastui taivaan\nrantaan.\n\nMaas virta näytti tässä häikäisevässä valossa ihanalta kultapurolta:\nverinen tappelukenttä oli kuin hieno maalaus kuvattuna täältä ylhäältä\nauringon laskiessa, kaatuneet sotilaat, puolikuolleet hevoset olivat\nmaalatuita kohtia. -- Givonnen laakson oikealla puolella vilisi\npakenevia joukkoja kuin pieniä mustia pilkkuja, sillä aikaa kuin Igen\nniemellä olevat patterit ampuivat koneentapaisella tarkkuudella. Tämä\noli odottamaton, täydellinen voitto.\n\nKuningas ei tuntenut mitään katumusta näiden tuhansien ruumiitten\ntähden, jotka eivät enempää kuin tomuhiukkanen maantiellä vaatineet\ntilaa tässä suuressa laaksossa, jossa Bazeillen tulipalo, Illyn\nverilöyly ja Sedanin tuska eivät häirinneet tyyntä, rauhaisaa luontoa\neivätkä himmentäneet kirkasta auringon laskua.\n\nYht'äkkiä huomasi Delaherche tummansiniseen pukuun puetun ranskalaisen\nkenraalin valkoista lippua kantavan husaarin seurassa ratsastavan ylös\nkummulle, jossa saksalainen päällikkökunta oleskeli. Se oli kenraali\nReille; hänen oli vietävä saksalaiselle kuninkaalle keisarin\nkirjoittama, näin kuuluva kirje:\n\n-- Veljeni! Koska minun ei ole suotu kuolla joukkojeni etunenässä, ei\nminulla ole muuta tehtävää kuin ojentaa miekkani Teidän Majesteettinne\nkäsiin. Olen Teidän Majesteettinne veli, Napoleon.\n\nLakkauttaakseen tappamisen, antautui hän; -- olihan taistelu kuitenkin\nkadotettu. Hän luuli antautumisensa saattavan kuningas Wilhelmin\nlempeämmäksi. Delaherche näki kenraalin laskeutuvan satulasta noin\nkymmenen askeleen päässä voittajasta ja sen jälkeen menevän aseettomana\neteenpäin. Aurinko laskeutui purppuran karvaisena, kuningas istuutui\ntuolille nojautuen toiseen, jota eräs ajutantti piti koholla ja vastasi\nottavansa vastaan keisarin miekan ja odottavansa upseerija, jonka\ntulisi ratkaista antautumisen ehdot.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKaikista voittajan saaliiksi joutuneista paikoista Sedanin ympärillä,\nFloingista, Illyn kummulta, Garennen metsästä. Givonnen laaksosta ja\nBazeillen tieltä, riensi suunnaton joukko ihmisiä ja hevosia kauheassa\nsekasorrossa kaupunkia kohden. Tämä linnoitus, johon kukin oli pannut\nviime toivonsa, tuli nyt vain turmioksi sen kautta, että pakenevat,\nyksin urhokkaimmatkin hakivat täältä itselleen suojaa. Sedanin vallien\ntakana luulivat he löytävänsä turvaa vihollisten pelättävältä tulelta,\njoka kolmattatoista tuntia oli yhtämittaa leimahdellut, eikä kukaan\najatellut enempää, ei kukaan kuunnellut järjen ääntä, eläimellinen\nluonto ihmisessä sai ylivallan, kukin haki vain itselleen suojaa.\n\nPienen muurin takana seisoi Maurice valellen vedellä Jeanin kasvoja.\nNyt avasi hän silmänsä ja Maurice huudahti ilosta:\n\n-- Oi, Jean raukkani, luulin jo, että olisit kuollut, -- no, mutta\nmitäs sinä sille olisit mahtanut; -- mutta sinä olet saakelin raskas\nkantaa!\n\nJean nousi ylös, ikäänkuin heräten unestaan. Sitte huomasi hän mitä oli\ntapahtunut, kaksi kyyneltä vierähti poskelle. Hento Maurice, jota hän\noli hoitanut isällisellä huolella, oli ystävyydessään saanut kylliksi\nvoimaa kantaa hänet tänne.\n\n-- Odota, katson tekikö luoti päähäsi suurenkin reijän!\n\nHaava ei ollut suuri, ihossa ainoastaan viilto, josta oli vuotanut\nrunsaasti verta. Hiukset olivat takertuneet haavan syrjiin ja\ntyreyttäneet verenvuodon. Sentähden Maurice ei kostuttanut niitä --\nmuuten olisi haava voinut jälleen helposti auveta.\n\n-- No, nyt olen pyyhkinyt kasvosi -- näytäthän taas ihmisemmältä.\nAnnappas kun panen kypärän päähäsi!\n\nHän otti maasta kypärän ja pani sen varovasti ystävänsä päähän.\n\n-- Se sopii sinulle mainiosti! Katsokaamme kannattavatko jalkasi!\n\nJean nousi pudistaen päätään; hänellä ei ollut muuta hätää kuin että\npää vain tuntui vähän raskaalta. Kaikki kävi hyvin. Mutta hänet valtasi\nsyvä liikutus nähtyään Mauricen hellyyden, jonka vuoksi hän syleili\nMauricea, painoi hänet rintaansa vasten ja virkkoi:\n\n-- Oi, rakas ystäväni, rakas ystäväni!\n\nMutta preussiläiset saapuivat eivätkä he voineet kauemmin olla muurin\ntakana. Luutnantti Rochas kokosi muutamia miehiä lipun ympärille, jota\naliluutnantti kantoi kokoonkäärittynä. Lapoulle nousi ylemmäksi ja\nampui vielä muutamia laukauksia sillä aikaa kuin Pache ripusti pyssyn\nolallensa, luullen varmaankin että nyt oli heitettävä ampuminen sikseen\nja ruvettava syömään ja nukkumaan. Jean ja Maurice hiipivät toverien\nluo. Ei puuttunut pyssyjä eikä patruunoita, joita makasi kyllin\nkentällä; ei tarvinnut muuta kuin kumartua niitä ottamaan. He kokosivat\nsen verran kuin tarvitsivat, sillä antautuessa olivat he heittäneet\naseet ja ampumavarat luotaan; Mauricenhan oli täytynyt kantaa toista\nhartioillaan.\n\nMuuri ulottui Garennen metsään asti ja pieni joukkio, joka luuli vaaran\nolevan ohitse, piilottautui talonpoikaistalon taa, hajaantuen sitte\nmetsään puiden sekaan.\n\n-- Vihdoinkin, sanoi Rochas, -- saamme huoata hetken ennen kuin\nryhdymme ryntäämään.\n\nOttaessaan ensi askeleita tuntui heistä kuin olisivat he astuneet\nhelvettiin! mutta he eivät voineet enään kääntyä.\n\nHeidän täytyi päästä metsän läpi, jonne vihollinen ankarasti ampui,\nkoska osan pakenevista joukoista välttämättä piti kulkea tätä tietä.\n\nKranaatteja sateli korkeiden puitten välitse, jotka tärisivät ja\nmurtuivat aivan kuin hirmuisen raemyrskyn ruoskimina. Suuria oksia ja\nlehtiä putoili maahan, kaikkialla kuului valittavan suhiseva ja\nkitisevä ääni.\n\nMetsä oli aivan kuin lumottu; siinä kuolema ja epätoivo raivosivat,\npuut lannistuivat tuskasta ruikuttaen, kun eivät voineet paeta tätä\nhävityksen hirmuisuutta.\n\nKauhistus valtasi Mauricen ja Jeanin, jotka muita seuraten kulkivat\neteenpäin, vaikka luodit kaikilta puolin vinkuivat korvissa, niin että\nturvan etsiminen puun juurelta toiseen suojaan juoksemalla oli turhaa\nvaivaa.\n\nKaksi miestä kaatui -- toista tapasi luoti selkään, toista naamaan.\n\nMinne heidän oli käännyttävä? Kaikkialla satoi projektiileja,\nkaikkialla uhkasivat kaatumaisillaan olevat paksut puunrungot ja julman\nsuuret oksat, -- he etsivät turvaa eräässä viidakossa, siellä oli\ntavata heidät kranaatti, joka putosi aivan Jeanin jalkoihin; onneksi\nkaivautui se maahan räjähtämättä. Heidän jalkansa tarttuivat puolukan\nvarsiin ja köynnöskasveihin; viidakko tuli läpipääsemättömäksi. Lehtiä\nja oksia lenteli ilmassa aivan kuin kaikkimurskaavan ja rusentavan\njättiläisviikatteen viskeleminä.\n\nParikymmentä kertaa olivat he lähellä perikatoansa tuossa kamalassa\npensaikossa.\n\n-- Tämä on todentotta helvetillistä, mutisi Maurice, täältä emme ikinä\nelävinä pääse! Hän oli kalman kalpea ja vapisi kuin haavan lehti.\nJeaniakin pöyristytti, häneenkin tarttui kauhistuksen tunne.\n\nHeitä vaivasi hirveä ja kärsimättömän polttava jano, sydän sykki,\njyskytti ja pisteli joka jäsenessä; heidän epävarmat silmänsä\nhuomasivat silloin tällöin mustia pisteitä liikkuvan ilmassa, aivan\nkuin heidän silmänsä olisivat voineet seurata luotien vinkuvaa vauhtia\njoka taholle.\n\n-- Oi taivaan Jumala! Mitä meidän on tekeminen, änkytti Jean. Hirmuista\ntodellakin tulla murskaksi ammutuksi toisten tähden, jotka istuvat\nhyvässä nojatuolissa, tupakkaa poltellen. Tähän lisäsi Maurice\nuupuneella äänellä. Niin -- ja minkä tähden on juuri meidän kärsittävä\nniin hirveästi? Itsekkäisyys kuohahti hänessä; yksilö, joka ei tahtonut\nuhrautua yhteiskunnan edestä.\n\n-- Jospa vaan saisi järkeensä, mitä tämä kaikki hyödyttää? Hän kohotti\npäätänsä.\n\n-- Ja tuo aurinko riiviökään ei voi lähteä matkoihinsa. Kun se laskee,\ntulee edes pimeä ja tappelu taukoo!\n\nHeidän mielestään pysyi aurinko liikkumatta paikallaan kirkkaalla\nkesätaivaalla; tappelun hälinässä olivat he unohtaneet kokonaan\najanjuoksun. Heitä ei enään vaivannut pelko, vaan vastustamaton rauhan\nja levon kaipuu; he eivät voineet enään sietää tuota lakkaamatonta\nläikinää, suhinaa ja kohinaa, heidän täytyi piiloutua, madella maan\nsisään.\n\nKeskellä hävitystä olivat kumminkin Maurice ja Jean merkillisen\nlevollisia; he kulkivat ihan kuin humalassa -- se on urhoollisuutta --\nheillä ei enään ollut kiireen kierää tuosta kamalasta metsästä.\nRaikkaan metsäpuron kirkas vesi muuttui punaiseksi, vienoissa\nlehdoissa, joissa siihen asti rakastuneet olivat kuiskailleet, kuuluu\nnyt kuolevien viimeisiä korauksia.\n\nTuossa kirkasi mies \"sattui!\" ennen kuin hän kaatui ja kuoli. Toiselta\noli kranaatti raadellut molemmat jalat ja hän hymyili -- luullen\njalkansa nyrjähtäneen. Pahoin haavoitettuina juoksivat muutamat\nedelleen, vihdoin viimein kaatuakseen. Ensi silmänräpäyksessä tunsivat\nhe vaan mitätöntä kipua; -- tuskat kiihtyivät pakottaen heidät sydäntä\nsärkevään huutoon ja kauheaan valitusulvontaan.\n\nTämä hirmujen metsä, se kaikui huokauksista ja itkusta, puitten\nrätinästä, kuolevien ja haavoitettujen epätoivoisista huudoista, jotka\nsyyttäen kohosivat kirkasta armotonta taivasta kohden. Suuren tammen\njuurella näkivät Maurice ja Jean erään Zuaavin huutavan kuin\npetoeläimen; kranaatin pirstale oli ratkonut hänen vatsansa, niin että\nsisälmykset tunkeutuivat ulos. Tuolla laahaa muuan kapteeni itseänsä\npitkin maata -- vasen käsi oli irti reväisty -- hirveä haava ammotti\nhänen kyljessään, ja liikuttavalla äänellä rukoili hän jotakuta\ntekemään lopun hänen kärsimisistään.\n\nJuuri metsän reunasta kuului tukahtunut huuto: \"Auttakaa!\" Se oli\nlippua kantava aliluutnantti; hän oli saanut luodin vasempaan\nkeuhkoonsa.\n\nNääntyen kaatui hän maahan ja paksu verivirta syöksyi hänen suustaan --\nja nähdessään, ettei hänestä välitetty, kokosi hän viimeisetkin\nvoimansa ja huusi: \"Pelastakaa lippu!\" Yhdellä hyppäyksellä hyökkäsi\nRochas hänen luokseen, tarttui lippuun, jonka varsi oli poikki, --\naliluutnantti sopersi sakealla äänellä, verisen liman tunkiessa ulos\nsuusta: \"Minä kuolen; mutta mitä se tekee?... Pelastakaa lippu!\"\n\nJa pehmeälle sammalvuoteelle uupui hän, repien ruohikkoa\nsuonenvetoisilla käsillään, rinta kohosi ja laski ja koristen vetäsi\nhän viimeisen kerran henkeänsä.\n\nVihdoin viimein pääsivät he ulos tästä hirmuisesta metsästä.\n\nJeanin ja Mauricen kanssa ei jäänyt muita kuin luutnantti Rochas, Pache\nja Lapoulle. Gaude, joka oli jäänyt jälestä päin tulemaan, näkyi\njuoksevan eräästä viidakosta. Oli todella lieventävää oleskella\npaljaalla maalla: täällä eivät luodit enään vinkuneet eikä kranaatteja\npudonnut.\n\nErään talonpojan asunnosta kuulivat he kirouksia ja huomasivat siellä\nsuuttuneen kenraalin, joka istui hiestä höyryävän hevosen selässä. Se\noli heidän prikaattinsa päällikkö kenraali Bourgain-Desfeuilles; hänen\npunaset kasvonsa ilmaisivat suuttumusta ja ylenkatsetta antautumisen\ntähden, jota hän piti mieskohtaisena loukkauksena. Väkensä ei\nollut nähnyt häntä aamusta asti; varmaankin hän oli kulkenut\ntaistelutantereella etsien prikaattinsa jäännöksiä. Hän oli kovin\nvihoissaan preussiläisille pattereille, jotka mursivat keisarikunnan\nonnen ja hänen toivonsa saada tulevaisuudessakin olla Tuilerieläisten\nupseerina.\n\n-- Perhana vieköön! huusi hän, eikö tässä viheliäisessä maassa löydy\nenään ainoatakaan ihmistä?\n\nTalon asukkaat olivat varmaankin paenneet metsään. Vihdoin näkyi eräs\nvanha nainen veräjällä, varmaan joku unohduksiin jäänyt piika, joka\nhuonojen jalkojensa tähden ei voinut paeta.\n\n-- Hoi! muori, kuulkaapas! Missäpäin on Belgia?\n\nVaimo katsoi hämmästyneenä kysyjään -- luultavasti ei hän ollut\nymmärtänyt mitä kenraali kysyi.\n\nKenraali kadotti malttinsa, unohti puhuvansa maan asukkaalle, kirkui\nettä häntä ei haluttanut tulla vangituksi Sedaniin mennessä, vaan hän\ntahtoi päästä nopeasti rajan yli. Useita sotilaita oli lähestynyt\nkuultuaan hänen ärsymisensä.\n\n-- Mutta, herra kenraali, sanoi eräs heistä, nyt ei pääse enään;\nkaikkialla vilisee preussiläisiä... Aamulla se ehkä olisi onnistunut,\nmutta nyt! --\n\nHuhuja kulki, että useat komppaniat olivat eksyneet rykmenteistään ja\nolivat kulkeneet rajan ylitse mitään siitä tietämättä, toiset olivat\nraivanneet itselleen tien vihollisten rivien läpi, ennen kaartin\nyhtymistä 11:nteen osastoon.\n\nKenraali kohotti olkapäitään.\n\n-- Juoruja! Katsokaamme, eikö sellaisten miesten kanssa kuin te voi\npäästä mihin tahtoo?... Löydän pian viisikymmentä kelpo sotilasta,\njotka eivät liioin sääliskele itseään eivätkä pelkää esiinryntäämistä.\n\nSitte hän kääntyi vanhan naisen puoleen sanoen:\n\n-- No, muori, vastatkaa joutuun missä päin on Belgia?\n\nTällä kertaa ymmärsi vaimo, koska osoitti laihalla kädellään\nviheliäistä metsää kohden.\n\n-- Tuolla, tuolla!\n\n-- Kuinka? -- mitä te sanotte?... Nuo talotko tuolla kentän toisessa\npäässä?\n\n-- Oi, paljon kauempana!... Tuolla aivan alhaalla!\n\nKenraali oli pakahtua vihasta.\n\n-- Mutta, se on inhottavaa, kirottu koko maa! Ei tiedä koskaan miten\ntekee... Belgia oli tuolla, pelkäsi tahtomattaan hyppäävänsä sinne ja\nnyt kun tahtoo päästä sinne, ei se olekkaan enään siellä... Ei, ei!\nTämä on liikaa! Ottakoot sitte minut ja tehkööt mitä tahtovat. Minä\nmenen levolle.\n\nJa siirtäen hevostaan nousi hän sen selkään -- niinkuin säkki\npullistuneena vihan tuulesta -- ja läksi nelistämään Sedania kohden.\n\nTie teki mutkan, kaartaen alas Givonnen laaksoon; siellä oli\nsellainen joukko pakenevia sotilaita, että luutnantti Rochas tuli\ntienristeyksessä Pachen, Lapoullen ja Gauden kanssa työnnetyksi erään\nravintolan luo. Jeanin ja Mauricen oli kovin vaikeata saavuttaa heitä.\nKaikki hämmästyivät suuresti kuullessaan karkean, juopuneen äänen, joka\nvaati heiltä selitystä.\n\n-- Vai niin! Yhtymys -- -- täällä! ... ohho, erityinen seura!... Aa, se\non todellakin onnellinen sattumus.\n\nHe tunsivat Chouteaun, joka nojasi kyynärpäänsä ikkunaan. Hän oli\njuovuksissa, nikotteli yhtämittaa puhuessaan ja huusi:\n\n-- Sanokaa, eikö teitä janota? Tulkaa lähemmäksi, älkää kainostelko...\nTäällä on vielä tovereille...\n\nHän viittasi saliin:\n\n-- Tule tänne! Anna näille herroille vähän juomista...\n\nNyt tuli Loubet hoippuen, puteli kummassakin kädessä. Hän ei ollut niin\njuovuksissa kuin toiset ja lasketteli sukkeluuksia toisen toisensa\njälkeen pariisilaisten pikkukauppiasten tavoin.\n\n-- Tämäpä vasta raitista, raitista, kuka tahtoo juoda?\n\nHe eivät olleet näyttäytyneet sitten kuin olivat lähteneet pois, sanoen\nmenevänsä viemään kersantti Sapinia sairashuoneeseen; varmaankin olivat\nhe pettäneet ja paenneet tänne mihin ei kranaatit lentäneet. Ja nyt\nolivat he joutuneet karille, olivat tulleet ravintolaan, joka oli\njätetty ryöstettäväksi.\n\nLuutnantti Rochas suuttui.\n\n-- Odottakaa roistot, täällä te vaan juotte sillä aikaa kuin me\nnäännymme vaivoihimme!\n\nMutta Chouteau ei suvainnut moittimista.\n\n-- Aa, sinä tiedät, vanha vekkuli, ei ole enään luutnanttia, ei ole\nmuita kuin vapaita... Eivätkö preussiläiset ole sinua jo kylliksi\npolkeneet maahan, koska tulet tänne vielä torumaan.\n\nToisten täytyi pitää kiinni Rochasta, joka tahtoi lyödä pään tuolta\nhävyttömältä mieheltä. Loubet, pidellen puteleja vielä käsissään koetti\naikaansaada rauhaa.\n\n-- Jättäkää tuo! Olkaa ystäviä! Sopikaa keskenänne.\n\nJa nähdessään Lapoullen ja Pachen, vanhat ystävänsä:\n\n-- Älkää kiusatko itseänne, lapset, tulkaa sisälle niin saatte ryypyn.\n\nLapoulle epäili hetken, himmeästi aavistaen että oli sopimatonta juhlia\nkun moni ihmisraukka oli nälkään kuolemaisillaan.\n\nMutta hän oli niin uupunut nälästä ja janosta. Nopeasti teki hän\npäätöksensä, yhdellä harppauksella hän oli ravintolassa ja työnsi\nsanaakaan sanomatta Pachenkin sisälle; ja sinne jäivät he molemmat.\n\n-- Häpeämätön joukko, toisti Rochas, parasta olisi ampua heidät kaikki!\n\nHänen kanssaan ei ollut enään muita kuin Maurice, Jean ja Gaude, jotka\nkaikki neljä olivat sortumaisillaan pakenevien sotilaitten jalkoihin,\njotka riensivät eteenpäin vallaten melkein koko tien. Nyt ne olivat jo\nkaukana ravintolasta.\n\nMiestulva kulki Sedaniin päin kuin yli äyräittensä paisuva virta, jonka\nliejuiset aallot vyöryvät kauvas riistäen mukanaan sekä kivet että\nkannot. Läheisiltä ylängöiltä ja rinteiltä, Floignin tieltä,\nPierrementista, hautausmaalta, Marskentältä Ja Givonnen laaksosta\nsyöksyi raivoisia ihmisiä kylää kohden, jossa toivoivat löytävänsä\nturvaa ja suojaa.\n\nVoisiko todellakin soimata näitä kurjia ihmisraukkoja? Kaksitoista\npitkää tuntia he olivat liikahtamatta seisseet vihollisen hirmuisen,\nkuolettavan tulen keskellä. Patterit olivat suojelleet heitä edestä,\ntakaa ja sivulta. Sotajoukko oli sanan todellisessa merkityksessä\ntullut muserretuksi -- ajetuksi loukkoon, josta ei mikään pako ollut\nmahdollinen. Muutamat rykmentit seitsemännestä osastosta -- siitä, joka\ntuli Floignista -- vetäytyivät takaisin hyvässä järjestyksessä. Mutta\nalhaalla Givonnen laaksossa vallitsi täydellinen sekasorto, -- ei ollut\nriviä ei päälliköitä, -- vimmastuneet joukot pyrkivät eteenpäin,\ntyönsivät ja tuuppailivat toisiaan -- raivokkaina ja levottomina --\nheiluttaen zouaavien, jääkärien ja jalkaväestön välkkyvien aseiden\npirstaleita, kaikilla näkyi olevan repaleiset univormut, likaiset\nkädet, veristyneet kasvot, kuivat, turvonneet huulet, ääni painuksissa.\n\nVäliin ryntäsi hevonen ilman ratsastajaa nelistäen väkijoukon keskelle\nja kaasi useita sotilaita; kanuunia saapui täyttä vauhtia -- vaaria\npitämättä lauaistiin pattereista, joiden ampujat, ikäänkuin\nkiivastuneina juopumuksesta, musersivat kaikki.\n\nJean katsahti taasen taivasta, katsoi laskeutuvaa aurinkoa. Paksujen\ntomupilvien läpi paahtoi aurinko vielä kuumasti hiestyneitä kasvoja.\nIlma oli viehättävä, taivas sininen ja kuultavan kirkas.\n\n-- Tämä nyt on kiusallista, sanoi Jean, tuo aurinko riiviö ei aijo\ntänään ensinkään laskea.\n\nMutta yht'äkkiä jäi Maurice seisomaan kuin kivettynyt; hän näki erään\nnuoren naisen nojauvan huonetta vastaan, ett'ei tulisi tallatuksi.\nMauricen hämmästys ei ollut vähäinen: se oli Henriette, hänen\nsisarensa.\n\nNäyttipä siltä kuin Henriette ei olisi niin suuresti hämmästynyt.\n\n-- He ovat ampuneet hänet Bazeillessa... Niin, minä olin siellä...\nTahdoin hänen ruumistaan takaisin, mutta silloin tulin ajatelleeksi...\n\nHän ei maininnut preussiläisiä eikä Weissiä; jokainen mahtoi muutenkin\nymmärtää mitä hän tarkoitti. Maurice käsittikin todella. Hän oli\nrakastanut heitä ... molempia, ja katkera kyynel vierähti hänen\nposkelleen.\n\n-- Oi rakas sisarraukkani!\n\nKello kahden aikana, kun Henriette jälleen tuli entiselleen istui hän\neräässä vieraassa keittiössä nojaten pöytää vasten ja itkien katkerasti.\nMutta hän kuivasi kyyneleensä; hennossa naisessa heräsi äkkiä uljuutta\nja päättäväisyyttä. Hän ei pelännyt mitään, äskeiset onnettomuudet\nolivat tehneet hänet lannistumattomaksi. Tuskassaan ei hän ajatellut\nmuuta kuin miten saisi miehensä ruumiin takaisin, haudatakseen sen.\nEnsi tuuma oli hänellä palata takaisin Bazeillesiin, mutta kun kaikki\nsanoivat sen olevan mahdotonta, alkoi hän etsiä jotakuta, joka seuraisi\nhäntä ja ottaisi huolekseen tarpeelliset toimenpiteet. Hän valitsi\nsiksi serkkunsa, joka oli ollut johtajana sokuritehtaassa siihen aikaan\nkun Weiss teki työtä konttorissa. Tämä oli pitänyt paljon Weissistä\neikä siis kieltänyt Henrietteltä apuaan. Hän oli vaimonsa mukana\nperinyt kauniin omaisuuden, Ermitagen, jossa nykyään asui. Sen\nmultamuurit ulottuivat Sedaniin asti, toisella puolella Givonnen\nlaaksoon; -- ja nyt oli Henriette matkalla sinne; joka askeleella\nseisahtui hän vähäsen, peläten että tulisi tapetuksi, -- mutta hän\ntahtoi päästä eteenpäin -- tahtoi pelastaa miehensä ruumiin.\n\nMaurice, jolle hän kertoi aikeensa, hyväksyi sen.\n\n-- Serkku Dubreuil on aina ollut hyvä meitä kohtaan... Hänestä sinulle\nkyllä on hyötyä...\n\nHänelle juolahti sukkela tuuma mieleen, luutnantti Rochas tahtoi\npelastaa lipun; hän oli jo luvannut leikata sen rikki, kätkeä palaset\npaitansa alle tahi kaivaa ne maahan erään puun juurelle ja asettaa\njonkun merkin että löytäisi ne sitte myöhemmin.\n\nMutta kipeästi koski heidän sydämmeensä sen lipun rikki repiminen ja\nkätkeminen, jota he niin syvästi rakastivat. He olisivat tahtoneet\nkeksiä vaikka minkä muun neuvon tahansa.\n\nSentähden ei syntynytkään erimielisyyttä kun Maurice ehdotti että lippu\nuskottaisiin jonkun huostaan, joka kätkisi ja tarpeen tullessa\npuolustaisi sitä siksi kun he vaatisivat sen jälleen takaisin.\n\n-- Kuuleppas! sanoi Maurice sisarelleen, me tulemme sinun kanssasi\nErmitageen katsomaan onko Dubreuil siellä ... ja sitäpaitsi, en tahdo\njättää sinua. --\n\nEi ollut ensinkään helppoa päästä ulos vilinästä -- vihdoin onnistui se\nheille ja nyt he läksivät astumaan erästä tietä, joka vei ylös mäen\nvasemmalle puolelle. Senjälkeen he tulivat todelliseen labyrinttiin,\nsiellä oli polkuja, salaisia käytäviä, pieni maakylä, jossa asui\npuutarhuri; sinne oli rakennettu monta pientä huvilaa ja taloa ja\nkaikkialla näkyi teitä, piilopaikkoja, muureja ja solia. -- Erinomaisen\nsopiva väijymispaikka; se vasta oli asema, jota kymmenkunnalla miehellä\nvoi puolustaa tuntikausia vaikkapa kokonaista rykmenttiä vastaan.\n\nKuulia lenteli silloin tällöin, sillä preussiläinen kaarti samosi\neteenpäin laakson toisella puolella.\n\nKun Maurice ja Henriette, joita muut seurasivat, olivat kääntyneet\nensin vasemmalle, sitte oikealle kahden loppumattoman muurin välitse,\njoutuivat he äkkiä pois tieltä ja seisoivat portin edessä, joka oli\npuoleksi auki. Siinä oli maatila puistoineen; itse päärakennus oli\nsuuri, neliskulmainen asuinhuoneisto, jonne leveä jalava-käytävä johti.\nToiselle puolelle, vähän ylemmäksi, metsän syrjään oli muu osuus\nrakennettu.\n\nHenriette tuli levottomaksi nähdessään portin olevan auki.\n\n-- He ovat poissa. Ovat kaiketi lähteneet matkalle!\n\nJa niin todella olikin laita. Edellisenä päivänä oli Dubreuil vienyt\nvaimonsa ja lapsensa Bouilloniin, sillä hän aavisti, mitä tapahtuman\npiti.\n\nKuitenkaan ei talo ollut aivan tyhjillään. Ennenkuin he pääsivät\nperille, kuulivat he jo meteliä ja levottomuutta, ja kun nuori leski\nastui pari askelta, kääntyi hän heti takaisin nähdessään erään\npreussiläisen sotilaan ruumiin.\n\n-- No, huudahti Rochas, tuossakin on taisteltu.\n\nKaikki tahtoivat saada selkoa asiasta, jonka vuoksi menivät sisälle.\nOvet ja ikkunat oli lyöty pyssyn tyvellä rikki; sisällä oli kauhean\nnäköistä. -- Huonekalut olivat heitetyt sikin sokin soraläjiin ja\nhuvimajan portille. Salin taivaan siniset huonekalut, sohva ja tusina\ntuoleja, olivat marmoripöydän ympärillä, jonka päällystä oli halaistu.\n\nJa zuaaveja, jääkärejä, jalkaväestöön kuuluvia sotilaita samosi ympäri\nrakennusta ja käytävillä, ampuen tuon tuostakin pieneen metsään,\nlaakson toisella puolella.\n\n-- Herra luutnantti, selitti eräs zuaavi Rochasille, näimme kirottujen\npreussiläisten ryöstävän täältä kaikki... Saimme ajetuksi heidät pois,\nmutta he tulevat taas, ja kun heitä on kymmenen kutakin meidän miestä\nkohti, ei ole järin helppoa tulla toimeen.\n\nKolme kaatunutta preussiläistä makasi muurilla. Kun Henriette meni\nlähemmäksi ja katseli heitä tarkasti, epäilemättä ajatellen puolisoaan,\njoka myöskin oli maannut kentällä, kasvot veressä ja tomussa, lensi\nkuula hänen sivuitsensa ja räjähti läheiseen puuhun. Jean kiiruhti\nhänen luokseen.\n\n-- Älkää jääkö sinne seisomaan!... Joutukaa huoneihin, pian, pian...\n\nJean tunsi syvää sääliväisyyttä nuorta leskeä kohtaan, joka keskellä\nsuurta suruaan oli niin päättäväinen ja rohkea. Hänen sydäntään kirveli\nnähdessään kuinka muuttunut hän oli; hän muisti vielä eilisestä\nHenrietten herttaisen, ystävällisen hymyilyn. Ensiksi ei hän tiennyt\nmiten lausua osanottavaisuuttaan; hän ei tiennyt muistiko Henriette\nenää häntä; -- nyt ei hän käsittänyt, mitä tekisi Henriettelle. Hän\nolisi mielellään uhrannut oman itsensä tuottaakseen nuorelle leskelle\nedes vähäsen lohdutusta ja rauhaa.\n\n-- Odottakaa meitä tuolla sisällä... Jos vaara kohtaa, autamme teidät\npois sieltä tavalla tai toisella.\n\nMutta Henriette viittasi kädellään:\n\n-- Mitäpä siitä hyötyä?\n\nVeli työnsi lempeästi häntä ylös rappusia, mutta etehisessä pysähtyi\nhän ja katsahti laaksoon. Täältä voi nähdä tappelun menon.\n\nErään jalavan takana seisoivat Jean ja Maurice; paksu puu voi mukavasti\nsuojella kaksi miestä. Kauvempana oli Gaude yhtynyt luutnantti\nRochasiin, joka ei millään muotoa tahtonut luopua lipusta eikä uskoa\nsitä kenenkään huostaan; hän laski sen viereensä puun juurelle, sillä\naikaa kuin ampui. Käytävä oli täynnä sotilaita, ne pistivät ainoastaan\npäänsä esille tähdätäkseen.\n\nMetsässä mahtoi preussiläisten luku aina vaan lisääntyä, koska\nlaukauksia kuului yhä tiheämmin. Ei nähnyt ketään, ainoastaan väliin\njonkun vihollisen, joka juoksi puun luota toisen juurelle. Läheisessä\ntalossakin oli runsaasti sotilaita, jotka ampuivat avonaisista\nikkunoista.\n\nKello oli neljän vaiheilla, laukaukset harvenivat, vähitellen, joskus\ntykkänään vaieten; täällä vielä seistiin ja tapettiin toisia -- tässä\nsyrjäisessä loukossa, jonne ei voinut nähdä linnan tornissa liehuvaa\nvalkeata lippua. Yön pimeydessäkin jatkettiin tätä taistelua;\nhuolimatta aselevosta, kuultiin ampumista esikaupungista alhaalla\nGivonnen laaksossa ja ulkoa mereltä pienen sillan seutuvilla.\n\nKauan näkyivät kuulat lentelevän molemmin puolin laaksoa. Silloin\ntällöin kaatui mies, rinta lävistettynä. Kolme uutta ruumista makasi\nkäytävällä. Eräs haavoitettu virui kasvot mullassa, eikä kukaan mennyt\nedes kääntämään häntä huojentaakseen raukan vaivoja.\n\nKun Jean nosti päätänsä, näki hän Henrietten rauhallisesti panevan\nsäkin onnettoman pään alle, käännettyään hänet ensin selälleen. Jean\nsyöksyi esiin, tempasi hänet rajusti takaisin puun taakse, jossa oli\nsuojassa Mauricen kanssa.\n\n-- Tahdotteko siis tulla ammutuksi?\n\nHenriette ei näyttänyt tietävän miten tuhmasti oli menetellyt.\n\n-- Ei suinkaan... En uskaltanut kauvemmin olla yksinäni etehisessä...\nOlen kernaimmin täällä teidän kanssanne.\n\nJa hän jäi heidän kanssaan. He asettivat hänet istumaan viereensä puuta\nvasten nojalleen, ampuivat sitten viimeiset latinkinsa, toisen\noikealle, toisen vasemmalle, sellaisella innostuksella, että unohtivat\nsekä väsymyksensä että pelkonsa, niin, jopa vaarankin, jossa he olivat.\n\n-- Katso tuonne, Maurice, sanoi Henriette äkisti, eikö tuo kuollut\nkuulu Preussin kaartiin?\n\nHän oli vähäsen aikaa katsellut erästä kaatunutta vihollista --\ntanakkaa, tuuheaviiksistä poikaa -- joka makasi vallilla. Hattu oli\nvierinyt muutaman askeleen päähän, leukahihna oli mennyt säpäleiksi.\nRuumista verhosi todellakin kaartilainen univormu: harmaat housut,\nvalkeanauhainen sininen takki, viitta kierretty kokoon ja sidottu\nkannattimeen.\n\n-- Vakuutan että se on kaartilainen... Minulla on kotona valokuva,\njonka Günther serkku lähetti meille...\n\nHän vaikeni, nousi ylös ja meni kuolleen luo. Kukaan ei voinut häntä\nsiitä estää: kumartui kuolleen viereen, nähdäkseen minkä rykmentin\nnumero hänellä oli.\n\n-- Neljäs, huudahti hän, oi, olisin lyönyt siitä vaikka vetoa...\n\nHän tuli takaisin, kuulasade suhisi hänen korvissaan.\n\n-- Niin, neljäs rykmentti, se on katalaa ... Güntherin rykmentti.\n\nMauricen ja Jeanin oli vaikeata rauhoittaa häntä. Hän pisti päänsä\nesiin, tahtoen katsoa metsään päin, josta preussiläiset ampuivat. He\nluulivat varmaankin että heitä olisi kylliksi suuri joukko rynnätäkseen\nesiin, sillä vähän väliä näkyi heitä metsän syrjässä; he kärsivät\nkauheita tappioita, joita ranskalaisten kuulat tuottivat.\n\n-- Katsokaa! sanoi Jean, tuo on ehkä serkkunne ... tuo upseeri, joka\ntulee ulos talon vihreästä akkunasta!\n\nEräs kapteeni tuli näkyviin, hänet voi hyvästi tuntea\nkultakauluksestaan ja kultakotkasta, jonka auringon säteet saattoivat\nvälähtelemään kuin valkean. Hän nosti miekkansa pystyyn ja antoi käskyn\nsotilaille; välimatka oli lyhyt, tuskin kahtasataa metriä, joten hänet\nvoi nähdä erittäin hyvin: lyhyt vartalo, nuoret lujapiirteiset kasvot,\nvaaleat viikset.\n\nHenriette tarkasteli häntä vähän aikaa.\n\n-- Niin, sanoi hän, se on Günther. Tunnen hyvin hänet.\n\nMaurice teki kummallisen liikkeen, lisäten:\n\n-- Serkkumme... Aivan oikein, perhana vieköön, hän saa korvata, mitä on\ntehnyt Weissille.\n\nVavisten nousi Henriette ylös, sieppasi pyssyn Mauricelta ja ampui\nilmaan.\n\n-- Ei, ei! Älä tähtää sukulaista, se on liian kauheata!\n\nJa tämän sanottuaan vaipui hän maahan puun taakse, peitti kasvot\nkäsiinsä ja itki katkerasti. Hän ei voinut hillitä itseään kaiken sen\njälkeen mitä oli nähnyt.\n\nSillä aikaa riemuitsi Rochas, hänen ympärillään seisoi hänen väkensä,\njota hän oli innostuttanut. Nähtyään preussiläiset ampuivat he niin\nrajusti että näiden täytyi vetäytyä metsään.\n\n-- Malttakaa, lapseni! Älkää lauaisko! ... oi, niitä pettureita, kuinka\nhe ampuvat! Antakaamme heille mitä he tarvitsevat!\n\nHän oli mielissään. Näytti nauttivan yhtä suurta luottamusta kuin\nennenkin. Näytti unohtaneen kaiken mitä hän oli päivällä nähnyt,\nunohtaneen tappion ja paon.\n\nTuon laaksossa väijyilevän joukon olisi hän mielellään ajanut pakoon ja\nhymyili jo tyytyväisesti tälle voitolleen.\n\nHän kuului vanhaan kunniakkaasen sotajoukkoon, joka valloitti koho\nmaailman rakastettunsa ja viinipullon välillä.\n\n-- Tuhat tulimaista, pojat, ainoa mitä voimme tehdä, on antaa heille\naimo selkäsauna. -- Eikä tämä voi päättyä muulla lailla. -- Kuinka?\neihän se suuresti muuta asiaa vaikka olemmekin voitetut. Voitetut! Onko\nse mahdollista? Vielä ponnistus, pojat, saatte nähdä, että he pakenevat\nkuten akanat tuuleen.\n\nHän viittoili pitkillä laihoilla käsillään ja laverteli niin hyvin,\nettä sotilaat eivät voineet olla hänestä pitämättä.\n\nÄkkiä huusi hän:\n\n-- Niin, antakaamme heille hyvä potkaus. Totisesti ajamme heidät rajan\ntoiselle puolelle. -- -- Voitto. Voitto!\n\nMutta samassa kun viholliset näyttivät peräytyvän kuului vasemmalta\npuolelta kauheaa ampumista.\n\nSe oli samainen liike, joka taas siellä vallitsi, kaartin partiokunta,\njoka oli kulkenut ympäri Givonnen laakson. Oli mahdotonta kauemmin\npuolustaa Eremitagea -- tusina sotamiehiä, jotka puolustivat\npenkereitä, joutui kahden tulen väliin, jossa olivat tulla lyödyiksi.\nKaksi miestä kaatui, syntyi kauhea sekasorto. Preussiläiset kiipesivät\njo yli puiston muurin, sitten pitkin käytävää rakennusta kohti niin\nsuurissa joukoissa, että alettiin taistella kiväärillä.\n\nEräs pitkä, lihava, tummapartainen zuaavi taisteli kuin jalopeura,\nlävisti miehiltä rinnan että rusahteli, väliin pyyhkien kaatuneitten\nkylkeen kivääriään, johon oli jähmettynyt verta. Kun kivääri särkyi,\nruhjoi hän pääkalloja pyssynsä perällä; yht'äkkiä hän kaatui ja kadotti\npyssyn, mutta oli pian jälleen jaloillaan, tarttui tanakan\npreussiläisen kurkkuun sellaisella otteella, että molemmat vierivät\nsoraan lähelle keittiötä, jonka ovi oli auki. Puistossa, puiden\nvälissä, nurmella rakennuksien edessä, kaikkialla taisteltiin elämästä\nja kuolemasta: monta ruumista lepäsi käytävällä. Mutta taistelu kiihtyi\nkuistin edessä taivaansinisen sohvan ja tuolien ympärillä. Pyssyillä\nammuttiin suoraan toisten kasvoihin, hampaita ja kynsiä käytettiin\npuukkojen puutteessa murhaamisaseina.\n\nGauden valtasi tyhmän rohkea urhoollisuus.\n\nHän luuli kaiken olevan lopussa, komppanian olevan hävitetyn, ettei\nkukaan kuulisi torven kokoontumismerkkiä, mutta kuitenkin otti hän\ntorvensa ja antoi merkin, joka kuului yli koko puiston. Preussiläiset\nkokoontuivat heti, mutta hän ei liikahtanutkaan, seisoi vaan paikallaan\nsurullisen näköisenä ja puhalsi vieläkin kovemmin ikäänkuin tahtoen\nherättää kuolleetkin.\n\nKuulatuisku viskasi hänet nurin, torven viime sävel helähti kuparilta,\ntäyttäen ilman vavistuksella.\n\nYmmärtämättä tapausta ei Rochas aikonut paeta. Hän odotti ja sammalsi:\n\n-- Mutta -- mitä tämä on --? Mitä nyt? --\n\nHän ei käsittänyt, että he olivat taas ajetut pois tantereelta. Kaikki\noli niin muuttunut, itse taistelutapakin.\n\nEikö näiden ihmisten ole täytynyt odottaa laakson toisella puolella,\nettä voittaisivat? Mutta, vaikka kuinkakin paljon tapettiin, tuli aina\nuusia lisää, -- näyttipä kun heitä olisi maasta versonut. Mikä kirottu\nsota tämä oli, jossa kymmenen seisoi yhtä vastaan, jossa viholliset\nnäyttäytyivät vasta illalla kun ensin kanuunat koko päivän olivat\ntehneet hävitystyötään? Hämmästyneenä, innoissaan, ymmärtämättä tähän\nasti mitään tantereesta, tunsi hän olevansa kovin kiivastunut ja\nymmällään.\n\n-- Rohkeutta, pojat, pian voitamme -- --\n\nPikaisesti tarttui hän lippuun, viimeinen ajatuksensa oli kätkeä se,\netteivät preussiläiset sitä saisi, mutta kun tanko oli jo kädessä,\nhorjahti hän ja oli kaatua. Kuulat suhisivat -- hän tunsi kuoleman\ntulleen, ja alkoi repiä lippua tangosta, aikoi repiä ja hävittää sen.\n\nSamassa silmänräpäyksessä lensi useita kuulia kaulaan, rintaan,\njalkoihin ja hän kaatui kolmivärisen lipun pirstaleiden keskelle, jotka\npeittivät hänet kuten ruumisverhot.\n\nHän eli vielä minuutin, -- silmät suurenivat, hän käsitti vihdoin\ntäytyvän taipua sodan alle samoin kuin alistutaan lainkin alle. Sitten\npieni nikotus, hän nousi lapsellisessa hämmästyksessään ylös kuin\niloinen hyönteinen, joka musertuu luonnon järkähtämättömän tahdon alle.\n-- Siihen loppui hänen elämänsä satu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohta kun preussiläiset saapuivat, vetäytyivät Maurice ja Jean puun\njuurelta toiselle koettaen suojella Henrietteä niin hyvin kuin voivat.\nLymypaikkaan päästyään he jatkoivat ampumistaan. Ylempänä puistossa\ntunsi Maurice portin, joka onneksi oli auki. Nopeasti astuivat kaikki\nkolme sisään ja tulivat kapealle tielle. Mutta kun he saapuivat sen\ntoiseen päähän, kuulivat he taas ampumista; he astuivat reippaasti\ntoiseen pieneen kujaan, josta ei voinut päästä pois, taas menemättä\nkuulatuiskuun; siinä he seisoivat, tietämättä itsekkään, miten olivat\nsiihen tulleet; tie vei suoraan Givonnen laaksosta Sedaniin. Viimeisen\nkerran katsahti Jean ylös taivaaseen: näköpiiri oli punanen,\nlievennyksen huokaus kohosi hänen rinnastaan.\n\n-- Oi, tuota hävytöntä aurinkoa, vihdoin viimein se laskeutuu.\n\nHe riensivät nyt kaikki minkä jaksoivat ihmisjoukon mukana, kylää\nkohden. Balanin portin luona oli sellainen ahdinko, että heidän täytyi\nseisahtua odottamaan: nostosillan ketjut olivat katkenneet ja\nainoastaan pieni silta jalkaväkeä varten oli käytettävissä, joten ei\nhevosia eikä kanuunoita viety ylitse. Cassinen portin luona kuului\nolevan vielä kauheampaa -- kaikki tahtoivat eteenpäin -- armeijan\njäännökset ryntäsivät raivoisina läheisiltä ylängöiltä, syöksyen kylään\nniinkuin virta viemäriin silloin kuin sulut ovat auki. Näiden muurien\nviehätys ei enään miellyttänyt urhoollisimpiakaan.\n\nMaurice kannatti käsivarsillaan Henrietteä, joka oli väsymyksestä ja\nkärsimyksistään pyörtymäisillään.\n\n-- Eiväthän vaan mahtane sulkea porttia ennen kuin kaikki ovat päässeet\nulos.\n\nSitä joukko pelkäsi. Sotilaita oli asettunut vierustalle sekä oikealle\nettä vasemmalle; mutta kanuunat ja muut varustukset olivat aika\nmylläkässä.\n\nNyt kuului torven räikynää, viivähtäneitä sotilaita kutsuttiin kokoon.\nUseimmat tulivat juoksujalassa, yksinäisiä laukauksia kuului\nesikaupungista tuon tuostakin. Katukäytäville asetettiin partiojoukkoja\npuolustamaan linnaa ja vihdoin suljettiin portit. Preussiläiset olivat\njo sadan metrin päässä. Nähtiin heidän käyvän Balanin tiellä, pitäen\nhuolta taloista ja puutarhoista.\n\nMaurice ja Jean, työntäen Henrietteä edellään ja koettaen siten häntä\nsuojella, saapuivat Sedaniin vasta viimeisten joukossa. Kello löi\nkuusi. Noin tunti sitten olivat kanuunat vaienneet. Vähitellen\nhiljenivät pyssyjen laukauksetkin. Inhottavasta jylinästä, joka\nauringon noususta saakka oli yltynyt, ei kuulunut enään jälkiäkään.\nKuolon hiljaisuus vallitsi. Yö kietoi seudun mustaan synkkään verhoon.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKello oli puoli seitsemän, vähän myöhemmin suljettiin portit.\nDelaherche meni aliprefektin asuntoon, hän oli levoton ja tahtoi tietää\nmiten asiat olivat päättyneet -- nyt, kun oli varma, että tappelu oli\nhävitetty. Neljättä tuntia hän kävi kartanolla, kyseli jokaiselta\nupseerilta, jonka näki, ja sai siten tietää mitä kussakin tappelussa\noli tapahtunut. Kenraali Wimpffen oli antanut virkaeropyyntinsä ja\nsitten ottanut sen taas takasin mennäkseen preussiläiseen pääleiriin,\njossa saisi parempia ehtoja. Senjälkeen oli sotaneuvosto, johon myös\nkuului kaksi esiupseeria, kokoutunut päättämään oliko tarpeen jatkaa\ntaistelua ja puolustaa linnoitusta.\n\nTämän tapahtuessa oli tehtailija menehtymäisillään levottomuuteen: pari\nkertaa hän meni ylös rappusia ja sitten taas alas.\n\nKello oli vähän yli kahdeksan kun hän näki kenraali Wimpffenin tulevan,\nposket hehkuvina, silmät pullistuneina, erään överstin ja kahden\nkenraalin seurassa.\n\nHe nousivat nopeasti hevostensa selkään ja ratsastivat Meusevirralle\npäin.\n\nSe oli pakkosovinto -- kaikki oli mennyttä, täällä ei ollut mitään\ntoimittamista paitsi suorastaan antautua vihollisten käsiin. Delaherche\noli rauhoittunut -- tunsi olevansa hirveästi nälissään, jonka vuoksi\npäätti lähteä kotiinsa saadakseen jotain suuhunsa.\n\nMutta tullessaan kartanolle hän pysähtyi hetkeksi nähdessään suuren\nahdingon.\n\nOli melkein mahdotonta päästä eteenpäin, kaikkialla tiheä joukko\nihmisiä, hevosia ja kanuunoita; hän voi tuskin käsittää miten niin\npaljon ihmisiä oli voinut kokoontua kaupunkiin.\n\nNe rykmentit, jotka olivat vaikuttaneet peräytymisen, levähtivät taivas\nalla, mutta muut joukot olivat syöksyneet huimaavassa vauhdissa\nporttien luo, ulos kartanon ja torin poikki, jossa nyt oli melkein\nmahdoton päästä eteenpäin.\n\nKanuunan pyöriä, varusvaunuja, lukematon joukko ajoneuvoja sekaantui\ntoisiinsa, -- ajajat pieksivät hevosia, jotka eivät voineet ottaa\naskeltakaan polkematta ihmisiä jalkoihinsa,\n\nSotilaat tunkeutuivat huoneihin välittämättä kielloista ja\nvaroituksista, ottivat mitä syötävää löysivät, asettuivat levolle\nkamareihin ja kellareihin saatuaan olkikuvon alleen. Moni kaatui\nportille, kuistiin ja tielle, toiset eivät kestäneet niinkään kauvan,\nvaan kaatuivat kadulle, nukkuen siinä kuolleen unta -- eivät\nliikahtaneet vaikka heidän päälleen astuttiin, tahtoivat ennen tulla\nruhjotuiksi kuin muuttaa paikaltaan.\n\nDelaherche käsitti pakkosovinnon olevan välttämättömän; useissa paikoin\nseisoivat ampumavara-vaunut niin lähellä toisiaan että kranaatti olisi\nlennättänyt ne kaikki yhdellä kertaa ilmaan ja koko Sedan olisi siitä\nsyttynyt.\n\nMitä tulisi tehdä kaikille näille ihmisraukoille, jotka puolikuolleina\nnälästä ja väsymyksestä kulkivat ilman aseita, ilman patruunia? Yksin\nkatujen raivaaminen kesti koko päivän. Linnoituksessa ei ollut aseita,\neikä kaupungissa ruokavaroja.\n\nNämät syyt olivat varmaankin pätevimmät kutsumaan sotaneuvoston\nkokoukseen, lukuunottamatta kaikkia kärsimyksiä, joita heidän täytyi\nkestää: -- mutta heillä oli selvä käsitys asiain menosta, eivätkä\nvoineet myöntyä rohkeimpien upseerien esityksiin, että oli aivan\nmahdotonta antautua tällä tavoin ja jättää koko leiri vihollisten\nvaltaan.\n\nDelaherche tunkeutui suurella vaivalla Turennen ja Rivagen toreilla\nodottavan ihmisjoukon lävitse. Kun hän meni \"Kultainen leijona\" nimisen\nravintolan ohitse, näki hän akkunasta ruokasaliin, jossa useita\nkenraaleja istui mykkinä pöydän ympärillä. Ruokaa ei ollut\nensinkään, ei edes leivänpalaistakaan. Kuitenkin kuului kenraali\nBourgain-Desfeuillesin ääni keittiöstä -- hän oli varmaankin saanut\njotakin syötävää, sillä hän vaikeni äkkiä ja nousi nopeasti ylös\nportaita, kädessä rasvainen paperi.\n\nIhmisiä oli niin suunnaton joukko katselemassa tätä surullista taulua,\nDelaherchen oli kovin vaikea päästä eteenpäin; ja valtakadulle\nsaapuessaan hän oli kadottamaisillaan malttinsa. Kaikki patterin aseet\nolivat heitetyt kadulle läjään, toinen toisensa päälle. Hän päätti\nkiivetä ylös pyörän päälle, -- astui sitten kanuunalta toiselle ja oli\nvähällä taittaa jalkansa. Päästyään alas, sulkivat hevoset häneltä\ntien, hän kumartui ja ryömi väsymyksestä puolikuolleiden eläinraukkojen\nvälitse. Kun hän vihdoin saapui Saint-Michel-kadulle, hikisenä ja\nvaatteet rikkirevittyinä, oli hän ponnistellut kokonaisen tunnin\nsaadakseen kuletuksi matkan, jonka muuten olisi kulkenut viidessä\nminuutissa. Ylilääkäri tahtoi suojella sairashuonetta liialliselta\nväentungokselta ja oli sentähden asettanut portille kaksi vahtia.\n\nNäiden näkeminen tuotti Delaherchelle suurta helpoitusta, hänen\nhuoneensa ei siis vielä ollut ryöstetty. Puutarhassa, josta muutamat\nlyhdyt valaisivat himmeästi sairaalaa, valtasi tehtailijan kova\nväristys, -- hän ajatteli kurjuutta, jota täällä näki kaikkialla. Hän\nsatutti erästä sotilasta, joka makasi kivisillalla, mutta muisti\nyht'äkkiä että tämä mies olikin asetettu vartioitsemaan seitsemännen\narmeijaosaston kassaa, vaikka ei kukaan tainnut tietää sitä tänä\nsekasorron hetkenä.\n\nSitäpaitsi näytti siltä kuin talo olisi ollut tyhjä, -- huoneet olivat\npilkko pimeät ja ovet auki. Palvelijat oli viety sairaalaan, keittiössä\nei ollut ketään; huono lamppu vaan levitti himmeätä valoaan.\n\nDelaherche sytytti valkean ja meni saliin pääportaista, kun ei tahtonut\nherättää puolisoansa ja äitiänsä, jotka epäilemättä nukkuivat\njännittävän päivän jälkeen. Mutta kun hän astui työhuoneeseensa,\nperäytyi hän hämmästyneenä; -- sohvalla, jolla kapteeni Beaudoin\nedellisenä päivänä oli maannut, nukkui eräs vieras sotilas, -- hän ei\nkäsittänyt tätä, ennenkuin lähempää tarkasti ja tunsi hänet rouva\nWeissin veljeksi, -- nyt hän näki myös erään toisen sotilaan lattialla\nkääriytyneenä peitteeseen. Molemmat nukkuivat sitkeästi.\n\nTehtailija meni sitten vaimonsa kamariin, joka oli vieressä; täällä\npaloi pöydällä lamppu, -- kaikki oli hiljaista. Gilberte oli heittäynyt\nvaatteet päällä sänkyyn, hän nukkui rauhallisesti, mutta Henriette\nistui hänen vieressään, pää patjaan nojaantuneena; hän huokasi syvään\nunessaan, päästi silloin tällöin haikeita valituksia ja hänen silmänsä\nolivat täynnä kyyneleitä. Delaherche seisoi hetken katsellen heitä, --\nhäntä halutti herättää puolisonsa ja saada tietää mitä oli tapahtunut.\nOliko Henriette todella ollut Bazeillesissa? Hän ehkä kertoisi hänelle\njotakin.\n\nMutta hän ei hennonut herättää heitä, ja aikoessaan siis poistua näki\nhän kynnyksellä äitinsä, joka viittasi Delahercheä seuraamaan häntä.\n\nHe menivät ruokasalin lävitse, täällä ei tehtailija voinut enään\nhillitä hämmästystään.\n\n-- Kuinka, äitini, te ette ole vielä levolla?\n\nVanhus ravisti päätään ja vastasi matalalla äänellä:\n\n-- En voi nukkua; -- istuin nojatuolissa överstin vieressä. Hänellä on\nkova kuume, heräsi joka hetki ja kysyi minulta ... olen niin onneton,\nen tiedä mitä olisin vastannut. Tule kanssani hänen luokseen!\n\nÖversti Vineuil makasi rauhattomassa kuumeessa. Hänen punaisia\nkasvojaan ja valkoisia viiksiään voi eroittaa ainoastaan himmeästi,\nsillä rouva Delaherche oli asettanut sanomalehden lampun eteen, joten\nsiinä huoneen syrjässä oli vallan hämärä. Valo lankesi rouvaan, joka\noli istuutunut nojatuoliin, kädet syliin vaipuneina, kasvoissa\nsurullinen, haaveileva katse.\n\n-- Odota vähäsen, kuiskasi hän pojalleen, luulempa että hän kuuli sinun\ntulleen, koska taas herää.\n\nÖversti aukaisi silmänsä, kiinnitti katseensa Delahercheen kääntämättä\npäätänsä. Översti tunsi hänet ja kysyi värisevällä äänellä:\n\n-- Kaikki on lopussa, eikö niin? Pakkosovintoon suostutaan?\n\nTehtailija, johon äidin katse sattui, oli vähällä valehdella, -- mutta\nmitäpä hyötyä siitä? Hän ojensi kättään, teki mieltä lannistavan\nliikkeen.\n\n-- Ei ollut muuta keinoa. Jospa olisitte nähneet kaupungin katuja...\n\nNyt ratsasti kenraali Wimpffen saksalaisten pääkortteeriin saadakseen\nsopimukset tehdyiksi.\n\nÖverstin silmät painuivat kiinni -- hän värisi, syvä, valittava ääni\nhiipi hänen huuliltaan.\n\n-- Oi Jumalani, oi Jumalani!\n\nAvaamatta silmiään jatkoi hän pikaisesti ja hermostuneesti:\n\n-- Niin, niin, miksi he eivät eilen kuulleet minua: Minä tunsin maan,\nilmoitin pelkoni kenraalille; mutta hän ei kuullut minua... Tuolla\nylhäällä, yläpuolella Saint-Mengesia aina Fleigneuxiin asti, siellä\nolisimme valloittaneet ylängöt ja Saint-Albertin solan. Siellä odotamme\nrauhassa, siellä on asemaamme mahdoton valloittaa -- tie Mezièresiin on\nedessämme avoinna.\n\nÄäni tuli epäselväksi, käsittämättömäksi, hän änkytti muutamia sanoja,\njoita eivät läsnäolijat kuulleet, kuumehoureissaan hän näki unta\ntappelusta, ehkäpä yhdisti omatkin joukkonsa voittoon.\n\n-- Sanoiko lääkäri ettei ole kovaa vaaraa peljättävissä? kysyi\nDelaherche matalalla äänellä.\n\nRouva Delaherche nyökäytti myöntävästi päätänsä.\n\n-- Mutta nämät haavat jalassa ovat aina vaarallisia; hän saa varmaankin\nkauvan maata vuoteen omana, eikö totta?\n\nTällä kertaa ei vanha nainen vastannut, hän näytti vaipuneen\nsurumielisiin ajatuksiin. Tappion synnyttämä tuska ja häpeä valtasi\nhänen jäykän sielunsa; hän oli vanhaa, uljasta porvarissukua, joka\nentisinä aikoina oli urhoollisesti puolustanut isänmaataan\nvihollisilta. -- Lampun kirkas valo heijastui hänen laihoihin\nkasvoihinsa ja terävään nenäänsä; kokoonpuristuneet huulet ilmaisivat\nmielipahaa ja kärsimystä, -- niin suurta ettei se suonut hänelle yön\nrauhaa.\n\nDelaherche tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi. Kova nälkä valtasi\nhänet jälleen, hän luuli sen tehneen hänet niin masentuneeksi. Hiljaa\nhiipi hän alas keittiöön kynttilä kädessään. Mutta siellä oli vieläkin\nsurkeampaa kuin ylhäällä: valkea oli sammunut, ruokakaappi oli tyhjänä,\npyyhinriepuja siellä täällä tuoleilla ja pöydillä, niinkuin turmion\ntuuli olisi sielläkin käynyt ja puhaltanut pois kaiken syötävän ja\njuotavan. Ei löytynyt leipäpalasta, kaikki oli viety keitoksen kanssa\nsairaalaan. Vihdoin löysi hän kaapin nurkasta herneitä, jotka olivat\njääneet edellisestä päivästä. Hän söi ne ilman voita, ilman leipää\nseisten tyhjässä keittiössä, jossa pieni savuava lamppu levitti\ntukehduttavaa petroleumin käryä.\n\nKello ei ollut paljoa yli kymmenen. -- Delaherche ei tiennyt mitä\ntekisi siksi kuin saisi tietää oliko pakkosovinto jo allekirjoitettu.\nHän oli levoton, pelkäsi että taistelu aloitettaisiin uudestaan -- mitä\nsitten tapahtuisi? Hän meni taas huoneeseensa, Jean ja Maurice\nmakasivat samassa asennossa kuin silloinkin kun hän jätti heidät; hän\nistahti nojatuoliin ja koetti vähäsen nukkua, mutta unta ei tullutkaan;\njoka kerta kuin silmät painuivat umpeen, hän oli kuulevinansa\nkranaattien suhinan. Hän kuunteli hetkisen: kaikki oli hiljaista ja\nrauhallista. Koska ei voinut nukkua, oli hän ennemmin ylhäällä ja\nkäveli edes takaisin pimeitten esineitten välissä, huolellisesti\nkarttaen tuolia, jolla hänen äitinsä istui valvomassa kenraalin vuoteen\nvieressä, sillä hänen surullinen katseensa masensi tehtailijan. Kaksi\nkertaa hän kävi katsomassa oliko Henriette herännyt ja kummallakin\nkerralla ihaili hän vaimonsa rauhallisia kasvoja. Näin käveli hän ilman\npäämaalia siksi kuin kello tuli kaksi. Kauvemmin hän ei voinut kestää.\nHän päätti mennä taas kaupungille -- koska ei voinut saada rauhaa\nennenkuin tiesi kuinka asiat käyvät. Mutta tultuaan kadulle, joutui hän\naivan epätoivoon: hän muisti mitä oli illalla kärsinyt, kuinka vaikeata\noli tunkeutua joukkojen lävitse. Hän epäili, nähdessään ylilääkäri\nBourochen tulevan läähättäen ja kiroillen.\n\n-- Perhana vieköön! Kas kun pääsin kuitenkin ehein jäsenin!\n\nHän oli ollut Hôtel-de-Villessä pyytämässä että pormestari määräisi\nhänelle kloroformia ja lähettäisi sen niin pian kuin mahdollista, sillä\nhänen varastonsa oli loppumaisillaan; täytyi toimittaa monta leikkausta\nja hän pelkäsi, kuten sanoi, onnettomain, haavoittuneiden repimistä\nnukuttamatta heitä.\n\n-- No, -- ja mitä he sanoivat? kyseli Delaherche.\n\n-- He, -- he eivät tienneet itsekään oliko kloroformia apteekissa\nsaatavana.\n\nMutta tehtailija ei välittänyt paljoa kloroformista. Hän sanoi:\n\n-- Ei, ei, en kysynyt sitä... Onko kaikki jo päättynyt? Onko suostuttu\nsovintoon?\n\nYlilääkäri viittasi tuimasti.\n\n-- Ei ole vielä mihinkään suostuttu! huusi hän. Wimpffen tuli takaisin\nvähän aikaa sitten ... ne konnat esittävät vaatimuksia, joita ei voi\npunastumatta kuunnella!... Niin, olisi paljoa parempi että alettaisiin\nuudestaan, että revittäisiin kaikki.\n\nDelaherche kuunteli vaaleten.\n\n-- Mutta onko aivan varmaa mitä kerrotte? Keneltä olette kuullut sen?\n\n-- Porvareilta, jotka ovat alituisesti tuolla. Eräs sotilas tuli\nraatihuoneelta ja kertoi sen heille.\n\nHän lisäsi sivuseikkoja. Bellevue-linnassa, Doncheryn luona, olivat\nkenraali Wimpffen, kenraali Moltke ja Bismarck yhtyneet. Kauhea\nihminen, tämä kenraali Moltke, kuiva ja kova kuin ruuti, parrattomine,\nväitelmää selvittävän viisaan matemaatikon näköisine kasvoineen istui\nhän työhuoneessaan odottaen lyöntiä. Hän oli heti selittänyt tuntevansa\nranskalaisen joukon toivottoman tilan; ei ruokatavaroita, ei\nampumavaroja, tapainturmelus ja epäjärjestys vallalla, mahdotonta\nsärkeä rautapiiri, jonka sisään he olivat aidatut; jota vastoin\nsaksalaiset armeijat olivat mitä edullisimmassa asennossa ja voivat\nparissa tunnissa polttaa koko kaupungin. Hän lausui ajatuksensa\nkylmästi ja tylysti: koko ranskalainen armeija aseineen ja\nvarustuksineen otettaisiin vangiksi. Bismarck antoi myöntymyksensä\nsuopeasti hymyillen, -- seisoi rautamiehen vieressä kuin iso,\nymmärtäväinen koira. Kenraali Wimpffen oli vastustanut niin paljon kuin\nmahdollista näitä ehtoja, kovimpia mitä voi odottaa voitetulta\narmeijalta. Hän oli puhunut kovasta onnesta, sotilaitten\nurhoollisuudesta, vaarasta, joka seurasi ylpeän kansan liikaa\nkiihoittamista, -- kolme tuntia oli hän uhaten, pyytäen,\nkaunopuheliaasti ja reippaasti puhunut ja kysyi viimein oltiinko\ntyytyväisiä lähettämään voitetut johonkin Ranskan soppeen, vaikkapa\nAlgieriin; ja yleinen suostumus oli, että ne upseerit, jotka\nkunniasanallaan ja kirjallisesti lupaisivat luopua palveluksestaan,\nsaisivat vetäytyä kaukaisimpiin seutuihin. Aselevon tulisi kestää\nhuomisaamuun kello kymmeneen. Ellei silloin olisi ehtoja hyväksytty,\nrupeaisivat preussiläiset patterit uudestaan ampumaan ja kaupunki\npoltettaisiin.\n\n-- Se on mielettömyyttä, huusi Delaherche, ei voi polttaa kaupunkia,\njoka ei ole millään lailla rikkonut!\n\nLääkärin viimeinen tiedonanto saattoi tehtailijan aivan huonolle\ntuulelle, -- hän ilmoitti että joukko upseeria, jotka asuivat \"Hôtel de\nl'Europe'ssa\", oli puhunut suuresta rynnäköstä ennen aamua. Siitä asti\nkuin saksalaisten vaatimukset tulivat tietyiksi syntyi liiallinen\nkiihtymys, mielettömistä tuumista keskusteltiin kaikkialla. Ajatus\nettei ole kunniallista rikkoa aselepoa ja yön pimeydessä rynnätä\nvihollisten leiriin ei rauhoittanut ketään.\n\nHurjistuneet sotilaat marssisivat Carignania kohti baijerilaisten\nrivien lävitse; tie Mezièresiin tehtäisiin puhtaaksi vihollisista ja\nkoko sotajoukko seisoisi pelastuneena Belgiassa. Toiset eivät sanoneet\nmitään, tunsivat turmion onnettomuuden, olivat hyväksyneet kaikki,\nallekirjoittaneet kaikki, että vaan saisivat rauhaa millä ehdolla\nhyvänsä.\n\n-- Hyvää yötä! sanoi Bouroche viimein. Koetan nukkua pari tuntia, olen\nhyvin sen tarpeessa.\n\nDelaherche jäi yksin. Mitä? Mitä se olikaan tuo Bouroche sanonut?\nPolttaisivatko he Sedanin, eivätkö jättäisi kiveä kiven päälle koko\nkaupungista? Tämä oli välttämätöntä; -- onnettomuus kohtaisi varmaankin\nhäntä koska aurinkokin paistoi täydeltä terältä taivaalta valaisten\nuhrin kauhuja. Ja koneentapaisesti kapusi hän jälleen ylisille, josta\nvoi nähdä koko kaupungin. Mutta täällä oli hämärätä, yön pimeys ja\npilvet estivät häntä näkemästä mitään. Vähitellen selkeni niin paljon,\nettä hän näki tehtaan rakennusryhmän: tuolla näkyi konehuone,\ntyöhuoneet, kuivausullakko ja varastohuoneet; -- ja tämä suuri\nrakennus, joka oli hänen ylpeytensä ja omaisuutensa, teki hänet\nsanomattoman lempeäksi, kun hän ajatteli että muutaman hetken kuluttua\nei siitä ehkä olisi muuta jälellä kuin tuhkaläjä. Hänen katseensa\nliiteli taivaan rantaan, teki kierroksen pimeässä yössä, joka vielä\nsalasi huomispäivän tapaukset. Etelän puolelta, Bazeillesin luota nousi\nsäkeniä taivasta kohden, mutta pohjoispuolella, Garennen metsän luona\noleva talo, joka oli sytytetty illalla, valaisi puut veripunaisilla\nliekeillään. Muuta ei voinut eroittaa kuin nämät kaksi paloa, pilvet,\npimeyden ja ammottavan kuilun, josta silloin tällöin kuului tavaton\nräyhy. Tuolla alhaalla ehkä hyvinkin kaukana, ehkäpä valleilla, itki\njoku. Turhaan koetti hän katsoa yön paksun hunnun lävitse, nähdä Liryn\nja La Marféen, Frennoisin ja Vadelincourtin pattereita, pronssivyötä,\njoka seisoi kaula pitkänä ja kita ammollaan. Luodessaan jälleen\nkatseensa kaupunkiin oli hän kuulevinansa tuskan huokauksen alhaalla\nolevista rakennuksista. Se ei ollut ainoastaan väsyneitten sotilaiden\nkuorsaamista, eikä ihmisjoukkojen, eläinten ja kanuunien kumeata\nkolinaa; -- hän luuli sitä porvarien tuskalliseksi onnettomuudeksi,\nhänen ystävänsä ja naapurinsa odottivat myös jännityksellä ja\nkiusallisessa tietämättömyydessä aamun tuloa.\n\nVarmaankin tiesivät he kaikki ettei sopimus ollut vielä hyväksytty,\njokainen laski tunnit, vavisten ja ajatellessaan että jos ei sovintoon\nsuostuttaisi ei olisi heillä muuta jälellä kuin mennä kellariinsa ja\nkuolla sinne ruhjottuina ja muurien peittäminä.\n\nÄkisti kuuli hän Voyardkadulta aseiden kalsketta ja kamalaa kiruntaa.\nHän kumartui eteenpäin sysimustassa yössä, silmäili taivaalle, jolla ei\nnäkynyt yhtään tähteä, hiukset nousivat pystyyn hänen päässään\nsisällisestä pelosta.\n\nSillä aikaa oli Maurice sohvalla herännyt heti kuin päivä oli\nvaljennut. Väsynyt kun oli ei hän liikahtanut paikaltaan, mutta katsoi\nikkunoihin, joista heikko valo virtasi sisään. Eilispäivän tuskalliset\nmuistot palasivat taas, tappelu, pako, häviö, kaikki selkeni hänen\nmuistissaan, yksin pienimmät erityiskohdatkin ja tappion tunne tunki\nsyvälle hänen sisimpään olentoonsa ikäänkuin kalvava omantunnon tuska.\nEikö ollut osaksi hänen syytänsä, että tällainen onnettomuus kohtasi\nhänen isänmaatansa? Eikö hän niinkuin moni muukin sen aikuisista,\nlukuunottamattakaan hänen hyviä tietojaan, ollut tiedoton kaikesta,\njota hänen olisi tullut tietää, oli sen lisäksi turhamielinen aina\nsokeuteen asti, turmeltunut nautinnon himosta ja valheellisesta\nhyvinvoinnista keisarikunnan aikana?\n\nSen jälkeen heräsi toisia, soimaavia aatoksia; hän näki isoisänsä, joka\noli syntynyt 1780 ja kuului suuren armeijan urhoihin, oli Austerlitzin,\nWagramin ja Friedlandin voittajia; isänsä, synt. 1811, kuollut\nvirkasäädyssä, pienenä virkamiehenä Chêne-Populeuxissa, jossa hän oli\ntyötä tehnyt, -- senjälkeen ilmestyi manaajien joukossa hän itse, synt.\n1841, kasvatettu hienoksi herraksi, asianajajaksi, -- kuitenkin valmis\ntekemään suurimpia tuhmuuksia, voitettu Sedanissa, tapaus, joka tuli\nhänen mielessään äärettömäksi, joka teki kaikelle lopun. Ja hän, suvun\nainoa heittiö, selitti kuinka Ranska, joka voitti isoisällään, tuli\nvoitetuksi poikiensa tähden; tämä soimasi hänen omaatuntoansa niinkuin\nsukutauti, joka hitaasti kytee siksi kuin kello ilmoittaa kuoleman\nhetken lähestyneen. Voitettuansa olisi hän tuntenut itsensä niin\nurhoolliseksi ja ylpeäksi! Nyt, kun kaikki oli menetetty, oli hän\nnaistakin heikompi. Ei ollut enään mitään toivomista, Ranska oli\nkuollut. Hän puhkesi itkuun ja valituksiin, pani kätensä ristiin,\nniinkuin oli ennenkin tehnyt iltarukoustaan lukiessaan, ja sopersi:\n\n-- Jumalani! ... ota minut pois täältä... Jumalani! ... korjaa tykösi\nkaikki nämät kurjat, jotka kärsivät niin...\n\nJean heräsi. Hän nousi istumaan vuoteelleen ja katsoi hämmästyneenä\nMauricea.\n\n-- Mikä sinulla on, ystäväni? Oletko kipeä?\n\nMutta pian älysi hän että Mauricea taas vaivasi, kuten hänen tapansa\noli sanoa, mielettömät ajatukset, -- ja hänen äänensä muuttui\nisälliseksi, lempeäksi.\n\n-- Voi, mikä sinun oikeastaan on? Älä vaan tappiota niin murehdi.\nKaikki on tuleva hyväksi jälleen.\n\n-- Ei, ei koskaan! huudahti Maurice. Tämä on kurjaa. Nyt voimme kaikki\nvarustautua olemaan preussiläisiä.\n\nMutta kun ei toveri käsittänyt häntä, rupesi hän selittämään kuinka\nsukukunta tuli yhä viheliäisemmäksi, kuinka tarpeellista ja\nluonnollista oli siis että uusi ja vahvempi kansa valloitti sen. Jean\nravisti päätään eikä hyväksynyt selitystä.\n\n-- Mitä tarkoitat? Ettei tämä maa olisi enään minun? Jättäisinkö sen\npreussiläisille niin kauvan kuin minulla on vielä molemmat käsivarteni,\nenkä ole aivan kuollut? Jätä minut rauhaan sellaisilta tyhmyyksiltä.\n\nSitten oli hänen vuoronsa lausua ajatuksensa; hitaasti ja katkonaisesti\npuhui hän:\n\n-- Niin, aikalailla oli heitä hosuttu, se oli varma. Mutta kuolleet he\neivät siltä kuitenkaan olleet -- muutamia oli jäänyt ja nämät voivat\ntaas rakentaa talon, jos vaan tahtoivat käyttää kaiken voimansa. Kun\nvaan tahtoo kärsiä vaivoja eikä tuhlata aikaansa, voi saada suurtakin\nhyötyä keskellä onnettomuuksiakin. Eikä ole hullumpaa saada hyvä\nlöylytys, se on muistettava. Ja jos olisikin totta että muutamat osat\nolisivat mädänneet, jäsenet pilaantuneet, no, mitäpä siitä, parempi\nolisi nähdä niiden makaavan maassa tapparan lyöminä kuin koleran\nsärkeminä.\n\n-- Kurjaa! ei, ei, toisti hän useampia kertoja. Minulla on vielä\nvoimia, siinä kaikki mitä voin sanoa.\n\nJa väsyneenä, hiukset tahmeana verestä, ojensi hän itsensä suoraksi, --\nhänessä hehkui vielä halu elää, halu tarttua työaseihin ja rakentaa\ntalo uudestaan, niinkuin hän oli ennen sanonut. Hän oli vanhaa,\nkestävää talonpoikaissukua, viisas ja säästäväinen kuin esi-isänsä.\n\n-- Keisarin tähden olen suruissani... Maa oli hyvässä tilassa -- kaikki\nnäytti lupaavalta, vilja oli hyvässä hinnassa... Mutta hän on\nvarmaankin käyttäytynyt kuin nauta; minkätähden sekaantui hän kaikkeen?\n\nMaurice kohotti surullisen näköisenä olkapäitään.\n\n-- Niin, keisari, -- rakastan häntä suuresti, vaikka ajatukseni ovat\nvapaita ja tasavaltaisia... Tunnen myötätuntoisuutta hänen perhettään\nkohtaan, olen varmaankin perinyt sen isältäni... Mutta nyt on kaikki\nmennyt, -- hän ei enään koskaan saa hallita! Ja mitä tulee meistä\nkaikista?\n\nHänen katseensa synkistyi, valitus kuului huulilta, niin surkea, että\nJean päätti nousta ylös, mutta samassa huomasi hän Henrietten astuvan\nsisään. Hän oli herännyt heidän puheeseensa.\n\n-- Olipa hyvä, että tulitte, sanoi Jean koettaen hymyillä, Maurice on\nniin kummallinen tänään.\n\nMutta nähdessään sisarensa niin kalpeana ja kuihtuneena, saivat\nMauricen ajatukset toisen suunnan. Hän levitti käsivartensa ja sulki\nhänet syliinsä; suloinen tunne tunki koko hänen olentoonsa, kun\nHenriette lepäsi siinä, kädet kiedottuna veljensä kaulan ympäri. Hän\nitki katkerasti.\n\n-- Oi, rakas sisareni! Kuinka tahtoisin sinua lohduttaa, mutta ei\nminulla ole huojennuksen sanaa. Tuo hyvä Weiss, puolisosi, joka niin\nsinua rakasti. Mitä sinusta nyt tuleekaan? Olet aina kärsinyt\nvalittamatta... Kun ajattelen kuinka paljon minäkin olen tuottanut\nsinulle surua ... enkä kuitenkaan ole tullut paremmaksi...\n\nHenriette pidätti hänet, pani kätensä hänen suunsa eteen, kun\nDelaherche astui sisään aivan muuttuneena entisestään. Hän oli tullut\nullakosta keittiöön saadakseen siellä jotakin lämmintä, -- hän oli\nväsynyt ja nälissään koko öisen valvomisen jälkeen. Keittiössä hän\ntapasi kyökkipiian, joka puhui lankonsa kanssa, erään puusepän\nBazeillesista, ja tarjosi tälle lämmitettyä viiniä. Lanko kertoi kuinka\nhänen tehtaansa oli palanut tuhkaksi.\n\n-- Kuulkaapas, miehet, sanoi hän kääntyen Jeanin ja Mauricen puoleen,\nuskotteko että he polttavat Sedanin tänään niinkuin Bazeillesin\neilen... Oi, tämä saattaa minut perikatoon!\n\nNyt huomasi hän haavan Henrietten otsassa ja muisti että tämä oli ollut\nBazeillesissa ja voisi siis tarkkaan kertoa millaista siellä oli.\n\n-- Se on totta, -- hyvä rouva! Tehän olitte siellä, näitte kaikki. --\nOi, Weiss-raukkaa!\n\nHenrietten kalpeista poskista ja punaisista silmistä voi nähdä, että\nhän tiesi kaikki. Delaherche ei voinut enään hillitä itseään, vaan\nkertoi mitä oli kuullut puusepältä.\n\n-- Weiss-raukkaa ... vannaankin ovat he polttaneet hänet... Niin,\nkaikki porvarit, jotka he tapasivat ase kädessä, ampuivat he ja\nheittivät rovioon, jota oli valeltu lamppuöljyllä.\n\nHenriette kuunteli kauhulla. -- Jumalani, en saisi siis enään haudata\nrakasta puolisoani, hänen tuhkansa menisi tuulen mukana.\n\nMaurice oli uudestaan sulkenut hänet syliinsä, kutsui häntä\ntuhkimuksekseen, hyväili ja pyysi ettei hän olisi suruissaan, hän, joka\naina oli niin rohkea. Hetken vaitiolon jälkeen kääntyi Delaherche\nmolempain sotilasten puoleen:\n\n-- Kesken kaikkia, en muistanut sanoa teille että alhaalla\nvaunuportissa, jossa seitsemännen osaston rahastoa säilytetään, seisoi\neräs upseeri, joka jakoi rahaa kansalle etteivät preussiläiset saisi\nniitä... Voisitte mennä sinne, rahat ovat aina hyvät olemassa ... jos\nemme nimittäin kuole tänä iltana.\n\nNeuvo oli hyvä. Maurice ja Jean seurasivatkin sitä, saatuaan ensin\nHenrietten panemaan maata sohvalle. Delaherche meni sänkykamariin,\nsiellä hän tapasi Gilberten, joka makasi rauhallisesti kuin lapsi. Itku\nja puhelu, jotka kuuluivat viereisestä huoneesta, eivät häirinneet\nhänen untaan. Sieltä meni hän äitinsä luo, joka istui översti Vineuilin\nvuoteen ääressä; hän oli nukahtanut nojatuoliin, mutta sairas makasi\nvielä samassa asennossa kuin ennenkin kuumottavin poskin ja ummessa\nsilmin.\n\nNyt avasi hän silmänsä ja kysyi:\n\n-- No, onko kaikki jo päättynyt?\n\nDelaherche närkästyi tästä kysymyksestä, hän olisi kernaimmin ollut\nvastaamatta. Hän viittoi kädellään ja vastasi vihaisesti:\n\n-- Päättynyt! -- on, aikoja sitten. -- Ei, ei sentään, ehkä he\nalottavat pian uudestaan... Ei ole päätetty vielä mitään.\n\nHiljaisella äänellä, vaikka kuitenkin vähän raivoisasti jatkoi översti\npuhettaan.\n\n-- Jumalani! anna minun kuolla ennenkuin niin käy!... En kuule enään\nyhtään laukausta, -- miksi ei enään ammuta?... Tuolla ylängöllä,\nSaint-Mengesin ja Fleigneuxin luona, siellä saamme vallita kaikki tiet,\nsieltä voimme heittää viholliset Meusevirtaan, jos he vaan tohtivat\ntulla Sedaniin ja ahdistaa meitä. Kaupunki on jalkaimme juuressa,\nheidän ja meidän välillämme, sopivana esteenä, joka tekee asemamme\nvielä vahvemmaksi. -- Eteenpäin! ... seitsemäs osasto alkaa,\nkahdestoista palatkoon takaisin...\n\nHänen kätensä haparoivat raitia, hän oli pitävinään kiinni hevosensa\nohjaksista, luuli ratsastavansa rykmenttinsä etunenässä. Vähitellen\nrauhoittui hän, puhe tuli epäselväksi ja silmät painuivat umpeen. Hän\nvaipui rauhattomaan horrostilaan.\n\n-- Koettakaa levätä vähäsen, oli Delaherche sanonut, tulen takaisin\nheti kun saan tietää jotakin.\n\nSitten hän kääntyi katsomaan oliko ehkä herättänyt äitinsä ja\nhuomattuaan tämän vielä nukkuvan, lähti hiljalleen pois.\n\nAlhaalla vaunuportin luona näkivät Maurice ja Jean erään sotilaan\nistuvan keittiön tuolilla, edessään pieni, maalaamaton pöytä; hänellä\nei ollut kynää, ei paperia, eikä kuitteja jakaessaan kansalle\nkultarahoja. Hän pani kätensä säkkiin ja veti sieltä koko kourallisen\nrahaa; laskematta pantiin ne hattuihin, joita kersantit ojensivat\nhänelle kulkiessaan järjestyksessä siitä ohitse. He ottivat ne suurella\nilolla vastaan ja panivat sitten taskuihinsa ett'eivät kulkisi kadulla\nkultineen keskellä päivää. Kukaan ei lausunut sanaakaan, ei kuulunut\nmuuta kuin kullan helisevä ääni kuin se kilahti hattuun, suureksi\nhämmästykseksi näille, jotka eivät koskaan olleet nähneet noin paljoa\nrahaa yhdellä kertaa, eivätkä tienneet mitä tekisivät näin suurella\nrikkaudella kaupungissa, jossa eivät saaneet ostaa leipää eikä\nviini-litraa.\n\nKun Jean ja Maurice tulivat esille, veti upseeri kätensä takaisin.\n\n-- Teistä ei ole kumpikaan kersantti... Muilla kuin kersanteilla ei ole\noikeutta saada näistä...\n\nMutta hän maltti mielensä.\n\n-- Samahan se kuitenkin on, ottakaa, korpraali, ottakaa, mutta\njoutuun... Toinen nyt...\n\nJa rahat kilahtivat hattuun, jota Jean piti esillä. Hän kummastui\nsuuresti kun laski miten paljon niitä oli, -- melkein kuusisataa\nfrancia, -- hän tahtoi että Maurice ottaisi heti puolet niistä, ei\nvoinut tietää mitä seuraavana hetkenä tapahtuisi, ehkä he tulisivat\neroitetuksi toisistaan.\n\nJaettuaan aarteensa puutarhassa sairaalan edustalla, menivät he sisään;\noven viereisellä vuoteella makasi heidän komppaniansa rummuttaja\nBastian, suuri iloisen näköinen poika; hän oli tullut pahoin\nhaavoitetuksi mennessään ulos iltapäivällä taistelun loputtua. Hän oli\njuuri kuolemaisillaan.\n\nAamuilman heikossa valossa sai lasaretin näky Mauricen ja Jeanin\nmelkein jähmettymään. Kolme haavoittunutta oli kuollut yön kuluessa,\nilman että kukaan oli huomannut sitä; hoitajat kantoivat pois ruumiita\nja tekivät tilaa toisille sairaille. Ne joita oli eilen leikattu,\naukasivat silmänsä ja katselivat tylsällä katseellaan isoa huonetta,\njoka kätki niin paljon kärsimystä ja missä niin usea oli henkensä\nheittänyt. Sairaanhoitajat näkivät suurta vaivaa koettaessaan pitää\nvähänkin siivona huonetta veristen leikkauksien jälkeen; eräässä\nsankossa kellui verinen merisieni, irtireväistyjen aivojen kaltaisena,\nvaunuvajan luona oli maassa käsi musertuneine sormineen. Ne olivat\nteurastuksen jäännöksiä, kauheita jätteitä uhreista. Kiihotus ja kiire\noli nyt ohitse, jätettyään paikkansa mykälle, väsyneelle epätoivolle.\nSilloin tällöin kuului jonkun sairaan valitus. Heidän silmänsä\nsulkeutuivat sisään tunkeutuvan valon tähden; -- ilma oli täynnä\nkuumeen löyhkää. Kaikki olivat vaipuneet horrostilaan, joka tulisi\nkestämään kuukausia, siksi kuin osa sairaista kuolisi ja jälelle\njääneet lähtisivät pois kainalosauvan nojassa, viettääkseen elämänsä\nloppuajan raajarikkona.\n\nBouroche, joka alkoi kulkea ympäri, pysähtyi hetkeksi Bastianin luo\nolkapäitään kohottaen. Siinä ei ollut enään mitään toimitettavaa.\nRummuttaja oli kuitenkin avannut silmänsä ja seurasi katseellaan erästä\nkersanttia, joka oli tullut sisään hattu täynnä rahoja, katsoakseen\ntapaisiko siellä ketään miehistöstään. Ja aivan oikein, hän löysi heitä\nkaksi, antoi heille kummallekin kaksikymmentä francia. Toisia\nkersanttia tuli vielä lisää ja nytkös kultaa melkein satoi oljille.\nBastian oli suurella vaivalla kohonnut istumaan, hän ojensi molemmat\nkätensä ja sanoi:\n\n-- Minulle! ... antakaa minullekin!\n\nKersantti aikoi mennä hänen ohitsensa niinkuin oli mennyt monen muunkin\nohitse, mitäpä antaisikaan hän kuolevalle rahaa? Mutta hetken kuluttua\nhän kääntyi kuitenkin takaisin ja täytti molemmat ojennetut kädet,\njotka jo olivat sangen kylmät.\n\n-- Minullekin!... Minullekin!\n\nBastian kaatui takaisin vuoteelleen; -- koetti pitää rahoja kädessään,\nhapuili ympärilleen jäykillä sormillaan. Hän kuoli.\n\n-- Hyvää yötä, ystäväni, kynttiläsi on sammutettu, sanoi eräs naapuri,\npieni, musta zouav. On kiusallista kun pitää aina vaan maata tai istua.\n\nHänen vasen jalkansa oli sidottu. Kuitenkin onnistui hänen\nkyynärpäillään ja polvillaan ryömiä Bastianin luo, hän kokosi kaikki\nrahat, aukasi kuolleen kädet ja haki viitan kaikista poimuista; kun hän\npääsi takaisin vuoteelleen, huomasi hän että kaikki katselivat mitä hän\npuuhasi. Hän lausui tyyneesti:\n\n-- Hänellä ei ollut niistä mitään hyötyä. Olisi synti tuhlata noin\nrahoja...\n\nMaurice ei voinut kestää kaikkea tätä kurjuutta, hän veti Jeania pois.\nKun he menivät leikkaushuoneen lävitse, näkivät he siellä Bourochen\nsuuttuneena siitä, ettei saanut enempää kloroformia. Hän oli juuri\nleikkaamaisillaan erään nuoren sotilas-raukan jalkaa. Maurice ja Jean\nriensivät pois, etteivät kuulisi sairaan huutoa.\n\nSamassa tuli Delaherche kadulta. Hän viittasi heitä luokseen ja huusi:\n\n-- Joutukaa, joutukaa! Saamme aamiaista, kyökkipiian on onnistunut\nsaada maitoa. Todellakin, ei ole hullumpaa saada jotain lämmintä.\n\nHän koetti hillitä iloaan, mutta ei voinut. Hän hiljensi ääntänsä ja\nlisäsi säteilevin silmin:\n\n-- Nyt on se viimeinkin päätetty! Kenraali Wimpffen on määrätty\nallekirjoittamaan suostumuksen.\n\nOh, mikä ääretön huojennus se oli hänelle. Hänen tehtaansa oli\npelastettu, julmat painajaiset ohitse, -- elämä alkoi taas, vaikka\nsurullinenkin, mutta se oli elämää, elämää viimeinkin! Hän oli tavannut\nkello yhdeksän aikana pikku Rosen, joka meni tätinsä, leipojan, luo\nhakemaan leipää. Ja hän oli kertonut Delaherchelle mitä oli tapahtunut\naliprefektin luona. Kello kahdeksan aikana oli kenraali Wimpffen saanut\nuudestaan käskyn kutsua kokoon sotaneuvoston: neljättäkymmentä\nkenraalia, joille hän oli kertonut menestystensä seuraukset,\nhyödyttömät vaivansa, voittajien kovat vaatimukset. Hänen kätensä\nvapisivat, syvä liikutus täytti hänen silmänsä kyynelillä. Hänen vielä\npuhuessaan tuli eräs översti preussiläisestä yliesikunnasta kenraali\nMoltken lähettiläänä muistuttamaan heitä, että jos ei päätös ole tehty\nkello kymmeneksi, alkaa ampuminen uudestaan. Sotaneuvosto ei tiennyt\nparempaa neuvoa kuin lähettää yksi kenraaleista Bellevueen hyväksymään\nehdot, jotka tarjottiin voitetulle joukolle. -- Nyt oli kaikki jo\nvarmaan tapahtunut; koko ranskalainen joukko oli otettu vangiksi\naseineen ja varustuksineen.\n\nRose oli sitäpaitsi puhunut kiihtyneestä mielestä, joka vallitsi koko\nkaupungissa. Aliprefektin luona hän oli nähnyt monta upseeria, jotka\nriistivät takistaan pois olkaliput ja itkivät kuin lapset. Meusen\nsillalla oli koko rykmentti kyrassierejä heittänyt miekkansa veteen;\nkaartilaiset ottivat pyssynsä ja musersivat tyvet rikki muureja vasten,\nmutta tykkimiehet tekivät mitä vaan voivat hävittääkseen kanuunat ja\nkuularuiskut. Toiset hautasivat tai polttivat lippunsa.\n\nTurennen torilla seisoi vanha kersantti rajapyykillä, herjasi\npäälliköitä ja soimasi heitä kuin olisi tullut järjettömäksi. Monessa\npaikassa seisoi sotilaita aivan kuin halvattuina, kyyneleet silmissä.\nMutta olipa niitäkin, jotka iloitsivat, -- heidän kurjuutensa on siis\nkuitenkin päättynyt, he olivat vankia, heidän ei enään tarvitseisi\ntaistella. He olivatkin kärsineet paljon marssiessaan pitkät matkat\nsyömättä, -- kauvan he olivat turhaan nähneet nälkää ja janoa. Toiset\nolivat paljoa väkevämmät, mitä hyödytti siis taistella kuin hullut\nheitä vastaan. Paljoa parempi olisi ollut että heidän päällikkönsä\nolisivat myyneet heidät tehdäkseen lopun kaikesta tästä! Olisi niin\nsuloista saada leipää ja vuode, mihin saisi käydä maata.\n\nKun Delaherche meni Mauricen ja Jeanin kanssa ruokasaliin, kutsui äiti\nhäntä.\n\n-- Tule tänne vähäsen, översti saattaa minut levottomaksi.\n\nÖversti Vineuil makasi silmät auki ja houraili:\n\n-- Mitä se tekee, vaikka preussiläiset sulkevatkin meiltä tien\nMezièresiin ... katsokaa ... tuolla ne astuvat Falizetten metsässä ...\ntoiset taas tuolla Givonnen laaksossa... Rajahan on aivan meidän\ntakanamme ... yhdellä hyppäyksellä pääsemme Belgiaan, -- mutta\ntappakaamme ensin niin monta kuin mahdollista... Sitä tarkoitin\neilenkin...\n\nNyt kohtasi hänen katseensa Delaherchen. Översti tunsi hänet, --\najatukset näyttivät selkenevän, kuin olisi hän herännyt houreistaan.\nKolmannen kerran kysyi hän:\n\n-- Onko kaikki jo päättynyt?\n\nTehtailija ei voinut enään pidättää tyytyväisyyttään.\n\n-- On, Jumalan kiitos kaikki on päättynyt täydellisesti. Tällä hetkellä\non sopimus jo vahvistettu.\n\nÖverstin onnistui vinhalla liikkeellä nousta pystyyn, huolimatta\nsidotusta jalastaan. Hän tarttui miekkaansa, joka oli jäänyt tuolille\nsängyn viereen, ja tahtoi musertaa sen. Mutta kädet vapisivat liiaksi\n-- se luisui alas lattialle.\n\n-- Taivaan tähden! Ottakaa se pois häneltä, hän voi vahingoittaa\nitseään, huusi Delaherche. Ottakaa joutuun se pois!\n\nRouva Delaherche otti miekan huostaansa. Mutta nähtyään vanhan\nystävänsä toivottoman katseen, ei hän kätkenytkään sitä, niinkuin poika\nkäski, vaan taittoi sen polvensa päällä erinomaisella voimalla, jota ei\nkukaan olisi luullut hänellä olevan. Översti laskeutui jälleen maata,\nkyyneleet vierivät hänen poskilleen nähdessään vanhan rouvan lempeän\nkatseen.\n\nKyökkipiika oli sillä aikaa tuonut kahvin ja maidon ruokasaliin.\nHenriette ja Gilberte olivat heränneet. Gilberten kasvot olivat\nkalpeat, silmät kirkkaat: hän syleili ystäväänsä ja surkutteli tätä\nsydämmensä pohjasta. Maurice istui sisarensa viereen, Jean vastapäätä\nDelahercheä. Vanha rouva ei millään ehdolla tullut pöydän luo istumaan,\nvaan muut veivät hänelle kupillisen kahvia sängyn viereen. Vähitellen\nmuuttui mieliala vilkkaammaksi. Kaikki olivat olleet väsyksissä ja\nnälissään, -- oliko ihme että siis iloittiin, kun sai istua tässä\nterveenä ja nauttia lämmintä ruokaa, sillä aikaa kuin niin monet\ntuhannet kuljeksivat vielä ympäri eikä heillä ollut kattoa päänsä\npäällä. Suuressa, valoisassa ruokasalissa oli levitetty pöydälle\nkuultavan vaikea pöytäliina, joka lisäsi vielä kahvin makua.\n\nSitten alettiin keskustella. Delaherche, joka oli tullut jälleen\narvokkaaksi ja rikkaaksi tehtailijaksi, käänsi puheen Napoleon\nIII:nteen, jota hän ei voinut saada pois mielestään, sitten kuin eilen\noli nähnyt hänen ratsastavan kuulien keskellä. Hän kääntyi Jeanin\npuoleen, joka näytti olevan järkevin kaikista.\n\n-- Kuulkaahan, voin sen sanoa, keisari on minua pettänyt ... ei hyödytä\nensinkään että hänen suosijansa puolustavat häntä, hänen on suurin syy\nmeidän tappioomme, sen voi selvästi huomata.\n\nHän on tykkänään unohtanut että hän muutamia kuukausia sitten esiintyi\ninnostuneena keisarin puoltajana, oli tehnyt mitä voi kansan voitoksi.\nEi siinä kyllä että hän olisi säälinyt tätä onnetonta ihmistä, -- hän\ntyönsi kaiken syyn keisarin niskoille.\n\n-- Hän on kelvoton, kykenemätön ihminen, -- Sen voi nähdä joka asiasta,\n-- mutta se ei ole vielä mitään ... hän on haaveksija, ajatuksissa ei\nole järkeä: syynä onnettomuuteemme oli se että hän sai niin kauvan\nhallita ... ei, ei ... eihän ole mitään syytä surkuttelemisiin, ei olla\noikeutettuja sanomaan meille että häntä on petetty, että vastapuolue on\nestänyt häntä kokoamasta miehiään ja tarpeellisia varoja. Hän juuri\nitse on meitä pettänyt, hänen paheensa ja virheensä ovat syynä meidän\nkurjuuteemme.\n\nMaurice ei vastannut, mutta hänen oli mahdotonta olla hymyilemättä;\nJean, jota tämä valtiollinen keskustelu vähän rasitti, pelkäsi\nsanovansa tyhmyyksiä ja vastasi sentähden:\n\n-- Kerrotaan kuitenkin että hän on kelpo ihminen.\n\nMutta nämät muutamat sanat saattivat Delaherchen aivan vimmoihinsa.\n\n-- Kelpo ihminen!... Niin, olen kyllä sen itsekin kuullut! --\nTiedättekö, herra, että tehtaani katto on lävistetty kolmella\nkranaatilla, eikö se olisi keisarin syy, jos he olisivat polttaneet sen\nperäti? Voitteko arvata että minä olen kadottanut noin satatuhatta\nfrancia tämän kirotun tapauksen tähden!... Ei, ei! Ranska on\nvalloitettu, poltettu, ja hävitetty, teollisuus lakkautettu ja kauppa\npysähtynyt pitkäksi ajaksi! Tämä on liikaa. Jos hän todellakin olisi\nkelpo ihminen, niin on parasta että rukoilemme Jumalaa varjelemaan\nmeitä sellaisesta taitavuudesta!... Hänet peittää lieju ja veri, olkoon\nsiinä!\n\nHän teki pontevan liikkeen oikealla kädellään, ikäänkuin pitääkseen\njotakin kurjaa, hukkuvaa ihmistä veden alla. Sitten hän joi kahvinsa\nhyvällä mielellä.\n\nGilberte hymyili vasten tahtoaan Henriettelle, jolle hän tarjosi\nruokaa, kuin pienelle lapselle. Kun kahvi oli juotu, jäi seurue\nruokasaliin rauhassa levähtämään hetkisen.\n\nSillä hetkellä oli Napoleon erään köyhän palttinankutojan luona\nDonchery-kadulla. Kello viidestä aamulla hän oli tahtonut pois\nSedanista -- hän ei voinut olla siellä kauvempaa tällaisessa katumuksen\nja rauhattomuuden tilassa, hänen täytyi päästä pois itse puhuakseen\nvoittajalle ehtojen helpoittamisesta. Hän toivoi tapaavansa Preussin\nkuninkaan ja oli sentähden astunut vähäisiin ajovaunuihin, oli\najanut aamusta asti leveätä maantietä, ja tällä ensimmäisellä\nmaanpakomatkallaan hän tunsi selvästi mitä kaikkea oli kadottanut ja\nkaiken sen suuruuden, josta oli luopuminen; -- ja tällä tiellään oli\nhän tavannut Bismarckin, joka matkusti vanha kypärä päässään ja paksut,\nvoidellut saappaat jalassa, -- ainoastaan sentähden ettei keisari\ntuntisi häntä eikä voisi siis puhua hänen kanssaan ennenkuin päätös oli\ntehty. Kuningas oli vielä Vendressessä, noin neljäntoista kilometrin\npäässä Sedanista.\n\nMitä tekisi keisari täällä? Minkä katon alla mahtanee hän odottaa\nkuningasta? Tuolla kaukana hävisi Tuileriesin palatsit synkän pilven\ntaakse. Sedan näytti olevan hänestä vielä satojen peninkulmien päässä.\nMitään kuninkaallista linnaa ei näkynyt löytyvän Ranskassa, ei\nainoatakaan huonetta, jossa hän saisi katon päänsä päälle tai tuolin\nistuakseen.\n\nSitten hän nousi vaunuista palttinankutojan asunnon luona. Huoneessa,\njonne hän meni, ei ollut muita huonekaluja kuin maalaamaton pöytä ja\nkaksi olkituolia. Siellä hän istui tuntikausia ensin Bismarckin kanssa,\njoka hymyili kuullessaan puhuttavan jalomielisyydestä, ja sitten yksin\nkaikessa kurjuudessaan, kalpeat kasvot nojautuen ruutuja vastaan; hänen\nväsynyt katseensa liiteli läheisiin maihin, Meusen yli, joka virtasi\nniin hiljalleen ja rauhallisesti viljavien niittyjen lävitse.\n\nSeuraavana päivänä oli vielä kauheampaa: ensin olo Bellevuessä, --\npieni, hymyilevä herraskartano, josta oli kaunis näkö-ala virran yli;\nsiellä hän vietti toivottoman yön kuningas Wilhelmin kanssa yhtymisensä\njälkeen; -- sen jälkeen kauhea paluumatka; hän vältti Sedania peläten\nvoitettujen vihaa, ajoi laivasillan ylitse, jonka preussiläiset olivat\njättäneet Igesille, pitkä paluu kaupungista pohjoiseen, sitten\nFloingin, Fleigneuxin ja Illyn tiet, -- surkuteltava matka avonaisissa\nvaunuissa; -- ja viimein tuolla Illyn kummulla, missä verisiä ruumiita\nmakasi tiheässä, valtasi pelko ja vavistus keisarin, joka taas poltti\nunohtumatonta sikaariaan; joukko kalpeita, verisiä ja väsyneitä vankia,\njoita vietiin Fleigneuxistä Sedaniin, meni tien syrjään, tehdäkseen\ntilaa vaunuille; toiset olivat vaiti, toiset toruivat ja puivat\nnyrkkiään onnettomalle keisarille. Sen jälkeen kauhea kulku itse\ntaistelutantereen poikki, sitten puoli peninkulmaa melkein tuntematonta\ntietä, ruumiiden ja kaikenlaisten jäännösten yli, edelleen koleata\nmaata korkeine, synkkine metsineen ja vihdoin raja ylhäällä mäen\nharjanteella, -- kaukana, kaukana, pienen laakson pohjukassa, tien\nluona, jonka varrella kasvoi kuusia.\n\nEntä yöt sitten! -- Ensimmäisen hän vietti Bouillonissa. \"L'hôtel de la\nPoste'ssa\" oli paljon ranskalaisia pakolaisia ja utelijaita katsojia;\nkeisari arveli että olisi parasta näyttää itsensä jossakin ikkunassa,\nkeskellä hälinää ja vihellyksiä. Huoneessa, josta voi nähdä torille ja\nSemoyhin, olivat huonekalut, niinkuin tavallisesti useimmissa\nravintoloissa, peitetyt punasella kankaalla, mahonkipeili ja\nyksinkertainen kello kamiinin päällä, joka sitä paitsi oli koristettu\nnäkinkengillä ja tekokukkasilla. Oikealla ja vasemmalla puolella ovea\noli pieni sänky; toisessa makasi eräs ajutantti, joka oli nukkunut\nkello yhdeksästä asti, sillä niin väsynyt hän oli. Toisessa makasi\nkeisari, mutta uni pakeni häntä, -- kauvan hän käänteli itseänsä\nvuoteellaan, nousi viimein ylös ja rupesi kävelemään edes takaisin,\nhänellä ei ollut muuta katseltavaa kuin seinällä kaksi piirrosta,\njoista toinen esitti Rouget de Lisleä, joka lauloi Marseillaisea,\ntoiseen oli kuvattu tuomiopäivä, enkelit soittivat rummuillaan ja\nharpuillaan herättääkseen kuolleet haudoistansa ja kutsuakseen\nkaatuneet taistelutantereelta todistamaan Jumalan istuimen eteen.\n\nSedanissa olivat keisarin tavarat kätketyt syreenipensaiden taakse\naliprefektin puutarhaan. Ei tietty miten ne olisivat kätkettävät ettei\nkansa, joka kärsi puutetta ja häpeää, näkisi niitä. Odotettiin siis\noikein pimeätä, kuutonta yötä. Hevoset ja vaunut hopeaisine\nkastrullineen ja paistinpannuineen, hienoine viinineen ja muine\nvarustuksineen kulkivat sitten pimeän tultua Belgiaan, hiljasina ja\nrauhallisina, niinkuin olisivat vetäneet vankien tavaroita.\n\n    (_Toisen osan loppu_.)\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nTaistelu-päivänä käveli Silvine isä Fouchardin pienessä talossa,\nkatsoen Sedaniin päin, joka näkyi olevan keskellä kanuunain savua ja\nliekkejä. Hän ajatteli koko ajan Honoréta. Seuraavana päivänä lisääntyi\nhänen levottomuutensa ja tuskansa, kaikilla teillä vilisi vihollisia,\nmutta he eivät mielellään vastanneet kysymyksiin. Tuskin tiesivät he\nitsekään mitä oli tapahtunut. Eilispäivän kirkas aurinko oli pilvien\npeitossa. Rankkasade ikävystytti jo ennestäänkin harmaan laakson ja\nRémillyn ylängöt.\n\nIsä Fouchard ei lausunut sanaakaan pojastaan, varmaankaan ei hän paljoa\nhäntä ajatellut, vaan sitävastoin enemmän niitä seurauksia, joita\ntappelu ja tappio tuottaisivat hänelle itselleen.\n\nIllalla seisoi hän portillaan nähdäkseen mitä tapahtui ulkopuolella.\nHän näki silloin miehen kävelevän talon läheisyydessä. Hämmästyksensä\noli niin suuri tuntiessaan miehen että hän, huolimatta ympärillä\nolevista preussiläisistä, huusi sangen kovaa:\n\n-- Kuuleppas! oletko se sinä, Prosper?\n\nRakuuna viittasi myöntyväisesti ja riensi sitten nopeasti vanhuksen\nluo.\n\n-- Kyllä, kyllä se olen minä! En tahdo uhrata henkeäni maailman\nhyväksi!... Kuulkaahan, isä Fouchard, ettekö tarvitse talossanne\nahkeraa poikaa?\n\nVanhus oli varovainen. Hän tarvitsi kyllä työntekijää talossaan, mutta\neipä hänen tarvinnut sitä heti sanoa.\n\n-- Ahkeraa poikaa, -- en todellakaan tarvitse sellaista tällä\nhetkellä... Vaan tuleppas kuitenkin sisään saamaan suunavausta. Et saa\nnoin mennä taloni ohitse.\n\nKeittiössä keitti Silvine liemiruokaa, mutta pikku Kaarlo riippui\nkiinni hänen helmoissaan, leikkien ja nauraen. Ensin ei Silvine\ntuntenut Prosperia, vaikka he ennen olivat palvelleet samassa talossa,\nsitten vasta kun hän asetti pöydälle putelin ja kaksi lasia ja näki\nvieraan lähemmältä, heräsi hänessä vanhoja muistoja. Hän huudahti,\nvarmaankin tuli hän ajatelleeksi Honoréta.\n\n-- Aa, tehän olitte siellä kanssa, eikö niin?... Näittekö siellä\nHonorén?\n\nProsper avasi jo suunsa vastatakseen, sitten epäili hän taas. Kaksi\nviimeistä päivää oli hän elänyt kuin unessa, hän ei tietänyt mitä oli\ntapahtunut, -- hän muisti nähneensä Honorén kuolleena makaavan\nkanuunansa päällä, mutta tällä hetkellä ei hän ollut varma siitä;\nminkätähden hän surettaisi Silvineä niin epävarmoilla uutisilla?\n\n-- Honoréta! mutisi hän ... sitä en todellakaan tiedä, -- en voi\nvarmaan sanoa...\n\nSilvine katseli häntä tarkkaan, ikäänkuin tahtoen tutkia häntä perin\npohjin.\n\n-- Siis ette ole nähneet häntä?\n\nProsper ravisti päätään.\n\n-- Luuletteko että voi muistaa mitä kaikkea tuolla alhaalla näkee?\nSiellä näkee niin paljon, niin paljon. En voi kertoa juuri mitään\ntuosta kirotusta taistelusta... En, en edes missä kaikissa seuduissa\nolen kulkenut. Siellä tulee aivan pyöräpääksi, sen vakuutan teille.\n\nJuotuaan lasin viiniä, jäi hän istumaan vähäksi aikaa, ikäänkuin\nkootakseen ajatuksiaan ja koettaen muistaa jotakin.\n\n-- Kaikki mitä tiedän, on, että alkoi pimetä kun tulin tuntoihini. Kun\nkaaduin oli aurinko vielä korkealla, -- olin maannut siis useita\ntunteja, oikea jalkani musertuneena Zephirini alla, joka myös oli\nsaanut kuulan rintaansa. Se ei ollut mitään hauskaa, sen vakuutan\nteille; ympärillä oli joukko kuolleita, ei elävää kissaakaan näkynyt,\najattelin että minulle kävisi myös samoin kuin monelle muullekin, ellei\nkukaan pelastaisi minua... Koetin irtautua hevosesta, mutta eläin parka\noli liian raskas, -- se oli vielä lämmin. Hyväilin sitä ja mainitsin\nsen nimeä. En unhota ikänäni, mitä tapahtui: Zephir aukasi silmänsä,\nkoetti nostaa päätään, joka makasi maassa omani vieressä. Sitten\npuhelin sille: Vanha palvelijani, sanoin, ei ole sinun syysi, vaikka\noletkin painamaisillasi jalkani poikki. Tahdotko että minäkin tulen\nraajarikoksi? Tietysti ei se myöntänyt. Sen silmistä voin nähdä kuinka\nsuuresti sitä suretti erota minusta. En tiedä kuinka sitten kävi --\nsiirsikö se itseään vai oliko se täristyksen syy, -- mutta sen tiedän\nettä voin nousta pystyyn. Jalkani oli raskas kuin lyijy ja jäykkä kuin\npuu. Otin Zephirin pään käsivarsiini, sanoin sille että se oli hyvä,\nuskollinen palvelija, että pidin siitä niin paljon, etten voisi koskaan\nunhottaa sitä. Se kuunteli sanojani ja näytti niin tyytyväiseltä.\nKerran se vielä pudisti itseään ja kuoli sitten. Silmät jäivät auki, se\nei kääntänyt niitä pois minusta... Voitko uskoa, kun jätin sen oli sen\nsilmissä suuret kyyneleet ... se oli yhtä viisas kuin ihminenkin.\n\nProsper pysähtyi, -- hän itki muistaessaan vanhan ystävänsä kuolemaa.\nSenjälkeen joi hän vielä lasin viiniä ja jatkoi kertomistaan\nkatkonaisina lauseina: -- Tuli yhä pimeämpi, ainoastaan taivaanrannalla\noli punanen valo, joka loisti yli taistelutantereen ja valaisi\nkuollutta hevosta, josta levisi pitkä varjo. Hän oli varmaankin vielä\nhyvän ajan maannut Zehpirinsä vieressä, sillä hän ei voinut liikuttaa\nraskasta jalkaansa. Mutta yht'äkkiä valtasi hänet pelko, hän oli\nvarmaankin yksin täällä, hänen täytyi etsiä toisia, täällä oli\ninhottavaa kuolleiden kesken. Joka taholta ojista, pensaista, kaikista\nmahdollisista paikoista tuli esille haavoittuneita, jotka yhtyivät\npieniksi joukoiksi, neljä tai viisi yhteen. Siten heidän oli helpompi\nkuolla, eivätkä olleet siis yksin viimeisinä hetkinä. Garennen metsässä\noli hän kompastunut kahteen sotamieheen, jotka kuuluvat 43:nteen\nrykmenttiin; he eivät olleet saaneet naarmuakaan, olivat jääneet\nmetsään odottamaan yötä. Saatuaan tietää hänen tuntevan tien,\nilmoittivat he että heidän aikomuksensa oli paeta Belgian rajan yli\nennen päivän valkenemista ja pyysivät häntä oppaakseen. Ensin hän\nkieltäytyi, olisi mieluimmin mennyt Rémillyyn, siellä hän löytäisi\nvarmaan suojapaikan; mutta mistä hän saisi toisen puvun? Garennen\nmetsän ja Rémillyn ylänköjen välillä oli paljon preussiläisiä, heidän\nriviensä lävitse hän ei voisi päästä univormussaan. Sentähden päätti\nhän seurata näitä kahta toveriaan. Onneksi saivat he eräästä talosta\nleivän syödäkseen. Kello kirkontornissa löi yhdeksän kun he läksivät\nmatkallensa. Ainoa suurempi vastus, joka heillä oli, oli silloin kuin\njoutuivat la Chapellessa vihollisen vartiajoukon keskelle, joka ampui\nheitä; onneksi he pääsivät sentään pois sieltä ryömien vatsallaan,\nkiitos siitä pimeydelle ja Prosperille, joka niin hyvin tunsi kaikki\ntiet. Senjälkeen he eivät enään jättäneet metsää, jossa olivat\nväijyksissä. Eräällä polulla tapasivat he vartijan, ryntäsivät hänen\npäälleen ja ennen kuin hän ehti tehdä mitään vastustusta, leikkasivat he\npuukolla hänen kurkkunsa poikki. Sen jälkeen he eivät enää kohdanneet\nvastuksia, vaan jatkoivat matkaansa iloisesti viheltäen. Kello kolmen\nseuduissa aamulla he saapuivat pieneen belgialaiseen kylään erään\nvuokraajan luo, joka aukasi heille latonsa, jossa sitten nukkuivat\naamuun asti.\n\nKun Prosper heräsi, oli aurinko jo korkealla ja toverit kuorsasivat\nvielä. Hän nousi ylös huomatessaan isännän valjastavan hevosta\nvankkurien eteen, joihin oli hiilisäkkien alle kätkenyt leipää, ryyniä,\nkahvia, sokeria ja kaikenlaista muuta ruokatavaraa. Vuokraaja kertoi\nettä hänellä oli kaksi tytärtä naimisissa Raucourtissa, joille hän vei\nruokaa, sillä baijerilaiset olivat kulkeneet heidän kuntansa lävitse ja\nryöstäneet kaikki. Aamulla varhain oli hän hankkinut tarpeelliset\npassit. Prosper sai kohta halun istua myös rattaille ja päästä takaisin\nkotiinsa. Mikään ei ollut yksinkertaisempaa kuin jäädä Rémillyyn\nvuokraajan ajaessa sen läpi. Kolmessa minuutissa se oli kaikki tehty.\nHän sai mieheltä toisen mekon ja housut, kello kuuden aikana hän seisoi\njo kirkon luona; viholliset eivät olleet häntä hätyyttäneet kuin pari,\nkolme kertaa koko matkalla.\n\n-- En, nähkääs, en voinut olla siellä kauvemmin, aloitti Prosper taas\npienen vaitiolon jälkeen, ja jospa meistä olisi ollut sitten jotakin\nhyötyä! Mutta mennä vasemmalle tullakseen oikealle, tuntea ettei kelpaa\nmihinkään, se ei ole hauskaa järjelliselle ihmiselle... Ja sitäpaitsi\nZephirini on kuollut, olen aivan yksinäni, parasta on että antaudun\njälleen työhöni ja otan auran käteeni ennemmin tänään kuin huomenna.\nMitä, isä Fouchard, eikö se ole parempi kuin joutua preussiläisten\nvangiksi? Teillä on hevosia, -- saatte nähdä kuinka niitä rakastan ja\nhoidan.\n\nVanhuksen silmät loistivat. Hän kilisteli lasiaan Prosperin kanssa ja\npuhui vitkaan.\n\n-- Niin, kun voin sinua auttaa, olen tekevä sen mielelläni. -- Mutta\nmitä tulee palkkaan, -- ei voi puhua siitä ennenkuin sota on loppunut,\nsillä en todellakaan tarvitsisi miestä ja ajat ovat kovat.\n\nSilvine, joka oli jäänyt istumaan, Kaarlo polvillaan, ei kääntänyt\nhetkeksikään silmiään Prosperista. Kun hän huomasi tämän nousevan ylös\nmennäkseen heti talliin katsomaan hevosia, kysyi hän taas:\n\n-- Ettekö ole siis nähnyt Honoréta?\n\nKysymys tuli niin arvaamatta, että Prosper kutistui kokoon, hän muisti\nnyt selvästi mitä oli nähnyt. Hän epäili vielä hetken, mutta sanoi\nsitte;\n\n-- Kuulkaa, en tahtonut saattaa teille surua, mutta nyt sanon sen\nkumminkin. Luulen että hän jäi tuonne alas.\n\n-- Jäi alas, mitä tarkoitatte?\n\n-- Niin, luulen että preussiläiset antoivat hänelle osansa... Näin\nhänet makaavan kanuunansa päällä, rinta lävistettynä.\n\nTuli hetken hiljaisuus. Silvine oli tullut kuolon kalpeaksi, isä\nFouchard oli asettanut lasinsa pöydälle.\n\n-- Oletteko varma siitä? kysyi Silvine värisevällä äänellä.\n\n-- Rouvaseni, niin varma kuin voi olla asiasta, jonka on omin silmin\nnähnyt... Se oli pienellä kummulla kolmen puun luona, luulin näkeväni\nhänen silmänsä olevan ummessa.\n\nSilvinelle se oli kova isku. Kadottaa hänet nyt juuri kuin he olivat\nluvanneet toisilleen ikuista uskollisuutta, kun Honoré oli luvannut\nhänet naida heti kuin pääsisi virastaan! Ja nyt hän oli kaatunut, --\nmakasi siellä kuula rinnassa! Hän ei ollut koskaan tuntenut\nrakastavansa Honoréta niin suuresti kuin nyt: -- hänen täytyi saada\nrakastettunsa -- kuolleena tai elävänä -- maksoi mitä maksoi.\n\nKiivaasti pani hän lapsen lattialle ja kirkasi.\n\n-- En usko sitä ennenkuin olen nähnyt itse! Koska tiedätte missä hän\nmakaa, voitte seurata minua sinne ... jos löydämme hänet, niin tuomme\ntänne takaisin...\n\nKyyneleet katkaisivat hänen puheensa, -- hän vaipui takaisin\ntuolilleen, kätki kasvot käsiinsä, koko ruumis vapisi. Kun Kaarlo näki\näidin katkeran surun, rupesi hän huutamaan ääneensä. Silvine otti hänen\nsyliinsä, painoi häntä rintaansa vasten ja sanoi:\n\n-- Lapsi-raukkani, lapsi-raukkani!\n\nNäytti kuin isä Fouchard olisi saanut ankaran iskun. Hän piti paljon\npojastaan, vaikka omalla tavallaan. Hän tuli ajatelleeksi entisiä\naikoja, kun hänen puolisonsa vielä eli ja kun Honoré kävi koulua. Hänen\nvanhoille, kurttuisille poskilleen vieri kaksi suurta kyyneltä. Siitä\noli varmaankin jo kymmenen vuotta kuin hän oli viimeksi vuodattanut\nkyyneleitä. Hän oli niin tottumaton sellaiseen mielenliikutukseen, että\nrupesi kiroilemaan että he olivat ottaneet hänen poikansa, ettei hän\nenää koskaan saisi nähdä häntä.\n\n-- Autuuteni kautta, on kovin suututtavaa että vaikka ei ole muuta kuin\nyksi ainoa poika, ei saa sitäkään pitää.\n\nKun hän vähän tyyntyi, tuli hän jälleen surulliseksi kuullessaan\nSilvinen puhuvan Honorén takaisin tuomisesta. Ei auttanut, että isä\nFouchard esteli häntä -- hän pysyi päätöksessään, ilman kiivaita tai\nvihaisia sanoja, mutta kuitenkin järkähtämättömänä. Ennen niin\ntaipuvaista, suloista Silvineä ei voinut enää hänessä tuntea; silmät,\njotka tavallisesti loistivat niin kirkkaasti, olivat päättäväisen,\njoskin lempeän näköiset, otsansa näytti kalpealta tummien kutrien alla.\nHän oli riistänyt hartioiltaan punasen hunnun ja pukeutunut mustiin,\nkuin olisi ollut leski.\n\nTurhaan koetti vanhus selittää kuinka vaikea oli täyttää hänen\naikomuksiansa, puhui vaaroista, joita kohtaisivat, ja mahdottomuudesta\nlöytää ruumista. Hän ei edes vastannut isä Fouchardille, joka näki\nkuinka vahva hänen päätöksensä oli lähteä yksinään ulos, vaikka\njoutuisikin vaaraan ja vihollisten vangiksi. Sentähden lähti vanhus\nRémillyn pormestarin luo, joka oli vähän sukua hänelle, ja yhdessä he\nkeksivät soman jutun, joka vähän helpottaisi Silvinen etsimistä: hän\nsanoisi olevansa Honorén todellinen leski ja Prosper olisi hänen\nveljensä, niin että baijerilaisten kuningas, joka asui \"Croix de\nMalte\"-ravintolassa, antaisi heille, sisarelle ja veljelle, kirjallisen\nluvan etsiä ruumis ja tuoda se takaisin Rémillyyn.\n\nKaikkeen tähän kului paljo aikaa; nyt oli jo pimeä; -- tuskin malttoi\nSilvine odottaa seuraavaan päivään lähteäkseen silloin matkalle.\n\nSeuraavana päivänä ei Fouchard tahtonut antaa heille hevostaan, hän\npelkäsi ettei saisi koskaan enään sitä takaisin -- ehkä preussiläiset\nanastaisivat hevosen ja ajokalut. Viimein hän suostui vaikka\nvastenmielisesti, lainaamaan pienen harmaan aasinsa, jonka kärryt\nolivat siksi suuret, että niihin mahtui ruumis. Hän antoi tarkkoja\nohjeita Prosperille, joka oli nukkunut makeasti, mutta joka oli\nhuolissaan retken suhteen, sillä nyt kun hän oli levännyt, selvisi\nhänen muistinsa yhä enemmän. Viime hetkessä meni Silvine hakemaan oman\npeitteensä ja levitti sen kärryjen pohjalle. Kun rattaat jo vierivät\npois, juoksi hän vielä takaisin ja suuteli Kaarloa.\n\n-- Isä Fouchard, jätän hänet teidän huostaanne, katsokaa, ettei hän saa\nleikkiä tulitikuilla. --\n\n-- Kyllä kyllä, olkaa huoletta. --\n\nValmistukset olivat vaatineet paljo aikaa; kello oli lähemmä 7, kun\nSilvine ja Prosper noilla pienillä kärryillä, joita harmaa aasi veti,\nkulkivat Rémillyn jyrkkiä mäkiä. Yöllä oli satanut runsaasti, tiet\nolivat muuttuneet liejulätäköiksi; suuri, sinisenharmaa, synkkä pilvi\najelehti taivaalla.\n\nProsper, joka tahtoi kulkea suorinta tietä, oli päättänyt mennä Sedanin\nkautta. Mutta ennenkun he tulivat Pont-Maugisiin, pysäytti\npreussiläinen vartija kärryt ja viivytti heitä koko tunnin. Vasta kun\npassi oli kiertänyt neljän tai viiden korkeamman päällikön luona, sai\naasi jatkaa matkaansa ehdolla, että kääntyisivät vasemmalle ja\ntekisivät pitkän kaarroksen Bazeillesin kautta. Mitään syitä ei\nilmotettu, epäilemättä ei tahdottu kaupunkia enemmän täyttää. Kun\nSilvine kulki Maas-virran rautasillalla, jota ei ollut räjäytetty\nilmaan ja joka sitä paitsi muutenkin oli tullut baijerilaisille niin\nkalliiksi, huomasi hän tykkiväestöön kuuluvan miehen ruumiin kelluvan\nveden pinnalla. Kaislikko pysäytti sen hetkeksi, mutta sitten se\nkääntyi ja jatkoi matkaansa virran mukana.\n\nBazeillesissa, jonka läpi aasi kulki askel askeleelta, vallitsi surkein\nhävitys mitä sota voi aikaan saada vyöryessään tuhoavan myrskyn tavoin\neteenpäin. Oli jo koottu kuolleet, ei ainoatakaan ruumista näkynyt\nkadulla; vaikka sade oli huuhtonut veren, näkyi kuitenkin punasia\nlätäköitä, siellä täällä epäilyttävän näköisiä lihajäännöksiä ja\nhiustukkuja.\n\nOli sydäntä särkevää nähdä kolme päivää sitten iloisesti hymyilevä\nBazeilles raunioina, ei siitä ollut jälellä kuin mustuneet\nmuurinkappaleet. Kirkossa oli tuli vielä valloillaan, rovio savuavia\nhirsiä keskellä torïa, joista kohosi alinomaa paksu musta savupatsas,\nleviten taivaalle kuin suruharso. Kokonaisia katuja oli kadonnut;\nmolemmista huoneriveistä oli jälellä vaan palaneita tiililäjiä, joita\npeitti noki ja tuhka; paksu, pikimusta likakerros kätki alleen kaikki\nmahdolliset jätteet. Kadun risteyksessä oli kunkin neljän kulman talot\nhävinneet ikäänkuin myrsky ja tuli olisi raivoissaan vienyt mukanaan.\nToiset olivat kärsineet vähemmän; yksi ainoa seista törrötti\npaikallaan, jota vastoin naapuritalot vasemmalla ja oikealla näytti\nkuularuisku panneen pirstaleiksi, niin että ne muistuttivat onttoja\nluurankoja. Tympeätä, sietämätöntä hajua levitti tulipalojen helteiset\nhuurut, mutta ennen kaikkea petroleumi, jota virtasi pitkin katuja.\n\nJa sitten kaikki huonekalut, joita pelastettaessa oli viskattu ulos\nakkunoista, ja jotka olivat kadulla särkyneet, jalattomia pöytiä,\nkaappeja irvistelevine sivuineen, repaleinen paita, joka siinä\najelehti. Avonaisesta seinästä näki seinäkellon olevan uunilla\nsoraläjien keskellä.\n\n-- Sellaisia petoja -- mutisi Prosper, jonka sotilasveri kuohahti\nnähdessään tämän hävityksen.\n\nHän pui nyrkkiä; Silvinen täytyi tyynnyttää häntä rukoilevin silmäyksin\njoka kerta kuin he tapasivat vahdin. Baijerilaiset olivat asettaneet\nvahteja vielä palaviin taloihin ja nämä miehet ladattuine kivääreineen\nnäkyivät saaneen tehtäväkseen valvoa, että tuli teki tehtävänsä.\nUhkaavalla liikkeellä ja kimakasti huutaen karkoittivat he kaikki\nuteliaat ja omistajat, jotka vielä kuljeskelivat ympäristössä. Etempänä\nseisoi kylän asukkaita vavisten tukahutetusta raivosta. Nuori nainen,\ntukka hajalla ja yllään likanen puku, ei lähtenyt savuavalta\nsoraläjältä, jonka tuhkaa hän välttämättä tahtoi tarkastaa, vaikka\nvahti kielsi häntä lähenemästä. Kerrottiin että naisen lapsi oli\npalanut taloon. Kun baijerilainen työnsi hänet törkeästi pois, kääntyi\nhän äkkiä ja syyti häntä vastaan hurjan epätoivon karkeita\nherjaussanoja, jotka näyttivät hänen tuskiaan vähän huojentavan. Mies\nei luultavasti ymmärtänyt, katseli vain hämmästyneenä ja astui askeleen\ntaaksepäin. Kolme toveria kiirehti saapuville ja vapautti hänet\nnaisesta, joka karjui kauheasti, kun vietiin pois. Mies ja kaksi pientä\ntyttöä olivat uupuneina vaipuneet toisen pienen tuhkaläjän viereen; he\nitkivät eivätkä tienneet minne menisivät nähtyään kaiken mitä omistivat\njoutuvan tulen uhriksi. Nyt saapui poliisi, joka hajotti uteliaat, tie\ntuli taas tyhjäksi, nähtiin ainoastaan vartijain seisovan synkkinä ja\nsuorina ja vilkkuvin silmin katsovan että heidän käskyjään toteltiin.\n\n-- Voi noita aaseja, mutisi Prosper hampaittensa välissä. Olisi vasta\nhauskaa saada kuristaa pari heistä.\n\nSilvine saatti hänet taas rauhoittumaan. Hän värisi. Tulipalossa\nsäästyneessä vajassa ulvoi sinne suljettu ja pari päivää unohduksissa\nollut koira täyttäen sumuisen, raskaan ilman surkeilla valituksillaan.\nTuli rankkasade. Montvilliersin puistossa kohtasi heitä kauhea\nnäky. Kolmet kärryt sullottuina kuolleita täyteen. Ne olivat\npuhdistuskärryjä, joihin joka aamu koottiin edellisen päivän jätteet,\njotka lakaistaan kaduilta; ja nyt olivat ne samalla tavalla täytetyt\nruumiilla; ne olivat pysähtyneet jokaisen ruumiin luo, joka pantiin\nniihin ja sitten rämisten ajaneet eteen päin, taas kohta pysähtyäkseen.\nNiin ne olivat vierineet koko Bazeillesin läpi, siksi kun olivat niin\ntäynnä ettei enempää sopinut. Nämät seisoivat paikallaan tiellä\nodottaen että ne vietäisiin kuoppaan, johon kuorma kaadettaisiin.\nSiellä täällä pisti jalkoja esiin, ruhjottu pää riippui letkallaan.\n\nKun nuo kolmet kärryt taas lähtivät liikkeelle ja hylkkyen vyörivat\neteenpäin sattui sininen kuormasta riippuva käsi hankaamaan pyörää,\njoka vähitellen sen nylki ja kalvoi aina luuhun asti.\n\nBalanin kylässä herkesi satamasta ja Prosper kehoitti Silvineä syömään\npalasen leipää, jota hän oli varoiksi ottanut mukaansa. Kello oli jo\nyksitoista. Mutta tultuaan lähelle Sedania, pidätti heidät taas\npreussiläinen vartijajoukko. Tällä kertaa oli entistään vaikeampaa,\nupseeri raivostui ja kieltäytyi vielä antamasta takaisin passia, jonka\nväitti olevan väärennetyn. Sotamiehet olivat vieneet aasin sisään ja\npienet kärryt vajaan. Mitä oli tekeminen? Miten voisivat jatkaa\nmatkaansa. Epätoivoiselle Silvinelle juolahti mieleen ajatus. Hän\nmuisti serkkunsa Dubreuillin, Fouchardin sukulaisen, jonka hän tunsi ja\njonka maatila Ermitage oli parin sadan askeleen päässä. Ehkä häntä\nkuultaisiin paremmin, hänhän oli herrasmies. Hän jätti sen vuoksi aasin\nja otti Prosperin mukaansa, sillä heidän kyllä annettiin mennä, kunhan\nvaan jättivät kärryt sinne. He kiirehtivät Ermitageen, jonka veräjä oli\nsepposelällään. Ja kun he tulivat satavuotisten jalavain varjostamalle\nkäytävälle kohtasi heitä hämmästyttävä näky.\n\n-- Voi hitto, sanoi Prosper, nuopa vasta herkkuilevat. --\n\nAlhaalla rappusien vieressä penkereen hienossa hiekassa istui iloinen\nseura. Marmoripeitteisen pöydän ympärille oli kehään asetettu\ntaivaansinisellä vaatteella päälystettyjä tuoleja ja sohva, jotka\ntaivas-alla muodostivat kummallisen salongin, jota sade liotti\neilispäivästä saakka. Kaksi zuaavia loikoili sohvan kummassakin päässä\nääneen nauraen. Lyhytkasvuinen jalkasoturi, joka istui nojatuolissa,\nnojasi eteenpäin, pidellen mahaansa. Kolme istui huolettomasti nojaten\ntuolin selkämykseen, jolla aikaa eräs jääkäri kurotti kätensä\nottaakseen lasin pöydältä. He olivat varmaan tyhjentäneet kellarin ja\npitivät nyt juominkeja.\n\n-- Miten he voivat vielä istua täällä, mutisi Prosper yhä enemmän\nhämillään mitä pitemmälle meni. Nuo ryökäleet näyttävät siis tekevän\npreussiläisille kepposen.\n\nMutta Silvine, joka levitti silmänsä tarkemmin nähdäkseen, parkasi\ntehden kiivaan kammoa osoittavan liikkeen. Sotilaat eivät liikahtaneet,\nhe olivat -- kuolleet. Molemmat sotamiehet, jotka istuivat jäykkinä,\nkädet nyrkiksi puristettuina olivat ilman kasvoja, nenä oli katkaistu\nja silmät puhkaistu pois kuopistaan. Se, joka piteli mahaansa, nauroi\nsiksi, että luoti oli viiltänyt huulet halki ja musertanut hampaat. Oli\nilettävää nähdä raukkojen istuvan puhumassa, kyyristyneinä kuin\ntanssikuvat, lasimaisine silmineen, ammottavine suineen, jäykkinä ja\nliikahtamattomina. Olivatko he ennen kuolemaansa laahanneet itsensä\ntänne saadakseen yhdessä kuolla? Vai eivätköhän pikemmin preussiläiset\nolleet keksineet itselleen huvia nostaa ne ylös ja asettaa ympyrään,\nlaskeakseen leikkiä vanhan ranskalaisen ilon kanssa?\n\n-- Kekseliäs pila kaikessa tapauksessa -- sanoi Prosper vaaleten.\n\nHän katseli toisia ruumiita, jotka makasivat käytävillä ja\nruohokentällä, kolmisenkymmentä miestä, niiden joukossa luutnantti\nRochas, joka makasi kuulien lävistämänä ja rakkaasen lippuunsa\nkietoutuneena. Hän lisäsi vakavalla, kunnioittavalla äänellä:\n\n-- Täällä on totta tosiaan kuumasti oteltu. Minua ihmetyttäisi suuresti\njos löytäisimme miehen, jota etsimme. --\n\nSilvine astui taloon, jonka akkunoista ja ovista kostea ilma virtasi\nsisään. Siellä ei löytynyt ainoatakaan ihmistä, herrasväki oli varmaan\npaennut ennen tappelua. Mutta hän ei säikähtänyt, astui keittiöön,\njossa uudestaan päästi kovan hämmästyksen huudon. Kaksi ruumista oli\nvierryt pesupenkin alle, zuaavi, kaunis mustapartainen mies, toinen\njättilään kokoinen punatukkainen preussiläinen, pitäen toisiaan lujasti\nvyötäreiltä. Toinen oli hampaillaan tarttunut toista poskeen,\njäykistyneet käsivarret eivät päästäneet saalistaan, joten molemmat\nruumiit olivat niin vertajanoovasti kietoutuneet yhteen, että täytyi ne\nyhdessä haudata.\n\nProsper kiirehti viedäkseen Silvinen sieltä. Eihän heillä ollut mitään\ntekemistä tyhjässä talossa, jossa vain kuolo asusti.\n\nKun he epätoivoisina palasivat vahtipaikkaan, jossa heiltä oli otettu\naasi ja kärryt, oli heillä onni tavata ankaran upseerin seurassa eräs\nkenraali, joka oli tarkastamassa tappelukenttää. Tämä luki passin,\nantoi sen sitte Silvinelle, teki sääliväisen liikkeen, joka merkitsi,\nettä vaimo-raukan annettaisiin lähteä aasineen etsimään miehensä\nruumista. Viipymättä lähtivät he nyt, hän ja hänen seuralaisensa\npienine kärryineen Givonneen päin, sillä taaskin oli kielletty\nmenemästä Sedanin kautta.\n\nSitten he kääntyivät vasemmalle, sille tielle, joka käy Garennen metsän\nläpi vieden Illyn kummulle. Sielläkin heidät usein pysäytettiin,\nvarmaan toistakymmentä kertaa luulivat he, etteivät ikinä pääsisi\nmetsästä, sillä niin monta estettä he kohtasivat; joka askeleella\nsulkivat heiltä tien kranaattien kaatamat puut, jotka nyt olivat\npitkältä pituuttaan kuin jättiläiset. Se vasta oli pommitettu metsä,\njossa kanuunat olivat katkaisseet satavuotisten elämänlangan, ja\nurhoolliset sankarit olivat kaatuneet arvokkaasti kuten vanhan kaartin\nsopii. Ympärillä makasi runkoja paljastetuin rinnoin, lävistettyinä,\nhaljenneina, ja tämä hävitys, tämä verilöyly, jolloin oksat itkivät\nmahlansa kuiviin, näytti yhtä kauhealta kuin taistelutanner kaatuneine\nurhoineen. Täälläkin oli ruumiita, jotka veljellisesti olivat jakaneet\npuiden kohtalon. Eräs luutnantti makasi suu veressä, oli tuskissaan\nrepinyt ruohoa ympäriltä ja kaivoi vielä sormillaan maata. Kauempana\nmakasi suullansa kuollut kapteeni, pää pystyssä ikäänkuin hän vielä\nolisi valittanut. Toiset makasivat pensastoissa, zuaavilta, jonka vyö\noli syttynyt tuleen, kärventyi tukka ja parta. Useasti täytyi heidän\npysähtyä nostaakseen pois ruumiita, jotka sulkivat kepeän tien.\n\nAlhaalla laaksossa päättyivät vihdoin julmuudet. Tappelu oli vetäytynyt\ntoisaalle, säästäen tämän ihastuttavan sopen. Ei ainoakaan puu ollut\nvahingoittunut, ei näkynyt haavoitettua sammaleilla vertaan\nvuodattavan. Pieni puro lirisi hiljalleen soluen; polkua, joka kulki\npitkin sen rantaa, varjostivat tuuheat pyökit. Virtaileva vesi ja\nnurmen väräjävä hiljaisuus levitti ympärilleen rauhaa ja onnellisuutta.\n\nProsper seisahdutti aasin, jotta se saisi purosta juoda.\n\n-- Oi, kuinka täällä on kaunista -- sanoi hän, päästäen väkinäisen\nhuojennuksen ja mielihyvän huokauksen.\n\nSilvine katsoi hämmästyneenä ympärilleen; hän tunsi jo omantunnon\nsoimauksia lievennyksestä ja ilosta, joka vastustamattomasti valtasi\nhänetkin. Miksi yksin tässä kaukaisessa sopessa vallitsi rauha ja\nonnellisuus, kun he kaikkialla ympäristössä kohtasivat vain surua ja\nkärsimystä.\n\nHän koetti kiirehtiä:\n\n-- Pian, pian, älkäämme seisahtuko. Missä se olikaan? Missä näitte\nHonorén? Kulettuaan viidenkymmenen askeleen paikoille he saapuivat\nvihdoin Illyn kummulle ja nyt levisi heidän eteensä koko lakeus:\nVarsinainen taistelukenttä, kalju maa, joka ulottui harmaan haljakkaan,\ntaivaan rantaan asti joka lähetti alinomaa pieniä sateen kuuroja. Ei\nnäkynyt ruumisläjiä; kaatuneet preussiläiset olivat jo varmaan\nhaudatut, sillä ei niitä löytynyt ainoatakaan ranskalaisten ruumiiden\njoukossa, jotka makasivat hajallaan tiellä, pellolla ja ojissa sen\nmukaan mihin tappelu oli siirtynyt. Ensimmäinen, jonka kohtasivat, oli\nnuori muhkea kersantti, joka istui pensasaitaan nojautuneena ja näkyi\nhymyilevän, huulet vähän raollaan; kasvon piirteet ilmaisivat syvää\nsisällistä rauhaa. Mutta noin sadan askeleen päässä toisella puolen\ntietä he tapasivat miehen, joka oli kauheasti silvottu: toinen puoli\npäätä poissa, olkapäille oli valunut aivoainetta. Kuljettuaan\nyksinäisten ruumisten ohi, näkivät he pieniä joukkoja siellä täällä:\nseitsemän kappaletta makasi rivissä polvillaan, kivääri käsissä; heidät\noli tapettu juuri kuin aikoivat ampua. Vieressä makasi aliluutnantti\nkomentavassa asennossa. Tie vei kapeaan solaan ja siellä valtasi heidät\njälleen kauhu nähdessään kokonaisten komppaniain kukistuneen: sola oli\ntäynnä ruumiita; siellä oli täydellinen sekasorto: kuolleita, kuolevia,\nhajanaisia jäseniä, käsiä kokoon puristettuine sormineen, jotka turhaan\nolivat koettaneet pitää kiinni keltaisesta maaemosta. Musta parvi\nkaarneita lensi vaakkuen, ja kärpäsiä surisi tuhansittain ruumiiden\nympärillä ahneesti imien haavoista tuoretta verta.\n\n-- Missä se on? kysyi Silvine.\n\nHe kulkivat pitkin peltoa, joka oli kokonaan rensselien peitossa.\nJoku rykmentti oli varmaan kahakan aikana irroittanut hankalat\nvarustuksensa selästään. Maassa makaavat pirstaleet puhuivat taistelun\nyksityiskohdista. Valkojuurikaspellolla näkyi lakkeja kuin suuria\nunikukkia, viitan repaleita, poletteja, miekan kantimia, kaikki kertoen\nkuumasta ottelusta, harvinaisesta painista kovan tappelun aikana, joka\nkesti kolmattatoista tuntia. Mutta erittäin löysi joka askeleelta\nkatkottuja aseita: miekkoja, pajunetteja ja kivääreitä siinä määrässä\nettä näyttivät maan kasvulta, viljalta, joka nousi maasta yhtenä\nainoana vainon hirmupäivänä. Ruoka-astioita ja juomaleilejä oli niin\nikään hajallaan tiellä, samaten kuin yhtä ja toista mitä oli vuotanut\nhalkaistuista rensseleistä, kuten riisiryyniä, harjoja, patruuneja.\nKaikkialla vallitsi sama hävitys, aitaukset olivat pois revityt, puut\nnäyttivät kuin tulipalo olisi niitä kohdannut, maan olivat kranaatit\nuurtaneet ja taistelevat joukot kovaksi polkeneet, joten näytti kuin se\nolisi kadottanut kaiken kasvattamisvoiman. Sade peitti kaikki hämärään\nkosteuteen, ympärille levisi paha, taistelutantereen omituinen haju,\njoka luultavasti syntyi ummehtuneista oljista ja palaneesta villasta,\nmätänemisestä ja ruudin savusta.\n\nSilvine, joka oli väsynyt ja luuli käyneensä useita peninkulmia\nruumiiden keskellä, katseli ympärilleen enenevällä levottomuudella:\n\n-- Missä se on? Missä se sitten on?\n\nMutta Prosper ei vastannut, hänkin oli levoton. Häntä liikutti vielä\nenemmän kuin kumppaniensa ruumiiden näky kuolleet hevosraukat, joita\ntäällä tapasi suuressa määrässä. Toiset niistä olivat kauheassa\ntilassa, pää irtirevittynä, ja kyljissä aukkoja, joista sisälmykset\nvirtasivat ulos. Useat makasivat selällään, vatsat turvonneina ja\nkaikki neljä jalkaa ojennettuina ilmaan kuin hätämerkit. Tämä ääretön\ntantere oli täynnä hevosia. Muutamia eli vielä kaksi päivää kestäneen\nkuoleman kamppauksen jälkeenkin, pienimmän äänen kuultuaan nostivat ne\npäätään, käänsivät sitä oikealle ja vasemmalle, antoivat sitten taas\npainua alas; toiset makasivat liikkumattomina, päästivät silloin\ntällöin vihlaisevan huudon, kuolevan hevosen omituisen valituksen, joka\non niin kauheasti koskeva. Prosper ajatteli karvastelevalla sydämmellä\nZephiriä ja arveli, että näkisi sen vielä.\n\nYht'äkkiä tunsi hän maan vapisevan allaan, niinkuin vihollisen\nsotajoukko lähenisi. Hän kääntyi ympäri, ja ehti ainoastaan huutaa\nseuraajalleen:\n\n-- Hevoset, hevoset! Menkää suojaan tuon muurin taa!\n\nEräältä lähellä olevalta mäenrinteeltä syöksyi täyttä nelistä heitä\nvastaan lähes sata irtonaista hevosta ilman ratsastajaa; muutamilla oli\nvielä sälystö selässään. Ne olivat eksyneitä hevosia, jotka, jäätyään\ntaistelutantereelle, olivat vaistomaisesti liittyneet yhteen joukkoon.\nNe eivät olleet saaneet apetta eivätkä kauroja kahteen päivään, vaan\nolivat syöneet ne muutamat ruohonkorret, joita olivat tavanneet siellä\ntäällä, riipineet lehdet pensasaidasta, kalvaneet kuoren puista. Kun\nnälkä viilsi heidän suoliansa kuin kannus, syöksyivät he pois hurjassa\njuoksussa tyhjän ja hiljaisen taistelutantereen yli, musersivat\nkuolleet kavioillaan ja polkivat haavoitetut kuoliaaksi.\n\nTämä joukko lähestyi kuin tuuliaispää ja Silvine ehti töin tuskin vetää\naasin ja kärryt suojaan muurin luo.\n\n-- Jumalani! ne tallaavat meidät.\n\nMutta hevoset olivat jo menneet yli esteen, kuului vaan kuin ukkosen\njyrinä, ne nelistivät jo toisella puolella, syöksyivät eräälle\nsolatielle, joka johti metsän laitaan, ja katosivat näkyvistä.\n\nKuin Silvine oli johtanut aasin tielle, kysyi hän taaskin äänellä, joka\nvaati vastausta:\n\n-- No, missä se on?\n\nProsper seisoi ja katseli ympärilleen joka puolelle.\n\n-- Niitä oli kolme puuta, minun täytyy löytää ne kolme puuta. Tuhat\ntulimmaista! Ei näe niin tarkoin kuin taistelee, eikä ole niinkään\nhelppo tietää mitä teitä on kulkenut.\n\nHuomattuaan vasemmalla kaksi miestä ja naisen, ajatteli hän kysyä\nheiltä. Mutta kun hän lähestyi heitä, lähti nainen pakoon ja miehet\ntekivät uhkaavia liikkeitä; hän huomasi useampia sellaisia olentoja ja\nkaikki karttoivat häntä, hiipivät pakoon pensaitten seassa kuin\npelästyneet eläimet häntä koipien välissä; kaikki olivat hyvin likaisia\nja ryysyisiä, aivan rosvon näköisiä. Kun hän huomasi, että siellä,\nmissä nämät ilkeät olennot olivat kulkeneet, oli kuolleilta ryöstetty\nheidän jalkineensa, niin että heidän paljaat kalmansiniset jalkansa\nnäkyivät, ymmärsi hän vihdoinkin että nämät olennot olivat niitä\nruumiiden ryöstäjiä, jotka seurasivat saksalaisia armeijoita,\nmaankulkija-joukkoja, jotka tulivat sotilaitten muassa saadakseen\nryöstää itselleen taistelutantereelta mitä vaan voivat. Eräs pitkä,\nlaiha mies juoksi hänen edellään säkki selässä ja taskut rämisevinä\nkelloista ja hopearahoista, joita oli varastanut ruumiiden taskuista.\n\nEräs kolmen- neljäntoista vuotias poika antoi Prosperin tulla\nlähemmäksi ja tämä kuultuaan pojan olevan ranskalaisen alkoi torua\nhäntä, mutta poika vastusti. Mitä nyt sitten? Eikö ollut oikeutta\nansaita elatustaan? Hän kokosi kivääriä ja sai viisi sou-lanttia joka\nkappaleelta, jonka löysi. Hän oli lähtenyt kotikylästään aamulla eikä\nollut maistanut ruoan palaakaan eilisestä; sentähden oli ruvennut\ntyöhön luxemburgilaiselle urakkamiehelle, joka oli tehnyt välikirjan\npreussiläisten kanssa tästä kiväärien kokoamisesta taistelutantereelta.\nViimeksi mainitut pelkäsivät että aseet, jos rajalla asuvaiset\ntalonpojat kokoaisivat niitä, vietäisiin Belgiaan ja sieltä taas\ntakaisin Ranskaan. Suuri joukko köyhiä raukkoja oli etsimässä kivääriä,\nrepivät ruohoa, etsiessään viittä souta, kuin olisivat poimineet kukkia\nniityltä.\n\n-- Ilkeää tehtävää, mutisi Prosper.\n\n-- Saahan toki ansaita elatuksensa, vastasi poika. Minä en varasta\nkeneltäkään.\n\nKoskei poika ollut paikkakunnalta kotoisin, ei hän voinut antaa mitään\ntietoja, osoitti vaan lähellä olevaa talonpoikaistaloa, jossa oli\nnähnyt ihmisiä.\n\nProsper kiitti ja aikoi palata Silvinen luo, huomasi silloin erään\nkiväärin puoleksi hautaantuneena vakoon. Ensiksi ei tahtonut ilmoittaa\nsitä pojalle. Mutta yht'äkkiä kääntyi hän ja huusi ikäänkuin vasten\ntahtoaan:\n\n-- Täällä on yksi ... siinä on viisi souta lisää sinulle.\n\nKun Silvine lähestyi taloa huomasi hän muutamia talonpoikia kaivamassa\npitkiä hautoja. Heitä olivat silmällä pitämässä muutamat preussiläiset\nupseerit, jotka hiljaisina ja jäykkinä, ryhmysauva kädessä, valvoivat\ntyötä. Oli pakoitettu kylän asukkaat hautaamaan kuolleet, sillä\npelättiin kostean ilman jouduttavan ruumiiden mätänemistä. Siellä\nseisoi kahdet kuormavaunut täynnä ruumiita, muutamat sotamiehet\npurkivat kuormaa, asettivat ruumiit joutuun vieretysten tiheään riviin,\ntarkastamatta heidän vaatteitaan tai katsomatta muotoa; kaksi miestä\npeitti suurilla, leveillä lapioilla tämän rivin niin ohuella\nmaakerroksella, että sade jo oli tehnyt siihen aukkoja. Kaikki tämä\ntoimitettiin niin huolimattomasti, että rutto neljäntoista päivän\nkuluessa oli oleva valmis lähettämään hengästyksensä näistä aukoista.\nSilvine ei voinut olla seisahtumatta kuopan reunalle ja katselematta\nnäitä kuolleita raukkoja aina sitä mukaa kuin ne asetettiin sinne. Hän\nvapisi kauhusta, ja luuli jokaisissa verisissä kasvoissa tuntevansa\nHonorén. Eikö se ollut tuo onneton raukka, joka oli kadottanut vasemman\nsilmänsä? Tai tuo, joka oli saanut leukansa halaistuksi. Jos ei hän\nkiirehtinyt hakemaan Honorén ruumista tältä äärettömältä tasangolta,\nottaisivat nuo sen varmaankin ja hautaisivat muiden joukkoon.\n\nHän juoksi Prosperin jälkeen, joka oli taluttanut aasin talon portille.\n\n-- Jumalani! missä se sitten on? Kysykää!\n\nTalossa oli ainoastaan preussiläisiä sekä eräs palvelija lapsensa\nkanssa, nämät olivat tulleet takaisin metsästä, jossa olivat olleet\nkuolla nälkään ja janoon. Tämä oli rauhallinen, patriarkallinen soppi,\njossa voi levätä tyynesti ja rauhassa edellisten päivien taistelusta.\nSotilaat harjasivat huolellisesti univormujaan, jotka olivat ripustetut\nvaatenuorille. Eräs oli taitavasti parsinut housuissaan olevan reiän ja\nvahdin kokki oli sytyttänyt suuren valkean keskelle pihaa ja asettanut\nkiehumaan liemikattilan, josta lähti maukas kaalin ja sianlihan haju.\nValloittaminen tapahtui kaikessa rauhassa ja täydessä järjestyksessä.\nLuuli näkevänsä rehellisiä porvareita, jotka olivat tulleet takaisin\nomaan kotiinsa, polttelevan pitkiä piippujaan aivan rauhallisesti ja\ntyynesti. Eräällä lavitsalla lähellä ovea istui paksu, punatukkainen\nmies palvelijan pieni poika, viiden, kuuden vuotias mukula polvillaan,\nhypitteli häntä, antoi hänelle hyväilynimiä saksaksi ja oli iloinen\nkuin sai lapsen nauramaan, vieraalle, karkealle puhelulle, jota tämä ei\nymmärtänyt.\n\nProsper kääntyi kohta, peläten jotakin uutta vastusta. Mutta nämät\npreussiläiset olivat varmaan rauhallisia ihmisiä. He hymyilivät\npienelle aasille, eivätkä viitsineet vaivata itseään kysymällä passia.\n\nNyt he jatkoivat matkaansa. Aurinko, joka jo oli alhaalla, näyttäytyi\nsilmänräpäyksen ajan kahden pilven raosta. Saavuttaisiko yö heidät\ntällä äärettömällä tantereella? Uusi sadekuuro varjosti auringon, he\npeittyivät kokonaan sateen harmaaseen kaapuun, kuuropilvi peitti\nkaikki, tiet, kentät, puut. Prosper ei tiennyt enää missä oli, hän oli\neksynyt, hän tunnusti sen. Aasi kulki yhä heidän jälessään, pää\nriipuksissa, vetäen pientä kärryä nöyrästi ja sävyisästi. He kulkivat\ntaaskin pohjoiseen, Sedaniin päin. He eivät tienneet enään missä mikin\nilmansuunta oli; kaksi kertaa kääntyivät ympäri kun huomasivat\nkulkevansa samoja paikkoja kuin ennenkuin. Luultavasti olivat kulkeneet\nympyrässä; väsyneinä ja epätoivoisina seisahtuivat vihdoinkin eräässä\ntien risteyksessä, jossa kolme tietä yhtyi, kykenemättä jatkamaan\netsimistään.\n\nHe hämmästyivät kuullessaan valitushuutoja ja lähtivät erääseen pieneen\nyksinäiseen vasemmalla puolella olevaan taloon, jossa löysivät kaksi\nhaavoittunutta eräästä huoneesta. Kaikki ovet olivat auki, kaksi päivää\nolivat nämät maanneet haavakuumeessa, näkemättä yhtään ihmistä, joka\nolisi sitonut heidän haavansa. Heitä vaivasi erittäinkin kova jano,\njoka vielä kiihtyi siitä että kuulivat sateen roiskuvan ikkunoihin. He\neivät voineet liikkua paikoiltaan, vaan huusivat kohta; vettä! vettä!\n-- tämän halukkaan epätoivoisen huudon, jolla haavoitetut seuraavat\nohikulkevia, kuultuaan pienimmänkin äänen askeleista, jotka herättävät\nheidät horrostilastaan.\n\nSilvine toi heille vettä. Prosper, joka pahemmin haavoitetussa tunsi\nkumppanin samasta rykmentistä, ymmärsi ettei enää oltu kaukana\npaikasta, jossa Margueritte-osasto taisteli.\n\nHaavoittunut viittasi heikosti: Niin, se oli tuolla, kun käännytään\nvasemmalle suuren elovirnapellon poikki kuljettua.\n\nSaatuaan tämän tiedon, tahtoi Silvine kohta jatkaa matkaa. Hän kutsui\nmolempien sairasten avuksi vaunut, jotka kulkivat ohitse kooten\nruumiita. Hän oli jo tarttunut aasin ohjaksiin ja veti Prosperia\nmukanaan liejuista tietä, joutuakseen niin pian kuin mahdollista\nvirnapellon yli.\n\nÄkkiä pysähtyi Prosper.\n\n-- Näillä kohden sen pitäisi olla. Katsokaa, tuossa oikealla onkin\nkolme puuta. Näettekö pyöränjälkiä? Tuolla makaa särkyneet\nampumavara-vaunut. Vihdoin olemme perillä.\n\nSilvine hyppäsi vavisten lähemmäksi ja katseli kahta kuollutta, kahta\ntykkiväestöön kuuluvaa sotilasta, jotka olivat tiepuoleen kaatuneet.\n\n-- Mutta hän ei ole täällä. Olette nähnyt väärin, se on vain päähän\npisto että olette nähnyt kolme puuta ja sitte kuvitellut mielessänne\nloput.\n\nHurja toivo, ääretön ilo valtasi hänet.\n\n-- Ehkä olettekin erehtynyt. Ajatelkaa, jos hän elää, niin, tietysti\nhän elää, koska hän ei ole täällä.\n\nSamassa parkasi hän vapisevalla äänellä. Käännyttyään huomasi hän\nolevansa sillä paikalla, mihin patteristo oli asetettu. Siellä näytti\nkauhealta, maa oli möyritty kuin maanjäristyksen jälkeen, kaikkialla\nnäkyi silvotuita jäseniä, ruumiita, jotka makasivat kiemurassa mitä\nhirvittävimmissä asennoissa, väännetyin käsivarsin, jalat taivutetut\nalle, päät riippuen sivulle, suut auki ammottaen. Eräs konstaapeli oli\nkuolontuskissaan peittänyt käsillään silmänsä kuin olisi tahtonut\npäästä mitään näkemästä. Eräällä luutnantilla oli ollut rahoja\nvyössään, mutta kultarahat olivat juosseet ulos samassa kuin veri,\nsekaantuen sisälmyksiin.\n\nEsiratsastaja Adolphe ja hänen toverinsa Louis makasivat sylitysten,\nollen täten kuolemassakin yhdistettyinä toisiinsa. Ja tuolla viimein\nHonoré maaten kanuunallaan kuin juhlavuoteella; luoti oli sattunut\nkylkeen ja hartioihin, ehyet, syvintä vihaa ilmaisevat kasvonsa oli hän\nkääntänyt preussiläisten pattereihin päin.\n\n-- Oi ystäväni, oi ystäväni, nyyhkytti Silvine.\n\nKädet ristissä lankesi hän polvilleen kosteaan maahan. Sana ystäväni,\nainoa, jonka hän sai sanotuksi, ilmoitti miten suuri hänen tappionsa\noli menettäessään tämän hyväsydämmisen miehen, joka oli antanut hänelle\nkaikki anteeksi ja suostunut ottamaan hänet vaimoksensa.\n\nNyt oli hänen toivonsa rauennut, elämä ei ollut hänelle enää mistään\narvosta. Hän ei ollut koskaan rakastanut ketään toista, yksin hänelle\nomistaisi hän rakkautensa ijäti. -- Sade taukosi, kaarneparvi, joka\nvaakkuen lensi kolmen puun yli, pelästytti häntä kuin joku uhkaus.\nTahdottaisiinko häneltä riistää rakas kuolleensa, jota hänen oli ollut\nniin vaikea löytää? Hän ryömi polvillaan ja karkotti vapisevalla\nkädellä pois kärpäset, jotka surisivat avonaisten silmien ympärillä,\njoiden viime katseen hän vielä koetti tavottaa.\n\nMutta silloin hän huomasi verisen paperin Honorén yhteen puristettujen\nsormien välissä. Hän koetti pienillä nykäyksillä irrottaa sitä, mutta\nkuollut ei tahtonut päästää, vaan piteli niin lujasti ettei sitä olisi\nsaanut irti kuin palasina. Se oli kirje, jonka Silvine oli kirjottanut\nhänelle ja jonka hän oli kätkenyt poveensa. Kun Silvine tunsi sen,\nvaltasi hänet ilo keskellä suruaan; häntä liikutti nähdä, että Honoré\noli kuollessaan ajatellut häntä. Kyllä hän antaa hänen pitää rakkaan\nkirjeensä, koska hän välttämättä tahtoo sen mukaansa hautaan. Hellät\nkyyneleet huojensivat hänen sydäntänsä. Hän nousi, suuteli Honorén\nkäsiä ja toisti lakkaamatta hyväilevällä äänellä:\n\n-- Oi ystäväni, oma ystäväni --!\n\nSillä välin oli aurinko jo laskenut. Prosper nouti rattailta peitteen,\njohon he hitaasti ja surullisella kunnioituksella käärivät Honorén\nruumiin ja kantoivat kärryihin. Pilvet kasautuivat taas yhteen uhaten\nheitä uudella sadekuurolla kun pieni alakuloinen saattojoukko lähti\nliikkeelle kammottavalla taistelutantereella. Ja jälleen kuului\näskeinen töminä ja maa tärähteli heidän allaan.\n\n-- Hevoset, hevoset tulevat! huusi Prosper.\n\nVilliytynyt ja nälistynyt hevoslauma ryntäsi jälleen pitkin laajaa\nsänkipeltoa, jossa he juuri olivat, harjat hulmuten ilmassa ja sieramet\nvaahdossa. Auringon viimenen säde venytti laukkaavien eläinten varjot\npitkiksi, pitkiksi... Silvine hyppäsi heti kädet levällään kärryjen\neteen säikäyttääkseen ne pois. Ja kaikeksi onneksi ne kääntyivätkin\nitsestään vasemmalle, pieneen notkopaikkaan, muuten ne olisivat\nhurjassa paossaan musertaneet kärryt, aasin ja ihmiset. Maa vapisi\nniiden kavioiden alla, soraa ja kiviä satoi heidän päälleen ja sitten\nhävisi lauma taas notkon penkereen taakse.\n\n-- Elukka-raukat, sanoi Prosper, ne ovat ihan hurjina nälästä.\n\nSilvine köytti nenäliinallaan aasin korvan, jonka hevosen kavion\nlennättämä kivi oli paiskannut verille, ja tarttui taas suitsiin. Vähä\nväliä pysähtyi Prosper ja tarkasteli kuolleita hevosia tien vierellä --\nhän olisi halunnut vielä kerran nähdä Zephir vainajansa.\n\nLähellä Garennen metsää he kohtasivat saksalaisen vartiosoturin ja\nlupakirja vedettiin taas esille. Ja tällä kertaa heidät komennettiin\nkulkemaan kaupungin kautta, muuten joutuisivat kiinni. Syitä ei sanottu\neikä kuunneltu selityksiä, totteleminen oli, sillä päävahdista oli\ntullut uusia käskyjä. Eivätkä Silvine ja Prosper vastustaneetkaan, tämä\ntie oli neljännestä lyhempi ja he olivat jo perin uupuneina.\n\nMutta Sedanissa oli tie nousta pystyyn. Heti linnoituksen sisälle\npäästyä virtasi vastaan inhoittava löyhkä ja he kahlasivat nilkkaa\nmyöten vetelässä kurassa. Kaupunki oli yhtenä suurena likaviemärinä,\njohon kaikki 100,000 miehen jätteet olivat kolmena päivänä kasautuneet.\nOlkia ja heiniä ja pehkuja vielä lisänä sekasin hevosen lannan kanssa\nsekä luita ja raatoja koniloista, jotka oli keskellä katua tapettu ja\nnyletty. Sisälmykset mätänivät päiväpaisteessa, päät ja veriset nahat\nsaastuttivat ilman. Sen sopivampaa sikiämispaikkaa eivät ruttotaudit\nvoineet vaatia ja ne olisivat uhanneet kaikkia perikadolla, ellei\nkatuja olisi mitä pikemmin puhdistettu.\n\nPreussiläiset virastot olivatkin jo naulauttaneet katukulmiin suuria\nvalkosia julistuksia, joissa asukkaita, käsityöläisiä, porvaria,\nkauppiaita, virkamiehiä, käskettiin ankaran rangaistuksen uhalla\npuhdistamaan kadut ennen seuraavan päivän iltaa. Prosper ja Silvine\nnäkivät tuomarin itsensä jo hiilihangolla ajavan törkyä ovensa edestä\npienille kottikärryille.\n\nHiljalleen astuskeli aasi paksussa liassa eli oli tykkänään pysähtynyt,\nsillä myötään ilmestyi jotain esteitä tielle. Preussiläiset etsivät\nparhaillaan taloista niitä sotamiehiä, jotka eivät tahtoneet\nmielihyvällä antautua. Edellisenä päivänä oli kenraali Wimpffenin\npalattua Bellevuesta levinnyt semmoinen huhu, että koko sotajoukko\nsuljetaan Igesin niemelle kunnes kuljetus eri linnoituksiin Saksassa\nennätetään järjestää. Jotkut ainoat upseerit vain ottivat vastaan\nvapauden tarjouksen luvaten luopua sotapalveluksesta. Ja kenraaleissa\nei ollut niin kehnoa kuin yksi, Bourgain-Desfeuilles. Sanottiin hänen\nluuvaloa syyttäen antaneen kunniasanansa ja saaneen miehistöltä\nvihellyksiä hyvästiksi kun astui saman päivän aamulla vaunuihinsa\n\"Kultaristin\" edustalla. Päivän noususta asti olivat sotamiehet\nkulkeneet jonossa Turennen torin yli jossa luopuivat aseistaan,\nviskasivat itsekukin kiväärinsä, pistimensä kasalle, joka kasvoi tunti\ntunnilta. Preussiläinen sotamiesosasto valvoi, että kaikki tapahtui\nsäännönmukaisesti, päällikkönään pitkä, kalpea nuorukainen\nvaaleansinisessä puvussa, höyhentöyhtö hatussa. Hän seisoi\nliikkumattomana ja jäykkänä, valkoset hansikkaat kädessä, ja tarkasti\nkylmällä ylpeällä katseella ohi kulkevia sotamiehiä. Muuan zuaavi\nkieltäytyi antamasta pyssyään. Upseeri viittasi ja sanoi levollisesti\nselvällä ranskankielellä:\n\n-- Ampukaa se mies!\n\nJa toiset astuivat synkkinä aseläjän kohdalle ja heittivät nopeasti\nkiväärinsä sille, -- sittenhän sekin oli tehty. Toisilla ei taas\nkivääriä enää ollutkaan, olivat lennättäneet sen kädestään jo\ntappotantereella eli kätkeneet, moni oli piiloutunut itsekin toivoen\npääsevänsä hämmingissä pakenemaan. Talot olivat täynnä näitä\nonnettomia, pöytien, sohvien, sänkyjen alle he olivat lymynneet, ja kun\neivät saksalaiset patrullit saaneet heitä luopumaan piilopaikoistaan\nvajoissa ja kellareissa ammuttiin heitä kuin metsän petoja.\n\nMaasin sillalla tukkesi tien taaja ihmisjoukko. Mies, joka komensi\nvartijaväkeä, luuli Prosperin ja Silvinen kätkeneen ruokavaroja, lihaa\nja leipää, kärryihinsä ja nykäsi peiton syrjään, vaan hämmästyi\nnähdessään Honorén ruumiin ja salli heidän sanaa sanomatta jatkaa\nmatkaansa.\n\nMutta monta askelta he eivät päässeet, silta oli tungokseen asti täynnä\nmiehiä. Se oli ensimmäinen vankilauma, jota preussiläiset sotamiehet\nkuljettivat Igesin niemelle. Heitä ahdistettiin eteenpäin, he tuuppivat\ntoisiaan, astuivat toistensa jaloille, kulkivat selät koukussa, päät\nkumarassa ja silmät maassa. Surkeata oli katsella ryysysiä\nihmisparkoja, tappion kärsineitä, kaiken kadottaneita, joilla ei edes\nollut veistä, millä leikata kurkkunsa poikki.\n\nKukaan ei puhunut, ei kuulunut muuta kuin raskaiden jalkineiden läiske\nlikaseen katuun ja silloin tällöin preussiläisen aliupseerin lyhyt\nkäskevä komentohuuto. Ja nyt alkoi taas tulla vettä, rankkasateessa\nmarssivat aseensa riisuneet kuin kurja kerjäläislauma maantiellä.\nProsperin sydän paukutti haletakseen, hän oli tukehtua harmista ja\nsurusta. Silmät vesissä hän nykäsi Silvineä ja osotti kahta miestä\nlaumassa; jotka juuri olivat heidän kohdallaan. Siinä kulki Jean ja\nMaurice, laahustaen niinkuin muutkin raskailla askelilla, silmäystä\nsivulle luomatta. Viimein pääsivät pienet kärryt lähtemään liikkeelle\nkulkien miesjonon jälessä, jota Prosper ja Silvine yhä seurasivat\nsilmillään.\n\n-- Jumala kuitenkin, huokasi Silvine ruumiiseen katsahtaen; ne, jotka\novat kuolleet, ovat kaikista onnellisimmat.\n\nIlta alkoi hämärtää kun he saapuivat Vadelincourtiin ja ennenkuin\nolivat perillä Rémillyssä oli jo synkkä yö. Ukko Fouchard tuli\npihamaalle ja jäi sanatonna seisomaan poikansa ruumiin viereen; hän oli\nniin varmasti luullut, ettei poika kuolleista löytyisi. Hän oli\nansainnut sinä päivänä hyvän päiväpalkan. Varkaat ja roistot möivät\ntaistelupaikalta kiinni otettuja ratsuhevosia kahdellakymmenellä\nfrangilla kappaleen; ja hän oli ostanut kolme kaunista eläintä\nneljälläkymmenelläviidellä frangilla.\n\n\n\n\nII.\n\n\nTorcystä lähtiessä syntyi sotavankien joukossa sellainen tungos, että\nJean joutui erilleen Mauricesta, joka ei tietänyt muuta neuvoa kuin\nlähti juoksemaan ja eksyi siten vielä kauvemmaksi kumppanistaan.\nPäästyään vihdoin sillalle, joka vie kanavan yli Igesin niemelle, oli\nhän afrikkalaisten jääkarien keskellä eikä tietänyt suunnilleenkaan,\nmissä oma rykmenttinsä oli.\n\nKaksi tykkiä, suut niemelle päin, puolusti siltaa. Preussiläinen\nkenraalitaapi oli heti asettanut läheiseen huvilaan vartioston, jonka\ntuli vastaanottaa vangit ja estää, ettei ainoakaan päässyt karkaamaan.\nVastaanotto oli muuten varsin mutkaton, luettiin vaan miehet kuin\nlampaat laumassa, ei välitetty numerosta eikä pukimista, ja sitten he\nsaivat mennä ja olla missä halusivat.\n\nMaurice rohkasi mielensä ja kysyi baijerilaiselta upseerilta, joka\nistui sikari suussa hajasäärin tuolilla, minne päin 106:s rykmentti oli\nlähtenyt.\n\nEikö liene upseeri osannut ranskaa vai lieneekö tahtonut huvikseen\nkiusata miestä? Hän kohotti kättänsä ja viittasi naurahtaen oikealle.\n\nVaikka Maurice oli paikkakunnalta kotosin, ei hän ollut koskaan käynyt\nIgesillä ja hän kulki eteenpäin kuin löytöretkellä. Ensin hän meni\nGlairetornin ohi, kaunis, suuri maatila, jonka asema aivan virran\nrannalla keskellä tuuheaa puistoa ihastutti häntä. Tie seurasi Maasia,\njonka oikeanpuolinen ranta oli jyrkkämäkistä, sitten se kohosi\nkohonemistaan kiertäen kukkulata niemen keskellä. Siellä oli vanhoja\nkivilouhoksia ja autioita kankaita täynnä eksyttäviä teitä ja polkuja.\nEtempänä oli mylly ja siinä kääntyi tie kauppalaan, joka oli\nrakennettu rinteelle joen varrella ja josta suuri lossi kuljetti yli\nSaint-Albertin tehtaalle vastapäätä. Vihdoin tuli näkyviin avonaisia\npaikkoja, suuria niittyjä, lakeita, puuttomia alankoja, jotka\nreunustivat virran leveää uomaa. Turhaan vaani Maurice rantoja pitkin,\nratsu- ja tykkiväestöä siellä vain näkyi levolle asettumaisillaan. Hän\ntiedusteli jälleen 106:tta rykmenttiä eräältä afrikkalaiselta\njääkäriltä, vaan tämä ei tietänyt mitään. Yö alkoi pimitä ja hän istui\nuupuneena viittakivelle tien vieressä.\n\nPolttava tuska valtasi hänet katsellessaan sitä kirottua paikkaa\ntoisella rannalla, jossa taistelu oli seisonut. Sateisen päivän ehtoo\noli raskas ja synkkä, lianharmaana painui taivas näkypiirin taa.\nSaint-Albertin sola, kaita tie, jota myöten preussiläiset olivat\ntunkeuneet esille, luikerteli virran mutkikasta rantaa kivilouhosten\nvalkoselta paistavalle hiekkahaudalle saakka. Seugnonin mäen takaa\nnäkyivät Falizette-metsän latvat; vastapäätä, hiukan vasemmalle, oli\nSaint-Menges, josta lähti tie lossille; Hattoy oli keskellä, Illy\nkaukana sen takana, Fleigneux notkossa piilossa, Floing vähän lähempänä\noikealla. Kaalimaa, jossa he olivat loikoneet tuntimääriä, näkyi\nselvästi, hän eroitti mäen, jota reservitykistö oli puolustanut,\nmäentörmän, jossa näki Honorén kaatuvan kuoliaana rikki ammutulle\nkanuunalleen. Ja silloinen pelko valtasi hänet taas, sydämmensä\nvavahteli surusta ja tuskasta.\n\nMutta ilta pimeni pimenemistään ja hän ajatteli jo, ettei sinä iltana\nenää löydäkään rykmenttiään. Se oli kenties leiriytynyt kauppalan\ntoiselle puolelle. Ei näkynyt muuta kuin yksi ja toinen sotarosvo, joka\nkuljeksi hiipimällä pimeässä, ja hän päätti kiertää koko niemen virran\nrantaa seuraten.\n\nEräästä pellosta hän täytti taskunsa pienillä perunoilla, jotka tuskin\nvielä olivat syömäkelpoisia, sillä hänellä ei ollut mitään ruokaa, kun\nDelaherchen antamat leivät olivat Jeanilla. Aukeilla rinteillä, jotka\nDoncheryn kohdalla viettävät kukkulasta keskellä niemeä Maasin\npartaalle, hän kohtasi ihmeekseen lukuisia hevoslaumoja. Miksi ne oli\nsinne tuotu? Millä ne nyt elävät? Oli jo pilkko pimeä kun hän saapui\npieneen lehtoon rannalla ja hämmästyi taaskin tavatessaan siellä\nsatakaartilaiset, keisarin vartijakunnan, kuivailemassa märkiä\nvaatteitaan. Heillä oli hyvät teltat, padat kiehumassa ja lehmä puuhun\nkiinni sidottuna. Maurice huomasi heti, ettei hän repaleisessa ja\nlikaisessa jalkaväen puvussaan ollut laisinkaan tervetullut siihen\nhienoon seuraan, antoivathan sentään hänen paistaa perunansa tuhassa ja\nistautua puun alle niitä syömään. Sade oli tauonnut, taivas oli\nseestynyt, tähdet tuikahtivat esille tummalla, siintävällä laella, ja\nMaurice näki parhaaksi jäädä lehtoon yöksi, saihan sateen tullessa edes\npuista suojaa.\n\nMutta unta ei tullutkaan. Hän ei voinut olla ajattelematta, että oli\nsuljettu tähän suureen vankilaan avotaivaan alla kuin vasikka hakaan.\nPreussiläiset olivat olleet erinomaisen kekseliäitä ajaessaan Châlonin\njoukon tähteet, 80,000 miestä, Igesin niemelle, joka oli ehken\nkilometrin pitkä ja puolen leveä; olihan siinä sellaisellekin laumalle\ntilaa. Vettä joka puolella, Maas kolmella, kanava neljännellä ja\nsiihen, josta olisi parhaiten päässyt yhteyteen mantereen kanssa,\nolivat preussiläiset asettaneet kaksi kanuunaa. Ja vastaisella rannalla\nhän oli kohta huomannut jonon vahtisotamiehiä, viidenkymmenen askeleen\npäässä toisistaan aivan veden reunassa käskyllä ampua joka ikisen, joka\nyritti uimalla paeta. Heidän takanaan laukkasivat ulaanit edestakasin\nja vielä etempänä olisi saattanut nähdä vihollisten rivien mustan\nvilinän. Kolmenkertainen elävä muuri ympäröi ja vartioi voitettua ja\nvangittua sotajoukkoa.\n\nMutta Mauricen silmät tuijottivat selki selällään yön pimeyteen, jossa\nleiritulet alkoivat loistaa ja jossa hän kuitenkin vielä tähtien\nheikossa valossa vaalean vesijuovan takana eroitti yövahdit\nliikkumattomina ja jäykkinä määrämatkan päässä toisistaan. Ja yhtä\nsäännöllisillä väliajoilla kuuluivat heidän vaihtohuutonsa virran\nhiljaisen, yksitoikkoisen kohinan yli.\n\nMuisto taistelupäivien kauheudesta ja kurjuudesta heräsi hänessä\njälleen tuosta huudosta, jonka vieraskielinen sointu häiritsi ihanan\ntähtiyön rauhaa hänen synnyinmaassaan, paikat, joita hän tunti\ntakaperin katseli, tappotanner kuolleineen, koko tuo onnettomuuden\nlyömä seutu oli taas hänen silmissään kiusaten ja vainoten kuin\npainajainen. Nojaten päätään sammaltuneesen puunjuureen, maaten\nkostealla maalla, vaipui hän takasin eiliseen epätoivoonsa, jota nyt\nvielä lisäsi heitä kohdannut nöyryytys. Hän tunsi sairaaloista halua\npohjia myöten mittailemaan heidän lankeemuksensa suuruutta.\n\nNyt kun keisari oli antanut miekkansa kuningas Wilhelmille mahtoi tämä\nkauhea sota toki loppua? Vaan hän muisti, mitä baijerilaiset sotamiehet\nolivat sanoneet kuljettaessaan vankia niemelle: \"Kaikki olemme\nRanskassa, kaikki Pariisiin!\" Puolinukuksissa hän näki kuin ilkeässä\nunessa keisarikunnan häviön, Ranskan hurjassa innostuksessa\njulistetuksi tasavallaksi, 1792 vuoden muistojen nousevan ylös\nhaudoistaan, sotamiehiä kasvavan kuin maasta, vapaaehtoisten joukkojen\npuhdistavan isänmaan hyökkäävistä vihollisista. Ja kaikki suli yhteen\nhänen väsyneissä aivoissaan: voittajien vaatimukset, voitettujen\nitsepintaisuus, 80,000 miehen vankeus ensin Igesillä, sittemmin\nsaksalaisissa linnoituksissa, viikkomääriä, kuukausmääriä, vuosiakin\nehkä. Kaikki romahti kokoon, auttamaton häviö nieli kaikki, kurjuudella\nei ollut rajoja eikä sitä voinut kielin kuvata.\n\nVartijan huuto kajahti virran takana, ääni vieri hiljeten kauvas. Hän\nheräsi, kääntyi kovalla vuoteella, kun pyssyn laukaus katkasi\nhiljaisuuden. Sitä seurasi koriseva huuto ja loiskahdus -- ruumis\nputosi veteen. Joku raukka oli yrittänyt paeta ja saanut latingin\nrintaansa ennenkun ennätti heittäytyä veteen uidakseen Maasin yli.\n\nHuomenna oli Maurice päivän koitteessa jaloillaan. Taivas oli vielä\nselkeä ja sininen, nyt hän tahtoi rientää etsimään rykmenttiään. Ensin\nhän mietti lähteä niemen keskeltä hakemaan, vaan päätti kuitenkin vielä\nkiertää rantaa pitkin. Ja kanavan luona hän löysikin 106:n rykmentin\njäännökset, tuhat miestä ehken, leirissä aivan santaäyräällä harvan\npoppelirivin suojassa. Jos hän olisi eilen kulkenut vasemmalle sen\nsijaan että kohosi suoraan ylös saarelle, olisi hän heti tavannut\ntoverit. Useimmat linjarykmentit olivat majoittuneet Glairetornin ja\nVilletten, toisen suuren kartanon, välille, niin lähelle siltaa,\nainoata pakotietä, kuin mahdollista, juurikuin lampaat, jotka\ntunkeutuvat karsinan ovelle.\n\nJean päästi ilohuudon.\n\n-- No, jopa viimeinkin, tulet! Luulin sinun jo makaavan tuolla virran\npohjalla.\n\nHän oli komantonsa luona kuten ainakin; Pache ja Lapoulle olivat vielä\nhengissä sekä Chouteau ja Loubet, jotka olivat nukahtaneet eräässä\nporttikäytävässä Sedanissa ja sieltä joutuneet preussiläisten\nsaaliiksi. Jean oli nyt ylimmäinen päällikkö. Sapin, luutnantti Rochas\nja kapteeni Beaudoin olivat poissa. Ja vaikka voittajat olivat\npoistaneet kaikki arvoasteet ja kieltäneet vankia tottelemasta muita\nkuin preussiläisiä upseeria, olivat he keräytyneet korpraalinsa\nympärille, he tiesivät, että hän oli kokenut ja osasi antaa hyviä\nneuvoja tarvittaessa. Sentähden vallitsi heidän keskensä suloisin\nsovinto sinä aamuna, vaikka toiset olivatkin paksupäisiä ja toiset\nilkeäluontoisia. Oli löytynyt jokseenkin kuiva makuupaikka kahden ojan\nvälissä ja siinä he olivat nukkuneet yönsä, palanen telttavaatetta\npeitteenä. Ja aamulla he olivat hankkineet vähän puita ja padan, jossa\nLoubet juuri oli keittänyt virkistävät aamukahvit. Ilma oli kaunis,\nheillä oli vielä jälellä sianlihaa ja kuivaa leipää; ja olipa,\nChouteaun sanoessa, varsin mukavata kun ei tarvinnut ketään totella,\nilokseen sitä taas pitkästä ajasta käveli mihin nenä vei.. Vankina\noltiin, mutta tilaa oli yllin kyllä. Eikä sitä kestänekään kuin pari,\nkolme päivää, -- joten ensimmäinen sunnuntai vankeudessa kului heiltä\njokseenkin hupaisesti.\n\nMauricekin oli taas tyytyväinen kun oli päässyt toisten joukkoon, häntä\nei vaivannut muu kuin preussiläisten soittokuntien soitto, joka kuului\nkoko päivän kanavan toiselta puolelta. Iltapuoleen siellä\nlaulettiinkin; sotamiehet kävelivät pienissä ryhmissä ja veisasivat\nkorkealla äänellä pyhäpäivän kunniaksi.\n\n-- Oih tuota kiusallista soittoa! huudahti Maurice tuskastuneena. Aivan\nse ihoa karmii.\n\nJean kohotti hartioitaan, hänen hermonsa eivät olleet yhtä arat.\n\n-- Heillähän onkin syytä iloita. Ehkä luulevat sitäpaitse meitä tuolla\nvirrenveisuullaan huvittavansa... Tämä päivä on sentään mennyt koko\nhyvin! Ei kannata valittaa!\n\nVaan illempana alkoi taas sataa. Harvat talot olivat pian täynnä\nsotamiehiä, joitakuita telttiä pystytettiin, mutta useimmilla ei ollut\nedes peitettä suojakseen ja heidän täytyi viettää yönsä taivasalla\nrankkasateessa.\n\nYhden ajoissa heräsi Maurice, jonka uni oli valloittanut, keskellä\npientä järveä. Ojat olivat paisuneet reunojensa yli ja joka paikka oli\nveden vallassa. Chouteau ja Loubet pauhasivat ja toruivat ja Pache\nkoetti saada hereille Lapoullea, joka makasi sikeästi keskellä\nvedenpaisumustakin. Jean muisti nyt poppelit ja he istuivat lopun yötä\nniiden juurelle kyyristyneinä.\n\nJa huomen ja ylihuomen olivat kauheat. Vettä tuli virtanaan, rajuissa\nkuuroissa, niin etteivät vaatteet ennättäneet kuivaa. Nälkäkin alkoi\nvaivata kun ei ollut enää lihaa eikä kahviakaan jälellä. Maanantain ja\ntiistain he elivät muutamilla perunoilla, joita kaivoivat läheisestä\npellosta, ja nekin olivat jo toisen päivän illalla niin harvinaisia,\nettä niistä maksettiin 25:kin centimiä kappaleesta. Monta kertaa kuului\npuhallus, joka kutsui ruokavarojen jakoon, korpraali riensi suurelle\nliiterille lähelle Glairetornia, jossa sanottiin annettavan leipää,\nmutta ensi kerralla hän sai odottaa turhaan runsaasti kolme tuntia ja\ntoisella kerralla hän oli joutua käsikähmään baijerilaisen sotamiehen\nkanssa. Ranskalaisilla upseereilla ei ollut sananvaltaa, heidän täytyi\nkatsella päältä vaan ja ihmetellä, aikoivatko saksalaiset tappaa\nnälkään voittamansa armeijan? Sillä mihinkään toimenpiteisiin ei näytty\nryhtyvän, ei hankittu elatustarpeita näille 80,000 miehelle, ei tehty\nmitään heidän kärsimystensä lieventämiseksi tällä paikalla, jonka\nsotamiehet ristivät \"nälkäleiriksi\" ja jota eivät rohkeimmatkaan\nvoineet jälkeenpäin kauhistumatta muistella.\n\nJeaninkin kärsivällisyys loppui ja hän palasi aina turhilta matkoiltaan\nvihan vimmassa.\n\n-- Pilkkaavatko ne meitä vai mitä ne ilvehtivät niillä toitotuksillaan,\nkun ei siellä kumminkaan ole mitään saatavaa. Jumal'avita, minä en\nliikahda tästä enää vaikka soittaisivat tuomiopäivään asti.\n\nVaan kumminkin hän riensi heti merkin kuultuaan sinne. Mutta aina yhtä\nturhaan. Nämä säännölliset soitot olivat julmia ja ne värisyttivät\nMauricea, sillä joka kerta kuin isännättömiksi jääneet ranskalaisten\nhevoset kuulivat kanavan toiselle puolelle torven äänen, paiskautuivat\nne veteen uidakseen rykmenttiensä luo. Mutta ne olivat uupuneita ja\nnälistyneitä eivätkä jaksaneet taistella virtaa vastaan; se vei heidät\nmukanaan ja pian näkyi pinnalla kellumassa joukottain turvonneita\nhevosen raatoja. Ne, jotka jaksoivat päästä toiselle rannalle,\nkarkasivat hurjistuneina autioille kankaille keskelle saarta.\n\n-- Lisää korpinruokaa! huokasi Maurice muistaen suuret hevoslaumat,\njotka oli ensimmäisenä päivänä nähnyt. Jos meidän täytyy olla täällä\nmuutamia päiviä lisää, tulemme kyllä raatelemaan toinen toisemme. Voi,\neläin-raukat!\n\nVarsinkin oli yö keskiviikkoa vasten tuskallinen. Mauricen kiihoittunut\ntila huolestutti Jeania. Hän pakoitti hänet kääriytymään rikkinäiseen\npeiton kappaleeseen, jonka oli ostanut kymmenellä frangilla eräältä\nzuaavilta, ja makasi itse likomärässä takissaan sateessa, joka ei\ntauvonnut hetkeksikään koko yönä.\n\nPoppelien alla alkoi olo käydä mahdottomaksi; he makasivat vetelässä\nliejussa, maa ei jaksanut enää niellä sitä veden paljoutta, joka\ntulvasi alas. Mutta pahinta oli sittenkin nälkä. He olivat iltasella\njakaneet kuuteen mieheen kaksi punajuurikasta, joita eivät edes saaneet\nmissään keitetyksi. Miehistössä oli jo ilmautunut useita punataudin\nkohtauksia.\n\nAinakin kymmenen kertaa koetteli Jean, oliko Maurice levottomasti\nitseään heitellessään viskannut peiton päältään, maaten itse jalat\nvedessä ja selkä märkää puunrunkoa vasten.\n\nSen jälkeen kun Maurice Illyn kummulla pelasti hänet joutumasta\npreussiläisten käsiin oli hän jo satakertaisesti sen hyväntyön\npalkinnut. Hän ei ajatellut koskaan mitä teki ystävänsä hyväksi, mutta\nhän unohti tyyten itsensä auttaessaan ja tukiessaan toista. Viimeisen\nleipäpalansa hän oli antanut Mauricelle ja olisi kernaasti antanut\nnahan päältään lämmittääkseen hänen jalkojaan ja hartioitaan ja\nsuojatakseen hänet kärsimyksiltä, joita itse valittamatta kantoi. Sillä\nmuuten hän ei taitanut ilmaista toiselle tunteitaan, harvapuheinen\ntalonpoika, melkein yhtä mykkä kuin se maa, jota oli elämänikänsä\nmuokannut. Ja keskellä säälimättömyyttä ja itsekkäisyyttä, jota näki\njoka puolella ympärillään tuossa sopukassa, johon kaiken maailman\ntuskat ja surut näyttivät kasautuneen, ei hän ehkä olisi pysynytkään\npystyssä ilman jaloa itsekieltoisuuttaan. Se piti hänen mieltään\nvireillä ja päätään selvänä ja hän olikin ainoa joukossa, joka enää\npystyi ajattelemaan ja toimimaan.\n\nSeuraavana aamuna toi Jean esille erään tuuman, jota oli yöllä\nmiettinyt.\n\n-- Kuules, pieni ystävä! Koska he eivät näy pitävän tämän parempaa\nhuolta meistä, vaan antavat vallan kuolla nälkään tässä senkin\nkirotussa kolossa, on parasta lähteä kävelemään. Pääsetkö sinä vielä\njaloillesi, vai mitä?\n\n-- Pääsen kyllä.\n\n-- No, nyt lähdemme löytöretkelle. Rahaa meillä kyllä on, ja johan\nsitte hiisi on merrassa ellei rahalla ruokaa saa. Jääkööt nuo toiset\nmihin jäävät. Eivätpä he ole kovin hauskoja seurakumppania olleet!\n\nLoubet ja Chouteau olivat panneet heidän kärsivällisyytensä kovalle\nkoetukselle itsekkäisyydellään ja kavaluudellaan. He varastivat kaikki\nmitä eteen sattui, eivät koskaan antaneet tovereille mitään. Ja\nLapoulle oli samaa maata, oikea raakalainen, eikä tekopyhältä\nPacheltakaan tarvinnut mitään hyvää odottaa.\n\nHe lähtivät siis kahden astumaan rantaa pitkin, samaa tietä, jota\nMaurice oli leirille tullut. Glairetorni ja puisto olivat jo paljaaksi\ntyöstetyt, nurmikentät poltetut, puut kaadetut maahan, huoneet täynnä\nvankia. Likasia sotamiehiä, silmät kuopalla ja kasvot kalpeina, istui\njokapaikassa, elivät kuin mustalaiset ikään eivätkä uskaltaneet\npaikaltaan hievahtaa pelosta, että joku muu anastaisi heidän paikkansa.\nVähän tuonnempana he kulkivat ratsuväen ja tykistön ohi, jotka olivat\ntähän saakka pysyneet moitteettomassa järjestyksessä, mutta nekin jo\njoutuneet nälän ja puutteen käsissä hajaantumistilaan. Oikealla myllyn\nluona, ne näkivät pitkän jonon tykkimiehiä vuoroaan odottamassa:\nmylläri möi heille jauhoja, kahmalollisen yhdellä frangilla, jotka he\nsolmivat nenäliinaansa. Mutta Maurice ja Jean pelkäsivät, että saavat\nehkä odottaa tuntimääriä, ja lähtivät vaan eteenpäin astumaan.\nToivoivat Igesin kylässä toki jotain parempaa saavansa ja joutuivat\naivan epätoivoon kun se olikin autiona ja niin tyhjäksi ryöstettynä\nkuin Algierilainen kylä heinäsirkkalauman käynnin jälkeen. Ei leivän\nmurusta, ei vihanneksen lehteä, ei lihaa, joka maja kuin kynsin\nraavittu. Kenraali Lebrunin sanottiin asuvan voudin luona. Hän oli\nkoettanut järjestää jonkunmoista ruokapaikkaa sotamiehille, mutta\nturhaan. Kun ei löytynyt mitään tavaraa, ei rahalla tehnyt mitään.\nEdellisenä päivänä oli korpusta annettu kaksi frangia, viinipullosta\nseitsemän, pikkuruisesta lasista paloviinaa yksi frangi ja\npiipullisesta tupakkaa viisikymmentä sentimiä. Upseerit vartioivat\nmiekka kädessä kenraalin asuntoa ja läheisiä taloja, etteivät\nsotarosvot päässeet niihin murtautumaan, sillä ne veivät kaikki, yksin\nöljyn lampuista ahmiakseen.\n\nKolme zuaavia viittasi Jeanin ja Mauricen luokseen. Viisi miestä sai\naina paremmin jotain toimeen.\n\n-- Tulkaa mukaan... Täällä on hevosia kuolemaisillaan ja jos vain olisi\nhiukan puita...\n\nSitten he hyökkäsivät erääsen talonpoikaistaloon, rikkoivat kaapit,\npotkivat ovet irti saranoistaan, repivät oljet katolta, mutta silloin\nriensi muutamia upseeria hätään revolverit käsissä ja heidän täytyi\npaeta.\n\nKun Jean näki kurjuuden kyläkunnassa, harmitti häntä, ettei jäänyt\nmyllylle jauhoja saamaan.\n\n-- Täytyy lähteä takasin, ehkä siellä vielä jotain saa.\n\nVaan Maurice oli niin uupunut ja voimaton, että Jean jätti hänet\nistumaan kivelle mäenrinteellä Sedanin laaja näkymö edessään ja palasi\nkolmen neljänneksen kuluttua myllyltä jauhonyytti kädessä. Nälissään\neivät he joutaneet mitään keittämään, vaan söivät jauhot raakoina. Ei\nne pahalta maistuneet, nousemattomalta taikinalta, ja vahvistivat\nsentään hiukan. Ja he olivat vielä niin onnelliset, että löysivät kolon\ntäynnä puhdasta sadevettä, jota halulla joivat.\n\nMutta kun Jean ehdotteli, että jäisivät koko iltapäiväksi sinne, kävi\nMaurice kärsimättömäksi.\n\n-- Ei, ei millään muotoa... Minä tulen sairaaksi jos katselen tuota\nkauvemmin...\n\nHän osoitti vapisevalla kädellä laajaa näkypiiriä, Hattoyn mäkeä,\nFloingin ja Illyn kumpuja, Garennen metsää, koko tuota veristä\nnäyttämöä, jossa heidän osakseen oli tullut häpäisevä tappio.\n\n-- Kun istuin täällä ja odotin sinua, täytyi minun kääntyä selin tuonne\npäin, etten olisi parkaissut ääneen, ulvonut kuin koira... Sinä et usko\nkuinka nämä ympäristöt kiusaavat minua, -- tekevät minut hulluksi!\n\nJean katsoi häneen hämmästyen hänen äänen painoaan, joka värisi\nloukattua ylpeyttä ja surua. Ja hän näki ystävänsä silmissä tuiman,\nhurjistuneen katseen, joka pelotti häntä.\n\nHän koetti kääntää asian leikiksi.\n\n-- No, se on pian autettu! Lähdetään toisille maille.\n\nKoko iltapäivä meni sinne tänne kuljeksiessa. He etsivät läpi koko\nmatalamman osan niemimaata siinä toivossa että jostain ehkä vielä\nperunoita löytäsivät. Mutta tykkimiehet olivat jo kyntäneet nurin\nkaikki pellot ja vieneet mitä niissä oli vietävää. He palasivat taas\nsamaa tietää ja kulkivat toistamiseen nälässä vaikeroivien ja kuolevien\nihmisjoukkojen ohi itsekin niin uupuneina, että täytyi vähä väliä\nlevätä. Mutta omituinen levottomuuden tunne ajoi heidät taas\njaloilleen, kuljeksimaan ympäri vainuten kuin eläimet, mistä saisivat\nsyömistä. Nälkä tuntui jo kestäneen kuukausia, heidän täytyi löytää\njotain. Keskellä saarta Doncheryn puolella he kohtasivat hevoslauman,\njota väistyivät piiloon erään muurin taakse ja katselivat sieltä niiden\nhurjaa laukkaa edes takasin ilta-auringon punasessa valossa.\n\nMauricen pelko toteutui. Sadat ja tuhannet hevoset, jotka olivat\njoutuneet vangiksi miesten mukana ja joille ei kukaan antanut ruokaa,\nraivostuivat päivä päivältä ja muuttuivat yhä uhkaavimmiksi\nvihamiehiksi entisille isännilleen. Ensimältä ne järsivät kuoren\npuista, sitten oli aitojen, haasioiden, siltain vuoro, mitä vain puuta\neteen sattui, ja nyt ne hyökkäsivät toistensa kimppuun, repivät suuria\ntukkoja toistensa harjoista ja hännistä ja pureksivat niitä turpa\nvaahdossa. Mutta yön tultua ne olivat vaarallisimmat ikäänkuin olisivat\npimeässä paenneet hirveitä näkyjä. Ne nelistivät suurissa laumoissa\nalas rannikolle ja karkasivat sotamiesten telttoihin, olivat tunteneet\nolkien hajun. Sytytettiin suuria nuotioita, mutta huikasevat liekit\nkiihottivat niitä vielä enemmän. Hurja hirnunta kaikui pimeässä\npelottavalta kuin petojen ääni. Ne karkotettiin pois, vaan palasivat\nheti uudestaan vielä monilukuisempina ja vielä hurjempina. Ja joka\nhetki kuului pimeässä hevosten tallaamien sotamiesten hätähuudot.\n\nAurinko ei ollut vielä laskenut kun Jean ja Maurice leirille\npalatessaan suureksi ihmeeksi näkivät neljän toverinsa erään ojan\npartaalla päät yhdessä supattamassa.\n\nLoubet huusi heille heti ja Chouteau selitti:\n\n-- Me neuvottelemme tässä iltasesta... Nälkäkuolema on edessä, nyt on\njo paastottu kuusineljättä tuntia... Hevosia täällä on ylenmäärin ja\nhevosen lihaa ei tarvitse hävetä.\n\n-- Ettekö suostu, korpraali, tekin? jatkoi Loubet. Kuta enemmän meitä\non sitä helpommin sen saa hengiltä... Tuolla on yksi, tuo suuri\npunanen. Sitä olemme pitäneet silmällä tunnin ajan... Huonolta näyttää\njo, sen kyllä jaksamme keihästää.\n\nHän osoitti suurta punasta konia, joka makasi kyljellään naurismaan\nlaidassa. Väliin se kohotti päätään, katsoi surullisesti ympärilleen ja\nähkyi raskaasti.\n\n-- Kauvampa kestää ennenkuin siitä henki lähtee, mutisi Lapoulle, joka\noli nälkäisin kaikista. Annanko minä sille armoniskun?\n\nLoubet tarttui häneen. Vai niin! Että preussiläiset hyökkäisivät kuin\nsudet heidän kimppuunsa. Eivät suinkaan heitä olleet kieltäneet\nkuoleman uhalla hevosia tappamasta; pelkäävät tietysti raatojen\nsynnyttävän ruttotautia. Mutta iltasella, pimeässä, se saattoi\ntapahtua...\n\n-- Korpraali, sanoi Pache vapisevalla äänellä. Te tiedätte aina neuvoa;\neikö tuota hevosta saisi hengiltä ilman kovin suuria tuskia?\n\nJean pudisteli itseään kärsimättömästi. Ei, ei, sellaiseen työhön hän\nei tahdo kajota. Kuoleva eläinraukka, kuka tuohon tahtoisi koskea?\nHänellä oli aikomus lähteä tiehensä ja jättää heidät siihen inhoittavaa\nteurastustaan toimeenpanemaan, vaan kun huomasi että Maurice oli kalman\nkalpea eikä tahtonut enää jaloillaan pysyä, soimasi hän itseään\nliiallisesta hellätuntoisuudesta luontokappaleen suhteen kun ihminen\nhänen vierellään kärsi. Ja olivathan eläimet luodut ravinnoksi.\n\n-- En totisesti minä tiedä, miten sen kanssa on meneteltävä, vastasi\nhän hetken mietittyään tavallisella äänellään.\n\n-- Kyllä minä sille keinon keksin, huusi Lapoulle. Teidän ei tarvitse\nkuin päältä katsella.\n\nKun viimeksi tulleetkin olivat istuneet ojan reunalle, alkoi odotus.\nAina vähän päästä nousi joku miehistä katsomaan, oliko hevonen vielä\npaikoillaan pää ojennettuna virrasta nousevaa tuulen henkeä vastaan,\nlaskevaan aurinkoon päin, ikäänkuin se olisi tahtonut huokua sisäänsä\nviimeiset elämän henkäykset. Kun pimeys viimeinkin oli hitaasti\nlaskeutunut seudun yli, nousivat he ja katsoivat tarkasti joka\npuolelle, oliko ketään näkemässä.\n\n-- Kas niin, sanoi Chouteau hätäisesti, nyt on hetki tullut!\n\nJa Lapoulle oli ensimmäisenä paikalla. Hän oli siepannut ojasta kiven\nja löi sillä voimainsa takaa hevosen pääkalloon. Mutta kun hän\ntoistamiseen kohotti kätensä, teki hevonen voimakkaan ponnistuksen ylös\npäästäkseen. Silloin ryntäsivät Chouteau ja Loubet sen päälle ja\npitelivät jaloista kiinni. Se korisi miltei ihmisellisellä äänellä,\ntuskallisesti ja liikuttavasti, ja elleivät sen voimat olisi olleet\nriutuneet pitkästä nälästä se olisi murskannut heidät kuin tyhjän.\nLapoulle kolhi ja kolhi, mutta se liikutti yhtä mittaa päätään, joten\nlyönnit eivät osuneet.\n\n-- Silläpä nyt on pirunmoinen aivokopsa!... Pitäkää nyt kiinni, että\nsaan lopetetuksi!\n\nJean ja Maurice seisoivat aivan jähmettyneinä vieressä, he eivät\nsaattaneet ottaa osaa teurastukseen. Ja Pache lankesi vanhasta tavasta\npolvilleen, pani kätensä ristiin ja mutisi rukousta kuolevan edestä:\n\n-- Herra, katso armossa hänen puoleensa...\n\nTaaskin iski Lapoulle syrjään, repäsi toisen korvan irti eläinrukalta,\njoka kiljasi kovasti.\n\n-- Varro, varro hiukan! sanoi Chouteau, loppu tästä tulla pitää, muuten\njoudumme pulaan... Pidä kiinni Loubet!\n\nHän koperoi taskustaan veitsen, pienen kynäveitsen, jonka terä tuskin\noli sormen pituinen, ja pitkällään hevosen päällä iski sen eläimen\nkurkkuun, viileksi ja leikkeli pitkin ja poikki kunnes viimein löysi\nvaltasuonen. Nyt hän kääntyi syrjään, sillä veri oli ruiskahtaa hänen\nkasvoilleen. Jalat potkivat vielä muutaman minuutin suonenvetoisesti,\nsuuret surumieliset silmät kiintyivät ympärillä seisovia kuolettajia\nkatsomaan, himmenivät, sammuivat.\n\n-- Herra, sopersi Pache yhä polvillaan, sinun laupeutesi on suuri,\narmahda häntä!...\n\nKun hevonen oli ollut hetken liikkumatonna, piti miesten leikata siitä\nhyvä pala itselleen, mutta se ei ollutkaan helppo tehtävä. Loubet, joka\nymmärsi vähän kutakin ammattia, selitti hyvin tarkasti mistä parhaan\npaistilihan saa, vaan hän oli kehno teurastaja ja käytettävänä oli vain\nse pieni kynäveitsi, joten hän lopuksi joutui ihan hämmennyksiin suurta\nlämmintä lihakasaa viileksiessään. Lapoulle rupesi auttamaan ja ratkoi\nmahan auki. Ja he raatelivat kuin nälkäiset sudet siinä siivossa, veren\nja sisälmysten keskellä, mistään huolimatta, kunhan saivat.\n\n-- Mitä kohtaa tämä nyt on, en minä ainakaan pysty sanomaan, huusi\nLoubet viimeinkin käsissä suuri lihakappale. Mutta on tätä nyt siksi,\nettä pojilta nälkä lähtee!\n\nJean ja Maurice kääntyivät inholla hänestä; mutta nälkä oli heilläkin\nja he riensivät toisten jälessä pois teurastetun hevosen likeltä.\nChouteau oli löytänyt kolme punajuurikasta pellolta, ne vietiin muassa.\nLoubet nakkasi lihan Lapoullelle, Pache raahasi kattilata ja koko\nseurue juoksi niinkuin vihollinen olisi ollut kintuilla.\n\nÄkkiä pysähtyi Loubet ja muut hänen taakseen.\n\n-- Mutta missä tämä keitetään, hä?\n\nJean esitteli yhtä loukkoa kivimurroksissa, jotka olivat ainoastaan\nparin sadan metrin päässä; sieltä ei valkea näkynyt minnekkään. Mutta\nperille tultua ilmestyi monta puutetta. Puita oli ensinnäkin saatava ja\nonneksi löytyikin vanhat kärrynlavat, jotka Lapoulle potkasi\nkappaleiksi raudoitetulla korollaan. Mutta mistäs vettä? Aurinko oli\npaistanut koko päivän ja kuivannut sadevesilätäköt. Glairetornin luona\noli tosin kaivo, mutta se oli liian kaukana ja siellä sai aina\ntuntimääriä odottaa ennenkuin pääsi likellekään ja sitten oli vielä\nonnessa jos sai tungoksessa pisarankaan astiassa pysymään. Pienet\nkaivot niillä tienoin olivat myös kuivaneet kahtena viimeisenä päivänä,\nniistä ei saanut kuin likaista pohjakuraa. Ainoa vesipaikka oli Maas,\nja sinne ei ollut matkaakaan kuin pari askelta lähitse kulkevasta\ntiestä.\n\n-- Minä noudan virrasta, esitteli Jean. Mutta toiset nousivat vastaan.\n\n-- Ei, ei ollenkaan! Sama jos joisimme myrkkyä; virtahan on ruumiita\ntäynnä!\n\nVuolas virta kuljettikin yhtä mittaa muassaan ihmisten ja hevosten\nruumiita, jotka turvonneina ja jo viheriän karvaisina kelluivat\npinnalla eli pysähtyivät ruohikkoon rannalla levittäen myrkyllistä\nlöyhkää ympärille. Ja melkein joka mies, joka oli uskaltanut juoda\nvirrasta, oli tullut heti kipeäksi vatsastaan ja sydänalastaan.\n\nMutta mikäpä auttoi! Ja Maurice selitti, ettei huonoinkaan vesi enää\nkeitettynä ole vaarallista.\n\n-- No niinpä minä lähden Lapoullen kanssa noutamaan!\n\nOli jo ihka pimeä ennenkuin kattila saatiin tulelle. Loubet oli\nkuorinut punajuurikkaat ja sipultanut pataan, tuumaten että siitä tulee\noikein herkkuliemi heille. Ja joka mies koki pitää tulta vireillä,\nkouhottelivat lakkaamatta ja mättivät laudan kappaleita. Heidän pitkät\nvarjonsa hyppivät ja tanssivat omituisesti luolan himmeillä seinillä.\n\nMutta he eivät malttaneet kypsyttää keittoaan, vaan nostivat padan\ntulelta ja repivät kuuman lihan vapisevilla sormillaan kappaleiksi ja\njakoivat keskenään, ja joivat liemen. Se inhotti heitä, vaikka olikin\nniin nälkä ettei nähneet enää. Suolaton keitto, raaka, limaskainen\nhevosen liha ja imelältä maistuvat juurikkaat panivat pian joka miehen\nylenantamaan. Pache oli ensimmäinen, sitten taukosivat Loubet ja\nChouteau syömästä haukkuen minkä ennättivät hevoskonia, josta heillä\noli ollut niin paljon vaivaa eikä hyvää muuta kuin, että nyt saivat\nkärsiä. Lapoulle oli ainoa, joka nautti ruuastaan, mutta palattuaan\nyöllä leirille, poppelien luo, kääntyi Lapoulle niin huonoksi, että oli\nhenki mennä.\n\nRannalle mennessä veti Maurice Jeanin syrjäpolulle, hän ei tullut enää\naikaan toisten kanssa, hän inhosi heitä, ja ehdotteli että viettäisivät\nsen yön pienessä lehdossa, jossa hän oli ensimmäisen vankeusyönsä\nmaannut. Se tuuma oli mainio, Jean oli oikein tyytyväinen päästyään\npitkälleen kuivalle sammaliselle rinteelle tuuhean lepän suojaan.\nAurinko oli jo ollut pari tuntia ylhäällä, kun he paljon virkeämpinä\nlevollisesta unestaan heräsivät..\n\nNyt oli torstai-päivä. Mutta he eivät tietäneet oikein enää miten\nelivätkään, olivatpahan vain mielissään että ilma näytti pysyvän\npoutaisena. Houkuttelemalla sai Jean Mauricen kanssaan rannalle\nkatsomaan, eikö heidän rykmenttinsä jo ala lähteä. Joka päivä\nlähetettiin nyt Igesiltä vankijoukkoja, 10-12,000 miestä kerrallaan,\nsaksalaisiin linnoituksiin. Edellisenä päivänä he olivat nähneet\npreussiläisen vartijajoukon edellä ranskalaisia upseeria ja kenraaleja\nmatkalla Pont-à-Moussoniin ja sieltä edelleen rautateitse Saksanmaalle.\nKaikki lähtivät mielellään \"nälkäleiristä\". Jospa heidänkin vuoronsa\npian tulisi! Vaan 106:s oli vielä samalla paikalla kanavan varrella,\nkurjuus ja puute ehkä vain entistäkin suurempi, lähdöstä ei tietoakaan.\n\nJean arveli, että sinä päivänä ehkä tulee jotain syömistä, sillä\nbaijerilaiset sotamiehet kanavan toisella puolella olivat ruvenneet\npitämään kauppaa vankien kanssa. Rahat viskattiin nenäliinassa yli ja\nse lähetettiin taas samaa tietä takasin sisällä leipäpala eli tupakkaa,\njoka tuskin oli ehtinyt kuivaakaan vielä. Ne, joilla ei ollut rahoja,\nheittivät baijerilaisille valkosia hansikkaitaan ja ne näyttivät olevan\nhyvin haluttua tavaraa. Kaksi tuntia oli lakkaamata lennellyt kääryjä\nja hopearahoja kanavan yli. Ja Maurice lähetti heti rannalle tultuaan\nviiden frangin rahan kaulaliinassaan baijerilaiselle sotamiehelle,\nmutta liekö mies ollut huolimaton tahi ilkeäsisuinen, leipä, jonka hän\nlähetti Mauricelle, putosikin veteen. Saksalaiset remahtivat leveään\nnauruun. Kahdesti sattui Mauricelle sama onnettomuus, baijerilainen\notti rahat, mutta leipä joutui virran saaliiksi. Silloin tulivat\nupseeritkin paikalle tiedustelemaan, mikä ilo siellä oli, ja kielsivät\nväkeään tekemästä mitään kauppoja sotavankien kanssa. Jeanilla oli\ntäysi työ hillitsemään Mauricea, joka nyrkit suorana haukkui\nsaksalaisia varkaiksi ja roistoiksi ja tahtoi pois kymmentä frangiaan.\n\nIhanasta auringon paisteesta huolimata oli se päivä kauhea. Kahdesti\nkuului petollinen soitto, kahdesti riensi Jean makasiinille, josta\nruokavaroja sanottiin jaettavan, mutta siellä ei ollut nytkään muuta\nkuin tungosta. Preussiläiset, jotka kaikessa muussa noudattivat niin\nerinomaista järjestystä, kohtelivat voitettua armeijaa hävyttömän\nhuonosti. Kenraalien Douayn ja Lebrunin huomautettua hankittiin\nmuutamia lampaita ja pari kuormaa leipää, mutta niitä jakaessa ei\nnoudatettu mitään järjestystä, tuskin ehtivät kuormat sillan yli kun\nlihat ja leivät jo olivat kadonneet. Sadan metrin päässä olevat väet\neivät nähneet niistä vilaustakaan. Senpätähden hoksasikin Jean\nasettautua aivan sillan viereen kaapatakseen heti osansa.\n\nKello oli jo silloin neljä; he eivät olleet vielä maistaneet\nsuupalaakaan koko kauniina sunnuntaipäivänä, kun ilokseen yhtäkkiä\nhuomasivat väkijoukossa Delaherchen kori ja leipä kummassakin\nkainalossa. Muutamat Sedanin kauppiaat olivat suurella vaivalla\nhankkineet itselleen pääsyluvan Igesille ja Maurice oli jo mielessään\nihmetellyt, ettei Henriette lähettänyt mitään tietoa itsestään. Ja\nnytkin kävi niin että kun he olivat pujottautuneet Delaherchen luo ei\nhänellä enää ollut kuin toinen leivistä jälellä, toinen oli, hän ei\ntietänyt itsekään miten, viety häneltä.\n\n-- Voi, hyvänen aika, teitä ihmisparkoja! huudahti tehtailija heidät\nnähtyään, hämmästyneenä ja melkein hämillään, sillä niin huonoksi hän\nei ollut kuitenkaan heidän tilaansa ajatellut.\n\nJean tarttui hänen viimeseen leipäänsä lupaa kysymättä ja istui heti\ntien viereen Mauricen kanssa sitä syömään. Tehtailija seisoi vieressä\nkertoen Sedanin uutisia. Hänen vaimonsa voi hyvin, Jumalan kiitos!\nMutta överstin tila huolestutti heitä kaikkia, hän oli niin\nalakuloinen, niin synkkä, että he eivät ymmärtäneet mitä tehdä. Vanha\nrouva istui hänen luonaan aamusta iltaan.\n\n-- Entä sisareni? kysyi Maurice.\n\n-- Niin, sisarenne! Se on totta. Hän tuli minun kanssani, hänhän se\nkantoi leivät. Mutta hänen täytyi jäädä kanavan tuolle puolen. Vahti ei\nlaskenut. Preussiläisethän ovat ankarasti kieltäneet laskemasta naisia\nniemelle.\n\nHän kertoi sitten Henriettestä, ja miten hän kaikella tavalla, vaikka\nturhaan, oli koettanut päästä veljensä luo ja auttaa häntä. Sattumalta\noli hän Sedanissa tavannut Günther serkkunsa, preussiläisen kaartin\nkapteenin. Jäykkänä ja ynseänä oli hän mennyt Henrietten sivu eikä\nollut häntä tuntevinaan. Henriettekin oli inhoten kääntänyt päänsä\npois, hänestä oli tuntunut kuin olisi hän miehensä murhaajan nähnyt.\nMutta tietämättä itsekkään minkätähden, oli hän yhtäkkiä kääntynyt,\npuhutellut Güntheria ja kertonut hänelle Weissin kuoleman ja kaikki,\nankarasti soimaten. Hän oli vain kohauttanut olkapäitään, kun kuuli\nsukulaisensa kamalasta kuolemasta -- sellaista on sota -- olisihan hän\nsaattanut itsekkin saada surmansa -- kukapa sitä voi auttaa. Sotilaan\nkasvoissa ei niin hermo värähtänyt. Kun Henriette sitten puhui vankina\nolevasta veljestään ja pyytämällä pyysi päästä hänen luoksensa, niin\nhän jyrkästi kieltäytyi auttamasta. Käsky oli peruuttamaton,\n\"saksalaisten tahto\" oli hänelle uskonkappale. Hänestä erotessaan\nhuomasi Henriette, että Günther luuli tulleensa Ranskaan tuomariksi,\nniin suvaitsemattomaksi ja kopeaksi kuin konsanaan sen kansan\nverivihollinen, jota hän jaloillaan tallaa.\n\n-- No niin, sanoi Delaherche viimein, olkoonpa sekin miten tahansa, te\nolette nyt kuitenkin saaneet vähän ruokaa. Ikävintä on vain se, ettei\nminua, pahoin pelkään, lasketa tänne toista kertaa.\n\nHän tiedusteli, eikö heille olisi mitään asiaa toimitettavana ja otti\nmielellään perille viedäkseen muutamia lyijykynällä kirjoitettuja\nkirjeitä, joita toiset sotamiehet hänelle antoivat, sillä monasti oli\nnähty baijerilaisten ilkkuen sytyttävän piippujaan kirjeillä, joita\nolivat ottaneet huoltaakseen.\n\nMaurice ja Jean seurasivat häntä sillalle. Delaherche huudahti: tuolla\non Henriette ... ettekö näe, hän liehuttaa nenäliinaa!\n\nVahtisotilasten takaa erotti todellakin toisten joukosta\npienen mustapukuisen olennon, joka liehutti jotain valkoista\nauringonpaisteessa. Kumppanukset punastuivat, kyyneleitä kohosi silmiin\nja he vastasivat, vimmatusti käsiään heiluttaen.\n\nSeuraava päivä -- perjantai -- oli Mauricen vaikein. Rauhallinen oli yö\nollut metsikössä, ja päivällä he olivat taas saaneet syödäkseen, sillä\nJean oli löytänyt Villetten linnasta vanhan ämmän, joka möi leipää\nkymmenestä frangista naulan. Mutta sinä päivänä he näkivät niin hirveän\ntapauksen, että se kauvan sen jälkeen heitä vaivasi.\n\nPäivää ennen oli Chouteau huomannut, että Pache ei valittanut, vaan oli\nniin välinpitämättömän ja tyytyväisen näköinen kuin olisi saanut\nkylläksensä syödä. Heti iski hänelle päähän, että kyllä sillä mokomalla\nvarmaan on piilopaikka jossakin, koska hän aamusellakin hiipi täältä ja\noli vähilleen tunnin poissa ja palasi naurussa suin, juuri kuin olisi\nmakupalan nielaissut. Hän oli varmaan saanut ruokavaroja tavalla millä\ntahansa. Chouteau kiihotti Loubetia ja Lapoullea, varsinkin\njälkimmäistä. Sellainen kirottu ruoja, joka pistää poskeensa itse eikä\nanna mitään nälkäisille tovereilleen!\n\n-- Tiedättekös, tänä iltana me otamme selon asiasta -- me hiivimme\nhänen jälkeensä. Hän ei -- piru vie -- syökään yksinään kaikkea,\nsilloin kuin tässä toiset nälkään nääntyvät.\n\n-- Se on oikein, se on oikein, me väijymme häntä, huusi Lapoulle\nhurjasti. Katsotaanpas sitten!\n\nHän puristi kätensä nyrkkiin, pelkkä toivo, että saisi syödäkseen, teki\nhänet raivoisaksi. Hyvän ruokahalunsa tähden hän kärsi enemmän kuin\ntoiset, hänen tuskansa olivat kauheat, hän oli jo ruohojakin syönyt\nnälkäänsä sammuttaakseen. Hän ei ollut jumalan jyvää maistanut sitten\nkuin toissapäivänä, sillä hevosen lihasta ja valkojuurikkaista oli hän\nyöllä saanut hirveän vatsurin. Vaikka hän oli vahva, oli hän niin\nkömpelö, että hän ruokavaroista taistellessa ei koskaan saanut mitään.\nLeipänaulasta olisi hän nyt henkensä antanut.\n\nHämärissä Pache hiipi Glairetornin puitten välitse, ja toiset\nseurasivat häntä varovasti.\n\n-- Hän ei saa aavistaakkaan, että olemme täällä, sanoi Chouteau.\nPiiloon paikalla, jos hän kääntyy.\n\nSadan askeleen päässä Pache nähtävästi luuli olevansa yksin, sillä hän\nkulki kiireemmin eikä edes vilkaissut taakseen. Helposti he voivat\nhäntä seurata läheiseen kivilouhokseen, josta hän nosti pari suurta\nkiveä ja niiden alta kätköstä otti leivänpuoliskon. Se oli hänen\nviimeinen säästönsä.\n\n-- Kirottu konna! kirkui Lapoulle. Sekö sinun salaisuutesi on! Anna se\nminulle, se on minun osani!\n\nAntaa _heille_ leipänsä! Minkätähden? Hurjistuneena hän oikaisihe,\nniin pieni ja hintelä kuin olikin, ja puristi leipää vasten rintaansa.\nHänelläkin oli nälkä.\n\n-- Suus kiinni! Se on minun!\n\nKun Lapoulle kohotti nyrkkinsä lyödäkseen häntä, pakeni hän, juoksi\nminkä jalat kestivät, syöksyi kivilouhokselta tasangolle ja riensi\nDoncheryyn päin. Toiset seurasivat hengästyksissään, minkä kerkisivät.\nMutta hän juoksi nopeammasti, sillä hän oli kepeämpi, ja kauhu ja tuska\nvei häntä kuin siivillä, hän pelkäsi kadottavansa ainoan omaisuutensa.\nHän oli juossut jo melkein kilometrin ja lähestyi joen rannalla olevaa\nmetsikköä, kun kohtasi Jeanin ja Mauricen, jotka olivat menossa\nyömajaansa. Heidän ohitsensa kiitäessään hän parahti tuskallisesti.\nHämmästyneenä pysähtyivät ystävykset pientarelle katsomaan kummallista,\nhurjaa ajoa. Ja siten he näkivät kaikki.\n\nOnnettomuudekseen Pache kompastui kiveen ja lankesi. Toiset tavoittivat\nhänet, kiroilivat, ulvoivat, ajon kiihdyttäminä kuin sudet, jotka\nhyökkäävät saaliinsa niskaan.\n\n-- Anna leipä minulle! kirkui Lapoulle. Taikka pääset hengestäsi.\n\nHän kohotti taas nyrkkinsä. Chouteau ojensi hänelle silloin veitsen,\njota oli käyttänyt hevosta teurastaessaan.\n\n-- Tässä on veitsi.\n\nMutta Jean syöksyi väliin estämään onnettomuutta. Hänkin oli\nraivoissaan ja uhkasi saattaa heidät rangaistuksi. Se ärsytti Loubetia,\nja irvistellen hän nimitteli Jeania preussiläiseksi; eihän siinä ollut\nmuilla kuin preussiläisillä käskyvalta.\n\n-- Perhana! kiljasi Lapoulle. Annatko leivän minulle?\n\nVaikka Pache oli valkoinen kuin palttina, puristi hän yhä kovemmin\nleipää rintaansa vasten, itsepäisesti kuin nälistynyt ainakin piti hän\nkiinni omastaan.\n\n-- En!\n\nSilloin peto työnsi veitsen hänen kurkkuunsa niin voimakkaasti, että\nPache-raukka ei enää ääntä päästänyt. Kädet putosivat hervottomina\nsivulle, leipä vierähti maahan -- lämmin verivirta sitä kostutti.\n\nMaurice tuli kuin hulluksi, kun näki tuon inhottavan, eläimellisen\nmurhan. Hän pui nyrkkiä noille kolmelle miehelle, ja sanoi heitä\nmurhaajiksi, eläimiksi; hän oli niin kauhistuksissaan, että hän tärisi\nja vapisi. Mutta Lapoulle ei näyttänyt häntä kuulevan. Kuolleen\nvieressä maassa hän istua kuukotti ja nieli veristä leipää; katse oli\ntylsä ja raivokas; näytti siltä kuin hänen leukansa liikkeet olisivat\nhuumanneet hänet kokonaan, ja kun Chouteau ja Loubet näkivät, miten\nkauhean näköinen ja ahne hän oli, eivät he uskaltaneet osaansa vaatia.\n\nTuli yö, kirkas, kaunis yö, taivas tähtiä täynnä. Maurice ja Jean,\njotka olivat metsikköönsä palanneet, eivät nähneet muuta kuin\nLapoullen, joka kulki edes takasin Maasin rannalla. Chouteau ja Loubet\nolivat kadonneet; luultavasti he olivat palanneet kanavalle, peläten\ntekoaan. Mutta Lapoullea näytti sinne meno pelottavan. Kun murhan\ntuottama kiihotus oli ohi, oli hän kuin torruksissa, silminnähtävästi\nvaltasi hänet sellainen tuska, ettei hän kestänyt alallaan; hän ei\nuskaltautunut sinne päin, jossa kuollut oli, ja sentähden hän\nneuvotonna kulki edes takaisin rannalla. Oliko omantunnon tuska\nherännyt hänen tylsistyneessä mielessään? Vai pelkäsikö hän vain\nilmituloa? Hän harhaili sinne tänne niinkuin peto häkissään ja tunsi\nyht'äkkiä vastustamattoman halun paeta, se muuttui tuskaksi, joka\ntuotti ruumiillista kipua; hänen täytyi paeta, maksoi mitä maksoi.\nHänen täytyi paikalla, ihan paikalla karata tästä vankilasta, jossa hän\noli murhan tehnyt. Hän vaipui maahan ja oli kauvan suullaan ruohokossa\njoen rannalla.\n\nMaurice oli aivan mieletönnä. Hän sanoi Jeanille: minä en _voi_\njäädä tänne enää, kuuletko! Minä tulen mielipuoleksi, se on totta!\nIhmeekseni ovat ruumiini voimat kestäneet, sillä minä olen aivan\npirteä. Mutta päässä on huonosti -- niin, ihan huonosti. Jos sinä\npakotat minun olemaan tässä helvetissä vielä yhden päivän, niin olen\nmennyt mies. Paetaan, lähdetään paikalla, minä rukoilen sinua!\n\nMitä hurjimman pakosuunnitelman hän oli miettinyt. He uisivat Maasin\nyli, hyökkäisivät vartijain kimppuun, kuristaisivat heidät\nnuoranpätkällä, joka hänellä oli taskussa, taikka kivittäisivät heidät\nkuoliaaksi taikka lahjoisivat ja pukeutuisivat heidän pukuihinsa\npäästäkseen preussiläisten joukkojen läpi.\n\n-- Ole hiljaa! virkkoi Jean epätoivoissaan, minua oikein pelottaa, kun\nsinä puhut sellaisia tuhmuuksia. Sehän on typerää ja mahdotonta;\nhuomenna nähdään ... ole nyt hiljaa!\n\nVaikka viha ja inho kuohuivat Jeanin omassakin sydämmessä, oli hän\nkuitenkin kaiken kauhun ja kurjuuden ohessa jaksanut säilyttää\nmielenmalttinsa. Maurice oli ihan järiltään, hän tahtoi väkisin\nheittäytyä jokeen, ja Jean sai panna kaiken voimansa estääksensä häntä\nsiitä, hän torui, pyysi, rukoili kyynelsilmin. Yhtäkkiä hän huudahti:\nkatso, katso tuonne...!\n\nVesi loiskahti. Lapoulle oli soluttaunut jokeen; valkoisen paidan\nhuomasi helposti tummassa virrassa -- nutun oli hän heittänyt päältään,\nettei se liikkumista estäisi. Hän ui hiljaa ja nähtävästi etsi paikkaa\npäästäkseen maalle toisella rannalla, jossa selvästi erotti\nvahtisotamiesten liikkumattomat varjot.\n\nYhtäkkiä välähti pimeässä ilmassa -- Montimontin kallioista vastasi\nkaiku laukaukseen. Vesi loiskahti kuin rajusti airolla vetäistessä,\nsitten hiljeni kaikki. Virta vei Lapoullen ruumiin.\n\nSeuraavan päivän koittaessa -- lauvantaina -- Jean vei Mauricen\nmukanaan sadannenkuudennen leiriin, toivoen, että pääsisivät sieltä\nlähtemään. Mutta mitään määräystä ei ollut tullut. Näytti siltä kuin\nvihollinen olisi kerrassaan unohtanut rykmentin. Moni oli lähtenyt pois\nja synkin alakuloisuus vallitsi jääneiden mielissä. Viikkokauden\nkuluessa oli mielipuolten luku päivä päivältä lisäytynyt. Satamasta oli\nlakannut, vaan auringonpaiste toi toisen kiusan. Sietämätön kuumuus vei\nsotamiesten viimeisetkin voimat, ja punatauti muuttui jonkunlaiseksi\nrutoksi. Kaikki nuo yhteen sullotut sairaat turmelivat ilman. Joen ja\nkanavan rannalle ei ollut menemistä, hukkuneista hevosista ja ihmisistä\nlevisi kamala haju. Kentällä mätänevistä nälkään kuolleista hevosista\nnousi sellainen löyhkä, että preussiläiset, jotka jo oman joukkonsa\nkohtaloa pelkäsivät, hankkivat lapioita ja pakottivat vankien\nhautaamaan ruumiit.\n\nSinä päivänä muuten nälänhätä loppui. Vankia oli vähemmän, ruokavaroja\ntulvaili joka taholta, suurinta kurjuutta seurasi yhtäkkiä suurin\nylellisyys. Oli leipää, oli lihaa, jopa viiniäkin, sai aamusta iltaan\nsyödä niin paljon kuin suinkin halutti. Joutui ilta, tuli yö, syötiin\nvielä, syötiin aina seuraavan aamun koittoon. Moni sai surmansa.\n\nKoko päivän oli Jean pitänyt tarkasti silmällä Mauricea, jonka\npäähänpistoihin ei ollut luottamista. Hän oli liiaksi juonut ja\nmietiskeli vain, milloin paraiten saisi läimäyttää saksalaista upseeria\nkorvalle; -- totta kai hänet silloin laitettaisiin pois. Jean oli\nGlairetornin luona keksinyt kellarin, jossa oli vielä pari\nmakuupaikkaa. Sinne hän vei Mauricen lepäämään ja tyyntymään. Mutta se\noli kauhein yö, minkä he eläessään olivat viettäneet. He eivät silmän\ntäyttä maanneet. Kellari oli sotamiehiä täynnä. Samassa nurkassa heidän\nkanssaan oli kaksi ihan kuolemaisillaan. Niin pian kuin ilta pimeni.\nkuului lakkaamatonta valitusta, epäselvää kirkunaa, korisemista.\nKauheaa ja tuskallista oli olo pilkkopimeässä. Raivoissaan vaativat\nvangit kuolevia vaikenemaan. He eivät sitä kuulleet. Kuolema teki\nkamalaa työtään. Ja ulkoa kuului humalaisten toverien rähinä, -- he\neivät olleet vielä kylläänsä saaneet.\n\nMaurice kärsi hirveästi. Tuskan hiki valui hänen otsaltaan. Hän oli\nkoettanut paeta päästäkseen tuosta kauheasta kurjuudesta, oli hapuillut\novea, langennut sairaihin ja vaipunut siihen kuolevain viereen. Hän ei\nenää yrittänyt poistua. Kaikki kauheudet aina Reimsistä lähdöstä\nSedanin tappioon hiipivät hänen ohitsensa. Châlonin armeijan\nkärsimykset kohosivat hänestä korkeimmilleen sinä yönä mustassa\nkellarissa, jossa kaksi sotilasta kamppaili kuoleman kourissa ja esti\ntoveriensa unta. Nämä toivottomuuden sotilaat, tämä uhripaikalle\ntyönnetty lauma oli joka paikassa verellään maksanut toisten synnit. Ja\nloassa, kunniatonna se nyt kärsi julminta rangaistusta, jota ei\nlaisinkaan ollut ansainnut. Se oli liikaa, hän raivostui, hän vaati\noikeutta, hän oli nääntyä, kun ei voinut kostaa kohtalolle.\n\nPäivän sarastaessa oli toinen sotamies kuollut, toinen vielä korisi.\n\n-- Tule, sanoi Jean, mennään ulos, raitis ilma kuitenkin virkistää.\n\nAamu oli lämmin ja kaunis, jokivartta pitkin he lähestyivät Igesin\nkylää. Maurice ei silloin enää jaksanut hillitä itseään. Hän häristi\nnyrkkiä, kuin näki avaran, auringon valaiseman taistelutanteren, Illyn\nkentän vastapäätä, Saint-Mengesin vasemmalla ja Garennen metsän\noikealla.\n\n-- Ei, ei, en voi, minä en voi tätä enää nähdä! Päätäni huimaa ja\nsydämmeni pakahtuu. Vie minut täältä pois, pois paikalla ... paikalla!\n\nOli taas sunnuntai. Sedanista kuului kelloinsoittoa ja etempänä\nsoittivat preussiläiset. Mutta sadaskuudes ei ollut saanut mitään\nmääräystä. Peläten Mauricen yltyvää levottomuutta päätti Jean käyttää\nkeinoa, jota oli miettinyt jo eilespäivästä asti. Maantiellä,\npreussiläisen vartijaston ulkopuolella valmistautui lähtöön viides\nrykmentti. Hirveä sekasorto vallitsi riveissä, upseerilla, joka ei\nosannut hyvästi ranskaa, oli täysi työ esiinhuutaessa. Jean ja Maurice\nratkasivat kauluksen ja napit nutuistaan, ettei numerosta heitä\nälyttäisi, hiipivät joukkoon ja pääsivät sillan yli. Chouteau ja Loubet\nolivat keksineet saman keinon, sillä ystävykset näkivät heidän\nvilkuilevan takanaan niinkuin murhaajain ainakin.\n\nHyvä jumala, miten helpolta, miten kepeältä tuntui! Olipa kuin olisivat\nkuolleista nousseet. Ilma oli kirkas ja raitis. Se antoi uutta voimaa.\nToivo elähytti heitä uudelleen. Seuratkoon mitä hyvänsä, he eivät enää\npelänneet, naurussa suin he kulkivat ja iloitsivat siitä, että\nnälkäleiri kauhuineen oli selän takana.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSinä aamuna olivat Jean ja Maurice viimeisen kerran kuulleet\nranskalaisen rummun iloista pärinää. He olivat nyt matkalla Saksaan\ntoisten vankien kanssa, preussiläisiä osastoja etu- ja takajoukkona,\nsaksalaisia sotilaita, painetit käsissä, vahtina oikealla ja\nvasemmalla. Saksalaisen rummun kovaa räminää he kuulivat joka\nvahtipaikassa.\n\nMaurice ihastui, kun huomasi käännyttävän vasemmalle -- Sedanin kautta\nsiis mentäisiin. Ehkäpä hän vielä kerran näkisi Henrietten. Viiden\nkilometrin matka erotti Igesin niemen Sedanista. Se oli siksi pitkä,\nettä Maurice huomasi turhaan iloinneensa vapautuksestaan. Uutta tuskaa\ntuottivat nuo vankikurjat, aseettomat sotilaat, joita kiirehtien\nhätistettiin eteenpäin kuin pelästynyttä lammaslaumaa. Viikkokauden\nnälkää kärsittyään olivat he niin laihtuneet, repaleet, likaiset, että\nluuli poliisin teiltä ja kujilta koonneen heidät epäiltävinä\nirtolaisina. Torcyn esikaupungissa pysähtyivät ihmiset kaduille ja\nporteille, katsoen heitä surullisen synkkinä. Maurice ei rohennut\npäätänsä nostaa.\n\nJean, joka oli käytännöllisempi ja karaistumpi, mietti tuhmuuttaan, kun\nei ollut leipiä ottanut mukaansa. Lähdön hätäkässä eivät he olleet\nsyöneet ja jalat nyt tuskin enää kantoivat. Sama oli laita toistenkin\nvankien, sillä moni tarjosi katsojille rahaa ja pyysi ja rukousti ostaa\njotain syötävää. Muuan sairaannäköinen pitkä roikale heilutti kättään\nvartijain ylitse ja epätoivoissaan houkutteli syötävää kultarahalla.\nJean tähysteli tarkasti ja huomasi etäällä puolitusinaa leipiä\nmuutamassa leipuripuodissa. Ennen muita hän ehätti leipurille viiden\nfrangin rahan ja tahtoi kaksi leipää. Hänen vieressään kulkeva\npreussiläinen tyrkkäsi hänet riviin, vaan Jean vaati rahansa takaisin.\nMutta kapteeni, pieni paljaspäinen julkeanaamainen olento syöksyi\nsinne. Hän ojensi pyssyn Jeania kohti ja uhkasi ampua jok'ainoan, joka\nuskaltautuisi rivistä poistua. Kaikki jo kyyristyivät ja katsoivat\nmaahan ja kulkua jatkettiin, kuuliaisen, pelästyneen lammaslauman\ntasaista kulkua.\n\n-- Sietäisi tulisen korvapuustin, murisi Maurice vihoissaan. Kumpa\nsaisi nyrkillään häneltä hampaat kitaan jysäyttää. Siitä lähtien\nkiusasi häntä kapteenin korvapuustia kaipaava naama. Marssittiin\nSedaniin, mentiin Maasin sillan yli, raakuudet uudistuivat lakkaamatta.\nMuuatta naista, joka yritti syleillä nuorta kersanttia, -- äiti ne\nvarmaankin oli -- tyrkkäsivät pyssynperällä niin kovasti, että hän\nkaatui. Turennen torilla kääntyi väkivaltaisuus asukkaihin, jotka\nheittivät ruokaa vangeille. Suurkadulla lankesi muuan heistä, kun oli\nottamaisillaan pulloa, jonka eräs nainen hänelle ojensi, vahtisotilas\npotki kunnes toinen pääsi jaloilleen. Sedan, joka kahdeksan päivää oli\nnähnyt surkeaa vankienkuletusta, ei ollut tottunut siihen, jokainen\nuusi joukkue, jota ruoskalla ajettiin eteenpäin, herätti samaa syvää\nsääliä, samaa oikeutettua kiukkua.\n\nJeankin, joka oli tyyntynyt, ajatteli Henrietteä, ja yhtäkkiä hän\nmuisti Delaherchen. Hän nykäsi ystäväänsä.\n\n-- Silmääppäs hetkisen perästä, ehkä tulemme heidän kadulleen!\n\nKun he kääntyivät Maquan kadulle, huomasivat he jo kaukaa monta päätä,\njotka tirkistivät tehtaan suuresta ikkunasta. He tunsivat Delaherchen\nja hänen vaimonsa, jotka kyynäspäisillään olivat ikkunassa; heidän\ntakanaan näkyi Delaherchen vanha rouva vakavana. Heillä oli leipiä ja\ntehtailija viskeli niitä nälistyneille vangeille, jotka ahneina\nkoettivat saada niitä käsiinsä.\n\nMaurice oli heti huomannut, ettei hänen sisarensa ollut siellä. Jean\noli levoton, kun näki leipäin lentelevän ilmassa, sillä hän pelkäsi,\nettei niistä riitä heille. Hän heilutti kättään ja huusi: antakaa\nmeille! antakaa meille!\n\nDelahercheläiset näkyi ihastuvan ja hämmästyvän. He viittoivat ja\nantoivat merkkejä, osottaen iloaan. Gilberte tahtoi ihan\nvälttämättömästi itse heittää Jeanille viimeisen leivän ja viskasi sen\nniin kömpelösti, että purskahti nauramaan.\n\nMaurice, joka ei voinut pysähtyä, kääntäytyi ja kysäsi levottomasti:\nmissä Henriette on? Missä?\n\nDelaherche vastasi jotain, vaan jalkain kopinalta ei siitä saanut\nselvää. Luultavasti hän arvasi, että Maurice ei kuullut, sillä hän\nviittoili ja osotti monasti etelään. Joukkue kääntyi jo Ménilin\nkadulle, tehtaan pääty katosi näkyvistä, ei näkynyt enää muuta kuin\nnenäliina, jota joku liehutti.\n\n-- Mitä hän sanoi? kysyi Jean.\n\nMaurice katseli levottomasti ympärilleen, vaan turhaan.\n\n-- En tiedä, minä en ymmärtänyt. Olen tulisessa tuskassa, kunnes saan\ntietoja.\n\nKulkua kesti; välinpitämättöminä preussiläiset, voittajat, pakottivat\nvankeja joutuisammin liikkumaan. Ménilportista he menivät, Sedan jäi,\nja puolijuoksussa kuin pakenevat riennettiin eteenpäin.\n\nBazeillesin kautta kulkiessa Jean ja Maurice ajattelivat Weissiä ja\nkokivat tuhkakasoista etsiä taloa, jota hän niin urhoollisesti oli\npuolustanut. Nälkäleirissä oli heille kerrottu kylän hävityksestä,\ntulipaloista ja verilöylystä; mutta niin julmaksi he eivät olleet sitä\nkuvailleet. Vielä kahdentoista päivän perästä rauniot savusivat.\nTuskin kymmentä taloa oli jälellä. Lohdutuksekseen he kohtasivat\nkärriä, pieniä ja suuria, jotka olivat täynnä baijerilaisten\ntaistelutantereelta kerättyjä päähineitä ja pyssyjä. Oli noita roistoja\nja murhapolttajia kuitenkin hyvästi surmattu, ja se kevensi mieltä.\n\nDouzy oli määrätty aamiaispaikaksi. Ei ollut helpointa sinne pääsy.\nVangit, jotka eivät olleet saaneet mitään syödäkseen, uupuivat pian. Ne\ntaas, jotka eilen olivat syöneet kylläkseen, eivät jaksaneet liikkua,\npää oli raskas ja polvet vapisivat. Kun pysähdyttiin niitylle kylän\nvasemmalle puolen, heittäytyivät kurjaset maahan eivätkä jaksaneet\nsyödä. Viiniä ei ollut. Armeliaat naiset, jotka sitä olisivat tuoneet,\najettiin pois. Muuan säikähdyksissään lankesi ja niukautti jalkansa;\nkyyneleitä ja valituksia, -- preussiläiset ottivat pullot ja joivat\nviinin suuhunsa. Joka askeleella talonpojat osottivat hellyyttä\nvangituille sotamiesraukoille, mutta kenraaleille he olivat tylyjä ja\nynseitä -- kerrottiin. Muutama päivä sitten olivat Dozylaiset\npilkanneet vartijaston kenraaleja, jotka kunniasanansa annettuaan\nolivat saaneet mennä Pont-à-Mousoniin. Tiet olivat vaaralliset;\ntyömiehet, pakenevat sotamiehet, karkulaiset -- kaikki ne viikate\nkädessä hyökkäilivät upseereja vastaan ja uhkasivat silpoa heidät\nkappaleiksi, raukkamaiset pelkurit, jotka olivat myöneet itsensä, sillä\nhuhu tiesi jo petoksesta, joka vielä kahdenkymmenen vuoden perästä oli\nniillä seuduin niin tuoreessa muistissa, että halveksittiin jokaista,\njolla oli ollut nauha olkapäässä.\n\nMaurice ja Jean söivät puolet leivästä ja särpimeksi ryyppäsivät\nkulauksen konjakkia, jota muuan kunnon talonpoika oli pannut heidän\nkenttäpulloonsa. Hirmuisen vaikeaa oli liikkeelle lähteminen. Vaikka\nmatka Mouzoniin, yöpaikkaan, ei ollut kovin pitkä, oli se äärettömän\nrasittava. Valittaen nousivat sotamiehet seisomaan, pieninkin lepo oli\nkerrassaan jäykistänyt jäsenet. Monen jaloista vuosi verta, ne\nriisuivat sukkansa ja kenkänsä ja kulkivat paljain jaloin.\n\nPunatauti raivosi yhä. Jo ensimmäisen kilometrin päässä uupui muuan\nsotilas ja jätettiin tiepuoleen -- kaksi jäi vähän etempänä aidan\nviereen, josta ne vasta iltamyöhällä eräs vanha vaimo korjasi. He\nhorjuivat kaikki ja kulkivat keppien varossa, joita preussiläiset --\npiloillaan ehkä -- olivat antaneet heidän taittaa metsän rinteestä.\nKerjäläisjoukolta he näyttivät haavoineen ja läähättäen, kuihtuneita\nkun olivat. Raa'asti heitä yhä kohdeltiin; ne, jotka toisista\nerkanivat, jos kohta luonnollisesta syystä, saivat keppiä kokea.\nJälessä kulkevan plutonan oli käsketty pistää kuoliaiksi jokainen, joka\nyritti jääpyä. Kun muuan kersantti kieltäytyi kulkemasta, käski\nkapteeni kaksi miestä häntä kainaloista laahaamaan, kunnes kurjanen\nsuostui astumaan. Pahimpana kiusanhenkenä oli pieni, kaljupää kapteeni,\nse joka oli korvapuustia vailla. Hän osasi hyvästi ranskaa ja parjasi\nsotamiehiä heidän omalla kielellään niin törkeästi, että se kirveli\nkuin ruoskanisku.\n\n-- Voih, ärisi Maurice hurjistuneena, kunpa saisi tuon heittiön\nkynsiinsä, niin peittoisi häntä niin, ettei veritilkkaa häneen jäisi!\n\nHän oli niin vihainen, että hänen voimansa olivat lopussa. Kaikki häntä\nkiusasi, preussiläisen rummun räikeä pärinä kiihotti hänen hermojaan\nniin, että mieli ulvoa kuin eläin.\n\nEnnen kuin tuo kauhea matka sinä päivänä päättyisi, olisi hän\nauttamattomasti kadottanut järkensä. Hirveästi häntä kiusasivat\nihmisten sääliväiset katseet jo pikku kylissäkin. Mitä sitten, kun\ntulevat Saksaan ja kaupunkilaiset keräytyvät heidän ympärilleen\npilkkaaman ja ilkkumaan. Hän kuvitteli, mitenkä heidät sullotaan\neläinvaunuihin, miten luonnottoman paljon he matkalla saavat kärsiä ja\nminkälaista on iloton elämä linnoituksissa pimeinä, synkkinä, sateisina\ntalvipäivinä. Ei, ei, parempi kuolla paikalla, parempi maantielläkin\nheittää henkensä Ranskassa kuin kuukausmääriä kitua vihollisen\ntervapimeissä vankikomeroissa!\n\n-- Kuuleppas, hän kuiskasi Jeanille, joka kulki hänen vieressään, ole\nvaruillasi kun tulemme metsän rinteeseen -- pujahdamme siinä metsään.\nBelgian raja on lähellä -- ainahan saamme käsiin jonkun, joka sinne\nopastaa.\n\nJeankin oli harmissaan toisinaan samaa miettinyt. Hän oli kuitenkin\nmaltillisempi ja selväjärkisempi.\n\n-- Oletkos hullu? sanoi hän. Ampuvathan ne meidät -- ja siinä olemme\nsitten.\n\nMaurice väitti, että saattaisivathan he ampua harhaan ja, toisekseen,\nmitähän se sitten teki, jos he kuolisivat.\n\n-- Olkoon menneeksi, virkkoi Jean, jos onnistuisimme. Mutta minne me\nsitten joudumme? Entä pukumme? Näethän, että koko seutu on täynnä\npreussiläisten vartijastoja. Toiset puvut meillä ennen kaikkea\n_täytyisi_ olla. Ei -- hyvä ystävä -- se on uhkarohkeata enkä minä\nanna sinun ruveta hulluttelemaan.\n\nJean tarttui hänen käsivarteensa -- he olivat nojaavinaan toisiinsa --\nja puhui hänelle rauhoittavasti, nuhdellen hellästi.\n\nJoku kuiskasi aivan heidän takanaan. He käänsivät päätään. Chouteau ja\nLoubet olivat aivan heidän kintereillään; hekin olivat aamusella\nlähteneet Igesin niemeltä, ja heitä olivat ystävykset koko päivän\nkarttaneet. Chouteau oli luultavastikkin kuullut Mauricen\npakenemistuumat, koska hän heti käytti niitä hyväkseen. Hän suhahti\nheille korvaan: kuulkaapas! Lähdetään. Se on mainiota. Moni on jo\nottanut jalat alleen. Ei tästä anneta noitten roistoin meitä koirain\ntavalla laahata maahansa. Me neljä -- niin, eiköhän lähdetä yhdessä\nhuvittelemaan?\n\nMauricelle se oli tulta tappuroihin. Mutta Jean käännähti ja sanoi\nkiusaajalle: jos sinulla on niin kiire, niin ala laputtaa. Mitä sinä\noikeastaan aprikoit?\n\nHän vähän nolostui, kun korpraali katsoi häntä suoraan silmiin, ja\ntunnusti oikean aikeensa: jos meitä on neljä, näet sen, niin ainahan\nsitä paremmin ... onnistuisivathan toiset, jos sattuisikkin joku ...\njääpymään.\n\nKieltäen, mutta päättävästi Jean pudisti päätään. Hän epäili sitä\nmiestä, hän sanoi, Chouteau oli viekas. Jean pelkäsi hänen kavalia\ntuumiaan. Hän sai käyttää kaiken vaikutusvoimansa estääkseen Mauricea\nsuostumasta, sillä kohta olisi ollut mukava paeta. Kuljettiin juuri\ntiheän metsikön ohi, pieni pensaikko sen vain maantiestä erotti.\nMuutamalla hyppäyksellä pensasten yli metsään ja -- pelastettu.\n\nLoubet ei ollut suutansa avannut. Hän tuntui vaaniskelevan, hänen\ntiihakat, viekkaat silmänsä väijyivät sopivaa hetkeä, sillä hän oli\nsaanut päähänsä, ettei lähde Saksan linnoihin homehtumaan. Luultavasti\nhän luotti nopeuteensa ja viekkauteensa -- ne olivat hänet ennenkin\npelastaneet. Yhtäkkiä hän virkahti: tehkää kuin tahdotte ... minä\nmenen!\n\nHän hypähti pensaikkoon ja Chouteau perästä. Kaksi preussiläistä\npotalsi jälkeen, vaan kukaan ei tullut lähettäneeksi kuulatuiskua.\nKaikki kävi kuin tuulessa. Tuskin huomasi, mitä tapahtui. Loubet\npuikkelehti pensasten välitse, oli jo pääsemäisillään metsään, kömpelö\nChouteau taas joutumaisillaan kiinni. Voimiaan ponnistaen viimemainittu\nsaavutti toverinsa, pisti jalkansa eteen, Loubet kompastui, ja\nsillaikaa kun molemmat preussiläiset tarttuivat häneen, katosi petturi\nmetsään. Vihdoinkin muistettiin pyssyt, ja muutamia laukauksia pamahti.\nKarkuria ajettiin takaa, vaan tuiki turhaan.\n\nKiinnisaajat pieksivät maassa viruvaa Loubetia. Vihan vimmassa syöksyi\nsinne kapteeni ja sanoi siitä kyllä toisille esikuvan valmistavansa.\nPäällikön sanat yllyttivät sotamiehiä. Potkauksia ja lyöntiä sateli, ja\nkun vankiparka vihdoinkin nostettiin maasta, oli häneltä toinen\nkäsivarsi poikki ja pää halki. Ennen Mouzoniin tuloa hän jo heitti\nhenkensä kärrissä, johon muuan hyväsydäminen talonpoika oli hänet\nottanut.\n\n-- Siinä sen näet, kuiskasi Jean Mauricelle.\n\nMolemmat silmäsivät harmissaan tiheää metsää, jossa tuo kurja kavaltaja\nriemuitsi vapaudestaan. Samalla he säälien ajattelivat raukkaa, joka\noli hänen uhrikseen joutunut. Mies ei tosin ollut suuriarvoinen, vaan\niloinen veitikka hän oli, selväjärkinen eikä ollenkaan tuhma. Niin\nkäypi tässä maailmassa -- sukkela vikkelän voittaa.\n\nMaurice ei ottanut siitä oppia, Mouzonissa pälkähti hänen päähänsä taas\npakeneminen. He olivat tulleet sinne niin perin väsyneinä, että\npreussiläisten täytyi heitä auttaa niitä harvoja telttoja kuntoon\npannessa, jotka heille käytettäviksi annettiin. Majapaikka,\nvesiperäinen niitty, oli lähellä kaupunkia. Surkeinta oli, että\nedellisenä päivänä oli toinen vankijoukkue majaillut samassa paikassa,\nsiinä oli nyt niin siivotonta, se oli oikea lokakasa. Siinä olisi ollut\naivan mahdotonta olla, joll'ei ihan likeltä olisi löydetty suuria\nlitteitä kiviä pohjaksi. Iltaa ei voinut muuten päivään verratakkaan,\npreussiläiset olivat inhimillisempiä, sitten kuin kapteeni oli\npoistunut; hän istui luultavasti kapakassa. Aluksi sallivat\nvahtisotilaat lasten heitellä hedelmiä, omenoita ja päärynöitä\nvangille. Sitten saivat jo kyläläisetkin tulla leiriin, ja kohta oli\nsiellä ihan vilinään kaikellaisia kaupustelijoita, miehiä ja naisia,\njotka möivät leipää, viiniä, jopa sikarejakin. Kaikki, joilla rahaa\noli, söivät, joivat ja tupakoivat. Hämärissä näytti hälisevä leiri\nmarkkinapaikalta.\n\nMaurice ja Jean puhelivat telttansa takana. Yhtäkkiä äänsi edellinen:\nminä en jaksa enää kestää tätä, minä pakenen, hämärissä. Huomenna\nolemme kaukana rajalta ... silloin se on jo myöhäistä.\n\n-- Tehdään niin, paetaan jumalan nimessä, kuului viimein Jeanin\nvastaus. Hänkään ei enää jaksanut vastustaa pakenemishaluaan. --\nTottapahan päivä neuvon tuopi.\n\nHän tarkasteli myöjiä. Moni toveri oli hankkinut itselleen mekon ja\nhousut -- kerrottiin näet hyväntahtoisten kyläläisten keränneen\nkasottain vaatteita helpottaaksensa vankien karkaamista. Heti pisti\nhänen silmäänsä sievä kuustoista-vuotias tyttö -- kaunissilmäinen,\nvaaleatukkainen, jolla oli kädessä kori ja siinä kolme leipää. Hän ei\nkaupitellut tavaroitansa niinkuin muut, kuleskeli hitaasti, levottomana\nomituisesti hymyillen. Päätään kääntämättä hän tarkasteli tyttöä, he\nkatsoivat vastakkain kotveroisen. Tyttö lähestyi arasti, ujostellen.\n\n-- Ostatteko leipää?\n\nJean ei vastannut, viittasi vain kysyvästi. Kun tyttö nyökäytti\npäätään, uskalsi hän kuiskata: onko teillä vaatteita?\n\n-- On, leipäin alla.\n\nJa sitten hän tarjoili tavaroitaan, huusi kovasti: leipää, leipää,\nostakaa leipää!\n\nMutta kun Maurice yritti pistää kaksikymmen-frangisen hänen käteensä,\nlivahti hän tiehensä ja jätti korin sinne. He näkivät hänen vielä\nkerran kääntyvän, hymyilevän ja kauniilla silmillään heitä hellästi\nkatsovan.\n\nKun Jean ja Maurice olivat saaneet korin, eivät he tienneet, mitä\ntehdä. He olivat kaukana teltastaan ja niin pyörällä, etteivät sitä\nlöytäneet. Minne he menisivät vaatteita muuttamaan? Jokainenhan\ntarkasteli koria, jota Jean neuvotonna kantoi, ja jokainen tiesi päivän\nselvästi, mitä siinä oli. Viimein he päättivät mennä ensimmäiseen\ntyhjään telttaan, pistivät sotilaspukunsa leipäin alle koriin ja\ntyönsivät kiirevilkkaan nutun päälleen; housut jalkaan. Sinne jättivät\nkorin.\n\nMutta kovaksi onneksi oli vain yksi lakki. Sen Jean pani väkisin\nMauricen päähän. Itse hän oli avopäin ja kuvitellen vaaraa suuremmaksi\nkuin se olikaan hän pelkäsi joutuvansa kiinni. Jonkimmoista päähinettä\netsiessään juolahti hänelle mieleen ostaa hattu vanhalta ukkorähjältä,\njoka myöskenteli sikareja.\n\n-- Brysselin sikaria, kolme sousta kappale, kaksi viidellä!\n\nSedanin taistelun jälkeen tulvaili maahan Belgian tavaroita. Ukko oli\nansainnut jo aikalailla, vaan kärtti kuitenkin väki paljon rasvaisesta\nhuopahatunkulustaan, kun arvasi, mihin sitä käytettäisiin. Kymmenen\nfrangia piti siitä Jeanin lievittää, ja sittenkin marmatti ukko aivan\nvarmasti kylmettyvänsä jäädessään avopäin.\n\nUusi tuuma pisti Jeanin päähän: hän osti ukon koko sikarivaraston,\nkolme-, neljäkymmentä kappaletta. Hattu silmillä huusi hän pitkään\nvetäen: Brysselin sikaria, kaksi kolmella sousilla, kaksi kolmella\nsousilla!\n\nHe olivat pelastetut. Hän viittasi Mauricea edelle. Helposti he\npääsisivät vartijain ohi, sillä Maurice oli älynnyt maassa\nsateenvarjon, ottanut sen ja aukaissut, koska vettä tihmoi.\n\n-- Brysselin sikaria, kaksi kolmella sousilla, kaksi kolmella sousilla!\n\nMuutamassa minuutissa oli Jean myönyt koko varastonsa. Naureskellen\ntunkeilivat sotamiehet hänen ympärillään, olipahan siinä muuan, joka ei\nnylkenyt lähimmäistään! Huokea hinta houkutteli sinne preussiläisiäkin\nja heillekkin hänen täytyi myödä. Hän oli vihdoinkin päässyt\nvartijoista ja möi viimeiset sikarinsa lihavalle partasuiselle\nkersantille, joka ei osannut ranskaa sanaakaan.\n\n-- Elä hitossa kule niin kiireesti, kuiskasi Jean Mauricelle. Ottavat\nvielä kiinni meidät!\n\nMutta he eivät voineet kulkea hitaasti... Ihan väkisellä heidän täytyi\npysähtyä tienristeykseen, jossa ihmisryhmiä seisoi kapakan edustalla.\nKyläläiset puhelivat aivan levollisesti saksalaisten sotamiesten\nkanssa, jotka olivat tarkasti kuuntelevinaan ja sanoivat toivovansa\nsadetta yöksi.\n\nYhtäkkiä he huomasivat lihavan herran heitä tarkastavan -- joka jäsen\nvapisi -- mutta kun tuntematon ystävällisesti myhäili, rohkaistuivat he\nhiljaa kysäsemään: onkohan Belgiaan vievällä tiellä vartijoita?\n\n-- Vartijoita siellä on; vaan menkää ensin tuon metsän läpi ja\nkääntykää sitten vasemmalle kenttäin poikki.\n\nMetsässä jylhäin puitten keskellä, äänettömässä hiljaisuudessa he vasta\nkäsittivät vapautensa ja syvän mielenliikutuksen valtaamina he\nsyleilivät toisiaan. Maurice nyyhkytti hermostuneesti, ja kirkkaat\nkyynelkarpalot vierivät pitkin Jeanin poskia. Ohi oli kiihottava\njännitys, he olivat ylen onnellisia ajatellessaan, että kohtalo\nvihdoinkin heitä armahtaisi. He syleilivät toisiansa innokkaasti, niin\ninnokkaasti, että siinä täydellisesti ilmeni se veljesrakkaus, jonka\nyhteiset kärsimykset olivat herättäneet; -- ja heidän suudelmansa oli\nsuloisin ja sitovin maailmassa, suloisempi kuin kenenkään naisen, se\noli ikuisen ystävyyden pysyvin merkki, selvin todistus, että kuuluivat\nyhteen.\n\n-- Ystävä kulta, sanoi Jean ja äänensä vapisi, hyvä on, että olemme\ntäällä, vaan emme ole perillä vielä. Meidän pitää saada selvä, missä\nolemme.\n\nMaurice ei ollenkaan rajamaita tuntenut, vaan oli kuitenkin varma, että\nei muuta kuin mennä suoraan eteenpäin.\n\nVarovasti he hiipivät metsänrinteeseen. Siellä he muistivat lihavan\nherran neuvon ja kääntyivät vasemmalle mennäksensä sänkipellon yli.\nMutta kun he tulivat tielle, jonka molemmilla puolilla kasvoi\npoppelimetsää, huomasivat he preussiläisen vartijaston. Vartijan\npainetti välkkyi ja muutamat sotilaat, jotka istuivat maassa,\nlopettelivat syöntiään ja puhelivat. Kauhistuksissaan he kääntyivät\nmetsään. Olivatkohan ne nähneet heidät? He olivat kuulevinaan ääniä ja\naskeleita, melkein kokonaisen tunnin he harhailivat risukossa ja\ntulivat aina samaan paikkaan, eivät tienneet enää ilmansuuntiakaan;\nvälistä juoksivat kuin haavoitetut eläimet, välistä seisoivat ihan\nkivettyneinä ja tuskan hiki valui ruumista pitkin -- tammen olivat\nluulleet preussiläiseksi. Viimein he joutuivat samalle tielle,\nainoastaan kymmenen askelen päähän preussiläisestä vartijasta, aivan\nlähelle sotamiehiä, jotka ratki rauhassa lämmitteleytyivät nuotiolla.\n\n-- Kova onni kuitenkin! murahti Maurice. Metsä on lumottu.\n\nVihollinen hörösteli. Oksat risahtelivat, kiviä vierähti.\n\n-- Kuka siellä? huusi vartija. Vastaamatta pinttivät Jean ja Maurice\npakoon. Sotamiehet tempasivat pyssynsä -- ja luotia sateli metsään.\n\n-- Tuhat tulimaista! kirosi Jean hammasta purren ja oli vähällä\nkirkaista tuskasta.\n\nLuoti oli sattunut vasempaan pohkeeseen, ja hän vaipui puuta vasten.\n\n-- Sattuiko luoti? kysyi Maurice huolestuneena.\n\n-- Jalkaan sattui... Tässä sitä nyt ollaan.\n\nHengästyksissään he kuuntelivat, kuuluiko takaa-ajajia.\n\nAmpuminen oli tauonnut, -- kuolon hiljaisuus kaikkialla. Preussiläisiä\nei näyttänyt haluttavan juoksenteleminen.\n\nJean valitti, kuin yritti kohottautua. Maurice tuki häntä.\n\n-- Etkö voi astua?\n\n-- Astua? Elä sitä kysykkään!\n\nJean oli aina niin tyyni, mutta nyt hän ihan vimmastui. Hän puristi\nkätensä nyrkkiin, hän olisi tahtonut tapella.\n\n-- Tuhat tulimaista! Ammuttaa koipeensa, silloin kuin jalkoja paraiten\ntarvitaan! Minusta ei ole enää muualle kuin leppälautalle ja\nmyötävirtaan. Pelasta nokkasi sinä, yksin.\n\nMaurice hymyili.\n\n-- Elä nyt hupsi.\n\nHän kohotti Jeania kädestä; heidänhän pitäisi rientää.\n\nSuurella vaivalla he kulkivat muutaman askeleen, pysähtyivät sitten\ntaas levotonna, sillä metsän rinteessä näkyi pieni talo. Veräjä oli\nsepposelällään, talo pilkkosen pimeä ja näytti autiolta. Viimein he\nuskaltautuivat pihalle ja hämmästyksekseen löysivät sieltä satuloidun\nhevosen. Minkätähden se siellä oli, sitä he eivät saaneet selväksi.\nKenties omistaja tulee pian taikka lienee hän tuolla pensaan takana\nkuoliaaksi ammuttuna. He eivät siitä koskaan tietoa saaneet.\n\nMutta Mauricelle juolahti jotain mieleen; se oikein elähytti häntä.\n\n-- Kuuleppas! Raja ei ole kaukana, ja täytyyhän meillä kuitenkin olla\nopas. Mitähän jos menisimmekin Rémillyyn Fouchard enon luo? Minä tunnen\npienimmätkin polut, niin että ummessa silminkin sinne osaan. Se oli\nsukkela tuuma. Minä nostan sinut hevosen selkään, ja Fouchard eno\nmeistä kyllä huolen pitää.\n\nEnsiksi hän tarkasti Jeanin jalkaa. Siinä oli kaksi reikää. Luoti oli\nkaiketi toisesta tullut pois muserrettuaan sääriluun. Verta ei enää\npaljon vuotanut. Pohkeen ympärille hän sitoi nenäliinan hyvin lujaan.\n\n-- Pelasta henkesi yksin! Jean sanoi toistamiseen.\n\n-- Ole hiljaa, eläkä hupsi!\n\nKun Jean oli hyvästi satulassa, tarttui Maurice ohjaksiin, ja niin\nlähdettiin. Kello oli yhdentoista paikoissa. Maurice arveli kolmessa\ntunnissa ennättävänsä perille vaikka astutellen kulkisi. Mutta mitenkä\nhe pääsevät Maasin yli? Hän oli aivan toivoton. Mouzonin siltaa\nvarmasti vartioitiin. Viimein hän muisti Villersin lautan ja toivoen,\nettä sallimus heitä vihdoinkin auttaisi, lähti hän umpimähkään joen\noikeaa rantaa niittyin ja peltoin poikki mainittua kylää kohti.\n\nAlussa meni kaikki hyvin. Noin neljännestunti täytyi heidän kuitenkin\nmuutaman ratsuväki-vartijaston tautta piilotella erään muurin suojassa.\nRupesi satamaan ja Mauricen oli hyvin vaikea pysytellä liejuisella\ntiellä hevosen rinnalla, joka onneksi oli säveä ja tottelevainen.\nVillersissä onnistui mainiosti: lautturi oli juuri tuonut baijerilaisen\nupseerin ja saattoi heidät paikalla toiselle rannalle. Vasta kylän\nläheisyydessä vastukset alkoivat, siellä he olivat aivan\njoutumaisillaan vartiomiesten käsiin, joita oli asetettu pitkin\nRémillyn tietä. Heidän täytyi uudelleen palata kentälle ja kulkea\nsiellä ristiin rastiin. Usein he saivat pitkiä matkoja kierrellä taikka\npujotella pensasten ja risukkojen läpi.\n\nJeanissa oli kuume. Melkein tiedotonna hän vaipui hevosen kaulaa vasten\nja tarrautui molemmin käsin sen harjaan. Maurice heitti ohjakset\nkäsivarrelleen ja piteli Jeania kiinni jalasta, ettei hän putoisi.\nKaksi tuntia melkein kesti harhaileminen; hevonen kompasteli\nlakkaamatta ja oli monasti pudottaa kannettavansa. Surkea oli nähdä,\nmiten hevonen horjuvin jaloin ja lian vallassa, koki pyrkiä eteenpäin,\nmies sen selässä tiedotonna, ja toinen puolikuolleena kulki vieressä,\n-- ainoastaan järkähtämätön ystävyys piti häntä vielä pystyssä. Aamu\nsarasti, ja viidettä käydessä he vihdoinkin pääsivät Rémillyyn.\n\nPihalla asuinrakennuksen edessä, joka komeana ylvästeli Haracourtsalmen\nrannalla, asetteli Fouchard kärriin kahta edellisenä iltana\nteurastettua lammasta. Kun hän näki sisarensa pojan niin kurjassa\ntilassa, suuttui hän, ja Mauricen selitykset hän kärsimättömästi\nkatkaisi. Vai niin! Vai pitäisi minun sinun ja sinun ystäväsi takia --\nsyyttä pakotta -- joutua tekemisiin preussiläisten kanssa? Jumal'auta!\nsilloin voisin yhtä hyvin paikalla mennä hirteen.\n\nHän ei kuitenkaan rohennut kieltää Mauricea ja Prosperia nostamasta\nJeania keittiön suurelle pöydälle. Jean oli yhä tunnotonna. Silvine\njuoksutti oman tyynynsä sairaan pään alle. Mutta ukko yhä vain marmatti\n-- pahahan sillä oli siinä olla -- ja miksikä he eivät jo suoraa päätä\nvieneet häntä sairashuoneeseen, jollainen onneksi kyllä oli Rémillyssä,\nvanhassa koulutalossa, kirkon luona, entisessä luostarissa -- suuri\ntilava huone.\n\n-- Sairashuoneeseen! toisti Maurice. Jottako preussiläiset\nlähettäisivät hänet terveeksi tultua Saksaan! Kaikki sairaathan ovat\nheidän. Mitä hullutuksia, eno? Minä en ole sitä varten häntä tänne\ntuonut, että antaisin hänet saksalaisille.\n\nUkko yritti jo näyttää, mistä viisi hirttä on poikki, mutta silloin\ntuli mainituksi Henrietten nimi.\n\n-- Mitä? Henriette? kysyi Maurice.\n\nJa nyt hän vihdoinkin sai kuulla, että hänen sisarensa oli tullut\nRémillyyn jo toissapäivänä. Sedanissa, jossa hän oli niin onnellisena\nelänyt, ei hän miehensä kuoltua enää jaksanut olla. Hän oli tavannut\nRaucourtin lääkärin, Dalichampin, jonka entuudesta tunsi, ja tohtori\noli häntä kehottanut kokonaan antautumaan sairaanhoitajaksi. Se oli nyt\nenää ainoa toimi, joka hänen suruaan vähänkään lievitti, niin oli hän\nsanonut. Hän asui maksusta pienessä huoneessa Fouchardin luona, ja\nvanhus katsoi häntä suopein silmin, koska hänestä hyötyi. Ukko olikin\naina tyytyväinen, kun mistä vähänkään ansaitsi.\n\n-- Vai on sisareni täällä! sanoi Maurice. Sitä se Delaherche selvitti,\nvaikka minä en käsittänyt. No, koska Henriette kerran on täällä, niin\non luonnollista, että mekin jäämme.\n\nNiin väsyksissä kuin olikin, meni Maurice paikalla hakemaan Henrietteä\nsairashuoneesta, jossa hän oli ollut yötä. Mutta eno-ukko yhä vain\nmarisi ja päivitteli, kun ei päässyt lampaanlihaa kaupalle, ennen kuin\noli selvittäytynyt tuosta sotilaasta -- paholaisesta.\n\nMauricen ja Henrietten palatessa oli Fouchard tutkimassa hevosta\ntallissa, jonne Prosper oli sen vienyt. Se oli hyvin uuvuksissa, mutta\nmuuten vahvarakenteinen, ja ukko näytti siitä pitävän. Hymyillen\nnuorukainen lupasi sen hänelle. Henriette vei Fouchardin vähän syrjemmä\nja selitti, ettei Jean suinkaan tahdo mitään ilmaiseksi, ja että hän\nitse, Henriette, hoitaisi Jeania pienessä kammarissa tallin takana,\njosta preussiläiset eivät parhaalla tahdollakaan häntä löydä. Tehköön\nsitten Henriette niinkuin tahtoo, vaikka hänellä puolestaan oli syytä\nepäillä, tokko se häntä ollenkaan hyödyttää -- ja hän lähti lihoineen.\n\nYks kaks saivat Henriette, Silvine ja Prosper huoneen kuntoon ja Jean\nkannettiin tilalle. Hän soperti muutamia sanoja, avasi silmänsä, vaan\nei tuntenut ketään.\n\nMaurice tunsi voimansa loppuvan, kun jännittävin hetki oli ohi ja Jean\nnäytti elonmerkkiä. Hän oli juuri juonut lasillisen viiniä ja söi\nlihapalasta, kun Dalichanp ajoi pihalle ollen sairashuoneeseen menossa.\nKooten viimeiset voimansa seurasi Maurice sisartaan ja lääkäriä sairaan\nystävänsä luo, saadaksensa varmasti tietää, miten käy.\n\nLääkäri oli pieni, tanakka mies, suuripäinen, tukka ja parta\nharmahtava, silmät vilkkaat, suunseutu hyvänsävyinen, kasvoissa ilmeni\nlujaluonteisuus. Hän oli ruskea kuin uusi vastatervattu vene, sillä hän\noli myötäänsä ulkona ja liikkeessä, valmiina auttamaan lähimmäisiään.\nKunnon mies kerrassaan, vaikkei mikään erikoinen lääkärikseen, mutta\nmonta hän oli auttanut pitkänä vaikutus-aikanaan.\n\nTutkittuansa tunnotonta Jeania mutisi hän: pahoin pelkään, että jalka\non leikattava.\n\nSe oli surullinen uutinen.\n\nKuitenkin hän kohta lisäsi: ehkä sitä ei kuitenkaan tarvitse tehdä,\nmutta häntä on tuiki huolellisesti hoidettava, ja sittenkin se vie\naikaa. Nyt on hällä sielu ja ruumis niin uupunut, että emme voi muuta\nkuin antaa hänen maata rauhassa. Katsotaan huomiseen.\n\nHän sitoi haavan ja kääntyi sitten Mauriceen, jonka hän lapsesta oli\ntuntenut.\n\n-- Ja teille, hyvä ystävä, on parasta mennä maata.\n\nMaurice tuijotti eteensä, hän ei kuullut lääkärin sanoja. Hän oli\nylenmäärin väsynyt. Hän ei sietänyt mitään, entinen kuumeen tapainen\nkiihotus uudistui -- kaikki surut, kaikki kärsimykset aivan sodan\nalusta risteilivät hänen mielessään. Ystävä tuossa kuolemaisillaan --\nhän itse aseetonna, alastonna, mihinkään kykenemättömänä -- siihenkö\noli uhraavaisuus vienyt? Kurjuus lopputuloksena -- hurja halu heräsi\nhänessä -- hän tahtoi kukistaa kohtalon.\n\n-- Ei, ei, kaikki ei siltä ole lopussa, hän huudahti viimein -- ei!\nPois täältä! Viikkokausia, kuukausmääriä Jean saa virua vuoteessa. Minä\nen voi jäädä tänne -- minä lähden täältä paikalla, heti paikalla.\nNiinhän, tohtori, niinhän? Autattehan minua, että pääsen täältä\nPariisiin?\n\nPelästyneenä Henriette häntä syleili.\n\n-- Mitä sinä puhut? Niin heikkona ja niin paljon kärsittyäsi! Ei ikinä!\nMinä en päästä sinua luotani. Sinä olet osasi suorittanut. Ja\njättäisitkö, hylkäisitkö, minut, joka olen ypö yksin maailmassa?\nSinähän olet ainoani.\n\nHe itkivät kumpikin ja suutelivat toisiaan kiihkeästi: hehän olivat\nkaksoset, he rakastivat toisiansa syvemmin, hellemmin kuin sisar ja\nveli tavallisesti.\n\nMaurice tuli joka hetki yhä levottomammaksi.\n\n-- Minun _täytyy_ lähteä. Minua odotetaan, minä kuolisin tuskaan,\njos en pääsisi täältä. Sinä et voi aavistaakkaan, mitenkä sisuksissani\nkuohuu, kun vain ajattelenkaan lepoa ja rauhaa. Tähän se ei saa loppua,\nsanon minä, meidän _täytyy_ kostaa. -- Kelle? mitä? -- Sitä en\ntiedä. Se vain on varmaa, että kaikki kärsimykset ovat kostettavat --\nmuuten on mahdotonta elää.\n\nDalichamp oli tarkasti seurannut Mauricea. hän viittasi Henrietteä\nvaikenemaan kunhan Maurice saa nukkua, niin hän varmasti rauhoittuu. Ja\nhän nukkui koko päivän, nukkui seuraavan yön, nukkui henkihieverinä\nparikymmentä tuntia. Kun hän heräsi, oli hänen päätöksensä\njärkähtämätön. Kuumetta hänessä ei enää ollut. Mutta hän oli\nalakuloinen ja levoton, sillä lepo oli niin houkutteleva.\n\nKyynelsilmin täytyi Henrietten suostua hänen lähtöönsä. Lääkäri\npuolestaan lupasi helpottaa Mauricen pakoa. Raucourtin sairashuoneessa\noli muuan sairaanhoitaja kuollut, Maurice pukeutui vainajan pukuun,\nkäsivarteen kiinnitettäisiin punainen risti ja hän menisi Belgian\nkautta Pariisiin, sillä se tie oli vielä vartioimatta.\n\nSinä päivänä ei Maurice talosta hievahtanut, odotti uskollisesti\niltapimeää. Hän tuskin muuten suutaankaan avasi, kun pyytääkseen\nProsperia mukaansa.\n\n-- Eikö enää mielenne tee preussiläisiä pehmittämään?\n\nProsper, entinen afrikkalainen jääkäri, joka siinä aamiaisekseen leipää\nja juustoa pisteli, vastasi veistään heilutellen: ei -- totta vie -- se\nmaksa vaivaa. Olen tarpeekseni siitä saanut. Ja mitä hyötyä siitä\nratsuväestä sitten on? Tykkien syötiksi se kelpaa, ei muuksi. Ja se\nminua monta kertaa kiukustutti, kun ei meistä sen suurempaa hyötyä\nollut.\n\nHän vaikeni, mutta jatkoi sitten kuitenkin, luultavasti sotilashaluaan\nkukistaakseen: ja paljonpa tuota toisekseen on nyt työtäkin. Tässä on\nheti kynnöt ja kylvämiset. Hyvähän se on taistellakin, vaan mitenkähän\nkävisi jollei maata muokattaisi? Näettehän itse, etten pääse töiltä.\nEipä siltä, että isäntä tässä on juuri mieleinen -- tokko nähnen\njälkeäkään palkastani -- vaan eläimet alkavat jo minuun perehtyä. Ja\nkun tänä aamuna etäältä näin tuon kirotun Sedanin, tuntui oikein\nhyvältä olla yksin ja astella auran perässä. --\n\nHämärissä tuli Dalichamp ajokaluineen. Hän tahtoi itse saattaa Mauricen\nrajalle. Fouchard, joka oli mielissään, kun pääsi edes yhdestä, kävi\naina maantiellä asti katsomassa oliko vahtia näkyvissä. Silvine\nsillaikaa viimeisteli Mauricen pukua.\n\nEnnen lähtöään lääkäri taas tutki Jeanin jalkaa, vaan ei vieläkään\nvoinut päättää, oliko se leikattava vai ei. Sairas makasi yhä\nhorroksissa, ei tuntenut ketään eikä puhunut. Maurice arveli lähteä\njättämättä hänelle jäähyväisiä, mutta kun hän kumartui suudellakseen\nhäntä poskelle, avasi Jean silmänsä, ja hänen huulensa liikkuivat.\n\n-- Lähdetkö sinä? hän kysyi hiljaa.\n\nKaikki hämmästyivät. Jean jatkoi: minä kuulin, mitä te puhelitte,\nvaikken saattanut hievahtaakaan. Ota rahat. Ne ovat housun taskussa.\n\nRykmentin kassan rahoista, joita jakamassa hekin olivat osallisina\nolleet, oli heillä jälellä parinsadan frangin paikoille.\n\n-- Rahat! huudahti Maurice. Paremminhan ne sinä tarvitset kuin minä,\njolla on vielä molemmat jalat kunnossa. Kahdellasadalla frangilla\npääsen hyvästi Pariisiin ja -- ilmaiseksihan minulta siellä henki\nnitistetään. Jää hyvästi, rakas ystävä! Kiitos kaikista monista\navuistasi! Jollet sinä olisi kanssani ollut, olisin jo aikoja sitten\nollut maan mustissa mullissa.\n\nJean keskeytti hänet: Sinä et ole minulle velkaa. Preussiläisten käsiin\nolisin joutunut silloin siellä, jos et sinä olisi minua temmannut pois.\nJa eilen viimeksi sinä minut heidän kynsistään pelastit. Sinä olet\nkahdesti maksanut. Nyt olisi minun vuoroni uhrata henkeni. Voi, miten\nolen levoton, kun et ole luonani sinä.\n\nHänen äänensä värähteli ja silmät kyyneltyivät.\n\n-- Jää hyvästi, rakas ystävä!\n\nHe suutelivat toisiaan ja siinä niin kuin eilesessäkin suudelmassa,\nmetsässä siellä, ilmeni syvä rakkaus, jonka yhteiset vaarat, yhteiset\nvastukset olivat herättäneet, ja joka oli heidät yhdistänyt lujemmin\nkuin tavallinen vuosikausia kestävä ystävyys. Unettomat yöt, päivät,\njolloin eivät suupalaa saaneet maistaa, lakkaamatta uhkaava kuolema --\nkaikki suli hellyyteen. Kun kaksi sydäntä on niin kokonaan sulautunut,\nniin ne eivät koskaan voi erota. Suudelma metsässä oli täynnä toivoa,\n-- nyt eronhetken tuskallista kaihoa. Tokko he koskaan enää näkisivät\ntoisiaan? Ja milloin? Surunko, ilonko hetkenä?\n\nDalichamp istui jo kieseissään ja huusi Mauricea. Rajusti syleili hän\nHenrietteä, joka kyyneleitä niellen kalmankalpeana häntä katseli.\n\n-- Veljeni minä sinun huostaasi jätän -- hoida häntä hyvästi! Rakasta\nhäntä niinkuin minäkin olen häntä rakastanut.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSuuri huone, seinät valkaistut -- ennen oli sitä käytetty\nhedelmäsäiliönä; vieläkin siellä tuntui omenain ja päärynäin haju.\nRautasänky, maalaamaton pöytä ja kaksi tuolia, sitä paitsi vanha\npuukaappi, kaikki maailmankokoisia -- siinä huoneen kalusto. Siellä oli\nniin rauhallista ja hiljaista; silloin tällöin kuului viereisestä\ntallista kumeata ääntä, hiljaista kaviolla kuoputtamista ja ynymistä\nnavetasta. Päivä paistoi kirkkaasti etelään päin olevasta ikkunasta,\njosta näki pienen kummun ja kaistaleen peltoa. Ei yksikään ihminen edes\naavistanut, että siellä oli huone ja huoneessa pakolainen.\n\nHenriette järjesti ja määräsi kaikki. Epäluuloja poistaakseen ei hän\nsallinut muiden kuin lääkärin käydä Jeanin huoneessa. Kutsumatta ei\nSilvinekään saanut sinne mennä. Aikaiseen aamusella Henriette ja\nSilvine siivosivat huoneen, joka päivän aikaan oli kuin teljetty. Jos\nsairas öisin jotain tarvitsi, koputti hän seinään, sillä Henriette\nnukkui viereisessä huoneessa. Viikkomääriä oli Jean elänyt alituisessa\nhurakassa, yhtäkkiä oli hänet ikäänkuin temmattu maailmasta eikä hän\nnähnyt muita kuin hiljaisen, nuoren naisen, joka kuulumattomin askelin\nhuoneessa liikkui häntä vaaliessaan. Henriette oli nyt aivan sen\nnäköinen, jollaisena Jean ensin oli nähnyt hänet Sedanissa! hento\nvartalo, kasvonpiirteet hienot, suurenlainen suu, tukka kaunis ja\nvaalea kuin tuleentunut ohrantähkä, silmänluonteessa sama sanomaton\nhyväntahtoisuus.\n\nKuume oli ensi päivinä niin kova, että Henriette tuskin hetkeksikään\nsaattoi vuoteen vierestä poistua. Dalichamp tuli joka aamu Jeania\nkatsomaan, hakien muka Henrietteä sairashuoneesen. Luoti oli poissa,\nvaan se oli musertanut sääriluun. Lääkäri ihmetteli, kun haava ei\nottanut parantuakseen, hän pelkäsi, että hänen kenties pitäisi sahata\njalka luusirun tautta, jota koettimella ei saanut pois. Jeanillekin hän\noli siitä puhunut -- mutta ei, ei! ennemmin kuolla paikalla kuin elää\nloppuikänsä raajarikkona. Vielä jonkun aikaa aikoi lääkäri katsastaa\nhaavaa, pani siihen kummiputken märänvuodon takia, kasteli liinannukkaa\nöljypuun öljyssä ja karbolivedessä ja sitoi sillä haavan. Hän ilmoitti\nkuitenkin että paraneminen käypi hitaasti, jollei erityisiin toimiin\nryhdytä. Toisella viikolla kuume sentään väheni ja sairas oli muutenkin\nparempi, mutta hänen täytyi olla aivan liikahtamatta vuoteessaan.\n\nJean ja Henriette perehtyivät toisiinsa pian. Tuntuipa kuin he aina\nolisivat olleet ja tulisivat olemaan yhdessä. Kaikki lomahetkensä\nvietti Henriette Jeanin luona, syötti ja juotti häntä säännöllisesti,\nauttoi ja hoiti, miten paraiten taisi. Joskus he puhelivat, vaan\nuseimmiten, varsinkin ensi päivinä, olivat ääneti. Ikävä heillä ei\nollut milloinkaan; he kaipasivat hiljaista elämää, tarvitsivat lepoa ja\nrauhaa kumpikin, niin hyvin sairas Jean muserrettuine jalkoineen kuin\nsurupukuinen Henriette, jonka suru ei vielä ollut hälvennyt.\n\nEnsi alussa Jeania vähän ujostutti, Henriettehän oli niin paljon\netevämpi häntä, joka oli vain talonpoika ja sotamies ja tuskin osasi\nlukea ja kirjoittaa. Mutta hän rauhoittui, kun näki Henrietten\nkohtelevan häntä vertaisenaan; hän rohkeni keskustella ja oli niinkuin\nennenkin älykäs ja teräväjärkinen. Ihmeekseen hän älysi, ettei ollut\nniinkään pöllömäinen. Olikohan se seurauksena tuosta inhottavasta\nelämästä, jota hän kaksi kuukautta oli viettänyt? Olivatkohan kaikki\nruumiin ja sielun kärsimykset olleet hänen edukseen? Mutta enimmän hän\nkuitenkin hämmästyi kun huomasi, ettei Henriette juuri ollut häntä\noppineempi. Äitinsä oli kuollut aikaiseen, hänen täytyi hoitaa taloutta\neikä hänellä ollut aikaa lukea ja tutkia, kuin oli huolta pidettävä\nisoisästä, isästä ja veljestä eli \"kolmesta herrastaan\" niinkuin hän\ntavallisesti heitä nimitti. Sisältäluku, kirjoitus, oikeinkirjoitus ja\nluvunlasku -- siinäpä ne hänen tietonsa melkein olivatkin.\n\nPieni ja vaatimaton hän oli, elämän tavalliset, jokapäiväiset toimet\nhäntä miellyttivät. Mutta hänen hyväntahtoisuutensa, auliutensa, hänen\ntahdonlujuutensa -- ne ne vaikuttivat Jeaniin.\n\nMauricesta he usein puhuivat. Mauricen tähden Henriette Jeania niin\nuskollisesti hoiti. Mitä enemmän hän oppi tuntemaan tuota\nteeskentelemätöntä, vakavaa nuorukaista, sitä kiitollisempi hän oli\nsaadessaan hoitaa häntä, Mauricen ystävää ja veljeä, ja kiitollisuus\nmuuttui ystävyydeksi. Ja Jean -- niin, hänen kiitollisuudellaan ei\nrajoja ollut, hän olisi tahtonut suudella Henrietten kättä, joka kerran\nkun se hänelle liemikupin ojensi. Päivä päivältä heidän ystävyytensä\nkasvoi, sama yksinäisyys, samat surut heitä yhdistivät. Ja kun he\nolivat muistelleet menneitä aikoja ja Henriette kysellyt heidän\nhirveistä kärsimyksistään Reimsin ja Sedanin välillä, uudistuivat aina\nsamat kysymykset: mitähän Maurice nyt teki? Miksikä hän ei\nkirjoittanut? Olikohan Pariisista mahdotonta lähettää mitään tietoja?\nYhden ainoan kirjeen he olivat saaneet -- sen oli hän kirjoittanut\nRouenissa neljäntenä päivänä lähtönsä jälkeen -- ja aivan lyhyesti\nmainitsi siinä tulleensa äskettäin kaupunkiin pitkiä matkoja\nkierrettyään ja aikovansa Pariisiin. Viikkokauteen eivät he olleet\nhänestä mitään kuulleet.\n\nAamuisin kun Dalichamp oli haavan puhdistanut ja sitonut, jäi hän\nhetkiseksi sinne puhelemaan. Toisinaan hän tuli iltasellakin ja viipyi\nsilloin kauvemmin, kertoen uusista mullistuksista, jotka horjuttivat\nRanskaa perustuksia myöden. Hän oli ainoa, joka heille toi tietoja\nmaailman menosta.\n\nLääkäri oli harras isänmaan ystävä, johon kipeästi koski jokainen\nkärsitty tappio. Hän ei puhunutkaan muusta kuin preussiläisistä, jotka\nSedanin taistelun jälkeen olivat levinneet yli koko Ranskan kuin\naaltoileva meri. Joka päivä tuli uusia surusanomia. Allapäin hän sängyn\nvieressä istua nuukotti ja väristen kertoi, miten olot päivä päivältä\npahenivat. Usein oli hänellä taskut täynnä belgialaisia sanomalehtiä,\njotka jätti heille luettavaksi. Viikkojen kuluttua vasta kajahti\nsairaan huoneeseen tieto onnettomuuksista, ja yhteinen suru, yhteinen\nhuoli yhdisti hoitajan ja sairaan aina lähemmäksi.\n\nSellaisesta vanhasta sanomalehdestä Henriette kerran luki Jeanille\nMetzin suuresta taistelusta, jota oli kestänyt kolme päivää. Uutinen\noli viiden viikon vanha, mutta hän ei ollut kuullut siitä ja kuunteli\nsentähden raskaalla mielellä. Huoneessa oli niin hiljaista, Henriette\nluki hieman laulavalla äänellä niinkuin koulutyttö, lausuen tarkasti\njoka tavuun -- Jean näki koko surullisen tapahtuman selvästi silmäinsä\nedessä. Fröschwillerin ja Spichernin taistelujen jälkeen, jolloin\nensimmäinen osasto vei viidennen mukanaan turmioon, olivat toiset\nMetzin ja Bitschin välille asetetut joukot epäröidessään joutuneet\nviimein samaan tappion mylläkkään ja kokoutuneet leirin yläpuolelle\nMoselin oikealle rannalle. Siten oli kallista aikaa hukattu, sen sijaan\nettä olisi kiirehditty peräytymään Pariisiin ja vältetty monta\nsurkeutta! Keisari oli jättänyt päällikkyyden marsalkka Bazainelle,\njolta nyt voittoja toivottiin. Silloin 14 päivänä syttyi Bornyn\ntappelu. Samana hetkenä, jolloin sotajoukko oli päättänyt mennä\nvasemmalle rannalle, hyökkäsi vihollinen; ranskalaisten oli\ntaisteltava kahta saksalaista sotajoukkoa vastaan, Steinmetzin, joka\njärkähtämättömänä seisoi ihan uhatun varustuksen edessä, ja Fredrik\nKaarlen, joka ylempänä oli mennyt joen yli ja marssi nyt joen vasenta\nrantaa sulkemaan Bazainelta tietä Ranskaan. Kolmen aikaan iltapäivällä\ntaistelu alkoi. Ranskalaiset pysyivät asemassaan, mutta voitosta ei\nhyötyä ollut, sillä sotajoukon täytyi toimetonna pysyä Moselin\nmolemmilla rannoilla, sillä välin kuin toinen saksalaisten armeijoista\nympäröi heidät.\n\n16:na taisteltiin Rézonvillessä. Kaikki osastot olivat nyt vihdoinkin\nvasemmalla rannalla, kolmas ja neljäs olivat vain myöhästyneet, sillä\nEtainin ja Mars-la-Toursin teitten risteyksessä oli hirmuinen tungos,\nsitten kun preussiläisten ratsu- ja tykkiväki, uhkarohkeasti rynnäten,\noli jo aamusella sulkenut tiet.\n\nTaistelu oli vitkallista ja määrätöntä. Kello kahteen mennessä oli\nBazaine hyvästi voittanut kourallisen sotilaita, jotka hänen tiellään\nolivat: -- mutta hän kärsi tappion ja syynä siihen oli hänen\nselittämätön pelkonsa, että tie Metziin häneltä katkaistaisiin. Tuima\ntappelu levisi yli laaksoin ja kukkulain. Rintamaa ja sivua kohti\nhyökkäsi vihollinen, ranskalaiset eivät rynnänneet eteenpäin ja\nantoivat sillaikaa preussiläisille tilaisuutta koota voimansa, siten\nedistäen vihollisen suunnitelmaa, jonka tarkoituksena oli pakottaa\nheidät vetäytymään toiselle puolelle jokea.\n\n18 päivänä vihdoin oli viimeinen Saint-Privatin taistelu, jossa\nhyökkäysrintama oli kolmetoista kilometriä pitkä. 200,000 saksalaista\nja 700 kanuunaa hyökkäsi 120,000 ranskalaista ja ainoastaan 500\nkanuunaa vastaan. Saksalaiset ryntäsivät Ranskasta, ranskalaiset\nSaksasta päin; näytti siltä kuin preussiläiset sinkahuttaisivat\nranskalaiset pois heidän omasta maastaan. Kello kahdesta asti riehui\nmitä hurjin tappelu, preussiläinen kaarti ajettiin pakoon ja\nhajoitettiin. Bazaine oli kauvan voittopuolella, sillä vasen kylki oli\nvastustamaton, mutta illempana täytyi heikomman oikean sivun hirveän\nverilöylyn perästä jättää Saint-Privat, ja se vei mukanaan koko\nsotajoukon. Se oli voitettu, sen täytyi peräytyä Metzin muurien\nturviin, jossa se nyt oli kuin rautavyön ympäröimänä. Jean keskeytti\nHenrietteä lakkaamatta: niin, niin! ja me kun odotimme Bazainea aina\nReimsistä lähdöstä asti!\n\nSitten luki Henriette marsalkan kirjelmän 19 päivältä, jossa hän puhuu\nperäytymisen jatkamisesta, saman kirjelmän, josta oli seurannut\nChâlonin armeijan eteenpäin marssiminen. Sitten, mutta vasta 27:nä, kun\noli saanut tiedon apujoukon tulosta, oli hän kyllä ponnistellut, mutta\nniin laimeasti vieläkin, että Metzin joukko syyskuun ensimäisenä\npäivänä -- samana, jolloin Châlonin armeija peräti voitettiin Sedanissa\n-- voimattomana peräytyi ... ja Ranska sen menetti. Marsalkasta, joka\nsiihen asti oli ollut keskinkertainen päällikkö -- ja joka teitten\nvapaina ollessa ei ollut pyrkinyt eteenpäin, tulisi voimakkaimpain\nsotajoukkoin ympäröimänä ja valtiollisten mietteittensä valtaamana\nsalaliittolainen ja petturi.\n\nMutta niissä sanomalehdissä, joita Dalichampilla oli mukanaan, oli\nBazaine yhä suuri mies ja urhoollinen soturi, jolta Ranska pelastustaan\ntoivoi. Jean luetutti Henriettellä kahteen kertaan saman asian,\nsaadaksensa oikein selville, kuinka kolmas saksalainen armeija Preussin\nkruununprinssin johtamana oli voinut heitä ajaa takaa sillaikaa kun\nensimmäinen ja toinen Metziä piirittivät, molemmat yhtä suuret ja\ntarpeeksi heillä kanuunia, että hyvin olisivat voineet erottaa\nneljännen armeijan, jota Saksenin kruununprinssi johti. Kun Jean\nsairasvuoteellaan vihdoin oli saanut kaikki selväksi, koetti hän toivoa\nparasta.\n\n-- Vai niin! Siksikö niin kävi, ettemme me olleet kylliksi voimakkaat.\nMutta tässähän ovat numerot, Bazainella oli 150,000 miestä, 300,000\nkivääriä ja enemmän kuin 500 kanuunaa; hän aikoo varmaankin tehdä\nheille aika kepposen.\n\nHenriette nyökäytti päätään ja oli olevinaan samaa mieltä, ettei Jeania\npahoittaisi. Hän ei voinut tarkoin seurata sotajoukkoin kulkua, mutta\nhänestä tuntui, että onnettomuutta ei käynyt välttäminen. Hänen äänensä\noli sointuisa ja tyyni kuten tavallisesti, hän olisi tuntikausia voinut\nlukea vain häntä huvittaakseen. Mutta toisinaan kun hän luki\nverilöylyistä, ääni petti ja kyyneleitä kohosi silmiin. Hän muisti\nmiehensä, joka oli ammuttu ja jota baijerilainen upseeri oli muuria\nvasten potkinut.\n\n-- Jos se teihin niin koskee, sanoi Jean hämmästyneenä, niin elkää\nlukeko niistä.\n\nHenriette tointui paikalla ja sanoi hiljaisesti ja ystävällisesti: ei,\nei. Suokaa anteeksi; minä vakuutan, että se minuakin huvittaa.\n\nMuutamana iltana lokakuun alussa kun ulkona oikein myrskysi, hän palasi\nsairashuoneesta ja sanoi liikutettuna: kirje Mauricelta. Tohtori sen\näsken minulle antoi.\n\nYhä levottomammiksi he olivat tulleet, kun Mauricesta ei mitään\nkuulunut, varsinkin sitten, kun toista viikkoa takaperin huhu kertoi,\nettä Pariisi oli kokonaan sulettu. Vapisten he odottivat häneltä\ntietoja. Minne hän oli Reimsistä joutunut? Nyt se selvisi, sillä kirje,\njonka hän Pariisista oli lähettänyt Dalichampille 18 päivänä, siis\nsamana, jolloin viimeinen juna lähti Havreen, oli äärettömästi\nkierrellyt ja ihmeitten ihme, että se viimeinkin joutui omistajansa\nkäsiin.\n\n-- Voi, sinä rakas ystävä! huudahti Jean riemuissaan. Lukekaa se\npaikalla, lukekaa!\n\nTuuli kiihtyi, ikkunat ruskivat aivan kuin niitä olisi ulkoapäin irti\nkiskottu. Henriette oli pannut lampun sängyn viereen pöydälle ja\nalotti; hän istui niin lähellä Jeania, että hänen tukkansa melkein\nnuorukaiseen koski. Niin lämmin ja hyvä oli olla rauhaisassa huoneessa\n-- ja myrsky raivosi ulkona.\n\nKirje oli kahdeksan sivua pitkä. Ensin Maurice mainitsi, että hänet\nheti tultuaan 16 päivänä, oli kirjoitettu linjarykmenttiin, jota\ntahdottiin lisätä. Palavalla innolla hän sitten kertoi, mitä oli\nsaanut tietää kuukauden kauheista tapahtumista. Weissenburgin ja\nFröschwillerin tappiot olivat säikähdyttäneet kerrassaan Pariisin. Kun\nmielet tyyntyivät, heräsi uusia houreita, toivo kostaa, puhuttiin\nBazainen ylipäällikkyydestä, huhuttiin voitosta, yleisestä kapinasta,\npreussiläisistä, joista ministeritkin puheissaan mainitsivat. Ja\nyhtäkkiä tuli kamala tieto syyskuun 3 päivänä niinkuin salama\nkirkkaalta taivaalta: toiveet haihtuivat kuin tuhka tuuleen, pahaa\naavistamatta, virkeä ja iloisa kaupunki oli kuin kuollut. Pois\nkeisarius! kaikuivat huudot samana iltana, jolloin Jules Favre\nlyhyessä, kauheassa yöllisessä kokouksessa vaati kansan nimessä\nkeisariuden hävittämistä. Seuraavana päivänä oli kaikki kukistunut,\ntoisen keisarikunnan olivat sen omat teot murskanneet pirstaleiksi.\nKoko kaupunki oli liikkeessä, ihmisvirta täytti Konkordian torin, jota\npyhäpäivän kirkas aurinko valaisi, joukko tulvasi kohti lakia-laativan\nkokouksen rautaristikkoja, joita kourallinen sotilaita, kiväärit\nkädessä, suojeli, särki portit, ryntäsi kokoushuoneeseen, josta Jules\nFavre, Gambetta ja muut vasemmistolaiset lähtivät Hôtel de Villeen\njulistamaan Ranskaa tasavallaksi. Sillaikaa avattiin Louvressa pieni,\nSaint-Germain-l'Auxerroisin torille päin oleva takaovi raolleen ja\nsieltä pujahti hallitsija-keisarinna mustassa puvussa, yhden ainoan\nystävän seuraamana; he vapisivat molemmat, pyrkivät pakoon ja\nhyppäsivät ajurin kärriin, joka vei heidät pois Tuilerieain linnasta,\njossa ihmistulva nyt samoili. Samana päivänä Napoleon III lähti\nBouillonin ravintolasta, jossa hän oli viettänyt ensimmäisen yönsä\nmatkalla Wilhelmshöheen maanpakolaisuuteen.\n\nVakavana Jean keskeytti Henrietten: meillä on siis nyt tasavalta? No,\njos se vain auttaa meitä löylyttämään preussiläisiä, niin...\n\nHän pudisti päätään, talonpoikana ollessa oli häntä tasavallalla\npeloteltu. Eikä hänestä sota-aikana muutenkaan ollut eripuraisuus\nmieleen. Mutta muutos siinä kaiketi täytyi tulla, koska keisarikunta\noli niin parantumatonta mätää eikä sitä kukaan enää tahtonut.\n\nHenriette luki kirjeen loppuun. Viimeisillä sivuilla oli tietoja\nsaksalaisten lähestymisestä. 13 päivänä, samana siis, jolloin\nhallituksen ja kansallisen puolustuksen valiokunta muutti Toursiin,\noli nähty vihollisen Pariisin itäpuolella saapuvan aina Lagnyyn\nasti. 14 ja 15 päivänä ne olivat aivan lähellä, Creteilissä ja\nJoinville-le-Pontissa. Mutta 18 päivän aamuna, jolloin Maurice\nkirjoitti, ei hän vielä näyttänyt uskovan Pariisin täydellistä\npiiritystä, häntä elähytti vieläkin kerran toivo, hänestä oli\npiiritysyritys julkeaa, uhkarohkeaa ja kolmessa viikossa se kylläkin\npäättyisi, hän luotti apujoukkoihin, joita maaseuduilta lähetettäisiin,\npuhumattakaan Metzin armeijasta, joka jo Verdunin ja Reimsin kautta oli\ntulossa. Mutta vahva rautavyö oli kietonut Pariisin ja erottanut sen\nmuusta maailmasta, jättiläisvankila se nyt oli, jossa kaksi miljoonaa\nelävää olentoa nääntyi -- ei niin sanaa sieltä päässyt muuhun Ranskaan.\n\n-- Voi hyvä jumala; huoahti Henriette masentuneena. Kuinka kauvan tätä\nkestää? Tokko enää milloinkaan saamme häntä nähdä!\n\nTuulen puuska tärisytti vanhaa taloa. Kova talvi oli tulossa. Mitä\nsaavatkaan sotilasraukat kärsiä, joitten ruuatta ja juomatta täytyy\npakkasessa taistella!\n\n-- Mauricen kirjehän on elähyttävä, sanoi Jean. Ja olipa hyvä, että\nvihdoinkin saimme hänestä tietoja. Ei saa olla toivoton.\n\nVähitellen lokakuun pilviset, synkät päivät kuluivat; kun tuuli\nlaimeni, vetäysi taivas yhä synkempään pilveen. Jeanin haava parani\nhyvin hitaasti. Lääkäri ei vielä voinut ottaa putkea haavasta, ja\nsairas, joka oli hyvin heikoksi mennyt, kielsi jyrkästi leikkaamisen,\nhän ei tahtonut tulla raajarikoksi.\n\nOdotus ja levottomuus teki olon tukalaksi tuossa pienessä huoneessa,\njonne tiedot etäisenä kuminana tunkeutuivat kuni tuskallisessa unessa.\nInhottava sota, verilöylyt ja tappiot jossakin kaukana, ei varmasti\ntiedetty missä, ja onnettoman isänmaan valitukset ja kärsimykset\nkuuluivat sinne hiljaa vain. Ja tuuli karisteli lehdet puista, taivas\noli synkänharmaa, kenttä eloton ja kovaa talvea ennusti variksien\ninhakka rääkyminen.\n\nTavallisimpia puheaineita oli sairashuone, jossa Henriette oli kaiken\najan, mitä ei Jeanin luona. Kun hän iltasella palasi, kyseli Jean\npäivän tapahtumia ja Henriette ne tarkasti kertoi, sillä se olikin\nainoa, joka huvitti häntä. Jean tunsi siten kaikki sairaat, tiesi,\nketkä paranivat, ketkä eivät.\n\n-- Poikaparat! sanoi Henriette aina. Poikaparat!\n\nSairashuone ei ollut enää taistelujen keskellä, jossa veri virtana\nvuoti; siinä sai nyt kokea sairaalan kaikki surkeudet, tautia ja\nkuolemaa, hitaasti elpyviä ja alituisesti kuoleman kanssa kamppailevia.\nDalichampilla oli ollut paljon vaivaa saadakseen sänkyjä ja\nmakuuvaatteita, ja sairasten elatus -- leipää, lihaa ja kuivattuja\nkasviksia -- puhumattakaan siteistä ja kääreistä, teki hänestä\nihmettentekijän. Preussiläiset, jotka olivat Sedanin sairashuoneen\nanastaneet, eivät antaneet hänelle mitään, eivät edes nukutusainetta,\njota hänen sitten Belgiasta asti täytyi haalata. Ja kuitenkin -- hän\noli yhtä auliisti ottanut hoidettavakseen saksalaisia kuin\nranskalaisiakin, ja vieläpä toistakymmentä baijerilaistakin, jotka hän\nBazeillesissa oli pelastanut. Vihollisjoukkoin sotilaat, jotka hurjasti\nolivat toisiaan raadelleet, lepäsivät nyt sovinnossa vieretysten.\nKauheus ja suru asustivat Rémillyn vanhan koulutalon saleissa, joissa\nkummassakin oli viisikymmentä vuodetta!\n\nVielä kymmenen päivää taistelun jälkeen oli sinne tuotu haavoitettuja,\njoita jostain nurkasta oli löydetty. Neljä oli jäänyt muutamaan autioon\nhuoneeseen Balaniin ilman lääkärin apua eikä tiedetty, miten ne olivat\nhengissä pysyneet -- ehkä joku naapuri oli niitä armahtanut -- niiden\nhaavoissa madot ihan vilisivät, ne olivat nyt kuolleet veren\nmyrkytykseen. Sepä se vuoteita tyhjensi. Ovessa löyhähti jo vastaan\nluumädän tukauttava haju. Putkista tippui pahalle haisevaa visvaa.\nUsein täytyi leikkaus uusia ja kaivaa haavasta luusiruja, joista ei\nkukaan ollut tiennyt. Nääntyneinä ja kuihtuneina kurjaset kärsivät\nkauheita tuskia. Voimattomina muutamat makasivat päiväkaudet selällään,\nmelkein hengittämättä, silmät ummessa, luomet jo mustuneet kuin\nkuolleella. Toiset eivät silmän täyttä nukkuneet, kieriskelivät\nlevotonna vuoteellaan, kylmä hiki valui ruumista pitkin ja olivat niin\närtyisiä kuin järkensä kadottaneet. Mutta samapa se, olivatko sairaat\nraivoja vai tyyniä, heidän päivänsä olivat luetut, niin pian kun kuume\nheihin tarttui, myrkky vei voiton, lensi toisesta toiseen, tempasi\nheidät vastustamattomasti manalan majoihin.\n\nKurjinta oli kuitenkin kuolemaan tuomittuin huoneessa, jossa punatauti,\nlavantauti ja isorokko raivosivat. He huusivat ja kirkuivat houreissaan\nja istuivat vuoteillaan kuin aaveet. Toisten keuhkoissa oli vika ja he\nrykivät armottomasti. Muutamat herkiämättä ulvoivat ja tyyntyivät vasta\nsitten kun haavoja kylmällä vedellä valeltiin. Kääreitten muuttohetkeä\nlevottomasti odotettiin, silloin vuoteet tuuletettiin ja ruumis, joka\npitkällisestä makaamisesta oli ihan kangistunut jäähtyi ja pääsi vähän\nliikkeelle. Mutta sitä hetkeä kammoksuttiinkin, sillä ei mennyt\npäivääkään, jolloin ei lääkäri sidettä avatessaan olisi haavassa\nhuomannut mustanpuhuvia pilkkuja -- kylmänvihoja. Seuraavana päivänä\nleikkaus -- taas poikkisahattu käden tai jalan tynkä. Joskus meni koko\njäsen pala palalta. Silloin oli koko mies täynnä mustia lavantaudin\npilkkuja -- raivon huumaamana hänet vietiin kuolemaan tuomittujen\nhuoneeseen, jossa hän henkensä heitti; ruumis oli jo kuollut ennen kuin\nhengenlähtö alkoi.\n\nJoka ilta sairashuoneesta palattuaan ja Jeanin kysymyksiin vastattuaan\nlausui Henriette: Poikaparat! Poikaparat!\n\nYhäti samat tiedot, sama kurjuus tuossa helvetissä. Olkapää oli\nnuljautettu sijoiltaan, jalka leikattu, käsivarsi sahattu, mutta\nestäytyisikö siltä visvanvuoto tai luumätä? Taikka oli taaskin joku\nhaudattu, useimmiten ranskalainen, joskus saksalainen. Ei mennyt\npäivääkään, jolloin ei sairashuoneesta olisi hämärissä pujahtanut\nneljästä laudasta kyhätty ruumisarkku, jota yksi ainoa sairaalan\nsotilas seurasi ja usein Henriette itse katsomaan, ettei häntä koiran\ntavalla maahan pantaisi.\n\nRémillyn hautausmaahan oli kaksi uutta hautariviä kaivettu ja siinä\nlepäsivät rinnatusten saksalaiset vasemmalla, ranskalaiset oikealla --\nhauta heidät sovitti.\n\nMuutamat haavoitetut Jeania miellyttivät, vaikkei hän ollut heitä\nnähnytkään. Hän kyseli aina heistä.\n\n-- No, kuinkas \"pikku-raukka\" tänään jaksaa?\n\nSe tarkoitti pientä ratsumiestä, viidennen linjan rykmentin sotilasta,\njoka vapaaehtoisena oli sotaväkeen mennyt eikä vielä ollut\nkahdenkymmenen ikäinen. Häntä sanottiin \"pikku-raukaksi\", koska hän\naina itseään siksi nimitti. Hänen äitinsä oli sen nimen antanut. Hänen\ntilansa oli todellakin surkea, sillä hän oli kuolemaisillaan\nkeuhkopussintulehdukseen, jonka vasemmassa kylessä oleva haava oli\nvaikuttanut.\n\n-- Voi poikaparkaa, sanoi Henriette, joka oikein äidillisesti häntä\nhoiti. Hän ei voi hyvin, hän on koko päivän rykinyt. Sydäntäni vihloo\nsitä kuullessa.\n\n-- Entäpä karhunne, Gutmann, jatkoi Jean hieman hymyillen. Tokko\nlääkäri toivoo hänen parantuvan?\n\n-- Kenties hän voittaa taudin; mutta kauheita tuskia hän kärsii.\n\nKumpikaan ei voinut puhua Gutmannista vetämättä suutansa hymyyn, vaikka\nhäntä säälivätkin. Kun Henriette ensimmäisenä päivänä tuli sairaalaan,\noli hän hämmästyksekseen tuntenut sotilaan samaksi punapartaiseksi,\nsinisilmäiseksi, leveänenäiseksi baijerilaiseksi, joka Bazeillesissa\nkantoi hänet pois, kun hänen miehensä ammuttiin kuolijaaksi. Mieskin\ntunsi hänet, vaikkei hän voinut puhua; niskaan tunkeutunut luoti oli\nrepäissyt häneltä puolet kielestä. Parina päivänä oli Henriette ihan\nvärissyt, kun hänet näki, mutta oli lauhtunut sittemmin, kun huomasi,\nmiten miehen toivoton, ystävällinen katse häntä seurasi. Eiköhän tuo\nbaijerilainen ollutkaan enää sama kummitus, jonka tukka ja parta olivat\nveriset ja jonka silmät pyörivät päässä hurjasti, sama, jota hän ei\nmielestään voinut poistaa? Hän oikein pakotti itsensä muistamaan miehen\nkauheita kasvoja, kun näki tuon onnettoman kärsivällisenä ja\nhyvänsävyisenä kestävän kauheita tuskia. Se oli tavatonta, koko\nsairaalassa se herätti sääliä. Oliko hänen nimensä Gutmann, ei\ntiedetty, mutta ne olivat ainoat tavut, mitkä hän epäselvästi voi\nlausua. Luultiin häntä naineeksi mieheksi ja että hänellä oli lapsia.\nHän ymmärsi muutamia sanoja ranskaa, sillä joskus hän vastasi päätään\nnyykäyttäen. Nainut? Niin, niin. Lapsia? On, on. Kun hän muutamana\npäivänä näki jauhoja, liikutti hän kättään niin omituisesti, että\narveltiin häntä mylläriksi. Mutta siinä kaikki. Missä hänen myllynsä\noli? Missä Baijerin kolkassa vaimo ja lapset nyt itkivät? Kuolisiko hän\ntuntematonna? Ja vaimo ja lapset ikuisesti häntä siellä odottaisivat?\n\n-- Tänään, kertoi Henriette muutamana iltana, heitti Gutmann mulle\nlentomuiskuja. Nyt en enää koskaan anna hänelle juomista sitä kertaa\nettei hän suutele kättäni ja silmät loistavat kiitollisuudesta. Elkää\nnaurako ... kauheata on olla noin melkein kuin elävänä haudattu.\n\nLokakuun lopulla Jean alkoi parata. Lääkäri suostui ottamaan pois\nkummiputken, vaikka hän vielä oli levoton, ja haava näkyi hyvin pian\narpeutuvan. Sairas sai jo liikkua, hän käveli tuntikausia edes takaisin\nhuoneessa tai istui ikkunan vieressä ja katseli synkkänä pilvien\nkulkua. Mutta sitten tuli ikävä, hän puhui paljon siitä, että\nhankittaisiin hänelle työtä, joten hän taloa hyödyttäisi. Salaisena\nhuolena hänellä oli aineellinen puoli, sillä hän hyvin ymmärsi, että\nkaksisataa frangia oli hyväksikin kulunut niinä kuutena viikkona.\nHenriette se varmaankin maksoi Fouchardille, muuten hän ei olisi\nhyvällä tuulella. Se kiusasi häntä eikä hän rohennut siitä puhua\nHenrietten kanssa. Oikein hänestä helpolta tuntui, kun sovittiin, että\nhäntä sanottaisiin Fouchardin toiseksi rengiksi, joka Silvinen kanssa\nteki sisätyöt ja Prosper hoiti maanviljelystä.\n\nVaikka ajat olivat tukalat, oli toinen renki kuitenkin tarpeen. Koko\npaikkakunta oli hävityksen partaalla, mutta Fouchard ukon lihakauppa\noli niin onnistunut, että hän nyt teurasti kolme, neljä kertaa niin\npaljon eläimiä kuin ennen. Kerrottiin, että hän elokuun 31 päivästä\nlähtien oli tehnyt hyviä kauppoja preussiläisten kanssa. Ukolla, joka\n30 päivänä pyssy kädessä oli varjellut oveansa seitsemänneltä\nosastolta, kieltäytynyt myömästä palaakaan ja vakuuttanut, että talo\noli typötyhjä, hänellä oli 31 päivänä ollut kaupan kaikenlaista kalua,\nkun ensimmäinen vihollinen niille main tuli. Uskomattomia säästöjä oli\nhän kellarista kantanut ja ajanut kotiin suuria eläinlaumoja\ntuntemattomista kätköistään. Siitä päivästä oli hän saksalaisten\nsotajoukkoin lihanhankkijoita ja ihmeteltävän taitava saamaan tavaransa\nhyvään hintaan myödyksi. Paljon kärsivät toiset voittajan röyhkeydestä,\nmutta hän ei ollut vielä koskaan antanut hyppysellistäkään jauhoja,\nsuun täyttäkään viiniä tai lihaa muuten kuin rahasesta rahasta. Siitä\npuhuttiin Rémillyssä paljonkin -- hävitöntä se oli, että niin menetteli\nmies, jonka poika juuri oli sodassa kaatunut, ei edes haudasta\nvälittänyt, vaan antoi Silvinen sitä hoitaa. Mutta hyvät rahat hän\nansaitsi, sillaikaa kuin toisilla oli pujottelemista. Ilkeästi hän vain\nhartioitaan kohautteli ja naurahteli tapansa mukaisesti: isänmaan\nystävä, isänmaan ystävä! Olen yhtä hyvä isänmaan ystävä kuin joku\ntoinenkin. Onko se isänmaallista, että syötetään preussiläiset maksutta\nkypikylläisiksi? Minä heillä kaikki maksatan. Tottapahan tuota\ntuonnempana nähdään, nähdään se!\n\nJo toisena päivänä Jean oli liian kauvan liikkeessä. -- Lääkärin\nepäilyt toteutuivat: haava avautui, jalka turposi ja tulehtui ja hänen\ntäytyi ruveta tilaan. Dalichamp rupesi epäilemään, että siellä\nmahdollisesti oli luusiru, joka oli siirrähtänyt Jeanin liikkeellä\nollessa. Hän tutki ja sai sen onneksi pois. Mutta siitä seurasi kova\nkuume, joka uudestaan vei Jeanin voimat. Ei hän koskaan ollut ollut\nniin heikko. Uskollisena hoitajana Henriette asettui taas entiselle\npaikalleen pieneen huoneeseen, jonka talvi-ilma teki niin kolkoksi ja\nkylmäksi.\n\nOltiin marraskuun alussa. Itätuuli oli jo tuonut lunta; kylmää huokui\nseinästä ja paljaalta lattialta. Koska huoneessa ei ollut uunia,\npäättivät he ottaa sinne tuliastian, jonka ininä olisi ratoksikin.\n\nPäivät kuluivat yksitoikkoisesti. Ensimmäinen viikko taudin uudistuessa\noli varmaankin surullisin Jeanin ja Henrietten yhdessä oloaikana.\nEivätkö kärsimiset lopukaan? Palaako vaara alituisesti eikä kurjuudelle\nloppua tule?\n\nLakkaamatta hyppäsi ajatus Mauriceen, jolta eivät pitkiin olleet\ntietoja saaneet. He kuulivat, että muutamat olivat saaneet kyyhkysten\ntuomia kirjeitä, pieniä lippuja. Varmaankin olivat saksalaiset ampuneet\nsen kyyhkysen, joka halki avaruuden liiteli heidän luokseen kantaen\nheidän iloaan, ollen heidän rakkaudensanansaattajansa. Kaikki näytti\nhäviävän ennenaikaiseen talveen.\n\nSotauutiset olivat heille tullessaan vanhoja. Dalichampin jättämät\nlehdet ainakin viikon vanhoja. Heidän alakuloisuuteensa oli suureksi\nosaksi syynä tietojen niukkuus ja arvailemiset; ympäristöllä oli niin\nhiljaista -- kuolonparahduksia he olivat sieltä kuulevinaan.\n\nMuutamana aamuna tuli lääkäri aivan menehtymäisillään, hänen kätensä\nvapisivat. Hän kiskasi belgialaisen sanomalehden taskustaan, viskasi\nsen vuoteelle ja huudahti; voi hyvät ystävät, Ranska on kuollut,\nBazaine on petturi!\n\nJean, joka puolinukuksissa istui kahden tyynyn varossa heräsi.\n\n-- Petturi...?\n\n-- Niin, hän on jättänyt Metzin ja armeijan saksalaisille. Se oli uusi\nSedan ja tällä kertaa siinä meidän kaikkemme -- sydänveremme.\n\nHän otti lehden ja luki: vankia 150,000, kotkia ja lippuja 153,\nkenttäkanuunia 541, mitraljöösiä 76, linnakanuunia 800, kivääriä\n300,000, kuormavaunuja 2,000, aineksia 85 tykistöön...\n\nHän jatkoi lukuaan, jossa oli lähemmät ilmoitukset:\n\nMetziin oli voimaton Bazaine sulettu sotajoukkoineen, hän oli\nlaiminlyönyt hyökkäysyritykset, ollut likeisissä keskusteluissa prinssi\nFredrik Kaarlen kanssa, hänen tuumansa olivat sekavia, valtiolliset\nsuunnitelmansa mahdottomia, hänen kunnianhimonsa vei häntä yrityksiin,\njoita hän ei itsekkään ymmärtänyt. Sitten kaikki keskusteluselkkaukset,\nsalaiset lähettiläät, joita hän oli lähettänyt Bismarckin,\nkuningas Wilhelmin ja keisarinnan luo, joka viimemainittu viimein\nkieltäytyi rupeamasta mihinkään keskusteluun vihollisen kanssa maan\nluovuttamisesta. Vihdoin välttämätön loppunäytös, nälänhätä Metzissä,\npakollinen antauminen, jolloin päälliköitten ja sotilaitten täytyi\ntyytyä voittajain koviin ehtoihin -- onnettomuus kukkurillaan.\nRanskalla ei ollut enää sotajoukkoa.\n\n-- Piru vieköön! kirosi Jean hammasta purren. Hän ei kaikkea tajunnut\n-- Bazaine oli hänestäkin tähän asti ollut suuri päällikkö, ainoa\npelastaja. -- No mitä ne nyt aikovat? Mitenkä käy Pariisille?\n\nLääkäri tuli juuri mieltä masentaviin Pariisin uutisiin. Hän huomautti,\nettä sanomalehti oli marraskuun 5 päivältä. Metz oli antautunut\nlokakuun 27, mutta Pariisiin ennätti tieto vasta 30 päivänä. Salamana\nse iski Chevillyn, Bagneuxin ja Malmaisonin tappioitten ja Bourgetin\nmenettämisen jälkeen. Kansa oli raivoissaan, kun kansallinen\npuolustushallitus oli niin heikko ja voimaton. Seuraavana päivänä,\nlokakuun 31, oli kapinallisia ääniä kuulunut, ääretön ihmisjoukko oli\ntungeskellut torilla Hôtel de Villen edustalla ja viimein syöksynyt\nhuoneihin ja vanginnut hallituksen jäsenet, jotka kansalliskaarti\niltasella oli pelastanut, peläten vallankumous-puolueen voittavan. Ja\nlopuksi belgialainen lehti pahasti soimasi suurta Pariisia, jossa\nkansalais-sota hävittäen riehui, sillä aikana kun vihollinen oli\nkynnyksellä. Niin, yhteiskunta oli mädännyttä, lokaan ja vereen se\nuppoisi.\n\n-- Se on totta, sanoi Jean ja kalpeni, olkoon rauha maassa, kun\nvihollinen jo kynnyksellä seisoo.\n\nHenriette, joka ei vielä ollut sanaakaan lausunut eikä mielellään\npuhunut valtiollisista asioista, huudahti. Hän ajatteli veljeään.\n\n-- Hyvä jumala! Kunhan vain Maurice, joka on niin kiivas, pysyisi\nniistä erillään!\n\nKaikki vaikenivat. Innokkaana isänmaan ystävänä lääkäri virkkoi: samapa\nse. Jollei olekaan nyt sotamiehiä, niin kyllä niitä kasvaa. Metz on\nantautunut, sama on Pariisinkin kohtalo, mutta Ranska ei siltä ole\nmennyttä kalua. Tanakka kestää, sanovat talonpojat.\n\nMutta siltä näytti, että hän koetti toivoa. Hän puhui uudesta\narmeijasta, joka oli muodostettu Loiren luona ja jonka ensi kokeet\nArthenayssa eivät olleet onnistuneet; mutta kyllä se karaistuisi ja\nmarssisi Pariisin avuksi. Hän oli varsinkin ihastunut Gambettan\njulistuksiin. Gambetta oli lokakuun 7 päivänä ilmapallossa lähtenyt\nPariisista, tullut kaksi päivää sen jälkeen Toursiin, kutsunut aseihin\nkaikki kansalaiset ja puhunut niin mainiosti ja maltillisesti, että\nkoko maa totteli diktaattoria, joka päämaalikseen asetti maan\npelastamisen. Ja eikös sitten ollut kysymyksessä muodostaa sotajoukkoa\npohjoisessa, toista idässä? Maalaiset tarttuivat aseihin; he olivat\njärkähtämättömästi päättäneet saada aukot täytetyiksi, vaikka sitten\nmaasta pitäisi sotilaita pusertaa, päättäneet taistella viimeiseen\nveripisaraan.\n\n-- Elkäämme olko toivottomat, sanoi Dalichamp noustessaan. Olen monasti\ntuominnut kuolemaan sairaita, jotka sitten kahdeksan päivän kuluttua\novat ihka terveinä tepastelleet.\n\nJean hymyili:\n\n-- Parantakaa minut paikalla, hyvä lääkäri, että pääsen sinne\ntaistelemaan.\n\nJeanin ja Henrietten tekivät tiedot alakuloisiksi. Uusi lumituisku\nseurasi, ja seuraavana päivänä sairaalasta tullessaan Henriette kertoi\nettä Gutmann oli kuollut. Kova pakkanen lisäsi kuolevain lukua ja\ntyhjenteli vuoteita. Mykkäraukan kuoleman tuskat olivat kaksi päivää\nkestäneet. Viime hetkinä oli Henriette istunut hänen vuoteensa\nvieressä, sairas oli katseellaan sitä pyytänyt. Kyyneleiset silmät\npuhuivat hänelle, sanoivat sairaan oikean nimen, mainitsivat kaukaisen\nkylän, jossa vaimo odotti miestään, lapset isäänsä. Ja hän oli\ntuntematonna kuollut, heittänyt hänelle suutelon ikäänkuin vielä kerran\nkiittääkseen häntä hellästä hoidosta. Henriette yksin saattoi häntä\nhautaan, jossa routainen maa, raskas, vieras maa kumisten putosi\nhonka-arkulle.\n\nSeuraavana iltana sanoi Henriette: \"Pikku raukka\" on kuollut.\n\nHenriette itki.\n\n-- Jospa olisitte kuullut hänen houraavan! Hän huusi minulle: äiti,\näiti! ja ojensi kätensä niin hellästi minua kohti, että minun täytyi\nottaa hänet syliin... Pikku raukka! Hän oli niin laiha ja kuihtunut,\nettei hän painanut enemmän kuin pieni lapsi... Minä tuuditin häntä\npolvillani, että hän rauhassa kuolisi -- viihdyttelin ... ja hän sanoi\nminua äitiksi, minua, joka olin vain muutamaa vuotta häntä vanhempi.\nHän itki, ja minä myös -- ja itken vieläkin...\n\nKyyneleet tukahuttivat äänen, hän jatkoi vasta kotvasen kuluttua.\n\n-- Kuollessaan hän kuiskasi monta kertaa: pikku raukka, pikku\nraukka!... Voivoi! Raukkoja ovat kaikki, kaikki kunnon nuorukaiset,\njoilta tuo inhottava sota silpoo kädet ja jalat, joitten täytyy\nsietämättömiä tuskia kärsiä ... jotka nuorena peitetään mustiin\nmultiin.\n\nJok'ikisenä iltana tuli Henriette uuvuksissa ja silmät punaisena\nsairashuoneesta -- taas oli joku hänen hoidokkaistaan muuttanut\nmanalaan. Suru ja toisten kärsimykset saattoivat tuon pienen,\nyksinäisen huoneen asukkaat aina lähemmä toisiaan.\n\nPitkät, pitkät ja surulliset olivat päivät. Mutta ne olivat kuitenkin\nihania aikoja, sillä rakkaus niitä sulostutti, hellyys, jota he veljen\nja sisaren ystävyydeksi luulivat, yhdisti nuo kaksi sydäntä, jotka\nkoettelemusten ja kärsimysten hetkinä olivat oppineet toisensa\ntuntemaan. Jeanille oli suureksi hyödyksi ollut tämä aika, ja kun\nHenriette huomasi miten älykäs ja hyvä Jean oli, unohti hän kerrassaan,\nettä hän oli auran perässä astuskellut, ennenkun otti laukun selkäänsä.\nHe olivat niin yksimieliset, sopivat niin hyvin yhteen, niinkuin\nSilvine hymyillen tuumaili. Henriette hoiti hänen jalkaansa kuten\nennenkin arkailematta. Hän oli vielä surupuvussa; hän ei ajatellutkaan\nenää löytävänsä onnea maailmassa.\n\nMutta Jean uneksi paljonkin ollessaan yksinään pitkät iltapäivät. Hän\noli Henriettelle sanomattoman kiitollinen, kunnioitti häntä melkein\nkuin pyhimystä, ajatus, joka rakkauteen vivahtikaan, oli hänestä kuin\npyhyyden loukkaamista. Ja kumminkin hän ajatteli, että elämä olisi\nparatiisi, jos hänellä olisi vaimo, niin hellä, niin herttainen, niin\noivallinen kuin Henriette. Hänen onnettomuutensa, ikävät vuodet\nRognesissa, vaimon surullinen kuolema -- koko eletty aika herätti\nhänessä kaipauksen hämärän toivon tulla onnelliseksi kerran vielä.\n\nHän painoi silmänsä kiinni, ja puolihorroksissa uneksi asuvansa\nRémillyssä, omistavansa tarpeeksi suuren maatilan, jossa onnellisena\neleli vaatimattoman vaimonsa ja perheensä keskuudessa. Untahan se oli,\nei se ilmisissä koskaan toteudu.\n\nEi hän muuten luullut voivansakaan enää rakastaa, hän oli vain ystävä,\njoka piti paljon Henriettestä sen tähden, että hän oli Mauricen sisar.\n\nMutta tuo unelma avioliitosta oli hänelle lohdutuksena, hoivana, se jäi\ntuollaiseksi mielikuvaksi, joka elämässä ei konsanaan toteudu, mutta --\njoka kuitenkin sulostuttaa monta synkkää hetkeä.\n\nHenriette ei edes haaveksinut rakkautta. Tuo kauhea tapaus\nBazeillesissa oli tuoreessa muistissa. Jos uusi tunne oli herännyt\nhänen sydämmessään, niin se oli aivan hänen tietämättään; se oli\nnoussut taimelle, vaan ei sana, ei silmäyskään sitä ilmaissut. Ei hän\nedes tiennyt omaksi huvikseen istuvansa tuntikausia Jeanin vuoteen\nvieressä ja lukevansa uutisia, jotka vain surettivat kuulijaa. Hänen\nkätensä ei ollut koskaan vavahtanut, kun sattui Jeanin kättä\nhipaisemaan; ei hänelle koskaan ollut juolahtanut mieleen, että kukaan\nhäneen enää rakastuisi. Unhotusta, lohdutusta hän etsi rauhallisesta\npikku huoneesta. Kun hän sairastaan siellä hoiti ja vaalieli\nhiljaisena, toimekkaana, rauhoittui hän ajatellessaan, että veli kohta\npalajaa, kaikki on silloin hyvästi, lopulta he kuitenkin, kaikki kolme,\nelävät onnellisina eivätkä eroa milloinkaan. Levollisena ja\nluottavaisena hän puhuu tulevaisuudesta, hänestä se oli ihan\nluonnollista, että kävisi niinkuin hän ajatteli -- hän ei sen\npitemmältä sitä punninnut, eihän hän tiennyt antaneensa Jeanille\nsydäntään.\n\nMutta kun hän eräänä päivänä oli sairashuoneesen lähtemässä, huomasi\nhän keittiössä preussiläisen kapteenin ja kaksi upseeria -- hän\nkauhistui, veri hyytyi suonissa, ja hän tiesi nyt, miten paljon hän\nJeanista piti. Ne tiesivät nyt varmaan nuo miehet, että sairas oli\nsiellä, ne tulivat nyt vaatimaan häntä pois, ne vangitsevat hänet ja\nvievät Saksaan nääntymään linnassa. Hän kuunteli, koko ruumis vapisi,\nsydän oli pakahtua.\n\nKapteeni, lihava mies, joka joltamoisenkin sujuvasti puhui ranskaa,\nnuhteli Fouchardia ankarasti.\n\n-- Tämä menee jo liian pitkälle. Se on julkeutta! Olen itse tullut\nteille ilmoittamaan, että jos sellaista vielä kerran tapahtuu, niin en\njätä sitä rankaisematta.\n\nUkko töllisteli siinä suu auki eikä ollut ymmärtävinään niin mitään.\n\n-- Mitä tarkoitatte, herra kapteeni...?\n\n-- Elkää ärsyttäkö minua! Te tiedätte hyvin hyvästi, että ne kolme\nlehmää, jotka meille sunnuntaina möitte, olivat pilautuneita ...\nnii-in, ihan pilautuneita ... ruttoon kuolleita, koska ne ovat\nmyrkyttäneet sotamiehet -- kaksi on jo heittänyt henkensä.\n\nFouchard huudahti muka harmissaan: pilautuneita ... minun lehmäni!\nSellaista lihaa ... murakkaa, maukasta, parasta, mitä eläissänne olette\nnähnyt ... lihaa, joka kelpaa vaikka sairaan ravinnoksi!\n\nHän huusi ja peuhasi ja selvitti, että oli rehellinen mies, joka\nennemmin leikkaisi omaa lihaansa kuin möisi huonoa. Kolmekymmentä\nvuotta oli hän ollut teurastajana eikä vielä kukaan ollut milloinkaan\nkyennyt moittimaan hänen tavaraansa kelvottomaksi -- eikä häntä voida\nsyyttää pettäneen ketään painossa eikä lihan hyvyydessä.\n\n-- Lehmät olivat terveitä kuin jänikset, herra kapteeni, ja jos teidän\nsotamiehenne sairastavat vatsatautia, niin on se liiasta syömisestä\ntaikka lienee joku hyväkäs pistänyt pataan myrkkyä...\n\nSuu kävi kuin rokkapata ja samaan suuntaan tulvasi sieltä olettamisia\njos jonkinlaisia, niin että kapteeni vihdoin tuskastuneena keskeytti\nhänet.\n\n-- Tarpeeksi jo tästä! Olen varoittanut, tiedätte tehtävänne. Ja vielä\nyksi asia: me epäilemme teitä kaikkia, koko kylän asukkaita, että\nsuositte Dieuletmetsän sala-ampujia, jotka taas toissapäivänä ampuivat\nmeiltä vahdin kuoliaaksi. Kuulkaa, olkaa varuillanne! Muuten se\nystävyys tulee vielä kalliiksi.\n\nPreussiläisten mentyä kohautteli Fouchard olkapäitään, virnistäen hyvin\nhalveksivasti. Pilautunutta lihaa -- totta kaiketi -- pilautunutta\nlihaahan hän oli heille myönyt, eiväthän ne häneltä muuta olleet\nsaaneetkaan! Kaikki raadot, jotka talonpojat olivat hänelle tuoneet,\nitsekuolleet eläimet, joita ojista oli löydetty ... hm, eikö se hyvin\nkyllä kelvannut mokomille syöttiläille?\n\nHän iski ilkeästi silmää Henriettelle, joka jo vähän rauhoittui.\n\n-- Ja sittenkin on ihmisiä, jotka ihan vasten silmiä sanovat minulle,\netten ole isänmaan ystävä! Tehkööt samalla tavalla, myökööt\npilautunutta lihaa ja ottakoot ökämaksun. Ei isänmaan ystävä! Ehkäpä\nolen lehmänraadoilla tappanut preussiläisiä enemmän kuin moni sotamies\npyssyllään!\n\nJean tuli hyvin levottomaksi, kun sai kuulla, mitä oli tapahtunut. Jos\nsaksalaiset virastot rupeavat epäilemään Rémillyläisten ja\nDieuletmetsän sissien vetävän yhtä köyttä, niin saattavat ne minä\nhetkenä hyvänsä tulla huoneita tarkastamaan ja löytävät hänet. Hän oli\ntulisessa tuskassa, sillä hän ei missään nimessä olisi tahtonut saattaa\ntalonväelle harmia, vielä vähemmän ikävyyksiä Henriettelle. Mutta\nHenriette pyysi ja rukoili, kunnes Jean vihdoin myöntyi viipymään vielä\nmuutamia päiviä, sillä haava parani niin hitaasti eikä hän muutenkaan\nollut niin voimissaan, että olisi kyennyt kulkemaan pohjoiseen tai\nLoiren armeijaan, joka oli äsken muodostettu.\n\nJoulukuun puoliväliin mennessä he viettivät surullisimmat, ikävimmät\npäivänsä koko yhdessä-olonsa aikana. Pakkanen oli niin kova, että pieni\ntulisija ei enää kylliksi lämmittänyt huonetta. Kun he ikkunasta\nnäkivät, miten paksulti lumi peitti maan, ajattelivat he Mauricea, joka\noli kuin haudattu jäiseen Pariisiin, eivätkä he mitenkään tietoa\nhänestä saaneet. Lakkaamatta sama kysymys: mitä hän teki; miksei hän\nsanaakaan kirjoittanut? Eivät uskaltaneet sanoa, mitä epäilivät: hän\noli haavoitettu, oli sairas -- kenties kuollut. Sanomalehtien niukat\ntiedot eivät suinkaan heitä rauhoittaneet. Monet hyökkäykset olivat\nonnistuneet -- ne tiedot kuitenkin heti ilmoitettiin vääriksi -- mutta\njoulukuun 2 päivänä -- tiesi huhu -- oli kenraali Ducrot voittanut\nChampignyn taistelussa, seuraavana päivänä hänen jo kuitenkin täytyi\njättää asemansa ja peräytyä Marnen toiselle puolelle. Paljoa\nvaarallisempi vihollinen ahdisti nyt Pariisia -- nälänhätä; samoin kuin\njo ennemmin raavaseläimet, olivat nyt jo perunatkin tiukassa -- kaasua\neivät enää yksityiset saaneet käyttää -- kadut olivat pimeät -- ja\nniitä valaisivat nyt ristiin rastiin sinkoilevat kranaatit.\n\nEi kukaan heistä syönyt, ei juonut ajattelematta Mauricea ja tuota\nkahta miljoonaa raukkaa, jotka olivat elävänä haudatut Pariisiin.\n\nYlt'ympäri maan, niin hyvin pohjois- kuin keski-Ranskasta tuli yhtä\nsurullisia tietoja.\n\nPohjoisessa oli 22:n armeijan-osaston, joka oli muodostettu\nnostoväestä, muutamista rekryyttikomppanioista sekä sotamiehistä ja\nupseereista jotka olivat pelastaneet nahkansa Sedanissa ja Metzissä,\ntäytynyt luovuttaa Amiens ja peräytyä Arrasiin päin, Rouenkin oli\nvuorostaan joutunut vihollisten käsiin -- ilman että tuo kourallinen\nepäjärjestyksessä oleva, harjautumaton joukko tosiperään olisi\nyrittänytkään sitä puolustaa.\n\nKeski-Ranskassa oli Loire-armeijan voitto Coulmiersissa marraskuun 3\npäivänä elvyttänyt toivoa: Orléans valloitettiin viholliselta,\nbaijerilaiset ajettiin pakoon, Etampesin kautta marssittiin Pariisia\npelastamaan. Mutta joulukuun 5 päivänä prinssi Fredrik Kaarle valloitti\nOrléansin uudelleen -- halkaisi Loire-armeijan kahtia, kolme sen\nosastoa vetäytyi Vierzoniin ja Bourgesiin ja kaksi kenraali Chanzyn\njohdolla Mansiin peräytyi kunniakkaasti, taisteli kokonaisen viikon.\nPreussiläiset olivat kaikkialla. Dijonissa, ja Dieppessä, Mansissa ja\nVierzonissa. Melkeinpä joka aamu kuuli aina jonkun linnoituksen\nantautuneen.\n\nSyyskuun 28 p:nä menetettiin Strassburg, -- neljäkymmentäkuusi päivää\nsitä oli piiritetty, kolmekymmentäseitsemän pommitettu, -- muurit\nmurskana, ja talot raunioina, muistopatsaat pirstaleina -- siinä\nhävityksen jälet.\n\nLaonin linna oli lentänyt ilmaan, Toul antautunut ja niitä seurasivat\nsurusaatossa: Saissons ynnä 128 kanuunaa, Verdun ja 136, Neufbrisach ja\n100, La Fère ja 70, Montmédy ja 65. Thionvillesta nousivat liekit;\nkaksitoista viikkoa hurjasti vastustettuaan avasi Pfalzburg porttinsa.\nKoko Ranska oli tulessa, kanuunain jyminä ja pauke näytti sen\nkerrassaan hävittävän.\n\nMuutamana aamuna kun Jean välttämättömästi tahtoi lähteä, tarttui\nHenriette hänen käteensä ja pakotti hänet jäämään, huudahtaen\nepätoivoisesti ei, voi ei, ei! Minä rukoilen teitä, elkää jättäkö minua\nyksin!... Te olette vielä liian heikko, odottakaa muutama päivä... Minä\nlupaan laskea teidät paikalla, kun lääkäri sanoo teidän olevan siksi\nvoimissanne, jotta jaksatte taistella.\n\n\n\n\nV.\n\n\nMuutamana kylmänä joulukuun iltana olivat Silvine ja Prosper pienen\nKaarlon kanssa talon suuressa keittiössä; Silvine ompeli, Prosper\nlaittoi ruoskaa.\n\nKello oli seitsemän; he olivat syöneet päivällisen kuuden aikana\nodottamatta Fouchardia, joka luultavasti oli viivähtänyt Raucourtissa,\njossa oli puute lihasta. Henriette oli mennyt sairashuoneeseen; sinä\nyönä oli hänen valvontavuoronsa. Lähtiessään oli hän muistuttanut\nSilvineä lisäämään hiiliä Jeanin tulisijaan.\n\nUlkona oli pilkkopimeä, vaikka maa oli lumivalkoinen. Ei niin ääntä\nkuulunut lumisesta kylästä. Huoneessa nirahti Prosperin veitsi, kun hän\nuutteraan näverti ruoskanvarteen kaikellaisia koristuksia. Silloin\ntällöin vaipui veitsi polvelle ja hän jäi katselemaan keltakutrista\nlasta, joka unisena nuokkui tuolilla. Lapsi viimein nukkui ja silloin\noli vielä hiljaisempaa. Äiti siirti hiljaa kynttilän syrjään, ettei se\nlapsen silmiä häikäisisi; sitten hän vaipui ajatuksiinsa, mutta ompeli\nkuitenkin ahkerasti.\n\nProsper katkaisi äänettömyyden.\n\n-- Kuuleppas Silvine, minulla olisi vähän sanomista sinulle. Odotin\nsiksikun olisimme kahden kesken.\n\nSilvine katsahti levottomana.\n\n-- Kas niin. Anna anteeksi, että puhun asioista, jotka tekevät sinut\nsurulliseksi, vaan parastahan on, että tiedät sen ajoissa. Rémillyssä\nnäin minä kirkon luona tänä aamuna Goliathin yhtä selvästi kuin nyt\nnäen sinut... Se oli varmaan hän, sillä minä katsoin häneen ihan vasten\nsilmiä.\n\nSilvine kalpeni, hänen kätensä vavahtivat ja hän parkasi tuskallisesti:\nvoi hyvä jumala, hyvä jumala!\n\nVarovasti Prosper sitten kertoi, mitä päivän pitkään oli saanut tietää.\nKukaan ei enää epäillyt -- Goliath oli vakoilija; hän oli asettunut\nsille seudulle asumaan oppiaksensa tarkoin tuntemaan tiet ja\nvarokeinot. Muistettiin miten hän asui Fouchardin luona, miten yhtäkkiä\nkatosi, ja mitä hän oli toiminut Beaumontissa ja Raucourtissa päin. Ja\nnyt hän oli palannut, oli Sedanin päällikkökunnalle antanut salaisia\ntietoja, käveli taas kylissä ja näytti siltä kuin nyt olisi hänen\ntehtävänään ilmiantaa muutamia, verottaa toisia ja pitää huolenaan,\nettä kansa antoi kaikki mitä siltä vaadittiin. Sinä aamuna oli hän\nollut kovin röyhkeä Rémillyssä, kun muuan jauholähetys oli myöhästynyt.\n\n-- Nyt sen tiedät, lisäsi Prosper, tiedät, mitä teet, kun hän tulee\ntänne.\n\nKauhistuen Silvine hänet keskeytti: luuletko hänen tulevan?\n\n-- No, se nyt on varma. Tietysti hän on utelias; ei ole lasta koskaan\nnähnyt, ja tietää hyvin kyllä että se on olemassa. Ja olethan\n_sinä_ täällä, tottakai hän sinua tahtoo tavata ... ja ... ja\nethän sinä niin ruma ole.\n\nSilvine viittasi häntä vaikenemaan.\n\nLapsi oli herännyt ja nosti päätään. Unisilmin hän katseli ympärilleen.\nYhtäkkiä lensi hälle päähän, mitä oli kuullut kylän poikain hokevan, ja\nhyvin vakasena selitti hän:\n\n-- Preussiläiset ovat sikoja!\n\nÄiti sieppasi hänet syliinsä ja likisti häntä vasten rintaansa. Voi,\ntuota pikku raukkaa! -- hänen ilonsa ja hänen tuskansa, jota hän koko\nsydämmestään rakasti. Kyyneleet tulvivat silmiin, kun hän lapseensa\nkatsoi, hän kärsi, kärsi syvästi, kun kuuli toisten lasten leikkiessään\nnimittelevän häntä \"preussiläiseksi\". Silvine suuteli häntä ikäänkuin\ntyöntäisi sanat takaisin.\n\n-- Kuka sinua on opettanut niin pahasti puhumaan? Sellaista ei saa\nsanoa, kultaseni!\n\nKaarlo nauroi, että oli tikehtyä ja hoki kuten ainakin itsepäinen\nlapsi: preussiläiset ovat sikoja!\n\nMutta kun hän näki äitinsä itkevän, heittäytyi hän hänen kaulaansa ja\nitki, hänkin. Jumala, jumala! Joko uusi onnettomuus taas häntä kohtaa?\nEikö siinä jo ollut kypikyllä, kun oli menettänyt Honorén, elämänsä\nainoan toivon? Tuleeko nyt toinen kuin maan alta ja saattaa hänet\nturmioon?\n\n-- Tuleppas nyt, kultaseni, sanoi hän, niin vien sinut maata. Rakastan\nminä sinua sittenkin, -- ethän sinä tahallasi mieltäni pahoita.\n\nProsper jäi yksin. Hän oli ahkerasti näverrellyt ruoskanvartta, ettei\nmuka olisi Silvineä huomaavinaankaan.\n\nKaarlo oli tavallisesti ennen maata menoaan käynyt sanomassa hyvää yötä\nJeanille, hyvälle ystävälleen. Kun Silvine sinä iltana, kynttilä\nkädessä meni Jeanin huoneeseen, istui sairas vuoteellaan ja tuijotti\npimeyteen. Hän ei siis nukkunut? Ei, hän mietiskeli kaikellaista,\nolihan siihen aikaa hiljaisena talviyönä ja yksinään. Ja sillaikaa kun\nSilvine pani hiiliä tulisijaan, leikitteli Jean Kaarlon kanssa, joka\nkieppurehti vuoteella kuin kissan poikanen. Hän tiesi Silvinen\nkohtalon, häntä säälitti tuo oivallinen, onneton tyttö, joka niin\npaljon sai kärsiä sen miehen tähden, jota oli rakastanut, ja jolla ei\nollut muuta lohdutusta kuin pieni poikaraukka, joka samalla oli äidin\nsuurin suru. Silvine oli työnsä päättänyt. Kun hän otti lapsen\nvuoteelta, huomasi Jean hänen punaiset silmänsä.\n\nMitä oli tapahtunut? Mikä hänen mieltänsä taas pahoitti?\n\nSilvine ei sanonut; toiste hän kyllä kertoisi, jos sikseen sattuu.\nSuuri luoja! Eihän hänellä enää ole mitään iloa maailmassa!\n\nSilvine oli juuri lähtemäisillään Kaarlon kanssa, kun ulkoa kuului\nääniä ja askeleita. Jean hämmästyi ja kuunteli.\n\n-- Mitä se? Se ei ole Fouchard, en kuullut kärrin rätinää.\n\nHuoneestaan käsin oli Jean oppinut seuraamaan talon toimia; hän tunsi\npienimmänkin liikkeen. Hän kuunteli ja virkkoi yhtäkkiä: ne ovat\nDieuletmetsän miehiä, jotka tulevat ruokavaroja hakemaan.\n\n-- Sitten menen paikalla antamaan heille, sanoi Silvine ja meni,\njättäen hänet pimeään.\n\nHe koputtivat keittiön ovelle. Prosper oli yksin eikä siis mielellään\nolisi avannut. Kun isäntä ei ollut kotona, pelotti häntä -- vielä siinä\nhänen vastattavakseen joutuisi kaikki, kukapa ne tuntemattomat takaa.\nOnneksi Fouchardin kärrin jyrinä jo kuului ja ukko itse sai vastuuttaa\nvieraat.\n\n-- Vai niin. Tekö kolme siellä olette. Mitäpä teillä kärrissä on?\n\nSambuc, laiha roikale, sininen liiankin väljä pusero päällä, ei\nkuunnellut vanhusta toisella korvallaankaan, vaan oli ihan vimmoissaan,\nkun Prosper, hänen \"siveä herra veljensä\", joksi hän häntä nimitti, nyt\nvasta \"hyväntahtoisesti\" avasi oven.\n\n-- Kuuletko, sinä junkkari! Olemmeko me kerjäläisiä, koska meitä\ntuollaisessa säässä seisotat ulkona?\n\nProsper kohautti olkapäitään aivan tyynesti, ei sanonut halaistua sanaa\nja vei hevosen talliin.\n\nFouchard kurkisti heidän kärriinsä: ahah, teillä on siinä kaksi\nitsekuollutta lammasta. Onpa hyvä, että kylmää, muuten ne eivät -- piru\nvie -- kovin hyvälle lemahtele.\n\nCabasse ja Ducat, Sambucin molemmat apulaiset, jotka häntä kaikilla\nretkillä seurasivat, panivat vastaan.\n\n-- Nehän ovat vain kolmen päivän vanhoja! ehätti toinen, vilkkaasti\nkuin ainakin provencelainen. Raffinin talossa ne ovat kuolleet, siellä,\njossa kaikki eläimet sairastavat.\n\n-- _Procumbit humi bos_, lausui juhlallisesti toinen, entinen\nasianajaja, joka mielellään pisti latinaa.\n\nFouchard punalteli päätään ja väitti tavaraa vähän liian pilautuneeksi.\nViimein hän meni keittiöön, jonne miehet seurasivat.\n\n-- No, olkoon menneeksi, tyytykööt siihen, mitä saavat ... onneksi ei\nRaucourtissa ollut lihaa ainoaksikaan kyrsäseksi. Ja nälkä paras ruuan\nsärvin.\n\nOikeastaan hän olikin mielissään ja huusi Silvinelle, joka tuli\npanemasta Kaarloa maata: tuoppas lasia, niin juodaan tässä Bismarckin\nonnettomuudeksi!\n\nFouchard oli varsin ystävällinen Dieuletmetsän miehille, jotka jo kolme\nkuukautta olivat maanteillä ammattiaan harjoittaneet; hämärissä he\nlymypaikoistaan pujahtivat, surmasivat ja ryöstivät preussiläisiä,\nmitkä käsiinsä saivat taikka veroittivat talonpoikia, kun milloin ei\npreussiläisiä ollut saatavana. Ne olivat koko seudun kauhuna, varsinkin\nsentähden kun saksalaiset virastot asukkaille kostivat jokaisen\nvahtisotilaan kuoleman ja vartijaston ryöstämisen; preussiläiset, näet\nsyyttivät asukkaita noitten konnain suosimisesta, sakottivat heitä,\nvangitsivat kylänvanhimmat, polttivat talot. Kyllä hehkui kyläläisten\nmieli antaa ilmi Sambuc joukkoineen, vaan eivät uskaltaneet, sillä\nmistäpä sen tiesi minkä tien polvessa sitä hengestään pääsisi, jollei\nyritys onnistuisi.\n\nFouchard oli mainion keinon keksinyt, hän kävi heidän kanssansa\nkauppaa. He kuleksivat ristiin rastiin koko ympäristön ja keräsivät\nhänelle ojista ja navetoista itsestään kuolleita eläimiä. Puolentoista\npeninkulman alalla ei kuollut ainoatakaan päätä, jota he eivät yön\naikana olisi hänelle tuoneet. Ja hän maksoi heille ruokavaroissa,\nvarsinkin leipänä, jota Silvine ihan sitä varten leipoi. Ei hän heistä\nvälittänyt, mutta itsekseen hän sentään heitä ihaili: ne olivat\nrohkeita nuo miehet, eivät pelänneet jumalaa, eivät paholaista. Ja\nvaikka hän preussiläisistä suuresti hyötyi, iloitsi hän joka kerran kun\nkuuli, että taaskin oli muutaman töppöset olleet taivasta kohti.\n\n-- Maljanne! hän sanoi ja he kilistivät lasiaan.\n\nSitten hän käsiselällään pyyhkäsi suutaan, virkkoi: kuulkaahan! Niistä\nkahdesta ulaanista, jotka Villecourtin luona päätönnä löydettiin, on\nollut aika metakka. Tiedättehän, että Villecourt eilisestä asti palaa?\nSe on rangaistukseksi, he sanovat, sillä kylässä olette saaneet olla\nkaton alla. Mutta olkaapas nyt varovaisia elkääkä heti tulko tänne.\nTuomme leivät sinne...\n\nSambuc kohotteli olkapäitään ja nauraa hohotti kohti kurkkua.\n\n-- Tottakai -- ottakootpas hiiren hännästä kiinni, preussiläiset!...\n\nMutta yhtäkkiä hän kiivastuneena täräytti nyrkillä pöytään että lasit\nhelisivät.\n\n-- Ulaanit! Se oli hiivatin hyvä saalis! Mutta -- piru vie -- kymmentä\nvertaa enemmän sormeni päitä syyhyttää, kun muistan tuon kirotun koiran\n-- vakoilijan, joka tässä teillä palveli...\n\n-- Goliathinko? kysyi Fouchard.\n\nSilvine, joka jo istui työ kädessä, säpsähti, neula putosi kädestä, hän\noli kalman kalpea ja kuunteli.\n\n-- Goliath juuri -- roisto! Kyllä se heittiö tuntee Dieuletmetsän kuin\nviisi sormea ja saattaa meidät kohta kauniisti kiikkiin. Tänään oli hän\nCroix de Maltessa kehastellut hankkivansa meidät käpälälautaan\nkahdeksassa päivässä. Se hirtehinen se näytti baijerilaisille tien\nennen Beaumontin tappelun alkua; ettekö usko?\n\n-- Se on niin totta kuin minä tässä! toisti Cabasse.\n\n-- _Per amica silentia lunae_, lisäsi Ducat, jonka latina aina\ntoisinaan nyrjähti.\n\nMutta Sambuc iski nyrkkiä pöytään.\n\n-- Kirottu lurjus! Jos vain tiedätte missä hän maleksii, niin\nilmoittakaa minulle; kyllä minä toimitan hänen kallonsa Maasiin,\njuomaan veljenmaljaa ulaanien kanssa. Ja -- piru vie -- sanassani\npysyn!\n\nKaikki vaikenivat. Silvinen päätä huimasi. Kalpeana hän katsoa tuijotti\nmiehiin.\n\n-- Siitä emme huoli puhua, sanoi Fouchard varovasti. Maljanne! ... ja\nhyvää yötä!\n\nHe olivat toisen pullon tyhjentäneet.\n\nProsper, joka tallista palasi, nosti leipäsäkin kärriin. Mutta hän ei\nedes vastannut, käänsi selkänsä vain, kun hänen veljensä ja ne toiset\nlähtiessään huusivat: hyvää yötä ... kohta tavataan!\n\nSeuraavana päivänä kun Fouchard aamiaisen jälkeen oli yksin kotona,\ntuli Goliath itse ihka elävänä. Hän oli entisenlainen: suuri ja\nharteikas ja punakka ja yhtä tyytyväisen näköinen kuin ennenkin.\nFouchard vähän kuin hämmästyi hänen tulostaan, vaan ei ollut niinä\nmiehinään. Hän tirkisteli vain, kun preussiläinen kursailematta\nvääntäysi häntä tervehtimään.\n\n-- Hyvää päivää, Fouchard!\n\nNyt hän vasta oli tuntevinaan hänet.\n\n-- Vai niin, sinäkö se olet? Etpä laihtunut ole sitten viime näkemän.\nKylläpä oletkin pulskistunut!\n\nGoliath oli oikein uomi karkeassa sinisessä nutussaan ja samanvärisessä\nhatussaan. Hän puhui ranskaa ihan sujuvasti, hitaasti, pitkäveteisesti\nkuin seudun rahvas ylimalkaan.\n\n-- Niin, minähän tässä olen. Tottahan tulin tervehtimään teitä,\nFouchard, kun kerran näillä main oleksin.\n\nUkko oli varuillaan. Mitä ihmettä hän siellä teki? Näinköhän tietäisi\nDieuletmetsän miesten illallisen käynnin? Tottapa vielä selviää. Mutta\nkoska toinen oli kohtelias, niin oli parasta mitata samalla mitalla.\n\n-- No, koskapa sinä olit kiltti ja pistäysit minua katsomaan, niin\njuodaanpa lasillinen vanhain aikain muistoksi.\n\nItse hän haki pullon ja kaksi lasia. Sydäntä ihan vihloi, kun hän\najatteli viinin paljoutta, joka tuhlautui, vaan minkäs sille mahtaa --\ntäytyy tarjota, jos mieli kestitä vieraita. Ja samat kilistämiset,\naivan samat menot muutenkin kuin illalla.\n\n-- Maljanne, Fouchard!\n\n-- Maljasi, poikani!\n\nGoliath oli kuin kotonaan. Hän tarkasteli ja katseli taloa ikäänkuin\nentisiä muistoja uudistaakseen. Hän ei kuitenkaan virkkanut mitään\nentisistä, ei nykyisistä. Puhuttiin pakkasesta ja miten paljon se työtä\nhaittasi -- oli toki satanut lunta, ei ollut enää hyönteisistä ristiä.\nSivumennen hän pahoitteli, kun muualla Rémillyssä oli häntä pelätty,\nhalveksittu. Hyvä jumala -- jokainenhan valvoo isänmaansa parasta niin\nhyvin kuin voi. Mutta nämä ranskalaiset olivat toisinaan niin\nkummallisia.\n\nFouchard tarkasteli silmäkulmainsa alta Goliathia, joka rauhallisena ja\ntyytyväisenä siinä jutteli -- ja siihen päätökseen ukko tuli, ettei tuo\nhyväntahtoinen sielu pahaa aikonut.\n\n-- Vai yksin te nyt olette kotona, Fouchard?\n\n-- En; enpä niinkään. Silvine on lehmiä ruokkimassa. Etkös tahdo tavata\nSilvineä?\n\nGoliath rähähti nauramaan.\n\n-- Totta tosiaan... Silvinen tanttahan minä oikeastaan tulinkin tänne.\n\nFouchard nousi paikalla -- oikein tuntui hänestä hyvältä -- ja huusi\nkaikin voimin: Silvine! Silvine hoi! Täällä joku tahtoo tavata sinua.\n\nJa hän meni menojaan tyytyväisenä; kyllä se Silvine estää, ettei\nGoliath tee mitään ikävyyttä. Kun mies vielä vuosien perästä on noin\npikeytynyt, niin ei hän ole vaarallinen vieras.\n\nSilvine ei ollenkaan hämmästynyt, kun keittiöön tullessaan näki siellä\nGoliathin. Kynnyksellä hän oikaisihe; koko sydämmestään vihasi hän\ntuota miestä, joka siellä niin muka hyväntahtoisesti hymyili.\n\nGoliath oli hämillään.\n\nPikku Kaarlo, joka Silvinen jälestä juosta kipitti, tarttui äitinsä\nhameeseen ja kurkisteli sen takaa vierasta.\n\nKiusallista oli vaitiolo.\n\nGoliath katkaisi äänettömyyden.\n\n-- Tämäkös on pienokainen? hän kysyi mielistellen.\n\n-- Tämä, oli Silvinen lyhyt, kuiva vastaus.\n\nTaas äänettömyyttä. Pari kuukautta ennen pojan syntymistä oli hän\nlähtenyt; hän tiesi hyvin hyvästi olevansa isä, mutta lastansa hän näki\nensi kerran. Nyt hän mukamas selvittäisi -- olihan hän kunnon mies ja\ntäysi oikeus hänellä oli toimia niinkuin oli tehnyt.\n\n-- Kyllähän minä käsitän, että sinä olet vihainen minulle, Silvine.\nMutta se ei ole oikeutettua... Kun minä läksin -- ja saatoin sulle\nsiten suuren surun, ei se ollut oma syyni; tiedäthän, etten saa\ntoimiani itse määrätä. Esimiehiä täytyy totella. Vaikka he olisivat\nkäskeneet minun taivaltaa sata peninkulmaa, olisi minun täytynyt\ntotella heitä... Kovasti se minuun koski, kun en saanut sinulta\njäähyväisiä ottaa ... vaan minkä sille tein. En tiennyt varmasti, tokko\npalajaisin, mutta sitä kuitenkin toivoin ... ja tässä nyt olen.\n\nSilvine oli kääntänyt päänsä pois ja katseli ikkunasta; hän tarkasteli\nkinoksia ja näytti päättäneen, ettei kuuntelisi Goliathin puheita.\nHänen välinpitämättömyytensä ja kylmyytensä saattoivat preussiläisen\nhämilleen.\n\nGoliath keskeytti selityksensä: olethan sinä ... somistunut\nentisestäsi.\n\nSilvine oli todellakin kaunis siinä seisoessaan: suuret, kirkkaat\nsilmät, kaunis, musta takka, joka kehyksenä hänen päätään ympäröi.\n\n-- Kas niin, oleppas nyt kiltti. Tiedäthän sinä, etten sulle pahaa suo.\nJollen sinua rakastaisi, en olisi jalallani tähän taloon astunut. Ja\nkun nyt olen täällä ja kaikki on hyvästi, niin ollaan taas ystävät\nkuten ennen muinoin ... vai mitä?\n\nSilvine peräytyi pari askelta ja katsoi häntä vakavasti silmiin.\n\n-- Ei ikinä.\n\n-- Miksikä ei? Sinä olet vaimoni -- ja lapsi -- hän on meidän.\n\nSilvine katsoi häneen suoraan, ja päätöksessään järkähtämättömänä sanoi\nhitaasti: parasta on, että välimme selviytyy. Te tunsitte Honorén?...\nMinä rakastin häntä, en ole koskaan ketään toista rakastanut. Hän on\nkuollut. Te surmasitte hänet... Sedanissa... En koskaan tule\n_teidän_ omaksenne -- en koskaan ... en, en ikinä.\n\nHän nosti kätensä kuin vannoakseen ja hän oli puhunut niin vihaisella\näänellä, että Goliath ihan tyrmistyi eikä uskaltanut enää sinutella\nhäntä.\n\n-- Sen tiedän, sanoi Goliath, että Honoré on kaatunut. Hän oli kelpo\npoika... Mutta -- herra jumala -- eihän se ole minun syyni, että hän on\nkuollut; sellaista on sota... Ja siksipä juuri -- kun hän on poissa --\nei ole mitään estettä ... ja muistakaa, Silvine ... en ole väkisin --\nte suostuitte itse...\n\nHän ei lopettanut lausetta, kun näki Silvinen, jonka kasvoissa kuvautui\nsyvin itsensä halveksiminen ja epätoivo. Hän peitti käsillään silmänsä\nja huudahti: niin, niin ... voi hyvä jumala!... Sepä se minut hulluksi\ntekee. Miksi suostuin, kun rakastin toista! En muista mitään, olin niin\nsuruissani, ihan menehtymäisilläni, kun Honoré lähti ja ehkäpä sen\ntautta, kun te aina puhuitte hänestä ... luulin teidänkin hänestä\npitävän... Voi hyvä jumala, miten monta unetonta yötä olen sitä\najatellessani viettänyt ja kuumia kyyneleitä virtanaan vuodattanut! On\nhirmuista, kun on tehnyt sellaista, jonka tahtoi tekemättömäksi eikä\njälestäpäin tiedä, miksi niin menetteli. Hän antoi anteeksi, hän sanoi,\nettä joll'eivät nuo kirotut preussiläiset häntä surmaa, menemme sodan\nloputtua naimisiin. Ja te luulette, että minä olisin teidän\nmielitiettynne! En, vaikka pääni pölkylle pantakoon, en sittenkään ...\nen, en ikinä!\n\nGoliath synkistyi! Ennen oli Silvine ollut niin myöntyvä ja nyt -- nyt\nhän järkähtämättä pysyi päätöksessään. Niin hyväluontoinen kuin Goliath\nolikin, oli hän päättänyt saada Silvinen omakseen. Hän oli nyt yksin,\nhän ei voimaansa käyttänyt, -- sillä hän oli luonnostaan varovainen ja\nkavala. Roteva mies -- ei kuitenkaan käyttänyt ruumiin voimaa. Hän\nkeksi toisen keinon.\n\n-- No, -- koska ette minusta välitä, otan pojan.\n\n-- Pojan...?\n\nKaarlo, jonka Silvine oli aivan unohtanut, riippui vielä hänen\nhameessaan itku kurkussa. Goliath nousi ja läheni lasta.\n\n-- Olethan sinä minun poikani vai mitenkä? Pikkunen preussiläinen? --\nLähdeppäs minun kanssani?\n\nSilvine kietoi kätensä lapsen ympärille ja likisti häntä vasten\nrintaansa.\n\n-- Lapseni -- preussiläinen! Ei; hän on ranskalainen, hän on Ranskassa\nsyntynyt!\n\n-- Ranskalainen! -- Katsokaapas häntä ja minua! Olemmehan toistemme\nnäköiset kuin kaksi vesipisaraa. Luuletteko häntä itsenne näköiseksi?\n\nSilvine tarkasti tuota vantteraa miestä kuin näkisi hänet ensi kerran\n-- tukka ja parta vaalea ja kähärä -- punaposkinen -- silmät siniset ja\nkiiltävät kuin lasi.\n\nTotta se oli, totta. Pienokaisella oli samallainen keltainen tukka,\nsamallaiset pyöreät posket, samallaiset siniset silmät -- saksalaisten\ntunnusmerkki. Hän tiesi hyvin, että oli mustine hiuksineen aivan toisen\nnäköinen.\n\n-- Minä olen hänen äitinsä ja hän on minun! sanoi Silvine\nkiihoittuneena. Ranskalainen hän on eikä koskaan opi sanaakaan kirottua\nsaksaanne ... niin, ranskalainen hän on ja kerran vielä hän surmaa\nteidät kaikki -- kostaa teille niiden kuoleman, jotka meiltä olette\nriistäneet!\n\nPikku Kaarlo puristi häntä kaulasta ja parkui: äiti, äiti! Minua\npelottaa.\n\nGoliath ei nähtävästi tahtonut nyt mitään ikävyyksiä -- hän poistui\nlapsen luota ja sanoi päättävästi Silvinelle: paina mieleesi, Silvine,\nmitä nyt sanon... Minä tiedän kaikki mitä täällä eilen tapahtui.\nDieuletmetsän sala-ampujat käyvät teillä kuin kotonaan -- Samhuc tämän\ntalon rengin veli -- roisto, -- saa leipää teiltä. Tiedänpä senkin,\nettä Prosper-renki -- on afrikkalainen jääkäri, karkulainen -- ja on\nmeidän omaisuuttamme. -- On täällä toinenkin sotilas -- sairas, jota\nsalaatte -- ja jonka minä yhdellä ainoalla sanalla voisin lähettää\nSaksan linnoihin... Minulla on tarkat tiedot -- Silvine...\n\nKauhistuneena Silvine kuunteli. Pienokainen hänen kaulassaan yhä\nvaikeroi: äiti, äiti, voivoi! -- vie minut pois -- minua niin pelottaa!\n\n-- Olkoon menneeksi! jatkoi Goliath, minä en ole ilkeä enkä tahdo\nkiusata -- sen sinä tiedät -- mutta ole varma, että vangitutan vanhan\nFouchardin ja kaikki muut, jollet ensi maanantaina päästä minua\nhuoneeseesi. Ja pojan minä lähetän kotiin äitini luokse, joka siitä\ntulee hyvilleen. Koska rikoit välimme, -- niin hän on minun.\nYmmärrätkös? Kun ei täällä sitten ole ketään häntä puolustamassa, niin\nei muuta kuin tulen ja otan hänet. Minä kukko linnassa -- teen, mitä\ntahdon!... No, mitäs arvelet?\n\nSilvine ei äännähtänyt. Hän puristi poikaa yhä lujemmin itseään vasten,\nikäänkuin olisi pelännyt menettävänsä hänet jo paikalla. Ja silmistä\nloisti leppymätön viha.\n\n-- No niin. Annan sulle kolme päivää miettimisajaksi... Jätä huoneesi\nikkuna auki -- se, joka on hedelmätarhaan päin... Jos se on kiinni\nseitsemän aikaan maanantai-iltana, annan seuraavana aamuna vangita\nkaikki talossa olevat miehet ja otan pojan... Hyvästi siksi, Silvine!\n\nTyynenä hän lähti pois. Mutta Silvine seisoi samassa paikassa kuin\nkivettynyt ja hirmuisia ajatuksia pyöri hänen päässään -- hän luuli\njärkensä menettävänsä. Ja koko päivän myrsky raivosi hänen sielussaan.\n\nPois hän aikoi ensin lähteä poikineen -- pois avaraan maailmaan ...\nminne tie vie; -- mutta minnekkä hän yön tullen joutuisi, millä\nelättäisi itsensä ja lapsensa. Ja preussiläisethän kiertelivät\nkaikkialla, ne ottaisivat hänet kiinni ja toisivat kenties takaisin.\n\nSitten hän arveli puhua Jeanille, kertoa Prosperille ja Fouchardille,\nmutta eperöi eikä uskaltanut. Näinköhän he eivät uhraisi häntä oman\npäänsä päästimeksi? Ei; ei kellekkään hän virkkaisi mitään -- yksin hän\nselvittäytyisi vaarasta, koska itse oli siihen antautunut itsepäisesti\nkieltäytyen.\n\nMutta mitä hän keksisi? Miten ehkäisisi onnettomuuden? Hänen\nomatuntonsa ei sallinut, että hänen tauttaan niin monta ihmistä joutui\nperikatoon -- ei ainakaan Jean, joka oli niin hyvä Kaarlolle.\n\nAika kului -- seuraava päivä läheni loppuaan eikä hän keinoa keksinyt.\nTyönsä hän toimitti, siisti keittiön, hoiti lehmät, laittoi ruuan ja\nhiljaisuudessa varttui viha Goliathiin ja levisi kuin myrkky joka\nhermoon. Goliath oli katkeroittanut hänen elämänsä, syössyt hänet\nhäpeään. Jollei tuota inhottavaa viettelijää olisi ollut, odottaisi hän\nHonoréta -- Honoré eläisi ... ja he olisivat onnelliset.\n\nMillä äänellä Goliath oli ilmoittanut, että Silvine oli hänen\nvallassaan! Mutta sehän olikin totta; ei ollut enää lainvalvojia, ei\ntuomaria, johon olisi vedonnut -- vahvimmalla oli oikeus puolellaan.\n\nVoi, hyvä jumala! -- jospa hän olisi vahvin -- jospa panisi\npreussiläisen kiinni, silloin kuin hän vain tulisi -- kiinni hänet,\njoka toisia uhkasi!\n\nLapsi oli ainoa koko maailmassa, josta hän enää välitti; --\n_hänen_ lapsensa se oli -- isällä ei ollut mitään tekemistä nyt\nenemmän kuin ennenkään. Hän ei ollut sen miehen vaimo -- viha hänessä\nkiehui ja katkeruus häntä ajatellessaan. Mieluimmin hän surmaisi ensin\nlapsensa ja sitten itsensä kuin antaisi pojan hänelle.\n\nTotta hän tarkoitti sanoessaan hänelle, että pienokainen on\nranskalainen, jota kasvatetaan vihaamaan isänsä kansaa -- eikä hän\nmuuta toivonutkaan kuin pojan varttumista ja kuvitteli jo mielessään,\nmiten Kaarlo suureksi tultuaan pyssy kädessä hyökkää maansa\nverivihollisia vastaan. Yksi ranskalainen lisäksi -- ranskalainen, joka\ntuottaa preussiläisille tuhoa ja turmiota!\n\nYksi ainoa päivä oli enää jälellä. Hänen _täytyi_ päättää... Jo\nensi silmänräpäyksessä oli hirmuinen ajatus välähtänyt hänen sekavissa\naivoissaan: hän puhuu Dieuletmetsän miehille -- ilmoittaa Sambucille,\nmilloin saa käsiinsä preussiläisen.\n\nMutta se oli vain pikainen välähdys; se oli liian raakaa, hirmuista --\nhän ihan sysäsi sen ajatuksistaan. Olihan Goliath kuitenkin hänen\nlapsensa isä! Hän ei voinut jättää häntä murhaajille.\n\nMutta mikäli maanantai läheni, sikäli tunkihe mieleen sama ajatus -- se\nkiusasi ja ahdisti -- ei antanut hetken rauhaa -- se kävisi niin\nhelposti ja pian... Kun Goliath olisi poissa, eivät Jean, Prosper ja\nFouchard vanhus tarvitse mitään pelätä ja Kaarlon hän saisi omanaan\npitää -- kukaan ei lasta häneltä riistäisi.\n\nOlipa hänellä vielä toinenkin syy, vaikkei hän itsekkään siitä ollut\nselvillä -- se tuli hänen sisimmästä sydämmestään: hän tahtoi hävittää\nkaikki, joka muistutti häntä lapsensa isästä? kun _hänet_ saa\npoistetuksi, on samalla hänen oma erehdyksensä unohdettu -- hän saa\nyksin pitää lapsensa. Koko sen päivän hän hautoi samaa ajatusta, hän ei\npäässyt siitä enää irti -- ei voinut päättääkkään; -- ihan tahtomattaan\nja tietämättään hän mietti järjestään hankkeensa pienimmätkin\ntapahtumat.\n\nAjatus oli jo liian valtava -- hän ei sitä enää punninnut -- ja kun hän\ntoimeen ryhtyi, liikkui hän kuin unissaan, totteli vastustamattomasti\ntoista, vierasta tahtoa.\n\nSunnuntaina oli Fouchard ilmoittanut sala-ampujille lähettävänsä\nleipäsäkit Boisvillen kivilouhokseen, yksinäiseen paikkaan kahden\nkilometrin päähän kylästä; ja kun Prosperilla oli muutakin tehtävää,\nlähetti hän Silvinen niitä viemään.\n\nEikö sallimus sitä määrännyt? Sinä hän ainakin sen piti. Hän puhutteli\nmiehiä; -- pyysi heitä seuraavana iltana tulemaan Rémillyyn, --\ntyynesti ja levollisena hän asiansa Sambucille esitti. Päivällä hänestä\nsitten taas sallimus oli murhan puolella. Fouchardia oli haettu\nRaucourtiin eikä hän sanonut joutuvansa sieltä ennen kahdeksaa --\nelkäät odottako päivälliselle. Sitten oli muuan sairaanhoitaja\nsairastunut ja hänen sijaansa kutsuttiin Henriette, jonka vuoro olisi\nollut vasta tiistaina.\n\nJean ei koskaan lähtenyt huoneestaan, vaikka mitä olisi kuullut. Oli\nsiis vain jälellä Prosper, joka saattaisi asiaan sekautua, eikä hän\nsuvainnut, että sillä tavalla monta ihmistä liittoutuu yhtä vastaan.\nMutta kun hän näki veljensä tulevan apulaisineen, poistui hän, sillä\nhän ei kärsinyt silmissään noita inhottavia olentoja; hän meni maata,\nveti peiton kasvoilleen ja jouduttautui nukkumaan, ettei mitään kuulisi\neikä näkisi..\n\nKello oli kolmea neljännestä vailla seitsemän, eikä Kaarloa mitenkään\nyrittänyt saada nukkumaan. Tavallisesti hän jo heti syötyään tuuskahti\npöytää vasten.\n\n-- Katsoppas nyt, kultaseni, sanoi Silvine, joka oli vienyt poikansa\nHenrietten huoneesen, tässähän sinä nyt nukut makeasti Henriette-tätin\nomalla tilalla.\n\nMutta sepä se poikaa juuri huvittikin, hän pehnasi tilalla ja nauroi\nkatketakseen.\n\n-- Ei, ei ... äiti kulta, jää tänne leikkimään, äiti...\n\nSilvine koetteli häntä tyynnyttää, hyväili ja puheli lempeästi:\nnukuppas nyt, kultaseni ... nukuhan ... niin olet äitin oma kiltti\npoika.\n\nViimeinkin poika nukkui, naurussa suin. Silvine ei ollut häntä\nriisunut, levitti vain lämpimän peiton hänen päälleen ja lähti\npanematta ovea lukkoon -- pienokainenhan nukkui aina niin raskaasti.\n\nSilvine ei ollut mielestään koskaan ollut niin tyyni. Hän oli niin\npäättäväinen, liikkuikin niin keveästi kuin henki, joka on ruumiista\nirtautunut -- hän ei tuntenut sitä salaperäistä sisällistä voimaa, joka\nhäntä toimesta toiseen johti. Hän oli jo laskenut Sambucin sekä\nCabassen ja Ducatin sisään ja määrännyt, että heidän täytyi olla aivan\nhiljaa. Hän vei heidät omaan huoneeseensa ja asetti heidät molemmin\npuolin ikkunaa, jonka aukasi, vaikka ilma oli kylmä. Oli pilkkopimeä;\nlumesta vähän valoa heijasti huoneeseen. Kuolon hiljaisuus kaikkialla\n-- minuutit pitkät kuni ijankaikkisuus. Viimein kuului askeleita;\nSilvine meni keittiöön, istuutui sinne ja odotti, liikkumatonna\ntähystäen kynttilän liekkiä.\n\nKului vielä kotvanen; Goliath kierteli kartanoa uskaltamatta sisään.\nHän luuli tuntevansa Silvinen hyvästi, oli rohennut tulla vain\nrevolveri aseena. Mutta hän aavisti pahaa, hän avasi ikkunan ihan auki,\npisti päänsä siitä ja huudahti puoliääneen: Silvine! Silvine!\n\nIkkuna oli auki -- sehän merkitsi, että hän oli asiaa ajatellut, ja\nettä hän suostui. Goliath ihan siitä ihastui, vaikka hän sittenkin\nolisi mieluummin suonut, että Silvine olisi ollut häntä vastassa ja\nhaihduttanut hänen epäilyksensä. Fouchard oli varmaankin kutsunut\nhäntä.\n\nHetkisen kuluttua hän sanoi hieman kovemmin: Silvine! Silvine!\n\nEi vastausta -- ei niin sanaa. Hän kiipesi ikkunalaudalle ja meni\nhuoneesen. Hän aikoi Silvineä odottaessaan pistäytyä tilalle\nlämmittelemään, sillä ulkona oli tavattoman kylmä.\n\nYhtäkkiä kuului liikettä, rajua painiskelemista, jytäkkää, hillittyjä\nkirouksia ja korinaa. Sambuc oli tovereineen hyökännyt Goliathin\nniskaan, mutta vaikka heitä oli kolme, eivät he sittenkään paikalla\nvoittaneet tuota jättiläistä, jonka voimat vaaranhetki moninkertaiseksi\nsuurensi. Raivokkaasti, hengästyneenä he painiskelivat kaikki neljä\npimeässä, pienessä huoneessa, niin että jäsenet ruskivat. Onneksi oli\nrevolveri pudonnut lattialle.\n\n-- Nuoraa, nuoraa! ähkyi Cabasse. Ducat ojensi Sambucille nuorankimpun,\njoka hänellä oli mukanaan.\n\nNyrkin iskuja ja potkauksia ei säästetty, kun mies pantiin nuoriin:\nensin sidottiin jalat yhteen, sitten kädet sivuille ja viimeksi\nnuoritettiin koko ruumis solmuisella nuoralla, joka vedettiin niin\ntiukasti, että solmut painuivat syvälle lihaan; mies oli kuin verkossa.\nHän huusi hellittämättä.\n\n-- Kitas kiinni! karjasi Ducat.\n\nEi niin ääntä kuulunut, sitten kun Cabasse vanhalla, sinisellä\nnenäliinalla hänen suunsa tukki.\n\nViimein he saivat hengähtää; he kantoivat hänet kuin minkähän mytyn\nkeittiön suurelle pöydälle, samalle, jossa kynttilä oli.\n\n-- Kirottu preussiläispakana! kirosi Sambuc ja pyyhki hikeä otsaltaan.\nSitä ei ollut niinkään helppo voittaa. Kuuleppas, Silvine, sytytäppäs\ntoinen kynttilä, että saa oikein tarkasti katsella tuota helvetin\nlurjusta -- preussiläistä vakoojaa!\n\nKalmankalpeana Silvine nousi ja totteli Sambucia; ääntä päästämättä hän\nsytytti kynttilän ja asetti sen pöydälle. Goliath lepäsi kuin ruumis,\nkynttilä molemmin puolin päätä.\n\nHe katsoivat toisiinsa: Goliath kauhistuneena ja rukoillen, mutta\nSilvine ei ollut häntä ymmärtävinään. Hän peräytyi kaapin luo ja seisoi\nsiinä jäykkänä, päättäväisenä, kylmänä kuin jääpalanen.\n\n-- Pahuus on multa sormen purrut, murahti Cabasse, jonka sormesta vuoti\nverta. Vaan kyllä minä tässä näytän...\n\nHän kohotti jo revolveria, jonka oli Silvinen huoneen lattialta\nlöytänyt, vaan Sambuc tempasi sen häneltä.\n\n-- Ei, tuhmuuksia ei! _Me_ emme ole roistoja niinkuin\npreussiläiset; me olemme tuomaria, kuuletko sinä, preussiläiskoira! Me\ntutkimme asiaasi. Eläkä pelkää, me olemme suvaitsevaisia, sinä saat\npuolustautua, vaan et itse, sillä jos side suustasi päästetään, tulet\nsinä niin suurisuiseksi, ettei tässä ole korvillaan. Maltahan, niin\nmäärään sulle asianajajan ja sen sellaisen, että kelpaa!\n\nHän haki kolme tuolia, pani ne vierekkäin, järjesti jotain, jota sanoi\ntuomioistuimeksi. Itse hän istuutui keskelle, molemmat apulaisensa\nkahden puolen.\n\nSambuc nousi seisomaan ja puhui hitaasti ja ivallisesti, mutta\nvähitellen ääni muuttui vihaiseksi ja kostonhimoiseksi.\n\n-- Minä olen yhtaikaa tuomarina ja yleisenä syyttäjänä. Se ei ole aivan\noikeuden mukaista, vaan meitä ei ole tarpeeksi monta jäsentä. Siis ...\nminun syytökseni on se, että sinä olet tullut Ranskaan meitä\nvakoilemaan, olet häpeällisesti pettänyt meidät ja sillä maksanut\nleivän, jota meillä söit. Sillä sinä olet meidän tappioittemme alku ja\nsyy, sinä olet se samanen petturi, joka Nouartin tappelun jälkeen\nöiseen aikaan opastit baijerilaiset Dieuletmetsäin läpi Beaumontiin.\nSiihen ei kykene kukaan muu kuin se, joka kauvan on paikkakunnalla\nasunut ja tuntee jok'ainoan polun. Meillä on varmat tiedot: sinun on\nnähty johtavan tykkiväkeä pitkin inhoittavimpia teitä, ihan lätäköitä,\nettä on kahdeksin hevosin täytynyt panna kanuunia vetämään. Eipä\nottaisi uskoakseen -- ken on ne tiet nähnyt -- että sotajoukko on siitä\nkulkenut. Ja jollet sinä olisi tunkeutunut tänne ja pettänyt ja myönyt\nmeitä, ei hyökkäys Beaumontiin olisi koskaan onnistunut, emme koskaan\nolisi nähneet Sedanin päivää ja olisimme lopuksi ehkä antaneet teille\nselkään! En puhu mitään nykyisistä alhaisista toimistasi, miten julkeat\nnäyttäytyäkkään täällä, antaen ilmi ja pelotellen asukkaita. Sinä olet\nsuurin konna maailmassa ... minä vaadin kuolemanrangaistusta.\n\nKaikki vaikenivat.\n\nSambuc istuutui ja jatkoi: minä nimitän Ducatin puolustajaksesi. Hän on\nollut asianajajana ja olisi korkeallekkin kohonnut, jollei olisi\nantanut himoillensa valtaa. Siitä näet, ettemme sinulta mitään kiellä,\nolemme oikein kohteliaita.\n\nGoliath ei voinut sormeaankaan liikuttaa. Armoa rukoillen hän katsoi\nsatunnaiseen puolustajaansa, -- tuskanhiki valui hänen otsaltaan.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi Ducat, syytetty on todellakin julkein konna\ntässä maailmassa enkä minä mistään nimestä olisi ottanut häntä\npuolustaakseni, jollen hänen puolustelukseen voisi mainita, että kaikki\nhänen kansalaisensa ovat samallaisia roistoja. Katsokaa häntä! Hän on\nniin hämmästyneen näköinen. Hän ei ymmärrä sitä rikokseksi. Ranskassa\nei edes tikulla liikuteta vakoilijaa, mutta hänen kotimaassaan on\nvakoilijan ammatti erinomaisen kunniakas toimi; sillä tavalla siellä\nparaiten isänmaata palvellaan. Rohkenen vielä lausua, hyvät herrat,\netteivät he taida niin väärässä ollakkaan. Jalot tunteemme ovat meille\nluonnollisesti kunniaksi, vaan pahinta on, että ne vievät meitä\ntappiosta tappioon. _Quos vult perdere Jupiter dementat_, jos niin\nrohkenen lausua. Tuomitkaa itse, hyvät herrat!\n\nHän istuutui.\n\nSambucilla oli sananvuoro: entä sinä, Cabasse -- mitä sinulla on\nsyytettyä vastaan tai hänen puolustuksekseen?\n\n-- Minusta, virkkoi provencelainen, tässä pidetään liian pitkiä\npuheita, kun on tuon konnan tilin selvitys kysymyksessä. Olen kokenut\nyhtä ja toista maailmassa, vaan en pidä siitä, että oikeudesta tehdään\npilaa, siitä seuraa onnettomuus. Minä äänestän kuolemaa!\n\nJuhlallisena nousi Sambuc seisalleen.\n\n-- Onko se teidän kummankin mielipide? Siis kuolema?\n\n-- Kuolema, kuolema!\n\nHe siirtivät tuolit pois, ja Sambuc meni Goliathin luokse.\n\n-- Tuomio on julistettu, sinun pitää kuolla.\n\nKorkealle leimahti kynttiläin liekki ja valaisi Goliathin tuskan\nvääntämiä kasvoja. Hän olisi huutanut: armoa! Hän koetti kaikin voimin\npusertaa kieleltään sanat, jotka olivat ihan tukeuttaa hänet, mutta\nkaikista ponnistuksista oli vain seurauksena, että suusta pursuava\nvaahto kasteli läpimäräksi suun edessä olevan sinisen nenäliinan.\nInhakkaa oli nähdä, miten mies virui pöydällä liikkumatonna kuin\nruumis, kuolemaan tuomittuna eikä saanut suustaan sanaakaan\npuolustukseksi tai selvitykseksi.\n\nCabasse kohotti revolverin.\n\n-- Ammunko? kysyi hän.\n\n-- Ei, elä, siitä hän liiaksi ihastuisi.\n\nHän kääntyi Goliathiin ja sanoi: sinä et ole mikään sotilas, sinuun ei\nkannata luotia tuhlata. Teurastetaan sinut -- kirottu koira -- petturi\n-- vakooja!\n\nHän kääntyi ja sanoi kohteliaasti: lainaisittekohan meille soikon,\nSilvine?\n\nSilvine ei ollut siihen asti liikahtanut paikaltaan. Hän seisoi\njäykkänä kuin kanto, hän ei tajunnut, mitä ympärillä tapahtui, hän yhä\nvain mietti samaa, jota jo kaksi päivää oli mielessään hautonut. Ja kun\nhän kuuli soikkoa pyydettävän, totteli hän vaistomaisesti, meni samassa\nkellariin ja toi sieltä paikalla suuren soikon, saman, jossa hän\ntavallisesti pesi pikku Kaarlon vaatteita.\n\n-- Tehkää hyvin ja pankaa se pöydän alle -- tuonne toiseen päähän!\n\nHän laski soikon lattialle, ja kun hän kohottautui, katsoivat he taas\ntoisiinsa, hän ja Goliath. Kurjasen katse rukoili armoa -- selvästi\nsiinä kuvautui kuoleman kauhu.\n\nMutta nainen oli kuollut. -- Silvinen valtasi kokonaan yksi ajatus,\nyksi toivo -- tuon miehen kuolema, joka oli hänelle sama kuin pelastus.\nHän asettui taas kaappia vasten.\n\nSambuc oli avannut pöydänlaatikon ja vetäsi sieltä suuren, terävän\nveitsen, jota lihaa leikatessa käytettiin.\n\n-- Koskapa sinä olet sika, niin minä teurastan sinut niinkuin sian.\n\nHän ei pitänyt kiirettä, keskusteli kaikessa rauhassa Cabassen ja\nDucatin kanssa, mitenkä olisi parasta tehdä. Vieläpä siinä kiista\nsyntyi, kun Cabasse väitti, että hänen kotipuolessaan, Provencessa,\nteurastetaan sikoja pää alaspäin, mutta Ducat vastusti sitä raakana ja\nepämukavana.\n\n-- Sysää hänet reunemmaksi, että veri vuotaa soikkoon eikä roisku\nlattialle!\n\nGoliath työnnettiin ihan pöydän laidalle ja Sambuc ryhtyi työhön\ntyynenä ja varovasti. Hän kääri hihansa ja sivalsi veitsellä --\nkerralla meni kurkku poikki. Kaulasuonesta pulppusi veri kuin\nsuihkulähteestä ja vuoti soikkoon.\n\nHän oli menetellyt varovasti, ainoastaan muutamia veripisaroita\nroiskahti lattialle. Kuolema ei niin pian seurannut, vaan\nkuolemankamppausta ei tarvinnut nähdä, sillä nuora oli vahvaa, ja\nruumis pysyi ihan liikkumatonna. Ei nykäystä, ei korahdusta. Kasvot oli\nkuolontuska vääntänyt, pisara pisaralta veri niistä väheni, kuolema löi\nniihin leimansa -- kalvo laskeutui silmille, katse sammui.\n\n-- Kuulkaapas Silvine, pesusienen me vielä tarvitsisimme!\n\nSilvine ei liikahtanut, silmät seisoivat päässä, kuin lattiaan\nnaulattuna hän siinä tuijotti, kädet ristissä rinnalla ja kurkkua\npuristi kuin rautakahleilla.\n\nYhtäkkiä hän sitten huomasi Kaarlon vieressään. Lapsi oli tarttunut\nhänen hameeseensa, -- oli herännyt, saanut oven auki ja kenenkään\nhuomaamatta pujahtanut keittiöön.\n\nKuinka kauvan hän lieneekään seisonut siellä äitin takana?\n\nHänkin sen näki. Silmille valahtaneitten hiusten alta tähystelivät\nhänen suuret siniset silmänsä punaista veripintaa, joka vähitellen\ntäytti soikon. Ehkä se huvitti häntä. Luultavasti hän ei alussa\nymmärtänyt, mitä tapahtui. Mutta varmaankin se hänestä sitten tuntui\ninhakalta, vaistomaisesti hän tajusi nähneensä teoista kauheimman,\nsillä yhtäkkiä hän kirkasi: äiti, äiti! Minua pelottaa -- tule pois!\n\nSilvine hätkähti, ruumis tärisi kuin virran päällä, hän tuskin kesti\njaloillaan. Se oli liikaa; kauhu vei häneltä voimat, pyyhkäsi\njännityksen, joka kaksi päivää oli häntä pitänyt pystyssä. Luonto\nvoitti, hän oli taas nainen, hän hyrskähti itkuun.\n\nRajusti hän tempasi lapsen syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten.\nJa hän juoksi pois, pakeni, hän ei tahtonut nähdä, ei kuulla enempää,\nhän tahtoi piiloutua synkimpään soppeen, halusi kuolla, vaipua maan\nalle...\n\nSamana hetkenä Jean rohkaseutui ja avasi huoneensa oven. Vaikkei hän\nkoskaan tiedustellut, mitä talossa tapahtui, kummastutti häntä outo\nedes takaisin vaahtautuminen ja kovaääninen puhe. Ja hänen luokseen,\nhänen rauhaisaan huoneeseensa Silvine pakeni, nyyhkyttäen, hapset\nhajalla, niin peräti toivotonna, että Jean alussa ei saanut sanaakaan\nselvää hänen katkonaisista sanoistaan. Hän huitoi monta kertaa\nkäsillään ikäänkuin jotain kauheaa olisi tahtonut luotaan karkoittaa.\n\nViimein Jeanille kaikki selvisi. Hän näki väijymisen, teurastuksen,\näitin ja pienokaisen hänen vieressään katsomassa, isän sidottuna\npöydällä, kurkussa ammottava haava, josta veri vuoti soikkoon. Vexi\nhyytyi hänen suonissaan, sydän jähmettyi. Hyvä jumala, miten inhottava\nsota on! Se muuttaa ihmiset pedoiksi, kylvää vihaa, kastelee pojan isän\nverellä ja tekee kansakunnat verivihollisiksi! Kamala kylvö --\nkauhistuttava sato!\n\nSilvine oli vaipunut tuolille, suuteli pienokaista herkiämättä ja hoki\nmyötäänsä: poikaparkani, nyt ei kukaan sano sinua preussiläiseksi!...\nPoikaparkani, nyt ei kukaan sano sinua preussiläiseksi!\n\nFouchard pääsi nyt keittiöön. Hän oli vaatien koputtanut ovelle,\nviimein täytyi hänet laskea. Ei hän suinkaan ilokseen kotiin palannut\n-- näki pöydällä ruumiin, jonka pää retkotti pöydän laidalta, ja soikon\nverta täynnä. Hän oli jo luonnostaan kiivaanlainen, nyt hän ihan\nvimmastui.\n\n-- Kirotut roistot! Ettekö osanneet ulkopuolella pysytellä\nsikamaisuuksinenne? Minun taloni ei ole sikolätti ... eikä ihmisten\nasunnoita saa ryvettää moisilla teurastuksilla!\n\nSambuc puolustelihe ja selvitteli, mutta ukko ei tyyntynyt. Vihaisena\nja samalla peloissaan hän jatkoi: ja mihinkä minä kätken ruumiin? Se on\nkaunista -- työntää ruumis toisen ristiksi eikä ajatella seurauksia.\nJos nyt vahti tulee tarkastamaan, niin olen minä kauniisti kiinni.\nMutta siitähän te viis välitätte mitenkä minulle käy!... Vaan jollette\npaikalla töytyytä ruumista täältä, niin on meillä -- piru vie -- tilit\nvielä tekemättä! Ota sinä päästä, toinen jaloista tai vaikka miten,\nmutta rivakasti; kolmen minuutin perästä ei hänestä niin hiuskarvaa saa\nolla jälellä täällä!\n\nSambuc sai vihdoin Fouchardilta säkin, vaikkei hän kernaasti mitään\nhellittänyt. Huonoimman hän kuitenkin valitsi ja selitti päälliseksi,\nettä sekin oli liian hyvä preussiläiselle. Mutta Cabassella ja\nDucatilla oli täysi työ, ennenkun saivat Goliathin säkkiin; ruumis oli\nliian pitkä ja paksu ja jalat roikkuivat ulkona. Sitten hänet\nkannettiin käsikärriin, jolla he tavallisesti kulettivat leipää.\n\n-- Maasiin me hänet lähetämme, siitä saatte olla varma! selitti Sambuc.\n\n-- Vaan sitokaa kaikella muotoa pari kunnon kiveä koipiin, ettei se\npiru pinnalle kohoa, raivosi Fouchard.\n\nRuumissaatto katosi pimeyteen; ei kuulunut muuta kuin käsikärrin narina\nöisessä hiljaisuudessa.\n\nSambuc vannoi isänsä pään kautta, että oli sitonut kaksi suurta\nkivimöhkälettä ruumiin jalkoihin -- mutta yhtäkaikki se kellui vedessä.\n\nKolme päivää myöhemmin preussiläiset löysivät säkin ruohikosta\nPont-Maugisin luota ja joutuivat ihan raivoon, kun avatessaan näkivät\nsiinä miehen, joka oli teurastettu kuin sika. Kauheasti uhkaillen he\netsiskelivät ilkityön tekijöitä.\n\nLuultavastikin olivat muutamat kyläläiset lörpöttäneet, koska eräänä\niltana vangittiin kylänvanhin ja Fouchard vanhus, joita syytettiin\npitäneen yhtä sissien kanssa ja siinähän ne olivat Goliathin murhaajat.\n\nJa silloin Fouchard käyttäytyi todellakin erinomaisesti, hän oli ihka\ntyyni ja rauhallinen, sillä hän tiesi, että vaitioleva kaikki voittaa.\nLevollisena hän lähti, pyytämättä edes pienintäkään selitystä.\nTottapahan selviää!\n\nLähitienoilla kerrottiin ihan yleisesti, että hän oli preussiläisiltä\nansainnut kaupoissa suuret summat ja oli säkittäin kätkenyt rahaa\npiilopaikkoihinsa.\n\nHenriette tuli hyvin levottomaksi, kun sai tapauksesta tiedon. Jean\npelkäsi vahingoittavansa isäntäväkeään ja tahtoi välttämättömästi\npoistua, vaikka hän lääkäristä oli vielä liian heikko. Henriette sai\nhänet kuitenkin jäämään vielä neljäksitoista päiväksi; hän joutui ihan\nepätoivoon eroa ajatellessaan.\n\nKun Fouchard vangittiin, oli Jean piiloutunut taloon ja siten\npelastunut, mutta vaara oli siltä yhtä suuri; voisivathan preussiläiset\nminä hetkenä hyvänsä tarkastaa taloa ja minnekkä hän joutuisi silloin?\nEnonkin kohtalo Henrietteä huoletti. Hän päätti sen tähden lähteä\nmuutamana aamuna Sedaniin puhuttelemaan Delaherchea, jonka luona\nkerrottiin muutaman preussiläisen upseerin asuvan -- ehkä hän voisi\njotain vaikuttaa.\n\n-- Silvine, hän sanoi lähtiessään, hoida sairastamme hyvästi; anna\nlihanliemi kello kaksitoista ja lääkkeet kello neljä.\n\nSilvine oli taas entisellään. Hän ja Prosper hoitivat taloa isännän\npoissa ollessa, ja pikku Kaarlo naureskeli ja keikkui äitin ympärillä\nniin kuin ennenkin.\n\n-- Olkaa huoleti, rouva, hän ei jää mitään vaille! Minä kyllä hänestä\nhuolen pidän!\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKauheasti oli taistelu ja kaupungin antautuminen tärisyttänyt Sedanin\nasukkaita, mieli oli synkkä; päivä toisensa perästä kului, siitä oli\nkohta neljä kuukautta.\n\nDelahercheläiset elivät entistä myöten.\n\nMutta yksi huone tuossa suuressa rakennuksessa oli aivan kuin asumaton\n-- se oli tehtailijan asumakerroksen toisessa päässä, kadunpuoleinen\nhuone, jossa översti Vineuil yhä sairasti. Toisista ikkunoista\ntunkeutui niitä avatessa elämän melu ja hälinä, -- sairaan ikkunoista\neivät kaihtimet koskaan nousseet, ne olivat kuin kuolleet elämälle.\n\nÖversti oli valittanut kilon häikäisevän silmiään; -- lieneekö\nluulotellut, ei tiedetty, mutta hänen mielikseen poltettiin huoneessa\nlamppua yötä päivää.\n\nKaksi pitkää kuukautta oli hän virunut vuoteessa, vaikka, kuten\nrykmentinlääkäri Bouroches tutkittuansa ilmoitti, ainoastaan nilkkaluu\noli halki, mutta haava ei ottanut parantuakseen, ja siinä sivussa\nilmaantui kaikenmoista muuta.\n\nNyt hän jo oli jalkeella, mutta sielun ja ruumiin voimat olivat niin\nmurtuneet, niin mennyttä kalua, ettei hän väsymykseltä jaksanut muuta\nkuin päivät päästään venyä leposohvalla uunin edessä ja katsella\nliekkien kiemuroita. Hän laihtui, kuihtui varjoksi entisestä itsestään,\neikä lääkäri, joka häntä hoiti, keksinyt riutumisen syytä.\n\nDelaherchen vanha rouva oli paikalla valloituksen jälkeen samaten\nsulkeutunut huoneeseen. Varmaankin he olivat sopineet, -- nuoruuden\nystävät -- etteivät sieltä lähtisi, niin kauvan kuin preussiläiset\nmajailivat talossa. Jotkut upseerit olivat vain pari kolme päivää\nasustaneet siellä -- muuan kapteeni -- herra von Gartlauben näytti\njäävän määräämättömäksi ajaksi. Niitä asioita ei översti eikä vanha\nrouvakaan ottanut puheeksi.\n\nVaikka jo kahdeksankahdeksatta ikäinen, nousi vanha rouva ylös päivän\nkoittaessa, istuutui nojatuoliin uunin toiselle puolelle vastapäätä\nystäväänsä ja lampun himmeässä valossa neuloen sukkia köyhille\nlapsille, mutta översti tuijotti toimetonna hiilokseen -- yksi ainoa\najatus oli tyyten vallannut hänen mielensä. Tuskin paria kymmentä sanaa\nhe päivässä vaihtoivat; kun vanha rouva, joka kuitenkin liikehti\ntalossa, joskus sattui sanallakaan ilmaisemaan, mitä maailmassa\ntapahtui, esti hänet översti siitä heti. Hän ei tiennyt mitään maailman\nmenosta, ei Pariisin piirityksestä, ei Loiren tappioista eikä muista\nsurusanomista.\n\nMutta vaikka översti siten elävänä hautautui, vaikka hän sulki\nkorvansa eikä edes päivän valoa sietänyt, löysi kuitenkin isänmaan\nsuru ja ahdistus, kauhea kurjuus tiensä sinne, se tunkeutui kuin\nseinäinraoista, sitä oli ilmassa, jota hän hengitti, -- sillä\nsyövyttävänä myrkkynä se päivä päivältä jäyti hänen ruumiinsa voimia ja\nriisti häntä aina lähemmä ja lähemmä hautaa.\n\nDelaherche sitä vastoin eleli päivän valossa ja koetti kaikin mokomin\nsaada tehdastansa reilaan.\n\nMutta työntekijät niinkuin ostajatkin olivat hapuiltavissa, eikä\nhänellä ollut kuin joitakuita kangaspuita käymässä. Silloin pisti\nhänelle päähän laatia ajan kuluksi luettelo tehtaanvaroista ja tehdä\nmuutamia kokeita, joita jo kauvan oli mietiskellyt. Samaan aikaan oli\nhän saanut käsiinsä nuoren miehen, muutaman tuttavansa pojan, joka\ntaistelun jälkeen oli asettunut heille. Hänen nimensä oli Edmond\nLagarde ja oli Passyssa autellut isäänsä korutavarakaupassa;\nijältään hän oli kolmenkolmatta vanha, vaan näytti tuskin\nyhdeksäntoistavuotiaalta. Sedanin tappelussa oli hän taistellut\nkersanttina viidennessä linja-rykmentissä, otellut kuin karhu, ja\nviiden aikaan iltapäivällä saanut Ménilportin luona viimeisistä\nluodista haavan vasempaan käsivarteensa. Kun haavoitetut korjattiin\nsairashuoneihin, oli Delaherche, auliisti kyllä, ottanut hänet\nhoitoonsa.\n\nSillä tavalla oli Edmond tullut perheeseen; hän asui ja söi siellä, oli\njo terve ja auttoi tehtailijaa kirjurina, kunnes pääsisi Pariisiin.\n\nDelaherche oli ottanut hänet siipiensä suojaan, ja sentähden\npreussiläiset virastot antoivat hänen olla rauhassa, -- hän oli sitä\npaitsi luvannut, ettei pakene.\n\nHän oli vaaleaverinen, sinisilmäinen ja niin ujo, että punastui\nyhtenään kuin nuori tyttö. Äiti oli häntä kasvattanut, oli jokaisen\nvaivalla ansaitun pennin uhrannut hänen kouluuttamisekseen. Edmond\njumaloi Pariisia, halusi hartaasti sinne ja kertoi siitä pitkiä pätkiä\nGilbertelle, joka sisaren tavoin hoiti tuota kaunista nuorukaista.\n\nPaitsi häntä asui talossa uusi, äsken tullut vieras -- herra von\nGartlauben -- nostoväen kapteeni, jonka rykmentti oli tullut Sedaniin\nvakinaisten joukkoin sijaan.\n\nVaikkei hän ollut korkea-arvoinen, oli hän sentään mahtava henkilö,\nsillä hänen sedällänsä, joka oli Reimsin kenraalikuvernöörinä, oli\npiirissään rajaton valta. Hänkin rakasti Pariisia ja piti sitä suurena\nkunnianaan, oli asunut Pariisissa ja tunsi tarkasti sen hienostuneen\nelämän; keikarin naamariin peittyi hänessä synnynnäinen raakuus. Hän\nkäytti aina univormua, oli pitkä ja harteikas, läheni viidettäkymmentä,\nvaan tekeytyi paljoa nuoremmaksi.\n\nJos hän olisi ollut älykkäämpi, olisi hän saattanut olla vaarallinenkin\nhenkilö, mutta onneksi hän oli äärettömän itserakas ja itseensä\ntyytyväinen, ei hänelle mieleenkään juolahtanut, että häntä pilkkana\npidettäisiin.\n\nAlussa olivat päivät kauheita, mutta tuota tuonnempana oli hänestä\nDelaherchelle ja koko perheelle suurta hyötyä.\n\nSaksalaisia sotilaita oli tulvaamalla tulvannut Sedaniin, ja asukkaat\npelkäsivät joka hetki ryöstämistä. Mutta kohta vetäytyivät voittajat\nSeinelaaksoon päin; jälelle jäi vain yksi vartijajoukko -- haudan\nhiljaisuus vallitsi kaupungissa: talot olivat aina teljetyt, puodit\nkiinni, kadut autiot; hämärän tultua kuului vain vahtisotilasten\nraskaat askeleet ja rivot huudot.\n\nEi kirjeitä, ei ainoatakaan sanomalehteä. Elettiin kuin suletussa\nvankiluolassa, erotettuna muusta maailmasta, kaikesta tietämätönnä,\nlakkaamattomassa tuskassa, pelolla ja vapistuksella odottaen uusia\nonnettomuuksia. Ja päälliseksi olivat ruokavarat lopussa.\n\nMuutamana aamuna ei ollut enää leipää, ei lihaakaan; satojatuhansia\nsotilaita oli tulvannut läpi paikkakunnan, koko tienoo oli kuin\nheinäsirkkalauman hävittämä.\n\nKahdeksi päiväksi riittivät enää kaupungissa ruokavarat, täytyi\nturvautua Belgiaan, ja sieltä, naapurimaasta tuotiin nyt kaikki --\neipähän liene hävityksen jälkeen tulli enää ollut rajalla esteenä.\n\nMuun hyvän lisäksi oli vielä joka päivä lakkaamattomia selkkauksia ja\nrettelöitä preussiläisen päällikön ja paikallishallituksen välillä,\nedellinen oli asettunut pormestarin asuntoon, jälkimmäinen piti\nkokouksiaan raatihuoneella. Ei tullut apua, vaikka paikallishallituksen\njäsenet urhoollisesti puolustivat, väistyivät vain askel askelelta, --\nkaupunkilaiset olivat nääntymäisillään, sillä voittajain vaatimukset\nkasvoivat kasvamistaan ja mielivalta oli verojen suuruuden määrääjänä.\n\nPaljon oli Delaherchellakin ensi alussa vastusta vihollisen upseereista\nja sotilaista, jotka hänen luonaan majailivat. Piippu suussa vaeltivat\nkaikki kansallisuudet hänen huoneissaan.\n\nIhan odottamatta tuli kaupunkiin joka päivä kaksituhatta, kolmetuhatta\nmiestä, jalkaväkeä, ratsuväkeä, tykkiväkeä, ja vaikka niillä ei ollut\noikeutta vaatia muuta kuin asunto ja polttopuut, täytyi vielä juosta ja\nhaalia niille syötävää.\n\nKamalaan siivoon ne lähtiessään jättivät huoneet. Upseerit kotiutuivat\nusein humalassa ja käyttäytyivät pahemmin kuin sotilaat.\n\nAnkara kuri esti kuitenkin ryöstämiset ja väkivaltaisuudet. Ainoastaan\nkahta naista koko Sedanissa hätyytettiin. Vasta myöhemmin, sitten kun\nPariisi itsepintaisesti piti puoliaan, voittajat tiukensivat ohjaksia.\nPreussiläisiä harmitti sodan pitkittyminen loppumattomiin, he olivat\nlevottomat, kun eivät olleet varmat maaseutulaisista, pelkäsivät\nyleistä aseihin tarttumista, ja sen lisäksi oli vielä sissien susisota.\n\nDelaherchen luo oli juuri majoittunut eräs kyrassierimajuri, joka\nsaappaat jalassa maata rötkötti tilalla ja lähtiessään jätti huoneen\nsiihen siivoon, ettei edes uuninreunakaan jäänyt puhtaaksi; silloin\nsaapui kapteeni von Gartlauben muutamana iltana syyskuun loppupuolella,\nrankkasateessa.\n\nEnsimmäinen tunti oli joltamoisenkin tuskallinen. Kapteeni puhui kovin\näänekkäästi ja vaati parasta huonetta, kävellen portaita ylös ja alas,\nettä sapeli helisi. Mutta kun näki Gilberten, muuttui hän kerralla, oli\nsävyisä ja hillitsi itsensä ja kumarsi varsin kohteliaasti, kun kulki\nhänen ohitsensa huoneeseensa. Häntä imarreltiin, hänen ympärillään\nliehakoitiin, sillä kaikki tiesivät, että yhdellä ainoalla sanalla hän\nsai Sedanin päällikön lievittämään raskasta verotaakkaa tai\nvapauttamaan jonkun vangin.\n\nHänen setänsä, Reimsin kuvernööri, oli äskettäin antanut ankaran\njulistuksen, joka julisti piiritystilaan ja kuolemanrangaistuksen\njokaiselle, joka auttoi vihollisia joko vakoojana taikka opasti\nsaksalaisia joukkoja väärälle tielle taikka hävitti siltoja ja kanuunia\nja vahingoitti sähkösanomalankoja ja rautatienkiskoja. Vihollisia, --\nne olivat ranskalaiset; kaupunkilaisten sydän oli pakahtua, kun tuo\nsuuri valkoinen paperi, joka oli liimattu päällikkökunnan portille,\ntuomitsi heidän surunsa ja tuskansa ja isänmaanrakkautensa rikokseksi.\n\nTarpeeksi olisi ollut jo siinä, kun saksalainen varustusväki\nriemuhuudoilla ilmoitti heidän jokaisen tappionsa.\n\nJoka päivä toi uuden Jobin sanoman; suurten nuotioitten ääressä\nsotilaat joivat ja mässäsivät kaiken yötä, mutta kaupunkilaiset, joiden\nkello yhdeksästä täytyi olla kotonaan, istuivat sydän kurkussa pimeissä\ntaloissaan, peläten uusia onnettomuuksia.\n\nJuuri samallaisessa tilaisuudessa osottihe herra von Gartlauben\nlokakuun puolivälissä hienotunteiseksi.\n\nSinä aamuna kertoi huhu Sedanissa, että Loiren armeija oli saanut\nloistavan voiton ja paraillaan marssi Pariisia pelastamaan. Usein\nolivat ennenkin iloiset tiedot suruksi muuttuneet. Niin kävi nytkin.\nSamana iltana jo saatiin tietää, että baijerilainen sotajoukko oli\nanastanut Orléansin.\n\nMuutamassa talossa Maquakadun varrella vastapäätä tehdasta hoilottivat\nsotilaat niin kauheasti, että se Gilberteä kiusasi. Kun kapteeni sen\nhuomasi, lähetti hän heti heitä kieltämään, sillä sellainen metakka oli\nhänestä kerrassaan sopimatonta.\n\nKuukauden kuluessa herra von Gartlauben monasti osottihe huomaavaiseksi\nja kohteliaaksi.\n\nPreussiläiset virastot olivat muutelleet kaupungin hallitusta,\näskettäin oli saksalainen nimitetty toiseksi pormestariksi, ja vaikka\nhän oli kutakuinkin ihmisiksi, eivät rettelöt siltä loppuneet.\n\nTavallisimmasti syntyi päällikkökunnan ja kaupunginhallituksen välillä\nkiistoja vaunulähetyksistä, ja muutamana aamuna nousi ilmi riita, kun\nDelaherche ei ollut lähettänyt kiesiään ja kahta hevosta. Pormestari\npistettiin kiinni muutamiksi tunniksi, ja Delaherche olisi saanut häntä\nseurata, jollei herra von Gartlauben olisi estänyt.\n\nToisen kerran taas hän sai myöstetyksi 30,000 frangin suuruisen sakon\nmaksun, joka oli määrätty suoritettavaksi siitä syystä, että\nVillettesillan teossa muka vitkasteltiin. Sillan olivat preussiläiset\nitse hävittäneet ja se oli loppumatonna ikävyyden lähteenä Sedanin\nasukkaille.\n\nMutta vasta Metzin antautumisen jälkeen oli Delaherche kiitollisuuden\nvelassa vieraalleen. Ukkosena iski tieto kaupunkilaisiin, se vei\nkerralla heidän viimeisen toivonsa. Ja seuraavalla viikolla samosi taas\nmahdottomia sotilasjoukkoja kaupungin läpi, suuri ihmistulva virtasi\nMetzistä: ensin prinssi Fredrik Kaarlen armeija kulki Loiren rannoille,\nsitten kenraali Manteuffelin marssi Amiensiin ja Roueniin päin sekä\nlisäksi muita, joitten oli määrä mennä Pariisin piirittäjiä auttamaan.\n\nMonena päivänä olivat huoneet täpösen täynnä. Leipuri- ja lihapuodit\ntyhjentyivät putipuhtaaksi, ei jäänyt niin leivänmurua tai luunsirua.\nKadut lemahtelivat ulolle, aivan kuin suuria eläinlaumoja olisi\nkuleteltu.\n\nMaquakadun tehdas vain säilyi ihmislaumoilta, sillä ystävällinen käsi\nsitä suojeli; ainoastaan muutamia siistiä korkea-arvoisia päälliköitä\nsiellä asui.\n\nDelaherche ei sen erän perästä kohdellut herra von Gartlaubenia niin\nkylmästi kuin ennen. Toiset perheet pysyivät aivan erillään, eivät\nlaisinkaan seurustelleet luonaan asuvain vihollisten kanssa. Mutta\nDelaherchestä, joka kaipasi seuraelämää, joka tahtoi olla iloinen ja\nvilkas ja halusi nauttia elämästä, tuli ajan pitkään kovin tukalaksi\ntuollainen jöröttäminen. Hän ei ollenkaan viihtynyt suuressa,\nkiusallisen hiljaisessa ja ikävässä talossaan, jossa jokainen eli\nomassa nurkassaan ja oli niin kylmän ja ynseän näköinen.\n\nAluksi hän muutamana päivänä pysäytti herra von Gartlaubenin portaissa\nja kiitti häntä kaikesta avuliaisuudesta. Vähitellen he puhelivat sanan\ntai pari aina tavatessaan ja muutamana iltana preussiläinen kapteeni\npuhalteli savuja tehtailijan työhuoneessa, uunissa paloi tuli, huone\noli niin kodikas, ja kaikessa rauhassa he siellä juttelivat viimeisistä\nuutisista. Kahden ensimmäisen viikon kuluessa ei Gilberte näyttäytynyt\nollenkaan. Kapteeni ei ollut hänestä tietävinään, mutta joka kerran kun\nkuului liikettä viereisestä huoneesta, käänsi hän päätään sinnepäin.\n\nHän koetti nähtävästi saada isäntäväkensä unohtamaan, että hän oli\nvoittajan puolta, hän ei ollut pikkumainen ja teki usein pilaa\nveroista, joista vain aihetta siihen sai. Niinpä hän muutamana päivänä\nnauroi makeasti, kun sai tietää, että oli vaadittu ruumisarkkua ja\nsiteitä.\n\nKivihiiliä, öljyä, maitoa, sokeria, voita, leipää, lihaa, puhumattakaan\nvaatteista, tulisijoista, lampuista, -- sanalla sanoen he olivat vailla\nkaikkea, mitä syötäväksi tai muuten joka päivä tarvitaan -- silloin hän\nvain kohautti olkapäitään: hyvä jumala, minkä sille voi! Tietysti\nkaikki tuollainen oli ihan sietämätöntä, hän kyllä myönsi, että\nsaksalaiset vaativat _liikoja_, mutta -- sellaista on sota, ja\npitäähän sitä vihollisenkin maassa elää.\n\nDelaherche, jota nuo lakkaamattomat kiskomiset suututtivat, ei\nollenkaan salannut ajatuksiaan; joka ilta hän niitä tyyten tarkasteli\nniinkuin ne olisivat olleet keittiölaskuja. Ainoa, josta he\nkinastelivat, oli samanen miljoona, jota preussiläinen maaherra von\nRethel vaati Ardennesin piirikunnalta muka korvaukseksi Ranskan\nsotalaivain tekemistä vahingoista ja hyvitykseksi Ranskassa asuvain\nsaksalaisten karkoittamisesta. 42,000 frangia tuli siitä Sedanin\nosalle.\n\nDelaherche koetti kaikella tavalla todistaa, että se oli suurinta\nvääryyttä: Sedan oli katsottava poikkeukseksi, se oli jo kärsinyt\nyltäkyllin, tämä viimeinen oli ihan pois suunnilta!\n\nParaimpina ystävinä he kuitenkin erosivat. Delaherche oli mielissään,\nkun oli oikein saanut ladella, ja kapteeni tyytyväinen, että oli\nosannut käyttäytyä kuin ihkapariisilainen.\n\nMuutamana iltana Gilberte iloisena ja vilkkaana pistäysi huoneeseen\naivan kuin sattumalta. Hän pysähtyi ja oli hämmästyvinään. Herra von\nGartlauben nousi paikalla, kumarsi kohteliaasti ja, hienotunteisesti\nkyllä, heti väistyi. Mutta seuraavana iltana istui Gilberte\ntyöhuoneessa kapteenin tullessa ja jäi sinne.\n\nIloisia ja hupaisia iltoja he siitä lähtien kolmisin viettivät\ntyöhuoneessa, ei salissa -- erotus oli hienon hieno. Tuota tuonnempana\nsai saksalainen, joka oli harras soiton ja laulun ystävä, Gilberten\nsoittamaan. Rouva meni yksin saliin ja jätti oven auki.\n\nTalvi oli ankara, Ardennien tammihalot palaa leimusivat uunissa;\nkymmenen aikana juotiin teetä ja puheltiin kuin vanhat tutut. Ja herra\nvon Gartlauben oli silmiä korvia myöten rakastunut tuohon iloiseen\nnuoreen rouvaan, joka keimaili nyt samoin kuin ennen Charvillessä,\nsilloin kun kapteeni Beaudoin ystävineen siellä oli.\n\nHerra von Gartlauben oli erikoisen huolekas puvussaan ja erityisen\nkohtelias, pieninkin suosionosote oli hänestä mieleen ja hän koetteli\nkaikin tavoin, ettei häntä pidettäisi raakalaisena, sivistymätönnä\nsotilaana, joka naisten seurassa ei ymmärrä käyttäytyä.\n\nKahtia oli elämä jakautunut tuossa suuressa, pimeässä talossa\nMaquakadun varrella. Ruoka-aikoina Edmond istua näpötti kainona ja\nvastaili ykskantaan Delaherchen loppumattomiin kysymyksiin ja punastui,\nkun Gilberte häneltä jotain pyysi, iltaisin kuunteli herra von\nGartlauben autuaallisena ja hymyhuulin Mozartin sonaattia, jota nuori\nrouva salissa soitti; mutta viereisessä huoneessa, jossa översti de\nVineuil ja vanha rouva aikansa viettivät, oli niin hiljaista, niin\näänetöntä, ikkunat olivat peitetyt, kaihtimet eivät koskaan päästäneet\npäivää huoneeseen, -- lampun himmeässä valossa se oli hautakammion\ntapainen.\n\nJoulukuu lumineen peitti kaupungin valkoiseen vaippaan; mieltä\nmasentavat uutisetkin olivat vähän kuin jäätyneet. Sitten kun kenraali\nDucrot oli kärsinyt tappion Champignyssä ja Orléans menetetty, oli\njälellä vain yksi ainoa synkkä toivo: jospa talvi tulisi kostajaksi,\njospa lumihiutaleita tupruamalla tupruaisi, ja routa halkaisisi maan ja\nse nielisi Saksan ja sen sotajoukot!\n\nMutta rouva Delaherche oli saanut toisenkin surun syyn. Muutamana yönä,\nkun hänen poikansa oli asioittensa tautta Belgiassa, oli hän Gilberten\nhuoneen ohi kulkiessaan kuullut sieltä hiljaista kuisketta, naurua ja\nsuuteloita. Kauhistuksissaan ja mieli kuohuksissa hän riensi\nmakuuhuoneeseensa. Ei ollut epäilemistä -- se ei ollut kukaan muu kuin\npreussiläinen! Hän oli jo huomannut sen heidän silmäyksistään.\nSellainen käytös -- sellainen häväistys hänet kerrassaan musersi. Hyvä\njumala! Miksikä olikaan hänen poikansa vasten äitin tahtoa tuonut tuon\nnautinnonhimoisen naisen heidän rauhalliseen kotiinsa! Kerran oli hän\njo antanut anteeksi eikä ollut antanut ilmi -- kun kapteeni Beaudoin\noli kuollut -- ja nyt oli sama edessä, vielä kahta kauheampi -- maansa\nvihollisen kanssa! Mitä tehdä? Sellaista hävyttömyyttä hän ei salli\ntalossaan. Siinä oli uusi kivi sydämmelle, hän oli menehtyä. Ja kun hän\npalasi huoneeseen alakuloisena ja kyynelsilmin ja tuntikausia istui\näänetönnä, katseli häntä översti tutkivasti ja luulotteli, että Ranska\ntaaskin oli kärsinyt tappion.\n\nSillä kannalla olivat asiat, kun Henriette muutamana aamuna tuli\nSedaniin, pyytämään että Delaherche jollakin tavalla puhuisi hänen\nenonsa puolesta. Hän oli nähnyt ihmisten omituisesti hymyilevän ja\nkuullut heidän puhuvan, miten rajattomasti Gilberte voi vaikuttaa herra\nvon Gartlaubeniin. Siksipä hän hieman hämmästyi, kun ensiksi tapasi\neteisessä vanhan rouvan, joka oli menossa överstin luo. Henriette\nilmoitti hänelle asiansa.\n\n-- Voi, hyvä rouva, te olisitte niin hyvä, niin hyvä, jos puhuisitte\nenoni puolesta! Enorukan kohtalo on kauhea -- hänet aiotaan lähettää\nSaksaan.\n\nVanha rouva, joka kuitenkin paljon piti Henriettestä, viittasi\nkärsimättömästi.\n\n-- Lapsikulta, minä en voi vaikuttaa niin mitään. Elkää _minua_\npyytäkö...\n\nJa vaikka hän näki, miten surulliseksi Henriette tuli, jatkoi hän: te\ntulette kerrassaan sopimattomaan aikaan, poikani lähtee tänä iltana\nBrysseliin. Sitä paitsi on hänellä yhtä vähän vaikutusvaltaa kuin\nminullakaan. Puhukaa miniälleni -- hänhän on kaikkivaltias.\n\nHän meni. Arkana ja hämillään jäi Henriette eteiseen; hän huomasi\ntulleensa tosiaankin varsin sopimattomaan aikaan.\n\nVanha rouva oli varmasti päättänyt ilmoittaa kaikki pojalleen, ennenkun\nhän lähtisi Belgiaan kivihiilien ostoon, tehtailija näet toivoskeli\nsaavansa tehtaan heti kuntoon. Äiti ei jaksanut kärsiä, että Gilberte\nniin törkeästi pettäisi miehensä hänen poissaollessaan, mutta hän\nodotti, kunnes Delaherche viimeinkin oli varmasti määrännyt lähtönsä,\njota jo toista viikkoa oli myöstänyt päivästä toiseen. Sehän oli koko\ntalon häviö, preussiläinen ajettaisiin pois, Gilberte samaa tietä -- ja\nkenties hänen nimensä vielä naulattaisiin katunurkkiin häväistykseksi,\nsillä se kohtaisi jokaista Ranskan naista, joka pitäisi yhteyttä\nsaksalaisten kanssa.\n\nIloisesti huudahtaen juoksi Gilberte Henrietten luo, kun näki hänet.\n\n-- Voi miten hauskaa, että tulit!... Ihanhan siitä on jo\nijankaikkisuus, kun viimeksi tapasimme toisemme -- ihminen vanhenee\nniin pian näinä kauheina aikoina.\n\nHän oli vienyt Henrietten huoneeseensa, painanut hänet leposohvalle ja\nnojautui häntä vasten.\n\n-- Kuuleppas -- nyt sinä syöt aamiaista meillä. Mutta ensiksi me\npuhelemme -- eikös niin? Sinulla on varmaan ihmeen paljon\nkertomista!... Sinä et ole saanut veljeltäsi mitään tietoja, sen\ntiedän. Maurice raukka -- minua niin säälittää se poikaparka!\nAjattelepas, miten hirveätä Pariisissa -- eivät saa polttaa kaasua, ei\nheillä ole polttopuita, niin, tuskinpa leipääkään! -- Entäpä se\nnuorukainen, jota hoidat, veljesi ystävä? Niinkuin huomaat, olen jo\nkuullut kulkupuheita. Hänenkö tähtensä sinä tulet?\n\nHenriette hämmästyi eikä paikalla vastannut. Eikös hän todellakin\ntullut Jeanin tähden, sillä hän oli ihan varma, ettei kukaan hänen\narmasta hoidokastaan häiritsisi, kun vain eno olisi vapaa?\n\nHän oli hyvin hämillään, kun Gilberte paikalla rupesi Jeanista\npuhumaan, hän tuskin rohkeni asiaansa ilmoittaa. Sitä paitsi sanoi\nomatunto, ettei ollut oikein käyttää hyväkseen sellaisia keinoja, joita\nepäili.\n\n-- Vai niin, toisti Gilberte veitikkamaisesti, sinä siis tulet meille\ntuon nuorukaisen tautta?\n\nHenriette ei päässyt puuhun ei pitkään, hänen täytyi kertoa Fouchardin\nvangitseminen.\n\n-- Hyvänen aika, sehän on totta -- missä ihmeessä minun ajatukseni\nmaleksivat! Vastahan siitä tänä aamuna oli viimeksi puhetta. Siinä teit\naivan oikein, että tulit tänne, ystävä-kulta -- meidän pitää paikalla\nruveta tuumimaan, mitä voimme tehdä enosi hyväksi, sillä se, mitä\nviimeksi kuulin, ei ole suinkaan rauhoittavaa. He aikovat asettaa hänet\nmuille varottavaksi esikuvaksi.\n\n-- Minä luotin teihin, sanoi Henriette empien. Arvelin että sinä\nkenties keksisit keinon, että ehkäpä sinä jotain...\n\nNuori rouva nauroi makeasti.\n\n-- Pikku hupakko -- kolmen päivän perästä on enosi vapaa! Etkös sinä\ntiedä, että meillä asuu preussiläinen kapteeni, joka täyttää kaikki,\nmitä ikinä minä pyydän? Hän nyt ei raski kieltää niin mitään.\n\nHän nauroi niin vallattomasti ja lapsellisesti ja oli ylpeä\nkauneudestaan, jolla hän niin suuren vallan oli saanut. Hän tarttui\nystävänsä käteen ja taputti sitä hiljaa. Mutta Henriette oli kuin\nkuumilla kivillä -- oliko se tunnustus? Mitenkäs hän muuten olisi ollut\nniin iloinen, ujostelematon ja vallaton? Henriette ei saanut sanaakaan\nsuustaan kiitokseksi.\n\n-- Jätä nyt vain koko asia minun huolekseni. Saatpas nähdä, niin minä\ntänä iltana kerron sinulle niin hauskan uutisen, että tyytyväisenä\npalaat kotiisi!\n\nRuokasalissa Henriette oikein hämmästyi, kun näki siellä tuntemattoman,\nkauniin miehen -- Edmondin. Hän ihaili nuorukaista kuin kaunista\ntaideteosta. Oliko mahdollista, että hän oli ollut taistelemassa? Ja\nkuka oli uskaltanut häntä haavoittaa? Ja hän oli taistellut\nurhoollisesti kuin sankari! Delaherche oli oikein ihastuksissaan, kun\nkerrankaan oli saanut vieraita, ja ylisteli pilviin asti kirjuriansa,\njoka oli yhtä oiva ja kelpo nuorukainen kuin kauniskin.\n\nSyötiin lihapaistia ja perunahauvikkaita, ja puhe sujui vilkkaasti kuin\ntuttuin kesken konsanaankin.\n\n-- Te tulitte siis Fouchardin tähden ja toivotte, että puhuisimme hänen\npuolestaan? sanoi Delaherche Henriettelle. Sattuipa se nyt ikävästi,\nkun minun täytyy tänä iltana lähteä matkalle. Mutta vaimoni siitä kyllä\npitää huolen; häntä ei voi vastustaa, hän saa, mitä vain suinkin\ntahtoo.\n\nHän nauroi ja oli nähtävästi mielissään vaimonsa suuresta\nvaikutusvoimasta -- kajastihan siitä vähän hänenkin osalleen.\n\nYhtäkkiä hän lisäsi: kuuleppas, Gilberte kulta, onko Edmond kertonut\nlöydöstään?\n\n-- Ei. Mistä löydöstä? kysyi hän vilkkaasti ja katsoi lämpimästi\nnuorukaiseen.\n\nEdmond lensi punaiseksi.\n\n-- Ei se ole muuta kuin pitsiä, joista tuonoin puhuitte -- joilla\nolisitte tahtonut koristaa kellertävän aamupukunne. Satuin huomaamaan\nmuutamalla myöjällä viisi metriä oikeita Brysselin pitsiä --\nerinomaisen kauniita ja hyvin huokeita.... Vaimo, jolla niitä oli\nkaupan, tulee kohta tänne niitä näyttämään.\n\nGilberte oli vallan ihastunut! hän olisi vaikka suudellut Edmondia.\n\n-- Voi, miten kiltti te olette! Sitä en unohda, olkaa varma!\n\nKun tuli Belgiasta ostetun maksapiirakan vuoro, kääntyi puhe toiselle\ntolalle: puhuttiin Maasista, jonka veden sinne viskatut ruumiit olivat\nmyrkyttäneet, että kalatkin kuolivat, ja siitä johduttiin tarttuviin\ntauteihin, joita sai pitää kuin kätensä takana, niin pian kun ilma\nlauhtui.\n\nMarraskuussa oli jo rutontapaisia tautia ilmautunut. Turhaan oli\ntaistelun päätyttyä annettu 6,000 frangia kaupungin puhdistamiseksi ja\npoltettu kasoittain sotilasten laukkuja, patroonakoteroita ja muita\nromuja, yhtä kaikki levisi ympäristöltä tukehuttava löyhkä, milloin\nilma oli kostea, sillä maa oli niin täynnä ruumiita, että hauta oli\nhaudassa kiinni ja ne olivat niin matalat, jotta ruumis tuskin peittyi.\nSeurauksena sellaisesta hutiloimisesta oli sietämätön mädän haju.\n\nNiinä päivinä oli päälle päätteeksi löydetty toinenkin rutonahjo --\nMaasvirta, josta jo oli ongittu toistatuhatta hevosenraatoa. Sittenpä\nolikin joki puhdas -- luultiin; mutta se luulo petti, kun poliisi\nmuutamana päivänä tarkasti joen pohjaa, joka siltä kohdalta oli kahden\nmetrin syvyinen, ja huomasi vedessä valkeita esineitä -- kiviä kaiketi;\nmädänneitä ihmisruumiita ne olivat, niin mädänneitä, etteivät ne olleet\nturvonneetkaan eivätkä sentähden kohonneet pinnalle. Melkein neljä\nkuukautta ne olivat ruohokossa lojuneet. Käsiä, jalkoja ja päitä kohosi\nkeksissä. Virtakin irroitti ruumiista osia ja vei milloin käden,\nmilloin jalan. Vesi oli samakkaa, suuria kuplia kohosi pinnalle, särkyi\nja myrkytti ilman.\n\n-- Hyvä toki, että kylmää, huomautti Delaherche. Mutta kunhan lumi\nrupeaa sulamaan, niin tiedän mä, että on vaara tarjona, jollemme\najoissa pidä huolta.\n\nGilberte pyysi hymyillen, että hän puhuisi muusta ... syödessä.\n\n-- Kummallista, että ne nyt mieleeni juohtuivat, sanoi tehtailija,\nmutta se on varma, että kalatta sitä saa syödä kotveroisen tästä\npuoleen.\n\nKun he syötyänsä joivat kahvia, tuli palvelija ilmoittamaan, että herra\nvon Gartlauben kysyy, saisiko hän hetkisen heitä puhutella.\n\nSiitä syntyi aika hälinä, sillä kapteeni ei ollut koskaan tullut siihen\naikaan -- keskipäivällä.\n\nDelaherche sanoi paikalla, että olkoon hän hyvä ja tulkoon -- mukava\ntilaisuus esitellä Henriette.\n\nKun kapteeni näki vielä toisenkin nuoren naisen, oli hän kahta\nkohteliaampi. Hänelle tarjottiin kahvia ja hän joi kupillisen ilman\nsokeria niinkuin oli nähnyt juotavan Pariisissa. Hän oli muuten\nhalunnut paikalla ilmoittaa rouva Delaherchelle, että hänen\nturvattinsa, muuan tehtaantyömies, joka oli tapellut preussiläisen\nsotamiehen kanssa ja siitä syystä vangittu, oli nyt vapaa.\n\nGilberte käytti tilaisuutta hyväkseen ja puhui Fouchardista.\n\n-- Herra kapteeni, pyydän esitellä teille paraimman ystäväni! Hän\ntoivoo teidän apuanne -- hän on sen rémillyläisen sisarentytär, jota on\nepäilty Dieuletmetsän sissien liittolaiseksi. Kaiketikkin muistatte --?\n\n-- Vai niin -- vakoilija, polonen, joka löydettiin säkistä. Se on ikävä\njuttu ... vakavaa laatua ... varsin vakavaa. Pahoin pelkään, etten voi\nmitään vaikuttaa.\n\n-- Voi ei, kapteeni hyvä -- elkää sanoko niin -- minä olisin niin\niloinen, kapteeni...\n\nGilberte katsoi häneen lempeästi, loistavin silmin. Kapteeni oli\nhurmautunut, hän kumarsi kohteliaasti, ja samalla nöyrästi. Koska\nGilberte tahtoo, niin --!\n\n-- Kiitän teitä sydämmellisesti, herra kapteeni, sopersi Henriette.\n\nHänestä tuntui tuiki vastenmieliseltä tuo sotilas; hän muisti yhtäkkiä\nmiehensä, Weiss-raukan, joka ammuttiin kuoliaaksi Bazeillesissa.\n\nEdmond, joka heti kapteenin tultua oli pujahtanut huoneesta, palasi ja\nkuiskasi jotain Gilbertelle. Rouva nousi paikalla, kertoi pitseistä,\njoita myöjä oli tullut näyttämään, ja pyytäen anteeksi poistumistaan\nlähti Edmondin kanssa.\n\nHenriette istuutui ikkunanpieleen, kun jäi yksin Delaherchen ja\nkapteenin kanssa, jotka jatkoivat äänekkäästi puhettaan.\n\n-- Lasillinen konjakkia, kapteeni? Nähkääs -- minä en ollenkaan\nujostele, vaan sanon suoraan ajatukseni ... tiedänhän minä, että te\nette ole ahdasmielinen. Niin, teidän päällikkönne on perin väärässä,\nkun vieläkin tahtoisi kaupungilta pusertaa nuo 42,000 frangia.\nPunnitkaapa kerrankaan, mitenkä paljon me olemme uhranneet aina sodan\nalusta asti! Pikkistä ennen taistelua tulee ensiksikin ranskalainen\narmeija, uuvuksissa ja nälissään ja sitten -- te, jotka kyllä leivän\nkannan katkaisette. Sotajoukkoin kulkeminen kaupungin läpi pelkästään\nkaikkine korjuineen ja muine kuluineen nousee jo puoleentoista\nmiljoonaan. Saman verran lasken taistelun pommituksineen ja\ntulipaloineen hävittäneen; se on jo kolme miljoonaa. Lopuksi en\nlaisinkaan liioitelle, jos sanon, että teollisuus ja kauppa ovat\nkärsineet kahden miljoonan vahingon. Mitäs siihen virkatte?... Viisi\nmiljoonaa -- kaupungista, jossa on 13,000 asukasta! Ja sitten te\nlisäksi vielä vaaditte 42,000 frangia -- mikä siihen oikeuttaa, sitä\nminä en käsitä! Onko se oikeuden mukaista, onko se kohtuullista?\n\nHerra von Gartlauben punalti päätään ja vastasi vain: niin, --\nsemmoista on sota!\n\nHenriette istui ikkunanpielessä ja odotti. Korvissa suhisi, kummallisia\najatuksia, synkkiä kuvia pyöri hänen päässään; häntä raukasi.\n\nMutta Delaherche vakuutti kapteenille kunniasanallaan, että Sedan ei\nkuuna kullan valkeana olisi pälkäästä päässyt nyt, kun kovaa rahaa\nkerrassaan puuttui, jollei teollisuuspankki olisi laskenut liikkeeseen\nuusia seteliä ja siten pelastanut kaupunkia perikadosta.\n\n-- Pikku naukku lisäksi, herra kapteeni?\n\nJa sitten hän hyppäsi toiseen aineeseen.\n\n-- Ei se ole Ranska, joka sotaan syöksyi, vaan keisarikunta...\nKeisari ... niin ... minä en ymmärrä koko keisaria. Hänellä ei tee\nherran tarvista... Ennenhän me hakkautamme itsemme sipaleiksi kuin\nhuolimme häntä hallitsijaksemme! Ainoa, joka heinäkuussa asian laidan\nkäsitti, oli Thiers. Hänen matkansa Euroopan pääkaupunkeihin oli\ntodellakin viisas teko -- siitä tuntee isänmaan ystävän. Onnistukoon\nhänen yrityksensä...!\n\nHän ei lopettanut lausettaan, sillä hänestä oli sopimatonta puhua\nrauhan toiveista preussiläiselle, vaikka se sitten olikin herra von\nGartlauben. Mutta rauha se oli hänen hartain toivonsa niinkuin koko\nvanhoillisen porvariston, joka ennen oli pitänyt keisarin puolta.\n\nVastustaminen ei enää auttanut, heidän täytyi antautua: valloitetuissa\nmaakunnissa riehui jo syvä suuttumus -- mitä varten Pariisi niin\nitsepäisesti puolustautui, kun koko isänmaan pelastus oli kysymyksessä.\n\nTarkoittaen Gambettan innokkaita julistuksia Delaherche lisäsi hiljaa:\nei, ei; me emme ole noita raivohulluja. Uusia verilöylyjä siitä vain\nseuraa. Minä olen Thiersin miehiä -- hän tahtoo yleistä äänestystä ...\nja tasavalta -- herra jumala ... hyvin minusta nähden, kunnes parempi\nhallitus saadaan.\n\nHerra von Gartlauben nyökytti myöntävästi päätään: niinpä niin, niinpä\nniin...\n\nHenriette oli niin kiihdyksissä, syytä hän ei tiennyt, mutta hän ei\nmitenkään jaksanut olla huoneessa, vaan lähti hiljaa pois ja meni\netsimään Gilberteä. Hän ihan säikähti, kun tuli makuuhuoneeseen ja näki\nystävänsä katkerasti itkevän pitkällään leposohvalla.\n\n-- Mitä nyt? Mitä ihmettä?\n\nKyyneleet virtasivat tulvana. Gilberte ei vastannut, hän oli\ntulipunainen, hän häpesi, hän oli vallan sekaisin. Henriette ojensi\nkätensä, Gilberte heittäysi nyyhkyttäen hänen syliinsä ja sopersi: voi\nystävä-kulta, jospa tietäisit! -- En ikinä minä sitä uskalla sinulle\nsanoa ... mutta eihän minulla ole ketään ... ehkä sinä sentään\ntietäisit neuvoa...\n\nHän hämmentyi kokonaan.\n\n-- Edmond oli täällä ... silloin tuli rouva Delaherche -- juuri ikään\n-- yhtäkkiä...\n\n-- Mitenkä? Yhtäkkiä?\n\n-- Me olimme täällä... Edmond oli kietonut kätensä vyötäisilleni ... ja\nsuuteli minua...\n\nHän oikein värisi, puristi Henrietteä kaulasta, suuteli häntä ja\ntunnusti kaikki.\n\n-- Voi, hyvä ystävä, elä tuomitse minua liian ankarasti ... minä en\nkestä sitä... Kyllä minä muistan, kun lupasin sinulle, etten enää tee\nniin ... mutta olethan sinä nähnyt Edmondin -- hän on niin urhoollinen,\nniin reipas ja niin kaunis! Ja arveleppas sitten ... poikaparka\nsairaana ... haava käsivarressa -- äiti niin kaukana!... Ja päälliseksi\nhän on rutiköyhä -- kaikki heidän tulonsa ovat menneet hänen\nkouluuttamisekseen. Voi hyvä Henriette -- en voinut kieltää.\n\nHenriette kuunteli häntä hämillään.\n\n-- Tuo pikku kersanttiko se siis on! -- Mutta, ystäväkultani, kaikki\nihmiset luulevat, että se on preussiläinen!\n\nGilberte nousi, pyyhki kyyneleensä ja vastusti jyrkästi.\n\n-- Preussiläinen! Ei -- ei ikimaailmassa! Hän on inhottava, en siedä\nhäntä. Kuinka sinä luulet minusta sellaista! Mitenkä ihmeellä kukaan\nsaattaa ajatella minusta niin alentavaista? Ei, ei koskaan! Ennen\nkuolisin!\n\nSilmät säkenöivät, hän oli kahta kauniimpi. Mutta samassa hän taas oli\nentinen iloinen keimailija. Hän rähähti nauramaan: se huvittaa minua --\n_se_ on totta. Hän on ihan hurmautunut, hän jumaloi minua. Kun\nvain sinnepäin katson, niin hän paikalla tekee mitä tahdon... Jospa\ntietäisit, miten hullunkurista on tehdä pilkkaa tuosta kömpelöstä\nherrasmiehestä. Ja sitten hän vielä luulee saavansa palkkion kaikesta\nvaivastaan.\n\n-- Mutta sellainen leikkiminen on vaarallista, sanoi Henriette\nvakavasti.\n\n-- Luuletko? Mitähän vaaraa siitä olisi? Kun hän viimein huomaa, että\nkaikki on sulaa pilaa, suuttuu hän ja muuttaa pois -- siinä kaikki.\nEikä hän toisekseen huomaa sitä milloinkaan! Sinä et häntä tunne, hän\non niitä miehiä, joita nainen saa vaaratta nenästä vetää!... Näetkös,\nettä _siinä_ minä olen sinua viisaampi... Sellaiset minä jo\nilmassa tunnen. Hän on niin itserakaskin, ettei hän koskaan myönnä,\njotta hänestä on tehty pilkkaa... Ja kun hän lähtee pois, muistelee hän\ntäällä oloaan kaipauksella ja lohduttautuu sillä, että on tehnyt oikein\nja käyttäytynyt kuin mies, joka tuntee Pariisin tavat -- sen pituinen\nse.\n\nNaurahtaen hän sitten lisäsi: mutta sen hän saa aikaan, että Fouchard\neno pääsee vapaaksi, -- ja korvaukseksi tarjoon minä hänelle kupillisen\nteetä omasta kädestäni.\n\nYhtäkkiä hän taas tuli levottomaksi, kyyneleet kohosivat silmiin: voi,\nhyvä jumala! Entäs anoppi!... Mikä tästä lopuksi tulee? Hän ei minusta\nsuuresti välitä -- kyllähän hän saattaa kertoa kaikki miehelleni.\n\nHenriette oli jo tointunut ja tyyntynyt. Hän kuivasi ystävänsä\nkyyneleet, sai hänet nousemaan leposohvalta ja silitti hänen\npörhistynyttä tukkaansa.\n\n-- Kuuleppas nyt, hyvä ystävä, minä en raski sinua torua, vaikka sinä\nhyvin kyllä tiedät, etten minä sitä hyväksy. Mutta minua niin ihmeesti\npelotti se sinun preussiläisesi, että pelkäsin asiaasi monta, monta\nvertaa pahemmaksi, ihan panee puolella, kun kuulin suoran totuuden...\nRauhoituhan nyt vain, kaikki käy vielä hyvin.\n\nHenriette oli oikeassa. Se olikin parasta Gilbertelle. Samassa tuli\nnäet Delaherche äitinsä kanssa huoneeseen. Tehtailija kertoi jo\nlähettäneensä hakemaan hevosta, joka saattaisi hänet asemalle, sillä\nhän oli päättänyt iltajunassa lähteä Brysseliin. Hän oli tullut\njättämään jäähyväisiä vaimolleen.\n\n-- Olkaa ihan huoleti! hän sanoi Henriettelle. Herra von Gartlauben\nlupasi puhua enonne puolesta; minä tosin nyt lähden, mutta vaimoni\nkyllä muistuttaa häntä lupauksestaan.\n\nPeloissaan tarkasti Gilberte anoppiaan... Näinköhän hän kertoisi sen\npojalleen? Estäisiköhän hänen matkansa?\n\nVanha rouva ei sanonut halaistua sanaa, katsoi vaan miniäänsä silmiään\nväräyttämättä. Hänkään ei enää niin ankarasti arvostellut Gilberteä.\nHyvä jumala! Koska se olikin tuo nuorukainen, ranskalainen, joka oli\nniin urhoollisesti taistellut, niin täytyihän hänen antaa anteeksi\nniinkuin edelliselläkin kerralla.\n\nHän oli lauhtunut. Hän hymyilikin, ja sitä ei ollut tapahtunut, sitten\nkun Coulmiersin hyvät uutiset kuultiin. Hänen poikansa saisi kaikessa\nrauhassa matkustaa, Edmond kyllä suojelisi Gilberteä preussiläiseltä.\n\n-- Jumalan haltuun! sanoi hän ja suuteli poikaansa. Toimita asiasi ja\npalaa pian kotiin!\n\nRouva Delaherche lähti, painoi oven kiinni ja kulki hitaasti eteisen\ntoiselle puolelle tuonne kolkkoon huoneeseen, jossa översti synkkänä\nistui, tylsistynein silmin tuijottaen lampun himmeää valoa kohti.\n\nSamana iltana Henriette palasi Rémillyyn ja kolmantena päivänä sen\nperästä tulla joppasi Fouchard vanhus kotiin Henrietten suureksi iloksi\nja istuutui syömään, pisteli pois poikkeen leipää ja juustoa aivan kuin\nolisi tullut ostoksiltaan eikä vankilasta. Kysymyksiin hän vastaili\nmaltillisesti, -- mikäpäs hänellä oli siellä ollut hätänä. Kuinkas he\nolisivat voineet pitää häntä kiinni? Eihän hän ollut mitään pahaa\ntehnyt eikähän hän ollut preussiläistä tappanut. Hän oli vain sanonut\nnäinikään: etsikää! Minä en tiedä mitään. Ja päästää oli heidän\ntäytynyt sekä hänet että kylänvanhin, koska ei ollut minkäänlaisia\ntodisteita.\n\nMutta ilkeästi hän vilkutti silmiään ja oikein sydäntä kutkutti, kun\noli kerrankin petkuttanut noita mokomia, jotka olivat ruvenneet hänelle\nlihasta juonittelemaan.\n\nJoulukuu läheni loppuaan, ja Jean aikoi lähteä. Jalka oli terve ja\nlääkäri oli luvannut hänet taistelemaan.\n\nSe oli kova isku Henriettelle, mutta hän koetteli kaikin tavoin peittää\nsuruaan.\n\nChampignyn onnettoman taistelun jälkeen he eivät olleet kuulleet mitään\nPariisista. Sen he vain tiesivät, että Mauricen rykmentti oli ollut\nkovimmissa kahakoissa ja paljon kärsinyt.\n\nMonet raucourtilaiset ja sedanilaiset olivat saaneet sähkösanomia, jos\nkohtakin kiertoteitä -- _he_ vain eivät saaneet ainoatakaan riviä.\nAhnas haukka tai preussiläisen luoti oli varmaankin jonkun metsän\nrinteessä hengen ottanut _heidän_ kyyhkyltänsä.\n\nToisinaan vilahti mieleen: entä jos Maurice on kuollut? Levottomina he\nolivat odottaneet tietoja päivästä toiseen. Sieltä ei tullut mitään\ntuolta suuresta kaupungista, jota kohti piirittäjäin kanuunat joka\ntaholla ammottivat.\n\nHe eivät enää tietoja toivoneetkaan. Ja kun Jean ilmaisi päättäneensä\nlähteä taistelemaan, kohosi huokaus Henrietten rinnasta, ja hän\nvirkkoi: hyvä jumala, kaikki on mennyttä, minä jään taas yksin!...\n\nJean aikoi liittyä pohjoisarmeijaan, jonka kenraali Faidherbe äskettäin\noli saanut kootuksi. Sitten kun kenraali Manteuffel oli tunkeutunut\nDieppeen, puolusti äskenmainittu sotajoukko kolmea piirikuntaa:\npohjoista, Pas-de-Calaista ja Sommea, ja Jean suunnitteli matkansa --\nsiten pääsikin helposti -- Bouillonin kautta Belgiaan ja sieltä\nperille.\n\nHän tiesi, että 23:ta osastoa aiottiin täydentää Sedanin ja Metzin\nmiehillä, mikäli niitä saatiin kootuksi. Hän oli kuullut kerrottavan,\nettä kenraali Faidherbe aikoi ryhtyä hyökkäyssotaan, ja oli jo\nmäärännyt seuraavan sunnuntain lähtöpäiväkseen, kun kuuli Pont-Noyellen\nratkaisemattomasta tappelusta, jonka ranskalaiset olivat vähällä olleet\nvoittaa.\n\nDalichamp se taas tarjoutui saattamaan Jeaniakin Bouilloniin omalla\nhevosellaan. Hänen hyväntahtoisuutensa ja rohkeutensa olivat\nihmeteltävät. Raucourtissa, jossa lavantauti raivosi -- baijerilaiset\nolivat sen sinne tuoneet -- oli hänellä sairaita joka talossa ja sitä\npaitsi oli vielä hänen huostassaan kaksi sairashuonetta, toinen\nRaucourtissa ja toinen Rémillyssä.\n\nHänen palava isänmaanrakkautensa ja väkivaltaisuuksien vastustaminen\nolivat jo kahdesti vieneet hänet vankilaan, mutta kummallakin kertaa\noli hän päässyt vapaaksi.\n\nSiksipä hän mielissään naurahteli, kun aamusella tuli hakemaan Jeania,\nhän iloitsi auttaessaan taas muuatta Sedanin uhria pakoon.\n\nJeania huolestutti rahakysymys -- hän tiesi, ettei Henriettellä ollut\nliikoja varoja -- ja siitä syystä hän suostui ottamaan viisikymmentä\nfrangia lääkäriltä, jotka tämä matkarahoiksi hänelle tarjosi.\n\nFouchard oli Jeanin lähtiessä erinomaisen kohtelias ja ystävällinen.\nHän lähetti Silvinen hakemaan kaksi pullollista viiniä, sillä hän\ntahtoi juoda heidän kanssansa lasillisen erojaisiksi, toivoen että\nsaksalaiset perinjuurin hävitettäisiin.\n\nHän oli nyt varakas mies, oli jo toisenkin kolikon pistänyt\nkirstunpohjalle; hän oli tyytyväinen ja toivoi vain rauhaa -- ei tuota\ntoki kauvan enää tarvinne odottaa -- ja piti varansa, ettei joutunut\nmihinkään rettelöihin, sitten kun Dieuletmetsän sissit olivat\njälettömiin hävinneet. Olipa hän ollut niinkin anteliaalla tuulella,\nettä Prosperkin oli äskettäin saanut palkkansa -- Fouchard ei näet\nhevillä olisi luopunut hänestä, vaikkeihän sillä Prosperillakaan ollut\naikomusta taloa jättää. He kilistivät lasiaan -- hän ja Prosper ja\nkilistipä hän Silvinenkin kanssa. Oli hän välistä ajatellut kosia\nSilvineä -- se oli niin ymmärtäväinen ja ahkera, -- vaan mitäpä se\nolisi hyödyttänyt? Eihän Silvine enää naimisia ajatellut, taloon hän\njää ja talossa pysyy vielä sittenkin, kun pikku Kaarlosta on varttunut\naika mies, ja hän vuorostaan lähtee sotaan.\n\nKun hän vielä oli kilauttanut lasiaan lääkärin ja Jeanin ja Henrietten\nlaseihin, virkkoi hän: olkoon onneksenne! Koettakoon jokainen parastaan\nja olkoon yhtä tyytyväinen kuin minäkin!\n\nHenriette tahtoi välttämättömästi saattaa Jeania Sedaniin.\n\nJean oli siviilipuvussa; lääkäri oli lainannut hänelle päällysnutun ja\nhuopahatun.\n\nPäivä paistoi kirkkaasti, lumi narisi jalan alla. He aikoivat ajaa vain\nsuoraan läpi kaupungin, mutta kun Jean kuuli, että översti yhä oli\nDelaherchessa, ei hän mitenkään saattanut kulkea siitä ohi, samalla hän\nkiittäisi tehtailijaa kaikesta avusta.\n\nOnneton kaupunki, jossa jokikinen kohta muistutti tappiosta -- tuskaa\nse vain tuotti Jeanille.\n\nHe ajoivat Maquakatua ja pysähtyivät tehtaan luo. Koko talo oli\nsäikähdyksissä: Gilberte oli ihan tyrmistynyt, vanha rouva itki, ja\ntehtailija, joka juuri oli palannut tehtaasta -- siellä hän puursi\npäivät päästään -- voivotteli.\n\nÖversti oli huoneensa lattialla -- kuolleena.\n\nIkkunat olivat peitossa, lamppu paloi lakkaamatta.\n\nLääkäri haettiin tuota pikaa, vaan hän ei saanut selvää; ei se ollut\nsydämmen halvausta, ei verensyöksyä. Översti oli kuollut kuin ukkosen\nlyömänä, mutta mistä salama tuli, sitä ei tiedetty. Vasta seuraavana\npäivänä löydettiin lattialta vanhan sanomalehden palanen, jossa\nkerrottiin Metzin antautumisesta.\n\n-- Kuuleppas, sanoi Gilberte Henriettelle, kun herra von Gartlauben\näsken meni alas, paljasti hän päänsä kulkiessaan oven ohi, jossa enon\nruumis on... Edmund sen näki. Hän on todellakin kunnon mies ja\nhienotunteinen.\n\nJean ei ollut koskaan ennen suudellut Henrietteä. Ennenkun hän nousi\nlääkärin kanssa ajoneuvoihin, tahtoi hän vielä viimeisen kerran kiittää\nHenrietteä, joka oli hoitanut häntä hellästi kuin sisar ja kohdellut\nhäntä veljenään. Mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan, nyyhkyttäen\nhän syleili häntä ja suuteli. Henriette oli ihan surun vallassa, hän\nsuuteli myös.\n\nKun hevonen lähti liikkeelle, kääntyi Jean ja katsoi taakseen. He\nliehuttivat molemmat ja sopersivat liikutettuina: hyvästi, hyvästi!\n\nSinä yönä oli Henrietten vuoro valvoa Rémillyn sairashuoneessa. Yö oli\npitkän pitkä; taas tuli raivoisa itkunpuuska -- hän peitti käsillään\nsilmänsä ja itki, itki hillitöntä itkua.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nPaikalla Sedanin taistelun jälkeen alkoivat molemmat saksalaiset\nsotajoukot vieriä Pariisia kohti.\n\nMaasin armeija tuli pohjoisesta Marnelaakson läpi ja Preussin\nkruununprinssin sotajoukko, joka Villeneuve-Saint-Georgesin kohdalla\noli mennyt Seinen yli, marssi Versaillesiin sulkemaan kaupunkia\netelästä. Kenraali Ducrot, jolle oli uskottu äskettäin muodostetun\nneljännentoista osaston johto, päätti hyökätä viimeksimainitun\nsotajoukon kimppuun.\n\nMaurice taisteli uuden rykmenttinsä kanssa -- sadannenviidennentoista\n-- metsässä Meudonin vasemmalla puolella, mutta ei saanut lähtökäskyä,\nennenkun tappio jo oli silminnähtävä.\n\nMuutamat kranaatit olivat tarpeeksi; kauhea hämminki syntyi\nzuaavipataljoonassa, jossa oli pelkästään rekryyttiä, toisetkin joukot\nyhtyivät hurjaan pakoon eivätkä pysähtyneet ennenkun Pariisin vallien\nsuojassa, jossa sekasorto oli täydellinen. Kaikki asemat eteläisissä\nlinnoituksissa menetettiin, viimeinen side, joka Pariisin Ranskaan\nyhdisti -- läntisen rautatien sähkölennätinlanka -- katkaistiin samana\niltana. Pariisi oli erotettu muusta maailmasta.\n\nIlta oli Mauricelle äärettömän kamala. Jos saksalaiset olisivat\nuskaltaneet, olisivat he samana yönä majoittuneet Karuselltorille.\nMutta he olivat viisaita, he olivat lujasti päättäneet panna kaiken\ntaitonsa liikkeelle.\n\nPiirittämissuunnitelman pienimmätkin yksityiskohdat oli tarkoin\npohdittu ja määrätty: Maasin armeija pohjoisessa Croissysta Epinayn\nkautta Marneen, kolmas armeija etelässä Chennvièresistä Châtilloniin ja\nBougivaliin ja preussiläisten päämaja -- kuningas Wilhelm, herra von\nBismarck ja kenraali von Moltke -- Versaillesissa.\n\nJättiläismoinen piiritys, jota ei ollut kukaan uskonut, oli nyt\ntoteennäytetty. Kaupunki, joka ympärimitaten oli neljä ja puoli\npeninkulmaa, jossa oli viisitoista linnoitusta ja kuusi varustusta oli\nkuni kahleissa. Ja puolustajana oli vain kolmastoista osasto, jonka\nkenraali Vinoy oli pelastanut, ja neljästoista, jota paraillaan\nmuodostettiin ja jota johti kenraali Ducrot. Yhteensä oli näissä\n80,000 sotamiestä, sen lisäksi 14,000 merisotamiestä, 15,000\nvapaaehtoista, 115,000 miestä nostoväkeä, puhumattakaan 300,000\nkansalliskaartilaisesta, joita oli sijoitettu valleille sinne tänne.\nSuuri joukko tosin, vaan puuttui tottuneita ja sotakuriin totutettuja.\nJoukkoja varustettiin ja harjoitettiin; Pariisi oli yhtenä ainoana\nsuurena sotaleirinä.\n\nKuumeentapaisesti valmistauduttiin puolustautumaan, tiet suljettiin,\ntalot, jotka olivat ampuma-alalla, revittiin, 200 suuriputkista\nkanuunaa ja 2,500 muuta kanuunaa laitettiin kuntoon, toisia kanuunia\nvalettiin, ja ministeri Dorianin isänmaanrakkaus ja suuret ponnistukset\nloivat kuin tyhjästä kokonaisen asehuoneen.\n\nMielet olivat kuohuksissa, viha raivosi myrskynä, sitten kun\nFerrièresin keskustelut oli keskeytetty ja Jules Favre ilmoittanut\nBismarckin vaatimukset: luovuttaa Elsass, jättää Strassburgin linnue\nvangiksi ja suorittaa kolme miljaardia vahingon korvaukseksi --\nyksimielisesti päätettiin, että sodan jatkaminen oli Ranskan elinehto.\nVaikkei olisi toivoa hiventäkään, tulisi Pariisin puolustautua, että\nisänmaa pysyisi hengissä.\n\nMuutamana sunnuntaina syyskuun lopulla lähetettiin Maurice kaupungin\ntoiseen päähän. Uutta toivoa herätti hänessä se, mitä hän näki. Hänestä\ntuntui niinkuin kansan sydän ja suuri puolustusaate olisivat\nChâtillonin tappion jälkeen tulleet lähemmä toisiansa. Tuo ennen niin\nnautinnonhimoinen Pariisi, joka helposti horjahti oikealta tieltä, oli\nmuuttunut, muuttunut edukseen -- se oli valmis miehuullisesti kärsimään\nmitä suurimpia uhrauksia. Muuta ei nähnytkään kuin univormuja;\nvälinpitämättömimmilläkin oli kansalliskaartin merkki. Niinkuin\nseisahtuu jättiläiskello, josta vieteri on katkennut, niin oli yhtäkkiä\npysähtynyt elämä, teollisuus, kauppa -- kaikki oli jähmettynyt; yksi\nainoa intohimo oli eleillä -- halu voittaa.\n\nSe oli ainoa puheenaine, joka sai sydämmet sykkimään ja veren suonissa\nvirtaamaan, kaikkialla siitä puhuttiin, yleisissä kokouksissa, öisin\nvahdissa ollessa; sama asia keräsi kansaa jalkakäytäville, että tuskin\npääsi liikkumaan. Samat harhaluulot täyttivät kaikkien mielet, sama\nsisällinen kiihotus valtasi koko kansan. Ilmautui jo sairaaloista\nhermostumista, rutontapaista kuumetta, joka liioitteli sekä pelon että\ntoiveet, ja vähimmänkin syyn sattuessa päästi eläimelliset himot\nihmisessä valloilleen.\n\nMarttyyrikadulla Maurice näki tapauksen, joka kokonaan kiinnitti hänen\nhuomionsa: hurjistunut ihmisjoukko hätyytti taloa, jonka yläkerran\nikkunasta oli koko yö nähty valoa, ihan varmasti merkkituli\npreussiläisille, jotka olivat Pariisin yläpuolella Bellevuessa.\n\nAsukkaat, joita rahvas epäili, viettivät kaiket päivät tähystellen\nkatoillaan. Edellisenä iltana olivat he olleet hukuttaa muutaman\nraukan, joka oli penkille leväyttänyt Pariisin kartan ja tutki sitä.\n\nMauriceenkin, joka ennen oli ollut niin järkevä, oli tarttunut sama\nsairaaloinen epäluuloisuus; kaikki, mitä hän oli tähän asti uskonut,\nhorjui. Hän ei enää epäillyt kuten Châtillonin mylläkässä, ettei\nRanskan armeija enää koskaan kykenisi urhoollisesti taistelemaan.\nHyökkäys Hayhin ja Chevillyyn syyskuun 30 päivänä, taistelu lokakuun 13\npäivänä, jolloin nostoväki valloitti Bagneuxin, ja hyökkäys lokakuun 21\npäivänä, jolloin hänen rykmenttinsä silmänräpäykseksi oli valloittanut\nMalmaison-puiston, oli herättänyt eloon hänen itseluottamuksensa,\nvirittänyt toivon, joka ei tarvinnut kuin kipenen syttyäkseen ja\npalaakseen.\n\nPreussiläiset olivat tosin voittaneet sotajoukon, mutta se oli\ntaistellut urhoollisesti, se voi vielä voittaa. Mutta Mauricea\nhuolestutti tuon suuren Pariisin horjuvaisuus -- iloisimmista toiveista\nse saattoi syöksyä syvimpään alakuloisuuteen ja keskellä voitonhimoaan\nse pelkäsi pettämistä. Seuraisivatko kenraali Trochu ja kenraali Ducrot\nkeisarin ja marsalkka Mac-Mahonin esimerkkiä? Olisivatko he vain\nkeskinkertaisia päälliköitä ja tietämättään ja tahtomattaan veisivät\nuusiin tappioihin?\n\nSama liike, joka oli syössyt keisarikunnan, uhkasi nyt\nkansallispuolustusta, samat kiihottuneet mielet tahtoivat anastaa\nvallan pelastaaksensa Ranskan. Jules Favre ja muut hallituksen jäsenet\nolivat nyt yhtä vastenmieliset kuin ennen Napoleon III ministerineen.\nKoska he eivät tahtoneet karkoittaa preussiläisiä, ei ollut muuta\nneuvoa kuin väistykööt niitten tieltä -- vallankumouspuolueen -- jotka\nolivat voitostaan varmat, jotka saarnasivat yleistä aseihin tarttumista\nja kiihottivat niitä, jotka suunnittelivat miinojen kaivamista ja\nvihollisen tuhoamista.\n\nIltasella lokakuun 31 päivää vasten saivat taas epäilykset ja\nkummalliset houreet Mauricen valtoihinsa. Hän hautoi mielipiteitä,\njoille ennen olisi nauranut. Miksikäs ei? Eihän tuhmuuden ja rikoksen\nvälillä ollut rajaa. Eikös mahdottominkin toteutunut näinä mullistusten\naikoina?\n\nVihaa ja katkeruutta oli mieleen ihan kasautumalla kertynyt, sitten kun\nhän Mülhausenin luona oli saanut tiedon Fröschwillerin onnettomuudesta.\nSedanin isku oli parantumaton haava, joka pienimmästäkin syystä\nrepeloitui ja vuoti verta. Jokainen tappio oli siinä määrässä häntä\ntärisyttänyt, että jälki oli kulumaton; ruumis oli riutunut, ajatuskyky\nheikontunut, sillä päiväkausia oli hän ollut ruuatta, yökausia unetonna\n-- koko elämä oli levotonta, ilkeää unta eikä hän enää tiennyt, elikö\nhän todellakin vai ei. Järjen valon oli pimentää pelkkä ajatus, että\nkaikki on auttamattomasti lopussa, uusi isku kaiken perinjuurin tuhoaa;\ntuo tieteellisesti sivistynyt mies muuttui luonnonlapseksi, jota johti\nvain vaisto -- jota hetkelliset päähänpistot riuhtoivat. Ennen\ntäydellinen perikato kuin lahjaksi ainoatakaan ropoa Ranskan\nrikkauksista tai sormen leveyttä sen maasta!\n\nJo ensimmäiset tappiot olivat järkähyttäneet hänen\nNapoleonin-ihannoimistaan, tuota vienon tunteellista\nbonapartelaisuutta, jota isoisän sotakertomukset olivat häneen\nistuttaneet.\n\nHän ei enää tyytynyt maltilliseen tasavaltaan, hän kallistui jo\nvallankumouksen väkivaltaisuuksiin, katsoi hirmuhallituksen\nvälttämättömäksi puhdistamaan maata kunnottomista kansalaisista ja\npettureista, jotka olivat murhaamaisillaan isänmaan.\n\nSiksipä hän lokakuun 31 päivänä olikin kapinoitsijain puolella, kun\ntiedot onnettomuuksista seurasivat toistensa kintereillä: Bourgetin\nmenettäminen, jonka vapaaehtoiset niin urhoollisesti olivat\nvalloittaneet 28 päivää vasten yöllä; Thiersin palaaminen Versaillesiin\nEuroopan pääkaupungeista, joissa hän oli keskustellut kuten väitettiin\n-- Napoleon III:nen nimessä, ja viimein Metzin antautuminen, joka\nhänestä oli aivan varma, vaikkei huhua vielä oltu varmistettu; se oli\nviimeinen surmanisku, taas veres ja Sedania häpeällisempi.\n\nJa kun hän seuraavana päivänä kuuli, mitä Hôtel de Villessä oli\ntapahtunut, kuinka kapinoitsijat hetkiseksi olivat päässeet voitolle ja\nhallituksen -- kansallispuolustuksen -- jäsenet olivat olleet kiinni\nkello neljään aamuun ja silloinkin ainoastaan mielten yhtäkkinen\npyörähdys heidät pelastanut, ja miten kansa ensin oli ollut vihainen\nheille, mutta sitten pelännyt kapinoitsijain voittavan -- silloin hän\nsuri, että kommunistain yritys ei onnistunut. Ehkäpä se sentään olisi\npelastuksen tuonut, kun olisi selittänyt isänmaan suuren vaaran, saanut\nkoko kansan aseihin tarttumaan ja herättänyt eloon muinaiset muistot\nvapaasta kansasta, joka ei tahdo kuolla.\n\nThiers ei uskaltanut palata Pariisiin, jossa oltiin valmiit\njuhlavalaistuksella viettämään keskustelujen lakkauttamista.\n\nMarraskuu kului kuumeentapaisessa levottomuudessa. Pieniin kahakoikin\nei Maurice osallistunut. Hän oleskeli Saint-Ouen puolella ja pujahti\npois niin pian kuin vain pääsi; hän oli niin rauhaton, hän lakkaamatta\nhalusi uutisia.\n\nPariisi oli yhtä levoton. Kunnallisneuvosten jäsenten vaali näytti\nlaimentaneen valtiolliset intohimot; mutta melkein kaikki valitut\nkuuluivat äärimmäiseen vasemmistoon -- se oli kammottava tulevaisuuden\noire. Ja tyynen aikana Pariisi odotti, odotti ja innolla halusi voittoa\n-- pelastusta. Oli kerrassaan epäilemätöntä: preussiläiset saisivat\nselkäänsä, että tuntuisi.\n\nValmistuksia oli tehty hyökkäystä varten Gennevilliersin niemellä, se\noli katsottu sopivimmaksi paikaksi.\n\nÄäretön oli riemu, kun muutamana aamuna kuultiin iloisia uutisia:\nCoulmiersissä oli taisteltu, Orléans valloitettu ja Loiren armeija\nmarssi avuksi, se oli jo Etampesin luona -- kerrottiin. Kaikki oli kuin\npuhallettu toisenlaiseksi, ei muuta kuin pistää tovereille kättä Marnen\ntoiselle rannalle.\n\nKaikki sotavoimat oli koottu, ihan kuin tyhjästä temmattu kolme\narmeijaa; ensimmäistä, joka oli kansalliskaartin pataljoonista\nmuodostettu, johti kenraali Clément Thomas, toiseksi yhdistettiin\nkolmas- ja neljästoista osasto ja niihin liitettiin jäännökset muista\njoukoista, joita koottiin vähän joka paikasta -- sitä oli kenraali\nDucrotin määrä johtaa suuressa hyökkäyksessä, viimein kolmas --\nvaraväki -- jossa oli pelkästään nostoväkeä ja jonka johtajana oli\nkenraali Vinoy.\n\nJa Maurice luotti itseensä täydellisesti taistellessaan 115:nen kanssa\nVincennes-metsässä marraskuun 28 päivänä.\n\nSiellä oli toisen sotajoukon kolme osastoa ja kerrottiin, että\nseuraavana päivänä yhdyttäisiin Fontainebleaun luona Loiren armeijaan.\nMutta taas tuli vastoinkäymisiä, tehtiin tavanmukaiset virheet, virran\ntulvaaminen esti siltaveneitten asettamisen ja järjettömät käskyt\nmyöhästyttivät koko suunnitelman.\n\nSeuraavana yönä 115:des meni ensimmäisenä joen yli, ja kymmenen aikaan\nMaurice hyökkäsi Champignyyn kovassa luotituiskussa. Hän oli kuin\nhullu, pakkasesta huolimatta kivääri poltti hänen käsiään. Hänen\nainoana toivonansa oli rynnätä eteenpäin, kunnes tapaisi toverit...\n\nMutta ihan Champignyn ja Bryn edessä tie nousi pystyyn -- Coeuillysin\nja Villiersin puistoista olivat preussiläiset puolen kilometrin\nleveydeltä tehneet valloittamattomat linnoitukset. Sepä se oli, johon\njokaisen urhoollisuus pirstautui. Kauhu ja epäilys saivat vallan,\nkolmas osasto oli myöhästynyt, ensimmäinen ja toinen jo pysähtyneet ja\npuolustivat kaksi päivää Champignya, josta heidän kuitenkin täytyi\nluopua joulukuun 2 päivää vasten yöllä, kun voitto jäi ratkaisematta.\n\nSinä yönä majaili sotajoukko taas Vincennes-metsän lumisten puitten\nsuojassa ja Maurice itki maatessaan siinä kasvot routaista maata vasten\n-- jalat olivat jääkönttänä.\n\nSurulliset, synkät päivät -- kaikki suurenmoiset ponnistukset turhat!\nKauvan oli hyökkäystä valmistettu, tuota vastustamatonta ryntäystä,\njoka pelastaisi Pariisin -- se oli mennyt myttyyn, ja kolmantena\npäivänä senjälkeen kenraali von Moltke ilmoitti kirjeellisesti, että\nLoiren armeija oli voitettu ja luovuttanut Orléansin. Rautavyötä\nkiristettiin, sitä oli mahdoton katkaista.\n\nMutta vielä epätoivon äärimmäiselläkin partaalla Pariisi näytti voivan\nvastustaa. Nälänhätä uhkasi. Jo lokakuun keskipaikoilla alkoivat\nlihavarat vähetä. Joulukuussa ei ollut päätäkään jälellä suurista\nhärkä- ja lammaslaumoista, jotka Boulognenmetsässä olivat kuleksineet.\nTeurastettiin hevosia.\n\nRuokavarat -- siihen luettuna tilatut jauhot ja vilja -- laskettiin\nneljäksi kuukaudeksi. Kun jauhot loppuivat, täytyi laittaa myllyjä\nrautatien-asemille.\n\nPolttopuitakin puuttui, niitä oli säästäen pidettävä, sillä elot olivat\njauhettavat, leipä paistettava ja aseet valmistettavat.\n\nJa Pariisi, jota kaasun asemasta siellä täällä valaisi öljylamppu,\nPariisi, jossa pakkanen paukkui, että hampaat loukkua löivät, Pariisi,\njoka vähän väliä niukensi ruisleipä- ja hevosenliha-annoksia -- toivoi\nkuitenkin, puhui Faidherbesta pohjoisessa, Chanzysta Loiren rannoilla\nja Bourbakista idässä, ikäänkuin voitonjumala ihmeitä tehden vielä\ntoisi ne kaupunkiin.\n\nPitkät ihmisjonot, jotka kinoksissa seisoen odottivat leipuri- ja\nlihapuotien edustalla, kajahuttivat vielä toisinaan riemuhuudon, kun\nhuhu kertoi luulotelluista voitoista. Toivo oli sitkeä -- kahta\nvaltavampana se heräsi jokaisen tappion jälkeen ja täytti tuon\nkärsimyksistä ja nälästä huumautuneen ihmisjoukon. Kun muuan sotilas\nChâteau-d'Eaun torilla oli puhunut antautumisesta, olivat ohikulkijat\nsurmata hänet.\n\nSotajoukon rohkeus ja toivo oli kadonnut, se tunsi lopun lähestyvän ja\npyysi rauhaa, mutta asukkaat vaativat vieläkin yleistä sotaan lähtöä,\nkoko kansan rynnäkköä, jolloin kaikki, naiset ja lapsetkin,\nsyöksyisivät preussiläisten kimppuun niinkuin virta, joka äyrästensä\nyli tulvaa, riuhtasee tieltään kaikki ja jättää puhtaan jälen.\n\nMaurice vetäytyi erilleen kumppaneistaan ja vihasi koko sydämmestään\nsotilasammattia, joka kahlehti hänet Mont-Valérienin suojaan --\ntoimettomaksi, hyödyttömäksi olennoksi. Hän mietiskeli tekosyitä\npäästäksensä Pariisiin, jossa hän ajatuksineen eli. Hän viihtyi\nainoastaan kansan keskellä, hän tahtoi pakottaa itseänsä toivomaan\nniinkuin sekin.\n\nUsein hän katseli ilmapalloin lähtöä; niitä lähetettiin pohjoiselta\nrautatien-asemalta joka toinen päivä, ne kulettivat kirjekyyhkysiä ja\ntärkeitä tiedonantoja. Kohti synkkää talvitaivasta ne kohosivat ja\nkatosivat; sydäntä vihloi ja kurkkua kuristi, kun tuuli vei niitä\nsaksalaisten puolelle. Paljon oli siten hukkautunut.\n\nItse hän oli kahdesti kirjoittanut Henriette-siskolleen, vaan ei\ntiennyt, oliko kumpikaan tullut perille. Maailman humu oli hänet\nkokonaan kietonut; harvoin hän ajatteli sisartaan ja Jeania. He\nväikkyivät mielessä rakkaana, kaukaisena muistona. Hän eli suurimman\nriemastuksen ja synkimmän epätoivon vallassa.\n\nTammikuun ensi päivinä lisäsi katkeruutta vasemmanpuolisen rannan\npommitus. Preussiläisten viivyttelemistä oli hän koettanut selittää\nihmisyyden kannalta, koska se vain riippui niistä vaikeuksista, joita\npiirityksen järjestäminen tuotti. Mutta nyt, kun muuan kranaatti oli\nsurmannut kaksi pikku tyttöstä Val-de-Grâcessa, hän sydämmen pohjasta\nvihasi ja halveksi noita raakalaisia, jotka tappoivat lapsia ja\nuhkasivat polttaa museot ja kirjastot.\n\nNe olivat kauhun päiviä, mutta Pariisi tointui ja oli itsepintainen.\n\nChampignyn onnettomuutta koetettiin paikata Bourgetin puolella, vaan\nsiellä kävi yhtä onnettomasti ja sinä iltana, jolloin tulta tuiskuava\ntykistö pakotti luovuttamaan Avronylängön, tarttui Mauriceenkin sama\nraivokas katkeruus, joka valtasi kaikkien mielet.\n\nSuuttumus ja harmi, joka uhkasi syöstä kenraali Trochun ja\nkansallispuolustuksen johtajat, tuli yhä rajummaksi ja pakotti heitä,\njos kohtakin tuiki turhaan, vielä viimeiseen ponnistukseen. Mikseivät\nsuostuneet hyökkäämään kohti kanuunain kitaa, kun 300,000\nkansalliskaartilaista hellittämättä sitä vaati, päästäksensä hekin\npuolestaan vaarasta osalle? Se oli sama raju hyökkäys, jota jo ensi\npäivistä oli vaatimalla vaadittu: särkeköön sulkunsa Pariisi ja\nhukuttakoon preussiläiset vuolaaseen ihmisvirtaan.\n\nHeidän täytyi kai myöntyä, niin varmat kuin olivatkin tappiosta: mutta\nhyökkäykseen vietiin vain, paitsi vakinaisia joukkoja, kansalliskaartin\n59 pataljoonaa.\n\nJa tammikuun 9 päivän aattona oli juhla Pariisissa: ääretön ihmisjoukko\ntungeskeli kaduilla ja Elyséen kentällä katselemassa, kun rykmentit\nkulkivat rivittäin, soittokunta etupäässä, ja lauloivat isänmaallisia\nlauluja. Naiset ja lapset niitä seurasivat, miehet nousivat penkoille\nja raivokkaasti huutaen toivottivat heille loistavia voittoja.\n\nSeuraavana päivänä virtasi koko kaupunki Riemuportille ja päätä\nhuimaavia toiveita heräsi jokaisen povessa, kun aamusella saapui tieto,\nettä Montretout oli anastettu. Satumaisia juttuja kerrottiin\nkansalliskaartin vastustamattomista hyökkäyksistä -- preussiläiset oli\nvoitettu -- ennenkun se päivä päättyisi, oli Versailles heidän!...\nMiten kerrassaan masentava olikaan tieto täydellisestä tappiosta, jonka\niltahämärä toi tullessaan!\n\nSillaikana kun vasen kolonna anasti Montretoutin, kiipesi keskusta\nBuzenvalin puiston muurien yli, mutta toinen muuri esti etenemisen. Oli\nsuvennut, maadunnaisista sateista olivat tiet niin vettyneet, että\nkanuunia, juuri samoja, joihin Pariisi oli kaikkensa pannut, ei saatu\nperille. Kenraali Ducrotin johtama oikea kolonna oli myöhästynyt\ntaistelusta ja jäi jälkeen. Sen enempää ei voitu, kenraali Trochun\ntäytyi antaa peräytymiskäsky. Montretout luovutettiin, Saint-Cloud\njätettiin, preussiläiset pistivät sen tuleen.\n\nJa illan tullen, yön pimeten punasi tuo kauhistuttavan komea tulipalo\ntaivaanrannan.\n\nNyt näki jo Mauricekin, että loppu oli tullut. Neljä tuntia oli hän\nkansalliskaartilaisten kanssa pysytellyt Buzenvalin puistossa\npreussiläisten tulen syöttinä. Ja seuraavina päivinä -- hän oli silloin\nPariisissa -- ylisteli hän heidän rohkeuttaan. Kansalliskaarti oli\ntodellakin taistellut urhoollisesti. Tappioon oli epäilemättä syynä\npäälliköiden typeryys ja petos.\n\nRivolin kadulla hän kohtasi joukkoja, jotka huusivat: pois Trochu!\nEläköön kommuuni!\n\nVallankumouksen hankkeet olivat taas vironneet. Uusi kiihotus oli siinä\nmäärin huolestuttava, että kansallispuolustus näki parhaaksi pakottaa\nkenraali Trochu eroamaan ja nimitti sijaan kenraali Vinoyn.\n\nSamana päivänä kuuli Maurice kansankokouksessa Bellevillessä, jossa hän\noli läsnä, uudestaan taas vaadittavan yleistä hyökkäystä. Se oli hurja\najatus, mutta yhtä kaikki sykki hänen sydämmensä rajummin, kun voiton\ntoivo yhä oli niin itsepintaisesti eleillä. Saattoihan ihmeitä toivoa,\nkun muu ei auttanut. Koko yön hän näki unta mitä ihmeellisimmissä\nurostöistä.\n\nKahdeksan päivää kului. Pariisi taisteli kuolemantaistelua, mutta\nvalittamatta. Puodit olivat suljetut, siellä täällä sattui joku\njalankulkija, mutta ainoatakaan vaunua ei näkynyt autioilla kaduilla.\n40,000 hevosta oli teurastettu ja syöty, nyt oltiin jo niin pitkällä,\nettä koirat, kissat ja rotatkin olivat hinnoissa. Vilja oli lopussa,\nriisistä ja kaurasta leivottiin mustaa, sitkeää ja vaikeasti sulavaa\nleipää; ja kuitenkin odottivat loppumattomat ihmisjonot tuntikausia\nleipurin edustalla osaansa -- 300 grammaa.\n\nNaisraukat, jotka päivämääriä saivat liassa ja lumisohjussa seista ja\nvilusta väristä rankkasateessa, eivät valittavaa sanaa päästäneet, kuin\nsankarit he kärsivät kurjuutta ja puutetta tuossa suuressa kaupungissa,\njoka ei antautunut armoille. Kuolevaisuus oli kolminkertaiseksi\nsuurentunut, teaatterit olivat sairashuoneina. Iltaisin olivat nuo\nsuuret, komeat kaupungin-osat pilkkopimeät ja synkät, kuin ruton\nsaastuttamat. Ja hiljaisuuden teki vielä kammottavammaksi piirittäjäin\nkanuunain lakkaamaton jyminä ja pimeyden kamalammaksi sinne tänne\nristeilevät kranaatit -- synkän harmaa talvitaivas oli kuin tulessa.\n\nYhtäkkiä -- tammikuun 29 päivänä -- kerrottiin Pariisissa, että Jules\nFavre jo pari päivää oli keskustellut herra von Bismarckin kanssa\naselevosta, ja yhtaikaa kuultiin, että leipää riitti vain kymmeneksi\npäiväksi, tuskin niin kauvaksi, että ennätettiin hankkia lisää\nruokavaroja. Oli pakko antautua. Se oli kamala totuus, mutta muuta\nneuvoa ei ollut; Pariisi tyytyi kohtaloonsa.\n\nSaman päivän iltana ammuttiin viimeinen laukaus. Tammikuun 29 päivänä,\njolloin saksalaiset olivat valloittaneet linnoituksen, palasi Maurice\n115:nen rykmentin kanssa varustuksiin Montrougen puolelle.\n\nSiellä ei ollut hänellä mitään tehtävää, aikaa oli mietiskellä ja\ntuskitella. Sotakuria oli tuskin nimeksikään, sotilaat vetelehtivät\nympäri kaupunkia ja odottivat, milloin pääsisivät kotiinsa. Mauricen\nmieli oli kiihottunut, hän oli hermostunut, epäluuloinen ja levoton ja\nkiihtyi vähimmästäkin syystä. Hän luki kiihkeästi vallankumouksellisia\nsanomalehtiä ja tämä kolmiviikkoinen aselepo, joka oli myönnetty\nRanskalle ainoastaan siitä syystä, että se ennättäisi valita kokouksen,\njoka rauhasta päättäisi, oli hänestä ansa, viimeinen petos. Vaikka\nvihdoin Pariisi antautuisikin, olisi sotaa jatkettava Loiren tienoilla\nja pohjoisessa -- hän arveli samoin kuin Gambetta.\n\nHän ihan raivostui, kun muisti itäarmeijan, jonka oli täytynyt vetäytyä\nSveitsiin hyödyttämättä Ranskaa vähintäkään.\n\nVaalit saivat mitan kukkurilleen: niinpäs kävi kuin hän oli\narvannutkin, maalaispelkurit, jotka eivät antaneet anteeksi Pariisin\npuolustamista ja halusivat rauhaa, maksoi mitä maksoi, tahtoivat\nuudistaa yksinvallan, vaikka vihollisen kanuunat vielä maassa\njyrisivät.\n\nThiers oli valittu kahdessakymmenessäkuudessa piirissä ja Bordeauxissa\noli toimeenpaneva valta jätetty hänen käsiinsä; mutta Mauricen silmissä\nhän oli peto, inhottava olento, johon ei voinut luottaa, joka oli\nvalmis vaikka minkälaisiin rikoksiin.\n\nHän eli alituisessa raivossa; rauha, jonka monarkillinen kokous oli\npäättänyt, oli hänestä suurin häväistys, mikä koskaan on Ranskan osaksi\ntullut. Hän ihan sähisi vihasta, kun ajatteli kovia ehtoja --\nviisimiljaardia sotakuluista, Metz ja Elsass menetetty, -- Ranskan\nvarat ja Ranskan veri oli tuosta ammottavasta, parantumattomasta\nhaavasta virrannut.\n\nHelmikuun viime päivinä Maurice päätti karata.\n\nMuutamassa rauhansopimuksen pykälässä sanottiin, että Pariisissa\ntaistelevilta sotilailta aseet riisuttaisiin ja heidät laskettaisiin\npois.\n\nHän ei sitä odottanut; sydänhän se halkeisi, jos hänen täytyisi jättää\nsankarikaupunki, jonka ainoastaan nälkä oli taivuttanut -- ja hän\nkatosi rykmentistään, vuokrasi Ortieskadun varrelta, korkealta\nkuusinkertaisen talon ylimmästä kerroksesta pienen, kalustetun huoneen,\njosta näki kaupunkia Tuileriesta Bastiljeen asti, katon katossa kiinni\naivan loppumattomasti.\n\nMuuan hänen entisistä ylioppilastovereistaan lainasi hänelle sata\nfrangia. Muuten hän heti muutettuaan kirjoittautui kansalliskaartiin,\nja kolmenkymmenen soun palkalla hän sentään tulisi toimeen.\n\nHän kauhistui, kun ajatteli hiljaista, tyyntä maalaiselämää. Ja häntä\nihan suututtivat Henrietten kirjeet -- heti kun aselepo päätettiin, hän\nkirjoitti sisarelleen -- joissa hän pyytämällä pyysi veljeään Rémillyyn\nlepäämään. Hän kieltäytyi tuota tuonnemmaksi, ainakaan hän ei tulisi,\nennenkuin preussiläiset oli poistettu.\n\nHän eli yhä joutilaana, kuumeentapainen kiihotus kasvoi päivä päivältä.\nEi hän enää nälkää nähnyt, mielihyvällä oli hän ensimmäisen vehnäleivän\nsyönyt. Pariisissa, jossa ei ollut koskaan viinin eikä konjakin\npuutetta, elettiin kuin viimeistä päivää, juoppous sai vallan.\n\nMutta se oli vieläkin vankila: porttia vartioivat saksalaiset ja\nvapaata liikkumista haittasivat kaikenmoiset muodollisuudet. Ei ollut\nmitään työtä, ei mitään tointa, elämä oli vielä seisauksissa; asukkaat\nodottivat, odottivat toimetonna eivätkä mihinkään ryhtyneet; se\nvaikutti herpaavasti, se viimein siveellisesti turmeli kansaa -- ja\nkevät teki tuloaan ja aurinko paistoi kirkkaasti.\n\nPiirityksen kestäessä oltiin edes sotapuuhissa, ruumista raukasi ja\naivot tekivät työtä; nyt olivat kaikki läpilaiskoja, vaipuivat\ntäydelliseen haluttomuuteen, ja se oli sitäkin vaarallisempaa kun he\nolivat kerrassaan erotettuna muusta maailmasta.\n\nMaurice vetelehti niinkuin muutkin aamusta iltaan pitkin kaupunkia ja\nhengitti tuota hulluuden saastuttamaa ilmaa, jota rahvas kuukausmääriä\noli huokunut. Rajaton vapaus täytti hävityksen mitan. Hän luki\nsanomalehdet, kävi kansankokouksissa, kohautti joskus olkapäitään, kun\nmielestään mentiin liian pitkälle, mutta palasi kotiin pää täynnä\nkapinallisia mietteitä, valmiina ryhtymään vaikka mihin puolustaakseen\nsitä, joka hänestä oli totta ja oikeaa. Ja pienessä huoneessaan, josta\nhän näki koko Pariisin, uneksi hän vielä voitoista ja luulotteli, että\nRanska ja tasavalta olisivat pelastettavissa, niin kauvan kun rauhaa ei\noltu solmittu.\n\nMaaliskuun 1 päivänä oli preussiläisten määrä marssia Pariisiin;\nkirouksia ja vihanhuutoja kohosi jok'ikisen rinnasta.\n\nMaurice ei käynyt ainoassakaan kansankokouksessa, jossa ei olisi\nvaadittu lainsäätäjäkokousta ja Thiersiä edes vastaukseen siitä\nhäpeästä, josta he eivät olleet kaupunkia suojelleet.\n\nMuutamana iltana hän itsekin sai sananvuoron ja huusi, että Pariisi\nvalleilleen ennen kuolkoon, ennenkun lasketaan ainoatakaan\npreussiläistä kaupunkiin.\n\nOli aivan luonnollista, että kapina puhkeaisi vastustamattomaksi\nkaupungissa, jonka asukkaat kuukausmääriä olivat kärsineet ja nähneet\nnälkää ja nyt toimettomina ajelehtivat, epäluuloisina ja peloissaan.\nSama seikka on huomattu aina pitkällisten piiritysten jälkeen; kun\nylenmäärin innostunut isänmaanrakkaus ei vie toivotuille perille,\nmuuttuu se kostoksi ja kaikkea tuhoavaksi haluksi.\n\nKeskustoimikunta, jonka kansalliskaartin valitsijamiehet olivat\nvalinneet, oli äskettäin jyrkästi vastustanut aseitten riisumista.\nBastiljentorilla oli sitten ollut suuri kokous, jonne ihmisiä\näärettömästi virtasi, ja jossa punaiset liput liehuivat ja tulisia\npuheita pidettiin; muuan poliisiraukka, joka sinne oli sortunut,\nsidottiin lautaan, viskattiin jokeen ja kivitettiin kuoliaaksi.\n\nKaksi päivää senjälkeen, yöllä helmikuun 26 päivää vasten, heräsi\nMaurice hälyytykseen ja metakkaan; Batignollesin katua pitkin kulki\nmiehiä ja naisia joukottain ja veti kanuunia. Paikalla kun hän vain\nkuuli, että kansa oli anastanut kanuunat Wagramin torilta, ettei\nhallitus saisi niitä jättää preussiläisille, oli hän itsekin\nkahdenkymmenen muun kanssa kanuunaa kiskomassa. Niitä oli\nsataseitsemänkymmentä; hevosia puuttui, toiset niitä vetivät köysillä,\ntoiset työnsivät; Montmartren kunnaalle niitä hinattiin sellaisella\nhurjalla riemulla kuin olisivat he olleet raakalaiskansaa, joka pelasti\njumaliaan.\n\nMaaliskuun 1 päivänä preussiläiset ottivat haltuunsa Elyséen kentän ja\nsen lähiseudut. Pariisi oli silloin aivan hiljaa, liikkumatta, kadut\nolivat autiot ja huoneet suletut; koko kaupunki oli kuin kuollut,\nsuruharsoon peittynyt.\n\nKaksi viikkoa kului. Maurice ei enää tiennyt, miten aika kului, hän\nodotti odottamistaan jotain hirveätä, hän ei itsekkään tiennyt mitä,\nmutta hän tunsi sen ikäänkuin ilmassa.\n\nRauha oli lopullisesti solmittu; lainsäätäjä-kokous muuttaisi\nVersaillesiin maaliskuun 20 p:nä. Mutta Mauricesta ei ollut kaikki\nsillä hyvää, hän odotti vielä koston kamalaa hetkeä.\n\nKun hän maaliskuun 13 päivän aamuna nousi, sai hän Henrietteltä\nkirjeen, jossa hän taas pyysi ja toivoi häntä luokseen Rémillyyn,\nuhkailipa itse tulla Mauricea hakemaan, jos hän liian kauvan hänellä\nodotuttaisi. Sitten hän kertoi Jeanista, ja että Jean jo joulukuun\nlopulla oli lähtenyt Rémillystä yhtyäksensä pohjoisarmeijaan, ja miten\nhän kauvan oli huonona sairastanut kuumetta muutamassa Belgian\nsairaalassa. Vasta edellisellä viikolla hän oli kirjoittanut ja\nilmoittanut lähtevänsä Pariisiin taistelemaan taas, niin heikko kun\nvielä olikin. Henriette pyysi vielä veljeänsä antamaan tarkkoja tietoja\nJeanista, niin pian kun häntä tapaisi.\n\nKirje kädessä vaipui Maurice unelmiinsa. Henriette, Jean -- hänen rakas\nsisarkultansa, hänen veljensä, jonka kanssa oli yhdessä kärsinyt ja\nkestänyt! Hyvä jumala -- kuinka kaukana hän oli heistä! Kuinka vähän\nhän oli heitä ajatellut, sitten kun myrsky oli ruvennut riehumaan\nrinnassa! Mutta koska sisar kirjoitti, ettei hän ollut saanut Jeanille\nhänen osotettaan, päätti hän jo samana päivänä tiedustella häntä\nsotatoimistoista.\n\nTuskin oli hän tullut Saint-Honorén kadulle, kun tapasi kaksi toveriaan\nsamasta pataljoonasta ja ne kertoivat hänelle, mitä yöllä ja\naamupuhteella oli tapahtunut Montmartrella. Ja juoksujalassa kaikki\nkolme lähtivät katsomaan, miten asian laita oikeastaan oli.\n\nHyvä jumala! mitä tunteita risteilikään Mauricen sydämmessä sinä\npäivänä -- maaliskuun 18:na! Sittemmin ei hän tarkasti muistanut, mitä\noli sanonut tai tehnyt. Ensin oli hän hurjistuneena syössyt\nMontmartren-kunnaalle, josta sotajoukko oli ennen päivänkoittoa\nyrittänyt anastaa kanuunat, että saisi Pariisin riisumaan aseet.\n\nKaksi päivää sitten oli Thiers palannut Bordeauxista ja varmaankin\ntarkoin miettinyt tuota hyökkäystä, että yhdellä iskulla saisi voiton\nja lainsäätäjäkokous Versaillesissa voisi pelkäämättä julistaa\nyksinvallan Ranskaan.\n\nYhdeksän aikana oli Maurice Montmartren kunnaalla, häntä kiihottivat\nkertomukset voitosta, sotajoukkojen salakähmäisestä tulosta, hevosten\nviipymisestä -- jollaikana kansalliskaarti ennätti taisteluun\nvarustautua -- hän riemuitsi kuullessaan, että sotamiehet eivät\nuskaltaneet ampua naisia ja lapsia, vaan käänsivät pyssynsä poispäin ja\nmielistelivät kansaa.\n\nSitten hän harhaili ympäri kaupunkia, ja jo kahdentoista aikana hän\nkäsitti, että kommuuni oli valloittanut Pariisin ilman taistelua.\nThiers ja ministerit olivat paenneet ulkoasiainministeristöstä, jonne\nhe olivat kokoutuneet, koko hallitus oli rientänyt Versaillesiin,\n30,000 miehen suuruinen sotajoukko oli siinä kyydissä viety pois, että\nenemmän kuin 5,000 oli jäänyt Pariisin kaduille.\n\nPuoli kuuden seuduissa hän muutamassa kadunnurkassa levollisena\nkuunteli hurjistuneitten yltiöitten kertovan kenraali Lecomten ja\nkenraali Clément Thomasin murhasta. Vai kenraalit! Hyvässä muistissa\nolivat Sedanin kenraalit, kunnottomat, itsekkäät, nautinnonhimoiset\nraukat! Yhtä enemmän tai vähemmän -- samapa se!\n\nLoppupäivä kului samallaisessa huumauksessa ja kuumeessa -- hän ei\nerottanut enää oikeata väärästä. Kapina kiihtyi kiihtymistään,\nkatukivetkin näyttivät yhtyneen -- yht'äkkiä se sai voiton ja jo\nkymmenen aikaan jätettiin Hôtel de Ville keskustoimikunnan jäsenille,\njotka tuskin itsekään vielä uskoivat olevansa sen haltijoita.\n\nMutta yhden seikan Maurice selvästi muisti: miten hän kohtasi Jeanin.\n\nJean oli ollut kolme päivää Pariisissa, hän oli tullut sinne ihan\nrahattomana, voimattomana ja väsyneenä, kova kuume oli kaksi kuukautta\npitänyt häntä muutamassa Brysselin sairashuoneessa. Onneksi oli hän\nheti tultuaan tavannut 106:nen rykmentin entisen kapteenin -- Ravaudin\n-- ja kirjoittautunut uuteen 124:teen rykmenttiin, jota sama kapteeni\njohti. Hän oli taas saanut korpraalikaluunansa ja oli juuri ikään\nviimeisenä lähtenyt Prince-Eugènen kasarmista osastoineen ja oli\nmenossa Seinen vasemmalle rannalle --jonne koko sotajoukko kokoutuisi\n-- kun suuri ihmistungos Sain-Martinin kadulla esti häntä liikkumasta\nja uhkasi riisua aseet.\n\nLevollisena hän pyysi, että antaisivat hänen olla rauhassa, eihän\nheillä ollut mitään tekemistä hänen kanssaan, hän täyttää, mitä on\nkäsketty, eikä tee kellekkään mitään pahaa.\n\nMutta yhtäkkiä hän kuuli jonkun hämmästyneenä huudahtavan -- Maurice\nsyleili häntä raivoisasti ja suuteli poskelle.\n\n-- Mitä? Sinäkö se olet! Sisareni kirjoitti sinusta ... ja minä aioin\njuuri tänä aamuna tiedustella sinua sotatoimistoista.\n\nKyynelkarpalot vierivät pitkin Jeanin poskia.\n\n-- Voi, rakas ystävä, miten iloinen olen, että tapasin sinut!...\nMinäkin olen sinua etsinyt ... mutta mistäpä olisin saanut sinut\nkäsiini tässä onnettoman suuressa kaupungissa.\n\nRahvas melusi ja nauroi. Maurice kääntyi heihin.\n\n-- Kuulkaa kansalaiset! Tämä on siivoa väkeä, minä vastaan heistä!\n\nHän tarttui ystävänsä kumpaankin käteen ja sanoi hiljaa: nythän sinä\ntulet meidän kanssamme ... niinhän?\n\nJean oli hyvin hämmästynyt.\n\n-- Teidän kanssanne ... mitä sinä tarkoitat?\n\nJa tuokion hän kuunteli, miten Maurice soimasi hallitusta ja\nsotajoukkoa, miten hän muistutti, mitä oli kärsitty, ja selitti, että\nnyt vihdoinkin oli päästy kukoksi linnaan, nyt saisivat kaikki\nkunnottomat nahjukset ansaitsemansa rangaistuksen ja tasavalta olisi\npelastettu.\n\nJa mitä tarkemmin hän kuunteli ja koetti käsittää ystävänsä\nmielipiteitä, sitä levottomammaksi hän tuli ja katse synkistyi.\n\n-- Ei, hyvä ystävä -- en minä tule teidän kanssanne, koska teillä on\nsellaista tekeillä... Kapteenin käsky on, että veisin joukkoni\nVaugirardiin ja sinne olen nyt menossa. Vaikka piru itse koettaisi\nminua estää, menen sittenkin. Sehän on ihan luonnollista, ja senhän\nsinä kyllä hyvin käsität.\n\nHän naurahti ja lisäsi: mutta tule sinä sen sijaan meidän kanssa.\n\nMaurice päästi hänen kätensä ja viittasi vastenmielisesti.\n\nJa siinä seisoivat he kaksi, silmä silmää vasten, toinen saman\nmielettömyyden kiihottamana, joka oli valtaansa saanut koko Pariisin,\nsaman pahennuksen, joka oli entisaikaisia kylvöjä ja jonka\ntuhoatuottavan sadon korjaaminen oli tullut viimeisen hallituksen\nosaksi; toinen voimakkaana ja tervejärkisenä, kaikesta tietämätönnä,\nsillä hän oli kasvanut kaukana elämän touhusta, tehnyt työtä ja\nsäästänyt niinkuin kaikki vertaisensa. Ja he olivat sittenkin\nveljekset, heitä yhdisti vahva side ja kipeästi jo heihin koski sekin,\nkun kansantungos siinä heidät yht'äkkiä erotti.\n\n-- Hyvästi, Maurice!\n\n-- Hyvästi, Jean!\n\n19:s rykmentti tuli syrjäkadulta ja kansan täytyi väistyä\njalkakäytäville. Metakka syntyi uudestaan, mutta kukaan ei uskaltanut\nehkäistä sotilasten kulkua, sillä niitä johtivat upseerit.\n\n124:nen pieni osasto pujahti sen mukana.\n\n-- Hyvästi, Jean!\n\n-- Hyvästi, Maurice, kohta tavataan!\n\nHe katsoivat vielä toisiinsa, heidän täytyi tyytyä kohtaloon, joka\nerotti heidät -- mutta sydämmet olivat eroamattomat!\n\nSeuraavina päivinä Maurice unohti kaikki, hetken mullistukset\ntempasivat hänet mukaansa.\n\nKun 19 päivän aamu koitti, ei Pariisissa ollut minkäänlaista\nhallitusta; hämmästyneenä kuultiin, että yöllä olivat ministerit,\nvirastojen jäsenet ja sotajoukko paenneet Versaillesiin. Ja kun\nmaaliskuun ilma oli mitä herttaisin oli koko Pariisi liikkeellä --\nkatselemassa katusulkuja -- olihan nyt sunnuntai.\n\nSuuri valkoinen kirjoitus sisälsi keskustoimikunnan maltillisen\njulistuksen, jossa kansaa kutsuttiin kokoon yhteiskunnallisia vaalia\nvarten. Ihmeteltiin vain sitä, että sen allekirjoittajat olivat tuiki\ntuntemattomia.\n\nKommuunin aamu sarasti; Versailles oli saanut Pariisin vastustajakseen,\nPariisin, jossa suuttumus ja viha kuohui, ja mitenkäs olisi muuten\nvoinut ollakaan, sillä oli kärsitty niin paljon -- ja syy oli\nhallituksen.\n\nTäydellinen laittomuus oli vallalla. Turhaan kokivat eri piirien\npormestarit hieroa sovintoa; keskustoimikunnan vaatimukset olivat\nkohtuulliset -- se ei näet ollut ihan varma kansalliskaartista,\nliittolaisestaan.\n\nMuutamat laukaukset, joita oli ammuttu Vendôme-torille kokoutuneeseen\nrauhalliseen ihmisjoukkoon, ja ne uhrit, joitten veri punasi katukiviä,\nherättivät ensimmäiset kauhun väristykset kaupungin asukkaissa.\n\nVoitollisina valloittivat kapinalliset ministerien asunnot ja kaikki\nvirastot -- mutta Versaillesissa oltiin vihaisia ja pelättiin. Häthätää\nkokosi hallitus sotajoukon torjuakseen hyökkäystä, jota se odotti.\nPohjois- ja Loiren-armeijan parhaat voimat paluutettiin tuota pikaa,\nkymmenessä päivässä oli jo koossa 80,000 miestä, ja rohkeus kasvoi\nsiinä määrin, että jo huhtikuun 2 päivänä anastettiin liittoutuneilta\nPuteaux ja Courbevoie.\n\nVasta seuraavana päivänä muisti Maurice -- hän oli pataljoonansa kanssa\nmenossa Versaillesta valloittamaan -- muisti ystävänsä surullisen\nkatseen ja hänen alakuloinen, vakava äänensä soi vielä hänen\nkorvissaan.\n\nVersaillesin joukkoin hyökkäys oli hämmästyttänyt ja suututtanut\nkansalliskaartia. Ani varhain aamusella oli kolme kolonnaa -- noin\n50,000 miestä -- marssinut Bougivalin ja Meudonin kautta vangitsemaan\nmonarkillista kokousta ja Thiersiä, murhaajaa.\n\nSiinä se nyt oli se yleinen hyökkäys, jota piirityksen kestäessä oli\nvaatimalla vaadittu.\n\nMaurice oli levoton: missä oli Jean. Näkisikö hän ystävänsä vihollisen\npuolella vai löytäisikö hänet kentältä jo kangistuneena.\n\nMutta tappio tuli yhtäkkiä, hänen pataljoonansa oli tuskin ennättänyt\nBergeresin-ylängölle, pyrkien Rueiliin, kun kranaattia tuli tuiskuna\nMont-Valérienista ja teki puhdasta jälkeä riveissä. Hirmuinen hälinä\nsyntyi, muutamat luulivat linnoituksen olevan toverien hallussa, toiset\ntaas, että päällikkö oli luvannut olla ampumatta. Kauhistuneena\npataljoonat hajautuivat ja pakenivat Pariisiin, mutta kenraali Vinoy\nhyökkäsi etujoukon kimppuun ja se sai surmansa Rueilissa.\n\nMaurice oli pelastunut verilöylystä, taistelun humu oli saanut hänet\npois suunnilta. Sellainenko oli hallitus, joka oli luvannut valvoa\nlakia ja oikeutta, sellainenko, ettei kyennyt muuhun kuin tappioihin,\nkun oli preussiläisiä vastustettava? Mistä sitten utautui silloin kunto\nja rohkeus, kun oli kysymys Pariisista? Ja Saksan sotajoukot, jotka\nolivat majoittuneet Saint-Denisin ja Charentonin välille, saivat\nkoreata katsella, saivat nähdä, miten ranskalaiset surmasivat toisiaan!\nKaunis kunnia!\n\nSiksipä hän ehdottomasti hyväksyi ensimmäiset väkivaltaisuudet:\nkaduille ja torille oli rakennettu sulkuja, panttivangit, arkkipiispa,\npapit ja entiset virkamiehet oli vangittu.\n\nJulmuudet alkoivat puolella ja toisella. Versaillesissa ammuttiin\nvankia, Pariisissa päätettiin jokaista heikäläistä kohti teloittaa\nkolme panttivankia, ja se vähä, joka Mauricen järjestä enää oli\ntallella kaiken kauhun ja kärsimyksen perästä, hävisi kuin tina tuhkaan\ntuossa raivoavassa tuulispäässä, joka punoi kaikki hirvittävään\nsekamelskaan.\n\nKommuuni oli hänestä koston enkeli ja vapautuksen haltija, jonka miekka\nkosti ja tuli puhdisti.\n\nHän ei ollut oikein selvillä, kentiespä ne vain olivat vanhoja\nmuistoja kouluajoilta, muistoja vapaista kaupungeista, rikkaista\nliittovalloista, jotka säätivät lakia maailmalle.\n\nJos Pariisi voittajana pääsisi taistelusta, niin se muodostaisi uuden\nRanskan, jota oikeus ja vapaus ohjaisi, se loisi uuden yhteiskunnan,\njossa ei olisi hiventäkään jälellä vanhasta mädännyksestä.\n\nVaalin tulos oli häntä suoraan sanoen -- vähän hämmästyttänyt: tuon\nsuuren tehtävän oli kommuuni uskonut omituiselle hallitukselle -- siinä\noli maltillisia, vallankumouspuoluelaisia ja sosialistia. Hän tunsi\nmonta niistä, mutta hänestä ne olivat korkeintain keskinkertaisia.\nMitenkähän siinä käypi? Näinköhän vain voivat sovussa työskennellä, kun\njäsenet ovat niin perin erimielisiä?\n\nMutta sinä päivänä kun kommuuni juhlallisesti laillistutettiin\nHôtel-de-Villen torilla, kun kanuunat jyrisivät ja punaiset liput\nliehuivat, sinä päivänä hän koetti unhottaa kaikki; rajaton toivo\ntäytti sydämmen. Epäilyksen aika oli ohi, toivorikkaana kajasti\ntulevaisuus keskellä intoilemista ja valhetta.\n\nKoko huhtikuun Maurice taisteli Neuillyn puolella. Kevät tuli\naikaiseen, sireenit olivat täydessä kukassa, vihannat nurmikot\ntaistelukenttinä -- kansalliskaartilaiset koristivat pyssynsä\nkukkakiehkuroilla kun iltaisin kotiin palasivat.\n\nVersaillesiin oli kerätty niin paljon sotamiehiä, että niistä oli\nvoinut muodostaa kaksi sotajoukkoa, toista, hyökkäysarmeijaa, johti\nmarsalkka Mac-Mahon, toista -- apuväkeä -- kenraali Vinoy.\n\nKommuunilla oli puolestaan 100,000 miestä nostoväkeä kansalliskaartissa\nja miltei saman verran kaupunkia puolustamassa, mutta sotakuntoisia oli\nniistä korkeintaan 50,000.\n\nVersailleslaisten hyökkäyssuunnitelma selvisi päivä päivältä: Neuillyn\njälkeen he anastivat Béconin linnan ja Asnièresin saadakseen joukkonsa\nlähemmä kaupunkia; he näet aikoivat tunkeutua Pariisiin Point-du-Juoria\nmyöten niin pian kun vain saisivat haltuunsa vallin sillaikana kun sekä\nMont-Valérien että Issyn linnoitus koettelevat voimiaan. Mont-Valérien\noli heidän, nyt oli anastettava Issy, jota valloittaessaan he käyttivät\npreussiläisten vanhoja varustuksia.\n\nHuhtikuun puolivälistä ei kanuunilla ja kiväärillä ampuminen ollut\ntauonnut. Levailloisissa ja Neuillyssä taisteltiin yötä päivää.\n\nSuuria, raskaita kanuunia kuletettiin edes takaisin pitkin rautatietä\nja niillä ammuttiin Asnièresiä, yli Levalloisin. Mutta Vanvesin ja\nvarsinkin Issyn piiritys oli niin raivoisaa, että ikkunat Pariisissa\nhelisivät samoin kuin piirityksen kuumimpana aikana. Ja toukokuun 9\npäivänä jäi Issy auttamattomasti Versaillesin armeijan käsiin, --\nkommuunin päivät olivat luetut, pelko sai aikaan mitä hurjimpia\npäätöksiä.\n\nMaurice hyväksyi yhteishyvän valiokunnan määräämisen.\n\nIsänmaalliset muistot elähyttivät häntä. Olihan nyt hetki tullut,\ntarmokkaat toimenpiteet pelastaisivat isänmaan!\n\nYksi ainoa väkivaltaisuus häntä pahoitti: Vendômepatsaan särkeminen;\nkenties se oli lapsellista, mutta hän luuli vielä kuulevansa isoisän\nkertovan Marengosta, Austerlitzista, Jenasta, Eylausta, Friedlandista,\nWagramista, Moskovasta, noista urotöistä, jotka vieläkin häntä\ninnostuttivat.\n\nMutta oikeutta ja kohtuutta se vain oli, kun Thiers murhaajan asunto\nrevittiin ja vakuutena säilytettiin panttivangit. Silloin kun\nVersailles pommitti Pariisia ja sen kranaatit ruhjoivat talot ja\nsurmasivat naisia ja lapsia.\n\nKamala hävityksenhalu sai hänessä vallan, sillä hänen kauniit unelmansa\nhupenivat, sulivat kuin jää kiehuvaan veteen.\n\nJos kerran veri vain tukahuttaa koston, niin on parasta, että maa siinä\npatusessa paikassa halkeaa ja nielee kaikki -- ehkäpä sitten raunioista\nilmestyy uusi elämä, uusi yhteiskunta!\n\nEnnen sortukoon Pariisi ja palakoon äärettömänä roviona, ennenkun\npaheet ja kurjuus uudestaan pääsevät valtaan, ennenkun vanha mädännyt\nyhteiskunta palaa julkeuksineen ja valheellisuuksineen!\n\nJa hän näki kamalan unen. Jättiläiskaupunki oli tuhkaläjänä, --\nsavuavia kekäleitä Seinen molemmilla rannoilla; haava oli ummessa, tuli\noli sen parantanut, se hävityksen kauhistus ei vertaistaan löydä --\nuusi kansa tulisi entisen sijaan.\n\nHuhut häntä taas yhä enemmän ja enemmän kiihottivat: kokonaisten\nkaupungin-osain alle oli ruutihautoja kaiveltu, holvihaudat ruutia\ntäynnä, kaikki yleiset rakennukset valmiina ilmaan räjäytettäväksi,\nsähkölangat yhdistivät johtoja, kipuna vain ja -- kaikki syttyisi\nsamassa silmänräpäyksessä, kaikkialla oli äärettömiä varastoja\ntulenarkoja aineita, varsinkin lamppuöljyä, -- koko kaupunki olisi\nyhtäkkiä aavana tulimerenä.\n\nKommuuni oli pyhästi vannonut, ettei ainoakaan Versaillesin sotilaista\npääsisi kaupungissa katusulkuja etemmäksi -- kadut avaisivat kitansa,\nrakennukset romahtaisivat maahan, Pariisi häviäisi tuleen ja nielisi\nkononaisen maailman.\n\nTahdotonna antautui Maurice tuon surullisen unelman valtaan, hän ei\nollut tyytyväinen kommuuniin. Hän ei luottanut sen johtaviin miehiin,\nhän huomasi, että se oli voimaton, siinä oli liian erilaisia aineksia;\nmitä suurempi oli uhkaava vaara, sitä nurinpäisemmät, sekavammat sen\ntoimet.\n\nKaikista yhteiskunnallisista parannuksista, joita se oli luvannut, ei\nse niin ainoaa ollut saanut toimeen ja jotenkin varma sai olla, ettei\nse mitään pysyväistä jälkeensä jätä, kun sen päivät ovat päättyneet.\nMutta pahinta oli kuitenkin epäsopu ja kateus jäsenten kesken ja\nepäluulo, joka haittasi ja esti kaikkea työntekoa.\n\nMonet -- varsinkin maltilliset -- olivat niin levottomat etteivät enää\nkäyneet kokouksissa. Toisia olot pakottivat, mutta kaikki he pelolla ja\nvapistuksella odottivat, läpäistäisiinkö ilman satunnaista\ndiktaattoria, sillä nyt oltiin sillä asteella, jolloin vallankumouksen\neri puolueet perinjuurin hävittävät toisiansa pelastaakseen isänmaata.\nEpäluulo oli ensin kohdannut Cluzeretia, sitten Dombrowskia -- ja nyt\noli Rosselin vuoro. Ei edes Delescluze, joka oli nimitetty\nsotaministeristön siviilijäseneksi, voinut mitään, niin suuri kuin\nhänen vaikutusvaltansa muuten olikin.\n\nSuuri yhteiskunnallinen voimanosotus, josta oli uneksittu, meni\nmyttyyn, sillä ne miehet, joitten oli määrä panna se toimeen, olivat\nvoimattomat ja menettivät hetki hetkeltä kaiken vaikutuksen,\nkunnostautuivat vain siksi, että epätoivoissaan tekivät tuhmuuksia.\n\nPariisikin jo kauhistui. Ensin se oli ollut vihainen Versaillesille, --\nnyt se ei enää kärsinyt kommuunia. Pakollinen sotapalvelus, asetus,\njoka määräsi kaikki neljääkymmentä vuotta nuoremmat miehet aseihin, oli\nsuututtanut rauhallisia kansalaisia ja seurauksena oli pakeneminen.\nMoni pujahti valepuvussa ja väärällä passilla Saint-Denisin ohi taikka\npimeinä öinä hinautui köysiä ja tikapuita myöten linnoitusten\nkaivantoihin ja pujottelihe sitä tietä karkuun.\n\nVarakkaat olivat jo aikoja sitten menneet maisenmatkojaan. Ei yksikään\ntehdas ollut vielä oviaan avannut. Ei ollut ainoatakaan kauppaa, ei\nminkäänlaista työtä; jokainen vetelehti joutilaana tuskallisena\nodottaen asiain lopullista selvenemistä. Ja kansa eli edelleenkin\nkansalliskaartin palkasta, noista kolmestakymmenestä sousta, jotka\nnykyjään maksettiin pankin suorittamista miljooneista, --\nkolmestakymmenestä sousta, joissa kapinan varsinainen yllytin piilikin.\nKokonaisia kaupunginosia oli tyhjänä, puodit sulettuina, liike\nkuollutta.\n\nToukokuu oli kulumassa, kevätaurinko valaisi autioita katuja, joilla\ntoisinaan kohtasi surusaaton, kun liittoutuneet saattoivat kapinan\nuhria hautaan, pappia ei ollut, punaiset liput peittivät ruumiskirstun,\nja saattomiehillä oli kädessä jäkkäräseppeleitä.\n\nKirkot olivat kiinni, mutta iltaisin ne muuttuivat kokoushuoneiksi.\nMuita sanomalehtiäkään ei saanut ilmestyä kuin vallankumouksellisia.\n\nPariisi oli hävitetty, tuo uomi kurja Pariisi, joka vallankumouksen\npääkaupunkina ei suvainnut monarkillista kokousta ja joka kammoi\nkommuunia ja halusi vapautua siitä. Kamalia kertomuksia kulki suusta\nsuuhun: panttivankia vangittiin ja teloitettiin joka päivä,\ntynnörittäin oli ruutia kaadettu likaviemäreihin, joissa yötä päivää\nseisoi miehiä, tulisoihdut kädessä, valmiina räjäyttämään ilmaan koko\nkaupungin.\n\nMaurice ei ollut koskaan ollut juoppo, mutta yleinen juoppouden himo\ntarttui häneenkin. Kun oli hänen vahtivuoronsa taikka kun hän istui\nvahtituvassa, otti hän ryypyn konjakkia tai enemmänkin eikä paljon\nsietänyt, ennenkun oli juovuksissa.\n\nJuoppous oli muuttunut rutoksi, se oli ensimmäisen piirityksen\nperintöä, joka nyt toisen aikana tuli monta vertaa kauheammaksi.\nRahvas, jolla tuskin oli leipää, vaan viiniä ja konjakkia yltä kyllin,\noli oppinut juomaan ja päihtyi nyt pienimmästäkin tilkasta.\n\nSunnuntaina toukokuun 21 päivänä tuli Maurice ensi kerran elämässään\njuopuneena kotiin Ortieskadulle, jossa hän toisinaan vietti yönsä. Hän\noli koko päivän ollut Neuillyssä, ampunut ja juonut toverien kanssa,\npäästäksensä tavattomasta väsymyksestään, joka oli painaa hänet maan\nalle. Vaistomaisesti hän oli hoiperrellut asuntoonsa ja heittäynyt\nvuoteelleen, ei hän ollenkaan tiennyt, mitä oli tehnyt ja miten\npalannut. Aurinko oli jo väki korkealla, kun hän seuraavana aamuna\nheräsi hälyytykseen ja rummun pärinään.\n\nEdellisenä iltana oli muuan portti Point-du-Jourin luona ollut\nvartioimatta ja siitä olivat Versaillesin sotajoukot ilman pienintäkään\nvastusta tunkeutuneet Pariisiin.\n\nMaurice pukeutui nopeasti, heitti kiväärin olalleen ja riensi ulos.\nKadulla hän kohtasi joukon tovereitaan, jotka kertoivat hänelle, mitä\nyöllä oli tapahtunut, mutta he puhuivat niin sekavasti, ettei hän heitä\npaljon ymmärtänyt.\n\nKymmenen päivää olivat Mont-Valèrien ja Issyn linnoitus pommittaneet\nvalleja, eikä asema Saint-Cloudin portin luona ollut enää\npuolustettavissa; seuraavana päivänä oli aikomus tehdä lopullinen\nrynnäkkö. Mutta viiden seuduissa huomasi muuan ohikulkija että portti\noli vartioimatta, hän viittasi sotamiehille piirityskaivannossa, jotka\nolivat tuskin viidenkymmenen metrin päässä.\n\nPaikalla marssi siitä kaupunkiin 37:nen linjarykmentin kaksi\nkomppaniiaa. Kintereillä seurasi kenraali Douayn johtama neljäs osasto.\nKoko yön virtasi toinen joukko toisen perästä samaa tietä. Kello\nseitsemän tuli Vergén osasto Grenellesillalle ja siitä aina Trocadéroon\nasti. Kello yhdeksän kenraali Clinchamp anasti Passyn ja la Muetten.\nKello kolmen aikaan aamusella majoittui ensimmäinen osasto\nBoulognenmetsään, Bruatin osasto meni samalla aikaa Seinen yli\nvalloittamaan Sèvresporttia helpottaakseen siten toisen osaston pääsyä,\njonka kenraali de Cisseyn johdolla oli määrä tuntia myöhemmin miehittää\nGrenellen kaupunginosa. 22 päivän aamuna oli siis Versaillesin armeija\nsaanut haltuunsa Trocadéron ja la Muetten oikealla rannalla ja\nGrenellen vasemmalla ja kommuuni oli niin hämmästyksissään,\nsuutuksissaan ja pyörällä, ettei kyennyt mihinkään, se syytti petosta\nja oli ihan hurjissaan, sillä sen valta oli päivän selvästi lopussa.\n\nKun Maurice vihdoinkin sai selville, mitä oli tapahtunut oli hänen\nensimmäinen ajatuksensa: nyt on kaikki lopussa -- ei enää muuta kuin\nammuttaa itsensä.\n\nMutta hätäkelloja soitettiin yhtmyötään, rummut pärisivät, naiset ja\nlapsetkin valmistivat katusulkuja, -- kaduilla oli vilinään sotamiehiä,\njotka riensivät määräpaikoilleen. Ja puolenpäivän aikaan oli jo\nkommuunin voittamattomissa sotilaissa toivo taas vironnut -- he olivat\npäättäneet voittaa, kun näkivät että vihollinen ei ollut paikaltaan\nhievahtanut.\n\nSotajoukko oli nyt erinomaisen varovainen, seuraten preussiläisten\nsotatapaa, jonka se omasta katkerasta kokemuksestaan oli oppinut\ntuntemaan.\n\nYleishyvänvaliokunta ja Delescluze järjestivät puolustuksen\nHötel-de-Villessä. Kerrottiin heidän hylänneen kaikki sovinnon\naikeetkin. Siitä saivat kaikki rohkeutta: Pariisin täytyi voittaa.\nPuolustus ja hyökkäys tuli olemaan yhtä raivoisaa; ei armoa kumminkaan\npuolin, sama viha kiehui kummassakin sotajoukossa.\n\nMaurice vietti sen päivän Marskentän ja Invaliidihotellin puolella,\nampua paukutti ja peräytyi vaan hitaasti katu kadulta. Hän ei ollut\nlöytänyt pataljoonaansa, hän taisteli tuiki tuntemattomain ihmisten\nrinnalla, hänen huomaamattaan ne olivat vieneet hänet vasemmalle\nrannalle. Neljän aikaan he puolustivat erästä katusulkua\nYliopistonkadulla Invaliidipuiston luona eivätkä he sitä luovuttaneet,\nennenkun hämärissä kuulivat, että Bruotin osasto oli samonnut rantaa\npitkin ja valloittanut lainsäätäjäkokouksen palatsin. He olivat vähällä\njoutua vangiksi ja pelastuivat vain suurella vaivalla Lillekadulle\nkierreltyään Saint-Dominiquen ja Belechassen kadun kautta.\n\nIllemmalla oli Versaillesin armeijan käsissä koko alue Vanvesportista\nalkain, lainsäätäjäkokouksen palatsi, Elyséepalatsi, Saint-Augustinin\nkirkko, Saint-Lazaren rautatienasema ja aina Asnierèsporttiin.\n\nSeuraava päivä, 23:s, kirkas ja kaunis tiistai, oli Mauricen\ntukalin. Pikkusen liittolaisten joukkueen hallussa, johon hän\nkuului ja jossa oli monen pataljoonan sotamiehiä, oli vielä Ranta- ja\nSaint-Dominiquenkatuin välinen kaupunginosa kokonaan. Mutta useimmat\nolivat majoittuneet Lillekadun suuriin puutarhoihin. Itse oli hän\nrauhassa nukkunut Kunnialegioonan palatsin viereisellä nurmikolla.\n\nAamusella hän luuli joukkoin hyökkäävän lainsäätäjäkokouksen palatsista\nja ajavan heidät Backadun lujain katusulkuin taakse. Mutta tunti kului\ntoisen perästä ja hyökkääjiä ei nähnyt, ei kuulunut. Silloin tällöin\nammuttiin jokunen luoti kadun päästä toiseen.\n\nVersailleslaiset olivat varovaisia ja seurasivat tarkasti\nsuunnitelmaansa, he olivat lujasti päättäneet, etteivät\nryhdy hyökkäykseen, sillä liittoutuneet olivat muodostaneet\nTuilerien-penkereestä lujan linnoituksen. He marssivat kahden puolen\nvallituksia saadakseen ensin haltuunsa Montmartren ja Observatoorion,\nettä sitten yhdessä apajassa vetäisivät koko keskikaupungin.\n\nKahden seuduissa Maurice kuuli kerrottavan, että kolmivärinen lippu\nliehui Montmatrella; Galette-myllyn suuri patteriaa oli anastettu,\nkolme armeijan osastoa, joitten pataljoonat kiipesivät kunnaalle\npohjoisesta ja lännestä, oli yhtaikaa sinne hyökännyt, ja voittajat\ntulvasivat taas Pariisiin, valloittivat Saint-Georgesin-torin,\nNotre-Damen, de Lorettekirkon, kunnallishallituksen Drouotkadulla ja\nuuden Oopperan, jollaikaa vasemman rannan sotajoukot kulkivat aina\nd'Enfer- ja Hevostoreille.\n\nHämmästystä, kauhua ja raivoa kaikkialla, kun kuultiin vihollisen niin\nnopeasti etenevän. Mitä ihmettä? Montmartre, liittoutuneitten suuri\nkukistamaton linnoitus oli valloitettu kahdessa tunnissa!\n\nMaurice kyllä huomasi, miten rivit harvenivat, toinen toisensa perästä\npujahti kaikessa hiljaisuudessa pois -- meni kotiinsa, peseytyi ja\nmuutti mekon päälleen, sillä kauhea oli kosto, jos heidät ase kädessä\ntavattaisiin.\n\nMartignacin- ja Bellechassen-katuin katusulut oli jo otettu ja\nLillekadun päässä vilkkui jo punaisia housuja. Kohta ei ollut jälellä\nkuin itsepäisimmät yltiöt, Maurice ja muita joku puoli sataa, jotka\nolivat päättäneet paikoilleen kuolla, kunhan ensin olivat surmanneet\nniin monta vastustajaansa kuin ikinä olivat voineet -- nitistäneet\nhengen noilta kirotuilta, jotka kohtelivat liittoutuneita kuin\nryöväreitä ja taistelevain joukkoin takana pitemmittä mutkitta ampuivat\nvangit.\n\nHurja viha oli eilisestä yltynyt äärimmilleen; armo ei tullut\nkysymykseenkään ottelussa noitten hurjistuneitten haaveilijain, jotka\ntahtoivat kuolla aatoksensa puolesta, ja sotamiesten välillä, jotka\nolivat kiihtyneet vastustuksesta ja raivoissaan kun uudelleen täytyi\ntaistella.\n\nKello viiden paikoilla peräytyi Maurice tovereineen\nBackadun katusulkuin taakse pitkin Lillekadun varustuksia;\nhe ampuivat hellittämättä, mutta yhtäkkiä tuprahti paksu savupilvi\nKunnialegioonan-palatsin avonaisesta ikkunasta, Se oli ensimmäinen\nmurhapoltto Pariisissa; hurjaa riemua se herätti, mieletöntä\nilkkumista. Hetki oli tullut! Äärettömänä roviona nyt koko kaupunki\npalaisi ja maailma puhdistuisi tulessa!\n\nMutta mitä hän näki? Viisi, kuusi miestä tuli palatsista ja\netukynnessä pitkä roikale. Hän tunsi sen heti Chouteauksi, entiseksi\ntoverikseen 106:nen ajoilta. Jo maaliskuun 18 päivän jälkeen oli hän\nnähnyt hänet, kaluunilla koristettu lakki päässä, nyt hän oli kohonnut\narvossa, kaluunia oli joka paikassa, hän oli jonkun kenraalin\najutanttina, sellaisen, joka ei ollut uskaltautunut taisteluun. Ja\nMaurice muisti, mitä oli kuullut: Chouteau vietti hauskaa elämää\nKunnialegioonan-palatsissa rakastajattarensa kanssa -- eli ylellisesti\nkommuunin kustannuksella, rötkötti pitkävartiset saappaat jalassa\nkomeissa vuoteissa ja ajankuluksi harjoitteli pilkkaan ampumista,\nsuuret peilit maalitauluna. Sen lisäksi tiedettiin, että sama nainen,\njonka kanssa hän eli, joka aamu ajeli komeissa vaunuissa ja kävi muka\nostoksilla, vieden talteen pakottain vaatetta, kalliita kelloja, yksin\nhuonekalujakin, -- kaikki varastettuja.\n\nKun Maurice näki Chouteaun miehineen hyökkäävän palatsista\nlamppuöljykannu kädessä, tuntui hänestä kaikki niin inhottavalta, --\nvakaumukset ja toiveet horjuivat, epäilys sai taas vallan: Jottako tuo\nkauhistuttava kosto olikin rikos, koska tuollainen mies oli sen\nvälikappaleena?\n\nMonta tuntia kului, hän taisteli epätoivon vimmassa, hän ei hievahtanut\npaikaltaan, hän tahtoi kuolla. Jos oli erehtynyt, niin tahtoi hän sen\nverellään korvata!\n\nLillekadun katusulku oli lujaksi varustettu, se oli tehty\nhiekkasäkeistä ja hiekkatynnöreistä, ja syvä oja sitä suojeli. Maurice\nja kymmenkunta liittoutunutta sitä puolusti, he olivat melkein\npitkällään maassa ja he surmasivat jokaisen sotamiehen, joka sinne\nosui.\n\nYhtmyötään aina iltapimeään asti Maurice ampui paikaltaan\nliikahtamatta.\n\nPaksut savupilvet Kunnialegioonan-palatsista ajautuivat tuulen mukana\nkadulle ja estivät liekkiä näkymästä. Lähellä oleva talo oli jo\nsyttynyt palamaan.\n\nYhtäkkiä juoksi muuan toveri ilmoittamaan, että sotilaat, jotka eivät\nuskalla katua tulla, kiertävät pihain ja puutarhain kautta. Hukassa oli\nkaikki, he saattoivat tulla minä hetkenä hyvänsä.\n\nEräästä ikkunasta ammuttiin. Ja Maurice näki Chouteaun kätyreineen\nsyöksyvän talosta taloon tulisoihtu ja lampppuöljyastia kädessä. Puoli\ntuntia sen perästä olivat talot kaikki ilmitulessa ja liekit kohosivat\nhumisten kohti synkkää taivasta.\n\nJa Maurice oli yhä tynnörien ja säkkien suojassa ja ampui paikalla\njokaisen, joka kadulle pistäysi.\n\nKuinka kauvan Maurice ampui? Hänellä ei enää ollut tietoja ajasta eikä\npaikasta. Kello saattoi olla yhdeksän, kenties kymmenen. Työ oli niin\nilettävää, että oikein sydäntä etoi, aivan kuin olisi ollut humalassa\nja juonut huonoa viiniä.\n\nHuoneet paloivat hänen ympärillään, kuumuus oli sietämätöntä, ilma\ntukahuttavaa. Katuristeyksien sulut olivat kuin lujia linnoituksia,\njoita tulipalot ja sinkoilevat kekäleet puolustivat.\n\nOlihan annettu käsky sytyttää Pariisi katu kadulta, talo talolta,\nmikäli katusuluista täytyi luopua! Eivätkä ne olleet vain Backadun\ntalot, jotka paloivat -- sen hän hyvin käsitti. Hänen takanansa leimusi\ntaivas ja etäältä kuului ryskettä ja jyminää aivan kuin koko kaupunki\nolisi tulessa.\n\nVarmaan raivosi tulipalo samalla tavalla Seinen oikeallakin rannalla --\nolihan siitä jo pitkä aika kun Chouteau miehineen ja tulisoihtuineen\noli kadonnut.\n\nRohkeimmat ja uskaliaimmatkin jättivät taistelupaikan, he eivät\ntahtoneet jäädä vihollisen ammuttavaksi.\n\nMaurice jäi viimein yksin; hän oli pitkällään kahden hiekkasäkin\nvälissä ja mietti miten paraiten edestäpäin puolustaisi varustustaan;\nsilloin ne tulivat takaapäin, sotilaat, jotka pihoja ja puutarhoja\nmyöten olivat kierrelleet ja huutaen ja meluten syöksyivät nyt\nBackadulle.\n\nTaistelun riehuessa ei Maurice kahteen päivään ollut muistanut Jeania.\nEi ollut Jeankaan ajatellut Mauricea, ei niin hetkeä sitten kun tuli\nrykmenttineen Pariisiin Bruotin osaston avuksi. Edellisenä iltana oli\nhän taistellut Marskentällä ja Invaliidipuistossa. Tänään oli hän\npuolen päivän aikaan jättänyt Palais-Bourbonin torin ollakseen mukana\nvalloittamassa katusulkuja Saint-Pèresin katua ympäröivässä\nkaupunginosassa.\n\nJeankin, joka muuten oli niin levollinen, oli vähitellen kiihtynyt\ntässä kamalassa veljessodassa; hän ja hänen toverinsa olivat\nraivoissaan kapinoitsijain sitkeästä vastarinnasta, hehän olivat niin\nväsyneet ja kyllästyneet taisteluun, kun he niin hyvin olisivat\ntarvinneet levätä kaikista kauhuista. Sotavangit, jotka palasivat\nSaksasta ja joita oli pistetty rykmentteihin, olivat raivostuneet\nPariisiin.\n\nKommuunin kauheista tuhotöistä kerrottiin niin julmia juttuja, että\nhiukset nousivat pystyyn niitä kuullessa. Eikö järjestystä ja toisen\nomaisuutta pidetty minkäänlaisessa arvossa? Sitä ei Jean ymmärtänyt.\nHän oli selväjärkinen maltillinen talonpoika, kansan sydän, joka tahtoi\nrauhaa saadakseen häiritsemättä tehdä työtä ja ansaita leipänsä.\n\nMutta tulipalot -- ne veivät häneltä lopullisenkin mielenmaltin, saivat\nhänen raivonsa ylimmilleen. Polttaa talot ja palatsit! Polttaa ne sen\ntähden, että oli heikompi -- ei se oli liikaa; ainoastaan konnat ja\nroistot menettelevät sillä tavalla. Ja Jean, jonka sydäntä vielä eilen\noli kirvellyt, kun ihmisiä joukottain ammuttiin kuolijaaksi, hän ei\njaksanut enää hillitä itseään, hurjasti pyörivät silmät päässä ja\nulvoen hän sivalteli ympärilleen, katsomatta mihin sattui.\n\nHän hyökkäsi osastoineen Backadulle. Ensin hän ei nähnyt ketään, hän jo\nluuli, että katusulku oli vartioimatta. Kahden hiekkasäkin välissä hän\nsitten huomasi kapinoitsijan, joka liikahti, tähtäsi ja ampui\nLillekadulle päin. Eteensä katsomatta hän syöksyi hurjistuneena miestä\nkohti ja lävisti hänet pistimellään.\n\nMaurice ei ollut ennättänyt kääntyä. Hän huudahti tuskallisesti ja\nkohotti päätään. Häikäsevä valo leimahti samassa ja valaisi heidät.\n\n-- Voi, Jean -- rakas ystävä! Sinäkö se olet?\n\nKuolla hän tahtoi, sitähän hän niin halulla oli odottanut -- kuolla ja\npäästä kaikesta! Mutta kuolla ystävän, veljen lävistämänä -- se oli\nliikaa... Se katkeroitti hänen kuolinhetkensä, se myrkytti viimeisen\nhengenvedon.\n\n-- Sinäkö se olit, Jean -- Jean, ystäväkultani?\n\nJean seisoi kivettyneenä ja tuijotti häneen -- yhtäkkiä kaikki selvisi.\n\nHe olivat kahden, toiset sotilaat ajoivat pakenevia. Ympärillä teki\ntuli työtään, tuhosi ja ruhjoi, pitkiä, punaisia tulikieliä syöksyi\nikkunain täydeltä, nuoleksi seiniä ja irroitti katot, jotka ryskien ja\npaukkuen romahtivat maahan ja liekit kohosivat yhä korkeammalle.\nNyyhkyttäen heittäysi Jean Mauricen viereen, koetteli nostaa häntä ja\nkatsoa, oliko hän vielä pelastettavissa.\n\n-- Voi, ystäväparkani, mun oma ystäväkultani!\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKun Sedanin juna lukemattomain viivytysten perästä vihdoin viimein\npysähtyi Saint-Denisin asemalle, leimusi eteläinen taivas tulipunaisena\naivan kuin koko Pariisi olisi tulessa. Valo oli enentynyt, mikäli ilta\npimeni, ja vähitellen se levisi yli koko taivaanrannan ja punasi\npilvenhattaroita, jotka vaipuivat idän pimeään helmaan.\n\nJo kaukaa olivat matkustajat huomanneet tulen junan huristaessa\npimeitten kenttien poikki.\n\nHenriette hyppäsi ensimmäisenä vaunusta, tulipunainen taivaanranta oli\ntehnyt hänet levottomaksi.\n\nPreussiläiset sotamiehet, joitten hallussa asema oli, pakottivat\nmatkustavaiset pois vaunuista, ja asemasillalla kaksi heistä huutaa\nsolkkasi tulijoille ranskaksi:\n\nPariisi palaa ... ei kukaan pääse etemmäksi... Pariisi palaa, Pariisi\npalaa...\n\nHenriette tuli yhä levottomammaksi. Hyvä jumala! Oliko hän\ntullut liian myöhään? Maurice ei ollut vastannut hänen kahteen\nviimeiseen kirjeeseensä, ja pääkaupungin uutiset olivat entistään\nhuolestuttavampia -- hän oli menehtyä tuskasta ja oli yhtäkkiä\npäättänyt lähteä Pariisiin etsimään veljeänsä.\n\nPäivä päivältä oli elämä enolassa tullut tukalammaksi. Saksalaiset\njoukot, jotka olivat kylään majoittuneet, tulivat sitä vaativimmiksi ja\nröyhkeimmiksi, mitä kauvemmin Pariisi puolustautui; ja kun rykmentti\ntoisensa perästä nyt palasi Saksaan, nylkivät ne kulkiessaan maat ja\nmannut putipuhtaiksi.\n\nKun hän aamusella päivän sarastaessa oli noussut mennäksensä Sedaniin,\noli koko piha ollut täynnä saksalaisia ratsumiehiä, jotka olivat\nmaanneet siellä paljaalla maalla kylki kylessä, viittoihinsa\nkääriytyneinä.\n\nTorven ääni kajahti yhtäkkiä. Kaikki nousivat samassa hiljaa, leveät\nviitat hartioilla ja niin kiinni toisissaan, että hänestä näytti\nsiltä kuin viimeisen tuomion pasuuna olisi herättänyt kaikki\ntappelutantereelle kuolleet.\n\nSaint-Denisissäkin tapasi hän jälleen preussiläisiä ja ne ne\nsäikäyttivät häntä, huutaen:\n\n-- Pariisi palaa... Ei kukaan pääse etemmäksi... Pariisi palaa, Pariisi\npalaa...\n\nKauhistuneena hän riensi matkalaukku kädessä ja pyysi tarkempia\ntietoja.\n\nPariisissa oli taisteltu kaksi päivää, rautatieliike oli katkaistu.\nHenriette ei välittänyt mistään, hän tahtoi jatkaa matkaansa.\nAsemasillalla hän huomasi preussiläisen kapteenin, sen komppanian\npäällikön, jonka hallussa asema oli; Henriette riensi hänen luokseen.\n\n-- Herra kapteeni! Olen menossa veljeni luo, olen hänestä hyvin\nhuolissani. Olkaa niin hyvä ... minä rukoilen teitä ...ja auttakaa\nminua, että pääsen perille!\n\nHän pysähtyi -- kaasulyhdyn valo sattui kapteeniin, Henriette tunsi\nhänet.\n\n-- Tekö se olettekin, Otto! Hyvä jumala ... auttakaa, koska sattuma\nvielä kerran saattoi meidät toistemme tielle!\n\nOtto Günther, hänen serkkunsa, oli yhtä jäykkä ja ankara kuin ennenkin\n-- kauniissa kapteeninunivormussaan. Hän ei tuntenut tuota hintelää,\nvaaleakutrista naista, jonka kauniita, lempeitä kasvoja verhosi\nsuruharso. Vasta sitten kun hän näki hänen suoran, rehellisen\nkatseensa, hän älysi, kuka se oli. Hän viittasi hieman kädellään.\n\n-- Veljeni on sotilaana ... senhän tiedätte, jatkoi Henriette\ninnokkaasti. Hän on Pariisissa, ja minua niin pelottaa, että hän on\nsekautunut tuohon kauheaan taisteluun. Minä pyydän ... rukoilen teitä,\nOtto, auttakaa minua, että pääsen matkani perille.\n\nNyt hän vihdoinkin suvaitsi vastata.\n\n-- Minä vakuutan, etten voi mitään. Eilisestä asti eivät junat ole\nsinne päässeet, luullakseni on kiskot revitty vallien ulkopuolelta.\nEnkä minä voi hankkia teille hevosta, en vaunuja, en kyytimiestä.\n\nHenriette katsoi häneen, mutta kun huomasi, että kapteeni oli niin\nvälinpitämätön, ja että hän oli lujasti päättänyt olla häntä\nauttamatta, virkkoi hän vaikeroiden: Voi, hyvä jumala! Te ette tahdo\ntehdä mitään minun hyväkseni. Keneenkä minä sitten käännyn?\n\nJa preussiläiset olivat kuitenkin kaikkivaltiaita, yksi ainoa sana\nolisi ollut kylläksi, koko kaupunki olisi ollut liikkeellä, sata\nvaunua, tuhat hevosta valmiina! Mutta hän kieltäytyi -- hänhän oli\nvoittaja, jonka ei vähintäkään sopinut sekautua voitettujen asioihin --\ntottapa se olisi ollut liian alentavaista ja tahrannut hänen uuden\nuutukaista sotilaskunniaansa!\n\n-- Mutta ainakin te tiedätte, mitä on tapahtunut, sanoi Henriette\nuudelleen ja koetti rauhoittua. Ja senhän saatatte minulle sanoa.\n\nKapteeni hymyili tuskin huomattavasti.\n\n-- Pariisi palaa! Katsokaa -- tulkaa tänne -- täältä näette sen hyvin\nhyvästi!\n\nHän kulki Henrietten edellä rataa pitkin ja nousi kapeita portaita\nrautasillalle, joka oli radan yli rakennettu noin sadan askeleen päähän\nasemalta. Siellä he seisoivat käsipuihin nojaten ja katselivat\nääretöntä lakeutta.\n\n-- Pariisi palaa, niinkuin näette...\n\nKello lienee ollut puoli kymmenen paikoilla. Tuli kiihtyi\nkiihtymistään. Idästä olivat veripunaiset hattarat hävinneet, kohti\npikimustaa taivaanlakea heijastui etäisten liekkien loiste.\n\nTuli hulmusi jo yli koko taivaan, mutta paikka paikoin se näytti kuin\nriemuitsevan tuhotöistään, se heitteli ilmaan tulipunaisia patsaita,\njotka rätisten hajosivat keskelle tupruavia savupilviä. Tuli riehui\nkuin jättiläismetsässä, jonka se puu puulta hävittää, maakin näytti\nsyttyvän ja koko Pariisi palavan äärettömänä tuliroviona.\n\n-- Katsokaa, selitti Otto, tuo on Montmartre -- tuo kunnas, joka\nmustana kohoaa kohti punaisia liekkiä. Vasemmalle -- Villetteen ja\nBellevilleen -- ei ole tuli vielä ennättänyt. Paraimmat kaupungin-osat\nnäkyy ensin sytytetyn -- ja tuli leviää ... kiihtyy... Katsokaa --\ntuolla oikealla taas uusi! Näettekö, miten liekit leimuavat -- tulta ja\nsavua tupruaa ... tuolla vielä ja tuolla ... kaikkialla!\n\nHän ei puhunut kovasti, ei kiivastunut, mutta hänen luonnottoman tyyni\nilonsa kauhistutti Henrietteä.\n\nVoivoi -- miksi piti preussiläisten nähdä se?\n\nHänen tyyneytensä, hänen hymyilynsä olivat ilkeintä pilkkaa: hän näytti\njo kauvan odottaneen tuota hävitystä, joka vertaistaan hakee.\n\nVihdoin viimeinkin paloi tuo Pariisi jota saksalaisten kranaatit eivät\nolleet saaneet kukistumaan! Hänen vihansa oli tyydytetty, tuskallisen\npitkällinen piiritys, armoton pakkanen ja lukemattomat vaivat ja\nvastukset, joita Saksa ei vielä ollut unohtanut -- kaikki oli nyt\nkostettu. Valloitetut maakunnat, viiden miljaardin vahingonkorvaus --\nei mikään vetänyt vertoja sille, että Pariisi mieletönnä tuhoaa oman\nitsensä ja häviää liekkeihin valoisana kevätyönä.\n\n-- Se nyt on varma, jos mikään! mutisi kapteeni. Hyvää työtä tekevät!\n\nHenrietten omat surut haihtuivat kuin tuhka tuuleen, hän oli pakahtua\ntuollaista surkeutta nähdessä. Taivaan kosto oli kohdannut kaupunkia ja\nhelvetin syövyttävät liekit hävittävät sen perustuksia myöten.\n\nHenriette pani kätensä ristiin ja huudahti:\n\n-- Suuri luoja! Miksi sinä meitä näin kovasti rankaiset?\n\nOtto jo kohotti kättään; kylmänä ja välinpitämätönnä niinkuin kivikova\nsotilas kuuna päivänä olisi hän halusta pitänyt nuhdesaarnan, vedonnut\nraamattuunkin ja osottanut, miten Ranskan turmeltunut kansa oli\nkohtalonsa ansainnut. Mutta kun hän näki tuon nuoren naisen, jonka\nkauniit, älykkäät silmät niin kirkkaasti häneen katsoivat -- niin hän\nvaikeni.\n\nSanat olivatkin tarpeettomat, koko hänen olentonsa jo kyllin selvästi\nosotti, miten syvälle kansalaisviha oli hänessä juurtunut -- se\nilmaisi, että hänen mielestänsä sotajoukkojen jumala itse oli hänet\nRanskaan lähettänyt valvomaan oikeutta ja kurittamaan tuota\nturmeltunutta kansaa. Pariisi paloi rangaistukseksi vuosituhansien\nkurjasta elämästä, rikoksistaan ja irstaisuuksistaan. Uudestaan\npuhdistaisivat germaanilaiset maailman ja hävittäisivät viimeisetkin\nlatinalaisen tapainturmeluksen jälet.\n\nKapteenin käsi vaipui ja hän virkkoi: kohta on kaikki lopussa! --\nKatsokaapas ... tuli on ennättänyt tuonnekin ... vasemmalle... Näettekö\ntuota tulivirtaa, joka tulvailee sinnepäin?\n\nKumpikin vaikeni; kamala äänettömyys seurasi.\n\nLiekkiä kohosi yhtäkkiä sieltä täältä ja kipunoita sateli yltympäri.\nTulimeri laajeni ja taajeni joka hetki ja sen hehkuvista kuohuista\npurkausi savua, joka mustanpuhuvana verhona kattoi kaupungin -- vieno\ntuulenhenki kuletti sitä puolelta toiselle, se leijuili pimeässä\navaruudessa ja muodostui pilviksi, joista satoi nokea ja tuhkaa.\n\nHenriette hätkähti niinkuin olisi herännyt ilkeästä unesta, hän muisti\ntaas veljensä, ja tuska kouristi sydäntä.\n\n-- Ettekö siis mitään voi tehdä? kysyi hän vielä viimeisen kerran.\nKieltäydyttekö auttamasta minua?\n\nOtto viittasi kädellään niinkuin olisi mielellään kaiken hävittänyt.\n\n-- Mitä se auttaa? Huomenna on Pariisista jälellä vain kasa tuhkaa!\n\nSiinä kaikki.\n\nJäähyväisiä heittämättä Henriette lähti sillalta ja pakeni, kädessään\nmatkalaukku. Mutta kapteeni seisoi siellä vielä kauvan, pilkkopimeässä\nliikahtamatta, suorana ja solakkana, ja katseli riemuiten tuota\nkauheata näytelmää -- Babylonin paloa.\n\nKun Henriette lähti asemalta, kohtasi hän onneksi vanhan, lihavan\nnaisen, joka parhaillaan tinki ajuria Pariisiin Richelieunkadulle. Ja\nHenriette pyysi ja kärtti niin hartaasti ja itki niin katkerasti, että\nnainen viimein suostui ottamaan hänet mukaansa. Ajuri, pieni musta\nmies, löi myötäänsä hevostaan eikä sanonut halaistua sanaa koko\nmatkalla. Sen sijaan oli Henrietten toverilla kieli kantimistaan irti\nja Henriette sai tietää, että nainen toissapäivänä oli lukinnut\npuotinsa ja lähtenyt, mutta oli tuhmuudessaan kätkenyt osan\narvopapereistaan seinänlokeroon. Nyt kun kaupunki jo kolmatta tuntia\npaloi, oli hän ollut tulisessa tuskassa eikä osannut muuta ajatellakaan\nkuin paperiensa pelastamista, vaikka sitten läpi tulenkin pitäisi\nPariisiin pyrkiä.\n\nTulliportista he pääsivät onnellisesti kaupunkiin varsinkin kun nainen\nmujautti unista vahtia ja kertoi vain käyneensä sisarentytärtään\nmiehensä hoitajaksi, miehen kun muka Versailleslaiset olivat\nhaavoittaneet. Kaduilla vasta tuli esteitä ja katusulkujen tautta he\nsaivat tuhka tiheään kierrellä pitkät matkat. Poissonnièren-kadulla\najuri viimein teki tenän eikä heitä enää sitä etemmäksi kyydinnyt.\nJalan saivat naiset jatkaa matkaansa pitkin Sentierin- ja\nJeûneursinkatuja ja koko Pörssikorttelin ohi.\n\nMitä lähemmäksi linnoituksia he tulivat, sitä enemmän liekit valaisivat\n-- oli yhtä valoisa kuin keskipäivällä. He oikein hämmästyivät, kun\nsiinä kaupunginosassa oli niin hiljaista ja autiota, melu ja räiske\nkuului vain etäisenä huminana. Pörssin luona ammuttiin muutamia\nlaukauksia, he hiipivät pitkin seiniviertä.\n\nRichelieunkadulla oli rouvan puoti vahingoittumatta. Iloissaan\nhän välttämättömästi tahtoi opastaa Henrietteä Hasard- ja\nSainte-Anne-katuja myöten Ortieskadulle, mutta liittoutuneet, joitten\nhallussa Sainte-Anne-katu vielä oli, eivät yrittäneet päästää heitä\nkulkemaan.\n\nViimeinkin tuossa neljän tienoissa aamusella, päivän valetessa, saapui\nHenriette voimatonna ja niin väsyneenä, että tuskin pystyssä pysyi, sen\ntalon portille, jossa Maurice asui. Portti oli seppo selällään. Hän\nnousi kapeita, pimeitä portaita ja hilautui sitten tikapuita myöten\nvinnille. --\n\nBackadun katusulkujen vieressä virui Maurice; kahden hiekkasäkin\nvarassa oli hän kohottautunut toiselle polvelleen. Toivo elähytti\nJeania, sillä hän oli jo luullut naulanneensa ystävänsä maahan\npainetillaan.\n\n-- Elätkö sinä vielä, hyvä ystävä? Vieläkö onni mulle koittaa ...\nkirottu konna, mikä olenkin. Odotas hiukan ... annas katson...\n\nVarovasti hän tutki haavaa -- liekkien valossa. Painetti oli lävistänyt\noikean käsivarren läheltä olkapäätä; mutta mikä pahinta -- se oli\ntunkeutunut kahden kylkiluun välitse ja varmaankin vikuuttanut keuhkoa.\nMaurice voi kuitenkin jotakuinkin hengittää, mutta käsi riippui\nhervotonna ja oli tunnoton.\n\n-- Rakas ystäväparkani, elä ole niin epätoivoissasi! Minä kuolen niin\nmielelläni, silloin loppuu kaikki... Sinä olet jo yltä kyllin tehnyt\nminun hyväkseni. Ilman sinua olisin jo aikoja sitten päättänyt päiväni\njossakin maantienravissa.\n\nToivotonna huudahti Jean: elä virka mitään! Sinä olet kahdesti\npelastanut minut preussiläisten kourista. Minä pikemminkin olin sinulle\nvelkaa. Ja nyt kun minun vuoroni olisi ollut pelastaa sinut, surmaan\nminä sinut sen sijaan. Pirummoinen pesä tämä ... minä olin kai\nhumalassa, kun en sinua tuntenut! Niinpä tosiaan, humalassa, sikana ...\nminä olin liiaksi juonut verta.\n\nVirtana vierivät kyyneleet, kun Jean muisti heidän eronsa Rémillyssä,\neivät he silloin tienneet, tapaisivatko toisiansa enää koskaan ja\nmilloin ... ja miten. Oliko sitten arvotonta ja turhaa kaikki, mitä he\nyhdessä olivat kokeneet ja kestäneet -- päiväkausia ruuanpalasetta,\nyökausia silmäänsä ummistamatta, ja silminnähtävä kuolema joka\naskeleella? Tähänkö kaikki päättyi? Sitäkö varten he olivat kurjuutta\nkärsineet, sitäkö varten niin syvästi rakastaneet toisiansa, että\nkauhea veljesmurha olisi kaiken loppuna? Ei, ei; se on mahdotonta, se\non perin luonnotonta.\n\n-- Minun täytyy pelastaa sinut, rakas ystävä, minun täytyy!\n\nEnsin hänen täytyi saada Maurice sieltä pois, sillä sotamiehet\ntappoivat kaikki haavoitetut. Onneksi he olivat kahden; ei saanut\nhukata hetkeäkään. Nopeasti hän veitsellään viilsi hihan irti ja riisui\nnutun hänen päältään. Verta vuoti virtanaan haavasta; kiireesti hän repi\nsuilakkeita nutun vuorista ja sitoi niillä Mauricen käsivarren. Sitten\nhän tukkesi kylessä olevan haavan vuotamasta ja sitoi nuoranpätkällä,\njoka sattumalta oli hänellä taskussa, käden tiukasti kiinni kylkeen,\nniin että koko haavoittunut puoli oli tönkkönä, ja verenvuoto estyi.\n\n-- Voitkohan sinä astua?\n\n-- Enköhän minä voine.\n\nMutta eihän Jean mitenkään uskaltanut kulettaa häntä paitahihasillaan.\nYhtäkkiä hän muisti läheisellä kadulla nähneensä kuolleen sotilaan; hän\nhyppäsi sinne ja toi takin ja lakin. Mauricen terveen käden hän pisti\ntakin vasempaan hihaan kohotti varovasti nutun oikealle olkapäälle,\npani lakin hänen päähänsä ja sanoi: kas niin, nyt sinä olet\nmeikäläisiä... Minnekäs sitä mennään?\n\nSiinä sitä taas oltiin. Ei vähintäkään toivoa minne mennä, mistä löytää\nsuojusta. Talot tutkittiin ja kaikki aseelliset kapinoitsijat armotta\nammuttiin. Eikä heistä kumpikaan tuntenut yhtään ihmistä koko\nkaupunginosassa, ei ainoatakaan, joka heitä olisi auttanut, joka olisi\nheille piilopaikan neuvonut.\n\n-- Parasta kai olisi päästä minun asuntooni, sanoi Maurice. Se on niin\nsyrjässä, ettei sinne ketään tule. Mutta se on joen toisella puolen...\nOrtieskadulla.\n\nEpäröiden ja hammasta purren kiroili Jean: saakeli soikoon!... Mitä\npirua tässä nyt osataan?\n\nEi ollut ajattelemistakaan Royalinsillan yli, valoisampihan siellä oli\nnyt kuin keskipäivällä. Molemmilta rannoilta tuli luotia kuin turkin\nhihasta. Sitä paitsi palava Tuilerienlinna ja Louvre, jota katusulut\nsuojelivat, ehkäisisivät sen yrityksen.\n\n-- Niin -- täältä emme pääse minnekään! selitti Jean, joka Italian\nretkeltä palattua oli puoli vaotta asunut Pariisissa.\n\nYhtäkkiä hälle lensi päähän: mitähän jos alapuolella olisi veneitä\nniinkuin ennenkin. Sopii koettaa. Aikaa se veisi, epämukavaa ja\nvaarallistakin se olisi, vaan ei ollut varaa valita, hänen täytyi\npäättää.\n\n-- Kuulepas, ystäväkulta! Kaikessa tapauksessa meidän pitää lähteä\ntäältä ... täällä emme ole turvassa. Minä sanon luutnantilleni, että\nkapinoitsijat ottivat minut kiinni ... ja minä pakenin...\n\nHän tarttui Mauricen terveeseen käteen ja tuki häntä kulkiessa pitkin\nBackatua, jonka varrella talot roihusivat yltyleensä ilmitulessa\nniinkuin mitkäkin jättiläissoihdut. Palavia kekäleitä sateli heidän\nympärillään ja kuumuus oli niin suuri, että parta ja kulmakarvat\nkärventyivät. Rannalla he pysähtyivät hetkiseksi, silmiä häikäisevä\nvalo levisi palavista taloista Seinen molemmilta rannoilta.\n\n-- Ei tässä totta tosiaan pimeässä hapuile, kiukkuili Jean.\n\nHän ei rauhoittunut, ennenkuin portaita myöten oli saattanut Mauricen\njoen rannalle, sillan vasemmalle puolen, jossa piiloutuivat tuuheitten\npuitten suojaan. Mustia haamuja, jotka liikkuivat vastapäisellä\nrannalla, he pelkäsivät.\n\nLaukaus pamahti, kuului sydäntä vihlaiseva parahdus ja loiskahtaen\nkuohahti vesi korkealle. Siltaa siis varmasti vartioitiin.\n\n-- Emmeköhän voisi jäädä yöksi tuohon vajaan? arveli Maurice ja osotti\nuimahuoneen lautakatosta.\n\n-- Totta kaiketi ... sinnehän me menemme, että aamulla jo ani varhain\npistetään meidät kiinni!\n\nJean vain ajatteli venettä. Hän oli jo muutamassa kohti huomannut koko\njoukon pikku veneitä, mutta ne olivat lukossa. Mitenkä ihmeellä hän\nsaisi niistä jonkun irti? Entäpä vielä airot?\n\nViimein hän löysi parin vanhoja airoja ja päästi veneen lukosta, taisi\nollakin huonosti lukossa. Hän asetti Mauricen kokkaan ja antoi virran\nkulettaa venettä; varovaisesti hän pysytteli lähellä rantaa\nuimahuoneitten ja veneitten suojassa. Kumpikaan ei puhunut luotuista\nsanaa, Kamala näytelmä oli heidät mykistänyt. Mitä etemmäksi he\npainuivat, sitä inhottavammalta se tuntui. Solferinonsillan luona\nnäytti heistä jo molemmat rannat leimuavan.\n\nVasemmalla paloi Tuilerienlinna. Hämärissä olivat jo kapinoitsijat\nsytyttäneet linnan molemmat päät, Floren paviljonin ja Marsanin\npaviljonin ja nopeasti kulki tuli keskustaa kohti, jossa räjäytysaineet\nolivat jo paikoillaan: Marsalkan saliin oli kasottain ladottu\nruutitynnöriä. Ammottavista ikkunoista tupruili punertavaa savua ja sen\nseasta kiemurteli pitkiä sinisiä tulikielekkeitä. Katot halkeilivat\nkuin maa tulivuoren juurella sisäisen tulen voimasta. Kamalasti\npaukkuen ja räiskyen paloi parhaallaan koko Floren paviljoni, joka oli\nensiksi sytytetty. Lattiat ja huonekalut oli valeltu lamppuöljyllä ja\nliekit olivat sellaisessa vimmassa, että parvekkeiden rautaiset kaiteet\nvääntyivät ja korkeat, kallisarvoiset uunit kauniine koristuksineen\npamahtaen halkeilivat sirpaleiksi.\n\nOikealla oli Kunnialegioonan-palatsi -- se oli sytytetty kello viiden\naikaan -- palanut jo seitsemättä tuntia suurena roviona. Sitten\nValtioneuvoston palatsi -- suurin ja kamalin palo -- kuin\njättiläishirviö, joka pilarien välitse työnsi tulta ja liekkiä. Kaikki\nneljä sivua, jotka pihaa ympäröivät, olivat yhtaikaa syttyneet,\ntynnörittäin oli lamppuöljyä kaadettu kaikkiin neljään porraskäytävään,\njotka olivat rakennuksen neljässä kulmassa ja kadotuksen kuohuvana\nkoskena se virtasi pitkin portaita. Joen puoleiselta etusivulta erotti\nselvästi portin yläkoristukset ja mustuneet pilarit, joita tulikielet\nnuoleksivat ja mitä tarkimmin näki tuossa häikäisevässä valossa\npylväskäytävät kuvanveistoksineen ja kaikkine sirotekoisine\nkoristuksineen. Tulen voima oli niin ääretön, että koko suuren suuri\nrakennus tärisi ja ruski perustuksiaan myöten: paksut seinät vain\njäivät pystyyn, mutta sinkkikaton ruhjoi raivokas tulipeto ja heitti\nkappaleina kauvas öiseen avaruuteen.\n\nVieressä siinä paloi Orsayn kasarmi suurena tulitornina, Backadun\nseitsemän taloa sen takana ja Lillekadun kaksikymmentäkaksi ...\nmahdotonta oli enää laskea palavia rakennuksia, liekkiä kaikkialla,\nkaikki oli hävinnyt äärettömään tulimereen.\n\nJeanin henkeä ahdisti.\n\n-- Ei tässä osaa enää silmiään uskoa! Eikö tuo Seinekin viimein\nsyttyne, hän murahti.\n\nNäytti todellakin siltä kuin vene olisi kulkenut tulivirralla. Paloista\nheijastuva tuli pani Seinen veripunaiseksi. Tuliset, keltaiset kekäleet\nnäyttivät peittävän veden pinnan, jossa silloin tällöin vielä\ntulikielekkeitä välähteli. Hiljalleen he soluivat palavain rakennusten\nvälitse pitkin tulista virtaa, joka oli kuin suuri hehkuva laavakatu,\nkaupungissa, jonka taivas oli kironnut ja tuli hävitti.\n\n-- Haa! huudahti Maurice hurjistuneena, kun näki toivomansa kamalan\nhävityksen toteutuvan. Mitäpä siitä! Antaa palaa vain -- lentäköön\nkaikki ilmaan, se on parasta!\n\nMutta kauhistuneena Jean hillitsi ystävänsä vihanpuuskan. Oliko\nmahdollista, että hänen ystävänsä, tuo sivistynyt nuorukainen, joka oli\nniin hyvä, niin hienotunteinen, ajatteli sillä tavalla?\n\nHän souti ravakammin, sillä Solferinonsillasta päästyä he olivat\ntulleet väljemmille vesille. Mutta minkäänlaista varjoa ei ollut, ja\ntuli loisti kuin keskipäivän aurinko. Pienimmätkin seikat huomasi mitä\ntarkimmin, virran pyörteet, hiekkakasat rannalla ja puista pienimmänkin\nlehden. Jokaisen kivenkin voi lukea noista lumivalkoisista silloista,\njotka niin selvästi erottautuivat veripunaisesta virrasta.\n\nKeskellä huminaa ja jyrinää kuului silloin tällöin jyrähdys. Nokea\nsatoi ja tuulen mukana kulki inhottava löyhkä. Kauhuissaan he\naavistivat, ettei Pariisista enää ollut muuta jälellä. Tulipalon silmiä\nhuikaiseva valo oli niin ääretön, että sen takana ei enää muuta luullut\nolevankaan kuin pimeän kuilun, pohjattoman syvyyden, joka kauheaan\nkitaansa oli niellyt Pariisin. Taivaskin oli kadonnut -- liekkien\nloiste hävitti tähtien tuikkeen.\n\nMaurice hourasi, hän nauroi kuin mielipuoli.\n\n-- Aika komea juhla keisarin linnassa ja Tuilerienpalatsissa!\nKatsokaapas juhlavalaistusta! Kynttilät kruunuissa palaa heloittavat,\nnaiset tanssivat -- niin ... niin ... tanssikaa vain, kunnes tuli\ntarttuu hameisiinne ja kärventää hiuksenne...\n\nTerveellä kädellään hän huitoi ilmaa ja tolkkusi Sodoman ja Gomorran\nhurjista juomingeista, sen soitosta, sen kukkasista, sen eläimellisistä\nnautinnoista, joita valaisi sellainen tulimeri, että alastomat ruumiit\nhupenivat liekkeihin.\n\nHirmuinen räjähdys kuului yhtäkkiä Tuilerienlinnasta. Tuli oli jo\njoutunut Marsalkansaliin. Ruutitynnörit syttyivät, Horlogen paviljoni\nlensi ilmaan. Suunnattomana tulitöyhtönä kohosivat liekit kohti\npilkkopimeää taivasta ja hurjasti sylki tulipeto kipunoita suustaan --\nse oli tuon inhottavan juhlavalaistuksen loistokohta.\n\n-- Hyvä, hyvä! huusi Maurice niinkuin olisi esirippu laskeutunut\nnäytännön loputtua.\n\nJean koetteli häntä rauhoittaa, hän pyysi ja jumalan tähden rukoili\nhäntä vaikenemaan. Ei, ei -- onnettomuudesta ei saa iloita. Jos kaikki\nkerran häviää, niin sehän on heidänkin kohtalonsa.\n\nHän ei muuta toivonut kuin päästä maihin ja paeta tuota kamaluutta.\nMutta hän oli niin varovainen, että souti vielä Concordesillan alatse\neikä laskenut rantaan ennenkun Conférencen rantasillan viereen joen\npolvekkeen toiselle puolen. Ja vaikka ei silmänräpäystäkään olisi\nsaanut hukata, ei hän sittenkään jättänyt venettä virran vietäväksi,\nvaan pani sen lujasti kiinni -- olihan se toisen omaisuutta eikä\nhänellä ollut oikeutta jättää sitä hunnikolle.\n\nHän aikoi pyrkiä Ortieskadulle Concordetorin ja Saint-Honorén-kadun\nkautta. Hän jätti Mauricen rannalle ja lähti yksin tarkastamaan, mutta\nhän tuli taas levottomaksi, kun näki, miten paljon esteitä kasautui\ntielle.\n\nSiinähän oli kapinallisten valloittamaton linna -- Tuilerin penger\nlukuisine kanuunineen ja Royalkatu, Saint-Florentininkatu ja\nRivolinkatu, joita korkeat, lujat katusulut suojelivat. Nytpä hänelle\nselvisikin Versaillesin armeijan varovaisuus ja miksi se yöllä oli\nmuodostanut suunnattoman kolmion, jonka yksi kulma oli Concordetoria\nkohti, toinen pohjoisaseman tavaravaraston luona oikealla rannalla ja\nkolmas vasemmalla rannalla vallin vieressä lähellä Arcueilporttia.\n\nAamu sarasti, kapinoitsijat olivat jättäneet Tuilerienlinnan ja\nkatusulut, ja sotajoukko oli ne äskettäin anastanut. Kaksitoista taloa\noli kello yhdeksästä palanut Saint-Honorén ja Royalkatujen\nristeyksessä.\n\nJean palasi rannalle. Äskeinen kiihotus oli ohi ja Maurice istui\nvelttona ja torruksissa.\n\n-- Ei siellä juuri pääse etenemään. Voitkohan sinä astua, ystäväkulta?\n\n-- Voin kyllä, elä ole huolissasi. Perille minä tulen elävänä tai\nkuolleena.\n\nHänen oli hyvin vaikea nousta kiviportaita. Rantasillalla hän kulki\nhyvin hitaasti, horjuen kuin unissaan-kävelijä ja nojautui ystäväänsä.\nPäivä ei ollut vielä valennut, tulipalojen keltaisen häimäkkä loiste\nvalaisi suurta, autiota toria. Äänetönnä he menivät sen poikki, sydän\noli pakahtua kaikkea hävitystä nähdessä. Royalkadun päässä häämöitti\nMadeleinenkirkko ja sillan toisella puolen Palais-Bourbon, molemmat\ntärviölle ammuttuina. Osa Tuilerien pengertä oli vierryt. Torilla\nolivat luodit lävistäneet suihkulähteitten pronssikuvat, suuren\nLille-patsaan oli kranaatti halaissut, mustaan harsoon verhottu\nStrassburgpatsas näytti surevan yleistä hävitystä. Obeliskin luona,\njoka oli ehyenä säilynyt, oli muutamassa saarto-ojassa puhennut\nkaasutorvi, jotenkin oli se syttynyt ja suhisten siitä kokosi pitkä\ntulikieli.\n\nMeriministeristön ja historiallisen kalustohuoneen oli tuli säästänyt,\nniiden välisen Royalkadun katusulun Jean kiersi. Sen hiekkasäkkien ja\ntynnörien takaa kuului rivoa puhetta. Edestäpäin sitä suojeli\nsaarto-oja, jonka löyhkävässä vedessä uiskeli ruumis ja muurin\nhalkeamasta näkyi Saint-Honorén kulmataloja, jotka olivat melkein\nlopulleen palaneet, vaikka etukaupungista tuoduilla ruiskuilla\nkoetettiin tulta lannistaa.\n\nKranaatit olivat peräti pirstoneet pienet puitten välissä olevat\nsanomalehti-myymälät. Huuto ja melu oli lakkaamaton; muutamasta\nkellarista olivat sammuttajat löytäneet seitsemän puoleksi hiiltynyttä\nruumista.\n\nVaistoko lienee Jeanille ilmaissut, että Saint-Morentinin- ja\nRivolinkatujen korkeat, jykevät katusulut eivät olleet niin vaaralliset\nkuin muut, vaikka ne pelottavilta näyttivät. Kapinoitsijat olivat\ntodellakin jättäneet ne omiin hoteihinsa eikä sotajoukkokaan ollut\nniitä vielä anastanut. Kanuunat torkkuivat -- ei niin sielua tuon lujan\nvarustuksen takana, ainoastaan mieron kulkukoira, joka säikähti ja\nluikki pakoon.\n\nMutta kun Jean, taluttaen Mauricea, joka oli jo uupumaisillaan, koetti\nkiiruhtaa pitkin Saint-Morentininkatua, kävi hänen pelkonsa toteen:\nsiinä tuli vastaan kokonainen komppaniia 88:sta linjarykmentistä, joka\nkiersi katusulkua.\n\n-- Herra kapteeni, selitti Jean, nuo heittiöt ovat äskettäin\nhaavoittaneet erään toverin -- minä saatan hänet sairashuoneeseen.\n\nTakki, joka oli Mauricen hartioilla, pelasti hänet, mutta kiivaasti\ntykytti Jeanin sydän vielä Saint-Honorén katua mennessä.\n\nPäivä alkoi valeta; laukauksia ja huutoja kuului kaduilta sillä\ntaistelu riehui vielä koko kaupunginosassa. Ihan oli ihme, että he\nrauhassa pääsivät Frondeurikadulle. He kulkivat hyvin hitaasti, eivät\nhe koskaan enää näyttäneet pääsevän noita kolmea, neljääsataa metriä,\njotka vielä olivat jälellä, matka tuntui kerrassaan loppumattomalta.\nFrondeurikadulla he kohtasivat kapinoitsijain vartijaston, mutta\npelästyneenä se pakeni aika kyytiä, luullen kokonaisen rykmentin olevan\ntulossa. Palanen Argenteuilinkatua -- ja vihon viimein he olisivat\nOrtieskadulla.\n\nMiten tuskallisen levotonna oli Jean neljä pitkän pituista tuntia\ntoivonut sinne! Putosi kuin taakka selästä, kun he vihdoinkin pääsivät\nperille. Katu oli pimeä, autio, kolkko -- ikäänkuin se olisi ollut\nsadan peninkulman päässä taistelutantereelta. Portinvahtia ei näkynyt,\ntalo oli vanha ja ränstynyt -- se näytti kuolon unta uinuvan.\n\n-- Avaimet ovat taskussani, kuiskasi Maurice. Suuri on portin, pieni\nhuoneeni ... vinnillä.\n\nHänen voimansa olivat lopussa, hän pyörtyi Jeanin syliin.\n\nLevotonna ja hädissään Jean unohti portin sulkematta. Pitkin pimeitä,\ntuntemattomia portaita hän koetteli kavuta niin varovasti kuin suinkin,\nettei vain kolina herättäisi ihmisten huomiota. Ylemmäksi päästyään ei\nhän enää osannut minnekään, hänen täytyi laskea tiedoton ystävänsä\nportaille ja koettaa hapuilla ovea. Onneksi oli hänellä tulitikkuja,\nhän raapasi tulen ja vasta sitten kun oli löytänyt oven ja avannut sen,\nhaki hän Mauricen. Jean pani hänet rautasänkyyn, joka oli ikkunan\nedessä ja avasi ikkunan selki selälleen saadaksensa huoneeseen valoa ja\nraitista ilmaa, -- koko Pariisi sinne näkyi.\n\nPäivä valkeni. Hän heittäysi polvilleen vuoteen viereen ja itki\nhillisemätöntä itkua, jären oli viedä tuo kauhea teko -- hän oli\nsurmannut oman ystävänsä.\n\nHetkinen kului. Hän tuskin hämmästyi, kun Henriette yhtäkkiä seisoi\nhänen edessään. Olihan ihan luonnollista, että hän tuli, nyt, kun veli\noli kuolemaisillaan. Jean ei ollut huomannut hänen tuloaan -- lienee\nollut siellä jo tuntikausia. Hän vaipui tuolille ja katsoa tuijotti,\nmiten Henriette surun ja tuskan valtaamana väänteli käsiään, kun näki\nveljensä siinä tunnotonna ja veren vallassa.\n\nViimein Jean tointui, hänelle välähti jotakin mieleen.\n\n-- Kuulkaa ... panitteko portin kiinni?\n\nHenriette nyökäytti päätään myöntävästi. Hän meni Jeanin luo ja\nojensi hänelle molemmat kätensä -- hän tarvitsi apua, hän kaipasi\nmyötätuntoisuutta ja rakkautta.\n\n-- Mutta tiedättekös, että minä hänet surmasin? sanoi Jean koleasti.\n\nHenriette ei käsittänyt, ei uskonut häntä. Turvallisena olivat hänen\nkätensä Jeanin kädessä.\n\n-- Minä olen surmannut hänet, minä ... katusulun luona ... hän taisteli\ntoisella puolella, minä toisella.\n\nHenrietten kädet vavahtivat.\n\n-- Me olimme kuin hurjat, kuin mielipuolet ... niin, minä olen hänet\nsurmannut...\n\nHenriette veti kätensä pois, hän tärisi ja värisi, hän oli kalman\nkalpea ja tuijotti kauhistuneena Jeaniin.\n\nSuuri luoja! Kaikkiko lopussa -- eikö murtuneelle sydämmelle jää mitään\nhoivaksi, eikö mitään lohdutukseksi? Voi, hyvä Jumala! Ja miten hän\nvielä illalla viimeksi oli niin toivonut saavansa tavata häntä,\nJeania, josta hän niin paljon piti! Ja hänkö sitten oli tuon ilkityön\ntehnyt ... ja kuitenkin oli hän vielä sittenkin pelastanut Mauricen,\nsillä Jean se oli eikä kukaan muu, joka lukemattomista vaaroista\nhuolimatta oli kantanut Mauricen kotiin. Hän ei voinut koskea Jeanin\nkäteen -- veljen veri sitä tahrasi!\n\nMutta säretty sydän toivoo viime rippuun.\n\n-- Mutta minä teen hänet terveeksi ... minun _täytyy_ pelastaa\nhänet!\n\nRémillyn sairashuoneessa oli hän oppinut taitavaksi sairaanhoitajaksi\nja hän osasi hyvästi hoitaa ja sitoa haavoja. Paikalla hän tutki\nveljensä haavat ja riisui hänet, ennenkun hän tointui. Mutta kun hän\nirroitti Jeanin paneman tilapäisen siteen, kipristihe Maurice, kiljahti\nhiljaa, avasi silmänsä ja katseli sekavasti ympärilleen. Hän tunsi\nkuitenkin sisarensa paikalla ja hymyili.\n\n-- Sinä täällä? Voi, miten iloinen olen, että näin sinut, ennenkun\nkuolen.\n\nHenriette hymyili luottavaisesti.\n\n-- Kuolet! Ei, sinä et saa kuolla! Sinä jäät eloon!... Elä nyt puhu\nmitään, anna minun toimia.\n\nMutta kun Henriette oli tarkastanut lävistettyä käsivartta ja haavaa\nkylessä, synkistyi hänen katseensa ja silmät kyyneltyivät.\n\nHän liikkui kuin kotonaan, etsi ja löysi vähän öljyä, repi vanhan\npaidan siteiksi, ja Jean meni hakemaan vettä.\n\nJean ei suutaan avannut, hän katsoi vain, kun Henriette pesi haavat ja\nvarovasti, mutta säntillisesti ne sitoi. Jean ei kyennyt ollenkaan\nauttamaan, hän oli niin neuvoton, ihan typerryksissä, kun Henriette oli\nsaapuvilla.\n\nKun Henriette oli saanut haavat sidotuksi ja Jean huomasi, miten\nlevoton hän oli, tarjoutui hän hakemaan lääkäriä. Mutta Henriette oli\nyhtä varovainen ja ajatteleva kuin ennenkin; ei, ei -- ei millään\nmuotoa, ei ensimmäistä vastaantulijaa, joka antaisi ilmi hänen\nveljensä! Luotettavaa miestä oli tarvis -- voisivat vielä odottaa pari\ntuntia.\n\nKun Jean kuitenkin sanoi lähtevänsä rykmenttiään etsimään, päättivät\nhe, että hän palaisi ja toisi lääkärin, niin pian kuin vain voisi\nhuomiota herättämättä pujahtaa pois.\n\nJean ei mennyt vielä, hän viivytteli, hän ei voinut lähteä, ei voinut\njättää tuota onnettomuuden asuntoa, jonka kurjuus oli hänen syynsä.\nIkkuna oli ollut hetkisen kiinni, hän avasi sen uudelleen. Sairas istui\ntilalla tyynyjen varassa ja katseli ulos -- toiset katselivat myös;\nmasentava hiljaisuus seurasi.\n\nSieltä korkealta he näkivät suurimman osan Pariisia: ensiksikin\nkeskikaupungin Saint-Honorén etukaupungista Bastiljeen, sitten koko\nSeinevirran ja vilkasliikkeisimmät kaupunginosat etäällä Seinen\nvasemmalla rannalla, loppumattoman jonon kattoja, puitten latvoja,\nkirkontornia ja torninhuippuja.\n\nPäivä oli valennut, kamala yö, historiamme hirmuisimpia, oli loppunut.\nMutta nousevan auringon valossa raivosivat tulipalot yhtä hurjasti.\nTuilerienlinnasta, Orsaynkasarmista, Valtioneuvoston- ja\nKunnialegioonan-palatsista kohosi vielä vaalean häimäkkäitä liekkiä\npunertavaa aamutaivasta kohti.\n\nUusia tulipaloja oli ilmestynyt: Lille- ja Backatujen takaa kohosi\nsakeata savua Croix-Rougesta ja etempääkin vielä, Vavininkadulta ja\nNotre-Dame-des-Champsin-kadulta.\n\nOikealla, ihan siinä lähellä, olivat Saint-Honorénkadun talot jo\nmelkein lopulleen palaneet, ja vasemmalla olivat Royalinpalatsi ja uusi\nLouvre säilyneet, vaikka niitä aamupuoleen yötä oli kyllä koetettu\nsytyttää, tuli ei niihin tarttunut.\n\nMutta mistä toi länsituuli paksua, mustaa savua aina sinne ikkunaan\nasti? Sitä he eivät ensin tienneet. Raha-asiain-ministeristö siellä\npaloi, oli palanut jo kolmesta asti sinä aamuna: liekkiä ei noussut,\nkytemällä siellä hiiltyivät mahdottomat kasat paperia ja asiakirjoja,\nja mustaa, paksua savua ja nokea pöllysi ilmaan.\n\nYö hävityksen kauhuineen oli loppunut, mutta aamuauringon valossa oli\ntuo ylpeä Pariisi kenties vielä sitäkin surkeamman näköinen: toinen\nsavupilvi toistaan mustempana kohosi palavista raunioista -- koko\nhävityksen suuruus oli sirki selkeänä silmäin edessä. Mieli ei mettä\nkeittänyt. Aurinko oli kirkkaana noussut, mutta savupilvet sen heti\npeittivät, verhosivat synkkään suruharsoon.\n\nMaurice hourasi taas, hän viittoi kaupunkiin päin ja mutisi: palaako\nkoko Pariisi? Oih, kylläpä se hitaasti ... eikö siitä loppua\ntulekkaan?...\n\nKyyneleet valuivat virtana pitkin Henrietten kalvakoita poskia; hän ei\njaksanut kurjuutta kestää, koska hänen veljensäkin oli ollut siinä\nosallisena. Ja Jean, joka ei uskaltanut puristaa hänen kättänsä eikä\nsuudella ystäväänsä jäähyväisiksi, syöksyi kuin mielipuoli ovesta ulos.\n\n-- Hyvästi! -- Minä palaan heti.\n\nMutta hän ei voinutkaan palata, ennenkun tuossa kahdeksan tienoilla\niltasella.\n\nHän oli hirveän levoton, mutta siltä tyytyväinen: hänen rykmenttinsä,\njoka ei enää ottanut osaa taisteluun, oli määrätty sitä kaupunginosaa\nsuojelemaan; hän oli komppaniiansa kanssa majoittunut Karuselltorille\nja toivoi joka ilta pääsevänsä sairaan luo.\n\nEikä hän yksin palannut; -- sattumalta oli hän tavannut 106:nen\nrykmentinlääkärin -- Bourochen -- ja tuonut hänet mukanaan, kun ei\nmuita lääkäriä ollut saanut käsiinsä, -- tiesihän hän, että sillä\nkarhulla sentään oli sydän paikoillaan.\n\nBouroche ei alussa tiennyt, kenenkä luokse Jean häntä rukoilemalla\nrukoili ja marisi sitten portaitten jyrkkyyttä niitä kiivetessään,\nmutta kun hän käsitti, että sairas oli kapinoitsija, julmistui hän.\n\n-- Mitä pirua! Pilkkaatteko te minua, korpraali?... Sellaisia\nheittiöitä, jotka eivät tee muuta kuin varastavat, murhaavat ja\npolttavat!... Kohta on sen roiston tilinpäivä tullut ... kyllä minä\nhänet parannan ... kolme luotia kalloon, että keikahtaa...\n\nHän vaikeni äkkiä, nähdessään Henrietten, joka kalpeana ja itkeytyneenä\ntuli häntä vastaan.\n\n-- Se on veljeni, herra tohtori! -- Hän on teidän sedanilaisianne.\n\nLääkäri ei vastannut, hän irroitti siteen ja tutki haavoja ääneti, otti\ntaskustaan pulloja, sitoi haavat uudelleen ja näytti Henriettelle,\nmiten hänen tuli niitä hoitaa. Sitten hän yhtäkkiä kysyi sairaalta\ntuikeasti: minkä tähden sinä menit noitten hylkyjen puolelle?...\nMinkätähden sinä olet ollut osallisena heidän hävittömyyksissään?\n\nMaurice oli koko ajan tuijottanut lääkäriin ja vastasi kiihkeästi:\nvääryys, kärsimykset ja hävittömyydet olivat sietämättömät.\n\nBouroche viittasi kädellään, hän mieli sanoa, että sellainen saattaa\nmennä liian pitkälle, mutta hän puri huultaan ja vaikeni.\n\nLähtiessään hän vain sanoi: tulen kohta katsomaan.\n\nEteisessä hän ilmoitti Henriettelle, ettei hän voinut mitään varmaa\nsanoa. Keuhkot olivat vahingoittuneet, -- mahdollisesti katkeaisi joku\nverisuoni, ja kuolema seuraisi siinä paikassa.\n\nHenriette koetti hymyillä, kun tuli huoneeseen, vaikka sydän oli\nmusertavan iskun saanut.\n\nEikö hän voisikaan pelastaa veljeään, eikö voisi estää uhkaavaa\nonnettomuutta, joka ikipäiviksi erottaisi heidät kolme, jotka halusivat\nelää yhdessä?\n\nHän ei ollut koko päivänä liikahtanut huoneesta; naapurin vaimo oli\nauliisti häntä auttanut ja toimitellut hänen asioitaan. Hän istahti\ntaas paikoilleen vuoteen viereen.\n\nMutta Maurice oli niin kiihottunut, hän ei antanut Jeanille rauhaa, hän\ntahtoi tietää, mitä oli tapahtunut. Jean kertoi kierrellen ja varovasti\nja jätti kerrassaan mainitsematta, miten hurjasti vapautettu Pariisi\nvihasi kommuunia, joka haukkoi henkeään.\n\nOli jo keskiviikko. Sunnuntai-illasta asti, kaksi kokonaista\nvuorokautta, olivat ihmiset piilotelleet kellareissaan, peläten ja\nvavisten, että tuskanhiki otsasta valui, ja kun he keskiviikko-aamuna\nuskaltautuivat ulos ja näkivät koko hävityksen, raunioita, verta,\nkauheat tulipalot, heräsi tuima kostontunne.\n\nRangaistus oli hirmuinen, rikoksen vertainen. Talot tarkastettiin,\nmiehiä ja naisia, joita vähänkään epäiltiin, lähetettiin joukottain\nsotamiesten ammuttavaksi, tutkimus ei tullut kysymykseen.\n\nKello kuuden aikaan iltasella oli Versaillesin sotajoukon hallussa\nsuurin osa Pariisia Montsaurispuistosta aina pohjoisasemaan, kaupungin\ntärkeimmät liikepaikat. Ja kommuunin viimeiset jäsenet -- joku\nparikymmentä -- olivat pelastautuneet yhdennentoista piirin\nkunnallishuoneustoon, joka oli Voltairen-kadulla.\n\nKaikki vaikenivat huoneessa. Maurice katseli kaupunkia avonaisesta\nikkunasta, josta viehkeää kevätilmaa virtasi, ja mutisi: vai niin ...\npalaa... Pariisi palaa!\n\nSe olikin totta. Hämärissä taas kamala valo punasi taivaan.\nLuksemburgin ruutikellari oli iltapäivällä kauheasti paukkaen lentänyt\nilmaan, kerrottiin silloin Panthéonin luhistuneen maanalaisille\nhautaholveilleen.\n\nEdellisenä päivänä sytytetyt tulipalot olivat koko päivän palaneet --\nValtioneuvostonpalatsi ja Tuilerienlinna paloivat ilmi tulessa,\nrahastorakennuksesta pöllysi savupilviä.\n\nAinakin kymmenen kertaa oli Henriette sulkenut ikkunan, ettei\nsinne lentäisi mustia perhosia --- palaneita paperisiekaleita\nraha-asiainministeristön arkistoista, joita tuuli riuhtoi sinne tänne\nja jotka mustana verhona peittivät koko Pariisin ja lentelivät aina\nkahdenkymmenen peninkulman päähän, kauvas Normandiaan.\n\nNyt ei tuli tuhonnut ainoastaan läntisissä ja\neteläisissä kaupunginosissa -- Royalkadun talot, Croix-Rougen ja\nNotre-Dame-des-Champs-kadun rakennukset olivat ilmitulessa; koko\nitäinen osa kaupunkia oli liekkien vallassa, ja etäisinnä siellä\nroihusi Hôtel de Ville mahdottoman suurena jättiläisroviona.\n\nSen lisäksi paloi lyyrillinen teaatteri, neljännen piirin\nkunnallishuoneusto ja neljättäkymmentä taloa läheisillä kaduilla,\npuhumattakaan Porte-Saint-Martinin teaatterista pohjoispäässä, joka\npaloi erillään kuin yksinäinen heinäpieles niityllä.\n\nKosto yksin oli eleillä, vieläpä yksityinenkin; haitallisia asiapaperia\nhävitettiin ja kellä vähänkään oli kaunaa toiselle, se oli nyt\nkostettava, kosto oli päällä päsmärinä.\n\nEi ajateltu enää kaupungin puolustamista eikä sotajoukkojen estämistä\n-- hurjistunut raivo ja hävityksenhalu oli vallalla. Oikeuspalatsin,\nHôtel-Dieun ja Notre-Dame-kirkon oli pelkkä sattuma pelastanut.\nHävitettiin ja turmeltiin ainoastaan himoksi muuttuneesta\nhävittämishalusta, vanha, mädännyt yhteiskunta oli juuriaan myöten\nhävitettävä ja haudattava tuhkaan ja pirstaleihin -- uusi, onnellinen\nja puhdas yhteiskunta sieltä kohoaisi, maallinen paratiisi, josta\nihmiskunnan lapsuuden tarinat kertovat.\n\n-- Hyvä jumala, miten kauheaa, miten inhottavaa sota on! virkkoi\nHenriette hiljaa, katsellessaan tuhkakasaksi muuttuvaa kaunista\nkaupunkia.\n\nSiinäkö oli näytelmän viimeinen, väistämätön loppukohtaus, Sedanin ja\nMetzin kylvöjen verinen sato -- hävitysrutto, jonka Pariisin piiritys\noli synnyttänyt, ratkaiseva kohta kansan kamppaillessa elämästä ja\nkuolemasta?\n\nSilmiään räpäyttämättä katsoi Maurice palavia kaupunginosia. Hitaasti\nja vaivalla sai hän kuiskatuksi: ei, ei -- elä kiroa sotaa ... sisko...\nSiitä on suurta hyötyä -- se on tarpeellinen, välttämätön...\n\nTuskallisesti ja ääni vihasta väristen Jean hänet keskeytti: tuhat\ntulimaista! Siinä sinä virut ja se on minun syyni!... Elä puolusta\nsotaa ... se on mitä inhottavinta!...\n\nSairas viittasi kädellään.\n\n-- Minä ... mitä minusta!... Onhan toisia ... tämä uhri on kenties\ntarpeellinen ... mutta sota -- se on elämää, jota ei ole ilman\nkuolemaa! --\n\nMaurice painoi silmänsä kiinni, nuo muutamat sanat veivät hänen\nvoimansa.\n\nHenriette viittasi Jeanille, ettei hän vastustaisi.\n\nMutta itse hän tunsi sisimmässä sydämmessään ihmiskunnan kärsimykset ja\nkurjuudet, -- hän, tuo heikko, mutta kumminkin urhokas nainen, jonka\nkirkkaista silmistä kuvastihe isoisän sankarisielu.\n\nKaksi päivää kului, keskiviikko ja torstai, ja tulipalot raivosivat ja\nmurhaamista kesti.\n\nKanuunat jysähtelivät yhtmyötään; Montmartren tykistö, jonka\nVersaillesin armeija oli anastanut, ampui hellittämättä\nliittoutuneitten tykistöjä, jotka olivat Bellevillessä ja\nPère-Laichaisella ja joista kranaatteja sinkoili Pariisiin, pudoten\naina Richelieunkadulle ja Vendômentorille.\n\n25 päivän iltana oli koko vasen ranta sotajoukon käsissä. Mutta\noikealla rannalla olivat vielä Château-d'Eaun ja Bastiljentorin\nkatusulut liittoutuneilla. Ne olivat kuin kaksi lujaa linnoitusta,\njoita hirvittävä, herkeämätön tuli suojeli.\n\nSitten kun kommuunin viimeiset jäsenet olivat paenneet, oli Delescluze\nhämärissä ottanut keppinsä tyynenä kuin kävelemään lähtiessään, mennyt\nVoltairenkadun katusululle, taistellut ja sankarina kaatunut.\n\nSeuraavana päivänä -- 26:na -- valloitettiin Chateau-d'Eaun- ja\nBastiljentorit jo aamupuhteella, ja kapinoitsijoilla oli vain la\nVillette, Belleville ja Charonne. Rivit harvenivat harvenemistaan, ei\nollut jälellä enää kuin kourallinen yltiöpäitä, jotka olivat päättäneet\nmyydä henkensä mahdollisimman kalliisti. Ja vielä kaksi päivää he\npysyivät paikallaan ja taistelivat siinä epätoivon raivolla.\n\nPerjantai-iltana, kun Jean oli matkalla Karuselltorilta Ortieskadulle,\nhän sattui todistamaan Richelieunkadulla summittaisen teloituksen, joka\ntäytti hänet kauhulla. Viimeiset 24 tuntia oli istunut kaksi\nsotaoikeutta, toinen Luksemburgissa, toinen Chatelet-teaatterissa;\nedellisen tuomitsemat vangit vietiin puutarhaan ja ammuttiin, kun taas\njälkimmäisen syylliseksi toteamat raahattiin Lobaun kasarmiin, missä\nplutoona sotilaita, jotka pidettiin siellä jatkuvassa valmiudessa\nkyseistä tarkoitusta varten, niittivät heidät alas miltei\nkosketusetäisyydeltä. Teurastuksen näytelmä oli mitä hirvittävin:\nsiellä oli miehiä ja naisia, jotka oli tuomittu kuolemaan\nvähäisimpienkin todisteiden perusteella: koska heidän käsistään löytyi\nruudin jättämiä tahroja, koska heillä oli jalassaan armeijan kengät;\nsiellä oli viattomia ihmisiä, yksityisen kaunan uhreja, jotka,\nannettuna ilmi väärin perustein, huusivat vetoomuksiaan ja selityksiään\nmutta eivät saaneet ketään kallistamaan korvaansakaan heille; ja kaikki\ntyönnettiin sekaisin seinää vasten muskettien suuaukkojen eteen, usein\nniin monta kurjimusta kerrallaan että luodit eivät riittäneet kaikille\nja tuli välttämättömäksi lopettaa haavoittuneet paineteilla. Aamusta\niltaan tuolla paikalla virtasi veri, kantajilla oli jatkuva kiire viedä\npois kuolleiden ruumiita. Ja joka puolella kaupunkia, seuraten ihmisten\nkostonhaluista huutoa, suoritettiin jatkuvasti muita teloituksia\nkatusulkujen edessä, hylättyjen katujen seiniä vasten, julkisten\nrakennusten portailla.\n\nTällaisten olosuhteiden vallitessa Jean näki korttelin asukkaiden\nraahaavan erään naisen ja kaksi miestä Francais-teaatterille,\nsitä vartioivan osaston komentavan upseerin eteen. Kansalaiset\nosoittautuivat verenhimoisemmiksi kuin sotilaat, ja ne sanomalehdet,\njotka olivat saaneet luvan ilmestyä jälleen, ulvoivat ankarien\npikatuomioiden puolesta. Vankeja ympäröi uhkaava tungos ja se oli\nerityisen hurja naista kohtaan, jossa kiihtynyt porvaristo näki yhden\nniistä paloöljyhutsuista, jotka olivat kauhun valtaaman mielikuvituksen\nainaisena mörkönä ja joiden rikoksena oli öisin vaaniskelu, luikkiminen\npimennettyjä katuja pitkin rikkaiden asuntojen ohi heittämään\nsytytettyjä paloöljykannuja suojaamattomiin kellareihin. Tämä nainen,\nkuului huuto, oli tavattu kumartuneena erään hiililuukun yli\nSaint-Anne-kadulla. Ja huolimatta kielloista, joita seurasivat\nkyyneleet ja armonanomukset, viskattiin hänet kahden miehen kanssa\nhylätyn katusulun edessä olevan ojan pohjalle, ja siellä, mudassa ja\nloassa maaten, ammuttiin heidät yhtä vähäisellä säälillä kuin satimeen\nsaadut sudet. Jotkut ohikulkijat pysähtyivät ja katselivat\nvälinpitämättöminä tapahtumaa, joukossa oli eräs hieno nainen miehensä\nkasivarressa ja leipurin poika, joka kuljetti kotiin kakkua jollekin\nnaapurustossa, vihelteli suositun laulun kertosäettä.\n\nKun Jean, sydän syrjällään, kiiruhti katua pitkin Ortieskadun taloon,\nvälähti äkillinen muisto hänen mieleensä. Eikö tuo ollut Chouteau,\neräs hänen aikaisemman joukkueensa miehistä, jonka hän oli nähnyt\nkunnnianarvoisan työmiehen nutussa katselemassa teloitusta ja\nosoittamassa hyväksymistänsä kovaäänisellä tavalla? Hänpä oli etevä\nkonnan, petturin, ryövärin ja salamurhaajan roolissaan! Hetken aikaa\nkorpraali aikoi kääntyä takaisin, antaa hänet ilmi ja lähettää noiden\nkolmen seuraksi. Voi, kuinka surkeaa ajatella että syylliset aina\npääsevät rangaistuksetta näyttelemään ruoskimatonta häpeäänsä\nkirkkaassa päivän valossa, kun taas syyttömät samaan aikaan mätänevät\nmullassa.\n\nHenriette oli tullut portaikkoon kuultuaan askeleiden lähenevän rappuja\nylös. Täällä hän tervehti Jeania tavalla, joka osotti suurta huolta.\n\n-- Sh! Hän on ollut kovin hurjana koko päivän. Majuri oli täällä. Olen\naivan epätoivoinen --\n\nBouroche oli tosiaankin pudistanut pahaenteisesti päätään sanoen, että\nei voinut luvata mitään toistaiseksi. Silti potilas voisi selviytyä,\nhuolimatta kaikista pelkäämistään ikävistä seurauksista, hänellä oli\nnuoruus puolellaan.\n\n-- Ah, tuletpa tänne viimeinkin, sanoi Maurice kärsimättömästi\nJeanille, heti kun sai hänet näkyviinsä. Olen odottanut sinua. Mitä\ntapahtuu -- miten asiat ovat? Ja selkänsä alla olevien tyynyjen\ntukemana, kasvot käännettynä ikkunaan, jonka hän oli pakottanut\nsisarensa avaamaan, osotti hän sormellaan kaupunkia, jossa pimeyden\nlisääntyessä leimuavat liekit olivat alkaneet kohota uudestaan. Katso,\ntuli syttyy uudelleen; Pariisi palaa. Koko Pariisi tulee palamaan tällä\nkertaa!\n\nNiin pian kuin päivänvalo alkoi himmetä, Seinen tuolla puolen olevat\nkaukaiset korttelit tulivat valoisiksi Grenier d'Abondancen sytyttyä\npalamaan. Ajoittain liekit hulmahtivat korkealle kipinäsateen\nsaattelemina Tuileriesin savuavista raunioista, kun joku seinä tai\nkatto sortui ja saattoi kytevät hirret leimahtamaan uudelleen liekkiin.\nMonet talot, joissa liekkien oli luultu jo sammutetun, syttyivät tuleen\njälleen; viimeisenä kolmena päivänä heti kun pimeys laskeutui kaupungin\nylle, näytti kuin olisi tullut merkki roihulle syttyä uudelleen,\nikäänkuin yön varjot olisivat puhaltaneet vielä hehkuvaan hiilokseen,\nsytyttäen sen ja paiskaten sen kaikkiin neljään ilman suuntaan. Voi,\ntuo tuomittujen kaupunki, joka oli kätkenyt rintaansa viikon ajaksi\ntuhoamisen hirviön, valaisi nyt taivaan joka ilta hämärän laskeuduttua,\nmerkitsi pirullisilla soihduillaan teurastusviikon öitä. Ja kun tuona\nyönä Villetten telakat paloivat, oli niiden suunnattomaan kaupunkiin\nluoma valo niin valtava, että se näytti olevan tulessa yhtaikaa joka\npaikassa liekkimeren valtaamana ja hukuttamana.\n\n-- Tämä on loppu! toisti Maurice, Pariisi on tuomittu!\n\nHän toisti sanoja lakkaamatta ilmeisellä mielihyvällä, kuumeisen halun\nyllyttäessä häntä kuulemaan äänensä sointia vielä kerran, oltuaan kolme\npäivää velton välinpitämättömänä ja lähes puhumatonna.\n\nKun hän kuuli nyyhkytystä, käänsi hän päätään.\n\n-- Sinäkö -- siskokulta -- sinähän olet muuten niin järkevä!... Itketkö\nsinä sitä, että minä kuolen?\n\nHenriette keskeytti hänet.\n\n-- Ei, sinä et kuole!\n\n-- Kyllä se on parasta, minun täytyy... Eikä siitä totta tosiaan\nvahinkoa ole. Ennen sotaa oli sinulla jo minusta vain huolta ja\nvastusta, sekä sydämmesi että kukkarosi ovat syvästi kärsineet minun\ntauttani. Kaikki minun tuhmuuteni ja hulluuteni, jotka olisivat\nhuonosti päättyneet ja vieneet -- niin, ken tietää? -- vaikka vankilaan\ntai kurjaan kuolemaan...\n\nHenriette keskeytti hänet kiivaasti.\n\n-- Vaikene! Vaikene. Sinä olet kaikki sovittanut.\n\nMaurice vaikeni ja mietti hetkisen.\n\n-- Niin -- ehkäpä, jos kuolen. Voi rakas Jean, miten kunnon työn sinä\nteit, kun pistit painettisi käsivarteeni!\n\nVesissä silmin Jean huudahti: hyvä jumala, Maurice! Elä sano niin!\nTahdotko sinä, että lyön pääni seinään?\n\nMaurice jatkoi kiihkeästi: muistapas, mitä sanoit Sedanin taistelun\njälkipäivänä! Silloinhan sinä arvelit, että korvapuustikin on toisinaan\ntarpeellinen... Ja sanoit senkin, että kun joku jäsen on mädännyt,\npilautunut, niin on parasta leikata se -- ennenkuin se myrkyttää koko\nruumiin. Sitä olen niin usein ajatellut, sitten kuin minut sulettiin\ntänne hurjistuneeseen, kurjaan Pariisiin... Niin, minä olen sellainen\nturmeltunut jäsen -- ja sinä teit oikein, kun leikkasit minut pois...\n\nHän oikein tulistui eikä ollenkaan kuunnellut Henrietteä ja Jeania,\njotka pyytämällä pyysivät, ettei hän kiivastuisi.\n\nHän puhui herkeämättä ja kuumeentapaisella innolla, vertaukset olivat\nkummallisia, outoja.\n\nRanskan tervein osa se oli, järkevä, maltillinen,\nkansallinen talonpoika, joka nyt hävitti turmeltuneen puolen, tuon\nnautinnonhimoisen, jonka keisarikunta himoineen ja sairaaloisine\nunelmineen oli häviön partaalle vienyt. Ja omaa itseään se oli\nraadellut, tietämättä mitä teki. Mutta verikaste oli tarpeellinen,\nvälttää ei voinut tuota inhottavaa polttouhria, joka uudistaisi Ranskan\npuhdistavassa tulessa. Getsemanesta oli päästy, kuolonkamppaus alkoi,\nristiin naulittu kansa sovitti rikoksensa -- ja uuden ajan aamu\nsarasti.\n\n-- Rakas Jean! Sinä olet voimakas ja turmeltumaton -- mene! Ota kuokka\nja lapio -- muokkaa maata -- rakenna talot uudelleen! Kunnon työn sinä\nteit, kun poistit tieltäsi minut -- mätähaavan ruumistasi...\n\nHän hourasi ja tahtoi välttämättömästi päästä ikkunan viereen istumaan.\n\n-- Pariisi palaa, ei niin kiveä jää merkiksi ylpeästä kaupungista ...\nse tuli, se tuli! ... se hävittää kaikki, se parantaa kaikki ... sitä\nolen ikävällä odottanut ... se jättää puhtaan jälen. Päästäkää minut\nsinne, päästäkää minua päättämään tuo vapauden työ, josta ihmiskunnalle\nsuurta onnea koituu.\n\nVäkisin sai Jean hänen pysymään tilalla ja kyynelsilmin rukoili\nHenriette häntä rauhoittumaan, puhui hänelle heidän lapsuudestaan ja\nheidän lämpimästä rakkaudestaan.\n\nTuli oli saanut uutta vauhtia, tuliaallot vyöryivät niin kauvas kuin\nsilmä kantoi ja taivaanlaki oli kuin jättiläisuunin hehkuva sisus. Ja\nrahastorakennuksesta, joka eilisestä asti oli yhtmyötään kytenyt,\ntupruili lakkaamatta mustia, sakeita savupilviä, joita ilman henki\nlevitti synkäksi suruharsoksi keskelle punaisenkeltaisia liekkiä.\n\nSeuraavana päivänä -- lauvantaina -- oli Maurice huomattavasti parempi:\nhän oli paljoa tyynempi kuin ennen, kuume oli alennut, -- ja miten Jean\niloitsi, kun näki Henrietten taas hymyilevän, kuvailevan tulevaisuutta\nvaloisaksi, jolloin he kolme taas eläisivät yhdessä onnellisina;\nmillaiseksi se muodostuisi -- sitä hän ei tarkemmin ajatellut.\n\nJokohan kohtalo estäisi uudet onnettomuudet?\n\nYöt oli Henriette valvonut veljensä vuoteen vieressä, hän ei ollut\nhetkeksikään poistunut huoneesta, hiljaa ja väsymättä oli hän veljeään\nhoidellut, kodikkaan, rauhallisen hengen oli hän huoneeseen tuonut.\n\nJa sinä iltana unehtui Jean ystäväinsä luokse, hän oli arka, mutta\nsiellä tuntui niin hyvältä, niin turvalliselta, että hän itsekin siitä\nhämmästyi.\n\nSinä päivänä oli sotajoukko valloittanut Bellevillen ja\nButtes-Chaumontin. Jälellä ei ollut muuta kuin Père-Lachaisen\nhautuumaa, josta liittoutuneet olivat muodostaneet lujan varustuksen ja\njossa he navakasti pitivät puoliaan.\n\nJean luuli, että kaikki oli lopussa, hän varmasti vakuutti, että\nmurhaaminen oli kokonaan lakkautettu; hän kertoi vain, että joku osa\nvangeista oli lähetetty Versaillesiin.\n\nSinä aamuna oli Jeania vastaan tullut rannalla omituinen joukko:\ntyömiehiä, paitahihasillaan tai nuttu päällä -- kaikenikäisiä naisia,\nvanhoja, kurttunaamaisia ämmiä ja nuoria tyttöjä, -- lapsia, jotka\ntuskin olivat viittätoista täyttäneet -- kurja, uhkamielinen joukkue,\njota sotamiehet kirkkaana päivänpaisteisena aamuna ajoivat\nVersaillesiin, jossa asukkaat -- niin kerrottiin -- meluten ja\nviheltäen ja kepeillään huimien ottivat heitä vastaan.\n\nSunnuntaina Jean kerralla kauhistui.\n\nSe oli hirmuviikon viimeinen päivä.\n\nKirkkaana nousi aurinko ja lämpimästi sen säteet valaisivat pyhäaamua;\nmutta ilmassa tuntui jo kuolon taistelun väristyksiä.\n\nJuuri ikään oli tullut tiedoksi, että panttivangit oli surmattu, samoin\narkkipiispa ja Madeleinekirkon kirkkoherra ja keskiviikkona jo ollut la\nRoquettessa kova verilöyly, torstaina oli Arcueilin munkit ammuttu\nheidän pakoon pyrkiessään kuin jänikset juoksusta, perjantaina oli\njoukko muita pappia ja santarmia, yhteensä neljäkymmentäseitsemän,\nsaanut surmansa Haxonkadulla; -- ja hurja kostonhalu oli taas vallalla,\nsotamiehet tappoivat kaikki vangit, jotka käsiinsä saivat.\n\nHellittämättä paukkuivat pyssyt tuona kauniina sunnuntaina Lobaun\nkasarmin pihalla, jossa veri vuoti virtana, jossa huudot ja\nkuolonkoraukset toisiaan seurasivat, ja ruudinsavu täytti ilman.\n\nKaksisataa kaksikymmentäseitsemän polosta, jotka sieltä täältä oli\nhaalittu, ammuttiin la Roquettessa yhtaikaa.\n\nPère-Lachaisessa, jota neljä päivää oli pommitettu ja nyt vihdoin askel\naskelelta valloitettiin, asetettiin sata neljäkymmentä kahdeksan\nkiviaitaa vasten, jonka valkoista kalkitusta pitkin veripuroja virtasi;\nkolme heistä, jotka vain haavoittuivat, pakeni, mutta heidät otettiin\nkiinni ja surmattiin. Jos oli joukossa roistojakin, niin monta, monta\nvertaa enemmän oli viattomia, jotka kommuunin tautta menettivät\nhenkensä.\n\nKerrottiin, että mestausten lakkauttamiskäsky oli tullut\nVersaillesista. Mutta siitä huolimatta surmaamista jatkettiin. Thiers,\nmaan pelastaja, oli muka Pariisin murhaaja, mutta sitä vastoin\nmarsalkka Mac-Mahonia -- joka Fröschwillerissä oli tappiolle joutunut\n-- ylistivät julistukset joka paikassa Père-Lachaisen voittajana.\n\nJa juhlapukuinen Pariisi näytti juhlivan, ääretön ihmisjoukko tulvaili\nvalloitetuilla kaduilla, iloisina ja tyytyväisinä kävelijät kuleksivat\nja katselivat savuavia raunioita ja äitit villiakoine lapsineen\npysähtelivät kaikessa rauhassa ja ilomielin kuuntelemaan kumeita\nlaukauksia Lobaun kasarmin pihalta.\n\nSydän kurkussa Jean sunnuntai-iltana nousi Ortieskadun pimeitä\nportaita, hän aavisti jotain kamalaa.\n\nHän tuli huoneeseen -- ja näki paikalla, että loppu oli tullut: Maurice\noli kuolleena tilallaan -- sisällinen verenvuoto, niinkuin Bouroche oli\npelännytkin, oli elämänlangan katkaissut.\n\nMailleen menevän auringon viimeiset säteet valaisivat huonetta ja\npöydällä vainajan päänpohjissa, paloi jo kaksi kynttilää.\n\nHenriette oli polvillaan vuoteen vieressä, surupuvussa kuten\ntavallisestikin, ja itki hiljaa.\n\nAskeleita kuullessaan hän kohotti päätään ja vavahti, kun näki Jeanin.\n\nSurusta vallan menehtymäisillään syöksi Jean Henrietten luo, aikoen\ntarttua hänen käteensä, syleillä häntä ja itkeä yhdessä hänen\nkanssansa, mutta hän tunsi miten Henrietten kädet vapisivat ja koko\nolento värisi, miten säälimätön kohtalo vei Henrietten häneltä\nainiaaksi.\n\nKaikki oli loppunut. Mauricen hauta heidät erotti, ja se oli\ntäyttymätön.\n\nJean ei voinut muuta kuin polvistua hänkin vuoteen viereen ja itkeä\nnyyhkyttää.\n\nTuokion kuluttua Henriette kertoi: minä seisoin häneen selin, minulla\noli liemimalja kädessä ... silloin hän yhtäkkiä kirkasi... Tuskin\nennätin hänen luokseen, hän mainitsi nimeni ... ja teidän myös ... ja\nnukkui syliini ... verivirta tulvasi suusta...\n\nSuuri luoja! -- hänen veljensä, hänen oma Mauricensa, jota hän oli\nrakastanut enemmän kuin itseään, johon tavallista lujemmat siteet\nolivat hänet liittäneet, jota hän oli kasvattanut, jonka pelastanut,\nainoa, jota hän oli rakastanut, sitten kun hänen Weiss-raukkansa\nammuttiin Bazeillesissa! Sota oli ryöstänyt häneltä kaikki, se oli\nmusertanut hänen sydämmensä -- hän oli yksin maailmassa, leski, joutava\nolento, josta ei kukaan välittänyt!\n\n-- Herra jumala! huudahti Jean nyyhkyttäen, ja se on minun syyni!...\nYstävä kultani! Henkeni olisin antanut puolestasi ... ja nyt -- minä\npeto -- nyt murhaan sinut!... Minne me joudumme? -- Tokko te koskaan\nannatte minulle anteeksi?\n\n\n\n"]