[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcdRJKQ6CsxxWpj-R-gzXhq6L4RjFj5YUSOxTeWQyO94":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},614,"Hellaassa","Ivalo, Santeri",1866,1937,"614-ivalo-santeri-hellaassa","614__Ivalo_Santeri__Hellaassa",null,"romaani",[],[],"fi",1890,27641,167420,false,41780,[22],"Finnish fiction",[24],"Novels","\"Hellaassa\" by Santeri Ivalo is a novel written in the late 19th century. The story revolves around the central character, Eljas, as he grapples with the complexities of life, ideals, and the societal challenges of his time while preparing for a journey to Helsinki. Throughout the narrative, Eljas reveals his concerns about the moral decay he perceives in society, particularly impacting the youth, and reflects on his determination to uphold purity and idealism amidst temptations.  The opening of \"Hellaassa\" sets the stage for Eljas's internal struggles and the societal atmosphere that surrounds him. He is introduced during a reflective moment in a damp and murky landscape, contemplating his departure to Helsinki, which he refers to as a potential Baabel, a place of moral danger. As he wrestles with his aspirations and fears, we learn about his strong convictions against the prevailing negativity he perceives in society. This inner monologue is interrupted by his interactions with a group of fellow students and their lively discussions, setting the tone for the exploration of youthful ambition and naiveté. The setting shifts to the Hellas tavern, where Eljas mingles with his peers, contrasting the lively atmosphere with his idealistic struggles, specifically concerning a young girl named Anni, who embodies both the innocence he wishes to protect and the societal decay he fears. (This is an automatically generated summary.)",[],213,"Romaani seuraa nuorta Eljasta, joka valmistautuu jättämään kotiseutunsa ja lähtemään opiskelemaan Helsinkiin. Tarina kuvaa nuoruuden ihanteita ja pelkoa suurkaupungin mahdollisesta turmiollisesta vaikutuksesta 1800-luvun lopun Suomessa.","Santeri Ivalon 'Hellaass' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 614.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HELLAASSA\n\nKirj.\n\nSanteri Ivalo\n\n\nEnsimmäisen kerran ilmestynyt\nOtavan kustantamana Helsingissä 1890.\n\n\n\n\n\n\nHELLAASSA.\n\n\n\n\nTurpea ja kostea oli maa notkossa, ja aina väliin vilahti\nvesilätäkkökin mättäiden kolossa. Kellahtava oli koivikko; alemmilta\noksilta varissut, mustunut lehti peitti paikoitellen jo paksulti\nnuutuneen nurmikon. Samea oli ilma illan suussa. Oli se päivällä\npaistanut, ja kirkkaastikin, mutta kolkoksi kävi, kun taivas pilveili.\n\n»Kaikki harmajata, maa ja taivas», tuumi itsekseen Eljas, kun pyssy\nolalla asteli niityn poikki, jossa joka askeleelta maa alla notkahteli\nja roiskutti vettä saapasvarsille. Viemärin syrjää oli tanakampi\nkulkea, sinne kääntyi hän, sillä saattoihan siellä vielä joku sorsakin\npiillä pensaan juurella, vaikka johan niitä sinä kesänä oli useita\nammuttu. Eikähän tuo enää jänistäkään näkynyt Jalo löytävän.\n\n-- Jalo, Jalo, Jalo, Jalo! Eljas vihelti pitkään ja kimeästi. --\nKotiinpäin taidan painaa. -- Oikealle hän kääntyi, vihelti taaskin\npitkään, nousi aidan yli ja alkoi astella ahon rinnettä. Oli siinä\nmurros muudan puolilaho, siihen istahti hetkeksi.\n\n-- Pilveen meni taivas, puheli Eljas itsekseen. -- Kirkas se olisi\nmuutoin vielä ilta ollut, ja hauskempi, kun taas viimeistä kertaa\nkotiansa kulki... Niinpä niin! huomenna Helsinkiin päin. Ensi kertaa\nsinne outoihin oloihin käsiksi... Äitimuori sitä jo oli sureskellut\nhänen näin nuorena lähtöään tuohon Baabeliin, kuten sanoi, jossa jo\nniin monta kunnon poikaa oli pilalle mennyt. -- Hm... Ainahan niitä\nvaaroja, varsinkin löyhille luonteille, jotka heittäytyvät arvelematta\nvirtaan. Pahempikin se henki on, joka siellä kuuluu vallitsevan,\nmädännyt henki. Oli sitä jo koulukaupunkiin tuntunut jokunen tuulahdus\ntuota ajan kuolettavaa myrkkyä, joka uhkaa tuhota maailmasta kaiken\naatteellisuuden, kaiken puhtauden, viedä nuorisolta sen ihanteet ja\njättää jäljelle tiesi minkälaisen »todellisuuden», josta kerskailee.\nOli sitä jo siksi kuulunut, että näki mihin se viepi: sehän se juuri\nturmioon viepi monta kelpo poikaa, väkisinkin se... -- Katsos pahuus,\nkun koppelo tuosta juuri pörähti; -- sinne menköön, omille teilleen! --\nTullevatko Iikka ja Antti Helsinkiin? Heidän kanssaan sitä usein oli\nviime vuonna ollut puhetta, mihin suhteeseen sitä pitäisi asettua\ntuohon ajan suuntaan, mitenkä siihen taisteluun olisi ryhdyttävä. He\nolivat vakavasti päättäneet sotia tuota ajan myrkkyä vastaan elämänsä\nläpi, ensin ylioppilaina, sitten kansalaisina. Se neuvo oli ollut\nopettajienkin lähtöeväs, noitten hyvää tarkoittavien, ja sitä oli\npoikain velvollisuus seurata. -- Vähänhän he, vähäväkiset, saavat\naikaan, mutta kun itse pysyvät puhtaina ajan tahrasta ja tekevät minkä\nvoivat, niin turhaa heidän työnsä ei ole. -- Ei ole! Eljas hypähti\npystyyn murrokseltaan. -- Meissä on tahtoa ja uskoa, ja missä on tarmoa\nja luottamusta asian oikeuteen, siellä kestävät ihanteetkin nuorisossa.\n-- »Alaston todellisuus», se ei ole muuta kuin omien heikkouksiensa\nhuono puolustus. Eljas viskasi hartioitaan halveksien.\n\n-- Mutta mihin se Jalo... Jalo, Jalo, Jalo, tule pois! Tainnut on jo\nmennä kotiin.\n\nTikka nakutti siinä petäjän kyljessä, hyppi, kierteli runkoa ja iski\naina voimakkaasti ja tarkasti nokkansa koloon. Eljas päätti ampua\npyssynsä tyhjäksi. Eihän tuota otusta parempaakaan nyt näkynyt saavan;\nmyöhäiseksi jo kävi ja usva laskeusi. -- Petäjän juurelle putosi\nnakuttaja.\n\nEljas katseli siinä raatoa.\n\n-- »Kirjava kuin tikan siipi», semmoiseksihan sitä tätä maailmaa\nsanotaan. On siinä mustaa, mutta on siinä valkoistakin, ja pakkoko on\nryömiä mustia juovia myöten. Jos kukin koettaisi sitä valkaista, niin\nse jalostuisi. Mutta kun ei muuta kuin heittäydytään vain -- antaa\nmennä, mihin vieneekin. Minäkin heittäydyn elämään ja sen taisteluihin,\nmutta tiedän mitä teen.\n\nVielä vihelti Eljas kerran koiraa ja lähti sitten astelemaan ropsasti\nrinnettä pitkin. Kostea oli sammal ja saappaat liukkaat, vaara oli\nsiinä kompastuakin. Mutta sitä tanakammin, sitä rivakkaammin polki hän\nja ajatteli: suoraan eteenpäin, kompastelematta! Kohta hän saapui\nmaantielle, laskeusi siitä kohastaan niityn poikki jokiahteelle, kerta\nvielä kaunista kosken äyrästä pitkin kulkeakseen. Sieltä katsahti hän\nvielä kerran taakseen, heittääkseen jäähyväiset tuttuun männikköön.\nSumu sulki näköalan, ja huurua liiteli koskiaaltojen pinnalla. -- Mutta\nvielä se siitä selkeneekin, arveli Eljas. Pilvet vain pois päivän\nedestä, niin kirkkaana se paistaa!\n\nKotona olivat jo enimmät kamssut kokoon sälytettyinä. Äiti paistoi\neväspiirakkaa. Samassa ajoi Juhana serkku pihaan. Hän oli oleva Eljaan\nmatkatoveri ja Helsingissä huonekumppani, ja tuli nyt kotoaan,\nnaapuripitäjästä.\n\nAamulla oli lähdettävä.\n\n\n\n\nI.\n\n\nHellas oli kapakka Helsingissä. Vaikka ei se juuri Helsingissäkään\nollut, olihan vain paraiksi sen verran ulkopuolella, että siellä vielä\naamupuoleenkin ja lauantai-iltoina saivat ulko-ovetkin olla auki ja\nettä siellä vieraat vapaammin ja äänekkäämmin voivat elellä, kuin jos\nkeskikaupungissa olisi ollut. -- Eikä se Hellas oikeastaan ollut\nkapakkakaan; huvila se oli, johon kesäkuumasta kaupungin tomusta\nsaattoi vapaasti tulla ruumistaan ja sieluaan vilvoittamaan, mutta\njossa tietysti ei kuivin suin tarvinnut istua. Ja sai sinne tulla\ntalvellakin, ja olikin varsin sopivata, kun ajeli ulos kaupungista,\npyöräyttää pieni mutka Hellaaseenkin päin, tai syksyisin ja keväisin\ntehdä tuonne pieni kävelymatka, -- hyvinhän se on terveellistä, -- ja\nvain sivumennen poiketa sisään lämpimikseen juomaan lasillisen kuumaa\ntotia... Isot oli suojat ja paljon väkeä mahtui.\n\nSiis varsin mukava, oikein mainio talo tuo Hellas. Kummako siis jos\nN.S:kin vietti vuosipäiväänsä tässä syrjäisessä, hauskassa paikassa. --\nMikäkö N.S. on? Niistä ei saa oikein selvää, kaikista noista\nkirjaimista, joita ehtimiseen, milloin mihinkin kapakkaan Helsingissä\nkutsutaan kokoon. Seura kai se oli jonkinlainen: Nouseva Sukupolvi,\nNuoret Suomalaiset, -- mikä lie ollut. Ylioppilaita siihen vain kuului,\nsen saattoi päättää eräänä syysiltana Hellaan etehisessä niistä\nlyyryotsa-samettilakeista, joita siellä tungoksessa kipperästi riippui\ntäyteen ahdetuista naulapuista. Sillä siksi illaksi oli N.S. kutsuttu\nkokoon Hellaaseen.\n\n-- Puoliska punssia, laupias neiti!\n\n-- Kaksi kuudenkymmenen pennin tuutinkia...\n\n-- Lisää olutta!\n\nSemmoisia ääniä kuului tiheään alakerran isommasta salista.\nPitkä pöytä oli siellä keskellä lattiaa. Sen päällä oli asetteja,\nvesikannuja, sokeriastioita, laseja, kuppeja, pikareita, sikaarin\npätkiä ja paperossin poroa kirjavassa epäjärjestyksessä; värinsä\nolivat muuttaneet ennen valkoiset pöytäliinat. Ympärillä istui\nnelisenkymmenlukuinen nuorukaisjoukko.\n\n-- Kulta Anni, vesi on kuivunut kannusta, virkkoi muudan pöydän päästä,\nojentaen kirkasta haarikkoa, ja muikeasti hymyili hän neitoselle,\nsivellen tuskin näkyviä viiksiään.\n\n-- Kippis, pannaan pohjaan, törähti eräs paksu silmälasiniekka\nvastapäätään istuvalle, ja siemasi lasista loput. -- Kas niin, nyt\nuutta, armas Annuskani.\n\n-- Anni, tule tänne, tänne näin, viereeni, minulla on salaisia\nsanottavia, houkutteli toinen keikari ja yritti kierasta käsivartensa\nneidon solakan vartalon ympäri; mutta sukkelasti pyörähti tämä syrjään.\nÄänekkään naurun esineeksi joutui keikarin onnistumaton yritys. --\n\nVirallinen puoli N.S.:ssä oli lopussa, ainoastaan maininkeja siitä vain\nenää tuntui kahdenkeskisissä keskusteluissa siellä täällä pöydän\nkupeilla. Kysymyksenä oli ollut valmistava keskustelu erääseen vaaliin,\njosta voittoa pidettiin hyvin epävarmana, elleivät kaikki sen puolueen\nmiehet yksimielisesti, yksimiehisesti käyneet asiaan käsiksi. Ei ollut\nkysymystäkään, että kellään yksityisellä siinä seurassa olisi saanut\nolla asiasta eri mielipidettä. Jos joku semmoisen toi esiin, arveltiin\nhänen tahtovan loistaa itsenäiseksi tekeytymällä -- eikä se arvelu\nuseinkaan sattunut harhaan. Sillä kysymys ei ollut henkilöistä eikä\nyksityisasioista, vaan periaatteista. Ja sillä neuvoin ne asiat saatiin\njullilleen kulkemaan.\n\nAgitationitoimikunta oli valittu ja sille määrätty kovat ohjesäännöt:\njoka mies oli saatava valitsemaan, muuten... Niin, ja kehoitus\npainettuihin vaalilippuihin oli laadittu: tietäköön jokainen, mitä hän\non velvollinen puolueelleen, tietäköön, että tästä vaalista ei riipu\nainoastaan sen hetken voitto, siitä tulee näkymään, mille kannalle\nasiat kallistuvat yleensä ylioppilaspiireissä ja samalla koko maassa.\nNiin laillista syytä ei ole, että se oikeuttaisi vaalitilaisuudesta\npoissaolemaan.\n\nTämmöiseksi se kehoitus oli laadittu, ja tiedettiin, että vastapuolue\noli painattanut yhtä jyrkän -- mutta keltaiselle paperille. Ja tuohan\nse mieliä oli kiihoittanut. »Meidän täytyy voittaa!»\n\nMutta nyt oli se virallinen puoli jo lopussa, kaikki oli selväksi\nsuoritettu, puhevalta oli heitetty vapaaksi. Illan parempi puoli oli\nalkanut. Jo oli maljoja esitetty, puheita pidetty seuran perustajille,\nisänmaalle, tulevaisuudelle ja naisille, oli muokattu vanhoja\nlauseparsia, huudettu »eläköön» julmasti ja kipattu tiheään. Ja\nveljellinen innostus alkoi vallita.\n\nTaas vaadittiin äänettömyyttä, ja kun se vihdoin pääsi vallalle\nrähisevissä riveissä, kääntyivät kaikkien silmät pöydän alapäähän.\nSiellä seisoi nuori, hoikkanen, punakkaposki poika lasi kädessä, heitti\ntaapäin silmille valahtaneen, ruskean kiharan ja alkoi puhua. Se oli\nEljas.\n\n»Toverit, veljet», sanoi hän, ja vakavaksi muuttui alusta ujo\nkatseensa. -- »Vaikka nuorimpia joukossamme, en epäile pyytää hetkeksi\nhuomiotanne esittäessäni maljan sille, mikä ei nuorison, innokkaiden,\nraitisten, elinvoimasta uhkuvien nuorukaisten seurasta koskaan voi eikä\nsaa jäädä unhotuksiin...»\n\n-- Hentulleen kuuluu puhuvan keltanokka, huomautti hiljaa\nvieruskumppanilleen pöydän toisessa päässä eräs vanhempi civis ja\nryyppäsi, pilkan hymy huulillaan.\n\n-- Olisiko niin järkevä. Minä pelkään, että sieltä tulee vielä\npaksumpaa.\n\n»Muistuttaakseni muutamin sanoin mieleemme ihanteitamme. Ohdakkeiseksi\nsanotaan elämän tietä. Tosin ei täällä aina kukkavainioita poljeta,\nusein on kuljettavana pudottavia suomaita, usein kivikkokankaita, usein\nsyviä nietoksia.»\n\n-- Mutta kun on sukset, ilveili joku.\n\n-- Ja hyvät saappaat, kuiskaili toinen.\n\n»Toiveemme murtuvat tiheään, hankalat esteet katkaisevat usein\npyrintömme ja laihalta tuntuu väliin vaivaimme palkkio. Mutta tuosta ei\ntarvis nuoren surra. Pankaamme ideaalimme korkeammas, kaukaisena mutta\nkirkkaana tulena loistakoon se aina silmiemme edessä, sitä kohden\nsuorin tein kulkekaamme murtaen esteet kuin kosken tulva tokeensa.\nPitäkäämme ihanteemme puhtaina, kauniina, suurina, antakaamme niitten\naina elähdyttää mieliämme silloinkin, kun paheen tahra niitä pyrkii\nlannistamaan, ja silloin eivät ohdakkeet teillämme tunnu.»\n\n-- Puhuu syvästä elämänkokemuksesta.\n\n-- Milloin lie vieroitettu. Mutta hyvästi puhuu. Kun vain lopettaisi.\n\n»Aatteiden palveluksessa jalostumme, puhdistumme. Antakaamme toivon,\nuskon, rakkauden vienojen hengetärten aina puhaltaa sieluihimme uutta\nvirikettä, antakaamme tuoreet sydämemme täysin innoin ihanteiden\njalostettaviksi. Eläkööt meissä nämä ideaalit, versokoot, kasvakoot\njaloja hedelmiä vastaisten päiviemme iloksi jälkeistenkin ihailtaviksi.\nEläkööt nuorison ihanteet, eläkööt...»\n\nEläkööt, eläkööt, -kööt, -kööt, -kööt!\n\nHän oli puhunut, ja ääneen pääsi taas seura. Savun, ummehtuneen ilman\nja katkerain huuruin seassa virtasi salin seinäin henkirei'istä ulos\nsyksyn yöhön lasien kilinän ja terve-huutojen ääniä.\n\n-- Hei, veli Juhana, virkkoi Eljas istahtaen kilistysten jälkeen taas\nserkkunsa viereen, siinä sinä istut vain ja mökötät. Mitä arvelet\npuheestani?\n\n-- No niin, Eljas, johan sinä saarnaat kuin pappi kartoista.\n\n-- Entäpä sisältö?\n\n-- Näethän arvostelun, kun ympärillesi silmäilet.\n\nNäkihän sen siitä. Toiset katsoivat sääliväisesti tuota nuorta, tulista\nmiestä, jota maailma ei vielä ollut kouluuttanut, toiset laskivat\npuheesta puoliääneen pilkkasanoja, useat sille nauroivat, useimmat sen\nolivat unohtaneet, jos olivat kuullakaan viitsineet.\n\n-- Monessako näet innostustasi, kysyi Juhana, yhä alas katsellen, ja\nahkerasti lasiaan hämmentäen.\n\n-- Mikä sitten? -- Minä puhun vakaumuksestani, ja se ei voi...\n\n-- Laulua! Laulua! Laulamaan pojat! Eräs nykäisi Eljaankin käsivarresta\npois kesken lauseen.\n\nJa sitten sitä laulettiin. Ja aina väliin oli joku puhetta pitävinään,\nmutta ei sitä moni enää viitsinyt kuunnella. Jo heti alusta huudettiin\neläköön, ja siihen sai puhuja tyytyä. Yhä useammin tyhjenivät lasit,\nyhä sukkelammin sai Anni juosta niitä täyttämässä. Ja sitten sitä\nsyötiin ja syötyä taas laulettiin ja ryypättiin, ja ilta kului yöhön.\n\nPian olivat käsissä kahvin ja liköörin ja niitä seuraavien »yhteisten»\nlaulujen suotuisat hetket. Tuoli oli nostettu pöydälle, siihen oli\nmiesvoimin haalattu istumaan Aatu Kustavi, tuo iloinen veitikka, joka\nosasi loppumattomin määrin hauskoja viisuja. Taajasti tunkivat muut\nympärille. Aatu Kustavi veteli, ja käheä kööri säesti.\n\nSiitä laulun rähäkästä hetkeksi levähtääkseen oli Eljas joutunut\nistumaan vähän syrjemmälle, pienen pöydän ääreen. Istui siinä jo\nmuitakin leikkiä laskien kapakkatytön kanssa, kun tämä aina ohi\nviiletti juomiskuormaa kantaen, ja aina se hänkin siihen hetkeksi\npysähtyi pilan puhuntaan, kun milloin siksi sai henkilomaa.\n\n-- Hemmetin siro röökynä, ja vielä suomea puhuu, ihmetteli Lassi,\nrikkaan lohiporvarin poika. -- Annin olivat taas isoon pöytään\nhuutaneet.\n\n-- Varsi hänellä on notkea kuin nurmiheinä. -- Eljas se aina tapaili\nrunollisia vertauksia.\n\n-- Ja viisaannäköiset silmät, lisäsi Juhanakin, joka muuten ei paljon\nottanut naisväkeä katsellakseen.\n\n-- Katsoppas Juhanaakin, kun lämpiää. Älä sinä vain paljon katsele\nniitä silmiä, muuten... Kuulkaas Anni, meillä tulee kaksintaistelu\ntämän vakavan herran kanssa.\n\n-- Mitä vielä. Te nyt ette uskaltaisi. -- Vähän se olikin aran näköinen\nLassi, kun myötään asetteli rillejään, jotka eivät ottaneet\nnykerönenällä pysyäkseen, ja koetteli, oliko sileäksi suittu tukka\npysynyt sievänä.\n\n-- Mutta teidän takianne. Eihän silloin pelko pääse kysymykseen,\npuuttui Eljas puheeseen.\n\n-- Niin, puhetta tekin uskallatte pitää.\n\n-- Mutta eikö hän puhunut koreasti äsken tuossa, kysyi Lassi.\n\n-- Ihan minun täytyi jäädä seisomaan ja kuuntelemaan, -- ja katsomaan,\nlisäsi tyttö vielä veitikkamaisen näköisenä. Eljas joutui tuosta hiukan\nhämilleen, taisipa punastuakin, mutta huomasi samassa itse, että\nkovinhan se oli lapsellista.\n\n-- Saakeli! Nyt minulle tulee kaksintaistelu hänenkin kanssaan!\n\n-- Tarpeetonta. Eihän tässä olla Saksassa, jossa kauniitkin kasvot\narvilla rumennetaan.\n\n-- Niin, jos te vain...\n\n-- Ja näettehän, kuinka mies tuossa istuu ja muistelee kotoista\nhenttuaan.\n\n-- Minäkö? Mitä henttua? Eihän minulla ole, ennenkuin saan. -- Pitihän\nsiihen Eljaankin taas jo jotakin tokaista.\n\n-- Eihän vain. Kuuluipa tuo puheesta äsken, kaikista noista ideaaleista\nja...\n\nMutta lähtö siitä tuli röökynälle. Paha metakka alkoi kuulua isosta\npöydästä.\n\n-- Ju-juuttaan holofernesta! Kun kaataa punssipikarinsa toisen uusille\nhousuille. Tuossa veli velkasi.\n\n-- Hitto! Mitä sinä sen mokoma minua oluellasi valelet? Perhanan\npenikka, keltanokka, uutispottu, tulee tässä päissään holvailemaan.\n\n-- Mitä sinä sitten sen tuhannen tolvana, mätänokka, punssillasi toisen\nvaatteita virutat? Suuhusikin tilkkasi tarvitsisit.\n\n-- Ja sinä et tarvitse muuta kuin korville hyvästi.\n\n-- Entä sinä...\n\n-- No mutta herrat! huusi Anni ja koetti riitaa ehkäistä. Mutta hyvä ei\nollut siihen enää mennä. Käsiksi olivat jo hyökänneet ja vaatteet\ntippuen märkyydestä he lattialla kähisten kamppailivat. Tuolit\nromahtelivat, pöydät heilahtelivat, pikarit sinkoilivat valaen\nsisältönsä pitkin pöytäliinoja ja ympärillä istuvien vaatteita.\nToisetkin sekaantuivat vähitellen sovittelijoista asianomaisiksi ja\ntömisten aaltoili mieskasa lattialla; Aatu Kustavi takoi tahtia\nsärkyneellä tuolinjalalla.\n\nTurhaan Anni kielteli, turhaan muutamat siivommat puhuivat järkeä.\nVasta kun kapakan isännän mahtavan leveä muoto ilmestyi ovelle ja\nuupumus raukaisi voimat, tyyntyi meteli, ja hajaantui joukko. Mutta\narmahda sitä siivoa ja hävitystä! Hiestä läähättäen, tukat pöyryssä,\nsilmät tuijollaan, kaulustat irti ja vaatteet auki olivat sankarit\nvaipuneet mikä minnekin, katsellen lattiaa, jossa kalvostimia, nappeja,\nhuiveja, silmälasin puoliskoja ja kellon periä oli omistajiaan vailla.\nMutta ketterästi korjasi Anni pois pahimman hävityksen, ja kun muutamia\nlaseja taas oli saatu täyteen ja muudan esittänyt, että sovitaan pois\nne vanhat vihat, niin paiskattiin kättä ja kipattiin sovintoryypyt.\nHelläksi se sentään tekee mielen tuo viina, vaikka se nuorta verta\nvähän hurjistaakin. -- Aatu Kustavi aloitti hauskan laulun, ja käheä\nkööri säesti.\n\nKiire siinä oli Annilla tyydyttää kaikkien tarpeita. Taas kun hän\nkantoi kaksin käsin lasikuormaa pöydälle rikkonaisten sijaan, niin\nsiinä ovella juuri hoiperteli eräs pitkä partaniekka häntä\nhätyyttämään. Leuasta tarttui tyttöä kiinni ja suudella loiskautti.\nMinkäs se teki tyttö siihen, kädet kun olivat kiinni. Mutta niin se\nnäytti hänen kasvoistaan päättäen, että itku oli herkässä herahtamaan.\n\n-- Tuo on sikamaista, huusi Eljas kiukusta kuohuen. Niin oli hävitöntä\nhänestä tuo vastuksettoman ahdistaminen. Oli siitä vähällä syntyä uusi\nriita, ja vaivoin olisi Juhana saanut serkkunsa hillityksi, ellei\nAnnikin olisi katseellaan häntä kehoittanut tyyntymään.\n\n-- Sinä heittäyt naurettavaksi, Eljas, tuolla kiihkoisuudellasi.\n\n-- Puolustatko sinäkin, Juhana, moista hävittömyyttä?\n\n-- En puolusta, mutta mitä se sinuunkaan kuuluu?\n\n-- Eihän tuo kuulukaan, ilettää vain ja suututtaa. Oikein minua\nsäälittää tuo tyttöparka. Millaista elämistä sillä on aamusta iltaan ja\nyöhön myöhäiseen! Juoksua ja kuormia kuin kyytihevosella, ja sitten\nvielä tuommoista kohtelua.\n\n-- Onhan tuo vähän surullista. Eikä tyttö näytä olevan vielä kuin\ntuskin 17-vuotias.\n\n-- Tuskin 17, ja noin jo mierolle joutunut. Eikäpä taida parata siitään\nhänen elämisensä vanhemmuutenkaan.\n\n-- Eihän se kehuttavaa ole kapakkatytön eläminen.\n\n-- Tupakan ja viinan katkussa saapi raukka viettää päivänsä.\nMinkähänlaiseksi tuo ajatellee tulevaisuutensa.\n\n-- Toivoneeko tuon parempaa, jos ajattelee vähääkään. Tyytyy siihen\nehkä kernaastikin.\n\n-- Enpä usko. Tuoko muka miellyttäisi! Iätikö pitäisi sitten tuon\nsorjan vartalon olla joka juopporentun syleiltävänä ja hänen puhtaitten\nhuuliensa kaikkien karvanaamojen nuoleskeltavina. Tyttö polo!\n\n-- No älähän tuota itke. Minkä sille välttämättömyydelle mahtaa?\n\n-- Välttämättömyydelle!\n\n-- Niin. Miksi kerran rupesi kapakkaenkeliksi?\n\n-- Miksi lie ruvennut. Mutta säälittää hän minua kumminkin.\n\nMutta Anni juoksi pöydästä pöytään, mihin häntä milloinkin huudettiin,\nja sulatti ääneti kaikkia niitä kompia, joita yön kuluessa yhä\nraaempina laskettiin. Hänen velvollisuutensa oli palvella ja\nmiellyttää. Hän oli näet se syötti, joka paljon veti vieraita\nHellaaseen ja suurensi siten kapakan tuloja, mutta sentähden häneen\npitikin kaikilla luonnollisesti olla yhtäläiset oikeudet. Toisinaan hän\nkumminkin aina pyörähti ikäänkuin levähtämään Juhanan ja Eljaan pöytään\nja siinä haastettiin yhtä ja toista. Ja hellytti hän siinä niin Eljaan\nnuoren sydämen, että tämä kohta ei enää tyttöä ainoastaan säälinyt.\nMutta kateellisina toiset tiheään komensivat Annia muualle, ja ivaa ei\nsäästetty enkelin pakopaikasta.\n\n-- Jokohan noustaan, sanoi Juhani katsellen kelloaan. Kahta se jo kävi.\n-- Hennotko lähteä?\n\nTuntuihan se vähän vastenmieliseltä Eljaasta nyt näin lämpimiltään\npaeta pois. Mutta kun muutamia muitakin jo nousi lähteäkseen, ryyppäsi\nEljaskin lasinsa pohjaan, heitti hyvästit ja ehätti toisten jälkeen.\n\n-- Käykää pian taas, huusi tyttö silmää iskien.\n\nKun joukko pääsi raittiiseen ulkoilmaan, hengitettiin täysin keuhkoin\nja kaupunkiin alettiin astella leikkiä laskien.\n\n-- Pyörällepä taisi tyttö kiertää Eljaalta pään, ilveili vanhemmista\nyksi.\n\n-- Niin, niin. Eljas on hyvissä kirjoissa Hellaassa. Kun sattuu matti\ntaskuun, niin lyöttäydytään vain Eljaan seuraan, kyllä lohkeaa\nvelaksikin jos mitä.\n\n-- Ja kun se ei vielä ihastuksesta päihinsäkään päässyt. Aivan on kuin\nolisi maitoa särpinyt koko illan.\n\n-- Se näettesen juontikin unohtui, kun siinä yksistä tuumin sivupöydän\nääressä lerkutettiin. Ja olihan siinä vakava Juhanakin.\n\n-- Mutta kolmantena miesnä, se nähtiin. Niinhän se oli siinä Eljaan ja\nAnnin välissä kuin liika naula reen jalaksessa.\n\n-- Taisinpa olla, naureli Jussi. -- Mutta varohan Eljas, ettet rupea\nkovin usein sääliskelemään -- kapakkatyttöjä.\n\nSiten ilveili kävellessään ensi joukko, joka palasi N.S:n vuosipäivän\nvietosta Hellaasta. Enemmistö siellä vielä jatkoi äänekästä iloaan.\nSavun, kitkerän ilman ja lasien kilinän seassa tulvaili alakerran\nisomman salin henkirei'istä ulos Aatu Kustavin laulu ja käheän köörin\nsäestys, ja etäälle taisi erottaa sanat:\n\n    Älä sinä tyttö vielä itke\n    itke sinä sitten vasta,\n    kun toisella jalalla rukkia poljet\n    ja toisella liekutat lasta.\n\n\n\n\nII.\n\n\nYrjönkadun yläpäässä asuivat serkukset, Juhana ja Eljas. Kivimuurin\nkolmannessa kerroksessa oli pihalle päin heidän kaksi-ikkunainen\nhuoneensa. Toisen edustaisella pöydällä oli auki Ruotsin valtakunnan\nlaki, vieressä ylen tuttu »Schrevelius» ja vielä kaikenlaisten kaarien\nkopioituja luentovihkoja. Se pöytä oli Juhanan, juristin. Pöydällä\ntoisen ikkunan edessä oli sekaisin kaikenlaista: kreikan kielioppi ja\nShakespearin draamoja, Suomen kielen rakennus ja Johtavat aatteet,\nKantin kritiikki ja almanakka, Giftas ja rukouskirja. Oli siinä vara\nvalita.\n\nEljas viskasi sinne toisten joukkoon muutaman Suomi-kirjan, josta oli\niltahämärässä katsellut suomalaisten kansojen sukupuuta ja haaroja, ja\nheittäysi takanojaan keinutuoliinsa. Hän oli suuren Suomen sillan suuri\nintoilija.\n\n-- No on niitä noita suomalaisiakin kansoja jos minkä nimellisiä, ja\nuseimmat ne vielä elävät syvässä tiedottomuudessa, kolkossa pimeydessä.\n\n-- Pimeyteen tästä taidamme jäädä kohta mekin, jos ei matami tuo\nlamppuja, virkkoi hetkisen kuluttua Juhana ja nosti säärensäkin\nsohvalle.\n\n-- Ja niin ne ovat hajallaankin, silvotut ja heitetyt kuin akanat\ntuuleen. »Ei Aunus, Vepsä tunne, kusta Eestein kulkevi tie...»\n\n-- Mutta minä tunnen, että minun tieni kohta kulkee tupakan hakuun,\nmistä häntä saaneekin näin pyhäpäivänä.\n\n-- Sinulla ne on aina nuo tupakkisi!\n\n-- Kuinkas muuten. Lähdetäänkö kävelemään?\n\n-- Kävelemään. Siinä lanttastessa se aika tärväypi.\n\n-- Aika se sultakin! Haaveiletko siinä sunnuntai-iltana Aunustasi vai\net, -- ykskaikki! Ei se sinua kauas potkaise.\n\n-- Hyvä se on niitäkin tuntea, ja välttämätön.\n\n-- Välttämätönkö sinun on hapuilla sieltä täältä ja sotkea yhteen\ntukkuun hebreat, virot, filosofiat ja Aunukset? Mikä niistä sitten\nsyntyy? Lue sinä Eljas kreikan kielioppiasi arkipäivinä, käännä\nHomerosta ja mene tentteeraamaan. Hapuilee kuin sokea!\n\n-- Pitäähän toki ensin saada vähän yleissilmäystä, laajempaa näköalaa.\n\n-- Näkö... Lukea poruuttele kurssejasi vain ja ota sitten yleissilmäys.\n\n-- Kursseja! Siinäkö se sitten onkin koko ylioppilaan vapaa tutkiminen,\nettä muutamia kirjoja pannaan päähän ja tentteerataan? Kurjaksipa sen\nsinä käsität.\n\n-- Niin se pitää sinunkin käsittää, ja varo ettet sitä käsitä liian\nmyöhään.\n\n-- Ja sitenkö kehitän henkeni vapaaksi elämän taisteluihin ryhtyäkseni?\n\n-- Kuule Eljas! Sinun pitää kehittää itseäsi ruunun rasvaista pullaa\neikä mitään muuta varten. Elämän taistelusi on siitä kilpailla ja\nkoettaa saada se niin pian kuin mahdollista ja niin suuri kuin suinkin.\nSitten vasta saat alkaa Aunuksia hourailemaan, kun tyytyväisenä voit\ntaputella paisuvaa vatsaasi ja odotella palkankorotuksia.\n\n-- Syö sinä rasvapullaasi. Minä katson elämäni kutsumusta vähän\nihanteellisemmalta kannalta, välipä tästä, jos vähän laihemmaksi\njäänkin.\n\n-- Sinä kuolet nälkään. Hampaasi kolahtavat pian naulaan, ja haudallasi\nkiroilevat velkamiehet nimeäsi. Mies se, joka ensiksi pääsee kirjansa\nloppukanteen ja saa tutkintonsa taakseen!\n\n-- Ja semmoinenko sinun elämäsi pyrintö on? Ei muuta kuin iankaikkista\nkissanhännän vetoa.\n\n-- Justiin! Sillä erotuksella vain, että täällä kartun sijasta\nkoetetaan vetää puoleensa mikä mitäkin: kerjäläinen lihakkainta\nluupalaa, talonpoika viljavinta peltotilkkua ja pienintä\nmaantieosuutta, virkamies vähintä työtä ja suurinta palkkaa... Mutta\nota jo takki päällesi, lähdetään.\n\n-- Kun tapaisin eheimmät kalossit vähimmällä vaivalla!\n\n-- Kavahda vilppiä, mutta pidä puolesi. -- Ota avaimesi taskuun.\n\nSiitä laskeusivat serkukset väitellen keskikaupunkia kohden ja\nhämmentyivät pian siihen ihmisvirtaan, joka siellä aina ja\nsunnuntai-iltoina etenkin tulvailee.\n\nJuhana oli serkkuaan paria vuotta vanhempi ja vuotta vanhempi\nylioppilaana. Yhdessä olivat he lapsuutensa ajat viettäneet, vuoroin\nleikkineet kummankin kodissa, naapuripitäjissä kaukana pohjan perillä,\nonkineet harria koskista ja saloilla ampuneet metsän viljaa.\nMuokkautuneet sitten koulukaupungissa ja miehistyneet. Erilaiset olivat\nheidän luonteensa, mutta hyvin he silti yhteen sopivat. Juhana oli\nvakava, miettiväinen, hitaampi mies, joten oli aina ollut sieluna\nleikissä ja todessa Eljaan tulisempi luonne ja elävämpi mielikuvitus.\nJospa toverit toisinaan pilkkasivatkin hidaskielisen, jäykän Juhon\njuroutta, niin yhtä usein joutui Eljaan ajattelemattomuus saman naurun\nalaiseksi.\n\nLahjakkaampi tosin ja vilkkaampi oli Eljas, puhua parpatti paljon,\npuuta jos heinääkin, aikoi suuria ja haaveksi kaikenlaista, jota\n18-vuotiaaseen, toivorikkaaseen päähän mahtuu. Juhana taas kun milloin\nsai sanoneeksi sanan, niin se sattui paikalleen.\n\nJa niin he astelivat nyt pitkin esplanaadia, jonne tunkeutumisen halu\naina on viekoitellut taajan joukon joutilaita. Siinä heidän edellään\nluovivat juuri Lassi ja Antti, ja pian he nämä ehättivät.\n\nLassi, joka, vaikka ensivuotias hänkin, jo hyvin oli ottanut oloihin\nperehtyäkseen, selitti juuri Antille, hiljaiselle miehelle,\neilisiltaista retkeään, asetellen ehtimiseen rillejään, jotka eivät\ntahtoneet koskaan pysyä siinä nykerönenällä eikä suojella punoittavia\nsilmiä.\n\n-- Kun minä eilen illalla palasin labbiksesta, tapasin aasiksen\nkohdalla Supiksen, ja niin me laskeusimme tänne espikselle, jossa oli\nmahoton hyvä piikis. Mutta me mentiin studikselle suoraan Hudista\ntapaamaan ja jäimme sinne pariksi tunniksi, kunnes ajoimme\nKaisikseen...\n\n-- Mitä se Lassi valehtelee siinä? Eljas löi Lassia olalle, niin että\nrillit taaskin tipahtivat.\n\n-- So! enkä valehtele. Ka terve, tekö siinä olette?\n\n-- Mihin ne serkukset semmoista kyytiä viiltää joukkojen halki? kysyi\nAntti.\n\n-- Tupakan ostoon vain. No, kääntykää tänne, kävelemään.\n\n-- En minä viitsi. Kotiin pitäisi jo joutua lukemaan, selitti Lassi.\n\n-- Hillitse sinäkin jo tuo lukuintosi, lähteehän se henki\nvähemmälläkin. -- Eljas otti häntä käsikynkästä, ja niin sitä mentiin.\n-- Eihän tässä katuakaan saa sulkea.\n\n-- Eipä sitä joutaisi. Tupakkaa sitä pitäisi sentään minunkin saada.\nMutta sitten me painamme kotiin suoraan Antin kanssa.\n\n-- Tietenkin, vakuutti tämä.\n\nHiukan tyhmänä olivat koulutoverit pitäneet Lassia, vaikka ei hän itse\nsitä suinkaan uskonut. Sekavat ja omituiset olivat hänen tuumansa aina\nolleet, ja hauska oli toisten usein ollut käyttää hyväkseen hänen\nherkkätuntoisuuttaan ja helposti syttyvää innostustaan. Mutta\nHelsingissä häntä olisi luullut ihan toiseksi mieheksi, semmoisella\nvarmuudella ja ainakin näennäisellä itsenäisyydellä hän käyttäytyi.\nRahaa oli hänellä paljon, ja se hänet pian saattoi vanhempain\ntuttavuuteen, sillä ei se Lassista niin tarkkaa ollut, vaikka hän\njoskus saikin maksaa muutaman markan enemmän kuin toiset -- hienossa\nseurassa. Olihan sitä, ja toista tuli. Mutta seuraavana päivänä oli hän\npennistä kitsas.\n\n-- Eipä sitä nyt tupakkaa taida saada muualta kuin ylioppilashuoneelta,\nvirkkoi Juhana, kun Aleksanterinkadulle laskeuduttiin.\n\n-- Hiisi, siellä maksaa puntti kymmentä penniä enemmän kuin muualla,\nvalitti Lassi. Hän muisti eilistä iltaa.\n\nMutta kun tultiin siihen kadun käänteeseen, joka ikäänkuin väkisin\nvetää mukaansa, niin pistäydyttiin »taloon».\n\n-- Hyvästi. Pitää lähteä kotiin lukemaan. -- Lassi pysähtyi portaille.\n\n-- Älähän nyt hätäile. Katsotaan, onko kirjeitä. Entä sinun tupakkasi?\n\nJa ylös rappusia kapusi Lassikin. Eihän siellä ollut kirjeitä. Pari\nmiestä siellä seisoi etehisessä ja haukotteli, kädet housuntaskussa.\nTarkoin he tähystelivät kaikkia sisään tulijoita, tutkiskellakseen\ntulisiko joku, jolla olisi jokunen viitonen liikaa matkassa. Kapakan\npuolelle meni Juhana tupakkia ostamaan, ja Lassi seurasi. Mutta sieltä\nulos tullessaan oli heti kirous hänen huulillaan.\n\n-- No kehtaa ne nylkeä ihmisiä! Viisikymmentä penniä tuommoisesta\ntyngästä. -- Sikaari oli hänellä hampaissa, sen hän oli muka\nsäästääkseen ostanut. -- Kokonaisen paperossipuntin olisi sillä\nhinnalla saanut!\n\n-- Mutta miksi sinä pyhä veli ostit niin kalliin?\n\n-- Viisi penniä luulin maksavan, eli kymmenen. Eivät sanoneet\nedeltäkäsin, sitten vasta, kun jo oli suussa, eivätkä enää takaisin\nhuolineet.\n\n-- No onhan sillä Lassin ukolla varaa, vaikka ostaisi kuorman\ntuommoisia, lohdutti Eljas. -- Kolme taloa ja kasat arkun pohjalla.\n\n-- Kasat! Mutta mihin tästä nyt lähdetään?\n\n-- Onko se Eljas käynyt Hellaassa, tuttavuutta jatkamassa, kysyi Antti.\n\n-- Eihän se vielä. Lyhyeenhän se sinun säälimisesi jäikin. Eikö sinua\nenää huoletakaan tuon tyttöparan tulevaisuus, vaikka lie ikäväänsä jo\nkuihtunut? -- Juhana oli pitkin viikkoa tuolleen kiusaillut Eljasta,\nkun tämä sanoi Hellaan Annin kohtaloa aina mielihaikealla\nmuistelevansa.\n\n-- Veistele sinä vain. Jospa olisin vähän toisessa asemassa, niin\nnäyttäisin, että todella säälin hänen synkkiä päiviään.\n\n-- Käyhän toki lohduttamassa, johan tuo lie onnettomuuteensa\nkuollutkin.\n\n-- Tekisipä mieleni. Lähdetäänkö Hellaaseen päin kävelemään?\n\n-- En ainakaan minä. Minä tunnen sen kapakoissa juoksun. -- Lassi oli\nhyvin jäykkänä ja päättäväisenä.\n\n-- Eihän tästä nyt juomaan. Kävellään vain.\n\n-- Kyllä minä tiedän ne kävelyt. Tuletko Antti kotiin?\n\n-- Entäpä jos sentään illallisen alle vähän kävelisimme. Ei siitä\ntyöstä sitä ennen kumminkaan mitään tule.\n\n-- Voisihan sitä kävellä, mutta sisään en... Vai eikö se Juhana\ntulekaan?\n\n-- Eihän se jouda. Se näet kulkee joka sunnuntai katselemassa erästä\nlaihaa kirjurimamsellia, minkä siitä hyötynee. Aiotko tänäänkin mennä\nsinne arkkitehdille, Juhana?\n\n-- Enpä tuota tiedä. Käyn ensin täällä lukusalissa.\n\n-- Terveeksi sitten. Me menemme Hellaaseen.\n\nLukusalissa oli kamalan hiljaista. Parikymmentä miestä siellä istui\npitkin sohvia, millä kädessään mikin sanoma, jota ainakin oli\nlukevinaan. Mutta vuoron päältä he haukottelivat. Pari himmeätä\nkaasuliekkiä valaisi tuota isoa huonetta, jossa vain joku rykäisy tahi\nkäännetyn lehden kahina katkaisi äänettömyyden.\n\nJuhana sieppasi sieltä pöydältä lehden käteensä ja alkoi lukea. Mutta\nkuivilta ne tuntuivat nyt nuo Fliegende Blätterinkin sukkeluudet, kuvat\nrumia, eikä hän viitsinyt seurata tekstiä, että mistä siinä oikeastaan\npuhuttiin ja ilveiltiin. Hän sytytti tupakan, veteli siitä sakeita\nhaikuja ja tuumaili.\n\n-- Olisikohan pitänyt lähteä poikain kanssa Hellaaseen? Kovin tuo on\ntäälläkin kuivaa. Mutta joutavaa se on, jos sielläkin juonti tulee:\nrahaa menee ja aikaa. Lähtisikö tästä teatteriin? Vai pitäisiköhän sitä\nkäydä tädin talossa; eihän siihen kyllä pakkoa ole, vaan saisihan\ntuolla käydä, kun ne kumminkin odottavat. Siellä kai se on taas\nJuliakin; sukuja miten lie isännälle, koska tuo siellä on aina\nsunnuntaisin. -- Laihaksi kirjurimamselliksi sitä Eljas sätti: mikäs se\nonkaan muu! Mutta koreanlaiset sillä on silmät. -- Kun sille olisi\nkoskaan mitä sanomista, -- ja yhtä tuppisuuna se on hänkin. -- Hiisi\nkun haukotuttaa! Saisihan tuonne lähteä arkkitehdille, mitäpä\ntäälläkään viisastuu.\n\nKello kävi seitsemättä. Se alkoi olla jo sopiva aika lähteä, -- jos\nlähteä viitsisi. Juhana katseli vielä pöydälle, että olisiko tuolla\nollut jokin lehti, jota olisi kannattanut silmäillä. Eikä ollut. Vielä\ntähysteli hän miehiä, jotka siinä loikoilivat lehtiään lukien, olisiko\nsattunut tuttavaa, jonka seuraan lyöttäytyisi. Ei ollut. Kaikki olivat\nne juron ja pahantuulisen näköisiä, ja Juhana jo arveli, jotta ei\nniillä kaikilla toki taida olla tätiäkään kaupungissa, eikä tädin luona\nkirjurimamsellia, laihaakaan.\n\nJuhana viskasi takin ylleen ja läksi. Kiireenlaisesti hän asteli,\nsuoraan tunki kansanvirran halki esplanaadille ja alkoi nousta\nvastamaata Kasarminkadulle. -- Se oli aika jo lähteä, jos ensinkään\nmieli, -- ja saattoihan tuolla käydä.\n\nArkkitehdissä oli eräitä muitakin vieraita, ja Juhana vetäytyi,\nkäteltyään kaikkia järjestään, nurkkaan istumaan. Täti häntä siinä\nvähän puhutteli, kysyi oliko kirjettä tullut kotoa ja miten siellä\njaksettiin. Arkkitehti tarjosi tupakkaa, kehoitti ottamaan ja kääntyi\ntaas toisia vieraita puhuttelemaan. Poika, kuusivuotias, perheen\nesikoinen, pinkeissä pöksyissä ja tukka silmille kammattuna,\nkomennettiin tervehtimään, ja komeasti hän jalalla raapasikin.\n\nSiinä toisessa nurkassa se istui Julia, selaillen albumia, jota Juhana\noli ennen nähnyt hänen jo ainakin kymmenen kertaa selailevan. -- Eihän\ntuo nyt ollut niin hemmetin laiha. -- Juhanasta oli hän tavallisessa\nlihassa, ja minkä se sille osasi, että täytyi kirjoittelemisella\ntienata, konttoristina olla, -- köyhä tyttö.\n\nSilleen olivat he arkkitehdissä jo useana pyhäiltana istuneet, -- eri\nnurkissa. Mutta nyt Juhanalle pisti päähän, että mitähän jos menisi\ntyttöä kerran puhuttelemaan, kun hänkin noin yksin istui muista\nerillään. Ei taida viitsiä, ajatteli hän toisakseen, mitäpä tuolle\nolisi sanomistakaan. Mutta siinä mietittyään hyvän aikaa nousi hän\näkkiä, kulki poikki lattian pitkin askelin ja asettui tytön tuolin\ntaakse. Siinä se yhä albumista katseli kukkaiskortteja.\n\n-- Voisipa tuo olla niinkuin minunkin antamani, sanoi hän eräästä, jota\nJulia juuri piti kädessään.\n\n-- Miten se voisi olla, kun se on minun antamani?\n\n-- Ilman vain noista alkukirjaimista päättäen. J.K. kun on näettesen.\n\n-- Ovatko teidänkin alkukirjaimenne J.K.?\n\nOlivathan ne. Kovin se olikin hullusti sattunut. Ja siitä sitä\nvähitellen puhetta punousi. Juhana löysi tuolinkin siitä lähitienoilta,\nja kun siihen teevettä kannettiin, niin oikein se hyvältä tuntui. Aina\nhetken kuluttua toinen virkahti jotakin ja siihen taas toinen.\nSyysloasta, teattereista, mistä lie puhuttu, mutta sen verran siinä\nJuhana lämpesi, että olisi paikalla tahtonut Eljaalle todistaa, ettei\nJulia ollut vähääkään liian laiha. Ja siltä se näytti kuin olisi\ntyttökin jo hyvillä mielin silmäillyt Juhanan rehelliseen naamaan.\n\nIlta kului paljoa pikemmin kuin tavallisesti. Kun poislähdön aika tuli,\ntarjousi Juhana saattamaan Juliaa kotiin. Tuommoista ei ollut koskaan\nennen tapahtunut, ja oikein ihmeellä katseli arkkitehdin rouva, että\nmikä nyt oli mennyt hänen sisarensa poikaan, kun kohteliaaksi rupesi.\n\nJa hän saattoi Julian kotiin, Malminkadulle, ja siinä kättä\npaiskattiin. Eikä nyt Juhanan tehnyt mieli yksin kotiin kävellä. Tuntui\nniin keveältä, raitis oli ilmakin. Harmitti vain, ettei ollut ennen\ntullut puhelluksi tuon tytön kanssa, olisi monesti ollut hauskempi\ntädin luona. -- Niin, mihinkä hän nyt astelisikaan. Ei Eljas tietenkään\nvielä ole Hellaasta palannut, -- mitenhän olisi, jos lähtisi noutamaan\npojan sieltä. -- Ja sinnepäin kääntyi Juhana, se Malminkatu kun olikin\nvähän tullin puolessa.\n\nSiellä Hellaassa ne istuivat, Eljas, Antti ja aivan etupäässä Lassi,\njoka ei ollut aikonut sisään mennä.\n\nIloiseksi oli mennyt Annin katse, kun heidän tulevan näki. Sydän se\nnäet on kapakkatytölläkin, nuorella varsinkin; Eljas oli pulska poika,\nja häntä oli Anni muistellut N.S:n vuosipäivästä asti. Heti viivähtikin\nAnni sen pöydän tienoilla, johon vastatulijat olivat istahtaneet, ja\nalkoi juttelun.\n\nMutta muitakin istui siinä Hellaan salissa, juomispuuhissa. Ja\nkummakos, että istui. Useat näet juovat syyttäkin, mutta niitä on\npaljon syitäkin juomiseen, ja tuskinpa mikään maailmassa on niin\nmonipuolista kuin viina. Iloinen juopi ilostaan, murheinen\nunhottaakseen surujaan. Rikas juopi -- onhan sillä, mistä juoda, köyhä\njuopi osattomuutensa harmista. Terve juopi, koska jaksaa, sairas juopi\npäästäkseen hetkeksi kivuistaan. Vanha juopi nuortuakseen, nuori juopi\n-- eihän hänkään ole Pekkoja pahempi. -- Niinpä niitä oli nytkin\nHellaassa miehiä, ylioppilaita, jotka jo toista vuorokautta joivat, ja\naivan eri syistä. Toiset joivat, kun olivat läpäisseet tutkinnossa,\ntoiset, koska olivat saaneet reput: syytä oli kumpaisillakin, ja yhtä\nreippaita olivat kaikki, sillä saman verta kuohui heidän kallossaan.\nSitä he vain eivät voineet yksikään suvaita, että tyttö asettui\ntulokkaiden pöytään, ja riitaa he rupesivat näiden kanssa rakentamaan.\nMutta kun toisista, siivommista eivät vastustaan löytäneet,\npyöräyttivät toisaalle päin ja alkoivat heittäytyä tutuiksi. Saman\nhengen lapsia olivat olevinaan, kohta jo veljenmaljaa esittivät ja\nkuinka lie ollutkaan, -- aiottuun puoleen olutpulloon ei Lassiltakaan\njuonti jäänyt. Pian kippaili hän syvässä ystävyydessä uusien veljien\nkanssa yksissä tuumin. Antti ei ollut sen luontoinen, että vastaan\nolisi pannut, ja Eljaalla oli niin mahdottoman paljon asioita tytön\nkanssa selvitettävinä, ettei joutanut toisten tuumiin paljon\npuuttumaan; siinä pöydän nurkalla he puhua parpattivat pitkin iltaa, ja\nkun Anni milloin toisaalle juoksuihinsa joudutti, seurasivat Eljaan\nsilmät mielihyvällä hänen keveää sipsutustaan, kunnes tyttö taas tuli\nhänen tuolinsa viereen lirkuttamaan.\n\nTiheään toiset kilistelivät, ja yhäti se Eljaskin lämpeni. Jo oli tyttö\nsaanut kertoneeksi hänelle historiansa, mutkattoman, lyhyen.\nKäsityöläisen tytär sanoi olevansa pienestä rantakaupungista. Laivaan\noli siellä joutunut pari vuotta sitten ja kesällä jäänyt Helsinkiin,\njossa oli ruvennut Hellaan kyökkiin ensiksi ja sitten tiskin taakse. Ei\nsanonut kapakkaelämän miellyttävän, mutta minkäpä sille teki. Ja oli se\nsiinä Eljas näkevinään kyyneleenkin hänen kauniissa silmässään, ja\nsilloin alkoi hän hautoa mielessään erästä tuumaa.\n\nSamassa tuli Juhana, astui reippaana ja iloisena serkkunsa luo tämän\nhuomaamatta.\n\n-- Soo, Eljas, joko sinä kuinka pitkälle olet päässyt?\n\n-- Ka Juhana! Niin missä suhteessa pitkälle?\n\n-- Juonnissa ja säälisi suhteen. Missä tyttösi on?\n\n-- Vastahan tuo pääsi tästä pyörähtämään, selitti Antti, joka iltaa\nsuurimman osan oli äänetönnä itsekseen istunut ja kuunnellut vuoroin\nEljaan ja tytön pakinaa, vuoroin toisien porinata. -- Eljashan sitä on\ntuossa koko illan hakkaillut semmoisella innolla, että tuskin on parin\nryypyn vanhaksi ehtinyt päästä.\n\n-- No sittenhän se alkaa valmistua.\n\n-- Luulisipa kylläkin. Mutta mikä sinut tänne lennätti? Olitko tätisi\nluona ja sen mamsellin kimpussa?\n\n-- Olinpa tietenkin ja nyt tulin teitä pois hakemaan. Mutta Lassihan\nnäyttää jo melko pitkälle päässeen.\n\nYhä useammin oli Lassi kilistellyt. Poskensa punoitti, ja vähän alkoi\njo kielensä sammaltaa, kun hän uusille veljilleen ystävyytensä tunteita\nselitti. Ja hyvin osasivatkin nuo hänen tunteitaan virittää: eipä\narvellut Lassi enää rahalla sielua olevan.\n\n-- Kaunis röökynä, huusi hän muikeimmalla äänellään, kun Anni taas\nsisälle tuli, -- jos toisitte meille paraita sikaarejanne kymmenkunnan,\nniin olisitte erinomaisen kil-kiltti.\n\n-- Näitäkö 50 pennin?\n\n-- Ei, rakas neiti, tule kysymykseen pennit eikä mar-markat, kunhan te\ntuotte, noilla hienoilla käsillänne.\n\nMutta kyllä siltä luistaa tuo tyttöjen mielistely, tuolta\nLassiveljeltä! mairittelivat toiset. -- Semmoisen sen pitää olla\ngentlemannin...\n\n-- Ja jos vielä saisin vaivata -- kaksi punssia lisää. Se on teidän\ntuomananne kuin hunajaa.\n\n-- Alvanhan sinä panet tytön pyörälle. Kas kun punastuu. Sinulla on\ntäällä mainiot paperit, veli Lassi!\n\n-- Ja armaani, käskekää valmistaa vähän suu-suussa purtavaa. Saanko\nruokalistan.\n\n-- Älähän toki Lassi enää, johan tässä nyt kerraksi, esteli Antti, joka\nsääliskeli huonetoverinsa huomispäivää.\n\n-- Enkö minä saa tilata mitä tahdon, veljet, omilla rahoillani?\n\n-- Sitä minä tahtoisin nähdä, joka voipi kieltää veli Lassia...\n\n-- Semmoiset holhoojat...! -- Toiset pitivät näet Lassin puolta hyvin\nymmärrettävistä syistä.\n\n-- Niin, kulta Anni, kuudelle te-teirinpaistia.\n\nTäytyihän Annin kantaa sinne, mitä tilattiin, mutta ei hän näyttänyt\npaljon välittävän niistä Lassin mairittelusanoista. Semmoisia sai hän\nvieraitten suista kuulla joka ilta ja yö, eikä niillä hänelle ollut\nmerkitystä. Toista oli hänen ohikulkiessaan aina katsahtaa Eljaan\nsilmään ja panna poika vähän punehtumaan, ja omaa vertakin ne\nliikuttivat nuo kaksipuoliset katseet, hellänlaiset. Nuori tuo oli\ntyttökin, eikä vielä pahasti paatunut. -- Juhana, joka janoihinsa oli\njäänyt olutlasin juomaan, huomasi hyvin nuo väreet, mutta ei hän ollut\nmilläänkään siitä: antaapa pojan heitellä silmäyksiä, ajatteli hän,\nkoska ne näkyvät lankeavan noin hedelmälliseen maahan, viatontahan tuo\nvielä on. Kyllä se siitä herkiääkin, ja sitenhän tuo maailmaan tutustuu\nhänkin, ja maailman ranta se kouluttaa. Mutta huomisesta sitä täytyy\ntyön tekoon...\n\n-- Huomennahan me Eljas alamme lukea uutta vauhtia.\n\n-- Huomisaamusta. Ja siitä tulee julma pänttäileminen tutkintoja\nvarten. Mitä lyhimmässä ajassa niin paljon kuin suinkin!\n\n-- Kas niin, oletpa jo järki-ihmiseksi tullut yhtenä iltapuolena. Kuka\nsinut on niin vakuuttanut?\n\n-- Tuo tyttö.\n\n-- Kylläpä on viisas tyttö! Hänen luo pitäisi lähettää koko liuta\nensivuotiaita.\n\n-- Ei se muille auta.\n\n-- No, no, älä kerskaile. -- Mutta eiköhän jo lähdetä, että aamulla\njaksetaan noustakin lukemaan.\n\nParasta se oli Eljaastakin, ja Antti olisi jo aikoja lähtenyt. Eljas\nmeni tiskin puoleen, maksamaan ja tytölle hyvästit heittämään. Siinä\nsitä taas pakinoitiin muudan hetki. »Luottamisesta» ja »odottamisesta»\nkuuli Juhana, ihmeekseen siinä puhuttavan, mutta arveli, että tokiko\ntuo lie niin vaarallista. Sillävälin koetteli hän houkutella Lassiakin\nlähtemään, piloillaan vain, sillä näkihän sen, kuinka tämä siihen\nuuteen seuraansa oli kiintynyt.\n\n-- Tulethan Lassi pois yhtä matkaa.\n\n-- En vielä, en raski vielä kunnon veljistäni...\n\n-- Ei me vielä Lassin kanssa kohtaikoihinkaan aiota, todisti näistä\nmuudan ja jatkoi puhettaan. -- Niinkuin sanoin, se on niin erinomaisen\nhauskaa nähdä näissä piireissä jo kansan lapsia, oikeutettuja edustajia\nrahvaan ennen sorretuista, syvistä riveistä. -- Kuule, olisiko sinulla\njoku kymmeninen liikaa?\n\n-- Pyh! Ei siitä kysymystä; kaksi, ota tuosta.\n\n-- Niin kyllähän minä huomenna ... ei sattunut matkaan.\n\n-- Ei puhettakaan, ei sanaakaan niistä.\n\n-- No, no, kiitos! -- Jaa, niin sen täytyy tulla olemaankin, että ei\nkellekään etuoikeutetulle, vaan kaikille, niin torpan kuin palatsin\npojille, pitää tie olla auki tieteiden Parnassolle. Ja etenkin on\ntulevaisuus nähtävästi oleva rahvaan elinvoimaisten, tuoreitten\njäsenien; se voipi ja sen täytyy kohota, ja sinä Lassi-veli juuri\nosoitat sen kykyä sivistymään ja edistymään...\n\n-- Minä nyt olen vain tämmöinen...\n\n-- Sinä juuri osoitat, kuinka kansan lapset ovat sivistyksen\nkiitollisimpia aineksia. -- Kuulehan, jos sinulla on liikaa vielä joku\nseteli -- minulla on huomenna pieni maksu, nyt vasta muistin.\n\n-- Onhan niitä, -- tuossa, -- ja toista tulee. Paljasta paperiahan se\non.\n\n-- Sydämellinen kiitos! Ja kättä he puristivat kauan. -- Semmoinen\njalomielisyys juuri osoittaa kansamme parhaita ominaisuuksia, jotka\nsinussa niin kauniina näyttäytyvät. --\n\nInhotti se vähän Juhanaa kuulla tuommoista puhetta, kun vielä tunsi\nmiehet ylpeiksi herraskeikareiksi, ruotsalaisiksi nokiksi.\nLirkutellakseen rahoja herkkämieliseltä tyhmyriltä he luonnollisesti\ntuolleen heittäytyivät, ja toiset siinä nauraa virnistelivätkin selän\ntakana, kun yksi aina Lassille puhetta piti. -- Mutta kynikööt nyt,\narveli Juhana, rahainsa vuoksihan tuo aina onkin niin lenko.\n\nJo se joutui vihdoin tiskin luota Eljaskin punottavan ja liikutetun\nnäköisenä. Antti ja Juhanakin maksoivat, saivat takit päälleen ja\nkolmenkesken siitä lähdettiin. Mutta vielä jäi Eljas etehiseen tytölle\nlämmintä kättä paiskaamaan ja kuuluivat he siellä kuiskailevan:\n\n-- Mutta siihen asti ei suukkoakaan.\n\n-- Ei suukkoakaan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\n»Lyhytvokaalisen tai lyhytdiftongisen tavun alussa oleva kova\nkonsonantti k, t, p pehmenee...»\n\n-- Mutta sittenkin -- neljä vuotta! -- vähintäin se menee. -- Taisipa\nolla liian äkkituuma. Kenties murtuu kumminkin kesken päätökseni,\nehk'en sittenkään voi sitä täyttää. Neljä vuotta! Siinä ajassa voipi\nmaailma jo kymmenesti pyörähtää nurin. -- Ei niin! Minun täytyy olla\nluja, jäykkä, horjumaton. Minun täytyy tykkänään karaista itseni,\nehdottomasti heittäytyä sen yrityksen palvelukseen, jonka täyttäminen\nkerran on tuova ikuista tyytyväisyyttä mieleeni -- ja onnea toiselle,\nonnettomalle. Minä tahdon näyttää maailmalle, että löytyy siinä vielä\njaloa alttiiksiantavaisuutta, puhtautta pyrinnöissä... Minä tahdon\ntehdä työtä...\n\n»Lyhytvokaalisen tai lyhytdiftongisen...»\n\nEljas istui nojautuneena kirjansa yli, suorieli rauhatonna sormin\npitkiä suortuviaan ja antoi sitten käden jäädä lepäämään tuuheassa\ntukassa. Hartaasti hän näytti lukevan. Mutta kirjassa eivät ajatukset\nottaneet pysyäkseen; vallattomina ne harhailivat, milloin kaukana\ntulevaisuudessa, milloin Hellaan huoneistoissa. Sunnuntai-iltaista\nkohtaustaan hän harkitsi, punnitsi tekemäänsä päätöstä.\n\nSilloin se oli hänessä näet herännyt tuo ajatus, että pitäisi saada\ntyttö pois menehtymästä tuossa ummehtuneessa kapakkailmassa.\nTurmioonsahan se siellä varmasti kulki, -- tunnettuahan se on\nsemmoisten välttämätön kiertokulku ja loppupää. Vielä se ei ollut\nraukka pahasti paatunut, nuori oli vielä, ja -- varmasti uskoi sen\nEljas -- viaton. Ja viehättävän kaunis hän oli. Hiukan lapsekkaat\nolivat vielä muodot, mutta jo hyvin pyörevät ja naiselliset. Käynti\nkepeä kuin keijukaisen, ei tuntunut siinä ensinkään kapakkanaisen\ntavallista, töksähtelevää väsymystä, ja varsi notkuili lanteiden\npaikoilta kuin tuulessa vesa. Ja voi niitä kasvoja, kun hän hymyili!\nNiinhän ne olivat kuin itse viattomin, puhtain sulous: veitikka vain\nasusti verevän posken kuopassa. -- Eljas huokasi. -- Juuri\nkauneutensahan oli Annin pahin vaara, sehän se juuri oli saattava hänet\nniin suuriin kiusauksiin, ettei niitä lapsiparka kauan jaksaisi\nvastustaa. Arka oli hän vielä hyvin, liiankin isäntäväen mielestä,\nmutta kauaksiko siitä apua. Tummahtava surumielisyys sielukkaan silmän\nnurkassa näyttikin todistavan, että tyttö itse kohtalonsa arvasi ja\nsitä suri.\n\nTuo se oli jo heti säälittänyt Eljaan hellää sydäntä; helppohan on\ntunteita painaa yhdeksäntoista vuotiaaseen. Ja säälin lisäksi tuli\nrakkaus: kauanko sen semmoisen sietää kaunista tyttöä silmästä silmään\nkatsella! Tulisesti oli hänen tunteensa kiintyneet Anniin, ja hän\nvakuutti itselleen, että ne tunteet olivat puhtaimman lemmen. --\n»Mitäpä niistä», oli hän ensiksi ajatellut; kun rikas olisi, korjaisi\npois tytön -- nyt ei voi. Mutta miten lie puheltu ja keskusteltu siinä\nsunnuntai-iltana, -- Eljas pikeysi yhä enemmän, ja päätti koettaa.\nYhdeksäntoista vuotias, varaton ylioppilas, naurattihan se häntä\nitseäänkin. Mutta toisakseen ei naurattanut. Eikä hän yrittänytkään\nmuuta, kuin saada tytön tuumaan suostumaan, luottamaan, häntä\nodottamaan, muuten pysyköön entisellään, vapaudessaan, -- jos luopua\ntahtoo, niin menköön! Hän tahtoi vain koettaa, aikoi tehdä ankarasti\ntyötä saadakseen pian jos kuin niukan toimeentulon -- mutta silloin\ntyttö pois kapakasta! Eihän Eljas tahtonut sitoa itseään eikä muita sen\nkovemmin, -- johan yrityskin tehdä jotakin hyvää on jalostava.\n\nAnni oli ensi hetkestä Eljasta lempien silmäillyt. Mutta kun Eljas\nsuoraan ja rohkeasti teki esityksensä, niin oli hän ensiksi pettyneen\nnäköisenä naurahtanut, sitten katsellut epäilevästi, että saattoiko\ntuollakin olla viekkaat aikomukset, noin vilpittömän näköisellä. Mutta\neihän hänellä voinut olla rumia aikeita, arveli hän toisakseen, kovin\noli poika rehellinen ja viaton koko olennoltaan.\n\n-- Ja esitykseen se oli Anni suostunut, vaikka ei paljon sen\ntoteutumiseen uskonut, siksi oli hänen järkensä liian terve. Mutta\nlystihän tuota oli haaveilla hänenkin. Eljas oli kaunis poika ja niin\ntotinen tuumissaan; eihän sitä tiennyt, mitä hyvää se vielä saisi\ntoimeen.\n\nJa Eljaalla oli täysi tosi. Hän tahtoi tukahduttaa mielestään kaikki\nepäilyksen viekotukset, ja niitä vastaan hän nyt kamppaili.\nSuunnitelmansa hän jo oli tehnyt: hän aikoi lukea ahkerasti,\nsäännöllisesti, perustuksia myöten...\n\n»Jos tavun taivutuksen, typistyksen tai johtumisen kautta...» -- Entä\nsitten? Olenko minä humalassa? Enkö järkevästi pysty ajattelemaan?\nToverit minulle tietysti kaikki nauravat. Anni ehkä ivaa\nkokemattomuuttani; itse olen liian herkkä -- 19-vuotias... Ei: minun\npitää voittaa kaikki, kaikki! Eljas viskasi kirjan pöydälle ja alkoi\nmitellä lattiata pitkin askelin. -- Anniin luotan ja halveksia aion\ntoisten ivaa. Suora tie vain ja päämaali kirkkaana edessä, siten kyllä\nvaikeudet häipyvät.\n\nTaas istui hän, avasi kirjan ja iski nyrkit pöytään, että eikö ne\najatukset pysy koossa, epäilykset kaikkoa...\n\n-- Niin, vielä kerran: »Lyhytvokaalisen ja lyhyt...»\n\nUlko-ovea liikuteltiin. -- Juhana kuului tulevan, koska omalla\navaimella kulki. Sekin se on ensimmäinen nauraja.\n\n-- Asemalla tapasin Lassin, puhui Juhana, pyyhkien silmälasejaan ja\ntiiristellen ympärilleen, silmät pikkuisina.\n\nEljas luki.\n\n-- Häneltä kuuluu sunnuntai-iltana menneen yli yhdeksänkymmenen markan.\n\nYhä luki Eljas, päätä kääntämättä.\n\n-- Kovissa oli mies asessoreissa. Aikoi mennä raittiusseuraan.\n\n-- »K toisen k:n jäljestä katoo».\n\n-- Siihen nähden ne jäivätkin sinne jatkamaan, ja sen tytön kanssa\npelehtimään. -- Juhana muutti tohvelit jalkaansa ja asettui Suometarta\nlukemaan.\n\n-- Tytön! Hänen kanssaan eivät paljon pelehdi! -- Eljaskin heräsi.\n\nNyt luki Juhana sanomalehteä.\n\nEljas oli kahden vaiheilla, puhuisiko hän Juhanalle suoraan, vai eikö.\nEihän se kumminkaan usko, eikähän Eljas vielä itsekään ollut asiasta\naivan selvillä. Väärin se tietenkin käsittää. -- Mutta sen pitää tulla\nratkaistuksi kerran ja kerrassaan. Ensi voitto oli saatava itsestänsä\nja heti...\n\n-- Niin, se tyttö on minun.\n\n-- Niinpä näytti -- sen aikaa kun olit kapakassa.\n\n-- Ei. Hän ei suvaitse kenenkään hyväilyjä, hän on luvannut...\n\n-- Ahaa! Vai itseäsi varten olet tilannut...\n\n-- Minä aion pelastaa tuon tyttöparan ihmiskunnan hylkylapseksi\njoutumasta.\n\n-- Oho! -- Tänäänhän ne on arpajaiset, ensiksi edeltäpuolisen...\n\n-- Niin, minulla on todet aikeet. Kerran olen tuova hänet pois Hellaan\nsavuisista saleista ja antava hänelle aseman yhteiskunnassa. Siihen\nmenee vuosia, ja paljon pilkkaa saan kärsiä, mutta minä olen...\n\n-- Sinä olet höperö Eljas, pähkähullu, Lapviikin hullu! -- Pitkäksi oli\nvenähtänyt Juhanan naama, kun hän sen nosti näkyviin sanomalehden\ntakaa. Haaveilijana hän aina oli Eljasta pitänyt, mutta moista\nmielettömyyttä! Puuska tuo toki vain lienee.\n\n-- Onko aikeeni sinusta niin rohkea? -- Eljas oli odottanutkin jotakin\ntuommoista hämmästystä.\n\n-- Pane nukkumaan.\n\n-- Saadaanpa nähdä. Minä teen työtä.\n\n-- Se olisi hyvä asia. Vähemmin hourailisit. Lunta jo kuuluu olevan\npohjan puolessa. Reellä ajavat.\n\n-- Ja nyt teen työtä mielelläni, kun minulla on selvä päämäärä, johon\npyrin, kun minulla on ihanne, jota palvelen, jolle työni uhraan.\n\n-- Sinä näet unta, tahi olet eksynyt kapakkatytön viekkaisiin\npauloihin, joka sinun nuoruuttasi ja houreitasi tahtoo...\n\n-- Ei. Hän on puhdas kuin pulmunen lumella. Ja minä aion pysyttää hänet\nsiinä viattomuudessaan.\n\n-- Sinä Eljas pystyttelet vaahtopatsaita etkä ota lukuun omiasi etkä\nmuitten heikkouksia. Ja kun patsaasi pyllähtää, tuntuu kolaus sinusta\nsitä katkerammalta, -- parempi jos et olisi ruvennutkaan rakentamaan.\nSinä näet kangastuksia, ja ne muuttuvat irvikuviksi, kun ilma selkiää.\n\n-- Lempemme on kuin Koin ja Videvikun, iäti uusi ja iäti nuori. --\nEljas rupesi lukemaan kielioppiaan.\n\n-- Vide...! Eikö matami einettä annakaan? Suoliani kurnii. Sähkösanoma:\nSaksan keisari sairastaa -- tietysti. Tuossa on lehti.\n\n-- En minä jouda.\n\n-- Höpsis! Juhanakin asettui lakikirjansa ääreen. Mutta eihän se\ntahtonut luku edistyä kummaltakaan.\n\nEljaalla ne oli omat leuhkat tuumansa ja päätöksensä ja siksi kai hän\nniin rauhatonna siristeli jalkojaan ja muutteli asentoaan\nkeinutuolissa. Kun vielä toiselle tulee latelemaan lapsellisuuksiaan,\nsehän se Juhanaa suututti. Usein se oli tosin Juhanastakin tuntunut,\nettä kun saisi leivän, jos kuin pienen, ja pääsisi omilleen, -- mutta\ntoiselle hän niitä nyt ei koskaan puhuisi. Viime aikoina varsinkin oli\nniin tuntunut, eivätkä ne ajatukset ottaneet oikein aisoissa pysyäkseen\nhänelläkään. Ei hän ollut itseensä aivan tyytyväinen, vaan ei\ntyytymätönkään. Sillä välillä nakkeli sunnuntaista asti. Ja mikä se\nhänet oli taas tänäkin aamuna lykännyt sinne asemalle, ja mikä sinne\nsenkin kirjurimamsellin satutti. Ja kun kerran oli sunnuntaina tullut\nsana vaihdetuksi, niin eihän sitä nytkään ollut aivan ääneti saattanut\nolla, kun kirjeluukulle juuri vierekkäin osui, ja yhtä matkaa takaisin\ntuli kävellä. Ihmeen iloinen se oli ollut, naureskellut mille lie...\nAikoi arpajaisiin. Pitäisihän sinne illalla lähteä, katselemaan suuren\nmaailman meininkejä, muun vuoksi ei.\n\n-- Herrat on hyvät ja tulevat suurukselle, kuului matamin ääni oven\nraosta.\n\n-- Joko vihdoinkin! Juhana nousi ja lähti. Ohimennen katsahti peiliin:\nkovinpa oli törkeän näköinen parta, pitkällä sängellä, -- ja\nsemmoisella sitä oli vielä ilennyt mennä asemalle, ihmisten pariin! --\nSillekö lie nauranut. -- Saisihan tuo leuka edes olla vähän siistimpi.\n\nIltasella oli suuret arpajaiset, jonkin jalon seuran toimeenpanemat\nvielä jalompaa tarkoitusta varten. Puoli vuotta olivat jo voittoja\nkeräilleet kaupungin hienoimmat naiset ja jotkut vähemmänkin hienot\nkäsityöläisluokkaan kuuluvat, mutta sopivathan ne siinä yhteen, kun oli\nyhteishyöty kysymyksessä, kaunis tarkoitus. Kuukauden ajan oli siitä jo\nsoitettu sanomalehdissä, lupailtu monenmoisia surpriisejä, korteeseja,\n-- mene tiedä kaikki! Lihavilla kirjaimilla oli kuulutettu. Olipa vielä\nilmoitettu, että aamupäivällä saattoi käydä arpoja ostelemassa,\nkatselemassa ja kuuntelemassa yhdellä markalla tavallisissa\narkipuvuissa. Se oli tarkoitettu niinkuin alempaa kansaa varten. Mutta\nyötä vasten se oli oikeastaan päähomma asetettu. Silloin keräytykööt\nparemmat ihmiset frakeissa ja silkeissä -- isommasta hinnasta. Ja useat\nne olivat, jotka jälkimmäiseen joukkoon itsensä lukivat.\n\nLassi tuli hämärän koitteessa puulaakimiesten luo. Ei ollut hän enää\nolevinaan milläänkään sunnuntai-iltaisesta hurmasta. Hyvin lystin sanoi\nolleen, pöyhkeästi oli eletty, ja jos menikin vähän rahoja, -- mitä\nnoista -- kun antaa kerrassaan mutta harvoin luistaa vähän enemmälti,\nniin sillävälin sen tarkkuudella korvaa, eikä tee mielikään taas\nhurjistelemaan pitkiin aikoihin. Nytkin oli hän päättänyt jäädä\narpajaisista pois. Eikä niissä toki ole hauskaakaan -- tuommoisissa\nkoko maailman keräyspaikoissa.\n\n-- Tuumaatteko te mennä?\n\n-- Kyllä siitä minulta ainakin lähtö tulee. Pistä tupakka! -- Juhana\nsytytti lampun, ja vielä kynttilän, että partaa kerran oikein näkisi\najaa.\n\n-- Entä Eljas?\n\n-- Enpä häntä tiedä. Olen tässä lueskellut pitkin päivää, olisiko\ntuonne lähteä vähäksi aikaa.\n\n-- Jo kaiketi Hellaan Annia katselemaan, siellä kai se sekin on.\n\n-- Liekö tuo. -- Suututti se Eljasta, kun Lassi niin muka pilkallisesti\nAnnista hänelle mainitsi -- mokoma roivaaja!\n\n-- Eiköpä se Lassikin sentään tule, puhui Juhana, sivellen saippuata\ntoiselle poskipäälle. -- Onhan hyvä tutustua isoistenkin laitoksiin.\n\n-- Hyvin komeata siellä kuuluu olevan, sähkövalot ja muut, lisäsi\nEljas, jotakin sanoakseen. -- Ja monensadan markan voittoja.\n\n-- Arpoja minä nyt en kumminkaan ostaisi, jos tulisinkin. Mutta mitäpä\nsiellä? Olisi minulla kyllä jo mustat housutkin jalassa. --\nArkihousunsa oli Lassi lähettänyt räätäliin, puhdistumaan enimmästä\nryönästä, jota niihin oli sunnuntai-iltana tarttunut.\n\n-- Siistit housut.\n\n-- Ja tärkkipaidankin muutin tänaamuna. Lassi näytti.\n\nJo rupesi Juhana frakkiaan harjaamaan. Pieni se oli ja vanhaa kuosia,\nlyhyet typihaarukat takana, ettei rinnalta nappiin yltänyt. Eljas\ntuumasi, että siistimpi olisi toinen mustatakki, vaikka siinä vielä oli\netupuoletkin, kuin tuo lyhythäntäinen, joka vielä noin huonosti istui\nja näytti vanhalta.\n\n-- Mutta frakissapa siellä kuuluu pitävän olla, ilmoitti Lassi, -- niin\noli vasiten sanomissa.\n\n-- Eikä oltu pantu, kuinka pitkät haarukat pitää olla, kunhan se frakki\non, lohduttelihe Juhana.\n\nKun Eljaskin ryhtyi juhlavaatteitaan katselemaan -- hänellä ei ollut\nvielä parrasta vastusta, -- niin rupesi Lassinkin yhä enemmän mieli\ntekemään. Paljon siellä kaiketi on muutakin hienoa väkeä.\n\n-- Olisikohan teillä kahta valkoista huivia, jos minäkin sentään\nlähtisin?\n\n-- Onhan niitä. Mutta tuossako takissa?\n\n-- Eikö! Pianhan minä tästä vierestä räätälistä hännystakin lainaan,\nkolmella markalla.\n\nToiset eivät kieltäneet, eivät käskeneet, mutta räätäliin juoksi Lassi,\nheitti oman takkinsa panttiin ja tulla vohkaisi häntäniekkanutussa\ntakaisin. Eljaalta sai puhtaan kaulustankin -- mansetit unohtuivat --\nja herrasmies oli valmis.\n\nKahdeksalta ne ilot alkoivat, mutta myöhemmin vasta tuli väkeä, ja\npaljon sitä tulikin. Tungoksessa aaltoili; hienoja parvia maneesin\ntilapäisellä sillalla. Arvat olivat lopussa, mutta paljon sitä oli\nvielä nähtävää ja kuultavaa ja tehtävää. Joka puolella oli jotakin\nlystiä, olutkuoppia, tappuran syöjiä, noita-akkoja -- oli niitä. Ja\nihmettelevä ihmisvirta valui päästä toiseen ja taas toiseen.\n\nJuhana, Lassi ja Eljas virtasivat mukana, katselivat kummia ja\nkatselivat ihmisiä. Ei ollut tuttua monta. Mutta eräässä nurkassa oli\nEljas näkevinään Annin, -- niin Annihan se oli. Hän pyörähti sinnepäin,\ntervehtimään ja kyselemään, miten tyttö oli siksi irti päässyt, että\nsinne jouti. -- Kummako oli joutaissa, sillä eihän nyt paljon ketään\nkapakassa ollut, kaikki huveissa. Mutta aran näköinen se oli Anni,\nsilmäili rauhatonna ympärilleen ja kääntelihe syrjin. Eljas arveli,\nettä ihmisjoukkoa kai se ujostelee, yksin kun on, ja jatkoi pakinaa,\nhuomaamatta ohikulkevien katseita ja pistopuheita.\n\nEi kuolemakseen olisi hän arvannut, että niillä oli hänestä niin paljon\nsanomista.\n\n-- Ylioppilaskohan se on tuokin, joka mokoman kanssa siinä kauppaa\ntekee?\n\n-- Siltä näyttää. Muistaakseni tuon naisen olen nähnyt jossakin\nravintolassa.\n\n-- Kapakkaenkeli! Kauas se jo menee nykyajan nuorison häpeämättömyys ja\ntörkeys. Ei nyt välitetä enää siitä, mikä sopii, mikä ei. Peittelemättä\nnoin ylioppilaat yleisissä seuroissa käyttäytyvät! -- Se on se samainen\nkirottu ajan suunta...\n\nKeskustelijat olivat ikävoiton herrasmiehiä, jotka eivät mistään niin\ninnostuneet, kuin ylistellessään entistä kulta-aikaa, jolloin he olivat\nnuoria, ja sättiessään nykyistä mätää ja turmelusta.\n\nKaksi rouvasihmistä asteli näiden jäljessä, keski-ikäistä jo, mutta\nhyvin kuristettua ja pöyhistettyä.\n\n-- Kas tuonne! Noin nuori ja niin jo turmeltunut!\n\n-- Sanokaas muuta! Varmaankin ensivuotias ylioppilas! Mutta kuinka\ntänne päästetäänkin kaikenlaisia naisia oikeitten ihmisten seuraan.\n\n-- Ei välitetä. Siten ne nuorukaiset, usein toivorikkaat, vanhempainsa\nilot ja onnet, syöksyvät auttamattomaan häviöön. Mutta siitä ei olla\ntietääkseenkään, peittelemättä suvaitaan ruminta ilkeyttä.\n\nMistä ne lienevät kaikki Annin tunteneetkin kapakkatytöksi, vaikka oli\nse yhtä siro kuin joku muukin; mutta tunsivat ne.\n\nParvi nuoria tyttöjä käveli käsikynkässä. Uteliaasti katselivat he\netäämpää tuota kaunista paria, joka niin kaikkea huomaamatta, mutta\nkaikkien huomaamana, näytti keskusteluun vaipuneelta. Kohdalle tultuaan\nviskasivat ylenkatseellisesti niskaa ja kohauttivat olkapäitä,\ntoisaalle silmäillen. Mutta sivu päästyään he painoivat päät sukkelasti\nalaspäin ja vastakkain, ja hienoa kuisketta ja naurun tirskunaa kuului\njoukosta.\n\nHeti heidän vanavedessään purjehti joukko hännysniekkoja nuoria miehiä\nihaillen edellä astuvien hienosia hartioita ja kaarevia selkiä, joita\neivät syvälle uurretut, pitsireunaiset silkkipuvut paljon kätkeneet\nahnailta katseilta. Ei jäänyt etupuoleltakaan mielikuvitukselle paljon\nvaraa.\n\n-- Eikö se ole Eljas tuo, joka noin väylän paikalle on laivansa\nlaskenut. Pulskanpa se löysikin.\n\n-- Mutta hiukan syrjempään olisi hänen soveliaampi löytönsä laittaa.\nTuossa hän aivan sikaneeraa...\n\n-- Niin, sehän on Hellaan Anni.\n\n-- Toki hänet kaikki ihmiset tuntevat. Pitäisi käydä Eljasta\nnykäisemässä, ei näytä älyävän mitään.\n\nLassi oli joukossa. Sivumennen oli hän somassa saksalaisessa\n»biiri-tuvassa» siemannut -- sorjan tarjoojattaren houkutuksesta --\npari seideliä, ja oli siis jo hyvin mies puolestaan. Heti pyörähti hän,\narvonsa tuntien, Eljaan viereen, tapasi häntä käsivarresta ja sanoi:\n\n-- Tule pois Eljas, eihän tuo sovi. Etkö näe, että sinua kaikki ihmiset\nkatselevat.\n\nVeret kohosivat äkkiä Annin poskille, mutta katosivat taas joka pisara.\nKalpeana vetäysi hän syrjään ja hämmentyi ihmistungokseen.\n\n-- Mitä? Ihmiset? Mikä ei sovi? -- Suuttumuksen tulta iskivät Eljaan\nsilmät Lassia kohtaan. Hän halveksi sydäntään myöten mokomaa\nvaroittajaa. Juuri kuin hänet olisi pahanteosta tavannut -- moukka!\n\n-- No kun sinä tuon kanssa... Nuokin tytöt nauroivat.\n\n-- Naurakoot minusta nähden vaikka ikänsä. Tyttärien soppityrskyt ja\nsinun varoituksesi, ne ovat minusta yhden arvoisia. Saat mennä. --\nEljas kääntyi selin, tytön puoleen muka, mutta tämä oli jo hävinnyt.\nHäntä hakemaan hän käveli, mutta eihän siinä vilinässä enää häntä\ntavannut, vaikka kuinka olisi haluttanut tytön mielestä saada\npoistetuksi sen ilkeän vaikutuksen, minkä tuon tomppelin sanat näkyivät\nhäneen tehneen. No, ehkäpä sen illan pitkään vielä yhytti.\n\nMutta Juhanan hän tapasi seisomasta vinosti erästä\nvirvoitusmyynti-kojua vastaan. Hän näytti tarkastelevan seinälle\nmaukkaasti ripustettuja kauniita ja kalliita voittoja, tarkastelevan\nkauan ja arvostelevan niinkuin tuntija ainakin. Oli siinä keskellä\nmuudan mahdottoman suuri ja kaunis kangas, jossa oli ompeleita\nsisätysten ja päälletysten jos minkä värisiä ja mutkaisia --\nsuomalaisten kuosien tapaan oli muka olevinaan neulottu. Siihenhän ne\nJuhanan silmät varsinkin näyttivät kiinnitetyiltä, ikään kuin olisi hän\narvellut, että tuoppas tänne Sotkamon eukko, niin tuntisiko tuo sitä\nkotimaiseksi. -- Mutta semmoisia se Juhana ei nyt arvellut. Toisella\nnurkkasilmällä vilkaisi hän usein oikealle, jossa pari naista -- Julia\noli toinen -- ihmettelivät pitsikuoseja, toisella taasen vasemmalle,\nviinimyymälän ovea kohden, ja niitä katseita se näytti ajatuskin\nseuraavan.\n\n-- Viinilasiako persoilet, kysyi Eljas, serkkunsa rinnalle astuen.\n\n-- Enpä sitäkään, muuten vain tässä katselen.\n\n-- Siinähän tuo on sinun mamsellisikin. -- Juhanan katseet ne Eljaankin\nsilmiä ohjasivat. -- Ahaa! Häntäkö sinä tuonne putkaan tuumaat pyytää?\n\n-- Arvelin vähän, mutta ei taida maksaa.\n\n-- Onhan se koko näppärä tuossa vaaleassa puvussaan samettireunuksilla.\nKoreat silmätkin.\n\n-- Laihanlainen. -- Juhana muisti Eljaan omat sanat.\n\n-- Ei mikään erin mehevä, mutta menettelee. Kuka tuo toinen lie?\n\n-- Konttoristi sekin, mikä lie. -- Hyvin oli taas Juhana välinpitämätön\ntytöistä, ainakin näöltään. Mitäpä hän niistä. Eikä hän toisekseen\nkoskaan niin hullu ollut, että olisi näyttänyt heistä perustavansa,\nvaikka olisi perustanutkin. Suututti häntä kumminkin vähän, että Eljaan\njuuri piti sattua siihen, kun hän oli aikeessa mennä tytöille\nehdottamaan, että maistaisivat viinilasin, mutta yhdenpä tuo teki,\nmitäpä noista olisi kostunut. -- Minnekkäpäin sitä kävellään,\njoutavaahan tässäkin on seisoa, sanoi hän serkulleen.\n\nSiitä lähtivät he luovimaan joukkojen keskitse vastapäistä seinustaa\nkohti, jossa jonkinlaista teatteria ilveiltiin. Mennessään Juhana\nsilmäsi vielä taakseen, että katselikohan Julia heitä sattumalta.\nKatselihan se. Eljaskin sen huomasi.\n\n-- Mikset mennyt tyttöjä puhuttelemaan; vai etkö toista tuntenut?\n\n-- Tunsinhan minä, mutta minkäpä heistä hyötynee.\n\nJo alkoivat tanssia puuhata. Kaikista pulskimmat nuoret herrat, pitkät\nja leveät sinivalkoiset silkkinauhat sidottuina frakin ympäri ja\nlatuskainen lakinmalli kädessä, koettivat keskelle siltaa raivata\npientäkään pyörimistilaa tanssivaisia varten, mutta ei se tahtonut\nluonnistaa. Kun miltä kolkalta olivat kohteliaasti pukkineet ihmiset\nsyrjään, niin toiselta kolkalta tunkivat nämä taas. Vasta kun\nmahtavaääniset vaskitorvet olivat töräyttäneet esiin komean valssin ja\neräitä pareja oli lähtenyt kiertelemään, vasta silloin aukesi sijaa. Ja\nsitten sitä tanssittiin, tungettiin, töykittiin ja pyydettiin anteeksi.\nJa kun vähän ruvettiin lämpiämään, niin siirryttiin seinemmäs viileihin\nvirvoitusputkiin ja uudistettiin voimia vaahtoavalla samppanjalla, jota\npitkistä ja hoikista laseista ryypittiin. Auta kuin sitä meni\nsamppanjaa, vaikka kaksi markkaa lasilta ottivat! Mutta kuka siitä\nvälitti: se vilkastutti ja se innostutti, se kiihoitti.\n\nJuhana seisoi siinä syrjässä katsellen, ja arveli että jospa olisi\ntanssimiehiä, niin jo vain hänkin muutaman kierroksen pyöräyttäisi ja\nveisi sitten tyttönsä noinikään käsikynkästä tuonne putkaan ja\njuottaisi lasin, jospa nyt ei juuri samppanjaakaan. Kerta oli hän\nnähnyt Julian sivu viilettävän, ei useampaa. Eljastakin hän katseli,\nettä käskisi tämän käydä tyttöä jonkin kerran pyöräyttämässä, --\ntanssimies kun nyt kerran on.\n\nEljas käveli ja etsiskeli Annia. Ei ollut sen koommin häntä nähnyt koko\niltana. Ei hän olisi viisistäkään varoituksista säikähtänyt\ntanssiessaan hänen kanssaan vaikka minkälaisessa seurassa. Yhtä hyvä se\noli kuin joku muukin läsnäolevista naisihmisistä, ja parempi kuin moni.\n-- Mutta ei näkynyt. Olisiko Lassin sanat niin pahakseen pannut, että\npois olisi mennyt? Hyvin se on arkatuntoinen.\n\nSamassa näki hän Lassin kumartelevan erästä naista ja pyytävän\ntanssiin. Eräs Lassin Hellaan sunnuntaisista veljistä -- toisella\nkymmenellä näkyi jo taaskin olevan -- esitti häntä muutamalle hienolle\nryökynälle. Tämä levitti nenäliinan valkoisen pukunsa päälle, kun ei\nLassilla ollut hansikkaita, ja niin sitä mentiin joukkoon töykkimään.\nUrotyöstään ylpeänä tuli Lassi tanssin jälkeen suoraan Eljaan viereen,\npyyhki hikeä otsaltaan ja valitti kuumuutta. Paljon sanoi tanssineensa.\n\n-- Oletko sinä vähääkään käynyt yrittelemässä?\n\n-- Enpä ole. Ei ole tyttöjäkään tuttavia.\n\n-- Saahan niitä vaikka tusinan. Tule, minä esitän tuolle valkoiselle.\n\n-- Älä näe vaivaa.\n\n-- Ka kun et... Tiedätkö, miten Hellaan Annin kävi?\n\n-- En. No miten?\n\n-- Äsken tuossa ovella näin, kun eräs marsalkoista häntä talutti ulos.\n\n-- Ulos? Miksi? Käyttäytyikö hän sopimattomasti?\n\n-- Eikö mitä, mutta parempain ihmisten joukosta... Monta niitä on\nkyörätty. Olisivat tulleet edeltäpuolisen.\n\n-- Vai niin. -- Synkäksi menivät Eljaan kasvot, ja katkeruus täytti\nhänen mielensä. Hän ajatteli, että sentähdenkö, että Anni on joutunut\nravintolan tiskin taakse, ja senkötähden ettei hänellä ole kotia eikä\nsukulaisia, voidaan häntä tuolleen kohdella, ajaa syyttä pois\njulkisista huveista, polkea maine kuin rikolliselta, saastaiselta!\nTiesi mitä kaikkia ajatuksia silloin hänen päähänsä nousi; ei hän ollut\nniistä itsekään selvillä, mutta sen hän vain selvästi tajusi, että\njotakin siinä on vinossa. Ytelältä maistui hänestä nyt kaikki. Tuo\nteeskennelty ilo ja ihastus hienojen seurassa häntä tympäisi.\n\nPikkuista myöhemmin he siis Juhanan kanssa lähtivät pois. Ei se Juhana\nolisi pitänyt mitään erityistä kiirettä, katsella olisi vieläkin\nvoinut, mutta mitäpä toisaalta hänkään siellä yksin teki. --\n\nKun Eljas sitten kävi ensi kertaa Hellaassa ja tapasi Annin, oli tämä\nhyvin ujona ja vakuutti, ettei hän ollut sentähden arpajaisiin mennyt,\njotta Eljaan panisi koetteelle; muuten vain oli mennyt, kun aikaa oli,\nmitään ajattelematta -- tyhmästi kyllä. Eihän Eljas ollutkaan häntä\nmistään epäillyt eikä moittinut. Oli vain suutuksissaan, kun siellä\nAnnia pahasti kohdeltiin. Mutta niistä hän puolestaan ei vähääkään\nsäikähtäisi. Ja siihen nuottiin sitä puheltiin.\n\nTuon tuostaankin kävi Eljas Hellaassa. Juonnin tähden ei, vaikka\nainahan sitä piti maistellakin. Konsa oli Juhana matkassa, konsa joku\nmuu. Väliin hän kävi yksinkin.\n\nEräänä iltana siellä Eljaalla oli mieli mennä pahaksi. Kun hän näet\ntuli ovesta ääneti sisään, havaitsi hän tiskin luona erään upseerin\nseisomassa Annin vieressä. Selin olivat häneen. Upseeri kiersi\nkäsivartensa Annin ympäri, ja niin se Eljaasta tuntui, että se\nkäsivarsi sai levätä siinä vartalon ympäri estelemättä ja liian kauan.\nKauan se tosin ei ollut, sillä kun tyttö Eljaan huomasi, heitti hän\nupseerin ja tuli pakinoimaan. Eikä Eljaskaan puhunut mitään. Saattoihan\nse olla erehdyskin hänen puoleltaan; eihän se käsivarsi kenties\nollutkaan niin hellästi tytön varrella kuin se hänestä näytti. Mutta\nhyvin tuo häntä sentäänkin karmasi, että jos se tyttö vietävä kumminkin\non viekas ja heittiö ja hän tässä aisankannattajana turhia hapuilee.\nMutta toisakseen: hyvinhän hän oli vapaa; jos jotain epäluuloista näki,\nniin mikäpäs hänen oli tyttöä heittäessään. Katkeranlaista se tosin\nnoin oli ajatella ja toisinaan mieli epäilyttämään; mutta eipä se Eljas\nsitä paljon ajatellutkaan, ja kaikki jäi entiselleen.\n\nPaljon ne ivailivat toverit häntä noista Hellaan retkistä, mies kun ei\nvielä ollut älynnyt itsekseen pitää tuumiaan. Kysyivät, eikö siellä jo\nkohta alkanut jotakin kypsyä, monesko numero hänellä oli ym. Lassi se\nvarsinkin oli kärkäs Eljasta pistelemään, ja vaikk'eivät ne pistokset\naina niin syvältä tuntuneetkaan, niin se kumminkin suututti Eljasta.\nHänellähän oli rehelliset aikeet.\n\nMutta Juhana ei puhunut sanaakaan. Eljas kun luki ahkerasti, jotta oli\noikein ihme ensivuotiaaksi, niin Juhana arveli, että antaapa hänen\nhaaveksiakin sekaan, eihän siitä juuri haittaakaan ole. Kun se noin\ntyötä tekee, niin ehkä siitä mies paisuu. -- Itse hän säännöllisesti\nkulki tätinsä luona joka sunnuntai, säännöllisesti tapasi siellä\nJulian, jonka kanssa milloin sanan vaihtoi, milloin oli vaihtamatta.\nToisinaan saattoi tytön kotiin Malminkadulle ja käveli sen jälkeen\nvielä muutaman mutkan kaupungin ympäri -- oli sää mikä tahansa, -- ja\nmietti, mitä lie miettinyt.\n\nJa niin se kului syksy ja vuosi lopulleen.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nHarvakseen sateli lunta, märkää vitiä. Leijaillen ja vitkastellen\nlaskeusivat lumihiutaleet alaspäin isoina, löyhinä tähtinä toisiaan\npakoon. Mieli ei näkynyt lumien tekevän paneutua katukiville, sinne\nlokahyhmään tallattaviksi -- puhtauttaan kai säälivät, -- ja\nkierrellen, paikkaa valiten pyörähtelivät ne vielä hetkisen ilmassa,\nryöttäisen maapinnan rajalla. Mutta sinne vei väkisinkin heidän tiensä\n-- maan vetovoima näet vei.\n\nEnimmät pysähtyivät kumminkin jo katoille, mutta kauaksi eivät. Märkä\nsohju sulatti siellä pisaraksi pienen tähtösen ja yhdisti sen muihin,\nsaman kohtalon kärsineihin. Yhä uudet lumihiutaleet taivaalta\nlaskeusivat, kauniina ja täydellisen säännöllisinä, mutta tuhonsa\nlöysivät raukat, vesihyyhmään sekautuivat, häipyivät. Luisua\nkatonrinnettä pitkin virtasi kiihtyvä vuo, keräsi matkalla räntää ja\nmärkyyttä joukkoonsa ja valahti viimein räystäältä ränniin. Yltyen\nvauhdissaan syöksyi sieltä virta koskena johtotorveen, joka kuljetti\nkohisevat vedet alas kadulle, likaiselle kadulle. Verkalleen lipui\nvirta siellä hyyhmänsekaisena pitkin kivien lomia ja uurteita, kunnes\nmonen mutkan takaa saapui katunotkon vierteisiin, jotka säälittä\nohjasivat saaliinsa mustaan, syvään, pimeään lokaviemäriin.\n\nSakea oli pimeys. Himmeästi kuin harson läpi valaisivat kulkuväyliä\nkatukulmissa lyhdyt. Valoisaa näytti huoneissa olevan, mutta ahnaasti\npidättivät tummat uutimet ikkunoista ulospyrkivää heijastetta.\nToisinaan häiritsivät ajurin rattaat rantaveden yksitoikkoista lorinaa;\nväliin kuului kalossien ilkeä loksutus hyyhmäkössä.\n\nVarjopari laskeusi alas katua. Lähemmäs lyhtyä tullen saattoi siinä jo\nerottaa kaksi sateensuojaa, kaksi kauluspystyistä päällystakkia ja\nkahdet ylös käärityt housunlahkeet. Kulmassa, lampun alla, pysähtyivät\nkulkijat.\n\n-- Et siis tule tädin luo, virkkoi toinen, lyhyempi ja paksumpi.\n\n-- Enpä häntä. Oikeinko sinne käskemällä käskettiin?\n\n-- Pakkoa tietysti ei ole. Sanoihan vain täti, että jos sinäkin haluat\njoulupuurolle tulla, niin on lusikkakin varalla.\n\n-- Mitäpä minä siellä vierasten parissa?\n\n-- Sinnekö Hellaaseen sinä todella tuumaat lähteä? Kapakkaan\njouluaatoksi?\n\n-- Tiedäthän, mistä syystä. En kapakan takia.\n\n-- Vaan kapakkatytön takia. -- Eiköhän jo ole aika, Eljas, sinun heretä\nhourailemasta? Muisteleppas vähän kotiasi ja jouluilojasi siellä...\n\n-- Älä, Juhana, kajoa noihin. Minä olen jo ajatellut kaikkia, ja minä\nolen jo edeltäpäin katunut, mutta lähden kumminkin. Minä tiedän, että\nminulle tulee vaikea ilta, mutta jäljestäpäin olen oleva tyytyväinen,\nkun olen voittanut heikkouteni.\n\n-- Minkä sanon tädille poisjäämisesi syyksi?\n\n-- Olen kutsuttu muualle.\n\n-- Kapakkaan ihanteitasi palvelemaan?\n\n-- Ystävän luo. Vie terveiset. Huh, kun on märkää!\n\n-- Ja sinä kahlaat Hellaaseen! Hauskaa iltaa!\n\n-- Ei pistele. Terve! -- Ajuri!\n\nSe oli siihen aikaan, jolloin eivät rautaiset langat vielä liittäneet\n»peräpohjaa emäsuomeen». Ei sopinut ylioppilaan lähteä aina\njoulunajaksi kotiseuduilleen, sillä tukalaksi kävi ajaa yli puolensadan\npeninkulman kyytipelillä varsinkin kelirikon aikana. Syystäpä olivatkin\nEljas ja Juhana jääneet Helsinkiin, vaikka tiesivät vanhusten ja\nsisarparvien maailmalla olevia muistelevan kaipauksella, ja vaikka\nitsekin olisivat heidän luonaan mielellään pistäytyneet. Jo olivat he\neilisessä postissa saaneet joulumyttyjä, -- sukkia, vanttuita ja\nvillahuiveja ja niiden välissä muutamia rusentuneita torttuja. Kirjeitä\noli tullut pitkiä ja paksuja, suurilla ja pienillä kirjaimilla, kun\nnäet joka nassakan oli pitänyt itsensä saada veikolle töhrästää. Helliä\nsiunauksia, varoituksia ja kaipauksia oli niissä viljalti kaikissa\nmuodoissa.\n\nSehän se oli heistä vähän joululta tuntunut. Muuten siitä ei olisi\ntiennytkään. Aatoksi oli Juhanan täti kutsunut molemmat serkukset\nluokseen. Sinne menikin Juhana, mutta Eljas ajoi Hellaaseen.\n\nTapa on näet kaunis semmoinen, että ravintolat kutsuvat vakinaisia\nvieraitaan jouluaatoksikin iltasta syömään, eikä silloin ole tarvis\nmaksusta välittää. Harva se kumminkin on, joka kutsumusta noudattaa,\nnuoremmista ainakin, sillä mitkähän ennakkoluulot lienevätkään siihen\nsyynä, -- sen illan he mieluummin viettävät jossakin muualla kuin\nkapakassa. Monenlaisia ristiriitaisia tunteita oli Eljaankin rinnassa,\nkun hän rämisevillä rattailla ajoi ulos tullista.\n\nVäkisinkin täytyi hänen taaskin käydä arvostelemaan tekojaan ja\naikeitaan. Väkisinkin palasivat mieleen vanhat epäilykset: tokkohan\nhänen puuhillaan oli sitä pontta ja perää, että ne maaliinsa veivät;\neiköhän sittenkin kaikki ollut tuulenpieksämistä. Muistoon palasi vielä\nkotikin, jossa aina rauha ja tyytyväisyys oli tunteita tuudittanut\nlepoon. -- Ja nyt kapakkaan! -- Hetkisen tuumasi hän jo pyöräyttää\nhevosen kesken tietä, paeta pois, pois niiltä tienoilta, katkaista koko\nunelma, hylätä koko tuuma, unhottaa kaikki jalot aikomukset ja\npäätökset. Mutta silloinhan hän olisi myöntänyt voimattomuutensa,\neikähän siihen nyt mitään syytä ollut. Hetkiseksi hän vain aikoi mennä\nsinne Annin mieliksi ja sitten palata kotiin, nukkumaan. -- Jo häpesi\nhän äskeistä horjuvaisuuttaan ja epävakaisuuttaan. Silleenkö hän voisi\nhetkisten epäilyksien vaikutuksesta heittää tytön, jota rakasti, jonka\ntahtoi pelastaa, heittää hänet hylyksi happanemaan? Vakavin päätöksin\nastui hän Hellaan eteiseen.\n\nTukalata oli Eljaan olla tuossa, joskin harvalukuisessa seurassa.\nAnniakaan ei saanut nähdä kuin sivu suhahtelevan. Isäntä, tiirosilmä\nihranaama, jutteli kaikenlaisia kertomuksia vieraitten huviksi, mutta\ntavallistakaan rattoisuutta ei hän saanut meneilleen, eivätkä lasitkaan\ntiheään tyhjentyneet, vaikka niissä oli parasta tavaraa. Syötiin sitten\nmakeata ja rasvaista, mutta Eljaalle se ei maistanut. Pitkäksi hänelle\nkävi aika, raskaammaksi yhä olo.\n\nTuonko lie Anni huomannut vai muuko häntä kiirehti, mutta tavattoman\nsukkelasti korjasi hän ruoat pois, laittoi vanhoille herroille liköörit\nja kiepsahti Eljaan viereen istumaan. Hyvin hän oli juttutuulella ja\niloisena. Puheli puuta heinää, naureskeli raikkaasti ja puheli yhä.\nKantoi siihen heidän pöydälleen viiniäkin lasin pari, jota aina väliin\nmaistettiin. Vähitellen siinä katosivat kaikki tukalat tunteet\nEljaankin mielestä, katosi ikävä, kaipaus, epäilykset -- kaikki. Annin\nilo tarttui häneenkin ja karttui yhä, kun siinä juteltiin ja\nnaurettiin; he alituisesti ikäänkuin lähenivät toisiaan. Onni, toivo,\nluottamus tulevaisuuteen ja sen ihaniin unelmiin viekotti heidät pois\ntodellisuuden mailta.\n\nAinakin Eljaan. Ensi kertaa hän nyt pitemmän aikaa puheli Annin kera\nkahden kesken kenenkään häiritsemättä, ja sanomaton oli se viehätys. Ei\nhän huomannut, kuinka ilta kului myöhäiseksi, ei että muut vieraat\nvähitellen hajautuivat ja että he jäivät itsekseen. Tytön silmiin oli\nkiintyneenä koko hänen sielunsa ja sen tajunnat. Ja tuo vartalo hänen\nvieressään, kuinka se sentään olikin solakka, hurmaava! Se oli kerta\noleva hänen omansa, koko tuo otus, joka nauraa kikatti siinä\nsohvannurkalla. Hän oli onnellinen, voi kuinka onnellinen, -- kun vain\nne vuodet pian kuluisivat!\n\nMistä he lienevät pakinoineetkin, ei sitä Eljas jäljestäpäin muistanut.\nOlivat he pilanpäiten aikoneet matkustaa ulkomaille, pois kaikista\nSuomen ahtaista oloista ja katsantotavoista, -- vapauteen! Niin,\nEspanjaan he menisivät. Siellä laittaisivat kodin, jos kuin pienen,\nmutta Eljas ei saisi rakastua yhteenkään tummatukkaiseen\nespanjattareen, sen vannotti Anni. -- Semmoisissa pakinoissa se yö\ntuli, eikä Eljas arvannutkaan, niin jo kaasua väänsivät pienemmäksi.\n\nHavahtuen ihanista unelmistaan nousi Eljas.\n\n-- Joko nyt on niin myöhäinen? -- Ei mitenkään olisi hennonut lähteä.\n\n-- Onhan se, mutta ei nyt ajeta pois, lupaili Anni, ja veitikkamaisesti\nhän hymyili, kun täytti lasit. -- Istu!\n\n-- Lähteä täytyy kumminkin. -- Järki käski, tunne pidätti.\n\n-- Poispahan tekee mielesi -- ilkiö! -- Anni mutruili suullaan. Sekös\nhurmasi.\n\n-- Tulenhan minä kohta taas.\n\n-- Tulet, kun ovat huoneet täynnä ihmisiä, että tuskin ehtii kättä\npistämään. -- Mutta seisopas siinä ... noin, liikkumatta. Nyt sinä olet\njuuri saman näköinen kuin silloin ensi kerralla, silloin kun puhetta\npidit. Samallalailla posket palavat, ja tuo tukka tunkee silmille\nkiertämään, -- niinkuin silloin.\n\n-- Muistatko vielä sen puhe-illan?\n\n-- Muistanpa hyvinkin, -- aina muistan, niinkauan kuin sinua.\n\n-- Veitikka! Samoin minäkin. Mutta lähteä täytyy.\n\nEljas pakotti itsensä päättäväiseksi ja ojensi kättä. Tyttö tarttui\nsiihen, mutta miten lie ollutkaan, samassa oli huuli huulta vasten.\nYht'aikaa olivat syliksi kiepsahtaneet, -- ei ollut syy toisen eikä\ntoisen.\n\nMutta lupaus oli rikottu. --\n\nKun Eljas vähää myöhemmin tullista asteli kaupunkiin, oli mielensä yhtä\nmusta kuin pimeä, sateinen joulukuun yö. Samea oli rinnan sisusta yksin\nastujan. Yhden asian hän nyt käsitti selvästi: hän oli surkeasti\npettynyt Annin suhteen, joka ei ollut se, joksi hän oli häntä luullut.\nMutta vielä surkeammin oli hän pettynyt itsensä suhteen; hän oli\nmihinkään kauniiseen tekoon kykenemätön, katala petturi, joka valehteli\nitselleen ja muille, heittiö, joka tekeysi pyhäksi ja oli rietas. Hän\noli pettynyt koko maailman suhteen. Hän muisti Juhanan sanat, että kun\nhän heräisi unelmistaan, niin todellisuus tuntuisi sitä katkerammalta.\nNyt oli hän herännyt.\n\nMutta kovin hereillään olevalta hän ei näyttänyt siinä kulkiessaan.\nUlkomaailmaa hän ei huomannut; kaikki oli usvassa. Kuin tajuntaa vailla\nsiirteli hän jalkojaan eikä aina kuivimmissa paikoin. Ei nyt tuntunut\npovessa kansallista ylpeyttä, kun hän astui Arkadian koruttoman\ntemppelin ohi, ei hän inhonnut saapasvoiteen eikä kaalin katkua, kun\nKampin kasarmin seinitse tallusti, eikä muistanut nostaa silmiään\npimeässä etsiäkseen ylioppilastalon harjalta latinaisia kultalauseita.\nSivu astui vain, kunnes muutamassa kadunkolkassa näki suljetun puodin\nsilatut kiviportaat -- ne miten lie väsyneelle silmiin pistäneet -- ja\nniille hän istumaan vaipui. Ei hän siinä paljon ajatellut, sillä ajatus\nei juossut; mutta kaikki tuntui niin raskaalta.\n\nAikaa oli Eljas siinä kappaleen kököttänyt, kun poliisimies sadetakkiin\nkäärittynä verkalleen astuen saapui hänen kohdalleen ja hänen eteensä\nasettui seisomaan. -- Olipahan toinenkin ihminen yön selässä\nliikkeellä, toinenkin, joka ei jouluyönä sulatellut silavaa ja puuroa\nlämpöisellä vuoteellaan, vaan joka silti ei huollut, ei huokaillut.\nHyvin viehätti Eljaan silloista mielentilaa tuo poliisin varma tyyneys\nja tyytyväisyys.\n\n-- Hei! Sinä olet minun miehiäni, virkahti hän toverillisesti, kun\nkotvan aikaa olivat siinä ääneti toisiaan ihmetelleet.\n\n-- Mutta jos sinä olet minun miehiäni, niin siirrytään jo tältä\nportaalta poikemmas.\n\n-- Ihan niin, miksipä tässä yksillä portailla. Sinä mukaan.\n\n-- Tietysti. Mutta minnekkäpäin tästä käännytään?\n\n-- Tänne tai tuonne, samapa se minulle.\n\n-- Samapa se. Missä sitä aiotaan yötä viettää?\n\n-- Yötä... Kotona tietysti. -- Niin, yöhän nyt on.\n\n-- Eli aamu. Jouluaamu.\n\n-- Jouluaamu, joulu... -- Mitä se Eljas silloin kadulla teki pimeässä,\npoliisin parissa? Pian selveni kaikki. -- Toisesta välittämättä lähti\nEljas kiirein askelin viilettämään katua ylös, kotiinsa päin. Poliisi\nseurasi kymmenen sylen päässä katsoen, että osaisiko tuo kotiinsa.\n\nOsasi se. Vanhaa uraa nousi hän rappusia ylös, totuttuun tapaan pisti\navaimen reikäänsä ja sulki taas oven sisältäpäin, tottunut oli hän\nlöytämään takinnaulankin pimeässä, -- ei siihen ajatuksen apua\ntarvittu. Vanhaa uulaa riisui hän vaatteetkin päältään ja kapusi\nsänkyyn.\n\nVanhaan malliinko lie heti nukahtanutkin, mutta entiseen tapaansa ei\nhän nukkunut. Rauhatonta oli hänen unensa, levottomana hän kääntelihe\nja siirtelihe vuoteellaan, jotta Juhanakin heräsi ja arveli, että\nuniahan se näkee kai Eljas.\n\nUnia se näkikin; kaikenlaisia hajanaisia, kummallisia unenhoureita\nsynnytti mielikuvitus makaavan kiihtyneessä sielussa. Sukat olivat\nmaatapannessa unehtuneet jalkaan märkinä, ja siitä se lähti.\n\nHän oli seisovinaan kylmänlaisessa vedessä kotilammen rannalla\nsilmustamassa haukia. Suikale, semmoinen korttelin pituinen mustaselkä,\nmakaili päivänpaisteessa ruohikon rinnalla, ja varovasti työnsi hän\npajunsilmukkaa sen nokkaa kohti; oli juuri nykäisemässä, -- niin,\nläpihän se luiskahti ja ui selälle. Eljas jälkeen,-- Annin jälkeen,\njota virta vei koskea kohden; selvästi hän erotti tytön vaalean tukan,\nviekkaannäköiset silmät ja solakan varren; suu oli vähän mutrullaan.\nEljas syöksyi jälkeen, pelastaakseen häntä, sai kiinni ja kiersi käden\nvarren ympäri. Koski rupesi nielemään; huih kuin se meni huimaavaa\nvauhtia, ja lystiä oli siinä luikua Annin rinnalla -- autuaallista!\nMutta Anni erosi hänestä. Hän istui sohvannurkassa ja katsoi, kuinka\nAnni painui aaltoihin, juuri kuin kaivoon, maan alle. Ja joku huusi:\nsinä hukkasit hänet, työnsit turmioon! Eljas se työnsi... -- Kuka se\nhuusi? Tuoko poliisi?\n\nÄänetihän se seisoi sadetakissa siinä märän kiviportaan edessä, jossa\nhän istui. Jo lähti verkalleen kävelemään, ja hänen piti seurata\nmukana. Kampin porttikäytävään he menivät, suureen huoneeseen, -- niin,\nHellaan salihan se olikin. Kaasu oli väännetty pieneksi. Siinä istui\npitkän pöydän ympärillä miehiä, siinä oli upseereja, siinä Lassi\nveljineen ja Eljas; Anni kulki sylistä syliin, nakkelehti, eikä päässyt\npois. Ja kun se suuri karvanaama häntä suuteli, niin itki tyttö ja\nhuusi: Eljaan syy, Eljaan syy! Eljas koetti väittää vastaan, mutta ei\nsaanut sanaa suustaan, vaikka miten koetti, ja sisältä ja ulkoa\nhuusivat kaikki: Eljaan syy!\n\nKuulivatkohan ne äiti ja sisaretkin sen huudon. Eiväthän ne kuulleet.\nSiinä ne istuivat niin iloisina ja rauhallisina valoisan joulupuun\nympärillä, ja hänkin istui siinä, ja oli sukkia ja vanttuita sylissä.\nMutta miksikä se tuo kapakan ihranaama isäntä siellä oli, -- Eljasta\nhävetti. Nyt se antoi hänelle mytyn. Hän kehitti sitä auki, kehitti,\nkehitti -- Annin viekkaat silmät sieltä puljahtivat esiin ja koko tyttö\nlensi hänelle syliksi ja suuteli -- voi kun se suuteli kauan ja\nkuumasti. Ja äiti seisoi vieressä ja katsoi, katsoi pitkään ja\nsurevasti, -- niitä silmiä, voi niitä silmiä, pois, pois ne silmät...\nEi, nyt ne tulivat lähemmäs, käsi laskeusi olkapäälle...\n\n-- Mitä se tempoilee siinä. Makaa oikealla lailla, että toinenkin saapi\nnukkua. -- Juhana oli taasen herännyt, kun Eljas rauhatonna reuhtoili,\nja oli olkapäästä nykäissyt, herättääkseen. -- Katso, peittosi, missä\non.\n\n-- Kenen silmät... -- Pimeä oli. Eljas ei oikein herännyt,\npuolitajuntaan vain.\n\n-- Silmät! Vedä peitto päällesi ja nuku!\n\nNiin teki Eljas kuin käskettiin. Juhanan hän tunsi. -- Niin, Juhanan\nkanssahan hän olikin, yhdessä kävelivät ihmistungoksessa siellä\nmaneesin lattialla ja hakivat, -- kolmantena se pitkänhoikka marsalkki,\nsinivalkoinen vaate ympärillään ja litteä lakin latuska kädessään. --\nEihän sitä löydy, kun sinä pois ajoit, sanoi Juhana Eljaalle, mutta hän\nei uskonut. Yhä he kävelivät ja hakivat siinä isossa huoneessa. Muut\ntanssivat -- ja hakivat, hekin samassa tanssivat ja hakivat, ja kaikki\nmeni ympäriinsä. --\n\nEljas nukkui sikeästi, unia näkemättä.\n\nIso päivä oli, kun hän heräsi; kun matami kahvia oli tuonut, ei hän\nollut herännyt -- siksi siki oli nukkunut. Paljon se oli kai jo kello,\nkoska joulupäivä ei valkene pohjolassa aivan aikaiseen. Pää tuntui\nraskaalta, ruumista raukaisi: oliko hän ollut illalla juomingeissa?\nSukat vielä jalassa... Siitä hän lähti muistamaan koko sen eilisen\nillan, muisti yksityiskohdissaan, mutta unia sekausi muistoihin, eikä\nhän heti voinut erottaa, mitä myöten se oli unta, mitä totta. -- Juhana\nkulki ovessa; siitähän hän oli herännytkin, kun kylmän henki vastasi.\n\n-- Hei, siitä mies vasta heräilee. Minä olin jo Saksan kirkossa tyttöjä\nkatselemassa.\n\n-- Tyttöjä, -- kyyn sikiöitä! Kaikki yhdenlaisia!\n\n-- Minusta nähden! Taisipa mies joutua rämäviftille jouluaattona. Ja\nmitä sinä yökauden reuhtoilit ja ukisit?\n\n-- Minäkö? Unia taisin nähdä pahoja; eikä ne toki unet kaikista\npahimpia olleet.\n\n-- Märät sukat jalassa poika nukkunut! Pane nyt edes kuivat.\n\n-- Sama se sukille!\n\n-- Entä housunlahkeet! Reisiä myöten ravassa!\n\n-- Tämä maailma on aivan samanlainen kuin minun housunlahkeeni. Yhtä\nrapaa. Se vain erotus, että näissä on rapa päälläpäin, mutta maailmassa\nsisällä -- ja ylt'yleensä. -- Eljaalle teki hyvää purkaa täysinäistä\nsisustaansa.\n\n-- Vaikka lienee. Mutta noita älä vedä jalkaasi tässä huoneessa. -- Ja\nmissä se on kahlannut, kontinut!\n\n-- Missäpä täällä pääsnee kahlaamatta, kun on rapaa kiireeseen asti,\nyhtä lokaa. -- Eljas viskasi nurkkaan ne likaiset ja haki esiin toiset,\nhienot mustat housut. -- Hei! Nyt on mies kohta taasen siro ja siisti,\nei pölyn hiukkaakaan tahrana, ei moitteen sijaa! Sisältäkin viaton kuin\nlampaan karitsa. Hiuh!\n\n-- Jopa sinä olet oikein joulutuulella. Mustat lasit lienet laittanut\neilen Hellaassa.\n\n-- Tähän nyt laseja tarvitaan. Näkeehän sen tuppisokea, että tämä\nmaailma on musta ja sakea kuin terva. -- Eljas peseytyi ja pyyhkiytyi\nja katsoi peiliin. -- Mutta poika kun on puhdas ja valkoinen, -- jos\npuhtaampi niin pilassa.\n\n-- Jo ovat tainneet viekotella sinulta tytön, koska noin intoilet. --\nJuhana istui koko ajan hiljaa keinutuolissa ja katseli, kuinka Eljas\npuuhaili ja puhkuili. Hänestä oli aina lysti nähdä serkkunsa\nintoilevan, kun tämä oli saanut uuden piston päähänsä, nähnyt tai\nkokenut jotakin uutta, joka sillä kertaa täydelleen vallitsi hänessä.\nJo ensi puuskista arvaili hän tavallisesti, mistä milloinkin oli\nkysymys, mille puolelle sitä kallistuttiin, eikä hänen silloin\ntarvinnut muuta kuin parilla sanalla vähän pistää puita uuniin, --\nkyllä Eljas jatkoi.\n\n-- Viekotelkoot! Viekotella lehmää laihoa syömään!\n\n-- Ja kuka viekotellut? Kuka muu kuin minä itse, minä,\nmaailmanparantaja ja hän itse, -- puhdas enkeli!\n\n-- Soo! Entä ne jalot pyrinnöt ja päätökset?\n\n-- Täyttäkööt päätöksiään muut, tyhmemmät. Ja ne pyrinnöt! No, jotakin\nsen sairaan mieli tekee; kiikuttelee itseään taivaan ja maan välillä,\njossa ei ole pohjaa jalalle eikä varaa kädelle. Arkailee rypeä loassa,\n-- itse savimukura.\n\n-- He, he, he! -- Nyt Juhanaa jo nauratti tosissaan.\n\n-- Sic transit! Siinä oli minun uneni! Milloin Hellaaseen ensi kertaa\nmenet?\n\n-- Ei se päivä valkene. -- Eli menen, menen kiusallakin. Miks'en\nmenisi? Siellähän se minun paikkani onkin. Sinne juomaan, rylläämään,\nviekottelemaan, halailemaan, suutelemaan, tietysti, -- niinkuin\nmuutkin. Siihen minäkin kelpaan, muuhun en. Kun tässä loassa kerta on,\nniin pitäähän siinä rypeä. Tämä maailma on hapannut, ja minä olen siinä\nsamassa happamessa -- siitä ei pääse erilleen.\n\n-- Hellaan lasitpa sinulla on kumminkin silmillä. Ota järjen päästä\nkiinni taaskin poika! Ja nyt tule syömään, matami äsken jo käski.\n\n-- Läskiä ja puuroa -- söinhän sitä eilenkin.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKevätaika se on huvitusten aikaa. Iloisampaa puoltansa tarjoaa luonto\nja elämä, ja ilomielin käypi ihminenkin tähän tarjottuun, valoisampaan\npuoleen käsiksi. Etelämailta, Niilin rannoilta rientävät laululintuset,\nleivot ja peipposet pohjolaan, ja etelästä kai, ehk'ei juuri Niilin\nrannoilta, saapuvat posetiivitkin pihamaillemme uudella vauhdilla\nvääntelemään vinkuvia säveleitään. Nämä säveleet ja keskipäivän\nheloittava paiste ajavat ihmiset ulos huoneistaan nauttimaan\nunestaan heräävän luonnon nuorteutta ja turmelemaan jalkineensa\nlikavesilätäköissä. Kevät tekee lopun talven pitkistä, ikävistä\npuhteista, säästää kaasua ja kynttilöitä, sulkee luistinradat ja\npakottaa nuorison nousemaan ylös aamulla ani varain hankiretkille\nlähteäkseen. --\n\nArkadiateatterin edustalle sitä piti kokouduttaman jo kuuden aikana,\ntäsmälleen. Kelkkoja mukaan, mutta ei evästä; siitä on niin paljon\npuuhaa ja sotkua, teelusikat ja veitset katoavat ja vaihtuvat, ja se on\nsitäpaitsi niin epärunollista, maalaismaista.\n\nVähitellen siihen alettiinkin keräytyä pienissä joukoissa. Uni oli\nvielä useammassa silmässä; eivät ne silmät tahtoneet oikein auki\npäästä, mutta arastelivat lumen kirkasta kiloa. Ääni oli karkea ja\nherkkä katkeamaan öiseltään, ja vilun väreitä risteili ruumiissa, kun\nne suoraan lämpöisen peiton alta tulivat ulos aamukylmään.\n\nEnsiksi siinä käteltiin ja haukuttiin toisia, jotka viipyivät. Kaikki\nhe olivatkin tuttavia jo vanhastaan, lapsuudesta saakka, sillä he\nolivat kaikki kotoisin samasta kaukaisesta pienestä koulukaupungista,\njosta ajan pitkään olivat Helsinkiin soluneet, -- sinnehän useimpien\nsivistyneiden pitää päästä jos mitä varten, vähäksikään aikaa. Mutta\npaljon he olivat vierautuneet toisistaan myöhempinä aikoina, kun\nharvoin olivat yhteen yhtyneet ja kun eri oloihin olivat joutuneet.\nSiksi nyt olikin moinen yhteinen retki koetettu saada toimeen, jotta\nvielä virkoaisivat entisten aikojen hauskat muistot.\n\nUseimmat siihen samassa kokoontuivatkin, ja seura lähti luikumaan\nkaupungista ulos, -- parikymmentä henkeä, ylioppilaita kymmenkunta ja\nneitosia joku harvempi, opiskelevia nekin, mikä musiikkia, mikä\nkäsitöitä, mikä lukujen jatkoja; elämisen murheet näet heitäkin\npakottivat työhön. -- Mutta olipa heidän joukossaan semmoisiakin, jotka\neivät elämän huolien tähden Helsingissä oleskelleet. Oli kamreeri\nHallmanin molemmat tyttäret Sylvia ja Alma, nuoret ja kauniit, ja --\nmyöntää se täytyy -- oikeastaan näiden tähden se retki olikin\ntoimeenpantu. Sillä kun kamreeri oli äsken saanut tuottavan ja\narvokkaan viran eräässä ylihallituksessa ja muuttanut pohjanperiltä,\npikkukaupungista, Helsinkiin, oli perhe luonnollisesti seurannut\nsuureen maailmaan. Tyttäret olivat ihastuneet tavatessaan tuonaan\neräissä tanssiaisissa kotipuolen tuttuja, kahden puolen oli ihastuttu\nja siellä oli päätetty koota seurue vanhoja ystäviä ja lähteä hangelle.\n\nSaattoi sen kyllä jo itse retkestäkin huomata, että nuo sisarukset\nsiinä olivat etummaisina, niinkuin pääasiana. Heidän ympärillään oli\naina useimpia nuoria miehiä, ja heidän sanojaan ja toiveitaan oltiin\naina auliita noudattamaan.\n\nEljas käveli Sylvian rinnalla, ja oli tältä saanut kannettavakseen\nmuhvin, joka kelkkaa vetäessä oli esteenä. -- Täällä se näet jo Eljas\noli -- missäs harakka, jos ei sian tappajaisissa! Hän oli jouluaaton\njälkeen ensiksi heittäynyt maailman vihaajaksi, mutta vähitellen, kun\nhaihtui mielihaikea, jätti hän omaan arvoonsa Hellaat, Annit ja muut\nhoureet, rupesi järkimieheksi. Opiksi se vain tuo Annin juttu oli\nhänelle ollut. Hän oli oppinut katselemaan maailmaa toiselta kannalta;\nhän oli antautunut ihan vastakkaisia periaatteita harrastamaan kuin\nennen, hän nauroi entisille lapsekkaille, maailmaa parantaville\ntuumilleen, nauroi, mutta kaipauksella muistellen entisiä aikeitaan,\nnauroi, mutta uskomatta omaa nauruaan. Hän ei ollut aivan selvillä\nitsestään. Toisinaan hänestä tuntui kuin olisi hän taasen voinut sopia\nmaailman kanssa, tuntui siltä, ettei se sentään ehkä ollutkaan niin\nperäti hapannut kuin miksi hän sitä tuonaan oli kuvaillut. Niin se nyt\ntaas varsinkin tuntui, kun hän siinä päivänpaisteisella hangella,\nraittiissa aamuilmassa käveli miellyttävän Sylvian rinnalla ja haasteli\nentisistä ajoista.\n\n-- Olihan se sekin muudan retki, kun te Lummejoen rannalla olitte mäkeä\nlaskemassa, pikkuiset tytöt.\n\n-- Niin suksilla, muistanhan sen. Se oli eräänä laskiaisena, minä olin\npieni vielä, vähän yli kymmenen vuoden.\n\n-- Ja muistatte kenties, että oli syvälti lunta silloin.\n\n-- Oliko se silloin! Tehän kai juuri silloin olittekin matkassa, kun\nminut kaivettiin ylös kinoksesta. Oi, nyt muistan, ha, ha, ha!\n\n-- Ihan kaivamalla minä sain kaivaakin, sillä teitä ei näkynyt\nvähääkään lumen seasta, ei muuta kuin sompasauvaa hiukan; ja toiset\ntytöt kaahloivat ympärillä ja itkivät ja huusivat apua, kun meitä\nsattui muutamia ohi hiihtämään.\n\n-- Hi-hi-hi! Siinä kai oli korkeampi mäki kuin luulin, koska lankesin.\nMuistan aivan selvään vielä, kuinka kotona toruivat, he-he-he!\n\n-- Nyt te nauratte, mutta silloin itkitte, niin että kyyneleet valuivat\npitkin lumisia poskia, ja seisoitte kädet suorallaan, kun vanttuutkin\nolivat lunta täynnä.\n\n-- Ja te, kohtelias ritari, heititte minut siihen seisomaan.\n\n-- Tietysti, minulla oli omat matkani ja toiset jättivät.\nMustalaispojan kokoinenhan olin minäkin, vähän suurempi.\n\n-- Ei silloin arasteltu.\n\nHe kävelivät ensimmäisinä ja jäljestä seurasivat toiset kaksin, kolmin\ntahi nelin joukoissa. Viimeisenä tyyräsi Juhana ja kummasteli itsekin,\nettä mitenkä se hänkin tässä joukossa kulkee. Mutta luonto se\ntikanpojankin puuhun vetää, ilveilivät toiset hänelle salavihkaa, kun\nhän siellä Julian rinnalla tanakasti tallusti, vaikka puhelematta ja\nnaureskelematta kuten muut; käveli vain ja veteli vankasti tupakkia.\n\nLassi ja Antti olivat myöskin matkassa, ja Lassi koetti etenkin pitää\nAntin sisarta lämpimänä, puhellen puuta heinää. Mutta samalla nauratti\nhän koko tyttöliutaa; väliin nämä nauroivat ihan katketakseen, vaikka\neivät oikein tienneet nauroivatko Lassin sukkeluuksille vaiko\ntyhmyyksille. Lassi kumminkin piti edellisen arvelun varmana ja tuli\nyhä rohkeammaksi. -- Ja niin siinä soluttiin Hesperian ohi ja\nvilahtelipa syrjempätä rakennusten ja puitten lomitse Hellaan\nhuvilakin.\n\n-- Eljas, lähettäisiinkö Hellaaseen? -- Tytöt eivät ymmärtäneet, mikä\nLassin sukkeluus se siinä oli, koska pojat nyt vuorostaan nauroivat.\n\n-- Mene, jos mielesi tekee! -- Eljas ei ollut joulusta asti Hellaassa\nkäynyt, ja paljon muistoja virkosi hänen mieleensä, kun siitä\nnostettiin puhe. Mutta vastenmielisiä muistoja, jotka hän tahtoi\nkarkoittaa varsinkin sillä hetkellä.\n\n-- Ei tee, ehkä nyt sinulla sattuisi sinne asiaa.\n\n-- Kas, siellä seisoo joku balkongilla, huomautti neitosista eräs.\n\n-- Niin, eräs naishenkilö. Kas kun hän meitä tähystelee, jatkoi Sylvia,\njoka jo myös oli toisten puheeseen puuttunut.\n\n-- Niinpä näkyy.-- Ei ollut Eljas katsellut sinnepäinkään, mutta nyt\npiti hän velvollisuutenaan tarkata seurattavansa neidon puhetta. --\nSiellä seisoi Anni Hellaan parvella puistelemassa pöytäliinoja; hento,\nnotkea vartalo kuvastui selvästi tuttavana kirkkaassa päivänvalossa, ja\nkäsi oli nostettu silmille varjostamaan niitä paisteelta. Tarkasti hän\ntähysteli, ja kun Eljas nosti sinnepäin silmänsä ja katseet osuivat\nvastakkain, punastui poika. Tuon liekö Sylvia huomannut, koska kysäisi:\n\n-- Tunnetteko hänet?\n\n-- En... Mikä lie palvelija eli myyjätär. -- Välinpitämättömästi koetti\nhän vastata, mutta kovin siinä olisi hänellä ollut kiusallinen asema,\nellei samassa olisi rakennuksien suojaan siirtynyt Hellas ja ellei\nLassi uudella hulluttelullaan olisi kääntänyt kaikkien huomiota\ntoisaalle.\n\nKohta oli joukko päässyt lasitehtaan luo ja siitä suoraan poikettiin\nmetsään, juostiin kilpaa, hypittiin, telmittiin; hanki kantoi mainiosti\nja ilma tuntui niin raittiilta ja kepeältä, että eivät jalat tahtoneet\nmaassa pysytellä. Mäkeä laskettiin, vedettiin toisiaan ja kaadettiin\nkelkat tahallaan ja naurettiin, juostiin kukkulata ylös, toista alas\npitkin kenttiä ja harjanteita, ohi Alppilan viiletettiin, ja vasta\nmetsän sydämessä etäällä istahdettiin hangelle, kiville tai kannoille\nlevähtämään. Posket punottivat ja keuhkot läähättivät, rinnat\nkohoilivat ja silmät paloivat iloa. Ja kun Antti tarjosi vastoin\nkieltoa mukaan otettuja leivoksia seurueelle, niin ne syötiin\nsemmoisella maulla, jotta olisipa ollut enemmän!\n\nSiinä levähdettiin ja levähtäessä leikittiin. Leikkien pääasiallinen\ntarkoitus ja niitten huvittavainen ominaisuus lienee se, että ne ovat\njonkinlaisia esikuvia elämästä. Ja varsinkin eräs elämän tärkeistä\npykälistä, avioliitto, otetaan niissä mielellään kuvaannollisesti\nesiteltäväksi. Niissä näet monessakin yhdistellään parittain ihmisiä;\nmutta usein niissäkin sattuu, etteivät parit oikein »passaa», --\neivätkä ne muuten olisikaan elämän todellisia kuvia. Niinpä nytkin.\nJuhana joutui istumaan kannon nokkaan hienoisen Sylvian viereen ja oli\nhyvin onnettoman näköisenä, kun ei tiennyt mitä hänen siinä oli\ntehtävä, joten luonnollisesti tekikin kaikki nurin. Ykstotinen Julia\nosui Lassille pariksi, ja tähän vaikutti se niin masentavasti, ettei\nLassi koko leikin aikana hoksannut yhtään sukkeluutta, ei edes\ntyhmyyttäkään. Antille tuli sisar neitoseksi. Ja päällepäätteeksi jäi\nEljas ihan parittomaksi, vaikka monikin häntä olisi rinnalleen\nhalunnut, ja hän itse kiroili Juhanan onnea.\n\nHän käveli siis hiukan pahantuulisena männikköön, asteli siellä\nyksikseen verkalleen kukkulan etelärinnettä. Paikotellen oli jo\nlumettomia täpliä, ja muutaman kiven kupeelta löysi Eljas sinivuokon,\nkevään ensimmäisen, pienen tosin ja kalpeaksi jääneen, kun oli liian\naikaisin uskaltanut nousta kinosten sekaan kasvamaan. Sen hän poimi ja\npari muuta, useampaa ei löytänyt, vaikka haki tarkasti ja laajalta.\nMutta tyytyväinen oli hän siihenkin, ja kun hän iloisena taas kävi\ntoisten seuraan, jotka jo olivat uuteen leikkiin ryhtyneet, mihin\nhänkin pääsi osalliseksi, tarjosi hän hymyillen kukkasensa Sylvialle,\njoka oli häntä kiiruhtanut parikseen pyytämään -- parittain näet\ntaaskin oltiin, eipähän ilman. Tyttö kiitti ihastuneena ja uuden\ninnostuksen valtaamana riensi koko seura, unohtaen leikit, vuokkojen\nhakuun. Mutta useampaa ei löytynyt: Sylvia oli ainoa kukkarinta ja\nylpeä siitä.\n\nMutta jo oli aika palata, sillä hanki uhkasi pudottaa. Pitkänsillan\nkautta mentiin takaisin ja retkeen tyytyväisinä saavuttiin kaupunkiin;\nkävellessä tuumattiin panna toimeen jotakin uutta yhteistä hauskuutta.\nEnnenkuin kuitenkaan ohjelmasta päästiin selville, oltiin jo\nFabianinkadulla kamreerin talon edustalla. Sylvia juoksi ensin yksin\nsisälle ja käski toisten odottaa, hän ei viipyisi kuin minuutin, kunnes\ntulisi takaisin hyvästelemään. Meni niitä minuutteja kymmenenkin, mutta\nilosta säteilevänä hän hyppäsikin portaita alas ja julisti\nsanomattomalla riemulla, että isä ja äiti olivat käskeneet hänen pyytää\nhuomisillaksi heille kaikki retkeläiset teetä juomaan.\n\n-- Ja pienen polskankin lupasivat, mutta minä uskallan vakuuttaa, että\nei se tule olemaan niin aivan pienikään.\n\n-- Ihmeen hauskaa! Siitäkös lystit tulee! Kiitosta monta!\n\n-- Tulkaakin ajoissa, ja välttämättä kaikki.\n\nIhastus oli yleinen. Nuorimmat se hurmasi kerrassaan ja valtasipa\nvanhemmat muassa olleet neitosetkin, jotka jo pitivät itseään ja joita\netenkin muut pitivät palovakuutettuina liikanaista huvituksen ja\ntanssin kiihkoa vastaan. Melkeinpä tanssien siinä erottiin. Yksin juro\nJuhanakin kynsiskeli korvallistaan arvellen, että joko peeteli pitänee\nlähteä tanssikouluun vielä vanhoilla päivillä ja jäykillä säärillä.\n\nNyt piti valmistautua »paaleihin». Lassi meni suoraan hienoimmalle\nräätälille ja osti valmiiltaan uudet ja aivan uusmuotiset vaatteet ja\nkirjoitti kotiin, että rahaa pitäisi tulla viljemmälti, sillä kun hän\nnyt oli tullut seurustelleeksi kamreeri Hallmanin perheessä ja muissa\npääkaupungin hienoimmissa piireissä, niin sitä vaatteisiin ynnä muihin\ntarpeihin kului runsaammalti. -- Ja hän tiesi, että rahaa piti tuleman.\n-- Eljas osti harmajat hansikkaat, ja Juhana ajatti partansa\nparturilla, että kerrankin ihmeeksi tulisi hyvä. Ja niin täydessä\ntällingissä astelivat he illan suussa kaikki kolme kamreerin eteiseen,\nyhdessä Antin sisaren kanssa, joka Sylvian luona muutoinkin seurusteli\nja tiet tunsi.\n\nRetkeläiset olivat luulleet, että kutsut olivat yksin heitä varten.\nPettyivätpä he siis, kun tapasivat muitakin vieraita, outoja ja\nkomeita, ylpeitä isoisia, joiden seurassa tuntui äkiksestään tukalalta\nolla, kun ei niin tarkalleen tiennyt, miten pitäisi istua ja seisoa ja\nyleensä käyttäytyä.\n\nSiellä oli neitosia, joiden hienous ja korkea suku jo ihon läpi kuulti,\noli herroja, joiden pukimille ainoastaan Lassin uudet vetivät vertoja.\nTuli jo pari upseeriakin helisevin kannuksin ja vahatuin viiksin ja\nkielet sukkelina ruotsiksi lirkuttamaan. Nepä tiesivät miten olla piti.\nEmännän kättä he suutelivat, isännälle osasivat mieliksi puhella,\ntyttöjä naurattaa ja pikku veljeä nostivat kattoa kohti; kaikki he\nvoittivat. Mutta toisia vieraita eivät olleet näkevinäänkään, ennenkuin\nisäntä esitteli, jolloin kilauttivat kannuksia. Toisen tunsi Eljas,\nLendau nimisen; se oli sama mies, jonka käsivarsi silloin yhtenä iltana\noli näyttänyt kiertyneeltä Hellaan Annin varrelle.\n\nKovin se aluksi tuntui juhlalliselta, mutta mukiin meni sentään illan\npitkään. Tanssimaan kun ruvettiin, niin pyörittiin oikein sydämen\nhalusta, -- olihan siellä kotipuolen tuttavia ja välipä muista.\nUpseerit ja muut oudommat herrat eivät käyneet kuin väliin aina\npyöräyttämässä talon neitosia ja Helsingin ryökkynöitä; se muka ei\nollut aivan hienoa tuo tuommoinen innokas tanssi hikeen asti, eikä\nterveellistäkään, ja sentähden he ovelta usein arvostelivat hienolla\npilkalla maalaiskeltanokkien innostusta. Ja isännän huoneessa oli\njuotavia valita.\n\nEljas ja Sylvia olivat jo ensi valssissa sopineet toisesta\n»franseesista»; sehän se onkin loistokohtana aina tanssiaisissa.\nVastapäätä tanssi Lassi Antin sisaren kanssa eivätkä he muusta seurasta\npaljon tienneetkään. Sylvia kertoi Eljaalle panneensa painoon ne vuokot\nsäilytettäviksi; niihin näet yhtyi niin monta hauskaa muistoa\nhupaisasta retkestä. Eljas kehui tätä iltaa vielä hauskemmaksi, ja kun\nSylvian rintakukkavihosta muudan oksa sattui taittumaan, sai Eljas\npitää sen omanaan. Ja taas muistelivat he entisiä aikoja -- niitä on\naina niin lämpöistä palautella mieleen, -- muistelivat, kuinka he ensi\nkertaa yhdessä olivat tanssineet lapsina vielä, kuinka Eljas ei ollut\nosannut muuta kuin polkkaa hyvin niukasti, niin että hänen tahdissa\npysyäkseen oli täytynyt laskea yks, kaks, kolm, ha-ha-haha... Pahuus\nkuin se meni tuo aika! Tanssi oli lopussa. Mutta vielä oli kevättä\npitkälti, vielä saisivat he monet hypyt hyppiä, monet lystit yhdessä\npitää, ja Sylvia esitti, että he pian taas tekisivät hankiretken ja\nettä he kotipuolen tuttavat tiheämmin seurustelisivat, -- hän\npuolestaan ei paljon välittänyt noista pääkaupunkilaisista, joita isä\nja äiti olivat pitäneet velvollisuutenaan pyytää tanssiaisiin.\n\nSen jälkeen syötiin, ja syötettiin, ja syönnin päälle taas tanssittiin\n-- kauan. Eikä sitä olisi kukaan hennonut katkaista, elleivät nuo\nvanhemmat neitoset vihdoin olisi, huomaten isäntäväen hienoja\nviittauksia, päättäväisesti nousseet ja jyrkästi vaatineet poislähtöä.\nTäytyi siis lopettaa. Mutta ensin piti vilvoitella pikkuisen, ja\nsentähden, sillävälin kuin toiset lopettelivat lasejaan isännän\nkamarissa, kävelivät hankiretkeläiset verkalleen salin lattiata. Siinä\nmietittiin uutta hankiretkeä ilojen jatkoksi.\n\n-- Tällä viikolla meidän vielä pitää saada se toimeen, puhui Sylvia,\njoka varsinkin oli asiasta innostunut.\n\n-- Niin, mutta pitäisi saada toimeen semmoinen, jossa voitaisiin\ntanssia, jatkoi hänen nuorempi sisarensa, joka ei läheskään ollut\nsaanut tanssinhaluaan tyydytetyksi.\n\n-- Hei, minä tiedän, virkkoi Eljas ja napsautti sormiaan. -- Me\nkävelemme Oulunkylään asti hankea pitkin, tanssimme siellä ja syömme\naamiaista ja tulemme junalla takaisin.\n\n-- Se kyllä sopii, helppo siellä on saada huone, tiesi toinen.\n\n-- Se on mainiota, niin meidän täytyykin tehdä. -- Tytöt olivat kaikki\nhyvin mielissään keksinnöstä.\n\n-- Mutta kuka ottaa hankkiakseen huoneet Oulunkylässä, sillä tilata ne\ntäytynee, huomautti joku.\n\n-- Kyllä minä, tokaisi Lassi, minä ajan sinne junalla vaikka\nhuomispäivänä, -- me ajamme, Antti.\n\n-- Ja voipihan sen tehdä telefonillakin.\n\n-- Entä musiikki... Onko siellä pianoa?\n\n-- Ei liene... Sepä oli hankalampaa.\n\n-- Mutta Antti soittaa viulua, soitathan veli kun osaat, pyysi sisar\nveljeensä kääntyen.\n\n-- Niin, te soitatte, soitattehan, rukoilivat tytöt kauniisti.\n\n-- Kyllä kernaasti sen verran kuin osaan.\n\n-- Kiitoksia, kiitoksia. -- Alma ryökkynä innostui niin, että itsekseen\njo valssin pyöräytti.\n\n-- Mutta silloinhan te ette saa itse ensinkään tanssia, surkutteli\nneitosista eräs sääliväinen.\n\n-- Hauskuutta on, kun voi olla uhraavainenkin muitten iloksi, ja sen\nAntti kyllä tekee, kehui sisar.\n\n-- Ja jonkin valssin minäkin osaan avuksi vinguttaa, ilmoitti Eljas.\n\n-- Todellakin! Hauska kyllä olisi osata. -- No nythän selviää kaikki.\n-- Sylvia jo rupesi selvittelemään asioita, mutta näki samassa, että\nvanhukset tulivat uudesta viivytyksestä taas levottomiksi.\n\n-- Mutta milloinka me sitten lähdemme? Päätetäänhän se. -- Ei ollut\nkaikki selvillä.\n\n-- Jo tällä viikolla.\n\n-- Eiköhän jätetä ensi viikoksi? Tällä viikolla on jo ollut niin paljon\nhuvitusta -- pitää säästää. Eikähän sitä joudakaan. -- On hyvin\ntarpeellista, että kaikissa seuroissa ja kaikissa tuumissa on\njonkinvertainen hillitsevä, konservatiivinen elementti mukana\nvaikuttamassa. Semmoinen tehtävä oli nyt elähtäneiden neitosten.\n\n-- Niin, Almakaan ei pääse koulusta.\n\n-- Mutta maanantaina on lupa.\n\n-- No sovitaan sitten maanantaista, jolloin kaikki joutanevat.\n\n-- Ja Lassi tiedustelee Oulunkylässä huonetta ja ilmoittaa sitten\nkaikille, jos on onnistunut saamaan.\n\n-- Niin, niin, sovitaan siten.\n\nIsäntä tuli ottamaan osaa puheeseen, mutta samalla tekemään lopun\npitkistä keskusteluista.\n\n-- Mitä te nyt sovitte täällä Oulunkylästä?\n\n-- Me, isä, aiomme tehdä hankiretken sinne ja tulla junassa takaisin,\nja siellä tanssia viulun mukaan, selitti Alma, käyden isänsä kaulaan\nkiinni.\n\n-- Junassako tanssia, tyttöseni! Hillitse toki tanssi-intosi viulun\nmukaan. Jaa, hyvästi, puhui hän vieraille, jotka ryhtyivät kättelemään;\nei kestä kiittää, muistakaa käydä vastakin. Niin, hauskahan teillä\nnäyttää olleen, en ole tyttöjäni nähnyt noin iloisena ennen koskaan.\nAlmakin aikoo junassa tanssia, hupakko! -- Jaa, -- hyvästi!\n\nJuhana oli jo takki päällä lähtemässä, odotti vain Eljasta, joka vielä\nviipyi Sylviaa hyvästelemässä. Vihdoin hänkin irtausi.\n\n-- Maanantaina siis, ja aikaisin, puhui vielä tyttö.\n\n-- Aikaisin, ei kuitenkaan ennen päivän nousua! Kunhan ilma olisi\nkaunis.\n\n-- Sen täytyy olla. Hyvästi siksi.\n\nTaaskin oli Eljas hurmaantunut, eikä salannut sitä ensinkään, kun\nJuhanan ja Julian kera kolmissakesken poispäin kävelivät. Juhana oli\niltaa isoimman osan istunut itsekseen nurkassa, eikä ollut sieltä\njaksanut pysyä toisten innostuksen matkassa, ja Juliakin oli aina\nvakava ja harvapuheinen. Mutta Eljas ei voinut käsittää, etteivät he\nolleet iloisia, ja väitti heidän tekeytyvän. Kun Juhana vielä empi\nlähtöään koko maanantaiselle hankiretkelle, arvellen, ettei ne\nsemmoiset olleet häntä varten, ja Julia selitti, ettei hän\nkonttoristaan mitenkään pääsisi, oli Eljas vihdoin yskän ymmärtävinään.\n\n-- Te ette viihdy muiden ihmisten joukossa iloisissa seuroissa -- no,\nno kenties te viihdytte paremmin kahdenkesken sunnuntai-iltoina\narkkitehdissä, kun istutte kukin nurkassanne ettekä puhu mitään.\n\n-- Eljas on hävitön, mutta tottavieköön, monta vertaa paremmin minä\nsiellä viihdyn, ajatteli Juhana, mutta ei virkkanut mitään.\n\n-- Mitä se häneen kuuluu, ajatteli puolestaan Julia, hänkin ihan\näänetönnä. -- Mutta minuun nähden lausui hän kerrankin toden sanan...\n\n-- Minäpä viihdyn ihmisten seurassa, jatkoi Eljas, kun toiset vaiti\nmököttivät. -- Ja minä lähden maanantaina hankiretkelle.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMutta Eljas ei mennyt hankiretkelle maanantaina, eivätkä sinne menneet\nmuutkaan. Ilma oli kyllä kaunis, raitis ja puhdas, nariseva hanki\nkannatti kyllä kulkijan, huoneita oli kyllin Oulunkylässä, mutta lähtöä\nei tullut. Niin se oli päätetty ylemmissä ilmoissa.\n\nEli se riippui oikeastaan kamreeri Hallmanin nykyisestä asemasta\nyhteiskunnassa. -- Tällä oli uudesta arvostaan paljon vastuksia ja\npaljon velvollisuuksia. Ei siinä kyllin, että piti itsensä osata\nasettua semmoiselle kannalle, että olisi sekä ylempäinsä että\nalempainsa ja vielä yleisönkin mieliksi -- jo se oli helkkarin vaikeaa,\n-- mutta hänen täytyi vielä lisäksi asettaa perheolonsa ja\nseurustelupiirinsä asianomaiseen järjestykseen, nimittäin semmoiseen,\nettä se samalla vastasi hänen asemaansa yhteiskunnan johtavien\nhenkilöjen joukossa ja oli hänelle itselleen niin edullinen kuin\nsuinkin. -- Tuosta kaikesta oli kamreerille paljon huolta.\n\nYlellisyyttä hän periaatteesta vihasi; hänestä oli väärin ja loukkaavan\njulkeata elää niinkuin useat hänenkin asemassaan sen pahempi elivät,\nuhkeasti kuin ruhtinaat maassa semmoisessa, jossa kansan suurin osa\nvuotensa läpi tuskin jaksoi pitää itseään leivässä ja piimässä. Ei.\nKamreeri oli milloin tahansa valmis jyrkästi moittimaan sellaista\nuhkaylellisyyttä. -- Mutta toisakseen, pitihän kaiken olla\nasianmukaisen hyvästi asetettuna, niinkuin hänen nykyinen asemansa\nyhteiskunnassa sen vaati, -- ei muhkeasti, ei palvovasti, mutta siltä\nväliltä. Sillä eihän sitä nyt taasen, Herra Jumala, voinut\nliikanaisella ja huomiota herättävällä ahnaudentapaisella\nmenettelylläkään suorastaan asettua ulkopuolelle niitä piirejä,\njoihin nyt kerta kumminkin kuului.\n\nSemmoisten periaatteiden mukaan se oli kamreeri asettanut elämisensä.\nSen mukaan oli hän, perheen saavuttua uuteen kotiin, myös valinnut\nseurustelupiirinsä niiden kesken, jotka olivat yhtäläisessä asemassa\nyhteiskunnassa kuin hänkin. Tulijaispidot oli pidetty, mutta mitään\nlähempää seurapiiriä ei ollut vielä keräytynyt, -- lähimpinä olivat\nvielä ne, joita oli vanhan kotipuolen tuttavia.\n\nTyttölapsille, jotka pikkukaupungissa olivat tottuneet iloiseen\nseuraelämään, leikkeihin ja tansseihin, oli tuo erikoisasema hyvin\nkiusallinen, eikä taas kamreerin mieleen ollut oikein se, että he yhä\nenemmän seurustelivat entisten tuttaviensa kanssa. Mutta minkäpä sille\nteki, ja kun nämä, -- enimmäkseen opiskelevaa nuorisoa kumpaakin\nsukupuolta -- panivat hankiretket toimeen, niin eihän hän ollut voinut\nkieltää lapsiltaan tuota viatonta huvitusta. Hyvin häntä tosin oli\nepäilyttänyt tuo kotiin kutsuminen, mutta pitihän rukouksiin vihdoin\nsuostua, kun niitä rouvakin kannatti. Jäljestäkäsin tuo kuitenkin yhä\nenemmän häntä mietitytti ja kadutti, ja hän päätti kutsua »lasten\npaaleihin» muitakin -- uudesta seurapiiristään. Se oli syy, miksi\nluutnantteja ja muita outoja naamoja oli näkynyt retkeläisten\ntansseissa. Mutta kamreeri huomasi illan kuluessa hyvin, että tämä\nseura ei sovi yhteen. Toinen tai toinen aines pois, -- ei auta! Ja kun\ntyttöset taas alkoivat puhua uusista hankiretkistä ja tansseista, niin\nukko kävi levottomaksi ja närkästyneeksi. »Antakaa nyt jo olla, en minä\nviitsi enää kuulla», tuumaili hän. Huolettava siinä oli pulma.\n\nSilloin tuli kamarineuvos P:ltä kutsut tansseihin sunnuntai-illaksi. Se\nteki selvän asiasta, lopun hankiretkistä. Niiden lopettamiseen tuli\nlisäksi muita syitä, jotka kauhistivat kamreeria.\n\nKun luutnantti Lendau, se samainen Hellaan sankari, samana iltapäivänä\nkävi kamreerin luona muutaman paperin kanssa -- luutnantin isä oli\narvoltaan kamreeria korkeampi ja tämä oli siis melkein velvollinen\nsiihen paperiin kirjoittamaan, -- niin siellä tuli puhe äskeisistä\nlastentansseista ja niistä monista talonpoikaisista keltanokista, joita\nsiellä oli ollut. Kamreeri selitti, että kun nämä olivat perheessä\ntuttuja vanhastaan pikkukaupungin ajoilta, niin oli hän katsonut\nsopivaksi ja kohteliaaksi kerran kutsua heitä taloonsa, vaikkei ollut\naikomus niitä useammin seurapiiriin vetää.\n\nLuutnantti sanoi sen kyllä ymmärtäneensä. Muutoin hän heistä yhden\ntunsikin jo entuudestaan, ehk'ei paraalta puolen, sen näet pitkän,\nruskeakiharaisen. Usein oli hänet nähnyt Hellaan ravintolassa ym.\nyhdessä jonkun huonompiin kerroksiin kuuluvan naisen seurassa;\nmuutamassa julkisessa tilaisuudessa se pariskunta oli erittäinkin\nyleistä huomiota herättänyt, ja oli täytynyt viimein ohjata ulos\nmolemmat.\n\n-- Soo! Vai moinen heittiö!\n\n-- Niin, muutoin en tunne, vaikka lie kelpo mieskin, muistui vain\nmieleeni, kun hänet täällä näin niinkuin etumaisena herrastelevan.\n\n-- Se hävitön! Olisitpa silloin sanonut, niin eiköhän olisi taas\nlöytynyt reikä ulos. --\n\nJa kun tytöt illallispöydässä puhuivat hankiretken lykkäämisestä\ntiistaiaamuksi sunnuntaisen tanssin tähden, niin isä suuttui. Hän\nsuuttui hyvin harvoin, mutta nyt hän löi kahvelin päätä pöytään, niin\nettä teekupit läikähtivät.\n\n-- Sen minä sanon kerrassaan, että niistä on tullut loppu,\nhankiretkistä ja teidän seurustelemisistanne kaikenlaisten renttujen\nkanssa. Minkälaisia ihmisiä vedätte te minun huoneisiini, ja vielä\nmuitten ihmisten pariin! Täytyyhän minun hävetä silmät päästäni. Ja\nluuletteko oikeitten ihmisten enää huolivan meitä joukkoonsa, kun\ntäällä näkevät kaikkea liekoa. Tiedättekö, mikä mies sekin teidän\nEljaanne on, joka täällä muka kukkona pöyhisteli toisten vertaistensa\nparissa? Tiedättekö, että koko kaupunki tuntee hänet irstaaksi\nheittiöksi, jolla ei edes ole häpyä peitellä siivottomuuttaan?\n\nJa kamreeri kertoi, mitä oli luutnantilta kuullut, eikä suinkaan\nvalkaissut tämän sivelemää pohjaväriä.\n\n-- Ja samanlaisia ovat kaikki. Onko se sopiva seura... No, no älkäähän\nnyt itkekö, tehän ette tienneet, eikähän se vielä niin vaarallista\nollut. Mutta pitää olla arka nimestään ja arvostaan, kun kerta on asema\nyhteiskunnassa. -- Lauhtuneena ja tyytyväisenä päätökseen sytytti isä\nsikaarin ja käveli huoneeseensa.\n\nTytöt itkasivat pikkuisen rauenneita toiveitaan, kun kaikki uneksitut\nkeväthuvit kuivuivat, mutta lohduttausivat pian kiirehtiessään\nvalmistautumaan tansseihin sunnuntai-illaksi. Sylvia suri sentään\nkauemmin aikaa, itki vielä sängyssä maata pantuaan ja oli alakuloisena\nkokonaista pari päivää, sekä haaveksi saaneensa jo tuntea palasen\nelämän todellisuutta. Pirstoihin oli mennyt hänen ideaalinsa, -- hän\noli jo melkein Eljasta rakastanut. Mutta nyt hän päätti karkoittaa\ntykkänään mielestään Eljaan kuvan, tuon kurjan, joka ei ollut sen\narvoinen, että häntä ajattelikaan. Nyt hän ymmärsi, miksi toiset olivat\nhänen Hellaaseen menemistään ilveilleet, nyt tiesi hän, kuka se nainen\noli ollut Hellaan parvella, nyt tajusi hän koko sen ruman kavaluuden.\nSentähden, kun hän eräänä päivänä näki Eljaan tulevan vastaansa\nkadulla, hymyssä suin ja nähtävästi aikeessa puhutella, hän tuskin\nsilmän liikkeellä kylmästi vastasi tervehdykseen, niin että mies jäi\nnaama pitkänä takaapäin töllistelemään.\n\nLassi tuli sopimuksen mukaan sunnuntaina ilmoittamaan, että\nOulunkylässä huoneet oli tilattu, että Antti oli ostanut viuluunsa\nvarakielet ja että siis aamulla oli kokouduttava Arkadian portaille\npuoli kuusi. Mutta kohta hän jo äimistyi ja sanattomaksi jäi siitä\nkohtelusta. Tyttöjä ei näkynyt, ei kuulunut -- Lassi oli toivonut\nhupaista illanviettoa perheen keskuudessa -- ja isännän kamarissa,\njohon hänet käskettiin istumaan, oli kovin tukalata. Ei kamreeri eikä\nhän tiennyt mitä sanoa, istuskelivat vain siinä vastakkain.\n\n-- Ne on jo huoneet tilattuna Oulunkylässä, sopersi Lassi vihdoin.\n\n-- Vai niin, vai niin. Pankaa tupakka. Me olemme tästä lähdössä\nkamarineuvos P:lle tanssiaisiin... Me lähdemme jo kohta. -- Kello ei\nollut kuuttakaan.\n\n-- Ohoo. Ja tekö sanotte neitosille, että aamulla...\n\n-- Minä sanon, että ne eivät lähde mihinkään aamulla eikä illalla.\nNiin, se tahtoo sanoa, he lähtevät illalla kamarineuvos P:n luo\ntanssiaisiin ... jo kohta.\n\n-- Yhy.\n\n-- Niin, täällä oli luutnantti Lendau, ja minä olen kuullut ...\nkerrotaan koko kaupungissa että te, eli se herra, se pitkä\nruskeatukkainen, se...\n\n-- Eljasko?\n\n-- Niin, kuuluu käyttäytyneen monella lailla pahasti, eli rumasti,\nseurustelleen kadulla ja yleisissä paikoin, teattereissa ja\narpajaisissa pahamaineisten naisten kanssa, ymmärrättekö?\n\n-- Joo. Vai puhuivatko ne minustakin?\n\n-- Eivät, eivät suinkaan, mutta kuten te sen näette, enhän minä voi\nantaa tyttäreni seurustella sellaisten kanssa, näette sen, siihen\nasemaan katsoen, joka minulla on yhteiskunnassa -- te ymmärrätte itse.\n\n-- Joo. Mutta tarkoitatteko te minuakin?\n\n-- En, en mitenkään. Enkähän minä sitä usko, mutta kun puhuvat, ja sitä\ntäytyy näettesen mukautua oloihinsa -- te ymmärrätte.\n\n-- Joo. Mutta minä en ymmärrä, mitä se kuuluu hankiretkeen.\n\n-- Herra Jumala, kuinka te olette tyhmä. Kun miehet yhtenä päivänä\nesiintyvät kapakkaenkelin seurassa arpajaisissa ja toisena tulevat\nminun tyttäriäni pyytämään retkille, semmoisessa asemassa kuin minä\nolen, niin enhän siihen voi suostua, te voitte muuten olla jos kuinka\nkunnollisia, mutta kun kerrotaan -- ymmärrättehän?\n\n-- Joo. Mutta kerrotaanko sitä _minustakin_?\n\n-- Ei, ei suinkaan.\n\n-- Se on hyvä se. Hyvästi!\n\n-- Hyvästi. Käykäähän pian taas ... niin, käykäähän joskus.\n\nLassi oli ymmärtänyt senverran, ettei heidän retkestään tullut mitään\nnyt eikä vasta ja juuri Eljaan typeryyden takia. Ja häneenkin oli\nvarjoa langennut. -- Kalman kalpeana syöksyi hän portaita alas ja mennä\nvouhki katua pitkin juuri kuin höyryn voimalla, takki leuhtoen auki ja\nlakki päässä vinossa. Ihmiset syrjäytyivät pelokkaina, kun hän\nesplanaadin poikki viiletti ja ylös Yrjönkadulle. Kun hän soitti Eljaan\nja Juhanan ovelle, niin kajahti koko kerros, ja matami säikähti niin,\nettei tahtonut kiireessä löytää avainta eikä avaimenreikää ovea\navatakseen.\n\n-- Enkö minä jo sanonut sinulle, ettei se passannut ja että sinä\nturmelisit kaikki, puhui Lassi jo ennenkuin sisään pääsi. -- Niin,\nmiten on nyt käynyt? Kenen syy? -- Hän puhkui hengästyneenä.\n\n-- No miten? Ja kenen ne syyt? Ja missä asiassa? Istu Lassi ja ryyppää\nvettä, äläkä puraise kieltäsi. -- Eljas harjasi juuri pyhätakkiaan, oli\naikeessa mennä teatteriin. Hän oli iloisella mielellä, oli päiväntyönsä\ntehnyt, päivä paistoi huoneeseen ja koko maailma näytti hymyilevältä,\neikä hän siis ensinkään voinut ymmärtää Lassin suuttumusta eikä\nkiihoittunutta mielentilaa.\n\n-- Kenenkö syyt? Oliko se siivoa kävellä hienoissa arpajaisissa\nkapakkatytön vieressä koko illan, ja kadulla ja teattereissa, -- missä\nkaikissa kuulut kulkeneen?\n\n-- Kuule Lassi! Mitä hemmettiä sinulla on aina siitä tytöstä puhumista?\nMinä sanon sen sinulle kerrassaan ja viimeisen kerran, että se on minun\nasiani, eikä kenenkään muun. Ja sinä saat...\n\n-- Vai ei kenenkään muun. Eivätkö ne siat jo olleet sotkeneet minuakin\nsiihen juttuun, niin että hädintuskin pelastin oman kunniani.\n\n-- Oman kunniasi -- sen olet syönyt monesti. Mutta pura suustasi, mitä\nsinulla on purkamista. Mitä tietää tuo kaikki puuskuminen?\n\n-- Hitto hänet tiesi! Senverran vain tiedän, että juuri sinun\ntökeryytesi takia ei tule meidän hankiretkestämme mitään, ei huomenna\neikä koskaan. Mene nyt Oulunkylään peruuttamaan huoneita ja mene itse\nkamreerilta kuulemaan.\n\n-- Kamreerissako nyt olet ollut? -- Eljas päätti lypsää tiedot\nLassilta.\n\n-- Olen ollut. Ja olisitpa sinä siellä ollut minun housuissani, niin\netköhän olisi lähtöä saanut. Mutta minun käskettiin käydä vastakin.\n\n-- Ja mitä siellä sanottiin? Mitä ihmeitä ne ovat sinulle näyttäneet?\n\n-- Mitä! Ovella jo piika hampaita näytti, tyttöjä ei näytetty ollenkaan\nja isäntä näytti kuin olisi vasta saanut selkäänsä ja lisää odottaisi.\nSanoi menevänsä erään kamariherran luo tanssimaan ja sanoi, ettei hän\npäästä tyttöjään semmoisten pariin.\n\n-- Niin mimmoisten?\n\n-- Semmoisten kuin sinä. Minun suhteeni peruutti toki sanansa ja käski\nkäydä talossa. -- Pitääkin olla mies tökerö, kun menee Hellaan Annin\npariin oikeissa paikoissa. Kaikki ihmiset kuuluvat kertoneen, ja muuan\nluutnantti.\n\n-- Ahaa! Vai niin! -- Eljaalle alkoi asia vähitellen selvitä, vaikk'ei\nLassin sanoissa paljon tolkkua ollut. Mutta pääasian hän käsitti.\n\n-- Vai niin, vai niin! Juokse nyt ympäri kaupunkia ja ilmoita\nretkeläisille, ettei retkestä tule mitään. Minä en juokse. Eikä sitä\ntoki tarvitsekaan, jo sen tietää koko maailma. Hyh! se on miestä. Kun\nminä en olisi jo siellä varoittanut. -- Ja missä se on Juhanakin ja\nhänen tupakkansa?\n\nMutta Eljas ei enää kuunnellut Lassin porinata. Seisoi vain takki\nkädessä ja mietti. -- Hän oli merkitty mies, hylyksi merkitty. Ja\nminkätähden? Sentähden, että hän kerran oli ajatellut hyvää ihmisistä\nja maailmasta, oli uneksinut voivansa joskin pienessä muodossa saada\naikaan jotakin hyvää, kaunista, jaloa, sentähden että hän oli\nhaaveksinut löytyvän viattomuutta, puhtautta, lujaa tahtoa, sentähden\nettä hän oli ollut mieletön ja luullut suoruudella ja rehellisyydellä\nmihinkään päästävän. Sentähden oli hän nyt potkaistu pois niistä\nseuroista, joihin pääsi mikä roivaaja tahansa, kun vain ymmärsi\npeitellä törkeytensä, sen tähden oli hän vielä tuottanut mielipahaa ja\nikävyyksiä muillekin. Niitä hän nyt siinä mietti yhä takkiaan\nharjatessaan eikä kuullut Lassin porinaa.\n\n-- Ja mitä se tuosta takistaan hankaa, pakisi yhä Lassi. -- Kukahan\nsieltä nyt soittaa -- kas Antti. Joko olet kylliksi harjautunut viulua\nviiltämään? Hehehe! Huomenna me emme, Antti, lähdekään mihinkään, ja\ntiedätkö miksi?\n\nTiesihän se jo Antti. Oli kuullut sisareltaan, jolle Sylvia oli\nkertonut, ettei heitä haluttanut seurustella kaikenlaisten kanssa, ja\noli lausunut ihmettelynsä Eljaan julkeudesta ja röyhkeydestä. Ja niistä\nikävistä asioista se oli nyt Antti tullut juttelemaan.\n\nKolmissa miehin he nyt istuivat siinä ja miettivät kovaa kohtaloaan.\nKovin oli heille nolosti käynyt. Lassi varsinkin tempoili ja haukuskeli\netenkin Eljasta, muistellen hyvin tarkkaan, kuinka hän oli maneesissa\nvaroittanut. Antti ei Eljasta ahdistanut, oli vain kummissaan\näkkinäisestä käänteestä ja pahoitteli hukkaan menneitä humaloita. Eljas\nistui äänetönnä, tuijotti maahan ja mietti. Äkkiä kavahti hän, tempasi\nlakkinsa ja virkahti:\n\n-- Pojat, lähdetään Hellaaseen.\n\n-- Eikö lie selvintä, tuumasi Lassikin, joka jo moneen kertaan oli\npurkanut sisuansa.\n\n-- Niin lähdetään, kehoitti Anttikin. Mitäpäs se istumalla ja\nhautomalla paranee. Kun ei meidän seurastamme huolita, niin haetaan\nitse seuramme.\n\n-- Hellaan Anni, vanha tuttu, hyvä juttu. Hänhän se on Eljaalta paperit\npilannut, lohduttakoon nyt vuorostaan.\n\n-- Hyvin olet sinäkin, Lassi, lohdutuksen tarpeessa. Mutta viina se\nhuuhtovi huolet pois...\n\nNiin lähdettiin siis! -- Eljas työnsi toiset ulos ja tuli itse\njäljestä.\n\nPaljon sitä viinaa käytetään suruja ja huolia hetkeksi karsimaan\nmielestä. Sillä vaikkakin ne kohta taasen uudella vauhdilla palaavat,\nniin on suloista, lohduttavaa kumminkin, jos kuin lyhyeksi ajaksi\npäästä vapaaksi ajatuksesta, joka muutoin herkeämättä kaivelee mieltä\nja kummituksena sielussa pyörii nukkuessa ja valveilla.\n\nSitävarten ei Eljas kumminkaan nyt ehdottanut Hellaaseen menoa. Hänessä\nheräsi vain äkkiä halu mennä katselemaan, minkälaista siellä nyt Annin\neläminen oli, vieläkö tuo muisteli häntä ja heidän menneitä houreitaan\nja teeskentelikö tuo vielä viatonta pelastettavaa. Ennen oli hän\nkammonut ajatustakin uudistaa tuota tuttavuutta, nyt hänestä tuntui,\nettä hänellähän ei ollut enää mitään peitettävää tai hävettävää omissa\neikä maailman silmissä. Hänet oli ajettu pois muista piireistä ja\njuurikuin karkoitettu Annin luo. -- Kun he kävelivät maantietä ja\nHellas alkoi pilkistää puitten lomitse, muisti Eljas, kuinka hän siinä\nviikko sitten oli kieltänyt tuntevansa Annia, ja muisti silloin\npunastuneensa. Oli hän nyt siitä palkkansa saanut!\n\nVanhassa tutussa salissa istahtivat vieraat erään pöydän ympärille ja\nheläyttivät tiukua. Mutta Anni ei tullut, toinen tuli, vanhempi ja\nrumempi. Vasta myöhemmin saapui Anni -- kaupungilla oli ollut, -- ja\nEljaasta näytti, että hän oli reippaampi ja iloisempi kuin ennen, mutta\nmyös vapaampi. Tuttavallisesti tervehti hän vieraita, taputti muuatta\nherraa paljaalle päälaelle, toiselle pisti kättä ja nyökäytti päätä,\nkun tämä kohotti lasinsa juodakseen hänen maljansa.\n\nSamassa havaitsi hän tuttavamme nurkkapöydässä ... mutta ei, hän ei\nhämmästynyt, ei punastunut, tuli vain rohkeasti kohti.\n\n-- Oo! Harvinaisiakin vieraitahan täällä on. Mistäpäin nyt tuuli\npuhaltaa, kun herratkin ovat kerran taas tänne osanneet?\n\n-- Pohjoisesta tuulee, kylmästi ja kolkosti. Sehän se ajoi, selitti\nAntti!\n\n-- Niin, tännekö lämmittelemään? Eihän sitä näy tarvitun talvenkaan\npakkasissa.\n\n-- Talvella on lämmitelty muualla. Ettekö tosiaan ole nähneet meitä\nkoko tällä vuosiluvulla, kysäisi Eljas, silmiin katsoen.\n\n-- Olenpa kyllä nähnyt teidän lämmittelevän täällä Hellaan puolessakin.\nSaako teistä ketä onnitella?\n\n-- Saahan meitä kaikkia. Hahaha! Lassi nauroi. -- Eljasta varsinkin,\nsillä hän on eniten jäähdytetty.\n\n-- Vai niin. No hän tulistuu kai taas huomenna! Pahempi se on, kun\nvähitellen, mutta myötään, hyytymistään hyytyy, -- silloin ei sula\nkoskaan.\n\nEljas ymmärsi, että tyttö tuolla tarkoitti itseään. Muut jatkoivat yhä\njuttua, kertoilivat, laskivat pilaa ja nauroivat, ja Eljas nauroi myös\ntoisin vuoroin, toisin oli vallan vakava. -- Mutta kesken kaiken\nkysäisi Antti, että kenellä heistä oikeastaan rahoja oli maksaa kaikki\nnuo juomiset, joita runsaanlaisesti kului. Kevätpuoli oli köyhin aika,\njolloin kaikkien ylioppilaiden taskut asustivat tyhjinä. Neljä markkaa\noli yhteensä miehillä. Keltä nyt lainaisi; päiväkaudet näki\nylioppilaita juoksevan tuttavan luota toisen luo uudistamaan samaa\npyyntöä, »vippaapa minulle kymmeninen», ja epäiltävää oli, olivatko he\nillalla rahakkaammat kuin aamulla. Keneltä siis saisi nyt iltapuhteella\nHellaassa? Mutta Lassi hoksasi, että eiköhän Eljaan sana käy täällä\nrahasta, hänelle niin tutussa paikassa. Kovin oli Eljaan vastenmielistä\nmennä kysäisemään, mutta täytyihän, ja velaksi olisi saatu vaikka\npaljonkin. Uutta tilattiin. Vähitellen keräysi tuttavia muitakin heidän\nseuraansa, -- teattereista ja vieraisilta kun palasivat. Niin tuli\nsinne Juhanakin; hän oli taas saattanut Julian Malminkadulle ja sieltä\nlähtenyt kävelemään Hellasta kohti niinkuin kerran ennenkin, vaikk'ei\nhän nyt ainakaan tiennyt tulla Eljasta sieltä hakemaan.\n\nMuut vieraat olivat vähitellen menneet pois tai siirtyneet toisiin\nsuojiin, ja kun siinä vielä istuttiin hetkinen ja tunteet kiihtyivät,\nniin alkoi jo tuntua juhlalliselta, kohtapa puheitakin pidettiin. Ne\nnäet ovat aina välttämättömiä seurauksia veljellisesti innostuneesta\nmielentilasta. Kohta nousi Eljaskin puhetta pitämään.\n\nHän oli kerran ennenkin siinä samassa huoneessa puhunut, puolta vuotta\naikaisemmin, hän muisti sen hyvin. Samoin kuin silloinkin kilautti hän\nnytkin lasia ja pyyhkäsi tukan silmiltään, ja niinkuin silloinkin\nseisoi Anni ovella ja kuunteli. Mutta eroa oli niitten puheitten\nvälillä. Silloin oli hän hehkunut innostuksesta ja toiveista;\nkatkeroita sanoja, pettymyksen, halveksimisen sanoja tulvi nyt hänen\nhuuliltaan -- luonnollisesti, sillä kovin oli hän nyt ärtyneessä\nmielentilassa. -- Keskustelu oli illan kuluessa tietysti liikkunut\näskeisen häneen kohdistuneen häväistyksen tienoilla, eikä siis\nkummakaan, jos Eljas puhui siitä ja itsestään. Nuoren mieli näet on\nsemmoinen, että jos mitä hetken tuntee, niin se pitää heti saada\ntoisille puhutuksi. Eljas kertoi toiveistaan, niiden raukenemisista ja\ntunteistaan. Hän oli muka taistellut -- pieksänyt ilmaa, hän oli ollut\nkuin tuulimylly. Taistelu alkoikin nyt vasta; hän aikoi nyt taistella\nkahta kovemmin, tuhatta tulisemmin, mutta vastapuolueen riveissä,\naukaistakseen omia silmiään ja muitten. »Ja jos arkana vetäydyn\nsyrjään», huudahti hän, »jos kätkeydyn suojaan maailman mainingeista,\nsilloin saatte majani ovelle ripustaa taulun: Tässä lepää Eljas...» --\nSamassa pyysi hän myös sanoa joksikin ajaksi jäähyväiset hyville\nveljilleen. Hän oli näet päättänyt parin päivän perästä lähteä pois\nHelsingistä, paeta maalle piiloon yksinäisyydessä oppimaan, miettimään,\nvakautumaan.\n\nNäin hän hehkuen puhui ja eläköötä huudettiin julmasti. Toinen vastasi,\nja taas huudettiin ja juotiin. Eikä siinä kohta oltu surkeita eikä\nmenehtyneitä, ei köyhiä eikä kipeitä. Tyttökin, Anni, tuli siihen\nistumaan ja joipa likööriä kuin mies. Eljaan vieressä hän pysytteli,\nnaureskeli vain, ja kun Eljas hänet veti polvelleen, niin istuipa\nsiinäkin arastelematta oikein rakkaasti käsi kaulassa ja penkoili\nEljaan tuuheata tukkaa!\n\n-- Se on tuolle Eljaalle nähtävästi yhdentekevää, olipa polvella Sylvia\nvai Anni.\n\n-- Olipa kamreerin tyttö vai Hellaan tyttö, ykskaikki!\n\n-- Kunhan on tyttö ja rakas.\n\n-- Kippis Anni, juodaanpa sitä vanhaa rakkautta muistellen, hei!\n\n-- Hei! Kapakkatyttö juopi kun juotetaan ja rakastaa kun rakastutetaan,\nvirkkoi Anni ja kiskaisi lasin pohjaan.\n\nAamupuoli oli jo, kun he Hellaasta irtausivat. Mutta ei tehnyt\nsilloinkaan mieli vielä kaupunkiin lähteä, ja kun yö oli kaunis, ilma\nraitis ja puhdas, päättivät he yksimielisesti astella hiukan metsään\npäin vilvoittelemaan ja raitistelemaan. Siellä kävelivät he kauan,\nmilloin jutellen, milloin ääneti, enimmäkseen ääneti; hetkisen ilo oli\nhervahtanut, kullakin oli nyt omat mietteensä harkittavina. Tuumaa oli\nseassa vakavampaakin. Ja kun he vihdoin takaisin palasivat, alkoi\nkeväinen päivä jo sarastaa; kohtahan lähestyi se aika, jolloin heidän\noli ollut määrä mennä hankiretkelle. Nyt he menivät kotiin nukkumaan.\n-- Mikaelin kadulla tuli joukko ihmisiä vastaan, palasivat\nkamarineuvoksesta, praasnikoista, tanssiaisista. Siinä tuli kamreerikin\nrouvineen ja heti jäljestä Sylvia ja Alma. Kohteliaasti nostivat\nnuorukaiset lakkia, joskin ilveen hymy saattoi pilkistellä jostakin\nsilmännurkasta. Mutta Eljas katsoi Sylviaa rohkeasti silmiin, juurikuin\nolisi tahtonut sanoa: »niin, niin, tämmöisiä hävyttömiä yönkulkijoita\nme olemme, -- ovatko muut parempia?»\n\nSiinä olivat syyt, miks'ei maanantaiaamuisesta hankiretkestä\nOulunkylään tullut mitään. Mutta se ei vaikuttanut mullistavasti\nmihinkään piireihin, ei vaikuttanut muuta, kuin että Juhana jäi yksin\nasumaan huoneeseen kivitalon kolmannessa kerroksessa Yrjönkadun\nvarrella. Sillä eräänä päivänä ajoi Eljas rautatietä pohjoiseen päin ja\nnousi junasta muutamalla pienellä asemalla Hämeessä. Siellä maalla\naikoi hän nyt lukea; tahtoi viihdyttää mieltään, joka oli monesta\nsyystä kiihtynyt, tahtoi vakautua, ja sinne jäi hän kesään asti.\nSilloin tuli kotoa kirje, että isä oli sairastunut, tuli kohta toinen,\nmustalla lakalla, että isä oli kuollut, perhe jäänyt vähiin varoihin.\nEljaan täytyi ruveta elämisestään itse huolta pitämään, ja hän hankki\nsentähden aluksi itselleen kotiopettajan paikan eräässä varakkaassa\nperheessä, johon hän jäikin vuodeksi.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nJuhana istui keinutuolissaan, pää taapäin vaipuneena. Hyvin hän tuntui\nuupuneelta, väsyneeltä, kyllästyneeltä. Jäsenet roikkuivat\nhervottomina, sieluttomina tuijottivat silmät ulos ikkunasta, --\najatuskaan ei juossut. Poroa karisi sammuneesta sikaarista\nhousunpolvelle, mutta sitäkään ei hän viitsinyt pyyhkäistä pois, tuskin\nkatsettaan siihen kääntää. Jähmettyneeltä tuntuivat sielu ja ruumis.\n\n-- Rasvaiset liharuoat ja monet jälkiruoat ... nehän ne raukaisevat,\ntuumi hän vihdoin, jännittäen vähän voimiaan. Tätinsä luona hän oli\nollut päivällisellä. -- Ihan kuin olisi painajainen! Juhana huokaisi\nsyvään ja haukotteli. -- Vai liekö tuo yksin ruokakaan, joka painostaa,\nytelältäpä tuo tuntuu koko maailman meininki. Mikä lieneekin, jotakin\ntässä on vinossa.\n\nJuhana oli äsken suorittanut oikeustutkintonsa ja oli nyt ylimääräisenä\nkirjoitettu senaattiin. Semmoinen hän oli laukkukainaloinen, joutilas\nherra, jommoisia jo ennestään oli kylliksi vetelehtinyt Helsingin\nkaduilla. Vähän oli työtä, vielä vähemmin palkkaa, -- ja semmoista kai\nse tulisi olemaan pidemmät ajat. Ne sitten ovat elämän toiveita!\nKyllähän ne muutamat pikemminkin pääsevät kiinni ruunun kannikkaan,\nvarsinkin jos sattuu olemaan joku setä tai eno virastossa, mutta ei\nJuhanasta mielestään ollut siihen kissanhännän vetoon. No, eihän niitä\nvelkojakaan vielä ollut hyvin paljon, mutta taival edessäpäin tuntui\nniin mustalta, niin suljetulta, niin yksitoikkoiselta. Se ajatushan se\nmieltä piti myötään nolona. Huoneensakin näytti hänestä ikävältä ja\nraskaalta, vaikka olihan se nyt verrattain siisti ja hyvin sisustettu,\nmaksoikin 65 markkaa kuussa ilman päivällistä. Mutta ilotonta oli aina\nsiinä yksin istua, yksin kävellä, yksin lukea, yksin tuumailla, jättää\nse sinne autioksi lähtiessään virastoon ja virastosta palata sinne\ntakaisin autioon yksinäisyyteen. Kolkolta tuntui. -- Menee kapakkaan.\nInhotti ajan pitkään. -- Ottaa eukon. Tekihän ne senkin muutamat --\nhullut. Tappelemista tässä on kyllin markoista ja penneistä itse\npuolestaankin, hiiteen se veisi akoittuminen keskinkertaisen neron. Ja\nmitäpä siitä naisväestä sitten...!\n\nJuhana käännähti, pyyhkäisi karstan vaatteiltaan ja työnsi keinutuolin\nliikkeelle. Olisi sytyttänyt tupakankin, mutta ei nähnyt tulitikkuja --\neikähän tuo maistanut sekään.\n\nHittojako hän välitti niistä naikkosista! Mutta aina se palaili mieleen\nvain tuo vanha ajatus perheellisestä onnesta, josta hän usein oli\nuneksinut, ehk'ei tahtonut sitä itsekään tunnustaa. Hänkö tässä\nuneksimaan, täysi mies selvillä päin -- pyhyttis! -- Niin, olihan hän\nluvannut lähteä teatteriin illalla arkkitehtiläisten seurassa, ja Julia\ntulisi mukaan. -- Vasta viisi kello, -- puoli kahdeksan kai sinne\nmennään. Julia mukaan; hm -- eivät nuo mahda kovin iloisia olla\nhänenkään päivänsä. Istuu konttorissaan kesät talvet, viikot umpeensa,\nkahdeksasta aamulla kahdeksaan illalla kirjoittaen laskuja ja numeroita\nja viettää sitten vähät loma-aikansa parsimalla sukkiaan tai kutomalla\npitsejä, jotka sitten sunnuntaina pukee päälleen, kun käypi\narkkitehdissä istumassa.\n\nEikähän tuo hyvin vanha hänkään vielä saata olla, olisiko\nkahdenkolmatta, -- mutta murhaavina luulisi hänenkin toiveittensa\nkajastavan. Jo kolmisen vuotta oli Juhana harva se pyhä ollut yhdessä\nhänen kanssaan, ja aina oli tyttö yhdenlainen: hiljainen ja koruton\nkäytökseltään, puvultaan sievä ja miellyttävä, tasainen ja ystävällinen\nluonteeltaan. Kauan oli hänestä jo Juhana pitänyt, ja vaikk'ei hän\nollut mikään ihmistuntija, vaikk'eivät he paljon olleet sanoja\ntuhlanneet, niin oli sen jo nähnyt, ettei tyttökään... Hm! Juhanaa\nnauratti itseäänkin ja pisteli. -- Tuotako laihaa nykerönenää hän siinä\ntaas oli istunut ja muistellut. -- Kaikkia! Hiidessäkö ne tulitikut? --\nYlös hän vihdoin nousi, haki eteisestä päällystakin taskusta tikut ja\nsytytti sikaarin.\n\n-- Ihmeppä, kun ei jo Eljasta näy. Ainapa se näihin aikoihin on\nilmestynyt. Mikä tullee siitäkin pojasta: terävä mies, mutta liian\ntulinen ja epätasainen. Tiukassa sillä on raha-asiat, mutta luvuistaan\nei silti pidä täyttä huolta, ahmii vain noita uusia ulkomaalaisia\nlorukirjoja, juoksee seuroissa ja kokouksissa ja pitää puheita uusista\naatteista. Ihmisten ennakkoluuloja, suvaitsemattomuutta,\nteeskentelemistä vastaan hän saarnaa yksityisesti ja yleisesti, ja\npaljon sillä jo onkin kannatusta ja paljon puolta tuumissaan\nesimerkiksi miehen ja naisen keskinäisestä suhteesta. Nyt, jos et ole\nrikas, niin älä ajattelekaan avio-onnea, ennenkuin ikävoiton miehenä,\nja kumminkin semmoisella kuin minullakin pitäisi olla joku, jota saisi\nrakastaa.\n\nJuhana lämpeni oikein tuota ajatellessaan, hymyili taas omille\ntuumilleen, sytytti sikaarin pätkän uudelleen ja vaipui taas\najattelemaan teatteriin lähtöä, Juliaa, Eljasta tuumineen, omaa\nsulotonta asemaansa, maailman tylyyttä ja viheliäisyyttä.\n\nOvelle soitettiin, piika avasi, ja Eljas tuli sisään takki päällä, --\nkalossit tuskin riisui.\n\n-- No mitäs se härassötinki siinä tuumailee? Itsekseen mököttää\nniinkuin tavallisesti.\n\n-- Kenen kanssapa tässä... Minä mietiskelin juuri, jotta on kai se\nsittenkin joku mutka tässä maailmassa vähän vinossa.\n\n-- Vinossa! Nurin se on koko laitos. Vai jo vihdoinkin vähän vinossa!\nEt siis ole oloosi oikein tyytyväinen?\n\n-- Hm. -- Eljaan kanssa puhellessaan oli Juhana tottunut ensiksi\npanemaan puheen alulle. Sitten hänen ei tarvinnut vastata kuin väliin\nno, niin, tai hm, -- kyllä Eljas jatkoi.\n\n-- Ymmärrettävästi. Tuntuu kolkolta toisinaan syysiltoina. Ei vastaa\nlämmin eikä maista tupakka. Marssi kapakkaan! Eikö miellytä?\n\n-- Eikä kannata. -- Häntä iljetti pitempää kapakkaelämää ajatellakin.\n\n-- Eli mene naimisiin. Kolakalta kai tuntuu koti. Johan olet\nneljänkolmatta iässä, eikä miehellä vielä eukosta tietoa. Mene\nnaimisiin!\n\n-- Hm, mene!\n\n-- Niin. Vastahan kuuluu maisteri Erälä, medisiinari, menneen\nnaimisiin. Köyhä kuin rotta, tytölläkin velkoja. Arvaa sen, mihin se\nviepi, jos kohta eivät lapsia saisikaan: kahden hampaat kalahtaa\nnaulaan. Mutta viis siitä -- rakkaus näet, ja rakastaa ei saa ilman\navioliittoa. -- Mietippäs sitä autuutta, jos sinäkin saman tekisit.\nKihloissa olisit ensiksi jonkin aikaa -- hurmaava aika, -- sitten\nkuulutettaisiin kolmesti, toverit pitävät sinulle eropidot ja tytöt\npirakat, pitävät puheita ja lausuvat ja juovat maljoja. Sitten tulee\nhäät, itketään pikkuisen, veisataan, vihitään ja vannotaan, kättä\npaiskataan, puheita pidetään, kipataan, syödään, juodaan ja tanssitaan\nja viimeksi saatetaan nuori pari nurkkakamariin, josta syrjäisellekin\noven raosta vilahtelee silkkiset takit ja lumivalkoiset vuodeliinat...\nAutuaallista! -- Kaikki ne temput, metkut ja juhlallisuudet tarvitaan,\nennenkuin saat henttuasi rakastaa ja omanasi pitää. Ja jos niihin et\nuskalla ryhtyä, ennenkuin sinulla on kohtalaiset tulot ja vakava asema,\nniin odota. Ja jos odotatkin neljänkymmenen ikäiseksi, niin eihän se\nhaittaa, silloin _saat_ naida, jos silloin enää haluttaa. -- Onko\nse maailma vähän vinossa? -- Mutta tule ulos, lähdetään Kappeliin\nistumaan.\n\n-- Minä olen aikonut mennä teatteriin.\n\n-- Kenen kanssa? Julianko? Vieläkö se teidän äänetön, vanha\nystävyytenne kestää? Entiselläänkö hän on?\n\n-- Mikäpä hänet olisi muuttanut?\n\n-- Puolessatoista vuodessa olisi jokin muutos voinut tapahtua. Yhä te\nsiis siellä arkkitehdissä istutte sunnuntaisin yhdessä ja huokaatte\nkumpainenkin rakkaudesta. Mutta älä koske! Se on kielletty. Ei ole lupa\nmennä naimisiin, ennenkuin jaksaa vaimonsakin elättää.\n\n-- Kaikenlaisia sinä Eljas hourit kokoon. Kuka tässä nyt naimista\najattelee!\n\n-- Niin, niin, kyllä minä tiedän. Tulehan nyt kävelemään, minä kerron\nsinulle muutaman jutun. Olin toisiltana Hellaassa.\n\n-- Yhy. Vieläkö se tyttö on siellä?\n\n-- Anniko? Eikö mitä. Sanoivat hänen menneen Tukholmaan, mutta kyllä\nminä ne Tukholmat jo tunnen. Se ei ollut kukaan muu kuin hän, joka\ntässä eräänä iltana ajoi vastaani, -- harso kyllä oli silmillä. Ja\nniinhän tuo tuntui Lassikin tietävän, että sen on »hyyrännyt»\nluutnantti Lendau, se sama, joka minua panetteli kerran kamreerin\nluona, -- muistatko? Mutta niinhän sen pitikin mennä, ihan luonnollinen\nkulku. Ja minä kun niitä pelastustuumia silloin hourailin! Muistatko,\nkuinka minä luin sen syksyä! Olisipa Kiesus auttanut, jotta sitä olisi\nriittänyt niin kauan, että olisin tentteeratuksi saanut!\n\n-- Joko sinulla nyt pääaineesi alkaa valmistua, kysyi Juhana. Mutta\nsilloin Eljas meni äänettömäksi, katsella tuijotti ulos ja rupesi\nikkunalasille rummuttamaan Vaasan marssia. Sitten katsoi kelloaan.\n\n-- No, lähdetään nyt. Onhan vielä toista tuntia aikaa teatteriin\nmenoon. Sattuu, niin minäkin tulen.\n\n-- Mitä sinä lupasit jutella Hellaasta, kysyi Juhana pukien takkia\npäälleen.\n\n-- Niin, siellä oli Puhujayhdistyksen vuosijuhla, sen seuran, johon\nminäkin ennen muinoin kuuluin. Sinne oli parhaat puhujat valittu\npuhetta pitämään, joten sen arvaat, mikä määrä koreita sanoja ja\nsananparsia siellä tulvi. Ja jokaisen puheen johdosta juotiin tietysti,\neikä siinä kapakkatyttö päässyt vähillä juoksuilla, mutta ei se\nnykyinen niin sukkela olekaan kuin Anni ennen vanhaan. Tavalliset\npuheet tietysti seuralle, perustajille, isänmaalle, puheenjohtajille ja\nnaisille. Ja vihoviimein nousi siellä muudan vanhempi oratori\ntilapäiselle puhujalavalle ja alkoi sanella sitä puhetta, jonka Kossuth\npiti Unkarin pienessä kaupungissa yllyttääkseen kansaa sotaan\nsikäläisen vapaustaistelun aikana. -- Hän oli olevinaan Kossuth, me\nUnkarin kansaa. -- Siinä puheessa sitä vasta oli tulta ja intoa\ntoiseksikin kerraksi. Siinä ihminen ja yksilö arvosteltiin kärpästäkin\nhalvemmaksi, ja isänmaa, isänmaa se vain oli pelastettava, maineella\nverhottava, vaikkei siihen mainehikkaaseen isänmaahan jäisi tervettä\nkoiraakaan raatojen sekaan ulvomaan. Ja aina hetken kuluttua piti\nmeidän kuuntelijain köörissä vastata siihen puheeseen: vannomme!\nuhraamme! tai kuolemme! Minäkin tietysti innostuin niinkuin muutkin,\nhuusin »vannomme» niin että kurkkua kähisti ja lopussa »eläköön» ihan\nhenkihieveriini. Ja jos joku olisi tullut teurastajapuukko kädessä\nminua pistämään, niin varmaan olisin silmiä räpäyttämättä antanut\npistää niinkuin vierasta sikaa. -- Silloin piti lähetettämän\nKossuthille sähkösanoma, ei auttanut, -- vanhalle ukkorahjalle, joka\nvieraassa maassa mökön turkkia paikkailee. Se kyhättiin niin koreaksi\nkuin suinkin, Unkarin kieltä tietysti pantiin parasta ja virstan\npituiselta -- arvaat sen, mitä semmoinen maksaa -- ja lähetettiin\nsitten issikalla eläköön-huutojen kaikuessa. -- Mutta niinpä luulen,\nettä eilen monikin päätään pidellen kiroili, jotta siihenkin\nsähkösanomaan meni kolmisen markkaa muitten virallisten ja\nylimääräisten juontien lisäksi. Niin ainakin minä tein.\n\n-- Ohoo. Ja etkö sinä siellä puhetta pitänytkään?\n\n-- Kuinkas muuten. Koetin tietysti vastapainona olla, mutta kaduttaa,\nettä menin koko juhlaan.\n\n-- Rahoja meni -- paljonko?\n\n-- Kymmenkunta juhlaan, ja sitten Hellaan isäntä karhusi minua vielä\nvanhasta 20 markan velasta. Mikä sekin lienee ollut, mutta maksaa piti.\nMutta eivätpä nuo raha-asiat sen huonommiksi päässe muutaman kymmenisen\nkautta, kun tuhansia kaipaan.\n\n-- Kohtahan on N.S:n vuosipäivä taas. Aiotko tulla Hellaaseen silloin?\n\n-- Eiköpä pitäne. -- Vasta on siis kaksi vuotta kulunut siitä, kun\nsiellä ensi kertaa olin. Tuntuu ihmisiältä.\n\nNiin jutellen kävelivät serkukset Kruununhaasta, jossa Juhana nykyjään\nasusti, keskikaupunkia kohden.\n\nEljas oli vuoden ollut maalla, syrjässä kaikista ajan virran kuohuista\nja vaihdoksista, kotiopettajana. Hänen isäntänsä siellä oli harvinaisen\nsivistynyt mies, paljon lukenut, paljon ajatellut; mutta julma\nvanhoillaanolija hän oli mielipiteiltään, moitti ja epäili kaikkia\nuusia rientoja ja pyrintöjä, joita milloin milläkin alalla alkoi\npilkistää esiin meidänkin maassamme. Ja kaikenlaisia niitä oli\nkeksittykin: uskon vapautta, yhteiskasvatusta, naisliikkeitä, uusia\nsuuntia kirjallisuudessa, taiteessa -- mene tiedä kaikki! Kaikkia näitä\nhän tuomitsi hunningolle vievinä, vaarallisina, turmiollisina\nyrityksinä. Mutta halukas hän oli niistä keskustelemaan, ja kun Eljas\nrupesi uusia aatteita vähin puolustelemaan -- aluksi vain, jotta\nväittelyä syntyisi, -- soimaili ukko niitä sitä tuimemmin. Siten Eljas\nniihin yhä enemmän innostui, muuttui miedosta puolustajasta lämpimäksi\nkannattajaksi.\n\nPitääkseen väittelyssä puoliaan täytyi hänen oikein perehtyä noihin\nkysymyksiin ja tilasi sentähden Helsingistä tuon tuostakin\nulkomaalaista, noita asioita koskevaa kirjallisuutta ja ahmi sitä. Ja\nne vähät kokemukset, joita hän itse oli ehtinyt saada, hänen\nerehdyksensä Helsingissä ja muitten esimerkit kävivät hänestä selviksi,\nluonnollisiksi. Se maailmankatsanto, johon hän vähitellen oli alkanut\nkallistua, selvisi hänelle nyt lukemisen ja väittelyn kautta ainoaksi\njärkeväksi. Nyt hän vasta huomasi tai oli huomaavinaan ne erehdykset,\nne puutteet, ne valheet, jotka maailmaa vallitsevat ja joita hän ei\nennen ollut nähnyt.\n\nJa niinpä, tullessaan pääkaupunkiin pitkän poissaolon jälkeen, esiintyi\nhän kaikissa asioissa, kaikissa seuroissa jyrkkänä uusien aatteiden\nmiehenä; sillä hänen tulinen luonteensa pakotti hänet aina seisomaan\näärimmäisten, kiihkeimpien riveissä. Ja kun hänellä oli sujuva\npuhelahja eikä hän sitä koskaan säästänyt, herätti hän piankin\njonkinverran huomiota.\n\n-- Kas, tuossahan se istuu Eljaskin, hän jonka kanssa tuonaan\nväittelimme uskonvapaudesta ylioppilastalossa.\n\n-- Sekö sama, josta tässä toissa keväänä niin paljon puhuttiin, kun oli\nkapakkatytön seurassa julkisesti esiintynyt?\n\n-- Taisivat ne olla juoruja vain. Mutta eikö hän ole suuri idealisti,\nmuistan, kun hän keltanokkana kerran N.S:n vuosipäivänä piti hyvin\ninnokkaan, joskin samalla lystikkään puheen. Hyvänlainen puhelahja...\n\n-- Sama mies, mutta nykyjään on hän aivan »ympäriinskäännetty».\n\n-- Niin, toisiltanakin Hellaassa piti hän P.Y:n vuosiklubissa oikein\njyrkän puheen, sättien valheeksi koko maailmaa, -- nähtävästi oli\nNordau'ta vasta lukenut. Omanvoitonpyynnin, egoismin ja intohimojen\nsanoi olevan ainoan yllyttimen ihmisellä, kaikki muut periaatteet ja\nihanteet muka sulaa lörpötystä. Ja vähältä oli siitä syttyä riita, kun\nseura hajausi kahteen puolueeseen.\n\n-- Sitäpä olisi pitänyt olla kuulemassa. Hän puhuu, sen verran mitä\nolen kuullut, vakaumuksesta, ja hänen puheissaan on paljon totta.\n\n-- Onhan niissä. Mutta kuulisitpa hänen esittävän grisette-systeemin\ntarpeellisuutta ja välttämättömyyttä meilläkin, niin sitten kai sinä\nhäneen vasta mielistyisit!\n\n-- Sinä lyöt asian leikiksi, mutta minä pidän suuressa arvossa Eljasta\nja hänen mielipiteitään, sen sanon suoraan.\n\n-- Lukisi kurssikirjojaan mies ja puhuisi vähemmän, niin olisi paljon\nparempi. Ja hoitaisi raha-asioitaan, nekin kuuluvat olevan hiidessä.\n\n-- Sehän on hänen oma asiansa. --\n\nNäin juttelivat muutamat ylioppilaat, jotka istuivat Kappelissa\noluthaarikot edessään ja kuuntelivat soittoa. Kappelissa oli näet\nsoittoa ja mahdoton ihmistungos -- niinkuin ainakin ja pyhinä\nvarsinkin. Suomen kaartia suuri osa oli siellä esplanaadilla\nkävelemässä kynkitysten naispuolisten kanssa, ja iso prosentti\npääkaupungin piikoja ja renkejä seisoi tiukalle ahdetussa läjässä\nsoittokomeron edustalla ja ympärillä. Mutta itse kappelissa, sen\nportailla ja lähimmällä edustalla, istui pienien pyöreitten pöytien\nympärillä »parempia» ihmisiä eri joukoissa juoden olutta ja viiniä.\nSiellä oli miehiä ja naisia, oli arvokkaita silkkihattuherroja,\npullevia rouvia, nuoria poikia, oli neitosia, oli ylioppilaita.\nPienissä parvissa he istuivat, puhelivat, tekivät toisistaan havaintoja\nja pilkkaa, -- ja joivat.\n\nVastamainittujen ylioppilaitten läheistössä istuivat Juhana ja Eljas ja\ntekivät havaintojaan, eli Juhana istui ja Eljas teki havaintoja.\n\n-- Tuommoista miestä minä sanoisin onnelliseksi, puhui Eljas, -- kuin\ntuo lihavahko herra tuossa, maanviljelijä arvoltaan, mutta Helsingissä\nhän elää koroillaan ja tuloillaan. Hänellä on melkein kuin jalansija\nulkopuolella tätä ahdasta yhteiskuntaa, hän on riippumaton maailman\nmeiningeistä, ei tarvitse kumarrella ketään, ei kuunnella ketään. Mutta\nmyöskään hän ei ole mikään ruhtinas, ei valta- eikä raharuhtinas, jolla\nolisi velvollisuuksia muita kohtaan ja asioita heidän kanssaan. Elelee\nvain missä tahtoo, kenen seurassa miellyttää, yhtyy mihin puolueeseen,\nmihin rientoihin näkee järkevimmäksi yhtyä, toimii niiden eduksi\nkykynsä mukaan -- eikä kellään ole oikeutta tulla häntä komentelemaan.\n\n-- No mikäs tekee juuri hänet noin riippumattomaksi?\n\n-- Mikäs, kuin raha? Sattuu mies perimään eräitä tuhansia -- niillä on\nhän onneensa autettu; toinen vaikka tekisi pikku ihmeitä saapi\nkumminkin kaiken ikänsä veloissa nuhertaa ja tiukennella suolivyötään\nja kumarrella jokaista tusinaporvaria, joka on saanut keplotelluksi\nitselleen pikkuisen rahoja. Onko se kohtuus?\n\n-- Onhan se siitäkin kohden maailma vähän vinossa. Minkälaisia\nvastauksia olet saanut takuupyyntöihisi? -- Juhana arvasi, mistä kohden\nse taas Eljasta kipeimmästi nipisti.\n\n-- Minkälaisia! Yksi on vasta saanut maksaa tuhansia eikä koskaan enää\nmene takuuseen, toista ei rouvansa lupaa, -- akkavalta näet, -- kolmas\nkirjoittaa, että niin epävarmaa asiaa kuin tasautumattoman nuoren\nmiehen tulevaisuutta hän ei voi taata. Voivat ne olla oikeassakin,\nmutta jos niihin kahteen kirjeeseen, jotka minulla taasen on\nmaailmalla, tulee samanlaiset vastaukset, en tiedä muuta neuvoa kuin\nruveta hampuusiksi eli pap... -- Ka, hitto, Lassia! No tuo nyt on\nnaurettavaa!\n\nLassi käveli sinne taluttaen käsivarresta Antin sisarta. Kihloissa\nsiis! Oli siitä tosin puhuttu, ja itse oli Lassi siitä varsinkin\npuhunut, että niin tulisi käymään, mutta naurettu oli sille puheelle\neikä todeksi uskottu. Lassi kyllä oli vanhastaan tunnettu\najattelemattomaksi, mutta mikäpä tyttö voisi olla niin typerä, että\nmenisi kihloihin ylioppilaan kanssa, nulikan, josta ei vielä tiennyt,\ntulisiko siitä miestä koskaan? Mutta siinä sen nyt näki! Lassi käveli\nsiinä uljaasti selkä suorana ja pää pystyssä taluttaen morsiantaan, ja\nsehän se Eljaalta kirouksen päästi. Mutta hän nousi kumminkin\nkohteliaasti, tervehti ja toivotti onnea.\n\n-- Onpa se tyttökin höperö, puhui Eljas, kun kihlatut olivat siirtyneet\nohi. -- Mennä nyt kihloihin vuodeksi tai puoleksi ja sitten purkaa,\nsillä ei suinkaan Lassista ole naimaan, jos lie koskaan, mutta ei\nainakaan kymmeneen vuoteen. Lääkäriksi mies aikoo ja nyt kihlaa! --\nIsää sanovat tosin talonpojat pohataksi, mutta kauaksiko ne\narkunpohjalta rahat riittävät, kun niitä kovin paljon menee, eikähän se\ntoki ukkokaan viimeisiään anna. -- Kas kuinka rakkaina! Lassiksi tuo ei\nole kumma, mutta kun tyttökin...\n\n-- Rakkaus, näet, Eljas, ei ole mikään potaatti.\n\n-- Rakkaus -- höpsis! Vai aiotko sinäkin rakkaudesta kihlata Julian,\nehkä jo tänä iltana teatterissa, -- ja sinuksi tuo sentään olisi\ntoista.\n\n-- Ne ovat asioita, joita sinä et ymmärrä. Juodaan pukit pohjaan ja\nlähdetään.\n\n-- Minäkö ymmärrä? Minulla oli sielläkin maalla kolme henttua\nperäkkäin, joihin kaikkiin olin pikeytynyt kuin tervaan, -- ei vain\nollut yhtään kyllin rikasta.\n\nJuhana meni arkkitehtiläisiä noutamaan, ja Eljas käveli hetken kuluttua\nArkadiaan suoraan Lassin ja hänen morsiamensa kera. Rakkaina nämä\nkuhertelivat ja puhua lirkuttelivat kuin lintuset, niin että Eljasta,\njoka siinä kolmantena oli, melkein tympäisi, ja hän ajatteli, että\nparempi olisi itsellenne kuta vähemmin kuhertaisitte, -- vieläpä sen\nnäette.\n\nHeidän viereiseen aitioon osuivat teatterissa Juhana ja Julia istumaan,\nja usein kääntyivät Juhanan silmät kihlattujen puoleen. Onnellisia he\nnäyttivät olevan, puhtaasti onnellisia. Ja taas kääntyivät Juhanan\nsilmät Juliaan päin, ja hän ajatteli, että miksei voisi hänkin\nolla yhtä onnellinen; Eljaskin oli sanonut, että häneksi se ei\nniinkään kumma olisi, jos kihlaisikin. Ja mitä se siitään paranee\nviivyttelemällä, jos siitä milloinkaan on tolkkua tuleva. Ei ollut\nheidän välillään tytön kanssa tosin koskaan puhuttu viittaustakaan\nsinnepäin, vaan sen tiesi Juhana kumminkin, että hänen menestyksensä\nolisi varma. Miksei hän voisi jo tänä iltana puhua puhtaaksi suunsa ja\nsydämensä? Puhuttavaa tuntui olevan niin paljon.\n\nNäyttämöllä juuri esitettiin, kuinka kaksi rakastavaista heitti\nviimeiset, sydäntä särkevät jäähyväiset toisilleen -- -- iäksi\npäiväksi. Heidän ei sallittu mennä yhteen; ylpeys esti, säätyerotus\nesti, vanhemmat estivät. -- Niistä Juhana viisi välitti. Mutta siihen\nse loppuikin toinen näytös. Suurin osa yleisöä meni ravintolapuolelle\nteetä eli muuta juomaan. Ovella oli Eljas jysähtää puhki muutamaan\nlihavaan herraan, -- niin, kamreeri Hallmanhan se olikin, ja perhe oli\nmuassa. Eljas tervehti kohteliaasti ja sai ystävälliset vastaukset; ei\nhän mennyt siinä vähääkään hämilleen muistaessaan entisiä aikoja ja\nminkätähden hän kerran oli joutunut heidän seurastaan pois, sillä hän\noli jo oppinut, että ainoastaan rohkeudella ja hävyttömyydellä tässä\nmaailmassa eteenpäin päästään. Ja kun hän siinä ahdingossa joutui\nSylvin rinnalle seisomaan, aloitti hän heti keskustelun vapaalla,\nsujuvalla tavallaan.\n\n-- Suomalaisessa teatterissahan olette, miten se on ymmärrettävä?\n\n-- Miksi niin, me käymme täällä aina toisinaan.\n\n-- Todellakin, en olisi luullut teidän täällä viihtyvän.\n\n-- Näytteleväthän täällä paremmin kuin ruotsalaisessa, ja kieli ei tee\nvaikeutta entiselle maalaiselle. Voisin vaikka huomauttaa vikoja heidän\nlausumistavassaan.\n\n-- Sepä harvinaisen ilahduttavaa... -- Näyttelemisestä ja teattereista\nhe sitten jatkoivat puhettaan hetkisen. Mutta syyt kamreerin ja hänen\nperheensä oloon suomalaisessa teatterissa olivat kyllä haettavat\nsyvemmältä kuin Sylvia sanoi, eli ne riippuivat nekin kamreerin\nvaltiollisesta ohjelmasta. Ei ollut hyvä suututtaa jyrkkyydellä tai\nhalveksimisella mitään puoluetta, parempi oli niitä mielistelemällä\ntehdä kaikki suopeiksi itselleen ja keikkua sillä välillä. Oli taas\nsuuri etu olla suomalaisuuteen kallistuvien luvussa, ja sitä asemaa\ntahtoi kamreeri ylläpitää. Siksi piti väliin esiintyä sen puolueenkin\npiireissä.\n\n-- Milloin Leopold tulee sinua täältä noutamaan, kysyi Alma, kääntyen\nsisarensa ja Eljaan puoleen.\n\n-- Anteeksi tietämättömyyteni, kiiruhti Eljas sanomaan. -- Saan siis\ntoivottaa onnea kihloissa olevalle.\n\n-- Paljon kiitoksia. Sulhaseni ei joutanut tänne mukaan kanssamme,\nmutta lupasi tulla noutamaan minua täältä yhdeksän aikaan.\n\nHetkisen kuluttua näkikin Eljas vanhan tuttavansa, luutnantti Lendaun\ntulevan ja tervehtivän ja kohta vievän hymyilevän Sylvian\nkäsikoukussaan pois. Alma seurasi mukana, mutta kamreeri rouvineen jäi\nvielä kolmanneksi näytökseksi istumaan. Silloin oli hänkin jo\nmielestään täyttänyt kaiken vanhurskauden, ja lähti.\n\nViimeisellä väliajalla istui Eljas itsekseen paikoillaan, viitsimättä\nlähteä ravintolaan tungeskelemaan. Eivät häntä nyt miellyttäneet\nteatterit eivät muut; kaikki tuntui niin tyhjältä ja teeskennellyltä.\nKiikarilla katseli hän pitkin melkein tyhjiä rivejä ja luki sitten\nkattoon maalattuja kirjailijain nimiä. Silloin sattui hän laskemaan\nputken ylimmäistä riviä kohden, paratiisiin päin, ja samassa kohtasivat\nhänen katsettaan tutut silmät, tutut kasvot ja pää, joka nyökäytti\nhänelle tervehdykseksi; siihen tervehdykseen hän vastasi, vaikka se oli\ntuiki sopimatonta. Niin -- Hellaan Annihan se oli tuo, joka\nparatiisista tervehti. -- Tukholmassa! tiesinhän minä, sopersi\nitsekseen Eljas. Ja vasta meni täältä se luutnantti Lendau, taluttaen\nautuasta morsiantaan. Tuommoista pesäkuntaa minä kerran haaveksin\nparantavani, tuotakin tyttöä pelastavani! Höpsis!\n\nJo ennen näytelmän loppua, pikkuista ennen kuin siellä nuoret\nrakastavaiset olivat vihdoinkin saaneet toisensa ja kaikki oli\npäättynyt onnellisesti, nousi Eljas ja hiipi teatterista pois yksin.\nKotiinsa hän aikoi mennä, mutta pistäysi kumminkin ohimennen\nylioppilastalon eteisessä katsoakseen olisiko siellä kirjeitä. -- Kas,\noli kerran ihmeeksi, oli kirje oudolla käsialalla. Keltähän tuo...\nJaha, entiseltä isännältä ... ja mitä se vastaa? Eljas luki: »-- -- --\nKaunista ja mieluistakin olisi auttaa eteenpäin pyrkiviä nuoria ja\ntoivorikkaita, mutta perheellisenä ja jo vanhana miehenä olisi ihan\nkevytmielistä minun sitoutua takuisiin siksi suurista summista aivan\nepävarmalla vakuudella, varsinkin kun minulle on kerrottu, että sinä et\nluvuistasi ole tarpeellistakaan huolta pitänyt, vaan enemmin muihin\njoutaviin aikaasi tuhlaat...»\n\nEljas rutisti kirjeen kokoon, tukki sen taskuunsa, painoi lakin\nsyvemmälle päähänsä -- kolakka oli syksyinen ilta, -- pisti kädet\ntaskuihin ja lähti niin ulos jatkamaan matkaansa. Käveli katua alas,\ntoista takaisin vetäen verkalleen jalkojaan perässään ja miettien\nasioitaan mieli täynnänsä katkeruutta. --\n\nSillävälin päättyi näytäntö teatterissa, ja ihmisiä lappoi ulos oven\ntäydeltä. Juhana ja Julia tulivat myös siinä virrassa, joka Heikinkatua\npitkin vieri kaupunkiin. Ääneti he kulkivat, -- eihän siinä joukossa\njuuri sopinutkaan puhua, mutta Juhana arveli, että kun he poikkikadulle\nkääntyisivät, niin silloin se paremmin sopisi. Ja ylöspäin he pian\nkääntyivätkin Simonkatua, mutta senkin kävelivät kokonaan ääneti. Vasta\nsiinä mutkassa, jonka katu nakkaa vasemmalle, sai Juhana virketyksi:\n\n-- Siellä päättyi kaikki onnellisesti, nimittäin näyttämöllä.\n\n-- Niin, he pääsivät kuitenkin vastusten jälkeen yhteen.\n\nValtavasti sykähti Juhanan povi, ja jo oli hänellä ääni vähällä\ntunkeutua kurkusta, sanat solahtaa kieleltä: eikö sopisi näin\ntodellisuudessakin, että kaksi rakastavaista kerran pääsisivät yhteen.\nJa paljon muuta olisi siinä silloin tullut jäljestä. Mutta sanaakaan\nhän ei sanonut; ainoastaan hieno, huokauksen tapainen ääni lähti\nkurkusta, kieleltä ei hiiskaustakaan lohennut. »Olethan sinä hullu,\nJuhana, ja lapsellinen! Kosimaan nyt tässä, velkainen rotta, jolla ei\nole palkkaa eikä palkasta toivoa! Sinun pitää hillitä itsesi.» Näin\npuhui hän itsekseen. Ja hän hillitsi itsensä. Kalpealta hän näytti\nsiinä lyhdyn valossa, ja kalpeana kulki tyttökin hänen rinnallaan.\nSamassa sitä oltiinkin Julian kotiportilla.\n\n-- Hyvää yötä, sanoi tyttö, vain hieno värähdys äänessään.\n\n-- Hyvää yötä, vastasi Juhana, ja hänen äänensä värähti vähän\ntuntuvammin.\n\nJulia meni huoneeseensa nukkumaan, noustakseen aamulla aikaisin\nkonttoritöihinsä. Ja Juhana painoi lakin syvemmälle päähänsä, kun\nkolakka oli syksyinen ilta, pisti kädet takin taskuihin ja lähti\npatikoimaan katua alas Eljaan äskeisiä jälkiä, ja mietti -- mitä lie\nmiettinytkin.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nHelsingissä elettiin syksyä edelleen kukin omaa elämistään ja omissa\nharrastuksissaan, omissa huolissaan, omissa huvituksissaan. Musiikki\nvaikeni kappelissa, mutta vallassäätyläisille tarjosivat siitä runsaan\nkorvauksen säännölliset soittajaiset »sosieteetin» muhkeassa salissa,\nja alempi rahvas sai itse hakea hyvitystään. Mutta huoneisiin ajoi\nvilu, tuuli ja sade kaikki, niin ylemmät kuin alemmatkin.\n\nSyksyisin on paras työaika ainakin ylioppilaalla. Kotonaan maalla on\nhän lepäillyt pitkän kesän ja taas tullut työpajoille »jatkamaan»\nlukujaan. Mutta useinkin huomaa hän, että ei ole mitä jatkaa, ja\npahalla omallatunnolla, katuen entisiä laiskottelemisiaan, alkaa hän\nsiis alusta vakavilla päätöksillä. Ja uutuuden halusta istuukin hän\nhuoneessaan ja lukee vahvasti koko päivät; sillä kadulla vetelehtiminen\nei miellytä, huveista on hän päättänyt pysyä erillään niin paljon kuin\nsuinkin ja kapakoita vältellä kerrassaan, -- pitää säästää aikaa ja\nrahaa. Ja niin se työ edistyy aluksi joltisestikin.\n\nSe on vakava aika.\n\nLassikin luki, niin että silmät muljottivat rillien alta, kun hän\nmilloin kadulla näyttäytyi. Hänhän oli kihloissa oleva mies, piti siis\nsaada jo jotakin käsistään tehdyksi, vähän sitä tähän mennessä vielä\nolikin tullut tehdyksi. Nyt hänen piti näyttää, mihin kykenee. Ja nyt\npiti vakautua, heittää kerrassaan pois kaikki toveripiirit ja niiden\nviekotukset, -- nyt ei ollut leikki käsissä.\n\nMaalla, Keravalla, asui Antti, luki ahkerasti ja kävi väliin vain\nkaupungissa kirjoja ym. asioita toimittamassa, aloittipa jo\ntenttaminatkin. Pian häneltä luvut suoriutuivat.\n\nMutta Eljaalta ne eivät paljon edistyneet. Väliin hän tosin suuttui\njulmastikin lukemaan, aikoi heti ja äkkiä tiukalla työllä korvata\nlaiminlyömisensä, ja sitä semmoista lukua kesti päivän ja pari, tai\nviikonkin. Mutta puuskia ne vain olivat, joista ei jäänyt näkyväistä\njälkeä, sillä muita asioita ja puuhia tuli keskeyttämään ja\nhäiritsemään. Tuli kokouksia, juhlia, seuroja, joista ei malttanut eikä\nvoinut olla poissa, tuli vielä muita yksityisempiä tai yleisempiä\nharrastuksia. Etenkin raha-asiat häntä häiritsivät, hidastivat ja\nhuolestuttivat; nehän ne juuri alituisesti pitivät mielen haluttomana\nja raskaana, pitivät koko miehen kykenemättömänä, nolona.\n\n»Nuori mies on paljasta rahaa», sanotaan, ja ensivuotias ylioppilas\nsitä tavallisesti saapikin suuremmitta vaikeuksitta; -- hänestähän\nvoipi toivoa kaikkea hyvää, pitää siis auttaa. Mutta miehen, joka\nuseampia vuosia jo on yliopistossa »maannut» eikä näkyviä jälkiä\njättänyt tutkinnoissa, hänen asemansa on surkeampi, varsinkin jos\nhänellä on näyttänyt olevan muita harrastuksia kuin tutkintonsa. Sen\nsai Eljas kyllin kokea. Yritellyt hän kyllä oli pitkin syksyä\nsuullisesti ja kirjallisesti, kaupungissa ja maalla hankkia varoja\nkaikkien mahdollisten sukulaisten ja tuttavien luona, mutta turhaan: ei\nsaanut takuita, siis ei rahoja. Ihmiset olivat tulleet varovaisiksi.\nElää piti kuitenkin hänenkin, pysyä ruoassa ja vaatteissa. Jo oli\nEljas kiinni jos jossakin kassassa -- niitä on ylioppilaitten\nyhdistyksissäkin monta, joista tovereiden takuulla lainataan pieniä\nsummia pariksi kuukaudeksi, -- ja kun yhdestä lankesi velka\nmaksettavaksi, piti haalia laina toisesta omalla nimellä tai muitten\ntahi viime hädässä yksityisiltä tovereilta kerätä summa kokoon ja\nnäille maksuksi taas »vipata» muilta tai kassoista. Semmoisissa\nlainaamisjuoksuissa, alituisissa uudistamisissa ja vaihtamisissa, meni\naikaa, meni rahaa, ja mikä pahinta, meni luottamus. Ja silleen ne pikku\nvelat ihmeen sukkelasti kasvoivat, eikä niistä erilleen päässyt\nmitenkään, kun suurempaa lainaa oli mahdoton saada. Ja elää piti.\nKummako, jos luvut pysähtyivät.\n\nNiissä puuhissa meni Eljaalta syksy, tuli joulu ja meni sekin ja uusi\nvuosi alkoi. Eräänä lauantai-iltana helmikuun alussa tulla torvesi\nEljas epätoivoisen ja uupuneen näköisenä Juhanan luo. Kalpea oli hän\nkasvoiltaan ja hiki valui ohimoilta, kun hän voipuneena heittäytyi\nsohvaan, suori tukkaansa kaksin käsin ja tuijotti sanatonna eteensä.\n\nJuhana oli vasta tullut kotiin päivällisen syönnistä -- hän söi näet\nravintolassa --, oli muuttanut tohvelit jalkaansa ja niin\nvalmistautunut levossa ja rauhassa ryhtyäkseen kirjoittelemaan. Hänen\noli nimittäin onnistunut saada vähän syrjätyötä, hidastekoista tosin ja\nvähäpalkkaista, mutta pitihän sitä tienestin tähden nuhertaa, jotta\njotakin vähää ilmestyisi tulon puolelle. Kovin vähäksi työnteko\nkumminkin aina päivän osalle jäi, suututtavan vähäksi. Aina oli jotakin\nestettä, johonkin menoa, joitakin asioita. Ja nyt taas tuli Eljas,\npeijakas, sama jos heittäisi paperit pois huomiseen. Tulipa taas\npahalla ajalla, hemmetin...\n\n-- No mitä sinulle nyt taas on tapahtunut, kysyi hän serkultaan\nrypistellen otsaansa.\n\n-- Sitä on enää mahdoton auttaa. Tunnin perästä valssaavat kolmen miehen\nnimet minun paperissani. Rahoja en saa kokoon, en jos ulvoisin. --\n»Valssaaminen» on tuttu sana ja asia ylioppilaspiireissä. Kun\nlaiminlyödään »velan määräaikainen takaisinmaksaminen», niin kadotetaan\noikeus siitä kassasta vasta lainata, silloin nimet »valssaavat».\n\n-- Vai jo alkavat tanssia. Suuriko summa?\n\n-- Ei kuin satanen, mutta viimelauantaiseen puolentoista sadan paperiin\nnäkyvät loppuneen minun mahdollisuuteni hoitaa asioitani. Lujassa oli\nsilloin, nyt on ihan mahdotonta. Ei saa nimiä eikä rahoja, ja kaikilta\nloppuu kärsivällisyyskin, kun niitä myötään käy ahdistamassa. Olen\njuossut koko viikon, tänään syömätönnä. Turhaan. Ja emäntäkin mankuu\njoka päivä vuokrasta, ja pyykitkin on maksamatta...\n\n-- Se on siis sitä, että jos tänään saisitkin velkasi maksetuksi, niin\njo viikon perästä olisi sama juttu edessä, ja emännät ja pyykit\nolisivat siltä ennallaan.\n\n-- Joka voittaa aikaa, voittaa kaikkia. Tähän asti olen hoitanut\nkaiken, mutta nyt: kolmen kelpo miehen nimet ja viimeinenkin luottamus!\n\n-- Onko sinulla toivoa saada mistään päin rahoja -- ensi viikolla?\n\n-- Ensi viikolla? Ei vähintäkään, jos ei tule taivaasta. Yksi olisi\ntosin takuumies, mutta hänkin ainoastaan sillä ehdolla, että kolme\ntakaa. Mistä ne ottaa meikäläinen?\n\n-- No miten hornassa sinä täällä aiot jatkaa lukujasi semmoisilla\ntoiveilla?\n\n-- Minä en aiokaan mitään, en voi mitään, en kykene mihinkään. Kaikki\naikani menee raha-asioihin, joita en jaksa hoitaa.\n\n-- Eihän sinun lukuhommistasi siis tule koskaan mitään. Miksi et ole jo\naikoja heittänyt kaikkea ja antautunut jollekulle käytännölliselle\nalalle?\n\n-- Antautunut käytännölliselle! Mihin sinä luulet kelpaavan\nylioppilaan, joka ei ole muuta oppinut kuin kirjoja lukemaan, -- eikä\nsitäkään? Olen pyrkinyt konttoristiksi ja muuksi kirjuriksi, mutta\nnauravat. Ja sepän oppiin on myöhäistä lähteä elähtäneenä ja\nvelkaisena.\n\nJuhana käveli muutamia kertoja lattian poikki edestakaisin. Aina kun\ntuli uunin puoleiseen nurkkaan, sylkäisi hän, ja pöydän ääressä sytytti\nhän yhä uudelleen jo ennestään palavan paperossinsa. Sitten pysähtyi\nhän suoraan Eljaan eteen.\n\n-- Sinun olisi, Eljas, pitänyt jo aikoja lähteä pois Helsingistä, sinun\ntäytyy nyt heti paeta, kuta pikemmin, sen parempi. Tännehän et voi\njäädä, näethän sen, muuten olet mennyttä miestä.\n\n-- Niin olenkin jo, tunnin perästä. -- Pois! Mitenkä minä lähden, kun\nen pääse. Ja jos pääsisinkin, niin minne? Onko minulla isänkotia, johon\nvoin huoletta ajaa seljälläni loikoilemaan, sulattamaan lohta ja viiliä\nja odottamaan parempia aikoja, niinkuin moni muu? Minulla on ja syntyy\nkarhuja kaikkialla. -- Isän kuoltua oli Eljaan äiti nuorempien lasten\nkouluttamista varten muuttanut maakuntakaupunkiin, jossa eli niukkaa\nelämää.\n\n-- Hyh! -- Juhana käveli yhä Eljaan kertoessa siltaa edestakaisin ja\nrypisteli otsaansa. Hänellä oli hyvin hellä sydän, ja varsinkin\nserkkunsa eduksi olisi hän ollut valmis tekemään mitä suinkin hänen\nmahdissaan oli. Mutta mitä tuommoisista sotkuista saattoi tehdä? Jos\nkerraksi olisi kyennytkin auttamaan, niin siitä asiat vain pahenivat,\neikä se miestä auttanut vähääkään. Tuo asiain epätoivoinen tila ja\nhyvän neuvon puute kävi Juhanastakin sietämättömäksi, hän ei\nymmärtänyt, mitä hän sanoisi ja neuvoisi -- ja se tuskastutti.\n\n-- Ei tuntiakaan enää ja nimet ovat menneet, ja muilta en saa sitten\nkoskaan, puheli Eljas huoaten ja vaipui hervotonna sohvan nurkkaan.\n\n-- Ja minulleko sinä tulit tuota viheliäisyyttäsi kertomaan, juurikuin\nminä siihen olisin syypää. Minkä Herran nimessä minä sille teen? Omat\nasiani eivät ole paljoa paremmat, niistä minulle on kyllin huolta.\nMiksi minulle tulet kurjuuttasi purkamaan? -- Juhanan kärsivällisyys\noli lopussa ja näin häneltä pääsivät nuo huudahdukset.\n\nEljas katseli serkkuaan pitkään ja kauan, vavahti sitten hiukan.\nJuhanakin oli siis häneen kyllästynyt, suuttunut; hän oli jo\nrasitukseksi kaikille, kiusaksi, ja enin itselleen. -- Eljas nousi ylös\nääneti, tapasi lakkinsa ja lähti sanaa sanomatta.\n\nPortailla ehätti hänet kumminkin Juhana leppyneenä jo ja katuen\näskeistä kiivastumistaan. Hän tarttui serkkuaan käsivarresta, ja niin\nhe yhdessä kävelivät ulos.\n\n-- No, no, älähän pahastu, vaikka minä siinä tarpeettomasti tuskausin.\nKoetetaanhan nyt asetella asioita jollakin tapaa. Vielä on puoli tuntia\naikaa, minä pistäyn ohimennessä arkkitehdissä lainaamassa satasen --\nsitä ei ollut Juhana ennen koskaan tehnyt, -- ja muut velat voitaneehan\njärjestää nekin vähän vakavammalle kannalle.\n\n-- Vaikea sinun taitaa olla sieltä lainata, ja takaisinhan se on sekin\nmaksettava. Ja pitäähän minun elääkin. -- Hiiteenhän se kumminkin minut\nviepi, samapa jos jo tänään taikka viikon perästä. Mutta vielä elää\njuutalainen.\n\n-- Juut... Syö jo äimiä Eljas, sinäkö proosikseen?\n\n-- Sinne se tulee meno ennemmin tai myöhemmin.\n\n-- Mitä vielä, tätilästä kyllä saadaan, eikä ole sinne niin hoppu\ntakaisin maksaa, ja muutkin asiat kyllä asetellaan. Mutta on se\ntoisakseen aivan tarpeellista, että sinä nyt siirryt tästä maalle,\naluksi ainakin. Minä kirjoitan huomisaamuna kotiini, että sinä tulet\nsinne joksikin aikaa.\n\n-- Sinun kotiisi -- ei veli, niistä ei tule mitään.\n\n-- Ole huoletta, kyllähän sinä siellä sentään toimeen tulet,\nvaikk'eivät siellä liiat prameudet haittaa. Vanhuksista minä vastaan.\nSiellä voit ehkä tehdä jotakin kirjoitustyötä, ja sieltä voit paremmin\nkoettaa saada rahojakin; ja jos et saa, niin antaudut rautatielle tai\nlääninhallitukseen tai muualle. Eihän nyt vielä ole epätoivon syytä.\n\n-- Eihän tässä ole, siltä se on näyttänyt tämänkin viikkoa! Ja miten\nsinä luulet täältä päästävän?\n\n-- Jokin satanen, neljä, viisi, nyt aina saadaan, ei se kalahda\nkumpaiseenkaan laitaan.\n\nSilleen lohdutteli Juhana Eljasta, ja serkukset tunsivat toisensa.\nJuhana häpesi, kun oli syyttä suotta ottanut närkästyäkseen\nhuolestuneelle serkulleen, jota hänen juuri oli velvollisuus auttaa\nkoronkiskojien kynsiin joutumasta, ja Eljas häpesi, että oli hetkeäkään\nluullut Juhanan häneen todella suuttuneen.\n\nJa Juhanan ehdotuksen mukaan asiat järjestettiin siten, että Eljas jo\nensi viikolla pääsi lähtemään Helsingistä. Huononlaista oli Juhanankin\ntaloudellinen toimeentulo, ja kun hän nyt vielä serkkunsa eduksi\nsitoutui kaikenlaisiin asioihin, kävi se yhä enemmän huolestuttavaksi.\nJa Eljasta pitivät jo useimmat huonon jäljelle joutuneena, menneenä\nmiehenä, haaksirikkoutuneena, joka jo ennen pitkää kai jossakin maan\nnurkassa tulisi alituisissa puutteissa ja huolissa elää kitkuttamaan\nsurkeata elämätä, niinkuin monet muut hukkaan joutuneet nerot. Kun se\nkerta noin oli lähtenyt vierimään, niin ei se ennen pysähtyisi, kuin\nmies ryysyissä kulkisi ryyppylanttia kerjäämässä. Sitä oli nähty\nennenkin, oireet olivat samat. Semmoista ajatteli jo vähin Juhanakin,\nmutta toivoi kumminkin, ja oli iloinen, kun sai serkkunsa ajoissa pois.\n\nHyvillä mielin hän siis samana päivänä, jona oli saattanut Eljaan\nasemalle, meni tätinsä nimipäiville. Harvemmin oli hän viime aikoina\nsiellä käynyt. Sen teatteri-illan jälkeen oli kulunut kuukausi, niin\nettei hän ollut näyttäytynytkään, -- Juliata näet ei tahtonut tavata,\n-- ja Julia oli pysynyt saman verran aikaa poissa. Mutta sitten eräänä\npyhänä tulivat he kumpainenkin ja sopertelivat rouvalle kumpikin\nerikseen saman syyn, että näet olivat sattuneet olemaan muualla. Mutta\nsen jälkeen kävivät he arkkitehdissä niinkuin ainakin, tapasivat\ntoisensa, puhelivatkin joskus ja olivat niinkuin ennenkin. Mutta tyttöä\nei Juhana sen koommin kotiin saattanut -- ei! Arkkitehdissä olivat\ntavallistakin ystävällisempiä; kyselivät Eljaasta ja hänen aikeistaan\nja tuli sitten puhe Juhanankin toiveista ja tulevaisuudesta. Arkkitehti\nkehoitti Juhanata toimeliaammin leipäpaikkaa hankkimaan, kehoitti häntä\npuuhaamaan sitä varten suoranaisemmin ja innokkaammin, käymään\nasianomaisten, vaikuttavien henkilöiden luona kumartelemassa. Käski\nempimättä vain hakea virkoja, joita saattoi hakea, jos kohta ei\nolisikaan toivoa niitä saada, sillä siitä on aina etua, kun\nyritteleekin ja tekeytyy huomatuksi.\n\n-- Mutta kun on niin paljon muita, soperteli vastaan Juhana.\n\n-- Paljon on, mutta ei auta. Jos sinä siellä ylimääräisenä istut\näänetönnä ja unhotettuna, niin saat kai semmoisena pysyä kymmenen\nvuotta, eikä kukaan tule sinulle sittenkään paikkaa tarjoamaan. Onko\nsinulla ketään tuttavia ylempäin virkamiesten joukossa?\n\n-- Ei ketään. Ketäpä minulla olisi?\n\n-- Se on vahinko, mutta ei se sentään tee mitään. Käyt vain esittämässä\nitsesi, pyytämässä puoltosanaa. Niitä on aina toisinaan auki joitakin\nsijaispaikkoja ja pikkuvirkoja, mitättömiä tosin. Mutta kun\nsemmoisenkin kerran onnistuisit saamaan, niin se olisi jo suuri askel\neteenpäin, -- niin, sillä olisi jo melkein kaikki voitettu, mitä nyt\nvoi toivoa. Kun kerran on portailla, niin kyllä sitten aina sisälle\npääsee. Sinulla kai ei nykyjään ole mitään tuloja?\n\n-- Ei muuta kuin mitä vähän syrjätöistä, kirjoituksista.\n\n-- Niistä on vain haittaa, heitä ne jo ajoissa. Vakinainen paikka, jos\npienikin aluksi, se olisi toista. Ja sellaisia nyt tavallisesti saapi,\nkun oikein koettaa, eihän se mikä mahdottomuus ole. Ja silloin olisi\nasemasi vakaisempi, silloin voisit jo omaa kotiakin ruveta\najattelemaan.\n\nKun arkkitehti mainitsi oman kodin, käänsi Juhana tahtomattaankin\nkatseensa Julian puoleen, joka, vaikka istui syrjässä käsityönsä\nääressä, kuitenkin heidän puhettaan kuunteli, ja myöskin samassa nosti\nsilmänsä ylös, niin että heidän katseensa osuivat vastakkain. Ja ne\nkatseet käsittivät toisensa, vaikka eivät silmänräpäystäkään vastakkain\nolleet. Välähti tuokion vain, mutta tulta ja toivoa! -- Juhana soimasi\nitseään tyhmyri-pöllöksi, kun ei ennen ollut tehnyt kaikkea mahdollista\nsaadakseen asemansa vakaisemmaksi. Nyt hän päätti koettaa kaikkia\nkeinoja, kaikkia kiertoteitä, voidakseen tulevaisuudessa, niin\nläheisessä kuin suinkin, perustaa oman kodin. Vielä oli aikaa. Hän\npäätti lähteä kumarruksille, kamreeri Hallmanille ensiksi, hänhän oli\nainoa, joka oli vähääkään tuttu.\n\nTuo päätös häntä innostutti, eikä hän voinut olla sitä Julialle\nkertomatta, kun he taas vierekkäin sattuivat istumaan. Ja tyttökin\nkehoitti hymyillen häntä toimimaan, -- sillä tukalatahan se kai on elää\npitemmän aikaa noin epävarmalla kannalla. Mutta silmiin ei uskaltanut\nkatsoa, ne olisivat puhuneet paljon enemmän, -- liiaksi.\n\nKun siis arkkitehti vielä hyvästellessä neuvoi häntä kaikkialla\nkatsomaan eteensä ja sanoi, että maailmassa pitää rientää ja reistailla\nmaailman mukaan, niin oli Juhana ihan samaa mieltä -- vaikka tuo\nkumartelemisaate häntä tosin vähän tympäisi. Jo huomispäivänä aikoi hän\nharjata hännystakkinsa ja opettelipa jo ruotsiksi puheen, minkä\nkamreerille sanoisi. --\n\nMutta tekemättä ne jäivät kumminkin Juhanalta sillä kertaa aiotut\nkumarrukset. Muutamia päiviä myöhemmin makasi hän näet klinikassa,\nhouri kuumeessa.\n\nTaudin teitä, niitä ei osaa arvata. Kaupungissa oli lavantauti\nliikkeellä ja pieni vilustuminenko kylmässä huoneessa sille lie\nvalmistanut sijaa vai mikä. Aamulla Juhana tunsi pahoinvointia,\niltapäivällä pani jo pitkälleen ja parin päivän perästä tuli lähtö\nklinikkaan.\n\nSiellä makasi Juhana kauan ja huonona. Ja kun viimein tauti hellitti ja\nhän alkoi toipua, olivat sittenkin surkeanlaiset hänen päivänsä. Maata\npiti siellä toisten kituvaisten seurassa, hoitokin oli kehnonlaista ja\nepäystävällistä, harvoin uskalsi joku toveri tulla häntä tapaamaan.\nTäti kävi pari kertaa, sittenkuin vihdoin sai tiedon hänen\nsairastumisestaan.\n\nMutta Juhana oli niinkin tyytyväinen ilottomaan potilaana olemiseen.\nSillä joka sunnuntaiaamu tuotiin tuolille hänen vuoteensa ääreen\nvihkonen tuoreita, kauniita, tuoksuvia kukkia, ja Juhana tiesi, mistä\nne tulivat. Juhana tiesi, kuka se häntäkin muisteli, ja ajatteli, että\nmoni on häntäkin onnettomampi. Ohi ne menevät vielä nämä kovat päivät,\nja iloisemmat koittavat. Ja kun hän siksi oli toipunut, että jo pääsi\nkävelemään, tuli Julia itse kerran tädin seurassa kukkia tuomaan.\nSilloin kohosi hieno puna kalvakalle poskelle ja likeltä piteli, ettei\nkyynel kimaltanut silmän nurkassa; tauti oli näet miehen pehmentänyt.\n\nKotoaan toi hänelle täti taas pitkät kirjeet. Niissä pyydettiin häntä\ntulemaan kotiin voimistumaan niin pian kuin jaksaisi. Eljas, joka\nsiellä oli voittanut kaikkien suosion, kuului lähtevän pian takaisin\nHelsinkiin papiksi lukemaan.\n\n-- Takaisin ... papiksi... Juhana luki sen kolmeen kertaan. Hyvin se\nhäntä ihmetytti, kun sitä ei tarkemmin selitetty. Juhanan vanhemmat\nolivat vanhoillisia ihmisiä, ankaran uskonnollisia, jyrkkiä\npuhdaskirkollisilta mielipiteiltään, oikein »vanhan testamentin\nihmisiä», kuten Eljaan oli ollut tapa sanoa. Kaikki uudet ilmiöt, eivät\nainoastaan liikkeet ja aatteet, joista he tuskin olivat kuulleet\npuhuttavankaan, vaan myös kaikenlaiset keksinnöt, ajanmukaiset\nparannukset ja muutokset olivat heistä maailmanlopun enteitä. Juhanaa\noli hyvin epäilyttänyt lähettää serkkuaan kaikkine vapaamielisine\naatteineen tuohon ahdasmieliseen, joskin ystävälliseen kotiin. Hän oli\npelännyt, että kun niin vastakkaiset ainekset jysähtäisivät yhteen,\nniin hyvä sopu pian pilautuisi, ja oli katsonut tarpeelliseksi oikein\nkirjeessä pyytää vanhuksia olemaan pitkämielisiä. Ja nyt sai hän\ntietää, että Eljas oli siellä kaikkien suosiossa ja tulee pian\nHelsinkiin papiksi lukemaan. Kummallinen käänne!\n\nEljas itse ei koko talvena ollut kirjoittanut kellekään, ei Juhanalle\neikä muille. Huhuna vain kerrottiin, että hän olisi puuttunut\nkotipuolessaan vallitseviin uskonnollisiin rientoihin, kerrottiin, että\nhän olisi liittynyt hihhulilaisuuteen, ruvennut tuon laajalle levinneen\nlahkolaisuuden varsinaiseksi pääapostoliksi. Tuota nyt eivät toverit\nHelsingissä uskoneet, he nauroivat koko sille huhulle. Ja toiselta\npuolen kuuluikin, että hän juuri oli esiintynyt mainitun lahkolaisuuden\nankarana vastustajana, saarnannut kirkossa ja seuroissa sitä vastaan ja\ninnokkailla ja hartailla puheillaan saavuttanut suurta kansansuosiota.\n\nTuollaisia suupuheita niitä oli kulkenut, tietysti löyhiä huhuja,\njoihin ei paljon voinut luottaa, kun Eljaalta itseltään ei mitään\nkuulunut. Mutta jotakin peräähän niissä nyt kai täytyi olla, ja\ntovereista arvelivat muutamat Eljaan pahanlaisesti ilveilleen, toiset\nhänen joutuneen mielenvikaan.\n\nMutta eräänä iltana, kun jonkin kokouksen jälkeen ylioppilastalon\nkapakan puolella istui joitakuita ukkosia juttelemassa tuutingin\nääressä, sattui joku taas mainitsemaan Eljaan nimen.\n\n-- Nyt minä tiedän sen varmasti, on niissä puheissa sittenkin perää,\nhuudahti muudan, katkaisten entisen keskustelun.\n\n-- Ettäkö hän olisi hihhuliksi ruvennut?\n\n-- Ei, muuten vain yhtynyt siihen kirkolliseen herännäisyyteen, joka\nniillä paikoin nykyjään on hyvin valtava ja johon hänen setänsäkin\nkuuluu, -- ruvennut uskovaiseksi.\n\n-- Liekö jo körtitkin laittanut. Ja mistä sinä nyt sen niin varmasti\ntiedät?\n\n-- Minä sain kirjeen velimieheltäni, joka siellä oli käynyt. Eljas\nkuuluu siellä seuroissa kulkeneen ja seuroja pitäneen, saarnanneen,\npuhuneen, lukeneen ja veisanneen. Sanalla sanoen: tehnyt parannuksen ja\nparantanut muita.\n\n-- Loruja! Eljas, joka aina oli niin vapaamielinen ja järkevä.\n\n-- Eihän se mikään mahdottomuus ole, puolusti joukossa muudan. -- Eljas\noli hyvin tunteellinen ja vaikutuksille herkkä, hän koetti ja rientoili\njos jonnekin päin, yhdestä tuumasta nakkautui toiseen, -- miksei siis\nuskonnonkin helmoihin, jolla on niin suuri vaikutus ihmisiin?\n\n-- Ja kun hän vielä viime aikoina oli joutunut ahtaalle ja maailma\nkaikilta puolin tuntui sulkeutuvan hänelle, kun hän jo alkoi kyllästyä\njokapäiväisiin, joutaviin riitoihin, niin onpa luonnollistakin, että\nhän siihen tuli turvautuneeksi. Kenties hän, niinkuin moni muu, näki\nturhuudeksi kaikki nämä maailman riennot ja haki rauhan satamaan. --\nNäin puhuja oli teologi.\n\n-- Minä olen Tuomas, jos niinkuin jatketaan puhetta vertauksissa. Minä\nen usko koko herännäisjuttua. Mikä se nyt miehen parissa kuukaudessa\nolisi kääntänyt!\n\n-- Saatpahan nähdä, kun hän itse tulee tänne jonkin ajan perästä.\n\n-- Tänne? Mitä varten?\n\n-- Papiksi lukemaan tietysti.\n\n-- Papiksi! Ja millä rahoilla? Aikooko hän maksaa velkansakin, ja\nsitten vielä lukea täällä papiksi? Mistä Eljaalle ne rahat?\n\n-- Sitä en tiedä, tulevan vain kuuluu.\n\nMutta joukosta eräs napsautti sormiaan ja päästi naurun:\n\n-- Nyt se peijoonin poika on hoksannut viimeisen hätäkeinon. Eli ei\njuuri hoksannut, sillä johan sitä on ennenkin käytetty.\n\n-- Ettäkö olisi heittäytynyt?\n\n-- Heittäynyt uskonnolliseksi tietysti, pitänyt saarnoja ja veisannut\nsionia, veitikka. Poikennut tositeologisille poluille. Siten puijannut\nherännäisyydellään ukkoloilta rahoja, -- siellä on ukkoja semmoisia\nkyllin, jotka mieluiselle papinkisällille kaivelevat setelejä arkun\npohjalta, kunhan mies itkettää heidän eukkojaan! -- Sitä keinoa on\nennenkin käytetty.\n\n-- Liekö käytetty, mutta Eljas ei semmoisiin keinoihin kajoa. Hän on\npuhdasluonteinen, tervesydäminen mies, eikä ryhdy mihinkään vastoin\nvakaumustaan. Kevyt on hän kyllä, mutta petosta ja valetta hän\nvähimmässäkin inhoaa, saatikka sitten tunteen arimmissa asioissa.\n\n-- Hätä kun käskee, niin la-la-la -- hiiteen vakaumukset. --\nMinkätähden sitten papiksi, ja mistä ne rahat?\n\n-- Ehkäpä on saanut rahat sieltä maalta ja ehkä rupeaa papiksi, mutta\nmiks'ei vakaumuksesta?\n\n-- Ei Eljas mikään tyhmä mies ole koskaan ollut. Henki raiska on kallis\nja papin pala lihava -- vakaumusta kylliksi! Eivätkä ne sen kauniimpia\nole monen muunkaan vaikuttimet. -- Hän puhui teologille.\n\n-- Kaikiksi se tosin ei näyttäisi kumma olevan, mutta Eljas oli aina,\nvaikka vapaamielinen, kumminkin suora luonteeltaan, -- jota ei\nmonestakaan muusta voisi sanoa.\n\nKeskustelu oli livahtanut arkaluontoisille paikoille, ja sentähden\nryhtyi eräs vanhempi jäsen sovittelemaan.\n\n-- Älkäähän riidelkö. Pääasia nyt on, että Eljas on saanut rahoja ja\nrupeaa papiksi. Syyt ja vaikuttimet olkoot hänen asianaan. --\nPuhutaanpa jo muistakin. --\n\nVaikea sitä olikin syrjäisen arvostella, oliko Eljas pyörähtänyt elämän\nuudelle polulle halusta vaiko pakosta. Kenties sovittelemalla\nkumpaisetkin vaikuttimet mahtuisivat samaan päätökseen, ei\nkokonaisuudessaan, mutta osaksi, noin vähän muodostelemalla. Ei enemmän\ntoinen kuin toinenkaan, mutta kumpainenkin saattoi siihen vaikuttaa.\n\nEikä Eljaskaan ruvennut lähempiin selvityksiin, kun hän huhtikuun viime\npäivinä saapui Helsinkiin ja kirjoitutti itsensä jumaluusopilliseen\ntiedekuntaan, -- ei ruvennut selvittämään Juhanallekaan, vaikka hän\ntälle muuten oli hyvin ystävällinen ja kiitollinen. Eikä tämä taas\nkysynytkään. Juhana oli vasta päässyt sairashuoneelta pois, oli\nvoimaton vielä ja työhön kykenemätön. Eljas koetti auttaa ja huvittaa\nhäntä kaikin keinoin, teki hänen seurassaan kävelymatkoja, istui illoin\nhänen luonaan juttelemassa, avittelipa kirjoitustoimissakin, kun Juhana\nvähitellen rupesi virastossa käymään. Ja Juhanan raha-asiat, jotka\ntaudin aikana olivat ihan häiriölle joutuneet, järjesti nyt Eljas\nvuorostaan. Sillä rahoja hänellä oli; vaikka kaikki entiset\npikkuvelkansa maksoi pois, niin riitti vielä Juhanatakin autella. Mutta\nrahalähteitäänkään ei Eljas sen tarkemmin kertonut.\n\n-- Kävithän sinä kaupungissa omaisiasi katsomassa sieltä maalta, kysyi\nkerran Juhana.\n\n-- Ei tullut käyntiä. Ei tuo himottanut mennä äitimuorin näkyviin,\nennenkuin vähän ovat puhdistuneet entiset jäljet.\n\n-- Etkö sinä sieltä sitten käynyt lainaasi ottamassa?\n\n-- Enhän minä sieltä mitä lainaa ole ottanut.\n\n-- Vai sieltä maaltako sinä kaikki sait?\n\n-- Sieltä, setäkin auttoi. -- Voih, kun pääsisi pois tästä pahasta\npesästä -- pois, pois maalle! Täällä pelkään, että alan taas tuntea\nerään, jota en koskaan enää tahdo tuntea, entisen itseni.\n\nJuhana ymmärsi jo, ettei Eljas halunnut raha-asioistaan puhella,\nymmärsi sen, vaikkei hän muuten serkkuaan enää täysin ymmärtänyt eikä\ntuntenut.\n\nJa muuttunut se olikin Eljas kokonaan miehekseen: luonne ja käytös oli\nihan toinen. Siitä Eljaasta, joka vastuksissakin kantoi päätään\nrohkeasti pystyssä, siitä innokkaasta Eljaasta, joka aina oli valmis\nväittelemään hetkisenkin harrastuksensa puolesta, siitä avomielisestä\nEljaasta, joka pienimpiäkään aikeitaan, tuumiaan, tunteitaan ei voinut\nolla heti toiselle kertomatta, siitä, joka aatteittensa ja rientojensa\npalveluksessa aina oli tulena ja leimauksena, -- siitä Eljaasta ei\nollut merkkiäkään jäljellä. Allapäin ja vakavana asteli hän nyt,\nmilloin ihmisten seurassa esiintyi, ja jokin surunvoittoinen leima\nnäytti lepäävän hänen kasvoillaan. Hänen puheensa oli hiljaista,\nväsynyttä, hänen luonteensa umpinaista, suljettua. Vanhoja tovereitaan\nhän ei suorastaan juuri vältellyt, vaan ei hakenutkaan. Toverit\nparemminkin hakivat häntä, ja niinä päivinä ne juuri sattuivat olemaan\nAntin kandidaattipidot. Tapa on näet vanha ja kaunis, että sen, joka on\njonkin julkisen tutkinnon suorittanut, täytyy tämän johdosta juoda itse\nja juottaa muita. Ja kyllähän sitä silloin mielellään ryypätäänkin\nhyvien tovereiden seurassa, kun on takanapäin kaikki tenttituskat,\njännitykset, kuristukset ja vavistukset, kun vihdoin saapi heittää\ninhottavaksi käyneen frakin kaappiin tomuttumaan, saapi ruveta\nunhottamaan niitä kiusallisia pikkuasioita, joita on pitkät ajat\npäähänsä ahtamalla ahtanut. Niille määrin se oli nyt Antti päässyt, ja\nhänen kekkereihinsä piti saada Eljaskin mukaan vaikka väkisin, --\nkaikki luokkatoverithan toki koulun ajoilta piti olla koossa. Eljas\nempi ensin, vaan lupasi sitten kumminkin tulla Hellaaseen.\n\nMuut olivat jo koolla, kun Eljas saapui. Jo ulkona hän kuuli »hip»- ja\n»hurraa»-ääniä. Anttia, päivän sankaria, hurrattiin, nostettiin,\nviskottiin kattoa kohden, -- sen tiesi Eljas, ja ennen olisi hän ollut\nsiinä ensimmäinen mies. Mutta nyt hän ei kiirehtinyt. Ja kun hän\nporstuassa kuuli tutun laulunpätkän:\n\n    Eikä ne surut paljon paina\n    Tällä kymmenellä,\n\nniin hän jo vakavasti tuumasi palata: mitä hän tuossa joukossa teki?\nMeni kumminkin sisälle.\n\n-- Kas Eljas! -- Yleinen oli riemastus. -- Yksi konjakkari jo ovella,\nmuutoin et tähän seuraan pääse. Ka siinä!\n\nPitihän se nielaista. Mutta syrjäpuoleen vetäysi Eljas heti\nhiljaisuudessa.\n\nPitkä pöytä oli taaskin asetettu keskelle Hellaan salia, ja sen\nympärillä istui miehiä pariinkymmentä juoden, puhellen, laulaen ja\nrähisten, ihan niinkuin silloin, jolloin Eljas ensi kertaa siinä\nhuoneessa oli. Samoin kuin silloin komennettiin kapakkatyttöä ja\nkisailtiin hänen kanssaan, samoin kuin silloin pidettiin puheita,\nkilistettiin ja huudettiin »eläköön».\n\nKaikki oli vanhoillaan, Eljas vain ei. Ensi miesnä hän nyt ei johtanut\nkeskusteluja, ei ehdottanut lauluja, ei noussut lasiaan kilistellen\npitämään puheita, joihin toverit niin usein jo olivat tottuneet\nmielistymään. Miettiväisenä istui hän siinä pöydän alapäässä jutellen\nkahdenkesken, jos ken tuli hänen pakinoilleen, ja maisteli lasistaan\ntuskin nimeksi. -- Lassin kanssa puheli hän kauan, toisten laulellessa\nja kaskutessa. Sillä Lassi oli aluksi myöskin vakavatuulisena, vähän\nniinkuin lannistettuna. Vasta oli kihlat purettu. Antin välityksellä se\noli tehty kaikessa sovussa ja hiljaisuudessa molemminpuolisella\nsuostumuksella, sillä he olivat vihdoinkin kumpainenkin tulleet\najatelleeksi, ettei niillä kihloilla ollut mitään merkitystä, kun\nnaimista ei kumminkaan voinut ajatella, varsinkin koska Lassin jo oli\ntäytynyt ruveta velkautumaan, kun isäukko kävi tiukaksi. Ei se\nLassi sitä sentään juuri surrut, mutta vähän oli noin toverien\nkeskuudessa häpeissään, kun nämä eivät malttaneet olla pientä pilaa\nlaskettelematta.\n\nNiistä he puhelivat, ja tuli sitten puhe Eljaastakin, vaikka tämä itse\nkoetti sitä vältellä.\n\n-- Aiotko tulla syksyksi Helsinkiin, kysyi Lassi.\n\n-- Luultavasti en.\n\n-- Olisithan jo syksyllä saanut kandidaattisi sinäkin, ja sitten voinut\nkääntyä teoloogiksi. Miksi noin äkkiä pyörähdit?\n\n-- Siitä ei ollut tietoa minun kandidaatistani. Ja mitäpä minä sillä?\nJoutava koristus.\n\n-- Hyvähän se olisi ollut olemassa. Nyt lukea poruutat teologiaa?\n\n-- Niin. Hankin täällä nyt kirjat ja menen kohta taas takaisin\nkotipuoleen lukemaan. Helsingissä aion olla vain sen verran kuin on\nvälttämätöntä.\n\n-- Joko niin olet Helsinkiin kyllästynyt?\n\n-- Olen jo saanut siitä tarpeekseni, olen leikkinyt kylliksi.\n\nJoku siinä sillävälin piti leikillistä puhetta. Sille taputettiin\nkäsiä, naurettiin ja huudettiin »eläköön». -- Ja Antti oli hyvä isäntä.\n\n-- Soo! Kolmas lasi pojat! -- Eikö Lassi juokaan; entä Eljas. Kippis!\nPankaa pohjaan ja tehkää uutta. Vielä yksi ehditään siemata ennen\niltasta.\n\nIltasen jälkeen olivat taas kahvin ja liköörin ja yhteisten laulujen\nmieluisat hetket käsissä. Silloin Eljas hiljaa ja huomaamatta vetäysi\npois. Sivumennen hän nykäisi Lassia, joka myös oli aikaisin luvannut\nlähteä, mutta tämä oli nyt vasta päässyt makuun, oli juuri\nlystimmillään ja poislähdön tuumat olivat hävinneet. Eljas läksi siis\nyksin tiehensä Hellaasta: hänen paikkansa ei ollut enää siellä,\niloisissa seuroissa, niistä oli hän jo erillään. Hän oli reuhtoillut ja\ntempoillut aikansa, nyt olivat todet edessä, työalat toisilla\nvainioilla. -- Niitä hän mietti kävellessään tuota tietä Hellaasta\nkaupunkiin, jota hän niin usein ennen oli kävellyt, eikä hän voinut\nolla muistelematta, mitä hän milloinkin oli aikonut, millä mielellä\nollut ennen kulkiessaan näitä polkuja. Ne olivat menneitä aikoja! Nyt\nhän käveli Hellaasta viimeistä kertaa.\n\n-- Eljas!\n\nAjatuksistaan hän havahtui, kun äkkiä kuuli nimeään mainittavan, ja\nkääntyessään taapäin katsomaan tunsikin hän huutajan, Annin, entisen\nHellaan Annin. Olisihan Eljas voinut jatkaa matkaansa tytöstä\nvälittämättä -- pakkoko niitä on tuntea kaikkia, jotka kadulla\nhuutelevat, -- mutta hänessä heräsi äkkiä halu puhutella Annia,\ntiedustella, kysellä hänen nykyistä elämistään, menneitä kohtaloltaan.\nKuihtuneilta näyttivät illan hämärässä ennen niin sirot kasvot, arka\noli katse, puku huoleton, huonohko. Kiusallista oli Eljaasta viipyäkin.\nMutta hän tahtoikin kiusata itseään, sillä kenties oli juuri hänkin\ntavallaan kiirehtinyt tuon tytön turmiota. Tuota naista oli hän kerta\nsäälinyt, oli häntä rakastanut, lämpöisestikin, oli tahtonut korjata\nhänet hylyksi joutumasta, -- niin, oli häntä ajatuksissaan ja\nunelmissaan jo omanaan lempinyt. Se oli siihen aikaan, kun hän\nitsestään luuli voivansa jotakin, uskoi tahdon voimaan ihmisessä. Hän\nansaitsi kurituksensa. Hän päätti nyt samalta naiselta kuulla, kuinka\ntämä oli vajonnut vajoamistaan, laskeunut ihmisarvossa myötään maailman\nja omissa silmissään, kuulla, että tämä ei enää surrutkaan elämänsä\nhaaskiota, halunnutkaan pois mieronsa tieltä. Sen verran oli hän omasta\nvoimastaan toimittanut! -- Ja semmoista hän saikin kuulla kylliksensä.\nNykyjään oli tyttö myyjättärenä syrjäisessä, pahamaineisessa\nolutkapakassa, ja jonkin ajan kuluttua luultavasti vielä syrjäisemmässä\n-- niinhän se meni, ja yhden teki!\n\nKatkeroilta tuntuivat Eljaasta nuo kertomukset, vaikka hän ne kyllä jo\nsaattoi ennestään arvata. Ja hän mietti, olisiko tuota ollut mikään\nmahdollisuus pelastaa siihen aikaan, kuin hän sitä haaveksi. Mutta hän\ntuli siihen päätökseen, että ei olisi ollut. Tyttö oli silloin jo\nmäärätty ihmiskunnan hylyksi; se oli jo laki, jota ei voinut muuttaa.\nIhmisen pyrinnöt siinä olivat turhuutta.\n\n-- Ja etkö nyt halua mitään parempaa, etkö toivokaan pois tuosta\nkapakkamaailman viheliäisyydestäsi, kysyi vielä Eljas, vaikka tyttö jo\nsiihen kerran oli vastannut.\n\n-- En. Muistatko ehkä, kun kaksi vuotta sitten viimeistä kertaa\ntavattiin, että minä silloin sanoin: kun ihminen vähitellen\nhyytymistään hyytyy, niin hän ei enää koskaan sula? Ymmärsitkö silloin,\nmitä tarkoitin?\n\n-- Niin, ymmärsin.\n\n-- Silloin olit sinäkin sattumalta vähän jäähdytetty jostakin\ntuumastasi. Olet kai siitä jo lämminnyt?\n\n-- Lämminnyt ja jäähtynyt moneen kertaan.\n\n-- Tiesinhän sen. Ja mikä sinusta sitten on oikeastaan tullut?\n\n-- Ei mikään -- vielä.\n\n-- Ja mikä sinusta sitten tehdään?\n\nEljas vitkasteli pikkuisen aikaa, vastasi sitten vakavasti, melkeinpä\njuhlallisesti:\n\n-- Pappi.\n\n-- Pa-pappi! No niin, miks'ei? Puhumaan kyllä olet ovela ja mieliä\nsulattamaan ja sydämiä valloittamaan. Ja taidatpa olla taitava\nteeskentelemäänkin ja valehtelemaan.\n\n-- Älä ivaile vakavista asioista.\n\n-- Ohoo! Ja mistä se pappi tulee tähän aikaan vuorokautta?\n\n-- Minä kävelen Hellaasta.\n\n-- Vai Hellaasta, tutusta paikasta. Vieläkö siellä pappinakin\nkuljetaan? Ja vieläkö siellä on kaikki entisellään? Vieläkö siellä\nseisotaan tiskin luona puhuttelemassa kapakkatyttöä, josta nyt kai\naiotaan tehdä papin rouva. Vieläkö siellä eteisessä puristetaan\nlämpöistä kättä ja vannotaan että: ei suukkoakaan -- ha-ha-ha-ha!\n\n-- Kuule...\n\n-- Ei. Tästä kääntyy minun tieni syrjäpoluilleni, olutputkaani,\ntännepäin ei papin sovi kääntyä; tänne laskeudutaan. Hyvästi!\n\nPuhellessaan olivat he yösydännä verkalleen kävelleet kaupungin halki\nsiihen torinkolkkaan, josta Robertinkatu lähtee ohjaamaan kaupungin\nlaiteille. Siinä se Anni hyvästit sanoi ja lähti viiltämään alaspäin\nhämäränlaista katua ja katosi ensi nurkasta vasemmalle. Eljas seisoi\nsiinä hetken ja asteli hänkin sitten päinvastaiseen suuntaan, nousi\nKorkeavuorenkatua, jossa hänellä oli asunto.\n\nJa yksin kävellessään hän mietti tuota kohtausta.\n\nOli se Anni häntä pilkannut ja soimaillutkin, mutta ne soimaukset eivät\nhäneen sattuneet, ne sinkoilivat ohi, kalahtivat jotakin tuntematonta\nvastaan, jonka Eljas oli entisyyteensä haudannut. Sillä hän oli itse\npettynyt; se oli ollut erehdystä, unelmaa kaikki, mitä hän oli luullut\nja luottanut saavansa toimeen -- omin voimin. Se oli ollut turhuutta,\nvaletta. Hän oli hapuillut kuin sokea, yritellyt ja kierrellyt kaikilla\nsuunnilla, juossut joukon matkassa ja vasten joukkoa, -- aina muka\nvakuutettuna asiansa oikeudesta. Ja aina se oli ollut turhuutta,\nvaletta! Nyt oli hän vasta oikealle polulle päässyt, nyt oli hän\nlöytänyt sen vaikutusalan, jota oli hakenut, nyt oli hän vasta\nvakuutettu.\n\nVai oliko hän todella nytkään oikein vakuutettu! -- pieni epäilys pisti\nsemmoisena kiilana varmuuden väliin. Oliko se hänen oikea\nvaikutusalansa? Oliko se hänen kutsumuksensa? Eiköhän nytkin ollut\nteeskentelemistä, valetta seassa; eikö hän nyt valehdellut\nitselleenkin? Eiköhän ehkä kaikki hänen nykyinen vakaumuksensa ollutkin\npetosta?\n\n-- Ei, tuumi Eljas päättäväisesti, kääntyen sisään kotiportistaan. --\nEi, nyt minä vasta tunnen sen, että olen löytänyt tieni ja työni; minä\nolen siitä vakuutettu, minä tunnen sen!\n\nJa noustessaan ylös portaita hän vielä puoliääneen toistelihe: minä\nolen siitä vakuutettu, ikäänkuin joku olisi tahtonut väittää vastaan.\n\nMutta yksin hän oli, ei kukaan voinut väittää vastaan, -- ellei\nhienoinen, moittiva ääni hänen omassa povessaan.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKaksi vuotta oli »vierähtänyt iankaikkisuuden mereen» -- syksyyn asti\nkolmatta.\n\nEljaasta oli keväällä tehty pappi, ja apulaisena hän nyt oli\nkotiseudullaan. Häntä sanottiin hyväksi papiksi, ja useinpa heltyivät\nitkuun sydämet hänen saarnatessaan ja puhuessaan. Sillä hyvät olivat\nhänen luonnonlahjansa, hänen puheensa oli selvää ja äänensä helisevä,\nkaunis. -- Ja häntä sanottiin myös oikeaksi papiksi: vakava oli ryhti\nja varmaa vakaumusta todisti koko hänen levollinen, harras, tyyni\nolentonsa, ja lämpöisestä sydämestä tuntuivat hänen sanansa lähtevän.\n\nJa niin hän vakuutti usein itselleenkin, että siellä syrjässä, poissa\nmaailman metelistä, oli hän nyt löytänyt oikean paikkansa, voittanut\nepäilyksensä ja houreensa, voittanut itsensä.\n\nJa hän oli jo kihloissa. Sehän on niin luonnollista kulkua tuo, että\napulainen maalla naipi rovastin tyttären, ja sitä luonnollisempaa vielä\nEljaan suhteen, kun hän jo lapsuudestaan oli morsiamensa tuttava ja jo\nennen poikana maalla ollessaan oli häntä väliin hentukseen kutsunut, --\nnimikoksi tosin vain, sillä ainahan se pitää joku henttu olla, jos ei\nmuu niin nimikko.\n\nKaikki oli nyt niin luonnollista ja selvää. Rauha ja onni näytti\nvihdoinkin saaneen varman asuntopaikan Eljaan ennen rauhattomassa\nmielessä. -- Joulun alla ne häät oli pidettävä.\n\nSyksy se näet taaskin oli, kolakka, harmaja syksy, jolloin pakkanen jo\non iskenyt roudan maahan, kelmentänyt luonnon ja riitoittanut rannat,\njolloin alaston maa peitteekseen odottaa puhdasta, talvista lunta ja\nhallava taivas odottaa kirkasta, talvista tähtikoristettaan.\nSunnuntaipäivä oli jo ikäpuolelleen kulunut. Eljas oli saarnannut\naamupuolella, syönyt päivällisensä ja lepäili nyt hiukan lämpöisessä\nhuoneessaan, loikoili suloisesti sohvallaan silmäillen ulos syksyiseen\nluontoon.\n\nElämä tuntui Eljaasta nyt niin levolliselta, niin varmalta. Oli\nhänelläkin ollut tuommoinen kiihkoaikansa, jolloin hän katsoi elämätä\nainaiseksi taisteluksi, jolloin hän koko innollaan oli heittäytynyt sen\ntaisteluun, oli tahtonut siihen vaikuttavana ottaa osaa, taistella ja\nvoittaa, edistää yhteishyvää, niittää kunniaa. Silloin oli hän\nsydämensä pohjasta halveksinut semmoista syrjään vetäytymistä, mokomata\npakolaisasemata, joka hänestä nyt jo oli käynyt niin suloiseksi. --\nNuoruuden unelmia! -- Se aika oli ohi. Mutta hän olikin jo koulut\nkäynyt, oppinut näkemään nuo taistelut kaikki turhuudeksi ja valheeksi.\nHän oli voittanut itsensä. --\n\nPostin tulo nostatti Eljaan levoltaan. Harvoin sitä muutenkin tulee\npostia maalle, syrjään valtateiltä, ja kelirikko sitä oli sitä nyt\nvielä viivyttänytkin, joten se oli mieluisa vieras päivällislepoakin\nhäiritsemään. -- Sanomalehtiä tuli koko tukku, päivälehtiä ja\nuskonnollisia aikakauskirjoja; ne pantiin syrjään, viikon varaksi.\nKuulutukset, kirjeet ja paperit pastorin kansliaan tuomiokapitulista ja\nmaaherralta joutivat myös jäädä avaamatta myöhäisempään; Yksityisten\nkirjeitten kimppuun ensiksi käytiin.\n\nJa Eljaallekin oli kirje. Harvoin niitä tuli, sillä hän ei ollut\nkirjeenvaihdossa paljon kenenkään kanssa. Hän oli katkaissut entiset\nhoureitten aikuiset tuttavuutensa eikä paljon rakentanut uusia. Kukapa\nsiis olisi kirjoittanut? Tämä kirje oli Juhanalta; Eljas oli hänelle\nlähettänyt ilmoituksen kihloihinmenostaan, ja onnitellakseen kai se nyt\nJuhana niin pian vastasi. -- Niinpähän olikin. Eljas luki:\n\n    Helsingissä lokakuun 16 p:nä 18--.\n\n    Rakas serkkuni.\n\n    Kiitosta monta kirjeestäsi ja kihlakortista. Arvasin semmoisen\n    kyllä tulevan, vaikka en vielä tiennyt odottaa. Mutta mitäpä siinä\n    onkaan vitkastelemista, kun kerran on tilaisuus naimispuuhiin\n    ryhtyä. Onnea siis, paljon onnea toivon sinulle täydestä, sulasta\n    sydämestäni! Vaalisi onnistumista en ensinkään epäile, sillä\n    vaikkakaan en Selmaasi tunne, -- en ole nähnyt sittenkuin\n    kymmenvuotiasna, -- niin on kai molemminpuolinen taipumuksenne\n    kyllin takeena onnenne kestäväisyydestä.\n\n    Sano siis Selmallesikin minun onnentoivotukseni. Jospa voisin,\n    niin mielellänihän tulisin hääjuhlaanne, samalla kotonakin taas\n    kerran käydäkseni, mutta pelkäänpä, että en täältä pääse\n    irtautumaan.\n\n    Tänne olen näet pikeytynyt pääkaupunkiin, ja samaa jatkutusta\n    on elämiseni kuin jo vuosia sitten. Aamupäivät virastossa,\n    illat ulkona missä milloinkin, aina sen mukaan kuin massi lupaa.\n    Onhan se minulla nyt jo muka viran nimellinenkin, ja hyvähän se\n    on sekin, vaikka ei sillä vielä kauas potkita noin taloudelliselta\n    kannalta minun oloissani. Sillä siitä minulla on monet vaikeudet\n    ollut, huolet ja harmit, kun olen tullut kirjoittaneeksi nimeni\n    muitten papereihin. Mutta eihän siitä saa nurkua, kun olen itsekin\n    taas apua tarvinnut. Huonompi se on Lassin laita, joka on tullut\n    kirjoittaneeksi muitten nimiä omiin papereihinsa. Nyt on mies\n    kesästä asti kateessa, Amerikkaan lie mennyt.\n\n    Kysyt, enkö minäkin jo kohta lähetä korttia, jossa olisi omani\n    ja Julian nimi. Yllämainituista rahallisista syistä jo huomaat\n    minulle tuiki mahdottomaksi omaa kotia ajatella. Ja sitäpaitsi\n    ne unelmani, joista sinäkin tiesit, ovat jo häipyneet. Kivulloinen\n    oli Julia jo koko menneen talvea, kesällä sai hän kovan\n    rintataudin, ja lääkärit selvittävät, että keuhkot ovat lopussa.\n    Nyt he ovat lähettäneet hänet maalle, jonkun sukulaisen luo muka\n    virkoamaan, mutta itse asiassa, niinkuin kaikki sen tietävät --\n    kuolemaan. Sinä ehkä arvelet niinkuin moni muukin, että eipä\n    tuossa köyhässä, laihassa kirjurinmamsellissa ollut paljon\n    kadottamistakaan; eihän siinä ollut, mutta minusta se tuntuu\n    usein raskaammalta kuin voit luullakaan. --\n\n    Uutisiapa en tiedä paljon mitä kertoisin, tärkeimmät tapahtumat\n    näet sanomalehdistä. -- Äskenhän oli taas, kuten tiedät, N.S:n\n    vuosijuhla Hellaassa vanhaan tapaan, ja minä olin siellä nytkin,\n    kuten edellisinä vuosina. Samanlaista hurakkaa siellä oli kuin\n    ennen vanhaan, jolloin me nuorina ensikertalaisina siellä\n    innostuimme; useimmat vanhat vain olivat poissa, uusia nuoria\n    paljon sijassa. Antti, joka oleskelee Helsingissä käytännöllisiä\n    opettajakokeita suorittelemassa, oli vanhemmista melkein ainoa\n    saapuvilla olija. Hänen kanssaan me muistelimme entisiä aikoja ja\n    iloja Hellaassa, kuinka sinäkin siellä nuorena maailmanparantajana\n    ensimmäisen tulisen puheesi pidit ja sittemmin monesti elämän\n    taisteluista innostuneena. Leikillään uhkasi Antti joskus tulla\n    naulaamaan sinun ovellesi lapun: »Tässä lepää Eljas...», johon\n    kerran puheessasi luvan annoit, jos muka joskus maailman taisteluja\n    pakoon ja syrjään vetäytyisit. Mutta samanlaisen lapunhan\n    tarvitsisi ovelleen hän itse ja me kaikki.\n\n    Siellä Hellaassa kuulin muitten kaskujen joukossa senkin, että\n    se Anni, se Hellaan entinen bufettityttö, se sama, jota ehkä\n    muistanet aikoinasi aikoneesi »pelastaa» ja haaveilleesi korjata\n    hylyksi joutumasta, hän kuuluu nyt olevan jossakin Punavuoren\n    puolessa, talossa, johon issikat yönaikaan opastavat nousevaa\n    sukupolvea... --\n\nEljas pysäytti lukemisen. Hän oli jo siitä saanut niin paljon\nmietittävää, niin paljon sulatettavaa, että enempää ei yhteen otteeseen\nmahtunut. Juhanan sanat synnyttivät hänessä paljon ristiriitaisia\ntunteita, herättivät monta jo aikoja sitten uinahtanutta muistoa,\ntapausta, tuumaa ja aietta. Hän muisti tuon illan Hellaassa, jolloin\nhän innosta hehkuen teki päätöksensä uhrautua jalon aikeen\npalvelukseen, miten hän oli ollut vakuutettu onnistumisestaan, miten\nhän sitä varten oli tehnyt työtä. Hän muisti monta muutakin iltaa, hän\nmuisti pettymisiään ja yrittelyjään taas uudelleen voimakkaana astua\nelämän taisteluihin, -- ja muisti, kuinka hän siitä oli luopunut. Koko\nhänen nuoruutensa, sen unelmat ja toiveet palasivat hänen mieleensä, ja\nhän tuli ajatelleeksi, että kenties hän ei ollutkaan taistellut\nkylliksi. Kenties hän velttoudesta oli vetäytynyt pois, niinkuin etana\nkuoreensa vaaraa pakoon, tuudittanut itsensä väärään unelmaan, että\nentiset yrityksensä olivat olleet turhuutta ja nykyinen vakautumista.\nJa istuessaan siinä pöytäänsä nojautuneena tunsi hän kaipausta\nmielessään; hänestä tuntui juuri kuin tuo kirje, jota hän piti\nkädessään, olisi syyttänyt häntä siitä, että hän oli pettänyt\nnuoruutensa unelmat, pettänyt itsensä. Sillä hän tunsi, että siten kuin\nhän silloin oli lämmennyt rohkeimmistakin toiveistaan, siten ei hän\nenää voisi lämmetä koskaan.\n\nPehmoinen käsi peitti silloin äkkiä takaapäin hänen silmänsä ja raikas\nnauru helähti. Hän ei ollut huomannutkaan, kun hänen morsiamensa hiljaa\nhiipi huoneeseen.\n\nEljas käännähti, mutta kummallisen surun voittoinen oli katse, jonka\nhän nyt tyttöön loi. Sillä hänen silmäinsä edessä olivat juuri\nkuvastaneet toiset kasvot, joita hän kerran oli rakastanut hellemmin,\npuhtaammin kuin nyt.\n\n-- Oletko surullinen, armaani, kysyi Selma hämmästyen ja istui\nsulhasensa viereen. -- Ja mistä syystä? Tuoko kirje?\n\n-- Niin, sekin...\n\n-- Keneltä se on? Annas kun luen.\n\n-- Ei. Se on Juhana-serkultani. Hän onnittelee meitä.\n\n-- Onnittelee, ilkiö! Kun sinut panee noin pahalle tuulelle.\n\n-- Ei se ole Juhanan syy. Muistatko häntä ensinkään?\n\n-- Hyvin vähän. Mutta millä lailla hän on voinut saattaa sinut noin\nmurheelliseksi?\n\n-- Hän kertoo eräästä...\n\n-- Kenestä? Ystävästäkö? Onko hän kuollut?\n\n-- Ystävästä, niin... Ei, hän ei ole kuollut. Kunpa hän vain olisikin\nkuollut!\n\n-- Huih! kun toivot toisen ihmisen kuolemaa, ja vielä ystäväsi! Oliko\nse hyväkin ystävä?\n\n-- Oli ennen, mutta siitä on aikoja. -- Ja ne ajat ovat menneet.\n\nEljasta tympäisi tytön läsnäolo ja hänen utelemisensa. Hän olisi nyt\ntahtonut olla yksin muistoissaan, olisi tahtonut kuin tuomarina yksin\ntutkia sisintänsä. -- Mutta parempi ehkä on näin. Hän ei ehkä olisi\nuskaltanutkaan käydä pohjaa myöten sydämensä kammioita katselemaan, hän\nei ehkä olisikaan kestänyt sellaista tutkintoa. Parempi oli näin,\nnykyisyydessä hän eli, häipyköön kerrassaan se, joka ei voi konsanaan\npalata.\n\n-- Voi, unohda se nyt jo, Eljas, ja tule ulos vähän kävelemään ennen\nillan tuloa. Raitis on ilma, se karsii pahat muistosi. Ilkeä Juhana,\nkun...\n\nUlos he lähtivät ja kävelivät käsikkäin pitkin polkua joen ahteella,\nastelivat äänettöminä siihen lepikkoniemeen, kosken alle, jossa kuohut\njo alkavat lannistua ja tyyntyä, mutta vielä kiertasevat eräitä\nvihaisia pyörteitä, ennenkuin ihan kesyttyvät ja suvannossa asettuvat\nlauhkeina lepoon.\n\nSiihen niemen törmälle he seisattuivat hetkeksi, katselivat vettä ja\nkatselivat taivasta. Sillä pilvet, jotka koko päivän olivat sakeina\npeittäneet laen, olivat nyt illan suussa häipyneet pois, ja taivas oli\nselkeän sinervä.\n\nMutta päivä oli jo ehtinyt laskea, ennenkuin pilvet edestä väistyivät.\nHelakan ruskon loi se vain enää taivaan rannalle, osoittaakseen, kuinka\nkirkkaana se olisi paistanut, elleivät sitä pilvet olisi peittäneet.\n\nTuota se Eljas katseli. Hän näki, miten jo ruskokin vähitellen kelmeni,\nvarjot tummenivat ja hämärä laskeusi.\n\n-- Tule, armaani, sanoi hän ja tarttui tyttönsä käteen. -- Täällä käy\nkolakaksi, päivä on jo laskenut. Lähdetään kotiin, suojaan, lämpimään!\n\nPois he kääntyivät ja kävelivät käsikkäin kiirein askelin kotiin päin.\n\n1889.\n\n\n\n"]