[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdhNlqGKJWLdVwHEGPol27M3QhRkmpmUWI9S_OneUZZE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},615,"Naisten aarreaitta","Zola, Émile",1840,1902,"615-zola-emile-naisten-aarreaitta","615__Zola_Émile__Naisten_aarreaitta",null,"romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1883,1912,115021,776950,false,43610,[24,25,26,27,28],"Department stores -- Fiction","French fiction -- Translations into Finnish","Paris (France) -- Fiction","Seduction -- Fiction","Women sales personnel -- Fiction",[30,31],"French Literature","Novels","\"Naisten aarreaitta\" by Émile Zola is a novel written in the late 19th century. The story follows Denise, a young woman who arrives in Paris with her two brothers after experiencing the tragedy of losing their parents. As they navigate the bustling streets of Paris, Denise becomes enchanted by the grandeur of a modern department store called \"Naisten Aarreaitta,\" which symbolizes the allure and opportunity that the city holds, contrasting sharply with her family's modest circumstances.  The opening of the novel introduces Denise and her two brothers—Jean and little Pépé—who have just arrived in Paris after a tiring journey. They are overwhelmed by the vastness of the city and their first sighting of the impressive department store stirs a mix of wonder and longing in Denise. As they pause to admire the vibrant displays and luxurious items showcased in the store's windows, the siblings momentarily forget their struggles. The narrative sets the stage for Denise's internal conflict between her family's financial hardships and her aspirations for a better life symbolized by the department store, suggesting a story rich in themes of ambition, social class, and the changing landscape of commerce and femininity during the era. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Colliander, Gertrud",367,"Orpo Denise Baudu saapuu veljiensä kanssa Pariisiin ja saa paikan valtavasta muotitavaratalosta. Romaani kuvaa uuden ajan kaupankäynnin nousua, työntekijöiden arkea sekä pienten erikoisliikkeiden hidasta tuhoa suuren jättiläisen varjossa.","Émile Zolan 'Naisten aarreaitta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 615.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NAISTEN AARREAITTA\n\nKirj.\n\nÉmile Zola\n\n\nSuomentanut [\"Au Bonheur des Dames\"] G. C. [Gertrud Colliander]\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1912.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nDenise tuli jalkaisin Saint-Lazaren asemalta, jonne hän oli kahden\nveljensä kanssa saapunut Cherbourg'in junassa kolmannen luokan kovalla\npenkillä vietetyn yön jälkeen. Hän talutti kädestä nuorempaa, Pépétä,\nja Jean tuli perästä. Kaikki kolme olivat matkasta uupuneita ja\nvaelsivat aran ja neuvottoman näköisinä keskellä suunnatonta Pariisia\ntarkastellen nenä pystyssä talojen seiniä ja joka kadun kulmauksessa\nkysellen Michodièrenkatua, jonka varrella heidän setänsä Baudu asui.\nMutta kun he lopulta joutuivat Gaillonin aukiolle, tyttö pysähtyi äkkiä\nhämmästyksen valtaamana.\n\n-- Voi! hän sanoi, -- katsopa, Jean!\n\nHe jäivät siihen ihmeissään seisomaan kylki kyljessä. He olivat mustiin\npuettuina, heidän piti kuluttaa loppuun isän kuoleman johdosta ostetut\nsurupuvut. Tyttö, kaksikymmenvuotias, ikäisekseen sangen hintelä,\nasultaan köyhä, kantoi toisessa kädessään kääröä tukien toisella\nviisivuotiasta pientä veljeään, joka riippui hänen käsivarressaan.\nHänen takanaan seisoi toinen veli, kuudentoista vanha, kookas ja komea\npoika, käsiään heilutellen ja kurkistellen hänen olkapäänsä takaa.\n\n-- Siinäpä vasta tavaratalo! Denise jatkoi hetken vaiti oltuaan.\n\nHeidän edessään kohosi Michodièren- ja Neuve-Saint-Augustininkadun\nkulmassa mahtava muotitavara- ja vaatekauppa, jonka näyteikkunat\nleimusivat vilkasvärisinä lokakuun haaleassa ja kalpeassa valossa.\nSaint-Rochin tornissa kello löi kahdeksan, ja katukäytävillä\nliikkui vain Pariisin varhaista väkeä, virastojen ja liikkeiden\npikkuvirkailijoita, jotka riensivät konttoreihinsa, ja emännöitsijöitä,\njotka juoksivat ostoksilleen. Tavaratalon ovella kaksi kauppa-apulaista\nviimeisteli tikapuilla seisten villakankaiden näytteillepanoa, ja\nNeuve-Saint-Augustininkadun puoleisessa näyteikkunassa toinen apulainen\nlaskosteli siroihin poimuihin sinistä silkkikangasta. Talosta, jossa ei\nvielä ollut ostajia ja johon henkilökunta tuskin oli saapunut, kuului\nkuhinaa kuin heräävästä mehiläispesästä.\n\n-- Peijakas! sanoi Jean. -- Komeampi on kuin sinun muotikauppasi. Ei\ntuollaista Valognes'issa ollut.\n\nDenise pudisti päätään. Hän oli palvellut kaksi vuotta Cornaillen\nliikkeessä, pikkukaupungin hienoimmassa muotikaupassa, ja tämä\ntavaratalo, jonka hän nyt äkkiarvaamatta näki ja joka hänen silmissään\noli suunnaton, paisutti hänen sydäntään ja sai hänet liikuttuneena\nunohtamaan kaiken muun. Kulmauksessa Gaillonin aukiolle avautuva ovi,\njoka oli kokonaan peililasia, ulottui välikerrokseen saakka keskellä\nmuhkeita, kullalle loistavia koristeveistoksia. Kaksi naispatsasta,\npovi paljaana ja pää kallellaan pitivät ylhäällä kilpeä _Naisten\nAarreaitta_. Tämän kummaltakin puolen alkoivat näyteikkunat pitkinä\njonoina Michodièren- ja Neuve-Saint-Augustininkaduille anastaen paitsi\nkulmarakennusta neljä vasta ostettua ja sisustettua taloa, kaksi\noikealla, kaksi vasemmalla puolella. Denisestä tavaratalo näytti\njatkuvan loppumattomiin, katosi silmänkantamattomiin pohjakerroksen\nnäyteikkunoineen ja välikerroksessa sijaitsevine toimistoineen, joiden\nelämää ja toimintaa kadullakävijä saattoi seurata peili-ikkunoista.\nYlhäällä neiti silkkipuvussa teroitti lyijykynää, ja hänen vieressään\nkaksi hänen toveriaan levitteli samettipukuja.\n\n-- Naisten Aarreaitta, Jean luki nauraen rakkausasioihin perehtyneen\nnuorukaisen ylpeätä ja raikasta naurua. Hänellä oli jo ollut\nkokemuksensa Valognes'issa. -- Näppärä nimi, vai mitä? jatkoi hän. --\nSaa ihmiset juoksemaan!\n\nMutta Denise näytti vajonneen ajatuksiinsa keskioven tavarapaljouden\nedessä. Siinä oli oven ulkopuolella, jopa katukäytävällä kokonainen\nvyöry huokeahintaisia tavaroita, jotka houkuttelivat ohimeneviä ja\njoiden ääreen täytyi pysähtyä. Yläkerroksista valui pakottain\nvillakankaita ja verkoja, merinoita, seviotteja, flanelleja;\nvälikerroksen ikkunoista liehui harmaansinisiä, merensinisiä,\nöljypuunvärisiä kangaskaistoja, joissa oli valkeat hintalaput. Niiden\nvieressä riippui oven kehyksenä nahkareunuksia, kapeita koristenauhoja,\nhienoja, tuhkanvärisiä oravan selkänahkoja, lumivalkeita joutsenen\nvatsauntuvia, kaniiniturkiksia, valekärppää ja -näätää. Ja sitten,\nmaassa, hyllyillä ja pöydillä, jäännöskappalekasojen keskellä\nkudottua vaatetavaraa melkein ilmaiseksi, käsineitä ja huiveja,\nvillakudonnaisia, päähineitä ja liivejä, kokonainen talvivarasto\nraidallista, juovikasta, ruudullista, punapilkullista villatavaraa.\nDenise näki neljänkymmenenviiden centimen ruudullista villakangasta,\nyhden frangin maksavia reunuksia amerikkalaista näädännahkaa ja\nkahdenkymmenenviiden centimen käsineitä. Tämä tavaroiden paljous\nmuistutti jättiläismäisen markkinakuorman purkamista. Olisi voinut\nluulla koko talon haljenneen ja vyöryttäneen liiat varastonsa kadulle.\n\nSetä Baudu oli unohtunut. Pépékin, joka ei päästänyt sisarensa kättä,\nkatseli silmät tapillaan. Mutta ajoneuvot pakottivat heidät siirtymään\naukiolta, ja koneellisesti he lähtivät Neuve-Saint-Augustininkatua\nkulkien näyteikkunan luota toisen luo ja pysähtyen jokaisen kohdalla.\nEnsin he ihmettelivät taitavasti järjestettyä tavararakennelmaa:\nylhäällä oli ikäänkuin maalaismajan katto, muodostettu viistoon\nasetetuista sateenvarjoista; sen alla silkkisukkia siten että pohkeiden\nkaarevuus tuli näkyviin. Kaikenvärisiä ja kaikenlaatuisia sukkia siinä\noli, ruusuilla kirjailtuja, pitsimäisiä mustia, sellaisia joissa oli\nvaalean hipiän vivahdus; veralla verhotulla hyllypöydällä oli käsineitä\nkauniisti järjestettyinä, hoikkasormisia ja kapeakämmenisiä niinkuin\nbysanttilaisen neitosen käsi, uhkuen vielä naisen käyttämättömien\nvaatekappaleiden jäykkää ja neitseellistä suloa. Mutta viimeinen ikkuna\nvarsinkin kiehtoi heitä. Siinä oli näytteillä silkkikankaita, satiinia\nja samettia, kokonainen väriasteikko herkkiä ja sointuvia vivahduksia,\nheiveröisiä kuin kukkien lehdet; ylimpänä sametit, toiset sysimustia,\ntoiset valkeita kuin maito; alempana satiinit alkaen kirkkaista\nruusunpunaisista ja sinisistä vaaleten koko ajan niin että lopulta\nsaavuttivat värivivahduksen äärimmäisen hienous- ja vaaleusrajan;\nalimpana kokonainen taivaankaari silkkikankaita, solmuiksi\npoimuteltuja, laskostettuja kaareutuvan vartalon muotoisiksi, taitavien\nkäsien kosketuksen eloon herättämiä; ja väriyhtymiä erottaen kierteli\nvienona säestyksenä kepeän kuohkea punos kermanväristä fulardia.\nMahtavina päätepinoina ikkunan laidoissa oli ne kaksi silkkilajia,\njoita liike erikoisesti suositteli, paris-bonheur ja cuir-d'or -nimiset\nsilkit, käytännöllisyyteensä nähden tavattoman huokeita, mikä oli\naiheuttanut silkkikankaiden hinnoittelussa täydellisen mullistuksen.\n\n-- Tuo silkki tuossa, viisi frangia ja kuusikymmentä metriltä! Denise\nhuokasi paris-bonheuria ihmetellen.\n\nJeania alkoi jo kyllästyttää. Hän pysäytti ohikulkijan:\n\n-- Michodièrenkatu, voisitteko neuvoa?\n\nSaatuaan vastauksen että se oli ensimmäinen oikealla, he palasivat\nsamaa tietä kiertäen tavaratalon. Mutta heidän tultua määräkadulle\nDenise pysähtyi taas katselemaan. Siinä oli valmiiden naistenpukujen\nikkuna. Cornaillen liikkeessä Valognes'issa hän oli toiminut juuri\nvalmiiden vaatteiden myyjänä, mutta tällaista hän ei ollut ikinä\nnähnyt, ja ihastuksen valtaamana hän tuijotti liikkumatta. Takimmaisena\npitkä vyö kallisarvoista bruggelaista pitsiä levisi kuin alttaripeite\npunertavan valkoiset siivet levällään. Alençon nypläykset kiemurtelivat\nkiehkuroina sen ympärillä, kaikenlaiset pitsit, valencialaiset,\nbrysseliläiset ja venetsialaiset kuohuivat vaahtopäinä, kasaantuivat\nkinoksiksi. Oikealla ja vasemmalla kohosi synkänvärisiä verkapatsaita,\njotka siirsivät vielä etäämmälle tämän tabernaakkelin taustan. Ja tässä\nnaisen viehätysvoimalle pystytetyssä kappelissa pöyhkeilivät vaatteet:\nkeskellä hopeakiiltoisella ketunnahalla reunustettu samettinen vaippa;\nsen toisella puolen silkillä päällystetty, oravannahkainen turkki,\ntoisella puolella kukonsulilla koristettu verkanuttu; sitten\nnukkapunoksilla ja joutsenen untuvilla reunustettuja tanssiaisviittoja\nvalkeasta kasmirista ja verasta. Niitä oli kaiken hintaisia alkaen\nkaksikymmentäyhdeksän frangia maksavasta huokeahintaisesta viitasta\naina puolentoista tuhannen arvoiseen samettivaippaan. Pyöreäpoviset\nmannekiinit paisuttivat kankaita, korkeat lanteet liioittelivat\nvyötäisten hoikkuutta; nuket olivat ilman päitä, niiden sijalla oli\niso valkea hintalappu nuppineulalla kiinnitettynä punaiseen\nflanellikaulaan. Taitavasti sijoitetut sivupeilit kuvastivat ja\nkertasivat loppumattomiin loistavia nukkeja, täyttivät koko kadun\nkomeilla, kaupaksi tarjolla olevilla naisilla, joilla pään asemesta oli\nvalkea lappu ja hinta oli suurilla numeroilla.\n\n-- Ovatpa komeita! Jean kuiskasi osaamatta paremmin selittää\ntunteitaan.\n\nHänkin tuijotti liikkumatta, suu auki. Kaikki nämä naisen\nylellisyystavarat saivat hänet punastumaan mielihyvästä. Hän oli kaunis\nkuin tyttö ja näytti itse asiassa varastaneen sisareltaan kauneuden,\niho oli raikas, tukka punertava ja kihara, silmät ja huulet lempeydestä\nkosteat. Hänen rinnallaan Denise, hämmästyksen leima koko olennossaan,\nnäytti vieläkin hennommalta kuin tavallisesti. Hänen kasvonsa olivat\npitkähköt, suu liian iso, ja hänen ihonsa oli jo hieman lakastunut,\ntukka oli vaalea. Pépé, hänkin vaaleaverinen, puristautui sisarta\nvastaan levottomana, hyväilyjen kaipuun valtaamana ja tarkasteli ujosti\nnäyteikkunan hienoja neitosia. Katukäytävällä nuo kolme vaaleaveristä\nja mustapukuista lasta muodostivat niin oudon ja samalla miellyttävän\nryhmän, että ohikulkijat kääntyivät hymyillen katsomaan surumielistä\ntyttöä, joka oli herttaisen lapsen ja reippaan pojan seurassa.\n\nJonkin aikaa oli jo harmaatukkainen paksu mies, jonka kasvot olivat\nleveät ja keltaiset, katsonut heitä toisella puolen katua olevan\nkauppansa ovelta. Hän oli raivostuneena ja hammasta purren seurannut\nvastapäisen tavaratalon heräämistä, kun hän huomasi lapset, joiden\nilmeinen ihastus yhä enemmän katkeroitti hänen mieltään. Senkin hölmöt\nsiinä töllistelivät silmänkääntäjien kujeita.\n\n-- Entäpä setä! sanoi Denise äkkiä kuin unesta heräten.\n\n-- Tämähän on Michodièrenkatu, Jean vastasi. -- Täällä kai hän asuu.\n\nHe kääntyivät katsoen ylös ja näkivät juuri edessään sen oven\nyläpuolella, mistä tuo paksu mies heitä tarkasteli, vihreäksi maalatun\nnimikilven: _Vanhan Elbeufin tehtaan verkaa ja flanelleja. Baudu,\nHauchecornen seuraaja_. Talo, jonka ruskealla vesivärillä töhrityssä\nseinässä tuo kilpi kellertävine, sateen haalistamine kirjaimineen oli,\nnäytti aivan litistyneen sitä ympäröivien Ludvig XIV:n tyylisten isojen\nrakennusten alle. Siinä ei ollut kadun puolella kuin kolme ikkunaa, ne\nolivat neliömäisiä, vailla kaihtimia, kaunistuksena vain kaksi ristissä\nolevaa rautatankoa, jotka jakoivat ne neljään ruutuun. Mutta tässä\nalastomuudessa hämmästytti Deniseä, jonka silmät vielä olivat täynnä\nvastapäätä olevan tavaratalon komeutta, varsinkin pohjakerroksessa\nsijaitseva myymälä, matala ja kuin kasaan painunut, ja sen päällä\nolevan ahtaan välikerroksen puolikuunmuotoiset ikkunat, jotka toivat\nmieleen vankilan. Lasinvihreä laudoitus, samaa väriä kuin kilpikin,\nmutta ajan ruskettama ja tummentama, ympäröi kahta mustana ammottavaa,\npölyistä näyteikkunaa, joiden takaa hämärästi erotti päällekkäin\nladottuja kangaspakkoja. Selällään oleva ovi näytti johtavan pimeään\nkellariholviin.\n\n-- Tuossahan se on, Jean sanoi.\n\n-- No niin, täytyy mennä sisään, päätteli Denise. -- Pépé, tulehan nyt!\n\nHe lähestyivät epäröiden, ujouden valtaamina. Kun heidän isänsä oli\nkuollut samaan kuumetautiin, joka kuukautta aikaisemmin oli vienyt\nheiltä äidin, setä oli kuolemantapausten liikuttamana kirjoittanut\nveljentyttärelleen tarjoten hänelle liikkeessään paikan, jos tämän\ntekisi mieli lähteä Pariisiin onnensa hakuun. Mutta siitä oli jo\nmelkein vuosi, ja tyttö katui nyt, että oli lähtenyt matkaan\nilmoittamatta sedälleen. Eihän setä tuntenut heitä, koska hän ei ollut\nkertaakaan käynyt Valognes'issa sittenkun oli lähtenyt sieltä aivan\nnuorena ruvetakseen asiapojaksi Hauchecornen verkakauppaan, jossa oli\nvähitellen kohonnut omistajan vävyksi.\n\n-- Onkohan herra Baudu kotona? Denise kysyi uskaltaen vihdoin puhutella\npaksua miestä, joka katseli heitä ihmetellen.\n\n-- Minä olen Baudu, vastasi tämä.\n\nDenise punastui ja sammalsi:\n\n-- Sepä hyvä!... Minä olen Denise, ja tämä tässä on Jean ja tämä on\nPépé. Olemme tulleet luoksenne, niinkuin näette, setä.\n\nBaudu hätkähti. Hänen keltaiset kasvonsa pingottuivat, ja hänen\nvihaisten silmiensä katse kävi harhailevaksi. Hän takertui puheessaan,\nsillä nähtävästi hän ei ollut moneen aikaan ajatellut tätä perhettä,\njoka nyt oli heittäytymässä hänen niskoilleen.\n\n-- Vai niin! Vai olette tulleet! hän toisti moneen kertaan hitaasti ja\npainokkaasti. -- Mutta Valognes'issahan teidän piti olla!... Miksikä\nette ole Valognes'ssa?...\n\nDenisen täytyi selittää. Hiljaisella, hiukan vapisevalla äänellä hän\nkertoi asiansa. Kun isä oli kuollut kulutettuaan viimeisenkin roponsa\nonnettomaan värjäyslaitokseen, Denisen oli täytynyt pitää huolta\nkaikista. Hänen palkkansa Cornaillen liikkeessä ei riittänyt heille.\nJean oli kyllä ollut työssä erään puusepän luona, missä hän oli\nkorjaillut vanhoja huonekaluja, mutta hänelle ei maksettu palkkaa.\nKumminkin poika mieltyi vanhoihin esineisiin ja rupesi itsekin\nveistämään puuta. Kerran sitten löydettyään norsunluunkappaleen, hän\noli huvikseen veistänyt ihmisen pään, jonka eräs ohikulkeva herra oli\nnähnyt. Juuri tämä herra oli saanut heidät lähtemään Valognes'ista\nhankkimalla Jeanille paikan Pariisiin erään norsunluutöiden valmistajan\nluo.\n\n-- Voitteko kuvitella, setä, Jean pääsee jo huomenna oppiin uuden\nmestarinsa luo. Hänelle annetaan siellä ruoka ja asunto, eikä hänen\ntarvitse maksaa mitään... Silloin ajattelin, että Pépé ja minä\ntulisimme kyllä myös toimeen. Onnettomammiksi kuin Valognes'issa emme\nainakaan voi tulla.\n\nMutta jotakin hän jätti kertomatta. Hän ei puhunut Jeanin\nrakkausseikkailusta mitään, ei mitään tämän kirjeistä eräälle\npikkukaupungin hienon perheen tyttärelle eikä aidan yli vaihdetuista\nsuudelmista; koko tuosta häväistysjutusta, minkä johdosta hän oli\npäättänyt lähteä Valognes'ista. Hän oli tahtonut seurata veljeään\nPariisiin valvoakseen levottomana pikku äitinä tuota suurta, kaunista\npoikaa, joka oli niin iloinen ja johon kaikki naiset mieltyivät.\n\nSetä ei vielä tyyntynyt. Hän alkoi jälleen kysellä. Mutta nyt hän\nsinutteli tyttöä kuultuaan hänen puhuvan sillä tavalla veljistään.\n\n-- Vai ei isäsi siis jättänyt teille mitään perintöä. Enkö minä\nneuvonut häntä tarpeeksi, ettei hänen pitänyt sekaantua tuon\nvärjäyslaitoksen ostamiseen. Vai näin sinä siis jäit, nämä veitikat\nniskoillesi. Ja sinunko on pitänyt elättää koko tätä joukkoa!\n\nÄreys oli haihtunut hänen kasvoiltaan, eivätkä hänen silmänsä\nnäyttäneet enää vihaisilta niinkuin äsken hänen katsellessaan Naisten\nAarreaittaa. Äkkiä hän huomasi sulkevansa heiltä tien.\n\n-- No niin, hän sanoi, -- koska nyt kerran olette tulleet... Käykäähän\nsisälle! Parempi se kuin laiskotteleminen jonninjoutavien hullutusten\nvuoksi.\n\nHeitettyään viimeisen vihaisen katseen näyteikkunoihin toiselle puolen\nkatua hän päästi lapset sisään astuen itse ensimmäisenä myymälään ja\nhuutaen vaimolleen ja tyttärelleen:\n\n-- Elisabeth, Geneviève, tulkaapa tänne! Täällä on teille vieraita.\n\nDenise ja hänen veljensä astuivat epäröiden pimeään kauppaan. Kadun\nkirkkaan päivän sokaisemina he räpyttivät silmiään ja koettelivat\njalalla permantoa ennen kuin uskalsivat liikkua eteenpäin. Painautuen\nnäin vielä lähemmäksi toisiaan, pienokainen ison siskon jaloissa ja\nvanhempi veli viimeisenä, he tulivat sisään levottomuudesta värähtelevä\nkohteliaisuuden hymy huulilla. Heidän surupukunsa kuvastuivat mustina\novesta tulvivaa aamukirkkautta vastaan, ja viistosti lankeava valo\nkultasi heidän vaaleat hiuksensa.\n\n-- Niin, käykää sisään vain, toisti Baudu.\n\nMuutamin sanoin hän selitti asian rouva Baudulle ja tyttärelleen.\n\nRouva Baudu oli pieni, kalpea, vähäverisyyttä poteva nainen, hiukset,\nhuulet, jopa silmätkin olivat lähes valkeat. Geneviève, joka oli\nperinyt äitinsä kivulloisuuden, muistutti voimattomuudessaan ja\nvärittömyydessään varjossa kasvanutta tainta. Vain hänen tukkansa,\nkomea, musta tukka, tuuhea ja raskas, kuin ihmeestä kasvanut, loi hänen\npiirteilleen surullista viehätystä.\n\n-- Käykää sisään, sanoivat naiset vuorostaan. -- Tervetuloa!\n\nHe tarjosivat Deniselle myyntipöydän takana olevaa istuinta. Pépé\nkiipesi heti siskonsa syliin ja Jean asettui hänen viereensä nojaten\nlaudoitukseen. Tuntui jo paremmalta ja he katselivat myymälää, jonka\npimeyteen heidän silmänsä olivat jo tottuneet. Nyt he erottivat jo\nmatalan ja savun mustaaman katon, tammiset, kiiltäviksi kuluneet\nmyyntipöydät ja satavuotiset, rautavanteiset kaapit. Synkkiä\nkangaspakkoja kohosi aina kattohirsiin asti. Verkkojen värjäämiseen\nkäytettyjen väriaineiden haju, kemiallisten aineiden väkevä lemu,\nlevisi ilmaan lattian kosteuden väkevöimänä. Huoneen perällä eräs neiti\nja kaksi kauppa-apulaista järjesteli valkeita flanellipakkoja.\n\n-- Tahtoisikohan tuo pikku mies mielellään jotakin suuhunsa? rouva\nBaudu sanoi hymyillen Pépélle.\n\n-- Kiitos vaan, sanoi Denise. -- Mutta olemme asemalta tullessa juoneet\nmaitoa eräässä kahvilassa.\n\nVastaten Genevièven katseeseen, joka kysyvästi tutki lattialla olevaa\npientä tavarakääröä, Denise jatkoi:\n\n-- Olen jättänyt matkakirstumme asemalle.\n\nHän punastui. Ymmärsihän hän toki, ettei kysymättä saanut tuppautua\nihmisten luo. Jo heti rautatievaunussa junan lähdettyä Valognes'ista\nhän oli syvästi katunut ajattelemattomuuttaan; ja sentähden hän oli\nperille tultua jättänyt matkakirstun asemalle ja hankkinut lapsille\naamiaista.\n\n-- Kas niin, Baudu sanoi äkkiä. -- Pitkistä puheista ei ole\nmihinkään... Parempi sanoa suoraan sanottavansa. Olen kirjoittanut\nsinulle, se on totta, mutta siitä on jo vuosi, ja näetkö tyttäreni,\nliike ei ole lainkaan edistynyt sillä aikaa...\n\nHän vaikeni. Liikutus, jota hän ei tahtonut näyttää, katkaisi lauseen.\nRouva Baudu ja Geneviève laskivat nöyrän näköisinä katseensa maahan.\n\n-- Kyllä, Baudu jatkoi, -- kyllä kai siitä selvitään, en minä\nhätäile... Mutta meidän on täytynyt vähentää henkilökuntaa; minulla ei\nole enää apulaisia kuin kolme. Eivätkä ajat ole nyt sellaiset, että\nvoisin ottaa neljännen. Sanalla sanoen, en voi nyt ottaa sinua luokseni\nniinkuin lupasin, lapsi parka.\n\nDenise kuunteli häntä kalpeana jännityksestä. Baudu jatkoi yhä\nkiivaammin:\n\n-- Siitä olisi yhtä vähän hyötyä sinulle kuin meillekin.\n\n-- Hyvä on, setä, sai Denise lopulta vaivoin sanotuksi. -- Koetan\nselvitä jotenkin.\n\nBaudu enempää kuin hänen vaimonsakaan eivät olleet kovia ihmisiä. Onni\nvain ei ollut koskaan suosinut heitä. Siihen aikaan, jolloin liike\nmenestyi, heillä oli ollut viisi poikaa kasvatettavana. Näistä kolme\noli kuollut kahdenkymmenen iässä, neljäs oli joutunut huonoille\njäljille, ja viides oli äskettäin purjehtinut kapteenina Meksikoon. Nyt\noli vain Geneviève jäljellä. Perheen elatus oli niellyt suuria summia,\nja sitten Baudu oli kuluttanut viimeiset varansa ostamalla\nRamboullet'sta, appensa kotiseudulta, ison talorähjän. Vanhan\nrehellisyysintoilijan sielussa olikin katkeruus yhä enemmän päässyt\nvalloille.\n\n-- Olisi ollut parempi ilmoittaa tulosta, hän jatkoi suutuksissaan\nomasta kovuudestaan. -- Olisit kirjoittanut, niin minä olisin\nkehoittanut sinua jäämään sinne missä olit... Kun isäsi kuolemasta\nilmoitettiin minulle, niin sanoin hitto vieköön, mitä sellaisessa\ntilanteessa sanotaan. Mutta sinä tulla tupsahdat muitta mutkitta... Se\non kiusallista.\n\nHän korotti äänensä kuin etsiäkseen helppoa ratkaisua. Hänen vaimonsa\nja tyttärensä eivät uskaltaneet kohottaa silmiään maasta. He olivat\ntottuneet nöyrästi kuuntelemaan koettamattakaan koskaan vastustella.\nJean kalpeni, mutta Denise painoi pelästyneen pikku veljensä rintaansa\nvasten. Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen silmistään.\n\n-- Hyvä on, setä, hän toisti. -- Kyllä me menemme pois.\n\nSilloin Baudu äkkiä hillitsi itsensä. Syntyi painostava hiljaisuus.\nSitten hän jatkoi jurosti:\n\n-- En minä aio ajaa teitä ulos... Koska kerran olette tulleet, niin\nsaatte olla meillä yötä. Tottapahan sitten nähdään.\n\nRouva Baudu ja Geneviève vilkaisivat perheen isäntään ja ymmärsivät\nettä heidän oli lupa toimia. Kaikki selveni. Jeanistahan ei tarvinnut\npitää huolta. Mitä Pépéhen tuli, niin hänelle oli mainio asunto rouva\nGras'n luona, vanhan rouvan, joka asui Orties'nkadun varrella ja otti\nlapsia täysihoitoon neljästäkymmenestä frangista kuukaudessa. Denise\nsanoi, että hänellä oli rahaa maksaa ensimmäinen kuukausi. Siis hänelle\nitselleen vain oli hankittava paikka. Kyllä kai paikka löytyisi\ntästäkin kaupunginosasta. -- Eikö Vinçard tarvinnut apulaista? sanoi\nGeneviève.\n\n-- Niin, todellakin, taisipa tarvita, huudahti Baudu. -- Aamiaisen\nsyötyämme lähdemme käymään siellä. Täytyy takoa raudan ollessa kuumaa.\n\nYksikään ostaja ei tullut keskeyttämään perheneuvottelua. Myymälä pysyi\npimeänä ja tyhjänä.\n\nPerällä kauppa-apulaiset ja neiti jatkoivat työtään kuiskaillen. Mutta\nsitten kolme naista astui kauppaan ja Denise jäi hetkeksi yksin. Hän\nsuuteli Pépétä sydän raskaana, ajatellessaan että heidän oli piakkoin\nerottava. Lapsi, hyväilynhaluinen kuin kissanpoika, peitti kasvonsa\nsanaakaan sanomatta. Kun rouva Baudu ja Geneviève palasivat, he\nsanoivat poikaa hyvin kiltiksi. Denise kertoi, ettei lapsi koskaan\ntelminyt, koko päivän se oli ääneti haluten vain hyväilyjä. Sitten he\npuhelivat aamiaiseen saakka lapsista, talousasioista, elämästä\nPariisissa ja maalla, katkonaisin lausein ja aivan yleisesti,\nsukulaisina, joista tuntuu hiukan tukalalta, etteivät tunne toisiaan.\nJean oli mennyt kaupan ovelle eikä tullut enää sisälle. Hän katseli\nkadulla viliseviä joukkoja hymyillen ohimeneville sieville tytöille.\n\nKymmenen aikaan palvelustyttö kutsui aamiaiselle. Tavallisesti pöytä\noli katettu Baudulle, Genevièvelle ja ensimmäiselle kauppa-apulaiselle.\nToinen pöytä katettiin yhdentoista aikaan rouva Baudulle, toiselle\nkauppa-apulaiselle ja neidille.\n\n-- Nyt syömään! verkakauppias huudahti kääntyen veljentyttärensä\npuoleen. Kun perhe oli asettunut pöytään ahtaassa ruokasalissa, isäntä\nkaipasi ensimmäistä kauppa-apulaista, joka hiukan myöhästyi.\n\n-- Colomban!\n\nNuori mies saapui pyytäen anteeksi; hän oli ensin tahtonut järjestää\nflanellin. Colomban oli kahdenkymmenenviiden ikäinen ovela nuorukainen,\nruumiinrakenteeltaan raskas, rehellisyyden leima kasvojen samoin kuin\nison, pehmeähuulisen suun piirteissä, mutta silmissä viekkautta.\n\n-- Joutavia, kaikella on aikansa, Baudu sanoi, leikellen jykevästi\nistuen kylmää vasikanpaistia täsmällisesti ja varovasti niinkuin\nainakin tarkkaan silmäänsä luottava liikkeen esimies, joka erehtyy\ntuskin grammastakaan.\n\nHän jakoi kaikille heidän osansa, leikkasipa leivänkin. Denise oli\nottanut Pépén viereensä auttaakseen häntä syömisessä. Mutta huoneen\npimeys vaivasi häntä. Hän oli tottunut kotiseutunsa suuriin, valoisiin\nhuoneisiin, ja hänestä tuntui ahdistavalta. Ainoa ikkuna aukeni\npienelle sisäpihalle, josta ei päässyt kadulle muuten kuin kulkemalla\ntalon pimeän käytävän läpi, ja kostea, haiseva piha, jota vähäinen\nvalonheijastus niukasti valaisi, muistutti kaivon pohjaa. Talvipäivinä\nhuoneessa täytyi polttaa kaasua aamusta iltaan. Kirkkaalla ilmalla, kun\nei tarvinnut kaasua sytyttää, oli huone vieläkin surkeampi. Kului vähän\naikaa, ennenkuin Denise tottui tarpeeksi valaistukseen voidakseen\nerottaa ruuan lautaseltaan.\n\n-- Siinä poika, joka ei lykkää ruokaa luotaan, Baudu virkkoi\nnähdessään, että Jean oli lopettanut paistinsa. -- Jos hänestä on yhtä\nkovaksi työntekijäksi kuin paistinsyöjäksi, niin kyllä hänestä mies\ntulee... Mutta sinä, tyttäreni, et syö?... Ja sano minulle, kun saamme\nnyt rauhassa keskustella, miksi et mennyt naimisiin Valognes'issa.\nDenise päästi lasin johon oli tarttunut.\n\n-- Naimisiinko minä! hän huudahti. -- Voi, setä, ettehän toki\ntarkoittane... Entä lapset!\n\nHänen täytyi nauraa, sillä niin hullunkuriselta tuntui hänestä ajatus.\nKuka sitäpaitsi hänestä olisi huolinut? Hän oli köyhä ja pieni kuin\nkiuru eikä edes kaunis. Eikö mitä! Hän ei aikonut koskaan naimisiin.\nOlihan hänellä jo kahdessa lapsessa tarpeeksi.\n\n-- Olet väärässä, vastasi Baudu. -- Nainen tarvitsee aina miehen\ntuekseen. Jos olisit ottanut kunnon pojan, niin et olisi joutunut\nkiertämään veljinesi Pariisin katuja kuin mustalaiset.\n\nHän keskeytti jakaakseen säästäväisesti ja täsmällisesti, ketään\nerityisesti suosimatta, uuden ruokalajin, silavassa paistetut perunat,\njotka palvelija toi pöytään. Osoittaen lusikallaan Genevièveä ja\nColombania hän jatkoi:\n\n-- Nuo aikovat viettää häitä ensi keväänä, jos kauppa käy tänä talvena\nhyvin.\n\nSellainen oli tämän kauppahuoneen tapa. Sen perustaja, Aristide Finet,\noli naittanut tyttärensä ensimmäiselle kauppa-apulaiselleen\nHauchecornelle, ja Baudu itse, jolla ei ollut Michodièrenkadulle\nsaapuessaan kuin seitsemän frangia taskussaan, oli nainut isä\nHauchecornen tyttären Elisabethin. Nyt hän vuorostaan aikoi antaa\ntyttärensä Genevièven ja kauppahuoneen Colombanille, niin pian kuin\nkauppa taas alkaisi vilkastua. Syy miksi hän näin viivytteli kolme\nvuotta sitten päätetyn liiton toteuttamista, oli hänen ääretön\ntunnollisuutensa, jonkinlainen itsepintaisuus rehellisyydessä. Kun\nliike oli joutunut hänelle, se oli ollut sangen tuottava; nyt hän ei\npuolestaan tahtonut luovuttaa sitä vävylle, ennenkuin ostajamäärä taas\noli entisellään ja asiat paranemaan päin.\n\nBaudu jatkoi yhä puhettaan ja esitteli Colombania, joka oli kotoisin\nRambouillet'sta niinkuin rouva Baudun isäkin. Kymmenen vuotta hän oli\njo palvellut liikkeessä, työssä aamusta iltaan, hän oli toimelias mies.\nTäydellä syyllä hän oli kohonnut arvoonsa. Eikä hän ollut ihan\nmitätöntä sukuakaan. Olihan hänen isänsä kuuluisa huijari Colomban,\neläinlääkäri, joka oli tunnettu koko Seine-et-Oisessa, ammatissaan\ntaitava, mutta sellainen syömäri, että pisti poskeensa mitä vain eteen\nsattui.\n\n-- Jumalan kiitos, kauppias lopetti, -- joipa isä ja mässäsi, mutta\npoika on meillä oppinut tuntemaan rahan arvon.\n\nBaudun puhellessa Denise tarkasteli Colombania ja Genevièveä. He\nistuivat rinnan pöydässä, mutta tuntuivat välinpitämättömiltä, eivät\npunastuneet eivätkä hymyilleet. Siitä alkaen kun tuli taloon Colomban\noli elänyt tämän ratkaisun toivossa. Hän oli läpikäynyt kaikki asteet\nja kohonnut asiapojasta ja halvasta palkkalaisesta talonväen uskotuksi\nja seuralaiseksi osoittaen aina samaa kärsivällisyyttä, samaa\nsäntillisyyttä työssään ja samaa harrastusta tähän avioliittoon, joka\noli hänestä kaikin puolin mainio ja kunniallinen kauppa. Hän oli niin\nvarma siitä, että Geneviève kerran tulisi hänen omakseen, ettei\nmuistanut enää sitä toivoakaan. Tyttö puolestaan oli tottunut\nrakastamaan häntä, mutta hän rakasti umpimielisen luonteensa\nvakavuudella, intohimoisella kiihkeydellä, josta hän ei itsekään,\nyksitoikkoisen ja säännöllisen arkielämänsä vieriessä, tiennyt mitään.\n\nDenise ajatteli velvollisuudekseen vastata jotakin ja sanoi\nkohteliaasti hymyillen:\n\n-- Hyvähän tietysti on, että mieltyy toisiinsa ja kun on varoja siihen.\n\n-- Niin, sehän se aina lopuksi tulee eteen, julisti Colomban, joka ei\nollut tähän asti sanonut sanaakaan, sillä hän oli hidas syöjä.\n\nGeneviève sanoi vuorostaan luotuaan sulhaseensa pitkän katseen:\n\n-- Kun vain on rakkautta ja hyvää sopua, niin kaikki selviää itsestään.\n\nHeidän lempensä oli syntynyt ja kasvanut vanhan Pariisin ummehtuneessa\nilmassa. Se oli kuin kellarissa puhjennut kukka. Kymmenen vuoden aikana\nGeneviève oli seurustellut vain tämän yhden miehen kanssa. Päiväkaudet\ntyttö oli häärinyt hänen seurassaan verkapakkapinojen takana pimeässä\npuodissa; aamuin ja illoin he olivat istuutuneet saman pöytään\ntoistensa viereen, aina samassa kaivomaisen kolkossa ruokasalissa. He\neivät olisi voineet olla paremmin piilossa, tarkemmin maailmalta\nkätkettyinä maallakaan lehtojen siimeksessä. Mutta nuoren tytön\nmielessä oli heräämässä epäilys, mustasukkaisuuden aavistus, joka\nkerran oli opettava hänelle, että hän oli antautunut iäksi, siksi että\nvarjo, jossa hän hapuili, esti häntä näkemästä muita, siksi hänen\nsydämensä oli tyhjä ja hänen päivänsä ilottomat.\n\nDenise luuli huomaavansa tuon levottomuuden oireen Genevièven\nsulhaseensa luomassa katseessa, ja hän vastasi ystävällisen\nosanottavaisena:\n\n-- Kyllä kai sopua on, kun vain on rakkautta.\n\nMutta Baudu suoritti edelleen mahtavana isännän tehtäviä. Hän oli\njakanut juuston, ja sukulaistensa kunniaksi hän käski tuoda toisenkin\njälkiruoan, viinimarjahilloa, tavaton tuhlaavaisuus, joka näytti\nhämmästyttävän Colombania. Pépé, joka tähän asti oli ollut hyvin\nkiltti, käyttäytyi sopimattomasti hillon nähdessään, Jean taas\ninnostuneena kuuntelemaan, kun puhuttiin häistä, katseli serkkuaan\nGenevièveä, joka oli hänestä liian hiljainen, liian kalpea, ja hän\nvertasi mielessään tätä pieneen valkeaan, mustakorvaiseen ja\npunasilmäiseen kaniiniin.\n\n-- Tarpeeksi juttuja, ruokavuoro muille! kauppias sanoi nousten\npöydästä osoittaen aterian päättyneen. -- Yhden ylimääräisen nautinnon\nei välttämättä tarvitse johtaa toiseen.\n\nRouva Baudu, toinen kauppa-apulainen ja neiti asettuivat nyt vuorostaan\npöytään. Denise jäi taas yksin ja istuutui ovelle odottamaan, milloin\nsetä joutaisi tulemaan hänen kanssaan Vinçard'in luo. Pépé leikki\nkiltisti ja Jean oli uudestaan asettunut ulko-oven kynnykselle\njatkamaan havaintojaan. Lähes tunnin ajan Denise seurasi hiljaisena\nkatselijana mitä hänen ympärillään tapahtui. Aika-ajoin tuli kauppaan\nostajia, naisia, ensin yksi, sitten kaksi yhdessä. Mutta kaupan elämä\nei tuntunut vilkastuvan. Sama ummehtunut haju, sama puolihämärä, missä\nentisten aikojen sävyisä ja koristeeton kaupankäynti kitui hylättynä\nvanhuuttaan. Deniseä innostutti Naisten Aarreaitta, joka toisella\npuolen katua kohosi loistossaan ja jonka näyteikkunoita näki avoinna\nolevasta ovesta. Taivas oli yhä pilvessä, ja hieno usvan kaltainen sade\ntäytti ilman lämpimällä kosteudella, jossa oli ikäänkuin pölyksi\nhajonnutta auringonpaistetta. Tämän kalvakan päivän valossa tavaratalo\nvilkastui koko ajan, täyttyi ostajista.\n\nDenisen valtasi outo tunne. Tavaratalon sisässä ikäänkuin jyskytti\nkorkeapaineen alaisena kone, jonka tärähdykset ulottuivat\nnäyteikkunoihin asti. Ikkunat eivät enää päilyneet kylminä niinkuin\naamulla, vaan värähtivät hehkuvina sisäisen jyskeen voimasta. Väkeä\nkokoontui niiden eteen, naisia, jotka tuuppivat toisiaan, kokonainen\nvaltaisa hurjistunut joukko. Kadulla kuohuvan intohimon vaikutuksesta\nkankaat heräsivät eloon, pitsit lehahtivat lentoon ja yhtyivät hienoksi\nverhoksi, joka verkalleen laskeutui peittäen kuumeesta hehkuvilta\nkatseilta tavaratalon salaperäisinä houkuttelevat syvyydet. Tanakat\nverkapakat hengittivät paisuttaen viekoittelevasti paksun ja jykevän\nrintansa. Puvut aaltoilivat yhä enemmän eläviltä näyttävien\nmannekiinien hartioilla, ja samettinen vaippa, täyteläisten olkapäiden\nkannattamana, kohotti notkean ja elämästä lämpimän vartalonsa\naaltoilevine povineen ja keinuvine lanteineen. Kuumuus, joka sai koko\ntalon hehkumaan, syntyi myynnistä, väentungoksesta myyntipöytien\nympärillä, mistä kadulla seisojallakin oli aavistus. Koneen\nyhtämittaista jyskettä ylläpitivät ostajajoukot, jotka tunkeilivat\nnäytehyllyjen ympärillä, huumaantuivat houkuttelevista tavaroista ja\njoutuivat kassanhoitajien käsiin. Kaikki oli järjestetty säännölliseksi\nja konemaisen täsmälliseksi, naislaumat liikkuivat hammasrattaiston\nvoimasta.\n\nJo aamusta alkaen Denise oli kuullut kiusaajan äänen. Tavaratalo, jossa\nyhdessä tunnissa kävi enemmän väkeä kuin Cornaillen liikkeessä kuudessa\nkuukaudessa, hurmasi häntä ja houkutteli luokseen. Hänen halussaan\nlähestyä sitä oli epämääräistä pelkoa, joka vielä lisäsi sen\nvetovoimaa. Samalla hänen setänsä liike alkoi tuntua hänestä\nvastenmieliseltä. Syytä ymmärtämättä hän tunsi halveksivansa,\nkammoavansa tätä vanhanaikaisen kaupankäynnin kolkkoa soppea. Kaikki\nhänen täällä kokemansa tunnelmat, hänen levottomuutensa hänen\ntullessaan sisään, hänen ahdistuksensa sukulaisten nyrpeän\ntervehtimisen johdosta ja ikävä aamiainen vankilamaisen kolkossa\nruokasalissa, hänen raukaiseva odotuksensa keskellä tämän loppua\ntekevän talon torkkuvaa eristyneisyyttä yllyttivät hänet vastarintaan\nja saivat hänet intohimoisesti tavoittelemaan elämää ja valoa. Ja\nvaikka hän hyvänluontoisena koetti sukulaistensa tähden hillitä\nitseään, hänen katseensa palasi yhä uudelleen Naisten Aarreaittaan,\nikäänkuin hänessä piilevä myyjätär olisi pyrkinyt lämmittelemään tuon\nsuuren, hehkuvan myyntilieden ääreen. Ja häneltä pääsi huomaamatta:\n\n-- Siellä ainakin käy väkeä!\n\nMutta hän katui heti huomatessaan, ettei ollut enää yksin. Rouva Baudu,\njoka oli noussut pöydästä, seisoi hänen vieressään tavallista\nkalpeampana tuijottaen värittömillä silmillään samaan suuntaan kuin\nhänkin. Vaikka naisraukka tahtoikin alistua kohtalon iskuun, hän ei\nkuitenkaan kestänyt nähdä hirviötä, joka pöyhkeili toisella puolen\nkatua, tuntematta silmäluomiensa paisuvan epätoivon kyynelistä.\nGeneviève oli tullut myös ovelle ja katseli levottomana Colombania,\njoka huomaamatta häntä ihaili valmiiden vaatteiden myyjättäriä, joilla\noli myyntipöytänsä vastapäätä olevassa välikerroksen ikkunassa. Baudu\nitse, kasvot vihasta vääntyneinä, sanoi vain:\n\n-- Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää. Kärsivällisyyttä vain.\n\nNähtävästi hän perheylpeydestä hillitsi katkeran sanatulvan, jona hänen\nvihansa pyrki purkautumaan. Itserakkaus esti häntä heti paljastamasta\ntunteitaan noille lapsille. Vihdoin, riistäytyen vaivalloisesti irti\nvastapäätä loistavan talon katselemisesta, hän kääntyi sanoakseen:\n\n-- No niin, lähdetään nyt käymään Vinçard'lla. Paljon on\npaikanhakijoita, ja huomenna on jo kenties myöhäistä.\n\nMutta ennen lähtöä hän käski toisen kauppa-apulaisen mennä asemalle\nnoutamaan Denisen matkakirstun. Rouva Baudu puolestaan, jolle tyttö\nuskoi Pépén, sanoi tahtovansa käyttää joutohetken käydäkseen lapsen\nkanssa Orties'nkadulla rouva Gras'n luona ja sopiakseen asiasta. Jean\nlupasi siskolleen, ettei hievahda puodista.\n\n-- Meillä on vain parin minuutin matka, Baudu selitti kulkiessaan\nveljentyttärensä kanssa Gailloninkatua. -- Vinçard on perustanut\nsilkkikankaiden erikoisliikkeen, jolla vielä on melkoisen hyvä\nkauppavaihto. Tietysti hänelläkin on vaikeuksia niinkuin kaikilla,\nmutta hän on terävä mies, joka saituudellaan saa tilit tasaantumaan.\nLuulenpa kumminkin, että hänellä on aikomus lopettaa luuvalonsa takia.\n\nSilkkikauppa sijaitsi Neuve-des-Petits-Champs'inkadun varrella lähellä\nChoiseulin kauppakujaa. Se oli puhdas ja valoisa, sisustettu\nuudenaikaisen ylellisesti ja mukavasti, mutta pieni ja vähävarastoinen.\nBaudu ja Denise tapasivat Vinçard'in tärkeässä neuvottelussa kahden\nherran kanssa.\n\n-- Älkää välittäkö meistä, verkakauppias huusi, -- meillä on aikaa\nodottaa.\n\nPeläten häiritsevänsä hän palasi ovelle, missä kuiskasi Denisen\nkorvaan:\n\n-- Tuo laiha on Aarreaitassa, silkkiosaston alijohtaja, ja toinen, tuo\npaksu mies, on silkkitehtailija Lyonista.\n\nDenise luuli ymmärtävänsä, että Vinçard koetti myydä kauppaansa\nRobineaulle, Naisten Aarreaitan virkailijalle. Silmää räpäyttämättä,\nkunniallisen ja arvokkaan näköisenä hän vakuuttamalla vakuutti, ollen\nkuitenkin mies, jolle valat ja kunniasanat eivät paljoakaan merkitse.\nHänen puheestaan päätellen liike oli kultakaivos, josta hänen oli pakko\nluopua kirotun sairauden takia. Hän keskeytti puheensa yhtä kyytiä\nvalittaen kipujaan ulkonaisen rehevän terveytensä vastaväitteistä\nhuolimatta. Mutta hermostuneena ja kärsimättömänä Robineau ei malttanut\nkuunnella. Hän tiesi kuinka tukala erikoisliikkeiden oli tulla toimeen\nja tiesipä vielä mainita erään silkkikaupan, joka oli joutunut häviöön,\nsiksi että oli liian lähellä Aarreaittaa.\n\n-- Tuhat tulimmaista, kummako jos Vabre keikahti! Hänen vaimonsahan\nhävitti kaikki... Ja sitäpaitsi mehän olemme viidensadan metrin päässä\nAarreaitasta, kun sitävastoin Vabre oli ihan vieressä, ovet rinnakkain.\n\nGaujean, silkkitehtailija, sekaantui keskusteluun, ja äänet hiljenivät.\nHän väitti suuria tavarataloja Ranskan teollisuuden turmioksi. Kolme,\nneljä liikettä määräsi teollisuudelle sen lait. Hän viittaili siihen,\nettä ainoa keino niiden vastustamiseksi oli pikkukauppojen suosiminen\nja varsinkin erikoisliikkeiden, joille tulevaisuus kuului, hän lupasi\nsuuren luotonkin Robineaulle.\n\n-- Ja kuinka Aarreaitta onkaan käyttäytynyt teitä kohtaan! Palkitseeko\nse palvelijansa työt? Nylkemiskoneita ne vain ovat nuo tavaratalot,\nihmisten häviöksi. Jo aikoja sitten teidän olisi pitänyt päästä\nosastonne johtajaksi. Mutta kaikista lupauksista huolimatta paikka\nannettiin Bouthemont'ille, joka tuli syrjästä ja jolla ei ollut mitään\noikeutta siihen.\n\nTuo vääryyden tekemä haava oli vielä niin veres, että Robineaun oli\nvaikea kestää viittausta siihen. Mutta sittenkin hän epäili. Rahat\neivät näet olleet hänen omiaan. Ne olivat hänen vaimonsa, joka oli\nperinyt kuusikymmentätuhatta frangia, ja tuon rahasumman käyttäminen\noli hänelle sangen arka asia. Epäilyttävään yritykseen hän ei ainakaan\ntahtonut sitä panna, mieluummin hän olisi katkaissut itseltään kädet.\n\n-- En uskalla vielä päättää, hän sanoi lopuksi. -- Saatte antaa minulle\nmiettimisaikaa. Sittenpähän nähdään.\n\n-- Niin kuin tahdotte, sanoi Vinçard, salaten pettymyksensä suopeaan\nhymyyn. -- Eipä siitä minulle ole tappiota. Jospa vain ei noita kipuja\nolisi...\n\nJa lähestyen ovellaseisojia hän kysyi:\n\n-- Millä voin palvella teitä, herra Baudu?\n\nVerkakauppias, joka oli kuunnellut toisella korvallaan keskustelua,\nesitti Denisen, kertoi hänen olosuhteistaan minkä piti sopivana ja\nsanoi hänen palvelleen kaksi vuotta pikkukaupungin liikkeessä.\n\n-- Ja koska haette hyvää myyjätärtä, niinkuin olen kuullut...\n\nVinçard teeskenteli epätoivoista.\n\n-- No pahastipa sattui, sanoi hän. -- Olen jo viikon päivät hakenut\nmyyjätärtä, ja ennätin juuri ottaa palvelukseeni tytön, tuskin\nkahtakaan tuntia sitten.\n\nSyntyi äänettömyys. Denise näytti masentuneelta. Silloin Robineau, joka\nkatseli säälien häntä, epäilemättä hänen köyhän asunsa takia, uskalsi\nhuomauttaa:\n\n-- Tiedän, että meillä tarvitaan myyjätär valmiiden vaatteiden\nosastolle.\n\nBaudu ei voinut pidättää sydämestään kohoavaa huutoa:\n\n-- Teilläkö? Ei, hitto vieköön!\n\nSitten hän meni hämilleen. Denise punastui korvia myöten. Tuohonko\nsuureen tavarataloon? Uskaltaisiko hän! Ajatus että se olisi\nmahdollista sai hänen rintansa paisumaan ylpeydestä.\n\n-- Miksikä niin? Robineau kysyi hämmästyen. -- Päinvastoin sehän olisi\nneidille suureksi onneksi... Minun mielestäni hänen pitäisi huomenna\nmennä osaston johtajattaren, Aurélie rouvan luo. Eihän se mitään; pahin\nmikä voi sattua on, etteivät ota.\n\nVerkakauppias yritti sanoa jotakin peittääkseen vastenmielisyytensä.\nKyllähän hän tunsi Aurélie rouvan tai ainakin hänen miehensä,\nkassanhoitajan. Paksu mies, jolta oli käsi katkennut omnibusvaunun\nalla, eikö niin? Sitten hän sanoi äkkiä kääntyen Deniseen:\n\n-- Se on hänen asiansa eikä minun... Onhan hän vapaa päättämään.\n\nJa hän lähti käteltyään Gaujeania ja Robineauta. Vinçard seurasi häntä\novelle yhä huonoa onnea päivitellen. Denise jäi hetkeksi ujona keskelle\nlattiaa haluten pyytää Aarreaitan mieheltä tarkempia tietoja. Mutta hän\nei uskaltanut, kumarsi vuorostaan ja sanoi yksinkertaisesti:\n\n-- Kiitos!\n\nKadulla Baudu ei sanonut sanaakaan, käveli vain kiireisesti, kuin omien\najatuksiensa ajamana, niin että Denisen täytyi juosta pysyäkseen hänen\nrinnallaan. Kun he tulivat Michodièrenkadulle ja koti oli jo näkyvissä,\neräs Baudun naapuri, kauppias hänkin, viittasi kauppansa ovelta\nluokseen.\n\n-- Mitä nyt, isä Bourras? verkakauppias kysyi.\n\nBourras oli kookas vanhus, tuuheatukkainen ja parrakas kuin Vanhan\ntestamentin profeetta, terävät silmät välähtelivät tuuheiden\nkulmakarvojen alla. Hän kaupitteli keppejä ja sateenvarjoja, suoritti\nkorjauksia ja veisteli varret ja sakarat, minkä johdosta hän oli\nkaupunginosassaan saavuttanut eräänlaisen taiteilijan maineen. Denise\nkatsahti puodin näyteikkunaan, missä oli sateenvarjoja ja keppejä\nsäännöllisissä riveissä. Sitten hän nosti katseensa ylemmäksi ja\nhämmästyi talon outoa ulkomuotoa. Se oli vain kaksikerroksinen\nAarreaitan ja suuren Ludvig XIV:n tyylisen talon välissä, ikäänkuin\nihmeen kautta joutunut ahtaaseen halkeamaan, jonka pohjalla se matalana\nja litistyneenä vaivoin pysyi pystyssä. Elleivät kummallakin puolella\nolevat talot olisi tukeneet sitä, olisi se luhistunut rappeutuneine\nkattoliuskoineen ja julkisivuineen, joka oli halkeamia täynnä ja josta\nmaali oli valunut puoleksi mädänneelle puiselle nimikilvelle muodostaen\nsiihen pitkiä, ruosteenvärisiä juovia.\n\n-- Tiedättekö, hän tahtoo ostaa tämän talon. Kuuluu kirjoittaneen\nisännälle, Bourras sanoi kohdistaen verkakauppiaaseen palavan\nkatseensa.\n\nBaudu kävi vieläkin kalpeammaksi ja hänen selkänsä kyyristyi. Syntyi\näänettömyys. Miehet tuijottivat toisiinsa synkän näköisinä.\n\n-- Eipä sitä tiedä mikä tässä vielä eteen tulee, Baudu sanoi vihdoin.\n\nSilloin ukko Bourras kiivastui ja ärjyi pudistaen päätään, niin että\nhänen iso partansa liehui tuulessa:\n\n-- Ostakoon vain talon ja maksakoon siitä vaikka nelinkertaisen\nhinnan!... Mutta sen minä vannon, että minun eläessäni hän ei vie siitä\nkiveäkään. Vuokrasopimukseni kestää vielä kaksitoista vuotta... Kyllä\nminä heille näytän!\n\nSe oli sodanjulistus. Bourras katsahti Naisten Aarreaittaan, jonka\nnimeä kumpikaan ei ollut maininnut. Hetken aikaa Baudu pudisti päätään\nsanomatta mitään; sitten hän suuntasi kotiin kadun poikki raskain\naskelin ja hoki yhtämittaa:\n\n-- Herra Jumala! Oi Herra Jumala!\n\nDenise, joka oli kuunnellut, seurasi setäänsä. Samassa rouva Baudukin\npalasi Pépén kanssa kertoen, että rouva Gras oli valmis ottamaan lapsen\nluokseen milloin vain tahdottiin. Mutta Jeania ei näkynyt; hän oli\nkadonnut muiden ollessa poissa, mistä sisar tuli hyvin levottomaksi.\nPalattuaan hän kertoi innoissaan bulevardien komeuksista. Mutta\nkohdatessaan Denisen huolestuneen katseen hän punastui. Matkakirstu oli\ntuotu asemalta ja vieraille valmistettiin yösija ullakolle, vesikaton\nalle.\n\n-- Entä miten Vinçard'illa kävi? rouva Baudu kysyi.\n\nVerkakauppias kertoi hyödyttömän käyntinsä. Sitten hän lisäsi, että\nhänen veljentyttärelleen oli kuitenkin ehdotettu toista paikkaa. Ja\nojentaen kätensä ylenkatseellisesti Naisten Aarreaittaa kohti hän\ntiuskaisi:\n\n-- Tuonne, vastapäätä.\n\nKoko perhe loukkaantui. Iltapäivällä ensimmäinen pöytä söi viiden\naikaan. Denise ja lapset asettuivat aamuisille paikoilleen Baudun,\nGenevièven ja Colombanin kanssa. Kaasullekin valaisemassa pienessä\nruokasalissa oli raskas ruoan haju. Syötiin ääneti. Mutta jälkiruokaa\ntuotaessa rouva Baudu, joka ei voinut pysyä paikoillaan tuli kaupasta\nja asettui istumaan Denisen taakse. Sulku puhkesi ja aamusta asti\npidätetty katkeruus tulvi yli äyräittensä. Kaikki koettivat hakea\nlievennystä käymällä hirviön kimppuun.\n\n-- Oma asiasi se on, olethan vapaa, Baudu sanoi toistamiseen. -- Emme\nme mitenkään tahdo sinuun vaikuttaa... Mutta tietäisitpä vain millainen\ntalo!\n\nKatkonaisin lausein hän kertoi kuuluisan Octave Mouret'n elämäkerran.\nOli siinäkin miekkonen! Tulee etelästä Pariisiin rohkeana kuin\nkuningas, mokoma liehakoiva onnenonkija, ja jo heti kummia kuului! Aina\nnaisten kintereillä, naisten elättinä. Tavattiin kerran sitten\nverekseltä, ja siitäkö syntyi häväistysjuttu, josta tällä puolen\nkaupunkia vieläkin puhutaan! Mikä sitten äkkiä lienee pannut rouva\nHédouinin häneen rakastumaan ja menemään hänelle. Ja niin hänestä tuli\nAarreaitan omistaja.\n\n-- Niinpä todellakin, Caroline parka! keskeytti rouva Baudu. -- Hän oli\nminulle vähän sukuakin. Voi, jospa hän vain olisi jäänyt eloon, niin\nasiat olisivat kääntyneet aivan toisin! Ei hän ainakaan olisi sallinut\nmeitä näin ahdistettavan... Ja Mouret hänet tappoikin. Niinpä juuri,\ntappoi -- rakennuksella! Kun he olivat kerran töitä tarkastamassa,\nCaroline putosi erääseen onkaloon. Kolme päivää myöhemmin hän kuoli,\nhän joka ei ollut koskaan sairas, niin terveluontoinen ja kaunis!...\nHänen vertansa on tuon talon peruskiven alla.\n\nVerettömällä ja vapisevalla kädellään hän osoitti tavaratalon suuntaan,\nikäänkuin olisi nähnyt sen seinänkin läpi. Denise kuunteli kertomusta\nkuin kummitustarinaa, ja häntä miltei värisytti. Onnettoman naisen\nverestä kai johtuikin pelko, joka aamusta alkaen oli sekoittunut\ntavaratalon hänessä herättämään viehätykseen. Nyt hän luuli\nnäkevänsäkin tuon naisen kellarikerroksen punertavassa rappauksessa.\n\n-- Näyttääpä olevan miehelle onneksi, rouva Baudu lisäsi Mouret'n nimeä\nmainitsematta.\n\nMutta verkakauppias kohautti halveksivasti olkapäitään naisväen\njuoruille ja jatkoi kertomustaan selittäen asiaa kauppiaan kannalta\nkatsoen. Naisten Aarreaitta oli Deleuze veljesten perustama v. 1822.\nVanhemman veljen kuoltua tytär Caroline oli mennyt naimisiin erään\npalttinatehtailijan pojan Charles Hédouinin kanssa, ja myöhemmin,\nleskeksi jäätyään, hän oli ottanut Mouret'n. Vaimonsa mukana Mouret sai\nsiis puolet tavaratalosta. Kolme kuukautta siitä kuoli setä Deleuze\npuolestaan lapsettomana, niin että kun Caroline oli heittänyt henkensä\nrakennuksen perustusta laskettaessa, Mouret jäi ainoaksi perilliseksi\nja Aarreaitan hallitsijaksi. Olipa todellakin miekkonen! -- Terävä\nmies, juonittelija, joka panee sekaisin koko kaupunginosan, jos vain\nsaa elää oman päänsä mukaan, jatkoi Baudu. -- Hänen hurjat\nsuunnitelmansa taisivat tarttua Carolineenkin, joka oli hiukan\nhaaveellinen. Sillä tämä suostui ostamaan ensin vasemmanpuoleisen ja\nsitten oikeanpuoleisen talon, ja kun Mouret hänen kuoltuaan jäi yksin,\nhän osti vielä kaksi taloa lisää, niin että tavaratalo on kasvamistaan\nkasvanut ja yhä vain kasvaa. Kohta se nielaisee meidät kaikki suureen\nkitaansa.\n\nHän kohdisti sanansa Deniselle, mutta oikeastaan hän puhui itselleen\ntyydyttäen kuumeentapaisen halunsa kerran puhua tarpeeksi asiasta,\njosta hän oli pääsemättömissä. Kotona hänen etuoikeutensa oli kiivastua\nja vihastua, joka tilaisuudessa puida nyrkkiä. Rouva Baudu,\nliikkumattomana tuolillaan, ei keskeyttänyt enää. Geneviève ja\nColomban, katseet pöytään painettuina noukkivat hajamielisesti suuhunsa\nleivänmuruja. Ilma oli niin kuuma ja raskas, että Pépé oli nukahtanut\npää pöytää vasten, ja Jeaninkin silmät alkoivat painua umpeen.\n\n-- Mutta odottakaa! huusi Baudu äkkiä silmittömästi suuttuen. -- Kyllä\nhe vielä taittavat niskansa, konnat! Mouret'lla on vaikea pulma edessä,\ntiedän sen. Hänen on täytynyt panna kaikki tulonsa mielettömiin\nlaajentamis- ja ilmoittamispuuhiin. Ja sitäpaitsi, kun varoja alkoi\npuuttua, hänen päähänsä pälkähti kehottaa virkailijoita panemaan omat\nrahansa liikkeeseen. Nyt hänellä on kukkaro niin tyhjä, että jos ei\nihmeitä satu, jos hän ei saa myyntiään kohoamaan kolminkertaiseksi\nniinkuin hän toivoo, niin kyllä saatte nähdä kuperkeikan!... En ole\npahansuopa, mutta kyllä sinä päivänä minä totta tosiaan panen\njuhlakynttilät ikkunoihin!\n\nHän jatkoi jo nyt kostostaan nauttien ikäänkuin Naisten Aarreaitan\nhäviö olisi ollut hyvitys hänen omalle, rappioon joutuneelle\nliikkeelleen. Kaikkea piti nähdäkin. Eihän se ole mikään vaate- ja\nmuotitavarainkauppa, jossa myytiin vaikka mitä. Basaariksi sitä sopi\nsanoa. Ja henkilökunta sitten! Lemmen keikareita, jotka häärivät\nniinkuin rautatieasemalla ja joille sekä ostajat että ostettavat olivat\nvain paketteja. Mitättömästä suuttuen he luopuivat isännästään tai tämä\nheistä. Sydämettömiä olivat, siveettömiä, taitamattomia! -- Ja äkkiä\nhän vetosi Colombaniin: kyllä kai Colomban, joka oli käynyt hyvän\nkoulun, tiesi kuinka paljon saa nähdä vaivaa ja panna aikaa, ennenkuin\npääsee ammatin kaikista salaisuuksista ja hienouksista selville. Ei\ntarvinnut paljon myydä, kunhan vain osasi kiristää hyvän hinnan.\nYmmärsi kai Colomban, kuinka häntä oli täällä hoidettu ja holhottu,\nlääkkeet, pesut, korjaukset, kaikki ilmaiseksi ja vielä lisäksi\nisällinen ohjaus ja rakkaus.\n\n-- Kyllä, tietysti, Colomban vastasi jokaiseen isännän huudahdukseen.\n\n-- Sinä olet viimeisiä, kunnon ystäväni, Baudu lopetti heltyneenä. --\nSinun jälkeesi ei enää teikäläisen kaltaisia kasvateta... Sinä yksin\nolet lohdutukseni, sillä jos kadun tuonpuoleista ottelua sanotaan\nkaupankäynniksi, niin minä en ymmärrä kaupankäynnistä mitään,\nmieluummin lopetan koko puuhan.\n\nGeneviève katseli pää kallellaan, ikäänkuin hänen paksu musta tukkansa\nolisi ollut liian raskas hänen kalpealle otsalleen, hymysuin\nColombania. Ja hänen katseessaan oli jonkinlaista urkkivaa\nuteliaisuutta, ikäänkuin olisi halunnut nähdä, eikö Colomban\nomantuntonsa soimaamana punastu moisia kiitoslauseita kuullessaan.\nMutta tämä vanhan kaupankäynnin teeskentelyyn perehtynyt veijari istui\njärkähtämättä, suopea ilme kasvoilla ja viekkauden viiru suupielissä.\n\nMutta Baudu, huutaen yhä kovemmin, purki vihaansa vastapäätä vyöryvää\ntavaratulvaa vastaan, noita petoja vastaan, jotka raatelivat toisiaan\npysyäkseen itse hengissä, niin että panivat perhe-elämänsäkin\nalttiiksi. Niinpä esimerkiksi hänen naapurinsa maalta, Lhommein perhe,\nisä, äiti ja poika, joilla kaikilla kolmella oli toimi tuossa talossa,\nolivat ihmisiä, jotka eivät tienneet kotielämästä mitään, söivät kotona\nvain sunnuntaisin, olivat aina menossa jokapäiväisinä ravintola- ja\nruokalavieraina. Eipähän hänen oma ruokasalinsakaan tosin tilavimpia\nollut; olihan siinä toivomisen varaa valon ja ilman suhteen. Mutta oli\nse kumminkin hänen kotielämänsä keskus. Täällä hän oli päivänsä\nviettänyt rakkaan perheensä keskuudessa. Hänen katseensa kiersi pientä\nhuonetta ja hänet valtasi ahdistus hänen ajatellessaan, että nuo pedot,\njos saisivat hänen kauppansa tuhotuksi, karkoittaisivat hänet hänen\npesästään, jossa hänen oli lämmin olla vaimonsa ja tyttärensä parissa --\najatus, jota hän ei uskaltanut sanoin ilmaista. Huolimatta ulkonaisesta\nvarmuudestaan, kun hän ennusti mahtavan liikkeen häviötä, hän oli\ntäynnä kauhua, huomatessaan sen vähitellen nielevän koko korttelin.\n\n-- Enhän minä tätä kerro käännyttääkseni sinua, hän jatkoi koettaen\ntyyntyä. -- Jos sinulla olisi hyötyä siitä, minä olisin ensimmäinen\nsanomaan sinulle: mene vain.\n\n-- Tietysti, Denise kuiskasi hajamielisesti tuntien halunsa päästä\nNaisten Aarreaittaan yhä yltyvän häntä ympäröivän mielettömän vihan\nvaikutuksesta.\n\nBaudu oli nojannut kyynärpäänsä pöytään ja koetti kukistaa tyttöparan\ntuijottamalla häneen kiinteästi.\n\n-- Sinä, joka tiedät miten asioiden tulee olla, onko siinä tolkkua,\nettä kauppa, joka käy vaatekaupan nimellä, ottaa myydäkseen mitä\ntahansa. Ennen, kun kaupankäynti oli selvää ja suoraa, myytiin\ntuollaisessa kaupassa yksinomaan kankaita. Nykyään ne vievät muilta\nansion ja anastavat kaikki itselleen... Sitä naapurit valittavat,\nsillä se on suureksi vahingoksi heille. Häviöksi se heille on.\nGaillon'inkadun trikootavarakauppa -- Bédoré ja sisar -- on jo\nmenettänyt puolet ostajakunnastaan. Neiti Tatin, jolla on\nvalkovaatekauppansa Choiseul'in kauppakujan varrella, myy alennettuun\nhintaan, jopa polkuhintaankin pysytelläkseen pystyssä. Tuon\nruton ja vitsauksen vaikutus on jo sellainen, että se ulottuu\nNeuve-des-Petits-Champs'inkadulle asti, missä Vampouillen veljesten on\ntäytynyt sulkea turkisliikkeensä. On sitä siinäkin! Palttinakauppiaat\nrupeavat turkisten myyjiksi! Sekin on Mouret'n keksintöjä.\n\n-- Niin, ja käsineidenkin, sanoi rouva Baudu. -- On ennenkuulumatonta,\nettä Mouret uskaltaa liittää liikkeeseensä käsineosastonkin!... Eilen\nkun menin Neuve-Saint-Augustininkadulle, tapasin Quinetten puotinsa\novella. Hän oli niin masentuneen näköinen, etten edes uskaltanut kysyä\nhäneltä, menestyikö kauppa.\n\n-- Ja sateenvarjojakin heillä on, Baudu jatkoi. -- Se vasta hulluinta!\nBourras luulee tietävänsä, että Mouret on tehnyt sen vartavasten häntä\nahdistellakseen. Sillä onhan suoraan sanoen järjetöntä sovittaa\nsateenvarjoja kangaskauppaan... Mutta Bourras ei luovu niin hevillä.\nKyllä hän puolensa pitää, ja vielä tässä nauretaankin kunhan vähän\nodotamme.\n\nHän kertoi vielä muistakin liikkeenharjoittajista, luetteli kaikki oman\nkaupunginosansa kauppiaat. Välillä hän vahingossa ilmaisi omatkin\npelkonsa. Jos Vinçard luopui liikkeestään, niin se merkitsi, että\nmuidenkin oli paras lopettaa, sillä Vinçard oli rottien kaltainen,\njotka pakenevat kaatumaisillaan olevasta talosta. Huomaten erehdyksensä\nhän koetti tehdä sanansa tyhjiksi ryhtyen puhumaan mahdollisesta\nliitosta erikoisliikkeiden kesken suunnattoman kauppahuoneen\nvastapainoksi. Hetken aikaa hän hieroskeli tuskaisesti käsiään ja\nväänteli suutaan kuin epäröiden puhuisiko itsestään. Vihdoin hän teki\npäätöksensä.\n\n-- Mitä minuun tulee, tähän asti ei ole ollut paljolti valittamisen\nsyytä. Mouret on kyllä tehnyt minullekin vahinkoa, konna! Mutta\ntoistaiseksi hän myy vain naistenverkoja, ohuempia hameiksi ja\npaksumpia päällysvaatteiksi. Mutta minulta ostetaan miesten\npukukankaat, metsästyspukusametit ja palvelijanpukuverat puhumattakaan\nflanelli- ja villakangasvarastoistani, jotka kyllä vetävät vertoja\nheidän kankailleen, siitä minä menen takuuseen. Mutta hän kiusaa minua\nja härnää kun sijoittaa verkaosastonsa aivan tuohon vastapäätä. Olethan\nnähnyt näyteikkunan. Hän panee siihen komeimmat valmisteensa\nverkapakkakehysten keskelle, joutavia silmänkääntötemppuja kadulla\nkulkevien tyttöjen kiusaksi... Kunniani kautta, minua hävettäisi ryhtyä\ntuollaisiin keinoihin. Vanhaa Elbeufin verkaa on myyty jo lähes sata\nvuotta, eikä se ole tarvinnut satimia saavuttaakseen mainetta ja\nmenekkiä. Minun elämässäni ei ainakaan tämä puoti sen kummemmaksi\nmuutu. Kelpaa se sinänsäkin, neljä näytepakkaa oikealla, neljä\nvasemmalla, eikä sen enempää.\n\nHänen liikutuksensa tuntui tarttuvan koko perheeseen. Hetken vaitiolon\njälkeen Geneviève rohkeni sanoa:\n\n-- Ostajakuntamme pitää meistä, isä. Täytyy toivoa... Tänäkin päivänä\nrouva Desforges ja rouva de Boves ovat käyneet puodissa. Ja rouva Marty\nlupasi tulla flanellia ostamaan.\n\n-- Minä puolestani, Colomban sanoi, -- sain eilen tilauksen rouva\nBourdelais'lta. Hän puhui tosin eräästä englantilaisesta seviotista,\njota kuulutaan myyvän vastapäätä viisikymmentä centimiä halvemmalla...\n\n-- Ja kun vielä ajattelee, että olemme nähneet mistä vähäisestä alusta\ntuo talo on lähtenyt, kuiskasi rouva Baudu väsyneellä äänellä. -- Eihän\nse alkuaan ollut nenäliinaa suurempi! Niinpä niin. Usko pois, Denise.\nKun Deleuzen veljekset perustivat sen, siinä ei ollut kuin yksi ainoa\nnäyteikkuna Neuve-Saint-Augustininkadun puolella. Vaatekaapin kokoinen\nkoju se oli, johon oli eksynyt kaksi karttuunipakkaa ja kolme pakkaa\npalttinaa. Ei siinä sopinut kääntymäänkään, niin pieni se oli... Siihen\naikaan jo Vanha Elbeuf, jolla oli kuusikymmentä vuotta takanaan, oli\nkohonnut siihen kuntoon, missä se nytkin on... Mutta kaikki siitä\nlähtien on muuttunut, perinpohjin muuttunut.\n\nHän pudisti päätään, ja hänen hitaissa sanoissaan kuvastui hänen\nelämänsä draama. Syntyneenä vanhassa Elbeufin verkakaupassa hän oli\noppinut rakastamaan yksin sen kosteita kiviäkin. Siitä oli tullut hänen\nelämänsä tarkoitus ja ylläpitäjä. Hän oli ollut ylpeä, kun se oli ollut\ntämän kaupunginosan rikkain ja komein liike. Sitten tuo vastapäätä\nsyntynyt, naurettavan pieni, mutta pirteä pikkukauppa oli tuottanut\nhänelle yhtämittaista kärsimystä kohoamalla mitättömyydestään\npelottavaksi kilpailijaksi, sitten rehenteleväksi voittajaksi ja\nuhkaavaksi viholliseksi. Vanhaa Elbeufiä kohdannut nöyryytys oli\nhänelle aina yhtä veres, vuotava haava, josta hän tiesi kerran\nkuolevansa. Elossa hän tosin vielä oli niinkuin vanha kauppahuonekin,\nsentähden että koneisto oli pantu kerran liikkeeseen, mutta hän tiesi\nsammuvansa, heittävänsä henkensä samaan aikaan kuin kauppa\nsuljettaisiin.\n\nHuoneessa vallitsi hiljaisuus. Baudu rummutteli väsyneenä ruokapöydän\nvahakangasta. Häntä melkein kadutti, että oli purkanut tunteensa.\nPainostavan vaitiolon kestäessä koko perhe tuijottaen elottomin katsein\nkohtalonsa surkeuteen hautoi samaa kirvelevää katkeruutta. Heillä ei\nollut koskaan ollut onnea. Lapset oli saatu aikuisiksi ja varallisuus\noli ollut vakiintumaisillaan, kun äkkiä kilpailijaliikkeen menestys\ntuhosi kaiken. Ja lisäksi heillä vielä piti olla tuo maatila, jonka\nverkakauppias oli ostanut kymmenen vuotta sitten, saaden sen tavattoman\nhalvalla, niinkuin hän sanoi, vanha rakennus, joka yhä odotti\nkorjauksia, johon hän oli toivonut voivansa kerran asettua ja jonka hän\nvihdoin oli suostunut vuokraamaan vieraille ihmisille, jotka eivät\nmaksaneet vuokraansa. Tämä hänen ainoa heikkoutensa oli nielaissut\nhänen viimeiset varansa ja tullut hänen vanhoillisen, turhantarkan\nrehellisyytensä kompastuskiveksi.\n\n-- Kas niin, Baudu sanoi vihdoin jyrkästi, -- täytyy päästää muutkin\npöytään. On jo tarpeeksi piesty suuta.\n\nKaikki säpsähtivät kuin heräten unesta. Kaasuliekki sihisi raskaassa ja\nkuumassa ilmassa. Noustiin pöydästä ja surunvoittoinen hiljaisuus\nkatkesi. Pépé nukkui niin raskaasti, että hänet täytyi panna jatkamaan\nuntaan flanellipakkojen päälle. Jean, joka haukotteli, oli jo palannut\nkadulle vievälle ovelle.\n\n-- Ja loppujen lopuksi sinun tulee tehdä niinkuin itse tahdot, sanoi\nBaudu veljentyttärelleen. -- Sanoimme sinulle asiat niinkuin ne ovat,\nmutta itsepähän tiedät.\n\nHän katsoi Deniseen kysyvästi ikäänkuin odottaen ratkaisevaa vastausta.\nTämä, joka vastoin kaikkia otaksumia oli sukulaistensa kertomusten\njohdosta yhä enemmän piintynyt haluunsa päästä palvelukseen Naisten\nAarreaittaan, pysyi kasvoiltaan yhtä tyynenä ja lempeänä kuin ennen\nhuolimatta sisäisestä, aitonormandialaisesta itsepintaisuudestaan. Hän\nvastasi hiljaisesti:\n\n-- Se selviää aikanaan, setä.\n\nSitten hän sanoi aikovansa mennä hyvissä ajoin levolle, sillä he olivat\nkaikki hyvin väsyneitä. Mutta kun kello tuskin oli kuuttakaan, hän\ntahtoi viettää hetken kaupassa. Oli jo pimeä ja hän hämmästyi\nhuomatessaan synkän kadun kastuneen läpimäräksi hienosta ja tiheästä\nsateesta, jota oli tulla tihuuttanut auringonlaskusta asti. Vähässä\najassa kadulle oli muodostunut suuria vesilätäköitä, katuojat olivat\ntulvillaan likaista vettä, ja käytäville oli karttunut paksu\nlokakerros. Sateessa ei enää erottunut muuta kuin sekava tungos\nsateenvarjoja, jotka isoina, synkkinä siipinä pullistuivat pimeässä.\nDenise peräytyi kylmästä väristen. Häntä tympäsi huonosti valaistun\nkaupan kolkkous, joka oli illalla vieläkin ilmeisempi. Kostea löyhkä,\nvanhan kaupunginosan hengähdys, kohosi kadulta ja tunkeutui\nliikkeeseen, johon se tuntui kuljettavan mukanaan märkien\nsateenvarjojen ummehtunutta hajua ja katukäytävien vesilätäköitä ja\nlokaa valkean pohjakerroksen homehduttamiseksi. Sateen kastelema, vanha\nPariisi näyttäytyi hänelle kaikessa rumuudessaan ja häntä ihmetytti ja\nkauhisti sen jäätävä kolkkous.\n\nMutta toisella puolen katua Naisten Aarreaitta sytytti pitkät\nkaasuliekkijononsa, ja Denise meni lähemmäksi tuon suuren lieden\nhehkuvaa lämpöä ja valoa. Kone jyskytti yhä työtä lopetettaessa ja\nhaihdutti ilmaan viimeiset höyrynsä myyjien kääriessä kankaita kokoon\nja kassanhoitajien laskiessa päivän rahoja. Sumusta himmenneiden\nikkunalasien takana näkyi sekavana leimuavia liekkejä niinkuin tehtaan\npajassa. Sadeverhon samentamana näky siirtyi kauemmaksi ja muistutti\njättiläismäistä konehuonetta, missä lämmittäjien mustat varjot häärivät\npunaisen hehkun loisteessa. Näyteikkunat hukkuivat sateeseen: vain\npitsi-ikkuna, johon kaasuliekin valo osui tehostaen pitsien valkeutta,\nhohti kappelin perällä. Tätä taustaa vasten puvut kohosivat mahtavina,\nja ketunnahkareunaisen samettivaipan joustava vartalo kaartui ikäänkuin\njuostakseen sateessa johonkin tuntemattoman Pariisin juhlaan.\n\nDenise ei voinut vastustaa kiusausta, vaan meni ovelle huolimatta\nsateesta, joka kasteli hänet. Ja Naisten Aarreaitta näytti hänestä\nvieläkin viehättävämmältä, valtasi hänet kokonaan hehkuvan tulensa\nvoimalla. Tässä suuressa kaupungissa, joka mustana ja äänettömänä\ntorkkui sateessa, tässä Pariisissa, joka oli hänelle tuntematon, se\nleimusi tulimajakkana sisällyttäen itseensä kaiken, mitä kaupungissa\noli loistavaa ja elävää. Se yhtyi hänen tulevaisuuden suunnitelmiinsa,\njotka ennustivat hänelle kovaa työtä sisarusten eteenpäin viemisessä,\nmutta myös paljon muita asioita, hämäriä, kaukaisia, luokseen\nhoukuttelevia ja salaperäisesti pelottavia. Hän muisteli naista, joka\noli heittänyt henkensä talon perustusta laskettaessa, ja häntä pelotti.\nValojen kirkkaus välähti vereltä. Mutta sitten pitsien valkeus\nrauhoitti häntä; toivo syttyi hänen sydämessään ja vakiintui\nriemuitsevaksi varmuudeksi vihmaksi särkyneestä sateesta huolimatta,\njoka tuulen kuljettamana pieksi häntä vasten kasvoja, sai hänen kätensä\npalelemaan ja tyynnytti hänen matkakuumeensa.\n\n-- Bourras siinä on, joku sanoi hänen takanaan.\n\nHän kurottautui ja huomasi Bourras'n seisovan liikkumattomana kadun\nkulmassa Aarreaitan näyteikkunan edessä, missä Denise aamulla oli\nihaillut taitavasti pystytettyä sateenvarjorakennelmaa. Vanhus oli\npimeässä salaa hiipinyt sinne katsoakseen kyllikseen rehentelevää\nrakennelmaa. Paljain päin ja huolestunein kasvoin hän seisoi kauan\nhuomaamatta sadettakaan, joka valui virtanaan hänen harmaille\nhapsilleen.\n\n-- Ei ole miehellä järkeä, jatkoi ääni Denisen takana. -- Hänhän\nvilustuu.\n\nDenise kääntyi ja huomasi, että Baudut olivat hänen takanaan. Samoin\nkuin Bourraskin, jota he sanoivat järjettömäksi, hekin palasivat yhä\nuudelleen katsomaan näytelmää, joka pala palalta murskasi heidän\nsydäntään. He olivat säälittäviä voimattomassa vihassaan. Geneviève,\nkalmankalpeana, oli nähnyt Colombanin tähystelevän välikerrosta, missä\nmyyjättärien varjot vilahtelivat ikkunoiden takana. Ja Baudun purressa\nhammasta hillitäkseen kiehuvan vihansa hänen vaimonsa itki hiljaa.\n\n-- Sinä kai menet sinne huomenna paikan hakuun? kysyi verkakauppias,\njota epävarmuus kiusasi ja joka sitäpaitsi alkoi jo aavistaa, että\nDenise niinkuin muutkin oli voitettu vihollisten puolelle.\n\nDenise epäröi. Sitten hän vastasi hiljaa:\n\n-- Menen setä, jos ette kovin pane pahaksenne.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSeuraavana aamuna puoli kahdeksan Denise seisoi Aarreaitan edessä. Hän\ntahtoi toimittaa oman asiansa ennenkuin saattoi Jeanin mestarin luo,\nsillä tämä asui kaukana Templen esikaupungissa. Mutta hän oli pitänyt\nliian kiirettä, hän oli tottunut nousemaan varhain. Kauppa-apulaiset\nalkoivat vasta saapua, ja ujouden valtaamana hän pilkkaa peläten\nkulutti aikaa kävelemällä edestakaisin Gaillonin aukiolla.\n\nKiveys oli jo kuivunut kylmässä tuulessa. Tuhkanväriseltä taivaalta\nlaskeutuva kalvakka päivänvalo valaisi kadut, joita kauppa-apulaiset\nsaapuivat kiireisin askelin, nutun kaulus nostettuna ja kädet\ntaskuissa, viluisina ensimmäisen talvipäivän pakkasessa. Useimmat\nkulkivat yksin, riensivät tavarataloon sanomatta sanaakaan tovereilleen\nja luomatta heihin katsettakaan. Jotkut tulivat kaksin tai kolmin,\nkävelivät vierekkäin katukäytävän täydeltä vilkkaasti keskustellen, ja\nkaikki he samalla tavalla heittivät katuojaan savukkeensa tai\nsikarinsa, ennenkuin menivät sisään.\n\nDenise huomasi, että moni heistä katsoi häneen ohikulkiessaan. Hänen\nujoutensa lisääntyi yhä, ja hänellä ei tuntunut olevan rohkeutta\nseurata heitä. Hän päätti mennä sisään vasta kun kaikki olivat\nsaapuneet, sillä hän pelkäsi niin tungosta ovella, että paljas ajatus\nsai hänet punastumaan. Mutta yhä heitä vain tuli, ja paetakseen heidän\nkatseitaan hän lähti hiljalleen kiertämään aukiota. Palatessaan hän\nnäki Aarreaitan edessä pitkän nuorukaisen, hontelon ja kalpean, joka\noli odottanut siinä noin neljännestunnin niinkuin hänkin.\n\n-- Neiti, sammalsi tämä heidän vähän aikaa seisottuaan, -- oletteko\nkenties myyjätär tässä talossa?\n\nDenise hämmästyi niin suuresti kuullessaan tämän tuntemattoman miehen\npuhuttelevan häntä, ettei pystynyt heti vastaamaan.\n\n-- Minä, nuori mies jatkoi yhä enemmän hämillään, -- olen\ntiedustelemassa paikkaa, ja sentähden ajattelin, että voisin\nmahdollisesti saada teiltä neuvoja.\n\nNuorukainen oli siis ujo niinkuin Denisekin ja oli rohjennut puhutella\nhäntä, koska havaitsi hänet yhtä araksi.\n\n-- Neuvoisin kyllä mielelläni, sai Denise vihdoin sanotuksi, -- mutta\nen ole itsekään päässyt sen pitemmälle. Olen paikkaa hakemassa niinkuin\ntekin.\n\n-- Niinkö, nuori mies vastasi nolostuneena.\n\nMolemmat punastuivat ja jäivät hetkeksi vastakkain heltyneinä\nkohtalonsa yhtäläisyydestä, mutta uskaltamatta toivottaa toisilleen\nonnea. Sitten kun eivät tienneet mitä sanoa ja kun tilanne alkoi käydä\nkiusalliseksi, he erosivat neuvottomina ja jäivät kumpikin odottamaan\nomalle taholleen, muutaman askelen päähän toisistaan.\n\nYhä vain myyjiä tuli. Denise kuuli heidän laskevan leikkiä\nvilkaistessaan häneen. Hän kiusaantui yhä enemmän huomatessaan olevansa\nhuomion kohteena ja päätti vielä kerran mennä puoleksi tunniksi\nkävelemään, mutta sitten hän pysähtyi nähdessään nuoren miehen\nkävelevän erityisen tarmokkaan näköisenä Port-Mahonilta päin. Varmaan\ntämä oli osastonjohtaja, sillä kaikki tervehtivät häntä. Hän oli\nkookas, vaalea ja hänen partansa oli hyvin hoidettu. Kulkiessaan torin\npoikki hänen tummankullanväriset silmänsä sattuivat hetkeksi tyttöön.\nSitten hän välinpitämättömästi meni sisälle taloon Denisen seisoessa\nliikkumattomana miehen katseen vaikutuksen alaisena ja tuntien pikemmin\nvastenmielisyyttä kuin mielihyvää. Nyt hän todenteolla pelästyi ja\nlähti hitaasti Gailloninkatua, josta hän kääntyi Saint-Rochinkadulle\nsaadakseen aikaa rauhoittua.\n\nDenisen kohtaama mies oli vielä korkeammassa asemassa oleva henkilö\nkuin osastonjohtaja, nimittäin itse Octave Mouret. Hän ei ollut\nnukkunut sinä yönä ollenkaan, sillä oltuaan kutsuissa erään liikemiehen\nkodissa hän oli mennyt syömään illallista ravintolaan erään ystävänsä\nja kahden pikkuteatterin näyttämöltä löytämänsä naisen seurassa. Hänen\nkaulaan asti napitettu päällystakkinsa peitti hänen pukunsa ja valkean\nsolmukkeensa. Hän kiipesi reippaasti huoneistonsa portaat, peseytyi,\nmuutti vaatteita, ja kun hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen\nvälikerroksessa sijaitsevassa työhuoneessaan, hän oli virkeän näköinen,\nsilmät olivat kirkkaat, iho raikas, hän oli toiminnanhaluinen kuin\nolisi nukkunut kymmenen tuntia. Avaraa työhuonetta, jonka kalusto oli\nvanhaa, vihreällä ripsillä verhottua tammea, koristi vain yksi\nmuotokuva, rouva Hédouinin, naisen, josta kaupungissa vieläkin\npuhuttiin. Nyt kun häntä ei enää ollut, Octave muisti häntä\nhellyydellä, tunsi kiitollisuutta vaimovainajaansa kohtaan siitä\nrikkaudesta, joka hänen kauttaan oli tullut hänen osakseen. Ennenkuin\nhän ryhtyi allekirjoittamaan kirjoituspöydälle tuotuja papereita, hän\nkatsahti kuvaan hymyillen onnellisen miehen hymyä. Näiden silmien alle\nhän aina palasi tekemään työtä huviteltuaan pikkuhuoneistoissa, joihin\nhän joskus eksyi, kun nuoren leskimiehen huolet painoivat liiaksi hänen\nmieltään.\n\nOvelta kuului koputus, ja vastausta odottamatta huoneeseen astui nuori\nmies. Hän oli pitkä ja laiha, ohuthuulinen ja terävänenäinen, sangen\nsäntillisesti pukeutunut, paikoin harmahtava tukka oli sileäksi\nkammattu. Mouret katsahti häneen. Sitten hän kysyi jatkaen työtään:\n\n-- Oletteko nukkunut hyvin, Bourdoncle?\n\n-- Kiitos, oikein hyvin, nuori mies vastasi liikkuen vapaasti niinkuin\nkotonaan.\n\nBourdoncle, köyhän tilanvuokraajan poika Limoges'ista, oli tullut\nNaisten Aarreaitan palvelukseen samaan aikaan kuin Mouretkin,\ntavaratalon mahtuessa vielä Gaillonin aukion kulmarakennukseen.\nTälle erittäin terävälle ja toimeliaalle nuorelle miehelle\ntulevaisuus tuntui lupaavan enemmän kuin Mouret'lle, joka oli\nvähemmän vakavamielinen, laiskotteli milloin tilaisuus tarjoutui ja\nparantumattomana lemmenseikkailijana käyttäytyi toisinaan sangen\najattelemattomasti ja arveluttavasti. Mutta Bourdonclella ei ollut\ntämän provencelaisen neronleimauksia, ei hänen rohkeuttaan eikä\nviehättävää voitonvarmuuttaan. Ja tämän huomatessaan hän oli tarpeeksi\nviisas väistymään vastarintaa tekemättä ja heti alussa kumartamaan\nitseään voimakkaampaa. Kun Mouret oli neuvonut virkailijoitaan panemaan\nsäästönsä liikkeeseen, Bourdoncle oli ensimmäisiä suostumaan siihen\nluovuttaen vieläpä tätinsä hänelle jättämän odottamattoman perinnönkin.\nJa vähitellen, kaikki arvoasteet läpikäytyään, kohottuaan myyjästä\nsilkkiosaston johtajaksi hän oli nyt isännän uskotuimpia ja läheisimpiä\nneuvonantajia ja kuului siihen kuusimiehiseen neuvostoon, jonka tämä\noli ymmärtänyt liittää avukseen hallitessaan pientä kuningaskuntaansa.\nKullakin neuvostoon kuuluvalla oli oma hallintoalueensa; Bourdonclelle\noli uskottu yleinen valvonta.\n\n-- Entä te, Bourdoncle jatkoi tuttavallisesti, -- oletteko te nukkunut\nhyvin?\n\nMouret'n vastattua, ettei ollut ummistanut koko yönä silmäänsä,\nBourdoncle pudisti päätään mutisten:\n\n-- Huonoa terveydenhoitoa.\n\n-- Miksi niin? sanoi toinen hilpeästi. -- En ole niinkään väsynyt kuin\nte, veikkoseni. Teillähän on silmät turpeina paljosta nukkumisesta.\nKangistutte liiallisesta järkevyydestä. Huvitelkaa toki hiukan, niin\npäänne selviää.\n\nSiitä ystävykset kiistelivät alinomaa kaikessa sovussa. Bourdoncle ei\nvälittänyt rakkaudesta, koska se esti häntä nukkumasta, ja hän kerskasi\nhalveksivansa naisia. Hänellä saattoi tavaratalon ulkopuolella olla\njuttunsa, mutta niistä hän ei puhunut, niin vähän hän muka niistä\nvälitti, mutta tavaratalon sisällä hän tyytyi käyttämään hyväkseen\nnaisten ostonhalua, vähääkään säälimättä heitä heidän tuhlatessaan\nkevytmielisesti rahojaan turhanpäiväisten helyjen hankkimiseen. Mouret\nsitävastoin oli aina muka rakastunut, alati keksivinään uusia\nihastuksen kohteita, joita hän mairitellen ja kumarrellen nöyrästi\npalveli; ja tämä hänen näennäinen herkkäsydämisyytensä oli mainosta\ntalolle. Hän ikäänkuin kietoi koko naissukupuolen yhteiseen hivelevään\nhyväilyyn, huumatakseen paremmin sen, johtaakseen sen palvelemaan omia\netujaan.\n\n-- Olen tavannut rouva Desforges'in tänä yönä, jatkoi Mouret. -- Hän\noli viehättävä tanssiaisissa.\n\n-- Hänenkö kanssaan söitte illallista? Bourdoncle kysyi.\n\nMouret kiivastui:\n\n-- Älkäähän nyt! Hän on kunniallinen nainen. En toki. Illallista söin\nHéloisen, Folies-Bergeres'in kaunottaren seurassa. Tyhmä on kuin pöllö,\nmutta lystikäs!\n\nMouret otti toisen paperipinon ja jatkoi allekirjoittamista. Bourdoncle\nkäveli yhä edestakaisin liikkuen vapaasti kuten ainakin jokapäiväinen\nvieras. Käytyään Neuve-Saint-Augustininkadun ikkunassa katsahtamassa\nulos hän palasi sanoen:\n\n-- Uskokaa minua, vielä ne kostavat.\n\n-- Ketkä? kysyi Mouret, joka oli eksynyt keskustelun juonesta.\n\n-- Naiset tietysti.\n\nMouret naurahti kohauttaen olkapäitään. Tuo liike paljasti hetkeksi\nhänen naisihailussaan piilevän karkeuden. Se ilmaisi paremmin kuin\nmitkään sanat, että sinä päivänä, jona hän oli naisten avulla päässyt\nmenestyksensä huipulle, nämä joutivat kaikki heitettäviksi syrjään kuin\ntyhjät säkit. Mutta Bourdoncle pysyi itsepintaisesti väitteessään:\n\n-- Kyllä kostavat. Aina heidän joukossaan on joku, joka kostaa muiden\npuolesta. Niin vain on.\n\n-- Loruja! Mouret sanoi korostaen provencelaista ääntämistään. -- Ei\nole sitä vielä syntynyt, joka kykenee kostamaan. Ja voisi vaikka\ntullakin, kyllä minä...\n\nHän oli nostanut kynänvartensa ja heilutteli sitä kädessään ikäänkuin\nhaluten pistää veitsen jonkun sydämeen. Toveri lähti jälleen liikkeelle\nväistyen kuten aina isännän nerokasta etevyyttä, joka kaikesta\nonttoudestaan huolimatta kumminkin kykeni vaikuttamaan häneen. Hänen\nterävä ja johdonmukainen, intohimoton järkensä, joka ei sallinut hänen\neksyä mihinkään heikkouteen, ei voinut käsittää onnen naisellisesti\noikkuilevaa luonnetta, ja hän ihmetteli Pariisia, joka lemmen palavassa\nsuudelmassa antautuu rohkeimmalle.\n\nSeurasi hiljaisuus, jota vain kynän rapina paperilla häiritsi. Sitten\nBourdoncle vastasi isännän lyhyihin ja säntillisiin kysymyksiin\nselittäen talvivaraston näytteillepanoa koskevia asioita. Talvivaraston\nhankkiminen oli kysynyt suuria uhrauksia, ja kaupungissa liikkuvissa\nhuhuissa oli sen verran perää, että liikkeen olemassaolo todellakin\nriippui talvimyynnin onnistumisesta. Mouret oli suunnitellut myynnin\nrunoilijaluonteensa vaatimalla suurenmoisella ylellisyydellä ja\nkomeudella, niin että varusteiden suunnattomuus sai koko rakennuksen\nhorjumaan. Kaupankäynti näytti hänen käsissään saavan aivan uuden\nmerkityksen, muuttuvan jonkinlaiseksi salaperäiseksi taikakaluksi, joka\nmuinoin rouva Hédouinistakin oli näyttänyt arveluttavalta ja joka\nvieläkin, tähän asti tuottamistaan hyvistä tuloksista huolimatta,\nsäikähdytti joskus liikkeen osakkaita. Johtajaa moitittiin salaa siitä,\nettä hän kiirehti liikaa, että hän suunnattomilla laajennuspuuhillaan\npani koko kauppahuoneen vaaranalaiseksi, ennenkuin oli hankkinut\npäteviä takeita siitä, että ostajakunta lisääntyi vastaavasti. Sitä\nvarsinkin paheksuttiin, että hän oli pannut kaikki liikkeen varat yhden\nainoan kortin varaan, täyttänyt tulvilleen kaikki varastohuoneet,\nvähääkään välittämättä vararahaston säilyttämisestä. Kun suurten\nrakennustöiden jälkeen koko pääoma oli tuhlattu tämän talvivaraston\nhankkimiseen, oli nyt vielä kerran jouduttu ratkaisuhetkeen, jossa\nkysyttiin voittaako vai häviää. Keskellä tätä yleistä pelästystä Mouret\nyksin säilytti voittajan riemuitsevan varmuuden luottaen siihen, ettei\nonnetar hennoisi kieltää naistenlemmikiltä miljoonia. Kun Bourdoncle\nuskalsi esittää arveluja muutamista liian suurten varastojen\nrasittamista osastoista, joissa menekki ei vastannut kulunkeja, Mouret\nhuudahti luottavasti hymyillen:\n\n-- Turhaa pelkoa, ystäväni! Talo on vieläkin liian pieni!\n\nToisen hämmästys oli rajaton. Hänet valtasi kauhu, jota hän ei\nkoettanutkaan salata. Liian pieni, liike, jossa oli yhdeksäntoista\nosastoa ja jonka henkilökunta nousi neljäänsataankolmeen henkeen!\n\n-- Epäilemättä, Mouret jatkoi, -- laajennettava on, ennenkuin olemme\npäässeet puolitoista vuottakaan eteenpäin... Olen jo alkanut ajatella\nsitä. Viime yönä rouva Desforges lupasi kotonaan tutustuttaa minut\nerääseen henkilöön... No niin, puhutaan siitä sitten kun aika on kypsä.\n\nJa lopetettuaan vekselien allekirjoittamisen hän nousi ja tuli\nhämmästyksestä mykistyneen kumppaninsa luo lyöden häntä ystävällisesti\nolkapäälle. Varovaisten ihmisten pelästyneet katseet huvittivat häntä.\nÄkillisen suoruudenpuuskan vallassa, sellaisen, jolla hän joskus\nhämmästytti läheiset tuttavansa, hän julisti olevansa sielunsa pohjasta\njuutalainen, suuremmassa määrässä vielä kuin kaikki maailman muut\njuutalaiset yhteensä; siinä suhteessa hän oli isäänsä, jota hän\nmuistutti niin ruumiinsa kuin sielunsakin puolesta. Se veitikka tunsi\nrahan arvon! Ja jos hän lisäksi oli perinyt äidiltään hiukkasen\nmielikuvitusta, niin se oli talolle vain onneksi, sillä hän tunsi, että\ntämä mielikuvitus teki hänet vastustamattomaksi, koska se antoi hänelle\nrohkeutta uskaltaa kaikki voittaakseen kaiken.\n\n-- Tiedätte kyllä, että seuraamme teitä loppuun asti, Bourdoncle sanoi\nvihdoin.\n\nEnnenkuin he lähtivät tapansa mukaan luomaan silmäyksen tavarataloon,\nhe vielä sopivat muutamista yksityiskohdista. He katselivat Mouret'n\nlaatiman tarkistuskirjan näytekappaletta. Mouret oli huomannut, että\nmuodista joutuneet tavarat menivät sitä paremmin kaupaksi, mitä isompi\npalkkio luvattiin apulaisille niiden myymisestä, ja tälle havainnolleen\nhän oli perustanut uuden järjestelmänsä. Hän päätti tehdä myyjät\nkaikkien kaupaksimenneiden tavaroiden voitosta osallisiksi antamalla\nheille määrätyn prosentin vähimmänkin heidän myymänsä tavaran hinnasta.\nNäin hän oli saanut aikaan perinpohjaisen mullistuksen muotitavaroiden\nmyynnissä ja aiheuttanut kauppa-apulaisten kesken raivokkaan taistelun\nolemassaolosta, mistä taistelusta liikkeenomistajat hyötyivät. Tästä\ntaistelusta tuli hänen käsissään se taikakeino, järjestelyn periaate,\njota hän koetti sovittaa joka kohtaan. Hän päästi intohimot\nvalloilleen, yllytti toiset toisia vastaan, pani taitavat syömään\ntaitamattomia ja itse hän rikastui tästä itsekkyyden ottelusta.\nNäytekappale hyväksyttiin. Sekä kirjan kiinteässä että irtirevittävässä\nlehdessä oli yläreunassa osaston ja myyjän numero, niiden alla\nkummassakin lehdessä, sarakkeet metriluville, tavaroiden laadulle ja\nhinnalle. Irtirevittävä lehti tuli myyjän allekirjoittaa, ennenkuin se\nvietiin kassaan. Tällä tavalla valvominen kävi helpoksi. Tarvitsi vain\nverrata irtirevityt, kassaan luovutetut lehdet myyjän hallussa olevan\nkirjan vastaaviin kiinteisiin lehtiin. Kerran viikossa myyjät saivat\nnostaa prosenttinsa, jonka määrästä ei voinut syntyä mitään erehdystä.\n\n-- Täten käy varastaminen vaikeammaksi, sanoi Bourdoncle. -- Siinä\nolette tehnyt oivallisen keksinnön.\n\n-- Olen miettinyt tänä yönä muutakin, Mouret sanoi. -- Niin, tänä yönä,\nystäväni, illallispöydässä. Tahtoisin antaa tarkistustoimiston\nvirkailijoille pienen palkkion jokaisesta heidän huomaamastaan\nerehdyksestä myyjien laskuissa... Siten, näettekö, ei tarvitse pelätä\nleväperäisyyttä laskujen tarkistamisessa. Heiltä ei jää virheitä\nhuomaamatta; panevatpa niitä mieluummin lisää omasta päästään.\n\nHän nauroi toisen katsellessa häntä ihailevin silmin. Häntä ihastutti\ntämä uusi muoto soveltaa olemassaolon taistelun periaatetta\nliikeyritykseen. Hänellä oli mekaanikon nerokas järjestelykyky, ja hän\nuneksi liikkeen kehittämistä koneistoksi, joka sallisi hänen käyttää\nhyväkseen muiden itsekkäitä pyyteitä omien pyyteittensä täydelliseksi\nja runsaaksi tyydyttämiseksi. \"Jos tahtoo saada ihmiset tekemään työtä\ntarmonsa takaa ja harjoittamaan hiukan rehellisyyttäkin\", sanoi hän\nusein, \"täytyy ensin yllyttää heitä taistelemaan omien tarpeittensa\ntyydyttämiseksi\".\n\n-- No niin, mennään nyt, Mouret sanoi. -- Täytyy ajatella\nesillepanoa... Silkkivarasto saapui eilen, eikö niin?... Bouthemont on\nkai vastaanottamassa.\n\nBourdoncle seurasi häntä. Tavaroiden vastaanotto tapahtui\nNeuve-Saint-Augustininkadulle päin olevassa kellarikerroksessa. Siinä\naukeni katukäytävän tasalla lasi-ikkunoilla varustettu suoja, johon\ntavarakuormat purettiin. Sitten tavarat toimitettiin kellarikerrokseen\njyrkästi viettävää, tammipuusta ja raudasta rakennettua liukurataa\nmyöten, jonka tavarapakat ja laatikot olivat jo kuluttaneet\nkiiltäväksi. Kaikki lähetykset kulkivat tästä ammottavasta kidasta,\njoka kohisten kuin kuohuva virta alituisesti nieli uusia annoksia.\nVarsinkin suurten myyntien aikana rata luisutti kellarikerrokseen\nloppumattoman tavaratulvan, Lyonin silkkikankaita, englantilaisia\nvillakankaita, flanderilaista palttinaa, elsassilaisia pumpulikankaita,\nRouenin karttuunia. Joskus tavaravankkurien piti jonottaa vuoroaan.\nJokaisen tavaratukun jysähtäessä kellarikerroksen lattiaan syntyi ääni,\njoka muistutti syvään veteen heitetyn kiven kumeaa kulahdusta.\n\nMouret pysähtyi hetkeksi katsomaan tavaroiden liukumista. Se sujui\nhyvin. Laatikoita tulla tupsahteli kuin näkymättömien käsien\ntyöntäminä; niitä valui lakkaamatta kuin vettä vuoresta pulppuavasta\nlähteestä. Kangaspakkoja tuli vierien kuin kivet mäkeä alas. Mouret\nkatseli sanaakaan sanomatta. Mutta hänen kirkkaissa silmissään leimahti\nylpeys. Tavaravirran mukana valui hänelle tuhansia frangeja minuutissa.\nHän ei ollut koskaan niin selvästi tuntenut olevansa keskellä\ntaistelua. Tämä suunnaton tavaramäärä hänen oli hajotettava Pariisin\nkaikkiin kolkkiin. Hän ei puhunut vieläkään mitään, jatkoi vain\ntarkastustaan.\n\nKellarinluukuista virtaavassa kalvakkaassa valossa miehet ottivat\ntavarat vastaan toisten avatessa laatikkoja osastojen johtajien nähden.\nTaaempana oli rautapatsaiden kannattamissa sementtiseinäisissä\nkellariholveissa liikettä ja häärinää niinkuin rakennuspaikalla.\n\n-- Pääsettekö tavaroistanne selville, Bouthemont? kysyi Mouret\nlähestyen harteikasta miestä, joka par'aikaa tutki, pitikö laatikkojen\nsisällys luettelojen kanssa yhtä.\n\n-- Ei taida puuttua mitään, tämä vastasi, -- mutta on tässä lukemista\ntäksi aamuksi.\n\nIson myyntipöydän edessä osastonjohtaja laski aika ajoin luetteloon\nkatsahtaen silkkipakat, joita myyjä nosti laatikosta ja asetti\npöydälle. Heidän takanaan näkyi pitkä jono muita pöytiä, kaikki samalla\ntavalla tavaraa pullollaan, ja ympärillä hääri laumoina liikkeen\nvirkailijoita. Kaikkialla purettuja tavaratukkuja, kaikkialla\nnäennäinen sekasorto kankaita, joita yhtämittaisessa äänien sorinassa\ntutkittiin, käänneltiin, merkittiin.\n\nBouthemont, joka oli tulemaisillaan kuuluisaksi toimessaan, oli iloinen\nvekkuli, kasvot olivat pyöreähköt, tukka pikimusta ja silmät kauniin\nruskeat. Tämä Montpellier'ssä syntynyt suupaltti oli huononlainen\nmyyjä, mutta tavaroiden hankinnassa ei kukaan vetänyt hänelle vertoja.\nHänen isänsä, muotikauppias, oli lähettänyt hänet Pariisiin, mutta\nisäukon määräämän oppiajan kuluttua poika ei suostunutkaan palaamaan\nkotiin jatkamaan isän liikettä. Siitä lähtien oli isän ja pojan\nvälillä vallinnut yhä vain kiihtyvä kilpailu. Isä kehui pientä\nmaaseutukauppaa ja suuttui nähdessään mitättömän kauppa-apulaisen\nansaitsevan kaksi, jopa kolmekin vertaa enemmän kuin hän; poika\npilkkasi isän vanhoillisuutta kerskaten ansioistaan ja pannen nurin\nkoko kodin siellä käydessään. Kuten muillakin osastonjohtajilla\nBouthemont'illa oli kolmeentuhanteen nousevan kiinteän palkkansa ohessa\nmäärätty myyntiprosentti. Koko Montpellier tiesi ihmetellen ja\nkunnioittaen kertoa Bouthemont'in pojan edellisenä vuotena ansainneen\nmelkein viisitoistatuhatta frangia. Tämä oli vasta alkua,\nvimmastuneelle isälle ennustettiin, että summa vielä kohoaa.\n\nBourdoncle oli nostanut yhden silkkipakan tarkastaen sen pintaa\ntuntijan tavoin huolellisesti. Se oli kaunista, sileäpintaista\nkangasta, jossa oli hopeareunainen sininen hulpio, kuuluisaa\nparis-bonheur -kangasta, johon Mouret kiinnitti suuria toiveita.\n\n-- Todellakin, sangen hyvää, hän kuiskasi.\n\n-- Ja se näyttää vielä paremmalta kuin mitä se onkaan, Bouthemont\nvastasi. -- Dumonteil yksin pystyy valmistamaan tällaista... Kyllä\nGaujean suuttui silmittömästi minuun, kun viimeksi kävin hänen luonaan.\nHän tarjoutui kyllä panemaan sadat kangaspuut toimimaan tätä varten,\nmutta vaati 25 centimea enemmän metriltä.\n\nMelkein joka kuukausi Bouthemont kävi tehtaissa viettäen päiväkausia\nLyonissa, asuen sen parhaimmissa hotelleissa ja kestiten tehtailijoita\navokätisesti tavaratalon laskuun. Sitäpaitsi hän nautti täydellistä\nvapautta toiminnassaan ja osteli mielensä mukaan vain se ehtona, että\nhän joka vuosi edeltäpäin määrätyssä suhteessa lisäisi osastonsa\nmyyntisummaa; ja juuri tämän myyntisumman lisäyksestä laskettiin hänen\nvoittoprosenttinsa. Sanalla sanoen hän oli asemaltaan Naisten\nAarreaitassa, samoin kuin muutkin osastonjohtajat, miltei itsenäinen\nerikoiskauppias suureksi kauppayhtiöksi yhtyneessä liikkeessä,\njonkinlaisessa kauppaa harjoittavassa yhdyskunnassa.\n\n-- On siis päätetty, Bouthemont jatkoi, -- että sille pannaan hinnaksi\nviisi frangia kuusikymmentä... Tehän tiedätte, että sillä tuskin\nostohintakaan tulee korvatuksi.\n\n-- Niin, niin, viisi frangia kuusikymmentä, Mouret sanoi kiivaasti. --\nJos olisin yksin määräämässä, moisin alle ostohinnan.\n\nOsastonjohtaja nauroi makeasti.\n\n-- Ei se ainakaan olisi minulle vahingoksi, hän sanoi. -- Moisin vain\nkolme vertaa enemmän, ja kun oma voittoni riippuu yksinomaan\nmyyntisumman suuruudesta...\n\nMutta Bourdoncle ei nauranut, vaan vakavana nyrpisti huuliaan. Hänen\nprosenttinsa laskettiin yleisestä voitosta, ja hintojen alentamisesta\nei ollut hänelle hyötyä. Hänen asiansa oli juuri valvoa, ettei\nBouthemont, saadakseen oman myyntisummansa korkeammaksi, tyytyisi liian\nvähään voittoon. Sitäpaitsi häntä vaivasi ainainen pelko hänelle\nkäsittämättömien mainospuuhien johdosta. Hän uskalsi julkilausua\npaheksumisensa sanoen:\n\n-- Jos myymme sillä hinnalla, niin se tietää tappiota, sillä meidänhän\ntäytyy laskea hinnasta pois kulumme, jotka ovat melkoisen suuret...\nTästä tavarasta vaadittaisiin joka paikassa seitsemän frangia.\n\nMutta silloin Mouret suuttui. Hän löi kämmenellään silkkipakkaa huutaen\nhermostuneesti:\n\n-- Kyllä kai minä sen tiedän, ja siksi juuri tahdon pitää hinnan\nalhaalla. Ette tosiaankaan, kunnon ystävä, opi koskaan ymmärtämään\nnaista. Ettekö käsitä, että he tulevat kilvan hyökkäämään tämän\nsilkkikankaan kimppuun...\n\n-- Kyllä tietysti, Bourdoncle keskeytti itsepintaisesti, -- ja kuta\nsuurempi heidän ostohalunsa, sitä suurempi meidän tappiomme.\n\n-- Muutamien centimien tappio, myönnän kyllä. Entä sitten? Ei taida\nvahinko tulla kovinkaan suureksi, jos siten houkuttelemme luoksemme\nkaikki naiset, johdamme heitä oman mielemme mukaan ja hurmaamme heidät\ntavaroillamme, niin että he arvelematta tyhjentävät kukkaronsa.\nPääasia, ystäväni, on sytyttää heidän mielikuvituksensa, ja siihen on\nkeksittävä tavara, johon he voivat mieltyä ja joka herättää huomiota.\nSitten, vaikka panisimme muille tavaroille yhtä korkeat hinnat kuin\nmuutkin, he vain luulevat ostavansa meiltä kaiken yhtä halvalla.\nKatsokaa esimerkiksi cuir-d'or -silkkiä. Sille pannaan hinnaksi\nseitsemän frangia viisikymmentä niinkuin muuallakin, mutta sitäkin he\npitävät sitten edullisena kauppana, ja se kyllä korvaa vähäiset\nparis-bonheurin tuottamat vahingot... Saatte nähdä!\n\nHän innostui puhumaan mahtipontisesti.\n\n-- Ymmärrättekö! Tahdon, että viikon kuluttua paris-bonheur on\nvalloittanut kaupungin. Siitä tulee taikakalumme, joka johtaa\npelastukseen ja maineeseen. Se on oleva koko Pariisin puheenaiheena, ja\nsen hopeareunainen sinihulpio on tuleva kuuluisaksi Ranskan päästä\npäähän. Ennen pitkää kilpailijoiden raivokkaat valitukset soivat\nkorvissanne pikkuliikkeiden siipirikkoisina painuessa maahan. Hautaan\njoutavat kaikki nälkäiset kauppasaksat, jotka kituvat luuvaloa\nkellareissaan.\n\nTavaralähetyksien tarkastajat kuuntelivat hänen ympärillään hymyillen.\nJohtaja piti mielellään puheita eikä kärsinyt vastaväitteitä.\nBourdoncle peräytyi tälläkin kertaa. Sillä välin laatikko oli\ntyhjennyt, ja kaksi miestä alkoi avata toista.\n\n-- Tehtailijat eivät vain hyväksy teitä, sanoi Bouthemont. -- Lyonissa\nhe ovat vimmoissaan teille ja väittävät, että teidän halvat hintanne\ntuottavat heille häviötä. Gaujean sanoi nousevansa todenteolla sotaan\nmeitä vastaan. Hän vannoi antavansa mieluummin pitkäaikaista luottoa\npienille liikkeille kuin hyväksyvänsä teidän tarjouksenne.\n\nMouret kohautti olkapäitään:\n\n-- Jos Gaujean ei tahdo kuulla järjen ääntä, syyttäköön itseään. Mitä\nhe valittavat? Me maksamme heille heti ja otamme kaikki mitä he\nvalmistavat; täytyyhän heidänkin hiukan joustaa... Ja sitäpaitsi,\npääasia on, että yleisö hyötyy.\n\nKauppa-apulainen tyhjensi toisenkin laatikon, ja Bouthemont\njatkoi luetteloa seuraten kangaspakkojen merkitsemistä. Toinen\nkauppa-apulainen myyntipöydän toisessa päässä pani hintalaput, ja\ntarkistuksen loputtua osastonjohtajan allekirjoittama lasku vietiin\nkeskuskassaan. Hetkeksi Mouret jäi vielä katselemaan purkamista, sitten\nhän mitään sanomatta poistui Bourdonclen seuraamana ylpeänä kuin\nkomppaniaansa tyytyväinen kapteeni.\n\nHe kulkivat hitaasti kellarikerroksen läpi. Paikkapaikoin kellariluukut\npäästivät holveihin niukkaa päivänvaloa, mutta pimeissä nurkissa ja\nahtailla käytävillä kaasuliekit paloivat alituisesti. Käytävissä olivat\nvarastohuoneet, ahtaat, lautaseinillä toisistaan erotetut kammiot,\njoissa osastot säilyttivät tavaransa. Sivumennen isäntä tarkasti uuden\nlämpöjohdon, joka otettaisiin käyttöön maanantaina, talvinäyttelyn\navauspäivänä, sekä palovartiopaikan, jossa oli suunnattoman iso,\nrautahäkillä eristetty kaasumittari. Keittiöksi ja ruokasaleiksi\nsisustetut entiset kellarit olivat vasemmalla, Gaillonin aukiolle päin\nolevassa nurkkauksessa. He tulivat kellarikerroksen toisessa päässä\nsijaitsevaan ostoksien lähettämöön. Ostokset, joita asiakkaat eivät\nitse vieneet mukanaan, tuotiin tänne ja lajiteltiin eri säiliöihin,\njoista kukin vastasi yhtä kaupunginosaa. Leveä porraskäytävä johti\nvastapäätä Vanhaa Elbeufiä olevalle ovelle, jonka edustalla\nkatukäytävän vieressä oli rattaita lähetyksiä odottamassa. Aarreaitan\nsuuressa koneistossa tämä Michodièrenkadun porraskäytävä oli viemäri,\njoka lakkaamatta johti pois maailmalle Neuve-Saint-Augustininkadun\nluisuradan nielaisemia tavaroita niiden kierrettyä yläkerroksien\nhuoneet.\n\n-- Campion, Mouret sanoi lähettämön esimiehelle, laihakasvoiselle\nentiselle kersantille. -- Miksi eilisiltana ei viety kotiin erään\nrouvan päivällä ostamaa lakanaparia?\n\n-- Missä tämä rouva asuu? kysyi Campion.\n\n-- Rivolinkadun varrella, Alger'inkadun kulmauksessa... Rouva\nDesforges.\n\nTähän aikaan aamusta lajittelupöydät olivat tyhjät ja säiliöt\nsisälsivät vain edellisen illan lähettämättömät paketit. Campionin\nnostellessa niitä ja verratessa luetteloon Bourdoncle katseli Mouret'ta\najatellen, että mies tiesi kaikki ja ajatteli kaikkea, jopa\nravintolassa illallista syödessään ja rakastajattariensa luona. Vihdoin\nesimies huomasi missä vika oli. Kassasta oli annettu väärä numero, ja\nlähetys oli tuotu takaisin.\n\n-- Missä kassassa lasku on merkitty? Mouret kysyi. -- Numero\nkymmenessä? Niinkö...\n\nJa kääntyen yhtiökumppaninsa puoleen hän jatkoi:\n\n-- Kassa numero kymmenen, se on Albert, eikö niin... Hänelle meillä on\nasiaa.\n\nMutta ennenkuin he lähtivät kiertämään itse tavarataloa, Mouret tahtoi\nkäydä tilaustoimistossa, jonka käytettävänä oli huoneisto toisessa\nkerroksessa. Sinne saapuivat kaikki tilaukset maaseudulta ja\nulkomailta. Joka aamu Mouret'n oli tapana käydä siellä tarkastamassa\nkirjeenvaihto. Kahden vuoden aikana kirjeiden luku oli päivä päivältä\nlisääntynyt, ja osaston henkilökunta oli kohonnut kymmenestä\nkolmeenkymmeneen. Toiset avasivat kirjeet, toiset lukivat ne ja\nseuraavat luokittelivat ne pannen jokaiseen numeron, jota vastasi aina\nkaapissa lokero. Kun sitten kirjeet oli lähetetty eri osastoille,\njoissa tilatut tavarat valittiin, lähetykset pantiin kirjeineen\nnumerolla merkittyyn lokeroon. Jäljellä oli ainoastaan tilattujen\ntavaroiden tarkistaminen ja toimittaminen postiin, joka tapahtui\nviereisessä huoneessa, missä sitä varten palkatut henkilöt käärivät\npaketteja ja naulasivat laatikkoja aamusta iltaan.\n\nMouret teki tavallisen kysymyksensä:\n\n-- Montako kirjettä tänä aamuna, Levasseur?\n\n-- Viisisataakolmekymmentäneljä, johtaja, vastasi osastonhoitaja. --\nPelkään, että maanantaina avattavan näyttelyn jälkeen henkilökunta käy\nliian pieneksi. Eilen meidän oli jo hyvin vaikea selvitä.\n\nBourdoncle nyökäytti tyytyväisenä päätään. Niin paljon kirjeitä, ja\nvielä tiistaipäivänä! Sitä hän ei olisi uskonut. Pöytien ympärillä\nvirkailijat lukivat ja avasivat kirjeitä paperin kahistessa ja\ntilattujen tavaroiden kasaantuessa kaapin lokeroihin. Tämä oli liikkeen\nmonimutkaisimpia ja tärkeimpiä toimintoja. Täällä elettiin alituisessa\nkuumeisessa kiireessä, sillä määräyksenä oli, että aamulla saapuneet\ntilaukset oli toimitettava ennen iltaa.\n\n-- Apulaisia saatte niin paljon kuin haluatte, vastasi Mouret\nhuomattuaan kaiken olevan kunnossa. -- Tiedättehän, että otamme väkeä,\nkun kerran työtä on.\n\nUllakolla olivat myyjättärien makuuhuoneet, mutta niin ylös Mouret ei\nmennyt, vaan laskeutui välikerrokseen ja meni oman työhuoneensa\nvieressä sijaitsevaan keskuskassaan. Sitä suojasi kupariluukulla\nvarustettu lasiseinä, ja takaosassa oli iso, seinään kiinnitetty\nkassakaappi. Kaksi kassanhoitajaa työskenteli siinä ottaen joka ilta\nLhommelta, ensimmäiseltä kassanhoitajalta, vastaan eri osastojen\nkassoihin keräytyneet rahat ja pitivät myös huolta laskujen\nsuorittamisesta tehtailijoille ja palkkojen maksamisesta\nhenkilökunnalle, sanalla sanoen koko sille pienelle yhdyskunnalle, joka\nsai elatuksensa liikkeestä. Kassahuoneesta johti ovi huoneeseen, jossa\noli seinillä vihreitä pahvirasioita ja jossa kymmenen virkailijaa\ntarkasti laskuja. Sitten tuli yhteenlaskutoimisto, jossa kuusi\nnuorta miestä, takanaan paksut rekisterikokoelmat, nojasi mustiin\npulpetteihin ja laski myyjille tulevat prosentit kassaan luovutettujen\nmyyntilaskujen perusteella. Tämä toimisto, joka oli aivan uusi, ei\nvielä toiminut tyydyttävästi.\n\nKuljettuaan kassahuoneen ja tarkistustoimiston läpi Mouret ja\nBourdoncle tulivat yhteenlaskutoimistoon, jossa par'aikaa nauravat ja\nilvehtivät nuoret virkailijat säikähtivät pahanpäiväisesti.\n\nMutta Mouret ei nuhdellut heitä, vaan ilmoitti heille päätöksensä antaa\npienen palkkion jokaisesta heidän myyntilaskuista löytämästään\nvirheestä. Hänen mentyään virkailijat eivät enää nauraneet, vaan\ntarttuivat niinkuin ruoskaniskun saaneina intohimoisesti työhönsä\netsimään virheitä.\n\nAlakerrassa Mouret meni suoraan kassalle n:o 10, jossa Albert Lhomme\nkiillotti kynsiään odottaen ostajien tulvaa. Tavaratalossa puhuttiin\nyleisesti \"Lhommein hallitsijasuvusta\", siitä lähtien kun Aurélie rouva\npäästyään itse valmiiden vaatteiden osaston johtajattareksi ja\nhankittuaan miehelleen ensimmäisen kassanhoitajan paikan oli saanut\npoikansa, pitkän, kalpean ja huonotapaisen nuoren miehen, joka ei\npysynyt missään ja joka aiheutti hänelle alituista huolta, otetuksi\nosaston kassanhoitajaksi. Mouret vetäytyi hetkeksi syrjemmälle. Hän ei\ntahtonut pilata hyvää mainettaan toimittamalla santarmin virkaa, se oli\nhänestä vastenmielistä. Sitäpaitsi hän tiesi pääsevänsä paremmin\ntarkoitustensa perille esiintyessään alati hyvänsuopana. Hän antoi\nvaivihkaa kyynärpäällään merkin Bourdonclelle, jonka tiesi pelkäksi\nlaskukoneeksi ja jolle hän tavallisesti uskoi rangaistuksien\ntoimeenpanemisen.\n\n-- Herra Albert, tämä sanoi ankarasti, -- te olette taas erehtynyt\nosoitteesta ja lähetys on tuotu takaisin. Se on anteeksiantamatonta.\n\nKassanhoitaja luuli velvollisuudekseen puolustautua ja otti\ntodistajaksi apulaisen, joka oli käärinyt tavarat pakettiin.\nTämä nuori mies, Joseph nimeltään, kuului myös tavallaan Lhommein\nhallitsijasukuun, sillä hän oli Albertin asetoveri ja oli hänkin saanut\npaikkansa Aurélie rouvan välityksellä. Huomatessaan Albertin vaativan,\nettä hän siirtäisi virheen ostajan niskoille, tämä tunnollinen entinen\nsotamies väänteli tuskissaan pukinpartaansa, johon hänen pitkä,\nrokonarpinen naamansa päättyi, tietämättä totellako omantunnon vai\nkiitollisuuden ääntä.\n\n-- Jättäkää Joseph rauhaan, Bourdoncle ärjäisi lopuksi, -- ja\nvarsinkin, älkää enää vastatko... Onneksi teille, että arvostamme\nsuuresti äitinne ansioita.\n\nAlbertin isä tuli paikalle. Kassaltaan, joka oli oven vieressä, hän\nsaattoi valvoa poikaansa, joka istui kopissa käsineosastolla.\nHarmaapäisellä, paikallaan istumisen veltostuttamalla vanhuksella oli\nhöllät, ajan hivuttamat kasvot, ikäänkuin hänen lakkaamatta laskemansa\nrahat olisivat kuluttaneet niistä pois kaiken ilmeen. Häneltä puuttui\ntoinen käsi, mutta se ei haitannut häntä lainkaan työssä; päinvastoin\nkolikot ja setelit pyörivät niin ketterästi hänen vasemmassa ja\nainoassa kädessään, että moni uteliaisuudesta kävi katsomassa, kun hän\ntarkisti tuloja. Hän oli veronkantajan poika Chablista ja joutunut\nPariisiin erään Port-aux-Vins'in viinikauppiaan kirjeenvaihtajana.\nCuvier'nkadulla asuessaan hän oli nainut ovenvartijansa, elsassilaisen\nnurkkaräätälin, tyttären. Ja siitä lähtien hän oli ollut vaimonsa nöyrä\npalvelija ja ihaili sydämensä pohjasta tämän etevyyttä kauppa-alalla.\nRouva nimittäin ansaitsi valmiiden vaatteiden osastolla yli\nkahdentoistatuhannen frangin vuodessa, kun taas hänellä itsellään ei\nollut kuin viisituhatta frangia kiinteää palkkaa. Hänen kunnioituksensa\nvaimoa kohtaan, joka osasi lisätä talouskassaa tällaisilla summilla\nulottui poikaankin, joka oli syntynyt hänestä.\n\n-- Mitä nyt? hän kysyi. -- Onko Albert saatu kiinni virheestä?\n\nSilloin Mouret astui tapansa mukaan näyttämölle näytelläkseen ruhtinaan\nosan. Kun Bourdoncle oli aikaansaanut tarpeellisen säikähdyksen, oli\nhänen vuoronsa pitää huolta maineestaan palkollisistaan huolehtivana\nisäntänä.\n\n-- Eipä sanottavasti, hän puolusteli. -- Poikanne on vain hiukan\nhajamielinen. Hänen tulisi seurata paremmin isänsä esimerkkiä.\n\nSitten vaihtaen puheenaihetta esiintyäkseen vielä edullisemmassa\nvalaistuksessa hän jatkoi:\n\n-- Entä konsertti toissa iltana?... Oliko teillä hyvä paikka?\n\nPuna kohosi vanhan kassanhoitajan kalpeille kasvoille. Musiikki oli\nhänen ainoa heikkoutensa, jolle hän haki salaa tyydytystä käymällä\nyksin teattereissa, konserteissa ja musiikkiesityksissä. Hän soitti\nitsekin torvea käyttäen toisen käden puutteessa näppärästi keksimäänsä\npihtijärjestelmää, ja kun rouva Lhommen korvat eivät kestäneet\nmusiikkia, hän kääri torvensa verkaan vaimentaakseen sen ääntä ja\nsoitti iltamyöhään nauttien oudon käheistäkin sävelistä, joita hän\npystyi tuottamaan. Kodissa, joka olosuhteiden pakosta oli hoitoa ja\njärjestystä vailla, soittaminen oli hänelle keidas erämaassa. Musiikki\nja kassa, siinä koko hänen elämänsä. Niiden ulkopuolella hänellä ei\nollut mitään paitsi ihailunsa vaimoa kohtaan.\n\n-- Sangen hyvä, hän vastasi loistavin silmin. -- Olette liian\nystävällinen, johtaja.\n\nMouret, joka itse tunsi nautintoa muiden intohimojen tyydyttämisestä,\nantoi joskus Lhommelle suosijattariltaan saamansa kiusalliset liput.\nLhommen ihastus nousi korkeimmilleen Mouret'n huoahtaessa:\n\n-- Beethoven... Mozart... Millaista musiikkia!\n\nVastausta odottamatta Mouret poistui ja saavutti Bourdonclen, joka\nkiersi jo myyntiosastoja. Keskushallissa, lasiseinäisessä entisessä\nsisäpihassa, oli silkkiosasto. He kiersivät sen ja jatkoivat\nNeuve-Saint-Augustininkadun halliin, joka oli kokonaan valkoisille\nkankaille varattu. Siellä he eivät huomanneet mitään tavallisuudesta\npoikkeavaa. Kauppa-apulaisten kumartaessa heille nöyrästi he jatkoivat\nhitaasti matkaansa poiketen puuvillakankaiden ja kudottujen vaatteiden\nosastoille, joissa niinikään kaikki oli kunnossa. Mutta kun he\nsaapuivat villatavaraosastolle, joka täytti Michodièrenkatuun päättyvän\nhallin, Bourdoncle sai uudestaan tilaisuuden esiintyä rankaisijana,\nhuomatessaan myyntipöydällä istuvan nuoren miehen, joka nähtävästi oli\nväsynyt unettomasta yöstä. Nuori mies, Liénard nimeltään, rikkaan\nAngersin muotikauppiaan poika, kuunteli nuhteita nöyrästi, selkä\nkumarassa, sillä ainoa, mitä hän huvituksissa ja nautinnoissa kuluvassa\nlaiskurinelämässään pelkäsi, oli, että isä kutsuisi hänet takaisin\nmaaseutukaupunkiin. Nyt alkoi sataa nuhteita oikealle ja vasemmalle\nkuin rakeita, ja Michodièren hallissa rajuilma vasta oikein puhkesi.\nVerkaosastolla eräs vielä palkatta palveleva tulokas, jolla oli asunto\ntalossa, oli palannut kaupungilta vasta jälkeen yhdentoista, ja\nlyhyttavaraosaston johtaja oli tavattu polttamasta sikaria\nkellarikerroksen komerossa. Käsineosastolla myrsky yhä kiihtyi, sillä\nMignot'n -- poikkeustapauksessa liikkeeseen otetun pariisilaisen,\nliikanimeltä \"kaunokaisen\", tunnetun harpunsoittajattaren aviottoman\npojan -- oli saatu tietää aiheuttaneen rettelöitä ruokasalissa\nmoittimalla julkisesti ruokaa. Aamiaista syötiin kolmessa vuorossa,\npuoli kymmenen, puoli yksitoista ja puoli kaksitoista, ja Mignot, joka\nkuului viimeiseen vuoroon, oli väittänyt, että hänen täytyi tyytyä\nmuiden tähteisiin.\n\n-- Vai ei ruoka ole siis hyvää, Mouret kysyi muka kummastellen suvaiten\nvihdoin puuttua puheeseen.\n\nRuokarahaksi hän oli taloustoimiston esimiehelle, armottomalle\nauvergnelaiselle, määrännyt vain puolitoista frangia henkeä ja päivää\nkohti, ja tämä osasi niin säästäväisesti venytellä rahoja, että niitä\nriitti hänen omiinkin taskuihinsa. Sentähden ravinto oli kerrassaan\nkunnotonta. Mutta Bourdoncle kohautti olkapäitään; keittiönpäällikkö,\njolla oli neljäsataa henkeä ravittavana aamiaisella ja päivällisellä ja\nvieläpä kolmessa vuorossa, ei voinut noudattaa hienoimman keittotaidon\nvaatimuksia.\n\n-- Oli miten oli, sanoi hyväntahtoinen isäntä, -- minä vaadin, että\nhenkilökunta saa terveellisen ja riittävän ravinnon... Minun täytyy\nkeskustella asiasta.\n\nSiihen Mignot'n valitukset päättyivät. Mouret ja Bourdoncle olivat nyt\ntulleet lähtökohtaansa, oven luo, ja kuuntelivat siellä sateenvarjo- ja\nsolmio-osaston keskellä kertomusta, jonka heille esitti eräs\ntavaratalon neljästä järjestyksenvalvojasta. Isä Jouve, joksi häntä\nnimitettiin, entinen kapteeni, jolle Constantinessa oli annettu mitali,\noli vielä komea mies, jolla oli iso, nautintoja vainuava nenä ja\njuhlallisen kalju otsa. Hän osoitti heille erästä myyjää, joka vähäisen\nnuhteen johdosta oli sanonut häntä vanhaksi kuhnukseksi. Myyjä\nerotettiin heti.\n\nTavaratalossa ei ollut vielä ostajia. Kaupunginosan emännöitsijät\nkäväisivät vain kiireisesti tyhjillä osastoilla. Järjestyksenvalvoja,\njoka merkitsi ovella kirjaan kauppa-apulaisten tulon, sulki ison\nluettelonsa kirjoitettuaan muistiin myöhästyneiden nimet. Tällä\nhetkellä myyjien tuli asettua paikoilleen eri osastoille, joita oli\nlakaistu ja siistitty aamulla viidestä alkaen. Apulaiset pistivät\nhaukotusta tukahduttaen hattunsa ja päällystakkinsa pois, kasvot vielä\nunesta kelmeinä. Toiset vaihtoivat pari sanaa, tuijottaen eteensä ja\nkoettaen karaistua kestämään uuden työpäivän; toiset kokosivat\nkiirehtimättä vihreät sertinkiverhot, joilla olivat edellisenä iltana\npeittäneet tavarat, ja panivat ne syrjään. Ja kangaspinot tulivat\nnäkyviin kauniisti järjestettyinä. Koko tavaratalo sai siistin ja\ntäsmällisen ulkoasun ja uhkui aamuhetken selkeää ja tyyntä kirkkautta,\nkunnes se taas oli myyntitungoksessa käyvä ahtaaksi ja sulloutuva\ntäyteen purettuja palttina-, verka-, silkki- ja pitsipakkoja.\n\nKeskushallin kirkkaassa valossa, silkkiosastolla, kaksi nuorta miestä\npuheli hiljaa keskenään. Toinen, pieni ja miellyttävännäköinen,\nraikasihoinen ja notkeavartaloinen, koetti järjestää osastoa sovitellen\nyhteen silkkikankaita silmää miellyttäväksi väriasteikoksi. Hän oli\nnimeltään Hutin, kahvilanomistajan poika Yvetot'sta. Puolessatoista\nvuodessa hänestä oli tullut talon etevimpiä myyjiä, joka luonteensa\nnotkeudella ja liukkaalla kielellään houkutteli ostajat luokseen\nahmatin tavoin kooten ja nielaisten kaikki, nälkääkään tuntematta, vain\nnautinnon vuoksi.\n\n-- Kuulkaapa, Favier, olisin totta tosiaan teidän sijassanne antanut\nhänelle korvapuustin, hän sanoi toiselle, kiukkuisen näköiselle,\nkuivalle ja keltaihoiselle besançonilaisen kankurinperheen pojalle,\njonka epämiellyttävä ulkonäkö kätki arveluttavan tahdonlujuuden.\n\n-- Ei sitä korvapuusteja antamalla kovinkaan kauas pääse, tämä vastasi\nkylmäkiskoisesti. -- Parempi on odottaa.\n\nHe puhuivat Robineausta, alajohtajasta, joka valvoi myyjiä\nosastonjohtajan ollessa kellarikerroksessa. Hutin pani salaa kaikki\nvoimansa liikkeelle saadakseen tämän viralta ja päästäkseen itse\nalajohtajaksi. Loukatakseen Robineauta ja saadakseen hänet luopumaan\npaikastaan hän oli jo kerran tehnyt tälle kepposen. Hän juuri oli\nhoukutellut Bouthemont'in tavaratalon palvelukseen, kun oli saanut\ntietää Robineaulle itse asiassa luvatun silkkiosaston johtajan paikan\navoimeksi. Mutta Robineau ei peräytynyt, ja siitä oli heille syntynyt\nlakkaamaton taistelu. Hutin koetti yllyttää kilpailijaansa vastaan koko\nosaston ja ajaa hänet pois kiusanteon ja salajuonien avulla. Aina yhtä\nkohteliaan näköisenä hän koetti ärsyttää varsinkin Favier'ta, joka oli\nseuraavana arvossa hänen jälkeensä, mutta tämä, joka ylipäänsä tuntui\nkannattavan toverinsa tuumia, teki silloin tällöin vastarintaa,\nosoittaen että hänellä oli aivan omat tarkoitusperänsä, joiden\ntoteuttamiseen hän pyrki.\n\n-- Hiljaa! Seitsemäntoista! Hutin sanoi toverilleen ilmoittaen tällä\nsovitulla tavalla, että Mouret ja Bourdoncle olivat tulossa.\n\nNämä kulkivat hallin poikki ja pysähtyivät vaatiakseen\nRobineaulta selityksen samettivuoresta, joka päällekkäin ladotuissa\npahvilaatikoissa täytti kokonaisen pöydän. Kuultuaan vastauksen, ettei\nmuualla ollut tilaa, Mouret huudahti hymyillen:\n\n-- Enkö sanonut teille, Bourdoncle, että tavaratalo on jo nyt liian\npieni. Meidän täytyy ennen pitkää repiä talot aina Choiseulinkatuun\nasti... Saattepa nähdä maanantaina, eikö ole ahdasta!\n\nHän kääntyi taas Robineaun puoleen kysellen maanantain valmisteluja ja\nantaen käskyjä. Mutta puhuessaan hän seurasi katseellaan Hutinia, joka\nsoviteltuaan vaaleansinisiä, harmaita ja keltaisia kankaita rinnakkain\nvetäytyi muutaman askelen päähän arvostellakseen tulosta. Äkkiä Mouret\niski häneen.\n\n-- Miksikä koetatte säästää silmää? hän sanoi. -- Sokaiskaa mieluummin!\nMalttakaa, pankaa punaista, vihreätä, keltaista!...\n\nHän oli tarttunut silkkipakkoihin heittäen ne sekaisin ja rypistäen\nkankaat silmiä häikäiseväksi, leimuavaksi sekasorroksi. Kaikki\nolivat sitä mieltä, että liikkeen omistaja oli Pariisin etevimpiä\nsomistajia, joskin aivan kumouksellisen makusuunnan edustaja, joka\nnäytteillepanotaidon perustana piti silmiinpistävyyttä. Hän tahtoi\nmahtavia tavaravyöryjä kuin sattuman purkamia; hän tahtoi palavia,\nhehkuvia värejä, jotka sytyttivät toisensa ilmituleen. Hän sanoi\ntahtovansa häikäistä asiakkaitten silmät niin, että niitä vielä\ntavaratalon ulkopuolellakin kirveli. Hutin, joka päinvastoin oli\nklassillisen koulun puoltaja tahtoen joka paikkaan tasasuhtaisuutta ja\nvivahduksien sopusointua, ei uskaltanut panna vastaan, mutta katseli\nnyrpeänä tätä hurjaa sekamelskaa kuin syvästi loukkautunut taiteilija.\n\n-- Kas niin, huusi Mouret lopetettuaan. -- Antakaa olla noin... Ja\nsanokaa minulle maanantaina, onko asetelma pysähdyttänyt naiset.\n\nJuuri kun hän palasi Bourdonclen luo tuli paikalle nuori nainen ja jäi\nmuutamaksi hetkeksi seisomaan asetelman eteen aivan huumaantuneena. Se\noli Denise. Epäröityään lähes tunnin ajan kadulla sietämättömän ujouden\nvallassa hän oli vihdoinkin päättänyt mennä sisään. Mutta hänen päänsä\noli niin pyörällä, ettei hän pystynyt tajuamaan yksinkertaisimpiakaan\nselityksiä. Turhaan kauppa-apulaiset, joilta hän tiedusteli rouva\nAurélieta, osoittivat hänelle välikerroksen portaita. Hän kiitti ja\nkääntyi vasemmalle, kun hänet oli neuvottu oikealle, eksyen osastolta\nosastolle ja saaden osakseen myyjien uteliaita, äreitä ja\nvälinpitämättömiä katseita. Hän halusi sekä paeta että jäädä\nihailemaan. Hän tunsi olevansa pienen pieni hiukkanen hirviömäisen,\nvielä liikkumattoman koneen vallassa, jonka rattaat uhkasivat tempaista\nhänet mukaansa kohta alkavaan, seiniä tärisyttävään kiertoon. Ja\nverratessaan tätä laajaa tavarataloa Vanhan Elbeufin ahtaaseen ja\npimeään puotiin se tuntui hänestä vieläkin isommalta ja valoisammalta,\nmuistutti kokonaista kaupunkia patsaineen, toreineen, katuineen,\nsekavaa sokkeloa, jossa hänen oli mahdotonta koskaan löytää tietään.\n\nMutta vielä hän ei ollut uskaltanut mennä silkkikankaiden halliin,\njonka korkea lasikatto, komeat myyntipöydät ja kirkkomainen\njuhlallisuus pelottivat häntä. Kun hän sitten vihdoinkin meni sinne\npaetakseen osaston myyjiä, jotka nauroivat hänelle, hän osui suoraa\npäätä Mouret'n järjestämään näyttelyyn. Pelostaan huolimatta hän tunsi\npovensa paisuvan naisellisesta ihastuksesta, ja posket hehkuvina hän\npysähtyi katsomaan silkkikankaiden liekehtivää komeutta.\n\n-- Kuulkaa, kuiskasi Hutin julkeasti Favier'n korvaan, -- tuossahan on\näskeinen Gaillonin aukion kurkistelija.\n\nMouret, joka oli kuuntelevinaan Bourdonclen ja Robineaun huomautuksia,\nei voinut olla katselematta köyhää tyttö raukkaa, jonka ilmeinen\nihastus kutkutti hänen itserakkauttaan, samoinkuin ohikulkevan\ntyömiehen silmäys hivelee hienon naisen sydäntä. Denise kohotti\nkatseensa ja joutui vielä enemmän hämilleen tuntiessaan nuoren miehen,\njota oli luullut osastonjohtajaksi. Hänestä tuntui, että tämä katseli\nhäntä ankarasti. Tietämättä kuinka päästä pakoon ja aivan eksyksissä,\nhän kääntyi lähinnä seisovan myyjän puoleen, joka sattui olemaan\nFavier.\n\n-- Rouva Aurélie, olkaa hyvä?\n\nFavier, joka oli äreällä tuulella, vastasi lyhyesti kuivalla äänellä:\n\n-- Välikerroksessa.\n\nJa Denise, jolla oli kiire paeta kaikkien noiden miesten katseita,\nkiitti ja kääntyi taas kerran selin porraskäytävään. Silloin Hutin tuli\nhänen luokseen synnynnäisen kohteliaisuutensa pakosta. Äskeisestä\npilkastaan huolimatta hän puhutteli tyttöä hienoon käytökseen tottuneen\nmyyjän tavoin sanoen:\n\n-- Ei, tätä tietä, neiti. Jos suvaitsette...\n\nJa näytti vielä tietäkin kulkien muutaman askelen edellä hallin\nvasemmalla puolella olevien portaiden juurelle. Siellä hän kumarsi ja\nhymyillen kaikille naisille tuhlaamaansa hymyä jatkoi:\n\n-- Tuosta ylös, kääntykää vasemmalle. Valmiiden vaatteiden osasto on\nsitten suoraan edessä.\n\nTämä kohteliaisuus liikutti Deniseä syvästi. Veljen avulta se tuntui\nhänestä. Hän oli nostanut silmänsä ja katsoi Hutiniin. Kaikki nuoren\nmiehen olennossa miellytti häntä, kasvojen kauneus, hymyilevä katse,\njoka haihdutti hänen pelkonsa, ääni, jonka lempeä sointu tuntui\nlohduttavalta. Hänen sydämensä paisui kiitollisuudesta, ja\navomielisesti hän tarjosi ystävyyttään niissä muutamissa hajanaisissa\nsanoissa, jotka hän sai liikutukseltaan sanotuiksi.\n\n-- Olette liian hyvä... Älkää vaivautuko... Tuhannet kiitokset,\nherra...\n\nMutta Hutin oli jo palannut Favier'n luo, jolle hän hereten\nteeskentelemästä sanoi:\n\n-- On siinäkin avuton!\n\nNoustuaan portaat ylös tyttö tuli suoraan valmiiden vaatteiden\nosastolle. Se oli avara huone, isot, leikkauksin koristetut tammikaapit\nseinustoilla ja peili-ikkunat Michodièrenkadulle. Viisi tai kuusi\nnaista, mustat silkkipuvut päällään ja sangen somina käherrettyine\nhiuslaitteineen ja vannehameineen, puhelivat keskenään. Yksi heistä,\npitkä ja hoikka, joka pitkulaisine kasvoineen muistutti irti\nriuhtautunutta hevosta, nojautui kaappiin kuin väsymyksen raukaisemana.\n\n-- Rouva Aurélie, olkaa hyvä? toisti Denise.\n\nMyyjätär ei vastannut, katseli vain halveksien hänen köyhää pukuaan.\nSitten hän kääntyi erään toverinsa puoleen sanoen:\n\n-- Neiti Vadon, tiedättekö missä johtajatar on?\n\nNeiti Vadon, joka par'aikaa järjesteli iltaviittoja, ei viitsinyt\nnostaa edes päätään. Hän oli pienikokoinen, pöhöttyneissä, kalpeissa\nkasvoissa oli välinpitämätön ja työlästynyt ilme.\n\n-- En, neiti Prunaire, hän vastasi huolimattomasti, -- en tiedä missä\njohtajatar on.\n\nSeurasi hiljaisuus. Denise jäi liikkumattomana paikalleen eikä kukaan\npiitannut hänestä enää. Odotettuaan vähän aikaa hän kumminkin rohkaisi\nmielensä ja kysyi uudestaan:\n\n-- Mahtaakohan rouva Aurélie palata pian?\n\nSilloin osaston alajohtajatar, laiha ja ruma, isoleukainen ja\nkarkeatukkainen nainen, jota Denise ei ollut huomannut, huusi hänelle\nkaapin luota, missä oli järjestämässä hintalappuja:\n\n-- Jos teidän välttämättä täytyy saada tavata itse Aurélie rouva, niin\nodottakaa.\n\nJa kääntyen toiseen myyjättäreen hän lisäsi:\n\n-- Eikö hän ole vastaanotossa?\n\n-- En luule, rouva Frédéric, tämä vastasi. -- Hän ei mahda olla\nkovinkaan kaukana, koska ei sanonut mitään lähtiessään.\n\nDenise jäi saatuaan vastauksen ovelle seisomaan. Tuoleja oli kyllä,\nmutta kun kukaan ei tarjonnut niitä hänelle, hän ei uskaltanut\nistuutua, vaikka oli levottomuudesta aivan voimaton. Nähtävästi\nmyyjättäret arvasivat mitä asiaa hänellä oli, sillä he vilkuilivat\nhäneen syrjästä, riisuivat hänet katseillaan alastomaksi,\nvihamielisesti, sellaisten ihmisten tavoin, jotka ruokapöydässä eivät\nmielellään siirry lähemmäksi toisiaan antaakseen tilaa muille\nnälkäisille. Hänen ahdistuksensa lisääntyi, ja jotakin tehdäkseen hän\nvarovaisin askelin siirtyi ikkunan luo katsomaan kadulle. Juuri hänen\nedessään oli Vanha Elbeuf, joka ruosteenvärisine julkisivuineen ja\nelottomine ikkunoineen näytti niin rumalta ja onnettomalta hänen\nnykyisen ympäristönsä komeuteen ja vilkkauteen verrattuna, ettei hän\nvoinut olla kärsimättä, ja se vain lisäsi hänen pahaa mieltään.\n\n-- Katsokaa, kuiskasi pitkä Prunaire pienelle Vadonille, -- katsokaa\nhänen kenkiään?\n\n-- Ja hänen pukuaan! kuiskasi toinen.\n\nVaikka Denise seisoi selin, hän tunsi kuinka he ahmivat häntä\nkatseillaan. Mutta hän ei tuntenut vihaa heitä kohtaan. He eivät\nkumpikaan olleet kauniita, yhtä vähän pitkä punatukkainen hevosennaama\nkuin pieni piimäihoinenkaan, jonka pehmeät kasvot olivat kuin\nluuttomat. Clara Prunaire, puukenkientekijän tytär Vivet'n metsistä,\noli joutunut Mareuilin linnan kamaripalvelijoiden viettelemäksi\nollessaan ompelijana kreivittären luona. Oltuaan sitten vähän aikaa\neräässä Langres'in muotikaupassa hän oli tullut Pariisiin, jossa hän\nkoetti kostaa miehille isä Prunairen hänelle muinoin jakamat\nkorvapuustit. Marguerite Vadon sitävastoin oli syntynyt Grenoblessa,\njossa hänen vanhemmillaan oli palttinakauppa. Naisten Aarreaittaan\nhänet oli lähetetty erään tekemänsä virheen johdosta, hän oli\nsynnyttänyt lapsen, jonka isä oli hävinnyt teille tietymättömille.\nMarguerite käyttäytyi nyttemmin nuhteettomasti, ja hänen piti palata\nkohta kotiin isän liikettä hoitamaan ja menemään naimisiin serkkunsa\nkanssa, joka odotti häntä.\n\n-- No jopa jotakin, sanoi Clara, -- tuosta ei meillä ole mihinkään.\n\nMutta tytöt vaikenivat huomatessaan noin neljänkymmenenviiden ikäisen\nnaisen lähestyvän. Hän oli Aurélie rouva, lihava nainen, jonka musta\nsilkkipuku, ahtaasti pingottuen hartioille ja upealle povelle, loisti\nkuin haarniska. Hänen tumman, jakaukselle kammatun sileän tukkansa alta\nkatseli kaksi suurta liikkumatonta silmää; hänen ankara suunsa ja\nleveät, hiukan riippuvat poskensa toivat mieleen roomalaisen keisarin\nkipsinaamion, johon osastonjohtajattaren arvokkuus loi tarpeellisen\nmajesteettisuuden.\n\n-- Neiti Vadon, hän sanoi hermostuneella äänellä, -- te ette ole siis\neilen toimittanut työhuoneeseen tyköistuvaa mallipukua.\n\n-- Siihen oli tehtävä korjaus, vastasi myyjätär -- rouva Frédéric otti\nsen minulta.\n\nAlajohtajatar haki kaapista kaivatun puvun, ja tutkinto jatkui.\nKaikkien täytyi väistyä Aurélie rouvan tieltä, kun hän käytti\narvovaltaansa. Hän oli sangen turhamainen eikä kärsinyt kuulla itseään\npuhuteltavan miehensä nimellä, joka ei hänestä ollut minkään arvoinen,\nja häveten isänsä ovenvartijatointa hän kehui olevansa oman liikkeen\nomistavan räätälin tytär. Hän oli ystävällinen ainoastaan niitä\nmyyjättäriä kohtaan, jotka alistuen ja liehakoiden ihailivat hänen\nerinomaisuuttaan. Aiemmin omistamassaan ompeluliikkeessä hän oli\nkatkeroitunut huonosta onnesta, joka häntä vainosi, ja hän oli kironnut\nkohtaloa, joka annettuaan hänelle tarpeeksi vankat hartiat kantamaan\nrikkautta kielsi hänet rikastumasta ja tuotti alituisia vastuksia. Ja\nvieläkin, menestyttyään Naisten Aarreaitassa, jossa hän ansaitsi\nkaksitoistatuhatta frangia vuodessa, hän oli yhä jotenkin katkera ja\nkohteli tylysti tulokkaita, niinkuin elämä oli alussa kohdellut häntä\ntylysti.\n\n-- Ei maksa vaivaa puhua siitä enää, hän lopetti vihdoin kuivasti. --\nTe ette ole sen viisaampi kuin muutkaan, rouva Frédéric. Korjaus on\ntehtävä heti.\n\nVäittelyn kestäessä Denise oli lakannut katsomasta kadulle. Hän kyllä\narvasi naisen Aurélie rouvaksi, mutta peläten hänen äänensä kovuutta\njäi yhä odottamaan. Myyjättäret, hyvillään, kun olivat saaneet\njohtajattaren ja alajohtajattaren toistensa kimppuun, palasivat\ntyöhönsä teeskennellen välinpitämättömyyttä. Muutamia minuutteja kului,\neikä kukaan säälinyt tyttöä. Vihdoin Aurélie rouva itse huomasi hänet\nja ihmetellen hänen liikkumattomuuttaan kysyi mitä hän tahtoi.\n\n-- Rouva Aurélie.\n\n-- Minä olen.\n\nDenise tunsi suunsa kuivuvan ja käsiensä kylmenevän niinkuin ennen,\nkun hän lapsena pelkäsi saavansa vitsaa. Hän ei ollut saada sanoja\nsuustaan, ja hänen täytyi toistaa sanottavansa kaksi kertaa,\nennenkuin hänet ymmärrettiin. Aurélie rouva katseli häntä suurilla\nliikkumattomilla silmillään, eikä hänen keisarinnaamionsa ilmaissut\nvähintäkään myötämielisyyttä.\n\n-- Kuinka vanha olette?\n\n-- Kaksikymmentä vuotta.\n\n-- Kaksikymmentä? Teitä luulisi tuskin kuudentoistakaan ikäiseksi.\n\nTaas myyjättäret katsoivat häneen, ja Denise ehätti sanomaan:\n\n-- Ei minulta kuitenkaan voimia puutu.\n\nAurélie rouva kohautti mahtavia olkapäitään. Sitten hän julisti:\n\n-- Hyvä Jumala, täytyyhän minun kirjoittaa nimemme luetteloon. Jokaisen\nhakijan me kirjoitamme. Neiti Prunaire, tuokaa luettelo tänne.\n\nLuetteloa ei löytynyt heti. Se oli kai isä Jouven hallussa. Pitkän\nClaran mennessä hakemaan sitä saapui Mouret, yhä Bourdonclen\nseuraamana. He olivat kiertäneet kaikki alakerran osastot, tarkastaneet\npitsien, huivien, turkisten, huonekalujen, liinavaatteiden osastot ja\nsaapuivat nyt lopuksi valmiiden vaatteiden osastoon. Aurélie rouva meni\nneuvottelemaan heidän kanssaan päällysvaatetilauksesta, jonka hän oli\naikonut tehdä eräältä suurelta Pariisin tukkukauppiaalta. Tavallisesti\nhän osti ilman välikäsiä, omalla vastuullaan, mutta kun oli kysymys\nsuuremmista ostoista, hän piti varovaisempana jättää asian johtajan\npäätettäväksi. Bourdoncle kertoi hänelle, kuinka Albert oli taas\nlaiminlyönyt tehtävänsä. Aurélie rouva tuntui joutuvan aivan\nepätoivoon. Kyllä tuo lapsi hänet kerran vielä saa kuolemaan suruun.\nOnneksi isä, vaikk'ei hänestäkään ollut juuri mihinkään, käyttäytyi\nihmisiksi. Hänellä oli tosiaankin paljon harmia Lhommein\nhallitsijasuvusta, jonka tunnustettu päällikkö hän oli.\n\nMutta Mouret hämmästyi kohdatessaan Denisen jälleen ja kysyi Aurélie\nrouvalta, mitä asiaa tytöllä oli. Kun Aurélie rouva sanoi hänen hakevan\nmyyjättären paikkaa, naisvihaaja Bourdoncle päivitteli moista\nhävyttömyyttä.\n\n-- Todellako? sanoi hän. -- Eihän toki. Hän on liian ruma.\n\n-- Eihän hän juuri mikään kaunotar ole, Mouret sanoi, joka ei\nuskaltanut ruveta puoltajaksi, vaikka häntä vieläkin liikutti tytön\näskeinen ihastus silkkiosastolla.\n\nLuettelo tuotiin, ja Aurélie rouva tuli Denisen luo. Tyttö ei\nvarmaankaan tehnyt hyvää vaikutusta. Hän oli kyllä siististi puettu\nmustiin villavaatteisiin, ja eipä sitäpaitsi puvusta ollut paljon\nväliä, vaikka se olisikin ollut vaatimaton, sillä myyjättärillä oli\ntalon vaatteet, sääntöjen määräämä musta silkkipuku, mutta hän näytti\nheikolta ja alakuloiselta. Tytöiltä ei vaadittu juuri kauneutta, mutta\nmiellyttäviä heidän tuli kuitenkin olla myydessään. Heidän katsellessa\nja tutkiessa Deniseä kuin myytävää tammaa markkinoilla, tyttö parka\njoutui aivan ymmälle.\n\n-- Nimenne? johtajatar kysyi kynä kädessä, valmiina kirjoittamaan\nmyyntipöydän reunalla olevaan luetteloon.\n\n-- Denise Baudu.\n\n-- Ikänne?\n\n-- Kaksikymmentä vuotta ja neljä kuukautta.\n\nJa hän toisti uskaltaen katsoa Mouret'hen, jota yhä luuli\nosastonjohtajaksi ja joka aina sattui hänen tielleen häntä pelottamaan:\n\n-- En näytä niin vanhalta, mutta ei minulta voimia puutu.\n\nKaikki hymyilivät. Bourdoncle katseli kynsiään kärsimättömästi. Denisen\nlause oli sitäpaitsi oudosti keskeyttänyt masentavan vaitiolon.\n\n-- Missä Pariisin liikkeessä olette palvellut? jatkoi johtajatar\nkyselyään.\n\n-- Hyvä rouva, minä tulin vasta eilen Valognes'ista.\n\nTämä ei ollut hänelle eduksi. Tavallisesti Naisten Aarreaitassa\nvaadittiin myyjättäriltä yhden vuoden palvelus jossakin Pariisin\npienessä liikkeessä. Denise menetti kaiken toivonsa, ja jollei hän\nolisi ajatellut sisaruksiaan, hän olisi lähtenyt lopettaakseen\ntutkinnon.\n\n-- Missä olitte Valognes'issa?\n\n-- Cornaillen liikkeessä.\n\n-- Tunnen sen. Hyvä liike, pisti Mouret väliin.\n\nHän ei tavallisesti millään tavalla sekaantunut uusien apulaisten\nottoon, sillä osastojen johtajien oli yksin vastattava osastonsa\nväestä. Mutta naistuntijana hän tajusi tässä nuoressa tytössä piilevän\nsulouden ja lempeyden, josta tämä itsekin oli tietämätön. Entisen\npalveluspaikan hyvä maine oli tärkeää, ja usein hakijain kohtalo\nriippui siitä. Aurélie rouva jatkoi vähän ystävällisemmin:\n\n-- Ja miksi lähditte pois Cornaillen liikkeestä?\n\n-- Perhesyistä, Denise vastasi punastuen. -- Vanhempani ovat kuolleet\nja minun täytyy huolehtia veljistäni... Sitäpaitsi minulla on\ntodistus...\n\nTodistus oli mainio. Denise alkoi jälleen toivoa, kun uusi kysymys\nmasensi hänet:\n\n-- Onko teillä pariisilaisia suosituksia?... Kenen luona asutte?\n\n-- Setäni luona, hän kuiskasi epäröiden nimen mainitsemista, sillä hän\npelkäsi, ettei kilpailijan sukulaista tahdottu palvelukseen. -- Setäni\nBaudun luona tuossa vastapäätä.\n\nTaas Mouret puuttui puheeseen.\n\n-- Kuinka, oletteko Baudun veljentytär!... Bauduko teidät lähetti!\n\n-- Ei toki, herra!\n\nDenise ei voinut olla nauramatta, niin hullunkuriselta ajatus hänestä\ntuntui. Nauru muutti hänen kasvonsa kokonaan. Hieno puna kohosi hänen\nposkilleen, ja hänen hiukan ison suunsa ilme kirkasti koko hänen\nolemuksensa. Hänen harmaisiin silmiinsä syttyi lempeä loiste, poskiin\npainui viehättävät hymykuopat, ja hiuksetkin tuntuivat lehahtavan\nlentoon raikkaan ja heleän naurun voimasta.\n\n-- Mutta sievähän hän on, kuiskasi Mouret Bourdonclelle.\n\nLiikekumppani ei suostunut myöntämään sitä, vaan teki hermostuneen\nliikkeen. Clara nyrpisti huuliaan, ja Marguerite käänsi selkänsä,\nAurélie rouva yksin myönsi päännyökkäyksellä, kun Mouret jatkoi:\n\n-- Setänne on väärässä, kun ei itse tullut teitä saattamaan. Hänen\nsuosituksessaan olisi ollut tarpeeksi... Kerrotaan, että hän on meihin\nsuuttunut. Me emme ole siitä tietävinämme, ja jos hänellä ei ole\nveljentyttärelleen paikkaa omassa talossaan, niin me näytämme hänelle,\nettä hänen veljentyttärensä on vain tarvinnut koputtaa ovellemme\npäästäkseen sisään... Sanokaa hänelle, että kunnioitan suuresti häntä\nja ettei hänen pidä olla suuttunut minuun, vaan uusiin kaupankäynnin\nmuotoihin. Ja sanokaa vielä, että hänelle on häviöksi, jos hän\nitsepintaisesti pysyy naurettavassa vanhoillisuudessaan.\n\nDenise kävi jälleen aivan kalpeaksi. Mies oli Mouret. Kukaan ei sitä\nhänelle sanonut, mutta Mouret paljasti itsensä, ja nyt Denise heti\narvasi ja ymmärsi, miksi mies oli häntä pelästyttänyt niin oudosti\nensin kadulla, sitten silkkiosastolla ja vielä nytkin. Liikutus, jota\nhän ei voinut käsittää, painoi yhä enemmän hänen sydäntään ja kävi yhä\nraskaammaksi. Kaikki hänen setänsä ja tätinsä hänelle kertomat jutut\npalasivat hänen mieleensä suurentaen entisestään Mouret'n kookasta\nvartaloa, kirkastaen hänet tarumaisella loisteella ja kohottaen hänet\ntuon hirveän koneen hallitsijaksi, jonka koneen hampaisiin Denise oli\nkaiken aamua tuntenut tarttuvansa. Mouret'n kauniin, hienopiirteisen ja\nruskeasilmäisen pään takana hän luuli näkevänsä naisen hahmon,\nonnettoman rouva Hédouinin, joka oli painanut verensä leiman\nrakennuksen peruskiviin. Hän tunsi selkäänsä pitkin kulkevan kylmät\nväreet, ja hän ymmärsi miehen häneen tekemän vaikutuksen olevan kauhua.\n\nAurélie rouva sulki luettelonsa. Hän tarvitsi yhden ainoan myyjättären,\nja nyt oli jo kymmenen hakijaa merkitty. Hän ei kuitenkaan epäröinyt\nkenet ottaa, sillä hän oli liiankin halukas olemaan liikkeen\nomistajalle mieliksi. Mutta hakemukseen ei sopinut vastata ennenkuin\nisä Jouve oli tehnyt tiedusteluja ja niistä selkoa. Silloin vasta\njohtajatar voi päättää.\n\n-- Hyvä on, neiti, hän sanoi juhlallisesti ylläpitääkseen arvovaltansa.\n-- Vastaus annetaan kirjallisesti.\n\nDenise jäi vielä hetkeksi ujostellen paikalleen. Hän ei tiennyt kuinka\nlähteä pois seurasta. Vihdoin hän kiitti Aurélie rouvaa ja kulkiessaan\nMouret'n ja Bourdonclen sivu hän kumarsi. Mutta nämä eivät enää\najatelleet häntä eivätkä edes vastanneet hänen tervehdykseensä. He vain\ntarkastivat suurella mielenkiinnolla rouva Frédéricin heille näyttämää,\näsken puheena ollutta päällysvaatetta. Clara teki Margueriteen katsoen\nkiukkuisen eleen ikäänkuin ennustaakseen, ettei tulokkaalla olisi\nkovinkaan hauskaa heidän osastollaan. Epäilemättä Denise aavisti minkä\nsalaisen vihan hän oli käynnillään herättänyt, sillä hän tunsi\nlaskeutuessaan portaita samanlaista ahdistusta kuin oli noustessaankin\ntuntenut, ja hän epäröi onnekseenko vai onnettomuudekseen hän oli tänne\ntullut. Oliko hänellä syytä toivoon? Hän rupesi jälleen epäilemään,\nsillä hän oli niin kiusaantunut, ettei kyennyt oikein ymmärtämään mitä\nhänelle oli sanottu. Sekavista tunteista pääsi kaksi kumminkin pian\nvoitolle, ensinnäkin kauhu, jonka Mouret oli hänessä nostanut, ja\ntoiseksi ilo Hutinin hänelle osoittaman ystävällisyyden johdosta, jonka\nsuloinen muisto oli hänen ainoa tämänaamuinen lohtunsa. Kulkiessaan\ntavaratalon poikki hän haki katseellaan uutta ystäväänsä saadakseen\nlähettää hänelle kiitollisen hymyn, ja hänen mielensä kävi\nalakuloiseksi, kun tätä ei näkynyt.\n\n-- Neiti, onnistuitteko? kuului hänen takaansa liikutuksesta värisevä\nääni, kun hän vihdoin oli takaisin kadulla.\n\nHän kääntyi ja tunsi onnettomuustoverinsa, pitkän ja hontelon\nnuorukaisen, joka oli puhutellut häntä aamulla. Tämäkin tuli Naisten\nAarreaitasta ulos ja näytti vielä pelästyneemmältä kuin Denise\ntavaratalossa kokemansa tutkinnon johdosta.\n\n-- En tiedä vielä, Denise vastasi.\n\n-- En minäkään. Kummallinen tapa niillä on katsella ja puhutella!...\nMinä tahtoisin pitsiosastolle. Olen palvellut Crève-coeurilla\nMailinkadulla.\n\nTaas he seisoivat vastakkain ja punastuivat kun eivät tienneet kuinka\nerota. Sitten nuori mies neuvottomana, sanoakseen vielä jotakin,\nuskalsi kömpelön kohteliaasti kysyä:\n\n-- Saanko kysyä nimeänne, neiti?\n\n-- Denise Baudu.\n\n-- Minä olen nimeltäni Henri Deloche.\n\nNyt heitä nauratti. Heidän asemansa yhdisti heitä ja he kättelivät.\n\n-- Onnea! sanoi Denise.\n\n-- Niin, onnea! vastasi toinen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nJoka lauantai neljästä kuuteen rouva Desforges tarjosi teetä\ntuttavilleen, jotka tulivat häntä tervehtimään. Hänen asuntonsa oli\nkolmannessa kerroksessa Rivol'n ja Alger'nkadun kulmatalossa, ja hänen\nkahden salinsa ikkunat olivat Tuileries'n puistoon.\n\nEräänä tällaisena lauantaina Mouret, jolle palvelija juuri aikoi avata\nison salin oven, huomasi eteisen toisesta avoimesta ovesta rouva\nDesforges'in, joka kulki pienen salin poikki. Tämä pysähtyi nähdessään\nhänet, ja Mouret astui sisään juhlallisesti tervehtien. Kun palvelija\noli sulkenut oven, hän tarttui innokkaasti nuoren naisen käteen ja\nsuuteli sitä hellästi.\n\n-- Varo, siellä on vieraita, rouva Desforges sanoi hiljaa osoittaen\npäännyökkäyksellä ison salin ovea. -- Kävin hakemassa tämän viuhkan\nnäyttääkseni sitä heille.\n\nJa viuhkan varrella hän hipaisi leikillisesti nuoren miehen kasvoja.\nRouva Desforges oli tummaverinen, pyylevähkö nainen, silmät olivat\nsuuret ja mustasukkaiset. Mutta Mouret piti yhä hänen kädestään kiinni\nja kysyi:\n\n-- Tuleekohan?\n\n-- Epäilemättä, niin hän ainakin lupasi.\n\nHe puhuivat paroni Hartmannista, Kiinteistöpankin johtajasta. Rouva\nDesforges, valtioneuvoksen tytär, oli ollut naimisissa pörssivälittäjän\nkanssa ja oli tämän kuoltua perinyt häneltä omaisuuden, jota toiset\nsanoivat sangen suureksi, toiset peräti mitättömäksi. Kerrottiin hänen\njo miehensä eläessä osoittaneen kiitollisuutta paroni Hartmannille\nniistä neuvoista, jotka tämä raha-asiain tuntija oli heille antanut ja\njotka olivat olleet hyödyksi, ja myöhemmin, miehen kuoltua, sanottiin\nsuhteen yhä jatkuvan, mutta mitä suurimmassa salaisuudessa, niin ettei\nvähinkään varomattomuus päässyt herättämään epäluuloa. Rouva Desforges\nosasi käyttäytyä niin, ettei hän koskaan herättänyt huomiota, ja hän\noli tervetullut vieras kaikkialla ylemmän porvariston kodeissa, joihin\nhän syntyperänsäkin puolesta kuului. Ja vaikka nyt, kun pankinjohtajan\nrakkaus oli muuttumassa isälliseksi ystävyydeksi, hän tämän\nennakkoluulottoman ja valistuneen ystävänsä suostumuksella lahjoitti\nlempensä muillekin, oli hän niin arka maineestaan ja osasi käyttäytyä\nniin taitavasti, ettei pienintäkään syytä ollut moitteisiin ja ettei\nkukaan uskaltanut julkisesti epäillä hänen kunniallisuuttaan.\nTavattuansa Mouret'n heidän yhteisten tuttaviensa luona hän oli alussa\nvihannut tätä. Sittemmin, kun ei jaksanut vastustaa hänen rajun\nrakkautensa hyökkäyksiä, hän oli antanut myöten. Nyt kun Mouret oli\npäässyt niin pitkälle, ettei hänen suhteellaan ollut muuta tarkoitusta\nkuin päästä paronin suosioon, olivat rouva Desforges'in tunteet\nkehittyneet vähitellen todelliseksi hellyydeksi. Hän oli\nkolmekymmentäviisi vuotta vanha, vaikka sanoi olevansa vasta\nkaksikymmentäyhdeksän vuotta ja oli siis joutunut siihen ikään, jolloin\nnainen intohimoisesti pitää rakkaudestaan kiinni. Tuntien olevansa\nvanhempi rakastajaansa, jonka pelkäsi kylmenevän, hän ponnisteli\nepätoivoisesti pysyttääkseen hänet luonaan.\n\n-- Joko hän on selvillä asiasta? Mouret kyseli.\n\n-- Ei, saatte itse esittää asianne, vastasi rouva Desforges lakaten\nsinuttelemasta.\n\nHän katsoi Mouret'hen, ajatellen ettei tämä mahtanut aavistaa mitään\nhänen suhteestaan paroniin, koska käytti häntä välittäjänä, ikäänkuin\nolisi ollut kysymys vain vanhasta ystävästä. Mutta Mouret piteli yhä\nhänen kättään nimittäen häntä hyväksi Henriettekseen, ja nainen tunsi\nsydämensä sulavan. Sanaakaan sanomatta hän tarjosi huulensa\nsuudeltaviksi; sitten hän kuiskasi:\n\n-- Hiljaa! Minua odotetaan. Tulkaa hetken kuluttua perässäni.\n\nIsosta salista kuului verhojen heikentämiä hilpeitä ääniä. Rouva\nDesforges astui sisään, jättäen oven kokonaan auki, ja ojensi viuhkan\nyhdelle niistä neljästä naisesta, jotka istuivat huoneen keskiosassa.\n\n-- Tässä se nyt vihdoinkin on, hän sanoi. -- Palvelija ei olisi koskaan\nlöytänyt sitä, kun en itsekään oikein osannut neuvoa.\n\nKääntyen ovea kohti hän sanoi vilkkaasti:\n\n-- Käykää toki sisälle, herra Mouret. Tulkaa pienen salin kautta, niin\nei tunnu niin juhlalliselta.\n\nMouret tervehti naisia, jotka hän tunsi. Sali kukikkaalla\nhopeakirjosilkillä verhottuine Ludvig XVI:n tyylisine huonekaluineen,\nkullattuine pronssikoristeineen ja isoine ruukkukasveineen uhkui\nkorkeudestaan huolimatta naisellisen kodikasta viehkeyttä, ja sen\nkahdesta ikkunasta näkyi erittäin kauniisti Tuileries'n puiston\nkastanjapuita, joiden lehdet varisivat syksyisessä tuulessa.\n\n-- Tämä pitsi on tosiaankin sangen hienoa, sanoi rouva Bourdelais\ntarkastellen viuhkaa.\n\nRouva Bourdelais oli pieni, vaaleaverinen, kolmenkymmenen ikäinen\nnainen, Henrietten koulutoveri, naimisissa raha-asiainministeriön\nalajohtajan kanssa. Vanhasta porvarisperheestä lähteneenä hän hoiti\ntalouttaan ja kolmea lastaan sievästi ja toimeliaasti noudattaen\nvaistomaisesti käytännöllisyyden periaatteita.\n\n-- Ja tästä pitsipalasesta olet siis maksanut kaksikymmentäviisi\nfrangia, hän sanoi tutkien tarkasti jokaista pitsin silmukkaa. --\nSanoit ostaneesi Lucista maalaisnaiselta?... Se ei suinkaan ollut\nkallista... Mutta entä viuhkan tekeminen.\n\n-- Tietysti, vastasi rouva Desforges. -- Tekokuluja maksoin kaksisataa\nfrangia.\n\nRouva Bourdelais naurahti. Tällaistako Henriette kehui hyväksi\nkaupaksi! Kaksisataa frangia yksinkertaisen viuhkan valmistamisesta.\nPelkkää norsunluuta ja siinä nimikuvio! Ja vielä sellaista pitsiä\nvarten, jonka hinta tuotti hänelle enintään viiden frangin voiton.\nSadallakahdellakymmenellä frangilla sai tällaisia viuhkoja valmiina.\nHän mainitsi liikkeen Poissonnièrenkadun varrella.\n\nViuhka kiersi pöytää kulkien kädestä käteen. Rouva Guibal tuskin\nkatsahtikaan siihen. Hän oli pitkä ja hoikka, punatukkainen nainen,\njoka teeskenteli aina mitä suurinta välinpitämättömyyttä.\nKyllästyneestä ilmeestä huolimatta hänen harmaissa silmissään\nvälähtivät hetkittäin itsekkyyden rajut pyyteet. Miehensä, tunnetun\nasianajajan seurassa hän ei esiintynyt koskaan, ja tämän sanottiin\nomalla tahollaan viettävän varsin vapaata elämää jakaen aikansa\nasiapaperiensa ja huviensa kesken.\n\n-- Oh, hän sanoi väsyneesti antaen viuhkan rouva de Boves'ille, -- olen\nostanut tuskin ainoatakaan viuhkaa eläessäni... Ainahan niitä saa\nlahjaksi ... liiaksikin.\n\nKreivitär de Boves vastasi hiukan pisteliäästi:\n\n-- Olette todellakin onnellinen, kun olette sattunut saamaan niin\nkohteliaan miehen.\n\nJa kallistuen tyttärensä, pitkän, kahdenkymmenen ikäisen nuoren tytön\npuoleen hän jatkoi:\n\n-- Katsopa nimikuviota, Blanche. Miten hienoa työtä! Se kai nostaa\nhinnan.\n\nRouva de Boves, joka oli jo viidennelläkymmenellä, oli uhkea nainen,\nryhdikäs kuin jumalatar, selkeät, säännölliset kasvonpiirteet ja\nsuuret, raukeat silmät. Hänen miehensä, hevoshoidon ylitarkastaja, oli\nnainut hänet hänen kauneutensa tähden. Nimikuvion hienous tuntui aivan\nhurmaavan hänet ja nostattavan hänessä intohimon, josta hänen katseensa\nhimmeni. Äkkiä hän sanoi:\n\n-- Sanokaapa te meille mielipiteenne, herra Mouret, onko tämän viuhkan\nvalmistamisesta kaksisataa frangia liian korkea hinta?\n\nMouret oli jäänyt seisomaan ja kuunteli hymyillen ja tarkkaavaisesti\nnaisten puhetta. Hän otti viuhkan, tarkasteli sitä ja aikoi juuri\nlausua mielipiteensä, kun palvelija avasi oven ilmoittaen:\n\n-- Rouva Marty.\n\nSaliin astui laiha ja ruma, rokonarpinen nainen, joka oli komeasti,\nmutta sangen monimutkaisesti pukeutunut. Hänen iästään oli vaikea\npäästä selville. Todellisuudessa hän oli kolmenkymmenen viiden vanha,\nmutta häntä saattoi luulla hänen mielialojensa vaihtelun mukaan milloin\nkolmen-, milloin neljänkymmenen ikäiseksi. Hänellä oli oikeassa\nkädessään punainen nahkalaukku, josta hän ei uskaltanut erota.\n\n-- Hyvä rouva, hän sanoi Henriettelle, -- annattehan minulle anteeksi,\nettä saavun näin laukku kädessä... Ajatelkaahan, pistäydyin tullessani\nAarreaittaan, ja kun taas satuin mielettömästi tuhlaamaan rahoja, en\nuskaltanut jättää laukkua ajoneuvoihini. Olisi voitu varastaa.\n\nSamassa hän huomasi Mouret'n ja jatkoi nauraen:\n\n-- Ah, herra Mouret! En minä tässä teidän vuoksenne kauppaliikettänne\nkehunut, koska en tiennyt teidän edes olevan täällä. Mutta kyllä teillä\ntällä hetkellä on erinomaisen hienoja pitsejä.\n\nTämä sai huomion kääntymään pois viuhkasta, jonka Mouret laski pienelle\npöydälle. Nyt naisia kiusasi uteliaisuus. Rouva Martyn laukku ei\nantanut heille rauhaa. Hänet tiedettiin mielettömän tuhlaavaiseksi ja\nsangen heikoksi kiusauksen edessä. Rakastajalle hän ei olisi voinut\nantautua, siihen hän oli liian kunniallinen, mutta hänen oli mahdotonta\nvastustaa pienimmänkään ylellisyysesineen houkutusta. Hän oli köyhän\nvirkamiehen tytär ja valmisteli nyt hurjilla ostoksillaan taloudellista\nhäviötä miehelleen, Bonaparten lyseon viidennen luokan opettajalle,\njonka täytyi antaa yksityistunteja ansaitakseen kuuteentuhanteen\nnousevan palkkansa lisäksi toiset kuusituhatta yhä lisääntyvien menojen\nsuorittamiseksi.\n\nRouva Marty ei suostunut avaamaan laukkuaan, vaan painoi sitä molemmin\nkäsin syliinsä ja puhui neljätoistavuotiaasta tyttärestään\nValentinesta, jota hän piteli kuin kukkaa kämmenellä ja jonka pukuihin\nniinkuin omiinsakin hän sommitteli kaikki muodin vastustamattomat\nuutuudet.\n\n-- Tiedättehän, rouva Marty selitteli, -- että tänä vuonna nuorten\ntyttöjen puvut koristellaan pitseillä... Ja kun satuin saamaan näin\nsievää valenciennea...\n\nHän suostui vihdoinkin avaamaan laukkunsa. Naiset kurottivat kaulaansa\nnähdäkseen, kun samassa hiljaisuuden katkaisi ovikellon soitto.\n\n-- Mieheni tulee! rouva Marty huudahti hätäisesti. -- Hänen piti\npoiketa tänne noutamaan minua tullessaan Bonapartesta.\n\nNopeasti hän sulki laukkunsa ja pisti sen vaistomaisella liikkeellä\npiiloon nojatuolin alle. Rouvat purskahtivat nauruun. Rouva Marty\npunastui ja nosti sen takaisin polvilleen väittäen, etteivät miehet\nkoskaan ymmärtäneet mitään ja ettei heidän tarvinnut tietää.\n\n-- Herra de Boves ja herra de Vallagnosc, ilmoitti palvelija.\n\nYleinen hämmästys. Rouva de Boves ei tiennyt itsekään odottaa miestään.\nTämä kaunis herrasmies, jolla oli viikset ja pujoparta ja Tuileries'n\nlinnan vaatima sotilaallisen täsmällinen ryhti, suuteli kädelle rouva\nDesforges'ia, jonka hän oli tuntenut tämän vielä ollessa isänsä\nkodissa. Sitten hän vetäytyi syrjään antaakseen tilaa toiselle\ntulijalle, kalpealle ja hienokäytöksiselle nuorelle miehelle, joka\nvuorostaan tervehti talon emäntää. Mutta tuskin oli keskustelu taas\npäässyt alkuun, kun hämmästyksen huudahdus veti puoleensa yleisen\nhuomion.\n\n-- Sinäkö siinä, Paul!\n\n-- No totta tosiaan! Octave!\n\nMouret ja Vallagnosc puristivat kättä. Nyt rouva Desforges vuorostaan\nhämmästyi. He siis tunsivat toisensa! Tietysti, koska olivat istuneet\nrinnatusten Plassans'in koulun penkillä. Sattumalta vain he eivät\nolleet koskaan tavanneet toisiaan hänen kodissaan.\n\nPäästämättä toistensa käsiä herrat vetäytyivät leikkisästi puhellen\npieneen saliin. Samassa palvelija asetti rouva Desforges'in vieressä\nolevalle kuparireunaiselle marmoripöydälle hopeisen teetarjottimen\nhienoine kiinalaisine kuppeineen. Naiset siirtyivät lähemmäksi\näänekkäästi puhellen herra de Boves'in seisoessa heidän takanaan\nkumarrellen ja pistäen sanan sinne, toisen tänne seurustelutapoihin\nperehtyneen korkean virkamiehen kohteliaisuudella.\n\n-- Onpa hauska tavata, Mouret toisti.\n\nHän oli istuutunut Vallagnoscin viereen sohvalle. Mukavasti sisustetun,\nkeltaisella silkillä verhoillun salongin perällä, jossa salin ison,\navonaisen oven toisella puolen liikkuvat naiset eivät voineet kuulla\nheitä, he nauroivat sydämensä pohjasta lyöden toisiaan polvelle ja\nkatsoen toisiaan silmiin. Koko heidän nuoruutensa nousi heidän eteensä,\nvanha Plassans'in opisto pihoineen, kosteine luokkahuoneineen,\nruokasaleineen, jossa heille tarjottiin paljon turskaa, ja\nmakuuhuoneineen, joissa pielukset lensivät sängystä sänkyyn heti kun\nvain opettaja nukahti. Paul, tuomarin poika köyhtyneestä\naatelisperheestä, oli luokan etevimpiä oppilaita, mainio\naineenkirjoittaja, jonka opettaja alati asetti esimerkiksi tovereille\nennustaen hänelle loistavaa tulevaisuutta. Octave sitävastoin istui\nluokan peränpitäjänä ja vanheni laiskurien ja kuhnuksien joukossa,\nonnellisena ja lihavana, kaikissa huvituksissa ensimmäisenä.\nLuonteittensa eroavaisuudesta huolimatta he pysyivät läpi koulun\nerottamattomina ystävinä ja tovereina aina ylioppilastutkintoon asti,\njonka toinen suoritti loistavasti, toinen töin tuskin saatuaan kaksi\nkertaa reput. Sitten elämä oli heidät erottanut, ja nyt he kymmenen\nvuoden päästä sattuivat jälleen yhteen vanhenneina ja muuttuneina.\n\n-- No kerrohan nyt mitä sinusta on tullut, Mouret sanoi.\n\n-- Ei mitään, vastasi toinen.\n\nVallagnosc oli kohtaamisen ilosta huolimatta yhä yhtä väsyneen ja\nkyllästyneen näköinen. Kun hänen ystävänsä kummastellen jatkoi kyselyä\nsanoen:\n\n-- Teet kai kumminkin jotakin? Mitä sinä teet? hän vastasi:\n\n-- En mitään.\n\nOctave rupesi nauramaan. Etkö mitään. Se ei todellakaan riittänyt. Ja\nvähitellen hän urkkimalla pääsi ystävänsä elämäkerrasta selville. Tälle\noli käynyt samoin kuin köyhien poikien ylipäänsä käy, kun sääty-ylpeys\npidättää heidät virka-alalla, jossa he arvokkuutensa ylläpitämiseksi\nhautautuvat kaikkine todistuksineen johonkin vähäpätöiseen toimeen\nansaiten juuri sen verran, että pysyvät hengissä. Paul oli suvussaan\nvallitsevan tavan mukaan lukenut lakitiedettä. Sitten hän oli jäänyt\nkotiin leskeksi jääneen äitinsä elätettäväksi, vaikka tämä tuskin tiesi\nkuinka tulla toimeen kahden tyttärensä kanssa. Vihdoinkin Paul oli\nhäveten jättänyt näiden käytettäväksi mitä vielä perheen omaisuudesta\noli jäljellä ja hakenut pienen viran sisäasiainministeriössä, jossa hän\nnyt oli kuin myyrä kolossaan.\n\n-- Paljonko sinulle maksetaan palkkaa?\n\n-- Kolmetuhatta frangia...\n\n-- Voi surkeutta! Oikein säälittää, poika parka... Ja niin\nhyväpäinenkin olit vielä, että kykenit puhumaan meidät kaikki pussiin.\nKolmetuhatta frangia, viiden vuoden raatamisen jälkeen! Se on sulaa\nvääryyttä.\n\nHän keskeytti puhuakseen itsestään:\n\n-- Minä olen kääntänyt heille selkäni. Tiedäthän mitä minusta on\ntullut?\n\n-- Tiedän, sanoi Vallagnosc. -- Olen kuullut, että olet antautunut\nkauppa-alalle. Sinä taidat omistaa tuon suuren liikkeen Gaillonin\naukion kulmauksessa.\n\n-- Niin... Verkasaksa, veikkoseni!\n\nMouret oli nostanut päänsä, löi uudestaan toveriaan polveen,\nujostelematta, miehenä, joka ei hävennyt tuottavaa ammattiaan.\n\n-- Niin, verkasaksa... Muistathan, tartuinko koskaan heidän onkeensa\nkun he virittivät minulle syöttejään, vaikken luullakseni ollut sen\ntyhmempi kuin muutkaan? Luettuani ylioppilaaksi tyydyttääkseni perheeni\ntoiveen olisin vallan hyvin voinut jatkaa asianajajaksi tai lääkäriksi\nniinkuin toverit. Mutta nuo ammatit eivät houkutelleet minua. Olen\nnähnyt niissä liiaksi kurjuutta... Annoin palttua kaikelle sellaiselle,\nkatumatta, usko pois! Ja rupesin tekemään kauppaa.\n\nVallagnosc nauroi hiukan hermostuneesti.\n\n-- Ei sinulla tosiaan mahda olla suurta hyötyä\nylioppilastodistuksestasi palttinan mittailemisessa, hän sanoi lopuksi.\n\n-- Pääasia vain, ettei se ole minulle esteeksi, Mouret sanoi iloisesti.\n-- En todellakaan vaadi siltä enempää. Kyllähän sinä tiedät, että kun\nkerran on ollut tarpeeksi tyhmä hankkiakseen sellaisen niskoilleen,\nniin siitä ei ole helppoa päästä erilleen. Kuhnustaa kuin kilpikonna,\nkun muut, avojalkaiset, juoksevat kuin riivatut.\n\nHuomatessaan tuottavansa toverilleen pahaa mieltä hän tarttui tätä\nkädestä jatkaen:\n\n-- Kuule, en minä pahaa tarkoittanut, mutta tunnusta pois, etteivät\nsinun todistuksesi ole tyydyttäneet ainoatakaan sinun tarpeistasi...\nTiedätkö, että liikkeeni silkkiosaston johtaja ansaitsee tänä vuonna\nyli kahdentoistatuhannen. En liioittele vähääkään. Tosin hän on sangen\nterävä poika, joka on oppinut oikeinkirjoitusta ja neljä laskutapaa...\nTavallisesti myyjät ansaitsevat kolme- tai neljätuhatta frangia, siis\nenemmän kuin sinä. Heidän kasvatukseensa ei ole tuhlattu varoja\nniinkuin sinun, eikä heille ole kerrottu heidän elämään astuessaan,\nettä maailma on luotu heitä varten. Myönnän tosin, ettei siinä ole\nkaikki, että osaa ansaita rahaa. Mutta jos kysytään, onko annettava\netusija tieteen teitä kulkeneille köyhille raukoille, jotka nälkäänsä\nhuutaen tunkeilevat virka-alalla, vai käytännön elämään antautuneille\npojille, joita on karaistu kestämään elämää ja jotka osaavat\nperinpohjin ammattinsa, niin minä en toden totta epäile puolustaa\njälkimmäisiä, sillä minun mielestäni he ovat aikansa tasalla.\n\nHän oli kiihtynyt ja korottanut äänensä. Henriette, joka kaatoi teetä\nkuppeihin, oli kääntänyt päänsä ja hymyili hänelle isosta salista. Kun\nMouret havaitsi sen ja huomasi toistenkin naisten kuuntelevan, hän ei\nkatunut sanojaan.\n\n-- Sanalla sanoen, vanha kumppani, hän sanoi, -- nykyään on miljoonia\nverkasaksojen saavutettavissa.\n\nVallagnosc nojautui veltosti sohvan pehmeään selkänojaan silmät\npuoleksi ummessa. Hänen asennossaan oli elämään kyllästyneen\nylenkatsetta, osaksi teeskenneltyä, osaksi todellista, kuolevan\nsukupolven veltostumisesta johtuvaa.\n\n-- Ei maksa vaivaa tavoitella niitä, hän sanoi. -- Ei elämä ole sen\narvoista.\n\nKun Mouret katsoi häneen hämmästyneenä hän lisäsi:\n\n-- Tekipä mitä tahansa, ei mikään parane. Parempi istua kädet ristissä.\n\nJa hän alkoi selittää pessimististä katsantokantaansa, moitiskeli\nolemisen mitättömyyttä ja puolinaisuutta. Kerran hän oli uneksinut\ntulevansa kuuluisaksi kirjailijaksi, mutta runoilijapiireissä\nhän oli tavannut vain yleistä toivottomuutta. Kaikki ponnistukset\nosoittautuivat turhiksi, elämän hetket tyhjiksi, maailma\nnurinkuriseksi. Nautinnot pettivät, ei edes paheesta ollut iloa.\n\n-- Entä sinä, onko elämä sinulle nautintoa? hän kysyi lopuksi.\n\nMouret'n hämmästys alkoi muuttua vihaksi.\n\n-- Onko elämä minulle nautintoa!... Mitä loruja sinä puhut? Etkö ole\npäässyt vielä sen pitemmälle?... Tietysti se on nautintoa silloinkin,\nkun kaikki käy hullusti, sillä silloin olen raivoissani siitä, että käy\nhullusti. Minun luonteessani ovat intohimot vallalla, ja minusta ei ole\nhiljaiseksi syrjästä katsojaksi. Sentähden en kyllästykään.\n\nHän heitti silmäyksen saliin päin ja sanoi hiljaisemmalla äänellä:\n\n-- Onhan naisia, joihin kyllästyy, ja silloin saattaa olla kiusallista\nminun täytyy myöntää. Mutta ennen en, hitto vieköön, anna periksi; ja\non sitä siinäkin nautintoa, jota ei kukaan minulta riistä, usko pois...\nEnkä minä juuri liioin naisistakaan välitä... Mutta kun saa tahtoa ja\ntoimia, sanalla sanoen luoda... Kun saa taistella oman päähänpistonsa\npuolesta ja takoa vasaralla sen muidenkin päähän, ja kun pääsee\nvoittajaksi ja kohoaa pinnalle... Se on nautintoa, elämän nautintoa!\n\nHänen sanoissaan kaikuivat toiminnanhalun ja elämänilon raikkaat\nsävelet. Olihan jokaisen pakko, jolla vähänkin oli järkeä päässä ja\nkuntoa kädessä, tarttua työhön tänä toiminnan aikakautena, jolloin koko\nvuosisata tavoitteli uusia päämääriä. Hän pilkkasi synkkäkatseisia ja\nelämään kyllästyneitä pessimistejä, kaikkia noita hermoherkkiä\nhaaveilijoita, uikuttavia runoilijoita ja viisastelevia epäilijöitä,\njoiden ääni hukkui ajan suunnattomaan rakennustyöhön. Kaunis tehtävä\ntosiaankin ja kunniakas ja järkevä oli haukotella ikävästä muiden\ntehdessä työtä.\n\n-- Haukotteleminen muiden nähden on ainoa iloni, sanoi Vallagnosc\nhymyillen kylmää hymyä.\n\nSamassa Mouret'n kiihko katosi ja hänen äänensä sai aikaisemman\nystävällisen kaikunsa.\n\n-- Yhä sinä olet entisesi, vanha veikko, mahdottomine väitteinesi, hän\nsanoi... -- Sovitaan pois. Emme kai me nyt riitelemistä varten ole\nsattuneet yhteen. Jokaisella on omat ajatuksensa, onneksi! Mutta sinun\ntäytyy käydä katsomassa koneistoani, kun se oikein on käynnissä... Saat\nnähdä, ettei se niinkään hullu ole... No, kerro nyt kaikki mikä sinua\npainaa. Voivatko äitisi ja siskosi hyvin? Ja eikö sinun pitänyt mennä\nnaimisiin Plassans'issa puoli vuotta sitten...\n\nHän keskeytti huomatessaan Vallagnoscin tekevän äkillisen liikkeen ja\nvilkaisevan levottomasti saliin. Hänkin kääntyi ja huomasi, että neiti\nde Boves katseli heitä. Blanche oli pitkä ja voimakasvartaloinen ja\nmuistutti äitiään, mutta hänessä kauneus ei ollut niin puhdasta,\npiirteet olivat karkeammat ja kasvot hiukan pöhöttyneet. Mouret'n\nhiljaiseen kysymykseen Paul vastasi, ettei vielä mitään ollut päätetty,\nkenties siitä ei tulisikaan mitään. Hän oli tutustunut tähän nuoreen\ntyttöön rouva Desforges'in luona, jota hän edellisenä talvena kävi\nusein tervehtimässä, vaikka nyt vain harvoin. Siksi kai hän ei ollut\nsattunut tapaamaan Mouret'takaan täällä. Nykyään hän vieraili usein\nBoves'in perheessä. Isä varsinkin miellytti häntä, vanha elostelija,\njoka haki lepoa toimistostaan. Varakkaita he eivät olleet. Rouva de\nBoves ei tuonut naimisiin mennessään muita myötäjäisiä kuin jumalaisen\nkauneutensa, ja perhe eli nyt viimeisen kiinnityslainoilla rasitetun\nmaatilansa tuottamilla tuloilla, joita onneksi lisäsi kreivin\nhevoshoidontarkastajan virasta nostama palkka, yhdeksäntuhatta frangia.\nJa äiti ja tytär, jotka olivat aina rahapulassa, kun isä kodin\nulkopuolella vielä sitä tuhlasi hellän sydämensä tyydykkeeksi, olivat\njoutuneet niin pitkälle, että ompelivat joskus pukunsa itse.\n\n-- No, miksi sitten? kysyi Mouret peittelemättä.\n\n-- Hyvä Jumala, täytyyhän sitä vihdoinkin, vastasi Vallagnosc\nväsyneesti, sulkien miltei silmänsä. -- Ja onhan meillä toiveitakin.\nOdotamme erään tädin kohta kuolevan.\n\nMouret katsoi herra de Boves'iin, joka istui rouva Guibalin vieressä\nkeskustellen vilkkaasti ja nauraen hakkailua suunnittelevan miehen\nhellän kohteliasta naurua. Sitten hän kääntyi ystävänsä puoleen iskien\nniin merkitsevästi silmää, että tämä ehätti sanomaan:\n\n-- Ei ... ei ainakaan vielä. Mutta valitettavasti hänen täytyy virkansa\npuolesta matkustella Ranskaa päästä toiseen, käydä orinäyttelyissä ja\nsellaisissa, ja siten hänellä on aina tilaisuus lähteä kotoa, milloin\nvain mieli tekee. Viime kuussa esimerkiksi hänen vaimonsa luuli hänen\nolevan Perpignanissa, mutta hän asui Pariisin syrjäkaupungin hotellissa\nrakastajattarensa, pianonsoitonopettajattaren kanssa.\n\nHän vaikeni hetkeksi katsellen vuorostaan kreiviä, joka tuhlasi yhä\nkohteliaisuuksiaan rouva Guibalille. Sitten hän sanoi aivan hiljaa:\n\n-- Kunniani kautta, olet oikeassa!... Olet varmaankin, koska muistan\nkuulleeni sanottavan, ettei tuo kaunis rouva ole kovinkaan arka. On\nsangen hauska juttu hänestä ja eräästä upseerista... Mutta katsopa\ntuota vanhaa veitikkaa, kuinka hän osaa hallita katseellaan naista.\nItse vanha Ranska, ystäväni!... Minä en voi olla ihailematta tuota\nmiestä ja jos otan tyttären, teen sen varmasti isän tähden.\n\nMouret nauroi suuresti huvittuneena. Hän alkoi kysellä uudestaan, ja\nkun hän sai kuulla rouva Desforges'in naimispuuhan alkuunpanijaksi,\ntuntui asia hänestä vielä hullunkurisemmalta. Oli Henriette sentään\nsukkela! Mainio avioliittojen suunnittelija niinkuin ainakin lesket. Ja\npidettyään huolta tyttäristä hän tarjosi joskus isillekin tilaisuuden\nvalita itselleen lemmityn hänen seurapiiristään, ja hän hoiti kaiken\nniin näppärästi ja mukavasti, ettei ihmisillä ollut koskaan mitään\nsanomista. Mouret, joka rakasti rouva Desforges'ia kiireisen\nliikemiehen tavoin, miehen, jonka täytyy pitää lukua lemmellekin\nuhratuista hetkistään, unohti tuokioksi kaikki harkitut viettelijän\ntemppunsa ja tunsi lemmittyään kohtaan toverin ystävyyttä.\n\nSamassa rouva Desforges ilmestyikin pienen salin ovelle noin\nkuudenkymmenen ikäisen miehen seurassa. Ystävykset eivät olleet\nkuulleet hänen saapuvan, sillä naisten kimakat äänet täyttivät huoneen\nja kiinalaiskupit kilahtelivat. Lyhyen vaitiolon aikana kuului silloin\ntällöin liian nopeasti siirretyn teevadin helähdys marmoripöytää\nvasten. Paksun pilven alta sukeltava aurinko kultasi ennen\nmailleenmenoaan hetkeksi kastanjapuiden latvoja ja heitti ikkunoihin\nhehkuvan sädetulvan, joka sytytti tuleen hopeakirjosilkit ja\npronssikoristeet.\n\n-- Tätä tietä, hyvä paroni, rouva Desforges sanoi. -- Saanko esittää\nteille herra Octave Mouret'n joka haluaa esittää teille hartaan\nkunnioituksensa.\n\nJa kääntyen Octaven puoleen hän lisäsi:\n\n-- Herra paroni Hartmann.\n\nVanha herra tervehti hymyillen. Tällä lyhytvartaloisella, tanakalla\nmiehellä oli iso elsassilainen pää ja hiukan turpeat kasvot, joita\nvilkastutti jokaisesta suun piirteestä, jokaisesta silmäluomen väreestä\npilkistävä älykkyys. Jo kaksi viikkoa hän oli kieltäytynyt tapaamasta\nMouret'ta, ei siksi, että hän olisi ollut mustasukkainen, sillä\nälykkäänä miehenä hän oli jo aikoja sitten tyytynyt isällisen ystävän\nasemaan, vaan sentähden, että Mouret oli jo kolmas, jolle Henriette\npyysi hänen suositustansa, ja hän pelkäsi joutuvansa lopulta\nnaurettavaksi.\n\nTuo hieman ivallinen hymy hänen huulillaan merkitsi siis, että joskin\nhän hyväntahtoisesti suostui näyttelemään rikkaan suosijan osaa, niin\nhän ei suostunut olemaan narrina.\n\n-- Oh, herra paroni, sanoi Mouret, joka provencelaisena oli herkkä\ninnostumaan. -- Kiinteistöpankin viimeinen toimenpide oli mitä\nnerokkain! Te ette voi uskoa, kuinka onnellinen ja ylpeä olen, kun saan\npuristaa kättänne.\n\n-- Olette liian ystävällinen, herra Mouret, liian ystävällinen, paroni\nvastasi yhä hymyillen.\n\nHenriette ihastuksissaan että miehet tulivat niin hyvin toimeen\nkeskenään, katseli kirkkain silmin vähääkään kainostelematta heitä\nsiirtäen katseensa toisesta toiseen. Hän oli viehättävä avokaulaisessa\npitsipuvussaan, joka korosti kaulan ja ranteiden hentoutta.\n\n-- Hyvät herrat, hän sanoi, jätän teidät kahden, että saatte vapaasti\nkeskustella. Kääntyen Pauliin, joka myös oli noussut, hän lisäsi:\n\n-- Haluatteko kupin teetä, herra de Vallagnosc?\n\n-- Kiitos, mielelläni, tämä vastasi.\n\nHe palasivat yhdessä saliin. Kun Mouret oli asettunut äskeiselle\npaikalleen sohvaan paroni Hartmannin viereen, hän alkoi jälleen\ninnokkaasti kiitellä Kiinteistöpankin toimintaa. Sitten hän ryhtyi\npuhumaan asiasta, joka sillä hetkellä täytti hänen sydämensä,\nnimittäin uudesta kadusta, joka Dix-Décembrenkadun nimisenä aiottiin\nrakentaa Réaumurinkadun jatkoksi Pörssiaukiolta Ooppera-aukiolle.\nYrityksen tarpeellisuus oli jo puolitoista vuotta aikaisemmin\ntunnustettu julkisesti, pakkoluovutustoimikunta oli nimitetty, ja koko\nkaupunginosa odotti jännittyneenä töiden alkamista levottomana siitä\nmitkä talot oli tuomittu revittäviksi. Jo kolme vuotta Mouret oli\ntoivonut suunnitelman toteutumista, aluksi sentähden, että hän\najatteli liike-elämän vilkastuvan, ja sittemmin sentähden, että oli\nalkanut uneksia Aarreaitan laajentamista niin suureksi, että uskalsi\ntuskin sitä itselleenkään tunnustaa. Koska Dix-Décembrenkatu oli\nsuunniteltu leikkaamaan Choiseulin- ja Michodièrenkadut, hän tahtoi\nsaada liikkeensä haltuun koko sen alueen, joka kolmelta puolen\ntulisi rajoittumaan näihin katuihin ja neljänneltä puolen\nNeuve-Saint-Augustininkatuun, ja hän näki jo mielikuvituksessaan uuden\nkadun varrella tavaratalonsa komean, palatsimaisen julkisivun kohoavan\nvoittajana valloitetun kaupungin yli. Siitä johtui hänen harras\ntoiveensa tutustua paroni Hartmanniin, sillä hän oli saanut tietää,\nettä Kiinteistöpankki oli hallituksen kanssa tehdyn sopimuskirjan\nnojalla sitoutunut aukaisemaan uuden kadun, ehtona, että saisi\nomistusoikeuden kadun varrelle syntyviin uusiin tontteihin.\n\n-- Te siis todellakin sitoudutte, hän sanoi tekeytyen lapsellisen\nsuoraksi, -- luovuttamaan heille kadun täydessä kunnossa viemäreineen,\njalkakäytävineen, kaasulyhtyineen? Ja korvaukseksi vaaditte vain sen\nvarrella olevat tontit? Se on omituista, sangen omituista!\n\nSitten hän siirtyi asiansa arkaluontoisimpaan kohtaan. Hän oli kuullut\nkerrottavan, että Kiinteistöpankki ostatti salaa Naisten Aarreaittaa\nympäröivät talot, sekä ne, jotka oli määrätty revittäviksi, että myös\nne, joiden oli määrä jäädä pystyyn. Tämä oli pannut hänet epäilemään,\nettä jotakin oli tekeillä, jonkinlainen liikeyritys muodostumassa,\nmahtava kiinteistöyhtiö kenties, joka saatuaan maan haltuunsa ei enää\nsuostuisi luovuttamaan sitä muille ja joka siten estäisi hänen\nlaajentamissuunnitelmiensa toteutumisen. Sen vuoksi hän oli koettanut\nlähestyä paronia naisen välityksellä, tietäen että kestävin side kahden\nmiehen välillä on rakastettavan naisen ystävyys. Varmaankaan paroni ei\nolisi kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan omassa työhuoneessaankaan,\njossa olisi voitu rauhassa keskustella, sillä hänen ehdotuksensa oli\nsiksi tärkeä. Mutta Henrietten kodissa hän luotti paremmin itseensä;\nhän tiesi mikä yhdistävä ja sulattava voima on kahdelle miehelle siinä\najatuksessa, että he ovat saman naisen rakkaudesta osallisia. Lemmityn\nkodissa, hänen suloutta uhkuvassa läheisyydessään, hänen lempeän\nhymynsä puoltamana Mouret uskalsi luottaa onneensa.\n\n-- Tehän olette ostanut Duvillard'in talon, tuon vanhan rakennuksen\nminun taloni vierestä? hän kysyi äkkiä.\n\nParoni epäröi hetkisen; sitten hän kielsi. Mutta katsoen häntä suoraan\nsilmiin Mouret rupesi nauramaan. Siitä hetkestä lähtien hän oli\nkäytökseltään vilpitön, avosydäminen nuori mies, jolla ei ole mitään\nsalattavaa.\n\n-- Kuulkaahan, herra paroni, koska kohdalleni nyt kerran on sattunut se\nverraton onni, että olen päässyt teidän puheillenne, niin minun täytyy\ntehdä teille tunnustus... Älkää pelätkö, en minä sen tähden pyri\nuskotuksenne. Mutta tahdon kertoa teille itsestäni kaiken, sillä olen\nvakuuttunut, etten voisi uskoa salaisuuttani parempiin käsiin...\nSitäpaitsi tarvitsen teidän neuvojanne; jo aikoja sitten olisin\npyytänyt teiltä neuvoa, jos olisin uskaltanut.\n\nHän teki todellakin tunnustuksen, kertoi kuinka oli alkanut ja\njatkanut, eikä salannut edes rahapulaakaan, johon oli joutunut keskellä\nvoitonriemua. Hän luetteli laajentamispuuhiaan, kertoi kuinka liike yhä\nuudelleen nielaisi voiton, kuinka liikkeen virkailijat toivat säästönsä\nhänen käytettäväkseen, kuinka talo jokaista uutta sesonkia\nsuunniteltaessa pani koko pääomansa alttiiksi, niinkuin pelaaja panee\nviimeiset rahansa peliin. Mutta hän ei kuitenkaan aikonut pyytää rahaa,\nsillä hänellä oli ostajakuntaansa intoilijan usko. Korkeammalle hän\ntähtäsi. Hän uskalsi ehdottaa paronille yhtiön muodostamista.\nKiinteistöpankki sitoutuisi kustantamaan hänelle hänen uneksimansa\nsuunnattoman, palatsimaisen rakennuksen, hän sitävastoin puolestaan\nsitoutui antamaan yhtiön käytettäväksi kykynsä ja hyvässä alussa olevan\nliikkeensä. Oli vain verrattava, olivatko panokset toistensa arvoiset.\nJa se kävi vallan helposti.\n\n-- Mihin aiotte käyttää kiinteistöänne? hän kyseli itsepintaisesti. --\nOn kai teillä jotakin mielessä. Mutta tiedän varmasti, ettei teidän\nsuunnitelmanne vedä minun ehdotukselleni vertoja. Miettikää asiaa. Me\nrakennamme hallussanne olevalle alueelle uhkean tavaratalon. Revimme\njotkut talot ja jotkut säilytämme. Ja siitä syntyy liike, jommoista ei\nole ennen Pariisissa nähty, tavaratalo, joka tuottaa miljoonia.\n\nJa hän innostui niin, ettei muistanut hillitä itseään.\n\n-- Ah, hän huudahti, -- jos voisin tulla toimeen ilman teitä!... Mutta\ntehän olette jo saanut käsiinne kaikki. Ja enhän minä sitäpaitsi\nkoskaan voisi hankkia tarvittavia varoja. Kuulkaa, täytyyhän meidän\nsopia asiasta... Ettehän toki murhaajaksi tahdo!\n\n-- Mikä vauhti! tyytyi paroni vastaamaan. -- Mikä mielikuvitus!\n\nHän pudisti päätään yhä hymyillen. Jos toinen kertoi hänelle\nsalaisuutensa, niin ei hänen sentähden ollut pakko luovuttaa omiaan.\nKiinteistöpankki aikoi rakentaa Dix-Décembrekadun varrelle Grand\nHotelille kilpailijan, loistohotellin, jonka keskeinen asema vetäisi\npuoleensa ulkomaalaisia. Paroni olisi tosin hotellisuunnitelmastaan\nhuolimatta voinut suostua Mouret'n ehdotukseen, sillä hänelle jäi\nsittenkin laajoja alueita muuhun käytettäväksi, mutta hän oli jo\nmyöntänyt apunsa kahdelle Henrietten ystävälle ja häntä alkoi väsyttää\nhyväntahtoisen suosijan osan näytteleminen. Ja vaikka toimeliaisuus oli\nhänen ihanteensa ja hän avasi kukkaronsa kelle tahansa, jolla oli\ntarpeeksi järkeä ja rohkeutta asiansa ajamiseen, niin Mouret'n\nnerokkaasti suunniteltu ehdotus pikemmin hämmästytti häntä kuin\nmiellytti. Olisi varomatonta kannattaa moista haaveilijan päähänpistoa,\njättiläismäistä tavarataloa. Sellainen muotitavarakaupan ylenmääräinen\nlaajentaminen johtaisi ehdottomasti häviöön. Sanalla sanoen, hän ei\nsuostunut.\n\n-- Suunnitelmanne on epäilemättä kiehtova. Mutta se on runoilijan\ntuuma... Mistä te saisitte tarpeellisen ostajakunnan täyttämään\nsellaisen tuomiokirkon?\n\nMouret katsoi häntä hetken aikaa sanomatta mitään ikäänkuin ihmetellen\nhänen kieltäytymistään. Oliko se mahdollista? Mies, jolla oli niin\nhieno vainu, että osasi hakea rahat käsiinsä olivatpa ne kuinka syvällä\ntahansa. Ja äkkiä hän kaunopuhujan vaikuttavalla liikkeellä osoitti\nsalissa hääriviä naisia ja huudahti:\n\n-- Ostajakunnanko! Tuossahan se on!\n\nLaskevan auringon saliin heittämä hehkuva valo vaaleni vaalenemistaan,\nkunnes siitä ei enää ollut jäljellä kuin heikko kajastus, joka\nvähitellen hälveni silkkisistä verhoista ja huonekalujen pinnoista.\nTänä iltahämärää ennustavana hetkenä iso huone muuttui lämpimän\ntuttavalliseksi. Herra de Boves'in ja Paul de Vallagnoscin puhellessa\nikkunan luona, katse puistoa harhaillen, naiset olivat siirtyneet\nlähemmäksi toisiaan ja muodostivat salin keskellä ahtaan piirin, mistä\nkuului kuisketta ja naurua, innokkaita kysymyksiä ja vastauksia.\nTunnelman oli saanut aikaan naisessa kuohuva vastustamaton kauniiden\ntavaroiden halu. Keskusteltiin vaatteista, ja rouva de Boves selitti\nmuille erään tanssiaispuvun salaisuuksia.\n\n-- Ensiksikin läpikuultavaa sireeninväristä harsokangasta ja sen päällä\nvanhaa alençon-pitsiä, kolmenkymmenen senttimetrin levyistä...\n\n-- Niinkö, todellako! rouva Marty huokasi. -- On niitä onnellisia!\n\nParoni Hartmann oli Mouret'n liikettä seuraten kääntänyt katseensa\nnaisiin, jotka hän näki sohvalta. Hän kuunteli toisella korvallaan\nheidän puhettaan, sillä aikaa kun nuori mies yhä innokkaammin koetti\nvaikuttaa häneen selittäen juurta jaksain uudenaikaisia periaatteitaan\nmuotitavarakaupan hoitamisessa. Kaupankäynnin onnistumisen ehtona oli\nhänen mielestään pääoman yhtämittainen ja jatkuva uudistaminen sekä\ntavaravaraston rahaksimuuttaminen niin usein kuin suinkin saman vuoden\nkuluessa. Kuluneena vuonna esimerkiksi hänen liikepääomansa, joka oli\nvain viisisataatuhatta frangia, oli neljä kertaa kiertänyt ja edusti\nsiis kahden miljoonan ostosummaa, mitätön määrä tietysti, jonka hän\ntoivoi voivansa pian kohottaa kymmenkertaiseksi, sillä hän sanoi\nvarmasti tietävänsä, että muutamilla osastoilla kauppa vilkastuu\npiakkoin niin suuresti, että liikepääoma palaa viisitoista jopa\nkaksikymmentäkin kertaa samana vuotena.\n\n-- Näettekö, herra paroni, koko salaisuus on siinä. Yksinkertaiselta se\ntuntuu, mutta keksittävä se kumminkin oli. Meidän ei tarvitse panna\nsuuria rahoja kiertämään. Ainoa tehtävämme on saada tavarat niin pian\nkuin suinkin myydyiksi hankkiaksemme toisia ja kasvattaaksemme siten\nniin usein kuin suinkin rahoillemme korkoa. Siten voimme tyytyä\nvähäiseen voittoon. Vaikka yleiset kulumme kohoavat kuuteentoista\nprosenttiin, siis äärettömän korkealle, niin tyydymme kumminkin\nkahdenkymmenen prosentin voittoon, josta meille siis jää ainoastaan\nneljä prosenttia puhdasta tuloa. Mutta siitä karttuu lopuksi miljoonia,\nkun tavaramäärät vain ovat tarpeeksi suuria ja alati uudistettavia...\nYmmärrättehän, eikö niin? Onhan se selvää.\n\nParoni pudisti uudestaan päätään. Hän, joka oli suunnitellut mitä\nrohkeimpia liikeyrityksiä ja kaasuvalaistuksen ensi aikoina ajanut\nyrityksen asioita niin tavattoman uskaliaasti, että siitä vieläkin\npuhuttiin, pysyi nyt itsepintaisesti epäilevällä kannalla.\n\n-- Ymmärrän kyllä, hän vastasi. -- Te myytte halvalla myydäksenne\npaljon, ja te myytte paljon voidaksenne laskea hinnan niin alhaiseksi\nkuin suinkin... Mutta myyminenhän tässä juuri on pääasia, ja,\ntoistaakseni äskeisen kysymyksen, kenelle te myytte? Kuinka luulette\nsaavanne tavaroillenne niin äärettömän menekin?\n\nSuuressa salissa naisten keskustelu kävi äkkiä äänekkääksi estäen\nMouret'n jatkamasta selityksiään. Rouva Guibal väitti nimittäin, että\nolisi ollut parempi panna pitsit vain etukaistaan eikä ympäri hametta.\n\n-- Olihan niitä etukaistakin aivan täynnä, sanoi rouva de Boves. --\nHarvoin näkee niin arvokasta pukua.\n\n-- Kuulkaahan, virkkoi rouva Desforges, -- tulen ajatelleeksi, että\nminullakin on muutamia metrejä alençon-pitsiä... Minun täytyy hankkia\nsitä vähän lisää, kenties sitten riittää puvuksi.\n\nÄänet heikkenivät taas hiljaiseksi sorinaksi, jossa erotti hintoja,\ntoisten tinkimiä, toisten korottamia. Naiset olivat täydessä\npitsienostamistouhussa.\n\n-- Kyllä myydyksi saa, kun vain osaa myydä, sanoi Mouret, kun sai\nvihdoin äänensä kuulumaan. -- Siinä me juuri olemmekin eteviä.\n\nJa ottaen avukseen koko provencelaisen kiihkeytensä hän häikäisevällä\nkuvakielellä selitti uudenaikaisen kaupankäynnin tapaa. Ensin hän otti\npuheeksi tavaroiden paljouden ja runsaat varastot, joista ei koskaan\npuuttunut mitään, mitä kysymyksessä olevana vuodenaikana tarvittiin;\nsitten hän puhui ostajakunnasta, joka kiersi osastolta osastolle\npysähtyen joka paikkaan, ostaen kankaan täältä, rihman tuolta,\npäällysvaatteen vähän kauempaa, pukeutuen uusiin kiireestä kantapäähän,\ninnostuen ihmettelemään uutuuksia ja langeten vihdoin hyödyttömänkin\ntavaran vastustamattomasti viekoittelevaan kiusaukseen. Uudenaikaiselle\nliiketoiminnalle olivat varsin edullisia tavaroihin kiinnitetyt selvät\nhintalaput ja tästä sukkelasta keksinnöstä koko kaupankäynnissä\ntapahtunut kehitys juuri oli saanutkin alkunsa. Vanhan tai toisin\nsanoen pienimittaisen kaupankäynnin surkastuminen johtui juuri siitä,\nettei se kyennyt kestämään taistelua hintalappujen julistamia alhaisia\nhintoja vastaan. Yleisöllä oli tilaisuus itse päätellä mitä hyötyä\nkilpailusta oli. Suurten tavaratalojen ikkunoissa näkyvät hintalaput\nmääräsivät koko kaupungin hinnat. Kaikki tavaratalot laskivat hintoja\nja möivät niin vähällä voitolla kuin suinkin. Petoksista ja kepposista\nei ollut enää mihinkään; ei voinut esimerkiksi kiskoa kankaasta hintaa,\njoka oli sen arvoa kahta vertaa korkeampi. Jokaisen täytyi tyytyä\nmäärättyyn voittoprosenttiin, joka oli kaikille tavaroille yhtä suuri,\nja rikastuminen kävi mahdolliseksi ainoastaan sille, joka osasi\ntaitavasti järjestää liikkeensä, sitä suuremmalla syyllä, kun asioiden\nratkaisu oli yleisön omissa käsissä. Eikö se ollut ihmeellinen\njärjestelmä! Se mullisti perinpohjaisesti koko kaupankäynnin ja muutti\nPariisin muodon, sillä se oli naisen lihasta ja verestä lähtenyt!\n\n-- Nainen on minun puolellani, hittoako minä muusta, tunnusti hän\npikaisuudessaan häikäilemättä.\n\nTämä huudahdus sai paronin hätkähtämään. Iva katosi hänen hymystään, ja\nhän katseli nuorta miestä antautuen vähitellen hänen uskonsa valtaan ja\ntuntien häntä kohtaan hellyyttä.\n\n-- Hiljaa! hän kuiskasi isällisen hyväntahtoisesti. -- He voivat\nkuulla.\n\nMutta naiset puhuivat niin innoissaan, etteivät enää malttaneet edes\nkuunnella toisiaan. Rouva de Boves viimeisteli kuvailemaansa\ntanssiaispukua: sireenin värinen tunika siellä täällä pitsisolmukkeiden\nkohottama, kaula-aukko sangen syvälle uurrettu, ja pitsisolmukkeet\nolkapäillä.\n\n-- Saattepa nähdä, että minäkin teetän itselleni sellaisen puvun, hän\nsanoi, -- eräästä silkkikankaasta...\n\n-- Minä, keskeytti rouva Bourdelais, -- olen ostanut samettia,\nsattumalta tavattoman huokeata!\n\nRouva Marty kysäisi:\n\n-- Tosiaanko! Mihin hintaan?\n\nJa sitten kaikki taas puhuivat yhteen ääneen. Rouva Guibal, Henriette,\nBlanche, kaikki he mittailivat, leikkelivät, tuhlasivat. Siinä\nheitettiin vaatevarastot sikinsokin, ryöstettiin koko tavaratalo\ntyhjäksi, sepitettiin verrattomia, kauan unelmoituja, muiden kadehtimia\npukuja, ahmittiin hellittämättömän kiihkeästi turhamaisuuden kaikkia\nnautintoja, ikäänkuin korukankaiden lämpimänhivelevä kosketus olisi\nollut heille elämänehto.\n\nLuotuaan silmäyksen saliin Mouret lopetti muutamin sanoin uudenaikaisen\nkauppakoneiston selittämisen lähestyen paronia ja kuiskaten jotakin\nhänen korvaansa ikäänkuin uskoakseen hänelle sydämensä salaisuuksia,\nsellaisia, joita miehet joskus uskovat toisilleen. Tärkeämpi kuin\nkaikki muut hänen esittämänsä perusteet oli kaupan menestymiselle\nnaisen turhamaisuuden kiihottaminen. Tätä kaikki toimenpiteet\ntarkoittivat, varastojen pikainen rahaksimuutto, huokeat hinnat ja\nmieltä rauhoittavat hintalaput. Naisen voittamisesta tavaratalot\nkilpailivat keskenään, naiselle ne huokeiden hintojen satimia\nvirittivät, häntä varten ne rakensivat huumaavia näyttelyjä. Kaikki\ntämä herätti naisessa uusia pyyteitä, nostatti uusia kiusauksia, joihin\ntämä ehdottomasti lankesi, ensin muka säästäväisyydestä huokeahintaisia\ntavaroita ostaen, sitten tyydyttääkseen sievistelyhaluaan ja lopuksi\nnainen joutui suin päin turmion kitaan. Hankkimalla itselleen\nkymmenkertaisen menekin ja tarjoamalla yleisölle yltäkylläisesti\nerilaisia tavaroita tavaratalot valmistivat yhteiskunnalle uuden\nmenoerän, saattoivat yksityistaloudet hämminkiin ja saivat muodin\nkeksimään yhä kalliimpia oikkuja. Ja vaikka heidän valtakunnassaan\nnainen olikin kuningatar, jonka heikkouksia kiitettiin ja\nliehakoitiin, niin itseasiassa sama nainen siinä hallitsi rakastuneena\nhallitsijattarena kauppaa käyvää kansaa, joka osasi kiristää siltä\nveripisaran jokaisesta sen oikun tyydykkeestä. Mouret'n\nnaistenihailijan kohteliaisuuskaan ei voinut täydellisesti peittää\nhänen raakaa juutalaisluonnettaan, joka pystyi kauppaamaan naisen\npainon mukaan. Hän pystytti naiselle temppelin; hän antoi naiselle\nsadoittain palvelijoita polttamaan suitsukkeita ja osoittamaan uusien\njuhlameno-ohjeiden mukaan kunnioitusta; hänen kaikki ajatuksensa\nkohdistuivat yksinomaan naiseen, jolle hän hankki lakkaamatta uusia\nviehätyksiä. Ja siitä huolimatta, kun hän oli tyhjentänyt uhrinsa\ntaskut ja turmellut poloisen hermot, ei hänessä ollut enää muuta\njäljellä kuin miehessä kytevä salainen ylenkatse rakastajatarta\nkohtaan, joka tyhmyydessään antautuu hänelle.\n\n-- Houkutelkaa naiset puolellenne, hän kuiskasi paronille nauraen\njulkeasti, -- niin voitte myydä vaikka koko maailman.\n\nNyt paroni ymmärsi. Hän oli päässyt asiaan kiinni ja arvasi loput. Näin\nritarillinen tapa petkuttaa naisia oli hänelle mieleen ja elvytti\nhänessä hänen elostelijanmenneisyytensä. Hän iski merkitsevästi silmää\nja alkoi ihailla tuon naistensyöjäkoneen keksijää. Tepsivää tosiaankin!\nJa kokeneena miehenä hän sanoi samaa kuin Bourdonclekin kerran oli\nsanonut:\n\n-- Kyllä he vielä kostavat!\n\nMutta Mouret kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään. Naiset olivat\nkaikki hänen omiaan, hänen tavaraansa, kun hän sitä vastoin itse oli\ntäydellisesti vapaa. Kun heillä ei enää ollut mitään annettavaa\nhänelle, ei rikkautta eikä nautintoa, heitti hän heidät kaikki läjään\nkadulle niiden käytettäväksi, joille oli jätteistä hyötyä. Se oli\netelämaalaisen ja liikemiehen harkittua ylenkatsetta.\n\n-- Ja päästäksemme loppuun, herra paroni, tahdotteko liittyä minuun?\nOnko teistä ehdottamani yhtiö mahdollinen?\n\nParoni, joka oli jo puoleksi voitettu, ei tahtonut kuitenkaan sitoutua\nnäin äkkipikaa. Hänen ihastuksensa pohjalla oli vielä vähäinen epäilys,\nja hän aikoi antaa kiertelevän vastauksen, kun naurunpuuskien\nkeskeyttämä huuto naisten puolelta säästi häneltä tämän vaivan.\n\n-- Herra Mouret! Herra Mouret! kuului salista.\n\nJa kun Mouret kiusaantuneena ei ollut kuulevinaan, rouva de Boves nousi\ntuoliltaan ja tuli pienen salin ovelle sanoen:\n\n-- Teitä kaivataan, herra Mouret. Ei ole lainkaan kohteliasta hautautua\ntällä tavalla nurkkiin keskustelemaan liikeasioista.\n\nSilloin Mouret päätti luopua. Nuhteettoman kohteliaasti hän nousi\nteeskennellen ihastusta, mistä paroni oli aivan ihmeissään. He menivät\nyhdessä suureen saliin.\n\n-- Olen käytettävänänne, hyvät naiset, Mouret sanoi hymyhuulin\nastuessaan saliin.\n\nÄänekkäät mieltymyksen huudahdukset kajahtivat häntä vastaan. Hänen\ntäytyi siirtyä lähemmäksi, ja naiset valmistivat hänelle paikan\npiirissään. Aurinko oli nyt laskeutunut puutarhan puiden taa, ja hieno\nvarjo himmensi avaran huoneen. Oli käsillä iltahämärän suloisesti\nraukaiseva hetki, joka alkaen siitä kun päivä ulkona sammuu ja kestäen\nsiihen kun lamput sisällä sytytetään antaa pariisilaisten asuntoihin\nkodin tutun ja lempeän leiman. Herrat de Boves ja Vallagnosc seisoivat\nyhä ikkunan luona, ja heidän pitkät varjonsa näkyivät mustina\nlattiamatoilla. Päivän viimeisen valon kirkastaman toisen ikkunan\nedessä seisoi laiha, opettajatoimen hivuttama herra Marty, joka hetki\nsitten oli saapunut huomiota herättämättä, mitättömän näköisenä ja\nahtaaksi käyneessä, mutta siistissä vierailutakissaan, ja kuunteli\nkiusaantuneena naisten pukuja koskevaa juttelua.\n\n-- Yhäkö te aiotte avata maanantaina uuden myyntinäyttelynne? kyseli\nrouva Marty.\n\n-- Tietysti, Mouret vastasi huilunheleällä näyttelijänäänellä, jolla\nhän puhutteli aina naisia.\n\n-- Tiedättekö, että aiomme kaikki käydä siellä, pisti Henriette\nväliin... -- Sanotaan, että teillä on suunnitteilla ihmeitä.\n\n-- Oh, eihän toki ihmeitä, Mouret sanoi vaatimattomaksi tekeytyen. --\nKoetan vain voimieni mukaan olla teidän kiitoksenne arvoinen.\n\nHe ahdistivat häntä kysymyksillään. Rouva Bourdelais, rouva Guibal,\nBlanchekin tahtoi tietää.\n\n-- Kas niin, kertokaa nyt meille mitä kaikkea siellä tulee olemaan,\nrukoili rouva de Boves. -- Aivanhan me kuolemme uteliaisuudesta.\n\nHe olivat kerääntyneet hänen ympärilleen, kun Henriette huomautti,\nettei Mouret ollut juonut edes teetä. Voi, poloista! Neljä naista\ntarjoutui heti palvelemaan häntä, ehtona kumminkin, että hän sen\njälkeen suostuisi vastaamaan. Henriette kaatoi teen kuppiin, jota rouva\nMarty piteli, kun taas rouva de Boves ja rouva Bourdelais kilpailivat\nkunniasta panna siihen sokeria. Kun hän oli kieltäytynyt istuutumasta\nja tyhjensi hitaasti kuppiaan seisoen keskellä heidän piiriään, he\ntulivat aivan lähelle häntä kytkien hänet ahtaaseen hamekehään ja\nkatselivat häneen loistavin silmin ja hymysuin.\n\n-- Entä silkkinne, paris-bonheurinne, josta kaikki puhuvat? sanoi rouva\nMarty kärsimättömänä.\n\n-- Oh, vastasi Mouret, -- tavattoman hyvää tavaraa, notkeata, sitkeää\nja kestävää... Saattepa nähdä, hyvät naiset. Muualla sitä ei myydäkään\nkuin meillä, sillä meillä on yksinomainen oikeus siihen.\n\n-- Todellako! Taatusti hyvää silkkiä, viisi frangia kuusikymmentä\nmetri! rouva Bourdelais sanoi innoissaan. -- Sehän on vallan\nuskomatonta!\n\nSiitä lähtien kun sanomalehdissä oli ilmoitettu tätä silkkiä, se oli\nnäiden naisten jokapäiväisessä elämässä saanut tärkeän sijan. Sitä\najateltiin ja siitä puheltiin, sitä odotettiin ja epäiltiin. Tavassaan\nahdistaa nuorta miestä uteliailla kysymyksillä kukin naisista paljasti\noman ostajaluonteensa: rouva Marty oli tuhlaamishimon valtaama ostaja,\njoka osti kaiken Naisten Aarreaitasta, valitsematta, mitä vaan eteen\nsattui; rouva Guibal käveli siellä tuntikausia ostamatta koskaan\nmitään, hänelle pelkkä katseleminen tarjosi jo yltä kyllin nautintoa;\nrouva de Boves kurkotti alituisessa rahapulassaan liian korkealle\ntuskastuen lopuksi tavaroihin, joita ei voinut saada; rouva Bourdelais\noli käytännöllinen ja tarkka porvariskodin emäntä, joka meni aina\nsuoraan alennusmyyntipaikkoihin tehden ostoksensa hätäilemättä ja niin\ntaitavasti, että suuret tavaratalot todellakin säästivät hänelle paljon\nrahaa. Henriette taas oli sangen tarkka puvuissaan, osti suurista\ntavarataloista vain vähäpätöisempiä tavaroita, käsineitä,\ntrikootavaroita ja yksinkertaisempia liinavaatteita.\n\n-- On meillä muitakin kankaita, hämmästyttävän huokeita laatuunsa\nnähden, Mouret jatkoi sointuvalla äänellä. -- Tahtoisin suositella\nteille varsinkin cuir-d'orin taftiamme, harvinaisen kiiltävää\nkangasta... Puolisilkkikankaissa on myös tänä vuonna hyvin hienoja\nmalleja, valikoimalla valittuja tuhansista hankkijallemme tarjotuista\nnäytteistä, ja mitä sametteihin tulee, meillä on mitä runsain valikoima\nkaikkia värivivahteita... Voin myös kertoa teille, että tänä vuonna\ntullaan käyttämään paljon verkaa. Saattepa nähdä matelassée kankaitamme\nja seviottejamme... Naiset eivät keskeyttäneet enää, supistivat vain\nkehänsä yhä ahtaammaksi, ja hymyn vaimetessa puoliavoimilla huulilla\nkurkottivat yhä enemmän kaulaansa ikäänkuin koko heidän olentonsa olisi\npyrkinyt lähestymään lumoojaa. Heidän silmänsä himmenivät, ja kylmät\nväreet puistattivat heitä. Mutta huolimatta naisten hiuslaitteista\nkohoavista päihdyttävistä tuoksuista Mouret ei hetkeksikään menettänyt\nvoittajan tyyntä varmuutta. Vähän väliä hän keskeytti puheensa\nnielaistakseen pienen kulauksen teetä, minkä tuoksu viilensi noita\nliian voimakkaita tuoksuja, joissa oli hieman pedon kirpeyttä.\nTuollaista itsehillintää katsellessaan paroni Hartmann, joka ei\nkääntänyt silmiään Mouret'sta, tunsi ihailunsa vain kasvavan.\nVerratonta kylmäverisyyttä tuo veitikka osoitti käyttäessään noin\nnaista leikkikalunaan vähääkään huumaantumatta hänen viehätyksestään.\n\n-- Vai verkaa siis tullaan käyttämään, toisti rouva Marty, jonka kasvot\nkävivät melkein kauniiksi miellyttämisenhalusta. -- Täytyy miettiä.\n\nRouva Bourdelais, jonka katse oli yhä selkeä, sanoi vuorostaan:\n\n-- Eikö teillä ole torstaina jäännösmyynti?... Odotan siksi. Minullahan\non koko lapsilauma vaatetettavana.\n\nJa kääntäen vaaleatukkaisen päänsä Henrietteä kohti hän kysyi:\n\n-- Sauveurillako teetät yhä pukusi?\n\n-- Hyvä Jumala, täytyyhän minun, tämä vastasi. -- Sauveur on hyvin\nkallis, mutta hän on Pariisissa ainoa, joka saa puvun istumaan... Ja\nsitten, sanoipa herra Mouret mitä hyvänsä, niin hänellä on sittenkin\nkauneimmat mallit. Sen sievempiä ei löydä mistään. Minä en sietäisi\nnähdä pukujani joka naisen yllä.\n\nMouret hymyili salaperäisesti. Sitten hän ilmoitti, että rouva Sauveur\nosti kankaansa häneltä. Epäilemättä hän osti suoraan tehtailijoiltakin\nmuutamia malleja, joiden omistusoikeuden hän lunasti itselleen, mutta\nmitä esimerkiksi mustiin silkkikankaisiin tuli, niin rouva Sauveur\nväijyi alati Aarreaitan tilapäismyyntejä, joista hän osti tukuttain\nkankaita myydäkseen ne sitten kaksi, jopa kolmekin kertaa kalliimmalla.\n\n-- Olenkin aivan varma siitä, että hänen hankkijansa vievät meiltä\nparis-bonheurimme. Miksi he menisivät ostamaan tehtaista, kun hinta\nsiellä on korkeampi. Sillä, kunniani kautta, me myymme tappiolla.\n\nTämä oli naisille liikaa. Ajatus, että heille tarjottiin tappiolla\nmyytyjä tavaroita, lisäsi heissä naisen synnynnäistä ahneutta, minkä\njohdosta ostamisen nautinto on hänelle kahta vertaa suurempi, kun hän\nluulee varastavansa kauppiaalta hänen voittonsa. Mouret tiesi kyllä,\netteivät naiset tämän kuultuaan jaksaneet enää vastustaa huokeiden\nhintojen kiusausta.\n\n-- Mehän myymme kaiken ilmaiseksi, hän jatkoi nauraen ja kääntyen\nottaakseen rouva Desforges'in pikku pöydälle jääneen viuhkan. -- Tämä\nviuhka esimerkiksi. Mitä sanoittekaan sen maksaneen?\n\n-- Pitsi kaksikymmentäviisi frangia ja valmistaminen kaksisataa, sanoi\nHenriette.\n\n-- No niin, pitsi ei ole kallis. Ja kumminkin meillä myydään samaa\npitsiä kahdeksallatoista... Mitä tekopalkkaan tulee, hyvä rouva,\nniin sehän on kerrassaan varkautta. Minä en uskaltaisi vaatia\nyhdeksääkymmentä frangia enempää.\n\n-- Sanoinhan sen! huudahti rouva Bourdelais.\n\n-- Yhdeksänkymmentä frangia, kuiskasi rouva de Boves. -- Ei voi olla\nostamatta, ellei ole aivan keppikerjäläinen.\n\nHän oli ottanut uudelleen viuhkan ja tutki sitä tarkasti tyttärensä\nBlanchen kanssa. Toivoton himo, jota hänen oli mahdotonta tyydyttää,\nheitti heijastuksensa hänen isoille, säännöllisille kasvoilleen ja\nsuuriin, raukeisiin silmiinsä. Sitten viuhka toistamiseen kiersi\nkädestä käteen aiheuttaen huomautuksia ja huudahduksia. Herrat de Boves\nja Vallagnosc olivat palanneet ikkunan luota. Edellisen asettuessa\nentiselle paikalleen rouva Guibalin taa, jonka pitsikaulusta hän\ntarkasteli luopumatta nuhteettomasta virkamiehenryhdistään, nuori mies\nkallistui Blanchea kohti koettaen keksiä jotakin miellyttävää\nsanottavaa.\n\n-- Eikö teistä, neiti, musta pitsi valkeaa norsunluuta vasten näytä\nsynkältä? hän kysyi viuhkaa tarkoittaen.\n\n-- Oh, vastasi Blanche, vähääkään punastumatta,\npyöristymiseen taipuvaiset kasvot aina yhtä vakavina, -- minä\nuneksin helmiäisvartisesta valkeasta sulkaviuhkasta. Olen nähnyt\nsellaisen. Se oli niin neitseellisen hieno!\n\nHerra de Boves, joka epäilemättä oli huomannut vaimonsa viuhkaan\nkiintyneen tuskastuneen katseen, sekaantui vihdoin hänkin keskusteluun\nsanoen rouva Guibalille:\n\n-- Tuollaiset leikkikalut eivät kestä mitään.\n\n-- Sanokaa muuta! vastasi punatukkainen kaunotar nyrpistäen huuliaan ja\ntekeytyen välinpitämättömäksi. -- Minä en saa muuta tehdä kuin\nkorjauttaa viuhkaani. Oikein väsyttää.\n\nJo vähän aikaa rouva Marty oli kiihtyneenä keskustelusta käännellyt\nkuumeisesti käsissään punaista laukkuaan. Hän ei ollut vielä näyttänyt\nostoksiaan, ja häntä poltti kiihkeä halu levittää ne muidenkin\nkatseitten hekumaksi. Äkkiä hän unohti miehensä läsnäolon ja otti\nlaukustaan muutamia metrejä pahvipalan ympäri käärittyä kapeaa pitsiä.\n\n-- Tätä pitsiä ostin tytärtäni varten, eikö se ole herttaista... Frangi\nyhdeksänkymmentä.\n\nPitsi kulki kädestä käteen. Naiset ihmettelivät, ja Mouret väitti\nmyyvänsä koristepitsit tehtaanhintaan. Rouva Marty oli sulkenut\nlaukkunsa, ikäänkuin piilottaakseen tavarat, joita ei näyttäisi. Mutta\npitsin osaksi tullut yleinen ihailu sai hänet uudelleen luopumaan\nvarovaisuudesta, ja hän veti esiin nenäliinan.\n\n-- Entä tämä nenäliina, hän sanoi. -- Todellista brysselinpitsiä,\nystäväni... Aivan harvinaisen hienoa! Kaksikymmentä frangia.\n\nJa sen jälkeen laukku vaikutti tyhjentymättömältä. Rouva Marty punastui\nilosta näyttäessään uudet tavaransa kainostellen kuin vaatteitaan\nriisuva ujouden viehätyksen kaunistama nainen. Oli kaulaliina\nespanjalaisesta silkkipitsistä, kolmekymmentä frangia; sitä hän ei\nollut tahtonut ostaa, mutta myyjä oli väittänyt hänelle, että se oli\nviimeinen ja että hinta nousisi pian. Oli harso, chantillyn kudosta,\nhiukan kallis tosin, viisikymmentä frangia. Jos hän ei itse voinut\nkäyttää sitä, niin saattoihan hän tehdä siitä jotakin tyttärelleen.\n\n-- Voi hyvä Jumala, kuinka pitsit ovat kauniita! toisti hän\nhermostuneesti. -- Kun niihin kerta takertuu, voisi ostaa koko\nmyymälän.\n\n-- Mitä tämä sitten on? rouva de Boves kysyi tarkastaen guipure-pitsiä.\n\n-- Sekö, vastasi toinen, se on välipitsiä... Ostin sitä\nkaksikymmentäkuusi metriä. Yhdestä frangista metri, ymmärtääkö sitä\nkukaan!\n\n-- Niinkö, sanoi rouva Bourdelais hämmästyneenä. -- Mutta mitä aiotte\ntehdä siitä?\n\n-- En tosiaankaan tiedä... Mutta malli oli minusta niin soma!\n\nSilloin kohottaessaan silmänsä hän kohtasi miehensä kauhistuneen\nkatseen. Miesparka oli käynyt vieläkin kalpeammaksi, ja koko hänen\nolemuksensa ilmaisi tukahdutettua tuskaa, köyhän miehen epätoivoa tämän\nnähdessä vaivalla ansaitut rahansa täysin käsin tuhlatuiksi. Jokainen\nuusi pitsinkappale oli hänelle uusi tappio, merkitsi hänelle\nkoulutyössä kuluvia raskaita päiviä, tuntiopettajan pitkiä jalkamatkoja\nlikaisilla kaduilla, jokapäiväisen elämän yhtämittaista raatamista ja\nalituisessa rahanpuutteessa olevan kodin helvettiä. Hänen katseensa\nkauhun nähdessään rouva Marty tahtoi kätkeä ostoksensa takaisin\nlaukkuunsa ja tapaili vapisevin sormin nenäliinaa, harsoa, pitsejä,\nhermostuneesti nauraen ja sopertaen:\n\n-- Antakaahan tänne, ettei mieheni taas tarvitse torua... Vakuutan\nsinulle, ystäväni, että sittenkin olen ollut sangen järkevä, sillä\nsiellä olisi ollut saatavana erästä pitsiä, oh, ihmeellistä!\nViiteensataan frangiin!\n\n-- Miksi ette ostanut? rouva Guibal kysyi välinpitämättömästi. -- Onhan\nherra Marty miehistä kohteliain.\n\nOpettajan täytyi kumartaa ja sanoa, ettei hän mitenkään tahtonut\nrajoittaa vaimonsa vapautta. Mutta kun hän ajatteli vaaraa, joka\nviisisataa maksavan pitsin muodossa oli ollut vähällä kohdata häntä,\nhän tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäpiitään. Ja kun hän\nkuuli Mouret'n väittävän, että suuret tavaratalot lisäsivät tuntuvasti\nalhaisemman porvariston tuloja, hän singautti tätä kohti julmistuneen\nkatseen, vihan iskemän nuolen, johon arkaluontoisen täytyy turvautua,\nkun hän ei uskalla kuristaa vihamiestään.\n\nMutta naiset eivät hellittäneet, kun kerran olivat päässeet\nmieliaiheeseensa. Vastustamatta he antautuivat hurmattaviksi.\nPitsikääröt aukenivat, lainehtivat kiehkuroina toiselta toiselle,\nkiinnittivät heidät yhteiseen harrastukseen ja kietoivat heidät\nverkkojensa silmukoihin. Naiset hivelivät polvillaan noita ihmeellisiä\nkudoksia, joihin heidän sormensa väkisinkin eksyivät. Ja yhä\nahtaammalle he sulkivat Mouret'n kehäänsä, yhä hartaammin he jatkoivat\nkyselyään. Huoneen jatkuvasti hämärtyessä Mouret'n täytyi joskus\nkumartua niin syvään tutkiakseen jotakin erityistä pitsikudosta, että\nhän sattui hipaisemaan parrallaan naisten hiuksia. Mutta huolimatta\niltahämärän suloisesta veltostuttavasta hekumasta, hurmaantumatta\nnaisten olkapäistä lähtevistä tuoksuista hän yhä valeihastuksensa alla\nsäilytti hallitsevan asemansa. Nainen hän oli itsekin aistiensa ja\nluonteensa notkeuden puolesta, ja osasi arvata salaisimmatkin naisten\nsielussa piilevät pyyteet, ja lumottuina nämä antautuivat hänelle, kun\nhän sitä vastoin rehenteli korkealla valtaistuimellaan naishelyjen\nitsevaltiaana kuninkaana. Pimenevässä salissa äänet sortuivat\nkuiskeeksi, puoleksi sammuneiksi huokauksiksi, joista tuon tuostakin\nerotti:\n\n-- Oh, herra Mouret! Herra Mouret!\n\nPäivän kalpeat heijastukset haihtuivat huonekalujen pronssikoristeista.\nNaisten ryhmä Mouret'n ympärillä hämmentyi pimeässä entistä enemmän.\nPitsit yksin kuulsivat valkeana lumena heidän tummien kankaiden\nverhoamilla polvillaan, jotka tuntuivat pyrkivän notkistumaan\nepäjumalan eteen. Teekannun kyljessä tuikki viimeinen väike palaen\npirteästi kuin yölamppu tässä teehöyryn tuoksuttamassa huoneessa. Mutta\nyhtäkkiä palvelija toi huoneeseen kaksi lamppua ja lumous hälveni. Sali\nheräsi vilkkaana ja iloisena. Rouva Marty sulki pitsit takaisin\nlaukkuunsa, rouva de Boves söi vieläkin leivoksen, ja Henriette, joka\noli noussut, puheli hiljaa paronin kanssa ikkunasyvennyksessä.\n\n-- Hän on erittäin miellyttävä, paroni sanoi.\n\n-- Niin, todellakin! Henriette huudahti ilmaisten tahtomattaan\ntunteittensa salaisuuden.\n\nParoni hymähti niinkuin isä tyttärelleen. Se oli ensimmäinen kerta, kun\nHenriette oli näyttänyt niin rakastuneelta, mutta paroni ei siitä\nloukkaantunut, sillä lapsellisuuksien aika oli jo aikoja sitten hänellä\nohi. Säälien entistä rakastettuaan, joka oli joutunut tuon ulkoa niin\nlempeän, mutta sisältä hyydyttävän kylmän veijarin käsiin, hän luuli\nvelvollisuudekseen varoittaa tätä ja sanoi kuin piloilla:\n\n-- Varokaa, ystäväni! Hän syö teidät kaikki suuhunsa.\n\nMustasukkaisuuden liekki leimahti Henrietten kauniissa silmissä, sillä\nhän arvasi olleensa Mouret'lle vain välikappale, tämän pyrkiessä\nparonin ystävyyteen. Ja hän vannoi tekevänsä tuon miehen hulluksi\nrakkaudesta, tuon miehen, jonka lyhytaikainen hellyys hajosi kuin\ntuuleen heitetyn laulun kaiku.\n\n-- Oh, hän vastasi, vuorostaan muka leikkiä laskien, -- ainahan karitsa\nlopuksi syö suden.\n\nSilloin paroni rohkaisi häntä huvittuneena päännyökkäyksellä. Kenties\nHenriette olikin se nainen, joka oli kostava toisten puolesta.\n\nKun Mouret toistettuaan Vallagnoscille, että tämän oli välttämättä\nkäytävä katsomassa konetta, tavarataloa, lähestyi paronia\nhyvästelläkseen, tämä pidätti hänet ikkunasyvennykseen pimeään\npeittyneen puiston eteen. Nähtyään äsken Mouret'n naisten piirissä hän\ntaipui vihdoin ja uskalsi luottaa. Hetken aikaa he keskustelivat\nhiljaa. Sitten pankinjohtaja sanoi:\n\n-- No niin, sittenpä nähdään... Asia on päätetty, jos myyntinne\nmaanantaina saavuttaa ennustamanne...\n\nHe puristivat kättä, ja Mouret poistui ihastuneen näköisenä, sillä\nhänelle ei päivällinen maistunut, ellei hän päässyt pistäytymään ensin\nNaisten Aarreaittaan tarkastamaan päivän tulot.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMaanantaina, lokakuun 10:ntenä, kirkas aurinko lävisti voitollisena\nharmaat pilvet, joiden peitossa taivas oli jo viikon ajan piillyt.\nPitkin yötä oli vielä sataa tihuuttanut ja kadut olivat täynnä lokaa.\nMutta päivän sarastaessa pilviä hajottavat tuulet olivat kuivanneet\nkatukäytävät, ja taivas kaareutui sinisenä ja selkeänä kuin keväällä.\n\nJo kahdeksasta lähtien aamuauringon kultaama Naisten Aarreaitta leimusi\njuhlapuvussaan talvivarastonäyttelyn avaamispäivänä. Lippuja liehui\novella, villakangaskaistaleet pieksivät ilmaa ja niiden pauke täytti\nGaillonin aukion maalaisjuhlan riemuitsevalla melskeellä. Aukion\nkulmaan päättyvien katujen varsilla olevat näyteikkunat tarjosivat\nkatsojalle mahtavia rakennelmia, joiden kirjavaa komeutta ikkunalasien\npuhtaus yhä lisäsi. Siinä puhkesi kadun iloksi tuhatvärisiä\nsilmänherkkuja, kokonainen tulvillaan oleva juhlapöytä, jossa oli\nohikulkijoiden katseille yltäkyllin tyydykettä.\n\nMutta tavaratalon sisällä oli vielä hiljaista; silloin tällöin saapui\nkiireinen ostaja, naapuriston emännöitsijä tai joku iltapäivän\nväentungosta pelkäävä rouva. Liehuvien lippujensa takana tavaratalo\nkiillotettuine parkettilattioineen ja täyteen sullottuine osastoineen\ntuntui odottavan aseet ojossa, valmiina ostajakunnan hyökkäyksien\nvaralta. Varhaiset kävelijät riensivät pysähtymättä ohi, tuskin\nkatsahtivatkaan siihen. Neuve-Saint-Augustininkadulla, johon ajoneuvot\npysähtyivät, ei vielä yhdeksän aikana ollut kuin kahdet vaunut.\nKaupunginosan asukkaat, pikkukauppiaat varsinkin, ryhmittyivät oville\nja katukäytävien kulmiin ihmetellen viirien ja töyhtöjen paljoutta\nkatsellen nenä pystyssä ja tehden katkeria huomautuksia. Varsinkin\nheitä suututtivat Michodièrenkadulla, lähettämön edessä odottavat\ntavaravaunut, loistaviksi maalatut, punaiset ja keltaiset kuviot\nvihreällä pohjalla, joiden kiiltävän uudet pinnat hohtivat\nauringonpaisteessa kullalta ja purppuralta. Tällaisia vaunuja\nMouret'lla oli neljät, ja kaikki oli maalattu uudelleen tilaisuutta\nvarten, kyljissä oli liikkeen nimi suurin kirjaimin ja keskellä kattoa\nkorkea kilpi, jossa kerrottiin talvinäyttelyn avaamisesta. Vastapäätä\nolevan puotinsa ovelta Baudu katseli vihasta kalpeana, miten vaunut\nsullottiin edellisestä illasta jääneitä tavaralähetyksiä täyteen ja\nmiten ne sitten lähtivät liikkeelle komeiden hevosten vetäminä. Aina\nbulevardille asti hän seurasi katseellaan näitä päivänpaisteessa\nsäihkyviä, vieriviä ilmoitustauluja, jotka lähtivät Pariisin kaikille\nkulmille julistamaan Naisten Aarreaitan vihattua nimeä.\n\nVähitellen ajurinvaunuja alkoi tulla ja pysähtyä riviin. Joka kerta kun\nuusi ostaja saapui, ovikäytävässä seisovat, tavaratalon livreehen\npuetut palveluspojat -- takki ja housut vihreät, liivit puna- ja\nkeltaraitaiset -- riensivät kadulle. Isä Jouve, virastaan eronnut\nkapteeni, pitkä takki yllä, kaulassa valkea solmuke ja rinnassa\narvokkaana kilpenä loistava mitali, kunniamerkki pitkästä ja\nnuhteettomasta palveluksesta, otti asiakkaan vastaan vakavan\nkohteliaasti ja kumartui selittämään eri osastoja. Sitten tulija\npäästettiin eteishalliin, joka oli sisustettu itämaiseksi saliksi.\n\nJo heti sisään astuessa oli siis ihailemisen aihetta, jonka vaikutus ei\nmennyt hukkaan kenenkään kohdalla. Mouret oli itse keksinyt tämän\nyllätyksen. Hän oli tuottanut sangen edullisilla ehdoilla itämailta\nsuuren valikoiman mattoja, sekä vanhan- että uudenmallisia, joita tähän\nasti oli ollut myytävinä ainoastaan harvinaisuuksien kauppiailla sangen\nkorkeaan hintaan. Näille hän toivoi suurta menekkiä, ja hän möi ne\nmelkein ostohinnasta, sillä hänelle niiden pääasiallinen tarkoitus oli\ntavaratalon koristaminen ja taiteenihailijoiden houkutteleminen. Tämä\nitämainen sali näkyi Gaillonin aukion keskipalkoille asti. Se oli\nkokonaan matoista ja verhoista rakennettu, ja Mouret oli itse johtanut\nniiden ripustamista paikoilleen. Kattoa verhosivat smyrnalaiset matot,\njoiden monimutkaiset mallit kasvoivat esiin punaiselta pohjalta. Seinät\nolivat oviverhojen peitossa. Oli vihreä-, kelta- ja punaraitaisia\nsyyrialaisia ja karamanilaisia verhoja, vähempiarvoisia Diarbekirin\nmattoja, karkeapintaisia kuin paimenpuvut, kaitoja Ispahanin, Teheranin\nja Kermanin mattoja, leveämpiä kukikkaita mattoja Sumakasta ja\nMadrasista täynnä oudonmuotoisia pioneja ja palmuja, mielikuvituksen\nlumotuista puutarhoista poimittuja. Maassa oli lattiamattoja, pehmeitä\nkuin turkikset, keskellä agralainen matto, erinomaisen hieno\nmalliltaan, keskus oli valkea ja leveät reunat vaaleansinipohjaisia\nmielikuvituksellisin sinipunervin koukeroin. Joka paikassa oli\nihmeellisiä kudonnaisia: Mekan samettimaisen häiveisiä mattoja,\nrukousmattoja Daghestanista vertauskuvallisine kuvioineen, Kurdistanin\nkukkakirjaisia mattoja ja vihdoin eräässä nurkassa halpahintaisten\nmattojen pino, Gheurdesin, Coulan ja Kircheerin mattoja viidestätoista\nfrangista alkaen. Tähän muhkeaan passan telttaan, jossa huonekaluina\noli kamelintyynyistä rakennettuja nojatuoleja ja sohvia, toiset\nruudullisia, toiset maalaisruusuilla kirjailtuja, tuntuivat itämaat\nlevittäneen kaiken komeutensa, Turkki, Arabia, Persia, Intia olivat\nsiellä edustettuina. Palatsit oli tyhjennetty, moskeijat ja basaarit\nriistetty aarteista puhtaiksi. Tummennut kulta vallitsi vanhojen\nmattojen kuluneissa muodoissa, joiden vaalenneissa vivahduksissa oli\nrauenneen hiilloksen himmeää hehkua ja vanhojen mestarien paahtunutta\nväriä. Tämä barbaarinen taide huokui itämaiden näkyjä vahvan tuoksun\nohella, jonka vanhat villakankaat olivat tuoneet muassaan auringon ja\nsyöpäläisten maista.\n\nKun Denise, joka juuri sinä päivänä astui palvelukseen, tuli tähän\nsaliin, hän pysähtyi hämmästyneenä ovelle ihmetellen eteishallin outoa\nasua ja uskaltamatta mennä edemmäksi haaremin tapaan sisustettuun\nhuoneeseen. Erään palveluspojan täytyi lähteä näyttämään hänelle tietä\nullakolle ja luovuttaa hänet siellä makuuhuoneiden hoitajan ja\nsiivoojan rouva Cabinin käsiin; tämä osoitti hänelle asunnoksi huoneen\nn:o 7, johon hänen matkakirstunsa jo oli tuotu. Huone oli ahdas kammio,\nviettävän, ikkunan puhkaiseman katon alla, ja sen kalustona oli pieni\nvuode, pähkinäpuinen kaappi, pukeutumispöytä ja kaksi tuolia. Ullakolla\noli pitkänä jonona kaksikymmentä yhtäläistä pientä kammiota, joista\njohti ovi pitkään, keltaiseksi maalattuun luostarimaiseen käytävään.\nTalon kolmestakymmenestäviidestä tytöstä nukkui näissä ne\nkaksikymmentä, joilla ei ollut Pariisissa sukulaisia; muut asuivat\nkaupungilla, muutamat keksittyjen tätien tai serkkujen luona. Heti\nhuoneeseen tultuaan Denise riisui köyhän, harjaamisesta kuluneen mustan\npukunsa paikattuine hihoineen, ainoan, minkä hän oli Valognes'ista\ntuonut mukanaan, ja puki ylleen osastonsa mustan silkkipuvun, joka oli\nkorjattu häntä varten ja odotti vuoteella. Puku oli vieläkin liian\nväljä ja kohosi olkapäistä. Mutta Denise oli niin hätääntynyt, ettei\njoutanut ajattelemaan sellaisia pikkuasioita. Hän ei ollut koskaan\nennen käyttänyt silkkipukua. Kun hän laskeutui portaita mennäkseen\nosastolleen ja näki hameen välkkyilevän, hän ujosteli juhlallista\npukuaan ja häpesi kankaan kahinaa.\n\nTullessaan osastolle hän kuuli että siellä riideltiin. Clara vakuutti\nkimeällä äänellä:\n\n-- Aivan varmaan, rouva, minä saavuin ennen häntä.\n\n-- Se ei ole totta, väitti Marguerite vastaan. -- Hän tyrkkäsi minua\novella, mutta minä olin jo toisella jalallani astunut saliin.\n\nOli kysymys palvelusvuoroista. Myyjättäret kirjoittivat sitä mukaa kun\nsaapuivat nimensä kivitaululle, ja näin syntynyt luettelo määräsi\njokaiselle oman vuoronsa palvella asiakkaita. Heti kun joku oli\nsuorittanut asiakkaansa asiat, hän riensi uudestaan merkitsemään\nnimensä viimeiseksi luetteloon. Näistä vuoroista tytöt nyt riitelivät,\nja Aurélie rouva päätti lopulta, että Marguerite oli oikeassa.\n\n-- Aina minulle tehdään vääryyttä, Clara mutisi vihoissaan.\n\nMutta Denisen astuessa sisään riitakumppanit leppyivät heti. He\nkatsoivat toisiinsa ja naurahtivat. Voi raukan pukua. Ujoudesta\njäykkänä Denisekin meni kirjoittamaan nimensä luetteloon kaikkein\nviimeiseksi. Aurélie rouva katseli häntä levottomana eikä voinut olla\nsanomatta:\n\n-- Mutta, ystäväni, teitähän sopisi kaksi tuohon pukuun. Se on\nvälttämättä pienennettävä... Ja sitten, ettehän te osaa pukeutua!\nTulkaa tänne, korjaan vähän asuanne.\n\nHän vei Denisen kahden vaatteita täyteen sullotun kaapin välissä olevan\nsuuren peilin eteen. Huone, jonka kaikki seinät olivat tällaisia\npeilejä ja kaappeja täynnä, muistutti punapohjaisine kukikkaine\nplyyssiverhoineen ja veistettyine tammipaneeleineen hotellin salia. Ja\nyhä enemmän ravintolamaisuus johtui mieleen, kun näki silkkipukuiset ja\nhymyhuuliset myyjättäret, jotka asiakkaiden mieliksi alinomaa häärivät\nuskaltamatta istuutua ostajien käytettäviksi varatuille tuoleille,\nvaikka niitä oli koko tusina. Jokaisen tytön rinnassa oli napinreikään\npistettynä lyijykynä, terä ylöspäin, ja taskussa puoleksi näkyvissä\ntarkistusvihko, joka muodosti valkean täplän mustalle kankaalle. Jotkut\nkoettivat sormuksilla, rintaneuloilla, kaulaketjuilla ja muilla\nkoristeilla elävöittää pukunsa yksitoikkoisuutta, mutta varsinkin he\nkilpailivat hiuslaitteiden komeudesta kähertäen ja järjestäen hiuksensa\nmitä monimutkaisemmin, palmikoille, kiharoille ja koukeroille.\n\n-- Vetäkää toki vyö kireämmäksi edestä, sanoi Aurélie rouva. Noin, ette\nedes näytä enää kyttyräselkäiseltä... Entä hiuksenne! No, jo te osaatte\nhapsenne pörröttää! Ja kaunis tukka teillä olisi, jos tahtoisitte.\n\nDenisessä ei tosin muuta kaunista ollutkaan kuin paksu, tuhkanvaalea\ntukka, joka irralla ollessaan valui nilkkoihin asti ja jonka saaminen\nkampaukselle oli hyvin vaivalloista niin että hänen täytyi tyytyä\nnostamaan se paksupiikkisellä sarvikammalla solmuksi niskaan. Clara,\njota hiukset suututtivat, oli nauravinaan niille, kun ne muka eivät\ntaipumattoman vallattomina pysyneet kunnollisessa solmussakaan, ja hän\nviittasi luokseen erään valkovaateosaston myyjättären, jolla oli\nleveät, mutta miellyttävät kasvot. Nämä kaksi naapuriosastoa olivat\nalituisessa riidassa keskenään, mutta joskus myyjättäret suvaitsivat\nyhdessä pilkata muita.\n\n-- Neiti Cugnot, katsokaa tuota harjaa, nauroi Clara, jota Marguerite\ntyrkkäsi kyynärpäällään ollen hänkin nauravinaan menehtyäkseen.\n\nMutta valkovaateosaston myyjätär ei ollut naurutuulella. Hän oli jo\njonkin aikaa katsellut Deniseä, ja hänelle oli johtunut mieleen, mitä\nhän itse oli saanut kestää palveluksensa ensi kuukausina.\n\n-- Niin, eihän sitä kaikilla sellaista harjaa ole, vastasi hän.\n\nJa hän palasi osastoonsa toisten vaietessa nolostuneina. Denise, joka\noli kuullut, katsoi kiitollisena hänen jälkeensä ja otti Aurélie rouvan\nkädestä vastaan omalla nimellään merkityn tarkistusvihkon.\n\n-- No niin, sanoi Aurélie rouva, -- huomenna saatte pukeutua\nsievemmin... Ja nyt koettakaa tottua talon tapoihin ja odottakaa\nvuoroanne. Meillä on kova työpäivä edessä, ja teillä on tilaisuus\nnäyttää mihin kelpaatte.\n\nMutta osasto oli yhä tyhjä, näin aikaisin ei yleisö vielä ollut\nliikkeellä. Myyjättäret eivät vaivanneet liikaa itseään, vaan\nliikkuivat veltosti ja välinpitämättömästi säästääkseen voimiaan\niltapäivää varten. Denise, jota vaivasi ajatus, että muut pitivät häntä\nsilmällä nähdäkseen kuinka hän alussa suorittaisi tehtäviä, rupesi\nteroittamaan kynäänsä jotakin tehdäkseen, ja pisti sen sitten niinkuin\nmuutkin rintaansa napinreikään. Hän koetti rohkaista mieltään.\nTäytyihän hänen taistella päästäkseen alkuun. Edellisenä iltana hänelle\noli sanottu, että hänet otettiin ylimääräisenä ilman kiinteätä palkkaa;\nhänen täytyi siis tyytyä vain myyntiprosentteihin. Hän toivoi kumminkin\nansaitsevansa edes tuhatkaksisataa vuodessa, sillä hän tiesi, että\nhyvät myyjättäret ansaitsivat aina kahteentuhanteenkin, jos vähänkin\nvaivasivat itseään. Hän oli tehnyt menoarvionsa ja luuli voivansa\nsadalla frangilla kuukaudessa maksaa Pépén ylläpidon ja lisäksi\nsuorittaa Jeanin menot, sillä eihän tämäkään ansainnut vielä mitään.\nItse hän ei tarvinnut muuta kuin vähän vaatteita. Mutta ansaitakseen\nniin paljon hänen täytyi olla luja ja ahkera eikä olla muiden äreydestä\nja kiusanteosta millänsäkään. Hänen tuli rohkeasti pitää puoliaan, ja\njos muu ei auttanut, ryöstää väkisin osansa. Koettaessaan näin\nkaraistua kestämään taistelua hän näki osaston ohi kulkevan pitkän\nnuoren miehen, joka tervehti häntä hymyillen. Tunnettuaan Delochen,\njoka oli edellisenä päivänä otettu pitsiosaston myyjäksi, Denise\nvastasi hänen tervehdykseensä onnellisena ystävyydenosoituksesta, joka\ntuli hänen osakseen, ja näki siinä hyvän enteen.\n\nPuoli kymmenen aikana ruokakello soi, ja ensimmäiseen vuoroon kuuluvat\nmenivät aamiaiselle. Sitten uusi soitto kutsui toisen vuoron syömään.\nOstajia vain ei näkynyt. Rouva Frédéric, joka katkeroituneena leskenä\nkoetti hakea lievennystä ennustamalla muille onnettomuuksia, väitti\njurosti, että päivä oli hukassa, ettei tarvinnut enää odottaa\nkissaakaan ja että oli parasta sulkea kaapit ja lähteä tiehensä.\nMarguerite, joka oli sangen ahne, tuli tästä ennustuksesta nyrpeälle\nmielelle, ja hänen litteät kasvonsa synkkenivät, mutta hevoskaula\nClara, joka ei välittänyt muusta, kunhan pääsi kedoille laukkaamaan,\najatteli jo huvimatkaa Verrières'iin, jos liike romahtaisi. Aurélie\nrouva käveli osastollaan vakavan näköisenä ja sanaakaan sanomatta,\nkenraalina, jonka on vastattava niin voitosta kuin tappiostakin.\n\nYhtätoista käydessä alkoi tulla ostajia. Denisen myyntivuoro lähestyi,\neräs rouva tuli sisään.\n\n-- Pulloposki maalta, tiedättehän, kuiskasi Marguerite.\n\nSaapunut oli noin neljänkymmenenviiden ikäinen tukevanpuoleinen nainen,\njoka kaukaisesta maaseutukaupungistaan tuli aika-ajoin käymään\nPariisissa. Kotona hän pitkinä kuukausina pani rahoja säästöön, ja kun\nhän tuli Pariisiin, hän tuli suoraa päätä Naisten Aarreaittaan, missä\nkulutti kaikki säästönsä. Harvoin hän kirjeitse tilasi mitään, sillä\nhän tahtoi itse nähdä, omaksi ilokseen kosketella tavaroita, ja hän\nosti Naisten Aarreaitasta koko vuoden tarpeensa, yksin silmäneulatkin,\njoista häneltä muka kotikaupungissa kiskottiin hävyttömät hinnat. Koko\ntavaratalo tunsi hänet ja tiesi, että hän oli rouva Boutarel, kotoisin\nAlbista, mutta sen enempää hänen oloistaan ja elämästään ei tiedetty,\neikä välitettykään tietää.\n\n-- Toivon, että voitte hyvin, rouva Boutarel, sanoi Aurélie rouva\ntullen kohteliaasti häntä vastaan. -- Mitä haluatte? Teitä palvellaan\nheti paikalla.\n\nSitten kääntyen neitien puoleen hän sanoi:\n\n-- Pian joku tänne.\n\nDenise lähestyi, mutta Clara heittäytyi väliin. Viimeksimainittu oli\nyleensä laiska myymään eikä suuresti välittänyt rahoista, koska hän\nansaitsi niitä enemmän ja vaivatta liikkeen ulkopuolella. Mutta nyt hän\ninnostui, kun huomasi voivansa tehdä kiusaa vastatulleelle.\n\n-- Anteeksi, nyt on minun vuoroni, Denise vastusteli.\n\nAurélie rouva pysähdytti hänet ankaralla katseella, ja kuiskasi:\n\n-- Tässä ei ole nyt vuoroista kysymys, minun käskyjäni täällä\ntotellaan. Odottakaa kunnes opitte kuinka tunnettuja asiakkaita on\npalveltava.\n\nDenise vetäytyi pois tieltä. Tuntien silmiensä kostuvan hän käänsi\nselkänsä salatakseen herkkyytensä ja oli katsovinaan ikkunasta kadulle.\nJoko hänet nyt estettiin myymästäkin? Kaikkiko he yksissä tuumin\naikoivat riistää häneltä ansiot? Tulevaisuus alkoi pelottaa häntä, ja\nhänestä tuntui mahdottomalta kestää tässä itsekkyyden taistelussa.\nSydän täynnä katkeruutta hän painoi otsansa kylmää lasia vastaan, ja\nkatsellen vastapäätä olevaa Vanhaa Elbeufia hän ajatteli, että hänen\nkenties sittenkin olisi pitänyt pyytää setää ottamaan hänet luokseen;\nehkä setä oli jo muuttanutkin mieltä. Olihan hän näyttänyt niin\nliikuttuneelta eilisiltana. Nyt hänen täytyi olla yksin tässä laajassa\ntalossa, johon hän oli eksynyt kaikkien loukattavaksi ja vihattavaksi.\nPépé ja Jean, jotka olivat aina tottuneet turvautumaan häneen, olivat\nvieraiden luona; tuntui aivan siltä, kuin häneltä olisi revitty sydän\nrinnasta. Vaivoin pidätettyjen kyynelten läpi näytti koko katu hänestä\nvärisevän sakeassa usvassa. Hänen takaansa kuului yhtämittaista\npuhetta.\n\n-- Tämähän nousee niskaan, kuului rouva Boutarel sanovan.\n\n-- Rouva on väärässä, Clara vakuutti, -- se istuu erinomaisen hyvin\nolkapäistä... Tai kenties rouva mieluummin tahtoo pienen turkin.\n\nMutta samassa Denise tunsi käsivarttaan kosketettavan ja säpsähti.\nRouva Aurélie puhutteli häntä ankarasti:\n\n-- Taas seisotte mitään tekemättä, katsotte vain huviksenne kadulle. Se\nei käy ollenkaan.\n\n-- Hyvä rouva, eihän minun anneta palvella asiakkaita.\n\n-- Teille on muuta työtä. Alusta teidän on alettava. Pankaa vaatteet\ntakaisin paikoilleen.\n\nOsastolla käyneitä vähälukuisia ostajia varten oli kaapit pengottu jo\nsekaisin. Pitkillä tammipöydillä salin oikealla ja vasemmalla puolella\noli suuria vaatekasoja, turkkeja, viittoja, vaippoja, kaikenkokoisia\nja kaikenmallisia. Vastaamatta Denise rupesi lajittelemaan niitä,\nkäänsi ne siististi kokoon ja pani takaisin kaappeihin. Tämä oli\nvasta-alkavien työtä. Hän ei väittänyt enää vastaan, sillä hän ymmärsi,\nettä täällä vaadittiin ehdotonta tottelevaisuutta ja että hänen oli\nodotettava, kunnes johtajatar sallisi hänen myydä, niinkuin ensiksi oli\ntuntunut aikovankin. Hän järjesteli yhä vaatteita, kun Mouret saapui.\nDenise hätkähti hänet nähdessään. Puna kohosi hänen kasvoilleen, ja\nhänet valtasi uudestaan outo pelko, kun hän luuli, että Mouret puhuisi\nhänelle. Mutta tämä ei edes nähnytkään häntä. Tuskin lienee\nmuistanutkaan tyttöä, jota hän hetkeksi viehättyen oli puoltanut.\n\n-- Rouva Aurélie, hän sanoi käskevästi.\n\nHän oli hiukan kalpea, mutta katse oli kirkas ja päättäväinen.\nKiertäessään osastoja hän oli huomannut ne tyhjiksi, ja äkkiä hänen\nmieleensä oli johtunut, että onni voisi pettää lujauskoisenkin\npalvelijansa. Eihän kello tosin vielä ollut paljoa, tuskin yhtätoista,\nja hän tiesi kokemuksesta, ettei varsinaista ostajakuntaa voinut\nodottaa ennenkuin iltapäivällä. Mutta eräistä merkeistä päättäen oli\nsyytä levottomuuteen. Ennen oli näyttelyissä ollut liikettä jo aamusta\nalkaen, mutta tällä kertaa tavaratalossa ei näkynyt naapuriston\nrouviakaan, joiden oli tapana pistäytyä paljain päin ikäänkuin\ntervehtimään. Niinkuin kaikkien suurten sotajoukonjohtajien on laita,\nhänkin masentumattomasta toimintatarmostaan huolimatta joutui\njonkinlaisen taikauskoisen heikkouden valtaan. Asiat eivät sujuneet.\nHän oli hukassa. Eikä hän tiennyt minkä tähden. Hän luuli lukevansa\ntappionsa ohikulkevien asiakkaidenkin kasvoista.\n\nSamassa rouva Boutarelkin, joka tavallisesti aina osti, meni pois\nsanoen:\n\n-- Ei teillä ole mitään, mikä miellyttäisi minua... En ainakaan vielä\nvoi päättää, täytyy miettiä.\n\nMouret näki hänen lähtevän, ja kun Aurélie rouva kutsua noudattaen\nriensi saapuville, Mouret vei hänet syrjään kysyäkseen häneltä jotakin.\nHe vaihtoivat muutaman kiireisen sanan. Aurélie rouva oli masentuneen\nnäköinen ja teki liikkeen ikäänkuin sanoakseen, ettei kauppa ottanut\nvilkastuakseen. Hetkeksi he jäivät vastakkain seisomaan neuvottomina,\nsellaisen epäilyksen vallassa, jota kenraalit eivät tahdo miehistölle\npaljastaa. Sitten Mouret sanoi ääneen tavallisella rohkeudellaan:\n\n-- Ottakaa työhuoneesta ompelutyttö tänne, jos tarvitsette väkeä. Aina\nhänestäkin kai on vähän apua.\n\nEpätoivoisena hän jatkoi kierrostaan. Aamusta alkaen hän oli koettanut\nvälttää Bourdonclea, jonka levottomat huomautukset suututtivat häntä.\nMutta astuessaan ulos valkovaateosastolta, jossa kaupanteko oli\nvieläkin huonompaa, hän sattui suoraan tätä onnettomuudenennustajaa\nvastaan eikä voinut päästä pakoon. Voimatta kestää Bourdonclen\nvalituksia hän lähetti tämän muitta mutkitta tiehensä kiukkuisin\nsanoin, joilta hän ei säästänyt korkeitakaan virkailijoitaan, kun oli\npahalla päällä.\n\n-- Jättäkää minut rauhaan, hän ärjäisi. -- Kaikki on kunnossa. Jos\nsuutun, niin ajan kaikki pelkurit niin pitkälle kuin tietä piisaa.\n\nMouret asettui yksin seisomaan välikerroshalliin kaidepuihin nojaten.\nSieltä hän saattoi katseellaan hallita koko tavaratalon, niin hyvin\nvälikerroksen osastot, jotka olivat hänen ympärillään, kuin\nalakerrankin osastot, jotka levisivät hänen alapuolellaan. Yläkerran\ntyhjyys tuntui hänestä kammottavalta. Pitsiosastolla eräs\nvanha rouva tyhjennytti kaikki laatikot ostamatta mitään, ja\nvalkotavaraosastolla kolme tytönheilakkaa käänteli ja katseli\nloppumattomiin yhdeksänkymmenen centimen kauluksia. Alhaalla\nostajakunta tuntui jo vähän lisääntyvän; hän havaitsi sen kirkkaista\nvalonvälähdyksistä ovien auetessa. Mutta ostajajono osastoilla oli\nkatkonainen ja liikkui hitaasti. Lyhyttavaraosastolla ja\ntrikootavaraosastolla liikkui aamupukuisia naisia, mutta\nkangasosastoilla ei ollut ketään. Sisäänkäytävässä liikkeen\nlivreepukuiset palveluspojat odotellessaan ostajia laiskottelivat\nväläytellen messinkisiä kiiltonappejaan. Aika-ajoin järjestyksenvalvoja\nkulki ohi juhlallisen täsmällisenä valkeine solmioineen. Mouret'n\nsydäntä kouristi varsinkin hänen katsellessaan keskushallin:\nkuolonkolkkoa rauhaa. Valo lankesi katon hiotun lasin himmeäksi\nsiivilöimänä ja täytti huoneen oudolla, ilmassa väräjävällä\nkirkkaudella, jonka kappelimaisen viileässä äänettömyydessä silkkipakat\nuinuivat. Myyjien askeleiden kaiku, muutamat kuiskaten lausutut sanat,\nlattiaa laahaavan hameen kahina yksistään hämmensivät hallin\npainostavaa hiljaisuutta. Ulkoa kuului kyllä vaunujen räminää, äkkiä\npysähtyvien hevosien kavionkopsetta, vaununovien kiinnilyömistä,\nnäyteikkunoiden takana tunkeilevien kadullakulkijoiden rähinää, sanalla\nsanoen, lähenevän väkijoukon kuhinaa. Mutta nähdessään kassanhoitajien\nvetelehtivän joutilaina luukkujensa takana, pakettipöytien sinisine\nkäärepapereineen ja lankakerineen olevan tyhjinä Mouret tunsi\nväkisinkin joutuvansa pelon valtaan. Hänen suuri koneensa tuntui\nherkeävän liikkumattomaksi ja jähmettyvän.\n\n-- Kuulkaahan, Favier, Hutin kuiskasi. -- Näettekö isännän tuolla\nylhäällä. Siinä mies, joka ei näytä olevan juhlatuulella.\n\n-- Kehno talo kerrassaan, Favier vastasi. -- Eihän koko päivänä synny\nmyyntiä ollenkaan!\n\nAsiakkaita väijyessään ystävät toisiinsa katsomatta tuontuostakin\npurkivat vihaansa kuiskaten toisilleen. Osaston muut myyjät pinosivat\nparis-bonheur -pakkoja Robineaun johdolla, kun taas Bouthemont\njuhlallisessa neuvottelussa erään nuoren, laihan naisen kanssa puhui\npuoliääneen, arvokkaan näköisenä kuten ainakin, kun oli tärkeästä\ntilauksesta kysymys. Silkkikankaat heidän ympärillään olivat\nsirotekoisilla hyllypöydillä vaaleankeltaisiin papereihin käärittyinä,\nladottuina päällekkäin niinkuin tavattoman isokokoiset korukansikirjat.\nPöydillä oli suurina kasoina kaikenlaiset läikesilkit, satiinit,\npuolisilkit ja sametit, kirjavat niinkuin viikatteen kaatamat ja\nharavan kokoamat kukat niityllä. Kaikista osastoista tämä oli komein,\ntavaratalon upea juhlasali, missä kaupan olevat tavarat näyttivät\nolevan vain kallisarvoisia koristeita.\n\n-- Minun täytyy ansaita sata frangia pyhään mennessä, sanoi Hutin. --\nJos en saa keskimäärin kahtatoista frangia päivässä, olen pahassa\npulassa. Luotin juuri tähän näyttelyyn.\n\n-- Peijakas! Vai sata frangia, eipä vähän, sanoi Favier. -- Minä olen\ntyytyväinen kun pääsen viiteen- tai kuuteenkymmeneen... Vai niin\nkalliita henttuja sinä itsellesi kustannat?\n\n-- Eikö mitä, ystäväni! Tyhmyyden minä tein. Satuin lyömään vetoa ja\nhävisin... Ja nyt minun täytyy kestitä viisi henkeä, kaksi miestä ja\nkolme naista... Tuhat tulimmaista! Tulkoonpa vain ostaja niin tyrkkään\nhänelle heti kaksikymmentä metriä paris-bonheuria. Ei hän vähemmällä\npääse käsistäni.\n\nHe keskustelivat vielä vähän aikaa, kertoivat mitä olivat tehneet\nedellisenä iltana ja mitä aikoivat tehdä viikonloppuna. Favier oli\ninnostunut kilpa-ajoihin ja löi vetoa hevosista. Hutin oli etevä\nsoutaja ja seurusteli kahvilakonserttien laulajattarien kanssa. Mutta\nkumpikin he olivat alituisessa rahanpuutteessa, ajattelivat aina vain\nrahaa ja tappelivat rahasta pitkin viikkoa maanantaista lauantaihin.\nSunnuntaina he sitten söivät kaikki ansionsa. Armoa tuntematta myyjät\nvarastivat toisiltaan ostajia, se oli heidän urheiluaan tavaratalossa.\nNyt esimerkiksi Bouthemont, se veijari, oli vienyt heiltä rouva\nSauveurin hankkijan, tuon laihan naisen, jonka kanssa hän juuri\nkeskusteli. Mainio saalis, kaksi tai kolme tusinaa kangaspakkoja, sillä\ntunnettu ompelija ei tyytynyt vähään. Ja vastikään Robineaukin oli\nsiepannut Favier'lta asiakkaan.\n\n-- Robineau! Hänestä meidän on kaikin mokomin päästävä erille, sanoi\nHutin, joka käytti vähimmätkin tilaisuudet yllyttääkseen osaston sitä\nmiestä vastaan, jonka paikalle hän halusi. -- Eihän johtajien ja\nalajohtajien pitäisi saada myydä... Kunniani kautta, kun minä pääsen\nalajohtajaksi, niin saatte nähdä kuinka siivosti teitä kohtelen.\n\nParhaansa mukaan tuo pieni, pullea ja liehakoiva normandialainen koetti\ntaivuttaa kasvojaan toverillisen suopeiksi. Favier ei voinut olla\nvilkaisematta häneen, mutta vastasi, yksitotiset kasvot aina yhtä\näreinä:\n\n-- Niin, niin, kyllä tiedän... En ainakaan minä pane vastaan. Sitten\nnähdessään erään naisen lähestyvän hän lisäsi hiljaa:\n\n-- Huomio! Tuo on teitä varten.\n\nTulija oli rokonarpinen nainen, jolla oli keltainen hattu ja punainen\npuku. Hutin näki hänet heti asiakkaaksi, joka ei osta. Hän kumartui\nkiireesti myyntipöydän taakse muka sitoakseen kengännauhojaan, ja\nkuiskasi piilostaan:\n\n-- Ei, lempo vieköön! Pitäkööt muut hänestä huolta... Minä en pilaa\nvuoroani.\n\nMutta Robineau huusi:\n\n-- Kenen vuoro? Herra Hutininko? Missä herra Hutin on?\n\nKun tämä itsepintaisesti pysyi piilossaan, seuraava myyjä sai pitää\nhuolta rokonarpisesta naisesta. Tämä ei todellakaan tahtonut muuta kuin\nnäytetilkkuja hintalappuineen, mutta pidätti sittenkin myyjää ainakin\nkymmenen minuuttia rasittaen häntä kysymyksillään. Alajohtaja oli\nsattunut näkemään, kun Hutin nousi pöydän takaa, ja uuden ostajan\nsaapuessa hän tuli ankaran näköisenä väliin, kun Hutin riensi tulijaa\nvastaan.\n\n-- Teidän vuoronne on ohi, hän sanoi. -- Kun kutsuin, ette suvainnut\nnousta tuolta.\n\n-- En minä kuullut...\n\n-- Älkää väitelkö!... Kirjoittakaa nimenne viimeiseksi luetteloon...\nTeidän vuoronne, herra Favier.\n\nFavier, joka salaa oli asiasta hyvillään, katsoi ystäväänsä ikäänkuin\npyytääkseen anteeksi, mutta Hutin oli huulet valkeina kääntänyt päänsä\npois. Asia oli hänelle sitä kiusallisempi, kun hän tunsi hyvin\nvastatulleen, viehättävän, nuoren, vaalean naisen, joka kävi usein\nsilkkiosastolla ja jota myyjät keskenään sanoivat \"kaunottareksi\", kun\neivät tienneet hänen nimeään. Hän osti paljon, käski tuoda ostokset\nvaunuihin ja katosi sitten tietymättömiin. Hän oli pitkä ja\nsirorakenteinen, sangen aistikkaasti pukeutunut ja käyttäytyi niinkuin\nainakin rikas ja hienosukuinen nainen.\n\n-- Entä hempukkanne? kysyi Hutin Favier'lta, kun tämä palasi kassalta,\njonne oli saattanut kaunottaren.\n\n-- Ei hänestä taida olla minun hempukakseni eikä teidänkään, liiaksi\nnäyttää hienolta, Favier vastasi. -- Hän on varmaan jonkun raha- tai\nvirkapohatan vaimo tai jotain sen tyylistä.\n\n-- Mitä vielä! sanoi Hutin. -- Hienoiltahan ne näyttävät kaikki,\nolivatpa sitten mitä hyvänsä.\n\nFavier katseli tarkistusvihkoaan.\n\n-- Yhdentekevää! hän sanoi. -- Hyvän kaupan minä tein.\nKaksisataayhdeksänkymmentäkolme frangia. Siitä jää minulle lähes kolme\nfrangia.\n\nHutin puri huultaan ja purki vihansa tarkistusvihkoon. Oli sekin koko\nlaitos, kun ei taskuunkaan sopinut. Vaikka toverit ulkonaisesti olivat\nmitä parhaimmat ystävät, he kävivät salaa kovaa sotaa keskenään. Favier\noli aina väistyvinään Hutinin etevyyttä, mutta tiesi kyllä korvata\nvahinkonsa, kun toinen käänsi selkänsä. Hutinia kiusasivat nuo kolme\nfrangia, jotka olisivat kuuluneet hänelle ja jotka häntä paljon\ntaitamattomampi myyjä oli vienyt. Päivä alkoi tosiaan hyvin. Jos se\njatkui näin, niin hänellä ei ollut millä maksaa soodavettäkään\nvierailleen. Taistelun näin alettua hän ryhtyi kävelemään edestakaisin\nniinkuin nälkäinen susi väijyen saalista ja kadehtien yksin\nosastonjohtajaakin, joka saattoi ovelle rouva Sauveurin laihan\nhankkijattaren toistaen:\n\n-- Aivan oikein, asia on siis päätetty. Sanokaa hänelle, että teen\nvoitavani taivuttaakseni herra Mouret'n myöntävään vastaukseen.\n\nMouret oli jo aikoja sitten poistunut välikerroksen hallista. Hän oli\näkkiä ilmestynyt alakertaan vieville pääportaille, josta hän myös\nsaattoi nähdä mitä talossa tapahtui. Veri oli jälleen kohonnut hänen\nkasvoilleen, ja hänen luottamuksensa oli palannut ja yhä lujentunut\nhänen nähdessään tavarataloon vähitellen tulvivat joukot. Se oli\nodotettu rynnäkkö, iltapäivän kaivattu tungos, jonka tuloa hän\npeloissaan oli hetken epäillyt. Kaikki virkailijat olivat paikoillaan,\nsillä viimeinen kellonsoitto oli jo kolmannellekin pöydälle ilmoittanut\naterian päättyneen. Huono-onnisen aamupäivän huono tulos, jonka\narvatenkin oli aiheuttanut yhdeksän aikaan purkautunut rankkasade, oli\nvielä korjattavissa, sillä nyt taivaan laki jälleen kohosi häikäisevän\nkirkkaana voitonriemua ennustaen. Välikerroksen osastot vilkastuivat.\nMouret'n täytyi väistyä syrjään antaakseen tietä naisille, jotka\npieninä ryhminä kulkivat hänen ohitsensa kokoontuakseen valkotavarain\ntai valmiiden vaatteiden osastoille. Takanaan pitsi- ja huiviosastolla\nhän kuuli mainittavan suuria summia. Mutta hallit varsinkin elvyttivät\nhänen toivoaan. Lyhyttavaraosastolla oli tungosta, villakangasosastot\nolivat tulvillaan ja ostajajono tiivistyi kaiken aikaa. Asiakkaat\nolivat melkein kaikki hattupäisiä, siellä täällä vain joku myöhästynyt\nhuivipäinen palvelijatar. Keskushallissa, kattovalaistuksen selkeässä\nkirkkaudessa naiset olivat riisuneet käsineensä sivelläkseen\nparis-bonheur -pakkoja ja puhellen puoliääneen. Mouret oli nyt\ntietoinen kadulta kantautuvista sekavista äänistäkin: ne ennustivat\nlukemattoman joukon lähestymistä. Hän tunsi jalkojensa alla koneen\nkuumenevan ja pärskyvän luoden liikuntoa ja elämää mahtavan tavaratalon\njoka soppeen alkaen kassasta, johon kulta helisten kasaantui, ja\npöydistä, missä apulaiset yhtä mittaa käärivät ostoksia paperiin, aina\nkellarikerroksen syvänteisiin saakka, lähettämöön, joka tulvi täyteen\ntavarapaketteja ja jonka kuumeinen toiminta tärisytti koko taloa.\nKeskellä väentungosta isä Jouve asteli vakavana varkaita tarkkaillen.\n\n-- Kas, sinäkö siinä! Mouret sanoi äkkiä huomatessaan Paul de\nVallagnosc'in, jonka palveluspoika saattoi hänen luokseen. -- Et\nollenkaan häiritse... Sitä paitsi sinun vain tarvitsee seurata minua,\njos tahdot nähdä kaiken, sillä tänään minun on oltava koko päivä\npahimmassa kahakassa.\n\nMouret ei osannut vieläkään täysin rauhoittua. Ihmisiä kyllä tuli koko\najan, mutta tulisiko myynnistä kuitenkaan niin suurenmoista, kuin hän\noli toivonut? Hän ei ilmaissut pelkoaan, laski vain leikkiä ystävänsä\nkanssa ja vei hänet nauraen mukanaan.\n\n-- Taitaa olla hiukan paranemaan päin, Hutin sanoi Favier'lle. --\nMinulta vain asiat eivät onnistu. On totta tosiaankin kovan onnen\npäivä. Taas meni vuoro hukkaan, sillä tuo houkkio ei ostanut mitään.\n\nHän osoitti leuallaan naista, joka parhaillaan poistui heittäen\nkyllästyneitä katseita kankaisiin. Tuhannen frangin palkalla ei\nkovinkaan kauan selvinnyt, jos ei saanut myydä. Tavallisesti Hutinin\nmyyntiprosentti nousi seitsemään tai kahdeksaan frangiin, niin että hän\nkaikkiaan, kiinteä palkka mukaan laskettuna, ansaitsi keskimäärin\nkymmenen frangia päivässä. Favier pääsi korkeintaan kahdeksaan. Nyt tuo\ntolvana vei häneltä parhaat palat. Hän sai taas pukukankaan myydyksi,\nvaikka oli jäykkä ja kylmä kuin jääpuikko eikä saanut koskaan kenenkään\nsuuta vetäytymään nauruun. Pistipä todella vihaksi.\n\n-- Yömyssyt ja rullapäät rahaa tekevät, kuiskasi Favier tarkoittaen\nlyhyttavara- ja trikootavaraosaston myyjiä.\n\nMutta Hutin, joka tarkasteli tavaratalon elämää, sanoi äkkiä:\n\n-- Tunnetteko rouva Desforges'in, johtajan ystävättären?... Hän on\nkäsineosastolla, tuo tumma kaunotar, jolle Mignot koettaa käsineitä.\n\nHän vaikeni. Sitten hän jatkoi aivan hiljaa kuin osoittaen sanansa\nMignot'lle, jota ei herennyt katselemasta:\n\n-- Kas niin, poikaseni, hiero sinä hänen sormiaan, niin pääset\npitkälle. Et sinä ensi kertaa voimiasi koettele. Onhan sitä ennenkin\nnähty.\n\nMignot, käsineosaston myyjä, ja Hutin olivat kauniina miehinä\ntunnettuja naistenlumoojia ja kilpailivat etusijasta. Eivät he tosin\nkumpikaan voineet kerskata mistään todellisesta valloituksesta;\nMignot'n maine perustui vanhaan juttuun, että erään poliisikomisarion\nvaimo oli häneen rakastunut, Hutin taas oli voittanut erään\nnyörinpunojattaren suosion tämän väsyttyä kaupunginosansa\npahamaineisten hotellien tarjoamiin huvituksiin. Mutta kilpakumppanit\nvalehtelivat parhaansa mukaan ylläpitääkseen mainettaan viitaten\nalinomaa kaikenlaisiin salaperäisiin seikkailuihin, lemmenkohtauksiin\nkreivittärien ja muiden kanssa.\n\n-- Ottaisitte te hänet, Favier sanoi veitikkamaisen viattomasti.\n\n-- Tosiaankin! Hutin huudahti. -- Jos hän tulee tänne, niin kiedon\nhänet pauloihini, minun on välttämättä hankittava viisi frangia.\n\nKäsineosastolla kokonainen jono naisia istui nikkelikulmaisen,\nvihreällä sametilla verhotun myyntipöydän edessä, ja myyjät pinosivat\nheidän eteensä kapeita, ruusunpunaisia rasioita, joita ottivat\nlaatikoista. Mignot varsinkin kumarteli, sievät nukenkasvot hymyssä ja\nsoinnutteli somasti pariisilaista sorakieltään. Hän oli myynyt\nrouva Desforges'ille jo kaksitoista paria bonheur-nimisiä\nkiiltonahkahansikkaita, liikkeen erikoistavaraa. Sitten rouva Desforges\noli halunnut kolme paria pesunahkahansikkaita. Ja nyt hän antoi\nkoetella Saksin hansikkaita, peläten ettei niissä ollut tarkat numerot.\n\n-- Ne sopivat erinomaisesti, toisteli Mignot. -- Kuusi ja kolme\nneljännestä olisi liian suuri numero noin hentoon käteen.\n\nPuoleksi maaten pöydällä hän ojensi kätensä ottaen asiakkaan sormet\ntoinen toisensa perästä liuvuttaen niihin hyväilevän hitaasti\nhansikkaat ja katsoen tätä silmiin ikäänkuin toivoen erottavansa niissä\nnautinnon raukean ilmeen. Mutta rouva Desforges, kyynärpää samettiin\nnojattuna ja käsi koholla, luovutti hänelle sormensa ilman vähintäkään\nliikutusta, yhtä tyynenä kuin luovuttaessaan jalkansa kamarineidilleen\nkengän napittamista varten. Myyjä ei hänestä ollut mies; katsomattakaan\nMignot'iin rouva Desforges käytti häntä palvelukseensa välittämättä\nhänen kosketuksestaan enempää kuin palvelijansakaan kosketuksesta.\n\n-- Olenko liian kovaotteinen, rouva?\n\nRouva Desforges kielsi pään liikkeellä. Saksin hansikkaiden haju,\nmetsäeläimen ikäänkuin sokeroitu myskinhaju, kohosi tavallisesti hänen\npäähänsä, ja hän tunnusti nauraen, että tuo arveluttava haju hurmasi\noudolla tavalla häntä. Mutta tämän arkisen myyntipöydän edessä hän ei\nkiinnittänyt siihen vähintäkään huomiota; siitä ei kohonnut mitään\naistillisesti hivelevää lämpöä, joka olisi saattanut hänet hetkeksikään\nkatsomaan edessään olevaa miestä toisin silmin kuin ketä muuta myyjää\ntahansa.\n\n-- Haluatteko muuta, rouva?\n\n-- En, kiitos... Olkaa hyvä ja viekää nämä kassaan n:o 10, rouva\nDesforges'ia varten.\n\nTalossa tunnettuna asiakkaana hän antoi nimensä kassaan ja käski viedä\nsinne kaikki ostokset huolimatta myyjää seuraansa. Rouva Desforges'in\nmentyä Mignot iski silmää naapurilleen uskotellakseen, että jotakin\nerinomaista oli tekeillä:\n\n-- Mitä sanot! Tuollaiselle hienokäpälälle voisi koettaa käsineitä\nkaiken ikänsä.\n\nMutta rouva Desforges jatkoi ostoksiaan. Hän kääntyi vasemmalle ja\npysähtyi ostamaan pyyheliinoja. Sitten hän teki pitkän kierroksen ja\ntuli villakangasosastolle hallin perälle. Sieltä hän aikoi ostaa\npukukankaan keittäjättärelleen, jolle hän tahtoi lahjoittaa jotakin\nosoittaakseen tyytyväisyyttään. Mutta osasto oli niin täpötäynnä, että\ntuskin pääsi kulkemaan. Pikkuporvariston rouvat tungeskelivat\nsiellä, koskettelivat kankaita ja suorittivat arvionsa. Hänen\ntäytyi istuutua hetkeksi odottamaan. Hyllyillä oli päällekkäin\nladottuna paksuja kangaspakkoja, joita myyjät ottivat yksitellen alas\njännittäen voimiaan. He eivät tienneet lopuksi kuinka selvitä pöytiä\ntäyttävistä kankaista, joita valui sekaisin lattiaan asti. Siinä oli\nlainehtiva meri syvänvärisiä ja himmeästi kiiltäviä villakankaita,\nraudanharmaita, kellertävän harmaita, sinertävän harmaita, siellä\ntäällä skotlanninruutuinen villakangas tai flanellin punainen\nverivirta. Valkeat hintalaput muistuttivat harvaan pudonneita\nlumihiutaleita talvisen mustalla tantereella. Pakkapinon takaa Liénard\npuhui piloja pitkän ompelijatytön kanssa, joka oli juossut paljain päin\nemäntänsä lähettämänä hankkimaan lisää kangasta. Liénard vihasi näitä\nsuuria myyntipäiviä, jolloin sai tehdä työtä katketakseen, ja koetti\npäästä niin vähällä kuin suinkin, sillä hänen ei tarvinnut tehdä työtä\nelääkseen, hänen isänsä maksoi hänelle runsaan avustuksen. Sen tähden\nhän vaivasi itseään juuri sen verran, että pysyi paikassa.\n\n-- Kuulkaahan, Fanny neiti, hän sanoi, -- aina teillä on kiire... Oliko\ntoissapäivänä ostamanne kangas hyvä? Teidän kauttanne rikastun varmaan,\nostatte niin paljon.\n\nOmpelijatyttö juoksi nauraen tiehensä, Liénard huomasi edessään rouva\nDesforges'in eikä voinut olla kysymättä häneltä:\n\n-- Mitä haluatte, rouva?\n\nRouva tahtoi pukukankaan, halpaa mutta lujaa ja kestävää kangasta.\nSäästääkseen käsivarsiaan Liénard koetti tyrkyttää hänelle tiskillä\nolevia, auki käärittyjä kankaita. Siinä oli kasmireja, seviotteja,\nmerinoita, ja vakuuttamalla hän vakuutti, ettei sen parempia ollut\nolemassakaan; niitä ei saanut koskaan kulumaan loppuun. Mutta rouva\nDesforges huomasi hyllyllä erään sinertävän kankaan, jota hän tahtoi\nkatsoa lähempää. Liénard'in täytyi siis suostua ottamaan alas mainittu\npakka, joka ei kuitenkaan asiakasta miellyttänyt. Kangas oli liian\nkarkeaa. Täytyi ottaa esille useampia lajeja asiakkaan uteliaisuuden\ntyydyttämiseksi, vaikka tälle itse asiassa oli aivan yhdentekevää, mitä\notti. Nuoren miehen oli pakko tyhjentää korkeimmatkin hyllyt. Hänen\nselkänsä oli katketa ja kädet vapisivat. Koko myyntipöytä katosi\nsileäpintaisten, karkeakarvaisten, silkkinukkaisten kankaiden alle.\nRouva Desforges halusi nähdä kaiken ja kosketella kaikkia kankaita,\npaksuja ja ohuita, tiheitä ja harvoja, aikomattakaan ostaa. Saatuaan\nvihdoinkin tarpeekseen hän sanoi:\n\n-- Oh, hyvä Jumala, se ensimmäinen taisi sittenkin olla paras. Se olisi\nkeittäjättärelleni... Niin, juuri tuo pienipilkkuinen kahden frangin\nkangas.\n\nKun Liénard kalpeana tukahdutetusta vihasta oli mitannut halutun\nmetrimäärän, hän sanoi:\n\n-- Olkaa hyvä ja viekää se kassaan n:o 10, rouva Desforges'in laskuun.\n\nKun hän nousi lähteäkseen, hän huomasi vieressään rouva Martyn\ntyttärensä Valentinen seurassa. Valentine oli neljätoistavuotias, laiha\nja reipas tyttö, joka vähääkään ujostelematta heitti tavaroihin naisen\nhaluavia katseita.\n\n-- Tekö täällä, hyvä rouva?\n\n-- Kyllä vaan ja mikä tungos!\n\n-- No sanokaapa muuta! Aivanhan täällä tukehtuu. Tavaton menestys...\nOletteko nähnyt itämaisen salin?\n\n-- Kerrassaan suurenmoinen!\n\nKeskellä tungosta, erilaista tavaraa tavoittelevan joukon jaloissa he\nkiittelivät ihmetellen mattonäyttelyn komeuksia. Sitten rouva Marty\nkertoi tarvitsevansa päällysvaatekangasta. Mutta hän ei tiennyt oikein\nminkälaista ja oli pyytänyt nähdäkseen villaista kappakangasta.\n\n-- Älä, äiti, Valentine kuiskasi, -- se on liian jokapäiväistä.\n\n-- Tulkaa silkkiosastolle, sanoi rouva Desforges. -- Mennään katsomaan\nsitä kuuluisaa paris-bonheuria.\n\nRouva Marty epäröi hetkisen. Hän pelkäsi kallista hintaa, sillä hän oli\nvannonut miehelleen olevansa järkevä. Jo tunnin ajan hän oli ostellut\nyhtä mittaa ja häntä seurasi jo kokonainen tavarakuorma. Mutta lopulta\nhän sanoi myyjälle, joka näytteli hänelle kappakankaita:\n\n-- En taida sittenkään välittää noista. Menen silkkiosastolle. Nuo\nkankaat eivät miellytä minua.\n\nKauppa-apulainen seurasi heitä kuormineen. Nyt oli silkkiosastokin\ntulvillaan. Varsinkin väkeä oli sisänäyttelyn edessä, jonka Hutin oli\njärjestänyt ja Mouret viimeistellyt painaen siihen mestarin leimansa.\nHallin perällä lasikattoa kannattavan patsaan ympärillä kuohui kankaita\nmahtavana koskena, joka katosta asti vyörytti laineitaan lattiaan.\nKirkasväriset satiinit ja sulavan heleät silkit vetivät aluksi huomion\npuoleensa. Sitten silmä takertui lähdeveden läpikuultaviin\nhelmiäisvivahduksiin, kristallimaisen kirkkaaseen niilinvihreään,\ntaivaanväriseen, ruusunpunaiseen ja tonavansiniseen. Hienona kuohuna\nvaahtoilivat ylimpänä kepeät harsokudokset, alempana mahtavina aaltoina\nherttuatarsilkit ja ihmesatiinit, maassa ikäänkuin altaassa raskaat\nkankaat, kuviolliset damastit, kulta- ja hopeakirjosilkit uinuivat\nkeskellä syvää samettiuomaa, mistä mustat, valkeat ja kirjavat sametit\ntaustanaan silkkiä ja satiinia väräjävine valonheijastuksineen\nlevenivät liikkumattomaksi lammeksi kuvastaen pintaansa taivasta ja\nmaata. Kalpeina himosta naiset kumartuivat katsomaan huimaavaa\nputousta, joka uhkasi temmata heidät mukanaan valtaviin pyörteihinsä ja\njonka häikäisevä kirkkaus vastustamattomasti houkutteli luokseen\ntuhotakseen ja hukuttaakseen.\n\n-- Täälläkö sinäkin olet! rouva Desforges sanoi nähdessään myyntipöydän\nedessä istuvan rouva Bourdelais'n.\n\n-- Kas, päivää, vastasi tämä ojentaen kätensä tervehtiäkseen. --\nTäytyihän minunkin pistäytyä katsomaan.\n\n-- No niin, miltä tuntuu? Ihmeellistä, eikö ole? Unennäköä todellakin.\nJa oletko itämaista salia nähnyt!\n\n-- Olen. Tavattoman kaunis!\n\nMutta huolimatta yleisestä ihastuksesta, joka näkyi käyneen päivän\ntunnussanaksi ja jota hän itsekään ei voinut vastustaa, rouva\nBourdelais ei menettänyt käytännöllisen emännän kylmäverisyyttä. Hän\ntutki huolellisesti paris-bonheur -pakkaa, sillä hän oli tullut\nostamaan yksinomaan tätä harvinaisen halpaa kangasta, jos se hänestä\nolisi sen arvoista kuin kehuttiin. Se oli, ja hän käski mitata\nkaksikymmentäviisi metriä, josta hän toivoi saavansa puvun itselleen ja\ntakin pikku tyttärelleen.\n\n-- Mitä, joko aiot lähteä? rouva Desforges kysyi. -- Etkö tule\nkanssamme kiertämään tavarataloa?\n\n-- En, kiitos, minulla ei ole aikaa. Lapset odottavat kotona. En\nuskaltanut ottaa heitä matkaan, kun pelkäsin tungosta.\n\nHän kiirehti pois seuraten myyjää, joka vei silkkikankaan kassaan n:o\n10. Siellä nuori Albert, pää pyörällä, koki selvitä laskuista, joita\nojennettiin joka taholta hänelle. Kun myyjä merkittyään ostoksen\ntarkistuskirjaansa tuli kopin luo, hän luetteli kassanhoitajalle\nlaskun, jonka tämä kirjoitti muistikirjaansa. Numerot verrattiin ja\nlasku merkittiin vielä kerran tarkistuskirjan irtirevittävään\nlehteen, joka jätettiin kassaan ja pistettiin messinkikoukkuun\nkuittaamisleimasimen viereen.\n\n-- Sataneljäkymmentäviisi frangia, Albert sanoi. Rouva Bourdelais\nmaksoi ja mainitsi osoitteensa, sillä hän oli tullut jalkaisin eikä\nviitsinyt kantaa itse ostoksia kotiin. Kassan takana Joseph pani\nkankaan pakettiin ja lähetti sen pienellä hissillä lähettämöön, jonne\nkaikki tavarat tuntuivat pyrkivän sihisten mennessään kuin\nsulkuluukusta virtaava vesi.\n\nMutta tungos silkkiosastolla oli niin suuri, että rouva Desforges'in ja\nrouva Martyn oli alussa aivan mahdoton päästä myyjien puheille. He\njäivät seisomaan keskelle naistungosta, jossa kankaita katseltiin ja\nkäänneltiin tuntikausia ennenkuin päästiin mihinkään päätökseen.\nParis-bonheur herätti varsinkin yleistä huomiota ja sai aikaan\ninnostuksen, joka kulkutaudin tapaan leviten tempaa kaikki mukaansa ja\ntaivuttaa joukot noudattamaan muodin oikkua. Myyjillä oli täysi työ\nkankaan mittaamisessa. Kirjavien hattujen lomitse välähtivät silkin\nkalpeat leimaukset kankaan pingottuessa pitkin messinkivarsissa\nriippuvia tammisia metripuikkoja. Oudosti kähisten sakset kävivät\nkankaiden kimppuun väsymättä ja vaativat lakkaamatta uusia pakkoja\npilkottaviksi ja heitettäviksi kyltymättömille joukoille.\n\n-- Se ei ole todellakaan heikkoa hintaansa nähden, sanoi rouva\nDesforges, jonka onnistui vihdoinkin päästä lähemmäksi ja joka\ntarkasteli pöydän reunalla olevaa pakkaa.\n\nMutta rouva Martyn ja hänen tyttärensä kasvot ilmaisivat pettymystä.\nLehdissä oli puhuttu niin paljon tästä kankaasta, että he olivat\nodottaneet parempaa, jotakin lujempaa ja kiiltävämpää. Samassa\nBouthemont tuntien rouva Desforges'in ja tahtoen miellyttää tätä\nkaunista rouvaa, jota sanottiin kaikkivaltiaaksi johtajan suhteen,\nlähestyi heitä hiukan hiomattoman kohteliaana. Kuinka, eikö rouvia\nvielä palveltu! Sehän oli anteeksiantamatonta. Syyksi kai oli\nlaskettava, että täällä oltiin sellaisessa myllyssä, ettei enää tiennyt\nmihin kääntyä. Ja raivaten itselleen tietä liehuvien hameiden välitse\nhän riensi hakemaan tuoleja nauraen isoäänistä nauruaan, jonka karkeaa\nnaistenihailua ilmaiseva sointu ei tuntunut loukkaavan Henrietteä.\n\n-- Katsokaapa, Favier kuiskasi Hutinille mennessään hakemaan hyllyltä\nsamettirasiaa, -- tuossa Bouthemont vie teiltä saaliinne.\n\nHutin oli unohtanut rouva Desforges'in tuskastuessaan vanhaan rouvaan,\njoka pidätettyään häntä neljännestunnin osti lopuksi metrin mustaa\nsatiinia kureliiviksi. Kiireisenä aikana ei luetteloa seurattu, vaan\nmyytiin miten sattui. Hutinin piti juuri vastata rouva Boutarelille,\njoka oltuaan Aarreaitassa kolme tuntia aamupäivällä oli nyt palannut\nviettämään iltapäivänsäkin loppuun, kun Favier'n sanat saivat hänet\nsäpsähtämään. Joko johtajan lemmittykin oli nyt pääsemäisillään hänen\nkäsistään, vaikka hän oli vannonut kiristävänsä häneltä viisi frangia.\nSilloin hänen mittansa todellakin olisi täysi, sillä hän ei ollut vielä\nansainnut kolmea frangia enempää.\n\nBouthemont huusi kovalla äänellä:\n\n-- Kuulkaahan herrat, tulkaa tänne joku.\n\nHutin käännytti rouva Boutarelin Robineauhin puoleen, jolla ei sillä\nhetkellä ollut mitään tekemistä.\n\n-- Olkaa hyvä, rouva, ja kääntykää alajohtajan puoleen. Hän tietää\nparemmin tästä kuin minä.\n\nSitten hän riensi paikalle ja otti rouva Martyn tavarat villaosaston\nmyyjältä, joka oli seurannut naisia. Mutta sinä päivänä hän oli niin\nhermostunut, että hänen hieno vainunsa petti. Tavallisesti hän heti\nnaisen nähdessään arvasi, olisiko hänessä ostajaa vai eikö, ja paljonko\nhän ostaisi. Ja päästyään siitä selville hän osasi hallita ostajaa\ntaivuttaen hänet noudattamaan omaa makuaan, väittäen tietävänsä\nparemmin mikä oli paras ratkaisu kussakin pulmassa.\n\n-- Minkälaista silkkiä haluatte, rouva, kyseli hän mitä kohteliaimmin.\nRouva Desforges ennätti tuskin avata suutaan, kun hän jo jatkoi:\n\n-- Tiedän. Näen heti mitä tarvitsette.\n\nKun paris-bonheur -pakka oli avattu ahtaalle nurkalle, missä oli\nkokonainen läjä muitakin kankaita, rouva Marty tyttärineen tuli. Hutin,\njoka oli levoton, ymmärsi, että näitä oli palveltava ensimmäiseksi.\nNaiset puhelivat hiljaa keskenään. Rouva Desforges neuvoi ystäväänsä:\n\n-- Eihän tietysti viiden frangin kuudenkymmenen silkki ole viidentoista\neikä edes kymmenenkään frangin kankaan arvoista.\n\n-- Se rypistyy helposti, jatkoi rouva Marty. -- Pelkään, ettei siitä\nole päällysvaatteiksi. Siinä ei ole tarpeeksi ryhtiä.\n\nTämän huomautuksen johdosta myyjän täytyi sekaantua puheeseen. Hän\nilmaisi mielipiteensä erehtymättömän miehen liioitellulla\nkohteliaisuudella.\n\n-- Mutta, hyvä rouva, notkeus juuri on tämän silkin parhaimpia\nominaisuuksia. Se ei rypisty ollenkaan... Se on juuri mitä tarvitsette.\n\nHänen varmuutensa oli niin valtava, etteivät naiset uskaltaneet väittää\nvastaan. Rouva Marty otti kankaan uudestaan tutkittavaksi, kun hän\ntunsi jonkun koskevan olkapäähänsä. Se oli rouva Guibal, joka jo tunnin\najan oli käyskennellyt huvikseen tavaratalossa suoden silmilleen\nrikkauksien tyydykettä ostamatta nuppineulaakaan. Vieläkin kerran sulut\nlaukesivat ja sanoja tulvi ehtimiseen.\n\n-- Tekö täällä?\n\n-- Olen kyllä. Vaivoin olen näin pitkälle päässyt.\n\n-- Niin todellakin. Tavaton tungos. Ihmiset ovat koko ajan yhdessä\npaikassa eivätkä liiku... Entä itämainen sali?\n\n-- Hurmaava kerrassaan!\n\n-- Hyvä Jumala, mikä menestys! Jääkäähän tänne, niin menemme kohta\nyhdessä ylös.\n\n-- Ei kiitos, minä tulen juuri sieltä.\n\nHutin odotti salaten kärsimättömyytensä yhtämittaiseen hymyynsä. Naiset\neivät todellakaan kursailleet ketään. Varastivat ujostelematta häneltä\nhänen rahansa. Vihdoinkin rouva Guibal poistui jatkaakseen hidasta\nkävelyään ja kiersi ihastuneen näköisenä silkkinäyttelyä.\n\n-- Teidän sijassanne ostaisin päällysvaatteen valmiina, rouva Desforges\nsanoi kiinnittäen huomionsa takaisin kankaaseen. -- Huokeammaksi se\ntulisi.\n\n-- Totta on, että koristeineen ja ompelupalkkoineen ... kuiskasi rouva\nMarty. -- Ja sitten on tilaisuus valita.\n\nHe nousivat kaikki. Rouva Desforges kääntyi Hutiniin:\n\n-- Tehkää hyvin ja saattakaa meidät valmiiden vaatteiden osastolle.\n\nHutin hämmästyi, sillä tällaiseen hän ei ollut tottunut. Vai ei\ntodellakaan tuo tumma kaunotar ostanut mitään. Hänen vainunsa oli siis\npettänyt. Hän kääntyi rouva Martysta taivuttaakseen Henrietteä\nvaikutusvoimansa alle.\n\n-- Ja te, rouva, te ette siis halua mitään, satiinia? samettia?...\nOlisi tilaisuus tehdä oivallisia kauppoja.\n\n-- Kiitos, toinen kerta, tämä vastasi tyynesti katsomatta häneen sen\nenempää kuin äsken Mignot'honkaan.\n\nHutinin täytyi ottaa rouva Martyn tavarat ja lähteä saattamaan naisia\nvalmiiden vaatteiden osastolle. Lähtiessään hän näki harmikseen, että\nRobineau par'aikaa möi rouva Boutarelille melkoisen määrän silkkiä.\nHänellä ei totta tosiaan ollutkaan enää vainua, tuskin hän sai\nkahtakymmentä centimeäkään kokoon. Tappiolle joutuneen, tyhjäksi\nryöstetyn miehen raivo kuohui hänen nuhteettoman kohteliaan käytöksensä\nalla.\n\n-- Ensimmäiseen kerrokseen, hyvät rouvat, hän sanoi yhä naurussa suin.\n\nEi ollut helppoa päästä porraskäytävään. Käytävässä liikkui taaja,\ntuhatpäinen joukko vyöryen eteenpäin kuin virtaava joki, joka halliin\njouduttuaan tulvi yli reunojensa. Yhtämittaisessa taistelun tohinassa\nmyyjät riuhtoivat voitonhuumauksessaan mielensä mukaan tätä naiskansaa\nheitellen sitä edestakaisin tulisessa kiireessä. Oli jouduttu siihen\niltapäivän hetkeen, jolloin tulistunut kone tempasi kaikki mukaansa\nhuumaavaan lentoon puristaen verille raastetuilta uhreiltaan\nviimeisenkin rovon. Hutin ei päässyt askeltakaan eteenpäin. Henriette\ntukehtumaisillaan kuumuudesta katsoi ylöspäin ja huomasi ylimmällä\nportaalla Mouret'n, joka palasi tuon tuosta tähän samaan paikkaan\nihailemaan suunnatonta voittoaan. Henriette hymyili ystävälleen toivoen\nsaavansa häneltä apua. Mutta Mouret ei edes huomannut häntä joukosta,\njatkoi vain kasvot riemusta säteilevinä selityksiään Vallagnoscille.\nKadun hälinä ei päässyt enää tavaratalon seinien sisällä kuohuvasta\nmelskeestä voitolle; korva ei erottanut enää pyörien räminää, kavion\nkapsetta, vaununovien pauketta. Tämä lainehtiva ihmismeri toi mieleen\nPariisin hämmästyttävän suuruuden, joka kykeni saamaan tällaisia\nostajajoukkoja liikkeelle. Kuumassa ilmassa tuntui kankaiden tuoksuja.\nAskelten kaiku, myyntipöytiä piirittävien ihmisten tuhat kertaa\ntoistamat samat lauseet, messinkilevyjä vastaan kilahtelevien rahojen\nhelinä, kassojen ympärillä tungeskelevien kukkaroiden napse,\nkellariholvien ammottaviin kuiluihin vierivien tavarahissien jyrinä,\nkaikki yhtyi sekavaksi, yhä voimistuvaksi meluksi. Ja hienon tomuharson\nsamentamina esineiden ääriviivat kävivät epäselviksi, osastot ikäänkuin\nsulivat yhteen. Lyhyttavaraosasto näytti olevan vedenpaisumuksen\nvallassa, valkotavaraosastossa ikkunasta iskevä kirkas auringonsäde\nkultasi kankaiden lumikinoksia. Kaukana tavaratalon toisessa päässä\nkäsineiden ja villakankaiden osastot katosivat hattujen ja\nhiuslaitteiden peittoon. Ei voinut enää erottaa pukuja tästä\nihmismerestä, päähineet liehuivat yksin pinnalla sulkien ja\nnauhasolmukkeiden koristamina. Siellä täällä miehen hattu muodosti\nmustan täplän, ja naisten kalpea ihonväri sai väsymyksen ja kuumuuden\nvaikutuksesta kameliankukkien läpikuultavan vivahduksen. Vihdoin\nHutinin voimakkaiden kyynärpäiden onnistui raivata naisille tietä.\nMutta kun Henriette pääsi portaat ylös, hän ei nähnytkään enää\nMouret'ta. Tämä oli heittäytynyt keskelle tungosta sukeltaen\nVallagnoscin kanssa aaltoilevaan ihmismereen syvyyksienkin salaisuuksia\nnauttimaan. Mouret tunsi henkeään ahdistavan. Hänen ostajakuntansa\ntuntui sulkevan hänet pitkään, intohimoiseen syleilyyn.\n\n-- Vasemmalle, hyvät rouvat, Hutin sanoi muuttumattoman kohteliaana,\nvaikka koko hänen ruumiinsa kuohui vihasta.\n\nYlhäällä oli yhtä vaikea liikkua. Huonekaluosastollakin oli tungosta,\nvaikka siellä ei yleensä käynyt paljon väkeä. Huivien ja turkiksien\nosastot olivat tulvillaan. Kulkiessaan pitsiosaston läpi naiset\ntapasivat taas tuttavia. Rouva de Boves oli siellä tyttärensä Blanchen\nkanssa ihaillen tavaroita, joita Deloche heille näytteli. Taas Hutinin\ntäytyi jäädä odottamaan, ostokset käsivarrella.\n\n-- No päivää! Teitä minä juuri ajattelinkin.\n\n-- Ja minä olen etsinyt teitä pitkin päivää. Mutta mahdotonta\ntämmöisestä tungoksesta on löytää ketään.\n\n-- Komeata, eikö ole?\n\n-- Erinomaista, ystäväni. Emme enää pysy pystyssäkään.\n\n-- Ostatteko?\n\n-- Eikö mitä. Katselemme vain. Istumme tässä vähän aikaa levätäksemme.\n\nRouva de Boves, jolla oli kukkarossa juuri sen verran rahaa, että sai\najurin maksetuksi, ei todella aikonutkaan ostaa mitään, vaikka\ntyhjennytti laatikon toisensa perästä katsellakseen ja kosketellakseen\npitsejä. Hän oli arvannut hidasliikkeisen ja ujon myyjän uudeksi\ntulokkaaksi ja käytti hyväkseen tämän tottumattomuutta, tietäen ettei\ntästä ollut naisten oikkuja vastustamaan. Jo puoli tuntia hän oli\npidättänyt myyjää vaatien yhä uusia tavaroita nähdäkseen. Myyntipöytä\noli kukkuroillaan. Rouva de Boves upotti kätensä kuohuvaan pitsikasaan,\nsormet intohimosta vavisten ja kasvot aistillisen nautinnon\nkiihottamina. Blanche seisoi hänen vieressään saman intohimon vallassa,\nkasvot aivan kalpeina.\n\nKeskustelun yhä jatkuessa Hutin odotti liikkumattomana milloin naiset\nsuvaitsivat lähteä liikkeelle. Hänen sormiaan poltti halu lyödä heitä\nkorville.\n\n-- Kas, rouva Marty sanoi, -- samanlaisiako kaulaliinoja ja harsoja te\nhaette kuin minun äskettäin ostamani?\n\nSe oli totta. Rouva de Boves, jota lauantaista lähtien olivat\nkiusanneet rouva Martyn pitsit, ei voinut vastustaa haluaan päästä edes\nkoskettelemaan pitsejä, koska hänen miehensä tarkkuus esti häntä\nostamasta niitä. Hän punastui hiukan sanoen Blanchen tahtoneen katsoa\nespanjalaispitsisiä kaulaliinoja. Sitten hän lisäsi:\n\n-- Valmiiden vaatteiden osastolleko olette menossa...? No hyvästi siis.\nMissä tapaamme? Itämaisessa salissako, eikö niin?\n\n-- Se sopii kyllä. Itämaisessa salissa siis... Komea, vai mitä?\n\nHe erosivat päiviteltyään jälleen kerran mainitun salin ihmeitä.\nDeloche hyvillään siitä, että hänelläkin oli tekemistä, alkoi uudelleen\ntyhjennellä pitsilaatikkoja äidin ja tyttären mieliksi. Hitaasti ja\nsotilaallisen ryhdikkäästi käveli isä Jouve väentungoksessa\nmyyntipöytien välissä väläyttäen kunniamerkkiään ja vartioiden\nkallisarvoisia ja hienoja tavaroita, joita oli niin helppo varastaa ja\nkätkeä hihaan. Kulkiessaan rouva de Boves'in ohi hän hämmästyi pöydälle\nkasattuja tavaroita ja vilkaisi epäilevästi hänen pitsejä kopeloivia,\nkuumeesta vapisevia sormiaan.\n\n-- Oikealle, hyvät rouvat, Hutin sanoi lähtien jälleen liikkeelle.\n\nHän kiehui vihasta. Eikö siinä kylliksi, etteivät he ostaneet häneltä\nmitään. Vieläkö heidän piti viivytellä näin jokaisessa tavaratalon\nnurkassa. Se, että hänen oli saatettava heidät juuri valmiiden\nvaatteiden osastolle, oli omiaan katkeroittamaan vielä enemmän hänen\nmieltään, sillä kangasosastot ja valmiiden vaatteiden osasto olivat\nalituisessa riidassa keskenään taistellen ostajista ja koettaen saada\ntoisiltaan myyntiprosentit. Silkkiosasto suuremmassa määrässä vielä\nkuin villakangasosastot raivosi, kun sen täytyi luovuttaa valmiiden\nvaatteiden osastolle ostaja, joka katsottuaan kaikki kankaat lopuksi\npäätti ostaa puvun valmiina.\n\n-- Neiti Vadon! Hutin sanoi suuttuneella äänellä, kun he olivat vihdoin\npäässeet perille.\n\nMutta neiti Vadon, joka parhaillaan hieroi edullista kauppaa, ei ollut\nkuulevinaan. Huone oli täynnä. Ostajajonot kulkivat pitsiosaston ovelta\nvastapäätä olevalle valkotavaraosaston ovelle, ja huoneen perällä\nnaiset riisuivat päällysvaatteitaan koettaakseen peilin edessä uusia.\nPunainen plyyssimatto tukahdutti askelten kaiun, ja kaukaisen alakerran\nmelu ei kuulunut tänne. Naiset kuiskailivat hiljaa niinkuin\nyksityisellä vastaanotolla, ilma oli kuuma ja raskas kuin täydessä\njuhlasalissa.\n\n-- Neiti Prunaire! huusi Hutin.\n\nJa kun tämäkään ei kuunnellut hänen käskyään, hän mutisi:\n\n-- Senkin marakatit.\n\nHänen tunteensa osaston neitejä kohtaan eivät tällä kertaa olleet\nhellimpiä, hänen oli täytynyt väsyttää jalkansa portaissa tuodakseen\nheille ostajia ja luovuttaa heille myyntiprosentit, jotka oikeastaan\nkuuluivat hänelle. Katkeruutta ei neitienkään puolelta puuttunut tässä\nyhtämittaisessa ottelussa. Alituisesta seisomisesta ja kiireestä\naiheutuneen väsymyksen vaikutuksesta luonnonvaistot vaikenivat,\nsukupuolierot katosivat, eikä jäljelle jäänyt kuin etuvastakohdat,\njoita kuumeinen kaupankäynti kiihdytti.\n\n-- Täällä ei siis ole ketään? Hutin kysyi.\n\nSilloin hän huomasi Denisen. Aamusta saakka tämän oli täytynyt\njärjestää vaatteita takaisin kaappeihin, vain silloin tällöin hänelle\noli luovutettu jokin epäilyttävä myynti, jonka tuloksista ei suuria\ntoivottu ja joka aina oli mennyt häneltä hukkaan. Kun Hutin huomasi\nhänet tyhjentämässä pöytää, jolla oli suunnattoman suuri vaatekasa, hän\nmeni kiirein askelin hakemaan häntä.\n\n-- Kuulkaahan, neiti, tulkaa palvelemaan näitä rouvia, jotka odottavat.\n\nHän heitti kiireesti Denisen käsivarrelle rouva Martyn ostokset, joiden\nkantamiseen hän oli väsynyt. Hänen suunsa vetäytyi taas hymyyn, ja\ntuossa hymyssä oli hieman ilkuntaa, häijyn luonteen salaista\nmielihyvää, sillä kokeneena myyjänä hän arvasi valmistavansa sekä\nnuorelle tytölle että tuomilleen asiakkaille vaikeuksia. Mutta Denise\nheltyi onnesta, joka näin odottamattomasti kohtasi häntä. Tämä oli jo\ntoinen kerta kun Hutin esiintyi hänelle tuntemattomana ystävänä,\nhellänä ja osaaottavana veljenä, joka osasi aina oikealla ajalla\nilmestyä avuntuojana. Nuoren tytön silmät loistivat kiitollisuudesta,\nja lämmin katse seurasi Hutinia, kun tämä kyynärpäillään raivasi\nitselleen tietä kiirehtien takaisin osastolleen.\n\n-- Haluaisin päällysvaatteen, rouva Marty sanoi.\n\nDenise kysyi minkälaisen hän halusi, mutta rouva Marty ei osannut\nsanoa. Hän ei ollut päättänyt mitään, vaan pyysi nähdä talon malleja\nvoidakseen valita. Denise, joka oli jo väsynyt ja huumautunut\nväenpaljoudesta, joutui nyt aivan hämilleen. Cornaillen myymälässä\nValognes'issa ei ollut koskaan paljon väkeä yhtäaikaa; sitäpaitsi hän\nei tiennyt miten paljon mallipukuja oli eikä missä niitä säilytettiin.\nRouvat tuskastuivat odotukseen, kun vastausta ei kuulunut. Silloin\nAurélie rouva sattui näkemään rouva Desforges'in, jonka lemmensuhteen\nhän taisi tuntea, koska tuli kiireesti kysymään, palveliko kukaan\nrouvia.\n\n-- Kyllä, Henriette vastasi, -- tuo neiti, joka etsii tuolla. Mutta hän\nei näytä paljoakaan tietävän, sillä hän ei löydä mitään.\n\nJohtajatar pysähdytti Denisen sanoen hänelle hiljaa:\n\n-- Näettehän, ettette osaa. Tehkää hyvin ja pysykää alallanne.\n\nKääntyen muitten puoleen hän sanoi käskevästi:\n\n-- Neiti Vadon, tuokaa tänne päällysvaatteita.\n\nSitten hän jäi katsomaan, kun Marguerite näytteli mallipukuja.\nTämä puhutteli ostajia kuivan kohteliaalla äänellä esiintyen\nepämiellyttävästi niinkuin ainakin silkkipukuinen puotineiti, joka on\ntottunut kaikkiin komeuksiin eikä ujostele ketään, ja joka tietämättään\nkadehtii parempionnisia. Kuullessaan, ettei rouva Marty tahtonut maksaa\nkahtasataa enempää, hän nyrpisti ylenkatseellisesti suutaan. Oh,\nenemmän rouvan oli toki maksettava; mahdotonta kahdellasadalla oli\nsaada mitään kunnollista. Ja hän heitti pöydälle halvemmat puvut\nliikkeellä, joka merkitsi: siinä sen näette, tällaisia sillä hinnalla\nsaa. Rouva Marty ei uskaltanut tyytyä niihin. Hän kuiskasi rouva\nDesforges'in korvaan:\n\n-- Miesmyyjien kanssa on paljon miellyttävämpää asioida... Heidän\nkanssaan voi olla paljon vapaammin.\n\nVihdoin Marguerite toi silkkisen, kivihiilikoristeisen vaipan, jota\npiteli hyvin varovasti. Aurélie rouva kutsui luokseen Denisen ja sanoi\nhänelle:\n\n-- Jotakin hyötyä teistäkin pitää olla... Pankaa tämä päällenne...\n\nDenise, sydän täynnä katkeruutta, koska ei enää uskonut koskaan\nonnistuvansa missään, oli jäänyt liikkumattomana seisomaan, kädet\nhervottomina riippuen. Hänet aiottiin epäilemättä erottaa\npalveluksesta, ja silloin veljet jäisivät leivättä. Hänen päätään\npyörrytti kohiseva väenpaljous, ja hänen jäseniään pakotti outo voimia\nkysyvä nosteleminen, johon hän ei ollut tottunut, niin että hän tuskin\npysyi pystyssä. Mutta hänen oli pakko totella ja asettua mannekiiniksi,\njonka päälle Marguerite järjesteli vaippaa.\n\n-- Seisokaa suorana, Aurélie rouva sanoi.\n\nMutta samassa yleinen huomio kääntyi pois hänestä, sillä Mouret astui\nsisään Vallagnoscin ja Bourdonclen seuraamana. Hän tervehti rouvia ja\nkuunteli mielihyvin heidän kohteliaisuuksiaan onnistuneen\ntalviuutuuksien näyttelyn johdosta. Varsinkin itämaisen salin komeuksia\nkehuttiin innokkaasti. Vallagnosc, joka oli nähnyt kaikki osastot,\nosoitti paatuneena pessimistinä enemmän hämmästystä kuin ihailua, sillä\neihän tämä kaikki ollut muuta kuin suunnaton paljous vaatetavaraa. Mitä\nBourdoncleen tuli, hän unohti kokonaan olevansa talonväkeä ja onnitteli\nhänkin isäntää karkoittaakseen tämän muistosta aamuiset epäilyksensä ja\nyhtämittaiset levottomat huomautuksensa.\n\n-- Kyllä, aika hyvin kaikki onnistuu. Olen tyytyväinen, Mouret toisti\nsäteilevänä, vastaten hymyllä Henrietten helliin katseihin. -- Mutta\nälkää antako minun häiritä...\n\nSilloin huomio kääntyi taas Deniseen, joka antautui vastustelematta\nMargueriten käänneltäväksi.\n\n-- No, miltä näyttää? rouva Marty kysyi rouva Desforges'ilta.\n\nTämä lausui mielipiteensä järkähtämättömän varmasti, muodin\nerehtymättömänä arvostelijana.\n\n-- Ei ole tosiaankaan hullumpi. Ja uutta kuosia... Mutta minusta se ei\nole oikein siro vyötäisistä.\n\n-- Oh, keskeytti Aurélie rouva, se olisi arvosteltava teidän oman\nvartalonne mukaan, hyvä rouva... -- Te kyllä ymmärrätte, ettei se voi\nnäyttää miltään tuollaisella vartalolla... Enemmän ryhtiä, neiti!\nSeisokaa toki suorana, että joltakin näyttäisi.\n\nNaurettiin. Denise oli käynyt aivan kalpeaksi. Häntä hävetti\nasettuminen koneeksi näiden ihmisten tutkittavaksi ja pilkattavaksi.\nRouva Desforges, joka tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä Deniseä\nkohtaan hänen lempeän luonteensa ilmaisevien kasvojen tähden -- rouva\nitse oli kaikkea muuta kuin lempeä -- lisäsi pisteliäästi:\n\n-- Epäilemättä se sopisi paremmin, jos neidin puvussa olisi vähemmän\nväljyyttä.\n\nJa hän heitti Mouret'hen pariisittaren veitikkamaisen, maaseutulaisen\nnaurettavaa pukua pilkkaavan katseen. Tämä tunsi silmäyksessä\nhellyyttä ja kauneudestaan ja viehättävyydestään onnellisen naisen\nvoitonriemua. Palkitakseen saamansa rakkaudenosoituksen hänkin arveli\nvelvollisuudekseen yhtyä pilkkaan huolimatta Deniseä kohtaan\ntuntemastaan hyväntahtoisuudesta ja tytön oudosti kiinnostavasta\nvaikutuksesta hänen naistenihailijaluonteeseensa.\n\n-- Ja jos tukka olisi kammattu, hän kuiskasi.\n\nTämä oli jo liikaa. Johtaja suvaitsi laskea leikkiä, ja kaikki neidit\npurskahtivat nauruun. Marguerite uskalsi päästää kikatuksenkin, jonka\nhän kumminkin heti tukahdutti koettaen hienona neitinä pidättää\nnauruaan. Clara päästi käsistään hyvän myynnin saadakseen kerran oikein\nmielensä mukaan ilvehtiä, ja valkotavaraosaston myyjättäret tulivat\novelle katsomaan, mikä sellaisen ilon nosti. Rouvatkin naurahtivat,\nmutta hiljaa, vilkaisten toisiinsa ja luopumatta ylhäisen naisen\narvokkaasta ryhdistä. Aurélie rouva yksin ei vetänyt keisarinnaamaansa\nnauruun, vaan näytti loukkaantuneelta, ikäänkuin uuden tulokkaan hento\nvartalo ja vallattomat hiukset olisivat häväisseet sekä hänen että\nosaston maineen. Denisen kalpeus kävi vieläkin vahvemmaksi keskellä\npilkkaajien joukkoa. Hän tunsi itsensä häväistyksi, alastomaksi\nriisutuksi, avuttomaksi. Mihin rikokseen hän oli syypää, kun hänen\nliian hoikkaa vartaloaan ja liian suurta tukkaansa näin uskallettiin\npilkata. Mutta varsinkin häntä loukkasi Mouret'n ja rouva Desforges'in\nnauru, hän arvasi vaistomaisesti heidän salaiset välinsä, ja hän tunsi\nsydämessään tuskan kouristuksen. Tuo rouva oli hyvin häijy, koska\nsaattoi kiusata köyhää parkaa, joka ei sanonut sanaakaan. Mouret nosti\nhänessä sellaisen pelon, että kaikki muut hänessä kuohuvat tunteet\nhyytyivät siihen, eikä hän enää tiennyt mitä ne olivatkaan. Hylättynä,\nsyvästi loukattuna naisellisessa kainoudessaan ja ymmärtämättä minkä\ntähden häntä kohdeltiin niin väärin, hän nieli nyyhkytyksensä, jotka\nväkisinkin tahtoivat kohota hänen rinnastaan.\n\n-- Sopimatonta kerrassaan. Muistakoon tyttö siis, että hänen on\nkammattava huomenna tukkansa, toisti Bourdoncle moneen kertaan Aurélie\nrouvalle, joka jo heti alusta oli vastustanut Denisen ottamista\nliikkeen palvelukseen ja jonka mielestä nuoren tytön hentous oli\nylenkatseen arvoinen.\n\nVihdoin Aurélie rouva tuli ottamaan vaipan Denisen hartioilta ja\nkuiskasi hänelle aivan hiljaa:\n\n-- Kaunis alku tosiaankin! Jos ette onnistu paremmin, niin... Hullummin\nei voisi kukaan käyttäytyä.\n\nDenise peläten puhkeavansa itkuun kiirehti pois kantaen vaatekasaa joka\nhänen oli myyntipöydällä järjestettävä. Nyt hän pääsi ainakin\npiiloutumaan väkijoukkoon, ja työ esti häntä ajattelemasta\ntapahtunutta. Samassa hän huomasi vieressään valkotavaraosaston\nmyyjättären, joka jo aamulla oli puolustanut häntä. Tämä oli ollut\nkohtauksessa läsnä ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n-- Älkää olko millännekään, lapsi parka. Ei pidä olla noin\nherkkätunteinen. Teidän täytyy karaistua, sillä muuten he eivät koskaan\njätä teitä rauhaan... Minä olen kotoisin Chartres'ista, ja nimeni on\nPauline Cugnot, myllärin tytär... He olisivat syöneet minut suuhunsa jo\nensi päivänä, ellen olisi noussut vastarintaan... Rohkaiskaa mielenne\nja antakaa tänne kätenne. Keskustellaan silloin kun haluatte.\n\nDenise joutui yhä enemmän hämilleen hänelle tarjotun käden johdosta.\nHän puristi sitä arasti ja päästi sen sitten jatkaakseen työtään\npeläten, että hänen vihollisensa suuttuisivat siitäkin, jos saisivat\ntietää, että hänellä oli ystävätär.\n\nSillä aikaa Aurélie rouva pani vaipan rouva Martyn hartioille, ja\nkaikki kiittelivät kilvan. Se istui hyvin, mainiosti! Se näytti heti\naivan toisenlaiselta. Rouva Desforges väitti, ettei parempaa voinut\nsaada. Sitten tuttavat erosivat. Mouret kumarsi jäähyväisiksi, ja\nVallagnosc, joka oli huomannut rouva de Boves'in tyttärineen\npitsiosastolla, kiirehti heidän luokseen tarjotakseen kätensä äidille.\nMarguerite ilmoitti välikerroksen kassaan rouva Martyn ostokset, ja\ntämä maksoi käskien tuoda tavarat kotiin. Rouva Desforges oli saanut\nkassasta n:o 10 ostamansa tavarat. Asiansa toimitettuaan naiset vielä\nkerran kohtasivat toisensa itämaisessa salissa, ja heidän ihastuksensa\npuhkesi innostuneeseen sanatulvaan. Rouva Guibalkin kehui ja kiitteli:\n\n-- Kuinka ihanaa... Luulisi melkein olevansa itämailla!\n\n-- Niin, eikö totta! Oikea haaremi! Eikä kallistakaan!\n\n-- Smyrnalaiset matot ovat vasta kauniita. Smyrnalaisista minä pidän.\nMitkä värit! Mikä hienous!\n\n-- Entäpä tuo kurdistaani! Katsokaapa!\n\nHitaasti joukot alkoivat vähetä. Kellon soitto oli jo ilmoittanut kaksi\nruokailuvuoroa tunnin väliajoin, ja kolmatta vuoroa varten alettiin\nkattaa. Osastot olivat melkein tyhjät, siellä täällä vain joku\nmyöhästynyt ostaja, joka tuhlaamishulluuden riivaamana unohti ajan\nkulun. Viimeisten ajurinvaunujen räminä häipyi kuulumasta, ja mahtava\nkaupunki kylläisenä syömisestä kuorsasi kuin ravittu hirviö ja sulatti\nuneen vaipuessaan palttinat, verat, silkit ja pitsit, joita aamusta\nalkaen oli heitetty sen kitaan. Myynnin viimeisten elonmerkkien\nlakattua tavaratalo näytti kaasuliekkien valossa taistelutantereelta,\njoka vielä höyrysi raastettujen uhrien jäännöksistä. Myyjät lepäsivät\nuupumuksesta voimattomina kaappiensa ja pöytiensä keskellä, joilla\nvallitsi epäjärjestys, kuin hirmumyrsky olisi kulkenut. Alakerran\nhalleissa pääsi vaivoin kulkemaan tuolien tähden, täytyi astua niiden\nylitse. Käsineosastolla Mignot seisoi pahvirasiavallin ympäröimänä.\nVillakangasosastolla ei päässyt ollenkaan liikkumaan; Liénard torkkui\nlainehtivassa kangasmeressä, mistä puoleksi luhistuneet pakkapinot\nkohosivat kuin talon rauniot, joita tulvillaan oleva joki kuljettaa\nmukanaan. Ja kauempana valkotavarat olivat sirottaneet lumensa maahan;\njoka paikassa kompastui ruokaliinojen jäälohkareisiin ja tallasi\njaloillaan nenäliinojen kepeitä lumihiutaleita. Ylhäällä välikerroksen\nosastoilla sama sekasorto; turkikset viruivat pitkin lattiaa, valmiit\npuvut olivat läjinä kuin kaatuneiden sotamiesten viitat. Rutistuneita\nja kääröistään avattuja pitsejä ja liinavaatteita venyi missä sattui.\nOlisi voinut luulla kokonaisen naislauman riisuutuneen ja heittäneen\nvaatteensa sikin sokin. Alhaalla pohjakerroksessa tulistunut kone vielä\npärskyi tuskastuneen lähettämön työntäessä kadulle tavaratukkuja\nvaunuihin toimitettaviksi.\n\nMutta varsinkin silkkiosaston kimppuun ostajajoukot olivat rynnänneet;\nsiellä oli tehty puhdasta jälkeä. Halli oli raastettu alastomaksi.\nÄäretön paris-bonheur -varasto oli kadonnut teille tietymättömille kuin\nlukemattomien heinäsirkkojen hävittämänä. Keskellä tyhjyyttä Hutin\nja Favier, vaivoin taistelun touhusta tointuen, selailivat\ntarkistusvihkojaan ja laskivat myyntiprosenttejaan. Favier oli päässyt\nviiteentoista frangiin. Hutin huomasi raivokseen jääneensä tänä\nkovanonnenpäivänä toiseksi, sillä hänen voittonsa nousi tuskin\nkolmeentoistakaan. Voitonhimo leimusi heidän silmissään. Koko myymälä\nheidän ympärillään luetteli yhtä kiihkeästi numeroita saman kuumeen\nvallassa, riemuitsi niinkuin verilöylystä päihtynyt sotajoukko.\n\n-- Mitä nyt sanotte, Bourdoncle? Mouret huusi. -- Vieläkö pelko vaivaa\nteitä?\n\nHän oli palannut lempipaikalleen välikerroksen portaille, missä seisoi\nkäsipuihin nojaten. Nähdessään ympärillään hävityksen jäljet hän nauroi\nvoitonriemuista naurua. Hänen aamuinen pelkonsa, tuo anteeksiantamaton\nheikkous, joka oli ainiaksi jäävä hänen salaisuudekseen, pakotti hänet\nhuutamaan ääneen iloansa. Hän oli siis vihdoinkin lopullisesti\nvoittanut. Pikkukauppa oli joutunut tappiolle, paroni Hartmann\nmiljoonineen ja maa-alueineen oli voitettu hänen puolelleen. Nähdessään\nkassanhoitajien laskevan kumartuneina kassakirjojensa yli yhteen pitkiä\nnumerojonoja ja kuullessaan kullan helinän rahojen vieriessä\nmessinkisiin rasioihin Mouret tunsi Naisten Aarreaitan paisuvan ja\nkasvavan, sen hallin laajenevan ja sen käytävien pitenevän aina\nDix-Décembrenkadulle asti.\n\n-- Joko nyt uskotte talon liian pieneksi? hän jatkoi... -- Olisimme\nvoineet myydä kahta vertaa enemmän.\n\nBourdoncle tunnusti nöyryytettynä erehtyneensä, mutta tämä tunnustus\ntuotti hänelle iloa. Samassa kummankin huomio kiintyi omituiseen\nnäkyyn, ja ystävät kävivät jälleen vakaviksi. Niinkuin aina illalla\nLhomme, ensimmäinen kassanhoitaja, oli koonnut eri kassoista tulot, ja\nlaskettuansa ne yhteen ja kirjoitettuansa loppusumman lappuun, jonka\npisti rautakoukkuun, hän oli lähtenyt viemään rahoja keskuskassaan\nkantaen niitä rahan laadun mukaan salkussa tai säkissä. Tänään kulta ja\nhopea oli voitolla. Lhomme nousi hitaasti portaita kantaen kolmea\nsuunnatonta säkkiä, jotka hän, oikean käden puutteessa, vasemmalla\nkädellään painoi rintaansa vastaan ja esti luisumasta leuallaan\nlattialle. Raskaasti läähättäen hän kulki kallisarvoisen taakkansa\npainamana nöyrästi väistyvien myyjien välitse.\n\n-- Paljoonko nousee, Lhomme? kysyi Mouret.\n\nKassanhoitaja vastasi:\n\n-- Kahdeksaankymmeneentuhanteen seitsemäänsataanneljäänkymmeneenkahteen\nfrangiin kymmeneen centimeen.\n\nMielihyvän hämmästys kulki Aarreaitan toisesta päästä toiseen sitä\nmukaa kun tieto levisi. Niin korkeaan tulokseen ei yksikään\nmuotitavaroiden liike ollut tähän saakka yhdessä päivässä päässyt.\n\nIllalla, kun Denise hoippui portaita ylös mennäkseen huoneeseensa,\nhänen täytyi nojautua ahtaan, peltikattoisen käytävän seiniin. Kun hän\noli päässyt kammioonsa ja sulkenut ovensa, hän heittäytyi vuoteelleen,\nniin sietämättömästi hänen jalkojaan särki. Kauan hän tuijotti\nelottomin silmin pukeutumispöytää, vaatekaappia, koko hotellikaluston\nalastomuutta. Täälläkö hänen piti kuluttaa elämänsä? Hänen ensimmäinen\ntäällä viettämänsä päivä tuntui niin armottoman pitkältä, niin\nlohduttoman raskaalta. Hän ei ikinä jaksaisi toista samanlaista. Sitten\nhän huomasi olevansa silkkipuvussa. Tämän talon määräämä puku kiusasi\nhäntä, ja lapsellisuudessaan hän pukeutui vanhoihin villavaatteisiinsa\npurkaakseen muka matkakirstuaan. Mutta kun hän oli saanut ylleen oman\nköyhän pukunsa, hän tunsi kuristuvansa liikutuksesta, ja nyyhkytykset,\njoita hän oli koettanut aamusta asti pidättää, puhkesivat äkkiä kuumaan\nkyynelvirtaan. Hän heittäytyi uudelleen vuoteelle, itki veljiensä\ntähden, itki loppumattomasti, jaksamatta riisua kenkiänsäkään, itki\nmenehtyäkseen sekä väsymyksestä että surusta.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSeuraavana päivänä, tuskin puoli tuntia sen jälkeen kuin Denise oli\nsaapunut osastolleen, Aurélie rouva tuli sanomaan hänelle kuivalla\näänellä:\n\n-- Neiti, teitä kysytään johtokunnassa.\n\nDenise tapasi Mouret'n istumassa yksinään suuressa, vihreällä ripsillä\nverhotussa työhuoneessaan. Hän oli sattunut muistamaan \"Tappuratukan\",\nminkä nimen Bourdoncle oli keksinyt Deniselle, ja vaikka hän ei yleensä\nvälittänyt alentua toimittamaan santarmin virkaa, hän halusi nähdä\nuuden myyjättärensä peloitellakseen tätä, jos tämä vielä olisi yhtä\nhuolimattomasti pukeutunut. Vaikka Mouret oli edellisenä iltana yhtynyt\nrouva Desforges'in pilkkaan, hänen itserakkautensa oli kärsinyt siitä,\nettä hänen myyjättärensä pukua vastaan oli ollut muistuttamista. Hänen\ntunteensa tyttöä kohtaan olivat sangen sekavat, hänen olisi ollut\nvaikea selittää, oliko se ystävyyttä vai vihaa.\n\n-- Neiti, hän alkoi, -- olemme ottaneet teidät palvelukseemme setänne\ntähden, ja jottei meidän vastoin tahtoamme olisi pakko...\n\nTähän hän lopetti. Hänen edessään, toisella puolella kirjoituspöytää,\nseisoi Denise suorana, vakavana ja kalpeana. Hänen silkkipukunsa ei\nollut enää liian väljä, vaan mukautui pehmeästi hänen neitseellisen\nhennon vartalonsa ja puhdaspiirteisten olkapäittensä mukaan. Ja joskin\nhänen hiuksensa, jotka olivat sidotut paksuille palmikoille, yhä vielä\nvastustelivat vallattomasti, niin ne kumminkin koettivat taipua.\n\nItkettyään edellisenä iltana Denise oli vaipunut uneen ja nukkunut\nvaatteet päällä neljään asti. Herättyään häntä oli hävettänyt\nhermostunut herkkätunteisuuden purkauksensa. Hän oli ryhtynyt\npienentämään pukuaan, ja sitten hän oli kampa kädessä kuluttanut\nkokonaisen tunnin peilin edessä saamatta kuitenkaan tukkaansa mielensä\nmukaan.\n\n-- No, olettehan sentään siistimpi tänä aamuna... Mouret jatkoi. -- Nuo\npahanilkiset suortuvat vain eivät ota taipuakseen.\n\nMouret oli noussut ja ruvennut muitta mutkitta korjailemaan Denisen\ntukkaa yhtä tuttavallisesti kuin edellisenä päivänä Aurélie rouva.\n\n-- Pistäkää nuo korvan taa, hän sanoi. -- Ja palmikot ovat liian\nkorkealla.\n\nDenise ei avannut suutaan, antoi vain johtajansa menetellä mielensä\nmukaan. Vaikka tyttö oli vannonut karaistuvansa kestämään kaiken, häntä\nvärisytti kun hän tuli johtajan eteen, sillä hän luuli, että hänet\naiottiin erottaa. Mouret'n silminnähtävä hyväntahtoisuuskaan ei\npystynyt rauhoittamaan häntä. Denise pelkäsi häntä yhtä paljon ja tunsi\nhänen läsnäollessaan ahdistusta, joka tuntui hänestä aivan\nluonnolliselta, sillä riippuihan hänen kohtalonsa tuon mahtavan miehen\ntahdosta. Kun Mouret sattui hipaisemaan tytön niskaa ja huomasi tämän\nvapisevan, hän katui, että oli luopunut hetkeksi ankaruudestaan, sillä\nauktoriteetin ylläpitäminen oli hänestä kaikesta tärkeintä.\n\n-- No niin, neiti, hän jatkoi asettuen entiselle paikalleen\nkirjoituspöydän taakse. -- Koettakaa hoitaa pukunne. Te ette enää ole\nValognes'issa, oppikaa nyt pariisittareksi... Jos setänne nimi riitti\nhankkimaan teille paikan meillä, niin tahdon uskoa, ettette te\npuolestanne petä teihin asettamiani toiveita. Valitettavasti eivät muut\ntäällä kannata mielipidettäni teidän suhteenne... Kun nyt olen\nvaroittanut teitä, älkää saattako minua häpeään.\n\nHän kohteli Deniseä kuin lasta osoittaen hänelle enemmän sääliä kuin\nhyvyyttä. Nuoren tytön olemuksessa oli jotakin, joka herätti hänen\nuteliaisuutensa ja sai hänet aavistamaan, että tuosta köyhästä ja\ntaitamattomasta lapsesta oli kerran kehittyvä viehättävä nainen. Hänen\ntoruessaan Denise oli sattunut katsomaan rouva Hédouinin kuvaan, jonka\nkauniit, säännölliset kasvot hymyilivät vakavasti kultakehyksessään, ja\nhänet valtasi väristys Mouret'n rohkaisevista sanoista huolimatta.\nTuollainenko hän oli ollut, tuo nainen, jonka Mouret kaupungilla\nliikkuvien huhujen mukaan oli tappanut rakentaakseen talonsa hänen\nverestään tahraantuneiden kivien perustalle. Mouret jatkoi yhä\npuhettaan.\n\n-- Menkää, hän sanoi lopuksi ja tarttui uudestaan kynään.\n\nDenise meni, ja käytävässä häneltä pääsi helpotuksen huokaus.\n\nTästä päivästä lähtien Denise piti päänsä pystyssä.\nHerkkätunteisuudestaan huolimatta hän oli rohkea tyttö, joka tiesi,\nettä heikon ja turvattoman täytyy noudattaa järjen ääntä, ja iloisesti\nhän kävi asettamaansa tehtävään kiinni. Melua nostamatta hän kulki\nsuoraan eteenpäin tähdäten esteistä huolimatta maaliinsa. Ja tämän hän\nteki mitä luonnollisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla, sillä\nvoittamaton lempeys oli juuri hänen luonteensa ydin.\n\nEnsiksikin hänen oli voitettava työn aiheuttama ääretön väsymys.\nVaatteiden nosteleminen rasitti hänen käsivarsiaan ja koko hänen\nruumistaan niin suuresti, että kuutena ensi viikkona hän valitteli\nkääntyessään yöllä vuoteessaan. Hänen selkäänsä ja hartioitaan pakotti\nliiallisesta rasituksesta. Mutta vielä enemmän häntä vaivasivat hänen\npaksupohjaiset ja raskaat kenkänsä, jotka hän oli tuonut Valognes'ista\nmukanaan ja joita hänen täytyi käyttää, koska rahat eivät riittäneet\nkevyempien ostamiseen. Alituisesta menosta aamusta iltaan ja peläten\nnuhteita, jos hetkeksikään nojautui seinään levätäkseen, hänen hennot\npikkutytön jalkansa olivat jalkineiden sopimattomuudesta turvonneet\nmuodottomiksi. Kantapäitä särki, ja jalkaterät olivat täynnä rakkoja,\njotka puhjetessaan märkivät niin, että jalka tarttui sukkaan kiinni.\nJalkojen liiallinen rasittaminen, joka varsinkin naiselle on\nepäterveellistä, aiheutti hänen elimistössään häiriöitä, jotka hänen\nihonsa kalpeus paljasti. Mutta vaikka hän oli niin hoikka ja näytti\nniin peräti heikolta, hän kesti, vaikka niin monen muun muotikaupan\nmyyjättären täytyi luopua palveluksesta ammatin tuottamien tautien\njohdosta. Hänen lujuutensa kestämään tuskaa, hänen itsepintaiset\nponnistuksensa ja hänen vaatimaton rohkeutensa pitivät hänen selkänsä\nsuorana ja huulensa hymyssä, vaikka hän tunsi heikkenevänsä ja\nriutuvansa työstä, jota miehenkään voimat tuskin olisivat kestäneet.\n\nToisena kiusana oli koko hänen osastonsa vihamielisyys. Ruumiillisiin\ntuskiin, joita hänen oli kestettävä, liittyivät toverien vainoista\naiheutuneet kärsimykset. Vaikka hän oli kaksi kuukautta lempeydellä ja\nkärsivällisyydellä koettanut lepyttää heitä, ei hän ollut vielä päässyt\nheidän äreydestään voitolle. Hänen hellyydentarpeeseensa vastattiin\npistosanoilla ja kiusanteolla; toverit olivat aina yhtä mieltä häntä\nvastaan, aina he sulkivat hänet pois yhteisistä riennoistaan. Hän sai\nkauan kestää heidän pilkkaansa epäonnistuneen ensiesiintymisensä\njohdosta, häntä sanottiin \"Pörröpääksi\" ja \"kampurajalaksi\", ja kun\njoku ei onnistunut myynnissään, hänen sanottiin olevan Valognes'ista\nkotoisin; sanalla sanoen, hän oli ainaisen pilkan kohteena. Kun hän\nsitten tavaratalon koneistosta selville päästyään osoittautui jonkin\najan kuluttua oivalliseksi myyjättäreksi, hämmästys oli yleinen. Nyt\ntytöt yksissä tuumin koettivat ryöstää häneltä paremmat myyntivuorot.\nMarguerite ja Clara, jotka arvasivat vaistomaisesti hänen etevyytensä\nja pelkäsivät joutuvansa alakynteen, tekivät liiton uutta tulokasta\nvastaan, ja kätkeäkseen levottomuutensa he teeskentelivät mitä suurinta\nylenkatsetta häntä kohtaan. Aurélie rouvaa loukkasi tytön jäykkyys,\njoka ei sallinut hänen yhtyä muiden imartelevaan suitsuttamiseen. Siksi\njohtajatar ei ottanutkaan häntä puolustaakseen, vaan yllytti häntä\nvastaan suosikkinsa, hovinsa suosikit, jotka alinomaa polvillaan ollen\nosasivat tarjota hänelle sitä mairittelevaa ylistystä, jota hän\nmuhkeassa mahtavuudessaan tarvitsi pysyäkseen hyväntuulisena. Näytti\nsiltä kuin rouva Frédéric, alajohtajatar, olisi tahtonut pysyä heidän\nliitostaan erillään, mutta sen hän teki kai vahingossa, sillä hän\nosoittautui yhtä kovaksi kuin muutkin, niin pian kuin huomasi, mihin\nrettelöihin saattoi joutua, jos uskalsi vastoin muiden tahtoa osoittaa\nhyväntahtoisuutta. Denisellä ei ollut kenessäkään turvaa. Kaikki he\nolivat \"Tappuratukkaa\" vastaan, ja hänen täytyi alinomaa olla\nsotakannalla tulematta sittenkään kunnollisesti toimeen.\n\nSellaista hänen elämänsä oli. Hänen oli pakko hymyillä, esiintyä\nuljaasti ja kohteliaasti silkkipuvussa, joka ei ollut hänen omansa.\nHänen täytyi raataa rohkeasti, vaikka oli menehtymäisillään\nväsymyksestä, vaikka häntä ravittiin huonosti, kohdeltiin pahoin, ja\nvaikka yhtämittaiset karkeat erottamisuhkaukset painoivat hänen\nmieltään. Hänen huoneensa oli hänen ainoa turvapaikkansa, ainoa paikka,\nmissä hän saattoi antautua kyyneltensä valtaan, kun päivän kärsimykset\nolivat käyneet liian koviksi. Mutta sielläkin oli hyytävän kylmä. Lumen\npeittämästä peltikatosta syntyvä jäinen viima värisytti hänen\njäseniään, niin että hänen täytyi maata vuoteessa käppyrässä, panna\nkaikki vaatteet lisäpeitoksi ja itkiessään kätkeä kasvonsa peitteen\nalle estääkseen niitä sierettymästä. Mouret ei puhutellut häntä enää\nkoskaan. Kun Denise sattui työssään kohtaamaan Bourdonclen ankaran\nkatseen, hän vavahti, sillä hän arvasi tämän leppymättömäksi\nviholliseksi, joka ei antaisi hänelle vähintäkään virhettä anteeksi.\nKeskellä tätä yleistä vihamielisyyttä isä Jouven hänelle osoittama\nkohteliaisuus tuntui hänestä oudolta. Jos tämä tapasi hänet jossakin\nsyrjässä, hän puhutteli häntä naurussa suin koettaen sanoa jotakin\nmiellyttävää. Kaksi kertaa järjestyksenvalvoja oli säästänyt Denisen\nnuhteilta taivuttamatta häntä kiitollisuuteen, sillä nuori tyttö ei\nvälittänyt hänen suojeluksestaan. Se herätti hänessä pelkoa.\n\nEräänä iltana päivällisen jälkeen, kun Denise toveriensa kanssa\njärjesteli kaappeja, Joseph tuli ilmoittamaan hänelle, että alhaalla\neräs nuori mies kysyi häntä. Denise meni alakertaan levottomana.\n\n-- No jopa nyt jotakin, sanoi Clara, kun Tappuratukallakin on sulhanen!\n\n-- Mahtaa olla miehellä nälkä, vastasi Marguerite.\n\nAlhaalla ovikäytävässä Denise tapasi Jeanin. Hän oli kieltänyt veljeään\ntulemasta tavarataloon häntä tapaamaan, sillä tällaiset käynnit tekivät\nsiellä ikävän vaikutuksen. Mutta hän ei hennonut torua poikaa. Poika\nparka näytti olevan aivan suunniltaan. Hän oli juossut paljain päin\nTemplen kaupunginosasta asti ja oli aivan hengästynyt.\n\n-- Onko sinulla kymmenen frangia? hän sammalsi. -- Anna minulle\nkymmenen frangia tai olen hukassa.\n\nPojan liehuvat kiharat ja tyttömäisen lempeät kasvot olivat niin\nlystikkäänä vastakohtana tälle juhlallisen synkkämieliselle lauseelle,\nettä Deniseä olisi naurattanut, jos hän ei olisi pelästynyt\nrahanpyyntöä.\n\n-- Kymmenen frangia? hän sanoi. -- Mihin?\n\nJean punastui. Hän kertoi tavanneensa erään toverinsa sisaren, mutta\nDenise käski hänen vaieta ollen hämillään hänkin ja haluamatta tietää\nenempää. Jo kaksi kertaa Jean oli tullut pyytämään häneltä apua\nsamanlaisiin tarpeisiin, mutta silloin oli ollut kysymys pienistä\nsummista. Ensimmäisellä kertaa hän oli tarvinnut vähän toista frangia,\ntoisella kertaa puolitoista. Aina hän lankesi samanlaisiin erehdyksiin,\naina oli naisista kysymys.\n\n-- En voi antaa sinulle kymmentä frangia, sisar jatkoi, -- Pépén\nkuukausimaksua ei ole vielä suoritettu, ja minulla on rahaa vain\nsiihen. Minulle jää sen verran, että saan itselleni uudet kengät.\nTarvitsen ne välttämättä... Et ole lainkaan järkevä, Jean. Käyttäydyt\ntyhmästi.\n\n-- Olen hukassa, Jean toisti traagillisella äänellä. -- Kuule sisko\nkulta, nyt on kysymys pitkästä, mustasilmäisestä tytöstä. Menin\nkahvilaan hänen ja hänen veljensä kanssa, enkä voinut arvata, että se\ntulisi niin kalliiksi...\n\nDenisen täytyi taas keskeyttää, ja kun hän näki lemmikkinsä silmien\ntäyttyvän kyynelistä, hän otti kukkaron taskustaan ja haki siitä\nkymmenen frangin rahan, jonka pisti veljen käteen. Jeanilta pääsi heti\nnauru.\n\n-- Tiesinhän... Mutta kunniani kautta, en enää toiste tee niin. Se\nolisi kerrassaan konnamaista.\n\nHän puikki tiehensä suudeltuaan sisartaan poskelle kuin mieletön.\nTavaratalon kauppa-apulaiset ihmettelivät.\n\nSinä yönä Denise nukkui levottomasti. Siitä asti kun hän oli tullut\nNaisten Aarreaittaan, hänellä oli ollut alituinen huoli toimeentulosta.\nHän oli yhä ylimääräisenä ilman kiinteää palkkaa, ja kun osaston tytöt\nveivät häneltä kaikki paremmat kaupat, ei hänelle annetuilla\nmitättömillä myynneillä voinut ansaita enempää kuin että sai Pépén\nylläpidon maksetuksi. Kurjuutta tämä hänelle merkitsi, silkkipukuista\nkurjuutta. Hänen täytyi valvoa yönsä pitääkseen kunnossa vähäisen\nvaatevarastonsa, parsiakseen alusvaatteensa ja korjatakseen paitojaan,\njotka olivat läpeensä kuluneet, hän oppi lisäksi taitavaksi suutariksi\npaikkaamalla vähän väliä kenkiään. Hän pesi pesuvadissa vaatteensa.\nMutta varsinkin hän oli levoton vanhasta villapuvustaan. Hänellä ei\nollut toista ja hänen täytyi pukea se päälleen illalla riisuttuaan\ntalon vaatteet. Se kului. Hän tarkasteli sitä pelokkaasti. Likapilkku\noli hänelle suruksi, repeämä todelliseksi epätoivoksi. Omiin\ntarpeisiinsa hänellä ei ollut mitään, ei mitään millä ostaa niitä\npieniä tarvikkeita, joita nainen tarvitsee. Kaksi viikkoa hänen piti\nodottaa, ennenkuin sai kokoon sen verran rahaa, että kykeni ostamaan\nneuloja ja lankaa. Siksi hän joutuikin täydelliseen rahapulaan, kun\nJean rakkausjuttuineen odottamatta tuli aiheuttamaan häiriötä hänen\nmenoarvioonsa. Jo frangin menettäminen tuotti tuntuvan vaillingin hänen\nkukkaroonsa. Kuinka hän nyt korvaisi nuo kymmenen frangia, jotka\npuuttuivat? Ei ajattelemistakaan, että hän yhdessä päivässä ansaitsisi\nniin paljon. Ajatus vaivasi painajaisena häntä unessa aina\npäivänkoitteeseen asti. Milloin Pépé heitettiin kadulle, milloin hän\nitse verissä sormin käänteli katukiviä katsoakseen, eikö niiden alla\nolisi kätkössä rahoja.\n\nSeuraavana päivänä hänen oli hymyiltävä ja näyteltävä hienopukuisen\nneidin osaa. Tunnettuja asiakkaita tuli osastolle, ja moneen kertaan\nAurélie rouva kutsui hänet luokseen heittääkseen hänen hartioilleen\nmilloin minkin vaatekappaleen uuden kuosin näyttämistä varten.\nKaartaessaan vartaloaan muotilehtien naiskuvien tapaan hän ajatteli\nPépén kuukausimaksua, josta puuttui kymmenen frangia ja joka oli sinä\niltana maksettava. Vaikka hän lisäsi siihen kenkärahaksi varatut\nsäästönsä -- sillä tulihan hän vielä jonkin kuukauden vanhoilla toimeen\n-- niin siitä ei sittenkään tullut kolmeakymmentäneljää frangia\nenempää. Mistä ottaa nuo kuusi frangia, jotka vielä puuttuivat. Hänen\nsydämensä oli pakahtua tuskasta.\n\n-- Huomatkaa, puku on olkapäistä väljä, sanoi Aurélie rouva. -- Samalla\nsangen aistikasta ja sangen mukavaa. Näettekö, se ei ollenkaan ahdista\nkäsivarsia liikutettaessa.\n\n-- Ei ollenkaan, vakuutti Denise kohteliaasti hymyillen. -- Ei edes\ntunnukaan. Varmaankin se on rouvalle mieleen.\n\nTätä sanoessaan hän muisti vieneensä Pépén edellisenä sunnuntaina\nkävelemään Elyséen puistoon ja katui sitä. Eihän lapsi parka tosin\nusein päässyt hänen kanssaan kävelemään, eipä silti, mutta hänen oli\ntäytynyt ostaa pienokaiselle piparkakkuja ja pieni lapio, ja sitten he\neivät voineet olla menemättä nukketeatteriin. Heti siitä oli karttunut\nkoko summa, frangi kolmekymmentäviisi centimea. Jean ei todellakaan\nmuistanut ajatella pikku veikkoaan kun teki tyhmyyksiä. Denisen oli\nvastattava lopuksi kaikesta.\n\n-- Jos ei tämä miellytä rouvaa, jatkoi johtajatar, niin... Pankaahan\ntuo vaippa, neiti, jotta rouva voi vertailla.\n\nJa Denise sipsutteli pienin askelin, vaippa hartioillaan ja sanoi:\n\n-- Tämä on kyllä lämpimämpi... Ja aivan muodin mukainen.\n\nIltaan asti Denise kätki ammattinsa vaatiman hymyn alle kiduttavat\nrahahuolensa. Osaston tytöt, joilla oli yltä kyllin työtä sinä päivänä,\nsallivat hänenkin myydä, mutta oli vasta tiistai ja täytyi odottaa\nlauantaihin, ennenkuin sai nostaa viikon ansiot. Päivällisen syötyään\nhän päätti mennä vasta seuraavana päivänä rouva Gras'n luo. Hän saattoi\nsanoa saaneensa esteen, ja siihen mennessä hänen kenties onnistuisi\nsaada jostakin kuusi frangia kokoon.\n\nDenise, joka pelkäsi vähimpiäkin menoja, meni aikaisin huoneeseensa.\nMitä hänellä olisi ollut ulkona tekemistä, kun kukkaro taskussa\noli tyhjä ja kun hän lisäksi oli niin arka, ettei uskaltanut\nmennä tuntemiaan tavaratalon lähikatuja kauemmaksi. Käveltyään\nPalais-Royaliin asti hengittääkseen raitista ilmaa hän palasi nopeasti\nkotiin ommellakseen tai pestäkseen vaatteitaan. Tyttöjen huoneiden sivu\nkulkevassa käytävässä oli iltaisin ja aamuisin kasarmintapainen\nepäjärjestys. Tytöt juoksentelivat sangen huolimattomassa asussa,\nhakivat pesuvettä, järjestelivät pesuvaatteita, viivyttelivät juoruja\nlevittääkseen, suuttuivat ja leppyivät vuorotellen. Kun heitä oli\nkielletty menemästä huoneisiin työpäivän aikana, he itse asiassa vain\nnukkuivat niissä saapuen illalla viime hetkessä ja lähtien pois\naamulla, ennenkuin olivat oikein heränneetkään, siistiydyttyään ja\npukeuduttuaan kiireesti. Tämä käytävää vähän väliä lakaiseva,\ntuulenpuuskan tapainen meno, väsymys, joka sai tytöt kolmetoista tuntia\nkestävän työpäivänsä jälkeen heittäytymään vuoteelle siitä sen koommin\nenää hievahtamatta, rasittumisesta johtuva äreys, joka alinomaa yllytti\nheitä toinen toistaan vastaan, kaikki muistutti kiusaantuneiden\njoukkojen ohikulkiessaan käyttämää majataloa. Denisellä ei ollut yhtään\nystävää. Kaikista myyjättäristä yksi ainoa, naapuriosaston myyjätär\nPauline Cugnot, osoitti hänelle myötätuntoa, mutta kun valmiiden\nvaatteiden osasto ja valkotavaraosasto olivat ilmisodassa keskenään,\noli tyttöjen täytynyt rajoittua vaihtamaan silloin tällöin jokin\nkiireinen sana, ja ystävyys ei ottanut kehittyäkseen. Pauline asui\naivan Denisen huoneen vieressä, sen oikealla puolella, mutta hän katosi\nheti pöydästä noustuaan ja palasi vasta yhdentoista aikaan, jolloin\nDenise kuuli hänen menevän levolle. He tapasivat siis toisensa\nainoastaan työn aikana.\n\nDenise oli vielä kerran ryhtynyt korjaamaan kenkiään. Hän käänteli\nniitä kädessään huolestuneena tarkastellen, vieläkö ne kestäisivät\nyhden kuukauden. Sitten hän päätti ryhtyä työhön, paksulla\nsilmäneulalla hän koetti ommella irtipäässeet pohjat päällisiin kiinni.\nKauluksensa ja kalvosimensa hän oli pannut saippuaveteen pesuvatiin.\n\nJoka ilta hän kuuli kuinka toverit palasivat. Kuului hiljaista\nsupatusta ja naurua, joskus riitaa, jota koetettiin tukahduttaa. Sitten\nvuoteet ritisivät, haukoteltiin syvään, ja lopuksi huoneet vaipuivat\ntoinen toisensa jälkeen makeaan uneen. Hänen vasemmanpuoleinen\nnaapurinsa puheli usein unissaan, mistä Denise oli alussa pelästynyt.\nOli kenties niitäkin, jotka ohjesäännöstä huolimatta valvoivat\nmyöhäiseen yöhön niinkuin Denisekin korjatakseen vaatteitaan, mutta sen\nhe tekivät kai yhtä varovasti kuin hänkin sukkasillaan liikkuen ja\nvähintäkään melua aiheuttamatta, sillä suljettujen ovien takaa ei\nkuulunut hiiskahdustakaan.\n\nKello oli kymmenen minuuttia yli yksitoista kun käytävässä äkkiä kuului\nliikettä, ja Denise nosti päätään. Jokohan nyt taas joku oli\nmyöhästynyt? Pauline kai, sillä Denise kuuli viereistä ovea avattavan.\nMutta hämmästyksekseen hän huomasi, ettei valkotavaroiden myyjätär\nmennytkään omaan kammioonsa, vaan koputti hänen ovelleen:\n\n-- Päästäkää sisälle! Olen Pauline.\n\nMyyjättäriä oli kielletty käymästä toistensa luona, ja Denise\nkiirehtikin avaamaan, jottei rouva Cabin, joka valvoi ohjesäännön\nnoudattamista, huomaisi järjestyksen rikkojaa.\n\n-- Oliko hän siellä? kysyi Denise sulkiessaan ovea.\n\n-- Kuka? Rouva Cabinko? Pauline sanoi. -- Oh, en minä häntä pelkää...\nViidestä frangista hän kyllä leppyy.\n\nSitten hän lisäsi:\n\n-- Jo aikoja olen tahtonut puhua kanssanne. Alhaalla ei ole koskaan\ntilaisuutta... Ja kun tänä iltana pöydässä näytitte niin\nalakuloiselta...\n\nDenise kiitti heltyneenä toveria hyväntahtoisuudesta, ja pyysi häntä\nistumaan. Mutta hämmästyneenä odottamattoman vieraan tulosta hän piteli\nyhä kädessään kenkää, jota oli korjaamassa. Paulinen katse sattui\nsiihen, sitten hän pudisti päätään, katsoi ympärilleen ja näki\nkauluksen ja kalvosimet pesuvadissa.\n\n-- Lapsi parka, arvasinhan, jatkoi Pauline. -- Älkää huoliko, kyllä\nminä tiedän miltä tuntuu. Ensi aikoina, kun saavuin Chartres'ista ja\nkun ei isä Cugnot lähettänyt minulle centimeäkään, pesin minäkin\npyykkiä. Pesin paitanikin. Minulla oli niitä kaksi, ja aina te olisitte\nlöytänyt toisen likoamasta.\n\nHengästyneensä juoksemisesta hän oli istuutunut. Hänen sikkarasilmäiset\nleveät kasvonsa olivat piirteiden karkeudesta huolimatta miellyttävät,\nsuu oli iso, mutta lempeä. Hän rupesi muitta mutkitta kertomaan\nelämäkertaansa. Isän kodissa hän oli viettänyt nuoruutensa. Sitten\nmylläri oli tehnyt vararikon ja antanut tyttärelle kaksikymmentä\nfrangia käteen käskien tämän mennä Pariisiin onneaan etsimään. Hän oli\njoutunut alussa kokemaan kovaa, ensin Batignollen tavaratalon\nmyyjättärenä ja sitten Naisten Aarreaitan palveluksessa, loukkauksia,\nsolvauksia ja kieltäymyksiä. Mutta nyt oli elämä jo siedettävää. Hän\nansaitsi kaksisataa frangia kuukaudessa ja huvitteli mielensä mukaan\nhuolehtimatta tulevaisuudesta ja laskematta päiviä. Rintaneula ja\nkellonvitjat koristivat hänen vyötäisiltä somasti istuvaa tummansinistä\nverkapukuaan, ja hän hymyili ison harmaan sulan somistaman samettihatun\nsuojasta.\n\nDenise punastui häveten paikkaamistyötään ja yritti selittää, mutta\nPauline keskeytti toistaen:\n\n-- Minäkin olen kokenut samanlaista. Ja minä olen vanhempi teitä,\nkaksikymmentäkuusi ja puoli vuotta jo, vaikka en siltä näytä... Kas\nniin, kertokaa nyt mikä teitä vaivaa.\n\nDenise antoi myöten tuon vilpittömästi tarjotun ystävyyden voittamana.\nAlushameessaan, vanha huivi hartioilla, hän istuutui muhkeasti\npukeutuneen Paulinen viereen, ja syntyi vilkas keskustelu. Huoneessa\noli jäätävän kylmä. Vilu tuntui valuvan pieneen ullakkokamariin\nvankilamaisen alastomia seiniä pitkin. Tyttöjen sormet kangistuivat\npakkasesta, mutta he eivät huomanneet sitä kertoessaan toisilleen\nsalaisuutensa. Denise avasi arasti sydämensä ja uskoi vähitellen\ntoiselle kaikki surunsa. Hän puhui Jeanista ja Pépéstä ja kertoi\nalituiset rahahuolensa. Siitä puhe kääntyi valmiiden vaatteiden\nmyyjättäriin, ja Pauline puhui suunsa puhtaaksi.\n\n-- Senkin heittiöt! hän sanoi. -- Jos he tahtoisivat käyttäytyä\nihmisiksi teitä kohtaan, niin ansaitsisitte kyllä enemmän kuin sata\nfrangia kuukaudessa.\n\n-- Kaikki vihaavat minua, Denise sanoi itkuun purskahtaen, -- enkä minä\nymmärrä minkä tähden. Herra Bourdoncle esimerkiksi on alati väijymässä\nminua saadakseen minut kiinni virheestä, ikäänkuin olisin hänen\ntiellään... Isä Jouve yksin...\n\nToinen keskeytti:\n\n-- Sekö vanha marakatti! Älkää toki häneen luottako... Tiedättekö,\nsellaisia isonenäisiä miehiä ei kannata uskoa. Hänellä on kyllä\nkunniamerkki, mutta hänestä on yhtä ja toista sanomista meidänkin\nosastolla... Mutta olette te lapsellinen, kun noin vähästä itkette?\nTuollainen herkkätunteisuus on oikea onnettomuus. Kaikkien täytyy\nkestää mitä teidän on kestettävä. Tuliaisia te maksatte, siinä kaikki.\n\nHän tarttui Denisen käteen ja suuteli häntä hyvän sydämensä voittamana.\nRaha-asiat olivat vakavampaa laatua. Köyhä tyttö ei tietysti jaksanut\nelättää kahta veljeään, maksaa toisen ylläpidon ja toisen huvit, kun ei\npäässyt ansaitsemaan muuta, kuin mitä toverit suvaitsivat hänelle\nantaa, sillä palkkaa hän tuskin saattoi odottaa ennenkuin maaliskuussa,\nkevätmyynnin vilkastuessa.\n\n-- Kuulkaa nyt, teidän on mahdotonta tulla toimeen tällä tavalla, sanoi\nPauline. -- Teidän sijassanne minä...\n\nMutta hän vaikeni, sillä käytävästä kuului liikettä. Marguerite\nkenties, sillä hänestä kerrottiin, että hän kulki iltaisin käytävässä\nurkkiakseen nukkuivatko muut. Pauline, joka yhä piteli Denisen kättä,\nkatsoi häntä vähän aikaa sanomatta mitään kuunnellen uudistuisiko ääni.\nSitten hän jatkoi hiljaa lempeästi vakuuttaen:\n\n-- Teidän sijassanne minä ottaisin ystävän.\n\n-- Ystävän? kuiskasi Denise, ymmärtämättä aluksi. Mutta kun asia\nselveni hänelle, hän veti kätensä pois ja oli aivan typerän näköinen.\nHän häpesi tuota neuvoa, sillä sellainen ei ollut koskaan johtunut\nhänen mieleensä, eikä hän ymmärtänyt mitä hyötyä siitä voisi olla.\n\n-- Enhän toki, hän vastasi yksinkertaisesti.\n\n-- Muuten, Pauline jatkoi, -- te ette selviä, sen minä sanon...\nLaskekaa vain: neljäkymmentä frangia pienokaisesta ja vähän väliä\nviiden frangin summa toiselle. Ja ettehän tekään voi pukeutua kuin\nkerjäläinen, niin juuri, kenkänne ovat lopussa... Ottakaa ystävä! Se on\npaljon parempi.\n\n-- En ota, toisti Denise.\n\n-- No niin, tyhmästi teette... Täytyyhän sitä ja se on aivan\nluonnollista. Meidän kaikkien on ollut pakko turvautua siihen. Minäkin\nolin ylimääräisenä niinkuin tekin alituisessa rahanpuutteesa. Ruoka ja\nasunto on tietysti, mutta kuka pitää huolen puvusta. Ja sitten\nmahdotontahan on olla ilman rahaa. Kukaan ei voi kaiken ikäänsä istua\nkammiossaan katselemassa kärpästen lentoa. Ja mikä sitten neuvoksi?\nHyvä Jumala, sitä täytyy...\n\nSitten hän kertoi ensimmäisestä ystävästään, asianajajan kirjurista,\njohon hän oli tutustunut huviretkellä Meudoniin. Tämän jälkeen hän oli\nottanut postivirkamiehen. Syksystä alkaen hänellä oli ystävänä eräs Bon\nMarchén myyjä, sangen kiltti poika, jonka seurassa hän vietti kaikki\njoutohetkensä. Mutta tietysti hän ei huolinut monesta yhtäaikaa. Hän\noli kunnon tyttö, ja häntä inhottivat nuo kurjat, jotka tyytyivät kehen\ntahansa.\n\n-- En minä käske teitä käyttäytymään huonosti, enhän toki, hän jatkoi\nnopeasti. -- En esimerkiksi tahtoisi näyttäytyä teidän Claranne\nseurassa, sillä sen verran minä pidän maineestani enkä ole huimapää.\nMutta kun seurustelee siivosti jonkun kanssa eikä tiedä tekevänsä\npahaa... Onko se nyt sitten teistä niin pahaa?\n\n-- Ei, vastasi Denise, -- mutta minusta ei ole siihen, siinä kaikki.\n\nHe vaikenivat uudestaan. Vilusta huolimatta he hymyilivät toisilleen\nheltyen noista hiljaa kuiskatuista salaisuuksista.\n\n-- Ja sitten, jatkoi Denise punastuen, -- eihän sitä voi, ellei sydän\nkäske.\n\nPauline katsoi häneen kummastellen. Lopuksi hän nauroi ja suuteli\nDeniseä vielä kerran sanoen:\n\n-- Mutta, kultaseni, eihän sitä mieltymättä... Olettepa te lapsellinen!\nEivät ne väkisin vie... Kuulkaahan, tahdotteko, että Baugé vie meidät\nensi sunnuntaina jonnekin maalle? Hän voi ottaa toverin matkaan.\n\n-- En, Denise toisti itsepintaisesti, alati yhtä lempeänä. Pauline ei\nenää uudistanut pyyntöään. Jokainen oli vapaa käyttäytymään mielensä\nmukaan. Hän oli sanonut minkä sanoi, sydämensä hyvyydestä, sillä hänen\nkävi todellakin sääliksi, kun näki toverin noin onnettomaksi. Kun kello\noli lyönyt kaksitoista, hän nousi lähteäkseen. Mutta sitä ennen hän\npakotti Denisen ottamaan vastaan nuo kuusi frangia, jotka häneltä\npuuttuivat sanoen ettei niillä ollut mitään kiirettä. Denisen sopi\nmaksaa sitten kun ansaitsi enemmän.\n\n-- Nyt, hän lisäsi, sammuttakaa kynttilä, jotteivät arvaa kenen ovi\nnarahtaa... Voitte sitten jälleen sytyttää.\n\nKynttilän sammuttua ystävät vieläkin kerran puristivat kättä. Pauline\npujahti kevyesti ovesta ja katosi omaan huoneeseensa melua\nherättämättä. Hameen kahina vain ilmaisi, että väsyttävästä päivästä\nhuolimatta joku vielä valvoi sikeään uneen vaipuneissa huoneissa.\n\nEnnen maatapanoaan Denise tahtoi lopettaa kengänkorjauksen ja pesun.\nKylmä yhä lisääntyi sitä myöten kuin yö kului. Mutta Denise ei sitä\nhuomannut, sillä keskustelu oli saanut hänen verensä kuohuksiin. Hän ei\nliioin paheksunut toverin tunnustuksia, sillä hänen mielestään jokaisen\noli lupa järjestää elämänsä mielensä mukaan, kun oli yksin eikä\nkenestäkään riippuvainen. Hänen elämänsä puhtaus ei ollut lujien\nperiaatteiden ansiosta, se johtui hänen suorasta järjestään ja\nturmeltumattomasta luonteestaan. Yhtä käydessä hän vihdoinkin kävi\nnukkumaan. Hän ei rakastanut ketään, ei ketään. Mitä varten hän siis\nmuuttaisi elämänsä ja riistäisi veljiltään heille lupaamansa äidin\nhellyyden? Mutta sittenkään hän ei saanut unta silmiinsä. Kuumana\njuoksi veri hänen suonissaan, ja outoja näkyjä kohosi pimeästä hänen\nsilmiensä eteen. Ne hälvenivät vähitellen ja katosivat yöhön.\n\nTästä illasta lähtien Denisen silmät avautuivat huomaamaan tunne-elämän\nilmiöitä osastollaan. Kun työ ei liiaksi rasittanut, \"mies\" oli\nalinomaa tytöillä mielessä. Juoruja kerrottiin toiselta toiselle, ja\nniissä oli usein viikkokaudeksi nauramista. Clara vietti häpeällistä\nelämää kolmen miehen elättinä kuljettaen perässään kokonaista laumaa\nsattuman hänen saattoonsa liittämiä rakastajia. Tavaratalossa hän\nrasitti itseään niin vähän kuin suinkin, kun tiesi saavansa rahaa\nvähemmällä vaivalla muualta, ja hän olisi jo aikoja sitten eronnut\npalveluksesta, jollei hänen olisi ollut pakko näön vuoksi pysyä\npaikoillaan, sillä hän pelkäsi isä Prunaireä, joka lupasi tulla\nPariisiin lyömään hänet vaivaiseksi, jos hän ei elänyt ihmisiksi.\nMarguerite sitä vastoin käyttäytyi siivosti, eikä hänellä tiedetty\nolevan rakastajaa. Kaikki ihmettelivät tätä, sillä hänen tarinansa ei\nollut kenellekään salaisuus. Kaikki tiesivät hänen tulleen Pariisiin\nkätkeytyäkseen virheensä seurauksista. Mutta kuinka hän oli lapsen\nylipäänsä saanut, jos hän noin siveästi eli. Häneen ei sittenkään ollut\nluottamista. Arvatenkin hän pysyi aisoissa miellyttääkseen\ngrenoblelaista serkkuaan. Tytöt eivät säästäneet rouva Frédériciäkään,\nvaan väittivät hänen olevan hyvissä väleissä milloin minkin ylhäisen\nhenkilön kanssa, mutta totuus oli, ettei hänen sydämensä asioista\ntiedetty mitään. Illalla leskirouva poistui äreänä ja jäykkänä, eikä\nkukaan tiennyt, minne hän niin kipakasti kiirehti. Mitä Aurélie rouvaan\ntuli, niin hänestä kerrotut jutut olivat varmaankin perättömiä,\ntyytymättömien myyjättärien keksimiä hullutuksia, joita ei kukaan\ntodenperästä uskonut. Hänen sanottiin aikanaan keränneen ympärilleen\npienen hovin kuuliaisia nuorukaisia ja väitettiin, että hänen eräälle\npoikansa ystävälle osoittama äidillinen rakkaus oli ollut liian hellää\nlaatua, mutta nykyään hänen asemansa osaston johtajattarena vaati\nhäneltä vakavuutta, ja hänen arvokkaasta esiintymisestään päättäen hän\nei enää välittänyt seikkailuista. Mutta sen sijaan oli muita, joita\nlapsellisuudet eivät vielä kyllästyttäneet: koko suuri lauma\ntavaratalon tyttöjä, joita töiden loputtua iltapäivällä odotettiin\novella. Nuoria miehiä oli joukoittain Gaillonin aukiolla ja pitkin\nMichodièren- ja Neuve-Saint-Augustininkatuja kuin vahdinpidossa,\nliikkumattomina pitäen silmällä ohikulkevia tyttöjä. Omansa löydettyään\nhe tarjosivat kätensä ja katosivat hänen kanssaan kadun kulmasta\npuhellen tyynesti ja arvokkaasti.\n\nMikä varsinkin Deniseä hämmästytti oli hänen Colombania koskeva\nhavaintonsa. Milloin ikinä hän katsoi kadun toisella puolen kituvaa\nVanhaa Elbeufia, hän näki setänsä ensimmäisen kauppa-apulaisen ovella\ntuijottamassa valmiiden vaatteiden myyjättäriä. Kun Colomban huomasi,\nettä Denise katseli häntä, hän käänsi punastuen päänsä pois ikäänkuin\nolisi pelännyt, että nuori tyttö antaisi hänet ilmi Genevièvelle,\nvaikka Denise ei enää käynyt setänsä perheessä, sen jälkeen kun oli\nastunut Naisten Aarreaitan palvelukseen. Denise luuli ensin, että\nMargueritesta oli kysymys, sillä Colombanin raukeat silmäykset\ntuntuivat ilmaisevan onnettoman rakastajan toivottomuutta, ja\nMargueritesta ei todellakaan paljon toivomista ollut, sillä hänellä oli\nasunto tavaratalossa ja hän kohteli kaikkia ihailijoitaan yhtä tylysti.\nMutta sitten suureksi hämmästyksekseen Denise huomasi erehtyneensä,\nsillä Colombanin katseet piirittivätkin Claraa eikä Margueriteä.\nKuukausia onneton ihailija oli hautonut katukäytävällä rakkauttaan\nuskaltamatta lähestyä ja tyytyen silmäyksiin, vaikka hänen olisi ollut\nniin helppoa tutustua tähän vapaudesta nauttivaan tyttöön, joka asui\nLouis-le-Grandinkadulla ja jolla oli joka ilta uusi mies rinnallaan.\nClara ei näyttänyt itsekään tietävän mitään tästä valloituksestaan.\nDeniseen havainto teki tuskallisen vaikutuksen. Sellaista kurjuuttako\nrakkaus olikin! Tuo poika, jolla oli niin suuri onni aivan lähellään,\nei välittänyt sen enempää siitä, vaan turmeli tulevaisuutensa ja\nrukoili polvillaan arvotonta naista niinkuin pyhimystä. Tästä lähtien\nhän tunsi sydäntänsä kouristavan joka kerta, kun hän Vanhan Elbeufin\nvihreälasisen ikkunan takana huomasi Genevièven kalpeat ja riutuneet\nkasvot.\n\nTätä kaikkea Denise ajatteli illalla nähdessään toverien poistuvan\nystäviensä seurassa. Ne, jotka eivät asuneet Naisten Aarreaitassa,\npalasivat vasta seuraavana päivänä, tuoden mukanaan ulkoilman ja\ntuntemattoman maailman päihdyttäviä tuoksuja. Denise vastasi hymyillen\nPaulinen ystävälliseen tervehdykseen tämän rientäessä Gaillonin aukion\nsuihkukaivolle, minkä vieressä tiesi Baugén säännöllisesti odottavan\nkahdeksasta lähtien. Denise mentyään ulos viimeisenä teki pienen\nkävelymatkansa aina yksin ja palasi kotiin aina ensimmäisenä, ryhtyi\ntyöhön tai meni nukkumaan pää täynnä outoja haaveita ja uteliaana\ntietämään millaista Pariisin elämä oikeastaan oli. Hän ei tosin\nkadehtinut näitä naisia, sillä olihan hänen turvanaan yksinäisyys ja\narkuus, johon hän sulkeutui kuin kuoreen, mutta häntä huvitti\nheittäytyä mielikuvituksensa valtaan, arvata mitä ei tiennyt\nja luoda itselleen oma käsityksensä kahvila-, ravintola- ja\nteatterihuvituksista, vene- ja jalkamatkoista, joista kuuli alati\npuhuttavan. Haaveet jättivät hänen mieleensä jonkinlaista väsymystä,\nhalunsekaista raukeutta, ja hänestä tuntui, että oli jo kyllästynyt\nnoihin huveihin, joita ei ollut vielä maistanutkaan.\n\nMutta paljon aikaa ei hänellä riittänyt haaveisiin sillä hänen elämänsä\noli pelkkää työtä. Ja liikkeessä, kolmetoista tuntia kestävän työpäivän\nrasituksessa, ei kenenkään mieleen johtunut, että myyjät ja myyjättäret\nolisivat voineet rakastua toisiinsa. Jos kuohuva, alituinen sota\nrahasta ei olisi tasoittanut sukupuolisuhteita, niin yhtämittainen,\npäätä ja jäseniä väsyttävä väentungos olisi sen tehnyt. Harvoin\nlemmenliittoja solmittiin miesten ja naisten kesken heidän\ntungeskellessaan päivät päästään osastoillaan. He olivat kaikkea\npersoonallisuutta vailla, vain koneistossa pyöriviä rattaita, jotka\nparhaansa mukaan ajoivat liikkeen suurta yhteistä asiaa. Talon\nulkopuolella vasta he elivät omaa elämäänsä pitkin päivää hillittyjen\nintohimojen leimahtaessa äkkiä tuleen.\n\nKumminkin Denise näki kerran, kuinka Albert Lhomme, Aurélie rouvan\npoika, pisti kirjelapun erään valkotavaraosaston myyjättären käteen\nkuljettuaan sitä ennen monta kertaa osaston läpi välinpitämättömän\nnäköisenä. Talven kuollut kausi, joka kestää joulukuusta helmikuuhun,\noli silloin alkanut, ja Denisellä oli joskus ostajia odottaessaan aikaa\nlevätäkin seisoallaan, katse kaukana tavaratalon syvyyksissä. Valmiiden\nvaatteiden myyjättäret seurustelivat joskus pitsiosaston myyjien kanssa\nylläpitääkseen naapurisopua rajoittuen kumminkin hiljaa vaihdettuihin\npilapuheisiin. Eräs pitsien myyjä vaivasi piloillaan Claraa\ntunnustuksillaan, vaikka vähän välitti hänestä, eikä tavaratalon\nulkopuolella koettanutkaan lähestyä häntä. Sellaiset olivat joka\nosastolla myyjien ja myyjättärien välit, nopeita silmäniskuja, sanoja,\njotka he yksin ymmärsivät, salavihkaisia puheita, joita he vaihtoivat\nseisoen selin toisiinsa varoen Bourdonclen valppautta. Deloche oli\ntyytynyt kauan hymyilemään katsoessaan Deniseä. Sitten hän käyden\nrohkeammaksi uskalsi kuiskata hänelle jonkin ystävällisen sanan, kun\nsattui viereen tungoksessa. Päivänä, jolloin Denise näki Albertin\nantavan valkotavaraosaston myyjättärelle kirjelapun, hän parhaillaan\npuheli Delochen kanssa, joka haluten sanoa hänelle jotakin kysyi\nparemman puutteessa, oliko hän tyytyväinen aamiaiseen. Tämä oli myös\nnähnyt kirjeen vilahtavan. Hän katsoi nuoreen tyttöön, ja he\npunastuivat kumpikin, häpeillen havaitsemaansa.\n\nMutta Denise, huolimatta näistä kuumista tuulahduksista, jotka\nvähitellen saivat hänessä naisen hereille, uinui vielä viattomuuden\nunta. Hutinin lähestyminen yksin sai hänen sydämensä vavahtamaan.\nKuitenkaan hän ei luullut tunnettaan nuorta miestä kohtaan muuksi kuin\nkiitollisuudeksi tämän hänelle osoittamasta kohteliaisuudesta. Hutin ei\nkertaakaan tuonut ostajia osastolle Denisen joutumatta hämilleen. Monta\nkertaa palatessaan joltakin kassalta Denise huomasi sydän täynnä\nliikutusta kulkeneensa silkkiosaston poikki, vaikka hänellä ei ollut\nsiellä mitään tekemistä. Eräänä iltapäivänä hän tapasi siellä Mouret'n,\njoka seurasi hymyillen häntä katseellaan. Mouret ei enää puuttunut\nhäneen, joskus vain virkkoi hänelle jonkin sanan neuvoakseen häntä\nhänen pukunsa suhteen tai laskeakseen hänestä leikkiä, väittäen ettei\nhänestä tainnut tytöksi ollakaan, siihen hän oli liian poikamainen.\nEikä hän oppinut sievistelemään, vaikka niin tottunut naistenlumooja\nkuin Mouret käytti taitoaan. Mouret suvaitsi nauraa, jopa härnäilläkin,\ntahtomatta kuitenkaan tunnustaa itselleen, minkä vaikutuksen pikku\nmyyjätär vallattomine hiuksineen häneen teki. Tuo sanaton hymy sai\nDenisen vapisemaan, ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni virheestä.\nTiesiköhän Mouret, minkä tähden hän kulki silkkiosaston kautta, kun hän\nei itsekään olisi voinut sanoa, mikä hänet pakotti tekemään kierroksen.\n\nHutin puolestaan ei näyttänyt huomaavan tytön kiitollisia katseita.\nNämä neitoset eivät kuuluneet hänen alaansa. Hän oli halveksivinaan\nheitä kehuskellen kahta kiivaammin ostajien suosionosoituksilla. Hänen\nkertomuksensa mukaan eräs vapaaherratar oli hänen myyntipöytänsä edessä\nrakastunut häneen tulisesti, ja mennessään erään arkkitehdin rouvan luo\nkorjaamaan laskussa syntynyttä erehdystä, tämä oli langennut hänen\nsyliinsä. Tässä normandialaisessa kerskailussa ei ollut mitään perää,\nsillä Hutinilla ei ollut muuta naisseuraa kuin kahvilakonserteissa\ntapaamansa tytöt. Niinkuin useimmat vaate- ja muotitavarakauppojen\nmyyjät hän oli tuhlari, joka pitkin viikkoa taisteli saiturin\nitsepintaisuudella hankkiakseen rahaa ja voidakseen sunnuntaina täysin\nkäsin kylvää niitä kilpa-ajoradoille, ravintoloihin ja tanssiaisiin.\nSäästöistä ei puhettakaan eikä tulevaisuuden suunnittelusta; raha meni\nsamaa tietä kuin se tulikin. Favier ei ottanut Hutinin huveihin osaa.\nVaikka nämä myyjät tuntuivat tavaratalossa olevan mitä parhaimpia\nystäviä, he eivät erottuaan ovella puhuneetkaan toisilleen. Samaten\nmonet muutkin myyjät, jotka päiväkaudet työskentelivät toistensa\nrinnalla, vieraantuivat toisistaan heti astuttuaan kadulle tietämättä\nmitään toistensa oloista ja elämästä. Hutinin lähin tuttava oli\nLiénard. He asuivat kumpikin Smyrnan hotellissa Annankadun varrella,\nsynkän näköisessä talossa, jossa parhaastaan asui kauppa-apulaisia.\nAamulla he saapuivat yhdessä työhön, ja illalla se, joka ensimmäiseksi\npääsi vapaaksi osastonsa järjestettyään, meni odottamaan toista\nSaint-Rochin pieneen kahvilaan, johon Naisten Aarreaitan\nkauppa-apulaiset kokoontuivat tupakoimaan, juomaan ja pelaamaan\nkorttia. Sinne he jäivät usein yhteen asti, jolloin kahvilan isäntä\nväsyneenä ajoi heidät pois. Noin kuukausi sitten he olivat alkaneet\nviettää kolme iltaa viikossa eräässä Montmartren pahamaineisessa\nkapakassa, johon he hilasivat muitakin tovereita ja jossa he huutamalla\nja keppejään kolistelemalla osoittivat niin pontevasti mielihyväänsä\nkimeä-ääniselle laulajattarelle, neiti Lauralle, Hutinin viimeiselle\nystävättärelle, että poliisin oli jo kahteen kertaan täytynyt puuttua\nasiaan.\n\nTalvi kului hiljalleen, ja Deniselle annettiin vihdoinkin kolmesataa\nfrangia kiinteää palkkaa. Oli jo korkea aika, sillä hänen vanhat\nkenkänsä eivät pysyneet enää koossa. Viimeisinä kuukausina hän tuskin\nuskalsi mennä uloskaan, sillä hän pelkäsi niiden hajoavan.\n\n-- Hyvä Jumala, neiti, Aurélie rouva sanoi suuttuneen näköisenä, --\nmitä teillä on jalassa. Teidän kenkänne pitävän sellaista melua, ettei\nsitä jaksa kukaan kuunnella. Se on kerrassaan sietämätöntä.\n\nSinä päivänä, jolloin Denise tuli ensi kertaa osastolle viiden frangin\nkangaskengät jalassa, Marguerite ja Clara ihmettelivät puoliääneen,\nmutta niin kuuluvasti, etteivät heidän huomautuksensa menneet\nkeneltäkään hukkaan:\n\n-- Kas vain Tappuratukkaa, joka on hylännyt anturakenkänsä! sanoi\ntoinen.\n\n-- Mahtoi käydä sääliksi, vastasi toinen, -- sillä ne olivat hänen\näitinsä perintöä.\n\nKoko osasto oli tähän aikaan aivan vimmoissaan Deniselle. Hänen\nystävyytensä Paulinen kanssa oli vihdoinkin tullut ilmi, ja muiden\nsilmissä vihamieliseen naapuriosastoon liittyminen oli puhdasta\nkiusantekoa. Luopio hän oli, joka kertoi viholliselle oman osastonsa\nkaikki salaisuudet. Sota osastojen kesken sai uutta vauhtia. Sanoja\nsatoi kuin luoteja, ja kerran paitarasiakasan takana viha puhkesi\nkorvapuustiinkin. Alkuaan vihamielisyys johtui kai siitä, että\nvalkotavarain myyjättärillä oli villapuvut, kun valmiiden vaatteiden\nmyyjättäret pukeutuivat silkkiin. Oli miten tahansa, joka tapauksessa\nvillapukuiset kohtelivat silkkipukuisia tovereitaan paheksuvalla\nylenkatseella niinkuin ainakin kunniallinen nainen langennutta\nsisartaan. Siihen heillä oli syytäkin, sillä oli huomattu, että\nsilkillä oli turmeleva vaikutus tyttöjen käytökseen. Clara sai kärsiä\npilkkaa ihailijoistaan, Marguerite lapsestaan ja rouva Frédéricia\nsyytettiin salaisista lemmenjuonista. Ja tähän kaikkeen Denise oli\nsyypää.\n\n-- Olkaa siivolla, tytöt, Aurélie rouva sanoi vakavasti yhtymättä\nalaistensa vihanpurkauksiin. -- Esiintykää arvokkaasti ja näyttäkää\nheille keitä olette.\n\nHänestä oli edullista pysyä puolueettomana. Kuten hän kerran oli\nMouret'lle tunnustanut, hänen mielestään eivät nämä neitoset olleet\ntoinen toistaan parempia. Mutta äkkiä hänkin sai syytä suuttua, sillä\nhän kuuli Bourdonclen omasta suusta, että hänen poikansa oli tavattu\nsuutelemasta erästä valkotavarain myyjätärtä, samaa, jolle Albert\nDenisen nähden oli antanut kirjeen. Mikä ilkeys! Johtajatar väitti,\nettä koko juttu oli valkotavaraosaston keksimä juoni hänen\nkukistamisekseen. Albert oli houkuteltu satimeen; kokematonta\nlapsiraukkaa oli käytetty välikappaleena, kun ei muuten saatu valmiiden\nvaatteiden osastoa häväistyksi. Aurélie rouva piti suurta ääntä\nsotkeakseen asiat, sillä hän tiesi vallan hyvin mitä hänen oli syytä\najatella pojastaan ja että tämä pystyi vaikka mihin vallattomuuteen.\nYhteen aikaan asia oli saada vakavan käänteen, kun Mignotkin\nsekoitettiin siihen. Hän oli Albertin ystävä ja suosi tämän hänen\nluokseen lähettämiä ystävättäriä, jotka seisoivat paljain päin\ntuntikausia käsinelaatikkoja tutkimassa. Ja olipa vielä juttu,\njonka mukaan valkotavarain myyjättärelle oli lahjoitettu pari\npesunahkahansikkaita ja josta ei koskaan tullut selvää. Häväistysjuttu\nkumminkin tukahdutettiin huomaavaisuudesta Aurélie rouvaa kohtaan, jota\nitse Mouret kohteli kunnioittavasti. Seuraukset supistuivat siihen,\nettä viikon kuluttua Bourdoncle jostakin syystä erotti myyjättären,\njota Albert oli suudellut, sillä vaikka johtokunta ei ollut\nhuomaavinaan palveluskuntansa työn ulkopuolella osoittamaa tapojen\nturmelusta, niin tavaratalon sisällä vähinkään hairahdus ei jäänyt\nrankaisematta.\n\nLopuksi Denise sai kärsiä asiasta. Aurélie rouva, joka tiesi kaiken,\nmikä osastolla tapahtui, hautoi häntä kohtaan salaista vihaa. Hän oli\nnähnyt Denisen nauravan yhdessä Paulinen kanssa ja luuli, että nauru\nkoski häntä ja hänestä levitettyjä juoruja. Kostaakseen hän syrjäytti\nyhä enemmän Denisen osastolla. Jo aikoja sitten hän oli luvannut kutsua\nosaston neitoset joksikin pyhäpäiväksi luokseen omistamalleen\nmaatilalle Rigolles'iin, lähelle Rambouillet'ta. Hän oli ostanut\nmaatilan, kun hänen säästönsä olivat kohonneet sataantuhanteen\nfrangiin. Nyt hän päätti äkkiä panna kutsut toimeen saadakseen samalla\ntilaisuuden rangaista Deniseä ja sulkea hänet julkisesti muiden\nseurasta. Denise yksin ei saanut kutsua. Kahteen viikkoon ei osastolla\npuhuttu muusta kuin tästä huviretkestä. Katseltiin kevätauringon\nlämmittämää taivasta ja nautittiin jo edeltäpäin kaikista päivän\nlupaamista huveista, ratsastusretkistä aasilla ja maalaisherkuista,\nsellaisista kuin maidosta ja ruisleivästä. Ja yksistään naisia; se\nkaikkein hauskinta! Yleensä Aurélie rouva vietti vapaapäivänsä\nkävelyretkillä naistuttaviensa kanssa, sillä hän oli niin vähän\ntottunut perhe-elämään, että tunsi olevansa aivan eksyksissä eikä\ntiennyt mitä tehdä, kun hänellä joskus oli aikaa syödä kotona\npäivällistä miehensä ja poikansa seurassa. Sen tähden hän niinäkin\niltoina tavallisesti jätti taloushuolet sikseen ja söi päivällisensä\nravintolassa. Lhomme meni omalle taholleen ihastuneena vaimonsa\npoissaolosta ja nauttien naimattoman miehen vapaudesta, ja Albert meni\nhelpotuksesta huokaisten \"tyttöjen\" seuraan huvittelemaan. Täten he\ntottumattomina yhteiselämään ja jo sunnuntaiden aikana kyllästyen\ntoistensa seuraan viettivät vain yönsä kotona, joka siten muuttui\nheille jonkinlaiseksi majataloksi. Kun Rambouillet'n retkestä tuli\nkysymys, Aurélie rouva julisti muitta mutkitta, että Albertin\noli sopimatonta olla mukana ja että isä Lhommekin osoittaisi\nhienotunteisuutta, jos jäisi pois, mikä julistus oli miehille mieleen.\nSitä myöten kuin tuo onnenpäivä lähestyi tytöt puhelivat yhä hartaammin\nsiitä kertoen puvuistaan ja valmistuksistaan, ikäänkuin olisivat olleet\nlähdössä kuuden kuukauden matkalle. Denise kuunteli kalpeana ja\näänettömänä heidän puheitaan.\n\n-- No jopa koettavat kiusata teitä, Pauline sanoi eräänä päivänä\nhänelle. -- Kyllä minä teidän sijassanne näyttäisin heille! Jos he\nhuvittelevat niin kyllä minäkin! Tulkaa meidän mukanamme ensi pyhänä,\nBaugé vie meidät Joinvilleen.\n\n-- Ei kiitos, Denise vastasi hiljaisen itsepintaisesti.\n\n-- Mutta miksi ette tule?... Vieläkö pelkäätte, että teidät viedään\nväkisin?\n\nPauline nauroi sydämensä pohjasta. Denisekin naurahti. Tiesihän hän\nmiten asiat sujuisivat. Sellaisilla retkillä jokainen hänen\ntovereistaan oli tutustunut ensimmäiseen rakastettuunsa, joka oli\ntullut mukaan ikäänkuin vain sattumalta, jonkun ystävän tuomana. Eikä\nDenise suostunut siihen.\n\n-- Kuulkaa, Pauline jatkoi, -- vannon teille, ettei Baugé tuo ketään\nmukanaan. Lähdemme kolmen... En minä rupea naittamaan teitä vastoin\ntahtoanne.\n\nDenise epäröi vieläkin, vaikka hänen teki mieli niin, että puna kohosi\nhänen poskilleen. Siitä lähtien kuin toverit olivat alkaneet hänen\nkuultensa kiitellä maalaisiloja, hän oli tuntenut ikäänkuin\ntukehtuvansa raittiin ilman puutteesta, ja hänen unelmansa olivat\nalinomaan näyttäneet hänelle avaraa sinitaivasta, rehevää heinikkoa,\njossa hän olkapäitä myöten samoili, suunnattoman korkeita puita, joiden\nvarjot viillyttivät kuin kylpy raittiissa vedessä. Hänessä heräsivät\nhänen Contentinissa vietetyn lapsuutensa muistot, ja hän kaihosi\nsyntymäseutunsa mehevää vihannuutta ja kirkasta aurinkoa.\n\n-- No niin, mennään sitten, hän sanoi vihdoin.\n\nKaikki sovittiin etukäteen. Baugén piti tulla hakemaan kahdeksalta\nGaillonin aukiolta, ja sieltä heidän oli määrä mennä ajurilla\nVincennes'in asemalle. Denise, jonka kuukausipalkasta kului aina\nkaksikymmentäviisi frangia veljien tarpeisiin, oli pystymättä\nhankkimaan uutta pukua koettanut somistaa vanhan mustan villahameensa\npieniruutuisella villakankaalla. Hän oli päällystänyt hattunsa silkillä\nja sinisellä nauhalla. Yksinkertaisessa asussaan hän näytti hyvin\nnuorelta, liian nopeasti kasvaneelta köyhältä tytöltä, joka ei\ntavoitellut puvussaan muuta kuin siisteyttä ja jota melkein kiusasi ja\nhävetti vaatimattoman hatun alla paisuvien hiuksiensa runsaus. Pauline\nsitä vastoin loisti sinipuna- ja valkoraitaisessa silkkisessä\nkevätpuvussaan, päässä sulilla koristettu hattu ja kaulassa ja käsissä\nkoristeita, sanalla sanoen pöyhkeili kauppa-alalla työskentelevän\nvarakkaan naisen juhla-asussa. Pidettyään pitkin viikkoa osastollaan\nohjesäännön määräämää villapukua hän korvasi vahingon pukeutumalla\npyhänä silkkiin, kun Denise sitä vastoin käytettyään silkkiä\nmaanantaista lauantaihin, verhoutui pyhänä vanhaan, ohueksi kuluneeseen\nvillapukuun.\n\n-- Tuossa on Baugé, Pauline sanoi osoittaen suihkukaivon vieressä\nseisovaa pitkää miestä.\n\nHän esitteli ystävänsä Deniselle, joka mieltyi heti vaatimattoman\nnäköiseen poikaan. Baugé oli kookas, hidasliikkeinen ja voimakas kuin\nauran eteen valjastettu härkä, kasvot pitkähköt ja silmät täynnä lapsen\nnaurua. Tämän Dunkerquessä syntyneen maustekauppiaan pojan oli täytynyt\nlähteä kotoa, koska hänen isänsä ja veljensä pitivät häntä liian\ntyhmänä menestymään kotiseudulla. Mutta päästyään Pariisiin Bon Marchén\npalvelukseen hän ansaitsi pian kolmetuhattaviisisataa frangia vuodessa.\nYksinkertaisuudestaan huolimatta hän soveltui sangen hyvin palttinan\nmyyjäksi, ja naiset sanoivat häntä kiltiksi.\n\n-- Ja missä ajuri? kysyi Pauline.\n\nHeidän piti mennä aina bulevardille asti ajuria etsimään. Aurinko oli\njo korkealla, ja kauniin kevätaamun valossa katukivetkin uhkuivat\nelämäniloa. Pilvettömän taivaan kristallimaisen läpikuultava kirkkaus\noli kuin täynnä väräjävää naurua. Denisen huulet vetäytyivät hymyyn\nhänen tahtomattaan. Hän hengitti syvään vapautuen vihdoinkin kuusi\nkuukautta jatkuneesta ahdistuksesta. Naisten Aarreaitan ummehtunut ilma\nei painanut enää hänen keuhkojaan, eivätkä sen jykevät kivimuurit\nvanginneet hänen vapauttaan. Kokonainen luonnon helmassa vietettävä\npäivä oli hänellä edessä, ja hän tunsi heräävänsä uuteen elämään,\njohon hän astui terveydestä ja riemusta vavahtaen mieli täynnä\nvallattomuutta. Kumminkin hänen täytyi häveten kääntää silmänsä pois,\nkun Pauline kainostelematta suuteli rakastettuaan suulle.\n\n-- Katsokaa, hän sanoi painaen päätään vaunujen ikkunaan, -- tuossa on\nherra Lhomme... Miten kiire hänellä onkaan.\n\n-- Hänellä on torvensa, vastasi Pauline, joka myös oli kallistunut\nkatsomaan. -- On sekin vanha höperö! Voisi luulla hänen juoksevan\nlemmenkohtaukseen.\n\nLhomme, torvikotelo kainalossa, kiiti Gymnase teatterin seinänviertä\nnenä pystyssä ja nauraen itsekseen harvinaista nautintoa odotellessaan.\nHän meni erään ystävänsä, pikkuteatterin huilunsoittajan, luo\nsaadakseen muutamien muiden soitonharrastajien seurassa soittaa\nkamarimusiikkia koko päivän, aamukahvista saakka.\n\n-- Kahdeksan aikaan jo! Hän on hullu, jatkoi Pauline. -- Aurélie rouva\njoukkoineen on varmaankin lähtenyt Rambouillet'n junassa, joka lähtee\npuoli seitsemältä... Heidän ei ainakaan tarvitse pelätä tapaavansa\ntoisiaan.\n\nHe johtuivat puhumaan Rambouillet'n retkestä. He eivät juuri\ntoivottaneet sadetta osanottajille, sillä samalla heidänkin päivänsä\nolisi ollut hukassa, mutta jos ukonilma voisi puhjeta räiskyttämättä\nvettä Joinvilleen, niin ei se olisi heikko asia. Sitten he innostuivat\npanettelemaan Claraa, jonninjoutavaa haaskaajaa, joka ei tiennyt mihin\ntuhlata elättäjiensä rahoja. Eikö hän aivan äskettäin ostanut kolme\nparia kenkiä yhtaikaa ja leikannut niihin reiät, etteivät hänen\nliikavarpaansa painaisi, ja heittänyt ne seuraavana päivänä nurkkaan.\nMyyjättäret eivät olleet sen viisaampia kuin myyjätkään. Söivät kaikki\nansionsa vähääkään säästämättä tuhlaten kaksi- ja kolmesataa frangia\nkuukaudessa vaatteisiin ja makeisiin.\n\n-- Mutta hänellä ei ole toista kättä! sanoi äkkiä Baugé. -- Kuinka hän\nvoi soittaa torvea!\n\nHän oli tyttöjen keskustellessa seurannut koko ajan katseellaan\nLhommea. Pauline, joka joskus huvikseen piti häntä pilkkanaan, kun\ntiesi saavansa hänet uskomaan mitä tahansa, sanoi hänelle, että\nkassanhoitaja tuki torvensa seinää vasten, kun soitti. Baugé uskoi\ntämän mahdolliseksi, jopa ihmettelikin tätä taitavasti keksittyä\nkeinoa. Kun Pauline sitten katuen ilkeyttään selitti lemmitylleen\nLhommen keksimää pihtijärjestelmää, niin Baugé osasi jo olla\nvaruillaan. Hän ei uskonutkaan enää, vaan pudisti epäilevästi päätään,\nväittäen ettei hänelle kaikkia hullutuksia uskoteltu.\n\n-- Olet sinä vähän typerä, Pauline sanoi lopuksi. -- Mutta ei se tee\nmitään, pidän sinusta sittenkin.\n\nSaavuttiin Vincennes'in asemalle juuri ennen junan lähtöä. Baugé maksoi\nkaikki, mutta Denise oli sanonut tahtovansa suorittaa osansa illalla\nkotiin palattaessa. He nousivat toisen luokan vaunuun, joka oli täynnä\nhuviretkeläisiä ja iloista kuhinaa. Nogent'issa iloinen hääseurue\npoistui junasta nauraen. Vihdoin he saapuivat Joinvilleen ja menivät\nasemalta suoraan saaren ravintolaan tilaamaan aamiaista. Odottaessaan\nhe kävelivät Marnen heinikkorinnettä pitkin suurten poppelien varjossa.\nSiimeksessä oli viileää, ja siihen ei käynyt tuuli. Toisella,\npäivänpaisteisella rannalla oli laajoja viljelysmaita, missä\nkevättuulet vallattomina temmelsivät. Pauline ja Baugé kävelivät kädet\ntoistensa vyötäisillä. Denise jättäytyi tahallaan jälkeen. Hän oli\npoiminut vihkon voikukkia, jota hän piteli kädessään, ja kävellessään\nhän katseli veden juoksua onnellisena, sydän raukeana ja loi katseensa\nmaahan, kun Baugé kumartui suutelemaan Paulinea niskaan. Kyyneleet\nkohosivat hänen silmiinsä, vaikka hän ei tuntenutkaan kärsivänsä. Miksi\nhänen henkeään ahdisti oudosti, ja miksi nämä kedot, joilta hän oli\nluullut löytävänsä huoletonta iloa, täyttivät hänen mielensä kaiholla,\njonka syytä hän ei voinut selittää? Aamiaista syötäessä Paulinen\nnaurunpurskahdukset vaikuttivat häneen masentavasti. Pauline, joka\njanosi ulkoravintolahuveja yhtä kiihkeästi kuin mikä tahansa\nkaasuvalossa ja väentungoksen raskaassa ilmassa elävä näyttelijätär,\noli tahtonut syödä lehtimajassa huolimatta vinhasta tuulesta, jonka\npuuskat löyhyttivät pöytäliinaa. Tämä huvitti häntä, ja hän nauroi\npaljaalle säleikölle, joka heitti neliönmuotoiset varjonsa pöydälle.\nSitä paitsi hän nautti ruoasta ahmien tavaratalossa huonosti ravitun\ntytön kyllästymättömällä ruokahalulla ja syöden liiaksikin, kun kerran\nsai mitä mieli teki. Hän oli parantumaton herkkusuu ja tuhlasi\njoutohetkinä rahoja leivoksiin ja makeisiin. Kun Denise heidän syötyään\nmunia, kalaa ja kananpaistia sanoi olevansa tyytyväinen, täytyi\nPaulinenkin lopettaa. Hän ei uskaltanut tilata mansikoita, sillä ne\nolivat vielä kalliita ja hän pelkäsi laskun kohoavan liian korkeaksi.\n\n-- Mitä nyt tehdään? kysyi Baugé, kun kahvi oli juotu.\n\nTavallisesti Baugé ja Pauline palasivat retkiltä Pariisiin päivällistä\nsyömään lopettaakseen sitten päivänsä teatterissa. Mutta Denisen\ntoivomuksesta he päättivät jäädä koko päiväksi Joinvilleen. Eikä se\nhuono ratkaisu ollutkaan; saihan kerrankin kyllikseen nauttia\nmaalaiselämästä. He viettivät iltapäivän juoksentelemalla kedoilla.\nKerran he ajattelivat kanoottimatkaakin, mutta sitten he luopuivat,\nsyystä että Baugé oli huono soutaja. Mutta sittenkin vesi houkutteli\nheitä luokseen, ja aina he palasivat Marnen rannalle. Joella oli vilkas\nliike. Soutuveneitä ja kanootteja kiiti edestakaisin, he katselivat\nniitä huvikseen. Aurinko oli laskemaisillaan, ja he aikoivat palata\nJoinvilleen takaisin, kun näkivät kaksi venettä soutavan kilpaa jokea\nalas. Kumpikin venekunta ponnisteli kaikkensa haukkuen pahanpäiväisesti\ntoisiaan milloin verkasaksoiksi, milloin kirjatoukiksi.\n\n-- Katsokaa, sanoi Pauline, -- herra Hutinhan siellä on.\n\n-- On, vastasi Baugé, joka katsoi aurinkoa vastaan, varjostaen silmiään\nkädellä. -- Tunnen hänen mahonkiveneensä. Toisessa veneessä on kai\nylioppilaita.\n\nSitten hän alkoi selittää miten koulu- ja kauppanuorison välillä kytevä\nvanha viha vähän väliä nostatti heidät toisiaan vastaan riitaan ja\ntappeluun. Kuullessaan Hutinin nimen mainittavan Denise oli pysähtynyt\nja seurasi katseellaan pientä venettä koettaen nähdä hänet soutajien\njoukosta, mutta erotti vain veneessä istuvat vaaleapukuiset naiset,\njoita oli kaksi ja joista toinen, punahattuinen, piti perää.\n\nVeneet loittonivat ja äänet sortuivat virran kohinaan!\n\n-- Kirjatoukat alas!\n\n-- Alas verkasaksat!\n\nIllalla palattiin saaren ravintolaan. Mutta nyt oli jo niin kylmä, että\ntäytyi syödä salissa, johon talven kosteudesta märät pöytäliinat\nlevittivät pyykin hajua. Jo kuudesta alkaen pöydät kävivät ahtaiksi.\nHuviretkeläiset kiirehtien joka taholta hakivat itselleen nurkan, mihin\nistuutua, ja tarjoilijat juoksuttivat tuoleja ja penkkejä ja siirsivät\nlautasia lähemmäksi toisiaan valmistaakseen vieraille sijaa. Salissa\nsyntyi nyt sellainen kuumuus, että ikkunat täytyi avata. Alkoi jo\nhämärtää, ja poppelien varjossa piilevä ravintola pimeni niin nopeasti,\nettä ravintolanpitäjä, jonka vieraat tavallisesti nauttivat ateriansa\ntaivasalla ja jolla ei ollut tarpeeksi lamppuja, panetti kynttilän joka\npöydälle. Salissa oli sellainen melu, etteivät korvat tahtoneet kestää,\nnaurua, huutoa, astioiden kilinää. Ikkunasta käyvä tuuli sai kynttilät\nhulmuamaan ja valumaan, ja niiden ympärillä rapistelivat yöperhoset\nsiipiään ruoanhöyryjen raskauttamassa ilmassa, jota silloin tällöin\nviilensi viileä viima.\n\n-- Kyllä osaavat huvitella, sanoi Pauline syödessään kalamuhennosta,\njota hän sanoi mainioksi.\n\nSitten hän kumartui lisätäkseen:\n\n-- Oletteko nähneet herra Albertia tuolla?\n\nSiellä istui todellakin Lhomme nuorempi kolmen arveluttavan näköisen\nnaisen seurassa: yksi vanhempi, jonka epämiellyttäviä kasvoja varjosti\nkeltainen hattu, ja kaksi nuorta, kolmen- tai neljäntoista ikäistä\ntyttöä, joiden rohkea käytös herätti yleistä huomiota. Albert, joka oli\nsangen juovuksissa, takoi lasillaan pöytää ja lupasi pieksää\ntarjoilijan pahanpäiväisesti, ellei tämä heti tuonut likööriä.\n\n-- Hajanainen perhe todellakin, Pauline sanoi. -- Äiti Rambouillet'ssa,\nisä Pariisissa ja poika Joinvillessa... Eivät ainakaan astu toistensa\nvarpaille.\n\nDenise, joka vihasi melua, hymyili kuitenkin iloissaan siitä, ettei\nvoinut ajatella tällaisessa rähinässä. Mutta äkkiä kuului viereisestä\nsalista sellainen kiljunta, että kaikki muut äänet hukkuivat siihen.\nSiellä oli aika tappelu käymässä, sillä tuoleja kaadettiin, pöytiä\nsiirreltiin, ja samat huudot kuin äsken joella kertautuivat yhtä\nmittaa:\n\n-- Kirjatoukat alas!\n\n-- Alas verkasaksat!\n\nJa kun ravintolan isännän karkea ääni oli tehnyt taistelusta lopun,\nilmestyi Hutin saliin yllään punainen pusero ja lakki niskassa. Hänen\nkäsivarressaan riippui äskeinen peränpitäjänainen, joka oli kantaakseen\nhänkin venekuntansa värejä pistänyt korvansa taakse suuren\nunikkovihkon. Heitä tervehdittiin hyvähuudoilla ja kättentaputuksilla.\nHutin säteili pullistaen rintaansa ja kulkien notkuvin polvin kuin\nmerimiehet. Ylpeänä hän käänsi kaikkien nähtäväksi toisen poskensa,\njoka nyrkin iskusta oli mustelmalla, nauttien herättämästään huomiosta.\nHäntä seurasi hänen venekuntansa. Pöytä valloitettiin rynnäköllä, ja\nmelu yltyi yhä.\n\n-- Tuntuu siltä, Baugé sanoi kuunneltuaan takanaan kuuluvaa puhetta, --\ntuntuu siltä, että ylioppilaat ovat tunteneet Hutinin seurassa olevan\nnaisen, joka nykyään esiintyy laulajattarena eräässä Montmartren\nkapakassa. Ja sitten he ovat tapelleet hänestä... Ylioppilaat eivät\nnäet koskaan kuulu maksavan mitään naisille.\n\n-- Olkoonpa miten oli, mutta hän on aika lailla ruma, tuo\npunatukkainen, sanoi Pauline nyrpistäen huuliaan. -- En todellakaan\ntiedä mistä Hutin heitä onkii, mutta kaikki he ovat toinen toistaan\niljettävämpiä.\n\nDenise tunsi kalpenevansa. Hänestä tuntui kylmältä ikäänkuin hänen\nsydämensä olisi vähitellen vuotanut verettömäksi. Joen rannalla hän oli\njo veneessä olijoita katsellessaan tuntenut ensimmäisen väristyksen.\nHutinin seurassa tyttö siis todellakin oli. Denisen oli vaikea\nhengittää, hänen kätensä vapisivat, eikä hän voinut enää syödä.\n\n-- Mikä teitä vaivaa? Pauline kysyi.\n\n-- Ei mikään, Denise sopersi. -- On vain vähän kuuma.\n\nMutta Hutinin pöytä oli aivan vieressä, ja kun Hutin oli huomannut\nBaugén, jonka hän tunsi, hän alkoi kimeällä äänellä puhutella häntä\npysytelläkseen yhä salin huomion kohteena.\n\n-- Sanokaapa, yhäkö Bon Marchéssa eletään siveästi?\n\n-- Eipä liioin, Baugé vastasi punastuen.\n\n-- Kas, kun on olevinaan, Hutin jatkoi. -- Olen kuullut, että teillä\nvaaditaan myyjättäriltä puhdasta mainetta, ja teillähän kuuluu olevan\nerityinen rippi-isäkin tyttöjä tähystelevien myyjien ripittämistä\nvarten. Talo, missä mennään naimisiin, hyi sentään...\n\nSalissa syntyi naurua. Liénard, joka kuului Hutinin venekuntaan,\nlisäsi:\n\n-- Ei ole niinkuin Louvressa. Siellä on vakinainen palkattu kätilö\nvalmiiden vaatteiden osastolla. Niin, niin täyttä totta se on.\n\nNaurettiin yhä enemmän. Paulinekaan ei voinut pysyä vakavana, niin\nhullua tuo kätilön palkkaaminen hänestä oli. Mutta Baugéta suututti,\nkun hänen taloaan pilkattiin niin hyvämaineiseksi. Ja äkkiä hän\ntokaisi:\n\n-- Lieköhän Naisten Aarreaitassa sen parempi olla! Jos sanankaan sanoo,\nniin heti on ero edessä! Ja sellainen johtaja vielä, joka näyttää\nhakkailevan kaikkia asiakkaitaan!\n\nMutta Hutia ei enää viitsinyt kuunnella häntä, vaan rupesi kiittelemään\nClichyn aukion tavarataloa. Hänellä oli siellä eräs tuttu myyjätär,\njoka oli peräti niin hyväntapainen, etteivät asiakkaat uskaltaneet\nhäneltä ostaakaan, koska pelkäsivät nöyryyttävänsä häntä. Sitten hän\nsiirsi tuolinsa lähemmäksi ja kertoi, että hän oli sillä viikolla\nansainnut sataviisitoista frangia, mainio viikko kerrassaan! Favier ei\npäässyt likimainkaan niin korkealle, viiteenkymmeneenkahteen vain,\nraukka! Osastolla ei ollut yhtään hänen vertaistaan. Ja näkihän\njokainen, ettei häneltä rahoja puuttunut. Kaiken hän aikoi tuhlata,\nkoko viikon ansiot, ennenkuin meni nukkumaan. Sitten, sitä myöten kuin\nviini nousi hänen päähänsä, hän rupesi panettelemaan osaston\nalajohtajaa Robineauta, mokomaa pöyhkeilijää, joka luuli itseään liian\nhyväksi näyttäytymään kadulla myyjiensä seurassa.\n\n-- Olkaa hiljempaa, sanoi Liénard, -- puhutte liiaksi, ystäväni.\n\nKuumuus kävi tukahduttavaksi. Kynttilät valuivat viinin tahraamille\npöytäliinoille, ja kun melu hetkeksi heikkeni, kuului ulkoa joen\nyksitoikkoinen kohina, yhtyen suurten, tyyntyvässä yössä uinuvien\npoppelien hiljaiseen huminaan. Baugé oli käskenyt tuoda laskun, kun\nnäki, että Denise ei tointunut, vaan istui aivan kalpeana ja leuka\nvärähdellen pidätetystä itkusta; mutta tarjoilija ei palannut, ja\nheidän täytyi kuunnella vielä vähän aikaa Hutinin laverrusta. Tämä\nväitti nyt olevansa Liénard'ia paljon etevämpi, syystä että Liénard söi\nisänsä rahoja, kun hän sitä vastoin nautti oman työnsä ja taitonsa\nhedelmiä. Vihdoinkin Baugé sai maksetuksi ja he lähtivät.\n\n-- Tuo tyttö tuolla on Louvressa myyjättärenä, kuiskasi Pauline heidän\nkulkiessaan toisen salin poikki osoittaen erästä hoikkaa naista, joka\nparaillaan puki päällysvaatteita ylleen.\n\n-- Etkö tunne häntä, etkö tiedä hänestä mitään, kyseli Baugé.\n\n-- Vielä kysyt. Hänen puvustaankin näkee heti, ettei hänestä ole\nkunniallisen naisen seuraksi. Jos hän kuuli, mitä äsken puhuttiin\nkätilönvirasta, niin kyllä hän mahtaa olla mielissään.\n\nVihdoinkin he olivat ulkona, ja Deniseltä pääsi helpotuksen huokaus.\nHän oli jo luullut kuolevansa tuossa tukahduttavassa kuumuudessa\nkeskellä noita huutoja; ilman puute kai ahdisti häntä niin suuresti.\nNyt hän ainakin saattoi hengittää. Virkistävää viileyttä valui\ntähtitaivaalta. Kun tytöt astuivat ravintolan puutarhasta ulos, he\nkuulivat pimeästä hiljaisen äänen:\n\n-- Päivää, hyvät neidit!\n\nSe oli Deloche. He eivät olleet nähneet häntä, hän oli syönyt yksin\npäivällisensä toisen salin perällä käveltyään huvikseen Pariisista\ntänne. Tämä ystävällisen tuttavallinen ääni tuotti Deniselle\nlievennystä, ja vaistomaisesti hän turvautui Delocheen.\n\n-- Herra Deloche, ettekö tahdo palata meidän kanssamme? Antakaa minulle\nkätenne.\n\nPauline ja Baugé jättivät heidät heti kahden siirtyen heidän edelleen.\nHe eivät olisi luulleet näin tapahtuvan ja vielä tuon pojan kanssa.\nMutta kun oli vielä kokonainen tunti ennenkuin juna lähti, he kävelivät\nsuurten puiden alla pitkin saaren rantaa aina sen äärimmäiseen niemeen.\nAika-ajoin he kääntyivät katsomaan taakseen kuiskaten:\n\n-- Missähän he ovat? Ah, tuossa... On se sittenkin hullua.\n\nAlussa Denise ja Deloche olivat kulkeneet ääneti. Sitä mukaa kun he\nloittonivat ravintolasta sen melu vähitellen heikkeni, muistuttaen\nkaukaa yöstä kohoavaa sekavaa soittoa. He menivät yhä kauemmaksi\nviileään puistoon paeten takanaan hehkuvaa uunia, jonka tulet\nvähitellen sammuivat lehtien taa. Heidän edessään kohosi pimeä kuin\nseinä, niin mustana ja sakeana, etteivät he erottaneet polkuakaan.\nSiitä huolimatta he kulkivat hiljakseen eteenpäin tuntematta\nvähintäkään pelkoa. Vähitellen heidän silmänsä alkoivat tottua yöhön;\nhe näkivät oikealla puolellaan poppelien synkät rungot, jotka patsaina\nkannattivat tuikkivien tähtien lävistämiä lehtiholvejaan, vasemmalla\npuolella taas virran musta vesi sai paikoin tinan himmeän hohteen. Oli\nlakannut tuulemasta, ja veden kohina yksin kuului pimeästä.\n\n-- Olen niin hyvilläni, että tapasin teidät, sopersi vihdoin Deloche,\njoka uskalsi ensimmäiseksi puhua. -- Te ette voi aavistaa, minkä onnen\nminulle tuotatte suostuessanne seuraani.\n\nJa pimeän auttamana nuorukainen uskalsi katkonaisin lausein tunnustaa\nrakkautensa. Jo aikoja sitten hän oli tahtonut kirjoittaa. Eikä hän\nvarmaankaan olisi uskaltanut sanoa sanottavaansa, jollei tämä kaunis yö\nolisi ruvennut hänen liittolaisekseen, jollei tuo vesi olisi niin\nvienosti laulanut ja nuo puut peittäneet heitä vihreillä verhoillaan.\nMutta Denise ei vastannut mitään, riippui vain hänen käsivarressaan\nkulkien hitaasti ja väsyneesti. Deloche koetti turhaan erottaa hänen\nkasvojaan, mutta sitten hän kuuli vähäisen nyyhkytyksen.\n\n-- Oh, itkettekö? Enhän toki loukannut teitä!\n\n-- Ette ollenkaan, kuiskasi Denise.\n\nTyttö koetti turhaan pidättää itkuaan. Pöydässä jo hän oli luullut\nsydämensä pakahtuvan. Ja nyt pimeässä, kun hän ajatteli, jos Hutin\nolisi kävellyt hänen rinnallaan kuiskaten hänen korvaansa Delochen\nlempeitä sanoja, niin voimat varmaankin olisivat pettäneet hänet. Tämä\nsalainen tunnustus sai hänen kasvonsa hehkumaan häpeästä, ikäänkuin hän\nolisi täällä puiden varjossa heittäytynyt tuon huonomaineisten tyttöjen\nseurassa mellastavan miehen syliin.\n\n-- En tahtonut loukata teitä, Deloche toisti kyynelsilmin.\n\n-- Ettehän te ... vastasi Denise vapisevalla äänellä. -- Ei minulla ole\nteitä kohtaan mitään epämiellyttävää. Mutta pyydän teitä, älkää koskaan\nenää puhuko minulle noin... Minun on mahdotonta suostua. Te olette\nkunnon poika, ja tahdon mielelläni olla teidän ystävänne, mutta enempää\nen... Ymmärrättehän.\n\nDeloche vavahti. Kuljettuaan vähän aikaa ääneti hän sanoi:\n\n-- Ette siis rakasta minua.\n\nKun Denise koetti säästää häneltä suoran vastauksen tuottamaa surua,\nalkoi nuorukainen kertoa hiljaisella äänellä:\n\n-- Tiesinhän kyllä odottaa tätä... Maailman murjoma olen ollut aina, ei\nminusta ole onnelliseksi. Kotonani minua piestiin. Pariisissa olen\nkokenut kovia. Tiedättekö, kun ei kykene muiden onnea varastamaan, ja\nkun on niin kömpelö, ettei pysty ansaitsemaan yhtä paljon kuin muut,\njoutaisi johonkin nurkkaan kuolemaan... Älkää pelätkö, en minä aio\nvaivata teitä. Mutta ette voi estää minua rakastamasta teitä, ettehän\ntahdokaan... Sellaista se on! Kaikki pettää. Siinä minun osani.\n\nNyt häneltäkin pääsi itku. Denise koetti lohduttaa häntä, ja heidän\npuhellessaan ystävällisesti toisilleen he huomasivat olevansa samalta\nseudulta kotoisin, Denise Valognes'ista, Deloche kolmetoista kilometriä\nkauempaa, Briquebecista. Tästä he saivat uuden ystävyyden aiheen.\nDelochen isä, vähävarainen vahtimestari, oli ollut tavattoman\nmustasukkainen ja oli pieksänyt poikaa, jota ei uskonut omakseen, sen\ntähden, ettei tämä pitkine kasvoineen ja pellavanvärisine hiuksineen\nollut perheensä näköinen. He johtuivat puhelemaan kotiseutunsa\nsuurista, rehevien pensasaitojen ympäröimistä nurmikoista,\nmetsäpoluista suurten jalavain siimeksessä, nurmea kasvavista teistä,\npehmeistä kuin puiston käytävät. Yö tuntui heistä vähemmän mustalta. He\nerottivat jo joen kaislikkorannan ja lehtikatoksen, varjojen ääriviivat\nkuvastuivat säkenöivää tähtitaivasta vastaan. Heidän rintaansa hiipi\nrauha. He unohtivat onnettomuutensa ja tunsivat löytäneensä toisissaan\nystävän.\n\n-- No, mitä kuuluu? kysyi Pauline Deniseltä vetäen hänet syrjään\nasemalla.\n\nHänen hymystään ja lempeästi utelevasta äänestään Denise ymmärsi mitä\nhän tarkoitti. Hän lensi punaiseksi vastatessaan:\n\n-- Ei ikinä, ystäväni. Olenhan jo sanonut, ettei minusta ole siihen!...\nHän on minun kotipuolestani. Me keskustelimme Valognes'ista.\n\nPauline ja Baugé ihmettelivät eivätkä tienneet mitä ajatella,\nsellaiseen he eivät olleet tottuneet. Deloche erosi heistä Bastillen\naukiolla. Niinkuin kaikilla ylimääräisillä hänellä oli asunto\ntavaratalossa ja hänen täytyi olla yhdentoista aikaan kotona. Denise,\njolle oli myönnetty teatteriloma ja joka ei tahtonut palata kotiin\nhänen kanssaan yhtä aikaa, suostui seuraamaan Paulinea Baugén luo,\njoka ollakseen lähempänä rakastettuaan oli muuttanut asumaan\nSaint-Rochinkadun varrelle. He pysähdyttivät ajurin ja lähtivät\nyhdessä. Matkalla Denise hämmästyi suuresti, kun ymmärsi, että Pauline\naikoi viettää yön Baugén luona. Se kävi hyvin helposti päinsä, antoi\nvain viisi frangia rouva Cabinille, niin asia oli sillä selvä.\nKaikkihan he tekivät niin. Baugén luona he istuivat huoneessa, joka oli\nkalustettu hänen isänsä hänelle lähettämillä vanhoilla empiretyylisillä\nhuonekaluilla. Hän suuttui, kun Denise tahtoi suorittaa oman osuutensa,\nmutta tyttö ei hellittänyt, ja lopuksi Baugén täytyi suostua ottamaan\nvastaan viisitoista frangia ja kuusikymmentä centimea, jonka Denise\npani lipastolle. Baugé tahtoi tarjota heille teetä, mutta hänellä ei\nollut sokeria kotona, ja hänen käydessään ostamassa sitä aikaa kului\nniin, että kello jo oli kaksitoista, kun hän pääsi kaatamaan kuppeihin.\n\n-- Nyt minun täytyy lähteä, Denise sanoi.\n\nJa Pauline vastasi:\n\n-- Aivan hetikö... Eihän teattereita suljeta näin aikaisin.\n\nDenise ujosteli nuoren miehen huonetta. Pauline oli riisunut\nkävelypukunsa ja oli alushameisillaan, käsivarret olkapäihin paljaina,\nja valmisti vuodetta, pudistellen pieluksia. Tämä lemmenyötä\ntarkoittava puuha hävetti häntä ja herätti uudestaan Hutinin muiston\nhänen kipeässä sydämessään. Tällaiset retket eivät olleet ollenkaan\nterveellisiä. Vihdoinkin, kun kello jo kävi yhtä, hän lähti. Mutta\nlähtiessään hän joutui aivan hämilleen, kun hänen toivottaessaan\nviattomasti hyvää yötä toverilleen tämä ajattelemattomasti vastasi:\n\n-- Kiitos, hyvä siitä tuleekin.\n\nMouret'n yksityishuoneistoon vievä ovi, joka samalla johti\nhenkilökunnan asuntoihin, oli Neuve-Saint-Augustininkadulle. Kun\nsoitettiin, rouva Cabin avasi vetämällä narusta ja katsoi kuka tuli\nmerkitäkseen kirjaansa. Yölamppu valaisi heikosti eteistä. Epäröiden ja\nlevottomana Denise pysähtyi siihen, sillä kiertäessään kadun kulman hän\noli nähnyt miehen, jota hän ei pimeässä tuntenut, menevän samasta\novesta sisälle. Johtaja kai, joka palasi illanvietosta. Ajatus, että\nMouret kenties oli pimeässä häntä odottamassa, aiheutti hänessä yhden\nnoita pelonkohtauksia, jotka ilman mitään järkevää syytä puistattivat\nhäntä tuon miehen läheisyydessä. Samassa kenkien kopina ilmoitti\njonkun liikkuvan ensimmäisessä kerroksessa. Denise säikähti niin\nsilmittömästi, että pujahti sisään tavaratalon ovesta, joka\npidettiin vartiokuntaa varten auki yöllä. Hän huomasi olevansa\npumpulikangasosastolla.\n\n-- Hyvä Jumala, mikä nyt neuvoksi! hän kuiskasi. Samassa hän muisti\nylhäällä olevan toisenkin oven, joka johti makuuhuoneiden portaisiin.\nMutta sinne päästäkseen hänen täytyi kulkea koko tavaratalon läpi.\nKumminkin hän päätti valita tämän tien käytävissä vallitsevasta\npimeydestä huolimatta. Kaikki kaasuliekit olivat sammuksissa; siellä\ntäällä paloi vain jokin öljylamppu kattokruunuun ripustettuna. Nämä\nkeltaiset täplät, jotka elottomina ja säteettöminä hukkuivat pimeään,\nmuistuttivat vuorikaivoksessa palavia lyhtyjä. Mahtavia varjoja loikoi\nlattialla. Tavarakasat kohosivat oudonmuotoisina joka taholla,\nsalaperäisinä ja uhkaavina kuin väijyvät pedot. Raskasta äänettömyyttä\nkeskeyttävät kaukaa tulevat käheät hengitykset tuntuivat laajentavan\nnämä pimeyden peittämät alat rajattomiksi. Kuitenkaan hän ei eksynyt.\nVasemmalla valkeiden kankaiden osasto kuulsi himmeästi niinkuin\nkadulla valkeaseinäinen talo kesäyön hämärässä. Hän aikoi mennä\nsuoraan keskushalliin, mutta hän oli kompastua maassa oleviin\nmusliinipakkoihin. Ja niin hän katsoi varovaisemmaksi kiertää\ntrikoo- ja villakangasosaston kautta. Siellä hän pelästyi\nsurupukukankaiden takana nukkuvan Josephin kuorsauksia. Nopeasti hän\njuoksi halliin, jota kattoikkunoista tuleva heikko heijastus hämärästi\nvalaisi. Se näytti laajenneen suunnattomaksi; arkkuineen ja risteinä\nkohoavine metripuikkoineen se tuntui olevan täynnä kauhua kuin öinen\nkirkko. Hän pakeni. Käsineosastolla hän oli vähällä astua nukkuvan\nasiapojan päälle, ja vasta päästyään välikerrokseen johtavaan\nporraskäytävään hän luuli pelastuneensa. Mutta päästyään portaita ylös\nvalmiiden vaatteiden osaston edustalle hän pysähtyi kauhistuneena\nnähdessään lyhdyn, jonka tuikkiva silmä lähestyi vitkalleen.\nPalokuntalaiset olivat tarkastuskierroksella. Hetken hän seisoi\nymmärtämättä. Hän katseli heidän kulkuaan huiviosastolta\nhuonekaluosastolle ja sieltä valkotavaraosastolle peläten heidän outoa\nkäytöstään, lukossa kääntyvän avaimen kitinää ja rautaovien kammottavaa\nkalsketta. Kun he lähestyivät, hän pakeni pitsiosastolle, josta hänet\nkarkotti miehen ääni. Delochen ääni se oli. Tämä nukkui osastollaan,\nmissä hänellä oli pieni rautasänky, johon hän valmisti itse vuoteensa\njoka ilta. Hän valvoi vielä uneksien silmät auki iltansa suloisista\nlopputunneista. Mutta Denise pakeni juosten ja tuli vihdoinkin\nmakuuhuoneisiin vievän porraskäytävän ovelle.\n\n-- Mitä, tekö siinä sanoi Mouret, joka äkkiä ilmestyi Denisen eteen\npieni taskulyhty kädessä.\n\nDenise koetti vastata, sanoi hakeneensa jotakin osastolta. Mutta Mouret\nei suuttunut, vaan katsoi häntä uteliaasti isällisen hyväntahtoisena.\n\n-- Teille oli siis myönnetty teatteriloma?\n\n-- Oli, herra.\n\n-- Oliko hauskaa? Missä teatterissa kävitte?\n\n-- En missään teatterissa, maalla minä kävin, huviretkellä.\n\nMouret naurahti. Sitten hän kysyi painottaen joka sanaansa:\n\n-- Aivanko yksinänne?\n\n-- En, herra, ystävättäreni kanssa, Denise vastasi hehkuvin poskin\nhäveten sitä, mitä Mouret epäilemättä tarkoitti.\n\nMouret ei kysynyt enempää. Mutta hän katseli yhä tyttöä, joka seisoi\nhänen edessään yllään yksinkertainen musta puku ja päässä vaatimaton,\nsinisellä nauhalla koristettu hattu. Oliko tuosta tuhkimosta\nkehittymässä kaunis tyttö? Hänen vaatteistaan levisi raittiin\nmaalaisilman tuoksuja, ja hänen kauniit hiuksensa kähertyivät\nvallattomasti hänen otsallaan. Viehättävä hän oli. Ja Mouret, joka\nkuuden kuukauden ajan oli kohdellut häntä niinkuin lasta, milloin\ntorunut, milloin neuvonut, joka ilkeän luonteensa pakosta oli käyttänyt\nhäntä kokeiluihinsa nähdäkseen kuinka nainen Pariisissa kehittyy ja\nhukkuu, ei nauranut enää. Hänet valtasi omituinen sekava tunne, jossa\noli sekä hellyyttä että hämmästystä ja pelkoa. Rakkaus kai oli tuota\nlasta noin kaunistanut. Ajatus tuotti hänelle tuskaa. Lempilintu, jota\nhän oli pitänyt leikkikalunaan, oli iskenyt häneen kyntensä.\n\n-- Hyvää yötä, herra, Denise kuiskasi jatkaen matkaansa Mouret'ta\nodottamatta.\n\nMouret ei vastannut mitään, katsoi vain hänen peräänsä. Sitten hän meni\nomaan huoneistoonsa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKun kesän kuollut kausi oli tullut, Naisten Aarreaitassa vallitsi\nhermostunut jännitys. Jokaisella oli syytä pelätä menettävänsä\npaikkansa, sillä johtokunta erotti henkilökuntaa joukoittain, kun kesän\nkuumimpana aikana, heinä- ja elokuussa, ostajia oli vähän. Joka aamu\ntehdessään Bourdonclen kanssa tavallisen tarkastuskiertonsa Mouret\npuhutteli osastojen johtajia kehoittaen heitä vähentämään väkeä, jota\ntalven kiireisimpänä aikana oli ylenmäärin lisätty. Kulujen\nsupistamiseksi oli ainakin kolmas osa myyjistä erotettava, ja väkevät\npitivät tässäkin puolensa heikkoja vastaan.\n\n-- On kai teillä myyjiä, joihin ette ole tyytyväinen, sanoi hän. --\nEmme me voi pitää heitä täällä laiskottelemassa.\n\nJa jos osaston johtaja ei osannut päättää kenen uhrata, hän jatkoi:\n\n-- Tehkää miten tahdotte, se on teidän asianne. Mutta kuutta myyjää\nenempää ette tarvitse. Lokakuussa saatte ottaa uusia, niitä on\ntarpeeksi kaduilla kuljeskelemassa.\n\nSitä paitsi Bourdoncle piti kyllä huolen asiasta. Hänellä oli julma\ntapa julistaa tuomionsa, ja hänen sanansa \"käykää kassaan\" sattuivat\nonnettomaan kuin kirveen isku. Kaikesta hän sai aihetta rettelöihin.\nJos ei todellisia syitä ollut, niin hän kyllä osasi keksiä niitä, ja\nhän käytti hyväkseen vähimmänkin tilaisuuden. \"Taisitte istua, herra,\nkäykää kassaa! -- Vai niin, te uskallatte vastata, käykää kassaan! --\nKenkänne eivät ole kiillotetut, käykää kassaan!\" Ja rohkeimmatkin\nvapisivat seuratessaan hänen hirmukulkuaan. Jos hän ei päässyt\ntarpeeksi nopeasti tarkoitustensa perille, hän viritti myyjille\nsatimen, johon hän sai muutamassa päivässä vaivatta lankeamaan\nedeltäpäin erotettaviksi tuomitut. Hän asettui kahdeksalta ovelle,\nkello kädessä, ja jos joku myöhästyi kolmekin minuuttia, niin heti\nleppymätön \"käykää kassaan!\" taittoi häneltä niskan. Bourdoncle ei\nvitkastellut ja hän teki tarkkaa työtä.\n\n-- Teillä on inhottava naama, hän sanoi eräälle vinonenäiselle\nraukalle, jota ei voinut sietää. -- Käykää kassaan!\n\nSuosikeille annettiin kahden viikon loma, miltä ajalta heille ei\nmaksettu palkkaa; siten saatiin menot inhimillisemmällä tavalla\nvähenemään. Sitä paitsi myyjät pakon ruoskaa totellen tyytyivät\nnurisematta epävakaiseen asemaansa. Pariisiin tultuaan he olivat\najelehtineet paikasta toiseen, mihinkään pysähtymättä, aloittaen\noppiaikansa tuolla, täällä lopettaen, lähtien palveluksesta pakosta tai\nvapaaehtoisesti, sattumalta tai pyrkiäkseen parempaan. Kun tehtaan\ntoiminta taukosi, työmiehet jäivät leivättä. Jos jokin ratas kävi\nkonepajassa tarpeettomaksi, niin se jouti pois; kukapa vanhasta\nrattaasta välitti, eihän se kiitosta kaivannut. Itseään saivat syyttää,\njotka eivät osanneet pysyä pystyssä.\n\nNyt ei osastoilla enää muusta puhuttukaan. Joka päivä oli uutta\nkerrottavaa. Laskettiin montako päivässä erotettiin, niinkuin\nkulkutaudin aikana lasketaan kuolleita. Huivi- ja villatavaraosasto\nvarsinkin joutuivat surman suuhun; seitsemän henkeä katosi sieltä\nyhdessä viikossa. Sitten onnettomuus kohtasi valkotavaraosastoa, jossa\neräs myyjätär syytti apulaistyttöä siitä, että tämä oli syönyt sipulia\nosastolla. Tyttö sai heti eron, vaikka ei ollut syönyt muuta kuin\nleivänkannikoita, joita raukka oli säästänyt taskussaan nälkänsä\ntyydyttämiseksi, kun ei saanut koskaan tarpeekseen ruokaa. Johtokunta\noli armoton, jos ostajakunnan puolesta tuli vähintäkään moitetta.\nPuolustusta ei koskaan otettu huomioon. Myyjä oli aina väärässä ja pois\nheitettävä kuin kelpaamaton tavara, joka oli myynnin menestykselle\nhaitaksi. Toverit painoivat päänsä alas eivätkä koettaneetkaan\npuolustaa. Hirmumyrskyn raivotessa jokainen ajatteli vain itseään.\nMignot, joka kerran kätki ohjesäännön määräyksistä huolimatta\ntavarapaketin takkinsa alle, oli vähällä joutua kiinni ja luuli jo\nhetkensä tulleen. Liénard, joka oli kuuluisa laiskuudestaan, sai\nkiittää isänsä asemaa muotitavarakaupan alalla siitä, ettei häntä\najettu pois, kun Bourdoncle tapasi hänet kerran nukkumasta seisoallaan\nkahden englanninsamettipakkapinon välissä. Mutta varsinkin Lhommein\nperhe oli levoton odottaen joka aamu Albertin erottamista. Hänen\ntapaansa hoitaa kassaa oltiin sangen tyytymättömiä. Hänen tuntemiaan\nnaisia kävi häiritsemässä häntä, ja jo kaksi kertaa oli Aurélie rouvan\ntäytynyt rukouksillaan lepyttää johtokunta.\n\nDenisen asema oli tämän suursiivouksen aikana niin epävarma, että hän\noli alituisessa pelossa. Turhaan hän ponnisteli pysyäkseen rohkeana ja\nhilpeänä, turhaan hän koetti noudattaa järjen ääntä ja vastustaa\nherkkätunteisuuttaan. Kyynelet kohosivat hänen silmiinsä heti kun hän\nillalla sulki huoneensa oven. Minne hän joutuisi, jos hänet heitettiin\nkadulle. Hänen ja sedän välit olivat rikkoutuneet, säästöjä hänellä ei\nollut, ja veljet oli elätettävä. Hän joutui uudelleen ensimmäisten\nviikkojensa tunnelmien valtaan. Pieni jyvänen hän oli suuren ja\npainavan myllynkiven alla. Hän tunsi olevansa niin yksin, merkitsevänsä\nniin vähän tuon mahtavan koneen rinnalla, jolta hän ei voinut odottaa\nvähintäkään sääliä. Jos valmiiden vaatteiden osastolta aiottiin\nvähentää myyjättäriä, niin hän tiesi olevansa määrätty erotettavaksi;\nsiitä ei ollut epäilyäkään. Rambouillet'n retkellä toverit olivat kai\npanetelleet häntä Aurélie rouvalle, sillä siitä lähtien tämä oli\nkohdellut häntä entistäkin ankarammin. Sitä paitsi hänelle ei annettu\nanteeksi hänen huvimatkaansa Joinvilleen. Ilmeistä kapinaahan se oli.\nKoko osastoa hän piti pilkkanaan, kun näyttäytyi julkisesti\nvihamielisen osaston myyjättären seurassa. Denisellä ei ollut\nmilloinkaan ollut niin vaikeaa osastollaan kuin nyt, eikä hän uskonut\nenää voittavansa koskaan sen suosiota.\n\n-- Älkää välittäkö noista virnistelijöistä, sanoi Pauline. -- Tyhmiä\novat kuin pöllöt.\n\nMutta vaikka he olisivat olleetkin tyhmiä, niin he olivat oppineet\nmatkimaan säätyläisnaisen tapoja, ja tämä etevyys masensi Deniseä.\nMelkein kaikki myyjättäret olivat rikkaan ostajakuntansa\njokapäiväisestä kosketuksesta hienostuneet esiintymisessään niin, että\nheistä lopulta oli muodostunut jonkinlainen epämääräinen erikoisluokka,\njoka ei kuulunut työväen eikä säätyläisten luokkaan, vaan häilyi näiden\nvälillä. Mutta heidän komean pukunsa ja ulkoa opittujen puheenparsiensa\nalla ei useimmiten ollut muuta kuin näennäistä sivistystä,\nsanomalehdistä kerättyjä tietoja, näytelmistä lainattuja mielipiteitä\nja Pariisia kiertävien mitättömien sukkeluuksien kaikua.\n\n-- Tiedättekö, että Tappuratukalla on lapsi? sanoi Clara eräänä aamuna\nsaapuessaan osastolle.\n\nToisten ihmetellessä hän väitti:\n\n-- On, aivan varmaan, koska näin eilen hänet kävelemässä lapsensa\nkanssa... Kai hänellä on se jossakin kaupungilla piilossa.\n\nPari päivää sen jälkeen Marguerite tullessaan päivälliseltä tiesi\nkertoa toisen uutisen:\n\n-- Kaikkea sitä pitää nähdäkin! Tappuratukan sulhanen kävi täällä.\nAjatelkaa, työmies, niin, likainen keltatukkainen työmies, joka odotti\nhäntä ikkunan takana.\n\nNyt kaikki tiesivät sen. Denisellä oli työmies sulhasena ja lapsi\nkätkössä jossakin tavaratalon läheisyydessä. Nyt hän ei enää saanut\npistosanoilta ja viittauksilta pienintäkään rauhaa ja kun hänelle ensi\nkerran selveni, mitä ne tarkoittivat, hän kävi aivan kalpeaksi. Se oli\nhäpeällistä. Denise tahtoi puolustautua ja selitti:\n\n-- Veljiänihän ne ovat.\n\nClara sanoi ivallisella äänellä:\n\n-- Veljiä! Vielä mitä!\n\nAurélie rouvan täytyi ruveta välittäjäksi:\n\n-- Olkaa hiljaa. Parempi on, että käytätte aikanne noiden hintalappujen\nvaihtamiseen... Saahan neiti Baudu talon ulkopuolella käyttäytyä\nmielensä mukaan, kunhan tekee edes jotakin työtä täällä.\n\nVaikka Aurélie rouvan kuivalla äänellä lausutut sanat olivat Deniseä\npuolustavinaan, ne samalla julistivat hänelle hänen tuomionsa. Tyttö\nkoetti turhaan selittämällä puhdistautua julmasta syytöksestä. Toiset\nvain nauroivat ja kohauttivat olkapäitään, Denisen sydämeen aukeni\nhaava, joka ei kasvanut umpeen. Kun Deloche sai kuulla asiasta, hän\nsuuttui niin, että sanoi aikovansa antaa noille houkille korvapuustin.\nHän olisi tehnytkin sen, jollei olisi pelännyt Denisen maineen kärsivän\nsiitä. Joinvillen retkestä asti hänen rakkautensa Deniseen oli\nalistuvaista ja harrasta, yliluonnollisen olennon palvelemista, ja hän\nseurasi häntä uskollisen koiran katsein. Tätä hartautta ei kumminkaan\nkukaan saanut aavistaa, sillä silloin heitä olisi pilkattu. Mutta\nDeloche tunsi verensä kuohuvan ja kätensä puristuvan nyrkkiin, kun\nDeniseä paneteltiin hänen kuultensa.\n\nLopuksi Denise ei enää välittänyt vastatakaan. Se oli liian\nhäpeällistä, eikä kukaan kuitenkaan uskonut häntä. Kun joku tovereista\nviittasi noihin asioihin, Denise katsoi vain häneen pitkään vakavan ja\nsurullisen näköisenä. Sitä paitsi hänellä oli muita huolia, aineellisia\nhuolia, jotka painoivat häntä vielä enemmän. Jean ei parantanut\nkäytöstään, vaan vaivasi häntä yhä rahanpyynnöillään. Harvoin kului\nviikkoakaan, ettei Denise saanut häneltä pitkää, nelisivuista kirjettä\njoka sisälsi loppumattomia juttuja. Kun vahtimestari toi hänelle nämä\nkirjeet, joiden iso käsiala ilmaisi intohimoista luonnetta, Denise\nkätki ne nopeasti taskuunsa, sillä jos myyjättäret sattuivat näkemään\nne, he olivat nauravinaan ja hyräilivät häväistyslauluja. Kun hän\nsitten jollakin tekosyyllä pääsi poistumaan lukeakseen ne talon\ntoisessa päässä, häntä kauhistutti niiden sisällys, sillä Jean parka\ntuntui hänestä olevan hukassa. Pojan ei ollut vaikea uskotella hänelle\nvaikka minkälaisia satumaisia rakkausseikkailuja; Denise uskoi aina, ja\nhänen tietämättömyytensä näissä asioissa sai hänet liioittelemaan\nvaaroja. Milloin oli Jeanin saatava kaksi frangia paetakseen jonkun\nnaisen mustasukkaisuutta, milloin viisi, milloin kuusi frangia\nonnettomuuteen saattamaansa tyttöä varten pelastaakseen hänet isän\nvihasta. Kun Denisen palkka ja myynnistä tulevat prosentit eivät\nriittäneet sellaisten menojen suorittamiseen, hän oli hankkinut\nitselleen vähäisiä sivutuloja. Robineau, joka oli osoittanut hänelle\nystävyyttä siitä asti, kun he ensi kertaa tapasivat toisensa Vinçard'in\nluona, ja jolle hän oli uskonut rahahuolensa, oli toimittanut hänelle\nsolmionompelua kahdestakymmenestäviidestä centimestä tusina. Yhdeksästä\nyhteen Denise ennätti ommella kuusi tusinaa, ja työ tuotti hänelle\nyhden frangin viidenkymmenen centimen tulon, josta täytyi kumminkin\nvähentää kahdenkymmenen centimen kynttilä. Jäännös riitti parantamaan\ntuntuvasti hänen asemaansa, eikä Denise katunut unettomia öitänsä.\nHänellä olisi mielestään ollut syytä iloitakin, ellei uusi onnettomuus\nvielä kerran olisi tuottanut häiriötä hänen raha-asioihinsa. Kun hän\ntoisen kerran, kaksiviikkoisen määräajan kuluttua, ilmestyi\ntyönantajarouvan ovelle, hän ei päässytkään sisään. Liike oli tehnyt\nvararikon, ja niin meni häneltäkin kahdeksantoista frangia\nkolmekymmentä centimea, suuri summa, jota hän pitkin viikkoa oli\nhartaasti odottanut. Kaikki muut huolet tuntuivat hänestä aivan\nmitättömiltä tähän onnettomuuteen verrattuina.\n\n-- Mistä olette pahoillanne? Pauline sanoi, joka tapasi hänet\nhuonekaluosastolla. -- Tarvitsetteko jotakin, sanokaa?\n\nMutta Denise oli jo kaksitoista frangia velkaa ystävättärelleen ja\nvastasi pakottautuen hymyilemään:\n\n-- En, kiitos... Olen nukkunut huonosti, siinä kaikki.\n\nOli jouduttu heinäkuun kahdenteenkymmenenteen päivään, ja suursiivous\noli pahimmillaan. Neljästäsadasta kauppa-apulaisesta Bourdoncle oli jo\nlakaissut pois viisikymmentä, ja huhuiltiin, että uusia erottamisia oli\nvielä odotettavissa. Mutta Denise ei ajatellut nyt uhkaavaa vaaraa,\nsillä hänellä oli sydän täynnä tuskaa Jeanin tähden. Pojan tekemä uusi\nrikos, joka oli edellisiä vielä pahempi, oli sovitettava, ja se antoi\nhänelle tarpeeksi ajattelemista. Nyt Jean tarvitsi viisitoista frangia,\nmikä summa yksin saattoi pelastaa hänet petetyn aviomiehen kostolta.\nEdellisenä iltana Denise oli saanut asiaa koskevan kirjeen, heti sen\njälkeen vielä kaksi, ja kun hän tapasi Paulinen, hän oli juuri päässyt\nlukemasta viimeistä, missä Jean sanoi, että hän kuolisi illalla, jollei\nsaanut viittätoista frangia. Turhaan Denise koetti keksiä\njotakin keinoa. Tällä kertaa hänen oli mahdoton turvautua Pépén\nkuukausimaksuunkaan, sillä hän oli kaksi päivää aikaisemmin suorittanut\nsen. Ja päällepäätteeksi Robineau, jolta hän oli toivonut saavansa\nkorvausta solmioiden ompelemisessa menettämistään rahoista, ei ollut\nvielä edellisenä iltana palannut kaksiviikkoiselta lomaltaan, niinkuin\noli odotettu.\n\nMutta Pauline jatkoi kyselemistään. Kun he kerran olivat sattuneet\nyhteen syrjäisellä osastolla, he eivät voineet olla hiukan puhelematta\nkatsoen kumminkin vähän väliä pelokkaasti ympärilleen. Äkkiä Pauline\nkääntyi paetakseen, sillä hän oli huomannut järjestyksenvalvojan, jolla\noli valkea solmio, lähtevän huiviosastolta.\n\n-- Ah, Isä Jouvehan tuo on, hän kuiskasi rauhoittuneena. -- En ymmärrä\nmitä hänellä on nauramista, kun hän näkee meidät yhdessä... Teidän\nsijassanne minä pelkäisin, sillä hän on liian kohtelias teille. Viekas\nkettu hän on, ja pahaa hänellä on mielessä. Luulee kai vielä olevansa\ntekemisissä sotamiesten kanssa.\n\nTotta oli, että kaikki myyjät vihasivat isä Jouvea hänen ankaruutensa\ntähden, sillä useimmat erottamiset tapahtuivat hänen ilmiannostaan.\nHänen suuri, punainen, elostelijamenneisyyttä ilmaiseva sotilasnenänsä\nlauhtui ainoastaan naisten hoitamilla osastoilla.\n\n-- Mitä minun olisi pelättävä? kysyi Denise.\n\n-- Katsokaahan, vastasi Pauline nauraen; -- kenties hän vaatii\nkiitollisuutta... On tyttöjä, jotka maksavat hänen suosiostaan.\n\nJouve ei ollut huomaavinaan heitä, vaan jatkoi matkaansa, ja he\nkuulivat hänen iskevän erääseen myyjään, joka oli rikkonut järjestystä\nkatsomalla ikkunasta Neuve-Saint-Augustininkadulla kaatunutta hevosta.\n\n-- Mutta tuli mieleeni, Pauline sanoi. -- Ettekö eilen hakenut\nRobineauta? Hän on palannut.\n\nDenise luuli jo pelastuneensa.\n\n-- Kiitos, hän sanoi, -- menen silkkiosaston kautta... Syyttäkööt\nitseään osastolla; oliko heidän pakko lähettää minut työhuoneeseen\nhakemaan ratkomaveistä.\n\nHe erosivat. Denise laskeutui portaat halliin. Kello oli neljännestä\nvaille kymmenen, ja ensimmäinen pöytäkunta oli vasta soitettu kokoon.\nPolttava aurinko paahtoi kattoikkunoita ja harmaista palttinaverhoista\nhuolimatta sietämätön kuumuus raskautti hallin liikkumatonta ilmaa.\nAika-ajoin kohosi viileämpää ilmaa lattialta, jota palveluspojat\npirskottivat vedellä. Tyhjillä osastoilla tuntui kaikki uinuvan\nkesähelteen raskasta unta, niinkuin kappelissa varjo uinuu\npäivän viimeisen jumalanpalveluksen loputtua. Myyjät seisoivat\nhuolimattomasti, mitään tekemättä, ja siellä täällä harhaili yksinäisiä\nostajia kuumuuden raukaisemina.\n\nKun Denise saapui, mittaili Favier parhaillaan punaruusuista silkkiä\nrouva Boutarelille, joka oli juuri saapunut Etelä-Ranskasta. Jo\nalkukuusta lähtien asiakkaat olivat enimmäkseen olleet maaseutunaisia,\njoiden puvut, keltaiset huivit ja vihreät hameet ilmaisivat heidän\nkotiseutunsa. Myyjät eivät viitsineet enää nauraakaan heille. Favier\nsaattoi rouva Boutarelin lyhyttavaraosastolle, ja kun hän palasi, hän\nsanoi Hutinille:\n\n-- Eilen he olivat kaikki auvergnelaisia, tänään on provencelaisten\nvuoro... Minun on jo paha olla.\n\nMutta Hutin riensi erästä asiakasta vastaan. Hänen vuoronsa oli myydä,\nja juuri sattui tulemaan tuo vaalea \"kaunotar\", josta ei tiedetty\nmitään, ei edes nimeäkään. Kaikki hymyilivät hänelle, kun hän\nsäännöllisesti kerran viikossa tuli sisään, aina yksin... Tällä kertaa\nhänellä oli kumminkin pieni, neljän tai viiden vuoden vanha poika\nmuassaan. Tämä tiesi puheenaihetta.\n\n-- Hän on siis naimisissa, Favier sanoi, kun Hutin palasi kassalta,\njossa \"kaunotar\" suoritti maksua ostamastaan kolmestakymmenestä\nmetristä herttuatarsilkkiä.\n\n-- Mahdollista, Hutin vastasi, -- vaikka eihän tuo lapsi mitään\ntodista. Voisihan hänellä olla jonkun ystävättärensä lapsi muassaan...\nMutta se on varmaa, että hän on itkenyt. Hän oli alakuloisen näköinen,\nsilmät aivan punaisina.\n\nSeurasi hetken vaitiolo. Myyjät jäivät seisomaan tuijottaen eteensä.\nSitten Favier jatkoi hitaalla äänellä:\n\n-- Jos hän on naimisissa, niin hänen miehensä on kenties lyönyt häntä.\n\n-- Mahdollista, Hutin vastasi, -- mutta voi olla niinkin, että hänen\nrakastajansa on hylännyt hänet.\n\nOltuaan vähän aikaa vaiti hän päätteli:\n\n-- Yhdentekevää se kai minulle on.\n\nTällä hetkellä juuri Denise kulki osaston poikki hiljentäen kulkuaan\nkatsoakseen ympärilleen Robineauta. Mutta kun häntä ei näkynyt, tyttö\nmeni villakangasosastolle ja sieltä hän vielä kerran palasi\nsilkkiosastolle. Myyjät seurasivat häntä katseillaan.\n\n-- Taas tuo selkärangaton on täällä, Hutin kuiskasi.\n\n-- Hän hakee Robineauta, Favier sanoi. -- En tiedä mitä yhteistä puuhaa\nheillä lienee... Oh, en minä mitään sellaista tarkoita, Robineau on\nliian tyhmä sellaiseen. Mutta kerrotaan, että hän on hankkinut tuolle\nsuosikilleen jotakin työtä, solmionompelua... On niitä kauppoja\nmonenlaisia.\n\nHutinin silmistä näki, että hän hautoi ilkeätä kepposta. Denisen\nkulkiessa hänen ohitseen hän pysäytti tytön kysyäkseen:\n\n-- Minuako haette, neiti?\n\nDenise lensi aivan punaiseksi. Joinvillen illasta lähtien hän ei ollut\nenää uskaltanut tutkia sydämensä syvyyksiä, ja sen sekavia tunteita.\nHänen muistostaan ei lähtenyt tuo punatukkainen tyttö, jonka seurassa\nHutin oli ollut, ja jos hän vieläkin tunsi vavahtavansa Hutinin\nnähdessään, niin se oli kai vain vastenmielisyyttä. Oliko hän\nrakastanut Hutinia, vai rakastiko kenties vieläkin? Hän ei välittänyt\najatella sitä, sillä hän tunsi silloin vain tuskaa.\n\n-- En, vastasi hän ujosti.\n\nSilloin Hutin, jota hänen hämmennyksensä huvitti, jatkoi:\n\n-- Neiti haluaa kenties nähdä Robineaun. Favier, hakekaa Robineau\nkäsiin neidille näytettäväksi.\n\nDenise katsoi häneen pitkään samalla surullisella ja vakavalla\nkatseella, jolla hän koetti torjua toveriensa häpeällisiä viittauksia.\nHutinkin oli siis kova ja vihamielinen, loukkasi häntä tahallaan\nniinkuin muutkin. Hänestä tuntui, kuin jokin olisi hänessä särkynyt,\nviimeinen side katkennut. Hänen kasvoiltaan kuvastui sellainen tuska,\nettä Favier, joka ei luonteeltaan ollut kovinkaan hellä, tuli kumminkin\nhänen avukseen.\n\n-- Herra Robineau on varastontarkastuksessa, hän sanoi. -- Hän kai\npalaa aamiaista syömään... Iltapäivällä hän on tavattavissa, jos teillä\non hänelle asiaa.\n\nDenise kiitti ja palasi katkerana osastolleen, missä Aurélie rouva\nodotti kylmän katkerana. Mitä! Denise oli ollut puoli tuntia poissa.\nMistä hän nyt tuli? Ei ainakaan työhuoneesta. Tyttö painoi päänsä alas.\nKaikki oli hukassa, jos ei Robineau palannut. Kumminkin hän päätti,\nmaksoi mitä maksoi käydä vielä iltapäivällä tapaamassa häntä.\n\nRobineaun palaaminen oli aiheuttanut silkkiosastolla oikean kapinan.\nOsasto oli toivonut, että hän yhtämittaisista rettelöistä väsyneenä\njäisi sille tielleen, ja kerran Robineau oli näyttänytkin halukkaalta\nlunastamaan Vinçardin hänelle alinomaan tyrkyttämän liikkeen. Hutinin\npitkään salassa toimittama myyräntyö alkoi kantaa hedelmää, ja\nalajohtajan turmioksi viritetty miina oli räjähtämäisillään. Robineaun\nlomalla ollessa Hutinin tuli ensimmäisenä myyjänä hoitaa hänen\nvirkaansa, ja hänelle tarjoutui mainio tilaisuus panetella Robineauta\nesimiehilleen ja osoittautua itse eteväksi ja innokkaaksi\nviransijaiseksi. Aina oli pieniä säännönvastaisuuksia, jotka piti\nkorjata ja kertoa johtokunnalle, tarpeellisia parannuksia, joita oli\npuuhattava, uusia hänen keksimiään kangasmalleja, joita oli\narvosteltava. Hutin ei sitä paitsi ollut ainoa, joka pyrkiessään\neteenpäin koetti syrjäyttää tiellä olevan toverin. Kaikki he olivat\nsaman eteenpäin pääsemisen halun vallassa, aina myyjän paikkaa\ntavoittelevasta uudesta tulokkaasta alkaen osakkaan asemaa kadehtivaan\nosastonjohtajaan saakka. Olemassaolon taistelu teki tehtävänsä.\nItsekkyyden kiihottamisesta koneenkin toiminta yltyi tuottaen sen\nhämmästyttävän menestyksen ja huimaavan vauhdin, jota Pariisi\nihmetteli. Hutinin takana oli Favier ja Favier'n takana muut myyjät\npitkässä jonossa. Kaikki he haukkasivat niin, että leukapielet\nnaksahtivat. Robineau oli julistettu uhrattavaksi, ja jokainen\nirvisteli jo mielihyvästä. Kun Robineau siitä huolimatta palasi, kohosi\ntyytymättömyyden nurina häntä vastaan niin rajuna ja uhkaavana, että\nosaston johtaja näki tarpeelliseksi tehdä siitä lopun ja lähetti\nRobineaun varastontarkastukseen antaakseen johtokunnalle siten aikaa\npäätöksen tekemiseen.\n\n-- Eroamme kaikki, jos Robineau jää paikalleen, julisti Hutin.\n\nAsia suututti Bouthemont'ia, jonka hilpeä luonne ei kestänyt alituisia\nrettelöitä. Häntä kiusasi nähdä ympärillään harmistuneita kasvoja.\nMutta sittenkään hän ei tahtonut tehdä kenellekään vääryyttä.\n\n-- Jättäkää hänet rauhaan, hän sanoi. -- Eihän hän ole tehnyt teille\nmitään.\n\nMutta tämä synnytti yleistä paheksumista. Vai ei mitään... Sietämätön\nolio ja aina hermostunut. Ja niin ylpeä vielä, että päälle astui, jos\nei väistynyt. Siitä varsinkin osasto oli Robineaulle vihainen. Hänellä\noli naisen hermot, ja hän oli käytöksessään jäykkä ja mahdikas, niin\nettei kukaan voinut häntä sietää. Siitä kerrottiin sen seitsemän\njuttua. Sanottiin hänen kerran säikäyttäneen erään nuoren miehen niin\nkovasti, että tämä oli pyörtynyt, ja monta ostajaa hän kuului\nsuututtaneen ivallisilla huomautuksillaan.\n\n-- Minä en voi mitään, Bouthemont sanoi. -- Olen antanut asian\njohtokunnan ratkaistavaksi ja menen vain tiedustelemaan päätöstä.\n\nToinen pöytäkunta soitettiin kokoon. Kellon kilinä kohosi kaukaa\npohjakerroksesta liikkumattomaan ilmaan. Hutin ja Favier laskeutuivat\nportaita alas. Kaikilta osastoilta tuli yksitellen myyjiä rientäen\nahtaaseen ja kosteaan ruokasalin ja keittiön väliseen käytävään, jossa\nkaasu paloi pitkin päivää ja jossa aina oli tungos.\n\nIhmiset olivat vakavia ja äänettömiä, astiat kalisivat ja ruoanhaju\ntäytti ilman. Käytävän päässä pysähdyttiin erään luukun edessä. Siinä\nkeittäjä lautaspinojen takana, varustettuna haarukoilla ja kauhoilla,\njoita upotti suunnattomiin kuparikattiloihin, jakeli annoksia. Ja jos\nhän hetkeksi väistyi, näkyi hänen valkealla esiliinalla peitetyn\nvatsansa takaa keittiön hehkuva liesi.\n\n-- Jo taas, Hutin kuiskasi lukien luukun yläpuolella olevasta mustasta\ntaulusta päivän ruokalistaa. -- Häränlihaa kirpeällä kastikkeella tai\nrauskua. Eivät koskaan kustanna paistia tässä laitoksessa. Kuka jaksaa\naina syödä soppalihaa ja kaloja.\n\nKalasta ei näkynyt kukaan huolivan, sillä kattila oli yhä täysi. Favier\notti kumminkin kalaa. Hänen takanaan Hutin kumartui sanoen:\n\n-- Häränlihaa kirpeällä kastikkeella.\n\nKoneellisella liikkeellä keittäjä tarttui haarukalla lihanpalaseen ja\nvaleli sitä kastikkeella, ja kun Hutin saatuaan kasvojaan vasten\ntulisen leyhkän peräytyi ja lähti lautasineen, kuului jo hänen\ntakanaan: \"Häränlihaa kirpeällä kastikkeella\", ja taas: \"Häränlihaa\nkirpeällä kastikkeella\" loppumattomiin kerrattuna kuin kirkossa\nlitanian surunvoittoiset sävelet. Ja keittäjä tarttui lihanpaloihin ja\nvaleli kastikkeella liikkuen reippaasti ja kiireisesti, niinkuin\nhyvässä käynnissä oleva kello.\n\n-- Kylmää heidän kalansa, Favier sanoi, jonka käteen ei kohonnut\nlautasesta minkään vertaa lämpöä.\n\nKaikki liikkuivat nyt varovasti käsivarret ojossa, lautaset suorassa,\npeläten törmäävänsä johonkin. Kymmenen askeleen päässä oli toinen\nluukku, mistä sai juomista. Kiiltävällä peltipöydällä oli jokaiselle\npieni viinipullo, joka oli ilman korkkia ja pesusta vielä kostea.\nJokainen otti vapaalla kädellään pullonsa ja meni eteenpäin vakavana ja\njäykkänä tarkasti valvoen tasapainoaan.\n\nHutin mutisi äreästi:\n\n-- No, juhlakulusta ei tunnu tulevan loppua.\n\nHänellä oli paikka Favier'n kanssa samassa pöydässä käytävän päässä\nviimeisessä ruokasalissa. Kaikki salit olivat yhtäläisiä, viiden metrin\npituisia ja neljän levyisiä kellareita, jotka oli sivelty sementillä ja\nsisustettu ruokailuhuoneiksi. Mutta maali oli halkeillut kosteudesta ja\nkeltaiset seinät olivat täynnä vihertäviä täpliä. Ahtaista kadulle\njohtavista luukuista tuli kuin kaivon suusta kalpeaa valoa, jota\nkadulla kulkijain varjot pilvinä pimittivät. Kautta vuoden, niin\nheinäkuussa kuin joulukuussakin, siellä oli vähällä tukehtua keittiöstä\ntuleviin vastenmielisiin kuumiin höyryihin.\n\nHutin oli tullut ensimmäisenä sisään. Pöydällä, joka oli toisesta\npäästä seinässä kiinni ja vahakankaan peittämä, ei ollut ruokailijoiden\npaikkoja merkitsemässä muuta kuin lasit, haarukat ja veitset. Pöydän\nkummassakin päässä oli pino lautasia vaihtamista varten, ja keskellä\npöytää oli suuri leipä, johon oli pistetty veitsi pystyyn. Hutin pani\npullonsa pois ja asetti lautasensa pöydälle; sitten otettuaan\nruokaliinansa hyllyltä, joka oli seinien ainoa somiste, hän istuutui\nhuoahtaen.\n\n-- Nälkä minulla on kuin sudella, hän sanoi.\n\n-- Sellaista se aina on, vastasi Favier, joka asettui hänen vasemmalle\npuolelleen. -- Ei ole mitään syömistä, kun nälkään nääntyy.\n\nPöytä oli kohta täynnä. Siinä oli tilaa kahdellekymmenellekahdelle\nhengelle. Alussa kuului äänekästä astioiden kolinaa, sillä nälkäisinä,\nkolmetoista tuntia kestävän työpäivän rasittamina, miehet ahmivat minkä\njaksoivat. Alussa kauppa-apulaisilla oli ollut lupa tunnin\nruokatauollaan käydä kaupungilla kahvilla. He söivät kahdessakymmenessä\nminuutissa päästäkseen kiireesti ulos. Mutta kaupungilla käynti käänsi\nheidän ajatuksensa työstä, ja he palasivat hajamielisinä ja\nhaluttomina. Siksi johtokunta oli päättänyt kieltää heitä menemästä\nulos ja myöntänyt sen sijaan halukkaille kahvia tavaratalossa\nviidentoista centimen maksusta. Nyt kaikki viivyttelivät pöydässä, kun\neivät halunneet mennä osastolle ennen aikojaan. Moni luki syödessään\nsanomalehteä, joka sopivaksi taitettuna oli pystytetty viinipulloa\nvasten. Toiset keskustelivat tyydytettyään pahimman nälkänsä\näänekkäästi, pohtien loppumattomiin iänikuisesti jauhamiaan asioita,\nruoan huonoutta, raha-asioita ja pyhäpäivänviettoa.\n\n-- Kuinka pitkälle olette päässeet Robineaun asiassa? eräs myyjä kysyi\nHutinilta.\n\nSilkkiosaston alajohtajaa vastaan nostettu kapina oli puheenaiheena\nkaikilla osastoilla, ja asiasta keskusteltiin joka ilta Saint-Rochin\nkahvilassa puoliyöhön saakka. Hutin, joka pureskeli raivoissaan sitkeää\nhäränlihaa, vastasi lyhyesti:\n\n-- Robineauko? Hänhän on palannut.\n\nSitten äkkiä suuttuen hän tiuskaisi:\n\n-- Mutta tuhat tulimmaista! Aasinlihaa ne ovat minulle antaneet.\n\n-- Jos teillä on syytä valituksiin, Favier sanoi, -- niin on myös\nminulla. Olin kyllin tyhmä ottaakseni kalaa, ja se on mädännyttä.\n\nKaikki puhelivat yhtaikaa, toiset sadattelivat, toiset laskivat\nsukkeluuksia. Deloche söi ääneti. Luonto oli antanut hänelle mainion\nruokahalun, jota hän ei ollut koskaan saanut tarpeekseen tyydyttää, ja\nkun hän ansaitsi liian vähän hankkiakseen muualta lisää syömistä, hän\nleikkeli itselleen paksuja leipäpaloja ja söi vähemminkin maukkaita\nruokia virnistelemättä. Kaikki nauroivat hänelle:\n\n-- Favier, tarjotkaapa kalanne Delochelle... Hän pitää varmasti siitä.\n\n-- Ja te lihanne, Hutin. Deloche söisi sen jälkiruoakseen.\n\nPoika kohautti olkapäitään eikä edes vastannut. Ei ollut hänen syynsä,\nettä nälkä vaivasi häntä alinomaa. Moittikoot muut ruokaa; hänen täytyi\nsyödä sitä vatsansa täytteeksi.\n\nHeikko vihellys keskeytti heidät ilmoittaen Mouret'n ja Bourdonclen\ntulosta. Myyjät olivat jo jonkin aikaa valittaneet ruokaa niin\nkehnoksi, että johtokunta oli päättänyt käydä itse arvostelemassa.\nKeittiön hoitaja sai henkeä ja päivää kohti puolitoista frangia, josta\nkaikki oli maksettava, ruoka-aineet, hiilet, kaasu, palvelusväki, ja\nsittenkin johtokunta ihmetteli, että ruokaa sanottiin huonoksi. Juuri\ntänä aamuna myyjät olivat valinneet edustajat ajamaan ruoanparannusta,\nja Mignot ja Liénard olivat saaneet tehtäväkseen puhua esimiehille\nmuiden puolesta. Äkkiä syntyneessä hiljaisuudessa jokainen höristi\nkorviaan kuullakseen mitä viereisessä huoneessa sanottiin, jonne Mouret\nja Bourdoncle olivat menneet. Jälkimmäinen väitti häränlihaa\noivalliseksi, ja Mignot sanoi toistamiseen hämmästyen tätä\njärkkymätöntä väitettä: \"Pureskelkaa koetteeksi\", Liénard moitti kalaa\nja sanoi hiljaa: \"Sehän haisee, herra.\" Silloin Mouret puhkesi\nystävällisiin sanoihin väittäen tahtovansa tehdä voitavansa\nhenkilökuntansa hyväksi. Olihan hän heidän isänsä, ja itse hän\npuolestaan tyytyi vaikka kuivaan leipään, kunhan vain tiesi, että he\nsaivat tarpeeksi.\n\n-- Lupaan tutkia asian, hän sanoi korottaen ääntään, niin että se\nkuului käytävän päästä toiseen.\n\nJohtokunnan tarkastus päättyi siihen, ja syömäaseiden helinä alkoi\nuudestaan. Hutin mutisi:\n\n-- Niin, usko sitä ja juo vettä!... Ei heiltä kauniita sanoja puutu.\nJos lupauksia haluatte, niin tuossa teille niitä on. Mutta\nkengänanturoita he teille paistavat päivälliseksi, ja sitten ajavat\npois niinkuin koirat.\n\nMyyjä, joka äsken oli puhunut hänelle, toisti kysymyksensä:\n\n-- Sanoitteko siis, että Robineau...\n\nMutta nyt syntyi sellainen melu, että hänen äänensä hukkui siihen.\nRuokailijoiden piti itse vaihtaa lautaset, ja kun nähtiin, että\nkeittäjänapulainen toi pöytään suuria peltiastioita, tuli jokaiselle\nkiire, ja nopeasti lautaspinot vähenivät pöydän kummastakin päästä.\nHutin huudahti:\n\n-- Riisivanukasta! Se vain puuttui.\n\n-- Liisteriksi hyvää, Favier sanoi ottaen lautaselleen.\n\nToiset kiittivät sitä hyväksi, toiset moittivat. Ne, jotka lukivat,\neivät sanoneet mitään, olivat niin innostuneet lehtensä jatkoromaaniin,\nettä tuskin tiesivät mitä söivät. Ilma oli kuumaa höyryä täynnä, ja\njokainen pyyhki hikeä otsaltaan. Kadulla kulkijoiden varjot pimittivät\nyhtä mittaa epäjärjestyksessä olevaa pöytää.\n\n-- Deloche tahtoo leipää, huusi joku pilkkakirves.\n\nLeipä kiersi pöytää. Jokainen leikkeli siitä palasen itselleen ja\nupotti sitten veitsen siihen vartta myöten.\n\n-- Kuka vaihtaa jälkiruokansa minun riisivanukkaaseeni? kysyi Hutin.\n\nMuuan nuori myyjä ilmoittautui halukkaaksi. Sitten Hutin tahtoi\nluovuttaa viininsäkin, mutta siitä ei kukaan huolinut. Se oli liian\nhuonoa.\n\n-- Johan minä sanoin, että Robineau on palannut, Hutin jatkoi kääntyen\näskeisen myyjän puoleen häiriintymättä muitten nauruista ja puheista.\n-- Hänen asiansa on sangen vakava... Ajatelkaahan, hän turmelee\nmyyjättäremme toimittamalla heille solmionompelua.\n\n-- Hiljaa! Favier kuiskasi. -- Tuossa häntä parhaillaan tuomitaan.\n\nTätä sanoessaan hän vilkaisi Bouthemont'iin, joka käveli Mouret'n ja\nBourdonclen välissä kertoen heille nopeasti puoliääneen jotakin, jota\nnämä hartaasti kuuntelivat. Osastojen johtajain ja alajohtajain\nruokasali oli toisella puolella käytävää aivan vastapäätä. Bouthemont\noli aamiaisen lopetettuaan nähnyt Mouret'n kulkevan ohi ja käytti\ntilaisuutta hyväkseen ilmoittaakseen hänelle osastossa syntyneistä\nrettelöistä ja välittääkseen hänelle pulmaansa. Mouret ja Bourdoncle\neivät tahtoneet suostua uhraamaan Robineauta, joka oli tunnettu\neteväksi myyjäksi rouva Hédouinin ajoilta asti. Mutta kun päästiin niin\npitkälle, että tuli puhe solmionompelusta, Bourdoncle kiivastui.\nHulluko mies oli, kun rupesi toimittamaan myyjättärille lisätyötä.\nMaksoihan talo näille tarpeeksi korkean palkan; jos he tekivät yöllä\ntyötä itselleen, niin eivät he päivällä jaksaneet innokkaasti suorittaa\ntalon tehtäviä, sehän oli päivänselvää. Varkautta se oli, ja he panivat\nalttiiksi terveytensä, joka ei ollut heidän omansa. Yö oli nukkumista\nvarten, kaikkien tuli nukkua tai saivat mennä matkaansa.\n\n-- Hyvällä alulla on, Hutin huomautti.\n\nJoka kerta kun johtajat hitaasti kävellen saapuivat oven kohdalle,\nkaikki myyjät seurasivat heitä uteliain katsein koettaen arvata heidän\nvähäisimpienkin liikkeittensä tarkoituksen. Heiltä unohtui\nriisivanukaskin, josta eräs myyjä oli löytänyt housunnapin...\n\n-- Kuulin puhuttavan solmioista, sanoi Favier. -- Näittehän, miten\nBourdonclen nenä kävi kalpeaksi.\n\nMouretkin tuntui yhtyvän yhtiökumppaninsa mielipiteeseen. Myyjätär,\njonka lisätäkseen tulojaan täytyi tehdä yöllä työtä, oli loukkaus\nAarreaitan koko järjestelmää vastaan. Kuka sellainen raukka oli, joka\nei tullut myyntiprosenteillaan toimeen? Mutta kun Bouthemont mainitsi\nDenisen, Mouret'n viha lauhtui heti eikä asia tuntunutkaan hänestä niin\nvakavalta. Vai hänkö, tuo pikku Valognes'in tyttö! Sehän oli kumminkin\nymmärrettävää. Hän ei voinutkaan olla vielä niin taitava ja kuuleman\nmukaan hänellä oli velvollisuuksia täytettävänä. Bourdoncle keskeytti\nväittäen, että tyttö oli lähetettävä heti pois. Eihän sellaisesta\nrumilaasta olisi koskaan mihinkään, olihan hän aina sanonut sen, ja nyt\nsen näki, että hän oli ollut oikeassa. Mutta Mouret hämillään oli\nnauravinaan. Hyvä Jumala, mitä ankaruutta! Joskus täytyi antaa\nanteeksikin. Ja Robineauhan lopultakin oli syyllinen yksin. Olisihan\nhänen, vanhan alalla olijan, tullut neuvoa raukkaa, kun paremmin tiesi\ntalon tavat.\n\n-- Kas niin, nyt johtaja jo nauraa, Favier jatkoi hämmästyen, kun\nMouret näkyi tovereineen taas ovella.\n\n-- Lempo vieköön! ärjäisi Hutin. -- Jos uskaltavat pysyttää Robineaun\nmeidän niskoillamme, niin kyllä heillä tulee olemaan hauskaa.\n\nBourdoncle katsoi Mouret'ta suoraan silmiin. Sitten hän kohautti\nolkapäitään halveksivasti, merkiksi että hän oli ymmärtänyt ja että\nasia oli hänestä kovin typerä. Bouthemont jatkoi valituksiaan; myyjät\nuhkasivat lähteä pois, ja joukossa oli sangen eteviä miehiä. Mutta\nvasta kun hän kertoi mitä huhuiltiin Robineaun ja Gaujeanin hyvistä\nväleistä ja miten viimeksimainittu oli tarjoutunut auttamaan Robineauta\nmitä laajimmalla luotolla, jos hän suostuisi asettumaan itsenäisenä\nkauppiaana Naisten Aarreaitan kilpailijaksi, hänen kuulijansa\nhämmästyivät. He vaikenivat hetkeksi. Vai oli Robineaulla sota\nmielessä. Mouret oli aivan vakava, mutta hän oli halveksivinaan koko\nasiaa, ikäänkuin se ei olisi ollut minkään arvoinen. Tottapa oli aikaa\npäättää, kun oli ensin puhuttu Robineaun kanssa. Sitten hän puhui\nleikkiä laskien Bouthemont'ille hänen isästään, joka pienestä\nMontpellier'n kaupastaan oli vähän aikaa sitten tullut Pariisiin ja\nällistynyt astuessaan suunnattomaan halliin, jossa hänen poikansa\nhallitsi. Naurettiin vieläkin, kun muistettiin, miten ukko oli\nvihastuneena väittänyt kaikki uudenaikaiset puuhat mitättömiksi ja\nennustanut niille surkeaa loppua.\n\n-- Tuossahan Robineau tuleekin, Bouthemont kuiskasi. -- Olin lähettänyt\nhänet varastontarkastukseen välttääkseni ikävyyksiä... Suokaa anteeksi,\nettä pysyn pyynnössäni, mutta asia on niin pitkällä, että täytyy\ntoimia.\n\nSamassa Robineau kulki tervehtien heidän ohitseen ja meni syömään\naamiaista.\n\n-- Hyvä on. Tottapa nähdään.\n\nHe lähtivät. Hutin ja Favier odottivat yhä. Kun heitä ei enää näkynyt,\nhe huoahtivat helpotuksesta. Aikoikohan johtokunta nyt joka aterialla\ntulla heidän suupalojaan laskemaan? Muutenkaan ei kovin hauskaa ollut,\nsaatikka sitten, jos ei enää saanut rauhassa syödäkään. He olivat\nnähneet Robineaun palaavan, ja tämä oli näyttänyt olevan niin hyvällä\ntuulella, että heitä alkoi epäilyttää juonensa onnistuminen. He\nhiljensivät äänensä ja koettivat löytää uusia moittimisen aiheita.\n\n-- Nälkäänhän tässä nääntyy, Hutin jatkoi. -- Kovempi on nälkä vielä\npöydästä noustessa.\n\nKuitenkin hän oli syönyt kaksi jälkiruoka-annosta, omansa ja sen\nmyyjän, jolle hän oli luovuttanut riisivanukkaansa. Äkkiä hän huudahti:\n\n-- Minä siitä viis! Otan lisää ja maksan... Victor, kolmas jälkiruoka\ntänne!\n\nPoika toi mitä pyydettiin. Jälkiruoan jälkeen seurasi kahvi, ja ne\njotka joivat, maksoivat heti viisitoista centimea. Muutamat myyjistä\nolivat menneet käytävään kävelemään etsimään paikkaa missä uskaltaisi\ntupakoida. Muut jäivät veltosti paikoilleen rasvaisilla astioilla\nsälytettyjen pöytien ääreen pyöritellen leivästä palloja ja puhellen\nloppumattomiin samoista asioista ruuantähteiden hajussa, jota he eivät\nenää tunteneet, ja saunanlämmössä, joka poltti heidän korvansa\npunaisiksi. Seinät hikoilivat. Homehtunut holvikatto haihdutti ilmaan\nmyrkyllisen hengityksensä. Syötyään leipää vatsan täydeltä Deloche\nsulatti ruokaansa nojaten seinään ja katsoen ääneti katossa olevaa\nikkunaluukkua. Hänen jokapäiväinen huvituksensa aamiaisen jälkeen oli\nkatsoa katukäytävillä kulkevien jalkoja, jotka hetkeksi kuvastuivat\nikkunaan ja katosivat. Ne olivat nilkasta katkenneita jalkoja, raskaita\nkenkiä, hienoja saappaita, siroja naisten jalkineita, eläviä jalkoja\nilman ruumista ja päätä. Sadepäivinä ikkuna tahraantui niistä.\n\n-- Nytkö jo! Hutin huusi.\n\nKäytävän toisessa päässä kello soi, ja täytyi lähteä kolmannen joukon\ntieltä. Palveluspojat tulivat vesisankoineen ja pesusienineen\npuhdistamaan pöytien vahakangasta. Salit tyhjenivät hitaasti myyjien\npalatessa raskain askelin takaisin osastoihinsa. Keittiössä ruoanjakaja\nasettui jälleen luukulleen kala- ja lihakattilan väliin haarukoineen ja\nkauhoineen valmiina uudestaan täyttämään lautasia kellomaisen\ntäsmällisesti.\n\nKun Hutin ja Favier viivyttelivät vähän, näkivät he Denisen tulevan\nportaita alas.\n\n-- Herra Robineau on palannut, Hutin sanoi ivallisen kohteliaana.\n\n-- Hän on aamiaista syömässä, lisäsi Favier. -- Mutta jos asia on kovin\nkiireinen, niin voittehan mennä ruokasaliin häntä tapaamaan.\n\nDenise jatkoi matkaansa vastaamatta, päätään kääntämättä. Kumminkaan\nhän ei kulkiessaan johtajien ruokasalin ohi voinut olla katsahtamatta\nsinne. Robineau oli siellä. Denise päätti iltapäivällä käydä puhumassa\nhänen kanssaan, ja tuli ruokasaliin, missä oli hänen pöytänsä. Naiset\nsöivät erikseen kahdessa heille varatussa huoneessa. Denise astui\nensimmäiseen. Tämäkin oli entinen kellari, mutta sisustettu mukavammin.\nKeskellä huonetta oli soikea pöytä katettuna viidelletoista hengelle,\ntilaa oli enemmän kuin miehillä, viini oli karahvissa, ja pöydän\ntoisessa päässä oli häränlihavati kastikkeineen, toisessa kalavati.\nPalveluspojat, esiliinat vyötäisillä, tarjosivat ruoan, niin ettei\nnaisten tarvinnut itse hakea annoksiaan luukulta. Johtokunnan mielestä\nnäin oli sopivampaa.\n\n-- Olette siis kiertänyt taloa? kysyi Pauline, joka jo istui pöydässä\nja leikkasi itselleen leipää.\n\n-- Olen, Denise vastasi punastuen, -- olin saattamassa asiakasta.\n\nHän valehteli. Clara tyrkkäsi naapuriaan kyynärpäällään. Mikähän\nTappuratukkaa vaivasi tänään, kun käyttäytyi niin omituisesti? Kirjeitä\nsai sulhaseltaan, toisen toisensa perästä, ja lähti sitten kiertämään\ntavarataloa kuin hullu sanoen olevan asiaa työhuoneeseen, jossa ei edes\nkäynytkään. Varmaankin oli jotain tekeillä. Ja sitten Clara, joka\nhyvällä ruokahalulla söi kalaansa, eltaantuneeseen silavaan tottuneen\ntytön välinpitämättömyydellä, kertoi kauheasta rikoksesta, josta\nkaikissa lehdissä kirjoitettiin.\n\n-- Oletteko lukeneet siitä miehestä, joka partaveitsellä katkaisi\nrakastajattarensa kaulan? kysyi hän.\n\n-- Kummako se! sanoi pieni, lempeän ja aran näköinen myyjätär. -- Tyttö\noli toisen kanssa. Se oli aivan oikein.\n\nPauline suuttui. Mitä! Oliko lupa tarttua puukkoon vain sentähden,\nettei enää rakastettu. Ei ikinä! Ja keskeyttäen puheensa hän kääntyi\npalveluspojan puoleen sanoen:\n\n-- Pierre, minä en jaksa syödä häränlihaa... Käskekää laittaa minulle\nlisäruokaa, esimerkiksi munakas, mutta kuohkea, jos mahdollista!\n\nKoska hänellä oli aina makeisia taskussaan, hän odottaessaan rupesi\nsyömään leivän kanssa suklaanappeja.\n\n-- Ei tosiaan sellainen mies ole mukava, Clara jatkoi. -- Niitä on\npaljon mustasukkaisia. Toissapäivänäkin eräs mies kuuluu heittäneen\nvaimonsa kaivoon.\n\nPuhuessaan hän koko ajan katsoi Deniseä. Clara luuli arvanneensa hänen\nsalaisuutensa, sillä Denise oli käynyt kalpeaksi. Epäilemättä tuo\ntekopyhä pelkäsi korvapuustia rakastajaltaan, jota petti. Eipä\nhullumpaa, jos mustasukkainen sulhanen hakisi häntä täältä, niinkuin\ntyttö näkyi pelkäävän. Mutta keskustelu sai toisen käänteen. Eräs\nmyyjätär selitti, miten sametista poistettiin likapilkut, ja sitten\npuhuttiin eräästä Gaieté teatterin näytelmästä, jossa herttaiset\npikkutytöt tanssivat paremmin kuin aikaihmiset. Pauline, joka oli\nhetkeksi tullut pahalle tuulelle nähdessään liian mustaksi paistuneen\nmunakkaansa, lauhtui huomatessaan, ettei se sittenkään ollut kovin\nhuono maultaan.\n\n-- Antakaapa viinikarahvi tänne, hän sanoi Deniselle. -- Teidänkin\npitäisi tilata itsellenne munakas.\n\n-- Kyllä liha riittää minulle, vastasi Denise, joka kuluttaakseen niin\nvähän rahaa kuin suinkin tyytyi talon ruokaan, olipa se kuinka huonoa\ntahansa.\n\nKun palveluspoika toi riisivanukkaan, kaikki naiset panivat\nvastalauseen. He olivat edellisellä viikolla kieltäytyneet syömästä\nsitä, toivoen ettei sitä enää tarjottaisi. Denise, joka Claran\nkertomuksista levottomana ajatteli koko ajan Jeania, oli hajamielisesti\nottanut sitä lautaselleen ja oli ainoa, joka söi. Kaikki katsoivat\nhäneen halveksivasti. Lisäruokia tilattiin ja herkuteltiin aikalailla.\nTäytyihän toki syödäkin.\n\n-- Tiedättekö, että miehet ovat valittaneet ruoan huonoutta, sanoi\nlempeän näköinen valkotavarain myyjätär, -- ja että johtokunta on\nluvannut...\n\nToiset nauroivat hänelle vasten silmiä, eikä kukaan enää puhunut\njohtokunnasta. Kaikki joivat kahvia, paitsi Denise, joka oli sanonut\nettei pitänyt kahvista. Siinä istuivat kuppinsa ääressä villapukuiset\nvalkotavaroiden myyjättäret, vaatimattoman näköiset niinkuin\npikkuporvariston naiset, valmiiden vaatteiden myyjättäret,\njotka silkkipukua suojeleva ruokaliina kaulassa muistuttivat\npalvelijattariensa pöytään eksyneitä hienoja rouvia. Oli koetettu avata\nikkuna tukahduttavan ilman vaihtamiseksi, mutta se oli täytynyt heti\ntaas sulkea, sillä vaunujen räminä kävi niin kovaksi, että korvia\nsärki.\n\n-- Hiljaa, kuiskasi Pauline, -- tuossa on taas tuo vanha heittiö.\n\nSe oli isä Jouve. Hänen oli tapana ilmaantua aterian lopulla neitien\nruokasaliin. Hymysuin hän kiersi pöytää tiedustellen olivatko neidit\nsyöneet hyvällä ruokahalulla. Mutta kiusaantuneina hänen läsnäolostaan\nneidit kiirehtivät nousemaan pöydästä ja riensivät pois odottamatta\nkellon soittoakaan. Clara katosi ensimmäiseksi ja muut seurasivat\nhäntä. Kohta ei muita ollut jäljellä kuin Denise ja Pauline. Pauline\nsöi suklaanappeja.\n\n-- Minäpä lähetän palveluspojan ostamaan appelsiineja, Pauline sanoi\nnousten ... -- tuletteko?\n\n-- Aivan heti, vastasi Denise, joka vielä pureskeli leivän palaa, sillä\nhän tahtoi jäädä viimeiseksi voidakseen puhutella Robineauta osastolle\nmennessään. Mutta kun hän huomasi olevansa yksin isä Jouven kanssa,\nhänen tuli paha olla, ja tuskastuneena hänkin nousi pöydästä. Mutta\nnähdessään hänen lähestyvän ovea isä Jouve sulki häneltä tien.\n\n-- Neiti Baudu...\n\nSeisoen Denisen edessä hän hymyili isällisen suopeasti. Hänen suuret\nharmaat viiksensä ja lyhyeksi leikattu tukkansa tuntuivat osoittavan\nsotilaallisen suoraa rehellisyyttä. Hän pullisti mahtavaa rintaansa,\njossa loisti punainen nauha.\n\n-- Mitä tahdotte, herra Jouve? kysyi Denise rauhoittuneena.\n\n-- Näin teidät taas tänä aamuna ystävättärenne kanssa puhelemassa\ntuolla ylhäällä verhojen takana. Tiedättehän, että se on ohjesääntöä\nvastaan, ja jos ilmoittaisin asiasta... Ystävättärenne Pauline näyttää\npitävän teistä paljon.\n\nHänen viiksensä värähtivät, ja hänen juhlallisen korkea\nnautinnonhimoinen kotkannenänsä alkoi hohtaa.\n\n-- Kuulkaahan, mistä syystä te pidätte toisistanne niin paljon?\n\nDenise ymmärtämättä mitä hän tarkoitti tunsi selittämätöntä\nvastenmielisyyttä.\n\n-- Totta on, että puhelimme, herra Jouve, hän sopersi, -- mutta eihän\nsiinä mitään pahaa ole... Kiitän teitä kumminkin hyvyydestänne minua\nkohtaan.\n\n-- Eihän minun pitäisi hyvyyttä osoittaa, hän sanoi. -- Lain\nedustajanahan minun vain tulisi olla... Mutta kun satun tekemisiin noin\nsievän pikku neidin kanssa...\n\nHän tuli vielä lähemmäksi. Silloin Denisen valtasi todella pelko.\nPaulinen sanat palasivat hänen mieleensä ja hän muisti mitä oli kuullut\nkerrottavan osastolla isä Jouven hätyyttämistä myyjättäristä, joiden\noli ollut pakko maksaa hänelle hänen suosiostaan. Ei isä Jouve tosin\ntavaratalossa uskaltanut ilmaista oikeaa luontoaan, nipisti vain\npöhöttyneillä sormillaan neitosia poskesta ja piteli heitä kädestä niin\nkauan, ettei luullut muistavan irti päästääkään. Vasta tavaratalon\nulkopuolella, jos tytöt suostuivat käymään hänen luonaan\nMoineaunkadun varrella voileipiä syömässä, hän luopui isällisistä\nsuojelijantavoistaan ja heittäytyi mielitekojensa valtaan.\n\n-- Älkää koskeko minuun, kuiskasi Denise peräytyen.\n\n-- Kas niin, hänen kiusaajansa sanoi, -- ettehän toki pelkää ystävää,\njoka aina säästää teitä ikävyyksiltä... Olkaa ystävällinen ja tulkaa\ntänä iltana luokseni juomaan teetä. Hyvästä sydämestä se tarjotaan.\n\nDenise peräytyi yhä enemmän.\n\n-- En! En!\n\nRuokasali oli yhä tyhjä, sillä palveluspoika oli asioilla. Jouve\nkuullosteli käytävästä askelia, heitti nopean katseen ympärilleen ja\nvoimatta enää hillitä itseään koetti suudella Deniseä kaulaan.\n\n-- Pieni hupakko, hän kuiskasi, -- eihän noin komeatukkaisen sovi\narastella. Tulkaahan tänä iltana, ihan huviksenne vain.\n\nTuntien ihollaan miehen hehkuvien kasvojen polttavan hengityksen Denise\njoutui sellaisen kauhun valtaan, että työnsi miehen rajusti luotaan.\nSysäys tuli niin odottamattomasti, että isä Jouve horjui ja olisi\nkaatunut pöydän alle, ellei tuoli olisi ollut onneksi edessä ottamassa\nhäntä vastaan. Mutta kaatuessaan hän veti mukanansa viinikarahvin,\njonka sisältö räiskyi hänen valkealle kravatilleen ja kasteli\nlikomäräksi kunniamerkin punaisen nauhan. Vimmoissaan hän jäi\nliikkumattomana paikalleen muistamatta edes pyyhkiä tahraantunutta\npukuaan. Mitä! Kuinka hän olisi voinut odottaa mitään tällaista kun ei\ntehnyt edes väkivaltaa vaan totteli ainoastaan hyvän sydämensä käskyä.\n\n-- Kunniani kautta, neiti, kyllä te vielä kaduttekin!\n\nDenise oli juossut pakoon. Samassa kello soi, hämmennyksissään hän\nunohti Robineaun ja saapui vapisten osastolleen. Hän ei uskaltanut\nhievahtaakaan sieltä. Kun aurinko iltapäivällä paahtoi Gaillonin aukion\npuoleista julkisivua, tuli kuumuus välikerroksen huoneissa\nikkunaverhoista huolimatta sietämättömäksi. Asiakkaita kävi osastolla,\nmutta kauppoja ei syntynyt, vaikka myyjättäret hikipäissään\nhäärivät. Koko osasto alkoi haukotella, ja Aurélie rouvan silmät\ntuijottivat unisesti seinään. Vihdoin kolmen aikaan, kun Denise näki\njohtajattaren nukahtavan, hän pujahti ovesta ja lähti taas kiertämään\ntavarataloa toimiessaan niinkuin ainakin asioilla oleva. Pettääkseen\nuteliaita katseita hän ei mennyt suoraan silkkiosastolle, vaan\npoikkesi pitsiosastolle kysyäkseen muka jotakin Delochelta.\nSitten alakerroksessa hän kulki lyhyttavaraosaston ohi ja saapui\nsolmio-osastolle, kun hän äkkiä hämmästyksekseen huomasi Jeanin\nedessään.\n\n-- Mitä, sinäkö täällä! hän kuiskasi aivan kalpeana.\n\nJean oli paljain päin ja työpuserossa. Epäjärjestyksessä olevat hiukset\nkähertyivät hänen tyttömäisen hienohipiäiselle otsalleen. Mustia\nsolmioita sisältävän kaapin edessä seisoen hän näkyi vajonneen syviin\nmietteisiin.\n\n-- Mitä sinä täällä teet? jatkoi Denise.\n\n-- Mitäkö teen? Odotan tietysti sinua... Kun olet kieltänyt minua\nkäymästä tapaamassa sinua täällä, niin pistäydyin vain sisälle\nsanomatta kenellekään mitään. Ei sinun tarvitse minusta välittää. Älä\nole tuntevinasikaan, jos ei tee mielesi.\n\nMyyjät katsoivat heihin jo kummastellen. Jean jatkoi hiljemmällä\näänellä:\n\n-- Kuule, hän tahtoi tulla kanssani tänne. Niin kyllä, hän odottaa\nGaillonin aukiolla, suihkukaivon luona... Anna pian viisitoista frangia\ntai olemme hukassa. Usko pois, totta se on, yhtä totta kuin että\naurinko valaisee.\n\nDeniseä alkoi hävettää. Hänen ympärillään naurettiin täyttä kurkkua\nkoko outoa juttua. Solmio-osaston takana oli ovi pohjakerrokseen, hän\ntyönsi veljensä sinne ja laskeutui nopeasti hänen kanssaan portaat.\nJean jatkoi kertomustaan haparoiden, tietämättä kuinka alkaa ja mitä\nsanoa, jotta sisar uskoisi.\n\n-- Rahat eivät ole tietenkään häntä varten. Hän on aivan liian hieno\nvaatiakseen niitä. Eikä miestäkään varten, hän nyt viidestätoista\nfrangista välittäisi. Hän ei sallisi miljoonastakaan vaimoaan\nloukattavan. Tärkkelystehtailija hän on, johan sinulle sanoin, että he\novat sangen varakasta väkeä... Ei, ne ovat erästä jonninjoutavaa\njuoppoa varten, joka tuntee heidät ja joka on sattunut näkemään meidät\nyhdessä. Ja ymmärräthän, että jos en tänä iltana anna hänelle rahoja...\n\n-- Ole vaiti, kuiskasi Denise. -- Aivan heti. Menehän nyt vain...\n\nHe olivat saapuneet lähettämöön. Kuolleen kauden kestäessä avara\nkellari uinui kellariluukuista tulevassa kalvakkaassa valossa. Siellä\noli viileää, holvit olivat täynnä äänettömyyttä. Yksi ainoa poika\nkokoili säiliöstä Madeleinelle meneviä paketteja, ja Campion,\ntoimistonjohtaja, istui suurella lajittelupöydällä jalat riipuksissa ja\nsilmät puoliummessa.\n\nTaas Jean yritti alkaa:\n\n-- Hänen miehellään on iso veitsi...\n\n-- Menehän, Denise sanoi työntäen häntä edellään.\n\nHe kulkivat ahtaita käytäviä, missä kaasu paloi koko päivän. Oikealla\nja vasemmalla oli pimeitä kellareita, joissa oli lisävarastoja\nlautaseinien takana. Vihdoin Denise pysähtyi yhtä tällaista seinää\nvasten. Tänne tuskin kukaan tulisi, mutta Denise tiesi, että pääsy\ntänne oli kielletty ja hän värisi pelosta.\n\n-- Jos juoppo puhuu, Jean jatkoi, -- niin mies, jolla on iso veitsi...\n\n-- Mistä minä ne viisitoista frangia otan! Denise huudahti\nepätoivoissaan. -- Etkö sinä voi käyttäytyä siivosti! Aina sinulle\ntapahtuu jotain merkillistä.\n\nJean löi kädellään rintaansa. Hän ei enää itsekään oikein tiennyt,\nmikä loruissa oli totta, pani vain mielikuvituksensa liikkeelle\nkaunistaakseen rahantarpeitaan. Sillä jokin kiireinen tarvis kumminkin\noli aina pohjalla.\n\n-- Vannon kaikkein pyhimmän kautta, että täyttä totta on tällä\nkertaa... Pidin häntä näin, ja hän suuteli minua...\n\nDenise käski uudestaan hänen vaieta. Hänkin tuskastui lopuksi.\n\n-- En minä tahdo tietää enkä huoli sinun salaisuudestasi. Se on ruma...\nJa sinä kiusaat minua joka viikko ja tapat minut rahanpyynnöilläsi.\nYökaudet saan valvoa ja tehdä työtä... Ja sitä paitsi riistät leivän\nveljesi suusta.\n\nJean jäi seisomaan suu auki, kasvot kalpeina. Mitä! Rumako se oli? Hän\nei käsittänyt. Lapsuudesta asti hän oli tottunut kohtelemaan siskoaan\nkuin toveria ja uskomaan hänelle kaiken. Sehän oli aivan luonnollista.\nMutta häntä masensi että Denise hänen tähtensä valvoi yönsä. Ajatus,\nettä hän kidutti siskoaan ja riisti Pépéltä leivän, koski häneen niin\nkipeästi, että hän hyrähti itkuun.\n\n-- Oikeassa olet, konnamaista se on, hän huudahti. -- Mutta rumaa se ei\nole, päinvastoin, ja senpätähden juuri täytyy aina alkaa alusta... Hän\non jo kahdenkymmenen, ja hän luuli koko juttua leikiksi, vain siksi\nettä minä tuskin olen täyttänyt seitsemäntoista. Hyvä Jumala, kuinka\nolen itselleni vihainen! Pieksää minut pitäisi.\n\nHän oli tarttunut sisarensa käsiin suudellen niitä ja valellen niitä\nkyynelillään.\n\n-- Anna minulle viisitoista frangia, ja tämä on oleva viimeinen kerta,\nvannon sen sinulle... Tai ole antamatta, parempi minun on kuolla. Jos\nmies tappaa minut, niin sillähän pääset minusta.\n\nKun Denise alkoi itkeä, hän katui sanojaan.\n\n-- Kenties hän ei tahdokaan tappaa ketään... Koetamme sopia, lupaan sen\nsinulle, sisko kulta. Kas niin hyvästi! Nyt lähden.\n\nSamassa he kuulivat askelia käytävän perältä ja säpsähtivät kumpikin.\nDenise työnsi veljeään lähemmälle seinää pimeään nurkkaan. Hetken\naikaan he eivät kuulleet muuta kuin vieressään palavan kaasuliekin\nsihinän. Sitten askeleet lähestyivät, ja Denise näki isä Jouven, joka\nlähestyi jäykkänä kuin aina. Oliko hän täällä sattumalta, vai olisiko\njoku paljastanut heidät hänelle? Denise pelästyi niin silmittömästi,\nettä meni aivan sekaisin, ja työntäen Jeanin pimeästä ulos hän lähti\njuoksemaan ajaen poikaa edellään ja sopertaen:\n\n-- Mene pois! mene pois!\n\nHe juoksivat minkä jaksoivat. Isä Jouve seurasi heidän kintereillään\njuosten raskaasti läähättäen. He joutuivat uudelleen lähettämöön ja\ntulivat portaille, jotka johtivat Michodièrenkadulle.\n\n-- Mene pois! toisti Denise, -- mene pois!... Jos voin, niin lähetän\nsinulle viisitoista frangia.\n\nJean meni pois pää pyörällä. Kun järjestyksenvalvoja saapui\nhengästyneenä, hän näki vain vilahdukselta pojan valkean paidan ja\nliehuvat kullanväriset kiharat, jotka katosivat kadun kulmasta. Isä\nJouve jäi hetkeksi seisomaan tointuakseen ja ryhdistäytyäkseen. Hänellä\noli uusi valkea solmio, jonka hän oli ostanut valkotavaraosastolta ja\njonka solmu hohti kuin lumi.\n\n-- Siistiä käytöstä todellakin, neiti, hän sanoi vapisevin huulin. --\nSiistiä, sangen siistiä... Toivotte kenties, että minä hyväksyn\nsellaisen käytöksen kuin te pohjakerroksessa... Siistiä tosiaankin...\n\nDenise nousi portaita isä Jouven seuratessa häntä yhä samaa virttä\nveisaten. Denise ei saanut sanaakaan sanotuksi puolustuksekseen. Hän\nkatui, että oli lähtenyt juoksemaan. Olisihan hän voinut selittää asian\nja näyttää veljensä. Nyt he saivat taas aihetta epäillä hänen\nkäytöstään, eikä kukaan uskoisi häntä, vaikka hän kuinka vakuuttaisi.\nVielä kerran hän unohti Robineaun ja meni takaisin osastolleen.\n\nJouve meni viipymättä johtokunnan kokoushuoneeseen ilmoittamaan\nasiasta. Mutta palveluspoika sanoi Mouret'n parhaillaan olevan herra\nBourdonclen ja herra Robineaun kanssa tärkeässä neuvottelussa. Sitä oli\nkestänyt neljännestunnin. Ovi oli auki, ja Jouve kuuli Mouret'n\niloisesti kysyvän Robineaulta, oliko hän lomaansa tyytyväinen. Ei ollut\nlainkaan puhetta erosta, päinvastoin keskusteltiin muutamista osastolla\ntehtävistä muutoksista.\n\n-- Haluatteko jotain, herra Jouve? huusi Mouret. -- Käykää sisään!\n\nMutta Jouve totellen vaistoaan kääntyi Bourdonclen puoleen, joka tuli\nhuoneesta, ja kertoi hänelle kaiken. Kävellen vierekkäin he kulkivat\nhiljaa pitkin huiviosastoa, toinen kumarassa kuiskaten toisen korvaan,\ntoinen kuunnellen kasvot aivan liikkumattomina. Ei värähdyskään niissä\npaljastanut kertomuksen tekemää vaikutusta.\n\n-- Hyvä on, hän sanoi lopulta.\n\nHe olivat saapuneet valmiiden vaatteiden osastolle ja menivät sisään.\nAurélie rouva torui parhaillaan Deniseä. Mistä hän taas tuli, ei kai\nhän nyt uskaltanut väittää olleensa työhuoneessa? Hänen alituisia\nkatoamisiaan ei todella enää voinut antaa anteeksi.\n\n-- Rouva Aurélie, sanoi Bourdoncle.\n\nHän oli päättänyt itse ryhtyä kurinpalautukseen Mouret'lta kysymättä,\nsillä hän arveli tämän liian heikoksi. Johtajatar meni hänen luokseen,\nja kuiske alkoi uudestaan. Koko osasto odotti aavistaen pahaa. Lopulta\nAurélie rouva kääntyi julistaen mahtavasti:\n\n-- Neiti Baudu...\n\nJa hänen majesteettisilla kasvoillaan oli kaikkivaltiuden järkähtämätön\nliikkumattomuus, kun hän jatkoi:\n\n-- Käykää kassaan! Nuo hirveät sanat kaikuivat oudosti asiakkaista\ntyhjässä osastossa. Denise seisoi huokaustakaan päästämättä suorana ja\nkalpeana. Sitten hän kysyi katkonaisin sanoin:\n\n-- Kassaanko? Minunko... Miksi? Mitä olen tehnyt?\n\nBourdoncle vastasi säälimättömän kovasti, että neiti Baudu tiesi kyllä\nitse sen ja että hänen oli parempi olla pyytämättä selitystä. Sitten\nhän alkoi puhua solmioista ja sanoi, että olisi todella kaunista, jos\nkaikki neidit kävisivät alakerroksessa tapaamassa nuoria miehiä.\n\n-- Veljenihän se oli, sanoi Denise avuttoman katkerasti.\n\nMarguerite ja Clara purskahtivat nauruun, ja rouva Frédéric, joka ei\ntavallisesti sanonut mitään, pudisti epäilevästi päätään. Aina vain\nväitti veljekseen. Ei sitä lopuksi jaksanut kuunnellakaan. Silloin\nDenise katsoi heihin kaikkiin, Bourdoncleen, joka jo alussa oli\nvastustanut hänen palvelukseen ottamistaan, isä Jouveen, syyttäjäänsä,\njolta ei voinut toivoa mitään oikeutta, tovereihin, jotka yhä vihasivat\nhäntä hänen yhdeksän kuukautta osoittamastaan lempeästä rohkeudesta\nhuolimatta ja jotka nyt iloitsivat hänen onnettomuudestaan. Tarpeetonta\nkai oli puolustautua. Mitä varten hän olisi pyrkinyt jäämään tänne,\nmissä kukaan ei välittänyt hänestä. Ja hän meni ovesta ulos sanomatta\nsanaakaan, luomatta katsettakaan saliin, missä oli niin kauan\ntaistellut.\n\nMutta kun hän oli yksin hallissa, itku nousi hänen kurkkuunsa. Eikö\nkukaan rakastanut häntä. Äkkiä Mouret muistui hänelle mieleen, ja koko\nhänen olemuksensa nousi kapinaan. Ei, hän ei suostuisi tällaiseen\nvääryyteen. Mouretkin kenties uskoisi tuota häpeällistä syytöstä,\nuskoisi todeksi, että hän oli tavannut vieraan miehen kellarissa. Sitä\nhäpeää hän ei sietänyt. Hän tunsi vastustamatonta halua mennä Mouret'n\npuheille antamaan hänelle selityksen, puhdistautuakseen, sillä\nyhdentekevää hänelle oli minne hän meni, kunhan Mouret vain ei uskoisi\nsellaista. Hänen entinen pelkonsa, tuo jähmetyttävä väristys, joka aina\noli vallannut hänet Mouret'n läheisyydessä, tuntui äkkiä sulavan\nkiihkeään tarpeeseen päästä näkemään hänet ennen lähtöä, vannoa\nhänelle, ettei ollut tehnyt mitään häpeällistä.\n\nKello kävi viidettä, ja tavaratalo alkoi herätä illan viilentyessä.\nDenise asteli reippaasti johtokunnan huonetta kohti. Mutta kun hän oli\npäässyt ovelle, sai toivottomuus uudestaan hänessä vallan. Hänen\nkielensä tuntui kangistuvan, elämän raskaus painavan hänen hartioitaan.\nTuskin Mouretkaan häntä uskoisi. Kenties hänkin nauraisi niinkuin\nmuutkin. Pelko sai hänet peräytymään. Ei maksanut vaivaa; parempi olla\nyksin, parempi kadota, kuolla. Sitten, kenellekään mitään sanomatta, ei\nedes Delochelle eikä Paulinellekaan, hän meni suoraan kassalle.\n\n-- Neiti, sanoi virkailija, teille maksetaan kahdestakymmenestäkahdesta\npäivästä kahdeksantoista frangia seitsemänkymmentä centimea johon tulee\nlisäksi seitsemän frangia myyntivoittoa... Senhän te olette saapa, eikö\nniin?\n\n-- Oikein on, herra. Paljon kiitoksia!\n\nJa kun Denise rahat kädessä poistui kassalta, hän kohtasi vihdoin\nRobineaun. Tämä oli jo kuullut Denisen erosta ja lupasi käydä\ntyönantajalta perimässä solmioiden ompelemisesta tulevat rahat. Hän\nkoetti lohduttaa onnetonta. Ja kiivastuen hän lopulta purki vihaansa\nluonnottomia oloja vastaan. Oli tämäkin elämää! Aina sokean oikun\nvarassa, erottamisen pelossa, saamatta edes täyden kuukauden\npalkkaakaan, kun syyttä ajettiin pois. Denise meni ilmoittamaan rouva\nCabinille, että aikoi haettaa matkatavaransa jo samana iltana, jos\nmahdollista. Kello löi viisi, kun hän huomasi olevansa Gaillonin aukion\nkäytävällä kiireisen joukon jaloissa.\n\nIllalla, kun Robineau palasi kotiinsa, hän sai johtokunnalta kirjeen,\njossa hänelle ilmoitettiin, että osaston järjestystä koskevista syistä\njohtokunnan oli pakko luopua hänen palveluksistaan. Vielä samana\niltapäivänä hän oli puhunut johtajan kanssa. Moukarin iskulta se\ntuntui. Hutin ja Favier riemuitsivat silkkiosastolla yhtä meluisasti\nkuin valmiiden vaatteiden osastolla Marguerite ja Clara. Hyvältä\ntuntui. Suursiivous väljensi tilat. Yksistään Deloche ja Pauline\nkohdatessaan toisensa osastojen tungoksessa muistivat kaipauksella\nDeniseä, entistä lempeää ja hiljaista toveriaan.\n\n-- Ah, Deloche sanoi, -- jos hänelle muualla käy hyvin, niin tahtoisin,\nettä palaisi tänne tallaamaan nuo ilkiöt maahan.\n\nBourdonclen täytyi yksinään kestää Mouret'n vihanpurkaukset. Kun tämä\nsai tietää Denisen erottamisesta, hän suuttui silmittömästi.\nTavallisesti hän ei paljon henkilökunnasta välittänyt, mutta nyt hän\noli huomaavinaan kapinan oireita, yksinvaltansa halveksimista. Eikö hän\nenää ollut isäntä omassa talossaan? Muutko käskivät? Hän ei kärsinyt,\nettä hänen selkänsä takana vehkeiltiin. Kaiken oli tapahduttava hänen\nnähtensä, ja jos joku uskalsi vastustaa hänen tahtoaan, niin taitettava\nhänet oli kuin oljenkorsi. Hankittuaan sitten asiasta tarkempia tietoja\nhermostuneen kiivaasti, mitä ei edes kyennyt salaamaan, hän suuttui\nuudestaan. Tyttö parka ei valehdellut. Veljensä hän oli kellarissa\ntavannut. Olihan Campion tuntenut hänet. Mitä syytä oli hänen\nerottamiseensa? Mouret oli jo vähällä vaatia hänet otettavaksi\ntakaisin.\n\nMutta Bourdoncle taivutti selkänsä rajuilman raivotessa väittämättä\nvastaan. Hän odotti aikaansa. Ja kun vihdoinkin Mouret tuntui kerran\nolevan lauhkeammalla tuulella, hän uskalsi sanoa:\n\n-- Parempi kaikissa suhteissa, että hän on poissa.\n\nMouret joutui hämilleen, veri kohosi hänen kasvoihinsa.\n\nHän vastasi nauraen:\n\n-- Vai parempi. Mutta ette taida aivan väärässäkään olla. Mennään\nkiertämään tavarataloa. Kauppa alkaa vilkastua. Eilen myynti nousi jo\nsataantuhanteen.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nDenise jäi hetkeksi seisomaan kivikadulle aivan huumaantuneena. Kello\noli jo viisi, mutta päivä oli vielä polttavan kuuma ja taivas täynnä\nkeskikesän häikäisevän valkeaa hohdetta. Onnettomuus oli kohdannut\nhänet niin äkkiarvaamatta, hänet oli ajettu pois niin odottamatta,\nettei hän tiennyt minne mennä eikä mitä tehdä, hän käänteli vain\nkoneellisesti taskussaan kassasta saamiaan rahoja.\n\nAjurinvaunujen jono pakotti hänen odottamaan Naisten Aarreaitan\njalkakäytävällä, ennenkuin hän uskalsi heittäytyä tungokseen.\nPäästyään vihdoinkin kadun toiselle puolelle hän kulki Gaillonin\naukion poikki ikäänkuin mennäkseen Ludviginkadulle, mutta muuttaen\nmieltään hän kääntyikin Saint-Rochinkadulle. Kuitenkaan hän ei\nnäyttänyt vielä tietävän minne suunnata kulkunsa, sillä hän pysähtyi\nNeuve-des-Petits-Champs'inkadun kulmaan ja lähti kulkemaan tätä katua\nkatsottuaan epäröiden ympärilleen. Jouduttuaan Choiseulin kauppakujalle\nhän poikkesi sille ja palasi sitten, tietämättä kuinka, Monsignynkadun\nkautta Saint-Augustininkadulle. Hänen päätään pyörrytti ja korvissa\nsoi. Kun hän sattui näkemään kaupunginlähetin, hän ajatteli, että\nmatkakirstu olisi ollut haettava, mutta eihän hän tiennyt minne viedä\nsen. Hänestä tilanne tuntui mielettömältä, hänellä oli vast'ikään ollut\nhuone missä asua ja vuode missä nukkua.\n\nKohottaen katseensa hän rupesi tutkimaan talojen ikkunoita, joissa oli\nkaikenlaisia ilmoituksia. Hajamielisesti hän luki niitä sisäisen\nväristyksen puistattamana. Tämä äkillinen muutos tuntui hänestä aivan\nmahdottomalta. Vielä äsken hän oli suojassa, ja nyt hän harhaili tämän\nsuuren, tuntemattoman kaupungin kaduilla turvatonna, avutonna. Olihan\nhänen kumminkin jossakin syötävä ja nukuttava. Kadut seurasivat\ntoisiaan. Moulininkadulta hän joutui Annankadulle ja kiersi samaa\nkaupunginosaa uskaltamatta mennä sen rajojen ulkopuolelle. Äkkiä hän\nhämmästyksekseen huomasi olevansa uudestaan Naisten Aarreaitan edessä,\nja paetakseen tätä taloa, josta hän näkyi olevan pääsemättömissä, hän\nlähti kiireesti kulkemaan Michodièrenkatua.\n\nOnneksi Baudu ei ollut ovellaan. Elbeufin vanha liike näytti lepäävän\nkuoleman unta himmeiden ikkunalasiensa takana. Hän ei olisi koskaan\nuskaltanut näyttäytyä sedälleen, joka ei ollut häntä tuntevinaan, eikä\nhän tahtonut joutua hänen elätettäväkseen nyt, kun kamalat ennustukset\nolivat käyneet toteen. Mutta toisella puolen katua keltainen ilmoitus\npysähdytti hänet: _Kalustettu huone vuokrattavana_. Tämä\nvuokrailmoitus oli ensimmäinen, joka ei häntä pelottanut, niin köyhältä\ntalo näytti. Katsottuaan lähempää hän huomasi sen olevan vanhan,\nNaisten Aarreaitan ja Duvillard'in välissä kituvan kaksikerroksisen\nhökkelin ruosteenvärisessä seinässä. Puotinsa ovella vanha, parrakas\nBourras, silmälasit päässä, tutki norsunluista kepinsakaraa. Talo oli\nkokonaan hänellä vuokralla, ja vähentääkseen vuokrasummaa hän otti\nhuoneisiin asukkaita.\n\n-- Teillä taitaa olla huone vuokrattavana, sanoi Denise totellen\näkillistä päähänpistoa.\n\nBourras kohotti terävät, tuuheiden kulmakarvojen alla piilevät silmänsä\nja hämmästyi nähdessään Denisen. Hän tunsi tavaratalon neidit, ja\nvastasi silmäiltyään Denisen huolellista pukua ja siivoa käytöstä:\n\n-- Ei se teille kelpaa.\n\n-- Paljonko siitä on vuokraa? Denise kysyi.\n\n-- Viisitoista frangia kuussa.\n\nDenise tahtoi käydä katsomassa huonetta. Kun vanhus päästettyään hänet\nahtaaseen puotiin, katseli häntä yhä ihmeissään, hän kertoi eronneensa\ntavaratalon palveluksesta ja lisäsi, ettei tahtonut vaivata setäänsä.\nBourras suostui hakemaan avaimen puodintakaisesta ahtaasta kammiosta,\njoka oli hänen makuuhuoneenaan ja keittiönään ja jonka tomuisesta\nikkunasta kuulsi vähäisen, tuskin kahden metrin levyisen sisäpihan\nvihertävä valo.\n\n-- Menen edeltä, jottette kaatuisi, Bourras sanoi kaupan sivulla\nkulkevassa kosteassa käytävässä.\n\nHe kävelivät haparoiden, kunnes porraskäytävä tuli eteen. Bourras\nvaroitteli yhä enemmän. Kaidepuut olivat seinän puolella. Käänteessä\noli kolo, johon ei pitänyt astua. Joskus asukkaat jättivät\nrikkalaatikkonsa käytävään, joten täytyi varoa, ettei kompastunut\nniihin. Pimeys oli niin sakea, ettei Denise nähnyt mitään. Hän tunsi\nseinän muurauksesta lähtevän kylmän kosteuden. Käytävän käännöksen\nkohdalla pieni, pihalle antava ruutu valaisi heikosti kiertoportaiden\nmustana ammottavaa kuilua, likaisia seiniä sekä halkeilleita ja\nmaalaamattomia ovia.\n\n-- Jospa edes nuo huoneet olisivat vapaina! Bourras jatkoi. -- Niissä\nteidän olisi hyvä olla... Mutta siellä asuu naisia.\n\nToisessa kerroksessa valaisi vähän kirkkaampi valo rappiolla olevan\ntalon surkeaa alastomuutta. Leipurinoppilas asui ensimmäisessä\nhuoneessa ja toinen huone käytävän perällä oli vuokrattavana. Kun\nBourras oli avannut oven, täytyi hänen jäädä kynnykselle, jotta\nDenisellä olisi tilaa tarkastella huonetta. Vuode oli oven suussa, niin\nettä yksi henkilö pääsi juuri ja juuri siitä sisään. Perällä oli pieni\npähkinäpuinen lipasto, mustunut kuusipuinen pöytä ja kaksi tuolia.\nNiitä asukkaita varten, jotka itse keittivät ruokansa, oli kamiinan\nedessä pieni muurattu uuni, jonka ääressä täytyi askaroida polvillaan.\n\n-- Ei se muhkea ole, Jumala paratkoon, Bourras sanoi, -- mutta ikkuna\non iloinen. Siitä näkee kadulle.\n\nKun Denise hämmästyen katsoi sängyn yläpuolella olevaa katon nurkkaa,\njohon huoneen joku asukas oli kynttilällä polttanut nimensä\n\"Ernestine\", Bourras lisäsi vaatimattomasti:\n\n-- Olisihan tässä parantamista, mutta jos rupeaisin tekemään\nkorjauksia, en tulisi itse toimeen.\n\n-- Tämä sopii sangen hyvin, sanoi Denise.\n\nHän maksoi kuukaudesta, pyysi lakanoita ja kaksi pyyheliinaa ja teki\nvuoteensa tyytyväisenä, kun tiesi missä nukkua yön. Sitten hän haetti\nmatkakirstunsa ja muutto oli tehty.\n\nNyt Denisellä oli kaksi kovaa kuukautta edessä. Koska hän ei voinut\nmaksaa Pépén hoidosta, hänen täytyi ottaa lapsi luokseen ja käyttää\nhänelle vuoteena vanhaa sohvaa, jonka Bourras lainasi. Puolellatoista\nfrangilla päivässä hän tuli toimeen, vuokra siihen laskettuna, jos hän\nitse söi kuivaa leipää ja antoi lapselle vähän lihaa. Kahtena\nensimmäisenä viikkona hän suoriutui jotenkin hyvin, sillä hänelle oli\nvuokran maksettuaan jäänyt kymmenen frangia, ja sitten hän sai\nsaatavansa solmioiden ompelemisesta, kahdeksantoista frangia\nkolmekymmentä. Mutta kun nämä varat loppuivat, hän näki puutetta.\nTurhaan hän koetti hakea paikkaa Clichyn aukion, Bon Marchén ja Louvren\ntavarataloista. Kuolleen kauden kestäessä kauppa oli joka paikassa\nlamassa, ja hänen käskettiin odottaa syksyyn. Enemmän kuin viisituhatta\nerotettua kauppa-apulaista samoili niinkuin hänkin Pariisin katuja työn\nhaussa. Hän koetti hankkia itselleen käsityötä, mutta kun hän ei\ntuntenut Pariisia, ei hän tiennyt mistä tuottavaa työtä sai, vaan otti\nvastaan mitä tahansa eikä saanut aina maksuakaan. Joskus hän syötti\nPépélle päivälliseksi lientä sanoen syöneensä itse kaupungilla, ja\nsitten hän meni nälkäisenä nukkumaan, pää kuumeesta suhisevana. Kun\nJean sattui tulemaan tällaisina puutteen päivinä, hän oli aivan\nepätoivoissaan, sillä hän tiesi olevansa kurjuuteen syypää, ja hän\nkatui niin kipeästi konnamaisuuttaan, että Denisen täytyi usein\nvalehdella rauhoittaakseen häntä. Kun muu ei auttanut, tyttö antoi\nhänelle usein kahden frangin rahankin osoittaakseen, että hänellä oli\nmuka säästöjä. Denise ei koskaan valittanut veljien kuullen. Ja pyhänä,\njos hänen varansa sallivat hänen ostaa palasen vasikanpaistia, jonka\nhän valmisti polvillaan uunin edessä, niin ahdas huone oli täynnä\nhuoletonta iloa. Sitten, kun Jean oli palannut mestarinsa luo ja Pépé\nvaipunut unen helmaan, Denisellä oli koko yö edessään seuraavan päivän\ntoimeentulon hankkimiseen.\n\nMutta hänellä oli muitakin huolia, jotka pitivät häntä yöllä valveilla.\nEnsimmäisessä kerroksessa asuvat naiset ottivat iltaisin myöhään\nvieraita vastaan, ja joskus tapahtui, että vieraat erehtyivät ja\ntulivat nyrkillä takomaan hänen oveaan. Bourras oli neuvonut häntä\npysymään aivan hiljaa, sanaakaan sanomatta, ja Denise pisti hiiskumatta\npäänsä pieluksen alle tukkiakseen korvansa ja saadakseen kirouksilta\nrauhan. Myöskin hänen naapurinsa, leipurinoppilas, oli kiusana. Tämä\npääsi vasta aamulla kotiin ja vahti Deniseä, kun tämä meni hakemaan\nvettä. Ja sitten hän kaivoi seinään reikiä nähdäkseen Denisen\npeseytyvän, niin että tytön täytyi ripustaa vaatteita seinälle\nsaadakseen olla rauhassa. Mutta vielä enemmän häntä vaivasivat kadulla\ntörkeät ahdistelut. Hän ei voinut pistäytyä vähimmällekään asialle\nkaduille, missä huonomaineisten kaupunginosien hylkiöt kuljeskelivat,\nkuulematta takanaan läähättävää hengitystä ja riettaita ehdotuksia.\nMiehet ajoivat häntä takaa aina mustan käytävän perälle asti. Miksi hän\nei ottanut rakastajaa? Se tuntui oudolta, jopa naurettavaltakin. Olihan\nhän kumminkin kerran siihen joutuva. Hän ei olisi voinut itsekään\nselittää, kuinka hän pystyi pitämään puoliaan, vaikka nälkä hätyytti\nalituisesti ja ilma hänen ympärillään oli hehkuvaa himoa täynnä.\n\nEräänä iltana hänellä ei ollut leipääkään Pépélle illalliseksi,\nkun muuan mies, ritarinauha napinlävessä, alkoi seurata häntä.\nKäytävän edessä mies lähenteli hävyttömästi, ja Denise paiskasi\nvastenmielisyyden vallassa häntä ovella vasten kasvoja. Päästyään\nhuoneeseensa hän istuutui vapisten kauttaaltaan. Pienokainen nukkui.\nMitä hän vastaisi, jos lapsi heräisi ja pyytäisi ruokaa. Hänenhän olisi\nvain tarvinnut suostua äsken, ja hänen kärsimyksensä olisivat olleet\nlopussa. Hänellä olisi ollut rahaa ja vaatteita ja kaunis huone. Sehän\noli aivan helppoa, ja sanottiin, että kaikkien kävi niin, koska nainen\nei voinut Pariisissa elää työllään. Mutta koko hänen luontonsa nousi\nsellaista ratkaisua vastaan. Saivathan muut elää mielensä mukaan, ei\nhän heitä tuominnut, mutta itse puolestaan hän vaistomaisesti inhosi\nkaikkea, mikä oli likaista ja järjetöntä. Hänen käsityksensä mukaan\nelämän tuli olla pelkkää järkeä, siveyttä ja rohkeutta.\n\nMonta kertaa Denise tutki itseään. Hänen mieleensä muistui vanha laulu,\njossa kerrottiin, miten merimiehen morsian pelastui rakkautensa\nsuojelemana odotuksen vaaroista. Valognes'issa hänen oli ollut tapana\nkatsellessaan autiota katua hyräillä laulun hentomielistä loppusäettä.\nPiiliköhän hänenkin sydämessään hellyys, koska hän niin rohkeasti\nvastusti kiusausta? Hän ajatteli Hutinia, mutta tunsi vain\nvastenmielisyyttä. Joka ilta tämä kulki hänen ikkunansa ohitse.\nPäästyään alajohtajaksi hän kulki nykyisin ylpeästi yksin myyjien\nkumarrellessa nöyrästi häntä. Hän ei milloinkaan kohottanut katsettaan\nikkunaan, ja Denise, joka luuli kärsivänsä hänen ylpeydestään, seurasi\nhäntä katseellaan tarvitsematta koskaan pelätä, että hän huomaisi.\nMouret kulki myös joka ilta ohi, mutta hänet nähdessään Denise tunsi\nsydämensä värisevän ja vetäytyi nopeasti piiloon. Ei Mouret'n tarvinnut\ntietää, missä hän asui. Denise häpesi taloa ja hän oli levoton siitä,\nmitä Mouret mahtoi hänestä ajatella, vaikka heillä ei enää ollut mitään\ntekemistä toistensa kanssa.\n\nDenise eli sitä paitsi yhä Naisten Aarreaitan lähimmässä läheisyydessä.\nOhut seinä vain erotti hänen huoneensa hänen entisestä osastostaan, ja\naamusta alkaen hän saattoi seurata sen toimintaa, kuulla ostajajoukon\nlähestyvän ja lisääntyvän myynnin yhä enenevässä touhussa. Pieninkin\nmelu tärähdytti tätä vanhaa, hirviön kyljessä kituvaa loisrakennusta,\njohon mahtavan valtasuonen tykytys loi näennäistä elämää. Denisen\nolikin mahdotonta kätkeytyä täydellisesti entisiltä tovereiltaan. Kaksi\nkertaa hän oli tavannut Paulinen, joka säälien hänen onnettomuuttaan\noli tarjoutunut auttamaan häntä. Denisen oli täytynyt keksiä tekosyitä\nestääkseen häntä käymästä hänen nykyisessä kurjassa asunnossaan tai\nkieltäytyäkseen tulemasta eräänä sunnuntaina Baugén luo häntä\ntapaamaan. Mutta vaikeampi Denisen oli taistella Delochen toivotonta\nystävyyttä vastaan. Tämä seurasi häntä alati, tiesi kaikki hänen\nhuolensa ja odotti häntä ovella. Eräänä iltana Deloche oli tahtonut\nlainata Deniselle kolmekymmentä frangia, veljensä hänelle luovuttamat\nsäästöt, niinkuin hän punastuen väitti. Nämä kohtaukset elvyttivät yhä\nDenisen rinnassa kipeän kaipauksen ja pitivät muistot vireillä, niin\nettä hän melkein luuli vielä kuuluvansa Naisten Aarreaittaan.\n\nDenisen luona ei käynyt juuri kukaan. Suuresti hän sentähden\nhämmästyikin, kun hän eräänä iltana kuuli ovellensa koputettavan. Se\noli Colomban. Denise ei pyytänyt häntä istumaan, vaan puhutteli häntä\nseisoallaan. Colomban sopersi hämillään muutamia sanoja, tiedusteli\nhänen terveyttään, puhui Vanhasta Elbeufista. Mikä hänet tänne toi?\nOliko kenties setä Baudu katunut kovuuttaan ja lähettänyt hänet tänne?\nTuskin, sillä ukko ei tervehtinyt vieläkään kadulla, vaikka hän ei\nvoinut olla tietämätön sukulaisensa onnettomuudesta. Kun Denise kysyi\nasiaa Colombanilta, tämä joutui yhä enemmän hämilleen. Ei, ei isäntä\nollut häntä lähettänyt, itsestään hän tuli. Vihdoin hän alkoi puhua\nClarasta. Sitä varten hän oli tullut, että saisi tietoja Clarasta.\nKäyden rohkeammaksi hän pyysi neuvoja, toivoen että Denise suostuisi\nvälittäjäksi. Turhaan Denise nuhteli häntä hänen uskottomuudestaan\nGenevièveä kohtaan ja vieläpä sellaisen sydämettömän tytön tähden.\nColomban kävi vielä toisenkin kerran, ja vähitellen hän tottui käymään\nDenisen luona. Näissä keskusteluissa oli hänen ujolle rakkaudelleen\ntarpeeksi tyydykettä, ja hän palasi aina samaan aiheeseen nauttien\nsiitä, että sai seurustella naisen kanssa, joka tunsi Claran. Tämäkin\nvaikutti, että Denise tunsi yhä enemmän liittyvänsä Aarreaitan elämään.\n\nSyyskuun loppupäivinä Denise vasta oppi tuntemaan kurjuuden. Pépé oli\nsairastunut kovaan yskään, ja hänen olisi pitänyt saada ravitsevaa\nruokaa, mutta Denisellä oli tuskin leipääkään antaa hänelle. Kun hän\neräänä iltana taisteluun kyllästyneenä itki sellaisen epätoivon\nvallassa, joka heittää tytöt turmion teille tai Seineen, vanha Bourras\nkoputti hiljaa hänen ovelleen. Hän toi leivän ja kannussa lihalientä.\n\n-- Kuulkaahan, tässä on pienokaiselle, hän sanoi juron näköisenä\nniinkuin aina. -- Älkää itkekö niin kovasti; se häiritsee muita\nvuokralaisia.\n\nKun Deniseltä kiittäessä pääsi uudestaan itku, hän jatkoi:\n\n-- No, olkaa nyt itkemättä ja tulkaa huomenna minun puheilleni. Minulla\non teille työtä.\n\nSiitä lähtien kun Naisten Aarreaitta odottamatta oli ruvennut\nBourras'inkin kilpailijaksi liittämällä liikkeeseensä sateen- ja\npäivänvarjo-osaston, tämä ei enää käyttänyt apulaisia. Hän teki kaikki\nitse menoja vähentääkseen, pesi, korjasi, ompeli. Sitä paitsi hänen\nostajakuntansa väheni niin suuressa määrässä, että häneltä puuttui\njoskus kokonaan työtä. Siksi hänen täytyi keksimällä keksiä Deniselle\ntekemistä, kun hän seuraavana päivänä otti hänet apulaisekseen. Eihän\nhän kuitenkaan voinut antaa ihmisten kuolla taloonsa.\n\n-- Annan teille kahden frangin päiväpalkan, hän sanoi. -- Kun teillä on\nparempaa tarjona, niin saatte mennä.\n\nDenise pelkäsi häntä ja joudutti niin nopeasti työnsä valmiiksi, ettei\nvanhus kohta tiennyt mitä antaa hänelle. Hän ompelutti silkkikaistoja\nyhteen ja korjautti pitsejä. Ensi päivinä Denise ei uskaltanut\npäätään nostaa, niin kovan kurin alaisena hän luuli olevansa tuon\nkoukkunenäisen ja teräväsilmäisen ukon luona, jolla oli tukka tuuhea\nkuin leijonan harja ja paksut, jäykät kulmakarvat. Hän oli sitä paitsi\nkovaääninen ja rajuliikkeinen, niin että hän oli naapuriston lapsille\nmörkö, jonka äidit aina uhkasivat kutsua, kun eivät saaneet muuten\npienokaisia olemaan siivolla. Kuitenkaan eivät pojannaskalit\njuostessaan hänen ohitsensa koskaan voineet olla huutamatta hänelle\nkompasanoja, joista hän ei ollut tietävinäänkään. Sillä vanhan\nkiihkoilijan viha kohdistui yksinomaan noihin kurjiin heittiöihin,\njotka uskalsivat häväistä hänen ammattiaan myymällä huokeahintaista ja\nala-arvoista tavaraa, koirillekin kelpaamatonta, kuten hän sanoi.\n\nDenise vapisi, kun ukko raivoissaan ärjyi:\n\n-- Taiteesta ei ole enää mihinkään, kuuletteko!... Ei mistään saa enää\nkunnollista kahvaa. Keppejä kyllä saa, mutta kahvoja! Niitä ei enää\nole. Hakekaa minulle käsiin kunnollinen kahva, niin annan teille\nkaksikymmentä frangia.\n\nSiitä hän taiteilijana ylpeili, ettei Pariisissa ollut ainoaakaan\ntyömiestä, joka olisi vetänyt hänelle vertoja kahvojen veistämisessä.\nHän teki keveää ja kestävää työtä. Varsinkin hän oli sakaroiden teossa\nmestari, ja hän osasi muovailla niitä jos minkä muotoisiksi, kukiksi,\nhedelmiksi, eläimiksi, jopa ihmisten päiksikin, jotka usein olivat\nhämmästyttävän eläviä ja kauniita. Hän vuoli niitä kynäveitsellä, ja\nsilmälasit nenällä hän istui usein päiväkaudet kumarassa puksipuu- tai\nnorsunluukappale kädessä.\n\n-- Hölmöjä ne ovat, jatkoi hän, -- jotka eivät muuta osaa kuin liimata\nsilkkikangasta valaanluihin. Kahvat ostavat valmiina, tukuttain... Sen\narvoista siitä sitten tulee. Kuuletteko, taiteesta ei enää ole\nmihinkään!\n\nLopulta Denise kumminkin tottui häneen ja lakkasi pelkäämästä. Bourras\ntahtoi Pépén päivällä kauppaan leikkimään, sillä hän piti paljon\nlapsista. Kun Pépé kulki nelinkontin, eivät muut enää sopineet\nliikkumaan; Denise istui nurkassaan parsien ja ommellen, Bourras\nikkunansa luona veistäen kynäveitsellään. Päivät vaihtuivat, mutta työt\nja keskustelunaiheet olivat aina yhtäläiset. Naisten Aarreaittaa ukko\nmoitti alati, ja väsymättä hän kertoi, kuinka pitkälle oli joutunut\nkaksintaistelussaan hirviön kanssa. Vuodesta 1845 alkaen hän oli asunut\ntässä samassa talossa, sillä hänellä oli kolmenkymmenen vuoden sopimus,\nja vuokraa hän maksoi tuhatkahdeksansataa. Kun hän muille\nvuokraamistaan huoneista sai tuhat frangia, niin itse kauppa tuli\nhänelle maksamaan kahdeksansataa. Se ei ollut kallista. Muita menoja\nhänellä ei ollut, niin että kauan hän vielä kesti. Kun vain jaksoi\nodottaa, niin voitosta ei ollut epäilemistäkään. Vielä hän aikoi syödä\nhirviön suuhunsa. Äkkiä hän keskeytti.\n\n-- Onko heillä siellä tuollaisia koiranpäitä?\n\nTirkistellen silmälasiensa takaa hän arvosteli veistämäänsä verikoiran\npäätä, joka huuli nostettuna ja hampaat näkyvissä näytti tahtovan\nhyökätä päälle. Pépé nousi katsomaan nojaten pienillä käsillään\nvanhuksen polveen.\n\n-- Vähät minä muusta, kun vain tulen toimeen, jatkoi ukko korjaten\nvarovasti kieltä veitsensä kärjellä. -- Jos en voita, niin en ole vielä\ntappiollakaan, en ainakaan paljon. Ja, näettekö, minä en aio luopua.\nMenköön vaikka kaikki, mutta minä en luovu.\n\nVihan vimmoissaan hän ravisteli valkeaa harjaansa ja väläytteli pientä\nveistään.\n\n-- Mutta, uskalsi Denise väittää vastaan nostamatta silmiään\nompeluksestaan, -- jos he tarjoaisivat teille riittävän summan, niin\nolisihan parempi luopua.\n\nSilloin ukon viha puhkesi ilmituleen.\n\n-- Ei ikinä!... Mestausveitsen altakin minä huutaisin, että ei ikinä!\nTuhat tulimmaista!... Kestäähän vuokrasopimukseni vielä kymmenen\nvuotta, ja sitä ennen he eivät saa taloani, vaikka minun olisi pakko\nsiihen kuolla, nääntyä nälkään tyhjään puotiin... Kaksi kertaa\nhe ovat jo tulleet minua kiusaamaan. Kaksitoistatuhatta tarjosivat\nminulle kaupastani ja lisäksi jäljellä olevasta vuokra-ajasta\ntuhatkahdeksansataa vuodesta, siis yhteensä kolmekymmentätuhatta... En\nluovu viidestäkäänkymmenestä tuhannesta. Minun vallassani he ovat, ja\nmaata he saavat nuoleksia minun edessäni.\n\n-- Kolmekymmentätuhatta on jo iso summa, sanoi Denise. -- Sillä\nvoisitte alkaa muualla... Ja jos ostavat talon?\n\nBourras, joka viimeisteli koiranpäätä, vajosi hetkeksi ajatuksiinsa,\nvalkeapartaiset isäjumalankasvot lapsellisen hymyn kirkastamina. Sitten\nhän vastasi:\n\n-- Ei ole pelkoa, että ostavat talon!... Viime vuonna uhkasivat\nostaa ja tarjosivat kahdeksankymmentätuhatta frangia, siis kaksi\nkertaa enemmän kuin sen nykyisen arvon. Mutta omistaja, entinen\nhedelmäkauppias, on roisto niinkuin hekin, eikä hän tyydy niin vähiin.\nJa sitä paitsi he epäilevät minua, sillä he tietävät, etten sittenkään\nluopuisi... Ei, kun kerran tässä olen, niin tänne jään... Tulkoon\nvaikka keisari kaikkine tykkeineen, niin minä en tästä hievahda.\n\nDenise ei uskaltanut enää väittää vastaan. Hän pisteli neulallaan\nkangasta vanhuksen yhä urahdellessa, veitsenvetäisyjen välillä. Tämä\noli vasta alkua, mutta perästä kuului. Hänellä oli jotakin mielessä, ja\nhän ennusti, ettei tavaratalossa sateenvarjot kovinkaan kauan mene\nkaupaksi. Hänen itsepintaisuutensa pohjalla oli käsityöläisen vihaa\narkisten tehdastavaroiden tulvaa kohtaan.\n\nPépé oli kiivennyt Bourras'n polvelle ja tavoitteli kärsimättömästi\nkäsillään koiranpäätä pyytäen:\n\n-- Antakaa, herra.\n\n-- Kohta, lapsi kulta, vastasi vanhus, lempeäksi muuttuneella äänellä.\n-- Sillä ei ole vielä silmiä. Nyt sille pitää tehdä silmät.\n\nSilmää kovertaessaan hän kääntyi taas Denisen puoleen.\n\n-- Kuunnelkaapa, vieläkö sieltä kuuluu ääntä?... Vieläkö ne rähisevät\ntuolla vieressä? Se se vasta suututtaa, kun tietää heidän jyskyttävän\ntuolla selän takana konettaan.\n\nUsein hänen pieni pöytänsä aivan tärisi ja koko kauppa vapisi Naisten\nAarreaitassa liikkuvien joukkojen astunnasta, kun taas hänen puotiinsa\nei päiväkausiin tullut ainoatakaan ostajaa. Tästä riitti alituisesti\njankutusta. Ukko luuli arvaavansa äänestä kaupan voiton. Kun ääni oli\nkovempi, hän arveli silkkiosaston ansainneen kymmenentuhatta frangia;\njos se heikkeni tai kokonaan lakkasi, hän oli mielissään laskien\ntulojen vähenemisen sadeilman ansioksi. Ja vähinkin hiiskaus antoi\nhänelle aihetta loppumattomiin johtopäätöksiin.\n\n-- Joku taisi kaatua siellä. Kaatuisivat kaikki ja taittaisivat\nniskansa!... Joko rouvat taas riitelevät. Sitä parempi vain!... No nyt\ntavarakääröt alkavat mötkähtää alakertaan. Inhottavaa!...\n\nJos Denise uskalsi epäillä hänen selityksiään, hän muistutti heti\nsapekkaasti hänelle, millä tavalla hänet oli syyttä ajettu pois. Ja\nsitten Denisen täytyi yhä uudelleen kertoa ukolle kärsimyksistään\npalveluksensa ensi ajoilta, epäterveellisistä makuuhuoneista, ruoan\nhuonoudesta, eripuraisuudesta myyjien kesken... Aamusta iltaan he eivät\npuhuneet mistään muusta kuin tavaratalosta, imivät sen vereensä ja\nhengittivät ilman mukana keuhkoihinsa.\n\n-- Antakaa, herra, sanoi Pépé toistamiseen, kädet yhä ojossa.\n\nVeistos oli nyt valmis. Bourras katseli sitä lähempää ja kauempaa\nhyvillään sen onnistumisesta.\n\n-- Varo, sanoi hän lapselle, -- se puree... Tuossa on! Leiki nyt, mutta\npitele kauniisti, jottei säry.\n\nAntautuen sitten uudelleen päähänpiintymänsä valtaan hän hosui seinää\nnyrkillään.\n\n-- Turhaan te siellä tyrkitte kaataaksenne taloni. Ette sittenkään sitä\nsaa, vaikka kadun täydeltä tulisitte.\n\nDenisellä oli nyt leipää joka päivä, ja hän tunsi suurta kiitollisuutta\nvanhaa kauppiasta kohtaan, jolla oli niin lämmin sydän karkean pintansa\nalla. Mutta hänen kiihkein toiveensa oli sittenkin saada muualta\npaikka, sillä hän huomasi, kuinka vaikea ukon oli keksiä hänelle työtä,\nja ymmärsi, että tämä piti hänet luonaan pelkästä hyvyydestä, sillä\neihän hänen nykyisissä oloissaan olisi kannattanut pitää apulaista.\nPuoli vuotta oli kulunut, ja talven kuollut kausi oli jo käsissä.\nDenise ei enää toivonutkaan paikkaa ennen maaliskuuta, kun Deloche,\njoka eräänä iltana odotti häntä portilla, kysyi miksi hän ei mennyt\ntarjoutumaan Robineaulle. Siellä kenties tarvittaisiin myyjätärtä.\n\nSyyskuussa Robineau oli vihdoinkin tehnyt päätöksensä ja ostanut\nVinçard'in liikkeen, vaikka hän yhä epäili, oliko järkevää panna siihen\nvaimonsa perintörahat. Hän maksoi liikkeestä neljäkymmentätuhatta, ja\nloput kaksikymmentätuhatta hän käytti varaston hankkimiseen. Eihän se\ntosin pitkälle riittänyt, mutta Robineaulla oli takanaan Gaujean, joka\nmyönsi hänelle pitkäaikaisen luoton. Suututtuaan Naisten Aarreaittaan\ntämä koetti tehdä suurelle tavaratalolle kiusaa toimittamalla sille\nniin monta kilpailijaa kuin suinkin, ja hän luuli varmasti voittavansa,\njos sen läheisyyteen perustettaisiin useita erikoisliikkeitä, missä\nostajille olisi tarjona runsas ja vaihteleva valikoima. Ainoastaan\nLyonin rikkaimmat tehtailijat, sellaiset kuin Dumonteil, pystyivät\nsuorittamaan suurten tavaratalojen tilaukset niillä ehdoilla, jotka\nnämä tarjosivat, ja he suostuivat niihin ainoastaan pitääkseen koneensa\ntyössä. Voittonsa he saivat myymällä pienemmille liikkeille. Mutta\nGaujeanin liike ei ollut läheskään niin vakavarainen kuin Dumonteil'in.\nHän oli alkanut kauppamatkustajana, ja oman liikkeen hän oli perustanut\nvasta viisi tai kuusi vuotta aikaisemmin. Sitä paitsi hän kudotti\npaljon itsenäisillä kankureilla, joille hän toimitti aineet maksaen\ntyöstä metriä kohti määrätyn hinnan. Tämä järjestelmä, joka korotti\nhänen omia tuotantokustannuksiaan, esti juuri häntä kilpailemasta\nDumonteil'in kanssa paris-bonheurin valmistamisessa. Siitä hän oli\nvihainen suurille tavarataloille, varsinkin Naisten Aarreaitalle, ja\ntoivoi nyt saaneensa Robineausta taitavan välikappaleen ratkaisevaan\ntaisteluun näitä Ranskan teollisuutta tuhoavia muotikauppoja vastaan.\n\nKun Denise tuli Robineaun liikkeeseen, hän tapasi rouvan yksin\nkotona. Rouva, jonka isä oli ollut pikkuvirkamies silta- ja\ntierakennusvirastossa, ei tiennyt kaupankäynnistä mitään, ja\nkasvatettuna Blois'n luostarissa hänellä oli vielä ujon ja maailman\nmenosta tietämättömän koulutytön viehätys. Hän oli tumma ja hyvin\nkaunis, ja hänen lempeä ja hilpeä luonteensa teki hänet sangen\nmiellyttäväksi. Sitä paitsi hän oli mieheensä suuresti rakastunut ja\neli vain tästä rakkaudesta. Denise aikoi juuri antaa kirjoittaa nimensä\nmuistiin lähteäkseen pois, kun Robineau saapui. Tämä suostui ottamaan\nheti hänet, sillä toinen hänen myyjättäristään oli juuri eronnut\nmennäkseen Naisten Aarreaitan palvelukseen.\n\n-- He eivät soisi meille ainoatakaan kunnollista myyjätärtä, hän sanoi.\n-- Mutta teistä en ole levoton, sillä te kai ette pidä heistä enempää\nkuin minäkään... Tulkaa huomenna.\n\nIllalla Denisen oli hyvin vaikea ilmoittaa Bourras'lle, että alkoi\nlähteä. Vanhus syyttikin häntä kiittämättömyydestä ja kiivastui, mutta\nkun Denise kyynelsilmin sanoi koko ajan tienneensä, että Bourras oli\nottanut hänet pelkästä hyvyydestä palvelukseensa, tämä vuorostaan\nheltyi, sopersi jotakin kiireisistä töistä ja väitti Denisen lähtevän\njuuri pahimpana aikana, kun uusi, hänen keksimänsä sateenvarjo oli\nvalmis tarjottavaksi kaupan.\n\n-- Entä Pépé? hän kyseli.\n\nPépéstä Denise juuri olikin levoton. Hän ei vielä uskaltanut viedä tätä\ntakaisin rouva Gras'n luo eikä hän voinut jättää häntä yksinkään koko\npäiväksi lukittuun huoneeseen.\n\n-- Hyvä on, vanhus sanoi. -- Pidän hänet luonani. Hänen on hyvä olla\ntäällä puodissa... Ja me keitämme yhdessä ruokaa.\n\nKun Denise epäröi peläten vaivaavansa, ukko ärjyi:\n\n-- Tuhat tulimmaista! Epäilettekö minua... Pelkäättekö että syön hänet!\n\nDenise viihtyi hyvin Robineaun luona. Palkkaa hänelle ei maksettu\npaljon, kuusikymmentä frangia kuukaudessa ja ruoka eikä myyntivoittoa.\nEhdot olivat siis yhtäläiset kuin vanhemmissakin liikkeissä. Mutta\nhäntä kohdeltiin hyvin; varsinkin rouva Robineau osoittautui\nystävälliseksi, hymyillen hänelle aina oman pöytänsä takaa. Robineau\nitse, hermostuneena ja levottomana, kiivastui joskus. Kuukauden heillä\noltuaan Denise oli jo kuin perheenjäsen, samoin toinen myyjätär, pieni\nja hiljainen, terveydeltään heikko nainen. Heiltä ei salattu mitään,\nheidän kuultensa puhuttiin liikeasioista ruokapöydässä myymälän takana\nolevassa isolle pihalle antavassa huoneessa. Siellä Naisten Aarreaittaa\nvastaan käytävä sotakin päätettiin alkaa kerran, kun Gaujean oli tullut\nsyömään päivällistä.\n\nHeti paistin jälkeen -- se oli yksinkertaista, porvariperheissä\nsuosittua lampaanpaistia -- Gaujean oli ottanut asian puheeksi puhuen\nlyonilaisen soinnuttomalla, Rhonen sumuissa käheäksi käyneellä\näänellään.\n\n-- Mahdotonta meidän on kestää kilpailua, sanoi hän. -- He tulevat\nDumonteil'in luo ja hankkivat itselleen oikeuden johonkin erityiseen\nmalliin, jota ostavat heti kolmesataa pakkaa vaatien viidenkymmenen\ncentimen alennuksen metriä kohti. Koska he maksavat käteisellä, heille\nmyönnetään lisäksi kahdeksantoista prosentin alennus... Usein Dumonteil\nei saa kahtakymmentä centimeäkään voittoa. Hän tekee työtä ainoastaan\npitääkseen koneensa käynnissä, sillä seisovat kangaspuut ovat\nkuolleet... Miten meidän sitten olisi mahdollista kestää, kun meillä on\nniin paljon pienempi liike ja vieläpä tuo kankurijärjestelmä.\n\nRobineau vaipui niin syviin mietteisiin, ettei muistanut syödäkään.\n\n-- Kolmesataa pakkaa, hän sanoi. -- Ja minä pelkään, kun otan\nkaksitoista kolmessa kuukaudessa... He voivat panna hintansa yhtä, jopa\nkahtakin frangia alemmaksi kuin me. Olen huomannut, että heidän\ntavaraluetteloissaan hinnat ovat viisitoista prosenttia halvemmat\nmeidän hintoihin verrattuina... Se se on samaa kuin tappaa pikkukaupat.\n\nHän oli silloin synkällä tuulellaan. Hänen vaimonsa katsoi häneen\nlevottomana, hellästi tutkien. Rouva Robineau ei pystynyt innostumaan\nkaupankäynnistä ja kiusaantui loppumattomista laskelmista ja\nnumeroista. Miksi antautuakaan huoliin, kun elämä olisi voinut olla\nnaurua ja rakkautta täynnä. Kumminkin, kun hän huomasi kuinka\nkiihkeästi hänen miehensä pyrki voittajaksi, hänkin koetti innostua ja\nolisi vaikka heittänyt henkensä myyntipöytänsä taakse.\n\n-- Mutta miksi kaikki tehtailijat eivät yksissä tuumin pidä puoliaan?\nRobineau jatkoi kiivaasti. -- Silloinhan he voisivat määrätä lait, sen\nsijaan että heidän täytyy nyt alistua.\n\n-- Niin, miksei, miksei... Johan sanoin teille, että koneet täytyy\npitää käynnissä. Koska kutomatehtaita on melkein joka paikassa, Lyonin\nympäristössä, Gard'issa, Iseressä, niin ei voi hetkeksikään seisauttaa\nniitä menettämättä äärettömiä summia. Mitä meihin tulee, jotka välillä\nturvaudumme kankureihin, joilla on kymmenetkin kangaspuut käynnissä,\nniin meille ei lakkauttaminen tuota niin paljon haittaa. Mutta suurien\nyritysten täytyy saada koko ajan tilauksia, niin suuria ja niin\nkiireisiä kuin suinkin... Ja siksi ne kumartavat nöyrästi suuria\nliikkeitä. Tunnen kolme tai neljä tehtailijaa, jotka alinomaa\nriitelevät tilauksista ja suostuvat tappioonkin, kunhan vain saavat\ntilauksia. Vahingon he korjaavat myydessään pienille liikkeille,\nsellaisille kuin teidän. Jos he suurten liikkeiden avulla pysyvät\npystyssä, niin pienten ansiosta he voittavat. Jumala tietää mikä\nlopuksi tulee neuvoksi.\n\n-- Kiusallista, Robineau sanoi, joka toisen vihasta tuli vähän\nparemmalle tuulelle.\n\nDenise kuunteli sanomatta mitään. Salaa hän piti suurten liikkeiden\npuolta kannattaen vaistomaisesti kaikkea, mikä on järkevää ja\nelinvoimaista. Keskustelu lakkasi vähäksi aikaa, ja jokainen söi ääneti\nsäilykepapunsa. Silloin Denise uskalsi sanoa ikäänkuin leikillä:\n\n-- Eivät ainakaan ostajat valita.\n\nRouva Robineau ei voinut olla naurahtamatta, mutta sitä sekä hänen\nmiehensä että Gaujean paheksuivat. Tietysti ostaja oli mielissään,\nsillä hänhän kuitenkin lopuksi hyötyi hintojen alenemisesta. Mutta\ntäytyihän jokaisen elää. Minne jouduttaisiin, jos yhteishyödyn\nedistämiseksi kuluttaja rikastuisi tuottajan kustannuksella! Syntyi\nväittely. Denise ollen laskevinaan leikkiä osasi taitavasti perustella\nmielipidettään. Välikädet, kaikki tehtaiden asioitsijat, edustajat,\nasiamiehet, katoaisivat, ja tämä oli tietysti omiaan alentamaan\nhintoja. Sitä paitsi tehtailijat eivät enää tulleet toimeen, jos suuret\nliikkeet häviäisivät, sillä niin pian kuin joku niistä menetti\nostajakuntansa, vararikko uhkasi tehtailijaakin. Sanalla sanoen, kauppa\nkehittyi luonnollisesti siihen suuntaan. Kukaan ei voinut estää\nasioiden kulkua vaikka kuinka yrittäisi.\n\n-- Te siis puolustatte niitä, jotka ovat heittäneet teidät kadulle?\nGaujean kyseli.\n\nDenise punastui. Hän hämmästyi itsekin puolustuksensa kiivautta. Mitä\nhänen sydämessään oli, joka sai sellaisen liekin leimahtamaan?\n\n-- Enhän toki, vastasi hän. -- Olen kenties väärässä, sillä olettehan\nte pätevämpiä arvostelemaan asiaa. Sanoin vain ajatukseni. Ennen oli\nhintoja määräämässä viitisenkymmentä liikettä, nyt niitä ei ole kuin\nneljä tai viisi, ja ne ovat painaneet hinnat alas pääomansa suuruuden\nja mahtavan ostajakuntansa avulla... Ja se on yleisölle eduksi, sen\nminä vain olen tahtonut sanoa.\n\nRobineau ei suuttunut. Hän oli mennyt vakavaksi ja katseli pöytäliinaa.\nUsein hänestäkin oli näyttänyt siltä, että uudenaikainen kaupankäynti\nvoitti alaa; hänkin oli joskus huomannut tuon valtavan kehityksen,\njosta tyttö puhui, ja näinä tarkkanäköisyyden hetkinä häntä oli alkanut\nepäilyttää, oliko järkevää vastustaa mahtavaa virtaa, joka tempasi\nkaiken mukaansa. Huomatessaan miehensä miettivän rouva Robineau loi\nhyväksyvän katseen Deniseen, joka oli jälleen vaipunut vaatimattomaan\näänettömyyteen.\n\n-- Kas niin, Gaujean jatkoi keskeyttääkseen, -- nuo ovat vain\nteorioita... Puhukaamme nyt omista asioistamme.\n\nJuuston jälkeen palvelustyttö tarjosi hilloa ja päärynöitä. Gaujean\notti hilloa ja maisteli sitä sokeriin mieltyneen miehen näkyvällä\nmielihyvällä.\n\n-- Kuulkaahan, hän jatkoi, -- teidän on aluksi voitettava heidän\nparis-bonheurinsa, joka tänä vuonna on saavuttanut sellaisen menekin...\nSovittuani muutamien Lyonin tehtailijakumppanieni kanssa minulla on nyt\ntilaisuus tarjota teille harvinaisen hyvillä ehdoilla erästä mustaa,\nsangen kaunista silkkiä, jota voitte myydä viidestä frangista\nviidestäkymmenestä... He myyvät viidestä frangista kuudestakymmenestä,\neikö niin? Te voitte myydä kymmenen centimea huokeammalla, ja se\nriittää kukistamaan heidät.\n\nRobineaun silmissä syttyi uusi toivon välähdys. Alituisessa\nhermostuneessa levottomuudessaan hän horjui usein toivon ja pelon\nvälillä.\n\n-- Onko teillä näytetilkku? hän kysyi eloisasti.\n\nKun Gaujean veti taskustaan pienen neliömäisen mallin, hän vasta oikein\ninnostui ja huusi:\n\n-- Mutta kauniimpaahan tämä on kuin heidän paris-bonheurinsa!...\nAinakin loistavampaa ja paksumpaa... Oikeassa olette, täytyy koettaa.\nJa sen minä sanon, että polvilleen heidän on langettava minun eteeni.\nTaistelu on tällä kertaa ratkaiseva.\n\nRouva Robineau innostui myös ja sanoi silkkiä mainioksi. Denisekin\ntoivoi menestystä. Ja päivällisen loppu oli mitä iloisin. Puheltiin\ninnokkaasti ja riemuittiin, ikäänkuin Naisten Aarreaitta olisi jo ollut\nhenkitoreissaan. Gaujean selitti tyhjentäessään hillotölkin, kuinka\nsuuria uhrauksia hänen ja hänen taiteilijakumppaneidensa oli täytynyt\ntehdä voidakseen luovuttaa niin hyvää kangasta niin halpaan hintaan.\nMutta vähät siitä, vaikka vararikkokin olisi seurannut, sillä he olivat\nvannoneet tappavansa suuret liikkeet. Kahvia juodessa ilo vieläkin\nyltyi, kun Vinçard tuli. Tämä oli tahtonut ohi kulkiessaan pistäytyä\nkatsomaan, kuinka hänen seuraajansa jaksoi.\n\n-- Mainiota, hän kiitteli, mallia tutkiessaan. -- Kyllä te vielä\nannatte heille aika löylyn... Ja kauniisti saatte kiittää minua tästä\nliikkeestä. Sanoinhan, että siitä vielä tulee teille kultakaivos.\n\nVinçard oli ostanut itselleen ravintolan Vincennes'ista toteuttaen\nsiten pitkäaikaisen unelmansa. Huomatessaan häviävänsä silkkikaupassa\nja ponnistellessaan pysyäkseen pystyssä, kunnes löytäisi kaupalleen\nostajan, hän oli vannonut että kunhan vain pääsisi siitä eroon, hän\nkyllä tietäisi panna rahansa sellaiseen kauppaan, jossa saisi mielin\nmäärin varastaa. Ravintola-ajatus oli kypsynyt hänessä hänen serkkunsa\nhäitten jälkeen, jotka oli vietetty ravintolassa ja jossa oli täytynyt\nmaksaa kymmenen frangia liemenä tarjotusta astiainpesuvedestä, missä\nuiskenteli taikinakokkareita. Käydessään nyt Robineaun perheessä hän\nvasta oikein tunsi mistä taakasta oli päässyt, ja ilo puhkesi\nväkisinkin hänen pyöreäsilmäisten, terveyttä uhkuvien kasvojensa ja\navomielistä rehellisyyttä ilmaisevan suuren suunsa hymyyn.\n\n-- Entä sairautenne? rouva Robineau kysyi kohteliaasti.\n\n-- Sairauteniko? Vinçard sanoi ihmetellen.\n\n-- Niin, eikö teitä vaivannut luuvalo täällä asuessanne?\n\nNyt Vinçard muisti ja punastui hiukan.\n\n-- Niin, enhän tietysti ole siitä vielä päässyt, hän sanoi... Mutta\nainahan maaseudun ilma tekee hyvää... Yhdentekevää, olettehan ainakin\nte tehneet hyvän kaupan. Jos en olisi sairastunut, olisin kymmenen\nvuoden kuluttua omistanut kymmenentuhatta frangia korkoja ... kunniani\nkautta!\n\nKahden viikon kuluttua Robineaun ja Naisten Aarreaitan välinen ottelu\nalkoi. Se tuli kuuluisaksi ja veti hetkeksi puoleensa Pariisin koko\nkauppamaailman huomion. Robineau oli käyttäen taistelussa vastustajansa\nomia aseita ilmoittanut sanomalehdissä. Sitä paitsi hän järjesti\nikkunoihinsa komean näyttelyn tuosta kuuluisasta silkistä rakentaen\nsuunnattomia pakkapinoja, joissa hinta oli jättiläismäisillä numeroilla\nluettavissa suurissa valkeissa lapuissa. Hintalaput varsinkin\ninnostuttivat naisia. Kymmenen centimea halvemmalla kuin Naisten\nAarreaitassa, vaikka kangas näytti vieläkin paremmalta! Asiakkaita\nsaapui joukoittain jo ensimmäisenä päivänä. Rouva Marty osti\nsäästäväisyyttä noudattaakseen puvun, jota ei tarvinnut. Rouva\nBourdelais sanoi kangasta kauniiksi, mutta ei vielä kumminkaan ostanut,\nsillä hän aavisti, että pian tarjoutuisi parempiakin tilaisuuksia. Ja\ntodellakin Mouret laski jo seuraavalla viikolla paris-bonheurin hinnan\nkaksikymmentä centimea halvemmaksi, viiteen frangiin neljäänkymmeneen.\nHänen oli ollut käytävä kiivas väittely Bourdonclen ja muiden\nliiketoveriensa kanssa, ennenkuin sai heidät vakuutetuiksi, että täytyi\npuolustautua, vaikka siitä koituisikin tappiota. Puhdasta tappiota\nhinnanalennus tiesikin, sillä he olivat jo sitä ennen myyneet ilman\nvoittoa. Isku sattui kovasti Robineauhun. Hän ei ollut uskonut\nalennusta mahdolliseksi, sillä tällaisia kilpailun aiheuttamia\nitsemurhia ei vielä tunnettu. Ja ostajatulva kuunnellen halpojen\nhintojen ääntä vieri takaisin Neuve-Saint-Augustininkadulle, jättäen\nNeuve-des-Petits-Champs'in kadun tyhjäksi. Gaujean riensi Lyonista;\npidettiin pelokkaita neuvotteluja ja tehtiin lopuksi rohkea päätös:\nhinta oli laskettava viiteen frangiin kolmeenkymmeneen. Sen alemmaksi\nei kai kukaan mennyt, jollei ollut hullu. Seuraavana päivänä Mouret\nlaski viiteen frangiin kahteenkymmeneen. Alkoi raivoisa kilpailu.\nRobineau vastasi panemalla hintansa viiteen frangiin viiteentoista.\nMouret laski vielä viisi centimea alemmaksi. Näin jatkettiin ja\njokaisessa yleisölle lahjoitetussa viiden centimen alennuksessa\nkilpailijat menettivät suuria summia. Asiakkaat nauroivat ihastuneina\nkaksintaisteluun, johon oli ryhdytty heidän mielikseen. Vihdoin Mouret\nuskalsi alentaa hinnan viiteen frangiin. Pelästyneinä hänen\nvirkailijansa odottivat uhkarohkeuden seurauksia. Robineau pysähtyi\nmielettömän kauhun vallassa hänkin viiteen frangiin uskaltamatta mennä\nalemmaksi. Viholliset levähtivät asemissaan, vastatusten, keskellä\nhävitystä.\n\nMutta vaikka kummallakin puolen kunniantunto oli tyydytetty, oli\ntaistelu käynyt Robineaulle turmiolliseksi. Naisten Aarreaitalla oli\nvararahastoja ja suuri ostajakunta, joka teki sille kilpailun\nmahdolliseksi, sitävastoin Robineau, jolla ei ollut muuta turvaa kuin\nGaujean eikä muita tavaroita, millä korvata vahinko, oli voimaton ja\nluisui vähitellen häviötä kohti. Hän oli kuolemaisillaan haavoistaan\nhuolimatta lukuisasta ostajakunnasta, jonka vaihteleva sotaonni toi\nhänen luokseen. Häntä pelotti, että ostajakunta vähitellen katoaisi,\npalaisi Naisten Aarreaittaan huolimatta kaikista uhrauksista, joita hän\noli tehnyt sen valloittamiseksi.\n\nKerran hän ei voinut olla kiivastumatta. Rouva de Boves oli tullut\nkatsomaan päällystakkia, sillä Robineau oli liittänyt kauppaansa\nvalmiiden vaatteiden osaston. Rouva de Boves ei löytänyt mieleistään,\nvaan väitti kankaita huonoiksi. Hän sanoi:\n\n-- Heidän paris-bonheurinsa on paljon lujempaa.\n\nRobineau koetti hillitä itsensä sanoen kangasta hyväksi, sitä\nkohteliaampana, mitä enemmän hänen vihansa kuohui.\n\n-- Mutta katsokaahan tuota vaippakangasta, jatkoi asiakas. -- Se on\nkuin hämähäkinverkkoa... Turhaan te väitätte vastaan. Heidän viiden\nfrangin silkkinsä on kuin nahkaa tämän rinnalla.\n\nRobineau oli ääneti, kasvot punaisina ja huulet yhteen puristettuina,\nhän oli nimittäin juuri tehnyt sellaisen kepposen, että oli ostanut\nvalmiina myytäviä vaatteita varten kankaan Naisten Aarreaitasta\npannakseen tappion Mouret'n niskoille. Hän vain leikkasi kankaasta pois\nhulpiot.\n\n-- Vai on teidän mielestänne paris-bonheur lujempaa? hän sanoi vihdoin.\n\n-- On toki, sata kertaa, vastasi rouva de Boves. -- Ei voi verratakaan.\n\nTämä asiakkaan vastoin parempaa tietoaan osoittama kohtuuttomuus\nsuututti Robineauta. Ja kun rouva de Boves käänteli halveksivan\nnäköisenä vaippaa, pisti pieni saksilta säilynyt osa hopeareunaisesta\nsinihulpiosta näkyviin vuorin alta. Robineau ei voinut enää hillitä\nitseään, vaan tunnusti. Hän olisi tehnyt sen, vaikka henkensäkin\nkaupalla.\n\n-- No niin, rouva, paris-bonheuria tämä juuri onkin. Aivan varmasti,\nkoska olen itse ostanut kankaan... Katsokaa hulpiota.\n\nRouva de Boves meni pois vihoissaan. Asiasta kerrottiin ympäri\nkaupunkia, ja naiset lakkasivat vähitellen käymästä Robineaun\nliikkeessä. Robineau ajatteli vararikon partaalla vain vaimoaan, joka\nhuolettomassa rauhassa kasvaneena oli kykenemätön kestämään köyhyyttä.\nMinne vaimo joutuisi, jos heiltä menisi koti ja he joutuisivat kadulle\nvelkakuormaa kantamaan? Hänen ei olisi pitänyt kajota vaimonsa\nperintörahoihin. Nuoren vaimon täytyi ruveta lohduttamaan häntä.\nOlivathan rahat heidän yhteisiään. Eihän hän pyytänyt mieheltään muuta\nkuin rakkautta, vastalahjaksi hän antoi kaiken, sydämensä, henkensä. Ja\nliikkeen takana olevasta huoneesta kuului suudelmien keskeyttämää\nkuisketta. Vähitellen liike tasaantui. Tappio kävi joka kuukausi\nsuuremmaksi, mutta niin vähässä määrin, että se viivytti lopullista\nratkaisua. He koettivat itsepintaisesti pitää kiinni toivosta ennustaen\nyhä Naisten Aarreaitalle häviötä.\n\n-- Joutavia! he sanoivat. -- Nuoriahan me olemme... Tulevaisuus on\nmeidän.\n\n-- Ja sitten, hyvä on, että olet saanut mitä mielesi teki, jatkoi\nvaimo. -- Kun vain et sinä kadu, niin en minäkään.\n\nKun Denise näki heidän rakkautensa, hän tunsi ystävyytensä heitä\nkohtaan kasvavan, ja hän pelkäsi heidän puolestaan, sillä hän tiesi,\nettei häviö ollut vältettävissä. Hänen luottamuksensa uudenaikaisen\nkaupankäynnin tulevaisuuteen vakiintui yhä ja hän ihaili innokkaasti\nsen uudistavaa ja virkistävää vaikutusta Pariisiin. Hänen mielipiteensä\nkypsyivät painaen leimansa koko hänen olemukseensa, josta katosi\nkehittymättömän maalaistytön arkuus jättäen naisen viehätykselle sijaa.\nSitä paitsi elämä tuntui tähän aikaan hänestä oikein hyvältä huolimatta\nväsyttävästä työstä ja varojen vähyydestä. Seisottuaan koko päivän\npuodissa hänen täytyi kiirehtiä kotiin pitääkseen huolta Pépéstä, jonka\nBourras onneksi piti ruoassa, mutta joka siitä huolimatta antoi kyllin\ntekemistä. Milloin oli pestävä paita, milloin korjattava pusero\npuhumattakaan pienokaisen alituisesta telminnästä, jota Denisen pää ei\ntahtonut kestää. Nukkumaan hän ei päässyt koskaan ennen kahtatoista.\nPyhänä hänen täytyi toimittaa raskaimmat talousaskareet, siistiä huone\nja korjailla omia vaatteitaan, ja hänellä oli niin paljon tekemistä,\nettä hän vasta viiden aikaan sai tukkansa kammatuksi. Mutta sitten\nillalla, hän järjen ääntä totellen meni lapsen kanssa kävelemään\nNeuillylle päin, missä heidän huvinaan oli juoda maitoa erään\nkarjanomistajan luona, joka salli heidän istua pihassaan. Jean ei\nvälittänyt tulla näille retkille mukaan; aika-ajoin hän pistäytyi\nsisarensa luona arki-iltoina, hetkeksi vain, sanoen, että hänen oli\nkäytävä muualla. Hän ei pyytänyt enää rahaa, mutta hän tuli niin\nalakuloisen näköisenä, että sisar, joka levottomana aina piti varalla\nviiden frangin setelin häntä varten, pisti sen heti hänelle käteen.\nMuuhun Denise ei tuhlannutkaan rahoja.\n\n-- Viisi frangia! Jean huusi joka kerta. -- Helkkarin kiltti oletkin!\nJa sattui hyvin, sillä paperikauppiaan rouva...\n\n-- Hiljaa, keskeytti Denise. -- En tahdo tietää.\n\nMutta Jean luuli, että Denise piti häntä kerskailijana.\n\n-- Se on ihan totta, että hän on paperikauppiaan rouva! väitti hän...\n-- Tietäisitpä vain kuinka komea!\n\nKolme kuukautta kului. Tuli uudestaan kevät, mutta nyt Denise ei\nsuostunut menemään huvimatkalle Joinvilleen Paulinen ja Baugén\nseurassa. Joskus Robineaulta palatessaan hän tapasi heidät\nSaint-Rochinkadulla. Kerran Pauline uskoi hänelle, että Baugé tahtoi\nmennä naimisiin hänen kanssaan. Itse hän vielä epäröi, sillä Naisten\nAarreaitassa ei juuri pidetty naimisissa olevista myyjättäristä. Ajatus\navioliitosta hämmästytti Deniseä, eikä hän rohjennut ruveta neuvojaksi.\nEräänä päivänä, kun Colomban jutteli Denisen kanssa suihkukaivon luona\nsaadakseen tietoja Clarasta, tämä sattui juuri kulkemaan aukion poikki.\nColomban alkoi niin hartaasti rukoilla Deniseä että tämä pyytäisi\nClaraa hänelle vaimoksi, että Denisen täytyi juosta pakoon. Mikä heitä\nkaikkia vaivasi, kun noin kiduttivat itseään? Denise oli mielestään\nonnellinen, koska ei tiennyt rakastavansa ketään.\n\n-- Oletteko kuullut uutisen? Bourras sanoi, kun Denise palasi kotiin.\n\n-- En, herra Bourras.\n\n-- No sitten! Nuo konnat ovat ostaneet Duvillard'in talon. Olen\nsaarroksissa.\n\nHän huitoi paksuja käsivarsiaan raivon vallassa.\n\n-- Silmänkääntötemppuja, joita kukaan ei ymmärrä, jatkoi hän. -- Talon\nväitetään kuuluvan Kiinteistöpankille, jonka johtajan, paroni\nHartmannin, sanotaan luovuttaneen sen Mouret'lle. Nyt olen kytkyessä,\nnäettekö, aivan niinkuin tämä kepin sakara kourassani. Oikealta,\nvasemmalta, takaa he ympäröivät minut.\n\nTotta se oli. Luovutus oli tapahtunut edellisenä iltana. Bourras'in\npikku talo, joka kahden mahtavan rakennuksen välissä kyyrötti kuin\npääskysen pesä muurin halkeamassa, oli pelännyt kuin kuolinpäiväänsä\nsitä päivää, jolloin tavaratalo anastaisi sen toisella puolella olevan\nDuvillard'in talon. Nyt se päivä oli tullut. Hirviö oli raivattuaan\nkaikki esteet tieltään kiertänyt sen toisellekin puolelle ja puristi\nsitä mahtavaan kouraansa. Bourras oli syleilyssä, joka musersi hänen\nliikkeensä. Hän näki sen kutistuvan, hukkuvan sateenvarjoineen\nkaikkineen mellastavan hirviön kitaan.\n\n-- Joko kuulette, ukko ärjyi. -- Ne puhkaisevat seiniä. Ja kellarissa\nja ullakolla ja joka paikassa on sama melske, muureja halkaisevan sahan\nkirskuminen... Yhdentekevää! Tuskinpa saavat kuitenkaan minua\nlitistymään liuskaksi. Tästä en lähde, vaikka katto särkyköön, niin\nettä vuoteeseeni sataa.\n\nMouret piti sopivana tarjota Bourras'lle uudet ehdot. Summaa\nsuurennettiin: tarjottiin viisikymmentätuhatta frangia liikkeestä ja\nvuokrasopimuksen luovuttamisesta. Ukon viha vain yltyi ja hän vastasi\nsolvauksilla. Mahtoivat nuo konnat varastaa, kun julkesivat tarjota\nviisikymmentätuhatta liikkeestä, joka nousi arvoltaan tuskin\nkymmeneenkään tuhanteen. Ja hän puolusti liikettään niinkuin\nkunniallinen tyttö siveyttään, kunnioituksesta itseään kohtaan.\n\nBourras näkyi vajoavan syviin mietteisiin. Sitä kesti kaksi viikkoa, ja\nDenise näki hänen kuumeisesti mittailevan seiniä ja tutkivan vähän\nväliä keskikadulta taloa arkkitehdin silmin. Sitten eräänä aamuna\nsaapui työmiehiä. Ukko oli päättänyt ryhtyä ratkaisevaan taisteluun\nNaisten Aarreaittaa vastaan noudattamalla hänkin uudenaikaista\nkaupankäynnin vaatimaa ylellisyyttä. Asiakkaat, jotka olivat paenneet\nhänen pimeää puotiaan, palaisivat varmaankin, kun näkisivät sen\nloistavan kirkasvärisenä. Halkeamat tukittiin ja seinät maalattiin.\nPäätypuolen laudoitus väritettiin vaalean vihreäksi, ja lopuksi jopa\nkullattiin. Kolmetuhatta frangia, minkä Bourras oli viimeisenä\nvararahastonaan säästänyt, meni tähän. Koko kaupunginosa ihmetteli.\nNaapurit kävivät katsomassa ukkoa, kun hän hääri komeuksiensa keskellä,\npää pyörällä ja tietämättä enää mistä oli kotoisinkaan. Eikä hän oikein\nnäyttänyt olevankaan paikallaan tässä loistavassa kehyksessä. Tausta\noli liian heleä hänen mahtavalle parralleen ja tuuhealle tukalleen.\nHäntä kiusasi ohikulkijoiden uteliaisuus, kun nämä toiselta\nkatukäytävältä seurasivat hänen toimiaan. Hän oli kuin kuumeessa,\npelkäsi tahrivansa paikat ja joutui yhä enemmän sekaisin tästä\nkomeudesta, joka ei ollut hänen luonteensa mukaista.\n\nBourraskin kävi sotaa Naisten Aarreaittaa vastaan samoin kuin Robineau.\nHän päästi markkinoille itse keksimänsä sateenvarjon, jota Naisten\nAarreaitta heti kuitenkin täydensi. Sitten alkoi taistelu hinnoista.\nBourras'lla oli eräs sateenvarjomalli, koppa teräksinen, luja kangas,\nhintalipun mukaan harvinaisen kestävää tekoa, jota hän möi yhdestä\nfrangista yhdeksästäkymmenestäviidestä. Mutta varsiin hän etenkin\nturvautui. Hänellä oli niitä lukemattomia eri malleja, bambusta,\nkornellipuusta, öljypuusta, myrttipuusta, rottingista. Aarreaitta, joka\nei harrastanut niin innokkaasti taidetta, piti huolta kankaista,\nkiitteli alpakkojaan, silkkejään. Raivoissaan vanhus toisti\ntoistamistaan, ettei taiteesta ollut enää mihinkään, että kohta hän\nvain huvikseen sai veistellä kahvoja.\n\n-- Itseänihän minä saan syyttää, hän huusi Deniselle. -- Oliko minun\npakko tarjota kaupaksi halpahintaista roskaa. Olen tahtonut seurata\nnoiden roistojen esimerkkiä, ja jos siihen sorrun, niin sitä pahempi!\n\nHeinäkuu oli hyvin kuuma. Denisen oli vaikea tulla toimeen ahtaassa\nkammiossaan liuskakaton alla. Siksi hän ei mennytkään heti omaan\nhuoneeseensa, kun palasi työstä, vaan haki Pépén Bourras'n luota ja vei\nhänet kävelemään Tuileries'n puistoon, jossa he viettivät iltansa siksi\nkunnes portit suljettiin. Eräänä iltana mennessään kastanjapuistoon\nDenise säpsähti huomatessaan miehen, joka muutaman askelen päässä tuli\nsuoraan häntä kohti ja jota hän ensi hetkessä luuli Hutiniksi. Mutta se\nolikin Mouret, ja hänen sydämensä alkoi takoa rajusti. Mouret oli ollut\npäivällisillä Seinen vasemmalla rannalla, ja käveli kiireisesti\njoutuakseen ajoissa rouva Desforges'in luo, hän olisi tuskin\nhuomannutkaan Deniseä, ellei tyttö äkkiä olisi väistynyt hänen tieltään\nkuin paetakseen. Silloin hän huomasi vastaantulijan ja tunsi hänet,\nvaikka alkoi jo hämärtää.\n\n-- Tekö siinä, neiti!\n\nDenise joutui aivan hämilleen, kun Mouret pysähtyi, eikä vastannut\nmitään. Ja Mouret, joka tunsi syyllisyyttä, koetti tekeytyä\nhuolettomaksi hymyillen kohteliasta suojelijanhymyään.\n\n-- Te olette siis vielä Pariisissa?\n\n-- Olen, vastasi Denise vihdoin. Hän väistyi hiljaa koettaen tervehtiä\nja jatkaa matkaansa. Mutta Mouret kääntyi seuraamaan häntä kävellen\nhänen rinnallaan suurten kastanjapuiden synkässä siimeksessä. Illan\nviileys kävi tuntuvaksi. Kaukaa kuului vanteita pyörittävien lasten\nnaurua.\n\n-- Tämähän on veljenne, eikö niin? kysyi Mouret katsoen Pépéhen.\n\nLapsi, joka oudosteli vieraan herran seuraa, kulki juhlallisesti\nsiskonsa vieressä, pitäen häntä kädestä.\n\n-- On, vastasi Denise.\n\nHän oli punastunut muistaessaan Margueriten ja Claran häpeälliset\nsyytökset. Epäilemättä Mouret arvasi miksi hän punastui, sillä hän\nlisäsi nopeasti.\n\n-- Kuulkaahan, neiti, minun on pyydettävä teiltä anteeksi... Niin,\nolisin jo aikoja sitten tahtonut sanoa teille, kuinka pahoillani olen\nollut siitä erehdyksestä, jonka johdosta teidät erotettiin. Syytöksessä\nteitä kohtaan ei ollut mitään perää... No niin, sille ei nyt enää voi\nmitään. Tahdoin vain sanoa teille, että nykyään kaikki meillä tietävät\nmiten hellästi kohtelette veljiänne.\n\nHän jatkoi puhettaan kunnioittavan kohteliaasti, jota hän ei ylipäänsä\nNaisten Aarreaitan myyjättärille tuhlannut. Denise joutui vielä enemmän\nhämilleen, mutta hänen sydämessään puhkesi ääretön ilo. Mouret siis\ntiesi, ettei hän ollut käyttäytynyt häpeällisesti. Vähän aikaa he\nkävelivät ääneti vierekkäin Mouret sovittaen askeliaan lapsen pienten\naskelten mukaan. Pariisista kohoavat äänet heikkenivät vähitellen ja\nkuolivat tuuheiden lehtiholvien tukahduttamina. Mouret jatkoi:\n\n-- Tarjoaisin mielelläni teille hyvitystä, mutta ei ole kuin yksi ainoa\nmahdollisuus. Jos tahtoisitte palata meille, niin tietysti...\n\nMutta Denise keskeytti hänet kuumeisen kiireesti:\n\n-- En minä voi, hyvä herra... Paljon kiitoksia kuitenkin, mutta olen\nsaanut muualta paikan.\n\nMouret tiesi sen. Hänelle oli vähän aikaa sitten kerrottu, että Denise\npalveli Robineaun liikkeessä. Rauhallisesti ikäänkuin olisi ollut\nkysymys vertaisesta kilpailijasta, jonka arvoa hän ei suinkaan tahtonut\nvähentää, hän alkoi puhua Robineausta kiittäen häntä sangen teräväksi\nmieheksi. Tämä oli vain valitettavasti liian hermostunut, ja hänen\nyrityksensä johti hänet onnettomuuteen. Gaujean oli pannut hänen\nhartioilleen liian raskaan kannettavan, josta heille kummallekin\nseuraisi perikato. Denise kävi rohkeammaksi tämän intohimottoman ja\nystävällisen puheen johdosta ja innostui paljastamaan mielipiteensä ja\nilmaisi olevansa suurten liikkeiden puolella niiden taistelussa\npikkukauppaa vastaan. Hän vilkastui, mainitsi esimerkkejä, osoittautui\nasiaan täydellisesti perehtyneeksi ja esitti monessa kohden aivan uusia\nja laajalle ulottuvia näkökohtia. Mouret kuunteli ihastuneena ja\nihmetteli. Hän kääntyi nuorta tyttöä kohti koettaen erottaa hänen\nkasvonsa pimeässä. Denise ei näyttänyt muuttuneelta, puku oli\nyksinkertainen niinkuin ennenkin ja kasvot yhtä lempeät. Mutta hänen\nvaatimattomassa esiintymisessään oli viehätystä, jota Mouret ei voinut\nvastustaa. Epäilemättä tyttö oli kotiutunut Pariisiin. Hän oli\nkehittymässä naiseksi ja hän oli hurmaava järkevässä vakavuudessaan.\n\n-- Koska olette meidän puolellamme, Mouret sanoi nauraen, -- niin miksi\npysyttelette vihollisen leirissä?... Tiedän senkin, että asutte\nBourras'n luona.\n\n-- Hän on hyvin kunnioitettava mies, sanoi Denise hiljaa.\n\n-- Eikö mitä! Vanha hölmö hän on, ja minun on pakko ajaa mies kadulle,\nvaikka olisin tahtonut rikastuttaa hänet päästäkseni hänestä... Ja\nsitten, eihän teidän paikkanne ole hänen luonaan; hänen talonsa on\nhuonomaineinen, sillä hän vuokraa kaikenlaisille naisille...\n\nMutta kun hän huomasi tuottaneensa Deniselle pahaa mieltä, hän kiirehti\njatkamaan:\n\n-- Joka paikassa voi elää kunniallisesti, eipä silti. Ja\nkunnioitettavampaa se on vielä sen kohdalla, joka ei ole rikas.\n\nHe kulkivat taas vähän matkaa ääneti. Pépé tuntui kuuntelevan liian\naikaisin kehittyneen lapsen tarkkaavaisuudella. Aika-ajoin hän katsahti\nsisareensa, jonka polttavaa, vähänväliä vavahtavaa kättä hän\nkummasteli.\n\n-- Kuulkaa, sanoi Mouret nopeasti, -- tahdotteko ruveta lähetikseni?\nAion tehdä huomenna ukolle vielä edullisemman tarjouksen, suurentaa\nsummaa kahdeksaankymmeneentuhanteen... Puhukaa te siitä hänelle\nensimmäiseksi ja selittäkää hänelle, että hän tekee itsemurhan, jos\nkieltäytyy hyväksymästä. Teitä hän kenties kuuntelee, koska hän näkyy\nolevan mieltynyt teihin, ja te tekisitte hänelle todellisen\npalveluksen.\n\n-- Olkoon menneeksi, sanoi Denise, hänkin hymyillen. -- Suostun\nyrittämään, mutta en uskalla luvata onnistuvani.\n\nHe vaikenivat uudestaan. Kumpikaan ei enää tiennyt mitä sanoa. Kerran\nMouret yritti puhua setä Baudusta, mutta huomatessaan, että aihe\nvaivasi tyttöä, hän luopui siitä. Kumminkin he jatkoivat yhdessä\nmatkaansa, kunnes saapuivat eräälle vielä valoisalle käytävälle, joka\njohti Rivolinkadulle. Kun he puiston hämärästä äkkiä joutuivat\nkirkkaampaan valoon, tuntui heistä ikäänkuin he olisivat heränneet\nunesta. Mouret ymmärsi, ettei hänen sopinut pidättää Deniseä kauemmin.\n\n-- Hyvästi, neiti, hän sanoi.\n\n-- Hyvästi, herra.\n\nMutta sittenkään hän ei vielä lähtenyt. Heitettyään silmäyksen\nAlger'nkadun kulmauksessa olevaan taloon, jossa tiesi rouva\nDesforges'in odottavan, hän katsoi uudestaan Deniseen, jonka näki nyt\nselvästi. Aivan mitättömältä tyttö näytti rouva Desforges'iin\nverrattuna. Mikä hänessä olikaan, mikä niin oudosti lämmitti\nsydäntä...? Joutavaa! Turhanpäiväinen mielijohde vain!\n\n-- Kas siinä nuori mies, jota väsyttää, hän jatkoi sanoakseen vielä\njotakin ja osoitti Pépétä... -- Ja muistattehan, että talomme on aina\nteille auki. Teidän tarvitsee vain koputtaa ovelle, ja saatte kaikki\nmahdolliset korvaukset... Hyvästi, neiti.\n\n-- Hyvästi, herra.\n\nKun Mouret oli mennyt, Denise palasi takaisin kastanjapuiden alle. Hän\nharhaili kauan, tietämättä minne, kiertäen puiden suunnattomia runkoja.\nHänen kasvojaan poltti, ja hänen päässään kiehui tuhansia sekavia\najatuksia. Pépé riippuen hänen kädessään koetti venyttää askeliaan\npysyäkseen hänen rinnallaan, mutta Denise näytti unohtaneen hänet.\nLopuksi lapsi sanoi.\n\n-- Kävelet liian kovaa, sisko.\n\nSilloin Denise istuutui penkille ja lapsi nukahti uupuneena hänen\nsyliinsä. Tyttö piteli pienokaista poveaan vasten, katse kaukana\npimeässä. Kun hän tuntia myöhemmin palasi hiljalleen kotiin\nMichodièrenkadulle, myrsky oli hänen mielessään asettunut ja hänen\nkasvoillaan oli jälleen tavallinen järkevä vakavuus.\n\n-- Tuhat tulimmaista! Bourras huusi jo kaukaa, kun näki hänen\ntulevan... -- Nyt sitä vasta pulassa ollaan!... Mouret on ostanut\ntaloni, senkin roisto.\n\nHän oli aivan suunniltaan ja ryntäili puodissaan niin rajusti, että oli\nvähällä särkeä ikkunalasit.\n\n-- Voi sitä konnaa!... Hedelmäkauppias kirjoitti minulle. Ja\ntiedättekö, paljonko talosta on maksettu! Sataviisikymmentätuhatta\nfrangia, sen nelinkertainen arvo. Osaapa sekin varastaa!... Ja\najatelkaa, että hän on vaatinut minun korjauksistanikin korvausta,\nniin, väittänyt että talo on uusittu alusta pitäen... Kuinkahan kauan\nvielä aikovat pitää minua narrinaan!\n\nAjatus, että hänen korjauksiin ja maalaamisiin kuluneet rahansa olivat\nolleet hedelmäkauppiaalle eduksi, sai hänet aivan vimmoihinsa. Ja se\nvielä, että Mouret oli päässyt talon omistajaksi ja että vuokra oli\nmaksettava nyt hänelle. Mouret'n luona, vihatun kilpailijansa luona\nhänen täytyi asua tästä lähtien. Se vasta hänen sappeaan oikein\nkuohutti.\n\n-- Enkö jo sanonut, että aikovat puhkaista seinän. Ja nyt ne ovat jo\ntäällä. On kuin söisivät minun lautaseltani.\n\nHän iski nyrkkiään tiskiin, niin että seinät tärisivät ja sateenvarjot\nja kepit hypähtelivät.\n\nDeniseltä menivät korvat lukkoon eikä hän saanut tilaisuutta sanoa\nsanaakaan. Liikkumattomana hän odotti myrskyn loppua, ja Pépé painautui\nväsyneenä tuolille nukkumaan. Kun Bourras lopuksi vähän rauhoittui,\nDenise päätti suorittaa Mouret'n asian. Vanhus oli kyllä vihoissaan,\nmutta eihän tiennyt, eikö juuri tuo vihan kiihkeys sekä hätätilanne,\nmihin hän oli joutunut, pakottaisi hänet suostumaan.\n\n-- Olen juuri tavannut erään tuttavan, niin, erään henkilön Naisten\nAarreaitasta, joka on asiaan hyvin perehtynyt... Ja sen mukaan,\nmitä hän sanoi, teille aiotaan huomenna tehdä uusi tarjous,\nkahdeksankymmentätuhatta frangia...\n\nBourras keskeytti ärjyen hirveällä äänellä:\n\n-- Vai kahdeksankymmentätuhatta! Kahdeksankymmentätuhatta! Ei\nmiljoonastakaan nyt.\n\nDenise koetti palauttaa hänet järkiinsä. Mutta samassa kaupan ovi\naukeni ja Denise peräytyi aivan kalpeana. Setä Baudu astui sisään\nvanhenneena, kasvot vielä keltaisempina kuin ennen. Bourras tarttui\nheti vieraansa hihaan kiinni ja kiihottuen hänen tulostaan sinkautti\nhänelle uutisensa vasten kasvoja antamatta hänelle aikaa sanoa\nsanaakaan.\n\n-- Tiedättekö että julkeavat tarjota minulle kahdeksankymmentätuhatta\nfrangia. Niin hävyttömiksi nuo roistot heittäytyvät! Luulevat kenties,\nettä olen ostettavissa niinkuin mikä tahansa kunnoton tyttö... He kai\nuskottelevat, että nyt, kun ovat ostaneet talon, olen loukussa. Mutta\nsiinä he erehtyvät. Sillä liikettäni he eivät saa, eivät sittenkään!\nOlisin taipunut kenties, jos asiat olisivat ennallaan, mutta koska talo\non nyt heidän omansa, niin koettakoot tulla ottamaan!\n\n-- Totta siis on mitä huhu kertoo? Baudu sanoi hitaalla äänellään. --\nKuulin puhuttavan ja tulin tiedustelemaan.\n\n-- Kahdeksankymmentä tuhatta frangia! Bourras toisti. -- Miksi ei\nsatatuhatta! Summan suuruus varsinkin minua suututtaa. Luulevat\nkenties, että tarvitsen heidän rahojaan johonkin konnamaisuuteen...\nMutta tuhat tulimmaista! Liikettäni en anna! En ikinä, kuuletteko!\n\nDenise uskalsi jälleen puuttua puheeseen sanoakseen hiljaa:\n\n-- Yhdeksän vuoden kuluttua he saavat sen, sitten kun vuokrasopimus on\nlopussa.\n\nSetänsä läsnäolosta huolimatta hän rukoili hartaasti ukkoa suostumaan.\nNyt ei enää auttanut ponnistaa vastaan. Täytyi väistää väkevämpää.\nSulaa hulluutta oli työntää luotaan sellainen rikkaus. Mutta vanhus\npysyi itsepintaisesti kiellossaan. Yhdeksän vuoden kuluttua hän oli jo\ntoivottavasti haudassaan, niin ettei hänen tarvinnut sitä nähdä.\n\n-- Kuuletteko, herra Baudu, teidän veljentyttärennekin on heidän\npuolellaan. He ovat lähettäneet hänet minua lahjomaan... Noiden konnien\npuolella hän on, kunniani kautta!\n\nSetä, joka ei tähän mennessä ollut Deniseä huomaavinaankaan, nosti nyt\npäänsä jurosti niinkuin aina, kun hän liikkeensä ovelta oli nähnyt\nveljentyttären menevän ohi. Mutta sitten hän kääntyi hitaasti häneen\npäin ja katsoi häneen. Hänen paksut huulensa vapisivat.\n\n-- Tiedän sen, hän vastasi hiljaa.\n\nJa hän katsoi yhä Deniseen. Kyyneleet kohosivat Denisen silmiin, kun\nnäki setänsä kasvot huolista murtuneina. Baudu puolestaan tunsi\npistoksen sydämessään, kun ajatteli, ettei ollut auttanut nuorta\nsukulaistaan hänen kurjuutensa päivinä. Nähdessään sitten Pépén\nnukkuvan tuolilla äänekkäästä keskustelusta huolimatta hän heltyi\nlopullisesti.\n\n-- Denise, hän sanoi yksinkertaisesti, -- tule huomenna pienokaisen\nkanssa meidän luoksemme syömään päivällistä... Vaimoni ja Geneviève\novat pyytäneet, että kutsuisin sinut, jos tapaisin.\n\nDenise lensi punaiseksi ja suuteli setäänsä. Baudun lähtiessä Bourras,\nsovinnosta hyvillään, huusi hänelle ovelta:\n\n-- Houkuttele sinä tyttöä oikealle tolalle; hänessä on paljon hyvää!...\nMitä minuun tulee, niin joutaa talo aikanaan luhistua. Kyllä he minut\nlöytävät raunioista.\n\n-- Talomme luhistuvat jo, naapuri, Baudu vastasi synkästi. -- Ja me\nhukumme kaikki.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKoko kaupunginosa puhui suuresta liikeväylästä Dix-Décembrenkadusta,\njota ruvettiin puhkaisemaan uudelta oopperalta pörssiaukiolle.\nPakkoluovutusvaliokunta oli jo julistanut päätöksensä ja purkamistyöt\noli aloitettu. Avattavan kulkuväylän toisesta päästä revittiin\nLudviginkadun yksityisrakennukset, toisesta vanhan Vaudeville-teatterin\nohuet seinät. Rautakanget tekivät työtään, ja pauke alkoi jo kuulua\nMichodièren- ja Choiseulinkadulle, joiden asukkaat surkuttelivat\nrevittäviksi tuomittujen talojen kohtaloa. Tuskin oli kaksi viikkoakaan\nkulunut, kun uusi katu oli jo puhkaissut niiden läpi laajan halkeaman\ntäynnä aurinkoa ja liikettä.\n\nMutta vielä suurempaa huomiota herättivät kaupunginosassa Naisten\nAarreaitassa alkaneet laajentamistyöt. Puhuttiin suunnattomasta\nsuurentamisesta, jättiläismäisestä tavaratalosta, jolla olisi kolme\njulkisivua, Michodièren-, Neuve-Saint-Augustinin- ja Monsignynkadulle\npäin. Mouret kuului tehneen Kiinteistöpankin johtajan paroni Hartmannin\nkanssa sopimuksen, jonka mukaan hän sai haltuunsa suurimman osan siitä\nneliömäisestä alueesta, joka kolmelta puolelta oli edellämainittujen\nkatujen rajoittama; alueen neljännelle rajalle, vastaisen\nDix-Décembrenkadun varrelle, paroni aikoi rakentaa hotellin, joka\nmuhkeudessa vetäisi vertoja Grand-Hotellille. Joka taholla Aarreaitta\nlunasti vuokrasopimukset; puodit suljettiin, asukkaat muuttivat pois,\nja tyhjissä taloissa vilisi joukoittain työmiehiä, jotka korjasivat\nsisustusta uuden tarkoituksen mukaiseksi ja häärivät alituisessa\npölyssä. Keskellä tätä yleistä myllerrystä Bourras'n ahdas hökkeli\nyksin pysyi entisellään vähääkään väistymättä halkeamastaan korkeiden\nseinien välissä.\n\nKun Denise seuraavana päivänä meni Pépén kanssa setä Baudun luo, sulki\nkadun pitkä jono tiilikuormia, joita purettiin Duvillard'in talon\nedessä. Liikkeensä ovelta setä katseli niitä synkän näköisenä. Sitä\nmyöten kuin Naisten Aarreaitta paisui, Elbeufin vanha liike tuntui\nkutistumistaan kutistuvan. Nuoren tytön silmissä liikkeen ikkunat\nnäyttivät entistään mustemmilta ja ahtaammilta, ikäänkuin eivät olisi\npäässeet hengittämään talon vankilamaisesti painavan välikerroksen\nalla. Vanha vihreä kilpi oli haalistunut kosteudesta entisestäänkin, ja\nkoko ikäloppu julkisivu oli surkastuneen, harmaantuneen ja kuin\nlaihtuneen näköinen.\n\n-- Siinäpä olette, sanoi Baudu. -- Varokaa, etteivät aja päällenne.\n\nKaupassa sama ahdistava tunne valtasi Denisen. Sekin oli synkistynyt,\nvaipunut toivottomuuden uneen. Nurkat olivat tyhjyyttä ja varjoa\ntäynnä, kaapit ja pöydät tomun peitossa. Verkapakoista, joita kukaan ei\nenää liikuttanut, lähti kellarimainen haju. Kassan luona rouva Baudu ja\nGeneviève istuivat liikkumattomina ja ääneti niinkuin yksinäisessä\npaikassa, jossa ei tarvitse pelätä kenenkään häiritsevän. Äiti päärmäsi\npyyheliinoja, tytär, kädet hervottomina riippuen, katseli tyhjyyttä\nympärillään.\n\n-- Iltaa, täti, sanoi Denise. -- Olen hyvin iloinen, että saan tavata\nteidät jälleen, ja jos olen tuottanut teille mielipahaa, niin pyydän\nteiltä anteeksi.\n\nRouva Baudu suuteli häntä liikuttuneena.\n\n-- Lapsi raukka, vastasi hän, -- jos minulla ei muuta surua olisi, niin\nei tosiaankaan olisi valittamisen syytä.\n\n-- Iltaa, serkku kulta, jatkoi Denise suudellen Genevièveä poskelle.\n\nTämä säpsähti kuin unesta heräten. Hän vastasi suutelemalla vuorostaan\nDeniseä tietämättä mitä sanoa. Sitten he tervehtivät Pépétä, joka\nojensi pienen kätensä. Sovinto oli tehty.\n\n-- Kas niin, kello on kuusi. Mennään nyt syömään, sanoi Baudu. -- Miksi\nJean ei ole mukana?\n\n-- Hänen piti tulla, sopersi Denise hämillään. -- Tänä aamuna tapasin\nhänet, ja hän lupasi nimenomaan tulla... Ei häntä pidä odottaa,\nvarmaankaan hänen mestarinsa ei ole laskenut häntä.\n\nHän arvasi, että Jeanilla olisi taas jotakin outoa kerrottavaa, ja\nkoetti jo edeltäpäin puolustella häntä.\n\n-- Siinä tapauksessa asettukaamme pöytään, toisti setä.\n\nSitten kääntyen puodin synkkää takaosaa kohti Baudu sanoi:\n\n-- Colomban, te voitte tulla syömään meidän kanssamme yhtaikaa. Ei kai\nketään tule?\n\nDenise ei ollut tullessaan huomannut Colombania. Täti selitti hänelle,\nettä toinen palvelija ja neiti oli täytynyt lähettää pois. Asiat olivat\nniin huonolla kannalla, että Colombanissa oli tarpeeksi, ja hänkin sai\nvenyä tuntikausia kädet ristissä ja nukkua silmät auki.\n\nRuokasalissa paloi kaasu, vaikka kesäpäivät olivat pisimmillään.\nDeniseä puistatti sisään astuessa seinistä lähtevä viileys. Pyöreä\npöytä oli entisellään, vahakankaan peittämä, katettu niinkuin ennenkin,\nentisellään oli myöskin avonaisen ikkunan takana löyhkäävä, pimeä\nsisäpiha. Kaikki näytti Denisestä vain vielä surkeammalta, kuin\nkyynelten sumentamalta.\n\n-- Isä, Geneviève sanoi ujostellen Deniseä, -- sallitteko että suljen\nikkunan? Pihasta tulee niin paha haju.\n\nBaudu, joka ei ollut huomannut mitään, näytti hämmästyneeltä.\n\n-- Sulje vain, jos haluat, hän vastasi vihdoin, -- mutta silloin meiltä\nloppuu ilma.\n\nJa tukahduttavaksi ilma kävikin. Oli perhepäivällinen, sangen\nyksinkertainen. Kun liemi oli syöty ja palvelijatar tarjosi liemilihan,\nei setä enää voinut olla puhumatta vastapäisistä asujista. Hän osoitti\naluksi suurta suvaitsevaisuutta. Hän ei tahtonut tyrkyttää\nveljentyttärelleen omaa mielipidettään.\n\n-- Hyvä Jumala, hän sanoi, -- minä en estä sinua kannattamasta noita\nulkokullattuja taloja... Jokaisella on oma makunsa, tyttäreni... Koska\net näytä olevan milläsikään siitä, että he ovat hävyttömästi ajaneet\nsinut kadulle, niin sinulla kai on siihen omat syysi. Ja, näetkö,\nvaikka palaisitkin, en minä sinulle suuttuisi ... en ollenkaan. Eikö\nniin, ei kukaan meillä suuttuisi häneen?\n\n-- Ei tietysti, kuiskasi rouva Baudu.\n\nDenise esitti vakavasti syynsä niinkuin Robineaunkin luona. Kauppaliike\nkehittyi johdonmukaisesti siihen suuntaan; vaatimukset olivat\nsellaiset, ja suurenmoisia uudet yritykset olivatkin puhumattakaan\nsiitä, että yleisön kasvava varallisuus synnytti uusia tarpeita. Baudu\nkuunteli silmät pyöreinä nähtävästi vaivaten järkeään ymmärtääkseen.\nMutta kun Denise oli lopettanut, hän pudisti päätään.\n\n-- Tyhjiä loruja kaikki. Kauppa on kauppaa, ja siitä ei pääse\nmihinkään... Onnistukoot vain, ja täytyyhän minun myöntää, että he\nonnistuvat, mutta pitemmälle en anna periksi. Minä luulin, että he\ntaittaisivat niskansa; muistat kai sinäkin kuinka odotin ja koetin\nmalttaa mieltäni? Mutta niin ei käynytkään. Rosvot ne nykyään näyttävät\nrikastuvan, kun sitä vastoin kunnon ihmiset saavat nuolla näppejään...\nNiin pitkälle on jouduttu, ja täytyyhän minun väistää väkevämpää. Ja\nväistynhän minä, hyvä Jumala, väistynhän minä.\n\nVähitellen viha pääsi hänessä valloilleen. Hän nosti äkkiä haarukkansa\nilmaan huutaen:\n\n-- Mutta Vanha Elbeuf ei rupea koskaan mokomaa esimerkkiä noudattamaan!\nKuuletko, sen minä olen sanonut Bourras'llekin, kun hän alkoi töhriä\nseiniään, että minua oikein hävetti vihamiehen matkiminen.\n\n-- No, syöhän nyt, keskeytti rouva Baudu levottomana, kun näki miehensä\nkiivastuvan.\n\n-- Älähän hätäile, Baudu sanoi. -- Tahdon vain ilmoittaa veljeni\ntyttärelle oman kantani... Kuulehan, lapseni, olen niinkuin tuo karahvi\ntuossa, paikaltani en hievahda. Onnistukoot vain! Omaksi häpeäkseen\nolkoon! Minä vain panen vastalauseeni, siinä kaikki.\n\nPalvelijatar toi nyt pöytään pienen vasikanpaistin. Vapisevin käsin\nBaudu ryhtyi leikkaamaan sitä, mutta hänen ennen niin tarkka silmänsä\npetti, eikä hän osannutkaan enää yhtä täsmällisesti jakaa osia tasan.\nHänen tappionsa oli riistänyt häneltä järkähtämättömän varmuuden, joka\nsyntyy arvossapidetyn liikkeenisännän asemasta. Pépé oli pelästynyt\nsetänsä kovaa ääntä, ja häntä oli täytynyt rauhoittaa antamalla hänelle\nheti jälkiruokaa, sokerileivoksia, joita oli nyt hänen lautasensa\nvieressä. Setä koetti hillitä itseään ja puhua muusta. Hetkeksi hän\neksyi keskustelemaan purkamistöistä. Dix-Décembrenkadun hän myönsi\nmukavaksi; varmaankin kaupunginosan kauppa vilkastuisi sen avaamisesta.\nMutta kun hän oli päässyt kauppaan, niin Naisten Aarreaitta johtui\nhänelle uudestaan mieleen. Alkoipa hän mistä aineesta tahansa, niin\naina hän takertui siihen lopuksi. Se oli käynyt päähänpiintymäksi.\nTässä tukehtui rappauspölyyn. Eikä voinut päästä myymään metriäkään,\nkun rakennusainekuormat lakkaamatta täyttivät kadun. Ja naurettavaa\ntuollainen suurentamiskiihko oli. Johan asiakkaat eksyivät sellaiseen\nlaitokseen. Miksi siihen ei liitetty vielä kauppahallejakin! Ja\nvaimonsa rukoilevista katseista huolimatta, omista ponnistuksistaan\nhuolimatta, hän siirtyi rakennustöistä arvostelemaan tavaratalon\nraha-asioita. Eikö ollut käsittämätöntä, että vähemmässä kuin neljässä\nvuodessa heidän liikepääomansa oli kasvanut viisinkertaiseksi. Heidän\nvuotuinen vaihtonsa, joka ennen oli noussut kahdeksaan miljoonaan, oli\nnyt viimeisen varastontarkastuksen jälkeen havaittu neljäksikymmeneksi\nmiljoonaksi. Mieletöntä se oli, sanalla sanoen, eikä hän sellaista\nvastaan enää voinut taistella. Yhä se vain paisui. Nyt siinä oli jo\ntuhat kauppa-apulaista ja kaksikymmentäkahdeksan eri osastoa. Osastojen\npaljous varsinkin suututti häntä. Olihan muutamia osastoja jaettu\nkahtia, mutta oli aivan uusiakin; oli esimerkiksi perustettu\nhuonekaluosasto ja vieläpä korutavaraosastokin. Se oli naurettavaa,\nkorutavaraosasto! Nuo ihmiset eivät todellakaan hävenneet. Ei\naikaakaan, niin vielä he ottavat kalojakin kaupitellakseen. Ja vaikka\nhän oli yhä pitävinään Denisen mielipiteitä kunniassa, hän rupesi\ntyrkyttämään hänelle omiaan.\n\n-- Totta puhuaksemme, et kai sinä voi heitä puolustaa? Mitä sanoisit,\njos sinulle kerrottaisiin, että minä olisin perustanut verkakauppaani\nkattilaosaston? Hulluksi kai sinä minua sanoisit... Tunnusta nyt edes,\nettet kunnioita heitä.\n\nDenise hymyili ujosti vastaukseksi ymmärtäen, ettei perusteluista ollut\napua.\n\n-- No niin, olet siis heidän puolellaan, päätteli Baudu. --\nEi auta puhua siitä enää, sillä tarpeetonta on, että suutumme taas\nheidän tähtensä. Joko heidän vielä pitäisi päästä rikkomaan\nsukulaissopummekin. Se nyt vasta olisi! Palaa vain heidän luokseen,\njos haluat, mutta kiellän sinua toiste halkaisemasta korviani\nturhanpäiväisillä jutuillasi.\n\nSyntyi äänettömyys. Ukon kiivaus hehkui vielä näennäisen maltillisuuden\nalta. Kun kuumuus kaasuliekin lämmittämässä ahtaassa huoneessa oli\nkäynyt sietämättömäksi, oli ikkuna täytynyt avata uudelleen, ja pihalta\nkohoava pahanhajuinen kosteus laskeutui pöytään. Tarjottiin paistettuja\nperunoita. Niitä syötiin sanaakaan sanomatta.\n\n-- Kuulehan, kysypä noilta tuossa, Baudu sanoi osoittaen veitsellään\nColombania ja Genevièveä, -- niin saat kuulla, ovatko he Naisten\nAarreaittaan ihastuneita.\n\nVieretysten tavallisella paikallaan, jossa he olivat istuneet\nkaksitoista vuotta säännöllisesti yhdessä kaksi kertaa päivässä,\nColomban ja Geneviève söivät verkalleen. He eivät olleet aterian\nkestäessä sanoneet sanaakaan. Colomban tuntui liioitellen kasvojensa\nsuopeaa ilmettä kätkevän raukeiden silmäluomiensa taa intohimoisen\nrakkautensa kalvavan tulen, kun sitä vastoin Geneviève, pää vielä\nsyvemmälle painuneena liian raskaiden hiuksiensa painosta, tuijotti\nvälinpitämättömästi salaisen tuskansa herpaisemana.\n\n-- Tämä vuosi, näet, ei ole ollut kaupallemme eduksi, selitteli setä.\n-- On täytynyt vieläkin siirtää häitä. Kysyhän nyt, ilman aikojasi\nvain, mitä he sinun ystävistäsi ajattelevat.\n\nSetänsä tahtoa totellakseen Denise kysyi niinkuin käskettiin.\n\n-- En voi sanoa, että rakastaisin heitä, serkkuni, Geneviève vastasi.\n-- Mutta älkää siitä olko millännekään. Eivät kaikki sentään heitä\nvihaa.\n\nTätä sanoessaan hän katsoi Colombaniin, joka pyöritteli leipäpalasta.\nKun Colomban huomasi morsiamensa katseen, hän koetti kiivastua.\n\n-- Kehno kauppa kerrassaan! morkkasi hän. -- Kaikki toinen toistaan\nhäijympiä!... Sanalla sanoen, talo, joka turmelee kaupunginosaa kuin\nrutto.\n\n-- Siinä sen kuulitte! huusi Baudu ihastuneena. -- Eivät he ainakaan\nhäntä viekoittele puolelleen!... Olen aina sanonut, että sinä ole\nviimeisiä, poikaseni. Sinun kaltaisiasi ei enää kasvateta.\n\nMutta Genevièven ankara ja tuskainen katse ei hellittänyt. Armottomasti\nse tunkeutui aina nuoren miehen sydämeen asti pakottaen hänet keksimään\nyhä katkerampia herjoja. Rouva Baudu katsoi toisesta toiseen\nlevottomana ja ääneti kuin uutta onnettomuutta vainuten. Jo jonkin\naikaa hän oli pelännyt tyttärensä alakuloisuutta. Hän tunsi lapsensa\nmenehtyvän.\n\n-- Kaupassa ei ole ketään, hän sanoi lopettaakseen tuskallisen\nkohtauksen. -- Menkääpä katsomaan, Colomban, liikkuiko siellä joku?\n\nAteria oli lopussa ja noustiin pöydästä. Baudu ja Colomban menivät\nneuvottelemaan välittäjän kanssa, joka oli tullut tilauksia varten.\nRouva Baudu vei Pépén muassaan näyttääkseen hänelle kuvia.\nPalvelustyttö oli korjannut nopeasti ruoat pöydästä, ja Denise oli\nunohtunut ikkunan ääreen, missä hän katseli pienen pihan liikettä, kun\nhän kääntyessään huomasi Genevièven istuvan vielä pöydässä ja\ntuijottavan pyyhkimisestä kosteaan vahakankaaseen.\n\n-- Te olette pahoillanne, serkku? Denise kysyi häneltä.\n\nTyttö ei vastannut mitään, tutki vain itsepintaisesti katseellaan\nvahavaatteen taitetta, ikäänkuin hänen olisi ollut mahdotonta\nriistäytyä ajatuksistaan irti. Sitten hän vaivoin päätään kohottaen\nkatsoi Deniseen, joka osanottavaisesti kumartui hänen puoleensa. Muut\nolivat nousseet pöydästä. Mitä hänkään tässä enää istui. Ja äkkiä hän\npuhkesi nyyhkytyksiin, painoi päänsä pöydän reunaa vastaan ja itki\nniin, että hiha kastui kyynelistä.\n\n-- Hyvä Jumala, mikä teitä vaivaa? Denise huudahti hämmästyneenä. --\nTahdotteko, että haen apua.\n\nMutta Geneviève tarttui hermostuneesti hänen käsivarteensa ja pidätti\nhäntä sammaltaen:\n\n-- En, en! Jääkää tänne... Oi, äiti ei tiedä mitään. En minä teistä\nvälitä, mutta muut eivät saa nähdä, muut eivät saa!... Vastoin tahtoani\nse tuli, vannon sen teille. Siksi kai, että luulin olevani yksin...\nOdottakaa, nyt minun on jo parempi olla, en itke enää.\n\nMutta yhä uudelleen hänen hentoa ruumistaan puistatti ja vavahdutti\ntukahdutettu itku. Hänen liikauttaessaan pöytään nojaavien käsivarsien\nvarassa olevaa päätään hiusneula pääsi irti ja hänen tukkansa aukeni\nraskaasta solmustaan valuen alas hänen hartioilleen ja verhoten hänet\nmustiin aaltoihinsa. Hiljaa, jotteivät muut kuulisi, Denise koetti\nhoitaa häntä. Avatessaan hänen vaatteitaan tehdäkseen hänen olonsa\nhelpommaksi hän huomasi säälien, kuinka laihaksi tyttö oli käynyt,\nkuinka povi oli hintelä kuin lapsella ja koko ruumis kuihtunut. Denise\nkokosi käsiinsä komeat hiukset, jotka tuntuivat imeneen itseensä\nkaiken, mikä tuossa ruumiissa vielä oli elinvoimaista; sitten hän sitoi\nne lujasti kokoon.\n\n-- Kiitos, te olette hyvä, sanoi Geneviève. -- Taidan näyttää teistä\nkovin huonolta. Olin kyllä verevämpi, mutta kaikki on kadonnut...\nPankaa kiinni puseroni, jottei äiti pääse näkemään olkapäitäni. Teen\nparhaani kätkeäkseni ne häneltä... Hyvä Jumala, en minä voi hyvin, en\nvoi hyvin.\n\nMutta kumminkin hän alkoi rauhoittua. Uupumuksesta heikkona hän jäi\nistumaan tuolilleen katsoen kauan serkkuaan. Vähän aikaa vaiti oltuaan\nhän kysyi:\n\n-- Sanokaa minulle totuus. Hän kai rakastaa häntä?\n\nDenise tunsi punastuvansa. Hän kyllä tajusi, että Geneviève tarkoitti\nColombania ja Claraa, mutta ei ollut ymmärtävinään.\n\n-- Kuka rakastaa?\n\nGeneviève pudisti päätään epäilevän näköisenä.\n\n-- Älkää valehdelko, pyydän teitä. Tekisitte minulle suuren\npalveluksen, jos sanoisitte, mitä minun tulee uskoa... Te tiedätte sen.\nOlette ollut naisen toverina ja olen nähnyt Colombanin ajavan teitä\ntakaa kuiskatakseen teille jotakin. Hän antoi teidän toimitettavaksenne\nasioita tuolle kurjalle, eikö niin?... Oi, armahtakaa, sanokaa minulle\ntotuus. Vannon teille, että hyvää se vain minulle tekisi.\n\nDenise ei ollut koskaan ollut tällaisessa ahdingossa. Hän laski\nkatseensa maahan häveten serkkua, joka äänettömänä tutki häntä ja joka\ntuntui arvaavan kaikki. Kuitenkaan hän ei tahtonut kertoa totuutta.\n\n-- Mutta teitä hän rakastaa. Geneviève teki epätoivoisen liikkeen.\n\n-- Hyvä on. Te ette siis tahdo kertoa... Ja se on sitä paitsi minulle\nyhdentekevää. Olenhan nähnyt. Colomban on alati katukäytävällä\nkatselemassa häntä. Ja nainen ikkunassa nauraa kuin mieletön...\nVarmaankin he tapaavat toisiaan jossain.\n\n-- Eivät tapaa, eivät toden totta, vannon sen teille! huudahti Denise\nunohtaen kaiken varovaisuuden, kun huomasi voivansa suoda onnettomalle\nvähäisen lohdutuksen.\n\nGeneviève hengitti syvään vetäen suunsa hymyyn. Sitten hän toipilaan\nheikolla äänellä sanoi:\n\n-- Tahtoisin lasin vettä... Anteeksi, että vaivaan. Lasit ovat\nastiakaapissa.\n\nKun Denise oli tuonut hänelle vesikarahvin, hän tyhjensi yhdellä\nsiemauksella suuren lasin. Hän työnsi pois Denisen, joka pelkäsi hänen\njuovan liiaksi.\n\n-- Älkää, hän sanoi. -- Antakaa minun olla. Minua janottaa aina.\nYölläkin minä nousen juomaan.\n\nHetkeksi hän vaikeni. Sitten hän jatkoi hiljaa:\n\n-- Tiedättekö, kymmenen vuotta olen ajatellut tätä avioliittoa ja olen\nniin tottunut siihen, etten enää käsitä, että toisin voisi olla. En\nollut vielä aikaihminenkään, kun Colomban jo esiintyi sulhasenani...\nEnkä enää muista, miten asiat ovat kehittyneet. Olemme aina olleet\nyhdessä, kodin ahtaassa piirissä viettäneet tasaista, yksitoikkoista\nelämää, jossa ei mikään ole kääntänyt ajatuksiamme toisaanne, ja siitä\nsyystä olen kai lopuksi alkanut luulla häntä miehekseni ennen aikojaan.\nEn liioin tiennyt, rakastinko häntä, olin vain hänen vaimonsa, siinä\nkaikki. Ja nyt hän tahtoo erota minusta seuratakseen toista. Oi hyvä\nJumala! Sydämeni särkyy. Näettekö, en tiennyt tällaista tuskaa\nolevankaan. Rintaan koskee ja päähän ja joka paikkaan. Kuolen siitä.\n\nKyyneleet kohosivat uudestaan hänen silmiinsä, ja Denise, joka myös\ntunsi silmiensä kostuvan säälistä, sanoi:\n\n-- Aavistaako täti mitään?\n\n-- Kyllä luulen äidin aavistavan... Mutta isällä on liian paljon\nhuolta. Hän ei tiedä mitä tuskaa hän tuottaa minulle viivyttämällä\nhäitä... Äiti kyselee minulta. Hän on levoton, kun näkee minun\nheikkenevän. Hänen oma terveytensä ei ole koskaan ollut erittäin hyvä,\nja hän on usein sanonut minulle: Lapsi parka, heikkoutesi olet perinyt\nminulta. Kaupassa terveys ei juuri parane. Mutta hänestäkin taidan\nlaihtua liiaksi... Katsokaapa käsivarsiani, se on surkeata.\n\nVapisevalla kädellä hän oli tarttunut uudestaan karahviin. Denise\nkoetti estää häntä juomasta.\n\n-- Älkää, sanoi Geneviève, -- janottaa kovin... Antakaa minun olla.\n\nBaudun ääni kuului toisesta huoneesta. Totellen sydämensä käskyä Denise\nheittäytyi polvilleen ja syleili Genevièveä siskon tavoin. Hän suuteli\nhäntä vakuuttaen, että kaikki tulee käymään hyvin, että serkku viettää\nvielä häitään Colombanin kanssa ja tulee terveeksi ja onnelliseksi.\nSamassa setä kuului kutsuvan:\n\n-- Jean on täällä. Tulehan Denise!\n\nDenise nousi. Jean oli todellakin siellä. Hän oli tullut päivällisille,\nja kun hänelle sanottiin, että kello oli jo kahdeksan, hän jäi\nhämmästyneenä seisomaan, suu auki. Mahdotonta se oli, hän tuli suoraan\nisäntänsä luota. Hänestä tehtiin pilkkaa. Vincennes'in metsän kautta\nhän oli kiertänyt, koska oli niin kauan viipynyt matkalla. Mutta kun\nJean pääsi lähelle siskoaan, hän kuiskasi hiljaa tämän korvaan:\n\n-- Olin saattamassa pikku pesijätärtä, jonka täytyi viedä pesemänsä\nvaatteet kotiin... Ajurin vaunut odottavat portilla ja minun on\nmaksettava tunnin matkasta. Anna minulle viisi frangia.\n\nSaatuaan rahat hän pistäytyi kadulle maksamaan ja palasi sitten syömään\npäivällistä, sillä rouva Baudu ei päästänyt häntä nälkäisenä. Pitihän\nhänen saada edes vähän lientä. Geneviève oli palannut jälleen muiden\nseuraan ja istui äänettömänä ja huomiota herättämättä kuten aina. Ilta\nkului ikävästi ja hitaasti. Hiljaisuuden keskeytti vain sedän askelten\nkaiku hänen kävellessään edestakaisin tyhjän myymälänsä päästä toiseen.\nYksi ainoa kaasuliekki paloi, ja matala katto heitti mustat varjonsa\nhuoneeseen.\n\nKuukausia kului. Denise kävi melkein joka ilta katsomassa Genevièveä.\nMutta Baudun koti muuttui yhä synkemmäksi. Rakennuspuuhat kadun\ntoisella puolen olivat perheelle alituisena kiusana muistuttaen heitä\nheidän omasta onnettomuudestaan. Silloinkin kun toivo hetkeksi elpyi,\nkun odottamaton ilo kohtasi heitä, niin tiilikuorman ryske, kivivasaran\nkalkutus, jopa muurarien äänekäs puhekin riitti pilaamaan sen heiltä.\nKaupunginosa kokonaisuudessaan kärsi siitä. Rakennuspaikkaa ympäröivän\nlauta-aidan takaa kantautui kuumeentapaisen työn melske. Vaikka\narkkitehti kyllä koetti saavuttaa tarkoitusperänsä käyttämällä entisiä\nrakennuksia, niin hänen täytyi joka puolelta puhkaista seiniä,\nkorjailla ja sovitella. Keskelle, entisten sisäpihojen paikalle, hän\nrakensi keskushallin, joka laajuudeltaan oli kuin kirkko ja josta\npääovi johti Neuve-Saint-Augustininkadulle päin aueten keskellä\njulkisivua. Kellarikerrosten rakentamisessa oli suuria vaikeuksia,\nsillä viemäriputket olivat alituisena vastuksena, ja usein täytyi\npuhkaista maakerroksia, jotka olivat täynnä ihmisluita. Kaivon\nporaaminen herätti suurta huomiota ympäristössä. Se tehtiin sata metriä\nsyväksi, ja se pulppusi viisisataa litraa vettä minuutissa. Nyt\nnousivat jo ensimmäisen kerroksen seinät. Koko alue oli\nrakennustelineiden ja rakennusainekasojen piirittämä. Lakkaamatta\nkuului kiviä nostavien vintturien vinguntaa, rautakiskojen kalsketta ja\ntyöväen rähinää vasaroiden ja rautakankien säestämänä. Mutta kaikkein\nylinnä kaikuivat höyrykoneiden kimeät vihellykset ja korvia särkevä\njyske, sillä höyryä käytettiin joka paikassa voimana. Jos vähänkin kävi\ntuuli, rappauksen pöly kohosi paksuna pilvenä ilmaan laskeutuakseen\nläheisten talojen katoille kuin lumi. Baudun perhe näki epätoivoissaan\npölyn tunkeutuvan joka paikkaan, vankimpienkin laudoituksien läpi,\nlikaavan kaupan kankaat ja laskeutuvan huonekaluille, jopa vuoteisiin.\nJa ajatus, että heidän täytyi vasten tahtoaan hengittää sitä\nkeuhkoihinsa ja että se oli lopuksi heidät tappava, myrkytti heidän\nelämänsä.\n\nMutta vielä ei kaikki ollut pahimmillaan. Syyskuussa arkkitehti, joka\npelkäsi myöhästyvänsä, päätti teettää töitä yölläkin. Voimakkaita\nsähkölamppuja pystytettiin rakennusalueelle, ja nyt ei hälinästä enää\nloppua tullutkaan. Työryhmät vuorottelivat, vasarat eivät lakanneet\ntakomasta eivätkä koneet viheltämästä, ja kalkkipilvet sirottivat\ntaukoamatta valkeaa luntansa naapuritaloihin. Onneton Baudun perhe ei\nsaanut enää unta silmiinsä. Kiusaantuneina he makuuhuoneessaan\nkuuntelivat seiniä tärisyttävää jyskettä, ja milloin väsymys painoi\nheidän silmänsä umpeen, niin heti samat äänet ahdistivat heitä\npainajaisina. Kun he sitten rauhoittuakseen nousivat vuoteistaan ja\nmenivät avojaloin nostamaan uudinta, heitä pelästytti Naisten\nAarreaitan pimeässä säihkyvä hirviö. Se näytti heistä hehkuvalta\npajalta, jossa taottiin heille häviötä. Keskellä puolitekoisia,\nlaajojen aukkojen lävistämiä seiniä levittelivät sähkölamput sinistä,\nsilmiä sokaisevaa valoaan. Kello kuului lyövän kaksi, sitten kolme,\nsitten neljä. Mutta talojen asukkaiden taistellessa unensa puolesta\nrakennuspaikka suunnattomaksi kasvaneena ja oudonmuotoiseksi\nmuuttuneena keinotekoisessa kuutamossa vilisi rähisevien työmiehien\nmustia varjoja, jotka kiemurrellen kuvastuivat uusien seinien räikeän\nvalkoista taustaa vasten.\n\nSetä Baudu oli ollut oikeassa, lähikatujen pikkukauppa oli saanut\nkuolettavan iskun. Joka kerta kun Naisten Aarreaitta perusti uuden\nosaston, seurasi siitä jonkin naapuriston erikoisliikkeen häviö. Yhä\nkauemmas ulottui sen vaikutus. Vanhimmatkin liikkeet horjuivat. Neiti\nTatin, Choiseulin kauppakujan valkotavarakauppias, oli tehnyt\nvararikon. Quinette, käsinekauppias, jaksoi tuskin puolta vuottakaan\npysyä pystyssä. Vanpouillen turkkuriliikkeen täytyi vuokrata pois osa\nmyymälästään. Ja Bédorén ja sisaren trikootavarakaupan pystyssä\npysyminen johtui siitä, että heillä yhä vielä riitti säästöjä. Uudet\nvararikot seurasivat niitä, joita jo kauan oli odotettu ja ennustettu.\nAarreaitan korutavaraosasto uhkasi nujertaa Saint-Rochin-kadun varrella\nolevan Deslignières'in omistaman lelukaupan, ja sen huonekaluosasto\nkaatoi Piot & Rivoiren liikkeen, jonka myymälät uinuivat Saint-Annen\nvarjoisassa kauppakujassa. Pelättiin melkein, että lelukauppias, joka\noli paksu ja kiivas mies, saisi halvauksen, niin silmittömästi hän\nsuuttui nähdessään Aarreaitan ilmoittavan kukkaroita kolmenkymmenen\nprosentin alennuksella. Huonekalukauppiaat, jotka olivat hiljaisempia\nluonteeltaan, olivat pilkkaavinaan kilpailijoitaan. Oliko nyt\nverkasaksoista pöytien ja kaappien myyjiksi! Mutta ostajat eivät\nvälittäneet siitä, vaan käänsivät heille selkänsä, ja Aarreaitan uusi\nosasto saavutti suuren menestyksen. Ei auttanut taistella; täytyi\nväistyä selkä kumarassa. Kohta kai muutkin seurasivat. Mikä liike olisi\nvoinut pystyssä pysyä. Naisten Aarreaitta korjaisi kohta koko\nkaupunginosan kattonsa alle.\n\nAamuin ja illoin, Aarreaitan tuhansien virkailijoiden tullessa\nja mennessä, ihmiset jäivät katselemaan Gaillonin aukiolla\nliikkuvaa pitkää ihmisjonoa, niinkuin rykmentin marssimista\nkatsotaan, ja liikkeenomistajat ajattelivat ovellaan ainoata\nkauppa-apulaistaan, jonka vaivoin elättivät. Suuren tavaratalon\nviimeisen varastontarkastuksen tulos, tuo neljäänkymmeneen miljoonaan\nnouseva luku, oli saanut koko naapuriston kuohuksiin. Uutinen\nkiersi talosta taloon herättäen kaikkialla hämmennystä ja vihaa.\nNeljäkymmentä miljoonaa! Käsittämätöntä! Epäilemättä voitto ei voinut\nnousta korkeammalle kuin neljään prosenttiin kuluihin ja talon\nhuokeahintaisuusjärjestelmään katsoen. Mutta kuudentoistatuhannen\nfrangin voitto oli jo suuri summa, ja saattoihan tyytyä neljään\nprosenttiin, kun sellaiset liikepääomat olivat kysymyksessä.\nKerrottiin, että Mouret'n alkuperäinen liikepääoma, hänen ensimmäiset\nviisisataatuhatta frangiaan, johon vuosittain oli lisätty voitto\nkokonaisuudessaan ja joka nyt oli kasvanut neljäksi miljoonaksi, oli\nkymmenen kertaa muutettu tavaroiksi. Kun Robineau teki Denisen kuullen\nnäitä laskelmia aterian jälkeen, hän vaipui kauaksi aikaa mietteisiin\ntuijottaen tyhjään lautaseensa. Oikeassa Denise oli ollut; liikepääoman\nyhtämittaisesta uudistamisesta uuden kaupan voittamaton väkevyys\njohtui. Bourras yksin kieltäytyi näkemästä ja ymmärtämästä, seisoi vain\ntyperyydessään järkähtämättömänä kuin maantiepylväs. Rosvoja ne olivat,\nsiinä kaikki, ja silmänkääntäjiä! Kuuseen kurkottivat lopuksi katajaan\nkapsahtaakseen.\n\nBaudun kauppahuone, vaikka se ei missään suhteessa tahtonut luopua\nvanhoista kauppatavoistaan, koetti kestää kilpailun. Kun ostajat eivät\nenää tulleet kauppaan, heitä koetettiin lähestyä kaupanvälittäjien\nkautta. Pariisin aukion varrella asui eräs kaupanvälittäjä, joka oli\ntunnettu kaikissa Pariisin suurissa räätäliliikkeissä ja joka piti\npienet verka- ja flanellikaupat pystyssä, kun ryhtyi niiden\nedustajaksi. Kaikki pyrkivät tietysti kilvan hänen suosioonsa, ja\nhänestä tuli mahtava herra. Baudu uskalsi kerran tinkiä hinnasta hänen\nkanssaan, ja heti tuo pikavihainen herra kääntyi Matignonin,\nCroix-des-Petits-Champs'in-kadun verkakauppiaan puoleen. Kaksi\nvälittäjää, joiden kanssa Baudu sitten ryhtyi tekemisiin varasti\nhäneltä, ja kolmas ei saanut aikaan mitään. Kuolema lähestyi hitaasti,\nyllätyksittä; vähitellen kauppa taukosi, ostajat katosivat yksitellen,\nja saapui päivä, jolloin maksujen suorittaminen kävi ylivoimaiseksi.\nTähän asti oli eletty vanhoilla säästöillä, nyt täytyi turvautua\nvelanottoon. Joulukuussa Baudu pelästyneenä allekirjoittamiensa\nvekselien paljoudesta päätti tehdä suurimman uhrauksensa, myydä\nRambouillet'n maatalon, jonka alituisiin korjauksiin hän oli pannut\npaljon rahaa ja josta hän ei ollut saanut rahtuakaan vuokraa,\nkun hän vihdoin oli suostunut ottamaan siihen vuokralaiset.\nSiten hänen elämänsä ainoa unelma särkyi, ja hänen sydämensä kärsi\nniinkuin rakkaan omaisen kuollessa. Hänen täytyi luovuttaa\nseitsemästäkymmenestätuhannesta frangista talo, joka hänelle itselleen\noli maksanut yli kahdensadantuhannen. Sittenkin hän sai kiittää\nonneaan, että se ollenkaan meni kaupaksi, sillä ellei hänen naapurinsa\nLhomme olisi halunnut laajentaa tiluksiaan, niin hän tuskin olisi\nsaanut ostajaa. Mutta huonoudestaan huolimatta kauppa yllytti häntä\njatkamaan kilpailua ja elvytti hänen toivoaan, että voitto kenties\nvieläkin oli saavutettavissa, jos tarkkaa järjestystä noudatettiin.\n\nSinä päivänä, jolloin Baudu nosti rahat maatalostaan, Lhommen perhe oli\nsuostunut syömään päivällistä hänen luonaan. Aurélie rouva saapui\nensimmäisenä; mutta kassanhoitaja, joka oli viettänyt päivänsä\nsoittamalla, myöhästyi, niin että täytyi odottaa, ja Albert ei tullut\nollenkaan, vaikka oli luvannut. Ilta kului ikävästi. Baudut, jotka\nolivat tottuneet ahtaaseen ruokasaliinsa ja jotka eivät kaivanneet\nilmaa, hermostuivat vieraiden huoneeseen tuomasta erilaisuudesta ja\noudoksuivat Lhommen perheen hajanaisuutta ja sen eri jäsenten\nvapaudenharrastusta. Geneviève, jota Aurélie rouvan mahtavat tavat\nloukkasivat, ei koko iltana avannut suutaan, Colomban sitä vastoin\nkatseli häntä ihaillen väristen hartaudesta, kun ajatteli, että Clara\noli hänen käskyläisensä.\n\nIllalla ennen nukkumaan menoa Baudu käveli edestakaisin huoneessa rouva\nBaudun ollessa jo vuoteessa. Oli leuto ja kostea sää. Suljetuista\nikkunoista ja tiheistä kaihtimista huolimatta huoneeseen kuului\nselvästi vastapäätä pärskyvien koneiden jyske.\n\n-- Tiedätkö mitä ajattelen, Elisabeth? sanoi Baudu vihdoin, -- Lhomme\nperheineen ansaitsee paljon rahaa, mutta ansaitkoot vain, parempi\nmeidän sittenkin on olla missä olemme. Onnistuvathan he, se on totta.\nEikö vaimo sanonut ansainneensa lähes kaksikymmentätuhatta frangia tänä\nvuonna, niin että he saattoivat ostaa meiltä talomme. Yhdentekevää.\nOnhan minun täytynyt luopua talostani, mutta eihän minun ainakaan\ntarvitse paeta kotoa torvea toitottamaan sinun juostessasi omalle\ntahollesi hulluttelemaan... Usko pois, onnellisia he eivät ole.\n\nHänen uhrauksensa oli vielä liian tuore, ja hän kantoi salaa vihaa\nnoita ihmisiä vastaan, joille oli luovuttanut rahasta unelmansa. Kun\nhän kävellessään tuli vaimonsa vuoteen ääreen, hän liikahteli\nhermostuneesti ja puheli vilkkaasti kumartuen sitä kohti; jouduttuaan\nsitten ikkunan luo hän vaikeni hetkeksi kuunnellakseen rakennuspaikalta\nkohoavaa melskettä. Siitä hän sai taas aihetta palata entisiin\nsyytöksiinsä ja valituksiinsa uutta aikaa vastaan. Ei sellaista ennen\nollut, että kauppa-apulaisten tulot nousivat korkeammalle kuin\nitsenäisten kauppiaiden ja että liikkeenomistajien täytyi myydä\nkassanhoitajille omaisuutensa. Siksi kai koditkin särkyivät\nliitoksistaan. Perhe-elämästä tuskin enää kannatti puhuakaan, omassa\nruokasalissa ei enää ruoka maistunut, syötiin ravintolassa ja asuttiin\nhotellissa. Lopuksi hän ennusti, että nuori Albert oli vielä hävittävä\nisänsä perinnön näyttelijättärien seurassa.\n\nRouva Baudu kuunteli pää pieluksella leväten hänen puhettaan niin\nkalpeana, että hänen ihonsa tuskin erosi palttinasta.\n\n-- He ovat maksaneet sinulle, sanoi hän lopuksi hiljaa.\n\nBaudu hätkähti eikä vastannut aluksi mitään. Hän käveli vähän aikaa\nkatse maahan luotuna. Sitten hän sanoi:\n\n-- He ovat maksaneet, totta se on; ja yhtä hyväthän heidän rahansa ovat\nkuin muidenkin... Se olisi mainiota, jos nämä rahat auttaisivat meidät\njaloillemme. Jospa en vain olisi niin vanha, niin väsynyt!\n\nHe vaikenivat pitkäksi aikaa. Verkakauppias hautoi mielessään\nepämääräisiä tuumia. Äkkiä hänen vaimonsa sanoi vähääkään päätään\nkääntämättä ja yhä kattoon tuijottaen:\n\n-- Oletko tarkannut tytärtämme viime aikoina?\n\n-- En, vastasi Baudu.\n\n-- Vai et. Olen levoton hänen puolestaan. Hän kalpenee entisestään ja\nnäyttää alakuloiselta.\n\nBaudu jäi seisomaan vuoteen viereen nähtävästi hämmästyneenä.\n\n-- Vai kalpenee, mutta miksi? Jos hän on sairas, niin hänen olisi\npitänyt sanoa. Huomenna täytyy käydä lääkärillä.\n\nRouva Baudu ei liikkunut vieläkään. Jonkin aikaa mietittyään hän sanoi\nhitaasti:\n\n-- Olisi kenties hyvä, jos häistä tulisi totta.\n\nBaudu katsoi häneen, sitten hän lähti jälleen liikkeelle. Hän alkoi\nmuistella yhtä ja toista. Oliko mahdollista, että hänen tyttärensä oli\nsairastumaisillaan Colombanin tähden! Niinkö paljon hän siis miehestä\npiti, ettei voinut odottaa! Se nyt vielä puuttui! Hän ei enää tiennyt\nmistä päästä alkaa, varsinkin kun hänellä oli omat suunnitelmansa\nliiton suhteen. Hän ei olisi koskaan tahtonut toteuttaa sitä asioiden\nollen näin.\n\n-- Hyvä on, hän sanoi vihdoinkin, -- puhun huomenna Colombanille.\n\nLisäämättä mitään hän lähti jälleen liikkeelle. Hänen vaimonsa silmät\nmenivät umpeen, ja hän nukkui kalmankalpeana niinkuin kuollut. Baudu\njatkoi vielä jonkin aikaa kävelyään. Ennen nukkumaan menoaan hän siirsi\nuutimet syrjään katsoakseen ulos. Toisella puolen katua entisen\nDuvillard'in talon ammottavat ikkunat heittivät tyhjän katseensa\nrakennuspaikkaa kohti, missä työmiehet liikkuivat sähkölamppujen\nvalossa.\n\nHeti seuraavana aamuna Baudu kutsui Colombanin luokseen välikerroksessa\nsijaitsevan ahtaan varastohuoneen nurkkaan. Edellisenä iltana hän oli\npäättänyt mitä hän sanoisi.\n\n-- Poikani, hän alkoi, -- tiedäthän, että olen myynyt maatilani\nRambouillet'ssa ja että meillä olisi nyt tilaisuus ryhtyä viimeiseen\notteluun. Mutta sitä ennen haluan puhua kanssasi.\n\nNuori mies, joka näkyi pelkäävän keskustelua, odotti neuvottoman\nnäköisenä. Hän seisoi suu auki ja räpytteli pieniä silmiään kuten aina\nmilloin hämmentyi.\n\n-- Kuuntele nyt tarkkaan mitä minulla on sinulle sanomista, jatkoi\nverkakauppias. -- Kun isä Hauchecorne luovutti minulle vanhan Elbeufin\nliikkeen, niin talon asiat olivat hyvällä kannalla. Itse hän oli\nperinyt sen semmoisena vanhalta Finet'ltä... Tiedät mielipiteeni näissä\nasioissa. Luulin tekeväni pahoin, jos luovuttaisin vähennettynä\nlapsilleni tämän perheelleni uskotun talletuksen, ja sen tähden olen\nsiirtänyt aina sinun ja Genevièven häitä. Olen pysynyt itsepintaisesti\npäätöksessäni. Toivon näet voivani palauttaa talon entiseen\nkukoistukseensa. Olisin tahtonut laskea sinulle rahat käteen sanoen:\nNäetkö, sinä vuonna, jolloin jouduin liikkeen haltijaksi, myytiin sen\nverran verkaa, ja nyt, kun lopetan, myynti on kymmenen- tai\nkaksikymmentätuhatta frangia suurempi... Ymmärräthän, että olin tehnyt\npäätöksen ollakseni varma siitä, ettei talo ollut minun käsissäni\nhuonontunut, etten varastanut teiltä, sillä varkautta se minusta olisi\nollut.\n\nLiikutus keskeytti hänet. Hän niisti nenäänsä voidakseen jatkaa. Sitten\nhän kysyi:\n\n-- Sinulla ei ole mitään sanomista?\n\nColombanilla ei ollut mitään sanomista. Hän pudisti päätään ja odotti\nyhä enemmän hämillään, luullen ymmärtävänsä mitä isäntä tarkoitti.\nVarmaankin ukko aikoi kiirehtiä häitä. Ja siinä tapauksessa, kuinka hän\nkieltäytyisi? Hänellä ei ikinä riittäisi siihen voimia... Entä toinen,\nse tyttö, josta hän yöllä näki unta niin palavan himon polttamana, että\nhänen täytyi viiltyäkseen heittäytyä vuoteestaan paljaalle\nkivilattialle.\n\n-- Nyt, jatkoi Baudu, -- olen saanut rahasumman, joka voi pelastaa\nmeidät. Asemamme käy päivä päivältä tukalammaksi, mutta kenties\nvoimme vielä selvitä, jos panemme parastamme... No niin, luulin\nvelvollisuudekseni puhua sinulle asiasta. Uskaltaessamme kaikki voimme\nvoittaa kaikki. Mutta jos joudumme tappiolle, niin meistä ei ole enää\nmihinkään... Mutta, poikani, häänne täytyy vieläkin siirtää\ntuonnemmaksi, sillä en tahdo jättää teitä yksin kestämään taistelua. Se\nolisi raukkamaista, eikö totta?\n\nColombanilta pääsi helpotuksen huokaus, ja hän istuutui\nflanellipakkapinolle, sillä hänen jalkansa vapisivat vieläkin.\nKätkeäkseen mielihyvänsä hän loi silmänsä maahan hieroen polviaan.\n\n-- Sinulla ei siis ole mitään siihen sanomista?\n\nEi ollut. Colomban ei tiennyt mitä sanoa. Silloin verkakauppias\nhitaasti jatkoi:\n\n-- Tiesin kyllä, että olisit pahoillasi... Mutta rohkaise mielesi,\npoikani! Ei auta vajota epätoivoon. Ymmärrät kai sinäkin, etten voi\ntehdä toisin. En voi ripustaa sellaista kiveä kaulaasi. Saattaisin\nsinut kenties häviöön. Ja se olisi kerrassaan konnantyö. Tietysti minä\nvain ajattelen onneanne, mutta en kumminkaan voi tehdä omaatuntoani\nvastaan.\n\nKauan hän jatkoi tähän tapaan kääntäen sanansa milloin minnekin päin,\njotta toinen arvaisi hänen salaisen toiveensa ja pakottamalla\npakottaisi hänet antamaan periksi. Koska hän oli luvannut Colombanille\nsekä tyttärensä että kauppaliikkeen, niin hänen tuli tietysti katsoa,\nettä luvattu omaisuus luovutuksen tapahtuessa oli täydessä kunnossa,\nmaine nuhteeton, liike velaton. Mutta hän oli väsynyt ja taakka tuntui\nhänestä liian raskaalta. Hänen sanansa kävivät sekaviksi, ja hänen\nsortunut äänensä oli harrasta rukousta täynnä. Eikö toisen olisi\npitänyt arvata! Mutta turhaan hän odotti Colombanilta tuota sydämestä\nlähtevää huutoa, jota ei kuulunut.\n\n-- Tiedän, hän sanoi hiljaa, -- että vanhoilta puuttuu intoa...\nNuorisossa se hehkuu. Heillä on tulta ruumiissaan. Se on\nluonnollista... Mutta en, en sittenkään voi! Kunniani kautta! Jos\nantaisin teille periksi, niin saisin sitä katua.\n\nHän vaikeni väristen liikutuksesta. Kun nuori mies ei vieläkään\nvastannut mitään, vaan istui yhä allapäin, Baudu kysyi häneltä\nkolmannen kerran:\n\n-- Sinulla ei siis ole siihen mitään sanomista?\n\nVihdoinkin Colomban vastasi katsomatta häneen:\n\n-- Eihän siihen ole mitään sanomista. Teillä on valta päättää mielenne\nmukaan, ja viisautta teillä on enemmän kuin meillä kaikilla. Koska\nvaaditte, meidän täytyy alistua ja odottaa nöyrästi.\n\nSiihen ei ollut mitään lisättävää. Baudu toivoi vielä, että nuori mies\nvoimatta enää kestää heittäytyisi hänen syliinsä huudahtaen: Isä,\nlevätkää! Nyt on meidän vuoromme taistella. Antakaa meille liike\nsellaisenaan. Jos se vain ihmeen kautta on pelastettavissa, niin\njättäkää ihme meidän tehtäväksemme! Sitten hän katsoi Colombaniin ja\nhäpesi. Rehellisyys pääsi uudestaan voitolle vanhan kiihkoilijan\nmielessä. Väärässä hän oli ollut, ja tuo varovainen poika oli oikeassa,\nsillä kaupankäynti ei välitä tunteista; numeroita se vain kysyy.\n\n-- Kätesi, poikani! hän sanoi lopuksi. -- Se on siis päätetty. Puhumme\nhäistä vasta vuoden kuluttua. Ennen kaikkea täytyy ajatella\ntoimeentuloa.\n\nIllalla makuuhuoneessa, kun rouva Baudu tiedusteli mieheltään\nkeskustelun tulosta, tämä oli jo piintynyt päätöksessään käydä sota\nloppuun asti. Hän kiitti innokkaasti Colombania. Kelpo poika,\nvakiintunut ja järkevä, hyvissä periaatteissa kasvatettu! Ei häntä\nainakaan haluttanut ilveillä ostajattarien kanssa niinkuin Aarreaitan\nkeikareilla oli tapana. Sukuunsa hän oli. Pelkkää kuntoa ja\nrehellisyyttä. Eivät ne sellaiset miehet kaupassaan menetelleet\nniinkuin pörssimiehet.\n\n-- Vai niin. Ja milloin häät? kysyi rouva Baudu.\n\n-- Myöhemmin. Sitten kun minä voin pitää lupaukseni.\n\nRouva Baudu ei hievahtanutkaan, sanoi vain:\n\n-- Tyttäremme kuolee sitä ennen.\n\nBaudu koetti hillitä itseään, vaikka viha kuohahti hänessä. Itsehän hän\nkuoli, jos häntä noin ahdistettiin. Ei se hänen syynsä ollut.\nRakastihan hän tytärtään, olisi vuodattanut verensäkin lapsensa edestä.\nMutta hänen vallassaan ei ollut parantaa kauppaa, kun ei kauppa ottanut\nparantuakseen. Genevièvenkin täytyi malttaa mieltään, kunnes\nvarastontarkastus tuottaisi parempia tuloksia. Eihän, hitto vieköön,\nkukaan varastanut häneltä Colombania. Täällä hän pysyi.\n\n-- Uskomatonta! hän toisti. -- Niin hyvin kasvatettu tyttö.\n\nRouva Baudu ei sanonut mitään. Kyllä kai hän arvasi, että Genevièvellä\noli kärsimistä mustasukkaisuudessaan, mutta hän ei uskaltanut puhua\nsiitä miehelleen. Jonkinlainen naisellinen kainous oli aina estänyt\nhäntä uskomasta miehelleen eräitä sydämen herkimpiä alueita koskevia\nasioita. Kun Baudu ei saanut vaimoltaan vastausta, hän käänsi vihansa\nkadun toisella puolella paisuvaa taloa vastaan puiden nyrkkiä\ntyömiehille, jotka kiinnittivät sinä yönä rautakiskoja lujasti\nvasaralla takoen.\n\nDenise aikoi palata Naisten Aarreaitan palvelukseen, sillä hän oli\nymmärtänyt, että Robineau, jonka täytyi vähentää henkilökuntaansa, ei\ntiennyt kuinka päästä hänestä eroon. Pysyäkseen vielä vähän aikaa\npystyssä nuoren pariskunnan täytyi itse tehdä kaikki työt. Gaujean,\njoka ei tahtonut luopua kostostaan, jatkoi tosin luotonantoa, lupasipa\nlainata heille rahaakin, mutta he olivat säikähtäneet ja koettivat\nparantaa asiaansa noudattamalla tarkkuutta ja järjestystä. Jo pari\nviikkoa Denise oli huomannut heidän epäröivän, ja vihdoin hän päätti\nitse tarttua asiaan ilmoittamalla, että hänellä oli paikka muualla. Se\ntuntui kaikista helpotukselta. Rouva Robineau suuteli liikuttuneena\nDeniseä vannoen muistavansa hänet aina. Sitten kun Denise vastaten\nisäntäväkensä kysymykseen ilmoitti palaavansa Naisten Aarreaitan\npalvelukseen, Robineau kalpeni ja huudahti:\n\n-- Oikeassa olette!\n\nVaikeampi oli ilmoittaa Bourras'lle uutinen. Kumminkin Denisen\nvihdoin oli pakko sanoa itsensä irti, mutta hän teki sen vavisten,\nsillä hän pelkäsi loukkaavansa vanhusta, jolle oli niin suuressa\nkiitollisuudenvelassa. Ukko raivosi aamusta iltaan hermostuneena\nrakennuspaikan korviasärkevästä hälinästä. Rakennusainekuormat\npiirittivät lakkaamatta hänen kauppaansa; rautakanget jyskyttivät hänen\nseiniään, niin että koko myymälä tärisi, ja sateenvarjot ja kepit\nkolisivat vastakkain vasaroiden takoessa. Koko hökkeli tuntui olevan\nhajoamaisillaan tehdessään yksin vastarintaa yleiselle hävitykselle.\nMutta pahinta oli, että arkkitehti, joka ei muuten päässyt yhdistämään\nAarreaitan entisiä osastoja Duvillard'in talon osastoihin, oli\npäättänyt kaivaa käytävän osastoja erottavan pienen talon alitse. Kun\ntalo oli Mouret'n kauppahuoneen hallussa ja vuokrasopimuksessa oli\nmääräys, että vuokralaisten oli kestettävä talon korjauksista johtuvat\nvauriot, ei esteitä tuntunut olevan, ja eräänä aamuna työ pantiin\nalulle. Bourras oli vähällä saada halvauksen. Eikö siinä tarpeeksi,\nettä häntä ahdistettiin joka puolelta, oikealta, vasemmalta, takaa.\nPitikö heidän vielä murtaa häneltä perustus! Bourras ajoi muurarit pois\nja nosti asiasta oikeudenkäynnin. Korjaustöihin heillä sopimuksen\nmukaan oli oikeus, sen hän myönsi, mutta nämä olivat kaunistamistöitä.\nNaapurit luulivat, että hän voittaisi, mutta takeita ei ollut. Joka\ntapauksessa siitä tuntui tulevan pitkä juttu, ja kaikki seurasivat\nmielenkiinnolla tätä outoa ja loputonta kaksintaistelua.\n\nSinä päivänä, jolloin Denise vihdoinkin päätti puhua Bourras'lle, tämä\noli käynyt asianajajansa luona.\n\n-- Uskoisitteko? hän huusi tervehdykseksi Deniselle. -- Nyt he jo\nväittävät, että taloni perustus ei ole tarpeeksi luja ja että se vaatii\nkorjauksia... Tuhat tulimmaista! Kyllikseen he ovat tärisyttäneet sitä\nkirotuilla koneillaan. Ihmekö se, jos se särkyy!\n\nKun Denise sitten ilmoitti aikovansa muuttaa pois ja palata Naisten\nAarreaitan palvelukseen tuhannen frangin vuosipalkasta, vanhus\nhämmästyi niin suuresti, että mitään sanomatta kohotti vanhat,\nvapisevat kätensä taivasta kohti. Uutinen teki häneen niin masentavan\nvaikutuksen, ettei hän enää pysynyt pystyssä, vaan istuutui tuolille.\nVähän aikaa vaiti oltuaan hän kysyi:\n\n-- Entä pienokainen?\n\n-- Rouva Gras ottaa hänet takaisin, Denise vastasi. -- Hän piti pojasta\npaljon.\n\nHe olivat taas vähän aikaa puhumatta. Denisestä olisi ollut parempi,\njos ukko olisi suuttunut, kiroillut ja lyönyt nyrkkiä pöytään, sillä\nhäntä säälitti vanhuksen ilmeinen liikutus. Ja niin Bourras tointuikin\nja alkoi ärjyä:\n\n-- Tuhat frangia! Kannattaahan sellaisesta palkasta mennä... Vielä te\nsinne kaikki menette. Mutta menkää vain ja jättäkää minut yksin! Niin,\nyksin, kuuletteko! Onhan ainakin yksi, joka ei taivu... Ja sanokaa\nheille, että aion voittaa juttuni, vaikka siihen menköön viimeinen\npaitani.\n\nDenisen piti muuttaa Robineaun luota kuukauden lopussa. Hän oli käynyt\nMouret'n puheilla ja kaikesta oli sovittu. Eräänä iltana, kun hän\npalasi kotiin, hän tapasi Delochen, joka odotti häntä porttikäytävässä.\nTämä oli vasta kuullut uutisen ja oli varsin hyvillään. Koko tavaratalo\npuhui siitä, hän sanoi. -- Ja iloisena hän kertoi Deniselle mitä\nosastoilla huhuiltiin.\n\n-- Näkisitte vain, kuinka noloilta osastoneidit näyttävät!\n\nSitten hän keskeytti jatkaakseen:\n\n-- Tulipa mieleeni. Muistattehan Clara Prunairen. No niin, hän kuuluu\nolevan isännän kanssa hyvissä väleissä... Ymmärrättehän?\n\nDeloche punastui. Mutta Denise kävi kalpeaksi ja kysyi kiivaasti:\n\n-- Herra Mouret'nko kanssa?\n\n-- Niin, kuka olisi voinut uskoa. Tyttö, joka muistuttaa hevosta... Tuo\npieni valkotavaroiden myyjätär, joka viime vuonna saavutti isännän\nsuosion, oli ainakin sievä. No niin, oma asiansahan se on.\n\nDenisen päätä pyörrytti, kun hän palasi kotiin. Lieneekö se ollut sitä,\nettä hän oli liian kiireesti noussut portaat ylös? Hän nojautui\nikkunaan, ja äkkiä Valognes muistui hänelle mieleen. Hän näki edessään\naution kadun ja sammaloituneen kivetyksen, jota hän lapsena katseli\nikkunastaan. Ja hänet valtasi kipeä kaipaus. Siellä hän olisi tahtonut\nelää, unohdettuna ja piilossa pikkukaupungin häiriintymättömässä\nrauhassa. Pariisin meno hermostutti häntä. Hän vihasi Naisten\nAarreaittaa. Miksi hän oli suostunut palaamaan sinne? Kärsimyksiä kai\nse hänelle vieläkin tarjosi. Eivätkö Delochen kertomukset ahdistaneet\nnyt jo oudosti hänen sydäntään! Tietämättä miksi, hän purskahti itkuun\nja vetäytyi ikkunasta. Hän itki kauan, ja kyyneleet rauhoittivat hänen\nmieltään ja soivat hänelle rohkeutta.\n\nSeuraavana päivänä aamiaisen jälkeen, kun Robineau oli lähettänyt hänet\nasioille ja hän sattui matkallaan kulkemaan Vanhan Elbeufin ohi, hän\nnäki ikkunasta, että Colomban oli yksin puodissa. Hän pistäytyi sisään.\nBaudu oli perheineen ruoalla; haarukoiden kilinää kuului myymälän\ntakana olevasta huoneesta.\n\n-- Tulkaa vain, sanoi Colomban. -- He ovat syömässä.\n\nMutta Denise käski hänen olla hiljaa vetäen hänet nurkkaan. Hän sanoi\nkuiskaten:\n\n-- Minä tahdoin tavata teidät... Te olette sydämetön. Ettekö näe, että\nGeneviève rakastaa teitä ja että hän kuolee siitä aivan.\n\nDeniseä värisytti. Eilisillan kuume kai häntä vieläkin puistatti.\nColombaniin tämä odottamaton hyökkäys teki niin masentavan vaikutuksen,\nettei hän tiennyt mitä vastata.\n\n-- Kuuletteko, Denise jatkoi, -- Geneviève tietää, että rakastatte\ntoista. Hän sanoi sen minulle ja itki kuin mieletön... Voi parkaa! Hän\non kovin laiha. Olisittepa nähnyt hänen käsivartensa. Aivan teki mieli\nitkeä... Sanokaa, ette kai tahdo, että morsiamenne kuolee?\n\nSyvästi liikuttuneena Colomban vastasi vihdoin?\n\n-- Ei kai hän ole sairas... Liioittelette varmaan... En ainakaan minä\nole huomannut... Ja hänen isänsä se viivyttää häitä.\n\nDeniseä valhe ei pettänyt. Hän kyllä ymmärsi, että setä olisi taipunut,\njos sulhanen olisi vaatinut. Mutta vaikka Colomban valehteli,\nhänen hämmästyksensä ei ainakaan ollut teeskentelyä. Hän ei ollut\ntodellakaan huomannut mitään, ja Denisen ilmoitus oli hänelle sangen\nepämiellyttävä. Niin kauan kuin hän ei tiennyt mitään, ei hänen\nainakaan tarvinnut kärsiä.\n\n-- Ja kenenkä tähden te hänet hylkäätte? jatkoi Denise. --\nJonninjoutavan tähden!... Ettekö te siis tiedä minkä arvoinen kaipuunne\nkohde on? En ole tähän asti tahtonut tuottaa teille pahaa mieltä, olen\nvältellyt kysymyksiänne... Mutta nyt sen kuulette! Niin, hän menee\nvaikka kenen kanssa. Te ette saa häntä koskaan tai jos saatte, niin\nsaatte kuten muutkin, hetkeksi, sivumennen.\n\nColomban kuunteli häntä kalpeana, mutta joka kerran, kun Denise\nsinkautti uuden syytöksen Claraa vastaan, hänen huulensa värähtivät.\nDenise julmuudestaan nauttien kiihtyi yhä enemmän, niin ettei itsekään\ntiennyt mitä sanoi.\n\n-- Ja jos tahdotte tietää, hän sähähti lopuksi, -- niin hän huvittelee\nMouret'n seurassa! Siinä sen kuulitte!\n\nHänen äänensä sortui, ja hän tuli vielä kalpeammaksi kuin Colomban. He\nkatsoivat vähän aikaa toisiinsa. Sitten Colomban sopersi:\n\n-- Rakastan häntä.\n\nDeniseä hävetti. Mitä hänellä oli tekemistä tuon miehen kanssa, ja\nmiksi hän kiivastui? Hän ei voinut sanoa mitään. Hänen vasta kuulemansa\nsanat kaikuivat hänen sydämessään kaukaisen kellon kaikuna, ja hän\nkuunteli levottomana tuota ääntä: \"Rakastan häntä! Rakastan häntä!\" Ja\nsoitto paisui yhä täyteläisemmäksi. Niin, oikeassa mies oli. Ei hän\nsilloin voinut toista naida.\n\nKääntyessään Denise näki Genevièven ruokasalin ovella.\n\n-- Hiljaa! hän kuiskasi Colombanille.\n\nMutta oli jo liian myöhäistä. Geneviève oli luultavasti kuullut, sillä\nhänen kasvonsa olivat aivan verettömät. Samassa ovi aukeni ja asiakas\nsaapui. Se oli rouva Bourdelais, joka vielä joskus kävi Vanhassa\nElbeufissa, missä hänelle tarjottiin hyvää ja kestävää tavaraa. Muut\nolivat jo aikoja sitten herenneet käymästä. Rouva de Boves oli muotia\nnoudattaen siirtynyt Naisten Aarreaittaan eikä rouva Martykaan tullut\nenää. Vastapäätä loistavat näyteikkunat houkuttelivat hänetkin\nluokseen. Genevièven täytyi mennä tulijaa vastaan ja hän sanoi\nelottomalla äänellä:\n\n-- Mitä rouva haluaa?\n\nRouva Bourdelais halusi flanellia. Colomban otti hyllyltä alas pakan,\nja Geneviève näytteli kangasta. He seisoivat vierekkäin tiskin takana,\nja heidän kylmät kätensä hipaisivat toisiaan. Samassa Baudu tuli sisään\nvaimonsa kanssa. Rouva Baudu meni istumaan tavalliselle tuolilleen\nkassan ääreen. Aluksi Baudu ei sekaantunut kauppaan. Hän ei ollut\nvalittavinaan, vaan hymyili Deniselle ja katsoi sitten rouva\nBourdelais'hin.\n\n-- Tämä ei ole tarpeeksi hyvää, sanoi rouva Bourdelais. -- Näyttäkää\nminulle mikä teillä on parasta.\n\nColomban otti alas toisen pakan. Seurasi hiljaisuus. Ostaja tutki\nkangasta.\n\n-- Minkä hintaista se on?\n\n-- Kuusi frangia, hyvä rouva, sanoi Geneviève.\n\nOstaja tuntui hämmästyvän.\n\n-- Kuusi frangiako? Samaa kangasta ne myyvät tuolla vastapäätä viidestä\nfrangista.\n\nBaudun kasvot värähtivät. Hän ei voinut olla enää asiaan puuttumatta,\nvaan sanoi kohteliaasti, että rouva varmaankin erehtyi. Tämän kankaan\noikea hinta oli kuusi frangia viisikymmentä, eikä sitä mitenkään voinut\nmyydä viidestä. Rouva tarkoitti varmaankin jotain muuta kangasta.\n\n-- Eikö mitä, aivan samaa, väitti rouva Bourdelais, joka niinkuin aina\nporvarirouvat luuli tietävänsä paremmin. -- Aivan samaa. Ja vielä\npaksumpaakin se taitaa olla.\n\nVäittely alkoi kääntyä katkeraksi. Baudu teki parhaansa hallitakseen\nkasvonsa ja pysyttääkseen hymyn huulillaan. Mutta viha Naisten\nAarreaittaa kohtaan kohosi hänen kurkkuunsa, niin että hän oli\ntukehtumaisillaan.\n\n-- Todellakin, rouva Bourdelais sanoi lopuksi, -- teidän täytyy\nkohdella minua paremmin, muuten minäkin menen Naisten Aarreaittaan\nniinkuin muutkin.\n\nSilloin Baudu menetti malttinsa ja huusi vihasta väristen:\n\n-- No niin, menkää sitten!\n\nRouva Bourdelais nousi loukkautuneena ja meni pois katsomattakaan\ntoisiin ja sanoen mennessään:\n\n-- Niin aion tehdäkin.\n\nHämmästys oli yleinen. Isännän käytös tuntui kaikista oudolta. Hän\nnäytti itsekin ihmettelevän sanojensa kiivautta. Ne olivat päässeet\nhäneltä hänen tietämättään, puhjenneet kauan kertyneestä vihasta.\nKaikki perheen jäsenet seurasivat, liikkumattomina, kädet hervottomina\nriippuen, katseillaan rouva Bourdelais'ta, joka kulki kadun poikki. Hän\ntuntui vievän mukanaan koko heidän toimeentulonsa, kun hän astui sisään\nNaisten Aarreaitan suuresta ovesta. Ja kun hänen selkänsä katosi\nväkijoukkoon, kauppaan jääneistä tuntui että viimeinen side oli\nkatkennut.\n\n-- Taas veivät! mutisi kauppias.\n\nSitten kääntyen Deniseen, jonka palaamisesta Aarreaitan palvelukseen\nhän oli kuullut puhuttavan, hän sanoi:\n\n-- Sinutkin he vievät takaisin... Mene vain... En suutu sinulle siitä.\nKellä on varaa, sillä on valtaakin.\n\nDenise, joka vielä toivoi, ettei Geneviève äsken kuullut Colombanin\nsanoja, kuiskasi hänen korvaansa:\n\n-- Hän rakastaa teitä, rohkaiskaa mielenne.\n\nMutta Geneviève, toivottomana niinkuin isäkin, kuiskasi hiljaa\nmurtuneella äänellä:\n\n-- Miksi valehtelette!... Näettehän, ettei hän voi olla katsomatta\nsinne. Kyllä minä tiedän, että he ovat varastaneet hänetkin minulta,\nniinkuin varastavat meiltä kaiken.\n\nSitten hän meni istumaan kassan taakse äitinsä viereen. Tämä oli\nepäilemättä arvannut, että uusi isku oli kohdannut tytärtä, sillä hänen\ntuskaiset silmänsä siirtyivät Genevièvestä Colombaniin ja sitten\nNaisten Aarreaittaan. Totta se oli. Kaiken se heiltä vei, isältä\nomaisuuden, äidiltä lapsen, tyttäreltä sulhasen, kymmenen vuotta\nodottamansa. Tätä tuomittua perhettä katsellessaan Denise, jonka sydän\noli täynnä sääliä, ei voinut olla tuntematta tunnonvaivoja. Eikö ollut\nsydämetöntä panna kätensä koneeseen, joka riisti köyhältä hänen\ntoimeentulonsa. Mutta hän tunsi olevansa väkevämmän vallassa eikä\ntiennyt tekevänsä pahaa.\n\n-- Yhdentekevää, jatkoi Baudu rohkaistakseen itseään, -- emme me siitä\nkuole. Jos yhden menetämme, niin toisen voitamme... Kuulehan, Denise,\nmeillä on tässä seitsemänkymmentätuhatta frangia, joilla aiomme\nvalmistaa Mouret'lle unettomia öitä... Mitä te siellä nyrpeilette, te\nmuut! Eihän tässä hautajaisissa olla.\n\nBaudunkin mieli kävi vähitellen yhä synkemmäksi. Kaikki he tuijottivat\nhirviötä, ikäänkuin eivät olisi voineet kyllikseen katsoa\nonnettomuutensa alkuunpanijaa. Rakennukset alkoivat jo valmistua.\nRakennustelineitä purettiin, ja suunnattoman talon julkisivu paljastui\nvalkeine seinineen ja suurine näyteikkunoineen. Pitkin liikenteelle\njälleen avattua jalkakäytävää odotti lähettämön edessä kahdeksan\ntavaravaunua, joita tavaratalon miehet parhaillaan täyttivät\nkotiinlähetettävillä tavaroilla. Auringonpaisteessa niiden vihreiksi,\nkeltaisiksi ja punaisiksi maalatut laidat välkkyivät kuin peilit\ntäyttäen häikäisevillä heijastuksillaan Vanhan Elbeufinkin pimeät\nnurkat. Mustapukuiset ajurit istuivat nuhteettomassa asennossa halliten\nupeita hevosiaan, jotka kärsimättöminä ravistelivat hopeoituja\nsuitsiaan. Sitä myöten kuin vaunut täyttyivät kuului kiveyksellä\nikkunoita tärisyttävää vierivien rattaiden räminää. Katsoessaan tätä\nvoitollista juhlakulkua, jota näkyä heidän oli kestettävä kaksi kertaa\npäivässä, onnettomat tunsivat sydämensä särkyvän. Isän päätä huimasi\nmaailmalle kuljetettavien tavaroiden paljous, ja hän tunsi voimainsa\npettävän. Äiti, jota ahdisti kiduttava levottomuus tyttären kohtalosta,\nei hievahtanut paikaltaan, katsoi vain mitään näkemättä silmät\nkyynelten sumentamina.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMaanantaina maaliskuun 14:ntenä, Naisten Aarreaitta avasi suuren\nkesäuutuuksien näyttelyn, jonka piti kestää kolme päivää, viettäen\nsiten uusien myymälöittensä avajaisjuhlaa. Kolea tuuli puhalsi.\nKadullakävijät kiirehtivät eteenpäin ihmetellen takatalvea, käärien\npäällysvaatteitaan paremmin ympärilleen. Mutta kaikki naapuriston\npikkupuodit olivat kuohuksissa. Niiden omistajat laskivat jännityksestä\nkalpeina ensimmäisiä Neuve-Saint-Augustininkadun ovelle pysähtyviä\nvaunuja. Suuri markiisi, jonka uudet kultaukset tuntuivat kirkastavan\nkatua kuin päivänpaiste, suojasi kirkonovea muistuttavaa holvikattoista\nsisäänkäytävää, jonka yläpuolella oli veistokuvaryhmä, missä nähtiin\nTeollisuuden ojentavan kättä Kaupalle. Oikealla ja vasemmalla talon\njulkisivut kohosivat räikeän valkeina ulottuen toisella puolella\nMichodièren-, toisella puolella Monsignynkadun kulmaan, jossa ne\nkääntyivät seuratakseen näitä reunustaen siten koko neliömäisen alueen\nlukuunottamatta Dix-Décembrenkadun laitaa, johon Kiinteistöpankki aikoi\nrakentaa. Naapurien tarvitsi vain nostaa päätään nähdäkseen tämän\nlaajan, kasarmimaisen rakennuksen tavarapaljouden, sillä alakerrasta\ntoiseen kerrokseen asti seinä oli täynnä suuria peililasi-ikkunoita,\njoiden takana talon koko komeus oli näytteillä. Mahtava kuutiomainen\nmyymälä peitti heiltä taivaan ja auringon ja tuntui tavallaan\naiheuttavan pakkasenkin, joka värisytti heitä heidän pimeiden puotiensa\nperällä.\n\nJo kuudesta alkaen Mouret oli ollut antamassa viimeisiä määräyksiä.\nKeskellä rakennusta, pääovesta alkaen, kulki leveä käytävä ja sen\nkummallakin puolella, Michodièren- ja Monsignynkatua pitkin, kaksi\nkapeampaa käytävää. Pihoista oli tehty suuria lasikattoisia halleja,\njoista rautaportaita myöten pääsi ylempiin kerroksiin ja joiden yli\nkulki rautasiltoja hallien laidasta toiseen. Arkkitehti oli terävä ja\nlahjakas mies, uuden ajan suunnan ihailija, joka käytti kiveä\nainoastaan kellarikerroksen ja nurkkapatsaiden rakentamiseen; muu runko\noli valettu kokonaan raudasta ja pylväitä oli pystytetty katto- ja\nlattiapalkkien liitoksia kannattamaan. Väliseinät olivat tiilestä.\nKaikkialla oli tarpeeksi tilaa, ilmaa ja valoa, ja yleisön oli mukava\nliikkua laajoissa pylväskäytävissä. Se oli uudenaikaisen kaupankäynnin\ntemppeli, luja ja kevyt, pystytetty lukuisien ostajajoukkojen\nkäytettäväksi. Alhaalla keskuskäytävässä oli ovikäytävän\njäännöserämyymälöiden jälkeen solmio-osasto, käsineosasto ja\nsilkkiosasto. Monsignyn käytävässä oli valkeiden kankaiden ja\npumpulikankaiden osastot ja Michodièren käytävässä lyhyttavaroiden ja\ntrikootavaroiden osastot sekä verka- ja villakangasosastot.\nEnsimmäisessä kerroksessa oli valmiiden vaatteiden, valkotavaroiden,\nhuivien ja pitsien osastot sekä uusia vastaperustettuja osastoja.\nToiseen kerrokseen oli sijoitettu makuuvaate-, matto- ja\nhuonekalukangasosasto, sanalla sanoen kaikki tilaa vaativat osastot.\nNyt osastojen lukumäärä nousi jo kolmeenkymmeneenyhdeksään ja\nhenkilökunnan tuhanteenkahdeksaansataan, joista kaksisataa naisia.\nKokonainen pieni yhdyskunta eli ja liikkui kaikuvien holvien suojassa.\n\nMouret pyrki kaikessa miellyttämään naista. Nainen oli hänen talossaan\nkuningatar, naiselle hän oli rakentanut tämän temppelin saadakseen\nhänet kokonaan valtaansa. Kaikki hänen pyrkimyksensä tarkoittivat\nsamaa: mielistellä naista hyötyäkseen hänen halujensa kiihtymisestä ja\nrikastuakseen hänen kuumeensa yltymisestä. Yötä päivää hän vaivasi\npäätään keksiäkseen uusia syöttejä. Hän oli laitattanut muun\nmuassa kaksi sametilla verhottua hissiä säästääkseen heikoilta\nostajattariltaan portaitten tuottaman väsymyksen. Hän oli\njärjestänyt tarjoiluhuoneen, jossa asiakkaille tarjottiin ilmaiseksi\nvirvoitusjuomia ja leivoksia, ja lukusalin, muhkean, komeasti\nsisustetun gallerian, johon hän joskus järjesti taidenäyttelyjäkin.\nMutta hänen nerokkain keksintönsä oli kumminkin äidin valloittaminen\nlapsen kautta, jos turhamaisuuden syötit eivät riittäneet. Mouret tiesi\nkäyttää hyväkseen kaikkia naisen sydämessä piileviä tunteita ja\nheikkouksia. Hän perusti erityisiä osastoja pikkupoikien ja -tyttöjen\ntarpeita varten ja viivytti äitejä tarjoten lapsille kuvia ja punaisia\nilmapalloja, joiden kylkeen tavaratalon nimi oli painettu suurin\nloistavin kirjaimin. Nämä ilmapallot, joita annettiin jokaiselle\nasiakkaalle, tekivät varsinkin hänen nerolleen kunniaa, sillä\nasiakkaiden mennessä koteihinsa ne langan päässä liehuen liikkuivat\npitkin katuja tavaratalon mainoksina.\n\nMouret tiesi, että mainostaminen on tehokkaimpia keinoja maineen\nsaavuttamiseksi, ja hänen hintaluetteloihin, ilmoituksiin ja\njulisteisiin kuluttamansa varat nousivat pian kolmeensataantuhanteen\nfrangiin vuodessa. Kesäuutuuksien näyttelyä varten hän oli\npainattanut ja lähettänyt kaikkiin maailman ääriin kaksisataatuhatta\nhintaluetteloa, joista viisikymmentätuhatta meni ulkomaille vieraille\nkielille käännettyinä. Hän varusti ne kuvilla ja liitti niihin lehtiin\nliimattuja kangasmalleja. Joka paikassa oli Naisten Aarreaitan nimi\nluettavissa, talojen seinissä, sanomalehdissä, jopa teatterien\nesiripuissakin; sitä ei voinut olla näkemättä. Mouret väitti, ettei\nnainen kykene vastustamaan mainosta. Ennemmin tai myöhemmin hän menee\nsinne, minne huhu houkuttelee. Sitä paitsi Mouret osasi virittää\ntaitavasti satimia naissielun tarkkana tuntijana. Hän oli huomannut,\nettei nainen voinut voittaa kiusausta sekä että hän ostaa\ntarpeetontakin, kun luulee tekevänsä edullisen kaupan, ja tälle\nhavainnolleen hän perusti hinnanalennusjärjestelmänsä. Hän myönsi yhä\nsuuremmat hinnanalennukset, kuta kauemmin tavara oli ollut menemättä\nkaupaksi, vaikka siitä olisi koitunut tappiotakin, noudattaen joka\nsuhteessa periaatettaan tavaran nopean rahaksimuuton tärkeydestä.\nTunkien vielä syvemmälle naisen sydämen sokkeloihin hän oli keksinyt\ntavaroiden palauttamismahdollisuuden, jesuiittamaisen viettelyksen\nsukkelimman kepposen. \"Ottakaa vain, rouva; tuokaa takaisin, jos se ei\nenää kotiin tultua miellytä.\" Nainen, joka vielä koetti pitää puoliaan\nkiusausta vastaan, sai syyn millä puolustautua.. Kauppa oli\nkorjattavissa. Ja hän osti puhtaalla omallatunnolla. Siten\npalauttamisoikeus ja hinnanalennus saivat vakiintuneen sijansa\nuudenaikaisen kaupankäynnin mallikelpoisessa toiminnassa.\n\nTavaratalon järjestämisessä Mouret osoittautui verrattomaksi\nmestariksi. Hän piti lakinaan, ettei yksikään nurkka Naisten\nAarreaitassa saanut jäädä tyhjäksi. Joka paikkaan hän vaati elämää,\nääntä ja liikettä, sillä hänen sanojensa mukaan elämä vetää puoleensa\nelämää, luo ja leviää. Tätä lakia hän koetti noudattaa jos millä\ntavalla. Ovelle hän tahtoi tungosta uskotellakseen kadullakävijöille,\nettä talossa oli oikea kahakka. Tungoksen hän sai aikaan sijoittamalla\novikäytävään jäännöstavaroiden myymälät. Siinä oli hyllyjä ja koreja\ntäynnä kaikenlaista arvotonta tavaraa, jota myytiin polkuhinnasta ja\njoka houkutteli niin paljon vähävaraista kansaa, ettei ovesta tahtonut\npäästä sisälle ja että luuli tavaratalon olevan tulvillaan, vaikka se\nusein ei ollut kuin puolillaan väkeä. Sitten hän osasi kätkeä ne\nosastot, joissa kauppa väliin taukosi, esimerkiksi huivi- ja\npumpulikangasosastot, joista edellinen kesällä, jälkimmäinen talvella\noli kuollut; hän sijoitti niiden ympäri vilkasliikkeisiä osastoja, niin\nettä ne hukkuivat yleiseen touhuun. Hänen keksintönsä oli myös\nmatto- ja huonekaluosaston sijoittaminen toiseen kerrokseen; niissä\nkävi vähemmän väkeä ja alakerrassa nämä avarat ja tyhjät tilat olisivat\ntehneet ikävän vaikutuksen. Jos hänen olisi ollut mahdollista johtaa\nkatu myymälänsä läpi, hän olisi ollut mielissään.\n\nMouret oli parhaalla keksimistuulellaan. Lauantai-iltana, kun hän oli\nmennyt luomaan viimeisen silmäyksen maanantaina avattavan suuren\nnäyttelyn valmistuksiin, hänen oli tullut äkkiä mieleen, etteivät\nosastot olleetkaan tarkoituksenmukaisessa järjestyksessä. Ja kumminkin\nhän oli noudattanut tarkkaa johdonmukaisuutta asettaessaan\nkangasosastot toiselle puolelle ja valmiit vaatteet toiselle,\nselvä järjestys, joka teki mahdolliseksi ostajien itse löytää mitä\nhakivat. Tarkka luokitus oli ollut hänen unelmansa, kun hän aikanaan\nkoetti selvitä rouva Hédouinin ahtaan myymälän sekasorrosta,\nja nyt kun tämä unelma oli toteutumaisillaan, hän tunsi horjuvansa.\nÄkkiä hänelle selvisi, että kaikki oli järjestettävä uudestaan.\nKolmessakymmenessäkuudessa tunnissa täytyi osassa tavarataloa suorittaa\ntäydellinen osastojen muutto. Henkilökunnan oli täytynyt hääriä\nhikipäissään kaksi yötä ja sunnuntaipäivä kokonaan keskellä hirvittävää\nsekamelskaa. Tavarat eivät vielä maanantai-aamunakaan tuntia ennen\navaamista olleet kaikki paikoillaan. Hulluksi isäntä kai oli tullut,\nhänen aikeistaan ei päässyt selville. Hämmennys oli yleinen.\n\n-- Kas niin, kiirehtikää! Mouret huusi neron luottamuksella. -- Tuossa\non vielä pukuja, joita pitää kantaa yläkertaan. Ja ovatko japanilaiset\ntavarat paikoillaan keskusportaiden lavalla?... Viimeinen ponnistus,\nlapset, niin saatte nähdä mitä tuloksia myynti tuottaa!\n\nMyös Bourdoncle oli ollut paikalla varhaisesta aamusta alkaen. Hän ei\nymmärtänyt enemmän kuin muutkaan, mitä mullistus tarkoitti, ja seurasi\njohtajaansa katseillaan levottoman näköisenä. Hän ei uskaltanut kysyä,\nsillä hän tiesi mitä hänen kysymyksiinsä vastattiin tällaisina\nmurroshetkinä. Kuitenkaan hän ei voinut lopuksi pidättää itseään, vaan\nkysyi hiljaisesti:\n\n-- Oliko välttämätöntä panna kaikki ylösalaisin juuri näyttelyn\navaamispäivän aattona?\n\nMouret kohautti olkapäitään vastaamatta. Kun Bourdoncle uskalsi toistaa\nkysymyksen, hän puhkesi puhumaan:\n\n-- Olisipa todellakin ollut viisasta koota kaikki ostajat yhteen\nnurkkaan, vai mitä? Mistä lieneekään päähäni pälkähtänyt sellainen?\nOlisin ikäni katunut... Ettekö toki ymmärrä, että opastin joukkoja\nsuoraan sinne, minne heillä oli asiaa. Kun ostaja olisi tullut sisään,\nhän olisi heti tiennyt minne mennä ostaakseen hameen tai puvun tai\npäällysvaatteen, ja tämän tehtyään hän olisi mennyt tiehensä,\neksymättäkään edes!... Yksikään ei olisi käynyt koko taloa katsomassa.\n\n-- Mutta, huomautti Bourdoncle, -- kun nyt olette hämmentänyt kaikki ja\nheittänyt osastot sinne tänne, myyjien täytyy suotta väsyttää jalkojaan\nsaattamalla ostajat osastolta osastolle.\n\n-- Vähät minä siitä, vastasi Mouret. -- He ovat nuoria, ja siitä he\nvain kasvavat... Sitä parempi, jos juoksevat. Enemmän niitä vain luulee\nolevan, ja lisänä ovat tuottamassa tungosta. Kuta enemmän väkeä, sitä\nparemmin kaikki käy!\n\nHän nauroi, suvaitsipa tehdä tarkempaa selkoakin puhuen hiljemmällä\näänellä:\n\n-- Kuulkaahan, Bourdoncle, minä selitän teille mitä tulosta siitä on...\nEnsiksikin tämä asiakkaiden juokseminen edestakaisin kylvää heitä joka\npaikkaan, saa uskomaan, että heitä on enemmän kuin onkaan, ja eksyttää\nheidät kokonaan. Toiseksi kun heidät täytyy viedä talon päästä toiseen,\nkun heidän esimerkiksi ostettuansa pukukankaan täytyy mennä tavaratalon\ntoiseen päähän ostamaan vuoria, talo tuntuu heistä kolme kertaa\nsuuremmalta. Kolmanneksi heidän on pakko matkallaan kulkea\nsellaistenkin osastojen läpi, joihin he eivät olisi muuten panneet\njalkaansakaan; he jäävät katsomaan ja lankeavat kiusauksiin, joista he\neivät olisi muuten tietäneet mitään. Neljänneksi...\n\nBourdoncle purskahti hänkin nauruun. Silloin Mouret ihastuneena\nkeskeytti huutaakseen alaisilleen:\n\n-- Hyvä on, lapset! Nyt lakaisemaan, ja sitten kaikki on kunnossa!\n\nKääntyessään hän huomasi Denisen. Tämä saapui ensimmäisenä osastolle,\njonka edessä Mouret ja Bourdoncle seisoivat, ja hämmästyi suuresti\nhuomatessaan, että kaikki oli muuttunut, sillä Mouret oli antanut viedä\nvalmiit vaatteet toiseen kerrokseen talon toiseen päähän. Tyttö katsoa\ntuijotti ympärilleen hämmästyneenä.\n\n-- Mitä nyt? kuiskasi hän. -- Onko täällä majanmuutto?\n\nHänen hämmästyksensä huvitti Mouret'ta, joka oli mieltynyt tällaisiin\nteatterimaisiin yllätyksiin. Helmikuun alussa Denise oli palannut\nAarreaitan palvelukseen, jossa hän ilokseen ja ihmeekseen oli\nhuomannut, että kaikki olivat hänelle kohteliaita, jopa kohtelivat\nkunnioittavastikin. Aurélie rouva varsinkin osoittautui ystävälliseksi.\nMarguerite ja Clara tuntuivat pakosta alistuvan kohtaloonsa, ja itse\nisä Jouvekin kumarsi nähtävästi häveten entistä käytöstään ja pyrkien\nsovintoon. Mouret oli sanonut mahtisanansa, ja heti kaikki oli\nmuuttunut. Toverit väistyivät, katsoivat Deniseen ja kuiskailivat.\nTässä yleisessä ystävällisyydessä Delochen alakuloisuus ja Paulinen\nsalaperäinen hymy tuntuivat Denisestä loukkaukselta.\n\nMouret katsoi yhä häneen ihastuneen näköisenä.\n\n-- Mitä haette, neiti? hän kysyi vihdoin. Denise, joka ei ollut\nhuomannut häntä, punastui vähän. Siitä lähtien kun hän palasi\nAarreaitan palvelukseen Mouret'n monet ystävyydenosoitukset olivat\nliikuttaneet häntä suuresti. Pauline oli ilman nähtävää syytä kertonut\nhänelle yksityiskohtia myöten isännän ja Claran lemmentarinan, missä he\ntoisensa tapasivat, mitä Claralle maksettiin. Pauline palasi usein\naiheeseen ja kertoi senkin, että isännällä oli toinenkin rakastajatar,\nrouva Desforges, joka oli tavaratalossa hyvin tunnettu. Kertomukset\nhermostuttivat Deniseä, ja tuo outo pelon-, kiitollisuuden- ja\nvihansekainen tunne, joka ennen oli vallannut hänet Mouret'n\nläheisyydessä, alkoi uudelleen ahdistaa häntä.\n\n-- Muuttopuuhia ihmettelen, hän sopersi.\n\nMouret tuli hänen viereensä sanoakseen hänelle hiljaa:\n\n-- Pyydän teitä tänä iltana sulkemisajan jälkeen pistäytymään\ntyöhuoneeseeni. Minulla olisi teille puhumista.\n\nDenise kumarsi hämillään vastaamatta. Tuskin hänellä olisi ollut siihen\naikaakaan, sillä hänen oli pakko kiirehtiä osastolleen, johon muutkin\nmyyjättäret alkoivat saapua. Mutta Bourdoncle oli kuullut ja katsoi\nMouret'hen hymyillen, uskalsipa vielä puhuakin siitä hänelle, kun\njäivät kahdenkesken.\n\n-- Vieläkö tämäkin? hän sanoi. -- Varokaa, lopuksi siitä tulee totta!\n\nMouret puolustautui kiivaasti kätkien liikutuksensa ylpeän\nvälinpitämättömyyden naamioon.\n\n-- Älkää joutavia! Ajankulua vain. Ei ole vielä se nainen syntynyt,\njoka minut voittaa.\n\nKun tavaratalo oli avattava, hän kiirehti luomaan viimeisen silmäyksen\neri osastoihin. Bourdoncle pudisti päätään. Hiljainen ja vaatimaton\nDenise teki hänet levottomaksi. Kerran hän oli päässyt hänestä voitolle\najamalla hänet pois. Mutta tyttö oli palannut, ja häntä oli kohdeltava\nnyt tosivihollisena. Bourdoncle ei puhunut mitään vaan odotti aikaansa.\n\nHän kiirehti Mouret'n jälkeen. Tämä oli jo saapunut alakertaan,\nSaint-Augustininkadun halliin, joka oli vastapäätä sisäänkäytävää, ja\nhuusi kiivastuneena:\n\n-- Narrinako minua pidätte. Enkö käskenyt teitä panemaan siniset\npäivävarjot reunalle ... korjatkaa tuoja pian!\n\nHän ei tyyntynyt. Kokonainen lauma poikia täytyi panna korjaamaan\npäivävarjonäyttelyä. Mouret käski hetkeksi sulkea ovetkin, kun huomasi\nostajia tulevan, ja väitti sulkevansa tavaratalon kokonaan, jollei\npäivävarjoja saatu paikoilleen. Ne pilasivat hänen näyttelynsä. Hutin,\nMignot ja muut taitavat näyttelynjärjestäjät tulivat katsomaan ja\narvostelemaan, mutta eivät olleet ymmärtävinään isäntää, sillä he\nolivat toisen makusuunnan puoltajia.\n\nVihdoin ovet avattiin uudestaan ja väkeä tulvi sisään. Jo ensimmäisen\ntunnin aikana, ennen kuin talo vielä oli täynnäkään, syntyi\nsisäänkäytävässä sellainen tungos, että poliisin täytyi hajoittaa\nkatuliikenteen esteenä olevia joukkoja. Mouret oli laskenut oikein.\nTaaja joukko taloudenhoitajia, pikkuporvariston rouvia ja myssypäisiä\npalvelijattaria hyökkäsi jäännöstavaroiden kimppuun. Kädet koholla he\ntutkivat riippuvia kankaita ja tyhjensivät köyhät kukkaronsa ostaakseen\nkolmenkymmenenviiden centimen pumpulikangasta, neljänkymmenenviiden\ncentimen harmaata silkkivillaa ja varsinkin kolmenkymmenenkahdeksan\ncentimen pukukangasta. Riuhtoen he tungeskelivat korien ja hyllyjen\nympärillä, joista alennustavarat, kymmenen centimen pitsit,\nkahdenkymmenenviiden centimen nauhat, viidentoista centimen\nsukkanauhat, käsineet, alushameet, solmiot, miesten ja naisten sukat,\nkatosivat kuin ahnaat joukot olisivat nielleet ne. Kylmästä säästä\nhuolimatta yhä uusia ostajia tuli, niin etteivät kauppa-apulaiset,\njotka myivät katukäytävällä, ennättäneet kaikkia palvella. Tungos oli\nniin suuri että eräs nainen loukkaantui vaikeasti ja pari lasta oli\ntukehtua joukon jalkoihin.\n\nPitkin päivää joukko yhä lisääntyi, yhden aikaan muodostui jonoja,\njotka sulkivat liikenteen kuin kapinan aikana. Juuri kun rouva de Boves\ntyttärensä Blanchen kanssa pysähtyi epäröiden katukäytävälle, rouva\nMarty saapui hänkin tyttärensä Valentinen seurassa.\n\n-- Mikä väentungos! sanoi rouva de Boves. -- Aivanhan tähän tukehtuu.\nEn aikonut tullakaan, olin näet sairas, vuoteessa, mutta sitten päätin\nkumminkin käydä ulkona hengittämässä raitista ilmaa.\n\n-- Niin minäkin, sanoi rouva Marty. -- Lupasin miehelleni käydä hänen\nsisarensa luona Montmartressa... Sitten ohikulkiessani tulin\najatelleeksi, että tarvitsen vähän nyöriä. Yhdentekeväähän on mistä\nostaa, vai mitä? En tosiaankaan aio kuluttaa centimeäkään siitä yli.\nEnkä sitä paitsi tarvitsekaan muuta.\n\nPuheistaan huolimatta he eivät kumpikaan voineet kääntää silmiään pois\nNaisten Aarreaitan ovesta, jota kohti voittamaton voima tuntui\ntyöntävän joukkoja.\n\n-- En tiedä menenkö ollenkaan, minua pelottaa, kuiskasi rouva de Boves.\n-- Blanche, lähdetään pois. Voimme joutua joukon jalkoihin.\n\nMutta hänen pelkonsa heikkeni ja hänen halunsa mennä minne muutkin\npääsi voitolle, hän ei jaksanut vastustaa tungoksen houkuttelevaa\nkiusausta. Rouva Martykin meni mukaan toistaen toistamistaan:\n\n-- Varohan pukuani, Valentine! En tosiaankaan ole tällaista ennen\nnähnyt. Aivanhan ne kantavat muassaan. Minkähänlaista sisässä lienee?\n\nVirta oli tempaissut heidät mukaansa, ja peräytyminen kävi\nmahdottomaksi. Niinkuin joki vetää uomaansa laaksossa pulppuavia vesiä,\nsamaten asiakkaitten virta tuntui imevän itseensä kadullakulkijat\nhukuttaakseen pyörteihinsä asukkaat Pariisin kaikilta suunnilta.\nHitaasti he siirtyivät eteenpäin, ahdistettuina joka puolelta, niin\nettä he tuskin pääsivät hengittämään, pehmoisten olkapäiden ja pehmeän\nlämpimien vatsojen kannattamina. Heidän salainen mielihyvänsä kasvoi,\nsitä mukaa kun kulun hitaus kiihotti heidän uteliaisuuttaan.\nSilkkipukuisia naisia, pikkuporvariston rouvia vaatimattomissa asuissa,\npaljain päin tulleita tyttöjä tunkeili sekaisin, kaikki saman kuohuvan\nintohimon vallassa. Muutamat naisten joukkoon eksyneet miehet\nkatselivat pulleiden povien saarroksista levottomina ympärilleen.\nRehentelevän pulska imettäjä kohotti korkealle ilmaan kapalovauvaansa,\njoka kirkui ilosta. Toisaalla laiha ja kuiva nainen vihastui puhjeten\nrumiin sanoihin ja syyttäen naapuriaan tungoksessa murhayrityksestä.\n\n-- Pelkäänpä todellakin, että alushameeni jää minulta tänne, toisti\nrouva de Boves.\n\nMykkänä, kasvot vielä ulkoilman raitistamina, rouva Marty kohosi\nvarpailleen nähdäkseen ennen muita päiden toisella puolen avautuvan\nmyymälän avaruuksia. Hänen harmaissa silmissään olivat terät pienet\nniinkuin kissalla, kun se tulee päivänvalosta. Hän oli levänneen\nnäköinen, kirkaskatseinen kuin vasta unesta herännyt.\n\n-- Oh, vihdoinkin! hän sanoi huoahtaen.\n\nRouvat pääsivät tungoksesta ja huomasivat joutuneensa\nSaint-Augustininkadun halliin. Heidän hämmästyksensä oli suuri, kun he\nnäkivät, että se oli melkein tyhjä. Heistä tuntui, että täällä aukeni\nkevät heidän päästyään kadulla vallitsevasta pakkasesta. Ulkona\nriehuivat rakeita lennättävät, jäiset tuulet, mutta Aarreaitan\ngallerioissa kesähelteen kirkasvärisyys puhkesi kankaiden vaaleisiin\nvivahduksiin, kevätkuosien kepeyteen ja kirjavien päivävarjojen\npaljouteen.\n\n-- Mutta katsokaa! huudahti rouva de Boves tuijottaen kattoon.\n\nHän ihaili päivävarjonäyttelyä. Levitettyinä, pingoitettu kangas\nloistaen kuin kuperan kilven pinta, ne peittivät hallin katon\nlasiruuduista aina tammiseen seinälaudoitukseen asti. Ne kulkivat\nkiehkuroina pitkin yläkertojen holvikaaria, kiersivät köynnöksinä\npylväitä, seurasivat suoraviivaisina reunuksina gallerioiden kaiteita\nkiiveten portaitakin keskeytymättöminä juovina; ja niiden\ntasasuhtaisessa järjestyksessä puhkeavat punaiset, vihreät, keltaiset\nvärit peittivät joka paikassa seinät muistuttaen suuren kansanjuhlan\nkunniaksi sytytettyjä suuria venetsialaisia lyhtyjä. Nurkissa oli\nhuokeammista päivävarjoista rakennettuja sekavia ryhmiä tai tähtiä,\njoiden vaaleansiniset, kerman- tai ruusunväriset vivahdukset johtivat\nmieleen yölampun himmeän valon, ja niiden yläpuolella leimusi\nsuunnattoman suuria japanilaisia päivävarjoja, joissa kullankarvaiset\nkurjet halkoilivat purppuralta hohtavia taivaita.\n\nRouva Marty haki tarpeeksi kuvaavia sanoja ilmaisemaan ihastustaan,\nmutta ei osannut sanoa muuta kuin:\n\n-- Satumaista.\n\nSitten hän kääntyi katsoakseen minne mennä.\n\n-- Niin, missä sitä nyt ollaan. Nyöriä kai saa lyhyttavaraosastolta...\nOstan ja lähden sitten heti tieheni.\n\n-- Minä tulen mukaan, rouva de Boves sanoi. -- Eikö niin, Blanche,\nkäydään vain kerran katsomassa, ei sen enempää.\n\nMutta jo ovella he eksyivät. He kääntyivät vasemmalle, mutta\nkun osastoissa oli tapahtunut muutos, he eivät tulleetkaan\nlyhyttavaraosastoon, vaan osuivat poimukaulusosastoon ja sitten\nkaulusten ja kalvosinten osastoon. Matalakattoisissa huoneissa vallitsi\npainostava kuumuus, kostea ja umpinainen kuin kasvihuoneessa, ja\nkankaista erittyvät miedot hajut raskauttivat ilman, niin että\nkiertävien joukkojen askelten kaiku tukehtui siihen. Rouvat palasivat\novea kohti, mutta sen edemmäksi he eivät päässeet, sillä siellä oli\nedessä poistuvien naisten ja lasten joukko, jonka yläpuolella liiteli\nkokonainen pilvi punaisia ilmapalloja. Neljäkymmentätuhatta palloa oli\nvarattu, ja poikia oli palkattu yksinomaan näiden pallojen jakamista\nvarten. Nähdessään asiakkaiden poistuvan olisi voinut luulla ilmassa\nnäkymättömien lankojen päässä kiirehtivän suunnattomia saippuakuplia,\njoihin päivävarjojen valohehku kuvastui. Koko tavaratalo kirkastui.\n\n-- Ovatpa nämä markkinat, sanoi rouva de Boves. -- Ei enää tiedä minne\nmennä.\n\nHe eivät kuitenkaan voineet jäädä ovikäytävän tungokseen. Onneksi\njärjestyksenvalvoja Jouve tuli heidän avukseen. Tämä oleskeli\ntapansa mukaan eteisessä tarkastaen jokaista ohikulkevaa naista.\nPoliisivirkansa nojalla hän vahti varkaita, ja varsinkin hän piti\nsilmällä raskaina olevia naisia, kun heidän silmiensä ilme herätti\nhänen epäluulonsa.\n\n-- Lyhyttavaraosasto, hyvät rouvat, on tuolla, vasemmalla, näettekö,\ntrikootavaraosaston takana.\n\nRouva de Boves kiitti. Mutta rouva Marty kääntyi säikähtyneenä, kun ei\nenää nähnyt vieressään tytärtään. Lopuksi hän huomasi tämän kaukana\nSaint-Augustinin hallin toisessa päässä katselemassa suurella\nmielenkiinnolla frangi yhdeksänkymmenenviiden centimen naisten\nsolmioita. Näitä myytiin eräältä pöydältä, mistä tavarat huudettiin\nkaupaksi, sillä Mouret, joka ei jättänyt ainoatakaan keinoa\nkäyttämättä, piti tätä myyntitapaa varsin tehokkaana asiakkaiden\nhuomion ja ostohalun herättämiseksi, ja hän pilkkasi muita\nkumppaneitaan, joiden mielestä tavaroiden tuli itse puhua puolestaan.\nTätä myyntitapaa varten erityisesti palkatut, sukkeluuksia latelevat\npariisilaiset tyhjäntoimittajat saivat kaupaksi suuret määrät\nvähäarvoista tusinatavaraa.\n\n-- Oi äiti, Valentine kuiskasi, -- katso noita solmioita. Niihin on\nommeltu nurkkaan pieni lintu.\n\nKauppa-apulainen suositteli tavaraa, sanoen että se oli täyttä silkkiä,\nettä tehtailija oli tehnyt vararikon ja että niitä myytiin sentähden\nniin halvalla, ettei toiste tällaista tilaisuutta tarjoutuisi.\n\n-- Näinkö halvalla! Mahdotonta! rouva Marty sanoi ihastuen niinkuin\ntytärkin. -- En kai köyhdy, vaikka ottaisin kaksikin.\n\nRouva de Boves katsoi halveksivasti häneen. Hän ei suvainnut\ntyrkyttämistä, ja se kauppias, joka kutsui luokseen, sai hänet heti\npakenemaan. Rouva Marty puolestaan ei voinut ymmärtää toisen\nhermostunutta vastenmielisyyttä tavaransa puolesta puhuvaa kauppiasta\nkohtaan, sillä hänellä oli aivan toinen luonne, hän oli noita\nonnellisia naisia, jotka eivät pelkää väkivaltaa, vaan nauttivat\njulkisen tarjouksen mieltähivelevästä yllykkeestä, koska se sallii\nheidän pistää kätensä joka paikkaan ja käyttää aikansa tyhjiin\npuheisiin.\n\n-- Nyt, hän jatkoi innostuneesti, -- nyöriä ostamaan!... En tahdo enää\nmuuta nähdäkään.\n\nMutta kun he saapuivat kaulaliina- ja käsineosastolle, hänen voimansa\npettivät jälleen. Siinä hohti hajavalossa iloinen näyttely, joka\nilahdutti ja hurmasi silmää. Tasasuhtaisesti järjestetyt pöydät\nmuistuttivat kukkasarkoja ja tekivät hallista ranskalaisen kukkatarhan.\nPöydän paljaalla puupinnalla valuivat silkkiset liinat kannettomista\nylen täysistä rasioista tarjoten silmälle milloin kurjenpolvien heleää\npunaa, milloin petunian maitomaista valkeutta, milloin päivänkukkien\nkultaa tai verbenan taivaansinistä. Ja kauempana loisti messinkivarsien\npäissä toinen kukkamaailma, sinne tänne siroteltuja koristeliinoja,\nkääröistään avattuja nauhoja, kokonainen kirjava vyö, joka kiemurteli\npöydillä, kierteli pylväitä ja lukuisiin peileihin kuvastuen kertautui\nloppumattomiin. Mutta varsinkin katsojia keräsi käsineistä rakennettu\nsveitsiläismaja, joka mestariteos oli Mignot'n keksimä ja jonka\npystyttämiseen oli mennyt kaksi päivää. Mustat käsineet muodostivat\nalakerroksen; sitten oljenväriset, resedanvihreät sekä häränverelle\nvivahtavat muodostivat seinät ja reunustivat koristeina ikkunoita ja\nparvekkeita.\n\n-- Mitä rouva haluaa? kysyi Mignot, kun näki rouva\nMartyn liikkumattomana sveitsiläismajan edessä. -- Tässä on\npesunahkahansikkaita yksi frangi seitsemänkymmentäviisi, parasta lajia.\n\nMignot oli väsymätön tyrkyttäjä, joka pöytänsä takaa puhutteli kaikkia\nohikulkijoita imarrellen heitä kohteliaisuuksilla. Kun rouva Marty\nkielsi päänpudistuksella, hän jatkoi:\n\n-- Tyrolin hansikkaita yhteen frangiin kahteenkymmeneenviiteen, Torinon\nhansikkaita lapsille kirjauksin koristettuja kaikenvärisiä...\n\n-- Ei kiitos, en tarvitse mitään, rouva Marty julisti.\n\nMutta Mignot arvasi hänen äänensä vivahduksesta, ettei hänen\nkiellossaan ollut tarpeeksi pontta, ja pani siekailematta hänen eteensä\nparin viimeksi mainitsemiaan käsineitä. Rouva Marty ei jaksanut enää\nvastustaa, vaan osti yhden parin. Huomatessaan rouva de Boves'n\nkatsovan häneen hymyillen hän punastui.\n\n-- Olen hirveän lapsellinen, vai mitä! Jos en kiirehdi nyöriäni\nostamaan ja pakene sitten, olen hukassa.\n\nOnnettomuudeksi oli lyhyttavaraosastolla sellainen tungos, ettei hän\nvoinut heti toimittaa asiaansa. Rouvat odottivat kymmenen minuuttia ja\nalkoivat jo tuskastua, kun saivat muuta ajattelemista nähdessään rouva\nBourdelais'n, joka kolmen lapsensa kanssa sattui heidän viereensä. Tämä\nselitteli käytännölliseen elämään perehtyneen naisen tyyneydellä, että\noli tahtonut näyttää näyttelyn lapsilleen. Madeleine oli kymmenen,\nEdmond kahdeksan ja Lucien neljän vuoden vanha, ja he nauroivat ilosta.\nKäynti oli heille huviretki, joka ei paljoa maksanut ja joka jo aikoja\nsitten oli luvattu.\n\n-- Mutta nuo punaiset päivävarjot ovat mukavia, sanoi äkkiä rouva\nMarty, joka väsyneenä pitkään odottamiseen polki jalkaansa\nkärsimättömästi. -- Mitä jos ostaisin yhden.\n\nHän valitsi yhden, neljäntoista frangin viidenkymmenen centimen\nhintaisen. Rouva Bourdelais sanoi hänelle ystävällisesti seurattuaan\nkauppaa moittivin katsein:\n\n-- Teidän ei olisi pitänyt kiirehtiä. Kuukauden kuluttua olisitte\nvoinut saada sen kymmenellä frangilla... Minua he eivät ainakaan petä.\n\nHän alkoi tehdä selkoa havainnoista, joita hän säästäväisenä\nperheenemäntänä oli tehnyt. Koska tavaratalot säännöllisesti alensivat\nhintaa, tarvitsi vain odottaa ostaakseen halvalla. Hän ei ainakaan\nsuostunut niiden nylkemisjärjestelmään, päinvastoin hän osasi käyttää\nhyväkseen todella hyviä tilaisuuksia. Ja hän kerskasi menettelevänsä\nniin taitavasti, etteivät he saaneet häneltä vähääkään voittoa,\nväittipä vielä tuntevansa vain iloa heidän vahingostaan.\n\n-- Kuulkaahan, sanoi hän lopuksi, -- olen luvannut lapsille mennä\nheidän kanssaan yläkerran lukusaliin kuvia katsomaan... Tulkaa tekin\nmukaan, onhan teillä aikaa.\n\nRouva Marty unohti nyörinsä ja suostui heti, mutta rouva de Boves\nkieltäytyi sanoen kiertävänsä mieluummin alakertaa. Ja voisivathan he\nsitä paitsi myöhemmin tavata yläkerrassa. Rouva Bourdelais etsi\nportaita, mutta samassa hän huomasi hissin ja työnsi lapsensa siihen\nsuodakseen heille vielä senkin huvin. Rouva Marty ja Valentine menivät\nhekin pieneen häkkiin, joka kävi sangen ahtaaksi, mutta he katselivat\nniin hartaasti peilejä, samettisia istuimia ja sirotekoisia kupariovia,\nettä saapuivat toiseen kerrokseen huomaamattakaan tasaisesti liukuvaa\nnousua. Siellä odotti heitä uusi yllätys. Pitsiosaston ohi kuljettuaan\nhe saapuivat tarjoiluhuoneeseen, jossa rouva Bourdelais juotti\nlapsilaumalleen limonaadia. Tarjoiluhuone oli neliömäinen sali, jossa\noli leveä marmorinen pöytä. Kummassakin päässä hopeiset suihkukaivot\nheittivät ilmaan hienon suihkun, ja takana oli hyllyt täynnä pulloja.\nKolmella pojalla oli täysi työ lasien pyyhkimisessä ja täyttämisessä.\nJanoisen ostajakunnan hillitsemiseksi oli pöytä täytynyt ympäröidä\nsametilla päällystetyllä kaiteella, jonka takana asiakkaat jonossa\nodottivat vuoroaan, niinkuin teatterien lippumyymälässä. Täällä oli\nalituinen tungos, ja moni nautti niin innokkaasti ilmaiseksi tarjottuja\nherkkuja, että tuli pahoinvoivaksi.\n\n-- Kas, minne he nyt hävisivät, sanoi rouva Bourdelais päästyään\ntungoksesta ja pyyhittyään lasten suut.\n\nRouva Marty tyttärineen oli jo kaukana hallin toisessa päässä. Rouva\nBourdelais näki heidän koettavan hameita ja ostavan yhden. Heidän\nvastustusvoimansa oli nähtävästi lopussa, ja äiti ja tytär katosivat\nnäkyvistä ostamiskiihkon valtaamina.\n\nKun rouva Bourdelais tuli luku- ja kirjoitussaliin, hän asetti lapset\nistumaan ison pöydän ääreen ja meni hakemaan heille valokuva-albumeja.\nIson salin holvikatto oli täynnä kultakoristeita, ja sen kummassakin\npäässä oli valtavat kamiinat. Keskinkertaisia, mutta komeasti\nkehystettyjä tauluja oli seinillä, kummallakin puolella avautuvat,\ntavarataloa hallitsevat holvikattoiset lehterit oli erotettu salista\npylväillä, joiden välissä oli suuria, majolikamaljakoissa kasvavia\npalmuja. Sanomalehdillä, aikakauskirjoilla, kirjepaperilla ja\nkirjoitusneuvoilla sälytetyn laajan pöydän ympärillä istui äänetön\nyleisö. Jotkut naiset riisuivat käsineensä kirjoittaakseen kirjeitä\ntavaratalon nimikirjaimin varustetulle paperille, jonka painetun\nalkukirjoituksen he pyyhkäisivät yli kynänvedolla. Miehiä istui\nmukavissa nojatuoleissa lukemassa sanomalehtiä. Mutta useimmat\nviivyttelivät tekemättä mitään: miehiä odottamassa vaimojaan, jotka\nirti päästyään kiersivät osastoja; nuoria naisia odottaen rakastettunsa\ntuloa; vanhoja sukulaisia, joita oli tuotu sinne pois mentäessä\nhaettaviksi niinkuin kepit ja sateenvarjot haetaan. Ja he lepäsivät\nylhäällä luoden silloin tällöin parvekkeilta silmäyksen alakerran\nleveisiin käytäviin ja halleihin, joiden kaukaiset äänet yhtyivät\nkynien rapinaan ja sanomalehtien kahinaan.\n\n-- Kas, tekö siinä? sanoi rouva Bourdelais. -- En ollut tunteakaan.\n\nHän oli huomannut sanomalehden takana lasten vieressä istuvan rouva\nGuibalin. Tämä ei näyttänyt olevan tapaamisesta mielissään ja teki\nkärsimättömän liikkeen. Mutta hilliten itsensä hän kertoi tulleensa\nlepäämään väentungoksesta. Kun rouva Bourdelais kysyi häneltä aikoiko\nhän ostaa, hän vastasi pitkäveteisellä äänellään kätkien luomiensa alle\nitsekkään katseensa terävyyden.\n\n-- En, päinvastoin olen tullut tuomaan takaisin ostoksia, joihin en ole\ntyytyväinen, oviverhoja. Mutta täällä on niin paljon väkeä, ettei pääse\nlähellekään. Täytyy odottaa.\n\nRouva Guibal jatkoi puhettaan pitäen palauttamisjärjestelmää sangen\nmukavana. Ennen hän ei koskaan ostanut, mutta nyt hänkin joskus\nuskalsi. Viidestä ostamastaan esineestä hän palautti neljä, ja hän oli\njo melkein kaikilla osastoilla tunnettu omituisista kaupoistaan ja\niänikuisesta tyytymättömyydestään, joka sai hänet tuomaan tavarat\ntakaisin yksitellen pidätettyään niitä luonaan monta päivää. Mutta\npuhuessaan hän ei kääntänyt katsettaan salin ovesta ja hän näytti\ntuntevan huojennusta, kun rouva Bourdelais kääntyi lapsiensa puoleen\nselittääkseen kuvia. Melkein samassa herra de Boves ja Paul de\nVallagnosc astuivat sisään. Kreivi, joka oli tullut muka ainoastaan\nopastaakseen Vallagnoscia uudessa tavaratalossa, vaihtoi rouva Guibalin\nkanssa nopean katseen; sitten tämä taas vajosi lukemiseensa ikäänkuin\nei olisi tiennyt toisen tulosta mitään.\n\n-- Terve, Paul! kuului takaa ääni.\n\nSe oli Mouret, joka oli tarkastamassa eri toimistojen työtä. He\nkättelivät, ja Mouret kysyi heti, eikö rouva de Boveskin aikonut\nkunnioittaa tavaratalon avajaisjuhlaa läsnäolollaan.\n\n-- Ei, suureksi ikäväkseen hän ei voi, vastasi herra de Boves. -- Hän\non sairas, ei kuitenkaan mitään vaarallista.\n\nSamassa hän erosi heistä lähestyäkseen hattu kädessä rouva Guibalia,\njonka hän nyt vasta oli huomaavinaan. Toiset jäivät paikoilleen\ntervehtien häntä sieltä. Rouva Guibalkin teeskenteli hämmästystä. Mutta\nPaul hymyili, sillä nyt hän ymmärsi. Hiljaa hän kertoi Mouret'lle,\nmiten hän oli tavannut kreivin Richelieunkadulla ja miten tämä\nkoetettuaan ensin turhaan päästä hänestä eroon oli vihdoin pakottamalla\npakottanut hänet tulemaan mukaansa Naisten Aarreaittaan, joka muka\nvälttämättä oli nähtävä. Jo kokonaisen vuoden tämä kunnon rouva oli\nimenyt herra de Boves'ilta hänen rahansa ja huvitellut mielensä mukaan\nhänen kustannuksellaan tavaten hänet milloin missäkin julkisessa\npaikassa, kirkoissa, museoissa, myymälöissä, sopiakseen hänen kanssaan\nsuullisesti tapaamisista, kun ei uskaltanut kirjoittaa.\n\n-- Luulen, etteivät he koskaan tapaa kahta kertaa samassa hotellissa,\nkuiskasi nuori mies. -- Viime kuussa esimerkiksi herra de Boves oli\nmuka tarkastusmatkalla ja kirjoitti vaimolleen joka toinen päivä\nmilloin Blois'sta, milloin Libournesta tai Tarbes'ista, ja kuitenkin\nvoisin vannoa nähneeni hänet Batignolles'in matkustajakodin ovella...\nMutta katsohan kuinka hän kumartaa. Mikä nuhteeton virkamiesryhti! Kuin\nitse vanha Ranska!\n\n-- Ja miten avioliittosi edistyy? kysyi Mouret.\n\nPaul vastasi kääntämättä silmiään kreivistä, että odotettiin tädin\nkuolemaa. Sitten hän suuresti huvittuneena jatkoi:\n\n-- No johan nyt! Nyt hän antaa hänelle osoitteen, näetkö? Ja toinen\nottaa vastaan sen mitä viattomimman näköisenä. Pelättävä nainen tuo\nhienohipiäinen punakutri, joka näyttää kaikkeen kyllästyneeltä...\nTäytyypä todella myöntää, että outoja täällä sinun luonasi tapahtuu.\n\n-- Oh, vastasi Mouret hymyillen, -- naiset eivät täällä ole minun\nluonani vieraissa, kotonaanhan he ovat.\n\nSitten hän rupesi laskemaan leikkiä. Niinkuin pääskyset tuottavat\nkodille onnea, niin lempikin. Eivät he olleet hänelle tuntemattomia,\ntytöt, jotka kiersivät osastoja, yhtä vähän kuin rouvatkaan, jotka\nsattumalta tapasivat ystäviään. Ja jos he eivät ostaneetkaan, niin\nolivathan ainakin lisänä tungoksessa, huoneita lämmittämässä.\nJutellessaan Mouret johti vanhan toverinsa lukusalin ovelle katsomaan\nkeskusgalleriaa, joka komeine halleineen levisi heidän jalkainsa alla.\nHeidän takanaan sali uinui levollisuutta, huolimatta kynien rapinasta\ntai kahisevista sanomalehdistä. Muuan vanha herra oli nukahtanut\nMoniteur lehden ääreen. Herra de Boves katseli tauluja eksyttääkseen\ntungokseen tulevan vävynsä. Ja yksin häiriten yleistä rauhaa rouva\nBourdelais liverteli ääneen lapsiensa huviksi ikäänkuin olisi ollut\nkotonaan.\n\n-- Näethän, kotonaan he ovat, Mouret toisti osoittaen kädellään\nalhaalla myllertäviä naisjoukkoja.\n\nSamassa tuli rouva Desforges sisään päästyään töin tuskin vapaaksi oven\ntungoksesta, johon häneltä oli jäädä päällysvaippakin. Hän käveli\nensimmäisen hallin poikki ja saavuttuaan suureen galleriaan hän kohotti\nkatseensa. Kaikkialla hän näki kaiteita ja käsipuita niinkuin\nasemasalissa, ilmassa notkuvia portaita ja riippusiltoja. Kierreportaat\nkohosivat rohkeasti kaarrellen, rautasillat risteilivät korkealla katon\nalla. Ja kaikki nämä kevyet, rautaiset rakennelmat kuvastuivat päivän\nkirkastamaa lasikattoa vastaan eräänlaisena sokkelopitsinä, jonka\nsilmukoista päivä kiilsi. Toteutunut unelma, uudenaikainen Baabel, joka\npinosi päällekkäin monet kerroksensa, avasi laajat salinsa ja tarjosi\nloppumattomia näköaloja. Rauta oli joka paikassa vallitsevana. Nuori\narkkitehti oli uskaltanut käyttää sitä sellaisenaan peittämättä sitä\nkiveä tai puuta matkivan töherryksen alle. Alhaalta rakennus oli sekä\nvärinsä että muotonsa puolesta tehty yksinkertaiseksi, jottei se\nloistollaan himmentäisi näytteille pantuja tavaroita; siellä oli suuria\nsileitä seinäpintoja ja himmeitä värejä. Mutta mikäli pylväät kohosivat\nkorkeammalle, niiden kukka-, lehti- ja tähtikoristeet kävivät yhä\nkomeammiksi ja monimutkaisemmiksi, kunnes ne vihdoin kattoon kohottuaan\npeittyivät leimuavien värien, punaisen, vihreän ja hohtavan kullan\npeittoon, kullan varsinkin, lainehtivan, kuohuvan kullan, joka\nräiskytti ikkunalasitkin kiiltäviä kultapisaroita täyteen. Siellä\ngallerioidenkin holvikaaret hohtivat iloisenvärisinä. Kirjavat\nmosaiikki- ja fajanssireunukset lievensivät yleisvaikutuksen\nankaruutta, kun sitä vastoin pitkin portaiden punaisella sametilla\nverhottuja kaidepuita juoksi kiilloitettuja rautakiskoja, teräkseltä\nloistavia.\n\nVaikka rouva Desforges oli jo käynyt katsomassa tavaratalon uutta osaa,\nvaikutti se esiintyessään nyt hehkuvan elämän pyörteissä häneen niin\nvaltavasti, että hänen täytyi pysähtyä. Hänen ympärillään kuohuivat\nsisään ja ulos tunkevan ihmisvirran hyökyaallot. Joukko oli vielä\nsangen kirjavaa, vaikkakin säätyläisnaisten luku iltapäivän kuluessa\nvähitellen lisääntyi. Surupukuisiakin naisia oli, pitkät suruhunnut\nhatuissa. Siellä täällä väentungokseen eksynyt imettäjä koetti\nkyynärpäät ojona suojella lastaan. Koko tämä aaltoileva ihmismeri, nämä\nkirjavat hatut ja hatuttomat, vaalea- tai mustatukkaiset päät vierivät\ngallerioiden päästä päähän sekavina ja himmeävärisinä keskellä heleästi\nloistavia kankaita. Kaikkialla, eloisissa musliineissa, hohtavissa\nsilkkikankaissa ja tummissa villakudoksissa näkyi suuria hintalappuja,\njoiden räikeä valkeus pisti silmään. Nauhakasojen silmukat kohosivat\noudonmuotoisina korvina ihmisten päiden takaa, flanellipino pisti\njykevän niemekkeensä lainehtivaan ihmismereen, lukuisat peilit\nkuvastivat pintaansa näyttelyjen osia ja yleisön murtokappaleita,\nolkapäitä, käsivarsia ja kenossa keikkuvia kasvoja. Oikealla\nja vasemmalla, poikkipäin kulkevissa gallerioissa vilahteli\nmilloin valkotavaroiden lumikinoksia, milloin trikootavaroiden\ntummantäplikkäitä kasoja, milloin etäisyyteen hukkuvia ryhmiä, joihin\nlasiruuduista lähtevä valo sattui ja joissa ei asiakkaista enää ollut\nmuuta jäljellä kuin sekavasti häilyvää ihmistomua. Ja kun rouva\nDesforges kohotti katseensa, hän näki pitkin riippusiltoja,\nkierreportaita ja eri kerrosten kaiteita kattoa kohti pyrkivää hyörivää\nväkeä, kokonaisen ilmassa liikkuvan kansakunnan, joka kapusi\nsuunnattoman metalliverkon silmukoissa ja kuvastui mustana hiotun\nkattolaen kirkkautta vastaan. Suuria kultaisia kattokruunuja riippui\nlaessa. Lippuina liehui kaidepuissa mattoja, silkkiliinoja,\nkultakirjokankaita. Pitsiparvia lenteli, musliinipilviä, liiteli\nsilkkisiä siipiä, ja niiden keskellä kurottuivat puoleksi puetut\nmallinuket voitollisesti taivasta kohti. Ja tämän sekasorron\nyläpuolella, kaikkein korkeimmalla, missä ostajain luku väheni,\nvuodevaateosaston pienet, patjojen peittämät rautasängyt pilkistivät\nvalkeiden päiväpeitteiden alta, niinkuin sisäoppilaitoksen\nmakuuhuoneessa pikkutyttöjen vuoteet, huolimatta alhaalta kohoavasta\nhälinästä.\n\n-- Haluaako rouva huokeita sukkanauhoja? sanoi eräs myyjä rouva\nDesforges'ille, nähdessään hänen seisovan liikkumattomana. --\nTäyssilkkiä, frangi yhdeksänkymmentäviisi.\n\nRouva Desforges ei viitsinyt edes vastata. Hänen ympärillään kuului\nyhtämittaisena surinana yhä uusia tarjouksia, toinen toistaan\nkiihkeämpiä. Rouva Desforges seisoi yhä samassa paikassa miettien\nminnepäin kääntyä. Vasemmalla hän huomasi Albert Lhommen\nkassakomerossa. Tämä, joka tunsi hänet ulkonäöltä, uskalsi hymyillen\nkatsella häntä huolimatta laskuista, joita joka taholta satoi hänen\npöydälleen, yhtä vähän kuin Josephistakaan, joka hikipäissään sitoi ja\npakkasi tietämättä kuinka selvitä käärelankakeristään. Rouva Desforges\npääsi suunnastaan selville. Hän huomasi olevansa silkkiosaston edessä.\nMutta sittenkin häneltä meni kymmenen minuuttia ennenkuin hän pääsi\nperille. Punaisia, näkymättömien rihmojen päässä liehuvia ilmapalloja\nilmestyi yhä enemmän; ne kokoontuivat purppurapilveksi, joka hiljakseen\nliiteli ovea kohti hajotakseen Pariisin kaduille. Hänen täytyi joskus\nkumartua kun pallo lensi alhaalla, jonkun lapsen pikku sormiin\nsidottuna.\n\n-- Kuinka, rouva, tekin olette uskaltanut! Bouthemont huudahti\niloisesti huomatessaan rouva Desforges'in.\n\nNykyään tämä osastonhoitaja, jota Mouret oli suositellut rouva\nDesforges'ille, kävi joskus tämän kodissa teetä juomassa. Henrietten\nmielestä Bouthemont ei tosin ollut erikoisen hieno, mutta hän oli\nmuuten miellyttävä mies, jonka vilkas ja hilpeä luonne huvitti ja\nhämmästytti. Sitä paitsi Bouthemont oli joitakin päiviä sitten\nujostelematta kertonut hänelle Mouret'n ja Claran hyvistä väleistä\njutellen huvikseen, mitään tarkoittamatta, niinkuin tämän leikkisän\nmiehen oli tapana, ja nyt rouva Desforges mustasukkaisuuden pistos\nrinnassa, mutta välinpitämättömän näköisenä, tuli katsomaan kuka tyttö\noli, vaikka Bouthemont oli nimeä mainitsematta vain sanonut hänet\nerääksi valmiiden vaatteiden myyjättäreksi.\n\n-- Tarvitsetteko jotakin? Bouthemont jatkoi.\n\n-- Tietysti, en kai muuten olisi tullut... Onko teillä fulardia\naamupuvuiksi?\n\nMutta rouva Desforges'in käynnillä oli toinenkin tarkoitus. Hän oli\ntullut kysymään Bouthemont'ilta Mouret'n myyjättären nimeä, sillä hän\ntahtoi välttämättä nähdä tämän. Bouthemont kutsui Favier'n näyttämään\nkankaita, mutta odottaessaan tämän tuloa hän jatkoi keskustelua rouva\nDesforges'in kanssa. Favier viipyi, sillä hän palveli parhaillaan tuota\nvaaleata \"kaunotarta\", josta osastolla usein puhuttiin, vaikka ei\ntiedetty hänen oloistaan eikä hänen nimestään. Tällä kertaa \"kaunotar\"\noli surupuvussa. Ketä hän mahtoi surra, isäänsäkö vai miestään. Ei\nvarmaankaan isää, sillä hän olisi kai siinä tapauksessa näyttänyt\nalakuloisemmalta. Mutta jos hän suri miestään, niin silloinhan hän oli\ntodellakin ollut naimisissa eikä huhuissa ollutkaan perää. Mutta jos\nhäneltä oli äiti kuollut. Kaikkia näitä mahdollisuuksia pohdittiin\nhiljaa osastolla tulisesta kiireestä huolimatta.\n\n-- Joutukaahan toki! Hutin huusi Favier'lle, joka palasi saatettuaan\n\"kaunottaren\" kassalle. -- Kun tuo nainen on täällä, niin ette joudu\nmilloinkaan valmiiksi... Hänkö nyt teistä huolisi.\n\n-- Yhtä paljon ainakin kuin minä hänestä, vastasi myyjä vihoissaan.\n\nMutta Hutin uhkasi ilmoittaa johtokunnalle, jos myyjät eivät\nkäyttäytyneet kunnioittavasti asiakkaita kohtaan. Hutinista oli tullut\nhirviö kun hän toverinsa avulla oli saanut Robineaun kukistetuksi ja\npäässyt hänen paikalleen, ja hän osoitti lupauksistaan huolimatta niin\narmotonta ankaruutta alaisiaan kohtaan, että nämä kannattivat nyt salaa\nFavier'ta.\n\n-- Kas niin, älkää vastatko, jatkoi Hutin ankarasti. -- Herra\nBouthemont kysyy teiltä fulardia, vaaleampia sävyjä.\n\nKeskellä hallia tarjosi kesäsilkkien näyttely silmälle aamuhetken\nhienoimpia valonvivahduksia, läpikuultavan vaaleita, punaisia,\nkeltaisia, sinisiä heijastuksia, taivaankaarelta lainattuja. Siinä oli\nkankaita, kirkkaampia kuin kesäisen taivaan hattarat, keveämpiä kuin\nlinnun pesästä lentävät untuvat, hienompia kosketukselle kuin\nkiinalaisen neitsyen iho. Siinä oli japanilaisia ja intialaisia\nkankaita, ruudukkaisia, kukikkaita, jotka johtivat mieleen\nhienohelmaisten naisten kävelyn toukokuun aamuna suurten puiden\nvarjossa.\n\n-- Otan tämän, rouva Desforges sanoi osoittaen Ludvig XIV:n tyylistä\nkangasta, jonka vaalealle pohjalle oli siroteltu ruusukimppuja.\n\nFavier'n mitatessa kangasta hän vielä kerran pyysi Bouthemont'ia\nsanomaan kenestä oli kysymys.\n\n-- Aion mennä valmiiden vaatteiden osastolle, sanoi hän, -- katsomaan\nmatkaviittoja... Kuulkaa, onko hän vaalea, tuo neiti, josta oli puhe?\n\nOsastonjohtaja, joka alkoi käydä levottomaksi itsepintaisista\nkysymyksistä, hymyili vastaamatta. Samassa Denise sattui kulkemaan ohi\nopastaessaan Liénard'in luo merinoita ostamaan rouva Boutarelin, tuon\nmaaseudulta kotoisin olevan naisen, joka kävi Pariisissa kahdesti\nvuodessa tuhlatakseen Naisten Aarreaitassa vaivoin säästämänsä rahat.\nKun Favier valmistautui saattamaan rouva Desforges'ia, Hutin pysähdytti\nhänet tehdäkseen hänelle kiusaa.\n\n-- Teidän ei tarvitse mennä. Pyydetään neitiä saattamaan rouva.\n\nDenise suostui heti ottamaan sekä ostoksen että laskun. Mutta hän oli\nhämillään niinkuin aina, kun kohtasi tuon miehen, jota hän ei voinut\nhäpeämättä nähdä, ikäänkuin tämä olisi muistuttanut häntä vakavasta\nhairahduksesta. Niin suuresti unelman muisto painoi hänen\nomaatuntoansa.\n\n-- Kuulkaahan, kuiskasi rouva Desforges Bouthemont'ille, -- tuo tyttö\nse kai on... Vai on hänet otettu takaisin palvelukseen?... Aivan\nvarmaan, hän se on, josta kerroitte.\n\n-- Mahdollisesti, vastasi osastonhoitaja yhä vielä hymyillen ja\nvältellen suoraa vastausta, sillä hän oli päättänyt lujasti pitää nimen\nsalassa.\n\nSeuraten Deniseä rouva Desforges nousi hitaasti portaita. Hänen täytyi\nvähän väliä pysähtyä pitääkseen puoliaan yläkerroksista laskeutuvia\njoukkoja vastaan. Portaita kannattavat pylväät tärisivät huomattavasti\nkoko talon täyttävän elämän vaikutuksesta. Jokaisella portaalla seisoi\nkummallakin puolella kaiteeseen lujasti sidottu mallinukke, jonkin\nerityisen vaatekappaleen näyttämistä varten, milloin kävelypuvun,\nmilloin päällysvaatteen, milloin aamupuvun. Niitä olisi voinut luulla\nvoittokulun kunniaksi järjestetyksi kaksinkertaiseksi sotilasriviksi,\nniin suorina ja vakavina ne seisoivat kohottaen ilmaan pään asemesta\nkaulaan pistetyn hintalappupuikon, joka upposi flanelliin kuin tikari\nveriseen haavaan.\n\nVihdoin rouva Desforges pääsi toiseen kerrokseen, mutta törmäsi\nsellaiseen väenpaljouteen, että hänen täytyi pysähtyä hetkeksi. Hän\nnäki nyt allaan alakerran osastot mahtavine ostajakuntineen, jonka läpi\nhän oli äsken raivannut tiensä. Näin ylhäältäpäin katsottuna se näytti\naivan erilaiselta. Ihmisten päät, toinen toisensa vieressä, alta ei\nruumista näkynyt, nousivat ja laskivat kuin valtameren aallot,\nkihisivät ja kuhisivat kuin muurahaispesässä. Valkeiden hintalappujen\nnumerot näyttivät täältä vain hienoilta viivoilta, nauhakasat olivat\nlitistyneet, flanelliniemeke halkaisi galleriaa kapeana muurina,\nkaidepuilla riippuvat matot ja kirjokutoiset silkit riippuivat\nhänen jalkojensa alla kuin kirkon laulajalehteriin ripustetut\njuhlastandaarit. Kauempana hän huomasi poikkipäin kulkevien\ngallerioiden polvekkeita, niinkuin kellotornin hirsiristikolta näkee\nlähikatujen kulmia, missä ohikulkijat liikkuvat mustina täplinä.\nVarsinkin häntä hämmästytti se, että hän sulkiessaan kirjavien värien\nsekasorrosta väsyneet silmänsä tunsi vieläkin valtavammin\nihmisjoukkojen läheisyyden oudosta, veden nousua muistuttavasta\nkohinasta ja ihmisruumiiden ilmaan haihduttamasta lämmöstä. Lattiasta\nkohosi hieno pöly täynnä naisesta lähteviä tuoksuja, alusvaatteista ja\nniskasta, hameista ja hiuslaitteista, kirpeä, läpitunkeva tuoksu, joka\nsuitsutuksena häilyi tässä naisruumiin palvelukseen pystytetyssä\ntemppelissä.\n\nMouret, joka vielä seisoi Vallagnoscin seurassa lukusalin ovella veti\nmielihyvällä keuhkoihinsa tätä tuoksua ja päihtyen siitä toisti\nvieläkin:\n\n-- Kotonaanhan he ovat. Tiedän naisia, jotka päiväkaudet oleskelevat\ntäällä, syövät leivoksia ja kirjoittavat kirjeensä. Yösija vain\npuuttuu.\n\nTämä leikinlasku huvitti Paulia, joka pessimismin ikävystyneisyydessä\nväitti mielettömäksi ihmisjoukkojen innostusta kauniisiin vaatteisiin.\nUsein kun hän kävi entistä koulutoveriaan tervehtimässä, hän tunsi\nlähtiessään melkein kiukkua nähtyään tämän niin ilosta uhkuvana\nkeimailevan asiakkaittensa keskellä. Eikö yksikään noista tyhjistä ja\nsydämettömistä olennoista kyennyt opettamaan hänelle olemisen\nturhuutta? Mutta tänään Octave tuntui menettäneen tavallisen\ntasapainonsa. Hän, joka tavallisesti suhtautui asiakkaittensa\ninnostuttamiseen leikkausta toimittavan lääkärin tasaisella\ntyyneydellä, näkyi nyt myös joutuneen tavaratalon polttavan intohimon\nvaltaan. Hän oli huomannut Denisen ja rouva Desforges'in nousevan\nyhdessä portaita, ja hänen puheensa oli käynyt äänekkäämmäksi, hänen\nliikkeensä rajuimmiksi, ja vaikka hän ei tahtonut kääntää päätään\nsinnepäin, hän kiihtyi yhä enemmän sitä myöten kun tunsi heidän\nlähestyvän. Puna kohosi hänen kasvoilleen, ja hänen silmissään paloi\nkipinä sitä samaa tulta, joka pitkin päivää oli hehkunut hänen\nasiakkaittensa katseissa.\n\n-- Kyllä taitavat varastaa teiltä, kuiskasi Vallagnosc, joka huomasi\njoukossa epäilyttäviä kasvoja.\n\nMouret levitti kätensä.\n\n-- Varastavat kyllä, hän vastasi, -- varastavat niin, että on vallan\nuskomatonta.\n\nHermostuneesti, hyvillään siitä, että sai tästä keskustelunaiheen, hän\nluetteli loppumattomiin esimerkkejä, kertoi tapahtumia ja luokitteli\nvarkaat. Ensiksi hän mainitsi ammattivarkaat, jotka tekivät vähimmän\nvahinkoa, sillä poliisi tunsi heidät melkein kaikki. Sitten tulivat\nkleptomaanit, uudenaikaista mielisairautta potevat, joka mielisairaus\narveltiin suurmyymälöiden tuottamien kiusauksien tulokseksi. Ja lopuksi\nolivat raskaana olevat naiset, joiden kiihko kohdistui johonkin\nerityiseen tavaralajiin. Niinpä poliisi oli esimerkiksi eräältä\ntällaiselta naiselta löytänyt kaksisataaneljäkymmentäkahdeksan paria\nruusunpunaisia käsineitä, jotka oli varastettu Pariisin eri\nkäsinekaupoista.\n\n-- Sentähdenkö naisten silmissä heidän täällä käydessään on niin outo\nkatse? sanoi Vallagnosc. -- Häpeätä ja ahneutta niinkuin raivostuneen\neläimen katseessa. Sitä ihmettelinkin!... Kunniallisuutta täällä\ntodellakin opetetaan ihmisille!\n\n-- Minkä minä sille taidan? vastasi Mouret. -- Joskin koetammekin\nkotiuttaa heidät tänne, niin emme kuitenkaan voi sallia heidän vievän\ntavaroita maksamatta... Ja sangen hienojakin naisia saadaan kiinni\nsellaisesta. Viime viikolla esimerkiksi meidän täytyi haastaa oikeuteen\neräs apteekkarin sisar ja erään hovioikeudenneuvoksen rouva. Teemme\nmitä voimme epäkohdan poistamiseksi.\n\nHän keskeytti osoittaakseen toverilleen isä Jouvea, joka nauhaosastolla\nparhaillaan piti silmällä erästä raskaana olevaa naista, joka liikkui\nvarovasti tungoksessa ystävättären seurassa.\n\n-- Kyllä hän saa naisen kiinni, jatkoi Mouret, -- hän tietää kyllä\nkaikki heidän kepposensa.\n\nMutta hänen äänensä vavahti eikä hänen naurussaan ollut enää\nluonnollista kaikua. Denise ja Henriette, joihin hän koko ajan oli\nsalaa vilkuillut, olivat nyt saapuneet hänen luokseen ja kulkivat hänen\ntakanaan päästyään suurella vaivalla väentungoksen läpi. Hän kääntyi ja\ntervehti asiakastaan hienotunteisen ystävän tavoin, joka ei tahdo\nsaattaa naista panettelun alaiseksi pysähdyttämällä hänet keskellä\ntungosta. Mutta rouva Desforges, jonka epäluulo oli hereillä, oli\nhuomannut minkä katseen hän oli luonut Deniseen. Tämä oli varmaan se\ntyttö, joka hänen kanssaan kilpaili Mouret'n rakkaudesta ja jonka\nnähdäkseen hän oli tullut tänne.\n\nValmiiden vaatteiden osastolla neidit olivat pyörällä päästään. Kaksi\nmyyjätärtä oli sairastunut, ja rouva Frédéric, alijohtajatar, oli\nmuitta mutkitta ottanut eron juuri avajaisjuhlan aattona ja hakenut\npalkkansa kassasta. Hän pakeni kiireisimpänä hetkenä välittämättä\nAarreaitasta sen enempää, kuin mitä tämä palvelijoistaan välitti. Tästä\nkeskusteltiin osastolla kiireestä huolimatta. Clara, joka sai kiittää\nMouret'n oikkua siitä, että hänet vielä pidettiin osastolla, hyväksyi\nrouva Frédéricin käytöksen sanoen sitä nokkelaksi. Marguerite kertoi,\nkuinka Bourdoncle lähdöstä kuullessaan oli suuttunut silmittömästi, ja\nAurélie rouva julisti, että hänen mielestään rouva Frédéric ei ollut\nkoskaan uskonut kenellekään salaisuuttaan, joku luuli tietävänsä, että\nhän oli eronnut tavaratalosta mennäkseen naimisiin erään miehen kanssa,\njoka omisti kylpylän lähellä kauppahallia.\n\n-- Matkapuvunko rouva haluaa? Denise kysyi rouva Desforges'ilta\ntarjottuaan hänelle tuolin.\n\n-- Niin, vastasi rouva Desforges, joka halusi olla epäkohtelias.\n\nOsaston uusi sisustus oli arvokas ja upea, korkeita, leikkauksin\nkoristettuja tammikaappeja ja suuria seinäpintojen levyisiä peilejä.\nPaksu lattiamatto tukahdutti askelten äänen. Denisen hakiessa\nmatkapukuja rouva Desforges, joka katseli uutta huonetta, sattui\nnäkemään kuvansa peilissä ja unohtui tutkimaan sitä. Oliko hän siis\ntulossa vanhaksi, koska häntä petettiin tuollaisen tyttörievun takia?\nPeiliin kuvastui osasto kokonaisuudessaan kaikkine komeuksineen, mutta\nHenriette ei nähnyt muuta kuin kalpeat kasvonsa eikä kuullut kuinka\nClara hänen takanaan supatteli kertoen Margueritelle rouva Frédéricin\nviekkaudesta, kun tämä joka ilta ja aamu kulki Choiseulin kauppakujan\nkautta uskotellakseen muille, että asui Seinen vasemmalla rannalla.\n\n-- Tässä viimeiset mallimme, sanoi Denise. -- Meillä on niitä useita\nvärejä.\n\nHän levitteli rouva Desforges'in nähtäväksi neljä tai viisi asua. Tämä\nkatseli niitä halveksivasti, ja hänen kasvonsa kävivät yhä kovemmiksi,\nsitä mukaa kun hän niitä tarkasteli. Toisessa oli liiaksi poimuja, ja\nvaate näytti ahtaalta. Toinen oli olkapäistä jäykkä, kulmikas niinkuin\nkirveellä veistetty. Jos olikin matkalle lähdettävä, niin ei kuitenkaan\ntarvinnut pukeutua vahtikojuksi.\n\n-- Näyttäkää muita, neiti!\n\nDenise levitteli uusi vaippoja ja käänsi entiset kokoon vähääkään\ntuskastumatta. Tämä leppeä kärsivällisyys vasta oikein suututti rouva\nDesforges'ia. Alinomaa hänen katseensa palasi peiliin, missä hän näki\noman kuvansa Denisen kuvan vieressä, ja hän alkoi verrata niitä\ntoisiinsa. Oliko mahdollista, että tuollaiselle vähäpätöiselle\nolennolle annettiin arvoa hänen rinnallaan. Nyt hän muisti: sehän se\noli, tuo taitamaton vasta-alkaja, joka oli näyttänyt tyhmältä ja\nkömpelöltä kuin hanhipaimen. Hän osasi tietenkin nyt esiintyä\nsievemmin, ja aika näppärältä hän näytti säntillisessä silkkipuvussaan.\nMutta mikä vaatimattomuus, mikä jokapäiväisyys!\n\n-- Koetan löytää rouvalle lisää malleja, Denise sanoi tyynesti.\n\nHänen palattuaan sama meno alkoi uudestaan. Milloin kangas oli liian\nraskasta, milloin se ei ollut minkään arvoista. Rouva Desforges\nkääntyi, korotti ääntään ja koetti vetää puoleensa Aurélie rouvan\nhuomion aiheuttaakseen Deniselle nuhteita. Mutta palattuaan\npalvelukseen Denise oli vähitellen päässyt koko osaston suosioon ja oli\nkuin kotonaan. Aurélie rouvakin tunnusti hänet harvinaisen hyväksi\nmyyjättäreksi hänen yhtämittaisen lempeytensä ja hilpeän mielenlaatunsa\ntakia, ja sentähden hän nytkin vain kohautti olkapäitään asiaan enempää\nsekaantumatta.\n\n-- Voisiko rouva kenties sanoa minkä mallisen haluatte? toisti Denise\nväsymättömän kohteliaasti.\n\n-- Hyvä sanoa, kun ei ole mitään saatavana! huudahti rouva Desforges.\n\nMutta samassa hän hämmästyneenä vaikeni tuntien olkapäätään\nkosketettavan ja huomasi vieressään rouva Martyn. Ostokiihkonsa ajamana\ntämä oli matkallaan tavaratalossa päässyt näin pitkälle kuljettaen\nmukanaan kokonaista tavarakuormaa, missä oli solmioita, käsineitä,\npäivänvarjo, hameita, pyyheliinoja, verhoja, lamppu, kolme olkimattoa\nynnä muuta, niin että myyjä säästääkseen käsivarttansa, joka oli\nvähällä katketa taakan painosta, oli asettanut koko kasan tuolille ja\nlaahasi sitä jäljessään.\n\n-- Vai matkapuvun te ostatte? rouva Marty sanoi.\n\n-- Hyvä Jumala, en toki. Niistä ei ole mihinkään.\n\nMutta rouva Marty oli jo sattunut näkemään raitaisen päällysvaatteen,\njoka miellytti häntä. Hänen tyttärensä oli jo sitä tutkimassa. Silloin\nDenise kutsui luokseen Margueriten, joka totellen toverin viittausta ei\nujostellut tyrkyttäessään ostajalle viimevuotista tavaraa edullisena\nkauppana. Margueriten vannottua, että tavaran hinta oli jo kaksi kertaa\nalennettu, ensin sadastaviidestäkymmenestä sataankolmeenkymmeneen ja\nsitten sataankymmeneen, rouva Marty ei jaksanut enää vastustaa. Hän\nosti, ja hänen seurassaan oleva myyjä luovutti tuolin tavaroineen ja\nlaskuineen.\n\nMutta rouvien takana osasto myynnin touhusta huolimatta jatkoi\njuoruamista rouva Frédéricistä.\n\n-- Vai oli hänelläkin omansa? kyseli muuan pikku myyjätär, uusi tulokas\nosastolla.\n\n-- Oli, tuo kylpylän isäntä, vastasi Clara. -- Ei ole tuollaisiin\ntasaisiin leskirouviin luottamista.\n\nMargueriten kirjoittaessa pukua laskuun rouva Marty kääntyi rouva\nDesforges'in puoleen iskien merkitsevästi hänelle silmää ja osoittaen\nClaraa.\n\n-- Tiedättehän, kuiskasi hän, -- tuossa on Mouret'n viimeinen oikku.\n\nRouva Desforges katsoi hämmästyneenä ensin Claraan, sitten Deniseen ja\nvastasi:\n\n-- Ei toki tuo pitkä, tuo pieni kai se on.\n\nKun rouva Marty ei uskaltanut pysyä väitteessään, rouva Desforges\nlisäsi kovemmalla äänellä, jossa oli hienon naisen ylenkatsetta\npalvelijatarta kohtaan:\n\n-- Tai kenties kumpikin, kuka sen tietää.\n\nDenise kuuli sen. Hän loi kirkkaan ja suoran katseen tuohon\ntuntemattomaan rouvaan. Äkkiä hänelle tuli mieleen, että siinä oli\nisännän ystävätär, josta hänelle oli kerrottu ja jonka luona hänen\nsanottiin käyvän. Hänen katseestaan kuvastui silloin niin paljon\nsurumielistä arvokkuutta ja viatonta suoruutta, että Henrietten täytyi\nhävetä.\n\n-- Koska teillä ei ole mitään kunnollista näytettävää, rouva Desforges\nsanoi jyrkästi, -- viekää minut kävelypukuosastolle.\n\n-- Odottakaahan, huudahti rouva Marty, -- minäkin tulen mukaan... Minun\npiti katsoa Valentinelle pukua.\n\nMarguerite tarttui tuoliin ja laahasi sitä jäljessään, kuluipa se\ntaikka ei kyydissä, Denisellä sitävastoin ei ollut muuta kantamista\nkuin rouva Desforges'in ostama kangas. Nyt kun kävelypukuosasto\noli sijoitettu toiseen kerrokseen, talon toiseen päähän, täytyi\nkulkea kokonainen matka. Marguerite kulki ensimmäisenä, tuolinsa\neteen valjastettuna, raivaten hitaasti toisille tietä. Jo\nvalkotavaraosastolla rouva Desforges alkoi valittaa. Naurettavia\nkerrassaan tavaratalot, missä täytyi kulkea peninkulma ostaakseen\njonkun tavaran. Rouva Martykin sanoi kuolevansa uupumukseen, ja\nsittenkin väsymys, raukea voimattomuus tavaraläjien keskellä tuotti\nhänelle suurta nautintoa. Mouret'n nerokas keksintö ei ainakaan hänen\nkohdallaan mennyt hukkaan. Matkalla hän pysähtyi jokaiselle osastolle.\nValkotavaraosastolla hän osti paitoja Paulinelta, jonka täytyi nyt\nastua valjaisiin ja päästää Marguerite vapaaksi. Rouva Desforges olisi\nvoinut jatkaa matkaansa päästääkseen nopeammin Denisen luotaan, mutta\nhän tuntui olevan mielissään, kun tiesi tämän nöyränä ja vaatimattomana\nodottavan, missä hän vain suvaitsi viivytellä neuvoakseen tuttavaansa.\nKapalovaateosastolle rouvat jäivät ihmettelemään ostamatta kumminkaan\nmitään, mutta sitten rouva Marty taas alkoi tuhlata rahojaan milloin\nmustaan silkkikureliiviin, milloin nahkaisiin hihanreunuksiin, joita\nvuodenajan tähden myytiin halvalla, milloin venäläisiin pitseihin,\njoilla koristettiin pöytäliinoja. Hänen perässään seuraava tavarakuorma\nkohosi yhä korkeammaksi ja kävi niin raskaaksi, että tuoli rusahteli\nsen painosta. Myyjä toisensa perästä otti haltuunsa ostokset, mikä kävi\nsitä vaivalloisemmaksi mitä mahtavammaksi kuorma paisui.\n\n-- Tätä kautta, rouva, Denise sanoi jokaisen pysäyksen jälkeen, aina\nyhtä kohteliaasti.\n\n-- Mutta tämä on mieletöntä! huudahti rouva Desforges. -- Emmehän\nkoskaan pääse perille. Miksi ei kävelypukuosasto ole valmiiden\nvaatteiden osaston vieressä?... Harmillista...\n\nRouva Marty, silmät suurina, päihtyen ohitse vilahtavien\nkallisarvoisten tavaroiden kirjavuudesta, kuiskasi toistamiseen:\n\n-- Hyvä Jumala, mitähän mieheni sanoo! Oikeassa olette, ei tässä\ntalossa ole mitään järjestystä. Aivan täällä eksyy ja joutuu\nkaikenlaisiin kiusauksiin.\n\nKeskusportaiden lavalla oli ehkä ahtainta. Mouret, jonka mielestä\nsiellä oli ollut liiaksi käyttämätöntä alaa ja joka tahtoi tungosta\njoka paikkaan, oli järjestänyt sinne korutavaroiden näyttelyn, missä\ntarjottiin kaupaksi kullatuita sinkkimaljakoita, matkalaukkuja,\nlikööripullokoteloita ja muuta sellaista. Sitä paitsi eräs myyjistä oli\nsaanut luvan asettaa sinne pienen pöydän, missä oli näytteillä\njapanilaisia ja kiinalaisia tavaroita, joita naiset kilvan ostivat\nniiden halvan hinnan tähden. Niiden menekki oli niin odottamattoman\nsuuri, että Mouret päätti kehittää tätä kaupanhaaraa. Rouva Martykin\nodottaessaan tuoliaan jota kaksi poikaa kantoi toiseen kerrokseen, osti\nkuusi norsunluunappia, silkkisiä hiiriä ja emalilla päällystetyn\ntulitikkukotelon.\n\nToisessa kerroksessa jatkettiin matkaa. Denise, joka aamusta alkaen oli\nkiertänyt taloa saattamassa asiakkaita, oli menehtymäisillään\nuupumuksesta, mutta hän ei menettänyt malttiaan, vaan esiintyi\nedelleen yhtä hymyilevän kohteliaana. Verhoiluosastolla tuli uusi\npysähdys, sillä siellä rouva Marty mieltyi erääseen herttaiseen\nkretonkikankaaseen, ja huonekaluosastolla eräs ompelupöytä pidätti tätä\nostohaluista rouvaa. Hänen kätensä vapisivat, ja nauraen hän pyysi\nrouva Desforges'ia estämään häntä ostamasta enempää, kun rouva Guibalin\ntulo käänsi huomion puoleensa. Rouvat seurasivat häntä matto-osastolle,\njossa hän ilmoitti haluavansa palauttaa viisi päivää sitten ostamansa\nitämaiset verhot. Myyjä, rotevakasvuinen, suunnattomien kuormien\nnostamiseen tottunut mies, jota hän seisoaltaan puhutteli, oli\nharmissaan palauttamisesta, joka uhkasi riistää häneltä hänen\nmyyntipalkkionsa. Hän koetti saattaa ostajan hämilleen vainuten jotakin\ntapahtuneen, ehkä olisi ollut tanssiaiset, joissa nämä Aarreaitasta\nostetut ja nyt palautettavat verhot olivat olleet koristeina; hän oli\nkuullut säästäväisien porvarirouvien toisinaan tekevän niin\nvälttääkseen vuokramenoja verhoilijalle. Oli kai rouvalla jokin syy\npalauttamiseen; jos eivät värit tai malli miellyttäneet, niin hän\nnäyttäisi mielellään jotakin muuta, heillä oli sangen runsas valikoima.\nJokaiseen hänen huomautukseensa rouva Guibal, hallitsijattaren varmuus\nkoko olennossaan, vastasi tyynesti, etteivät verhot miellyttäneet häntä\nenää, ryhtymättä sen tarkempiin selityksiin. Hän ei suostunut katsomaan\nmuita verhoja, ja myyjän täytyi alistua kumartaen, sillä myyjien oli\nkäsky ottaa takaisin palautetut tavarat silloinkin, kun selvästi näkyi,\nettä niitä oli käytetty.\n\nRouvat poistuivat yhdessä. Rouva Marty valitti katuvansa ompelupöydän\nostoa, koska ei tarvinnut sellaista, mutta rouva Guibal lohdutti häntä\nlevollisella äänellä:\n\n-- Vähätpä siitä, hän sanoi, -- voitte palauttaa pöydän. Eihän se ole\nsen kummempaa, näittehän... Antakaa vain tuoda se kotiinne ja asettaa\nsaliinne koetteeksi. Jollei se sitten miellytä, niin lähettäkää\ntakaisin. Sillähän siitä pääsette.\n\n-- Niin, tosiaankin, huudahti rouva Marty. -- Jos mieheni suuttuu, niin\npalautan kaikki.\n\nNyt hän tiesi millä puolustautua eikä sen koommin enää hillinnyt\nitseään, vaan osti mitä eteen sattui ajattelemattakaan palauttamista,\nsillä hän ei ollut niitä naisia, jotka luopuvat hankkimastaan hyvästä.\n\nVihdoinkin rouvat saapuivat kävelypukuosastolle. Denise aikoi luovuttaa\nrouva Desforges'in ostaman kankaan eräälle osaston myyjättärelle, kun\nHenriette äkkiä tuntui muuttavan mieltään ja sanoi, että hän päätti\nsittenkin ottaa erään koettamistaan matkapuvuista, sen vaaleanharmaan.\nDenisen täytyi suostua odottamaan saattaakseen hänet takaisin valmiiden\nvaatteiden osastolle. Denise ei ollut vihainen; hän ymmärsi, että\ntoinen tahtoi nöyryyttää häntä kohtelemalla häntä käskyläisenään, mutta\nhän oli vannonut täyttävänsä joka kohdassa velvollisuutensa ja pysyi\nedelleen tyynenä huolimatta kapinallisen ylpeytensä vastaväitteistä.\nRouva Desforges ei ostanut mitään kävelypukuosastolta.\n\n-- Voi, äiti, Valentine huudahti, -- katso tuota sievää pukua!\nSopisikohan se minulle?\n\nRouva Guibal selitti hiljaa rouva Martylle, kuinka hänen oli tapana\ntehdä. Jos hän mieltyi johonkin tavaratalon pukuun, hän käski lähettää\nsen kotiin, otti siitä mallin ja palautti sen sitten takaisin. Rouva\nMarty ei muuta neuvoa tarvinnut, vaan osti heti puvun tyttärelleen\nkuiskaten:\n\n-- Niin tosiaankin. Olettepa te käytännöllinen, hyvä rouva.\n\nTuolista oli täytynyt luopua. Se oli jätetty huonekaluosastolle\nompelupöydän viereen. Taakka oli käynyt liian raskaaksi. Tavarat\nkoottiin erääseen kassaan toimitettaviksi sitten lähettämöön.\n\nTaas seurue lähti harhailemaan, yhä Denisen saattamana. Heidät nähtiin\nuudelleen osastoilla, portaita kiipeämässä, gallerioita vaeltamassa.\nJoka paikassa he tapasivat ystäviä ja tuttavia, viivyttelivät ja\npuhelivat. He sattuivat myös tapaamaan rouva Bourdelais'n lapsineen,\njoka palasi lukusalista. Lapsilla oli kaikilla oma kannettavansa.\nMadeleinella oli kainalossa käärö, jossa oli puku, Edmond heilutti\nkäsivarrellaan kokonaista kasaa pieniä kenkiä, nuorin, Lucien, ylpeili\nkomea sotilaslakki päässä.\n\n-- Vai olet sinäkin täällä, rouva Desforges sanoi nauraen entiselle\nkoulutoverilleen.\n\n-- No älähän muuta, vastasi rouva Bourdelais. -- Olen aivan vihoissani.\nNyt he jo käyttävät hyväkseen lapsiraukkoja langettaakseen meitä\nkiusaukseen. Te tiedätte kyllä, olenko tuhlaavainen itseni tähden.\nMutta kuka voi kieltää lapsilta mitä heidän mielensä tekee. Olin tuonut\nheidät tänne huvimatkalle ja nyt minä tyhjennän koko tavaratalon.\n\nMouret, joka käveli vielä Vallagnoscin ja herra de Boves'in kanssa,\nsattui kuulemaan mitä hän sanoi ja katsoi häneen hymyillen. Rouva\nBourdelais huomasi sen ja puoleksi leikillä, puoleksi täydellä todella\nvalitti hänellekin noista äidin hellyydelle viritetyistä satimista.\nAjatus, ettei hänkään pystynyt pysymään lujana, kiusasi häntä, ja\nMouret, joka huomasi sen, nautti voitostaan. Herra de Boves oli\ntoiminut niin taitavasti, että oli päässyt jälleen rouva Guibalin\nlähelle, jota hän nyt seurasi koettaen vieläkin eksyttää Vallagnoscin\nluotaan; mutta tämä, joka oli väsynyt tungokseen, kiirehti seuraamaan\nhäntä. Denisen oli jälleen täytynyt pysähtyä odottaakseen rouvia. Hän\nseisoi heihin selin, eikä Mouret puolestaan ollut häntä näkevinään.\nRouva Desforges, joka piti heitä silmällä, ei tästä lohduttautunut;\npäinvastoin hänen mustasukkaisuudesta teroittunut katseensa oivalsi\nheti mitä hänen tuli ajatella, ja hän mietti kuinka todistaisi Mouret'n\nsyylliseksi tämän kulkiessa hänen vieressään talon kohteliaana\nisäntänä.\n\nHerra de Boves ja Vallagnosc, jotka menivät edellä rouva Guibalin\nkanssa, saapuivat pitsiosastolle. Tämä oli sijoitettu loisteliaasti\nsisustettuun saliin, jonka kaapit olivat täynnä leikkauksin\nkoristettuja laatikoita. Punaisella sametilla päällystettyjen patsaiden\nympärillä kierteli valkeita pitsejä, ja pitsikiehkuroita riippui\nkatossa huoneen päästä päähän. Pöydät olivat kukkuroillaan\nvalenciennekääröjä ja kaikenlaisia sekä koneella kudottuja että käsin\nnyplättyjä töitä. Perällä kaksi naista katseli pitsejä, joita Deloche\nlevitteli sinipunervalla silkillä päällystettyä näytetaulua vastaan. He\nnäkyivät epäröivän mitä ottaa.\n\n-- Odottakaa, sanoi Vallagnosc hämmästyneenä, -- tehän sanoitte rouva\nde Boves'in olevan sairas... Mutta tuossahan hän on näytetaulun edessä\nneiti Blanchen kanssa.\n\nKreivi säpsähti vilkaisten vastoin tahtoaan rouva Guibaliin.\n\n-- Tosiaankin, sanoi hän.\n\nSalissa oli hyvin kuuma. Asiakkaat, jotka olivat vähällä tukehtua,\nkatselivat ympärilleen kiiltävin silmin, kasvot kalpeina. Kaikista\ntavaratalon kiusauksista tämä osasto oli vaikein vastustaa, se oli\nlankeemuksen varmin valmistaja, kadotuksen kuilu, johon väkevimmätkin\nsortuivat. Kädet eksyivät väkisinkin uhkuviin pitsikasoihin, ja\nhivelemisen nautinto värisytti sormia.\n\n-- Kyllä perheenne nyt taitaa tuhlata koko omaisuutenne, jatkoi\nVallagnosc, jota kohtaus nauratti.\n\n-- Eikö mitä, sanoi kreivi, jolla ei ollut syytä pelkoon, sillä hän\ntiesi, ettei antanut vaimolleen mitä tuhlata.\n\nKreivitär, joka tyttärensä kanssa oli kiertänyt kaikki osastot mitään\nostamatta, oli nyt pitsiosastolle jouduttuaan sitä suuremman ostohimon\nvallassa, koska hänen oli täytynyt kieltää itseltään vähimmänkin oikun\ntyydyttäminen. Hän jaksoi tuskin enää pysyä pystyssäkään myyntipöydän\nedessä. Hänen pitsiläjään uponnut kätensä kävi raukeaksi, ja hän tunsi\nkuuman väreen kohoavan käsivarsia myöten olkapäihin saakka. Äkkiä, kun\nhänen tyttärensä katsoi toisaanne ja myyjä sattui hetkeksi poistumaan,\nhän tarttui nypläyskääröön pistääkseen sen päällysvaippansa alle. Mutta\nhän päästi sen säpsähtäen kädestään kuullessaan samassa Vallagnoscin\nsanovan hilpeästi:\n\n-- Nytpä yllätin teidät, rouva!\n\nKreivitär oli käynyt aivan kalpeaksi eikä tiennyt mitä vastata. Sitten\nhän selitti, että oli tuntenut itsensä paremmaksi ja tahtonut käydä\nhengittämässä raitista ilmaa virkistyäkseen. Huomatessaan, että hänen\nmiehensä oli rouva Guibalin seurassa, hän tointui kokonaan ja katsoi\ntätä niin arvokkaan näköisenä, että tämä kiirehti sanomaan:\n\n-- Kävelin täällä rouva Desforges'in kanssa, kun nämä herrat sattuivat\ntulemaan vastaan.\n\nSamassa toisetkin rouvat saapuivat. Mouret oli saattanut heidät tänne\nasti ja pidätti heitä vielä vähän aikaa osoittaakseen heille isä\nJouvea, joka yhä seurasi raskaana olevaa naista ja hänen ystävätärtään.\nMerkillistä, kuinka paljon varkaita saatiin kiinni varsinkin\npitsiosastolla! Rouva de Boves kuunteli heidän puhettaan ja kuvitteli\nmielessään miltä hän itse olisi näyttänyt kahden santarmin välissä\nkulkemassa, hän, neljänkymmenenviiden vanha, muhkea rouva, ylhäisen\nvirkamiehen puoliso. Mutta omantunnon vaivoja hänellä ei ollut;\npäinvastoin hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt pistää pitsikäärö\nhihaan. Sillä välin Jouve, joka ei enää jaksanut odottaa, että tapaisi\nvarjostamansa naisen itse teosta, ja joka luuli tämän pistäneen\ntaskuihinsa yhtä ja toista niin taitavasti, että se oli jäänyt häneltä\nhuomaamatta, päätti vihdoinkin pidättää hänet. Mutta vietyään hänet\nsyrjään ja tutkittuaan hänen vaatteitaan hän suuresti hämmästyi, kun ei\nlöytänyt mitään, ei solmiota ei edes nappiakaan. Mutta ystävätär oli\nkadonnut. Äkkiä asia selveni Jouvelle. Tämän naisen tehtävä oli vain\nvetää järjestyksenvalvojan huomio puoleensa toisen varastaessa.\n\nAsia huvitti suuresti rouvia. Mouret hiukan hämillään sanoi vain:\n\n-- Eipä isä Jouve tällä kertaa onnistunutkaan... Mutta uskokaa minua,\nkyllä hän toiste tietää.\n\n-- Oh, päätteli Vallagnosc, -- ei hänestä taida olla virkaansa... Ja\nsitä paitsi, kuka käski teidän levittää kaikkialle niin paljon\nkomeuksia? Oma syynne, jos teiltä varastetaan. Ei pidä johdattaa\nturvattomia naisia sellaisiin kiusauksiin.\n\nTämä viimeinen huomautus oli kuin päivän loppusävel, ja se kajahti\nkimeästi tavaratalon kuohuttavassa kuumeessa. Naiset erosivat\ntoisistaan ja kiersivät pois mennessään vielä kerran sekaisin\npengottuja osastoja. Kello oli neljä, ja auringon viistoon lankeavat\nsäteet tulvivat laajoista ikkunoista kirkastaen syrjästä hallien\nlasiruutuja. Tähän tulipalon hohdetta muistuttavaan kirkkauteen kohosi\nkultaisena höyrynä väkijoukon jalkojen nostattama paksu pöly.\nKeskushallia pitkin kulki leveä valojuova, jonka leimuavaa pohjaa\nvasten kuvastui kiertoportaiden ja riippusiltojen ilmassa notkuva\nrautaverkko. Kattofriisien mosaiikit ja fajanssit välkähtelivät, ja\nrunsaat kultaukset sytyttivät tuleen seinien vihreät ja punaiset\nmaalaukset. Kokonaisuus näytti hehkuvalta roviolta, missä paloivat\ntavaranäyttelyt, käsine- ja solmiopalatsit, nauha- ja pitsikiehkurat,\nvilla- ja puuvillakankaiden pinot, silkki- ja fulardikukkia kasvavat\nkukkasarat. Peilit heittivät häikäiseviä heijastuksia, päivävarjojen\npingoitetut silkit hohtivat niinkuin metallikilvet, ja etäällä,\nvarjossa uinuvien alueiden tuolla puolen, puhkesi kaukaisia\nkirkkauksia, kultaisessa loisteessa kylpeviä osastoja.\n\nTämän viimeisen hetken kestäessä, keskellä tätä tulista kuumuutta\nnaiset hallitsivat. He olivat väkirynnäköllä vallanneet tavaratalon ja\npystyttäneet leirinsä luhistuneiden tavarakasojen keskelle. Uupuneet ja\nhuumaantuneet myyjät olivat muuttuneet heidän orjikseen, heidän\ntavaroikseen, joiden suhteen he menettelivät mielensä mukaan tyrannin\njulmuudella. Suurikokoiset naiset työnsivät tyrkkien tieltään mitä\neteen sattui; pienikasvuisetkin tekeytyivät mahtaviksi vaatien\nitselleen tilaa. Kaikki he liikkuivat pää pystyssä, ujostelematta,\nniinkuin kotonaan, nauttien talon tarjoamista sulouksista ja keräten\nhuostaansa minkä voivat. Rouva Bourdelais, joka halusi menoistaan\nkorvausta, oli vienyt lapsensa toisenkin kerran tarjoiluhuoneeseen,\njonne muutkin ostajat nyt töytäsivät kuin nälkään nääntyvät. Äidit\nniinkuin lapsetkin ahmivat. Kahdeksankymmentä litraa mehua ja\nseitsemänkymmentä pulloa viiniä oli juotu siitä kun ovet avattiin.\nOstettuaan matkapukunsa oli rouva Desforges pyytänyt kassasta malleja;\nsitten hän oli lähtenyt pois miettien kuinka saisi Denisen luokseen\nkotiinsa nöyryyttääkseen häntä Mouret'n läsnäollessa. Heidän\nkäytöksestään hän sitten päättelisi millä kannalla asiat olivat. Herra\nde Boves'n onnistui vihdoinkin pujahtaa seurastaan pakoon ja hän katosi\nrouva Guibalin kanssa tungokseen, kun taas rouva de Boves Blanchen ja\nVallagnoscin seurassa meni omalle taholleen pyydettyään itselleen\nilmapallon, vaikka eivät olleet mitään ostaneetkaan. Olihan hänellä\nainakin se kotiin vietäväksi, niin ettei hänen tarvinnut palata tyhjin\nkäsin, ja saattoihan hän sitten antaa sen ovenvartijan pikku\ntyttärelle. Ilmapalloja oli jaettu neljättäkymmentätuhatta, ja kaikki\nolivat kelluttuaan kotvan aikaa tavaratalon kuumassa ilmassa lähteneet\nPariisin katuja kiertämään ja kohottamaan taivaaseen Naisten Aarreaitan\nnimeä.\n\nKello löi viisi. Äskeisestä seurueesta rouva Marty tyttärineen\noli ainoa, joka viivytteli tavaratalossa päivän myrskyiseen\nloppukohtaukseen asti. Hän ei voinut riistäytyä irti; hän palasi aina\ntakaisin, vaikka ei tarvinnut mitään, kyllästymättömän uteliaisuutensa\najamana. Tällä hetkellä mainostamisen ruoskimat joukot menettivät\nviimeisenkin järkensä. Sanomalehti- ja seinäilmoituksiin tuhlatut\ntuhannet, kaikkiin maailman ääriin lähetetyt sadattuhannet\nhintaluettelot kantoivat hedelmänsä ja vaikuttivat kiihottavasti\nnaisten hermoihin kukkaroidenkin käytyä tyhjiksi. Mouret'n kaikki\nkeksinnöt, hinnanalennusjärjestelmä, tavaran palauttamisoikeus ja nuo\nlukemattomat ylellisyystavarat, joita lakkaamatta ilmestyi uusia,\ntärisyttivät ostajien aivoja. Rouva Marty viivytteli huutokauppapöytien\nedessä kuunnellen myyjien käheiksi käyneitä ääniä, kassaan vierivien\nkultarahojen helinää ja pohjakerrokseen heitettyjen tavarapakettien\nputoamista. Hän kiersi vieläkin kerran alakerran osastoja katsellakseen\nsilkki- ja villakankaita, käsineitä ja solmioita. Sitten hän kiipesi\nyläkertaan notkuvia portaita ja siltoja myöten, palasi valmiiden\nvaatteiden, valkotavaroiden ja pitsien osastoille ja ulotti matkansa\nhuonekalu- ja makuuvaateosastoihin asti. Joka paikassa myyjät ja\nmyyjättäret, Hutin, Favier, Liénard ja Mignot, Deloche, Pauline,\nDenise, vaikka tuskin enää jaksoivat pystyssä pysyä, saavuttivat\nihmeellisiä tuloksia käyttäen hyväkseen ylimmilleen yltynyttä\nostokuumetta. Kuume oli pitkin päivää kiihtymistään kiihtynyt sitä\nmyöten kun kankaista lähtevät hajut olivat kohonneet naisten päähän.\nInnostus oli nyt leimahtanut ilmituleen ilta-auringon paahtaessa. Rouva\nMartyn kasvot olivat kiihottuneet ja hermostuneet niinkuin viinistä\njuopuneen lapsen. Hänen sisääntullessa kirkkaat silmänsä ja ulkoilman\npakkasesta raitistuneet kasvonsa olivat vähitellen tylsyneet kaikkien\nkomeuksien, värien ja intohimoja yllyttävien tuoksujen vaikutuksesta.\nKun hän vihdoinkin päätti lähteä ilmoitettuaan kassaan, että aikoi\nmaksaa kotona hirvittävän korkeaksi kohonneen laskunsa, hänellä oli\nsairaan kuihtuneet kasvot ja laajentuneet, elottomat silmät.\nOvikäytävässä hänen täytyi taistella henkensä kaupalla ennenkuin pääsi\nirti tungoksesta. Sitten katukäytävälle jouduttuaan ja löydettyään\ntyttärensä, josta oli eksynyt, häntä värisytti ilman viileys ja häntä\nalkoi peloittaa suurmyymälöiden hermoja kiihottava meno.\n\nIllalla, kun Denise palasi päivälliseltä, makasiinin poika toi hänelle\nsanan:\n\n-- Neiti, teitä odotetaan johtokunnassa.\n\nDenise oli kokonaan unohtanut johtajan aamulla antaman käskyn ja\nkiirehti nyt kutsua noudattamaan. Mouret odotti häntä seisoen pöytänsä\nääressä. Denise jätti oven auki tullessaan.\n\n-- Olemme tyytyväisiä teihin, sanoi Mouret, -- ja olemme tahtoneet\npalkita teitä... Tiedättehän miten sopimattomalla tavalla rouva\nFrédéric on eronnut palveluksesta. Huomispäivästä lähtien saatte astua\nhänen sijalleen alajohtajattaren paikalle.\n\nDenise kuunteli häntä jäykkänä hämmästyksestä. Hän kuiskasi vapisevalla\näänellä:\n\n-- Mutta, herra, onhan osastolla muita, vanhempia.\n\n-- Olkoon vain, jatkoi Mouret, -- mitä se tekee? Te olette taitavin ja\nluotettavin, ja minä valitsen teidät. Se on luonnollista... Ettekö ole\nsiitä mielissänne?\n\nDenise punastui. Ensi hetken säikähdys suli siihen äärettömään autuuden\ntunteeseen, joka syntyi hänen rinnassaan tuon odottamattoman yllätyksen\njohdosta. Miksi olikaan hänen mieleensä ensimmäiseksi johtunut muiden\narvelut hänen onnensa johdosta, kun se joutuisi heidän tiedokseen.\nHäntä alkoi hävettää suuresta kiitollisuudestaan huolimatta. Mouret\nkatseli hymyillen tyttöä, joka seisoi siinä yksinkertaisessa mustassa\nsilkkipuvussaan, komea tukka ainoana koristeenaan. Kuinka hänen\nolemuksensa olikaan hienostunut, hänen ihonsa valkea ja hänen\nkasvojensa ilme lempeä ja vakava! Tuo sairaalloisen näköinen pikku\ntyttö, joka ei osannut herättää kenenkään huomiota, oli kehittynyt\nsanomattoman viehättäväksi naiseksi.\n\n-- Olette kovin hyvä, herra, sammalsi Denise. -- En tiedä kuinka\nkiittää...\n\nMutta hän ei päässyt jatkamaan. Ovessa näkyi Lhomme, joka terveellä\nkädellään kantoi nahkaista säkkiä, ja toisella, vaivaisella\nkäsivarrellaan painoi rintaansa vasten suunnatonta salkkua. Hänen\ntakanaan hänen poikansa Albert vapisten taakkansa painosta toi\nsylissään kokonaisen kuorman muita säkkejä.\n\n-- Viisisataakahdeksankymmentäseitsemän tuhatta kaksisataakymmenen\nfrangia kolmekymmentä centimea, huusi kassanhoitaja, jonka kuluneet\nkasvot kirkastuivat tuloksen johdosta päivänpaisteisiksi.\n\nNiin suuriksi eivät päivän tulot Aarreaitassa koskaan ennen olleet\nkohonneet. Kaukaa tavaratalon syvyyksistä, joiden halki Lhomme oli\nlaahannut taakkansa, raskaasti astuen niinkuin liian suurta kuormaa\nkantava härkä, kuului innokkaita hyvähuutoja henkilökunnan hämmästyksen\nja ilon ilmauksina.\n\n-- Oivallista, huudahti Mouret. -- Jättäkää siihen ja levätkää, sillä\nettehän enää jaksa. Kyllä minä sitten toimitan rahat keskuskassaan...\nNiin, niin kirjoituspöydälleni kaikki! Tahdon nähdä koko kasan.\n\nHän oli iloinen kuin lapsi. Kassanhoitaja ja hänen poikansa purkivat\nkuormansa. Kirkas kullan helinä kuului, kun Lhommen säkki kolahti\npöytään. Yksi säkeistä aukeni heittäen veralle kirkkaan hopeajuovan, ja\nsalkusta näkyi setelien ja arvopaperien reunoja. Toinen puoli\nkirjoituspöydästä peittyi kokonaan kymmenessä tunnissa kerättyjen\nrikkauksien alle.\n\nKun kassanhoitaja pyyhittyään hien otsaltaan oli poistunut poikansa\nkanssa, Mouret vajosi hetkeksi liikkumattomana katsomaan rahoja. Sitten\nhän kohotti päätään ja huomattuaan Denisen, joka oli vetäytynyt\nsyrjään, rupesi uudestaan hymyilemään ja pyysi tämän luokseen. Hän\nlupasi tälle leikillisesti niin paljon rahoja kuin kouraan mahtui:\n\n-- Malttakaahan, hän sanoi, ja hänen leikkisän äänensä pohjalla värähti\nlemmenleikin jännitys, ottakaa tuosta! Lyön vetoa, ettei siihen mahdu\ntuhatta frangiakaan. Teidän kätenne on niin pieni.\n\nDenise peräytyi. Oliko tuo rakkautta? Äkkiä hän ymmärsi, ja hän tajusi\nMouret'n sydämessä vähitellen kehittyneen palavan himon. Hänen oma\nsydämensä alkoi takoa hurjasti, ja hän joutui siitä yhä enemmän\nhämilleen. Tarvitsiko häntä loukata rahantarjouksella, kun hänen\nkiitollisuutensa oli niin äärettömän suuri, että yksi ainoa ystävyyden\nsana olisi riittänyt voittamaan hänet. Mouret jatkoi leikkipuheitaan,\nkun samassa Bourdoncle saapui muka ilmoittaakseen hänelle, että\nAarreaitassa käyneiden ostajien luku nousi sinä päivänä\nseitsemäänkymmeneentuhanteen. Denise katosi vielä kerran kiitettyään\nhuoneesta.\n\n\n\n\nX.\n\n\nElokuun ensimmäinen sunnuntai oli määrätty inventoimispäiväksi, työ oli\nsuoritettava päivässä. Niinkuin arkenakin tavaratalon koko henkilökunta\noli paikoillaan jo aamusta alkaen, ja työ alkoi ostajista tyhjässä\nmyymälässä suljettujen ovien takana.\n\nDenise ei tullut kahdeksalta niinkuin muut myyjättäret. Hän oli\nnyrjäyttänyt perjantaina jalkansa noustessaan ompeluhuoneiston\nportaita, ja hänen oli täytynyt pysyä liikkumatta huoneessaan. Nyt\njalka alkoi jo parantua, mutta kun hän tiesi Aurélie rouvan\nystäväkseen, hän ei pitänyt kiirettä, vaan viivytteli kenkien panossa\naikoen kumminkin käydä osastolla. Myyjättärien huoneet sijaitsivat nyt\nuuden rakennuksen viidennessä kerroksessa Monsignynkadun varrella.\nNiitä oli kuusikymmentä, sijoitettuina kahteen riviin käytävän\nkummallekin puolelle, ja ne olivat mukavammat kuin entiset, vaikka\nkalustuksessa ei ollut eroa entisiin: sama suuri kaappi, rautasänky ja\npieni pähkinäpuinen pesupöytä. Myyjättärien kotielämä alkoi muodostua\nupeammaksi ja ylellisemmäksi. Kilpailtiin jopa, kuka käytti kalliimpia\nsaippuoita ja hienompia alusvaatteita. Luonnollisen kehityksen pakosta\nhe yhä enemmän muistuttivat porvariston naisia, sitä myöten kuin heidän\nelämänehtonsa paranivat, vaikka eivät vielä tietysti kiireisessä\nkotielämässään voineet kokonaan luopua oven paiskaamisesta ja rumien\nsanojen käyttämisestä. Alajohtajattaren huone, jossa Denise nyt asui,\noli suurin, ja katon taitteessa olevat ikkunat olivat kadulle päin.\nDenise oli rikastunut ja hankkinut itselleen punaisen höyhenpatjan,\njoka kuulsi pitsikuteisen päällyspeitteen alta. Kaapin edessä oli pieni\nmatto ja pöydällä kuihtui ruusuja sinisissä lasimaljakoissa.\n\nSaatuaan kengät jalkaan Denise koetti kävellä huoneessaan. Hänen täytyi\nnojautua huonekaluihin, sillä jalka petti vielä. Mutta vähitellen hän\nalkoi tottua. Onneksi hän ei ollut luvannut mennä setä Baudun luo\npäivälliselle ja oli pyytänyt tätiä käymään rouva Gras'n luona\nhakemassa Pépén kävelemään. Jean, joka oli pistäytynyt hänen luonaan\nillalla, oli sanonut aikovansa syödä päivällistä sedän luona. Denise\njatkoi hiljalleen jalkansa totuttamista, ajatellen että piti mennä\nillalla ajoissa nukkumaan, jotta saisi kunnollisesti levätyksi, kun\nmakuuhuoneiden hoitaja rouva Cabin koputettuaan ovelle astui\nsalaperäisen näköisenä sisään ja toi hänelle kirjeen.\n\nJäätyään yksin Denise ihmetellen naisen outoa hymyä avasi kirjeen.\nMutta hänen täytyi istuutua nähdessään mitä se sisälsi. Kirje oli\nMouret'lta, joka onnitteli häntä hänen paranemisestaan ja pyysi häntä\nillalla luokseen syömään päivällistä, koska vielä oli varomatonta mennä\nulos. Näissä tuttavallisissa ja isällistä huolenpitoa ilmaisevissa\nsanoissa ei ollut mitään loukkaavaa, mutta Denise ei voinut erehtyä\nniiden merkityksestä. Mouret'n päivälliskutsut olivat tarpeeksi\ntunnetut Aarreaitassa, niin että ne olivat käyneet sananparreksi. Clara\noli ollut päivällisillä, muut myös, kaikki, joita isäntä suosi.\nPäivällisiä seurasi jälkiruoka, niinkuin miesmyyjät ilvehtien sanoivat.\nDenisen posket peittyivät hehkuvaan punaan. Kirje putosi hänen syliinsä\nja sykkivin sydämin hän istui kauan katsellen ylös ikkunan häikäisevää\nvaloa. Tässä samassa huoneessa tarkatessaan unettomina öinä sydäntään\nhän oli tunnustanut itselleen, että jos hän vieläkin vavahti Mouret'n\nohikulkiessa, niin se ei ollut pelkoa. Ahdistava kauhu, joka oli ennen\nhänet vallannut Mouret'n läsnäollessa, ei voinut olla muuta kuin\nalkavaa rakkautta, josta hän oli ollut tietämätön ja jota hän\nlapsellisessa arkuudessaan säikähti. Hän ei etsinyt verukkeita; hän\nmyönsi suoraan rakastaneensa häntä aina, siitä hetkestä asti, jolloin\nensi kerran oli seisonut hänen edessään vavisten ja sammaltaen,\nänkyttäen kun pelkäsi häntä kuollakseen, ja silloinkin kun hänen\nsydämensä hellyydentarpeessaan turvautui epätoivoisesti Hutiniin. Hän\nolisi kenties voinut antautua toiselle, mutta hän ei olisi koskaan\nvoinut rakastaa toista niin suurella rakkaudella kuin tuota miestä,\njonka katse pelotti häntä. Koko hänen menneisyytensä kuvastui hänelle\nikkunan kirkkautta vasten: ensi aikojen kovat kokemukset, suloinen\nkävelymatka Tuileries'n puiston siimeksessä, himoitseva hellyys, jonka\nkohteena hän tunsi olleensa siitä hetkestä asti kun oli palannut tänne.\nKirje luisui hänen sylistään lattialle, mutta Denise katsoi yhä\nikkunaan, jonka kirkkaus sokaisi hänet.\n\nÄkkiä hänen ovelleen kolkutettiin. Hän korjasi kirjeen lattialta ja\nkätkien sen taskuunsa meni aukaisemaan. Se oli Pauline, joka oli\npaennut osastoltaan jollakin tekosyyllä tullakseen hetkeksi juttelemaan\nhänen kanssaan.\n\n-- Joko alatte parantua, ystäväni? sanoi hän. -- Eihän teitä enää\nnykyään näekään.\n\nMutta koska ohjesääntö kielsi käymästä huoneissa työn aikana ja\nvarsinkin kahden, Denise vei vieraansa käytävän päässä sijaitsevaan\nseurusteluhuoneeseen, jonka johtaja hyväntahtoisesti oli sisustuttanut\nmyyjättärilleen ja jossa heidän oli lupa tehdä käsitöitä ja puhella\nyhteentoista asti illalla. Huone, jonka seinät olivat valkeat ja\nkultakoristeiset, muistutti alastomuudessaan hotellin salia. Yhdellä\nseinällä oli piano ja keskellä huonetta pyöreä pöytä, jonka ympärillä\noli valkeilla irtopäällyksillä peitettyjä nojatuoleja ja sohvia.\nVietettyään siellä muutamia iltoja, niin kauan kun huoneella vielä oli\nuutuuden viehätystä, tytöt lakkasivat käymästä siellä tai jos kävivät\nniin joutuivat heti riitaan. Tämä pieni yhteisasuntoinen yhdyskunta\nkaipasi vielä sopua, ja toistaiseksi ei seurusteluhuoneessa iltaisin\nkäynyt muita kuin kureliiviosaston alajohtajatar, miss Powell, joka\nsoitti kuivasti Chopinia. Tämä hänen kadehdittu taitonsa sai\nviimeisetkin pakenemaan.\n\n-- Jalka paranee, näettehän, vastasi Denise. -- Aioin juuri mennä\nosastolleni.\n\n-- No älkää nyt joutavia, Pauline huudahti. -- Pääseehän sitä\nvähemmälläkin. Olisinpa minä teidän sijassanne, niin kyllä osaisin\nitseäni hoitaa.\n\nHe istuivat rinnakkain sohvalla. Pauline oli hiukan muuttunut,\nvaatimattoman Denisen päästyä alajohtajattareksi; hänen suoraan ja\ntuttavalliseen ystävyyteensä oli sekaantunut hiukan juhlallisuutta, ja\nhän ihmetteli salaa toverinsa muuttunutta onnea. Mutta Denise piti\nhänestä yhä paljon, ja talon kahdestasadasta myyjättärestä Pauline oli\nainoa, jolle hän uskoi salaisuutensa.\n\n-- Mikä teitä vaivaa? Pauline kysyi huomatessaan Denisen liikutuksen.\n\n-- Ei mikään, vastasi tämä hämillään.\n\n-- Vaivaapahan, aivan varmaan... Ette siis enää luota minuun, koska\nette kerro minulle huolianne.\n\nSilloin Denise ei enää jaksanut pidättää liikutusta, joka paisutti\nhänen sydäntään. Hän ojensi kirjeen ystävättärelleen ja kuiskasi:\n\n-- Katsokaa mitä hän kirjoittaa.\n\nHe eivät olleet koskaan puhuneet suoraan Mouret'sta, mutta se juuri\nosoitti, että asia oli heistä kummastakin arkaluontoinen. Pauline tiesi\nkaiken. Luettuaan kirjeen hän syleili Deniseä kuiskaten hellästi:\n\n-- Ystäväni, jos tahdotte, että puhun teille suoraan, niin minä luulin,\nettä se oli jo tapahtunut... Älkää panko pahaksenne, vakuutan teille,\nettä tavaratalossa kaikki uskovat samaa kuin minä. Ajatelkaapa, hän\nvalitsi teidät alajohtajattareksi, vaikka olette palvellut niin vähän\naikaa, ja ainahan hän on teidän kintereillänne. Ei sitä voi olla\nhuomaamatta.\n\nHän suuteli Deniseä poskelle ja jatkoi sitten:\n\n-- Menettehän tietysti illalla?\n\nDenise katsoi häneen vastaamatta. Äkkiä hän purskahti itkuun pää\nnojautuneena ystävän olkapäähän. Pauline oli aivan ihmeissään.\n\n-- Rauhoittukaa toki. Ei siinä ole mitään itkemistä.\n\n-- Ei, ei, antakaa minun olla! nyyhkytti Denise. -- Jos tietäisitte\nkuinka minun on paha olla. Kun tuo kirje saapui... Antakaa minun itkeä,\nse auttaa.\n\nSuuresti säälien, vaikka ei mitään ymmärtänyt, Pauline koetti\nlohduttaa. Eihän Mouret Claraa enää nähnytkään. Sanottiin hänen käyvän\nkaupungilla erään rouvan luona, mutta siitä ei ollut mitään todisteita.\nEikä kannattanut olla mustasukkainen, kun oli sellaisesta miehestä\nkysymys, jolla oli niin paljon rahaa. Ja sanalla sanoen, olihan hän\njohtaja.\n\nDenise kuunteli, ja jos hän olisi vielä ollut rakkaudestaan tietämätön,\nniin olisi kai tuo tuska, joka Claran ja rouva Desforges'in nimeä\nmainittaessa kouristi hänen sydäntänsä, opettanut sen hänelle. Hän\nluuli kuulevansa Claran epämiellyttävän äänen ja näki rouva\nDesforges'in astuvan tavaratalossa rikkaan naisen ylpein elein.\n\n-- Menisittekö te? kysyi Denise.\n\nPauline ajattelematta sen pitemmälle vastasi heti:\n\n-- Tietysti. Mitenkä muuten!\n\nSitten hetken aikaa mietittyään hän lisäsi:\n\n-- En nyt, mutta ennen olisin kyllä mennyt, sillä nyt aion mennä\nnaimisiin Baugén kanssa, ja sehän olisi väärin häntä kohtaan.\n\nBaugé oli Bon Marchésta muuttanut Aarreaitan palvelukseen ja aikoi\nnaida Paulinen elokuun keskivaiheilla. Bourdoncle ei tosin pitänyt\nmielellään aviopareja palveluksessaan, mutta tällä kertaa hän oli\nsuostunut, ja Pauline ja Baugé toivoivat vielä saavansa kahden viikon\nlomankin.\n\n-- Näettehän, sanoi Denise, -- aina todellinen rakkaus päättyy\navioliittoon. Aikoohan Baugékin naida teidät.\n\nPauline purskahti nauruun.\n\n-- Mutta, ystäväni, onhan siinä eroa. Baugé aikoo naida minut\nsentähden, että hän on vain Baugé. Hän on vertaiseni, eikähän se mitään\nihmettä ole... Mutta herra Mouret! Voiko herra Mouret naida\nmyyjättärensä?...\n\n-- Ei tietysti, huudahti Denise säikähtäen kysymyksensä mielettömyyttä,\n-- ja juuri sentähden hänen ei olisi pitänyt kirjoittaa.\n\nPauline ei voinut kylliksi ihmetellä. Hänen leveät, lempeäsilmäiset\nkasvonsa saivat äidillisen hellän ilmeen. Hän nousi, avasi pianon ja\nalkoi soittaa yhdellä sormella laulua kuningas Dagobertista mielialan\nparantamiseksi. Alastomaan saliin, jonka tyhjyyttä valkeat\nirtopäällykset lisäsivät, kuuluivat kadun sekavien äänien säestäminä\nvihanneskauppiaan yksitoikkoiset kauppatarjoukset. Denise oli\nheittäytynyt pitkälleen sohvalle nojaten päätään puuta vasten ja\nkoettaen nenäliinallaan tukahduttaa nyyhkytyksiä, jotka uudelleen\npuistattivat hänen ruumistaan.\n\n-- Joko taas! sanoi Pauline kääntyen häntä kohti. -- Ette todellakaan\nole järkevä. Miksi toitte minut tänne? Parempi meidän olisi ollut\nomassa huoneessanne.\n\nHän laskeutui polvilleen sohvan ääreen ja alkoi torua Deniseä. Moni\nolisi halunnut olla Denisen sijassa. Sitä paitsi, jos asia olisi\nhänelle vastenmielinen, niin eihän hänen ollut pakko suostua. Kielsi\nvain, ei se sen kummempaa ollut. Kannattiko sitä sitten noin itkeä!\nMutta parasta oli kumminkin ajatella, ennenkuin meni panemaan koko\ntoimeentulonsa alttiiksi ilman mitään syytä, sillä eihän hän ollut\nkehenkään sidottu. Niinkö hirveätä se sitten oli! Ja hänen saarnansa\npäättyi naurunsekaiseen kuiskaukseen. Samassa kuului käytävässä\naskelten kopinaa.\n\n-- Hiljaa! Aurélie rouva tulee, Pauline kuiskasi. -- Nyt juoksen\ntieheni. Ja te, pyyhkikää silmänne! Muiden ei tarvitse tietää...\n\nToverin mentyä Denise nousi istualleen hilliten itkunsa. Ja vavisten\nvielä kun ajatteli, että Aurélie rouva olisi voinut tavata hänet\nsellaisessa tilassa, hän meni sulkemaan pianon kantta, jonka toveri oli\njättänyt auki. Samassa hän kuuli Aurélie rouvan koputtavan hänen\novelleen. Hän meni käytävään.\n\n-- Mitä! Joko olette jalkeilla! huudahti johtajatar. -- Miten\nvaromatonta, rakas lapseni! Olin juuri tulossa kysymään terveyttänne ja\nsanomaan teille, että tulemme toimeen ilman teitä.\n\nDenise vakuutti voivansa paremmin ja sanoi vain virkistyvänsä kun pääsi\njälleen työhön.\n\n-- Ei minua ollenkaan väsytä, väitti hän. -- Saatte antaa minulle\nistumatyötä, esimerkiksi kirjoittamista.\n\nHe menivät yhdessä alas. Aurélie rouva kehotti ystävällisesti häntä\nnojautumaan hänen olkapäähänsä portaita laskeuduttaessa. Hän oli\nepäilemättä huomannut Denisen itkettyneet kasvot, sillä hän vilkaisi\nvähän väliä salaa häneen. Hän kyllä tiesi minkä tiesi.\n\nDenise oli nyt lopultakin täydellisesti voittanut osastonsa suosion.\nSitä hän ei enää ollut uskaltanut toivoakaan oltuaan kymmenen kuukautta\ntoveriensa syntipukkina ja pääsemättä heidän vihastaan voitolle. Nyt\nhän oli muutamissa viikoissa saavuttanut sellaisen tilanteen, että näki\nheidän kaikkien kesyinä ja nöyrinä kiertävän ympärillään. Aurélie\nrouvan äkkiä saavutettu ystävyys oli ollut hänelle suureksi avuksi\ntoverien lepyttämisessä. Huhuiltiin hiljaa, että Aurélie rouva toimi\nMouret'n apurina arkaluontoisten asioiden järjestämisessä, ja hän oli\nniin innokkaasti puolustanut Deniseä, että oli pakko epäillä hänen\ntoimivan annettujen käskyjen mukaan. Mutta sittenkin Denisen oli\nitsensä täytynyt panna kaikki voimansa liikkeelle voittaakseen toverien\nystävyyden. Tehtävä oli sitä vaikeampi, koska hänen täytyi saada heiltä\nanteeksi nimityksensä alajohtajattareksi. Muut myyjättäret väittivät,\nettä heille oli tehty vääryyttä, ja he sanoivat Denisen ansainneen\nsuosionsa syömällä jälkiruokaa isännän kanssa lisäten vielä muitakin\nilkeyksiä. Huolimatta heidän kapinallisesta mielestään alajohtajattaren\narvo kumminkin vähitellen vaikutti heihin ja antoi Deniselle\narvovallan, joka sai vihamielisimmätkin taipumaan. Ei aikaakaan, niin\nosaston tulokkaat alkoivat liehakoida häntä, ja hänen lempeä ja\nvaatimaton esiintymisensä saavutti vihdoin lopullisen voiton.\nMarguerite liittyi häneen, ja Clara yksin pysyi vihamielisenä sanoen\nhäntä vieläkin Tappuratukaksi, mikä sukkeluus ei enää naurattanut\nketään. Mouret'n lyhytaikaisen suosion kestäessä Clara oli kokonaan\nlakannut tekemästä työtä laiskotellen ja lörpötellen pitkin päivää.\nSuhteen pian loputtua hän ei osoittanut vähintäkään kiukkua, sillä hän\noli niin tottunut kaikkeen, ettei kyennyt enää mustasukkaisuuteenkaan.\nMielissään hän vain oli, kun tästä hänen suhteestaan oli ollut sen\nverran hyötyä, että hän sai jatkaa tavaratalossa tyhjäntoimittajan\nelämää. Mutta hänen mielestään Denise oli varastanut häneltä\nalajohtajattaren arvon, ja vaikka hän ei koskaan olisi suostunut\nottamaan sitä vastaan paikan rettelöiden tähden, häntä suututti\nMouret'n epäkohteliaisuus, sillä olihan hänellä muka yhtä paljon\noikeutta tähän kohteliaisuuteen kuin Deniselläkin, jopa etuoikeutta.\n\n-- Kas nyt potilasta tuodaan jaloittelemaan, kuiskasi Clara, kun Denise\nastui sisään nojautuen Aurélie rouvan käsivarteen.\n\nMarguerite kohautti olkapäitään sanoen:\n\n-- Jo nyt olette sukkela olevinanne.\n\nKello löi yhdeksän. Ulkona heleänsininen taivas lämmitti katuja.\nAjurinvaunut veivät juhlapukuisia huviretkeläisiä asemalle, ja katu oli\ntäynnä lähiseutujen metsiin vaeltavia joukkoja. Isoista ikkunoista\ntulvivassa päivänpaisteessa tavaratalon henkilökunta aloitti\ninventoimisen. Ovien lukoista oli poistettu rivat, ja ihmisiä pysähtyi\nkatukäytäville ihmettelemään, ettei päästetty sisään, vaikka siellä\nkävi sellainen liike. Myyjien nähtiin juoksevan gallerioiden päästä\npäähän ja kiipeävän portaita kantaen kädet koholla suuria\ntavarakääröjä. He huusivat ja luettelivat numeroita ja heidän äänensä\nyhtyivät myrskyiseksi, korvia särkeväksi hälinäksi. Osastot tekivät\ntyötä kukin erikseen vähääkään välittämättä naapuriosastosta. Kaappien\nja hyllyjen tyhjentäminen oli vasta alussa, ja lattialla ei ollut vielä\nkuin muutamia pakkoja. Kovasti oli konetta pyöritettävä, jos mieli\nlopettaa ennen iltaa.\n\n-- Miksikä vaivaatte itseänne? Marguerite jatkoi kohteliaasti kääntyen\nDenisen puoleen. -- Jalkanne vain kärsii, ja onhan meitä täällä\ntarpeeksi monta.\n\n-- Sen minäkin hänelle sanoin, puuttui Aurélie rouva puheeseen, --\nmutta hän tahtoi välttämättä tulla auttamaan.\n\nTytöt rupesivat nyt häärimään Denisen ympärillä niin että työ\nkeskeytyi. Hänelle oltiin huomaavaisia ja kaikki tahtoivat tietää,\nkuinka nyrjähtäminen oli tapahtunut, päivitellen sitä ja ihmetellen.\nVihdoin Aurélie rouva pani hänet istumaan pöydän ääreen, ja hän sai\nainoaksi työkseen kirjoittaa tavarat luetteloon, sitä myöten kuin ne\nmainittiin. Luettelojen teossa oli sitä paitsi niin paljon\nkirjoittamista, että siihen täytyi panna jokainen, joka vain kykeni\nkynää kädessä pitämään, kassanhoitajat, kirjanpitäjät, jopa\nasiapojatkin, ja kirjurit jaettiin sitten tasan osastojen kesken, jotta\ntyö sujuisi. Denise sattui saamaan paikkansa Lhommen ja Josephin\nvieressä, jotka kumpikin olivat kumartuneet suurten paperien ylitse.\n\n-- Viisi päällysviittaa, verasta tehtyä, nahkareunuksin koristeltua,\nkolmatta kokoa, hinta kaksisataaneljäkymmentä, huusi Marguerite. --\nNeljä samanlaista, ensimmäistä kokoa, hinta kaksisataakaksikymmentä!\n\nTyö alkoi nyt uudestaan. Margueriten takana oli kolme myyjätärtä\ntyhjentämässä kaappeja ja luokittelemassa tavaroita, jotka sitten\nsiirrettiin Margueritelle. Tämä laski ne luetteloon kirjoitettaviksi ja\npani ne sitten pöydälle kasaan, joka työn edistyessä paisui yhä\nkorkeammaksi. Lhomme kirjoitti ne luetteloon, ja Joseph hoiti toisen\nluettelon tarkistamista varten. Rouva Aurélie luetteli kolmen\nmyyjättären auttamana silkkipuvut, jotka Denise merkitsi luetteloon.\nClara oli saanut työkseen järjestää vaatteet pöydälle niin vähän tilaa\nottaviksi kuin suinkin. Mutta hän ei osannut tehdä sitä oikein, sillä\npinot kaatuivat jo.\n\n-- Kuulkaahan, hän sanoi pienelle myyjättärelle, joka ei ollut vielä\npalvellut vuottakaan, -- nostetaanko teille palkkaa kohta? Tiedättehän,\nettä alajohtajattaren palkka aiotaan korottaa kahteentuhanteen, niin\nettä hänen tulonsa, myyntivoitto mukaan luettuna, nousevat kaikkiaan\nseitsemääntuhanteen.\n\nNuori tyttö vastasi keskeyttämättä työtään, että jollei hänelle annettu\npalkkaa kahdeksaasataa, hän luopui koko hommasta. Palkankorotukset\nmyönnettiin aina inventoimispäivän jälkeisenä päivänä. Siihen aikaan\nolivat jo vuoden tilitkin selvillä ja osastojen johtajat saivat nostaa\nprosenttinsa. Sentähden työn kohinasta huolimatta, palkat olivat\njokaisen suussa ja niistä juoruttiin, milloin vain vähänkin riitti\naikaa. Aurélie rouvan palkan sanottiin nousevan kahteenkymmeneenviiteen\ntuhanteen ja siitä ylikin, ja neidit olivat aivan ihmeissään.\nMarguerite, joka Denisen jälkeen oli taitavin myyjätär, ansaitsi\nneljätuhattaviisisataa frangia, josta tuhatviisisataa kiinteää palkkaa\nja noin kolmetuhatta myyntiprosentteja, Clara pääsi kaikkiaan tuskin\nkahteentuhanteenviiteensataan.\n\n-- Minä vähät heidän palkankorotuksistaan, sanoi Clara äskeiselle pikku\nmyyjättärelle. -- Jos isä olisi kuollut, en minä kauan tässä olisi!...\nMutta tuon Tappuratukan palkka minua kiusaa. Seitsemäntuhatta,\najatelkaa!\n\nAurélie rouva lopetti heidän keskustelunsa huutaen mahtavan näköisenä:\n\n-- Hiljaa! Niinhän te meluatte, ettei täällä kuule omaa ääntänsäkään.\n\nSitten hän jatkoi luettelemistaan:\n\n-- Seitsemän vaippaa, sisilialaista mallia, ensimmäistä kokoa, hinta\nsatakolmekymmentä!... Kolme turkkia, silkillä vuorattua, toista kokoa,\nhinta sataviisikymmentä!... Pystyttekö seuraamaan, neiti Baudu!\n\n-- Kyllä, rouva.\n\nClaran täytyi hiukan järjestää vaatekasojaan raivatakseen uusille\nsijaa. Hän työnsi ne läjään ja sai siten vähän pöydän päätä tyhjäksi.\nMutta pian hän taas laski kaikki käsistään vastatakseen eräälle\nmyyjälle, joka tuli hänen luokseen. Se oli Mignot, joka oli hetkeksi\npaennut osastoltaan tullakseen pyytämään Claralta lainaksi\nkahtakymmentä frangia. Hän oli tälle jo entistä velkaa kolmekymmentä\nfrangia, minkä summan hän oli lainannut kerran lyötyään kilpa-ajoissa\nvetoa ja jouduttuaan tappiolle menettäen siten koko viikon ansiot.\nTällä kertaa hän oli jo edeltäpäin kuluttanut nostamansa ostovoiton,\neikä hänellä ollut sunnuntaipäivänsä vietoksi centimeäkään\nkukkarossaan. Claralla ei ollut kuin kymmenen frangia taskussaan, mutta\nhän antoi ne epäröimättä, ja sitten he puhelivat eräästä huviretkestä\nBougivaliin, jolla heitä oli ollut kuusi osanottajaa ja jossa naiset\nolivat itse maksaneet osansa. Se oli mukavaa, sillä siten jokainen sai\nhuvitella oman mielensä mukaan. Sitten Mignot, joka välttämättä\ntarvitsi kaksikymmentä frangia, meni kuiskuttelemaan Lhommen korvaan.\nTämä joutui suuresti hämilleen, mutta kieltää hän ei kuitenkaan\nuskaltanut. Hän keskeytti kirjoittamisensa hakeakseen kukkarostaan\nkymmenen frangin rahan ja pakottaen siten Margueriten odottamaan.\nAurélie rouva, joka ei enää kuullut tämän ääntä, kääntyi nähdäkseen\nmitä oli tekeillä, ja huomattuaan Mignot'n hän ymmärsi heti.\nKursailematta hän lähetti miehen takaisin osastolleen väittäen, että\nneideillä oli muuta ajattelemista ja ettei häntä siellä tarvittu. Oikea\nsyy hänen kiukkuunsa oli, että Mignot oli hänen poikansa Albertin\nystävä ja ainainen toveri kaikessa hullutuksessa ja että hän pelkäsi\npoikansa joutuvan tämän juomaveikkonsa avulla turmioon. Sentähden, kun\nMignot oli saanut rahansa ja mennyt tiehensä, Aurélie rouva ei voinut\nolla tiuskaisematta miehelleen:\n\n-- Olet sinäkin koko hölmö!\n\n-- Mutta, ystäväni, mahdotonta minun oli kieltää tuolta pojalta...\n\nAurélie rouva tukki häneltä suun kohauttamalla mahtavia olkapäitään.\nHuomatessaan tyttöjen salaa nauravan perhekohtaukselle hän jatkoi\nankarasti:\n\n-- Kas niin, neiti Vadon! Tässä ei ole nyt aikaa nukkua.\n\n-- Kaksikymmentä nuttua kasmiria, neljättä kokoa, hinta kahdeksantoista\nfrangia viisikymmentä, kaiutteli Marguerite. Lhomme tarttui nolona\njälleen kynäänsä. Hänen palkkansa oli vähitellen kohonnut\nyhdeksääntuhanteen, mutta Aurélie rouva ansaitsi lähes kolme vertaa\nenemmän, ja hänen täytyi nöyrästi tunnustaa vaimonsa etevämmyys.\n\nTyö jatkui vähän aikaa keskeytymättä. Numeroita lueteltiin ja\nvaatetukkuja satoi pöydälle. Mutta Clara oli keksinyt uuden\najanvietteen. Hän oli ruvennut härnäämään Josephia, joka muka oli\nrakastunut erääseen mallitilkkutoimistossa palvelevaan tyttöön. Tämä\nneiti, kaksikymmentäyhdeksän vuotta vanha, laiha ja kalpea tyttö, oli\notettu palvelukseen rouva Desforges'in pyynnöstä. Saadakseen hänelle\nmyyjättären paikan rouva Desforges oli kertonut Mouret'lle koko tämän\nonnettoman tytön elämäkerran, kuinka hän, de Fontenailles nimeltään,\nvanhan poitoulaisen aatelisperheen perillinen, oli saapunut Pariisiin\njuopon isänsä kanssa, kuinka hän oli suuresta kurjuudestaan huolimatta\npysynyt kunniallisena ja kuinka hänen kasvatuksensa valitettavasti oli\nollut niin puutteellinen, ettei hän kelvannut kotiopettajattareksi eikä\nosannut antaa soittotuntejakaan. Mouret suuttui tavallisesti kun\nhänelle ehdotettiin palvelukseen otettaviksi köyhiä säätyläistyttöjä,\nsillä hänen mielestään ei ollut olemassa taitamattomampia,\nkelvottomampia ja ylpeäluontoisempia olentoja, ja eihän sitä paitsi\nmyyjättäreksi voinut muuttua noin vain tuokiossa ilman oppiaikaa.\nOpittava sekin ammatti oli, sillä siihen vaadittiin sekä taitoa että\narvostelukykyä. Hän suostui kumminkin ottamaan rouva Desforges'in\nsuosikin taloonsa, mutta pani hänet vain mallitilkkutoimistoon, johon\nhän miellyttääkseen ystäviään oli jo ottanut kaksi kreivitärtä ja yhden\nvapaaherrattaren. Siellä neiti de Fontenailles ansaitsi valmistamalla\nkirjekuoria ja päällyspaperia kolme frangia päivässä, sen verran\nsiis, että tuli juuri ja juuri toimeen pienessä huoneessaan\nArgenteuil'inkadun varrella. Joseph, jolla sotilaallisen jäykästä\nryhdistään ja harvapuheisuudestaan huolimatta oli herkkä sydän, oli\nhuomannut tytön alakuloisuuden ja köyhän puvun ja tuntenut sääliä.\nValmiiden vaatteiden osaston tytöt näkivät hänet alituisesti\nmallitilkkutoimiston ovella, joka oli aivan heidän huoneistonsa\nvieressä, ja kun he kiusasivat häntä siitä, hän punastui myöntämättä\nkumminkaan mitään.\n\n-- Josephilla on ajatukset toisaalla, kuiskasi Clara. -- Hänen nenänsä\ntähtää valkotavaraosastoon päin.\n\nJosephin silmät todellakin kääntyivät lakkaamatta morsiuskapioiden\nosastoon, jossa neiti de Fontenailles toimi kirjurina, ja sen\nhuomattuaan muut rupesivat nauramaan. Joseph parka joutui aivan ymmälle\nja kätki nenänsä papereihinsa, mutta Marguerite voittaakseen kurkkuaan\nkutkuttavan naurunpuuskan huusi tavattoman korkealla äänellä:\n\n-- Neljätoista nuttua, englanninverkaa, hinta viisitoista frangia.\n\nAurélie rouva luetteli viittoja, kun Margueriten kaikuva ääni esti\nhänen äänensä kuulumasta. Hän loukkaantui ja huomautti puhuen\nmajesteetillisen hitaasti:\n\n-- Ei niin kovasti, neiti, me emme ole nyt hallissa... Ja te muut\nvoisitte olla nauramatta jonninjoutavia, kun aikamme on niin täpärällä.\n\nSamassa Clara, joka ei pitänyt vaatekasoja silmällä, sai mylläkän\naikaan. Yksi vaatepino kaatui vetäen muutkin pöydältä lattialle.\n\n-- Niin, enkö sitä sanonut! huusi johtajatar vimmoissaan. -- Pitäkää\ntoki silmänne auki, neiti Prunaire! Tämä on aivan sietämätöntä.\n\nMutta samassa Mouret ja Bourdoncle astuivat sisään, ja osasto muuttui\nhiljaiseksi. Huutajien äänet tasaantuivat, kynät rapisivat ahkerasti,\nja Clara kiirehti nostamaan vaatteet lattialta. Johtaja ei keskeyttänyt\ntyötä. Hän katseli sitä vähän aikaa äänetönnä ja hymyilevänä. Hänen\nkasvonsa olivat inventoimispäivinä iloista luottamusta täynnä; huulet\nvain hiukan värähtelivät kuin sisäisestä jännityksestä. Kun hän huomasi\nDenisen, hänen oli vaikea salata hämmästystään. Tyttö oli siis työssä.\nHän katsoi Aurélie rouvaan, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa.\nSitten hän hiukan epäröityään jatkoi matkaansa ja meni morsiuskapioiden\nosastoon.\n\nDenise oli myös nostanut päätään ja huomannut Mouret'n. Hän oli\nkiireesti painanut päänsä uudelleen alas ja jatkanut työtään.\nKoneellinen kirjoitustyö ja säännöllinen toiminta olivat rauhoittaneet\nhänen mielensä. Niinhän hänen aina kävi. Ensin hän päästi rajut\ntunteensa valloilleen, itki katketakseen ja kuvitteli tuskansa vielä\nsuuremmaksi. Sitten hän antoi järkensä voittaa, rohkaisi mielensä,\nlujitti tahtonsa ja ojensi suoraksi hennon ja notkean vartalonsa.\nNytkin hänen silmänsä olivat kirkkaat, hänen kasvonsa kalpeat ja hänen\nkätensä varma ja vakaa. Hän oli taas kokonaan työssään päätettyään\nkukistaa sydämensä tunteet ja täyttää velvollisuutensa.\n\nKello löi kymmenen. Työ oli täydessä käynnissä kaikilla osastoilla, ja\ntalo täynnä melua ja jyskettä. Lujat äänet kaikuivat taukoamatta\nsuurien holvien toisesta päästä toiseen, ja keskellä risteileviä\nnumeroita kiersi eräs uutinen hämmästyttävän nopeasti suusta suuhun.\nKoko talo tiesi jo, että Mouret oli lähettänyt Deniselle\npäivälliskutsun. Syy oli Paulinen. Palattuaan Denisen luota aivan\nkuohuksissaan hän oli tavannut Delochen pitsiosastolla ja huomaamatta\nLiénard'ia, joka seisoi vieressä, hän oli kiirehtinyt purkamaan\nsydäntään.\n\n-- Nyt se on tehty... Hän on saanut kirjeen. Kutsu on täksi illaksi.\n\nDeloche kalpeni. Hän oli heti ymmärtänyt, sillä heillä oli melkein joka\npäivä puhe Denisestä, Mouret'n rakkauden suuntautumisesta häneen sekä\nkuuluisista päivälliskutsuista, joiden arveltiin vievän asian\npäätökseen. Pauline sitä paitsi moitti Delochea hänen rakkaudestaan,\njoka ei voinut johtaa mihinkään, ja hän kohautti halveksivasti\nolkapäitään, kun poika sanoi hyväksyvänsä Denisen vastarinnan.\n\n-- Hänen jalkansa on jo parempi, ja hän aikoo tulla osastolle, jatkoi\nhän. -- Älkää nyt venyttäkö naamaanne noin pitkäksi... Onneksihan se\nhänelle on.\n\nJa hän palasi kiireesti osastolleen.\n\n-- Vai niin, tuumi Liénard, joka oli kuullut. -- Nyrjähtänytkö tässä on\nkysymyksessä. Oikeassa olitte puolustaessanne häntä eilisiltana\nkahvilassa, sillä nyt olisi jo myöhäistä.\n\nSitten hän meni tiehensä kertoen osastolle palatessaan uutisen neljälle\ntai viidelle myyjälle sanasta sanaan niinkuin oli sen kuullut;\nkymmenessä minuutissa se oli jo kiertänyt tavaratalon.\n\nViimeinen Liénard'in lause tarkoitti Saint-Rochin kahvilassa\ntapahtunutta kiistaa. Liénard ja Deloche olivat paljon yhdessä\nvapaa-aikana. Deloche oli vuokrannut Smyrnan hotellista Hutinin\nhuoneen, kun tämä alajohtajaksi päästyään oli muuttanut pieneen kolmen\nhuoneen huoneistoon, ja joutunut siten Liénard'in naapuriksi. Yhdessä\nmiehet menivät joka aamu työhön ja yhdessä illalla palasivat. Kummankin\nhuoneen ikkunat olivat samalle mustalle, kaivomaiselle pihalle, josta\nkohosi myrkyllinen löyhkä. He viihtyivät hyvin yhdessä, vaikka olivat\naivan eriluonteisia, toinen parantumaton tuhlari, joka katumatta söi\nisänsä rahoja, toinen harjoitti mitä tarkinta säästäväisyyttä. Eräässä\nasiassa he kumminkin muistuttivat toisiaan: he olivat kumpikin myyjinä\nkelvottomia eivätkä edistyneet osastoillaan sen enempää palkan kuin\narvonkaan puolesta. Työpäivän loputtua he useimmiten viettivät iltansa\nSaint-Rochin kahvilassa, jossa ei käynyt päivän aikaan ketään, mutta\njoka täyttyi illalla laitojaan myöten tavaratalon Gailloninaukiolle\ntyöntämistä joukoista. Illalla taloa tärisytti jatkuva rähinä.\nTupakansavun synkistämissä huoneissa naksutettiin dominolaattoja,\nnaurettiin täyttä kurkkua, haukuttiin esimiehiä ja pohdittiin päivän\nkysymyksiä kahvia ja olutta juoden. Liénard omassa nurkassaan ahmi\nkalliita herkkuja, Deloche tyytyi oluttuoppiin, josta hänellä oli\nriittävästi nautintoa neljäksi tunniksi. Täällä Deloche oli kuullut\nFavier'n kertovan Denisestä kaikenlaisia hävyttömyyksiä, miten tämä oli\nlumonnut johtajan nostamalla hameitaan liian korkealle portaita\nnoustessaan. Deloche jaksoi vielä hillitä kuohuvan mielensä, vaikka\nhäntä poltti halu lyödä Favier'ta korvalle, mutta kun tämä yhä jatkoi\nkertoen miten Denise joka yö meni tapaamaan rakastajaansa, hän ärjäisi\nvimmastuneena:\n\n-- Valehtelette, mokoma panettelija! Kuuletteko, valhetta se on alusta\nloppuun asti.\n\nTietämättä enää mitä sanoikaan hän sopertaen ja änkyttäen puhui suunsa\npuhtaaksi.\n\n-- Minä tunnen hänet ... huusi hän. -- Hän ei ole koskaan rakastanut\nkuin yhtä ainoaa miestä, niin, herra Hutinia, ja tämä ei edes sitä\nhuomannut, eikä ole häneen koskenut sormensa päälläkään.\n\nJuttu oli kiertänyt muodottomaksi paisuneena taloa, ja sille naurettiin\nvielä, kun Mouret'n päivälliskutsua alettiin pohtia. Ensimmäinen, jolle\nLiénard oli sattunut kertomaan uutisensa, oli eräs silkkiosaston myyjä.\nTämä vei sanoman mukanaan osastolleen, jossa inventoiminen oli\nparhaillaan käynnissä. Favier seisoi kahden myyjän auttamana jakkaralla\ntyhjentämässä hyllyjä ja ojentamassa kangaspakkoja Hutinille, joka\npöydällä seisoen ilmoitti numerot hintalaput tarkastettuaan. Sitten hän\nheitti pakat maahan, jossa kasa kohoten yhä korkeammaksi paisui kuin\nsyksyinen tulva. Muut myyjät kirjoittivat luetteloa, ja Albert Lhomme\noli auttamassa heitä, kasvot kalpeina valvomisesta, sillä hän oli\nviettänyt yönsä Chapellen kapakassa. Hallin lasikatosta virtasi kirkas\npäivänpaiste huoneeseen, ja ruutujen takaa kuulsi kappale heleän\nsinistä taivasta.\n\n-- Vetäkää uutimet eteen, huusi Bouthemont, jolle valvonta antoi\ntarpeeksi tekemistä. -- Kuka tuollaista päivänpaistetta jaksaa sietää.\n\nFavier, joka parhaillaan nousi varpailleen tyhjentääkseen viimeisen\nhyllyn, jupisi ärtyisästi:\n\n-- Ilkeävätkin sulkea ihmiset sisään näin kauniina päivänä. Sataisipa\nkerrankin inventoimispäivänä, mutta ei koskaan!... Ja tässä sitä saa\nhikoilla lukon takana niinkuin vankilassa.\n\nHän ojensi pakan Hutinille. Hintalapussa oli metrimäärä, vähennettynä\nsitä myöten kuin pakka myynnistä oheni; mikä menettely säästi paljon\ntyötä.\n\nAlajohtaja huusi:\n\n-- Puolisilkkiä, pieniruutuista, kaksikymmentäyksi metriä, kuusi\nfrangia viisikymmentä metri.\n\nSitten pakka heitettiin maahan muiden lisäksi, ja Hutin jatkoi\nalkamaansa keskustelua kysymällä Favier'lta:\n\n-- Vai tahtoi hän lyödä teitä?\n\n-- Tahtoi kyllä. Ja siinä minä kaikessa hiljaisuudessa tyhjensin\nkolpakkoni... Tarpeetonta hänen oli syyttää minua valheesta. Nythän\npienokainen on saanut kirjeen ja päivälliskutsun isännältä... Kaikki\nsen tietävät.\n\n-- Tosiaanko? sanoi Hutin. -- Eikö se sitten vielä ollutkaan valmista?\n\nFavier ojensi hänelle toisen pakan.\n\n-- Siltähän se näytti, hän vastasi. -- Olisi voinut vannoa niin olevan.\nJo aikoja sitten he tuntuivat olevan yhtä mieltä.\n\n-- Samaa lajia kaksikymmentäviisi metriä, Hutin huusi.\n\nPakka tupsahti raskaasti toisten päälle hänen hiljaa jatkaessaan:\n\n-- Tiedätte kai, että hän on viettänyt iloista elämää Bourras'n, tuon\nvanhan jörön talossa?\n\nNyt osasto oli saanut mistä puhua. Denisen nimi oli kaikkien suussa.\nSelät paisuivat paksuiksi, nenät vainusivat herkkuja. Bouthemontkin,\njonka häväistysjutut saattoivat hyvälle tuulelle, sutkautti\nsukkeluuden, jonka törkeydelle hän itse nauroi makeasti. Albert,\nhorroksestaan heränneenä, väitti nähneensä valmiiden vaatteiden\nalajohtajattaren Gros-Cailloussa kulkemassa kahden sotamiehen välissä.\nSamassa Mignot, lainaamansa rahat kädessä, tuli Albertin kanssa\nsopimaan iltahuveista, jotka rahojen puutteesta olivat mennä myttyyn,\nmutta jotka nyt kävivät mahdollisiksi. Kun kaunis Mignot kuuli\npuhuttavan Mouret'n kirjeestä, hän päästi niin julkean sanan, että\nBouthemont'in täytyi astua väliin.\n\n-- Tarpeeksi juttuja, hyvät herrat, hän sanoi. -- Asia ei koske meitä.\nJatkakaa, herra Hutin.\n\n-- Puolisilkkiä, pieniruutuista, kolmekymmentäkaksi metriä, kuusi\nfrangia viisikymmentä metri, huusi Hutin.\n\nKynät lähtivät jälleen liikkeelle, pakkojen putoileminen lattiaan\nmuuttui säännölliseksi, ja kankaiden tulva kohosi, ikäänkuin joki olisi\npurkanut vettään. Favier huomautti puoliääneen, että vuoden varasto oli\nkaunis ja että johtokunta olisi tyytyväinen. Bouthemont, tuo suuri\nlurjus, osasi kyllä ostaa; siinä suhteessa hän kenties oli Pariisin\netevimpiä, mutta myymisessä hän ei kelvannut mihinkään. Hutin hymähti\ntyytyväisenä kiittäen toista ystävällisellä katseella; hän oli itse\nhoukutellut Bouthemont'in tavaratalon palvelukseen kukistaakseen\nRobineaun, mutta nyt hän vehkeili salaa saadakseen hänet tieltä ja\npäästäkseen itse johtajaksi. Sama sota oli käymässä kuin ennenkin;\njuoruja laskettiin liikkeelle, johtokunnan jäsenissä herätettiin\nepäluuloa ja oma into ja ahkeruus pantiin näytteille. Mutta Favier,\njota Hutin taas koetti lähestyä, katsoi häntä kulmainsa alta\nkylmäkiskoisesti ja vihaisesti, ikäänkuin laskien montako suupalaa\ntuosta pienestä, tanakasta miehestä tulisi ja odotti kunnes Hutin oli\nsyönyt Bouthemont'in syödäkseen sitten itse hänet suuhunsa. Favier\ntoivoi pääsevänsä alajohtajaksi, jos Hutin pääsi johtajaksi. Ja tottapa\nsitten nähtiin. Siihen mennessä, innostuen niinkuin muutkin\nodotettavista palkankorotuksista, he keskustelivat raha-asioista\njatkaen silkkivaraston inventoimista. Bouthemont'in arveltiin pääsevän\nkolmeenkymmeneentuhanteen. Hutinilla oli jo yli kymmenentuhatta, ja\nFavier arvioi tulonsa kaikkiaan viiteentuhanteenviiteensataan.\nTavaratalo laajeni koko ajan, myyjät kohosivat arvossa ja saivat\nkaksinkertaisen palkan niinkuin upseerit sodan aikana.\n\n-- Eikö tästä lajista, hitto vieköön, loppua tulekaan! Bouthemont sanoi\näkkiä kärsimättömästi. -- Sellainen kevätkin oli, aina vain sadetta,\nniin että ainoastaan mustat silkit kävivät kaupaksi.\n\nHänen laajat, nauruun taipuvaiset kasvonsa synkkenivät. Hän katseli\nmaassa kohoavaa kangaskasaa Hutinin luetellessa sointuvalla\nvoitonriemua ilmaisevalla äänellä:\n\n-- Puolisilkkiä, pieniruutuista, kaksikymmentäkahdeksan metriä, kuusi\nfrangia viisikymmentä metri.\n\nSitä oli vielä kokonainen hylly täynnä. Favier väsyneenä nostamiseen\nviivytteli tahallaan työtä. Mutta loppu siitä sittenkin vihdoin tuli,\nja ojentaessaan viimeiset pakat Hutinille hän sanoi hiljaa:\n\n-- Kuulkaa, olin aivan unohtaa... Onko teille kerrottu, että valmiiden\nvaatteiden osaston alajohtajatar on ollut teihin rakastunut?\n\nHutin hämmästyi suuresti.\n\n-- Oikeinko totta? kysyi hän.\n\n-- Niin, tuon pitkän roikaleen, Delochen, sanojen mukaan ainakin.\nMuistanhan minäkin, kuinka hän ennen ajoi teitä takaa.\n\nPäästyään alajohtajaksi Hutin oli luopunut kahvilakonserttien\nlaulajattarista ja ruvennut hakkailemaan kotiopettajattaria. Vaikka\ntoverin hänelle uskoma asia hiveli hänen ylpeyttään, hän ei ollut\nvälittävinään siitä, vaan vastasi ylenkatseellisesti:\n\n-- Pulskempia minä tahdon. Isäntä joutaa seurustelemaan kenen kanssa\nhyvänsä, mutta minä en ainakaan viitsi.\n\nHän keskeytti huutaakseen:\n\n-- Valkeaa silkkiä, kolmekymmentäviisi metriä kahdeksan frangia\nseitsemänkymmentäviisi metri.\n\nBouthemont päästi helpotuksen huokauksen.\n\n-- Vihdoinkin! hän sanoi.\n\nSamassa toinen päivällisvuoro soitettiin kokoon. Favier kuului siihen\nja astui alas jakkaraltaan, jonka päälle toinen myyjä vuorostaan\nkiipesi. Hänen täytyi astua pitkin lattiaa lainehtivien kangaskasojen\nylitse. Kaikilla osastoilla oli samanlainen sekasorto. Kaapeista,\nhyllyiltä, rasioista tyhjennettiin tavarat lattialle, ja joka paikka\noli niitä niin täynnä, että tuskin jalansijaa löysi. Valkeiden\nkankaiden osastolta kuului kumeita mätkähdyksiä, kun sertinkipinot\nkaatuivat, lyhyttavaraosastolla koteloiden kannet naksahtivat\nauetessaan ja niiden sisällys kolisi; kaukaisella huonekaluosastolla\njyryytettiin raskaita huonekaluja pitkin lattiaa. Luetteloijien äänet,\nniin kimeät kuin karkeatkin, yhtyivät korvia särkeväksi kiljunnaksi,\njoka muistutti tuulen vinguntaa lehdettömässä metsässä.\n\nFavier selvisi vihdoinkin kankaista ja nousi ruokasalin portaita.\nTavaratalon laajentamisen jälkeen ruokasalit sijaitsivat uuden\nrakennuksen neljännessä kerroksessa. Hän kulki kiireesti ja saavutti\nDelochen ja Liénard'in, jotka olivat päässeet lähtemään ennen häntä.\nMutta koska hän ei välittänyt näiden seurasta, hän jäi odottamaan\nMignot'ta, joka tuli hänen jälkeensä.\n\n-- Helkkari! hän sanoi pysähtyen mustan taulun eteen, missä päivän\nruokalista oli luettavissa. -- Oikein juhlapäivälliset, inventoimisen\nkunniaksi varmaankin! Kananpaistia tai lammaskotlettia sekä öljyssä\nvalmistettua artisokkaa... Tuskinpa lammas nyt saavuttaa menekkiä.\n\nMignot nauroi kuiskaten:\n\n-- Mikähän vika kanassa lie?\n\nDeloche ja Liénard olivat saaneet annoksensa ja menivät paikoilleen.\nFavier sanoi kumartuen luukkua kohti vuorostaan:\n\n-- Kananpaistia.\n\nMutta hänen täytyi odottaa, sillä lintua leikatessaan palvelija oli\nvahingossa pistänyt veitsen sormeensa ja siitä oli syntynyt suuri\nhämminki. Favier, kasvot luukulla, katseli keittiöön, missä\nsuunnattomalla hellalla oli niin raskaita kattiloita, että neljä miestä\ntuskin olisi jaksanut niitä nostaa; ne olikin sentähden kiinnitetty\nkatossa juokseviin kiskoihin, joita myöten niitä tarvittaessa pyörien\nja ketjujen avulla siirreltiin. Lieden hehkuvassa valossa valkopukuiset\nkeittäjät valvoivat illalliskeittoa käsissä pitkien keppien päähän\nsidotut kuorinkauhat. Seinillä oli halstareita, kooltaan marttyyrien\nkidutuskojeiksi kelpaavia, kattiloita, joihin mahtui kokonainen lammas\nkerrallaan, jättiläismäinen lautastenlämmittäjä ja marmorinen allas,\njonka läpi vesi lakkaamatta virtasi. Vasemmalla puolella oli\nastiainpesuhuone laitteineen ja suunnattomine kivisine viemäreineen ja\noikealla puolella ruokakonttori missä näkyi teräskoukuissa riippuvia\nverisiä lihankappaleita. Perunoidenkuorimiskone tikitti säännöllisesti\nkuin mylly, ja kahdessa pienessä vaunussa vietiin puhdistettuja\nsalaatinlehtiä vesisäiliölle huuhdottaviksi.\n\n-- Kananpaistia, Favier toisti kärsimättömästi. Kääntyen toverinsa\npuoleen hän lisäsi hiljemmalla äänellä:\n\n-- Kylläpä haava vuotaa! Inhottavaa! Ruokaanhan sitä tippuu.\n\nMignot tahtoi myös nähdä. Heidän takanaan myyjien jono yhä kasvoi.\nTyrkkien ja nauraen he kuuntelivat Favier'n ja Mignot'n huomautuksia\nyhteiskeittiöstä, jossa vähimmätkin aseet, vartaat ja silavaneulat,\nolivat suunnattoman isoja ja jossa valmistettiin päivällis- ja\naamiaisruoat kahdelletuhannelle hengelle. Ruokavieraiden luku sitä\npaitsi kasvoi päivä päivältä. Ruoka-aineita hukkui niinkuin kaivoon,\npäivässä kuusitoista hehtolitraa perunoita, satakaksikymmentä naulaa\nvoita, kuusisataa kiloa lihaa. Jokaista ateriaa varten avattiin kolme\nviinitynnyriä.\n\n-- Jopa vihdoinkin, mutisi Favier, kun keittäjä toi kattilan, josta\nnosti linnunreiden lautaselle.\n\n-- Kananpaistia, sanoi hänen takanaan Mignot.\n\nHe menivät yhdessä ruokasaliin haettuaan viiniannoksensa. Heidän\nselkänsä takana kuului yhtä mittaa \"kananpaistia\", \"kananpaistia\"\nloppumattomiin ja säännöllisesti seurasi kattilaan sukeltavan haarukan\nryhdikäs napse.\n\nMyyjille ruokasaliksi sisustettu huone oli niin suuri, että jokaisen\nvuoron viidellesadalle pöytävieraalle oli tarpeeksi tilaa.\nMahonkipöydät olivat poikittain rinnan kulkevissa riveissä, ja huoneen\nkummassakin päässä oleviin pöytiin oli katettu järjestyksenvalvojille\nja osastonhoitajille. Keskellä oli tarjoilupöytä, jossa otettiin\nvastaan ylimääräisten annosten tilaukset ja maksut niistä. Tämä sali,\njoka sai kirkkaan valaistuksensa sen kummassakin päässä olevista\nsuurista ikkunoista, näytti laajuuteensa verraten matalalta vaikka\nse oli neljä metriä korkea. Seinät oli maalattu öljyvärillä\nvaaleankeltaisiksi, ja niissä oli ainoana koristeena ruokaliinasäiliöt.\nEnsimmäisen ruokasalin vieressä oli asiapoikien ja ajomiesten\nruokasali, jossa ei syöty säännöllisinä aikoina, vaan milloin kullekin\nsattui sopivaa aikaa.\n\n-- Vai olette tekin saanut lautasellenne linnunreiden, sanoi Favier\nMignot'lle, kun hän pääsi istumaan pöytään vastapäätä toveria.\n\nMuut myyjät tulivat hekin paikoilleen. Pöytäliinaa ei ollut, ja\nlautaset kalisivat paljasta puuta vasten. Kaikki ihmettelivät\nkananreisien paljoutta.\n\n-- Paljon on niillä kanoilla ollut jalkoja, huomautti Mignot.\n\nNe, jotka olivat saaneet selkäluuta lautaselleen, suuttuivat. Ruoka oli\npaljon parantunut, kun tavaratalo oli järjestetty uudestaan. Mouret ei\nantanut enää ruoanlaittoa urakalle, vaan otti itse keittiönkin\nhuostaansa järjestäen erityisen toimiston, jolla oli oma päällikkönsä,\nalapäällikkönsä ja tarkastajansa. Eikä hän enää harjoittanut niin\nsuurta säästäväisyyttäkään, sillä hän laski, että paremmin ravittu\nhenkilökunta teki parempaa työtä, minkä laskelman käytännölliseltä\nkannalta edullista inhimillisyyttä ei Bourdoncle pitkään aikaan\npystynyt käsittämään.\n\n-- Yhdentekevää! Sitkeätä se ei ainakaan ole, jatkoi Mignot. --\nAntakaahan leipä tänne.\n\nLeipä kiersi pöytää, ja jokaisen leikattua siitä palan viimeinen pisti\nveitsen pystyyn kannikkaan. Myöhästyneet saapuivat kiireesti\nyksitellen. Sali oli päästä päähän täynnä nälkäistä väkeä, jonka\nruokahalu väsyttävän aamutyön jälkeen oli tavallista kahta vertaa\nkiihkeämpi. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin haarukoiden\nhelskettä, pulloista juoksevan viinin pulppuamista, lasien kolahtelua\npöytää vasten ja pontevasti pureskelevien leukapielien naksutusta. Jos\nkellä oli jotakin sanottavaa, niin hän tuskin sai sanoilleen sijaa\ntäydessä suussaan.\n\nDeloche, jolla oli paikkansa Baugén ja Liénard'in välissä, istui\nmelkein vastapäätä Favier'ta. Vähän väliä hän loi riitaveljeensä\nvihaisia katseita, joihin toinen myös osasi vastata. Heidän kummallakin\npuolellaan kuiskittiin heidän kuuluisaksi käyneestä riidastaan. Sitten\nnaurettiin Delochea vainoavalle kovalle onnelle. Hän oli aina\nnälkäisistä nälkäisin ja aina hän sattui saamaan lautaselleen\nhuonoimmat palat. Nytkin hän oli saanut kanan kaulaa ja vähän\nselkäluuta. Sanaakaan sanomatta hän muiden ilvehtiessä söi leipää suun\ntäydeltä ja kaapi lihaa kanan kaulasta tarkkaan ja taitavasti niinkuin\nihminen, joka on oppinut antamaan lihalle arvoa.\n\n-- Miksi ette valita? Baugé kysyi häneltä.\n\nDeloche kohautti olkapäitään. Se ei maksanut vaivaa. Jos hän joskus\nuskalsi nurista kohtalon kovuutta vastaan, niin aina hänelle kävi\nhullusti.\n\n-- Oletteko kuulleet, että rullasaksoilla on nyt oma kerhonsa? sanoi\näkkiä Mignot, -- Rullakerho... Sillä on istuntonsa joka lauantai\neräässä Saint-Honorén kapakan salissa.\n\nRullasaksoilla hän tarkoitti lyhyttavaraosaston myyjiä. Uutinen herätti\nyleistä naurua. Jokainen pani siihen lisää, ja sukkeluuksia laskettiin\nsuu täynnä, niin että kieli tuskin pääsi kääntymään. Piintyneet lukijat\nvain istuivat ääneti, lukemiseen vajonneina. Mutta vaikka naurettiin,\ntäytyi kumminkin tunnustaa, että edistystä tällaisen seuran\nperustaminen oli. Kauppa-apulaiset sivistyivät vuosi vuodelta. Useat\nosasivat jo saksaa tai englantia. Eivätkä he enää katsoneet arvonsa\nmukaiseksi käydä Bullier'ssa tanssimassa ja rähisemässä tai\nkahvilakonserteissa viheltämässä rumille laulajattarille. He perustivat\nomat kerhonsa.\n\n-- Onko heillä piano niinkuin palttinalaisilla? kysyi Liénard.\n\n-- Rullakerholla piano? Mignot huudahti. -- On toki, veikkoseni!\nJa he soittavat ja laulavat!... Eikä siinä kylliksi, heillä on\nrunonlausujansakin, tuo pieni Bavoux.\n\nNaurettiin yhä enemmän ja tehtiin pilkkaa Bavoux'sta. Mutta naurun alta\npilkisti kunnioitus tätä edistynyttä seuraa kohtaan. Sitten puheltiin\neräästä Vaudeville teatterin näyttelemästä kappaleesta, missä\nverkasaksoja pahasti pilkattiin. Moni oli suuttunut. Jotkut pelkäsivät\ntyön kestävän liian myöhäiseen illalla, sillä heidät oli kutsuttu\nvieraisille porvariperheisiin.\n\nTällaisia salissa puhuttiin ruoka-astioiden yhä helistessä yhä\nkovemmin. Ikkunat oli avattu ruoanhajun ja sadoista lautasista kohoavan\nkuuman höyryn haihduttamiseksi. Käärekaihtimet olivat elokuun raskaasta\npäivänpaisteesta tulisen kuumat. Kadulta kohosi polttavia leyhkiä, ja\nkatossa häilyi auringon kultaisia heijastuksia, jotka heijastuivat\npöytävieraiden hikisiin kasvoihin.\n\n-- Ilkeävätkin sulkea ihmiset sisälle tällaisella ilmalla, sanoi Favier\ntoistamiseen.\n\nHuomautus johti uudestaan mieliin inventoimisen ja palkankorotukset,\naihe, joka innostutti heitä kaikkia yhtä paljon. Kananpaistipäivinä\nmielet kiihottuivat aina näin ja lopuksi rähinä kävi lähes\nsietämättömäksi. Kun päästiin niin pitkälle, että tarjottiin öljyssä\nvalmistettua artisokkaa, pöydässä ei enää voinut kuulla omaa ääntään.\nJärjestyksenvalvojalla oli päivää varten erityiset määräyksensä, eikä\nhänkään häirinnyt yleistä vilkkautta.\n\n-- Kuulkaahan, huusi Favier, -- tiedättekö... Mutta hän ei saanut\nääntänsä kuulumaan, sillä Mignot huusi:\n\n-- Kuka ei pidä artisokasta? Vaihdan jälkiruokani artisokkaan!\n\nKukaan ei vastannut, sillä kaikki pitivät artisokasta. Aamiainen oli\nkaikkein parhaita, sillä tiedettiin, että muun hyvän lisäksi\njälkiruoaksi oli vielä persikoita.\n\n-- Mouret on kutsunut hänet päivälliselle, Favier sanoi\noikeanpuoleiselle naapurilleen jatkaen kertomustaan. -- Ettekö ole\nvielä sitä kuullut?\n\nKoko pöytä oli kuullut sen. Aamusta alkaenhan siitä oli puhuttu ja koko\njuttuun alettiin jo väsyä. Äskeiset sukkeluudet kiersivät uudelleen\npöytää suusta suuhun. Deloche vavahti. Hänen silmänsä kiintyivät\nlopuksi Favier'hen, joka itsepintaisesti kerta toisensa perästä toisti:\n\n-- Jos hän ei ole vielä tyttöä saanut, niin nyt hän saa. Ja jos tyttö\nluulee olevansa ensimmäinen, niin pettyy tyttö raukka pahasti.\n\nHän loi Delocheen ärsyttävän katseen ja sanoi ilkeän sukkeluuden.\n\nÄkkiä hän painoi päänsä alas, sillä Deloche, joka ei enää voinut\nhillitä kiehuvaa vihaansa, heitti viinin tähteen lasistaan vasten hänen\nkasvojaan.\n\n-- Siitä saat, kirottu valehtelija! hän sammalsi. -- Jo eilen sinut\nolisi pitänyt kastella!\n\nNousi kova hälinä. Muutamia pisaroita räiskyi Favier'n naapurien\npäälle, mutta itse tämä pääsi vähällä. Hänen hiuksensa vain hiukan\nkastuivat, sillä viini oli heitetty niin rajusti, että se lensi yli.\nKaikki suuttuivat. Ei kai Deloche suotta tyttöä puolustanut,\nhän oli aivan liian innokas. Senkin houkkio! Olisi ansainnut\nkorvilleen oppiakseen käyttäytymään. Mutta äänet hiljenivät, kun\njärjestyksenvalvojan nähtiin lähestyvän. Tarpeetonta oli sekoittaa\njohtokuntaa asiaan. Favier tyytyi sanomaan:\n\n-- Olisipa vain osunut, niin kyllä olisin hänelle näyttänyt!\n\nSitten kaikki käännettiin pilaksi. Kun Deloche, jota vihanpurkaus vielä\nvapisutti, nosti ajatuksissaan tyhjän lasinsa huulilleen, syntyi\nyleinen nauru. Hän työnsi kömpelösti lasin luotaan ja rupesi\npureksimaan kuivaksi jyrsimänsä artisokan lehtiä.\n\n-- Vesikarahvi tänne, Delochea janottaa, sanoi Mignot.\n\nNaurettiin vielä enemmän. Syöjät ottivat itselleen puhtaat lautaset, ja\npojat tarjosivat suurista koreista persikoita jälkiruoaksi. Mignot\nlisäsi:\n\n-- Jokaisella oma makunsa. Deloche tahtoo viiniä persikkansa\nsärpimeksi.\n\nDeloche istui liikkumatta pää painuksissa niinkuin kuuro. Hän ei ollut\nkuulevinaan pilaa, hautoi vain samaa katkeraa ajatusta. Totta oli mitä\nhe sanoivat. Millä oikeudella hän puolusti Deniseä? Nyt he vasta saivat\nsyytä panetteluun. Hän vain saattoi tytön kieroon asemaan tahtoessaan\npuolustaa. Hänen olisi tehnyt mieli piestä itseään. Tekipä mitä\ntahansa, aina hän teki hullusti, silloinkin kun hänen tarkoituksensa\noli mitä jaloin. Parempi hänen olisi ollut kuolla. Kyyneleet kohosivat\nhänen silmiinsä. Sekin oli hänen syynsä, että koko talo puhui Mouret'n\nDeniselle lähettämästä kirjeestä. Kaikki nauroivat ja ilveilivät. Hänen\nei olisi pitänyt sallia Paulinen puhua Liénard'in kuullen. Hänen täytyi\nottaa tästäkin syy päälleen.\n\n-- Miksi menitte kertomaan asiasta? hän kuiskasi tuskissaan\nLiénard'ille. -- Teitte sangen pahasti.\n\n-- Minäkö, vastasi Liénard. -- Enhän minä sanonut kuin kahdelle tai\nkolmelle ja käskin vielä pitää salassa. Kuka sen olisi arvannut kuinka\nhuhu leviää!\n\nKun Deloche vihdoin päätti juoda vettä, koko pöytä purskahti jälleen\nnauruun. Ateria oli lopussa, ja kauppa-apulaiset istuivat selkä kenossa\nodottaen kellon soimista. Tarjoilupöydältä oli tällä kertaa tilattu\nhyvin vähän lisäruokia, varsinkin kun päivän kunniaksi kahvitkin\ntarjottiin talon puolesta. Kupista kohoavien kevyiden höyryjen alla\nhohtivat hikiset kasvot. Käärekaihtimet riippuivat ikkunoissa\nliikkumattomina. Yksi niistä ponnahti äkkiä auki, ja auringonpaiste\ntulvi leveänä juovana saliin saaden katon loistamaan. Äänten kohina oli\nsalissa niin voimakas, että aluksi vain ovensuussa istuvat kuulivat\nkellon soivan. Noustiin pöydästä ja hajottiin pitkin käytävää.\n\nDeloche oli tahallaan jättäytynyt jälkeen paetakseen sukkeluuksia.\nBaugékin meni pois ennen häntä, ja kumminkin Baugé oli tavallisesti\nsalissa viimeinen, sillä ennenkuin hän palasi osastolleen, hän tahtoi\ntehdä kierroksen tavatakseen Paulinen tämän mennessä naisten\nruokasaliin. He olivat sopineet siitä keskenään käyttäen siten ainoan\ntilaisuuden sanan vaihtamiseen päivän kestäessä. Tänään, kun he\nsuutelivat toisiaan eräässä käytävän käänteessä, Denise, joka oli\nmyöhästynyt jalkansa takia, sattui näkemään heidät.\n\n-- Oi ystäväni, sopersi Pauline lentäen punaiseksi, -- ettehän sano\nkenellekään, ettehän?\n\nBaugé, suuri, harteikas mies, vapisi kuin virheestä kiinni saatu\nkoulupoika.\n\n-- Jos sanotte, ajavat varmasti pois, hän sanoi. -- Tietäväthän he,\nettä aiomme mennä naimisiin, mutta eivät nuo hölmöt sittenkään ymmärrä,\nettä väliin tekee mieli suudella.\n\nDenise väitti liikuttuneena, ettei ollut nähnyt mitään. Baugé meni\ntiehensä, kun näki Delochen vuorostaan lähestyvän. Tämä oli tehnyt\npitkän kierroksen rauhoittuakseen, ja kun hän näki Denisen, hän rupesi\npyytämään anteeksi sammaltaen lauseita, joita Denise ei alussa\nymmärtänyt. Sitten hän kääntyi Paulineen nuhdellen tätä siitä, että oli\npuhunut Liénard'in kuullen. Kun Pauline häpeissään ei tietänyt mitä\nvastata, Denise ymmärsi vihdoin mistä oli puhe. Sitäkö siis tiesivät\nnuo kuiskeet, jotka olivat aamusta asti kuuluneet hänen selkänsä\ntakana? Kirjejuttuko tavaratalossa kiersi? Hetkeksi häntä puistatti\nsama tuska kuin aamulla kirjettä lukiessa. Hän tunsi itsensä riisutuksi\nalastomaksi kaikkien noiden miesten nähden.\n\n-- Enhän minä tietänyt, toisti Pauline. -- Ja sitä paitsi, eihän siinä\nole mitään pahaa... Antaa heidän puhua. Kateutta se vain on.\n\n-- En ole teille vihainen, sanoi Denise vihdoin saaden jälleen järkensä\nvoitolle... -- Tottahan se on. Kirje on minulle, ja minun siitä on\nvastattava.\n\nDeloche meni pois epätoivoissaan, sillä hän ymmärsi asian niin, että\nDenise suostui ja että hän oli päättänyt mennä illalla.\n\nKun myyjättäret olivat lopettaneet ateriansa suuren salin vieressä\nsijaitsevassa pienessä naisten ruokasalissa, joka oli mukavampi kuin\nmiesten sali, Pauline auttoi Denisen takaisin osastolle. Siellä\niltapäivän kuumassa päivänpaisteessa kiire oli pahimmillaan. Oli\njouduttu siihen hetkeen, jolloin aamupäivän raukeuden jälkeen täytyi\npanna kaikki voimat liikkeelle, jotta työ valmistuisi ennen iltaa.\nÄänet kajahtelivat vieläkin kovemmin, kädet kohosivat hyllyjä kohti ja\ntavaroita kylvettiin joka taholta lattialle, jossa kasat jo kohosivat\npöytien tasalle. Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli liikettä ja\nkohinaa. Päät nousivat ja laskivat, kädet huitoivat ilmassa niinkuin\nolisi ollut aika kahakka käynnissä. Tulistunut, räjähtämäisillään oleva\nkone jyskytti kuin raivoissaan harvalukuisten kadullakulkijoiden\nharhaillessa ulkopuolella kyllästyneinä pyhäpäivän raukeaan\nhiljaisuuteen. Saint-Augustininkadun käytävällä kolme suttuista\navopäistä tyttöä litisti häpeämättä nenänsä ikkunalasia vasten\nnähdäkseen mitä myllyssä jauhettiin.\n\nKun Denise palasi osastolle, Aurélie rouva jätti Margueriten\nlopetettavaksi vaatteiden luettelemisen ja saadakseen korvilleen rauhan\nvetäytyi itse näytetilkkutoimiston saliin toimittamaan tarkistustyön\nvieden Denisen mukanaan.\n\n-- Tulkaa minun kanssani, hän sanoi, -- niin vertaamme luettelot...\nSitten saatte toimittaa yhteenlaskut.\n\nMutta koska ovi täytyi pitää auki valvonnan vuoksi, ei täälläkään ollut\nrauhallista työskennellä. Huone oli suuri, neliömäinen sali, jossa ei\nollut muita huonekaluja kuin tuoleja ja kolme pitkää pöytää. Yhdessä\nnurkassa oli suuret leikkaamiskoneet, joissa näytetilkut leikattiin.\nKokonaisia vaatepakkoja, kuudenkymmenentuhannen frangin arvosta,\nrikottiin niissä. Aamusta iltaan kone, sähisten kuin niityn ruohossa\nkulkeva viikate, silppusi villakankaita, silkkejä ja palttinoita.\nTilkut kiinnitettiin sitten liimaamalla tai ompelemalla vihkoihin.\nIkkunoiden välissä oli pieni kirjapaino hintalehtien painamista varten.\n\n-- Hiljaa, Aurélie rouva huusi aika-ajoin, kun ei kuullut mitä Denise\nsanoi. Heidän lopetettuaan ensimmäisen luettelon vertailun Aurélie\nrouva meni pois jättäen Denisen yksin toimittamaan yhteenlaskut. Vähän\najan päästä hän palasi tuoden mukanaan neiti de Fontenailles'in, joka\noli luovutettu hänelle, koska tätä ei tarvittu enää morsiuskapioiden\nosastolla. Hän sai auttaa yhteenlaskemisessa, jotta jouduttaisiin\npikemmin valmiiksi. Neiti de Fontenailles, markiisitar, joksi Clara\nhäntä ilkeyksissään nimitti, nostatti osaston läpi kulkiessaan suuren\nnaurunremakan. Sukkeluuksia laskettiin. Josephia pilkattiin eikä\nlopetettu, vaikka onneton tyttö oli jo kadonnut näkyvistä, auki\njääneestä ovesta kuului yhtä mittaa pilapuheita.\n\n-- Tulkaa lähemmäksi, tässä on tilaa meille kummallekin, Denise sanoi\nsäälien. -- Voitte käyttää minun mustepulloani, siitä riittää\nteillekin.\n\nNeiti de Fontenailles, häpeissään alennustilastaan, ei edes muistanut\nkiittää. Hänen laihat kasvonsa olivat harmaankalpeat niinkuin liikaa\njuovilla ihmisillä; valkeat ja hienot kädet vain ilmaisivat hänen\nylhäisen syntyperänsä.\n\nMutta äkkiä nauru viereisessä salissa taukosi ja työ tuntui jatkuvan\ntaas säännöllisesti. Mouret oli kiertämässä uudestaan taloa ja oli\nhetkeksi pysähtynyt valmiiden vaatteiden osastolle. Hänen silmänsä\nhakivat Deniseä, ja hän näytti hämmästyvän, kun tätä ei näkynyt. Hän\nkutsui luokseen Aurélie rouvan ja vetäytyen hänen kanssaan syrjään jäi\nhetkeksi keskustelemaan. Mouret tuntui kysyvän jotain, ja Aurélie rouva\nvastasi vilkaisten näytetilkkutoimiston ovelle päin. Sitten seurasi\nilmeisesti raportinanto, sillä Aurélie rouva näkyi kuiskaavan jotakin\narvokkaan näköisenä. Epäilemättä hän kertoi tytön aamulla itkeneen.\n\n-- Hyvä on, Mouret sanoi ääneen. -- Näyttäkää luettelot.\n\n-- Olkaa hyvä ja tulkaa tänne, vastasi johtajatar. -- Menemme tänne\nmelua pakoon.\n\nMouret seurasi häntä viereiseen huoneeseen. Clara, joka ei ollut\nmillänsäkään, teki ääneen huomautuksiaan, mutta Marguerite, saadakseen\nhänet vaikenemaan ja kääntääkseen hänen huomionsa toisaanne, heitti\nkahta kiivaammin hänelle vaatteita. Alajohtajatar oli hyvä toveri,\nkenenkään ei tarvinnut sekaantua hänen asioihinsa. Koko osasto salasi\nja peitteli yksissä tuumin. Lhomme ja Joseph istuivat selkä kumarassa\nkuin kuurot. Jouve, järjestyksenvalvoja, seurattuaan Aurélie rouvan\nkäyttäytymistä asettui juhlallisesti vartioimaan näytetilkkutoimiston\novelle kuin ainakin uskollinen palvelija, joka pitää huolta herransa\nmukavuudesta.\n\n-- Antakaa luettelot, johtajatar sanoi astuessaan huoneeseen.\n\nDenise ojensi luettelot Mouret'lle ja jäi seisomaan laskematta\nkatsettaan. Hän oli tuntenut vavahtavansa, mutta hän osasi hillitä\nitsensä ja pysyi rauhallisena. Mouret syventyi hetkeksi luettelojen\ntutkimiseen katsomattakaan tyttöön. Hiiskahdustakaan ei kuulunut.\nSilloin Aurélie rouva meni neiti de Fontenailles'in luo ja näyttäen\ntyytymättömältä yhteenlaskuihin sanoi hänelle hiljaa:\n\n-- Menkää auttamaan vaatteiden paikalleen panossa... Te ette näy olevan\nperehtynyt laskemiseen.\n\nNeiti de Fontenailles palasi osastolle, jossa hänet otettiin naurulla\nvastaan. Joseph, joka ei jaksanut kestää veitikkamaisia katseita,\nsekaantui kirjoittamisessaan. Clara mielissään odottamattomasta avusta\nei voinut kuitenkaan olla piikittelemättä tyttöä; kaikki tavaratalon\nnaiset olivat hänelle vihamielisiä. Näkyihän tuo pöllöpää rakastuneen\ntyömieheen, vaikka oli markiisitar. Ja sittenkin tämä rakkaus herätti\nkateutta.\n\n-- Hyvä on! Hyvä on! toisti Mouret ollen yhä lukevinaan.\n\nMutta Aurélie rouva ei tiennyt kuinka päästä vuorostaan lähtemään\nsäädyllisyyttä liiaksi loukkaamatta. Hän ei voinut pysyä alallaan, vaan\nmeni katsomaan leikkaamiskonetta vihoissaan, että hänen miehensä ei\nymmärtänyt jollakin tekosyyllä kutsua häntä luokseen. Mutta eihän se\nraukka koskaan tajunnut mitä tilaisuus vaati. Olisi pystynyt lammikon\nrannalla kuolemaan janoon. Marguerite osoitti vihdoin tarpeeksi älyä\nkysyäkseen Aurélie rouvalta neuvoa.\n\n-- Tulen heti, vastasi johtajatar.\n\nSaatuaan näin tekosyyn poistua hän pääsi kunnialla asiasta\ntarvitsematta hävetä osaston henkilökuntaa. Hän tuli huoneesta\nkasvoillaan sellainen jalo juhlallisuus, etteivät myyjättäret\nuskaltaneet hiiskahtaakaan.\n\nMouret laski hitaasti paperit pöydälle. Hän katsoi Deniseen, joka istui\nyhä kynä kädessä. Tyttö ei kääntänyt pois katsettaan, kävi vain vielä\nkalpeammaksi.\n\n-- Tulettehan tänä iltana? Mouret kysyi puoliääneen.\n\n-- En, johtaja, vastasi Denise, -- minun on mahdotonta tulla. Veljeni\novat päivällisellä setäni luona, ja olen luvannut syödä heidän\nkanssaan.\n\n-- Mutta jalkanne? Teidänhän on vielä vaikea kävellä.\n\n-- Oh, kyllä minä jaksan mennä sinne asti. Jalkani on jo paljon parempi\nkuin aamulla.\n\nMouret vuorostaan oli käynyt kalpeaksi kuultuaan hiljaisen kiellon.\nHänen suunsa värähteli levottomasti. Mutta hän hillitsi itsensä ja\njatkoi kohteliaana liikkeen johtajana, joka ennen kaikkea oli\nkiinnostunut henkilökuntansa parhaasta:\n\n-- Ette kai pannut pahaksi kutsuani... Tiedättehän kuinka suuressa\narvossa pidän teitä?\n\nDenise pysyi edelleen samassa kunnioittavassa asennossa.\n\n-- Olen hyvin liikuttunut hyvyydestänne minua kohtaan ja kiitän teitä\nkutsusta. Mutta, toistan sen vieläkin, minun on mahdotonta tulla.\nVeljeni odottavat minua tänä iltana.\n\nDenise ei suostunut ymmärtämään, vaikka koko tavaratalo auki olevasta\novesta tuntui työntävän häntä takaa. Pauline, joka ystävyydessään sanoi\nhäntä hupsuksi, muut, joiden pilkan alaiseksi hän tiesi joutuvansa jos\nkieltäytyi. Aurélie rouva, joka oli poistunut huoneesta, Marguerite,\njoka korotti ääntään vetääkseen huomion hänestä, Lhomme, joka istui\nselin kuin tietämättä koko asiasta, kaikki he tahtoivat heittää hänet\nmahtavan pedon kitaan.\n\nMouret oli hetken ääneti. Sitten hän kysyi voitonriemuisen,\nkuninkaallista rakkautta ylistävän jyrinän säestämänä:\n\n-- Milloin tulette? Huomennako?\n\nDenise joutui hämilleen tästä yksinkertaisesta kysymyksestä.\n\n-- En tiedä... En voi ... sammalsi hän.\n\nMouret hymyili ja koetti tarttua hänen käteensä, mutta Denise veti\nkätensä pois.\n\n-- Mitä te pelkäätte? Mouret kysyi.\n\nMutta Denise oli jo nostanut päänsä ja katsoen miestä suoraan silmiin\nsanoi hymyillen lempeästi ja rohkeasti:\n\n-- En mitään, herra... Eihän meidän ole pakko tehdä muuta kuin mitä\ntahdomme, eikö niin? Ja minä en tahdo, siinä kaikki.\n\nTämän sanoessaan hän kuuli oven narahtavan, ja kun hän hämmästyneenä\nkääntyi katsomaan, näki hän sen hiljaa sulkeutuvan. Isä Jouve oli\nasialla. Ovien sulkeminen kuului hänen tehtäviinsä, ja hän sulki ne\ntunnollisesti kaikki. Tämän tehtyään hän jatkoi oven takana\nvartioimistaan. Kukaan ei ollut huomaavinaan mitään. Clara yksin\nkuiskasi ilkeyden neiti de Fontenailles'in korvaan. Mutta tämä ei\nosoittanut vähintäkään ilahtumisen merkkiä, kuunteli vain kasvot\nkalpeina ja liikkumattomina...\n\nDenise oli noussut mennäkseen, kun Mouret sanoi hänelle hiljaa, koko\nruumis vavisten:\n\n-- Minä rakastan teitä... Te olette tiennyt sen jo kauan; älkää\nteeskennelkö, sillä se on arvotonta... Älkää pelätkö mitään. Monta\nkertaa minun on tehnyt mieli kutsua teidät työhuoneeseeni. Siellä\nolisimme olleet yksin. Olisin voinut panna oven salpaan. Mutta en ole\ntahtonut. Kerron sen sijaan sen täällä, jonne kuka tahansa voi tulla...\nRakastan teitä, Denise...\n\nDenise seisoi liikkumattomana hänen edessään, kasvot kalpeina ja\nkatsoen häntä yhä suoraan silmiin.\n\n-- Sanokaa, miksi kieltäydytte? ... jatkoi Mouret. -- Ettekö tarvitse\nmitään? Veljenne ovat teille suurena taakkana. Kaiken, mitä pyydätte\nminulta, kaiken, mitä vaaditte...\n\nDenise keskeytti sanoen:\n\n-- Kiitos, ansaitsen jo enemmän kuin tarvitsen.\n\n-- Mutta minä tarjoan teille vapautta, elämän iloa ja ylellisyyttä...\nMinä rakennan teille kodin ja teen teidät rikkaaksi.\n\n-- Ei kiitos, en osaa elää ilman työtä... Jo kymmenvuotiaana ansaitsin\ntoimeentuloni.\n\nMouret teki raivostuneen liikkeen. Denise oli ensimmäinen, joka ei\ntaipunut. Ennen hänen oli vain tarvinnut viitata saadakseen mitä\ntahtoi. Kaikki kumarsivat hänen oikkujaan nöyrinä palvelijattarina.\nMutta tämä kieltäytyi ja vielä aiheetta. Hänen kauan pidätetty\nintohimonsa kiihottui vastarinnasta. Kenties hän ei osannut tarjota\ntarpeeksi. Hän suorastaan rukoilemalla rukoili. Mutta yhä hän törmäsi\nsamaan horjumattomaan kieltoon:\n\n-- Ei, ei kiitos!\n\nSilloin hänen sydämensä tuska puhkesi sanoihin:\n\n-- Näettehän, että kärsin!... Niin, mieletöntä se on, mutta kärsin kuin\nlapsi.\n\nKyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Syntyi uusi hiljaisuus. Suljetun\noven takaa kuului työn kohina, mutta heikenneenä kuin voittolaulun\netäisyyteen hukkuva loppusävel. Tappiolle joutunut ei kaivannut\näänekästä säestystä.\n\n-- Mutta jos sittenkin tahtoisin, Mouret sanoi värisevällä äänellä\ntarttuen Denisen käsiin.\n\nDenise ei pannut vastaan. Hänen silmänsä himmenivät, ja hänen voimansa\nalkoivat pettää. Outo lämpö kohosi miehen käsistä ja lämmön mukana\nsuloisesti raukaiseva tunne. Hyvä Jumala, kuinka suuresti hän rakasti\nmiestä ja kuinka suloista olisi ollut panna kätensä hänen kaulaansa ja\npainautua hänen rintaansa vastaan!\n\n-- Tahdon, tahdon, Mouret jatkoi aivan raivoissaan. -- Odotan teitä\ntänä iltana tai ryhdyn keinoihin...\n\nHän tuli raa'aksi. Denise päästi huudon. Mies oli puristanut hänen\nkäsiään niin lujasti, että tuska sai hänet tointumaan. Hän sai\nväännetyksi kätensä irti ja ojentuen suoraksi näytti kasvavan.\n\n-- Ei, antakaa minun olla... Minä en ole mikään Clara, jonka voi\nhuomenna jättää. Ja sitten, rakastattehan tuota rouvaa, joka käy\ntäällä... Pysykää hänen kanssaan. Minä en suostu jakamaan.\n\nMouret hämmästyi niin, että ei osannut sanoa mitään. Mitä tuo tyttö\nsanoi? Mitä hän tahtoi? Eiväthän myyjättäret, joita hän kunnioitti\nsuosiollaan, välittäneet rakkaudesta. Hänen olisi pitänyt nauraa, mutta\npäinvastoin tytön ylpeä asento sai aikaan vielä suuremman hämmennyksen\nhänen sydämessään.\n\n-- Johtaja, sanoi Denise, -- avatkaa ovi! Ei ole sopivaa, että olemme\ntäällä kahden.\n\nMouret totteli. Hänen päässään riehui sellainen myrsky, ettei hän\ntiennyt, miten salata tuskaansa. Hän kutsui Aurélie rouvan luokseen ja\nkiivastui vaippavaraston suuruudesta. Hintaa olisi ollut alennettava ja\nvieläkin alennettava, niin kauan kuin yksikin oli jäljellä. Talon tapa\noli sellainen. Joka vuosi lakaistiin kaikki puhtaaksi ja myytiin\nkuudenkymmenenkin prosentin tappiolla, jotta vain päästiin nopeasti\nvanhenneesta kuosista tai kankaasta, joka ei enää miellyttänyt. Samassa\nBourdoncle astui sisälle. Hän oli seisonut jo vähän aikaa Jouven\nsulkeman oven takana tämän kuiskattua jotain hänen korvaansa. Hän oli\nodottanut kärsimättömänä uskaltamatta kuitenkaan häiritä. Olihan se\nkerrassaan sopimatonta, tällaisena päivänä. Ja vielä tuollaisen\ntyttörievun kanssa! Kun ovi vihdoin avautui, Bourdoncle puhui kiivaasti\nMouret'lle puolisilkkien varastosta, joka oli suunnattoman suuri. Hänen\nkertomuksensa oli huojennukseksi Mouret'lle, sillä se salli hänen\npäästää vihansa ilmoille. Mitä Bouthemont ajattelikaan. Hän poistui\njulistettuaan, ettei hänellä ollut käyttöä johtajalle, joka ei kyennyt\narvostelemaan tarvetta, vaan osti liiaksi.\n\n-- Mikä häntä vaivaa? kuiskasi Aurélie rouva, nuhteista\nloukkaantuneena.\n\nMyyjättäret katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Kuuden aikaan\ninventoiminen oli valmis. Aurinko kultasi vielä ikkunoita, kaunis\nkesäaurinko, jonka heijastukset kirkastivat hallin lasiruutuja. Katujen\nraskaassa ilmassa perheet palasivat jo väsyneinä kedoilta suuret\nkukkavihkot käsissä, laahaten lapsia jäljessään. Osastot toinen\ntoisensa perästä vaikenivat. Siellä täällä vain joku myöhästynyt\nvirkailija tyhjensi viimeisiä kaappejaan. Vihdoin nämäkin äänet\nhiljenivät, ja päivän hälinästä ei ollut muuta jäljellä kuin ilmassa\ntupruava pöly luhistuneiden vaatekasojen yläpuolella. Hyllyt, kaapit,\nlaatikot ja rasiat ammottivat tyhjinä; yksikään tavara ei ollut\npaikallaan. Laajan tavaratalon runko oli kokonaisuudessaan paljastettu,\nnikkarintyöt näkyvissä niinkuin huoneiston uutena ollessa ennen\nsisäänmuuttoa. Alastomuus on inventoimisen säntillisyyden näkyvä\ntodiste. Kuudentoista miljoonan arvoinen tavaravarasto oli lattialla\npöydät hukuttaneena, kuohuvana merenä. Myyjät alkoivat panna tavaroita\npaikoilleen kahlaten olkapäitä myöten suunnattomien kasojen keskellä.\nKymmeneltä he toivoivat olevansa valmiita.\n\nKun Aurélie rouva, joka kuului ensimmäiseen pöytään, meni ruokasaliin,\ntiesi hän jo kertoa, kuinka korkealle myyntisumma vuoden mittaan oli\nkohonnut; se kävi selville heti yhteenlaskujen jälkeen. Summa nousi\nkaikkiaan kahdeksaankymmeneen miljoonaan ja oli kymmenen miljoonaa\nsuurempi kuin edellisenä vuotena. Puolisilkissä vain oli ollut tuntuva\nvajaus.\n\n-- Jos herra Mouret ei ole tyytyväinen, hän vaatii liikoja, lisäsi\njohtajatar. -- Tuollahan hän seisoo keskusportaiden lavalla vihaisen\nnäköisenä.\n\nMyyjättäret pistäytyivät katsomaan. Todellakin, hän seisoi siellä\nyksin, otsa rypyssä katsellen maahan kylvettyjä miljoonia.\n\n-- Rouva, sanoi Denise, joka saapui tällä hetkellä, -- sallitteko minun\nlähteä. Minusta ei ole täällä enää mihinkään työhön jalkani takia, ja\nminulla oli aikomus mennä setäni luo veljieni kanssa...\n\nHämmästys oli yleinen. Hän ei siis ollutkaan suostunut! Aurélie rouvan\nääni oli vastatessa kuiva ja tyytymätön. Hän epäröi mitä sanoa ja oli\nvähällä kieltää. Clara kohautti olkapäitään yhtä epäilevänä. Mitä\nihmettä siinä oli! Mouret ei kai huolinutkaan hänestä. Pauline oli\nkapalo-osastolla Delochen seurassa, kun hänelle kerrottiin minkä\nratkaisun asia oli saanut. Deloche oli niin mielissään uutisesta, että\nPaulinea suututti. Suurtako hyötyä hänellä siitä oli! Sekö häntä\nilahdutti, että Denise luopui tyhmyydessään onnestaan. Bourdoncle, joka\nei uskaltanut lähestyä julmistunutta isäntäänsä, vaelsi muiden\nkuiskaillessa mykkänä, ikävissään ja levottomana.\n\nMutta Denise laskeutui hiljakseen portaita nojautuen käsipuihin.\nAlhaalla hän kohtasi joukon myyjiä, jotka nauraa hohottivat. Hän kuuli\nmainittavan nimensä ja ymmärsi, että oli kysymys tämänpäiväisestä\ntapahtumasta. Häntä ei huomattu.\n\n-- Älkäähän joutavia! Kursailemista se vain on, sanoi Favier. -- Kyllä\nhän kaikki konstit tietää... Minä tunnen kyllä yhden, jonka hän olisi\nväkisin ottanut.\n\nHän katsoi Hutiniin, joka seisoi arkana arvostaan syrjässä ottamatta\npilapuheisiin osaa. Mutta muiden kateelliset katseet saattoivat hänet\nkumminkin niin hyvälle tuulelle, että hän suvaitsi mutista:\n\n-- No jo minulla oli hänestä vastusta!\n\nDenise tarttui lujemmin käsipuihin pysyäkseen pystyssä. Tottahan se\noli, mitä mies sanoi. Hänen oli syytä katua lapsellista käytöstään.\nMutta voi kuinka halpamaisesti mies käyttäytyi ja kuinka häntä täytyi\nhalveksia! Hän joutui suuren liikutuksen valtaan. Eikö ollut omituista,\nettä hän oli jaksanut torjua luotaan miehen, jota hän rakasti, kun hän\nennen oli ollut niin heikko tuon kurjan suhteen, jota hän vain oli\nuneksinut rakastavansa. Tästä tunteittensa ristiriidasta hän ei\nvoinut päästä selville. Ja hän kulki kiireesti hallin poikki.\nJärjestyksenvalvojan avatessa hänelle ovea, joka oli aamusta alkaen\nollut lukossa, Denise vaistomaisesti katsoi ylöspäin. Hänen silmänsä\nsattuivat Mouret'hen, joka syviin mietteisiin vajonneena seisoi yhä\nportaiden lavalla keskellä valtakuntaansa. Hän oli unohtanut\ntavaraluettelot ja valtavat aarteet ympärillään. Kaikki oli kadonnut\nhänen mielestään, menneisyyden myrskyiset voitot, tulevaisuudessa\nhäämöttävä rikkaus. Hänen epätoivoinen katseensa seurasi Deniseä, ja\nkun tyttö katosi ovesta, talo kävi hänelle kolkoksi ja pimeäksi.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nBouthemont saapui ensimmäisenä rouva Desforges'in luo, joka\nneljältä tarjosi teetä tuttavilleen. Kun hän astui suureen Ludvig\nXVI:n tyyliseen salonkiin, jonka kirkkaat pronssikoristeet ja\nkultakirjosilkit tekivät iloisen vaikutuksen, rouva Desforges nousi\nkärsimättömän näköisenä ja kysyi:\n\n-- No, mitä kuuluu?\n\n-- Sitä, vastasi nuori mies, -- että kun sanoin aikovani käydä teitä\ntervehtimässä, hänkin lupasi tulla.\n\n-- Viittasitteko siihen, että odotan tänään paroniakin.\n\n-- Tietysti... Se juuri näkyi häneen vaikuttavankin.\n\nHe puhuivat Mouret'sta. Tämä oli edellisenä vuonna mieltynyt äkkiä niin\nsuuresti Bouthemont'iin, että kaipasi hänen seuraansa huvitellessaankin\nja oli sentähden ottanut hänet mukaansa Henriettenkin luo. Siellä\ntoveri oli hänelle sangen tarpeen, sillä hän alkoi väsyä suhteeseensa,\neikä aika käynyt niin pitkäksi, kun oli kenen kanssa puhella.\nSilkkiosaston johtajasta oli vähitellen tullut sekä isännän että\nkauniin lesken uskottu. Hän toimitti heidän asioitaan, antoi toiselle\ntietoja toisesta ja hieroi joskus sovintoakin, kun välit rikkoutuivat.\nHänen seurassaan Henriette, joka muuten oli niin arka maineestaan ja\nniin taitava pitämään sen tahrattomana, luopui kaikesta varovaisuudesta\nja puhui mustasukkaisuutensa ahdistamana niin peittelemättömästi\nsalaisista suhteistaan, että Bouthemont sekä hämmästyi että häpesi.\n\nNytkin Henriette kiivastuen huudahti:\n\n-- Teidän olisi pitänyt tuoda hänet mukananne. Eihän hänen lupauksiinsa\nole luottamista.\n\n-- Minkä minä sille voin, Bouthemont sanoi nauraen, vähääkään\nsuuttumatta. -- Enhän minä voi syykseni ottaa, että hän nykyään juoksee\npakoon... Mutta paljon hän minusta sentään pitää. Vaikea minun olisikin\nmuuten tulla siellä toimeen.\n\nBouthemont'in asema Aarreaitassa oli todella heikko\ninventoimisen jälkeen. Turhaan hän koetti puolustautua viittaamalla\nsateiseen kevääseen; hänelle ei annettu anteeksi myymättä jääneen\npuolisilkkivaraston suuruutta. Hutin varsinkaan ei antanut asian joutua\nunohduksiin vaan muistutti siitä johtokunnalle usein panetellen, ja\nBouthemont'in asema kävi päivä päivältä tukalammaksi. Mouret oli jo\nlangettanut tuomionsa epäilemättä senkin tähden, että tämä hänen\nlemmensuhteensa todistaja alkoi tuntua hänestä kiusalliselta hänen\ntahtoessaan todella erota rouva Desforges'ista ja hän oli kyllästynyt\nystävyyteen, josta hänellä ei enää ollut hyötyä. Mutta tapansa mukaan\nhän yllytti Bourdonclen toimimaan. Bourdoncle ja muut osakkaat vaativat\nkokouksissa Bouthemont'in erottamista, kun Mouret muka puolestaan pani\nvastaan, pitäen tarmokkaasti ystävänsä puolta huolimatta kaikista\nikävyyksistä.\n\n-- Täytyy kai sitten odottaa, jatkoi rouva Desforges. -- Tiedättehän,\nettä tuo tyttö tulee viideltä. Tahdon välttämättä nähdä heidät yhdessä,\nsillä minun täytyy päästä perille heidän salaisuudestaan.\n\nHän alkoi tehdä selkoa laatimastaan suunnitelmasta. Hän kertoi, kuinka\noli pyytänyt Aurélie rouvaa lähettämään Denisen hänen luokseen erään\nAarreaitasta ostetun päällystakin korjauttamista varten ja kuinka hän\nsaatuaan tytön huoneeseensa houkuttelisi sisään Mouret'nkin. Ja tottapa\nsitten näki mitä tehdä.\n\nBouthemont istui häntä vastapäätä ja katsoi häneen kauniilla\nveitikkamaisilla silmillään pakottautuen vakavaksi. Tämä iloinen,\nmustapartainen ja suurisuinen vekkuli, kasvot kuuman gascognelaisen\nveren tummentamat, ajatteli, että hienot naiset eivät olleet suinkaan\nkilttejä ja ettei heidän matkalaukustaan tullut esiin kovinkaan\nkauniita tavaroita, kun he ryhtyivät sitä purkamaan. Hänen toveriensa\nystävättäret, myyjättäret ja sellaiset eivät paljastaneet\nsalaisuuksiaan.\n\n-- Kuulkaahan, hän uskalsi vihdoin huomauttaa, -- mitä hyötyä teille\nsiitä on, olenhan vannonut teille, ettei heillä ole mitään keskenään.\n\n-- Ei se siitä riipu! rouva Desforges huusi. -- Mutta häntä Mouret\nrakastaa... Mitä minä muista välitän, satunnaisista tuttavista, päivän\nkestävistä suhteista!\n\nHän puhui Clarasta ylenkatseellisesti. Hänelle oli kerrottu, että\nMouret saatuaan Deniseltä rukkaset oli armahtanut uudestaan tuon\npunatukkaisen hevoskaulan epäilemättä kostaakseen Deniselle, sillä hän\nsuosi Claraa ikäänkuin uhalla kaikkien nähden ja tuhlasi hänelle\nlahjoja. Sitä paitsi hän kuului jo kolmen kuukauden ajan huvitelleen\nrajusti eläen humussa ja sumussa ja kylväneen niin mielettömästi\nrahoja, että se herätti huomiota. Hän oli ostanut eräälle\nnäyttelijättärelle talon, ja oli muitakin, kaksi tai kolme naista,\njotka elivät hänen kustannuksellaan ja kilpailivat keskenään siitä,\nkuka esittäisi hänelle kalliimpia ja tyhmempiä oikkuja.\n\n-- Kaikki on pantava tuon kurjan syyksi, toisti Henriette. -- Hänen\ntähtensä, siksi että hän kieltäytyy, Mouret hävittää rahansa muiden\nseurassa... Mutta vähät minä hänen rahoistaan! Olisin rakastanut häntä\nenemmän, jos hän olisi ollut köyhä. Tiedättehän, kuinka suuresti häntä\nrakastan, te, joka olette ystäväni.\n\nHänen äänensä katkesi, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä; sitten\nantautuen tunteittensa valtaan hän ojensi Bouthemont'lle molemmat\nkätensä. Totta se oli, Mouret oli hänen jumalansa. Nuoruutensa,\nvoitonvarmuutensa voimalla Mouret oli päässyt hänen herrakseen, eikä\nkukaan ennen ollut tyydyttänyt niin täydellisesti hänen rakkautensa ja\nylpeytensä vaatimuksia. Eikä siinä kaikki. Hän alkoi lähetä\nneljääkymmentä, ja jos Mouret jätti hänet, hän ei todellakaan tiennyt,\nmiten korvata tämän suuren rakkauden.\n\n-- Mutta kyllä minä kostan, kuiskasi hän, -- kyllä minä kostan, jos hän\nkäyttäytyy huonosti.\n\nBouthemont piteli yhä hänen käsiään. Henriette oli vielä kaunis.\nOlisihan häntä voinut ajatella, mutta hänestä ei ollut helppoa päästä\nirti, jos häneen kyllästyi, ja Bouthemont ei pitänyt kahleista. Asiaa\nkannatti kuitenkin miettiä. Olisi siitä kenties etuakin harmien\nkorvaukseksi.\n\n-- Minkätähden ette perusta omaa liikettä? Henriette sanoi äkkiä vetäen\nkätensä pois.\n\nBouthemont katsoi häneen hämmästyneenä. Sitten hän vastasi:\n\n-- Se kysyy suuria varoja... Minulla oli viime vuonna sellainen ajatus\nmielessäni. Olen varma, että Pariisissa on vielä tarpeeksi ostajakuntaa\nyhdelle tai parille suurmyymälälle, kun vain osaa valita sopivan\nkaupunginosan. Bon Marché hallitsee vasempaa Seinen rantaa, Louvre\nkeskikaupunkia ja Naisten Aarreaitta länsikaupungin rikkaita\nkortteleita. Pohjoispuoli on vielä jäljellä, ja sinne voisi perustaa\nClichyn aukion tavaratalolle kilpailijan. Olin jo löytänyt mainion\npaikankin lähellä Oopperaa.\n\n-- Entä sitten?\n\nBouthemont nauroi ääneen.\n\n-- Ajatelkaahan, että olin tarpeeksi tyhmä puhuakseni siitä isälleni...\nPyysin häntä lapsellisuudessani keräilemään osakkaita Toulousesta.\n\nHän kertoi nauraen, kuinka isäukko pienessä maaseutukaupassaan purki\nvihaansa Pariisin tavarataloja kohtaan. Vanha Bouthemont oli\nvastannut raivoissaan siitä, että hänen poikansa ansiot kohosivat\nkolmeenkymmeneen tuhanteen, ettei hän aikonut centimelläkään kannattaa\nnoita tavarataloja, jotka olivat kaupankäynnille vain häpeäksi, ja että\nmieluummin hän lahjoitti ystäviensä rahat ja omansa köyhäinkodeille.\n\n-- Ja sitä paitsi, nuori mies jatkoi, -- sellainen yritys vaatii\nmiljoonia.\n\n-- Jospa niitä olisi saatavissa, rouva Desforges sanoi.\n\nBouthemont kävi vakavaksi ja katsoi häntä tutkien. Oliko näissä\nsanoissa muuta kuin mustasukkaisen naisen juonia? Mutta Henriette ei\nantanut hänelle aikaa kysymyksiin, vaan lisäsi:\n\n-- No niin, tiedättehän miten katson etuanne... Otamme asian toiste\npuheeksi.\n\nOvikello oli soinut. Henriette nousi, ja Bouthemont siirsi\nvaistomaisella liikkeellä tuolinsa edemmäksi, ikäänkuin heillä jo olisi\nollut keskenään jotakin salattavaa. Hiljaisuus vallitsi kirkkaassa\nsalissa, jossa oli niin paljon ruukkukasveja ryhmänä ikkunoiden\nvälissä, että ne muodostivat lähes metsikön. Henriette kuunteli\nseisoallaan, katse eteisen oveen tähdättynä.\n\n-- Hän se on, kuiskasi hän.\n\nPalvelija ilmoitti:\n\n-- Herra Mouret, herra de Vallagnosc.\n\nHenriette ei voinut pidättää hermostunutta liikettä. Miksi hän ei\ntullut yksin. Nähtävästi hän oli käynyt hakemassa ystävänsä, koska\npelkäsi kahdenkesken oloa. Sitten hän hymyillen ojensi kätensä\ntervehdykseksi.\n\n-- Harvoin teitä enää saa nähdä! ... hän sanoi. -- Ja teitäkin, herra\nde Vallagnosc.\n\nHenriette tiesi lihoneensa ja epätoivoissaan siitä hän pukeutui mustaan\nsilkkiin hoikentaakseen vartaloaan, mutta hänen hienopiirteiset, tumman\ntukan kehystämät kasvonsa olivat viehättävät. Ja Mouret'lla oli täysi\nsyy, kun hän sulkien naisen katseeseensa tuttavallisen kohteliaasti\nsanoi:\n\n-- Tarpeetonta on kysyä teiltä terveytenne laitaa. Niinhän te olette\nraikas kuin ruusu.\n\n-- Terveyttä on liiaksikin, Henriette vastasi. -- Mutta vaikka olisin\nkuollut, niin te ette olisi tiennyt siitä mitään.\n\nHänen katseensa oli tutkiva, kun se kiintyi Mouret'hen. Tämä näytti\nhermostuneelta ja väsyneeltä, silmäluomet olivat raukeat ja kasvot\nkalvakat.\n\n-- Mutta, hän jatkoi koettaen taivuttaa äänensä leikkisäksi, -- en voi\nsanoa samaa teidän terveydestänne, ette näytä virkeältä tänä iltana.\n\n-- Liiaksi työtä! Vallagnosc sanoi.\n\nMouret teki epämääräisen liikkeen eikä vastannut mitään. Hän oli\nhuomannut Bouthemont'in ja tervehti ystävällisesti päännyökkäyksellä.\nHeidän tuttavuutensa ollessa parhaimmillaan Mouret oli itse käynyt\nhakemassa Bouthemont'in osastolta viedäkseen hänet mukanaan Henrietten\nluo välittämättä iltapäivän kiireestä. Mutta ajat olivat muuttuneet ja\nhän sanoi hiljaa Bouthemont'ille:\n\n-- Olette lähtenyt sangen varhain... Ovat kaivanneet teitä osastolla ja\novat vihoissaan.\n\nHän puhui Bourdonclesta ja muista liikkeen osakkaista ikäänkuin hänellä\nei olisi ollut itsellään valtaa käskeä.\n\n-- Todellako? sanoi Bouthemont levottomasti.\n\n-- Minulla on teille puhumista... Odottakaa minua, niin lähdemme\nyhdessä pois.\n\nMutta Henriette oli jälleen istuutunut ja kuunnellessaan Vallagnoscia,\njoka sanoi rouva de Boves'inkin olevan tulossa, hän piti Mouret'ta\nsilmällä. Tämä oli taas vaiennut ja katseli hajamielisesti\nhuonekaluja ja kattoa. Kun Henriette sitten nauraen valitti, ettei\nhänen teekekkereissään käynyt enää kuin vain herroja, Mouret\nhajamielisyydessään sanoi:\n\n-- Luulin tapaavani täällä paroni Hartmannin.\n\nHenriette kalpeni. Hän tiesi kyllä, että Mouret oli tullut yksinomaan\nparonin tähden, mutta hänen ei silti olisi tarvinnut heittää\nvälinpitämättömyyttään vasten hänen kasvojaan. Samassa ovi aukeni.\nPalvelija tuli sisään, lähestyi Henrietteä, joka kohotti kysyvästi\nkatseensa, ja kumartuen emäntäänsä kohti kuiskasi:\n\n-- Rouva käski ilmoittaa, kun kysyttäisiin päällystakin johdosta. Nyt\nneiti on täällä.\n\nSilloin Henriette hakeakseen mustasukkaisuudelleen lievennystä korotti\näänensä, niin että kaikki varmasti kuulivat, ja sanoi ylenkatseellisen\nkuivasti:\n\n-- Käskekää odottamaan.\n\n-- Pitääkö hänen odottaa rouvan huoneessa?\n\n-- Ei, istukoon eteisessä.\n\nPalvelijan mentyä hän jatkoi tyynesti keskusteluaan Vallagnoscin\nkanssa. Mouret vajonneena uudestaan hajamielisyyteensä oli kuullut\näskeisen ymmärtämättä mistä oli kysymys, kun sitä vastoin Bouthemont,\njoka tiesi mistä oli kysymys, alkoi käydä levottomaksi. Samassa rouva\nMarty astui sisään rouva de Boves'in seurassa.\n\n-- Ajatelkaa, sanoi rouva Marty, -- olin juuri laskeutumassa vaunuista,\nkun näin rouva de Boves'in tulevan jalan pitkin käytävää.\n\n-- Niin, rouva de Boves selitti, -- ilma on niin kaunis, ja kun tohtori\naina käskee minun kävellä...\n\nKun oli kätelty ja tervehditty, hän kysyi Henrietteltä:\n\n-- Aiotteko ottaa uuden palvelijattaren?\n\n-- En, vastasi tämä ihmeissään. -- Kuinka niin?\n\n-- Ajattelin vain, kun näin tuon tytön seisovan eteisessä...\n\nHenriette keskeytti nauraen:\n\n-- Palvelijattariltahan nuo puotineidit kaikki näyttävät, eikö niin...\nHän on täällä erään päällystakin korjauttamisen tähden.\n\nMouret'ssa heräsi epäluulo, ja hän katsoi kiinteästi Henrietteen. Mutta\ntämä jatkoi puhettaan vilkkaasti ja kertoi ostaneensa edellisellä\nviikolla päällystakin Aarreaitasta.\n\n-- Niinkö? Ettekö enää teetäkään vaatteitanne Sauveurilla? kysäisi\nrouva Marty.\n\n-- Teetän kyllä, mutta minun teki mieli kokeilla. Olin jokseenkin\ntyytyväinen ensimmäiseen ostokseeni, matkapukuun... Mutta tällä kertaa\nen onnistunut. Turhaa teidän on väittää vastaan, teidän liikkeestänne\nei saa käypiä pukuja. Niin, minä en ujostele, puhun vain suoraan herra\nMouret'n kuullen... Te ette koskaan pysty pukemaan vähänkään hienompaa\nnaista.\n\nMouret ei ryhtynyt puolustautumaan, katsoi vain tutkivasti Henrietteen.\nHän alkoi jo rauhoittua. Ei kai Henriette olisi uskaltanut.\nBouthemont'in täytyi ottaa hoitaakseen asia.\n\n-- Jos kaikki hienot naiset, jotka ostavat meiltä, myöntäisivät\nostavansa meiltä, hän vastasi leikkisästi, -- niin varmaankin\nhämmästyisitte kuullessanne, kuinka paljon meillä on heidän joukossaan\nasiakkaita. Tilatkaa meiltä puku mittojen mukaan, niin saatte yhtä\nhyvää työtä kuin Sauveuriltäkin ja puolta halvemmalla. Mutta siksi\njuuri, että se on halvempaa, se ei miellytä.\n\n-- Vai ei vaate siis ole hyvä? rouva de Boves sanoi. -- Nyt muistan\ntytönkin. En tuntenut heti, eteisenne on hiukan pimeä.\n\n-- Minustakin kasvot tuntuivat tutuilta, sanoi rouva Marty. -- Menkää\nvain, ystäväni! Älkää meistä välittäkö.\n\nHenriette kohautti välinpitämättömästi olkapäitään.\n\n-- Ei ole kiirettä.\n\nRouvat jatkoivat keskustelua suurten tavaratalojen puvuista. Sitten\nrouva de Boves puhui miehestään, jonka piti mennä tarkastusmatkalle\nSaint-Lo'hon, ja samassa Henriette kertoi, että rouva Guibal oli\nlähtenyt edellisenä iltana Franche-Comté'hen hoitamaan sairasta\ntätiään. Henriette ei sanonut sinä iltana odottavansa rouva\nBourdelais'takaan, joka aina kuukauden lopulla sulkeutui taloonsa\nompelijattaren kanssa tarkastaakseen lapsilaumansa vaatteet. Rouva\nMarty oli silminnähtävän levoton. Hänen miehensä asema Bonaparten\nlyseossa alkoi näet horjua ja häntä uhattiin erolla, sentähden että hän\noli antanut tunteja huonomaineisissa oppilaitoksissa, missä todistuksia\nmyytiin. Täytyihän miesparan ottaa työtä mistä vain annettiin\nvoidakseen suorittaa taloutensa valtavat menot. Hänen vaimonsa nähtyään\nhänen itkevän eräänä iltana erottamisen pelosta oli pyytänyt Henrietteä\npuhumaan hänen puolestaan eräälle opetusministeriön johtajalle.\nHätäisesti rouva Marty kuulusteli nyt Henrietteltä vastausta ja\nrauhoittui, kun uutiset olivat hyvät. Herra Marty oli itsekin aikonut\ntulla tiedustelemaan rouva Desforges'ilta tulevaisuuden näkymiään ja\nkiittämään häntä.\n\n-- Te ette näytä virkeältä, herra Mouret, huomautti rouva de Boves.\n\n-- Liiaksi työtä! herra de Vallagnosc toisti ivallisesti.\n\nMouret säpsähti unelmistaan ja nousi seisomaan hajamielisyyttään\nkatuen. Hän asettui tavalliselle paikalleen keskelle naisten piiriä, ja\nkoko hänen viehättävä vilkkautensa palasi. Hän alkoi puhua\ntalviuutuuksista, joita hän parhaillaan suunnitteli, muun muassa\ntulossa olevasta pitsivarastosta. Rouva de Boves kysyi häneltä\nalençonin pitsien hintaa sanoen aikovansa ostaa niitä. Rouva de Bovesin\ntäytyi tehdä jalkaisin ostosmatkansa, koska ei voinut maksaa\najurinvaunuja, ja hän palasi usein sairaana kotiin vietettyään\ntuntikausia näyteikkunoiden edessä. Hänen päällystakkinsa oli jo\nkahden vuoden vanha ja sentähden hän verhosi mielikuvituksessaan\nruhtinaalliset olkapäänsä milloin milläkin näkemällään kalliilla\nkankaalla. Kun hän sitten heräsi unelmistaan vanhojen pukujensa\nkeskellä ja muisti, että hänen tuskin kannatti toivoakaan parempia,\nhänestä tuntui kuin hänet olisi nyljetty nahattomaksi.\n\n-- Herra paroni Hartmann, ilmoitti palvelija.\n\nHenriette pani merkille Mouret'n mielihyvän, kun paroni tarjosi hänelle\nkätensä. Tervehdittyään naisia paroni katsoi nuoreen mieheen hienoa\nivaa ilmaisevalla katseella, joka väliin vilkastutti hänen suuria\nelsassilaiskasvojaan.\n\n-- Yhä vielä kauniitten vaatteitten lumoissa, hän sanoi hymyillen.\n\nSitten hän talossa tunnettuna ystävänä uskalsi lisätä:\n\n-- Eteisessä on sangen viehättävä nuori tyttö... Kuka hän on?\n\n-- Onpahan vain ... sanoi rouva Desforges ylpeällä äänellä, -- muuan\npuotineiti, joka odottaa.\n\nEteisen ovi oli jäänyt raolleen, sillä palvelija kulki edestakaisin\nkattaen teepöytää. Hän pani kiinalaiskupit kauniiseen järjestykseen ja\ntoi voileipä- ja leivoslautaset. Laajassa salissa kirkas, vihreiden\npalmujen lieventämä päivä kultasi pronssikoristeet ja heitti iloisia\nheijastuksia huonekalujen silkkipäällyksille. Joka kerta, kun ovi\naukeni, vilahti näkyviin synkkä eteinen, jossa oli valoa sen verran\nkuin himmeäksi hiottujen lasiruutujen kautta pääsi. Keskellä pimeyttä\nseisoi liikkumaton varjo. Jo puoli tuntia Denise oli odottanut siellä\nseisoallaan. Siellä oli kyllä nahalla verhoiltu penkki, mutta häntä ei\nhaluttanut istuutua. Hänen ylpeytensä pani vastaan, sillä hän tajusi,\nettä talon rouva antoi tahallaan hänen odottaa nöyryyttääkseen häntä.\nRouvat ja paroni olivat ohikulkiessaan vilkaisseet häneen. Sorina\nkantautui hänen luokseen puuskittain vihlaisten hänen korviaan, ja\nympäristön hienostunut mukavuus tuntui hänestä loukkaukselta. Kerran\noven äkkiä avautuessa hän oli huomannut Mouret'n. Tämäkin puolestaan\noli jo arvannut.\n\n-- Teidän myyjättäriännekö hän on? kysyi paroni.\n\nMouret'n oli jo onnistunut voittaa liikutuksensa.\n\nHänen äänessään vain oli värähdys, kun hän vastasi:\n\n-- Luultavasti, mutta en tiedä kuka.\n\n-- Se on se pieni, vaalea, valmiiden vaatteiden osastolta, rouva Marty\npisti kiireesti väliin. -- Luulen kuulleeni, että hän on alajohtajatar.\n\nHenriette katsoi pitkään Mouret'hen.\n\n-- Vai hän se on, Mouret sanoi.\n\nLisäämättä enempää hän otti puheeksi Preussin kuninkaan kunniaksi\npidettävät juhlat, joista ensimmäiset oli vietetty edellisenä iltana.\nMutta paronilla oli aavistuksensa, eikä häntä ollut helppo pettää. Hän\ntahtoi tietää minkälaisia tavaratalojen myyjättäret todellisuudessa\nolivat, ja hän kyseli, mistä he tulivat ja olivatko heidän tapansa niin\nhuonot kuin sanottiin. Syntyi pitkä keskustelu.\n\n-- Todellako? Sanotte heidän olevan hyvätapaisia? hän toisti.\n\nMouret puolusti niin innokkaasti myyjättäriensä tapoja, että Vallagnosc\npurskahti nauruun. Bouthemont tuli isäntänsä avuksi. Hyvä Jumala,\nolihan heitä vähän joka lajia, oli häijyjä ja kunnon tyttöjä. Sitä\npaitsi taso oli kohoamassa. Ennen muotiliikkeisiin ei saatu kuin\nkauppa-alalla rappioituneita, epäilyttäviä ja köyhiä tyttöjä, kun nyt\nsitä vastoin esimerkiksi Sèvres'inkadun perheet kasvattivat tyttärensä\nvarta vasten Bon Marchén palvelukseen kelpaaviksi. Jos he tahtoivat\nkäyttäytyä hyvin, ei mikään heitä siitä estänyt, sillä heidän ei\ntarvinnut pitää huolta ruoastaan eikä asunnostaan, niinkuin\ntyöläistyttöjen oli pakko tehdä, vaan heillä oli talosta ruoka ja\nasunto, sanalla sanoen taattu toimeentulo, jos tosin työtäkin oli.\nPahinta oli heidän epämääräinen yhteiskunnallinen asemansa. He eivät\ntarkalleen tienneet minne kuuluivat, liikeapulaisiinko vai\nsäätyläisluokkaan. Joutuneina näin ylellisyyden palvelukseen ilman\nmitään perustavaa kasvatusta heistä oli muodostunut aivan erityinen\nsäätyluokka, jolla ei ollut vielä nimeä. Tästä heidän asemansa\nkieroudesta kaikki epäkohdat johtuivat.\n\n-- Minä, sanoi rouva de Boves, -- en tunne epämiellyttävämpiä ihmisiä.\nMonta kertaa tekisi mieli lyödä heitä korvalle.\n\nKaikki rouvat ryhtyivät yhteen ääneen moittimaan! Heidän sanoissaan\nilmeni myyntipöytien ympärillä raivoavan sodan katkeruus, sodan, jota\nnainen käy naista vastaan, raha kauneutta vastaan, myyjättäret\nkadehtimiaan ja matkimiaan hienosti puettuja rouvia vastaan ja\npikkuporvariston naiset silkkipukuisia myyjättäriä vastaan, jotka eivät\nsuostuneet nöyrästi kiittämään viidenkymmenen centimen ostoksesta.\n\n-- Jätetään jo, päätti Henriette. -- Myytävänähän nuo kurjat olivat\nniinkuin heidän tavaransakin.\n\nMouret osasi hillitä itsensä niin, että pystyi vielä hymyilemäänkin.\nParoni tarkasteli häntä liikuttuneena hänen itsehillitsemistaidostaan.\nKääntääkseen keskustelun toisaalle hän palasi Preussin kuninkaan\nkunniaksi pidettäviin juhliin. Komeat niistä kuului tulevan ja koko\nPariisin kauppa niistä hyötyi. Henriette ei sekaantunut keskusteluun,\nistui vain ääneti ja epäröi mitä tehdä. Hän olisi vielä mielellään\nunohtanut Denisen eteiseen, mutta hän pelkäsi, että Mouret, joka oli\nsaanut asiasta vihiä, lähtisi ennen aikojaan. Hän teki päätöksensä ja\nnousi nojatuolistaan.\n\n-- Sallitteko? hän kysyi.\n\n-- Tietysti, ystäväiseni, sanoi rouva Marty. -- Kuinka muuten! Kyllä\nminä hoidan emännän tehtävät teidän poissa ollessanne.\n\nHän nousija alkoi kaataa teetä kuppeihin. Henriette oli kääntynyt\nparonin puoleen.\n\n-- Jäätte kai vielä vähäksi aikaa?\n\n-- Kyllä, minulla on puhumista herra Mouret'lle. Aiomme anastaa\nitsellemme pienen salinne.\n\nHenriette lähti, ja hänen kadotessaan ovesta hänen musta silkkinen\nhameensa laahasi lattiaa kahisten kuin risukossa mateleva käärme.\n\nParoni toimi heti niin, että sai Mouret'n mukaansa pieneen saliin\njättäen Bouthemont'in ja Vallagnoscin pitämään naisille seuraa. Ikkunan\nedessä seisoen he puhelivat hiljaa. Oli suuria tekeillä. Mouret oli jo\nkauan hautonut ajatustaan koko Kiinteistöpankin omistaman alueen\nanastamiseksi omiin tarkoituksiinsa, ja niin kauan kun hänellä ei ollut\nuuden Dix-Décembrenkadun varrella olevia tontteja, hän ei ollut\ntyytyväinen, sillä juuri tähän hän tahtoi pystyttää tavaratalolleen\nmonumentaalisen pääjulkisivun saavuttamiensa voittojen pysyväksi\nmuistomerkiksi. Niin kauan kun hänen talonsa pääovi oli vanhan Pariisin\nahtaalle ja pimeälle Neuve-Saint-Augustininkadulle, hänen työnsä tuntui\nhänestä vajanaiselta, kaipasi johdonmukaisuutta. Hän tahtoi ulottaa\nvaikutuksensa uuteenkin Pariisiin, vasta avatulle puistokadulle, joissa\npariisilaiset päivänpaisteessa parveilivat; hän halusi vallita ja\nvaikuttaa jättiläismäisellä liikepalatsilla, varjostaa vielä enemmän\nkaupunkia kuin vanha Louvre. Mutta tähän asti hänen aikeensa olivat\nkohdanneet lujaa vastarintaa Kiinteistöpankin taholta, joka ei tahtonut\nluopua hotellihankkeestaan. Mahtavan, Grand-Hotelille vertoja vetävän\nmatkailijahotellin piirustukset olivat jo valmiit, ja perustuksen\nkaivaminen aiottiin alkaa, niin pian kuin uusi katu oli raivattu.\nMouret oli kuitenkin viimeistä hyökkäystä tehdessään melkein jo\nvoittanut puolelleen paroni Hartmannin.\n\n-- No niin, alkoi paroni, -- meillä oli kokous eilen ja kun luulin\ntapaavani teidät täältä, tahdoin tulla kertomaan teille miten se\npäättyi... He panevat yhä vastaan.\n\nNuori mies teki hermostuneen liikkeen.\n\n-- Se on vastoin kaikkea järkeä, hän sanoi... -- Mihin he perustavat\nkantansa?\n\n-- Hyvä Jumala, he sanovat samaa kuin minäkin olen sanonut ja vieläkin\nmelkein tahtoisin sanoa... Teidän julkisivunne on vain koristukseksi,\nja lisärakennuksista ei olisi talon tilavuuteen nähden suurtakaan\nhyötyä, tuskin kymmenenneksenkään lisäystä. Olisi mieletöntä tuhlata\nniin paljon rahaa pelkästään mainostamisen vuoksi.\n\nMouret suuttui.\n\n-- Mainostamisen vuoksi!... Sellainen mainostaminen on ainakin\nlaadultaan pysyvää, koska se on kivestä tehtyä, ja ennen me häviämme\nkuin se... Eivätkö he sitten pysty ymmärtämään, että liikkeemme paisuu\nsiitä kymmenkertaiseksi. Kahdessa vuodessa saamme rahamme takaisin. Ei\nkai se ole hukkaan mennyttä alaa, joka tuottaa äärettömän suuria\nkorkoja! Saattepa nähdä miten ostajajoukot lisääntyvät, kun\nniiden ei päästäkseen sisään meille tarvitse enää tungeskella\nNeuve-Saint-Augustininkadulla, vaan ne pääsevät vapaasti niin leveää\ntietä, että kuudet vaunut sopivat rinnan ajamaan.\n\n-- Saattaa olla, paroni jatkoi nauraen. -- Mutta niinkuin olen aina\nsanonut, teidän runoilijaluonteenne lennättää teidät liian korkealle.\nNäiden herrojen mielestä olisi varomatonta laajentaa ylenmäärin\nliikettänne. He tahtovat olla varovaisia teidän puolestanne.\n\n-- Varovaisiako! Minkä tähden! En ymmärrä... Eivätkö selvät numerot\nriitä heille todisteiksi. Alussa viidensadantuhannen pääoma\nkierrettyään neljä kertaa tuotti kaksi miljoonaa liikevaroja. Sitten\nsaatiin neljä miljoonaa, ja kun nämä olivat kiertäneet kymmenen kertaa,\nsaatiin niistä neljänkymmenen miljoonan vaihto. Nyt tapahtuneiden\nlaajennusten jälkeen viimeinen inventoimisemme osoittaa liikevaihdon\nkohonneen kahdeksaankymmeneen miljoonaan. Pääoma, joka ei ole\nsanottavasti lisääntynyt, sillä se ei nykyään ole kuin kuusi miljoonaa,\non siis liikkeessämme kiertänyt enemmän kuin kaksitoista kertaa.\n\nHän korotti ääntään takoen oikean käden sormilla vasempaa kämmentään\nnaksautellen miljooniaan niinkuin olisi särkenyt pähkinöitä.\n\n-- Niin, niin, tiedän kyllä... Mutta ette kai usko menestyvänne aina\nnäin hyvin.\n\n-- Miksen uskoisi! sanoi Mouret joutumatta hämilleen. -- Ei ole mitään\nsyytä pysähtymiseen. Pääoma voi kiertää viisitoistakin kertaa. Siitä on\njo aikoja, kun sitä ennustin. Muutamilla osastoilla se kiertää\nkaksikymmentäviisi, jopa kolmekymmentäkin kertaa. Sitten... No niin,\nsitten kai tulee jokin neuvoksi. Kyllä siitäkin vielä pääsee ylöspäin.\n\n-- Ja lopuksi kai aiotte kulauttaa kurkkuunne kaikki Pariisin\nmiljoonat, niinkuin tyhjennetään vesilasi?\n\n-- Tietysti. Onhan Pariisi naisten oma ja naiset meidän.\n\nParoni pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häneen\nisällisen hyväntahtoisesti.\n\n-- Kuulkaa, olette kelpo nuori mies ja minä pidän teistä paljon. Teitä\nei voi vastustaa. Meidän täytyy vielä todenteolla ottaa asia\nharkittavaksi, ja kenties silloin onnistumme saattamaan heidät\njärkiinsä. Mitä teihin tulee, meillä ei tähän asti ole ollut\nvalittamisen syytä. Osinkojen suuruus hämmästyttää pörssimiehiä...\nOikeassa kai olette, ja parempi on panna rahansa teidän koneeseenne\nkuin tuohon toistaiseksi epävarmaan hotelliyritykseen.\n\nMouret'n kiihtymys laimeni. Hän kiitti paronia, mutta panematta siihen\ntavallista innostustaan. Hänen salaa kytevä levottomuutensa heräsi\nuudelleen, ja hänen silmänsä kääntyivät läheisen huoneen ovea kohti.\nParoni näki sen, ja Vallagnosc, joka tuli paikalle, kun huomasi, ettei\nliikeasioista enää ollut puhe, kuuli tuon vanhan paatuneen elostelijan\nsanovan leikkisästi:\n\n-- Kuulkaa, joko alkavat kostaa?\n\n-- Kutka? Mouret kysyi hämillään.\n\n-- Naiset tietysti... Te olette jo tarpeeksi kauan hallinnut heitä, nyt\non heidän vuoronsa.\n\nParoni oli hyvällä tuulella. Hän oli kuullut puhuttavan nuoren miehen\nhuomiotaherättävistä lemmenseikkailuista, ja jutut näyttelijättären\ntalosta ja muista tuhlauksista jonninjoutavien tyttöjen hyväksi toivat\nhänelle mieleen hänen oman nuoruutensa kirjavat kokemukset ja olivat\nhänelle ikäänkuin puolustukseksi. Hän tunsi sydämensä heltyvän.\n\n-- En todellakaan ymmärrä, toisti Mouret.\n\n-- Älkäähän nyt... Ymmärrätte aivan hyvin. Aina naiset lopuksi pääsevät\nvoitolle. Minä ajattelinkin, että kerskaamista se vain oli, kun\nsanoitte itsenne niin väkeväksi. Ja siinä nyt näette. Kiinni olette.\nSemmoista se on. Käyttäkää naista hyödyksenne, kiskokaa häneltä minkä\nvähänkin voitte, mutta, uskokaa minua, kyllä hän kiskoo omansa takaisin\nja täydellä mitalla vielä... Olkaa varuillanne, enemmän hän teiltä saa\nverta ja rahoja, kuin mitä te olette hänestä puristanut.\n\nHän nauroi vielä kovemmin, ja Vallagnosc hänen vieressään yhtyi\nnauruun.\n\n-- Hyvä Jumala, täytyyhän kokea kaikki, tunnusti Mouret lopuksi ollen\nhänkin nauravinaan. -- Tympäiseväksihän raha käy, jos sitä ei osaa\nkuluttaa.\n\n-- Siinä asiassa olen kanssanne yhtä mieltä. Huvitelkaa vain, ystäväni.\nMinä en ole mikään siveyden saarnaaja, enkä ole levoton teille\nuskomiemme tärkeiden etujen puolesta. Ilot on kaikki nautittava, siitä\npää vain selviää. Eikä ole vaarallista, vaikka rahat menisivätkin, kun\nosaa hankkia uutta... Mutta jos ei rahasta välittäisikään, niin ovathan\nhuolet.\n\nHän vaikeni, ja hänen hymynsä kävi kaihoisaksi. Kaukaisten surujen\nmuistot kohosivat vanhan epäilijän mielessä pinnalle. Hän oli seurannut\nHenrietten ja Mouret'n kaksintaistelua asiantuntijana, jonka sydämessä\nmuiden lemmenvaiheet vielä herättävät vastakaikua, ja hän ymmärsi, että\nheidän suhteessaan ratkaisu oli nyt tullut ja että Denise, jonka hän\noli nähnyt eteisessä odottamassa, oli jouduttanut ratkaisua.\n\n-- Mitä huoliin tulee, niin ne eivät kuulu minun erikoisalaani, Mouret\nsanoi uhmailevasti. -- Hyvä sekin, että maksan.\n\nParoni katseli häntä vähän aikaa ääneti. Sitten tahtomatta väittää\npitemmälti vastaan hän lisäsi hiljaa:\n\n-- Älkää tekeytykö pahemmaksi kuin olette... Teiltä jää siihen muutakin\neikä ainoastaan rahaa. Ruumistanne ja vertanne siihen jää, ystäväni...\n\nHän keskeytti ja kääntyi Vallagnoscin puoleen kysyen leikkisästi:\n\n-- Eikö ole totta, että niin käy?\n\n-- Niinhän sanotaan, herra paroni, tämä vastasi.\n\nJuuri tällä hetkellä viereisen huoneen ovi avautui. Mouret, joka aikoi\nvastata, säpsähti, ja he kääntyivät kaikki kolme. Rouva Desforges pisti\nnauraen päänsä ovenraosta ja huusi kiireisellä äänellä:\n\n-- Herra Mouret! Herra Mouret!\n\nHuomatessaan herrat hän jatkoi:\n\n-- Oh, anteeksi, hyvät herrat! Sallitteko, että ryöstän teiltä hetkeksi\nherra Mouret'n. Ei kai ole liikaa, jos hän tulee antamaan minulle\nneuvoja, kun on kerta myynyt niin huonosti istuvan takin. Tyttö on\naivan mahdoton, ei osaa kerrassaan mitään... Kas niin, tulettehan.\n\nMouret epäröi peläten kohtausta, jonka hän arvasi olevan tulossa. Mutta\nhänen täytyi totella. Paroni sanoi isällisen käskevästi, mutta samalla\nivallisesti:\n\n-- Kiirehtikää toki, ystävä hyvä! Rouva tarvitsee teitä.\n\nMouret päätti mennä. Ovi sulkeutui hänen takanaan, ja sittenkin hän\nluuli vielä kuulevansa Vallagnoscin ivallisen naurun. Siitä lähtien kun\nHenriette oli poistunut salista ja hän tiesi Denisen olevan tuon\nmustasukkaisen naisen käsissä suljettujen ovien takana, hän oli\ntuntenut yhä lisääntyvää tuskaa, hermostuneen mielen ahdistusta, joka\nsai hänet kuuntelemaan ja vavahtamaan, ikäänkuin kaukainen itku olisi\nkaikunut hänen korvissaan. Mitähän kidutusta nainen keksikään\nuhrilleen? Ja koko hänen rakkautensa, rakkaus, jonka olemassaoloa hän\nvielä itsekin hämmästyi, pyrki Denisen luo tueksi ja lohdutukseksi.\nTämä rakkaus, jonka viehätys oli niin suuri silloinkin, kun se tuotti\nkärsimystä, oli hänelle aivan uusi kokemus. Naiset, joille hän oli\nennen lahjoittanut lyhyiden joutohetkiensä lemmen, olivat olleet\nhänelle vain ajanvietettä, joskus aineellisten etujen saavuttamisen\nvälikappaleita. Henriettekään ei ollut hänelle sen enempää, vaikka tuon\nhienon ja kauniin naisen omistaminen hiveli hänen ylpeyttään. Kun hän\noli palannut ystävättäriensä luota tyynenä, kaipausta tai huolta\ntuntematta, hän oli mennyt nukkumaan onnellisena vapaudesta, jota hän\nnaimattomana miehenä nautti. Nyt sitä vastoin hänen sydämensä oli\ntäynnä tuskaa. Päivällä hän ei kyennyt iloitsemaan vapaudestaan, ja\nyöllä uni pakeni hänen yksinäistä vuodettaan. Denise oli aina hänen\nmielessään. Nytkin hän ajatteli vain tätä ja tahtoi päästä suojelemaan\nhäntä, vaikka hän tiesi joutuvansa ikävään kohtaukseen.\n\nHe kulkivat ensin tyhjän makuuhuoneen läpi. Sitten rouva Desforges\navasi erään oven ja astui pukuhuoneeseensa. Suuri huone oli verhoiltu\npunaisella silkillä, ja siellä oli marmorinen pukeutumispöytä sekä\nsuurilla peiliovilla varustettu kolmiosainen kaappi. Kummallakin\npuolella kaappia paloi nikkelöityjen varsien päässä kaksi kaasuliekkiä,\nsillä huoneessa alkoi olla jo pimeä; ikkunat olivat pihalle päin.\n\n-- Kas niin, Henriette sanoi, -- kenties nyt onnistun paremmin.\n\nMouret'n astuessa sisään Denise seisoi kaasun eloisassa valossa. Hän\noli hyvin kalpea, vaatimaton kasmirnuttu yllä ja päässä musta hattu.\nKäsivarrellaan hän piteli Aarreaitasta ostettua päällystakkia. Hänen\nkätensä vavahtivat hiukan, kun hän näki Mouret'n.\n\n-- Olen pyytänyt herraa arvostelemaan, sanoi Henriette. -- Auttakaa\ntakki päälleni.\n\nDenise pani vaipan hänen hartioilleen. Ensimmäisessä koetuksessa hän\noli jo nipistänyt nuppineuloilla olkapäistä sisään, sillä takki oli\nliian väljä. Henriette kääntyili peilin edessä nähdäkseen miten se\nistui.\n\n-- Katsokaa nyt tekin, hän sanoi kääntyen Mouret'n puoleen, -- voiko\ntätä hyväksyä?\n\n-- Ei se ole hyvä, näkeehän sen jokainen, Mouret vastasi päästäkseen\nnopeammin asiasta. -- Mutta ei se tee mitään. Neiti ottaa uuden mitan\nja me teemme toisen.\n\n-- Ei käy! Minä tahdon tämän ja minä tarvitsen sen heti, Henriette\nvastasi kiivaasti. -- Mutta se on rinnasta liian ahdas ja istuu selästä\nkuin säkki.\n\nSitten hän kääntyi Deniseen ja sanoi kuivasti:\n\n-- Ei se sillä parane, että katsotte. Korjatkaa, keksikää jokin keino.\nSehän on teidän asianne.\n\nVastaamatta Denise alkoi uudestaan pistellä neuloja. Se vei paljon\naikaa. Olkasaumat oli kumpikin korjattava. Sitten hänen täytyi melkein\nasettua polvilleen vetääkseen vaipan edestä pitemmäksi. Rouva Desforges\ntytön nöyryytyksestä mielissään antautui vastustelematta hänen\nkäänneltäväkseen. Ankaran näköisenä kuin palvelijattareensa tyytymätön\nemäntä hän antoi jyrkät käskynsä pitäen koko ajan Mouret'ta silmällä\nhavaitakseen tämän kasvoissa hermostumisen oireita.\n\n-- Pankaa tuohon neula! Ei sinne, tuonne, hihan puolelle. Ettekö nyt\nymmärrä?... Tuo vasta on aivan hullusti. Nythän tasku näkyy... No,\nvarokaahan toki, ettette pistä!\n\nKahteen kertaan Mouret koetti astua väliin lopettaakseen kohtauksen.\nHäntä tympäisi hänen rakkautensa kohteen nöyryyttäminen ja hän rakasti\nDeniseä vielä enemmän, rajattomaan hellyyteen asti, tämän säilyttämän\nylvään äänettömyyden johdosta. Joskin tytön kädet vapisivatkin\ntuollaisen hänen nähtensä osoitetun kohtelun tähden, hän paneutui\nkuitenkin tyynesti tehtäväänsä. Rouva Desforges mietti uusia keinoja\nhuomatessaan, ettei tällä tavalla päässyt tarkoitustensa perille, ja\nrupesi kohtelemaan Mouret'ta rakastajanaan.\n\n-- Kuulkaahan, ystäväni, hän sanoi, kun neulat alkoivat loppua, --\nantakaapa tuo pieni norsunluurasia pukeutumispöydältä... Eikö siinä\nollutkaan neuloja... No, olkaa hyvä ja hakekaa niitä makuuhuoneesta,\nuunin reunalta, tiedättehän, peilin vierestä.\n\nJa hän kohteli Mouret'ta niinkuin kohdellaan taloon kuuluvaa, joka\nviettää siellä päivänsä ja yönsä ja tietää missä kammat ja harjat\npidetään. Kun Mouret toi neulat, hän otti ne yksitellen pakottaen\nmiehen seisomaan vieressä, katsoen häntä silmiin ja puhuen hänelle\nhiljaa.\n\n-- Enhän toki ole kyttyräselkäinen, vai mitä... Pankaahan kätenne\ntuonne ja koettakaa olkapäitäni. Sellainenko vartaloni todella on?\n\nDenise kohotti hetkeksi katseensa vielä kalpeampana kuin ennen, sitten\nhän jatkoi neulojen pistelemistä. Mouret ei voinut nähdä hänestä muuta\nkuin kauniit vaaleat hiukset, jotka paksuun solmuun sidottuina\nvarjostivat hentoa niskaa, mutta väristys, joka niskassa näkyi, sai\nhänet aavistamaan kasvoilla kuvastuvan häpeän ja inhon. Nyt ei kai enää\nollut toivoakaan, että Denise huolisi hänestä. Tyttö hylkäisi hänet nyt\nvarmasti ja luovuttaisi takaisin tuolle naiselle, joka ei salannut\nlemmenliittojaan vieraaltakaan. Hän tunsi värisevänsä vihasta ja\npuristi kätensä nyrkkiin kuin lyödäkseen. Kuinka saada hänet\nvaikenemaan? Kuinka saada Deniselle selväksi hänen suuri rakkautensa,\nettä hän ajatteli yksin häntä, että hän uhrasi hänelle kaikki entiset,\nlyhytaikaiset lempensä. Huonomaineinen tyttökään ei olisi käyttäytynyt\nniin epähienosti kuin tämä säätyläisrouva. Mouret veti kätensä pois\ntoistaen:\n\n-- Teidän on tarpeetonta näin itsepintaisesti pysyä oikussanne, koska\nminunkaan mielestäni tämä ei ole hyvä.\n\nToinen kaasuliekeistä sihisi, ja huoneen raskaassa ja hikisessä ilmassa\nei kuulunut vähään aikaan muuta ääntä. Kaapin peilioviin kuvastuivat\nkirkkaassa valossa kylpevät punaiset silkit ja niiden loistavaa taustaa\nvastaan molempien naisten varjot. Korkitta jäänyt hajuvesipullo levitti\nhuoneeseen hienoa verbenan tuoksua, epämääräistä ja haihtuvaa kuin\nkuihtuvasta kukkavihkosta lähtevä tuoksu.\n\n-- Nyt, hyvä rouva, tässä kaikki, mitä voin tehdä, sanoi Denise\nnousten.\n\nHänen voimansa olivat lopussa. Jo kaksi kertaa hän oli pistänyt\nneulalla sormeensa, sillä hänen silmänsä olivat aivan hämärtyneet.\nOliko Mouret naisen kanssa samassa juonessa? Hänen tahdostaanko hänet\noli kutsuttu tänne. Kostoako se oli? Ajatus tuntui puistattavalta. Hän\nei muistanut koskaan, ei kovimman puutteensakaan päivinä, tarvinneensa\nnäin paljon rohkeutta pysyäkseen pystyssä. Ei se mitään, että häntä\nitseään nöyryytettiin, mutta se, että hänen täytyi nähdä heidät melkein\nsylitysten, että he julkesivat käyttäytyä näin hänen nähtensä,\nikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan.\n\nHenriette tarkasteli itseään peilissä. Hän puhkesi uudestaan koviin\nsanoihin:\n\n-- Leikkiä te kai laskette. Vielä huonomminhan se istuu kuin ennen!...\nKatsokaa kuinka se lyö kurtuille rinnasta. Minähän näytän aivan\nmuodottomalta.\n\nSilloin Denise, jonka kärsivällisyys oli lopussa, sanoi:\n\n-- Rouva ei ole enää aivan solakka. Emmehän me voi sille mitään, että\nrouva on lihonut.\n\n-- Lihonut, niinkö sanotte! huudahti Henriette, joka vuorostaan kalpeni\nvihasta. -- Rupeatte nenäkkääksi! Parasta taitaa olla, että pidätte\nmielipiteenne omananne.\n\nHe katsoivat toisiinsa vihasta väristen. Säätyero oli kadonnut.\nRouvasta ja puotineidistä ei ollut jäljellä enää kuin kaksi naista,\njotka rakkaus samaan mieheen teki toistensa arvoisiksi. Toinen oli\nriisunut kiivaasti vaipan yltään heittäen sen tuolille, toinen viskasi\nviimeiset neulat kädestään pesupöydälle.\n\n-- Mikä minua kummastuttaa, rouva Desforges sanoi, -- on se, että herra\nMouret hyväksyy tuollaisen julkeuden... Luulin teitä tarkemmaksikin\nhenkilökuntanne suhteen, herra Mouret.\n\nDenise oli jo ennättänyt rauhoittua ja vastasi hiljaisesti.\n\n-- Jos herra Mouret pitää minut palveluksessaan, niin se tapahtuu\nsiksi, ettei hänellä ole mitään muistuttamista minua vastaan... Olen\nvalmis pyytämään teiltä anteeksi, jos hän vaatii sen.\n\nMouret kuunteli heidän riitaansa tietämättä mitä vastata. Naisten\nkiistat vaivasivat häntä, hän hermostui ja ne loukkasivat hänen\nkauneudentajuaan. Henriette odotti häneltä Denisen tuomitsevaa sanaa,\nja kun sitä ei kuulunut, hän sinkautti heitä vastaan viimeisen\nherjauksensa:\n\n-- Hyvä on, herra Mouret. Jos minun täytyy omassa kodissani kestää\nteidän rakastajattarienne hävyttömyyksiä, niin... Mistä katuojasta\nlienettekään hänet löytänyt!\n\nKyyneleet kohosivat Denisen silmiin. Jo kauan hän oli pidättänyt niitä,\nmutta tätä loukkausta hän ei jaksanut enää kestää. Kun Mouret näki\nhänen itkevän palkitsematta pahaa pahalla, arvokkaana epätoivossaan,\nhän ei enää epäröinyt, vaan totellen sydämensä käskyä tarttui hänen\nkäteensä ja sanoi:\n\n-- Lähtekää pois, lapsi parka, ja unohtakaa tämä talo.\n\nHenriette katseli heitä mykkänä hämmästyksestä ja vihasta.\n\n-- Odottakaa, Mouret jatkoi käärien itse vaatteen kokoon, -- viekää\ntämä mennessänne. Rouva saa ostaa toisen muualta... Älkääkä itkekö,\npyydän teitä. Tiedättehän kuinka suuresti kunnioitan teitä.\n\nHän saattoi Denisen ovelle ja sulki sen hänen jälkeensä. Denise ei\nollut sanonut sanaakaan. Hänen poskilleen vain oli kohonnut heleä puna\nja hänen silmiinsä uusia kyyneleitä, sanomattoman suloisia.\n\nHenriette, joka sai tuskin hengitetyksi, oli ottanut nenäliinan ja\npuristi sitä suutaan vastaan. Hänen laskelmansa olivat johtaneet\nväärään tulokseen, hän oli itse tarttunut virittämäänsä ansaan.\nMustasukkaisuutensa kiduttamana hän katui nyt, että oli mennyt liian\npitkälle. Hylätty sellaisen tyttörievun tähden, häväisty tämän nähden!\nLoukkaus oli sattunut hänen ylpeyteensä enemmän kuin hänen\nrakkauteensa.\n\n-- Tuota tyttöäkö te siis rakastatte! hän sai vaivoin sanotuksi, kun he\nolivat jääneet kahden.\n\nMouret ei vastannut heti. Hän käveli ikkunalta ovelle ja takaisin\nkoettaen voittaa liikutuksensa. Vihdoin hän pysähtyi ja vastasi\nkohteliaasti pakottaen äänensä kylmäksi:\n\n-- Kyllä, rouva.\n\nKaasuliekki sihisi yhä tuoksujen raskauttamassa ilmassa. Peilissä\nkuvastuvien silkkien pohjalla ei häilynyt enää varjoja. Koko huone\ntuntui vajonneen synkkään toivottomuuteen. Henriette heittäytyi tuoliin\nistumaan vääntäen nenäliinaa vapisevissa käsissään. Nyyhkytysten\nkatkomalla äänellä hän huokasi kerta toisensa perästä:\n\n-- Hyvä Jumala, kuinka olen onneton!\n\nMouret katsoi häntä hetkisen liikkumatta. Sitten hän kääntyi ja poistui\nhuoneesta. Yksin jäätyään Henriette itki hiljaa lattialle ja pöydälle\nkylvettyjen nuppineulojen keskellä.\n\nPalatessaan pieneen saliin Mouret tapasi Vallagnoscin siellä yksin,\nsillä paroni oli mennyt takaisin naisten luo. Koska hän ei ollut vielä\naivan tyyntynyt, hän meni istumaan sohvaan, ja Vallagnosc, joka huomasi\nhänen liikutuksensa, asettui ystävällisesti hänen eteensä kätkeäkseen\nhänet uteliailta katseilta. Aluksi he katselivat toisiaan ääneti.\nSitten Vallagnosc, jota toisen mielenahdistus salaa huvitti, kysyi\nilkamoiden:\n\n-- Taidat huvitella?\n\nMouret ei tuntunut heti ymmärtävän. Mutta sitten hänelle muistuivat\nmieleen heidän keskustelunsa elämän tyhjyydestä ja nurinkurisesta\nturhuudesta, ja hän vastasi:\n\n-- Niin teenkin. En ole koskaan ennen tuntenut eläväni niin vahvasti\nkuin tunnen nyt... Älä pilkkaa, vanha toveri! Ne hetket, jolloin kärsii\nkuollakseen, ovat sittenkin lyhyimmät.\n\nVaikka hänen äänensä oli täynnä kyyneleitä, hän jatkoi naurusuin:\n\n-- Sinähän tiedät kaiken, eikö niin? Kilvan he runtelivat sydäntäni.\nMutta ei se mitään. Hyviltähän heidän iskemänsä haavatkin tuntuvat,\nmelkein yhtä hyviltä kuin suudelmat... Olen murtunut, voimani ovat\nlopussa. Yhdentekevää! Et voi uskoa, kuinka sittenkin rakastan\nelämää!... Täytyyhän minun lopulta saada omakseni tuo tyttö.\n\n-- Entä sitten? kysyi Vallagnosc.\n\n-- Entäkö sitten?... No, ainakin olen saanut hänet omakseni, eikö siinä\nkyllin?... Jos luulet itseäsi väkeväksi vain sentähden, että\ntyhmyydessäsi kieltäydyt kärsimästä, niin erehdyt. Narri olet, siinä\nkaikki!... Koeta kerrankin voimiesi takaa saada omaksi joku, ja kun\nsitten saat hänet, olet yhdessä tuokiossa vapaa kaikista tuskistasi.\n\nMutta Vallagnosc ei luopunut pessimismistään. Hän sanoi työtä turhaksi,\nkoska rahallakaan ei voinut ostaa kaikkea. Olisipa hän ollut Mouret'in\nasemassa, niin hän olisi sulkenut liikkeensä ja heittäytynyt\npitkäkseen, sormeaankaan liikuttamatta, niin pian kuin hänelle olisi\nkäynyt selville, ettei hän kaikilla miljoonillaan voinut ostaa\nrakastettunsa lempeäkään. Mouret oli käynyt vakavaksi kuunnellessaan\nhänen sanojaan. Hän ei suostunut tunnustamaan tahtoaan voimattomaksi,\nkaikkivaltias se oli, ja hän jatkoi kiivaasti:\n\n-- Tahdon hänet omakseni ja saan hänet!... Ja vaikka en saisikaan\nhäntä, niin työstäni en luovu. Näkisit minkä koneiston silloin\npystyttäisin parantuakseni. Suurenmoista se sittenkin olisi... Sitä\nsinä et ymmärrä, sillä muuten tietäisit, että työssä on palkka\nitsessään. Toimia, luoda, taistella, voittaa esteet tai joutua\ntappiolle, siinä on ihmiskunnan ilo ja terveys.\n\n-- Huumausta tuskille, ei muuta, mutisi toinen.\n\n-- Huumausta tai ei, parempi se... Ja koska kerran on kuoltava, niin\nparempi minusta on kuolla rakkaudesta kuin elämään kyllästymisestä.\n\nHe nauroivat molemmat, sillä viimeiset lauseet toivat kummankin mieleen\nkouluajat. Silloinkin Vallagnosc laiskalla äänellään oli saarnannut\nolemisen mitättömyyttä. Hän miltei kerskaili elämänsä tyhjyydellä ja\nliikkumattomuudella. Ministeriössäkin uusi päivä oli aina edellisen\nkaltainen, yhtä pitkäpiimäistä kaikki. Kolme vuotta palveltuaan hän oli\nsaanut palkankorotuksen, kuusisataa frangia. Nyt hän siis oli kohonnut\nkolmeentuhanteenkuuteensataan. Se ei riittänyt tupakkarahaksikaan,\njos mieli polttaa kunnollisia sikareja. Kaikki tuntui yhä\nikävystyttävämmältä, ja jos ei omasta aloitteesta luopunut elämästä,\nniin laiskuutta sekin oli, vaivan pelkoa vain. Kun Mouret puhui hänelle\navioliitosta neiti de Boves'in kanssa, Vallagnosc vastasi, että tädin\nsitkeästä elämänlangasta huolimatta siitä kumminkin alkoi tulla totta;\nainakin vanhemmat tuntuivat suostuvan. Itse hänellä ei ollut halua\nsinne eikä tänne. Tahtoipa sitä tai tätä, niin ainahan se jäi\ntoteutumatta; parempi siis olla kokonaan tahtomatta. Hän näki miten\nkävi herra de Boves'illekin, hänen tulevalle appi-ukolleen, joka oli\nluullut rouva Guibalista löytäneensä välinpitämättömän kaunottaren\nhetken iloksi ja jonka piti nyt totella tämän ruoskaa kuin vanhan\npilalle ajetun hevosluuskan. Kaikki luulivat nytkin hänen menneen\ntarkastusmatkalle Saint-Lo'hon, kun hän todellisuudessa kitui rouva\nGuibalin kynsissä pienessä hänelle vuokraamassaan talossa\nVersailles'issa.\n\n-- Enemmän hänellä on onnea kuin sinulla, Mouret sanoi nousten.\n\n-- On kyllä, aivan varmaan, Vallagnosc myönsi. -- Ja jos ylipäänsä\nhauskuutta voi löytää, niin paheesta kai se on haettava.\n\nMouret oli jälleen saavuttanut tasapainonsa. Hänellä oli halu lähteä\nmutta hän ei tahtonut antaa mielikuvaa että hän pakeni. Hän päättikin\nsentähden ennen lähtöään juoda kupin teetä, ja meni Vallagnoscin kanssa\nsuureen saliin huolettomasti puhellen ja nauraen. Paroni Hartmann\nkyseli häneltä, oliko vaate vihdoinkin kunnossa, ja Mouret joutumatta\nhämilleen vastasi, että hän puolestaan luopui koko yrityksestä.\nTodellako! Kaikki ihmettelivät. Rouva Marty kiirehti kaatamaan hänelle\nteetä, ja rouva de Boves huomautti, että tavaratalot tekivät aina\npukunsa liian ahtaiksi. Vihdoinkin Mouret pääsi istumaan Bouthemont'in\nviereen, joka käskyä totellen odotti häntä. Huomio kääntyi heistä pois,\nja Bouthemont levottomana kohtalostaan, vaikka ei kuitenkaan pelännyt\npahinta, sai tilaisuuden tiedustella mitä hänen tuli odottaa. Mouret,\ntyhjentäen vähitellen teelusikalla kuppiaan, ilmoitti hänelle, että\nneuvoston herrat olivat päättäneet lopullisesti luopua hänen\npalveluksistaan. Hän itse oli siitä epätoivoissaan, ja oli innokkaasti\npitänyt toverinsa puolta. Mutta mitäpä hän sille taisi. Hän ei\nkuitenkaan voinut rikkoa välejään noiden herrojen kanssa henkilökuntaa\nkoskevan kysymyksen tähden.\n\n-- No, on siinä päällystakissa korjaamista, huomautti rouva Marty. --\nMissä Henriette oikein viipyy?\n\nHenriette viipyi todellakin niin kauan, että vieraista alkoi tuntua\noudolta. Sitten hän palasi.\n\n-- Te siis luovutte? rouva de Boves huudahti iloisesti.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Herra Mouret sanoi, ettei sitä voi korjata.\n\nHenriette osoitti suurta hämmästystä.\n\n-- Herra Mouret laskee leikkiä. Siitä tulee mainio päällystakki.\n\nHän näytti aivan rauhalliselta ja hymyilevältä. Epäilemättä hän oli\nhautonut silmiään, sillä ne eivät olleet vähääkään tulehtuneet. Vaikka\nkoko hänen olemustaan vielä poltti ja kouristi, hän osasi kätkeä\ntuskansa maailman tapoihin tottuneen naisen hilpeän kohteliaisuuden\nnaamioon. Tavallisella leikkisyydellään hän tarjosi Vallagnoscille\nvoileivän. Paroni yksin, joka tunsi hänet hyvin, huomasi hänen\nhuuliensa värähtelyn ja hänen silmiensä pohjalla palavan synkän\nhohteen. Hän arvasi kaiken.\n\n-- Hyvä Jumala, sanoi rouva de Boves suostuen hänkin ottamaan\nvoileivän, -- jokaisella on oma makunsa. Tunnen naisia, jotka eivät\nostaisi nauhanpätkääkään muualta kuin Louvresta. Toisille Bon Marché on\nainoa paikka. Se kai riippuu jokaisen luonteesta.\n\n-- Bon Marché, sanoi rouva Marty, -- on makusuunnassaan hiukan\nmaalainen. Ja Louvressa on liiaksi tungosta.\n\nNaiset olivat nyt saaneet mieliaineestaan kiinni. Mouret'n täytyi\nlausua mielipiteensä tavarataloista. Hän asettui taas heidän piirinsä\nkeskelle ja arvosteli ollen noudattavinaan kohtuutta. Bon Marché oli\nkyllä hyvä talo, kaikin puolin vankka ja luotettava. Louvrella taas oli\nhienompi ostajakanta.\n\n-- Mutta Naisten Aarreaitta kai kumminkin on teistä paras? kysyi paroni\nhymyillen.\n\n-- On, Mouret vastasi muitta mutkitta. -- Siellä rakastettiin\nasiakkaita.\n\nKaikki läsnäolevat naiset liittyivät heti häneen. Se oli totta.\nAarreaitassa oli aina niin lämmin kuin rakastetun luona. Joka kohdasta\nlähti hivelevää hyväilyä, jota eivät kunniallisimmatkaan jaksaneet\nvastustaa. Siitähän juuri talon ääretön menestys johtuikin.\n\n-- Mieleeni muistuu, sanoi Henriette, joka koetti puhella vapaasti, --\ntuo suosikkini, tiedättehän, neiti de Fontenailles. Mitä hänestä on\ntullut?\n\nHän kääntyi rouva Martyn puoleen jatkaen:\n\n-- Hän on markiisitar, hyvä ystävä, köyhä tyttö parka, jolla ei ollut\nmillä elää.\n\n-- Hänkö, sanoi Mouret, -- hän ansaitsee kolme frangia päivässä\nmallitilkkutoimistossa, ja luulenpa melkein, että kohta naitamme hänet\neräälle liikkeemme palvelusmiehelle.\n\n-- Kauheata! huudahti rouva de Boves.\n\n-- Miksi niin, hyvä rouva? Mouret vastasi rauhallisella äänellä. --\nEikö hänen ole parempi mennä naimisiin kelpo pojan kanssa, joka jaksaa\ntehdä työtä, kuin joutua kadulla kuljeskelevien tyhjäntoimittajien\nkäsiin?\n\nVallagnosc koetti kiireesti pistää pilaksi.\n\n-- Älkää härnäilkö häntä, rouva, muuten hän kohta väittää, että kaikki\nRanskan vanhat aatelisperheet olisi pantava palttinanmyyjiksi.\n\n-- Taitaisi siitä olla monellekin hyväksi neuvoksi, sanoi Mouret.\n\nNaurettiin jo, sillä hän tuntui menevän liian pitkälle. Mutta Mouret ei\nhellittänyt, ylisti vain kahta kiivaammin työn aateluutta. Rouva de\nBoves, joka oli epätoivoissaan alituisesta rahapulastaan, punastui\nheikosti, mutta rouva Marty, joka heltyi tunnossaan, koska ajatteli\nonnetonta miestään, hyväksyi innokkaasti. Samassa palvelija saattoi\nsisään herra Martyn, joka oli tullut hakemaan vaimoaan kotiin. Mies\nparka oli kuivempi vielä kuin ennen ja kuihtuneempi työtaakastaan,\nahdas ja kiiltäväksi kulunut takki yllään. Kiitettyään rouva\nDesforges'ia siitä, että tämä oli puhunut hänen puolestaan\nministeriössä, hän loi Mouret'hen pelonalaisen katseen kuin ihminen,\njoka joutuu verivihollisen kanssa vastakkain. Hän säikähti, kun näki\ntämän kääntyvän ja kuuli sanovan:\n\n-- Eikö ole totta, herra Marty, että työ on tärkeintä?\n\n-- Niin, työ ja tahdonlujuus, herra Marty vastasi väristen. -- Ja\nlisätkäämme siihen vielä säästäväisyys.\n\nBouthemont istui hiljaa nojatuolissaan miettien Mouret'n sanoja, jotka\nvielä soivat hänen korvissaan. Vihdoin hän nousi ja meni kuiskaamaan\nHenriettelle:\n\n-- Minut on erotettu. Mouret ilmoitti sen minulle äsken, sangen\nkohteliaasti tietysti... Mutta, hitto vieköön! kyllä hän vielä katuu!\nPerustan liikkeen lähelle Oopperaa ja panen sille nimeksi Neljä\nVuodenaikaa.\n\nHenriette katsoi häneen, ja hänen silmänsä tummenivat.\n\n-- Tulen mukaan, sanoi hän... -- Odottakaa ja luottakaa minuun.\n\nHän vei paroni Hartmannin mukanaan ikkunakomeroon, ja puhui\nhänelle Bouthemont'ista, kelpo pojasta, joka myös vuorostaan tahtoi\nperustaa liikkeen ja jolla oli älykkyyttä tarpeeksi koko Pariisin\nmullistamiseen. Kun hän sitten ehdotti kommandiittiyhtiön perustamista\ntämän nuoren miehen hyväksi, paroni, joka ei juuri enää kummastellut\nmitään, hypähti säikähtyneenä. Tämä oli jo neljäs Henrietten hänelle\nuskomista nuorista neroista, ja pilkan alaiseksi hän joutui, jos rupesi\nkaikkien suojelijaksi. Mutta sittenkään hän ei vielä kieltänyt\nehdottomasti, sillä kilpailijan perustamista Naisten Aarreaitalle\nkannatti ajatella. Edistääkseen pankkiliikettään hän oli jo keksinyt\nsen, että perusti itselleen kilpailijoita estääkseen muita ryhtymästä\nyritykseen. Asialla oli sitä paitsi oma viehätyksensä, ja hän lupasi\nmiettiä.\n\n-- Tulkaa tuumimaan tänä iltana, Henriette kuiskasi Bouthemont'in\nkorvaan. -- Muistakaa, yhdeksän aikana säntilleen... Paroni on\npuolellamme.\n\nKeskustelu huoneessa kävi äänekkääksi. Mouret, joka seisoi naisten\npiirissä, oli jo kokonaan entisellään; nauraen hän väitti, ettei hän\nsuinkaan ottanut syykseen sitä, että he tuhlasivat omaisuutensa\nkauniisiin tavaroihin: päinvastoin hän tarjoutui todistamaan, että\nhäneltä ostamalla säästivät ainakin kolmekymmentä prosenttia. Paroni\nHartmann katsoi häneen tuntien veljellisen ihailunsa heräävän uudelleen\ntuota nokkelaa veitikkaa kohtaan. Kaksintaistelu oli lopussa, ja\nHenriette oli joutunut tappiolle. Hänessä ei siis ollutkaan naista\nvoittamaan. Ja paronin silmissä häämötti vaatimattomasti pukeutunut\ntyttö, jonka hän oli eteisen poikki kulkiessaan nähnyt vilahdukselta.\nTämä oli odottanut kärsivällisenä, pelättävänä lempeydessään.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nOli syyskuun kahdeskymmenesviides päivä, kun Aarreaitan uutta\njulkisivua alettiin rakentaa. Paroni Hartmann oli lupauksensa mukaan\nottanut asian ajaakseen, ja tulos oli, että Kiinteistöpankin\nviimeisessä kokouksessa oli päästy lopulliseen päätökseen. Mouret'n\nunelma oli nyt vihdoinkin toteutumaisillaan ja hänen onnensa\npuhkeamaisillaan täyteen kukoistukseen. Sentähden hän tahtoikin viettää\nperuskiven laskemista suurenmoisesti noudattaen kaikkia sellaisissa\ntilaisuuksissa tavallisia juhlamenoja. Hän jakeli lahjapalkkioita\nmyyjilleen ja päivälliseksi tarjottiin koko palvelijakunnalle\nmetsänriistaa ja samppanjaa. Kun hän kiinnitti peruskiven\nlaastilapiolla, hänen ilosta säteilevät kasvonsa ja hänen\nvoittajanryhtinsä herättivät suurta huomiota, sillä hän oli edellisinä\nviikkoina ollut ärtyisällä tuulella ja kykenemätön hillitsemään\nhermostuneita mielenpurkauksiaan. Juhlapäivä tuntui kumminkin\naiheuttavan hetkellisen lievennyksen hänen huoliinsa, ja osan päivää,\naina päivälliseen asti, hänen mielialansa oli hilpeä ja tasainen\nniinkuin ainakin terveluontoisella miehellä. Mutta siitä lähtien, kun\nhän samppanjalasi kädessä astui ruokasaliin juodakseen henkilökuntansa\nonneksi, hänen salaa kalvava alakuloisuutensa tuntui taas pääsevän\nvalloilleen ja näkyi hänen kasvonpiirteittensä pinnistymisessä.\n\nSeuraavana päivänä valmiiden vaatteiden osastolla Clara Prunaire koetti\ntehdä Deniselle kiusaa. Hän oli vihdoinkin huomannut Colombanin\nrakastuneet katseet ja sai siitä aihetta pilkata Baudun perhettä. Kun\nMarguerite, joka vuoli lyijykynäänsä, sattui olemaan hänen vieressään,\nhän sanoi tälle ääneen:\n\n-- Minun alkaa käydä sääliksi ihailijaani kadun toiselta puolen,\ntiedättehän. Hänen ei taida olla kovinkaan mukava mustassa puodissaan,\njossa ei käy koskaan ketään.\n\n-- Lieneekö hän niin onnetonkaan, vastasi Marguerite. -- Hänhän menee\nnaimisiin isäntänsä tyttären kanssa.\n\n-- Vai niin, Clara jatkoi, -- siinä tapauksessa olisi hauska koettaa,\neikö häntä saisi ryöstetyksi. Tekeepä oikein mieli ryhtyä siihen.\n\nHän jatkoi samaan suuntaan, kun huomasi minkä vaikutuksen hänen\nuhkauksensa tekivät Deniseen. Tämä kyllä antoi hänelle anteeksi kaikki\nrettelöt, joiden kohteena hän itse oli, mutta hän ei voinut kestää\nkuolevaa Genevièveä vastaan tähdättyjä ilkeyksiä. Kun samassa eräs\nostaja saapui, Denise, joka Aurélie rouvan hetkeksi poistuttua oli\nottanut osaston johdon käsiinsä, kutsui Claran luokseen ja sanoi:\n\n-- Neiti Prunaire, älkää loruilko tyhjiä, vaan tulkaa palvelemaan.\n\n-- Enhän minä loruillut, väitti Clara vastaan.\n\n-- Älkää vastatko, olkaa niin hyvä. Ja menkää heti tiedustelemaan\nrouvalta hänen asiaansa.\n\nClaran täytyi totella. Kun Denise antoi käskynsä hiljaisella ja\nvakavalla äänellään, ei yksikään myyjättäristä uskaltanut panna\nvastaan. Kaikki olivat nytkin käyneet vakaviksi. Marguerite oli jälleen\nryhtynyt teroittamaan kynäänsä, joka alinomaa katkeili. Hän oli\nainoa, joka hyväksyi alajohtajattaren käytöksen Mouret'ta kohtaan;\ntunnustamatta kuitenkaan omaa erehdystään hän sanoi tietävänsä mihin se\njohtaisi.\n\n-- Taidatte olla vihoissanne, sanoi Denisen takana Pauline, joka kulki\nosaston poikki.\n\nHän oli sattunut tulemaan äskeisen kohtauksen aikana ja hymyili hiljaa.\n\n-- Täytyyhän sitä. En pysty muuten hallitsemaan tilannetta.\n\nValkotavaroiden myyjätär kohautti olkapäitään:\n\n-- Itsestänne riippuu pääseminen koko valtakunnan hallitsijattareksi\nmilloin vain haluatte.\n\nHän ei kyennyt vieläkään ymmärtämään, minkä tähden ystävätär\nkieltäytyi. Hän oli itse elokuun loppupäivinä viettänyt häitään Baugén\nkanssa, tehnyt senkin hulluuden, kuten hän nauraen sanoi. Bourdoncle\nkohteli häntä nyt hukkaan joutuneena hylkiönä, josta ei ollut enää\nkauppa-alalla mihinkään. Ja hyvä oli, ettei häntä ajettu Baugén kanssa\ntavaratalosta nauttimaan muualla rakkauden iloja, sillä johtokunnan\njäsenet väittivät, ettei rakkaudesta ollut kaupankäynnille muuta kuin\nhaittaa ja vahinkoa. Pauline koettikin käyttäytyä niin tasaisesti,\nettei ollut tuntevinaankaan Baugéta, kun he sattuivat päiväsaikaan\nvastakkain. Äsken juuri hän oli joutua järjestystä valvovan isä Jouven\nkäsiin, kun hän pyyheliinapinon takana puheli miehensä kanssa.\n\n-- Tuossa hän on, hän sanoi kerrottuaan tapahtuman Deniselle. -- Hän\najaa minua takaa. Katsokaa kuinka hän nostaa suuren nokkansa pystyyn.\nVarmaankin hän on saanut minusta vihiä.\n\nJa todellakin Jouve, valkea solmuke kaulassa, tuli juhlallisesti\npitsiosastolta vainuten rikkomusta. Mutta kun hän huomasi Denisen, hän\nkyyristi huulet hymyssä selkäänsä ja jatkoi pysähtymättä matkaansa.\n\n-- Pelastettu! kuiskasi Pauline. -- Kiitos, että panitte häneltä suun\ntukkoon... Kuulkaa, jos joutuisin onnettomuuteen, niin lupaattehan,\nettä puhutte minun puolestani! Älkää näyttäkö nyt taas noin\nkummastuneelta, tietäähän sen jokainen, että voisitte yhdellä sanalla\nkääntää koko talon nurin.\n\nPauline palasi kiireesti takaisin osastolleen. Denise oli punastunut\nnoiden ystävällisten viittausten johdosta. Mutta hän aavisti jo itsekin\nhämärästi valtansa. Toverien liehakoiva nöyryys oli opettanut sen\nhänelle. Kun Aurélie rouva palasi ja huomasi osastossa alajohtajattaren\nvalvoessa vallitsevan järjestyksen ja hiljaisuuden, hän hymyili\nystävällisesti Deniselle. Hän ei kumartanut Mouret'takaan enää niin\nnöyrästi kuin tätä tyttöä, joka kenties kerran oli pyrkivä hänen,\njohtajattaren, paikalle. Denisen hallitusaika oli alkanut.\n\nBourdoncle yksin ei laskenut aseitaan. Hänen vihamielisyyteensä oli\nsuureksi osaksi syynä hänen luontainen vastenmielisyytensä Deniseä\nkohtaan. Denisen viehätys ja yhtämittainen lempeys suututtivat häntä,\nja lisäksi hän pelkäsi Denisen vaikutusta Mouret'hen, mikä panisi koko\ntalon vaaran alaiseksi sinä päivänä, jolloin Mouret ei enää pystyisi\npitämään puoliaan. Hänen mielestään isännän kauppiasnero hämmentyi\ntämän ala-arvoisen hellyyden vaikutuksesta. Minkä Mouret oli hankkinut\nnaisten kautta, oli tämän ainoan naisen tähden joutuva hukkaan.\nBourdoncle ei välittänyt itse ainoastakaan naisesta. Hän kohteli heitä\nkaikkia kylmän ylenkatseellisesti niinkuin ainakin se, jolla on\nammattina elää heistä ja joka ei enää usko heihin nähtyään kaiken\nheidän kurjuutensa alastomuudessaan. Asiakkaitten tuhannet eivät häntä\nhuumanneet, päinvastoin ne herättivät hänessä sietämätöntä inhoa.\nVarsinkin hänessä herätti levottomuutta se, ettei hän voinut uskoa tuon\nmahtavaksi tulleen pikku myyjättären kieltäytymistä epäitsekkääksi ja\nvilpittömäksi. Hänen käsityksensä mukaan Denisen käytös oli vain\nteeskentelyä, mitä taitavinta teeskentelyä. Jos Mouret jo ensi\nhyökkäyksessä olisi päässyt tarkoitustensa perille, hän olisi\nseuraavana päivänä unohtanut Denisen, kun nyt sitä vastoin hänen\nintohimonsa kiihottuen vastarinnasta teki hänet hulluksi ja\ntaipuvaiseksi vaikka mihin mielettömyyteen. Turmion teitä kulkenut\nnainen, joka harjoitti siveettömyyttä ammattinaan, ei olisi osannut\nmenetellä taitavammin kuin tämä viattoman näköinen tyttö. Siksi\nBourdonclea peloittivat hänen kirkkaat silmänsä, lempeät kasvonsa ja\nluonteva käytöksensä, ikäänkuin tuon viehättävän valepuvun alla olisi\npiillyt itse syöjätär, neitseellisen hempeyden alla kammottava kalma.\nKuinka päästä tuon tekopyhän juonista voitolle! Pitkin päivää\nBourdoncle väijyi häntä saadakseen hänet kiinni ja paljastaakseen\nmaailmalle hänen turmeluksensa. Joskus hänet varmasti yllättäisi\nrakastajan seurassa ja saisi uudestaan ajetuksi pois. Silloin talo\ntoimisi taas tasaisesti niinkuin hyvin voideltu kone.\n\n-- Valvokaa, herra Jouve, Bourdoncle muistutti ehtimiseen\njärjestyksenvalvojalle. -- Minä kyllä sitten teidät palkitsen.\n\nMutta Jouve ei innostunut, sillä hänellä oli kokemusta naisista, ja hän\npiti edullisempana solmia ystävyyden tuon lapsen kanssa, joka kenties\nennen pitkää oli kohoava talon hallitsijattareksi. Sievä hän oli,\nvaikka häneen ei enää uskaltanut kajota. Ja tiesihän Jouve miten\nsaattoi käydä. Hänen pataljoonanpäällikkönsäkin oli tappanut itsensä\ntytönheilakan takia, joka oli yhtä mitätön, hento ja vaatimaton kuin\ntämäkin, mutta joka yhdellä katseella osasi lumota sydämet.\n\n-- Valvonhan minä, hän vastasi. -- Mutta, kunniani kautta, en ole\nsaanut selville mitään.\n\nJa kumminkin paljon hävyttömiä juoruja oli liikkeellä tuon liehakoivan\nkunnioituksen alla, joka Deniseä joka puolella ympäröi. Talossa\nkerrottiin yleisesti, että Denise oli alussa lahjoittanut suosionsa\nHutinille. Kukaan ei uskaltanut väittää, että suhde vielä jatkui, mutta\nhuhu tiesi kertoa, että he tapasivat vielä aika ajoin toisiaan.\nDelochenkin kanssa hän kuului olevan hyvissä väleissä. Heidät\ntavattiin alinomaa nurkista, missä he työn aikana puhelivat. Oikea\nhäväistysjuttu!\n\n-- Ette siis tiedä silkkiosaston johtajasta mitään? Ettekä pitsiosaston\nmyyjästä myöskään? toisti Bourdoncle.\n\n-- En, herra, en kerrassaan mitään, väitti järjestyksenvalvoja.\n\nBourdoncle epäili varsinkin Delochea. Eräänä aamuna hän oli itse\nyllättänyt tämän Denisen kanssa nauramassa kellarikerroksessa. Mutta\ntoistaiseksi hänen täytyi tunnustaa, että Denise oli hänen vertaisensa.\nHän ei enää halveksinut tätä, sillä hän tiesi, että Denise oli\ntarpeeksi väkevä kukistamaan hänet itsensäkin hänen kymmenestä\npalvelusvuodestaan huolimatta.\n\n-- Pitäkää tarkkaan silmällä pitsiosaston myyjää, sanoi hän joka kerta.\n-- He ovat alinomaa yhdessä. Jos saatte heidät kiinni, niin kutsukaa\nminut; kyllä minä pidän lopusta huolen.\n\nMouret eli alituisessa tuskassa. Kuinka oli mahdollista, että tyttö\nsaattoi vaivata näin häntä! Hänelle muistui mieleen millainen Denise\noli ollut saapuessaan, miten hän oli vastatessaan änkyttänyt ja\njoutunut kaikkien pilkan alaiseksi, miten aralta ja köyhältä hän oli\nnäyttänyt ja miten kuluneilta hänen paksut kenkänsä ja hänen musta\npukunsa. Hän oli ollut ruma Mouret'nkin mielestä. Hän, jolla oli\nsädekehä päänsä päällä, joka paljaalla katseellaan olisi saanut hänet\nnotkistamaan polvensa! Ja tuo raukka oli ollut talossa viimeinen,\nkaikkien komentama ja murjoma. Kuukausia hän oli itse pitänyt tätä\nkokeiluvälineenään nähdäkseen miten tyttö kehittyi ja ymmärtämättä,\nettä pani oman sydämensä vaaran alaiseksi. Kenties sekin oli jo\nrakkautta. Kenties hän oli rakastanut häntä ensi hetkestä alkaen,\nsilloinkin, kun luuli vain tuntevansa sääliä. Mutta tietoiseksi tämä\nrakkaus oli tullut vasta sinä iltana, jolloin hän käveli Denisen\nrinnalla Tuileries'n puiston kastanjapuiden alla. Siitä hetkestä alkaen\nhän oli tuntenut elävänsä. Hän luuli vieläkin kuulevansa pienen\nvesiputouksen kohinan ja pikkutyttöjen parvesta lähtevän raikkaan\nnaurun, jotka olivat sinä iltana soineet hänen korvissaan Denisen\nkävellessä hänen vieressään lämpöä haihduttavien puiden siimeksessä.\nSitten hän ei enää tiennyt miten asia oli edistynyt, mutta hetki\nhetkeltä hänen kuumeensa oli yltynyt, hän oli antautunut ruumiineen,\nsieluineen. Kuinka se oli mahdollista, sellaiselle lapselle! Ja niin\nvaltaisasti vielä, että tytön ohi vilahtavan hameen kepeä tuulahdus sai\nhänet horjumaan.\n\nKerran hän oli koettanut panna vastaan, ja vieläkin hän joskus pyrki\nriuhtautumaan mielettömästä orjuudestaan. Mikä häntä sitoi? Eihän\ntuolla raukalla tullessaan ollut edes kunnollisia kenkiä jalassa.\nPelkästä armosta hänet oli otettu tavaratalon palvelukseen. Jos hän\nolisi ollut edes noita ruhtinaallisia kaunottaria, joiden valtikkaa\njoukot kilvan kumartavat. Mutta tuollainen ihan mitätön pikkutyttö!\nHänen kasvonsakin olivat oikeastaan jokapäiväiset, kasvot, joista\nkenelläkään ei ole mitään sanomista. Eikä hänen älynsäkään ollut liioin\nkehuttava, sillä huonosti hän oli alussa suorittanut myyjättären\ntehtävät. Mutta joka kerta vihanpurkausten jälkeen intohimo oli\nMouret'ssa syttynyt uudelleen ja hänet oli vallannut pyhäinhäväisijän\nkauhu. Eikö hän siis ymmärtänyt panna arvoa noille naisen sydämen\nkauneimmille aarteille, jotka piilivät tuossa nuoressa tytössä,\nrohkeudelle, hilpeydelle, vaatimattomuudelle ja lempeydelle, josta\nlevisi niin sanomattoman suloinen tuoksu. Vaikka Denise ei heti\nvetänytkään katseita puoleensa, niin hänen viehätyksensä pääsi ajan\npitkään voitolle. Jos hän suvaitsi hymyillä, hän vahvisti ainiaaksi\nvaltansa. Hymy loi hänen kalpeille kasvoilleen häikäisevän kirkkauden;\nse säteili hänen silmistään, pilkisti posken ja leuan pehmeistä\nkuopista ja heijastui kultaisena päivänpaisteena hänen ruhtinaallisesta\nhiuskruunustaan. Voittajaksi hänet täytyi tunnustaa niin älyn kuin\nkauneudenkin puolesta. Hänen älykkyytensä ei ollut muiden myyjättärien\npintakiiltoa, joka kosketettaessa mureni ja katosi; se lähti hänen\nsisimmästään. Sentähden se ei sallinut hänen eksyä tavoittelemaan\nturhamaisuuden helyjä, vaan pysytti hänen olemuksessaan alkuperäisen\nrakkauden ja mehun. Sentähden juuri hänen kapean ja puhdaspiirteisen,\ntahdonlujuutta ja järjestysaistia ilmaisevan otsansa takana pääsivät\nkaupankäynnin kauimmalle tähtäävät periaatteet juurtumaan. Mouret olisi\ntahtonut ristissä käsin pyytää häneltä anteeksi, että oli sallinut\nkapinoivan ylpeytensä puhjeta herjauksiin.\n\nMutta eihän Denisen olisi tarvinnut kieltäytyä näin itsepintaisesti!\nMouret oli rukoillut ja tarjonnut rahaa, yhä suurempia summia. Sitten,\nkun luuli tyttöä kunnianhimoiseksi, hän oli luvannut johtajattaren\npaikan, milloin vain sellainen joutuisi avoimeksi. Mutta Denise vain\nkieltäytyi, kieltäytyi ehtimiseen. Se oli Mouret'sta käsittämätöntä, ja\nhänen intohimonsa yltyi yhä kiihkeämmäksi. Täytyihän tytön kumminkin\nlopuksi taipua, sillä Mouret'n mielestä naisen järkevyys ei ollut\nmilloinkaan ehdotonta. Kaikki hänen pyrintönsä tähtäsivät samaa\ntarkoitusta kohti, tätä ainoata hän halusi: saada hänet kerran\nkotiinsa, istuttaa hänet polvelleen ja suudella hänen huuliaan. Tämä\nhänen mieleensä alinomaa kohoava kuva sai veren kuohumaan hänen\nsuonissaan ja hänen voimattomuutensa värisytti häntä.\n\nNäin hän kulutti päivänsä päähänpiintymänsä vallassa. Denisen kuva oli\nhänellä mielessä, kun hän aamulla nousi vuoteeltaan. Hän oli uneksinut\nhänestä yöllä ja tyttö seurasi häntä hänen työhuoneeseensakin, missä\nhän kello yhdeksästä kymmeneen kirjoituspöytänsä ääressä pani nimeään\nvekseleihin ja kuittasi laskuja; kaiken hän teki koneellisesti\nkuunnellen korvissaan hiljaista ääntä, Denisen ääntä, joka lakkaamatta\nkuiskasi hänelle levollisen kieltonsa. Kymmeneltä, kun hän meni\nneuvottelukokoukseen, jossa hänen tuli toimia ministeristönsä, talon\nkahdentoista osakkaan, puheenjohtajana ja ratkaista heidän\nkanssaan kaikenmoisia sisäistä järjestystä, varaston hankintaa ja\ntavaranäyttelyjä koskevia kysymyksiä, tytön kuva oli hänen vieressään\nhymyillen hänelle kirkasta hymyään, silloinkin, kun hänen tuli selvitä\nmitä mutkallisimmista rahaa koskevista pulmista sekoittaen lempeän\näänensä laskelmiin. Kokouksen päätyttyä se lähti hänen kanssaan\ntoimittamaan toimistojen ja osastojen jokapäiväistä tarkastusta ja\npalasi iltapäivällä hänen mukanaan johtokunnan kokoushuoneeseen, jossa\nse seisoi hänen nojatuolinsa vieressä, kun hän kello kahdesta neljään\notti vastaan Ranskan kaikilta suunnilta saapuneita tehtailijoita,\npankkimiehiä, keksijöitä, kun hän välitti rikkauden ja älykkyyden\nvuorovaikutusta, pani miljoonat kiertoon ja valmisteli Pariisin\nsuurimmat kauppayritykset. Jos hän lausuessaan mahtisanansa jonkin\nteollisuudenhaaran kannattamiseksi tai lakkauttamiseksi hetkeksi unohti\ntytön kuvan, niin hänen sydämensä vavahdus toi sen heti uudelleen hänen\nmieleensä; silloin hänen äänensä katkesi ja intonsa sammui. Turhaa oli\nrikkauksien haaliminen, kun Denise ei suostunut jakamaan niitä hänen\nkanssaan. Vihdon viiden aikaan, kun hänen kätensä jälleen alkoi\ntoimittaa koneellista allekirjoittamistyötä, kuva kohotti vaativasti\npäätään ottaakseen hänet kokonaan haltuunsa ja pitääkseen hänestä\nkiinni yön yksinäisten ja intohimon hehkuttamien tuntien kestäessä.\nSeuraavana päivänä sama meno alkoi uudestaan ja sama hento tyttö\nraskautti mahtavaa työtaakkaa raastavalla tuskalla.\n\nMutta kumminkaan hänen kurjuutensa ei koskaan tuntunut niin suurelta\nkuin silloin, kun hän jokapäiväisellä tarkastusmatkallaan kiersi\ntavarataloa. Hän, tuon jättiläiskoneen rakentaja, koko tämän\nyhdyskunnan mahtava hallitsija, oli tukehtumaisillaan tuskasta vain\nsentähden, ettei tuollainen pikkutyttö huolinut hänestä. Häntä hävetti\nja harmitti tuska, josta hän ei päässyt vapaaksi. Välillä se tuntui\nniin vahvana, että häntä kerrassaan inhotti suurenmoinen komeus, jonka\nhänen silmänsä kohtasivat avarissa halleissa. Toisinaan hän taas olisi\ntahtonut laajentaa valtaansa niin suunnattomaksi, että tyttö olisi\nmyöntynyt ihailun ja pelon valtaamana.\n\nKellarikerroksessa hän pysähtyi katsomaan liukurataa. Se oli yhä vielä\nsamassa paikassa Neuve-Saint-Augustininkadun varrella, mutta sitä oli\ntäytynyt laajentaa, niin että se nyt näytti virran uomalta, jota myöten\ntavaroiden keskeytymätön tulva kohisi. Sinne saapui rikkauksia maailman\nkaikista ääristä. Kuormarattaiden pitkät jonot kuljettivat niitä\nkaikilta asemilta laatikoittain ja tukuttain kyllästymättömän talon\nkitaan heitettäviksi. Mutta Mouret ajatteli katsoessaan tuon kuohuvan\ntavarakosken rientoa, että hän, joka yhtenä maailman mahtavana hallitsi\nkansansa yhteisomaisuudesta osaansa ja osoitti kädellään Ranskan\nteollisuudelle suuntaa, ei ollut tarpeeksi rikas ostamaan halvan\nmyyjättärensä suudelmaa.\n\nSitten hän meni tavaroiden vastaanottotoimistoon, joka sijaitsi nykyään\nMonsignynkadun puoleisessa pohjakerroksen osassa. Kaksikymmentä pöytää\nseisoi rinnan kellariluukuista lähtevän kalpean päivän valossa, ja\nkokonainen apulaisten paljous tunkeili niiden ympärillä tyhjentäen\nlaatikoita, tarkastaen lähetyksiä ja merkiten numeroita. Lakkaamatta,\nmuista äänistä erottuen kuului liukuradan jyrinä. Osastojen johtajat\npysähdyttivät hänet matkalla, sekavia kysymyksiä piti ratkaista,\nlaskuja hyväksyä. Hänen silmiensä edessä täyttyi kellariholvin pohjukka\nverrattomista aarteista; hohtavat silkkikankaat, valkeat palttinat,\nkirjavat kasat, missä turkikset ja pitsi yhtyivät hyllyväksi\nsekasotkuksi, pariisilaiset korutarvikkeet ja itämaiset verhot\nlevittivät loistettaan. Hitaasti hän astui sikin sokin viruvien\nrikkauksien keskellä. Kaikki nämä komeudet kannettaisiin ylös lisäämään\nnäyttelyjen loistoa ja lennättämään rahaa kassakomeroiden arkkuihin\nkadotakseen sitten teille tietymättömille tavarataloa pyyhkäisevän\nviiman mukana. Mutta Mouret ajatteli, että oli tarjonnut sydämensä\nlemmitylle silkit ja sametit, kaiken, mitä nuori nainen saattoi haluta,\notettaviksi täysin käsin noista suunnattomista tavaramääristä ja että\ntuo pieni, vaaleatukkainen tyttö oli sittenkin vastannut hänelle\nkieltävästi.\n\nHän meni pohjakerroksen toiseen päähän luomaan silmäyksen lähettämöön.\nHänen täytyi vaeltaa loppumattomia kaasun valaisemia käytäviä, joiden\noikealla ja vasemmalla puolen kohosi varastosuojukset, kokonainen\nmaanalainen liikekortteli, moniosastoinen niinkuin ylhäälläkin oleva.\nKauempana hän kulki lämpöuunin ohitse ja vielä kauempana hän sivuutti\npalovartijan, joka valvoi rautahäkkiin suljettua mittaria. Lähettämössä\nlajittelupöydät olivat tavaralähetyksiä täynnä, ja yhä lisää tuli\nhisseillä laatikoita, kääröjä ja rasioita. Campion, toimiston\npäällikkö, teki hänelle selkoa henkilökuntansa toiminnasta, ja hänen\nkaksikymmentä alaistaan lajittelivat lähetyksiä Pariisin eri\nkaupunginosien mukaan merkittyihin komeroihin, joista miehet\ntoimittivat ne kadulla odottaviin vaunuihin. Sielläkin oli sietämätön\nmelu. Kadunnimiä huudeltiin, käskyjä lennätettiin, muistutettiin\nvarovaisuudesta, meluttiin ja riehuttiin kuin ankkuria nostavassa\nlaivassa. Mouret katseli hetken aikaa kuinka tavaratalo työnsi kadulle\ntavarat, joita hän käytävien toisessa päässä oli nähnyt sen nielevän ja\njoita se ei enää tarvinnut, kun oli saanut niistä kaipaamansa kullan.\nMutta katse hänen silmissään oli eloton ja tyhjä. Mitä tuossa\nsuunnattomassa lähettämisessä enää oli sille, joka olisi halunnut\njättää kaiken ja lähteä kauas vieraille maille vähäisen tyttösen\nitsepintaista kieltoa pakoon?\n\nSitten hän nousi portaat yläkerrokseen ja jatkoi kiertokulkuaan\nliikkuen ja puhellen rajusti, hakien turhaan lievennystä. Toisessa\nkerroksessa hän tarkasti tilaustoimiston, tuskastui, haki syytä riitaan\nja pauhasi koneensa tasaista ja säntillistä käyntiä vastaan, vaikka\njuuri tämä säntillisyys oli hänen itsensä suunnittelema. Tilaustoimisto\nkävi päivä päivältä tärkeämmäksi. Se tarvitsi jo kaksisataa henkilöä,\njoista toiset avasivat, lukivat ja lajittelivat kotimaasta ja\nulkomailta saapuneet kirjeet ja toiset keräsivät kirjeiden numeroilla\nmerkittyihin lokeroihin tilatut tavarat. Kirjeiden luku oli\nlisääntynyt, niin ettei niitä enää jaksettu laskea. Nyt ne punnittiin,\nja oli päiviä, jolloin niiden paino nousi sataan naulaan. Kiireisesti,\nkuumeen ajamana hän kulki toimiston kolmen huoneen läpi ja kyseli\nLevasseurilta kirjeiden painoa. Milloin niitä oli kahdeksankymmentä\nnaulaa, milloin yhdeksänkymmentä, maanantaisin sata, mutta aina luku\noli kohoamaan päin, ja Mouret'n olisi pitänyt olla siitä mielissään.\nMutta hän tuskin kuuntelikaan hermostuen melusta, joka kantautui\nviereisestä huoneesta, missä naulattiin pakkilaatikoita. Hän meni pois,\njatkoi matkaansa osastolta osastolle voimatta riistäytyä irti\npiintyneestä mielikuvasta, joka tuntui kaivautuvan yhä syvemmälle hänen\ntajuntaansa, ja sitä myöten kun hänen ulkonainen mahtavuutensa ilmeni\nhänen tavaratalonsa järjestelmällisyydessä ja henkilökuntansa\nlukuisuudessa, hänen sisäinen hervottomuutensa kävi hänelle\nyhä sietämättömämmäksi. Koko Eurooppa tilasi häneltä, hänen\nkirjeenvaihtonsa kuljettamiseen tarvittiin erityiset postivaunut, mutta\nDenise vastasi kieltävästi, aina vain kieltävästi.\n\nMouret palasi jälleen alas, pistäytyi keskuskassaan, missä neljä\nkassanhoitajaa piti huolta kahdesta jättiläismäisestä kassakaapista,\njoihin edellisenä vuonna oli kertynyt kahdeksankymmentäkahdeksan\nmiljoonaa. Hän vilkaisi laskujen tarkistustoimistoon, jossa\nkaksikymmentäviisi tunnollisimpien joukosta valittua virkailijaa teki\ntyötään. Hän kävi toimistossa, jossa kolmekymmentäviisi nuorta,\nkirjanpidon alokkaita, tarkasti kuitteja ja laski myyjille tulevia\nprosentteja. Hän palasi takaisin keskuskassaan, hermostui\nkassakaapeista ja miljoonista, joiden hyödyttömyys oli tehdä hänet\nhulluksi. Denise vastasi kieltävästi, aina vain kieltävästi.\n\nTuo horjumaton kielto vainosi Mouret'ta joka paikassa, toimistoissa,\nmyyntiosastoilla ja saleissa, koko talossa. Hän kiiruhti\nsilkkiosastolta verkaosastolle, valkeiden kankaiden osastolta\npitsiosastolle; hän kiipesi portaita, harppoi riippusiltoja, tarkasti\nja tutki yksityiskohtia, kiihkoilijan tuskaisella levottomuudella.\nArvaamattomasti hän oli laajentanut taloa; hän oli luonut uusia\nosastoja, anastanut uusia alueita, vetänyt uusia teollisuuden haaroja\nhallituspiiriinsä, mutta hänen voimansa pysähtyivät tuohon\njärkähtämättömään kieltoon. Hänen henkilökuntansa olisi voinut asuttaa\npienen kaupungin. Myyjien luku nousi tuhanteenviiteensataan ja\nvirkailijain tuhanteen, joista oli tarkastajia neljäkymmentä\nja seitsemänkymmentä kassanhoitajaa; keittiöt yksin antoivat\ntyötä kolmellekymmenellekahdelle miehelle ja sanomalehti- ja\nmuut ilmoitukset kymmenelle; livreepukuisia asiapoikia oli\nkolmesataaviisikymmentä ja palokuntalaisia kaksikymmentäneljä.\nMonsignynkadun varrella sijaitsevissa suurenmoisissa tallirakennuksissa\noli sataneljäkymmentäviisi hevosta, jotka komeutensa puolesta olivat\nkuuluisia kaupungissa. Tavaravaunuja, jotka tavaratalon alkuaikoina\nolivat herättäneet suurta huomiota naapuristossa, oli nyt\nkuusikymmentäkaksi. Niitä oli pieniä ja suuria, yhden ja kahden hevosen\nvetämiä. Ne kiersivät jatkuvasti Pariisin katuja säntillisten,\nmustapukuisten kuskien ajamina. Kautta kaupungin ne kuljettivat Naisten\nAarreaitan kullalta ja purppuralta hohtavaa kilpeä. Ne kävivät jopa\nlinnoitusten ulkopuolella, kiersivät maaseutua; niitä tapasi Bicètren\nrotkoteillä ja pitkin Marnen jyrkkiä rantoja aina Saint-Germainin\nmetsäisiin seutuihin saakka. Keskelle asumattomia ketoja, missä luonnon\nrauha ja hiljaisuus vallitsi, ne ilmestyivät päivänpaisteisille teille\nkomeiden hevosien vetäminä. Mouret oli unelmoinut lähettää ne vielä\nkauemmas, naapuridepartementteihin, hän oli halunnut niiden vierivän\nRanskan kaikkia teitä maan toiselta rajalta toiselle. Mutta hänen\nintonsa oli laimennut. Hän ei käynyt enää katsomassa hevosiaankaan,\njoista hän oli ollut niin ylpeä. Mitä hän välitti maailman\nvalloittamisesta, kun tuo kielto sulki häneltä tien.\n\nKun hän saapui illalla Lhommen kassalle ja tapansa mukaan\nloi silmäyksen rautakärkeen pistettyyn lehteen, missä päivän\nrahallinen tulos oli luettavana, niin tuo luku, joka vähintään\nnousi yhteen- ja usein, suurina näyttelypäivinä kahdeksaan- tai\nyhdeksäänsataantuhanteen, ei enää liehunut ilonviirinä hänen\nsilmissään; hän katui päinvastoin, että oli vilkaissut siihen, sillä se\nnostatti hänessä katkeruutta, vihaa ja inhoa rahaa kohtaan.\n\nMutta Mouret'n kärsimys oli käyvä vielä suuremmaksi, kun hän tuli\nmustasukkaiseksi. Eräänä aamuna ennen kokousta Bourdoncle uskalsi\nhuomauttaa hänelle, että valmiiden vaatteiden osaston alajohtajatar\npiti häntä pilkkanaan.\n\n-- Kuinka niin? Mouret kysyi mennen aivan kalpeaksi.\n\n-- Vielä kysytte. Ei häneltä ihailijoita puutu.\n\nMouret pakottautui hymyilemään.\n\n-- En minä hänestä välitä enää. Voitte kertoa mitä tiedätte...\nIhailijoitako?\n\n-- Niin kyllä, muun muassa Hutin, ja sitten Deloche pitsiosastolta, tuo\npitkä tolvana... Niin ainakin sanotaan, enhän minä ole nähnyt. Mutta\npäivänselvää kuuluu olevan.\n\nSyntyi hiljaisuus. Mouret oli järjestävinään papereitaan, jottei\nBourdoncle huomaisi miten hänen kätensä vapisivat. Sitten päätään\nnostamatta hän sanoi:\n\n-- Täytyy saada todisteita... Hankkikaa minulle todisteita... Toistan\nsen vielä, minä en välitä hänestä. Minua suututtaa jo koko tyttö. Mutta\nemmehän voi hyväksyä sellaista käytöstä talossamme.\n\nBourdoncle vastasi:\n\n-- Olkaa huoleti, kyllä minä hankin todisteita. Ei aikaakaan niin\nsaatte. Pidän häntä silmällä.\n\nMouret menetti viimeisenkin malttinsa. Hän ei uskaltanut enää ottaa\nasiaa puheeksi, vaan eli alituisessa ratkaisevan käänteen pelossa.\nSydäntä kouristavan tuskan vaikutuksesta hän muuttui julmaksi. Hän ei\nyllyttänyt enää Bourdonclea syyllisten kimppuun; hän julisti itse\nrangaistuksensa tietämättä armosta vain päästääkseen vihansa ilmoille\nja käyttääkseen valtaansa johonkin, kun hänellä ei ollut siitä apua\nainoan toiveensa tyydyttämiseksi. Jokainen hänen tarkastuskiertonsa\ntuotti joukoittain uhreja. Kun hän näyttäytyi, niin pelon väristys\nkulki osastolta osastolle. Talven kuollut aika oli juuri alkamassa ja\nosastot oli lakaistava puhtaiksi, liika väki työnnettävä kadulle.\nMouret oli ensin aikonut erottaa Hutinin ja Delochenkin; mutta sitten\nhän muutti mieltään ja päätti viivytellä kostonsa toimeenpanemisessa,\nkunnes oli saanut todisteensa. Mutta hän pani muut maksamaan heidän\npuolestaan ja piti niin kovaa kuria, että henkilökunta oli aivan\nkauhuissaan. Ja illalla, jäätyään yksin, kyyneleet turvottivat hänen\nsilmäluomensa.\n\nEräänä päivänä varsinkin riehui rajuilma. Muuan järjestyksenvalvoja oli\nsanonut huomanneensa, että Mignot, käsineosaston myyjä, varasti. Hänen\npöytänsä ympärillä kuljeskeli oudonnäköisiä tyttöjä. Yksi heistä oli\nvangittu, ja tutkimuksissa oli käynyt ilmi, että tällä oli vaatteitten\nalla kuusikymmentä paria käsineitä. Käsineosastoa oli alettu pitää\nsilmällä ja nyt Mignot oli saatu kiinni verekseltä, kun hän koetti\nauttaa pitkän, Louvresta erotetun myyjättären yritystä varastaa. Hän\noli koettavinaan tälle käsineitä ja viivytteli, kunnes nainen oli\nsaanut piiloon monta paria, minkä jälkeen hän saattoi tämän kassaan\nmaksamaan yhdestä parista. Mouret sattui olemaan juuri silloin\nsaapuvilla. Ylipäänsä hän ei sekaantunut näihin asioihin, jotka olivat\nsangen tavallisia, sillä huolimatta talon säännöllisestä toiminnasta\nmuutamilla osastoilla vallitsi epäjärjestys, ja harvoin kului\nviikkoakaan, ettei jotakin myyjää erotettu varkaudesta syytettynä.\nJohtokuntakin piti niin paljon kuin mahdollista varkaudet salassa eikä\nilmoittanut niitä poliisille, sillä pidettiin tarpeettomana paljastaa\nyleisölle tämä suurmyymälöiden surkea epäkohta. Mutta sinä päivänä\nMouret halusi suuttua ja kohteli ankarasti kaunista Mignot'ta, joka\nvapisi pelosta, kasvot kalpeina ja jäykkinä.\n\n-- Poliisi! hän ärjyi muiden myyjien kuullen. -- Kuka tuo nainen on?...\nVannon, että haetan poliisin, jos ette puhu totta.\n\nNainen oli tuotu paikalle, ja kahden myyjättären käskettiin riisua\nhäneltä vaatteet.\n\nMignot sammalsi:\n\n-- Herra, en tunne sen enempää häntä... Itse hän on tullut...\n\n-- Älkää valehdelko, Mouret keskeytti vielä kiivaammin. -- Eikö täällä\nole ketään, joka antaisi roistot ilmi. Tässä ollaan rosvojen pesässä;\nkilvan ryöstetään ja varastetaan. Kaikki on tarkastettava kun menevät\nkotiin.\n\nKuului hiljaista nurinaa. Ostajat, joita oli kolme tai neljä\nlähettyvillä, katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.\n\n-- Hiljaa! kiljaisi Mouret raivoissaan, -- tai heitän kaikki kadulle.\n\nMutta Bourdoncle oli rientänyt saapuville peläten häväistysjuttua. Hän\nkuiskasi Mouret'n korvaan, että asia herätti liian suurta huomiota, ja\ntämä suostui vihdoin lähettämään Mignot'n järjestyksenvalvojien\ntoimistoon, joka sijaitsi alakerrassa Gaillonin aukiolle avautuvan oven\nvieressä. Varkaudesta kiinni saatu nainenkin oli siellä pukemassa\nvaatteita päälleen. Hän oli maininnut Albert Lhommen nimen, ja Mignot,\njolta asiaa uudestaan tiukattiin, joutui aivan hämilleen, itki ja\nvakuutti, ettei ollut syyllinen. Albert Lhomme lähetteli ystävättäriään\nhänen luokseen; alussa hän oli vain esittänyt heille edullisia\nkauppoja, ja sitten kun hän huomasi heidän varastavan hänen asiansa\nnäyttivät jo niin epäilyttäviltä, ettei hän uskaltanut enää kertoa\njohtajille. Ja varastivathan muutkin, milloin milläkin tavalla. Toiset\nsalasivat luetellessaan kassalla ostoksia ja jakoivat kassanhoitajan\nkanssa voiton, toiset vaativat takaisin rahat tavaroista, jotka muka\noli palautettuja, toiset varastivat suoraan tavaroita, joita he illalla\npois mennessään käärivät vyötäisilleen, kätkivät takkinsa alle tai\npistivät housunlahkeeseen. Oli olemassa oikea varasliitto, jo\nneljäntoista kuukauden ajan Mignot ja muut siihen kuuluvat, joita hän\nei suostunut nimittämään, olivat tehneet Albertin kassalla arveluttavia\nilmoituksia ja hävittäneet summia, joiden määrästä ei koskaan päästy\nselville.\n\nMutta uutinen Mignot'n ilmiannoista kiersi jo osastoja. Ne, joilla oli\nhuono omatunto, odottivat vavisten kuulustelun seurauksia, ja\nrehellisimmätkin pelkäsivät kohtauksesta johtuvaa suursiivousta.\nAlbertin oli nähty menevän järjestyksenvalvojien toimistoon; sitten isä\nLhomme oli kiitänyt samaan suuntaan kasvot tulessa ja raskaasti\nhengittäen kuin halvaukseen taipuvainen. Vihdoin Aurélie rouvakin oli\nkutsuttu kuulusteltavaksi, mutta hän oli häväistyksestä huolimatta\nastunut tietään pää pystyssä, kasvot pulleina ja kalpeina kuin\nvahanaamari. Tutkimus kesti kauan, eikä kukaan saanut koskaan tietää\nyksityiskohtaisesti, mitä siinä kävi ilmi. Kerrottiin, että valmiiden\nvaatteiden osaston johtajatar oli antanut pojalleen sellaisen\nkorvapuustin, että onnettomalta oli ollut vähällä katketa niska, kun\ntaas isä parka itki ja voivotteli ja Mouret armonantajan tavoistaan\npoiketen kiroili kuin ajurinrenki ja tahtoi välttämättä haastaa\nsyylliset oikeuteen. Häväistysjuttu saatiin kumminkin estetyksi ja\nMignot yksin erotettiin heti. Albert katosi vasta kaksi päivää\nmyöhemmin. Äiti oli epäilemättä saanut aikaan, ettei perhettä häväisty\npanemalla rangaistusta toimeen välittömästi. Mutta tavaratalo oli vielä\nmonta päivää tämän jälkeen kuohuksissa, sillä Mouret kiersi taloa katse\ntäynnä uhkauksia ja karjuen jokaiselle, joka vain uskalsi nostaa\nsilmänsä.\n\n-- Mitä te siellä kärpäsiä tähystelette... Käykää kassaan!\n\nLopulta onnettomuus kohtasi Hutiniakin. Favier, joka oli päässyt\nalajohtajaksi, oli jo kauan tehnyt salaista työtä hankkiakseen\nitselleen esimiehensä paikan ja noudatti siinä alempiarvoisten ainaista\nmenettelyä. Kaikkia keinoja oli koeteltu, ilkeämielisiä tiedotuksia oli\ntoimitettu johtokunnalle ja satimia viritetty osastonjohtajan\nkompastuttamiseksi. Kun Mouret sitten eräänä aamuna kulki silkkiosaston\nkautta, hän pysähtyi kummastuneena nähdessään Favier'n kirjoittavan\nuusia hintalappuja mustiin samettipakkoihin.\n\n-- Minkätähden alennatte hinnat? hän kysyi. -- Kuka on antanut teille\nkäskyn?\n\nAlajohtaja, joka oli koettanut pitää niin suurta melua kuin suinkin\nkiinnittääkseen itseensä ohikulkevan isännän huomion ja saadakseen\naikaan rettelöitä, oli ihmettelevinään kysymystä.\n\n-- Herra Hutin tietysti.\n\n-- Herra Hutinko?... Missä hän on?\n\nKun Hutin oli haettu tavaroiden vastaanottotoimistosta, rajuilma\npuhkesi. Mitä, itsestäänkö hän uskalsi alentaa hinnat! Nyt oli Hutinin\nvuoro hämmästyä. Eihän hän ollut käskenyt alentaa; hän oli vain\nkeskustellut Favier'n kanssa mahdollisesta alennuksesta antamatta\nkäskyä. Favier sanoi, ettei hän valitettavasti voinut olla asiasta\njohtajan kanssa yhtä mieltä. Kumminkin hän suostui ottamaan virheen\nsyykseen, jos hän sillä saattoi pelastaa johtajan kiusallisesta\ntilanteesta. Tästä asia sai vakavan käänteen.\n\n-- Kuuletteko, herra Hutin! Mouret huusi. -- En ole koskaan suvainnut\ntällaisia omavaltaisia hankkeita... Hinnoista päätämme me yksin.\n\nHän jatkoi katkeralla äänellä loukkaavia huomautuksiaan, mikä\nhämmästytti myyjiä, sillä tavallisesti tällaisia asioita ei pohdittu\nkaikkien kuullen, ja saattoihan tämä verraten vähäinen erehdys johtua\nväärinkäsityksestä. Näytti siltä kuin Mouret halusi tyydyttää salaista\nvihaansa Hutinia kohtaan. Nyt hän oli vihdoinkin tavannut virheestä\nHutinin, jolle Denisen sanottiin lahjoittaneen lempensä, ja oli saanut\naihetta näyttää kuka täällä oli herra. Ja hän liioitteli asiaa mennen\nniin pitkälle, että syytti Hutinia epärehellisyydestä.\n\n-- Johtaja, Hutin toisti, -- aikomukseni oli ehdottaa teille tätä\nhinnanalennusta... Tiedätte itsekin, että se on välttämätön, sillä\nsametilla ei ole ollut menekkiä.\n\n-- Hyvä on, sanoi Mouret tahtoen lopuksi tuntuvasti loukata miestä. --\nOtamme asian toiste puheeksi. Mutta pysykää vastedes alallanne, jos\ntahdotte jäädä taloon.\n\nHän käänsi selkänsä. Hutin purki vimmoissaan vihaansa Favier'lle, koska\nmuita ei ollut saapuvilla, vannoen, että hän aikoi sinkauttaa\nerohakemuksensa vasten tuon heittiön kasvoja. Sitten hän ei puhunut\nenää erosta, vaan alkoi penkoa kaikkia inhoittavia juoruja, joita\nmyyjien kesken kerrottiin esimiehistä. Favier puolustautui silmät\nkiiluen ja piti juhlallisia puheita myötätunnostaan. Hänen oli ollut\npakko vastata, eikö niin? Ja kuka olisi voinut odottaa sellaisia\nseurauksia niin vähästä asiasta. Mikä isäntää nykyään vaivasi? Hänen\nkanssaan oli mahdotonta tulla toimeen.\n\n-- Mikäkö häntä vaivaa? Hutin sanoi. -- Eipä se mikään salaisuus liene.\nOnko se minun syyni, että tuo valmiiden vaatteiden osaston hupakko\nvetää häntä nenästä!... Siitä kaikki johtuu. Hän tietää, että minäkin\nolen saanut osani tuon neitosen suosiosta, ja se ei ole hänelle\nmieleen. Tai sitten neiti itse tahtoo heittää minut kadulle, siksi että\nläsnäoloni on hänelle epämukavaa. Mutta totta tosiaankin, kyllä se\nlörppö saa vielä katua, jos joutuu minun kynsiini.\n\nKaksi päivää myöhemmin, kun Hutin meni valmiiden vaatteiden osaston\nompeluhuoneeseen, joka sijaitsi ullakkokerroksessa, ehdottamaan\nompelutytön ottamista, hän hämmästyksekseen huomasi Denisen ja Delochen\navonaisen ikkunan edessä niin perin tärkeässä ja tuttavallisessa\nkeskustelussa, etteivät he huomanneetkaan häntä. Hänelle tuli heti\nmieleen, että heidät oli ilmiannettava, kun hän ihmeekseen huomasi\nDelochen itkevän. Silloin hän meni hiljaa pois. Kun hän portaissa\ntapasi Bourdonclen ja Jouven, hän kertoi heille keksimänsä jutun\nullakolla olevasta tulensammutuskojeesta, josta ovi oli lähtenyt irti,\nsaadakseen heidät kiipeämään ylös ja yllättämään ikkunan luona\njuttelevat. Suunnitelma onnistui, ja Bourdoncle huomasi heidät\nensimmäiseksi. Hän pysähtyi ja antoi Jouvelle käskyn hakea Mouret\njääden itse valvomaan. Jouven täytyi totella vastoin tahtoaan, sillä\nhän olisi ollut mielellään sekaantumatta koko asiaan.\n\nTäällä ei paljoa tiennyt Naisten Aarreaitan kuohuvasta elämästä, sillä\npaikka oli niin syrjässä, että sinne harvoin eksyi ketään. Täytyi\nkulkea monet portaat ja käytävät. Työhuoneet olivat ullakolla, missä\naukeni pitkä jono matalia, suurilla kattoikkunoilla varustettuja\nhuoneita, joissa oli vain pitkät pöydät ja raskaat rautauunit. Näissä\nhuoneissa alusvaatteiden ompelijat, pitsien ja mattojen kutojat,\nnaistenräätälit ja muut vastaavat työntekijät viettivät kesänsä ja\ntalvensa tukahduttavassa kuumuudessa. Ne harvalukuiset asiakkaat, jotka\nsaatettiin tänne jotakin tilausta varten, pysähtyivät hengästyneinä ja\neksyksissä kierreltyään mielestään tuntikausia sekavassa sokkelossa ja\njouduttuaan pelottavan kauas kadusta. Päästäkseen siihen syrjäiseen\nikkunakomeroon, missä Denise ja Deloche seisoivat, täytyi sivuuttaa\nkoko tämä huonejono ja sitten vielä kääntyä vasemmalle ja nousta viisi\nporrasta.\n\nMonta kertaa Deloche jo oli odottanut Deniseä täällä. Alajohtajattarena\ntämän täytyi välittää kaikki osaston ja työhuoneen väliset asiat, ja\nhän kävi usein antamassa käskyjä mallipukujen korjaamisessa; muita\ntöitä ylhäällä ei tehtykään. Nytkin Deloche oli pitänyt silmällä\nmilloin Denise lähti ylös, ja päästyään tekosyyllä lähtemään\nosastoltaan hän oli juossut hänen jälkeensä ollen sitten suuresti\nhämmästyvinään, kun tapasi hänet ompeluhuoneen ovella. Denisen täytyi\nnauraa. Olisi voinut luulla, että he olivat edeltäpäin sopineet\ntapaamisesta. Käytävä, jossa he keskustelivat, rajoittui toiselta\npuolen talon vesisäiliöön, äärettömän suureen, rautapellistä\nrakennettuun kuutioon, joka sisälsi kuusikymmentätuhatta litraa vettä.\nSen yläpuolella oli katolla toinen yhtä suuri säiliö, jolle pääsi\nnousemaan rautatikkaita myöten. Deloche jäi puhelemaan nojautuen\ntoisella olkapäällään vesisäiliöön, sillä hänen suuri, väsymyksen\nruntelema ruumiinsa kaipasi tukea. Kuului hiljaista vedenkohinaa, joka\nmuistutti vienoa, salaperäistä laulua. Syvästä hiljaisuudesta\nhuolimatta Denisen valtasi levottomuus, sillä hän oli luullut näkevänsä\nvarjon vilahtavan vaaleankeltaiseksi maalatulla seinällä. Mutta kohta\npelko haihtui, ja he siirtyivät ikkunan luo, mihin nojautuen he\nunohtivat ajan muistellessaan lapsuuttaan ja kotiseutuaan. Heidän\nallaan levisi keskusgallerian lasinen laki kattojen reunustamana\nmuistuttaen vuorten ympäröimää järveä. Muuta ei sitten näkynytkään kuin\ntaivas, joka kiitävine hattaroineen kuvastui liikkumattomana päilyvään\nlasiseen pintaan.\n\nDeloche puhui Valognes'ista.\n\n-- Olin kuuden vuoden vanha, hän sanoi, -- kun äitini vei minut\nmukaansa Valognes'in markkinoille. Tiedättehän, että sinne on\nBrinquebecistä runsaasti kolmetoista kilometriä, ja meidän täytyi\nlähteä matkaan jo viideltä aamulla. Brinquebec on sangen kaunista\nseutua. Oletteko käynyt siellä?\n\n-- Olen, olen kyllä, sanoi Denise, katsellen kaukaisuuteen. -- Olen\nkäynyt siellä kerran aivan pienenä... Nurmikkojen reunustamia teitä,\neikö niin? Ja siellä täällä lampaita laitumella kaksittain toisiinsa\nkytkettyinä...\n\nHän vaikeni. Sitten hän jatkoi epämääräisesti hymyillen:\n\n-- Meidän puolellamme tiet kulkevat peninkulmittain aivan suorina ja\nniiden kummallekin puolelle on istutettu puita, jotka varjostavat\ntietä... Ja sitten meillä on nurmikkoja, joiden ympärillä on\npensastoja, korkeampia kuin minä, ja aitauksissa on hevosia ja lehmiä.\nPieni jokikin siellä on, ja eräässä paikassa, jonka tunnen, vesi on\nsangen kylmää pensaikon suojassa.\n\n-- Aivan niinkuin meilläkin, Deloche huudahti ihastuneena. --\nNurmikkoja joka paikassa, ja jokainen istuttaa orapihlajaa ja jalavaa\noman palstansa ympärille. Ja siellä on aivan kuin kotonaan tuossa\nvihannuudessa, jonka vertaista ei Pariisissa ole. Hyvä Jumala, kuinka\nhauskaa oli leikkiä vasemmanpuoleisella solatiellä, joka vei myllylle.\n\nKaiho katkaisi äänen, ja heidän katseensa kiintyivät päivänpaisteessa\nsäteileviin lasiruutuihin. Tuosta häikäisevän kirkkaasta pinnasta\nkajasti heille loppumattomia vihreitä laitumia, Cotentinin laitumia,\njoille valtameri hengitti kosteutta ja missä kepeän kuultava sumu\nhukutti taivaanrannan sinertävän harson peittoon. Alhaalla,\nsuunnattoman rautaisen rungon kannattamien holvien alla,\nsilkkikankaiden hallissa myynti jatkui mylvien, koko talo tärisi\nhuohottavan koneen jyskeestä, ihmisjalkojen astunnasta, myyjien\nkiireisestä häärinästä, koko tuon kolmeenkymmeneentuhanteen nousevan\njoukon hehkuvasta elämästä. Ja tuntiessaan tuon kattoja tärisyttävän\nmelun läheisyyden Denise ja Deloche harhailivat mielikuvituksensa\nkannattamina yksinäisiä polkuja, kuulivat ulapalta eksyneiden tuulien\nkahisevan heinikossa ja humisevan suurten puiden latvoissa.\n\n-- Hyvä Jumala, neiti, kuiskasi äkkiä Deloche, -- miksi ette tahdo olla\nminulle kiltti!... Minähän rakastan teitä niin suuresti.\n\nKyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja kun Denise teki liikkeen\nkeskeyttääkseen, hän jatkoi:\n\n-- Ei, antakaa minun vielä kerran sanoa teille miten asiat ovat. Mehän\nsopisimme niin hyvin yhteen. Meillä olisi niin paljon puhumista\nkeskenämme, kun olemme samalta puolelta kotoisin.\n\nNyyhkytykset estivät häntä jatkamasta, ja Denise sai tilaisuuden puhua:\n\n-- Te ette ole nyt järkevä, hän sanoi. -- Olitte luvannut minulle,\nettette ottaisi asiaa puheeksi... Mahdotonta se on. Pidän teistä\npaljon, te olette kelpo mies, mutta en tahdo luopua vapaudestani.\n\n-- Niin, niin, tiedän sen. Ette te voi rakastaa minua. Sanokaa pois\nvain! Minä ymmärrän ettei minussa ole mitään rakastettavaa... Minulla\nei ole elämässäni ollut kuin yksi ainoa onnenhetki, sinä päivänä,\njolloin tapasin teidät Joinvillessa, muistattehan? Kulkiessani\nrinnallanne puiden alla, jossa oli niin pimeä, luulin kerran tuntevani,\nettä kätenne vavahti. Ja olin tarpeeksi tyhmä ajatellakseni...\n\nMutta Denise keskeytti uudestaan. Hänen tarkka korvansa oli erottanut\nkäytävästä askelia.\n\n-- Kuulkaa, hän sanoi, -- siellä liikkuu joku.\n\n-- Eikö mitä, Deloche rauhoitti estäen häntä poistumasta. -- Säiliöstä\nse kuului. Siitä lähtee aina niin outoja ääniä; luulisi melkein, että\nsiellä on ihmisiä.\n\nJa hän jatkoi hiljaisia, arkoja tunnustuksiaan. Denise ei kuunnellut\nenää. Hänen ajatuksensa menivät omia teitään, ja hän katseli\nhajamielisesti Naisten Aarreaitan kattoja. Lasikattoisen hallin\noikealla ja vasemmalla puolen levisi toisia gallerioita ja toisia\nauringonpaisteessa hohtavia halleja, joita halkoivat suorat\nullakko-ikkunarivit, tasaiset niinkuin kasarmirakennuksessa. Kattojen\nrautaiset harjat kohosivat ilmaan, tikapuiden ja siltojen ääriviivat\nkuvastuivat sinitaivasta vasten, keittiöiden savutorvista tuprusi\npaksua tehtaanuunin savua, ja suuri, kuutionmuotoinen vesisäiliö\nvalurautapylväittensä varassa kohosi oudonmuotoisena ihmisen ylpeyden\npystyttämänä raakalaisrakennuksena. Ja kauempana kohosi mahtava\nPariisi.\n\nKun Denisen ajatukset palasivat kehistä, joissa ne olivat yksin\nliidelleet, hän huomasi, että Deloche oli tarttunut hänen käteensä, ja\nkun hän näki tämän liikutuksen, hän ei hennonut vetää kättään pois.\n\n-- Suokaa minulle anteeksi, Deloche kuiskasi. -- Olisin täysin onneton,\njos rangaistukseksi riistäisitte minulta ystävyytenne... Vannon teille,\nettä olin aikonut puhua aivan muusta teille. Olin päättänyt tyytyä\nkohtalooni ja luopua toiveista...\n\nHänen kyyneleensä alkoivat juosta uudestaan, mutta hän koetti pakottaa\näänensä tasaiseksi.\n\n-- Sillä olenhan jo aikoja ollut osastani selvillä. Mitäpä se nytkään\nmuuttuisi. Kotona piestiin, Pariisissa piestään, joka paikassa\npiestään. Olen ollut täällä jo neljä vuotta ja viimeisenä olen vielä\nnytkin osastollani... Olin aikonut sanoa teille, ettei teidän pidä\nvälittää minun onnettomuudestani. En tahdo kiusata teitä. Koettakaa\nolla onnellinen, rakastakaa jotakin toista, olisin hyvilläni siitä.\nTeidän onnenne on minun onneni...\n\nHän ei jaksanut jatkaa. Ikäänkuin lupauksensa vahvistamiseksi hän\npainoi huulensa tytön kädelle suudellen sitä nöyrästi kuin orja. Denise\nsanoi liikuttuneena säälien kuin olisi puhutellut veljeään:\n\n-- Poika parka.\n\nSamassa he kääntyivät säpsähtäen. Mouret oli heidän edessään.\n\nKymmenen minuuttia Jouve oli saanut etsiä Mouret'ta ympäri taloa,\nennenkuin löysi hänet vihdoin Dix-Décembrenkadun uuden julkisivun\nrakennuspaikalta. Siellä Mouret oleskeli joka päivä tuntikausia\nkoettaen kiinnittää ajatuksensa rakennuspuuhiin, joista oli niin kauan\nuneksinut. Siihen hän turvautui paetakseen tuskaansa, katseli kuinka\nmuurarit pystyttivät kivisiä nurkkapatsaita ja sepät takoivat rautojaan\nhirsien päihin. Rakennus oli jo kohonnut niin korkealle, että\nsisäänkäytävää ja ensimmäisen kerroksen isoja ikkunoita osoittavat\naukot alkoivat tulla näkyviin ja palatsimaisen julkisivun suunnitelma\nkehittyä alkupiirteistään. Mouret nousi tikapuita, neuvotteli\narkkitehdin kanssa seinäkoristeista, joista piti tulla aivan\nuudenaikaisia, astui tiili- ja rautaläjien yli ja laskeutui\nkellareihin. Höyrykoneen jyske, vintturien vingunta, vasaroiden melu,\ntyömiesten huudot yhtyen sekavaksi hälinäksi, joka kaiullaan täytti\nrakennusaitauksen, soivat hänelle hetken vapautuksen. Mutta kun hän\npalasi valkeana kalkintomusta, mustana viilanpurusta, jalat märkinä\nvesihanoista räiskyneestä vedestä, huumaus hälveni heti, entiset huolet\niskivät jälleen häneen ja niiden kouristus kävi yhä pakottavammaksi,\nsitä myöten kuin hän loittoni rakennuspaikalta ja sen melu kävi\nheikommaksi. Juuri sinä päivänä hän oli ihastunut suuresti\nkatsellessaan eräästä albumista kattofriiseiksi aiottujen mosaiikkien\nja terrakottakoristeiden piirustuksia, kun Jouve saapui hengästyneenä\nja pahoillaan matkalla tahraantuneesta takistaan. Mouret vihoissaan\nkeskeytyksestä käski odottaa, mutta kun Jouve kuiskasi hänelle\nviestinsä korvaan, häntä alkoi värisyttää ja hän seurasi tätä tuntien\nuudestaan joutuvansa päähänpiintymänsä valtaan. Kaikki muu katosi hänen\nmielestään, julkisivu hajosi ennenkuin oli valmistunutkaan. Hänen ei\nmaksanut vaivaa kiivetä ikävöidyn kunniansa kukkulalle, kun hänen\nkorvaansa kuiskattu naisen nimi aiheutti hänessä sellaisen\nhämmennyksen.\n\nMouret'n ennätettyä ylös Bourdoncle ja Jouve näkivät hyväksi poistua.\nDeloche pakeni, ja Denise jäi Mouret'n kanssa kahden, vielä\ntavallistakin kalpeampana, mutta katsoen häntä suoraan silmiin.\n\n-- Neiti, olkaa hyvä ja seuratkaa minua, Mouret sanoi kovalla äänellä.\n\nDenise teki niinkuin käskettiin. He laskeutuivat portaita ja kulkivat\nhuonekaluosaston ja matto-osaston läpi. Kun he tulivat Mouret'n\ntyöhuoneen edustalle, tämä avasi oven selälleen ja sanoi:\n\n-- Käykää sisään, neiti.\n\nSitten hän sulki oven ja meni kirjoituspöytänsä ääreen. Talonisännän\nuusi työhuone oli loisteliaampi kuin entinen. Vihreän ripsin sijasta\noli nyt vihreää samettia. Norsunluuleikkauksin koristettu iso\nkirjakaappi täytti kokonaisen seinän. Mutta seinillä ei nytkään ollut\nmuuta kuin rouva Hédouinin hieno ja kaunis muotokuva, joka hymyili\nkultakehyksessään.\n\n-- Neiti, Mouret sanoi oltuaan jonkin aikaa vaiti ja koettaen pakottaa\näänensä ankaraksi ja kovaksi, -- on asioita, joita emme voi suvaita...\nTäällä vaaditaan ehdottomasti hyvää käytöstä...\n\nHän keskeytti koettaen hillitä povessaan riehuvaa vihaa. Oliko\nmahdollista, että Denise rakasti tuota miestä, jonninjoutavaa kurjaa\nmyyjää, koko osastonsa pilkkaamaa? Kaikkein huonointa, kaikkein\nkömpelöintä. Denise siis piti häntä, talon isäntää parempana. Olihan\nhän itse nähnyt Denisen antavan tuolle kurjalle kätensä suudeltavaksi.\n\n-- Olen ollut teille hyvä, neiti, hän sai sanotuksi uuden yrityksen\ntehtyään. -- En odottanut teiltä tällaista kiitosta.\n\nDenisen katse oli heti hänen huoneeseen astuttuaan kiintynyt rouva\nHédouinin kuvaan, ja levottomuudestaan huolimatta hänen täytyi\najatella sitä. Joka kerta, kun hän tuli tähän huoneeseen, kuva veti\npuoleensa hänen katseensa ja pelotti häntä, vaikka se näytti niin\nhyväntahtoiselta. Tällä kertaa se tuntui tarjoavan hänelle\nsuojeluksensa.\n\n-- Oikeassa olette, johtaja, Denise vastasi hiljaa, -- minun ei olisi\npitänyt tuhlata aikaa juttelemiseen, ja minä pyydän teiltä anteeksi,\nettä olen näin laiminlyönyt velvollisuuteni... Tuo nuori mies on minun\nkotipuolestani...\n\n-- Ajan hänet ulos, huusi Mouret purkaen raivostuneeseen huutoon kaiken\ntuskansa.\n\nAivan suunniltaan, unohtaen että hänen talon isäntänä oli nuhdeltava\nohjesääntöä vastaan rikkonutta myyjätärtä, hän puhkesi katkeriin\nsolvauksiin ja mielettömiin syytöksiin. Eikö Deniseä hävettänyt\nantautua sellaiselle miehelle! Ja vielä muillekin, Hutinille ja hänen\nkaltaisilleen! Mutta nyt talo oli puhdistettava ja roistot potkaistava\nulos ovesta. Ankarasta ja arvokkaasta nuhdesaarnasta, jota Mouret oli\nJouvea seuratessaan sepittänyt mielessään, olikin tullut myrskyinen ja\ntörkeä mustasukkaisuuskohtaus. Denise ei saanut hänen sanatulvaltaan\nsen vertaa suunvuoroa, että olisi vastannut.\n\n-- Niin, kadulle kaikki rakastajanne!... Sanoivathan kaikki mitä minun\ntuli teistä uskoa, mutta minä mieletön en kuunnellut... Minä vain en\nuskonut, minä yksin!\n\nDenise kuunteli kauhistuneena herjauksia aivan kuin huumeessa. Hän ei\nollut alussa ymmärtänyt. Mutta kun hän huomasi, että mies kohteli häntä\nturmelukseen joutuneena hylkiönä, hän kääntyi ja meni ääneti ovea\nkohti. Kun Mouret teki liikkeen pysähdyttääkseen hänet, hän sanoi:\n\n-- Antakaa minun mennä! Jos todellakin uskotte, mitä sanotte, en tahdo\nhetkeksikään enää jäädä taloonne.\n\nMouret heittäytyi oven eteen.\n\n-- Puolustautukaa edes! hän huusi... -- Sanokaa toki jotakin!\n\nDenise seisoi suorana ja jäykkänä. Mouret tuskastui yhä enemmän,\nkiusasi häntä kysymyksillään saamatta vastausta. Denisen arvokas\näänettömyys näytti jälleen kerran rakkausasioihin perehtyneen naisen\nharkitulta menettelytavalta. Paatunein keimailija ei olisi ollut\ntaitavampi heittämään jalkainsa juureen epäilyn ja toivon välillä\nhorjuvan uhrinsa.\n\n-- Sanoitteko, että hän on teidän kotipuolestanne? Mouret kyseli. --\nOlette kenties tavanneet toisenne siellä... Vannokaa minulle, ettei\nteillä ole mitään keskenänne.\n\nKun Denise yhä pitkitti äänettömyyttään tahtoen avata oven, Mouret\nmenetti kaiken malttinsa ja hänen epätoivonsa puhkesi sanoiksi.\n\n-- Hyvä Jumala! Minähän rakastan teitä, rakastan teitä mielettömästi...\nMiksi kidutatte minua? Näettehän, etteivät muut merkitse minulle enää\nmitään, että ihmiset, joista puhun teille, saavat minulle merkityksensä\nainoastaan teidän kauttanne. Vain teistä minä välitän tässä maailmassa,\nen mistään muusta... Luulin teitä mustasukkaiseksi, ja olen luopunut\nhuveistani. Teille on kerrottu, että rakastin muita; no niin, en huoli\nenää heistä. En käy enää juuri missään. Enkö silloinkin rouva\nDesforges'in luona luopunut hänestä teidän tähtenne? Olen rikkonut\nvälini hänen kanssaan ollakseni kokonaan teidän. Odotan vain, että\nosoitatte minulle hiukkasen kiitollisuutta... Ja jos pelkäätte, että\npalaan hänen luokseen, niin pelkäätte suotta. Hän hautoo kostoa, aikoo\nperustaa Aarreaitalle kilpailijan entisen kauppa-apulaisemme kanssa...\nSanokaa, pitääkö minun langeta polvilleni saadakseni sydämenne\nheltymään!\n\nNäin pitkälle hän oli joutunut. Hän, joka vähimmästäkin virheestä,\npienimmästäkin oikusta heitti myyjättärensä kadulle, ei löytänyt nyt\nkyllin nöyriä sanoja rukoillakseen apulaistaan jäämään lohdutukseksi\nhänelle hänen kurjuudessaan. Hän ei päästänyt Deniseä ovesta, lupasi\nantaa hänelle anteeksi, uskoa valhettakin, jos hän halusi valehdella.\nJa totta hän puhui, kun sanoi luopuneensa muista. Nuo tytöt, joita hän\noli tavannut pikkuteatterien näyttämöillä ja yökapakoissa, herättivät\nhänessä nyt inhoa; hän ei nähnytkään enää Claraa, ja hän oli lakannut\nkokonaan käymästä rouva Desforges'in kodissa, missä Bouthemont hallitsi\nnyt yksinvaltiaana odottaen uuden tavaratalonsa, Neljän Vuodenajan\nvalmistumista.\n\n-- Sanokaa, pitääkö minun langeta polvilleni, toisti hän ääni itkusta\nkäheänä.\n\nDenise teki kädellään torjuvan liikkeen. Hän oli itse syvästi\nliikuttunut eikä kyennyt salaamaan sitä.\n\n-- Turhia te kuvittelette, hän vastasi vihdoin. -- Vannon teille, että\nnuo rumat jutut ovat pelkkää valhetta... Deloche on viaton niinkuin\nminäkin.\n\nHänen silmissään ei ollut vilppiä. Hänen katseensa oli suora ja kirkas.\n\n-- Hyvä on, uskon teitä, Mouret kuiskasi. -- En erota ketään, koska te\notatte suojelukseenne nuo ihmiset... Mutta jos ette rakasta ketään,\nmiksi sitten eväätte minut?\n\nDenisen valtasi äkkiä ujous, ja hän seisoi neuvottomana tietämättä mitä\nvastata.\n\n-- Kai teillä on joku jota rakastatte, vai kuinka? jatkoi Mouret\nvapisevalla äänellä. -- Te voitte sanoa sen minulle, sillä eihän\nminulla ole mitään oikeutta teidän rakkauteenne... Kai teillä on joku\njota rakastatte.\n\nDenise lensi hehkuvan punaiseksi ja oli jo vähällä tunnustaa kaiken.\nVilpillisyys oli hänelle niin vastenmielistä, että jos hän joskus\npakotti suunsa valheeseen, näkyi totuus hänen silmistään. Miten hän\nolisi voinut kieltää, kun kuohuvat tunteet kävivät koko hänen\nolemuksestaan ilmi.\n\n-- On, kuiskasi hän lopulta arasti. -- Pyydän teitä, jättäkää minut\nrauhaan. Te tuotatte minulle surua.\n\nDenise tunsi nyt vuorostaan kärsivänsä. Eikö siinä kyllin, että hänen\noli pakko puolustautua miestä vastaan! Vieläkö hänen täytyi\npuolustautua itseäänkin vastaan, rakkautta vastaan, joka joskus riisti\nhäneltä kaiken rohkeuden. Kun Mouret liikutuksesta väristen puhui\nhänelle näin, hän ei enää itsekään tiennyt minkätähden hän kieltäytyi.\nJa vasta jälkeenpäin, kun hänen terveessä luonnossaan järki ja ylpeys\npääsivät taas voitolle, hän ymmärsi, että hänen oli pysyttävä\nneitseellisessä puhtaudessaan. Hänen sitkeä vastarintansa ei johtunut\nmistään itsetietoisesta periaatteesta, se oli itsesuojeluvaistoa,\ntahrattoman elämän onnen ja rauhan arkuutta. Hän olisi langennut miehen\nsyliin voimattomana, sydän raukeana, jos häntä ei olisi kammottanut tuo\nlopullinen antautuminen toiselle, jonka rakkauden pysyväisyydestä\nhänellä ei ollut mitään takeita. Ajatus rakastajasta herätti hänessä\nsitä hurjaa kauhua, joka hyydyttää naisen pahan lähestyessä.\n\nMouret'n kasvoissa oli synkkää epätoivoa. Hän ei ymmärtänyt Deniseä.\nHän kääntyi pois mennäkseen takaisin kirjoituspöytänsä luo.\nHajamielisesti hän selaili papereitaan, sitten hän työnsi ne luotaan\nsanoen:\n\n-- Minä en estä teitä eroamasta, neiti... En voi pitää teitä täällä\nvastoin tahtoanne.\n\n-- Enhän minä tahdo lähteä, Denise vastasi hymyillen. -- Jos uskotte\nminut kunnialliseksi, niin jään mielelläni. On syytä aina uskoa naista\nkunnialliseksi. Vakuutan teille, ettei siinä erehdy usein.\n\nHuomaamattaan Denise oli taas kohottanut katseensa seinällä riippuvaan\nkuvaan, tuohon lempeäsilmäiseen naiseen, jonka veren sanottiin\ntuottavan talolle onnea. Vavahtaen Mouret seurasi tytön katsetta, sillä\nnuo sanat olivat niitä, joita hän usein oli kuullut kuolleen vaimonsa\nsanovan. Ne kaikuivat hänelle kuin haudan tuolta puolen, tutun ja\nlempeän äänen kannattamina ja ilmaisivat samaa tervettä järkeä ja\nluonteen tasapainoa, jota hän oli vaimossaankin ihaillut. Hänen\nmielensä kävi vieläkin raskaammaksi.\n\n-- Te tiedätte, että olen ikuisesti teidän omanne, kuiskasi hän\nlopulta. -- Tehkää minulle mitä tahdotte.\n\n-- Niin, Denise sanoi. -- Naista, olipa hän kuinka halpa-arvoinen\ntahansa, on aina syytä kuunnella, jos hänellä on vähänkin järkeä...\nKunnon miehen teen teistä, siitä ei ole epäilystäkään, jos antaudutte\nminun ohjattavakseni.\n\nHän laski leikkiä luontevalla ja suoralla tavallaan, joka oli niin\nviehättävä. Mouretkin hymyili heikosti saattaessaan hänet ovelle\nniinkuin vertaisensa.\n\nSeuraavana päivänä Deniselle ilmoitettiin, että hänet oli määrätty\njohtajattareksi. Johtokunta oli jakanut kahtia valmiiden vaatteiden\nosaston muodostaen vartavasten hänelle lasten vaatetusosaston, joka\nsijoitettiin valmiiden vaatteiden osaston viereen. Aurélie rouva oli,\nsen jälkeen kun hänen poikansa oli erotettu palveluksesta, elänyt\nalituisessa pelossa, sillä hän tunsi johtajien suhtautumisen muuttuneen\nja huomasi, että Denisen vaikutusala laajeni yhä. Aiottiinko hänet\nraivata tieltä? Hänen pulleat kasvonsa tuntuivat laihtuneen ja\nhöltyneen Lhommein hallitsijasukua kohdanneen häpeän johdosta, ja\nymmärtäen, että onnettomuus oli seurausta kotielämän rikkinäisyydestä\nhän koetti lähestyä miestään ja odotti häntä joka ilta nojatakseen\nkotimatkalla hänen käsivarteensa. Lhomme parka puolestaan, joka oli\nsäikähtänyt vielä kovemmin, luuli joutuneensa hänkin epäluulon\nalaiseksi ja peläten erehtyvänsä laski tulot kaksi kertaa, niin\nmeluavasti ja huomiotaherättävästi kuin suinkin tehden ihmeitä ainoalla\nkädellään. Kun Aurélie rouva sai kuulla minkä ratkaisun asia oli saanut\nja että Denisestä oli tehty lasten vaatetusosaston johtajatar, hän oli\nsiitä niin hyvillään, ettei tiennyt kuinka osoittaa tytölle\nystävyyttään. Olisihan Denise voinut ryöstää häneltä hänen paikkansa,\njos olisi tahtonut. Hänen kiitollisuutensa ei tuntenut rajoja. Hän\nkohteli Deniseä vertaisenaan ja meni usein hänen kanssaan juttelemaan\nniin arvokkaan näköisenä, että häntä olisi voinut luulla kuningatar\näidiksi, joka kunnioitti käynnillään nuorta kuningatarta.\n\nDenise oli kohonnut kunnian kukkulalle. Hänen nimityksensä\njohtajattareksi sai viimeisetkin niskoittelijat taipumaan. Jos ei\nvoitukaan kokonaan luopua juoruamisesta, mikä viehättää niin miehiä\nkuin naisiakin, osattiin kuitenkin vastaan tullessa kumartaa aina\nmaahan asti. Marguerite, joka oli päässyt valmiiden vaatteiden osaston\nalajohtajattareksi, ei osannut kyllin kiitellä Deniseä, ja Clarakin,\njonka vastoin tahtoaan täytyi tunnustaa Denisen etevyys, oli peräytynyt\nnöyrästi. Mutta miehistä Denise oli saavuttanut vielä täydellisemmän\nvoiton. Kaikkien täytyi väistyä, Jouven, joka ei enää uskaltanut\npuhutella Deniseä taittumatta kahtia, Hutinin, joka tunsi asemansa\nhorjuvan ja ajatteli levottomana tulevaisuutta, Bourdonclenkin, jonka\noli pakko tunnustaa voimattomuutensa. Kun Bourdoncle oli nähnyt Denisen\npoistuvan työhuoneesta hymyilevänä ja tyynenä ja kuullut seuraavana\npäivänä Mouret'n johtokunnan kokouksessa vaativan uuden osaston\nmuodostamista, hän oli naisen pyhän herruuden voittamana painanut\npäänsä alas. Aina hän oli lopuksi antanut periksi Mouret'lle, jonka hän\ntunnusti voittajakseen huolimatta tämän erehdyksistä ja hurjista\noikuista. Tällä kertaa nainen oli päässyt voitolle, ja hän alistui\nodottaen milloin isku sattuisi häneen.\n\nMutta Denisen valta oli lempeyden ja hellyyden valtaa.\nKunnioituksenosoitukset herättivät hänessä kiitollisuutta. Hänen\nmielestään ne hyvittivät hänen alkuaikojensa kurjuuden, ja niissä oli\nmyötätuntoa hänen masentumattoman kärsivällisyytensä saavuttamaa\ntulosta kohtaan. Lempeällä ystävyydellä hän palkitsi vähimmätkin\nkohteliaisuuden osoitukset, ja hänen auliutensa ja hymynsä hankkivat\nhänelle toverien rakkauden. Claraa yksin hän ei voinut sietää, kun oli\nkuullut, että tämä oli pannut uhkauksensa toimeen ja houkutellut\nluokseen Colombanin, joka päästyään vihdoinkin toiveittensa perille ei\nenää viihtynyt kotona, ja että Geneviève oli kuolemaisillaan. Tästä\npuhuttiin paljon Naisten Aarreaitassa ja jutulle naurettiin paljon.\n\nMutta tämä hänen huolensa, ainoa, joka oli lähtöisin tavaratalon\nulkopuolelta, ei pystynyt kuitenkaan häiritsemään hänen tasaista\nhilpeyttään. Varsinkin osastolla, kaikenikäisten lasten seurassa hänen\nparhaat ominaisuutensa tulivat näkyviin. Denise piti lapsista\näärettömästi ja oli kuin kotonaan niiden seurassa. Usein siellä oli\nyhtaikaa puolisen sataa tyttöä ja yhtä monta pikkupoikaa hakemassa\ntyydykettä itävälle turhamaisuudelleen. Kun äidit eivät enää jaksaneet\nhallita pienokaisia, Denise astui hymyillen väliin ja pani\nvastahakoiset istumaan pitkin seinää oleville tuoleille odottamaan\nvuoroaan. Kun hän sitten löysi joukosta pienen, punaposkisen tytön,\njonka viattomat silmät miellyttivät häntä, hän puki tämän itse, haki\nhameen ja pani sen lapsen ylle varovasti hyväillen isonsiskon tavoin.\nHeleä lasten nauru kaikui hänen ympärillään, ilon ja ihastuksen huudot,\nväliin kiukkuisetkin äänet, kun suuremmat, yhdeksän tai kymmenen\nikäiset pikkuneidit kääntyillessään peilin edessä eivät hyväksyneet\nuuden päällysvaatteen kuosia. Kaikilla, niin suurilla kuin pienillä,\noli paljon ihmettelemistä. Pöydillä oli suuret määrät sinisiä ja\nruusunvärisiä puseroita, pikkupoikien merimiespukuja, poimuille\nlaskostettuja hameita, päällysvaippoja ja nuttuja, kaikenlaisia\nviehättäviä vaatekappaleita, joissa oli vielä uutuuden jäykkyyttä,\nosasto oli kuin kaapeista purettu ja lapsilauman pengottavaksi annettu\nnukkien vaatevarasto. Denisellä oli aina taskussaan makeisia\npienokaisia varten, ja aina hän osasi kuivata pettyneen toiveen\njohdosta vuotavat kyyneleet. Hän oli osastollaan kuin oman perheensä\nkeskellä, ammentaen itse uutta nuoruutta ympärillään lakkaamatta\npelmuavasta nuoruudesta ja viattomuudesta.\n\nUsein Mouret keskusteli kauan ystävällisesti Denisen kanssa. Kun\nDenisen täytyi käydä johtokunnassa tilauksia tai vaadittuja selityksiä\nantamassa, Mouret pidätti hänet luonaan vähäksi aikaa tiedustellakseen\nhänen mielipidettään. Siten Denise sai tilaisuuden tehdä hänestä kunnon\nmiestä, niinkuin hän itse leikillään oli sanonut. Normandilaistytön\nteräväjärkisessä päässä kehittyi ja kypsyi kaikenlaista uudenaikaista\nkaupankäyntiä edistäviä suunnitelmia, joita hän jo Robineaun luona\npalvellessaan joskus oli esittänyt ja joista hän oli esittänyt eräitä\nheidän kävellessään Tuileries'n puistossa. Hän ei voinut ryhtyä\nmihinkään eikä suunnitella mitään koettamatta saada siihen järjestystä\nja yrittämättä parantaa koneistoa. Alusta asti häntä oli loukannut\nAarreaitan kauppa-apulaisten epävarma asema, ja hänen mielestään\näkilliset erottamiset olivat yhtä suureksi haitaksi talolle kuin\nhenkilökunnallekin. Hän ei voinut unohtaa mitä oli saanut palveluksensa\nensi aikoma kärsiä, ja kun hän näki uuden tulokkaan, joka\nvaivautuneesti ja silmät itkusta punaisina liehutteli osastollaan\nsilkkipukuaan vanhempien katsellessa karsaasti, hänen sydämensä oli\ntäynnä sääliä. Sellainen koiranelämä turmeli parhaatkin. Nöyryytystä ja\nkärsimystä oli heidän pitkin matkaa kestettävä, kunnes he tuskin\nneljäänkymmeneenkään ikävuoteen päästyään, työstä murtuneina katosivat\nmikä mihinkin. Toiset kuolivat keuhkotautiin tai heikkouteen, toiset\nsairastuivat väsymyksestä ja ilman puutteesta, toiset heittäytyivät\nviettämään laiskurinelämää, ja onnellisimmat menivät naimisiin ja\nhautautuivat jonkin maaseutukaupungin pikkuliikkeeseen. Oliko oikein ja\nkohtuullista tuo ihmisvoimien suunnaton kuluttaminen, johon\nsuurmyymälät syyllistyivät? Ja hän otti ajaakseen apulaisten asian\ntarkastaen sitä myös liikkeenisäntien oman edun eikä ainoastaan\ninhimillisyyden kannalta. Luja kone vaati hyvää rautaa. Jos rauta\nkatkeaa tai katkaistaan, työ keskeytyy, ja korjaukset merkitsevät ajan\nja rahan hukkaa. Innostuen aiheestaan hän teki joskus selkoa\nkaupankäynnin ihannekuvasta, sellaisena kuin hän sen tajusi, jossa\njokaisella oli oma määrätty osansa voitosta, itsekullakin ansionsa\nmukaan, ja sopimuksen turvaama tulevaisuus. Mouret nauroi silloin\nalakuloisuudestaan huolimatta hänen ajatuksilleen, syytti häntä\nsosialistisista periaatteista ja osoitti ilkamoiden mitä vaikeuksia\najatuksen toteuttaminen kohtasi. Mutta Denise seuraten terveen järkensä\nviittauksia ei masentunut, vaan turvasi rohkeasti tulevaisuuteen, kun\nhänen perustelussaan tuntui olevan ristiriitaisuuksia, joita hänen\nhellä sydämensä ei pystynyt sovittelemaan. Kaikesta huolimatta\nMouret tuntui horjuvan mielipiteissään kuunnellessaan tytön\nääntä, jossa oli niin paljon intoa ja joka vielä värisi hänen\nkestämiensä kovien kokemuksien katkeruudesta, ja Denisen esittämät\ntalon lujentamista tarkoittavat parannusehdotukset pääsivät\nvähitellen vaikuttamaan. Leikinlaskusta huolimatta myyjien asemaa\nparannettiin, joukkoerottamisten sijaan pantiin myyjien suhteen\ntoimeen lomajärjestelmä hiljaisina vuodenaikoina ja lopulta\nalettiin puuhata apurahaston perustamista myyjien toimeentulon\nturvaamiseksi työttömyyden sattuessa. Näissä toimenpiteissä olivat jo\nalkupiirteissään kahdennenkymmenennen vuosisadan työväenyhdistyksiä\ninnostuttavat periaatteet vaikuttamassa.\n\nMutta Denise ei tyytynyt vain niiden epäkohtien poistamiseen, joista\nhän itse oli suuresti kärsinyt; hän selitti Mouret'lle kaikenlaisia\ntavaratalon järjestämistä koskevia pieniä salaisuuksia, jotka\nainoastaan nainen voi keksiä ja joista ostajakunta ihastui. Lhommelle\nhän tuotti suuren ilon puolustamalla tämän kauan hautomaa soittokunnan\nperustamisajatusta. Tuloksena heidän yhteisistä ponnistuksistaan oli,\nettä Lhommella kolme kuukautta myöhemmin oli johdettavanaan\nsatakaksikymmentä tavaratalon henkilökunnasta valittua soittajaa. Vanha\nkassanhoitaja näki elämänsä suurimman unelman toteutuvan. Tavaratalossa\npidetyssä suuressa tanssiaisiin yhdistetyssä soittojuhlassa Aarreaitan\nsoittokunta sai esiintyä ostajakunnalle, ja sanomalehtien kautta sen\nmaine levisi maailmalle. Bourdonclenkin, joka oli pitänyt näitä\nuudistuksia sangen arveluttavina, täytyi tunnustaa, ettei parempaa\nmainosta voitu talolle keksiä. Sitten järjestettiin myyjille kerhosali,\nmissä heillä oli biljardi-, shakki- ja lautapelipöytiä. Iltaisin\nannettiin englannin- ja saksankielen, kieliopin, laskennon ja\nmaantieteen opetusta, vieläpä ratsastus- ja miekkailutuntejakin. Sitten\nperustettiin henkilökunnan käytettäväksi kirjasto, jossa oli\nkymmenentuhatta nidosta, tavaratalolle palkattiin oma lääkäri, joka\nhoiti ilmaiseksi myyjiä ja myyjättäriä, järjestettiin kylpyhuoneita ja\ntarjoiluhuoneita sekä kampaamo- ja parturisali. Talossa oli siis\ntarjona myyjille kaikkea mitä elämä vaati niin aineellisessa kuin\nhenkisessäkin mielessä, ruoka, asunto, vaatteet, henkisiä nautintoja ja\nhuvituksia. Sanalla sanoen, Naisten Aarreaitasta tuli mahtavan\nemäkaupungin rajojen sisällä häärivä pieni, elinvoimainen työkaupunki,\njoka oltuaan syvästi juurtuneena vanhojen katujen pimentoon oli nyt\nlopullisesti päässyt täyteen päivänvaloon.\n\nUusi mielialan käänne tapahtui Denisen eduksi. Bourdoncle oli\nalakynteen jouduttuaan valittanut epätoivoissaan tuttavilleen, että\nhänen tappionsa johtui Denisen taipumattomuudesta. Denise oli pitänyt\npuolensa Mouret'n hyökkäyksiä vastaan, ja siitä oli seurausta hänen\nkaikkivaltiutensa. Tämä tieto vaikutti valtavasti henkilökuntaan, ja\nDenisen nauttima suosio johtui siitä ainakin yhtä suuressa määrässä\nkuin niistä parannuksista, jotka hänen aloitteestaan oli saatu aikaan.\nOlipa kerrankin yksi, joka uskalsi torjua johtajan, joka kosti muiden\npuolesta ja joka sai aikaan muutakin kuin vain lupauksia. Oli siis\ntullut se, joka ajoi köyhän asiaa. Kun hän pää pystyssä liikkui\nosastoilla kasvojen hienoissa piirteissä päättäväisyyttä ja\nlempeyttä, myyjät hymyilivät ja olivat hänestä niin ylpeitä, että\nolisivat mielellään näyttäneet hänet ihmisjoukoille. Onnellisena\nmyötätuntoisuudesta Denise antautui vastustamatta sen kannatettavaksi.\nHyvä Jumala, kuinka se oli mahdollista! Hän joka tullessaan oli ollut\nniin köyhä ja kelvoton, niin neuvoton ja arka hirveän koneen rattaiden\nkeskellä, mitätön pieni jyvänen suunnattoman, maailmaa musertavan\nmyllynkiven alla, hänestä oli tullut tämän maailman sielu ja\nhallitsijatar, jonka mahtisanaa hirviö kyyristyen totteli. Tämä oli\ntapahtunut hänen tahdostaan riippumatta. Hän oli vain esiintynyt ilman\nedeltäpäin harkittua suunnitelmaa ja hänen vaatimaton lempeytensä oli\nsaavuttanut voiton. Joskus hänen valtansa herätti hänessä\nlevottomuutta. Mitä hänessä oli, mitä kaikki tottelivat? Eihän hän\nollut kaunis, eikä hän punonut suunnitelmia. Mutta sitten hän hymyili\nja rauha palasi hänen sydämeensä; tiesihän hän rakastavansa totuutta ja\njärjestystä, ja siitä kai hänen mahtinsa johtui.\n\nDenise oli varsinkin hyvillään siitä, että hän saattoi nyt olla\nPaulinelle hyödyksi. Pauline oli raskaana ja hyvin levoton, sillä\njohtokunta ei suvainnut sellaista. Jos esimiehet eivät ehdottomasti\navioliittoja vastustaneet, niin lapsista he eivät tahtoneet tietää\nmitään. Bourdoncle oli saanut asiasta vihiä, ja uhkasi seuraavassa\nkokouksessa vaatia Paulinen erottamista. Mutta sitä ennen Denise ehti\nastua väliin, ja hän puhui Paulinen ja jokaisen samassa tilassa\nnaimisissa olevan naisen puolesta niin hyvällä menestyksellä, että\nBourdonclen täytyi nytkin peräytyä ja Paulinelle myönnettiin\nvirkavapautta, kunnes hän jälleen jaksaisi hoitaa tehtävänsä.\n\nSeuraavana päivänä, kun Denise meni sairaalaan katsomaan Paulinea, joka\nei voinut hyvin, tämä suuteli häntä innokkaasti kummallekin poskelle.\n\n-- Kuinka hyvä olettekaan! hän sanoi. -- Jos te ette olisi puhunut\nminun puolestani, niin pois olisivat ajaneet. Älkää olko levoton,\nlääkäri vakuuttaa, ettei tämä ole vaarallista.\n\nBaugékin oli siellä. Hän oli karannut osastoltaan käydäkseen vaimonsa\nluona, ja ujostellen hänkin änkytti kiitoksensa Deniselle, jota hän nyt\nkohteli ylempään säätyluokkaan kuuluvana. Liikuttuneena hän vakuutti,\nettä hän tukkisi kyllä suun jokaiselta, joka uskaltaisi panetella\nkateudesta Deniseä. Mutta Pauline sanoi kohauttaen olkapäitään\nleikillisesti:\n\n-- Kas niin, ystäväni, sinä vain puhut tyhmyyksiä... Menehän nyt ja\nanna meidän puhella.\n\nSairaala oli pitkä, valoisa huone, missä oli kaksitoista valkein\nuutimin varustettua vuodetta. Sinne sairaat apulaiset vietiin\nhoidettaviksi, elleivät halunneet mennä mieluummin kotiinsa. Sinä\npäivänä siellä ei ollut muita, ja Pauline sai nauttia rauhassa\nmukavasta sängystään, joka oli suuren, Neuve-Saint-Augustininkadulle\nantavan ikkunan vieressä. Lavendelilta tuoksuva siisti huone valkeine\nuutimineen houkutteli ystävättäret kuiskaamaan toisilleen salaisuuksia.\n\n-- Hän siis tekee kaiken minkä haluatte? ... sanoi Pauline. -- Olette\nkova, kun teette hänelle niin paljon kiusaa. Kas niin, selittäkää nyt\nkerrankin minulle tuo asia, koska uskallan ottaa sen puheeksi. Ettekö\nsiis voi sietää häntä?\n\nHän piteli Deniseä kädestä. Hehkuva puna peitti Denisen posket tämän\nsuoran ja odottamattoman kysymyksen johdosta, ja hänet valtasi niin\nsuuri liikutus, ettei hän voinut olla kertomatta salaisuuttaan.\nPeittäen päänsä pielukseen hän kuiskasi:\n\n-- Minä rakastan häntä.\n\nPauline hämmästyi.\n\n-- Rakastatteko? Mutta silloinhan teidän ei tarvitse kieltää.\n\nDenise vastasi kasvot yhä kätkössä päätään tarmokkaasti pudistamalla.\nSiksihän hänen juuri täytyi kieltää, että rakasti. Tietysti se oli\nnaurettavaa, mutta siltä hänestä tuntui, ja hän ei voinut sille\nmitään. Pauline yhä enemmän hämmästyen kysyi:\n\n-- Teettekö sen pakottaaksenne hänet naimisiin?\n\nDenise nousi äkkiä pystyyn yllättyneenä.\n\n-- Naimisiinko, minun kanssani! Ei ikinä! Vannon teille, etten ole\nkoskaan tarkoittanut sitä, ettei mieleeni ole koskaan johtunut\nsellainen. Ja te tiedätte, että kammoan valhetta.\n\n-- Ei se ole kummallista, jos luulin niin, sillä siltä se\nnäyttää, vastasi Pauline. -- Te ette voisi käyttäytyä toisin, jos\ntarkoittaisitte todellakin naimisiin menoa... Johonkin asian täytyy\njohtaa, ja eihän ole muuta neuvoa kuin avioliitto, jos ette muuten\ntahdo... Kuulkaa, minun täytyy sanoa teille, että kaikki ovat samaa\nmieltä kuin minä. Väitetään että kiusaatte häntä tahallanne\npakottaaksenne hänet mukaanne pormestarinvirastoon... Hyvä Jumala,\nkyllä te olette kummallinen!\n\nSitten hänen täytyi ryhtyä lohduttamaan Deniseä, sillä tämä oli\npainanut uudestaan päänsä pieluksiin nyyhkyttäen surkeana. Denisen teki\nmieli mennä, koska häntä aina syytettiin asioista, joita hänen ei\nkoskaan pistänyt päähän ajatellakaan. Tietysti miehen ja naisen välisen\nrakkauden tuli päättyä avioliittoon. Mutta eihän hän vaatinut mitään\neikä hautonut suunnitelmia, tahtoi vain elää rauhassa iloineen ja\nsuruineen niinkuin muutkin. Hän halusi pois.\n\nSamaan aikaan Mouret kulki tavaratalon halki mennäkseen hakemaan\njälleen lohtua rakennustöiden tarkastamisesta. Kuukausia oli kulunut\nsiitä kun työ oli pantu alulle. Monumentaalinen julkisivu alkoi jo\nvalmistua piilossaan lautakuoren takana. Kokonainen lauma\nkoristetaiteilijoita, marmorinveistäjiä, fajanssivalajia,\nmosaiikintekijöitä oli lopettamassa koristustöitä. Ovea koristava\nkeskusryhmä kullattiin, ja Ranskan tehdaskaupunkeja esittävien\nkuvapatsaiden jalustoja oli jo alettu rakentaa. Aamusta iltaan oli\nvasta-avatulla Dix-Décembrenkadulla lukuisa joukko uteliaita, jotka\nnenä pystyssä tuijottivat lautaseinään näkemättä vilahdustakaan\nkaikista niistä ihmeistä, joiden seinän takana sanottiin valmistuvan.\nMutta Mouret ei saanut taiteilijoiden kuumeisista viimeistelytöistä sen\nenempää lievennystä kuin muuraustöistäkään rakennuksen alkuvaiheissa.\nKatkerammin kuin koskaan hänelle selveni nyt maallisten rikkauksien\nturhuus. Deniseä hän ei voinut paeta. Täälläkin tuo ainainen ajatus\nahdisti hänen rintaansa polttaen häntä parantumattoman taudin tulella.\nHänen täytyi paeta kiireesti, ettei vain puhkeaisi itkuun. Hän ei\nlöytänyt sanaakaan kiitokseksi. Fasadi, joka vihdoinkin oli pystyssä,\nnäytti hänestä pieneltä, pikku poikien antamalta hiekkamuurilta. Vaikka\nse olisi kohonnut taivaaseen ja ulottunut kaupungin toisesta reunasta\ntoiseen, ei siinä olisi ollut kyllin suuruutta täyttämään sitä\nääretöntä tyhjyyttä, joka rakastetun kiellosta oli auennut hänen\npoveensa.\n\nKun Mouret palasi työhuoneeseensa, hän tunsi tukehtuvansa\nnyyhkytyksiin. Millä Denise heltyisi? Rahantarjouksia hän ei enää\nuskaltanut tehdä. Avioliiton ajatus alkoi häämöttää nuoren leskimiehen\nkapinoivassa mielessä. Mutta toistaiseksi hänen voimattomuutensa\npuristi kyyneleitä hänen silmistään. Hän oli onneton.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nEräänä marraskuun aamuna Denise oli parhaillaan antamassa ensimmäisiä\nkäskyjä osastolla, kun Baudun perheen palvelija tuli sanomaan hänelle,\nettä Geneviève oli ollut hyvin huonona edellisenä yönä ja tahtoi heti\ntavata serkkuaan. Geneviève oli käynyt päivä päivältä heikommaksi ja\nnyt hän oli ollut kolme päivää vuoteessa.\n\n-- Sanokaa, että tulen heti, vastasi Denise levottomana.\n\nSairaan tila oli saanut ratkaisevan käänteen kun Colomban oli äkkiä\nkadonnut. Jouduttuaan Claran ilveilyn kohteeksi hän oli kerran jäänyt\nyöksi pois, ja sitten heittäytyen suin päin intohimonsa valtaan\nniinkuin umpimielisten, ankarien olojen pakosta aisoissa pysyneiden\nluonteiden on tapana, hän oli eräänä maanantaina kirjoittanut\nisännälleen jäähyväiskirjeen, juhlallisen ja vakavan niinkuin\nitsemurhaa hautova mies, ja jäänyt sille tielleen. Kenties syy eroon ei\njohtunut yksinomaan intohimosta. Verkakauppiaan asiat olivat yhtä\nsurkeassa tilassa kuin morsiamen terveyskin, ja mahdollisesti viekas\nColomban oli salaa hyvillään, kun rakastumisensa turvin pääsi\nepäedulliseksi käynyttä avioliittoa pakoon. Mutta häntä pidettiin\nyleisesti turmiollisen rakkauden surkuteltavana uhrina.\n\nKun Denise tuli Elbeufin vanhaan kauppaan, hän tapasi rouva Baudun\nyksin. Liikkumattomana tämä valvoi kassakomerostaan puodin tyhjyyttä ja\nhiljaisuutta, kasvot heikkouden hivuttamina ja kuin pienentyneinä.\nKauppa-apulaista ei enää ollut. Palvelustyttö pölytti huiskullaan\nhyllyjä. Palvelustyttöäkään ei enää aiottu kauan pitää; sopihan ottaa\napulaiseukko sijaan. Katto heitti kylmän varjonsa huoneeseen, jonne\ntuntikausiin ei tullut ainoataan ostajaa vilkastuttamaan synkkyyttä, ja\ntavarat, joita kukaan ei enää liikuttanut, saivat seinistä yhä enemmän\nsalpietarin hajua.\n\n-- Onko jotakin tapahtunut? kysyi Denise. -- Kuinka on Genevièven\nlaita?\n\nRouva Baudu ei vastannut heti. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.\nSitten hän sopersi:\n\n-- En tiedä mitään. Eihän minulle sanota mitään... Kaikki on lopussa,\nkaikki on lopussa...\n\nJa hänen kyynelten sumentama katseensa kiersi pimeää puotia, ikäänkuin\nhän olisi nähnyt sen katoavan tyttären muassa kauas etäisyyteen.\nRambouillet'n maatilasta saatu seitsemänkymmentätuhatta frangia oli\nvähemmässä kuin kahdessa vuodessa kulunut kilpailutoimenpiteisiin.\nYlläpitääkseen taistelua verkakauppias oli tehnyt suuria uhrauksia,\nmutta kun Aarreaitta oli ottanut myydäkseen miestenverkoja,\nmetsästyspukusamettia, palvelijanpukukankaita, asiain tila oli käynyt\nvielä huonommaksi, ja lopullinen tappio oli johtunut Aarreaitan\nhankkimasta verrattomasta flanellivarastosta, jollaisesta Baudu ei\nvoinut uneksiakaan. Silloin Baudu oli viimeisenä keinona pantannut\nMichodièrenkadun varrella sijaitsevan vanhan talonsa, jossa liikkeen\nperustaja Finet oli kauppansa aloittanut, ja nyt oli lopullinen\nluhistuminen tulossa. Talon kattokin oli murenemaisillaan tomuksi\nhajotakseen sitten tuuleen kuin vanhan homehtuneen rakennuksen rauniot.\n\n-- Isä on hänen luonaan, rouva Baudu jatkoi murtuneella äänellä. -- Me\nolemme siellä vuorotellen, kaksi tuntia kerrallaan. Täytyyhän jonkun\nvartioida täälläkin, näön vuoksi ainakin, sillä ei täällä muuten...\n\nHänen eleensä täydensi lauseen. Baudut olisivat mielellään panneet\nluukut ikkunoihin, mutta heidän vanha kauppiasylpeytensä ei antanut\nperiksi naapurien tähden.\n\n-- Täti, menen käymään hänen luonaan, sanoi Denise, jonka sydäntä\nkouristi epätoivon kolkkous, mikä tuntui hyydyttävän jopa\nkangaspakkojakin.\n\n-- Niin, tyttäreni, mene viipymättä... Hän odottaa sinua ja on kysynyt\nsinua pitkin yötä. Hänellä on jotakin sanomista sinulle.\n\nBaudu tuli kaupan puolelle. Hänen sappiviasta keltaiset kasvonsa\nalkoivat vivahtaa vihreälle, ja hänen silmänsä olivat verestävät. Hän\nkulki hiljaa varpaillaan niinkuin sairaan huoneesta lähtiessäänkin, ja\nhän puhui kuiskaamalla ikäänkuin hänen äänensä olisi täältäkin voinut\nkuulua sairaan korviin.\n\n-- Nukkuu, hän sanoi.\n\nUupuneena hän painui tuolille istumaan. Hän pyyhkäisi otsaansa niinkuin\nraskaasta työstä tullut. Syntyi hetken hiljaisuus. Vihdoin hän sanoi\nDeniselle:\n\n-- Saat nähdä hänet pian. Kun hän nukkuu, meistä tuntuu, että hän\nparanee.\n\nHiljaisuus jatkui. Isä ja äiti katsoivat toisiinsa. Sitten Baudu alkoi\npuoliääneen hokea huoliaan mainitsematta ketään ja kenenkään puoleen\nkääntymättä:\n\n-- Kunniani kautta, en olisi voinut uskoa! En ainakaan hänestä olisi\nuskonut sellaista. Olinhan kasvattanut häntä kuin omaa lasta. Vaikka\nolisi tultu minulle sanomaan: \"Vielä ne vievät hänetkin, vielä hänkin\npettää\", olisin vastannut: \"Jumalan nimessä, sellaista ei voi\ntapahtua.\" Nyt hän on pettänyt meidät... Voi onnetonta! Hän, joka oli\nniin perehtynyt kunnolliseen kauppatapaan, johon olin istuttanut omat\nperiaatteeni... Ja sellaisen marakatin tähden vielä, jonninjoutavan\nmannekiinin, joka pöyhkeilee huonomaineisten liikkeiden ikkunoissa...\nSe panee pääni pyörälle.\n\nHän pudisti päätään ja kiinnitti harhailevan katseensa ostajapolvien\nkuluttamaan kosteaan kivilattiaan.\n\n-- Tiedättekö, hän jatkoi vieläkin heikommalla äänellä, -- minusta\ntuntuu joskus, että olen itse onnettomuuteemme syypää. Minun syyni on,\nettä poloinen tyttäremme sairastaa vuoteessaan kuumetta. Minun olisi\npitänyt naittaa heidät toisilleen heti antamatta ylpeydelleni periksi\nja pysymättä itsepintaisesti vaurastuttamistuumassani. Nyt lapsellani\nolisi ketä rakastaa, ja kenties nuoret nyt yksissä tuumin saisivat\naikaan sen, mihin minä en pystynyt... Mutta vanha hölmö minä olin. En\nymmärtänyt asiasta mitään, en ymmärtänyt, että voi sairastua\nsellaisesta syystä... Toden totta, sillä pojalla oli aivan erinomaiset\nkyvyt. Harvinainen kunto ja rehellisyys hänellä oli, tapojen puhtaus ja\njärjestysaisti, sanalla sanoen, minun oppilaani hän oli...\n\nHän nosti päänsä puolustaessaan vielä omaa ihannekuvaansa tuossa\nmiehessä, joka oli pettänyt hänet. Denise ei voinut kestää, että setä,\njoka talon mahtavana hallitsijana oli ennen pitänyt perhettään kovassa\nkurissa, syytti nyt nöyränä, silmät kyynelissä itseään, ja sedän\nliikutuksen hellyttämänä hän kertoi minkä tiesi.\n\n-- Pyydän, setä, älkää syyttäkö itseänne... Hän ei ole rakastanut\nkoskaan Genevièveä, ja hän olisi karannut aikaisemmin, jos olisitte\nkiirehtänyt häitä. Olen puhunut siitä hänen kanssaan; hän tiesi kyllä,\nettä Geneviève parka kärsi hänen tähtensä, ja näettehän, ettei se\nestänyt häntä lähtemästä... Kysykää tädiltä, eikö niin ole.\n\nSuutaan avaamatta rouva Baudu myönsi päännyökkäyksellä. Silloin\nverkakauppias kalpeana, silmät kyynelien sokaisemana änkytti:\n\n-- Hänellä kai on se veressä, hänen isänsä kuoli viime kesänä siihen,\nettä oli viettänyt irstasta elämää.\n\nHänen himmeä katseensa kiersi pimeitä nurkkia, siirtyi tyhjältä\nmyyntipöydältä täysiin kaappeihin ja kiintyi vihdoin rouva Bauduun,\njoka kassansa ääressä odotti turhaan menetettyä ostajakuntaa.\n\n-- No niin, loppu on käsissä, hän jatkoi. -- He ovat tappaneet meidän\nkauppamme ja nyt he tappavat meiltä tyttäremme.\n\nKeskustelu taukosi siihen. Ohikulkevien vaunujen räminä tärisytti\naika-ajoin kivilattiaa kaikuen hautajaisrummun päristyksenä\nmatalakattoisen puodin liikkumattomassa ilmassa. Äkkiä kuului kumeita\nkolahduksia, jotka lähtien jostakin sisähuoneesta keskeyttivät oudosti\nloppua tekevän talon hiljaisuuden. Se oli Geneviève, joka herätessään\ntakoi kepillä lattiaan kutsuakseen apua.\n\n-- Tule kiireesti, sanoi Baudu, joka säikähtyneenä hypähti tuoliltaan.\n-- Koeta olla iloinen. Hänelle ei saa sanoa mitään.\n\nItse hän hieroi portaissa kovasti silmiään poistaakseen kyynelten\njäljet. Kun hän avasi oven, kuului huoneesta epätoivoinen heikko\nkuiskaus:\n\n-- En tahdo olla yksin... Miksi jätätte minut yksin... Minua pelottaa\nyksin...\n\nHuomatessaan Denisen Geneviève rauhoittui ja ilon hymy kirkasti hänen\nkasvojaan.\n\n-- Olette siis vihdoinkin tullut...! Olen niin hartaasti odottanut\nteitä eilisestä lähtien. Luulin jo teidänkin hylkäävän.\n\nGenevièven ahdas huone näytti surkealta pihalle antavan ikkunan\nkalpeassa valaistuksessa. Vanhemmat olivat tahtoneet luovuttaa\nsairaalle kadun puolella olevan huoneensa, mutta Geneviève ei sietänyt\nnähdä vastapäätä loistavaa Naisten Aarreaittaa, ja hänet täytyi viedä\ntakaisin omaan huoneeseensa. Hän lepäsi niin riutuneena, että olisi\ntuskin arvannut peiton alla olevankaan ihmisruumista. Hänen laihat\nkätensä, keuhkotaudin hehkuvan kuumeen polttamat, olivat alituisessa\ntuskaisessa liikkeessä, ikäänkuin hän olisi tavoitellut jotakin, josta\nhän itsekään ei ollut tietoinen, kun sitä vastoin hänen raskas, musta\ntukkansa tuntui lisäävän runsauttaan imemällä itseensä sen mitä vielä\noli jäljellä tässä vanhan pariisilaisen kaupankäynnin kolkossa sopessa\nheikenneen sukupolven viimeisessä perillisessä.\n\nDenise katseli häntä sydän täynnä sääliä. Hän ei uskaltanut aluksi\npuhua peläten purskahtavansa itkuun. Sitten hän kuiskasi:\n\n-- Tulin heti... Olisin niin mielelläni avuksi... Tahdotteko, että jään\nluoksenne?\n\nGeneviève läähätti kädet yhä harhaillen peiton poimuissa ja katsoi\nhäntä kiinteästi.\n\n-- En, kiitos, en tarvitse mitään. Tahdoin vain suudella teitä.\n\nKyyneleet paisuttivat hänen silmäluomiaan. Denise kumartui hänen\nylitseen ja suuteli häntä vavahtaen, kun huulet sattuivat kuopalle\npainuneiden poskien kuumeesta polttavalle iholle. Mutta sairas oli\ntarttunut häneen ja puristi häntä epätoivoisesti syliinsä. Sitten hänen\nsilmänsä kääntyivät isään.\n\n-- Tahdotteko, että jään luoksenne? Denise toisti. -- Olen kenties\nesteenä, jos teillä on jotakin...\n\n-- Ette ole, ette suinkaan.\n\nGenevièven katse palasi itsepintaisesti isään, joka oli jäänyt\nseisomaan neuvottoman näköisenä, itku kurkussa. Lopulta tämä ymmärsi ja\nlähti sanaakaan sanomatta. Tytöt kuulivat hänen astuvan raskaasti\nportaita alas.\n\n-- Sanokaa, onko hän tuon naisen kanssa yhdessä? kyseli sairas heti\ntarttuen serkkunsa käteen ja vetäen hänet vuoteen laidalle istumaan. --\nTeitä minä tahdoin tavata, sillä te yksin voitte kertoa sen minulle...\nYhdessä he elävät, eikö niin?\n\nDenise ei yllätettynä tiennyt mitä vastata; hän sopersi ja kertoi\nvihdoin tavaratalossa kiertävistä huhuista. Clara kyllästyneenä\nColombaniin, joka ei jättänyt häntä rauhaan, oli jo sulkenut häneltä\novensa, ja Colomban ajoi epätoivoissaan häntä takaa rukoillen häneltä\narmoa nöyränä kuin piesty koira. Sanottiin, että hän aikoi hakea\npaikkaa Louvresta.\n\n-- Jos rakastatte häntä noin paljon, niin hän kyllä vielä palaa\nluoksenne, jatkoi Denise tarjotakseen kuolevalle tämän viimeisen\nlohdutuksen. -- Teidän on vain parannuttava nopeasti, niin hän katuu,\nja voitte viettää häänne.\n\nGeneviève keskeytti hänet. Hän oli kuunnellut niin ahnaasti, että oli\njännityksessään noussut istualleen. Mutta pian hän taas kaatui\nvuoteelle.\n\n-- Älkää puhuko sellaista! Tiedänhän minä, että kaikki on lopussa... En\nsano isälle mitään, sillä olen kuullut, että isä itkee, ja äiti voisi\nsairastua siitä. Minulla on lähtö edessä, ja sentähden käskin teitä\nniin kiireesti tulemaan, sillä pelkäsin kuolevani ennen päivän\nnousua... Hyvä Jumala! Vai ei hän siis ole onnellinenkaan.\n\nDenise koetti väittää vastaan vakuuttaen, ettei serkun tila ollut niin\nvakava. Mutta sairas keskeytti vielä kerran hänet ja heittäen peitteen\npäältään paljasti ruumiinsa ujostelematta niinkuin kuoleva, jonka ei\nenää tarvitse kainostella surkeuttaan.\n\n-- Katsokaa minua, hän sanoi... -- Enkö ole oikeassa?\n\nVavisten Denise vetäytyi vuoteen laidalta henkeä pidättäen ikäänkuin\npeläten huokauksella hävittävänsä nuo elämän jätteet. Hitaasti\nGeneviève veti jälleen peiton päälleen toistaen:\n\n-- Näittehän, en ole enää nainenkaan... Väärin minun puoleltani olisi\ntahtoa vielä hänet omakseni.\n\nHe vaikenivat kumpikin ja katsoivat äänettöminä toisiinsa. Vihdoin\nGeneviève sanoi:\n\n-- Kas niin, älkää nyt enää viivytelkö. Teillä on omat tehtävänne. Ja\nkiitos, että tulitte. Tahdoin tietää ja nyt olen tyytyväinen. Jos\ntapaatte hänet, niin sanokaa hänelle terveisiä, että annan hänelle\nanteeksi. Hyvästi, Denise kulta! Suudelkaa minua vielä viimeisen\nkerran.\n\nDenise suuteli häntä väittäen vieläkin vastaan:\n\n-- Älkää tuomitko itseänne. Hoitoa te vain tarvitsette, niin paranette.\n\nMutta sairas pudisti päätään itsepintaisesti. Hän oli varma asiastaan.\nKun Denise kääntyi ovea kohti, hän sanoi: Koputtakaa tuolla kepillä,\nettä isä tulee. Pelkään olla yksin.\n\nKun Baudu oli palannut pieneen, synkkään huoneeseen, jossa hän istui\ntuntikausia sairaan vuoteen ääressä, Geneviève sanoi vilkkautta\nteeskennellen Deniselle:\n\n-- Älkää tulko huomenna, se on tarpeetonta, mutta ylihuomenna odotan\nteitä. Viettäkää iltaa minun kanssani.\n\nSeuraavana aamuna kuuden aikaan, päivän sarastaessa, Geneviève kuoli\nneljä tuntia kestäneen kovan kamppailun jälkeen. Hautajaiset vietettiin\nseuraavana lauantaina. Ilma oli kolkko, ja värjöttävää kaupunkia peitti\nsynkkä, pilvinen taivas. Valkealla verhottu Elbeufin vanha kauppapuoti\nkuulsi kalvakkana mustaa katua vasten, ja vahakynttilät lepattaen\nsumussa tuikkivat kalpeina kuin hämärtyvän illan tähdet. Helmiseppeleet\nja suuri vihko valkeita ruusuja peittivät Genevièven pientä\nruumisarkkua, joka seisoi talon synkässä porttikäytävässä niin lähellä\nkatuojaa, että ohiajavat vaunut jo olivat räiskyttäneet likaa\nverhoille. Koko vanha kaupunginosa hukkui kosteuteen haihduttaen ilmaan\nhomehtunutta kellarinhajuaan, ja likaisella katukäytävällä tunkeili\nniinkuin aina välinpitämättömien joukko.\n\nDenise oli saapunut jo yhdeksältä ollakseen tätinsä seurassa. Mutta kun\nsaaton piti lähteä liikkeelle, rouva Baudu, jonka tulehtuneissa\nsilmissä ei enää riittänyt kyyneliä, pyysi Deniseä seuraamaan haudalle\nsetää, sillä tämä oli surusta niin murtunut, että hänen tilansa herätti\nlevottomuutta. Kun Denise saapui kadulle, oli siihen jo kokoontunut\npaljon ihmisiä. Kaikki kaupunginosan pikkukauppiaat halusivat osoittaa\nBaudun perheelle myötätuntoaan, ja samalla se oli kuin mielenosoitus\nNaisten Aarreaittaa vastaan, jota pidettiin syypäänä Genevièven\nkuolemaan. Kaikki tuon hirviön uhrit olivat saapuvilla, Gaillonin\naukion trikootavarakauppiaat Bédoré ja sisar, Vanpouillen\nturkkuriveljekset, lelukauppias Deslignières, huonekalukauppiaat Piot\nja Rivoire. Neiti Tatinkin, entinen valkotavarain kauppias, ja\nQuinette, käsinekauppias, jotka jo aikoja sitten olivat joutuneet\nkonkurssiin, olivat katsoneet velvollisuudekseen saapua, toinen\nBatignolles'ista asti, toinen Bastillesta, jossa he nyt olivat muiden\npalveluksessa. Odottaessaan myöhästyneitä ruumisvaunuja nämä mustiin\npukeutuneet ihmiset seisoivat loassa tuijottaen vihaisesti Aarreaitan\nikkunoihin, joiden kirkkaat lasiruudut ja loistavat näyttelyt tuntuivat\nherjaukselta surupuvussaan itkevää Vanhaa Elbeufia kohtaan. Siellä\ntäällä uteliaat kauppa-apulaiset kumartuivat ikkunoihin katsomaan,\nmutta hirviö itse jatkoi välinpitämättömänä hurjaa menoaan huolimatta\nonnettomista, joiden kuoleman se oli aiheuttanut. Denise haki\nkatseellaan veljeään Jeania, ja huomattuaan hänet Bourras'n puodin\nedustalla meni hänen luokseen käskeäkseen häntä auttamaan setää, jos\ntämän voimat pettäisivät. Muutamia viikkoja Jean, joka oli jo mies ja\nansaitsi kahteenkymmeneen frangiin nousevan päiväpalkan, oli ollut\nsangen vakava, ikäänkuin hänellä olisi ollut salaisia huolia, ja nytkin\nhän oli niin arvokkaan ja alakuloisen näköinen mustassa takissaan, että\nDeniseä oikein hämmästytti, sillä hän ei ollut arvannut, että veli oli\npitänyt niin paljon serkustaan. Pépé ei ollut mukana, sillä Denise,\njoka tahtoi säästää lapselta tarpeettomat mielenliikutukset, oli\njättänyt hänet rouva Gras'n luo hakeakseen hänet iltapäivällä\ntervehtimään tätiä ja setää.\n\nRuumisvaunut viipyivät yhä. Denise katseli liikuttuneena\nvahakynttilöiden häilyviä liekkejä, ja säpsähti kuullessaan takanaan\ntutun äänen. Se oli Bourras. Tämä oli kutsunut viittauksella luokseen\nkastanjakauppiaan, joka harjoitti liikettään kadun toisella puolella\nahtaassa, viinikauppiaalta vuokratussa kojussa, ja sanoi:\n\n-- Kuulkaa, kunnon ystävä, tehkää minulle vähäinen palvelus. Näettehän,\nettä olen pannut oveni lukkoon; jos joku tulee, käskekää tulemaan\nuudestaan. Mutta ei teillä taida olla siitä suurtakaan vaivaa, sillä\ntuskin kukaan tulee.\n\nSitten vanhus seisoi katukäytävällä äänettömänä niinkuin muutkin.\nDenise vilkaisi salaa puotiin. Bourras ei näkynyt enää pitävän sitä\nkunnossa, ikkunassa oli vain muutamia haalistuneita sateenvarjoja ja\nkaasun mustaamia keppejä. Ne kaunistukset, jotka hän oli tehnyt talon\njulkisivuun, alkoivat jo turmeltua niinkuin ainakin raunioita peittävä\nvaleloisto. Vaaleanvihreät maalaukset, peilit, kullattu kilpi, kaikki\nmureni ja likaantui. Mutta vaikka vanhat halkeamat alkoivat jälleen\nnäkyä ja kosteuden painamat merkit pilkistää kultauksen alta, niin talo\npysyi koossa itsepintaisesti tarttuneena Aarreaitan kylkeen kuin suuri\nruma käsnä, joka ei lähtenyt, vaikka oli naarmuja ja rosoja täynnä.\n\n-- Voi noita konnia! Bourras mutisi. -- Eivät antaisi edes viedä häntä\npois.\n\nHänen sanansa tarkoittivat ruumisvaunuja, jotka vihdoinkin olivat\ntulossa, mutta jotka tungoksessa olivat törmänneet Aarreaitan\nkirkaspintaisiin tavaravaunuihin. Vanha kauppias heitti tuuheiden\nkulmiensa alta Deniseen tuikean katseen.\n\nHitaasti surusaatto lähti liikkeelle vesilätäkköjen poikki. Kun\nvalkealla verhoiltu ruumisarkku kulki Gaillonin aukion poikki,\nsaattajien silmät kääntyivät vielä kerran tavaratalon ikkunoita kohti,\njoista kaksi myyjätärtä katsoi kadulle hyvillään ohjelmanumerosta.\nBaudu seurasi ruumisvaunuja raskaasti astuen. Hän oli kieltäytynyt, kun\nJean, joka kulki hänen vieressään, oli tarjonnut hänelle käsivartensa.\nViimeisenä saatossa tulivat kolmet suruvaunut. Kun jouduttiin\nNeuve-des-Petits-Champs'inkadulle, riensi Robineau kalpeana ja\nvanhenneena yhtyäkseen kulkueeseen.\n\nSaint-Rochinkadulla oli paljon naisia odottamassa, kaupunginosan\npikkukauppojen omistajattaria, jotka olivat pelänneet tungosta vainajan\nkodin edustalla. Mielenosoitus alkoi herättää huomiota. Kun\nhautajaismenot oli suoritettu Saint-Honorén kirkossa, miehet seurasivat\nruumista kävellen, vaikka matka oli pitkä kirkolta Montmartren\nhautausmaalle. Täytyi palata Saint-Rochinkatua pitkin ja vielä\nkerran kulkea Naisten Aarreaitan ohitse. Genevièven ruumista\nkuljetettiin juhlasaatossa tavaratalon ympäri, niinkuin kapinan aikana\nensimmäistä luodin kaatamaa uhria. Aarreaitan ovella liehui punaisia\nflanellikankaita kuin lippuja ilmassa, ja mattojen näyttely tarjosi\nsilmälle verisiä ruusu- ja pionimalleja.\n\nDenise oli noussut vaunuihin, sillä räikeiden vastakohtien herättämä\ntuskainen epäilys kävi hänelle niin sietämättömäksi, ettei hän jaksanut\nkävellä. Saaton oli täytynyt pysähtyä Dix-Décembrenkadulle uuden\njulkisivun liikennettä häiritsevien rakennustelineiden eteen, ja Denise\nhuomasi Bourras'n, joka oli jäänyt jälkeen ja laahasi jäykkää jalkaansa\naivan vaunujen perässä. Vanhus olisi tuskin koskaan päässyt\nhautausmaalle asti, jollei hän olisi huomannut Deniseä ja noussut\nvaunuihin joissa tämä oli yksin.\n\n-- Nuo onnettomat polvet ovat minulle kiusana, kuiskasi hän. -- Älkää\nsiirtykö noin syrjään!... Enhän minä teitä vihaa!\n\nHänen karkeapintainen ystävyytensä oli sama kuin ennenkin. Hän pauhasi\nja sadatteli ja väitti, että Baudu oli lujatekoinen mies, kun vielä\njaksoi tällaisia iskuja saatuaan kävelläkin. Oli lähdetty jälleen\nliikkeelle, ja Denise näki ikkunasta Baudun joka yhä raskaasti astuen\nohjasi ruumisvaunujen takana saaton hidasta ja hankalaa kulkua. Sitten\nhän painautui nurkkaansa ja kuunteli vaunujen yksitoikkoisesti\ntuuditellessa vanhan sateenvarjokauppiaan loppumatonta lavertelua.\n\n-- Poliisin asia olisi raivata esteet pois kadulta, sanoi ukko...\n-- Jo puolitoista vuotta rakennustyöt ovat olleet vastuksena, ja\näskettäin eräs mies kuuluu saaneen työmaalla surmansa. Yhdentekevää!\nMutta kun seuraavan kerran tahtovat laajentua, niin heidän\ntäytyisi rakentaa siltoja katujen yli... Teitä kuuluu nyt olevan\nkaksituhattaseitsemänsataa kauppa-apulaista, ja tänä vuonna\nliikevaihtonne sanotaan nousevan sataan miljoonaan. Jumala armahtakoon!\nSataan miljoonaan.\n\nDenisellä ei ollut siihen mitään vastaamista. Saatto kääntyi Chaussée\nd'Antininkadulle, missä ajoneuvojen tungos taas viivytti sitä. Bourras\njatkoi puhettaan silmät elottomina kuin olisi puhunut unissaan. Hän ei\nvieläkään käsittänyt mistä syystä Naisten Aarreaitta oli päässyt\nvoitolle, mutta hän myönsi, että vanha kauppa oli joutunut tappiolle.\n\n-- Robineau parka on hukassa, hän sanoi, -- mennyttä miestä... Ja\nBédoré ja Vanpouille eivät pysy myöskään pystyssä. Heidän jalkansa\npettävät niinkuin minunkin. Deslignières kai kohta kuolee halvaukseen,\nja Piot ja Rivoire ovat sairastuneet keltatautiin. Ei ole lapsi paralla\nkovinkaan kaunis saatto, pelkkiä luurankoja koko joukko. Mahtaa olla\nnauramista noilla ihmisillä, jotka katselevat tätä vararikkoisten\nkulkuetta... Ja samaa menoa yhä jatketaan. Nuo konnat perustavat\nyhä uusia osastoja, ottavat kaupitellakseen kukkia, hattuja,\nhajuvesiä, jalkineita, ja tiedänkö edes mitä kaikkea vielä. Grognet,\nGraumont'inkadun hajuvesikauppias, saa hommata poismuuttoa, ja minä en\nantaisi kymmentä frangiakaan Naud'n jalkinekaupasta Antininkadulla. Ja\nSaint-Annenkadulle saakka tuon ruton vaikutus ulottuu, sillä sieltä\nhäviää kohta Lacassagne, jolla on tekokukka- ja sulkakauppa, ja rouva\nChadeuil, jonka hatut tunnettiin laajoissa piireissä... Ja näiden\njälkeen muita ja yhä muita. Kaikkiin kaupunginosamme kauppoihin tauti\ntarttuu. Kun verkasaksat ottavat myydäkseen saippuoita ja kalosseja,\nniin yhtä hyvin he kai osaavat myydä paistettuja perunoitakin. Kunniani\nkautta, maailma on pilaantumassa!\n\nRuumisvaunut kulkivat Trinitén aukion poikki, ja synkästä nurkastaan\nDenise, vanhan kauppiaan valituksia kuunnellen, näki arkun, joka meni\njo Blanchenkatua, ja iäkkään miehen, joka seurasi sitä mykkänä ja\nsokeana kuin teurastettavaksi talutettava härkä. Teuraskarjalta\nnäyttivät kaikki nuo vararikkoiset, jotka kuljettivat häviötään pitkin\nPariisin likaisia katuja. Bourras'n ääni kävi kumeammaksi ja puhe\nhitaammaksi niinkuin kulkukin Blanchenkadun jyrkkää vastamäkeä\nnoustessa.\n\n-- Minulla on tilit selvillä... Mutta puoliani pidän enkä hellitä. Hän\noli hävinnyt oikeudessa. Minä olen saanut siitä kahden vuoden aikana\nmaksaakin asianajajalle ja asiamiehille, mutta yhdentekevää! Minun\npuotini alta hän ei pääse kulkemaan. Tuomarit ovat päättäneet, ettei\nsellaista työtä voi pitää tarpeellisena korjaustyönä. Ajatelkaa,\nhänellä oli aikomus rakentaa maan alle sali, missä kankaiden\nvärivaikutuksia olisi arvosteltu kaasuvalaistuksessa, maanalainen\nhuone, joka olisi yhdistänyt trikootavaraosaston verkaosastoon.\nRaivoissaan hän on, sillä hän ei voi sulattaa, että minun kaltaiseni\nvanha kuhnus sulkee häneltä tien, kun muu maailma lankeaa polvilleen\nhänen helistellessään rahojaan. Mutta minä en koskaan! En suostu, siitä\nolen selvillä. Mahdollista, että kaadun siihen. Nyt kun olen joutunut\nulosottomiesten kanssa tekemisiin, tiedän, että tuo konna ostaa minun\nvelkakirjani tehdäkseen minulle jonkin ruman kepposen. Olkoon\nmenneeksi! Hän käskee, ja minä panen vastaan, ja tuhat tulimmaista,\nvastaan minä panen silloinkin, kun olen neljän laudan välissä niinkuin\ntuo tyttö parka tuossa.\n\nKun saavuttiin Clichyn puistokadulle, vaunut vierivät nopeammin, ja\ntietämättään ihmiset kiirehtivät kulkuaan päästäkseen perille. Bourras\njätti kertomatta sen, että oli joutumaisillaan kadulle kerjäämään,\nettei tiennyt kuinka selvitä sekavista asioistaan ja kuinka torjua\nvekseliprotestien tulva viivyttääkseen vararikkoa. Denise, joka tiesi\nhänen tilanteensa, luopui äänettömyydestään ja sanoi rukoilevalla\näänellä:\n\n-- Herra Bourras, älkää nyt enää panko vastaan... Antakaa minun\nselvittää asianne.\n\nMutta Bourras keskeytti ärjyen:\n\n-- Olkaa vaiti! Asia ei koske teitä eikä ketään!... Olette kunnon tyttö\nja olen kuullut kerrottavan, että osaatte aika lailla kiusata tuota\nmiestä, joka luuli voivansa ostaa teidät niinkuin minun talonikin.\nMutta mitä te siihen vastaisitte, jos minä neuvoisin teitä suostumaan?\nSanokaapa se! Taitaisitte antaa minulle aika kyytiä... No niin! Kun\nminä panen vastaan, niin älkää te pistäkö siihen nenäänne!\n\nKun vaunut pysähtyivät hautausmaan portille, hän astui alas Denisen\nkanssa. Baudun perhehauta oli ensimmäisen käytävän varrella vasemmalla.\nMuutamassa minuutissa oli toimitus haudalla suoritettu. Setä Baudu\ntuijotti niin kiinteästi avonaiseen hautaan, että Jeanin täytyi vetää\nhänet syrjään. Läsnäolijat seisoivat hajallaan lähihautojen ympärillä.\nKaikki nuo kellarimaisten puotien kosteudesta verettömiksi käyneet\nkauppiaskasvot näyttivät pilvisen taivaan harmaassa valossa\ntavallistakin kurjemmilta. Kun arkku hiljaa liukui hautaan, näppyiset\nposket kalpenivat, suipenneet nenät painuivat maata kohti, ja\nsappisairauden kellertämät, numeroiden lukemisesta heikenneet silmät\nsumenivat.\n\n-- Kaikkien meidän pitäisi piiloutua tuohon koloon, sanoi Bourras\nDeniselle, joka oli jäänyt seisomaan hänen viereensä. -- Tuon tyttö\nparan kanssa menee koko kaupunginosamme hautaan... Vanha kauppatapa\nsisältyy valkeisiin ruusuihin, jotka heitetään arkulle.\n\nDenise palasi setänsä ja veljensä vaunuissa haudalta. Päivän loppukin\ntuntui sietämättömän raskaalta hänestä. Ensiksikin hän sai\nlevottomuuden aihetta Jeanin kalpeudesta, ja kun hän ymmärsi, että\ntällä oli taas lemmenasia kysymyksessä, hän avasi kukkaronsa tehdäkseen\nselonteosta lopun, mutta Jean kieltäytyi ottamasta rahoja ja väitti,\nettä tällä kertaa asia oli vakavampaa laatua. Kysymyksessä oli rikkaan\nsokerileipurin veljentytär, joka ei suostunut ottamaan vastaan\norvokkivihkoakaan. Iltapäivällä, kun Denise meni hakemaan Pépéä rouva\nGras'n luota, tämä ilmoitti, ettei jaksanut enää pitää noin suurta\npoikaa hoidossa. Poika oli siis pakko saada kouluun ja erota hänestä.\nKun hän vei Pépén sedän ja tädin luo, Vanhassa Elbeufissa vallitseva\nsynkkä toivottomuus kirveli hänen sydäntään. Puoti oli suljettu ja\nvanhukset kyhjöttivät pilkkopimeässä pienen salinsa perällä muistamatta\nsytyttää kaasua. He olivat viettäneet kahden hämärtävän päivän loppua\ntyhjäksi käyneessä kodissa. Nurkkien pimeys näytti tiivistyneen\nGenevièven kuoleman jälkeen, ja kosteuden syömät vanhat kattohirret\ntuntuivat vain odottaneen tätä kolausta romahtaakseen alas. Setä\nvoimatta asettua jatkoi yhä sokeaa ja mykkää surusaattoaan kiertäen\npöytää, täti taas, äänettömänä hänkin, oli lyyhistynyt tuolilleen\nkalmankalpeana kuin verenvuotoon kuolemaisillaan oleva haavoitettu. He\neivät itkeneet silloinkaan, kun Pépé suuteli heidän kylmiä poskiaan.\nDenise tukahdutti kyyneleensä.\n\nMouret kutsutti Denisen luokseen illan suussa puhuakseen eräästä\npuvusta, jonka halusi laskea kaupan. Denise, jonka sydäntä hänen äsken\nnäkemänsä pohjaton kurjuus vielä kuohutti, ei voinut olla kertomatta\nsiitä Mouret'llekin, ja hän otti puheeksi vanhan sateenvarjokauppiaan\nsurkean tilan. Bourras'n nimen kuullessaan Mouret kiivastui. Sekö vanha\nhullu, joka myrkytti hänen elämänsä ja pilasi hänen suunnitelmansa\nmielettömällä itsepintaisuudellaan. Miksi hän ei suostunut luovuttamaan\nhökkeliään, joka oli suorastaan häpeäksi Naisten Aarreaitalle, ainoa\npaikka, joka tavaratalon hankkimalla laajalla alueella oli vielä\nvanhaa? Asia vainosi painajaisena Mouret'ta, ja olisipa joku muu tullut\npuhumaan hänelle Bourras'sta, niin ero olisi seurannut. Koppi olisi\nollut potkaistava kumoon. Mitä hän sille taisi! Oli mahdotonta antaa\ntuon kurjan hökötyksen seistä siinä. Pois se täytyi raivata tavaratalon\ntieltä, kävipä tuolle hourailijalle miten tahansa! Mouret alkoi\nluetella Bourras'n talosta tarjoamiaan rahasummia. Sataantuhanteen\nfrangiin hän oli nostanut. Eikö siinä kyllin! Hän ei ruvennut\ntinkimään, antoi mitä vaadittiin, mutta täytyihän toisellakin olla sen\nverran järkeä, että salli hänen lopettaa alkamansa työn. Tuliko\nkenellekään mieleen pysähdyttää rautatieveturia! Denise kuunteli silmät\nmaahan luotuina, ja kaikki hänen vastaväitteensä perustuivat\ntunteisiin. Bourras oli niin vanha. Eikö voinut odottaa hänen\nkuolemaansa, eikä ruveta hätyyttämään. Mutta Mouret sanoi, ettei hän\nvoinut enää peräytyä, sillä neuvosto oli tehnyt päätöksensä ja\nBourdoncle oli saanut asian ajaakseen. Denise ei voinut sanoa siihen\nmitään, vaikka hänen kävi vanhusta sääliksi.\n\nSyntyi painostava äänettömyys. Sitten Mouret itse alkoi puhua Baudun\nperheestä. Hän surkutteli heitä suuresti heidän tyttärensä kuoleman\njohdosta. Hyviä ihmisiä he olivat, kaikin puolin kunnioitettavia, mutta\nonni ei ollut heille suotuisa. Sitten hän taas rupesi perustelemaan\nkantaansa. Olihan hän toivonut heidän häviötään, sitä hän ei voinut\nkieltää. Mitä varten he niskoittelivat niin itsepintaisesti tuossa\nvanhoillisen kaupankäynnin syömässä kojussa; ei ollut ihme,\njos katto romahtaisikin heidän päälleen. Hän oli varottanut sen\nseitsemän kertaa, oli lähettänyt heille terveisiä Denisen kautta ja\nennustanut onnettomuutta, jos eivät ajoissa luopuisi naurettavista\nennakkoluuloistaan. Ratkaisu oli tulossa, eikä maailmassa ollut niin\nvoimakasta, joka olisi sitä estänyt. Eihän häneltä voitu vaatia,\nettä hän luopuisi omasta edustaan säästääkseen kaupunginosansa\npikkukauppiaita. Jos hän olisikin tarpeeksi hullu sulkeakseen\nAarreaitan, niin toinen tavaratalo kohoaisi heti viereen, sillä aate\noli kypsynyt ja sirottanut siemenensä kaikkiin ilmansuuntiin.\nVuosisatojen myrsky, joka oli lennättänyt ne maailmalle, oli kaatanut\nsamalla myös muinaisuuden lahonneen rakennuksen. Mouret oli vähitellen\ninnostunut puhuessaan, ja hänen sanoissaan oli lentoa ja vauhtia, kun\nhän puolustautui tahtomattaan kaatamiensa uhrien vihaa vastaan, noiden\nkuoleman kynsissä vääntelevien pikkukauppojen hätähuutoja vastaan.\nTäytyihän kuolleet haudata. Hän teki liikkeen ikäänkuin olisi kaatanut\nvanhat kauppatavat maahan, lakaissut kokoon ja työntänyt yhteiseen\nhautaan jäännökset, jotka olivat häpeäksi Pariisin päivänpaisteisille\nkaduille. Tunnonvaivoja hänellä ei ollut, oman aikansa työtä hän\nsuoritti. Sen tiesi Denisekin, joka rakasti elämää, joka piti laajalle\nulottuvasta, julkisuuden päivänvalossa elävästä kaupankäynnistä. Denise\nkuunteli häntä kauan sanaakaan sanomatta. Sitten hän meni pois, mieli\narveluja täynnä.\n\nYöllä Denise nukkui huonosti. Hän käänteli vuoteessaan mielikuvien\nvaivaamana. Hänestä tuntui, että hän oli vielä lapsi ja että hän\nvanhempiensa puutarhassa Valognes'issa hyrähti itkuun nähdessään kuinka\nhämähäkit söivät kärpäsiä ja pääskyset hämähäkkejä. Oliko siis totta,\nettä kuolema oli maailman lannoittajana välttämätön, että elämän taimen\ntäytyi itää hautojen mullasta? Sitten hän oli seisovinaan Genevièven\nhaudalla, ja hänelle muistuivat mieleen setä ja täti istumassa\nkahdenkesken pimeän ruokasalinsa perällä. Äkkiä, kesken hiljaisuutta,\nhän oli kuulevinaan kumean ryminän. Bourras'n talo luhistui raunioiksi,\nikäänkuin suuret vedet olisivat murtaneet siltä perustuksen. Sitten\nseurasi taas ahdistava hiljaisuus, jonka vähän ajan kuluttua keskeytti\nuusi ryminä, ja sen jälkeen uusi ja vieläkin. Robineau, Bédoré ja\nsisar, Vanpouillet ja muut, kaikki romahtivat maahan toinen toisensa\nperästä. Saint-Rochin kaupunginosan pikkukauppa katosi kuin\nnäkymättömän iskun kaatamana maahan vierivän kivikuorman jyrinällä.\nÄäretön tuska vavahdutti hänet hereille. Hyvä Jumala, mitä kidutusta!\nItkeviä lapsia, kodittomiksi jääneitä vanhuksia, vararikon\nsydäntäsärkevää kurjuutta!! Hänen oli mahdotonta pelastaa ketään! Hänen\ntäytyi tunnustaa tämä kaikki välttämättömäksi, myöntää että Pariisin\nvastainen terveys oli näistä kurjuuden tuokioista riippuvainen! Päivän\nsarastaessa hän rauhoittui. Surustaan huolimatta hän tunsi, että täytyi\nalistua, mutta uni ei tullut vieläkään. Silmät auki hän tuijotti\nkirkastuviin ikkunaruutuihin. Siitä ei päässyt mihinkään. Verot olivat\nverellä maksettava, uudet aatteet vaativat marttyyrinsä päästäkseen\nvoitolle, edistyksen tie kulki hautojen yli. Hän ymmärsi, ettei hänen\ntarvinnut tuomita itseään pahantekijäksi, ettei hänen työnsä\ntarkoittanut lähimmäisten tuhoamista. Hänen pelkonsa haihtui ja suli\nsääliksi noita uuden ajan synnyttämiselle välttämättömiä tuskia\nkohtaan. Ja hän alkoi miettiä keinoja niiden lieventämiseksi. Hän olisi\ntahtonut suojella ainakin omaisensa lopulliselta tuholta!\n\nMouret'n lempeäsilmäiset, intohimosta värähtelevät kasvot kohosivat\nhänen eteensä. Mouret ei varmaankaan kieltäisi häneltä apuaan;\nhän suostuisi kyllä myöntämään onnettomille kohtuullisen\nvahingonkorvauksen. Denisen ajatukset saivat uuden käänteen, eksyivät\narvostelemaan Mouret'ta. Denise tunsi kyllä hänen elämänsä kirjavuuden.\nHän tiesi, että Mouret oli solminut lemmensuhteita hankkiakseen\nitselleen aineellisia etuja, että hän oli teeskennellyt rakkautta\nraivatakseen itselleen tietä, että rouva Desforges oli ollut hänelle\nyksinomaan välikappaleena hänen tahtoessaan saada kosketuksen paroni\nHartmanniin, että hän oli huvituksensa hakenut mistä sattui, Claran ja\nmuiden hänen kaltaistensa seurasta, joiden ostettu suosio ei ollut\njättänyt jälkeäkään hänen mieleensä. Mutta lemmenseikkailut, joille\ntalossa naurettiin, eivät voineet vähentää hänen neronsa loistoa\neivätkä hänen voittajanryhtiään. Siinä oli hänen viehätyksensä.\nDenise ei olisi koskaan voinut antaa hänelle anteeksi rakkauden\nteeskentelemistä määrättyjen etujen saavuttamiseksi, tuota intohimon\nteeskentelyssä piilevää kylmyyttä, jollei hän olisi nähnyt Mouret'n nyt\nkärsivän. Kärsimys oli jalostuttanut häntä ja sillä hän sovitti entiset\nrikoksensa.\n\nJo samana aamuna Mouret Denisen pyynnöstä lupasi antaa Baudulle ja\nBourras'lle kohtuullisen vahingonkorvauksen silloin kun näiden täytyi\nantautua. Viikot vierivät. Denise pistäytyi joka ilta hetkeksi setänsä\nsynkkään puotiin, johon hänen naurunsa ja rohkea luottamuksensa toi\nhiukan vilkkautta. Mutta tädin tila herätti hänessä levottomuutta. Aina\nsiitä lähtien kuin Geneviève oli kuollut, rouva Baudu oli ollut\nikäänkuin horroksissa käyden tunti tunnilta heikommaksi, ja kun häneltä\nkysyttiin hänen terveyttään, hän vastasi kummastellen, ettei häntä\nvaivannut mikään, häntä nukutti vain vähäsen. Naapurit pudistivat\npäätään hänet nähdessään. Rouva paran ei tarvinnut kauan surra\ntytärtään.\n\nEräänä iltana, kun Denise palasi Baudun luota, hän kuuli Gaillonin\naukiota kiertäessään hätähuudon. Kadullakulkijat riensivät paikalle\npelon ja säälin kuohuttamina niinkuin aina onnettomuuden sattuessa.\nBatignolles'ista Bastilleen kulkeva ruskea linjavaunu oli ajanut miehen\nyli Neuve-Saint-Augustininkadun kulmassa suihkukaivon edustalla.\nRaivostunut ajaja oli noussut kiroillen seisomaan ja koetti hillitä\npystyyn kavahtaneita mustia hevosiaan.\n\n-- Jumaliste! Eivätkö osaa katsoa eteensä, senkin tolvanat!\n\nHevoset saatiin pysähtymään. Ihmiset tunkeilivat loukkaantuneen\nympärillä, ja muuan poliisi osui paikalle. Ajaja kutsui todistajiksi\nvaunun katolla olleet matkustajat, jotka myös olivat nousseet ja\nkurkistelivat alas nähdäkseen mitä oli tapahtunut. Ajaja oli niin\nvihoissaan, että sai tuskin sanaa suustaan.\n\n-- Hullu kai hän on... Siinä seisoi kuin kotonaan. Ja kun minä\nvaroitin, niin hän heittäytyi pyörien alle!\n\nMuuan työmies, joka onnettomuuden sattuessa oli ollut maalaamassa\nläheisen talon seinää, juoksi vaunujen luo sivellin kädessä ja huusi\nkimeällä äänellä:\n\n-- Älä hätäile! Minä näin, että hän heittäytyi vaunujen alle... Näin\nhän kyyristyi. Mahtoi olla elämään kyllästynyt...\n\nOli muitakin, jotka olivat nähneet, ja yleinen mielipide oli, että\nkysymyksessä oli itsemurhayritys. Poliisi piti tutkintoa. Vaunuista\nlaskeutuneet naiset poistuivat kiireesti, taakseen katsomatta, väristen\nvieläkin muistaessaan, kuinka oudosti heitä oli puistattanut pyörien\nkulkiessa pehmeän ruumiin yli. Mutta Denise, jonka sääli tapaturman\nsattuessa pakotti aina toimintaa, oli sitten kysymyksessä koira,\nhevonen tai ihminen, lähestyi onnetonta, joka makasi maassa\ntainnoksissa, takki lian tahraamana. Hän tunsi tämän heti.\n\n-- Herra Robineau, hän huusi säikähtyneenä.\n\nPoliisi alkoi tiedustella häneltä loukkaantuneen nimeä, ammattia,\nosoitetta. Denise osasi vastata kaikkeen. Onneksi ajaja oli osannut\nkääntää niin taitavasti vaunut syrjään, että pyörät olivat kulkeneet\nvain jalkojen yli, mutta kummankin säären pelättiin katkenneen. Neljä\nmiestä kantoi uhrin Gailloninkadun apteekkiin, ja linjavaunu lähti taas\nliikkeelle.\n\n-- Jumaliste, on tämäkin päivä, mutisi ajuri lyöden piiskallaan\nhevosia.\n\nDenise oli seurannut Robineauta apteekkiin. Kun lääkäriä ei heti\nlöydetty ja apteekkarin mielestä mitään suoranaista vaaraa ei ollut,\npäätettiin loukkaantunut kantaa kotiin ja mentiin hakemaan\npoliisitoimistosta paareja. Denise päätti lähteä edeltäpäin\nvalmistamaan rouva Robineauta tähän hirveään iskuun. Mutta hän pääsi\ntöin tuskin kadulle, sillä niin paljon ihmisiä oli kokoontunut portin\neteen. Tämä pöyristyttäviä uutisia himoitseva joukko kasvoi joka\nminuutti. Naiset ja lapset nousivat varpailleen nähdäkseen eivätkä\nväistyneet, vaikka heitä olisi kuinka kehoitettu. Jokainen uusi ihminen\nkeksi oman juttunsa, ja jo tiedettiin kertoa, että onnettomuuden uhri\noli pudonnut ikkunasta kadulle vaimonsa rakastajan tyrkkäämänä.\n\nSaavuttuaan Neuve-des-Petits-Champs'inkadulle Denise näki jo kaukaa\nrouva Robineaun seisovan liikkeen ovella. Näin hän sai tekosyyn\npysähtyä, ja hän jäi juttelemaan miettien kuinka kertoa hirveän\nuutisensa. Myymälä tuntui autiolta, ja vallitseva epäjärjestys puhui\nselvää kieltään asioiden huonosta tilasta. Pelätty ratkaisu oli tullut,\nja paris-bonheur oli päässyt kilpailijakankaasta voitolle viimeisen\nviiden centimen hinnanalennuksen jälkeen. Nyt kangasta sai jo ostaa\nneljästä frangista yhdeksästäkymmenestäviidestä, ja Gaujeanin silkki\noli saavuttanut Waterloonsa. Jo kaksi kuukautta Robineau oli ollut kuin\ntulessa koettaessaan siirtää tuonnemmaksi uhkaavaa vararikkoa.\n\n-- Tapasin miehenne Gaillonin aukiolla, sanoi Denise, joka oli mennyt\nsisälle liikkeeseen.\n\nRouva Robineau, joka tietämättä syytä miksi vähän väliä katsoi\nlevottomasti kadulle, sanoi:\n\n-- Äsken juuri, vai?... Odotan häntä kotiin. Gaujean kävi täällä, ja he\nmenivät yhdessä ulos.\n\nHän oli yhä kaunis, ja sama viehättävä hilpeys kuin ennenkin kirkasti\nhänen kasvojaan, mutta hän oli väsynyt, sillä hän odotti lasta, ja hän\nnäytti vieläkin eksyneemmältä kuin ennen tässä myymälässä, jonka\nmonimutkaisia asioita hän ei ymmärtänyt ja josta ei ollut hänen\nlempeälle luonteelleen muuta kuin harmia. Hän oli kysynyt usein\nmieheltään, mitä hyötyä kaikesta tästä oli. Paljon parempi heidän olisi\nollut asua pienessä huoneessa ja syödä vain leipää.\n\n-- Kuulkaahan, Denise, hän sanoi, ja hänen hymynsä himmeni vähän, --\nminun ei tarvitse salata mitään teiltä... Asiat eivät suju, ja mieheni\nei saa enää yöllä unta. Tänäänkin Gaujean tuli taas kiusaamaan häntä\nmaksettavaksi langenneiden vekselien tähden. Olin aivan menehtyä\nlevottomuudesta, kun minun täytyi olla täällä yksin.\n\nHän tahtoi palata ovelle, mutta Denise astui eteen. Hän oli kuullut\nlähestyvät joukon äänet, ja hän arvasi paarien olevan tulossa\nsaattojoukon seuraamana. Hänen täytyi siis kertoa, vaikka hänen\nkurkkunsa tuntui aivan kuivalta ja ne lohduttavat sanat, jotka hän oli\naikonut lausua, olivat häipyneet hänen mielestään.\n\n-- Älkää pelästykö! Ei ole syytä pelkoon... Herra Robineaulle on\ntapahtunut onnettomuus, näin hänet äsken... He tuovat hänet kotiin.\nPyydän teitä, älkää pelästykö!\n\nNuori vaimo kuunteli kalpeana ymmärtämättä mistä oli kysymys. Ihmisiä\nalkoi keräytyä kadulle. Ajurinvaunut eivät päässeet liikkumaan, ja\najurit kiroilivat. Kantajat olivat asettaneet paarit kadulle avatakseen\nmyymälän lasioven kummankin puoliskon.\n\n-- Tapaturma se on, jatkoi Denise, joka tahtoi pitää itsemurhayrityksen\nsalassa. -- Hän oli jalkakäytävällä ja luiskahti ja kaatui linjavaunun\nalle... Jalat vain jäivät alle! Lääkäriä ollaan hakemassa... Älkää\npelästykö!\n\nRouva Robineauta puistatti. Hän päästi pari käheää huutoa; sitten hän\npainui maahan paarien viereen koettaen vapisevilla käsillään vetää\nverhoja syrjään. Kantajat jäivät liikkeen edustalle odottamaan lääkärin\ntuloa viedäkseen paarit pois. Robineauhon ei uskallettu enää koskea,\ntämä oli tullut tajuihinsa ja vähinkin liike tuotti hänelle\nsietämättömiä tuskia. Kun hän näki vaimonsa, herahtivat kyyneleet hänen\nsilmiinsä. Vaimo suuteli häntä ja itkien tuijotti kiinteästi häneen.\nKadulla uteliaiden joukko kasvoi. Ikkunoiden takana yleisö seurasi\ntapahtumia kiiluvin silmin niinkuin teatterissa. Työhuoneesta karanneet\nompelutytöt olivat vähällä särkeä lasit tunkeillessaan lähemmäksi.\nSilloin Denise peittääkseen ahneilta katseilta sydäntäsärkevän\nkohtauksen ja pitäen sopivimpana sulkea myymälän meni laskemaan alas\nrautakaihtimet. Pyörä naukui kimeästi kääntyessään ja rautapeltiset\nsäleet laskeutuivat hitaasti kuin esirippu jännittävän näytöksen\nloputtua teatterissa. Kun hän palasi sisään suljettuaan ovenkin, hän\nnäki kaihtimien reikien heikossa valossa rouva Robineaun, joka yhä\npainoi miestään toivottomaan syleilyynsä. Liike tuntui näyttämöltä,\njäljellä oli tähtien tuikkeessa tapahtuva pariisilaisen katudraaman\nratkaisu. Lopulta rouva Robineau kykeni taas puhumaan.\n\n-- Oi rakas, rakas, rakas! hän valitti.\n\nHän ei keksinyt muuta, ja Robineau nähdessään hänet niin heikkona ja\nvärisevänä paarien vieressä polvillaan ei voinut vastustaa omantuntonsa\nsoimauksia, vaan tunnusti hänelle kaikki. Tuskat eivät estäneet häntä\npuhumasta, kun hän pysyi liikkumattomana, silloin häntä ei vaivannut\nmuu kuin jalkojen polttava paino.\n\n-- Suo minulle anteeksi, hän rukoili. -- Hullu kai minä olin. Kun\nasianajaja Gaujeanin kuullen sanoi minulle, että vararikkoilmoitus\nolisi tehtävä huomenna, niin minusta tuntui, että koko huone\nympärilläni oli tulessa... Sitten en enää muista mitään. Kuljin pitkin\nMichodièrenkatua ja olin huomaavinani, että Aarreaitassa pilkattiin\nminua. Minun oli mahdoton kestää tuon kirotun talon ilkuntaa. Juuri\nsilloin näin vaunun kääntyvän kulmauksesta; samassa ajattelin Lhommea\nja hänen käsivarttaan ja heittäydyin alle.\n\nRouva Robineau oli vajonnut lattiaan kuullessaan tämän hirveän\ntunnustuksen. Hyvä Jumala, tahallaanko hän oli tehnyt sen! Nähdessään\nDenisen, joka kumartui hänen ylitseen, hän tarttui hänen käteensä\nhakeakseen apua. Loukkaantunut, joka ei kestänyt mielenliikutusta, oli\nmennyt jälleen tainnoksiin. Tohtoria vain ei kuulunut. Kaksi miestä\njuoksi ympäri kaupunginosaa etsimässä lääkäriä, ja talon ovenvartijakin\noli lähtenyt liikkeelle.\n\n-- Älkää pelätkö, toisti Denise, joka hänkin nyyhkytti.\n\nSilloin rouva Robineau lattialla istuen ja poski painettuna paarien\nlaitaa vastaan alkoi purkaa sydäntään:\n\n-- Jos kertoisin teille kaiken... Minun tähteni hän tahtoi kuolla.\nAlinomaa hän sanoi minulle: \"Olen varastanut sinulta. Olen hävittänyt\nrahasi.\" Yöllä hän näki unta kuudestakymmenestätuhannesta frangista,\nheräsi aivan hiessä ja kiroili taitamattomuuttaan. Koska hänellä ei\nmuka ollut enempää järkeä, hänen ei olisi pitänyt panna alttiiksi\ntoisen omaisuutta. Tiedättehän, että hänellä on aina ollut hermostunut\nja levoton luonne. Lopuksi hän houraili, niin että oikein pelkäsin. Hän\nluuli näkevänsä minut kadulla kerjäämässä, minut, jota hän niin\nsuuresti rakasti, jonka hän olisi tahtonut tehdä rikkaaksi,\nonnelliseksi...\n\nMutta kääntäessään päänsä sairasta kohti hän huomasi, että tällä oli\nsilmät auki ja hän jatkoi:\n\n-- Oi, armaani, miksi teit näin...? Niinkö ahneeksi minua luulit? Usko\npois, minusta on yhdentekevää, teemmekö vararikon vai emmekö. Emmehän\nme ole onnettomia, kun vain saamme olla yhdessä... Anna heidän viedä\nkaikki, ja sitten menemme yhdessä pois jonnekin, missä sinun ei enää\ntarvitse kuulla puhuttavankaan heistä. Voithan siitä huolimatta tehdä\ntyötä ja saat nähdä kuinka hyväksi kaikki vielä muuttuu.\n\nHän oli painanut otsansa miehensä kalpeiden kasvojen viereen, ja heitä\nahdisti kumpaakin niin tuskainen mielenliikutus, että he eivät\npystyneet puhumaan. Hiljaisuus oli niin rikkumaton, että kaupan olisi\nvoinut luulla nukkuvan harmahtavan hämärän helmassa, kun sitä vastoin\nrautakaihtimien toisella puolen keskipäivän vilkas elämä rämisevine\nrattaineen ja meluavine joukkoineen kuohutti katua. Denise, joka vähän\nväliä pistäytyi eteiseen katsomaan lääkäriä, toi vihdoinkin ilosanoman:\n\n-- Tohtori!\n\nOvenvartijan hakema lääkäri, kirkassilmäinen nuori mies, piti parhaana\ntutkia sairas ennenkuin hänet nostettiin vuoteeseen. Vasen jalka vain\noli katkennut nilkan yläpuolelta. Murtuma ei ollut vakavaa laatua, eikä\ntarvinnut pelätä seurauksia. Paarit aiottiin juuri kantaa huoneen\nperälle, kun Gaujean saapui tehdäkseen selkoa viimeisestä\nsovitteluyrityksestään, joka sekin oli mennyt myttyyn. Vararikon\njulistaminen oli päätetty.\n\n-- Mitä on tapahtunut? hän kuiskasi.\n\nDenise selitti hänelle asian. Vierasta näkyi hiukan hävettävän, ja\nhuomatessaan sen Robineau sanoi hänelle heikolla äänellä:\n\n-- En ole teille vihoissani, mutta ette tekään ole tähän aivan syytön.\n\n-- Meissä kummassakaan ei ollut miestä sellaisen taakan kantamiseen,\nGaujean vastasi. -- Minä en ole paljon paremmassa asemassa kuin tekään.\n\nPaarit nostettiin ylös. Loukkaantunut jaksoi vielä vastata:\n\n-- Tuskin paremmatkaan olisivat siihen kyenneet... Ymmärrän, että\nvanhat jarruttajat, sellaiset kuin Baudu ja Bourras, pysyvät\nitsepintaisesti vanhassa kiinni. Mutta me nuoret, jotka jo aloimme\ntottua uusiin oloihin, meidän olisi pitänyt tietää, että mikä on\nkuollut, se on kuollut.\n\nHänet vietiin pois. Rouva Robineau syleili Deniseä, ja hänen\ninnokkaassa jäähyväissuutelossaan oli melkein iloa. Hän oli päässyt\nliikeasioista vapaaksi. Mennessään Denisen kanssa Gaujean otti vielä\nasian puheeksi ja myönsi, että Robineau oli oikeassa. Mieletöntä oli\ntaistella Naisten Aarreaittaa vastaan. Hän kyllä puolestaan tiesi\nolevansa hukassa, jos häntä ei siellä otettu armoihin. Hän oli jo\nedellisenä iltana salaa tiedustellut Hutinilta, jonka piti tulla\nLyoniin, mutta hänen ei juuri kannattanut toivoa. Hän koetti voittaa\nDenisen liittolaisekseen, sillä hän oli kuullut tämän vaikutusvallasta.\n\n-- Kunniani kautta, hullu minä olisin, jos rupeaisin enää\ntehtailijoiden asiaa ajamaan! Pilkan alaiseksi joutuisin, jos panisin\ntoimeentuloni alttiiksi niiden hyväksi, jotka kilpailevat kuka\nhalvemmalla kutoisi... Hyvä Jumala, niin se on kuin kerran sanoitte:\ntehdasliikkeen tulee edistyä kauppaliikkeen kanssa rinnan järjestämällä\ntoimintansa ajanmukaiseksi ja keksimällä uusia toimintatapoja. Kaikki\nkyllä selviää, kun yleisö vain on tyytyväinen.\n\nDenise naurahti.\n\n-- Menkää sanomaan herra Mouret'lle itselleen minkä nyt olette sanonut\nminulle. Hän ottaa teidät mielellään vastaan ja armahtaa varmaankin,\njos tarjoatte hänelle centimenkin alennusta metriä kohti.\n\nTammikuussa rouva Baudu kuoli kirkkaana, aurinkoisena iltapäivänä.\nViimeisenä kahtena viikkona hän ei enää ollut jaksanut mennä kaupan\npuolelle, jonne oli otettu apulaiseukko. Hän istui vuoteessaan\npieluksien tukemana. Silmät vain elivät hänen verettömissä kasvoissaan\nja katsoivat itsepintaisesti ikkunaa kohti, jonka uutimien läpi Naisten\nAarreaitta kuulsi. Baudu, joka itsekään ei voinut irtaantua\npainajaisesta ja jota näiden katseiden epätoivoinen kiinteys vaivasi,\ntahtoi välillä vetää verhot eteen. Mutta rukoilevalla liikkeellä hänen\nvaimonsa pysähdytti hänen kätensä. Hän tahtoi nähdä hirviön aina\nviimeiseen asti. Nythän se oli vienyt häneltä kaikki, hänen talonsa,\nhänen lapsensa. Itsekin hän oli vähitellen tuntenut menehtyvänsä, sitä\nmyöten kun Vanhalta Elbeufilta oli kadonnut ostajakunta, ja sinä\npäivänä, jolloin talon täytyi sulkea ovensa, hänkin tiesi kuolevansa.\nKun hän tunsi kuoleman lähestyvän, hän pyysi miehensä avaamaan ikkunan\nkummankin puoliskon. Oli lauhkea ilma. Kirkas päivänpaiste kultasi\nAarreaitan seinän, Vanha Elbeuf värisi varjossa. Rouva Baudun katse\ntuijotti jäykästi rehentelevään rakennukseen, jonka kirkkaiden\nikkunoiden takana temmelsivät miljoonat. Hitaasti hänen silmänsä\nhimmenivät.\n\nVielä kerran vararikkoisten saatto lähti liikkeelle. Siinä nähtiin\nVanpouillen veljekset, joilta joulukuun maksut olivat puristaneet\nviimeisen mehun ja joilla ei enää ollut voimia tointua, Bédoré ja\nsisar, joka nojautui keppiinsä, niin huolien rasittamana, että hänen\nvatsatautinsa oli saanut vakavan käänteen. Deslignières, joka oli\nsaanut lievän halvauksen, ja Piot ja Rivoire, jotka astelivat allapäin\nmurtuneina miehinä. Pois jääneitä ei uskallettu mainitakaan, ei neiti\nQuinetteä eikä Tatinia eikä muitakaan haaksirikkoon joutuneita,\nvararikon virtaan hukkuneita, yhtä vähän kuin Robineautakaan, joka\nvuoteessaan poti taittunutta jalkaansa. Tulevista uhreista sitä vastoin\nkeskusteltiin, niistä, joihin rutto vasta oli tarttumaisillaan.\nHajuvesikauppias Grognet, hattuverhoilija rouva Chadeuil, tekokukkien\nkauppias Lacassagne ja jalkinekauppias Naud olivat vielä pystyssä,\nmutta heitä alkoivat jo puistattaa kuolettavan kuumeen oireet.\nRuumisvaunujen takana Baudu astui nytkin teurastettavan härän jykevää\nastuntaa niinkuin oli astunut tyttärensäkin arkkua seuratessaan, ja\nensimmäisten suruvaunujen perällä pilkistivät Bourras'n kiiluvat silmät\ntuuheiden kulmakarvojen alta.\n\nHuolet painoivat Denisen mieltä. Hänen oli täytynyt panna Pépé kouluun\nja juosta lisäksi vanhemman veljen asioita. Jeanin rakkaus\nsokerileipurin veljentyttäreen oli kehittynyt niin vakavaksi, että hän\nalkoi puuhata naimisiinmenoa, ja Denisen oli täytynyt luvata puhua\nhänen puolestaan. Ja sitten nuo kuolemantapaukset, jotka seurasivat\ntoinen toistaan! Mouret oli tarjoutunut auttamaan onnettomuuteen\njoutuneita, ja Denise, joka tiesi, että hän pysyisi sanassaan,\nmuistutti häntä lupauksesta eräänä aamuna kuultuaan että Bourras oli\nheitetty kadulle ja että Baudun puoti oli suljettava. Aamiaisen jälkeen\nhän lähti ulos toivoen, että ainakin näiden kahden kohtalo olisi\nlievennettävissä.\n\nHän tapasi Bourras'n seisomassa talonsa edessä Michodièrenkadulla.\nHänet oli edellisenä iltana saatu häädetyksi nokkelan asianajajatempun\nkautta. Mouret oli saanut ostamiensa velkakirjojen nojalla Bourras'n\njulistetuksi vararikkoon, ja asiamiehen toimittamassa huutokaupassa hän\noli ostanut viidestäsadasta frangista vuokrasopimuksen, niin että\nvanhuksen oli täytynyt luovuttaa viidestäsadasta se, mitä hän ei ollut\nsuostunut myymään viidestätuhannesta. Poliisiin oli täytynyt turvautua,\nennenkuin ukko saatiin kopistaan. Vaikka tavarat myytiin ja huoneet\ntyhjennettiin, vanhus ei hievahtanut nurkasta, missä hänellä oli\nvuoteensa, ja häntä ei raatsittu ajaa ulos. Vaikka työmiehet rupesivat\nhajoittamaan kattoa hänen päänsä päältä, vaikka murentuneet tiilet\nrevittiin irti, laki särkyi ja seinät rusahtivat, hän pysyi\njärkähtämättä alallaan pirstaleiden keskellä. Poliisin tultua hän\nvihdoin lähti. Mutta seuraavana päivänä hän jo palasi käytävälle\ntalonsa eteen vietettyään yön matkustajakodissa.\n\n-- Herra Bourras, Denise sanoi hiljaa.\n\nBourras ei kuullut, katsoi vain leimuavin silmin työmiehiä, jotka\nhajoittivat kuokillaan etusivua. Tyhjistä ikkuna-aukoista näkyivät nyt\nrakennuksen sisäosat, sen viheliäiset huoneet ja mustat porraskäytävät,\njotka kaksi vuosisataa olivat olleet auringon valoa vailla.\n\n-- Kas, tekö siinä, hän sanoi huomattuaan Denisen. -- Kaunista työtä\nkonnat tekevät, vai mitä?\n\nDenise ei osannut sanoa mitään, sillä vanhan asunnon surkeus vaikutti\nhäneen masentavasti eikä hän voinut kääntää katsettaan vierivistä\nhomehtuneista kivistä. Ylhäällä entisen huoneensa katon nurkassa hän\nerotti kynttilän liekillä mustin, epätasaisin kirjaimin kirjoitetun\nnimen Ernestine ja hän heltyi mielessään muistellessaan entisen\nkurjuutensa päiviä. Työmiehet olivat päättäneet työtä jouduttaakseen\nkaataa kokonaisen seinän yht'aikaa ja alkoivat sentähden purkaa sitä\nalhaalta. Se horjui.\n\n-- Jospa se kaatuisi heidän päällensä, ukko kuiskasi vihaisesti.\n\nKuului hirveä ryminä. Työmiehet pakenivat pelästyneinä. Seinän\nkaatuessa koko rakennus luhistui. Se oli ollut niin täynnä halkeamia,\nettä vähäinen sysäys riitti luhistamaan sen kokonaan. Yksikään seinä ei\njäänyt pystyyn. Tuon muinaisjäännöksen lian hapattamat ja talvisateiden\npehmittämät seinät olivat romahtaneet jättämättä muuta näkyvää jälkeä\nkuin maan tasalle hajonneen sekavan soraläjän.\n\n-- Jumala armahtakoon! huusi vanhus.\n\nHän ei olisi ikinä uskonut, että talo häviäisi niin nopeasti, ja suu\nauki hän tuijotti tyhjänä ammottavaa aukkoa. Aarreaittaa häpäisevä\nkäsnä oli kadonnut sen kyljestä. Hyttynen oli saanut surmansa, maassa\nmatelevien vastarinta oli voitettu, ja alue oli kokonaan Aarreaitan\nhuostassa. Joukoittain väkeä keräytyi katselemaan, ja he keskustelivat\ntyömiesten kanssa, jotka haukuskelivat vanhoja, ihmisten päälle\nkaatuvia taloja.\n\n-- Herra Bourras, Denise sanoi koettaen uudestaan vetää vanhuksen\nsyrjään, -- ei teitä hylätä. Kyllä teidän tarpeistanne pidetään\nhuolta...\n\nUkko ojentautui suoraksi.\n\n-- Ei minulla mitään tarpeita ole... Tuoltahan teidät lähetettiin, vai\nmitä? No niin, sanokaa heille, että isä Bourras osaa vielä tehdä työtä\nja että hän saa työtä mistä vain haluaa... Mukava tapa murhaajan olla\narmelias uhrilleen!\n\nDenise rukoili silloin ristissä käsin:\n\n-- Pyydän teitä, herra Bourras, suostukaa toki ottamaan apua vastaan!\nEttehän tahdo tuottaa pahaa mieltä minulle.\n\nMutta ukko ravisti parrakasta päätään.\n\n-- En huoli avustanne! Tähän tämä nyt päättyy ja hyvää yötä... Eläkööt\nnuoret onnellisina älköötkä estäkö vanhuksia menemästä sinne minne\nheidän mielensä tekee eikä ajattelemasta oman päänsä mukaan.\n\nHän loi viimeisen silmäyksen soraläjään ja sitten hän meni horjuen\npois. Denise näki hänen selkänsä loittonevan katukäytävän tungokseen.\nSitten selkä katosi Gaillonin aukion kulmassa.\n\nHetken aikaa Denise seisoi liikkumattomana paikallaan. Sitten hän\nkääntyi ja meni setänsä luo. Verkakauppias oli yksin Vanhan Elbeufin\npimeässä puodissa. Apulaiseukko tuli vain iltaisin ja aamuisin\nkeittämään ruokaa ja panemaan luukut ikkunoihin. Ukkoa ei häirinnyt\ntuntikausiin kukaan, ja jos joku ostaja vielä uskalsi tulla kauppaan,\nniin Baudu näytti aivan säikähtyneeltä eikä löytänyt etsimäänsä.\nHiljaisuuden ja hämärän keskellä hän asteli pysähtymättä edestakaisin\nraskasta surusaattoastuntaansa, milloin ei kuohahtavan surunsa pakosta\nyltynyt kiivaampaan kävelyyn.\n\n-- Voitteko nyt paremmin, setä? kysyi Denise.\n\nBaudu pysähtyi hetkeksi; sitten hän lähti taas liikkeelle.\n\n-- Hyvin minä voin, sangen hyvin. Kiitos!\n\nDenise olisi tahtonut sanoa jotakin, josta vanhuksella olisi ollut\niloa, mutta ei keksinyt mitään.\n\n-- Te kai kuulitte tuon ryminän. Talo on maassa, hän sanoi.\n\n-- Niin todellakin, se kai se oli, Baudu mutisi hämmästyneen\nnäköisenä... -- Oikein maata tärisytti. Tänä aamuna kun näin heidät\npurkamassa talon kattoa, suljin ikkunani.\n\nHän teki välinpitämättömän liikkeen ikäänkuin sanoakseen, etteivät nuo\nasiat enää koskeneet häneen. Joka kerta kun hän palasi kassan eteen,\nhän katsoi tyhjää penkkiä, jonka samettipäällys oli kulunut, ensin\nhänen vaimonsa ja sitten hänen tyttärensä varttuessa. Kun hän\nloppumattomalla matkallaan joutui huoneen toiseen päähän, hänen\nsilmänsä kiintyi varjoisan nurkan hyllyihin, missä muutamat verkapakat\nvielä kasvattivat hometta. Kolkko paikka oli kuin lesken koti, josta\nrakkaat ovat poistuneet; hänen kauppansa oli päättynyt häpeään; yksin\nhän sammuneen lietensä ääressä viihdytti kuollutta sydäntään ja\nsortunutta ylpeyttään. Hän kohotti katseensa pimeään kattoon, hän\nkuunteli hiljaisuutta, joka kantautui pienen ruokasalin hämärästä,\ntuosta kotoisesta nurkasta, jonka ummehtunut ilmakin oli häntä ennen\nmiellyttänyt. Hiiskaustakaan ei enää kuulunut tässä autiossa asunnossa.\nHänen omat säännölliset ja painavat askeleensa vain kaikuivat kumeasti\nikäänkuin hän olisi astunut kuolleen rakkautensa haudalla. Vihdoin\nDenise otti asiansa puheeksi.\n\n-- Kuulkaahan, setä, ettehän te voi jäädä tänne. Teidän on nyt\nvihdoinkin tehtävä päätös.\n\nKeskeyttämättä kulkuaan Baudu vastasi:\n\n-- Tietysti, mutta mitä minun on päätettävä? Olen koettanut jatkaa\nliikettä, mutta ei ole tullut ostajia... Hyvä Jumala, puoti kai on\nsuljettava ja minun lähdettävä!\n\nDenise tiesi, ettei vararikkoa tarvinnut pelätä. Velkojat olivat\nsopineet keskenään ja päättäneet jättää vanhuksen rauhaan. Mutta velat\nmaksettuaan ei Baudulla ollut minne mennä.\n\n-- Mutta mitä sitten aiotte tehdä? kuiskasi Denise, joka ei tiennyt\nkuinka esittää sedälle tarjouksensa.\n\n-- En tiedä, Baudu vastasi. -- Ottaa kai joku luokseen.\n\nHän oli lähtenyt toiseen suuntaan kävellen ruokasalin ovelta myymälän\nnäyteikkunan luo ja sieltä takaisin. Kun hän saapui ikkunan luo, hänen\nsynkkä katseensa siirtyi surkeaan ja unohdettuun ikkunakoristeluun. Hän\nei välittänyt katsoa edes Aarreaitan rehentelevää julkisivua, jonka\nääriviivat ulottuivat kauas oikealle ja vasemmalle. Hän ei jaksanut\nenää suuttuakaan.\n\n-- Kuulkaahan, setä, Denise sanoi epäröiden, -- olisi kenties tarjona\npaikka teille...\n\nHän ei tiennyt kuinka jatkaa. Sitten hän alkoi uudestaan:\n\n-- Teille on paikka tarjona, tarkastajan paikka...\n\n-- Missä? kysyi Baudu.\n\n-- Hyvä Jumala, tuolla vastapäätä ... meillä... Kuudentuhannen palkka,\neikä työ ole rasittavaa.\n\nBaudu oli seisahtunut hänen eteensä. Mutta hän ei kiivastunut, niinkuin\nDenise oli pelännyt. Hän kävi vain aivan kalpeaksi ja liikkumattomaksi\nikäänkuin katkeran mielenliikutuksen jäykistämänä.\n\n-- Vastapäätäkö? hän toisti moneen kertaan. -- Sinnekö minut tahtoisit?\n\nHänen mielenliikutuksensa tarttui Deniseenkin. Eihän se ollut\nmahdollista. Liian pitkällistä taistelua nuo liikkeet olivat käyneet\nkeskenään, liian veres oli vainajien muisto, liian näkyvät ne haavat,\njotka Aarreaitta oli iskenyt Vanhaan Elbeufiin. Hänen sydäntään\nvavahdutti sääli hänen ajatellessaan, että sedän olisi tultava\nkilpailijaliikkeen palvelukseen kulkeakseen siellä juhlallisena, valkea\nsolmio kaulassa.\n\n-- Kuulehan, Denise tyttäreni, voisinko tulla? Baudu sanoi vihdoin\npannen vapisevat kätensä ristiin.\n\n-- Ette, setä! huudahti Denise purkaen huutoonsa rehellisen ja hyvän\nluonteensa innostuksen. -- Väärin se olisi... Pyydän teitä, antakaa\nminulle anteeksi.\n\nSetä oli jälleen lähtenyt liikkeelle, ja hänen askeleensa tärisyttivät\nuudelleen talon hautamaisen kolkkoa tyhjyyttä. Denisen mentyä hän\njatkoi kävelyään, epätoivoisten loppumatonta itsensä kiertämistä, jolle\nei ole parannusta.\n\nTaas Deniselle tuli uneton yö. Niinkö voimaton hän siis olikin, ettei\nmahtanut mitään omien sukulaistensakaan hyväksi. Loppuun astiko hänen\ntäytyi seurata tuota hävitystyötä, nähdä että elämä vain tappamalla voi\nsynnyttää uutta elämää. Hän ei pannut enää vastaan. Hän suostui\ntunnustamaan tätä lakia, mutta hänen naisensydämessään pääsi hyvyys\nvalloilleen, säälivä rakkaus kärsivää ihmiskuntaa kohtaan. Olihan\nhänkin kitunut ja vertaan vuodattanut tuon koneen rattaiden hampaissa.\nOlihan häntäkin loukattu, herjattu ja paneteltu. Nytkin hän pelästyi\nvielä ajatellessaan, että elämä johdonmukaisuudessaan oli valinnut\nhänet välikappaleekseen. Miksi juuri hänet, heikoista heikoimman? Miksi\nhänen pieni kätensä oli käynyt niin painavaksi, että se kykeni\nvaikuttamaan hirviön toimintaan. Vihuri, joka pyyhkäisi kaikki\npuhtaaksi, oli tempaissut hänetkin mukaansa, hänet, joka oli tullut\nkostamaan muiden puolesta. Mouret oli keksinyt tämän ihmissyöjäkoneen,\njonka säälimätön toiminta loukkasi Deniseä. Mouret oli aiheuttanut\nvararikkoja ympäri kaupunginosan, oli riistänyt toisilta leivän,\ntoisilta hengen. Sittenkin Denisen oli pakko rakastaa häntä hänen\ntyönsä suuruuden tähden, rakastaa häntä yhä enemmän, kuta mahtavammaksi\nhänen valtansa paisui, rakastaa häntä silloinkin, kun voitettujen\nkurjuus sai hänen kyyneleensä vuotamaan.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nUusi Dix-Décembrenkatu vastavalmistuneine liidunvalkeine taloineen\navasi liikenteelle helmikuun auringon kirkastaman väylänsä. Vaunujen\ntulva otti rehennellen haltuunsa tämän Saint-Rochin vanhan\nkaupunginosan halki puhkaistun valoisan valtatien. Michodièren- ja\nChoiseulinkatujen välissä tunkeili tuhatpäinen, pitkäaikaisen\nmainostuksen kiihottama joukko ihmetellen Naisten Aarreaitan uutta\njulkisivua, jonka vihkiäisiä vietettiin tänä maanantaina suurella\nvalkotavaranäyttelyllä.\n\nUutuudesta loistava rakennus tarjosi joukkojen ihailtaviksi värikkäät\nseinänsä ulkoasussaankin ilmaisten sisällä kohisevan kaupan komeutta ja\nvangiten katseet kirkkaita värejä sädehtivillä jättiläismäisillä\nnäyteikkunoillaan. Alakerran ikkunoita kehystävät osat olivat\ntummahkot, sillä ikkunoissa olevia kankaita ei sopinut pilata\nsilmiinpistävillä väreillä. Merenvihreästä marmorista tehty kivijalka\nkannatti mustalla marmorilla päällystettyjä ikkunapylväitä ja\nnurkkapatsaita, joiden ankaruutta kultakoristeet lievensivät. Näiden\nvälissä suunnattomat peili-ikkunat avasivat kadun nähtäväksi\ngallerioiden ja hallien syvyydet. Mutta sitä myöten kuin kerrokset\nkohosivat korkeammalle, värit yhä lisäsivät hehkuaan. Alakerran\nyläreunaa ympäröi mosaiikkifriisi, missä sini- ja punakukkaista\nkiehkuraa katkaisevissa marmoritauluissa oli myytävänä olevien\ntavaroiden nimet. Toisen kerroksen niin ikään laajojen ikkunoiden\npuhkaisema seinä oli rakennettu lasitetuista tiilistä ja päättyi sekin\nfriisiin, jossa kultaisten kilpien pohjalla nähtiin Ranskan kaupunkien\nvaakunat heleänväristen polttosavikoristeiden ympäröiminä. Ylhäällä\nkaton reunamalla värit vasta oikein leimahtivat tuleen mosaiikkien ja\nfajanssien pinnoissa, sirotekoisen räystäskourun kultauksissa sekä\nkuvapatsaiden jalustoissa, joista lukuisat Ranskan tehdaskaupunkeja\nesittävät kuvat hienopiirteisinä kohosivat sinitaivasta vastaan.\nVarsinkin veti katseet puoleensa voittokaarena kohoava keskusovi, sekin\nrunsaiden fajanssi-, polttosavi- ja mosaiikkikoristeiden peittämä,\nyläpuolella kullalle hohtava veistosryhmä esitti naista, jota telmivä\namoriiniparvi puki ja suuteli.\n\nKellon lähestyessä kahta poliisikomennuskunnan täytyi pakottaa joukot\nliikkeelle ja järjestää jonoon liikkeen edustalla odottavat vaunut,\nniin paljon oli kansaa keräytynyt tämän muotihulluudelle pystytetyn\ntemppelin eteen. Se hallitsi koko kaupunginosaa ja peitti sen\nvarjoonsa. Bourras'n talon jättämä haava sen kyljessä oli kasvanut\numpeen niin hyvin, että entisestä käsnästä tuskin oli arpeakaan\njäljellä. Aarreaitan julkisivut rajoittivat nyt neljää katua, ja tässä\nmuilta suljetussa piirissään se pöyhkeili yksinäisyydessään. Sitä\nvastapäätä, Michodièrenkadun toisella puolella, Baudun haettua muualta\nsuojaa, Vanha Elbeuf kätki mykkänä kuin hauta ikkunansa suljettujen\nluukkujen taa. Ajoneuvojen pyöristä räiskynyt lika tahrasi sen seiniä,\nilmoitukset, liimattuina toinen toistensa päälle, kätkivät vähitellen\nverhonsa alle koko julkisivun, jonka takana vanha kaupankäynti nukkui\nkuoleman unta hautakammiossaan. Keskellä tätä kadun loan saastuttamaa,\njulkisuuden paperiliuskojen kirjavoittamaa seinää levisi kuin lippu\nvalloitetulla alueella valtava upouusi keltainen ilmoitus, jossa kahden\njalan korkuisilla kirjaimilla ilmoitettiin Naisten Aarreaitan\nnäyttelystä. Häveten halpaa syntyperäänsä ja murhaajamenneisyyttään\npikku katujen loassa suunnattomaksi laajennut jättiläisliike tuntui\nkääntäneen niille selkänsä lähteäkseen levittämään nousukaskomeuttaan\nuuden Pariisin päivänpaisteessa aukenevien väylien ihailtavaksi.\nIlmoitusten mainoskuvat vielä liioittelivat sen kokoa. Se kohosi niissä\ntaivaaseen asti ja puhkaisi pilviä kuin satujen noita. Rajakadut,\ntäynnä pieniä mustia ihmiskuvioita, olivat kuvassa laajenneet\nsuunnattomiksi ikäänkuin johtaakseen sinne koko maailman ostajajoukot.\nItse rakennuskin oli kuvattu mahdottoman suureksi linnunsilmällä\nnähtynä, se levisi paperille katonharjoineen ja auringonpaisteessa\nloistavine lasikattoisine halleineen. Sen toisella puolella näkyi\nPariisi, pienoiskoossa, hirviön nielemänä. Läheiset talot olivat sen\nrinnalla mitättömän pieniä kuin maalaismajoja, kaukaisemmat hämärtyivät\nsekavaksi usvaksi. Vasemmalla pari viivaa osoitti Notre-Dame kirkkoa,\noikealla vähäinen kaari Invalidikirkon kupukattoa, taustalla melkein\nerottumaton nystyrä Panthéonia. Taivaanrannalta kohoavat kummut olivat\nlitistyneet sileäksi viivaksi, Chatillonin kukkulatkin matelivat maassa\norjuuteen langenneina, samoin maaseudun kaukaiset vuoret.\n\nVäkeä keräytyi yhä enemmän. Yksikään tavaratalo ei ollut herättänyt\nnäin suurta huomiota. Eikä se ollut ihmekään, sillä Aarreaitta\nkulutti jo vuosittain melkein kuusisataatuhatta frangia seinä- ja\nsanomalehti-ilmoituksiin sekä muuhun mainostukseen. Se lähetti postitse\nneljäsataatuhatta hintaluetteloa maailman kaikkiin ääriin, ja\nnäytetilkuiksi silputtiin sadantuhannen frangin edestä kangasta.\nYleisön silmät ja korvat olivat pakostakin täynnä Aarreaitan nimeä;\nmaailman kaikille suunnille levisi sen kaiku ikäänkuin suunnaton\nmessinkitorvi olisi lakkaamatta toitottanut sen mainetta. Nyt kun tämä\nkirjavana loistava julkisivu oli valmistunut, oli Mouret'n\njättiläistalo saanut parhaimman mainoksensa. Sen näyteikkunat, joihin\nkoko naispuvun runoelma mahtui, sen lukemattomat kilvet, maalatut,\nveistetyt, uurretut, alakerroksen marmoritauluista alkaen räystäskourun\nleikkauksiin saakka, sen ilmassa liehuvat liput, joissa liikkeen nimi\nnähtiin muotivärikirjaimin, kaikki houkutteli ja veti puoleensa. Juhlan\nkunniaksi oli lippujen lukumäärää lisätty; jokaisen kerroksen kohdalla\noli runsaasti juhlaviirejä ja Ranskan tärkeimpien kaupunkien\nvaakunakilpiä, ja aivan ylhäällä liehui salkojen nenissä vieraiden\nmaiden lippuja. Alhaalla valkotavaroiden näyttely levitti silmiä\nsokaisevan lumensa. Valkeata joka paikassa; vasemmalla vuorina kohoavia\nlakanapinoja, oikealla kappeliksi järjestettyjä verhoja ja pyramideina\nrehenteleviä nenäliinakasoja, ovella lumivyöryinä vieriviä palttina- ja\nmusliinikerrostumia. Näiden keskellä ihmisenkokoiset hymyhuuliset\nkuvat, silkki- ja pitsipuvut yllä, kiihottivat mieltä ja herättivät\nuinuvia haluja.\n\nVarsinkin houkutteli yleisöä Naisten Aarreaitan näyttelyyn eräs\nonnettomuus, josta Pariisissa puhuttiin kiihkeästi, tulipalo, joka oli\nhävittänyt Neljän Vuodenajan tavaratalon, Bouthemont'in kolme viikkoa\naikaisemmin Oopperan lähelle avaaman liikkeen. Sanomalehdet selostivat\nsitä yksityiskohtaisesti, kertoivat miten tulipalo oli yöllä\naiheutunut kaasuräjähdyksestä, miten myyjättäret kauhistuneina olivat\npaenneet paitasillaan kadulle ja miten Bouthemont oli osoittanut\nsankarillisuutta pelastamalla palavasta talosta viisi naista. Kumminkin\nyleisö jo alkoi rauhoittua, sillä tiedettiin, että talo oli vakuutettu\nja että Bouthemont oli saanut täyden korvauksen tulen hävittämästä\nomaisuudestaan. Mainokseksi se vain hänelle koitui. Mutta tulipalo oli\nsaattanut nämä yhteiskunnalle yhä tärkeämmiksi käyneet suurmyymälät\nyleiseksi puheenaiheeksi ja herättänyt uteliaisuutta yleisössä, joka\nnyt kilvan riensi Naisten Aarreaitan juhlaa ihailemaan. Oli tuo Mouret\nsentään koko miekkonen. Pariisi kokonaisuudessaan kantoi suitsutusta\ntälle onnen suosikille, jolta tuli oli hävittänyt kilpailijan, ja\nlaskettiin jo paljonko hänellä oli hyötyä kilpailijaliikkeen\npakollisesta sulkemisesta. Jos hän oli horjunut, niin vakavana hän nyt\nainakin seisoi. Hetken Mouret'ta tosin oli vaivannut levottomuus, kun\nhän oli huomannut tehneensä naisen vihollisekseen, rouva Desforges'in,\njota hänen tuli osaksi kiittää onnestaan. Myös paroni Hartmannin\nmenettely, kun hän oli kiinnittänyt rahojaan molempiin yrityksiin, oli\nhermostuttanut häntä. Lopuksi häntä oli suututtanut Bouthemont'in\nnerokas temppu, joka oli jäänyt häneltä itseltään keksimättä.\nBouthemont oli näet tahtonut pyhittää toimintansa luettamalla\nsiunauksen tavaratalossaan; Madeleinen esipappi oli papistonsa\nseuraamana kiertänyt juhlakulussa talon siirtyen silkkiosastolta\nhansikasosastoon ja rukoillen taivaasta siunausta kaikille naisten\nvaatteille. Tosin siunaus ei ollut varjellut näitä tulelta, mutta\ntoimituksen vaikutus hienon maailman naisiin oli ollut niin valtava,\nettä se oli mainostamiseen kulutetun miljoonan arvoinen. Menestykseksi\nosoittautunut siunaaminen ei antanut Mouret'lle rauhaa ja hän ajatteli\njo arkkipiispaa.\n\nOven yläpuolella oleva kello löi kolme. Iltapäivän kauppa eli\nkuumeisimmillaan, ja lähes satatuhatta asiakasta hikoili hallien ja\ngallerioiden tukahduttavassa lämmössä. Ulkona vaunujen jono ulottui\nDix-Décembrenkadun päästä päähän. Siinä oli sekaisin ajurinrattaita ja\nyksityisvaunuja. Kuskit liikkuivat vaunujen keskellä, hevoset huitoivat\nhännällään ja hirnuivat pudistellen auringossa kimmeltäviä suitsiaan.\nNe siirtyivät itsestään lähemmäksi toisiaan ikäänkuin tehdäkseen tilaa\njatkuvasti saapuville uusille vaunuille. Jalankulkijat heittäytyivät\nhenkensä kaupalla tungokseen kadun yli kulkiessaan, ja niin kauas kuin\nsilmä kantoi suoraa ja leveää katua olivat käytävät mustanaan väkeä.\nMahtava kohina syntyi valkeiden talojen välissä liikkuvasta\nihmisvirrasta.\n\nErään näyteikkunan edessä rouva de Boves tyttärineen ja rouva Guibal\nkatselivat puolivalmiiden pukujen näyttelyä.\n\n-- Voi, katsokaapa noita palttinapukuja, jotka eivät maksa kuin\nyhdeksäntoista frangia seitsemänkymmentäviisi! sanoi rouva de Boves.\n\nPuvut olivat kukin omassa nelikulmaisessa pahvirasiassaan\nsilkkinauhoilla sidottuina ja taitettuina niin, että siniset ja\npunaiset koristekirjailut tulivat näkyviin. Jokaisen rasian nurkassa\noli piirros, jossa puku nähtiin valmiina ruhtinaallisen komean\nkaunottaren yllä.\n\n-- Nuoko? kuiskasi rouva Guibal. -- Ne eivät ole minkään arvoisia.\nPaljaita riepuja vain, kun purkaa rasiasta.\n\nRouvat olivat solmineet ystävyyden, sen jälkeen kun luuvalokohtaukset\nolivat kytkeneet herra de Boves'in hänen nojatuoliinsa. Koska hänen\nsuhteensa rouva Guibaliin ei ollut autettavissa, oli rouva de Boves'in\nmielestä parempi, että he tapasivat toisiaan kotona, sillä siten hän\nsai tilaisuuden parantaa omia raha-asioitaan varastamalla miehensä\nkukkarosta, ja herra de Boves, jolla itsellään oli paha omatunto, ei\nollut näistä näpistelyistä tietävinäänkään.\n\n-- No niin, parasta on mennä sisään, rouva Guibal sanoi. -- Onhan\nnäyttelyssä käytävä... Ja eikö teidän pitänyt tavata siellä vävynne?\n\nRouva de Boves katseli niin hartaana vaunuja, jotka saapuivat pitkässä\njonossa laskien toinen toisensa jälkeen uusia ihmisiä jalkakäytävälle,\nettei muistanut vastata.\n\n-- Pitihän meidän, sanoi Blanche vihdoin veltolla äänellä. -- Paul\nsanoi tulevansa neljältä hakemaan meidät lukusalista tullessaan\nvirastosta.\n\nHe olivat olleet naimisissa kuukauden ja viettäneet kolme viikkoa\nEtelä-Ranskassa. Loma-aikansa loputtua Paul oli jälleen astunut\nvirkaansa. Nuori rouva oli lihonut ja muistutti jo vartaloltaan\näitiään, kasvot olivat höllät ja pöhöttyneet niinkuin tälläkin.\n\n-- Rouva Desforges tulee tuolta! huudahti kreivitär, joka yhä katsoi\nsaapuvia vaunuja.\n\n-- Olisiko mahdollista! kuiskasi rouva Guibal... -- Kaikkien näiden\njuttujen jälkeen... Hän kai vielä suree Neljän Vuodenajan tulipaloa.\n\nMutta Henriette se oli. Hän huomasi tuttavansa ja lähestyi heitä\nhuolettoman ja iloisen näköisenä liikkuen vapaasti ja luontevasti,\nniinkuin hän ei olisi tiennyt juoruista mitään.\n\n-- Hyvä Jumala, tahdoin nähdä omilla silmilläni! Varminta se on, vai\nmitä? Me olemme yhä herra Mouret'n kanssa hyviä ystäviä, vaikka hän\nkuuluu kovasti suuttuneen, kun rupesin suosimaan tuota uutta taloa.\nYhtä asiaa vain en voi antaa hänelle anteeksi, avioliittoja,\ntiedättehän. Hänen ansiotaan oli, että suosikkini, neiti de\nFontenailles, meni tuolle Josephille.\n\n-- Mitä, tottako siitä tuli! rouva de Boves huudahti.\n\n-- Kauheata!\n\n-- Tuli kyllä, Henriette vastasi. -- Meitä loukatakseen hän sen teki\nikäänkuin sanoakseen, etteivät meidän tyttäremme muuhun kelpaa kuin\nnaimisiin hänen renkiensä kanssa.\n\nHenriette kiivastui puhuessaan. Kaikki neljä jäivät jalkakäytävälle\nkeskelle tungosta. Vähitellen virta kumminkin tempasi heidätkin\nmukanaan vieden heidät ovesta sisään melkein heidän huomaamattaan.\nKorottaen ääntään he jatkoivat keskusteluaan puhellen nyt rouva\nMartysta. Kerrottiin, että herra Marty oli myrskyisen perhekohtauksen\njälkeen menettänyt järkensä ja että hän nyt sairasti suuruudenhulluutta\nkuvitellen omistavansa kaiken maailman rikkaudet, aarrevarastot ja\nkultakaivokset.\n\n-- Mies parka, sanoi rouva Guibal. -- Aina minua säälitti tuo laiha\nkoulumestari kuluneessa takissaan. Entä hänen vaimonsa?\n\n-- Hänen vaimonsa syö nyt erään setänsä rahoja, kunnon vanhuksen, joka\nleskimieheksi jouduttuaan on muuttanut hänen luokseen asumaan... Täällä\nkai hänkin on. Luultavasti tapaamme hänet vielä.\n\nSisässä rouvia odotti yllätys. Heidän edessään leviävät myymälät olivat\ntodellakin maailman suurimmat niinkuin mainoslehdissä sanottiin.\nKeskusgalleria kulki talon päästä päähän, Dix-Décembrenkadulta\nNeuve-Saint-Augustininkadulle, ja sen kummallakin puolella\nMonsignyn- ja Michodièrenkadun galleriat kulkivat nekin läpi talon.\nSiellä täällä gallerioiden risteyksissä aukeni halleja kierreportaiden\nja riippusiltojen alla. Järjestys ei ollut enää sama kuin ennen.\nHuokeahintaiset tavarat olivat nyt Dix-Décembrenkadun puolella,\nsilkkiosasto oli keskellä ja käsineosasto Saint-Augustinin hallin\nperällä. Pääsisäänkäytävän portaikosta näki nytkin vuodevaateosaston,\njoka oli muutettu toisen kerroksen toiseen päähän. Osastoja oli nyt\nviisikymmentä. Niistä muutamat olivat aivan uusia ja vasta avatut,\ntoiset olivat käyneet niin tärkeiksi, että ne oli täytynyt jakaa kahtia\nmyynnin helpottamiseksi. Liikkeen laajetessa henkilökuntaakin oli\ntäytynyt suuresti lisätä, niin että virkailijoita oli nyt\nkolmetuhattaneljäkymmentäviisi.\n\nRouvia hämmästytti valkotavaroiden mahtava näyttely. Heidän ympärillään\navautui eteishalli kirkkaine peileineen ja mosaiikkilattioineen, jossa\nhuokeahintaisten tavaroiden myynti pidätti ahnaita joukkoja. Hallista\nlähtivät galleriat häikäisevän valkeina tarjoten silmälle talvisen\nmaiseman auringossa kimaltelevia kinoksia. Valkeus oli täällä sama kuin\nnäyteikkunoissakin, mutta hehkuvassa hohteessaan vielä mahtavampi.\nKirkkaus tuntui ensi hetkessä niin valtavalta, ettei silmä kyennyt\nerottamaan yksityiskohtia. Mutta vähitellen siihen tottui.\nVasemmalla Monsignyn galleria kohotti kattoa kohti sertinki- ja\npalttinakukkulansa, lakana-, pyyheliina- ja nenäliinavuorensa.\nOikealla, Michodièren galleriassa trikootavaroiden ja villatavaroiden\nhelmiäiskiiltoiset rakennukset viekoittelivat luokseen. Mutta valon\nvalkeudessa kylpi etenkin keskusgalleria nauhoineen, huiveineen,\nsilkkeineen ja käsineineen. Kuohuvat musliinikiehkurat kiersivät\npatsaita sidottuina silkkikankailla; portaiden käsipuut olivat valkeaan\nverhotut, ja tuo kierrellen kohoava valkeus levisi siipinä, tiivistyi\nja katosi niinkuin pilvissä liitelevä joutsenparvi. Ilmassakin risteili\nkattoholvista riippuvia valkeita harsoja ja kaistaleita; ne liitelivät\nkuin kepeät untuvat ja tuprusivat kuin lumihiutaleet. Valkeita peittoja\nliehui lippuina, pitsien valkoperhoset lentelivät suurissa parvissa,\nkuvastuivat kuin hämähäkin verkot kesäistä taivasta vasten ja täyttivät\nilman valkealla hengityksellään.\n\nIhmeiden ihme tässä valkeuden temppelissä oli valonpalvonnan alttari\nsuuressa hallissa silkkiosaston yläpuolella. Siellä kuvastui\nitämaismallisten hohtoharsojen ja hopeakirjosilkkien taustaa vasten\nlasikatosta riippuva kepeänä huojuva teltta, joka oli rakennettu\nläpikuultavista verhoista ja lainehtivista pitsi-, harso- ja\nmusliinikankaista. Se muistutti tabernaakkelia. Suurena uutimien\nverhoamana vuoteena se keinui, satujen suunnattomana morsiusvuoteena,\njoka neitseellisessä puhtaudessaan odotti valkeaa prinsessaansa, joka\noli tuleva morsiushuntu päässä.\n\n-- Oh, oivallista! toistelivat rouvat. -- Ennennäkemätöntä!\n\nHe eivät voineet kyllästyä tuohon taloa pyhittävän viehättävän\nvalkeuden katselemiseen. Siinä Mouret oli tosiaankin tehnyt\nnerokkaimman keksintönsä. Näiden näennäisessä epäjärjestyksessä\nlainehtivien kankaiden sekasorrossa oli johtosointuna valkeus, jonka\ntuhannet vivahdukset syntyivät, hajosivat, yhtyivät ja sammuivat kuin\nsävelet suuren mestarin orkesteriteoksessa. Valkeutta joka paikassa,\nmutta yhä uutta valkeutta, kokonainen valkeuden väriasteikko, jonka\nvastakkain törmäävien ja toisiaan täydentävien vaiheiden tuloksena oli\nitse valon kirkkaus. Pumpulikankaiden ja palttinoiden laimeista\nvivahduksista, flanellien ja verhojen himmeistä häiveistä, samettien,\nsilkkien, satiinien kiiltävistä pinnoista tuo kirkkaus heijastui\nliekehtien poimujen taitteissa, lehahtaen verhojen lennoissa, kepeästi\nhuojuen musliinien, pitsien ja hohtoharsojen liepeissä, etenkin\nhohtoharsojen, joiden haihtuva hienous hälveni ilmaan jäykän itämaisen\nsilkin hopeanhohtoisella pohjalla.\n\nValkeuden talo oli täynnä hehkuvaa elämää. Suuret joukot piirittivät\nhissejä, tarjoiluhuoneissa ja lukusalissa oli tungosta, kokonainen\nkansainvaellus tapahtui näissä talvisissa aloissa. Ihmiset näyttivät\nmustilta niinkuin jäällä luistelevien joukko. Välikerroksessa\nkuohuvasta taajasta väenpaljoudesta erotti naisten vilkkaita ja\nihastuksesta loistavia kasvoja. Siltoja ja portaita pitkin kapusi\nlukematon joukko pieniä, mustina kuvastuvia ihmisolentoja ikäänkuin\neksyneinä lumenpeittämien huippujen keskellä. Ja talvisesta asusta\nhuolimatta vallitsi joka paikassa hämmästyttävä elämän tuntu. Mahtava\näänien kohina muistutti jäälohkareita kuljettavan virran pauhinaa. Ja\nvalkotavara-alppien kukkuloille katon runsaat kultaukset ja\nkultatäplikkäät ikkunat ja ruusukkeet heittivät kirkasta\npäivänpaistetta.\n\n-- Kas niin, rouva de Boves sanoi, -- täytyyhän tästä kumminkin lähteä\nliikkeelle. Eihän tähän voi iäksi jäädä.\n\nKoko ajan, aina siitä lähtien kun hän oli astunut ovesta sisään,\njärjestyksenvalvoja Jouve oli pitänyt häntä silmällä. Kääntyessään\nrouva de Boves kohtasi hänen katseensa. Kun hän lähti liikkeelle Jouve\nseurasi häntä jonkin matkan päässä hänen takanaan, välinpitämättömästi,\nikäänkuin sattumalta.\n\n-- Malttakaapa, rouva Guibal sanoi, pysähtyen ensimmäisen kassan eteen,\n-- näppärä keksintö tosiaankin tuo kukkavihkojen lahjoittaminen.\n\nMouret oli tuottanut Nizzasta tuhansittain valkeita orvokkeja\nannettaviksi kaupanpäällisiksi asiakkaille, ja sanomalehdet olivat\njo edeltäpäin pitäneet suurta hälyä tästä hänen hienosta\nkohteliaisuudestaan. Jokaisen kassan vieressä jakelivat livreepukuiset\npojat tarkastajien valvomina kukkavihkoja. Pian koko valkeiden kukkien\nkoristama ostajakunta muistutti suurta hääseuruetta, ja orvokkien\ntuoksu täytti tavaratalon.\n\n-- On kyllä, rouva Desforges kuiskasi kateellisena, -- sukkelasti\nkeksitty.\n\nMutta kun rouvat kääntyivät mennäkseen, he kuulivat vieressään\nlaskettavan leikkiä orvokkivihkoista... \"Häitäänkö isäntä nyt\nviettääkin valmiiden vaatteiden osaston johtajattaren kanssa\", kuului\nmuuan pitkä ja laiha herra sanovan. \"En tiedä\", vastasi toinen, \"mutta\nonhan ainakin kukat ostettu\".\n\n-- Mitä, sanoi rouva de Boves, -- aikooko herra Mouret naimisiin?\n\n-- Siltä kuuluu, Henriette vastasi teeskennellen välinpitämätöntä. --\nJa niinhän piti lopuksi käydäkin.\n\nKreivitär iski silmää uudelle ystävättärelleen. Nyt heille selveni\nminkätähden rouva Desforges oli välien särkymisen harmeista huolimatta\ntullut käymään Naisten Aarreaitassa. Hän kai tahtoi nähdä ja kärsiä.\n\n-- Minä jään teidän luoksenne, sanoi rouva Guibal, jonka uteliaisuus\noli herännyt. -- Lukusalissa voimme sitten tavata rouva de Boves'in.\n\n-- Hyvä on, vastasi tämä. -- Minulla on toiseen kerrokseen asiaa.\nTuletko, Blanche?\n\nHän lähti tyttärensä seuraamana, ja Jouve, joka yhä kulki hänen\ntakanaan, nousi hänkin toiseen kerrokseen, mutta toista porraskäytävää\nmyöten. Rouva Desforges ja rouva Guibal katosivat alakerran tungokseen.\n\nOsastoilla ei kiireestä huolimatta puhuttu muusta kuin isännän\nrakkausjutusta. Asia, joka kuukausmääriä oli ollut Denisen\nvastarinnasta ihastuneiden kauppa-apulaisten puheenaineena, oli nyt\näkkiä saanut odottamattoman käänteen. Edellisenä iltana oli levinnyt\nuutinen, että Denise oli Mouret'n rukouksista huolimatta päättänyt\nerota palveluksesta sanoen syyksi väsymyksensä ja levontarpeensa. Nyt\npohdittiin yleisesti tuota jännittävää kysymystä tulisiko lähdöstä\ntotta vai eikö. Lyötiin vetoakin viidestä frangista, mikä summa\ntappiolle joutuneen tuli maksaa seuraavana sunnuntaina. Epäilijät,\njotka eivät uskoneet lähtöhuhuja vakaviksi, väittivät, että asia\npäättyisi häihin, ja tarjoutuivat lyömään aamiaiskekkereistä vetoa,\nettä niin kävisi. Vastapuolue esiintyi yhtä varmana väittäen että\nDenise kyllä lähtisi paetakseen isännän yhä kiihkeämmiksi käyneitä\ntarjouksia. Mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että tämä pikku\nmyyjätär oli ajanut asiansa tottuneen juonittelijan taidolla ja että\nhän kyllä tiesi mitä teki, kun pani isännän näin tiukalle. Ellet suostu\navioliittoon, lähden.\n\nMutta Denise itse ei tiennyt mitään. Vaatimukset niinkuin juonetkin\nolivat hänestä kaukana. Hänen lähtöpäätöksensä perustui juuri siihen,\nettä muut otaksuivat hänellä olevan niin hämmästyttäviä aikeita. Eihän\nhän tahtonut mitään mistä juoruttiin. Eihän hänestä ollut keimailijaksi\neikä kunnianhimoisten suunnitelmien sepittäjäksi. Syytön hän oli, ja\nitsekin hän ihmetteli herättämänsä rakkauden kiihkeyttä. Ja mitä\njuonittelua se oli, että hän aikoi erota Aarreaitan palveluksesta?\nEihän tässä päätöksessä ollut mitään hämmästyttävää. Sentähden hän\nerosi, että häntä alkoivat hermostuttaa nuo alituiset rettelöt, nuo\nlakkaamattomat juorut, Mouret'n itsepintaiset vaatimukset ja oman\nsydämensä kehoitukset. Siksi hän lähti pois, että pelkäsi horjuvansa ja\nsitten katuvansa kaiken ikänsä. Jos tässä oli valheellisuutta, niin ei\nse ainakaan tahallista ollut, ja jos se oli aviomiehen onkimista, niin\nei hän enää tiennyt kuinka käyttäytyä. Hän ei tahtonut kuulla\nnaimisiinmenosta puhuttavankaan, ja hän oli päättänyt pysyä\nkiellossaan, jos Mouret joskus menisi niin pitkälle, että pyytäisi\nhäntä vaimokseen. Jos sellaisesta kiellosta koitui hänelle kärsimystä,\nniin kärsittävä hänen oli. Katkerasti hän oli itkenyt, kun eron\nvälttämättömyys oli selvinnyt hänelle, mutta yhtäkaikki hänen täytyi\nrohkeasti pysyä velvollisuudessaan, sillä hän tiesi, että hänen\nelämänsä rauha oli siitä riippuvainen.\n\nKun Mouret sai Denisen erohakemuksesta tiedon, hän kävi aivan kylmäksi\neikä alussa uskaltanut vastata mitään, niin vaikeaa hänen oli hallita\nitseään. Sitten hän sanoi kuivasti vaativansa Deniseltä vielä viikon\nmiettimisaikaa, ennenkuin suostui sellaiseen mielettömyyteen. Kun\nDenise viikon kuluttua otti uudestaan asian puheeksi sanoen tahtovansa\nlähteä suuren myyntinäyttelyn jälkeen, Mouret ei enää kiivastunut, vaan\nkoetti palauttaa hänet järkiinsä. Hänhän luopui erotessaan onnestaan.\nEihän hänellä ollut missään sellaista paikkaa tarjona. Vai oliko hän jo\nhakenut toista? Mouret oli valmis myöntämään hänelle yhtä hyviä etuja\nkuin muutkin. Kun Denise vastasi, ettei hänellä ollut paikkaa tiedossa,\nvaan että hän aluksi aikoi levätä Valognes'issa yhden kuukauden, jota\nvarten hänellä oli säästössä rahoja, niin Mouret tahtoi tietää mikä\nhäntä esti sitten palaamasta, jos hän lähti yksinomaan terveytensä\ntakia. Tuskastuneena kuulusteluun Denise ei vastannut mitään. Silloin\nMouret'n mieleen iski, että Denisellä oli varmaankin kotipuolessaan\nsulhanen, jota hän meni tapaamaan. Olihan Denise eräänä iltana\nmyöntänyt rakastavansa hänkin. Ja olihan tytön tunnustus siitä lähtien\nyhtä mittaa viiltänyt hänen sydäntään, ikäänkuin sitä olisi pistelty\npuukolla. Jos Denise aikoi mennä naimisiin sulhasensa kanssa, niin\nolihan aivan luonnollista, että hän tahtoi lähteä. Siinä kai oli syy\nhänen itsepintaisuuteensa. Ei siis enää ollut mitään toivoa. Mouret\nvastasi, ettei hän tahtonut pidättää Deniseä, koska tämä ei voinut\nilmoittaa minkätähden lähti. Denise oli pelännyt myrskyistä kohtausta,\nmutta Mouret'n näennäinen välinpitämättömyys tuntui hänestä vielä\nkatkerammalta kuin vihaiset sanat.\n\nDenisen täytyi olla vielä viikko tavaratalon palveluksessa, ja koko\nviikon hänen oli kestettävä Mouret'n kylmää kohtelua. Mouret\nkulkiessaan osastojen läpi ei ollut näkevinäänkään häntä; hän näytti\nolevan kokonaan työhönsä keskittynyt, ikäänkuin ei olisi mistään muusta\nvälittänytkään. Osastoilla vedonlyönnit alkoivat uudestaan, ja vain\nrohkeimmat uskalsivat enää panna aamiaiskekkereitä vetoon häitä\nennustaessaan. Mutta kylmyys, joka oli Mouret'n luonteelle aivan\nvieras, kätki jäykän pintansa alle kuohuvan tuskan ja epäröimisen.\nHänen sielussaan raivosi myrsky, joka ajoi veren hänen päähänsä ja\nsynnytti hänen mielessään mitä hurjimpia ajatuksia. Hän olisi tahtonut\npainaa vastahakoisen tytön väkisin syliinsä, ryöstää hänet omakseen\nhänen kiellostaan huolimatta. Mutta sitten hän jälleen koetti\ntyynnyttää mieltään järkeväksi; oli kai jokin keino löydettävissä, joka\nestäisi Denisen lähtemästä. Mutta turhaan hän etsi tuota keinoa. Joka\npaikassa hänen voimattomuutensa oli vastassa. Hänelle ei ollut apua\nvallan suuruudesta eikä rahojen paljoudesta. Hurjien mielitekojen\njoukosta alkoi kumminkin yksi ajatus vähitellen selvitä ja päästä\nmuista voitolle. Rouva Hédouinin kuoleman jälkeen Mouret oli vannonut,\nettei menisi koskaan uusiin naimisiin. Päästyään tämän yhden naisen\nkautta alkuun hän oli päättänyt vast'edes jatkaa onnensa rakentamista\nkoko naissuvun suosiolla. Hän niinkuin Bourdonclekin pani\ntaikauskoisesti painon siihen, että suuren tavaratalon johtajan täytyi\nelää naimattomana voidakseen ylläpitää miehen kuninkuutta\nostajatarlaumansa irtipäässeiden halujen vallitsemiseksi. Jos naisista\nyksi sai etuoikeutetun sijan, niin hänen olosuhteisiin painamansa leima\najoi heti muut pakosalle ja lumous hälveni. Hän melkein vihasi Deniseä,\nsillä hän arvasi tämän tulleen kostamaan muiden puolesta ja hän\npelkäsi, että sinä päivänä, jolloin hän suostuisi ottamaan Denisen\nvaimokseen, hän samalla iäksi suostuisi naisen orjaksi. Mutta viha ei\nkestänyt kauan. Mouret tunsi pian horjuvansa ja etsi millä\npuolustautua. Eihän siinä ollut mitään pelättävää. Olihan Denise niin\nlempeä ja järkevä, häneen uskalsi huoletta turvautua. Uudelleen ja yhä\nuudelleen hänen täytyi kestää tämä sama uuvuttava taistelu. Ja ylpeys\nlisäsi vielä haavan arkuutta. Hänen järkensä hämmentyi, kun hän\najatteli, että jos hän suostuisikin tuohon viimeiseen nöyryytykseen,\nDenise saattoi sittenkin kieltäytyä -- kieltäytyä, jos rakasti toista.\nSuuren näyttelypäivän aamuna hänen päätöksensä oli vielä tekemättä. Ja\nDenisen oli määrä lähteä seuraavana päivänä.\n\nKun Bourdoncle tapansa mukaan kolmen lähestyessä tuli Mouret'n\ntyöhuoneeseen, hän tapasi tämän syviin mietteisiin vajonneena pää\nkäsien varassa. Mouret nosti kyynelistä kosteat silmänsä häneen. Hetken\naikaa vanhat riitaveljet katsoivat toisiinsa; sitten heidän kätensä\nyhtyivät lujaan sovinnon puserrukseen. Kuukautta aikaisemmin Bourdoncle\noli muuttanut kokonaan menettelytapaa. Hän väistyi Denisen tieltä ja\nmeni niinkin pitkälle, että yllytti salaa Mouret'ta menemään naimisiin.\nEpäilemättä hänen käytöksensä perustui siihen, että hän tunnusti\nDenisen voittajakseen ja katsoi varovaisuuden vuoksi viisaammaksi\nkumartaa mahtavampaa, jonka vallassa tiesi olevansa. Mutta kun\ntarkemmin tutki, oli käytökseen muutakin syytä. Vanha, kauan lamassa\nollut kunnianhimo oli jälleen herännyt hänessä eloon, arkana ja\nvarovaisena alussa, mutta vähitellen yhä varmistuen ja vakaantuen.\nTarpeeksi kauan hän oli palvellut Mouret'ta. Nyt oli hänen vuoronsa\nhallita, ja hän valmistui talossa vallitsevan tavan mukaan syömään\nsuuhunsa tiellä olevan. Olemassaolon taistelun innostus oli temmannut\nhänetkin mukaansa, ja hän heittäytyi tuohon kahakkaan, jonka veriset\nuhrit kiihdyttivät kaupankäyntiä. Jonkinlainen taikauskoinen pelko oli\nestänyt häntä tähän asti häiritsemästä tuota onnen suosikkia. Mutta\nisäntä oli tulossa pehmeäksi, hän alkoi taipua mielettömän avioliiton\nsolmimiseen, suututtaa onnettaren ja käännyttää ostajat luotaan. Mitä\nvarten Bourdoncle olisi estänyt miestä joutumasta hukkaan, lankeamasta\nnaisen syliin, kun hänen sen jälkeen oli niin helppoa korjata ohjakset\nomiin käsiinsä? Ja sentähden hän puristi vanhan toverinsa kättä melkein\nsäälien, ikäänkuin jäähyväisiksi, ja sanoi:\n\n-- Kas niin, eihän tässä nyt, hitto vieköön, sovi noin lannistua...\nNaikaa hänet ja sillä hyvä!\n\nMutta Mouret'ta hävetti jo hetkellinen heikkoutensa ja hän väitti\nkiivaasti vastaan:\n\n-- Eikö mitä! Tyhmyyksiä vain!... Lähdetään kiertämään taloa. Hyvin\nnäyttää onnistuvan, eikö niin? Voimme odottaa hyviä tuloksia.\n\nHe lähtivät yhdessä toimittamaan iltakiertoaan ihmisiä vilisevissä\nosastoissa. Bourdoncle vilkaisi levottomasti isäntään, jonka työtarmo\ntuntui heränneen uudestaan, tutkien eikö edes vähäinen tuskan väre\nvavahduttaisi hänen huuliaan.\n\nTavaratalossa oli kaupankäynti nyt suurimmillaan, ja koko taloa\ntärisytti hurja meno, niinkuin koneen käynti tärisyttää täyttä vauhtia\nkulkevaa alusta. Denisen osasto oli täynnä pikkupoikia ja -tyttöjä,\njoille koetettiin vaatteita äitien hikoillessa. Täällä niinkuin\nmuuallakin oli valkeiden tavaroiden näyttely, ja valkeita pukuja oli\nniin paljon, että siinä olisi ollut millä verhota kaikki alastomuudessa\nvärisevät pienet enkelit. Keskellä oli näytteillä rippilasten pukuja,\nkoristukseksi vain, sillä rippikouluaika ei ollut vielä käsissä.\nValkeat musliinipuvut ja hunnut huojuivat viattomuutta ja puhtautta\nuhkuen kuin isoksi vihkoksi sidotut kukat. Ostajien seassa rouva\nBourdelaiskin oli kolmen lapsensa kanssa katsomassa pukuja. Lucien,\npienin, ei tahtonut antaa Denisen pukea ylleen, vaan ponnisteli\nvastaan.\n\n-- Älä nyt juonittele, äiti sanoi tuskastuen... -- Eihän pusero vain\nole liian ahdas, vai mitä luulette, neiti?\n\nNaisena, jota ei petetä, hän tutki kirkkaalla katseellaan kangasta,\narvosteli kuosia ja tarkasti saumoja.\n\n-- Ei, hyvin se sopii, jatkoi hän sitten. -- On siinä puuhaa, kun pitää\nhankkia vaatteita kaikille! Nyt minun täytyy saada päällystakki tälle\nisolle tytölle.\n\nDenisen oli täytynyt ryhtyä itsekin myymään, sillä niin paljon väkeä\noli rynnännyt osastolle. Hän haki pyydetyn päällystakin, kun häneltä\nsamassa pääsi hämmästyksen huudahdus:\n\n-- Kuinka, sinäkö siinä! Mitä nyt on tapahtunut?\n\nJean seisoi hänen edessään iso käärö kainalossa.\n\nHän oli viikkoa aikaisemmin viettänyt häitään, ja edellisenä lauantaina\nhänen vaimonsa, pieni mustasilmäinen kaunotar, jonka kasvot olivat\nepäsäännöllisyydessään viehättävät, oli viettänyt suuren osan\npäivästään Naisten Aarreaitassa. Vastanaineiden piti lähteä Denisen\nseurassa Valognes'iin kuukauden häämatkalle virkistämään lapsuuden\nmuistoja.\n\n-- Niin, Jean vastasi, -- Thérèseltä on jäänyt yhtä ja toista\nostamatta. Ja sitten on vielä vaihtamistakin... Kun hänellä ei ollut\nitsellään aikaa, niin minä tulin tuomaan tavarat ja selittämään\nsinulle...\n\nPépékin ilmestyi veljensä viereen.\n\n-- Ja Pépékin täällä! Entä koulu!\n\n-- Niin, Jean sanoi, -- eilen päivällisen jälkeen en enää raatsinutkaan\nviedä häntä takaisin kouluun. Lapsi parka oli jo muutenkin niin\npahoillaan, kun hänen täytyy jäädä yksin Pariisiin meidän lähtiessä\nValognes'iin.\n\nDenise hymyili heille suruistaan huolimatta. Hän luovutti rouva\nBourdelais'n eräälle myyjättärelle ja palasi veljiensä luo, jotka\nodottivat häntä nurkkauksessa, missä onneksi ei ollut paljon väkeä.\n\"Lapset\", joiksi Denise vielä heitä sanoi, olivat jo kasvaneet\nsuuriksi. Pépé oli täyttänyt kaksitoista ja oli pitempi sisartaan,\nmutta hän oli yhtä hiljainen ja lempeä kuin ennenkin vaikuttaen\nkoululaispuvussaan siltä kuin kaipaisi hyväilyjä jatkuvasti. Jean oli\ntullut hartiakkaaksi ja oli päätä pitempi kuin Denise, mutta hänen\nkauneutensa oli entisellään, ja hänen pitkä, vaalea tukkansa oli\nkoristetaiteilijoiden tapaan kammattu. Denise oli yhtä hento kuin\nennenkin, kiurunkokoinen, kuten hän itse sanoi, mutta yhtä kaikki hän\nkohteli vielä veljiään kuin levoton äiti lapsiaan, hoitaen ja\nvaroittaen, napitti Jeanin nuttua, jottei tämä näyttäisi kulkurilta,\ntarkasti oliko Pépéllä puhdas nenäliina. Kun hän näki Pépén surullisen\nkatseen, hän torui lempeästi veljeään:\n\n-- Kas niin, kultaseni, täytyy olla järkevä. Ei koulua sovi noin vain\nkeskeyttää. Loma-ajaksi otan sinutkin mukaan. Tahtoisitko jotain, sano!\nTai ottaisitko mieluimmin rahaa?\n\nSitten hän kääntyi Jeaniin sanoen:\n\n-- Ja sinäkin, suuri poika, luulottelet hänelle, että olemme lähdössä\nhuviretkelle. Ei saa olla noin ajattelematon.\n\nHän oli antanut vanhemmalle veljelleen neljätuhatta frangia, puolet\nsäästöistään, kodin perustamista varten, ja Pépén kouluttamiseen meni\nsuuria summia. Kaikki hänen tulonsa kuluivat nyt niinkuin ennenkin\nveljien tarpeisiin. Eikähän hänen elämällään muuta tarkoitusta\nollutkaan, sen jälkeen kun hän oli uudistanut valansa elää\nnaimattomana.\n\n-- No niin, sanoi Jean, -- alkaaksemme, tässä on nyt ensiksikin\nThérèsen ruskea päällystakki, joka...\n\nMutta siihen hän keskeytti, ja kun Denise kääntyi katsomaan, mikä\nsiihen oli syynä, hän huomasi Mouret'n, joka seisoi heidän takanaan.\nJonkin aikaa hän oli jo katsellut siinä, kuinka Denise oli äidin tavoin\nkohdellut noita suuria poikia, kuinka hän käänteli heitä ja korjaili\nniinkuin pieniä lapsia, joille muutetaan paitaa. Bourdoncle, joka oli\ntarkastavinaan myyntiä, tarkkaili heitä syrjästä seuraten\nmielenkiinnolla kohtausta.\n\n-- Ovatko nämä teidän veljiänne? Mouret kysyi hetken vaiti oltuaan.\n\nHän puhutteli Deniseä kylmästi, jäykkänä ja vakavana. Denisekin koetti\npakottaa äänensä kylmäksi ja suunsa vakavaksi, kun vastasi:\n\n-- Kyllä... Vanhempi on juuri mennyt naimisiin, ja hänen vaimonsa on\nlähettänyt hänet tänne ostoksille.\n\nMouret oli ääneti. Sitten hän huomautti:\n\n-- Nuorempi on kasvanut paljon. Muistan nähneeni hänet eräänä iltana\nteidän seurassanne Tuileries'n puistossa.\n\nHänen puheensa oli hitaampaa ja hänen äänessään oli kevyt värähdys\nhänen sanoessaan tämän. Denise kumartui itku kurkussa muka korjatakseen\nPépén vyötä. Veljet olivat punastuneet ja katsoivat hymyillen johtajaa.\n\n-- Teidän näköisenne he ovat, Mouret jatkoi.\n\n-- Eivät toki! huudahti Denise. -- Paljon kauniimpia he ovat.\n\nKuinka paljon hän heistä pitikään! Mouret katseli vielä vähän aikaa\nheitä ikäänkuin verratakseen heitä toisiinsa. Mutta hänen voimansa\nolivat lopussa ja hän kääntyi mennäkseen. Sitten hän äkkiä palasi\nkuiskatakseen Deniselle:\n\n-- Pistäytykää myynnin loputtua työhuoneeseeni. Haluan puhua kanssanne\nennenkuin lähdette.\n\nTämän sanottuaan hän todella jatkoi tarkastusmatkaansa. Taistelu alkoi\nhänessä uudestaan, häntä hermostutti jo, että oli pyytänyt Deniseä\ntulemaan. Mikä hänen päähänsä oli mennytkään kun hän oli nähnyt tytön\nveljiensä kanssa! Mieletöntä se oli, sillä eihän hän enää jaksanut\ntehdä päätöstä eikä edes tiennyt mitä tahtoikaan. No niin. Sopihan\nsanoa jäähyväiset, ja sillä siitä pääsi. Hän liittyi jälleen\nBourdoncleen, joka näytti jonkin verran rauhoittuneen, mutta joka\nkumminkin vähän väliä heitti häneen tutkivia silmäyksiä.\n\nDenise oli palannut rouva Bourdelais'n luo.\n\n-- Sopiiko päällystakki? hän kysyi.\n\n-- Sopii kyllä, hyvin... Nyt olen jo tarpeeksi ostanut. Kyllä lapset\nkysyvät varoja.\n\nPäästyään vapaaksi Denise vihdoinkin malttoi kuunnella Jeanin\nselityksiä ja saattaa hänet osastolle, joista hänen olisi ollut vaikea\nselviytyä yksin. Ensiksikin ruskea päällystakki oli vaihdettava\ntoiseen, valkeasta verasta tehtyyn, mutta samankuosiseen ja -kokoiseen.\nDenise otti käärön ja meni veljiensä seuraamana valmiiden vaatteiden\nosastolle.\n\nOsasto oli pannut näytteille kaikki vaaleat pukunsa, kevyet silkkiset\nja villaiset kesäviittansa. Mutta yleisön huomio oli kääntynyt\nmuuanne ja ostajattaria oli täällä verraten vähän. Myyjättäret olivat\nmelkein kaikki uusia. Clara oli kuukausi sitten kadonnut teille\ntietymättömille, talossa tunnetun asiakkaan, miehen, ryöstämänä,\nsanoivat toiset, toisten mukaan katukulkurien vapaata elämää\nviettämään. Margueritekin teki lähtöä, sillä hän oli nyt vihdoinkin\npäättänyt mennä johtajattareksi Grenoblen pieneen muotikauppaan, missä\nhänen serkkunsa odotti häntä. Aurélie rouva istui yksin muuttumatta\nsamassa paikassa puristettuna kuperaan silkkihaarniskaansa ja\nmajesteettiset kasvot yhtä juhlallisena kuin ennenkin, hiukan\nkellastuneena niinkuin antiikin marmoripatsaalla. Mutta kasvojen\nliikkumattomuudesta huolimatta hän oli syvästi suruissaan poikansa\nAlbertin huonosta käytöksestä, ja hän olisi eronnut palveluksesta ja\nmennyt maalle asumaan, jolleivät hänen säästönsä olisi vähitellen\nkuluneet tuon tyhjäntoimittajan tempauksiin, jotka jo uhkasivat\nnielaista Rigolles'in maatilankin. Kodin rikkinäisyys tuotti siten\nhedelmäänsä äidin jatkaessa yhä naistuttaviensa kanssa huviretkiään ja\nisän soittaessa torvea. Bourdoncle loi Aurélie rouvaan tyytymättömiä\nkatseita, ihmetellen ettei tällä ollut sen verran älyä, että olisi\nperäytynyt ajoissa. Lhommein hallitsijasuku oli kohta elänyt aikansa.\n\n-- Kas, tekö siinä! Aurélie rouva sanoi liioitellun kohteliaasti,\nhuomatessaan Denisen. -- Tahdotte vaihtaa päällystakin? Tietysti, aivan\nheti... Ja nämäkö ovat veljenne. Johan he ovat aika miehiä!\n\nYlpeydestään huolimatta hän olisi voinut vaikka langeta polvilleen\nDenisen eteen. Valmiiden vaatteiden osastolla niinkuin muuallakin\npuhuttiin vain Denisen lähdöstä, ja Aurélie rouvan oli paha olla, sillä\nhän tiesi, ettei hänellä ollut muussa turvaa kuin entisen myyjättärensä\nystävyydessä.\n\n-- Kerrotaan, että aiotte erota... Eihän siinä toki perää liene?\n\n-- Aion kyllä, vastasi Denise.\n\nMarguerite kuunteli. Sen jälkeen kun hänen häänsä oli määrätty\npidettäviksi, tyytymättömyys ja elämään kyllästyminen olivat\nkuvastuneet vielä selvemmin kuin ennen hänen happamilla kasvoillaan.\n\n-- Oikeassa olette, sanoi hän. -- Kunniallisuus ennen kaikkea! Onneksi\nolkoon!\n\nOstajia saapui. Aurélie rouva suuttuneena Margueriten sanoista käski\nhänen pitää myynnistä huolta sekaantumatta muiden puheisiin. Kun Denise\notti itse päällystakin kantaakseen, rouva aivan säikähti, väittäen\nettei sitä voinut mitenkään sallia ja kutsui asiatytön avuksi. Mouret\noli Denisen neuvosta palkannut osastoille kantajat säästääkseen siten\nmyyjiltä tämän vaivan.\n\n-- Menkää saattamaan neitiä, johtajatar sanoi pannen päällysvaatteen\nhänen käsivarrelleen.\n\nKääntyen uudestaan Denisen puoleen hän sanoi:\n\n-- Pyydän teitä, miettikää vielä ennenkuin lähdette... Olemme kaikki\nsiitä suuresti pahoillamme.\n\nJean ja Pépé, jotka hymyillen odottivat tässä naisten tungoksessa,\nseurasivat sisartaan. Nyt he menivät morsiuskapio-osastolle valitsemaan\npuoli tusinaa paitoja samanlaisia kuin Thérèsen edellisenä lauantaina\nostamat. Mutta siellä oli niin paljon väkeä, että oli vaikeaa päästä\neteenpäin.\n\nTäytyi pysähtyä ensiksi kureliivinäyttelyyn, sillä siellä rouva\nBoutarelin käynti oli nostanut suuren melun. Tämä Etelä-Ranskan rouva\noli jälleen käymässä Pariisissa, mutta tällä kertaa hän oli saapunut\nmiehensä ja tyttärensä seurassa, ja oli näiden kanssa aamusta alkaen\nkyntänyt osastoja ostaakseen tyttärensä kapiot. Loppumattomasti\nneuvotellen perhe oli saapunut valkotavaraosastolle, ja tyttären\ntutkiessa suurella mielenkiinnolla alusvaatteiden salaisuuksia äidin\noli alkanut tehdä mieli kureliiviä ja hän oli toisten huomaamatta\npujahtanut viereiseen huoneeseen koettamaan. Herra Boutarel, suuri,\nkiivas mies, säikähti pahanpäiväisesti, kun ei nähnyt vaimoaan, ja\njättäen tyttärensä siihen hän lähti etsimään löytäen hänet vihdoin\nkoetussalista, jonka ovelle hänet kohteliaasti pyydettiin istumaan.\nKoetushuoneet olivat pieniä, ahtaita kammioita, joihin ei päästetty\nmiehiä, ei omien vaimojensakaan vaatteita arvostelemaan. Myyjättäriä\njuoksi edestakaisin, ovet aukenivat ja sulkeutuivat paljastaen joka\nkerta vilahdukselta sisähuoneen salaisuuksia; naisia paitasillaan tai\nmuuten vähissä vaatteissa. Miehet odottivat haukotellen istuen pitkässä\njonossa. Herra Boutarel suuttui kuultuaan ettei pääsisi sisään ja vaati\nvaimoaan takaisin. Turhaan häntä koetettiin rauhoittaa; hän ei\ntyytynyt, ennenkuin rouva Boutarel jätti koettamisen kesken ja palasi\nhänen luokseen läsnäolijoiden naurun ja ilvehtimisen tervehtimänä.\nSilloin vasta Denise pääsi veljineen ohi.\n\nKapioille varatut huoneet seurasivat toisiaan pitkässä jonossa\nlevittäen ostajakunnan nähtäväksi kaikki valkeat vaatekappaleet,\njoita naisen puku kätkee alleen. Kureliivit, kaikenmuotoiset\nja kaikenhintaiset, pitkävartaloiset ja lyhytvartaloiset,\npalttinaiset ja silkkiset, paisuttivat upeita muotojaan silkkisten\nmannekiinivartaloiden kantamina. Rasioistaan kohosivat valkeana\nvaahtona kaulukset, kalvosimet, koristeliinat, poimukaulukset, solmiot\nja muut hienotekoiset vaatteiden lisät. Omassa salissaan yönutut ja\naamupuvut, liinaiset, silkkiset ja pitsiset, venyttelivät veltosti\nsoljuvia laskoksiaan kuin lemmenmuistojen raukaisemina. Ilmavina\nliehuivat hameiden helmat, toiset lyhyet, polviin päättyvät, toiset\npitkäliepeiset, laahaten hienopoimuisina maata. Sitten seurasivat\npaidat, korkeakauluksiset yöpaidat, avokaulaiset ja hihattomat\npäiväpaidat, karkeammat ja hienommat, yksinkertaiset palttinaiset ja\nohuet batistiset, jotka sulavasti liukuivat povea ja lanteita myöten.\nKainostelematta nainen riisuutui täällä julkisesti, vähävarainen heitti\nyltään yksinkertaiset palttinansa, rikas säätyläisnainen pitsireunaiset\nbatistinsa; naisen elämän ylellisyys tuli näkyviin poimutelmineen,\nkirjauksineen ja nypläyksineen eksyen mitä kallisarvoisimpiin ja\naistillista turmelusta ilmaiseviin oikkuihin. Sitten nainen puki\njälleen vaatteet ylleen; valkotavarain kuohuvat aallot kätkeytyivät\nhameiden salaperäisesti kahisevien poimujen alle, uutuudesta jäykkä,\nompelijattaren kädestä lähtenyt paita, rasian mukaan taitetut\nalusvaatteet, kaikki nuo pöydille heitetyt palttinat ja batistit\nlähtivät ammentamaan elämän lämpimästä kosketuksesta eloa,\nkatosivat hämärän peittoon verhoamaan rakkaudesta sykkivää sydäntä.\nMorsiuskapio-osaston viimeisessä salissa oli kapalovaateosasto, jossa\nnaisen hekumaa uhkuva valkeus vaihtui lapsen viattomaan valkeuteen.\nPuhtaus ja ilo kuvastui kaikessa, nuoren, äitinä heränneen naisen\nautuus. Kapalovaatteet pehmeine aivinoineen, flanelleineen ja\nvillaisine peittoineen, herttaiset pienet paidat ja myssyt,\nristiäismekot ja kasmirviitat, joiden untuvareunat olivat kosketukselle\nhienot kuin vastasyntyneen lapsen iho, kertoivat kehtojen lempeää\ntarinaa.\n\n-- Tiedäthän minkälaisia paitoja, sanoi Jean, joka suuresti ihastuneena\nkatseli alusvaatenäyttelyä.\n\nValkotavaraosastolla Pauline huomattuaan Denisen veljineen juoksi\ntervehtimään heitä. Tiedustelemattakaan Deniseltä hänen asiaansa hän\nalkoi vilkkaasti puhella kysellen liikuttuneena minkä verran perää oli\ntaloa kiertävissä huhuissa. Myyjättäret olivat riidelleet asiasta,\ntoiset olivat väittäneet uutisen todeksi, toiset perättömäksi.\n\n-- Jäättehän toki? Minne minä joudun, jos te lähdette!\n\nKun Denise sanoi aikovansa lähteä seuraavana päivänä, hän huudahti:\n\n-- Ei siitä tule mitään! Kenties itse luulette niin, mutta minä tiedän,\nettei siitä tule mitään... Hyvänen aika, nyt kun minulla on pikkuinen\npoika, niin täytyyhän teidän nimittää minut alajohtajattareksi.\nBaugékin on sitä mieltä, ja hän luottaa ehdottomasti teihin.\n\nPauline vain nauroi eikä ottanut uskoakseen. Sitten hän haki käsiinsä\npyydetyt paidat ja kuullessaan, että Denise kävisi vielä\nnenäliinaosastolla, hän antoi tavarat osaston apulaisnaiselle\nkannettaviksi. Tämä oli entinen neiti de Fontenailles, joka nykyään oli\nnaimisissa Josephin kanssa. Hänelle oli annettu armosta tämä paikka, ja\nhän liikkui nyt osastolla yllään paksu musta pusero, jonka olkapäähän\noli merkitty suuri numero keltaisella villalangalla.\n\n-- Seuratkaa neitiä, sanoi Pauline hänelle.\n\nSitten palattuaan Denisen luo hän toisti kuiskaten:\n\n-- Alajohtajattareksi, eikö niin?\n\nDenise sanoi nauraen suostuvansa laskeakseen leikkiä hänkin.\n\nKantajan seuraamana hän meni veljineen alakertaan ja osui matkallaan\nvillakangasosastoon, joka sijaitsi valkealla flanellilla ja veralla\nverhotussa gallerian nurkassa. Liénard, joka vastoin isänsä tahtoa\noli vielä tavaratalon palveluksessa eikä suostunut palaamaan\nkotikaupunkiinsa, puheli kauniin Mignot'n kanssa, joka oli ruvennut\nkaupanvälittäjäksi ja joka häpeämättä kävi Aarreaitassa entisiä\ntuttaviaan tapaamassa. Tietenkin heidän keskustelunsa koski Deniseä,\nsillä tämän tullessa he vaikenivat kohteliaasti tervehtien. Muutkin\nDenisen matkalla kohtaamat myyjät kumarsivat syvään, sillä kuka tiesi\nmikä tytöstä vielä tuli. Kuiske kävi ja vetoja lyötiin kahta\nkiivaammin. Voitolliselta hän näytti myyjien silmissä ja\navioliittopuolueen edustajat kävivät jo niin rohkeiksi, että uskalsivat\npanna juomingit vetoon. Denise oli kääntynyt valkeiden kankaiden\ngalleriaan, jonka päässä nenäliinaosasto oli. Hänen ohitseen vilahtivat\nvalkeiden pumpulikankaiden, sertinkien, madapolamien, aivinain,\nmusliinien ja tarlataanien lainehtivat kasat, liinakankaiden\nsuunnattomat pakkapinot, kaiken maailman lakana-, pöytäliina-, pyyhe-,\nesiliinakankaat. Ja tervehdykset jatkuivat. Tie aukeni Denisen edessä.\nPalttinaosastolla Baugé riensi häntä vastaan tervehtiäkseen talon hyvää\nhaltijatarta. Kuljettuaan peitto-osaston poikki, jossa peitot liehuivat\nsuurina lippuina riippuen katosta, hän saapui nenäliinaosastolle, jonka\nkomeutta yleisö kilvan ylisti. Joka paikassa oli valkeita patsaita ja\npyramideja, kaikenmuotoisia rakennelmia, yksinomaan nenäliinoista\npystytettyjä. Irlantilaiset ja kiinalaiset nenäliinat, nimikoidut,\npitseillä reunustetut ja kirjauksilla koristetut, yhtyivät\noudonmuotoiseksi satujen kaupungiksi, joka kajastuksena kuvastui\nvalkohehkuvaa itämaan taivaan taustaa vasten.\n\n-- Tusinanko tahdot? Denise kysyi veljeltään. Choletlaisia, eikö niin?\n\n-- Niin luulen, samanlaisia kuin tämä, Jean vastasi ottaen kääröstä\nnenäliinan.\n\nJean ja Pépé olivat koko ajan seuranneet Deniseä aivan hänen\nlähellään niinkuin saapuessaan lapsina Pariisiin. Tavaratalo, jossa\nDenise liikkui kuin kotonaan, herätti heissä levottomuutta, ja\nvaistomaisesti he nytkin turvautuivat isoon sisareensa antautuen hänen\nsuojeltavikseen. Ihmiset katsoivat heihin ja naurahtivat, kun näkivät\nhoikan ja vakavan nuoren tytön johtavan arvokkaana kahta suurta poikaa,\njotka ujostellen seurasivat häntä, vaikka toinen oli jo parrakas mies,\ntoinen puvusta päättäen koululainen. He olivat kaikki kolme niin\ntoistensa näköisiä, heidän tukkansa oli niin täydellisesti samaa\nvaaleaa vivahdusta, että gallerioissa kuiskittiin:\n\n-- Nuo ovat hänen veljensä... Hänen veljiään ovat...\n\nDenisen etsiessä nenäliinaosastolla myyjää Mouret ja Bourdoncle osuivat\nsinne, Mouret pysähtyi tytön eteen sanomatta kuitenkaan mitään. Samassa\nrouva Desforges ja rouva Guibal kulkivat ohi. Henriette säpsähti. Hän\nkatsoi Mouret'hen, katsoi Deniseen. Nämä puolestaan katsoivat häneen.\nTähän sanattomaan katseeseen päättyi heidän yhteinen draamansa,\nniinkuin useimmiten sydämen draamat päättyvät, väentungoksessa\nvälähtävään silmäykseen. Mouret poistui. Denise yhä myyjää hakien oli\nveljiensä seuraamana kadonnut osaston perälle. Henriette huomattuaan\nneiti de Fontenailles'in, joka seurasi Deniseä apulaisen työtä tehden,\nsanoi vihaisella äänellä toverilleen:\n\n-- Katsokaapa, minkä hän on tehnyt tuosta onnettomasta. Loukkaavaa\nkerrassaan! Markiisittaresta! Hän pakottaa tämän seuraamaan koirana\ntuota kadulta löytämäänsä naista.\n\nHän koetti tyyntyä ja sanoi välinpitämättömäksi tekeytyen:\n\n-- Mennään katsomaan silkkinäyttelyä.\n\nSilkkiosasto näytti lemmelle pyhitetyltä suurelta huoneelta, jonka\nrakastavan naisen oikku oli verhonnut lumivalkeaksi ja joka näytti\ntahtovan kilpailla valkeudessa lumenkin kanssa. Naisen ihon kaikki\nmaidonväriset valkeudet kuvastuivat siinä, lanteiden sametit, pohkeiden\npehmeät silkit ja poven hienopintaiset satiinit. Pylväiden välissä oli\nvalkeita sametteja, ja niiden kermanväristä taustaa vasten satiinit\nja silkit hohtivat posliinin- ja metallinvalkeina, kun taas\nsisilialaissilkit ja fulardit huojuttelivat köynnöksinä läpikuultavia\nvivahduksiaan alkaen norjattaren vaaleudesta päätyen italiattaren tai\nespanjattaren auringonpaahteiseen ruskeuteen.\n\nFavier mittasi fulardia vaalealle \"kaunottarelle\", jolla ei osastolla\ntiedetty muuta nimeä. Monena vuonna hän oli ilmestynyt aika-ajoin\ntänne, eikä kukaan vielä tietänyt hänestä mitään, ei säätyä, ei nimeä,\nei osoitetta. Eikä kukaan sitä paitsi koettanutkaan päästä niistä\nselville, vaikka jokainen hänen käydessään teki arveluja aikansa\nkuluksi. Hän laihtui ja hän lihoi, hän oli nukkunut yönsä hyvin tai hän\noli mennyt myöhään levolle; kaikki hänen tuntemattoman elämänsä\nvaiheet, vähäiset niinkuin tärkeätkin, ulkonaiset tapahtumat ja sydämen\nliikutukset, joutuivat, mikäli ne kuvastuivat hänen olemuksessaan,\npitkien keskustelujen alaisiksi. Tänään hän näytti sangen iloiselta, ja\nFavier palattuaan kassalta, jonne oli saattanut kaunottaren, sanoi\nHutinille:\n\n-- Hän menee kenties uusiin naimisiin.\n\n-- Onko hän siis leski? kysyi Hutin.\n\n-- En minä tiedä... Mutta muistatte kai tekin, että hän oli kerran\nsurupuvussa... Tai kenties hän on voittanut pörssissä.\n\nKukaan ei lisännyt siihen mitään. Vähän aikaa vaiti oltuaan Favier\njatkoi:\n\n-- Oma asiansa on... Kenellä tässä olisi aikaa pitää huolta kaikkien\nostajien asioista.\n\nHutin näytti miettivältä. Hän oli edellisenä iltana joutunut\njohtokunnan kanssa riitaan, ja hän tiesi, että hänen tuomionsa oli\nlangetettu. Hänet aiottiin erottaa myyntinäyttelyn jälkeen. Jo aikoja\nsitten hän oli tuntenut horjuvansa. Viimeisen inventoimisen jälkeen\nhäntä oli nuhdeltu siitä, ettei hän ollut saavuttanut edeltä määrättyä\ntulosta. Mutta syy ei ollut siinä. Koko osasto oli vähitellen työntänyt\nhänet ulos totellen olemassaolon taistelun lakia, joka määräsi\nalempiarvoisten sodan ylempiään vastaan ja jonka perustukselle talo oli\ntoimintansa rakentanut. Favier'n kavala myyräntyö oli tuottanut\nhedelmää. Johtajan paikka oli luvattu jo hänelle. Hutin tiesi sen,\nmutta hän ei silti vihannut vanhaa toveriaan. Päinvastoin hän kohteli\nmelkein kunnioittavasti tätä kylmäveristä miestä, joka oltuaan aina\nnöyrä ja kuuliainen, kun Bouthemontin ja Robineaun kumoamisesta oli\nollut kysymys, oli nyt osoittanut niin suurta tarmoa oman asiansa\najamisessa.\n\n-- Niin, jatkoi Favier, -- tiedätte kai, ettei hän lähdekään. Hänet on\nnähty isännän kanssa puhelemassa... Siinä menetin samppanjapullon.\n\nHän puhui Denisestä. Yhä lisääntyvästä ostajatulvasta huolimatta asia\noli kaikkien suussa, ja silkkiosasto varsinkin oli kuohuksissaan, sillä\nsiellä oli lyöty suuria vetoja.\n\n-- Hitto vieköön! tiuskaisi Hutin kuin unesta heräten. -- Hullu olin\nkun annoin hänen mennä... Nyt olisin koko pohatta!\n\nAjattelematon tunnustus sai hänet punastumaan, kun hän näki Favier'n\nnauravan. Tehdäkseen sanansa tyhjiksi hänkin oli nauravinaan, väittäen\nettä Denise oli panetellut häntä johtokunnalle. Mutta hänen teki mieli\npurkaa vihaansa jonnekin ja nähdessään, etteivät myyjät jaksaneet\nhallita ostajakunnan hyökkäyksiä, hän kiivastui heille. Samassa hän\nhuomasi rouva Desforges'in, joka kulki hitaasti osaston poikki rouva\nGuibalin seurassa, ja hän veti jälleen suunsa hymyyn.\n\n-- Ettekö tarvitse mitään tänään, hyvä rouva? hän sanoi.\n\n-- En, kiitos, vastasi Henriette. -- Kävelen vain huvikseni. Olen\ntullut katsomaan.\n\nMutta saatuaan hänet pysähtymään Hutin alkoi hiljaa puhella. Hänen\nmieleensä oli äkkiä johtunut uusi ajatus, ja päästäkseen tarkoitustensa\nperille hän vuorotellen imarteli rouva Desforges'ia ja panetteli taloa.\nHän oli kyllästynyt nykyisiin oloihin. Sellainen epäjärjestys täällä\nvallitsi, että mieluummin erosi kuin rupesi sitä kestämään. Henriette\nkuunteli ihastuneena. Luullen tekevänsä Aarreaitalle vahinkoa\nhoukuttelemalla silkkiosaston johtajan sen palveluksesta hän tarjoutui\npuhumaan hänen puolestaan Bouthemont'ille ja hankkimaan hänelle\nvastaavan paikan Neljässä Vuodenajassa, kun tämä jälleen pystyi\njatkamaan toimintaansa. Asiasta päätettiin kuiskaten, sillä aikaa kun\nrouva Guibal katseli näyttelyä.\n\n-- Saanko antaa teille orvokkivihkon, Hutin jatkoi ääneen osoittaen\npöydällä olevaa paria kolmea kaupantekiäisvihkoa, jotka hän oli\nhankkinut kassasta tuttavilleen annettaviksi.\n\n-- Ei kiitos! huudahti Henriette peräytyen. -- Minä en tahdo olla\nhäissä mukana.\n\nSutkaus nauratti heitä kumpaakin, ja he erosivat hymyillen\nmerkitsevästi toisilleen.\n\nKun rouva Desforges lähti etsimään rouva Guibalia, hän huomasi äkkiä\nhämmästyksekseen edessään rouva Martyn. Tämä oli tyttärensä Valentinen\nkanssa jo parin tunnin ajan kiertänyt tavarataloa tavallisen\nostokiihkonsa vallassa ja kuten aina menettänyt lopuksi tasapainonsa ja\ntajuntansa. Hän oli käynyt huonekaluosastolla, josta näytteillä olevat\nvalkeat huonekalut ja valkealla telttakankaalla verhotut seinät\nmuodostivat nuoren tytön huoneen, lyhyttavaraosastolla ja\npunontateososastolla, joka oli koristeltu valkeilla ripsuilla ja\nmonimutkaisiksi kuvioiksi järjestetyillä nappi- ja neula-asetelmilla,\nja trikootavaraosastolla, jossa Naisten Aarreaitan nimi oli rakennettu\nvalkeista sukista kolmen metrin korkuisilla kirjaimilla punaisista\nsukista muodostetulle taustalle. Mutta varsinkin rouva Marty oli\nvastaperustettujen osastojen innokas ihailija. Hän oli viettänyt\nkokonaisen tunnin muotitavaraosastolla, joka oli sijoitettu uuteen\nhalliin ensimmäiseen kerrokseen, tyhjennyttänyt kaapit ja koettanut\nitselleen ja tyttärelleen kaikki hatut, reunalliset ja reunattomat,\nkapotit ja baretit. Hän oli hyökännyt vasta-avatulle jalkineosastolle,\njoka oli solmio-osaston takana alakerran gallerian perällä, ja siellä\nhän oli penkonut lasiset näytekaapit ylösalaisin ja ihaillut\nuntuvareunaisia, korkeakantaisia silkkitohveleita ja valkeita,\nkorkeakantaisia silkkikenkiä, jotka olivat herättäneet hänessä\nsairaalloisen himon.\n\n-- Voi ystäväni, hän huokasi, -- mikä erinomainen hattuvalikoima. Olen\nvalinnut itselleni kapotin ja tyttärelleni toisen... Ja heidän\njalkineensa! Verrattomia, vai mitä, Valentine?\n\n-- Erinomaisia, tyttö vastasi täysikasvuisen naisen varmuudella. --\nHeillä on kenkiä kahteenkymmeneen frangiin viiteenkymmeneen, oikein\nhyviä.\n\nApulainen seurasi heitä vetäen perässään tuolia, joka oli kuormitettu\ntavaroilla.\n\n-- Kuinka herra Marty jaksaa? rouva Desforges kysyi.\n\n-- Hyvin, mikäli minä tiedän, rouva Marty vastasi säikähtäen toisen\nilkeätä kysymystä, joka niin odottamatta tuli keskelle hänen\ninnostustaan. -- Siellä hän yhä on. Setäni aikoi käydä tänään hänen\nluonaan.\n\nMutta samassa hän keskeytti ja huudahti aivan haltioissaan:\n\n-- Katsokaa kuinka herttaista!\n\nRouvat olivat kulkeneet yhdessä vähän matkaa ja saapuneet tekokukka- ja\nsulkaosastolle, joka sijaitsi keskusgalleriassa silkkiosaston ja\nkäsineosaston välissä. Heidän edessään aukeni kirkkaassa valaistuksessa\nhurmaava tekokukkanäyttely ison tammen kokoisen vihkon muotoisena.\nAlhaalla oli pienissä kimpuissa orvokkeja, kieloja, hyasintteja ja\npäivänkukkia, kaikkia kevään valkeita vivahduksia. Niiden seasta kohosi\nsuurina vihkoina valkeita ruusuja, sisälehdet heikosti ihonvärisiä,\nkomeita valkeita pioneja, hienonhienolle punalle vivahtavia, ja\ntöyhtöinä rehenteleviä keltatähtisiä krysanteemeja. Yhä korkeammalle\nnousivat varret kannattaen valkeita, salaperäisinä huojuvia liljoja,\nkukkivan omenapuun oksia ja suuria sireeninterttuja, joiden\nyläpuolella, toisen kerroksen tasalla, heilui valkeita kamelikurjen\nsulkia, kevyitä ja ohuita kuin kukkien kuvuista lähtenyt henkäys. Yksi\nosaston nurkka oli omistettu kokonaan oranssikiehkuroille ja\nseppeleille. Lasisista kastepisaroista kimmeltävien tekokukkien\nmusliini-, silkki- ja samettilehtien ja kupujen keskellä lenteli\nhopeisten ohdakkeiden ja tähkien ympärillä outoja, hattujen koristeiksi\ntarkoitettuja tropiikin lintuja, purppuranvärisiä ja mustapyrstöisiä\ntangaralintuja ja taivaankaaren kaikissa väreissä hohtavia kolibreja.\n\n-- Ostan omenapuun oksan, rouva Marty sanoi. -- Ihanaa, vai mitä?... Ja\ntuo pikkulintu, katsohan toki, Valentine! Sen minä otan!\n\nMutta rouva Guibalia kyllästytti jo tämä liikkumattomuus keskellä\nmyllertäviä joukkoja, ja hän sanoi:\n\n-- No niin, jääkää te ostamaan. Me lähdemme liikkeelle.\n\n-- Älkäähän toki, odottakaa minua! huudahti rouva Marty. -- Minäkin\ntulen... Ylhäällä kuuluu olevan hajuvesiosastokin. Siellä minun täytyy\nkäydä.\n\nEdellisenä päivänä kunnostettu hajuvesiosasto oli lukusalin vieressä.\nRouva Desforges halusi nousta sinne hissillä välttääkseen\nporraskäytävien tungosta, mutta siitä ei tullut mitään, sillä hissiä\npiiritti valtaisa ihmisjoukko. Yhtäläistä oli tarjoiluhuoneen\novellakin, jossa tungos oli sellainen, että erityisen tarkastajan\ntäytyi valvoa nälkäistä yleisöä ja päästää sisään vain pieniä ryhmiä\nkerrallaan. Hajuvesiosaston läpitunkevat tuoksut jo alkoivat tuntua.\nVäiteltiin Bonheuristä, talon erikoissaippuasta. Myyntipöytien\nlasikansien alla ja hyllyköiden kristallisilla lasipinnoilla oli\nhiusvoidetölkkejä, tahnoja, pöydillä ihojauhe- ja ihomaalirasioita,\nöljy- ja hajuvesipulloja, kun taas harjat, sakset, kammat ja\npienet taskupullot olivat suljettu omaan erityiseen kaappiinsa.\nValkotavaranäyttelyn kunniaksi myyjät olivat koristaneet osaston\nvalkeilla posliinitölkeillä ja lasipulloilla. Eniten herätti huomiota\nhuoneen keskellä oleva hopeinen suihkulähde, jonka hieno, orvokilta\ntuoksuva hajuvesisuihku helisi kirkkaasti pudotessaan metallisäiliötä\nvasten. Hieno lemu levisi siitä ympäriinsä, ja naiset kastelivat ohi\nkulkiessaan siinä nenäliinansa.\n\n-- Kas niin, sanoi rouva Marty ostettuaan suuren määrän hiusvesiä,\nhammastahnaa ja hiusvoiteita, -- nyt olen valmis. Mennään nyt tapaamaan\nrouva de Boves'ia.\n\nMutta hänen täytyi pysähtyä vielä pääportaiden keskuslavalle\nkatsomaan japanilaistavaroiden näyttelyä. Tämä osasto oli kasvanut\ntavattomasti, siitä kun Mouret oli järjestänyt ensimmäisen pienen\njapanilaistavaroiden näyttelypöydän arvaamatta edes itsekään kuinka\nsuurta huomiota se oli herättävä. Harvat osastot olivat lähteneet niin\nvähäisestä alusta ja alkaneet niin vaatimattomasti. Nyt se oli täynnä\nvanhanaikaisia pronssi- ja norsunluuteoksia sekä lakeerattuja\ntavaroita, ja sen vuotuinen liikevaihto nousi puoleentoista miljoonaan.\nIdässä kauppamatkustajat tyhjensivät temppelit ja palatsit\ntyydyttääkseen yhä kasvavaa menekkiä. Tällä tavalla syntyi yhä uusia\nosastoja ja tavaratalolle uusia tulolähteitä entisten lisäksi. Nyt\nesimerkiksi oli kuolleen talvikauden vilkastuttamista silmällä pitäen\nluotu kirjaosasto ja leluosasto, joille ennustettiin suurta\ntulevaisuutta ja joista varmaankin aikaa myöten oli koituva\nnaapuriliikkeille häviötä. Neljässä vuodessa oli japanilaistavaroiden\nosasto kasvanut niin tärkeäksi, että se houkutteli puoleensa kaikki\nPariisin taiteenharrastajat.\n\nRouva Desforgeskin lankesi vihastaan ja lupauksistaan huolimatta\nkiusaukseen ja osti viehättävän hienon norsunluutyön.\n\n-- Lähettäkää se minulle kotiin, hän sanoi kiireesti läheisessä\nkassassa. -- Yhdeksänkymmentä frangia, eikö niin?\n\nNähdessään, että rouva Marty tyttärineen viivytteli taas, tällä kertaa\nala-arvoisten posliinitavaroiden pöydän ääressä, hän sanoi tälle vetäen\nrouva Guibalin mukaansa:\n\n-- Löydätte meidät lukusalista... Minua todellakin haluttaa istua vähän\naikaa.\n\nMutta lukusalissa rouvat eivät saaneetkaan istuinta. Ison pöydän\nympärillä ei ollut ainoatakaan tyhjää tuolia. Lihavia herroja istui\nsiellä lukemassa, selkä kenossa ja levitellen suurta vatsaansa,\najattelemattakaan että heiltä olisi voitu vaatia hiukan kohteliaisuutta\nnäitä rouvia kohtaan, joiden oli tuolien puutteessa pakko seisoa.\n\nMuutamat naiset kirjoittivat, nenä paperissa kiinni, ikäänkuin\nkätkeäkseen kyhäelmänsä hatun kukkien alle. Rouva de Boves'ia ei\nnäkynyt, ja Henriette tuskastui jo, kun hän samassa huomasi herra de\nVallagnoscin, joka oli tullut hakemaan vaimoaan ja anoppiaan. Tämä\ntervehti ja sanoi:\n\n-- Varmaankin he ovat pitsiosastolla, sillä sinne he aina tarttuvat...\nTäytyy käydä katsomassa sieltä.\n\nSitten hän meni hankittuaan sitä ennen rouville tuolit.\n\nPitsiosastolla ahdinko kävi tunti tunnilta yhä sietämättömämmäksi.\nSuuri valkotavaroiden näyttely oli koonnut sinne mitä talossa oli\nhienointa ja kalleinta virittäen ostajille vastustamattoman satimen,\njosta heidän järkensä hämmentyi. Koko osasto oli järjestetty valkeaksi\nkappeliksi. Hohtoharsoja ja pitsejä huojui katossa kuin taivaan laella\naamuauringon valoa lieventävät pilvenharsot. Patsaiden ympärillä\nkierteli ihmeellisiä kudoksia leviten kuin pyörivän tanssijattaren\nkevyet hameet. Kaikille pöydille, joka paikkaan olivat pitsien hyöteet\nsirottaneet hienon lumensa. Oli espanjalaisia silkkipitsejä, kepeitä\nkuin tuulessa lentävät untuvat, Brysselin leveälehtisiä ja\nhienosilmuisia nypläyksiä, Venetsian raskaampimallisia kirjauksia,\nBruggen ja Alençonin kuninkaallista, miltei jumalaista rikkautta\nuhkuvia kudoksia. Kauneuden jumala näkyi pystyttäneen tänne valkean\ntabernaakkelinsa.\n\nRouva de Boves käveltyään kauan tyttärensä seurassa osastolla ja\neksytettyään kerta toisensa perästä kätensä hyllyviin kasoihin, joiden\nkoskettelemiseen hän antautui sairaalloisen himon pakosta, oli\nvihdoinkin pyytänyt Delochelta alençonpitsejä nähdäkseen. Deloche oli\nensin näyttänyt hänelle valealençonia, mutta rouva ei tyytynyt; hän\ntahtoi oikeaa eikä huolinut edes kapeammastakaan, jolla oli hintana\nkolmesataa frangia metri, hän halusi kevyempää, sellaista, josta\nmaksettiin tuhat frangia metriltä, ja pyysipä vielä lisäksi\nseitsemän- ja kahdeksan sadan frangin nenäliinoja ja viuhkoja. Pöydälle\nlevitettyjen tavaroiden arvo oli korkea. Eräässä osaston nurkassa\nJouve, joka yhä seurasi rouva de Boves'ia tämän harhailemisesta\nhuolimatta, seisoi liikkumattomana tungoksessa, välinpitämättömän\nnäköisenä, mutta seuraten silmillään jokaista hänen liikettään.\n\n-- Onko teillä puseronkauluksia? kysyi kreivitär Delochelta. --\nNäyttäkää niitä, olkaa hyvä!\n\nKauppa-apulainen, jota hän jo oli kaksikymmentä minuuttia pidättänyt,\nei uskaltanut kieltää mitään tältä muhkealta rouvalta, joka puhui\nmahtavasti. Mutta hän alkoi epäröidä, sillä myyjiä oli kielletty\ntyhjentämästä tiskille kallisarvoisien pitsien laatikoita ja\nedellisellä viikolla häneltä oli varastettu niitä kymmenen metriä.\nRouva de Boves'in ylpeä ryhti vaikutti kumminkin häneen, hän totteli ja\nkäänsi hetkeksi selkänsä ottaakseen kaapista pyydettyjä kauluksia.\n\n-- Katsohan, äiti, sanoi Blanche, joka vieressä tarkasti\nhuokeahintaisia valenciennespitsejä, -- noita voisi ottaa lakanoihin.\n\nRouva de Boves ei vastannut. Tytär käänsi hitaasti äitiä kohden pehmeät\nkasvonsa, juuri kun tämä pisti päällystakkinsa hihaan pitsikäärön.\nBlanche ei tuntunut hämmästyvän, vaan astui äidin eteen peittääkseen\nhänet katseilta, kun samassa Jouve ilmestyi heidän väliinsä ja\nkumartuen kreivitärtä kohti kuiskasi kohteliaalla äänellä hänen\nkorvaansa:\n\n-- Olkaa hyvä ja seuratkaa minua!\n\nRouva de Boves aikoi ensin vastustella.\n\n-- Miksi niin, herra?\n\n-- Olkaa hyvä ja seuratkaa, toisti järjestyksenvalvoja korottamatta\nääntään.\n\nKasvot tuskasta värähtäen kreivitär heitti nopean silmäyksen\nympärilleen. Tehden päätöksensä hän hillitsi sitten itseänsä ja kulki\nJouven vieressä ylpeänä kuin kuningatar, joka antautuu halvan\nadjutantin suojeltavaksi. Yksikään läsnäolijoista ei huomannut mitään.\nDeloche, joka jälleen oli palannut tiskinsä ääreen, katseli suu auki.\nOliko mahdollista! Noin hieno rouva! Blanche seurasi kalmankalpeana\näitiään viivytellen väentungoksessa epäröiden, oliko hänen\nvelvollisuutensa pysyä äidin luona vai oliko hänen paettava, sillä hän\npelkäsi, että hänetkin pidätettäisiin. Kun hän näki äitinsä katoavan\nJouven kanssa Bourdonclen työhuoneeseen, hän jäi odottamaan oven\ntaakse.\n\nBourdoncle, jonka asiana oli ratkaista säätyhenkilöitä koskevia\nvarkausjuttuja, oli erottuaan Mouret'sta juuri tullut huoneeseensa. Jo\naikoja sitten Jouve oli ilmoittanut hänelle epäluulonsa rouva de\nBoves'in suhteen, eikä Bourdoncle nyt hämmästynytkään, kun Jouve\nparilla sanalla selitti hänelle asiansa. Hän oli sitä paitsi niin\ntottunut tällaiseen, ettei hän enää uskonut ketään. Kun himo valtaa\nnaisen, hän kykenee vaikka mihin, oli hänen tapansa sanoa. Mutta\ntietäen, että nyt kysymyksessä oleva varas oli isännän tuttavia, hän\nkohteli tätä hyvin kohteliaasti.\n\n-- Hyvä rouva, hän sanoi, -- tällaiset heikkouden hetket eivät\nhämmästytä meitä... Pyydän teitä ajattelemaan mitä seurauksia\nerehdyksestä voi olla. Jos joku muu olisi nähnyt teidän pistävän\npitsejä...\n\nMutta kreivitär keskeytti hänet suuresti närkästyneenä. Hänkö olisi\nvarastanut! Tiesikö Bourdoncle ketä puhutteli? Kreivitär de Boves hän\noli, ja hänen miehensä, kreivi de Boves, hevoshoidon tarkastaja, on\nkäynyt hovissakin...\n\n-- Tiedän, tiedän kyllä, hyvä rouva, Bourdoncle sanoi rauhallisesti. --\nMinulla on kunnia tuntea teidät... Suvaitkaa ensiksikin antaa takaisin\npitsit, jotka olette ottanut...\n\nMutta rouva de Boves ei sallinut hänen jatkaa, vaan väitti yhä vastaan\nkasvot kiihtymisen kaunistamina ja kunniallisuudessaan loukatun\nylhäisen naisen katkeria kyyneliä vuodattaen. Kuka tahansa muu kuin\nBourdoncle olisi horjunut erehdystä peläten, sillä kreivitär uhkasi\nhaastaa hänet oikeuteen herjauksesta.\n\n-- Varokaa, herra, mieheni voi vetää asian ministerinkin\nratkaistavaksi.\n\n-- Kas niin, Bourdoncle sanoi kärsimättömästi, -- te ette näy olevan\nsen viisaampi kuin muutkaan. Täytyy siis tehdä ruumiintarkastus.\n\nRouva de Boves ei vieläkään myöntänyt, vaan sanoi järkähtämättömästi.\n\n-- Oikeassa olette, tarkastakaa vain. Mutta varoitan teitä. Siitä voi\nolla talollenne ikäviä seurauksia.\n\nJouve meni kureliiviosastolta hakemaan kahta myyjätärtä. Palatessaan\nhän ilmoitti Bourdonclelle, että rouvan tytär odotti yhä ovella, ja\nkysyi pitikö hänetkin pidättää, vaikka hänen ei tiedetty varastaneen.\nBourdoncle, säädyllisenä kuten aina, julisti vastaukseksi, ettei\nsopinut häväistä äitiä lapsensa nähden. Sitten miehet vetäytyivät\nviereiseen huoneeseen myyjättärien riisuessa kreivitärtä. Paitsi hihan\nalençon pitsiä, jota oli kaksitoista metriä, hinta tuhat frangia metri,\nhe löysivät poven lämpimästä nenäliinan, viuhkan ja kaulaliinan,\npitsejä yhteensä neljäntoistatuhannen arvosta. Jo vuoden ajan rouva de\nBoves oli varastanut voimatta vastustaa valtavaa himoaan. Kohtaukset\nolivat käyneet yhä arveluttavammiksi, kehittyneet hänelle elinehdoksi,\nniin ettei hän enää muistanut noudattaa varovaisuuttakaan. Hän antautui\nnautinnolleen sitä suuremmalla kiihkolla, kun tiesi panevansa vaaran\nalaiseksi nimensä, ylpeytensä ja miehensä korkean viran. Nyt kun tämä\nei enää sulkenut häneltä rahalaatikkoaan, hän varasti, vaikka ei ollut\nrahanpuutteessakaan, varasti varastamisen himosta, niinkuin voi\nrakastaa rakastamisen himosta, yksinomaan suodakseen tyydytystä\nsairaalle hermostolleen, joka oli turmeltunut suurmyymälöiden\nsuunnattomista kiusauksista.\n\n-- Olen joutunut pahanilkisten juonien uhriksi, hän huusi. -- Joku on\npistänyt vaatteisiini pitsejä. Oh, vannon sen Jumalan kautta!\n\nHän oli heittäytynyt tuoliin ja itki raivoissaan, väärin napitetun\npukunsa vaivaamana. Bourdoncle lähetti myyjättäret pois ja sanoi\nsitten:\n\n-- Suostumme pitämään tämän ikävän asian salassa perheenne tähden.\nMutta ennenkuin menette täytyy teidän allekirjoittaa tunnustus: \"Olen\nvarastanut pitsejä Naisten Aarreaitasta\", ja siihen teidän tulee lisätä\npitsien laji ja hinta sekä päivämäärä... Paperin saatte takaisin heti,\nkun olette tuonut minulle kaksituhatta frangia köyhiä varten.\n\nRouva de Boves oli noussut ja väitti kiivaasti vastaan:\n\n-- En ikinä kirjoita! Mieluummin kuolen.\n\n-- Ette kuole, hyvä rouva, ette ollenkaan. Mutta jos ette suostu, minun\ntäytyy turvautua poliisiin.\n\nSeurasi hirveä kohtaus. Rouva de Boves puhkesi herjauksiin ja\nvalituksiin änkyttäen, että oli häpeällistä kiduttaa onnetonta naista.\nKauneudestaan ja ruhtinaallisesta vartalostaan huolimatta hän oli\nvihanpurkauksissaan raivokkaampi kuin rahvaannainen. Sitten hän koetti\nhellyttää tuomarinsa sydäntä rukoillen häntä hänen oman äitinsä\nnimessä. Hän uhkasi langeta hänen jalkojensa juureen, madella maassa\nhänen edessään saadakseen armon. Kun Bourdoncle ei sittenkään taipunut,\nvaan pysyi kylmänä tottumuksen karkaisemana, hän istuutui ja kirjoitti\nvapisevalla kädellä. Kynä viskasi paperille sanat \"olen varastanut\"\näkäisesti raapaisten sen hienoa pintaa, niin että oli vähällä pistää\npaperin puhki rouva de Boves'in toistaessa yhä käheällä äänellä:\n\n-- Siinä on, herra, siinä on! En kestä väkivaltaa.\n\nBourdoncle otti paperin, taittoi sen huolellisesti kokoon, pani sen\nkreivittären nähden laatikkoon ja sanoi:\n\n-- Te näette, ettei se ole ainoa laatuaan, sillä nuo rouvat, jotka ovat\nväittäneet tahtovansa mieluummin kuolla kuin kirjoittaa, jättävät\nuseimmiten paperinsa lunastamatta. No niin, saatte sen takaisin milloin\nhaluatte. Teidän on itsenne päätettävä, onko se kahdentuhannen\narvoinen.\n\nRouva de Boves korjasi pukuansa, ja koko hänen entinen rohkeutensa\npalasi, kun hän oli kärsinyt rangaistuksensa.\n\n-- Sallitte nyt kai minun mennä? hän kysyi kuivasti.\n\nMutta Bourdoncle oli jo muuta tekemässä. Jouven raportin johdosta hän\npäätti erottaa Delochen palveluksesta. Myyjä oli typerä eikä osannut\npitää varkaita silmällä. Hän ei koskaan oppisi hallitsemaan\nostajakuntaa. Rouva de Boves toisti kysymyksensä ja saatuaan luvan\nlähteä hän heitti Bourdoncleen ja Jouveen murhaavan katseen. Karkeiden\nsanojen tulvasta, joka pyrki kohoamaan hänen huulilleen, hän valitsi\nyhden, murhenäytelmien sanavarastosta lainatun ja sinkosi sen\npainokkaasti:\n\n-- Kurjat! hän tiuskaisi paiskaten oven mennessään.\n\nBlanche oli odottanut koko ajan ovella. Koska hän ei tiennyt mitä sen\ntakana tapahtui ja näki Jouven ja myyjättärien kulkevan edestakaisin,\nhän joutui aivan suunniltaan ja rupesi ajattelemaan santarmeja, käräjiä\nja vankilaa. Samassa hän näki hämmästyksekseen Vallagnoscin tulevan,\nmiehensä, jota hän ei vielä oikein uskaltanut sinutellakaan, oltuaan\nvain kuukauden naimisissa. Tämä rupesi kyselemään häneltä hänen\nkalpeuttaan ihmetellen:\n\n-- Missä on äitisi?... Oletko eksynyt hänestä? Etkö osaa vastata!\nPelkäätkö jotain.\n\nBlanche ei keksinyt hädissään kunnollista valettakaan, vaan kertoi\nkaikki kuiskaten:\n\n-- Äiti ... äiti... Hän varasti...\n\n-- Mitä, varasti?\n\nMutta lopulta hän ymmärsi, ettei ollut kysymys leikistä. Hänen vaimonsa\nkalpeat, pelosta värähtelevät kasvot ilmaisivat sen.\n\n-- Hän pisti pitsejä hihaansa, noin ... jatkoi Blanche sopertaen.\n\n-- Näitkö siis sen! Ja katsoit vain! Vallagnosc kuiskasi kauhistuen,\nkun ymmärsi, että Blanchekin oli ollut rikokseen osallinen.\n\nHeidän täytyi vaieta, sillä ihmiset alkoivat jo kääntyä katsomaan\nheitä.\n\nTuskainen epäröiminen sai Vallagnoscin hetkeksi liikkumattomaksi.\nSitten hän teki päätöksensä ja aikoi avata oven mennäkseen Bourdonclen\npuheille, kun huomasi Mouret'n, joka kulki gallerian poikki. Hän muutti\nmieltään ja käskien vaimonsa odottaa tarttui vanhan toverinsa käteen ja\nkertoi hajanaisin sanoin hänelle tapahtuman. Mouret vei hänet kiireesti\ntyöhuoneeseensa rauhoittaen häntä mahdollisten seurauksien suhteen. Hän\nvakuutti Vallagnoscille, ettei tämän ollut tarpeellista sekaantua itse\nasiaan, ja selitti miten tällaisissa tapauksissa meneteltiin\nihmettelemättä vähääkään varkautta, ikäänkuin olisi sitä jo kauan\nennustanut. Mutta Vallagnosc päästyään vangitsemisen pelosta ei voinut\nnähdä asiaa hänen kannaltaan. Hän oli heittäytynyt nojatuoliin, ja nyt,\nkun hän sai aikaa ajatella, hän rupesi valittamaan kohtalonsa kovuutta.\nOliko mahdollista! Rosvojen perheeseen hän siis oli joutunutkin. Hän\noli mennyt mielettömään avioliittoonsa yksinomaan ollakseen apelleen\nmieliksi. Hämmästyen hänen lapsellisen kiivasta mielenpurkaustaan\nMouret katseli hänen itkuaan muistellen kuinka toveri oli ennen\nteeskennellyt pessimistin ivallista välinpitämättömyyttä maallisia\nrientoja kohtaan ja sanonut, että vain paheessa oli hiukan\nmielenkiintoa. Haihduttaakseen ystävänsä huolet Mouret rupesi laskemaan\nleikkiä saarnaten ystävälleen samaa välinpitämättömyyden oppia, jota\ntämä itse oli kertonut tunnustavansa. Vallagnosc suuttui. Hänen oli\nmahdotonta toteuttaa elämässään julistamiaan periaatteita, sillä hänen\nporoporvarillisesta kasvatuksesta pilaantunut luontonsa nousi\nvoittamattomasti kapinaan tapojenturmelusta vastaan. Heti kun tämä\nkerskaileva epäilijä joutui itse inhimillisen kurjuuden kanssa\ntekemisiin, hän lakkasi nauramasta ja hänen kylmä ivansa laimeni.\nKaikki oli inhottavaa! Hänen sukunsa kunnia oli tahraantunut iäksi, ja\nmaailma tuntui laukeavan liitoksistaan.\n\n-- Kas niin, rauhoituhan toki, Mouret sanoi säälien. -- Älä viitsi\nsaarnata enää pessimismiä, koska siitä ei näy olevan sinulle\nlohdutusta. Mutta minun mielestäni sinun pitäisi mennä nyt tarjoamaan\nkätesi rouva de Boves'ille. Viisaampaa se olisi kaikin puolin kuin\nnostaa tästä meteli... En olisi, hitto vieköön, uskonut sinua noin\nherkäksi entiset mielipiteesi muistaen!\n\n-- Niin, Vallagnosc huudahti ajattelematta, -- eihän se mitään, jos\nolisi muista kysymys!\n\nMutta hän nousi päättäen seurata toverinsa neuvoa. He palasivat yhdessä\ngalleriaan, juuri kun rouva de Boves tuli ulos Bourdonclen huoneesta.\nJuhlallisesti kreivitär otti vastaan vävynsä tarjoaman käden, ja\nMouret, joka kohteliaasti kumartaen tervehti häntä ohikulkiessaan,\nkuuli hänen sanovan:\n\n-- He pyysivät anteeksi. Kauheita tuollaiset erehdykset!\n\nBlanche seurasi heitä kävellen heidän takanaan. He katosivat\ntungokseen.\n\nMouret lähti syviin mietteisiin vajonneena yksin eteenpäin. Hänelle\nalkoi käydä selväksi, että häntä kohdannut kosto oli täydellisesti\noikeutettu. Voitollisen kiusaajan jalkoihin langennut ostajakunta,\njonka hulluus puhkesi tällaisiin rikoksiin, oli saanut Denisestä\nkostajansa. Hän pysähtyi keskusportaiden ylimmälle askelmalle upottaen\nkatseensa alhaalla kihisevään ostajalaumaan.\n\nKello oli jo lyönyt kuusi. Päivän kallistuessa iltaan galleriat olivat\npimenneet vähitellen ja hallit verhoutuneet varjoihin. Hämärän keskellä\nsyttyivät sähkölamppujen pallot valaen osastojen pohjukkoihin kirkkaan\nkuutamonsa. Niistä lähti silmiä sokaisevaa valkeutta, ja ne\nkarkoittivat armottomasti varjot. Kun kaikki lamput paloivat, kohosi\nihastuksen humina joukkojen keskeltä.\n\nValkotavaroiden näyttely tuli tässä valaistuksessa satumaisen ihanaksi.\nSuunnaton valkeuden tulva tuntui syttyvän tuleen ja muuttuvan valoksi,\nse heijastui Monsignyn gallerian palttinoissa ja musliineissa\nloistavana kuin itäisellä taivaalla päivänkoitteen ensimmäinen\nvalojuova ja leimahti Michodièren gallerian punoksista ja nauhoista,\nnapeista ja soljista, helmistä ja hopeoiduista pronssiesineistä\npäivänpaisteessa kylpevien kaukaisten vuorenhuippujen kirkkaudella.\nMutta varsinkin oli valo valloillaan keskusgallerian liekehtivässä\nhohteessa, patsaita kiertävissä valkeissa harsoissa, portaita\nverhoavissa valkeissa kudonnaisissa, katossa liehuvissa valkeissa\npeitoissa, pitsien ilmassa parveilevissa valkoperhosissa. Unelmien\ntähtitaivaana se tuikki, paratiisin häikäisevää selkeyttä se kuvasi,\nvalonruhtinattaren häissä riemuitsevaa paratiisia. Ja keskellä liehui\nsilkkihallin teltta valkeine verhoineen, pitsikankaineen ja\nhohtoharsoineen kätkien valkeuteen satujen valkohipiäisen morsiamen.\n\nMouret katseli kansaansa, joka liikkui valkeuden keskellä. Se kuvastui\nmustana valon taustaa vasten. Ihmismeren pinta kohosi kuin huumeessa\nhyökyen myrskyisen myyntipäivän tyyntyessä. Ihmiset alkoivat poistua.\nMyyntipöydät hukkuivat jäännöskankaiden alle, kulta helisi kassojen\nraha-arkuissa ostajajoukkojen siirtyessä ovea kohti voimattomina,\ntyrkittyinä, tyydytettyään halunsa ja häveten huvituksiaan moisessa\npaikassa. He olivat kokonaan hänen, talon hallitsijan hallussa,\nhe tottelivat häntä hurmaantuneina tavaroiden runsaudesta,\nhuokeahintaisuusjärjestelmästä, palauttamismahdollisuudesta,\nmainostuksesta ja mieltä hivelevästä kohteliaisuudesta. Äiditkin olivat\njo alistuneet hänen valtikkansa alle, hän hallitsi kaikkia itsevaltiaan\nkarkeaotteisesti, joka oikkunsa mukaan voi tuhota kotien onnen ja\nrauhan. Hän oli luonut naisille uuden uskonnon ja pystyttänyt jumalalle\ntemppelin, missä heidän sielunsa kirkot hylättyään viettivät\njoutoaikansa, rauhattomuuden ja tyhjyyden tunnit, jotka kirkonmenojen\npuutteessa olivat jääneet täyttämättä, ja tarjosivat suitsutusta\nkauneuden kuolemattomalle jumalalle. Jos Mouret olisi sulkenut heiltä\novensa, niin kadulla olisi noussut meteli, alttariltaan ja\njumalanpalveluksestaan karkoitettujen kapina. Hän näki heidät\nmyöhäisestä ajankohdasta huolimatta vieläkin samoamassa suunnattoman\nrautaverkon silmukoissa pitkin riippusiltoja ja kierreportaita. Rouva\nMarty tyttärineen korkeimmalle kiivenneenä vaelsi huonekalujen\nkeskellä; lapsilaumansa pidättämä rouva Bourdelais kierteli alakerrassa\nvoimatta riistäytyä korutavaraosastolta; rouva de Boves riippuen\nVallagnoscin käsivarressa ja tyttärensä seuraamana kulki hiljalleen\ntavaratalon poikki uskaltaen vieläkin pysähtyä tiskien eteen ihailemaan\nkankaita. Mutta alhaalla tunkeilevasta taajasta joukosta, tuosta\nelämästä paisuvien ja haluista sykkivien povien merestä, jonka\npinnalla orvokkivihkot keinuivat, Mouret ei nähnyt muuta kuin\nrouva Desforges'in, kun tämä rouva Guibalin seurassa viivytteli\nkäsineosastolla ostamassa hänkin mustasukkaisesta vihastaan huolimatta.\nJa viimeisen kerran Mouret tunsi olevansa heidän herransa, näki heidät\nmatelemassa sähkövalossa jalkojensa juuressa, silmäili laumaansa, jolta\noli saanut rikkautensa.\n\nHän lähti kulkemaan gallerioihin, niin täydellisesti ajatuksiensa\nvallassa, että heittäytyi pahimpaan tungokseen. Kun hän kohotti\npäätään, hän huomasi olevansa uudessa muotitavaraosastossa, jonka\nikkunat olivat Dix-Décembrenkadulle. Hän pysähtyi ikkunaan katsomaan\nostajajoukkojen poistumista. Laskeva aurinko kultasi valkeiden talojen\nkattoja, ja sinitaivas kalpeni viileän tuulen virkistämänä. Aarreaitan\nsähkölamput heittivät hämärtyvälle kadulle valoaan, joka siellä näytti\nkalpealta ja elottomalta kuin taivaanrannalle syttyvien tähtien\ntuike auringon laskiessa. Oopperan ja Pörssin suunnalla hukkui\nliikkumattomien vaunujen kolminkertainen jono varjoon; valjaat vain\nvälähtelivät paikoin lyhdyn syttyessä ja sytyttäessä kipinän\nhopeoitujen kuolaimien pintaan. Yhtä mittaa kuului livreepukuisten\npalveluspoikien huutoja, ja vaunujen jonosta erosi silloin tällöin\nyhdet poistuakseen katua pitkin kavionkapseen kaikuessa. Jonot\nsupistuivat pienemmiksi, kuudet ajoneuvot lähestyivät samaan aikaan,\nvaunujen ovet paiskattiin kiinni, ruoskat läjähtivät ja kävelijät\njuoksivat hätäisesti kadun poikki selvitäkseen pyörien tungoksesta.\nTila väljeni sitä myöten kuin ostajakunta hajaantui kaupungin kaikille\nsuunnille puhdistettuaan tavaratalon tyhjäksi. Mutta Aarreaitan\nkatonharjat suurine kultaisine kirjaimineen ja ilmaan kohoavine\nlippuineen leimusivat vielä laskevan auringon tuleen sytyttäminä, ja\ntavaratalo näytti niin suunnattoman suurelta, että se muistutti\nmainoskuvien hirviötä, paperille kuvattua yhdyskuntarakennusta, joka\nnielaisi ympäristön talot ja litisti maan tasalle taivaanrannalla\nsiintävät metsäiset kummut. Pariisin henki ja elämä tuntui rauhoittuvan\nja lauhtuvan illan pimetessä, häilyi hiljaa hyväillen viimeisten katuja\nvierivien vaunujen rinnalla ja nukkui sitten yön pimeään.\n\nMouret seisoi yhä samassa paikassa, katse kaukana. Hänessä oli\ntapahtunut suuri muutos. Naisen voittaja, Pariisin kukistaja, tunsi\nkeskellä voitonriemuaan sydämensä heikkenevän ja tahtonsa horjuvan,\ntunsi itse joutuvansa mahtavamman vallan alaiseksi. Hänessä heräsi\nmieletön halu heittää aseensa, luopua voitosta ja tunnustaa toisen\nherruutta ja osoittaa siinä samaa epäjohdonmukaisuutta kuin\nsotasankari, joka palattuaan voittajana taistelusta taipuu noudattamaan\nlapsen oikkua. Kuukausien kuluessa hän oli ponnistanut vastaan, tänä\naamuna vielä hän oli vannonut tukahduttavansa rakkautensa, ja nyt, kun\nhän oli päässyt mahtavuutensa kukkulalle, hänen päätään huimasi ja hän\nluopui vastarinnasta tavoitellakseen epätoivoisesti sitä, mikä ennen\noli näyttänyt hänestä mielettömyydeltä. Hänen hetkessä syntynyt\npäätöksensä oli jo seuraavassa hetkessä kasvanut niin lujaksi, ettei\nmikään tuntunut hänestä tärkeämmältä.\n\nIllalla, kolmannen pöytäkunnan noustua aterioimasta, hän odotti\ntyöhuoneessaan. Väristen kuin nuori poika, jolla on voitto tai tappio\nkysymyksessä, hän käveli edestakaisin voimatta rauhoittua ja palasi\nalinomaa ovelle kuuntelemaan tavaratalosta kohoavia järjestämistyötä\nsuorittavan henkilökunnan ääniä. Vähäisinkin askelten kopina sai hänet\nsäpsähtämään. Kerran hän jo riensi ovelle vastaan.\n\nSe oli Lhomme, joka lähestyi hitaasti tekemään tiliä päivän tuloksesta.\nTänään oli keräytynyt niin paljon hopeaa ja kuparia ja kuorma oli niin\npainava, että hänen oli täytynyt ottaa avukseen kaksi kantajaa. Hänen\ntakanaan Joseph ja eräs tämän tovereista kantoivat ähkien ja puhkien\nselässään suurta säkkiä; kassanhoitaja itse käveli ensimmäisenä kantaen\npaperi- ja kultarahoja, paperirahoja salkussa, kultarahoja kahdessa\npussissa, jotka riippuivat hänen kaulassaan ja joiden painosta koko\nhänen ruumiinsa horjui. Hitaasti hän oli tullut tavaratalon poikki\nmyyjien tervehtimänä. Käsine- ja silkkiosastot olivat tarjoutuneet\nnauraen auttamaan häntä, verka- ja villakangasosastot olivat katsoneet\nahnaasti hautoen toivoa, että hän kompastuisi ja kylväisi kullan ympäri\nlattiaa. Ukon oli täytynyt nousta portaita ja kulkea pitkin\nriippusiltoja, kuljettaa ilmojen halki tämä rikkaus, jota myyjät nenä\npystyssä ja suu auki hartaasti katselivat. Toisessa kerroksessa\nvalmiiden vaatteiden, hajuvesien, pitsien ja huivien osastot olivat\nkumartaneet häntä niinkuin kirkossa uskovaiset kumartavat\nehtoollisleipää. Kuhina lisääntyi ja kasvoi kultaista vasikkaa palvovan\nkansan mahtavaksi meluksi.\n\nMouret avasi oven, ja Lhomme astui sisälle kantajien seuraamana.\nHengästyneenä hän lepäsi hetken ja sanoi sitten kajahtavalla äänellä:\n\n-- Miljoonakaksisataaneljäkymmentäseitsemän frangia\nyhdeksänkymmentäviisi centimea.\n\nVihdoinkin oli siis päästy miljoonaan, yhdessä päivässä kerättyyn\nmiljoonaan, josta Mouret oli kauan uneksinut. Mutta nyt hän ei tuntenut\nvälittävänsä siitä. Hän teki vihaisen liikkeen ja sanoi odotuksissaan\npettyneen miehen kärsimättömyydellä:\n\n-- Vai miljoona. Hyvä on, pankaa se tuohon.\n\nLhomme tiesi, että Mouret tahtoi mielellään tarkastaa tuottavimpien\npäivien rahatulokset, ennenkuin ne vietiin keskuskassaan. Hän laski\nkuormansa pöydälle. Säkit ja pussit täyttivät sen kokonaan rutistaen\nalleen paperit ja ollen vähällä kaataa mustepullon. Pakkauksista\nvierivät kullat, hopeat ja kuparit muodostivat suuren kasan, joka vasta\nostajakunnan käsistä lähteneenä oli vielä eloa ja lämpöä täynnä.\n\nKassanhoitaja kääntyi loukkaantuneena isännän tylyydestä lähteäkseen,\nkun samassa Bourdoncle saapui iloisesti huutaen:\n\n-- Kas niin, tällä kertaa päästiin perille; miljoona on käsissämme!\n\nMutta huomatessaan Mouret'n kuumeisen levottomuuden hän ymmärsi mitä\noli tekeillä ja vaikeni. Hänen silmissään välähti ilo, ja hetken aikaa\nvaiti oltuaan hän jatkoi:\n\n-- Olette siis päättänyt, eikö niin? Oikeassa olette. Olen samaa mieltä\nkuin tekin.\n\nMouret astui hänen eteensä ja ärjyi jyrisevällä myrskyisten päiviensä\näänellä:\n\n-- Kuulkaahan, kunnon ystävä, olette liian hyvillänne... Luulette kai,\nettä olen nyt mennyttä kalua, ja hiotte hampaitanne. Mutta älkää siihen\nluottako. Minua ei ole niinkään helppoa syödä.\n\nMouret oli siis arvannut. Hämmästyneenä tästä jyrkästä hyökkäyksestä\nBourdoncle änkytti:\n\n-- Mitä tarkoitatte? Laskette kai leikkiä. Ainahan minä olen ollut\nteidän innokas ihailijanne.\n\n-- Älkää valehdelko! Mouret huusi vielä kiivaammin. -- Typeryyttä se\noli, kun taikauskossamme pelkäsimme, että naimisiinmeno oli onnettaren\nkarkoittamista. Onneksemme se on meille päinvastoin, terveydeksi ja\ntasapainoksi!... Niin kyllä, ystäväni, aion naida hänet, ja jos joku\nuskaltaa hiiskahtaakaan, heitän hänet ulos. Tekin, Bourdoncle, saatte\nkyllä käydä kassalla niinkuin muutkin.\n\nHän osoitti ovea, ja Bourdoncle lähti. Denise tuli häntä vastaan\novella. Bourdoncle tervehti syvään kumartaen ja katosi.\n\n-- Vihdoinkin tulitte! Mouret sanoi hiljaa.\n\nDenise oli kalpea liikutuksesta. Hänen mielenahdistuksensa oli käynyt\nvieläkin tuskaisemmaksi Delochea kohdanneen onnettomuuden johdosta.\nKuullessaan Delochen omasta suusta ikävän erottamisuutisen hän oli\ntarjoutunut puhumaan hänen puolestaan, mutta Deloche oli kieltänyt\nsanoen tahtovansa kadota onnellisten tieltä oltuaan heille vain\nkiusaksi. Silloin Denise oli itkusilmin sanonut hänelle hellästi\nsäälivät jäähyväisensä niinkuin sisar veljelleen. Unhoon hän itsekin\ntahtoi joutua. Hänen täälläolonsa oli lopussa ja hänen voimansa\nalkoivat pettää. Sen verran häneltä vielä vaadittiin tahdonlujuutta,\nettä jaksoi kestää eron. Jos hänellä oli rohkeutta tarpeeksi murskata\nsydämensä, niin tuokion kuluttua hän olisi vapaa menemään, pakenemaan\nkauas itkemään.\n\n-- Johtaja, te sanoitte tahtovanne tavata minut, hän sanoi tyynenä\nniinkuin aina. -- Olisin sitä paitsi itsestänikin tullut kiittämään\nteitä kaikesta hyvyydestänne.\n\nHuoneeseen astuessaan hän oli nähnyt kirjoituspöydälle lasketun rahojen\npaljouden, ja se loukkasi häntä. Rouva Hédouinin kuva tuntui katsovan\nheitä ikuista hymyään hymyillen.\n\n-- Yhäkö te siis pysytte lähtöpäätöksessänne? kysyi Mouret vapisevalla\näänellä.\n\n-- Pysyn, herra. Pakosta.\n\nSilloin Mouret tarttui hänen käteensä ja hänen hellyytensä puhkesi\nsanoiksi murtaen pitkäaikaisen tekokylmyyden sulut.\n\n-- Jos pyytäisin teitä vaimokseni, Denise, lähtisittekö silloin?\n\nMutta Denise oli vetänyt kätensä pois ja huudahti epätoivoisesti,\nikäänkuin suuren tuskan vallassa:\n\n-- Oi, herra Mouret, pyydän teitä, älkää sanoko niin! Älkää lisätkö\ntuskiani! Jumala tietää, että juuri sentähden lähden, ettei sellainen\nonnettomuus tapahtuisi!\n\nHän jatkoi puolustuspuhettaan sopertaen hajanaisia sanoja. Hän oli\nkärsinyt tarpeeksi talon juoruissa. Vieläkö hänen piti omissa\nsilmissään ja muiden silmissä näyttää kunniattomalta naiselta! Sekö\nvielä puuttui! Ei ikinä. Sellainen hulluus oli estettävä, ja hän pystyi\nestämään sen. Mouret kuunteli häntä tuskissaan toistamiseen toistaen:\n\n-- Tahdon sitä ... tahdon sitä...\n\n-- Se on mahdotonta... Entä veljeni! Olen vannonut eläväni naimatonna.\nEn toki voi tuoda teille kahta lasta, vai mitä?\n\n-- Minäkin otan heidät veljikseni... Suostukaa, Denise!\n\n-- En, en, antakaa minun olla! Tuotatte minulle tuskaa.\n\nMouret tunsi voimiensa pettävän. Tämä viimeinen este teki hänet\nhulluksi. Eikö Denise siis näilläkään ehdoilla luopunut kiellostaan?\nAlhaalla tuhannet apulaiset häärivät kuninkaallisten rikkauksien\nkeskellä, työn touhusta kohoava jyske särki hänen korviaan. Ja tuo\nrahojen paljous tuossa! Hän olisi tahtonut heittää sen kadulle.\n\n-- Menkää sitten, sanoi hän itkuun purskahtaen... -- Menkää\nrakastettunne luo... Siinä on syy, eikö niin? Johan te olette sanonut\nsen minulle. Minun olisi pitänyt uskoa ja jättää teidät rauhaan.\n\nDenise ei jaksanut kestää tällaista epätoivonpuuskausta. Hänen\nsydämensä suli, ja rajusti kuin lapsi hän heittäytyi Mouret'n kaulaan\nnyyhkyttäen hänkin ja kuiskaten:\n\n-- Oi, herra Mouret, teitähän minä rakastan!\n\nNaisten Aarreaitan mahtava jyske oli kuin kaukaisten väkijoukkojen\ntervehdys. Rouva Hédouin hymyili heille. Mouret oli painunut\nkirjoituspöydälle istumaan keskelle rahakasoja, joita hän ei enää\nnähnyt. Hän ei päästänyt Deniseä sylistään, vaan painoi hänet hurjasti\nsydäntään vasten sanoen, että nyt tämä sai lähteä kuukaudeksi\nValognes'iin, jottei henkilökunnalla olisi syytä panetteluun. Sitten\nhän lupasi tulla itse hakemaan morsiantaan taluttaakseen hänet kädestä\nvaltakuntansa porteista sisään.\n\n\n\n"]