[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVWxPdEA5azrmFSzfzYHi-S6RkY1oCX0iBS8HD-jxbhE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},617,"Eino Leino lyyrikkona","Siljo, Juhani",1888,1918,"617-siljo-juhani-eino-leino-lyyrikkona","617__Siljo_Juhani__Eino_Leino_lyyrikkona",null,"muistelmat",[],[],"fi",1912,7605,52767,false,42244,[22],"Leino, Eino, 1878-1926",[24],"Essays, Letters & Speeches","\"Eino Leino lyyrikkona\" by Juhani Siljo is a critical study written in the early 20th century. The book explores the poetry of Eino Leino, a prominent Finnish lyric poet, highlighting his lyrical ambitions and evolution throughout his career. The text delves into the themes and motifs in Leino’s works, illustrating his deep connection to Finnish culture and nature as well as his individualistic approach to poetry.   At the start of the publication, the author introduces Eino Leino's poetic aspirations through a lyrical program that emphasizes the emotional and existential dimensions of his writing. Siljo reflects on Leino's youthful exuberance and his unique ability to blend personal feelings with broader human experiences, suggesting that Leino's poetry transcends mere nature-inspired verses. The opening establishes the groundwork for a comprehensive examination of Leino's collections, tracing his development as a poet from light, playful works to more profound and introspective pieces that explore the human condition. (This is an automatically generated summary.)",[],235,"Eino Leinon lyyristä tuotantoa, runoilija-ohjelmaa ja taiteellista kehitystä tarkasteleva essee. Teoksessa analysoidaan Leinon runouden pyrkimyksiä ja verrataan hänen työtään muihin aikakauden kirjailijoihin, kuten J. H. Erkkoon.","Juhani Siljon 'Eino Leino lyyrikkona'  on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 617. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","EINO LEINO LYYRIKKONA\n\nKirj.\n\nJuhani Siljo\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1912.\n\n\n\n\n\n\n    Sankarin sopii\n    laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot,\n    miten kipinät syttyy\n    ja jälleen sammuu\n    ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.\n\n    Miks laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu,\n    riemuja muita\n    ja murheita muita?\n    Taida en lukea tähtiä taivahan kannen\n    en kaloja meren,\n    en kukkia nurmen.\n    Laulan mä siis, mit' on ihmisen laulaa suotu.\n\n\n\n\nI.\n\n\nNämä säkeet, jotka Eino Leino on pannut Väinämöisen suuhun, opastavat\nmeidät luullakseni oikeimpaan käsitykseen kaikista hänen runoutensa\npyrkimyksistä. Niissä on lausuttu mahdollisimman laaja ja perin\nlyyrillinen runoilija-ohjelma, -- laajempi ja lyyrillisempi kuin\nIbsenin: »runoilla on: pitää käräjiä itseään vastaan». Eino Leino on\nainakin käytännössä osoittanut, että hänen ohjelmaansa sisältyy tuokin\nsuuren runoilijatuomarin vaatimus; mutta hän ei ole sallinut lain\nsyrjäyttää evankeliumia, eikä myöskään usko lain yksinään tehoavan\nevankeliumina, niinkuin kai Ibsen uskoi. Eino Leinon käsitys runoudesta\nei ole yhtä persoonallisesti keskeistävä, mutta se on nuorekkaammin\npositiivinen, inhimillisempi: se antaa vapauden ihmismielen kaikille\nliikunnoille. Siten lyriikka muuttuu tilapäärunoudeksi sanan\npersoonallisessa mielessä, kuten Goethen runous, ja voi sulkea\nrajoihinsa inhimillisyyden kaikki vastakohtaisuudet. Milloin sellainen\nrunoilija käy käräjiin omassa sydämessään, on hänellä aina omat\nvälittömät todisteensa sekä myötä että vastaan, elettyjen hetkien\ntodisteet.\n\nEino Leinon ohjelma oli alkujaan sama kuin J.H. Erkon, hänen jälkeensä\ntuotteliaimman suomenkielisen lyyrikon, joka »tiesi siksi laulavansa,\nkun sävelehet soivat rinnassansa». Kumpikaan heistä ei kauan pysynyt\ntällä älyllisesti naiivin luonnonlaulajan kannalla: Erkko vahingokseen,\nEino Leino voitokseen. Kun Eino Leino runoili ylhäisen lakinsa\nlaulajalle, oli hän juuri kohoamassa siltä asteelta, jolle Erkko on\njättänyt parhaan osan omaa itseään, mieskohtaisemman runon asteelle.\nNiinpä hänen ohjelmansakin on itsetietoisempi, rohkeampi, väkevämpää\nelämäntarvetta todistava. Eino Leinon säkeisiin sisältyvät ikuisen,\nrohkean nuoruuden lunnassanat, sen nuoruuden, joka voi olla\nlapsenmielinen, olematta lapsellinen, joka uskaltaa heittäytyä elämän\naaltojen kannettavaksi ilman sovinnaisuuksien korkkivyötä, joka on joka\nhetki valmis käymään tuomiolle oman itsensä kanssa.\n\nTarkastakaamme, miten hän on toteuttanut ohjelmaansa runsastuotteisen\nrunoilijakehityksensä aikana, miten hänen lyriikassaan\n\n    »vaihtuvi vuodet ja viikot\n    miten kipinät syttyy\n    ja jälleen sammuu\n    ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki».\n\n\n\n\nII.\n\n\nEino Leinon runoudesta yleensä, mutta varsinkin hänen lapsuus- ja\nnuoruusrunoistaan voi sanoa, että ne ovat karkausvuoden lapsia: hänen\nei koskaan ole tarvinnut kosia runotarta, runotar itse on tullut\nkyllin usein hänen luokseen. Ja hänen ovensa on aina ollut avoin\nniille käynneille. Harvoin hänellä nuoruusvuosina surun tahi ilon\ntunne ehti tiivistyä mieskohtaiseksi tunnoksi »kuolon ja elämän\nlaeista», ennenkuin se jo lehahti lentimilleen. Nämä runot\n»_Maaliskuun lauluista_» (1896) aina »_Kangastuksiin_» (1902) ja\n»_Helkavirsiin_» (1903) asti, ovat ennenkaikkea sointuvia,\nmusikaalisia laulelmia, kuin tanssin tahdissa syntyneitä. Niillä ei\nole mitään päämäärää, muuta kuin helkkiä vain ja iloita itsekseen.\nTyypillisimmillä niistä ei ole mitään suhdetta paremmin tekijänsä kuin\nlukijansakaan yksilöllisiin sieluntarpeisiin. Niissä vaihtuvat viikot\nja vuodet samassa, ajanpitkään sangen yksitoikkoisessa poljennossa,\nkuvastaen virkeätä, mutta epäyksilöllistä nuoruutta.\n\nMutta Eino Leinon inspiratsio on synnynnäinen, kuten Kiven, ei oman\nkohtalon tunnon sytyttämä, kuten esim. Kramsun oli. Leinolla oli\nverissä runsas sanamusiikki, joka ei tarvinnut syviä mielenliikutuksia,\nhelähtääkseen soimaan. Niin tyypillistä koulupoikarunoutta kuin ovatkin\nsisällöltään, viehättävät esim. »Maaliskuun laulut» sanallisen\ninspiratsionsa tuoreudella. Tuollaisia säkeitä kuin esim.:\n\n    Yli metsän koitti jo päivän koi,\n    kun nurmella neitonen kulki,\n    kukat kukkivat auki jo umput loi\n    jotk' eilen illalla sulki,\n\nlukee vieläkin vain sanasoinnun takia. Seitsentoistavuotiaalle\nrunoilijalle oli onneksi, ettei hän pyrkinyt kätkemään mitään vakavia\najatuksia keveisiin säkeihinsä. Korkeintaan hän lennättää jonkun\nkärkevän komman -- tähdäten etupäässä lahjattomia Parnassolle\npyrkijöitä, kilpaveikkojaan --; ne, kuten myös hänen varhaisempi vaalea\nja haalea lemmenlyriikkansa suurelta osaltaan herättävät ajatuksen,\nettä Heinellä tuskin missään lienee ollut näppärämpää opetuslasta.\nRunon lähtökohta sama kuin Heinellä: mielialan laulava poljento;\nsielulliset tuntomerkit samat: vallan vaaraton kaihomielisyys,\nleikinhalu, sekä teeskennelty varhaisvanhuus. -- Leinon esikoisteos on\nvarmaankin kosmopoliittisin hänen runokirjoistaan; vähän siinä on\nsuomalaista: tuskin muuta kuin puhdas kielituntu, läheinen -- vaikka\nvielä ulkopuolinen -- suhde luontoon, jotkut Runebergin idyllejä ja\nepigrammeja muistuttavat sirpaleet, joissa on hiukan kotoista sävyä.\n\nSeuraavassa kokoelmassa, »Tarina suuresta tammesta y.m. runoja» (s.v.\n1896), ovat suomalaiset ja leinolaiset tuntomerkit jo vahvemmat. Paitsi\nsitä ulkonaista seikkaa, että kalevalainen mitta on osittain\nsyrjäyttänyt tieltään esikoiskokoelman germaaniset mitat, huomaa näissä\nrunoissa jo rohkeampaa mielikuvitusta sekä näköalojen avartumista. Eikö\nole suomalaista fantasiaa esim. seuraavassa tunnelmakuvassa kansamme\nnuoruudenajoilta:\n\n    Kuuhut kulki taivahalla\n    kuusten lomitse kurkistain --\n    kansa se kasvoi kuusten alla,\n    käköset oksilla kukkui vain.\n\nPari onnistunutta »ajan-runoa» -- »Kun kello seisoo» ja »Vanhoille» --\nosoittaa runoilijan nuorekasta tarvetta käydä käsiksi ympäröivään\nelämään, tuntea ajan mukana, tukea nuorten aatteitten lippuja, samalla\nkuin niissä ilmenee kyky löytää sattuva kuva valaisemaan ajatusta.\n\nKahden seuraavan vuoden vuolas tuotanto kuljettaa mukanaan samat\nsävelet eri vivahduksina. Ilmaisukeinot ovat entistään vaivattomammin\nhallitut, sana iskee paikalleen yhä nasevammin ja ajatus alkaa kiertää\npäässä aina eloisammin, -- suuri osa Eino Leinon nuoruuslyriikkaa\nkantaa nim. pikemmin leikkivän älyn kuin temperamentin leimaa. Näitä\nsatalauluisia sikermiä lukiessa ehtii kerrankin tuskastua siihen\nturhanpäiväisyyteen, joka on kymmenien luritusten ainoa sisällys; mutta\nsitten sinkoaa laulaja suustaan runon, joka on valmis ja pyöreä ja\npuhdas kuin Hesperian kultainen omena -- ja mielemme herahtaa kohta\nhyväksi. Tuollainen runo kuin:\n\n    Hän kulkevi kuin yli kukkien,\n    hän käy kuni sävelten siivin,\n    niin norjana notkuvi varsi sen,\n    kun vastahan vaiti ma hiivin.\n\n    Ja kunis mun voimani kukoistaa\n    ja soi minun soittoni täällä,\n    sinis laulujen laineilla käydä hän saa\n    ja kulkea kukkien päällä!\n\n-- se on jo aitoa leinolaista, se tempaa poljentonsa keväiseen nousuun\npenseimmänkin sydämen, se harjoittaa hyväntekeväisyyttä tehokkaammin\nkuin suuret yhdistykset. Samantapaista perhoslyriikkaa voisi poimia\n»Yökehrääjästä», »Tuonelan joutsenesta», »Sadan ja yhden laulun»\nlehdoista paljon: »Marjatan laulu», »Lepän lehdet», »Indiaani»,\n»Näkinkengät», -- ne ovat jo sellaisinaan sävellettyä sanaa. Ja\ntavallisesti huomaa vielä -- ja pitkältä eteenkinpäin, -- että kuta\nheleämpi sävel, sitä luotettavampi runoilijan sydämentunnustus; hän voi\nkyllä olla olevinaan kuolemaan saakka onneton, mutta pian hän itsekin\nsiinä keksii vain »sydämen kepposen»: sydän tahtoo olla omaa kukitettua\nhautaansa »ilolla imehtimässä». -- Ei oman kansankaan tulevaisuus,\njosta Eino Leino, periaatteellinen individualisti, aina on\nvilpittömällä rakkaudella laulanut, ja joka noina vuosina oli omiaan\nherättämään yhä vakavampaa huolta, -- ei sekään paina mitään jäytävää\nsurua hänen sydämeensä. Hän on vielä liian nuorekas luonnonlapsi\nosatakseen edes antaa oikeutusta epäilykselle, suven nouseva aurinko\nheiastelee silmään liian heleästi, jotta runoilijan kansallinen\nuskontunnustus voisi tulla vähääkään ankea tahi jylhä (»Legenda»,\n»Nuorten usko»), Milloin todellisuus irvistää rumana hänen edessään,\nhän voi kyllä yltyä pistävään huumorinsekaiseen ivaan, kuten\npoliittisia kiipeejiä vastaan »Kuvernöörin koirassa».\n\nJoskus sentään Eino Leinon runo jo tähän aikaan saa todellista\nmielialaa vastaavan syvän, tumman värityksen, vaikka siitä silloinkin\npuhuu yhtä voimakkaasti elämän hurma kuin suru. Silloin hän runoilee\nmuutamia nuoruutensa komeimpia mieskohtaisia ponsisäkeitä:\n\n    Mitä siitä jos nuorna ma murrunkin\n    tai taitun mä talvisäihin,\n    moni murtunut ompi jo ennemmin\n    ja jäätynyt elämän jäihin.\n    -- -- -- -- -- --\n    Mitä siitä jos en minä sammukaan\n    kuin rauhainen, riutuva liesi,\n    jos sammun kuin sammuvat tähdet\n    vaan ja vaipuvi merillä miesi.\n\nTaikka hän luo sellaisen tunnelmakylläisen ballaadin kuin »Mieron\nnuotioilla», ensimäisen mestarinäytteensä kuvailevan lyriikan alalla.\nSe on läpikypsä runo, vaikka ennemmin nerokkaan, täysivaltaisen\ninspiratsion kypsyttämä kuin elämänkokemusten. Sen varsin\narkipäiväiseen runomittaan kiinnitetyssä poljennossa, sen kuvakielessä,\nsen mielialassa on jotakin jalostettua. Ja aluksi ja lopuksi se on\nsuomalaista kotitekoista runoutta, aineksiltaan niinkuin\nelämäntunnoltaankin, ensimäisiä täysipätöisiä todisteita Eino Leinon\nsuomalaisuudesta. Kuinka kotoinen tuntu onkaan noissa kuvissa\nkodittomien yötulilta:\n\n    -- -- --\n    Maantien varteen me yhdyimme yössä,\n    siinä oli toiset jo tulenteon työssä.\n\n    Kohta me istuimme veljien lailla\n    ympäri valkean, huolia vailla.\n\n    Sanaleikit lensit ja eväsviinat kulki,\n    toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.\n    -- -- --\n    Toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki,\n    Otava se kääntyi ja yön hetket kulki.\n\nJa Otavan kääntyessä muuttuu vähitellen mielialakin:\n\n    -- -- --\n    Yksi mietti kavaluutta ystävän armaan,\n    toinen suri syksyä sydämensä harmaan.\n\n    Orpo itki emoa ja murhamies rauhaa,\n    kaikki kaipas kotia ja lapsuutta lauhaa.\n\n    Ei ole apu suuri mieron nuotioista,\n    toista puolta polttaa, kun jäätää jo toista.\n\nKoristeellisemmalta vaikuttaa »Tuonelan joutsenen» niin sanoen\nmetafyysillinen kaihomielisyys, vaikka siinäkin tapaa korvaa moni\npuhdas sointu, joka palaa runoilijan myöhemmässä tuotannossa\nvoimakkaampana, -- voi verrata esim. Lemminkäisen säkeitä siv. 20\n»Tumman» (»Helkavirsissä») loppupuoleen, »Tuonen tytön laulua» s. 23\n»Niniven lapsiin», j.n.e. -- »Syystunnelma» (»Yökehrääjässä») on myös\ntäysi herkkää eleegistä mielialaa, vaikka sen ensi säkeistöä ei\ntarvinne ottaa ylen vakavasti.\n\nKun Eino Leino tilapäisesti tulkitsi ajan tunnelmia oikealla hetkellä,\nvoi hän saada kanteleeseensa voimakkaan äänen, jonka nuorekkuus vain\nkaunisti asiaa. Mutta kun hän sitten asettui vartavasten kyhäämään\nkokonaista runokirjaa kansan hereillä-pitämiseksi, tuli siitä vain\npateettisuudessaan yksitoikkoista kollektiivista ohjelmarunoutta,\njoka kyllä ilmaisee laulajan lahjakkuuden, mutta ei hänen\nyksilöllisyyttään. »Ajan aalloilla» on Leinon karuin ja sovinnaisin\nrunokirja; siellä täällä tuntuu voimakas suonentykintä, kuten esim.\nmuutamissa säkeistöissä »Nuorten laulua», mutta ajan tunteiden rytmiä\ntuskin on muualla tavattu kuin runossa »Helsinki sumussa», jonka\nryhdikäs, raskaasti nouseva ja laskeva poljento todella virittää\nalkavain pimeitten vuosien tunnelmaan. Kokoelman ohjelmasuomalaisuus on\nväritöntä eikä siinä ole sitä kansallistunnon voimaa, joka tuollaisella\nhetkellä olisi kansalle antanut yhteiset tunnussanat.\n\nMuutamista toisen kokoelman -- »Tarina suuresta tammesta y.m.r.» --\nrunoista voi todeta, että Eino Leinon juuret jo silloin olivat syvällä\nkansanrunoudessa. Teos teokselta huomaa tämän juonteen hänen\nrunoudessaan vahvenevan. Laulaessaan kansainvälisin mitoin hän on usein\nperin yksitoikkoinen ja voimaton ja tuon tuostakin sattuu hänelle\nkiireessä etsittävän loppusoinnun tai muun muodollisuuden takia hirveä\nlapsus calami. Käytellessään kalevalaista muotoa tai tyylitellessään\nmuita kansanrunouden mittoja hän nähdäkseni sensijaan useimmiten\nvälttyy ikävyyksistä, tulee raikkaaksi ja eloisaksi taas. Silloin hän\nvilkkaimmin elää itse sanoissaan. Pitkäveteisyyttä ei kyllä niistäkään\npuutu, ja kuvakieli on usein kansanrunouden yhteisomaisuutta, jota\nrunoilijamme käyttelee vain onnellisena perillisenä; mutta hän\nkäyttelee sitä synnynnäisellä taidolla, hän saa siihen väriä ja\nkärkevyyttäkin, ja harva se tämänlaatuisista runoista, missä joku\nmielikuva ei yllättäisi alkuperäisen välittömän näkemyksen teholla.\nEsim. »Ilmarisen vaellus» (»Yökehrääjässä») välähtelee humoristisia\nkansansadunomaisia mielikuvia; se on itsessäänkin hauska runo ja\nerityisesti huomattava tyylillisenä harjoitelmana »Helkavirsiin».\nSellainen yksinkertainen näkemys kuin seuraava (runosta »Tuijotin\ntulehen kauvan»):\n\n    »Vierin maita, vierin soita,\n    vierin suuria saloja,\n    _salossa savu sininen,\n    savun alla armas mökki_»,\n\nsykäyttää mieltä nerokkuudellaan ja todistaa, kuinka välittömästi Eino\nLeino antautuu intuitsiolleen. Eiköhän joku reflektiivinen runoilija\nolisi tuohonkin maisemaan ensin ajatellut mökin ja sitten savun sen\npäälle?\n\nOn jo edellä viitattu Runebergin idylleihin ja epigrammeihin näistä\nLeinon Kantelettaren-tapaisista laulelmista puhuttaessa. Runebergiin\nverraten Leino on subjektiivisempi, puhuu enemmän omissa nimissään\nnäissä idylleissään ja epigrammeissaan, joista läpi hänen koko\ntuotantonsa löytää monta aitoa runohelmeä. Runebergilla on varmempi\nartistinen taituruus, ja mainittuunkin sikermään kuuluu muutamia\nlaatukuvia, joiden kantavuutta Leinon vastaavat runot eivät saavuta.\nSensijaan Leino tehoo jo näinä vuosina väkevämmin tummakuteisella\narkaistisella fantasiallaan, joka luo esim. sellaisen perisuomalaisen\npikku ballaadin kuin »Kuoleman renkinä» (»Hiihtäjän virsissä»).\n\nSanonnan juureva kansanomaisuus näyttää näinä vuosina saavan yhä\nvapaamman pääsyn Eino Leinon runouteen, eikä yksinomaan kansanrunouden\nvaikutuksen kautta. »Yökehrääjässä», »Hiihtäjän virsissä», »Pyhässä\nkeväässä» tapaa korva tuon tuostakin vereksen kansanomaisen\nsanakäänteen tai runoon kätevästi pyöristetyn sananlaskun.\n\nAina »Helkavirsiin» saakka on siten Eino Leinon runoudessa huomattavana\nvastakohtaisuus ilmaisukeinoissa, alkuperäisten kotoisten ainesten ja\nvierasten muotokaavojen vastakohtaisuus. Onhan tietysti yksi ja toinen\nrunoaihe, joka sointuu täsmällisesti kansainvälisiin mittoihin, jonka\nverhona ulkolaistyylinen puku istuu kuin valettu; mutta verrattain\nharvoin aihe, ainekset ja muoto sulavat Leinon tähänastisessa\nrunoilussa täydellisesti yhteen. Lukemattomia esimerkkejä tällaisesta\ntyylittömyydestä voisi poimia, alkaen esim. »Kevätkantaatista» ja\n»Suuren tammen tarinasta». Puku valuu höllänä, luomatta mitään ryhtiä\nrunolle, jonka rakenne kokonaan häviää näkyvistä verhon satunnaisten\nlaskosten epäjärjestykseen. Tällaiset sepitelmät, olipa niissä ajatus\nkuinka »kansallinen» tahansa, eivät kuvasta mitään suomalaisen luonteen\ntyypillisyyttä, niinkuin kyllä muodoltaan kosmopoliittinenkin runo voi\nkuvastaa, -- siitä on todistuksia myös Leinon runoudessa, varsinkin\nmyöhemmässä, kun kielelliset ainekset ovat täydellisesti sulatetut\nrytmiin ja runomitta noudattaa kiinteästi ja ilmehikkäänä mielialan\nsisäistä poljentoa.\n\nMuutamia poikkeuksia lukuunottamatta huomaa Eino Leinon tähänastisten\nrunojen lähteneen laulavasta rytmistä. Sointu on vielä säkeen\nvarsinainen teho, ei kuva. Ajatuksen kuvaperäisyyden voi kyllä usein\nselvästi todeta, mutta kuva tule säkeeseen ikäänkuin ohimennen, usein\nvain alkusoinnun t.m. kielellisen tyylikeinon armosta, --\nkansanrunouden herättävästä vaikutuksesta Leinon kuvalliseen\ninspiratsioon on jo huomautettu. Luullakseni tästä runon\nvoittopuolisesta taipumuksesta vapaaseen, helkkkyvään rytmiin johtuu se\nsanonnan sovinnaisuus, joka on silmiinpistävä suuressa osassa Leinon\nnuoruusrunoutta. Sointuva poljento ei aina vaadi sanonnan\nyksilöistämistä, sanallisten ilmaisukeinojen tarkistamista siihen\nmäärään kuin kuvin puhuva tyyli, varsinkaan niin musikaalisessa\nkielessä kuin meidän. -- Havainnollisen esimerkin siitä, kuinka vähän\nluonteenomainen Leinolle on yhtä keskeistä kuvaa vaativa runomuoto,\nantavat hänen n.s. sonettinsa, joissa sonettia ei ole muuta kuin\nsäkeitten luku. Ylimyksellisyys niistä on perin vähissä. Rytmi voi olla\ntällainen:\n\n    Minä katselen illan taivasta\n    ja muistelen tyttölasta.\n    Minä tahtoisin, tyttö, sun temmata\n    pois turhasta maailmasta.\n\nEi mikään kuva kokoa näissä »soneteissa» runon neljäätoista säettä\norgaaniseksi kokonaisuudeksi; säkeitä voisi olla yhtähyvin viisi\nvähemmän tai enemmän. Leinon kuvallinen inspiratsio, milloin se saa\npuhua, tarvitsee tilaa aina kunkin hetken tarpeen mukaan, enkä huomaa\nvielä sattuneen, että se olisi tarkalleen sopeutunut neljäntoista\njambisäkeen aristokraattisesti suljettuun tilaan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nUuden sataluvun alkuvuosina huomaa Eino Leinon runouden vähitellen\nmuuttavan luonnetta. Aika alkaa olla ankarampi, se herättää jo\nväkevämpää elämäntuntoa juuri miehenikään ehtineessä runoilijassa. Sekä\nyhä voimistuva osanotto oman kansan kohtaloon että nähtävästi myös\nmieskohtaiset elämykset luovat pohjan todellisemmille tunteille,\nniinhyvin tummamieliselle murheelle kuin voimantunnon haltioittamalle\nriemulle. »Lapsi laulavainen» hän edelleenkin on, mutta laulu saa jo\nsilloin tällöin herooisen, suuriin luonteenviivoihin nojautuvan ryhdin.\nRunoilija alkaa katsoa yli aaltojen, tuntea synteettisesti elämää:\n»Hautalaulu» ja »Laulu onnesta» (»Hiihtäjän virsissä») ovat vienompia\nalkusäveliä siitä komeasta sinfoniasta, jonka osia ovat »Virta venhettä\nvie» ja »Hymni tulelle» (»Pyhässä keväässä») sekä »Väinämöisen laulu»,\n»Jumalien keinu», »La tricoteuse» (»Kangastuksissa».) Niissä on katse\navartunut metafyysillisiin näkyihin, niissä on suurta kosmillista\nkaihomieltä ja mieskohtaista elämän intohimoa, jollaista Leinon\nrunoudessa ei ennen tapaa. »Väinämöisen laulun» ja »Jumalien keinun»\nkaikuvat poljennot sekä korkeat, yksinkertaiset ääriviivat, joihin\nsäkeiden äänteellinen yhdenmukaisuus hyvin sointuu; »La tricoteusen»\ntummasti hehkuva verenpalo; muodollisesti aivan keskeneräisenäkin\nsuggestiivisen »Virta venhettä vie»-runon kaihomieliyys -- kaikki se on\nuutta. Näiden runojen kautta Eino Leino ikäänkuin kirkastaa itsestään\nesiin uusia sielullisia arvoja, jotka hän vähän senjälkeen liittää\nuusiin, täysin omaperäisiin aineksiin muodostamaan »Helkavirsien»\nsankarirunoutta;\n\nEttä runoilijan mielen pohjalla pesiytyvät jo ankaramman laulun\nennuslinnut, sitä todistavat myös seuraavat kalevalaiset säkeet:\n\n    Toista on soitella somasti\n    kesken viinin viljelysten\n    alla täyden päiväntähden.\n    Toista laulella runoja,\n    pystyttää pyhätulia,\n    kesken kiljuvain kinosten,\n    maassa hallan harmajassa.\n    -- Tuuman jos sulatit täällä,\n    vaaksan pakkanen pakasti.\n\nJa runoista »Lapin kesä» sekä »Tahtoisin nähdä mä Kartagon naisen»\ntalven ja kangistumisen kauhu puhuu kauniina paatoksena.\n\nKiihkeä sisäinen liikunta alkaa vaatia yhä vapaampia ja samalla\nsisäisesti kiinteämpiä rytmejä. Runoilija alkaa myös yhä\nitsetietoisemmin tehostaa säkeitänsä kuvallisin ilmaisukeinoin. Tosin\nhän vieläkin vain erittäin onnellisina hetkinä saavuttaa kuvakielen\nloogillisen yhdenmukaisuuden, mutta runolla on kuitenkin selvä\ntaipumus entistään täsmällisempiin ääriviivoihin, monumentaaliseen\nesineellisyyteen. Hänelle alkaa »kangastella» vallan uusia, syntymässä\nolevia kuvamaailmoita.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nHuomattava enteellinen seikka »Kangastuksissa» on ballaadien runsaus.\nUseimmat, kuten laaja sikermä »Perman taru», ovat tosin köyhällä\nmielikuvituksella luodut sekä tyylillisesti perin väljiä. Mutta\njoukossa on muutamia runoja, jotka todistavat kuvakielen kasvavaa\nvoimaa: paitsi »La Tricoteuseä», varsinkin kaksi plastillisella\nnäkemyskyvyllä suoritettua runotarinaa: »Kimmon kosto» ja »Luojan\nleipä». Ne ovat jo verrattomasti itsetietoisempaa taidetta kuin Eino\nLeinon aikaisemmat taruaiheiset sepitelmät. Niitä hallitsevat lujat\nääriviivat, jotka eivät salli mielikuvituksen leiskahdella satunnaisten\nsana-assosiatsioitten mukaan. »Kimmon kosto» on hiukan koristeellinen\ntyyliharjoitelma ja sellaisena, varsinkin draamallisen jäntevyytensä\ntakia, sangen onnistunut. Sanonnaltaan yhtä täsmällinen, mutta\nsävyltään omintakeisempi sekä täydempi sisäistä elämää on »Luojan\nleipä»; siinä on samaa seesteistä legendan-hohdetta kuin Edelfeltin\ntaulussa »Kristus ja Mataleena». -- »Kimmon kosto» on ikäänkuin siltana\nsiihen eristettyyn maailmaan, johon jälkimäinen ballaadi täydellä\noikeudella jo kuuluu: »Helkavirsien» legenda- ja tarumaailmaan.\n\nRohkeampaa yritystä ei yhdenkään suomalaisen lyyrikon mielikuvitus ole\nsuorittanut kuin Eino Leinon hänen »Helkavirsissään» (1903). Luoda niin\nvegetatiivisen rehevän mielikuvamaailman kuin kalevalaisen naapuruuteen\nkerrassaan uusi, ennen olematon mikrokosmos; herättää edellisestä eloon\nnimettömiä henkilötyyppejä, selkeennyttää niitä sisäisesti ja\ntyylitellä ulkonaisesti sekä siirtää ne uuteen ilmapiiriin, korkeamman\nja kuulaamman taivaan alle -- siinä teko, joka edellytti sellaista\nkalevalaisten laulajien nykyaikaista jälkeläistä kuin Eino Leino on.\nNiinkuin nuorallatanssijan täytyy korkealla teräslangallaan vakauttaa\nmieleensä värähtämätön tyyneys, jotta ei suistu turmioonsa, niin tuntuu\nEino Leinokin suorittaneen tämän tekonsa yhtenäisellä ja tyynellä\nluomistahdon jännityksellä. Ero hänen ja nuorallatanssijan teon välillä\non vain se, että runoilija teki sen kylläisellä sydämellä eikä\nnäyttääkseen taituruuttaan jumalien leikissä.\n\nVaarallisin teko houkuttaa voimakasta väkevimmin. Nämä oudot, syvältä\nrotumme mystillisimmästä menneisyydestä kumpuilevat näyt avasivat\nparhaaseen voimaansa ehtineelle runoilijalle maailman, jonka\nvalloittamiseen hänen kannatti koota koko henkinen mahtinsa, ei\nainoastaan synnynnäinen alkusuomalainen mielikuvituksensa vaan myös\nrunsas, elämysten ja runoilijaintuitsion kautta voitettu\nelämänviisautensa. Siinä hänelle tarjoutui riemu, joka ei tule monen\nrunoilijan osaksi: koettaa oman rodun ja omien mieskohtaisten elämysten\nläpi avata perspektiivi koko yleisinhimilliseen elämään sekä noita\nelämyksiä selvittämään kehittää perinnäisrunouden pohjalta kuvakieli,\njoka on sekä omintakeinen että nykyaikaisen taiteellisen viljelyksen\ntasalla.\n\nJa runoilija suoriutui erittäin onnellisesti suuresta yrityksestään.\n»Helkavirret» ovat pätevin todiste siihen, että aivan kotoisista\naineksista ja kotona viljeltyihin muotoihin voidaan luoda ei ainoastaan\nomintakeisinta, vaan myös persoonallisesti kehittyneintä runoutta.\n»Helkavirret» ovat homogeenisimmin suomalaista lyriikkaa, ja samalla\nniiden kantavuus nykyaikaiseen henkiseen elämään on voimakkaampi kuin\nminkään muun suomalaisen runokokoelman. »Helkavirsillä» on\nklassillisuuden tuntomerkit.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEino Leinon ei tarvinnut huolia ajan ja paikan määrittelemisestä,\nsaadakseen runokertoelmiinsa varman muinaisajan tunnun. Kaksi\nluotettavaa opasta teki sen hänelle mahdolliseksi: hänen\nmielikuvituksensa alkuperäinen suomalaisuus, joka oli vuosi vuodelta\nvahventunut, sekä hänen historiallinen vaistonsa. »Helkavirret» eivät\nole nimenomaan historiallista runoutta, mutta niillä on vuosisatain\nhenkisen viljelyksen sävy ja niiden sisällyksenä ovat vuosisatain\nelämykset, ikäänkuin atavistisesti runoilijallemme periytyneinä. Niiden\ntakana seisovat menneitten sukupolvien taajat rivit. Harvoin lienee\nkoko maailman runoudessa niin individualistinen runoilija niin täydellä\nantaumuksella joutunut tulkitsemaan kokonaisen rodun kohtaloita.\n\n»Helkavirsissä» Eino Leino -- tai hänen henkilönsä -- eivät nim. puhu\nvain omasta puolestaan: heillä on epäilemättä harmaasta muinaisuudesta\nnykypäiviin saakka ollut lukemattomia veljiä ja siskoja, joiden\nkohtalot, onni ja murhe ovat olleet samat kuin heidän.\n\nEhkä kauimmas taaksepäin ulottuvat »Tumman» perspektiivit. Siinä on\nsuomalaisen luonteen elämäntuska ja tyyntymys runoiltu syvemmällä\nymmärtämyksellä kuin ehkä missään muualla.\n\n    »Tuo oli tumma maammon marja\n    syntymässä säikähtänyt,\n    näki kauhut kaikkialla,\n    haltiat pahat havaitsi,\n    ei hyviä ensinkänä.»\n\nMahtavalla kuvausvoimalla runoilija kertoo elämää vierastavan pojan\npelonalaisuudesta, mikä ei antanut hänelle rauhaa ei työhön, ei kisaan.\nHänet pannaan paimeneen, mutta hän palaa pian takaisin »outona»,\nhaastellen metsän kauhuista:\n\n    »Lempo seisoi suo selällä,\n    Hiidet hirnui kankahalla,\n    Juuttahat jälestä juoksi,\n    maasta maahinen kohosi.»\n\nKylän kisoilta hän pakenee yhtä säikähtäneenä:\n\n    »Kolkkoja kotona näin mä,\n    kamalampia kylässä!\n    Veräjällä Vento seisoi,\n    Vennon poika portahalla,\n    loukossa Vahinko vaani,\n    Kouko kohtasi ovella.»\n\nTämä ei ole kauhu-vaikutusten tavoittelemista, vaan mieskohtaisten\nelämysten herättämiä symboolisia mielikuvia. -- Ahdistuksessaan tahtoo\npoika »piillä Tuonelan pihoille», eikä äitikään muuta vapahdusta keksi,\nvaan neuvoo häntä menemään:\n\n    »tuvan taakse taaton saaman,\n    lempeän lepotiloille,\n    missä seisoo puut pyhäiset,\n    hongat himmeät puhuvat\n    ollehista, mennehistä,\n    murehessa yön ikuisen.»\n\nMutta silloin havaa taatto haudassaan, neuvoakseen eksyvää lastaan.\n»Säikkyivät isätkin ennen, toki aikansa elivät.» Luonto on lahjoilla\nlepytettävä tai kahlittava rohkealla voimalla. Ahdistuksesta ei Manalla\npääse, ellei siitä ole päässyt elämässä.\n\n    »Pirtit on pienet Tuonelassa,\n    maan alla kaitaiset kamarit.\n    Kuu ei loista, päiv' ei paista,\n    yksin istut, yksin astut,\n    toukka seuloo seinähirttä,\n    itse seulot itseäsi\n    ikävässä ainaisessa,\n    haikeassa, vaikeassa.»\n\nHiljaisena miehenä palaa poika tuttuhun tupahan. Nyt hän osaa jo\ntyynellä mielellä toimitella talon töitä:\n\n    »meni merelle, metsähänkin,\n    vei verkon, asetti ansan,\n    niin eli ikänsä kaiken,\n    ei iloiten eikä surren,\n    pannen päivät päälletyksin,\n    niin paremmat kuin pahemmat;\n    päällimmäiseksi paremmat.»\n\nTuollaisessa resignatsiossa on jotakin perin suomalaista uskollisuutta\nelämää kohtaan: ei mitään kuohahtamista tuhmiin sanoihin tai tekoihin,\njollaisiin esim. germaanilainen luonne helpommin joutuu; ei myöskään\nslaavilaisen alennuksessaan hekumoivaa murjotusta; mistään\nvaikertelemisesta puhumattakaan. --\n\nSuuri melankolia liittää »Tuuri»-runon läheisesti »Tummaan», vaikka\nmolemmat ovatkin sävyltään erilaisia. Tuuri on älyllisesti täysin\nkehittynyt mies, sankari, jolla on selvät suhteet kohtalonvaltoihin.\nHän luulee voivansa hyvällä luottamuksella turvautua jumalien suosioon,\njotka ovat hänen ystäviään; mutta hän ei vielä tiedä, ettei hän kestä\njuhlan huumausta niinkuin jumalat. Hän »talonpoika taidollinen», juopuu\nkesken juhlien, ja hänen nukuttuaan yli kalliin armonajan, odottaa\nTuoni ankarana hänen ovensa edessä. Tuurin juhlallisesta lähtölaulusta\nennen kaikkea voi luullakseni päätellä runoilijamme läheistä\nmieskohtaista suhdetta henkilöihinsä, siksi ehdottomalla äänenpainolla\nnäissä säkeissä on julkilausuttu eletty kokemus:\n\n    »Älköhöt sinä ikänä,\n    älköhöt juhliko jumalat\n    kera kansan kuolevaisen!\n    Jumalill' on juhlat pitkät,\n    ikä kerkeä inehmon,\n    nopsa niinkuin pyörän kehrä.\n    Päivät kultaiset kuluvi,\n    aika armas lankeavi,\n    köyrtyvi urohon selkä\n    noissa pitkissä pidoissa,\n    jumalaisten juomingeissa.»\n\nRuno päättyy erinomaisen jylhään tunnelmakuvaan, kun Tuuri\n\n    »istui Kuolon korjasehen,\n    kuului kulkusten helinä\n    hämärässä talvi-aamun;\n    kuului vielä viittatieltä,\n    jäälle järvien hävisi.»\n\nHämärä viittatie yli laajan järven jään -- siinä suomalainen\nTuonen-tie!\n\nTuurissa on jotakin länsisuomalaista selväpiirteistä aateluutta. --\nAatelismiehen raju suvereniteetin-vaatimus on Ylermissä, »ylpeässä\nisännässä», tullut lihaksi ja vereksi.\n\nNerokkainta tässä ballaadissa on ehkä sen loistava tyylitaide. Tuskin\nkoskaan on suomenkieltä niin teräksisellä energialla puserrettu\ntiukoiksi, draamallisiksi säkeiksi, joissa kukin sana putoaa kuin\nvasaranisku naulanpäähän:\n\n    »Ylermi ylpeä isäntä\n    ajoi orhin akkunasta\n    messurahvahan rakohon;\n    tulta tuiski orhin turpa,\n    valoi silmät valkeata,\n    enemmän ylpeän isännän,\n    satulassa seisovaisen.\n    Täss' on mies tämänsukuinen,\n    ei anele armahdusta,\n    itse raudalla rakasti.»\n\nJa tuskin koskaan on kirkkaammin leikattu runokuvaa materian järeään\nalkukallioon:\n\n    »Ylermi ylpeä isäntä\n    tunsi lattian lahovan,\n    näki lieskan leimahtavan,\n    veti miekkansa verisen,\n    heitti kintahan kivehen\n    käden kanssa poikki lyödyn.\n    _Kannusti oritta, liekit\n    löi yli kultaisen kypärän_.\n    -- Vielä on kivessä kinnas.»\n\nMutta olisi alentavaa sanoa, että tällainen runo on vain -- tai\netupäässä -- tyylinäyte. Sen kiihkeä sisäinen intensiteetti on muuta\nkuin koristeellista tekouhmaa. Eino Leinon sielullinen asteikko on\nlaajempi kuin ainoankaan suomalaisen lyyrikon; senvuoksi hän voi yhtä\ntäydellä mieskohtaisella tietoisuudella omaksua itselleen niin\nerilaisia kohtaloita kuin Tumman ja Ylermin. Hän voi molemman kautta\npuhua jotakin omasta itsestään.\n\n»Helkavirsistä» kohoaa kolme suurta sankarihaahmoa, jotka olemuksensa\nperusjuonteiden vetäminä joutuvat Manalle: Ylermi, Kouta ja Pyhä\nYrjänä. Tuuri on kyllä samoja veljeksiä, mutta hän on passiivisempi\neleskelijä kuin nämä. Hänen elämäntuntonsa on yhtä syvä ja\nsankarillinen kuin toistenkin, mutta hänellä ei ole määrättyä\nlähetystehtävää elämässä, kuten Ylermillä -- täysikäisyyden vaatimus --\nKoudalla -- intohimoinen elämänselitys -- sekä Pyhällä Yrjänällä --\nuskonsankarin ja uhripapin tehtävä.\n\nYhtä valtavalla näkemysvoimalla kuin Kalevala Antero Vipusensa, on Eino\nLeino runoillut Koudan, suurimman Lapin tietäjistä. Vertailu näiden\nkahden tietäjä-kuvan välillä valaisee hyvin Eino Leinon suhdetta\nrunoutemme peruskirjaan. Kalevala kuvaa Antero Vipusta näin (17:s r.,\nv. v. 57-67):\n\n    »Haapa kasvoi hartioilla,\n    koivu kulmilla yleni,\n    leppä leukaluun nenässä,\n    pajupehko parran päällä,\n    otsalla oravikuusi.»\n\nEino Leinon Kouta-kuva on myös alkuperäinen näky; se ei ole\njäljittelyä, vaan tyylittelyä. Se liittyy koko »Helkavirsien» tummaan\nperussävyyn. Kalevalan fantasia on idyllisempi, leppeämpi kuin Leinon\njylhä näkemys:\n\n    »Kyyt viherti katsehesta,\n    suusta lenti yölepakot,\n    jalan alta ahmat nousi,\n    käden päällä kärpät juoksi,\n    korppi koikkui päälaella,\n    haaskalinnut hartioilla».\n\nSamalta kalevalaiselta maapohjalta, mutta toiselta tasolta ja oman\nmieskohtaisen mielialan valaistuksessa on nähty myös Koudan\netsintäretki. Sellaiset fantasiat kuin:\n\n    »parahti Lapissa lapset,\n    kovin koirat vingahteli,\n    meni viima usta myöten,\n    hiilos himmeni kodassa;»\n\nja yhä suurempi mielikuvituksen tehostaminen kauempana:\n\n    »tähdet tippui taivahilta,\n    maan alla vainajat vapisi,\n    oli tuska Tuonelassa,\n    pelko pirteissä jumalten»,\n\nsäestävät voimakkaasti tietäjä-titaanin intohimoista kilvoittelua. Ja\nkun kilvoittelu tällä puolen Rutimon rotkon on lauennut Ajattaren\nkovaan julistukseen, että vain manalla tutkitaan menneen elämän\ntarkoitus, silloin rajusti kuohuvat kuvat vaihtuvat toisiin,\njuhlallisen verkkaisiin, ja säkeitten poljento laantuu pitkiksi\nmainingeiksi:\n\n    »Tuo oli Kouta, kolkko miesi,\n    tunsi kaikki tietävänsä,\n    astui rotkohon Rutimon,\n    kulki kuolon porraspuita,\n    niinkuin pitkän pilven lonka,\n    niinkuin jäisen kosken kopru;\n    ei hän taakse katsahtanut,\n    katsoi kohden kalman usta,\n    ei hän kilvan kiirehtänyt,\n    astui askel askeleelta,\n    kun oli tuima Tuonen kulku,\n    elo kuoloa kovempi.» 30 33.\n\nMielikuvituksen vahva arkaistisuus liittää Pyhän Yrjänän ballaadin\nKouta-runoon. Mutta edellisen kuvatyyli on freskomaisempaa ja sen\nrakenne tiukemmin draamallinen, kuten »Ylermin». Jo runon lähtö on\ndraamallisen ponteva, niinkuin jousen viskaaman nuolen. Elementtien\nliikkeet on tiivistetty lyhyiden säkeitten rajoihin, siirtyminen\ntuokiotilasta toiseen käy nopeasti. Syvä uskonnollinen tunto kohottaa\ntämän omituisen, monta assosiatsiota sisältävän legendan erittäin\nkorkealle.\n\nNiinkuin »Pyhä Yrjänä» liittyy laajaan kansainväliseen tarusarjaan\ntäysin omintakeisesti uuteen suuntaan kehitettynä muunnoksena, niin\nherättää Katrinaisen legenda (»Sininen risti») mielleyhtymän toisesta\nmaailmanhistoriallisesta sankaritarinasta: Jeanne d'Arcin. Eroitustahan\non runsaasti: Katrinaisella ei ole ranskalaisen sisarensa isänmaallista\npaatosta, hänellä on vain uskonnollinen lähetystehtävänsä; hän on\nrauhan ja rakkauden hengen apostoli, Jeanne d'Arc sodan. Mutta tämä\neroitus on ulkonainen. Jeanne d'Arc'kin oli varsinaisesti uskonnollinen\nsankari. Molemman neidon ainoa voima on sama: uskonhartaus, kuuliaisuus\nnäkymätöntä käskijää kohtaan. Kumpikin herää pyhään tehtäväänsä samoin:\nmystillisten luonnonnäkyjen kautta. Molemman vaellus muuttuu\nvastustamattomaksi voittokuluksi, ja kumpikin pelastuu ihmeellisesti\nriettaiden seuralaistensa puolelta uhkaavasta turmiosta, vaikka\nsuomalaisessa legendassa se kohta tulee päämomentiksi.\n\nSekä »Pyhän Yrjänän» että »Sinisen ristin» fantastiset näyt viittaavat\nitäisemmille alueille kuin »Tuuri» ja »Ylermi». Samoin tuntuvat Pyhä\nYrjänä ja Katrinainen luonteensävynsä puolesta kuuluvan itäisempiin\nheimoihin. Sekin vahventaa, varsinkin jälkimäisessä ballaadissa,\nkuvauksen väkevää keskiaikaista tunnelmaa. -- Kuten Kouta-runossa,\nnoudattaa ympäristönkuvaus »Sinisessä ristissäkin» tehokkaasti\nkertomuksensisäistä kehitystä. Esim. Katrinaisen lähtö oudonlumoavalle\nmatkalleen:\n\n    »Kulki, kulki korpimaita,\n    puut piteni, koti eteni,\n    pyhät kasvoi pylvähistöt,\n    kaartui kappelit hämärät,\n    kuului kaunis kuorolaulu,\n    kellot kultaiset kilisi\n    Katrinaisen kulkiessa,\n    hyvän marjan matkatessa.»\n\nMelkein groteskimainen on kuvaus Katrinaisen saapumisesta\nluostarisaarelle, ja hänen alettuaan vaarallisen unissakävijänretkensä\npimitettyjä periä kohti, äskeinen rauhallinen maisema vaihtuu\nhillittömien intohimojen näyttämöksi:\n\n    »Salot sakeni, kosket kiihtyi,\n    virrat vuoltui, maat yleni,\n    jylhistyivät jyrkät vaarat,\n    kolkostuivat korpilaaksot,\n    kontiot kovin möräsi.»\n\nViimeisten säkeiden kuulas näky virittää taas kirkkaan, lempeän\nloppuakordin.\n\nYksi idylli on »Helkavirsissä»: Kristus-legenda »Tyyrin tytti». Yhtä\ntuoksuva ja valoisa on jumalihmisen kuva siinä kuin »Luojan leivässä».\nNämä Kristus-miniatyyrit, niin vaatimattomat kuin ne ovatkin, ovat\nalkuperäisen runoutemme ainoita onnellisesti syntyneitä Kristuksen\nluonnekuvia. Molemmassa ballaadissa on hänen rinnalleen asetettu mitä\nherkimmällä kädellä piirretty tytönkuva. Toisessa runossa Mestari\nesiintyy nöyryyden esikuvana ja sydämen lempeyden palkitsijana,\ntoisessa hyljätyn ilona. Ei ole mitään teennäistä näissä kuvauksissa;\nne ovat syntyneet synnynnäisen lyyrikon lyyrillisimmillä hetkillä.\n\nLyyrillisessä mielialassa, ajatuksessa, tarinassa on aina oma\nmystiikkansa: näkyväisten asiain ja sisäisten tuntojen salainen\nyhteys. Edellisten legendain mystiikka on sydämen välittömällä\nymmärtämyksellä omaksuttavaa. Hämärämpiä tiehyeitä saa ajatus kulkea\n»Ihalempi»-runossa, joka taas on Neitsyt Maaria-legenda, uudesta\nmaanäärestä keksittynä. Siinä kyllä sykäyttää voimakkaasti sydäntä\nhyvän Jumalan julistus metsän viemälle immelle:\n\n    »Kun lie pilvi kulkenunna,\n    olet tytti pilven tytti,\n    kun lie kaste langennunna,\n    olet siunattu kaponen,\n    kun lie pudonnut tähti,\n    olet tähden synnyttävä,\n    sankarin sotasukuisen,\n    miehen suuren, miekkalemmen.»\n\nMutta tämä ballaadi jää sittenkin kauniiksi saduksi: pilvi,\nkaste, tähti ovat _vain_ pilvi, kaste, tähti, ne eivät kohoa\nsymbooleiksi, jotka antaisivat kiinnekohtia syvemmälle psykoloogiselle\nymmärrykselle. Ei käy selville, mitä todellista yhteyttä pilvellä,\nkasteella, tähdellä on immen sisäiseen tilaan; on kuin runon\nrakenteesta puuttuisi joitakuita soluja. Sen vaikutus jää satumystiikan\nvaraan, -- tai korkeintaan reflektiivisen ajatuksen, joka tähden ja\nkastepisaran heiastuksista kutoo hennon sillan sadun ja toden välille.\n\nSamanlainen taipumus liian suppeaan, viittauksittain etenevään\nkertomatyyliin on jättänyt »Orjan poika»-ballaadin keskeneräiseksi.\nSiinä tämä oraakkelimaisuus on sitä valitettavampaa, kun runo on aivan\nloppupuolelle saakka erittäin voimakkaasti ja kirkkaalla inspiratsiolla\nkirjoitettu; aihe olisi ollut täydellisen työn arvoinen. Runo tehoaa\nkyllä yksityisillä, mahtavilla eepillisillä näyillä, kuten seuraavalla\nvainoajan kuvalla:\n\n    »Lappi laajalti savusi,\n    kylät jäivät kylmillensä,\n    poikaset porossa itki,\n    koirat vuorilla vaelti.»\n\nJa siinä on ripeä tempo, joka laantuu lyyrilliseen väreilyyn orjan\npojan heleässä unennäyssä:\n\n    »Puikoivat punaiset pulkat\n    punaisilla kukkuloilla,\n    siukoivat siniset petrat\n    sinisillä virransuilla,\n    jolui joutsenet hopeiset,\n    käet kukkui kultahiset,\n    käet kukkui, linnut lauloi,\n    vihannoivat viidat kaikki\n    Lapin suuressa suvessa\n    yössä päivän paistamassa.»\n\nMutta seuraavat säkeet eivät jatka edellä punottuja psykoloogisia\nsäikeitä, vaan jättävät perspektiivin eteenpäin hämäräksi. Kertomuksen\nselvä draamallinen kehitys katkeaa lyyrilliseen tunnelmakuvaan, sillä\nloppusäkeissä ei ole sitä impressionistista välähdystä, joka niihin on\nkoetettu saada.\n\nPieni, perustunnoltaan hyvin nykyaikainen keskusteludraama\n»Merenkylpijä-neidot» on taas luotu yhtenäisellä intuitsiolla.\n»Helkavirsissä» on monta kantavampaa runoa, mutta ei monta, jossa niin\nmuinaisaikainen fantasia herättäisi niin herkästi nykyaikaisen\nmielialan; ei myöskään monta niin vähin elein suoritettua draamaa. --\nLippo linnustaja on vanginnut kauneimman öisin kylpevistä\nHiiden-neidoista, varastamalla tämän siivet. Lunnaiksi niistä hän\nvaatii hätääntyneeltä immeltä suunantoa. Impi kieltää ja rukoilee, ja\nsitä mukaa kuin päivä nousee vuorten takaa, sitä mukaa jännitys kasvaa.\nPäivän kohoittaessa päätään neito vihdoin taipuu. Mutta idylli päättyy\nsyvään traagilliseen tuntoon:\n\n    »Sai pukunsa peilikylki,\n    antoi suuta sulhoselle\n    linnunluisella nokalla,\n    veen suulla verettömällä:\n    hymy hyytyi, silmä sammui,\n    pois kulki kultainen elämä,\n    muuttui mieli miehen nuoren.\n    -- Neiti lentohon lehahti\n    noustessa kesäisen päivän.»\n\nTämä allegoria on rakennettu välittömistä havainnoista ja elämyksistä;\nasioilla ja henkilöillä on vain symbooliset nimet.\n\nSekä rakenteeseensa että mielikuvituksensa voimaan nähden alemmalla\nasteella on toinen lemmentragedia, »Impi ja pajarin poika». Siitä\npuuttuu tiivistys ja sen tyyli on karumpaa, sisäisistä näyistä\nköyhempää kuin useimpain »Helkavirsien». Lopussa sen tunnelma kuitenkin\nkohoaa sangen voimakkaaksi.\n\n»Oterma» ja »Katerma» on »Helkavirsistä» ainoa, missä eroottiset\nintohimot varsinaisesti johtavat elämänsuhteet väkivaltaiseen\ntaitteeseen. Se on ehkä pikemmin taitavasti sepitetty näytelmä kuin\nsydämen syvimmästä puhjennut runo, mutta se on täysivaltaisella\nnäkemysvoimalla luotu. Luonnonvaistojen herääminen sekä asteettainen\nselkeentyminen mieskohtaiseksi intohimoksi veljeksissä on ainakin\nerittäin kehittyneellä dramaattisella keksintäkyvyllä esitetty. Ja\nvarsinkin Oterman manaus herättää ehdottoman draamallisen\npäätöstunnelman:\n\n    »Mik' on verta veljessäni,\n    painu paatena merehen,\n    mikä nuorta naisessani,\n    nouse siipenä kajavan,\n    etteivät toistansa tavanne,\n    eivät syyllistä syliä! -- --»\n\nNäiden eroottisten »virsien» ryhmään kuuluu vielä ballaadi\nKaleva-kuninkaasta. Tässä runossa on vähimmän sydäntä-sykähdyttäviä\nmomentteja, vähimmän tunteen nousua ja laskua. Sitäpaitsi se on\n»Helkavirsien» ainoa sepitelmä, joka aiheeltaan tuntuu olevan selvästi\nriippuvainen vieraasta esikuvasta. Tarkoitan »Tannhäuser»-tarua\n(T. Venus-vuoressa). Sekä saksalaisen että suomalaisen tarinan sankari\njoutuu vuoren haltijattaren viettelemänä rikollisuuteen, jota katuen\nlähtee vihdoin sovitusretkelle pyhään paikkaan. Mutta Eino Leino on\nkäsitellyt tarinaa -- niinkuin tuntuu -- vähällä inspiratsiolla: hänen\nrunonsa on aivan suoraviivainen juoneltaan, ja se päättyy siihen, mistä\nTannhäuser-tarun sisäinen kohoaminen oikein alkaa (paavin ankaruus T:ia\nkohtaan, näkymättömän voiman ihmetyö).\n\nOn vielä mainitsematta kaksi kuvausta, joissa inhimillinen ympäristö\nelää välittömästi kertomuksen kulun mukana: »Räikkö Räähkä» ja »Mantsin\nlaulu». Ne ovat molemmat vainoajan-kuvia, kuten »Orjan poika». Joskaan\neivät aatteelliselta kantavuudeltaan, niin kuitenkin elämäntuntonsa ja\nkuvauksensa täyteläisyyden takia ne kuuluvat »Helkavirsistä»\nvoimakkaimpiin. Ne tulvehtivat lyyrillistä paatosta, eepillisiä näkyjä,\nniissä draamallinen tunne kohoaa ja kirkastuu väkevästi loppua kohti.\n\nKuinka inhimillisesti liikuttava onkaan Räikön, kavaltajan,\nsielundraama!\n\n    »Tuo turilas, Räikkö räähkä,\n    neuvoi tien viholliselle\n    kahden kallion lomasta,\n    syksy-yönä hiljaisena;\n    teki sen henkensä hädässä.»\n\nKylään palattuaan hän jo kalpenee oman työnsä seurauksia: hän näkee\nvanhan vaimon etsivän suitsevista raunioista kullaista kotiaan;\nnaapurin katselevan veristä veistä: »liekö veikon, liekö langon»;\npoikansa itkevän orhia iloista; tyttärensä murehtivan miestä kaunoista,\n»syytä syntymättömänsä». Alkaa sisiliskona sihistä salainen kuiske,\nepäluulo Räikköä kohtaan; eikä kavaltajan »valkea vaimo» jaksa kauan\nsalata kalvavaa tietoaan, vaan sanoo julki miehensä teon:\n\n    »Räikkö röyhkeä ärähti:\n    'Sen varsin valehtelitkin!\n    Vai onko näkijä ollut?'\n\n    Vaimo valkea todisti:\n    'On ollut näkijät vankat:\n    tähdet katsoi, kuuhut kuuli'.»\n\nSe riittää todistukseksi Räikölle: hänen sydämessään on vielä arasti\ntunteva kohta. Hänessä herää ihminen.\n\n    »Vaimo, anna anteheksi,\n    kun sen tein, sinua muistin!»\n\nMutta itse hän ei nyt voi itselleen anteeksi antaa. Hän on itse oma\ntuomarinsa ja tuomionsa toimeenpanija.\n\nMikä traagillisen tunnon kuulaus siirtyykään tästä tarinasta tuohon\nsyyskesän maisemaan, joka on pattoisen miehen viimeinen näky ihmisten\nasuinsijoilta:\n\n    »Näki hän kullaisen kotinsa,\n    kuuli hän kesäiset äänet,\n    savun saunasta sinisen,\n    karjankellojen kilinän,\n    kaivonvintin vingahduksen,\n    tuvan uksen aukeavan,\n    emon aittahan menevän.»\n\nTätä maisemaa vastaan nähtynä Räikön kohtalo kohoaa suuripiirteiseksi\nmurhenäytelmäksi:\n\n    »Sydän kiertyi synkän miehen,\n    elo kaunis kangastihe,\n    askar autuas inehmon\n    maan kovalla kannikalla;\n    seisoi hetken, katsoi kaksi,\n    metsän korpehen katosi.»\n\nRäikön räähkän elämä on syvästi kohtalokas: hänellä oli verissään tuo\nihmiselämän autuain näky ja sen häikäisemänä (ei luonteen alhaisuuden\nvetämänä) hän teki tihua työtä. Samat kohtalon vallat, jotka antoivat\nlämpöä ja sadetta hänen pellolleen, lähettivät vainon monine\nkauhuineen, monine ansoineen hänen maahansa, ja tuo pohjaltaan\nrehellinen rauhan mies lankesi niiden salatuimpaan ansaan...\n\n»Mantsin laulu» on eräässä suhteessa erikoisasemassa muihin\n»Helkavirsiin» nähden: sen tapahtuma on ajallisesti määritelty. Siinä\nnim. kerrotaan Simo Hurtan turmelleen erään nuoren neidon. Sitä\ntapausta Mantsi valittaen laulaa, vielä voimakkaammin valittaen, ettei\nkoko urhojen parvessa ole ollut yhtä kostajaa. -- »Mantsin laulu» on\npateettisempi kuin edellinen ballaadi, ja sen draamallisuus on kuin\nvyöryvä virta. Se asteettainen nousu, jonka tuntee Mantsin laulussa\ntapahtuvan noiden kysymyssarjojen välityksellä:\n\n    »Hukkako sorean sorti?\n    Karhuko kaunihin kadotti?\n    -- -- -- -- -- --\n    Sotako sorti suuret sulhot?\n    Ruttoko väkevät ruhtoi.\n    Merikö nieli meidän miehet?»\n\nja joka vaikuttaa valtavasti miehiin »pirtissä helisevässä», se on sama\nteknillinen keino, jolla »Kouta»-runossa kohotetaan draamallista\nmielialaa. Ja se impressionistinen teho, jota »Orjan pojan» viime\nsäkeissä on tavoiteltu, on loistavasti saavutettu »Mantsin laulun»\nkirkkaissa loppusäkeissä:\n\n    »itki sankarit väkevät,\n    impyet enemmän itki,\n    tytöt tyrski Karjalassa;\n    helkähtivät miesten miekat,\n    vainovalkeat välähti.»\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Helkavirsiä» lukiessa selviää, että nämä runot ovat lähtöisin samasia\nnäkyjen sarjasta. Ne liittyvät toisiinsa monia mielikuvituksen\ntiehyeitä myöten. Ja sama elämäntunnon paatos kannattaa niiden\nvaihtelevia mielialoja, eri runoissa eri ääniasteelle viritettynä,\nmutta useimmiten täyteläisenä ja puhtaana.\n\nMutta »Helkavirret» kiinnittävät erikoisesti mieltä Eino Leinon\nrunoudessa, eivät ainoastaan rikkaan ja homogeenisen sisältönsä takia,\nvaan myös rohkeana tyylillisenä yrityksenä. Siltäkin puolelta yritys on\nkuten nähty, oivallisesti onnistunut. Sanallisen tyylin realistinen\nhavainnollisuus liittää »Helkavirret» tyylillisestikin elimelliseksi\nkokonaisuudeksi. Ja runomuoto on inspiratsion kovan paineen alla\ntiivistynyt ja tullut notkeudessaan voimakkaaksi. Eivätkä nämä runot\nanna aihetta valittamaan kalevalaisen mitan yksitoikkoisuutta.\n»Tumman», »Sinisen ristin», »Orjan pojan» lyyrillinen väreily on toista\nkuin »Ylermin» tai »Pyhän Yrjänän» säkeitten kovanloistava tarmo;\n»Merenkylpijä-neitojen» draamallinen suppeus toista kuin »Koudan»\nmajesteetillinen säevyöryntä tai Tuurin joutsenlaulun ja Mantsin virren\npaatos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe tyylikoe, johon Eino Leino antautui »Helkavirsien» jälkeen\nhistoriallisessa ballaadisarjassaan Simo Hurtasta, ei ollut yhtä uusi\neikä yhtä laajakantoinenkaan kuin edellinen. »Simo Hurtan» tasainen,\nriimillinen trokee on aivan eepillinen runomitta, ja näissä säkeissä on\nrunsaasti niitä heikkouksia, joista »Helkavirret» ovat melkein vapaat:\nyksitoikkoisuutta ja sanonnan sovinnaisuutta. Myöskin puuttuu aiheiden\nkäsittelytavasta tiivistystä.\n\nMutta »Simo Hurtastakin» huomaa, miten vahva suomalainen väritys,\nkotoinen tuntu -- varsinkin ajempiin, »kansallisiin» sepitelmiin\nverraten -- Eino Leinon tämänaikaisessa runoudessa on. Kielellinen\nkansanvaltaisuus on »Simo Hurtassa» kehitetty kenties pitemmälle kuin\nmissään muussa hänen teoksessaan. Nämä runotarinat eivät ole\nintuitsioltaan rikkaita, mutta ne ovat enimmäkseen realistisesti\ntukevia, kielitunnultaan niinkuin kertomatavaltaankin. Erittäin\nhuomattava on se luontevuus, millä sananlaskut ja kansanomaiset\nlausetavat pyöristyvät riimirunoon. Ja jos vertaa »Simo Hurttaa»\nyleissävyltään »Helkavirsiin», -- vaikka edellinen ei pääasioissa\nmitenkään siedä vertailua -- niin se vaikuttaa jonkun verran\nleppoisammalta kuin jälkimäinen runoteos: »Simo Hurtassa» on siellä\ntäällä välähdys huumoria (esim. Erkki Pehrsson, Hovilan pirtti, y.m.).\n\nParhaita lukuja tässä sarjassa ovat edellisten lisäksi kuvaukset\nHovilan häistä sekä Hurtan matkustuksesta; »Vornan virteen» kuitenkin\nkaikki tämän teoksen avut ikäänkuin kokoutuvat yhteistyöhön ja luovat\nballaadin, joka on »Helkavirsien» veroinen. Sitä lukuunottamatta voikin\nsanoa »Simo Hurtasta», että se on vähemmän mieskohtaisen inspiratsion\nahjossa tiivistettyä runoutta kuin historiallista ajankuvausta,\nkehittyneellä eepillisellä tyylillä suoritettua.\n\n\n\n\nV.\n\n\n»Helkavirsien» jälkeen Eino Leinon runoilijamahti ei ole kohonnut yhtä\nkorkeisiin saavutuksiin. Hänen lyyrillinen tuotantonsa on sen jälkeen\nollut yhtä moninaista, vaikka ei läheskään yhtä vuolasta kuin sitä\nennen.\n\nHän on yhäkin ollut runoutemme harhaileva tuhlaajapoika, usein\nkevytmielinen, -- mutta myös syyllisyytensä tunteva. Hän on laulanut\n»talviyöstä», mutta talviyö ei ole jäätänyt hänen sydämensä punaista\nverta, hän on tunnustellut »hallan» tuloa, mutta halla ei ole pannut\nhänen mielikuvituksensa tanhuainkukkeutta. Hänellä on edelleenkin ollut\nvaraa tuhlata, -- tuhlata rikkaita elämyksiä heikkojen säkeitten\nkaaokseen, nerokkaita runonäkemyksiä sekavien ajatusten peitteeksi.\n\nMutta ehkäpä on niin, että Eino Leinon täytyy aina olla runoilemisen\nvauhdissa, voidakseen yleensä jotakin luoda. Tuntuu melkein siltä kuin\nhäneltä syntyisi hyvä runo ikäänkuin varkain, -- muiden muassa. Huonot\nrunot voivat hänen mielessään herättää hyviä assosiatsioita. Ehkäpä\nhänen ei ole otollista mennä patoamaan tulvehtivaa runovirtaansa:\nhyväkin runo voi musertaa niskansa outoja aituuksia vasten... Eino\nLeino on kerta kaikkiaan vuolaan inspiratsion mies, eikä harkitseva,\n»taiteellisesti hillitty» runoilija.\n\nJoka tapauksessa meidän sopii olla hänelle kiitollisia siitä, mitä hän\non meille hyvää antanut viimeiselläkin kehityskaudellaan. -- Esim.\n»Talviyöstä» huomaa, että hänen asemansa on edellisen nousukauden\naikana paljon varmentunut sillä mieskohtaisen runon asteella, jolle hän\n»Pyhässä keväässä» ja »Kangastuksissa» oli kohoamassa. Äänenpaino on\ntäyteläinen, miehinen, poljento ja väritys kiinteä. Runoilija haastaa\nomista mieskohtaisista elämyksistään suggestiivisemmalla voimalla kuin\nentisessä runoudessaan.\n\n    »Joikuu joutsen jäästä saatu,\n    rantaan kuohut kolkot lyö.\n    Ankara on laulun laatu,\n    tuima talven tähtiyö.\n    -- -- --\n    Vierii virsi tammikuinen,\n    kuulee mykkä metsä, maa.\n    Turhaan riennät, tuiretuinen,\n    rientos talvi taltuttaa,\n    antaa aika jäätä järkeen,\n    loihdut synkät sydämeen,\n    kuolon kirjat miekan kärkeen,\n    haudan hankeen siniseen.»\n\n                 (»Talviyö».)\n\nRunoilija on huomannut elämän ympärillään alkavan autioitua; hän on\njoutunut omille taipaleilleen, jotka eivät ole samat kuin ystävien. Hän\nhuomaa käyvänsä kohti suurta yksinäisyyttä. Mutta koruttomalla\nalistuvaisuudella hän tyytyy välttämättömyyteen:\n\n    »Astun nyt asehetonna\n    eteesi, elämän Talvi;\n    muuta ei suojusta minulla,\n    sydämeni sylke yksin:\n    muill' on kansa, ei minulla,\n    muilla maa, minulla korpi,\n    muilla ystävät ylimmät,\n    mulla pitkä umpipolku...»\n\nSuurin tuska hänelle ei kuitenkaan ole tämä yksinäistyminen. Suurempi\non toinen kohtalon julmuus: sydämen ikuinen, turha rauhattomuus. Hänen\nsydämensä on tuulikannel, joka on tuomittu ikuisesti, hyödyttömästi\nhelkkymään:\n\n    -- -- --\n    »se yössä, päivässä yksinään\n    soi ilmahan iäti väräjävään.\n    -- -- --\n    Ja tuulet taivahan soittelee!\n    Kevät saapuu ja syys, suvi pois pakenee,\n    sukukunnat kulkevat Tuonelaan,\n    jää kantelo jälkehen kaikumaan.\n\n    Kas, pohjoinen, kuinka se myrskyää!\n    Taas läntinen lempeä leyhyttää,\n    itä ankara itkuja pitkiä tuo,\n    ei hetkeä helkkymätöntä ne suo.»\n\nNäissä säkeissä on oikeastaan runoilijan oma luonnemääritelmä. Hän\ntuntee herkemmin kuin muut ilmavirtojen kulun, ja hänen elämänsä on\nsoida taivaan tuulten mukaan. Tai toisin kuvin lausuttuna: hän on\nsuuren, läikkyvän meren laine. Hän on tahtonut taistella\n\n    »kuin metsäkoski\n    yksin halki tiettömän tienoon;»\n\nhän on tahtonut sammua\n\n    »kuin tähdenlento,\n    tien viitaten erämaan lampeen.»\n\nMutta syvimmällä on tunto:\n\n    »Ah, en voi, en saata!\n    Ma elämään tulin,\n    nyt täytyy mun elon laine olla.»\n\nMutta »tuulikanteleen» kipein tragedia on, että se soi turhaan. Ne,\njotka ovat sen kuulleet soivan lempeän länsituulen mukana, vaativat\nsiltä »uskollisuutta»: sen pitää aina soida läntisen säveleitä heille.\nMutta he kuulevat kohta tuulikanteleen itkevän itätuulessa:\n\n    »ah, tuulikantele on se vain,\n    ei sielua sillä, ei tuntoa -- -- --.»\n\nMutta tarkkaava, altis korva olisi pitkin matkaa kuullut säveleitä,\njoissa on sielua ja tuntoa. Esim. muutamat Eino Leinon vv. 1904-5\nkirjoittamista ajan-lauluista ovat teholtaan Kaarlo Kramsun väkevimpien\nsamanluontoisten runojen veroisia. Kuinka terveellistä sanan\nrieskaa onkaan vielä tänäpänä miestä palleaa myöten pudisteleva\nuudenvuodenvirsi »Tottumus» (v:lta 1904), -- jonka runoilija,\nsivumennen sanoen, ihmeellisesti on unhoittanut pois »Runokirjastaan»,\nottaessaan siihen joukon mitättömiäkin sepitelmiä! Ja miten\nleinolaisilta kaikuvatkaan nuo teräksennotkeat rytmit:\n\n    »Me uskoimme, että ihminen ei voi elää,\n    jos latva sen leikattu on, ja irti on juuret.\n    Me elämme sentään! Laulut ja kantelet helää,\n    kuin ennen, käy kirkossa kansa ja soi sanat suuret.\n            Sen tottumus tekee.\n\n    Oli uskomme väärä. Ei jyristen suistuta suolla,\n    vaan vitkaan mennään, meltona taipuvi rauta.\n    Jumaliste! Tunkiolla ei turhasta kuolla,\n    ja ainahan nauraa voi, kun itku ei auta.\n            Sen tottumus tekee.\n\n    Nyt uskon mä, että elää voisimme, vaikka\n    kyynpihdissä, pitelijällekin anteheks suoden.\n    Miss' ihminen lahoo, lieron on leikkimäpaikka,\n    ja viikon kun leikkinyt on, niin leikkivi vuoden.\n            Sen tottumus tekee.\n\nJa kun myrskyjen aika kohta saapuu, tervehtii runoilija sitä rohkein,\njäntevin säkein, joissa on kohtalostaan tietoisen nuoruuden koko\nuskallus:\n\n    »Hyvästi, haaveet ja kukkaset,\n    terve, aika karu!\n    Hyvästi nuoret toivehet,\n    runous ja taru!\n    Terve, taistelo tasapää!\n    Pimeys meidät saarti.\n    Yöstä Pohjolan välkähtää\n    kuolon kamala kaarti.»\n\n    (»Sekasorto», v:lta 1905.)\n\nSellaisissa säkeissä ei ole »talviyötä», vaan täyteläisen syksyn\nelämäntuska ja -hurmio. Ja kuitenkin: sama jylhä uskallus molemmassa\nrunossa, »Talviyössä» niinkuin »Sekasorrossa». Talviöinen, jäänhelisevä\nyksinäisyys sekä raakojen alkuvoimien myrsky, -- vain karaistu veri\nottaa ne omalle osalleen!\n\nNimestään huolimatta »Talviyö»-kokoelma on Eino Leinon heleimmin\nkukkivia kirjoja. Siinä runoilija ikäänkuin tahtoo antaa itselleenkin\ntodistuksen siitä veren hehkusta, jonka turvin hän uskaltaa käydä\nkoditonta talvea kohti. Siinä on suven koko tunneasteikko: riemukasta\naistihurmiota (»Niniven lapset», »Bajadeerit», »Atlantica»), tuoksuvan\nkesäyön tunnelmaherkkyyttä (»Nocturne»), kesäaamun seesteisyyttä\n(»Erotessa», »Kesäaamu»). Talven kovat tunnot ovat sulaneet,\nmusikaaliset poljennot ottavat taas vallan; kielellinen autosuggestio\nnousee usein korkeimmilleen, -- kuvakielen logiikan kustannuksellakin\nsiellä täällä, --; väritys on tuore ja elävä.\n\nRunoilija elää hetken riemua; hänellä ei ole enää ensimäisen\nnuoruutensa kaukolentoista, idyllistä, epämääräistä uskoa tulevaan\n»pyhään kevääseen»; mutta hänen hurmiossaan on syvempi väri. »Morituri»\nlaulavat:\n\n    »On laulanta meille kuin illalle rusko\n    me suitsuamme yössä, vaikka sammui jo usko.»\n\nJa jos suuri usko onkin mennyt, on kuitenkin jäänyt ylpeä tietoisuus\nihmisen menneisyydestä:\n\n    »Aution maan\n    antoi Herra meille,\n    me teimme sen viinitarhoiksi.\n\n    Myrskyisän meren\n    antoi Herra meille,\n    me aallot laivoin lannistimme.\n\n    Hehkuvat himot\n    antoi Herra meille,\n    me valjastimme ne valon varsoiksi.»\n\nJa elämän suruttomin karkelonilo laukeaa väkevästi keinuviin\npoljentoihin »Niniven lapsissa 1 ja 3», »Bajadeereissa»,\n»Atlanticassa», »Keijukaisten laulussa», jotka kuuluvat muodoltaan\nnotkeimpiin kaikista Leinon runoista. Ne vaikuttavat suorastaan\nfyysillisesti nostattaen, niinkuin luonteva tanssinäytös. Joskus sattuu\nkyllä ikävä onnettomuus; esim. heleässä »Atlantica» runossa on erään\nsäkeen viime sana »huudat» houkutellut seuraavaan hirvittävät\n»tulipuna-horsmien luudat»!\n\nNeutraalisempia runoja ovat koristeellisen kaunis »Karavaanikuoro»,\npoljennoltaan aito-leinolainen:\n\n    »Kukka on kasvanut erämaan sannassa,\n    punaraakku auennut aavikon rannassa.\n    Erälaivat soutaa,\n    ihanansa Intian prinssi nyt noutaa»;\n\nsekä ihastuttava, kuulas »Kesäaamu», joka on Runebergin parasten\nidyllien veroinen. -- Samassa sikermässä »Punainen neilikka», johon\nedellinen kuuluu, on pari palaa, joissa on persoonallista tuntua:\n»Tuulinen sija» näyttää O. Mannisen »Orvokki»-runon hauraammalta\nkaksoissisarelta; sikermän n:o 7 (»Menevät, murehtisinko»), on\nrunoilijan silloisen pohjimmaisen elämäntunnon tyyntyneimpiä ilmauksia:\n\n    »Tule tuuli, pohjatuuli,\n    tunnen keitahan keväisen,\n    luo lunta polulle, talvi,\n    tunnen palmun päivälatvan,\n    messua jumalan myrsky,\n    kuulen kukkuvan käkösen.»\n\nEnemmän talvea on Eino Leinon viimeisessä runokokoelmassa »Halla».\nMutta ei kuollutta talvea sekään. Esim. sellaisessa rakenteeltaan\nmahdollisimman yksinkertaisessa jääkukassa kuin runo »Hangen lapsia»,\non kuolematon tunteen kipinä. Siinä elää kokonaisia ihmiskohtaloita:\n\n    »Päämme päällä\n    taivahan uhka;\n    laulun lippaassa\n    tunteen tuhka.\n\n    Yössä, hangella\n    yhtyi tiemme.\n    Hangen lapsia\n    Lapista liemme.»\n\nTyylin yksinkertaisuus on kehittyneen ylimyksellisyyden tuntomerkkejä.\n»Halla» on siihen suuntaan kauimmas kehittynyt tekijänsä riimillisistä\nrunoteoksista. Sen edustavimmat saavutukset ovat sanonnaltaan melkein\nmatemaattisen täsmällisiä, säästeliäitä, kuulaita. Niiden rytmeissä on\njotakin ylimyksellistä eleegisyyttä, -- ei liika-kultuurin tuomaa\nikävää, vaan miehen syvää kaihomieltä --, ja niiden musikaalisuus ei\nole enää sanasointujen hurmioista leikkiä, vaan ajatuksen hiljaista\nyksinpuhelua.\n\n»Hangen lapsia» on puhtaimpia tämän uuden tyylin luomia jalohelmiä.\nToinen on »Talvilaulu»; sen herkistyneiden sointujen kirkkaus voisi\ntyydyttää itse Paul Verlaineä:\n\n    »On aurinko astunut meren,\n    meren kattanut jäykkä jää,\n    syys siirtynyt sankarin vereen,\n    pian talvikin hallapää.\n\n    Ja voittanut on epäusko,\n    sydän särkynyt heikosti lyö,\n    on sammunut viimeinen rusko,\n    ja pitkä on Pohjolan yö.\n\n    Tule vitkaan talvinen huura\n    yli maan, yli puun, yli veen,\n    sada hiljaa kuoleman kuura\n    yli urhon uinahtaneen.»\n\nMusikaalisuus ja runonäyn selkeys yhtyvät onnellisesti myös\ntunnelmakuvassa »Meren maininki». »Punahilkka», vaikka muuten\nepätasainen, miellyttää jonkunlaisella tasaisen poljentonsa\nmonotoonisuudella, johon kolmas, riimitön säe tuo vaihtelua. Tämä\nrunomitta vaikuttaa erittäin hienostuneelta. -- »Luonnon luotteissa»\ntaas juhlii Eino Leinon sanamusikaalinen inspiratsio täydellä\nvapaudella; tämä runosarja, jossa on paikottain vaikuttavaakin\npaatosta, on koristeellisena kuva- ja sointumaalailuna vähempiarvoinen\nkokoelman puhtaasti mieskohtaisten runojen rinnalla.\n\n»Halla» onkin ehkä subjektiivisesti mieskohtaisin runoilijan teoksista.\nLukuunottamatta eräitä sangen perifeerisiä kuvailevia tai järkeileviä\nrunosarjoja (»Lepaan neiti», »Lex», »Meren kaupunki», »Luonnon\nluotteita»), sen sisällys on runoilijan tilintekoa omasta elämästään.\nJa sangen totista tilintekoa usein. Liian paljon siinä kyllä on\nsepitelmiä, jotka tuntuvat pelkästään tyylikokeiluilta tai hämärältä\nsanaleikiltä. Mutta Eino Leinoon nähden on luullakseni parasta asettua\npositiiviselle kannalle, t.s. olla liikoja huolimatta siitä, mitä hän\non arvotonta jättänyt jälelleen, ja antaa arvo sille, mikä on hyvää.\nOlisi liian suuri -- ja turha -- työ selostella perinpohjin hänen\nheikkojen tuotteidensa kaikki heikkoudet, sillä ne ovat ainakin\nenimmäkseen satunnaisuuksia, runoilijaoikkuja: niistä ei saisi\nsysteemiä...\n\nOn jo edellä esitetty muutamia »Hallan» uustyylisiä runoja, joihin\ntodella kannattaa luoda huomionsa. -- Runoilijan itsetutkisteluista\nherää entistään kipeämpi kohtalontunto, joka rohkeimpana hetkenä\nkiteytyy vähäsanaiseksi, tarmokkaaksi päätökseksi murtautua läpi talven\njäiden, kuten yksinäinen laiva yössä (»Railo jäässä»). Ja runoilijan\nnähdään yhä uskollisena tälle päätökselleen murtavan jäätä edestään.\n\nToisina hetkinä hän selittää menneen elämänsä kohtalokkuutta. Hänellä\nei ole ollut »vaalin valtaa», jos muilla liekin ollut; hän kulki tiensä\nniinkuin hänen täytyi. Hänen työnsä oli vain totella itseään, vaikka\ntulos olikin vain pivo tuhkaa, -- »parhaan laulun», oman elämän tulos:\n\n    »Pankaa patsas haudalleni,\n    kiveen tämä kirjoitus:\n    'Synkkä niinkuin sydämeni\n    oli mulle sallimus.\n    Itse iskin piistä tulta,\n    sytyin, hehkuin tuokion,\n    paloi paras laulu multa,\n    tässä tuhka tumma on'.»\n\nTämä kohtalontietoisuus, tämä murhe kaikuu kauimmas »Elegian»\nteräskirkkaista säkeistä:\n\n    »Haihtuvi nuoruus, niinkuin vierivä virta.\n    Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.\n    Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini:\n    riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.\n    -- -- -- -- --\n    Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.\n    Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.\n    Kaikkeni annoin, hetken mä heilua jaksoin\n    haavehen kullat mieleni murheella maksoin.\n    -- -- -- -- --\n    Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan!\n    Kaikuvi kannel, lohduta laulu ei lastaan.\n    Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.\n    Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.»\n\nSuuremmalla nöyryydellä, suuremmalla ylpeydellä ei moni runoniekka\ntaida puhua itsestään.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nOn jo edellä viitattu siihen positiiviseen katsantokantaan, jolle tässä\nesityksessä on koetettu asettua Eino Leinon lyriikkaan nähden. On\nkoetettu antaa välitön luonnekuvaus runoilijasta sellaisena kuin hän\nesiintyy luomistyönsä parhaina hetkinä. Ei ole etupäässä pyritty\nvertaileviin kirjallishistoriallisiin määrityksiin eikä ulkoisista\nvaikutteista tai esikuvista -- joita epäilemättä on enempi kuin mitä\ntässä on ollut syytä esittää -- huomautettu muuta kuin toisarvoisena\nseikkana, sivumennen siellä täällä. Eino Leino on luonnonkyky, jolla\nkyllä on ollut kulttuuri-ihmisen erinomainen alttius vaikutuksille,\nmutta joka kuitenkin ratkaisevina hetkinä on pudistanut päältään sen,\nmitä hänen luontonsa ei ole sulattanut itseensä. Ulkoiset vaikutteet\novat aina olleet satunnaisuuksia hänen runoudessaan, ne eivät kule\nsiinä minkään periaatteen johtavana lankana. Ainoat läpikäyvät\nvaikutteet ovat kansanrunoutemme, mutta ne eivät ole ulkoiset, vaan\nsisäiset: ne liittyvät jo syntyperin runoilijan olemuksen elinehtoihin.\n-- Ei ole myöskään ollut tarkoituksena selitellä Eino Leinon vaikutusta\nmuihin, joka vaikutus on ollut laajempi kuin kenenkään toisen\nsuomenkielisen lyyrikon, ja näyttää tapahtuneen etupäässä hänen\nrunouteemme tuomiensa uusien rytmien voimalla.\n\nSynnynnäiset rytmitaipumukset ennen muuta liittävät Eino Leinon Aleksis\nKiveen, jonka lähin runoilijasukulainen hän on. Heille yhteisiä\nluonteenpiirteitä on myös laaja inhimillisyys, liikuntavapaus, joka ei\nmuissa runoilijoissamme ole ilmestynyt niin voimakkaana. Kramsukin on\nenemmän paikallaan pysyvä, omia subjektiivisia tuntojaan hautova. Yli\nkaiken ratsionalismin tulvehtiva lyyrillisyys eroittaa Eino Leinon\nrunouden edullisesti J.H. Erkon myöhemmästä mietiskelevästä sekä\nKasimir Leinon kuivahkon artistisesta tuotannosta. Eräät viime aikojen\nrunoilijoista voivat vaikuttaa syvemmällä intiimisyydellä, ovat\nkeskitetympiä kuin Eino Leino, mutta yhdenkään runoudessa ei läiky se\nelämän intohimo, joka hänen.\n\nNuorekkaisuus on hänen runoutensa pääperiaate: hän on usein käynyt\nsiinä tilille elämänsä kanssa, mutta ei koskaan tehnyt sellaista\ntilinpäätöstä, joka rajoittaisi hänen liikuntavapauttaan. »Eespäin,\nvaikka kuolon kautta!» on hänen viimeisiä ponsilauseitaan. Hän\njaksaa tarpoa umpipolkuja, ei koskaan jää umpikujaan. Hänen\nelämänkatsomuksensa on -- Goethen sanoilla määritellen -- »oft\ngeründet, nie geschlossen» --, usein pyöristelty, ei koskaan päätetty.\nSe pysyy aina elimellisessä yhteydessä elämän kanssa, se on aina valmis\nsulattamaan itseensä uudet, loppumattomat elämykset. -- Mutta jos\ntahtoo merkitä luonteenomaisimman piirteen tästä elämänkatsomuksesta,\nsikäli kuin se kuvastuu hänen runoudessaan, niin se on: yksilöllisyyden\nvapauttaminen ja tehostaminen. Senkin vuoksi Eino Leino on nuorison\nrunoilija sanan parhaassa merkityksessä, -- sen nuorison, jossa ovat\nidulla inhimillisyyden kaikki todelliset tarpeet. Hän ei päästä meitä\nkaikista sisäisistä pulmista, mutta hän voi vapauttaa meidät\nelämän pienuuden ahdistuksesta. -- Eino Leino tulee likemmäs\nmaailmankirjallisuuden suuria runoilijatyyppejä kuin kukaan Kiven\njälkeisistä runoilijoistamme.\n\n»Au destin!» -- salliman varaan --, Napoleonin kilpilause, voisi olla\nEino Leinonkin tunnus. Hänen sallimansa, johon hän onnellisimpina\nhetkinään on osannut turvata, on hänen suomalainen runoilijavaistonsa.\nHänen mielikuvituksensa on imenyt ydinvoimansa kotoisesta maaperästä,\nhänen runoutensa varsinaiset psykoloogiset tuntomerkit ovat\nsuomalaiset, hänen kaikkivaltias sanainen mahtinsa on kotiperua. Tämä\nvaisto on ohjannut häntä hänen moniin kestäviin saavutuksiinsa läpi\nniiden vaikutusten ja houkutusten, joita hänen vuolas lyyrillinen\ninspiratsionsa on tuonut mukanaan.\n\nYksi perin suomalainen ominaisuus kuultaa vain heikosti Eino Leinon\nrunoudessa: huumori. Taipumuksia siihenkin suuntaan runoilijalta ei\nsuinkaan puutu, mutta niiden kärjistyminen etupäässä satiiriksi johtuu\nkai siitä, että hän on luonut parhaan osan runouttaan sangen nuorella\niällä. Alituisten, monien virtausten ristiaallokossa hänen mieleensä on\njäänyt jonkunlainen ankaran kilvoittelun jännitys, jonkunlainen oman\nindividualiteetin tehostamisen paatos, josta puuttuu eepillisen\nelämäntarkastelijan hymy. Ehkäpä sentään sekin tulee aikanaan.\n\nMutta Eino Leinolla on sitä, jota J.L. Runebergilla on sanottu olevan\nja josta hänenkin suomalaisuutensa on saanut oikean maun ja värityksen:\n»rautaa veressä».\n\n\n\n"]