[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fbD9GmaIeNxt6H0utWUbSTkT6NEEyiluQyWZaVbhAxmU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},616,"Aikojen yöstä","Wilkuna, Kyösti",1879,1922,"616-wilkuna-kyosti-aikojen-yosta","616__Wilkuna_Kyösti__Aikojen_yöstä","Historiallisia kertomuksia","romaani",[14,15],"seikkailu","kansanperinne",[],"fi",1914,null,31884,216196,false,41841,[25,26],"Finnish fiction","Short stories, Finnish",[28,29,30],"Adventure","Historical Novels","Mythology, Legends & Folklore","\"Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV\" by Kyösti Wilkuna is a historical collection of stories written in the early 20th century. The work explores various events and characters from Finnish history, including Vikings and local tribes, through interconnected tales of adventure and mysticism.\"   \"The opening of this collection introduces an atmosphere of tension as the Häme tribes gather for a summer celebration, only to learn of an approaching Viking fleet led by King Iivari Avarasyli. Central to this narrative is the wise shaman Tapo, who possesses the foresight to recognize that the Viking intentions lie beyond immediate conflict. As Tapo meets with the local leaders, visions and prophecies intertwine the fates of both the Vikings and the Häme people, establishing a rich backdrop of impending adventure, destiny, and cultural clashes.\" (This is an automatically generated summary.)",[],247,"Historiallisten kertomusten kokoelma kuljettaa lukijan Suomen menneisyyteen muinaisuudesta uudemmille vuosisadoille. Tarinat kuvaavat muun muassa hämäläisten ja viikinkien kohtaamisia sekä historiallisia hahmoja ja kohtaloita eri aikakausina.","Kyösti Wilkunan 'Aikojen yöstä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 616.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AIKOJEN YÖSTÄ\n\nHistoriallisia kertomuksia IV\n\n\nKirj.\n\nKYÖSTI WILKUNA\n\n\nWSOY, Porvoo, 1914.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Viikinkikuninkaan näky.\n Päälliköntytär.\n Kristuksen kantaja.\n Kohtalon kourissa.\n Uusi sielunpaimen.\n Pitkä suomalainen.\n Kerrankin oikea mies.\n Sotilaan kunnia.\n Veljekset.\n Viimeinen varustus.\n Totinen fennofiili.\n Nyrkki.\n Syysiltana.\n Siteet katkeavat.\n\n\n\n\nViikinkikuninkaan näky.\n\n\nSuurin joukoin olivat hämäläiset kerääntyneet kesäkalastukseen\nVironniemelle, missä he päivänseisauksen aikana viettivät iloista\nUkonjuhlaa. Kuuluisa tietäjä ja uhripappi Tapo oli keväällä saanut\ntoimeen rauhan hämäläisten ja karjalaisten kesken, ja näille juhlille\noli nyt saapunut vieraiksi joukko itäisen heimokansan edustajia.\n\nKun uhriateria oli syöty ja kokkotulet piti sytytettämän, saapui\nsanoma, että lännestä päin lähenee pitkin rannikkoa suuri\nviikinkilaivue.\n\nKuin salama iski viesti juhlakansan sekaan. Kyläkuntain päälliköt\nkokoontuivat neuvottelemaan, ja kun koolla oli niin runsaasti\nasekuntoista väkeä, päätettiin heti rannalla ryhtyä taisteluun\nviikinkejä vastaan, jos he Vironniemellä yrittäisivät maallenousua.\nNaiset ja alaikäiset saatettiin taaemmas metsien suojaan, itäänkäsin\nlähetettiin pikaviestejä, että rantakylissä tietäisivät olla varuillaan\nja lopuksi pantiin toimeen yleinen aseiden tarkastus.\n\nMutta missä oli Tapo, heimokunnan suuri tietäjä? Nyt jos koskaan olivat\ntarpeen hänen viisautensa ja suuret kokemuksensa.\n\nRyhdyttiin etsimään Tapoa ja lopuksi hänet löydettiin eräästä\nkallionkourusta merenrannalta, missä hän arpakannus polvellaan oli\nvaipunut syviin mietteisiin.\n\nHän seurasi etsijöitään päälliköiden neuvotteluun.\n\nTapo oli pitkä ja luiseva ukko, jonka valkoinen parta edestä peitti\nuumavyön vaskiset soljet. Hänen sanottiin olevan kainulaista syntyperää\neikä hänen ikäänsä kukaan tiennyt tarkalleen. Vanhimmatkin miehet\nväittivät lapsina ollessaan nähneensä hänet jo yhtä vanhana. Siitä\nsyystä sekä hänen suuren viisautensa vuoksi uskoivat toiset hänen\nolevan itse Ukon, joka muinaisina aikoina oli heimolaisensa meren takaa\njohtanut tähän maahan, toiset taasen sankariajan suuren tietäjän\nVäinämöisen, jonka virsiä juhlissa laulettiin. Varmuudella tiedettiin\nTaposta vain, että hän oli aikoinaan retkeillyt kaukana lappalaisten\nmaassa sekä ollut kerran viikinkien sotavankina. Näillä retkillään oli\nhän saavuttanut suuren viisautensa sekä oppinut monenlaisia taitoja,\njoita hän sittemmin oli levittänyt heimonsa keskuuteen. Mutta ennen\nkaikkea oli hänen pyrintönään ollut koota keskenään vihamieliset\nheimot, ja monta tuimaa veljessotaa oli hänen toimestaan vältetty.\n\n»Miksi laulut ovat vaienneet ja miksi miehet seisovat aseissa?» kysyi\nhän luokse ehdittyään.\n\n»Etkö tiedä, että lännestä lähenee suuri viikinkilaivue?» kysyttiin\nhäneltä vastaan.\n\n»Sen minä tiesin jo aamulla unesta havattuani», vastasi Tapo, »mutta\nsen vuoksi teidän ei tarvitse varuillanne olla. Heidän matkansa määränä\novat kaukaisemmat maat tuolla idässä.»\n\nSamassa tuli luotojen välistä näkyviin useita kymmeniä aluksia\nkäsittävä laivue ja kaikkien katseet suuntautuivat merelle.\nKirjoraitaiset sarkapurjeet ja punaisiksi maalatut kilvet pitkin\nalusten reunoja, miesten teräskypärit ja johtaja-aluksen kokasta\nylenevä kullattu lohikäärmeen pää kimmelsivät laskevan auringon\nsäteissä. Tasaisessa tahdissa liikehtivät airot ja hiljalleen eteni\nlaivue, kunnes se kokonaan pysähtyi parin jousenkantaman päähän niemen\nuloimmasta nokasta. Ankkurit heitettiin mereen ja viikingit\nvarustausivat yötä viettämään.\n\nErilleen muista ja lähemmäs maata ankkuroitsi lohikäärmeen muotoon\nrakennettu johtaja-alus, jonka keulapakalla seisoi kullattuun kypäriin\nja haarniskaan puettu mies. Se oli Iivari Avarasyli, Upsalan kuningas\nja voimallinen viikinki, jonka valtakunta käsitti koko Ruotsin,\nTanskan, vendien maan, osia saksilaisten maasta ja Englannista. Suuren\nlaivueensa kanssa oli hän nyt matkalla Gardariikiin kurittamaan\nvenäläisten ruhtinasta Radbjartia, joka oli ottanut suojiinsa sekä\npuolisokseen hänen kapinallisen sisarensa.\n\nTapon sanoihin luottaen rauhottuivat taisteluun valmistautuneet\nhämäläiset. Aseensa jättäen ryhtyivät he juhlaa jatkamaan ja pitkin\nkallioita leimahtivat kokkotulet palamaan.\n\nMutta teltassa laivansa keulakannella lepäsi Iivari Avarasyli ja\najatteli entisiä sekä vasta edessä olevia vallotuksiaan. Vaivuttuaan\nvihdoin uneen näki hän seuraavan näyn:\n\nMeren yli lännestä itään lensi suuri lohikäärme, josta sinkoili\nyltympäri loistavia kultakipunoita kuin sepän ahjosta. Ja suuri paljous\nlintuja kaikista pohjan ääristä seurasi lohikäärmeen perässä. Mutta kun\nse oli lennossaan ehtinyt itäisen maan kohdalle, nousi sieltä musta ja\nsakea pilvi, joka jyristen ja meuruten nieli itseensä lohikäärmeen\nseuralaisineen, niin että niitä ei sen koommin näkynyt.\n\nHerättyään tunsi Iivari-kuningas itsensä sangen levottomaksi unensa\njohdosta ja hän ryhtyi kohta tiedustelemaan sille selitystä vanhimmilta\nja viisaimmilta päälliköiltään. Mutta kukaan heistä ei sanonut\nkykenevänsä sitä selittämään, vaan he neuvoivat häntä rauhan merkkien\nsuojassa lähtemään rannalle suomalaisten luokse, sillä heidän\nkeskuudessaan tapaa aina olla suuria tietäjiä. Neuvo näytti kuninkaasta\notolliselta ja hän soudatti itsensä rannalle.\n\nNyt oli niin, että Tapo oli omissa näkemyksissään eläen viettänyt yönsä\nsamassa kallionkourussa, missä hän oli eilenkin ollut, kun sanoma\nsaapui viikinkien lähenemisestä. Ja siellä hän oli avoimin silmin\nnähnyt saman näyn kuin kuningas Iivari unissaan.\n\nKun nyt siis Iivari-kuningas saatettiin hänen luokseen, lausui hän:\n\n»Sinun unesi, kuningas, on niin yksinkertainen, ettei se tarvitse\nmitään selitystä».\n\nSuuresti hämmästyneenä vastasi kuningas:\n\n»Näen, että olet tietäjä. Mutta sano kuitenkin, millainen tuo minun\nunennäköni oli?»\n\nSilloin maalasi Tapo hänen eteensä unen sellaisena kuin he molemmat\nolivat sen nähneet.\n\n»Mutta salli minun nyt kuulla sen merkityskin», pyysi Iivari-kuningas.\n\n»Onhan se selvää», lausui Tapo, »että lohikäärme tarkottaa voimallista\nruhtinasta, jonka sankarimaine on levinnyt ympäri maailmaa, kuten\nlohikäärmeestä sinkoili joka suunnalle kultaisia kipunoita. Mutta kun\ntämä mainio sankari joukkoineen tulee venäläisten maahan, joutuu hän\nperikatoon.»\n\n»Mitä, tarkottaisiko tämä minua?» huudahti Iivari-kuningas ikävästi\nhämmästyneenä.\n\n»Ei, vaan toista kuningasta, joka on hallitseva sinun valtakunnassasi\nvasta pitkien aikojen jälkeen.»\n\n»Se on hyvä», lausui siihen Iivari-kuningas, »minä teen siis retkeni\nonnellisesti ja kun minä perinpohjin hävitän ruhtinas Radbjartin maan,\nniin silloinpa ei minun jälkeläisenikään voi siellä perikatoon joutua.»\n\n»Sinä selität asian kovin omavaltaisesti», vastasi tähän Tapo. »Sinä\nitse et lainkaan tule perille Radbjartin maahan.»\n\n»Enkö tulisi perille!» huudahti kuningas vihastuneena. »Sen sinä,\nhoukka, olet näkevä ennen tämän suven loppua. Mitä muuta varten jumalat\nolisivat tuon näyn minulle lähettäneet kuin että minä osaisin paremmin\nolla varuillani sekä estää jälkeläistäni uhkaavan vaaran.»\n\n»Niin kyllä», lausui Tapo, »varotukseksi ovat taivaan haltiat meille\ntämän näyn lähettäneet. Tuonne itään on aikojen vieriessä syntyvä\nmahtava valtakunta, joka uhkaa tuhoa niin teille Svean maan asukkaille\nkuin meillekin meren tällä puolen. Sen vuoksi minusta näyttäisi\nviisaimmalta, että meidän väliltämme lakkaisivat vihollisuudet ja me\nesiintyisimme liittolaisina itää vastaan.»\n\nTähän Tapon puheeseen vastasi kuningas, jonka äskeinen suuttumus ei\nvielä ollut asettunut, ylimielisesti:\n\n»Miksi ei, kyllä me svealaiset olemme valmiit lakkauttamaan\nsotaretkemme näille rannoille, jos te suomalaiset alistutte maksamaan\nmeille veroa.»\n\n»Me olemme vapaa heimo emmekä sellaiseen suostu», vastasi Tapo. »Ja jos\nmeidät siihen joskus ylivoimalla pakotettaisiinkin, niin, tietäös se,\nkuningas Iivari, näille kallioille on kuitenkin kerran kohoava mahtava\nkaupunki, josta käsin yhtyneet suomalaiset hallitsevat itse itseään.»\n\nTätä sanoessaan viittasi hän kädellään ympäri kuin tulevaisuudessa\nylenevän kaupungin piiriä osottaen sekä näytti tuuheiden kulmien\nsuojasta hehkuvine silmineen niin juhlalliselta, että ympärillä\nseisovat kunnioituksesta vaikenivat.\n\nMutta kuningas Iivari tempausi irti vanhuksen sanojen luomasta\nlumouksesta ja päästi vihansa uudestaan valloilleen.\n\n»Minä tahdon vielä ennen auringon laskemaa näyttää, kuka näillä\nrannoilla hallitsee!» huudahti hän uhaten ja soudatti itsensä takaisin\nlaivalleen.\n\nKiiruusti varustausivat nyt hämäläiset taisteluun, mutta siitä ei\ntullut mitään, sillä kuningas Iivarin hetket olivat jo luetut.\nNoustuaan lohikäärmelaivansa keulakannelle, näki hän kalliosärkällä,\njonka viereen hänen aluksensa oli ankkuroitu, vanhan kasvatusisänsä\nHorderin seisomassa.\n\n»Tule ja selitä minulle uneni, sillä suomalaisten tietäjä ei sitä\nosannut!» huusi hän vanhukselle.\n\n»Sinun unesi on selvä ja sinä itse olet kohta astuva Helin, manalan\njumalattaren, kartanoihin», vastasi Horder.\n\nKun he vielä olivat vaihettaneet muutamia kiivaita sanoja, julmistui\nkuningas siinä määrin Horderille, että hän syöksyi laivan reunan yli\nveteen päästäkseen mitä pikimmin kasvattajansa kimppuun. Horder syöksyi\nmyöskin alas kalliolta ja molemmat he upposivat siihen paikkaan.\n\nSilloin antoivat viikinkien päälliköt puhaltaa torviin ja kuningas\nIivarin kuolema julistettiin koko sotajoukolle. Ja kun nyt ei enää\nollut mitään syytä jatkaa matkaa Radbjartin maahan, varustausi laivasto\npalaamaan takaisin kotimaahan.\n\nTämän jälkeen kului lähemmäs kaksisataa vuotta, ennenkuin viikingit\nsvealaisten kuninkaan Erik Emundinpojan johdolla jälleen ilmestyivät\nSuomen rannoille. Silloin oli Tapo jo miespolvia maannut nurmen alla,\nmutta lukuisten tarujen sekä hänen opettamainsa taitojen kautta eli\nhänen muistonsa vielä hämäläisten keskuudessa.\n\n\n\n\nPäälliköntytär.\n\n\nHämäläisten ja suomalaisten keskuuteen oli levinnyt tieto, että\nkarjalaiset ovat ruvenneet liittoon Uudenlinnan venäläisten kanssa,\njotka tunnustivat uutta, ristiinnaulittua jumalaa. Tätä piti\nsuomalaisten päällikkö, Toivia Lietolainen, riittävänä syynä ruveta\npuuhaamaan sotaretkeä karjalaisten maahan. Hän sai käräjillä tahtonsa\nläpi, kun pohjoisten hämäläisten nuori heimopäällikkö, Hari\nTeljäläinen, joka oli saapuvilla käräjävuorella, ilmotti heimolaisineen\nlähtevänsä mukaan. Sotaretkelle päätettiin lähteä heti touonteon\npäätyttyä, että jouduttaisiin takaisin elonkorjuuseen.\n\nMutta Toivialla oli sotaretkeen yllyttäessään ainoastaan tekosyynä se,\nettä karjalaiset olivat yhtyneet liittoon venäläisten kanssa.\nYksinomaisena vaikkakin salaisena yllyttimenä hänellä oli toisaalta\nhimo uusilla saaliilla kartuttaa entisiä rikkauksiaan, toisaalta toivo\nsaada itselleen miehinen perillinen. Vanha tietäjä Tero oli näet\nuskotellut hänelle, ettei hänelle synny poikaa, ennenkuin hänen\nmiekkaansa on kostuttanut kolmentoista vihollisen veri.\n\nTästä luvusta oli enää jälellä puolet, sillä kolme oli hän kaatanut\nsilloin, kun suomalaiset lakkasivat maksamasta veroa svealaisten\nkuninkaalle Olaville ja surmasivat hänen veronkantajansa. Toiset kolme\nvihollista oli hänen miekkaansa langennut edellisellä sotaretkellä\nUudenlinnan maahan, joten hänen siis vielä piti surmata kokonaista\nseitsemän. Sitten vasta hän oli saapa pojan, sillä hän ei tiennyt, että\nTero oli hänen salainen ja katkera vihamiehensä, joka pelkästä\npahansuopuudesta oli näin ennustanut, toivoen päällikön itse saavan\nsurmansa ennenkuin oli ehtinyt kolmanteentoista.\n\nHari Teljäläisellä, liittyessään sotaretkeen, oli taasen vaikuttimena\nse, että hän oli saapunut kosimaan Toivia Lietolaisen tytärtä ja Toivia\noli kallisten lunnaiden lisäksi vaatinut hänen koetustyökseen lähtemään\nmukaan karjalaisia vastaan. Ja saadakseen heimolaisensa paremmin\ntaivutetuksi sotaretkeen oli Toivia vaatinut tulevan vävynsä jäämään\nheidän käräjilleen sekä siellä julkisesti ilmottamaan liittyvänsä\nmiehineen suomalaisten yritykseen.\n\nToivia Lietolaisella oli yksi ainoa, kahdeksantoistavuotias tytär.\nHänen maailmaantulostaan oli isä suuresti harmistunut sekä tulkinnut\nylenkatseensa esikoisensa sukupuolta kohtaan sananlaskulla: »Tytär\nsyntyi, tyhjä syntyi.» Siitä syystä ei hän ollut huolinut antaa\nlapselleen nimeäkään. Vasta isompana oli päällikön tytär saanut sen\nnaapureilta, jotka olivat alkaneet kutsua häntä pukunsa mukaan\nSiniveraksi.\n\nSiniverka ei ollut missään suhteessa toisten tyttöjen kaltainen ja\nsen vuoksi kylän vanhat vaimot ennustivat hänelle tavallista\neriskummallisempaa kohtaloa. Hän oli luonteeltaan tulinen ja päättävä\nsekä vartaloltaan solakka ja notkea. Katkerana siitä, että oli syntynyt\ntyttönä, jota isä halveksi ja joka ajan tullen myytiin miehelle kuin\nkauppatavara, oli häneen aikaisiin juurtunut viha vahvempaa sukupuolta\nkohtaan. Hän tahtoi olla yhtä etevä kuin hekin, ja kaksitoista\nvuotiaana ratsasti hän aitojen ja ojien yli ja ampui jousella niin\nhyvin, ettei yksikään kylän pojista kyennyt hänelle vertoja vetämään.\n\nJo aikaisin oli alkanut ilmestyä kosijoita. Hänen ei ollut kuitenkaan\ntarvinnut piitata niistä mitään, sillä isä oli hänen puolestaan jakanut\nniille rukkasia, niistä kun ei yksikään ollut isän mielestä ollut\nkyllin suurisukuinen ja rikas. Mutta nyt oli Teljän kaupungista tullut\nsikäläisen vanhan heimopäällikön poika samalle asialle ja hänet oli isä\nhyväksynyt edellämainitulla ehdolla. Isä oli ilmottanut asian\ntyttärelleen sekä käskenyt hänen ryhtyä myötäjäisiään valmistamaan,\nsillä häät piti vietettämän heti sotaretkeltä palattua.\n\nSiniverka oli heti ensi näkemältä saanut syvän vastenmielisyyden Hari\nTeljäläistä kohtaan, sillä hän oli huomannut tämän silmissä salakavalan\nja luihun ilmeen. Hän antoi Harin tuomat soljet ja rannerenkaat\norjattarilleen ja sanoi uhmaten isälle, että hän ei ikinä lähde Hari\nTeljäläisen paremmin kuin kenenkään muunkaan vaimoksi.\n\n»Vai niin, kanaseni», sanoi isä kylmän halveksivasti. »Sepähän\nnähdään».\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiniverka ei pannut rikkaa ristiin myötäjäisten valmistamiseksi. Hän\nvaan ratsasteli päiväkaudet jousi selässään ja esiintyi päällikkönä\nkylissä, joihin oli jäänyt ainoastaan naisia ja lapsia sekä vanhoja\npaimenukkoja, joilla oli orjanmerkit otsassaan. Kaiken aikaa mietti hän\nkeinoja, miten tehdä tyhjäksi aiottu naimiskauppansa. Viimeisenä\nkeinona hänellä oli karata kotoa, mennä joko Ahvenanmaalle\nruotsalaisten luo tai Koroisten niemellä olevien kauppakestien kanssa\nvieläkin kauemmas. Mutta sitä ennen tahtoi hän yrittää jotakin muuta.\n\nKaksikymmentä päivää sen jälkeen kun isä oli joukkoineen lähtenyt\nKarjalaan, päätti Siniverka mennä Tero-tietäjän puheille, saadakseen\nhäneltä jonkun hyvän neuvon. Tero oli ikivanha, vaahtopartainen ja äreä\näijä, joka asui erillään muista ihmisistä, pimeän korven keskellä\nLinnavuoren takana. Siniverka ei ollut koskaan käynyt hänen töllissään,\nsillä kukaan ei mennyt hänen luokseen muuta kuin suurimman tarpeen\najamana.\n\nPelotonna astui Siniverka jousi selässään ikihämärän kuusikon halki\nluikertelevaa polkua tietäjän tuvalle. Rohkeasti astui hän noesta\nkiiltävään pirttiin, jossa hänen katseensa kohtasi ensimäiseksi\nlattialla kiemurassa makaavan käärmeen. Se nosti päätään ja nähdessään\ntulijan oudoksi oikasi se kiemuransa ja luikersi nopeasti\nmultapenkkiin.\n\nTietäjää ei näkynyt missään ja uteliaana alkoi Siniverka tarkastella\npirtin omituista kalustoa arpakannuksineen, yökönsiipineen ja\nmoninaisine yrttikimppuineen, joita riippui katonlaessa. Lopuksi\nkiintyi hänen huomionsa kannelliseen tiinuun tuvannurkassa. Kun hän\nkurkisti sen sisälle, huomasi hän siinä olevan omituista, vihreälle\nvivahtavaa nestettä. Hänen teki kovin mielensä päästä tarkemmin senkin\nperille, ja niinpä otti hän pankolta kauhan ja täytti sen nesteellä.\nMutta juuri kun hän kohotti kauhan tunnustellakseen nesteen hajua,\närähti hänen takanaan vihainen ja hätääntynyt ääni:\n\n»Kuka onneton sinä olet, joka kajoat myrkkyyn!»\n\nSiniverka pudotti kauhan kädestään ja kääntyi ovea kohti. Siinä seisoi\nTero, pienet silmät kipinöiden linnunsiipiä muistuttavain kulmakarvain\nalla. Mutta tunnettuaan vieraan päälliköntyttäreksi kuvastui hänen\nmoniryppyisillä kasvoillaan pahanilkinen vahingonilo.\n\n»Ähää, saitkos tarpeesi, Toivian pentu!» sähisi hän. »Tiedäpäs, että se\noli myrkkyä, jossa sotaanlähtijät käyvät nuoliaan kastamassa, ja kohta\nsinun rusoposkesi ovat valkeat kuin palttina, sillä pieninkin tippa\nsiitä riittää ottamaan hengen vaikka itse Hiideltä, saati sitte\nsinunlaiseltasi simapiialta. Mutta siihen sanoo vain Tero, että kutti\nparahiksi. Isän isäsi vääryydet alkavat tulla kostetuiksi. Hän riisti\nminulta nuorena naiseni ja myöhemmin hän Lapinretkellä työnsi ainoan\npoikani oman päänsä lunnaaksi. Mutta hänen poikansa, rikas Toivia, ei\nole palaava Karjalasta, jonne minä hänet, houkan, olen usuttanut\nsurmattavaksi. Ja se on hänelle parahiksi senkin vuoksi, että hän\ntarpeeksi rikkautta ja valtaa saatuaan tahtoisi kohota meidän kaikkien\nkuninkaaksi ja valtiaaksi. Mutta nyt on Tero tehnyt tyhjäksi hänen\nsalaiset aikeensa. Hän ei palaa Karjalasta! Eikä sieltä palaa sinun\nsulhosikaan sinua hautaamaan. Sinä olisit äitinesi voinut minun\nvuokseni säästyäkin, mutta koska olet itse mennyt myrkkyäni\nmaistelemaan, niin oli menneeksi. Sitä täydellisemmäksi muuttuu Teron\nkosto!»\n\n»Tuki jo suusi, vanha korppi!» huusi hänelle Siniverka nauraen, niin\nettä valkoiset hampaat välkkyivät. »Minä en ole huulilleni ottanut\nsinun myrkkyjäsi ja mitä ennustukseesi tulee, että Hari Teljäläinen ei\npalaa Karjalan retkeltä, niin siitä hyvästä minä vain kiitän sinua. Ja\nnyt pois siitä kynnykseltä tai saat vasaman sappirakkoosi!»\n\nHän ojensi jousensa Teroa kohti, joka kiiruusti hävisi ovelta. Nopeasti\npujahti nyt Siniverka ulos ja polulle tultuaan uhkasi hän jousellaan\nvielä kerran Teroa, joka pirttinsä nurkalta syyti kirouksia hänen\njälkeensä. Iloisesti nauraen hävisi hän sitten kuusten suojaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToista sataa vuotta olivat suomalaiset eläneet rauhassa lännen\nviikinkien kanssa. Silloin oli nimittäin Erik Emundinpoika, Upsalan\nkuningas, tullut suuren sotajoukon kanssa Suomeen ja jouduttuaan\ntaistelussa hänen kanssaan tappiolle, olivat suomalaiset suostuneet\nmaksamaan veroa. Mutta alun kolmattakymmentä vuotta sitten oli Norjan\nkuningas Olavi, joka oli ottanut ristiinnaulitun jumalan ja jota\nkuolemansa jälkeen oli ruvettu kutsumaan pyhäksi, tullut\nviikinkijoukkoineen Suomen rannalle. Lähes koko päivän kestäneessä\ntaistelussa olivat suomalaiset kuitenkin voittaneet ja ajaneet hänet\ntakaisin rannoiltaan. Tästä voitostaan innostuneina olivat he sitten\nsurmanneet tai karkottaneet Upsalan kuninkaan veronkantajat.\n\nKeväällä pidetyillä käräjillä olivat muutamat vanhimmista vastustaneet\nToivia Lietolaisen tuumia sillä syyllä, että svealaiset saattaisivat\nmilloin hyvänsä tulla kostamaan sekä uudistamaan Erik Emundinpojan\nvallotuksia, joten oli vaarallista viedä asekuntoiset miehet koko\nkesäksi Karjalaan saakka. Toivia oli kuitenkin väittänyt, että koska he\neivät ole kahteenkymmeneen vuoteen yrittäneet kostoa, niin eivät he nyt\nenää sitä ajattele.\n\nMutta kävi, kuten vanhat miehet olivat ennustaneet. Svean maata\nhallitsi tähän aikaan Emund Vanha ja hänen poikansa Anund lähti nyt\nsuurelle viikinkiretkelle Suomeen, uudistaakseen meren tällä puolen ne\nvallotukset, jotka hänen isoisänsä, Olavi Sylikuningas, oli\nhuolettomuudessaan menettänyt. Toista kuukautta sen jälkeen kun\nsuomalaiset olivat lähteneet Karjalaan, saapui hän kesän kuumimpana\naikana laivastoineen Aurajoen suuhun ja ryösti ensimäiseksi Turun\nkauppapaikan Koroisten niemellä.\n\nSiniverka ratsasti huoletonna Lietolan kylien väliä ylempänä Aurajoen\nvarrella, kun alhaalta saapui joukko hätääntyneitä pakolaisia, tuoden\nsanoman viikinkien saapumisesta.\n\n»Kuinka suuri joukko heitä on?» tiedusti Siniverka mielenmalttiaan\nkadottamatta.\n\n»Paljon, paljon heitä on!» huusivat pakolaiset, »ja kohta he ehtivät\ntännekin.»\n\nSiniverka otti nyt isänsä suuren vaskitorven, jolla kansaa kutsuttiin\nkoolle, ja puhalsi siihen. Pian täyttyi Toivian piha peljästyneistä\nnaisista ja lapsista, ja kun Siniverka oli ilmottanut heille viikinkien\ntulosta, syntyi siinä suuri hätä, itku ja käsien väänteleminen. Mutta\nSiniverka käski heidän vaieta, ja kun he olivat jo tottuneet katsomaan\nhäntä valtiattarekseen, tottelivat he ja kuuntelivat hiljaa, kun hän\nsanoi:\n\n»Nyt ei ole aikaa itkemiseen! Meidän on pelastettava kotimme ja\ntuhottava viikingit!»\n\nTämän kuultuaan alkoivat kaikki jälleen parkua, pitäen hänen sanojaan\nmielettöminä. Mutta Siniverka komensi heidät uudelleen vaikenemaan.\n\n»Tietysti me emme voi heitä tuhota avoimessa taistelussa, koska te\nkerran olette naisia», sanoi hän tavalla, kuin ei hän itse olisi heihin\nlainkaan kuulunut. »Mutta minulla on toisellainen keino, joka iski\nmieleeni kohta kun olin kuullut heidän tulostaan. Kuulkaa siis! Nyt on\nkuuma ja kuiva aika. Kuljettuaan Koroisista tänne saakka ovat viikingit\nluonnollisesti janoon nääntymäisillään. Kyläämme tultuaan ehättävät he\nsiis ensimäiseksi kaivojen ja lähteiden luo janoansa sammuttamaan.\nMutta me myrkytämme kaikkien vesipaikkain vedet ja heistä ei yksikään\nole jäävä henkiin. Itse menemme linnavuorelle ja katsomme sieltä,\nkuinka kaivojemme ympärystät täyttyvät kuolevilla viikingeillä.»\n\n»Myrkytämme, myrkytämme! Mutta mistä me tähän hätään saamme niin paljon\nmyrkkyä kuin siihen tarvitaan?» huusivat naiset.\n\n»Kyllä minä pidän siitä huolen, jos te lupaatte kaikessa totella\nminua», vakuutti Siniverka.\n\nKun naiset lupasivat noudattaa hänen käskyjään, jatkoi hän:\n\n»Menkää nyt kiiruusti ja ottakaa kotoanne kaiken varalta arvokkaimmat\nkalleutenne sekä hiukan syötävää ja rientäkää sitten linnavuorelle. Ne\nteistä, jotka pystyvät hiukankaan aseita käyttämään, ottakoot mukaansa\njousia ja keihäitä. Minä pidän orjattarineni kyllä muusta huolen. Ja\nnyt kiiruusti toimeen, sillä viholliset voivat olla milloin hyvänsä\ntäällä!»\n\nKun naiset olivat hajaantuneet, lähetti Siniverka yhden orjatytöistä\nhoukuttelemaan Teroa kylälle, lukemaan muka loitsuja eräälle sairaalle.\nToisen tytön lähetti hän metsiin ilmottamaan paimenille, että heidän\noli karjoineen pysyttävä toistaiseksi pois kylästä. Sitten rupesi hän\näidin ja jälellä olevien tyttöjen kanssa keräämään talon kulta- ja\nhopeakalleuksia, jotka lippaisiin sullottuina vietiin linnavuorelle.\n\nMutta kun hän arvasi Teron ehtineen jo pois töllistään, lähti hän sinne\nnopeasti, seurassaan kaksi vantteraa tyttöä. He tapasivat tietäjän\npirtin tyhjänä ja nurkassa seisoi entisellä paikallaan tuo tuhoisa\ntiinu. Siniveran käskystä tarttuivat siihen molemmat tytöt ja niin\nlähdettiin vitkastelematta takaisin kylää kohti.\n\nKaikki olivat jo rientäneet linnavuorelle ja koko kylä oli kuin\nkuollut. Omin käsin jakoi Siniverka tiinun sisällyksen kaikkiin\nkaivoihin ja lähteisiin. Niiden lähelle asetettiin korvoja ja vesikapat\njätettiin paikoilleen.\n\nKun kaikki oli valmiina, riensivät tytöt muiden luo linnavuorelle, joka\njyrkkärinteisenä kohosi taampana kylästä. Sen laki oli ympäröity\nkorkeilla kivivalleilla, joiden sisäpuolelle päästiin kapean aukon\nkautta. Tänne olivat nyt sulloutuneet kaikki kylän naiset, lapset ja\nvanhukset sekä alempaa jokivarrelta tulleet pakolaiset, pelon ja\njännityksen vallassa odottaen, mitä tuleman piti.\n\nMutta tuskin oli Siniverka seuralaisineen ehtinyt varustuksen sisään,\nkun ensimäiset vihollisjoukot tulivat näkyviin. Kypärit, keihäät ja\nterässilmikkopaidat välkkyen päiväpaisteessa marssivat he väsyneesti\nlaapustaen kylää kohti. Ja kaikki kävi, kuten Siniverka oli sanonut.\nVarmistuttuaan siitä, ettei heitä miltään suunnalta ollut vaara\nuhkaamassa, hajaantuivat viholliset ja riensivät kaivojen luo sekä\nalkoivat vettä ammentaa. Linnavuorella piilevien pakolaisten jännitys\nnousi korkeimmilleen, kun he henkeään pidättäen kurkistelivat\nvallituksen yli alas kylää kohti.\n\nHetken kuluttua seurasi kylän tanhuilla omituinen näytelmä. Viholliset\nalkoivat hoippua ja meluta kuin juopuneet. Mutta sitä ei kestänyt\nkauan. Yksi toisensa jälkeen kaatuivat he maahan, kierien ja väännellen\ntuskissaan, kunnes kangistuivat liikkumattomiksi. Hämmästyneinä ja\navuttomina seisoivat kuolevien toveriensa keskellä ne muutaman kymmentä\nmiestä, jotka eivät olleet veteen kajonneet.\n\n»Nyt ne teistä, jotka uskaltavat jousta jännittää, ottakoot aseensa ja\nseuratkoot minua!» huusi Siniverka.\n\nParikymmentä henkeä puolikasvuisia poikia, ukkoja ja vantteria tyttöjä\nliittyi Siniverkaan, lähtien viidakoiden suojassa hiipimään kylää\nkohti. Talojen huoneet tarjosivat heille edelleen suojaa, niin että he\npääsivät huomaamatta lähelle eloonjääneitä viikinkejä, jotka\nodottamattaan saivat nuolituiskun päällensä. Ne heistä, jotka hengissä\npelastuivat tästä ryöpystä, lähtivät suinpäin pakoon, luullen\nsuomalaisten koko voiman karanneen heidän kimppuunsa. Katsomatta enää\ntaakseen tähän kammon ja kuoleman kylään, riensivät he viimeiset\nvoimansa jännittäen Aurajoen suuhun, tuoden turman sanoman laivoja\nvartioimaan jääneille tovereilleen. Viivyttelemättä nostivat he purjeet\nja lähtivät näiltä kovan onnen rannoilta takaisin kotimaahansa.\n\nKun viholliset olivat lähteneet kylästä, puhalsi Siniverka jälleen\nvaskitorvea. Silloin riensivät kyläläiset alas linnavuorelta ja\ntunkeilivat ylistyksin ja ilohuudoin Siniveran ympärillä. Mutta hän\nlausui heille:\n\n»Yhden asian minä vielä vaadin teiltä. Kun miehet palaavat\nsotaretkeltä, on teidän kaikkien mentävä heitä vastaan ja ilmotettava,\nettä minä olen sillä aikaa tuhonnut suuren viikinkijoukon sekä\npelastanut kotimme. Sitten teidän on esitettävä isälleni\npalkintovaatimus, ja se on, ettei hän pakottaisi minua Hari Teljäläisen\nvaimoksi. Sillä minä en kärsi häntä. Lupaatteko tämän?»\n\nYhteen ääneen lupasivat kaikki täyttää Siniveran tahdon.\n\n»Nyt teidän on viipymättä ryhdyttävä työhön», jatkoi Siniverka, »ja\nhävitettävä ruumiit ilmaa saastuttamasta. Mutta sitä ennen teidän on\nriisuttava kuolleilta heidän aseensa, kypärinsä ja rautapaitansa sekä\nkannettava ne kotiini. Niistä näkee isäni, ettemme me ole häntä\ntyhjillä puheilla pettäneet.»\n\nHe hajaantuivat riisumaan ja korjaamaan kuolleita. Mutta Siniverka etsi\nnäiden joukosta Anundin, kuninkaanpojan, ruumiin ja otti itselleen\nhänen kultaisen kypärinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului vielä toista kuukautta, ennenkuin suomalaiset palasivat Karjalan\nretkeltä. He olivat tulleet lyödyiksi ja palasivat ilman saalista ja\npäällikköä. Toivia Lietolainen ja Hari Teljäläinen olivat kumpikin\nsaaneet taisteluissa surmansa, kuten Tero oli Siniveralle ennustanut.\nKotiin heidät oli johtanut eräs vanhempi soturi.\n\nPäällikkökylän naiset olivat lupauksensa mukaan rientäneet palaavia\nvastaan ja ilmottaneet heille, mitä suuria asioita kotona oli sillä\naikaa tapahtunut. Kun he olivat kerääntyneet Toivian pihaan ja\nSiniverka ilmestyi kuistille, päässään viikinkipäällikön kultainen\nkypäri, seisoivat miehet hämmästyneinä, sillä Siniverka oli yhtäkkiä\nkohonnut heidän silmissään ruhtinattareksi. He neuvottelivat hiljaa\nkeskenään ja sen jälkeen lausui joukon vanhin Siniverkaan kääntyen:\n\n»Me olemme kuulleet, kuinka sinä meidän poissa ollessamme olet\nviisaudellasi ja rohkeudellasi tuhonnut suuren vihollisjoukon ja\npelastanut kotimme häviöstä. Ja koska isäsi kaatui sotaretkellämme ja\nme siis tällä haavaa olemme ilman päällikköä, niin olemme me tässä nyt\npäättäneet, että sinä saat olla meidän suomalaisten päällikkönä siksi\nkunnes valitset itsellesi miehen, jolloin me valitsemme hänet\npäälliköksemme. Suostutko siis rupeamaan päälliköksemme?»\n\nRinta aaltoillen ja ilosta punastuen antoi Siniverka suostumuksensa ja\näänekkäästi tervehti häntä väkijoukko valtiaakseen. Mutta itsekseen\npäätti Siniverka, ettei hän mene koskaan naimisiin, vaan tahtoo itse\nolla koko ikänsä päällikkönä.\n\n\n\n\nKristuksen kantaja.\n\n\nKun turkulainen porvari Anterus Kaukoi keskikesällä v. 1310 palasi\nLyypeksistä, koristi hänen aluksensa kokkaa Pyhän Kristoforoksen puinen\nveistokuva, jonka hän matkallaan oli hankkinut laivansa suojelijaksi.\nSellaista ei oltu ennen Turussa nähty ja suuri joukko kansaa seuraili\npitkin rantaa sikäli kuin Kaukoin alus hiljalleen luovi Aurajokea ylös.\nSilloin tapahtui ihme ja kansan joukosta kuului hämmästyksen huutoja.\nPuusta veistetty pyhimys alkoi näet hymyillä ja nyökytellä päätään\nikäänkuin tervehtien kummallakin joen rannalla liikehtiviä ihmisiä.\n\nTämän ihmeen näki myöskin kolme munkkia, jotka työskentelivät luostarin\npuutarhassa Samppalinnan kupeella.\n\n»Mitä tämä tietää?» huudahtivat yhteen ääneen ja huolestuneina kaksi\nnuorempaa munkkia, tehden kolme kertaa ristinmerkin ja kääntyen\nkysyvinä kolmannen puoleen, joka oli viisaan näköinen, valkopartainen\nukko.\n\nIsä Petrus nojasi tyynesti lapioonsa, katse luotuna alas joelle, missä\npuinen Pyhä Kristoforos yhä hymyili ja nyökäytteli päätään, sekä\nlausui:\n\n»Tuhannen vuoden kuluttua palaa nyt Pyhä Kristoforos ensi kerran\nsyntymämaahansa ja sen vuoksi hän hymyilee ja tervehtii meitä,\nmyöhäsyntyisiä heimolaisiaan.»\n\n»Salve tibi, sanctissime!» lisäsi hän ja teki pyhimyksen kuvaa kohti\nojennetulla kädellään ristinmerkin.\n\nMutta hänen nuoret munkkitoverinsa joutuivat hänen sanoistaan yhtä\nymmälle kuin hetki sitten laivan kokassa tapahtuneesta ihmeestä.\nVanhus, joka oli kuulu viisaudestaan ja opistaan, antoi kuitenkin vasta\nillalla selityksen sanoilleen.\n\nKun munkit olivat kerääntyneet illallisaterialle luostarin\nruokahuoneeseen ja keskusteluaiheena oli päivällä tapahtunut ihme,\nkysyi isä Petrukselta toinen niistä nuorista luostariveljistä, jotka\nhänen kanssaan olivat päivällä ryytimaassa työskennelleet:\n\n»Olisiko siis totta, että Pyhä Kristoforos on syntynyt tässä maassa?»\n\n»Ja kuinka se ei voisi olla totta?» lausui isä Petrus.\n\n»Mutta eikös hän ollut kotoisin Kanaanin maasta?» huomautti priiori.\n\n»Hm, myöhemmin syntyneissä legendoissa sanotaan kyllä niin, mutta,\nmikäli minä olen asiaa tutkinut, on se nimien sekottamisesta johtunut\nharhakäsitys», vastasi isä Petrus. »Esimerkiksi Pyhän Ansgariuksen\nelämäkerran kirjottaja, piispa Rimbertus, sanoo nimenomaan, että Pyhä\nKristoforos oli kotoisin kaukaisesta saaresta Pohjolassa, kynokefalein\neli caninaein kansasta. Ja ihan samanlaisen tiedonannon muistelen\njoskus nuoruudessani lukeneeni varhaisemmistakin Pyhän Kristoforoksen\nlegendoista.»\n\n»Tarkottaisivatko sitte nämä kynokefalit tai caninaeit suomalaisia?»\nkysyi priiori.\n\n»Selvästikin!» vastasi isä Petrus. »Kutsutaanhan tämän maan muinaisia\nasukkaita vielä nytkin pohjoisempana nimellä kainulaiset eli latinaksi\ncaninaei. Mutta tämä latinalainen nimenmuoto toi mieleen sanan canis,\nkoira, ja siitä sai etelämaalaisten parissa alkunsa usko, että täällä\nasui koiranpäällä varustettuja ihmisiä eli kreikkalaisella nimellä\nkynokefaleja. Näitä nimiä käyttävät suomalaisista Aithikos Istrialainen\nynnä muut varhaisemman ajan scriptores. Myöhemmin hämmennettiin nimi\ncaninaei yhteen kananealais-nimen kanssa ja alettiin niin muodoin\nuskoa, että Pyhä Kristoforos olisi ollut kotoisin Kanaanin maasta eli\nPalestiinasta, jossa meidän Herramme eli ja opetti.»\n\nTämä isä Petruksen sitova todistelu sai munkit täysin vakuutetuiksi ja\nihastuneena huudahti priiori:\n\n»Mikä suuri kunnia meille, että tämä jalo pyhimys on kotoisin meidän\nmaastamme. Kun me sen nyt tiedämme, niin meidän on kiiruusti hankittava\nluostariimme hänen veistokuvansa.»\n\nHetken kuluttua jatkoi hän:\n\n»Isä Petrus, sinä joka olet niin perillä pyhän kirkkomme opissa ja\nkirjotuksissa, kerro meille nyt illan kuluksi ja ylösrakennukseksi\nPyhän Kristoforoksen elämän juoksu, sillä meillä toisilla on hänestä\nsangen vajanaiset tiedot, kuten juuri nähtiin.»\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Hänen isänsä oli voimallinen metsästäjä, joka ensimäisten\nperhekuntien joukossa oli idästä saapunut tähän maahan, -- alotti isä\nPetrus kertomuksensa. Syntyessään oli hän itse jo yhtä vahva kuin\ntavalliset lapset kolmivuotiaina. Kun äiti kantoi tämän jättiläislapsen\nisän nähtäväksi, joka oli kauan ollut nyreissään siitä, että heille\nsiihen saakka oli syntynyt pelkkiä tyttäriä, huudahti tämä\näskensyntyneen käteen tarttuen: »Vihdoinkin mies!»\n\nJa siitä hetkestä oli hänellä nimenä Mies, jota hän kantoi aina siihen\nsaakka kunnes Herramme itse antoi hänelle uuden nimen. Kahdentoista\nvuotiaana oli hän jo täyden miehen mittainen ja taisteli isänsä\nrinnalla nahkapukimia ja kiviaseita käyttäviä jotuneita vastaan. Mutta\nennenkuin hän ehti saavuttaa viidettätoista ikävuottaan, tuhoutui hänen\nympäriltään koko perhe näissä taisteluissa ja Mies joutui yksin\nmaailmalle.\n\nKäyden seikkailusta seikkailuun ja taistelusta taisteluun kulkeusi hän\nvähitellen eteläisille maille, missä siihen aikaan hallitsivat\nmahtavimmat ruhtinaat. Hänestä, joka oli siinnyt ja kasvanut\ntaistelussa jättiläisiä vastaan ja jolle hänen pakanallinen isänsä oli\nlapsena syöttänyt karhun sydämen, oli itsestäänkin paisunut niin väkevä\njättiläinen, ettei häntä kyennyt voimain mittelyssä kukaan voittamaan.\nSen vuoksi ei hän suostunut palvelemaan muita kuin maailman\nvoimallisinta kuningasta.\n\nKun hän siis seikkailevien heimolaistensa ja varjaagien parissa tuli\nkerran Konstantinopoliin, jonka keisaria kaikki sanoivat maailman\nmahtavimmaksi hallitsijaksi, palkkautui Mies hänen henkivartiakseen ja\npalveli häntä järkkymättömällä uskollisuudella.\n\nKun keisari oli eräänä päivänä miehineen vuoristossa metsästämässä,\njuoksi hänen editseen ihmeellinen sysimusta hirvi. Viitaten Miehen\nseuraamaan itseään kannusti keisari hevostaan ja lähti ajamaan sitä\ntakaa. Koko päivän seurasivat he tuon merkillisen eläimen kintereillä.\nJa kun he vihdoin auringon laskiessa saavuttivat sen vuoriston\njylhimmässä osassa, muuttui se yhtäkkiä heidän silmäinsä edessä\npaholaiseksi. Silloin kalpeni keisari, horjahti satulassaan ja tehden\nhätäisen ristinmerkin käänsi hevosensa pakoon.\n\nTämän nähdessään huusi Mies ihmeissään:\n\n»Mitä, pelkäätkö sinä, valtias, tuota?»\n\nMutta pelästynyt keisari huusi hänelle ainoastaan:\n\n»Pois, joutuin pois täältä!»\n\nSilloin sanoi Mies:\n\n»Sinä et siis olekaan mahtavin mies maailmassa, koska pelkäät tuota?\nHyvä, saatettuani sinut seuralaistesi luokse luovun minä oitis\npalveluksestasi ja palaan hänen luokseen.»\n\nJa kauhistunut keisari kuuli takaansa paholaisen pilkallisen\nvoittonaurun.\n\nSaatettuaan keisarin muun metsästysseurueen luokse, luopui Mies\nsanojensa mukaan hänen palveluksestaan ja palasi vuoristoon etsimään\npaholaista. Hän löysi hänet äskeiseltä paikalta ja tarjoutui kohta\nhänen palvelukseensa. Mielihyvin otti paholainen hänen tarjouksensa\nvastaan ja kontrahti tehtiin. Mies sai tehtäväkseen hävittää kirkkoja\nja tuhota luostareita.\n\nSamalla järkkymättömällä uskollisuudella kuin ennen keisaria, palveli\nhän nyt paholaista. Suurilla kallionlohkareilla pommitti hän väsymättä\nkirkkoja ja hätä ja valitus täytti laaksot, sillä luhistuneet\nkirkonmuurit ja raiskatut luostaripuutarhat osottivat, missä\njättiläinen Mies oli liikkunut.\n\nVälistä, kun hän yksinään kiipeili vuorilla ja antoi silmäinsä liukua\nyli äärettömäin metsien, joiden keskellä pilkotti järviä tai luikerteli\nvirtoja hopeisina nauhoina, hiipi hänen sydämeensä murheellinen kaiho\nja hän ikävöitsi kaukaisen syntymämaansa metsiä. Mutta hän oli\nluonteeltaan uskollinen ja lupauksensa pitäen palveli hän edelleen\npaholaista.\n\nKun he eräänä päivänä, uusia hävityksiä suunnitellen, kulkivat\npaholaisen kanssa pitkin vuoripolkua, kohtasivat he tienoheen\npystytetyn pylvään, johon paimenten suojaksi oli kiinnitetty\nyksinkertainen ristiinnaulitunkuva. Sen nähdessään kalpeni paholainen,\nvetäytyi säikähtyneenä takaisin ja poikkesi syrjään polulta.\n\n»Mitä nyt, valtias, pelkäätkö sinä tuota?» huudahti hämmästynyt Mies.\n»Kuka hän sitten on?»\n\n»Etkö tiedä, sehän on ristiinnaulittu Kristus, minun pahin\nvihamieheni!» huusi paholainen hampaitaan kiristellen.\n\n»Hän on siis sinua mahtavampi, koska sinä pelkäät häntä», lausui Mies.\n\nMutta vältellen vastasi paholainen:\n\n»Hän on juuri se, jonka vahingoksi me hävitämme kirkkoja ja\nluostareita.»\n\n»Hyvä, minä luovun tästä hetkestä lähtien sinun palveluksestasi ja\nlähden etsimään Kristusta, jota sinä pelkäät», ilmotti Mies, »sillä\nminä tahdon palvella ainoastaan kaikista mahtavinta.»\n\nJa kontrahdin rikkoen jätti hän siihen paholaisen palvelemisen sekä\nlähti etsimään Kristusta.\n\nKauan kierteli hän maita ja kyseli ihmisiltä Kristusta. Kukaan ei\ntiennyt neuvoa, missä Kristus oli, mutta Mies jatkoi yhä etsintäänsä,\nsillä hän oli luonteeltansa myöskin sangen itsepintainen.\n\nKerran hän sitten, laajan metsäisen tienoon halki vaeltaessaan, osui\nuupuneena yksinäisen erakon majalle.\n\n»Voitko sinä, vanhus, joka näytät niin viisaalta ja paljon kokeneelta,\nneuvoa minulle missä saa tavata Kristuksen?» kysyi hän erakolta.\n\n»Kyllä, sillä minä olen yksi hänen vähäisimmistä palvelijoistaan»,\nvastasi erakko.\n\nTämän kuultuaan ihastui Mies suuresti ja tiedusteli edelleen, mistä hän\nlöytäisi Kristuksen.\n\n»Häntä löytääksesi ei sinun, poikani, tarvitse ottaa askeltakaan, sillä\nhän on kaikkialla läsnäoleva», sanoi erakko.\n\nTätä ei Mies kuitenkaan käsittänyt, vaan kysyi epäröiden:\n\n»Mutta onhan hän mahtavin ruhtinas maan päällä?»\n\n»On kyllä, sillä hän on maan ja taivaan herra», vastasi erakko.\n\n»Niin, minä uskon sen, sillä minä olen nähnyt paholaisen peljästyvän\nhänen kuvansa edessä», sanoi Mies. »Ja nyt minä tahtoisin päästä hänen\npalvelukseensa.»\n\nNähdessään hänen yksinkertaisen ja lujan uskonsa, opetti erakko\nvieraalleen enemmän Kristuksesta ja vei hänet sitten lähteen luokse\nsekä kastoi.\n\n»Neuvo nyt minulle, kuinka minun on palveltava uutta herraani», pyysi\nMies kasteen jälkeen.\n\n»Aivan kuten minäkin», vastasi erakko, »paastoten, rukoillen ja\nvalvoen.»\n\nSilloin ojensi Mies suoraksi kahdentoista jalan mittaisen vartensa ja\nhuudahti:\n\n»Mutta katsohan minua ja päätä itse, voinko minä mitenkään paastota --\nminä, joka tarvitsen nälkääni kokonaisen lampaan. Ja valvominen on\nminulle aivan yhtä työlästä enkä minä myöskään pysty rukoilemaan. Ei,\nneuvo minulle jotakin muuta.»\n\nTämän kuullessaan tuli erakko murheelliseksi opetuslapsensa tähden ja\nvaipui mietteisiinsä. Mutta muistaessaan hänen lujan uskonsa ja hartaan\nhalunsa palvella Kristusta, kirkastui hänen katseensa jälleen ja hän\nlausui:\n\n»Niin, eiväthän kaikki perheen palvelijat palvele isäntäänsä samaa\ntyötä tehden. Nyt, poikani, tiedän työn, joka soveltuu sinulle ja on\nsamalla otollinen herrallemme Kristukselle. Tule ja seuraa minua.»\n\nErakko vaelsi Miehen edellä, kunnes tie päättyi leveän ja vuolaan\nvirran äyräälle.\n\n»Katsohan», lausui erakko, »tätä tietä myöten kulkee paljon hurskaita\npyhiinvaeltajia ja heidän on sangen työlästä päästä tämän vaarallisen\nvirran yli ja monta heistä on saanut surmansa sen vuolteissa. Asetu\nsinä tähän asumaan ja auta heitä virran yli. Siten tulevat sinun\njättiläisvoimasi parhaiten käytetyiksi Kristuksen palvelukseen.»\n\nMies suostui erakon esitykseen ja jäi lautturiksi virralle.\nUskollisesti palveli hän näkymätöntä herraansa, kantaen vuodesta\nvuoteen jättiläishartioillaan köyhiä pyhiinvaeltajia yli virran.\n\nMutta kun toisinaan ei päiväkausiin ilmestynyt ketään ylitse autettavia\nja Mies istui yksinään virran äyräällä, tuijottaen laineisiin, jotka\nkaukaa tullen vierivät toiseen kaukaisuuteen, hiipi jälleen hänen\nsydämeensä raskas kaiho ja ikävä kaukaiseen syntymämaahansa, jossa\nhänen varhaisin kotinsa oli ollut samanlaisen virran äyräällä. Mutta\nuskollisena pysyi hän nytkin kutsumiselleen ja odotti vielä kerran\nsaavansa nähdä herran, jota hän palveli.\n\nEräänä päivänä ilmestyi sitten rannalle hänen edellinen herransa,\npaholainen, ja aikoi pilkata hänen nykyistä tointansa.\n\n»Kuinka sinä palvelet olentoa, jota et ole koskaan nähnyt ja joka ei\nkertaakaan saavu luoksesi maksamaan sinulle palkkaasi» puhui se.\n»Töistähän sinun oli minun palveluksessani, jolloin sinulla oli\ntilaisuus saada kultaa ja mainetta niin paljon kuin halusit.»\n\n»Nykyiseltä herraltani saan minä palkan kuoltuani», vastasi Mies, »ja\nsitäpaitsi hentoisin minä palvella häntä ilman palkkaakin, koska hän on\nmaailman voimallisin ruhtinas.»\n\n»Voimallisin ruhtinasko sellainen, jota ei koskaan eikä missään näe?»\njatkoi paholainen. »Minä uskon, ettei häntä niin ollen ole lainkaan\nolemassa, vaan kaikki tyyni on tuon hupsun erakon aivoissa syntynyttä\nhouretta.»\n\n»Kyllä hän on olemassa, sillä minä olen nähnyt sinun itsesi kalpenevan\njo hänen pelkän kuvansa edessä», vastasi Mies vakaisesti.\n\nTämän kuultuaan suuttui paholainen hirveästi ja lähti kirouksia syytäen\nhänen luotaan.\n\nMutta kohta hänen mentyään ilmestyi rannalle vähäinen lapsi, joka\ntahtoi päästä toiselle rannalle. Hellävaroen asetti Mies hänet\nolkapäälleen ja lähti sauvallaan itseään tukien kahlaamaan virran yli.\nMutta joka askeleella lisääntyi lapsen paino ja keskivirralle\nehdittyään painui Mies kumaraan hänen allaan. Kuta lähemmäs toista\nrantaa hän pääsi, sitä raskaammaksi kävi lapsukainen hänen\nhartioillaan. Lähelle vedenpintaa painuneena ponnisteli hän läähättäen\neteenpäin ja kerran luuli hän jo vaipuvansa virran vuolteisiin.\nViimeiset voimansa ponnistaen pääsi hän vihdoin lopen uupuneena\nrannalle.\n\n»Mikä ihmeellinen paino sinussa, lapsukainen, on, kun kokonaan uuvutit\nminut, jättiläisen?» huoahti hän taakkansa rannalle laskien.\n\nSilloin lausui lapsi hämmästyneelle saattajalleen:\n\n»Miksi ihmettelet minun painoani, sillä maailman syntitaakka lepää\nminun hartioillani. Minä olen se, jota sinä nämä vuodet olet niin\nuskollisesti palvellut.»\n\nSamassa muuttui lapsi täysikasvuiseksi mieheksi, jonka käsissä ja\njaloissa oli naulanreiät sekä kylessä avoin haava.\n\n»Ja tästä lähin», jatkoi Kristus, »ei sinua enää pidä kutsuttaman\nMieheksi, vaan sinun nimesi olkoon Kristoforos, se on niin paljon kuin\nKristuksen kantaja.»\n\nJa siunaten ojensi hän kätensä polvistuneen Kristoforoksen yli sekä\nhäipyi näkyvistä.\n\nMutta suuri onni ja autuus täyttivät Kristoforoksen sydämen ja entistä\nsuuremmalla uskollisuudella ja hartaudella palveli hän sen jälkeen\nherraansa ja laajalle levisi maine hänen hurskaudestaan.\n\nNiihin aikoihin hallitsi siinä maakunnassa jumalaton maaherra nimeltä\nDagnus. Hän alkoi kadehtia Kristoforosta, jonka nuhteettomuutta kaikki\nylistivät ja tekosyytösten nojalla otatti hän hänet kiinni sekä sulki\ntyrmään. Saadakseen hänet suistetuksi siveyden tieltä, lähetti hän\nvankihuoneeseen toinen toistaan kauniimpia neitoja viettelemään\nKristoforosta. Mutta vanki ei horjunut, vaan käännytti sen sijaan\nhurskaudellaan viettelijänsäkin totiseen Kristuksen tuntemiseen.\n\nTästä kiihtyi Dagnuksen viha entistä suurempaan vimmaan. Hän ruoskitti\nKristoforosta hehkuvilla rautaraipoilla ja istutti hänet tuliseksi\nkuumennettuun rautatuoliin, mutta mikään ei saanut hänen uskoaan\nhorjumaan. Päinvastoin kääntyivät hänen piinaajansa toinen toisena\njälkeen, päästäkseen osallisiksi samasta uskosta.\n\nSilloin tuotatti Dagnus Kristoforoksen huvilinnansa puistoon, jossa hän\npiti juhlaa jumalattomain vierastensa kanssa, aikoen häntä rääkätä\nkaikkien näiden läsnäollessa. Kristoforos sidottiin puuhun ja Dagnus\nkäski taitavimman jousimiehensä nuolilla naulita vangin jäsen jäseneltä\npuuhun. Mutta Kristoforoksen rinnalla seisoi muille näkymätönnä pyhä\näiti ja ensimäinen nuoli, jonka jousimies ampui, kilpistyi vankia\nvahingoittamatta takaisin ja puhkasi Dagnukselta silmän. Tämän\nnähdessään tarjosi Kristoforos päänsä, että hänen verellään\nparannettaisiin maaherran silmä. Hänet mestattiin ja kohta kun hänen\nverellään siveltiin puhjennutta silmää, parani se ennalleen.\n\nNiin kärsi ensimäinen kristitty suomalainen marttyyrikuoleman. Hänet\notettiin pyhimysten joukkoon ja varsinkin merimiehet ja sepät pitävät\nhäntä suojelijanaan ja esirukoilijanaan.\n\nHetken vaiti oltuaan lopetti isä Petrus kertomuksensa näin:\n\nNyt on Pyhä Kristoforos veistokuvan muodossa palannut takaisin\nsynnyinmaahansa ja nähdessään, että tännekin on jo pystytetty\nKristuksen kirkkoja, kirkasti hymy kuvapatsaan kasvoja.\n\n\n\n\nKohtalon kourissa.\n\n\nHeikin messuksi v. 1351 saapui Turkuun muun muassa eräs hollantilainen\nlaiva. Kohta kun se oli asettunut Aurajokeen, kuoli muuan\nlaivamiehistä, joka tulomatkalla oli sairastunut. Laivuri salasi hänen\nkuolemansa ja heitätti ruumiin yöllä virtaan. Mutta seuraavana päivänä\nkohosi se pinnalle ja kellui joella kaikkien nähtävänä. Se oli pahasti\nturvonnut ja se oli täynnä paiseita ja mustia pilkkuja.\n\nSamana päivänä sairastui eräs porvarinrenki, joka isäntänsä puolesta\noli ollut hakemassa tavaroita hollantilaisesta laivasta. Hän sai\nankaroita ylenannatuskohtauksia, kainaloihin ja polviin nousi kipeitä\npaisumia ja kaikkialle ihoon ilmestyi samanlaisia mustia pilkkuja kuin\njoessa nähdyllä ruumiilla. Parin päivän kuluttua hän kuoli, mutta sitä\nennen oli naapuritalossa ilmestynyt samanlaisia taudinoireita.\n\nMusta surma oli siis saapunut Suomeen ja ihmiset valtasi hätä ja\nkauhistus.\n\nSiitä oli jo paljon aikaisemmin saapunut viestejä Suomeen. Sillä vuosia\nsitten se oli tullut Aasiasta Etelä-Europaan ja sanansaattajinaan\nmaanjäristykset ja katovuodet oli se kulkenut maasta maahan, siirtyen\nhiljalleen mutta varmasti pohjoista kohti. Viimeisinä vuosina se oli\nraivonnut Saksassa, Norjassa ja Ruotsissa. Kolmella neljänneksellä\nolivat ihmiset vähentyneet kaikissa maissa missä se oli vieraillut ja\nkokonaisia pitäjiä kerrottiin Ruotsissakin tulleen autioiksi, niin että\nkirkkojen kynnysten edessä rehottivat jo pajupensaat.\n\nJa nyt tuo hirveä vieras oli vuorostaan saapunut Suomeen!\n\nTähän aikaan oli Pyhän Olavin luostarissa Turussa saarnaajaveli nimeltä\nTuomas. Hän oli ollut aina hiljainen ja itseensäsulkeutunut mies. Kun\nulkomailta oli saapunut viestejä suurista vitsauksista, oli hän\npukeutunut karvapaitaan, alkanut paastota ja ruoskia itseään sekä\njulistaa viimeisen ajan tulemista. Tätä hän oli tehnyt jo vuosikausia,\nantaen tukkansa ja partansa kasvaa pitkäksi ja muuttuen alituisesta\npaastoamisesta laihaksi kuin luuranko. Toiset pitivät häntä\nheikkomielisenä, mutta toiset hurskaana Jumalan miehenä.\n\nKun toinen mustan surman uhri oli kuollut ja säikähtynyt markkinakansa\nvarustausi kiiruusti hajaantumaan tästä kovanonnen kaupungista,\nilmestyi Tuomas Luostarimäen korkeimmalle kukkulalle ja kädet kaupungin\nyli ojennettuna huusi:\n\n»Neljäs sinetti on avattu ja katso, hiirenkarvainen orhi on lähtenyt\nmaata kiertämään, ja joka sen päällä istuu, sen nimi on kuolema, ja\nhelvetti noudattaa häntä ja hänelle on annettu voima tappaa neljättä\nosaa maan päältä. Sillä se suuri hänen vihansa päivä on tullut ja kuka\nvoi pysyä!»\n\nKauhistuneina löivät ihmiset rintoihinsa, ja toisten kiiruhtaessa pois\nkaupungista, riensivät toiset kirkkoon, jossa Pyhän Henrikin luut oli\nasetettu kansan suudeltavaksi ja jossa itse piispa suoritti\nesirukouksia.\n\nMutta Tuomas jätti tämän jälkeen luostarin ja lähti maakuntaan\njulistamaan viimeisen ajan saapumista. Mustaan dominikaanikaapuun\nverhottuna kulki tuo pörröinen, luurangoksi laihtunut munkki, jonka\nsisään painuneet silmät hehkuivat kuin hiilet, mustan surman\nedelläkävijänä kylästä kylään, saarnaten noiden ilmestyskirjan sanojen\njohdosta ja kehottaen ihmisiä pikaiseen katumukseen ja parannukseen. Ja\nkaikkialla valtasi ihmiset suuri hätä ja joukottain riensivät he\npappien luokse tunnustamaan syntejään sekä kantoivat uhrikynttilöitä\nPyhälle Henrikille, Pyhälle Uotille ja Erikille. Toiset tekivät suuria\nuhri- ja pyhiinvaelluslupauksia, toiset turvautuivat samalla kertaa\nsekä pyhimyksiin että vanhoihin esi-isäin taikoihin ja muutamat\npakenivat perheineen erämaihin, jättäen talonsa autioiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDominus Henricus, Hauhon seurakunnan kirkkoherra, oli juuri lopettanut\niltamessun ja astui ulos kirkosta kanttorin seurassa, sillä muita\nkuulijoita ei hänellä arkipäiväin iltamessussa tavallisesti ollut.\nTaivaalle oli kohoamassa synkkä ukkospilvi, josta leimahteli\nmonipolvisia salamoita. Kirkkoherra hyvästeli kanttorin ja riensi\nnopeasti pappilaan. Suljettuaan ikkunaluukut sytytti hän kynttilän ja\nperhe asettui illallispöytään, samalla kun ulkona puhkesi valtavan\njyrinän säestämä rankkasade.\n\nMutta kuta ankarammin myrsky pauhasi ulkopuolella, sitä kotoisemmalta\nja viihdykkäämmältä tuntui sisällä papin tuvassa.\n\nKynttilä valaisi siistiä huonetta jykevine uuneineen, avarine\nuudinsänkyineen, astiahyllyineen ja nurkkaan ripustettuine\nristiinnaulitunkuvineen. Herra Henrik oli vasta kolmekymmenviisivuotias\nmies, joka eli onnellisena perheensä keskellä ja sovussa seurakuntansa\nkanssa. Hänellä oli kaksi kirkassilmäistä poikaa ja pieni tyttö, joista\noli vaikea sanoa, olivatko he enemmän isän vai äidin näköisiä, sillä\nmolemmat vanhemmat muistuttivat siinä määrin toisiaan, että heitä olisi\nouto luullut sisaruksiksi -- seikka, jonka ihmiset sanoivat todistavan\nheidän avioliittonsa onnellisuutta.\n\n»Hyvä Jumala, minkälainen ilma siellä nousi!» sanoi vaimo ja teki\nristinmerkin.\n\n»Onkin ollut koko kesän niin tukala helle», huomautti siihen\nkirkkoherra. »Mutta hyvän vuoden me saamme, elleivät rukiit nyt mene\nkovin pahasti lakoon.»\n\n»Suokoon Jumala, että tulisi leipää, sillä onhan meillä ollut peräkkäin\nkaksi huonoa vuotta. Viime kesänä turmelivat loppumattomat sateet\nviljan ja sitä edellisenä pani halla. Mutta mitä tuo on, eihän sinua\nvain tultane tällaisella ilmalla jonkun kuolevan luokse hakemaan?»\nkeskeytti vaimo puhelunsa, kun oven takaa kuului voimakas kolkutus.\n\nKirkkoherra meni avaamaan ovea ja tupaan astui läpimärkä\nsaarnaajamunkki, jonka kaapu oli vyötetty nuoranpätkällä ja jonka vettä\nvaluva tukka ulottui harteille.\n\nSe oli veli Tuomas, joka kiertomatkallaan oli nyt saapunut Hauholle.\n\n»Pax tecum, frater!» tervehti hän käheällä äänellä, herra Henrikin\ntoivottaessa hänelle Jumalan rauhaa.\n\nTultuaan kynttilän valopiiriin pysähtyi munkki ja tuijotti hetken\nääneti perheenäitiä ja lapsia, joista nuorin valmistausi purskahtamaan\nitkuun, nähdessään tuon kummitusmaisen vieraan. Sitten viittasi munkki\nluisevalla ja koukkuisella sormellaan äitiä ja kysyi kirkkoherralta:\n\n»Onko tuo sinun vaimosi?»\n\nHämilleen joutuen nyökkäsi herra Henrik myöntävästi, minkä jälkeen\nmunkki osotti sormellaan lapsia ja kysyi:\n\n»Ja nuo sinun lapsiasi?»\n\nHerra Henrik teki jälleen myöntävän eleen, minkä jälkeen munkki ojensi\nkätensä ylös ja äänensä korottaen lausui:\n\n»Voi sinua, sinä Belialin pappi, joka elät saastaisessa liitossa Eevan\ntyttären kanssa, vaikka tiedät, että se on kielletty kirkon\npalvelijalta. Sinun uppiniskaisuutesi takia on tätäkin seurakuntaa nyt\nkohtaava Jumalan viha. Sillä tiedä, että minun jälessäni kulkee se,\njoka ratsastaa hiiren karvaisella orhilla ja jonka nimi on kuolema.\nMusta surma liikkuu Suomessa ja jumalattomain suiden pitää parkumaan.\nAja nopeasti pois ne, joiden kanssa sinulla ei ole lupa elää yhdessä ja\ntee pikainen parannus, että sielusi pelastettaisiin!»\n\nTämän sanottuaan kääntyi munkki ja palasi myrskyiseen yöhön.\n\n»Pyhä Jumalan äiti, siinä me nyt taas olemme!» huudahti vaimo\nepätoivoisesti ja purskahti itkuun.\n\nLapset katsoivat hätääntyneinä toisesta toiseen ja alkoivat sitten\nomalla itkullaan säestää äitiä.\n\nHerra Henrik oli munkin sanoista tyrmistynyt aivan sanattomaksi. Mutta\nnähdessään vaimonsa ja lastensa itkevän, koetti hän ryhdistää itseään\nja huolettomuutta tavotellen lausui hän:\n\n»Mitä varten, äitiseni, otat noin vakavasti tuon maankiertäjän sanat!\nNäithän, ettei hän ollut täysijärkinen, vaan ylettömäin paastojen ja\nitsekidutusten hullaannuttama poloinen. Mitä sellaisen puheista!»\n\n»Niin, mutta tiedäthän hyvin, ettei tuo höperö ole ainoa, joka\ntuomitsee meidän yhdyselämämme», nyyhkytti vaimo. »Olen huomannut samaa\nmonen seurakuntalaisemmekin käytöksessä, vaikk'eivät he olekaan mitään\npuhuneet.»\n\n»Hm, sinä liiottelet varmaankin, sillä en minä ainakaan ole mitään\nhuomannut», koetti kirkkoherra tyynnyttää vaimoaan, vaikka hän itsekin\noli kyllä ollut seurakuntalaistensa käytöksessä samaa huomaavinaan.\n\n»Ja eikö hän puhunut jotakin mustasta surmasta, että se liikkuu jo\ntäällä meidänkin maassa?» jatkoi vaimo.\n\n»Taisipa puhua, mutta siitä tuskin on meille mitään vaaraa, jos se nyt\nsolisikin Suomeen tullut, sillä elämmehän me täällä siksi syrjässä»,\nvastasi kirkkoherra.\n\nItse asiassa häntä ei musta surma huolettanut siinä määrin kuin heidän\navioliittoasiansa. Aina viime vuoteen saakka oli hän elänyt onnellisena\nperheensä keskellä, mutta sitten oli yhtäkkiä hänen kuten muidenkin\npappien kotoinen elämä tullut perustuksiaan myöten järkytetyksi. Sen\nolivat saaneet aikaan piispan julkaisemat, pappien naimattomuutta\nkoskevat statuutit.\n\nJo satakunta vuotta sitten, Skeningen kirkolliskokouksessa, oli\nsäädetty selibaatti eli pappien naimattomuus pohjoismaissa. Kauan oli\nsitä vastustettu Ruotsissa, ja Suomessa olivat papit näihin saakka\neläneet vanhan tavan mukaan avioliitossa. Niin oli herra Henrikkin\npapinvirkaan päästyään nainut nuoruutensa rakastetun ja viettänyt hänen\nkanssaan onnellista yhteiselämää. Mutta nyt oli piispa Hemming ryhtynyt\ntarmokkaasti toteuttamaan näihin saakka laiminlyötyä selibaattia. Viime\nvuonna oli hän antanut ulos statuuttinsa ja ympäri maan oli hänen\npuolestaan kiertänyt kaksi kaniikkia ilmottamassa papeille, että\nniiden, jotka olivat naimisissa, tuli ennen vuoden loppua erota\nperheistään ja toimittaa ne pitäjän alueelta pois, jottei kirkon\nomaisuus tulisi heidän kauttaan haaskatuksi. Poikkeusta ei sallittu\nkenenkään suhteen ja kaniikit olivat lisäksi ilmottaneet, että he\nseuraavan vuoden alussa käyvät tarkastamassa, onko määräys pantu\ntoimeen.\n\nKuin salama oli tämä toimenpide iskenyt moneen rauhaisaan pappilaan,\naiheuttaen kaikkialla surua ja epätoivoa. Mutta käskyä oli viran\nmenettämisen uhalla noudatettava. Vuoden loppuun oli herra Henrik\npitänyt perheensä kotona ja vienyt sitten vaimonsa ja lapsensa\nViipuriin vanhempainsa luo. Haikea oli ollut ero ja isä oli luvannut\nkäydä heitä tervehtimässä niin usein kuin siihen tilaisuutta tarjoutui.\nSitten hän oli palannut Hauholle autioksi jääneeseen pappilaansa,\nhoitaakseen paimenvirkaansa.\n\nSe oli ollut onnetonta aikaa. Koti, jossa nyt askaroi vieras\nemännöitsijä, oli tuntunut kylmältä ja kolkolta. Poissa oli kodin\nviihdyttäjä, hellä puoliso, ja vaienneet olivat lasten äänet ja tästä\nkaikesta olivat hänen voimakkaat perhevaistonsa suunnattomasti\nkärsineet. Hän oli viettänyt unettomia öitä, laihtunut ja kalvistunut.\nLopulta oli hänen ikävöimisensä käynyt ihan sietämättömäksi, ja silloin\nhän oli päättänyt noutaa perheensä takaisin, tuli mitä tuli. Hän oli\nkuullut toistenkin virkaveljiensä tavalla tai toisella rikkoneen\npiispan ankaria määräyksiä ja se oli rohkaissut häntä päätöksessään.\nEliväthän he sitä paitsi täällä Hauholla siksi syrjässä, että hänen\nselibaatinrikkomuksensa saattoi hyvinkin jäädä huomaamatta. Ja jos\npiispa tai tuomiokapitulin jäseniä milloin tulisi tarkastusmatkalle,\nniin saattoihan hän siksi aikaa toimittaa perheensä syrjään.\n\nKevättalvella hän oli tuonut perheensä takaisin. Sen jälkeen oli hän\nelänyt taas tyytyväisenä ja koti oli tuntunut jälleen kodilta, kun sen\npiirissä liikkui kaikesta huolehtiva perheenäiti ja kun huoneet\nkaikuivat raikkaista lasten äänistä. Hän oli nukkunut yönsä\nrauhallisesti ja väri oli jälleen palannut hänen kasvoilleen.\n\nKuitenkaan ei hän tuntenut perheonneaan enää täysin eheäksi. Piispan\nstatuutit olivat edelleen olemassa ja niiden noudattamista valvoi\nkirkon esimiehen ankara silmä. Se heitti alati uhkaavan varjon hänen\nkotielämänsä yli. Sen lisäksi oli seurakuntalaisissakin alkanut ilmetä\nnyreämielisyyttä. He olivat tietysti saaneet hekin tietoonsa, mitä\npiispa oli säätänyt pappien naimattomuudesta. Piispa oli heille Jumalan\nsijainen ja sen rikkominen mitä hän sääti, oli raskas synti. Heidän\npappinsa oli nyt asettunut piispan säätämisiä vastaan ja siitä saattoi\nkoitua Jumalan rangaistus ei ainoastaan papille, vaan koko\nseurakunnallekin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra Henrik oli nukkunut yönsä huonosti ja vielä enemmän olivat hänen\nvaimoaan vaivanneet huolettavat ajatukset ja kaiken karvaiset\nlevottomat unet. Ainoastaan lapset olivat iloisia ja virkkuja, kuten\ntavallista, eivätkä näyttäneet enää muistavankaan illallista ikävää\nkohtausta. He kirmailivat pihanurmella, yhtä huolettomina kuin\npääskyset, jotka sirosti kaarrellen tuijailivat pihan yllä. Tänään\nolikin harvinaisen herttainen ja raikas ilma, kuten aina ukkossateen\njälkeen.\n\nHerra Henrik oli aamiaisen syötyään käynyt katsomassa ruispeltoaan ja\nistui nyt päiväpaisteessa kuistilla, seuraten alakuloisin ilmein\nlastensa leikkiä. Hänen vaimonsa ruokki kanoja pihatossa ja kaikki oli\nsiis näköjään niin kesäisen leppeätä ja rauhallista kuin koskaan.\n\nMutta kun hän hetkisen kuluttua irrotti katseensa tästä kotoisesta\ntaulusta ja antoi sen kiertää ympäristöä, näki hän kirkon luona\nmiesjoukon, joka läheni pappilaa. Ikävät aavistukset täyttivät hänen\nmielensä, kun hän näköjään rauhallisena istui paikallaan ja odotti\ntulijoita.\n\nMiehiä oli parisenkymmentä. He olivat uhkaavan ja synkän näköisiä ja\nuseimmat heistä olivat asestettuja. Pihaan tultuaan pysähtyivät he\ntiheänä ryhmänä lähelle kuistia ja joukosta astui esiin pitkäpartainen\nja iäkäs talonpoika. Keihääseensä nojautuen puhui hän:\n\n»Koska sinä, kirkkoherra, vastoin piispan määräystä asut yhdessä\nperheesi kanssa, niin olemme me tulleet tänne vaatimaan, että sinun on\ntoteltava piispaa ja erottava perheestäsi. Me olemme kuulleet, että\nmusta surma on jo meidänkin maassamme liikkeessä ja me emme tahdo, että\nJumala tuhoaa pitäjämme sinun uppiniskaisuutesi takia. Toimita siis\nheti perhe pois luotasi, jos mielit elää rauhassa kanssamme.»\n\n»Muutoin poltamme me pappilan perustuksiaan myöten», lisäsi johtajan\nsanoihin uhkaava ääni miesjoukosta.\n\nHerra Henrik nousi paikaltaan ja ääni kiihtymyksestä väristen vastasi:\n\n»Miltä teistä itsestänne tuntuisi, jos teitä kotinne polttamisen uhalla\nkäskettäisiin eroamaan vaimostanne ja lapsistanne? Minun avioliittoni\non solmittu Jumalan edessä ja mitä Jumala on yhteen liittänyt, sitä ei\nihmisten pidä erottaman, sanoo pyhä kirja. Kuinka te siis uskallatte\nsekaantua Jumalan tuomiovaltaan ja tulla sielunpaimenenne luo\nesittämään niin julmia vaatimuksia?»\n\nKun kukaan miehistä ei pitänyt kiirettä tähän vastaamaan, jatkoi hän:\n\n»Enkö minä ole aina elänyt sovinnossa teidän kanssanne ja ollut valmis\nyöllä ja päivällä täyttämään paimenvirkani vaatimukset? Olenko minä\nkieltänyt keneltäkään sakramenttia, sortanut köyhiä tai kiskonut\nliikoja kymmenyksiä?»\n\nNäiden kysymysten johdosta nolostuivat miehet huomattavasti, kunnes\njoukon johtaja otti jälleen puheenvuoron ja lausui:\n\n»Se on kyllä totta, että sinä olet aina menetellyt kohtuullisesti\nmeidän kanssamme, emmekä me sinua muusta syytäkään kuin siitä, että\nsinä et ole totellut piispan käskyä. Emme me yksinkertaiset miehet\ntunne pyhää kirjaa, vaan pidämme kiinni siitä, että mitä piispa sanoo\ntai päättää, se on oikein. Siinä me pysymme ja vaadimme sinua\nkiiruimmiten tekemään, mitä piispa on käskenyt, sillä muutoin meitä\nkaikkia uhkaa perikato.»\n\nPiispan määräykseen vetoaminen sai kirkkoherran sanattomaksi.\nMasentuneena ja vaieten loi hän katseensa alas, minkä johdosta\nmiesjoukon uhka kohosi ennalleen. Johtaja lausui vielä:\n\n»Ylihuomenna me tulemme takaisin ja jos silloin tapaamme täällä vielä\nkaikki ennallaan, niin silloin ryhdymme me enempään.»\n\n»Poltamme pappilan perustuksiaan myöten!» lisäsi äskeinen uhkaava ääni.\n\nTämän jälkeen lähti miesjoukko pihasta.\n\nHerra Henrik tirkisteli sekavin tuntein heidän jälkeensä ja astui\nsitten tupaan, jonne hänen vaimonsa oli lasten kanssa vetäytynyt. Vaimo\noli kuullut kaikki ja jakkaralle vaipuneena itki hän ääneensä.\n\n»Tämä on kaikki sen munkki-hullun työtä!» virkahti Herra Henrik jotakin\nsanoakseen ja istui neuvotonna vaimonsa viereen.\n\n»Tyynnyhän nyt, äitiseni, en minä jätä. teitä kenen hyvänsä\nuhkauksista», koetti hän tätä lohduttaa.\n\n»Mutta nehän uhkasivat polttaa kotimme», vaikeroi vaimo.\n\n»Sitä he toki varovat tekemästä!» vastasi mies.\n\nSen hän sanoi ainoastaan vaimoaan tyynnyttääkseen, sillä miesten\nuhkaavasta käytöksestä tiesi hän, että he lähenevän mustan surman\npelottamina olivat valmiit mihin tahansa.\n\nHetken kuluttua kohotti hän painuneen päänsä ja lausui:\n\n»Meidän on viisainta väistyä, ainakin toistaiseksi. Lähdemme jälleen\nViipuriin, ja ellemme enää voi yhdessä elää täällä Hauholla, niin\njätämme sen kokonaan. Minä opettelen isäni ammatin ja rupean porvariksi\nViipurissa. Silloin meitä ei voi kukaan enää pakottaa erilleen.»\n\nNämä kirkkoherran sanat tyynnyttivät ja rohkaisivat vaimoa. Hän kuivasi\nkyyneleensä ja vastasi:\n\n»Lähtekäämme jo huomispäivän kuluessa, sillä minä en voi täällä enää\nviettää levollista hetkeä.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvissä ajoin seuraavana päivänä oli perhe matkavalmiina. Pappilassa\noli kaksi hevosta ja niistä seurasi toinen matkalle lähtijöitä. Sen\nselkään sälytettiin tarpeellisimmat mukaan otettavat tavarat sekä kaksi\nnuorinta lasta. Isä ja äiti sekä vanhin poika saivat suorittaa matkan\njalkaisin. Renki ja palvelijatar jäivät pappilaan pitämään huolta\nkarjasta sekä korjaamaan eloja. Talvikelillä aikoi sitten kirkkoherra\nkäydä hakemassa muun omaisuutensa Viipuriin.\n\nNiin lähti tämä aikakauden tylyn katsantokannan vainoama, kodistaan\nhäädetty perhe vaivaloiselle matkalleen, isän taluttaessa hevosta ja\näidin sekä vanhimman pojan astellessa hänen rinnallaan.\n\nKaikkialle olivat jo viestit levinneet mustan surman tulosta ja\npeljästyneinä kyselivät ihmiset toisiltaan, mitä heidän tuli tehdä\nhenkensä pelastaakseen. Pari päivää matkalla oltuaan yöpyivät\npakolaisemme myöhään illalla erääseen taloon Hollolassa. Kun aamulla\nnoustiin levolta, jäi yksi talon miehistä vuoteelleen valittaen ja\nvääntelehtien. Hänen ihossaan näkyi tummia pilkkuja: mustan surman\nkaameat merkit.\n\nPeljästyneinä kiiruhtivat silloin matkalaisemme taipaleelle.\n\nMutta ennenkuin he ehtivät seuraavaan yöpaikkaan, sai nuorin lapsi\nylenannatuskohtauksen, valittaen kipua sisällään sekä pyörrytystä\npäässään. Heille ei sen takia annettu yösijaa ja vihdoin täytyi heidän\nsairaan lapsensa kanssa tunkeutua omin lupinsa erään talon saunaan.\nLapsukainen valitti tuskiaan koko yön ja aamulla oli hänen ruumiinsa\nmustien pilkkujen peittämä. Iltapäivällä hän matkalla oltaessa huokasi\nviimeisen henkäyksensä. Epätoivoiset vanhemmat hautasivat hänet omin\nkäsin Valkealan kalmistoon, jatkaen sen jälkeen kiiruusti matkaansa.\n\nOnnellisesti pääsivät he moniaan päivän kuluttua Viipuriin ja\nasettuivat herra Henrikin vanhempain luo. Mutta kun he olivat kolme\npäivää olleet perillä, valtasi ihmiset Viipurissa kauhistus, sillä\nmusta surma oli kaupungista vienyt ensimäisen uhrin.\n\n»Se seuraa meidän kantapäillämme», sanoi herra Henrikin vaimo, joka\nnuorimman lapsensa kuoleman johdosta oli vaipunut lohduttomaan suruun.\n»Kunpa taivaan pyhät varjelisivat edes toisia lapsiamme!»\n\nHän kävi siitä lähtien joka päivä kirkossa rukoilemassa pyhää neitsyttä\nvarjelemaan lapsiaan, paastosi ja uhrasi kynttilöitä pyhimyksille.\nMutta kaikista näistä varokeinoista huolimatta sairastui toinen heidän\npojistaan ruttoon ja kuoli parin päivän kuluttua. He tulivat silloin\nolleeksi kaksi viikkoa Viipurissa. Musta surma levisi nopeasti\nkaupungissa. Porvarit sulkivat porttinsa ja ikkunaluukkunsa ja koko\nkaupunki oli kuin kuollut. Portinpieliin liidulla vedetyt ristit\nosottivat taloja, joissa rutto parhaillaan vieraili. Ruumiita\nkuljettavat vankkurit olivat ainoat, jotka kolisivat autioilla\nkaduilla. Ilma oli seisova ja helteinen, vesi meressä oli ellottavan\nviheriää ja kaikki tuntui olevan mätänemistilassa. Porvarit savustivat\ntalojaan katajanhavuilla ja kaikista lakeisista pöllysi musta, kitkerä\nsavu, joka laajeni liikkumattomaksi pilveksi kaupungin päälle.\n\nHerra Henrik taisteli synkkämielisyyttä vastaan, joka uhkasi riistää\nhäneltä kaiken toimintatarmon. Pelastaakseen vaimonsa ja ainoan jälellä\nolevan lapsensa päätti hän kiiruusti paeta tästä turman pesästä. Hänen\nvaimonsa oli epätoivoon menehtymäisillään ja hän piti turhana\npakenemista.\n\n»Tämä on Jumalan rangaistusta siitä, että me olemme eläneet yhdessä\nsenkin jälkeen, kun piispa sen meiltä kielsi», vaikeroi hän.\n\n»Ei Jumala voi olla julma, vaikka piispa onkin», väitti herra Henrik.\n\nMutta kaikesta huolimatta oli häneen itseensäkin alkanut juurtua usko,\nettä Jumala tuon ruttotaudin kautta tavottelee erikoisesti häntä. Mutta\nhän tahtoi viimeiseen saakka taistella sellaista käsitystä vastaan. Hän\nsai vaimonsa taivutetuksi pakoon ja niin he eräänä päivänä kolmisin\nlähtivät ruton saastuttamasta kaupungista, matkansa määränä aluksi\nJääski, jossa herra Henrikin äidillä oli sukulaisia.\n\nMutta kohta kun he olivat päässeet perille sukulaistaloon, oli poika\nlaskettava sairaana vuoteelle. Musta surma oli tullut heidän matkassaan\nJääskeenkin. Ihmiset valtasi täällä kuten muuallakin kauhistus.\nTalonväki jätti kotinsa ja yks kaks huomasi herra Henrik olevansa\nvaimonsa ja sairaan poikansa kanssa yksin autiossa talossa.\n\n»Jätä meidät yksin, rakas Henrik, ja pelasta itsesi, sillä Jumala on\npäättänyt meidän kuolemamme», sanoi vaimo nöyrällä alistuvaisuudella.\n»Minä näin viime yönä unissani pyhän neitsyen, joka näytti minulle\nkuolleita lapsiamme. Siitä minä tiedän, että minä itsekin pian seuraan\nheitä.»\n\nMutta herra Henrik ei tahtonut kuullakaan sellaista, että hän jättäisi\nrakkaimpansa yksin kuolemaan. Vuorotellen valvoi hän vaimonsa kanssa\npojan vuoteen ääressä ja kun äitiin toisen päivän iltana ilmestyivät\nensimäiset ruton oireet, hoiti hän yksinään heitä kumpaakin. Kun pojan\nvalitukset olivat ainaiseksi vaienneet, oli äidin iho jo täynnä noita\npelottavia pilkkuja ja hänen tuskansa korkeimmillaan. Syömättömyydestä\nja valvomisesta nääntyneenä istui herra Henrik hänen vuoteensa reunalla\nja koetti tehdä voitavansa tuskien lievittämiseksi. Kaikki oli hänestä\nkuin pahaa unennäköä ja hän toivoi ainoastaan, että rutto mitä pikimmin\niskisi häneenkin.\n\nPian vaikenivat vaimonkin valitukset ja herra Henrik oli yksinään\nkahden kuolleensa kera autiossa kylässä. Konemaisesti toimitti hän\nvainajansa maan poveen ja laskeusi sitten tylsän horroksen vallassa\nvuoteeseen odottamaan kuolemaa.\n\nMutta kuolema ei huolinut hänestä ja hän heräsi jälleen, nukuttuaan\nkokonaisen päivän ja yön. Hän tajusi ainoastaan hämärästi, missä hän\noli ja mitä viime päivinä oli tapahtunut. Hänen ymmärryksensä yli oli\nlaskeutunut tumma verho, joka esti häntä tajuamasta onnettomuutensa\nsuuruutta. Jonkunlainen vaisto pakotti hänet kuitenkin lähtemään pois\ntuosta kylästä, jota painosti kuoleman autius.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksy oli jo myöhälle kulunut, kun herra Henrik eräänä päivänä ilmestyi\njälleen Hauholle, istuen laihan ja takkuisen hevosen selässä. Itse hän\noli vieläkin laihempi, silmät syvälle painuneet, iho kellertävä ja\ntukka ja parta ruokkoamattomat. Häntä olisi ollut vaikea tuntea\nentiseksi nuorteaksi ja vereväksi kirkkoherraksi, jos kylässä olisi\nollutkin joku hänen tuloansa näkemässä. Mutta kaikki talot olivat\nautioina, sillä toisista oli musta surma korjannut asukkaat, toisista\nolivat väet taas paenneet etäisiin metsäsaunoihin, välttyäkseen siellä\nkorven kätköissä hirmukuoleman kynsistä.\n\nAutio oli pappilakin, jonka pihalla herra Henrik laskeusi hevosen\nselästä. Kiireisin askelin kuin jotakin kauan ikävöityä tavatakseen\nriensi hän sisälle ja tavatessaan huoneet tyhjinä, kuvastui hänen\nharhailevassa katseessaan ikävä pettymys. Hän otti kirkon avaimet\nkäteensä ja lähti temppeliä kohti, joka kylän keskellä kohotti jyrkän\nharjansa taivasta kohti. Hän polvistui alttarin eteen ja rukoili kauan\nja hartaasti, että Herra Jumala auttaisi häntä löytämään jälleen\nvaimonsa ja lapsensa. Päätettyään vihdoin rukouksensa kiipesi hän\nkellokastariin ja alkoi soittaa kelloja. Sitä teki hän myöhäiseen\niltaan saakka, pistäytyen aina välistä luukun ääressä tähyämässä\nautioon ympäristöön.\n\nSeuraavana päivänä jatkoi hän samalla tavoin soittamista. Puolen päivän\nseuduissa läheni kirkkoa muutamia ihmisiä, jotka taukoamaton\nkellonsoitto oli houkutellut metsän kätköstä kylälle. Kun he arkaillen\npysähtyivät kirkkotarhan portille, ilmestyi kellokastarin luukkuun\nherra Henrik, joka ensin heitä ääneti tähysteltyään huusi:\n\n»Rakkaat seurakuntalaiset, ettekö tiedä, missä minun vaimoni ja lapseni\novat? Ellette tiedä, niin tulkaa minun kanssani kirkkoon rukoilemaan,\nettä Jumala auttaisi minua löytämään heidät!»\n\nMutta tuntiessaan tuon haamun kaltaisen olennon omaksi kirkkoherrakseen\ntekivät seurakuntalaiset kammoksuen ristinmerkkejä ja vetäytyivät\nkiiruusti takaisin metsiin.\n\nHuomatessaan kylän jälleen autioksi ja äänettömäksi jatkoi herra Henrik\nkellojen soittamista. Aamusta iltaan kaikui siten kellonsoitto. Ja kun\nmetsissä piileskelevät seurakuntalaiset myöhäisinä myrskyiltoina\nkuulivat kellojen kumeasti moikuvan, tekivät he kammoksuen\nristinmerkkejä ja rukoilivat pyhää Henrikkiä suojakseen.\n\nMutta vihdoin lakkasivat kellot soimasta ja kun asukkaat talven tullen\npalasivat kylään, ei herra Henrikiä näkynyt missään. Eivätkä he sen\nkoommin kuulleet kirkkoherrastaan. Hän oli lähtenyt jälleen\nharhailemaan ja häipynyt niiden onnettomien joukkoon, jotka itseään\nkiduttavina katumuksen tekijöinä ja suurten onnettomuuksien ruhjomina\nmielipuolina kiertelivät maata.\n\n\n\n\nUusi sielunpaimen.\n\n\nHerran vuonna 1530 tekivät Kalajoen pitäjän miehet sangen pakanallisen\nteon: he surmasivat oman sielunpaimenensa. Vaikka elettiinkin\nuskonnollisessa murroskaudessa, eivät tähän papinmurhaan olleet\nkumminkaan syynä mitkään uskonnolliset seikat, vaan aiheutti sen varsin\ntavallinen ja arkipäiväinen riita.\n\nKalajokelaisilla oli muutamia vuosia ollut pappina herra Mikael, joka\nkuului Tavastien ylimyssukuun. Aatelisvaistojaan noudattaen sorti hän\nkansaa ja pyrki kiskomaan liikoja veroja. Mutta tällöin jo piti\npaikkansa sananlasku, että aateliset ja kravut eivät menesty\nPohjanmaalla. Ja niinpä tapahtui eräänä päivänä, että pappilan rannassa\nHylkikiven luona, jossa mereltä palaavain pyyntimiesten oli tapana\nmaihin laskea, syntyi kiivas riita hylkeenpyytäjäin ja herra Mikaelin\nkesken, joka miehineen oli laskeutunut rantaan periäkseen kymmenykset\nsaaliista. Riita kehittyi lopulta käsirysyksi ja siinä tappelun\ntiimellyksessä sai herra Mikael surmansa.\n\nNyt saivat kalajokelaiset olla joitakin aikoja ilman pappia. Mutta kun\ntieto tapahtumasta ennätti kuninkaan korville, suuttui hän kovin ja\nkäski Martti-piispan lähettää Tavastin sijalle sellaisen papin, joka\npystyisi pitämään villit kalajokelaiset terveellisessä kurissa.\nKuninkaan oli kuitenkin helpompi antaa käskynsä kuin piispan panna se\ntoimeen, sillä yksikään pappismies ei ollut juuri halukas lähtemään\nsielunpaimeneksi mokomaan seurakuntaan. Mutta joku täytyi lopultakin\nsaada edustamaan kirkon arvovaltaa Kalajoella, sillä muutoin sen\nasukkaat uhkasivat painua takaisin pakanuuden pimeyteen.\n\nVihdoin ilmestyi eräs tarjokas. Se oli Turussa yleisesti tunnettu teini\nGregorius Henrici Keiraskius. Hän ei suinkaan ollut enää mikään\npoikanulikka, sillä iäkkäänä kouluun tultuaan oli hän siellä venynyt\nkohta kymmenisen vuotta. Hänen täysipartainen, hartiakas ja täyteläinen\nmuotonsa osotti, että hän viihtyi paljon mieluummin olutkrouveissa kuin\nkirjan ääressä ja että hänestä oli hauskempaa mellastaa öisissä\nkatutappeluissa tai tehdä kaikenlaisia kepposia kunnon porvareille kuin\nistua koulutuvassa raamatun alkukieliä tutkimassa. Rauhaa rakastavat\nporvarit olivat senkin seitsemän kertaa mananneet tämän oluenkarvaisen\nApollon pojan sinne missä pippuri kasvaa, mutta siitä huolimatta oli\nhän vuodenajan säännöllisyydellä palannut joka syksy Turkuun.\n\nNyt tarjoutui hän siis villien kalajokelaisten sielunpaimeneksi.\nPiispaa ja kapitulin jäseniä tosin hieman arvelutti ottaa vastaan tämän\nkunnianarvoisan papinehdokkaan tarjousta, mutta kun valinnan varaa ei\nollut ja kun koulunjohtaja, päästäkseen viimeinkin tästä iäisestä\noppilastaan ja niistä valituksista, joita porvarit yhtämittaa juoksivat\nhänestä tekemässä, selitti hänet kutakuinkin kypsäksi pääsemään\nkoulusta, päättivät he hyväksyä hänet kysymyksen alaiseen virkaan.\nOlihan sitäpaitsi syytä toivoa, että hän tuohon vastuunalaiseen\nvirkaan astuttuaan jättäisi ilkivaltaiset tapansa ja muuttuisi\nelämänvaelluksessaan vakaammaksi. Sellaistahan oli usein ennenkin\ntapahtunut.\n\nPapinkokelas Gregorius Henrikinpoika Keiraskius laskettiin siis\nkoulusta, vihittiin papiksi ja valtuutettiin hoitamaan Kalajoen\nkirkkoherran virkaa. Porvarit mielissään siitä, että kaupunki\nvihdoinkin pääsi hänestä ainaiseksi, keräsivät keskuudestaan hänelle\njoltisenkin rahasumman matkavaroiksi. Niillä hankki dominus Gregorius\ntuliluikun, puolikymmentä suurta ja äkäistä susikoiraa, palkkasi\nhartevan rengin ja lähti niin matkalle etäiseen seurakuntaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTietämättömänä näistä seurakunnassa sattuneista muutoksista ja yleensä\naikakauden suurista mullistuksista viljeli Junno Junnonpoika isältä\nperittyä uutistaloaan pienen Ypyänjärven rannalla, noin seitsemisen\npenikulmaa Kalajoen suusta ylöspäin. Täällä saakka oli asutus vielä ani\nharvaa. Hänen isänsä oli ollut ensimäinen asukas penikulmain\nlaajuisella alueella. Eräretkillään oli hän kulkenut jokivartta\nylöspäin, poikennut sitten seurailemaan pienen sivujoen varsia, kunnes\noli saapunut sen alkulähteelle. Paikka oli tuntunut hänestä\nmiellyttävältä, hän oli kaatanut kasken järveen viettävälle rinteelle\nja asettunut sinne myöhemmin vakinaisesti asumaan, jättäen kuollessaan\ntalon pojalleen.\n\nJunno Junnonpoika eleli siis täällä mitä täydellisimmässä erämaan\nrauhassa. Ainoastaan harvoin, milloin tarvitsi myydä kertyneet\nturkikset sekä uudistaa suolavarastoa, tuli hänellä käydyksi jokisuulla\ntai Salon markkinoilla. Silloin kävi hän aina myöskin kirkossa. Sillä\npakana hän ei suinkaan ollut, vaan oli hänet poikasena -- hän muisti\nsen itsekin -- kastettu kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Mutta muutoin\nhänellä oli tästä kolmiyhteisestä Jumalasta sangen hämärä käsitys. Se\nolikin yhdessä pyhimysten kanssa sekaantunut hänen mielikuvituksessaan\nesi-isäin vanhoihin haltioihin, niin että esimerkiksi Neitsyt Maaria ja\nMielikki Metsänemäntä hyvin saattoivat vaihtaa paikkaa keskenään. Hän\npalvelikin sekaisin näitä kaikkia, mikäli hän pyyntitoimissaan tunsi\ntarvetta turvautua jumalallisiin voimiin.\n\nHänen vaimoonsa oli ristinusko juurtunut nähtävästi syvempään, sillä\nhän oli jo jonkun aikaa ollut levoton heidän nuorimmasta pojastaan,\njota ei oltu vielä ristillä käytetty, vaikka se alottikin jo neljättä\nikävuottaan. Vaimo oli viime aikoina huomannut, että poika nukkui hyvin\nlevottomasti ja arveli sitä paholaisen ahdistelevan, kun se oli vielä\nkastamaton.\n\n»Mitäpä se paholainen sitä kummemmin hätyyttäisi kuin minuakaan, sillä\nolinhan minäkin jo kuusvuotias, ennenkun ristille vietiin», lohdutti\nhäntä Junno. »Viedään sitte ristille kun ilmestyy muutakin asiaa\njokisuulle. Kyllä kai se niin kauan nahoissaan pysyy.»\n\n»Mutta suolatkinhan alkavat olla jo lopussa», väitti vaimo.\n\nTämä oli Junno Junnonpojasta paljon painavampi seikka kuin pojan\nristille vieminen. Kun hän vielä lisäksi otti huomioon sen, että nyt\ntouonteon jälkeen oli varsin joutilas aika, niin suostui hän lopulta\nvaimonsa ehdotukseen.\n\nIloisena ryhtyi tämä lähtövalmistuksiin, säälien konttiin viikon eväät.\nJunno Junnonpoika puolestaan täytti toisen kontin, jossa sai sijansa\npari ketunnahkaa sekä hyvänpäiväinen kimppu oravannahkoja. Niillä oli\nvaihdettava suoloja turkulaisesta laivasta, joita pitkin kesää tapasi\njokisuussa kauppaa tekemässä. Niin asettuivat he, ristilapsi\nkolmantena, pieneen ruuheen ja lähtivät korpien halki luikertelevaa\njokea lipumaan alas merenrannikolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolen päivän aikaan he seuraavana päivänä saapuivat jokisuulle ja\nnousivat maalle pappilan rannassa. Taloa lähestyessään kohtasivat he\nensimäiseksi pitkäselkäisen rengin, joka seisoi päiväpaisteessa\npiha-aidan nojalla ja leuka nojattuna nyrkkeihin unisin silmin katsoa\nmaurotti tulijoita.\n\nJunno Junnonpoika tervehti ja kysyi, oliko pappi kotosalla.\n\n»Mitäs teillä hänelle on asiaa?» kysyi vuorostaan renki, jonka\nlausumatapa ilmaisi hänet etelänpuolen mieheksi.\n\n»Lapsi olisi kastettava», vastasi Junno Junnonpoika.\n\n»Tuoko tuossa?» kysyi renki laiskasti ja kipristi toista silmäänsä\npoikaa kohti, joka seisoi isän ja äidin välissä.\n\n»Se juuri.»\n\n»No mikä kiire tuolla nyt on ristille? Olisitte antaneet olla siksi kun\nhän itse olisi tullut kastettavaksi, niin hän olisi voinut samalla\npäästä ripillekin», vällötti renki pilkallisesti.\n\nTämä suututti jo Junno Junnonpoikaa ja hän uudisti nyt kysymyksensä\npaljon vaativammassa äänilajissa.\n\nRenki oli hetken aikaa vaiti, sylkäistä tirskautti sitten hammastensa\nvälitse ja sanoi:\n\n»Kirkkoherra on päivällislevolla ja jos sinua haluttaa, niin mene\nherättämään.»\n\nTätä sanoessaan virnisteli hän häijynkurisesti aivankuin tahtoen sanoa,\nettä menehän, kyllä siellä korvasi kuumennetaan.\n\nMutta Junno Junnonpoika otti asian vakavasti ja läheni porttia\nastuakseen pihaan. Renki pidätti hänet kuitenkin puolitiessä ja sanoi:\n\n»Ei kirkkoherra täällä ole, hän nukkuu tuolla», ja samalla osotti renki\navonaiselle kentälle, jossa muutaman kymmenen sylen päässä talosta oli\nnoin viiden tai kuuden kyynärän korkuisten tolppien nenään rakennettu\naittaa muistuttava pienoinen huone.\n\nJunno Junnonpoika oli kyllä joelta noustessaan pannut sen merkille ja\nihmetellyt itsekseen, että mikähän harakanpesä siihen on rakennettu.\nEpäillen kysyi hän:\n\n»Ettäkö kirkkoherra olisi tuolla nukkumassa?»\n\n»Sielläpä niin», vakuutti renki. »Missäpäs täällä Kalajoella\nmuuallakaan uskaltaisi pappi nukkumaan heittäytyä!»\n\nJunno Junnonpoika uskoi rengin laskevan häijynilkistä pilaa, mutta\nsaadakseen lähempää katsella tuota omituista rakennusta alkoi hän\nhiljalleen astella sitä kohti. Vaimo seurasi ristilapsen kanssa\nperässä.\n\nVasta lähemmäs tultuaan huomasi Junno Junnonpoika, että huoneen alla\ntolppien välissä lojui päivää paistattaen puolikymmentä suurta koiraa.\nTulijain askeleet kuullessaan kohosivat ne jalkeille, paljastaen\nkymmenen uhkaavaa hammasriviä. Toiset haukahtelivat äksysti, toisten\nkumeasti muristessa.\n\nJunno Junnonpoika pysähtyi ehdottomasti ja oli juuri aikeissa palata\ntakaisin portille, jossa renki nauraa virnotti hänen pelästykselleen,\nkun ilmaan rakennetun huoneen ovi samalla rämähti auki. Siitä pisti\nesille avarareikäinen tuliluikku, minkä jälkeen sieltä tuli näkyviin\ndominus Keiraskiuksen pyöreä ja karvainen pää. Tähysteltyään varovasti\nympäristöä ja tultuaan vakuutetuksi, ettei mitään vaaraa ollut\nuhkaamassa, laski hän pyssyn kädestään ja komensi rämeällä äänellä\nkoirat vaikenemaan. Tämän jälkeen tarttui hän nuoraan, jolla tikapuut\noli nostettu ylös, avasi solmun ja laskea hurautti ne alas, alkaen\nsitte perä edellä ähkien kömpiä maahan.\n\nSaatuaan jalkansa tukevasti maanpinnalle venytteli hän perusteellisesti\njäseniään ja haukotteli unenjäännökset ruumiistaan. Vasta sen tehtyään\nläheni hän vieraita ja ärähti:\n\n»Mitä tekemistä teillä on täällä?»\n\nJunno Junnonpojan oli vieläkin vaikea uskoa olevansa papin kanssa\ntekemisissä. Kuitenkin vastasi hän tuoneensa lapsen kastettavaksi.\n\n»Noin iso poika!» ärähti kirkkoherra. »Miksei sitä aikanaan ole tuotu\nkastettavaksi?»\n\nJunno Junnonpoika selitti sen johtuvan siitä, että hän asuu niin\nkaukana kirkolta. Siihen ei kirkkoherra väittänyt enää mitään, kysyen\nsen sijaan:\n\n»Mutta onko sinulla maksaa lapsesi ristiminen?»\n\n»Tuota, pitääkös se maksaakin?» ihmetteli Junno Junnonpoika.\n\n»Vieläkö sitä kysytkin?» tiuskasi kirkkoherra. »Vai pitäisi teille\npapinmurhaajille ilmaiseksi toimittaa niin tärkeät ja kallisarvoiset\nasiat kuin ihmissielun ottaminen kristillisen seurakunnan jäsenyyteen!\nEttes häpeä!»\n\n»En minä tosiaankaan arvannut sitä varten varata mitään maksua»,\npäivitteli Junno Junnonpoika neuvotonna. »Eikö kirkkoherran sopisi\nvartoa siksi kun minä uudelleen tulen täällä jokisuulla käymään?»\n\n»Vai vartoa? Ei niistä mitään!» ärjäsi herra Gregorius.\n\nJunno Junnonpoika vaihtoi kuiskaten jonkun sanan vaimonsa kanssa ja\nlausui sen jälkeen:\n\n»Täytynee sitten koko kastaminen jättää sikseen», ja hän varustausi\nlähtemään.\n\nMutta herra Gregorius oli tällä välin kiinnittänyt katseensa hänen\nkonttiinsa, jonka kielen alta pisti näkyviin ketunhäntä. Hän pysäytti\nnyt Junno Junnonpojan kysymällä:\n\n»Mutta mitäs sinulla on tuolla kontissasi?»\n\n»Pari ketunnahkaa vain sekä lisäksi nippu oravannahkoja.»\n\n»Olkoon menneeksi, kyllä minä suostun niidenkin hinnasta toimittamaan\nkasteen», ehätti herra Gregorius sanomaan.\n\n»Mutta eivät ne nyt joutaisi siihen tarkotukseen», selitti Junno\nJunnonpoika hämillään. »Niillä piti meidän vaihettaa suoloja, kun\nentiset ovat aivan lopussa.»\n\nHän neuvotteli jälleen hiljaa vaimonsa kanssa ja jatkoi sitten:\n\n»Niin että kyllä se pojan kastaminen saa nyt jäädä sikseen.»\n\nSen sanottuaan kääntyi hän lähteäkseen. Mutta tuskin oli hän ehtinyt\nottaa kahta askelta, kun hänet tällä kertaa pysäytti koiralauma, joka\nisäntänsä viittauksesta vihaisesti muristen ja hampaitaan näytellen\nympäröitsi hänet vaimoineen ja poikineen.\n\n»Vai niin, että sinä aiot jättää lapsesi pakanaksi?» ärjyi herra\nGregorius. »Mutta sitä minä en aio sallia! Minut ovat kuninkaallinen\nmajesteetti ja piispa asettaneet teitä kaitsemaan ja minun on\nvastattava heille siitä, ettei seurakunnassa löydy pakanoita. Suorita\nsiis siekailematta ulostekosi ja anna lapsesi kastettavaksi!»\n\nKun Junno Junnonpoika näytti vieläkin empivän, antoi herra Gregorius\nvihjauksen koirilleen, jotka yhä äkäisemmin muristen siirtyivät pari\naskelta lähemmäs. Tällä välin oli renkikin jättänyt portinpielen ja\nasettui nyt isäntänsä rinnalle, kädessään heinähanko. Aseman muuttuessa\nnäin uhkaavaksi, harkitsi Junno Junnonpoika viisaimmaksi laskea kontin\nselästään sekä tyhjentää sen sisällön herra Gregoriukselle. Tämä osotti\nhuomattavia lauhtumisen merkkejä ja komentaen koirat poistumaan ojensi\nhän turkikset rengille sekä lausui:\n\n»Vie nuo aittaan ja hae karjakko käsiisi. Saatte molemmat tulla\nkirkkoon kummeiksi.»\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Vei kun veikin, mokoma, ne nahat!» päivitteli Junno Junnonpoika\näkeissään, asettuessaan vaimoineen ja poikineen jälleen ruuheen ja\nlähtiessään sauvomaan virtaa ylös. »Ilman suolan murenetta saamme nyt\npalata kotiin, sillä eipä uskonut laivuri tavaraansa velaksi. Hukkaan\nmeni koko matka!»\n\n»Mutta tulihan tuo nyt edes poika kastetuksi», koetti vaimo lohduttaa.\n\n»Siitä minä viis!» vastasi mies. »Ja paljonko sinä sitte luulet\ntuollaisen papin toimittaman kasteen merkitsevän? Ihan yhtä, vaikka\nminä itse olisin sen tehnyt siellä Ypyänjärvellä», ja äkeissään\ntyönteli hän ruuhta pitkin lykkäyksin ylös virtaa.\n\nIllan tullen yöpyivät he Jutila-nimiseen uutistaloon, joka oli virran\näyräällä parin penikulman päässä jokisuulta. Talon oli joku aika sitten\nperustanut yksi edellisen kirkkoherran surmaajista, sillä rintakylillä\njoensuussa ei hän ollut sen jälkeen uskaltanut asua.\n\nKun matkamiehet olivat ehtineet kotiutua avaraan pirttiin, jonka\nvalkeita seinähirsiä ei savu ollut vielä ehtinyt perinpohjaisemmin\nkiillottaa, tuli isäntä kyselemään jokisuun kuulumisia, sillä itse ei\nhän ollut siellä sen koommin käynyt.\n\n»Eipä meillä ole mitään hupaista kerrottavaa», vastasi Junno\nJunnonpoika alakuloisesti. »Suoloja meidän piti sieltä vaihettaa, mutta\npappi kerkesi koirineen tulla väliin ja riistää suolain hinnan.»\n\nIsännän mielenkiinto virisi ja hän tiedusti asiaa tarkemmin.\nIlahtuneena toisen myötätunnosta kertoi nyt Junno Junnonpoika\nyksityiskohtaisesti, kuinka kaikki oli tapahtunut.\n\nIsäntä tiesi jo yhtä ja toista uuden papin tavoista. Hän kertoi\npuolestaan kuulemansa ja lausui lopuksi:\n\n»Melkoinen oli jo se entinenkin, mutta tuhatta paremman me näymme\nsaaneen tästä uudesta!»\n\nErikoisesti näytti häntä harmittavan se, että pappi oli Junno\nJunnonpojalta niin julkeasti riistänyt suolan ostoon aiotut turkikset.\nHän oli tovin aikaa ääneti, nojautuneena kyynärpäihinsä, kunnes hän\nkohotti päänsä ja lausui:\n\n»Mutta otetaan takaisin ne sinun nahkasi!»\n\n»Kävisiköhän tuo laatuun?» epäili Junno Junnonpoika.\n\n»Kyllä se käy!» vakuutti isäntä. »Minulla on tässä myös muutaman\nkuukauden vanha perillinen, joka pitäisi viedä ristille. Minä käyn\nkylillä keräämässä miehiä ja sitten lähdetään joukolla papin puheille\nja katsotaan, eikö lapsi saa ilmaiseksi kastetta. Samalla kovistetaan\ntakaisin ne sinun nahkasi, ettei sinun ilman suoloja tarvitse kotiisi\npalata sekä opetetaan häntä muutenkin ihmisiksi elämään.»\n\nJunno Junnonpojalla ei ollut mitään tätä järkevätä ehdotusta vastaan,\nvarsinkin kun se antoi hänelle toiveita suolain saannista. Hän siis jäi\nJutilaan odottamaan, kunnes isäntä ehti saada kokoon toiset kummit,\nkuten hän sanoi.\n\nSeuraavan päivän illaksi kerääntyikin Jutilaan kokonaista kahdeksan\nmiestä, joilla kaikilla oli jotakin hampaan kolossa uutta\nsielunpaimenta kohtaan. Kenenkä kinttusuonia olivat herra Gregoriuksen\nkoirat tunnustelleet, keneltä taas ne olivat lampaan ahmanneet ja\ntoiset valittivat kymmenysten suorituksessa joutuneensa vääryyttä\nkärsimään. Varsinkin harmittivat kaikkia papin koirat, ja niistä\npäätettiin yksimielisesti tehdä loppu. Papin etelästä tuodun rengin\npiti niinikään saada tuntuva läksytys.\n\nYötä vasten lähtivät miehet soutamaan virtaa alas, sillä heidän\nsuunnitelmaansa kuului tulla perille aamuaikaisella, jolloin pappi\nkoirainsa vartioimana nukkui vielä paaluaitassaan. Mukana seurasi\nJutilan vaimo ristilapsen kanssa ja miehet olivat asestautuneet\njousilla ja kirveillä.\n\nJoki ja läheiset niityt olivat vielä usvan peitossa, kun ristisaattue\nsaapui pappilan rantaan. Jutila antoi viimeiset ohjeet ja jouset\nvalmiiksi viritettyinä alkoi tuo kymmenmiehinen joukko hiipien lähestyä\nherra Gregoriuksen korkeata makuusuojaa.\n\nKun he olivat päässeet siitä kymmenisen sylen päähän, niin että koirat\nalkoivat usvan keskeltä häämöttää, nostivat nämä päätään, ja toiset jo\nuhkaavasti murahtelivat. Mutta samassa halkasivat nuolet viuhuen ilmaa\nja siinä tuokiossa kierivät koirat ulvahdellen maassa.\n\n»Nyt jouset pois ja kirveet käteen!» komensi Jutila.\n\nSamassa asettui mies kunkin paalun juurelle ja kumeat kirveeniskut\nalkoivat paukkua. Kauan eivät he kuitenkaan saaneet rauhassa jatkaa,\nkun karhea ääni heidän päittensä yläpuolella huusi:\n\n»Ketä riivatun roistoja siellä on elämöimässä? Korjatkaa luunne tai\npaukkuu!»\n\nSamalla ojentui ovenraosta pyssynpiippu. Jutila oli kuitenkin\nvarustautunut tätä varten ja tarttuen tuliluikkuun riuhtasi hän sen\nalas, ennenkun se ehti mitään tuhoa matkaan saattaa. Sen tehtyään sanoi\nJutila:\n\n»Pysykää koreasti siellä sisällä ja pidelkää seinistä kiinni, sillä\nharakanpesänne romahtaa kohta alas.»\n\nIskut kaikuivat edelleen ja herra Gregorius ärjyi:\n\n»Tästä te, konnat, saatte vastata kuninkaalliselle majesteetille, ja\nennen ensi lumen tuloa roikkuu teistä jokainen hirsipuussa. Yhden papin\nte olette jo surmanneet, mutta pitemmälle ei esivalta salli teidän\nhäijyydessänne mennä!»\n\nRauhallisesti vastasi Jutila:\n\n»Emme me ole tulleet ketään surmaamaan, vaan toimme lapsen\nkastettavaksi. Ensinnä päätimme kuitenkin kaataa tämän tapulin, koska\nse mielestämme on sopimaton asuinmaja näin ison pitäjän kirkkoherralle\nja koska me aikoinamme olemme sitä varten rakentaneet uhkean\npappilankin. Myöskin vapautimme teidät noista susista, koska ne ovat\nomiaan synnyttämään pahennusta seurakunnassa. Ja nyt olkaa varuillanne\nja asettakaa jalkanne peräseinää vasten, sillä me kaadamme tapulin\njuuri sille suunnalle.»\n\nMiehet työnsivät poikki hakattuja tolppia ja romahtaen sortui herra\nGregoriuksen makuusuoja kenttään. Vinoon vääntyneestä ovesta, joka nyt\naukeni taivasta kohti, kohosi hetken kuluttua näkyviin herra\nGregoriuksen pörröinen pää raivon vääristämine kasvoineen.\n\n»Ja mitä te tahdotte minusta, senkin hirtehiset?» huusi hän kiukusta\nkäheällä äänellä ja vilkuili noita ympärillään seisovia, asestettuja\nmiehiä.\n\n»Sanoinhan minä jo, että me toimme tänne lapsen kastettavaksi», vastasi\nJutila. »Ja sitten me vaadimme takaisin ne ketun- ja oravannahkat,\njotka te tältä Junno Junnonpojalta toissa päivänä omavaltaisesti\nriistitte muka ristimispalkaksi.»\n\n»Ja minä aioin vaatia sen lampaan hinnan, jonka teidän koiranne tässä\ntuonnoin repivät kuoliaaksi», lisäsi eräs miehistä, »mutta minä jätän\nsen nyt sikseen, kun kerran olemme niistä koirapedoista päässeet.»\n\n»Mutta tämähän on ilmeistä kapinaa esivaltaa vastaan!» huusi herra\nGregorius. »Luuletteko minun niin vain suostuvan luovuttamaan teille\ntakaisin laillista palkkaani? Siinä asiassa saa kuningas tuomita ja\nsiihen saakka minä kieltäydyn kaikista papillisista toimista!»\n\n»Sitä näkyy pitävän vähän pehmittää», sanoi Jutila miehille.\n»Tarttukaapas kiinni ja nostakaa se tuohon mökin seinälle ja toiset\nmenkää sillä aikaa hakemaan se renkikin samaan löylyyn.»\n\nTukevat kourat tarttuivat nyt herra Gregoriukseen ja asettivat hänet\npitkälleen entisen makuukammionsa päällimmäiselle seinälle, samalla kun\nJutila veti nuttunsa alta esiin tervatun köydenpätkän, jonka hän oli\ntätä mahdollisuutta ajatellen mukaansa varannut.\n\nHerra Gregorius ärjyi ja uhkaili, mutta kun pamppu oli Jutilan vakavan\nkäden hoitelemana hetken aikaa leiskunut hänen selkäpuolellaan,\nhiljensi hän uhkauksensa ja heittäysi nopeasti armoille, luvaten\ntäyttää miesten vaatimukset. Kun Jutila oli vielä ottanut häneltä\nvakuutuksen, että hän vastaisuudessa eläisi ihmisiksi heidän kanssaan\neikä ryhtyisi mihinkään kostotuumiin, hellittivät miehet otteensa ja\nhän pääsi jälleen omille jaloilleen.\n\nTällä välin olivat toiset miehet löytäneet rengin tallinparvelta ja\ntaluttivat hänet nyt esiin. Hänkin sai hyvänpäiväisen voitelun\npampusta, minkä jälkeen Jutila lausui:\n\n»Tämä olkoon sinulle opiksi! Ja jollet vielä siitä saanut tarpeeksi\nymmärrystä elääksesi ihmisittäin, niin ensi kerralla saat\nkaksinkertaisen mitan mukaan.»\n\nNyt pääsi renki pintehistä ja sai isäntänsä käskyn mukaan mennä\nhakemaan Junno Junnonpojan turkikset aitasta, jonne hän pari päivää\nsitten oli ne vienyt. Tämän jälkeen lähdettiin miehissä kirkkoon, jossa\nlapsen kastaminen toimitettiin asianmukaisine menoineen.\n\nKun kirkosta tultua piti erottaman, lausui Jutila herra Gregoriukselle:\n\n»Ei meidän kanssamme ole mikään hätä eläessä, kun vaan elää oikeuden ja\nkohtuuden jälkeen. Jos te mielitte uudistaa entiset tapanne ja koirain\navulla hoitaa paimenvirkaanne, niin me myöskin aiomme uudistaa tämän\npäiväisen tempun ja vieläkin tuntuvammin. Mutta jos taas esiinnytte\nrauhan ja oikeuden miehenä, niin meiltä saatte myös rauhan sekä\nlailliset saatavanne. Jääkää Herran haltuun ja kiitoksia\nkastetoimituksesta!»\n\nMiehet lähtivät omille tahoilleen, herra Gregoriuksen kulkiessa\nmuristen ja takapuoliaan tunnustellen pappilaa kohti. Nolona asteli\nhänen perässään renki, joka tarkoin jäljitteli isäntänsä eleitä.\n\nJunno Junnonpoika vaihtoi turkiksensa suoloihin ja lähti sitten\ntyytyväisenä pyrkimään takaisin omien salojensa rauhaan.\n\n\n\n\nPitkä suomalainen.\n\n\n    Kasvatti emo kanoja,\n    suuren joukon joutsenia.\n    Tuli haukka, niin hajotti,\n    siipilintu niin sirotti:\n    Yhen vei Venäehelle,\n    toisen kantoi Karjalahan,\n    kolmannen kotihin heitti.\n\n\nUole Hakkarainen heräsi siihen, että lattia hänen allaan oli ruvennut\nkeinahtelemaan ja hän oli kyljeltään kierahtanut vatsalleen. Hän avasi\nverestävät silmänsä, vääntäysi istualleen ja tapaili molemmin käsin\npäätään, jota porotti niin hirveästi kuin olisivat kaiken maailman\nkuparisepät valinneet sen työpajakseen.\n\nEilispäivän ja viime yön vaiheista oli hänellä ainoastaan hämärä ja\nkatkonainen muisto. Laivahaminassa oli hän yhyttänyt muutamia\nsuomalaisia merimiehiä, joiden kanssa hän oli eri krouveissa ryypännyt\npaloviinaa ja olutta. Sitten oli jossakin syntynyt ankara tappelun\nrytäkkä: akkunoita ja huonekaluja oli rytisten pirstoutunut ja\nhämärästi muisteli hän lopuksi olleensa käsirysyssä parin kolmen\nkivalterin kanssa. Mitä sitten oli tapahtunut, missä hän oli yönsä\nviettänyt ja missä hän nyt oli, sitä hänen oli mahdoton millään\naivoponnistuksilla tehdä itselleen selväksi.\n\nLattia hänen allaan keinahteli yhä ja silmiään hierottuaan alkoi Uole\ntirkistellä ympärilleen, päästäkseen parempaan selvyyteen\nolinpaikastaan. Se oli avara, soikulainen huone, jonka kaltevilla ja\naukottomilla seinillä oli makuulavereita useammassa kerroksessa. Valoa\nhuoneeseen pääsi katossa olevasta luukusta, joka nähtävästäkin samalla\ntoimitti oven virkaa, koska sinne nousi tukevat tikapuut. Ei siis\nepäilystäkään, että hän istui laivan ruumassa.\n\nMutta kuinka hitossa hän oli sinne joutunut? Olisiko hän sittenkin\nmatkalla Suomeen? Hänhän oli eilen maleksinut satamassa löytääkseen\nsuomalaisen aluksen, joka paluumatkalle lähtiessään ottaisi hänetkin\nmukaansa. Ehkä hän oli puhunut asioistaan merimiehille, joiden kanssa\nhän oli istunut krouveissa, ja nämät sitten yöllä raahanneet hänet\nomaan laivaansa. Tappelukin, josta hänellä oli hämäriä muistoja, oli\nkenties syntynyt juuri sen johdosta.\n\nRuuman perällä huomasi hän joukon miehiä sekä muutamia naisia, jotka\nkirstujen ja tavarasäkkien päällä istuen ääneti aterioivat. Hänen teki\nmieli lähestyä heitä ja ottaa selkoa näistä omituisista olosuhteista,\njoihin hän tietämättään oli joutunut. Mutta häpeä esti häntä\npaljastamasta oudoille ihmisille noloa asemaansa ja lisäksi esti häntä\nlähestymästä pelko, että ne olisivat hänen katkerasti vihaamiaan\nruotsalaisia. Sen sijaan päätti hän kavuta tikapuita kannelle ja\nkoettaa sieltä saada jotain valkeutta tähän pimeyteen.\n\nTikapuihin tarttuessaan tunsi hän vasta, että hänen vahvat ranteensa\nolivat ylen hellät ja lähemmin tarkastaessaan huomasi hän niissä\npunottavat nuorien jälet. Pohkeissaan tunsi hän samanlaista kivistystä\nja älysi nyt, että hän oli ollut sidottuna köysiin. No, nyt hänen\nraajansa kuitenkin olivat vapaat ja hampaansa yhteen purren alkoi hän\nkiivetä kannelle.\n\nHän oli hyvän joukon yli kuusi jalkaa pitkä sekä muutoin jäntevä,\nviisikolmattavuotias uros, puettuna Vermlannin metsäsuomalaisten\ntavalliseen asuun sarkamekkoineen, lapikkaineen ja vaskihelavöineen.\nKasvojen pohjasävy oli avoin ja rehellinen, mutta suun ympärillä oli\naikaisin herännyttä katkeramielisyyttä osottavat piirteet sekä silmissä\nepäluuloinen ja tuima ilme. Hän oli syntynyt Vermlannin vuorisilla\nsydänmailla, jonne hänen isänsä oli Kaarle-kuninkaan aikana Suomesta\nmuuttanut.\n\nIsä oli laajoilla kaskiviljelyksillä vaurastunut hyvin ja häntä oli\nkutsuttu rikkaaksi Hakkaraiseksi. Ruotsalaisetkin olivat huonoina\nvuosina tulleet heiltä kaskirukiita ostamaan. Mutta sitten olivat olot\nmuuttuneet. Kaarle-kuningas, jonka toimesta suomalaiset olivat tulleet\nkaruja ylänkömaita asuttamaan, oli kuollut ja hänen seuraajainsa Kustaa\nAadolfin ja varsinkin Kristiina-kuningattaren aikana sai ruotsalaisten\ntalonpoikain kateus ja viha ensinnä maaherrat ja lopulta maan ylimmän\nhallituksenkin yllytetyksi suomalaisia vastaan. He joutuivat kokonaan\nlain suojaa vaille ja elämä suomalaismetsissä muuttui alituiseksi\nsissisodaksi. Murhaten ja polttaen kävivät ruotsalaiset noiden\nrauhallisten uutisasukasten kimppuun ja katkeroituneina maksoivat\nsuomalaiset samalla mitalla.\n\nTällaisissa oloissa kasvoi Uole. Kuinka hän kymmenvuotiaana, johon\nikään saakka hän oli käynyt hurstikolttuun puettuna, sai ensimäiset\nhousut, oli hyvin oloja kuvaavaa. Eräänä syysiltana istui hän pirtin\nikkuna-aukon ääressä ja tirkisteli pimentyvälle pihalle. Silloin\nhuomasi hän miehen, täysinäinen säkki selässään, hiipivän tanhuan\nhalki. Luullen sitä varkaissa kähmiväksi ruotsalaiseksi, sieppasi hän\nseinältä isänsä luodikon ja ampui miestä, joka kellahti nurin. Mutta se\nsattuikin olemaan hänen oma isänsä. Kiukustuneena kampi tämä pirttiin,\nsillä kuula oli sattunut toiseen jalkaan. Mutta kuultuaan, että poika\noli luullut häntä ruotsalaiseksi, sanoi hän tyytyväisenä äidille:\n\n»Pojasta näkyy vääntyvän mies, pitää laittaa sille jo housut.»\n\nSuomalaisten tila kävi vainojen kautta yhä tukalammaksi. Heitä\nhäädettiin ilman mitään syytä raivaamiltaan tiloilta, ja jotka eivät\ntotelleet, ne tuomittiin ankariin rangaistuksiin. Kun Uolen isä\nkäräjillä sai häätötuomion, lausui hän:\n\n»Tuomitkoot mitä tuomitsevat, mutta minä kumminkin jään paikoilleni.»\n\nJa hän jäi paikalleen. Mutta kun hän nyt oli kaikkea lainsuojelusta\nvailla, käyttivät ruotsalaiset talonpojat tilaisuutta omalla tavallaan\nhyväkseen. Eräänä iltana, perheen ollessa saunassa, saapui heitä\njoukkokunta taloon, ympäröivät saunan ja sytyttivät sen tuleen. Niin\nkohtasi Hakkaraisen perhe tuhonsa.\n\nUole ei ollut silloin kotona ja siten pelastui hän tuosta kaameasta\nkuolemasta. Koditonna harhaili hän sitten ympäri suomalaisalueita ja\nkosti ruotsalaisille, missä suinkin joutui heidän kanssaan tekemisiin.\nPitkän Suomalaisen nimellä tuli hän laajalti tunnetuksi ja peljätyksi.\nHänet julistettiin henkipatoksi ja kaikkialla uhkasi häntä tuho. Kun\nmaa siten kävi kovin polttavaksi hänen jalkainsa alla, päätti hän\nmuuttaa takaisin isäinsä maahan ja sitä varten hän pitkiä kiertoteitä\nmyöten oli saapunut Tukholmaan, päästäkseen jonkun suomalaisen laivan\nmukana isänsä syntymämaahan.\n\nKannelle päästyään nojausi Uole laivanparrasta vasten ja antoi raikkaan\ntuulen jäähdytellä porottavia ohimoitaan. Laiva oli kookas fregatti,\nnimeltä »Aarnihaukka». Täysin purjein eteni se Tukholmasta, joka oli jo\nhävinnyt saarten suojaan.\n\nLähellä Uolea oli ryhmä tupakoivia miehiä. Yhtäkkiä havahtui Uole\nsiihen, että hän kuuli heidän juttelevan suomeksi.\n\n»No saakeli! Suomalaisiahan ne ovat!» pääsi Uolelta ja ilostuneena\nlähestyi hän miehiä.\n\nHän sai kuulla nyt, että »Aarnihaukka» oli matkalla Uuteen Ruotsiin\nDelaware-joen suussa Pohjois-Amerikassa. Laivassa oli kolmisensataa\nsuomalaista, joista suurin osa oli ollut rauhattomiksi julistettuja,\nkuten Uolekin ja jotka kahleissa oli tuotu laivaan vietäviksi sinne\nkaukaiseen siirtolaan. Osa oli vapaaehtoisesti lähteneitä, jotka siellä\nlännen äärillä toivoivat vihdoinkin löytävänsä siedettävät olot sekä\nsaavansa rauhassa viljellä maankamaraa.\n\nUolen oli nyt helppo tajuta oma laivalle joutumisensa. Hänen tultuaan\nyöllisillä retkillään tekemisiin kaupungin järjestyksenvalvojain\nkanssa, olivat nämä, huomatessaan hänet salosuomalaiseksi sekä\ntietäessään satamassa olevan lähtövalmiina kruunun laivan, joka vei\nsuomalaisia Amerikaan, kulettaneet hänet muitta mutkitta sidottuna\nlaivaan. Tämän seikan vahvisti todeksi toisten suomalaisten ilmotus.\nLaivan lähdettyä satamasta oli kaikilta väkisin tuoduilta poistettu\nkahleet, niin että he saivat vapaasti liikkua laivalla. Mutta kaikki\nheidän aseensa oli visusti piilotettu lukkojen taakse, jottei laivaväen\ntarvinnut mitään kapinanyritystä pelätä.\n\nUole ei tuntenut suurtakaan harmia tästä väkisin tapahtuneesta matkan\nmuutoksesta. Eihän hänellä Suomessakaan ollut mitään omaisia eikä\nrakkaita lapsuusmuistoja ja olihan Amerikassa väljät liikkumatilat.\nUuden Ruotsin asukkaat olivat etupäässä suomalaisia, joten hän\nsielläkin joutuisi omien kansalaistensa pariin. Samalta kannalta\nottivat asian muutkin laivalla olevat suomalaiset. Muutamat\nvapaaehtoisesti lähteneistä olivat saaneet kirjeitä aikaisemmin\nmuuttaneilta sukulaisiltaan, jotka kiittivät uuden maailman oloja\nhyviksi. Tämä rauhotti pakkosiirtolaisten mieltä ja sai heidät\ntyytymään kohtaloonsa.\n\nUole tapasi suomalaisten parissa useita tuttuja, joiden kanssa hän\nharharetkillään oli joutunut tekemisiin. Kiinteimmin liittyi hän\nerääseen Taalain suomalaisperheeseen, mihin kuului isä, poika ja\nkahdenkymmenen vuotias tytär, joka kuningattaren kunniaksi oli saanut\nnimen Kristiina. Tämä verevä ja avokatseinen neito herätti piankin\nUolessa tunteita, joille hän siihen saakka oli pysynyt kokonaan\nvieraana. »Aarnihaukka» ei ollut ehtinyt vielä Pohjanmeren laineita\nloppuun kyntää, kun he jo suunnittelivat yhteisen pesän perustamista\nvaltameren taakse. Mutta tämän nuorten vaatimattoman päämäärän tielle\noli sallima runsaalla kädellä varannut raskaita vaikeuksia.\n\nAtlantin merelle tultua otti »Aarnihaukka» suunnakseen etelälounaan,\nlähinnä päämääränään Kanarian saaret, josta pasaatituulta hyväkseen\nkäyttäen oli mukavin ja vaarattomin purjehtia valtameren yli\nLänsi-Intian saarille sekä sieltä Pohjois-Amerikan rannikkoa pitkin\nDelaware-joen suuhun.\n\nKun Kanarian saaret erottuivat taivaanrannasta, kohosi samalla\nvaltameren helmasta näkyviin kolme laivaa, joiden suunta oli\n»Aarnihaukkaa» kohti. Lähemmäs ehdittyään nostivat ne suurmastojensa\nhuippuun lipun, jossa näkyi puolikuu ja sen alla pääkallo. Ne olivat\nsiis turkkilaisia merirosvolaivoja, jotka olivat uhrikseen valinneet\n»Aarnihaukan».\n\nPakoa oli mahdoton yrittää, täytyi siis ryhtyä vastarintaan. Mutta jos\nsen mieli muodostua menestykselliseksi, täytyi suomalaiset saada mukaan\nja antaa heille siis aseensa takaisin. Koska heitä kaikkia uhkasi\nturkkilaisten orjuus, suostuivat suomalaiset luonnollisesti ottamaan\nosaa taisteluun.\n\nTuskin oli »Aarnihaukalla» saatu tärkeimmät taisteluvalmistukset\nsuoritetuksi, kun merirosvolaivoista jyrähti kolme kanuunanlaukausta.\nRuotsalainen fregatti vastasi voimallisesti vihollisen tuleen\nja pian peittyi valtameren pinta kitkerään ruudinsavuun. Yhtäkkiä\nsukelsi sen keskestä näkyviin yhden rosvolaivan taklaasi, ja\nennenkuin »Aarnihaukka» oli ehtinyt asentoaan muuttaa, viuhuivat\nenträyshaat ilmassa ja rosvolaiva tarrautui kiinni fregatin\nkylkeen. Rajuin sotahuudoin hyökkäsivät hampaisiin saakka asestetut\nmerirosvot »Aarnihaukan» kannelle. Mutta siellä oli heitä vastassa\nsuomalaiskarhujen tiheä joukko -- miehiä, joiden kanssa he eivät\nkoskaan ennen olleet tekemisiin joutuneet ja joiden taistelukunnon he\npiankin tulivat katkerasti tuntemaan. Verissä päin ajettiin heidät\ntakaisin omaan laivaansa, mutta ennenkuin he kerkesivät enträyshakoja\nirrottaa, syöksyivät heidän perässään suomalaiset, joiden etupäässä\nmuita kookkaampi nuorukainen heilutti veristä ja raskasta kirvestään.\n\nTaistelua turkkilaislaivan kannella ei kestänyt kauan. Armoa antamatta\nhakkasivat suomalaiset maahan joka ainoan merirosvon. Se ratkaisi\nsamalla koko taistelun. Toiset kaksi laivaa, nähtyään toverinsa\nperikadon ja saatuaan »Aarnihaukan» kanuunatulesta tuntuvia vaurioita,\nkääntyivät pakoon ja hävisivät ennen pitkää taivaanrannan taakse. Mutta\nsaaliinaan rikas merirosvolaiva ohjasi »Aarnihaukka» kulkunsa Kanarian\nsaarille, korjatakseen vaurionsa ja haudatakseen kuolleensa.\n\nTämä tapaus vaikutti vapauttavasti ja kohottavasti siihen mielialaan,\nmikä »Aarnihaukan» pakkosiirtolaisten keskuudessa oli siihen saakka\nvallinnut. Uolenkin katseesta hälveni kyräilevä epäluuloisuus hänen\nsaadessaan laivaväen puolelta julkista arvonantoa urhoollisuudestaan.\nSopuisin mielin ja hyvin toivein lähdettiin Kanarian saarilta kohti\nsuurta länttä, kun laivan vauriot oli korjattu ja vesi- sekä\nmuonavaroja uudistettu.\n\nViikon päivät purjehtivat myötäisten olosuhteiden vallitessa, nämä\npohjanperäläiset korvenraatajat samoja vesiä, jotka toista sataa vuotta\naikaisemmin olivat Columbusta kantaneet kohti tuntemattomia maita.\nÖisin, kun hehkuva aurinko oli kohtisuoraan vajonnut valtameren\nhelmaan, kaareutui heidän yllään tähtikirkas etelän taivas ja päivisin\npuuskuivat laivan ympärillä valaskalat vesisuihkuja ilmaan ja\nvälkähtelevät lentokalat hyppelivät aallon harjalta toiselle.\n\nKun vihdoin kohosi maata näkyviin, puhkesi valtameri, joka siihen\nsaakka oli pysynyt tyynenä ja suopeana, ankaraan raivoon. Lähenevän\nrannikon edessä risteillessään syöksähti »Aarnihaukka» vedenalaiselle\nriutalle, niin että mastot risahtivat kuin kortteet poikki ja kanuunat\nvierivät jyskien alustoiltaan. Silloin turvauduttiin laivaveneisiin ja\nsuurin ponnistuksin pelastuivat haaksirikkoiset rannalle.\n\nSiirtolaisemme olivat nyt Puertoricon saarella. Mutta niin pian kun he\npääsivät ihmisten ilmoille, saarsi heidät saaren espanjalainen\nvarusväki ja käskynhaltija julisti heidät vangituiksi, koska heitä\nepäiltiin seikkaileviksi merirosvoiksi. Viikkokausia saivat he nyt olla\nvapauttaan vailla ja monta heistä ehti kuuma ilmanala surmata,\nennenkuin emämaasta saapui käsky laskea heidät vapaalle jalalle.\nHaaksihylystä pelastetun omaisuuden jätteillä saivat he ostetuksi\nvanhan, puolimädän aluksen, jolla he nyt lähtivät pyrkimään matkansa\npäämäärään.\n\nMutta selviydyttyään tästä Karybdiistä, odotti heitä toisaalla jo ahnas\nSkylla. Heidän pyrkiessään St. Croix-saaren sivuitse, alkoi heidän\nhaurasta alustaan kohti lähetellä kuumia tervehdyksiään muuan\nsotalaiva, jonka mastonhuipussa liehui Ranskan lippu. Kun he ilman\nkanuunoita olivat vallan kykenemättömät vastarintaan, oli heidän pakko\nantautua vangeiksi ja heidät kuletettiin nyt saaren pääpaikkaan.\nRanskalainen kuvernööri, jonka alkuaankin tyly luonne oli hänen täällä\nalkuasukasten parissa mellastaessaan entistä enemmän villiintynyt,\nkohteli vankejaan kuin julkisia pahantekijöitä. Kidutuksilla koetti hän\npusertaa heiltä tietoja, missä tarkotuksissa he näillä vesillä\nliikkuivat, ja pelkäksi huvikseen surmasi hän heistä useita.\nLopuksi möi hän heidät huutokaupalla orjiksi ranskalaisille\nmaatilanomistajille.\n\nKun orjiksi myytyjen oli hajaannuttava myyntipaikalta ja kunkin\nseurattava omistajaansa, katsahti Uole Kristiinaan, joka uskollisesti\noli tähän saakka kestänyt hänen sivullaan, ja lausui äänellä, mistä\nkajahti raudanluja päättäväisyys:\n\n»Koeta kestää siihen saakka, kun minä saavun sinua noutamaan, sillä\nminä olen varmasti saapuva!»\n\nNäitä kahta rakastavaista lukuunottamatta erkanivat tämän jälkeen\nsuomalaiset ja ruotsalaiset kohtalotoverit iäksi toisistaan. Useimmat\nheistä olivat jo sortuneet kuumetauteihin ja orjuuden rasituksiin, kun\nKristiina muutamien kuukausien kuluttua heräsi yösydännä kopissaan\nsiihen, että joku päästeli hänen kahleitaan. Se oli Uole, jonka monien\nponnistusten jälkeen oli onnistunut karata ja joka nyt lupauksensa\nmukaan oli saapunut häntä vapauttamaan.\n\nVerikoirain vainoamina piileskelivät he sitten saaren aarniometsissä,\nosuen seuraavan yön aikana meren rannalle. Täältä saivat he käsiinsä\nveneen, jonka varassa he jättäysivät valtameren huostaan, päättäen\nmieluummin kuolla aaltoihin kuin uudelleen antautua kiduttajainsa\nvaltaan.\n\nKärsien kaikkia helteen, nälän ja janon hirmuja ajelehtivat he kaksi\nvuorokautta merellä, kunnes eräs hollantilainen kauppalaiva löysi\nheidät lopen nääntyneinä ja vei heidät Delaware-joen suuhun. Nyt oli\nheille enää vähäinen vaiva päästä kansalaistensa luokse Uuden Ruotsin\nSuomi-kylään ylempänä jokivarrella.\n\nNyt alkoi kovia kokeneille nuorille muutamia vuosia kestävä rauhan ja\nonnen aika. Kansalaistensa puolelta saivat he kokea lämmintä osanottoa\nja yhteisvoimin auttoivat Suomi-kylän asukkaat heitä uuden elämän\nalkuun. Ja niin toteutui vihdoin heidän vaatimaton oman kodin\nhaaveensa.\n\nTyytyväisenä eleli täällä valtameren takana, kuulumattomissa vanhan\nmaailman melskeistä, pirstale Kalevan kansaa. Heillä oli mielinmäärin\nkäytettävänään laajat alat viljavata maata sekä äärettömät\nmetsästysalueet, eivätkä heitä rasittaneet verot ja päivätyöt.\nRuotsalaisetkaan eivät vähälukuisuutensa takia kyenneet täällä heitä\nsortamaan ja punanahkaisten alkuasukasten kanssa elivät he mitä\nparhaimmassa sovussa.\n\n»Täällähän me elämme kuin luvatussa maassa, verrattuna Ruotsin\nsydänmaihin», lausui Kristiina eräänä syyskesän iltana, kun Uole oli\njuuri palannut uutisraivauksiltaan ja he yhdessä istuivat majansa\nportailla. »Tännehän heidän pitäisi kaikkien muuttaa.»\n\n»Saaneeko sitten täälläkään ikäänsä rauhassa elää», arveli siihen Uole,\njohon katkerat kokemukset olivat jättäneet siksi syviä jälkiä, ettei\nhän uskaltanut tulevaisuuden toiveitaan kovin korkealle asettaa.\n\nEikä näitä onnen päiviä pitkälle kestänytkään. Vaikka Uole ei ollutkaan\nsyntynyt Kullervon olosuhteissa, oli kohtalo hänelle kuitenkin varannut\nKullervon osan.\n\nUuden Ruotsin siirtokunta oli alusta aikain ollut hollantilaisten\nsilmätikkuna, he kun olivat aikaisemmin asettuneet Delaware-joen suulle\nja katsoivat lähimaita omikseen. Toista vuotta sen jälkeen kun Uole oli\npäässyt kansalaistensa pariin Suomi-kylään, joutui Uusi Ruotsi\nhollantilaisten alamaisuuteen ja kaikki yhteys emämaan kanssa katkesi.\nNyt alkoi siirtokunnalle ankara orjuuden aika, mikä jonkun ajan\nkuluttua muuttui vieläkin tukalammaksi, kun toinen kaupuskansa,\nenglantilaiset, vuorostaan anasti siirtokunnan haltuunsa.\n\nSuomalaisen kärsivällisyys kestää ankarintakin koettelemista niin kauan\nkun hänen persoonallinen rauhansa ei ole tullut häirityksi.\nHollantilaisten isännöidessä pysyivät suomalaiset vielä alallaan, niin\ntyytymättömiä kuin uuteen esivaltaansa olivatkin. Mutta englantilaiset\nmenivät sorrossaan äärimmäisenkin siedettävyyden rajan yli ja silloin\nalkoi siirtokunnassa kuohua.\n\nEräänä elokuun iltana kokoontui muutamaan Delaware-joen niemekkeeseen\nsiirtolan ulkopuolelle joukko synkeitä miehiä. Heistä oli sinä\npäivänä ollut viisi miestä kylän hirsilinnotuksessa suomittavina\njäykkäniskaisuutensa takia. Uole, pitkä Finn, kaikista itsepintaisin\nkyrääjä, oli ollut heidän joukossaan. Jäytävän vihan tuli silmissään\npuhui hän tovereilleen:\n\n»Tällaista me emme enää voi sietää! Meidän isämme muuttivat\nsynnyinmaastaan voutien ja muiden kruunun susien ahdistamina Ruotsiin,\nkoska he siellä kuninkaan läheisyydessä luulivat saavansa rauhassa\nviljellä kaskiaan. Mutta kuinkas kävi? Kaikkihan me olemme saaneet\nomassa nahassamme tuntea, kuinka ruotsalaiset kävivät joka puolelta\nkimppuumme kuin villipedot. Ja täällä maailman laidalla, täällä ovat\ntaas uudet kiusanhenget niskassamme. Ja kuitenkaan me emme ole ketään\nhäirinneet emmekä muuta tahtoneet kuin saada rauhassa viljellä\npeltojamme! Mutta rauhaa me emme näy missään saavan, ellemme sitä itse\nhanki. Miksi kärsisimme englantilaisia kauemmin niskassamme! Onhan\nmeitä yhtä paljon kuin heitäkin. Jos me yksimielisesti ja lujin kourin\nryhdymme pyssyinemme ja kirveinemme asiaan, niin me olemme pian vapaita\npainajaisestamme. Ja jos he palaavat ylivoimaisina ja me emme vapaina\nvoisi pitää tähänastisia kontujamme, niin mikä estää meitä siirtymästä\nlännemmäksi. Siellä on yhtä hyvää maata äärettömät alat ja intiaanien\nkanssa me olemme aina eläneet rauhassa. Siis, jos te olette miehiä,\nniin isketään, niin kauan kun rauta on kuumana!»\n\nHänen voimallinen vihansa ja palava vapauden kaipuunsa tarttui\nhitaimpiin ja malttavaisimpiinkin, ja suostumuksen huudoilla otettiin\nvastaan kapinaan nousun ehdotus. Varovaisimmat tahtoivat ainoastaan,\nettä aseisiin tarttuminen lykättäisiin hiukan tuonnemmaksi, jolloin\ntiedettiin osan englantilaisesta sotilasvartiosta siirtyvän toisiin\nsiirtokunnan osiin. Lyhyen neuvottelun jälkeen tuli tämä yleiseksi\npäätökseksi ja miehet hajaantuivat kukin taholleen odottamaan ratkaisun\nhetkeä.\n\nOliko salaliittolaisten joukossa kavaltaja vai muutenko englantilaiset\npääsivät kapinahankkeiden perille, siitä ei jälkimaailmalle ole tietoja\nsäilynyt, seikka vain on se, että pari päivää edellä kerrotun jälkeen\nvangittiin yhtäkkiä Uole sekä muutamia muita salaliiton johtavimpia\nmiehiä, samalla kun kaikilta otettiin ampuma-aseet takavarikkoon.\nSeurasi nyt joukko tutkintoja ja kidutuksia sekä sitten nopea tuomio.\nToiset pääsivät pakkotyöhön siirtokunnan linnotuksiin, mutta Uole, jota\npidettiin pääsyyllisenä, tuomittiin kuolemaan. Kun Länsi-Intian\nsaaristoon kuuluva Barbados-saari näihin aikoihin oli joutunut\nportugalilaisilta englantilaisten haltuun, ruvettiin Pohjois-Amerikan\nsiirtokunnista lähettämään kuolemaantuomittuja orjiksi mainitulle\nsaarelle. Se tuli Uolenkin kohtaloksi. Poltinraudalla merkittynä ja\nkahleisiin lyötynä vietiin hänet Barbados-saarelle.\n\nKun hän poisvietäessä näki viimeisen kerran epätoivoon nääntyvän\nvaimonsa ja itkevät lapsensa, huusi hän heille:\n\n»Odottakaa, vielä minä kerran palaan!»\n\nMutta hänen sanoistaan ja äänestään kajahti enemmän kolkkoa uhkaa\npyöveleitänsä kohtaan kuin sitä tulevaisuuden luottamusta, joka\nvaimossa olisi voinut pitää vireillä elämän uskallusta, kuten kerran\nennen St. Croix-saarella. Ja niinpä hän muutamien aikojen kuluttua\nnääntyikin suruun ja puutteisiin, näkemättä enää miestään.\n\nSillä aikaa sai Pitkä Suomalainen tropiikin hehkuvan auringon alla\nyhdessä mustain kahleorjain kanssa raataa rikkaan hasiendan\nviljelysmailla. Ainoa, mikä häntä tässä eläimellisessä olotilassa enää\npiti yllä, oli hänen suuri vihansa, jolle hän vielä kerran tahtoi saada\ntyydytystä. Se ei ollut enää pelkkää loukatun oikeudentunnon\naiheuttamaa vihaa, vaan kaaoksellista ja synkeätä Kullervo-raivoa, joka\nsuuntautui koko maailmaa vastaan ja joka tahtoi hävittää kaikki\nihmisviljelyksen saavutukset sekä palauttaa maailman alkutyhjyyteensä.\nPoltinraudan merkki hänen otsassaan ei lakannut yöllä eikä päivällä\nkihelmöimästä ja se piti vireillä hänen vihansa loimua. Mustat orjat\nhänen ympärillään raatoivat tylsinä ja mistään piittaamattomina ja\nolivat valmiit vähimpäinkin armonosotusten johdosta nuolemaan\nkäskijäinsä käsiä. Uole halveksi heitä sydämestään, hän tunsi itsensä\nkokonaan yksinäiseksi heidän keskellään eikä antautunut mihinkään\nyhteistuumiin heidän kanssansa.\n\nNiin hän äänetönnä raatoi etelän helteisen taivaan alla, elättäen\npovessaan valtavata vihaa ja hautoen suunnitelmia sen tyydyttämiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolikymmentä vuotta sen jälkeen, kun suomalaisten kapinahanke oli\nsaatu ilmi ja sen pääsyyllinen viety Barbados-saarelle, huomattiin\nDelaware-joen siirtokunnissa outoa levottomuutta lähinnä asuvien\nintiaaniheimojen keskuudessa. Mutta kun punaihoisten kanssa oli\npitemmän aikaa eletty sovussa, ei tälle ilmiölle osattu antaa suurempaa\nmerkitystä eikä myöskään ryhdytty mihinkään huomattavampiin\nvarokeinoihin. Ja niin joutui siirtokunta odottamatta myrskyn\njalkoihin. Intiaanit olivat nousseet sotajalalle ja suurin joukoin\nhyökkäsivät he murhaten ja polttaen siirtolaiskyliin.\n\nEnsimäisinä joutuivat hävityksen jalkoihin hollantilaiset, joiden kylät\nhävitettiin maan tasalle. Sitten tuli englantilaisten vuoro ja\nhätääntyneiden pakolaisten kintereillä seurasivat kylästä kylään villit\nintiaanijoukot.\n\nVarhaisena aamuna hyökkäsi monisatalukuinen mohikaanijoukko Suomi-kylän\nhirsivarustukseen, jonka he väkirynnäköllä vallottivat ja sytyttivät\npalamaan. Englantilaiset peräytyivät kylään ja ihan heidän\nkintereillään seurasivat mohikaanit, joita johti harvinaisen kookas,\nsotamaalauksilla ja kotkansulilla koristettu intiaani. Raivoisasti kävi\nhän miestensä etupäässä englantilaisten kimppuun, heiluttaen kädessään\ntomahawkia, jonka terä punotti kaatuneiden verestä.\n\nKun kylän suomalaiset riensivät liittymään englantilaisten riveihin,\nhämmästytti heitä johtaja-intiaani huutamalla heidän omalla kielellään:\n\n»Suomalaiset, pysykää erillänne englantilaisista, sillä ei teille\nmitään pahaa tapahdu. Me olemme tulleet ainoastaan englantilaisia ja\nhollantilaisia hävittämään.»\n\nKun suomalaiset tämän johdosta seisoivat vielä hämmästyksissään ja\nempien, sai taistelu äkkiä uuden käänteen. Intiaanien johtaja oli juuri\nsaapunut Pitkän Suomalaisen aution majan edustalle. Siinä hän pysähtyi,\nlaski tomahawkinsa ja teki liikkeen ikäänkuin ovea lähestyäkseen. Mutta\nsamassa putosi verinen ase hänen kädestään, hän horjahti ja raivoisasti\nkarjahtaen kaatui kynnyksen eteen. Hän oli saanut erään englantilaisen\nmusketista surmanluodin sydämeensä.\n\nPäällikön kaatuminen pysähytti intiaanit hyökkäyksestään. He olivat\nkuitenkin vielä siksi ylivoimaiset, ettei valkoihoisten tappiota olisi\ntarvinnut epäillä, ellei samalla olisi intiaanien takana alkanut\nräiskyä muskettituli. Se oli englantilainen apujoukko, joka\nvirransuulta tullen oli juuri noussut maalle Suomi-kylän alla. Heidän\nodottamaton ilmestymisensä sai intiaanit, jotka olivat vielä\nneuvottomina päällikkönsä menettämisestä, kokonaan häiriöön. Sinne\ntänne hajaantuneina hävisivät henkiin jäänet tuota pikaa\ntaistelutantereelta.\n\nPian tämän jälkeen lakkasi taistelu muuallakin siirtokunnassa ja\nintiaanit vetäytyivät takaisin metsiinsä, jättäen jälkeensä savuavia\nkylien raunioita ja skalpeerattuja ruumiita.\n\nKun Suomi-kylässä korjattiin taistelun jälkiä ja haudattiin\nkaatuneita, huudahtivat hämmästyksestä ne miehet, joiden tuli kantaa\nintiaanipäällikön ruumis hautaan. He olivat hänen intiaaniasunsa alta\ntunteneet Pitkän Suomalaisen. Kaikki kylän väet kerääntyivät nyt\nruumiin ympärille ja kaikki tunsivat hänet Uole Hakkaraiseksi, joka\nviisi vuotta sitten oli kuljetettu orjaksi Barbados-saarelle.\nVangituilta intiaaneilta saatiin kuulla, että Pitkä Finn oli noin puoli\nvuotta sitten ilmestynyt heidän pariinsa sekä saanut heidät\nkiihotetuksi sotaan englantilaisia ja hollantilaisia vastaan. Hänen\ntarkotuksenaan oli ollut perin juurin hävittää europalaiset\nsiirtokunnat, lukuunottamatta suomalaisia, jotka intiaanien veljinä\nolisivat saaneet jäädä asumaan lännen mantereelle.\n\nMyöhemmin saatiin Barbados-saarelta kuulla, että Pitkän Suomalaisen oli\neräänä yönä onnistunut vapautua kahleistaan, minkä jälkeen hän oli\npolttanut hasiendan isäntineen ja orjineen. Sytytettyään samana yönä\nmuutamia muitakin maakartanoita palamaan oli hän hävinnyt jäljettömiin.\n\nSiihen päättyi Pitkän Suomalaisen tarina. Hän sai viimeisen leposijansa\nkentällä Suomikylän laidassa. Kylän miehet, joita kapinaa\nsuunniteltaessa hänen väkevä vihansa oli kerran tenhonnut, loivat hänen\nhaudalleen korkean kummun. Monien miespolvien jälkeen, kun suomenkieli\noli jo lakannut näillä tienoin kaikumasta ja Haltosesta oli tullut\nHalton sekä Parkkosesta Parchon, kertoilivat kylän lapset, tällä\nkummulla leikkiessään, tarinoita Pitkästä Finnistä, joka kauan sitten\noli tuonut intiaanit siirtokunnan kimppuun.\n\n\n\n\nKerrankin oikea mies.\n\n\nKokemäen Näyhälässä, jonka omisti Suomen suuriruhtinaskunnan\nkamariviskaali Antero Äimä, istui talon herran avarassa työhuoneessa\neräänä talvi-iltana 1650 kaksi miestä. Toinen oli kaljupäinen, laiha ja\nteräväkatseinen sekä vilkaseleinen mies, jota vastoin hänen toverinsa\noli näköjään alle parinkymmenen sekä puvustaan päättäen teini tai\nylioppilas-beaani.\n\nPöydällä oli levällään papereita ja kirjotusvehkeitä ja seinähyllyillä\nvirui paksuja asiakirjapinkkoja. Vanhempi mies siirsi syrjään\npaperivihkon, jota hän juuri oli selaillut, ja ryhtyen terottamaan\nhanhenkynää lausui nuoremmalle, joka parhaillaan vahataululla suoritti\npitkää yhteenlaskua:\n\n»Aijai, Simo-poikaseni, mikä vääryyden löyhkä näistä papereista\nnouseekaan. Tuskin ainoastakaan voudintilistä löytää ainoatakaan sivua,\njossa ei tarkoin vainuamalla keksisi kruunun varojen kähvellystä. Toden\ntotta oli kuningattaremme isoisä, yhdeksäs Kaarle, oikeassa\nlausuessaan, että se joka on ollut viisi vuotta kruununvoutina, on jo\ntarpeeksi kypsä hirtettäväksi.»\n\nPuhuja oli entinen lainlukija Hartikka Speitz. Oltuaan pitemmän aikaa\nviratonna oli hän elellyt maatilallaan Sääksmäellä suomennellen Ruotsin\nlakia sekä riidellen ja käräjöiden eri virkamiesten ja varsinkin Turun\nhovioikeuden herrain kanssa, joiden puolelta hän väitti kärsineensä\njumalatonta vääryyttä. Nyt hänellä ei kuitenkaan ollut pariin vuoteen\nollut vireillä yhtään riitajuttua, joten aika oli käynyt hänelle\npitkäksi ja hän oli taas halunnut päästä asioihin käsiksi, kuten hän\nsanoi. Siinä tarkotuksessa oli hän tullut kamariviskaali Äimän luokse,\njonka kanssa hän aikoinaan oli Saksan yliopistoissa opiskellut\nlakitiedettä, tarjoten palvelustaan entiselle toverilleen. Niin\nhuonossa huudossa kuin Speitz virkamaailmassa olikin, oli Äimä hänet\nkuitenkin ottanut jonkunlaiseen sihteerintoimeen.\n\n»Ja hänen aikanaan olikin hyvin tavallista, että kihlakunnan hirsipuun\nvakinaisin asukas oli juuri kihlakunnan oma vouti», jatkoi Speitz.\n\n»Uh, enpä olisi silloin tahtonut olla kruununverojen kantajana», arveli\nSimo.\n\n»Onko sinulla sitten niin vahvat taipumukset kähveltämiseen?» kysyi\nSpeitz.\n\n»Ei, mutta ... kun niitä niin tukuttain hirtettiin, niin kyllä kai\nsiinä joukossa saattoi mennä välistä syyttömiäkin», koetti Simo päästä\npälkähästä.\n\n»Näkyy, että sinä olet vielä beaani», huomautti Speitz isällisesti. »Ja\nmuutoin, jos sinulla todellakin on noita edellämainitun kaltaisia\ntaipumuksia, niin kehitä ja vartuta niitä kaikin mokomin ja kasvata\nitseäsi yleensä kaikessa vääryydessä, silloin on ajallinen menestyksesi\ntaattu.»\n\n»Entä iankaikkinen?» kysyi Simo, joka epäilevästi hymyillen oli\nkuunnellut esimiehensä neuvoja.\n\n»Siitä en todellakaan mene takuuseen», vastasi Speitz, »mutta\najallisesta sitä varmemmin.»\n\n»Niin, niin, totta minä tarkotan!» jatkoi hän miltei tiukasti, kun\nhuomasi apulaisensa yhä virnistelevän. »Minussa näet siihen oivallisen\nesimerkin, vaikka tosin päinvastaisessa mielessä. Sen sijaan, että minä\nopintojeni ja ansioitteni pohjalla nyt istuisin kihlakunnan tuomarina\ntai hovioikeuden jäsenenä, vuoleskelen minä tässä hanhenkynää toisen\npalveluksessa. Ja tämänkin tilapäisen toimen olen saanut ainoastaan\nentisen toveruuden nimessä.»\n\n»Ja tämäkö kaikki sen takia, että teillä ei ole ollut taipumuksia\nkähveltämään ja että olette lyönyt laimin kasvattaa itseänne\nvääryydessä?» kysyi Simo viattomasti.\n\n»Vaiti, keltanokka!» ärähti Speitz. »Minä en puhu mitään\ntaipumuksistani sinne tai tänne, vaan sanon ainoastaan, että minun\nvirkaurani on katkaistu sen takia, että minä olen tahtonut noudattaa\noikeutta kaikissa edesottamisissani. Eikä ainoastaan katkaistu\nelämänurani, vaan lisäksi vainottu kaikella tavoin -- niin, onpa minut\nkerran kuolemaankin tuomittu.»\n\n»Mitä, onko teidät tuomittu kuolemaankin?» huudahti Simo. »Ja kuitenkin\nte istutte siinä hanhenkynää terottamassa!»\n\n»Miksi en, vai oletko sinä niin beaani, että luulet minut kerran\nmestatunkin? Niin pitkälle ei sentään menty, vaan pääni jätettiin\nkoreasti paikoilleen ja tuomio lievennettiin kuuden vuoden\nvankeusrangaistukseksi.»\n\n»Olette siis istunut vankeudessakin?»\n\n»Ainoastaan vähän päälle vuoden. Selviin lainkohtiin perustuvilla\nvalituksillani sain tuon väärän tuomion supistetuksi siksikin vähiin.»\n\n»Mutta mistä syystä teidät tuomittiin?» tiedusteli Simo hieman\narastellen.\n\n»Mistäkö? Tietysti oikeuden noudattamisesta, kuten jo sanoin. Syytin\nhovioikeuden herroja ja erikoisesti presidentti Kurkea -- tai Kurckia\npiti sanomani, sillä tähän aikaanhan pitää kaiken esiintyä\nruotsalaiseksi puleerattuna -- muutamista tuomioista, jotka olin\nhuomannut selvästi kohtuuttomiksi. Painatinpa erikoisen kirjasenkin\nasian johdosta. Siitä sydäntyivät herrat tietysti silmittömiksi,\ntoimittivat minun syytteeseen ja istuivat sitten tuomareina omassa\nasiassaan, tuomiten minut hengiltä. Sen pituinen se!»\n\nHän oli saanut hanhenkynänsä kuntoon ja siirtäen paperivihkon eteensä\njatkoi:\n\n»Viisainta on ulvoa yhdessä susien kanssa, siten täällä parhaiten\npäämaaliin päästään. Niin sanottu omatunto on julistettava pannaan ja\nväärinkäytöksille on ummistettava silmänsä. Siten menetellen kiipeät\nsinä vielä korkealle, Simo-poikaseni.»\n\n»Mitäs arvelette, jos kuitenkin ensinnä alistaisin nuo varmastikin\nhyvää tarkottavat neuvonne yhteisen esimiehemme, kamariviskaalin\nhyväksyttäviksi?» kysyi Simo veitikkamaisesti silmiään vilkuttaen.\n\n»Hm, hän on liiaksi yksivakainen mies ymmärtääkseen sellaista», myhähti\nSpeitz.\n\n»Myönnätte kai, että hän yksivakaisuudessaan on samalla mies, joka\nnoudattaa toimissaan oikeuden ja rehellisyyden vaatimuksia?» kysyi Simo\nviekkaasti.\n\n»Hän on vankkumaton oikeuden mies ja siksipä tuomarit ja veronkantajat\npuivatkin hänelle salassa nyrkkiään, kun hän vetelee päivänvaloon\nheidän väärinkäytöksiään. No, muutenhan en olisi tullutkaan hänelle\npalvelustani tarjoamaan.»\n\n»Nytpäs olette satimessa, herra Hartikka!» julisti Simo.\n»Kamariviskaali noudattaa oikeuden ja rehellisyyden vaatimuksia ja\nkuitenkin on hän ajallisesti menestynyt ja kohonnut korkealle. Teidän\noppinne ihmisen ajallisesta menestymisestä ei siis pidä paikkaansa.»\n\n»Kyllä se pitää paikkansa, sinä itseviisas vekara, sillä totta kai\nsinä, niin keltanokka kuin oletkin, tunnet tuon vanhan säännön: Nulla\nregula sine exceptione. Kamariviskaali on siis poikkeus minun\nmenestymisen säännöistäni, ainoa poikkeus koko Suomen maassa.»\n\n»Mutta jospa minä haluaisin olla toinen poikkeus», arveli Simo.\n\n»Hm, voithan sinä koettaa, mutta luultavinta on siinä tapauksessa,\nettä saat vanhoilla päivilläsi vuoleskella hanhenkynää toisen\npalveluksessa.»\n\n»Kuten te, joka siis myös olette tuollainen epäonnistunut poikkeus\nsäännöstä.»\n\n»Aivan niin, poikaseni. Huomaan ilokseni, että sinä vähitellen alat\noppia tekemään järkeviä päätelmiä.»\n\nTämän jälkeen syventyi kumpikin työhönsä ja hiljaisuutta häiritsi\nainoastaan parin talikynttilän ritinä ja se äreä mutina, jolla Speitz\nsäesti tilikirjain tarkastusta. Mutta saatuaan hetken perästä laskunsa\npäätetyksi alotti Simo jälleen keskustelun kysymällä:\n\n»Eikös teillä ollut hovioikeuden kanssa rettelöitä myöskin niiden\nsota-artikkelien suomentamisen johdosta?»\n\n»Tietysti, kuinkas se nyt ilman rettelöitä olisi sujunut, onhan se\nsiksi suuriarvoinen ja hyödyllinen asia. Mutta kerronpa sinulle\ntapaukset juurta jaksain, koska olen tässä kerran ruvennut sinulle\nopetuksiani jakamaan. Näillä tapauksilla on näet muutamia sangen\nopettavaisia puolia. No niin, asian alkuna oli se, että minä kerran --\nse oli tietysti siihen aikaan, kun minun vielä sallittiin olla\ntuomarintoimissa -- jouduin Turussa istumaan sotaoikeudessa. Syytettynä\noli muuan sotilas, joka oli hiukan kolhaissut päällikköään --\nluultavastikin maksuksi paljon useammista kolhuista. Mies oli supi\nsuomalainen, mutta hänen kuolemantuomionsa luettiin Kustaa Aadolfin\nruotsinkielisistä sota-artikkeleista. Pois vietäessä lausui mies\npilkallisen katkerasti: 'Tästä kaikesta minä en ymmärtänyt muuta kuin\nettä kuolemaan tässä mennään.' Tapaus vaikutti minuun syvästi enkä\nsaanut sitä enää mielestäni. Minusta oli siinä olemassa suuri vääryys,\nettä ihmisiä tuomitaan lain mukaan, josta he eivät sanaakaan ymmärrä.\nJa niin minä päätin toimittaa suomeksi ensinnäkin nuo sota-artikkelit.\nKun kreivi Brahe, joka muuten on kansamme hyväksi tehnyt enemmän kuin\nkaikki Suomen omat johtoherrat yhteensä, kannatti puuhaani, ryhdyin\nminä työhön. Mutta luuletko, että kirja sai ilmestyä präntistä ilman\nrettelöitä? Siinä näet keksittiin jotain tuomarinarvoa loukkaavaa,\njohon hovioikeuden herrat heti iskivät kyntensä.»\n\n»Sekö oli tuomareita loukkaavaa, että laki ilmestyi suomenkielellä?»\nkysyi Simo.\n\n»No ei juuri varsin se. Minä olin näet suomennokseeni kirjottanut\nvähäisen esipuheen, jossa muun muassa sanoin kauhistuksella\nhuomanneeni, kuinka ruotsinkieltä taitamattomain sotamies-parkain\nSuomessa täytyy käydä kuolemaan sota-artikkelien rikkomisesta,\nvaikk'eivät ikinä ole saaneet mitään tietoa niiden sisällyksestä. Tämä\nse muka sisälsi loukkauksen tuomareita vastaan ja niinpä täytyi kirjan\nalkuosa painaa uudestaan, jolloin tämä kerettiläinen kohta jätettiin\npois.»\n\n»Eikä siinä kaikki», jatkoi Speitz hetken kuluttua. »Kirjasta löytyi\npari muutakin pahaa kerettiläisyyttä. Tuossa esipuheessani olin sanonut\nmyöskin, että minä olen tehnyt tämän työn isänmaan ja erittäin oman\nkansani hyväksi. Nuo sanat 'erittäin oman kansani hyväksi' olivat\nvaarallista kerettiläisyyttä, niin, suorastaan kapinallisuutta meidän\nruotsalaista esivaltaamme vastaan ja siksi ne oli pyyhittävä pois.\nNimikirjotuksessani olin merkinnyt itseni Hämeen suomalaiseksi sanoilla\nTavast-Finlandus. Taaskin kapinallisuutta! Sillä nythän pitää tietysti\nkaiken olla ruotsalaista sen jälkeen kun Ruotsi Saksan sotatanterilla\non noussut niin suureen mahtiin --»\n\n»Suomalaisten hakkapeliittain avulla», pisti Simo väliin.\n\n»Juuri niin, sillä ilman suomalaisten uhrauksia ei Ruotsi nyt olisi\nsiinä asemassa. Mutta sinähän poikkesit syrjään asiasta.»\n\n»Te sanoitte nimikirjotuksessanne käyttäneenne sanoja\nTavast-Finlandus», auttoi Simo.\n\n»Niin. Mutta niiden häntään oli kirjan präntistä päästessä ilmestynyt\nsana -- Svecus! Ajatteles, että minusta niin yks kaks tehtiin svecus,\nminusta, joka olen syntynyt ja kasvanut ja suurimman osan ikääni elänyt\nSuomen sydämessä! -- Tässä on sinulle siis uusi ja hyödyllinen opetus:\nmuista kaikissa vaiheissasi olla svecus, muuten nousee tie edessäsi\npystyyn.»\n\nMutta vastustushalussaan turvautui Simo äskeiseen keinoonsa ja väitti:\n\n»Entäs kamariviskaali? Pitääpä hänkin itseään suomalaisena ja käyttää\nisältä perittyä suomalaista nimeäkin.»\n\n»Mutta mehän sovimme jo siitä, että hän on poikkeus säännöstä», ärähti\nSpeitz. »Ja sitä paitsi, luuletko hänenkään enää kauan kantavan\nsuomalaista nimeään.»\n\n»Mitä varten hän nyt enää ikämiehenä ottaisi uutta nimeä», epäili Simo.\n\n»Ahaa, sinä et näy tietävänkään», selitti Speitz, »että hän vähää ennen\nmatkalle lähtöään sai Turusta vapaaherra Creutziltä kirjeen, jossa\nilmotettiin, että kuningatar läänittäessään kamariviskaalille muutamia\nuusia tiloja, on päättänyt samalla korottaa hänet aatelissäätyyn\nnimellä Ljusenstjerna. Luultavasti hänellä Turusta palatessaan on jo\naateliskirja taskussaan.»\n\n»Vai aatelismies hänestä tulee ja nimeksi Ljusenstjerna!» ihastui Simo.\n\n»Ähää, jokos rupesivat silmäsi kiilumaan!» ivasi Speitz. »Mutta\nmaltahan, kyllä sinä itsekin innostasi päättäen pääset vielä niin\npitkälle ja saat nimesi töyhdöksi stjernan, hjelmin tai sköldin. Niin\nsitä tähän aikaan tehdään supi suomalaisista jalleista töyhtöpää\nsvecuksia. Sitten ei puutu muuta kuin että pojat johtavat sukunsa\nsuoraan Valhallan jumalista, kun itse asiassa ovat parin kolmen\nnapanuoran päässä suomalaisen talonpojan pirtistä.»\n\nÄreänä kumartui Speitz työhönsä eikä Simo uskaltanut häntä\nvastauksellaan häiritä, niin mielellään kuin hän olisikin ukkoa\närsyttänyt. Kuului taas tovin ajan ainoastaan kellon naksutus ja\nkynttiläin ritinä, kunnes sen keskeytti pihalta raikuva kulkusten ääni\nja reen ratina.\n\n»Sieltä tulee nyt Ljusenstjerna!» virkahti Speitz päätään nostamatta.\n\n»Tosiaankin, minä tunnen kulkusten äänen», lisäsi Simo.\n\nEteisestä kuului askelten töminää ja ovien käyntiä ja muutaman hetken\nmentyä astui työhuoneeseen tukevarakenteinen ja korkeaotsainen mies,\njonka kaikki piirteet osottivat raskasta vakavuutta ja luonteen\njärkähtämättömyyttä. Hän oli Suomen maan kamariviskaali, lukuisten\nmaatilain omistaja ja kahdentoista lapsen isä, herra Antero Äimä, jonka\ntarkastuksen alaisia olivat kaikki tuomarit, kruununvoudit ja\nveronkantajat.\n\nTervehdittyään kirjureitaan laski hän pöydälle paksun paperivihkon ja\nlausui:\n\n»Tässä on Mynämäen ja Korpoon kihlakunnan maakirjat. Jahka niitä on\nvertailtu voutien ja nimismiesten tileihin, niin luulenpa saavamme taas\nmelkoisen apajan manttaalista poisjätettyjä henkilöitä.»\n\n»No, se merkitsee vain niin ja niin monen taalarin odottamatonta\ntulojen lisäystä kruunulle», lausui Speitz.\n\n»Ja minulle, ajattelit kai mielessäsi, vaikket sitä ääneesi sanonut»,\nlisäsi kamariviskaali, jonka osalle lankesi kolmannes saaliista.\n\n»Olkoon menneeksi, koska niin tahdot», naurahti Speitz. »Muuten kai\nminä saan tervehtiä sinua nyt Ljusenstjernana?»\n\n»Et vainenkaan, sillä minun nimeni on Äimä kuten ennenkin», vastasi\nkamariviskaali.\n\n»Et siis vielä saanut aateliskirjaasi?»\n\n»Hm, kyllä se oli jo Turussa minulle tarjona, mutta minä jätin sen\nsinne.»\n\nSpeitz rävähytti silmänsä selkosen selälleen ja huudahti:\n\n»Mitä, etkö aio ottaa vastaan aateluutta?»\n\n»Mitäpä minä sillä tekisin», vastasi kamariviskaali tyynesti. »Eikö\nsinustakin nimi Ljusenstjerna tunnu hieman imelältä. Äimä on paljon\ntuimempi ja sitä ovat kruunun varkaat tottuneet jo pelkäämään.\nSitäpaitsi se nimi on minulle rakas, koska isäni ovat sitä kantaneet.»\n\n»No, kerrankin oikea mies!» huudahti Speitz, kohoten seisomaan.\n»Annahan kun puristan kättäsi, vanha veikko! Tiedätkö, minkä minä\nehdottaisin sinulle valiolauseeksi?»\n\n»_Justum et tenacem propositi virum_...» lausui kamariviskaali.\n\n»Kas ihmettä, minulla kun olivat juuri samat säkeet mielessäni!»\nihmetteli Speitz.\n\n»Se on aina ollut minun mielirunoni ja silti tulin sen sanoneeksi»,\nnaurahti kamariviskaali.\n\n»No niin, sitä parempi.»\n\n»Ja nyt lopettakaa päivän työ ja käykäämme illalliselle. Marketta\nodottaa siellä lasten kanssa. Pöydässä kerron sitten Turun kuulumiset»,\nja kamariviskaali lähti edellä toisiin huoneisiin.\n\nSeuratessaan hänen jälessään kääntyi Speitz sanomaan Simolle:\n\n»Minä peruutan osan äskeisistä puheistani, sillä olen nyttemmin tullut\nhuomaamaan, että kaikki suomalaiset eivät sentään ole samanlaisia\nhännänheiluttajia.»\n\n\n\n\nSotilaan kunnia.\n\n\n    »Kuolo onni sotilaan.»\n\nKylmä tuuli puhalteli Liettuan alastomilta kentiltä, kun\nrykmentinsaarnaaja Henrik Salvius levotonna ja huolissaan astui ulos\nlinnan suojista ja kiipesi ulkovallitukselle, saadakseen hengittää\npuhdasta ilmaa. Vinhasti kiitävien pilvien lomasta pilkisti väliin\ntäysikuu ja silloin aukeni hänen eteensä lohduton maisema, jonka halki\nNarev-joki lyijynvärisenä nauhakkeena kiemurteli. Joka puolella linnan\nympärillä pilkotti kanuunan kantaman ulkopuolella tulia. Ne olivat\nlinnaa piirittävän liettualaisen sotajoukon nuotiotulia.\n\nVuoden ensi päivänä oli puolalainen kenraali Gonsievsky suurella\nsotajoukolla saartanut Tycoczin linnan, jonka varusväkenä syksystä\nsaakka oli ollut viisisataa suomalaista rakuunaa eversti Didrik von\nRosenin johdolla. Kaksi viikkoa oli tuo pieni joukko tähän iltaan\nmennessä kestänyt suuren vihollisarmeijan hyökkäyksiä, odottaen turhaan\navukseen läntisessä Puolassa taistelevaa kuningasta.\n\nRykmentin upseerit olivat parasta aikaa koolla eräässä linnan\nsuojamassa, josta herra Henrik oli juuri lähtenyt. Eversti oli tällöin\nlausunut:\n\n»Viikon olemme nyt eläneet puolilla ruoka-annoksilla, jotka meidän on\nvähennettävä neljänneksiksi, jos aiomme edelleen puolustaa linnaa.\nMutta sitä paitsi ovat nämä rappeutuneet varustukset vihollisen\nammunnasta jo siihen määrin sortuneet, että me emme niiden suojassa\nenää kestä ensimäistä väkirynnäkköä. Ja ellen erehdy, varustelee\nvihollinen huomiseksi sellaista. Antautumisehdotusta meille ei ole\ntehty ja sitä paitsi olen luvannut kuninkaalle olla jättämättä tätä\nlinnaa viholliselle. Jälellä ei siis ole muuta mahdollisuutta kuin\ntulla viimeiseen mieheen maahan hakatuksi, sillä tiedättehän hyvin,\nettä vihollinen ei tule meitä armahtamaan, siksi silmitön viha heillä\non meitä kohtaan.»\n\n»Mutta voimmehan myöskin koettaa raivautua vihollisen läpi ja päästä\nyhtymään kuninkaan armeijaan», oli tähän komentajan puheeseen\nhuomauttanut eräs upseereista.\n\n»Mikä olisi myöskin samaa kuin tulla armotta maahan hakatuksi», oli\nsiihen eversti vastannut, »sillä vihollisten tavattomaan ylivoimaan\nnähden meillä ei olisi toivoa läpi päästä. Ja jos jotkut harvat\npääsisivätkin, niin heillä olisi kuljettavana kymmeniä penikulmia\nsellaisen seudun halki, joka ihan kuhisee puolalaisista partiojoukoista\nja aseellisista talonpojista. Niin että ystävien luokse meistä ei\nyksikään pääsisi.»\n\n»Mutta minusta olisi sittenkin jalompaa kaatua ase kädessä avonaisella\nkentällä, surmattuaan sitä ennen mahdollisimman monta vihollista», oli\nupseeri edelleen väittänyt.\n\n»Minulla on kuitenkin mielessäni keino», oli tähän komentaja sanonut,\n»jota noudattaen meidän ei tarvitse jättää linnaa viholliselle, samalla\nkun surmaamme heitä paljon suuremman joukon kuin koettaessamme läpi\nraivautua. Te kai arvaatte jo ajatukseni. Linnan kellarissa on vielä\njälellä toistakymmentä tynnyriä ruutia. Jos vihollinen huomisessa\nrynnäkössään onnistuu valtaamaan linnan, kuten pidän varmana, niin me\nräjähytämme sen ilmaan --»\n\n»Ja tapamme siten kuollessamme enemmän vihollisia kuin eläissämme,\nkuten Simson», oli näihin everstin sanoihin liittänyt muuan nuoremmista\nupseereista.\n\nKomentajan ehdotukseen olivat yhtyneet useimmat upseerit. Jotkut olivat\nainoastaan vaatineet, että ehdotus tästä olisi tehtävä myöskin\nmiehistölle ja annettava heidän ratkaista, tahtoivatko he yrittää\nvihollisen läpi raivautumista vaiko että linna räjähytettäisiin ilmaan.\n\nTähän ehdotukseen oli komentajakin lopulta suostunut, ja kun he sen\njälkeen olivat alkaneet keskustella siitä, miten räjähytettäessä olisi\nmeneteltävä, jotta mahdollisimman suuri joukko vihollisia samalla saisi\nsurmansa, oli hän, rykmentinsaarnaaja, hiipinyt ulos. Komentajan\nehdotuksen kuullessaan oli kauhistus pusertanut hänen sydäntään ja\npakottanut hänet ulos talvisen taivaan alle, selvittelemään siellä\nyksinäisyydessä sekaantuneita ajatuksiaan.\n\nHän oli vasta viidenkolmatta vuotias mies. Heti papiksi valmistuttuaan\noli hän ottanut vastaan tarjotun rykmentinsaarnaajan viran Puolaan\nlähtevissä suomalaisissa joukoissa, saadakseen siten ansioita parempiin\npaikkoihin pääsyä varten. Turkuun hän oli jättänyt vasta kihlatun\nmorsiamen eikä hän mitään toivonut niin hartaasti kuin sodan pikaista\npäättymistä, päästäkseen jälleen kotimaahan ja saadakseen ikävöidyn\nmorsiamensa kanssa asettua oman katon alle.\n\n»Hyvä Jumala!» huokasi hän epätoivossaan. »Pitääkö kaiken loppua nyt\ntähän ja minun nuorella iälläni kärsiä sellainen kaamea kuolema täällä\nkaukana vieraalla maalla, saamatta edes viimeisiä jäähyväisiä heittää\nomaisilleni ja morsiamelleni?»\n\nTuuli vinkui valittavasti vallikaivannoissa ja taivaalla kiitivät\npilvet kuin paetakseen pois tältä kolkolta seudulta. Mutta hän ei\nvoinut minnekään paeta, sillä rautavanteena ympäröi linnaa\nkostonhimoinen vihollisarmeija. Epätoivossaan mietti hän hetkisen\nlähteäkseen vaikuttamaan sotilaisiin, etteivät he hyväksyisi upseerien\npäätöstä, vaan koettaisivat edelleen odottaa apujoukon saapumista.\nMutta kohta hylkäsi hän kuitenkin tämän tuuman kunniattomana, jota\npaitsi hän oivalsi avun odottamisen toivottomaksi. Joka päivä oli hän\ntältä samalta paikalta tähystänyt länttä kohti, turhaan odottaen\napujoukon ilmestyvän metsien suojasta näkyviin. Nyt saattoi jo pitää\nvarmana, että vihollisjoukot olivat tehneet avunsaannin mahdottomaksi.\nHe olivat jätetyt tänne vihollismaan sydämeen oman onnensa nojaan kuin\nhaaksirikkoinen laivaväki kuohuvan meren keskelle. Ellei suoranaista\nihmettä tapahdu, kohtaa heidät huomenna perikato, sillä olihan eversti\nilmottanut, että vihollinen varustelee ratkaisevaa rynnäkköä ja että\nlinnan varustukset eivät voi heitä enää suojata. Mutta jaksoiko hän\nuskoa, että Jumala pelastaisi heidät vielä tästä toivottomasta\nasemasta? Hän tunnusteli sisäistä itseään, mutta huomasi, että tämä\nkolkko ympäristö talvimyrskyineen ja joka suunnalta näkyvine vihollisen\nvartiotulineen, jotka kiiluivat pimeydestä kuin jättiläispedon saalista\nvaanivat silmät, ikäänkuin riisui hänet alasti ja masensi voimatonna\nmaahan.\n\nMorsiamestaan erotessaan oli hän sopinut tämän kanssa, että he joka\nilta määrättynä hetkenä sanoisivat toisilleen hyvää yötä, katse luotuna\nkuuhun tai, jollei se ollut näkyvissä, pohjantähteen. Siten voisivat\nheidän silmäyksensä tavallaan yhtyä, vaikka he itse olivatkin kaukana\ntoisistaan. Ne olivat olleet hänelle tähän saakka mieluisia\nhartaushetkiä, mutta tänä iltana tunsi hän silmäinsä himmenevän, kun\nhän tuskaisin sydämin loi katseensa kuuhun, joka valjuna ja viluisena\njuuri kurkisti pilvien raosta.\n\nKun hän huoaten heitti kuun välityksellä jäähyväissuudelman\nmorsiamelleen ja kääntyi palatakseen linnan suojiin, huomasi hän\nvallinkuvetta pitkin lähenevän kaapuun kääriytyneen miehen. Arvaten sen\ntarkastusmatkalla kiertäväksi upseeriksi jäi hän paikoilleen, toivoen\nettä tulija olisi hänen entinen ylioppilastoverinsa, kornetti Alanus,\njoka kepposiensa tähden yliopistosta karkotettuna oli ruvennut\nmiekkamieheksi ja joutunut hänen kohtalotoverikseen tänne Tycoczin\nlinnaan.\n\nHän ei erehtynytkään, sillä luokse ehdittyään laski upseeri kätensä\nhänen olalleen ja lausui:\n\n»Sinäkö se olet, Henrice? Kun huomaamattani hävisit sieltä joukostamme,\narvasin sinun tulleen tänne morsiamellesi hyvää yötä toivottamaan ja\nlähdin perässäsi, kiertääkseni samalla vartioita tarkastamassa.»\n\nHän tarkasteli hetkisen ääneti ja kaihomielisen näköisenä kuuta ja\nlausui sitten:\n\n»Jospa minäkin olisin lähtiessäni huomannut oman rusoposkeni kanssa\ntehdä samanlaisen sopimuksen kuin sinä, niin voisin nyt heittää hänelle\njäähyväiseni tuon kelmeän Helena-rouvan välityksellä. Mutta minullahan\nei sitä paitsi ollut hänen kanssaan niin kiinteätä lemmensuhdetta kuin\nsinulla omasi kanssa, ja tällä hetkellä voi hän olla jo toisen oma.»\n\nToverukset olivat jälleen hetkisen vaiti, kunnes Alanus kysyi hiukan\narastellen:\n\n»Mitäs muutoin arvelet meidän äskeisestä päätöksestämme?»\n\nKun Salvius ei kiirehtinyt vastaamaan, jatkoi hän:\n\n»Minua ei jää juuri kukaan suremaan, joten minä olen valmis matkaamaan\ntulisissa vaunuissa korkeuteen. Se on tällä kertaa sitä paitsi minun\nsotilasvelvollisuuteni. Mutta toista on, veliseni, sinun laitasi.\nTulinkin heti neuvottelussa sitä ajatelleeksi.»\n\n»Mutta eihän minulla, Herra paratkoon, voi olla muuta valittavana kuin\nteillä toisillakaan», huomautti tähän Salvius.\n\n»Onpa sittenkin», väitti Alanus. »Minulla on mietittynä sinua varten\npelastuskeino, jos tahdot sitä noudattaa. Ja miksi et tahtoisi, sinä,\njota odottaa kotimaassa morsian ja jota ei soturivelvollisuus pakota\npaikallesi kaatumaan.»\n\n»Ja minkälainen on se sinun pelastuskeinosi?» kysyi arasti Salvius,\njoka tunsi rinnassaan viriävän toivonkipinän.\n\n»Minä tunnen», alotti Alanus, »tämän linnan lähimmän ympäristön kuin\nkymmenen sormeani, sillä syksyllä, jolloin emme vielä olleet\nsaarroksissa, kiertelin siellä joka päivä ja kolusin läpi kaikki\npaikat. Vastakkaisella puolella linnaa on, kuten tiedät, noin parin\nsadan sylen päässä vallihaudasta jokeen laskeutuva kalliotöyräs. Sen\nulkosyrjältä löysin eräänä päivänä pensasten suojasta ahtaan holvatun\nluolan. Se on luultavasti joskus maailmassa tänne linnaan johtaneen\nmaanalaisen käytävän suu, vaikka itse käytävä onkin aikoja sitten\ntukkeutunut. No niin, sinä varustat itsesi eväillä ja minä saatan sinut\ntänä yönä ennen päivän valkenemista tuohon kätköpaikkaan, jossa sinä\nolet linnan ilmaan lentäessä täydessä turvassa. Seuraavan pimeän tultua\nlähdet sitten piilostasi, sillä viholliset, mikäli heitä on jäänyt\njälelle, ovat joutuneet siksi suuren hämmingin valtaan, ettei heistä\nole oleva sinulle minkäänlaista haittaa.»\n\n»Mutta entäpä jos luola luhistuu räjähdyksen voimasta kokoon?» epäili\nSalvius.\n\n»En usko sitä, sillä se on siksi jykevästi holvattu», vastasi Alanus.\n»Ja jos niin kävisikin, niin silloinhan sinä ainoastaan seuraisit meitä\nviimeisellä matkallamme.»\n\nSalviusta puistatti ja hän lausui:\n\n»Mieluummin sitten odotan kohtaloani muiden joukossa täällä linnassa\nkuin lähden sinne yksinäni luhistumaan kuin hiiri satimeen.»\n\n»Elä ota sanojani miksikään», rohkaisi häntä Alanus, »sillä on aivan\nmahdotonta, että niin ahdas luola sortuisi. Onhan se siksi etäällä\nlinnasta ja välillä on pehmeätä maata, joten räjähdys ei voi siellä\nenää niin valtavasti maapohjaa tärisyttää.»\n\n»Mutta jospa minä nyt räjähdyksestä pelastuisinkin, niin kuinka luulet\nminun voivan kunnialla selviytyä niistä tuhansista vaaroista, joita\nvihollismaan läpi kulkiessa kohtaisi joka askelella. Protestanttisena\npappina minut surmaisi ensimäinen vastaantulija.»\n\n»Mutta sinä kuljetkin katolilaisena pappina. Olet kai nähnyt linnan\nkappelissa täydellisen papin asun. Sen puemme sinun yllesi ja siinä\nasussa ei yksikään puolalainen nosta kättään sinua vastaan.»\n\n»Mutta riittääkö puku yksistään? Entäpä minua matkalla vaaditaan\npapillisiin toimiin tai joudun tekemisiin oikeiden pappien kanssa?»\n\n»No, ristinmerkin sinä aina osaat tehdä sekä tervehtiä pax tecum, pax\nvobiscum. Muutoin et ole heitä ymmärtävinäsi, vaan puhut latinaa.»\n\n»Mutta ollakseni puolalainen pappi täytyisi minun luonnollisesti osata\npuolaakin.»\n\n»Mutta mikä pakko sinun on olla puolalainen pappi. Eiväthän ne ole\nainoita katolilaisia. Ole saksalainen, sillä saksaahan sinä hyvin\nosaat. Sano olleesi matkoilla Preussissa ja siellä joutuneesi\nruotsalaisten, noiden kirottujen kerettiläisten, vangiksi ja nyt\nonnistuneesi karkaamaan heidän käsistään. Ja muutoin, kullakin hetkellä\non suru itsestään ja mielenmalttisi säilyttäen sinä kyllä selviydyt.»\n\nNyt ei Salvius kyennyt enää tuomaan esiin minkäänlaista vastaväitettä,\nminkä vuoksi Alanus otti häntä käsipuolesta ja lausui:\n\n»Ja nyt lähdemme kuulemaan, mitä sotilaat sanovat everstin\nehdotuksesta. Mikäli heitä tunnen, niin eivät he tule siitä\nkalpenemaan.»\n\nHeidän laskeutuessaan alas vallilta ja kulkiessaan päälinnaa kohti\npuhui Alanus edelleen:\n\n»Everstille en vielä ehtinyt puhua tuumastani, mutta varmasti hän on\nsuostuva sinun lähtöösi. Sitäkin enemmän, kun hän samoinkuin me muutkin\nvoi ainoastaan sillä tavoin toimittaa viimeiset terveisensä\nomaisillemme. Onhan se meillä pienenä lohdutuksena kuollessamme, että\nedes joku joukostamme pääsee vihollisten läpi ja vie meistä viime\nviestin kotimaahan.»\n\nPorraskäytävässä he kohtasivat everstin ja toiset upseerit, jotka\nolivat menossa alikerran suureen halliin, minne miehistö oli kutsuttu\nkoolle. Näiden seuraan liittyen astuivat he sisälle.\n\nMataloita holvikaaria tukevain jykeiden pylvästen välissä seisoskelivat\nsotilaat parvissa ja sekava äänten sorina täytti huoneen. Siellä\npuhuttiin miltei kaikkia Suomen murteita, sillä tämä rykmentti ei\nkuulunut erikoisesti mihinkään lääniin, vaan se oli koottu ympäri\nSuomen värvätystä väestä. Heidän joukossaan saattoi erottaa äänekkäitä\nja karskeja pohjalaisia, pyöreämuotoisia savolaisia, solakoita ja\nvilkkaita karjalaisia sekä hartiakkaita ja juurevia hämäläisiä, jotka\ntaistelussa istuivat hevosen selässä kuin kiinni kasvaneina. Monet\nheistä olivat olleet mukana jo kolmikymmenvuotisessa sodassa ja kaikki\nhe olivat lukuisissa taisteluissa karaistuneita sekä ryöstöretkillä\nvilliintyneitä sällejä. Pylvästen renkaisiin pistetyt tulisoihdut\nvalaisivat punertavalla hohteellaan ahavan puremia ja arvekkaita\nkasvoja, joille pelon ja hentomielisyyden ilmeet olivat kokonaan\nvieraat.\n\nKun upseerien sisään astuessa äänten sorina oli alentunut, astui linnan\nkomentaja keskelle hallia ja esitti asian suunnilleen samoin sanoin\nkuin äsken upseereille sekä kysyi lopuksi, tahtoivatko sotilaat, että\nlinna räjähytettäisiin sisään tunkeutuneiden vihollisten kera ilmaan\nvai yritettäisiinkö raivautua vihollisten läpi, jota komentaja omasta\npuolestaan piti turhana yrityksenä. Hänen sanojaan seurasi syvä\nhiljaisuus, kunnes eräästä miesryhmästä astui esiin iäkäs kersantti,\njonka kasvoissa iho oli parkkiintunut ja rosoinen kuin petäjän kuori ja\njonka otsan yli kulki viistoon ammottava miekanarpi.\n\n»Kyllä minun mielestäni», lausui kersantti, »on komein loppu tälle\nmeidän nälkäkuurillemme se, että me miehissä pölähdämme ilmaan ja\nteemme samalla nuuskaa piirittäjistämme. Minä olen Lützenin tappelusta\nsaakka ollut mukana vihollista vatkaamassa, niin että minun saappaani\njoutavat kyllä jo kuivamaan.»\n\n»Eipä meitä muitakaan taida moni jäädä suremaan, niin että annetaan\npamahtaa vain», kuului sotamiesten joukosta hyväksymisen sorinaa.\n\nIhmetellen silmäili Salvius noita miehiä, jotka noin keveästi ja\nkylmästi päättivät omasta kuolemastaan. Ainoastaan jotkut harvat\nseisoivat äänettöminä ja synkkinä, mutta pelkoa ei hän voinut\nheidänkään kasvoistaan lukea.\n\nAlanus keskusteli hetkisen hiljaa everstin kanssa, joka tämän jälkeen\nkuuluvalla äänellä ilmotti, että pastori Salvius koettaa pelastautua\nystäväin luokse ja että ne, jotka haluavat hänen kauttaan lähettää\nviimeiset terveisensä kotimaahan, saavat ne uskoa hänelle. Tähän\nvirkkoi äskeinen kersantti:\n\n»Harvallapa meistä lienee enää kotimaassa terveisten odottajaa. Mutta\nkoska meillä on täällä pappi keskellämme, niin eiköhän pidettäisi\nviimeinen jumalanpalvelus ja rippitoimitus, sillä meistä taitaa\nitsekunkin omallatunnolla olla sellaista kuonaa, josta nyt olisi hyvä\npäästä.»\n\nTätä oli pastori Salvius jo ajatellutkin ja kun hän oli hakenut\ntoimituksessa tarvittavat esineet sekä pukenut päälleen papillisen\nasun, alkoi jumalanpalvelus, jonka kaikki osanottajat, häntä itseään\nlukuunottamatta, olivat kuolemaan meneviä miehiä. Salvius tunsi itsensä\nliikutetuksi, mutta samalla saivat hänen sanansa harvinaisen elävyyden,\nmikä ei ollut vaikuttamatta hänen karkeapintaisiin kuulijoihinsakin.\nKarkein ja särähtelevin äänin, mutta vilpittömällä hartaudella\nveisasivat he virttä ja yhden ja toisen silmä kävi kosteaksi, kun tuttu\nsävel herätti eloon ammoin häipyneitä kotoisia muistoja ja\nlapsuusaikaisia mielikuvia.\n\nAika oli jo pitkällä sivu puolen yön, kun Alanus tuli Salviuksen\nhuoneeseen, jossa tämän oli ollut määrä hieman nukahtaa, sillä aikaa\nkun upseerit kirjottivat hänen mukaansa tulevia kirjeitä. Uni oli\nkuitenkin paennut hänen silmiään ja heti toverinsa tullessa kavahti hän\nseisaalleen.\n\n»Alkaa olla jo aika sinun lähteä piilopaikkaasi», sanoi Alanus. »Tässä\non minulla valmiina vähäinen kirje, jossa on viimeiset jäähyväiseni\ntytölle, jota näillä retkilläni olen aina muistellut. Jos hän kuitenkin\nolisi jo toisen omana, niin siinä tapauksessa hävität tämän kirjeen. Ja\nnyt menemme toisten upseerien luo.»\n\nKatolilaisen papin puku oli haettu jo valmiiksi ja siihen kuuluvan\nkauhtanan vuorin alle ryhtyi Alanus kiinnittämään kirjeitä. Mukaan tuli\nlisäksi kaksi myttyä, joista toinen sisälsi eväitä, toinen\nvillapeitteitä. Nämä viimemainitut oli tarkotettu ainoastaan\npiilopaikkaan asti, että pakolainen niiden turvin tarkenisi odottaa\nratkaisun hetkeä.\n\n»Kas niin, nyt sinä olet täysi katolilainen, ainakin ulkokuorestasi\npäättäen», virkkoi Alanus, kun Salvius oli pukeutunut uuteen asuunsa.\n\nTuli lähdön hetki. Alanus ja eräs toinen upseeri varustausivat\nsaattamaan pakolaista kätköpaikalle.\n\n»Jos te onnellisesti pääsette meikäläisten luo», lausui eversti von\nRosen, »ja saatte tilaisuuden puhutella kuningasta, niin ilmottakaa\nhänelle, että me olemme täyttäneet velvollisuutemme viimeiseen saakka\nja pyytäkää häntä armollisesti muistamaan meidän turvattomiksi jääpiä\nperheitämme.»\n\nSalvius lupasi pyhästi täyttää hänelle jätetyt tehtävät sekä sanoi\nsitten liikutettuna hyvästi komentajalle ja toisille upseereille, joita\nhän ei ollut enää tässä elämässä näkevä.\n\nYö oli pimeä, kun Salvius seuralaisineen astui ulos, sillä kuu oli jo\nlaskenut eikä maassa sitäpaitsi ollut juuri nimeksikään lunta. Ilman\nlyhtyä täytyi heidän hapuilla eteenpäin ja ryömiä vallihaudan yli\nkapeata lankkuporrasta myöten, jonka sotamiehet olivat tilapäisesti\nlaatineet, sillä kitisevää nostosiltaa ei uskallettu vihollisten tähden\nlaskea alas.\n\nAlanus tunsi kuitenkin siksi tarkoin linnan lähimmän ympäristön, että\nhe onnellisesti pääsivät piilopaikalle. Taivuttaen pensaita sivulle\nsaattoi Alanus toverinsa luolaan ja laskien mytyt maahan lausui:\n\n»Täällä sinä siis hievahtamatta odotat, kunnes kaikki on ohi ja lähdet\nheti liikkeelle, ennenkun jälelle jääneet viholliset ehtivät\npökerryksestään tointua. Meidän on palattava linnaan, sillä pian alkaa\nitäinen taivaanranta valjeta. Jää Herran haltuun, tervehdi entisiä\ntovereitamme, jos pääset heitä kotimaassa tapaamaan ja muista joskus\nrukouksissa meitä Tycoczin linnan puolustajia.»\n\nSalvius ei liikutukseltaan kyennyt vastaamaan mitään ja ääneti\nsyleilivät entiset ylioppilastoverukset toisiaan. Vielä\nmolemminpuolinen lyhyt »Herran haltuun!» ja Salvius oli yksin pimeässä\npiilossaan. Käsillään hapuillen kulki hän luolan perimpään soppeen,\nkääri peitteet ympärilleen ja istuutui alas sortuneiden kivien väliin.\nTuuli suhisi haikeasti alastomissa pensaissa ja taampaa kentältä kuului\nvihollisen kulkuvahtien huutoja, joihin välistä sekaantui etäistä suden\nulvontaa. Salvius tunsi mielialansa kolkoksi, unta hän ei voinut\najatellakaan ja suunnattoman hitaasti kuluivat yön hetket.\n\nVihdoin valkeni aamu. Salviusta oli yön pitkinä hetkinä ruvennut\nvaivaamaan ajatus, että koska maanalainen käytävä on voinut\nitsestäänkin tai ehkä joskus sattuneen maanjäristyksen vaikutuksesta\nsortua ja tukkeutua, niin tietysti nyt sortuu sen jälellä olevakin osa,\nsillä siksi valtava tulee varmaankin räjähdys olemaan. Hän riensikin\nheti pimeän haihduttua tutkimaan olinpaikkansa seiniä ja kattoa.\nTekemänsä havainnot rauhottivat häntä kuitenkin melkoisesti, sillä\nkäytävän suupuolen katto oli kiintonaista kalliota, samoin toinen\nseinä. Sitäpaitsi oli käytävä siksi kapea, että luhistuminen oli miltei\nmahdoton.\n\nKohta kun oli ehtinyt täysi päivä, alkoivat piirittäjäin kanuunat\njyristä, mihin linnasta vastattiin samalla mitalla. Pienin väliajoin\nkesti sitten ammuntaa sivu puolen päivän, jolloin torventoitotukset,\nrummunpärinä ja lähenevät huudot ilmaisivat, että vihollinen oli\nryhtynyt rynnäkköön. Valtava taistelun pauhina täytti ilman ja sitä\nkesti iltahämärään saakka.\n\nKuta enemmän melske pimeän lisääntyessä vaikeni, sitä kiivaammin\nalkoi Salviuksen sydän lyödä. Kuumeisesti laski hän mielessään, että\nnyt ovat viholliset tunkeuneet jo linnan sisäpihaan, nyt käydään\ntaistelua portaissa, suomalaisten vetäytyessä vähitellen ylempiin\nlinnankerroksiin, jolloin suunnitelman mukaan ruutikellariin\nsulkeutuneen miehen piti iskeä tuli ruutitynnyriin.\n\nKylmä hiki kihosi hänen otsalleen ja suonet hänen ohimoillaan\njyskyttivät haljetakseen. Hän melkein kadehti linnaan jääneitä\nmaanmiehiään, jotka taistelun huumeessa eivät varmaankaan tunteneet\nsellaista tuskaa kuin hän täällä yksinäisessä piilossaan.\n\nKun ilta yhä pimeni ja meteli linnassa päin vaimeni, välähti äkkiä\nSalviuksen mieleen, että linnan puolustajat ovatkin viime hetkessä\nperäytyneet päätöksestään ja antautuneet vangiksi. Hän hengähti jo\nhelpommin, mutta samalla sai sanoin kuvaamaton, hirveä tärähdys hänet\nhorjahtamaan alas kiveltä, jossa hän oli istunut. Valtava ilma-aalto\nraastoi pensaita käytävän suulla ja suunnaton, punertava tulenleimaus\nhalkasi hetkeksi pimeyden aivankuin tulivuori olisi syössyt hehkuvan\nsisuksensa ilmaan, samalla kun huumaava jyrinä kiiti pitkin kenttiä,\nhälveten vähitellen yöhön.\n\nPian vallitsi jälleen pimeys, joka ensi aluksi tuntui entistäkin\nsankemmalta. Mutta sen keskeltä kuuli Salvius yltympäri mäikettä ja\nmolskahtelua, kun ilmaan singonneita kiviä putoili kentälle ja\nläheiseen jokeen. Hänestä tuntui kuin ulkona olisi satanut irti\nkiskaistuja ruumiinosia ja kauhu värisytti hänen ruumistaan. Hänen\nlumpeutuneissa korvissaan suhisi ja paukkui ja silmissä risteili\ntulisia viiruja. Mutta sekaannuksestaan huolimatta muisti hän, että\nhänen oli viivyttelemättä riennettävä matkaan tältä kauhun näyttämöltä.\nVapisevin jäsenin ja tuskin seisaallaan pysyen hapuili hän ulos\nkäytävästä, lähtien pyrkimään eteenpäin.\n\nKuu teki juuri nousuaan, niin että hän esteisiin kompastelematta pääsi\neteenpäin. Villissä sekamelskassa harhaili kentällä mustia haamuja ja\nniiden keskellä laukkasi vauhkoutuneita hevosia. Joka suunnalta kuului\nparkunaa ja voihkauksia ja pitkin kenttää kiiri sakeita pölypilviä ja\nilman täytti kitkerä ruudin katku.\n\nEi yksikään kentällä harhailevista pysähyttänyt tai puhutellut\nSalviusta ja onnellisesti pääsi hän Varsovaa kohti johtavalle tielle.\nLäähättäen ja kädellä rintaansa painaen kulki hän hoippuen kuin\njuopunut ja vasta tultuaan etäämmäs vihollisten leirialueelta pysähtyi\nhän hengähtämään ja taakseen katsomaan. Sillä paikalla, missä vielä\näsken olivat kohonneet Tycoczin linnan muurit ja tornit, näkyi nyt\nainoastaan mataloita ja muodottomia rauniokasoja, joiden välissä\nhulmahteli tulenliekkejä. Raunioiden päällä vaappui ilmassa sankeita\npöly- ja savupilviä.\n\nAjatellen niitä viittäsataa kansalaistaan, joiden kanssa hän oli monta\nkuukautta viettänyt yhdessä ja joita ei nyt enää ollut olemassa, ojensi\nSalvius vaistomaisesti kätensä raunioiden yllä vaaruvaa pilveä kohti ja\nlausui vapisevin huulin:\n\n»Jumalani, ole armollinen heidän sieluilleen!»\n\nTämän sanottuaan kääräsi hän kauhtanan kiinteämmin ympärilleen, kääntyi\nja lähti pitkin askelin jatkamaan matkaansa, hetken kuluttua häviten\nviidakon siimekseen.\n\n\n\n\nVeljekset.\n\n\nMakuulaverinsa eteen polvistuneena lausui vanki puoliääneen ja\npalavalla hartaudella psalmin sanoja:\n\n»Kiitetty olkoon Herra joka päivä. Jumala panee kuorman meidän\npäällemme, mutta Hän myös auttaa meitä. Sela. Meillä on Jumala, Jumala,\njoka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta vapahtaa.»\n\nTalvinen ehtoo pimeni ja katonrajassa oleva jäätynyt ristikkoakkuna\nkykeni enää ani vähän välittämään valoa kopin hämäryyteen.\nKun ei vangille oltu suotu minkäänlaista kirjaa eikä valoneuvoja\npitkien pimeän hetkien kuluttamiseksi, päätti hän panna levolle\nkohta ehtoohartauden suoritettuaan. Unesta ei kuitenkaan ollut\ntoiveita, sillä jalkoja ja sivuja särki taas armottomasti. Se oli\nseurauksena siitä, että hänen muutamia viikkoja sitten oli täytynyt\ntulipalopakkasessa juosta Ilmajoelta tänne Vaasaan saakka. Ensimäiset\npäivät oli hän täällä vankilassa maannut aivan menehdyksissään ja\nrujona, mutta vähitellen oli hänen vahva ruumiinsa jälleen toipunut,\nvaikka säänmuutosten aikana uudistuikin ankara särky.\n\nVanki oli Ilmajoen kappalainen, Jooseppi Stenbäck.\n\nKun pakoon lähtevät olivat pyytäneet häntä mukaansa, oli hän sanonut:\n\n»Se on kelvoton paimen, joka vaaran tullen jättää laumansa oman onnensa\nnojaan. Menkööt ne, joilla ei ole toisia ihmisiä vastuullaan, mutta\nminun velvollisuuteni on jäädä paikalleni.»\n\nPerheensä oli hän toimittanut toisten pakolaisten mukana turvaan\nRuotsin puolelle, mutta itse oli hän jäänyt Ilmajoelle tehdäkseen\nvoitavansa seurakuntalaisten hyväksi.\n\nKun vihollinen oli saapunut paikkakunnalle, oli hän koettanut hillitä\nsen ryöstön- ja murhanhimoa, mutta siitä olivat vain ärtyneet ja\nlopuksi vanginneet hänet. Sitten oli hänet vasta mainitulla tavalla\ntuotu Vaasaan, josta hänet ennen pitkää piti toisten vankien kanssa\nvietämän Turkuun ja sen jälkeen kenties Venäjälle.\n\nKun hän oli lopettanut rukouksensa ja nousi ylös riisuutuakseen, aukeni\nkopin ovi ja sisälle astui mies, josta hän heti huomasi, ettei se ollut\nvartia. Vanki astahti lähemmäs, nähdäkseen paremmin ja huomasi nyt\ntulijan rotevaksi talonpojaksi, joka hämillisesti rykäisten toivotti\nhyvää iltaa.\n\n»No herra varjelkoon, Tapanihan se on!» huudahti vanki hämmästyneenä,\nsillä nyt tunsi hän tulijan omaksi veljekseen.\n\nHe puristivat toistensa kättä ja vanki kysyi huolestuneena:\n\n»Onko sinutkin kaapattu kiinni ja tuotu tänne vangiksi?»\n\n»Ei, vaan minä tulin sinua vapauttamaan», vastasi vanhempi veli ujolla\nja matalalla äänellä.\n\n»Hohoi, se on helpommin sanottu kuin tehty», vastasi vanki\nhämmästyksissään veljensä sanoista.\n\nHän veti hänet istumaan lavitsalle akkunan alle, istahti itse rinnalle\nja kysyi:\n\n»Mutta kuinka sinä ensinnäkin pääsit tänne, jos sinä kerran olet omin\nneuvoisi tullut?»\n\n»Me keräsimme keskuudestamme rahoja, joilla minä lahjoin vanginvartian,\nniin että hän päästi minut vähäksi aikaa tänne sinun koppiisi.\nSanoin olevani sinun seurakuntalaisiasi ja haluavani puhutella\nsinua sielunasioissa», selitti velimies. »Mutta nyt sinun olisi\nhankkiuduttava lähtöön, sillä vartia voipi pian tulla käskemään minua\npois.»\n\n»Tottako sinä sillä siis tarkotat?» kummaksui pappiveli, »ja miten sinä\nolet ajatellut sen käyvän laatuun?»\n\n»Kyllä se käy hyvin laatuun», vakuutti talonpoikaveli. »Me vaihetamme\nvaatteita ja kun me olemme jokseenkin samankokoiset ja hyvin toistemme\nnäköisetkin, niin ei vartia pimeässä huomaa mitään.»\n\nTuumaansa innostuneena alkoi veli päästellä takkia päältään ja puhui\nsitä tehdessään edelleen:\n\n»Meitä asuu kymmenkunta perhekuntaa metsäpirteissä Latvalan\nsydänmaalla, sillä kylissä liikkuu vihollisia ja he ovat polttaneet\nuseimmat talot. Meillä on siellä ankara suolan puute ja minä ajattelin,\nettä sinä ehkä voisit mennessäsi viedä sinne muutamia kappoja täältä\nVaasasta. Sitä varten otin minä mukaani kontin, joka on lumihangessa\nvankilan ulkopuolella. Samassa paikassa ovat myöskin sukset ja\nsuolarahat sinä löydät tämän takin povitaskusta. Mutta etköhän sinä jo\nriisuisi, ettei vartia ehdi kesken tulla.»\n\nLiikutuksesta mykkänä oli vanki kuunnellut veljensä sanoja.\n\n»Mutta entäs sinä itse?» sai hän vihdoin kysyneeksi.\n\n»Minä jään tietysti tänne sinun sijaasi, eihän se muuten käyne»,\nvastasi veli viattomasti.\n\n»Mutta oletko ajatellut, että sinä jokseenkin varmasti joutuisit\nhirsipuuhun, kun petos huomattaisiin?»\n\n»Jospa nyt niinkin kävisi, niin olenhan minä perheetön mies», vastasi\nveli rauhallisesti, »jota vastoin sinulla on perhe ja lisäksi\nseurakuntalaiset. Ne kaipaavatkin niin hartaasti sielunpaimenta ja\nneuvojaa siellä sydänmailla, sillä sairaita ja epätoivoisia on monta.»\n\n»Kuinka hartaasti minä haluaisinkaan päästä seurakuntalaisteni pariin,\nmutta näin se, rakas veli, ei käy», sanoi pappiveli päättävästi ja\nliikutuksensa hilliten. »Miten minä esiintyisin lohduttajana hätää\nkärsivien keskellä, kun olisin ensinnä vapauteni lunnaiksi jättänyt\noman veljeni. Ei, pue sinä takkisi jälleen päällesi, sillä kyllä minä\njään tänne.»\n\n»Mutta ne niin hartaasti odottavat sinua siellä eikä sinun minusta\ntarvitse huolehtia», yritti veli vielä toista taivutella.\n\n»Vie terveiseni seurakuntalaisille, että minä rukouksissa olen alati\nheidän keskellään ja että Jumala voi piankin toimittaa niin, että minä\nruumiillisestikin pääsen heidän luokseen. Kohta viedään meidät Turkuun\nja sen jälkeen voin minä piankin päästä takaisin seurakuntaani, sillä\nruhtinas Galitzinia olen kuullut kiitettävän ihmisystävälliseksi ja\noikeutta harrastavaksi mieheksi.»\n\n»Sinä et siis suostu lähtemään?» kysyi veli masentuneena.\n\n»En!» vastasi toinen jyrkästi, vaikka hänen olikin vaikea hillitä\nitseään. »Jumala palkitkoon sinun hyvän tarkotuksesi, mutta minun on\nmahdoton sitä noudattaa.»\n\nVastenmielisesti veti talonpoikaveli sarkatakin uudelleen päälleen.\nSenjälkeen istui hän käsillä polviinsa nojaten, allapäin ja ääneti\nlavitsalla. Katsellessaan syrjästä noita rehellisiä ja avoimia\npiirteitä sekä miehekkään jykeitä hartioita, jotka nyt olivat\npettymyksestä painuneet kokoon, valtasi pappiveljen hellä myötätunto,\njoka pakotti hänet syleilemään veljeään.\n\n»Lähde sinä Herran nimeen takaisin kotiin, kyllä minäkin Jumalan avulla\naikanani selviän», sanoi hän koettamatta enää liikutustaan salata.\n»Sieltä saapuukin jo vartia sinua kiirehtimään.»\n\n»Täytyy kai sitten minun lähteä, koska sinä et siihen suostunut»,\nhuoahti veli ja nousi lavitsalta, kun ovelle ilmestynyt vartia viittoi\nhäntä tulemaan.\n\nVeljekset heittivät toisilleen nopeat jäähyväiset, minkä jälkeen ovi\nsulkeutui heidän välillään.\n\nKuunneltuaan poistuvien askelten kaikua tunsi vanki tarvetta uudelleen\npolvistua makuulavansa äärelle ja vuodattaa yli tulvehtivaa sydäntään\npalavaan rukoukseen veljensä, seurakuntalaistensa ja koko Suomen kansan\npuolesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan illan hämärtäessä hiihti Tapani-veli jo Ilmajoen aukeilla,\nselässään raskas suolakontti. Hän mietiskeli hukkaan mennyttä\nyritystään ja koetti arvailla, miten hänen laitansa tällä hetkellä\nolisi, jos veli olisi suostunut vaihtokauppaan.\n\n»Jos he todellakin olisivat minut hirttäneet, vaihdoksen huomattuaan,\nniin -- nythän se olisi jo sekin ohitse», lopetti hän ajatusjuoksunsa.\n\nSuolakontti painoi hartiat kumaraan ja muutenkin häntä väsytti jo\narmottomasti. Mutta hän päätti kuitenkin ponnistautua perille, sillä\nkylille oli vaarallista yöpyä ja talot, mikäli niitä oli enää jälellä,\nolivat sitä paitsi autioina.\n\nEnnenkuin hän ehti siihen kohtaan, josta hänen tuli kääntyä metsiin,\nilmestyi tienkäänteessä hänen eteensä yhtäkkiä venäläisjoukko kuin\nmaasta kohoten. Vaistomaisesti porhalsi hän silloin syrjään ja ponnisti\nviimeisetkin voimansa, päästäkseen metsän kätköön. Mutta välimatka\noli liian lyhyt ja hänen kintereilleen ehätti heti puolikymmentä\närhentelevää kasakkaa. Hän sai ruumiiseensa useampia keihäänpistoja ja\ntaakkansa painosta sortui hän maahan. Kontista vapauduttuaan koetti hän\nnousta ylös ja sukseensa tarttuen puolustaa itseään, mutta surmanpisto\nrintaan sai hänet uudelleen vaipumaan hankeen.\n\nHän ei noussut enää ja pakolaisia muistaen ajatteli hän:\n\n»Nyt ne poloiset jäävät ilman suoloja, sillä minun polkuni päättyi\ntähän.»\n\nSitten juolahti velimiehen kuva hänen himmenevään tajuntaansa ja hän\najatteli itseään syyttäen:\n\n»Etten minä sittekin pakottanut häntä pakenemaan, sillä nythän minä\nkuitenkin kuolen vihollisen käden kautta.»\n\nHän huokasi muutaman kerran raskaasti ja ojentui sitten kuolleena\nhangelle.\n\n\n\n\nViimeinen varustus.\n\n\n»Te syytätte minun nuoruuttani, herra rovasti! Mutta muistakaa, että\nminä olen seitsentoista vuotiaasta asti kantanut miekkaa, ollut\nkymmenessä suuremmassa taistelussa ja lukemattomissa kahakoissa,\nhaavottunut kolme kertaa, ollut kerran sotavankina kaukana Venäjällä,\njosta sanomattomia vaivoja ja vaaroja kokien karannut takaisin\nisänmaatani puolustamaan. Jos minä siis vuosiltani olenkin nuori, niin\nolen minä vanha kokemuksiltani ja tiedän niin ollen, mihin virkani\nminua velvottaa.»\n\nLausuttuaan nämä sanat rovasti Cajanukselle kääntyi Kajaanin linnan\nkomentaja, kapteeni Fieandt, vihaisesti ympäri, veti miekankantohihnan\nkireämmälle ja astui ulos. Hän kiipesi suoraapäätä linnan ulkomuurille,\njossa hän pysähtyi tarkastelemaan vihollisleiriä.\n\nOli niin pakkanen, että viikset ja kulmakarvat kohta ulos tultua\njäätyivät ja hengitys muuttui sakeaksi usvaksi. Tähdet teräksen\nkylmässä taivaanlaessa vilkkuivat levottomasti ikäänkuin olisivat\nkylmän kourissa vikisseet ja viluisena ja orpona riippui kynsistään\nkuun kierukka taivaan rannalla. Jylhinä ja valkean hohtavina kohosivat\nvaarat eri suunnilla ja tuo kesäisin niin ihana ympäristö oli nyt kuin\nruumisliinoihin kääritty. Kumeasti ja uhkaavasti pauhasi Ämmä tämän\ntalviöisen autiuden keskellä ja sen pyörteistä nouseva usva vaanii\nkuutamossa haaveellisina, alati muotoaan muuttelevina hattaroina.\n\nNiemellä vastapäätä, josta ennen olivat pienen erämaa-kaupungin tulet\nvilkkuneet, törröttivät nyt kinosten keskeltä kirkon ja raatihuoneen\nsekä useimpain talojen hiiltyneet rauniot. Ainoastaan joitakuita\nhökkeleitä oli jälellä ja niiden välissä näkyi pitkät rivit\nlumikotuksia, joissa piirittäjät majailivat. Rannempana oli\nhirsivallien suojassa joukko kanuunoita, joiden mustat kidat nyt yöksi\nvaienneina tuijottivat uhkaavina linnaa kohti. Vahtipatrullit\nliikkuivat edestakaisin, valmiina hälyyttämään, jos linnasta\nyritettäisiin äkillistä uloshyökkäystä, sekä samalla vaanien linnaan\nmahdollisesti vietäviä muonalähetyksiä. Mutta milloin he sattuivat\nliiaksi lähenemään virran rantaa, silloin avasi kohmettuneessa\nhorroksessaan uinuva linna hetkeksi tulisilmänsä ja kumeat\nmusketinpaukaukset repelivät öistä hiljaisuutta ja moninkertainen kaiku\nvastasi etäisistä vaaroista, ikäänkuin ympäröivä erämaakin olisi\nilmaissut olevansa vielä valveilla sekä seuraavansa tämän Suomen\nviimeisen varustuksen kamppailua.\n\nFieandt pysähtyi vanhan silmäpuolen sotilaan luo, joka muskettiinsa\nnojautuen seisoi ampuma-aukon ääressä.\n\n»Vieläkö jaksat pidellä muskettia, vanha Skarppi?» kysyi hän.\n\n»Kyllä Skarpin musketista lentää kuula vielä yhtä kauas kuin\nnuorempainkin, herra komentantti», vastasi sotavanhus. »Äsken juuri\nkeikautin tuolla muutaman viheriätakkisen, joka pisti nenänsä musketin\nkantomatkan sisäpuolelle. Mutta tarkenemisen laita tässä on hieman niin\nja näin. Sormet kangistuvat väkisinkin muskettia pidellessä ja varpaani\novat jo ihan turtana. Korvistani sen sijaan ei ole väliä, sillä ne minä\npalellutin jo toissa talvena Napuella.»\n\n»Entä oletko muutoin tyytyväinen oloomme linnassa?» kysyi Fieandt.\n\n»Hm, tosinhan sitä mielellään söisi kerrankaan viikossa vatsansa\ntäyteen», vastasi vanhus avomielisesti, »mutta näkyypä tuota pysyvän\nhengissä näinkin -- eikähän tätäkään ikäänsä kestäne.»\n\nLinnankomentajan mieli synkistyi, sillä muonakysymys oli hänelle arka\nasia. Hän oli äsken ollut tarkastamassa muonavarastoa ja huomannut sen\nhuvenneen hämmästyttävän vähiin. Sen johdosta oli hän käskenyt\nvarusmestarin vieläkin pienentää ruoka-annoksia, varsinkin aseettomalle\nväelle. Viimemainitut ne olivatkin syynä ruokavarojen ennenaikaiseen\nloppumiseen ja hän soimasi itseään siitä, että vaimonsa rukouksista\nheltyneenä oli avannut linnanportit pakolaisille.\n\nToinen suuri puute oli polttopuista. Linnan kolkkoja suojia ei oltu\nenää pariin viikkoon voitu kunnollisesti lämmittää ja siitä kärsivät\nolletikin linnassa olevat lukuisat lapset. Pakolaisten joukossa olikin\npaljon sairautta ja kuolemantapauksia sattui joka päivä.\n\nMutta ruutia oli vielä yllinkyllin ja Fieandt tahtoi puolustaa linnaa\nviimeiseen saakka. Siitä asiasta hän oli äsken kiistellyt rovasti\nCajanuksen kanssa, joka ehdotti antautumista, jos se vain oli\nsaatavissa kunniallisilla ehdoilla. Kapteeni tiesi vihollisten joukossa\nkärsittävän myöskin puutetta ja taudit riehuivat heidän keskellään\npaljon pahemmin kuin linnassa. Tähän luottaen oli hän päättänyt jatkaa\ntaistelua, mitä uhreja se sitten kysyikin.\n\n»Niin, suolivöitämme meidän on pakko toistaiseksi kiristää», lausui\nFieandt Skarppi-ukon viime sanojen johdosta, »jos mieli säilyttää nämä\nmuurit omassa hallussamme. Mutta tokkopa noilla viheriätakeillakaan\nlienee makeanleivän päivät.»\n\n»Ei vainen olekaan», myönsi Skarppi. »Ja jos siellä ryssänlimppua\nliekin vähän varavammin, niin onpa sitä viljemmin sairautta. Ainakin\nneljäkymmentä ruumista kantoivat he tämänkin päivän kuluessa leirinsä\nulkopuolelle. Se säästää meidän ruutiamme, ja jos sellaista jatkuu\nvielä parin viikon ajan, niin luulenpa, että me jo vapaasti pääsemme\nmuonaa ja polttopuita hankkimaan.»\n\nTällainen puhe oli hunajaa Fieandtin sydämelle ja tyytyväisenä virkkoi\nhän:\n\n»Niin, varmasti pääsemmekin ja siinä toivossapa me hyvin voimme hieman\npaastotakin.»\n\nHän lähti kiertelemään edelleen muureja, nähdäkseen olivatko vartiat\nkaikkialla paikallaan ja oliko vihollinen millään puolen vehkeilemässä.\n\nTarkastuksen päätettyään laskeusi hän linnanpihalle, jossa kaikenlaisen\nrojun ohella oli pari pientä halkopinoa -- ainoat jälellä olevat\npolttopuut. Eräs pakolaisista laittoi toisen pinon ääressä itselleen\nhalkosylyystä.\n\n»Minne niitä?» kysyi Fieandt äreästi.\n\n»Komentantin omaan huoneeseen», vastasi mies. »Rouva pyysi tuomaan.»\n\n»Pienempikin sylyys riittää», sanoi Fieandt ja jatkoi kulkuaan toisen\nkylkirakennuksen alakertaan, jonne pakolaiset oli sijotettu.\n\nSe oli avara holvikattoinen halli, johon hän nyt tuli. Pitkin\nseinustoja oli olkipahnoja, joilla makaili tai istuskeli sekaisin\nmiehiä, naisia ja lapsia. Kaikkien kasvoilla oli alakuloinen tai synkkä\nilme ja ainoastaan jotkut naisista kummittelivat jonkunlaista\nkäsityötä. Paksut kiviseinät olivat monesta kohti kuuran peitossa ja\nhuoneessa oli niin kylmä, että hengitys muuttui usvaksi. Kenellä oli\nturkki tai muu vahvempi päällysvaate, hän oli kietonut sen visusti\nympärilleen. Joka puolelta kuului lasten itkua ja sairasten voihkinaa.\n\nPelokkaana seurasi jokaisen katse linnankomentajaa, jonka ankaruutta he\nolivat saaneet alunpitäin tuntea. Sairaat hiljensivät valituksiaan ja\näidit koettivat tyynnytellä lapsiaan. Ääneti astui Fieandt muutaman\naskeleen peremmäs ja pysähtyi sitten ympärilleen tarkastelemaan.\n\nTätä isoa huonetta valaisi ainoastaan muurinrakoon pistetty päre sekä\npari ratisevaa talikynttilää. Toinen kynttilä oli asetettu lattialle\nhuoneen perällä ja sen ääressä oli polvillaan rovasti Cajanus, jakaen\nherranehtoollista oljilla makaavalle kuolevalle. Hänen sanansa\nkuuluivat matalana muminana huoneen etupuolelle.\n\nNähdessään rovastin kääntyi Fieandt ympäri ja poistui yhtä ääneti kuin\noli tullutkin. Hän meni omaan huoneeseensa läntisessä tornissa, joka\nyleni suoraa Ämmän kuohuista. Huonetta valaisi iloinen takkavalkea,\njonka loisteessa hänen nuori vaimonsa puuhasi illallista. Viime suvena\noli näet Fieandt nainut Elisabet Tavaststjernan, joka sitä ennen oli\nvähän aikaa ollut naimisissa hänen erään Napuella kaatuneen\nupseeritoverinsa kanssa. Nuori rouva oli seurannut miestään armeijan\nperäytymismatkalla Perä-Pohjaan sekä sieltä tänne Kajaaninlinnaan.\n\nSynkkänä ja nyreissään istahti Fieandt pesän eteen, nojasi kyynärpäät\npolviinsa ja mietti. Se vähän toivorikkaampi tuuli, minkä hän äsken oli\nsaanut jutellessaan muurilla vanhan sotilaan kanssa, oli hänen\npistäytyessään pakolaisten huoneessa haihtunut. Hän ei voinut eikä\ntahtonutkaan salata itseltään aseman toivottomuutta. Ainoastaan viikon\nkykeni linna enää puolustautumaan, sitten olisivat ruokavarat ja\npolttopuut tyystin lopussa eikä ulkoapäin ollut minkäänlaisia\navuntoiveita. Jollei siis vihollinen tuon viikon kuluessa lähtisi\nmatkaansa, niin silloin olisi edessä antautuminen.\n\nAntautuminenko? kiihtyivät Fieandtin ajatukset tämän sanan johdosta. Ei\nkoskaan! päätti hän lujasti, sillä olihan hänellä vielä yksi muukin\nkeino asian ratkaisemiseksi. Linnan ruutikellarissa oli vielä jälellä\nkokonaista kaksitoista tynnyriä ruutia. Se oli riittävä määrä\nlennättämään ilmaan linnan sekä puolustajineen että vihollisineen.\n\nTämä ankara aatos ei ensi kertaa iskenyt hänen mieleensä. Jo muutaman\nkerran ennenkin olivat hänen ajatuksensa siihen pysähtyneet. Pelko ei\nhäntä ainakaan pidättänyt sitä tekemästä, päinvastoin oli hän tuntenut\nsalaista iloa siitä, että pahimman varalta oli vielä olemassa muukin\nkeino kuin antautuminen. Jos hän jotakin pelkäsi, niin se oli juuri\nantautuminen, ei vihollisen valtaan joutumisen takia, vaan koska se\nhänen taipumattomalle kaarlolaisluonteelleen oli itsessään\nvastenmielistä.\n\nHänen vaimonsa oli saanut valmiiksi heidän vaatimattoman illallisensa\nja pysähtyi nyt hänen rinnalleen, laskien kätensä hänen olkapäälleen.\nFieandt nosti päänsä ja hämmästytti hyväilyihin tottumatonta vaimoaan\nkietomalla käsivartensa hänen ympärilleen. Tavallista hellemmällä\näänellä kysyi hän sitten:\n\n»Pelkäisitkö sinä kuolla yhdessä minun kanssani, Lisbet?»\n\n»Kuinka sinä sellaista kysyt, Henrik?» vastasi vaimo. »Totta kai minun\non uskallettava seurata sinua kuolemaankin, koska kerran olen seurannut\ntänne linnaankin. Olenhan minä sotilaan vaimo.»\n\n»Kiitos niistä sanoista, Lisbet, mutta oletko sinä valmis kanssani\nminkälaiseen kuolemaan hyvänsä?» kysyi Fieandt.\n\n»Mitä sinä sillä tarkotat?»\n\n»Oletko sinä sattunut koskaan kuulemaan, kuinka suomalaiset rakuunat\npuolisen sataa vuotta sitten tekivät Tycoczin linnassa Puolassa,\nhuomatessaan etteivät voi kauemmin pitää linnaa hallussaan?» vastasi\nFieandt uudella kysymyksellä ja kun rouva oli vastannut kieltävästi,\njatkoi hän: »He antoivat vihollisten tulla linnaan ja räjähyttivät sen\nsitten ilmaan.»\n\n»Mutta ... en ymmärrä vieläkään sinun tarkotustasi», änkytti rouva,\njoka kuitenkin aavisti, mihin hänen miehensä tahtoi tulla.\n\n»Meillä on varastossa vielä kaksitoista tynnyriä ruutia ja viikkoa\nkauemmin me emme kykene enää linnaa puolustamaan.»\n\nTätä sanoessaan katsoi Fieandt tutkivasti vaimoonsa, joka huomattavasti\nkalpeni. Mitään hän ei kuitenkaan ehtinyt vastata, kun ovelle samalla\nkoputettiin.\n\nSisään astui rovasti Erik Cajanus. Hän oli oppinut ja kielitaitoinen\nmies sekä etevä saarnaaja, olennoltaan kunnioitusta herättävä ja\nharvinaisen kookas. Vaikka olikin vasta jonkun verran yli\nviidenkymmenen, oli hän sentään jo harmaatukkainen. Mutta hän oli\nehtinyt kokea jo monta kovaa: suurten nälkävuotten kauhuja, sairautta\nja vihollisen hävityksiä. Jo sarkasodan aikana oli hän menettänyt\nisoimman osan omaisuuttaan, ja viime vuonna, jolloin suurempi\nvihollisjoukko ensi kerran tuli Kajaanin tienoille, oli hänet perheensä\nkanssa ihan alastomaksi ryöstetty sekä pahoin pidelty. Hädin tuskin oli\nhän hengissä päässyt vihollisten käsistä sekä paennut senjälkeen\nperheensä ja toisten Paltamon pappien ynnä monien muiden\nseurakuntalaisten kanssa tänne Kajaanin linnaan.\n\nNähdessään rovasti Cajanuksen rypisti Fieandt kulmiaan. Mutta tulija\nlausui tyynesti:\n\n»Näen, ettette ole hyvillänne minun tulostani ja minä pyydänkin\nanteeksi, että näin myöhäisellä hetkellä tulen häiritsemään\nyhdessäoloanne. Mutta kun pikainen lähtönne äsken katkaisi\nkeskustelumme ja kun sydämelleni jäi vielä paljon sanottavaa, niin otin\nnyt vapauden tulla sitä jatkamaan.»\n\n»Minusta nähden on turhaa jatkaa äskeistä keskusteluamme, sillä minun\nmielipiteeni ei muutu siitä, mitä jo sanoin», vastasi Fieandt.\n\nVälittämättä näistä kylmistä sanoista jatkoi rovasti:\n\n»Olin juuri ripittämässä erästä sairasta, joka kohta ehtoollisen\nnautittuaan veti viimeisen henkäyksensä. Kuolevia on tähän saakka ollut\njoka päivän osalle ja tästä lähtien niitä tulee vielä useampia.»\n\n»Mutta sehän on asia, jolle minä en, paremmin kuin tekään, mahda\nmitään», virkkoi tähän Fieandt.\n\n»Mahdatte kyllä te, kapteeni, jos tahdotte sääliä kurjuuttamme.»\n\n»Palaatte siis siihen entiseen, että minun on jätettävä linna\nviholliselle!» huudahti Fieandt kiihtyen. »Mutta sitä minä en ole\ntekevä! Minä olin ainoa, joka jäin henkiin majuri Burghausenin joukosta\nLipolassa, kun vihollinen ensi kerran hyökkäsi maamme rajojen sisälle.\nSen jälkeen olen minä saanut nähdä maan pala palalta joutuvan\nvihollisen valtaan. Hävityksen aalto on jo huuhtonut yli Suomen, niin\nettä tämä linna on enää ainoa piste, jota he eivät ole valtaansa\nsaaneet. Eikä heidän pidä sitä saaman niin kauan kuin päällikkyys on\nminun huostassani. Jos kaikki Suomessa eivät olekaan seisoneet\nviimeiseen saakka paikallaan kuten Burghausen joukkoineen, niin että\nvihollinen on päässyt etenemään aina tänne perimpään pohjaan saakka,\nniin aion ainakin minä pitää nyt paikkani.»\n\n»Sittenkin vielä, kun viimeinen leivänkannikka on syöty ja viimeinen\npuunkapula poltettu?»\n\n»Sen päivän varalta meillä on kaksitoista tynnyriä ruutia linnan\nkellarissa», sanoi Fieandt lyhyesti ja kylmästi.\n\n»Mitä ... aiotteko surmata meidät raunioiden alle?» kysyi Cajanus\nkauhistuen.\n\n»Itsemme ja vihollisemme», vastasi Fieandt järkähtämättömästi.\n\n»Ettekö ajattele edes niitä monia äitejä ja lapsia, jotka ovat hakeneet\nsuojaa täältä linnasta?»\n\n»Heillähän on vapaus lähteä täältä milloin hyvänsä», vastasi Fieandt\nkylmästi. »Olenkin katunut, että ollenkaan laskin linnaan aseetonta\nväkeä.»\n\n»Mutta tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, että jos me aseettomat\nlähdemme linnasta ilman että linna samalla antautuu, niin me ilman\nminkäänlaisia sopimuksia joudumme vihollisen valtaan, joka ärtyneenä\nlinnan vastustuksesta ei tule meitä säästämään.»\n\n»Siinä tapauksessa minä en tiedä muuta keinoa kuin että te jäätte\nlinnaan ja alistutte siihen, mitä tuleman pitää.»\n\nNäitä sanoja seurasi kiusallinen äänettömyys, kunnes Cajanus katkaisi\nsen sanomalla:\n\n»Teillä on kova sydän, kapteeni. Kehottaisin kuitenkin vielä kerran\nteitä menettelemään niin, ettei teidän tilintekonne kerran kävisi ylen\nraskaaksi.»\n\n»Kuninkaan tahto on, että kaikki seisovat paikallaan loppuun saakka.\nPeräytymistä tai vihollisen armoille heittäytymistä hän ei siedä.»\n\n»Minä tarkotinkin kuningasten kuninkaalle tehtävää tiliä», oikasi\nCajanus.\n\n»Joka uskollisesti täyttää maallisen kuninkaansa antamat tehtävät, voi\nhyvällä omallatunnolla astua tilille myöskin kuningasten kuninkaan\neteen», vastasi Fieandt.\n\n»Niin, mikäli kysymys on omantunnon mukaisista teoista. Mutta\nvoivathan maallisen ja taivaallisen kuninkaan käskyt toisinaan olla\nristiriidassa keskenään ja silloin kai meidän on noudatettava\njälkimäisen käskyjä. Itsensä ilmaan räjähyttäminen on selvä itsemurha\nja sen kieltää jumalallinen laki. Ja epäilenpä suuresti, onko maallisen\nkuninkaammekaan tahto sellainen.»\n\n»Mitä hyödyttää sitten jatkaa kituvaa elämää, kun kaikki on kerran\nmenetetty.»\n\n»Kuka sanoo, että kaikki on menetetty? Ei koskaan ole kaikki menetetty,\nvaan uuden elämän itu on aina olemassa. Kaikista vähimmän sopii\nsellainen epätoivon oppi niin nuorelle kansalle kuin me suomalaiset.\nKansojen kaitsija on antanut meille oman sijan auringon alla ja tämän\nkovan koettelemuksen on hän lähettänyt meille tutkiakseen, kestämmekö\nme sen miehuullisesti ja olemmeko siis mahdolliset siihen\nhistorialliseen osaan, jonka hän on meille varannut. En kiellä, etteikö\nitsensä ilmaan lennättäminen ole miehuullinen teko ja joissakin\ntapauksissa ainoa mahdollinenkin, mutta vieläkin suurempaa miehuutta\nvaaditaan elämiseen silloin, kun kaikki näyttää menetetyltä. Uskallus\nelämään ei jää koskaan palkinnotta, sillä elämä on Jumalasta, ja niinpä\nmeillekin on vielä valoisampi päivä koittava. Pyydän siis teitä\nvieläkin valitsemaan kunniallisen antautumisen. Tätä en tee\npelkuruudesta, vaan niiden monien linnan turviin paenneiden tähden,\njotka tahtovat kaiken tämän yli vuotavan surkeudenkin uhalla elää.»\n\nTämän sanottuaan pyysi rovasti Cajanus vielä kerran anteeksi, että oli\nnäin myöhällä tullut häiritsemään, toivotti hyvää yötä ja lähti\nhuoneesta.\n\nFieandt istui ääneti ja jurona paikallaan, kunnes hänen vaimonsa, joka\nedellisen kohtauksen aikana oli vetäytynyt huoneen perälle, läheni\nhäntä jälleen ja muistutti, että ruoka jähtyy.\n\n»Mitä sinä arvelet noista hänen viime sanoistaan?» kysyi rouva, kun he\nolivat asettuneet pöytään.\n\n»Hm, siinä oli liiaksi papillista viisautta, että minä, suora sotilas,\nvoisin sitä omaksua», vastasi Fieandt.\n\n»Mutta olihan se niin selvää mitä hän sanoi ja ... elä pahastu siitä,\nmutta kyllä minä olen siinä asiassa samaa mieltä kuin hänkin.»\n\n»Siis sinäkin!» lausui Fieandt synkästi.\n\n»Sillä tiedätkö, Henrik, minä en puhu yksistään oman elämäni puolesta,\njonka minä olen aina valmis uhraamaan sinun rinnallasi, vaan minä olen\nvastuussa toisestakin elämästä, joka on minussa vasta syttynyt», sanoi\nrouva punastuen.\n\nNäiden sanojen johdosta joutui Fieandt hämilleen ja keskustelu sammui\nmuutamiin epäselviin sanoihin, joita hän neuvottomuudessaan mutisi.\nLopettaen nopeasti ateriansa lähti hän ulos, tehdäkseen vielä\nkierroksen muureilla.\n\nAamulla, kohta kun päivä hiukan valkeni, alkoivat tykit tavallisen\nsoittonsa. Se oli jo niin tuttua linnalaisille, että heitä olisi paljoa\nenemmän hämmästyttänyt, jos päivä olisi hiljaisuudella alkanut.\n\nKun Fieandt aamusella lähti ensi kierrokselleen muureilla ja tiedusteli\nvartioilta, oliko yön kuluessa tapahtunut mitään erinomaisempaa,\nvastasi eräs heistä:\n\n»Minä luulen, että vihollisten leiriin aamuyöstä saapui apujoukko. Kun\nkuu oli jo laskenut, en voinut niin tarkoin laskea sen suuruutta, mutta\nsummittaisesti ottaen täytyi sen olla ainakin tuhannen miehen\nsuuruinen.»\n\nToiset vartiat vahvistivat tämän havainnon. Sitä paitsi saattoi nyt\nselvästi huomata, että venäläisten kesken vallitsi tavallista\nvilkkaampi hyörinä ja että tekeillä oli joukko uusia lumimajoja. Ei\nsiis epäilystäkään, että he olivat saaneet lisäväkeä. Nämä eivät\ntietysti olleet saapuneet aivan tyhjin käsin, vaan tuoneet muassaan\njoukon muona- ja ampuma varoja.\n\nTämä oli paha pettymys Fieandtille. Hän oli toivonut venäläisten\nleirissä raivoavan taudin ajavan heidät piankin matkoihinsa. Mutta nyt\nhe joka tapauksessa kestäisivät kauemmin kuin linnan puolustajat.\n\nSynkkänä ja äreänä toimi hän koko päivän muureilla kanuunain ääressä\nja yöksi suunnitteli hän taas uloshyökkäystä. Hän ei tahtonut\nitselleenkään tunnustaa, että hänen päätöksensä linnan ilmaan\nräjähyttämisestä oli hänen vaimonsa ilmotuksen johdosta ruvennut\nhorjumaan. Tietoisuus siitä, että hänellä oli perillinen odotettavissa,\ntäytti väkisinkin hänen mielensä omituisilla, elämää suosivilla\ntunteilla.\n\nAmmuntaa jatkui myöhään illalla loimottavien revontulten valossa.\nKolmenkymmenen miehen etunenässä hiipi Fieandt takaportista ulos ja\ntoisten pitäessä muureilla tulta vireillä teki hän kiertoteitä\nmyöten hyökkäyksen vihollisten leiriin. Taistelu oli ankara ja\naskel askeleelta täytyi Fieandtin pienine joukkoineen peräytyä\nkymmenkertaisen vihollisen edestä, pääsemättä lähellekään\nmuonavarastoja, joista hän oli toivonut voivansa osan kaapata mukaansa.\nHän menetti useita miehiä ja sai itsekin pari vähäisempää haavaa, mutta\npääsi kuitenkin onnellisesti takaisin linnaan. Portit jymähtivät heidän\ntakanaan kiinni, sitten vaikenivat vähitellen tykit muureilla ja\nyksinään ärjyi taas Ämmä revontulista loimuavan taivaan alla.\n\nFieandt istui jälleen pesävalkean ääressä huoneessaan. Sidottuaan hänen\nhaavansa kietoi rouva kätensä hänen kaulaansa ja lausui nyyhkyttävällä\näänellä:\n\n»Mitä hyödyttää tämä enää, sillä muutaman päivän perästä loppuu meiltä\nsyötävä. Kohta minulla ei ole enää sydäntä mennä tuonne pakolaisten\npuolelle, sillä niin suuri on siellä kurjuus. Miksi et voi jättää tätä\nhyödytöntä vastarintaa, jos kenraali Tshekin vain tarjoaa kunnolliset\nantautumisehdot?»\n\n»Jos hän tarjoaa, siinäpä se!» lausui Fieandt.\n\nNämä lyhyet sanat olivat kuitenkin omiaan ilahuttamaan rouvaa, sillä\nhän huomasi niistä, että hänen miehensä ei puhunut linnan\nräjähyttämisestä, vaan saattoi ajatella jo antautumista. Iloissaan\npainautui hän häntä lähemmäs ja silloin tunsi Fieandt ensi kerran uuden\nihmisalun liikahtelevan äitinsä povessa. Hänen mielensä valtasi\nharvinainen hellyys, elämä veti häntä voimakkaasti puoleensa ja kietoen\nkätensä vaimonsa ympärille lausui hän:\n\n»Saammehan nähdä, suostuuko vihollinen antamaan meille kunnolliset\nehdot.»\n\nHänen olisi nyt tullut lähestyä rovasti Cajanusta, mutta se oli hänelle\nkovin työlästä. Seuraavana päivänä tarjoutui siihen kuitenkin hyvä\ntilaisuus. Hän kohtasi linnanpihalla rovastin, joka pysähdytti hänet ja\npyysi lupaa saada valkoisen lipun suojassa mennä kenraali Tshekinin luo\ntiedustelemaan, saisivatko aseettomat lähteä turvallisesti linnasta.\n\n»Mutta siitähän hän kohta huomaisi, että meillä linnassa on asiat\nhuonosti», vastasi Fieandt. »Ei se käy päinsä.»\n\n»Tahdotteko sitten haudata meidät kaikki linnan raunioihin?» kysyi\nCajanus.\n\n»Saammehan nähdä», vastasi Fieandt, jonka oli mahdoton myöntää\nluopuneensa päätöksestään.\n\nRovasti Cajanus kääntyi juuri lähteäkseen sisälle, kun muuan sotilaista\ntuli ilmottamaan, että eräs vihollisen upseeri on portin takana ja\npyytää päästä komentantin puheille. Fieandt käski tuoda hänet sidotuin\nsilmin omaan huoneeseensa, jonne hän lähti edeltä, pyytäen rovastin\nmukaansa.\n\nVenäläinen upseeri tarjosi päällikkönsä puolesta linnan puolustajille\nvapaata lähtöä, jos linna viivyttelemättä jätettäisiin heille. Tähän\nvastasi Fieandt, ettei hänellä ollut mitään syytä kiirehtiä linnan\njättämistä, sillä se kestäisi piiritystä vielä kuinka kauan hyvänsä.\nKuitenkin tahtoi hän miettiä asiaa ja lupasi piammiten lähettää\nvastauksensa kenraali Tshekinille. Tämän jälkeen sidottiin lähettilään\nsilmät jälleen ja hänet saatettiin ulos linnasta.\n\nKahden jäätyään hämmästytti Fieandt Cajanusta sanomalla muitta\nmutkitta:\n\n»Ehkä te, rovasti, haluatte lähteä kenraali Tshekinin luo\nneuvottelemaan linnan jättämisestä?»\n\nRovasti ei salannut iloaan tämän kapteenissa tapahtuneen\nmielenmuutoksen johdosta. Hän oli valmis lähtemään neuvotteluun, mutta\nmitään kiirettä ei kuitenkaan sopinut pitää, jottei näyttäisi siltä,\nettä he ovat kovin kärkkäitä tarttumaan vihollisen tarjouksiin. Rovasti\nCajanuksen piti sitä paitsi esittää asiat siten kuin ei linnan\npuolustajilla olisi mitään hätää paremmin muonavaroihin kuin muuhunkaan\nnähden.\n\nIlosta loistaen palasi rovasti Cajanus vihollisten leiristä. Kenraali\nTshekin oli kiittänyt puolustajain urhoollisuutta ja luvannut heille\nvapaan lähdön täysine varustuksineen. Kaikki linnassa olevat pakolaiset\nsaivat seurata heitä tavaroineen. Ainoastaan kanuunat ja ampumavarat\noli jätettävä linnaan.\n\n»Minä vaadinkin häneltä kirjallista heittäymissopimusta ja sitä hän ei\njuljenne rikkoa», ilmotti rovasti Cajanus.\n\nTämä rauhotti Fieandtia ja nyt ryhdyttiin toimiin kirjallisen\nsopimuksen aikaansaamiseksi. Illalla se oli valmiina molempien\npäälliköiden allekirjotuksin ja seuraavana aamuna piti linna\nluovutettaman.\n\nNiin pian kun päivä oli valjennut, asettuivat venäläiset rintamaan\nkosken rannalle. Kohta sen jälkeen avattiin linnan iso portti selkosen\nselälleen ja kapteeni Fieandt marssi neljänkymmenen jälellä olevan\nmiehensä kanssa ulos. Sotilasten univormuista oli ainoastaan rääsyjä\njälellä, useilla oli käsi tai pää kääreissä ja jotkut ontuivat\neteenpäin musketteihinsa nojaten. Heitä seurasi pakolaisten hajanainen\nja paljon suurilukuisempi joukko. Siihen kuului kaiken ikäisiä ja\nsäätyisiä henkilöitä, naiset kantaen itkeviä lapsia ja miehet raahaten\nkaikenlaisia kotoa pelastettuja arvotavaroita. Sairaat kulkivat toisiin\nnojautuneina ja muutamia heistä oli sijotettu kelkkoihin.\n\nKun tämä surullinen kulkue oli saapunut venäläisten rintaman eteen,\nseurasi tuo hyvin tunnettu näytös.\n\nKun vangittuja myöhemmin päivällä sullottiin rekiin, lausui Fieandt\nrovasti Cajanukselle:\n\n»Totisesti minulla on nyt syy katua, etten pysynyt lujana\nalkuperäisessä päätöksessäni», virkkoi jälleen Fieandt.\n\n»Ei niin, kapteeni, sillä vielä tästäkin uusi päivä selviää», vastasi\nCajanus. »Joka tapauksessa me lähdemme täältä siveellisinä voittajina\nja sellaisina kuuluu tulevaisuus meille.»\n\n»Ja muista, Henrik, että meidän on ajateltava jälkeläisiämmekin»,\nlisäsi hänen vaimonsa merkitsevästi.\n\nKitisten ja rytisten lähtivät täyteen sullotut reet liikkeelle,\npainuivat alas Oulujärven jäälle ja hävisivät vähitellen pakkassumuun.\n\n\n\n\nTotinen fennofiili.\n\n\n    »Minä en huoli muusta kuin että olen suomalainen\n    ja vaikka itse tuntematonna, toki saan kuulua\n    mainioon kansaan.»\n\nNavakalla länsituulella lasketti kolmimastoinen jaala, jonka\nperäpeilissä oli nimi »Lokki» sekä sen alle kotipaikaksi merkittynä\nUusikaupunki, parasta aikaa Kihdistä ulos Itämerelle, sivuuttaen juuri\nKökarin saariston viimeisiä luotoja.\n\nJaalan omisti Uudenkaupungin pormestari Henrik Juslenius ja se oli\ntäydessä hamppu- ja tervalastissa matkalla Riiaan.\n\nRuoria hoiti vanha pien ja merisuolan parkitsema raumalainen merikarhu,\njoka omien sanojensa mukaan oli aikoinaan seilannut suuremmissakin\nastioissa ja yli parempainkin lätäkköjen kuin Itämeri. Veitikka\nkätkettynä tuuheiden kulmakarvojen suojassa oleviin silmiin kertoili\nhän merimiesjuttuja parikymmenvuotiaalle hinterälle nuorukaiselle, joka\njoutilaana nojaili kajuutan seinään ja joka hennoista käsistään sekä\nvalkoisesta ihostaan päättäen soveltui huonosti yhteen merimiespukunsa\nkanssa. Hän oli jaalan omistajan veli, civis academicus Daniel\nJuslenius, joka oli opintorahoja ansaitakseen sekä saadakseen hieman\nkurkistaa kotimaan rajojen ulkopuolelle, ruvennut merimieheksi veljensä\nalukseen. Jaala oli ensi kertaa sinä suvena matkalla Riiaan, joten\nTaneli-herra hengitti meri-ilmaa vasta ensimäisiä päiviä.\n\n»Tuossa meni kymmenkunta vuotta sitten muuan raumalainen laiva\nsankkiin», virkkoi merikarhu juttunsa keskeyttäen ja viittasi päällään\nKorppikaria kohti, jonka louhuiset rannat kohosivat aalloista tuulen\npuolella.\n\nMutta Taneli-herra ei kiinnittänyt huomiotaan siihen, vaan virkkoi\njuuri kuulemansa jutun johdosta:\n\n»Ne ovat siis kaikista väkevimpiä miehiä suomalaiset?»\n\n»No sääkeristi», vahvisti Kyöri.\n\n»Väkevämpiä kuin englantilaisetkin?» jatkoi Taneli, äänessään hiukan\nepäilystä.\n\n»No englantilaisethan ne nyt ovat jonkunlaisia miehiä, mutta hottisiksi\nsentään jäävät nekin oikean suomalaisen rinnalla.»\n\n»Oletteko koskaan saanut koitella englantilaisten kanssa?»\n\n»Johan toki ja vieläpä senkin seitsemän kertaa», hymähti Kyöri kuin\nolisi ollut kysymys tupakkimällin poskeen pistämisestä.\n\n»Kertokaahan!» hoputti Taneli kiiluvin silmin.\n\n»Kerrankin Lyypekin haminassa sain kapteenilta viisi riksiä rahaa ja\nkannullisen rommia, kun panin muuatta englantilaista oikein Porvoon\nmitalla selkään», virkkoi Kyöri rauhallisesti.\n\n»Mitenkä se kävi, kertokaahan tarkemmin», yllytti Taneli.\n\n»No mitäpähän kummaa tuossa nyt on», arveli Kyöri laiskasti, siten\ntahallaan kiihottaen nuoren kuulijansa uteliaisuutta. »Ihan meidän\nlaivamme rinnalle oli ankkuroinut englantilainen fregatti ja muutamana\niltapäivänä kutsui sen kapteeni meidän kapteenin vieraakseen. Miten\nlienevät siinä sitten rommia maistellessaan alkaneet kehuskella\nmiestensä voimilla ja vikkelyydellä, summa vain se, että he lopuksi\nlöivät viidenkymmenen riksin veikan ja päättivät huomenaamuna panna\nkumpikin vankimman miehensä koittelemaan voimiaan. Kun meidän kapteeni\npalasi illalla omaan laivaan, kutsutti hän minut kajuuttaan, antoi\nhyvän rommiryypyn ja sanoi: niin ja niin ovat nyt asiat ja jos sinä,\nKyöri, haluat ruveta koittelemaan englantilaisen kanssa ja voitat\nhänet, niin saat heti painin päätyttyä viisi riksiä kouraasi. Oli\nmenneeksi, minä vastasin, mutta sitä ennen minun pitäisi saada\npuolikaan kannua viinaa. Ei tippaakaan tämän enempää, kivahti kapteeni,\nsillä humalassa sinun ei ole yrittämistäkään, joudut heti tappiolle.\nMutta miten sitä selvilläänkään tappelee, kun ei kerta ennestään ole\nmitään vihoja, tivasin minä vastaan, ainakin minun tarvitsee hallin\nverran saada, sillä ei mulla luonto muuten nouse. No, kun minä olin\nsiinä aikani jahnaillut, niin lupasi kapteeni antaa aamulla korttelin\nrommia. Sen siemasin heti aamutuimaan ja kun minä sitten tulin ruhvista\nkannelle ja kapteeni näki minun päälläni sarkatakin, käski hän minun\nkiiruusti riisua sen pois, se kun muka tekee minut kankeaksi ottelussa.\nMistäs sitä muuten toisiaan kiinni pitelee, minä sanoin enkä riisunut\ntakkia päältäni. Pidä sitten pääsi, mutta katso vain eteesi, sanoi\nkapteeni puolisuutuksissaan ja niin sitä sitten lähdettiin\nenglantilaisen laivan kannelle. Kummankin laivan miehet asettuivat\nperäkannelle kehään, jonka keskellä ottelun piti tapahtua. Kun\nenglantilainen tuli ruhvista ulos, sain minä isot silmät, sillä se oli\nriisunut koko yläruumiinsa paljaaksi ja sivellyt suopaa käsivarsiinsa\nja hartioihinsa, niin että se oli liukas kuin ankerias. Mutta minä kun\nolin parhaassa nousuhumalassa, otin juurevan asennon ja arvelin, että\ntulehan tänne vain senkin suoparyttäri. Silloin se alkoi keriä\nnyrkeillään näin (Kyöri jätti hetkeksi ruorirattaan ja näytti miten\nenglantilainen teki) sekä lähti samalla tulla tuijaamaan minua kohti.\nMinä olin ensi reissua merellä enkä tiennyt mitään englantilaisten\ntappelutavoista. Siksi minä en osannutkaan olla varuillani, vaan sain\nyhtäkkiä vasten tauluani sellaisen nyrkinpuskun, että silmät tulta\niskivät ja minä koko mies olin lentää selälleni. No, tolppieni varassa\nminä kuitenkin pysyin, vaikka pahasti heilahdinkin, ja kun\nenglantilaiset alkoivat hurraata huutaa, kirosin minä ja sanoin, että\ntulepas toisen kerran. Ja samalla tavalla se nyrkkejään kerien lähti\nuudelleen tulemaan minua kohti. Mutta nytpä minä tiesinkin pitää varani\nja juuri kun se oli parahiksi ehtinyt minun nenäni alle, sylkäsin minä\nkouraani ja läimäytin niin, että siltä meni käsivarsi poikki ja koko\nmies lensi kerinkantturia peräkannen toiseen laitaan. Ja siihen se\nottelu loppui. Englantilaisten kapteeni ei meinannut tunnustaa minua\nvoittajaksi, kun minä en ollut muka säännöllisellä tavalla nyrkkiäni\nkäyttänyt. Mutta meidän kapteeni sanoi, ettei taistelutavasta oltu\nennakolta sovittukaan, vaan kumpikin sai käyttää sitä tapaa, mihin\nluuli parhaiten pystyvänsä. Ja niin ei englantilaisen lopuksi auttanut\nmuu kuin puskea pois viisikymmentä riksiä ja tunnustaa suomalainen\nvoittajaksi.»\n\n»Mutta notkeampia ia vikkelämpiäpä mahtavat englantilaiset sen sijaan\nolla», arveli Taneli sillä sävyllä kuin olisi hän tahtonut Kyöriltä\npusertaa uuden kertomuksen, joka siinäkin suhteessa olisi osottanut\nsuomalaisten eittämättömän etevyyden.\n\n»Mitäs vielä!» vastasi Kyöri hänen toivomustensa mukaisesti ja\nsylkäsi ylenkatseellisesti sivulleen. »Eipäs pärjännyt engelsmanni\nkiipeämisessä Knaapin Jullillekaan, vaikka Julli olikin ilmanaikainen\nkötys oikean suomalaisen masto-oravan rinnalla.»\n\n»Minkäslainen kilpailu se oli?» innostui Taneli jälleen. »Kertokaahan!»\n\nSijotettuaan poskeensa uuden mällin jutteli Kyöri:\n\n»Meitä oli kerran miehiä monesta kansasta muutamassa saksalaisessa\nfregatissa. Kun oltiin Hampurin satamassa lastia ottamassa, rupesi\nmuuanna iltana eräs vasta pestattu englantilainen leventelemään\ntaidollaan ja rohkeudellaan. Hän kiipesi ison maston huippuun ja seisoi\nhetken aikaa päällään mastonnupissa. Tehkääpäs toisetkin sama temppu,\njos pystytte, ylvästeli hän alas tultuaan. Silloin Knaapin Julli sanaa\npuhumatta sylkäsee kämmeniinsä ja lähtee kiivetä kyömittämään ison\nmaston toppiin. Pilkallisesti naureskellen katsoi engelsmanni hänen\njälkeensä, mutta perille päästyään alkaa Julli tällätä itseään\npäälaelleen mastonnupille. Useamman kerran sai hän yrittää, ennenkun\ntakapotkurit kohosivat pilviä kohti. Mutta annas olla, juuri kun hän\nsai jiikatuksi koipensa, tuli tuulenpuuska ja heilahutti hänet alas.\nNo, mitäs ollakaan, Julli kahmuilee alastulomatkallaan kiinni touveihin\nja purjeenpoimuihin ja putoaa loppujen lopuksi seisoville jaloin\nkannelle. Siinä hän sylkästä ruiskauttaa ja englantilaisen eteen\nkävellen sanoo: Teepäs sinä se temppu, jos pystyt! Mutta englantilainen\ntuijotti häneen suu auki ja kaikki alkoivat huutaa, että jo vei\nsuomalainen voiton. Kun se Julli pahus aina osasi pysyä yhtä lunkina,\nluulin minäkin ensinnä, että hän oli tahallaan pudottautunut alas,\nkunnes hän kahdenkesken ilmotti minulle, että kyllä se alastulo\ntapahtui vahingossa. Mutta sen koommin ei englantilainen enemmän kuin\nmuutkaan uskaltaneet meidän suomalaisten kuullen rohkeudellaan\nkerskua.»\n\n»Summa summarum on siis se, että me suomalaiset olemme maailman\netevintä kansaa!» huudahti Taneli ja antaakseen kansallisinnolleen\nnäkyvämmän muodon veti hän keuhkonsa ilmaa täyteen ja viheltää\nhuikahutti kouransilmäänsä, minkä jälkeen hän tulista vauhtia kapusi\nylös perämastoon ja asettui kahvelin juureen kahareisin kiikkumaan.\n\nHänen eteensä aukeni rannaton Itämeren ulappa, jolla loputon sarja\nvaahtopää harjanteita ajoi toisiaan takaa. Rajaton vapauden tunne ja\nkuohuva nuoruuden riehakkuus pullisti hänen rintaansa ja yhtäkkiä\nällistytti hän Kyöriä ja toisia kannella liikkuvia merimiehiä\nhuiskuttamalla lakkiaan ja huutamalla täyttä kurkkua:\n\n»Hurraa! hurraa! Pois tieltä! Täällä mennä viilettävät Suomen pojat!\nHurraa!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nStudiosus Abraham Frosterus oli pukeutunut juhla-asuunsa ja ripustanut\nylioppilasmiekan kupeelleen, vaikka olikin arkipäivä. Tuimasti\nliikkuen, niin että miekanhuotra rämähteli saapasvartta vasten, asteli\nhän yli Auran sillan.\n\n»Katsohan Aappoa!» virkahti muuan pohjalainen ylioppilas, joka\ntoverinsa kanssa seisoi torin kulmalla ja neuvotteli siitä, mennäkö\nMertasen krouviin olutta juomaan vaiko lähteä Multavierun puolelle\nsotaväen äksiisiä katsomaan.\n\n»Se on sotaretkellä!» vastasi toveri, kääntäen katseensa Frosterukseen,\njoka oli pysähtynyt sillalle ja kaiteeseen nojaten katseli alas joelle,\njossa joukko pikku poikia kävi merisotaa, pärskytellen melalla vettä\ntoistensa päälle.\n\nFrosteruksen sotaretkellä-olo merkitsi toverien kielellä sitä, että hän\nliikkui rahantekohommissa.\n\n»Tässä täytyy taas suuttua ja ottaa päällensä tuima hahmo», oli hänellä\ntapa sanoa jouduttuaan äärimmäiseen pulaan ja koetettuaan sitä ennen\nselviytyä tavallisella vaatimattomuudellaan. Silloin pukeutui hän aina\nparhaimpaan asuunsa, otti sotaista ryhtiä lisätäkseen miekan kupeelleen\nja lähti »rynnäkölle».\n\n»Taneli, tuletko paikalla kotiin!» huusi sillan päästä muuan\npuolikasvuinen tyttö jollekin joella temmeltävistä pojista.\n\nTaneli! Hänethän minä olen vallan unhottanut! välähti samalla\nFrosteruksen mieleen.\n\nHänen ikä- ja opintotoverinsa Taneli Juslenius oli nimittäin äskettäin\nsaapunut kaupunkiin ja Frosterus muisti kuulleensa, että hän oli tullut\nUudestakaupungista istuen rattaille ladottujen kupariplootujen päällä,\njotka hän oli kesän kuluessa ansainnut.\n\n»Lähdenpä oitis hänen luokseen ja siksi aikaa voin sotahaarniskanikin\npanna pois», päätti hän ja suuntasi kulkunsa torin halki Vartiavuorelle\npäin, jonka kupeella Juslenius asui muutaman porvarinlesken hoidossa.\n\nKun hän astui matalaan huoneeseen, jonka lattia kallistui peränurkkaa\nkohti, istui Juslenius pöydän ääressä ja kiidätti hanhenkynää\npaperiarkilla. Pöydän kulmalla oli muutamien kirjojen vieressä\nkymmenkunta valmiiksi kirjotettua arkkia.\n\n»_Salve, amice_!» huudahti Juslenius Frosteruksen nähdessään,\nkohosi pöydän äärestä ja riensi pudistamaan hänen kättään.\n\n»Terve, sinä Pohjolan poika!» lisäsi hän, työntäen Frosteruksen\nistumaan pöydän viereen ja kaivaen arkustaan tupakkakartuusin sekä pari\nsavipiippua.\n\n»Sinä kirjotat väitöskirjaa?» virkahti Frosterus, kun piiput oli saatu\nsavuamaan.\n\n»Niin. Se oli minulla jo kesällä merillä ollessani pääpiirteissään\nvalmiina täällä», vastasi hän etusormella otsaansa naputtaen. »Ja nyt\nolen sitten kaupunkiin tuloni kirjottanut sitä yötä päivää.»\n\nSilmät innosta loistaen näytti hän Frosterukselle ensimäistä arkkia,\njosta tämä luki nimen: _Aboa vetus et nova_.\n\n»Kuinka vanhan luulet Turkumme olevan?» kysyi Juslenius, kasvoillaan\nsellainen ilme kuin hän yksinään olisi toistaiseksi sen suuren\nsalaisuuden omistaja.\n\n»Hm, kaiketi se on ollut olemassa aina Eerikki Pyhän ristiretkestä\nasti», vastasi Frosterus, joka mieluummin olisi suonut keskustelun\nkääntyvän hänen sydäntään lähempänä oleviin asioihin.\n\n»Phi-uu, veikkoseni!» vihelsi Juslenius pitkään. »Katsohan tuosta!» ja\nhän osotti ystävälleen erästä kohtaa käsikirjotuksessa, jossa\ntodisteltiin, että Turku juonti alkunsa niiltä ajoin, jolloin\nsuomalaiset Noan pojanpojan Magogin johdolla siirtyivät tähän maahan.\n\n»Suomalaisten on siis täytynyt heti Babelin sekotuksen jälkeen\nmatkustaa tänne», innostui nyt Frosteruskin asiasta.\n\n»Niin tietysti», vastasi Juslenius empimättä. »Tornin rakentajain\nydinjoukko sai osakseen suomenkielen ja lähti heti etsimään itselleen\nisänmaata. Heidän ensimäinen kuninkaansa oli Magog.»\n\n»Mutta mistä sinä tiedät, että suomalaiset olivat ydinjoukkona\nBabelin tornia rakennettaessa?» kysyi Frosterus, osottaakseen\nkriitillisyyttään.\n\n»Mistäkö?» otti Juslenius suuret silmät kuin tahtoen kasvonilmeellään\nhuudahtaa: o, sinä pyhä yksinkertaisuus!\n\n»Mitä kieltä ihmiset puhuivat Babelin sekotukseen saakka?» kysyi hän\nsitten, johtaakseen toverinsa oikeille jälille.\n\n»Kaiketi hebreaa», vastasi Frosterus.\n\n»Hyvä. Ja mikä nykyisistä kielistä on hebrean lähin sukulainen?»\n\nFrosterus mietti hetkisen ja muistaessaan muutama vuosi sitten\nilmestyneen Eerik Cajanuksen väitöskirjan suomen ja hebrean kielten\nsukulaisuudesta, vastasi hän epäröimättä:\n\n»Suomenkieli.»\n\nNyt tarvitsi Jusleniuksen vetää vain johtopäätös:\n\n»Hebrea on alkukieli, suomi jäi uusien kielten joukossa lähimmäs sitä,\nsiis täytyi suomalaisten olla ydinjoukko Babelin tornin rakentajissa.»\n\nVoitettuna painoi Frosterus katseensa alas.\n\nKättään huitoen käveli Juslenius puoli juoksua edestakaisin huoneessa.\nHetken kuluttua pysähtyi hän kuitenkin toverinsa eteen ja kysyi:\n\n»Mikäs on vanhin sivistyskansa Europassa? Mitä luulet?»\n\nFrosterus katsoa mulautti epäröiden Jusleniukseen, sillä ihan\numpimähkään ei hän tahtonut suomalaisia mainita, vaikka hän aavistikin\ntoverinsa siihen tähtäävän. Hetkisen mietittyään vastasi hän:\n\n»Ainakin Rudbeckius sanoo Atlanticassaan, että roomalaiset ovat saaneet\nsivistyksensä ruotsalaisilta, joten siis ruotsalaiset olisivat nykyään\nvanhin Europan sivistyskansa.»\n\n»Elähän tee niin hätäisiä päätelmiä!» tarttui Juslenius. »Etkö muista,\nkeneltä Rudbeckius sanoo ruotsalaisten vuorostaan saaneen\nsivistyksensä?»\n\n»Heitä pohjoisempana asuvilta kimmeriläisiltä.»\n\n»Hyvä, ja mitä ovat nämä kimmeriläiset?»\n\nVastausta odottamatta penkoi Juslenius papereitaan ja levitti\nFrosteruksen eteen Olaus Magnuksen Suomen kartan sekä osotti sormellaan\nerääseen kohtaan Pohjanlahden perukassa.\n\nFrosterus luki siitä nimen: Chim.\n\n»Siinä on siis Chim ja Chimin seudun asukkaat olivat tietysti\nChimmeriläisiä. Mutta mikä on tuo Chim?»\n\n»Kaiketi Kemi», vastasi Frosterus.\n\n»Aivan niin, ja chimmeriläiset ovat siis kemiläisiä ja kemiläiset, mitä\nmuuta ne voisivat olla kuin --»\n\n»Suomalaisia», ehätti Frosterus.\n\n»Juuri niin, ja ruotsalaiset ovat siis saaneet sivistyksensä\nsuomalaisilta», veti Juslenius loistavin silmin johtopäätöksen.\n\nFrosteruksen katseessa näkyi vielä hiukan epäilyksen merkkejä ja hän\nkysyi:\n\n»Mutta onko tämä tapahtunut ennen vai jälkeen kristinuskon maahan\ntuontia?»\n\n»Tietysti ennen, paljon ennen, sillä kuinka se muuten olisi ehtinyt\nruotsalaisten välityksellä roomalaisille kulkeutua. Vallottaessaan\nmaamme hävittivät ruotsalaiset kaikki kirjalliset muistomerkkimme,\nmasentaakseen siten meidän kansallistuntomme. Siksipä meillä onkin\njälellä niin ani vähäsen muinaisesta sivistyksestämme.»\n\n»Tuleeko tämä sinun väitöskirjaasi?» kysyi Frosterus, joka nyt oli\ntullut täysin vakuutetuksi.\n\n»Tietysti se tulee, vaikka en vielä ole ehtinyt niin pitkälle», vastasi\nJuslenius.\n\nHän käyskeli jälleen kiihkeästi edestakaisin, huitoi käsiään ja esitti\nkatkonaisin lausein väitöskirjansa tulossa olevaa sisällystä. Vasta kun\nhän oli selvitellyt toverilleen kaikki sen tärkeimmät kohdat, sai tämä\ntilaisuuden arastellen esittää asiansa.\n\n»Hyvä, että ajoissa käännyit puoleeni», lausui Juslenius ja paljasti\nnurkasta liinan alta kokonaisen pikku pinon kupariplootuja. »Kuinka\npaljon tarvitset?»\n\n»Jos saisin kolme taaleria, niin olisin autettu.»\n\nHetken päästä lähti Frosterus ystävänsä luota, kainalossaan mainitun\nsumman arvosta eri suuruisia plootuja. Mutta Juslenius istahti jälleen\ntyöpöydän ääreen ja alkoi lennättää hanhensulkaa paperiarkkien yli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYliopiston sihteeri Taneli Juslenius havahtui ja hieroi silmiään.\nAjatukset alkoivat toimia ja hänen päässään vilahti kreikkalaisia\nsanoja, joita hän viime aikoina oli verrannut suomalaisiin,\ntodistellessaan näiden kielten läheistä sukulaisuutta.\n\n»Aivan niin, eremos, sehän on suomen erämaa», sai hän kiinni sanasta,\njoka viimeksi oli hänen tajuntaansa pysähtynyt. »Ja se kai on\nselvästikin suomalainen laina kreikankielessä, koska sitä ei voi johtaa\nmistään toisesta kreikkalaisesta sanasta.»\n\nHän innostui ja kohosi istualleen. Mutta kylmät väreet kulkivat silloin\nhänen ruumiinsa yli, sillä nyt vasta huomasi hän maanneensa --\nruumiskirstussa. Hän hieroi silmiään ja koetti ponnistaa ajatuksiaan.\n\nNiin, selvästi se oli kapea ja musta ruumiskirstu, jossa hän oli\nmaannut. Se oli asettu kahden tuolin varaan ja seinän nojalla pystyssä\noli sen kansi. Talossa vallitsi kuolon hiljaisuus ja ikkunoihin oli\nasetettu lakanat.\n\n»Mitä herran nimessä tämä merkitsee!» huudahti hän kauhuissaan ja\nkohosi lattialle seisoalleen.\n\n»Rakas Daniel, sinä elät jälleen!» kuului samassa viereisen huoneen\novelta hellä ääni.\n\nSiinä seisoi hänen nuori vaimonsa Hedvig. Hän riensi miehensä luo ja\ntarttui hänen käsiinsä.\n\n»Nyt sinä menet jalleen oikealle vuoteellesi, sillä tauti on sinut\njättänyt. Minä menen kiiruusti valmistamaan sinulle jotakin\nvirkistystä. Ja tuon kamalan kirstun toimitan minä täältä heti pois.»\n\nJuslenius tunsi voimansa hyvin heikoiksi ja tahdottomasti seurasi hän\nvaimoaan vuoteeseen, johon tämä hänet huolellisesti peitti.\n\nKadulta kuului vankkurien kolinaa ja kun vaimo oli poistanut akkunasta\nlakanan, näki Juslenius naamioidun miehen kuljettavan siitä ohitse\nruumiskirstua. Samassa selveni hänelle, että kaupungissa raivosi ankara\nrutto, johon hänkin oli muutamia päiviä sitten sairastunut. Estääkseen\ntartuntaa leviämästä oli hän haetuttanut ruumiskirstun ja asettunut\nsiihen valmiiksi makaamaan ja kuolemaa odottamaan. Kokonaisen\nvuorokauden oli hän siinä tajutonna maannut, hourien hebrealaisista ja\nkreikkalaisista sukulaissanoista, kuten hänen vaimonsa kertoi.\nPalvelusväki oli rutonpelosta kaikonnut talosta ja rouva oli yksin,\nitkusta ja epätoivosta menehtymäisillään, pitänyt silmällä taudin\nkehitystä.\n\n»Nyt, rakkaani, on kuitenkin pahin ohitse», lausui hän vaimolleen, kun\ntämä tarjosi hänelle virvotusjuomaa. »Näemme, että Jumala tarvitsee\nfennofiilejäkin työmailleen», lisäsi hän raukeasti hymyillen ja silitti\nvaimonsa kättä. »Tunnen ruumiissani, että tauti on minut jättänyt.»\n\nHetken päästä ummisti hän silmänsä ja vaipui virkistävään uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellä kerrottu tapahtui syksyllä 1710. Rutto tempasi silloin kaksi\ntuhatta henkeä Turun kaupungista. Puolen vuoden perästä kohtasi vanhaa\npääkaupunkia uusi vitsaus. Silloin, 16 p. toukokuuta, pääsi vahingon\nvalkea irti ja hävitti siinä tuokiossa neljännen osan kaupunkia.\n\nAurajoen rannalla lähellä tuomiokirkkoa oli sanottuna päivänä itkua ja\nvoivotusta. Siellä oli hajanaisissa kasoissa huone- ja talouskaluja,\njoita palavasta kaupunginosasta oli sinne suojaan kiidätetty. Niiden\nvälissä kierteli naisia ja lapsia, jotka avuttomina yhteen ääneen\nitkivät hävityksen surkeutta.\n\nVaatteet ja niskaan valahtanut peruukki kärventyneinä, hikisenä ja\nnoessa läheni paikkaa yliopiston sihteeri Taneli Juslenius,\nkainalossaan muutamia kirjoja, joiden kannet olivat kuumuudesta\nkäpristyneet.\n\n»Isä, isä!» kuuli hän valitushuutojen keskeltä vanhimman poikansa\näänen. Sitä lähestyessään löysi hän itkevän vaimonsa, joka istui maassa\nhätääntyneiden lasten, neuvottomain palvelustyttöjen ja omaisuuden\nrippeiden keskellä sekä koetti tyynnyttää nuorinta pienokaistaan.\nNähdessään miehensä lähestyvän kuivasi hän kyyneleensä ja nosti\nkatseensa kysyvänä hänen puoleensa.\n\n»Tässä on kaikki, mitä lisäksi saatoin enää pelastaa», lausui Juslenius\nsynkästi ja osotti kainalossaan olevia kirjoja. »Katto romahti jo alas\nja kohta on kodistamme ainoastaan kasa tuhkaa jälellä.»\n\nRouva purskahti uudestaan itkuun ja lapset seurasivat hänen\nesimerkkiään. Juslenius istahti heidän keskelleen, mutta lohduttamaan\nei hän tällä hetkellä tuntenut pystyvänsä, sillä siksi masennuksissa\noli hänen omakin mielensä.\n\nEniten koski häneen rakkaan kirjastonsa menetys. Nämä kolme teosta\nolivat ainoat, jotka hänen oli onnistunut liekeistä pelastaa.\nApeamielisesti käänteli hän niitä käsissään ja koetti hellävaroin oikoa\nkäpristyneitä kansia.\n\nYksi kirjoista oli hänen oma teoksensa, Vindiciae Fennorum --\nSuomalaisten puolustus. Ilmanhenki leyhäytti takakannen auki ja hänen\nsilmänsä sattuivat loppusanoihin, jotka hän kahdeksan vuotta sitten oli\nkirjottanut: »Nämä olen kirjottanut isänmaanrakkauden vaatimuksesta,\njoka on kaikkea rakkautta ylin. Minä en huoli muusta kuin että olen\nsuomalainen ja, vaikka itse tuntematonna, toki saan kuulua mainioon\nkansaan.»\n\n»Jumala itse avasi kirjan kannen ja osotti nuo sanat eteeni,\nmuistuttaakseen minulle elämäntehtävääni», ajatteli hän liikutettuna ja\ntunsi noiden omien, palavalla nuoruuden innolla kirjotettujen sanojensa\nkohottavan hänet hetken surujen ja hävityksen yläpuolelle.\n\n»Rakkaani, paljon me olemme tänään menettäneet, mutta vielä paljon\nenemmän me voimme tulevaisuudelta vallottaa», lausui hän keventyneesti\nja ryhtyi kuivaamaan vaimonsa kyyneliä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeppiinsä nojaten asteli Oulun kappalainen Abraham Frosterus Tukholman\nNygrändenillä ja veti mielihyvin sieramiinsa raikasta ulkoilmaa, jota\nvailla hän oli saanut olla jo useita viikkoja. Häntä oli nimittäin\npidättänyt vuoteessa ankara leini, joka jalasta toiseen siirtyen oli\ntuottanut hänelle sietämättömiä tuskia ja riistänyt öiden levon.\n\nPohjanlahden ympäri soljuvan pakolaisvirran mukana oli hänkin\nkulkeutunut Tukholmaan, missä hän perheineen melkein tyhjästä eläen oli\nasunut pienehkössä huonepahaisessa Nygrändenin varrella.\n\nViime kulunut yö oli ollut hänelle tavallista tuskallisempi. Mutta\nmiltei vielä enemmän kuin ruumiillisesta taudistaan oli hän kärsinyt\ntietoisuudesta, että perheen ruokavarat sekä yleensä kaikki apulähteet\nolivat tyyten lopussa.\n\nAamun sarastaessa olivat tuskat kuitenkin äkkiä hellittäneet. Hän oli\nuinahtanut ja hänen hellä vaimonsa, joka pitkällisestä valvonnasta\nuupuneena oli koko yön uskollisesti hoitanut häntä, oli paneutunut\nlattialle lepäämään.\n\nJonkun tunnin kuluttua olivat he havahtuneet hiljaiseen oven käyntiin.\nHuoneessa ei kuitenkaan näkynyt ketään vierasta henkilöä, mutta sen\nsijaan oli perheen isä keksinyt vuoteensa jalkapäässä kasan suuria\nkuparitaalereita. Tuntematon hyväntekijä oli heidän nukkuessaan käynyt\nne siihen asettamassa ja liikutettuina kiittivät avunsaajat Jumalaa.\n\nNuo kupariplootut johtivat Frosteruksen mieleen erään tapauksen\npuolentoistakymmentä vuotta sitten, jolloin hän kovassa hädässä ollen\noli mennyt ystävänsä Taneli Jusleniuksen luo ja tullut samanlaisten\nplootujen avulla pulastaan pelastetuksi. Sitä muistellessaan sai hän\näkkiä halun päästä tervehtimään entistä ystäväänsä, jonka hän myöskin\noli kuullut pakolaisena perheineen saapuneen Pohjanlahden ympäri\nTukholmaan. Ihmeekseen tunsi hän voivansa kepin avulla liikkua ja niin\nhän lähti ottamaan selkoa Jusleniuksen asunnosta, saadakseen käydä\nhäntä tervehtimässä.\n\nProfessori Juslenius istui kirjotuspöydän ääressä, edessään puoleksi\nkirjotettu paperiarkki. Hän nojasi päätään käteen ja kasvoilla oli\nalakuloinen ilme.\n\nTaudin kalvamaa entistä ylioppilastoveriaan ei hän tuntenut, ennen kun\ntämä oli maininnut nimensä. Liikutettuna nousi hän silloin häntä\ntervehtimään, minkä jälkeen hän huudahti:\n\n»Sinussa näen jälleen kuin peilistä, mihin tilaan tämä kova aika on\nkoko Suomen kansan saattanut!»\n\nKun he olivat kertoneet viimeaikaiset vaiheensa, huomasivat he ne\nihmeellisen samankaltaisiksi. Jusleniuksen puoliso oli pakomatkalla\nsynnyttänyt pienokaisen, joka oli kuollut matkan vaivoista.\nFrosterukselta vuorostaan oli vaimo sairastunut ankarasti matkalla,\nniin että heidän oli suurinta kurjuutta kärsien täytynyt useiksi\nkuukausiksi pysähtyä Tornioon. Tukholmassa oli Juslenius samoin kuin\nFrosteruskin saanut kärsiä suurinta puutetta, sillä kiireessä ei oltu\nehditty paljoakaan mukaan ottaa.\n\n»Nyt minulle vihdoinkin on hiukan valjennut», kertoi Juslenius lopuksi,\n»sillä äskettäin olen saanut valtuuden lehtorinvirkaan Vesteråsin\nkimnaasissa. Olen tässä juuri valmistellut virkaanastujaisesitelmääni.»\n\nHän näytti Frosterukselle ensimäistä käsikirjotusarkkia, jonka\notsikosta tämä luki tittelin »_De miseriis Fennorum_.»\n\n»Niin, toisenlaisen mielialan vallassa ja toisenlaisista asioista minä\nsilloin kirjotin, kun sinä Turussa toistakymmentä vuotta sitten tulit\nluokseni rahaa lainaamaan», lausui Juslenius huoaten ja luki\nystävälleen muutamia kohtia esitelmästään. Se oli synkkää kuvausta\nniistä suunnattomista kärsimyksistä, joiden alaiseksi idän raakalaiset\nolivat Suomen kansan saattaneet.\n\nHänen äsken valmiiksi saamansa kohta kuului:\n\n»Kuinka suuri onni onkaan, kuulijani, kuinka suuri kunnia, kuinka\nonnellinen asiaintila saada kotimaisen ruhtinaan hallitessa, isänmaan\nrajojen rikkomattomina ollessa leikata oman pellon viljaa ja sammuttaa\njanonsa omasta lähteestä! Ja tämä oli suomalaisten kohtalo kautta\nlukemattomien vuosisatojen, joista meillä ei ole varmoja tietoja\nolemassa. Silloin ei niiden rajojen sisäpuolelle, jotka luonto näkyy\nSuomelle antaneen, vastoin asukasten tahtoa tullut kukaan muu kuin ehkä\nonneton turvanetsijä.»\n\nNämä ajatukset, jotka hän oli vähää ennen paperille pannut, olivat\nJusleniuksen saattaneet sen alakuloisen kaihomielen valtaan, missä\nFrosterus tullessaan hänet tapasi.\n\n»Valkeneeko meille koskaan enää päivä?» virkahti viimemainittu apeasti.\n\n»Sen Jumala yksin tietää,» vastasi Juslenius synkällä äänellä, jossa ei\nenää soinnahtanut nuorekkaan fennofiilin täyteläinen luottamus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoinkin oli rauhan päivä koittanut ja raakalaislaumat\nolivat vetäytyneet takaisin itäisen rajan taakse. Monia kokenut\nvanha Turku oli siivoutunut siitä liasta ja törystä, jota\nmoskovalaisten jäliltä kaikkialla kohtasi, ja juhlamielin virtasivat\nkaupunkilaiset tuomiokirkkoon, missä tänään vietettiin yliopiston\navajaisjumalanpalvelusta.\n\nKun alkutoimitukset oli suoritettu, kohosi saarnastuoliin raamatun\nalkukielten professori Daniel Juslenius. Syvä liikutus valtasi hänen\nmielensä, kun hän silmäili yli avaran kirkon, jota sitäkin olivat\nhävityksen laineet huuhtoneet. Mutta hänen äänessään kajahti jälleen\nriemukas fennofiilisointu, kun hän lausui saarnatekstin sanat:\n\n»Ylistä, Jerusalem, Herraa; kiitä Zion, sinun Jumalatas! Sillä hän\nvahvistaa sinun porttis salvat ja siunaa sinussa sinun lapses. Hän\nsaattaa rauhan sinun ääriis ja ravitsee sinua parahilla nisuilla. Hän\nlähettää puheensa maan päälle: hänen sanansa nopiasti juoksee.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn kulunut lähemmäs parikymmentä vuotta edellisestä.\n\nPorvoon hiippakunnan piispana on Juslenius laajalla tarkastusmatkalla.\nHän on juuri lopettanut kokouksen Liperin seurakuntalaisten kanssa ja\nastelee kirkosta pappilaan. Ärtynyt ilme hänen kasvoillaan painostaa\nhänen seuralaisiaan ja yhtäkkiä puhkeaa hän puhumaan:\n\n»Tämä Karjalan perukka on pimein kolkka minun hiippakunnassani.\nPimeyttä, petosta ja taikuutta tapaa täällä joka askeleella. Toisinaan\ntuntuu ihan toivottomalta taistelu sitä vastaan.»\n\nVarsinkin oli hänen silmätikkunaan kreikanusko, jota hän toisinaan oli\nnimittänyt manalaisten uskonnoksi. Siinä määrin olivat isonvihan\nkärsimykset syövyttäneet hänen veriinsä sammumattoman vastenmielisyyden\nkaikkea venäläistä kohtaan. Väsymättä hän olikin piispautensa ajan\ntyöskennellyt valistuksen kohottamiseksi varsinkin hiippakunnan\nitäosassa, mutta uuden kylvön oras näytti tuskallisen hitaasti nousevan\npinnalle.\n\nPappilaan oli kokouksen aikana saapunut posti, joka Turusta ja\nPorvoosta toi virallisia kuulutuksia sekä samalla muutamia kirjeitä\npiispalle. Juslenius sulkeutui niiden kera huoneeseensa ja kun hän\nmuutaman tovin kuluttua palasi muiden seuraan, loistivat hänen kasvonsa\ntyytyväisyydestä.\n\n»Niin toivottomalta kuin tämä raataminen usein näyttääkin», lausui hän,\n»niin silloin tällöin Jumala suo meidän kuitenkin nauttia töittemme\nhedelmistä. Sain nyt juuri kauan odottamani tiedon, että säädyt\nTukholmassa ovat vihdoinkin päättäneet jotakin sen minun valitukseni\njohdosta, että virkamiehet täällä Suomessa niin perin huonosti taitavat\nkansankieltä. Nyt ovat säädyt päättäneet, että Ruotsin laki sekä ne\nkuninkaalliset asetukset ja säännöt, jotka katsotaan Suomen\ntalonpojille tarpeellisiksi, ovat käännettävät suomeksi. Niinikään\nsisältää tuo säätyjen päätös lupauksen siitä, että tuomarin ynnä muita\nvirkoja Suomessa on etusijassa annettava suomenkieltä taitaville. Tämä\noli minulle, vanhalle fennofiilille, taas mieluisa kosteikko karulla\ntaipaleellani», lopetti piispa tyytyväisesti myhäillen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn kulunut puolikymmentä vuotta ja Juslenius on nelitoistahenkisine\nperheineen jälleen saanut idän raakalaisten edestä paeta Pohjanlahden\ntaakse. Väsyneenä ja apeana on hän juuri palannut valtiopäiväistunnosta\nasuntoonsa. Valtakunnan rikkinäisyys, vimmattu puoluetaistelu ja\nvallanpitäjäin saamattomuus ovat jo kauan rasittaneet hänen rehellistä\nsydäntään ja järjestykseen tottunutta mieltään. Mutta tänään on hänen\nristiriitaansa lisännyt vielä sanoma, että hän on saanut enimmät äänet\nSkaaran hiippakunnan piispanvirkaan.\n\nMitä tehdä siihen nähden? Kymmenisen vuotta sitten hän oli saanut\nenimmät äänet samalla kertaa sekä Turun että Porvoon hiippakunnan\npiispanvirkaan. Hän oli valinnut pienemmän ja joka suhteessa\nepäedullisemman hiippakunnan. Se oli hänen fennofiilinen intonsa, joka\nhänet silloin oli ajanut isänmaansa viljelemättömimpään kolkkaan. Mutta\noliko tuo into nyt sitten väsähtänyt, sillä hän tunsi sydämensä\npohjalla halun valita tällä kertaa turvallisempi ja joka suhteessa\nedullisempi Skaaran hiippa?\n\nHän tiesi ja tunsi kyllä, että se oli väsynyt vanhus, joka häntä tähän\nvalintaan yllytti. Mutta vielä oli jälellä jotakin entisestä nuoresta\nfennofiilistäkin ja se soimasi häntä isänmaan ja oman kansansa\nhylkäämisestä.\n\nKun hän työhuoneessaan istui vaipuneena näihin mietteisiin, saapui\nhänen luokseen kirjanpainaja Lars Salvius. Hän toi piispan nähtäväksi\nensimäisen arkin hänen suuresta sanakirjateoksestaan, jonka hän joku\naika sitten oli jättänyt painettavaksi.\n\nSiinä tuokiossa kaikkosivat piispan ikävät mietteet ja hellävaroin\nkäänteli hän käsissään tuota nelitaitteista korrehtuuriarkkia.\nMielihyvin seurasi hän nimilehden suuria ja koukeroisia kirjaimia:\n»Suomalaisen Sana-Lugun Coetus. Jumalan avulla, Suurella työllä,\npitkällä ajalla, monen neuvolla, Suomen Kielen Cunniaxi Coottu Daniel\nJusleniuxelda.»\n\nSe oli hänen elämänsä suurtyö, suoritettu monien vaivaloisten tointen\nohella. Hän oli kerännyt siihen puolentoistakymmentä tuhatta\nsuomalaista sanaa, selitettyinä sekä latinan että ruotsin kielillä.\n\n»Jos itä hävittäisikin kaiken muun minun kylvöistäni, niin ainakin tämä\njää», ajatteli hän.\n\nMutta kirjanpainajalle virkkoi hän puoli leikillään:\n\n»Jos minä tahtoisin olla turhamainen, niin lausuisin minä tämän\nteokseni johdosta Horatiuksen sanoilla: exegi monumentum aere\nperennius!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiipan valinnassa oli Jusleniuksessa lopultakin päässyt vanhus\nvoitolle. Mutta fennofiili hänen sydämessään on kuitenkin kaiken aikaa\nhäntä soimannut ja pitänyt vireillä kaihoa omien kansalaisten puoleen.\nSe on saattanut hänet korkeasta iästään ja hiippakunnan hoidon\nvaivoista huolimatta ryhtymään jälleen kirjalliseen työhön rakkaalla\nsuomenkielellään.\n\nParisen vuotta edellä kerrotun jälkeen tapaamme hänet myöhäisenä\nsyysiltana piispantalossaan Skaarassa, kumartuneena työpöydän yli.\nHanhenkynä kitisee tutunomaisesti paperiarkilla ja siihen syntyy\nsuomalaisia lauseita:\n\n»Minun rakkaimpain maanmiesteni tarpeeksi ja ylösrakennukseksi, heidän\nkalliimmassa uskossansa, ja pyhässä vaelluksessansa, annetaan tämä\nRuotsin kielestä käännetty vähäinen, mutta kaikki autuuteen\ntarpeelliset kappaleet sisällänsä pitävä kirja ulos. -- -- -- Sillä\nehkä minä asun taampana teistä erotettuna, on Jumala kuitenkin minun\ntodistajani, että minä sydämen pohjasta kaikkia teitä Jesuksessa\nKristuksessa halajan -- -- --.»\n\nSe oli alkulause Swebiliuksen katekismussuomennokseen, jonka hän äsken\noli saanut valmiiksi. Suurella tyydytyksen tunteella kirjotti hän\nloppuun:\n\n    Kirjotin Skaarassa läntisellä Göthein maalla,\n    marraskuussa vuonna 1745.\n\n                               Daniel Juslenius.\n                          Skaaran hiippakunnan piispa.\n\nLaskettuaan kynän syrjään lausui hän hiljaa psalmin sanat:\n\n»Jos minä unohdan sinun, Jerusalem, niin olkoon minun oikia käteni\nunohdettu. Tarttukoon minun kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua\nmuista, ellen minä tee Jerusalemia minun ylimmäiseksi ilokseni.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn kulunut jälleen seitsemän vuotta. Lähemmäs kahdeksankymmenen vuotias\npiispa Juslenius makaa kuolemaan valmistuneena Brunsbon pappilassa,\nmihin viikatemies oli hänet pysähyttänyt, hänen matkatessaan\nvaltiopäiviltä takaisin kotiinsa.\n\n»Lapsuudestani asti on minua vaivannut niin suuri isänmaanrakkaus,\netten ole kieltäytynyt sen puolesta kärsimästä mitään», kuulivat\nympärillä seisovat papit piispan kuiskaavan.\n\nHeistä ei yksikään käsittänyt, miksi hän nuo sanat, jotka hän oli\naikoja sitten kirjottanut yhteen nuoruuden fennofiilisistä teoksistaan,\nlausui juuri tällaisena hetkenä. Mutta se oli vanhan piispan\nitsetiedoton puolustus sitä ääntä vastaan, joka soimasi häntä siitä,\nettä hän oli tullut vieraalle maalle kuolemaan.\n\nVähää ennen kuin hän puhalsi ulos viimeisen henkäyksensä, lausui hän\nselvästi ja kirkastunein silmin:\n\n»Isonvihan myrskyissä sai minun luottamukseni Suomen tulevaisuuteen\npahan kolauksen. Mutta nyt on Jumala antanut minulle tuon luottamuksen\ntakaisin. Siksi ummistan minä silmäni onnellisena, vaikkakin minun\nepäuskoni rangaistukseksi täytyy se tehdä isänmaani rajojen\nulkopuolella.»\n\n\n\n\nNyrkki.\n\n\nNiityllä kylän laidassa loi joukko sotilaita auki tavattoman avaraa\nhautaa. Kuin muurahaiset liikkuivat miehet tuon lähes puolen tuhannen\nkyynärän pituisen haudan pohjalla, josta lapiollinen multaa toisensa\njälkeen tuiskahti reunalle. Hauta oli jo miehen mitan syvyinen, mutta\nyhä vain sitä koverrettiin, sillä ruumiita riitti siihen useampia\nkerroksia.\n\n»Kyllä kai tässä jo minun kohdaltani on syvyyttä», virkkoi Hohti, Kymin\nkomppanian vanhin sotamies, joka oli työskennellyt kylän puoleisessa\nhaudan päässä ja jonka lapio jo karskui pohjasoraan.\n\n»Riittää hyvinkin, veikko, kapua vain ylös vanhoja raajojasi\nlepuuttamaan», sanoi luutnantti Löfving, joka haudan partaalla seisten\noli valvonut sotilasten työtä.\n\n»Olisipa tässä ollut tilaa minunkin varalleni ja hyvinpä tuota olisi jo\njoutanut tänne makaamaan, pois näkemästä näitä kurjuuden ja häpeän\npäiviä», tuumi Hohti kömpiessään ylös haudasta, Löfvingin häntä kädestä\nauttaessa.\n\nYlös päästyään työnsi hän lapion maahan pystyyn, pudisti enintä multaa\nvaatteistaan ja silmäili sitten pitkin hautaa. Ikäänkuin hänen\najatusjuoksuaan seuraten virkkoi Löfving.\n\n»Tuskinpa ennen olet ollut noin avaraa hautaa luomassa, niin monessa\ntulessa kuin oletkin ollut.»\n\n»Sitä juuri mietin, luutnantti, ja ihmettelen tämän nykyisen sodan\nmenoa. Tuskin me olemme vihollista saaneet nähdäkään, jollei nyt oteta\nlukuun sitä surkeata Lappeenrannan päivää, ja kuitenkin tuollainen\nhauta!»\n\n»Niin, tämä on nyt sitä hattujen uljasta sodankäyntiä», sanoi Löfving,\näänessään katkeran ivallinen sävy. »Mutta menkäämme tuonne kuusen alle\npolttamaan piipullinen tupakkaa sillaikaa kun miehet lopettavat haudan\nkaivamisen.»\n\nTuuhea kuusi tarjosikin heille mukavan suojan märkää lumiräntää\nvastaan, jota tuhruinen taivas oli aamusta aikain vuodattanut\nlokaiselle maankamaralle. Talvi oli ollut vähäluminen ja vaikka vasta\noltiin maaliskuun alussa, oli maanpinnan peitteenä enää ainoastaan\nlikaista sohjoa.\n\nMurheellisen näyn tarjosi tämän maiseman keskellä avara hauta sekä\nsiinä liikkuvat laihat, rääsyiset ja lokaiset sotilaat. Eikä sen\nilahuttavampaa näkyä tarjoutunut silmälle muuallakaan. Niityn laidassa\nolivat peltotilkkujensa keskellä Myllykylän talot, jotka matalina ja\nharmaina olivat kuin maan ja taivaan väliin litistyneet. Lakeistorvista\ntupruava savu ei jaksanut nousta ylös, vaan hajaantui ja painui maata\nkohti.\n\nTänne Myllykylään ja ympäristölle oli hyödyttömän ja naurettavan\nSäkkijärven retken jälkeen sijotettu talvikortteeriin suurin osa\nsuomalaista pääarmeijaa. Ylimmät päälliköt, Lewenhaupt ja Buddenbrock,\nmajailivat esikuntineen Haminan kaupungissa, kuluttaen aikaansa\npolitikoimalla ja tekemällä suuria suunnitelmia, joita ei yritettykään\nkäytännössä toteuttaa. Alempi upseerikunta sitä vastoin asui täällä\nMyllykylässä. Kun melkein kaikki talot olivat heidän hallussaan, oli\nsotilasten asunnoiksi kyhätty puoleksi maan sisään kaivettuja\nturvekotuksia. Vieri vierekkäin näkyi niitä pitkät rivit kylän alla ja\nniiden välissä palaa kituutti nuotioita, joiden ääressä seisoskeli\nlämmitteleviä sotilaita.\n\nNe vähäiset muonavarat, jotka isonvihan jäleltä vielä köyhyyttään\npotevasta maasta oli sodan alkaessa saatu kokoon raastetuksi, olivat jo\nsuurimmalta osaltaan tulleet käytetyiksi ja sotamiehet elivät nyt\npääasiallisesti homehtuneella leivällä ja vanhentuneilla nauriilla.\nTämän puutteellisen ravinnon ja terveydellisesti mahdottomien asuntojen\ntakia oli sotajoukossa, jonka mieliala muutenkin jo alunpitäin oli\nollut kokonaan lamassa, raivonnut tuhoisia kulkutauteja. Ne olivat\ntähän saakka ottaneet uhrikseen lähemmäs parituhatta miestä, joiden\nruumiit oli kasattu tyhjiin rehusuojiin niityllä. Tänään piti ne nyt\nsullottaman yhteiseen hautaan.\n\nKuusen alle istuttuaan täytti Löfving piippunsa, tarjosi tupakkamassin\nentiselle sissitoverilleen ja piikivestä tulta kalkuttaessaan virkkoi:\n\n»Tämä lehtitupakka onkin tietääkseni ainoa sotasaalis, mitä Säkkijärven\nretkellä viholliselta saatiin -- lukuunottamatta niitä tyhjiä\nrahakirstuja, joita Lewenhaupt paluumatkalla mukanaan raahasi.»\n\nHän naurahti lyhyeen tapaansa, mutta Hohti huudahti hämmästyneenä:\n\n»Tyhjiä! Mutta niidenhän piti olla täynnä venäläisiä kolikoita! Mitä\nvarten ne muuten olisi lukittu monilla munalukoilla ja kuljetettu\ntarkasti vartioituina?»\n\n»Silmän lumeiksi sotilaille ja rahvaalle, jotta joku toivonkipinä\npysyisi vireillä», vastasi Löfving, puhaltaen lyhyen ja äkäisen savun.\n»Mutta tämä on tietysti sanottu vain meidän kesken.»\n\nÄllistynyt Hohti ei kuulemansa johdosta osannut muuta kuin huudahtaa:\n\n»No on tämä komentoa, on totisesti!»\n\n»Ja kaiken hyvän päälliseksi tällainen rettutalvi», ärähti Löfving.\n»Tuskin päivääkään ovat vanhat koipeni saaneet olla leiniltä rauhassa.»\n\n»Te saittekin, luutnantti, viime sodan aikana olla siksi monessa\nkylmässä jos kuumassakin kylvyssä», huomautti tähän Hohti. »Tehän sitä\nisonvihan loppuvuosina melkein yksinänne pidittekin täällä yllä sodan\nnujakkaa.»\n\n»Siksipä minä nyt olenkin saanut armon toimia luutnanttina armeijassa\n-- tosin melkein ilman mitään palkkaa ja kärsittyäni ensin nälkää nämä\nparikymmentä rauhan vuotta», virkahti Löfving katkerasti.\n\nKun Hohti ei tämän johdosta uskaltanut lausua mitään, jatkoi Löfving:\n\n»Mutta vähätpä siitä, sillä velvollisuus isänmaata kohtaan\nennenkaikkea. Enkä minä sitäpaitsi ole tällä puolen Pohjanlahtea\nsuinkaan ainoa, joka vaivainsa palkaksi on esivallan puolelta saanut\npelkän unhotuksen.»\n\nHetken kuluttua huusi hän sotilaille, jotka juuri kapusivat ylös\nvalmistuneen haudan pohjalta:\n\n»Karsikaapas nyt, miehet, tuolta metsiköstä havuja haudan pohjalle,\nettä toveriemme olisi siellä hiukan mukavampi levätä.»\n\n»Eikö se ole liikaa ylellisyyttä!» kuului miesjoukosta ivallinen\nhuomautus.\n\nOttamatta sitä miksikään vastasi Löfving sävyisästi:\n\n»Tämä ylellisyys ei ainakaan maksa mitään, joten pöyhkeimmätkään\nruotsalaishatut eivät voi sitä vainajiltamme kadehtia.»\n\nTämä viimeinen vihjaus otettiin sotilasten joukossa suopeasti vastaan\nja he hajaantuivat täyttämään päällikkönsä käskyä.\n\n»Ei ole henki suomalaisissa sotilaissa enää sama kuin entisinä\naikoina», lausui Hohti, tuijottaen miettiväisenä haudan reunalle\nkasaantuneeseen multavalliin.\n\n»Pidätkö suomalaista sotilasta syyllisenä tähän muutokseen?» kysyi\nLöfving.\n\nVastaamatta suoraan tähän kysymykseen virkkoi Hohti huoaten:\n\n»Nykyään hiipii epäilys ja salaiset kuiskeet kaikkialla, ettei lopulta\ntiedä mitä uskoa. Toista oli Kaarle-kuninkaan aikana. Silloin oli\narmeijalla yksi sydän.»\n\n»Mutta mitäs sanot suomalaistemme käyttäytymisestä Lappeenrannan\ntaistelussa?» tiukkasi Löfving.\n\n»Häpeällä tahrasivat siellä sotilaamme nimensä, sitä ei voi kieltää»,\nvastasi Hohti.\n\n»Jos keneenkään, niin on se minuun, vanhaan karoliiniin, koskenut\nkatkerasti», puhui Löfving, »enkä ole suinkaan salannut sotilailtamme\nmielialaani siinä asiassa. Mutta toisaalta minä sen myöskin niin hyvin\nymmärrän enkä mielihyvin kuule soimauksia vierasten suusta. Tässä\nmuutama päivä sitten kuumensin Haminassa käydessäni korvat parilta\nruotsalaiselta vänrikiltä, jotka pöyhkeillen parjasivat suomalaisia\nsuuriksi pelkureiksi, kun he Lappeenrannassa olivat jättäneet\nruotsalaiset yksinään taistelutantereelle. Sanoin heille päin silmiä,\nkuinka heikäläiset ovat tämän sodan alottaneet suorastaan\njärjettömästi, kun kaikki varustukset olivat tuiki puutteelliset ja\nSuomi vielä edellisen hävityksen jäleltä kuin paareilla makaava\nhaavottunut. Oliko ihme, kysyin minä, jos suomalaisissa onkin epäilys\nsaanut vallan, kun kaiken tämän lisäksi näkivät, ettei kenraali\nBuddenbrock rientänyt pääarmeijan kanssa Lappeenrannan avuksi, jota\nuhkasi häviö, ja kun oli saatu kuulla kuinka Lewenhaupt oli\nylimielisesti sanonut, kun häntä sotaan yllyttäessään oli peloteltu\nkoko Suomen menettämisellä, että välipä noilla erämailla, vaikka ne\nmenetettäisiinkin. Niin, sanoin niille teikkareille vielä, että Suomi\non kuusi vuosisataa omin voimin puolustanut valtakunnan itäistä rajaa\nsekä sen lisäksi ottanut enemmällä kuin puolella osaa kaikkiin Ruotsin\nsotiin, saamatta siitä koskaan muuta kuin kiittämättömyyttä\npalkakseen.»\n\n»Lukuun ottamatta Kustaa Aadolfia», keskeytti hänet Hohti. »Muistan\naina, kuinka isäni silmät vielä vanhanakin kirkastuivat hänen\nkertoessaan sankarikuninkaasta ja miten hän aina asetti suomalaiset\narmeijansa ensimäisiksi. Mutta keskeytinhän teidät, luutnantti.»\n\n»Niin, sanoin heille vielä», jatkoi Löfving, »että he saisivat olla\nsangen kiitollisia, että suomalaiset näin ollen pysyvät uskollisesti\nalallaan eivätkä tartu keisarinnan houkutuksiin ja riistäydy irti\nRuotsista.»\n\n»Se oli arvatenkin katkera pala herroille», arveli Hohti.\n\n»Niinpä luulisin», myönsi Löfving, »sillä heillä ei ollut sen jälkeen\nmitään sanomista.»\n\nKumpikin tarkkasi nyt hetken aikaa ääneti sotilaita, joista toiset\nlaskivat jäykistyneitä ja sinettyneitä ruumiita hautaan, sillä aikaa\nkun toiset useammilla paareilla kantoivat niitä haudan partaalle.\n\n»Hm, kuin silakoita tynnyriin ladotaan sinne maan raavainta miehistöä»,\npuhkesi Löfving synkästi lausumaan. »Ja tuollainen paljous, ilman että\nvihollisen kanssa on laukaustakaan vaihdettu! Raskas on hatuilla kerran\ntilinteko tästä kaikesta.»\n\nKun viimeisiä ruumiita aseteltiin toisten päälle, saapui haudalle\nruumiita siunaamaan määrätty pappi. Samalla ratsasti paikalle myöskin\neskadroona Karjalan rakuunoita majuri Sprengtportin johdolla. Alas\nlasketuin miekoin asettuivat rakuunat kahteen riviin pitkin toista\nhaudan sivua, osottamaan viimeistä kunnioitusta noille nimettömille\nvainajille, jotka köyhistä kodeistaan kevytmielisesti temmattuina nyt\nsuurena joukkona peittyivät köyhän isänmaansa poveen.\n\n»Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman...»\nkajahtivat rykmentinsaarnaajan hautaussanat, samalla kun jäätyneet\nmultakokkareet kumahtelivat päällimmäisten ruumisten kontistuneille\njaloille.\n\nPaljastetuin päin ja kädet ristissä miekankahvan ympärillä seisoi\nLöfving haudan partaalla liikkumatonna kuin kuvapatsas, tuijottaen\nkulmat rypyssä alas hautaan. Hänen katseensa oli pysähtynyt erääseen\npäällimmäisistä ruumiista. Se oli nuorenpuoleinen sotilas ja nähtävästi\noli sillä ollut tuskallinen kuolinkamppaus, sillä hampaat, jotka\nnäkyivät sinertyneiden huulten välistä, oli lujasti yhteen purtu.\n\nLasittuneet silmät olivat puoliavoinna ja kasvoilla kuvastui kuin\njähmettynyt kirous. Ruumiinkantajat eivät olleet saaneet hänen\nkuolinasentoon kangistunutta ruumistaan oikenemaan, sillä polvet olivat\nkoukussa ja nyrkkiin puristettu oikea käsi ojentui suoraan ylöspäin\nikäänkuin uhaten haudan partaalla seisovia. Matalana ja tuhruisena\nkaareutui taivas haudan yllä, räntää satoi yhä ja allapäin seisoivat\npörröiset ja likaiset sotilaat ikäänkuin jokainen olisi synkkänä\narvaillut hetkeä, milloin hänen tuli seurata noita multaan peittyviä\ntovereitaan. Alakuloisesti ja soinnuttomasti kaikuivat hautausvirren\nsävelet:\n\n    Mustaan multaan tuhvaks',\n    Tomuks' tulemaan\n    Minun ruumiin' pantu on;\n    Lihan' on lahonn',\n    Muoton' kauneus pois kadonn',\n    Maan mullast' kyll' luotu lienen.\n    -- -- -- -- -- --\n\nKun toimitus oli päättynyt, ampuivat Sprengtportin rakuunat kolme\nyhteislaukausta. Laihat ja takkuiset hevoset nostivat laukausten\npamahtaessa nuupollaan riippuvia päitään ja haudan yli levisi kitkerä\nruudinsavu.\n\n»Ruudinsavussa saavat he edes hautaan peittyä, vaikka eivät saaneetkaan\nsen keskellä kuolla», virkahti Löfving Hohdille.\n\nSotilaat tarttuivat lapioihinsa ja alkoivat peittää vainajia. Majuri\nSprengtport käski luutnanttinsa viedä rakuunat takaisin leiriin,\nlaskeutui itse satulasta ja lähestyi Löfvingiä. Katkerasti hymähtäen\nlausui hän tälle:\n\n»Jahka vielä saamme muutamia tällaisia hautoja luoda, niin --»\n\n»Maa on piankin venäläisten hallussa Viipurista Tornioon saakka»,\nkeskeytti hänet Löfving.\n\n»Niin, ja sota päättynyt, sillä sotajoukkomme on vajonnut maan alle»,\ntäydensi Sprengtport.\n\n»Sen sijaan, että sen olisi tullut vallottaa Pietari», lisäsi Löfving.\n\n»No, ovathan hatut sen monta kertaa jo vallottaneet», naurahti\nSprengtport.\n\n»Mielikuvituksessaan ja korskeissa puheissaan», jatkoi Löfving.\n\n»Niin, ja nämä ovat niiden voittojen jälkirääpiäisiä.»\n\n»Mutta, totta puhuen, majuri», alkoi Löfving hetken kuluttua,\n»luuletteko tämän onnettomasti aletun sodan saavan enää parempaa\nkäännettä, kun sotaliikkeet taas kuun tai parin perästä alkavat?»\n\n»Sitä en ollenkaan usko», vastasi Sprengtport totisena. »Sotajoukkomme\nkykenisi vielä johonkin ... ja oikeastaan paljoonkin, jos johto olisi\ntoinen. Mutta hatut ovat nyt yhtä epäröiviä ja neuvottomia kuin he\nolivat sodan alussa korskeita ja voiton varmoja.»\n\nHetken kuluttua lisäsi hän ääntään alentaen:\n\n»Uskokaa minua, Löfving, että ennen kuin ensi kesän kukat ovat ehtineet\nkuoleutua, on tämä sota saanut mitä häpeällisimmän lopun. Mutta tämä\nvain meidän kesken, ymmärrättehän.»\n\n»Josko ymmärrän. Sotamiehissämme on jo liiaksikin tällaista uskoa,\netten minä suinkaan mene sitä lisäilemään. Niin, väittävätpä he\nsuorastaan, että ylipäällystö aikoo myydä koko maan venäläisille.»\n\n»Niin, sitä he ovat väittäneet aina Lappeenrannan tapauksista saakka.\nSe on tietysti, kuten hyvin tiedätte, kokonaan tuulesta temmattu luulo\nja meidän upseerien velvollisuus on saada sotamiehet siitä\nvakuutetuiksi.»\n\n»Olen tehnyt voitavani sotilasten parissa», vastasi Löfving, »mutta jos\nheistä yhden nurjan luulon saa nyhdetyksi, ilmestyy kohta sijalle\ntoinen kahta hullumpi. Luottamus esivaltaan on pahasti järkähtänyt ja\nse kai lieneekin tämän sodan huomattavin tulos, ainakin tähän saakka.»\n\n»Se on totta», myönsi Sprengtport. »Ja lisäksi tämä sota on saanut\naikaan sen, että se on entistä selvemmin osottanut meille niiden\nkuussatavuotisten siteiden, jotka meitä liittävät Ruotsiin, pahasti\nlahonneen.»\n\nLöfving säpsähti ja tuijotti ääneti majuria silmiin. Sitten lausui hän:\n\n»Tekin, majuri, olette siis ajatellut sitä.»\n\n»Hm, luulenpa, että se ajatus on pesiytynyt jo sangen monen suomalaisen\nsydämeen», vastasi majuri.\n\n»Se on isonvihan ansiota», lausui siihen Löfving.\n\n»Niin on, ja tämä sota heikontaa yhä enemmän niitä siteitä. Mutta\nkatsokaahan, Löfving!»\n\nSprengtport oli jonkun aikaa tuijottanut hautakumpuun, jonka ääreltä\nsotilaat olivat jo lapioineen poistuneet. Eräästä kohti pisti mullan\nalta näkyviin likainen ja luiseva nyrkki, jota Sprengtport osotti\nLöfvingille.\n\n»Se on nähtävästi sen sotilaan käsi, josta minä hautaustoimituksen\naikana en saanut katsettani irrotetuksi ja jonka näkeminen toi mieleeni\nniin karmeita ajatuksia», lausui Löfving.\n\n»Hm, minuun tekee sen vaikutuksen, kuin tuo nyrkki olisi koko Suomen\nkansan puolesta työntynyt mullan alta esiin», virkkoi Sprengtport.\n»Sietäisi olla esikunnan herrain sitä näkemässä.»\n\n»Ja koko hattuhallituksen», lisäsi Löfving.\n\n»Niin, se olisi todellakin esivallalle Tukholmassa varsin terveellinen\nmemento!» lopetti Sprengtport.\n\nHän kiipesi jälleen satulaan ja lausui liikkeelle lähtiessään:\n\n»Uutta aikaa kohti me joka tapauksessa kuljemme. Ennen pitkää kääntyy\nhistorian lehti Suomen kansalle, mitä sitten tulevaisuus mukanaan\ntuoneekaan?»\n\n»Voiko rehellisyyden ja uskollisuuden palkka olla muuta kuin hyvä?»\nkysyi Löfving, joka asteli majurin ratsun rinnalla.\n\n»Niin luulisi», vastasi Sprengtport, »ja parastahan meidän on\ntoivominen tulevaisuudelta, niin pimeältä kuin nyt kaikki näyttääkin.»\n\nHe etääntyivät kylää kohti ja hävisivät hetken kuluttua räntäsateeseen.\n\nHautakumpu kohosi nyt autiona kentän keskellä ja sen kupeesta piipotti\nrannetta myöten lujaan puristunut, luiseva nyrkki. Räntähiutaleita\ntippui nyrkille ja valui hiljalleen alas, muodostaen likaisia juomuja\npitkin kämmenselkää.\n\n\n\n\nSyysiltana.\n\n\nPari vuotta Turun rauhan jälkeen asteli eräänä syyspäivänä Porvoon\npitäjän Gammelbackan isäntä, Porvoon komppanian majuri Maunu Vilhelm\nSprengtport talonsa pihalla ja haukotteli itsestään päivällisunen\ntähteitä.\n\nHohoi, kuinka pitkiksi ne kävivät nämä alakuloiset syyspäivät miehelle,\njoka suurimman osan elämäänsä oli istunut satulassa ja rientänyt\ntaistelusta taisteluun. Pelikumppania ei ollut läheisyydessä ja\nyksitoikkoiseksi kävi katsastaa töiden kulkuakin, varsinkin kun\nhuolellinen isäntärenki teki sen tarpeettomaksi. Metsästelemäänkään ei\nhän enää kyennyt, sillä leini oli tehnyt jalat kankeiksi ja muita\nruumiinosia haittasivat monet vanhat haavat. Kiltisti sai hän\npysyä alallaan piha-aitauksen sisäpuolella ja vartoa viimeistä\nmarssiin-komentoa.\n\nKohta täytti hän kuusikymmentä vuotta ja tukka oli jo ohimoilta aivan\nvalkea. Eikä ihmekään, sillä olipa hän osaltaan kokenut niitä vaivoja,\njoita karoliinien osaksi oli niin runsaasti suotu. Kahteen erään oli\nhän isonvihan vuosina ollut vankeudessa Siperian äärillä, saaden\ntoisella kertaa istua rautoihin lyötynä pimeässä tornissa ja elää lähes\npari vuotta pelkällä vedellä ja leivällä. Rauhanteon jälkeen oli hän\nperheineen saanut nähdä nälkää sekä myöhemmin elää kituutella\nluutnantin palkalla, vaikka olikin majuri arvoltaan. Vasta viime sodan\naikana hän oli saanut arvoaan vastaavan virankin, kun sitä vastoin\nmonet hänen entisistä tovereistaan, joilla oli suhteita yläilmoissa,\nolivat jo aikoja kohonneet eversteiksi ja kenraaleiksi. Mutta mitäpä\nsiitä. Tasan ei käy onnenlahjat ja pääasiahan oli, että hänellä nyt\nvanhoilla päivillään oli katto päänsä päällä ja huoleton, joskin\nvaatimaton leipä syötävänä. Ja kaupanpäällisiksi loppumaton varasto\nkirjavia muistoja eletyn elämän varrelta, joilla sopi lyhentää pitkiä\ntalvi-iltoja vanhan toverin tavatessaan.\n\nHän haukotteli jälleen pitkään ja hartaasti, sytytti sitten suuren\npiippunsa ja lähti känsäkeppiinsä nojaten astelemaan riihelle, jonne\nrengit ajoivat pellolta kauroja. Sieltä lehahti vastaan kotoinen ja\nunettava riihituoksu. Keltaiset kauralyhteet kahahtelivat sisään\nsyydettäessä ja varpuset räyskyttelivät katonräystäällä, odottaen\npääsevänsä maahan varisseiden jyvien kimppuun.\n\n»Taitaa tulla hyvä kaurasato», sanoi majuri lyhdettä kourien.\n\n»Hyvä tulee», vastasi renki. »Ainakin kaksikymmentä tynnyriä lähtee\nalavainiosta.»\n\n»Onpa siinä hevosille rouskuttamista.»\n\n»On, ja vielä myytäväksikin.»\n\nTähän katkesi tuo arkipäiväinen sananvaihto, rengin lähtiessä uutta\nkuormaa hakemaan. Varpuset pyrähtivät räystäältä maahan ja majuri lähti\nnousemaan takaisin pihaan.\n\nIlma oli tuollainen tyynen lakea syysilma, jolloin ei paista päivä,\nmutta ei ole varsinaisesti pilvessäkään. Metsät alkoivat jo kellastua\nja tuolla ja täällä liipotteli irtautunut koivunlehti hiljalleen\nmaahan. Sänkivainiolla vaakkuivat varikset ja ylhäältä vastasi siihen\nomalla sävelellään etelää kohti purjehtiva kurkilauma.\n\nPihaan päästyään silmäili majuri joka ilmansuunnalle, tarkasteli\nalallaan pysyvää tuuliviiriä tallinpäädyssä ja seurasi sitten\nkatseellaan kurkiparvea, kunnes se häipyi näkyvistä. Alakuloinen ikävä\nyritti taas purkautua pitkään haukotukseen, mutta se keskeytyi\nkuitenkin alkuunsa, kun hän merenrantaan vievää tietä pitkin näki\nlähenevän vieraan. Se astui keveästi ja terävään ja näytti\nherrasmieheltä. Hyvillään asettui majuri kuistille istumaan ja\nodottamaan tulijaa. »Astuu aivankuin Hommanäsiläinen», ajatteli majuri,\n»mutta ei suinkaan hän ole vielä ehtinyt Tukholmasta palata.» Mutta kun\nvieras oli päässyt pihaan, huomasi hän, että tulija oli kuin olikin\nHommanäsin isäntä, kapteeni Tapani Löfving.\n\n»Katsopas vain!» huudahti majuri ihastuneena ja nousi tulijaa\ntervehtimään. »Olen tässä ikävääni haukotellut ja katsellut joka\nilmansuunnalle, eikö mistään näkyisi tulevaksi puhekumppania ja nyt\ntulit sinä, veikko, kuin taivaasta pudoten. Mutta kuinka sinä olet\nehtinyt jo Tukholmasta palata?»\n\n»Hm, minä olen jo siksi monesti ja monenlaisella kyydillä kulkenut\nTurun ja Tukholman välin, ettei se matka minulta pitkiä aikoja vie»,\nvastasi Löfving. »Jo toissa päivänä palasin kotiin ja koska arvelin\nveljen täällä kovin kaipaavan shakkitoveria, niin päätin pistäytyä\ntuomaan Tukholman terveisiä.»\n\n»Siinä teit sinä sangen veljellisesti, sillä kovin pitkiksi venyvät\nnämä syysillat. Terve tulemastas vielä kerran ja käykäämme nyt sisälle\nottamaan tilkkanen vasta käynyttä oluttamme.»\n\nHe astuivat majurin omaan huoneeseen, jonka kalustoon kuului melkein\nkoko seinän pituinen, kulunut nahkasohva, pari keinutuolia, shakkipöytä\nja piippuhylly. Seinällä riippui majurin miekka, pari pistoolia ja\nmusketti sekä kaksi kuparipiirrosta, joista toinen esitti Kaarle\nkahdettatoista rusoposkisena nuorukaisena, päässä tuuhea peruukki.\n\nSaatuaan piiput palamaan istuutuivat he vastapäätä toisiaan ja majuri\nkysyi:\n\n»Tokko hyödyit mitään Tukholman matkastasi?»\n\n»En kerrassaan mitään», vastasi Löfving. »Palasin sieltä päinvastoin\nmatkakulujani köyhempänä.»\n\nLöfving oli myöskin niitä unhotettuja suomalaisia karoliineja, jotka\nisonvihan jälkeen saivat nälkää nähdä. Hänet oli kyllä korotettu\nkapteeniksi, mutta mitään paikkaa vastaavine tuloineen hänelle ei ollut\nlöytynyt. Yli puolikymmentä vuotta oli hän elellyt ulkomaillakin, missä\nhänen ansionsa paremmin tunnustettiin. Holsteinin herttua oli näet\nmaksanut hänelle kuutena vuotena eläkettä. Kun Ruotsin hallitus ei\nhänen uudistettuihin pyyntöihinsä ollut mitään vastannut, oli\nhän lopulta pyytänyt eroa Ruotsin alamaisuudesta, mennäkseen\nsyntymäkaupunkiinsa Narvaan ja ruvetakseen Venäjän palvelukseen. Tämä\noli vihdoinkin auttanut sen verran, että hänelle oli annettu\nelinajakseen Hommanäsin tila Porvoon pitäjässä. Miekkamiehenä kiireestä\nkantapäähän oli hän tietysti ottanut osaa viime sotaan, vaikkakin ilman\nminkäänlaista palkkaa. Olipa hänet kerran suorapuheisuutensa takia sekä\nepäiltynä sotilasten kiihottamisesta vangittukin ja oli hän saanut\nviisi kuukautta virua kahleissa Hämeenlinnassa. Sieltä jotenkuten\nvapaaksi päästyään sekä Tukholmassa itsensä puhdistettuaan oli hän\nehtinyt vielä mukaan tuon onnettoman sodan loppunäytöksiin, puhdistaen\nmuun muassa Hailuodon vihollisista. Rauhan tultua oli hän taas elellyt\nmaatilallaan. Mutta kun tuo pieni ja huonossa kunnossa oleva tila ei\nantanut riittävätä leipää hänen perheelleen, oli hän päättänyt vielä\nkerran kääntyä vallanpitäjien puoleen, anoen arvoaan vastaavaa\nupseerinvirkaa tuloineen tai eläkettä. Paremmin onnistuakseen oli hän\nystävänsä Sprengtportin neuvosta lähtenyt itse persoonallisesti\nTukholmaan.\n\n»Hallitusherroilla on siellä tärkeämpääkin tehtävää kuin muistaa meitä\nmaan matosia täällä Suomen puolella», jatkoi Löfving. »Siellä käy\nmuuten kaikki entiseen tapaan. Hatut taistelevat myssyjä ja myssyt\nhattuja vastaan ja vastapuoluelaisen kunnia ei siellä paljon paina.\nMyssyihin sitä mekin luimme itsemme takavuosina, he kun vastustivat sen\njärjettömän viime sodan alkamista, mutta tällä matkallani tulin\nhuomaamaan, että samanlaisia juonimaakareita ne ovat molemmat, niin\nettä tästä puolin minä en aio pitää suden paremmin kuin lampaankaan\npuolta.»\n\n»Hm, hm, saattaapa niin olla», hymähteli Sprengtport, siivilöiden\nsavuja tupakasta kellastuneiden viiksiensä läpi. »Mutta etkö kääntynyt\nitse hänen majesteettinsa puoleen?»\n\n»Mitäpä se olisi hyödyttänyt, sillä hänen majesteettinsa on kuningas\nilman valtaa. Säätyjen riidellessä ja valtaneuvosten hallitessa ei hän\ntee muuta kuin syö ja lihoo. Tukholmalaiset kertoivat hänen kuluttavan\npäiviään siten, että hän aamupuolen päivää istuu ikkunan ääressä ja\nkatsoo torille. Siihen kyllästyttyään siirtyy hän peremmäksi huonetta,\nja kun yksi tuoli liiaksi lämpenee, muuttaa hän toiselle tuolille.\nSiihen menee häneltä muu osa päivää. Sitten hänellä on ne omat\nnaisvehkeensä. Viimeksi kuuluu hän pitäneen yhteyttä muutaman\nhuonomaineisen kamarineitsyen kanssa ja sanoivat kreivitär Tauben sen\njohdosta surreen itsensä kuoliaaksi.»\n\nLöfving ruiskautti pitkän syljen uunin alle ja irvisti halveksivasti.\n\n»Onpas sitä, onpas sitä», sanaili Sprengtport harvakseen. »Suuresti\novat ajat muuttuneet siitä kun me olimme nuoria.»\n\nHe maistoivat olutta, jota vanha palvelijatar oli tuonut, sytyttivät\njälleen pitkävartiset piippunsa ja savurenkaita puhallellen\nkeinahtelivat hetken ääneti.\n\n»Suuresti ovat muuttuneet ajat ja olot, niin ettei kaikiste tahtoisi\nsilmiään uskoa», tarttui Löfving ystävänsä sanoihin. »Kuinka mahtava\nolikaan Ruotsi meidän lapsuutemme aikana ja mitä siitä on nyt enää\njälellä! Ainoastaan varjo entisestä. Kuinka siellä nyt esimerkiksi\npeljätään Venäjää, jota ennen kohdeltiin ylimielisellä halveksunnalla.\nSain muun muassa kuulla, että hallitus, ja varsinkin kruununprinssin\npuolue, sillä sellainenkin siellä nykyään on entisten lisäksi, on\nliittoaikeissa lähennellyt Preussin kuningasta, mutta kun keisarinna\nElisabet siitä tiedon saatuaan oli lausunut paheksumisensa ja uhannut\nuudella sodalla, oli hallitus heti pelästyneenä peräytynyt\naikomuksestaan.»\n\n»Niin, niin, kovin on ränsistynyt Ruotsin leijona», myönsi Sprengtport,\n»eikä se kykene enää kauan Suomea käpälissään pitelemään. Kaksi\nkaistaletta on kotka jo riistänyt isänmaastamme ja kolmannella kertaa\nmenee se kokonaan.»\n\n»Usein olen muistanut niitä sanoja, jotka lausuit siellä Myllykylän\nhaudalla», virkkoi Löfving tovin kuluttua. »Ja yhä enemmän on minulle\nalkanut sen jälkeen selvitä, että Suomi kulkee uutta tulevaisuutta\nkohti. Mikä se sitten tulleekin olemaan, mutta yhteyttä Ruotsin kanssa\nei voi enää kovin pitkälle jatkua.»\n\n»Miksi eivät suomalaiset valitse itselleen omaa kuningasta?» kuului\nsamassa kirkkaalla äänellä lausuttu kysymys sohvan nurkasta.\n\nHämmästyneinä kääntyivät molemmat sotavanhukset puhujaa kohti. Heitä\nkohtasivat Sprengtportin nuorimman pojan, pienen Yrjö Maunun kirkkaat\nja totiset silmät. Hän oli edellisen keskustelun aikana hiipinyt\nhuoneeseen ja sijottunut isän nahkasohvalle, kummankaan kiinnittämättä\nhäneen mitään huomiota.\n\n»Aijai, sinä pieni politikoitsija, mitä vaarallisia oppeja sinä\njulistat!» torui isä hellästi. »Tule tänne nyt tervehtimään setä\nLöfvingiä ja sitten saat mennä heti nukkumaan rangaistukseksi siitä,\nettä sekaannut vanhempain keskusteluun.»\n\nKun Yrjö Maunu oli lähtenyt huoneesta, virkkoi Löfving:\n\n»Siinä me sen nyt kuulimme. Onhan kirjotettu, että lasten ja imeväisten\nsuusta olet sinä totuuden valmistanut.»\n\n»Sinä, veikko, olet aina sangen herkkä kaikellaisille ennustuksille ja\nunennäöille», naurahti Sprengtport. »Mutta joka tapauksessa saa Yrjö\nMaunu, jos hänellä elämän päiviä riittää, nähdä ja kokea paljon\nsellaista, josta meillä voi olla ainoastaan omat aavistuksemme. Niin,\nniin, tulevan sukupolven tehtäväksi jää uuden Suomen luominen. Me\nolemme jo tehtävämme tehneet ja saamme rauhassa odottaa viimeistä\nlähtökäskyä. Ja nyt shakkilaudan ääreen.»\n\nHe siirsivät tuolinsa lähemmäs pöytää ja alkoivat syysillan hämärtyessä\nasetella nappuloita paikoilleen.\n\n\n\n\nSiteet katkeavat\n\n\n»Hyvät herrat, jos minä olisin alusta alkain saanut olla ylimpänä\nmäärääjänä, niin me olisimme tällä hetkellä vielä koreasti Suomen\nmantereella, niin, sen eteläosassa, ja Ruotsi olisi vielä pitkiksi\najoiksi pysyttänyt Suomen yhteydessään.»\n\nNämä sanat lausui maaliskuun 16 päivän iltana v. 1809 kenraalimajuri\nv. Döbeln kävellen tuimasti edestakaisin Eckeröön pappilan salissa. Hän\nviskasi hansikkaansa vihaisesti pöydälle, kohensi sidettä otsallaan ja\nalahuuli yrmysti esiin työntyneenä jatkoi kävelyään. Hänen kuulijansa,\nesikuntapäällikkö eversti Schultzenheim sekä armeijaosaston intendentti\neversti Fock hätkähtivät tästä odottamattomasta purkauksesta ja\nkumpikin etsi turhaan soveliaita sanoja vastaukseksi tähän päällikkönsä\nomituiseen ja arkaluontoiseen väitteeseen.\n\nViime päivinä olivat tapaukset seuranneet nopeasti toisiaan.\nDöbeln oli pienine armeijoineen varustautunut lujaan puolustusasemaan\nAhvenan mantereelle, jota venäläisten uusi ylipäällikkö, kenraali\nKnorring, mukanaan itse sotaministeri Araktshejeff, läheni suurine\nvaltausarmeijoineen. Heidän tarkotuksenaan oli marssia suoraa päätä\nTukholmaan ja pakottaa siellä Ruotsi rauhantekoon. Neljä päivää sitten\noli v. Döbeln, kuultuaan venäläisten lähenevän kolmelta suunnalta,\npitänyt pääkortteerissaan Jomalassa tulisen puheen joukoilleen,\nkehottaen heitä puolustautumaan viimeiseen saakka. Mutta pari päivää\nsen jälkeen, kun kaikki oli jo valmiina taistelua varten, oli hän\nsaanut Tukholmasta herttua Kaarlen ja Adlercreutzin allekirjottaman\nkirjeen, jossa ilmotettiin, että kuningas oli erotettu valtaistuimelta\nsekä käskettiin hänen viipymättä peräyttää joukkonsa Ruotsin\nmantereelle. Tästä tiedonannosta oli hän silmittömästi suuttunut, sillä\nniin kykenemättömäksi hallitusta hoitamaan kuin hän tiesikin kuninkaan,\noli hän kuitenkin saattanut toivoa sodan pitkittymistä sekä jotakin\nonnellista käännettä tapausten kulussa niin kauan kuin itsepäinen\nKustaa Aadolf oli hallituksen ohjaksissa. Mutta nyt seuraisi varmasti\npikainen ja tölppö rauha sekä samalla Suomen luovuttaminen Venäjälle.\n\nTulistuksissaan tästä odottamattomasta asiain käänteestä oli hän\nlähettänyt Tukholmaan eronpyynnin päällikkyydestä. Mutta sitä\nodottaessaan täytyi hänen kumminkin totella saamiaan määräyksiä. Niin\nkatkeraa kuin hänestä olikin miekan lyönnittä jättää tämä viimeinen\nkolkka Suomen suuriruhtinaskunnasta, ryhtyi hän kuitenkin järjestämään\nperäytymisretkeä. Joukot saivat käskyn kokoontua Eckerööhön, josta\nsitten lähdettäisiin tuolle nelipenikulmaiselle taipaleelle\nAhvenanmeren yli.\n\nMutta venäläiset olivat tällä välin ehtineet uhkaavan lähelle. Suurena\npuoliympyränä olivat ne jo astuneet Ahvenan mantereelle ja Döbelnin\npieni armeija oli vaarassa milloin hyvänsä joutua saarroksiin. Näytti\nmiltei mahdottomalta ehtiä kuormasto, tykistö ja sairaat kuljettaa\nRuotsin puolelle.\n\nTässä tukalassa asemassa päätti Döbeln käyttää kieltään, kun hänen ei\nkerta oltu sallittu miekalla asioitaan hoitaa. Niinpä oli hän tänään\naamusella noussut satulaan ja yhdessä everstiluutnantti Lagerbringin\nkanssa ratsastanut Klemetsbyyhyn, missä oli venäläisten pääkortteeri,\nsaadakseen aikaan muutaman päivän aselevon. Hän olikin onnistunut\ntaivuttamaan kenraali Knorringin kolmen päivän aselepoon,\njonka kuluessa venäläiset pysyisivät alallaan, mutta Döbelnin\njoukkoineen tuli jättää Ahvenanmaa. Mutta juuri kun sopimus piti\nallekirjotettamaan, saapui paikalle sotaministeri Araktshejeff, joka\nkeskustelujen aikana oli ollut ulkona joukkoja tarkastamassa.\nRöyhkeästi hän purki tehdyn sopimuksen ja vaati Döbelniä joukkoineen\nantautumaan vangiksi. Vimmastuneena tällaisesta häikäilemättömyydestä\njoutui Döbeln kiivaaseen sananvaihtoon venäläisten kenraalien kanssa ja\nlopuksi, äärimmilleen kiihtyneenä, löi kätensä miekanhuotralle ja\npainaen hatun päähänsä lähti muitta mutkitta pois. Pihalla satulaan\nnoustessaan oli hänellä kuitenkin malttia pyytää Lagerbringia, jolla\noli sujuva ja kohtelias käytös, jäämään venäläisten pääkortteriin sekä\nkoettamaan kaikenlaisilla keskusteluilla viivyttää venäläisten\netenemistä.\n\nHevonen vaahdossa oli hän itse äsken saapunut Eckerööhön sekä jakanut\nkäskyjä liikkeelle lähdöstä. Kun hän sen jälkeen astui pappilan saliin,\nnäkyi hänen kasvoillaan ja kaikissa eleissään vielä ankara kiihtymys,\nminkä syyksi kumpikin saapuvilla oleva upseeri mielessään luki nuo\nhänen alussa mainitut kiivaat sanansa.\n\nLyhyin ja tuimin askelin edestakaisin kävellen sekä kiivaasti\nheiluttaen vasenta kättään, jatkoi hän hetken kuluttua:\n\n»Mutta kaikkihan on alusta aikain käynyt päin mäntyyn! Silloin tällöin\njoku loistava yritys, joka kuitenkin kohta epäröimisellä ja\nsaamattomuudella pilattiin. Ja niin paljon miehuutta ja kuntoa kuin\nSuomen sotajoukossa olikin! Mutta nyt se on kaikki tuhlattu hukkaan.\nKaikki mainiot tilaisuudet ja kaikki toimintahalusta palavat voimat\njätetty käyttämättä. Saamattomuutta, epäröimistä, hitautta ja -- niin,\nsuoranaista anteeksiantamatonta tuhmuutta ylimmässä johdossa! Kas,\nsiinä siemenet niihin hedelmiin, joita me nyt päivä päivältä saamme\npoimia. Mutta niinhän se on aina ollut, että milloin kohtalo on nähnyt\nhyväksi ahdistaa jonkun valtakunnan vararikkoon, silloin se on\nasettanut aasit valtapaikoille.»\n\nHän pysähtyi, irrotti siteen otsaltaan ja painoi sormin ohimoaan, jossa\npuoliavoimena punotti Porrassalmella saatu arpi. Hänen terävissä\nsilmissään hehkui kuumeenomainen tuli, kun hän matalammalla äänellä,\nikäänkuin itsekseen puhuen, jatkoi:\n\n»Ja meillä ovat asioita johtaneet juuri sellaiset aasit, joiden korvien\nläpi eivät edes toisten antamat järjelliset neuvot ole voineet tietä\nlöytää. Mitä! Emmekö vielä yhdennellätoista hetkellä olisi yhdellä\niskulla voineet muuttaa sodankulkua, jos olisi noudatettu minun\nehdotustani siirtää sotanäyttämö rohkealla vedolla Etelä-Suomeen? Minun\nvoittoni jälkeen Juuttaalla se olisi käynyt mainiosti päinsä: Silloin\nolisi kaksikin tietä Päijänteen seutuville ollut vielä avoinna. Mutta\nei! Tuuma oli tietysti aivan liian uskalias. Varovaisuutta! Niin,\naasien varovaisuus on oikealla nimellään hitautta ja saamattomuutta. Ja\nmuutoin he ovat minun ehdotuksistani epäilleet aina, että täällä ei\nkaikki ole muka oikein reilassa.»\n\nDöbeln viittasi otsaansa sekä naurahti lyhyesti ja katkerasti.\n\n»Mutta miksi kaiken on pitänyt käydä näin?» huudahti hän hetken\nkuluttua kiihkeästi ja pysähtyi upseerien eteen. »Miksi yksikään\nkykenevämpi käsi ei ole tarttunut tapausten kulkuun? Miksi ei\nViaporissa paremmin kuin maa-armeijassakaan noussut ketään, joka olisi\nsanonut: ei niin, mutta näin!»\n\n»Niin, miksi ei esimerkiksi herra kenraali sitä tehnyt?» uskalsi\nSchultzenheim hymyillen huomauttaa.\n\n»Tepä sen sanoitte!» huudahti Döbeln ja jäi tuijottamaan intendenttiään\nsilmiin. -- »Miksi en minä sitä tehnyt, vaikka se lakkaamatta eli\nmielessäni ja vaikka minä tunsin niin hyvin omat voimani kuin\nulkonaiset olosuhteet monta kertaa myötäisiksi vallankeikaukselle?\nOlihan sille hyvä maaperä siinä katkeruudessa, joka jäyti useimpain\nmieltä armeijassa, kun asiain nähtiin menevän päinvastoin kuin niiden\nolisi pitänyt. Ja kuitenkaan ei kukaan tehnyt pienintäkään yritystä.\nOliko se saamattomuutta? En tiedä, mutta ainakin minut valtasi\nratkaisevina hetkinä omituinen raukeemus, aivan kuin jotakin\nnäkymätöntä olisi tullut siihen väliin.»\n\nSyntyi pitempi äänettömyys, minkä kestäessä Döbelnin katse levotonna\nharhaili tyhjyydessä, kuin etsien selitystä sille salaperäiselle, joka\noli estänyt häntä ratkaisun hetkinä toimimasta.\n\n»Se oli kohtalo», keskeytti vihdoin Schultzenheim hiljaisuuden.\n\n»Niin juuri, kohtalo se oli, itse Fatum!» huudahti Döbeln, pyörähti\nsitten kantapäällään ja jatkoi, äänessään tyyntynyt ja alistuvainen\nsävy: »Kohtalon vallat olivat päättäneet erottaa Suomen Ruotsista ja\nsiihen me, maan matoset, olemme saaneet tyytyä. Kohtaloa vastaan on\nitse Bonapartekin voimaton, niin loistava sotapäällikkö kuin hän\nonkin.»\n\nHetken kuluttua oli Döbelnin äänessä sen tavallinen kylmähkö sävy, kun\nhän lausui:\n\n»Niin, huomenna meidän, viimeisten ruotsalaisten, on jätettävä tämä\nviimeinen lieve Suomen maata. Sitä ennen meille on kuitenkin suotu\nyhden yön lepo.»\n\nHän toivotti hyvää yötä ja enempää puhumatta poistui makuuhuoneeseensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKovan lumipyryn ja pakkasen vallitessa lähtivät seuraavana aamuna\nviimeiset v. Döbelnin joukot hyvässä järjestyksessä marssimaan länttä\nkohti. Kuormasto ja tykistö olivat jo aikasemmin lähteneet liikkeelle.\nItse Döbeln kulki esikuntineen jälkijoukossa.\n\n\n\n\n"]